Title: Tapaus sotilaan elämästä
Author: Berton, Pierre, Mme.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tapaus sotilaan elämästä" ***


TAPAUS SOTILAAN ELÄMÄSTÄ


Kirj.

Pierre Berton


Suomennos



Raumalla,
Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa,
1889.



Kenraali nukkuu päivällis-unta, mutta unensa on hyvin omituista
laatua. Hän ei vastaa, kun häneltä jotakin kysytään; mutta hän kuulee
kaikki mitä hänen ympärillänsä puhutaan; kun huoneessa olijain puhe
loukkaa häntä, havahtuu hän, tulee äkkiä liikkeesen, kiivastuu, lakkaa
kuorsaamasta, voidakseen riidellä ja saattaa jatkaa jupakkaansa sitten
kokonaisen tunnin. Olin lyhyt aika sitten tullut käskyläis-upseeriksi
tuon paksun, lyhytkaulaisen miehen luoksi enkä ollut juuri koskaan
ajatellut häntä missään edullisessa valossa. Hänellä oli takanansa
loistava sotilas-ura, mutta kerrottiin, että hän oli ollut kovin julma
sodassa ja oli hänestä sanottu, ett'ei hän säästänyt sotamiehiään.
Hän näytti vilpittömältä, mutta tuimalta käytöksessään, hän oli
oikeutta noudattava, mutta ankara. Hän oli hiljainen ja harvapuheinen
sekä saattoi viettää koko päivän tupakoiden, sanaakaan lausumatta.
Hänen vanhoissa rehellisissä sotilaskasvoissansa ilmauntui vaan
hidasmielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Olin tullut jo niin pitkälle
epäilyksissäni, että kysyin itseltäni, salaisiko tuo näennäinen
mietiskeleminen todellakaan mitään ajatusta. Hehkuiko tulta tuon paksun
tuhkan alla? -- Elähdyttikö tuota lihaläjää mikään sielu? -- Siitä
sain tilaisuuden muodostaa mielipiteeni ensi kerralla, kun olin läsnä
kenraalin äkillisesti havahtuessa siten, kuin äsken olen maininnut.

Sinä iltana nukkui hän tai näytti nukkuvan, kuten tavallisesti.
Keskustelu kahvipöydän ääressä käsitteli sotilas-elämän hyviä puolia ja
vaivaloisuuksia. En muista, kuka se oli, joka sanoi, että sotilas-ura
oli jaloin kaikista, syystä että jok'ikinen kunnianhimo oli sotilaalle
sallittu, sekä onnellisin, koska velvollisuus aina esiyntyy selvästi ja
täysin ymmärrettävästi niinkuin määrätty käsky; sitä on helppo tuntea
ja sitä voi empimättä tai katumatta totella, vaikka kuinkakin kova se
toisinaan voi olla.

"Kuka sen tyhmyyden virkkoi?" huudahti kenraali, avaten silmänsä ja
äkkiä asettautuen suoraan asentoon nojatuolissansa sekä kääntyen meidän
puoleemme. "Se on epäilemättä onnellinen mies, joka ei milloinkaan
ole tuntenut mitään epäilystä sotilas-elämässänsä, ja jolle hänen
velvollisuutensa, vaikkapa se olikin aivan selkeä hänen sielullensa,
ei koskaan ole sitä täyttäessä tuntunut julmalta. Mitä minuun tulee,
niin en ole sitä laatua. Usein, vallan usein on minun täytynyt kysyä
itseltäni, mikä todellakin oli velvollisuuteni, ja kuinka kauas
oikeuteni ulottui. Sotilas-urallani olen tehnyt tekoja, joita on
pidetty sankaritöinä, mutta joita kuitenkin olen tehnyt vasta pitkän
miettimisen jälkeen ja jotka olen murhemielin toimittanut. Niiden
muisto katkeroittaa vielä mieltäni, koska en tänäänkään voisi sanoa,
olenko tehnyt oikein vai väärin. Tahtoisinpa tietää, mitä te olisitte
tehneet minun oloissani, sellaisessa tilaisuudessa, jossa kerran
satuin olemaan ja josta nyt aion kertoa teille.

"Tämä asia tapahtui Italian sodan toisen jakson aikana Milanon
valloituksen jälkeen. Tunnetteko noita tasangoita Lombardiassa, mikä
on hedelmällisin ja yksitoikkoisin maa koko maailmassa? Alinomaa
samoja maissi- ja vehnävainioita, samojen silkkiäispuiden ympäröiminä,
samojen viiniköynnösten kietomina! Viiniköynnöksiä, riisiä ja vehnää,
vehnää, riisiä ja viiniköynnöksiä; Turinista aina Paduaan saakka
ihan vaihtelematta aivan samaa. Kokonaisien peninkulmien matkan on
maisema yhtä tasainen kuin tämä piljaartivaate. Itsestään selvä
on, että maisema, koska joka vainion lopulla sitä ympäröi joukko
puita, ei milloinkaan tarjoa näköalaa kauemmaksi kuin noin sata
meetriä eteenpäin, jos ei seudun tarkastaja halua kiivetä johonkin
kellotapuliin. Jos ei ole varustautunut hyvillä oppailla tai tarkoilla,
pienimpääkin huomauttavilla kartoilla, on äärettömän vaikea kulkea
oikeaa tietä tuossa ketojen, polkujen ja soiden muodostamassa
sekasorrossa, jota alituisesti katkaisevat virrat ja kanavat.

"Olin siihen aikaan kapteenina ja olin neljä vuotta kuulunut kenraali
Marchant'in taapiin. Hänen komentamansa divisioona oli sillä
hetkellä armeijan vasempana siipenä. Asemamme oli hyvin vaarallinen;
kenraalitaapi ei ollut pitänyt tarpeeksi lukua teiden välimatkoista
ja vaikeuksista, sen marssijärjestys oli huonosti mietitty. Sen
kiertoliikkeen kautta, jota äsken oli aloitettu, olimme jo joutuneet
muista eroitetuksi ja olimme vaarassa joutua vangeiksi. Itävaltalaiset
joukot eivät olleet tulleet täydellisesti lyödyksi meidän ensimäisessä
onnellisessa kahakassamme, ja voi heidän puoleltansa vielä odottaa
jotakin rohkeaa hyökkäystä. Heillä oli sitäpaitsi se etuisuus
meidän suhteemme, että he liikkuivat tutulla alalla. Saapuessamme
noin kello kolme jälkeen puolenpäivän Fassanoon, jossa ensimmäiset
rivimme pysähtyivät, ja jossa minun tuli pitää huolta etuvartioiden
asettamisesta, näin torilla pienoisen pojan, jota joukko sotamiehiä
ympäröi. Poika itki; minä kysyin häneltä syytä itkuunsa.

"'Herra kapteeni', vastasi muuan kersantti, 'emme voi ymmärtää sanaakan
hänen mongerruksestansa.'

"'_Babbo_!' huusi poika. '_Io voglio vedere il babbo_!' (Minä tahdon
nähdä isäni.)

"'_E dov' è il babbo_?' (Ja missä on isäsi?) kysyin minä. Kun poika
kuuli omaa kieltänsä puhuttavan, rauhoittui hän hiukan ja sain pian
kuulla hänen vaiheensa. Hänen nimensä oli Guiseppe Betti ja oli hän
kotoisin San Nazaron kylästä, joka oli puolentoista peninkulman päässä
sieltä.

"Hän oli noin kymmenen vuoden vanha, mutta näytti nuoremmalta, koska oli
varreltaan vähäinen ja hento. Hänellä oli jotensakin iso pää, viisaat
silmät, musta tukka, joka kiehkuroina peitti otsankin, sekä keltaisen
ruskea iho, ja erinomaisen valkoiset hampaat. San Nazaron ja sen
ympäristön asukkaat olivat paenneet kylistänsä ja siirtyneet Reggiolon
vähäiseen kylään, joko pelosta että tappelu tapahtuisi niillä tienoin
tai siitä syystä että itävaltalaiset olivat heidät karkoittaneet.
Itävaltalaiset eivät nimittäin tahtoneet sallia keitään asukkaita
jäädä noihin kyliin, peläten että me niistä saisimme tienoppaita,
kulkeissamme Addan kahlamopaikkojen ja soiden kautta. Guiseppe'n äiti
oli heti paennut kahden tyttärensä ja vanhan äidinäitinsä kanssa.
Mies oli jäänyt jälelle ja olisi hän lähtenyt seuraavana päivänä tuon
pienoisen pojan kanssa, koottuansa arvokkaimmat kapineensa rattaille.
Hän oli viipynyt siellä, koska hänen todellisena talonpoikana oli
vaikea erota kedoistaan ja talostaan, ja siten oli hän tullut
pakoitetuksi viettämään osan yöstä Fossanossa. Mutta hänen herätessään
olivat rattaat kadonneet; joku maankuleksija oli luultavasti varastanut
ne hänen nukkuessaan.

"'Ne eivät voi olla kaukana', oli hän sanonut pojalleen. 'Odota täällä
minua, äläkä liiku paikaltasi.

"Siitä hetkestä alkaen odotti poika isäänsä tuossa hylätyssä ja autioksi
jääneessä kylässä, mutta isä ei tullut takaisin.

"Muutamia viikkoja aikaisemmin olin minä eronnut pojastani, joka
oli melkein saman-ikäinen ja samankokoinen; huomasin jonkun
yhdennäköisyyden hänen ja tämän onnettoman yksinjääneen olennon
välillä, jota nyt koetin lohduttaa niin hyvin kuin taisin.

"'Minä olen nähnyt isäsi', sanoin niinä hänelle. 'Hän tulee tänä iltana
takaisin luoksesi ja on käskenyt minun siihen saakka pitämään sinusta
huolta.'

