Title: Silkkilaiva
Author: Elenius, Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Silkkilaiva" ***


SILKKILAIVA

Kertomus


Kirj.

EMIL ELENIUS



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.



SISÄLLYS:

   I. Anna Marja.
  II. Vanhoja papereita.
 III. Hampuria.
  IV. Juudaksen epistola.
   V. Havukkavuoren ukko.
  VI. Laskiainen kirkkotarhassa.
 VII. Kosinta.
VIII. Piki-Juosepin onnellinen laivarikko.
  IX. Saaren uusi puoti.
   X. Ylös herraa vastaan tuuliin.
  XI. "Anna-Marjan" tuho.
 XII. Hullu-Juoseppi.
XIII. Sameli ja Havukanvuoren ukko.
 XIV. Jauhokuli rannalla.
  XV. Piki-Juosepin loppu.



I luku.

SUMUKELLO.


Laivan nimi ei alunperin ollut "Silkkilaiva", vaan _Anna Marja_.

Vasta kuoltuaan sai se nimen "Silkkilaiva".

Niinhän muuttuvat kaikkien tuhoutuneiden laivojen nimet. --
"Turskalaiva", "Talilaiva", "Vaskilaiva", "Nahkalaiva" ja monet muut
ovat veistämöiltä lähteneet toisen nimisinä.

Saarelaiset eivät uskalla käyttää näitä laivavainajien oikeita nimiä,
sillä muuten ne kummittelisivat ja olisivat elävien laivojen ja
saarelaisten alinomaisena kauhuna ja tuottaisivat paljo onnettomuutta.

Kummittelevathan niistä monet nytkin, mitä sitte jos niitä
kutsuttaisiin omilla nimillään!

Yhdenkö kerran sitä on kuultu, kuinka niiden miehet pimeinä ja
sumuisina myrskyävinä syysöinä nousevat maihin ja tekevät jos mitä!

"Silkkilaiva" on niistä pahin.

Monta kertaa on sen perämies käynyt Pohjoisrivillä, mennyt
sumukellotapuliin, ajanut soittajan tiehensä ja johtanut väärällä
soitolla laivoja harhaan ja tuhoon, toisen toisensa perästä.

Saari päättyy nimittäin pohjoisessa pitkään, matalaan ja vaaralliseen
särkkään eli sääreen, jonka nimi on Pohjoisrivi, ja että laivat
osaisivat sitä karttaa, on siihen rannalle rakennettu loisto ja
sumukellotapuli. Molemmat tornit ovat erikseen. Ne ovat kivestä ja
kalkitut valkeiksi ja niissä on molemmissa punainen rautakatto.

Kun on sumu tai lumipyry, jolloin ei loiston tuli tai maa itse
näy, soittaa yksi loiston vartijoista, se, jolla sillä kertaa on
vartiovuoro, sumukelloa.

Kun merellä soi muitakin sumukelloja, on Pohjoisrivin kellon soitava
määrättyjen sääntöjen mukaan, kahdeksan lyöntiä minuutissa, että
se tunnettaisiin ja että merenkulkijat tietäisivät, mitä paikkaa
lähestyvät.

Mutta "Silkkilaivan" perämies viis välittää säännöistä -- tahallaan se
soittaa väärin tai ei soita ensinkään.

Jumala varjelkoon niitä laivoja, jotka silloin joutuvat Pohjoisrivin
sumukellon piiriin!

Ne ottaa tuho omikseen armotta, säälimättä, eikä ole ketään tuhon
näkijää eikä avun hankkijaa, sillä sitä loiston vartijaa ei ole vielä
syntynytkään, eikä synny, joka pysyisi vahtipaikallaan sumukellon palan
nuorassa, kun yön pimeydestä sumuiselta ja möyryävältä mereltä alkaa
kuulua airon kolketta ja "Silkkilaivan" perämies sieltä maihin soutaa
ja kysyy soittajalta: "Miksi sinä sumukelloa soitat?"

Ei semmoisena yönä kukaan pysy vahtipaikallaan!

Ei sitä kyennyt tekemään yksin Samelin Pennakaan!

Mitenkäs kävikään hänelle kerran. Senhän muistavat vielä kaikki minua
vanhemmat.

       *       *       *       *       *

Oli pimeä syysyö.

Kello lähenteli kahtatoista.

Penna oli Pohjoisrivillä loistonvartijana ja hänellä oli vartiovuoro.

Heikko tuuli puhalteli lännestä.

Sakea sumu peitti taivaan, meren ja saaren.

Niin sakea, että loiston tuli ei näkynyt kuin kivenheiton päähän, siis
puolimatkaan rantaan, ja sinnekin kuin vanha vaskinappi.

Näki, kuinka sumu miljoonine pienine vesipisaroineen kiisi ohi
loistotulen. Muualle katsoessa tuntui, kuin sumu makaisi paikallaan
raskaana taakkana maan ja meren päällä ja tuuli vain lentäisi.

Meressä kävi vanha ummikas, joka mourusi rantaan.

Penna seisoi matalan sumukellotapulin vieressä maassa, tapulin
tuulensuojaisella puolella.

Kellon palasta lähtevän nuoran pää oli hänellä kädessään.

Kello on suurempi kuin saaren isoin kirkonkello ja on siinä kumeampi ja
kantavampi ääni kuin siinä.

Penna seisoi viluisena ja rasvattuihin hylkeennahkavaatteisiin puettuna
-- öljyvaatteita ei siihen aikaan vielä ollut -- tapulin vieressä.

Hän piteli nuoraa käsissään ja veteli siitä molemmin käsin aika ajoin.

Hän löi palalla voimiensa takaa aina kahdeksan kertaa ja jätti sitten
palan taas tyhjää heilumaan. Kun kellon ääni alkoi miltei kokonaan
vaieta, löi hän taas kahdeksan kertaa. Lyönteihin ja kellon kuminan
vähitellen hiljenemiseen ja sen kokonaan vaikenemiseen kului minuutti
ja taas seurasi uuden minuutin kahdeksan harvaa, raskasta ja kauas
vyöryvää kumeaa lyöntiä.

Näin oli Penna tehnyt jo vartionsa alusta, kello kahdeksasta illalla,
sillä sumu oli tullut jo edellisen vartion aikana.

Syys oli jo pitkällä.

Oli jo marraskuun loppuviikko käsissä.

Ilma oli kostea ja kolea.

Pennan nahkavaatteissa vieri ja tippui suuria vesipisaroita.

Isoina karpaloina lenteli niitä myös tapulin rautaisesta räystäästä ja
sattuivat useat niistä Pennan kasvoihin ja lisäsivät hänen viluaan.

Penna hakkasi käsiään hartioihinsa soiton väliajalla.

Hän ei ajatellut mitään -- ei ainakaan tiennyt ajattelevansa, eikä
tarkannut ajatuksiaan jos niitä olikin.

Hän kuunteli kellon kumeaa ja yhä hiljenevää hyrinää ja hakkasi käsiä
hartioihinsa tai tupakoi.

Kellon hyrinä sammui sammumistaan ja juuri kun se kokonaan loppui, veti
Penna taas nuorasta ja antoi palan iskeä kahdeksan lyöntiä.

Pala jäi taas vapaana heilumaan ja vingahteli ruostuneessa kantimessaan
kerran -- pari -- kolme.

Kello soi itsekseen hyristen.

Tuuli lisääntyi ja puhalteli humisten tapulin holveissa.

Kellon ääni oli jälleen sammumaisillaan, kun pimeältä, sumuiselta ja
möyryävältä mereltä alkoi kuulua lähenevää airon kolketta.

Ei saanut oikein selvää, soutiko se pitkin rantaa, vai lähestyikö se
suoraan selältä.

Joka tapauksessa se läheni lähenemistään.

Penna, niin kuulu rohkeudestaan kuin olikin, pelkäsi kuulevansa
sellaista, jota ei ole kuulumassakaan, että muka hänen omissa
aivoissaan se vain sillä tavalla kolkkaa eikä missään merellä, ja
herättääkseen itsensä ja karkoittaakseen nuo harhaäänet hän veti
voimiensa takaa nuorasta kellon soimaan entistä kovemmin.

Kahdeksannen lyönnin perästä hän taas tarkkasi kuuloaan ja huomasi,
että airojen kolke kuuluu yhä.

Se tuntuu olevan jo niin lähellä, että kuivain rantakivienkin pitäisi
olla jo soutajaa kauempana.

Se soutaa jo kuivalla maalla!!

Se soutaa jo ihka tapulin juurella -- kolke kuuluu tapulissa tai sen
jalkakivissä!

-- Hoi!, huusi Penna.

-- Hoi, hoi!, vastasi ääni, nyt taas jo mereltä. Soutu lakkasi. Mitään
ei voinut nähdä. Tuskin muuta näki kuin pimeän, mustan, raskaan sumun.

Penna kuunteli sydän kourassa ja suu ammollaan. Hänestä tuntui, kuin
jo kuulisi sen tulijan hengityksen, mutta omaa hengitystään hän lienee
vain peljännyt.

Penna huutaa rojautti taas hätäisenä: "Hei!" ja soutaja vastasi samalla
tavalla: "Hei!"

-- Kuka sinä olet? huusi Penna.

-- Olenpahan vaan... Miksi sinä kelloa soitat?

-- Soitanpahan vaan, etteivät laivat aja maalle...

-- Eipäs soitettu silloin kun minä tähän Rivinsäärelle ajoin ja
laivoineni upposin. Minä olen sen "Silkkilaivan" perämies ja tahdon
tietää, miksi sinä nyt kelloa soitat...

Tuskin lienee Penna itse siinä hätäännyksissään omia jalkojaan liioin
muistanut, mutta jalat muistivat itsensä ja tehtävänsä sitäkin
selvemmin ja käsittivät heti, että nyt on paha nuotassa ja tästä on
tavallista vikkelämmin pois jouduttava.

Päästyään sisään herätti Penna toiset loistonvartijat ja kertoi niille,
mitä oli kuullut ja lisäsi: "Tuli laivoja maalle jos tuli ja meni leipä
jos meni, mutta minä en tänä yönä vahtiin mene."

Kun tiedettiin "Silkkilaivan" perämiehen harva se syksy käyvän
kummittelemassa Rivin kellotapulin luona, ei ollut kenelläkään halua
lähteä vahtiin.

Jokaiselle muistui mieleen samanlainen tapaus kolme vuotta sitte,
jolloin niinikään "Silkkilaivan" perämies nousi maalle sumukellotapulin
luona, teki samat kysymykset ja vaati soittajaa tilille laivaan.
Soittajana oli silloin Jyrin Tuomas vainaja, mies rohkea kuin
tammitukki. Hän vitkasteli hetken ja vastasi röyhkeästi kysyjälle
ja palasi niinikään sydänyön pahimmalla tunnilla kesken vartionsa
vahtitupaan henkensä säilyttäneenä kuten Pennakin, mutta järkensä
menettäneenä ikiajoiksi. -- --

Pennan tullessa sisään palaa kärysi vahtituvan pöydällä vanha
rasvalamppu. Ikkunat olivat visusti luukuilla suljetut, sillä merelle
ei saanut näkyä mitään muuta valoa, kuin loiston.

Rasvalampun liekki lekutti rauhattomana sillä luukkujen ja harvan
ikkunan läpi pääsi tuuli silloin tällöin puhaltamaan sisään.

Luukut kolahtelivat ja tuuli suhisi ja vongahteli uunin savupiipussa.

Miehet istuivat vuoteittensa reunoilla.

Kello löi kaksitoista.

-- Kyllähän sinun Anttu on nyt lähdettävä. Ei siinä auta, sanoi
vartiovanhin.

-- Kyllähän minä menen. Mutta niinkuin pää on kallis maan matosellakin
niin se on ihmiselläkin ja tietäkäät se, etten minä sinne sitä varten
mene, että panisin pääni senkaltaiseen reikään, josta en sitä saisi
takaisin. Sellainen mies minä olen ja se on minun käsitykseni ja
tapani. Jokaisen on katsottava eteensä. Minä menen kotiini minä, enkä
tälle loistolle enää tule.

Niin puheli Anttu ja alkoi pukeutua lähtöä varten. Jalkaansa veti hän
vahvat rasvanahkaiset merisaappaat, puki ylleen lyhyen turkin ja painoi
karvalakin päähänsä ja työntäytyi ulos ovesta.

Toiset panivat tupakaksi.

Tuskin olisi ennättänyt isämeitää lukea -- ja totta puhuen sitä Penna
yrittikin -- kun Anttu palasi.

Syntyi väittelyä ja naurua Antun pikaisen paluun johdosta ja sen
jälkeen vaitiolo, jolloin miesten kauhuksi ovi hiljaa aukeni ja sisään
astui loistonpäällikkö -- eikä "Silkkilaivan" perämies, niinkuin miehet
ensin luulivat.

Päällikkö oli vanha kyyryharteinen, kaljupäinen valkopartainen herra,
jonka omallatunnolla oli yhtä ja toista. Hän oli ahkera ryyppymies, ja
kun palkka oli pieni oli hän lyöttäytynyt yhteen neuvoon monen sangen
epäselvissä asioissa hommailevan kanssa.

-- Mitä täällä riidellään ja miksi kaikki miehet ovat sisällä?, kysyi
hän tupaan tultuaan.

-- "Silkkilaivan" perämies soutelee Rivinsäärellä ja Penna tuli pakoon,
eikä kukaan muukaan uskalla mennä vahtiin, selitti vartiovanhin.

-- Höö -- vai kummituksia, hörähti päällikkö virnistäen, vai
kummituksia ne papat taas pelkäävät! Ei siellä ole vielä henki keltään
mennyt...

-- Ei henki. No ei juuri henki, mutta ymmärrys kyllä ja se on melkein
sama kuin henki. Ne, jotka muistavat Jyrin Tuomaan aikoja -- ja
vastahan tuo oli kuin eilen, kolmas syksy takaperin -- antavat kellon
olla tänä yönä hiljaa. Minä sanon mitä tässä jo sanoivat Penna ja
Anttu, että menköön leipä kunhan järki jää.

Päällikkö nauraa hörähti ivallisesti ja sanoi:

-- Vai menninkäisiä ja kummituksia ne miehet taas pelkäävät! Tulkaahan
kuuntelemaan kun minä soitan "Silkkilaivalle"!

Miehet saattoivat päällikköään ulos asti, porrasten eteen, sen
etemmäksi ne eivät uskaltaneet seurata päämiestään, joka läksi
rohkeasti harppomaan loistoa ja kellotapulia kohti.

Kuului kun kari sorahteli sen saappaiden alla ja alkoi se hyräillä
jotain laulua, jolloin joku sanoi: "Nyt se pelkää, koska laulaa." --
Lopulta lakkasi laulu. Sitten kuului vihellystä -- jotain marssia se
vihelsi. Sitten loppui sekin, sitten ei kuulunut askeleitakaan eikä
mitään.

Lopulta alkoi jälleen kuulua lähestyviä askeleita. Ukko itse sieltä
tuli peljästyneenä ja hiljaisena takaisin eikä kukaan ole tähän päivään
asti saanut tietää, mitä se siellä oli nähnyt ja kuullut.

Äänettömänä kompuroi ukko omia portaitaan sisään kehoittamatta sinä
yönä ketään vahtiin.

Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin ukko heläytti oman ulko-ovensa
lukkoon, kumahti sumukello.

Kumahti kerran.

Kumahti toisen ja kolmannen ja alkoi leivottaa minkä malmi sieti.

Oven kiersi päällikkö kahdesti lukkoon ja painoi vielä haankin kiinni.
Miehet myös olivat tulleet sisälle, eikä kukaan puhunut sanaakaan.

Se oli kamala yö.

Kamalin, mitä Pohjoisrivillä on vietetty.

Se yö, jolloin Jyrin Tuomas menetti järkensä, ei ollut mitään tähän
nähden.

Kukaan ei tiennyt kuka sumukelloa soitti, mutta kukaan ei myös epäillyt
etteikö se olisi "Silkkilaivan" perämies.

Koko yön se soitti, herkeämättä.

Se ei pitänyt mitään säännön mukaisia väliaikoja, vaan leivotti yhtä
mittaa aamunkoittoon asti, vaikka sumu hälveni jo kello kolmelta.

Kello ei soinut vaan se ulvoi.

Seinäkellon minuuttiennäyttäjä tuntui kiertävän niin hitaasti kuin
tuntiennäyttäjä muulloin.

Koko vahtitupa, sen seinät, permanto, laipio, katto, ovet ja ikkunat,
koko saari, pilvet, ilma, sumu ja koko maailma tuntui värisevän,
hyrräävän ja ulvovan sumukellon mukana.

Se oli vasta soittoa!

Miehet lukivat ääneen mikä isämeitää, mitä Herran siunausta ja mitä
mikäkin muisti. He polttivat tulta tuvassa koko yön.

Kukaan ei rohjennut käydä maata.

Eikä se kuulunut uni maistaneen loiston päälliköllekään.

Omassa kamarissaan oli istunut koko yön ja lukenut korkealla äänellä
Uutta testamenttia.

Aamupuolella yötä oli sumukello alkanut rämistä kuin rikkinäinen pata,
ja kun päivä valkeni ja miehet uskalsivat mennä sitä katsomaan, oli sen
reunassa noin kolmen vaaksan pituinen halkeama.

Niin oli vihoissaan iskenyt, että kellon halkaisi!

Päivä paistoi kelmeänä ja viluisena kaukana ja alhaalla kaakossa.

Meri oli tyyntynyt. Heikko ummikas lotisi rantakiviin ja huuhtoi pitkää
vihreää limakasvia, jota niiden kupeissa kasvoi ja joka alkoi jo siellä
ja täällä muuttua valkeaksi, niinkuin syksyllä aina.

"Silkkilaivan" perämiehen yöllisestä maissakäynnistä ei ollut enää
näkyvissä mitään ja ellei sumukellon laita olisi ollut halki,
olisikin kuka hyvänsä ollut halukas uskomaan, että koko juttu hänen
maissakäynnistään oli vain tavallinen loistonvartijain sepittämä
kummitusjuttu.

Mutta siinähän sen nyt näki jokikinen, kenellä silmät päässä oli, että
kellon se oli käynyt rikki soittamassa.

Nähtiin sinä aamuna vielä pahempaakin.

Vanha loistonpäällikkö nimittäin löydettiin kuoliaana huoneestaan.

Kului monta päivää, ennenkuin Pohjoisrivin loistonvartijat pääsivät
entiselleen. Kammo asusti heidän mielessään monta aikaa.

He sitoivat sumukellon köyden jatkoksi niin pitkän ohuen nuoran, että
se ulottui aina vahtituvalle asti.

Porstuan oveen kaivettiin reikä ja vartiovuorolla oleva seisoi
valaistussa porstuassa, jossa veteli nuorasta aina kahdeksan lyöntiä
ja piti väliä niin paljon että ennätti lukea isämeidän tai Herran
siunauksen, johon kului viisi viidettä sekunttia, muu osa minuuttia
meni kahdeksaan lyöntiin.

Niin, niin! Totta se on!

Muistaahan tämän jokainen, mitenkä Pohjoisrivin sumukelloa soitettiin
pitkästä nuorasta ja kuinka kellon ääni rämisi surkeasti ja kuului
tuskin puolen kilometrin päähän!

Kului kuukausia, ennenkuin olot pääsivät siellä ennalleen.

Talvella ei sumukelloa soitettu, paitsi pahimpina pyryinä ja sumuina,
kun hylkeenpyytäjiä oli jäällä.

Sitte keväällä tuli uusi loistonpäällikkö, joka leikkasi nuoran poikki
sylen päästä palaa, siis entisestäänkin lyhemmäksi ja komensi miehet
tapuliin soittamaan eikä "Silkkilaivan" perämies sittemmin ole enää
maissa käynytkään, lienee saanut, mitä toivoikin, saadessaan Jyrin
Tuomaan ja vanhan loistonpäällikön, joilla molemmilla ja varsinkin
viimemainitulla oli paljon selvitettävää "Silkkilaivan" peräkajuutassa.
Heistä ja heidän osuudestaan "Silkkilaivan" tuhoon kierteli aikanaan
juttuja, toinen toistaan kummempia, ja päästäksemme perille tapahtumain
oikeista vaiheista on meidän siirryttävä asian alkuun, muutamia
vuosikymmeniä takaperin, tarkemmin sanoen vuoteen kahdeksantoistasataa
ja neljä neljättä.



II luku.

VANHOJA PAPEREITA.


Siihen aikaan oli Heikkilän Sameli, Pennan isä, parhaissa voimissaan.

Hänen talonsa oli kylän reunassa, pohjoisimpana, meren rannalla.
Talosta pohjoiseen alkoi metsä ja kalliot. Idän ja etelänpuolella
asuinrakennusta oli iso puutarha, isoin koko saaressa. Siinä oli
viisikolmatta omenapuuta, kuusi luumupuuta, neljä päärynäpuuta ja
puutarhan aitaa vasten kirsikkapuurivi, joka ympäröi muita. Puutarhan
aidasta alkoi rantakarikko ja kivikko.

Puutarhan merenpuoleisesta aidasta johti kaunis portti ja kivikkoon
raivattu tie, noin parikymmentä syltä pitkä, rantaan.

Talo oli ulkopuolella varsinaista saaren satamaa, jonka rannalla
useimpien talojen valkamat olivat, mutta oli sen kohdalla pyöreä
lammikko, pikku satama, läpimitaten noin kolmekymmentä syltä. Tämä
pieni satama oli osaksi luonnon muodostama: sen etelä-, kaakko- ja
itäsivua kaarsi kivisärkkä, joka toimi aallonmurtajana. Paljon rahaa
oli Sameli uhrannut sen korottamiseksi ja tiivistämiseksi samoin kuin
sataman raivaamiseksi kivistä. Särkkä päättyi isoon kiveen, jonka ohi
kävi syvä sisääntuloportti, noin kaksi syltä leveä, tuskin sitäkään.
Portin toisella puolella oli samoin iso kivi ja siihen päättyi maalta
tuleva kallionkieleke, Venekallio, joka suojasi satamaa pohjoiseenpäin.

Tämä Samelin oma, hänelle yksinään kuuluva satama-allas oli siksi syvä,
että meren matalimmillaankin ollessa voi soutaa valkamaan täyteen
kuormatulla jollalla tai haapiolla. Sen kautta tuotiin kotiin kaikki
kauppatavarat isommista aluksista, jotka kelluivat tyhjentämisen ajan
ankkurissa sataman edessä.

Sameli oli nimittäin kauppias.

Jo hänen isänsä, Riko, oli hankkinut niin sanotut porvarioikeudet,
vaikkei hän osannutkaan laskea eikä kirjoittaa. Hän oli hankkinut
oikeutensa rahalla, oli ostanut siihen tarvittavat paperit ja laski
tarvittavat laskunsa hyvässä päässään, jossa myös sijaitsi koko hänen
kirjanpitonsa ja kaikki muistiinpanonsa. Siellä ei ollut ainoatakaan
väärää vientiä tai hukkaantunutta muistiinpanoa.

Sameli sen sijaan oli hankkinut kauppias- eli porvarioikeutensa
rehellisesti, nimittäin sillä tavalla rehellisesti, että osasi sekä
laskea että kirjoittaa -- rehellistä peliä Samelin mielestä oli ollut
hänen isä-vainajansakin menettely, koska hän oli kunniallisesti
hankkimillaan rahoilla paperinsa ostanut. Jos mitä epärehellistä oli
tapahtunut, olivat siihen syypäitä paperin antajat, eikä ottaja. Niin
päätteli Sameli.

Sameli istui puotikamarissaan.

Hänen edessään pienellä pöydällä oli avattu muistikirja, toista
vaaksaa pitkä ja kämmenen levyinen "MATMORS HUSHÅLLSBOK" niinkuin sen
kanteen oli painettu syvillä kullatuilla kirjaimilla. Kannet olivat
tummanvihreät ja selkä musta. Siihen merkitsi Sameli laivojensa
rahalliset tulot ja menot. Kannen sisäpuolelle hän oli mahdollisimman
kauniilla kirjaimilla piirtänyt mietelmän:

    "Kirjoittaa on minulla
    mieli tämän
    maailman surkeudesta."

Viivoittamattomalle ensi lehdelle oli kirjoitettu kirjan nimi
"Laivojeni tilikirja" sitten omistajan nimi: Sameli Heikkilä
ja viimeisenä -- aakkoset, a, b, c, d j.n.e., kaikki, oikeassa
järjestyksessä ja koristeltuina. Niillä tietysti ei ollut mitään
suoranaista tekemistä laivatilien kanssa, olivathan siinä vain kuin
suvun ensimäisen kirjoitustaitoisen riemulauluna, osoituksena taidon
ylivuotavasta runsaudesta. Kaikki seuraavat lehdet, paitsi viimeinen,
olivat kauniita, sinisellä ja punaisella viivattuja debet- ja
kreditlehtiä.

Milloin hyvänsä Sameli ottikin esille tämän tilikirjansa oikealla
olevan ison mustan kaapin rahakomerosta, pysähtyivät hänen silmänsä
ensin hetkiseksi -- ja tällä kertaa pitkäksi aikaa -- noihin ensi
lehdellä oleviin aakkosiin. Niiden silmäily oli muuttunut hänelle kuin
tiedottomaksi rukoukseksi.

Niitä katsellessaan hän muisteli isäänsä.

Hänen suurta voimaansa.

Hänen viisauttaan.

Hänen jalomielisyyttään ja rehellisyyttään.

Hänen rikkauttaan, joka oli hankittu viisikymmenvuotisella
kaupankäynnillä tässä samassa talossa. Ennen häntä, Samelia, oli isä
tullut naapurikylästä vävyksi tähän taloon, joka siihen aikaan oli
matala ja pieni kalastajamökki, pari omenapuuta pihalla, satama kiviä
täynnä, valkama rappeutunut ja mätä, kaikki muu rumaa ja vanhettunutta
paitsi talon nuori, kaunis, toimelias ja viisas tytär, Anna Marja,
josta sittemmin tuli Samelin äiti ja joka nyt on kuollut, samoin
kuin Samelin isäkin, ja ovat haudattuina saaren kirkkoa ympäröivään
hautuumaahan, jossa koivut, pihlajat, kastanjat ja sireenit humisevat
tuulessa.

Sitten johtui Samelille mieleen vielä isästään se kumma seikka, ettei
hän osannut kirjoittaa, ei edes nimeään, vaikka oli nuorena tehnyt
pitkiä merimatkoja ja hoitanut puoli vuosisataa isoa kauppapuotia.

No, auttelihan hän, Sameli, isäänsä loppuaikoina -- noin kymmenenä
viimeisenä vuotena, kirjoitteli muistiin isänsä sanelun mukaan "tämän
maailman surkeudesta."

Juuri silloin, lapsettavana poikasena, hän oli piirrellyt tuon
mietelmän ja aakkoset.

Siitä on siis kymmenen vuotta!

Kymmenen vuotta, jotka ovat huvenneet kuin kymmenen kirjoitusta
rantahiekassa!

Paljon kauempana oli eräs tapaus Samelin lapsuudessa, silloin, jolloin
talossa ei ollut ainuttakaan kirjoitusmiestä. Kirkkaimpana kangasteli
sieltä tapaus, joka johtui aina mieleen katsellessa näitä isävainajan
aikuisia muistiinpanoja ja isävainajan puuttuvaa kirjoitustaitoa, sillä
se tapauspa muodosti isävainajan elämässä merkkikohdan, huippuhetken,
joka osoitti, kuinka poikkeava hän oli aikalaisistaan ja kuinka hän oli
kekseliäs ja sitä ihmeteltävämpi, kun hän ei koskaan opetellut oikeaa
kirjoitustaitoa.

Sameli muisteli, että isävainaja oli siihen aikaan niin vanha, kuin
Sameli itse oli nyt, siis noin viidenkolmatta. Minkä ikäinen Sameli
itse lienee ollut, Jumala sen muistaa, ehkä kolmen tai neljän.

Pihalta muutettiin uusien suurien puotitavara-aittojen tieltä rantaan
kahta vanhaa aittaa. Isävainaja itse oli alkanut numeroida seinähirsiä.
Sen piti ensin käydä vanhaan tapaan siten, että kirveen kasalla lyötiin
alimpaan hirteen yksi pykälä, seuraavaan kaksi, seuraavaan kolme ja
niin edespäin. Isävainaja oli jo neljännessä hirressä ja iski siihen
neljä pykälää. Seuraavaan piti tulla viisi, mutta sitten isävainaja
keskeytti -- antoi kirveensä levätä paikallaan hiljaa vasten seinää
ja näytti jotain miettivän. Hän, Sameli, seisoi siinä nurmella
valkeissa karkeissa liinaisissa housuissaan kädet aikamiesten tapaan
housunkauluksen alla ja katseli.

Isävainaja asetti kirveensä nurkanrakoon ja läksi sisään.

Sameli perässä.

Sisällä isävainaja asettui ison kaappikellon eteen ja kysyi pojaltaan:

-- Sameli, paljonko kello on.

-- Kohta viisi.

-- Näetkös, mitenkä viisi on merkitty kellon taulussa?

-- Miksen minä näe -- näenhän minä. Se on kuin kaatuva kirkon torni.

-- Niin on poikaseni. Ja sen kanssa on tehty kuusi, seitsemän ja
kahdeksan. Kymmenen on kapea vino risti ja sen kanssa on tehty
yhdeksän, yksitoista ja kaksitoista ja luultavasti kolmekintoista ja
ne muut, jos olisi tarvittu. No, mennääs taas merkkaamaan seinähirsiä.
Sinä olet viisas poika, minä panen sinut kouluun.

Tultiin jälleen seinän luo ja rivakasti löi isä viidenteen hirteen
kaksi piirua, jotka yläpäistään yhtyivät. Se oli kellon viitonen,
ja oikeapa se siis lienee ollut. Kuudenteen hirteen lyötiin myös
kellontaulun mukainen kuuden merkki: suippokärkinen viitonen, kärki
ylöspäin, ja sen viereen vasemmalle ykkönen. Viidenteentoista hirteen
lyötiin kapea pysty vinoristi ja sen oikealle puolelle suippokärkinen
viitonen. Kaikki muut siihen asti löivät viidenteentoista hirteen
viisitoista piirua. Näkeehän sen vielä missä vanhassa ranta-aitassa
hyvänsä!

Seuraavana syksynä pantiin hänet, Sameli, Loviisaan erääseen
ruotsalaiseen alkeiskouluun, jossa eräs vanha, laiha, vihainen herra
opetti kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Niin tuli Samelista saaren
ensimäinen kirjoitusmies ja ensimäinen kaikki lain vaatimat ehdot
täyttävä porvari eli kauppamies, mutta isävainajan kirjoitusopinnot
päättyivät noihin seinähirsien piirunumeroihin, jotka olivat
ensimäiset laatuaan tällä saarella ja näkyvät vielä paraikaa tuolla
vanhan tuohikattoisen ranta-aitan kussakin neljässä seinässä -- niin
-- paremmin muistellessa vain kolmessa, sillä yhteen seinään oli
isävainaja jo ennättänyt lyödä merkit vanhaan tapaan -- ylin numero
siellä on kolme vaaksaa pitkä rivi rinnakkaisia piiruja!

Näkeehän ne siellä kuka hyvänsä vielä tänäpäivänä, kun viitsii
vain mennä katselemaan tuon harmaan, niin pehmeän harmaan, kuin
ison ampiaispesän, tuon ikivanhan ristinurkkaisen, tuohikattoisen
ranta-aitan seiniä! Kaikki on muuttunut siinä harmaaksi, nuo silloin
kirkkaat piirtopykälätkin, mutta erottaahan ne toki selvästi pyöreässä
seinähirressä.

Sameli siirtyi seuraavalle lehdelle. Siitä alkoivat puna- ja
siniviivaiset tiliaukeamat. Koko kirja oli pyhitetty laivoille.
Ensimäisen aukeaman päälle oli kirjoitettu:

Kuunari "Aina".

Debet-puolella näkyi, että se oli rakennettu Pyttisten pitäjän
Lastensaaren veistämöllä sinä ja sinä vuonna ja tullut maksamaan
kaksikymmentäseitsemän tuhatta kaksi sataa seitsemänkymmentä kaksi
markkaa.

Kredit-puolella näkyivät kuunari "Ainan" tulot.

Näkyi, että se kolmessa vuodessa oli purjehtinut hintansa selväksi ja
lisäksi kaikki muut menot ja myytiin neljäntenä kesänään Rotterdamissa
tuhat markkaa kalliimmasta kuin minkä se veistämöltä lähtiessään maksoi.

Sitten seurasi kuunari "Lintu".

Sitten priki "Rakkaus".

Se purjehtii vieläkin.

Sitten kuunari "Anna-Marja", josta Sameli oli isävainajaltaan kuullut,
että sen pohja olisi yli sata vuotta vanha, päältä rakennettu uudestaan
kolme kertaa täydellisesti, lukuunottamatta monia pienempiä korjauksia.

Se oli rakennettu tammesta vaskipulteilla.

Se oli kaunein laiva, mitä Sameli oli elinikänään nähnyt. Sitä ihaili
Sameli jo lapsesta alkaen. Omalle leikkilaivalleen, Ristian-enon
valmistamalle, hän pani nimeksi "Anna-Marja".

"Anna-Marja" oli onnellinen alus. Se ei ollut tehnyt ainoatakaan
laivarikkoa, eikä menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ollut kulkenut
ainoatakaan pitempää matkaa tyhjänä; se oli ennättänyt useamman matkan
Valtiasmeren ja Pohjanmerenkin takaisiin maihin, kuin ainoakaan
vertaisistaan. Se oli lisännyt Samelin isävainajan ja sitä tietä
Samelin rikkautta enemmän kuin "Aina", "Lintu" ja "Rakkaus" yhteensä.
Varsinkin "Lintu" niistä oli kovanonnen haaksi: jo ensi retkellään
se menetti kansikuormansa ja purjeensa, toisella ajautui maihin
Ristnaotsaan Virossa, kolmannella, palatessaan kivihiililastissa
Englannista, rupesi kovassa aallokossa Pohjanmerellä vuotamaan päältä
ja oli upota, ja kun se neljännellä retkellään joutui tekemään matkan
tyhjänä, pohjakivikuormassa, oli se purjehtia kumoon ja myytiin sitten
virolaisille polkuhinnasta.

Toista oli "Anna-Marja!"

Ostajia sillä olisi ollut kaikkialla, missä se vain näyttäytyi, mutta
oli Samelin isävainaja sanonut jokaiselle kosijalle: "Ennenhän minä
myyn itseni sikopaimeneksi, kuin luovun 'Anna-Marjasta'. Ei sitä
rahaa ole vielä maailmaan lyötykään, eikä lyödä, jolla minä möisin
'Anna-Marjan'!"

Niihin sanoihin sisältyi vihjaus Samelin äitivainajaan, ja kukapa sen
tietää, vaikka sanoja olisi tarkoittanut, että laiva on hänelle yhtä
rakas kuin vaimo, jonka nimi myös oli Anna-Marja.

Saaren pappi oli eräillä joulukesteillä Samelin kotona ennen hyvinä
aikoina, jolloin perhe oli vielä koossa ja kaikki elossa ja talossa oli
paljon muitakin vieraita, sanonut juhla-aterian aikana: "Ei tämä hyvä
isäntämme pidä emännästäänkään niin hyvää huolta kuin tuosta kauniista
kauniin emäntänsä kaimasta, joka kelluu tuolla ulkona satamassa
talvilepoon asettuneena!"

Vanha pastori, se oli vain jäänyt Samelille mieleen, oli istunut lasi
koholla isä-vainajan vieressä pöydän yläpäässä ja puhunut muutakin,
joka ei ollut jäänyt mieleen. Mitä lienevätkin olleet täysikäisten
asioita!!

Siellä on nyt juhlijoista suurin osa, missä kaikki muutkin entisten
aikojen ihmiset!

Hän itse on nyt täysikäinen ja hallitsee omaisuuttaan täysikäisten
tavalla ja ymmärtää täysikäisten asioita.

Numerot ja merkinnät kirjassa kuunari "Ainan" ajoilta ovat nyt hänelle
yhtä selviä kuin "Anna-Marjan" kuluneen kesän purjehdukset, jotka
hän on tähän samaan kirjaan merkinnyt, mihin nuo isä-vainajansa
sanelematkin.

Syksy on jo pitkällä.

Purjehduskausi on lopussa.

Sameli iloitsee silmäillessään laivojensa tilikirjaa. Rahaa on
kerääntynyt hänen kaappiinsa.

Kauppapuoti on tuottanut vielä runsaammin.

Hän tuntee olevansa rikas, rikkain mies koko saarella.

Niin niin...

Mitenkä olikaan isä-vainajan laita, silloin kun hän aloitti oman
elämänsä?

Usein oli isä-vainaja sanonut, että kun hän naapurikylästä tähän
taloon vävyksi tuli, oli hänellä vanhan haapiohaiskan pohjalla muutama
vanha hailiverkko, joita oli niin paljo parsittu, että lieneekö niissä
alkuperäistä rihmaa ollut enää silmääkään, ja talo, johon hän tuli, oli
yhtä tyhjä.

Isä-vainaja oli lisäksi, Samelille opetukseksi, usein sanonut, tuosta
hailiverkostaan puhuessaan, että "joka sillä tavalla verkkonsa tai
purjeensa hoitaa, hän ei kuole köyhänä".

Isä-vainajalla oli tapana häntä, Samelia, opettaa yhtenään, joka
paikassa, joka asiassa ja huokaili vieraidenkin kuullen: "Tästä meidän
Sameli-pojasta sitten ei taida miestä tullakaan!" ja että "Kun minusta
aika jättää ja talo ja tavarat joutuvat tämän Samelin huostaan, menevät
ne sitä tietään!"

Sameli näki päivän selvänä nuo harmittavat vuodet, jotka hän kasvoi
isä-vainajansa huolen alaisena.

Ne vuodet olivat ajallaan täynnä harmia, mutta nyt taampaa kangastivat
ne leppoisina ja kauniina kuin tyven kevätmeri, jonka yllä kirkas päivä
täytenä paistaa.

Kuusivuotiaasta asti oli Sameli ollut mukana laivoissa, ensin isänsä
mukana "Anna-Marjassa" huvikseen ja oppimassa, sitten samassa laivassa
isänsä apulaisena ja kahdeksantoistavuotiaasta "Anna-Marjan" päämiehenä.

Hänen ensimäinen retkensä Memeliin kesti kuusi viikkoa.

Hän toimitti omasta mielestään kaikki asiat nuhteettomasti ja
säntillisesti -- omasta mielestään yhtä hyvin kuin isä-vainajakin, jopa
hän paluumatkalla kuvitteli saavansa lopultakin isänsä kiitokset. Mutta
siinä hän pettyi surkeasti. "Anna-Marjan" kannella ei ole riehunut
koskaan niin vaikeaa myrskyä kuin silloin, kun hän siltä matkalta
palattuaan oli laskenut ankkurin kotisaaren satamaan ja isäukko souti
laivaan ja heti kupeelle päästyään silmäili tuikeasti ylös takilaan.
Sinne menivät Samelinkin silmät, ja eikös ollutkin vokan piikvalli
ristissä ja keulamaston huipussa liehui virkeässä tuulessa lippuliinan
avonaiseksi jäänyt pää kuin mikäkin jättiläispitkä ohut viiri.

Harmitti se Sameliakin ja hän olisi suonut silloin olevansa toisella
puolen maapalloa.

Mikä pitikin nyt juuri kotiin tullessa tuoda tuon onnettomuuden!

Ja hänhän oli erikoisen tarkasti luullut valvoneensa, että joka kohta
on niin paikallaan ja järjestyksessä, ettei edes isäukon silmä näe
pienintäkään vikaa ja vilppiä missään!

Kun hän oli juuri tällä kertaa tahtonut ansaita isältään tunnustukseksi
edes vaikenevan hyväksymisen!

Mutta jo jollastaan saneli ukkovainaja puoliääneen: "Tuollako tavalla
mies on seilannut koko matkan?!"

Sitten kannelle päästyään hän jatkoi: "Ethän sinä miesparka taida osata
vielä piikvallia kiinni panna, vaikka olet olevinasi merimies!"

Päällepäätteeksi hän omakätisesti avasi piikvallin lokin auki, käänsi
vallin oikeinpäin ja pani lokin jälleen kiinni kahveliin. Joku miehistä
ennätti kiivetä ylös mastoon ja ottaa kiinni lippuliinan irtonaisen
pään ja tuoda sen alas omaan kiinnityspaikkaansa.

Sameli itse seisoi kädet taskussa koko ajan laivan perällä ja katseli
merelle. Hän miltei itki.

