Title: Viisaus ja kohtalo
Author: Maeterlinck, Maurice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viisaus ja kohtalo" ***


VIISAUS JA KOHTALO

Kirj.

MAURICE MAETERLINCK

Ranskankielestä suomentanut

Aarne Anttila



Hämeenlinnassa,
Arvi a. Karisto,
1919.



                 TEILLE, MADAME GEORGETTE LEBLANC,
      omistan tämän kirjan, joka niin sanoakseni onkin teidän työtänne.
      On olemassa ylevämpi ja todellisempi yhteistyö kuin kynän,
      nimittäin ajatuksen ja esimerkin. Minun ei ole tarvinnut
      vaivalloisesti kuvitella viisauden ihanteen päätöksiä ja toimia,
      ei myös pusertaa sisimmästäni kauniin, mutta pakostakin hieman
      hämärän haaveen moraalia. On riittänyt, että olen kuunnellut
      Teidän sanojanne. On ollut kyllin, että silmäni ovat
      tarkkaavasti seuranneet Teidän elämäänne; ne ovat siten
      seuranneet itse viisauden liikkeitä, eleitä ja tapoja.

                                                   _Maeterlinck_.


1.

Tässä kirjassa tullaan usein puhumaan viisaudesta, kohtalosta,
oikeudesta, onnesta ja rakkaudesta. Näyttää ehkä jonkinmoiselta ivalta
näin loihtia esille huonosti näkyvää onnea liiankin todellisten
onnettomuuksien keskelle, ehkäpä ihanteellista oikeutta ikävä kyllä
liiankin kouraantuntuvan vääryyden joukkoon, vaikeasti tavoitettavaa
rakkautta aivan ilmeisen vihan tai välinpitämättömyyden sekaan. Näyttää
ehkä hyvin vähän sopivalta mennä huvikseen etsimään ihmiskunnan sydämen
kätketyimmistä sopukoista joitakin luottamuksen tai ylevän rauhan
aiheita, joitakin tilaisuuksia hymyillä, iloita ja rakastaa, joitakin
syitä kiittää ja ihailla, kun suurimmalla osalla tätä ihmiskuntaa,
jonka nimessä uskaltaa äänensä korottaa, ei ole malttia eikä aikaa
pohjaan asti maistaa elämän kurjuutta ja surua, puhumattakaan siitä,
että se voisi viipyä sisäisten nautintojen ja syvien, mutta niin
vaivalloisesti saavutettujen lohdutusten ääressä, joita ajattelija
tyytyväisenä ylistää.

Samoin on moralisteja, muiden muassa Epiktetosta, syytetty siitä,
etteivät he koskaan ajattele muuta kuin viisasta. Tässä syytöksessä on
perää kuten miltei kaikissa syytöksissä, joita voi esittää.
Tosiaankin, jos ihmisellä olisi rohkeutta kuulla vain omantuntonsa
yksinkertaisinta, läheisintä ja vaativinta ääntä, olisi ainoa
epäilemättömin velvollisuus lieventää ympärillään, niin laajassa
piirissä kuin mahdollista, niin paljon kärsimystä kuin suinkin. Pitäisi
ruveta sairaanhoitajaksi, köyhäin luona kävijäksi, surullisten
lohduttajaksi, mallitehtaiden perustajaksi, lääkäriksi,
maanviljelijäksi, kaikkia en tiedäkään, tai ainakin oppineena
laboratoriossaan pusertaa luonnolta sen kaikkein välttämättömimmät
aineelliset salaisuudet. Mutta maailma, jossa jonakin hetkenä olisi
vain toinen toistaan auttavia ihmisiä, ei kauaakaan pysyisi tässä
rakkaudentyössä, jos ei kukaan anastaisi itselleen tarpeellista aikaa
hommailla jotakin muuta.

Juuri muutamien ihmisten vuoksi, jotka näyttävät hyödyttömiltä, on aina
oleva joku määrä ihmisiä, jotka ovat epäämättömän hyödyllisiä. Parhain
osa sitä hyvää, jota nykyisin tehdään ympärillämme, on ehkä ensinnä
herännyt joidenkin sellaisten sielussa, jotka löivät laimin ehkä
montakin läheistä ja välttämätöntä velvollisuutta miettiäkseen,
syventyäkseen itseensä ja puhuakseen. Merkitseekö tämä, että he ovat
tehneet sen, mikä oli parasta? Kuka uskaltaisi vastata tähän
kysymykseen? Se, mikä on parasta tehdä, näyttää aina nöyrän
rehellisestä sielusta, jommoinen ihmisen tulee koettaa olla,
yksinkertaisimmalta ja lähimmältä, mutta olisi ainakin yhtä
valitettavaa, jos kaikki aina olisivat rajoittuneet vain lähimpään
velvollisuuteen.

Kaikkina aikoina on ollut olentoja, jotka ovat saattaneet vilpittömästi
kuvitella täyttävänsä kaikki nykyhetken velvollisuudet ajatellessaan
tulevain aikain velvollisuuksia. Useimmat ajattelijat vakuuttavat
mielellään, että nämä olennot eivät suinkaan ole erehtyneet. On hyvä,
että ajattelija vakuuttaa jotakin. On sivumennen sanoen kieltämätöntä,
että viisaus on toisinaan sen vastakohta, mitä viisain vakuuttaa. Mutta
yhdentekevää, viisautta ei olisi huomattu ilman tätä vakuutusta; ja
viisas on täyttänyt velvollisuutensa.


2.

Nykyisin on kurjuus ihmiskunnan sairaus, kuten sairaus on ihmisen
kurjuus. Sairauden varalta on lääkäreitä, kuten pitäisi olla lääkäreitä
inhimillisen kurjuuden varalta. Mutta eikö siitä, että sairaustila
ikävä kyllä on hyvin yleinen, seuraa, ettei milloinkaan ole askaroitava
terveyden kanssa, ja että sen, joka opettaa esimerkiksi anatomiaa, joka
on siveysoppia lähinnä vastaava fyysillinen tiede, on otettava huomioon
vain epämuodostumat, jotka suurempi tai pienempi rappeutuminen
ihmisruumiissa synnyttää. On tärkeää, että hän lähtee terveestä ja
hyvinmuodostuneesta ruumiista, kuten on tärkeää, että moralisti, joka
pyrkii nykyhetkeä kauemmaksi, lähtee onnellisesta sielusta tai
sellaisesta, jolla on ainakin se, mitä siihen tarvitaan paitsi
tarpeellista itsetietoisuutta.

Me elämme suuren vääryyden keskellä, mutta luulen, ettei näytä
välinpitämättömältä tai julmalta toisinaan puhua, kuin ei tätä
vääryyttä enää olisi; muuten ei milloinkaan päästäisi ahdasta piiriä
ulommaksi.

On hyvä, että muutamat ryhtyvät ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan,
aivan kuin kaikki olisivat onnellisia. Jollei niin tapahtuisi, mitä
onnea, mitä oikeutta, mitä rakkautta, mitä kauneutta tapaisivat kaikki
muut sinä päivänä, jolloin kohtalo avaa heille luvatun maan yleiset
puistot? Voi sanoa tosin, että olisi mukavinta ensin ryhtyä kaikkein
lähimpään. Mutta lähimpään ryhtyminen ei aina ole viisainta. Olisi
usein parempaa ryhtyä kaikkein korkeimpaan. Jos vesi tulvailisi
hollantilaisen talonpojan asuntoon meren tai virran murrettua ne sulut,
jotka suojaavat maata, niin olisi hänelle kyllä läheisintä pelastaa
eläimensä, heinänsä ja huonekalunsa, mutta viisainta lähteä
kamppailemaan aaltoja vastaan sulun harjalla ja kutsua sinne kaikki,
jotka elävät murtuvain vallien suojissa.

Ihmiskunta on näihin asti ollut kuin sairas, joka vääntelee ja
kääntelee vuoteellaan lepoa saadakseen, mutta tämä ei estä sitä, että
ainoat todella lohduttavat sanat, jotka hänelle on sanottu, ovat olleet
niiden sanomia, jotka puhuivat hänelle kuin ei hän milloinkaan olisi
ollut sairas. Ihmiskunta on luotu olemaan onnellinen, samoin kuin
ihminen on luotu olemaan terve, ja kun hänelle puhutaan hänen
kurjuudestaan keskellä yleisintä ja pysyväisintä kurjuutta, puhutaan
siitä kuin jostakin tilapäisestä ja ohimenevästä. Ei ole ollenkaan
sopimatonta sovittaa sanojaan hänelle niin kuin hän eläisi juuri suuren
onnen ja suuren varmuuden aattona. Todellisuudessa hän on juuri siinä
tilassa vaistonsa avulla, joskaan hän ei milloinkaan tulisi näkemään
huomenta. On hyvä uskoa, että vähän enemmän ajattelua, vähän enemmän
rohkeutta, vähän enemmän rakkautta, vähän enemmän tiedonjanoa, vähän
enemmän elämänhalua riittää hänelle jonakin päivänä avaamaan ilon ja
totuuden portit. Se ei ole aivan epätodennäköistä. Voi toivoa, että
jonakin päivänä kaikki tulevat onnellisiksi; ja jos se päivä ei
milloinkaan tule, niin ei ole rikollista, että on sitä toivonut.

Joka tapauksessa on hyödyllistä puhua onnesta onnettomille, jotta he
oppisivat sen tuntemaan. He kuvittelevat niin helposti onnen
tavattomaksi ja miltei saavuttamattomaksi seikaksi. Mutta jos kaikki
ne, jotka saattavat uskoa olevansa onnellisia, mainitsisivat aivan
yksinkertaisesti tyytyväisyytensä perusteet, niin onnettomat näkisivät,
ettei matka surusta iloon ole ollenkaan suurempi kuin ero, joka on
hymyilevämmän, valistuneemman hyväksymisen ja vihamielisen, synkän
orjamaisuuden välillä, toisaalta ahdasmielisen, itsepintaisen ja
toisaalta sopusointuisen, avaran tulkitsemisen välillä. He huutaisivat:
"Eikö mitään muuta? Silloin meilläkin on sydämessämme onnen alkeet."
Niin, teillä onkin. Kaikilla ihmisillä on ne, jolleivät suuret
ruumiilliset onnettomuudet ole niitä hävittäneet. Mutta älkää puhuko
halveksien tästä onnesta. Ei ole olemassa mitään muuta. Onnellisin
ihminen on se, joka tuntee parhaiten onnensa; ja se, joka tuntee sen
parhaiten, on se, joka tietää syvimmin, että onnen erottaa hädästä vain
ylevä, väsymätön, inhimillinen ja rohkea käsitys. Juuri tästä
käsityksestä on terveellistä puhua niin usein kuin mahdollista, ei
tyrkyttääkseen toisille sitä, mitä itsellä on, vaan synnyttääkseen
vähitellen meitä kuuntelevaan sydämissä kaipauksen omata se itse
vuorostaan. Tämä käsitys on erilainen jokaiselle meistä. Sinun
käsityksesi ei sovi minulle; miten kaunopuheisesti sitä esittänetkin,
se ei liikuta sieluni sisimpiä kieliä. Minun täytyy saavuttaa oma
itsessäni ja itselleni. Mutta koko ajan, puhuessasi omastasi, autat
tietämättäsi minua saavuttamaan omaani. Voi sattua, että se, mikä sinua
masentaa, virkistää minua; mikä sinua lohduttaa, tekee minut
surulliseksi ehkä, vähät siitä; mikä on kaunista sinun lohdullisessa
näkemyksessäsi, sulautuu minun murheeseeni, ja mikä on suurta sinun
surussasi, siirtyy minun ilooni, jos minun iloni on sinun surusi
vertainen. Ennen kaikkea on tarpeen, että me sielumme pinnalla
valmistamme jonkinlaisen huipun vastaanottaaksemme tämän käsityksen,
kuten muinaisten uskontojen papeilla oli tapana raivata ja
orjantappuroista ja vesoista puhdistaa vuoren laki ottaakseen siellä
vastaan taivaan tulen. Ei ole mahdotonta, että huomenna meille
lähetetään Marstähden kamaralta, lopullisessa totuudessa
maailmankaikkeuden rakenteesta ja päämäärästä, pettämätön onnen kaava.
Se ei ole muuttava, parantava mitään asiaa siveellisessä elämässämme
mikäli me jo kauan olemme eläneet parannuksen odotuksessa ja kaipuussa.
Jokainen meistä on hyötyvä ja nauttiva tämän, kuitenkin vaihtelevan,
kaavan siunauksista, sikäli kuin tämä kaava tapaa epäitsekästä,
puhdistunutta, herännyttä ja jo kirkastunutta sielussamme. Kaiken
moraalin, kaiken tiedon oikeudesta ja onnesta pitäisi olla vain
odotusta, mahdollisimman laajaa, koeteltua, vastaanottavaista
valmistusta. Varmasti on ennen kaikkia kaivattu se päivä, jolloin
viimeinkin elämme varmuudessa, täydellisessä, horjumattomassa,
tieteellisessä totuudessa, mutta sitä odottaessamme meidät on pantu
elämään vielä tärkeämmässä totuudessa, sielumme ja luonteemme
totuudessa, ja muutamat viisaat ovat osoittaneet, että sellainen elämä
on ollut mahdollinen keskellä suurimpiakin aineellisia erehdyksiä.


3.

Onko turhaa puhua moraalista, oikeudesta ja onnesta ja kaikesta mikä
niihin kuuluu, ennenkuin tiede on sanonut viime sanansa, joka saattaa
kumota kaikki? Ehkä olemme tilapäisessä pimeydessä, ja monet seikat
eivät ehkä näytä samanlaisilta pimeydessä kuin päivänvalossa.

Siitä huolimatta tapahtuvat sekä meidän ruumiillisen että moraalisen
elämämme oleelliset ilmiöt yhtä välttämättömäsi, yhtä täydellisesti
pimeydessä kuin valossa. Meidän on elettävä odottaessamme arvoituksen
ratkaisua, ja eläessämme niin onnellisesti ja jalosti kuin voimme,
me elämme voimakkaimmin ja saamme eniten rohkeutta, eniten
riippumattomuutta, eniten selvänäköisyyttä, totuutta kaivataksemme ja
etsiäksemme. Ja muuten, miten käyneekin, itsemme tutkistelulle
omistettu aika ei mene hukkaan. Millä tavalla me jonakin päivänä
katselemmekin tätä maailmaa, josta olemme osa, on aina oleva
ihmissielussa paljon enemmän tunteita, enemmän intohimoja, enemmän
muuttumattomia, muuttamattomia salaisuuksia kuin maapalloon kuuluvia
tähtiä tai tieteen selvittämiä mysteerioita. Ihminen on epäilemättä
kohoava keskelle kumoamattominta, syvälletunkevinta totuutta, mutta hän
on kohoava ihmissielun muuttumattoman suunnan mukaan; ja varmasti voi
sanoa, että mitä lujempi ja lohdullisempi yleinen varmuus on, sitä
enemmän saavat oikeuden, siveellisyyden, onnen ja rakkauden ongelmat
sen vallitsevan ja innostavan näkökulman, jossa ne aina ovat
esiintyneet ajattelijan katseille.

On tärkeätä elää kuin olisi aina suuren keksinnön aatto käsillä ja
valmistautua sitä vastaanottamaan niin täydellisesti, niin
sydämellisesti, niin hehkuvasti kuin suinkin. Ja parhain tapa ottaa se
vastaan jonakin päivänä, missä muodossa se ilmenneekin, on että tästä
päivästä aikain toivoo sen niin yleväksi, niin avaraksi, niin
täydelliseksi, niin jalostavaksi kuin meidän on sallittu sitä
kuvitella. Me emme voi antaa sille liian suurta laajuutta, liian suurta
kauneutta tai liian suurta majesteetillisuutta. Varmaa on, että se on
parempi kuin meidän parhaat toiveemme, sillä jos se poikkeaa niistä,
jos se on vieläpä ristiriidassakin niiden kanssa, niin se juuri
senvuoksi, että se tuo meille totuuden, tuo meille jotakin paljon
suurempaa, paljon korkeampaa, paljon ihmisluonnon mukaisempaa kuin sen
mitä olemme odottaneet. Ja ihmiselle, olkoon että hän kadottaisi
kaikki, mitä on ihaillut, olisi maailmankaikkeuden sisin totuus eniten
ihailemisen arvoinen. Ja jos oletamme, että sinä päivänä, jolloin se
meille ilmaistaan, toiveittemme arvoton tuhka hajoaa tuuleen, jää
meille joka tapauksessa valmistautumisemme ihmeelliseen, ja ihmeellinen
on tulviva sieluumme runsaampana tai niukempana sen uoman laajuuden ja
syvyyden mukaan, jonka kaipuumme on kaivanut.


4.

Onko välttämätöntä luulla olevansa maailmankaikkeutta parempi? Miten
järkeillemmekin, meidän järkemme ei ole kuin heikon heikko säde
luonnosta, pienen pieni osa kaikesta siitä, joka vaatii oikeutta
arvostella, ja pitääkö säteen tehdäkseen velvollisuutensa toivoa
voivansa muuttaa lamppua, josta lähtee?

Olentomme huippu, jonka laelta kuulemme elämän kokonaisuudessaan
julistettavan syyttömäksi tai syylliseksi, ei ilmeisesti ole kuin
epätasaisuus, jonka silmämme yksin huomaa elämän äärettömällä
lakeudella. On viisasta ajatella ja toimia niin kuin kaikki, mitä
ihmiskunnalle tapahtuu, olisi välttämätöntä. Joku aika sitten,
mainitakseni vain yhden ainoan niistä ongelmista, joita meidän
kiertotähtemme vaisto on kutsuttu ratkaisemaan, joku aika sitten näytti
siltä kuin olisi kysytty Euroopan ajattelijoilta, olisiko pidettävä
onnena vai onnettomuutena, jos tarmokas, sitkeä ja voimakas rotu, joka
kuitenkin meistä arjalaisista liian sokeasti omaksuttujen
ennakkoluulojen vuoksi näyttää sielultaan ja sydämeltään alemmalta,
juutalaisrotu sanalla sanoen, katoaisi tai pääsisi valtaan. Olen
vakuutettu, että viisas voi vastata, ilman että hänen vastauksessaan on
moitittavaa alistumista tai välinpitämättömyyttä: "Se, mikä tapahtuu,
on onneksi." Se, mikä tapahtuu, näyttää usein meistä olevan väärässä,
mutta mitä hyödyllisempää onkaan kaikki inhimillinen järki tehnyt kuin
pyrkinyt löytämään korkeamman syyn luonnon vääryyksiin? Kaikki mikä
meitä pitää yllä, kaikki mikä auttaa meitä niin ruumiillisessa kuin
henkisessäkin elämässä, johtuu tuon tuntemattoman, meistä aluksi
säälimättömältä näyttävän voiman jonkinlaisesta hitaasta syyttömäksi
julistamisesta. Jos joku aivan meidän ihanteemme mukainen rotu katoaa,
niin osoittaa se, ettei meidän ihanteemme ole parhaimman ihanteen
mukainen, joka on, kuten jo olen sanonut, maailmankaikkeuden sisin
totuus.

Olemme jo kokemuksestamme osanneet johtaa ja olemme nähneet
todellisuuden vahvistavan ihmeellisiä haaveita, ihmeellisiä
toivomuksia, rakkauden, kauneuden ja oikeuden suuria aatteita ja suuria
tunteita. Jos meidän mielikuvituksessamme on vielä laajempia ja vielä
lohdullisempia, mutta sellaisia, jotka eivät kestäisi todellisuuden
koetta, s.o. elämän nimetöntä ja salaperäistä voimaa, niin täytyy
niiden olla toisenlaisia, mutta ei välttämättä vähemmän kauniita,
vähemmän laajoja, vähemmän lohdullisia. Odottaessa, että todellisuus
ilmaisee itsensä, on ehkä terveellistä vaalia ihannetta, jonka
kuvittelee kauniimmaksi todellisuutta; mutta kun se viimein on
paljastanut itsensä, on välttämätöntä, että se ihanteellinen tuli, jota
olemme ylläpitäneet parhaimmilla toiveillamme, on ainoastaan
vilpittömästi valaisemassa sen valtavan massan vähemmän hauraita ja
vähemmän viehättäviä kauneuksia, joka murskaa nämä toiveet.

En luule, että kaikki tämä on orjamaista alistumista, uneliasta
kohtalo-uskoa, passiivista optimismia. On mahdollista, että viisas
monessa tapauksessa kadottaa osan sitkeää, rajoitettua, sokeaa intoaan,
joka on saanut muutamat suorittamaan niin sanoakseni yli-inhimillisiä
asioita, juuri sentähden ettei heillä ollut inhimillisen järjen
täydellisyyttä. Mutta ei ole kuitenkaan vähemmän varmaa, ettei kukaan
rehellinen sielu saa mennä etsimään tarmoa, hyvää tahtoa, harhanäköjä
ja sokeutta alueelta, joka on alempana niitä ajatuksia, joita hän
ajattelee parhaina hetkinään. Todella tekee velvollisuutensa sisäisessä
elämässä vain, jos tekee sen sielunsa korkeimmassa, oman totuutensa
huipulla. Ja jos joskus jokapäiväisessä käytännöllisessä elämässä on
sallittua sovitella asianhaarojen mukaan, jollei siinä aina käy laatuun
mennä oman itsensä äärimmäisyyksiin, kuten teki esim. Saint-Just, joka
ihailtavalla innolla pyrkiessään yleiseen oikeuteen, rauhaan ja onneen,
lähetti tuhansia uhreja mestauspölkylle uskossa, että toimi oikein,
niin ajatuselämässä ainakin on joka tapauksessa mentävä ajatuksen
loppuun saakka. Se seikka, että tietää toimivansa vain totuutta
odottaessaan, estää muuten toimimasta vain ne, jotka eivät olisi
enempää toimineet aivan tietämättömyydessä.

Ajatus, joka herää, sekä rohkaisee että masentaa. Näyttää
luonnolliselta niistä, jotka ylhäältäpäin katselevat ja etukäteen
ihailevat sitä, mikä on hävittävä heidän toimintansa, tehdä kaikki mitä
voivat parantaakseen sitä, mitä on luvallista sanoa järjeksi,
oikeudeksi, maan kauneudeksi, kiertotähden vaistoksi. He tietävät,
ettei parantamisella tässä pohjaltaan tarkoiteta mitään muuta
keksimistä, ymmärtämistä, kunnioittamista. Ennen kaikkea he luottavat
"maailmankaikkeuden aatteeseen". He ovat vakuutettuja siitä, että
jokainen pyrkimys parempaan päin vie heitä elämän salattua tahtoa
lähemmäksi, mutta he oppivat samalla ylevimpien pyrkimyksiensä
epäonnistumisesta ja tämän suuren maailman vastarinnasta saamaan uutta
ravintoa ihailulleen, innolleen ja toivolleen.

Jos kiipeät illan lähetessä korkealle vuorelle, näet puiden, talojen,
kellotapulin, niittyjen, puutarhojen, maantien ja joenkin vähitellen
pienenevän ja lopulta hukkuvan yhä pimenevään laaksoon. Mutta ne pienet
valopisteet, jotka näet pimeimmässäkin yössä ihmisten asumilla
seuduilla, eivät heikkene samassa määrin kuin kohoat korkeammalle.
Päinvastoin joka askelelta, jonka otat ylemmäksi, keksit yhä useampia
valoja jalkaisi alapuolella uinuvista kylistä. Valo, niin haurasta kuin
se lieneekin, on ehkä ainoa ilmiö, joka ei kadota juuri mitään
arvostaan äärettömyydessä. Samoin on moraalimme valojen laita
katsellessamme elämää vähän korkeammalta. On hyvä, että mietiskely
opettaa meitä vapautumaan kaikista alemmista himoista, mutta se ei saa
heikontaa eikä masentaa meidän nöyrintä totuuden, oikeuden ja rakkauden
kaipuutamme.

Mistä näin laatimani sääntö on kotoisin? En tiedä itsekään. Se näyttää
minusta inhimilliseltä ja välttämättömältä, siinä kaikki, enkä osaa
esittää mitään muita kuin tunnesyitä. Mutta tunnesyyt ovat toisinaan
vähimmin halveksittavia. Ja jos saavuttaisin huipun, jolta katsoen tämä
laki ei näyttäisi enää hyödylliseltä, kuuntelisin salaista vaistoa,
joka käskisi minua olemaan pysähtymättä, vaan nousemaan vielä
korkeammalle, kunnes voisin taas nähdä koko sen hyödyn.


5.

Tämän yleisen johdannon jälkeen puhumme yksityiskohtaisemmin
vaikutuksesta, joka viisaudella voi olla kohtaloomme. Ja koska
tilaisuus tarjoutuu, lienee ehkä hyödyllistä huomauttaa alunpitäen,
että tästä kirjasta saa turhaan hakea kiinteää menetelmää. Se on koottu
vain mietekatkelmista, jotka enemmän tai vähemmän järjestyneinä
ryhmittyvät parin kolmen aiheen ympärille. Se ei pyri saamaan ketään
vakuutetuksi eikä tahdo mitään todistaa. Kirjoilla on muuten elämässä
tuskin sitä merkitystä, jonka useimmat niitä kirjoittavat ja lukevat
ovat taipuvaisia niille myöntämään. Riittäisi kun niitä kuunneltaisiin
sillä mielellä kuin yksi ystävistäni, joka on hyvin viisas, kuunteli
eräänä päivänä kertomusta Antoninus Pius keisarin viime hetkistä.
Antoninus Pius, jota vielä suuremmalla oikeudella kuin Marcus
Aureliusta voi pitää parhaana ja täydellisimpänä ihmisenä, minkä maa on
pinnallaan kantanut - sillä kaikkeen siihen viisauteen, kaikkeen siihen
syvyyteen, kaikkeen siihen hyvyyteen, kaikkiin niihin hyveisiin, joita
oli hänen ottopojallaan, hän yhdisti vielä jotakin miehekkäämpää,
tarmokkaampaa, käytännöllisempää, yksinkertaisemmin onnellista ja
välittömämpää, joka vei häntä vielä lähemmäksi jokapäiväistä totuutta
-- Antoninus Pius lepäsi vuoteellaan ja odotti kuolemaa, silmät
kyyneleissä vasten tahtoaan, jäsenet kuolinkamppailun hiessä. Sinä
hetkenä astui palatsin henkivartioston päällikkö sisään hänen
huoneeseensa kysymään häneltä tavan mukaan päivän tunnussanaa.
_Aeqvanimitas_, mielenrauha, vastasi hän kääntäen päätään iäisen varjon
puoleen. On kaunista rakastaa ja ihailla tätä sanaa, sanoi ystäväni. On
vielä kauniimpaa, lisäsi hän, osata kenenkään, itsensäkään, huomaamatta
uhrata aikaa, jonka sattuma suo meidän ihailla sitä, uhrata aikaa,
niinpian kuin ilmenee noita pieniä, hyödyllisiä ja yksinkertaisen
eläviä tekoja, joita sattuma lakkaamatta tarjoaa sydämemme hyvälle
tahdolle.


6.

"Heidän kohtalonsa tahtoi epäilemättä, että ihmiset tai tapahtumat
ahdistaisivat heitä, mihin tahansa he asettuisivat", sanoo eräs
kirjailija kirjansa sankareista. Niin on useimpien ihmisten laita. Niin
on kaikkien niiden laita, jotka eivät ole oppineet erottamaan
ulkonaista kohtaloaan siveellisestä kohtalostaan. Ne ovat kuin pieni
vallaton puro, jota eräänä aamuna katselin kummulta. Hapuillen,
kierrellen ja kaarrellen se soluili lakkaamatta synkässä laaksossa ja
etsi tietä suurta järveä kohti, joka uinui metsän takana aamuruskon
rauhassa. Toisinaan pakotti basalttilohkare sen pitkiin kiertoteihin,
toisinaan vanhan puun juuret, alempana vielä iäksi hävinneen esteen
pelkkä muistaminen sai sen nousemaan kohti lähdettään ja kuohumaan
turhaan, ja se eteni päämäärästään ja onnestaan. Mutta toiseen
suuntaan, miltei kohtisuorasti hourupäistä, onnetonta, hyödytöntä puroa
vastaan oli vaistomaisia voimia ylempi voima vetänyt halki seudun,
halki vierinkivien, halki kuuliaisen metsän jonkinlaisen pitkän,
varman, viheriöivän, huolettoman, rauhallisen, epäröimättä tyynenä ja
kirkkaana kulkevan kanavan, joka lähti toisen lähteen syvyyksistä
taivaanrannan takaa kohti samaa valoista, hiljaista järveä. Ja minä
näin edessäni kuvan kahdesta suuresta kohtalosta, jotka ihmiselle
tarjotaan.


7.

Paitsi ihmisten ja tapahtumain ahdistamia on itse asiassa olemassa
muitakin olentoja, joissa on joku sisäinen voima, jonka edessä sekä
ympärillä olevat ihmiset että tapahtumat taipuvat. He ovat tietoisia
tästä voimasta eikä se ole muuten mitään muuta kuin itsetuntoa, joka on
voinut ulottua yli ihmisten tavallisen tietoisuuden rajojen.

Vain tietoisuutensa kehysmuurissa on ihminen kotonaan, on turvassa
sattuman oikuilta, on onnellinen ja voimakas. Mutta nämä asiat on
sanottu niin usein, ettemme voi niissä viipyä muuta kuin mainitaksemme
lähtökohtamme. Olio kasvaa vain siinä määrin kuin hän lisää
tietoisuuttaan, ja hänen tietoisuutensa lisääntyy siinä määrin kuin hän
kasvaa. Tässä vallitsee ihmeellinen vuorovaikutus, ja samoin kuin
rakkaus ei saa rakkaudesta kyllikseen, ei mikään tietoisuus saa
laajentumisesta, siveellisestä kohoutumisesta kyllikseen eikä mikään
siveellinen kohoutuminen tietoisuudesta kyllikseen.


8.

Mutta tämä itsetunto, sellaiseksi kuin se tavallisesti käsitetään,
rajoittuu liiankin mielellään virheittemme ja ansioittemme tuntemiseen.
Se voi ulottua suunnattoman paljon runsaampiin salaisuuksiin. Tuntee
itsensä ei merkitse vain, että tuntee itsensä levossa tai että tuntee
paremmin tai huonommin nykyisen tai menneen itsensä. Niillä olennoilla,
joista puhun, on itsessään tämä voima, koska he tuntevat myös
tulevaisuuden-minänsä. Olla itsetietoinen on suurimmille ihmisille
jossakin määrin samaa kuin olla tietoinen tähdestään tai kohtalostaan.
He tuntevat osan tulevaisuuttaan, koska he ovat jo osa itse tätä
tulevaisuutta. He luottavat itseensä, koska he jo tänään tietävät, mitä
tapahtumia tulee sattumaan heidän sielussaan. Tapahtuma itsessään on
kuin puhdas vesi, jonka kohtalotar kaataa meihin, sillä ei tavallisesti
itsessään ole makua, ei väriä eikä tuoksua. Siitä tulee kirkasta tai
sameaa, makeaa tai katkeraa, kuoloatuottavaa tai elämääantavaa sitä
vastaanottavan sielun laadun mukaan. Ympärillämme oleville ihmisille
sattuu lakkaamatta tuhansia ja tuhannentuhansia urotöiden aiheista
kylläitä tilaisuuksia, eikä mitään urotyötä ole tuloksena, kun
tilaisuus on ohi. Mutta Kristus tapaa tiellään lapsilauman,
avioliiton-rikkojan tai samarialaisvaimon, ja inhimillinen kohoutuu
kolme kertaa jumaluuden tasolle.


9.

Voinee sanoa, että ihmisille tapahtuu vain sitä, mitä he tahtovat
itselleen tapahtuvan. Meillä on tosin vain heikko vaikutus useihin
ulkonaisiin tapahtumiin; mutta meillä on voimakas mahti siihen,
minkälaisiksi nämä tapahtumat meissä muuttuvat, s.o. tapahtuman
yliaistiseen osaan, joka on kaikkien tapahtumien valoisa ja kuolematon
osa. On tuhansia olentoja, joissa tämä yliaistinen, joka pyrkii
syntymään kaikesta rakkaudesta, jokaisesta onnettomuudesta tai
jokaisesta kohtauksesta, ei ole voinut elää hetkeäkään, ja he ovat kuin
tuuliajolla virran mukana. On taas toisia, joissa kuolematon osa
sulattaa itseensä kaikki, ja he ovat kuin saaria meressä, sillä he
määräävät sisäisiä kohtaloitaan, ja todellinen kohtalo on sisäinen
kohtalo. Useimpien ihmisten elämän synkentää ja kirkastaa juuri se,
mitä heille tapahtuu; mutta niiden sisäinen elämä, joista puhun, vain
kirkastaa kaikki, mitä heille tapahtuneekin. Jos rakastat, ei tämä
rakkaus ole osana kohtalostasi, vaan se itsetietoisuus, jonka tapaat
tämän rakkauden pohjalla, on uudestaan muodostava elämäsi. Jos sinua on
petetty, niin ei petos itsessään merkitse mitään, vaan se
anteeksiantamus, jonka se on synnyttänyt sielussasi, ja tämän
anteeksiantamuksen enemmän tai vähemmän yleinen, enemmän tai vähemmän
ylevä, enemmän tai vähemmän harkitseva luonne on kääntävä olemassaolosi
kohtalon rauhallisen ja kirkkaamman puolen suuntaan, jossa olet näkevä
paremmin kuin jos sinulle olisi pysytty uskollisena. Mutta jos ei petos
ole saattanut sinua suoremmaksi, luottamustasi suuremmaksi, rakkauttasi
laajemmaksi, niin on sinua petetty aivan hyödyttömästi, ja voit sanoa
itsellesi, ettei mitään ole tapahtunut.


10.

Älkäämme unohtako, ettei meille tapahdu mitään, mikä ei ole
samanluontoista kuin me itse. Jokainen sattuma, joka ilmenee, ilmenee
meidän sieluumme tavallisten ajatusten muodossa, eikä mitään
tilaisuutta urotyöhön ole tarjoutunut sille, joka ei ole ollut sankari
hiljaisuudessa ja huomaamatta jo vuosikausia. Kiipeä vuorille ja
laskeudu takaisin kylään, vaella maailmanääriin tai kierrä omaa
taloasi, olet tapaava vain itsesi näillä satunnaisilla teillä. Jos
Juudas pistäytyy ulos tänä iltana, niin hän menee Juudaksen luo ja
keksii tilaisuuden pettää, mutta jos Sokrates avaa ovensa, niin hän
tapaa kynnyksellä nukkuvan Sokrateen ja saa tilaisuuden olla viisas.
Meidän sattumamme kiertelevät ympärillämme kuten mehiläiset kekoa
alkaessaan parveilla. Ne odottavat, että kuningatar-aate viimeinkin
tulisi esille sielustamme; ja kun se on tullut esille, parveilevat ne
sen ympärille. Valehtele, ja valheita kiirehtii paikalle. Rakasta, ja
joukko tapahtumia väräjää rakkaudesta. On ikäänkuin kaikki odottaisi
vain sisäistä merkkiä, ja jos sielusi tulee viisaammaksi illan
lähetessä, niin tulee sen aamulla hankkima onnettomuuskin lempeämmäksi.


11.

Suuria sisäisiä tapahtumia ei koskaan satu niille, jotka eivät ole
tehneet mitään niitä synnyttääkseen; ja kuitenkin jokainen pieninkin
elämän sattuma kätkee itseensä suuren sisäisen tapahtuman siemenen.
Mutta nämä tapahtumat ovat oikeuden orjia, ja jokainen ihminen saa
ansaitsemansa osan saaliista. Meistä tulee juuri se, mitä keksimme
meille sattuvasta onnesta ja onnettomuudesta; ja Onnettaren
odottamattomimmat oikutkin tottuvat ottamaan meidän ajatuksiemme
muodon. Kohtalon vaatteet, aseet ja koristukset ovat löydettävissä
meidän sisäisestä elämästämme, jos Sokrates ja Tersites kadottavat
ainoan poikansa, on kuitenkin ero Sokrateen ja Tersiteen onnettomuuden
välillä. Itse kuolemakin, jota luullaan aina muuttumattomaksi, esiintyy
toisin tavoin, toisin elein, toisin kyynelin hyvien kuin pahojen
asuntoon. On niinkuin onnettomuus tai onni puhdistuisi ennenkuin se
koputtaa viisaan ovelle, ja niinkuin se painaisi päänsä alas astuessaan
keskinkertaiseen sieluun.


12.

Sitä mukaa kuin tulemme viisaiksi, vapaudumme muutamista vaistomaisista
kohtaloistamme. Jokaisessa olennossa on eräänlainen viisaudenkaipuu,
joka voisi muuttaa tietoisuudeksi useimmat elämän sattumista. Ja se,
joka on muuttunut tietoisuudeksi, ei kuulu enää vihamielisiin
valtoihin. Kärsimys, jonka sielusi on muuttanut lempeydeksi,
anteeksiantamukseksi, alistuvaksi hymyksi, on kärsimys, joka ei palaa
yliaistisitta koristuksitta; ja virhe ja erehdys, joita olet katsonut
kasvoista kasvoihin, ovat virhe ja erehdys, jotka eivät enää voi sinua
vahingoittaa ja jotka eivät enää voi vahingoittaa muita.

Vaiston ja kohtalon välillä vallitsevat katkeamattomat siteet. Ne
kannattavat toinen toistansa, ja ne kulkevat käsi kädessä
tarkkaamattoman ihmisen ympärillä. Mutta jokainen olento, joka osaa
itsessään vähentää vaiston sokeaa voimaa, vähentää ympärillään kohtalon
voimaa. Näyttää siltä kuin hän loisi jonkunlaisen rauhanmajan, sitä
loukkaamattomamman, mitä viisaampi hän on, ja niiden, jotka sattumalta
joutuvat tämän saavutetun tietoisuuden kirkastettuun vyöhykkseeseen, ei
tarvitse ollenkaan pelätä sattumaa, niin kauan kuin oleskelevat tässä
vyöhykkeessä. Aseta Sokrates ja Kristus Atridien joukkoon, ja Orestia
ei tapahdu niin kauan kuin he ovat Agamemnonin palatsissa, ja jos he
olisivat istuutuneet Jokasten asunnon kynnykselle, ei Oidipus olisi
ryhtynyt silmiään puhkaisemaan. On onnettomuuksia, joita kova kohtalo
ei uskalla panna toimeen sielun läsnäollessa, joka on voittanut ne
useammin kuin kerran, ja sivuitsekulkeva viisas keskeyttää monta
murhenäytelmää.


13.

On niin varmaa, että viisaan läsaäolo lamauttaa kohtaloa, ettei ole
ehkä ainoatakaan murhenäytelmää, jossa joku todella viisas esiintyisi,
ja jos siellä semmoinen esiintyisi, niin tapahtuma pysähtyisi
itsestään, ennenkuin on tultu kyyneliin ja vereen. Ei vain niin, että
viisaiden kesken ei milloinkaan näytellä murhenäytelmiä, mutta hyvin
harvoin on murhenäytelmää viisaan ympärilläkään. On tuskin
mahdollistakaan kuvitella, että traagillinen tapaus voisi kehittyä
niiden kesken, jotka vakavasti ovat tutkineet omaa tietoisuuttaan, ja
suurien murhenäytelmien sankareilla on sielut, joihin he eivät
milloinkaan syvällisemmin vetoa. Senvuoksi voi tragediankirjoittaja
näyttää meille vain enemmän tai vähemmän kahlehdittua kauneutta, sillä
niin pian kuin hänen sankarinsa kohoavat niin korkealle, kuin
todellisten sankarien tulee kohota, vaipuvat heidän aseensa, ja
näytelmä on vain lepoa valossa. Ainoa draamallinen tapahtuma, jossa on
viisas mukana, on _Faidon, Prometeus_, Kristuksen kärsimysnäytelmät,
Orfeuksen murha tai Antigonen uhrautuminen. Lukuunottamatta näitä
näytelmiä, jotka ovat ainoat, missä viisaus on mukana, huomaamme, että
traagilliset runoilijat uskaltavat hyvin harvoin sallia viisaan edes
hetkeäkään esiintyä näyttämöllä. He pelkäävät ylevää sielua, koska
tapahtumat pelkäävät häntä, ja koska viisaan miehen läsnäollessa tehty
murha ei ilmene samanlaisena kuin murha, joka tehdään sellaisten
läsnäollessa, joiden sielu ei vielä tunne itseänsä. Jos Oidipuksella
olisi ollut muutamia niistä varmuuksista, joita jokainen ajattelija voi
saavuttaa, jos hänellä aina olisi ollut se lakkaamatta avoin
turvapaikka, jonka esim. Marcus Aurelius oli osannut itsessään laatia
-- mitä olisi kohtalo silloin tehnyt, ja mitä se olisi saanut
ansoihinsa muuta kuin puhdasta valoa, joka säteilee vastoinkäymisissä
yhä kaunistuvassa suuressa sielussa.

Missä on viisas Oidipus-näytelmässä? Tiresiasko? Hän tuntee
tulevaisuuden, mutta hän ei tiedä, että hyvyys ja anteeksiantamus
hallitsevat tulevaisuutta. Hän tietää pyhän totuuden, mutta hän ei
tunne inhimillistä totuutta. Hän ei tiedä siitä viisaudesta, joka ottaa
onnettomuuden syliinsä antaakseen sille osan voimastaan. Ne, jotka
tietävät, eivät tiedä mitään, jollei heillä olé rakkauden voimaa, sillä
todellinen viisas ei ole se, joka näkee, vaan se, joka nähden
kauimmaksi syvimmin rakastaa ihmisiä. Nähdä rakastamatta on tuijottaa
pimeyteen.


14.

Meille väitetään, etteivät kaikki suuret murhenäytelmät meille tarjoa
muuta nähtävää kuin ihmisen kamppailua kohtalonvaltoja vastaan. Minä
luulen päinvastoin, ettei ole olemassa ainoatakaan murhenäytelmää,
missä nämä voimat todella vallitsevat. Niin paljon kuin niitä luenkin,
en tapaa yhtäkään, missä sankari taistelee vain pelkkää kohtaloa
vastaan. Itse asiassa hän ei milloinkaan hyökkää kohtalon, vaan aina
viisauden kimppuun. Todellista kovaa kohtaloa on vain eräissä
ulkonaisissa onnettomuuksissa, kuten sairaudessa, tapaturmissa,
rakastettujen henkilöiden äkkiarvaamattomassa kuolemassa j.n.e., mutta
ei ole olemassa mitään _sisäistä kohtalokkuutta_. Viisauden tahdolla on
voimaa kääntää kaikki parhain päin, mikä ei kuolettavasti
koske ruumistamme. Usein sen onnistuu tunkeutua ulkonaisten
onnettomuuksienkin ahtaalle alalle. On totta, että täytyy kasata
itseensä täysipainoinen ja kärsivällinen aarre, jotta tämä tahto
juhlallisen hetken tullessa tapaa tarpeelliset voimat.


15.

Kohtalon patsas heittää suunnattoman varjon laaksoon, niin että se
näyttää hukkuvan pimeyteen, mutta tällä varjolla on hyvin jyrkät
ääriviivat niiden silmissä, jotka katsovat sitä vuorensivuilta. Me
synnymme tosin siinä; mutta monien ihmisten on sallittu päästä siitä;
ja joskin heikkoutemme ja puutteellisuutemme kytkevät meidät näihin
synkkiin seutuihin kuolemaamme asti, on sekin jonkun arvoista, että
kaipuin ja ajatuksin siitä toisinaan etäännymme. On mahdollista,
että kohtalo painostaa ankarammin toista kuin toista meistä
perinnöllisyyksin, vaistoin ja toisin vielä leppymättömämmin, syvemmin
ja tuntemattomammin laein, mutta silloinkin, kun se masentaa meitä
ansaitsemattomin ja yllättävin onnettomuuksin, silloinkin, kun se
pakottaa meitä tekemään mitä emme koskaan olisi tehneet, jos se ei
olisi loukannut meitä, on onnettomuuden tapahduttua, teon täytyttyä,
kuitenkin meidän määrättävissämme, annammeko sen edelleen vaikuttaa
siihen, mitä sielussamme tulee tapahtumaan. Onnettomuus ei voi estää
iskiessään hyväntahtoista sydäntä, että kohdannut onnettomuus tai
tunnustettu virhe avaavat tässä sydämessä kirkkauden lähteen. Se ei voi
estää, että sielu muuttaa jokaisen koettelemuksensa loukkaamattomiksi
ajatuksiksi, tunteiksi, omaisuuksiksi. Kuinka suuri sen voima onkin
ulospäin, pysähtyy se aina tavatessaan kynnyksellä jonkun sisäisen
elämän hiljaisista vartijoista. Ja jos sen sallitaan päästä kätkettyyn
asuntoon, voi se astua sinne vain hyväätekevänä vieraana elvyttääkseen
kangistunutta ilmapiiriä, uudistaakseen rauhaa, lisätäkseen valoa,
levittääkseen kuulakkuutta, kirkastaakseen taivaanrantaa.


16.

Vielä kerran: mitä olisi kohtalo tehnyt, jos se olisi erehtynyt
sielusta ja virittänyt Epikurokselle, Marcus Aureliukselle, Antoninus
Piukselle ne ansat, jotka se viritti Oidipukselle? Tahdon olettaa
senkin, että se olisi saanut Antoninuksen esimerkiksi surmaamaan isänsä
ja samassa tietämättömyydessä häpäisemään äitinsä vuoteen. Mitä se
olisikaan järkyttänyt ylevän ruhtinaan sielussa? Eikö kaiken tämän
loppu olisi ollut samanlainen kuin kaikkien muiden viisasta
käsitteleväin näytelmäin ratkaisu, s.o. suuri suru tosin, mutta myöskin
suuri valo, joka on juuri syntynyt tästä tuskasta ja jo puolittain
voittanut sen varjon? Antoninus olisi itkenyt, kuten kaikki ihmiset
itkevät, mutta runsaammatkaan kyynelet eivät sammuta ainoatakaan
valonsädettä sielussa, jossa ei ole lainattuja säteitä. Viisaalle on
murheesta epätoivoon pitkä tie, jota viisaus ei ole milloinkaan
kulkenut. Sillä siveellisellä tasolla, jonka Antoninuksen elämä näyttää
saavuttaneen, valaisevat suurenevat ajatukset, jalostuvat tunteet
kaikki kyyneleet. Hän olisi ottanut onnettomuuden vastaan laajimmassa,
puhtaimmassa osassa sieluaan, ja onnettomuus yhtyy kuin vesi kaikkiin
maljakon muotoihin, johon se kaadetaan. Antoninus olisi alistunut,
sanomme. Niin kyllä, mutta meidän on vielä huomattava, että tämä sana
liian usein kätkee meiltä mitä tapahtuu suuressa sydämessä. Minkä
tahansa sielun on helppo kuvitella, että sekin on kohtaloonsa
alistuvainen Mutta voi, alistuminen ei meitä lohduta, puhdista, kohota,
vaan ne ajatukset ja hyveet, joiden nimissä me alistumme, ja tässä
palkitsee viisaus uskotuitaan ansion mukaan. On ajatuksia, joita ei
mikään turma voi saavuttaa. On tavallisesti kylliksi, että ajatus
kohoutuu jokapäiväisen turhuuden, yhtäkaikkisuuden ja itsekkyyden
yläpuolelle, jotta se, jolla tuo ajatus on, ei enää ole yhtä helposti
haavoitettavissa. Sentähden on sekä onnessa että onnettomuudessa se
ihminen aina onnellisin, jossa suurin ajatus enimmin hehkuu. Jos kova
kohtalo olisi tahtonut, olisi Antoninus Pius ehkä ollut sukurutsaaja ja
isänmurhaaja, mutta hänen sisäinen elämänsä ei olisi ollenkaan
tuhoutunut kuten Oidipuksen elämä, vaan pikemminkin voimistunut juuri
onnettomuuksistaan, ja kohtalo olisi paennut jättäen keisarin palatsin
ympärille verkkonsa ja särjetyt aseensa, sillä kuten konsulien ja
diktaattorien riemukulkua voitiin viettää vain Roomassa, niin voi
kohtalon todellista riemukulkua viettää vain sielussa.