"Hymy palasi takaisin pojan huulille, kun puhuin hänelle hänen
isästänsä; kuitenkin näytti hän vielä hiukan epäilevän ja kysyi minulta:

"'Oletteko itävaltalainen?'

"'En. Me olemme ranskalaisia.'

"'Niin, eihän teillä olekkaan valkoisia univormuja', huudahti hän
iloisesti. '_Evviva la Francia! Evviva l' Italia_!' (Eläköön Ranska!
Eläköön Italia!). Ja hän viskasi hattunsa korkealle ilmaan.

"Parin minuutin kuluessa oli hän tullut hyväksi ystäväksi niiden
sotamiesten kanssa, joiden huostaan olin hänet jättänyt. Pidin huolta
siitä, että hän sai jotakin syödäksensä, sillä hän oli kuolemaisillaan
nälkään. Sitten lähdin eversti R:n seurassa Villa Nova'an, saadakseni
etuvartijat paikoilleen asetetuiksi.

"Äkkiä huomasin tiensyrjässä, juuri kuin olimme kääntymäisillämme
syrjätielle pienoisen puuryhmän läheistössä vähäiset kärryt, jotka
vielä puoleksi olivat täytetyt joillakin jykeillä huonekaluilla ja
talouskapineilla, joista jäännökset vielä olivat sirotettuina pitkin
maata. Hevonen, joka oli vetänyt rattaita, oli kovimmassa kiiruussa
tullut niistä irroitetuksi, sillä aisat olivat katkaistut poikki.
Muutamia askeleita kauempana makasi talonpoikaisiin vaatteisiin
verhottu mies pitkänään maassa, kasvot painettuina veren ja loan
sekoitukseen, jonka ylitse joukko mustia kärpäsiä surisi. Tukeva sauva
makasi hänen vieressänsä, se oli arvatenkin pudonnut hänen kurttuisesta
kädestänsä. Pikku Guiseppen kertomus muistui heti mieleeni. Talonpoika
oli omaksi onnettomuudekseen tavannut varkaat ja tullut murhatuksi,
kun hän tahtoi puollustaa omaisuuttaan. Ruumis oli aivan kangistunut;
hänen taskussansa oli nuoralla sidottu paperikääry, josta selvästi
sain tietää, kuka kuollut oli. Hän oli todellakin Guiseppen isä. Koko
tarkastus vaati ainoastaan silmänräpäyksen ajan; meillä oli muita
asioita ajateltavana, enkä minäkään kovin paljon ottanut huomiooni
noita vähäpätöisiä asioita; myöhemmin saivat ne vasta suuremman
merkityksen minun silmissäni, ja nyt esiyntyvät ne muistossani
ihmeteltävässä selveydessa. (Tätä sanoessaan rupesi kenraali kovasti
puhaltelemaan; se oli hänen tapansa huokailla).

"Minä olin kuitenkin hartaasti ottanut osaa tuon pienen pojan kohtaloon,
ja silloinkin kun paraikaa asettelin etuvartijoita ajattelin vaan
häntä. Myönnän ett'ei tuohon osanottooni ollut ainoastaan syynä hänen
surullinen ja liikuttavainen orpoutensa; pääasiallisesti herätti hän
myötätuntoisuuttani sentähden että hän oli niin poikani kaltainen, joka
hänkin voi ennen pitkää olla isätönnä. Me olemme nyt luodut siten, että
itsekkäisyys seoittaa ryönäänsä meidän parhaimpiin ajatuksiimme. Se
onnettomuus, joka meihin enin vaikuttaa, on joko se, joka juuri uhkaa
meitä, tai se, joka juuri on meitä kohdannut.

"Loppupäätös kaikesta tästä oli, että ne huolet, jotka jo tätä ennen
olivat minua rasittaneet olivat lisäyntyneet yhdellä uudella, ja että
minä, sittenkuin olin palannut takaisin pääkortteriin ja antanut
ilmoituksen kenraalille siitä mitä olin tehnyt ja saanut hänen käskynsä
seuraavaa päivää varten, ratsastin takaisin Fossanoon, jossa olin
viettävä yöni, ja heti sinne tultuani tiedustelin pikku ystävääni
Guiseppeä.

"Tapasin hänet leikittelemässä sotamiesten kanssa ja iloinen oli hän
kuin peipponen. Niin pian kuin hän näki minut, riensi hän minua vastaan.

"'_Ma mio padre, capetano! non è dunque venuto con voi_?' (Mutta isäni,
kapteeni! eikö hän ole kanssanne?)

"'Ei.'

"'Oletteko nähneet häntä?'

"'Olen.'

"'Minkätähden hän ei tullut?'

"'Hän ei voinut vielä tulla, mutta minä lupasin hänelle, että veisin
sinut äitisi luoksi. Huomen-aamulla lähetän sinut Reggioloon muutamain
sotamiesten seurassa.'

"'Mutta eikö isäni tule mukaan?'

"'Ei'

"'Vaan kyllä kai te tulette?'

"'En.'

"'Mutta minä en mene niiden sotamiesten kanssa, jotka eivät osaa italian
kieltä. Minä jään teidän luoksenne.'

"'Niin, tämän illan saat olla luonani.'

"Kuta enemmän häntä katselin, sitä selvemmin astui silmiini hänen
yhdennäköisyytensä poikani kanssa. Palvelijani oli valmistanut minulle
huononlaisen illallisen muutamassa kaupungin mökeistä ja hankkinut
minulle muutamia heinäkimppuja, joille voisin asettautua levolle.
Sinne vein myös tuon pienen pojan; hän söi äärettömällä ruokahalulla,
minun seisoessani hänen vieressänsä ja katsellessani kuinka ruoka
katosi hänen nuoreen suuhunsa. Pisara Chianti-viiniä irroitti hänen
kielensä kantimen, ja hän laverteli alinomaa. Hänen sanansa ilmaisivat
jonkunlaista ihailua, melkeinpä jumaloimista varsinkin hänen isäänsä
kohtaan ja sitten kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat kaukaisemmassa
tai likeisemmässä yhteydessä hänen kanssansa, tai olivat hänen
omaisiansa. Hän teki minulle loistavan kuvauksen San Nazorosta,
isänsä kylästä, joka epäilemättä oli kaunein kylä koko Lombardiassa,
sekä isänsä talosta, joka vastaansanomattomasti oli kaunein talo San
Nazarossa.

"Hänen isänsä kanat olivat kauneimmat kanat koko Italiassa, hänen
aasinsa paras aasi, hänen riissivainionsa ihanin koko niemimaalla,
hänen viinitarhastansa saatiin: parhaat rypäleet j.n.e. Se henkilö,
joka oli Guiseppen ihailussa ylinnä hänen isänsä jälkeen, oli hänen
setänsä, joka asui rämeen toisella puolella, Polesellassa. Jaloin näky
mitä Guiseppe voi ajatella oli epäilemättä nähdä nuo kaksi veljestä
sunnuntaisin yhdessä viinipullon ääressä.

"Hänen leikkipuheensa huvittivat minua; sain hänen avaamaan sydämmensä
minulle ja vastasin ystävällisesti hänen lapsellisin kysymyksiinsä. Oli
selvä, että hän oli minuun oikein mielistynyt; olin saanut osakseni
kaiken hänen myötätuntoisuutensa. Illallisen jälkeen oli minulla paljon
vaivaa kehoituksillani saada hänen levolle menemään; hänen pienet
aivonsa olivat joutuneet kovaan kiihkoon ja hän puhui lakkaamatta.
Vihdoin hän kuitenkin paneutui lemuavista heinistä valmistetulle
vuoteelleni, jossa hän pian vaipui uneen hymy huulillansa, ja minä,
joka yhä edelleen häntä katselin, nukahdin vihdoin itsekin.

"Kello kaksi aamulla nousin ylös, yö oli kulunut hiljaan ja
levollisesti. Seudun ollessa vielä puolihämärään peitettynä nousi
miehistö lepopaikoiltaan, kuormitti ja satuloi hevoset, ja kaikki
valmistautuivat ollaksensa valmiina lähtöön. Sain ilmoitukset
etuvartijoilta ja toivoin kohtaavani kenraalin Pizzale'ssa.

"Ennenkuin nousin hevosen selkään, palasin vielä kerran kortteliini,
johon valkeneva aamuhämärä loi varsin himmeästi valoa. Pienoinen
ystäväni makasi vielä syvässä unessa heinävuoteellamme. Hän oli
epäilemättä tottunut varhain aamusin nousemaan vuoteeltansa; mutta
viini oli tehnyt hänen unensa raskaaksi. Katselin häntä silmänräpäyksen
ajan ja menin matkoihini.

"Olin lähettänyt käskemään sitä ala-upseeria, jonka tuli olla Reggioloon
takaisin lähetettävien tyhjien sotavaravaunujen suojelusväen
päällikkönä. Näytin hänelle pojan ja käskin hänen pitää huolta
hänestä ja viedä hänet hänen äitinsä luo. Hän oli vanhentunut
sotapalveluksessa, silmäili poikaa ystävällisin silmin ja sanoi: 'Kyllä
toimitan käskynne, herra kapteeni!'

"Aamu valkeni, miehistö seisoi asettuneina riveihin. Kello neljä,
sittenkuin väkeni jo oli lähtenyt marssimaan, lähdin itse ratsastamaan
Pizzalea kohti.

"Olin tuskin ratsastanut puolta peninkulmaa, kun äkkiä pysähdyin; olin
kuullut kiväärin-laukauksen. Heti sen perästä kuului toinen, sitten
kolmas, ja kohta paukkui järjestetty kiväärin tuli, vaikka se ei
ollut erittäin voimakas. Se kuului siltä suunnalta, johon joukkomme
oli kulkenut. Marssimme oli siis kohdannut vihollisten vartijalinjan.
Ajattelin juuri kääntyä takaisin, kuu jälleen pysähdyin kuullessani
laukauksia, jotka kuitenkin kajahtelivat heikommin ja kuuluivat
juuri kuin kaikuna edellisistä. Se ampuminen kajahteli kuitenkin
vastakkaiselta suunnalta, Pizzale'sta päin. Olimmeko joutuneet kahden
tulen väliin?