Koko ajan kulki ukko-vainaja ympäri laivaa etsien vikoja, ja niitä
hän löysi toisen toisensa perästä: missä oli purje huolimattomasti
kääritty, missä raaka vinossa, missä köysi liian tiukalla, missä liian
höllällä tai väärässä paikassa.

Ukon puoliääniset ivalliset huomautukset ja naurun hörähdykset
kuuluivat siellä ja täällä. Muun muassa hän sanoi, katsoessaan
isostaluukusta ruumaan, kun se hänen mielestään oli likainen: "Niin on
laiva sisältäkin likainen kuin olisivat maamiehet sillä purjehtineet
koko kesän sontaa pelloilleen!"

Sitten hän pani miehet työhön ja laivaa pestiin koko sen päivän sisältä
ja ulkoa.

Kyllä Sameli tiesi, mitkä vaatimukset laivan puhtauteen nähden hänen
isällään oli.

Hän muisti senkin kerran, kun oltiin Loviisasta kotiin lähdössä ja
laivaan tuli eräs kotisaarelainen, joka oli monta vuotta purjehtinut
ulkovesillä ja oli nyt paluussa kotiinsa ja pyysi mukaan. Isä-vainaja
alkoi puhua muista asioista pyrkijän kanssa ja tarjosi tupakkaa, kyseli
ulkomaan kuulumisia ja muuta ja kun sitte pyrkijä sylkäisi laivan
kannelle, sanoi isävainaja: "Niin -- olisihan tässä meidänkin veneessä
päässyt, olisihan tässä tilaa ollut ja ainahan merimiehestä apua on,
mutta me ei itsekään vielä tiedetä, mihin mennään. Luultavasti ei tule
matkaa kotiin vielä. Varmimmin sinä luotsien mukana pääset." -- Mies
meni, ja heti sen jälkeen nosti isä-ukko merestä viisi ämpärillistä
vettä siihen syljen kohdalle, ja koko ajan sai hän, Sameli, joka siihen
aikaan oli vielä pieni pojan nallikka, harjalla sysätä sitä kohtaa,
jossa sylki oli ollut.

Niin!

Sellainen oli isä!

Samelilta jäi hänen kiitoksensa ja tunnustuksensa saamatta niiksi
päiviksi.

Setä-vainaja oli ainoa, jonka hän kuuli kerran häntä puolustavan.

Se oli isä-vainajan viimeinen talvi.

Oli joulujen väliviikot.

Setä istui iltaa isä-vainajan luona.

Isä-vainaja taas alkoi tapansa mukaan soimata ainoaa poikaansa Samelia
hokien tapansa mukaan: "Tämä meidän Sameli, se ei osaa hoitaa rahaa,
eikä se osaa hoitaa tavaraa. Miten käyneekään, kun kerran kaikki
joutuu sen hoitoon!" johon setä-vainaja oli painavasti sanonut:
"Sameli on vielä nuori. Hän on varsa ja länget eivät ole vielä hänen
kaulassaan. Annahan ajan kulua, ehkä hän hoitaa asiansa paremmin kuin
sinä. Nyt hän tietää, että sinä pidät kaikesta huolta ja että valta
on sinulla ja että kaikki mitä on, on sinun eikä hänen, mutta annahan
olla kun kaikki jää hänen niskoilleen ja hänen omakseen ja hänen
vallittavakseen, niin eiköhän Herra anna hänelle uutta sydäntä kuin
ennen Iisraelin Taavetti-kuninkaalle." -- Isä-vainajakin oli silloin
hymähdellyt tyytyväisenä, täyttänyt lasit uudestaan kuumalla teellä,
johon sekoitettiin molempiin laseihin pari isoa palaa sokeria ja hyvä
kulaus konjakkia molempiin, ja kehoittanut setä-vainaata ryyppäämään ja
sanellut: "Ei tästä Sameli-pojasta mitään tule! Kallesta olisi tullut
mies, jos olisi elänyt! Sameli on tullut äitiinsä ja on liian ujo,
hitainen ja saamaton -- ei siitä miestä tule, älä luulekaan!"

Sameli istui yksin pienessä puotikamarissaan. Pöydällä sihisi
pieni koreajalkainen ja valkeakupuinen öljylamppu ja seinällä
naksahteli vanha kello. Avonaisesta laivojen tilikirjasta heijasteli
kellertävänpunaista valoa Samelin hymyileville kasvoille. Hän painoi
nyrkillään tilikirjaa, jonka juuri oli sulkenut, ja hymähti ääneen:
"Samelista tulee kuin tuleekin mies ja on jo tullutkin", kun hänestä
tuntui kuin isä-vainaja olisi seisonut siinä juuri hänen takanaan ja
pudistanut epäilevästi harmaata päätään. Sameli kääntyi sitä katsomaan
ja näki samassa oven aukenevan ja sisään astuvan naapurin pojan,
ikätoverinsa, joka oli neljä vuotta ollut ulkomerillä, purjehtinut
ympäri maapallon pariin kolmeen kertaan ja äskettäin tullut kotiin.

Hän oli Piki-Juoseppi, köyhä kalastajan poika.

-- Iltaa Sameli.

-- Iltaa, iltaa.

-- Mitäs sinä täällä yksin istut kuin tonttu nurkassa.

-- Enhän minä yksin ole. Keittiössä laittaa täti illallista ja...

-- Mikä täti?

-- Hele-täti, joka hoitaa täällä emännyyttä.

-- Hele-täti?

-- Niin niin. Entä sitte?

-- Ei sitte niin mitään. Hoitakoon vain -- jonkunhan täällä on emäntänä
oltava, kun et sinä kykene akkaa ottamaan. Lähde tansseihin! Esulla on
tanssit. Siellä on paljon tyttöjä ja poikia.

-- En viitsi lähteä.

-- Et viitsi!?

-- Niin. Aamulla on noustava varhain ylös riisumaan "Anna-Marjaa"
talviasuun, jos on kaunis ilma, että voi kuivata ja tuulettaa purjeita,
ennenkuin korjaa ne pois.

-- Niin sinä olet kuin isä-vainajasikin: aina vain "Anna-Marja"
ja "Anna-Marja"! Ei mitään suussa ja mielessä kuin se ainainen ja
iankaikkinen "Anna-Marja"! Joutaisi upota jo koko laiva, vai seuraako
sitä kirous, että aina kolmanteen ja neljänteen polveen on sinun sitä
palveltava! --

Sameli istui kämmenet otsalla ja sormet hiuksissa ja tuijotti lampun
liekkiin, joka punaisena kuulsi kuvun läpi. Piki-Juoseppi ravisti
Samelia olkapäästä ja sanoi:

-- Kuule, mies. Esulla on tanssit ja siellä on ainakin yksi
"Anna-Marja"! Tule pois! Saat sinä ainakin katsella sitäkin
Anna-Marjaa! Kerkeät sinä istua puotikamarissa vanhanakin -- älä sitä
pelkää! Ehkä tarpeeksikin! Tule pois!

-- Ketäs muita tyttöjä siellä on kuin Sipin Anna-Marja?

-- Onhan siellä -- kuka niitä suittaa luetella. Lukkarin Ranssiina,
ja...

-- Entä onko Anttilan Leena?

-- On, on. Ja Jaakkolan Marjastiina, ja Kiiskin Loviisa, ja Tommilan
Liisa ja...

-- Tanssittaakos sitä Anna-Marjaa kuka?

-- Kysy, että puhaltaako se tuuli koskaan sen sinun "Anna-Marjasi"
purjeisiin!

-- Kuka sitä tanssittaa?

-- Kuka ennättää. Minä enimmäkseen -- ei se kaikille menekään. Ylpeä
kuin joutava, vaikka on köyhä kuin kirkon rotta.

-- Mitä minä siellä. -- Syön ja käyn maata niin olen aamulla virkeä.

-- Oma asiasi! Oma asiasi. Ajattelin vaan, kun näin täältä sinun
puotikamaristasi tulta, että siellä se mies lukee rahojaan ja
raamustelee tilikirjojaan kuin mikäkin vanha kitupiikki koronkiskuri.
Ajattelin, että täytyy mennä ja nykäistä miestä olkapäästä ja temmata
muiden nuorten joukkoon, ettei ennen aikojaan pääse homeeseen käymään.
-- No -- avaa mustakirja jälleen auki ja ala sinne raapustella ihmisten
kurjuutta ja köyhyyttä ja omaa rikkauttasi! Piirtele sinne joka sivun
päälle että: "Minun isä-vainajani kuritti tätä kansaa pehmeillä nuoran
pätkillä, mutta minä kuritan heitä skorpioneilla", niinkuin pappi sanoi
ennen rippikoulussa, jos muistat. -- Ja eikä minulla ole aikaa sinua
enempää narrata, eikä sinulla näytä olevan aikaa minua tämän enempää
kuunnella. Mieti nyt kuitenkin asiaa, ennenkuin maata käyt.

Sameli, kyllästyneenä Piki-Juosepin laverteluihin, avasi kirjansa
jälleen ja otti kynän käteensä.

Piki-Juoseppi oli jo ovella poismenossa, pysähtyi vielä käsi
ovenrivassa ja silmäili pilkallisesti Samelia ja sanoi:

-- Jaaha! -- Nyt minä näen, että sinusta on tullut herra, joka et enää
kelpaa toisten joukkoon! Ylpeä -- teiskailija -- sinusta -- on tullut
-- kuin isäsi. -- Höö -- muistan minä, kun rannassa poikana Anttulan
saraimen seinustalla nappia pelattiin ja isäsi tuli rantaan hartiat
hiukan kumarassa, niska kenossa, leuka pitkällä ja pää vähän kallellaan
ja kädet työnnettyinä takin taskuihin ja kun joku huudahti kuiskaten:
"Herra tulee!", katosi jok'ainoa poika kipit kapit mikä minnekin. Isäsi
oli herra ja saaren kuningas! No niin. Hyvää yötä vain!

Sameli viskasi kirjansa menemään ja nousi äkkiä.

-- Älähän mene! Minä tulen!

Hän pani lyhyen kuutinnahkaturkin päällensä, karvalakin päähänsä, ja
seurasi Piki-Juoseppia.

Parikymmentä askelta kävelivät miehet ääneti.

Kuu paistoi tummalla syystaivaalla, joka oli tähtiä täynnä. Kova
itätuuli puhalsi. Meren jyminä, sihinä ja kohina kuului ja tuuli
humahteli ja vongahteli nurkissa ja ryöpytti kujan pölyä ylös ilmaan
ja miesten silmiin. Samelin kotitalon tuuliviiri, jonka he juuri
sivuuttivat, vinkui ja parkui ja sen salko huojui. Maa oli kovassa
roudassa ja rapsahtelivat siihen heidän saappaansa kuin kallioon.
Kauempana kiilsi eräs syyssateista muodostunut jäätynyt lammikko
kirkkaana kuun valossa. Meren tyrskyävillä aalloilla, niin kauas kuin
silmä kantoi, välkkyivät kultaiset kuun läikät. Sieltä ja täältä
taloista loisti tulet ikkunoista. He kulkivat juuri ohi vanhan Tapanin
Ristianin mökin. Kuului ulos asti Ristianin pitkäveteinen, veisuumainen
ja saarnaava ääni. Ristian luki Raamattua usein arki-iltoinakin
saatikka nyt sunnuntai-iltana. Eroitti selvästi joka sanan. Ristian
luki mielikohtaansa Raamatusta: "-- -- ettäs kuulit emändäs ääntä ----
ööö-ööö -- ettäs kuulit -- -- öö -- -- Ja Aadamille sanoi hän:
ettäs kuulit emändäs ääntä -- -- ja söit -- -- kirottu olkoon -- --".
Ristian oli nimittäin sitä mieltä, ettei ihmisen ole hyvä olla
yksinänsä, mutta myös, ettei mies saa kuulla emäntänsä ääntä, että se
on Raamatussa ankarasti kielletty, että Jumala kiroaa sellaiset miehet.
-- -- "Niin näes", selitteli keppiinsä nojaten kerran rantakäräjillä
Ristian nuoremmille, "Jumala kirosi maailman ensimäisen miehen siitä
syystä, että se oli totellut emäntänsä ääntä -- tuot' noin -- oli ollut
kuuliainen tottelemaan emäntänsä ääntä. Ei se kelpaa, pojat! Ei se
kelpaa, pojat!! Jos milloin emännän otatte, niin varokaa itseänne,
sillä Jumala on kiivas Jumala, joka ei anna itseänsä pilkata!"

Kujalla tuli vastaan milloin supattelevia ja nauraa kikattelevia
tyttöparvia, milloin hoilaavia ja meluavia poikajoukkoja.

Koirat tappelivat kujan risteyksellä ja täyttivät ilman haukkumisellaan
ja ulvomisellaan.

Jossain paukahti pistooli.

Tanssipaikan luona joku iloikseen ja toisten iloksi ampui kerran ja
ampui toisenkin.

Tuli leimahti ja laukaukset kaikuivat vuorissa kylän ympärillä.

Melkein kaikilta, paitsi meren puolelta, ympäröi kylää nimittäin lähes
sata metriä korkeat vuoret.

Kylä oli itään ja etelään viettävän mäen rinteellä -- satama oli
viimemainitulla suunnalla.

Sameli ja Piki-Juoseppi, jotka olivat lähteneet Samelin kotoa, siis
kylän pohjoisimmasta päästä ja miltei rannasta, olivat vähitellen
kohonneet ylemmä ja ylemmä. He lähestyivät kylän korkeinta kohtaa,
jossa tanssitalo oli. Sieltä oli laaja näköala yli tuulisen ja kuohuvan
ja kuun loisteessa välkkyvän meren, joka näkyi reunimmaisten talojen
kattojen yli.

Siinä pysähtyivät miehet katselemaan hetkiseksi merelle. He olivat
kävelleet ääneti siihen asti. Sameli oli yrmeällä tuulella. Sikäli kuin
kuun heikossa valossa voi nähdä vavahteli hänen leukansa, kun hän,
kädet tiukasti lyhyen turkkitakkinsa taskuun työnnettyinä, hartiat
ja niska eteenpäin ojennettuina, puoliääneen, miltei sähisten, sanoi
Piki-Juosepille, kumppanilleen:

-- Jumal'auta, jos sinä vielä kerran sanot minua herraksi, niin -- --

-- No mitä sitte!

-- Sitä että silloin en takaa mitä teen. Varo sanojasi mies!

-- No mikäs sinä muuta olet kuin herra! Sinulla on laivoja ja sinulla
on puoti! Sinä olet kauppias ja kauppiaat ovat herroja! Toistahan tässä
muut...

-- Sinä olet kateellinen...

-- Jos olenkin, niin on syytäkin!

-- Minä en kärsi kateellisia -- etenkin entisissä hyvissä ystävissäni.
Sinun on tultava rikkaaksi. Minä autan sinua. Minä otan sinut "Anna
Marjan" päämieheksi. Saat keväällä alottaa. Sinähän olet kokenut
merimies.

-- Sinun palvelukseesi?

-- Niin.

-- Kiitos paljon! Ohho! Vai sinun palveluksessasi minun pitäisi
rikastua. Sanos, kuka rikastui isäsi palveluksessa. Isäsi laitokset ja
viritökset olivat kuin hämähäkin kinoja ja hän itse iso hämähäkki, joka
imi kuiviin sen onnettoman, joka hänen verkkoihinsa kiinni sotkeutui.
Ensin otti rahat ja laivarikkosaaliit, sitte hopealusikat, sitte
kultaiset tai hopeaiset kihla- ja vihkisormukset, sitte vaskikattilat
ja niin edespäin, minkä irti sai ja viskasi kuivan miehen tunkiolle.
Sellaisia te Heikkilät olette, niin monta kuin teitä onkin.

-- No jos isäni on jonkun köyhdyttänyt, teen minä hänet jälleen
rikkaaksi. Saat hyvän palkan. Pääasia on, että lopetat tuon
herroittelemisesi, kun teen sinusta itsestäsi herran.

-- Suostun kauppoihin sinun kanssasi vain yhdellä ehdolla.

-- No!

-- Lainaa minulle rahaa niin paljon, että saan oman jaalan.

-- Oman jaalan!

-- Niin.

-- Paljollako sinä sen saisit?

-- Minulla on tiedossa naapurikylässä hyvä jaala, jonka saan neljällä
ja puolella. Kun itselläni on hiukan säästöä, riittää kun saan sinulta
kolme.

-- Hyvä on. Tule huomenna meille lukkarin kanssa, niin tehdään
velkakirja. Ja nyt kait ollaan sitte selvät? Vai mitä?

-- Selvä, selvä, -- Et sinä sentään niin ylpeä ole kuin luulisi. Minä
ensin ajattelin, että sinä tarjoat minulle puotiapulaisen paikkaa. Jos
niin olisit tehnyt ja puheesi ei olisi maistunut leikille, niin sitte
olisi kävelty vähän tuonne syrjemmä tästä valtakadulta ja sitte olisit
saanut varmasti viimeisen selkäsaunasi.

Sameli nauroi.

-- Jaa, jaa, ei se ole mitään naurettavaa! Sinä et ymmärrä! Sinä et
olekaan saanut kokea sitä mitä minä.

-- Minä nauran vain sitä, että olisikohan se jaala luionnut teloiltaan
naapurikylästä tuon uhkaamasi selkäsaunan jälkeen -- paremmin.

-- Ei se luionnut ole vieläkään.

-- Ei, ei, mutta minkä minä kerran olen tullut sanoneeksi, vaikka näin
kylän raitillakin, niin se niin myös on. Kuulehan nyt mitä sanon: Jos
huomenna on kirkas ilma, niin kuivataan ja riisutaan "Anna-Marjasta"
purjeet. Siihen menee koko päivä. Minä tahtoisin olla itse mukana sitä
jaalaa ostamassa, kun se kerran minun rahoillani ostetaan. Koputellaan
ja tarkastetaan se miehissä. Täytyy katsoa, minkämoiseen asuun rahansa
panee.

Piki-Juoseppi yritti puhua.

-- Älähän nyt, jatkoi Sameli melkein kuiskaamalla ja hypisteli Juosepin
takin lievettä. Annahan kun puhun loppuun, sano sitte vasta, mitä
sinulla on vielä sanottavaa. -- Niin -- ja kun minä kerran annan rahat,
niin minun on katsottava, että minä niistä rahoistani saan hiukan
hyötyäkin. Sitä vartenhan niitä rahoja onkin, ja jokaisen on katsottava
eteensä. Maksathan sinä niistä korkoa?

-- No se on tietty. Sano vain mitä pyydät.

-- Minä en pyydä enempää kuin muutkaan, päin vastoin vähemmän. Eihän
sitä moni voi rahaa toiselle lainata, ja se, joka lainaa, ottaa puolet
aluksen kesätuloista. Eikä se paljo olekaan. Niin teki isänikin ja
köyhänä olisi kuollut, ellei rahoistaan huolta olisi pitänyt. "Täytyy
katsoa kenelle antaa ja mitä siltä saa", sanoi isä-vainaja. Sinä olet
alkava mies ja sinua pitää auttaa. Ei kukaan pääse alkuun, jos ei
kukaan auta. Ei paraskaan. Mitä sinä meinaat, olisiko sinun mielestäsi
liikaa, jos maksaisit joka kolmannen jaalakuorman tulot minulle niin
kauan kuin minun rahani ovat kiinni sinun jaalassasi? Minä kyllä
hommaan sinulle purjehdittavaa ja katson, ettei sun tarvitse purjehtia
tyhjänä. Minä annan sinulle työtä ainakin ensi kesäksi ja jos Jumala
suo, seuraaviksikin. Saat ensi keväästä heti meren auettua ruveta
kuljettamaan romurautaa ja muuta laivarikkotavaraa, jotka huusin
viimeisessä tullin panemassa huutokaupassa. Maksan minä sen minkä
muillekin. Älä pelkää, että minä tahdon sinua orjuuttaa ja pakottaa
ilmaiseksi purjehtimaan, mutta ymmärräthän sinä, että jos minun rahani
lähtevät seilaamaan, on minun saatava niistä nauttiakin. Jokainenhan
tekee omalleen mitä tahtoo. Kun jaala on maksettu, saat sille tehdä
mitä tahdot, mutta niin kauan on minullakin sanottavaa.

-- Joka kolmas reisu koroista?

-- Niin. Huomaa, että Markun-Aape ottaa joka toisen ja muut eivät
sinulle rahoja voi antaa. Kun pääset jaloillesi, tee sinä samalla
tavalla. Sitä tietä on jokainen mennyt. -- No, mitäs tuumaat?

-- Mitä hittoa tässä oikein tekisi?!

-- Se on sinun asiasi.

-- Sinä olet -- sanon sen niin että kuulet -- susi!

-- Sano, sano mitä sanot, mutta hiukan hiljemmin.

-- Sinä olet susi! Niin piru vie oletkin! Isäsi penikka! Hän nylki
isä-vainajani putipuhtaaksi. Auttoi niinikään häntä jaalan kaupassa ja
seilautti koko kesän laivarikkoromujaan mantereelle koroista ja myytti
jaalan syksyllä huutokaupalla!

-- Mikä eläin minä olen ja mikä sinä, se olisi jonkun kolmannen
sanottava, eivätkä minua muistelosi ensinkään liikuta. Kukin aikanaan!
Sinun isäsi oli jaalan helmarista luovuttava -- katso eteesi sinä
paremmin! Minä en sinua pakota mihinkään! Kuule ja ymmärrä se. Eivätkä
isä-vainajamme liene pakottaneet toisiaan tähän tai tuohon kauppaan.
Minä en myös pakota sinua mihinkään -- etkä liioin voi sinä pakottaa
minua. Sinä muistat yhtä vähän kuin minäkään isä-vainajaimme kauppoja,
tai oikeastaan me emme niistä mitään tiedä. Sinä olit silloin lapsi ja
minä myös. Molemmilla meillä oli omat leikkilaivamme, ja kun kylän muut
pojat olivat meidän matruusejamme ja kuormaus- ja purkaustyöväkeämme,
lienet sinä luotu herraksi yhtä hyvin kuin minä -- jos minä mikään
herra olen enemmän kuin sinäkään. Se pitkä mustanvihreä kirja, joka
oli edessäni pöydällä, muistaa niitä vanhoja asioita paremmin kuin
me molemmat yhteensä -- joka onkin varma kuin tyhjä -- mitä isiemme
silloisiin asioihin tulee. Kirja on minun katkismukseni. Siellä
ovat minun huoneentauluni. Isä-vainajani kirjoitutti minulla sen
kirjan etukanteen että: "Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman
surkeudesta", ja paljon surkeutta sinne onkin kirjoitettu, muun muassa
se, että isä-vainajani kärsi lähes kaksisataa markkaa tappiota siinä
jaalahommassa sinun isä-vainajasi kanssa. Huutokaupassa ei nimittäin
isä-vainajani saanut edes omiaan takaisin, mutta sinun isä-vainajasi ei
siitä tullut sen köyhemmäksi, jos ei rikkaammaksikaan. Älä syytä minua
ja sukuani, jos jaalan helmari ei pysynyt isä-vainajasi kourissa. Koeta
sinä paremmalla onnella! Minun isä-vainajani aloitti myös velkajaalalla
ja lopetti prikeillä, kuunareilla ja kauppapuodilla. Sanon vielä
kerran, että tie on auki sinulla niinkuin muillakin!

-- Lieneeköhän isä-vainajasi niinkään tyhjällä aloittanut!

-- Oli hänellä ainakin muutama matala vanha hailiverkon haiska isän
perintöä, ja lisäksi hyvä pää ja avonaiset silmät näkemään mitä
mistäkin laivarikosta saa irti. Osti laivarikkohuutokaupoista halvalla
ja möi laiskemmille kalliilla. Keräsi merestä milloin talia, milloin
viinitynnyreitä, milloin öljytynnyreitä, milloin liinapaaleja, milloin
mitäkin ja möi mantereella kaupungin kauppiaille. Näin hän teki
jaalansa vapaaksi velasta ensi kesänä ja sitte pyöri markka toisen
markan viereen ja jaala muuttui laivaksi ja laiva kutsui luokseen
toisen laivan ja niin edespäin.

-- Huhuillaan isäsi alkaneen äiti-vainajasi rahoilla...

-- Se on turhaa puhetta. Ja jos niin olisi, voit sinä tehdä samalla
tavalla. Ei mikään estä sinua naimasta rikasta tyttöä. Jos täältä
omalta saarelta et luule saavasi tarpeeksi rikasta, niin hae
mantereelta. Ja onhan tässä omalla saarellakin ainakin yksi, jolla on
yhden jaalan hinta, ellei enemmän.

-- Rahoja naimaan!

-- Minä en käske enkä kiellä.

-- Täällähän ei ole ainoaakaan rikasta tyttöä.

-- Sinä olet pohjaton! Sinulla pitäisi olla heti säkillinen rahaa!
Tiedäthän tuon sinä yhtä hyvin kuin minä, että Sipin Anna-Marjalla
on ainakin yhden jaalan hinta. Nai hänet, niin sinun ei tarvitse
lainata ja maksaa korkoja! No!? Jos pelottaa ryhtyä kauppoihin minun
kanssani, niin oma asiasi. En minä tyrkytä eikä koko asia olisi
johtunut mieleenikään, ellet olisi ruvennut veisaamaan tuota iäistä
virttäsi herrasta! Minä sanoin jo ja sanon vielä, että jos sinä itse
tahdot yrittää, niin minä autan. Ei tätä nykyä rahaa tarjota kenelle
hyvänsä. On noita pyytäjiä enemmän kuin antajia. Täytyy katsoa kenelle
antaa! Minä en ole vielä antanut kenellekään, ja kiitä siis sinä
Jumalaa siitä, että minä pidän sinua niin suuressa arvossa, että autan
sinua alkuun! Ainakin puolitusinaa miehiä on käynyt pyytämässä minulta
rahaa saman jaalan ostoon, vanhoja ja nuoria, naineita ja naimattomia.
Lupasivat puolet purjehdustuloistaan koroista, mutta en antanut. Lupaus
ei ole vielä mitään. Sen verran tätä puhumista osaa jokainen, että voi
lupailla ja lupailuilla ei ole mitään rajaa, sillä se ei maksa mitään.

-- Ja minä taas olen sitä mieltä, että lupaus on pahempi kuin velka.

-- Pahempi se on.

-- Minä en ole luvannut vielä mitään. Mietitään nyt asiaa huomiseen.
Kylmä tässä tulee seisoessa. Mennään sinne minne menossa ollaan.

-- Mennään vain. Paljonhan tässä on tullut puhutuksi, mutta eihän tuota
monta kertaa eläissä näin perin juurin jutellakaan.

-- Ei. Enkä minä olisi luullut, että sinustakin on tullut tuollainen --
susi -- noin nuorella iällä!

-- Susia tarvitaan, muuten lampaat kuolisivat nälkään! Sano sinä minua
sudeksi tai lampaaksi! Minä olen se mikä olen, enkä muutu siitä siksi
enkä täksi.

-- Eiköhän se ole paremmin niin, että lampaita tarvitaan, etteivät
sudet kuolisi nälkään...

-- Oli miten oli. Minä en ole paimentanut enemmän lampaita kuin
susiakaan, enkä tiedä miten päin asia on. -- Kas kas kuinka kirkas
kuunpaiste. Kyllä onkin satanut koko syksyn, ettei ole saanut purjeita
kuivata ja panna talvikorjuuseen. Huomenna on varmasti pouta, ja minä
taidankin mennä kotiin maata. Uni tässä alkaa tulla.

-- Tule pois vain mukaan, ellet pelkää arvosi alenevan...

-- Saahan tuonne vähäksi aikaa tulla -- katsomaan. Kaikkeen sitä pitää
lähteäkin -- hulluttelemaan -- täys'ikäisen miehen.

-- Täys'ikäisen -- venytteli Piki-Juoseppi, ja molemmat lähtivät
kävelemään tanssitaloa kohti.



III luku.

HAMPURIA.


Kisatupa oli vanha ja iso -- ainakin neljä syltä nurkkien väliä.

Permanto oli tehty leveistä palkeista. Palkit olivat -- ja ovat vielä
tänäänkin -- kaikkialta naulan jälkiä täynnä, sillä hylkeennahat
pingoitettiin aina siihen aikaan keväisin nauloilla kiinni permantoon,
karvapuoli alaspäin, kuivamaan. Nahkojen päällä voitiin kävellä ja
kului niistä siinä viimeinenkin rasva pois. Hyvinä hyljetalvina oli
koko permanto nahkojen peitossa ja välistä kamarienkin ja keittiön
permannot.

Nyt oli paljas, puhtaaksi pesty, punertava honka näkyvissä. Naulojen
jäljet paistoivat tummempina. Niitä oli vieri vieressä, sillä tupa
oli vanha ja vuosikymmenien kuluessa oli toinenkin hylkeennahka sen
permannolla kuivanut kovaksi ja suoraksi.

Talossa oli aikanaan asunut suuri ja varakas perhe. Talon autioituminen
oli jo hyvässä menossa, oli vain yksinäinen vanhapoika, Esa, sen
ainoana asukkaana. Hänen kuoltuaan talo jäi vuosikymmeniksi kylmilleen,
mätäni ja raunioitui -- pystyssä oli enää sen läntisin osa, silloinen
tanssitupa, luhistumistaan odottavana. Harmaat, pystyyn naulattujen
leveiden vuorilautojen peittämät seinät vielä jotenkuten seisovat,
mutta katto on niin harva, että linnut lentelevät siitä läpi.
Ikkunalaudoissa näkyy vielä valkeaa maalia ja savupiipun tyngän
muutamissa tiilissä kalkkia. Muu on kaikki harmaata. -- Niin -- olihan
unohtua talon väririkkain osa: sen pienet ikkunaruudut, jotka ovat
säilyneet ehjinä ulkonaisesti, mutta sisällisesti muuttuneet sikäli,
että ovat himmenneet ja että niistä kiiltää ja hohtaa värejä kuin
vesikaaresta toinen toistaan kummallisempia, vihreän, punertavan,
sinertävän ja kellertävän sekoituksin.

Silloin, nimittäin kertomuksemme aikana, oli talo itse vielä täysin
kunnossa, vaikka asukkaat "yksi toisensa perästä olivatkin lähteneet
pitkälle matkalle", niinkuin Esa, talon yksinäinen vanhapoika,
Samelin setä, entinen merimies, lähes kuusikymmenvuotias iloinen
vanhus, sukulaistensa menoa nimitti ja hän vakuutti pian itsekin
ottavansa "hyyryn pitkän matkan laivaan", mutta sitä ennen haluavansa
nähdä hauskaa elämää ympärillään: nuoria ihmisiä, laulua, leikkiä,
tanssia, hyvää tupakkaa ja Riian palsamia ja viinaa. Itse hän soitti
viulua. Hän osasi soittaa kaikki purppurin osat, ulosajot, ja paljon
muuta, mitä oli maailmalla oppinut ja koetti kotisaarelaisilleen
nyt vanhoilla päivillään opettaa. Hän eli merimiessäästöillään,
oli kirjoitustaitoinen ja kumma mies: kirjoitteli paljon, milloin
musteella ja kynällä, milloin muulla, niinkuin teräväksi vuollulla
hiilelläkin vihkoon, jonka hän oli itse ommellut valkeasta paperista.
Kukaan ei koskaan saanut tietää mitä hän kirjoitti, sillä hän ei
jättänyt vihkoaan muiden nähtäväksi -- nimittäin niiden harvojen, jotka
kirjoitusta osasivat lukea -- eihän niitä koko saarella juuri muita
ollutkaan kuin Sameli, lukuunottamatta pappia, loistonpäällikköä ja
tullipäällysmiestä. Jotkut tytöt narrasivat Esaa ja pitivät lystiä
hänen kanssaan ja kysäisivät että "Kuules Esa, mitä sinä oikein
kirjoitat?", johon saivat vastaukseksi: "Juudas Iskariotin Epistolaa."
-- Esa sylkäisi aina ennen sitä vastaustaan kauas keskipermannolle
asti ja otti sitä varten pitkävartisen valkean savipiippunsa pois
hampaistaan. Niin teki Esa joka kerta, kysyivät tytöt vaikka kymmenen
kertaa päivässä, ja yhtä monta kertaa päivässä tytöt ratkesivat nauruun
niin rajuun että ihan katketa oli. Muutamat olivat saaneet niin rajuja
naurunpuuskia Esan luona, etteivät uskaltaneet enää ottaa osaa pilaan,
vaan juoksivat karkuun, kun joku kysyi Esalta, että "Mitäs sinä, Esa,
oikein kirjoittelet? Kullallesi ulkomaille kirjettä, vai?"

Esaa sanottiin myös Kokiksi. Jumala sen tietää mistä kansa häntä
Kokiksi rupesi hokemaan, sillä kokkina ei hän ollut palvellut
ainoassakaan laivassa päivääkään. Oli kuusitoistavuotiaana mennyt
merille ja oli alkanut suoraa päätä nuorempana matruusina ja kohonnut
aste asteelta ja lopettanut aliperämiehenä laivoilla, jotka kulkivat
kaukovesillä.

"Ek sä muista, kun Esan Kokki-vainaja aina ennen hampuria soitti?",
sanovat vanhat miehet vielä nytkin toisinaan toisilleen, kun häissä
syrjästä katselevat nykyisten nuorten tansseja.

"Muistaahan tuon nyt. Kukas sitä ei muistaisi, Esa-vainajan soittoa!"
sanovat toiset vanhukset, keinutellen oikeaa jalkaansa, joka on
heitetty vasemman polven yli. Sitte kilistetään lasia, silmät kiiluvat,
toivotetaan onnea sanomalla: "Terveeksi", ryypätään ja taas sanoo joku:
"Jaa-a! Sellaista soittajaa kuin Esa-vainaja ei tällä saarella ole
ollutkaan -- eikä tule olemaan!"

       *       *       *       *       *

Tuvassa oli paljon tupakansavua ja miesten saappaista lähtevää
hylkeenrasvanhajua ja lämpöä.

Tupa oli lämmin.

Liikaakin lämmin, ja siitä syystä ovi oli työnnetty auki.

Tupaan oli ripustettu kolme rasvalamppua, joissa palaa lekutti
punertava tuli. Pöydällä paloi lisäksi kynttilä.

Esa, pelimanni, entinen "ulkovesien laivan aliperämies", niin piti
häntä aina nimittää, istui peräpenkillä ja viritti viuluaan Samelin ja
Piki-Juosepin astuessa sisään.

Esa pompotteli viulunsa kieliä, kierteli nappuloita ja veti jousella
jonkun virityssoinnun.

Tytöt istuivat toisella ja pojat toisella puolen tupaa. Muutamat
seisoivat.

Oli väliaika.

Näki että Piki-Juoseppi oli tanssituvan kuningas. Sen tunsi heti sisään
tullessaan Samelikin, että täällä hän on keppikerjäläinen ja Juoseppi
upporikas.

Heti sisään astuttuaan näkyi sen tuntevan Juoseppi itsekin, sillä
kuin siivellä pyyhkäisten näkyivät hänen mielestään katoavan kaikki
rahahuolet ja jaalamurheet, jotka häntä muuten kaikkialla olivat viime
aikoina seuranneet.

Penkillä Esasta oikealle istui ensin Anna-Marja ja sitten muita
tyttöjä. Esan vasemmalle puolelle istuutui Sameli.

Esa vilkaisi Sameliin ja sanoi:

-- Mikäs tuuli nyt puhaltaa, kun sinäkin tänne tulit?!

-- Itätuuli, itätuuli!, selitteli Piki-Juoseppi ennen Samelia, ja
lisäsi: -- Tämä Sameli seilaa itätuulta!

Sitten silmäili Piki-Juoseppi ympäri tupaa, nyrpisteli nenäänsä muka
inhosta ja saneli:

-- Mutta niinhän täällä istutaan totisina kuin mustilaisen
hautajaisissa!

Sananpartta ei oltu ennen kuultu ja herätti se paljon naurua. Joku
kysyi:

-- Oletko sinä mustilaisen hautajaisia itkemässä ollut!?

-- Olen olen. Vai luuletteko etten muka olisi! Kerran Montevideossa
meillä oli laivassa kokki -- älä katsele vihaisena tänne päin Esa, en
minä sinua tarkoita, sillä ethän sinä, Jumala paratkoon, kokki ole,
vaikka sinua Kokiksi kutsutaan -- musta kuin neekeri, sillä neekeripä
hän olikin, ja kun se oli musta niin se oli mustalainen. Sitte me
lähdettiin Montevideosta Hampuriin ja tiellä otti meidät kiinni
hurrikaani, joka nosti meren pilviä kohti ja painoi pilvet merta kohti.
Tuli suuri kertalaine, joka huuhtoi koko laivan ja vei kokin, sen
mustalaisen, mukanaan. Kun ilma sitten asettui, antoi kapteeni meille
ryypyt ja sanoi, että "Nämä ovat nyt sen mustalaisen hautajaiset". Ja
sitten meillä oli lysti, sillä luulettekos olleen niinkään hauskaa
syödä pakanan keittämää rokkaa! Jaa-a! Menkääpäs koettamaan, älkääkä
siinä tirskuko, kuin mitkäkin -- västäräkit.

-- Ole nyt!

-- Narraa meitä!!

-- Vaipa tämä nyt osais narrata!!

-- Niin, en minä teitä narraa. -- Ja sitte seuraavana aamuna nousi
musta aurinko taivaalle...

-- Musta aurinko -- ole nyt!

-- Niin, niin! Musta kuin pikipallo ja siitä läksi mustaa valoa.

-- Tuota en oikein ota minäkään uskoakseni, sanoi Esa. En minä ole
milloinkaan nähnyt mustaa aurinkoa.

-- Vai et! Sitte sinä et ole ennättänytkään nähdä taivasta joka
kantilta.

Liittyi puheeseen jo muitakin merimiehiä:

-- Antaa Piki-Juosepin puhua! Ehkä se on nähnytkin mustan auringon.
Kukas sen tietää. Kuullaan nyt ensin!

-- Minä sanon nyt teille, jotka ette ole koskaan näitä omia meriä
etempänä kulkeneet, että on kolme aurinkoa. Yksi, joka paistaa
etelästä. Se näkyy tännekin. Toinen, joka paistaa päänlaelta. Se ei näy
tänne. Ja kolmas, joka paistaa pohjoisesta. Se vielä vähemmin näkyy
tänne. Eikö ole niin?! Sanokoot ne, jotka ovat ulkomerillä olleet!

-- On, on! Oikein Juoseppi haastaa, kuului monelta suunnalta.

Tytöt nauroivat.

-- Älkää naurako, sanon minä!

Tytöt ratkesivat vieläkin hurjempaan nauruun, ei sille, että
Piki-Juoseppi olisi jotain erikoista tai naurettavaa sanonut, vaan
sille, että hän puhui niin vihaisena ja tärkeän näköisenä, ihan kuin
pappi kinkereillä.

-- Niin. Ne, jotka ovat käyneet tarpeeksi kaukana, ovat nähneet nämä
kolme aurinkoa -- yhden kerrallaan -- ja tässä tuvassa on vähän
monta poikaa, joka ne on nähnyt, mutta kukaan teistä ei ole käynyt
niin kaukana kuin minä kerran "Meretär"-nimisellä fregattilaivalla,
nimittäin maailman reunan tuolla puolen. Siellä se musta aurinko
paistaa. Nousee ja laskee kuin muutkin auringot. Nousee lännestä ja
laskee itään...

-- Ooo!

-- Niin, niin, en minä erehtynyt. Tahallani minä niin sanoin, sillä
asia on sillä tavalla. Mitä minä tässä selvää asiaa väärentäisin. Kun
se taivaanvärkki nousee lännestä näkyviin, niin paikalla kaikki muuttuu
mustaksi -- taivas -- ilma -- pilvet -- ihmiset -- laiva -- purjeet --
tähdet -- kuu --

-- No mitenkä siinä voi hengittää?!...

-- Hengittää! Niinkuin päivänkin valossa. Ei se mitään sakeaa ole. Vai
meinaattekos te, että se on sakeaa! No kyllä olette tuhmia! Se on ihka
samanlaista hengittää kuin tämä auringonkin valo.

-- Se on sitte vain tavallinen yö.

-- Eikä ole! Ei se yötä ole. Älkää luulkokaan, että se yötä on! Ei
sinne päinkään. Eri asia se yö on. Päivä se on, vaikka on musta.
Kaikki näkyy niinkuin päivälläkin, se ero vain että kaikki on mustaa,
pikimustaa. -- Oikeastaan mustempaa kuin piki, sillä kun minä kerran
suotta panin pikipallon riippumaan luotilankaan sen mustan auringon
eteen, niin näytti pikipallo vaaleammalta. -- Näkee, näkee! Näkeehän
sitä vaikka neula putoaisi laivankannelle, niin näkee sen koko ajan ja
tarkkaan näkeekin. Putoaa neulanen hyppysistä kuin pikitikku. Välistä
näkyy kuu ja musta aurinko yht'aikaa taivaalla -- niinkuin välistä
täälläkin, milloin niin on allakkaan kirjoitettu -- ja -- ja -- silloin
on kuukin musta, niinkuin sanoin. Siellä nimittäin näkyy sekä kuu että
aurinko nurjalta puoleltaan.