17.

Missä on _Hamletin, Kuningas Learin ja Macbethin_ kova kohtalo? Eikö
sen valtaistuin ole keskellä vanhan kuninkaan mielenhäiriötä, nuoren
prinssin mielikuvituksen alimmilla portailla ja Cawdor thanin
sairaalloisten himojen huipulla? Emme puhu thanista, emme Cordelian
isästä, jonka liiankin ilmeistä itsetietämättömyyttä ei kukaan epäille,
mutta Hamletista, ajattelijasta, oliko hän viisas? Näkeekö hän
Helsingörissä tehdyt rikokset kyllin korkealta näkökannalta? Hän
näyttää näkevän ne älyn huipulta, mutta kysymys on, eivätkö eräiden
tunteiden, hyvyyden, luottamuksen, anteeksiantamuksen ja rakkauden
huiput kohoa viisauden valoisassa vuorijonossa älyn huippuja
korkeammalle? Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi katsellut
Helsingörin ilkitöitä niistä korkeuksista, joista esim. Marcus Aurelius
ja Fénelon olisivat niitä katselleet? Ja eikö satu usein, että rikos,
joka tuntee päällään mahtavan sielun katseen painostavan, keskeyttää
kulkunsa pimeydessä, niinkuin mehiläiset keskeyttävät työnsä
päivänsäteen pesään tunkeutuessa?

Joka tapauksessa olisi todellinen kohtalo, jolle Claudius ja Gertrud
olivat antautuneet -- sillä kohtalolle antautuu vain pahaa tehdessään
--, todellinen kohtalo, joka on sisäinen kohtalo, olisi kulkenut
tietään rikollisten sielussa, mutta olisiko se voinut mennä pois,
olisiko uskaltanut hypätä yli sen päivänselvän ja syyttävän aidan,
jonka yhden viisaan pelkkä läsnäolo ainaiseksi olisi asettanut palatsin
porttien eteen? Jos vähemmän viisaiden kohtalot vastoin tahtoaan
ottavat osaa kohtaamaansa viisaiden kohtaloihin, niin saavat viisaan
kohtalot harvoin vaikutuksia näiltä alemmilta kohtaloilta.
Kohtalokkuuden alueilla, samoin kuin maapallolla, eivät joet virtaa
takaisin lähteisiinsä. Mutta palatakseni siihen, mitä aiemmin sanoin,
kuvittele mahtava, ylevä sielu kuten Jeesuksen sielu Helsingörin
Hamletin sijaan, luuletkohan, että tuo murhenäytelmä kulkisi kulkuaan
ja että viime näytöksessä viruisi neljä vainajaa? Näyttääkö se sinusta
mahdolliselta? Eikö taitavin rikos syvällisen viisauden läsnäollessa
jossakin määrin muistuta niitä näytelmiä, joita iltaisin tarjotaan
pikku lapsille ja joiden kehnouden ja valheellisuuden yksi ainoa
päivänsäde paljastaisi?

Näetkö Kristuksen taikka yksinkertaisesti jonkun viisaan, jonka olet
mahdollisesti tavannut, vapaaehtoisesti Helsingörin pimeyden
ympäröimänä? Mikä johtaakaan Hamletia, ellei sokea ajatus, joka sanoo
hänelle, että kosto on hänen ainoa velvollisuutensa? Mutta
tarvittaisiinko todella yli-inhimillistä ponnistusta huomaamaan, ettei
kosto ole milloinkaan velvollisuus? Sanon uudelleen: Hamlet ajattelee
paljon, mutta hän on tuskin viisas. Hän ei näytä aavistavan, missä on
kohtalon haarniskan puutteellisuus. Ei ole aina kylliksi, että
varustautuu korkein aattein voittaakseen kohtalon, sillä se osaa
korkeita aatteita vastaan asettaa vielä korkeampia; mutta mikä kohtalo
on koskaan vastustanut lempeitä, yksinkertaisia, hyviä ja vilpittömiä
ajatuksia? Ainoa tapa kukistaa kohtalo on tehdä sen pahan vastakohta,
jonka se tahtoi tehdä meille. Ei ole mitään murhenäytelmää, jota ei
voisi välttää. Helsingörin onnettomuudet tapahtuvat vain siksi, että
kaikki sielut kieltäytyvät katsomasta, mutta elävä sielu pakottaa
kaikki muut avaamaan silmänsä.

Missä on kirjoitettuna, että Laerteen, Ofelian, Gertrudin, Hamletin ja
Claudiuksen tulee kuolla, ellei Hamletin surkeassa sokeudessa? Mutta
mitä välttämätöntä sitten oli tässä sokeudessa? Meidän ei ole annettava
kohtalon ryhtyä asiaan, missä ajatus vielä voi riisua aseista
murhanhimoset voimat. Sille jää kuitenkin kyllin suuri osa jäljelle.
Kohtalon voiman tapaan muurissa, joka sortuu päälleni, myrskyssä, joka
murskaa laivan kallioihin, ja kulkutaudissa, joka tempaa pois ne, joita
rakastan. Mutta se ei milloinkaan astu sen ihmisen sieluun, joka ei
siihen vetoa.

Hamlet on onneton, koska hän vaeltaa epäinhimillisessä pimeydessä, ja
hänen tietämättömyytensä määrää hänen onnettomuutensa. Ei ole
maailmassa mitään muuta, mitä tottelee kauemmin kaikkia, jotka
uskaltavat sille antaa käskyjä, kuin kohtalo. Horatiokin olisi voinut
käskeä sitä viime hetkeensä asti, mutta hänellä ei ollut tarpeellista
tarmoa päästäkseen eroon herransa varjosta. Jos vain yksi sielu olisi
uskaltanut huutaa totuuden julki Helsingörissä, ei Helsingörin
tapahtuma olisi kokonaan rauennut vihan ja kauhun kyyneleihin. Mutta
onneton sattuma on viisauden sormissa taipuisa kuin vastakatkaistu vesa
ja muuttuu tietämättömyyden käsissä murhaavan taipumattomaksi
rautakangeksi. Vielä kerran, ei mikään tässä johtunut kohtalosta, vaan
kaikki viisaimman viisaudesta, sillä Hamlet oli viisain, ja sentähden
hänestä tuli pelkän läsnäolonsa vuoksi Helsingörin murhenäytelmän
keskipiste -- ja Hamletin viisaus johtui vain hänestä itsestään.


18.

Jos epäilet sepitettyjä murhenäytelmiä, niin syvenny johonkin
luotettavan historian suureen näytelmään. Silloin näet, että kohtalolla
ja ihmisellä on sielläkin samat keskinäiset suhteet, samat tavat, samat
kärsimättömyyden ilmaukset, samat alistumiset ja samat kapinoimiset.
Silloin näet, että sielläkin sen toimivin osa, jota katsomme hyväksi
sanoa "kohtalokkuudeksi", on ihmisen luoma voima. Se on tosin mahtava,
mutta harvoin vastustamaton. Se ei kohoa määrättynä hetkenä
leppymättömästä, luoksepääsemättömästä ja tutkimattomasta
kuilusta. Se muodostuu kaltaistemme tarmosta, toivomuksista,
ajatuksista, kärsimyksistä ja intohimoista, ja meidän pitäisi
tuntea nämä mielenliikkeet, koska ne ovat samat kuin omamme.
Harvinaisimpinakin hetkinä, salaperäisimmissä ja aavistamattomimmissa
onnettomuuksissa on meidän tuskin milloinkaan taistellava näkymätöntä
ja kokonaan tuntematonta vihollista vastaan. Älkäämme mielinmäärin
laajentako välttämättömän aluetta. Todellisen voimakkaat henkilöt
tietävät varsin hyvin etteivät tunne kaikkia voimia, jotka asettuvat
heidän suunnitelmiaan vastaan, mutta he taistelevat niitä vastaan,
jotka tuntevat, niin rohkeasti kuin ei muita olisikaan, ja
voittavat usein. Me olemme laskeneet erittäin varman perustuksen
turvallisuudellemme, rauhallemme ja onnellemme sinä päivänä, jolloin
tietämättömyytemme ja velttoutemme ovat lakanneet nimittämästä kohtalon
määräämäksi kaikkea, mitä tahdonvoimamme ja älymme olisi pitänyt sanoa
luonnolliseksi ja inhimilliseksi.


19.

Muistakaamme kohtalon uhria, Ludvig XVI:ta. Milloinkaan ei kohtalo ole
järkkymättömämmin näyttänyt tahtoneen hyvän, lempeän, moitteettoman
kunnon miesraukan onnettomuutta. Mutta jos katsoo historiaa lähemmin,
mistä johtuu tämän onnettoman kohtalon myrkky, ellei uhrin
heikkoudesta, epäröinnistä, pienistä kaksinaisuuksista ja
epäjohdonmukaisuuksista, sen turhamaisuudesta ja sokeudesta? Jos on
totta, että jonkunlainen predestinatio, edeltäpäinmääräys, hallitsee
elämän olosuhteita, ei tämä predestinatio ole löydettävissä muualta
kuin omasta luonteestamme; ja eikö juuri ihmisen luonnetta pitäisi
helpoimmin voida hyvällä tahdolla muodostella? Eikö juuri se
itse asiassa aina muutu useimmissa olennoissa? Onko sinulla
kolmikymmenvuotiaana sama luonne kuin kahdenkymmenen ikäisenä? Se on
parempi tai huonompi sitä mukaa, oletko nähnyt valheen ja vihan,
vilpillisyyden ja ilkeyden pääsevän voitolle vai totuuden, rakkauden ja
hyvyyden. Ja sinä olet luullut näkeväsi vihan tai rakkauden, totuuden
tai valheen voittavan ylevämmän tai alhaisemman ajatuksen mukaan, jonka
olet vähitellen muodostanut onnesta ja elämän päämäärästä. Se, mikä
askarruttaa meidän salaista toivoamme, näyttää luonnollisesti
voittavan. Jos käännät katseesi pahaan päin, niin paha on kaikkialla
voitolla; mutta jos olet totuttanut katseitasi kiintymään
yksinkertaisuuteen, vilpittömyyteen ja totuuteen, niin näet sisimpänä
kaikessa rakastamasi saavan valtavan ja hiljaisen voiton.


20.

Mutta älkäämme sittenkään tuomitko Ludvig XVI:ta näkökannaltamme.
Asettukaamme hänen sijaansa, hänen epävarmuuteensa, hänen
hämmästykseensä, hänen vaikeuksiinsa, hänen pimeyteensä. On liiankin
helppoa nähdä, mitä olisi pitänyt tehdä, kun tietää kaikki mitä on
tehty. Meitäkin, ollessamme horjuvia ja epäröiviä velvollisuuteen
nähden tai siitä tietämättömiä, on tuomittava etsimällä viimeisten
askeleittemme jäljet hiekasta siltä pieneltä kummulta, jolta koetimme
tulevaisuuteen tähyillä. Tiedämmekö me paremmin kuin Ludvig XVI, mikä
on sopivaa tehdä tänä hetkenä, mistä on luovuttava ja mitä on
puolustettava? Heilahtelemmeko me viisaammin kuin hän ihmisjärjen ja
olosuhteiden vaatimusten välillä? Onnettoman kuninkaan esimerkki voi
kuitenkin opettaa meille yhden tärkeän asian: suuressa ja ylevässä
epäilyssä on aina käytävä rohkeasti, suoraan ja viipymättä yli sen,
mikä näyttää meistä järkevältä, mahdolliselta toteuttaa ja oikealta.

Käsitys, jonka muodostamme velvollisuudesta, oikeudesta ja totuudesta,
niin selvältä, kaukonäköiseltä ja riippumattomalta kuin se meistä
näyttääkin, ei ole milloinkaan sama, joksi se aivan luonnollisesti
muutamia vuosisatoja myöhemmin muodostuu. Sentähden on viisasta mennä
ainakin niin nopeasti kuin mahdollista äärimmäisiin saakka siinä, mitä
älyämme ja toivomme.

Jos Ludvig XVI olisi tehnyt, mitä me olisimme tehneet hänen sijassaan,
nyt kun näemme mitä piti tehdä, s.o. avoimesti luopunut kaikista
kuninkaallisista ennakkoluulojen hulluuksista, hyväksynyt vilpittömästi
uuden totuuden ja ylemmän oikeuden, jota hänelle osoitettiin,
ihailisimme hänen neroansa. Onhan todennäköistä, että Ludvig, joka ei
ollut paha eikä tyhmä ihminen, on voinut, joskin vain hetken, nähdä
tilansa samoin silmin kuin puolueeton filosofi olisi sitä katsellut.
Joka tapauksessa ei se historiallisesti eikä sielullisesti ole
mahdotonta. Me tiedämme hyvin usein vakavasti epäillessämme, missä on
kiinteä piste, velvollisuuden muuttumaton huippu, mutta meistä tuntuu,
että nykyisestä velvollisuudesta tähän liian yksinäiselle ja liian
hohtavalle huipulle on matka, jota ei olisi viisasta heti kulkea. Ja
kuitenkin, eikö koko ihmiskunnan historia, eikö koko elämämme kokemus
osoita, että korkein huippu aina on oikeassa ja että aina lopuksi on
sille kiivettävä, sitten kun on kadotettu kallista aikaa useille
matalammille kummuille nousemiseen. Kuka on viisas, sankari, suuri
mies, ellei juuri se, joka kulki aivan yksin ennen muita autiolle
tunturiylängölle, jonka kaikki näkivät selvemmin tai hämärämmin.

Me emme väitä, että Ludvig XVI:n olisi pitänyt olla tällainen mies,
tällainen nero, vaikka on miltei velvollisuus olla nero, kun pitää
kädessään niin monen kanssaihmisensä kohtaloa. Me emme väitäkään
enempää, kuin että parhaimmat meistä olisivat voineet välttää hänen
erehdyksensä ja siis myös hänen onnettomuutensa. Ei, mutta yksi asia on
varma, ettei millään näistä onnettomuuksista ollut yli-inhimillistä
alkuperää, ei mikään ollut yliluonnollisen tai salaperäisen
välttämätön. Ne eivät laskeutuneet tänne toisesta maailmasta; niitä ei
lähettänyt mikään hirviömäinen, käsittämätön, oikullinen Jumala.
Ne saivat alkunsa väärin ymmärretystä oikeudenaatteesta,
oikeudenaatteesta, joka äkkiä oli herännyt elämään, mutta joka ei
milloinkaan ollut nukkunut ihmisen järjessä. Ja mitä onkaan maailmassa
rauhoittavampaa, läheisempää, syvemmin inhimillistä kuin oikeudenaate?
Ludvig XVI:n rauhan kannalta katsoen oli valitettavaa, että tämä aate
juuri heräsi hänen hallitusaikanaan. Siinä miltei kaikki, mistä
kohtaloa voisi syyttää. Ja useimmat siihen kohdistamistamme syytöksistä
ovat yleensä samanarvoisia.

Mitä muuhun tulee, on meillä täysi oikeus olettaa, että yksi ainoa
tarmokas, täydellisen vilpitön, epäitsekkään, jalon ja kaukonäköisen
viisas teko olisi voinut muuttaa tapahtumien kulkua. Jos Varennesiin
pakeneminen, joka kuitenkin oli kaksimielinen ja rikollisen heikko
teko, olisi suoritettu vähän vähemmän lapsellisesti, vähän vähemmin
järjettömästi, kuten sen olisi järjestänyt jokainen todelliseen elämään
tottunut mies, niin ei ole epäilemistäkään, ettei Ludvig XVI olisi
kuollut mestauslavalla. Joku jumalako vai sokea myöntyväisyys Marie
Antoinetten tahtoon sai hänet uskomaan tyhmälle, ylpeälle ja
taitamattomalle Fersenille tämän onnettoman matkan valmistelut ja
johdon? Pakottiko joku valtavan salaperäinen voima vai hänen
kevytmielisyytensä, huolettomuutensa, tietämättömyytensä, jonkinlainen
tylsä ja samalla kohtaloa ärsyttävä välinpitämättömyytensä, joka ei ole
harvinainen ylimielisissä ja heikoissa henkilöissä, hänet joka
pysähdyspaikalla pistämään päänsä vaunujen ovesta, niin että hänet
tunnettiin kolme neljä kertaa?

Ja tuona ratkaisevana hetkenä, tuona synkkänä ja tukahduttavana yönä
Varennesissa, joka on yksi niistä historiallisista öistä, jolloin
kohtalon olisi pitänyt vallita taivaanrannalla kuin järkkymätön vuori,
emmekö silloin näe tuon kohtalon horjahtelevan joka askeleella niinkuin
lapsi, joka astelee ensi askeleitaan ja joka ei tiedä, tuoko valkea
kivi vai tuo ruohotukku saa hänet kellahtamaan tien oikealle tai
vasemmalle puolelle. Kun vaunut traagillisesti pysähtyivät tuona
pimeänä yönä siitä kauhistavasta huudosta, jonka parraton nuorukainen
Drouet päästi: "Kansakunnan nimessä!..." olisi tarvittu käsky vaunuissa
istuvalta kuninkaalta, yksi piiskanisku, yksi helmiruoskan läimäys, ja
sinä ja minä emme luultavasti olisi syntyneet, sillä maailmanhistoria
ei olisi ollut sama. Ja sitten pormestarin, kunnioitettavan, hämillään
olevan, epäröivän pormestarin edessä, joka odottaa vain käskevää sanaa
avatakseen kaikki ovet, ja majatalossa, ja monsieur Saucein, kunnon
maustekauppiaan puodissa, ja viimein, kun Goguelat ja Choiseul tulevat
husaarien ympäröiminä, jotka tervehtivät sotilaallisesti, eikö silloin
kaikki kaksikymmentä kertaa riippunut yhdestä jaa'sta tai ei'stä,
yhdestä askeleesta, yhdestä liikkeestä, yhdestä katseesta? Aseta
kymmenen hyvin tuntemaasi henkilöä Ranskan kuninkaan sijaan, ja sinä
voit varmasti ennustaa, mikä on tuloksena heidän kymmenestä yöstään.
Niin, tässä on juuri häpeällinen yö, se yö, joka paljastaa kohtalon!
Olemmeko milloinkaan selvemnrn nähneet tämän suuren, salaperäisen
voiman epäitsenäisyyttä, nähneet sen tuttua ja hämmentynyttä kurjuutta,
sen voiman, joka alistuvaisimpina hetkinämme näyttää elämäämme
painavan? Olemmeko milloinkaan nähneet tätä voimaaa täydellisemmin
riisuttuna lainatuista, uhkeista ja petollisista vaatteistaan, menevän
ja tulevan sata kertaa perättäin ja kyynelissä kylpien kuolemasta
elämään ja elämästä kuolemaan, ja lopulta heittäytyvän kuin peljästynyt
nainen onnettoman, vähän vähemmän epätodellsen, vähän vähemmän horjuvan
miehen syliin rukoillen aamuun asti ratkaisua, olemassaoloa, jota se ei
koskaan löydä muualta kuin ihmisälyn, inhimillisen tahdon sisimmästä?


22.

Mutta tässä ei ole vielä koko totuutta. On hyödyllistä katsella asiaa
tällä tavoin, vähentää siten kohtalon osaa, katsella sitä kuin
epäröivää ja eksynyttä naista, joka on otettava hoiviin ja osoitettava
oikeaan. Se antaa meille odottaessamme vaaran-hetkeämme luottamusta ja
aloitekykyä, rohkeutta, jota ilman ei tehdä mitään hyödyllistä. Mutta
tämä ei merkitse, ettei olisi mitään muuta, ettei olisi koskaan
otettava mitään muuta huomioon kuin tahtomme ja älymme. Älyn ja tahdon
pitää kuten voitollisten sotilaiden tottua elämään heitä vastaan
sotivien kustannuksella. Heidän on opittava ravitsemaan itseään sillä
tuntemattomalla, joka heitä halltsee. Toimettoman ihmisen liian
ahtaasta onnesta, sen jokapäiväisistä tehtävistä ei päästä muuten kuin
vapaaehtoisen varmasti kulkemalla tietä, jonka tuntee, yhä lakkaamatta
ajatellen sitä tutkimatonta aluetta, jonka halki tämä tie kulkee.
Tottukaamme ajattelemaan kuin kaikki olisi allemme alistettua, mutta
yhä säilyttäen sielussamme ajatuksen jalosti alistua niihin suuriin
voimiin, joita kohtaamme. On välttämätöntä, että käsi luulee, että
kaikki on edeltäpäin tiedetty; mutta myös että salainen, loukkaamaton,
lahjomaton ajatus ei milloinkaan unohda, että kaikki mikä on suurta
melkein aina on edeltäpäin aavistamatonta. Juuri edeltäpäin
aavistamaton ja tuntematon suorittavat mitä me emme olisi uskaltaneet
yrittää; mutta ne eivät tule avuksemme, elleivät ne sydämemme
sisimmästä löydä alttaria, joka olisi omistettu niille. Murtakaa sitä
osaa, jonka voimakastahtoisimmat miehet, kuten esim. Napoleon,
tavattomissa teoissaan ovat ymmärtäneet pidättää Onnettarelle. Ne,
joilla ei ole mitään suuria toiveita, ottavat sattuman huoneeseensa
kuin heikon lapsen. Toiset avaavat sille rajattomat lakeudet, joiden
halki ihmisolento ei vielä ole pystynyt samoilemaan, mutta ne eivät
kadota sitä näkyvistään.


23.

Näiden historian kouristushetkien laita on kuin meren myrskyjen.
Tullaan lakeuksien keskeltä, kiiruhdetaan rannikolle, katsellaan
rantakallioiden huipulta merta, odotetaan jotakin, kysytään
suunnattomilta aalloilta jonkinmoisella lapsellisen kiihkeällä
uteliaisuudella. Tuossa tulee muita aaltoja kolme kertaa korkeampi ja
ärjyvämpi. Se lähestyy kuin hirviö läpinäkyvin lihaksin. Se vyöryy
nopeasti esiin kaukaa näköpiiristä ikäänkuin mukanaan tuoden kiireisen
ja ratkaisevan sanoman. Se kaivaa taakseen niin ammottavan syvänteen,
että se varmasti paljastaa jonkin valtameren salaisuuksista; ja samoin
kuin tuulenhenkäyksettöminä, pilvettöminä päivinä huolettomimmat
pikkuaallot, niin vyöryvät läpinäkyvät ja tutkimattomat aallot toisien
läpinäkyvien ja tutkimattomien jälkeen. Ei elävää olentoa, ei
ruohonkortta, ei kiveä niistä pistä esiin.

Jos jokin seikka voi masentaa viisasta, niin kauan kuin ei joku
odottamaton masentumisen syy valaise hänen hämmästystään ja herätä
hänen uteliaisuuttaan, niin tavattaisiin samasta Ranskan
vallankumouksesta useampia vielä synkempiä, vielä masentavampia ja
selittämättömämpiä kohtaloita kuin Ludvig XVI:n. Ajattelen
girondisteja, varsinkin ihailtavaa Vergniaud'ta. Vielä tänäpäivänäkin,
kun tiedämme kaikki mitä kohtalo häneltä kätki ja kun suunnilleen
aavistamme, mihin tuon poikkeuksellisen vuosisadan vaistomainen aate
tähtäsi, meidän todennäköisesti olsi mahdotonta toimia viisaammin,
ylevämmin kuin hän teki. Olsi joka tapauksessa vaikeaa kenelle tahansa
ihmiselle, jonka kohtalo on heittänyt tällaisen rajattoman näytelmän
vilinään, yhdistää suuri henki suureen luonteeseen. Se kaunis, tahraton
haavekuva, ihana, peloton, sala-ajatukseton, erehtymätön, heikkoukseton
olento, jonka toisinansa muovailemme sydämemme sisimpään kaikista
puhtaimmista voimistamme, kaikesta viisaudestamme ja kaikesta
rakkaudestamme, tahtoisi mennä istumaan hänen lähelleen Konventin jo
tyhjille penkeille, "joiden yllä jo kuoleman varjo häilähteli",
ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan kuten hän. Hän huomasi mitä iäistä
ja erehtymätöntä on traagilllsen hetken takana, hän ymmärsi pysyä
uskollisena ihmisyydelle ja lempeydelle niinä kauhunpäivinä, jolloin
ihmisyys ja lempeys näyttivät oikeuden aatteen pahimmilta vihollisilta,
jolle aatteelle hän oli pyhittänyt kaikki; ja "suuresti ja ylevästi
epäillen hän kulki rohkeasti, suorasti ja lakkaamatta yli sen, mikä
näytti järkevältä, mahdolliselta panna täytäntöön ja oikealta".
Väkivaltainen, mutta odotettu kuolema kohtasi hänet, ennenkuin hän oli
ehtinyt puoliväliinkään tietään opettaakseen meille, että ihmisen ja
kohtalon välisissä oudoissa kamppailuissa on ennemmin pelastettava
kauneimmat tunteemme ja parhaimmat ajatuksemme kuin ruumiimme elämä.

Mitä merkitsevät parhaat ajatukseni silloin, kun ei minua enää ole
olemassa? sanovat toiset. Mitä jää minusta jäljelle, jos pelastaakseni
elämäni kaikki se, mitä rakastan, katoaa sydämestäni ja sielustani?
vastaavat heille toiset. Ja eikö kaikkea siveyttä, kaikkea hyvettä,
kaikkea inhimillistä sankaruutta miltei aina aseteta juuri tätä
valintaa tekemään?


24.

Mitä on sitten loppujen lopuksi tämä viisaus, josta niin paljon
puhumme? Älkäämme koettako antaa liian täsmällstä määritystä siitä: se
olisi kahleisiin kytkemistä. Kaikki, jotka ovat sitä yrittäneet,
joutuvat muistuttamaan ihmistä, joka valon luontoa tutkiakseen ensin
sammutti valon. Hän ei milloinkaan löydä muuta kuin mustuneen sydämen
ja vähäisen tuhkaa. "Viisas sana", huomauttaa Joubert, "lapselle
sanottu viisas sana on sellainen sana, jonka se aina ymmärtää ja jota
ei sille milloinkaan selitetä". Hyväksykäämme se samoin kuin lapsi sen
hyväksyy, jotta se kasvaisi kerallamme. Sanokaamme viisaudesta samaa
kuin sisar Hadenijck, ihailtavan Ruijsbroeckin salaperäinen vihollinen,
sanoi rakkaudesta: "Syvin kuilu on sen kaunein muoto." Viisaudella ei
saa olla mitään muotoa. Sen kauneuden täytyy olla yhtä vaihteleva kuin
liekkien kauneus. Viisaus ei ole liikkumaton jumalatar, joka ikuisesti
istuu valtaistuimellaan. Se on Minerva, joka seuraa meitä, joka nousee
ja laskee, itkee ja iloitsee kerallamme. Et ole todella viisas, jollei
viisautesi vaihdu lakkaamatta lapsuudesta alkain kuolemaasi saakka.
Mitä enemmän ajatusta kätket sanaan viisas, jotta se tulisi
kauniimmaksi ja syvemmäksi, sitä viisammaksi tulet. Ja joka asteelta,
jonka etenet viisautta kohti kohotessasi, avartuu sielusi silmien
edessä alue, jonka halki viisaus ei milloinkaan voi kulkea.


25.

Olla viisas on samaa kuin olla tietoinen itsestään; mutta kun on
saavuttanut jotenkin laajan tiedon olemuksestaan, huomaa, että
todellinen viisaus on vielä paljon syvempi kuin tietoisuus.
Itsetietoisuuden kasvamista ei ole toivottava muun kuin sen yhä
suuremman itsetiedottomuuden vuoksi, jonka se paljastaa; ja vasta tämän
uuden itsetiedottomuuden huipuilla pulppuavat viisauden puhtaimmat
lähteet. Kaikilla ihmisillä on sama itsetiedottomuusperintö; mutta osa
sen aluetta on tällä puolen, osa tuolla puolen normaalista
itsetietoisuutta. Useimmat eivät pääse ensi vyöhykettä kauemmaksi;
mutta niillä, jotka rakastavat viisautta, ei ole rauhaa, ennenkuin ovat
raivanneet tiet toiseen. Jos rakastan ja olen rakkaudessani saavuttanut
täydellisimmän itsetietoisuuden, mihin ihminen pääsee, niin tähän
rakkauteen heittyy aivan toisenluontoinen itsetiedottomuus kuin se,
joka varjostaa tavallista rakastumista. Jälkimäinen hallitsee eläintä;
edellinen ympäröi jumalaa. Mutta se ei ympäröi häntä huomattavasti,
ennenkuin hän on kadottanut edellisen tuntemisen. Me emme milloinkaan
pääse itsetiedottomuudestamme, mutta me voimme lakkaamatta parantaa sen
itsetiedottomuuden laatua, johon olemme vajonneet.


26.

Olla viisas ei merkitse sitä, että jumaloisi vain järkeään, eikä vain
sitä, että olisi totuttanut tämän järjen vaivatta voittamaan alemman
vaiston. Ne olisivat hyvin hedelmättömiä voittoja, jolleivät ne
opettaisi järkeä alistumaan vielä enemmän toisenlaisen vaiston alle,
joka on sielun vaisto. Näihin jokapäiväisiin voittoihin ei ole
pyrittävä muun vuoksi kuin siksi, että ne sallivat yhä jumalallisemman
vaiston ilmetä yhä vapaammin. Niiden päämäärä ei ole niissä itsessään.
Niiden tehtävänä on vain raivata tietä sielumme kohtalolle, joka on
aina puhdistumisen ja valon kohtalo.


27.

Järki avaa viisauden oven, mutta elävin viisaus ei ole järjessä. Järki
sulkee pahojen kohtaloiden oven, mutta meidän viisautemme avaa
taivaanrannalla suopeille kohtaloille toisen oven. Järki puolustautuu,
kieltää, peräytyy, poistaa, hävittää; viisaus hyökkää, määrää, etenee,
lisää, laajentaa ja luo. Viisaus on ennemminkin jonkinlainen sielumme
pyrkimys kuin järkemme tuote. Se elää järjen yläpuolella. Sen vuoksi
onkin todelliselle viisaudelle ominaista tehdä tuhansia asioita, joita
ei järki hyväksy tai hyväksyy vasta pitkän ajan kuluttua. Niin oli
asianlaita, kun viisaus eräänä päivänä sanoi järjelle, että on
palkittava paha hyvällä ja että on rakastettava vihollisia. Järki, joka
sinä päivänä kohosi kuningaskuntansa korkeimmalle huipulle, on lopulta
tunnustanut sen. Mutta viisaus ei ole vieläkään tyydytetty; aivan
yksinään se pyrkii vielä kauemmaksi.


28.

Jos viisaus tottelisi vain järkeä, ja jos olisi kylliksi, että se töin
tuskin voittaisi vaiston viittaukset, olisi se aina kaltaisensa. Olisi
vain yhtä ainoaa viisautta, ja ihminen tuntisi sen perin pohjin, sillä
järki on jo kauan sitten oppinut tuntemaan omansa perin pohjin.

Mutta joskin viisaudessa on useita kiinteitä pisteitä, eivät kuitenkaan
mitkään ole niin erilaisia keskenään kuin ne ilmapiirit, jotka
ympäröivät sitä Sokrateessa ja Kristuksessa, Aristideessa ja Marcus
Aureliuksessa, Fénelonissa ja Jean Paulissa. Mikään ei muuttuisi
täydellisemmin kuin samanlainen tapaus, joka samana päivänä joutuisi
näiden miesten viisauden vierivään virtaan, sensijaan että se
pudotessaan heidän järkensä seisovaan veteen pysyisi täsmälleen
sellaisena kuin se on itsessään. Kuvittele, että Jeesus Kristus ja
Sokrates kohtaavat aviorikoksen tehneen naisen. Heidän järkensä sanoisi
kai suunnilleen samoja seikkoja, mutta heidän viisautensa osoittaisi
heidän sanainsa ja ajatustensa takana liikkeitä, jotka eivät kuulu
samoihin maailmoihin. Juuri viisauden oma elämä vaatii nämä
erilaisuudet. Viisaat lähtevät samasta pisteestä, joka on järjen
kynnyksenä. Mutta ne alkavat etääntyä toisistaan siitä hetkestä aikain,
jolloin järjen voitot eivät enää ole epävarmoja, s.o. siitä hetkestä
alkain, jolloin ne vapaasti tunkeutuvat korkeamman itsetiedottomuuden
alueelle.


29.

On suuri ero, jos sanoo: "tämä on järkevää" tai jos sanoo: "tämä on
viisasta". Se, mikä on järkevää, ei välttämättä ole viisasta, ja se,
mikä on hyvin viisasta, on tuskin milloinkaan järkevää kylmän järjen
silmissä. Järki esim. synnyttää oikeuden, ja viisaus synnyttää
hyvyyden, joka, kuten vanha Plutarkhos huomauttaa, "ulottuu paljon
kauemmaksi kuin oikeus". Perustuuko sankaruus järkeen vai viisauteen?
Voisi sanoa, että viisaus ei ole muuta kuin äärettömyyden tuntemista
siveelliseen elämäämme sovitettuna. Järjellä tosin myöskin on tunne
äärettömyydestä, mutta se on vain hengetöntä toteamista. Se on
itsessään miltei velvollinen olemaan tätä ollenkaan ottamatta huomioon
elämässä; kun taas viisaus on viisas sikäli kuin äärettömyys saa
tehokkaan ylivallan siihen nähden, mitä viisaus suorittaa.

Järjessä ei ole mitään rakkautta; sitä on paljon viisaudessa. Ja
korkeinta viisautta voi tuskin erottaa siitä, mikä on puhtainta
rakkaudessa. Mutta rakkaus on äärettömyyden jumalallisin muoto ja
samalla, epäilemättä siksi, että se on jumalallisin, se on myös
syvimmin inhimillinen. Eikö voitaisi sanoa, että viisaus on
jumalallisen järjen voitto ihmisjärjestä?


30.

Ei voi olla liian järkevä; mutta ainoastaan viisaudella on oikeus
vedota järkeen. Se ei ole viisas, jonka järki ei ole oppinut
tottelemaan rakkauden ensimmäistä viittausta. Mitä olisi Kristus
tehnyt, mitä olisivat sankarit tehneet, jolleivät heidän järkensä olisi
alistuneet? Eikö urotyö aina sivuuta järjen rajoja, ja kuka uskaltaisi
kuitenkaan sanoa, että sankari ei ole viisaampi kuin ne, jotka eivät
liikahda paikaltaan, koska kuuntelevat vain järkeänsä? On toistettava
vielä kerran: ei järki, vaan rakkaus on oleva se uurna, jossa
viljellään todellista viisautta. On totta, että järki on viisauden
juurella; mutta viisaus ei ole järjen kukka. Sillä tässä, käyttääksemme
toista kuvaa, ei ole kysymys loogillisesta viisaudesta, joka on sen
tyttärentytär, vaan toisesta viisaudesta, joka on rakkauden lempisisar.

Järki ja rakkaus taistelevat ensin kiivaasti sielussa, joka kohoaa;
mutta viisaus syntyy rauhasta, joka lopulta tehdään rakkauden ja järjen
välillä. Ja tämä rauha on sitä syvempi, mitä useampia oikeuksia järki
on luovuttanut rakkaudelle.


31.

Viisaus on rakkauden valo, ja rakkaus on valon ravinto. Mitä syvempää
rakkaus on, sitä viisaammaksi se tulee; ja mitä enemmän viisaus kohoaa,
sitä enemmän se lähenee rakkautta. Rakasta, ja sinusta tulee viisas;
tule viisaaksi, ja sinun täytyy rakastaa. Todellisesti rakastaa vain
tullessaan paremmaksi; ja paremmaksi tuleminen on viisaammaksi
tulemista. Ei ole maailmassa ainoatakaan olentoa, joka ei paranna
jotakin seikkaa sielussaan, niin pian kuin hän rakastaa jotakin toista
olentoa, silloinkin, kun kysymyksessä on aivan tavallinen rakkaus; ja
ne, jotka eivät lakkaa rakastamasta, rakastavat edelleen, koska he
eivät lakkaa tulemasta paremmiksi. Rakkaus ravitsee viisautta, ja
viisaus ravitsee rakkautta. On olemassa valokehä, jonka keskipisteessä
ne, jotka rakastavat, syleilevät niitä, jotka ovat viisaita. Viisaus ja
rakkaus eivät voi erota toisistaan, ja Swedenborgin paratiisissa on
puoliso vain "rakkautta viisaan viisauteen".


32.

"Järkemme on", sanoo Fénelon, "vain selvissä mielikuvissamme". Mutta
viisautemme, voisimme lisätä, s.o. se, mikä on parasta sielussamme ja
luonteessamme, on varsinkin juuri sellaisissa mielikuvissa, jotka eivät
vielä ole täysin selviä. Ellei antaisi muiden kuin selväin mielikuvain
ohjata itseään elämässä, muuttuisi pian ihmiseksi, joka ansaitsisi
hyvin vähän rakkautta ja hyvin vähän kunnioitusta. Itse asiassa ei
mikään ole vähemmän selvää kuin ne syyt, joiden perustalla saamme
vakaumuksen, että tulee olla hyvä, oikeamielinen, hyväsydäminen ja
kaikessa vaalia jaloimpia tunteita ja ajatuksia, mihin voimme päästä.
Onnellista kyllä, mitä enemmän meillä on selviä mielikuvia, sitä
enemmän opimme kunnioittamaan niitä, jotka eivät vielä ole selviä. On
koetettava saada mahdollisimman suuri määrä mahdollisimman selviä
mielteitä, jotta sielussa heräisi vielä enemmän mielteitä, jotka ovat
hämäriä. Selvät mielikuvat näyttävät toisinaan johtavan ulkonaista
toimintaamme, mutta on kieltämätöntä, että hämärät ovat sisäisen
elämämme johdossa, ja se elämä, jonka näemme, tulee aina lopuksi
tottelemaan sitä, jota emme näe.

Selvien mielikuviemme luvusta, laadusta ja voimasta riippuu hämärien
mielikuviemme luku, laatu ja voima, ja on hyvin todennäköistä, että
useimmat lopullisista totuuksistamme, joita niin kiihkeästi etsimme,
odottavat kärsivällisesti hetkeään hämärien mielikuvien joukossa. On
tärkeää lyhentää niiden odotusta. Kaunis selvä mielikuva, jonka
herätämme itsessämme, ei ole milloinkaan vuorostaan herättämättä
kaunista hämärää mielikuvaa, ja kun hämärä mielikuva vanhetessaan on
tullut selväksi -- sillä eikö täydellinen selvyys ole tavallisesti
mielikuvain väsymyksen merkki -- herättää sekin unesta toisen hämärän
mielikuvan, kauniimman ja ylevämmän, kuin se itse oli varjossaan, ja
näin hapuillen rohkeuttaan menettämättä pitkin uinuvia rivejä ehkä joku
näistä mielikuvista aivan sattumalta laskee pienen, vielä miltei
näkymättömän kätensä jonkun suuren totuuden olkapäälle.


33.

Selvät ja hämärät mielikuvat, sydän, äly, tahto, järki, sielu -- ne
ovat kaikki pohjaltaan sanoja, jotka merkitsevät miltei samaa,
nimittäin jonkun olennon henkistä rikkautta: Sielu ei epäilemättä ole
muuta kuin älymme kaunein toive, ja Jumala on ehkä vuorostaan vain
sielumme kaunein toive. Niin paljon pimeyttä vallitsee kaikessa tässä,
että korkeintaan voi koettaa jakaa pimeyttä suurien vielä mustempien
viivain avulla kuin ne pinnat, joita ne halkovat. Tuntea itsensä on
ehkä ainoa hyväksyttävä ihanne, joka jää meille, mutta tämä tieto, joka
aluksi näyttää riippuvan vain järjestämme, missä määrin riippuu se
siitä? Eikö sen ihmisen, joka on täsmällisimmin ottanut selvän
asemastaan maailmankaikkeudessa, pitäisi olla paras, oikeamielisin,
vilpittömin, sanalla sanoen siveellisin? Mutta kuka saattaa
rehellisesti uskoa, että hän on sen ottanut selville; ja eikö
positiivisin moraali ulota kaikkia juuriaan jonkinlaiseen salaperäiseen
itsetiedottomuuteen? Älymme kaunein toive vilahtaa vain halki älymme;
ja väärin arvelemme silloin, että sato on korjattu tieltä, koska sitä
tiellä ajetaan. Kirkkain järki poikkeaa joka askeleella alueeltaan
tutkiessaan sitä.

Älyn avulla alamme kuitenkin kaunistaa tätä halua, muu ei kokonaan
johdu meistä; mutta tuo muu ei lähde liikkeelle, ellei äly ole antanut
sille virikettä. Järjen, joka on älymme vanhin tytär, täytyy istuutua
siveellisen elämämme kynnykselle, sitten kun se on avannut ne
maanalaiset ovet, joiden takana uinuvat vankeina olemuksemme elävät ja
vaistomaiset voimat. Se odottaa lamppu kädessään, ja sen pelkkä
läsnäolo tekee tämän kynnyksen ylitsepääsemättömäksi kaikelle, mikä ei
sovi valon luontoon. Kauemmaksi, niille seuduille, jonne sen säteet
eivät tunge, jatkuu hämärä elämä. Se ei ole ollenkaan huolissaan tästä,
se päinvastoin siitä nauttii. Se tietää, että sen Jumalan silmissä,
jota se kaipaa, kaikki, mikä ei ole kulkenut se valoisan holvikon läpi,
unelma, ajatus, vieläpä toimintakaan ei voi lisätä mitään, ei ottaa
pois mitään siitä ihanteellisesta olennosta, jonka se luo. Sen liekin
velvollisuus on olla niin kirkas, niin laaja kuin mahdollista, eikä se
saa jättää paikkaansa. Se ei epäile niin kauan kuin on olemassa vain
alempien vaistojen ja pimeyden kilvoittelua. Mutta sattuu myös, että
kahlehdituista voimista jotkut sitä itseä mahtavammat heräävät ja
lähenevät sisäänkäytävää. Ne levittävät aineettomampaa, hajanaisempaa
ja käsittämättömämpää valoa kuin se kirkas ja tasainen valo, jota se
pitää kädessään. Rakkauden, selittämättömän hyvän ja muut vielä
salaperäisemmät ja äärettömämmät voimat pyrkivät päästä esille. Mitä on
tehtävä? Jos se on istuutunut kynnykselle, kun se ei vielä ole saanut
oikeutta istuutua sinne, koska sillä ei vielä ole ollut rohkeutta
oppia, ettei se ole yksin maailmassa, niin se hämmentyy, pelkää ja
sulkee ovet. Ja jos se joskus jälleen päättää avata ne, tapaa se vain
pivon hienoa tuhkaa mustilla porraskivillä. Mutta jos sen voima ei
vavahtele, koska kaikki, mitä se ei ole voinut oppia, on sille ainakin
opettanut, ettei mikään valo voi olla vaarallinen, että järjen elämässä
voi uskaltaa itse järjen suurempaan valoon, tapahtuvat kuvaamattomat
vaihdot siellä kynnyksellä lampusta lamppuun. Tuntemattoman öljyn
pisaroita sekautuu inhimillisen viisauden öljyyn, ja kun valkoiset
vieraat ovat menneet, on sen lampun liekki, nyt ainaiseksi uudestaan
muodostuneena, kohoava korkeammalle, valtavampana ja puhtaampana
laajentuneen esikartanon pylväiden välissä.


34

Jättäkäämme tässä eristetty viisaus palataksemme siihen, joka kulkee
kohti kuolemaa ihmiskohtaloiden suuressa laumassa. Onko sallittua
sanoa, ettei viisaan kohtalo milloinkaan sekaannu pahan tai hullun
sielun kohtaloon? Päinvastoin, kaikkien olentojen kohtalot
ristivät lakkaamatta toisiaan, ja kultalangat kiertyvät useimpien
kohtalonkankaan hamppurihmain ympärille. On onnettomuuksia, jotka ovat
hitaampia ja vähemmän kauhistavia kuin Oidipuksen ja Helsingörin
prinssin ja jotka eivät paina alas silmiään oikeuden, rakkauden tai
totuuden katseiden edessä. Ne, jotka puhuvat viisauden eduista, eivät
ole koskaan viisaampia kuin rehellisesti ilman katkeruutta samoin kuin
ilman ylpeyttä tunnustaessaan, että viisaus ei suo uskotuilleen miltei
mitään, mitä tietämättömät tai pahat eivät voi halveksia. Sattuu monta
kertaa, että viisaan lähestyminen ei muuta paljoa siinä, mitä ihmiset
huomaavat, olkoon että hän tulee liian myöhään tai menee liian pian
minkään todellisen kosketuksen syntymättä tai että hänen on ollut
taisteltava voimia vastaan, joita liian monet olennot ovat kasanneet jo
kauan aikaa. Hän ei tee mitään ulkonaisia ihmeitä, hän ei pelasta
milloinkaan muuta kuin sen, mikä voidaan myöskin pelastaa elämän
tavallisten lakien mukaan, ja voi myöskin sattua, että hän itse
tempautuu mukaan, suureen, leppymättömään pyörteeseen. Mutta
perikatoonkin joutuessaan hän voi sanoa itselleen, että hän tuhoutuu
olematta viikko- ehkäpä vuosikausiakin ennenkuin onnettomuus tapahtuu,
kuten niin usein sattuu, sielunsa raunion voimaton ja epätoivoinen
todistaja.

Ja edelleen ymmärrämme, että pelastaa joku sen elämän mukaan, joka
käsittää molemmat elämät, ei välttämättä merkitse sitä, että tempaa
hänet pois kuolemasta ja ulkonaisista onnettomuuksista; mutta hänet
tekee varmasti onnellisemmaksi tekemällä hänet paremmaksi. Pelastaa
siveellisesti on kaikki kaikessa, ja tämä näyttää, kuten kaikki, mikä
tapahtuu olemuksen huipuilla, hyvin mitättömältä asialta. Eikö
katuvainen ryöväri tullut pelastetuksi, ei vain kristillisessä
mielessä, vaan myöskin tämän sanan vielä täydellisemmässä mielessä? Ja
kuitenkin hänen täytyi kuolla, mutta hän kuoli ikuisesti onnellisena,
koska häntä oli rakastettu viime hetkenä, ja koska äärettömän viisas
olento oli ymmärtänyt hänelle osoittaa, ettei hänen sielunsa ollut
hyödytön, että sekin oli ollut hyvä eikä ollut huomaamatta vaeltanut
maan päällä...