"Kiiruhdin takaisin Fossanoon; kylän ulkokulmassa kohtasin eversti
B:n, joka oli järjestänyt kaksi pataljoonaansa vilkeriviin. Koska
paljon lukuisemmat vihollisjoukot häntä kiivaasti ahdistivat, ei hän
kauan voinut pitää puoltansa, joll'ei saisi apua. Käännyin jälleen
joutuisasti Pizzale'en päin. Ratsastaessani täyttää laukkaa Fossanon
torin poikki, näin pienen talonpoikaispoikamme ovemme kynnyksellä.
Kiväärintuli oli hänet herättänyt ja hän katseli enemmän kummastuksella
kuin levottomuudella kylän läpi marssivia sotamiehiä. Näin kaikki tuon
ainoastaan vilaukselta, sillä riensin pois niin nopeasti kuin hevoseni
suinkin jaksoi nelistää.

"Kenraali ei ollut kauemmin Pizzale'ssa; kolme neljännestuntia myöhemmin
saavutin hänet Rebecco'ssa. Vaihdettuamme muutamia sanoja, oli meillä
asemamme selvänä. Vihollinen oli osannut hyväksensä käyttää armeijasta
eroitettua asemaamme, johon me olimme jätetyt, sekä maanlaadun
luonnollisia etuja. Heidän hyvin mietityt liikkeensä tarkoittivat
piirittää meidät, eroittaa meidät täydellisesti päävoimasta ja
pakoittaa meidät avunpuutteessa antautumaan. Se ryhmä kyliä, joka
oli hallussamme, Rebecco, Pizzale, Piana, San Nazzaro ja Fossano,
muodostaa jonkunlaisen soikulais-muotoisen areenan, jota toiselta
puolelta ympäröi Addan vuolas ja syvä virta ja toiselta puolelta
läpitsepääsemättömät rämeet. Leveä maantie kulkee tämän areenan
poikki Rebeccon ja Fossanon kohdalta, jossa ainoat kaksi mahdollista
ulospääsyä löyty. Vihollinen oli asettunut vahvaan asemaan Rebeccon
eteen, siten että se katkaisi meidät muusta armeijasta ja esti meidän
muonakuormastojemme tulon; se karkasi meidän kimppuumme juuri samalla
hetkellä, kuin aioimme avata meillemme ulospääsyn tuosta solukasta
Sen yhdysliikkeet olivat turvatut Addan toisella rannalla. Meidän
asemamme oli vahva ja me olisimme voineet pitää puolemme paljon
voimakkaampaa vihollista vastaan, jos olisimme olleet muonalla
varustetut. Pahaksi onneksi oli ruoka- ja ampumavaroja varastoissamme
aivan riittämättömästi. Viivähtäneet kuormastot eivät olleet ehtineet
jälessämme tulemaan edellisenä päivänä, ja vaikka voisikin otaksua,
ett'eivät ne olleet joutuneet vihollisten käsiin, eivät ne kuitenkaan
saattaneet meitä enää saavuttaa.

"Kenraali ei siekaillut silmänräpäystäkään, vaan osoitti tässäkin
viheliäisessä asemassa tarkkaa käsitystänsä ja tavallista
päättäväisyyttänsä vaaran hetkellä. Oikeinta oli olla peräytymättä,
kun koko muu armeija kulki eteenpäin. Sittenkuin hän oli jättänyt niin
ison osan joukostansa, kuin välttämättä tarvittiin, jotta voitaisiin
viholliselle vastarintaa tehdä, asemiinsa Rebeccon luona, määräsi hän
jäännökset joukoistansa marssimaan Fossanoon. Tykistö riensi sinne
täyttä ravia, sillä eversti B. tarvitsi kiireistä apua. Olin eronnut
hänestä kello viisi aamulla, ja oli kello jo puoli kahdeksan, kun
palasin Fossanoon kenraalin seurassa.

"Oli todellakin viimeisellä hetkellä kun saavuimme. Kun olimme
rientäneet haavoitetuilla täytettyjen katujen kautta, näimme
tasangolla eversti B:n urhoollisten sotamiesten, jotka olivat jo kauan
kestäneet itävaltalaisen tykistön tulta, hitaasti peräytyvän neljä
kertaa suuremman vihollisjoukon edestä. Jos vielä hiukankin olisimme
viipyneet, olisi tämä asemamme ollut menetetty.

"Onneksi oli meidän tykistömme ihan kintereillämme. Kymmenen
minuuttia myöhemmin olivat patteriat järjestyksessä ja pysäyttivät
itävaltalaisten eteenpäin tunkeutumisen. Meidän ensimmäisiä
kanuunanlaukauksiamme tervehtivät hurraahuudoilla nuo urhokkaat miehet,
jotka kolme tuntia olivat taistelleet yksi neljää vastaan. Vielä
tunnin ajan täytyi odottaa muiden rykmenttien tuloa, mutta niin kauan
piti urhoollinen 37:äs rykmentti, tykistön avulla, puoltansa kylän
edustalla, eikä väistynyt askeltakaan takaperin.

"Vihdoin saapuivat uudet joukot. Kenraali viskasi heidät heti vihollista
vastaan, joka ensi rynnäkössä ajettiin takaperin puolen penikulman
matka Robbioon päin. Mutta siellä kohtasivat meikäläiset lujan aseman,
jota voimakas tykistö puollusti. Vihollisen rintaman edessä katkaisi
kanava tien sotamiehiltämme. Kahden hyökkäyksen jälkeen täytyi
meidän tunnustaa se tosiasia, että auttamattomasti olimme joutuneet
saarroksiin.

"Joukkojemme askel askeleelta vetäytyessä takaisin Fossanoon, jonka
puollustamiseen meidän nyt täytyi tyytyä, ratsastimme kenraali ja minä
sinne täyttä laukkaa väkemme sijoittamiseksi tarpeellisia valmistuksia
varten. Pysähdyimme ensimmäisten talojen kohdalle. Kenraali veti
kulmiansa suonenvedontapaisesti ryppyyn ja pureskeli lakkaamatta
sammunutta sikarriansa.

"'Emme saa pettää itseämme', virkkoi hän minulle. 'Jos emme saa apua,
olemme hukassa. Hätätilassa saattaa tulla toimeen leivättä, mutta ei
ilman ampumavaroja. Mitä apujoukkoihin tulee, lähetetään niitä meille
ainoastaan siinä tapauksessa, että niitä pyydämme. Eikö ole mitään
keinoa, jonka avulla pääsisimme pois tästä hiirenloukusta? Eikö täältä
ole mitään muuta tietä tai polkua?'

"'Ei ainakaan Adda-joen tällä puolella, mutta kenties sellainen tuolla
rämeikössä löytyisi.'

"'Rämeikössäkö? Siis San Nazaron puolella? Mikä pataljoona oli San
Nazarossa viime yönä?'

"'Ensimmäinen pataljoona 37:stä rykmentistä.'

"'Siis on majuuri Bourgeois antava meille tietoja.'

"Kannustimme hevosiamme ja kiiruhdimme majuuri Bourgeois'in luo, joka
koetti koota kaksi komppaniaa pataljoonansa jäännöksistä ja järjestää
niitä erään muurin suojaan.

"'Olen nähnyt', virkkoi hän, 'jotenkin huonon tien, joka koukertelee
rämeen kautta. Sittenkuin olin tarkastanut sitä, kulkematta sitä
kuitenkaan erittäin pitkälle, olen käskenyt vartioida sitä.'

"'Meidän täytyy saada opas, jotta voimme osata sitä kulkea.'

"'Niin, mutta mistä sellaisen voi saada?' sanoi eversti. 'Eihän näissä
kylissä ole jälellä yhtään ainoata elävää sielua.'

"'Minä tiedän oppaan, herra kenraali', sanoi majuuri. 'Se on eräs
hyväluontoinen talonpoika, joka rattaillansa on tuonut kuormastoamme
Reggiolosta. Hän on kotoisin täältä ja tulee hänen tuntea kaikki tiet
ja polut.'

"'Missä hän on?'

"'Torilla rattainensa.'

"'Kiitoksia, herra majuuri.'

"Silmänräpäys sen perästä puhuttelin minä opasta. Hän oli noin
viidenkymmenen vuotias ja ulkomuodoltaan jotenkin yksinkertaisen
näköinen. Hän tiesi huonon tien, joka johti San Nazarosta Polesellaan
soiden läpi, ja Polesellasta oli minun helppo päästä pääkortteriin.
Niin pian kuin olin luvannut rahoja, oli hän valmis opastamaan minua
vaikka maailman äärimmäiseen päähän.

"'Sinun tulee ottaa sotamiehiä mukaasi ja tutkia tuota tietä', sanoi
kenraali minulle, kun ilmoitin hänelle tämän hyvän uutisen. 'Sinun
pitää ottaa selko mihin se johtaa, jotta joko voimme peräytyä sitä
myöten tai sitä tietä saada apua. Mutta tärkeintä on, jos nimittäin
sitä pääset kulkemaan, että riennät pääkortteriin ja ilmoitat
minkälainen asemamme on. Pois nyt ja pidä kiirutta. Muutoin et enää
tapaa täällä ketään hengissä.'

"'Tuossa on minun suojelusväkeni', sanoin minä.

"Olin juuri noiden tyhjien ampumavara-kärryjen läheisyydessä, joita ei
oltu voitu lähettää takaisin Reggioloon, havainnut rakuunat, joiden
olisi ollut määrä olla niiden suojelusväkenä. Guiseppe oli kiivennyt
istumaan eräille rattaille.