-- Nurjalta puoleltaan!! Se on kaskua se!

Nauru ja hälinä tuli niin suureksi, että kenenkään puheesta ei saanut
selvää. Piki-Juosepin ympärillä tunkeili väittelevä ja naurava
poikajoukko.

Kun Esa, viulunsoittaja ja ulkovesien aliperämies, oli illan kuluessa
ahkeran puoleisesti ryypiskellyt, tuli hän vähitellen tunteelliseksi ja
alkoi puhua kuolemastaan.

Niin hän aina sellaiseksi tultuaan teki.

Niin oli hän tehnyt jo poikavuosiltaan, ensi humalastaan asti. Puhe
alkoi aina: "Kun Esasta aika jättää..."

Piki-Juosepin kertomus mustasta kokista oli jouduttanut hänen
mielialansa kehittymistä tälle asteelle. "Kukas tietää, ehkä se
sittenkin tarkoitti minua sillä kokilla, tarkoitti, että jo olet,
vanha merimiehen raato liian kauan maalla maleksinut. Mereen sinut
olisi heitettävä, meren syvyyteen ajettava katselemaan kuuta ja päivää
nurjalta puolelta!"

Niin ajatteli Esa Piki-Juosepin puheen jälkeen ja saneli ääneen:

-- Älkää huoliko! Kyllä tästä vanhasta Esa-raiskastakin aika jättää...
Ja kun Esasta aika jättää, ei sitä saa haudata niinkuin muita ihmisiä.
Ei sitä saa haudata maahan -- kirkkomaahan -- tai muuhun maahan. Se
pitää haudata mereen. Niin niin. Mereen. Mereen!

-- Älä nyt, kuiskasi Anna-Marja ja nyhkäisi Esaa hihasta ikäänkuin
herättäen häntä -- älä nyt noin ikäviä haasta! Soita sinä Esa! Vai
väsynytkö sinä olet. Sano, kyllä me mennään pois, että pääset lepäämään!

-- En minä ole väsynyt enkä ole humalassakaan. Kuule sinä, Sameli, mitä
minä sanon sinulle!

-- No!?

-- Sinulla on se "Anna-Marja". Se on hyvä laiva. Se oli jo vanha
laiva silloin kun minä olin kasvava poikanen. Mutta se on hyvä laiva!
Isäsi ei olisi sitä myynyt, vaikka nurkkakivetkin olisivat menneet.
Hän uskoi, että onni asuu siinä laivassa. No, no! Mitä minä sinulle
nyt sanon, niin ota siitä vaari ja pane mieleesi: Kun minusta aika
jättää, niin ota sinä minun ruumiini "Anna-Marjaan" ja avaa purjeet,
nosta ankkuri ja purjehdi kauas merelle ja nosta sinä siellä minut
luukunkannella alipuolen varppeenpartaalle, köytä iso tykin kuula
jalkoihini, lue kirjasta mitä lukeman pitää ja komenna sitte miehiäsi:
"Antaa mennä!" -- jolloinka ne kohottavat luukunkannen ylipäätä.
Laiva keinuu kallellaan, kiitää eteenpäin ja puskee laineita, purjeet
ja köydet tuulessa humisevat ja vinkuvat ja pidä sinä aikamoiset
hautajaiset "Anna-Marjan" kannella!! Lupaatko sinä?!

-- Lupaan, lupaan!

-- Lupaatko sinä?!

-- Lupaan, lupaan!

-- Vielä kolmannen kerran minä kysyn sinulta, että lupaatko sinä?!

-- Johan minä olen sanonut että lupaan...

-- No hyvä on. Ja sitte minä soitan taas. -- -- Ei! Kuulehan vielä!

-- No?

-- Sinulla on "Anna-Marja"?

-- On, on...

-- Tässä minun oikealla puolellani on toinen Anna-Marja. -- Ota sinä se
myös!

Kaikki lähellä olevat remahtivat nauramaan, Anna-Marja ja Samelikin.

-- Älkää naurako, tuhmat! En minä mikään Piki-Juoseppi ole! Minä
haastan oikeaa asiaa. Et sinä Sameli mistään sen parempaa emäntää saa!

-- Ethän sinä vain liene puhemies, nauroi Anna-Marja.

-- Kyllä, miks'ei. Mutta en nyt. Jos tämä Sameli vain tahtoo, tullaan
me toisen kerran sinun kotiisi oikeina sulhasina. Ja nyt minä soitan
teille hampuria ja sen päälle en mitään!

Esa asetti viritetyn viulunsa polvelleen -- tai oikeastaan vasemmalle
käsivarrelleen, joka nojasi polveen -- ja alkoi soittaa hampuria.
Notkeina juoksivat vanhat sormet ja heleästi lauloi vanha viulu!

Tanssijat alkoivat järjestäytyä.

Anna-Marja ja Sameli nousivat yht'aikaa soittajan molemmilta puolilta
ja joutuivat he ilman muuta seisomaan rinnakkain ja ikäänkuin sattuman
määräämänä pariksi.

Piki-Juoseppi tuli myös Anna-Marjaa kohti, mutta Samelin käsi oli jo
löytänyt Anna-Marjan käden ja he olivat ennättäneet vaihtaa hyväksyvän
silmäyksen.

Piki-Juoseppi valikoi toverikseen tytön, joka oli koko illan katsellut
syrjässä: Anttu-Suutarin tylsämielisen, kierosilmän tyttären.

Pian oli tanssi täydessä käynnissä.

Tyttöjen laajat, viisilevyiset koreaväriset leningit liehuivat ja
hulmusivat ja levisivät väliin pyörähtäessä komeaksi kuvuksi, jota
peukalo ja pikkusormi hypistelivät ja ohjaelivat.

Keltaisen, sinisen, valkean ja vihreän kirjavat, kukalliset
silkkiliinat huiskahtelivat ja heilahtelivat tyttöjen hartioilla ja
silmät paloivat iloa ja kasvot hymyilivät.

Esa haltioitui soitostaan ja nuorten tanssista.

Hän nousi seisoalleen.

Viulu nousi leuan alle.

Viulu lauloi ja Esan kasvot loistivat innostuksesta.

Hänen silmiinsä ilmaantui kyyneleitä.

Hän tiesi soittavansa viimeistä tanssia sinä iltana.

Muuta hän ei ajatellut, eikä oikeastaan sitäkään.

Hän vain kuunteli tanssia ja viuluaan.

Hän ei ajatellut mitään, mutta tunsi mielessään liikutusta, sillä
hän näki ohitseen kulkevan paljon elämän kauniita kuvia -- elettyjä
merimiestansseja ja kauniita tyttöjä -- siellä ja täällä.

Hän soitti, antaen viululleen äänen, jota sillä ei aina ollut, eikä
tanssikaan aina niin kaunista ollut kuin nyt.

Silloin ja tällöin kumahteli tupa raskaan merisaappaan lyödessä
permantoa -- muulloin oli ylinnä pehmeäpohjaisten kalastajalapikkaiden
sutina ja mäiskinä ja tyttöjen kautokenkien kapina.

       *       *       *       *       *

Yö oli jo pitkällä, kun Sameli käveli autiota kyläkujaa pitkin
Anna-Marja vierellään.

He kävelivät käsitysten.

He eivät puhuneet mitään. Kuu paistoi kylmällä taivaalla, joka oli
tähtiä täynnä, pilviä siellä täällä, joita myrsky kiidätti.

Tuuli ravisteli lehdettömiä omenapuita ja saarneja.

Jossain haukkui koira.

Meri jymisi ja pauhasi kylän edessä.

Sameli saattoi Anna-Marjaa kotiin.

Jossain kauempana kulki isompi parvi nuoria. Sieltä kuului naurua, joka
oli yhtä raakaa kuin meren pauhu, ja kovaäänistä puhetta.

Sieltä kuului myös Piki-Juosepin ääni.

Hän lauloi:

    Sant Tuomaasta hurrikaani
    lens kuohuissa Atlannin.
    Se turmaa laivan vaani --
    söi meiltä jo mesaanin. --
    Ohoi, ohoi, ohoi!

    Viiskymmentä kynttä raastoi
    mersseiliä kokoon päin.
    "Ohoi!" -- se nuorin haastoi --
    alas vierisi syrjittäin. --
    Ohoi, ohoi, ohoi!



IV luku.

JUUDAKSEN EPISTOLA.


Ennenkuin lopen pitkälle etäännymme Esasta, ulkovesien entisestä
aliperämiehestä ja saaren parhaasta pelimannista, luomme silmäyksen
hänen muistiinpanovihkoonsa, jota hän jostain syystä nimitti "Juudaksen
epistolaksi".

Esa istuu pitkän pöytänsä päässä ja tutkii kirjaansa. Hän ei tällä
kertaa kirjoita -- hänellä ei ole ollut tänään siihen mitään
kirjoitettavaa -- tarkasteleehan vain, mitä siihen on ennen merkitty.

Vihko on toista vaaksaa pitkä ja saman verran leveä. Se on tehty
kirjoituspaperista, jossa oli vesileimat ja vesiviivat, jotka näkyivät
vain paperin läpi katsottaessa. Toisessa arkin puoliskossa, josta
taivutettuna tuli kaksi vihon lehteä, oli vesileimana mehiläispesä,
jota ympäröi alhaalla ja sivuilla laakerin ja palmun lehvät, alhaalla
yhtyivät niiden kannat ristiin ja latvat taipuivat somasti kaareutuen
molemmin puolin mehiläispesää, laakerinoksa oikealla ja palmunlehvä
vasemmalla. Toisessa arkin puoliskossa oli vesileimana kirjaimet:

    RALL VO

Viivoja kulki pitkin arkkia, yhdeksän yhdensuuntaista, toisistaan yhtä
kaukana olevaa selvää vesileimaviivaa. Niiden kanssa ristiin, siis
poikki arkin, kulki vieri vieressä toisia vesileimaviivoja. Niitä oli
lukematon määrä. Näistä vesileimaviivoista ei ollut kirjoittajalle
mitään apua, koska Esa ei niitä nähnyt kirjoittaessaan. Tästä
johtui, että isokirjaimiset ja vahvaviivaiset rivit Esan vihossa
olivat vinoja ja käyriä. Eri asiain väliin veti Esa aina vieläkin
paksumman viivan, yli vihon lehden, reunasta reunaan, ja kun Esa ei
käyttänyt viivoitinta, olivat nämäkin viivat käyriä ja epätasaisia
-- mutta selviä, ja sehän oli pääasia. Näin sopi yhdelle lehden
sivulle vain seitsemäntoista riviä ja toisille vieläkin vähemmän,
hiilellä kirjoittaen puolta vähemmän. Vihko oli lujasti kokoon ommeltu
purjelangalla ja purjeneulalla, käyttäen apuna purjekinnasta eli
pirunhanskaa, niinkuin purjeenompelussa ainakin. Vihossa oli kahdeksan
lehteä, ja kanteen oli merkitty:

    JUUDAKSEN EPISTOLA XXI LUKU

Vihko oli nimittäin yhdeskolmatta, ja kukin vihko muodosti yhden luvun.

Paperin oli Esa tuonut muutama vuosi takaperin ulkomailta
merimiesarkussaan.

Vihot ja tähteenä oleva paperi säilytettiin kamarin kaapissa, missä
rahatkin.

Paperin arveli Esa riittävän loppuelämäkseen ja me, jälkimaailma,
tiedämme kyllä kuinka kävi, nimittäin että paperi riitti täsmälleen
viimeiseen vihkoon asti, joka oli kolmaskolmatta, ja jäi siitä vihosta
neljä lehteä tyhjäksikin. Viimeinen merkintä on tehty hiilellä ja niin
epävarmalla ja vapisevalla kädellä, että lehden sivulle on sopinut vain
yksitoista sanaa:

    "Sepän Jaanille kolme nelikkoa rukiita velkaa.
    Vita-Martille puolikko ohria velkaa."

Esa oli nimittäin kuollut suuressa puutteessa ja köyhyydessä.
Ennättikö hän virolaisille maksaa nuo viimeiset velkansa, sen yksin
Jumala tietää, sillä sekä velalliset että velkojat ovat molemmat jo
vuosikymmeniä sitten lähteneet "pitkälle reisulle", eikä Esa-vainajan
muistiinpanot asiaa liioin selvitä, sillä Esalla ei ollut tapana
merkitä kuka velkansa maksoi hänelle ja kenelle hän itse velan maksoi.
Silmäillessään vihkojansa hän kyllä muisti, mikä saatava tai velka on
suorittamatta mikä ei.

Asiat merkittiin vihkoon siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat,
velat ja saatavat sekaisin. Niinpä siinä vihossa, joka parhaillaan
Esalla on edessään, hänen istuessaan pitkän pöytänsä päässä
paitahihasillaan eräänä kelmeänä syyspäivänä, on merkitty:

    "Vuonna 1836:

    Moisan Jyrille annoin kax tynnyriä silakoita velkaa.

    Reinon Hantsulle annoin nelikon silakoita velkaa ja yx pytty
    silakoita velkaa Eskon Mihkelille."

ja heti sen jälkeen, paksu viiva vain välillä:

    "Piki-Juosepille annoin sata markkaa velkaa."

Asiansa virolaisten kanssa (ja niitä etupäässä vihot sisälsivät --
jokakeväisten ja syksyisten markkinoiden muistiinpanoja) Esa merkitsi
viroksi ja suomalaisten kanssa suomeksi, aina sillä kielellä,
millä asia oli puhuttukin. Esasta tuntui niin luonnollisemmalta ja
vahvemmalta.

Asiat suomalaisten kanssa olivat pelkästään raha-asioita, rahasaatavia,
niinkuin Piki-Juosepille lainattu summa.

Esa oli pysähtynyt tuohon Piki-Juosepin asian kohdalle ja vaipunut
mietteisiinsä. Hän ei katsonut enää mihinkään kirjaimeen erikseen, ja
messinkisankaiset silmälasinsakin hän oli sysännyt ylös ryppyiselle
otsalleen, lähelle harmaata hiusrajaansa ja istui vasen käsi silmillä
ja oikea viholla ja mietti, lieneekö tuo Piki-Juosepille lainattu raha
langennut ensinkään hyvään maahan. Tuskin!

Piki-Juoseppi oli Esan kaukaisen sukulaisen poika, ja Esa ei niin
paljon välittänyt siitä kykeneekö Juoseppi maksamaan lainan takaisin,
kuin siitä, onko Juoseppi osannut rahat käyttää viisaasti ja niin, että
hänen taloutensa siitä edistyisi, vai onko hän kaivanut leiviskänsä
maahan, se on juonut sen.

Juoseppi oli heti meriltä tultuaan tullut pyytämään Esalta, jota hän
sellaisissa tapauksissa nimitti enokseen, apua, päästäkseen alkuun,
hankkiakseen muka tarpeita -- nuoraa, nauloja, rautoja ynnä muuta
pieneen jaalaan, jota hän muka rupeaa rakentamaan ja johonka eivät muka
omat merimiessäästöt riitä. Nyt oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta ja
Piki-Juoseppi näyttää olevan yhtä etäällä jaalanteosta kuin ennenkin.
Esa oli viikko, pari takaperin käynyt Juoseppia siitä ahdistelemassa
-- ei velkomassa rahojaan takaisin, vaan vaatimassa selvää siitä
jaalahommasta. Juoseppi oli ladellut pitkän sarjan suunnitelmiaan ja
näyttänyt kuinka huono onni hänellä on kaikessa. Hän oli vakuuttanut,
että kyllä siitä vielä tosi tulee, jolloinka Esa oli sanellut suorat
kysymykset Piki-Juosepille: Paljonko hänellä oli säästöjä mereltä
tultuaan ja paljonko niitä lainarahan kanssa yhteensä on nyt, ja kun
Juoseppi oli annellut epätyydyttäviä vastauksia ja selittänyt, että
ne asiat eivät kuulu syrjäisille, oli Esa sanonut: "Syrjäisille! Vai
syrjäisille!! Vai olen minä syrjäinen senkin satamarkkasen suhteen,
jonka sinulle hyvän hyvyyttäni lainasin! Kylläpäs olet kopea. En minä
olisi kysynyt sitä enkä tätä, jos kaikki olisi mennyt niinkuin puhe
oli, mutta nyt on asia toinen ja jo senkin vuoksi minä alkaisin tarvita
rahani itse. Näethän ja ymmärrät, että en minäkään tyhjällä elä ja
että ansiot alkavat pienetä. Luuletko sinä, että tämä on hauskaa, tämä
uteleminen! Jo sainkin satoja kertoja lykätä tänne luoksesi tuloa
huomisesta huomiseen ja syksystä syksyyn. Johan tuota olen sentään
niinkin pitkälle päässyt usean kerran, että sain itseni liikkeelle
ja tänne asti, mutta vasta yli kynnyksesi päästyäni ajattelin, että
jääköön nyt vielä. Ei puhuta miehelle nyt vielä rahoista, ellei itse
ota puheeksi. Jätetään vielä toiseen kertaan. -- Nyt tänään päätin,
että asiaa ei enää siirretä; ja nyt se on sanottu mikä sanottu ja mikä
piti sanoa. Vai syrjäisille! On alettu kuiskia kylällä, että sinulla on
velkaa melkein joka kolmanteen taloon, mihin minkäkin verran. Parasta
olisi, ettet puhuisi mitään syrjäisistä! Kuka lieneekin sinulle velkaa
antanut, on ajatellut luultavasti niinkuin minäkin, että onhan sillä
talo. Tiedätkö sinä, paljoko tämän näköisen talon katto ja seinähirret
jaksavat velkaa päällään kannattaa? Sitä et sinä ole tainnut laskea!
Mutta minä olen laskenut ja luulen, että se taitaa pian romahtaa ja
että jos asia sanotaan niinkuin se onkin, lienet sinä itse tässä
tuvassa syrjäinen, ja ellet vielä olisi, niin voit jonain päivänä siksi
tulla. Pidä siis vähän pienempää suuta ja kiitä, ettei sinua enemmän
hätyytetä! Vai syrjäinen! No no -- odotetaan nyt vain vielä tuleeko
sinusta miestä vai ei."

Piki-Juoseppi ei ollut ainoa, jolle Esa oli lainannut. Niitä oli monta
muuta. Esa oli hyvä mies, joka ei voinut olla auttamatta toista.
Ilmankos hän humalapäissään kehuikin: "Kun Esasta aika jättää, niin
mihin joutuvatkaan köyhät tälläkin saarella!"

Silloin tällöin Esa otti esille yhden tai useamman muistikirjoistaan
silmäilläkseen niitä ja muistellakseen niiden varassa ihmisten
monivaiheista elämää. Hän näki siellä velallisen kirjoissa useita
niitäkin, joita pidettiin rikkaina!

Sangen usein oli myös otettava kirja esille uuden asian merkitsemistä
varten. Tämä tapahtui useimmin Virosta tultua.

Esa oli leikillinen ja iloinen. Mistä lieneekään hänelle pistänyt
päähän nimittää muistikirjojaan "Juudaksen epistolaksi!"

Kuka hänen tietää -- eikä syrjäisen sitä tarvitse tietääkään.

Ehkä se johtui samasta syystä, mistä Samelin isä-vainaja kirjoitutti
oman muistikirjansa kanteen:

"Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta."

Siihen aikaan osattiin katsella liikeasioita ja "tämän maailman
surkeutta" leikilliseltä kannalta!

Seuraava sukupolvi, Sameli ja Piki-Juoseppi eivät sitä osanneet!



V luku.

HAVUKKAVUOREN UKKO.


Syksy oli jo ohi.

Satama oli jäässä, mutta meri vielä vapaana.

Satamassa oli vasta ensimmäinen jää. Tavallisesti laskettiin vasta
kolmannen jäävän seisovaksi.

Jaalat ja muut pienemmät alukset olivat vedetyt maalle, tervatuille
teloille. Lumi peitti niiden kantta, partaita, puomeja, luukkuja,
kajuutan kantta ja kaikkea.

Viimeksi oli puhaltanut itätuuli ja sen mukana oli tullut lunta. Koko
saari oli ollut viikon päivät kuin jauhosalvossa. Sylen korkuisia
kinoksia oli kujilla. Rakennusten itäseinät olivat valkeat niihin
tarttuneesta lumesta. Samoin laivojen mastot, niidenkin itäkylkiin oli
tarttunut paksu lumikuori. Lumi oli tullut kosteana ja veden sekaisena
ja nyt pakkasen tultua jäätynyt lujasti kiinni.

"Anna-Marja" yksin makasi satamassa, kiinni jäätyneenä.

Heti sataman suulta alkoi sula meri.

Lumen peittämän maan rinnalla ja lyijynharmaan matalan taivaan alla
näytti meri synkältä, harmaan vihertävältä, miltei mustalta.

Meren aaltoilu oli vielä korkea, ja jäätyvät tyrskyt muodostivat saaren
itärannoille korkeita ja sokkeloisia jäävuoria.

Kun molemmat kylät ovat saaren itärannalla, tapahtui kaikki liike
kylien välillä maisin -- koska niissä oloissa vesitse liikkuminen
oli vaikeaa ja mahdotontakin -- yli vuorien johtavaa niin kutsuttua
ylitietä pitkin. Korkeimmillaan kulki tämä tie ohi Havukkavuoren nokan,
noin sata metriä korkealla. Se sivuutti siinä kohdalla eräät suuret ja
salaperäiset luolat ja louhikot, joita ei kukaan ihminen hamaan tähän
päivään asti ole kyennyt eikä uskaltanut lähemmin tutkia. Niissä asui
ja asuu vieläkin Havukkavuoren Ukko väkineen. Sateisina syysiltoina,
jolloin niitäkään ei huvita liikkua ulkosalla, kuullaan luolista
tielle asti, ja vieläkin kauemmaksi, omituista läiskettä ja lotinaa,
joka muistuttaa kultaseppien työhuoneesta kuuluvaa kultavasarain
pehmeäsointuisia iskuja, ja sitähän se onkin. Tuhansin vasaroin siellä
Ukko apulaisineen takoo kultaa.

Mikä lätinä ja loiskina!!

Ukon kultapaja tuntuu olevan etäällä vuoren sisällä.

Tarinain mukaan siellä on paljon rikkauksia: kultaa ja kultarahoja
kaikkien aikojen tuhansista laivarikoista.

Usein unelmoivat saarelaiset, että kuivuisipa meri tunniksikaan saaren
ympäriltä, niin kelpaisi kulkea laivanraadolta laivanraadolle kultaa
kokoamassa!

Turha toivo!

Unelma toivoton, joka toteutuessaan ei tuottaisi ihmisille
kultaropoakaan, sillä ovatko ne kullat enää siellä meren pohjassa!

Heti laivan upottua tai tuhouduttua, jo samana myrsky-yönä lähtee
Ukko apulaisineen sumun, lumipyryn tai sateen ja yön turvissa
vaeltamaan turmapaikalle. Marssivat juhlallisesti kuin kuninkaat
ja hyrisevät lauluaan, jonka jos ihminen kuulee on kuoleman oma.
Kävelevät kuivalla maalla ja meren pohjassa yhtä helposti. Hengittävät
ilmaa ja vettä yhtä virkeinä! Meren pohjalimassa ja hatuissa ja
savessa eivät heidän jalkansa lipeä, sillä heille on yhdentekevää
kävelevätkö auringonpaisteista rantahietikkoa, kallion rinteitä ja
jyrkänteitä, soita, pohjattomia mutalampien liejuja, kanervakankaita,
vedenpintaa tyynellä merellä tai myrskyn kuohuja ja ärjyaaltoja vai
pelkkää ilmaa myöten ja onko pimeä yö vai kirkas päivä. Kaikki heille
on yhdentekevää. Ei ainoakaan laiva uppoa heidän tietämättään. He
ovat heti siellä, missä laiva pohjaan painuu tai särkyy ja murenee
kappaleiksi rantakallioihin, ja ottavat kaiken kullan ja hopean. Muu ei
heille kelpaa! He kääntävät nurin joka ainoan rahakukkaron ja taskun
laivassa, kuului se sitten laivan päämiehelle tai kokille, tai kenelle
hyvänsä siltä väliltä.

Mitkä aarteet ovatkaan näin kokoontuneet Havukkavuoren Ukon
aarrekammioihin, vuoren sisimpiin onkaloihin, joihin ei ole kyennyt
yksikään elävä ihminen tunkeutumaan, silmin näkemään, vaikka korvin
saakin sitä, nimittäin takomisen läiskettä ja kulta- ja hopearahain
lukemisesta syntyvää helinää kuunnella.

Yön pimeydessä ei kukaan uskalla kulkea ohi Havukkavuoren nokan,
varsinkaan yksin.

Niin, yksin ei ensinkään.

Ukko tekee nimittäin usein ilkeitä kepposia ohikulkevalle yksinäiselle
ihmiselle -- toisinaan toisen kanssa kulkevallekin, niinkuin
esimerkiksi Piki-Juosepille ja Samelille mainittuina jouluviikkoina
heidän palatessaan naapurikylästä, jossa olivat käyneet tekemässä sen
Piki-Juosepin jaalan oston.

Vanha joulu oli ohi, tapaninpäivineen ja muineen.

Oli joulujen väliin sattunut sunnuntai.

Jo aamulla oli Piki-Juoseppi tullut puhumaan siitä Samelin lupaamasta
jaalarahasta, josta oli puhuttu silloin tanssi-iltana syksyllä.

Piki-Juoseppi toivoi, ettei Samelin silloinen puhe olisi ollut leikkiä
ja että Sameli nyt antaisi lupaamansa rahat.

-- Ei se leikkiä ollutkaan, kunhan sinä puolestasi vain täytät ehdot,
jotka rahain saantiin sisältyivät.

Sameli antoi rahat Juosepille, ilman velkakirjaa, sillä he luottivat
toisiinsa.

-- Se on selvä se! Siitä on miehen sana takuussa!

-- Mutta minulla olisi vielä eräitä lisäehtoja...

-- No annahan kuulua.

-- Minun on itseni saatava olla mukana sitä jaalaa ostettaessa.

-- Tee kuinka tahdot. Tuo ei ole ehto eikä mikään. Päinvastoin minusta
on hyvä, että tulet. Myyjällä on kuitenkin siellä varmasti kolme
miestä, ja olisi yksin vähän turvatonta, varsinkin jaalan tarkastelu
ja hinnan määrääminen. Kyllä se koettaa veivittää minulta niin suuren
hinnan kuin ikinä osaa. Hyvä on, että tulet mukaan. Meinasin jo sinua
niinkuin pyytääkin, kun sinä olet kauppias ja rohkeampi ostettavaa
haukkumaan ja hintaa polkemaan kuin minä, mutta en kehdannut. Hyvä on.
Milloin sinä joutaisit.

-- Vaikka heti.

-- Sitä parempi. Minäkin olen valmis.

-- Mennään hevosella, kyllä kai nyt jo niin paljo lunta on että voi
ajaa.

-- Onhan tätä nyt lunta tänä talvena! Vaikk'ei muuta mitään olisikaan,
niin onhan lunta. Lunta on -- älä pelkää, että reen jalas missään
kiveen kirahtaa.

-- No ei muualla kuin jos Havukkavuoren nenän alla...

-- Ajetaan hiljemmin siinä.

Samelilla oli hyvä hevonen.

Kesällä sillä ei ollut sanottavasti työtä. Talvella sitä enemmän, sillä
Sameli harjoitti Virosta viinan ajoa niinkuin muutkin. Se oli tuottavaa!

Pian oli hevonen valjaissa ja miehet istumassa reessä heinäkulilla,
jonka yli oli levitetty musta, punanukkainen loimi. Miehillä oli
edessään kuuden kilometrin taival, josta suurin osa oli jyrkkiä ylä- ja
alamäkiä yli vuorien. Täyteen juoksuun voi hevosen laskea vain parin
järven jäällä, joita oli puolimatkan tienoilla saaren sisäosissa.

Juhlallista oli ajaa läpi lumisten metsien ja yli korkeiden vuorien.

Kului lähes tunti, ennenkuin oltiin naapurikylässä, Eerolan Markun
pihalla, sillä suurin osa matkasta oli ajettava käyden ja varovasti,
varsinkin tuo monessa suhteessa vaarallinen ja päivälläkin kammottava
Havukkavuoren nokan alus.

Hevonen köytettiin tallin seinässä olevaan renkaaseen, heitettiin loimi
selkään ja heiniä eteen ja käytiin sisään Markun opastellessa ja parin
peräti äreän turrikarvaisen hyljekoiran haukkuessa, jopa näykkiessä
vieraiden kantapäitä.

Markku potkaisi koiriaan ja ärjäisi niille: "Huuti, tuhmat! Ootteko
hiljaa!" ja vieraille ystävällisesti: "Käykää sisään, käykää sisään!"
ja sisään päästyä: "Heittäkää turkit naulaan", ja sen perästä: "Käykää
peremmälle miehet, tänne näin pöydän luo istumaan ja juttelemaan!"
ja sitten emännälleen: "Mamma hoi! Laitas vieraille kuumaa, että
lämpiävät!" ja vieraille, näiden istuuduttua:

-- Mitäs sitä nyt kuuluu sinne kirkonkylään, saaren pääkaupunkiin --
he he! Oikeinhan tämä itse saaren kuningas, tämä Sameli on lähtenyt
jaloittelemaan orittaan! Mitäs sitä nyt kuuluu? Terveenä ollaan?

-- Terveenä, terveenä. Mitäpä tässä muuta kuuluu kuin että loppui tuo
lumen tulo viimeinkin.

-- Loppuihan se! Mutta kyllä sitä osasi tulla lunta täksi jouluksi!

-- Paljon sitä tuli! Ei ole tiensivuun ajamista. Taitaa jäädä metsätyöt
tekemättä tänä talvena, jos tätä jatkuu, etenkin niiltä, joilla ei ole
hevosta, vaan täytyy vetää puut kotiin metsästä kelkalla.

-- Liikaa on lunta, liikaa, puuttui puheeseen Juoseppi. Kyllä se tänä
talvena sen tekee meille hevosettomille mitä sanoit: jättää puut
metsään.

-- Liikaa lunta -- he he, sanoi Markku. Vai on liikaa lunta, he he!
Minä olen tässä katsellut jo liki kuuttakymmentä sellaista talvea,
mitkä muistan, mutta en ole nähnyt vielä sitä talvea, mitä ei olisi
moitittu lumentulon suhteen. Milloin lunta liian paljon, milloin
liian vähän! He he! Ei sitä ole parahiksi milloinkaan! En kertaakaan
ole kuullut kenenkään sanovan: Vot! Nyt on hyvä talvi! Lunta ihan
parahiksi, ei tuumaakaan liikaa eikä liian vähän. Sellaista se on --
he he! Vanha Moos-Ville-vainaja -- kadonnut jo minun nuoruudessani
-- sanoi aina, että "Jumala se kaikkein tuhmin maailmassa on: Antaa
kesällä tuulta milloin liikaa ja milloin liian vähän eikä koskaan
sellaista tuulta, joka olisi jokaisen myötätuuli ja talvella lunta
milloin liikaa ja milloin liian vähän, mutta ei parhaiksi koskaan!" --
Se oli viisas mies se Moos-Ville-vainaja! Kyllä se osasi sanoa! No --
mitä minun pitikään sanoa -- poltattehan te tupakkaa?

-- Poltetaan, poltetaan ja pidetään suussa ja miten vain, vastasivat
Sameli ja Juoseppi.

-- No se on hyvä se!

Markku toi tupakkalaatikkonsa ja piippuja.

-- Meillä on piiput!

-- Sitä parempi -- he he. Poikamiehinä sitä ollaan vielä pysytty?

-- Poikamiehinä, poikamiehinä.

-- Ja merille ei ole tehnyt enää mieli tällä Juosepilla,
Piki-Juosepiksihan ne taitaa sinua kutsua -- he he! -- ja kutsun
minäkin, jos et pahaa tykkää. Taidat ruveta akottumaan, koska et enää
yritä merille?

-- Sano, sano miksi hyvänsä! Akkahommista ei ole tietoa, eikä
kannattaisi puhua tyttärettömässä talossa, mutta merelle kyllä on
mieli, vaikk'ei tällä kertaa ulkovesille eikä toisen laivaan. Jaalan
kosintareisuhan tämä olisi ja tämä Sameli tuli puhemieheksi, ja sillä
olisi kihlat mukanaan, jos niinkuin sinulla se jaala enää on myytävänä.

-- Ka, miks'ei olisi! Sinua varten olen säästänyt, kun kerran tulin
sinulle luvanneeksi. On sillä kosijoita kulkenut sekä puhemiesten
kanssa että ilman -- he he -- mutta minä olen aina sanonut, että "vasta
sitten ruvetaan juttelemaan toisten kanssa, jos Piki-Juoseppi perii
sanansa". -- Teloillahan se on jaala rannassa, mihin ennen joulua
vedettiin. Mihinkäs se sieltä on mennyt! Ja saahan sitä käydä nyt
päivänvalossa katsomassa. Tämä joulunaikuinen päivä onkin niin lyhyt.
Mennään katsomaan. Mennään katsomaan jaalaa sillä aikaa, kun mamma
keittää kahvia.

Rantaan ei pitkältä ollutkaan. Markun piha liittyi välittömästi omaan
valkamaan. Jaala oli vedetty melkein ikkunan alle. Sen keulapuomi
oli vain muutaman sylen päässä ikkunasta. Kahden puolen valkamaa ja
osaksi pihassa oli verkkovapeita. Ranta-aitta, sarain, vaatehuone ja
muut aitat olivat kaikki miltei samassa rykelmässä asuinrakennuksen ja
valkaman kanssa. Markun talo olikin rannimmainen talo koko kylässä.

Jaalan tarkastukseen läksi myös pari Markun täysikäistä poikaa.

Sameli ja Juoseppi olivat varustettuina puukolla ja vasaralla.
Pisteltiin ja koputeltiin kaikki epäilyttävät paikat, etenkin sisällä
ruomassa ja kajuutan lattian alla. Muutamissa kaarissa, kahdessa
kaaressa keulassa ja perällä, upposi puukko mätään puuhun ja neljässä
kaaressa ilmoittivat vasaran ontot iskut olevan mätää kaaren sisällä,
laitaa vasten ja samoin sisusmätää perämastossa kannen rajassa ja
vantinsilmissä ja keskipaikoilla keulapuuta.

Tarkastuksen jälkeen johdatti Markku vieraansa kamariinsa, jossa
istutti heidät pöytänsä ääreen ja tarjosi ryypyt.

Ryypyistä oli seurauksena se, että Piki-Juoseppi lausui tuomionsa
aluksen suhteen paljon lievemmässä muodossa kuin miksi hän sen
valmiiksi mietti jo tarkastuksen aikana. Hän sanoi vain:

-- Siinä on tavallisen paljo mätää!

-- Se ei meinaa mitään! huudahti Markku, täyttäen ryyppylasit uudestaan
viinalla ja Riian palssamilla. Joku mätä kaari siellä ja täällä, ei
meinaa mitään. Tehdäänhän niitä kokonaan uusia aluksia, mitäs tämä nyt
sitte on, jos muutaman kaaren paikkaa! He he! Ottakaapas toisellekin
jalalle, ettette onnu -- puoleen ja toiseen -- vaan kävelette
miesten tavalla. -- Pahinta on -- sanon sen suoraan ja peittelemättä
niinkuin meillä tässä talossa ruukataan tehdä -- että mätää on hiukan
mastossakin. Minä en tahdo koreilla asiaa ja kiittää jaalassa sitä,
mikä ei ole kiitoksen väärtti, mutta en minä anna moittiakaan sitä,
missä ei moitittavaa ole. -- No niin -- kippis vaan ja terveeksi
-- Mastossa on mätää, ja se on paha asia. Hyvin paha, mutta juuri
siitä syystä, että siinä on mätää, minä myynkin sen niin halvalla,
kahdella ja puolella tuhannella, kaikkineen, jollakin tulee mukaan,
ihan uusi jolla! Jos ei mastossa olisi mätää ja joka kaari olisi kova
ja jos purjeet olisivat uudet ja köydet myös, ei jaala lähtisikään
sillä hinnalla. Jaala maksaa sen sellaisena kuin se nyt on -- ei
sen hyvempänä, eikä sen parempana. Teillä on silmät päässänne yhtä
suuret kuin minullakin ja itsehän tarkastitte joka paikan. Minä en
käske enkä kiellä. Minä en kehoita enkä varoita! Niinkuin jo rannassa
sanoin, ei minulla ole mitään pakkoa jaalan myyntiin. Kun viimeksi
olin Pietarissa, ihantelivat ryssät tätä jaalaa ja tarjosivat huimia
hintoja, mutta minä sanoin, että ennen oman saaren miehelle tuhannella
kuin ryssälle viidellä! (Erikseen Samelille.) Tämä Juoseppi kun
nimittäin jo tässä kerran kesällä kosiskeli tätä jaalaa, mutta valitti
rahan puutetta, muuten olisikin jo silloin kaupat syntyneet.

-- Liikaa minustakin kaksi ja puoli tuhatta on tästä jaalasta. Sillähän
saa jo puolet uutta, ja tämä kun on jo kolmannellakymmenellä, ei
vastaa enää neljättä osaa uudesta, vaikka kuinka korjaisi ja hoitaisi.
Kahdessa tuhannessa minun mielestäni pitäisi olla hintaa ihan tarpeeksi
asti!

Miehet tupakoivat ääneti jonkun aikaa katsellen saappaittensa kärkiin
tai lattiaan. Viimein sanoi Markku:

-- Mitäpäs siitä. Ei puhuta siitä sitte sen enempää. Antaa jaalan olla
niinikään. Saa se vaikka mädätä niille teloilleen sitte. Enhän minä nyt
siitä viidestä sadasta köyhtyisi, vaikka sen lahjoittaisinkin, mutta
olkoon vain jaala niinikään teloillaan.

Juoseppi katsoi Sameliin.

Sameli katseli saappaansa kärkeen, jota hän keinutteli polvi heitettynä
toisen polven päälle.

Taas pitkähkö vaitiolo.

Ulkona tavisteli hevonen aisanperiä. "Hevosella lienee vilu", ajatteli
Sameli ja sanoi Juosepille:

-- Kun kaupasta ei tainnut tulla mitään, niin jos sitte vaikka
lähdettäisiin ajamaan kotiin, että ennätetään ennen pimeää.

-- He he! Vaikka kauppa jäisi tekemättä, niin ei saa kahvi jäädä
juomatta, sanoi Markku nauraen. -- Missä se mamma viipyneekin. Johan
nyt olisi ennättänyt kasvattaa sikurit ja kuivata ja paahtaa ja jauhaa
ja keittää ja tehdä mitä hyvänsä.

Markku meni emäntää kiirehtimään.

Vai lieneekö vanhana ja viisaana ja viekkaana ja kokeneena kaupan
hierojana tahallaan antanut nuorille miehille tilaisuuden keskustella
kahden kesken.

Ne sitä tilaisuutta käyttivätkin ja päättivät, että pahimmassa
tapauksessa sopii ukolle luvata kaksi ja puolikin tuhatta, mutta vasta
keväämmällä, jos ei sitä ennen itse tule tarjoamaan jaalaansa kahdella.

Markku palasi.

-- Ne akat ovat aina niin hitaita sen kahvin kanssa -- vai tarkkuuttako
se lienee -- he he -- pitää niin monet konstit tehdä, ennenkuin sen tuo
pöytään. Toista se on kun miehet kajuutassa pyöräyttävät sajun. Yks
kaks se höyryää miesten nokkien alla, ja kun siihen vielä tipauttaa
suuruksen verran konjakkia tai viinaa, tai pirtua -- niin -- vot sulle
kelpaa ryypätä! No sitä kahta ja puolta tuhattakos ne miehet surevat,
kun ovat niin haikeita kuin haili verkon silmässä?! Älkää surko
turhaa! Jättäkää pois mielestänne koko roska. Niin minäkin! Sanoin
tuolla tuvassa meidän pojille, että "Keväällä pojat kirves käteen
ja lyökää uutta kaarta 'Markettaan' sisään ja hakekaa uusi masto ja
uusi keulapuomi metsästä -- onhan näitä -- niin seilataan vanhalla
'Marketalla' vielä toinen kolmaskymmenes vuosi niin että helisee!" He
he -- paljo helpompi on korjata ja paikkailla vanhaa kuin tehdä uusi!!