35.

Sitä mukaa kuin laskeutuu elämän portaita alemma, tunkeutuu samalla yhä
useampien surujen ja heikkouksien salaisuuteen. Silloin näkee
ympärillään monien sielujen elelevän toimettomina, koska ne luulevat
itsensä hyödyttömiksi, koska ne kuvittelevat, ettei kukaan milloinkaan
ole heihin katsahtanut, ettei heissä olisi mitään rakkautta herättävää.
Mutta eikö viisaalle lopulta tule se hetki, jolloin hän näkee,
kannattaa ja rakastaa jokaista olemassaolevaa sielua, vain siksi, että
sillä on olemassaolemisen salaperäinen lahja? Eikö viimein lyö se
hetki, jolloin hän näkee hyveet kaikkien heikkouksien, kaikkien
paheiden ja kaikkien valheiden pohjalla? Kirkas ja siunattu hetki,
jolloin pahuus on vain hyvyyttä, joka on kadottanut ohjaajansa, jolloin
petollisuus ei ole kuin vilpittömyyttä, joka ei löydä enää onnen tietä,
jolloin viha on vain rakkautta, joka tuskalla avaa hautakammionsa ovea.
Silloin kertomus katuvaisesta ryöväristä aavistamatta muuttuu kaikkien
niiden tarinaksi, jotka ympäröivät oikeamielistä miestä; ja
vähäpätöisimmässä näistä olennoista, jonka tällä tavoin on pelastanut
katse, sana, hiljaisuus, on todellinen onni, jota kohtalo ei voi
saavuttaa, ennen yön tuloa, unohtava, kuten Sokrateen sielussa, että
kuolemanjuoma on juotu ennen auringonlaskua.


36.

Muuten sisäinen elämä ei ehkä ole sitä, mitä ajatellaan. On niin
monenlaista sisäistä elämää kuin on ulkonaista. Pienemmät tunkeutuvat
näille rauhallisille aloille yhtä hyvin kuin suuret, eikä sinne aina
kuljeta järjen porttien kautta. Sattuu hyvin usein, että se, joka
tietää kaikki, turhaan kolkuttaa näille porteille, ja että se, joka ei
tiedä mitään, vastaa hänelle sisältä. Vakavin, kaunein ja kestävin
elämä on varmasti se, jonka itsetietoisuus hitaasti rakentaa itsessään
sielumme läpikuultavimpien osien avulla. Se on viisas, joka oppii
pitämään voimassa tätä elämää kaikella sillä, mitä sattuma hänelle joka
päivä tuo. Se on viisas, jossa pettymys tai petos vain yhä enemmän
puhdistavat viisautta. Se on viisas, jossa paha itse pakotetaan tuomaan
poltoksia rakkauden rovioon. Se on viisas, joka on ottanut tavaksi
nähdä kärsimyksessään vain sen kirkastuksen, joka siitä leviää hänen
sieluunsa, eikä koskaan katso varjoa, jonka se levittää niihin, jotka
sen ovat synnyttäneet. Vielä viisaampi on se, jossa ilot ja surut eivät
vain lisää itsetietoisuutta, vaan saavat hänet myös näkemään, että on
jotakin itsetietoisuuttakin korkeampaa. Tällöin päästään sisäisen
elämän huipuille, joilta vihdoin voi hallita niitä liekkejä, jotka sitä
valaisevat. Mutta tämä on harvojen osa, ja onnellisena voi elää
vähemmänkin hehkuvissa laaksoissa, joissa näiden liekkien mustaamat
juuret kiemurtelevat. On hämärämpiä olentoja, jotka tuntevat
suojapaikkansa. On vaistomaisia sisäisiä elämiä. On aloitekyvyttömiä ja
älyttömiä sieluja, jotka eivät milloinkaan löydä polkua, joka johtaa
heihin itseensä, jotka eivät koskaan joudu näkemään, mitä heillä on
tässä kätketyssä kolkassa, ja jotka siitä huolimatta toimivat siinä
samalla tavoin kuin ne, joiden äly on punninnut kaikki sen aarteet. On
olentoja jotka, tietämättä mikä on korkeimman itsetietoisuuden, ainoa
kiintotähti, eivät tahdo muuta kuin hyvää, kuitenkaan tietämättä, miksi
sitä tahtovat. Mutta jokainen sisäinen elämä alkaa vähemmän sinä
hetkenä, jona äly kehittyy, kuin sinä, jolloin sielu muuttuu hyväksi.
On aika kummallista, ettei voi hankkia itselleen sisäistä
elämää pahassa. Ei millään oliolla, jolla ei ole jonkinlaista
sielunaateluutta, ole sisäistä elämää. Tuntekoon hän miten hyvästi
tahansa itsensä, ehkäpä hän saa tietää minkätähden hän ei ole hyvä,
mutta hän ei milloinkaan saa sitä voimaa, ei sitä suojapaikkaa, ei sitä
näkymättömän tyydytyksen aarretta, joka on jokaisella, ken uskaltaa
pelotta mennä sydämeensä. Sisäinen elämä on vain jonkinlaista sielun
onnea, ja sielu on onnellinen vain voidessaan rakastaa jotakin puhdasta
itsessään. Sattuu kyllä, että se erehtyy valinnassaan, mutta
erehtyessäänkin se on onnellisempi kuin sielu, jolla ei ole ollut
tilaisuutta valita.


37.

Siksi merkitsee jo jonkun olennon pelastamista, kun tekee niin, että
hän rakastaa pahaa vähemmän kuin hän rakasti sitä, sillä siten auttaa
häntä sielussaan rakentamaan sitä suojusta, jota vastaan kohtalon aseet
murtuvat. Tämä suojus on itsetunnon tai rakkauden muistomerkki,
kummanko, merkitsee vähän, sillä rakkaus on itsetietoisuutta, joka
vielä etsii itseään hämärästi, sillaikaa kun todellinen itsetietoisuus
on rakkautta, joka lopullisesti löytää itsensä kirkkaudesta. Mutta
tämän suojapaikan sisimmässä sytyttää sielu ilonsa salaisimman liekin.
Sielun ilo, joka hälventää sen synkkyyden, jonka pahat kohtalot ovat
jättäneet jälkeensä, kuten aineellinen tuli hävittää maailmassa
vallitsevain tautien vaikutukset, sielun ilo ei ole toisten ilojen
kaltaista. Se ei johdu ulkonaisesta onnesta eikä itserakkauden
tyydyttämisestä, sillä itserakkauden alla, joka vähenee sitä mukaa kuin
sielu tulee paremmaksi, piilee puhtaan rakkauden ilo, joka kasvaa sitä
mukaa kuin sielu jalostuu. Ei, tällä ilolla ei ole juurtansa
ylpeydessä, eikä sielu tunne itseään onnelliseksi siksi, että se voi
hymyillä omalle kauneudelleen. Sielulla, joka on päässyt jonkinlaiseen
itsetietoisuuteen, on oikeus tietää olevansa kaunis; mutta kaikki, mitä
se liian omaehtoisesti lisää kauneutensa itsetietoisuuteen, sen se ehkä
vähentää rakkautensa itsetiedottomuudesta. Ilmenevän itsetietoisuuden
ensi velvollisuus on opettaa meitä kunnioittamaan itsetiedottomuutta,
joka ei vielä tahdo paljastua. Mutta se ilo, josta puhun, ei ota
rakkaudelta, mitä se lisää tietoisuuteen. Päinvastoin juuri siinä --
eikä missään muualla -- pitää rakkaus tietoisuutta vireillä, samalla
kun rakkaus kasvaa tietoisuuden avulla, henki, joka on kohoamassa,
tuntee onnea, jota ei koskaan tunne ruumis, joka on onnellinen; mutta
sielu, joka jalostuu, tuntee iloja, joita ei kohoava henki aina tunne.
On totta, että kohoava henki ja jalostuva sielu yleensä toimivat
yhdessä sisäisen rakennuksen lujittamiseksi. Mutta sattuu myös usein,
että ne toimivat erikseen ja ettei mikään yhdistä niitä molempia
muureja, joita ne rakentavat. Jos on niin asianlaita, ja jos olento,
jota eniten rakastan maailmassa, tulisi minulta kysymään, mikä on
valittava ja mikä turvapaikka on syvin, hyökkäyksiltä parhaiten
turvassa ja suloisin, niin neuvoisin häntä kohtaloineen pyrkimään sen
sielun turviin, joka on jalostumassa.


38.

Eikö viisas joudu milloinkaan kärsimään? Eikö mikään ukkospilvi koskaan
synkennä hänen asuntonsa yllä kaareutuvaa taivasta? Eikö kukaan
asettele hänelle ansoja? Eikö hänen vaimonsa, eivätkö hänen ystävänsä
häntä milloinkaan petä? Eikö se, mitä hän luuli yleväksi, koskaan muutu
alhaiseksi? Eikö hänen isänsä ja äitinsä, eivätkö hänen poikansa ja
veljensä kuole niinkuin muutkin? Suojelevatko enkelit kaikkia teitä,
joita myöten tuska meihin tunkeutuu? Ja eikö Jeesus itkenyt Latsaruksen
haudalla? Ja eikö Marcus Aurelius kärsinyt poikansa Commoduksen, jossa
jo villipeto näyttäytyi, ja vaimonsa Faustinan seurassa, jota hän
rakasti ja joka ei rakastanut vähääkään miestään? Ja eikö Aemilius
Paulus, joka oli yhtä viisas kuin Timoleon, ole huokaillut kohtalon
kourissa, kun hänen vanhin poikansa kuoli viisi päivää ennen hänen
voittokulkuansa Roomaan ja toinen kolme päivää sen jälkeen? Tämänkö
avun antaa viisaus onnelle? Onko meidän pyyhittävä pois kaikki, mitä
olemme sanoneet, ja onko meidän laskettava viisaus niiden harhaluulojen
joukkoon, joilla ihmissielu koettaa järjen silmissä puolustaa niitä
haluja, jotka kokemus miltei aina selittää järjettömiksi?


39.

Toden totta, viisaskin kärsii. Hän kärsii, ja kärsimys on yksi hänen
viisautensa perusaineksia. Hän kärsii ehkä enemmän kuin muut ihmiset,
koska hän on eheämpi ihminen. Hän kärsii enemmän, sillä mitä
yksinäisempi on, sitä enemmän kärsii, ja mitä viisaampi ihminen on,
sitä enemmän hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Hän kärsii lihassaan,
sydämessään ja hengessään, sillä on lihan, sydämen ja hengen osia,
joita ei mikään tämän maailman viisaus voi kohtalosta vapauttaa.
Sentähden ei olekaan kärsimystä vältettävä, vaan alakuloisuutta ja
niitä kahleita, jotka se tuo mukanaan sille, joka ottaa sen vastaan
herrana eikä tärkeämmän tienmutkan takana olevan henkilön lähettiläänä.
Luonnollisesti viisas, kuten hänen naapurinsakin, kavahtaa unesta siitä
kolinasta, jonka epämieluinen sanantuoja synnyttää hänen talossaan.
Hänen on mentävä alas puhumaan sanantuojan kanssa. Mutta puhuessaan
katsahtaa hän monta kertaa aamuaikaisen onnettomuutensa olan yli
nähdäkseen taivaanrannan häivässä suuren ajatuksen, jonka enteenä
onnettomuus ehkä on. Kun onnen helmassa ollessaan tätä ajattelee,
näyttää itse asiassa se paha, jolla kohtalo voi meitä yllättää, perin
pieneltä. Myönnän, että onnettomuuden tapahduttua suhteet ovat
vaihtuneet, mutta paikkansa pitää kuitenkin, että jos se tahtoo meissä
sammuttaa rohkeuden ainaisesti palavan liekin, niin sen täytyy onnistua
lopullisesti sydämemme sisimmässä halventamaan kaikki, mitä rakastamme,
mitä ihailemme, mitä jumaloimme. Ja mikä vieras valta pääseekään
halventamaan tunnetta ja ajatusta, jollemme itse sitä raasta alas? Onko
ruumiillisten kärsimysten lisäksi mitään tuskaa, joka voi saavuttaa
meidät muuta tietä kuin ajatuksiemme kautta? Ja kuka ojentaakaan
ajatuksillemme ne aseet, joilla ne karkaavat kimppuumme tai puolustavat
meitä? Ihminen kärsii vähän itse kärsimyksestä, mutta hän kärsii
suunnattomasti siitä tavasta, jolla hän ottaa sen vastaan. "Hän oli
itse syynä onnettomuuteensa", sanoo Anatole France eräästä sellaisesta
henkilöstä, joka ei milloinkaan katso yli tylyn sanantuojan olkapään,
"hän on itse syynä onnettomuuteensa, sillä kaikki todellinen kurjuus on
sisäistä ja itsemme tuottamaa. Me arvelemme väärin, että se tulee
ulkoa. Me luomme sen itsessämme omasta olemuksestamme."


40.

Jonkun tapahtuman aktiivinen voima on siinä tavassa, jolla tapausta
katsellaan. Kokoa yhteen kymmenen ihmistä, jotka Aemilius Pauluksen
lailla ovat kadottaneet kaksi poikaansa elämänsä suloisimpana hetkenä,
silloin näet kymmenen tuskaa, jotka eivät ollenkaan muistuta toisiaan.
Onnettomuus tulee meihin, mutta se tekee vain mitä sen tehtäväksi
määrää. Se kylvää, se turmelee, se korjaa sen määräyksen mukaan, jonka
on huomannut kynnykseemme kaiverretuksi. Jos kaikin puolin
keskinkertaisen naapurini kaksi poikaa kuolisivat juuri samalla
hetkellä, jolloin heidän isänsä voi toteuttaa korkeimmat toiveensa,
niin kaikki loppuisi pimeyteen, ei mikään tähti tuikahtaisi, ja
onnettomuus, itse miltei ikävystyneenä, jättäisi vain vähän väritöntä
tuhkaa jäljelle. Minun ei tarvitse nähdä sen jälkeen naapuriani. Tiedän
etukäteen sen hiukkasen, minkä tuska on hänelle antanut, sillä tuska ei
tee muuta kuin palauttaa takaisin sen, mitä sielumme on lainannut sille
onnellisina päivinä.


41.

Mutta sama onnettomuus on kohdannut Aemilius Paulusta. Kauhistunut
Rooma odottaa voittomarssin vielä kaikuessa. Mitä on tapahtuva?
Uhmailevatko jumalat viisasta, ja millä tavalla on viisas vastaava
jumalille? Mitä on sankari tehnyt tuskallensa, tai mitä on tuska tehnyt
tälle sankarille? Sellaisina hetkinä näyttää ihmiskunta olevan
tietoinen, että kohtalo koettelee vieläkin kerran käsivartensa voimaa
ja että siinä on jotakin muuttunut, jos ei sen käsivarsi voi musertaa
sitä, jota on lyönyt. Huomatkaa myös millä levottomuudella ihmiskunta
sellaisissa tilanteissa päälliköittensä katseista etsii näkymättömän
tunnussanaa.

Aemilius Paulus menee keskelle Rooman kansaa, jonka hän on kutsunut
kokoon. Hän on vakava ja puhuu tähän tapaan: "En ole milloinkaan
pelännyt sitä, mikä lähtee ihmisistä, mutta se, mitä olen pelännyt
jumalallisista asioista, on onnen äärimmäinen epävakaisuus ja sen
iskujen ehtymätön vaihtelevaisuus, varsinkin tässä sodassa, jossa se
myötätuulen tavoin suosi kaikkia yrityksiäni. Itse asiassa odotin
lakkaamatta sen kumoavan onneni ja nostattavan myrskyn. Niin, yhtenä
ainoana päivänä kuljin Joonian meren yli Brundisiumista Corcyraan, ja
Corcyrasta tulin Delphoihin, jossa uhrasin Apollolle. Viisi päivää
tämän jälkeen me, sotajoukkoni ja minä, saavuimme Makedoniaan, ja minä
puhdistin joukkoni tavanmukaisilla menoilla. Heti aloitin sotatoimet,
ja neljäntoista päivän päästä lopetin tämän sodan mitä loistavimmalla
voitolla. -- Tämä nopea voittokulku sai minut hyvin ymmärrettävästi
epäilemään onnea. Aivan levollisena vihollisten suhteen ja heitä
pelkäämättä aloin vavistuksella ajatella jumalattaren epävakaisuutta
meritse tapahtuvalla kotimatkalla, kun minun oli kuljetettava takaisin
niin onnellisen voittoisa sotajoukko, niin suunnaton saalis ja vangitut
kuninkaat. Ilman mitään onnettomuutta saavuttuani luoksenne, nähdessäni
kaupungin riemuitsevan, juhlivan ja uhraavan epäilin yhä edelleen
kohtaloa, sillä tiesin, ettei mikään sen suosionosoituksista ole
katkeruutta vailla ja että kateus aina seuraa suuria menestyksiä.
Sieluni, joka oli täynnä tuskallista levottomuutta ja vavistuksella
odotti, mitä tulevaisuus oli tuova mukanaan Roomalle, vapautui
pelostaan vasta sinä hetkenä, kun näin perheeni tuhoutuvan tässä
kauhistavassa haaksirikossa, jolloin minun täytyi pyhitettyinä päivinä
omin käsin käärinliinoihin kietoa peräkkäin kaksi toivorikasta poikaa,
ainoat, jotka olin määrännyt perijöikseni. Olen nyt itse turvassa
suurilta vaaroilta, ja olen varmasti vakuutettu, että teidän
menestyksenne on kestävä lujana ja horjumattomana. Onnetar on kyllin
kostanut menestykseni niillä onnettomuuksilla, jotka se on suunnannut
minuun. Hän on sekä voittokulun pitäjässä että siinä kuljetetussa
vangissa antanut sattuvan esimerkin ihmisonnen hauraudesta, se erona
vain, että voitetulla Perseuksella on yhä edelleen lapsensa, mutta
Aemilius Paulus, voittaja, on kadottanut omansa."


42.

Tällainen on roomalaisen tapa ottaa vastaan suurin tuska, joka voi
kohdata ihmistä hetkellä, jolloin hän on kaikkein herkin tuskalle, s.o.
suurimman onnensa hetkellä. Onko muita tapoja? On, sillä on yhtä monta
tapaa ottaa se vastaan kuin jaloja tunteita ja ajatuksia tässä
maailmassa, ja jokaisella näistä tunteista, jokaisella näistä
ajatuksista on taikasauva, jolla se kynnyksellä muuttaa kärsimyksen
vaatteita ja kasvoja. Job olisi sanonut: "Herra antoi ja Herra otti,
kiitetty olkoon Herran nimi!" ja Marcus Aurelius ehkä: "Jos ei minun
enää sallita rakastaa niitä, joita rakastin yli kaiken, niin tapahtuu
tämä epäilemättä siksi, että minun on opittava rakastamaan niitä, joita
en vielä ole rakastanut."


43.

Älkäämme luulko, että he näin lohduttavat itseään tyhjin sanoin, ja
että kaikki nämä lausunnot huonosti kätkevät haavan, joka on sitä
tuskaisempi, kun he koettavat sitä salata. Ensinnäkin on joka
tapauksessa parempi lohduttaa itseään tyhjin sanoin kuin ettei
ollenkaan lohduta itseään. Ja joskin täytyisi sitten myöntää, että
kaikki on ollut kuvittelua, on samalla myöntäminen, että kuvittelu on
ainoa, mikä sielulla on, ja minkä muun kuvittelun nimessä
anastaisimmekaan oikeuden halveksia toista kuvittelua.

Kun ne suuret viisaat, joista juuri olen puhunut, illan tullen palaavat
autioituneeseen taloonsa ja lieden äärestä etsivät paikkoja, joissa
heidän lapsensa vähää ennen istuivat, tuntevat he varmasti osaksi sitä
tuskaa, jonka kokonaisuudessa tuntevat ne, joissa tämä kärsimys ei
herätä ainoatakaan jaloa ajatusta. On nimittäin väärin lukea kauniin
ajatuksen, kauniin tunteen ansioksi voimaa, jota ei niillä ole. On
ulkonaisia kyyneleitä, joita ne eivät pysty kuivaamaan, ja pyhitettyjä
hetkiä, jolloin viisaus ei vielä lohduta, mutta, sanokaamme tämä
viimeinen kerta, kärsimystä ei ole koetettava välttää, sillä sitä ei
voi välttää. On vain valittava, mitä kärsimys meille tuottaa.
Sanotaanko ehkä, että tämä valinta, jota silmä ei voi nähdä,
tosiasiassa on perin vähäinen seikka, joka ei voi pyyhkiä pois sitä
tuskaa, jonka syy lakkaamatta on silmiemme edessä? Kaikki siveelliset
ilommehan, jotka ovat paljon syvällisempiä kuin kaikki ruumiilliset ja
älylliset ilomme, muodostuvat tällaisista pikku seikoista. Jos me
muutamme sanoiksi tunteen, joka on urotyön käyttövoimana, näyttää se
tosiaankin mitättömältä. Pikkuseikka oli sekin käsitys, josta Cato
nuorempi teki itselleen velvollisuuden, jos me vertaamme sitä koko
valtakunnan suunnattomaan levottomuuteen ja siihen veriseen kuolemaan,
jonka se tuotti, ja eikö hänen velvollisuudenkäsittämisensä kuitenkin
ole suurempi kuin tämä levottomuus, ja eikö se kohoa yli sen
kuolemankin, jonka se on aiheuttanut? Eikö vielä tänä päivänäkin Cato
ole oikeassa? Ja mikä elämä, jota ihmisjärki juuri tämän käsityksen
vuoksi ei voi vaakalaudallaan punnita, koska se näyttää järjelle niin
vieraalta, mikä elämä onkaan ollut sisäisesti, ylevästi onnellisempaa
kuin Caton?

Kaikki, mikä jalostaa olemustamme, kaikki, mitä kunnioitamme
itsessämme, hyveellisyytemme vaikuttimet, ne tunnerajat, jotka jokainen
ihminen asettaa paheilleen ja rikoksilleenkin, näyttävät itse asiassa
pikkuseikoilta, kun järkemme vaatii tiliä niistä. Juuri näistä
kuitenkin on jokaisen olennon elämän lait etsittävissä. Ja mikä ihminen
voisikaan elää alistumatta useimpiin näistä aatteista, jotka eivät ole
järjen alaisia? Viheliäisimmätkin tottelevat jotakin niistä, ja mitä
useampia sellaisia ihminen tottelee, sitä vähemmän viheliäinen hän on.
Se, joka on murhannut, sanoo sinulle: "Minä murhaan tosin, mutta en
varasta." Se, joka on varastanut, varastaa, mutta ei petä; ja se, joka
pettää, ei petä veljeänsä. Niin turvautuu siis jokainen viimeiseen
siveelliseen kauneuteen, joka hänellä on jäljellä. Syvimmälle
vajonneellakin ihmisellä on aina jokin pyhä paikka, jonkinlainen
turvapaikka sielussaan, jossa hän tapaa vähän puhdasta vettä ja josta
hän ammentaa elämän jatkamiseen tarpeellisen voiman. Tässä yhtä vähän
kuin muuallakaan lohduttaa järki, ja sen on pysähdyttävä varkaan tai
kavaltajan viimeisen turvapaikan kynnykselle, niinkuin se pysähtyy
Antigonen uhrin, Jobin kärsivällisyyden ja Marcus Aureliuksen rakkauden
edessä. Se pysähtyy, ei selvittele enää, hyväksyy tuskin, ja kuitenkin
se tuntee, että jos se tekisi kapinan, se tekisi sen valoa vastaan,
josta se on vain näkyvä varjo, sillä järki on näiden seikkojen joukossa
kuin mies, joka seisoo auringonpaisteessa. Hän näkee oman varjonsa
jalkojensa juuressa, hän saa sen etenemään ja peräytymään ja sen
ääriviivat muuttumaan sen mukaan kumartuuko hän vai suoristuu, mutta
tämä varjo on ainoa, joka on hänen määrättävissään, joka hänellä on, ja
jota hän voi komentaa ympärilläolevassa, häikäisevässä valossa,
järkemme liikkuu siis ylevämmässä valossa, ja se varjo, jonka se
heittää, ei vaikuta mitään tähän liikkumattomaan loistoon. Miten
kaukana Marcus Aurelius ja kavaltaja ovatkaan toinen toisestaan,
ammentavat he kuitenkin samasta lähteestä sitä salaperäistä vettä, joka
pitää yllä heidän sielunsa elämää, eikä tämä lähde ole heidän älynsä
piirissä.

On varsin omituista, että siveellinen elämämme sijaitsee muualla kuin
järjessämme, sillä se, joka eläisi vain tämän järjen mukaan, olisi
kaikkein viheliäisin olento. Ei ole ainoatakaan hyvettä, ei ainoatakaan
hyväätyötä, ei ainoatakaan jaloa ajatusta, jonka kaikki juuret eivät
miltei poikkeuksetta tunkeudu ohi sen, minkä voi ymmärtää ja sanoin
lausua. Ja eikö kuitenkin olisi ihmisen ylpeys löytää kaikki hyve,
kaikki sisäinen elämä, kaikki ilo siinä ainoassa asiassa, jonka hän
todella omistaa, ainoassa seikassa, johon hän voi luottaa, s.o.
järjessään? Mutta miten hän toimineekin, pieninkin tapaus on hänelle
pian osoittava, ettei hänen milloinkaan sitä ole otettava turvaksensa:
siihen määrin on totta, että olemme jotakin muuta kuin pelkkiä
järkiolentoja.


44.

Mutta jos järkemme ei kerran valitse, mitä kärsimys meille tuo, mikä
sitten valitsee? Eletty elämämme, joka on muodostanut sielumme.
Viisauden hedelmiä ei korjata heti seuraavana päivänä. Ellen ole elänyt
kuin Aemilius Paulus, ei ainoakaan häntä lohduttavista ajatuksista
lohduta minua, vaikka kaikki maailman viisaat kokoontuisivat sitä
minulle lakkaamatta toistamaan. Enkelit, jotka tulevat kyyneleitämme
kuivaamaan, saavat juuri sen muodon, ne kasvojen piirteet, joista
olemme puhuneet, joita olemme ajatelleet ja varsinkin jotka olemme
muovailleet ennen tuskan hetkeä. Kun Thomas Carlyle, joka oli viisas,
mutta sairaalloinen viisas, nelikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen
kadotti vaimonsa Jenny Welshin, olennon, jota hän syvimmin rakasti,
niin hänen tuskansa sai uskomattoman tarkasti heidän eletyn rakkautensa
muodon. Ja siksi hän pysyi ylevänä, laajasydämisenä, tuskan täyttämänä
ja lohduttavana samalla kertaa moitteittensa, hellyytensä ja surunsa
suuruudessa, kuten rukous tai mietiskely synkän meren rannalla. Se on
jollakin tavoin synteettinen kuva menneistä päivistämme, joka
ystävällisen tai pahansuovan uskollisena toistuu sielumme
kärsimyksessä. Jos minulla elämästäni on vain ylevyyttä ja valoa
kaipaavia muistoja, on osoittautuva, että kun se hetki tulee, ja se
tulee aina, jolloin muistot vaihtuvat kyyneliksi, että nämä kyyneleet
kaipaavat myöskin ylevyyttä ja valoa. Kyynelillämme ei ole väriä
itsessään, jotta ne voisivat heijastella sielumme menneisyyttä, ja se,
mitä ne heijastelevat, on rangaistuksemme tai palkintomme. On vain yksi
asia, joka ei milloinkaan muutu kärsimykseksi, ja se on tekemämme hyvä.
Kadottaessamme jonkin rakkaan olennon, saa niiden hetkien muisto,
jolloin emme ole häntä kyllin rakastaneet, vuodattamaan ne kyyneleet,
jotka eivät huojenna surua. Jos me olisimme aina hymyilleet olennolle
jota ei enää ole, olisi kaikki kutistava tuskassa meille tuntematonta,
ja me vuodattaisimme kyyneleitä, joissa olisi vielä muistettujen
hyväilyjen ja hyveiden suloutta. Sillä muistot todellisesta
rakkaudesta, joka on kaikki muut käsittävä hyveellinen toiminta, saavat
silmistämme valumaan yhtä hyväätekevät kyyneleet kuin ne kauneimmat
hetket, joista nämä muistot ovat peräisin. Ei mikään ole
oikeudenmukaisempi kuin tuska, ja koko elämämme odottaa, kuin
valinkaava sulavaa metallia, sen hetken lyövän, jolloin se saa meille
maksaa palkkamme.


45.

Tässä vielä, jossa kohtalon valtaistuimen mahtavin pilari sijaitsee,
näemme missä kohdin sen valta on rajoitettu kaikissa niissä, jotka
tulevat paremmiksi kuin kohtalo itse. Kohtalo on pysynyt raakalaisena;
ja se ei ole kaikkien ihmisten tasolla. Se noutaa kaikki aseensa
tavallisesta elämästä, ja sen aseet ovat aika vanhentuneet. Se hyökkää
meidän kimppuumme ulkonaisesti kuten se hyökkäsi kimppuumme Oidipuksen
aikaan. Se ampuu suoraan eteensä kuin sokea jousimies, mutta kun sen
nuolien pitäisi hiukan kohota maaliin sattuakseen, putoavat ne
ponnettomina maahan.

Kärsimykset, murheet, kyyneleet, tuskat ja kaikki muu, ne ovat
yhdenkaltaisia nimiä esineille, jotka eivät milloinkaan ole
yhdenkaltaisia. Jos me tunkeutuisimme näiden sanojen sieluun,
huomaisimme heti, että me nimitämme niin vain harha-askeliemme jälkiä,
ja missä meidän harha-askeleemme ovat olleet jaloja -- sillä on
olemassa jaloja virheitä kuten pieniä hyveitäkin -- on meidän
onnettomuutemme lähempänä todellista onnea kuin niiden onni, jotka ovat
onnellisia ilman että ovat laajentaneet tietoisuuttaan. Luuletko, että
Carlyle olisi tahtonut vaihtaa onnettomuutensa, joka puhkesi kuin
suunnaton herkkä kukka hänen sieluunsa, onnellisimman chelsealaisen
naapurinsa ahtaaseen ja valottomaan avio-onneen? Ja eikö Ernest Renanin
tuska hänen kadottaessaan sisarensa Henrietten, ole sielulle parempi
kuin tuhansien muiden murheettomuus, jotka eivät ole ymmärtäneet
rakastaa sisartansa? Onko surkuteltava sitä, joka eräinä iltoina itkee
äärettömän meren rannalla, vai sitä, joka syyttä hymyilee koko elämänsä
ahtaassa kamarissaan? Onni -- onnettomuus! Jos voisimme hetkeksi mennä
itsemme ulkopuolelle ja maistaa sankarin onnettomuutta, kuinka moni
meistä enää palaisi ilman kaipausta takaisin ahtaaseen onneensa?

Onko siis totta, että onni tai onnettomuus, ulkoa tullessaankin, on
vain meissä itsessämme? Kaikesta siitä, joka ympäröi meitä, tulee joko
enkeli tai paholainen sydämemme tilan mukaan. Jeanne d'Arc kuulee
pyhimyksien puhuvan, ja Macbeth noita-akkojen, ja ääni on kuitenkin
sama. Kohtalo, jota me niin mielellämme valitamme, ei ole ehkä sama,
joksi sitä äsken luulimme. Sillä ei ole muita aseita kuin ne
jotka me panemme sen käsiin. Se ei ole oikeudenmukainen eikä
epäoikeudenmukainen. Se ei milloinkaan langeta tuomiota. Se, jota
pidämme Jumalana, onkin vain valepukuinen sanantuoja. Se huomauttaa
meille yksinkertaisesti eräinä elämämme päivinä, että se hetki on
lyönyt, jolloin meidän on tuomittava itseämme.


46.

On totta, että toisen rivin olennot eivät tuomitse itseänsä. Juuri
siksi, etteivät he tahdo itseänsä tuotuomita, tuomitsee heidät kohtalo.
He ovat miltei muuttumattoman kohtalon alaisia, sillä kohtalo ei voi
muuttua kuin sen tuomion mukaan, jonka ihminen on antanut itsestään.
Sen sijaan, että muuttaisivat kohtaamaansa tapausta, he muuttavat
itseään siveellisesti jo kaiken tapaamansa ensi kosketuksesta. He
ottavat heti muodon juuri sen onnettomuuden mukaan, jota he valittavat,
ja ottavat vain sen kehnoimman ja kuluneimman muodon. Kaikella, mitä
heille tapahtuu, on kohtalon tuoksu. Yhdelle se on elämäntehtävä, jolle
hän omistautuu, toiselle ystävyys, johon hän antautuu, kolmannelle
rakastajatar, jonka hän kohtaa. Heille on sattuma ja kohtalo kaksi
identtistä käsitettä, ja sattuma on harvoin suopea kohtalo. Kaikki,
mitä sielunvoimamme ei ota käytäntöön, valtaa heti vihamielinen voima.
Jokaisesta sydämen tai älyn tyhjästä tilasta tulee kohtalokkaiden
vaikutuksien säiliö. Shakespearen Ofelia ja Goethen Margareta ovat
kohtalon alaisia, koska he ovat niin heikkoja, ettei voi tehdä heidän
läsnäollessaan liikettäkään, josta ei tulisi itse kohtalon viittaus.
Mutta jos Margaretalla ja Ofelialla olisi ollut hivenkään sitä voimaa,
joka elähdytti Sofokleen Antigonea, eivätkö he olisi muuttaneet paitsi
omia kohtaloitaan myös Hamletin ja Faustin kohtaloa? Ja jos
venetsialainen mauri, sensijaan että olisi mennyt naimisiin Desdemonan
kanssa, olisi ottanut puolisokseen Corneillen Paulinen, luuletko, että
muuten samanlaisissa olosuhteissa Desdemonan kohtalo olisi uskaltanut
kierrellä Paulinen kirkastuneen rakkauden ympärillä? Piilikö synkkä
kohtalokkuus heidän ruumiissaan vaiko heidän sielussaan? Ja jos
toisinaan pitää paikkansa, että ruumis voi saada suurempaa voimaa, niin
voiko sitten sielu aina? Huomatkaamme tarkoin tämä: useimmille
ihmisille ei voi ajatella kuin yhtä todellista kohtaloa, nimittäin
sitä, joka sanoo: "Tästä päivästä lähtien ei sielusi enää voi voimistua
ja suurentua". Mutta onko millään kohtalolla oikeus puhua meille näin?


47.

Mutta hyve saa usein kärsiä rangaistuksen, ja juuri sielun voimakkuus
kiirehtii toisinaan sen onnettomuutta. Mitä enemmän rakastaa, sitä
suuremman alan tarjoaa jaloille tuskille; mutta viisaalla on tapana
suurentaa tätä alaa, joka on kaunis.

Niin, myöntäkäämme, kohtalo ei ainiaaksi jää pimeyteensä. Se tarvitsee
eräinä hetkinä puhtaampia uhreja, jotka se tempaa ulottaen suuret
jääkätensä valoon. Mainitsin juuri Antigonen traagillisen nimen, ja
silloin sanotaan varmaan: "Siinähän on, huolimatta sielunvoimastaan, se
kohtalon uhri, jota turhaan etsit..." Sitä ei voi kieltää. Antigone on
kylmän jumalan saalis, koska hänen sielunsa on kolme kertaa
voimakkaampi kuin muiden naisten sielu. Hän tuhoutuu, koska kohtalo on
asettanut hänet sellaiseen tilanteeseen, että hänen on valittava joko
kuolema tai sen laiminlyöminen, mitä hän pitää ehdottomimpana sisaren
velvollisuutena. Hän huomaa äkkiä itsensä asetetuksi kuoleman ja
rakkauden välille, puhtaimman ja epäitsekkäimmän rakkauden, sillä onhan
kysymys rakkaudesta varjoon, jota hän ei enää koskaan ole näkevä maan
päällä. Ja minkä vuoksi on kohtalo voinut hänet niin tunkea siihen
kuoloatuottavaan kulmaan, jonka kuolema ja velvollisuus muodostavat
hänen taakseen? Vain siksi, että hänen sielunsa, ollen muita ylevämpi,
on nähnyt tämän velvollisuuden ylipääsemättömän muurin, jota Ismene,
hänen siskoraukkansa, ei näe, vaikka sitä hänelle näytetään. Samalla
hetkellä, kun he molemmat seisovat palatsin kynnyksellä, kajahtavat
samat äänet heidän ympärillään. Antigone kuulee vain sen, joka tulee
ylhäältä päin, ja siksi hän kuolee. Ismene aavistaa tuskin, että on
olemassa mitään muuta kuin se, mikä tulee alhaalta päin, ja siksi hän
ei kuole. Pane Antigonen sieluun vähän sitä voimattomuutta, jota on
Ofelian tai Margaretan sielussa, ja kohtalo olisi pitänyt hyödyttömänä
antaa kuolemalle merkkiä sinä hetkenä, jolloin Oidipuksen tytär
näyttäytyi Kreonin palatsin portilla. Siis vain siksi, että hänen
sielunsa on voimakas, on kohtalo saattanut tekeytyä sen herraksi.

Se on totta, ja se on oikeamielisen, sankarin ja viisaan lohdutus.
Kohtalo voi vallita heitä vain sen hyvän avulla, mitä se pakottaa
heidät tekemään. Muut ihmiset ovat kuin kaupunkeja satoine avoimine
portteineen, joista kohtalo tulee sisään, mutta oikeamielinen on kuin
suljettu kaupunki, jossa on vain yksi portti, valoportti, ja kohtalo ei
voi sitä aukaista, ennenkuin sen onnistuu saada rakkaus sille
koputtamaan. Kohtalo saa toiset ihmiset tekemään mitä haluaa, ja
kohtalo ollessaan vapaa tahtoo tuskin mitään muuta kuin pahaa. Mutta
jos se aikoo hallita oikeamielistä, niin sen täytyy myös ajatella tehdä
hyvää. Se ei käy enää hyökkäykseen pimeyden avulla. Oikeamielinen on
turvassa valossa, ja vain voimakkaampi valo voi sen voittaa. Kohtalon
täytyy siis muuttua uhriansa kauniimmaksi. Se asettaa tavalliset
ihmiset valitsemaan oman tuskan tai toisten onnettomuuden, mutta se ei
voi saada oikeata otetta sankarista tai viisaasta muuten kuin
asettamalla valitsemaan omakohtaisen kärsimyksen tai toisten onnen. Se
hyökkää edellisten kimppuun varustettuna kaikella sillä, mikä on rumaa;
se voi hyökätä jälkimäisten kimppuun vain kaikkein kauneimman turvissa,
mitä on maailmassa. On tuhansia aseita edellisiä vastaan, tien kivetkin
muuttuvat aseiksi. Jälkimäisiä vastaan on vain yksi vastustamaton kalpa
-- se on itseuhrautumisen ja velvollisuuden salamoiva säilä. Antigonen
tarina kuvaa kohtalon koko vallan viisaasen nähden. Jeesus, joka kuolee
puolestamme, Curtius, joka heittäytyy maanhalkemaan, Sokrates, joka
kieltäytyy vaikenemasta, laupeudensisar, joka raukeaa sairaan
pääaluselle, ja tavallinen ohikulkija, joka kuolee, pelastaakseen
toisen ohikulkijan, heidän on täytynyt valita ja tuntea samalla kohtaa
Antigonen kunniakas haava. On kyllä varmasti kauniita vaaroja
valossakin, ja on vaarallista niiden olla viisas, jotka pelkäävät
uhrausta; mutta ne, jotka pelkäävät uhrautua, kun suurenmoinen hetki on
lyönyt, eivät ehkä ole oikein viisaita.


48.

Lausuessamme sanan _kohtalo_ ei ole ketään, joka ei kuvittelisi jotakin
synkkää, kamalaa ja kuolemaa tuottavaa. Ihmisten syvimmissä ajatuksissa
on kohtalo vain tie, joka vie kuolemaan. Vieläpä useimmissa tapauksissa
se on vain nimi, joka annetaan kuolemalle, joka ei vielä ole
tapahtunut. Se on tulevaisuudessa nähty kuolema, se on kuoleman elämään
heittämä varjo. "Kukaan ei vältä kohtaloansa", sanomme esimerkiksi
ajatellessamme kuolemaa, joka odottaa matkamiestä tienkäänteessä. Mutta
jos matkamiestä kohtaa onni, emme enää puhu kohtalosta, taikka emme
puhu siitä, niinkuin se olisi sama jumaluus. Ja eikö kuitenkin voi
sattua, että se, joka kulkee halki elämän, tapaa onnettomuutta
suuremman ja kuolemaa tärkeämmän onnen? Eikö voi sattua, että hän tapaa
onnen, jota emme näe, ja eikö onni luonteeltaan ole vähemmän näkyvä
kuin onnettomuus ja eikö se muutu yhä vähemmän näkyväksi, mitä
korkeammalle se nousee? Mutta me emme ota tätä seikkaa ollenkaan
huomioon. Jos on sattunut surullinen tapaus, rientää koko kylä tai koko
kaupunki paikalle, mutta suuteloa, kauneuden sädettä, joka silmäämme
kohtaa, tai rakkauden sädettä, joka valaisee sydäntämme, ei kukaan
huomaa. Ja kuitenkin voi suutelo olla yhtä tärkeä ilolle kuin haava
tuskalle. Me emme ole oikeamielisiä. Me emme tuskin milloinkaan yhdistä
kohtaloa ja onnea, ja kun liitämme sen kuolemaan, niin teemme niin
yhdistääksemme sen onnettomuuteen, joka on kuolemaakin suurempi.


49.

Jos puhun Oidipuksen, Jeanne d'Arcin ja Agamemnonin kohtalosta, niin et
huomaa näiden kolmen olennon elämää: näet vain viime polut, jotka
johtivat loppuun. Sanot itsellesi, että heidän kohtalonsa ei ole ollut
onnellinen. Mutta unohdat, ettei kuolema milloinkaan ole onnellinen
niiden silmissä, jotka eivät vielä kuole, ja kuitenkin juuri näin
arvostelemme elämää. Kuolema näyttää nielevän kaikki. Jos
kolmikymmenvuotinen onni päättyy tapaturmaiseen kuolemaan, niin nuo
kolmekymmentä vuotta näyttävät katoavan yhden tuskanhetken hämärään.


50.

Teemme väärin niin yhdistäessämme kohtalon kuolemaan tai
onnettomuuteen. Milloin me sitten luovumme siitä käsityksestä, että
kuolema on elämää tärkeämpi ja onnettomuus onnea suurempi? Miksi
katsomme vain kyyneleisiin arvostellessamme jonkin olennon kohtaloa,
emme milloinkaan hymyihin? Kuka on sanonut meille, että meidän on
arvioiminen elämää kuoleman avulla eikä kuolemaa elämän avulla? Me
surkuttelemme Sokrateen, Duncanin, Antigonen, Jeanne d'Arcin ja monien
muiden kohtaloa, koska heidän loppunsa oli odottamaton ja kauhea, ja me
sanomme itsellemme, ettei viisaus eikä hyve ollenkaan riisu
onnettomuutta aseista. Mutta ennen kaikkea, et ole viisas etkä
oikeamielinen, jos et viisaudesta ja oikeamielisyydestä etsi muuta kuin
viisautta ja oikeamielisyyttä itseänsä. Ja sitten, millä oikeudella
kasaamme koko olemassaolon näin kuolinhetkeen? Miksi sanot, että
Antigonen ja Sokrateen viisaus tai hyve teki heidät onnettomiksi, koska
heidän loppunsa oli onneton? Merkitseekö kuolema elämänjuoksussamme
suurempaa pistettä kuin syntyminen? Ja kuitenkaan et ota ollenkaan
syntymää lukuun punnitessasi viisaan kohtaloa. Meidät saattaa
onnelliseksi tai onnettomaksi se, mitä teemme syntymän ja kuoleman
välillä. Ei kuolemassa, vaan sen edellä käyneissä päivissä ja vuosissa
on jonkin olennon onni tai onnettomuus ja hänen todellinen kohtalonsa
löydettävissä.

Me järkeilemme jossakin määrin siihen tapaan kuin viisas, jonka
kauheasta kuolemasta historia on meille kertonut, olisi elänyt koko
elämänsä tietäen sen surullisen lopun, jota viisaus hänelle valmisti.
Mutta todellisuudessa huolestuttaa kuolemanajatus viisasta paljoa
vähemmän kuin pahaa. Sokrateen ei tarvitse kuten Macbethin pelätä, että
kaikki päättyy huonosti. Ja jos kaikki päättyy huonosti, niin tapahtuu
se vastoin odotusta. Hän ei ole kuluttanut elämäänsä kuolemalla
etukäteen kuin Cawdorin thani. Mutta liiankin usein näyttää sisimmissä
ajatuksissamme haava, joka vuotaa verta muutaman tunnin, tuhoavan koko
olemassaolon rauhan.


51.

En sano, että kohtalo on oikeamielinen, että se palkitsee hyvän ja
rankaisee pahan. Mikä sielu voisikaan sanoa olevansa hyvä, jos palkinto
olisi varma? Mutta me olemme vielä paljon kohtuuttomampia kuin kohtalo
itse, kun sitä arvostelemme. Me näemme vain viisaan onnettomuuden,
sillä me tiedämme kaikki, mitä onnettomuus on; mutta me emme näe hänen
onneansa, sillä täytyy olla aivan yhtä viisas kuin se viisas ja yhtä
oikeamielinen kuin se oikeamielinen, jonka kohtaloa punnitaan,
voidakseen oppia tuntemaan heidän onnensa.

Kun ahdasieluinen ihminen koettaa mitata suuren viisaan onnea, niin
tämä onni katoaa kuin vesi hänen sormiensa välitse; mutta toisen
viisaan kädessä se muuttuu kiinteäksi, kiiltäväksi kullaksi. Meillä on
vain se onni, jonka ymmärrämme. Sattuu toisinaan, että viisaan
onnettomuus muistuttaa tavallisen ihmisen onnettomuutta, mutta hänen
onnellaan ei ole mitään yhdyssidettä sen kanssa, jota ei-viisas sanoo
onnekseen. On paljon useampia tuntemattomia maita onnessa kuin
onnettomuudessa. Onnettomuudella on aina sama kova ääni, mutta onni
synnyttää sitä vähemmän melua, mitä syvemmäksi se tulee.

Kun me asetamme onnettomuuden toiseen vaakakuppiin, panee jokainen
toiseen sen käsityksen, joka hänellä on onnesta. Villi ihminen panee
siihen tulivettä, ruutia ja sulkia; sivistynyt ihminen vähän kultaa ja
muutamien päiväin huumauksen, mutta viisas panee siihen tuhansia
seikkoja, joita me emme näe, koko sielunsa ehkä, vieläpä jalostamansa
onnettomuuden.


52.