"'Lapsi raukka!' sanoin itsekseni. 'Hän ei saa nähdä äitiänsä aivan
heti.'

"Kenraali viittasi ja viisitoista miestä noiden tyhjien kärryjen
vartijoista erkani muista ja liittäytyi minuun suojelusväekseni.
Muuan niistä antoi oppaan istautua taaksensa hevosen selkään ja me
ratsastimme tiehemme, pikku Guiseppe'n epätoivoisesti viittaillessa
minulle hatullansa.

"Puoli tuntia myöhemmin olimme ratsastaneet ihmisistä ihan tyhjän
Nazaron kylän läpi, ja nyt saavuimme huonolle tielle, joka useita
mutkia tehden johti soiden sekaan. Nämät suot ovat juuri kylän
edustalla viljellyt riissivainioina, mutta kilomeetrin matka ulompana
muuttuvat ne todellisiksi rämeiksi, joissa vesikasvit levittelevät
lehtiänsä vihertävälle vedenpinnalle, jossa tiheästi kasvaa kahiloita.
Siellä täällä muodostavat puuryhmät pienoisia saaria ja peittävät
näköalan, joka paitsi näitä esteitä ulottuisi laajalle tällä tasaisella
maalla. Tie kiemuroi epätasaisena, likaisena, täynnä rattaiden jälkiä
ja mädäntyneitä risukimppuja pitkin noita soita, ja keskeyttivät sitä
joka silmänräpäys toiset tiet, ja toisinaan katosi se veden alle,
mikä viime päivien myrskyjen johdosta oli melkoisesti noussut. Tämä
oli oikea labyrintti. Asetutin oksia pahimmille paikoille, jotta
löytäisimme tien takaisin. Oli selvä ett'ei saattanut ajatellakaan,
jotta joukkomme voisivat peräytyä tämän loakon kautta, sillä tykistö
ei millään tavoin pääsisi siitä kulkemaan.

"'Onko tie koko matkan näin huono?' kysyin minä tietsariltamme.

"'Ei se yhtä huono joka paikassa ole; kun päästään ulos metsätasangolle,
niin johan se rupeaa jotensakin laatuun käymään, herra kapteeni.
Mutta sitten muuttuu se vielä huonommaksi ja vaivaloisemmaksi aina
Polesellaan saakka.'

"'Onko Polesellaan vielä pitkä matka?'

"'Emme ole vielä puolitiessäkään, herra kapteeni.'

"Tirkistelin alinomaa eteenpäin, mutta vähän siitä oli apua että
kohouduin jalustimissa, en voinut nähdä niiden pensaiden läpi, jotka
peittivät näköalan. Vihdoin tulimme ulos pensastosta, ja minulla oli
nyt laaja näköala edessäni.

"Olimme saapuneet metsätasangolle, josta opas oli puhunut. Tie
ojentautui tällä kohdalla suoraan halki suon, eikä mikään kasvullisuus
enää peittänyt sitä katsojalta; se kulki siis aivan selvästi nähtävänä
puolen tunnin matkan, ennenkuin tuli pensaiden väliin, johon jälleen
katosi. Kaukana edessäni näin kellotapulin huipun; osoitin sitä ja
kysyin oppaalta:

"'Onko Polesella tuolla?'

"'Niin on, herra. Kun pääsemme tasangon päähän olemme puolitiessä.'

"Rämeen oikealla puolellamme ulottuessa ainakin niin kauas kuin silmä
kantoi, oli se vasemmalla puolellamme, noin neljän sadan meetrin päässä
meistä, jonkunlaisen ojan rajoittamana.

"'Mikä tuo on?' kysyin minä oppaalta. 'Onko se tie?'

"'Ei, herra kapteeni! Se on kanava.'

"'Eikö se katkaise tietämme?'

"'Ei, herra kapteeni! se lähenee sitä tosin tuolla vähän etäämpänä,
mutta sitten se tekee mutkan ja menee toisaalle päin.'

"Tässä tuokiossa olimme ihan tasangolla; katselin kanavan ojannetta
lähemmin kysyen itseltäni, eikö se ollut yhteydessä itävaltalaisten
joukkojen kanssa. Äkkiä tuprusi kanavan varrella savua, ja hyvin
tähdätty kiväärintuli kohtasi meitä sivulta.

"Yksi mies ja kaksi hevosta oli jo ammuttu takanani, edessäni näin erään
rakuunan hevosen, joka oli hurjistunut kivusta, tekevän raivokkaita
hyppäyksiä. Sen ratsastaja ei voinut sitä hallita, se hyökkäsi
eteenpäin huimaa vauhtia ja sekä hevonen että ratsastaja kaatuivat
viisisataa meetriä kauempana, itävaltalaisten luotien lävistäminä.

"Joukkomme oli joutunut hiukan epäjärjestykseen; mutta se keräyntyi
pian uudestaan, ja aioin juuri huutaa 'eteenpäin!', kun näin oppaamme,
joka äkkiä syntynyttä häiriötä hyväksensä käyttäen oli hypännyt alas
hevosensa selästä, juoksevan kaikin voimin takaisin samaa tietä, jota
olimme tulleet. Ratsastin heti hänen jälkeensä, kaikki noudattivat
esimerkkiäni ja jälleen olimme pensasten suojassa, niin ett'eivät
itävaltalaisten luodit meitä tavanneet. Tartuin opasta kurkkuun.

"'_Canaglia! Vigliacco_!' huusin minä hänelle. 'Aiotko lähteä
käpälämäkeen heti ensimmäiset laukaukset kuultuasi!'

"'Voittehan nähdä, ettemme pääse kauemmaksi!'

"'Siinä tapauksessa täytyy sinun osoittaa meille toisen tien.'

"'Ei ole toista tietä.'

"'Siis täytyy meidän mennä eteenpäin tätä tietä.'

"'Ei yksikään meistä pääse elävänä tasangon poikki.'

"'Sepä nähdään.'

"'Kanava tulee tuolla kauempana yhä lähemmäksi tietä; sata askelta vielä
eteenpäin ja te makaatte kuolleena.'

"'Tahdotko tulla mukaan?'

"'Niin hullu en ole.'

"Vaikka väkeni ei ymmärtänyt italian kieltä, arvasivat he kuitenkin
mitä mies sanoi, ja hänen arkuutensa saattoi tarttua heiliinkin. Tästä
täytyi tulla loppu; vedin esille pistoolin kotelosta.

"'Nyt lähdet liikkeelle, tai ammun luodin otsaasi!' Talonpoika alkoi
itkeä.

"'_Ah! povero me! Sono perduto!... Ah! la mia povera moglie! Santa
vergine, santi angioli, abbiate pietà d'un povero peccatore_!' (Oi,
minua miesraukkaa! Olen hukassa! Oi, minun vaimoparkani! Pyhä neitsy,
pyhät enkelit, säälikää kurjaa syntistä!)

"Ja hän heittäysi polvilleen, tehden ristinmerkin, Iöi rintaansa ja
lukea jonotti koko joukon rukouksia.

"'Lapset', virkoin minä sotamiehille, 'jos vaan yksikään meistä voi
päästä läpitse tämän mielien kanssa, niin ei ole lukua, vaikka muut
jäisimmekin kuolleina tantereelle; nyt eteenpäin täyttä laukkaa!
Eläköön keisari!'

"'Eläköön keisari!' huusivat rakuunat.

"Muuan sotamies, joka oli pahoin haavoitettu, pantiin makaamaan erään
pensaan siimekseen. Opas, joka näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä,
nostettiin hevosen selkään ja sijoitettiin kahden rakuunan väliin.
Minä ratsastin hänen jälestänsä; puolet osastostamme ratsasti edellä,
toisten seuratessa jälestä hyvin hajallaan, jotta vihollisten luotien
ei olisi niin helppo uhrejaan kohdata.

"Kaikki kävi alussa oivallisesti. Vihollinen ei ollut odottanut meidän
äkillistä palautumistamme, se tuli sille ihan arvaamatta. Nopeasta
ratsastuksestamme oli sitäpaitsi seurauksena, että viholliset eivät
voineet tähdätä tarkasti. Puolitiessä täytyi meidän jättää kaksi miestä
jälkeemme; mutta siitä silmänräpäyksestä alkaen lähestyi kanavan ojanne
yhä enemmän tietämme, ja meitä ammuttiin nyt ihan sivulta. Nähdessäni
rakuunoitani kaatuvan joka askeleella, ajattelin että opas ehkä oli
ollut oikeassa ja ettei kukaan meistä pääsisi perille. Pidin häntä koko
ajan silmällä. Hän ratsasti täyttä laukkaa edessäni kahden rakuunan
välissä, selkä köyryssä ja painaen alas päätänsä joka kerta, kun luoti
suhisi ohitse.

"Kiväärinluoti paiskasi hänen vasemmalla puolellansa olevan rakuunan,
jonka tuli suojella häntä vihollisten luoteja vastaan, alas satulasta;
ratsastin heti kaatuneen rakuunan sijalle oppaan viereen, suojaten
omalla ruumiillani sitä miestä, jonka henki oli meille niin kallis.
Meillä oli tuskin kaksisataa meetriä jälellä, kun näin oppaamme äkkiä
kohottavan kätensä taivasta kohti ja sitten raskaasti putoavan maahan
hevosen selästä.

"Hyppäsin heti maahan ja juoksin hänen luoksensa, muiden rakuunain
kiitäessä ohitsemme ikäänkuin tuuliaispää.

"Hän oli pudonnut kasvot päin maata; käänsin hänet selälleen ja etsin
hänen haavaansa. Luoti oli sattunut hänen rintaansa, juuri sydämmen
yläpuolelle. Otin hänet syliini, nostin hänen päätänsä ja huusin
hänelle kuin mielipuoli: 'Tie!... osoita minulle tie!'