Emäntä toi kahvit pöytään.

-- Niin isänsä näköinen on tämä Sameli!, sanoi vanha emäntä hymyillen.
-- Ja minkä vanhemmaksi tulee, sen enemmän tulee isävainajansa
näköiseksi. Muistanhan minä sen vainaan. Ja vanhemmalla puolella
ikäänsähän se naimaankin meni -- sieltä toisesta kylästä ja perusti sen
kauppapuodin ja rikastui rikastumistaan.

-- Kuulehan, mamma, sanoi Markku, kun nämä vieraat ottaisivat ihan
ilmaiseksi tuon meidän "Marketan". Tarjoavat kahta tuhatta.

-- Minä antaisin kahdesta sadasta, että pääsisin jokasyksyisestä
pelosta että upotat itsesi tuon vanhan lotkan kanssa! Ei unta saa
silmiinsä koko ajalla, minkä jaala ei ole kotona. Viekööt minusta
nähden vaikka ilmaiseksi!, päätti emäntä ja meni matkoihinsa.

-- He he -- nauroi Markku. Piikaväki se on aina piikaväki! Eivät ne
ymmärrä muun kuin kahvin päälle! No juodaanpas sitte ennenkuin jäähtyy.
Pankaa sokeria sekaan ja valakaa vähän rohtoa pullosta sekaan. Teillä
on kylmä matka edessänne. Siellä pakastaa yhä ja tuuli vetää koilliseen
ja vielä se on ennen iltaa pohjoisessa. Pakastaa ja selvittää taivasta
ja tyyntyy. Rupeaa tekemään jäätä mereen...

-- Ei se pysy vielä!, sanoivat Sameli ja Juoseppi.

-- Niin, ei se pysyvää jäätä tee ennenkuin Matinpäiväksi -- jos
sittekään, että hyljemies pääsee pyytöön. Pankaa sekaan, pankaa sekaan.
Palssamia ja, ei se muuten miltään maista! Piikaväen juomaahan se
kahvi ja kerma on! Mies juo tahvia, pirtua ja palsamia ja muuta vähän
vahvempaa, mitä milloinkin saa. Harvoinpa niitäkään joka miehen nenän
alla on joka päivä, mutta näin jouluna passaa köyhänkin herrastella --
he he!

-- Jos sitte haastettaisiin vielä vähän siitä "Marketastakin", sanoi
Juoseppi juonnin ajalla.

-- Jaa -- haastetaan vain! Haastetaan vain minun puolestani
"Marketasta"!

-- Se on nimittäin sillä tavalla sen jutun kanssa, että jos minä nyt
sen kaksi ja puoli lupaisinkin, niin en minä ainakaan tällä kertaa
voisi maksaa kuin tuhat. Mitäs siitä tuumaat?

-- Jaa että mitä tuumaan! Minä tuumaan mistä hyvänsä aina niin päin,
miten hyvä tulee! Pannaan velkakirjalle se loppu ja vähän prosentteja
tykö.

-- Paljoko sitä pitäisi?...

-- No! Minkä nyt jaksat seilata! He he! Pannaan osan päälle! Mitäs
sanot kolmannesta osasta?

-- Se olisi vähän liian raskas vero, kun tässä on tullut luvatuksi jo
yhtä ja toista muutakin...

Markku näki kuin lasissa nuo Juosepin "muut lupaukset". "Arvasinhan
minä sen heti, kun näin Samelin samassa asiassa, että isänsä poika on
Sameli: pistää nokkansa joka reikään." -- Ääneen sanoi Markku:

-- Niin sitä on täytynyt jokaisen alkaa. Maksa vain ja tee työtä
että silmät tulta lyövät ja älä anna perään, niin kyllä lopulta
markat heltiävät! Jos kovalla rahalla maksat koko summan, niin olkoon
riitaraha puoleksi, mutta velkakauppaan en minä rupea mielelläni
ensinkään kenenkään muun kanssa, mutta sinulle, Piki-Juoseppi, minä
annan kahdella ja puolella, jos maksat tuhat nyt heti käteen rahassa ja
teet velkakirjan lopusta ja maksat kolmannen osan purjehdustulostasi
minulle niin kauan kuin velka on maksamatta. Tuoss' on käsi! Päätä
kauppa kuin mies ja älä itke perästä! Sameli eroittaa! No -- mitä
mietit! Lyö kauppa kiinni!!

Juoseppi katsahti Sameliin.

Sameli sanoi:

-- Tee ihan kuin itse tahdot. Oma asiasi. Päätä itse. Minä en käske
enkä kiellä.

Piki-Juoseppi löi kätensä Markun käteen.

-- Oli menneeksi! Pirulle tässä nyt sielunsa möi, mutta ei sille auta!

Sameli eroitti kädet ja sanoi: "Onneksi olkoon!"

Markku laittoi viinasta ja palssamista ryypyt kaupan päättäjäisiksi ja
sanoi:

-- No -- lykkyä nyt vain sinulle ja "Marketalle"!

-- Sitä olisi tarvis, sanoi Juoseppi ja miehet kilistivät ja kaatoivat
ryypyt menemään.

Markku pyysi Samelia velkakirjan kirjoittajaksi, mutta tapansa mukaan
katsoi tämä varovaisemmaksi pysyä siitä kunniasta erossa ja esitti:

-- Täällähän taitaa olla kylässä koulumestari. Antaa sen kirjoittaa.

-- Niin onkin, sanoi Markku. Kiertokoulunopettaja onkin ihan
naapurissa. Maltas, minä käsken jonkun meidän pojista sitä hakemaan.
Kyllä se mies kirjoittaa, eikä se ota maksua eikä mitään -- hölmö
miesparka siinä asiassa, vaikka tytöt täällä meidän kylässä kuuluvat
laulavan että:

    Viisas niinkuin ruusunnuppu,
    kaunis niinkuin koulumestar...

He he -- ne tytöt osaavat aina laulaa!

Koulumestari haettiin, ja pian hän oli velkakirjan kirjoittanut, jonka
jälkeen Juoseppi vierasmiesten läsnäollessa piirsi siihen puumerkkinsä.
Vierasmiehet piirsivät myös puumerkkinsä, ja velkakirja oli valmis.
Markku asetti sen ja Juosepilta saamansa rahat kaappiinsa, ja sitten
otettiin vielä ryypyt. Koulumestarille ja vierasmiehille annettiin
ryypyt myös, ja hetkisen miehet juttelivat ilmoista ja siitä sai
Piki-Juoseppi aiheen sanoa näin:

-- Vielä siitä tulee lounattuulet ja lämpöiset ilmat. Kunhan se ottaa
tuulen tänne meren puolelle, lounaaseen, ja tulee iso meri ja käy
ummikas, lohkoo se jäät vielä satamastakin ja vie putipuhtaaksi.
Silloin minä tulen tänne ja lykkään "Marketan" mereen ja vien kotiin ja
vedän omille teloille kotirantaan, jossa sitä saan kevätpuoleen ruveta
korjaamaan ja putsaamaan, niin että kun sinä, Markku, ensi kesänä näet
tämän jossain, niin et tunnekaan ja kysyt, että "Kenenkäs jaala tämä
on, joka on näin komia ja vähän entisen meidän 'Marketan' näköinen, ja
samanhan tämä näkyy olevan niminenkin?!" Jaa, jaa! Älkää epäilkökään,
niin minä teen!

Vielä kerran mentiin miehissä, koulumestarikin mukana, tarkastamaan
"Markettaa", jota Juoseppi nyt kiitteli kiittämästä päästyään niin,
että jo alkoi vanhasta ja viekkaasta Markusta pahalta tuntua ja hän
mietti: "Taisivat pojanpahalaiset minua pettää.", mutta kun hän muisti,
kuinka pehmeitä kaikki nuorat ovat, kuinka harvoina ja harmaina
purjeet, kuinka kulunut ankkuriketju ja että kaarissa on mätää enemmän
kuin ostajat luulivat, tuli hän jälleen miltei entiselle tuulelle.

Alkoi jo hämärtää, ennenkuin Sameli ja Juoseppi pääsivät lähtemään.
Useat ryypyt pitkin päivää olivat vaikuttaneet sen, että elleivät he
olleetkaan sanottavasti humalassa, eivät he olleet aivan selviäkään.
He olivat rikkaita, nuoria, voimakkaita ja älykkäitä kauppiaita
ja merimiehiä, laivanpäämiehiä, jotka olivat eräässä köyhässä
kalastajakylässä, jota kutsutaan Ruokolahdeksi, käyneet jaalanostossa
ja läksivät nyt komealla orhilla ajamaan kotiinsa että kaviot vain
kapsahtavat, reen partaat rusahtelevat tupien, aittojen tai saunojen
nurkkiin ahtaissa kujasten käänteissä ja orhin harja vain hulmuaa ja
rekiloimen liepeet liehuvat pohjatuulen puhaltaessa vastaan. Koiratkin
ymmärtävät, että herroja lähtee kylästä, ja saattavat kilpaa haukkuen
ja ulvoen parikymmenlukuisena laumana. "Tytöt -- katsos Sameli --
tirkistelevät ikkunoista!!" --

Hevonen juoksi rivakasti ylös kilometrin pitkää, loivaa ja mutkikasta
ylämäkeä, rinnettä, joka vietti etelään ja kaakkoon ja jossa oli
niittyjä -- nyt lumilakeuksia. Sitten saavuttiin metsään. Sitten tuli
taas niittyjä ja sen jälkeen Vetel-järvi, sitten niittyjä ja sitten
painuttiin korpeen. Jylhiä honkia kasvoi kahden puolen tietä. Tie oli
niin kapea -- sehän ei paljon muuta ollut kuin karjanpolku -- että
oli vaara ajaa reki puuhun, sillä täällä syvällä metsän sisällä oli
pimeämpi kuin lakealla. Ajettiin hiljemmin.

Siihen asti olivat molemmat istuneet reessä vaiti. Sitten sanoi Sameli,
nykäisten jälleen hevosen parempaan juoksuun:

-- Sen minä sanon sinulle, Juoseppi, että kun minä olen nyt sinua
auttanut, niin minä vaadin, minä voin sinulta vaatia, että sinä pidät
silmäsi auki etkä pyri tallaamaan minun varpailleni, muuttui sitten
elämä miksi hyvänsä.

-- Mitäs sinä oikein tarkoitat?

-- Ymmärrä itse. Pidä silmäsi auki, sanon minä vielä kerran. Pidä
silmäsi auki, ja kyllähän sitte näet milloin olet tallaamaisillasi
minun varpailleni ja väistä silloin ajoissa. Jumal'auta, jos et niin
tee!

-- Sinä olet humalassa. Älä huuda!

-- En minä huuda, enkä minä ole humalassa. Minä vain varoitan sinua
ajoissa, ettei sinun tarvitse katua. Ymmärrätkö sinä?! Niin sinä
olet tuhma kuin ryssän mahlikas, mutta sitä vartenhan minun sinua on
varoitettavakin. Minun nokalleni älä yritäkään hypätä, mies! Pane se
mieleesi!!

-- Sinä haastat riitaa. Kuulehan! Minä viskaan sinut reestä, niin
isäntä kuin oletkin, ellet ole hiljaa!

-- Piki-Juoseppi! -- Piki-Juoseppi! -- Älä anna käsien valtaa -- älä
anna käsien valtaa! Ystäviähän me sentään ollaan! Eikös niin!

Saavuttiin äkkiä Liivalahdenjärven jäälle. Punakeltainen kuu nousi
sinipunaisella, tähtikirkkaalla tummalla taivaalla näkyviin itäisten
vuorten takaa. Edessä oli järven lakea jää. Sen takaa kohosi
Havukkavuoren metsäinen rinne, ja jylhä, huimaavan korkea Havukkavuoren
nenä, huippu, jonka ohi tie metsän läpi kulki. Lännessä kuulsi vielä
yhä himmenevän ja sammuvan iltaruskon loisto.

Jäällä päästettiin hevonen täyteen raviin. Pian alettiin nousta
rinnettä ylöspäin, läpi synkän metsän, jossa tie pujoitteleikse ohi
ja välitse aitan suuruisten kivien ja suurten kuusten, joiden oksat
tapasivat milloin ylhäällä hevosen luokkaan, joka kaatoi niistä lunta
alas hevosen selkään ja miesten päälle, milloin aisoihin ja rekeenkin,
kun sattuivat olemaan alempana. Hevosta täytyi ajaa kävellen yhä
pahenevan nousun ja epätasaisuuksien vuoksi.

-- Kuulehan, Juoseppi, sanoi Sameli ja pysäytti hevosen kokonaan.

-- No?

-- Meille tulee tästä hyvin paha kohta vastaan. Mitenkähän päästään
siitä ohi.

-- Jaa tämä Havukkavuoren pykälä?

-- Niin.

-- Mikäs siitä on mennessä, kun on näin paljon lunta ja kivet ovat
peitossa.

-- Ei se mitään...

-- Ja voidaanhan pahimmassa paikassa nousta reestä pois ja...

-- Mutta kun se pahin paikka on juuri siinä Ukon luolien suulla, siinä,
mihin kuuluu se kultaseppien vasarain läiske ja miltä paikalta kesällä
nähdään savun nousevan, kun tänne mereltä katselee -- kun Havukkavuoren
Ukko leipiä paistaa -- ymmärrätkö sinä.

-- Ole joutavoimatta!

-- Ole itse!

-- Ei se ole henkeä keitään vienyt.

-- Vai ei! Etkö sinä ole kuullutkaan, miten kävi ennen sille suurelle
tietäjälle -- kuului olleen minun isä-vainajani äidin sukua -- joka
yritti loitsurunoillaan ja taioillaan manata aarteet itselleen
Havukkavuoren Ukolta. Oli asettunut siihen vastakkaiselle vuorelle,
Tervakalliolle, johon oli sytyttänyt pienen uhritulen ja sen ääressä
luki lukujaan ja loihti loihtimisiaan. Luki niinikään että:

    Luolehetar luonnon tyttö,
    Manun eukon palkkalainen,
    joka oot vuoren vartijana,
    rahapurnun paimenena,

ja sillä tavalla, ja kun ei sitte muistanutkaan koko lukua, järähti
kallio, Havukkavuoren nenä suitsi savua, ja se ei enään ollutkaan
mitään leivinuunin savua, ja tietäjä oli tukehtua ja kiitti onneaan,
kun pääsi vähissä hengin ja juosten alas rantaan Liivalahteen
omalle haapiolleen, jolla alkoi soutaa kotiin päin. Kaiken aikaa
oli Havukkavuoren Ukko syytänyt savua hänen päällensä, että oli
eksyä selvälle meren selälle, kun ei ollut kompassiakaan mukana
-- ja lieneekö noita ollut silloin vielä kompasseja olemassakaan.
-- Soutamalla niin likellä rantaa, että airot kolkki kaiken aikaa
rantakallioihin, osasi hän tulla kotiin. Vasta lähellä kylää pääsi
siitä savupilvestä kirkkaaseen ilmaan ja sai jälleen hengähtää. Kun
sitte tuli kotiin, oli siellä ryskänyt ja reistaillut koko ajan
joku näkymätön ja vienyt kaikki kullat ja hopeat -- yksin tietäjän
vaimon sormista kultasormukset ja korvista kultaiset korvarenkaat
oli siepponut ja niin oli tietäjä entistäänkin tullut köyhemmäksi
eikä uskaltanut enää toista kertaa yrittää Ukon aarteita etsimään.
Isä-vainaja toi aina jouluaattoiltoina Ukolle siankinkun ja
juhannusaattona maitoa uhriksi ja ohikulkiessaan aina vuoli tähän
hopeaa ja sanoi:

    Pysy siellä,
    kun pysytän!
    Ole siellä,
    kun oletan!

ja pysyi Ukon kanssa loppuun asti hyvänä miehenä. -- So, Polle!
Seisopas vähän!

Sameli pysäytti hevosen kokonaan.

Pahimpaan paikkaan oli enää tuskin viittäkymmentä syltä. Ohi suurten,
oksaisten kuusten tyvien ja suurien kivien näkyi se kirkkaassa kuun
paisteessa.

Kuului kultavasarain läiske.

-- Sattuuko sinulla olemaan yhtään hopearahaa mukanasi?, kysyi Sameli.

-- Eikä ole, ja pakanaako sinä sillä tekisit?

-- Eikö sinulla ole yhtään hopearahaa?!

-- No ei kun ei. Päästäneen tästä nyt ilman tulliakin!

Kuu pistäytyi välillä pohjatuulen ajamaan pilveen ja valaisi taas sen
perästä sitäkin kirkkaammin.

Kammottavina seisoivat tummat kuuset ja aavemaisina lepäsivät niiden
varjot lumella, ja vielä kammottavampana kohosi puiden takaa louhikko
ja Havukkavuoren jyrkkä rinne ja huippu.

-- No, koetetaan, sanoi Sameli ja ajoi hevosen jälleen kävelemään. --
Ei tästä ilkeä takaisinkaan ajaa, eikä kiertää voi.

Äänettöminä alkoivat miehet jatkaa matkaansa.

Sameli tuskin uskalsi hengittää, kun olivat pahimmalla kohdalla, missä
päivän aikana näkyvät vuoren sisään johtavien luolien kymmenet isommat
ja pienemmät suut, joista ei tiedä kukaan, mikä niistä on oikea ja mikä
valereikä, sillä kukaan ei ole uskaltanut niitä tutkia ja uuria, ja
joista tie aukenee vuoren sisällä oleviin aarrekammioihin.

Piki-Juoseppia oli peloittanut koko ajan pahemmin kuin Samelia, vaikka
hän sanoin koetti esiintyä rohkeana.

-- Soo Polle, kävelepäs rivakammin!, sai Sameli hevoselleen juuri
kuiskatuksi, kun hän tunsi, että joku vetää hänen altaan hevoslointa ja
heinäkulia.

Se raastoi voimiensa perästä.

Sen huomasi Piki-Juoseppikin, ja taakseen katsomatta ja vaistomaisesti,
kuten vaarassa aina, hän mitään ennättämättä harkita tai ajatella,
sillä hänen ajatuksensa olivat kauhun vallassa, sieppasi reen
keulapuolelta hevosruoskan ja löi sillä hevosta voimiensa takaa kerran,
löi toisen, kolmannen ja neljännen ja viidennen että siima vinkui ja
hevosen lautaset läiskyivät. Samaa teki Sameli oikealla puolella anteli
ohjaksen perillä hevosta kupeisiin minkä jaksoi. Miehet olivat nousseet
tätä varten polvilleen rekeen. Hevonen laukkasi, se miltei lensi
ylös rinnettä ja reki heittelehti kuin jolla aallokossa. Töin tuskin
pysyi reki pystyssä ja miehet reessä ja puiden oksat raapivat heidän
kasvojaan.

Lopulta olivat he jälleen tasaisella maalla, eräällä suolla, joka on
ylhäällä vuoristossa, Ylitiensuolla.

Hevonen juoksi tasaista ravia.

Näytti, kuin joku jalkamies tulisi vastaan.

Sameli pysäytti hevosen.

Mies näytti pysähtyneen.

Hevonen huohotti ja puhalsi höyryä sieraimistaan, kuin hopeapilvi se
leijaili kuun kirkkaassa valossa.

Miehet istuivat tyhjän rekensä partailla ja katselivat, että mikäs mies
sieltä oikein tulee.

Mies käveli jälleen ja sanoi kohdalle päästyään: "Hyvää iltaa", johon
Sameli ja Juoseppi vastasivat.

Mies oli Jyrin Tuomas.

Tunsivathan he nyt jo miehen, vaikka ensin pelkäsivät, että tämä olisi
Havukkavuoren Ukon metkuja.

-- Mihinkäs Tuomas näin myöhään menee, kysyi Sameli varmuuden vuoksi.

-- Naapurikylään ja sieltä Lounatriviin, loistolle, kahdeksalta alkaa
minulla siellä vartiovuoro, loistolla nimittäin. Kun on näin kirkas
kuunpaiste, niin en välittänyt lähteä aikaisemmin.

Jyrin Tuomas palveli siihen aikaan Lounatrivissä loistonvartijana.

Hän jatkoi matkaansa.

Sameli antoi hevosensa vielä seistä ja levätä.

Suon itäsivulla kohosi tasainen mänty- ja kuusimetsä ja länsisivulla
korkea Havukkavuoren seljänne.

Suolla itsessään kasvoi mataloita vaivaismäntyjä ja
varpukasvullisuutta, joka oli lumen peitossa.

-- Jokos nyt uskot, sanoi Sameli Juosepille.

-- Täytyyhän minun uskoa, kun omin silmin näin.

-- Näitkö sinä sen itsensä?!

-- No vaikken ihan sitä itseään, niin näen kuitenkin, että tässä ei
ole lointa eikä heinäkulia. Ne se vei kuin veikin, paholainen! Vei
ihan sulin käsin ja elävien miesten alta. Ei ole turhaa se puhe siitä
Haukkavuoren Ukosta!

-- Ei ole. Sen minä olen aina uskonut!

-- Mitähän tuo tuolla heinäkulilla ja loimella on tekevinään?! --

-- Älä luulekaan että se kulia ja lointa ajaa! Minua se pakana
tarkoitti! Minut se olisi siepannut, koska täältä minun puoleltani kuli
ja loimi ensin alkoivat kulkea. Se tietysti yritti siepata minua turkin
liepeestä ja luuli sen jo saaneensa, hyvänkin saaliin, kun kouraisikin
erehdyksessä kyntensä loimeen ja heinäkuliin. Pettyipäs kerran sekin,
itse vanha pejuoni ja konstimestari! Pettyi kuin pettyikin, ja nyt
tässä kokonaan toiset miehet nauravat partaansa. Mutta helkkarin
varovainen saa tästä lähin olla tätä tietä kulkiessaan. Ei tiedä, mitä
voi tapahtua, kun ei edes osaa loihtia.

Sameli veti ohjaksista.

-- Soo hevonen! Alas taas ravata!

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli leuto, kirkas ja auringonpaisteinen.

Puhalteli lounattuuli.

Sameli ja Piki-Juoseppi olivat taas matkalla ylitietä. Juoseppi
matkalla naapurikylään hakemaan jaalaansa, kun nyt on nousumeri ja
ummikas lohkonut jäitä rannoilta ja satamasta ja on siis hyvä tilaisuus
ajaa jaala mereen, panna siihen purjeet päälle ja tuoda se kotiin ja
vetää omille teloille kotirantaan.

Sameli oli lähtenyt kyytiin, ainakin Havukkavuoren pykälään asti,
nähdäkseen ja tarkastaakseen, onko eileniltaisesta tapauksesta jäänyt
lumeen mitään merkkejä, Ukon jalanjälkiä, tai ainakin kulin ja loimen
jälki, kun se niitä perässään luolaan raahasi ja -- tärkein seikka
kaikesta -- mistä luolan suusta se on mennyt sisään.

Suuri oli molempien miesten ällistys, kun he paikalle saavuttuaan
näkivät sekä loimen että kulin riippuvan aivan tien vieressä olevan
kuusen oksassa.

Siinä oli kasvanut useissa kuusissa oksia, jotka olivat salvanneet
tien, ja joku oli niitä kirveellä rapsinut poikki, raivannut niitä pois
tieltä. Kuusten runkoihin, tien puolelle, oli näin jäänyt pitempiä ja
lyhempiä teräväpäisiä oksantynkiä, niinkuin esimerkiksi tuokin, jossa
riippui kuli ja loimi. Se oksa oli reen partaan korkuisella ja se kuusi
aivan tiessä kiinni. Siinä oksassa oli kiinni kuli ja loimi.

-- No tähänhän ne ovat tarttuneet!, huudahti Juoseppi.

-- Älä sano vielä mitään, virkkoi Sameli. -- Ajattele ensin mitä sanot!
Olisihan me toki nähty ne, ja tuo kuusi ja huomattu, jos kuli ja loimi
olisivat siihen tarttuneet. Älä luule, että asia niin yksinkertainen
on! Ei ensinkään! Se oli vain niin viekas ukko, että kun se huomasi
pettyneensä, ja siepanneensa väärästä liepeestä ja saaneensa toista
kuin pyysi, tahtoo se johtaa meidät harhaan ja ripusti tavarat -- kun
huomasi ne arvottomiksi -- tähän oksaan, meille silmän lumeiksi ja oman
erehdyksensä peittämiseksi. Viisas olet olevinasi, mutta kyllä elkeesi
älytään!

Sellainen oli Samelin ensimäinen omakohtainen kokemus Havukkavuoren
Ukosta!



VI luku.

LASKIAINEN KIRKKOTARHASSA.


Talvi oli kulunut laskiaiseen.

Samelin elämään oli tullut kokonainen uusi maailma tänä talvena.

Se maailma piti hallussaan hänen ajatuksiaan aina.

Kun hän heräsi aamulla, oli se maailma hänen edessään: Anna-Marja
hymyilevine kasvoineen.

Se seurasi häntä pitkin päivää kauppoja tehdessä, jutellessa ihmisten
kanssa ja illalla rahoja lukiessa -- venäläisissä paperirahoissa hän
tarkasti erästä rouvan kuvaa nähdäkseen, olisiko siinä Anna-Marjan
näköä: Ei ollut. Anna-Marja ei ole noin lihava ja noin vanha, eikä
Anna-Marjalla ole noin monta leukaa, eikä hänen katseensa ole noin
röyhkeä ja lihallinen -- se sana ei Samelia miellyttänyt, mutta
parempaa ei löytynyt -- eikä Anna-Marjasta vanhetessaankaan tulle tuon
näköistä leveää rouvasihmistä.

Rahoja laskiessaan ajatteli Sameli: "Jos olisi minun vallassani, toisin
puotiin kerääntyneet rahat joka ilta sinulle, Anna-Marja, ja sanoisin:
Nämä ovat sinun!" --

Kun puoti tyhjeni hetkiseksi ostajista ja apulainen oli mennyt hakemaan
jauhosäkkiä, tupakkakulia, tai muuta alhaalta ranta-aitoista, jäi
Sameli yksin puotiinsa tuijottamaan ulos ikkunasta merelle ja ajatteli
Anna-Marjaa ja ihmetteli usein, miksi hän vasta viime syksynä löysi
Anna-Marjan, jonka hän on nähnyt lapsesta asti.

Hän koetti etsiä muistinsa jo miltei sammuneista komeroista löytääkseen
edes yhden tapauksen, jolloin -- jo muka vuosia sitte, jo rippikoulussa
-- olisi huomannut Anna-Marjan ja sanonut hänelle hyvän sanan ja
auttanut häntä ja ollut hänelle hyvä ja jolloin Anna-Marja olisi
hymyillyt hänelle samalla tavalla kuin viime syksynä tansseissa Esalla,
kun hän, Sameli, Jumala ties mistä onnenpotkauksesta, joutui viemään
Anna-Marjaa tanssimaan hampuria. Sameli olisi toivonut, että sellaisia
tapauksia olisi löytynyt paljon, loppumattomasti, että he ensi kerran
taas kohdatessaan olisivat voineet toinen toisilleen niistä kertoa.

Ei ainoaakaan löytynyt!

Sameli koetti usein tekaista sellaisen jutun, jutun jossa ulkopiirteet
olisivat totta ja johon hän, Sameli, puhaltaisi hengen.

-- -- Esimerkiksi -- -- keväällä monta vuotta sitte -- --
verkkorannalla -- -- hailinkutuaikana maan takana, länsirannalla
Simonapajalla, nuotiolla, valoisan keskiyön aikaan, aamuapajan vetoa
odotellessa, -- -- toiset pojat pilkkasivat sinua ja minä puolustin
sinua ja sinä otit minua kädestä ja katsoit minua silmiin -- --
muistatko --. Minä olen sen aina muistanut ja olen pitänyt sinua aina
mielessäni, enkä nyt vasta...

Sameli oli pitkin syksyä ja alkutalvea ja joulukisojen aikana ja
niiden jälkeen aina tähän asti etsinyt tilaisuutta päästä Anna-Marjan
kanssa kahdenkesken ja haastaa hänelle sillä tavalla ja vielä kysyä
Anna-Marjalta, "ajatteleeko hänkin samalla tavalla minusta, eikä voi
minua mielestään pois ajaa -- eikä tahdokaan sitä tehdä." --

Sameli tahtoi päästä varmuuteen.

Viis siitä jos hänen omaisuutensa karttuu ja hänellä on varmuus
siitä mitä syö ja juo ja millä itsensä vaatettaa, kun hänellä ei ole
varmuutta, mitä Anna-Marja ajattelee ja ketä ajattelee -- niin, niin --
ketä ajattelee.

Hän katui tuhmuuttaan, ettei puhunut suutaan puhtaaksi silloin kun
Anna-Marjan kanssa kahden joutui.

Joulunaikoina hän saattoi Anna-Marjaa kotiin kaksikin kertaa, eikä
kummallakaan kerralla puhunut sanaakaan.

Tänään on laskiainen ja Esalla on laskiaistanssit.

Tänä iltana pitää kaiken tulla selväksi.

Näin ei saa jatkua!

Vuoden päästä on luultavasti kaikki jo ohi.

Jospa nyt jo tietäisin, mitä tiedän vasta vuoden päästä!!

Viime laskiaisena en tietänyt mitään siitä, mitä nyt tiedän.

Viime laskiaisena ja kaikkina aikoina ennen viime syksyä, oli minulle
yhdentekevää, kenen kanssa Anna-Marja tanssii, kenen kanssa hän
juttelee, kenelle hymyilee ja kuka häntä kotiin saattaa -- vaikka se
olisi sitte itse Piki-Juoseppi!

Niin, niin!

Piki-Juoseppi saisi pysyä loitolla Anna-Marjasta.

Hän saisi ruvetakin kulkemaan toisen kylän tansseissa ja kisoissa!

Parasta olisi, että hän purjehtisi meren pohjaan heti ensi matkallaan
jaalalla, jonka hänelle ostin.

Sitävarten sen hänelle ostinkin!

Tänä iltana, se olkoon sanottu, minä kiellän Anna-Marjaa sanomasta
sanaakaan enää Piki-Juosepille, hymyilemästä hänelle samalla tavalla
kuin minulle, tanssimasta hänen kanssaan, vielä vähemmin suostumasta
hänen saatettavakseen.

Tänä iltana minä käsken Anna-Marjan sanomaan Piki-Juosepille,
mokomallekin naisten viettelijälle, että: "En tule sinun kanssasi!
Sameli saattaa minut kotiin!"

Niin, siitä sait! -- Mokomakin Piki-Juoseppi!

Ja Piki-Juosepille minä sanon myös selvät sanat!

Sille en sano muuta kuin: "Jumal'aut! Älä pyri varpailleni!!" --
Ymmärtäköön siitä itse lopun!

       *       *       *       *       *

Sameli katsoi niin tiukasti että ikkuna oli puhjeta ja siruset lentää
kauas meren jäälle, ja hänen oikea kätensä kouraisi monta arkkia
ruskeaa käärepaperia, joka ratisten rutistui yhdeksi palleroksi hänen
nyrkkinsä sisään.

       *       *       *       *       *

Siitä on sinun, Piki-Juoseppi, ymmärrettävä, että pysy loitolla!

Syytä itseäsi, ellet siitä ymmärrä mikä sinua odottaa!

Että sinua odottaa kuolema suolaiseen meriveteen, että sinusta tulee
kilkkien ruokaa, jos kerrankaan, jos kerrankaan astut varpailleni, jos
kerrankaan Anna-Marja hymyilee sinulle samalla tavalla kuin minulle!

Ymmärrä ja pidä varasi!

Minä ostin sinulle veijarille vanhan jaalahaiskan. Vielä minä annan
sinulle romurautaakin jaalan täyden toisensa perästä ja vaanin merellä
sumussa, milloin voin karata kimppuusi.

Näin se käy:

Jumala lähettää sumua meren päällyksen täyteen ja sinulle vastatuulen.

Sumu on niin sakea, ettet sinä näe edes jaalasi keulapurjeita.

Silloin minä olen "Anna-Marjoineni" saapuvilla.

Muista se, ettet sinä yksin seilaa, vaikk'ei sumutorvesi ääneen kukaan
vastaakaan.

Muista se, että minä itse tähystelen silloin laivani keulamaston
huipussa, siellä ylhäällä, missä sumua ei ole ja näen missä sinun
jaalasi kaksi mustaa mastonnokkaa piirtelee sumun ylempiä harsoja.

Sieltä ylhäältä, ymmärrätkö, minä annan ohjeita perämiehelleni ja annan
"Anna-Marjani" syöksyä täysin purjein sinun mastojesi väliin.

Kuuletko, miten ryskää ja rutisee, suhisee ja kohisee ja tunnetko
vauhtia, jolla putoat jaaloinesi pohjaan ja kenties pullahdat vielä
kerran veden pinnalle, etkä näe enää mitään ja haukot vettä suuhusi ja
vedät sieraimiisi ja painut vihoviimeisen kertasi!

Tiedä ettei minun tarvitse edes odottaa syksyä!

Kevät on matalain ja sakeain sumujen aika!

Niin!

Tänä iltana en sano sinulle kuin pari kolme kovaa sanaa ja ymmärrä
loput itse!!

Jumal'aut! Älä pyri varpailleni, jos henkesi on kallis!

       *       *       *       *       *

Samassa tuli apulainen sisään. Reestä he nostivat yhdessä säkit ja
kulin puotiin ja sen päätyttyä sanoi Sameli apulaiselleen:

-- Kuules, Riko?

-- No?

-- Eik' se olisi mukavaa, jos ihminen tietäisi, mitä tuleva vuosi tuo
mukanaan?

-- Miks'ei olisi! Olishan se!

-- Tietäisi, mitenkä asiat ovat ensi laskiaisena.

-- Saahan sen tietää.

-- Saako!?

-- Miksikäs ei? Elää vain rauhassa vuoden kaikki päivät ja niin on taas
laskiainen ja sittepähän tietää, mitä se on. Eikö vain liene niinkuin
tämäkin laskiainen: Myydään tavaraa ja kootaan rahaa. Lunta on, ja
pakkasta tai lämmintä, lumituiskua tai poutaa, tyyntä tai tuulta.
Tietäähän tämän nyt. Jos taas sitä ennen kuollaan, niin ei tiedetä,
eikä ole sitte tarvis tietääkään. No?

-- Sinä olet lysti poika!

-- Tiedän minä muutakin.

-- No?

-- Monet ovat ensi vuonna naimisissa, jotka nyt eivät ole. Monta
vainajana, joka nyt parsii tai kutoo verkkoa, sahaa tai halkoo puita,
kulkee jäällä hylkeenpyynnissä ja niin edespäin. Moni uusi ihminen
on syntynyt, jota nyt ei ole. Monella rahaa enemmän kuin nyt. Kaikki
viisaampia kuin nyt...

-- Niinhän sinulta tulee kuin papilta! Tuon kuitenkin tietää joka mies.
En minä sitä tahdo tietää.

-- No mitäs sitte?!

-- Sitähän minä juuri sanoinkin, ettei sitä voi kukaan tietää, eikä
sitä voi keneltäkään kysyä.

-- No sitte minä tiedän mitä ainakin tänä laskiaisena on!

-- No?

-- Sinä olet -- hunningolle menossa!

-- Kuinka niin?

-- Sellaista, mitä ei kukaan tiedä, ei kukaan kysy muulloin kuin vähää
ennen hulluutta, tai muuta tapaturmaa. Setä-vainaja sanoi niin ja
ettei laivassa kysytä, että mihinkähän tästä oikein mennään, ennenkuin
eksyksissä ja vähää ennen matalalle tärähtämistä. Ja se oli viisas
mies. Ota siis tarkka peilaus, missä olet ja heitä luoti mereen ja
hiljennä vauhtia, ettet aja matalalle.

-- Et sinä ymmärrä, mistä on kysymys! Ehkä joskus ymmärrät, jos satut
samaan hätään, missä minä nyt olen.

-- Hätään!? Onko jotain varastettu?

-- Ei mitään. Ole huoletta! Ei puhuta tästä enää. Tänään on laskiainen,
ja kun nyt on jo hämärä ja kukaan ei tulle enää puotiin, saat sinä
mennä minne haluat.

Sameli itse päätti mennä Anna-Marjan luo, nyt heti, hänen kotiinsa.

Kun ei tilaisuutta hänen tapaamiseensa ja puhumiseen näy odottaen
tulevan, niin se on ottaen otettava, päätteli Sameli.

Vaikeinta oli keksiä asia.

Jos nimittäin Anna-Marjan isä ja äiti tai jompikumpi sattuu myös
olemaan kotona, on hänellä oltava jokin oikea asia.

Hän päätti mennä Anna-Marjan isältä pyytämään lainaksi -- niin mitä hän
sitten lainaisi?

Kirves, näveri, purjekinnas, höylä (minkälainen hyvänsä), vasara,
hohtimet...

Ei sovi!

Tätä mietti Sameli mennessään, ja aika loppui kesken, sillä hän oli
jo Anna-Marjan kodin portilla. Siinä pälkähti hänelle päähän sepittää
seuraava juttu:

Jo tänään hän, Sameli, oli aikonut ruveta paikkaamaan "Anna-Marjan"
huippupurjetta, mutta ei löytänyt purjekinnastaan -- ei niin mistään.
Aamulla olisi työhön viimeistään käytävä ja täytyy nyt naapurista
pyytää lainaksi tuo kinnas.

Hyvä on.

Rohkeasti vain sisään!

Onneksi oli Anna-Marja yksin sisällä.

Samelin suuret ja laajat aikomukset puhua Anna-Marjalle kaikki asiat
selviksi supistuivat sangen vähiin.

Hän vain kysyi:

-- Kuules, Anna-Marja?

-- No?

-- Lähdetkö sinä tänä iltana laskiaistansseihin Esalle?

-- Menetkö sinä?

-- Menen.

-- Minä en voi mennä.

-- Miksi et, eivätkö vanhempasi laske?

-- Ehkä niinkin, mutta minua ei itseänikään haluta lähteä mihinkään.

-- Lähde vain. Mennään nyt jo ulos kävelemään. Olisi niin paljo
puhuttavaa.

-- Ei. Ei. Ei. -- Puhu nyt vain tässä. En minä lähde. En minä lähde
mihinkään -- kuuletko?

-- Miksi?

-- Siksi, että en lähde. -- Minun on pää kipeä. En jaksa. Käyn
maata aikaisin. En välitä koko laskiaisista. Olkoot ja pitäkööt.
Tyttöjä on käynyt ja juossut tässä koko päivän pyytämässä mukaansa
laskiaispannukakkuja paistamaan ja leikkimään ja selittäneet, että
nyt pidetään laskiaista tänä talvena monta päivää. -- Pitäkööt --
"Pitäkööt minun puolestani", -- sanoin heille. -- Jo sunnuntaina
kävivät ensimäiset pyytäjät. Kehuivat jo alkaneensa laskiaista pitää
sunnuntaista asti ja jatkavansa ainakin tämän viikon. Minä sanoin, että
pitäkää vaikka helluntaihin asti, ei se minua liikuta. -- En minä mene
mihinkään.

-- Et mihinkään!?

-- En. Pysyn kotona, ja kun saan tämän sukan parsituksi, käyn maata.
Älä sinäkään mene mihinkään. Mene sinäkin kotiisi ja käy maata. Niin on
parempi. Antaa toisten pitää lystiä!

-- Mutta olethan sinä aina ennen ollut -- joka laskiainen.

-- Mutta nyt en. En, vaikka tekisit mitä!

-- Ja kun minä ajattelin näinikään, että kun minä en ole sinun kanssasi
ollut koskaan samoja laskiaisia viettämässä...

-- Et ole ollut?!

-- Niin. En ole ollut, niin mentäisiin nyt.

-- Sinulla on huono muisti! Viime vuonna Esalla. Sen edellisenä
Liiva-Simolla. Sen edellisenä meillä. -- -- Sehän on kiertänyt kuin
kinkeri, vuosi ja talo. Esalla sentään useimmin. -- Mene nyt vain
kotiisi. Älä sinäkään mene tänä vuonna. Ollaan molemmat pois. Minun
kivistää päätäni. -- Mitä tuijotat! Totta se on -- ja on niin vilu ja
aivastuttaa. -- Taidan tulla sairaaksi.

Anna-Marja katseli Samelia kuin vierasta, tai korkeintaan kuin talon
palvelijaa.

Samelia kummastutti tuo soinnuton ääni, hymyttömät huulet ja
hymykuopattomat posket.

Anna-Marja nauroi kyllä, mutta se oli tyhjää ja vierasta.