Ei ole mitään oikeamielisempää kuin onni, ei mitään, mikä uskollisemmin
ottaa sielumme muodon, ei mitään, mikä tarkemmin täyttää ne tilat,
jotka viisaus on avannut sille. Mutta ei ole olemassa mitään, miltä
vielä puuttuu ääni yhtä paljon kuin siltä. Tuskan enkeli puhuu kaikkia
kieliä ja tuntee kaikki sanat, mutta onnen enkeli avaa suunsa vain, kun
se voi puhua onnesta, jonka villi ihminenkin voi ymmärtää. Onnettomuus
on jo satoja vuosisatoja sitten päässyt lapsuudestaan, mutta sanoisi
miltei, että onni vielä uinailee kapaloissaan.

Muutamat ihmiset ovat oppineet olemaan onnellisia, mutta missä ovat ne,
jotka onnessaan ajattelevat lainata äänensä sille mykälle ylienkelille,
joka valaisee heidän sielujaan? Mistä tulee tämä kohtuuton vaitiolo?
Eikö onnesta puhuminen ole jossakin määrin sen opettamista? Eikö sen
jokapäiväinen mainitseminen ole sen paikalle kutsumista? Eikö
onnellisten kaunis velvollisuus ole opettaa toisia olemaan onnellisia?
On varmaa, että oppii olemaan onnellinen, ja mitään ei opi helpommin
kuin onnea, jos elät ihmisten keskuudessa, jotka siunaavat elämäänsä,
niin sinäkin pian alat siunata elämääsi. Hymy on yhtä tarttuvaa kuin
kyyneleet, ja ne aikakaudet, joita sanotaan onnellisiksi, eivät
useinkaan ole muuta kuin aikoja, jolloin muutamat ihmiset ymmärsivät
pitää itseään onnellisina. Tavallisesti ei meiltä puutu onnea, vaan
onnentietoisuus. Ei merkitse mitään, vaikka on kuinka onnellinen
tahansa, jos ei tiedä, että on onnellinen, ja pienimmänkin onnen
tajuaminen synnyttää paljon enemmän onnellisuutta kuin suurin onni,
jota sielumme ei huomaa. Liian monet olennot kuvittelevat, että onni on
jotakin muuta kuin mitä heillä on, ja siksi pitää niiden, jotka ovat
onnellisia, näyttää meille, ettei heillä ole mitään, jota ei jokaisella
ole sydämessään.

Olla onnellinen merkitsee sitä, ettei enää ole levoton onnen suhteen.
Olisi välttämätöntä, että aika-ajoin joku ihminen, jolle kohtalo on
suonut ilmeisen, kadehdittavan, yli-inhimillisen onnellisuuden, tulisi
meidän luoksemme sanomaan yksinkertaisesti: olen saanut kaikki, mitä
teidän toiveenne kutsuvat joka päivä, olen saanut rikkautta, terveyttä,
nuoruutta, kunniaa, voimaa ja rakkautta. Tänään voin sanoa olevani
onnellinen, en niiden lahjojen vuoksi, jotka Onnetar on suvainnut
minulle antaa, vaan siksi että nämä lahjat ovat opettaneet minua
katsomaan korkeammalle kuin onneen. Jos ihmeellisillä matkoillani,
voitoissani, voimassani ja rakkaudessani olen tavannut sen rauhan ja
onnellisuuden, jota etsin, niin se on tapahtunut siksi, että ne ovat
opettaneet minulle, etteivät todellinen onnellisuus ja rauha ole niistä
löydettävissä. Ennen kaikkia näitä menestyksiä ne olivat vain minussa;
näiden menestysten jälkeen ne ovat minussa yhä edelleen, ja minä
tiedän, että jos minussa olisi ollut vähän enemmän viisautta, niin
minulla olisi ollut kaikki, mitä minulla nyt on, ilman että minulla
olisi tarvinnut olla niin paljon ulkonaista onnea. Tiedän olevani
onnellisempi tänään kuin olin eilen, koska vihdoinkin tiedän, etten
enää tarvitse onnea vapauttaakseni sieluni, saadakseni rauhan
ajatukseeni ja valon sydämeeni.


53.

Viisas tietää tämän, ilman että minkään yli-inhimillisen onnen
tarvitsee tulla sitä hänelle opettamaan. Oikeamielinen tietää sen myös,
silloinkin kun hän on vähemmän viisas kuin todellinen viisas ja hänen
tajuntansa näyttää vähemmän kehittyneeltä, sillä on huomattava, että
oikeamielinen ja hyvä toiminta tuo mukanaan jonkinlaisen epäselvän
tietoisuuden, joka usein on tehokkaampi, hartaampi, äidillisempi kuin
se, mikä syntyy hyvästä ajatuksesta. Se tuo mukanaan varsinkin
jonkinlaisen erikoisen onnen tietoisuuden. Miten menetelleekin, ovat
korkeimmat ajatukset miltei aina epävarmoja ja muuttuvaisia, kun
sitävastoin hyvän teon valo on ainainen ja vakaa. Syvä ajatus on
toisinaan koristetietoisuus, mutta rakkaudentyö, sankarillinen
velvollisuuden täyttäminen on oikea tietoisuus, s.o. toiminnassa oleva
onni. Marcus Aurelius, joka antaa anteeksi kuolettavan loukkauksen,
Washington, joka luopuu vallasta, kun hänen kunniansa on
aiheuttamaisillaan väärinkäsityksen hänen kansassaan, ja se kiukkuinen
ja halpamainen olento, joka sattumalta olisi keksinyt painolain -- tämä
olettamus on muuten aivan epätodennäköinen -- he eivät olisi onnellisia
samalla tavoin.

Tyydytetystä järjestä tyydytettyyn sydämeen on pitkä taival, jota
reunustavat ne ainoat ilot, jotka eivät talvea pelkää. Onni on
siveellisen elämän toimi enemmän kuin älyllisen. Tietoisuus yleensä ja
varsinkin onnentietoisuus ei kätke järkeen, mitä sillä on kalleinta.
Voisi toisinaan miltei sanoa, että älyn ylevimmät ja lohduttavimmat
osat eivät muutu tietoisuudeksi, jos ne eivät ole ilmenneet
hyveellisenä tekona. Ei ole kyllin, että keksitään uusi totuus
ajatuksien ja tekojen maailmassa. Totuus on elävä meille vasta siitä
hetkestä alkaen, jolloin se on muuttanut, puhdistanut ja lieventänyt
jotakin sielussamme. Se mikä on todellisesti tunnusomaista
tietoisuudelle, se mikä on sen olennainen toiminta, on tietoisuus
siveellisestä parantumisesta. On olemassa hyvinkin älykkäitä olentoja,
jotka eivät milloinkaan käytä älyään etsiäkseen virhettä tai
elvyttääkseen armeliaisuuden tunnetta. Tämä tapaus on yleinen esim.
naisissa. Jos mies ja nainen ovat älylliseltä voimaltaan yhdenarvoiset,
käyttää nainen aina paljon pienemmän osan tätä voimaa oppiakseen
tuntemaan itsensä siveellisesti.

Näyttää siltä, että äly, joka ei lähene tietoisuutta, liikkuu
tyhjyydessä. Kaikki aivojemme voima, joka ei heti keräydy sydämemme
puhtaimpaan astiaan, on suuresti alttiina turmeltumiselle ja
hukkumiselle, joka tapauksessa se jää onnelle vieraaksi; se voi
sitävastoin joutua suhteisiin onnettomuuden kanssa. Ihmisellä voi olla
hyvin voimakas ja korkea äly hänen milloinkaan lähentymättä onnea;
mutta on mahdotonta, että ihmisellä olisi lempeä, puhdas ja hyvä sielu
ja että hän ei tuntisi muuta kuin onnettomuutta. On totta, etteivät
älyn ja tietoisuuden rajat aina ole yhtä selvästi erillään kuin tästä
voi ilmetä, ja että kaunis ajatus usein on hyvä teko. Mutta sattuu
kuitenkin, että kaunis ajatus, joka ei ole syntynyt hyvästä teosta tai
joka ei synnytä hyvää tekoa, lisää hyvin vähän onnellisuuttamme, kun
taas hyvä teko, silloinkin kun mikään ajatus ei siitä saa alkua,
raitistaa kuin hyväätekevä säde onnentietoisuuttamme.


54.

"Voi, että täytyy olla sanonut hyvästit onnelle", huudahtaa Renan
puhuessaan Marcus Aureliuksen itsekieltämyksestä, "voi, että täytyy
olla sanonut hyvästit onnelle päästäkseen sellaisiin äärimmäisyyksiin!
Ei tulla milloinkaan ymmärtämään kaikkea, mitä tämä raadeltu sydän
raukka kärsi, sitä katkeruutta, joka kätkeytyi tämän kalpean, aina
rauhallisen ja miltei hymyilevän otsan alle. On totta, että
hyvästisanominen onnelle on viisauden alku ja varmin onnen löytämisen
keino. Ei mikään ole suloisempaa kuin se onnen palaaminen, joka seuraa
iloista kieltäytymistä, ei mikään niin eloisaa, syvällistä, suloista
kuin lumouksen kadottaneen lumoukseen pääseminen."

Niin kuvaa siis muuan viisas viisaan onnea, ja kuitenkin piillee
Renanin onni kuten Marcus Aureliuksenkin onni yksinomaan siinä ilon
palaamisessa, joka seuraa ilosta kieltäytymistä, ja lumouksen
kadottaneen lumoutumisessa. Jos asianlaita olisi näin, olisi parempi
olla vähemmän viisas voidakseen uskoa enemmän. Mutta mitä tahtoisi
viisaus, joka selittää kadottaneensa uskon kaikkeen? Mitä se etsisi,
jollei se etsisi totuutta, ja mikä on sitten se totuus, joka voi
hävittää vilpittömän sydämen sisimmästä itse totuudenrakkaudenkin?

Jos totuus opettaa sinulle, että ihminen on huono, luonto vailla
oikeutta, oikeus hyödytön ja rakkaus voimaton, niin sano itsellesi,
ettei se opeta sinulle mitään, jos ei se samalla opeta sinulle
suurempaa totuutta, joka verhoaa kaikki nämä pettymykset kirkkaampaan
ja runsaampaan valoon kuin ne tuhannet hetkelliset tuikahdukset, jotka
se äsken sammutti ympärillämme. Totuudella ei ole rajoja, ja siksi ei
viisaudella ole koskaan oikeutta ylpeyden ensimmäisessä tienhaarassa
tällä tavoin levittää toivottomuuden tai itsensäkieltämyksen pienoista
telttariepua. On nimittäin uskomaton ja hyvin heikko ylpeys selittää
olevansa tyytyväinen siihen, että mikään ei voi meitä tyydyttää.
Sellainen tyytyväisyys on vain tyytymättömyyttä, jolla ei ole enää
voimaa nousta; ja tyytymättömyys ei ole itse asiassa muuta kuin
haluttomuutta ymmärtää.

Näin kauan kuin ihminen kuvittelee velvollisuutensa olevan luopua
onnesta, luopuu hän seikasta, joka ei vielä ole onnea. Ja millekä onnen
lajeille on sanottava nämä hyvästit, jotka eivät suinkaan ole
yksinkertaiset? Tosin on oikein, että torjumme luotamme kaiken onnen,
joka aiheuttaa toisille pahaa; mutta lieneeköhän onni, joka aiheuttaa
toisille pahaa, ajanmittaan viisaan onni? ja kun hänen viisautensa
viimein oppii tuntemaan toisia tyydytyksiä, tietääkö se silloin, että
se luopuu ensimmäisestä?

Epäilkäämme aina viisautta ja onnea, jotka perustuvat jonkin seikan
halveksimiseen. Halveksiminen ja itsensäkieltäminen, joka on
halveksimisen raajarikkoinen poika, eivät avaa meille tuskin muuta kuin
vanhuksien ja heikkojen turvapaikan. Meillä olisi vain oikeus halveksia
iloa, kun ei meidän enää olisi mahdollista tietää, että me sitä
halveksimme. Mutta niin kauan kuin halveksimisen ja itsensäkieltämisen
täytyy pyytää sananvuoroa tai ne herättävät katkeran ajatuksen
sydämemme syvimmässä, on se ilo, jota emme enää halua, meille vielä
välttämätön.

Välttäkäämme johtamasta sieluihimme eräitä hyveiden loisia. Ja
itsensäkieltäminen on hyvin usein vain loinen. Silloinkin, kun se ei
heikonna, se saattaa sisäisen elämämme rauhattomaksi. Vieraan eläimen
tunkeutuessa kekoon lakkaavat kaikki mehiläiset työstään; ja kun
halveksiminen ja itsensäkieltäminen on päässyt sieluumme, jättävät
kaikki sen voimat ja hyveet niinikään tehtävänsä kokoontuakseen sen
harvinaisen vieraan ympärille, jonka ylpeys tuo mukanaan heille. Sillä
niin kauan kuin ihminen tietää kieltäytyvänsä, synnyttää hänen
kieltäytymisensä onni ennen kaikkea ylpeyttä. Mutta jos hän pyrkii
kieltäytymään jostakin, pitäisi hänen ennen kaikkea kieltäytyä ylpeyden
onnesta, joka on kaikkein petollisin ja tyhjin.


55.

"Jälleenlumoutuminen" on yleensä aika mukavaa ja vailla kaikkea
uskallusta ja tarmoa! Mutta mikä nimitys on annettava sille, joka
luopuu onnesta, joka tekisi hänet onnelliseksi, ja joka haluaa
mieluummin varmasti kadottaa sen tänään pelosta, että sattumalta
kadottaa sen huomenna? Onko viisauden ainoa tehtävä siis kuulostaa
epävarmasta tulevaisuudesta kärsimyksen askelia, joka ei ehkä tule
ollenkaan, ja tukkia korvansa sen onnen siipien suhinalta, joka
paraikaa täyttää avaruuden?

Hakekaamme onneamme itsekieltämyksestä, kun sitä on mahdoton muualta
löytää. On helppo olla viisas, kun tyytyy onneen, jonka löytää onnen
puutteesta. Mutta viisas ei ole luotu olemaan onneton, ja
kunniakkaampaa ja myöskin inhimillisempää on, ettei lakkaa olemasta
viisas ollessaan onnellinen. Viisauden korkein päämäärä on juuri löytää
elämän kiinteä onnenpiste; mutta jos etsii tätä kiinteää pistettä
itsensäkieltämyksestä ja iiostaluopumisesta, niin etsii sitä aika
lyhytnäköisesti kuolemasta. On helppoa uskoa olevansa viisas, kun ei
enää liikahda paikaltaan. Mutta onko ihminen luotu olemaan milloinkaan
liikkumatta? Hänen on valitseminen. Viisaus on joko intohimojemme ja
tunteittemme, kaikkien ajatuksiemme ja kaikkien halujemme kunnioitettu
puoliso tai myös kuoleman alakuloinen morsian. Olkoon vain olemassa
haudan liikkumaton viisaus, mutta olkoon olemassa myös viisaus, joka
sopii taloon, missä liesi vielä lämpiää.


56.

Me emme tule viisaiksi luopumalla ympärillämme olevasta onnesta, vaan
tullessamme viisaiksi me tietämättämme luovumme onnesta, joka ei kohoa
tasallemme. Samalla tavoin hylkää lapsi suuremmaksi tullessaan
huomaamattaan leikit, jotka eivät enää huvita sitä. Ja samoin kuin
lapsi oppii useampia seikkoja leikkimällä kuin tekemällä sen työn, joka
hänelle määrätään, niin edistyy viisauskin nopeammin onnessa kuin
onnettomuudessa. Onnettomuuden opetukset valaisevat vain yhtä
siveysopin osaa; ja ihminen, joka on viisas siksi, että on ollut
onneton, muistuttaa ihmistä, joka on rakastanut olematta rakastettu.
Hän on viisaudessaan oleva tietämätön siitä, mitä ei rakkaudesta tiedä
se, jonka rakkauteen ei ole milloinkaan vastattu.

"Onko onnessa tosiaankin niin paljon onnea kuin sanotaan?" kysyi eräänä
päivänä kahdelta onnelliselta ihmiseltä filosofi, jonka pitkäaikainen
vääryys oli tehnyt hyvin raskasmieliseksi. Ei, onni on samalla kertaa
sekä enemmän että vähemmän kadehdittava kuin luullaan, koska se on
aivan kokonaan toisenlainen kuin ne luulevat, jotka eivät ole olleet
täysin onnellisia. Iloinen ei ole samaa kuin onnellinen ja onnellinen
ei aina ole iloinen. Vain pieni hetkellinen onni hymyilee ja sulkee
silmänsä hymyillessään. Mutta päästyään määrätyn korkealle pysyväinen
onni on yhtä vakava kuin ylevä suru. Viisaat ovat opettaneet meille,
ettei pitäisi olla onnellinen voidakseen kaivata onnea. Mutta jos
viisas ei ole ollut onnellinen, kuinka hän voi silloin tietää, että
viisaus on ainoa, joka ei synkkene eikä väsy onnessa? Ne ajattelijat,
jotka ovat tunteneet onnen, ovat oppineet rakastamaan viisautta paljon
hartaammin kuin ne, jotka ovat olleet onnettomia. On suuri ero
onnettomuudessa kasvavan ja onnellisuudessa kehittyvän viisauden
välillä. Edellinen lohduttaa puhumalla onnesta, mutta jälkimmäinen ei
puhu enää muusta kuin itsestään. Missä onnettoman viisaus loppuu,
siellä alkaa onnen toivominen. Jos viisauden päämäärä on löytää onni,
voi vain olemalla onnellinen päästä varmuuteen, että tämä päämäärä on
vain viisaudessa.


57.

Ei mikä sielu tahansa saata kestää onnea. On olemassa rohkeus antautua
onneen kuten on olemassa rohkeus antautua onnettomuuteen. Tarvitaan
ehkä enemmän voimaa onnellisena kuin onnettomana pysymiseen, sillä sen
kaipaaminen, jota ei itsellä vielä ole, tuottaa enemmän iloa sydämelle,
joka on viisas, kuin kaiken sen omistaminen, mitä se on halunnut.
Pysyväisen onnen huipuilta näkee parhaiten sen sydämen toiveet, joka
näyttää voivan elää vain pelosta ja toivosta ja jonka on vaikea elää
kaikesta siitä, mitä sillä on, silloinkin kun sillä on kaikki.

Näkee usein onnen voittavan voimakkaita ja siveellisesti erinomaisia
olentoja. Kun eivät siitä löydä kaikkea mitä etsivät, niin ne eivät
puolusta eivätkä pidätä sitä sillä tarmolla, jota aina pitäisi osoittaa
elämässä. Miten viisas pitääkään olla, ettei kummastelisi sitä, että
onni tuo mukanaan murhettakin, ja ettei tämä suru saa meitä uskomaan,
ettei meillä vielä ole todellista onnea! Parhain, mitä tapaa onnesta,
on se varmuus, ettei se ole mitään huumaavaa, vaan ajattelemaan
kehoittavaa. Se on helpommin saavutettavissa ja muuttuu vähemmän
harvinaiseksi, kun on opittu, että ainoa lahja, jonka se antaa
sielulle, joka ymmärtää sitä käyttää hyväkseen, on tietoisuuden
avartuminen, jota sielu ei ollenkaan olisi muualla tavannut.
Ihmissielulle on paljon tärkeämpää tietää onnen arvo kuin siitä
nauttia. On tarpeellista tietää monta seikkaa kauan onnea
rakastaakseen. On välttämätöntä tietää siitä paljon enemmän
huomatakseen, että rauhallisessa onnessa kaiken onnellisuuden
pysyväisyys ja ainaisuus piilee siinä voimassa, joka tietoisuutemme
sisimmässä voisi saattaa meidät onnellisiksi keskellä onnettomuuttakin.
Et voi sanoa olevasi onnellinen, ennen kuin onni on auttanut sinut
kiipeämään kukkuloille, joilta katsoen voit kadottaa sen näkyvistä
samalla kadottamatta elämänhaluasi.


58.

Tapaa syviä ajattelijoita, joita täyttää ylevä äärettömyyden,
ikuisuuden ja kaikkeuden tunne, tapaa sellaisia ajattelijoita kuin
Pascal, Hello ja Schopenhauer, jotka tuskin näyttävät onnellisilta.
Mutta erehtyy merkillisesti, jos kuvittelee, että yleisen hädän
kuvaaminen aina edellyttää suurta mieskohtaista epätoivoa.
Onnettomuuden taivaanranta, katsottuna ajatuksen korkeuksista, joka ei
enää ole vaistomainen, itsekäs eikä keskinkertainen, ei huomattavasti
eroa onnen taivaanrannasta, jota katsotaan samanluontoisen, mutta
toista alkuperää olevan ajatuksen korkeuksista. Merkitsee loppujen
lopuksi vähän, ovatko pilvet, jotka leijailevat näköpiirin äärillä,
tuhoauhkaavia vai viehättäviä. Matkamiestä rauhoittaa vain, että hän on
päässyt niin korkealle kukkulalle, että hän viimeinkin näkee
rannattoman avaruuden. Ei ole välttämätöntä, että valkoiset purjeet
lakkaamatta liitävät merellä, jotta se meistä näyttäisi salaperäiseltä
ja ihanalta, ja myrsky heikontaa yhtä vähän kuin tyyni kaunis päivä
sielumme elämää. Sitä heikontaa öin ja päivin istumisemme pienten,
alhaisten, laimeiden ja matalain ajatustemme kamarissa, kun valtameri
ja taivas loistavat asuntomme ympärillä.

Mutta on ehkä olemassa ero ajattelijan ja viisaan välillä. Sattuu, että
ajattelija vain synkistyy kukkuloillaan, joille on kiivennyt, mutta
viisas koettaa hymyillä siellä niin vilpittömän luonnollisesti ja
inhimillisesti, että vähäisinkin hänen veljistään voi huomata ja
ymmärtää tämän hymyn, joka putoaa kuin kukka vuoren juurelle.
Ajattelija raivaa tietä, "joka kulkee siitä, mitä näemme, siihen, mitä
emme näe", mutta viisas avaa tien, joka vie siitä, mitä rakastetaan,
siihen, mitä tullaan rakastamaan, ja polut, jotka kohoavat siitä, joka
ei meitä enää lohduta, siihen, joka voi meille vielä lohtua antaa. On
välttämätöntä ajatella ihmisestä, Jumalasta ja luonnosta eläviä ja
rohkeita ajatuksia. Mitä on syvä ajatus, joka ei tuota mitään
lohdutusta? Eikö se ole niinkuin sellainen, joka ei vielä ole
onnistunut täysin imeytymään jokapäiväiseen elämäämme, ajatus, jota
ajattelija ei vielä kokonaan ole omaksunut? On helpompaa tulla
murheelliseksi ja pysyä murheessansa kuin heti ottaa se askel, jonka
aika aina pakottaa meidät ottamaan tästä murheesta poispäin. On
helpompaa näyttää syvälliseltä epäilyssä ja pimeydessä kuin siinä
luottamuksessa ja rehellisessä valossa, jossa ihmisten on eläminen.
Onko ihminen varma, että on ponnistanut kaikkensa, mitä suinkin voi,
näin veljiensä nimissä miettiessään elämän hätää, jos hän, jottei
vähentäisi tämän hädän suurta taulua, kätkee heiltä kuitenkin loppujen
lopuksi ratkaisevat syyt, joiden perustalla hän tyytyy elämään, koska
hän kerran sitä jatkaa? Onko se ajatuksen loppuunajattelemista, jos
ajattelee niin pitkälle, ettei saa lohdutusta? Sinun on helpompi sanoa
minulle, miksi valitat, kuin yksinkertaisesti esittää ne voimakkaammat
ja syvemmät vaikuttimet, joiden perustalla vaistosi ei hylkää elämää,
jota niin valitat.

Ken meistä ei löytäisi etsimättäkin tuhannen tuhansia syitä, joiden
vuoksi ei ole onnellinen! On epäilemättä hyödyllistä, että viisas
ilmoittaa meille ylevimmät, sillä ylevimmät syyt, miksi emme ole
onnellisia, ovat hyvin lähellä muuttua syiksi olla onnellinen. Mutta
kaikki ne syyt, joissa ei piile suuruuden ja onnen ituja --
siveellisessä elämässä on itse asiassa paljon lakeita maita, joissa
suuruus ja onni sekautuvat --, eivät ansaitse luettelemista. Täytyy
itse olla onnellinen voidakseen tehdä toisia onnellisiksi; ja täytyy
tehdä toisia onnellisiksi voidakseen itse pysyä onnellisena.
Koettakaamme ensin hymyillä, jotta lähimmäisemme oppisivat hymyilemään,
ja nähdessämme heidän hymyilevän hymyilemme paljon todemmin. "Ei sovi,
että minä olen pahoillani, minä, joka en ketään ihmistä ole saattanut
pahoilleen", sanoo Marcus Aurelius eräällä kauneimmista riveistään.
Vaan eikö se juuri ole pahoillaan olemista ja samalla toisia pahoilleen
saattamista, kun ei opita olemaan niin onnellinen kuin voisi?


59.

Pieni ajatus, joka yhdistää tyytyväisen katseen, loppumatonta hyvyyttä
ilmaisevan teon tai hiljaisimman, vaatimattomimman onnellisista
hetkistä johonkin kauniiseen, pysyväiseen ja ikuiseen, on ansiokkaampi,
on tavattoman paljon vaikeampi saada elämän mysterioista kuin suuri ja
synkkä mietiskely, joka yhdistää tuskan, rakkauden ja epätoivon
kuolemaan, kohtaloon tai meitä ympäröiviin yhtäkaikkisiin voimiin.
Älkäämme antako ulkomuodon itseämme pettää. Hamlet, joka
valittaa kuilun partaalla, näyttää meistä syvällisemmältä ja
puoleensavetävämmältä kuin Antoninus Pius, joka levollisesti katselee
samoja voimia, tunnustaa ne ja rauhallisesti tutkii niitä sen sijaan,
että kiroisi niitä tai etsisi kauhuun syytä. Kaikki, mitä tehdään
päivällä, näyttää vähemmän kunnioitusta herättävältä kuin pieninkin
ele, joka tehdään yön pimetessä, ja kuitenkin on ihminen luotu tekemään
työtä päivällä eikä toimimaan pimeässä.


60.

Pienimmässäkin lohduttavassa ajatuksessa piilee muuten voima, jota ei
ole suurimmassakaan valituksessa, kauneimmassakaan surumielisessä
ajatuksessa. Suuri, syvä ja synkkä ajatus on voima, joka valaisee
tyrmänsä muureja polttamalla siipensä pimeydessä; mutta arinkin
luottavainen, välttämättömiin lakeihin iloisesti alistuva ajatus on jo
toiminta, joka etsii tukikohtaa lentää pyrähtääkseen olevaiseen. Ei ole
sopimatonta tunnustaa tätä joskus itselleen: avara ja epäitsekäs ajatus
on erinomainen seikka, mutta todellisuus alkaa vasta toiminnasta.
Oikeammin sanoen koko meidän kohtalomme muodostuu niistä ajatuksista,
joilla, epätäydellisten, hämäräin, miltei vielä vaistomaisten
ajatusjoukkojen kiirehtiminä, on ollut voimaa tai jotka viimein ovat
mukautuneet välttämättömyyteen muuttua teoiksi, eleiksi, tunteiksi ja
tottumuksiksi. Tämä ei merkitse sitä, että löisimme muut laimin. Ne
ajatukset, jotka kietoutuvat todelliseen elämäämme, muistuttavat
kaupunkia piirittävää sotajoukkoa. On luultavaa, että useimmat sotilaat
eivät kaupungin antauduttua pääse sen muurien sisäpuolelle. Silloin
erotetaan varsinkin apujoukot, barbaarit, sanalla sanoen kaikki
kurittomat laumat, joita liian helposti ryöstö, liekit ja veri voisivat
huumata. On myöskin luultavaa, että kaksi kolmannesta sotajoukosta ei
ollenkaan ota osaa ratkaisevaan taisteluun. Mutta hyvin usein tarvitaan
hyödyttömiä sotavoimia, ja varmaa on, ettei kaupunki olisi vavissut
eikä milloinkaan avannut porttejaan, ellei sotajoukko olisi ollut
lukematon tasangon äärille asti ja hyvin kuriin tottunut muurien
juurella. Samoin on siveellisen elämämme laita. Ne ajatukset, jotka
eivät ole toteutuneet, eivät ole olleet kokonaan turhia; ne ovat
työntäneet esille tai kannattaneet toisia, mutta viimemainitut ovat
ainoat, jotka ovat suorittaneet loppuun tehtävänsä. Sen vuoksi olkoon
meillä aina käskettävänämme hämärien ja synkeiden ajatuksiemme
tiheiden rivien edessä ryhmä ajatuksia, jotka ovat luottavaisempia,
inhimillisempiä, yksinkertaisempia ja valmiita rohkeasti tunkeutumaan
elämään.


61.

Miten korkealle pyrkineekään kohoutumaan todellisuuden yläpuolelle mitä
puhtaimmin kaivatessaan yliaistista hyvää, tuhannet aikomukset eivät
vastaa yhtä tekoa; ei niin, että aikomuksilla ei olisi mitään arvoa,
mutta pieninkin hyvä, rohkea, oikea teko vaatii enemmän kuin tuhannen
hyvää aikomusta.

Kädestä katsojat väittävät, että koko elämämme on piirretty käteemme,
ja mitä he sanovat elämäksemme, on vain joku määrä tekoja, jotka ennen
täyttymistään tai sen jälkeen piirtävät häviämättömiä merkkejä
lihaamme. Ajatuksemme ja aikomuksemme eivät jätä siihen mitään jälkiä.
Jos kauan aikaa olen hautonut mielessäni murha-, petos-, urotyö- tai
itseuhrautumissuunnitelmia, voi sattua, ettei käteni ilmaise tästä
mitään, mutta jos sattumalta, ehkä erehdyksestä, kadunkulmauksessa olen
tappanut jonkun, joka näytti uhkaavan henkeäni, tai jos jonakin päivänä
samaa katua käydessäni joudun tempaamaan vastasyntyneen lapsen
kiehtovista liekeistä, niin käteni on koko elämäni ajan osoittava
murhan tai rakkauden pettämättömiä merkkejä. Kädestäkatsojat voivat
erehtyä tai olla erehtymättä, se merkitsee vähän: tämän erontekemisen
pohjalla piilee suuri siveellinen totuus. Ajatus voi antaa minun jäädä
kuolemaani asti samalle paikalle kaikkeuteen, mutta teko ylentää tai
alentaa minua miltei aina asteen olentojen arvojärjestyksessä. Ajatus
on eristetty, harhaileva ja ohimenevä voima, joka edistyy tänään ja
jota en ehkä enää näe huomenna; mutta teko edellyttää vakinaista
mielikuva- ja halujoukkoa, joka pitkällisten ponnistusten jälkeen on
onnistunut valtaamaan itselleen tukikohdan todellisuudessa.


62.

Mutta me olemme nyt hyvin kaukana ylevästä Antigonesta ja hedelmättömän
hyveen ikuisesta kysymyksestä. On varmaa, että kohtalo käsitettynä
tässä sanan tavallisessa mielessä, s.o. vain kuolemantietä
merkitsevänä, ei juuri kunnioita hyvettä. Tultuamme tämän kuilun
äyräälle, joka on kuin keskeinen amme, johon siveysopit joutuvat
lopullisesti puhdistuakseen tai samentuakseen, on meidän valittava joko
sattuman hyväksyminen tai hylkääminen. Useimmat velvollisuusuhraukset
saatetaan laskea siihen tyyppiin, jota Antigonen uhri edustaa. Kuka
meistä ei ole ympärillään nähnyt esimerkkejä sankariteoista, joita on
rangaistu?

Eräs ystäväni, ollessaan kytkettynä sairasvuoteeseen, josta hän ei enää
elävänä noussut, osoitti minulle, niin sanoakseni kädestä pitäen,
eräänä päivänä kaikki ne mutkat, joita kohtalo oli käyttänyt saadakseen
hänet vieraassa kaupungissa juomaan suullisen myrkytettyä vettä, joka
oli tuottava hänelle kuoleman. Ei näkynyt enää mitään muuta kuin
kohtalon tämän elämän ympärillä kutomat lukemattomat langat, ja
pieninkin tapaus kuvasti uskomatonta kaukonäköisyyttä ja verratonta
kavaluutta. Ja ystäväni oli kuitenkin matkustanut sinne kauas
täyttääkseen erään niitä velvollisuuksia, joita viisaat sankarit tai
pyhimykset erottavat tajuntansa taivaanrannalla. Mitä on vastattava?
Älkäämme vielä sanoko mitään tästä, me palaamme siihen aivan kohta. Jos
ystäväni olisi saanut elää, hän olisi seuraavana päivänä matkustanut
toiseen kaupunkiin, jonne toinen velvollisuus olisi häntä kutsunut,
edes kysymättä itseltään, tottelisiko vielä tämän kerran velvollisuuden
kehoitusta. On olentoja, jotka niin tottelevat kaikkia määräyksiä,
joita heidän sydämensä kuiskaa heille. He eivät vähääkään välitä
Onnettaren puolueellisuudesta eivätkä hyveen kiittämättömyydestä. He
ajattelevat vain ihmisten tekemiä vääryyksiä ja näyttävät sanovan
itselleen, etteivät muut vääryydet koske heihin.

Onko totta, ettei milloinkaan saa epäillä ja ettei muulloin täytä koko
velvollisuuttaan kuin silloin, kun ei aavistakaan, että sen täyttää?
Onko välttämätöntä kohota niin korkealle, ettei velvollisuus enää näytä
jaloimpien tunteittemme valitsemiselta, vaan koko luonteemme
hiljaiselta välttämättömyydeltä?


63.

On sellaisiakin, jotka odottavat, kyselevät itseltään, arvostelevat,
punnitsevat ja lopulta tekevät päätöksensä. He ovat myös oikeassa. Mitä
merkitseekään, onko velvollisuuden täyttäminen vaiston vai järjen
tulos? Vaiston liikkeet ovat tavallisesti niinkuin lasten liikkeet
epämääräisen, teeskentelemättömän ja välittömän kauniita, mikä
vaikuttaa meihin enemmän; mutta eivätkö harkitun hyvän tahdon eleet ole
vielä todemmin ja vakavammin kauniita? Harvain sydämien on suotu olla
välittömän ihailtavia, ja tehtäisiin väärin, jos niistä haettaisiin
velvollisuuksien kaikkia lakeja. Harkitseva hyvä tahto huomaa muuten
silloinkin, kun se on harhakuvitteluista vapaa, useita vähemmän
houkuttelevia velvollisuuksia, joita vaisto ei näe; ja eikö olennon
siveellistä arvoa mitata velvollisuuksien luvun mukaan, jotka se näkee
ja aikoo täyttää?

On hyvä, että useimmat liian tarkkaavaisesti itseltään kyselemättä --
sillä on kyseltävä kauan, jotta tietoisuuden vastaukset kävisivät
vaiston vastauksien kaltaisiksi -- on hyvä, että useimmat toistaiseksi
seuraavat vaistoa, joka käskee velvollisuudessa uhrautumaan. He
seuraavat siten suljetuin silmin valoa, jota heidän näkymättömien
esi-isiensä parhaat kuljettavat heidän edessään. Mutta tämä ei ole
ihanne. Se, joka tietäen mitä tekee ja miksi niin tekee luopuu
pienimmästäkin seikasta veljensä hyväksi, on siveellisessä elämässä
korkeammalla tasolla kuin vieläpä sekin, joka uhraa elämänsä luomatta
katsetta taakseen.


64.

Maailma on täynnä heikkoja ja yleviä olentoja, jotka kuvittelevat, että
velvollisuuden viimeinen vaatimus on uhraus. Maailma on täynnänsä
kaunosieluja, jotka tietämättä, mitä tekisivät, koettavat uhrata
elämänsä, ja tätä pidetään korkeimpana hyveenä. Ei, korkein hyve on
tietää, mitä tekee, ja oppia valitsemaan se, mille voi elämänsä
omistaa. Vain toistaiseksi velvollisuus on jokaiselle meistä se, minkä
luulemme olevan velvollisuutemme. Ensimmäinen velvollisuutemme on
saattaa velvollisuuden-käsittämisemme selväksi. Sana velvollisuus
sisältää usein paljon enemmän erehdyksiä ja siveellistä
välinpitämättömyyttä kuin hyvettä. Klytemnestra pyhittää elämänsä
kostaakseen Agamemnonille Ifigenian kuoleman, ja Orestes uhraa henkensä
kostaakseen Klytemnestralle Agamemnonin kuoleman. Mutta ei
tarvittu muuta kuin että viisas tuli ja sanoi: "Antakaa anteeksi
vihamiehillenne", jotta koston velvollisuudet tulisivat kokonaan
poispyyhityiksi ihmisten tietoisuudesta. Tarvitaan ehkä vain, että joku
toinen viisas tulee toisena päivänä, jotta uhrautumisen useimmat
velvollisuudet samoin kartoitetaan. Mutta siihen asti esittävät eräät
itsensäkieltäymys-, alistumis- ja itsensäuhrausajatukset syvällisemmin
ihmiskunnan parhaimman siveellisen voiman kuin suuret paheet ja
rikokset.


65.

Niin, alistuminen on hyvä ja välttämätön elämän yleisten ja
välttämättömien tosiasiain edessä. Mutta kaikissa kohdissa, joissa
taistelu on mahdollinen, ei alistuminen ole muuta kuin valepukuista
tietämättömyyttä, voimattomuutta tai laiskuutta. Samoin on uhrauksen
laita, joka useinkaan ei ole muuta kuin hervoton käsivarsi, jota
alistuminen tyhjässä ilmassa heiluttaa. On kaunista tietää uhrautuvansa
yksinkertaisesti, kun tilaisuus meille sattuu ja kun se tuottaa
todellista onnea toisille, mutta ei ole viisasta eikä hyödyllistä
pyhittää elämäänsä uhraustilaisuuden etsimiselle ja pitää tätä
etsimistä hengen kauneimpana voittona lihasta. (Sivumennen sanoen
kiinnitetään tavallisesti aivan liiaksi huomiota hengen voittoihin
lihasta. Nämä luullut voitot ovat useimmiten vain elämän täydellisiä
tappioita). Uhraus voi olla kukka, jonka hyve ohimennessään poimii,
mutta se ei ole sitä poimiakseen liikkeelle lähtenyt. On suuri erehdys
luulla, että sielun kauneus on sen uhrautumishalussa; sen hedelmällinen
kauneus on sen tietoisuudessa ja sen elämän ylevyydessä ja voimassa. On
totta, että on sieluja, jotka vain itsensäuhrauksessa tuntevat
elävänsä; mutta totta on myöskin, että ne ovat sieluja, joilla ei ole
rohkeutta eikä voimaa mennä etsimään muuta siveellistä elämää. On
yleensä paljon helpompaa uhrautua, s.o. luopua siveellisestä elämästään
sen hyväksi, joka tahtoo sen ottaa, kuin täyttää siveellinen kohtalonsa
ja suorittaa loppuun asti se tehtävä, jota varten luonto on meidät
luonut. On yleensä paljon helpompaa kuolla siveellisesti ja vieläpä
ruumiillisestikin toisten hyväksi kuin oppia elämään heidän hyväkseen.
Liian monet nukuttavat näin kaiken aloitekyvyn, persoonallisen elämän
siihen ajatukseen, että ovat aina valmiita uhrautumaan. Tietoisuus,
joka ei pääse uhrausajatusta kauemmaksi ja joka luulee olevansa
selvillä itsestään, koska se lakkaamatta hakee tilaisuutta antaa, mitä
sillä on, on tietoisuus, joka on painanut silmänsä umpeen ja uinahtanut
vuoren juurelle. On kaunista antaa itsensä ja muuten juuri antamalla
itsensä lopulta jossakin määrin pääsee omaksi herrakseen. Mutta se,
jolla on veljilleen annettavana vain tämä itsensä uhrautumisen kaipuu,
kaipuun antaa itsensä, valmistautuu antamaan liian vähän. Koettakaamme
siis hankkia, ennenkuin annamme ja älkäämme luulko, että antamalla
vapaudumme hankkimisen velvollisuudesta. Tehkäämme muuta työtä
odottaessamme itsensäuhrauksen hetkeä. Se tulee aina lopulta; mutta
älkäämme hukatko aikaamme lakkaamatta tähyilemällä elämän kellontaulua.


66.

On ero uhrien välillä. En puhu tässä voimakkaiden uhrista, jotka
Antigonen tavoin tietävät kieltäytyä, kun kohtalo, ottaen heidän
veljiensä ilmeisen onnen muodon, käskee heitä luopumaan onnestaan ja
elämästään. Puhun tässä heikkojen uhrista, siitä uhrista, joka
lapsellisella tyytyväisyydellä vajoaa omaan tyhjyyteensä, siitä
uhrista, joka sokean imettäjän tavoin on tyytyväinen tuudittamaan meitä
itsensäkieltämisen ja itseottamamme kärsimyksen laihtuneilla
käsivarsilla. Kuulkaamme, mitä muuan etevä ajattelija, John Ruskin,
sanoo meille tästä: "Jumalan tahto on, että elämme veljiemme onnesta ja
elämästä emmekä heidän kurjuudestaan ja kuolemastaan. Voi sattua, että
lapsen on kuoleminen vanhempiensa puolesta, mutta taivaan tarkoitus on,
että sen on elettävä heidän hyväkseen. Ei uhrillaan, vaan voimallaan,
ilollaan ja elämänhalullaan se reipastuttaa heitä ja on heille kuin
nuoli jättiläisen kädessä. Niin on laita kaikissa muissa todellisissa
suhteissa. Ihmiset auttavat toinen toistansa ilollaan eivätkä
surullaan. He eivät ole luotuja surmaamaan itseään toisten vuoksi, vaan
saamaan tukea toinen toiseltansa. Ja monista hyvin kauneista seikoista,
jotka harhautunut käytäntö on kokonaan hävittänyt, luulen miltei, että
jonkinlaista itsetiedotonta ja liian lempeää itseuhrauksen henkeä on
pidettävä yhtenä kohtalokkaimmista. On niin päntätty muutamiin
sieluihin, että kärsimys sellaisenaan on hyvettä, että he hyväksyvät
tuskan ja ahdistuksen, ikäänkuin se olisi heidän välttämätön osansa,
käsittämättä ollenkaan, ettei heidän tappionsa ole vähemmän valitettava
siksi, että se on kohtalokkaampi heidän vihollisilleen kuin heille
itselleen."

Meille sanotaan: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", mutta jos
rakastat itseäsi ahtaasti, lapsekkaasti ja arasti, niin rakastat
lähimmäistäsi samalla tavoin. Opi siis rakastamaan itseäsi avarasti,
terveesti, viisaasti ja täydesti. Se ei ole niin helppoa kuin luulisi.
Selvänäköisen ja voimakkaan sielun itsekkyys on tehokkaammin armelias
kuin sokean ja heikon sielun koko antaumus. Ennenkuin elät muille, on
sinun elettävä itsellesi. Ennenkuin annat, on sinun hankittava. Ole
varma, että jos hankit hivenen tietoisuutta lisää, niin se loppujen
lopuksi on tuhat kertaa tärkeämpää kuin koko tiedottomuutesi lahja.

Miltei kaikki suuret teot tässä maailmassa ovat niiden suorittamia,
jotka eivät suinkaan ajatelleet uhrautua. Platon ei luovu ajattelustaan
vuodattaakseen kyyneleitä niiden kanssa, jotka itkevät Ateenassa.
Newton ei jätä mietteitään mennäkseen hakemaan säälin tai
surumielisyyden aiheita. Ja varsinkin Marcus Aurelius -- sillä tässä on
kysymyksessä mitä yleisin ja mitä vaarallisin siveellinen uhraus --
Marcus Aurelius ei sammuta sielunsa kirkkautta saattaakseen Faustinan
alhaisen sielun onnelliseksi. Mutta se mikä on oikeaa Platonin,
Newtonin tai Marcus Aureliuksen elämässä, on yhtä oikeaa jokaisen
sielun elämässä. Sillä jokaisella sielulla on omassa piirissään samat
velvollisuudet itseään kohtaan kuin suurimpien sieluilla. Olkaamme
kerta kaikkiaan varmat siitä, että sielumme ensimmäinen velvollisuus on
olla niin täydellinen, niin onnellinen, niin itsenäinen, niin suuri
kuin mahdollista. Tässä ei ole kysymys itsekkyydestä eikä ylpeydestä.
Ihminen ei tule todellisesti jalomieliseksi, todellisesti nöyräksi,
ennenkuin hänessä on kirkastunut luottavainen ja rauhallinen
itsetuntemus. Tämän päämäärän vuoksi voi uhrata uhrauksen intohimonkin,
sillä uhrauksen ei pidä olla jalostumiskeino, vaan merkki siitä, että
ihminen on jalostunut.


68.

Meidän on ymmärrettävä uhrata, kun niin vaaditaan, onnettomien
veljiemme puolesta rikkautemme, aikamme ja henkemme. Se on muutamien
ylen harvinaisten hetkien ylen harvinainen lahja, mutta viisas ei ole
velvollinen laiminlyömään onneansa ja kaikkea, mikä ympäröi hänen
elämäänsä, yksinomaan valmistuakseen enemmän tai vähemmän
sankarillisesti elämään parisen ylen harvinaista hetkeä.
Siveellisyydessä on ennen kaikkea kiinnitettävä huomio päivittäin
toistuviin velvollisuuksiin ja rakkaudenpalveluksiin, jotka eivät
milloinkaan lopu. Ainoa seikka tässä suhteessa elämän tavalliseen
tapaan kuluessa, josta voimme lakkaamatta antaa yhä uuden osan niiden
onnellisille tai onnettomille sieluille, jotka kulkevat rinnallamme
samaa tietä kuin mekin, on sielumme voima, luottamus ja rauhallinen
itsenäisyys. Tämän vuoksi vähäpätöisinkin ihminen pakotetaan pitämään
voimassa ja laajentamaan sieluaan, niinkuin hän tietäisi, että jotakin
jonakin päivänä kutsuttaisiin lohduttamaan tai ilahuttamaan jumalaa.
Kun on valmistettava sielua, on sitä aina valmistettava jumalalliseen
tehtävään. Vain tällä alalla ja tällä edellytyksellä tapahtuu ihmisen
todellinen antaminen ja täyttyy hänen korkein uhrinsa. Ja kun sitten
niiden hetki on käsissä, luuletko, että se, mitä silloin antaa Sokrates
tai Marcus Aurelius, jotka elivät tuhannen elämää, koska he tuhat
kertaa olivat tutkineet elämäänsä, ei ole tuhannen kertaa arvokkaampaa
kuin kaikki, mitä se voi antaa, joka ei ole ottanut askeltakaan
tietoisuuteensa; ja että, jos jumala on olemassa, hän vain punnitsee
uhrin ruumiimme veren painon mukaan, ja että sielun veri, joka on
ihmisen hyve, hänen itsetuntonsa, koko hänen siveellinen elämänsä ja
kaikki se voima, jonka hän on kerännyt monien vuosien kuluessa, ei
mitään merkitse?