"Hän avasi isot hurjistuneet silmänsä, katseli jäykästi tuijotellen
minua, päästi sitten rinnastansa syvän huokauksen ja oikaisihe
viimeisessä suonenvedon tempauksessa; hän oli kuollut.

"Luodit satelivat ympärilläni taajaan kuin rakeet, minun yhä vielä
uppiniskaisesti pudistellessa ruumista. Nousin sitten ylös, riensin
pois ja saavutin vahingoittumatonna joukkoni jäännöksen, viisi miestä,
joista kolme oli haavoitettu.

"Hevoseni oli seurannut muiden mukana ja pysähtynyt niiden kanssa;
istuuduin jälleen satulaan. Minkätähden ei minun, arvelin itsekseni,
onnistuisi löytää tuota hyvää tietä. Kello oli yksitoista
edeltäpuolenpäivän. Koetin päästä niin selville kuin mahdollista
siitä, millä paikoin nyt olimme, muutoin ihan selvästi muistaen, miltä
suunnalta olin nähnyt Polesellan kellotapulin. Viiden minuutin kuluttua
jakautui tie kahteen haaraan. Valitsin sen, joka näytti lähestyvän
Polesellaa Ratsastimme puolen tunnin matkan, kohdaten melkein joka
askeleella uusia teitä, jotka kulkivat ristin rastin meidän tiemme
kanssa. Vihdoin katosi tie veden alle. Annoin miesten toimittaa
tutkimuksia puunoksilla, koska toivoin löytäväni kaalamopaikan, mutta
pehmeää mutaa oli vaan kaikkialla. Ala-upseeri oli uskaltanut liian
kauas hevosineen, ja meillä oli paljon vaivaa vetäessämme häntä
ylös suosta. Valitsin toisen tien, se mutkistui huomaamatta ja toi
minut takaisin lähtöpaikkaani. En tahdo väsyttää teitä kertomalla
teille kaikkia noita turhia yrityksiä, tuota ratsastusta pohjattomien
soiden välillä, liikkumattomassa vedessä auringon raukaisevaisesti
paahtaessa. Enemmän kuin kolme tuntia olimme nyt kuleksineet ympäri
onnen kaupalla, ja sadannen kerran näimme valitsemamme tien katoavan
veden alle. Etumaisena ratsastava rakuuna huudahti äkkiä: 'Kaalamo!
Tässä on kaalamo; nyt on tie tiedossa!' Hän oli tuskin saanut nuo
sanat suustansa, kun näimme äkkiä hänen hevosensa vajoavan alas
liejuun. Mies, joka säikähti tuntiessaan maan vaipuvan allansa,
kohoutui satulassa ja aikoi hypätä lujalle maalle; mutta hänen jalkansa
luiskahti ja hän kaatui tuohon pohjattomaan syvyyteen, jonne hitaasti
vajosi ja upposi. Muta tukehdutti hänen hätähuutonsa, päänsä katosi,
hänen kätensä tekivät vielä muutamia epätoivoisia liikkeitä vedenpinnan
yläpuolella, ja sitten oli kaikki loppunut. Uinaileva vedenpinta sai
jälleen tyynen, vihertävän ulkomuotonsa, eikä siihen jäänyt muuta
jälkeä hevosesta ja ratsastajasta, kuin kaksi mustaa täplää, joiden
pinnalla kaksi isoa vesikelloa poreili.

"Palasimme takaisin uupuneina, ja ollen epätoivoisessa mielentilassa
tuon kamalan näyn tähden saavuimme muutamien silmänräpäysten jälkeen
lähtöpaikkaamme, sen peloittavan tasangon läheisyyteen, jonka poikki
olimme luotisateen läpi ratsastaneet ilman mitään hyötyä ja saaden
osaksemme ainoastaan kalliisti ostettua kokemusta.

"Käskin riisua satulat hevosilta ja annoin sitten väkeni levätä,
ruveten itse miettimään asemaamme. Ei ollut toivomistakaan, että ilman
oppaatta löydettäisiin tie tuossa vaarallisessa sokkelossa; mutta jos
mieli meidän päästä takaisin, täytyi meidän ratsastaa tasangon poikki.
Päätin vihdoin ratsastaa siitä yksinäni, antaakseni kenraalille tiedon
yrityksemme epäonnistumisesta.

"Ratsastin täyttä laukkaa, hevoseni sai ainoastaan vähäpätöisen naarmun,
ja minä pääsin onnellisesti tasangon poikki. Sillä hetkellä olisi luoti
voinut pelastaa minut siitä välttämättömyydestä että täytyi tunnustaa
vastoinkäymiseni ja sitäpaitsi olla läsnä niissä kauhistavissa
seurauksissa, mitä tällä vastoinkäymiselläni oli oleva. Oksat, jotka
olin asetuttanut, näyttivät minulle tien. Ratsastin San Nazaron kylän
läpi ja olin noin kello 4 Fossanossa.

"Kenraali seisoi vielä pureskellen samaa sikaria kylän ulkopuolella,
jonka hän oli varustuttanut rovituksilla ja jossa väkemme puollusti
itseään urhoollisesti. Hän huomasi minut jo etäältä ja riensi vastaani
innolla, mikä suretti minua haikeasti. Kerroin hänelle oppaan
kuolemasta ja turhasta ratsastuksestani soiden keskellä. Lopetin
kertomukseni ja hän oli vaiti.

"'Mitä aiotte nyt tehdä, herra kenraali?' kysyin minä vihdoin häneltä.

"Hän katsahti minuun epätoivoisella silmäyksellä.

"'Mitä tahdot, että tekisin? Me laukaisemme viimeiset
kanuunanlaukauksemme, ja tänä iltana ei ole enää kymmentä patruunaa
jälellä miehen osalle. Huomenna on puolet divisioonastani kuolleina tai
haavoitettuina, ja toinen puoli saa vankeina marssia Tyroliin. Mitä
minuun itseeni tulee, niin vannon, etteivät he saa minua elävänä. Mutta
hevosesi on uuvuksissa, hanki itsellesi toinen ja tule sitten minun
tyköni.'

"Olin astunut alas hevosen selästä, panin ohjakset käsivarrelleni
ja palasin jalkasin kylään niiden haavoitettujen kanssa, jotka
mennä retostelivat sairasten hoitolaan. Siellä täällä muodostettiin
komppanioita, toiset odottivat kivääri jalalla sitä silmänräpäystä,
jolloin he komennettaisiin uudestaan luotituiskuun. Kaikki olivat;
synkässä mielentilassa; ei kuulunut sanaakaan, ei huutoa mitään,
ainoastaan kiväärintulen alituinen rätinä. Ne upseerit, joita kohtasin,
vaihtoivat kanssani kädenlikistyksen tai surumielisen silmäyksen, mutta
eivät mitään sanoneet. Sydämmeni oli pakahtumaisillaan.

"Siten oli siis käynyt meidän innostuksemme ja urheutemme! Siinä oli
siis kaikkein toiveidemme loppu! Olimme niin iloisina lähteneet
tälle sotaretkelle, olimme alkaneet sen niin onnellisesti ja nyt
olimme hukassa, sillä tämän vastoinkäymisen jälkeen ei ollut meillä
enää mitään toivoa. Tämä vähäinen joukko, josta olimme niin ylpeät,
johon oli kerätty niin oivallista väkeä, jotka täydellisesti
luottivat päällikköönsä, ei olisi siis enää huomenna olemassa. --
Eloon jääneet näistä vanhoista sotamiehistä, jotka kaikki olivat
taistelleet Afrikassa, saisivat nöyryytettyinä kulkea vihollisten
ohitse muutamain itävaltalaisten korpraalein vartioimina! Mitä tulee
noihin uljaisiin upseereihin, joiden joukossa minulla oli niin paljon
ystäviä, ei heistä arvatenkaan jäisi monta henkiin. -- Ja mikä oli
oleva kenraalini kohtalo, tuon sankarimaisen ja rehellisen miehen,
jonka edestä olisin antanut hakata itseni tuhansiksi kappaleiksi? En
voinut olla käsittämättä mitä näin hänen silmistänsä. Tiesin että
hän oli langettanut oman tuomionsa, että hän oli etsivä kuolemaa.
Ja minkälaista kuolemaa? Toista on miehen, jonka sydän on oikealla
paikallaan, kaatua voittajana lippunsa luona, kuin etsiä tuonelassa
turvapaikan, jotta ei tarvitsisi kuulla huutoa: 'Varus, anna minulle
takaisin minun legioonani!'

"Kenraali parka! Minä olin ollut hänen viimeinen pelastuslautansa! Hänen
sotamiestensä henki ja hänen oma kunniansa oli ollut minun käsissäni,
mutta en ollut voinut suojella sitä mikä oli minulle uskottu! Oi,
minäkin halusin kuolla, tahdoin kaatua hänen vieressänsä. Kaatua! Mitä
hyötyä siitä olisi? Halvin sotamiehistämme saattoi saman tehdä. Olinko
sitä varten saanut epolettini?

"Kärsin kauheaa sisällistä tuskaa sillä hetkellä; kävelin ympäri
tuijottelevin silmin ja huultani purren. Minulla oli kuume ja minusta
tuntui että olisin voinut lyödä härän kuoliaaksi puristetulla
nyrkilläni.

"Torilla, keskellä muona- ja ruutivaunujen, haavoitettujen ja kuolevien
sekasortoa, tapasin käskyläiseni ja käskin hänen hankkia minulle
pirteän hevosen.

"Samassa silmänräpäyksessä kuulin jonkun huutavan: _Capitano! Capitano!_
ja pienoinen poika tuli juosten minua vastaan; se oli pikku Guiseppe.