Anna-Marja näytti tällä kertaa siltä, miltä hän oli näyttänyt Samelille
aikaisempinakin aikoina, ei siltä, miltä tässä välillä, ja niinpä ei
Samelilla ollutkaan mitään erikoista sanottavaa enää Anna-Marjalle, ei
mitään, ei mitään varoituksia -- esimerkiksi Piki-Juosepin suhteen,
niinkuin oli tarkoitus ja aikomus. --

Mokomakin!

Menköön kenen kanssa haluaa ja mihin haluaa!!

Samelia harmitti ja hävetti, että tuli pyytäneeksi sitä kanssaan
kävelemään, koska hänellä, Samelilla, on muka tärkeää haastettavaa.

Luulee vielä, että olen rakastunut!

Ylpeilee vielä sillä, että minä olisin nyt joutunut hänen tähtensä
ikävöimään koko pitkäksi laskiaisillaksi!

Tulin mokomallekin sanoneeksi, että olisi kahdenkeskistä puhuttavaa!

Luulee vielä, että olisin aikonut kosia ja mitä luullee!

Parempi olisi ollut, etten olisi tullut ensinkään!

"Ota sinä tämä Anna-Marja", sanoi Esa, se yksi hölmö ja tolvana, ja
minäkös siitä ja koko illasta Anna-Marjaan niin ihastuin, että olin
pilata koko elämäni rauhan.

Onni että pääsin näin helpolla eroon.

Hyvä se sentään oli, että tulin. Olisin muuten tehnyt mitä hyvänsä --
ainakin vaivannut itseäni turhilla kuvitteluilla.

-- Mitä sinä nyt niin tiukasti tuijotat tähän sukkaan ja mietit?, kysyi
Anna-Marja.

-- Mietinpähän vain, että taidat parsia omaa sukkaasi.

-- Ha, ha, ha! Voi voi kuitenkin sinun mietteitäsi! No onpas siinä nyt
ja asia, jota kannattaa noin miettiä!

-- Ja sitä, että jos tästä sitte lähtisi kotiin -- illalliselle -- ja
maata -- ja aamulla taas varhain virkeänä työhön. -- Hyvää yötä sitten!
Väsyttää ja nukuttaa tässä minuakin -- eikä minulla oikeastaan sen
enempää sanottavaa ollutkaan -- eikä se kävely ja laskiaistanssi niin
välttämätöntä ole. Onhan tässä haastettu jo se mitä pitikin haastaa --
turhaa juttua. Isällesi minulla oikeastaan asiaa olisi ollutkin, mutta
kun ei sattunut olemaan kotona ja kun näin sinut laskiaistasi viettävän
sukanparsimisella ja yksin, niin vähän ihmettelin ja tulin kysyneeksi...

-- Niin -- niinhän se on. Mene nyt vain sinäkin maata. Hyvää yötä,
hyvää yötä.

Sameli palasi kotiinsa rauhallisena ja ikäänkuin tyhjenneenä. Hänellä
oli tunne, niinkuin olisi kauan purjehtinut merellä sumussa kohti
merimerkkiä, jota ei määräaikanaan tullutkaan näkyviin ja sitten
peljännyt purjehtineensa virran viemänä harhaan ja joutuvansa tuhoon ja
asettaneensa kaikki vapaana olevat miehet kahdenpuolen keulakannelle
vahtiin ja itse tähystelleensä kuin koko ihminen olisi ollut yhtenä
ainoana silmänä tahtoen tunkeutua ulos ruumiistaan läpi sumun näkemään
missä on se merimerkki, johon piti tultaman ja josta piti otettaman
uusi suunta ja kuin hän olisi antanut heittää luodin mereen laivan
tuskin ennätettyä yhtä pituuttaan kulkea edellisestä luotauspaikasta ja
antanut puhaltaa sumutorveen yhtenään, saamatta mistään vastausta ja
sitten -- mikä ilo saanut näkyviin tuon merimerkin lopultakin ja hetki
sen jälkeen antanut ankkurin pudota luotettavan hätäsataman pohjaan,
jossa jäi odottamaan ilman selvenemistä ja matkan jatkumista.

Sameli luuli nyt saavuttaneensa sataman ja voivansa levollisena
silmäillä tulevaisuuteen, mutta hän erehtyi täydellisesti.

Pahin oli menemättä.

Hänen tietämättään kulki hänen elämänsä laiva täysin purjein ja täyttä
vauhtia.

Tuskin oli Sameli nimittäin istunut viittä minuuttia mukavassa
keinutuolissaan puotikamarissaan, kun ikäänkuin joku olisi hänen
korvaansa huutanut: "Mene ulos! Sinua narrataan!"

Sameli läksi ulos.

Oli jo pimeä.

Ikkunoista paistoivat tulet.

Lapsia juoksenteli parvissa tai yksitellen mitä kummallisimmissa
puvuissa ja kamalat paperinaamiot kasvoilla. Useimmat niistä olivat
tytön puvuissa -- siis poikia. Ne juoksivat ja kirkuivat ja koettivat
siepata naamareita toisiltaan.

Esalle päin kulki vanhempaa nuorisoa, myöhästyneitä poikia ja tyttöjä.
Sieltä kuului viulun ääni ja tanssin töminä.

Sameli käveli ohi tanssipaikan ja kääntyi takaisin ja aikoi palata
kotiinsa päin, kun eräässä kujan mutkassa, erään talon valoisan ikkunan
kohdalla hänen vastaansa törmäsi pari: Anna-Marja ja Piki-Juoseppi,
nähtävästi laskiaistansseihin menossa.

Sameli tunsi aivoissaan huminaa. Hänen ajatuksensa kuohuivat ryöppynä.

Hänen oli mahdoton hillitä itseään.

Hän pysähtyi Anna-Marjan tielle, hänen eteensä ja sähisi kuiskaavalla,
mutta vihaisella äänellä:

-- Anna-Marja, sinä et saa mennä tänä iltana Esalle!

-- Sinäkö minua komennat!, kiljahti Anna-Marja ja yritti jatkaa
matkaansa ohi Samelin.

Sameli siirtyi askeleen sivulle, Anna-Marjan tielle ja lisäsi:

-- Minä en komenna sinua! Minä vain tahdon sinulle sanoa, että jos sinä
nyt et seuraa minua, niin en sinua vaivaa ikinä enää millään pyynnöllä.

Piki-Juoseppi sysäsi silloin Samelia rintaan ja ärjäisi:

-- Pois tieltä! ja tarttui Anna-Marjaa käteen ja yritti häntä ohjata
seinää vasten horjahtaneen Samelin ohi, mutta Anna-Marja riuhtaisi
kätensä irti Piki-Juosepin kädestä, meni Samelin eteen ja sanoi hiljaa:

-- Mihin minun on sinua seurattava?

-- Mihin hyvänsä!

Sameli alkoi ääneti kävellä pitkin kujaa länteenpäin, pois
tanssitalosta ja lopulta poispäin koko kylästä Anna-Marjan kävellessä
yhtä äänettömänä hänen rinnallaan.

Kirkon portti tuli heitä vastaan.

Se oli auki.

He kävelivät kirkkotarhaan, ohi pimeässä kuumoittavien hautaristien.

Sakastin portaat tulivat vastaan.

He nousivat portaita ylös.

Sakastin lukittu ovi tuli vastaan.

Siinä ne pysähtyivät.

Tuuli rumisutti kirkon peltikattoa.

Tuuli käänteli joskus kirkkotarhan rautaista porttia, joka vongahteli
saranoissaan.

Tuuli lennätteli lunta ja pyöritteli sitä lentäviksi patsaiksi.

Ne kiitivät pimeässä ohi heidän olinpaikkansa ja hautausmaan istutusten
kuin laskiaiskisailuun heränneet kalpeat, kylmät vainajain haamut.

Ylempää -- jostain avonaiseksi tai vaikka vain jonkun verran höllälle
jääneestä ikkunasta kuului aika-ajoittain koputusta -- kaksi kolme
tai neljä koputusta ja taas hiljaa -- vai kuuluiko se ylhäältä
kellotapulista, jossa joku luukku pääsee heilahtelemaan, vai kuuluuko
se kirkon sisästä, jossa kenties kirkon Haltija lyö nyrkkejään
hartioihinsa -- lämmetäkseen, tai muuten iloissaan. Jumala hänen tietää
mistä se kuuluu!

-- Miksi me tultiin näin kamalaan paikkaan, supatteli Anna-Marja
liikutettuna ja nojautui lähemmä.

-- Pakoon, vastasi Sameli tuskin kuuluvasti.

-- Mitä pakoon, ketä pakoon, -- rakas ystävä mitä pakoon?

-- Itseämme.

-- Itseämmekö? Miksi sinä haastat noin synkästi. Älä ole murheellinen
-- rakkaani.

-- Enhän minä murheellinen olekaan.

-- Sitte en ole minäkään. -- Minä olen niin onnellinen.

-- Niin minäkin. Eihän tämä ole kamala paikka?

-- Ei. Tämä on niin rauhallinen!

-- Niin on. Täällä on hyvä olla.

-- Ja tänne ei tule ketään muita.

-- Mistäs tiedät?

-- Älä kysy! Voi kun täällä on hyvä olla!

-- Oletko ennen ollut täällä?

-- Olen. Tuhma, kun sitä kysyt!

-- Milloin?

-- Kesällä tietysti. Kun horsmat kukkivat, tai sireenit -- tai kun
täällä on kypsiä vattuja -- lapsena -- ennen vanhaan -- istuttiin tässä
portailla -- laiteltiin kukkavihkoja tai syötiin marjoja tai annettiin
päivän muuten vain paistaa lekotella...

-- Entä näin talvella -- yöllä -- myrskyssä ja laskiaispyryssä tai
muuten...

-- E-e-en! Kuka tänne yöllä uskaltaa -- ei kesäyönäkään! Herra
Jumala, kun minä olen peljännyt jo ajatusta että kulkisin yöllä ohi
kirkkotarhan -- vielä vähemmin tulisin tänne ja nyt, kun tänne pääsin,
olen kuin turvassa. -- Katsos noita lumipilviä, kuinka ne tanssivat
tuuliaispäissä!! Katso, miten ne pyörivät ja levittävät leninkejään! Ne
tanssivat hampuria! --



VII luku.

KOSINTA.


Tuvassa oli kangaspuut.

Anna-Marja kutoi kangasta.

Oli keskipäivä ja kevät.

Aurinko paistoi sisään Anna-Marjan vasemmalla olevasta ikkunasta. Hän
kutoi nimittäin ikkunan vieressä. Hänen oikealla puolellaan, läheisellä
tuolilla, istui Sameli.

Sameli oli puheliaalla tuulella.

Häh tunsi olevansa onnellinen.

Hänen teki mielensä sanoa Anna-Marjalle, että hän on onnellinen.

Että hänellä ei ole nyt enää mitään peljättävää, eikä epäselvää asiaa.

Ettei mikään paha ajatus häntä vaivaa.

Että hän tuntee varmuutta kaikessa ja ennen kaikkea siinä että -- että
-- että -- Anna-Marja on hänen, eikä kenenkään muun -- jos nimittäin
ihminen voi toisesta ihmisestä niin sanoa -- niinkuin laivasta,
talosta, tavarasta, rahasta ynnä muusta jota koi syö ja ruoste raiskaa
ja varkaat varastavat. Sama se! Mikä sanottu se sanottu! Anna-Marja,
olet minun!

Sinä olet minun!

Sinä olet minun!

Ja jos pahaa tykkäät, niin sano sinä minusta samalla tavalla!

Ei sitä muutenkaan voi sanoa.

Ja asiahan onkin tärkeä, eikä sana.

Samelilta jäi kuitenkin tämä kaikki sanomatta ja koko hänen
puheliaisuutensa olikin vain sisäistä laatua. Siellä, päänsä sisällä,
hän haastaa paukutti Anna-Marjalle, ettei loppuakaan tullut.

Sameli pani tupakaksi.

Silmin hän seurasi Anna-Marjan sukkulan lentoa, käämin hyrinää, pirran
pauketta, niisilokkien rasahtelua, niisien huisketta, jalkojen polkua
suksilla, Anna-Marjan käsivarsien notkeita ja voimakkaita liikkeitä,
kasvoja ja kullalle hohtavia hiuksia, joissa päivänpaiste välähteli ja
Anna-Marjan sinikukkaista pukua ja punaruusuista silkkihuivia, joka oli
hänen harteillaan ja jonka Sameli oli juuri tuonut tuliaisiksi Saksan
matkaltaan vanhalla "Anna-Marjalla".

Samelillakos oli puhetta!

Töin tuskin kykeni hän itse seuraamaan sen vauhtia!

Sameli pani tupakaksi.

Hän latasi valkean savipiippunsa, sytytti sen ja veteli hyvätuoksuisia
ihania savuja.

Anna-Marja kysyi:

-- Miksi et sinä haasta, Sameli?

-- Haastako?

-- Niin.

-- Minä vain ajattelen. Ensin ajattelen, mitä haastaisin.

-- Mitä sinä sitte oikein ajattelet? Sinulla taitaa olla jotain pahaa
mielessäsi, vaikka toitkin tämän silkkihuivin ja muuta. Sano, mitä sinä
ajattelet!

-- Sitä vain, että eipäs tuo sukkula lennä sinulta koskaan permannolle.

Ja Anna-Marjakos siitä nauramaan.

Hänen naurunsa soi ja helisi.

Se miltei pyörrytti Samelia.

Samassa helähti ja paukahti. Sukkula lensi ikkunaan ja kirposi siitä
kolisten permannolle, josta Anna-Marja sen sieppasi käteensä niin että
Sameli töintuskin ennätti nähdä mitä tapahtui.

-- No meni se sinne nyt kuitenkin -- lopultakin, sanoi Sameli.

-- Oli onni, ettei särkynyt ikkuna!, huudahti Anna-Marja. -- Se meni
sinun toivotuksestasi! Kaikkea sinun pitää siinä odottaakin ja toivoa!

-- Ei tuo mitään ollut!

-- Vai ei mitään! Läpi ikkunanko minun olisi pitänyt viskata?!

-- Niin, niinkuin se entinen morsian.

-- Mikä morsian?

-- Kerrotaan vain, että kerran jossain mantereella istui morsian
niinikään kangasta kutomassa, kun tuli sulhaset taloon.

Emäntä istui ja kehräsi.

Tytär kutoi kangasta.

Kuului ulkoa koiran haukunta.

Kuului kulkusten helinä ja reen jalasten ratina ja narina pakkaslumessa.

Tulivat kosijat sisään, sulhanen ja puhemies.

Emäntä tunsi kyllä tulijat ja mitä varten ne tulivat.

Tytär arvasi myös ja pani parastaan, mutta sattui kuin sattuikin
hänelle onnettomuus. Sukkula kirposi kädestä kauas permannolle, melkein
sulhasten jalkoihin, yli tuvan.

Iski siitä silmää puhemies sulhaselle ja sanoi: "Katsos, katsos, miten
kutoo!", jonka kuuli tytön äiti ja sanoi: "Mitäs tämä nyt on, mutta
olisittepas nähneet eilen, kun tämä kutoi ja sukkula lensi ikkunasta
aina tuonne noin sikopahnan katolle astikka! Vieläkin on ruutu rikki,
niinkuin näette. Ei ole ennätetty sitä paikata."

-- Voi voi! Sepä oli vasta morsian!, sanoi Anna-Marja nauraen.

-- Oli se! Ja sinä et saanut edes ikkunaa rikki!

-- Jaa jaa! Mutta minäpä en morsian olekaan, enkä morsiameksi pyri!

-- Niin -- no -- enkä minäkään sulhanen, eikä tässä ole puhemiestäkään.

-- Ottaisitko sinä puhemiehen, kun tulisit kosimaan?

-- Kun tulisin kosimaan!

-- Tulisit tai menisit?

-- En.

-- Et ottaisi!?

-- En.

-- No miten sitte?

-- Ilman kosimista sanoisin sille vain, että koska minä olen sinut
valinnut vaimokseni ja koska sinä olet valinnut minut mieheksesi, niin
anna kätesi tänne niin pannaan sormus sormeen ja mennään pappilaan.
Niin minä tekisin ja teen.

-- Entä pitäähän puhua rakkaudesta ja sanoa rakastavansa, vannoa
uskollisuutta ja luvata olla aina hyvä -- jo ennen sitä.

-- Se sisältyy jo kaikki siihen mitä sanoin.

-- Ee-i! Ei ensinkään! Voi kuinka pitkä matka siitä on vielä
rakastamiseen!

-- Minä tarkoitan, että se pitkä matka on ensin mennyt menojaan, joko
ääneti tai meluten, ja sitten vasta minä sanon niin. Ei sitä kenelle
hyvänsä niin sanotakaan!

-- Sinä olet kauppias. Sinä katsot vain tavaran, ja jos se sinua
miellyttää, sanot sinä: "Hyvä. Minä ostan tämän. Tässä on rahat." --
Hyi, mikä sinä olet!

-- Olisiko minun pikemmin jätettävä kauppa tekemättä, vaikka tavara
miellyttäisi ja vaikka kaupan hylkääminen tuottaisi minulle vahinkoa?

-- Hyi, sanon minä vielä kerran!! Sinä et ymmärrä mitään!

-- No -- voinhan minä tuoda puhemiehenkin, jos niin tahdot.

-- Tuoda!?

-- Niin niin!

-- Sinäpä olet varma, kun puhut jo puhemiehen tuomisesta!

-- Itsehän kysyit, ottaisinko puhemiehen, jos tulisin kosimaan.

-- Ai ai ai! Sinun kanssasi täytyy puhua varovasti!

He nauroivat molemmat.

Anna-Marjan äiti tuli tupaan.

He istuivat vielä kolmin ääneti, ja sitten Sameli läksi.

Kangaspuut paukkuivat säännöllisesti ja rauhallisesti. Sukkula lensi
puoleen ja toiseen. Pirta löi kuteen toisensa jälkeen edelliseen
kiinni, ja kangas kasvoi.

Anna-Marjan äiti parsi verkkoa.

Anna-Marjan isä oli Virossa.

Kissa istui lattialla Anna-Marjan äidin helmoissa.

Ikkunasta paistoi päivä lattialle ja äidin hameelle.

Kissalla oli siinä lämmin ja hyvä olla.

Anna-Marja keskeytti kutomisensa.

Hän katseli onnellisena ulos ikkunasta.

Ikkunalaudalla kukki punainen verenpisara.

Valkoiset matalat ikkunaverhot olivat syrjään lykätyt.

Ikkunan takana kukki omenapuu.

Anna-Marja työnsi ikkunan auki.

Lämmin kevättuuli henkäili sieltä sisään.

Ikkunan takana, miltei käden ulottuvilla keinui tuulessa auringon
huikaisevasti valaisema valkean punertavia kukkia täynnä oleva
omenapuun oksa, ja kauempana ja toinen toisiaan ylempänä ja edempänä
toisia ja toisia, kaikki täynnä kukkia, joista silloin tällöin
irtaantui iso terälehti, joka alkoi leijailla alas nurmelle, jossa
niitä jo oli kirjavanaan.

Pihan takana oli rakennuksia. Niiden yli näkyi naapurin kukkivia
omenapuita, kattoja ja savupiippuja ja niiden takana vihertävälle
kimalteleva meri ja lakea, syvä taivas, jolla vaelsi idästä länteen
kulkeva valkea yksinäinen pilvi.



VIII luku.

PIKI-JUOSEPIN ONNELLINEN LAIVARIKKO.


Keväällä teki Piki-Juoseppi jaalassaan vain välttämättömimmät
korjaukset: Pani muutamia uusia kaaria, raappasi aluksen puhtaaksi
ulkopuolelta ja tervasi. Talven kuluessa hän jo oli paikkaillut
purjeet. Talvella oli hän ollut hylkeenpyynnissä, onnistunut hyvin
ja hänellä oli siis runsaasti keitettyä hylkeenrasvaa, jolla voiteli
purjepuut. Nekin hän ensin raappasi puhtaaksi.

Vapunpäivänä hän nosti ankkurin ja läksi ensimäiselle merimatkalle
omalla aluksellaan.

Apulaisekseen palkkasi hän pari alaikäistä poikaa, joille lupasi
palkaksi ruuan ja viisitoista markkaa rahaa kuussa.

Piki-Juosepin retket omalla jaalalla eivät menneet ohjelman mukaan.

Sen mukaan hänellä olisi ollut raskaita velvollisuuksia velanantajaansa
Samelia kohtaan, mutta hänen puheilleen ei hän voinut mennä.

Kohtaus kylän kujalla laskiais-iltana oli ollut lyhyt, mutta sen
seuraukset olivat vaikeat ja pitkäaikaiset.

Sen jälkeen ei nimittäin ollut Piki-Juoseppi puhutellut Samelia eikä
Anna-Marjaa.

Piki-Juoseppi ei voinut mennä Samelin puheille.

Kun jaala alkoi olla lähtövalmiina ja meri vapautui jäistä, oli
Juoseppi lykännyt menoaan Samelin luo huomisesta huomiseen.

Samoin lähtöään.

Lähtöä olikin helppo lykätä aamusta toiseen, koska koko viikon piti
tyyniä.

Sen ajan vietti Juoseppi miltei joutilaana.

Kerran pari päivässä kävi Juoseppi jaalassaan, jossa kaikki oli
valmiina, yksin eväätkin ja apulaisten vaatteet, merisaappaat ynnä muu.

Myös kävi hän ahkerasti kalliolla tähystelemässä tuulta.

Kun hän läksi kotoaan, läksi hän oikeastaan joka kerta mennäkseen
Samelin puheille, kysymään niistä lainan ehtoina olevista
purjehduksista Samelin hyväksi, mutta jalat veivätkin rantaan tai
kalliolle.

Sydänalassa tuntui tyhjältä ja kipeältä, eikä koko jaala tuntunut
omalta.

Hän ei saanut rauhaa missään.

Rannassa kysyivät miehet, että milloin ja mihin se Juoseppi aikoo
lähteä ja hän vastasi kysymyksen ensimäiseen osaan, että "Näettehän,
että on tyyni! Mihinkäs tällä pääsee!" ja toiseen osaan: "Enhän
minäkään utele mihinkä muut menevät."

Eräänä iltapäivänä alkoi tuntua tuulen vilua lännestä ja meri nousi
kello kahdesta alkaen pitkin iltapäivää.

Näytti tulevan länsituuli.

Piki-Juosepin sydän löi rauhattomasti.

Näytti siltä kuin Samelin luo puheille menoa ei voisi siirtää enää
tuntiakaan.

Hän loikoili ja koetti miettiä, millä sanoilla Samelia puhuttelisi ja
asian selvittäisi.

Ei tullut ajatuksia loikomalla.

Hän istui tunnin keinutuolissa.

Sama tulos.

Siihen kului pari tuntia.

Hän toivoi, että kun hän rutosti lähtee kävelemään Samelin taloa kohti,
niin eiköhän pää selviä.

Hän teki niin, mutta minkä lähemmä hän pääsi, sen sekavammaksi kävi pää.

Hän palasi ja päätti armahtaa itseään vielä huomiseen, puhalsi sitten
tänään ja huomenna mikä tuuli hyvänsä.

Jos romurautakuorman ottaa Samelilta, niin pianhan se on alukseen
pantu, ennättää sen huomennakin.

Tämä armahtava päätös, ratkaisun siirto huomiseen, tuotti Juosepille
vilpitöntä iloa.

Hän jopa viheltelikin lierutellessaan jollaansa vielä kerran sinä
iltana jaalalle.

Laskiais-illan tapaus oli synnyttänyt Juosepissa Samelia kohtaan
leppymättömän vihan ja kateuden (kateutta oikeastaan oli jo ennenkin)
ja lisäksi häpeäntunteen, jota ei voinut pois puhaltaa, jos nuo toiset
voisikin hillitä.

Samelin laita oli miltei sama -- se ero vain, ettei hän tuntenut mitään
velvollisuuksia lähetä Juoseppia.

Hänen ei ollut pakko mennä Juoseppia muistuttamaan romuraudan
kuljettamisesta. Hän mieluummin uhrasi nuo tuhat markkaansa ja niiden
korot, kuin meni -- meni -- puhuttelemaan -- miestä joka oli ärjäissyt
hänelle: "Pois tieltä!" ja sysännyt häntä nyrkillään sydänalaan, että
henki oli mennä.

Ei!

Ei sinä ilmoisna ikinä!!

Lähettäköön Juoseppi hänelle sanan, että hän tahtoo sata markkaa kuussa
hyvitystä siitä, ettei tule vastaan kujilla ja ettei tule toisen
kauttakaan tarjoamaan palvelustaan jaalallaan tai muuten ja ettei tule
tyrkyttämään rahaa velan maksuun ja yleensä antaa hänen, Samelin olla
rauhassa, eli, ettei pyri tallaamaan hänen varpailleen.

Ja ellei sata riitä, ottakoon kaksi!

Sameli oli siis siinä onnellisessa asemassa, ettei tarvinnut tuntea
velvollisuutta ja pakkoa mennä toisen luo.

Tämän ymmärsi kyllä hyvin Juoseppi, ja se harmitti, suututti ja hävetti
häntä vielä enemmän.

Kokonaan eristettyjä toisistaan he eivät olleet. Heidän välilleen oli
muodostunut omituinen ajatusten vaihtamismuoto.

Samelille käytiin miltei joka päivä puodissa kertomassa, mitä Juoseppi
on sanonut Samelista ja Juoseppi taas tutustui Samelin lausuntoihin
rantakäräjillä.

Se ei ollut rauhan hieromista vaan sodankäyntiä, sen ymmärsi etenkin
Sameli, jolla oli synnynnäinen kauppiaan ja valtiomiehen äly käyttää
hyväkseen tämänlaista asetta.

Tahallaan hän lennätti liikkeelle huhun toinen toistaan myrkyllisemmän.

Puotiin tuli kerran saaren paras hieroja ja kuppaaja, Eljaksen Ieva.

Hän osti hiukan sikuria, kahvia ja sokeria, ja kun sattui jäämään
kahden kesken Samelin kanssa puotiin, alkoi hän jutella Samelille:

-- On se Piki-Juoseppikin aika elävä! Että Herra hoija varjel,
mitä se lurjus pitääkin suustaan päästää -- toisista ihmisistä --
niinkuin sinustakin -- sinustakin, joka olet häntä auttanut rahalla
ja neuvolla, neuvolla ja rahalla, kuin omaa veljeäsi! Ilmankos se jo
nanna-vainaja sanoi että "Auta koiraa maalle: puree kinttuasi!" -- Että
kaikennäköisiä niitä pitää ihmisiäkin olla, että jo niiden kanssa saa
pulassa olla ja hävetä, kuka niiden kanssa asioihin joutuu!

-- No -- mitä nyt sitten!?

-- On näes sanonut -- vaikkenhan minä sitä kuulemassa ole ollut -- eikä
näiden vanhojen tarvitse nuorten asioita tietääkään, mutta kuuleehan
nämä vanhatkin paljon, mihinkäs ne korvansa panisi, kun Luoja on
kaikessa laupeudessaan ja viisaudessaan tälle vanhallekin ihmiselle
silmät, korvat ja kaikki muut jäsenet antanut, niin minkä sille tekee,
että yhtä ja toista kuulee, mitä ei pitäisikään kuulla. -- On näes
sanonut rannassa toisille nuorille miehille, että jos sinä otat sen
Anna-Marjan, niin hän ei maksa sinulle velkaansa -- että pitää sen
palkkana siitä, että on pidellyt sitä Anna-Marjaa ja koulinut sopivaksi
aviosäädyn jäseneksi. -- Hyi mikä onkaan! Lurjus se on eikä ihminen,
joka niin sanoo! -- Mutta älä sinä sano, keltä kuulit, ettei minulle
mitään pahennusta tule... Eläähän minunkin täytyy niin kauan kuin
Herra laupeudessaan ja ylenpalttisessa armossaan elonpäiviä antaa ja
lahjoittaa. Kiitos vain Hänelle kaiken hyvän antajalle!

Sameli koetti nauraa.

-- Sano sinä Piki-Juosepille, virkkoi Sameli Ievalle, että minulle
onkin hauskempaa, ettei hän tule tuomaan vaivaisia rahojaan tänne.
Pitäköön vain! Oma asiansahan se on, pitääkö hän ne palkkana vai
lahjana vai kerjäläisapuna. Sano sille, että vielä minä maksan hänelle
sata tai pari kuukaudessa niin kauan kuin pysyy minusta erillään ja
kaukana.

-- Niin! Mitäs tämä nyt sata tai pari on sinun rahoissasi. Poltit sinä
nyt tämän yhden satamarkkasen tupakassa tai ryyppäsit viinassa tai
haistoit nuuskassa, niin eihän se mitään ole! Mitä tämä nyt on sinun
rahoissasi!

Sameli ymmärsi yskän ja antoi hierojan ostokset ilmaiseksi, mistä oli
seurauksena se, että Sameli sai monet vakuutukset siitä, että hän on
maailman rikkain ja parhain mies ja Anna-Marja ainakin saaren kaunein
ja parhain tyttö ja että tähän päivään asti ei ole nähty niin kaunista
paria, mikä heistä tulisi.

Samelin ja Piki-Juosepin keskustelu oli siis kehittynyt omituiseksi
ilmaisukeinoiltaan.

Täysi sota oli heidän välillään käymässä, vaikka syrjäisen oli vaikea
sitä älytä. Syrjäisethän olivat vain aseita ja mistä ase tietäisi, että
sillä parhaillaan isketään sodassa!!

Sotaa oli ilman aselepoja laskiaisesta aina niihin keväisiin päiviin,
jolloin Piki-Juoseppi siirsi päivästä päivään menoaan Samelin luo.

Piki-Juoseppi oli saanut Samelin viimeiset terveiset sinä iltana,
jolloin hän viimeksi yritti mennä Samelin kotiin. Se ratkaisi asian.

Piki-Juoseppi souti apulaisineen illalla kello yhdeksän jaalaansa,
nosti kaikki purjeet tuuleen -- tai oikeastaan tyyneen -- ja ankkurinsa
ja antoi poikien ruveta hinaamaan alusta ulos satamasta ja ohjasi
suoraan itään -- ilman päämäärää.

Nähköön Sameli, että hän lähti, ajatteli Juoseppi. Ja miks'ei Sameli
sitä olisi nähnyt! Olihan koko Suomenlahden Itäselkä avoinna hänen
silmilleen mistä talonsa itäikkunasta hyvänsä.

Ulompana selällä tapasi Juosepin jaalan vilkas länsituuli, joka
kiihtyi tunti tunnilta. Puolen yön tienoissa se jo oli myrsky. Meri
kuohui korkeissa aalloissa. Jaala kulki hurjia ylä- ja alamäkiä.
Vähän väliä oli purjeita vähennettävä, kello yksi aamuyöstä pantiin
isopurje kokonaan kiinni. Jaala kulki nyt ainoastaan pohjaan reivatun
nokan ja lyyverin vetämänä, mutta vauhti oli sittenkin suuri. Vesi
ryöppysi ja sihisi keulan alla. Kansi oli veden vallassa miltei aina
-- vain laineen harjalle noustessa kohosi alus ylös vaahdosta ja yli
syöksyvästä vedestä. Vantit vihelsivät lakkaamatta. Piki-Juoseppi
itse piti perää koko ajan. Pojat nukkuivat lämpimässä ja kuivassa
kajuutassa. Viimeksi oli heidän apuaan tarvittu isonpurjeen
kokoonkäärimisessä. Siitä oli kulunut jo pari tuntia.

Erään valtavan aallon päältä alkoi jaala syöksyä alamäkeä vinottain.
Itsepäisesti pyrki se kääntämään kylkensä juuri kaatuvalle
kertalaineelle, joka olisi ollut tuhoisa liike koko alukselle. Juoseppi
lykkäsi helmaria vasemmalle vastustaakseen peräsimellä aluksensa
luvatonta liikettä.

Ihme ja kumma!

Helmari ei liiku!

Juoseppi pani liikkeelle kaikki voimansa.

Helmari liikkui jälleen, mutta nyt liian helposti.

Piki-Juoseppi käänsi päänsä hätäisenä perälle päin ja näki peräsimen
kelluvan jo kaukana.

Pitkin matkaa oli Juoseppi tuntenut outoa vastustelua peräsimen
liikkeissä, mutta ei osannut pelätä näin hullusti käyvän.

Alusta ei voitu enää ohjata.

Iso jaala kovassa aallokossa ei paljoa välittänyt airosta, jolla
Juoseppi koetti ohjata.

Pojat olivat heränneet Juosepin kolistessa airoineen, ja nousseet
kannelle.

Yö oli kulunut.

Päivä nousi kirvailevien aaltojen takaa.

Jaalan noustessa väliin tavallista korkeammalle aallolle nähtiin, että
idässä alkaa kohota näkyviin maa -- iso asuttu saari meren keskellä,
Juosepin kotisaaren tavalla eristetty muusta maailmasta ja oikeastaan
naapurisaari.

Hidastuttaakseen jaalansa ajettumista laski Juoseppi molemmat ankkurit
mereen ja niiden jälkeen ankkuriketjut päätään myöden.

Se oli tarpeellista myös siksi, että alus asettuisi keula laineisiin
ja tuuleen päin. Ankkurit eivät ylettäneet edes puoliväliin pohjaan,
mutta ne vastustivat vedessäkin ketjuineen niin paljon vauhtia, että
alus ei päässyt kääntymään syrjittäin laineisiin. Keulasta laskettiin
alas nokka ja lyyveri ja käärittiin. Sitten nostettiin ylös pohjaan
reivattu isopurje ja sen jalustin vedettiin kireälle. Näin menetellen
alus tuskin yhtään ajettui myötätuuleen, sillä perällä oleva purje
veti alusta joskus pitkän matkan ylös tuuleen. Miehille aluksessa
alkoi joutilas aika. Keitettiin perunoita ja niiden päällä silakoita.
Pannulla paistettiin sianlihaa. Rasvassa kastettiin keitetyitä
silakoita, perunoita ja leipää ja hyvää oli ruoka. Sitten juotiin teetä
ja käytiin maata.

Ulkona möyrysi myrsky ja suurina ropsauksina, rapinana, sihinänä ja
kohinana pieksi meri alusta pitkin pituuttaan ja solisi laitojen alla
lähellä makaavien miesten korvia. Yksi miehistä piti kajuutan luukulla
vahtia, kaksi tuntia kerrallaan. Luukulla ei tarvinnut aina olla.
Kerran pari puolessa tunnissa vain tähysteli, onko muita purjehtijoita
näkyvissä -- ettei yhteentörmäystä tulisi. Apua ei aijottu toistaiseksi
pyytää. Alushan ei vuotanut, eikä rikki ollut mennyt muuta kuin peräsin.

Juosepilla olisi ollut nyt paljon aikaa miettiä, mutta hän oli väsynyt
ja nukahti sikeään uneen heti, kun koijaansa ojentautui. Hän näki unta.

Hän oli auringonpaisteessa purjehtivinaan tuntemattomaan saareen ja
laskevinaan ankkuriin sen ihanaan pyöreään satamaan, jota reunusti
hohtava hiekkaranta. Hiekkarannan takaa nousi vihreä metsä ja vihreän
metsän takaa korkeat vuoret.

Se oli kuin Juosepin oma kotisaari. Se se ei kuitenkaan ollut.

Paidanhihat ylös käärittyinä Piki-Juoseppi soudatti itsensä rantaan.

Jolla suhahti rantahiekkaan, joka oli ihmeen valkeaa.

Pojat, paljasjalat, hyppäsivät jollasta ja vetivät sen ylös maalle.

Juoseppi itsekin hyppäsi maalle ja vasta nyt hän näki, että hänellä oli
kullanhuuhtojan vati kädessään.

Hän koukkasi vadin puolilleen hiekkaa siitä rannasta, vesirajasta,
valikoimatta, ja alkoi huuhtoa.

Huuhtoi ja huuhtoi.

Vettä ja hiekkaa läikkyi ulos vadista.

Hiekka väheni vähenemistään ja Piki-Juosepin silmissä alkoi vadin
pohjassa yhä enemmän ja enemmän hohtaa.

Vadissa oli kultaa!

Päivä paistoi.

Vesi oli lämmintä.

Päivä paistoi ja kulta kiilsi.

Juoseppi alkoi sormillaan kyntää sitä kultaa.

Minkä enemmän hän sitä pöyhötteli, sen enemmän se kirkastui, ja kun
Juoseppi alkoi siihen hämmästyneenä tuijottaa, olikin se muuttunut.

Vadissa ei ollut enää kultaa.

Siinä oli jalokiviä.

Juoseppi heräsi.

Hän oli maannut ohi oman vahtivuoronsa.

Kumpikaan pojista ei uskaltanut herättää päämiestänsä ja isäntäänsä.

-- Mitenkä on asiat ulkona?, oli Juosepin ensimäinen kysymys.

-- Entisellään. Myrsky vain on kiihtynyt. On jo täysi pillamus.

-- Onko näkynyt muita aluksia.

-- Pari laivaa meni ohi. Toinen kulki hyvin likeltä ja sieltä jotain
viittoivat.

Juoseppi nousi kannelle.

Tuuli oli niin kova, että oli kaataa hänet.

Peräpurje oli parista paikkaa revennyt.

Vanha ja mätä purje ei jaksanut kestää niin vaikeaa palvelusta, vaikka
olikin pieneksi reivattu. Se otettiin kokonaan pois, ennenkuin ennätti
mennä kelvottomaksi.

Saari idässä näkyi jo selvemmin. Erotti jo sen sataman ja mastoja
siellä, talot ja metsät ja matalat rantakalliot. Oltiin arveluttavan
lähellä ja ajetuttiin kohti alastonta kivikkorantaa. Mitään
mahdollisuutta ei ollut ohjata alusta sen verran, että päästäisiin
satamaan, joka jää vain muutamia satoja syliä pohjoisemmaksi.

Jaalan pelastumisesta ei ole enää mitään toivoa -- välimatka rantaan
on jo niin lyhyt, että myrsky ei ennätä vähääkään laimeta ennen maalle
ajettumista -- ja päinvastoin myrsky voi olla pitkällinen, koska se
vasta viime yönä alkoi.

Jokainen ajatteli vain omaa pelastustaan.

Ankkurien pohjaan tarttumisesta ei olisi mitään hyötyä.

Päinvastoin voisi alus hajota aaltojen lyödessä sitä vastaan -- vanha,
puolimätä alus ruostuneine nauloineen -- mitä se kestäisi!

Juoseppi kelasi siis apulaispoikineen ylös toisen ankkurin ja
lyhensivät toistakin ketjua paljon. Sen verran jätettiin ketjua vain
laahaamaan pienemmän ankkurin kanssa, että alus pysyi keuloittain
laineisiin.

Kylästä ei näytty yritettävän lähteä luovimaan laivarikkoisia vastaan,
sillä se yritys olisi ollut turha ja mahdoton, sen tiesi jokainen
saarelainen. --

Sen myönsi Piki-Juoseppi.

Erään kerran, jossain laivalla, ulkovesillä, pasaadissa
purjehdittaessa, jolloin miehillä on runsaasti vapaata aikaa
istuskella kansiluukuilla ja väitellä maailman asioista, muisti
Juoseppi jonkun sanoneen, että jonkinlaisia pelastamismahdollisuuksia
on olemassa, jos yritetään pelastaa ja tehdään jotain, mutta että
mitään pelastamismahdollisuuksia ei ole, jos ei yritetäkään pelastaa.
Juosepista tämä tuntui silloin viisaalta ja siltä, ettei kolmatta
mahdollisuutta olisi, mutta nyt hän näki sen kolmannenkin, nimittäin
että tässä tapauksessa oli tulos sama, läksivät nuo saarelaiset
veneillään tänne tai eivät.

Saarelaisia oli jo kauan nähty kerääntyvän sille paikalle, missä jaalan
ja maan yhteentörmäys näytti tapahtuvan.

Heidät oli siis jo maalta huomattu.

Juoseppi nousi kajuutan katolle seisomaan, paremmin nähdäkseen, mitä
rannalla hommaillaan.

Siellä muun muassa asetellaan rakettikonetta liinoineen kuntoon.

Hyvä on!

Vastaanotto näyttää olevan peräti juhlallinen.

Raketti tämänmoisen purtilon vuoksi, jonka laine viskaa kuiville
kiville, ennenkuin se pohjaa!

Rannalla oli koolla monta sataa henkeä, sylilapsesta vanhuksiin asti.
Useimmat olivat tulleet vain katsomaan.

Joku mies maalla näytti seisovan isolla kivellä ja viittovan. Sitten se
huusi jotain torvella. Sanoja ei vielä erottanut.

Mies huusi uudestaan.

Erotti jo sanat:

-- Kaatakaa mastot ja viskokaa pohjakivet mereen!

Kirves esille!