69.

Sielu ei vain uhrautumalla suurene, vaan suurenemalla se kadottaa
näkyvistään uhrauksen, samoin kuin vaeltaja kadottaa näkyvistään rotkon
kukat huipulle kohotessaan. Uhraus on kaunis rauhattomuuden merkki,
mutta rauhattomuutta ei saa kasvattaa sen itsensä vuoksi. Kaikki on
uhrausta herääville sieluille. Hyvin harvoilla seikoilla on enää
uhrauksen nimeä sielun mielestä, joka on onnistunut löytämään elämän,
jossa itsensä uhraaminen, sääli ja itsekieltäymys eivät ole
välttämättöminä juurina, vaan näkymättöminä kukkina. Liian monet
tuntevat tosiaan tarvetta tuhota onnen, rakkauden, toivon, joka kuuluu
heille, nähdäkseen polttouhrin liekkien valossa itsensä. Heillä on
ikäänkuin lamppu eivätkä tiedä, miten heidän tulisi sitä käyttää. Ja
kun yö joutuu ja he kaipaavat valoa, kaatavat he sen öljyn vieraaseen
tuleen.

Älkäämme toimiko niinkuin tarinan majakanvartija, joka naapurimökkien
köyhille jakoi suurien lyhtyjen öljyn, joiden piti valtamerta valaista.
Jokainen sielu on ympäristönsä enemmän tai vähemmän tärkeä
majakanvartija. Vähäpätöisinkin äiti, joka antaa pieninten
äidinvelvollisuuksiensa masentaa, tuhota itsensä ja kokonaan täyttää
mielensä, antaa öljyänsä köyhille, ja hänen lapsensa saavat koko
elämänsä kärsiä siitä, ettei heidän äitinsä sielu ollut niin kirkas,
kuin se olisi voinut olla. Sen aineettoman voiman, joka valaisee
sieluamme, tulee loistaa ennen kaikkea itsensä vuoksi. Vain siten se
alkaa loistaa muille. Niin pieni kuin lamppusi lieneekin, älä
milloinkaan anna pois öljyä, joka sitä pitää yllä, vaan ainoastaan
liekki, joka siitä leimuaa.


70.

Varmaa on, että altruismi on a:na pysynyt jalojen sielujen
painopisteenä, mutta heikot sielut hukkuvat toisiin, samalla kun vahvat
siinä tapaavat jälleen itsensä. Tässä on suuri ero. Parempi kuin
rakastaa lähimmäistään on lakastaa itseään hänessä. On hyvyyttä, joka
käy muutamien olentojen edellä, ja on olemassa yksi, joka seuraa eräitä
toisia. On olemassa tyhjentävä hyvyys ja täyttävä hyvyys. Älkäämme
unohtako, etteivät sielujen keskeisessä seurustelussa ne, jotka
luulevat aina antavansa, ole antavimpia. Vahva sielu ottaa lakkaamatta
köyhimmiltäkin, heikko sielu antaa aina rikkaimmillekin; mutta on
olemassa eräs antamistapa, joka ei ole muuta kuin ahneutta, joka on
rohkeutensa menettänyt, ja jos Jumala tulisi selvittämään tilit,
saisimme ehkä nähdä, että ottamalla antaa ja antamalla ottaa pois.
Sattuu usein, että keskinkertainen sielu alkaa kasvaa vasta siitä
hetkestä, jolloin se on kohdannut sielun, joka tyhjentää sen.


71.

Miksi emme tunnustaisi itsellemme, että kaikkia mutta tärkeämpi
velvollisuus ei ole itkeä kaikkien kanssa, jotka itkevät, kärsiä
kaikkien kanssa, jotka kärsivät, ja ojentaa sydämensä kaikille
ohikulkijoille, jotta he sitä haavoittaisivat tai hyväilisivät?
Kyyneleet, kärsimykset ja haavat ovat meille terveellisiä, niin kauan
kuin ne eivät vie elämänrohkeuttamme. Älkäämme milloinkaan unohtako,
että mikä lieneekin tehtävämme tässä maailmassa, mikä päämäärä
pyrkimyksillämme ja toiveillamme, mikä tulos tuskistamme ja iloistamme,
me olemme ennen kaikkea elämän sokeita säilyttäjiä. Se on ainoa, mikä
on ehdottoman varmaa, se on ainoa kiinteä kohta inhimillisessä
siveysopissa. Meille on annettu elämä -- emme tiedä miksi, mutta
näyttää varmalta, ettei tämä ole sen vuoksi, että heikontaisimme ja
hukkaisimme sen. Me edustamme vieläpä aivan erikoista elämän muotoa
tällä kiertotähdellä: ajatuksen elämää, tunteiden elämää, ja siksi
lienee kaikki, joka on omiansa vähentämään ajatuksen ja tunteiden
hehkua, epäsiveellistä. Koettakaamme siis elähdyttää, kaunistaa ja
laajentaa tätä hehkua, koettakaamme ennen kaikkea lisätä luottamustamme
ihmisen suuruuteen, voimaan ja kohtaloon. Totta on, että voisin yhtä
hyvin sanoa: hänen pienuuteensa, hänen heikkouteensa ja hänen
kurjuuteensa.

On yhtä paljon sielua jännittävää olla ylevän onneton kuin ylevän
onnellinen. Merkitsee muuten vähän, ihminenkö vai kaikkeus meistä
näyttää ihailtavalta, kunhan vain joku näyttää meistä ihailtavalta,
kunhan ylennämme tietoamme äärettömästä. Keksitty tähti lisää säteen
ihmisen ajatuksiin, intohimoihin, rohkeuteen. Kaikki kaunis, minkä
näemme ympäristössämme, on jo kaunista sydämessämme, kaiken
jumaloimista ansaitsevan ja suuren, mitä tapaamme itsessämme, tapaamme
samalla myös muissa. Jos sieluni herätessään tänä aamuna
rakkausajatuksissaan on kohdannut aatteen, joka hivenenkin lähentää
sitä Jumalaa kohti, joka luultavasti, -- kuten edellä on mainittu, on
vain kaunein sen haluista, näen tämän saman aatteen köyhässä, joka
hetkistä myöhemmin kulkee ikkunaini ohi, ja minä rakastan häntä
enemmän, koska tunnen hänet paremmin.

Älkäämme luulko, että olisi aivan hyödytöntä näin rakastaa. Niiden
avulla, jotka tällä tavoin rakastavat yhä syvemmin, saa ihminen kerran
tietää, mitä hänen on tehtävä. Todellisen siveyden on synnyttävä
tietoisesta ia äärettömästä rakkaudesta. Suuri armeliaisuus on
jalostumista. Mutta minä en voi jalostaa sinua, jollen voi ensin
jalostaa itseäni, enkä voi ihailla sinua, ellen ensin ole havainnut
jotakin ihailtavaa itsessäni. Kun olen suorittanut jalon teon, on
parhaimpana palkintona, jonka tämä teko minulle antaa, yhä
luonnollisempi varmuus, että sinä voit tehdä samoin. Jokainen
ajatus, mikä avartaa sydäntäni, avartaa ihmisrakkauttani ja
ihmiskunnioitustani. Sitä mukaa kuin minä kohoan, kohoat sinä minun
mukanani. Mutta jos rakastaakseni sinua leikkaan siivet rakkaudeltani,
koska sinun rakkaudellasi ei vielä ole siipiä, niin syntyy kahta vertaa
enemmän hyödytöntä itkua ja valitusta alhaalla laaksossa, mutta rakkaus
ei astu askeltakaan huippuja kohti. Rakastakaamme aina korkeimmalta
kohdalta, mihin voimme päästä. Älkäämme rakastako säälistä, kun voi
rakastaa rakkaudesta. Älkäämme antako anteeksi hyvyydestä, kun voi
antaa anteeksi oikeudentunnosta. Älkäämme opetelko lohduttamaan, kun
voi oppia kunnioittamaan. Oi, pyrkikäämme aina hellittämättä
parantamaan laadultaan sitä rakkautta, jota annamme ihmisille! Yksi
siemaus tätä rakkautta, joka on saatu huipuilta, on arvokkaampi kuin
sata, jotka on saatu tavallisen armeliaisuuden seisovista lätäköistä.
Ja jos se, jota et enää rakasta säälistä tai vain siksi, että hän
itkee, ei koskaan tule tietämään, että sinä häntä sinä hetkenä
rakastat, koska olet jalostanut häntä samalla kertaa kuin itseäsi, mitä
merkitsee se kaiken jälkeen? Olet tehnyt sen, mitä olet pitänyt
parhaimpana, vaikkakin parhain voi olla aivan hyödytöntä! Eikö meidän
ole aina toimittava tässä elämässä, ikäänkuin Jumala, jota sydämemme
ylevimmin halajaa, meitä lakkaamatta katselisi?


72.

Mutta palatkaamme suuriin yhteenkuulumattomiin lakeihin. Joku aika
sitten kohtalo kamalassa onnettomuudessa [Pariisin Bazar de la Charitén
tulipalo toukok. 4 p. 1897] jälleen ja sattuvammalla tavalla kuin
milloinkaan osoitti sen, mitä ihmiset sanovat sen vääryydeksi,
sokeudeksi tai häikäilemättömyydeksi. Se näytti siinä nimenomaan
rankaisevan ainoata niistä ulkoisista hyveistä, jotka järki on meille
jättänyt, nimittäin rakkautta lähimmäiseen. On luultavaa, että siinä
piirissä, jota onnettomuus sinä päivänä kohtasi, oli muutamia
epätäydellisesti oikeamielisiä. Näyttää myöskin varmalta, että joukossa
oli ainakin yksi todellisesti ja epäitsekkäästä oikeamielinen. Tuon
yhden oikeamielisen miltei varma läsnäolo saattaa meidät asettamaan
kaikessa alastomuudessaan sen kauhean kysymyksen, jota emme voi olla
tekemättä itsellemme. Jos hän ei olisi ollut siellä, voisimme sanoa,
ettemme tiedä, mistä ylevän oikeuden määrästä on muodostunut vääryys,
joka meistä näyttää suunnattomalta. Voisimme sanoa itsellemme, että se,
mitä tässä nimitettiin armeliaisuudeksi, ehkä on vain ainaisen
väärämielisyyden julkeata ilmausta. Ihminen ei voi päättävästi uskoa,
että hänen kaikessa ulkonaisessa on taisteleminen vain sokeiden
voimien: veden, tulen, ilman, painolain y.m. kanssa ja ottaminen
tosiasiat huomioon. Me tunnemme tarvetta antaa sattuman anteeksi, ja
kun muodollisesti sitä syytämme, eikö se tapahdu samalla tavalla kuin
antaisimme sen anteeksi menneisyydessä ja tulevaisuudessa sillä
tuskallisella hämmästyksellä, jota tunnemme kuullessamme, että hyvä
ihminen on tehnyt alhaisen ja huonon teon?

Pidämme sopivana luoda ihanteellisen sattuman, oikeamielisemmän kuin me
itse, ja kun se on tehnyt epäämättömän vääryyden ja hämmästys on
painunut sydämemme sisimpään, luotamme siihen jälleen, sanoen
itseksemme, ettemme tiedä kaikkea, mitä se tietää, ja että se lienee
seurannut meille tutkimattomia lakeja. Maailma näyttäisi meistä
synkältä, ellei sattuma olisi siveellinen. Meistä näyttäisi kaikki
siveellisyys ja kaikki oikeus puuttuvan, ellei olisi meidän
siveellisyyttämme ja oikeamielisyyttämme valvovaa siveyttä ja
oikeamielisyyttä. Me emme enää halua sitä rangaistusten ja palkintojen
matalaa ja ahdasta siveellisyyttä, jota positiiviset uskonnot meille
tarjoavat, mutta silloin unohdamme, että jos sattumalla olisi hivenkään
oikeudentuntoa, ei se ylevä ja epäitsekäs siveys, jota haaveilemme,
enää olisi mahdollinen. Ellemme ole varmat siitä, että sattuma on
ehdottomasti väärä, ei meillä enää ole mitään etua oikeamielisinä
olemisesta. Me kiellämme pyhimyksien ihanteen ja olemme varmat, että
palkinnon toivossa tehdyllä velvollisuuden täyttämisellä, olkoon että
sinä olisi vain tyytyväisyys täytetystä velvollisuudesta, viisaan
Jumalan silmissä olisi kai suunnilleen sama arvo kun pahan tekemisellä,
koska se meitä hyödyttää. Me sanomme mielellämme, että jos Jumala on
niin korkea kuin korkein ajatus, minkä hän on herättänyt ihmisten
parhainten sieluihin, niin hänen pitäisi karkoittaa luotaan kaikki
ihmiset, jotka ovat tahtoneet miellyttää häntä, s.o. jotka eivät ole
tehneet hyvää, niinkuin ei häntä olisi olemassakaan, ja jotka eivät ole
rakastaneet hyvettä enemmän kuin Jumalaa itseään.

Mutta todellisuudessa taas huomaamme pienimmänkin tapauksen edessä,
että me tuskin olemme jättäneet taaksemme lapsuudenajan vielä
vallitsevan siveysopin kertomuksia, joissa kaikki rikokset saavat
rangaistuksensa. Me tarvitsisimme niiden sijaan kertomuksia
"rangaistuista hyveistä". Ne olisivat hyödyllisempää todellisille
sieluille ja pitäisivät paremmin voimassa niiden ylpeätä pyrkimystä
hyvään. Älkäämme jättäkö huomaamatta, että juuri sattuman
epäsiveellisyydestä syntyy kauniimpi siveys. Tässä kuten kaikkialla on
asianlaita se, että mitä hylätymmäksi ihminen tuntee itsensä, sitä
enemmän hän löytää ihmiselle erikoista voimaa. Se, mikä meidät tekee
rauhattomiksi näiden suurten vääryyksien tapahtuessa, on korkean
siveyslain kieltäminen, mutta juuri tästä kieltämisestä syntyy
välittömästi korkeampi siveyslaki. Kun on poistettu rangaistus ja
palkinto, syntyy välttämättömyys tehdä hyvää hyvän itsensä vuoksi.
Älkäämme milloinkaan tulko rauhattomiksi, kun jokin siveyslaki näyttää
meistä katoavan, niitä on aina suurempia varastossa. Kaikki, mitä
lisäämme kohtalon siveellisyyteen, otamme pois puhtaimmalta
siveysihanteeltamme. Ja päinvastoin, mitä varmemmat olemme siitä, että
kohtalo ei ole oikeamielinen, sitä enemmän avarramme ja raivaamme
edestämme alaa paremmalle siveydelle. Älkäämme kuvitelko, että hyveen
perusteet horjuvat, koska Jumala meistä näyttää väärämieliseltä. Vasta
Jumalansa ilmeisessä vääryydessä tapaisi inhimillinen hyve lopulta
järkkymättömät perusteet.


73.

Meidän on alistuttava luonnon viisasta kohtaan osoittamaan
välinpitämättömyyteen. Tämä välinpitämättömyys näyttää meistä oudolta
vain siksi, ettemme ole kyllin viisaita, sillä viisauden
velvollisuuksia on niin tarkasti ja niin nöyrästi kuin mahdollista
ottaa selville se paikka, mikä ihmisolennolla on kaikkeudessa.

Ihmisolento näyttää suurelta piirissään samoin kuin mehiläinen näyttää
suurelta istuessaan hunajakakkunsa kennolla. Mutta olisi kohtuutonta
odottaa, että kentällä vieläkin yksi kukka aukeaisi, koska
mehiläiskuningatar on ollut uljas keossaan. Älkäämme luulko
pienentävämme itseämme suurentaessamme kaikkeutta. Olkaamme me itse tai
olkoon maailman kaikkeus meistä suuri, niin äärettömyystunne, joka on
jokaisen hyveen elinneste, on kiertävä samalla tavoin sielussamme.

Mikä onkaan hyveellinen teko, että me siitä odottaisimme niin
tavattomia palkintoja? Meidän ei ole painovoimalaeista, vaan itsestämme
etsittävä nämä palkinnot. Vain ne, jotka eivät tiedä, mitä hyvyys on,
pyytävät palkintoa hyvyydestä. Emme saa varsinkaan unohtaa, että
hyveellinen teko on aina onnellinen teko. Se on aina pitkän, onnellisen
ja tyytyväisen sisäisen elämän kukka. Se edellyttää aina rauhan hetkiä
ja pitkiä päiviä sielujemme rauhaisimmilla huipuilla. Ei mikään
jälkeenpäin tullut palkinto korvaisi edeltänyttä rauhaa. Se
oikeamielinen, joka tuhoutui mainitsemassani onnettomuudessa, oli
siellä vain sentähden, että hänen sielunsa oli hyvässä tavannut
varmuuden ja rauhan, jota ei mikään onni, ei mikään kunnia, ei mikään
rakkaus olisi voinut hänelle antaa. Jos liekit jakautuisivat, vesi
vetäytyisi takaisin, jos kuolema toisinaan epäröisi sellaisten
olentojen edessä, mitä tulisi silloin sankareista ja oikeamielisistä?
Mikä onni olisi hyveessä, joka on täysin onnellinen vain siksi, että se
on jalo ja puhdas, ja joka on jalo ja puhdas vain siksi, että se
odottaa jotakin palkintoa? Inhimillinen ilo on tehdä hyvää päämäärään
pyrkiessään; jumalallinen ilo on tehdä hyvää mitään toivomatta. Ihminen
tietää yleensä, miksi hän tekee pahaa; mutta mitä vähemmän hän tietää,
miksi hän tekee hyvää, sitä puhtaampaa on se hyvä, jota hän tekee.
Saadaksemme tietää, minkäarvoinen oikeamielinen on, kysykäämme häneltä,
miksi hän on oikeamielinen. On todennäköistä, että se, jolla on
vähimmin vastattavaa, on täydellisimmin oikeamielinen. Voi sattua, että
sitä mukaa kuin äly laajenee, niiden vaikutteiden luku, jotka saattavat
sielua sankariuteen, näyttää vähenevän, mutta samalla äly huomaa, ettei
sillä ole muuta ihannetta kuin yhä salaisempi ja epäitsekkäämpi
sankarius.

Miten asianlaita lieneekin, se, joka tuntee tarvetta suurentaa hyvettä
lisäämällä siihen kohtalon ja maailman hyväksymisen, ei vielä tunne
hyvettä. Todellisesti hyvin toimii vasta sitten, kun toimii hyvän
itsensä vuoksi muuta odottamatta kuin että yhä paremmin saa tietää,
mikä on hyvää. "Ilman muuta todistajaa kuin oma sydän", sanoo
Saint-Just. Jumalan silmissä on huomattava ero, niin arvelen, sen
ihmisen sielun, joka on vakuutettu, ettei hyveellisen teon säteillä ole
rajoja, ja sen sielun välillä, joka sanoo itselleen, etteivät nämä
säteet todennäköisesti ole tarkoitettuja menemään hänen sydämensä
piirin ulkopuolelle. Totuus, joka on liian korkea ollakseen epäiltävä,
voi antaa hetkeksi enemmän voimaa, mutta nöyrempi ja inhimillisempi
totuus antaa kestävämmän ja vakavamman tarmon. Onko oltava sotilas,
joka on varma, että jokainen hänen laukauksistaan ratkaisee voiton, vai
se, joka tietää, mikä mitättömyys hän on taistelun tuoksinassa, ja
kuitenkin taistelee yhtä rohkein mielin? Hyveellinen ihminen tuntisi
tunnonvaivoja pettäessään lähimmäistään, mutta on liiankin valmis
hyväksymään käsityksen, että on ihanteellista pettää vähän itseään.

Mutta palatkaamme oikeamielisen laskuvirheisiin. Luulen, että parhaat
meistä etsisivät toista onnea, jos hyve olisi hyödyllinen, ja Jumala
ottaisi heiltä suuren elämisen aiheen, jos hän usein palkitsisi heitä.
On luultavaa, ettei mikään ole tarpeellista, ei mikään välttämätöntä,
ja jos sielu ei enää tuntisi iloa tehdessään hyvää, koska se on hyvää,
niin se keksisi toisen vielä puhtaamman ilon. Mutta toistaiseksi se on
kaunein, mikä sillä on; älkäämme koskeko siihen ilman syytä. Älkäämme
liiaksi koskeko hyveen tuottamiin onnettomuuksiin, jottemme samalla
koske sen onnen läpikuultavimpaan olemukseen. Ne sielut, jotka todella
nauttivat tätä onnea, olisivat yhtä hämmästyneitä, jos heitä
ajattelisi palkita, kuin toiset kummastelisivat, jos ajateltaisiin
rangaista onnettomuutta. Vain ne, jotka eivät elämässään noudata
oikeamielisyyttä, valittavat siitä lakkaamatta.


74.

Intialainen viisaus on oikeassa sanoessaan: "Tee työtä kuin ne, jotka
ovat kunnianhimoisia. Kunnioita elämää niinkuin ne, jotka sitä
kaipaavat. Ole onnellinen niinkuin ne, jotka elävät elämisen onnen
vuoksi."

Ja ihmisviisaudessa on vielä keskipisteenä: Toimia niinkuin jokaisesta
teosta kypsyisi harvinainen ja ikuinen hedelmä ja kuitenkin tietää,
miten mitätön oikeamielinen teko on kaikkeuteen nähden. Tuntea epäsuhde
ja kuitenkin vaeltaa niinkuin suhteet olisivat inhimilliset. Olla
kadottamatta näkyvistä suuria ääriviivoja ja kuitenkin liikkua ahtaissa
samalla luottamuksella, samalla vakavuudella, vakaumuksella ja
tyytyväisyydellä kuin piiri olisi suuri.

Tarvitsemmeko kuvitelmia pitääksemme yllä hyvänkaipaamistamme? Jos näin
olisi asian laita, olisi meidän tunnustettava itsellemme, ettei tämä
halu sovellu ihmisluontoon. Ei ole järkevää kuvitella, että sydän
uskoo kauan seikkoihin, joihin järki ei enää usko. Mutta järki voi
uskoa seikkoihin, jotka ovat sydämessä. Se siirtyy lopulta yhä
yksinkertaisemmin siihen joka kerta, kun pimeys laskeutuu sen alueelle.
Sillä järki on sydämeen nähden kuten selvänäköinen, mutta liian nuori
tytär, joka usein tarvitsee hymyilevän ja sokean äitinsä neuvoja. Tulee
kerran hetki elämässä, jolloin siveellinen kauneus näyttää
tarpeellisemmalta kuin älyllinen. Tulee hetki, jolloin kaikki hengen
saavutukset muuttuvat sielun suuruudeksi, koska on vaara, että ne
muuten haihtuvat surkeasti tasangolle kuin virta, joka ei osaa mereen.


75.

Mutta älkäämme liioitelko, kun on kysymyksessä viisaus, olkoonpa vaikka
viisaus itse. Jolleivät ulkonaiset voimat aina pysähdy viisaan edessä,
ovat kuitenkin useimmat sisäiset voimat hänen alamaisiaan, ja ihmisen
miltei koko onni ja onnettomuus johtuvat sisäisistä voimista. Olemme
sanoneet eräässä toisessa kohdassa, että ohikulkeva viisas keskeyttää
tuhansia verinäytelmiä. Hän keskeyttää todellakin pelkällä
läsnäolollaan useimmat niistä murhenäytelmistä, jotka syntyvät
erehdyksestä tai pahasta. Hän keskeyttää ne itsessään ja estää ne
syntymästä ympärillään. Ihmiset, jotka olisivat tehneet tuhansia
hulluja ja pahoja töitä, eivät tee niitä, koska ovat kohdanneet
olennon, joka on yksinkertaisen ja elävän viisas, sillä elämässä ovat
useimmat luonteet lisäkeluonteita, jotka sattumaa seuraten antavat
kärsimyksen tai rauhan virran itseään viedä. Jean-Jacques Rousseaun
ympärillä esim. kaikki valittaa ja pettää, kaikki on täynnänsä mutkia
ja viekkautta, kaikki näyttää hourivan. Jean-Paulin ympärillä on kaikki
uskollista, kaikki näyttää ylevältä ja kirkkaalta, kaikki on
rauhallista ja rakastavaa. Sitä, mitä me hallitsemme itsessämme,
hallitsemme samalla kaikissa, jotka meitä lähestyvät. Oikeamielisen
ympärille syntyy suuri, rauhallinen vyöhyke, jonka lävitse pahan nuolet
vähitellen kadottavat tavan kulkea. Siveelliset kärsimykset, jotka
häntä kohtaavat, eivät johdu enää ihmisistä. On kirjaimellisesti totta,
että heidän pahuutensa ei voi saattaa meitä itkemään kuin niillä
aloilla, missä emme vielä ole menettäneet halua saada vihollisemme
itkemään. Jos kateuden nuolet vielä saavat meidät verta vuotamaan, niin
tapahtuu näin siksi, että olisimme voineet heittää näitä samoja nuolia,
ja jos petos saa meiltä kyyneleet valahtamaan, niin tapahtuu näin
siksi, että meissä itsessämme on yhä kyky pettää. Sielua ei voi
haavoittaa muilla hyökkäysaseilla kuin niillä, joita se ei vielä ole
heittänyt rakkauden suurelle roviolle.


76.

Mitä tulee hyvän näytelmiin, esitetään niitä yhä näyttämöllä, joka on
salaperäisyyden verhossa niin viisaalle kuin muillekin ihmisille. Me
emme näe kuin selviämisen, mutta emme tiedä, missä varjossa tai valossa
tätä selviämistä on valmisteltu. Oikeamielinen voi kuvitella vain yhden
seikan, nimittäin että hänen kohtalonsa saavuttaa hänet oikeuden ja
ihmisrakkauden teoin. Häntä ei isku kohtaa milloinkaan muulloin kuin
armotilassa, kuten kristittyjen sanonta kuuluu, s.o. sisäisen onnen
tilassa. Näin sulkeutuvat jo pahojen sisäisten kohtaloiden kaikki
portit ja ulkonaisten sattumien useimmat.

Samassa määrin kuin velvollisuuden- ja onnen-käsittämisemme tulee
ylevämmäksi, puhdistuu siveellisen kärsimyksen valta-alue, ja eikö se
ole kohtalon tyrannillisin? Onnemme on suurin piirtein katsoen
sisäisen vapautemme varassa. Tämä vapaus suurenee tehdessämme hyvää, se
vähenee tehdessämme pahaa. Ei ole kuvaannollisesti, vaan hyvin
todellisesti sanottua, että Marcus Aurelius vapautuu joka kerta
keksiessään uuden totuuden lempeydessä, joka kerta antaessaan anteeksi
tai ajatellessaan. Vielä vähemmän kuvaannollista on, että Macheth
kytketään jokaiseen rikokseensa. Ja mikä pitää paikkansa suuresta
kuninkaallisella näyttämöllä tehdystä rikoksesta, sankarillisen elämän
suuresta hyveestä, pitää yhtä hyvin paikkansa tavallisen elämän
vähäpätöisimmistä virheistä ja kaikista tuntemattomista hyveistä. Aivan
meidän ympärillämme on pikku Marcus Aureliuksia ja Macbetheja, jotka
eivät lähde huoneistaan. Niin puutteellinen kuin käsityksemme hyvästä
onkin, heti kun hetkeksikään sen hylkäämme, jätämme itsemme
ulkomaailman pahaasuoville voimille. Yksi ainokainen valhe itseäni
vastaan, jonka olen kätkenyt sydämeni hiljaisuuteen, voi antaa
sisäiselle vapaudelleni yhtä kohtalokkaan iskun kuin petos julkisella
torilla. Ja niin pian kuin sisäinen vapauteni on saanut iskun, lähestyy
kohtalo ulkoista vapauttani, kuten villipeto hitain askelin lähenee
saalistaan, jota se kauan on väijynyt.


77.

Onko mitään näytelmää, jossa täydellisen kaunis ja täydellisen viisas
olento kärsii yhtä syvästi kuin paha? Näyttää oikealta, että tässä
maailmassa paha saa rangaistuksensa varmemmin kuin hyve palkintonsa. On
totta, että rikoksella on tapana rangaista itseänsä äänekkäästi
huutaen; hyve palkitsee itseänsä hiljaisuudessa, joka on sen onnen
suljettu puutarha. Paha tuo mukanaan huomiota herättäviä tuhoja, mutta
hyveellinen teko on vain mykkä uhri ihmiselämän syvimmille laeille. Ja
juuri tämän vuoksi epäilemättä suuren oikeuden vaakalauta näyttää
mieluummin painuvan varjon kuin valon puolelle. Mutta jos on vähän
uskottavaa, että todella on olemassa "onnea rikoksessa", onko sitten
useammin "onnettomuutta hyveessä"? Poistakaamme ensiksi ruumiilliset
kärsimykset, ne ainakin, joiden lähde on kätketty sattuman synkimpiin
metsiin. On sanomatta selvää, että pyövelilauma olisi saattanut ojentaa
Spinozan kidutuspenkille, ja ettei mikään estä mitä tuskallisimpien
tautien käymästä Antoninus Piuksen yhtä hyvin kuin Reganin ja Gonerilin
kimppuun. Tämä ei ole tuskan inhimillinen, vaan eläimellinen osa.
Huomatkaamme kuitenkin, että viisaus aina lähettää tieteen, nuorimman
sisarensa, rajoittamaan joka päivä kohtalon alueilla ruumiillisenkin
tuskan vyöhykettä. Mutta huolimatta kaikesta on näillä alueilla aina
oleva saavuttamaton kolkka, jossa paha sattuma hallitsee. Aina on oleva
muutamia vähentämättömän vääryyden uhreja, ja jos tämä saattaa meidät
murheellisiksi, niin opettaa se toiselta puolen meitä ainakin lisäämään
todellisempaan, inhimillisempään ja ylpeämpään viisauteen sen, mitä
otamme liian salaperäisestä viisaudesta.

Meistä ei tule todellisen oikeamielisiä ennenkuin sinä päivänä, jolloin
meidät osoitetaan vain itsestämme hakemaan oikeuden esikuvaa. Kohtalon
vääryys asettaa muuten ihmisen takaisin paikalleen luontoon. Ei ole
terveellistä, että hän lakkaamatta vilkuilee ympärilleen kuin lapsi,
joka vielä etsii äitiään. Älkäämme luulko, että mikään siveellinen
alakuloisuus seuraa näistä pettymyksistä. Totuus, miten masentavalta se
näyttäneekin, muuttaa niiden rohkeutta, jotka tietävät sen ottaa
vastaan. Joka tapauksessa on masentava totuus, vain sen vuoksi että se
on totuus, aina arvokkaampi kuin kaunein rohkaiseva valhe. Mutta ei ole
olemassa mitään masentavaa totuutta, sitävastoin kyllä rohkeutta, joka
ei ole todellista. Se, mikä heikkoja horjuttaa, tukee vahvoja.
"Ajattelen sitä rakkautemme päivää", kirjoitti eräs nainen, "jolloin
me eräästä suuresta merelle päin avautuvasta ikkunasta näimme
taivaanrannalta tulevan joukon valkoisia aluksia, jotka kaikki tulivat
tottelevaisesti satamaan, jota katselimme... Voi, miten hyvin muistan
sen päivän!... Muistatko, että yhdessä ainoassa aluksessa oli miltei
musta purje, ja että se oli viimeinen, joka tuli satamaan? Muistatko
myöskin, että juuri oli eronhetki? Se oli meille tuskallinen ja me
olimme viimeisen veneen tulon ottaneet lähtömerkiksi. Sitä sattumaa,
joka sai viimeisen aluksen mustaksi, me olisimme voineet pitää
alakuloisuuden aiheena. Mutta kuten rakastuneet, jotka ovat
'hyväksyneet' elämän, me totesimme sen hymyillen ja löysimme toisemme
vielä kerran."

Niin, sillä tapaa pitäisi tehdä elämässä. Ei ole aina helppoa hymyillä
tummien purjeiden tullessa, mutta elämästä on mahdollista löytää
jotakin, joka kohoutuu ylitsemme synkentämättä meitä, kuten rakkaus
kohosi yli sen naisen, joka niin puhui, tekemättä häntä surulliseksi.
Sitä mukaa kuin ajatus ja sydän avartuvat, ne puhuvat harvemmin
vääryydestä. On hyvä sanoa itselleen, että tässä maailmassa on kaikki
parhain päin, mitä meihin tulee, koska me olemme tämän maailman
hedelmiä. Mutta kaikkeuden laki, joka meistä näyttää julmalta,
soveltunee kuitenkin paremmin olemukseemme kuin kaikki paremmat lait,
joita saatamme kuvitella. Ne ajat ovat todennäköisesti tulleet, jolloin
ihmisen on muualle kuin itseensä opittava asettamaan ylpeytensä ja
ilonsa keskipiste. Samalla kun silmämme aukenevat, tunnemme yhä
suunnattomamman voiman itseämme hallitsevan, mutta samalla saamme yhä
sisäisemmän varmuuden, että olemme tuon voiman osa, ja silloinkin kun
se iskee meitä, ihailemme sitä, niinkuin Telemakos lapsena ollessaan
isän käsivarren voimaa.

Tottukaamme vähitellen katselemaan luonnon tiedottomuutta samalla
tyydytetyllä ja hellällä uteliaisuudella ja ihmettelyllä, joita
toisinaan osoitamme katsellessamme oman tiedottomuutemme
vastustamattomia liikkeitä. Mitä merkitsee, jos heilutamme järkemme
pikku soihtua siinä, mitä sanomme kaikkeuden tiedottomuudeksi, tai
omassamme? Toinen kuuluu meille yhtä läheisesti kuin toinenkin.
"Lähinnä tietoa omasta voimastamme", sanoo Guyau, "on ihmisen
korkeimpia erikoisoikeuksia saada tieto omasta voimattomuudestaan
ainakin yksilönä. Äärettömän, joka tappaa meidät, ja sen tyhjän
välillä, jota me olemme, ilmenevästä epäsuhteesta syntyykin meissä
jonkinlainen suuruuden tunne. Me haluamme mieluummin, että vuori meidät
musertaa kuin kivi. Sodassa haluamme mieluummin kaatua taistelussa
tuhatta kuin yhtä vastaan. Kun äly osoittaa meille niin sanoaksemme
voimattomuutemme mittaamattomuuden, haihduttaa se surumme tappiosta."
Kuka tietää? On hetkiä, jollo:n se, mikä tuhoaa meidät, näyttää
liikuttavan meitä lähemmin kuin se osa meitä, joka tuhoutuu. Ei mikään
vaihda helpommin olinpaikkaa kuin itserakkaus, sillä vaisto sanoo
meille, ettei mikään kuulu meille vähemmän. Niiden hovimiesten
itserakkaus, jotka ympäröivät hyvin mahtavaa kuningasta, etsii pian
loistavamman suojansa kuninkaan kaikkivaltiudessa, ja nöyryytys, joka
kohtaa heitä pelätyn valtaistuimen korkeudesta, murtaa sitä vähemmän
heidän ylpeyttään, mitä korkeammalta se on tullut. Jos luonto muuttuisi
vähemmän välinpitämättömäksi, ei se enää näyttäisi meistä kyllin
avaralta. Äärettömyydentunteemme tarvitsee luonnon kaiken
äärettömyyden, kaiken sen välinpitämättömyyden voidakseen vapaasti
liikkua, ja jokin sielumme osa haluaisi varmasti mieluummin toisinaan
itkeä rajattomassa maailmassa kuin olla ainaisesti onnellinen
rajoitetussa.

Jos kohtalo olisi muuttumattoman oikeamielinen viisasta kohtaan, olisi
se epäilemättä täydellinen juuri sen vuoksi että asian laita niin
olisi, mutta koska se on välinpitämätön, on se vielä parempi, ehkä
suurempikin, ja joka tapauksessa se antaa kaikkeudelle takaisin sen
merkityksen, jonka se ottaa sielumme teoilta. Emme menetä tässä mitään,
koska mikään suuruus, olkoon se luonnossa tai ihmissydämessä, ei mene
viisaalta hukkaan. Miksi siis olisimme huolissamme äärettömyyden
tilasta? Kaikki ääretön, mikä voi kuulua jollekin olennolle, ei kuulu
kenellekään muulle kuin sille, joka sitä ihailee.


78.

Muistatko Balzacin romaania _Pierrette_ sarjassa _Les Celibataires_? Se
ei ole mikään Balzacin mestariteoksia, ei lainkaan; enkä siltä kannalta
katsoen siitä puhukaan. Siinä kohtaamme suloisen ja viattoman
bretagnelaisen orpotytön, jonka hänen onneton tähtensä eräänä päivänä
tempaa pois häntä ihailevan isoisän ja isoäidin luota ja hautaa pieneen
maaseutukaupunkiin sedän, monsieur Rogronin, ja tämän sisaren,
mademoiselle Sylvien, surulliseen kotiin. He ovat jo liikkeensä
jättäneitä sekatavarakauppiaita, kovia, tyhmän turhamaisia ja ahneita
poroporvareita, hermostuneita, synkkiä ja vaistomaisen vihamielisiä
"celibatäärejä", naimattomia.

Tuskin on sovinnollinen ja rakastettava Pierrette tullut sinne, kun
hänen marttyyriytensä alkaa. Kamalia rahakysymyksiä sekaantuu tarinaan:
tehtäviä säästöjä, vältettäviä nairniskauppoja, tyydytettävää
kunnianhimoa, estettäviä perimyksiä j.n.e. Naapurit, Rogronin ystävät,
katselevat rauhallisina uhrin pitkällistä tuskaa, ja heidän vaistonsa
hymyilee luonnollisesti vahvemman menestykselle. Kaikki loppuu
Pierretten säälittävään kuolemaan, Rogronien, inhottavan asianajajan
Vinet'n ja kaikkien heidän apuriensa voittoon. Mikään ei sitten
häiritse pyövelien onnea. Sattumakin näyttää heitä suosivan, ja Balzac,
jonka vastoin hänen tahtoansa tapahtumien todellisuus tempaa mukaansa,
lopettaa kuin mlelipahoikseen kertomuksensa tällä lauseella:
"Sopikaamme keskenämme siitä, että laillisuus olisi mainio puoli
yhteiskunnallisista konnantöistä, ellei Jumalaa olisi olemassa."

Ei ole välttämätöntä mennä romaaneista etsimään tällaisia näytelmiä.
Niitä tapahtuu joka päivä hyvin monissa kodeissa. Tämän esimerkin
olenkin lainannut Balzacilta vain siksi, koska siinä on tarina
vääryyden jokapäiväisestä voitosta kokonaisuudessaan. Ei ole mitään
siveellisempää kuin sellaiset esimerkit, ja useimmat moralistit tekevät
ehkä väärin heikontaessaan niiden suuria opetuksia koettamalla
parhaansa mukaan pyytää anteeksi kohtalon vääryyksiä. Muutamat vetoavat
Jumalaan saadakseen viattomuuden palkituksi. Toiset sanovat meille,
että sellaisessa tapauksessa ei ole ensi sijassa uhria valitettava. He
ovat epäilemättä oikeassa useammaltakin kannalta katsoen. Pieni
vainottu ja onneton Pierrette nauttii onnea, jota hänen pyövelinsä
eivät tunne. Hän pysyy rakastettavana, hellänä ja lempeänä
kyyneleissään; ja se tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin jos hän olisi
kova, itsekäs ja vihaava hymyilyssään. On surullista rakastaa olematta
rakastettu; mutta vielä paljon surullisempaa on olla kokonaan
rakastamatta. Ja kuinka voisikaan verrata Rogronien nurinkurista
tyydytystä ja pieniä, alhaisia ja ahtaita toiveita sen lapsen suureen
toivoon, joka sielussaan odottaa vääryyden loppumista. Mikään ei sano
meille, että kalpea Pierrette on älykkäämpi ympäristöänsä, mutta se,
joka kärsii syyttömästi, luo kärsimyksestä itselleen yhä avartuvan
näköpiirin, kunnes se joissakin kohdin koskettaa ylevän hengen
nautintoihin, kuten maan näköpiirikin, vaikkei katselija olekaan vuoren
huipulla, näkyy toisinaan yhtyvän taivaanrantaan. Vääryys, jonka
teemme, viittaa meidät pian pieniin aineellisiin nautintoihin, ja sitä
mukaa kuin me niistä nautimme, kadehdimme uhrimme kykyä nauttia yhä
vilkkaammin kaikesta siitä, mitä emme häneltä saata anastaa, kaikesta,
mitä emme voi saavuttaa, kaikesta, mikä ei ole välittömässä yhteydessä
aineen kanssa. Väärä teko avaa selko-selälleen uhrille juuri sen oven,
jonka pyöveli sulkee omalta sielultaan, ja ihminen, joka silloin
kärsii, hengittää puhtaampaa ilmaa kuin se, joka aiheuttaa kärsimyksen.
Sata kertaa valoisampaa on niiden sydämissä, jotka ovat vainottuja,
kuin niiden, jotka ovat vainoojia. Ja eikö onnen koko terveys johdu
jonkunlaisesta valosta, joka meissä on itsessämme? Ihmisolento, joka
aiheuttaa tuskaa, sammuttaa itsessään enemmän onnea kuin hän voi
sammuttaa siinä, jonka hän murskaa. Kuka meistä -- jos meidän olisi
valittava -- ei olisi mieluummin Pierretten kuin Rogronien sijassa?
Meidän onnenvaistomme tietää varsin hyvin olevan mahdotonta, että se,
joka toimii siveellisesti oikein, ei olisi onnellisempi kuin se, joka
toimii siveellisesti väärin, vaikkakin hän toimisi väärin valtaistuimen
korkeudessa. On totta, että Rogronit ehkä eivät tiedä vääryyttänsä. Se
merkitsee vähän, sillä ihminen ei hengitä vapaammin ollessaan
tietämättä kuin tietäessään pahan. Päinvastoin; se, joka tietää
tekevänsä pahaa, toivoo toisinansa pääsevänsä vankilastaan; toinen
kuolee siinä saamatta nauttia edes kaiken sen ajattelemisesta, mikä
ympäröi hänen muurejaan, jotka kätkevät häneltä surullisesti ihmisen
todellisen kutsumuksen.


79.

Mitä hyötyä on hakea oikeutta sieltä, missä sitä ei ole? Onko sitä
muualla kuin sielussamme? Se kieli, mitä se puhuu, näyttää olevan
ihmishengen luonnollnen kieli, mutta koska se myöhemmin tahtoo liikkua
kaikkeudessa, on sen opittava toisia sanoja. Ei ole toista aatetta,
jota kaikkeus ajattelisi vähemmän kuin oikeuden aatetta. Se ei mieti
kuin tasapainoa, ja se mitä me nimitämme oikeudeksi, ei ole muuta kuin
tasapainolakien inhimillinen muunnelma, samoin kuin hunaja on vain
niiden nesteiden muunnelma, jotka liikkuvat kukissa. Ihmisen
ulkopuolella ei ole oikeutta, mutta ihmisessä ei tehdä milloinkaan
mitään vääryyttä. Ruumis voi nauttia väärin hankituista nautinnoista,
mutta sielu ei tunne muuta tyydytystä, kuin mitä sen hyve on ansainnut.
Sisäistä onneamme punnitsee tuomari, jota mikään ei voi lahjoa, sillä
yritykset sitä lahjoa vähentävät yhä enemmän sitä viimeistä todellista
onnea, jota se oli juuri panemassa valon vaakakuppiin. On ilmeisen
kuohuttavaa, että voidaan, kuten Rogronit tekivät, sortaa sovinnollista
olentoa ja että on mahdollista synkentää siten niitä harvoja
elinvuosia, jotka maailmoiden sattuma hänelle oli suonut täällä
maailmassa. Mutta ei pitäisi puhua vääryydestä muussa tapauksessa kuin
jos Rogronien teko hankkisi heille sisäistä onnea, rauhaa, ajatusten ja
tottumusten kohoutumista, sentapaista kuin hyve, mietiskely ja rakkaus
hankkivat Spinozalle tai Marcus Aureliukselle. Voi tosin tuntea
jonkinlaista älyllistä tyydytystä pahaa tehdessään. Mutta se paha, mitä
tekee, ahdistaa välttämättä ajatusta ja rajoittaa sen persoonallisiin
ja katoavaisiin seikkoihin. Tekemällä väärän teon me osoitamme, ettemme
ole vielä saavuttaneet sitä onnea, jonka ihminen voi saavuttaa.
Pahassakin, jos oikein erittelee, ilkeä ihminen etsii jonkinlaista
rauhaa, jonkinlaista olemuksen kehittymistä. Hän voi luulla itseänsä
onnelliseksi siinä kehityksessä, jonka hän huomaa, mutta olisiko Marcus
Aurelius, joka on oppinut tuntemaan toisen kehittymisen, toisen rauhan,
siihen tyytyväinen? jos lapsi, joka ei milloinkaan ole nähnyt merta,
viedään suuren järven rannalle, kuvittelee se näkevänsä meren, taputtaa
käsiään eikä pyydä enempää, mutta onko todellinen meri sen vuoksi
vähemmän olemassa?

Nauttiiko se, jonka onni on niiden pikku voittojen varassa, jotka
kateus, turhamaisuus ja välinpitämättömyys joka päivä saavuttavat,
nauttiiko se niiden mielestä, jotka ovat nähneet toisenlaisen onnen,
ansaitsematonta onnea? Kaipaatko sinä hänen elämäntajuntaansa,
uskontoa, joka hänen sieluansa tyydyttää, sitä käsitystä maailman
kaikkeudesta, jota hänen huolensa edellyttävät? Eikö kuitenkin juuri
kaikki tämä muodosta sitä leveämpää tai ahtaampaa, syvempää tai
matalampaa uomaa, jossa onni juoksee? Hän uskoo ehkä samoin kuin
viisaskin, että on olemassa Jumala tai ettei häntä ole, että kaikki on
lopussa tämän elämän mukana tai että kaikki jatkuu toisessa, ettei ole
muuta kuin ainetta, ettei ole muuta kuin henkeä. Mutta luuletko, että
hän uskoo tämän samalla tavoin? Se onni, jonka ammennamme siitä, mihin
uskomme, s.o. elämän varmuus, rauha ja sisäiseen elämään luottamus, se
ei vain alistuva, vaan toimiva, tutkiva ja lapsenkaltainen myöntyminen
luonnonlakeihin, eivätkö kaikki ne johdu enemmän tavasta miten uskoo,
kuin mitä uskoo? Voin uskonnollisella ja äärettömällä tavalla uskoa,
ettei Jumalaa ole olemassa, ettei minun esiintymiselläni ole mitään
päämäärää itsensä ulkopuolella, ettei sieluni elämä tämän rajattoman
maailman taloudessa ole välttämättömämpi kuin kukan hetkelliset
värivivahdukset. Sinä voit pikkumaisesti uskoa, että ainoa ja
kaikkivaltias Jumala rakastaa ja suojelee sinua. Olen onnellisempi ja
rauhallisempi sinua, jos epävarmuuteni on suurempi, vakavampi ja
ylevämpi kuin sinun uskosi, jos se syvällisemmin tavoin on kysynyt
sielultani, jos se on perehtynyt laajempaan näköpiiriin, jos se on
rakastanut useampia asioita. Se Jumala, johon minä en usko, on muuttuva
voimakkaammaksi ja lohduttavammaksi kuin se, johon sinä uskot, jos minä
olen ansainnut, että epäilyni varautuu avarampiin ja puhtaampiin
ajatuksiin ja tunteisiin kuin ne ovat, jotka sinun varmuuttasi
elähyttävät. Vielä kerran: usko tai epäusko merkitsevät vähän. Ne,
jotka jotakin merkitsevät, ovat rehellisyys, avartuneisuus,
epäitsekkyys ja niiden syiden syvällisyys, joiden perustalla uskoo tai
on uskomatta.