"'Missä te näin kauan olette viipyneet, kapteeni? Luulinpa melkein
ett'ette koskaan tulisi takaisin.'

"Tuon lapsen näkeminen murhetutti minua; minusta tuntui kuin olisin
nähnyt oman poikani. Tunsin sydämmellistä sääliä häntä kohtaan. Lapsi
raukka, ajattelin minä. Miten on hänen käyvä keskellä kaikkea tätä
kurjuutta.

"'Mutta mikä teitä vaivaa?' kysyi hän minulta. 'Te olette haavoitettu!'
Satuin silmäilemään vasenta kättäni, joka oli verinen. Lykkäsin
takinhihan ylös ja näin että luoti oli lipaissut käsivarttani; milloin
ja missä, sitä en tietänyt. Siinä oli vaan naarmu, mutta verta siitä
juoksi kovasti.

"Guiseppe oli juossut pois, mutta tuli pian takaisin, tuoden vedellä
täytetyn pullon. Auttaessaan minua pesemään pois veren ja sitoessaan
nenäliinani haavalleni, sanoi hän minulle:

"'Te menitte siis San Nazaroon aamulla, kun ratsastitte pois sotamiesten
kanssa?'

"'En mennyt San Nazaroon. Polesellaan minä olin matkalla.'

"'Oletteko olleet Polesellassa? Näittekö siellä minun setääni?'

"'En päässyt Polesellaan." "Minkätähden ette päässeet?'

"'Syystä ett'en tuntenut tietä.'

"'Tietä San Nazarosta Polesellaan? Sen tien minä tunnen vallan hyvin.'

"Istuin kivellä, ja hän seisoi edessäni. Sitoessani haavaani, vastasin
pojan kysymyksiin aivan koneentapaisesti, tietämättä oikein mitä hän
minulta kyseli. Kun hän virkkoi viimeiset sanansa, kohotin päätäni ja
katsoin häntä suoraan silmiin.

"'Sinäkö Bambino?'

"'Niin, minä juuri! minä olisin kyllä osoittanut teille oikean tien,
mutta sitä ei ole helppo löytää, varsinkin jos on paljon vettä.'

"'Tunnetko sinä tien rämeen poikki?'

"'Miks'en tuntisi? Käynhän joka viikko markkinoilla Polesellassa.'

"'Tule siis. Pian!'

"Poika taputti käsiänsä ja alkoi hyppiä ilosta. Käskyläinen toi esille
hevoseni; hyppäsin satulaan ja otin Guiseppe'n mukaani, asettaen hänet
satulankaarelle eteeni.

"'Juokse kenraalin luo', virkoin minä käskyläiselle, 'ja sano hänelle
että olen löytänyt oppaan ja että olen lähtenyt Polesellaan. Pidä
hyvästi kiinni, Guiseppe!'

"Ajoin taas kiivasta ravia, samaa tietä, jota ennen, olin ratsastanut.
Talot, puut ja kedot kiitivät ohitseni, mutta minä en nähnyt mitään,
silmäni etsivät vaan tuota kirottua kellotapulia, jota en voinut
saavuttaa. Sylissäni pidin poikaa, joka pienillä käsillänsä oli
tarttunut kiinni hevosen harjaan.

"Lensimme San Nararon läpi; Guiseppe sanoi, kuka asui missäkin talossa.

"'Tuossa asuu pastori! tuossa on Tommason talo ja tuossa asuu vanha
Rita.'

"Kauempana, kylän toisessa päässä, osoitti hän pientä talonpoikaistaloa,
joka oli jotenkin huononpuoleinen ulkonäöltään, sanoen:

"'_Qvesta è la nostra casa_!' (Se on meidän talomme!)

"Sitten hän huokasi.

"'Jos isäni olisi ollut kotona, olisimme pysähtyneet. Te olisitte
viipyneet hetkisen meidän luonamme, niin olisi hän tarjonnut teille
pullon hyvää viiniä, samanlaatuista kuin mitä hän noutaa kellarista
silloin kun setäni Ascanio tulee meille sunnuntaisin.'

"Olimme jo kaukana sieltä.

"'Nyt', sanoi hän, 'on meidän poikettava vasemmalle.'

"Ne osoitukset, joita hän vähintäkään epäröimättä antoi minulle siitä
tiestä, jota jo kerran olin kulkenut, todistivat että hän tunsi sen
erinomaisen hyvin. Ikävöin maltittomasti perille pääsemistäni ja
kannustin hevostani.

"'On oikein hauska lentää eteenpäin tällä tavalla," virkkoi poika. "Olen
kyllä ratsastanut isäni kanssa hänen hevosellaan, mutta en koskaan näin
nopeasti.'

"Ratsastimme soiden läpi, ja hänen pienoinen kätensä ohjasi minua
pensaston kautta, joka pikaisesti kiiti ohitsemme. Näin vihdoinkin
jälleen tuon kirotun kellotapulin Polesellassa. Olimme juuri
ratsastamaisillamme tasangolle, kun äkkiä pysäytin hevoseni, joka tuon
odottamattoman liikkeen tähden vaipui takajaloilleen.

"'Mikä hätänä?' kysyi Guiseppe.

"Olin epätoivoissani ensimäisestä vastoinkäymisestäni ja mietin vaan
miten voisin päästä Polesellaan silloin kun Guiseppe tarjoutui
näyttämään minulle tietä, enkä silloin ollut muuta ajatellut kuin että
tavalla tai toisella yrityksessäni onnistuisin. En ollut ajatellut
tuota vaarallista tietä, jota ratsastaessamme olin menettänyt
sotamieheni, ja jota itse ainoastaan kummallisen sattumuksen avulla
kahdesti olin vahingoittumatonna ratsastanut, enkä ollut muistanut sitä
uhkaavaa vaaraa, jolle alttiiksi olin asettava tämän lapsen.

"Mutta nyt näin jälleen tämän kauhean tasangon; muutaman rakuunani
ruumis makasi sen alussa ikäänkuin uhkaavana vartijana, muistuttaen
minua vaarasta. Kuolleita tai haavoitettuja hevosia ja sotamiehiä
makasi tasangolla pitkin tietä. Vasemmalla näkyi ojanne kanavan luona,
josta kuolo oli heitä kohdannut; siellä oli nyt kaikki hiljaista, mutta
tiesin vallan hyvin, että kiväärintuli oli alkava niin pian kuin astuin
askeleen eteenpäin. Katselin Guiseppeä, joka kohotti isot, viattomat
silmänsä minun puoleeni; ajattelin että olin kenties vievä tuon heikon
ja turvattoman olennon suoraan kuoleman kitaan, ja kauhistuksen
vavistus karsi läpi koko ruumiini.

"Nuo jaloissani makaavat, kuolleet sotamiehet eivät rasittaneet
omaatuntoani. Heidän velvollisuutensa oli mennä kuolemaan ja minun
velvollisuuteni oli johtaa heitä kuolemaan, mutta mahdottomalta
tuntui minusta tehdä samaa lapselle, joka ei ymmärtänyt vaaraa ja
jolla oli mitä sokein luottamus siihen käteen, joka johdatti sitä
teurastuspenkille.

"Kauhu, jota mielessäni tunsin, kuvautui epäilemättä kasvoissani, ja
Guiseppe sen kyllä huomasi.

"'Mikä teitä vaivaa?' kysyi hän minulta. 'Miks'emme ratsasta eteenpäin?'

"'Meidän täytyy antaa hevosen hiukan levähtää.'

"Astuin alas hevosen selästä, mutta jätin hänet sinne istumaan.
Kuinka hän olikin niin poikani näköinen! Käänsin pois silmäni, sillä
hänen katseensa saattivat ajatukseni häiriöön. Kysyin itseltäni mitä
minun oli tekeminen. Siinä tuokiossa huomasi hän kaatuneen rakuunan
liikkumattoman, ruohikossa makaavan ruumiin.

"'_Dorme lui_?' (nukkuuko hän?) kysyi hän.

"'_E morto_' (hän on kuollut), vastasin minä. Poika teki ristinmerkin
ja katsoa tuijotteli ruumiisen pikemmin uteliaisuudella kuin kauhulla;
käsitys kuolemasta on sillä iällä vielä niin epäselvä.

"Minusta tuntui, kuin olisi minun aivan mahdoton ratsastaa etemmäksi
hänen kanssansa. Ja kuitenkin! kuulin kaukaa kanuunain kumean jyskeen
ja kivääritulen rätinän, mitkä äänet muistuttivat minulle taipumatonta
välttämättömyyttä. Kuolema odotti tuolla alangossa, mutta meidän täytyi
rientää eteenpäin! Minkätähden niin monen sotilaan henki, ehkä koko
armeijan kohtalo riippui tästä heikosta olennosta? Minkätähden riippui
kaikkien pelastus hänestä yksistään?

"Ja jos hän yksinään voi pelastaa meidät kaikki, jos kohtalo, jos Jumala
oli määrännyt ja valinnut hänet siihen toimeen, oliko se minun syyni?
Enhän tuntenut muuta kuin myötätuntoisuutta tuota isätöntä lasta
kohtaan, joka oli niin oman poikani näköinen. Mutta olinko oikeutettu
viskaamaan pois tätä ainoaa pelastuksen mahdollisuutta? Oliko tämä yksi
elämä enemmän arvoinen kuin tuhansien muiden?

"Ja sitäpaitsi -- hänen henkensä oli oleva vaarassa, mutta olinhan itse
kahdesti tuosta samasta vaarasta pelastunut. Miksi ei hänkin voisi
onnellisesti karttaa kuolemaa? Minä olin suojeleva häntä, olin peittävä
häntä omalla ruumiillani, ja saatoimme ehkä onnellisesti päästä
perille. Niin, meidän oli koetteleminen! Kyllä me vahingoittumattomina
perille pääsisimme!