Juoseppi itse omakätisesti hakkasi vantit poikki ja antoi mastojen
mennä. Toinen pojista meni ruomaan ja anteli kiviä ylös ja toinen
otteli niitä vastaan ja viskeli mereen. Juoseppi, saatuaan mastot
nurin, meni alas ruomaan. Hän yksin anteli kiviä ylös ja molemmat pojat
saivat viskellä niitä mereen.

Kivet ennätettiin saada kaikki mereen ennen maalle törmäämistä, mutta
jaala törmäsi sitä ennen eräille vedenalaisille kiville, joiden yli se
ei kevenneenäkään uinut, pohja puhkesi ja vettä syöksyi koskena sisään.

Joka laine kohotti jaalaa, lennätti sitä muutaman sylen maalle
päin ja paiskasi taas aika jysähdyksellä sen pohjakiviin. Useasta
paikasta kupeista paistoi jo läpi. Vesi huljui aluksen sisällä kulkien
avonaisista kupeista ja pohjasta sisään ja ulos, laineen mukaan.

Jaala jäi noin kymmenen sylen päähän rannasta.

Ei ollut ajattelemistakaan hypätä mereen ja kahlata tai uida maalle.
Se olisi ollut varma kuolema, sillä niin rajusti riehui meri, syöksyen
ylös kivikkorannalle ja sieltä takaisin. Jaala heilui näiden hyökyjen
mukana vuoroin maallepäin ja vuoroin maalta poispäin.

Ryskettä ja räiskinää ja veden solinaa kuului jaalan sisästä ja alta.
Pohjapuu oli jo irtautunut ja ajettunut kuivalle maalle, nyt taittuili
kaaria ja laitalankkuja. Puun rojua ajettui isommissa ja pienemmissä
kappaleissa maalle, jossa ketterät saarelaiskädet niitä viskoivat
kuivalle, ensin ongittuaan ne kiinni keksillä. Siitä kerääntyi
polttopuuta!

Jaala mataloitui mataloitumistaan, mikäli se alaosistaan hajosi.

Rannalta koetettiin ensin käsin viskaamalla heittää köysi jaalaan,
mutta kun se kovan tuulen vuoksi ei onnistunut, ammuttiin liina raketin
mukana ja liinan mukana veti Juoseppi jaalaan köyden, jonka kiinnitti
lujasti ankkurikelan postiin. Köysi vedettiin maalle kireälle ja
köytettiin kiinni. Kun matka oli lyhyt, ei erikoista pelastuskoria
katsottu tarpeelliseksi. Piki-Juoseppi siitä huusi maalle, ja siellä se
hyväksyttiin.

Köysi ei ollut paljon yläpuolella vettä -- aika ajoin laineet kävivät
siitä yli.

Ensin menivät maalle pojat, sitten Juoseppi.

Maallemeno oli miltei vaaratonta:

Köydestä vain lujasti kiinni molemmin kourin ja sitten jalat yli
jaalan partaan mereen. Käsiä vuorottelemalla köyttä pitkin vedä vaan
itsesi miltei läpi veden maalle -- varmasti, jos kohta hitaasti,
varsinkin silloin kun suuri hyöky syöksyi maalle ja sitten takaisin
mereen. Se oli väkisinkin viedä mukanaan. Silloin ei päässyt maallepäin
kämmenenleveyttäkään. Hyvä, kun jaksoi pitää kiinni ja pysyä paikallaan
joutumatta laineen mukaan. Täytyi vain odottaa, kun hyöky taas syöksyy
maata kohti. Silloin se vei mukanaan -- ei muuta kuin ennätä muuttaa
käsiäsi ja älä koppaa kiinni tyhjästä ilmasta, vaan köydestä!

Kun tuli Piki-Juosepin vuoro, ei hän näyttänyt pitävän liikaa kiirettä
lähtönsä suhteen.

Maalta täytyi kiirehtiä.

Se ei auttanut.

Mitä hän siellä oikein hommaili

-- Mitä sinä siellä kuhnailet!? Tule pois, taikka jäätkin!

Juoseppi ei vastaa. Hommailee vain jotakin.

Jo näkyy.

Hän on irroittanut pelastusköyden jaalastaan ja köyttää sitä ylös
kelatun ankkurin haaraan! Sitten hän laskee kaiken ketjun aluksen
keulan eteen pohjaan -- yhden silmukan pelastusköydestä on hän pitänyt
aluksessa ja heittäytyy nyt se kädessä mereen.

Piki-Juoseppi vedetään maalle.

Hän selittää maalle päästessään:

-- Kun tässä nyt kerran on näin paljon väkeä, niin jos vedettäisiin
tämä jaala miehissä maalle.

Sitä varten hän oli pannut köyden pään kiinni ankkurin haaraan.
Kivikosta huolimatta vedettiin miesvoimalla ankkuri ja sen mukana ketju
maalle.

Ketju, jonka toinen pää oli kiinni aluksen keulassa, alkoi kiristyä.

Alus oli heti rantaan tultua kääntynyt syrjittäin rantaa vasten.
Väkeä tarttui ketjuun yhä enemmän ja enemmän ja saatiin keulaa hiukan
laineiden auttamana kääntymään maalle päin, mutta nähtiin myös, että
voimat eivät riitä aluksen maallevetoon. Ketju kierrettiin erään ison
kiven ympärille. Ilman taljoja ei voi yrittääkään jaalaa maalle vetää,
ja ennenkuin taljat ovat kylästä tuodut, on jaala jo kokonaan hajalla.

Piki-Juoseppi oli itsekin jo menettänyt kaiken toivonsa jaalan
pelastumisesta.

Läpimärkänä ja viluisena hän seisoi ja katseli.

Väkijoukko -- miehet, naiset ja lapset sekaisin ja kaikki yhtä
innokkaina häärivät aivan rannassa, osaksi vedessäkin, ottamassa
vastaan jaalan kappaleita, joita sieltä tuli ja tuli.

Kuului huutoja ja yli kaiken ne huudot, joilla aina joku kuulutti
löytämänsä saaliin nimen.

-- Kaaren tykky!

-- Siin'on sinulle! Kokonainen kylkimuru! Laitoja ja kaaria!

-- Vesitynnyri -- maavettä vielä sisässä!

-- Hei! Silakkapytty!

-- Leipäpussi tulee täällä!

-- Kajuutan katto!

-- Koija, tyyny, peite...

-- Kompassi -- kas kun ei ole laskenut vettä sisäänsä!

-- Peräpeili nimilautoineen!

Ja niin edespäin.

Piki-Juoseppi itki, itki, tyrski ääneen, vaikka olikin mies, nähdessään
ainoan omaisuutensa tuhoutuvan. Kellään ei ollut aikaa kiinnittää
huomiotaan häneen.

Laivarikko oli saarelaisille peräti laiha, ja jos saalis olisi ollut
määräämässä toiminta-intoa, ei juuri mitään toimintaa olisi ollutkaan,
mutta innostus tuli muista lähteistä: Ei iloittu saaliin vuoksi, vaan
sen vuoksi, että tämä oli kuitenkin oikea laivarikko, vaikka mitätönkin
ja laivarikko on laivarikko -- se on enemmän kuin häät, enemmän kuin
talkoot, laskiaiset tai mitkä pidot ja juhlat hyvänsä -- "eikähän sitä
ihminen elä vain hyödystä ja saaliista, tarvitseehan hän henkisempääkin
nautintoa kuin leipä", selitti saaren viisain mies, kun joku, vakava
aikaihminen hörähti siinä joutilaana, että: "On siinäkin tuhmaa hommaa!
Tyhjän vuoksi ei kannattaisi tuossa hikihatussa hääriä, kastella
itseään, loukata sormiaan ja sääriään ja väsyttää itseään. -- Sitä
enemmän vain syö taas kotonaan, eikä hyötyä mitään. Saahan tämän tyhjän
pyytämättäkin, eikä sen vuoksi tarvitse tuolla tavalla rehkiä!" --

Eräs mies tuli puhuttelemaan Piki-Juoseppia.

Tarjosi hänelle tupakkaa ja sanoi:

-- No sinähän tulit maalle sillä tavalla kuin et aikoisi takaisin
mennäkään!, ja nauroi.

       *       *       *       *       *

Kävikin niin kummallisesti, että tuo leikillä lausuttu ennustus
toteutui täsmälleen.

Piki-Juosepista tuli sen saaren asukas.

Se tapahtui näin.

Noin parissakymmenessä minuutissa oli meri piessyt hänen jaalansa
leivinpuiksi ja kahvipuiksi, jotka kasattiin pinoihin rantaan.

Ei niitä pinoja niin pienestä aluksesta paljoa tullut.

Eivätkä ne edes olleet oikeita pinoja, vaivaisia kasoja vain, moni vei
sylissään koko saaliinsa, sillä kylään ei ollut pitkä matka.

Juosepin apulaispojat olivat olleet pelastustyössä koko ajan. Heidän
ansiotaan oli, että purjeet, köydet, lokit, mastot ja muut purjepuut
tulivat pelastetuiksi Juosepin itsensä nimiin. Loppupuolella Juoseppi
itsekin otti osaa pelastustyöhön.

Kun meressä ei näyttänyt enää olevan mitään, hajautui väki rannalta
kukin kotiinsa.

Piki-Juoseppi ja hänen apulaisensa johdatettiin saaren arvokkaimpaan ja
varakkaimpaan taloon, kauppiaalle.

Kaupan omisti nuori, iloinen ja hiukan lihavahko leski, entinen
kalastajan tytär samalta saarelta.

Kauppias-vainaja oli niinikään ollut saarelaisia, ensin kalastaja,
sitten purjehtija, sitten kauppias.

Saaren köyhä pappi oli hänet kymmenestä olutpullosta opettanut
kirjoittamaan ja hiukan laskemaan ja näiden taitojensa varassa hän
oli aivan laillista tietä hankkinut porvarioikeudet ja harjoitti
ensin kauppaa aitassaan, jossa möi kahvia, sokeria, sikuria, jauhoja,
tupakkaa ja nuoraa. Vähä vähältä liike laajeni ja rakennuksia täytyi
myös laajentaa. Viidessä vuodessa hänestä oli tullut täydellinen
kauppias, jolla oli asuinrakennuksessaan oikea puoti ja pitkät
aittarivit pihallaan. Kuudentena vuonna kuoli kauppias äkkiä,
sairastelematta ja mitään valittelematta. "Kuoleman syy tuntematon",
niin on merkitty hänestä kirkonkirjoihinkin. Hän jätti, paitsi yhtä
kuunaria -- tai oikeastaan se ei ollut täydellinen kuunari, vaan
niinkutsuttu kuutto -- suuren määrän omaa rahaa, velattoman puodin
tavaroineen ja taloineen ja maineen ja nuoren lesken, joka suri kolme
ja puoli viikkoa -- tai oikeastaan vain kaksi päivää kovaa surua
("Sinä ihminenhän olisit arvokas kuin hyvä hyljekoira tai laiva,
jos sinua kuoltuasi muistettaisiin vielä tulevanakin vuonna!", oli
kauppias-vainajalla tapana huudahtaa ryyppytovereilleen iltaisin
puotikamarissaan, kun joku sukulainen tai tuttava oli pari päivää
sitten peitetty kirkkotarhan hietaan), viikon puolisurua ja loppuajan
lievää ja yhä lieventyvää ja lopulta kokonaan haihtunutta surua -- ja
kaksi poikaa, jotka olivat jo isoja pojan kölkkejä ja auttoivat äitiään
talon hoidossa ja kaupanpidossa.

Leski itse teki keväisin ja syksyin rannikkokaupunkeihin matkan tavaran
ostoa varten. Hän osasi hyvin ostaa, ja kauppa menestyi ainakin yhtä
hyvin kuin ennen mies-vainajan eläessä. Jotkin nuoremmat ja vanhemmat
kosintaintoiset miehet -- ymmärtäähän tuon! -- sanoivat leskelle
suoraan, ainakin suru-ajan loputtua, että: "Paljon paremmin -- paljon
paremmin!!" -- unohtamatta sentään lisätä, että: "Miestä olisi sentään
aina talossa tarvis ja kuluu vuosia, ennenkuin pojista tulee miehiä!",
mihin leski lisäsi, että: "Pianhan ne vuodet menevät. Herra Jumala,
kuinka ne menevät pian ja ihan tässä ennen aikojaan ja ihan käsiin
vanhenee, eikä sille ruojaa mitään!"

Leski, jonka nimi oli Kauppiaan Manta, otti laivarikkoiset vastaan
ystävällisesti, sillä hänellä oli hellä ja säälivä luonto, varsinkin
tämänlaisia onnettomia kohtaan, jotka tulevat suoraa päätä kuin
kuoleman kidasta ja ovat menettäneet kaikkensa, paitsi henkeään,
terveyttään ja päällä olevia arkivaatteitaan.

Mantalla oli ennenkin ollut sellaisia vieraita. "Aina ne raahataan
tänne meille!", sanoi hän hymyillen joka kerta kun senlaatuisia
vieraita tuotiin ja niin nytkin.

Mantalla oli kamarinsa seinillä ja piironkinsa päällä kullatuissa
pahvisissa soikeissa kehyksissä useita -- voi kuinka monta! --
norjalaisten tai muiden ulkomaalaisten pulskien meripoikien --
perämiesten ja kapteenien -- valokuvia.

Niistä ei kestään ollut pitempää iloa.

Yön tai kaksi viipyivät ja menivät.

Eikä niiden puhetta edes ymmärtänyt.

Toista oli Piki-Juosepin!

Hän tosin ei ollut kapteeni -- ei edes perämies, mutta -- oman
laivansa päämies kuitenkin, joka komensi laivansa miehistöä -- ja mikä
oikeastaan pohjimmaltaan on kapteeni?

Mies.

Mies, joka komentaa laivaa, suurempaa tai pienempää -- erotus vain
laivan koossa.

Niin se on.

Kapteeni kuin kapteeni, oli sitten laiva suuri tai pieni, ja
ajatuksissaan Manta nimittikin Juoseppia kapteeniksi ja kerran
erehdyksessä jo julkisestikin, johon Juoseppi selitti, ettei hän
ole kapteeni, vaikka onkin seilannut pitempiä reisuja kuin moni
kapteenikaan, johon Manta selitti, että: "Se ei meinaa kerrassa mitään!
Kapteeni kuin kapteeni, oli laiva suuri tai pieni!"

Ensi töikseen lämmitytti Manta saunan ja antoi laivarikkoisille
konjakkiryypyt.

Saunassa oli onnettomille varattuna puolitusinaa olutpulloja ja kuivat
vaatteet.

Juoseppi sai pukeutua kauppias-vainajan parhaisiin vaatteisiin, ja
ne sopivat miltei kuin mitan mukaan tehdyt -- housut ja takin hihat
olisivat saaneet ehkä olla hiukan pitemmät.

Juosepin apulaisilla oli huonompi onni. Heille varatut vaatteet olivat
liian isot -- molemmat saivat ylleen täysikäisen vaatteet.

Kylvyn jälkeen oli vankka ateria -- Juoseppi söi kamarissa ja pojat
tuvassa.

Syönnin ajalla kysyi leski:

-- Eihän ihmisen pitäisi kyllä udella toisen ihmisen asioita, mutta
johtui tässä mieleeni vain, että mihinkä sinulla oli matka, joka
päättyi näin onnettomasti?

-- Pietariin, ostamaan tavaraa.

-- Oletko sinäkin sitten kauppias?

-- En vielä, mutta meinasin kauppiaaksi ruveta. Merillä ollessani
säästin rahaa. Säästyyhän sitä, kun ei kapakoissa ja ilopaikoissa
kulje. Kyllä sitä rahaa säästyy, ja oli minullekin kymmenessä vuodessa
kerääntynyt tuhat jos toinenkin. Olen ollut nyt taas muutaman vuoden
kotimiehenä ja katselin siellä omalla saarella vähän ympärilleni ja
huomasin, että siellä on vain yksi kauppias. --

-- Täällä meidän saarellahan niitä on kolme!

-- Vai niin! -- Siellä on vain yksi, ja minä katselin, että kun
se saa yksin siellä heilua, saa se ottaa köyhiltä saarelaisilta
kelvottomasta tavarastaan minkä hinnan vain ilkeää. Mätiä ja paakkuisia
ruisjauhojakin möi pitkin viime talvea ja otti neljäkymmentä markkaa
kulista. --

-- Neljäkymmentä markkaa!!

Leski löi pehmeitä kämmeniään yhteen ja päätään kallistellen huudahti
vieläkin kerran: -- -- Neljäkymmentä markkaa!!

-- Niin. Ja sitä mukaa kaikki muu, niin minä olen tässä katsellut ja
päässäni ajatellut, että etpä sinä enää saa mies noin menetellä, ja
päätin ruveta köyhää kansaa auttamaan ja rupesin hommaamaan sinne
toista puotia. On minulla siellä omat huoneet, ja talvella ostin tämän
jaalan, ettei tarvitse olla toisista riippuvainen. --

-- Se on oikein!

-- Mutta näinhän se nyt piti käydä, että siinä meni sekä jaala että
rahat.

-- Rahatkinko?!

-- Niin. Kun olin menossa tavaraa ostamaan, olin pannut kaikki rahat
mukaani. Ne olivat siinä arkussa, joka kannettomana ajettui kajuutan
kappaleiden mukana maihin. Eivät ne rahat olisi ennättäneet vielä
piloille liota niin vähästä, mutta luultavasti joutuivat vääriin
taskuihin. Omaani jäi vain muutama sata, jotka sattuivat olemaan
kukkarossa. -- Niin sitä tuli pojasta keppikerjäläinen vajaassa
tunnissa! Täytyy tästä syötyä käväistä rannassa poikien kanssa
etsimässä, ehkä kuitenkin sattuisi vielä jotain löytämään.

Loppuillan kuluttikin Juoseppi laivarikkorannalla -- etsimässä
olematonta, niinkuin hän tunnossaan tiesi.

Masentuneen näköisenä palasi hän kauppiaalle ja huokasi:

-- Jaa-a! Ei se uni nyt maista ainakaan ensi yönä!

Toisin kuitenkin kävi.

Kylpeneenä, ryypiskelleenä ja hyvin syöneenä hän nukkui hyllyvällä
höyhenvuoteellaan, johon hän vajosi kuin pilveen, odottamattoman hyvin.

Seuraavana aamuna Manta itse toi kamarin pöydälle kahvivehkeet hänen
vielä loikoessa vuoteessaan.

Kahvipöydälle ilmaantui myös siro konjakkipullo ja sikarilaatikko ja
tulineuvot.

-- No, tulepas kahville kapteeni!

Myöhemmin Manta käytti kapteenin asemesta sanoja: koira, lurjus, sika,
porsas, vihollinen, ynnä muuta ja kapteeniakin joskus, kun kaikki muut
haukkumasanat tuntuivat liian laimeilta.

Mutta nyt!

Sana kapteeni soi kuin linnun liverrys.

Tarkoitus oli, että Juoseppi lähtisi miehineen saarelta ensiksi
lähtevällä aluksella, mutta myrskyjä piisasi koko siksi viikoksi.

Maissaoloajaksi hommasi Manta Piki-Juosepille ja hänen apulaisilleen,
"matruuseille", niinkuin Manta sanoi, työtä.

Juoseppi sai auttaa puodissa, ja hyvin hän siinä suoriutuikin. Kauppa
kävi kuin heinänniitto. Varsinkin saaren tytöillä oli entistä enemmän
asiaa puotiin -- tahtoivat nähdä hauskaa ja komeaa laivarikkoista.

Manta supautti kerran puodissa ohi kulkiessaan Juosepille, joka
oli juuri naurattanut paria lystikästä neitosta ja myynyt heille
silkkinauhaa ja nappeja:

-- Älä viitsi vehtailla mokomien letukoiden kanssa!, ja nyrpisti
varoittavasti nenäänsä.

Pojat pantiin talon omien poikien kanssa kuokkimaan talon perunamaata,
vanha Hermanni mukanaan ja komennon pitäjänä.

Kaikki meni hyvin.

Uusi vauhti oli tullut talon kaikkiin töihin.

Kun myrsky -- joka oli lopulta tuonut mukanaan rankkasateen -- meni
ohi, sai Piki-Juoseppi toimekseen mennä poikien kanssa kuivaamaan
purjeita kauppias-vainajan kuuttoon, jonka mastojen nupit olivat
kullatut ja ruoriratti mahonkia ja jonka nimi oli "ONNETAR".

Se oli kuin ruhtinaan huvialus, kaikki puhtaana ja kunnossa ja kaikki
mestarin kädestä lähtenyttä, eikä kuuton ikä Piki-Juosepin arvion
mukaan ollut yhtään päälle kymmenen vuoden.

Perällä oli ulkoa valkeaksi ja vaaleanviheriäksi sivelty kajuutta. Sen
portaissa kiilsi vaskea. Se oli sisältä hieno kuin kapteenin hytti!

Keulassa oli valkoinen skanssi miehistöä varten -- hm -- ikäväähän
tuo onkin asua miesten kanssa samassa kajuutassa, etenkin
kaupunkipaikoissa, kun kutsuu toisia kauppiaita luokseen iltaa istumaan.

Täällä kuutossa nimittäin alkoi selvetä -- missä ja milloin lieneekin
sitten herännyt ja syntynyt -- ajatus, että tämä laiva taitaakin olla
oma. Ja talo kuin herraspytinki!

Viisi kamaria -- valkeat kaakeliuunit! -- ja tupa.

Pitkät rivit aittoja tavaraa täynnä.

Navetta lehmineen.

Hevostalli ja siellä kuopiva ja korskuva liinaharja.

Kellarit.

Pellot.

Niityt.

Metsät.

Ja Manta itse!

Niin pyöreä, pehmeä, tuores, terve ja nuori että ihan pyörryttää!

Piki-Juosepin unet eivät sillä kertaa olleet turhia.

Myrskyn jälkeen tuli kauniita ilmoja.

Laivoja läksi ja tuli, mutta ei lähtenyt Piki-Juoseppi.

Juhannus oli jo kokkoineen ohi, ja yhä oli Juoseppi Mantalla
"puotipoikana".

Syyskesällä Manta ja Piki-Juoseppi -- "nuorimies, merimies Juoseppi
Matinpoika Kurki ja kauppiaan leski Amanda Hömpötti", kuulutettiin
kristilliseen avioliittoon.

Se oli tapaus, joka vei kaikki saaren kahvimummot kolmeksi päiväksi
sanattomiksi.

Sitten kokoonnuttiin siellä ja täällä kalastajatuvissa kahville.

Oli tunne, että nyt olisi kahvi katettava permannolle ja siinä istuen
juotava.

Voi voi!

-- Mokomakin pojannulikka! -- Josta ei tiedä onko se kala vai lintu!
Kastamaton ja rokottamaton pakana, meren ajo, mikä kummitus ja kuvatus
lieneekään, joka tuli vanhalla jaalanhaiskalla märkänä ja tyhjin
taskuin maalle ja on nyt kohta kauppias! Ei sukkaparia, ei paitaa, ei
vaatetta muuta kuin sen minkä päällä oli kun merestä maalle ryömi.
Näkihän tuon nyt jokahinen!

Neljän viikon perästä olivat häät.

Niin oli Juosepista tullut kuin tullutkin kauppias. Usein hän ihmetteli
kohtalon johtoa: Jos hänestä itsestään olisi riippunut, olisi hän
parhaillaan köyhä ja velkainen jaalamies, joka kituu ja köyhtyy
veloista ja koroista, mutta se toinen tiesi paremmin, se lykkäsi hänet
jaaloineen tuhoon, ja ilman sitä ei hänestä olisi tullut kauppiasta.

Syksymmällä hän teki matkan kotisaarelleen kuutollaan, jonka mastojen
nupit olivat kullatut ja jossa oli uuden uutukaiset ruskealle
vivahtavat purjeet ja kajuutta perällä ja skanssi keulassa, mahonkinen
ruoriratti ja kolme matruusia kannella, joka hohti punertavalle
hongalle ja tervalle.

Kotisaarellaan ei hän viipynyt kauan. Maksoi velkansa ja purjehti
jälleen itään, omalle maallensa.

Maksettuaan velkansa Samelille sanoi Juoseppi nauraen:

-- Nyt minä sitten voisin joskus tallata vaikkapa varpaillesikin!, ja
sytytti palamaan hienotuoksuisen sikarinsa ennenkuin lähti.

Rannassa oli miehiä rantakäräjillä.

Niille tarjosi Juoseppi sikarin mieheen ja sanoi:

-- Kohta sitä on tälläkin saarella kaksi puotia.

Juoseppi antoi soutaa itsensä laivaansa ja pian aukeni siellä purje
toisensa perästä ja ankkurikela alkoi kilkattaa ja sittenhän se ennen
iltaa painui idän alle.



IX luku.

SAAREN UUSI PUOTI.


Piki-Juoseppi ei jättänyt uhkaustaan toteuttamatta.

Jo seuraavana keväänä hän toi kuutollisen tavaraa ja avasi
kotisaarellaan uuden puodin, entisessä kotitalossaan, jonka hän yksin
omisti.

Hänen vaimonsa Manta hyväksyi mielihyvin tämän yrityksen. Tottuneena
hoiteli Manta nuoremman poikansa kanssa vanhaa puotiansa. Vanhempi
vietiin hoitamaan uutta.

Piki-Juoseppi itse purjehti "Onnettarella" kaiken kesää, kuljettaen
tavaraa molempiin puoteihin. Samalla hän osteli kaikilta ulkosaarilta
hylkeennahkoja, kuutinnahkoja, hylkeenrasvaa ja silakoita ja vei niitä
myytäväksi kaupunkeihin, Viroon ja Venäjälle silakoita, Suomeen nahkoja
ja rasvaa.

Juoseppi oli synnynnäinen kauppias ja hän ennätti kaikkialle.
Laivarikoissakaan ei enää laivanhylkyjen huutajana rehennellyt Sameli
yksin, vaan oli siellä nyt toisena Piki-Juoseppi, joka teki aina
korkeimmat tarjoukset ja hyötyi sittenkin.

Talvet vietti Juoseppi vaimonsa luona ja teki hevosella jäätä pitkin
kerran tai pari kertaa kuussa matkan entiselle kotisaarelleen
tarkastamaan puotiansa. Siihen aikaan nimittäin olivat jäät meressä
pysyvämpiä kuin nyt. Kerran tai pari miesmuistissa oli niin sanottu
rikostalvi, jolloin jää oli liikkeellä ja rikkinäistä tai ei
ollut jäätä ensinkään. Syksyisin viipyi Juoseppi kotisaarellaan
viikkokaupoilla. Tuli lokakuun puolivälissä tuoden puodin talvivaraston
viimeisen täydennyksen "Onnettarella" ja jäi saareen jäiden tuloon
asti, ei kuitenkaan koskaan ohi joulun, sillä sen hän aina vietti
kotonaan.

Juosepin ilmaantuminen puoteineen kotisaarelle tuotti paljon huolta
Samelille.

Kauppa hänen puodissaan hiljeni hiljenemistään, sillä tahallaankin
halvensi Juoseppi hintojaan alemma Samelin hinnoista.

Kilpaveljet eivät kohdanneet toisiaan silmästä silmään missään, ja jos
sattumalta kohtasivatkin, eivät edes tervehtineet toisiaan. Keskustelu
heidän välillään oli kuitenkin vilkasta. Sitä käytiin jo aikaisemmin
alkaneella tavalla: molemmat pommittivat toisiaan laskemalla kyliin
liikkeelle juorujen kuljettamia pistopuheita ja loukkauksia toisistaan.

Sameli oli siinä etevämpi kilpailijaansa. Hänen lausuntonsa olivat
jo lähtiessään pisteliäitä, mutta matkalla Samelin suusta Juosepin
korviin oli niihin kerääntynyt hyvä annos suolaa kärkiin. Ne pistivät
ja kirvelivät päämaaliin jouduttuaan. Juoseppi oli kuitenkin etevämpi
tekojensa häikäilemättömyydessä ja vei surkeilematta päätökseen kaikki
aikomuksensa. Juosepilla oli omantunnon asettamat tekojen rajat
hämärät ja sangen liikkuvaiset laajuuteen nähden. Piki-Juoseppi tunsi
heikommuutensa sanan käytössä ja käytteli sitäkin häikäilemättömämmin
omia keinojaan.

Kerran kuitenkin sattuivat Sameli ja Piki-Juoseppi samaan huoneeseen.

Se tapahtui sinä syksynä, jolloin Piki-Juosepin kotisaarella oleva
puoti oli toiminnassa ensimmäistä vuottaan.

Oli kuntakokous.

Kunnantuvalla oli jo useita miehiä odottamassa kokouksen alkua, kun
sisään astui parvi naapurikyläläisiä, joukossa Piki-Juoseppi, joka
irvisti pahasti nähdessään Samelin istuvan vastapuolella tupaa.
Juoseppi istuutui penkille tovereineen. Tuvassa oltiin miltei vaiti.
Lopulta alkoi Juoseppi sanomalla vierustoverilleen:

-- Kuulin tuolla rannassa, että täällä kylässä ovat suolan hinnat
lopultakin halvenneet.

Se oli tarkoitettu Samelille.

Sameli sanoi vierustoverilleen:

-- Oletkos sinä kuullut, kuinka rotat naapurikylässä ovat viimeaikoina
lihoneet?

-- En. Mikäs siihen olisi syynä?

-- No kun siellä jauhot ovat niin halpoja, niin ei köyhimmänkään
tarvitse olla nälässä.

Se oli tarkoitettu Juosepille.

Koko tupa nauroi.

Juoseppi sanoi toverilleen:

-- Minä tässä mennä yönä näin vähän kummallista unta. --

-- No?!

-- Olin olevinani eräällä pihalla. -- Maltas -- en taidakaan muistaa
minkälainen se oli. -- Siinä oli olevinaan vihreä portti -- pihalla
kivitystä kuin kaupungin kadulla. (Juoseppi kuvaili Samelin pihaa.)
-- Heti oikealla jauhoaitta ja sen molemmat ovenpielet jauhoissa
siitä, että niihin oli lyöty tyhjennettyjä jauhosäkkejä. -- Ovessa
alhaalla kissanovi -- ja minä katselin ja katselin, että mikäs sieltä
kissanovesta itseään vetää ulos. Katsoin lähempää ja näin että se oli
rotanluuranko, jolla oli nahka päällä ja vähän vielä henkeä sisässä.
Se pääsi yli kynnyksen ja raahasi itseään portaille, eikä eteenpäin
päässytkään. Kumarruin lähemmä ja kuulin, että se vikisi surkeasti.
Niinkuin usein käy, että eläimet minulle unessa haastavat ja minä
niille, niin nytkin. Minä kysyin: "Mikä sinulla on, kun olet noin
laiha?" -- "Nälkä", sanoi se, "en ole saanut enää en niin suurusta
suuhuni sen jälkeen, kun sinne toiseen kylään tuli se uusi puoti." Heti
ne läksivät sinne -- kaikki toiset rotat. -- Pyysivät minuakin. En
tuhma osannut mennä. Sanoin toisille: "Kyllä tännekin vielä jauhoja
tuodaan, kyllä tännekin vielä jauhoja tuodaan kunhan Juoseppi tännekin
puotinsa laittaa! -- En ole suurustakaan saanut kuuteen viikkoon." --
Sitte se kuoli ja minä heräsin.

-- Vai niin. Mitähän tuo merkinnee.

-- Hitto hänen ties, mutta jotain se merkitsee -- ihan varmasti.
"Perästä kuuluu", sanoi torventekijä.

Sameli sanoi vieruskumppanilieen:

-- Kuulehan!

-- No?

-- Saaren paras kuppaaja ja hieroja, tämä Eljaksen Ieva, kävi tässä
eräänä päivänä meillä puodissa ja oli niin hyvillään. Kysyin Ievalta,
että: "No?! Mitäs nyt, kun Ieva on noin hyvillään?!" -- Ieva vastasi
että: "Mikäs on olla hyvillään, kun saaressa on nyt toinenkin
hieroja ja parempi kuin minä." -- "Vai niin", sanoin minä, "vai on
jo ilmaantunut toinen hieroja. No eihän siitä luulisi Ievalle iloa
olevan", sanoin minä, "kun leipä menee." "Eipäs menekään", kehui Ieva,
"kun se toinen hieroja ei hierokaan ihmisiä, vaan se hieroo kauppaa
siellä puusniekan puodissa."

-- Puusniekan puodissa? Missä se on?

-- Ei suostunut ilmoittamaan Ieva, enkä minä häneltä sitä viitsinyt sen
enempää udella.

Siitäkös seurasi naurun röhinä!

Monet läksivät oikein ulos nauramaan, kun kokouksen puheenjohtaja ja
vallesmanni olivat saapuneet, eikä tuntunut oikein luvalliselta niin
kovaääninen röhönauru sisällä. Ulkona monet vääntelehtivät naurussaan,
niin että sydänalaan koski vielä seuraavana päivänä.

Siitä päivästä alkaen sanottiin Piki-Juosepin uutta puotia "puusniekan
puodiksi".

Piki-Juoseppi ei voinut vastata Samelille samalla mitalla takaisin,
mutta kun joka tapauksessa mitata piti, mittasi hän toisilla mitoilla
ja myöhemmin. Mittaustilaisuutta hän sai vaania kauan, mutta sillä
välillä tapahtui jotain muuta, ja hauskempaa, jota emme voi sivuuttaa.



X luku.

YLÖS HERRAA VASTAAN TUULIIN.


Oli kevät, toinen kevät siitä lukien, kun Piki Juosepin puoti ilmaantui
naapurikylään.

Sameli oli tehnyt paljon haittaa Piki-Juosepin kaupankäynnille
nimittämällä hänen puotiaan "puusniekan puodiksi". Se nimi jäi
nimittäin käytäntöön molemmissa kylissä ja sitä nimeä seurasi
vastenmielisyys koko Piki-Juosepin puotia kohtaan. Juoseppi alensi
hintoja miltei joka viikko. Hän itse pysytteli paikalla koko kesän ja
syksyn. Vain muutaman retken teki sinä kesänä "Onnetar", kuutto, jossa
oli kullatut mastojen nupit.

Juhannuksen tienoissa olivat jauhojen ja suolojen hinnat pudonneet
siihen, mitä Juoseppi itse oli niistä maksanut. Pari viikkoa myöhemmin
hän alensi kaiken muunkin tavaran hinnat puotiinostohintoihin tai
lähelle niitä.

Puoti alkoi tuottaa tappiota ja pysyi enää pystyssä sillä, mikä saatiin
vanhasta paikasta naapurisaarelta.

Manta suostui tähän sillä kaupalla, että uusi puoti alkaa pysyä omilla
jaloillaan juhannuksen jälkeen.

Kun näin ei käynyt, nimitettiin kotona Piki-Juoseppia ensi kerran
kapteeniksi samalla äänellä kuin siaksi, eläimeksi, ihmiseksi ynnä
muuksi.

Uudessa puodissaan seisoi Juoseppi itse myymässä. "Helpotetaan,
helpotetaan!", sanoi hän ostajalle, jos ostaja oli haluton ostamaan
tai kainostelematta sanoi: "Siellä naapurikylässä kuuluu saavan
halvemmalla."

Piki-Juoseppi kehui ostajilleen, että kaikkea hän helpottaa, paitsi
kilpailua Samelin kanssa, että sitä ei hän ennen helpota, ennenkuin
vasara paukkuu Samelin huoneissa ja pihalla ja että vielä hän lupaa
ryypyt ostajalle, jos Sameli alentaa siitä alemma, mitä hänen hintansa
nyt ovat.

Ne olivat hyviä aikoja saarelaisille, koska he saivat halpaa tavaraa.

Halpaa oluttakin!

Sitä myytiin molemmissa puodeissa kilpailuhinnoilla.

Salaa myytiin molemmissa lisäksi rommia, riianpalssamia ja viinaa.

Samelin täytyi kuluttaa vanhoja varoja -- hintoja hän alensi kuitenkin
sangen varovaisesti ja käytti enemmän sanaa -- teräviä pilalauseita
naapuristaan. Se oli halpa ase. Se tuotti paljon tuhoa naapurille
ja kiihdytti häntä kevytmielisiin tekoihin, jotka häntä kuluttivat
kuluttamistaan henkisestikin.

Samelin isä-vainaja oli perustanut varallisuutensa salakuljetukseen.
"Anna-Marja" oli rakennettu nopeakulkuiseksi. Sillä oli kapea ja
terävä runko ja ylpeät, taaksepäin vinot mastot ja isommat purjeet
kuin samankokoisissa varsinaisissa kuormalaivoissa. Huhuillaan, että
se olisi alunperin ollut kotoisin Välimereltä, sikäläisiä merirosvojen
pikakulkijoita. Sitä ei varmuudella tiedetä, varmaa on ainoastaan,
että "Anna-Marja" oli rakennettu pikakulkijaksi, joko sotalaivaksi
tai muuksi. Se oli siis kuin luotu syksyisiä retkiä varten Memeliin,
Lyypekkiin ja muihin sikäläisiin satamiin, joista sillä tuotiin yhä
vieläkin, nyt Samelin aikana, silkkiä, sokeria, tupakkaa, viinaa,
rommia, erilaisia viinejä ynnä muuta.

Sameli, nuoruudestaan huolimatta, toimi itse "Anna-Marjan" päämiehenä.

Kun nyt kilpailu Piki-Juosepin kanssa nieli kaupan tuottamia varoja,
täytyi "Anna-Marjan" ruveta entistä ahkerammin tekemään retkiä
Valtiasmeren takaisiin satamiin, kesän valoisana aikana yhtä hyvin kuin
syksyn pimeinä ja myrskyisinä öinä.

Juhannuksen tienoissa varustettiin "Anna-Marjaa" ensi kertaa pitemmälle
matkalle ilman Samelia.

Sameli päätti jäädä kotiin.

Hänen mielensä oli niin kiintynyt nuoreen Anna-Marjaan, että vanha
"Anna-Marja" sai lähteä vieraan päämiehen johtamana matkalle.

Sameli itse jäi kotiin.

Se herätti huomiota koko saarella ja kauempanakin.

Toiset selittivät, että Sameli rupeaa pitämään häitä, toiset että hän
pelkää Piki-Juosepin juonia ja vehkeitä eikä uskalla siitä syystä
jättää saarta sinä kesänä.

Pian nähtiin, että oikeassa olivat ne, jotka sanoivat syyn olevan
siinä, että Sameli rupeaa pitämään häitä.

Niin se oli.

Hääpäivää tosin ei oltu vielä määrätty, ei pariskuntaa kertaakaan
kuulutettu -- ei edes julkista kosintaa ollut toimitettu.

Siitä asti, kun Sameli oli ollut istumassa ja katselemassa Anna-Marjan
kankaankutomista, ei hän ollut puhunut hänelle edes kaukaisemmilla
viittauksillakaan kosimisesta tai sellaisesta. Mutta Anna-Marja oli
aina hänen mielessään.

Toisinaan tapahtui kummallisia asioita.

Eräänkin kerran, kun Sameli illalla kynttilän valossa kokoili päivän
kuluessa kertyneitä rahoja puodissa rahalaatikosta, tuntui kuin
Anna-Marja olisi seisonut siinä ja kurkistellut hänen olkansa yli ja
sanonut: "Voi voi! Vähenee päivä päivältä!" -- Ihan selvänä kuului
Anna-Marjan oma ääni. Sameli kääntyi äkkiä hämmästyen, mutta ei
nähnyt mitään, ei muuta kuin takanaan olevat tavaralaudat ja niillä
lankavyyhtiä, nappilaatikoita, kangaspakkoja ja muuta.

Missään ei näkynyt Anna-Marjaa.

Sameli oli hajamielinen, toisinaan siinä määrässä, että hän näki
asiainsa tulevan päivä päivältä yhä huonommin hoidetuksi.

Siitä oli hän itsekin selvillä. Eräänä iltana, kun hän mietti, lähteäkö
vai ei merimatkalle, joka parhaassakin tapauksessa vie kolme viikkoa,
hän ihmetellen kysyi itseltään, mikä mahtoi olla perimmäisenä syynä
hänen vastenmielisyyteensä lähtöä kohtaan.

Vastaus kuului: Anna-Marja, mutta se vastaus ei tuntunut tyydyttävän.