80.

Näitä syitä ei valita, ne ansaitaan kuten palkinnot. Ne, jotka
valitsemme, ovat vain sattumalta ostettuja orjia, ne näyttävät tuskin
eläviltä, eivät kiinny mihinkään ja odottavat vain tilaisuutta paeta.
Mutta ne, jotka olemme ansainneet, keventävät askeleitamme kuin
miettivät ja uskolliset Antigonet. Näitä vaikutteita ei saata kuljettaa
sieluun. Niiden on täytynyt elää siinä hyvin kauan, niiden on täytynyt
siinä viettää lapsuutensa, saada ravintonsa kaikista ajatuksistamme
ja toimistamme, niiden pitää siinä tavata tuhansia muistoja
vilpittömyydessä ja rakkaudessa eletystä elämästä. Sitä mukaa kuin nämä
syyt suurenevat, sitä mukaa kuin sielumme näköpiiri avartuu, avartuu
samoin onnemme näköpiiri, sillä tila, jonka tunteemme ja ajatuksemme
täyttävät, on ainoa, missä onnemme voi liikkua. Onnemme tarvitsee
tuskin aineellista tilaa, mutta siveellinen ala, joka sille avautuu, ei
milloinkaan ole kyllin suuri. Meidän on aina koetettava sitä suurentaa,
kunnes tulee hetki, jolloin onnemme ei pyydä muuta ravintoa
kuin sen alan, jonka se peittää kohotessaan. Silloin ihminen alkaa
olla onnellinen olemuksensa todellisesti inhimillisessä ja
saavuttamattomassa osassa, ja kaikki muut onnet ovat oikeastaan vain
vielä itsetiedottomia katkelmia tästä onnesta, joka mietiskelee ja
katselee eikä näe mitään rajaa itsessään eikä ympärillään olevassa.


81.

Tämä ala pienenee joka päivä pahassa, koska ajatukset ja tunteet siinä
väkisinkin kutistuvat. Mutta ihminen, joka on kohonnut vähänkin, ei
enää tee pahaa, koska ei ole olemassa mitään pahaa, joka ei loppujen
lopuksi osoitu lähtevän ahtaasta ajatuksesta tai keskinkertaisesta
tunteesta. Hän ei tee enää pahaa, koska hänen ajatuksensa ovat tulleet
ylevämmiksi ja puhtaammiksi, ja hänen ajatuksensa tulevat vielä
puhtaammiksi siitä, ettei hän enää voi tehdä pahaa. Niin ovat toimemme
ja ajatuksemme valloittaessaan sitä rauhan taivasta, jossa sielumme
elämä voi avartua esteettömästi, yhtä erottamattomia toisistaan kuin
linnun molemmat siivet, ja mikä linnulle on vain tasapainolaki, muuttuu
tässä oikeuden laiksi.


82.

Kuka voi sanoa, muuttuuko se viheliäinen tyydytys, jonka ilkeä ihminen
hetkeksi luulee löytävänsä pahasta, sielulle tajuttavaksi, ennenkuin
siihen sekaantuu heikko ja epämääräinen kaipaus, kaukainen hyvyyden tai
säälin lupaaminen tai mahdollisuus?

Ehkäpä huomaa ilkeä ihminen, joka on saattanut uhrinsa tuhon partaalle,
vähemmän synkän ja vähemmän hyödyttömän puolen ilossaan vasta sitten,
kun hän ajattelee voivansa antaa anteeksi. Voisi luulla, että pahuuden
täytyy toisinaan lainata valonsäde hyvyydeltä valaistakseen voittoaan.
Saattaako ihminen hymyillä vihassa etsimättä hymyään rakkaudesta? Mutta
tämä hymyily on oleva hyvin hetkellistä. Tässä yhtä vähän kuin
muuallakaan on olemassa sisäistä vääryyttä. Voi sanoa, ettei ole
yhtäkään sielua, jonka onnen asteikossa ei ole täsmälleen samoja
merkkejä kuin oikeuden ja armeliaisuuden asteikoissa. Yhdistän tässä
nuo kaksi sanaa, sillä armeliaisuus tai rakkaus on oikeamielisyyttä,
jonka ei enää ole laskettava muita kuin jalokiviä. Ihminen, joka menee
etsimään onneansa pahasta, osoittaa juuri sillä, että hän ei ole yhtä
onnellinen kuin se, joka näkee pahaa tehtävän eikä hyväksy sitä.
Hänellä.on kuitenkin sama päämäärä kuin oikeamielisellä. Hänkin hakee
onnea ja jonkunlaista rauhaa ja varmuutta. Miksi siis häntä rangaista?
Niin ei tehdä köyhälle, joka ei asu palatsissa; hän on kyllin onneton,
koska hänellä on vain hökkeli asuttavanaan. Sen silmissä, joka voisi
nähdä näkymättömän, olisi väärämielisimmän ihmisen sielulla aina
oikeamielisyyden ominaisuudet, sen tahrattomat vaatteet ja sen pyhä
into. Hän näkisi sen punnitsevan rauhaa, rakkautta, elämäntajuntaa,
maan tai taivaan hymyilyjä ja sitä, mikä ne hävittää, masentaa tai
myrkyttää, samalla tarkkuudella, joka tähän kannustaa pyhimyksen,
sankarin, ajattelijan sielua. Ehkemme ole väärässä antaessamme
oikeamielisyyden itseämme askarruttaa maailmassa, joka ei siitä
ollenkaan välitä, yhtä vähän kuin mehiläinen tekee väärin
valmistaessaan hunajaa keskelle maailmaa, joka ei sitä itse valmista.
Mutta me olemme väärässä tahtoessamme ulkonaista oikeamielisyyttä,
sillä sellaista ei ole. Se, mikä on meissä, riittäköön meille. Kaikkea
punnitaan ja arvostellaan lakkaamatta olemuksessamme. Me arvostelemme
itseämme tai, paremmin sanoen, onnemme arvostelee meitä.


83.

Sanotaan ehkä, että hyvällä on samoin tappionsa ja pettymyksensä kuin
pahalla, mutta hyvän tappiot ja pettymykset eivät synkennä ja tee
rauhattomaksi ajatusta, vaan päinvastoin kirkastavat ja rauhoittavat.
Hyvä teko voi pudota tyhjään, mutta juuri silloin se opettaa meitä
niittaamaan sielun ja elämän syvyyksiä. Se putoaa sinne usein kuin
kivi, enemmän kirkastaen kuin ajatuksemme. Kun eräs madame Rogronin
ilkeä suunnitelma menee myttyyn Pierretten viattomuuden vuoksi, niin
hänen sielunsa kutistuu yhä enemmän; mutta kun Titus tuhlaa hyvyyttä
eräälle kiittämättömälle ihmiselle, opettaa anteeksiantamuksen turhuus,
rakkauden turhuus häntä siirtämään katseensa anteeksiantamuksen
toiselle puolen, rakkauden toiselle puolen. Ei ole toivottavaa, että
ihminen sulkeutuu mihinkään, ei edes hyvään, Hyveen viimeinen liike
olkoon aina enkelin, joka raottaa ovea.

Pitäisi siunata näitä tappioita. Jos sattuma tahtoisi, että
vihollisestamme tulisi ystävämme joka kerta kun hänelle annamme
anteeksi, niin kuolisimme saamatta tietää sitä, mitä meissä kirkastaa
epäviisas lempeys, jota emme kadu. Me kuolisimme, ilman että olisimme
voineet mitata niitä voimia, jotka ympäröivät elämäämme, suurimmalla
voimalla, joka on sielussamme. Hyvän teon turhuus, ylevän tai
yksinkertaisen rehellisen ajatuksen näennäinen tehottomuus heittää
useihin asioihin toisenluontoisen valonsäteen kuin hyvän koko
hyödyllisyys voisi niihin heittää. Olisi tosin suuri ilo todeta
rakkauden ainainen voitto, mutta vielä suurempi ilo on kulkea tämän
harhakuvan läpi totuuteen asti. Ajattelija, jonka kuolema tempasi
meiltä liian varhain, on sanonut: "Ihminen on liian usein historian
kuluessa pannut arvonsa erehdyksiin, ja totuus on hänestä aluksi
näyttänyt hänen itsensä alentamiselta. Totuus ei aina saavuta unelmaa,
mutta sillä on se puolellaan, että se on tosi. Ajatuksen alalla ei ole
mitään siveellisempää kuin totuus."

Tässä totuudessa ei ole mitään katkeraa. Mikään totuus ei ole viisaalle
katkera. Hänkin on voinut toivoa, että hyve siirtäisi vuoria ja että
rakkaudentyö ainaiseksi lepyttäisi kaikkien hänen veljiensä sydämet.
Mutta tänään hän oppii pitämään parempana, ettei niin ole asian laita.
Eikä hänen ylpeytensä vain tyydytyksen vuoksi korjaa eloa. Hän ei
arvostele itseään kaikkeutta paremmaksi, mutta hän luulee itsensä siinä
vähemmän tärkeäksi. Hän ei enää hoitele sitä oikeamielisyyden intoa,
jonka hän tapasi sielussaan, niiden henkisten hedelmäin vuoksi, joita
se tuo, vaan kunnioituksesta kaikkea kohtaan, mikä on olemassa, ja
niiden odottamattomain kukkain vuoksi, jotka se synnyttää hänen
älyssään. Hän ei soimaa kiittämätöntä, ei edes kiittämättömyyttä. Hän
ei sano itselleen: "Olen parempi kuin tuo mies" tai "Minä en joutuisi
tuohon paheeseen". Mutta kiittämättömyys opettaa hänelle, että hyvässä
työssä on avarampi, vähemmän persoonallinen ja yleiseen elämään
soveltuvampi ilo kuin siinä, jota hän odotti kiitollisuudelta. Hän
haluaa mieluummin koettaa ymmärtää sitä, mitä on, kuin ponnistella
uskomaan sitä, mitä toivoo. Hän on kauan elänyt kuin köyhä, joka äkkiä
muutetaan hökkelistään suunnattomaan palatsiin. Herätessään hän
rauhattomana etsi liian suurista saleista ahtaan kamarinsa köyhiä
muistoja. Missä ovatkaan liesi, vuode, pöytä, vati ja jakkara? Hän
huomasi vielä puhteittensa pikkuruisen tuikun lepattavan vierellään,
mutta sen valo ei jaksanut kohota korkeaan hoviin, ja vain lähin pylväs
näytti ajoittain huojuvan valon pikku siipien voimattomasti
lepattaessa. Mutta vähitellen hänen silmänsä tottuivat uuteen asuntoon.
Hän kulki läpi lukemattomien salien, ja hän iloitsi kaikesta, mitä
liekkivähänen ei valaissut, yhtä paljon kuin kaikesta, mitä se valaisi.
Ensin hän olisi toivonut itselleen vähän matalampia ovia, vähän
kapeampia portaita ja vähemmän silmänkantamattomia saleja. Mutta sitä
mukaa kuin hän kulki edelleen, hän ymmärsi sen kauneuden ja suuruuden,
joka ei ollut sopusoinnussa hänen unelmiensa kanssa. Hän oli onnellinen
todetessaan, ettei pöytä ja sänky ollut pääasiana kuten hänen
hökkelissään. Hän oli iloinen, ettei palatsi ollut rakennettu köyhyyden
tavallisten tapojen mukaan. Hän osasi ihailla sitä, mikä oli
ristiriidassa hänen toiveittensa kanssa, sillä niin hän laajensi
näköpiiriänsä. Kaikki, mikä on olemassa, lohduttaa ja vahvistaa
viisasta, sillä viisaus on juuri kaiken olevaisen etsimistä ja
tunnustamista.


84.

Viisaus tunnustaa Rogronitkin. Sen mieltä kiinnittää elämä enemmän kuin
oikeamielisyys ja hyve, ja jos sattuu, että suuri, liian abstraktinen
hyve on elämän edessä, joka liikkuu vain ahtaissa rajoissa, niin
kiinnittäähän mieluummin tarkkaavaisuutensa pieneen elämään kuin
suureen, liikkumattomaan, ylpeään ja yksinäiseen hyveeseen.

Ennen kaikkea, se ei halveksi mitään. On vain yksi seikka maailmassa,
joka on kokonaan halveksittava, ja se on halveksiminen itse. Ne, jotka
ajattelevat, ovat liiankin usein taipuvaisia halveksimaan niitä, jotka
kuluttavat elämänsä ajattelematta. Ajatuksella on tosin suuri merkitys,
ja meidän on ennen kaikkea pyrittävä ajattelemaan niin paljon kuin
mahdollista ja niin hyvin kuin mahdollista, mutta on liioittelua uskoa,
että vähän suurempi tai pienempi kyky käytellä muutamia yleisiä
ajatuksia nostaisi varman rajan kahden ihmisen välille. Loppujen
lopuksi vallitsee suurimman ajattelijan ja mitättömimmän pikkuporvarin
välillä usein vain sama ero kuin totuuden välillä, joka toisinaan saa
ilmaisumuodon, ja totuuden välillä, jota ei laadita ymmärrettävään
muotoon. Tämä on paljon, tämä on syvä rotko, mutta ei pohjaton kuilu.
Mitä enemmän ajatus ylenee, sitä mielivaltaisemmalta ja häviävämmältä
näyttää raja sen välillä, joka ei vielä ajattele, ja sen välillä, joka
aina ajattelee. Pikku porvarin mielen täyttävät ennakkoluulot,
naurettavilta näyttävät intohimot, ahtaat, kavalat ja usein hyvinkin
alhaiset ajatukset, mutta aseta hänet viisaan rinnalle elämän
todellisiin olosuhteisiin, tuskan, kuoleman, rakkauden, todellisen
sankariuden eteen, niin tapahtuu useammin kuin kerran, että viisas
kääntyy mitättömän seuralaisensa puoleen, niinkuin hänellä olisi yhtä
inhimillinen, yhtä varma totuus.

On hetkiä, jolloin viisas tuntee henkisten aarteittensa turhuuden,
jolloin hän huomaa, että tuskin muut kuin eräät tavat ja eräät sanat
erottavat hänet muista ihmisistä, ja jolloin hän epäilee näiden sanojen
arvoa. Nämä ovat viisauden hedelmällisimpiä hetkiä. Ajatteleminen on
usein erehtymistä, ja ajattelijan, joka eksyy, täytyy usein löytääkseen
jälleen tien palata takaisin paikkaan, johon hiljaisen, mutta
välttämättömän totuuden viereen ovat uskollisina jääneet istumaan ne,
jotka eivät paljoa ajattele. He vartioivat heimon liettä, toiset
kuljettavat sen soihtuja, ja kun soihtu alkaa lepattaa ilman
puutteesta, on parasta lähetä liettä. Voisi luulla, ettei tämä liesi
muuta paikkaa; se johtuu siitä, että se etenee maailman mukana ja sen
pikku liekki osoittaa ihmiskunnan todellista aikaa. Tiedetään aivan
tarkoin, mitä tuo jatkuvaisuuden voima on velkaa ajattelijalle, mutta
kukaan ei välitä siitä, mitä ajattelija on velkaa tuolle jatkuvaisuuden
voimalle. Maailma, jossa olisi vain ajattelijoita, kadottaisi ehkä
tiedon useista välttämättömistä totuuksista. Itse asiassa ajattelee
ajattelija vain silloin yhä edelleen oikein, kun hän ei milloinkaan
menetä kosketusta niiden kanssa, jotka eivät ajattele.

On helppo halveksia, vähemmän helppoa on ymmärtää. Mutta todellisesti
viisas ei tunne mitään halveksintaa, joka ei ennen pitkää muutu
ymmärtämiseksi. Jokainen ajatus, joka halveksien siirtyy ohi suuren
mykän ryhmän, jokainen ajatus, joka ei tässä ryhmässä tunne enää
tuhansia uinuvia sisariaan ja veljiään, on liiankin usein vain paha ja
hedelmätön unelma. On hyvä toisinaan muistaa, että henkisessä
ilmapiirissä, kuten ulkonaisessakin, epäilemättä tarvitaan paljon
enemmän typpeä kuin happea, jotta sitä yhä edelleen saattaisi
hengittää.


85.

Ymmärrän kyllä, että Balzacin kaltaisia ajattelijoita on huvittanut
kuvata tämänluontois;a pikkueläjiä. Ei ole mitään ikuisemmin yhtäläistä
kuin nämä pikkueläjät; eikä kuitenkaan vuosisadasta vuosisataan mikään
muutu syvällisemmin kuin ilmapiiri, joka heitä ympäröi. Samoja eleitä
eri taivaiden alla, mutta taivaiden, jotka eivät näyttäisi erilaisilta,
elleivät eleet olisi samoja. Suuri sankariteko kääntää kokonaan
katseemme itseensä; mutta vähäpätöiset sanat ja teot siirtävät
huomiomme sitä ympäröivään taivaanrantaan, ja eikö inhimillisen
viisauden valokohta ole aina taivaanrannalla? Jos näkee oliot luonnon
tunteen ja järjen mukaan, ei näiden elämien yleinen keskinkertaisuus
voi olla todella keskinkertaista, juuri siksi että se on niin yleistä.

Muuten on varsin hyödytöntä tehostaa tätä: jonkun sielun tuntee vain
niin korkealle asti kuin on oppinut omansa tuntemaan, eikä ole olemassa
ainoatakaan olentoa, niin pieneltä kuin se alussa näyttäneekin, joka ei
kohoa pimeästä sitä mukaa kuin se pimeä, jossa olemme, hälvenee. Emme
näe sitä, jonka täytyy suurentua, jotta voisimme sitä rakastaa; sitä,
jota emme rakasta, on välttämätön valaista kohottamalla liekkiä, kunnes
se tulee rakkauden tasalle. Ainoa, mitä meidän on toivottava, on, että
valonsäde joka päivä loistaisi sielustamme. Samantekevää on, minne se
sattuu. Ei ole ainoatakaan esinettä, johon katse tai ajatus lankeaa,
joka ei sisältäisi useampia aarteita kuin ne voivat valaista. Tässä
maailmassa ei ole niin pientä seikkaa, ettei se olisi paljon suurempi
kuin kaikki se valo, jonka sielu voi sille lainata.


86.

Eikö ihmiskohtalojen oleellisinta tavata tavallisissa kohtaloissa, kun
ne on vapautettu monista yksityisseikoista, jotka häiritsevät
tarkkaavaisuutta? Suuri, huipuilla tapahtuva siveellinen taistelu on
tavattoman kaunis näky. Tarkkaavainen katselija ihailee kauan
ihmeellistä puuta autiolla ylängöllä, mutta lakattuaan ihailemasta sitä
hän menee metsään, jossa puut eivät ole niin ihmeellisiä, mutta
lukemattomia. On todennäköistä, että suunnattoman metsän muodostavat
vain keskinkertaiset rungot ja oksat, mutta eikö se ole syvä, eikö
sillä ole olemisen oikeutta, koska se on metsä? Poikkeuksellinen ei
milloinkaan ole sanova viime sanaa, ja sen, mitä sanotaan yleväksi,
pitäisi olla vain selvempi ja tarkempi tieto kaikkein normaalisimmasta.
On terveellistä usein katsella niitä, jotka taistelevat huipuilla,
mutta on myöskin välttämätöntä olla unohtamatta niitä, jotka nukkuvat
tasangolla.

Nähdessään mitä tapahtuu niille, jotka niin uinailelevat, nähdessään
kuinka paljon itse on saanut taistella erottaakseen ahtaamman onnen
niiden onnesta, jotka taistelevat sivulla, pitää taistelua ehkä
vähemmän tärkeänä, mutta rakastaa sitä enemmän. Mitä huomaamattomampi
palkinto on, sitä toivottavampi se on, ei niin, että haluaisi
vilpillisen hovimiehen tavoin nauttia salassa onnen suosiosta, mutta se
ilo, jonka se meille näin antaa muille siitä ilmoittamatta, on ehkä
ainoa, jota emme ole vähentäneet veljiemme osasta. Silloin ei enää
katso jälkimmäisiä ja sano: "Miten kaukana olenkaan noista ihmisistä!"
vaan saattaa lopulta aivan yksinkertaisesti itselleen tunnustaa: "Mitä
enemmän kohoan, sitä vähemmän tunnen etääntyväni lukuisimmista ja
mitättömimmistä seuralaisistani, ja ne askeleet, jotka astun kohti
epävarmaa päämäärää, lasken niiden askeleiden mukaan, jotka lähentävät
minua niihin, joita olen halveksinut ennen tietämättömyydessäni ja
turhamaisuudessani."


87.

Mitä onkaan itse asiassa pieni elämä? Niin nimitämme elämää, joka on
itsestään tiedoton, elämää, joka kuluu samassa paikassa neljän tai
viiden henkilön kesken, elämää, jonka ajatukset, tunteet, intohimot ja
halut suuntautuvat mitättömiin kohteisiin. Mutta sille, joka sitä
katselee, juuri siksi että hän sitä katselee, muuttuu jokainen elämä
suureksi. Elämä ei ole suuri eikä pieni itsessään, sitä katsellaan
suuremmin tai pienemmin, siinä kaikki; ja elämä, joka näyttää korkealta
ja suurelta kaikista, on elämä, joka on tottunut katsomaan avarasti
itseensä. Jos et milloinkaan näe itsesi elävän, joudut pakostakin
elämään ahdasta elämää; mutta se, joka näkee sinun niin elävän, on
juuri sen kolkan keskinkertaisuudessa, jossa liikut, näkevä
jonkinlaisen näköpiirin tapaisen tai lujemman tukikohdan, josta ajatus
voi kohota inhimillisemmin ja varmemmin voimin.

Me luulemme aluksi, että kaikkialla ympärillämme on kivettyneitä,
sulkeutuneita ja yksitoikkoisia olentoja ja ettei ole mitään, joka
sieluumme, ainaiseen tunteeseen, iäiseen harrastukseen, loppumattomaan
inhimillisyyteen yhdistää sen elämän, jota vanhapiika, ahdasjärkinen
virkamies tai kullanhimonsa orjuuttama saituri viettää. Mutta annappa
jonkun, jolla on silmät ja korvat avoinna kuten Balzacilla esimerkiksi,
kulkea heidän keskellään, ja se tunne, joka on syntynyt maaseudulla
vaatimattomassa kamarissa, on ulottuva yhtä kauas, on kuohuttava pohjaa
myöten koko ihmiselämää yhtä syvästi, yhtä voimakkaasti kuin se
kunnianarvoisa intohimo, joka suuren kuninkaan historiassa säteilee
valtaistuimen korkeudesta. "On sellaisia pikku myrskyjä", sanoo Balzac
eräässä ihailtavimmista kertomuksistaan pikkueläjistä (_Le Curé de
Tours_), "on sellaisia pikku myrskyjä, jotka kehittävät sielussa yhtä
monia intohimoja kuin on tarvittu ohjaamaan suurimpia yhteiskunnallisia
harrastuksia. Eikö ole erehdystä luulla, että aika on nopea vain niille
sydämille, jotka hautovat laajoja suunnitelmia, jotka kuohuttavat
elämää ja saavat sen vaahtoamaan? Apotti Troubertin hetket kuluivat
yhtä vilkkaina, haihtuivat yhtä huolestuttavien ajatuksien vallitessa,
olivat yhtä syvien toiveiden ja pettymyksien kyllästämää kuin
kunnianhimoisen pelurin tai rakastavan kamalat hetket. Jumala yksin
tietää sen tarmon salaisuuden, jonka ihmisistä, asioista ja itsestämme
parhaillaan saamamme voitot maksavat. Joskaan emme aina tiedä, minne
olemme matkalla, tunnemme kuitenkin hyvin matkan vaivat. Mutta jos
historioitsijan sallitaan jättää se tapahtumakulku, jota hän kuvailee,
hetkeksi asettuakseen arvostelijan asemaan, jos hän vaatii sinua
silmäilemään näiden vanhojenpiikojen ja näiden kahden apotin elämään,
jotta saataisiin selville sen onnettomuuden syy, joka jäyti heidän
olemustansa, käynee sinulle selväksi, että ihmisen on välttämätöntä
tuntea eräitä intohimoja kehittääkseen itsessään ominaisuuksia, jotka
antavat hänen elämälleen jaloutta, avartavat hänen näköpiiriään ja
vaimentavat itsekkyyttä, joka on kaikille luoduille luonnollinen."

Tämä on totta. Ei ole aina rakastettava valoa sen itsensä, vaan sen
vuoksi, mitä se valaisee. Suuri tulenloimu vuorilla on ihana, mutta
siellä on vain niin vähän ihmisiä, ja pieni liekki ihmisjoukon keskellä
on usein hyödyllisempi. Pienissä elämissä suuret muuten näkevät
parhaiten olemuksensa, ja katsomalla ahtaita tunteita avartaa omiaan.
Ei niin, että ahtaat tunteet saisivat vieroittavan muodon, mutta ne
näyttävät yhä huonommin sopivan sen totuuden suuruuteen, joka meidät
täyttää. On sallittua unelmoida elämästä, joka on parempi kuin
tavallinen elämämme, mutta ei ole sallittua, luulen ma, yhdistää tätä
unelmaa aineksista, joita ei ole jokapäiväisessä elämässä. Väitetään,
että on hyvä katsoa elämää ylemmäksi, mutta ehkä on vieläkin parempaa
totuttaa sieluaan katsomaan suoraan eteensä eikä toiveittensa ja
unelmiensa päämäärinä katsomaan muihin huippuihin kuin niihin, jotka
selvästi voidaan erottaa niistä pilvistä, jotka loistavat
taivaanrannalla.


88.

Kaikki tämä vie meidät kohtaan, josta kauan sitten läksimme. Me
olisimme pysähtyneet ulkonaiseen kohtaloon, mutta on muitakin
kyyneleitä kuin ne, joita ulkonaiset surut silmiimme nostattavat.
Viisaan, jota rakastamme, on elettävä kaikkien inhimillisten
intohimojen keskellä; sillä sydämemme intohimot ovat ainoa ravinto,
jota viisaus kauan vaaratta voi käyttää. Intohimomme ovat työmiehiä,
jotka luonto lähettää meille avuksi rakentamaan tietoisuutemme, s.o.
onnemme palatsia; ja ihminen, joka ei laske sisään näitä työmiehiä ja
luulee voivansa yksin nostaa kaikki olemuksensa kivet, ei saa
milloinkaan muuta kuin ahtaan, kylmän ja alastoman kammion sielunsa
suojaksi.

Olla viisas ei suinkaan ole samaa kuin olla ilman intohimoja, vaan
sitä, että oppii puhdistamaan niitä, joita itsellään on. Kaikki riippuu
siitä, mikä asema ihmisellä on elämän portailla. Toiselle ovat
siveelliset heikkoudet ja viat portaita, joita myöten laskeutuu,
toiselle ne ovat askelikko, joka vie ylöspäin. On hyvin mahdollista,
että viisas tekee useita seikkoja, joita ei-viisas ei tee; mutta
jälkimmäisen intohimot vajottavat hänet yhä enemmän vaistomaiseen, kun
sitävastoin viisaan intohimot lopulta aina valaisevat hänen
tietoisuutensa jonkin kolkan. Hänen ei esimerkiksi tarvitse rakastaa
kuin hullu, mutta jos hän niin tekee, niin hän todennäköisesti tulee
viisaammaksi kuin jos hän ei milloinkaan olisi rakastanut muuten kuin
viisaasti. Ei viisaus, vaan ylpeys hyödyttömimmässä muodossaan
rehoittaa liikkumattomassa ja tyhjässä. Ei ole kyllin, että tietää,
mitä on tehtävä, tai varmasti näkee edeltäpäin, mitä sankarit olisivat
tehneet. Se voidaan ulkonaisesti oppia muutamissa tunneissa. Ei ole
kyllin, että aikoo elää jalosti ja vetäytyy sitten kammioonsa
hoidellakseen tätä aikomustaan. Viisaus, jonka olet tällä tavoin
saavuttanut, ei pysty todella ohjaamaan ja kaunistamaan sieluasi
enempää kuin toisten neuvot pystyvät todella ohjaamaan ja kaunistamaan
sieluasi. "Meidän on etsittävä", sanoo intialainen sananlasku, "kukkaa,
joka puhkeaa hiljaisuudessa myrskyn jälkeen, ei ennen sitä".


89.

Mitä kauemma kulkee rehellisesti elämän teillä, sitä enemmän uskoo
elämän yksinkertaisinten ja jokapäiväisinten lakien totuuteen,
kauneuteen ja syvyyteen. Oppii ihailemaan niitä juuri siksi, että ne
ovat niin yleisiä, niin yhdenmuotoisia, niin jokapäiväisiä. Etsii ja
odottaa yhä vähemmän tavatonta, sillä pian huomaa, että tavattomin asia
luonnon suuressa, hiljaisessa, yksitoikkoisessa liikkeessä on
tietämättömyytemme ja turhamaisuutemme lapselliset pyyteet. Ei pyydä
enää haihtuvilta hetkiltä harvinaisia ja ihmeellisiä tapauksia, sillä
ihmeellisiä tapauksia sattuu vain niille, jotka eivät vielä luota
itseensä taikka elämään. Ei enää odota kädet ristissä yli-inhimillisen
teon tilaisuutta, koska tuntee elävänsä kaikissa teoissaan. Ei pyydä
enää, että rakkaus, ystävyys ja kuolema esiintyisivät meille
haaveileminemme koristein, ihmeellisin sattumin ja ennusmerkein;
osaa ottaa ne vastaan todellisessa yksinkertaisuudessaan ja
alastomuudessaan. Saa vihdoinkin vakaumuksen, että voi löytää vastineen
sankariuteen ja kaikkeen, mikä heikkojen, itsetiedottomien ja
huolestuneiden silmissä on rehellisesti ja täydellisesti hyväksytyssä
olemassaolossa ylevää ja poikkeuksellista. Ei luule itseään enään
kaikkeuden ainoaksi suosikkipojaksi, vaan lisää tietoisuuttaan,
valaisee hymyään ja kirkkauttaan kaikella, mitä ottaa ylpeydestään.

Tultuamme tähän kohtaan näyttävät pyhän Teresian tai Jean de la Croixin
elämän ihmeelliset tapahtumat, mystikoiden hurmio, legendain
rakkaudenkuvausten yliluonnolliset sattumat, Aleksanteri Suuren tai
Napoleonin kohtalo hyvin lapsellisilta kuvitelmilta verrattuina
inhimillisen ja vilpittömän viisauden terveeseen ja hyvään
rehellisyyteen, joka ei aio kohottautua ihmisten yläpuolelle saadakseen
tietää, mitä he eivät saa tietää, mutta osaa siitä, mitä kaikki saavat
tietää, aina löytää sen, mikä on välttämätöntä, jotta sydän ja ajatus
avartuisivat. Ihmisestä ei tule todellista ihmistä tahtoessaan olla
muuta kuin ihminen. Miten monet olennot kuluttavatkaan aikansa
epätodennäköisen pyrstötähden odotuksessa, eivätkä milloinkaan huomaa
katsella muita tähtiä, koska kaikki näkevät ne ja koska ne ovat
lukemattomia! Tavattoman kaipaaminen on usein tavallisten sielujen
suuri sairaus. Meidän pitäisi päinvastoin sanoa itsellemme, että mitä
normaalisemmalta, yleisemmältä, yhtäläisemmältä meille tapahtuva
näyttää, sitä enemmän me pääsemme näkemään ja rakastamaan elämän
syvyyksiä ja iloja juuri tässä yleisyydessä, sitä enemmän me lähenemme
meitä elähdyttävän suuren voiman rauhaa ja totuutta. Ei ole mitään
vähemmän tavatonta kuin esim. valtameri, koska se peittää maapallomme
kaksi kolmannesta, eikä kuitenkaan ole mitään avarampaa. Ihmisessä ei
ole mitään kaunista ja suurta ajatusta, tunnetta, tekoa, joka ei voisi
voimistua normaalisimman elämän yksinkertaisuudessa; ja kaikki, mikä
siinä ei voi saada tilaa, kuuluu vielä laiskuuden, tietämättömyyden tai
turhamaisuuden valheisiin.


90.

Merkitseekö tämä sitä, ettei viisas saa elämältä odottaa mitään enempää
kuin muut ihmiset, että on rakastettava keskinkertaisuutta, tyydyttävä
vähään, rajoitettava toiveitaan ja kutistettava onneaan pelosta, ettei
tule onnelliseksi? Päinvastoin viisaus, joka liian helposti kieltäytyy
jostakin inhimillisestä toiveesta, on sairaalloinen ja raajarikko.
Ihmisellä on useita oikeutettuja toivomuksia, jotka hyvin voivat olla
ilman liian ankaran järjen hyväksymistä. Mutta emme saa luulla itseämme
onnettomiksi, niin kauan kuin meillä on vain onni, joka meitä
ympäröivien mielestä ei näytä erikoiselta. Mitä viisaampi on, sitä
helpompaa on joutua vakaumukseen, että on onnellinen. On hyvä saada
varmuus, että inhimillisen onnen kadehdittavimpia ovat sen
yksinkertaisimmat hetket. Viisas oppii elähdyttämään ja rakastamaan
elämän hiljaista olemusta. Uskollinen ilo on vain tässä hiljaisessa
olemuksessa, eikä tavaton onni milloinkaan uskalla seurata askeleitamme
hautaan asti.

On tärkeää yhtä veljellisesti ja riemuiten kuin muut päivät ottaa
vastaan se päivä, joka lähenee ja etenee tekemättä mitään ilon tai
toivon tavallisuudesta poikkeavaa liikettä. Se on luoksemme päästäkseen
kulkenut samat avaruudet ja samat kaikkeudet kuin se päivä, joka tapaa
meidät valtaistuimella tai suuren rakkauden vuoteessa. Se kätkee ehkä
vaippaansa vähemmän huomiota herättäviä, mutta yksinkertaisemmin
hartaita hetkiä. Yhtä monta iäisyysminuuttia on viikossa, joka kuluu
mitään sanomatta, kuin siinä, joka kuluu pitkään huutaen. Kaikki, mitä
joku hetki näyttää meille sanovan, on pohjaltaan samaa kuin mitä
itsellemme sanomme. Aika on epäröivä ja arka matkustaja, joka ilostuu
ja synkkenee sitä mukaa, otetaanko hänet hymyillen vai synkin katsein
vastaan. _Sen_ ei ole tuotava meille onnea; vaan meidän on tehtävä
onnelliseksi hetki, joka tulee etsien turvapaikkaa sielustamme. Se on
viisas, jolla aina on sanottavana jotakin rauhaisaa sille jo
kynnyksellä. Meidän on kerättävä itseemme yksinkertaisimmat
onnenaiheemme. Sentähden ei meidän ole lyötävä laimin mitään
tilaisuutta olla onnellisia. Koettakaamme ensin tutkia muiden ihmisten
mukaista onnea, jotta sitten saatuamme lisää asiantuntemusta voisimme
päästä itsemme mukaiseen onneen. Sen laita on kuin rakkauden. On
täytynyt rakastaa syvästi tietääkseen, miten pitäisi rakastaa, kun ei
enää rakasta. On hyvä olla toisinaan näkyvällä tavalla onnellinen
oppiakseen olemaan onnellinen näkymättömällä tavalla, ja ehkei ole
välttämätöntä kuunnella hetkiä, jotka puhuvat kovaa huumauksessaan,
muun vuoksi kuin vähitellen oppiakseen sen kielen, joka ei milloinkaan
puhu kuin hiljaa. Vain ne ovat lukuisat, tyhjenemättömät, pettämättömät
ja pakenemattomat, koska ne ovat niin lukuisat, eikä viisaan olisi
otettava lukuun muita kuin ne. Olla onnellinen on harjaantumista
näkemään lukemattomien ja nimettömien hetkien kätketyt nymyt ja
salaperäiset koristeet, ja nämä koristeet ovat vain meissä itsessämme.


91.

Mutta mikään ei olisi tässä kuvaamaamme rakkautta vastaan sotivampaa
kuin alhainen varovaisuus, ja parempaa olisi hyöriä minkä onnen
ympärillä tahansa kuin uinaillen liedennurkassa odottaa ihanteellista
onnea, joka ei milloinkaan tule. Sen ihmisen asunnon ylle, joka ei
koskaan mene ulos, ei tavallisesti laskeudu muita iloja kuin ne, joita
ei kukaan muu ole halunnut. Emme myöskään tunteiden alalla pidä esim.
sitä viisaana, joka ei mene tavattoman paljon kauemmaksi kuin mitä
järki sallii tai mitä kokemus neuvoo häntä odottamaan. Emme myöskään
nimitä viisaaksi ystävää, joka ei kokonaan antaudu ystävälleen, koska
aavistaa ystävyyden loppuvan, emmekä rakastajaa, joka ei koskaan
antaudu, pelosta että tuhoutuu rakkaudessa.

Meidän on sanottava itsellemme, että kaksikymmentä onnetonta sattumaa
ottaa pois vain onnentarmomme häviäviä aineksia, ja itselleen voi
tunnustaa, että kaikki viisaus loppujen lopuksi on vain jonkinlaista
puhdistettua onnentarmoa. Olla onnellinen on ennen kaikkea oppia
olemaan onnellinen, oppiakseen samalla kertaa kiinnittämään yhä
vähemmän huomiota siihen, mitä onni on itsessään. On tärkeää, että
ihminen niin kauan kuin mahdollista on niin onnellinen kuin
mahdollista, sillä ne, jotka vihdoin menevät itsestään ulos onnenportin
kautta, ovat tuhannen kertaa vapaampia kuin ne, jotka menevät ulos
surun portista. Viisaan ilo valaisee samalla hänen sydäntään ja koko
hänen sieluaan, kun taas suru hyvin usein valaisee vain hänen
sydäntään. Ihminen, joka ei ole ollut onnellinen, muistuttaa jossakin
määrin matkustajaa, joka ei ole matkustanut muulloin kuin yöllä.

Ja sitten tapaa onnesta syvemmän, jalomman, puhtaamman ja avaramman
nöyryyden kuin onnettomuudesta. On nöyryyttä, joka on asetettava
lois-hyveiden joukkoon, yhteen hedelmättömän itsensäkieltämyksen,
häveliäisyyden, vapaaehtoisen siveyden, sokean iloista luopumisen,
hämärän alistumisen, katujanmielen ja muiden sellaisten kanssa, jotka
liian kauan seisovaan lampeen, jonka ympärillä muistomme vieläkin
liikuskelevat, ovat johtaneet inhimillisen moraalin elävän veden. En
puhu alhaisesta nöyryydestä, joka usein on vain laskelmaa tai,
katsellaksemme asioita parhaassa valossa, ylpeyden arkuutta ja
jonkinlaista korkoakiskovaa lainaamista, jonka tämänpäiväinen turhuus
myöntää huomeniselle. Mutta viisas kuvittelee toisinaan, että on
terveellistä vähän pienentyä omissa silmissään ja olla tunnustamatta
itselleen ansioita, jotka usein olisi oikeutettu itselleen tunnustamaan
verratessaan itseään muihin. Sellainen nöyryys, vaikka se olisi
vilpitönkin, anastaa sisäiseltä rehellisyydeltämme, jota aina on
kunnioitettava yli kaiken, sen mahdollisuuden lisätä elämänasemamme
suloutta. Joka tapauksessa se paljastaa jonkinlaista itsetietoisuuden
arkuutta, ja viisaan itsetietoisuudella ei saa olla mitään
häveliäisyyttä eikä arkuutta.

Mutta tämän liian henkilökohtaisen nöyryyden rinnalla on yleistä
nöyryyttä, ylevää ja kiinteää nöyryyttä, joka elää kaikesta, mitä
henkemme, sielumme ja sydämemme saa kokea. Nöyryyttä, joka mitä
tarkimmin osoittaa meille, mitä ihminen voi odottaa ja toivoa, joka
pienentää meitä vain tehdäkseen suuremmaksi kaikki, mitä näemme,
nöyryyttä, joka opettaa meille, että ihmisen merkitys ei ole siinä,
mitä hän on, vaan siinä, mitä hän voi havaita, siinä, mitä hän pyrkii
hyväksymään ja ymmärtämään. On totta, että surukin meille avaa tämän
nöyryyden alueen, vaan se tekee sitä tuskin muuten kuin johtaakseen
meidät suoraan jonkinlaiselle toivon portille, jonka kynnyksellä
menetämme monta päivää; sitävastoin onni, jolla ei ole muuta tehtävää,
hiljaa kuljettaa meitä pitkin tämän alueen luoksepääsemättömimpiä
polkuja. Ollessaan niin onnellinen kuin mahdollista viisas muuttuu niin
vähän vaativaksi, niin vähän ylpeäksi kuin on mahdollista. Tietäessään,
että hänellä vihdoinkin on kaikki, mitä ihmisen on sallittu omistaa,
hän alkaa ymmärtää, että kaiken hänen omistamansa arvo on siinä
tavassa, jolla hän katselee sitä, mitä ihminen ei milloinkaan voi
omata. Sentähden voi tuskin muuten kuin pitkän onnen aikana hankkia
itselleen itsenäistä elämänkatsomusta. Ei ole oltava onnellinen
ollakseen onnellinen, vaan oppiakseen selvästi näkemään sen, mitä turha
ja liian passiivinen onnen odotus meiltä ainaiseksi kätkisi.


92.

Mutta jättäkäämme tämä palataksemme siihen, mitä äsken sanoimme.
Sydämemme kuningaskunnassa, joka miltei kaikille ihmisille on se
valtakunta, jossa itse elämän olemus talteen korjataan, ei ole mitään
tarpeettomia säästöjä. Siellä olisi parempi olla tekemättä mitään kuin
tehdä asioita puolittain, jäsen, mitä ei milloinkaan ole pannut
vaaralle alttiiksi, kadottaa varmasti. Intohimo ottaa meiltä todella
vain sen, mitä luulemme siltä varastavamme, ja me pienenemme aina sen
mukana, jonka olemme luulleet pidättäneemme itsellemme. Sitäpaitsi on
sielussamme eräitä niin hyviä turvapaikkoja, että vain rakkaus yksin
uskaltaa laskeutua alas niiden portaita, ja vain rakkaus tuo sieltä
mukanaan ennen aavistamattomia jalokiviä, joiden hohdon erotamme vasta
sinä lyhyenä hetkenä, jolloin kätemme avautuvat niitä tarjoamaan
rakastetuille käsille. On itse asiassa ikäänkuin kätemme avautuessaan
antamaan toisinaan levittäisivät erikoista valoa, joka tunkee
läpinäkymättömämpien olioiden läpi kuin ne salaperäiset säteet, jotka
on äskettäin keksitty.


93.

Minkä vuoksi kauaa olla murheissaan erehdyksistään ja tappioistaan?
Mitä tapahtuneekin, aina synkimmän tunnin viime minuutteina, viikon
päättyessä, vuoden loppuessa on rehellisen ihmisen syytä hymyillä
mennessään itseensä. Hän oppii vähitellen suremaan ilman kyyneleitä.
Hän on perheenisä, joka illan tullen työn päätyttyä palaa kotiin. Voi
sattua, että lapset itkevät, leikkivät turmelevia ja vaarallisia
leikkejä, ovat sekoittaneet huonekalut, särkeneet lasin, kaataneet
lampun. Joutuneeko isä epätoivoon tästä? Tosin olisi teoreettisen
siveysopin kannalta katsoen ollut parempi, jos he olisivat pysyneet
aivan rauhallisina ja oppineet lukemaan ja kirjoittamaan, mutta kuka
järkevä isä kesken kiivaimpiakaan nuhteita voi olla hymyilemättä
kääntyessään selin? Hän ei sure näitä tosin vähän hulluja
elämänilmiöitä. Mitään ei ole menetetty, niin kauan kuin hän voi
palata, niin kauvan kuin hänellä on turvallisen kodin avain. Itseemme
syventymisen hyvät seuraukset ovat vähemmän sen tutkimisessa, mitä
sielumme, henkemme, sydämemme ovat aloittaneet tai loppuun suorittaneet
poissaollessamme, kuin juuri itse tässä syventymisessä. Ja jos hetket
ovat kuluneet meidän kynnyksellämme salaperäisiä siteitään avaamatta,
jos salit ovat tyhjät kuten lähtiessämmekin, jollei kukaan niistä,
joiden piti tehdä työtä, olisi liikuttanut käsiään, kertoo joka
tapauksessa palaavien askeliemme kaiku jotakin asunnon laajuudesta,
odotuksesta ja uskollisuudesta.


94.

Ei ole mitään keskinkertaisia päiviä muualla kuin meissä itsessämme,
mutta korkeimmalle kohtalollekin on aina tilaa keskinkertaisimpinakin
päivinä, sillä sellainen kohtalo kehittyy paljon täydellisemmin
meissä itsessämme kuin Euroopan pinnalla. Kohtalon paikka ei ole
keisarikunnan avaruus, vaan sielun avaruus. Todellinen kohtalomme on
elämänkäsityksessämme, siinä tasapainossa, joka lopulta rakentuu
taivaan ratkaisemattomien kysymyksien ja sielumme epävarmojen
vastauksien välille. Sitä mukaa kuin nämä kysymykset laajenevat, käyvät
ne hiljaisemmiksi, ja kaikki, mitä tapahtuu viisaalle, suurentaa näitä
kysymyksiä ja tekee nämä vastaukset hiljaisemmiksi.

Älä puhu kohtalosta niin kauan kuin joku tapaus ilahduttaa tai surettaa
sinua muuttamatta ollenkaan sitä tapaa, jolla kaikkeutta tajuat. Ainoa
seikka, mikä jää meille sitten kun rakkaus, kunnia, kaikki inhimilliset
vaiheet ja kaikki intohimot ovat haihtuneet, on yhä syventyvä
äärettömyyden tunne; ja ellei sitä meille jää, ei meille jää mitään.
Tarkoitan tunnetta enkä vain ajatuskokoelmaa, sillä ajatukset tässä
ovat vain lukemattomia askeleita, jotka vähitellen vievät meitä
tunteeseen, josta puhun. Ei ole mitään onnea onnessa itsessään, mikäli
se ei auta meitä ajattelemaan muuta, mikäli se ei auta meitä jossakin
määrin ymmärtämään sitä salaperäistä iloa, jota maailmankaikkeus tuntee
olemassaolostaan.