"Mutta kammoittavalta tuntui minusta viedä tuota lasta vaaraan,
ilmoittamatta hänelle ensin että hän oli tasangon poikki kanssani
ratsastava henkensä kaupalla. Hän katseli vielä tuota kuollutta
sotamiestä; minä nojauduin satulan nuppuun ja sanoin hänelle:

"'Guiseppe! Ethän pelkää?'

"'Pelkää?' virkkoi hän kääntäen suuret, kummastuneet silmänsä minun
puoleeni. 'Minkätähden minä pelkäisin?'

"Ajattelin että pelkäät ehkä ampumista."

"'Sitä minä olen kuullut varhaisesta aamusta alkaen; miksi minä sitä nyt
pelkäisin?'

"'Sinun on tiedettävä, että kun tulemme tasangolle koetetaan meitä
ampua.'

"'Koettavatko ne ampua meitä? No, mitä se tekee?'

"'Mutta, näethän, tuo sotamies, joka makaa tuossa, hän aikoi myöskin
ratsastaa tasangon poikki, mutta viholliset ampuivat häntä ja nyt hän
on kuollut.'

"'Vai niin!' Poika tuli vakavaksi ja katseli rakuunaa.

"'Etkö nyt pelkää.'

"Hän kääntyi jälleen puoleeni, silmäili minua ja sanoi minulle:

"'Ollessani teidän kanssanne en pelkää.'

"'Sinä olet oikeassa', huudahdin niinä. 'Ei mitään pahaa ole sinulle
tapahtuva; olen sen kyllä estävä. Ratsastakaamme nyt niin joutuin,
etteivät he saa aikaa nähdäkään meitä. Täyttä laukkaa!'

"Tunsin taas olevani kuumeentapaisessa mielentilassa. Tarkastin hevosen
mäkivöitä; katsoin suitset, ohjakset ja satulavyön. Kaikki oli
reilassa; hyppäsin taas satulaan. Asetin ohjakset vasempaan käteeni;
oikealla pidin pojasta kiinni ja nojauduin hänen ylitsensä, niin että
melkein kokonaan peitin häntä.

"'Pidätkö hyvästi kiinni?'

"'Pidän.'

"Vapisin kuin haavanlehti ja purin hampaitani yhteen. Siitä hetkestä
tiedän mitä pelkääminen merkitsee.

"'Ja nyt eteenpäin!'

"Hevoseni teki pitkän loikauksen, tuntiessaan kannukset, ja kiiti ulos
tasangolle. Kuinka se lensikin eteenpäin, tuo raisu hevonen, mutta
miten aika kuitenkin tuntui minusta niin pitkältä! Olimme jo ehtineet
enemmän kuin kolme sataa meetriä, eikä vielä ollut yhtään laukausta
ammuttu. En uskaltanut silmäillä ojanteesen päin. Olin kokonaan
kiintynyt hevoseni ohjaamiseen ja tuontuostakin täytyi minun väistää
ratsuani syrjään niiden kuolleiden hevosten tähden, jotka makasivat
tiellä. Olimme jo päässeet kahden sellaisen ohitse, eikä vihollinen
ollut vielä mitään merkkiä siellä olostansa antanut. Tietä ei siis enää
vartioittu ja olimme esteittä pääsevät perille.

"Mutta niin ei käynyt. Pamaus, jota pian seurasi toinen ja vielä yksi,
osoitti että vihollinen yhä oli väijymässä ja että vaara vieläkin
oli sama. Mutta kaikki luodit suhahtelivat takanani; hevoseni nopeus
oli meidän pelastuksemme. Iskin kannukset sen sivuihin, samalla kun
tuo pikkuinen poika kohotti päätänsä, kuunnellaksensa tuota hänelle
outoa ääntä, mitä luodit aikaansaivat, jotka ilmassa lauloivat
valitusvirttänsä.

"Kiihtynyt hevoseni pikemmin lensi kuin juoksi, ja olimme ainakin
kerinneet jo kaksi kolmannesta tiestä, kun meitä siltä osalta kanavaa
mikä läheni tietä kohtasi plutoona-ampuminen. Hevoseni teki hurjan
hyppäyksen sekä rymähti äkkiä maalian, ja minä vierin kymmenen askelta
eteenpäin pojan kanssa. Olin melkein samassa silmänräpäyksessä
jaloillani; olin satuttanut itseäni pahoin ja nilkutin, mutta saatoin
kuitenkin seisoa jaloillani; läheisyydessä makasi Guiseppe. Hän makasi
pitkänään tomuisella tiellä ja nousi istualleen, silmät hurjistuneina
ja itse aivan huumautuneena tuosta kovasta kolauksesta. Ilahduin
suuresti nähdessäni hänen liikahtavan ja tartuin häneen kiinni
nostaakseni häntä seisomaan, mutta hän parkasi heti sydäntä vihlovalla
äänellä ja kaatui takaisin maahan. Hänen oikea reitensä oli murtunut
polven yläpuolelta.

"Pensasto oli ainoastaan neljänsadan meetrin päässä ja luoteja sateli
kuin rakeita ympärillämme. Otin pojan syliini huolimatta hänen
vastustuksestansa ja aloin juosta. Jokainen askeleeni tuotti hänelle
kauheita tuskia, hänen huutonsa vihloi sydäntäni, ja voin vieläkin sitä
kuulla. Hän huusi apua, mainitsi äitiänsä ja huusi avuksi neitsy Mariaa.

"'Antakaa minun maata! Antakaa minun jäädä tänne makaamaan!' huusi hän.
'Pysähtykää, Jumalan tähden! Kärsin niin kovia tuskia! Tahdotteko
tappaa minut? _Santa Madre di Dio! Abbiate pietà di me_.' (Pyhä Jumalan
äiti! Armahda minua!)

"Ja tunsin hänen vääntävän pieniä kätösiänsä olkapäilläni ja kaulallani
kauheissa suonenvedon tempauksissa. Mutta minä pitkitin vaan
juoksemistani hengästyneenä, väristen ja rattaiden jälkiin kompastuen,
kiiveten ruumiiden yli, melkein mielipuolena pojan valitushuutojen
ja luotien suhisemisen vuoksi. Kolme kertaa minua luoti kohtasi,
mutta ainoastaan siipaisten ensi kerran olkapäähän, toisen kerran
reiteen, mutta tunsin sitä tuskin niinkään paljon kuin ruoskanlyöntiä.
Kolmannella kerralla vaikeni Guiseppen parkuminen; sittenkuin luoti oli
pyhkäissyt kaulani ohitse, oli se tunkeutunut hänen kainalokuoppaansa;
mutta minä juoksin vaan pysähtymättä, tuo onneton, melkein hengetön
olento sylissäni.

"Nuo neljä sotamiestä, jotka ulohtaalta olivat nähneet koko tapauksen,
auttoivat minua, sittenkuin olin tullut heidän luoksensa ja olin
luodeilta turvassa, panemaan pojan ruohikkoon. He katselivat minua
kummastuneina, näytin epäilemättä ihan mielenvikaiselta. Raastoin
hiuksiani sanoen:

"'Minä olen murhannut hänet! Minä olen murhannut hänet! eikä siitä
ollut mitään hyötyä!"

"Hän hengitti vielä; minä roiskutin kylmää vettä hänen kasvoillensa,
haudoin hänen ohimoitansa konjakilla ja revin rikki hänen vaatteensa,
saadakseni haavan niin pian kuin mahdollista sidotuksi.

"'Hänen täytyy elää!' virkoin minä. 'Hänen täytyy elää, kunnes pääsemme
Polesellaan.'

"Pakoitin häntä nielemään suullisen paloviinaa; se virkistytti häntä
jälleen henkiin. Hän tuli jälleen taidollensa, koetti liikahtaa ja
kaatui huoaten taas pitkäkseen. Lankesin polvilleni hänen viereensä
samalla kun sotamiehet kiiruusti laittoivat paaret kivääreistänsä,
muutamista oksista ja hevosloimista, sekä koetin saada pojan minua
ymmärtämään. En enää tiedä mitä sanoin hänelle, en muista kaikkia niitä
ihmeellisiä kapineita, joita lupasin hänelle, mutta tärkeintä mitä
sanoin oli että hänen isänsä oli Polesellassa, että minä en tuntenut
tietä ja että hänen tuli minulle sitä näyttää. Hän ei kuunnellut minua,
koska hänen tuskansa eivät antaneet hänelle niin paljon rauhaa. Haava
ja murtunut reitensä vaivasi häntä kauheasti.

"Paaret olivat nyt, valmiit, mutta kun aioin nostaa Guiseppea
niille parkasi hän kauheasti, josta emme kuitenkaan voineet olla
tietävinämmekään, ja me lähdimme liikkeelle. Vaikka sotamiehet
kantoivat häntä erinomaisella varovaisuudella, pakoitti jokainen
liikunto hänen tuskasta parkaisemaan. Hänen rinnastansa vuosi vertä
paidan läpi aina siihen lumouskaluun saakka, joka riippui hänen
kaulassansa. Hiki takellutti kiharaisen tukan kiinni hänen otsaansa.
Hän oli kauhean kalpea, ja hänen silmistänsä, joiden ympärille mustia
kehiä oli muodostunut, pisaroi isoja kyyneleitä. Hän itki, anoi ja
rukoili meitä jättämään hänet sinne makaamaan. Mutta hän olisi kuollut
avun puutteesen, ja nyt täytyi meidän pitkittää matkaamme hänen
itsensäkin tähden, hänen pelastamisensa tähden. Koetin kaikin tavoin
lohduttaa häntä, kerroin tuhat kertaa, että hänen isänsä odotti häntä,
ja että me kannoimme häntä hänen luoksensa. Rukoilin häntä, mutta
en voinut saada muuta vastausta, kuin vaikeroimista, huokauksia ja
kyyneleitä.