Sameli tiesi, että vastaus on vaillinainen, että se sisältää asian
kylläkin, mutta ei sano, millä tavalla Anna-Marja voi olla esteenä, ja
kun hän rupesi muokkaamaan vastausta ehdottomasti rehelliseen muotoon,
alkoi hänen silmissään pyöriä kuvia Anna-Marjasta, Piki-Juosepista,
eräistä laskiaistansseista, luulotteluja -- päteviä hänen mielestään
-- Juosepin löysistä aviosuhteista ja Juosepin venyvästä ja sangen
rotevasta omastatunnosta rakkausasioissa -- vieläpä nyt naineenakin
miehenä. -- Kuvat alkoivat ihan ryöpytä! Ne veivät hänen aivojaan kuin
merenpyörre uppoavaa laivaa. Kuvissa näkyi yhä selvemmin mahdollisuus,
että jos hän, Sameli, jättää saaren vaikkapa viikoksi, puoleksi
viikoksi, päiväksi, on Piki-Juoseppi paikalla Anna-Marjan luona, ja
ellei mitään pahempaa tekisikään, syöttäisi hän Anna-Marjalle juttuja,
joilla pilaa heidän välinsä, kylmentää hänet ja erottaa heidät.
"Anna-Marja on nainen!", huusi joku hänen mielikuvissaan. "Muista
laskiaista, jolloin Anna-Marjan pää oli kipeä, kun sinä häntä pyysit!
Voisihan käydä, että palatessasi matkalta löytäisit Anna-Marjan
Piki-Juosepin seurassa! Pidä varasi! Pidä varasi! Pidä varasi!!"

Samelin nyrkit puristuivat. Hän olisi suonut, että Piki-Juoseppi olisi
joutunut hänen kynsiinsä ja hän olisi voinut hänet tuhota, hävittää
hänet elävien joukosta niin, ettei kuu kuule, eikä päivä näe!

Näin oli asiat ja Sameli päätti päästä entisiin säännöllisiin
elintapoihinsa "pappilan kautta", niinkuin hän itselleen sanoi.

Häät, ja sitten pois kaikki huoli ja harmi ja levottomuus ja sitten
tarmolla ruorirattiin, jalusnuoriin ja halseihin ja anna sitten tuulen
soittaa, veden pauhata!

       *       *       *       *       *

Oli lauantai-ilta kesäkuun puolivälissä.

Hailin kutu ja sen mukana kevätkalastus oli miltei lopussa.

Parhaana pyyntiaikana mentiin verkoille ja nuotille joka ilta, milloin
ilmat sen sietivät.

Kalaa soudettiin kotiin, ruokittiin ja suolattiin pitkin päivää. Apajat
tuottivat useina öinä enemmän kuin mitä ennätettiin korjata.

Pari viikkoa oli nytkin mennyt yhtämittaisessa soutamisessa -- oli
ollut pelkkää tyyntä -- nuotan tai verkkojen vetämisessä, kalan
ruokkimisessa ja verkon parsimisessa niin tarkkaan, että nukkumiseen ei
riittänyt kuin tunti tai pari yösydännä rantakallioilla nuotion ääressä.

Nyt oli kalastus loppunut ja saapunut lauantai-ilta, ensimmäinen
pitkistä ajoista, jolloin taas saa viettää yönsä rauhassa, omassa
vuoteessaan.

Anna-Marjan isä oli purjehtija, laivuri, mutta parhaina pyyntiaikoina
hän oli kalastaja, ja silloin sai Anna-Marja seurata isäänsä nuotalle,
oli ilma mikä hyvänsä -- ellei myrsky ollut.

Kirkontornissa soivat lauantaikellot.

Silloin juuri Sameli kävi sisään portista Anna-Marjan kodin pihalle.

Anna-Marja itse oli vaatehuonettaan siistimässä, järjestelemässä sitä
kesäasunnokseen.

Hän pesi parhaillaan sen permantoa.

Sameli tervehti ja jäi seisomaan ovelle, nojaten ovenpieleen ja
katsellen Anna-Marjan hommailua.

-- Voi kun on hauskaa!, sanoi Anna-Marja.

-- No mitenkä niin?, kysyi Sameli.

-- Kun ei tarvitse mennä ensi yöksi verkoille! Saa käydä maata omaan
vuoteeseensa! Mutta sen arvoahan et ymmärrä sinä, jonka ei ole
tarvinnut venyttää käsivarsiaan nuottahaapion airontyvessä viikkoa
toisensa jälkeen!

-- Etkö sinä haluaisi tulla sitten meille, koska olet minulle
kateellinen.

-- Teille!?

-- Niin.

-- Hui hai! Onko tuo olevinaan kosimista!?

-- On.

-- Kosimista?!

-- Niin, niin, kuulithan.

-- Minun ymmärtääkseni se on asia, josta ei saa tehdä pilkkaa, ja
kalastajan elämästä vielä vähemmän. Pane se mieleesi!

-- Ei tämä sitä olekaan. Läksin varta vasten sinua kosimaan. Nyt se on
päätettävä.

-- Ettäkö me menisimme nyt yht'äkkiä naimisiin?!

-- Niin.

-- Mutta minä olen sitä mieltä, että siitä ei tule mitään.

-- Ei mitään!

-- Niin.

-- Miksi?

-- Siksi että ei tule. Ei sitä niin vain yhteen mennä -- kenen kanssa
hyvänsä, ja minä tahdon olla vielä nuori.

-- Minulla ei ole muita. Ja kun ajattelen, mitä kaikkea meidän
välillämme -- on -- tapahtunut -- emme voi olla yhteenkään menemättä.

-- Tapahtunut?! Herra Jumala! -- Mitä sinä tarkoitat...?!

-- Silloin laskiaisiltana -- kirkon-sakastin portailla -- ja monta
kertaa -- sinä talvena -- ja seuraavana keväänä ja kesänä -- sylissä
istumisia -- suutelemisia -- ja hiukan puheitakin. --

-- Voi, voi, -- kuinka sinä olet lapsellinen, vaikka olet vanhempi
minua!

-- Lapsellinen?!

-- Niin kun luulet, että kaikista sylissäoloista ja suutelemisista
mennään naimisiin. Eihän sitä sitten muuta ennättäisikään!

-- Niin minä luulen -- enkä jätä sinua muille.

-- Muille!?

-- Niin.

-- Eihän sinun ole tarviskaan jättää!

-- Eikö!

-- Ei -- jos se minusta riippuu -- enkä minäkään halua jäädä toisten
vietäväksi. -- Sinä teet pilkkaa minusta! Minua eivät vie muut, etkä
sinä. Usko se!

-- Minä en usko sitä. Joko minä vien sinut, tai muut.

-- Minä en mene kenenkään kanssa. Minä en ole koskaan ajatellutkaan
mennä kenenkään kanssa. Siinä sen kuulit. Nyt on lauantai-ilta. Viime
yönä olin viimeksi nuotalla ja ajattelin, käydessäni tulen ääreen isän
luo maata, että voi kun isä eläisi, ja äiti, minun kuolemaani asti,
ettei minun tarvisi turvautua koskaan -- vieraaseen ihmiseen.

-- Olenko minä sinun mielestäsi niin vieras?

-- Et -- niin vieras kuin muut, mutta et niin omainen kuin isä ja äiti.

-- Jos minä nyt siis läksisin viimeisen kerran, eikö sinun olisi ikävä?

-- Ei. -- Ei vähääkään.

-- Sinun on nyt päätettävä. Minä en tule uudestaan kysymään.

-- Nyt päätettävä!

-- Niin.

-- Mutta enhän minä ole osannut edes valmistaa vastaustani ja miettiä
ja päättää.

-- Kyllä sinä olet. -- Sinun silmäsi puhuvat toista ja hymysi ja koko
kasvosi -- kaikki muu paitsi kielesi. "Naisen kieleen ei saa luottaa",
sanoo aina Esa.

Anna-Marja istui vuoteensa laidalle permantoräsy kourassa ja nauroi
ääneen.

-- Esako sinun oppi-isäsi on kaikessa?!, sanoi hän.

-- Esa on viisas mies!

-- Esa! Joka läksi, sanoo isä, nuorena poikana kotoaan merille ja
palasi vanhana suuripartaisena kaljupäänä ukkona kotiin takaisin. Esa
ei tiedä niin mitään! Esa ei ole ollut kertaakaan naimisissa! Esa ei
ole kertaakaan rakastanut! Esa ei tiedä kerrassa mitään! Esa osaa
soittaa viulua ja suutaan ja ommella purjeita, mutta ei mitään muuta.

-- Esa ei ole rakastanut?!

-- Niin, niin -- tai jos on, niin ei enää tiedä siitä mitään!

-- Esa on viisas mies. Hän sanoi minulle: "Ota sinä tämä Anna-Marja!"
-- Etkö muka muista?

-- Humalaisen juttuja! Jos Piki-Juoseppi olisi istunut sinun
paikallasi, olisi hän sanonut sille samalla tavalla.

-- Piki-Juoseppi!

-- Niin, niin.

-- Piki-Juoseppi!! Olisiko sinusta ollut parempi, että minun asemestani
olisi siinä istunut Piki-Juoseppi!?

-- Älä nyt turhasta suutu. Piki-Juoseppi tai Terva-Juoseppi -- kuka
hyvänsä, tarkoitan minä.

-- Vai Piki-Juoseppia sinä odotit, ja kun se otti toisen, niin nyt
et mene kellekään! Hyvä juttu! Nyt minä ymmärrän! Hyvä on, että sain
kerrankin sen tietää! -- Hyvästi sitten!

Sameli alkoi poistua.

-- Älä nyt ainakaan vihoissasi lähde! -- Tule sisään niin istutaan ja
jutellaan rauhassa. Voi kun sinä olet narri...

Anna-Marja nauroi.

Sameli tuli hyvälle tuulelle jälleen.

Anna-Marja tuli ulos, otti Samelia kädestä ja saattoi hänet sisään.

-- Sinähän olit ihan ruveta itkemään! Voi, voi -- ei minua ole koskaan
näin naurattanut. -- Iso mies ja antaa leukansa mennä kurttuun ja
räpyttelee silmiään! Voi rakas ystävä! Ihan minä nauran itseni
kuoliaaksi! -- No -- haasta nyt.

-- Minä haastoin jo.

-- Haastoit! Mitä puhetta se on! Kyllä sinä haastoit -- liikaakin. Ota
vain takaisin ne piki-juoseppi-juttusi, niin saadaan alkaa oikea asia
jälleen alusta. -- No! Joko peruutat vai?!

-- Sinähän Piki-Juosepista aloit.

-- Minä sanoin vain että "kuka Terva- tai Piki-Juoseppi hyvänsä"! -- En
mitään muuta.

-- Ja minä taas sanon, että Esa ei olisi niin sanonut, jos siinä olisi
istunut joku muu, kuka hyvänsä.

-- Sinä olet ylpeä ja itserakas!

-- Olin se kuin olin.

-- Etkä tunnusta olleesi väärässä?

-- En.

-- Ei puhuta sitten mitään.

-- Ei puhuta.

-- Sinua minä ajattelin jo vuosia sitten, kun isäni kanssa soutelin
verkoille kasvavana tytön heitukkana pitkin tyyntä merta ohi sinun
isäsi "Anna-Marjan", joka veltoin purjein seisoi Pohjoissalmella.
Sousimme likeltä "Anna-Marjaa", sen perän takaa. Sinä seisoit laivan
perällä hakkilautaa vasten ryntäilläsi ja tupakoit. Takanasi näkyi
jonkun selkä, joka seisoi ruoriratissa. Minä katsoin sinua silmiin ja
päätin, että minä, Anna-Marja Juhontytär -- en koskaan -- en koskaan --
en koskaan...

-- Mitä "en koskaan"! -- Johan sinä taas haastat, vaikka päätettiin
juuri että ei haasteta mitään.

-- En minä haasta.

-- Mitä sinä teet?

-- Annan vain senaikuisen Anna-Marjan haastaa. -- En koskaan katsele
toista poikaa tällä tavalla enkä mene koskaan naimisiin. Minä unohdin
soutaa. Isä myös, ja ne toisetkin unohtivat soutaa ja isä sanoi:
"Siinä se on kaunis laiva!" ja ne muut sanoivat samalla tavalla, mutta
silloisen Anna-Marjan sydän sanoi: "Voi kuinka kaunis on tuo poika!" --
kuitenkaan ei se poika ollut sen kauniimpi kuin sinäkään ja -- sinähän
-- olet -- ruma -- hah -- hahhah. --

-- Nykyinenkö Anna-Marja niin sanoo?

-- Sanoo -- sanoo! -- Sehän se sanookin, että sinä et ole mikään kaunis!

-- Kyllä muistan minäkin sen illan. -- Minä katselin sitä tyttöä
haapiossa...

-- Katselit -- katselithan sinä! Katselit ja puhalsit tupakan savua
sieraimistasi, sylkäisit mereen, miltei meidän haapioomme asti,
käännyit laiskasti sen peränpitäjän puoleen ja sanoit: "Saatana kun
ei tule tuulta mistään!" -- Hahhahhah -- kyllä minä muistan -- älä
luulekaan...!

-- Luuletko sinä sitten, etten minä olisi sinua ajatellut... En minä
muita ole koskaan ajatellutkaan.

-- Mutta täytyy sinun toki puhua minun isällenikin ja äidille. Eihän
siitä muuten mitä tule. Minä olen alaikäinen! Sinun on puhuttava jo
tänä iltana.

-- Puhu sinä itse äidillesi.

-- No puhun -- mutta isälle en. Sille saat puhua sinä.

-- Jätetään huomiseen.

-- Eikä jätetä. Päivä on korkealla, ennättää vielä tehdä mitä hyvänsä.
Mene nyt heti isän puheille. Hän on rannassa omassa valkamassa
tervaamassa haapiota, jonka tänään raappasi.

-- Minä menen.

Samelin vaikein matka alkoi.

Hän käveli hitaasti.

Hän tahtoi antaa itselleen mahdollisimman kauan aikaa valmistaa ja
miettiä, miten ihmeen tavalla hän voi asian toimittaa Anna-Marjan isän
edessä.

Hän pysähtyi tiellä usein hyvin turhan asian vuoksi, niinkuin nytkin
juuri ottamaan tieltä erästä peukalonpään kokoista pyöreää ja
tavallista punaisempaa kiveä, jota hän tarkasteli aivan aiheetta ja
heitti jälleen, tai parin askeleen päässä erästä tien ohessa kasvavaa
takiaispensasta, joka työnsi niin reheviä lehtiä varrestaan. Sameli
olisi mielellään mennyt mihin muuhun suuntaan hyvänsä, mutta ei
Anna-Marjan isän valkamaa kohti. Jalat kuitenkin kuljettivat häntä
sinne, kuten palvelevaiset ja typerät orjat ainakin, jotka tekevät
sokeasti käskyn mukaan, vaikka asia näyttäisi menevän päin honkia.

Anna-Marjan isällä oli kuumaa tervaa padassa. Sitä hän tervasutilla
siveli haapion laitoihin, jotka olivat puhtaaksi raapatut.

Haapio oli kumoon käännetty. Vaikka olikin jo ilta, kello seitsemän
tienoilla, paistoi päivä vielä lämpimänä ja kuumaksi keitetty terva
painui puuhun miltei sitä mukaa kuin sitä siveltiin.

Anna-Marjan isä vilkaisi tulijaan ja jatkoi työtään.

-- Joutua työlle, sanoi Sameli.

-- Jumal'antakoon, vastasi isä.

-- Nyt onkin hyvä tervausilma, sanoi Sameli.

-- Onhan se tavallinen, sanoi isä.

Pitkä vaitiolo.

Sameli tupakoi.

Isä tupakoi ja tervaa.

Sameli pelkää vaitiolon pituutta, mutta ei saa kokoon lausetta, jolla
ilmaisisi asiansa.

Kumpikaan ei virka mitään.

Tuli, jossa tervapataa oli kuumennettu, loimuaa ja risahtelee.

Jossain sataman ulkopuolella tirrailee tiira ja roksahtaa kovaäänisesti
jossakin satamassa ankkurissa olevassa aluksessa, kun kuivamaan
nostettu isopurje keveän tuulen puhaltaessa siirtyy toiselle puolelle
ja vie mukaan jalusnuoran lokin kytkinraudassa.

Sameli alkaa puhua.

Hänestä tuntuu kuin ei hän oikeastaan itse puhuisi. Tuntuu kuin joku
muu hänen kauttaan puhuisi ja käyttäisi hänen suutaan. Hän kuulee
lausuvansa änkyttäen ja vavisten ja pakollisesti.

-- Me on sen teidän Anna-Marjan kanssa puhuttu vähän -- niinkuin yhteen
-- menosta. --

Siinä se nyt oli sanottu kuitenkin. Isä ei virka mitään. Tervaa vain
haapiota ihan rauhallisena. Siirtää pataansa ja tervaa.

-- Päätettiin mennä naimisiin...

Sillä hetkellä Anna-Marja hänestä tuntui hyvin etäiseltä ja vieraalta
ja yritys kokonaan harkitsemattomalta. Hän pakotti itsensä vielä
kuitenkin puhumaan.

-- Anna-Marjan kanssa oli puhe, että mitähän sinä sanoisit tästä
yrityksestä.

Isä puhuu tervatessaan:

-- Mitäpä minä siihen sanoisin! Enhän minä mitä sano, kun kerran kauppa
on jo tehty.

Koko jäljellä olevan tervauksen aikana, jota onneksi ei ollut enää
paljon, ei puhuttu mitään.

Sitten sammutti isä tulen jolla tervaa oli kuumennettu, pani tervapadan
saraimeen, saraimen oven lukkoon, avaimen otti pois ja sanoi:

-- No olihan se hyvä asia, että tuli tuo haapio tervatuksi. Nyt sillä
on siinä aikaa kuivata. Tein työtä sen raappaamisessa koko päivän,
aamuvarhaisesta asti. -- No, lähdetäänpäs sitten ylös.

Isä vei Samelin kamariinsa.

Siellä istuivat he pöydän ääreen, jolle hetkisen perästä Anna-Marja toi
teetä.

Isä ja Sameli puhelivat yhtä ja toista, muun muassa:

Isä: No, Sameli. Otetaanpas teetä. -- Ei mutta, pitihän minulla täällä
kaapissa olla -- vähän. -- Enkös arvannutkin -- vähän konjakkia pullon
pohjassa vielä. -- Kaadapas tästä vähän sekaan. Pane enemmän sokeria.
-- Kaada rohkeammin vain! Kyllä se meille täksi illaksi riittää. No, no
-- anna mennä vain!

Sameli: Kiitos! Riittää jo!

Isä: (Matkien leikillisenä.) Riittää! Kaada kaada vain runsaasti. --
Kuinkahan kauan tuo pitää näitä itätuulia.

Sameli: Saa nyt nähdä.

Isä: Se voi ruveta sieltä tuulemaan kauemminkin -- eikä se lakkaa,
ennenkuin sataa.

Sameli: Niinhän sitä sanotaan.

Isä: Ja eilen meni sumu itään. Se ei jää koskaan sinne, vaan tulee
sateena takaisin. (Isä koputteli ilmapuntariaan, joka oli ikkunalla.)
Ilmapuntarikin laskee. Etkös ole aikonut Saksaan mennä?

Sameli: Kyllähän sinne pitäisi mennä.

Isä: Taitaa olla jo kuorma tiedossa tännepäin.

Sameli: Ainahan niistä selviää. Vanhat seprat. --

Isä: Taitaa olla jo ikää sillä "Anna-Marjallakin".

Sameli: Kyllähän sillä taitaa olla.

Niin kului ilta.

Iltainen syötiin keittiössä neljän kesken: Anna-Marjan äiti ja isä,
Anna-Marja itse ja Sameli.

       *       *       *       *       *

Myöhemmin illalla juttelivat Sameli ja Anna-Marja kauan aikaa aitan
portailla istuen, mutta kun alkoi tulla vilu, siirtyivät he sisään.

       *       *       *       *       *

Häät vietettiin samana kesänä, heti kuulutusten jälkeen.

Niin meni kesä.

Sameli jäi kotiin, joka kerta kun "Anna-Marja" sinä kesänä läksi
matkalle.

Sijaisekseen laivaan oli hän saanut appensa, luotettavimman miehen,
varmimman mitä ajatella voi.

Vielä puuttui laivasta perämies, sillä entinen oli edellisenä syksynä
eronnut ja lähtenyt ulkomaille.

Asiaa pohdittiin Samelin puotikamarissa.

-- Olisi minulla tiedossani eräs mies, sanoi isä, -- mutta hän on ollut
jo niin kauan maissa, että ei tiedä haluaako hän enää lähteäkään -- on
nainut ja asettunut venemestariksi.

-- Tämä Simen Anttuko?

-- Niin.

-- Sehän on liian ryyppyihin menevä, epävarma.

-- Hyvä merimies! Olen minä purjehtinut hänen kanssaan ennen.

Kun Anttu asui ihan naapurissa, antoi Sameli kutsua hänet puheilleen.
Hetken perästä hän istui kolmantena pienessä matalassa kamarissa,
joka oli kuin isonpuoleinen kajuutta. Anttu oli hienossa humalassa --
tapansa mukaan.

Sameli sanoi:

-- Mitäs sanot Anttu siihen, jos läksisit perämieheksi "Anna-Marjaan"?

-- "Anna-Marjaan".

-- Niin.

-- Perämieheksi?

-- Niin. Mutta ryyppimistä olisi sitten vähennettävä.

-- No se taittuu kuin tupakka! Tämä sinun appiukkosiko se tulee
kapteeniksi?

-- Tämä.

-- Hyvä on. Kyllä me pojat seilata osataan. Pitkiä matkoja tehtiin
ennenkin yhdessä. -- Molemmat kerran seilattiin samassa espanjalaisessa
fregatissa Kalkutasta tyhjänä Melbourniin ja sieltä vehnäkuormassa
Hampuriin. Muistatkos sitä Herran ilmaa Indian merellä? Se oli ilma!
Kuulehan -- sinä Sameli, sinä et tiedä sellaisesta ilmasta mitään:
Se on sellainen ilma, oikea hurrikaani, joka sateen -- ei se mitään
oikeaa sadetta ole, se on ryöppy, vesisuihku koko taivaan täydeltä --
sateen ja tuulen ja ukkosen kanssa näyttää hävittävän koko luonnon.
Ukkonen jyrisee lakkaamatta, myötänsä. Valkeata iskee alinomaa ristiin
rastiin joka puolella. Meri lykätään kauhealla voimalla ja pauhinalla
eteenpäin ja ylöspäin ja alaspäin eikä synny oikeaa aaltoakaan: Meri
vain hurjina vesiharjuina syöksyy ylös ja kaatuu tuulen mukana.
Suurikin laiva on kuin mitätön lastu. Purjeet menivät sitä tietään,
mitä ei ennätetty korjata. Sitten lakkasi tuuli, mutta jumalattoman
korkeat aallot kävivät ja laiva, kun sitä ei voitu enää ohjata,
kääntyi syrjin lainetta ja heilui puoleen ja toiseen niin, että vain
raa'annokat vettä hipoivat. Laiva oli kaatua ja sen se olisi tehnytkin,
jos kuorma laivan sisällä olisi siirtynyt ja jos ei mastoja olisi
kaadettu. Niin niin! An' roikaa vain mastot alas! Viikon päivät sitten
puhalsi uudelta suunnalta. Me laitettiin mastoista, raaoista ja mukana
olevista varapuuhirsistä iso myrskyankkuri, johon laiva kiinnitettiin
miehen käsivarren paksuisella teräsvaierilla. Jaa-a! Se oli aikaa ja
elävänä siitäkin, Jumalan kiitos, päästiin! Siitä myrskyankkurista
oli suuri etu. Laiva ei maannut enää syrjin lainetta ja heilunut
niin pahasti, vaan otti laineen keulasta päin ja myrskyankkuri taas
murti laineen voiman. Kerran laiva luisui aika kyytiä alamäkeä, nokka
alhaalla, myrskyankkuria kohti. Vaieri hölleni. Sitten nosti taas laine
selkäänsä laivan keulan alla, kohotti sen ylös ilmaan ja laiva alkoi
luisua jälleen perä edeltä takaisinpäin huimaa vauhtia ja -- piuuu! --
katkesi vaieri! Miehen käsivarren paksuinen kaabeli meni poikki, että
naukui -- ja se oli ihka tuliuutta teräsvaieria!! Sinä Sameli, joka
olet seilannut vain tällä "Anna-Marjalla", et tiedäkään niistä asioista
mitään, mutta tämä appiukkosi tietää. Se on hyvä ukko! Minä olen sen
kanssa paljon yhdessä ollut. Ja jos minä kelpaan...

-- Kelpaamisesta ei kysymistä, kunhan vain suostut tulemaan. Palkasta
kyllä sovitaan.

-- Kyllä palkasta sovitaan. Kyllähän me sinun kanssasi aina palkasta
sovitaan! No tuohon käteen. Minä lähden!

-- Hyvä on. Se on sitten päätetty?

-- Päätetty kuin päätetty. Kelpaakin taas lähteä! Olenkin jo maissa
kuivanut ja haristunut yli kaksikymmentä vuotta. Kannattaa taas vähän
katsella ympärilleen.

Anttu oli liikutettu omista puheistaan. Kotioloissaan, selvänä
ollessaan, sunnuntaisin, hän harrasti Raamatun lukua ja saneli aina
lauseita sieltä, milloin enemmän, milloin vähemmän toiseen muotoon
muuttuneina. Niin nytkin. Lyötyään kättä kaupan päälle Samelin kanssa
tarttui hän tulevan päämiehensä käteen ja sanoi:

-- Ei me vielä vanhoja olla -- vai mitä! Me ollaan oltu maissa
parikymmentä vuotta ja nyt me taas lähdetään ylös Herraa vastaan
tuuliin!! -- Ylös Herraa vastaan tuuliin!! Niin!



XI luku.

"ANNA-MARJAN" TUHO.


Oli jo syysmyöhä, eräs joulukuun iltayö, yö joulukuun kolmatta vasten.

"Anna-Marja" seisoi ankkurissa Lyypekin satamassa lähtövalmiina.

Se oli selvitetty tullissa Suomeen, Haminan kaupunkiin lähteväksi
tyhjänä, pohjakuormassa.

Tullipapereista ei kuitenkaan selvinnyt, mitä laatua se "pohjakuorma"
oli.

Se näkyi laivan päämiehen povitaskussa olevasta erikoisluettelosta,
jossa mainittiin minkä verran laivassa oli samppanjaa, minkä verran
likööriä, ja minkä verran silkkiä -- naisten silkkihuiveja ja
silkkimyssyjä, joissa oli erivärisiä ja erimuotoisia kullalle ja
hopealle, rubiineille ja smaragdeille hohtavia lasihelmiä. Sitä tavaraa
oli paljon. Mikään tavaralaji ei ollut merkitty tavallisilla nimillään,
vaan muuten. Luettelen lopussa oli muun muassa tämän näköinen merkintä:

        "10 ankkuria märkää,
    65 mk. ankkuri, yhtiö 650 mk."

Siten olivat muistiin merkityt kaikki tavarat, kukin laatu hintoineen
erikseen, että voi tehdä niistä tiliä kotiin palattua laivan isännälle,
Samelille, mutta ettei niistä mitään hyötyisi syrjäinen, nimittäin
tullimies, jos paperi jollain edeltäpäin arvaamattomalla tavalla
joutuisi jonkun heikäläisen käsiin. Tavara oli sijoitettu taitavasti
pohjakuormahiekan alle, joten se ei ollut päivällä käyneen tullin
nähtävissä. Hiekkaa oli tullin mielestä epäillyttävän runsaasti, mutta
kun heille selitettiin, että alus on kapea ja teräväpohjainen, mastot
korkeat ja purjeet isot, syksymyrskyt ja kumoon menemisen vaara suuri,
olivat tullimiehet tyytyväisiä ja sanoivat: "Es kan schon sein", ja
menivät matkaansa. -- Kuormaus oli tapahtunut osaksi edellisenä yönä ja
osaksi edellisenä päivänä.

Yö oli pimeä.

Leuto joulukuinen länsituuli puhalteli.

Taivas oli tähdetön, pilvessä.

Satamassa oli paljon laivoja, toisia vasta tulleita, kaukaakin, toisia
lähtövalmiina kuin "Anna-Marja".

Laivojen ankkuritulia kiilui kaikkialla kuin tähtiä taivaalla.
"Anna-Marjan" keulataakissa paloi myöskin kahdeksankulmainen
vaskikehäinen ankkurilyhty, joka valaisi himmeästi keulakantta.

"Anna-Marja" oli ankkurissa lähellä laituria. Kaupungin iltayön
humu kuului laivaan. Erilaisia ajoneuvoja oli vielä liikkeellä.
Niiden pyörät tärisivät katukivitykseen. Rantakapakoista kuului
laulua ja soittoa ja niiden ikkunoista loisti häikäisevä valo. Tulet
lyhtypylväiden päistä loistivat rauhallisemmin, uneksuen.

"Anna-Marjan" miehistö oli kokonaan kannella ryhmittyneenä
keulakannelle, paitsi päämiestä, joka istui kajuutassaan, jota lamppu
valaisi, ja laski rahojaan, tutki muistiinpanojaan ja järjesteli omia
pikku ostoksiaan: tuomisia kotiin, vaimolleen ja tyttärelleen.

Luotsi on jo laivassa. Hänen on määrä opastaa laiva aamunkoitossa ulos
satamasta, Lyypekin lahdelle, josta väljemmät Valtiasmeren ulapat
alkavat.

Luotsin vene on laivan kupeella.

Laivan omat veneet ovat jo illalla päivänvalossa nostetut ylös ja
asetetut paikoilleen.

Luotsi makaa sikeässä unessa skanssissa.

Hän onkin ainoa, joka laivassa nukkuu.

Kaikki muut valvovat.

Päämies aikoo myös nukkua muutaman tunnin ennen laivan lähtöä.

Hän on juuri maata käymässä, heittänyt jo kaulastaan paksun villahuivin
ja alkamassa riisua takkiaan, kun kajuuttaan laskeutuu laivan perämies,
Anttu.

-- Lähdöstä ei taidakaan tulla mitään -- ainakaan huomenaamuna.

-- No?

-- Asia on sillä tavalla, että miehissä on kapinan henki ja ne ovat
päättäneet, ettei lähdetä.

-- Sano sinä miehille, että lähtö tapahtuu heti aamunkoitossa, ellei
sumua tule.

-- Ei se auta. Ne ovat kivenkovaan päättäneet, että nyt ei lähdetä.
Laivan rotat uivat kaikki peräkanaa maalle, alkoivat juuri uida, ja se
tietää tuhoa laivalle.

-- Taikauskoa.

-- Olkoon vain taikauskoa! Olkoon se sinun mielestäsi taikauskoa, mutta
minun mielestäni ei! Minä tiedän, ja sen tietää jokainen, joka on
maailmaa nähnyt, että jos rotat laivan jättävät satamassa, ei se laiva
ikinä sen jälkeen ole ilmaantunut missään ihmisten ilmoille -- eikä
ainoakaan mies siitä.

-- Uskotko sinäkin, ikämies, tuollaisia lapsellisia juttuja.

-- Uskon. Ja minä olen myös sitä mieltä, että nyt olisi matka jätettävä
sikseen tai otettava uusi päämaali, Voionmaalle tai Riikaan tai mihin
hyvänsä. Parasta jäädä tähän. -- Tulehan itse katsomaan niin näet,
mitenkä rotat menevät.

Päämies sitaisi jälleen huivin kaulaansa, napitti takkinsa, pani lakin
päähänsä ja molemmat miehet nousivat kannelle.

Keulassa olivat laivan kaikki miehet, kokkia myöten, kumartuneina yli
laivan varpepartaan ja katselemassa kuinka rotat jättivät laivan.
Läheisissä laivoissa ja laiturilla palavien lyhtyjen valossa näkyi tuo
kaamea majanmuutto.

Ankkuriketjua pitkin laskeutuivat rotat mereen ja uivat yhtäjaksoisena
peräkkäisenä virtana suoraan maalle. Niitä tuli aina uusia ja uusia.
Se näytti aivan loppumattomalta. Viimein tuli ketjulyysistä ulos
rotta, jota ei seurannut toista. Kului pitkä aika täydellisessä
hiljaisuudessa, eikä enää ilmaantunut ainoaakaan uutta rottaa. Toiset
olivat jo uineet näkymättömiin.

-- No nyt se on laiva sitten tyhjä rotista kuin pullo.

-- Paljon niitä olikin!

-- Asia on selvä -- sanoi joku miehistä, laiva on nyt kuolemaantuomittu
väkineen.

-- Näkisitte vielä Lentävän Hollantilaisen, niin sitten ei muuta kuin
kädet ristiin ja aamen!, sanoi laivan päämies ja röhähti nauramaan ja
pani tupakaksi.

Miehet katselivat synkeinä päämiestään.

-- Leikki tästä on kaukana!, sanoi taas joku.

-- Siltä näyttää, sanoi päämies. Mutta jos tästä leikistä tulee tosi,
annan minä tästä -- hän veti pistoolin taskustaan -- ja tästä -- vetäen
pistoolin toisesta taskustaan -- ensimmäiselle miehelle, joka yrittää
lähteä maihin rottien jälkeen tai ei tottele. Oletteko te, partaiset
miehet, ihan hupsuja kuin kummituksia näkevät akat, vai vieläkö maissa
juomanne lähtöryypyt päätänne sekoittavat. Henki se on minullakin, yhtä
kallis kuin teillä kenellä hyvänsä ja perhe kotona, mutta kyllä minä
lähteä aion ja vien teidät jok'ikisen mukanani. Nyt on länsituuli. Sitä
riittänee koko kotimatkaksi ja vie meidät tällä viikolla joka miehen
kotiin lauantaisaunaan. Olkaa huoleti siitä! Ja jos myrsky tulee, niin
onhan tässä hätäsatamia joka puolella merta ja paras hätäsatama on
meren aava ulappa itse ja sitä jumalanlahjaahan on huomisesta alkaen
sen minkä me tarvitsemme. Käykää maata vain, niin heräätte aamulla
virkeinä.

Puhe teki vaikutuksensa.

Pian oli joka mies ryöminyt koijaansa. Tulet sammuivat kajuutasta ja
skanssista ja kannella valvoi ainoastaan ankkurilyhty ja kansivahti.

       *       *       *       *       *

Piki-Juoseppi seurasi Samelin kaikkia hommia. Hänellä oli tieto siitä,
että "Anna-Marjaa" odotetaan tänään kotiin Lyypekistä ja että sillä on
kallis kuorma mukanaan.

Molemmista kylistä oli kerääntynyt kansaa maan taakse odottamaan
silkkilaivan tuloa. Sameli itse muutamien toisten kanssa oli ensin itse
sinne mennyt ja oikein hevosella, sillä maassa oli jo vähän lunta,
saaren järvet ja suot jäässä ja mereenkin alkoi jo jäätä tehdä.

Samelin laskujen mukaan olisi "Anna-Marjan" pitänyt tulla tänään
näkyviin. Länsituulet olivat puhaltaneet jo monta päivää, eikä hänen
laskujensa ja tietojensa mukaan "Anna-Marjalla" ole mitään asiaa
viipyä Lyypekissä päivääkään sen jälkeen, kun sopiva tuuli oli alkanut
puhaltaa.

Rannalla seisojien joukkoon ilmaantui myös Piki-Juoseppi.

Häntä harmitti se, että Sameli oli tullut hevosella, oriilla,
jonka vertaa ei tunnettu. -- "Mokomakin tyhmänylpeä herra! Odottaa
luultavasti hyviä kauppoja tekevänsä laivallaan tulevilla tavaroilla,
koska noin pöyhkeilee. Ei muka jalan päässyt, niinkuin muut, vaan piti
hevonen valjastaa mokomaakin matkaa varten!", ajatteli Piki-Juoseppi.
Jos hän olisi voinut ja jos ei muita ihmisiä olisi ollut, olisi hän
ampunut Samelin hevosen ja Samelin itsensäkin.

Ilta hämärtyi.

Laivaa ei näkynyt.

Useilla oli näköputket mukanaan, mutta ei näkynyt merellä ainoaakaan
purjetta.

Suuria lumihiutaleita alkoi lentää kiihtyvän länsituulen mukana.

Pian oli niin sakea lumipyry, että merelle päin näki tuskin pitemmälle
kuin ensimmäiseen kaatuvaan hyökyaaltoon asti.

Piki-Juoseppi poistui muiden mukana kotiinsa, Ruokolahden kylään.
Jo sitä ennen oli Sameli lähtenyt pois rannasta hevosellaan. Hän
läksi heti, kun lumipyry tihentyi niin sakeaksi, ettei nähnyt enää
näköpiiriin asti.

-- Näkyikö mitään, kysyi Samelilta hänen vaimonsa.

-- Ei näkynyt mitään.

-- Herra Jumala kuitenkin, ja nyt tuli lumipyry! Mihin ne joutuvat, jos
tulevat maan lähelle ennen aamua, kun loistojen tulet eivät pyryn läpi
näy!

-- Onhan Pohjoisrivillä sumukello ja Lounatrivissä puhaltaa sumutorvi.
Niiden äänet peittävät koko länsiselän ja kyllä "Anna-Marja" sen mukaan
tietää missä on ja osaa maata karttaa. Kun aamulla heräät, näet tästä
omasta ikkunasta "Anna-Marjan" ankkurissa oman valkaman edessä.

Yöllä heräsi Sameli tavallista ankarampaan rytinään. Seinät
rusahtelivat tuulen painosta ja ulkona vinkui tuuli nurkissa ja kohisi
puutarhan puissa ja ulvotti tuuliviiriä. Itsekseen huokasi Sameli
silloin: "Jumala armahda niitä, jotka ovat merellä!" --

       *       *       *       *       *

Piki-Juoseppi tuli kylmään kotiinsa ja torui pojintimaansa, joka ei
ollut lämmittänyt hänen kamariaan.

Juoseppi sytytti kynttilän palamaan pöydälleen, komensi pojintimansa
keittämään ja tuomaan hänelle kuumaa vettä ja käski sitten pojan
makaamaan tupaan.

Itse hän istui ryyppimään tavaksi tullutta iltajuomaansa: sekoitti
kuumaan veteen runsaasti sokeria ja sitten konjakkia tai pirtua, tänä
iltana konjakkia.

Hän istui keinutuolissa, antoi tuolin keinua, tupakoi ja välillä taas
maisteli lasista.

Oli lämmin ja hyvä olla. "Kestäisi tätä vain loppumattomasti!", sanoi
hän itselleen.

Piki-Juoseppi mietiskeli ja ryypiskeli.

Hän oli tottunut jo aikoja sitten tämänlaiseen yksikseen ryypiskelyyn.

Kerran hän otti luokseen erään naapurin miehen, Raannin Jutan,
luokseen, että ilta kuluisi ratevammin, mutta kun hän sattui vähän
torkahtamaan, otti Jutta kynttilän pöydältä, hiipi puotiin, josta ei
oltu korjattu pois monien päivien kassaa, pani kynttilän tiskille ja
veti rahalaatikon auki. Juoseppi heräsi pimeässä puotikamarissaan,
hiipi salareiälleen, josta näki rahalaatikolle ja seurasi Jutan hommia.
Jutta parhaillaan penkoi sormillaan laatikossa olevaa setelikasaa ja
sähisi itsekseen: "Jutta! Jutta! Kuule Jutta, sinulla on paljon rahaa
silmissäsi! Paljon sinulla on rahaa kotona omassa kaapissasikin, mutta
ei näin paljon! Älä ota Jutta toisen rahaa! Olispas Simi-veikka tässä,
niin kyllä se ottaisi! Mutt' Jutta ei ota toisen omaa! Ei muuta kuin
sata markkaa!"

Piki-Juoseppi hiipi jälleen tuolilleen, mutta ei sen illan perästä
ottanut luokseen ketään iltaa istumaan.

Kello läheni kymmentä.

Koko illan oli miettinyt Juoseppi vain yhtä asiaa: Jos Sameli saa
nykyisen "Anna-Marjan" kuorman korjatuksi kätköihinsä talvella
ajettavaksi hevosilla mantereelle myytäväksi, on hän turvattu ainakin
vuodeksi.

"Turhaa tavaraa ei 'Anna-Marjalla' haeta meren takaa tähän aikaan
vuotta", mietti hän.

Asia olisi saatava jotenkuten estetyksi.

Aika alkaa olla myöhä.

"Anna-Marja" voi olla jo turvassa ja talvella ei enää voi estää tavaran
vientiä mantereelle, ja jos yhden kuorman saa ilmoitetuksi tullille,
voi kymmenen jäädä. Ei! Yhdellä kertaa se on tuhottava koko määrä!

Juoseppi ei ollut tuhma!

Eihän toki!

Ei hän lähtenyt Pohjoisriville jo iltahämärissä, eikä myöhemminkään
illan kuluessa niin kauan kuin yksikään ihminen kylässä valvoo. Se
herättäisi huomiota. Ruvettaisiin urkkimaan ja muistelemaan, kuka
mahtoi sinä iltana olla liikkeellä ja pianhan jäljet johtaisivat hänen
luokseen.