Kun viisas on päässyt määrättyyn korkeuteen, rauhoittavat kaikki
tapahtumat häntä, sillä tapahtuma, joka aluksi surettaa häntä kuten
ihmisiä yleensä, lisää lopultakin painonsa elämän suureen tunteeseen.
On hyvin vaikeaa ottaa siltä tyydytystä pois, joka on tottunut
vaihtamaan kaikki epäitsekkään ihmettelyn aiheeksi. On vaikea häneltä
ottaa tyydytystä, niin ettei se käsitys, että voi olla ilman
tyydytystä, synnyttäisi korkeampaa ajatusta, joka verhoo hänet
suojelevaan valoonsa. Kaunis kohtalo on se, jossa ei mikään vaihe,
onnellinen eikä onneton, ole esiintynyt saattamatta meitä harkitsemaan,
laajentamatta sitä piiriä, jossa sielumme liikkuu, lisäämättä
elämään-kiintymisemme rauhaa. Voimmekin sanoa, että kohtalomme paljoa
todellisemmin on siinä tavassa, jolla illoin saatamme katsella taivasta
ja sen yhtäkaikkisia tähtiä, ihmisiä, jotka ovat ympärillämme, naista,
joka meitä rakastaa, ja tuhansia ajatuksia, jotka liikkuvat
mielessämme, kuin siinä sattumassa, joka meiltä tempaa rakastettumme,
valmistaa meille riemukulun tai kohottaa meidät valtaistuimelle.


95.

Eräänä päivänä sanoi joku naiselle, joka hänestä näytti ihailtavimmalta
olennolta, mitä erilaisimpien lahjain, myöskin nuoruuden ja
ruumiillisen kauneuden suosimalta: "Mitä olette tekevä? Ketä voittekaan
rakastaa? En näe mitään ratkaisua. Ei ole mitään kohtaloa, joka olisi
niin ylevä kuin sielunne." Mitä tiesikään sanoja tästä? Sielun pitää
olla ylevä eikä kohtalon. Hän ajatteli epäilemättä ihmisten tavallisen
tavan mukaan valtaistuinta, voittokulkuja, ihmeellisiä vaiheita. Mutta
sillä, jolle nämä seikat edustavat ihmisen kohtaloa, ei ole
pienintäkään aavistusta siitä, mitä kohtalo on. Ja ennen kaikkea: miksi
halveksia tänään? Tänään halveksiminen todistaa, ettei ole ymmärtänyt
eilistä. Tänään halveksimalla osoittautuu vieraaksi maailmassa, ja mitä
toivot voivasi suorittaa maailmassa, jossa kuljet vieraana? Tämä päivä
on siinä parempi eilistä, jota ei enää ole, että se vielä on, on
olemassa meille. Tämä päivä, olkoon se minkälainen hyvänsä, tietää
enemmän kuin eilinen ja on siis avarampi ja kauniimpi.

Luuletko, että naista, josta nyt puhun, olisi odottanut kauniimpi
kohtalo Venetsiassa, Firenzessä tai Roomassa? Hän olisi ollut läsnä
loistavissa juhlissa ja hänen kauneutensa olisi vaeltanut näillä
ihanilla seuduilla. Hän olisi siellä ehkä nähnyt prinssejä, kuninkaita
ja valioväkeä jalkainsa juuressa, ja ehkä hän olisi voinut hymyilyllään
lisätä suuren kansan onnea, sivistää ja jalostaa koko aikakauden
ajatustapaa. Tänään hänen elämänsä kuluu ehkä neljän viiden sielun
piirissä, jotka hänet tuntevat ja häntä rakastavat. Voi sattua, ettei
hän lähde kodistaan ja ettei hänen elämänsä, hänen ajatuksensa ja hänen
voimansa jätä mitään selvää, pysyväistä jälkeä ihmisiin. Voi sattua,
että koko hänen kauneutensa, koko hänen voimansa, koko hänen
siveellinen tarmonsa saa olla hautautuneena hänessä ja niiden muutamien
sydämissä, jotka ovat häntä lähenneet. On myös mahdollista, että hänen
sielunsa keksii ulospääsyn. Meidän päivinämme eivät ne suuret portit,
jotka päästävät hyödylliseen ja muistettavaan elämään, liiku samalla
narinalla saranoillaan kuin ennen. Ne ovat ehkä vähemmän suurenmoisia,
mutta useampia luvultaan, ja ne avautuvat kohti polkuja, jotka ovat
hiljaisempia, koska johtavat kauemmaksi.

Mutta jos oletammekin, että kaikki jää pimeyteen, eikö hän ole saanut
kohtaloaan, jos mikään säde ei ole päässyt hänen asuntonsa kynnyksen
ylitse? Eikö kohtalo voi olla kaunis ja täydellinen itsessään?
Pysähtyykö todellisten voimakas sielu, joka luo katseensa taaksepäin,
osakseen tulleisiin riemuvoittoihin, jolleivät nämä riemuvoitot ole
saaneet häntä ajattelemaan elämää, lisänneet hänessä inhimillisen
olemassaolon jaloa nöyryyttä, saaneet häntä enemmän rakastamaan sitä
hiljaisuutta ja mietiskelyä, jossa korjataan hedelmiä, jotka ovat
muutamissa tunneissa kypsyneet niiden tunteiden lämmössä, jotka kunnia,
rakkaus ja innostus saavat kuohumaan? Ja mitä jääkään hänelle näiden
juhlien ja näiden sankarillisten, siunausta tuottavien tai
sopusointuisten tekojen jälkeen, paitsi muutamia ajatuksia, muutamia
muistoja, vähän tietoisuuden lisäystä, sanalla sanoen, sekä vähän
rauhallisempi ja vähän laajempi tunne -- koska se ulottuu useampiin
asioihin -- ihmisen asemasta tässä maailmassa? Mutta mitä me tuomme
mukanamme silloin, kun rakkauden, vallan tai kunnian loistavat vaatteet
putoavat jalkoihimme levon hetkellä -- ja eikö tuo hetki lyö joka ilta
ja joka kerta ollessamme yksinämme? -- mitä tuomme siihen rauhanmajaan,
jossa lopuksi jokaisen elämän onni punnitaan ajatuksen painoilla,
saavutetun luottamuksen painoilla, tietoisuuden painoilla? Onko meidän
todellinen kohtalomme siinä, mitä ympärillämme tapahtuu, vai siinä,
mitä sielussamme asuu? "Kuinka voimakkaita säteitä lähteekään siitä
kunniasta tai voimasta, josta ihminen nauttii", sanoo eräs ajattelija,
"on hänen sielunsa pian selvinnyt tunteista, jotka jokainen ulkonainen
teko hänelle aiheuttaa, ja hän huomaa äkkiä todellisen tyhjyytensä, kun
ei havaitse mitään muuttunutta, mitään uutta, mitään suurempaa
ruumiillisten kykyjensä harjoittamisessa. Kuninkaat ovat tuomittuja,
joskin koko maapallo kuuluisi heille, kuten muutkin ihmiset elämään
pienessä piirissä, jonka lakien alaisia he ovat, ja heidän onnensa
riippuu henkilökohtaisista vaikutelmista, joita he saavat."

Jotka he saavat ja muistavat, lisäämme me, koska nämä vaikutelmat ovat
parantaneet heitä, sillä sielut, joita tässä tutkimme, eivät muista
elämän vaiheista milloinkaan muuta kuin ne, jotka ovat tehneet heidät
vähän suuremmiksi, vähän paremmiksi. Onko siis mahdotonta missä
hyvänsä, missä hiljaisuudessa tahansa, tavata ainoaa muuttumatonta
ainesta, joka jää jaloimman ulkonaisen olemassaolon sulattimen
pohjalle, ja koska emme omista mitään muutoin, kuin mikäli se seuraa
meitä hämärään ja hiljaisuuteen, onko se meille vähemmän uskollinen
hiljaisuudessa ja hämärässä, koska se on syntynyt siellä?

Vaan älkäämme menkö pitemmälle näitä teitä, jotka voisivat viedä meidät
liian teoreettiseen viisauteen. Jos kaunis ulkonainen kohtalo ei ole
välttämätön, ei ole kuitenkaan vähemmän tarpeellista toivoa sitä ja
tehdä kaikki mitä voi sen saavuttaakseen, niinkuin kiinnittäisi siihen
tavattomasti huomiota. Viisaan suuri velvollisuus on koputtaa kaikille
kunnian, työn, onnen ja rakkauden porteille, jollei mikään avaudu
vakavan ponnistuksen, pitkän odotuksen jälkeen, on hän ehkä juuri
ponnistuksessa ja odotuksessa löytänyt hakemansa selvyyden ja
hakemainsa tunteiden vastineen. "Toimiminen", on Barres jossakin
kohdassa sanonut, "on yhä laajempien kokemusalueiden liittämistä
harkintaamme". Toimiminen, voisi lisätä, on nopeammin ja täydellisemmin
ajattelemista kuin ajatus voi tehdä. Toimiminen ei ole sitä enää, että
ajattelee vain aivoilla, vaan sitä, että saa koko olennon ajattelemaan.
Toimiminen on ajatusten syvimpien lähteiden sulkemista unelmassa, jotta
saisi ne avatuiksi todellisuudessa. Mutta toimiminen ei välttämättä ole
voittamista. Toimiminen on myös yrittämistä, odottamista ja
malttamista. Toimiminen on myöskin kuuntelemista, kokoutumista,
vaitioloa.

On totta, että naiselle, josta tässä puhumme, olisi Ateenassa,
Firenzessä tai Roomassa sattunut joitakuita innostumisen aiheita ja
joitakuita tilaisuuksia kauneuden tai sankaruuden osoittamiseen, joita
hän ei tapaa tänään. Hänellä olisi siellä myös ollut tekojensa
ponnistus ja muisto, elävä ja kallisarvoinen voima, sillä ponnistus,
jonka olemme suorittaneet, muisto siitä, mitä olemme tehneet, muuttavat
usein meissä useampia seikkoja kuin korkein ajatus, joka siveellisesti
tai älyllisesti vastaisi tuhansia tällaisia ponnistuksia ja tällaisia
muistoja. Niin, vain sitä olisi kadehdittava toimivalta ja loistavalta
kohtalolta, että se avartaa ja herättää monia tunteita ja voimia, jotka
muuten eivät milloinkaan olisi heränneet unestaan tai päässeet liian
ahtaan olemassaolon aitauksesta. Mutta se, että tietää tai että
aavistaa, että nämä tunteet tai nämä voimat uinuvat meissä, eikö se
merkitse sitä, että herättää niiden parhaan, että jo hetken katselee
kaunista ulkonaista kohtaloa huipuilta, jonne se pääsee vasta päiviensä
päättyessä, ja että jo edeltäpäin korjaa sen sadon parhaan, jota se ei
voi kerätä ennenkuin monien myrskyjen jälkeen?


96.

Eilen illalla lukiessani jälleen Saint-Simonia, jolloin tuntuu kuin
tornin huipusta näkisi satoja ihmisiä hyörimässä tasangolla, opin
ymmärtämään sen, mitä ihmisen vaisto nimittää kauniiksi kohtaloksi.
Ehkei Saint-Simon itse tiedäkään, mitä hän rakastaa ja mitä hän ihailee
muutamissa sankareissaan, jotka hän ympäröi jonkunlaisena alistuvalla
ja itsetiedottomalla kunnioituksella. Kuolleita ovat sadat hyveet,
joita hän kunnioitti, ja tuhannet ominaisuudet, joita hän ylisti
suurissa miehissään, tuntuvat meistä tänään pieniltä. Mutta vaikkei hän
erikoisesti käsittelekään eräitä ja vaikka hän pohjaltaan ei hyväksy
aatetta, joka heitä elähyttää, esiintyy kuitenkin neljä tai viisi
vakavaa, hyväntahtoista ja ihailtavaa hahmoa, niin sanoaksemme hänen
tietämättään, siinä loistavassa joukossa, joka hyörii suuren kuninkaan
valtaistuimen ympärillä: Fénelon, Chevreusen ja Beauvilliersin herttuat
ja kruununprinssi. He eivät ole onnellisempia kuin useimmat ihmiset.
Heidän osakseen ei tule mitään ratkaisevaa menestystä, ei mitään
loistavaa voittoa. He elävät kuten muutkin levottomasti kaivaten sitä,
mitä luultavasti sen vuoksi sanotaan onneksi, koska sitä odotetaan.
Fénelon joutuu tuon jotenkin keskinkertaisen, mutta sukkelan ja
terävänäköisen, ylpeän, epäilevän ja juhlallisen, pikkuasioissa suuren
ja suurissa asioissa pienen hengen -- joka Ludvig XIV oli --
epäsuosioon. Hänet tuomitaan, häntä ahdistetaan, hänet ajetaan
maanpakoon. Chevreusen ja Beauvilliersin herttuat, huolimatta korkeasta
asemastaan, elävät hovissa jollakin tavoin varovaisesti ja
vapaaehtoisesti syrjään vetäytyneinä. Kruununprinssi ei myöskään
nauti kuninkaan suosiota. Hän on mahtavan ja kadehtivan joukkion
vehkeilyjen maalitauluna, joka joukkio pystyy tuhoamaan hänen nuoren
soturi-kunniansa. Hän joutuu epäsuosioon, vastoinkäymisiin ja
onnettomuuksiin, jotka näyttävät parantumattomilta tässä turhamaisessa
ja orjamaisessa hovissa, sillä epäsuosio ja onnettomuudet saavat sen
suuruuden, jonka silloiset tavat niille antavat. Hän kuolee viimein
muutamia päiviä puolisonsa jälkeen, jota hän oli yksin ja rajattomasti
rakastanut. Kruununprinssi kuolee ehkä myrkytettynä niinkuin
puolisonsakin ja kaatuu kuin salaman iskemänä juuri silloin kun sen
suosion ensi säteet, jota jo oli lakattu odottamasta, alkoivat kullata
hänen palatsinsa portaita.

Nämä surut, nämä pettymykset, nämä täyttymättömät toiveet ja nämä
huolet täyttivät heidän elämänsä. Ja kuitenkin, kun katsoo heidän
pientä, hiljaista ja eheää ryhmäänsä toisten epätasaisen ja oikullisen
melun keskellä, näyttävät nämä neljä kohtaloa todella kauniilta ja
kadehdittavilta. Sama valo seuraa heitä kaikissa heidän vaiheissaan. Se
lähtee Fénelonin suuresta sielusta. Fénelon on uskollinen yleville
aatteilleen, ihailun, pyhyyden, oikeuden, lempeyden ja rakkauden
aatteille, ja muut kolme seuraavat mestariansa ja ystäväänsä.

Mitä merkitsee tässä, että Fénelonin mystilliset aatteet eivät ole
samat kuin omamme? Mitä merkitsee sekään, että ne ajatukset, joita
luulemme syvimmiksi ja parhaiksi ja joihin perustamme siveellisimmän
onnemme ja kaiken elämänvarmuutemme, luuhistuvat raunioiksi takanamme
ja saavat jonakin päivänä ne hymyilemään, jotka ovat keksineet
ajatuksia, joita he kuvittelevat inhimillisemmiksi ja lopullisemmiksi?
Ajatuksemme jalostavat ja kirkastavat meitä vähemmän kuin ne tunteet,
joita ne herättävät meissä. Ajatus on ehkä päämäärä, mutta sen laita on
samoin kuin monien matkojen päämäärän: itse matka, pysähdykset, se mitä
tiellä tapaAmme, se, mitä meille sattuu yli odotusten, kiinnittää
eniten mieltämme. Tässä kuten kaikissa seikoissa on pysyväistä
inhimillisen tunteen vilpittömyys. Ajatuksesta emme tiedä milloinkaan,
eikö se ehkä petä meitä; mutta rakkaus, jolla olemme rakastaneet, palaa
takaisin meihin pisarankaan sen kirkkaudesta tai voimasta hukkumatta
erehdykseen. Se mikä muodostaa ja ravitsee sitä ihanteellista olentoa,
jonka jokainen meistä pyrkii muodostamaan itsessään, ei ole niin paljon
niiden ajatusten moninaisuus, jotka ovat sen ääriviivoina, vaan se
puhdas voimakas tunne, se vilpittömyys, se epäitsekkyys, johon me
verhoamme nämä ajatukset. Tapa, jolla me rakastamme sitä, minkä uskomme
totuudeksi, merkitsee enemmän kuin totuus itse. Eikö rakkauden avulla
tulla paremmiksi kuin ajatuksen? Rakastaa rehellisesti suurta erehdystä
on usein parempaa kuin palvella pikkumaisesti suurta totuutta.

Tämä intohimo, tämä totuus voi muuten yhtä hyvin olla epäilyssä kuin
uskossa. On yhtä intohimoista, yhtä ylevää epäilyä kuin kaunein
vakaumus. Parasta ajatuksessa, joka meistä näyttää hyvin korkealta,
hyvin puhtaalta tai syvällisen epävarmalta, on se, että se antaa meidän
rakastaa jotakin ilman ehtoja. Joko antaudun ihmiselle, Jumalalle,
isänmaalle, kaikkeudelle tai erehdykselle -- se jalo metalli, jonka
jonakin päivänä tapaa rakkauden tuhkan alla, ei johdu tämän rakkauden
kohteesta, vaan itse rakkaudesta. Vilpittömän antaumuksen
yksinkertaisuus, lämpö ja kiinteys jättävät haihtumattomia jälkiä.
Kaikki haihtuu, muuttuu, ehkä katoaa paitsi se, mikä säteilee tästä
sydämemme syvyydestä, kiinteydestä ja hedelmällisyydestä.


97.

"Kellään ei ole milloinkaan ollut sellaista sielunrauhaa kuin hänellä",
sanoo Saint-Simon yhdestä niistä, joita vehkeet, vihamielisyydet ja
ansat ympäröivät. Ja myöhemmin hän puhuu erään toisen "viisaasta
rauhasta", siitä "viisaasta rauhasta", joka läpitunkee "koko pienen
lauman". Se onkin todentotta pieni, parhaille ajatuksilleen uskollinen
lauma, ystävyyden, vilpittömyyden, omanarvon ja sisäisen tyytyväisyyden
pieni lauma, joka yksinkertaisessa ja rauhallisessa valossa liikkuu
Versaillesin turhamaisuuden, kunnianhimon, valheiden ja petoksien
keskellä.

He eivät ole mitään pyhimyksiä tämän sanan tavallisessa mielessä. He
eivät ole vetäytyneet syrjään erämaiden tai metsien syvyyksiin. He
eivät ole hakeneet itsekästä turvapaikkaa ahtaissa kammioissa. He ovat
viisaita, he eivät hylkää elämää, he pysyvät todellisuudessa. Älkäämme
luulko, että heidän hurskautensa pelastaa heidät ja että heidän
sielunsa ainoa turva on Jumalassa. Ei ole kyllin, että rakastaa Jumalaa
ja palvelee häntä parhaansa mukaan, jotta ihmissielu saisi kiinteyden
ja levon. Jumalan rakastamiseen pääsee vain älyn ja tunteiden
avulla, jotka on saanut ja joita on kehittänyt ihmisten kanssa
seurustellessaan. Ihmissielu pysyy syvästi inhimillisenä kaikesta
huolimatta. Sitä voi opettaa rakastamaan monia näkymättömiä seikkoja,
mutta hyve, täydellisesti ja yksinkertaisesti inhimillinen tunne, on
sille aina voimakkaampaa ravintoa kuin jumalallisin intohimo tai hyve.
Tavatessamme todellisesti rauhallisen ja terveen sielun olkaamme
varmat, että sen on inhimillisiä hyveitä kiitettävä terveydestään ja
rauhastaan. Jos olisi sallittua lukea niiden sydämien salaisuus, joita
ei enää ole, nähtäisiin ehkä, että se rauhanlähde, josta Fénelon joi
joka ilta maanpaossa ollessaan, oli pikemmin hänen uskollisuudessaan
onnettomalle madame Guyonille, rakkaudessaan väärin arvosteltuun ja
vainottuun kruununprinssiin kuin hänen iäisen palkinnon odotuksessaan,
enemmän hänen inhimillisesti lempeässä, inhimillisesti rehellisessä,
sanalla sanoen inhimillisesti moitteettomassa tietoisuudessaan kuin
siinä toivossa, mikä hänellä oli kristittynä.


98.

Mikä ihmeellinen varmuus onkaan "pienessä laumassa"! Ei mikään hyve
sytytä täällä loistavia tulia vuorille, kaikki liekit pysyvät
sielussa ja sydämessä. Ei ole muuta sankaruutta kuin luottamuksen,
vilpittömyyden ja rakkauden, joka pysyy muistissa ja kestää. On
olentoja, joiden hyve eräinä hetkinä tulee näkyville niinkuin
läimäyteltäisiin ovia auki ja kiinni. On toisia, joissa se asuu kuin
hiljainen palvelijatar, joka ei lähde kotoa; ja ne, jotka tulevat ulkoa
ja joita paleltaa, tapaavat hänet aina valveilla lieden äärellä
odottamassa.

Ehkä tarvitaan kauniissa elämässä harvempia sankarillisia tunteja kuin
vakavia, yhtäläisiä ja puhtaita viikkoja. Ehkäpä suora ja ehdottoman
oikeamielinen sielu on kalliimpi kuin hellä ja harras, jos siltä voi
odottaa vähän vähemmän avomielisyyttä, vähän vähemmän intoa elämän
äärimmäisissä tapauksissa, voi siihen turvautua luottavammin ja
varmemmin kaikissa tavallisissa olosuhteissa, ja kuka ihminen, niin
merkillinen, rauhaton ja kunniakas kuin hänen elämänsä lieneekin, ei
sentään suurimmaksi osaksi elä tavallisissa olosuhteissa? Mitä
ovatkaan, kun oikein ajattelee, ja varsinkin jos itse on mukana,
loistavimpien tapauksien ratkaisevimmat hetket? Eikö ole ihmeellistä
ylevimmän hetken suuressa pyörteessä nähdä rauhallisimman hetken
kaikkien tottumuksien ja kaikkien mietteiden tulevan näkyviin? On aina
palattava tavalliseen elämään: siinä on luja maa ja kestävä kallio. Ei
tarvitse joka päivä temmata minua kuolemasta, häpeästä ja epätoivosta,
mutta on ehkä välttämätöntä, että voin sanoa itselleni jokaisen päivän
jokaisena synkkänä hetkenä, että sielu, joka on lähentynyt minun
sieluani, on jossakin, hiljaisena, uskollisena, tunteettomana
kaikelle, mikä siitä ei ole totuuden mukaista, muuttumattomana,
järkähtämättömänä.

On kyllä varmasti erinomaista silloin tällöin suorittaa sankarillinen
tai tavattoman ylevä teko, mutta vielä kiitettäväinpää, ja se vaatii
pysyvämpää voimaa, ettei milloinkaan anna alhaisen ajatuksen itseään
kiusata ja että viettää elämää, joka on vähemmän ylevää, mutta
tasaisemmin varmaa. Asettakaamme toisinaan mietiskellessämme toiveemme
siveellisestä täydellisyydestä jokapäiväisen totuuden tasolle
huomataksemme, että on paljon helpompaa ajoittain tehdä suuri hyvätyö
kuin olla milloinkaan tekemättä vähintäkään pahaa, helpompaa toisinaan
saattaa joku hymyilemään kuin olla koskaan saattamatta itkemään.


99.

Heillä oli toinen toisessaan ja varsinkin itsessään turvapaikkansa, se
"kiinteä kallio", kuten Saint-Simon sanoo, ja tämän kallion
järkkymättömällä osalla oli täsmälleen sama laajuus kuin heidän
sydämensä moitteettomalla osalla.

Tuhannet seikat muodostavat tämän "kiinteän kallion" kerrokset, mutta
eikö sen keskustasanko ole aina siinä, mikä meistä näyttää
moitteettomalta itsessämme? On totta, että tämä moitteettomasta
pitäminen usein on hyvin karkeaa ja ettei ole ketään rikollista, joka
ei joka ilta hetkeksi kohoa niille surkeille pirstaleille, joita hän
luulee moitteettomiksi. Mutta tässä puhun vähän korkeammasta hyveestä
kuin mikä on ehdottoman välttämätön, ja tavallisinkin olento tietää
varsin hyvin, mitä ymmärretään hyveellä, joka ei ole tavallinen.
Odottamattomimmalle siveelliselle kauneudelle on erikoista se, ettei
typerinkään ihminen milloinkaan voi rehellisesti väittää, ettei hän
sitä ymmärrä, ja ylevin teko on myös se, jonka helpoimmin ymmärtää. Ei
ole ehkä välttämätöntä kohoutua sen tasolle, mikä on annettu meille
ihailtavaksi, mutta on välttämätöntä milloinkaan olla vaipumatta uneen
sen syvyyksiin, mitä ei voi olla moittimatta.

Mutta palatkaamme viisaittemme turvapaikkaan. Elämässä moni onni ja
moni onnettomuus on sattuman varassa, mutta sisäinen rauha ei
milloinkaan. Tiedän, että on rakentavia sieluja, että on toisia, jotka
rakastavat raunioita, ja että on sellaisia, jotka koko elämänsä
harhailevat toisesta turvapaikasta toiseen vieraan katon alla. Mutta
jos on vaikeaa muodostella sielun vaistoa, niin ei ole toiselta puolen
merkitystä vailla, että ne, jotka eivät rakenna, saavat tietää, mitä
iloa toiset tuntevat lakkaamatta liittäessään kiviä toisiinsa.
Ajatukset, kiintymykset, rakastumiset, vakaumukset, pettymykset,
vieläpä epäilytkin, kaikki heille sopii, ja se, mitä myrsky irti
kiskaistessaan murskaa, muuttuu mukavammaksi käsitellä, kun on vähän
kauempana taas rakennettava vähemmän komea, mutta elämän vaatimuksiin
sopivampi rakennus.

Mitkä surut, murheet tai pettymykset voivatkaan järkyttää sen taloa,
joka ei hylännyt sitä, mikä on viisasta ja lujaa suruissa, murheissa ja
pettymyksissä, valitessaan rakennuksensa kiviä! Ja eikö voi täydellä
todella sanoa, käyttääksemme toista kuvaa, että sisäisen onnen juurien
laita on samoin kuin suurien puiden? Ne tammet, joita myrskyt useimmin
ahdistavat, saavat lopulta valtavimmat, ravintoa-antavimmat kiinnikkeet
ikuiseen maahan, ja se kohtalo, joka väärin ahdistaa meitä, ei tiedä
enempää siitä, mitä tapahtuu sielussa, kuin tuuli aavistaa sitä, mitä
tapahtuu maan alla.


100.

On mieltäkiinnittävää tässä äkkiä havaita todellisen onnen mahti ja
salaperäinen vetovoima. Kun joku niistä, jotka kuuluvat "pieneen
laumaan", kulkee sen onnellisen ja riemuitsevan joukon halki, joka
vehkeillä, tervehdykdyksillä, pikku rakkausseikoilla ja pikku voitoilla
täyttää Versaillesin marmoriportaat ja suurenmoiset suojat, syntyy
toisinaan jonkinlainen hiljaisuus Saint-Simonin meluisissa
kertomuksissa. Hänen tarvitsematta sitä osoittaa näyttää siltä kuin hän
hetken mittailisi näitä äärettömiä turhamaisuuksia, näitä loistavia,
vaan tilapäisiä tyydytyksiä, näitä valheita, jotka puhuvat kovaa, mutta
vapisevat pimeässä, mittailisi rauhallisen ja voimakkaan sielun
normaalisen tason mukaan. Tapahtuu suunnilleen samaa kuin silloin, kun
lapset leikkivät kiellettyjä leikkejä, kiskovat juurineen tai tallaavat
maahan kukkia, ovat hedelmiä varkaissa tai salaa kiusaamassa viatonta
eläitä, ja pappi tai vanha mies lähestyy, joka ei kuitenkaan aio
nuhdella heitä. Leikki lakkaa äkkiä, omatunto herää kauhistuneena, ja
häpeilevät katseet pysähtyvät vastoin tahtoaan velvollisuuteen,
todellisuuteen ja totuuteen.

Mutta aikaihmiset eivät tavallisesti kauempaa kuin lapset jää
silmillään seuraamaan vanhusta, pappia tai harkintaa, jotka etääntyy.
Mutta samantekevää, he ovat ainakin nähneet; sillä ihmissielu on,
huolimatta silmistä, jotka liiankin mielellään kääntyvät pois tai
sulkeutuvat, jalompi kuin useimmat ihmiset rauhansa vuoksi toivovat, ja
se näkee vaivatta, mikä on ylevämpää kuin se hyödytön hetki, johon sen
mielenkiintoa koetetaan herättää. Miten paljon kuiskaillaankaan pitkin
tietä, jota myöten viisas katoaa näkyvistä, on hän kuitenkin
tietämättään erehdyksiin ja turhamaisuuksiin piirtänyt jäljen, joka ei
haihdu niin nopeasti kuin luulisi. Se selvenee varsinkin kyynelten
odottamattomana hetkenä. Vähän muita puhtaampi, vähän muita elävämpi
sielu itkee hyvin harvoin Saint-Simonin kertomuksessa menemättä
itkemään jonkun luo, jonka hän on niin nähnyt kulkevan siinä vähän
rauhattomassa ja miltei ilkeämielisessä kummastuksessa, joka maailmassa
seuraa moitteettoman elämän askeleita.

Ihmiset eivät kysy toinen toiseltansa paljoa onnesta niinä päivinä,
jolloin luulevat itseään onnellisiksi, mutta kun kärsimyksen hetki
tulee, ei ole vaikeata muistaa paikkaa, mihin kätkeytyy rauha, joka ei
ole auringonsäteen, kielletyn suudelman tai kuninkaallisen paheksumisen
varassa. Emme silloin mene niiden luo, jotka ovat samalla tavoin
onnellisia kuin me olimme, sillä me tiedämme vihdoinkin, kuinka paljon
on jäljellä tästä onnesta, sittenkun sattuma on osoittanut vähänkään
kärsimättömyyden merkkejä. Jos haluat tietää, missä varmin onni piilee,
niin katso tarkoin, minne kurjat menevät lohtua hakiessaan. Tuska
muistuttaa loitsuvapaa, jota aarteiden ja lähdesuonien etsijät muinoin
käyttivät. Se näyttää sille, jolla se on, tien asuntoon, jossa syvin
rauha huokuilee. Ja tämä on niin totta, että meidän toisinaan pitäisi
itseltämme kysyä, voimmeko luottaa onnemme laatuun, rauhaamme, elämän
suurien lakien tunnustamisen vilpittömyyteen, ilomme pysyväisyyteen,
niin kauan kuin surullisten vaisto ei johdata heitä kolkuttamaan
ovellemme, niin kauan kuin he kynnyksellä uinuen eivät näytä huomaavan
sen lampun vakavaa ja hiljaista liekkiä, joka ei milloinkaan sammu.

Vain niillä on oikeus uskoa olevansa turvassa, joiden luo kaikki
itkevät haluaisivat tulla itkemään. Niin on siellä ja täällä maailmassa
olentoja, joiden sisäisen hymyn me huomaamme vasta siitä hetkestä
alkain, jolloin kyyneleet, jotka huuhtovat katseitamme aina niiden
salaperäisimmille lähteille asti, ovat opettaneet meitä näkemään onnen
läsnäolon, joka ei synny hetken suosiosta tai loistosta, vaan
laajentuneesta elämän käsityksestä. Tässä, kuten monissa asioissa,
kaipuu ja välttämättömyys teroittavat meidän aistejamme. Mehiläinen,
jonka on nälkä, löytää syvimpiin sokkeloihin kätkeytyvän hunajan; ja
sielu, joka itkee lohduttomasti, huomaa ilon, joka piiloutuu
luoksepääsemättömimpään kolkkaan, läpinäkymättömimpään hiljaisuuteen.


101.

Niin pian kuin tietoisuus herää ja rupeaa elämään jossakin olennossa,
niin kohtalo alkaa. Tässä ei ole kysymyksessä useimpien sielujen
köyhtynyt ja passiivinen tietoisuus, vaan se aktiivinen tietoisuus,
joka ottaa vastaan tapauksen, mikä se lieneekin, samalla tavalla kuin
tyrmässäkin istuva kuningatar ottaa vastaan lahjan. Jollei sinulle
tapahdu mitään, voi tietoisuutesi jo luoda varsin suuren tapahtuman
jollakin tavoin toteamalla tapauksien puutteen. Mutta ehkei ole
ainoatakaan ihmistä, jolle ei tapahdu useampia seikkoja kuin tarvitaan
ahnaimman ja väsymättömimmän tietoisuuden ylläpitämiseen.

Minulla on tällä hetkellä edessäni erään voimakkaan ja väkevätunteisen
sielun elämäkerta, jonka sielun sivulla päätään kääntämättä näyttävät
kulkeneen kaikki ne sattumat, jotka luovat ihmisten onnen tai
onnettomuuden. Se kuvaa viime vuosisadan alkupuoliskon erikoisinta ja
kieltämättä nerokkainta naista, Emily Brontëa. Hän on jättänyt meille
vain yhden kirjan, romaanin jolla on merkillinen nimi: _Wuthering
Heights_. Emilyn isä oli englantilainen pappi Patrik Brontë,
mitättömin, paatunein, vaativaisin ja itsekkäin ihminen, mitä ajatella
saattaa. Kaksi seikkaa näytti hänestä tärkeiltä tässä elämässä: hänen
kreikkalaisen profiilinsa puhtaus ja hänen ruuansulatuksensa varma
kulku. Mitä Emilyn äiti raukkaan tulee, näytti hän kokonaan elävän
tämän profiilin ihailussa ja avioliitollisen ruuansulatuskulun
kunnioittamisessa. Mutta tuskin kannattaa muistuttaakaan tässä hänen
olemassaolostaan, sillä hän kuoli kaksi vuotta Emilyn syntymän jälkeen.
Lisätkäämme kuitenkin yksi asia, jollei muuten, niin osoittaaksemme
vielä kerran, että keskinkertaisessa elämässä nainen miltei aina on
ylempi miestä, joka hänen on täytynyt ottaa. Lisätkäämme, että kauan
sen jälkeen, kun tämän turhamaisen ja tyhjänpäiten elävän pappismiehen
alistuva puoliso oli kuollut, löydettiin pinkka kirjeitä, joissa tämä
puoliso, joka aina oli ollut vaiti, hyvin selvästi arvosteli miehensä
välinpitämättömyyttä, typeryyttä ja itsekkyyttä. On totta, ettei itse
tarvitse olla virheetön huomatakseen virheitä muissa, mutta keksiäkseen
hyveen toisessa täytynee itsellä olla sen itu. Sellaiset olivat Emilyn
vanhemmat. Hänen ympärillään näki neljä sisarta ja yksi veli samojen
hetkien kuluvan synkän yksitoikkoisina. Koko perhe eli ja koko Emilyn
elämä kului pienessä synkässä, yksinäisessä, kurjassa ja puuttomassa
Haworthin kylässä, keskellä Yorkshiren nummea.

Milloinkaan ei ole kai ollut tyhjempää, surullisempaa,
yksitoikkoisempaa lapsuutta ja nuoruutta kuin Emilyn ja hänen neljän
sisarensa. Ei ainoatakaan niistä onnellisista ja jossakin määrin
odottamattomista pikku tapahtumista, jotka sittemmin vuosien vierittyä
suurentuneina ja kaunistuneina sielun sisimmässä muodostavat elämän
hymyilevien muistojen ainoan tyhjentymättömän aarteen. Ensimmäisestä
päivästä viimeiseen ei mitään muuta kuin nouseminen, taloushuolet,
lukutunnit, työ vanhan tädin valvonnan alla, ateriat, kävelyt, jolloin
pikkutytöt käsikkäin, miltei aina ääneti, vakavina kulkivat kukkivaa
tai lumen peittämää nummea pitkin. Kotona ehdoton välinpitämättömyys
aniharvoin näyttäytyvän isän puolelta, joka söi omassa huoneessaan ja
vain illalla tuli pappilan yhteiseen saliin kovalla äänellä lukemaan
ikäviä parlamentin keskusteluja. Ulkona ympäröi taloa hautuumaan
hiljaisuus, suuri puuton lakeus ja kukkulat keväästä talveen hurjan
pohjoistuulen ahdistamina.

Elämän sattumat -- sillä ei ole ainoatakaan elämää, jossa sattumat
eivät tee jotakin yritystä -- tempasivat kolme tai neljä kertaa Emilyn
tästä erämaasta, jota hän oli oppinut rakastamaan ja pitämään ainoana
paikkana, missä taivas, maa ja kasvit olivat todelliset ja ihailtavat,
kuten käy niiden, jotka liian kauan ovat pysyneet samalla paikalla.
Mutta muutamia viikkoja poissa oltuaan hän alkoi ikävöidä, hänen
kauniit, hehkuvat silmänsä himmenivät, ja joku hänen sisaristaan sai
tuoda hänet kiireimmiten takaisin yksinäiseen pappilaan.

V. 1843 -- hän oli silloin viidenkolmatta vuoden vanha -- hän palasi
jälleen sinne milloinkaan sieltä enää lähtemättä. Ei mitään tapausta,
ei hymyilyä, ei rakkaudentoivoa koko hänen elämässään ennen tätä
lopullista paluuta. Ei edes mitään onnettomuuksien muistoa, ei mitään
niistä pettymyksistä, jotka tekevät, että niin monet heikot tai elämän
suhteen liian vähän vaativat kuvittelevat, että passiivinen uskollisuus
sitä kohtaan, mikä on tuhonnut itsensä, on hyveellinen teko, että
toimettomuus kyynel silmässä on toimettomuuden puolustus ja että on
tehnyt kaikki, mitä oli tehtävä, kun kärsimyksestään on saanut kaiken
surun ja kaiken alistumisen, mikä siitä on ollut saatavissa.

Tämän menneisyydettömän sielun neitseellisissä ja sileissä seinissä ei
ollut mitään, johon edes olisi voinut kiinnittää muiston tai
alistumisen. Ei mitään ennen tätä viimeistä pysähdystä, ei mitään
jälkeen, ellei muutamia niukkoja ja ikäviä kokemuksia hoitaessa
sairasta veljeä, jonka elämän mursivat laiskuus ja suuri, onneton
intohimo, ja joka oli miltei hullu, parantumaton juomari ja
opiuminnauttija. Ja sitten, kun hän läheni kahdettakymmenettä
yhdeksättä ikävuottaan, eräänä joulukuun-iltapäivänä pienen pappilan
valkeaksi kalkitussa arkihuoneessa kammatessaan pitkiä mustia hiuksiaan
takkatulen ääressä, hän pudotti kamman liekkeihin, eikä hänellä ollut
voimaa ottaa sitä ylös, ja kuolema tuli vielä hiljaisempana kuin hänen
elämänsä oli ollut ottamaan hänet ilman väkivaltaa kahden hänen vielä
silloin elävän sisarensa kalpeasta syleilystä.


102.

"En näe sinun varallesi kohtalon suurilla polvilla mitään rakkauden
merkkiä, mitään kunnian kipinää, mitään hymyilevää hetkeä!" huudahtaa
alakuloisen murheellisena miss Mary Robinson, joka kertoo meille tästä
elämästä. Ja itse asiassa ulkoapäin katsoen ei ole ilottomampaa,
värittömämpää, tyhjempää, jääkylmempää elämää kuin Emily Brontën.

Mutta miltä puolelta meidän on katseltava elämää keksiäksemme sen
totuuden, arvostellaksemme sitä, hyväksyäksemme sen ja rakastaaksemme
sitä? Jos me hetkeksi käännämme katseemme nummen pienestä yksinäisestä
pappilasta, suunnataksemme sen sankarittaremme sieluun, näemme toisen
näyn. On harvinaista, että tällä tavoin voi keksiä sielunelämää
ruumiissa, joka ei joutunut mihinkään suuriin seikkailuihin, mutta
vähemmän harvinaista on kuin luullaan, että sielu elää persoonallista
elämäänsä miltei riippumatta viikon tai vuoden tapauksista. _Wuthering
Heigths'ssä_, joka on tämän sielun intohimojen, halujen, täyttyneiden
toiveiden, mietiskelyjen ja ihanteiden kuvastin, sanalla sanoen, sen
todellinen historia, tässä kirjassa on enemmän voimaa, intohimoa,
vaiheita, lämpöä, enemmän rakkautta kuin tarvittiin vuorotellen
elähyttämään ja rauhoittamaan kahtakymmentä sankarielämää,
kahtakymmentä onnellista tai onnetonta kohtaloa.

Ei mikään tapaus pysähtynyt milloinkaan hänen asuntonsa kynnykselle,
mutta ei ole mitään tapausta, johon hänellä oli oikeus ja joka ei
ilmennyt hänen sielussaan verrattoman voimakkaana, kauniina,
täsmällisenä ja avarana. Näyttää siltä, ettei hänelle tapahdu mitään,
mutta kaikki tapahtuu hänelle kuitenkin persoonallisemmalla ja
todellisemmalla tavalla kuin useimmille olennoille, koska kaikki, mitä
hänen ympärillään tapahtuu, kaikki, mitä hän näkee, ja kaikki, mitä hän
kuulee, muuttuu hänessä ajatuksiksi, tunteiksi, lempeäksi rakkaudeksi,
ihailuksi, elämän palvonnaksi.

Mitä merkitseekään, laskeutuuko tapaus meidän vai naapuriemme katolle?
Vesi, joka pilvistä putoaa, kuuluu sille, joka sen kokoaa; ja onni,
kauneus, terveellinen rauhattomuus tai rauha, jotka kätkeytyvät
sattuman eleisiin, kuuluvat sille, joka on oppinut ajattelemaan. Hän ei
ollut koskaan rakastunut, hän ei kuullut kertaakaan rakastajan
ihmeellisten askeleiden kajahtavan tieltä, ja kuitenkin on hän, joka
kuoli neitsyenä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden iässä, tuntenut
rakkauden, puhunut rakkaudesta, tunkeutunut sen uskomattomimpiin
salaisuuksiin asti nin kauas, että ne, jotka ovat eniten rakastaneet,
toisinaan kysyvät itseltään, mikä nimi heidän on annettava tunteelleen,
kun he häneltä oppivat rakkauden sanoja, hurmiota ja salaisuuksia,
joiden rinnalla kaikki muu näyttää tilapäiseltä ja kalpealta.

Missä muualla, ellei sydämessään, hän onkaan kuullut nämä
rakastajattaren saavuttamattomat sanat, joka puhuu imettäjälleen siitä,
jota kaikki hänen ympärillään vainoavat ja inhoavat ja jota hän yksin
jumaloi? "Minun suuri kurjuuteni tässä maailmassa on ollut hänen
kurjuutensa. Olen huomannut sen ja tuntenut sen kaiken alusta alkaen.
Ajatukseni, niin kauan kuin elän, on hän itse. Jos kaikki muu katoaisi
ja hän yksin jäisi, niin minä olisin yhä olemassa, ja jos kaikki muu
jäisi ja hän katoaisi, niin maailmankaikkeus ei olisi minulle enää kuin
suunnaton vieras maa, enkä minä enää kuuluisi siihen. Rakkauteni
toiseen, josta puhut, on kuin puiden lehdet, aika sen muuttaa, kuten
talvi muuttaa puut. Mutta rakkauteni häneen muistuttaa ikuisia,
maanalaisia kallioita. Ne eivät ole juuri näkyväiseksi tyydytykseksi,
mutta ne ovat välttämättömiä. -- Minä olen hän itse. Hän on aina, aina
ajatuksissani, ei ilona, yhtä vähän kuin aina olen itselleni ilona.
Minä en rakasta häntä siksi, että hän mielestäni on kaunis, vaan siksi
että hän on enemmän minä itse kuin koko minuuteni, ja mistä aineesta
sielumme ovatkin tehdyt; hänen ja minun sieluni on aina sama sielu..."

Hän liikkuu rakkauden ulkonaisessa todellisuudessa niin viattomana,
että se meitä hymyilyttää. Mutta mistä hän on oppinut tämän sisäisen
todellisuuden, joka koskettaa kaikkea, mikä intohimossa on syvintä,
epäJoogillisinta, odottamattominta, epätodennäköisintä ja ikuisimmin
totta? Näyttää siltä kuin olisi tarvinnut elää kolmekymmentä vuotta
kaikkein kiihkeimpien suudelmien hehkuvimmissa kahleissa päästäkseen
tietämään kaiken sen, mitä hän tietää, uskaltaakseen sellaisella
pettämättömällä varmuudella ja tarkkuudella meille näyttää _Wuthering
Heightsin_ molemmissa toisilleen määrätyissä rakastavissa lempeyden ja
julmuuden vastakkaisimmat liikkeet, -- lempeyden, joka tahtoisi tuottaa
kärsimystä, ja julmuuden, joka tahtoisi saattaa onnelliseksi, autuuden,
joka halajaa kuolemaa, tuskan, joka kietoutuu kiinni elämään, inhon,
joka himoaa, ja himon, joka huumautuu inhosta, vihan kyllästämän
rakkauden, ja vihan, joka huojuu rakkauden painon alla...


103.

Ja me tiedämme kuitenkin -- sillä mikään ei ole kätkettyä tässä
köyhässä elämässä -- ettei hän rakastanut ketään ja ettei kukaan
rakastanut häntä. On siis totta, että olemassaolon viimeinen sana on
se, jonka kohtalo kuiskaa sydämemme salaisimpaan sopukkaan? On siis
totta, että on yhtä todellista, yhtä kokenutta, yhtä yksityiskohtaista
sisäistä elämää kuin ulkonaista? On siis totta, että voi elää samassa
paikassa, että voi rakastaa, että voi vihata, vaikkei ole ketään
poistyönnettävänä tai ketään odotettavana? On siis totta, että sielu
riittää kaikkeen, että eräällä tasolla se aina on ratkaisevana? On siis
totta, että ympäristö on surullinen tai hedelmätön vain niille, joiden
tietoisuus vielä uinuu?

Kaikki, mitä etsimme pitkin teitä, rakkautta, onnea, kauneutta,
seikkailuja, eivätkö kaikki tavanneet toinen toisiaan Emilyn sydämessä?
Ei mikään päivä tuonut hänelle yhtäkään näistä iloista, yhtäkään näistä
sielunliikkeistä, yhtäkään näistä hymyilyistä, jotka silmä voi nähdä,
joihin käsi voi koskettaa, ja kuitenkin oli hänellä täydellinen
kohtalo, ei mikään nukkunut hänessä, hänen sydämessään oli aina
kirkkautta, hiljaista iloa, luottamusta, tiedonjanoa, haltioitumista ja
toivoa.

Hän oli onnellinen, sitä ei saata epäillä. Avaamalla meille sielunsa
hän voi osoittaa meille saman katoamattoman sadon kuin parhaimmat
ihmiset, jotka ovat kokeneet mitä vaihtelevinta, pisintä, eloisinta ja
täydellisintä onnea. Jos ei hänellä ollut mitään, mitä on rakkaudessa,
murheessa, tuskassa, intohimossa, ilossa oli hänellä kaikki muu, mikä
jää jäljelle inhimillisistä sielunliikkeistä, sittenkun niitä ei enää
ole. Kuka todella on omistanut jotakin, sokeako, joka asuu satumaisessa
palatsissa, vai se, joka vain kerran on ollut sellaisessa palatsissa,
mutta kulkenut siellä avoimin silmin?