"En tiedä itse, mikä raivo minut vihdoin valtasi; väsyneenä
hyödyttömistä rukouksistani, aloin äkkiä kirota kuin pakana.

"'_Ah! figlio di cane_!' huusin minä. 'Sinä et tahdo puhua, pieni
roisto! Kieltäydyt näyttämästä meille tietä! No olkoon niin, mutta
vannon, että isäsi saa sen maksaa: Ammutan hänet!'

"En voi kuvailla sitä vaikutusta, minkä tämä äkillinen muutos teki
tuohon lapsiraukkaan, ja sitä kauhua joka ilmauntui hänen kasvoissansa,
kun lausuin uhkaukseni hänen isäänsä vastaan. Hänen huulensa
vavahtelivat, hän pani kätensä ristiin ja pyysi armoa.

"'Minä teen kaikki mitä tahdotte, mutta ette saa tehdä isälleni mitään
pahaa.'

"Lähdimme jälleen matkalle; tuo säikähtynyt lapsi ei kääntänyt silmiänsä
minusta. Hän hillitsi kyyneleensä, tukehdutti tuskansa huudot, osoitti
meille tietä ja johdatti meitä varmasti tuon metsien ja soiden
sekasorron läpitse, tuota vaivaloista tietä, joka alinomaa muutti
suuntaansa ja katosi veden alle monen sadan meetrin matkalla, ja hän
teki sen, milloinkaan arvelematta tai erehtymättä.

"Mutta hänen henkäyksensä kävivät yhä lyhyemmiksi, hänen silmänsä
välkkyivät omituisella loistolla, ja isoja punaisia täpliä näyttäytyi
hänen poskillansa. Kohta rupesi hänen hampaansa kalisemaan; kuume oli
alkanut.

"Tuskallisen tunnin kärsimykset kestettyämme, pääsimme pois rämeiköstä
pois rämeiköstä. Näin Polesellan kilomeetrin päässä avoimella avoimella
tasangolla.

"Riensin Guiseppen luo.

"'Sinä olet pelastanut meidät, kiltti poikani.'

"Mutta Guiseppe ei kuullut minua; hän oli pyörtynyt.

"Muutamat talonpojat opastivat meitä papin luo; hän tunsi pojan ja
lupasi pitää huolta hänestä, sillä hänen setänsä Ascanio oli edellisenä
päivänä lähtenyt Reggioloon. Valitettavasti ei ollut ketään lääkäriä
kylässä.

"Käskin sen rakuunoistani, joka oli pahimmin haavoitettu, jäädä
Polesellaan, otin hänen hevosensa ja kiiruhdin eteenpäin suojelusväkeni
jäännöksen kanssa. Tuntia myöhemmin tapasin armeijamme viimeiset joukot
leiriytyneinä Modenaan vievällä tiellä. Pyynnöstäni hyppäsi muuan
kahdennentoista linjarykmentin sotalääkäri hevosen selkään ja kiiruhti
Polesellaan, hoitaaksensa pienoista uhriraukkaani. Pitkitin tietäni;
yösydännä olin pääkortteerissa. Puoli tuntia myöhemmin sai... de'n
armeijanosasto käskyn marssia Rebekkoon ja avata tien Reggioloon.

"Kello 2 aamulla istuin jälleen satulassa, johtaakseni yhtä
linjarykmenttiä ja kahta pataljoonaa jääkäreitä rämeen poikki
Fosssanoon.

"Kello 4 pysähdyimme Polesellassa. Menin papin luo; tuo kunnon mies
valvoi Guiseppen luona.

"'_Povero piccolo fanciullo_!' sanoi hän minulle. 'Hänellä on hirmuinen
kuume ja, hän hourailee. Luunmurto reidessä ei merkitse mitään, sanoo
lääkäri, mutta haava se on syynä tuohon kamalaan kuumeesen. Hän puhuu
alinomaa; parikymmentä kertaa on hän vaivannut minua kysymyksillään,
milloin hänen isänsä tulee. 'Jos hän tulee', lisäsi hän, 'ette saa
mainita siitä mitään kapteenille, sillä kapteeni tahtoo ampua hänet.'
Mikä kapteeni se lieneekään, jota hän niin pelkää.'

"Astuin jälleen ratsuni selkään. Kylästä olimme saaneet oppaan, ja
väkeni pääsi ilman suurempia vaikeuksia rämeen poikki. Kuljimme tuon
peloittavan tasangon halki taajan aamusumun suojelemina. Vihollinen,
joka kuuli meidän marssivan, ampui umpimähkään sakeaan sumuun,
aikaansaamatta meille mitään vahinkoa.

"Kolme niistä rakuunoista, jotka olin jättänyt tielle, olivat vielä
hengissä. Otimme ne mukaamme; he olivat viettäneet kahdeksantoista
tuntia ilman avutta, saamatta edes vesipisaraakaan.

"Kello seitsemän olin ennen apujoukkojen saapumista kenraalin luona
ja annoin hänelle tiedon niistä liikkeistä, joiden kautta hän
vapautettaisiin tukalasta asemastaan.

"Pettyneenä toiveissaan ei vihollisen tila ollut kehuttava. Seuraavana
päivänä saimme kauniin hyvityksen. Kello neljä olimme menneet Adda-joen
poikki kahta ponttoonasiltaa myöten. Neljä kanuunaa ja kaksitoista
sataa vankia joutui meidän käsiimme. Illalla ilmoitti kenraali, että
hän oli pyytänyt kunnialegioonan upseerinristin minulle.

"'No, sinä et näytä oikein tyytyväiseltä', virkkoi hän minulle.

"Pyysin saada ratsastaa Polesellaan ja lähdin heti matkalle. Raskain
sydämmin kiiruhdin vielä kerran tuota samaa tietä. Minkätähden,
sanoin itsekseni, minkätähden en minä voisi kuitenkin pelastaa häntä?
Pelastihan hän meidät kaikki.

"Aurinko oli laskeutumaisillaan, saapuessani Polesellaan. Näin hevosen
seisovan papin oven edustalla; sitä piteli muuan sotamies. Se oli
sotalääkärin hevonen. Samassa tuokiossa astui lääkäri itse ulos
huoneesta.

"'Oletteko täällä?' sanoi hän minulle. 'Tuo lapsi raukka! Kohta on loppu
käsissä.'

"Sitten nousi hän ratsunsa selkään

"Menin sairashuoneesen; seisahtuessani kynnykselle näin tuon pienoisen
marttyyriraukan edessäni. Akkuna oli avoinna ja päästi sitruunapuun
tuoksua ja heinäsirkkain laulua sisään hänen luoksensa, laskeutuvan
auringon säteiden paistaessa huoneesen. Vanha pappi oli polvillaan
vuoteen vieressä ja rukoili. Lapsen pienoiset kädet liikkuivat
suonenvedontapaisesti lakanalla, joka ei ollut niin vaalea kuin
ne, ja hänen isot silmänsä pyörivät oikealta vasemmalle, ikäänkuin
olisi hän voinut nähdä paljon esineitä katon alla. Kuullessansa
askeleeni säpsähti hän, silmäili siihen puoleen, jossa seisoin, ojensi
käsivartensa minua vastaan ja sanoi heikolla äänellä:

"_Eccovi, capitano! Jovado vedere il babbo_!" (Oletteko siellä,
kapteeni?... Olen kohta näkevä isäni.)

"Sitten hymyili hän ja kuoli.

"Kun rauha oli tehty, menin minä, ennenkuin palasin takaisin
Ranskanmaalle, vielä kerran Polesellaan. Hän oli sinne haudattu;
olin antanut papille vähän rahoja hautaa varten. Tuo kunnon mies oli
pystyttänyt haudalle ristin, jossa oli seuraava kirjoitus:

               "Guiseppe Betti,
    morto nell eta di dieci anni per la patria!"

    (Kuollut kymmenen vuotiaana isänmaan edestä.)

Kertomuksen loputtua vallitsi pitkällinen äänettömyys, jonka ajalla
kenraali pyhki silmiään, sillä kuumia kyyneleitä oli jo hetken aikaa
vuotanut pitkin hänen poskiansa. Sitten pitkitti hän:

"Olisin mielelläni uhrannut oman henkeni, jos siten olisin voinut
pelastaa tuon lapsen. Jos me olisimme avun puutteessa tulleet
kukistetuiksi, niin olisi meidän onnettomuudellamme ollut
mitä tuntuvimmat seuraukset. Puhumattakaan omista kaatuneista
sotamiehistämme, olisi koko liikelinjamme joutunut vaaran alaiseksi; se
osasto, joka oli mennyt Addajoen poikki, olisi ollut tukalassa asemassa
ja pakoitettu peräytymään.

"Ja kuka tietää minkälaisen käänteen sodassamme tuollaiset tapaukset
olisivat vaikuttaneet? Mutta sama se; surullinen työ oli minkä tein ja
ainoana puolustuksenani on silloinen sieluni tuska ja tuo murheellinen
muisto, joka sitten on minua seurannut.

"Ei! Sotilaan virka ei ole siitä syystä jalo, että se johtaisi mihin
kunniaan hyvänsä, vaan että se vaatii mitä uhreja hyvänsä; eikä siitä
syystä että velvollisuus on selvästi määrätty ja helppo tuntea, sillä
se on usein surullinen ja vaikea täyttää."

Siitä illasta aikain kunnioitin kenraaliani, sillä minä olin nähnyt
sielun leimahtavan tuossa isossa voimakkaassa ruumiissa, ja tultuani
kotiini kirjoitin tämän kertomuksen melkein samoilla sanoilla, joilla
hän oli sen meille jutellut.

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tapaus sotilaan elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.