"Elää, ei elää." Älkäämme antako sanojen viedä itseämme harhaan. On
täysin mahdollista elää ajattelematta, mutta mahdotonta on ajatella
elämättä. Tapauksen onnellinen tai onneton ydin on siinä ajatuksessa,
jonka siitä saa: voimakkaille siinä ajatuksessa, jonka itse siitä
saavat, heikoille siinä ajatuksessa, jonka muut siitä saavat. On
mahdollista, että tuhansia fyysillisiä tapauksia tulee vastaasi
kulkiessasi kohti kuolemaa ja ettei mikään niistä tapaa sinussa sitä
voimaa, jota se tarvitsisi muuttuakseen siveelliseksi tapaukseksi.
Vasta silloin ihmisen tulee sanoa itselleen: "Minä en ehkä olekaan
elänyt."


104.

Niin onkin oikeata väittää, että sankarittaremme sisäistä onnea, kuten
jokaisen olennon, edustaa hänen siveysoppinsa ja maailmankatsomuksensa.
Siinä on tapahtumien metsässä se pälvi, joka olisi aina mitattava
elämän lopussa, jotta voitaisiin arvioida onnen laajuus. Ja kuka voisi
enää vuodattaa pettymysten, huolien ja jokapäiväisten surujen pikku
kyyneleitä, jotka aina ovat tuskallisia, koska ne, sen sijaan että
virkistäisivät, tekevät katseen katkeraksi, kuka voisi vuodattaa niitä
sellaisissa ymmärtämyksen ja rauhan korkeuksissa, joihin Emily Brontë
kohottautui?

Silloin ymmärtää, ettei hän itke kuten useimmat naiset, jotka koko
elämänsä harhailevat pienistä särkyneistä iloista pieniin särkyneisiin
iloihin. Särkynyt ilo masentaa vain silloin, kun kantaa sitä kuin
puidenkokooja, joka ei milloinkaan laske risukimppuansa maahan. Mutta
kuivia risuja ei ole kannettava kauaa hartioilla, ne on sytytettävä ja
muutettava loistaviksi liekeiksi. Kun näkee ne liekit, jotka leimuavat
Emilyn sielusta, ei ajattele enempää kuin hän itse kuivien risujen
surullisuutta. Ei ole mitään näköpiiritöntä onnettomuutta, ei ole
mitään parantumatonta surua sille, joka kärsiessään ja murehtiessaan
kuin muut oppii surun syvyydessä ja onnettomuuden syvyydessä seuraamaan
luonnon suurta liikettä, joka on ainoa todellinen liike. "Viisas ei voi
milloinkaan ehdottomasti sanoa, että hän kärsii, koska hän näkee koko
elämänsä", kirjoitti muuan ihailtava nainen, joka oli kärsinyt; "hän
arvostelee sitä etäisyydestä, ja jos hän kärsii tänään, niin tapahtuu
näin siksi, että hän on suunnannut ajatuksensa sielunsa epävalmiiseen
osaan". Emily esittää nähtäväksemme rakkauden, hyvyyden ja
vilpittömyyden ohella myös vihan, pahuuden ja sitkeimmän kostonhimon ja
kavalimman petollisuuden eikä tunne edes tarvetta antaa anteeksi, sillä
anteeksiantaminen on vain puolittain ymmärtämistä. Hän tarkastelee, hän
hyväksyy ja hän rakastaa. Hän hyväksyy ja rakastaa hyvää niinkuin
pahaakin, sillä pahuus on loppujen lopuksi erehtyvää hyvyyttä. Hän
opettaa meille -- ei moralistin mielivaltaisin kaavoin, vaan tavalla,
jonka vuodet ja ihmiset meille opettavat, ne totuudet, jotka pystymme
vastaan ottamaan -- pahuuden lopullista häviötä elämässä, kaiken
hiljenemistä luonnossa ja kuolemassa, "joka on vain elämän voitto
eräistä sen erikoisista muodoista". Hän osoittaa meille taitavimman,
voimasta ja nerokkuudesta rikkaimman valheen hyödyttömyyden heikoimman
ja tietämättömimmän totuuden rinnalla, osoittaa vihan pettymykset,
joka tietämättään kylvää onnea ja rakkautta tulevaisuuteen, jonka
luuli hävittävänsä. Hän on ehkä ensimmäinen, joka puhuu meille
perinnöllisyyden suuresta laista opettaakseen meille suvaitsevaisuutta,
ja kun hän työnsä päätyttyä menee kylän kirkkomaalle, sankareittensa
ikuisille asunnoille, on ruoho yhtä vihreää pyövelien kuin marttyyrien
haudoilla, ja hän ihmettelee, että joku voi kuvitella, että ilkeä uni
tulee häiritsemään niiden lepoa, jotka niin uinuvat välinpitämättömän
ja rauhallisen maan povessa.


105.

Tiedän hyvin, että tässä on kysymyksessä nerokas olento, mutta
sellaiset olennot osoittavat meille vain ilmeisemmin sen, mitä voi
tapahtua, mitä tapahtuu kaikissa olennoissa, muuten se ei ole enää
nerokkuutta, vaan eriskummaista tai hulluutta. Mitä kauemmaksi menee,
sitä selvemmin näkee, että nerokkuutta tuskin on eriskummaisessa ja
että todellinen ylemmyys muodostuu aineksista, joita kaikki päivät
tarjoavat kaikille ihmisille. Tässä ei ole muuten kysymys
kirjallisuudesta. Emilyä ei lohduta kirjallisuus, vaan hänen sisäinen
elämänsä, sillä on paljonkin hyvin loistavaa kirjallisuutta, josta ei
tapaa vähäisintäkään siveellistä toimintaa. Jos Emily olisi ollut
vaiti, jos hän ei milloinkaan olisi tarttunut kynään, olisi hänessä
kuitenkin ollut sama tarmo, sama elinvoima, sama ylitulviva rakkaus,
sama sisäinen hymy koko hänen olennossaan, joka näyttää tietävän minne
menee, sama laajentunut varmuus hänen sielussaan, joka huipuilla on
osannut tehdä rauhan tämän maailman suuren epävarmuuden ja suuren
kurjuuden kanssa. Me emme olisi siitä tietäneet, siinä kaikki.

Tämä vaatimaton elämä opettaa meille monta seikkaa. Ei tosin niin, että
hänet olisi pantava esimerkiksi niille, jotka ovat taipuvaisia
alistumiseen: he voisivat siitä erehtyä. Se näyttää kokonaan kuluvan
odotuksessa, eikä kaikilla ole oikeutta odottaa. Emily kuoli neitsyenä
kahdenkymmenen yhdeksän vuoden iässä, ja väärin on kuolla neitsyenä.
Eikö jokaisen olennon ensimmäinen velvollisuus ole tarjota kohtalolleen
kaikki, mitä ihmiskohtalolle voi tarjota? Epävalmis työ on parempi kuin
epävalmis elämä. Hyvä on olla välittämättä tyhjistä tai hyödyttömistä
nautinnoista, mutta ei ole viisasta karkoittaa luotaan miltei
vapaaehtoisesti todellisen onnen parhaita mahdollisuuksia. Onnetonta
sielua ei ole kielletty pitämästä yllä jaloa surua. Jos ihmisellä on jo
jossakin määrin avara katse elämänsä murheeseen, niin hän jo siten
harjoittaa pimeydessä siipiä, jotka jonakin päivänä auttavat häntä
kohoutumaan yli kaiken tämän surun.

Ehkä puuttuu Emilyn elämästä ponnistus. Hänellä oli kaikki rohkeus,
kaikki intohimot, kaikki riippumattomuus sielussaan; mutta elämässään
kaikki arkuus, kaikki hiljaisuus, kaikki toimettomuus, kaikki rajoitus,
kaikki eristyminen ja kaikki ennakkoluulot, joita hän ajatuksessaan
halveksi. Tämä on liiankin usein liian mietiskelevien sielujen tarina.
Hyvin vaikeaa on arvostella jotakin elämää itsessään, ja mitä
varsinkin Emily Brontëen tulee, olisi paljonkin sanottava siitä
itsensäuhrauksesta, jolla hän menetti nuoruutensa parhaat vuodet
arvottoman, mutta onnettoman veljen hyväksi. Tässä voi siis puhua vain
aivan ylimalkaisesti, mutta mikä pitkä, mikä kapea tie johtaakaan
miltei kaikissa olennoissa heidän sielustaan heidän elämäänsä! Meidän
rohkeutemme, oikeamielisyytemme, uskollisuutemme ja rakkautemme
aatteiden laita on kuten tammenterhojen metsässä: tuhannet ja kymmenet
tuhannet katoavat ja mätänevät sammalessa, ennenkuin ainoakaan puu
tekee vesaa. "Hänellä oli", sanoi puhuessaan eräästä naisesta se
nainen, jolta äsken lainasin muutamia sanoja, "hänellä oli kaunis
sielu, kaunis äly, tunteellinen sydän, mutta kaikki tämä pääsi elämään
vasta kuljettuaan hyvin ahtaan luonteen läpi. Huomaan melkein aina
saman selvänäköisyyden puutteen, ja varsinkin saman itsensätutkistelun
puutteen. Kun joku olento haluaa meille näyttää elämänsä, alkaa hän
sanomalla meille katsomis-, käsittämis- ja tuntemistapansa; silloin
näkee jalon sielunlaadun; sittenkun vähitellen hänen kanssaan tunkee
hänen olemukseensa, luettelee hän meille tekojaan, surujaan ja ilojaan,
ja kaikessa tässä ei ole enää sielun jälkeäkään, joka hetken aikaa
kuulsi hänen periaatteittensa ja ajatuksiensa läpi. Heti kun toiminta
alkaa, ryhtyvät aistit asiaan, ja luonne tulee näkyville; sielu, s.o.
olennon korkein osa, näyttää meistä tuhoutuneelta; se on kuin
prinsessa, joka mieluummin elää äärimmäisessä kurjuudessa kuin kovettaa
kätensä tavallisessa työssä."


106.

Valitettavasti ei mitään ole tehty, niin kauan kuin ei ole oppinut
kovettamaan käsiään, niin kauan kuin ei ole oppinut muovailemaan
ajatustensa kultaa ja hopeaa avaimeksi, joka ei aukaise enää vain
unelmiemme norsunluuporttia, vaan juuri kotimme portin, maljaksi, joka
ei sisällä vain unelmiemme ihmeellistä vettä, mutta ei myös laske
hukkaan sitä todellista vettä, joka valuu katollemme, vaakalaudaksi,
joka ei tyydy epämääräisesti punnitsemaan, mitä tulevaisuudessa tulemme
tekemään, vaan joka täsmällisesti ilmoittaa meille sen painon, mitä
tänään olemme tehneet. Korkein ihanne on vain tilapäinen ihanne, niin
kauan kuin se ei läheisesti tunkeudu kaikkiin jäseniimme, niin kauan
kuin se ei ole löytänyt tietä siirtyä niin sanoaksemme sormiemme päihin
asti. On olentoja, joissa itsetarkastelu hyödyttää vain heidän
järkeään. On toisia, joissa tämä sama itsetarkastelu lisää aina jonkun
seikan heidän luonteeseensa. Muutamat ovat selvänäköisiä, niin kauan
kuin heistä itsestään ei ole kysymys, niin kauan kuin ei ole kysymys
toiminnasta; toisten silmät taas kirkastuvat, kun on mentävä
todellisuuteen, kun on toimittava. Voisi sanoa, että on olemassa
älyllinen tietoisuus, joka ikuisesti istuu tai ikuisesti makaa
liikkumattomalla valtaistuimella ja joka uskottomien tai hitaiden
lähettiläiden välityksellä on yhteydessä tahdon kanssa, ja siveellinen
tietoisuus, joka aina on seisoallaan, aina valmiina marssimaan. On
totta, että jälkimmäinen lienee riippuvainen edellisestä, ehkei olekaan
muuta kuin edellinen, joka pitkästä lepäämisestä väsyneenä ja tässä
levossa opittuaan kaikki, mitä voi oppia, päättää viimein nousta
seisoalleen, laskeutua liikkumattomilta portailta, astua elämään.
Kaikki on hyvin, kunhan se vain ei viivästy siksi, että jalat
kieltäytyvät kantamasta.

Kuka voi meille sanoa, eikö ole parempi toisinaan toimia vastoin
ajatustaan kuin olla milloinkaan uskaltamatta toimia ajatustensa
mukaan? Toimiva erehdys on harvoin korjaamaton; olosuhteet ja ihmiset
pitävät huolta sen ohjaamisesta pian oikealle tolalle, mutta mitä nämä
voivat toimettomalle erehdykselle, joka välttää kaikkea kosketusta
todellisuuden kanssa? Tämä kaikki ei muuten merkitse sitä, että meidän
on supistettava siveellistä tietoisuuttamme ja pelättävä sitä liiaksi
ravitsevamme siveellistä tietoisuutta odottaessamme. Meidän ei tarvitse
pelätä, että meillä olisi liian ihailtava ihanne voidakseen soveltua
elämään. Tarvitaan oikea hyvän tahdon tulva panemaan liikkeelle
pieninkin oikeuden tai rakkauden työ. Meidän ajatuksiemme täytyy olla
kymmenen kertaa ylempänä käyttäytymistämme, jotta tämä olisi edes
yksinkertaisen kunniallinen. Täytyy tahtoa suunnattoman paljon hyvää
voidakseen välttää vähäisen pahaa. Ei mikään voima tässä maailmassa
kulu niin suunnattomasti kuin aate, jonka on astuttava jokapäiväiseen
elämään. Sentähden on oltava sankarillinen ajatuksissa, jotta olisi
edes hyväksyttävä tai vahingoton teoissaan.


107.

Meidän on viimeinen kerta lähestyttävä hämäriä kohtaloita. Ne opettavat
meille, että suurissa aineellisissakaan onnettomuuksissa ei mikään ole
auttamatonta ja että kohtalosta valittaminen on miltei aina sielunsa
köyhyyden valittamista.

Rooman historiassa kerrotaan, että gallialainen senaattori Julius
Sabinus, joka oli noussut kapinaan keisari Vespasianusta vastaan,
joutui tappiolle. Hänen olisi ollut helppo paeta germaanien luo, mutta
koska hän ei voinut mukanaan kuljettaa nuorta vaimoansa Eponinaa, ei
hänellä ollut sydäntä häntä jättää. Näyttää siltä, kuin hädän ja
onnettomuuden päivinä lopulta havaitsisi elämän ainoan ja todellisen
arvon. Sabinus ei siis luopunut elämästä. Hänellä oli maatalo, jonka
alla oli pitkä maanalainen käytävä; sen tiesivät vain hän itse ja pari
vapautettua orjaa. Hän käski sytyttää talon tuleen, ja huhu levisi,
että hän oli myrkyttänyt itsensä ja että liekit olivat tuhonneet hänen
ruumiinsa. Itse Eponinakin piti sitä totena, sanoo Plutarkos, jonka
kertomuksen tässä lainaan siinä muodossa, jollaiseksi Antoninuksien
historian kirjoittaja, kreivi Champagny, sen on täydentänyt. Ja kun
Martialis, vapautettu orja, kertoi Eponinalle hänen miehensä
itsemurhan, makasi hän kolme päivää ja kolme yötä kasvot maahan päin,
kieltäytyen syömästä ja juomasta. Saatuaan tietää tästä murheesta
Sabinuksen tuli sääli, ja hän toimitti Eponinalle tiedon että hän vielä
oli elossa. Vaimo pysyi edelleen surupuvussa ja itki puolisoaan
päivisin ihmisten nähden, mutta öisin hän kävi miehensä luona tämän
pakopaikassa.

Seitsemän kuukauden aikana hän laskeutui joka yö maan alle miestänsä
tapaamaan. Hän koetti saada miehensä lähtemään pakopaikasta, ajoi hänen
partansa, leikkasi hänen hiuksensa, kääri hänen päänsä siteisiin, puki
hänet valepukuun, toimitti hänet vaatekäärössä kannettuna pois ja vei
syntymäkaupunkiinsa. Mutta pian tämä olinpaikka osoittautui liian
vaaralliseksi, ja hän vei miehensä takaisin maanalaiseen käytävään.
Toisinaan Eponina asui maalla ja vietti yönsä hänen luonaan, toisinaan
palasi kaupunkiin ja näyttäytyi ystävättärilleen. Hän tuli raskaaksi,
mutta käyttämällä erästä voidetta hän sai itsensä sellaiseen asuun,
ettei kukaan nainen edes yhteisissä kylpyhuoneissa saattanut huomata
hänen raskauttaan. Kun synnyttämisen aika oli käsissä laskeutui hän
maanalaiseen käytävään, kuten naarasleijona luolaansa, ja yksin ilman
auttaja-naista antoi elämän kaksoisille. Hän ruokki niitä maidollaan ja
näki niiden kasvavan. Hän elätti miestään yhdeksän vuotta tässä
piilopaikassa ja tässä pimeydessä. Lopulta Sabinus löydettiin kuitenkin
ja vietiin Roomaan. Hän ansaitsi toden totta Vespasianuksen lempeyden.
Esittäessään keisarille molemtnat poikansa, jotka oli kasvattanut maan
alla, sanoi Eponina: "Olen synnyttänyt ne maailmaan, olen kasvattanut
ne, jotta meitä olisi useampia, jotka sinulta rukoilemme armoa."
Läsnäolijat itkivät. Keisari oli kuitenkin taipumaton, ja rohkean
galliattaren ainoana pyyntönä oli enää vain saada kuolla yhdessä
miehensä kanssa. "Olen elänyt onnellisempana hänen kanssaan
pimeydessä", huudahti hän, "kuin sinä, oi Cesar, olet milloinkaan ollut
auringon paisteessa ja keisarikuntasi loiston keskellä".


108.

Mikä sydän uskaltaisi sitä epäillä, mikä sydän epäröisi rakastaa
pimeyttä, jota sellainen rakkaus kirkasti? Epäilemättä he elivät monta
kamalaa ja kauheaa hetkeä piilopaikkansa syvyyksissä; mutta kuka ei
niistäkin, jotka pitävät arvossa vain elämän alhaisimpia nautintoja,
olisi mieluummin rakastanut sellaisella hehkulla, syvällä sellaisen
haudan pohjalla, kuin ettei olisi rakastanut muuten kuin kylmästi
auringon valossa ja lämmössä? Eponinan ihastuttava huudahdus on
kaikkien niiden, jotka ovat tunteneet rakkauden, ja niiden, joiden
sielu on ymmärtänyt keksiä mielenkiintoa, järkeä, toivoa ja
velvollisuutta elämässä. Liekki, joka elähytti häntä hänen
pimeydessään, oli sama liekki, joka elähyttää viisasta yksitoikkoisten
hetkien vieriessä. Rakkaus on sielumme itsetiedoton aurinko, mutta
tämän auringon puhtaimmat, lämpimimmät, vakavimmat säteet muistuttavat
ihmeellisellä tavalla niitä, jotka oikeuden, suuruuden, kauneuden ja
totuuden haltioima sielu pyrkii itsessään monistamaan? Eikö sitä onnea,
joka sattumalta oli Eponinan sydämessä, voida siirtää jokaiseen
hyväntahtoiseen sydämeen? Eikö sen lohduttavin rakkaus, sen
itsensäunhottaminen, surujen muuttuminen hymyilyiksi, nautintojen,
joista on kieltäytynyt, muuttuminen onneksi, jonka sydän tekee
ikuiseksi, mielenkiinto, jota tuntee jokaisen päivän kalpeintakin valoa
kohtaan sen sattuessa johonkin ihailtavaan, vajoaminen valoon ja iloon,
jota mielemme mukaan voimme laajentaa enemmän ihailemalla -- kaikki
tämä ja tuhannet yhtä suloiset, yhtä avuliaat voimat, eivätkö kaikki
nämä voi ilmetä sydämemme, sielumme ja ajatuksemme voimakkaammassa
elämässä? Oliko Eponinan rakkaus muuta kuin tahaton, odottamaton ja
ansaitsematon vilahdus tästä elämästä? Rakkaus ei ajattele aina; usein
se ei tarvitse mitään harkintaa, ei mitään itsetutkistelua voidakseen
nauttia kaikesta, mitä ajatuksessa on parasta, mutta rakkauden paras
muistuttaa kuitenkin ajatuksen parasta. Koska Eponina rakasti, ei hän
nähnyt kuin kärsimyksiensä valoisat kasvot; mutta ajatella, miettiä,
katsoa tuskaansa kauemmaksi ja toimia iloisemmin kuin kohtalon
näennäisen käskyn mukaan olisi välttämätöntä, eikö tämä ole sitä,
että vapaaehtoisesti ja varmasti tekee sen, mitä rakkaus tekee
vain tietämättään; onnellisesta sattumasta? Jokainen Eponinan
kärsimyksistä sytytti soihdun maanalaisen käytävän komeroihin, ja eikö
syrjäänvetäytymiseen tottuneessakin sielussa jokainen tuska, joka saa
sen syventymään itseensä, herätä suurta lohtua? Ja kun me jalon
Eponinan kanssa elämme vainojen aikana, eikö voisi sanoa, että
sellainen tuska on kuin pakanallinen pyöveli, joka ihailun tai armon
liikuttamana keskellä suorittamaansa kidutusta äkkiä polvistuu uhrinsa
jalkojen juureen, hellästi rohkaisee sitä, tahtoo kärsiä sen kanssa ja
viimein suudellen kysyy häneltä tietä taivaaseen?


109.

Minne kulkenemmekaan, vierii elämän virta runsasvetisenä taivaankannen
alla. Se pistäytyy vankilan muurien väliin, vaikkei aurinko siellä
valaisekaan sen laineita, samoin kuin se soluu kunnian ja onnen
palatsin juurella. Se, mikä meille on tärkeää, ei ole kaikille kuuluvan
ja aina juoksevan virran laajuus, syvyys ja voima, vaan sen maljan
puhtaus ja suuruus, jonka virtaan upotamme. Kaikki, mitä voimme imeä
elämästä, saa välttämättä tämän maljan muodon, ja malja on valettu
meidän tunteittemme ja ajatuksiemme, sanalla sanoen sisäisen kohtalomme
poven mukaan, niinkuin muinaisajan kuvanveistäjän pikari oli muovailtu
jumalattaren rinnan mukaan. Ihminen saa maljan, jonka hän on itselleen
tehnyt; hän saa miltei aina sen, jonka hän on oppinut itselleen
toivomaan. Me emme voisi valittaa kohtaloa kuin yhdessä suhteessa,
nimittäin, ettei se ole antanut meille käsitystä laajemmasta ja
täydellisemmästä maljasta ja sen haluamista. Niin, eroavaisuutta on
vain haluamisessa, mutta sen eroavaisuuden tajuamme vasta sinä hetkenä,
jolloin se alkaa hävitä. Kun tulee tietämään, että halumme voisi olla
kauniimpi, eikö se jo ole sen kaunistamista, eikö siten täytetä,
kohtalomme povea uudella henkäyksellä ja jo sitenkin laajenneta
ihanteellisen ja taipuvaisen maljamme ääriä, jonka metalli lopullisesti
jähmettyy vasta kuoleman kylmänä ja leppymättömänä hetkenä?

Sillä ei ole valittamista, joka odottaa hehkuvampaa ja auliimpaa
tunnetta. Sillä ei ole valittamista, joka odottaa vähän suuremman
onnen, vähän suuremman kauneuden, vähän suuremman oikeuden kaipuuta,
juuri näistä sanotaan, että he ovat mukana valittujen autuudessa.
Jokainen heistä on puettu iloon ja pukuun, joka sopii heidän
ruumiilleen. Hän ei voi kaivata itselleen suurempaa autuutta kuin
hänellä on, sillä juuri siinä halussa, jolla hän sitä kaipasi, hän sen
omisti, jos jalosti kadehdin niiden onnea, jotka voivat suuren virran
kirkkaimpaan kohtaan laskea loistavamman ja painavamman astian kuin
minun on, on minulla tietämättäni suuri osa kaikesta, mitä he sieltä
ammentavat, ja minun huuleni painuvat heidän huuliensa rinnalle maljan
laitaan.


110.

"Ketä vöittekaan rakastaa?" sanottiin -- ennenkuin näin poikkesimme
aineestamme syrjään -- eräälle naiselle, jonka ehkä muistat. Samaa
olisi voinut kysyä Emily Brontëlta ja monilta muilta; ja kaikkialla
maailmassa on joukoittain hyväntahtoisia sieluja, jotka laukkaavat
rakkautensa parhaat vuodet tehdessään itselleen tällaisia kysymyksiä
tunteittensa tulevaisuudesta.

Kohtalon valtakunnassa muuten useimmat valitukset, surut, turhat
odotukset, tyhjä pelko ja liialliset toivomukset tunkeilevat juuri
rakkauden kuvan ympärillä. Paljon ylpeyttä, paljon väärää runoutta ja
monia valheita on kaiken tämän pohjalla. Niiden sielujen joukossa,
jotka ovat vähimmin pyrkineet itseään ymmärtämään, tapaa yleensä
useimmat väärin arvostellut sielut. Haurain, ahtain ja mielivaltaisin
ihanne saa yleensä runsaimman ravintonsa pelosta, pettymyksistä,
vaatimuksista ja pikkumaisesta halveksimisesta. Me pelkäämme aivan
erikoisesti, että loukataan tai väärin arvostellaan hyveitä, ajatuksia,
siveellisiä ominaisuuksia tai kauneuksia, joita meillä ei vielä ole
kuin mielikuvituksessamme. Tällaisten ansioiden laita on samoinkuin
aineellisenkin omaisuuden: toivo suuntautuu itsepäisimmin niihin, joita
meillä todennäköisesti on vähimmin voimaa milloinkaan saavuttaa. Niin
on heittiö, joka aikoo parantaa itsensä, suuresti ihmeissään, ettei
sille rehellisyydelle, joka hetkeksi herää hänen sydämessään, anneta
heti erikoista tunnustusta.

Kun olemme todellisesti puhtaita, epäitsekkäitä ja vilpittömiä, kun
ajatuksemme lakkaamatta ja yksinkertaisesti kohoavat turhamaisuuden ja
vaistomaisen itsekkyyden yläpuolelle, huolehdimme paljoa vähemmän
siitä, hyväksyvätkö, ymmärtävätkö, ihailevatko ympärillämme olevat
meitä. Epiktetos, Marcus Aurelius, Antoninus Pius eivät ole milloinkaan
valittaneet, ettei heitä ole ymmärretty. He eivät luulleet itsessään
olevan mitään tavatonta tai käsittämätöntä. Päinvastoin he arvelivat,
että heidän hyveensä paras juuri oli siinä, jonka kaikki voivat ilman
ponnistusta tunnustaa, siinä, jota ei ilman aihetta väärin arvostella,
sillä miltei aina on tunteen yleisessä hitaudessa korkeampi syy.
Sairaalloiset hyveet sitävastoin, joihin kiinnitämme liian paljon
huomiota, joutuvat väärin arvostelluiksi, ja sairaalloinen on jokainen,
johon kiinnitämme liiaksi huomiota ja jolle vaadimme kunnioittavaa
tarkkaavaisuutta. Sairaalloinen hyve on usein kohtalokkaampi kuin
elinvoimainen pahe; joka tapauksessa se etääntyy liian kauas
totuudesta, ja kaukana totuudesta ei ole mitään hyvää toivottavissa.
Sitä mukaa kuin ihanteemme paranee, sisältää se yhä enemmän
todellisuutta. Sitä mukaa kuin sielumme kasvaa, pelkää se vähemmän,
ettei se kohtaa toista sielua, joka ei ole sen tasolla, sillä sielu,
joka kasvaa, on sellainen, joka lähenee totuutta, ja lähellä totuutta
kaikki saa osansa itse totuuden suuruudesta.

Kun Dante keskellä taivaallista ja kirkkaudessaan miltei muuttumatonta
valoa on ehtinyt kolmanteen piiriin eikä näe minkään liikahtavan
ympärillään, kysyy hän äkkiä itseltään, pysyykö hän paikallaan vai
kulkeeko hän vielä kohti Jumalan valtaistuinta. Hän katsahtaa silloin
Beatriceen, ja koska tämä näyttää hänestä kauniimmalta, ymmärtää hän
lähestyneensä päämääräänsä. Mekin saatamme tiedonjanomme, rakkautemme,
kunnioituksemme ja sen ihailun kasvusta, jonka suuntaamme kaikkeen
meitä elämässä seuraavaan, laskea askeleet, jotka astumme matkalla
totuutta kohti.


111.

Mies lähtee tavallisesti kodistaan hakemaan iloa, kauneutta, totuutta,
rakkautta, eikä palaa täysin tyydytettynä, ennenkuin voi lapsilleen
sanoa, ettei ole mitään löytänyt. On hyvin ylpeätä sanoa olevansa
tyytymätön, ja useimmat ihmiset syyttävät elämää ja rakkautta vain
siksi, että he kuvittelevat elämän ja rakkauden olevan heille enemmän
velkaa kuin he itse voivat itselleen sallia. On totta, että rakkaudelle
niinkuin kaikelle muullekin tarvitaan niin ylevä ihanne kuin
mahdollista, mutta jokainen ihanne, joka ei perustu voimakkaaseen
sisäiseen todellisuuteen, on vain tyhjä, hedelmätön, mateleva valhe. Ei
tarvita muuta kuin kaksi tai kolme saavuttamatonta ihannetta lamaamaan
koko elämää. On erehdystä luulla, että sielun suuruutta mitataan sen
pyrkimyksien ja sen unelmien mukaan. Heikoilla on yleensä paljon
kauniimpia ja paljon enemmän unelmia kuin voimakkailla, sillä koko
heidän tarmonsa, koko heidän pyrkimyksensä muuttuu unelmiksi.
Tavallisen unelman ylevyys otetaan myös lukuun, kun on arvioitava
siveellistä tasoamme, vain sikäli kuin tämä unelma on aiemman elämän ja
jo kiinteän, hyvin koetellun ja hyvin inhimillisen tahdon pidennetty
varjo. Silloin on sallittua asettaa se hetkeksi ulkonaisten
todellisuuksien auringonpaisteessa kylpevälle lakeudelle, niinkuin
ihminen asettaa sauvan kirkontornin viereen, jota hän tahtoo mitata sen
varjon mukaan, voidakseen määrätä hetken varjon ja ikuisen tornin
välisen suhteen.


112.

Näyttää luonnolliselta, että jalo sydän odottaa suurta rakkautta, mutta
on vielä paljoa luonnollisempaa, että se rakastaa odotellessaan, ja
ettei se luule odottavansa rakastaessaan. Rakkaudessa samoin kuin
elämässä on miltei aina hyödytöntä odottaa; rakastamalla oppii
rakastamaan ja pikku rakastumisten niin sanotuilla pettymyksillä
ihminen pitää varmimmin yllä suuren rakkauden värähtämätöntä liekkiä,
joka ehkä on valaiseva hänen elämänsä loppua.

Ihminen on usein nurjamielinen pettymyksiä kohtaan. Niille annetaan
usein ikävä, kalpea ja alakuloinen muoto. Päinvastoin ne ovat totuuden
ensimmäinen hymyily. Olet rehellinen mies, tahdot olla oikeamielinen,
hyödyllinen, viisas ja onnellinen, mutta jos pettymys sinua lamauttaa,
niin se johtuu siitä, että kadut valhetta, jossa elit. Haluatko
mieluummin elää erehdyksiesi ja unelmiesi maailmassa kuin
todellisuuden? Parhaimpien tahtojen parhaat hetket kuluvat liiankin
usein kauniin unelman ja välttämättömän lain väliseen taisteluun, jonka
lain kauneutta he eivät näe, ennenkuin kaunis unelma on tyhjentänyt
heidän voimansa. Jos rakkaus esimerkiksi on pettänyt sinut, luuletko,
että sinun olisi ollut terveellistä koko elämäsi läpi uskoa, että
rakkaus on sitä, mitä se ei ole eikä voi olla? Luuletko, ettei
sellainen harhakuva väärennä tärkeimpiä toimiasi ja pitkäksi aikaa
kätke osaa totuudesta, johon pyrit? Ja jos toivot saavasi suuria aikaan
ja pettymys asettaa sinut paikallesi toisarvoisten joukkoon, onko
oikeata elämäsi loppuun asti kirota totuuden airutta? Eikö
harhakuvittelusi loppujen lopuksi etsinyt totuutta, jos se oli
vilpitön? Oppikaamme pettymyksistämme luomaan itsellemme joukko
salaperäisiä ja uskollisia ystäviä ja lahjomattomia neuvonantajia. Jos
joku niistä, julmempi kuin muut, hetkeksi lamaa meitä, älkäämme
valittaen huudahtako: elämä ei ole niin kaunis kuin unelmamme, vaan
sanokaamme itsellemme: meidän unelmistamme puuttui jotakin, koskei
elämä niitä hyväksynyt. Voimakkaiden sielujen niin kiitetty tarmo ei
ole lopulta muuta kuin pettymyksiä, jotka he ovat ottaneet vastaan.
Jokainen pettymys, jokainen väärin ymmärretty rakkaus, jokainen tyhjiin
mennyt toive lisää jonkunlaisen painon totuutesi painoon, ja mitä
tiheämmin harhakuvat haihtuvat ympärilläsi, sitä jalompana, sitä
varmempana esiintyy suuri todellisuus, kuten aurinko näkyy kirkkaammin
puiden oksain välitse, joilta talvi on karistanut lehdet.


113.

Jos etsit suurta rakkautta, luuletko, että on mahdollista löytää yhtä
kaunista sielua kuin unelmasi, jos vain sinun unelmasi lähtevät
hakemaan? Onko oikein tarjota vain muodottomia haluja, toiveita ja
unelmia, ja vastineeksi vaatia määrättyjä sanoja ja ratkaisevia tekoja?
Ja niin me kuitenkin melkein aina teemme. Ja jos sattuma, niin
onnellinen, että se on odottamaton, viimein asettaisi meidät olennon
eteen, joka täysin vastaisi ihannettamme, olisimmeko silloin
oikeutettuja kuvittelemaan, että meidän laiskat ja epämääräiset
pyrkimyksemme kauan aikaa pysyisivät sopusoinnussa hänen toimivan ja
selvärajaisen todellisuutensa kanssa?

Vasta sitten on meillä joku mahdollisuus löytää ihanne itsemme
ulkopuolelta, kun olemme sen mikäli mahdollista täydellistäneet
itsessämme. Toivotko tosiaankin keksiväsi ja säilyttäväsi vilpittömän,
syvän, rakastavan, uskollisen, tyhjentymättömän sielun, avaran, elävän,
välittömän, itsenäisen, rohkean, hyväntahtoisen ja ylevän sielun,
jollet yhtä hyvin kuin sekin tiedä, mitä vilpittömyys, rakkaus,
uskollisuus, ajatus, elämä, välittömyys, itsenäisyys, rohkeus,
hyväntahtoisuus ja ylevämielisyys ovat? Ja kuinka tietäisitkään tämän,
ellet ole rakastanut näitä seikkoja ja kauan elänyt niiden parissa
kuten se on rakastanut niitä ja elänyt niiden parissa?

Ei ole mitään vaativampaa, taitamattomampaa, sokeampaa kuin hyvyys,
kauneus ja siveellinen täydellistyminen, joka on toivon asteella. Jos
tahdot löytää ihannesielun, niin aloita jäljittelemällä ihannetta, jota
etsit. Ei ole muuta keinoa. Sitä mukaa kuin todella lähestyt tätä
ihannetta, olet todella näkevä, että on oikeata ja onnellista, että se
melkein aina on hyvin eroava siitä, mitä epämääräisissä toiveissasi
olet odottanut. Sitä mukaa kuin ihanteesi toteutuu joutuessaan
kosketuksiin elämän kanssa, se tulee avarammaksi, lempeämmäksi,
joustavammaksi ja paremmaksi. Silloin huomaat vaivatta, mikä
rakastamassasi on todella kaunista, mikä on vakavan hyvää, mikä on
ikuisen totta itsessäsi, sillä mikään ei opasta meitä ympärillämme
olevaan hyvään, ellei sydämessämme oleva hyvä sitä tee. Silloin
vihdoinkin kiinnität vähemmän huomiota epätäydellisyyksiin, jotka
eivät sinussa enää loukkaa turhamaisuutta, itsekkyyttä tai
tietämättömyyttä, s.o. epätäydellisyyksiin, jotka eivät enää muistuta
omia epätäydellisyyksiäsi, sillä juuri oma pahuutemme sietää vähiten
toisten pahuutta.


114.

Olkoon meillä luottamusta rakkauteen, niinkuin meillä on luottamusta
elämään, koska olemme luodut tuntemaan luottamusta ja koska
kohtalokkain ajatus kaikessa on se, joka pyrkii epäilemään
todellisuutta. Olen nähnyt rakkauden murskaavan monta elämää, mutta
jollei rakkaus olisi sitä tehnyt, olisi luultavaa, että ystävyys,
tylsyys, epävarmuus, epäröinti, välinpitämättömyys, toimettomuus
olisivat murskanneet nämä samat elämät. Rakkaus murskaa sydämessä
vain hauraat seikat, ja jos se murskaa siellä kaikki, niin se johtuu
siitä, että kaikki oli haurasta. Ei ole ainoatakaan, joka ei olisi
voinut luulla elämäänsä monta kertaa murskatuksi, mutta niiden, joiden
elämä todella on murskattu, on usein syytettävä jonkinlaista
turmio-turhamaisuutta onnettomuudestaan.

Rakkaudessa on tosin niinkuin muussakin kohtalossamme onnellisia ja
onnettomia sattumia. On mahdollista, että olento, jonka sydän ja mieli
ovat täynnä tarmoa, lempeyttä ja kaikkia hyviä inhimillisiä
pyrkimyksiä, ensi kertaa elämään astuessaan hakematta tapaa sielun,
joka ainaisen onnen huumeessa toteuttaa kaikki rakkauden toiveet,
korkeimmat niinkuin alhaisimmatkin, laajimmat samalla kertaa kuin
hienoimmatkin, ikuisimmat niinkuin haihtuvimmatkin, voimakkaimmat
niinkuin lempeimmätkin. Voihan sattua, että hän heti saavuttaa sydämen,
jolle saattaa antautua ja joka lakkaamatta ottaa vastaan hänen
parhaansa. Voi sattua, että hän ensi yrityksellä saavuttaa ehkä ainoan,
aina toiveiden kyllästämän sielun, joka ymmärtää aina hautaan asti
ottaa vastaan tuhannen kertaa enemmän kuin hänelle annetaan ja joka
aina antaa tuhannen kertaa enemmän takaisin kuin on saanut. Sillä
rakkaus, joka kestää vuosien painon, muodostuu näistä suloisen
epätasaisista vaihdoista, ja mitä niissä antaa, sen omistaa lopulta, ja
mitä niissä saa, ei enää ole yksityistä omaisuutta.


115.

Toisinaan ilmenee täydellisen onnellisia kohtaloita, mutta joskin
jokaisella ihmisellä enemmän tai vähemmän on oikeus sellaista toivoa,
tekisi hän väärin kytkiessään elämänsä sellaiseen toivoon. Hän ei voi
muuta kuin valmistautua ollakseen jonakin päivänä sellaisen rakkauden
arvoinen, ja sitä mukaa kuin hän siihen valmistautuu, käy hänen
odotuksensa kärsivällisemmäksi. Yhtä mahdollista olisi ollut, että
olento, josta äsken puhuimme, nuorukaisesta vanhukseen asti olisi
astuskellut edestakaisin pitkin muurin juurta, jonka takana hänen
onnensa olisi häntä odottanut mitä syvimmässä hiljaisuudessa. Mutta
siitä, että hänen onnensa oli muurin tällä puolen, ei seuraa, ettei
toisella puolen ollut muuta kuin onnettomuutta ja epätoivoa. Eikö ole
onni, että on hankkinut itselleen oikeuden kulkea onnensa vieressä?
Eikö ole parempi, että itsensä ja suuren, toivomansa rakkauden välillä
tuntee jonkinlaisen niin sanoaksemme läpikuultavan ja ehkäpä hauraan
sattuman kuin että ainaiseksi on itsessämme olevan epäinhimillisen,
hyödyttömän ja arvottoman erottamana siitä? Onnellinen se, joka voi
poimia ja kuljettaa kukkia mukanaan, mutta sekään, joka iltaan asti
kulkee näkymättömän kukan hienossa tuoksussa, ei ole niin surkuteltava
kuin yleensä luullaan. Onko elämä hukkaan mennyt, onko se aivan arvoton
ja hyödytön, koska se ei ole niin onnellinen kuin se olisi voinut olla?
Parhaimman, mitä olisi ollut kaipaamassasi rakkaudessa, olisit kai itse
siihen tuonut? ja jos, kuten aiemmin olemme sanoneet, sielu loppujen
lopuksi ei omista muuta kuin mitä se voi antaa, eikö jo silloin jotakin
omista, kun lakkaamatta tähyilee tilaisuutta antaa? Niin, en luule
tässä maailmassa olevan tavoittelemisen arvoisempaa onnea kuin
ihmeellinen ja pitkä rakkaus, mutta jollet löydä tätä onnea, ei se,
mitä olet tehnyt sen arvoiseksi tullaksesi, ole mennyt hukkaan sydämesi
rauhalta ja jäljellä olevan elämäsi rohkeammalta ja puhtaammalta
tyyneydeltä.


116.

Ja rakastaa voi aina. Rakasta puolestasi ihailtavasti, niin olet
tunteva miltei kaikki ihailtavan rakkauden ilot. Täydellisimmässäkään
rakkaudessa ei molempien rakastavain onni ole aivan sama, kuinka
läheisesti yhtyneitä he ovatkaan: aivan varmasti parempi rakastaa
paremmin, ja joka rakastaa paremmin, on myös onnellisempi. Vähemmän
toisten kuin oman onnesi vuoksi sinun tulee saattaa itsesi rakkauden
arvoiseksi. Älä kuvittelekaan, että epätasaisen rakkauden onnettomina
hetkinä oikeamielisempi, viisaampi, ylevämpi ja jalommin haltioitunut
kärsisi eniten. Parhain on tuskin milloinkaan uhrina, jota kannattaa
valittaa. Ihminen on vasta silloin täydellinen uhri, kun hän on omien
vääryyksiensä uhri. Kuinka epätäydellinen oletkaan, voit riittää
ihmeellisen olennon rakkaudelle, mutta ihmeellinen olento ei riitä
sinun rakkaudellesi, jollet ole täydellinen. On toivottavaa, että
Onnetar jonakin päivänä taluttaa asuntoosi kaikilla älyn ja sydämen
lahjoilla varustetun naisen, jota kunnian, onnen ja rakkauden suurten
sankarittarien historiassa olet saattanut sivumennen ihailla, mutta
sinä et siitä tiedä mitään, jollet ole oppinut havaitsemaan ja
rakastamaan näitä lahjoja todellisessa elämässä, ja mikä onkaan
loppujen lopuksi jokaiselle ihmiselle todellista elämää, jollei hänen
oma elämänsä? Sinun vilpittömyytesi on puhkeeva kukalle rakastettusi
vilpittömyydessä; sinun totuutesi on löytävä rauhan hänen totuudessaan,
ja sinun luonteesi voima on yksin nauttiva hänen luonteensa voimasta.
Mutta rakastamamme olennon hyve, ellei se meidän sydämemme kynnyksellä
tapaa hyvettä, joka sitä jossakin määrin muistuttaa, ei tiedä, mihin
käsiin se uskoo mukanaan tuomansa ilon.


117.

Ja mikä lieneekin kohtalosi tunteiden maailmassa, älä kadota
rohkeuttasi! Ennen kaikkea älä luule, että perusteellisesti olet
tietämätön ihmiselämän suuresta onnesta, jollet ole tuntenut rakkauden
onnea. Ottakoon onni virran, maanalaisen joen, puron tai järven muodon,
sillä on vain yksi ainoa ja sama lähde sydämemme syvimmässä kammiossa,
ja onnettominkin ihminen voi luoda itselleen kuvan tästä suurimmasta
onnesta.

On totta, että rakkaudessa on huumaus, jota hän ei opi tuntemaan, mutta
tämä huumaus jättäisi vakavan ja vilpittömän sydämen pohjalle vain
suuren alakuloisuuden, jollei hän todellisesta rakkaudesta löytäisi
mitään varmempaa, syvempää ja pysyväisempää kuin tämän huumauksen, ja
mikä on varminta, syvintä, pysyväisintä rakkaudessa, on myöskin
varminta, syvintä ja pysyväisintä jalossa elämässä.

Jokaisen ihmisen ei ole sallittu olla sankarillinen, ihailtava,
voittoisa, nerokas tai yksinkertaisesti onnellinen ulkonaisessa, mutta
vähimminkin suosittu meistä voi olla oikeamielinen, vilpitön, lempeä,
ihmisrakas, jalomielinen. Vähimminkin lahjakas voi tottua katselemaan
ympärilleen ilman ilkeyttä, kateutta, kaunaa, ilman turhaa murhetta.
Huono-osaisinkin voi ottaa jollakin tavoin ääneti osaa -- eikä se aina
ole onnettominta -- ympäristönsä iloon. Taitamattominkin voi tietää,
mihin asti hän antaa anteeksi loukkauksen, jättää sikseen virheen,
ihailla inhimillistä sanaa tai toimintaa. Vähimminkin rakastettu voi
rakastaa ja kunnioittaa rakkautta. Toimiessaan näin hän kumartuu sen
lähteen yli, jonka yli onnellisetkin kumartuvat useammin kuin
luullaankaan onnen hehkuvina hetkinä saadakseen varmuuden, että todella
ovat onnellisia. Sisimmällä rakkauden autuudessa niinkuin sisimmällä
oikeamielisen vaatimattomassa elämässä, jolle sattuma ei ole tahtonut
hymyillä, ei ole mitään muuta muuttumatonta ja liikkumatonta kuin
oikeamielisyys, luottamus, hyväntahtoisuus, vilpittömyys ja jalous.
Rakkaus antaa vähän enemmän loistoa näille valokohdille, ja senvuoksi
meidän on etsittävä rakkautta. Rakkauden suurin etu on, että se avaa
silmämme näkemään eräitä rauhallisia ja suloisia totuuksia. Rakkauden
suurin etu on, että se valmistaa meille tilaisuuksia yhdessä ainoassa
kohteessa rakastaa ja ihailla, mitä meillä ei olisi ollut järkeä eikä
voimaa rakastaa ja ihailla tuhansissa eri seikoissa, s.o. että se
laajentaa sydäntämme tulevaisuuden varalle. Mutta tämän ihmeellisimmän
rakkauden pohjalla ei milloinkaan ole muuta kuin varsin yksinkertainen
onnentunne, hyvin ymmärrettävä hellyys ja ihailu, helposti saavutettava
luottamus, varmuus ja vilpittömyys, hyvin inhimillinen kunnioitus ja
antaumus, jotka onnettomuuksienkin vainoaman hyvän tahdon pitäisi
havaita synkistyneessä elämässään, jos sillä olisi vähän vähemmän
katkeruutta, vähän vähemmän kärsimättömyyttä, vähän enemmän
aloitekykyä, vähän enemmän tarmoa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viisaus ja kohtalo" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.