"Ole viisas, Juoseppi! Menköön yritys tällä kertaa mieluummin myttyyn
kuin että pistät pääsi sellaiseen reikään, mistä et saa sitä takaisin.
Odota vain rauhassa kuin hämähäkki saalistasi!", puheli Juoseppi
itsekseen.

Kello löi kymmenen.

Juoseppi pukeutui lyhyeen turkkiinsa ja karvalakkiinsa ja meni ulos.

Koko kylä nukkui.

Ei kuulunut mitään missään eikä näkynyt ainoaakaan tulta.

Länsimyrsky riehui ja lunta tuli taivaan täydeltä.

Juoseppi huomasi, että sopiva hetki oli lyönyt.

Toimeen!

Hän meni jälleen kamariinsa.

Hän otti konjakkipullon molempiin turkin taskuihinsa, sammutti
kynttilän, hiipi hiljaa rantaansa, lykkäsi siellä pienen haapionsa,
keveäsoutuisen, äänettömästi vesille ja alkoi soutaa pohjoista kohti
saaren tyyntä itäsivua.

Hän souti aivan maan sivua pitkin, airot miltei rantakallioihin kolkki.

Ei näkynyt tulia kirkonkylässäkään, joka on myös saaren itärannalla.
Ei ollut ainoaakaan ankkuroinutta alusta kylän edessä, eikä ainakaan
"Anna-Marjaa" satamassakaan, jonka Juoseppi souteli äänettömästi
ristiin rastiin.

"Hyvä on! En ole tullut liian myöhään" -- riemuitsi Juoseppi,
"mutta kiirettä tarvitaan että ennätän ennen 'Anna-Marjan' tuloa
Pohjoisriville! -- Lennäpäs nyt haapio, minkä jaksat! Voi sattua, että
'Anna-Marja' tulee vastaasi Pohjoisrivillä ja sitten on kaikki
myöhäistä. Lennä, lennä, sillä vaikka en ennättäisi kuin kymmentä
minuuttia ennen 'Anna-Marjaa', olen minä voittanut."

Niin hoputteli Juoseppi haapiotaan, joka meni keula ryöpyten, ja
kuusiset airot notkuivat.

Koskaan ei ennen ollut Juoseppi tuntenut sellaista voimaa jänteissään.

Alkoi kuulua jo jytinä ja kumina.

Aallot, mahtavina kuin mäet vyöryivät Pohjoisrivin säärelle ja
kaatuivat ukkosena jyristen sen yli. Juosepin jolla kiikkui jo
ummikkaissa, joina aallot keinuivat saaren varjopuolella.

Aikaisemmin olivat Juosepin korviin jo kaikuneet sumukellon
säännölliset kumahdukset.

"Saatanan sumukello! Annahan kun työnnän konjakkipullon kitaasi, niin
etköhän vaikene!"

Juoseppi oli jo rannassa. Hän veti haapionsa maalle ja köytti pestin
kiinni ja läksi sitten rauhallisena kuin ei mitään kiirettä maailmassa
olisikaan astelemaan kellotapulia kohti.

Muutaman askeleen päässä kellotapulista on loisto. Molemmat seisovat
vielä tänäkin päivänä.

Loiston voimakas tuli valaisi koko ympäristöään parin kolmenkymmenen
askeleen laajuudelta. Siinä valopiirissä näkyi myös kellotapuli ja sen
vieressä kellon soittaja, Jyrin Tuomas, joka pari viikkoa sitten oli
muuttanut tänne Lounatrivin loistolta, jossa palveli aikaisemmin.

Juoseppi lähestyi Tuomasta reilusti, vasen käsi turkin taskussa ja
oikea ojennettuna Tuomasta kohti, joka juuri oli saanut kahdeksan
lyöntiänsä lyödyksi ja jätti kellon itsekseen hyrisemään.

-- Joutua työlle, Tuomas, sanoi Juoseppi.

-- Jumal'antakoon, vastasi Tuomas viluisena.

Hänellä oli suuret vartiomiehen turkit päällään, mutta hänellä oli
sittenkin kylmä, sillä hänen vartiovuoronsa oli alkanut kello kahdeksan
illalla ja nyt oli jo kello lähempänä kahtatoista, eikä hän ollut
saanut käydä sisällä kertaakaan lämmittelemässä, kun lunta oli tullut
koko ajan.

-- Eikö sinulla ole kylmä, Tuomas?

-- No mitäs tässä muuta on kuin kylmä, mutta kohtahan tästä taitaa
päästä pois. Minulla ei ole kelloa mukana. Paljonkohan kauppiaan kello
mahtaa olla? Taitaa jo tulla kaksitoista?

-- Hoooo! Kello on vasta kymmenen paikkeilla! Et sinä vielä pois pääse.
Ei tähän vielä toista miestä tule, ennenkuin parin tunnin perästä.

-- Vai on se vasta niin vähän!

-- Niin vähän se on.

-- Hitaastihan se aika sitten on mennytkin. Minulla on kuusikymmentä
kiveä taskussani ja minä muutan aina yhden kiven toiseen taskuun,
kun olen soittanut. Siihen kuluu minuutti, kun kello on lakannut
hyrisemästä ja täytyy uudestaan soittaa. Sitten muutan taas toisen
kiven. Sillä tavalla kuluu aika paremmin, kun on jotain muutakin
tekemistä, kuin tämä kellon soitto. Kun kaikki kivet on muutettu, on
tunti kulunut. Tämän mukaan pitäisi viimeisen tunnin olla menossa
iltavartiosta. Molemmissa taskuissa taitaa olla yhtä paljon kiviä, siis
kello on puoli kaksitoista.

-- Ei, hyvä Tuomas. Sinulla on huono ajanmittari! Ei se mihinkään
kelpaa. Kyllä sinä saat seisoa tässä vielä pari tuntia ainakin.

-- Sitten tässä tulee loppu väkisinkin, sillä minulla on vilu kuin
saatanalla.

-- Minulla on näin kylminä öinä kamiini mukanani, sanoi Juoseppi ja
veti konjakkipullon taskustaan. -- Maistas tästä, niin lämpenet!

-- Kiitos. -- No se teki hyvää!

-- Ota, ota! Juo vain! Älä pelkää, että minut köyhäksi juot.

-- Enhän minä sitä pelkää.

-- No mitäs sitten! Ryyppää vain! Ja jos pullo rupeaa tyhjälle
maistumaan, niin aletaan toinen!

-- Kiitos vain. Hyvää se oli.

-- Terveekses. Eikös ala jo vähän niinkuin lämmittää.

-- No miks'ei se lämmitä. Ihmehän se on ettei sellainen aine lämmitä.
Mitäs varten se kauppias nyt näin yöllä soutelee?

-- Läksinhän vain ajankuluksi. Johtui mieleeni yht'äkkiä, että eiköhän
vain siellä Pohjoisrivillä ole vanhalla Tuomaalla kylmä yö, niin heti
pistin pari pulloa taskuuni ja läksin.

-- No aina minä olen sitä sanonut, että Piki-Juoseppi on paras mies
saarella ja että se mies kuolee suurena herrana ja rikkaana.

-- Mitäs turhia haastat.

-- Ja siinä ei sitten ole sanaakaan turhaa. Niin minä aina sanon meidän
Ieva-Liisalle...

-- No, jätä joutavat ja ota ryyppy.

-- Maltahan -- soitetaan välillä! On unohtunut koko soittaminen
pitkäksi aikaa. Sitä täytyy aina uudestaan soittaa, ennenkuin entinen
ääni ennättää ihan kokonaan loppua, tai juuri silloin lyödä uudestaan,
kun vanha ääni loppuu.

Tuomas veteli nuorasta edellisen puheensa aikana, mutta unohti laskea
lyöntien lukua. Niitä tuli vain viisi ja olivat ne niin laimeita,
etteivät ne olisi kuuluneet sadan sylen päähän.

Sitten ryypättiin taas.

Pian tuli siihen uusi vahtimies.

-- No, mitäs sinä näin aikaiseen tulit?!, sanoi Tuomas.

-- Tulinkos mielestäsi liian aikaiseen!? Kello löi kaksitoista jo.

-- Kaksitoista!

-- Niin niin.

-- Älkää riidelkö turhaa kelloista! sanoi Juoseppi ja tarjosi pulloa
tulijalle. -- Ota ryyppy viluusi sinäkin.

-- Kiitos vain -- kyllä tätä menee.

Ryypittiin ja keskusteltiin, ja kello oli unohtunut kokonaan, sillä
Juosepin esityksestä oli siirrytty loistotornin porstuaan, jossa oli
parempi olla, ei tuullut eikä tuiskunnut ja vähän tuli valoakin, kun
loistoon menevien porrasten ovi avattiin auki. "Saahan sieltä käydä
välillä soittamassa. Käydään vuorotellen", oli Juoseppi sanonut,
esittäessään kellotapulin vieressä loistotornin porstuaan lähtöä.

Soittaminen unohtui kokonaan, ihan täydellisesti. Pian olivat molemmat
miehet humalassa. He torailivat ensin, mutta alkoivat sitten torkkua.
Etteivät ne nukkuisi ja ehkä jäätyisikin kylmään porstuaan, auttoi
Juoseppi heidät molemmat ylös, sinne missä voimakas loistotuli paloi
ja synnytti lämpöä. Siellä miehet kävivät istumaan ja pullo kiersi
miehestä mieheen. Juoseppi itse näön vuoksi vei vuorollaan pullonsuun
huulilleen, mutta ei juonut. Pian vaipuivat molemmat loistonvartijat
syvään uneen. Piki-Juoseppi hiipi pois tornista ja pani ovet lukkoon
ja läksi tarkastamaan loistonvartijain kasarmia. Miesten puolella ei
näkynyt, ei kuulunut mitään liikettä. Juoseppi hiipi kissan tavalla
porstuaan, raotti tuvan ovea ja huomasi, että siellä nukutaan. Tuli oli
sammutettu. Kuului kuorsaamista. Juoseppi perääntyi yhtä äänettömästi,
sulki ovet ja meni tähystelemään päällikön puolta.

Loiston päällikkö oli vanha, yksinäinen, lihava ukonköntti, jolla oli
valkeita hiuksia korvallisilla ja vähän niskassa ja valkea parta, jota
hän ajoi poskipäistä ja korvien edestä. Ukolla oli punakat kasvot.
Nenässä ja poskipäissä nähtiin sinertävääkin vivahdusta, etenkin jos
kylmä tuuli puhalsi. Otsa oli sileä ja silmät siniset, nauravat. Ukko
koetti aina näyttää nuorekkaalta ja leikkisältä, ja sitä hän olikin
enemmän kuin olisi odottanut. Hän oli vanhapoika. Hän oli virkansa
juonut laivan päämies. Hänen ainoana huvinaan yksinäisellä meren
saarella oli viina ja kortit. Seuraa oli kuitenkin vähän, ja paremman
puutteessa otti hän toverikseen jonkun loistonvartijan, joka pelasi
hänen kanssaan korttia ja joi teetä, mutta ei saanut panna viinaa
teen sekaan. Ukolla oli pieni palkka, ja sitä parantaakseen oli hän
lyöttäytynyt hämäräperäisiin liikesuhteisiin saaren laivurien kanssa:
Hän möi heille valtion omistamaa liinaöljyä, jota poltettiin loistossa.
Laivurit möivät taas öljyn kaupunkeihin mantereelle. Myöskin muut
saarelaiset saivat ostaa samaa öljyä ja keittivät siitä maaliöljyä.
Talvisin teki hän palveluksia Viron ajajille ja sai siitä palkakseen
kuusikymmentä kannua viinaa. Harvoin hän sen parempaa saikaan.

Piki-Juoseppi havaitsi, että ukko valvoo vielä, ikkunaluukkujen raoista
näkyi tulta.

Juoseppi hiipi hiljaa ukon oven taa ja koputti varovasti.

-- Kuka siellä? kysyi ukko.

-- Minä vain. -- Avaa ovi.

Ukko avasi varovaisesti oven, pilkisti ulos ja kynttilän valossa tunsi
tulijan.

-- Aa!! Vanha tuttava, perhana!

-- Vanha tuttava, vanha tuttava! Hyvää iltaa!

-- Jumal'antakoon, käy sisään. -- No mitä helkkaria sinä tähän aikaan
yöstä ja tällaisella ilmalla kuljeksit ulkona!?

-- Jaa-a! Kysys muuta! Mutta kun eukko on toisessa saaressa ja
kun yksin istuin koko illan, niin tuppasi ihan itkettämään tämä
yksinäisyys. Jo mietin itsemurhaakin! Sitten voitin itseni. Muistin,
että onhan Pohjoisrivillä ystävä, joka ei ulos potki, vaikka yölläkin
menisi. Sinä ymmärrät! Sinä ymmärrät! Nämä syysyöt vievät ymmärryksen,
elleivät henkeäkin. -- Sinä ymmärrät, etten minä turhan tähden lähtenyt
soutamaan kahdeksaa kilometriä!

-- Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän, mitä on yksinäisyys
täällä. Älä sano, velikulta! Kyllä minä ymmärrän, ja olipa hyväkin,
että tulit. Minulla oli tässä myös niin kurja yö, että ei toista.
Oli hyvä että tulit. Luulin jo etten aamua näe. Riisu päältä ja ole
kuin kotonasi. Nyt lystäillään aamuun asti, mutta sen minä sanon,
ettei minulla ole sen parempaa juomaa kuin viinaa, eikä sen parempia
tupakoita kuin viiden pennin sikareita ja vinterkkaa, mutta hyvää vettä
ja sokeria ja teetä ja juttua sitä enemmän! Minkäs tekee! Minkäs tekee!
Köyhä mies, köyhä mies ja isäntä maksaa huonon palkan. Toistahan se on
teidän kauppiaiden. Jos alkaa rahat loppua, niin ottaa!

-- Minä tiesin sen, ettei sinulla ole kuin viinaa ja vinterkkaa, siitä
syystä tulin eväiden kanssa. Luuletko sinä vanha tulenpalvelija, että
minä rupeaisin latkimaan sinun viinaasi ja käryyttämään vinterkkojasi!
Oho! Kyllä minä tiedän!

Piki-Juoseppi löi pöytään konjakkipullon ja kourallisen hyviä sikareja.

-- He! Tuoss'on. Panehan palamaan jo siellä kokkaillessasi.

-- Suuri kiitos! Mutta sillä aikaa, kun vesi kiehuu, minä pistäydyn
katsomassa torkkuuko vahti loistolla. Ne juukelit usein tällaisina öinä
kiipeävät ylös lämpöiseen loistoon ja käyvät maata ja jättävät kellon
soittamatta ja usein tulen hoitamatta. Minä olen ruukannut näin puolen
yön tienoissa käväistä vähän tarkastamassa...

-- Anna olla! Mitä se sinua hyödyttää! Sitäpaitsi, minähän vastikään
tulin ulkoa ja toimitin jo sinun edestäsi tarkastuksen. Siellä on
kaikki niinkuin ollakin pitää. Saat vielä vaikka halvauksen, jos menet
ulos tämänlaisella ilmalla. Loistoa voit silmäillä täältä ikkunastasi.
Raotat vain vähän verhoa. No, eikös pala!

-- He, he! Aina sinä osaat sanoa!

Hetken perästä höyrysivät kuumat lasit molempain edessä.

Juominkeja jatkettiin kello kolmeen asti aamuyöhön.

Silloin oli loistonpäällikkö saavuttanut sen tilan, jota kutsutaan
sikahumalaksi. Piki-Juoseppi oli säilyttänyt itsensä miltei selvänä.
Puoli tuntia myöhemmin hän poistui, jättäen loistonpäällikön
kuorsaamaan ja korjaten mukaansa kaikki omat tavaransa. Hiljaa hän
hiipi ulos. Kuunteli, kuuluuko miesten puolelta mitään. Ei muuta kuin
kuorsausta. Loistolla olivat asiat entisellään. Pari miestä nukkui
ylhäällä loistossa, jossa olikin lämmin humalaisen maata. Piki-Juoseppi
kiersi tulen sammuksiin ja hiipi pois haapiolleen.

       *       *       *       *       *

Aamunkoitossa selveni ilma. Lumipyry lakkasi. Ilma tyyntyi vähitellen.

Päivä ei ollut vielä noussut, mutta tuntui jo valoisammalta, kun
vahtituvalla eräs miehistä heräsi ja ihmetteli, missä Jyrin Tuomas
ja Topi ovat. Hän meni ulos ja hämmästyi vielä enemmän kun näki
loiston sammutetuksi, vaikka päivä ei vielä ollut noussut. Hän riensi
katsomaan, missä on vika.

Hän nousi loistotorniin ja löysi sieltä Jyrin Tuomaan ja Topin
makaamasta ja herätti heidät.

Samassa kiintyi heidän katseensa pohjoiseen päin ja kauhistuneina
osuivat heidän silmänsä uponneen laivan mastoihin. Mastot kohosivat
vedestä Rivinsäären itäsivulla. Pian oli hereillä koko loiston
miehistö, päällikköä myöten, jonka ensimmäiset sanat olivat "Paholaisen
oinaat, mitä ovatkin tehneet!" ja kokoontuneina sumukellon luo
katselemaan.

Mastot tunnettiin "Anna-Marjan" mastoiksi. Se oli törmännyt pimeässä
ja lumipyryssä matalalle Rivinsäärelle, särkenyt pohjansa ja aaltojen
heittelemänä luisunut yli särkän ja jäänyt siihen pohjaan makaamaan.
Perämastoa oli näkyvissä pitemmältä kuin keulamastoa. Keulamasto
oli miltei saalinkia myöten vedessä. Laivalla oli ollut käärittynä
molemmat brammipurjeet. Vetämässä oli vieläkin ylempi märssypurje. Jos
muita purjeita oli ollut päällä laivan upotessa, oli meri ne vienyt.
Ainoaakaan laivaan kuulunutta ihmistä ei näkynyt missään, eikä heitä
ole löydetty tähän päivään asti.

Päällysmies alkoi muistella, mitä hänelle yöllä oli tapahtunut.

Piki-Juosepin käynnin hän kyllä muisti, ja hänelle alkoi jotain selvetä.

Hän otti tutkittavakseen Tuomaan, jonka vartiovuoro oli iltayöstä,
ja Topin, jonka vartiovuoro oli aamuyöstä. Miehet tunnustivat, että
Piki-Juoseppi oli käynyt heitä juottamassa. Päällikkö oli heille
vihainen, mutta sanoi sitten, että "jos itse kykenette hillitsemään
kielenne, niin minä annan tämän yön anteeksi enkä puhu kenellekään".

Miehet vannoivat ja vakuuttivat, ja niin asia jäi toistaiseksi
pimeyteen.

Pari päivää myöhemmin meni loistonpäällikkö Piki-Juosepin puheille.

Miehet istuivat Juosepin puotikamarissa.

Loistonpäällikkö pyyhki hikeä, jota oli saanut nopeasta kävelystä. Puhe
ei tahtonut luistaa. Lopulta sanoi loistonpäällikkö:

-- Minä olen päättänyt antaa sinut lain ja oikeuden kynsiin siitä
"Anna-Marjan" laivarikosta, syyttää sinua koko laivan ja sen väestön
tuhosta.

-- Vai niin. Mutta ennenkuin minut voidaan tuomita täytyy sinulla olla
todistajia.

-- Minulla onkin. Pari vartijaa, jotka sinä juotit sikahumalaan vähää
ennen laivan tuhoa. Sinä myös sammutit tulen loistosta. Laiva ei olisi
luultavasti törmännyt maalle, jos sumukelloa olisi soitettu ja loisto
olisi palanut.

Juoseppi hätääntyi, eikä hätäännyksissään osannut ajatella, että
loiston vartijathan itse joutuvat siinä syytteeseen siitä, että olivat
virantoimituksessa ruvenneet juopottelemaan.

Vanha viekas loistonpäällikkö käytti toisen pelästystä hyväkseen ja
pommitti häntä ahdistuksillaan.

-- Siitä tulee sinulle elinkautinen istuminen jokaisesta miehestä,
minkä sinä viime yönä murhasit. -- Sitten sinut tuomitaan maksamaan
vahingonkorvaus ainakin laivasta -- tavarasta hän ei voine korvausta
vaatia. -- Se käy sinulle sangen raskaaksi. -- Se oli kallis yö sinulle.

Juoseppi ei jaksa virkkaa mitään.

-- Arvaathan sen, mitenkä tämä kaikki on koskenut omaisiin: Samelin
anoppi on kuin hulluna surusta, samoin Samelin vaimo. Simen Antun, sen
laivan perämiehen, leski makaa heikkona sairaana, ellei jo tänään ole
kuollut.

-- Tietävätkö ne jo että minä -- tuota epäilevätkö ne minua?

-- Eivät vielä tiedä mitään muut kuin minä ja minun mieheni, mutta minä
aion ilmoittaa... Mutta kun me on oltu aina hyviä miehiä, niin lupaan
minä pitää suuni kiinni ja mieheni suut myös, jos hiukan maksat...

-- Paljonko sinä tahdot?

-- Tuhat markkaa.

-- Kertakaikkiaanko?

-- No, kuinka nyt sovitaan. Ehkä sinä voisit perästä maksaa lisää. Anna
nyt ensin se tuhat.

-- Tehdään vain ihan selvä kauppa.

-- No anna tuhat nyt ensi kerralla ja sitten sata markkaa vuodessa.

-- Sama se. Mutta jotain takeita minun täytyisi saada minunkin. -- Minä
maksan aina vasta vuoden lopussa sata markkaa, jos kuluneena vuonna ei
sinussa ole vilppiä.

-- Maksa miten vain, mutta tuhat nyt heti.

Piki-Juoseppi maksoi rahat, tuhat markkaa, ja tyytyväisenä läksi
loistonpäällikkö tallustelemaan kotiinsa, Pohjoisriville, höpisten
itsekseen: "Aika veitikka! Tulee yöllä ja juottaa vartijat ja minut
humalaan ja ajaa laivat maalle! On se aika veitikka, aika veitikka!"



XII luku.

HULLU-JUOSEPPI.


Sinä syksynä tuli talvi tavallista aikaisemmin. Ennen joulua jo
ajettiin hevosilla yli meren.

Piki-Juoseppi ei päässytkään kuuttoineen jouluksi vaimonsa luo, vaan
jäi hoitamaan kauppaansa, johon onnistui ennen jäiden tuloa saamaan
Mantan avulla vielä kerran tavaraa talven varalta.

Alkutalven vietti Piki-Juoseppi juopottelemalla Pohjoisrivin
loistonpäällikön kanssa: milloin meni Juoseppi loistolle, milloin
loistonpäällikkö Juosepin luo Ruokolahteen.

Loistonpäällikön vaatimukset lisääntyivät -- hän otti nyt jo
viisikymmentä markkaa kuussa vaitiolostaan, ja se piti maksaa
täsmälleen jokaisen kuun viimeisenä päivänä.

Juoseppia alkoi vaivata synkkämielisyys ja unettomuus. Usein meni
kokonainen yö raskaisiin ajatuksiin. Hän koetti päästä unesta kiinni
sanomalla itselleen: "Ei mitään hätää! Nuku rauhassa!", mutta siitähän
synkät mielialat vasta liekkiin nousivatkin!

Matinpäivän jälkeen hän läksi pitemmälle hylkeenpyyntiretkelle,
päästäkseen kerran huolistaan irti. Hänellä oli iso haapio, johon
kuului kuusi miestä ja saman verran koiria. Retki kesti toista
kuukautta, ja saalis oli hyvä. Kävely jäällä, hylkeen pyytäminen,
sen vetäminen pitkin lumista jäätä pitkät matkat leiripaikalle,
säännöllinen elämä, voimakas ruoka, yönvietot teltassa pakkasessa
ja iloinen seura -- hauskat teenjuontihetket lyhdyn valossa illalla
teltassa monine tarinoineen ennen maatapanoa, myrskyn pärisyttäessä
kireälle pingoitettua telttavaatetta, nukkuminen nahkapeitteiseen
kääriytyneenä, herääminen huurteisessa teltassa viluisena ja taas uudet
pitkät kierrot pakkasessa paukkuvalla auringonpaisteisella jäällä
koiran kanssa tekivät hänestä jälleen terveen miehen. Mutta kun hän
palasi kotiin, alkoi entinen elämä ja sen mukana entinen levottomuus,
unettomuus ja pelko, jonka syytä ja alkua hän ei yrittänytkään, ei
rohjennut ruveta itselleen selittämään. Häntä peloitti aina. Hän rupesi
vähitellen pelkäämään sitäkin, että muka pimeässä vaanii hänen henkeään
joku, joka kuuluu silkkilaivaan. Eräänä yönä hän oli siinä määrässä
kauhun vallassa, että vuodekin tuntui millä hetkellä hyvänsä vajoavan
aukenevan maan kitaan. Ei auttanut muu kuin nousta ylös ja tehdä tuli
hät'hätää ensin kynttilään ja sitten takkaan. Täytyi saada paljon
valoa! Kun tuli kerran tuli tehdyksi, lämmitti hän vettä ja alkoi
ryypiskellä -- täytyi paljon ryypätä, ennenkuin alkoi tuntua lystiltä
ja ennenkuin kuoleman pelko ja muut kauhistukset menivät tiehensä.

Jo ensimmäisenä iltana tuli loistonpäällikkö Pohjoisriviltä hänen
luokseen.

-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, herra kauppaneuvos.

-- Iltaa iltaa.

-- Olen saanut käydä täällä sinua etsimässä senkin seitsemän kerrat.
-- Aika veitikka, aika veitikka! Juottaa miehet humalaan, sammuttaa
loiston ja antaa laivojen ajaa maalle, eikä maksa ajallaan siitä
veroansa. Missä sinä olet ollut! He he! Helmikuun vero on maksamatta...

-- Hylkeenpyynnissä minä olin.

-- Niin niin. Kyllä tiedän, kyllä tiedän.

Piki-Juosepin teki mieli antaa aika selkäsauna ukolle ja ajaa hänet
tiehensä, mutta hän malttoi sitten mielensä ja maksoi velkansa ja
laittoi tavallista komeammat kemut: hankki soittajan, kutsui tyttöjä ja
poikia ja koko yö tanssittiin ja juotiin. Kun aamuyöstä hajaannuttiin,
olivat tytötkin humalassa.

       *       *       *       *       *

Keväällä heti tuli Manta ensi kertaa katsomaan uutta puotiaan.

Hän oli talvella Viron-ajomiehien kautta kuullut, mitenkä Juoseppi
elää. Hän tahtoi sen nähdä omin silmin ja sitä varten hän tuli salaa,
odottamatta. Hän oli päättänyt järjestää ikävän yllätyksen miehelleen.
Perille tultuaan hän kuitenkin sai pojaltaan kuulla, että Juoseppi
oli jo viikko sitten vielä ajojäiden aikana, lähtenyt "Onnettarella",
sanomatta minne. Hukkaan menivät Mantan haukkumasanat, kokonainen
toraryöppy, jonka hän oli varannut Juosepille ja jota hän viimeisteli
koko sen kuusituntisen matkan, minkä hän istui jaalan kajuutassa
kotoaan tänne.

Manta kannatti kaikki tavarat, tyhjät säkit ja laatikotkin jaalaan,
teki puodin aivan putipuhtaaksi ja aitat myös. Kaikki otettiin: hyllyt,
tiskit, vaa'at, mitat, tuolit, pöydät ja mitä hyvänsä puotiin kuuluvaa
oli. Sitten sulki Manta ovet, jätti avaimet eräälle naapurille ja meni
poikineen ja tavaroineen omalle saarelleen.

Piki-Juoseppi oli lähtenyt tietämättä itsekään minne kääntyä, --
läksihän vain minne tuuli parhaiten vei, pois maalta, niinkuin silloin
ensimmäisellä jaalallaan.

Kesät pitkät hän purjehti satamasta satamaan. Joka satamassa hänen
täytyi vaihtaa miehiä, sillä kukaan ei voinut purjehtia yhtä matkaa
pitemmältä. Häntä alettiin yhtä usein nimittää Hulluksi-Juosepiksi kuin
Piki-Juosepiksikin.



XIII luku.

SAMELI JA HAVUKKAVUOREN UKKO.


Lähes kymmenen vuotta on kulunut.

Sameli on vanhettunut. Hänellä on iso punertava parta, mutta hiuksissa
on paljon harmaata ja päälaki kiiltää paljaana. Silmät ovat säilyneet
parhaiten: ne hymyilevät yhä niinkuin ennenkin.

Samelilla on ollut asiaa naapurikylään.

Hän palaa sieltä hevosella ajaen talvi-iltana, kuutamossa.

Hän on saapunut Liivalahdenjärvelle ja hevonen ravaa jäätä pitkin.

Sameli muistelee iltaa, jolloin hän ajoi tästä kerran ennen, vuosia
sitten, Piki-Juosepin kanssa ja Havukkavuoren Ukko oli siepannut heiltä
heinäkulin ja hevosloimen tuolla ylempänä pykälässä.

Tämä johtui Samelille mieleen erikoisesti siitä syystä, että
äsken päivällä, kun hän menomatkallaan juuri ajoi hiljakseen alas
Havukkavuoren pykälästä, tuntui kuin joku olisi seisonut reen
kannaksilla ja puhutellut häntä ja hän vielä siihen jotain vastannut,
ja kun hän oli äkkiä vilkaissut, että kukas sinne reen kannaksille
hyppäsi, jolla on niin outo ääni, oli se kadonnut heti ja keskustelu
taittunut siihen.

Hevonen alkoi nousta ylämäkeä.

Havukkavuoren pykälä lähestyi.

No niin!

Siellä se taas tuntuu seisovan reen kannaksilla, mutta Sameli ei
uskalla katsoa taakseen, ettei kävisi kuin päivällä, sillä hänellä on
halu kuulla, mitä sillä Ukolla on sanottavaa.

Samelin onnistui olla katsomatta taakseen, ja keskustelu sujui esteettä.

Sameli: Sinäkös se oletkin, Piru itse?

Ukko: En minä Piru ole. Minua sanotaan Havukkavuoren Ukoksi, vaikka ei
se minun oikea nimeni ole.

Sameli: Mietitkö sinä mitään pahaa minun suhteeni?

Ukko: En. Minä olen sinun ystäväsi. Minä laitan vielä sinulle joskus
pidot. -- Olen minä asunut ennen sinua lähempänäkin, vanhassa petäjässä
puutarhassasi, lähellä rannanpuolista porttia, siinä petäjässä,
jonka juurella on pöytä ja penkkejä kesäiltoja varten. Asuin siinä
väliaikaisesti monta vuotta -- jo isävainajasi aikana -- vaikka tämä
Havukkavuori olikin jo silloin vakinainen asuinpaikkani. Kun sitten
alkoi se Piki-Juoseppi kuutamoisina syysiltoina hiipiä puutarhaasi ja
siellä emäntäsi hänet kohtasi puiden varjossa ja alkoivat pitää sen
sipinää ja sen supinaa myöhään yöhön asti, aloin minä karttaa pihaasi.

Varo Piki-Juoseppia!

Sameli: Piki-Juoseppia!

Ukko: Niin. Minä olen sinun ystäväsi ja hyvä oli, että rupesit
kantamaan uhria minulle -- anna kultaa paremminkin kuin hopeaa. Niin
isäsi antoi ja toi siankintun jouluaattoiltana.

Minä laitan sinulle vielä kerran pidot!

Mutta Piki-Juoseppi ei ole sinun ystäväsi -- ei ole koskaan ollutkaan,
vaikka niin olet luullut.

Sanoit kerran emännällesi eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana näin ikään:
"Piki-Juoseppi ja minä olimme aina ennen hyviä ystäviä." Minä nauroin
silloin ja emäntäsi nauroi kanssa.

Piki-Juoseppi syöttäisi sinut koiralleen milloin vain, kesällä tai
talvella.

Piki-Juosepin ainoa rukous on, että hän saisi elää niin kauan että
löytäisi sopivan tilaisuuden tappaa sinut.

Älä pelkää niin paljon vihamiehiäsi kuin kadehtijoitasi.

Ei viha pure eikä syö, vaan kateus!

Älä pelkää vihamiehiäsi, vaan kadehtijoitasi!

Ne sinut syöttäisivät koirilleen, vaikka jo tänä iltana. Piki-Juoseppi
on sinun kadehtijasi!

Kateellinen ei lepää yöllä eikä päivällä. Hän toimii aina sinun
vahingoksesi.

Unessakin hänen ajatuksensa repivät ja syövät sinua ja tahtovat tuhota
sinun yrityksesi ja aikomuksesi.

Päivänsä hän kuluttaa viritellen ansoja sinun tiellesi, tuhotakseen
sinun kotielämäsi noituakseen sinut keppikerjäläiseksi, polttaakseen
sinun talosi, puutarhasi ja metsäsi, hävittääkseen sinun rahasi.

Mikään ei tuota hänelle suurempaa nautintoa kuin nähdä elonlankojen
perheessäsi taittuilevan, yksi toisensa perästä, niin että talosi
seisoisi lopulta apo autiona, typö tyhjänä, vuotavin katoin, särkynein
ikkunaruuduin, lahovin seinin ja murenevin savupiipuin.

Hänen suurin hekumansa olisi nähdä sinut itsesi raatona rannalla, meren
ajona aalloilla.

Hänelle on suurin ilo ja nautinto johtaa sinun laivasi harhaan ja meren
pohjaan kaikkine miehineen ja kalleine kuormineen.

Piki-Juoseppi kadehtii sinun rikkauttasi ja yhä enenevää
rikastumistasi, ja hänpä se upottikin "Silkkilaivan"...

Sameli: Piki-Juoseppi!

Näin huudahtaessaan katsahti Sameli taakseen, mutta eihän siellä ketään
reen kannoilla seisonut, eikä mitään puhetta kuulunut.

Hevonen vain oli seisahtunut Havukkavuoren pykälän jyrkimmässä paikassa
ja haukkoi lunta tien sivusta, ja hän, Sameli itse, oli hiukan
torkahtanut.

Sameli sipaisi piiskalla hevosta ja ajoi kotiin täyttä laukkaa koko
matkan.



XIV luku.

JAUHOKULI RANNALLA.


Oli lauantai-iltapäivä myöhään seuraavana syksynä.

Tuuli puhalsi koillisesta ja kuljetti mukanaan sakeaa meripöllyä.

Monta päivää oli ollut pakkanen, niinkuin koillistuulilla marraskuussa
aina.

Rannoille syntyi aaltojen hyrskeistä jäävalli, jossa oli kiinni
jäätyneenä hatrua. Sataman hiekkarannalle syntyvässä jääpenkereessä
taas oli miltei yhtä paljon hiekkaa kuin jäätäkin. Joka laine viskasi
ylös veden mukana hiekkaa, joka jäätyi kiinni penkereen jäälle.

Satamassa ankkuroitujen alusten keuloihin muodostui jääpartoja,
ketjuissa kiikkui isoja jääkimpaleita.

Sameli istui lämpöisessä tuvassaan ja vuoleskeli nuorimmalle pojalleen,
Pennalle, laivaa.

Penna istui jakkaralla ja katseli.

-- Mikähän sille laivalle pantaisiin nimeksi?, kysyi Penna.

-- Eipä tiedä, vaikka pantaisiin "Kotimatka".

-- "Kotimatka" -- eihän se mikään laivannimi ole! Pannaan "Ukoksi",
niinkuin isänkin uusi laiva.

-- Ei kahta "Ukkoa" saa olla samassa talossa.

-- Sitten ei Penna muuta nimeä muistakaan!

Samelilla on kaikkiaan kolme poikaa. Vanhin on kymmenvuotias ja hänen
nimensä on Johannes.

Keskimmäinen poika, joka on vuotta nuorempi Johannesta, on nimeltään
Anterus.

Muut pojat ovat ulkona kylän poikain kanssa juoksemassa. Penna vain on
kotona. Hänellä on yskää ja äiti ei laske ulos.

Äiti panee leipiä uuniin paistumaan ja palvelustyttö näyttää hänelle
tulta päreellä. Vaikkei vielä olekaan hämärä, on päivä pilvinen ja ilta
lähenee ja leivinuuni on jo pimeä.

Puotikello soi.

Sameli lähtee puotiin.

Palkattua puotiapulaista ei nimittäin heillä ole. Milloin Sameli
on pois kotoa, hoitaa kauppaa Anna-Marja. Toisinaan käy myymässä
Johanneskin. Kun ostajia ei ole, on puodin ovi lukossa ja puotiin
pyrkijän on soitettava kelloa, nykäistävä eräästä nuorasta, joka panee
kellon tuvassa soimaan.

Puotiin oli tullut Eljaksen Ieva, hieroja ja kuppari, jolla oikeastaan
ei ollutkaan mitään ostettavaa, vaan kerrottavaa -- tuotavana tärkeitä
tietoja silkkilaivan uppoamisesta.

Ieva haastaa hätäisesti ja supatellen ja vähän väliä hokien: "Niin --
enkös minä arvannut!" -- tai: "Ilmankos minä näin sellaista unta sinä
yönä, jolloin silkkilaiva upposi!"

-- Olin eilen illalla hieromassa loistonpäällikköä Pohjoisrivillä,
supattelee Ieva, ja kuppaamassa harteisiin. Sitä on ruvennut vaivaamaan
hengenahdistus ja jäseniä on ruvennut särkemään. Sitä täytyy käydä
kerran viikossa hieromassa, joka perjantai-ilta. Viinaa sillä on aina
joka kerta mukanaan saunassa. Sanoo, että "jos ei viina ja sauna
auta, niin tulee kuolema". Taisi olla jo vähän humalissaan, koska
rupesi haastamaan, mitenkä Piki-Juoseppi juotti Jyrin Tuomaan ja
hänet humalaan ja sitten sammutti tulen, ja kun ei ollut sumukellon
soittajaa, eikä tuli palanut, niin siitä syystähän se "Silkkilaiva"
ajoi Rivinsäärelle. Tätä minä vain tulin sinulle sanomaan. Että
kaikkea sitä pitää kuullakin vielä vanhoilla päivillään! Mutta
älä sinä Sameli sano kenellekään keltä sinä kuulit tämän! Olkoon
niinkuin minä en tietäisi mitään. Ja jos minut käräjiin viet, niin
et sinä minusta mitään hyödy. "Minä en tiedä siitä asiasta mitään",
sanon minä tuomarille ja vannon myös. Sellaisista hullunpäistä, kuin
Piki-Juoseppi, ei tiedä mitä ne tekevät kun pääsevät linnasta. Ja
saathan sinä todistajaksi sen Jyrin Tuomaan ja loistonpäällikön.
Mielellään päällikkö sanoi tulevansakin, kun ei muka Piki-Juoseppi
hänelle enää maksa sovintorahoja, vai äänettömyyspalkkaa, vai mitä se
lie. Niin se sanoi päällikkö, kun sitä illalla hieroin, että kolme
miestä heitä ainakin tulee todistamaan ja mielellään tuleekin. -- On
tämäkin aikaa -- että voi voi!

Ieva puhui paljon ja perinpohjin selväksi kaikki mitä oli sanonut se,
ja mitä se, näiden pitkien vuosien kuluessa.

Ievan haastaessa oli ennättänyt ilta hämärtyä, oli jo miltei pimeä.
Sameli seisoi jälleen yksin puodissaan, miettien mitä tekisi.

Hän muisti, että Piki-Juoseppi oli päivemmällä yrittänyt lähteä
purjehtimaan, mutta meripöllyn vuoksi palannut takaisin satamaan.

Sameli käveli kotoaan rantakujaa pitkin. Hän meni katsomaan, onko
Piki-Juoseppi aluksessaan.

Sameli tuli luotsisillalle, jolta oli hyvä näköala satamaan.

Rannassa ja luotsisillalla oli muitakin miehiä. Yleisenä puheenaiheena
oli kysymys: Mihin Piki-Juoseppi mahtanee yritellä?

Piki-Juosepin alus oli ankkurissa sataman suulla. Sieltä kuului ketjun
helinää ja puhetta. Pari miestä heitti ketjua lisää ankkurin jälkeen.
Piki-Juoseppi jäi yöksi satamaan ja jäätävä olikin, vaikka meripöllyä
ei olisi ollutkaan. Eihän kukaan lähde merelle syysyönä! Kiittää
onneaan, että on satamassa!

Sameli jutteli hetkisen miesten kanssa ja palasi sitten kotiinsa.

Koko illan hän oli kuitenkin levoton.

Hänen piti välttämättä päästä Piki-Juosepin puheille!

Hän jo aikoi jättää asian huomiseen -- ja jos hän sen huomiseen olisi
jättänyt, olisi se jäänyt kokonaankin.

Sitä pelkäsi hän itsekin.

Hän ajatteli, että jos aamulla on tuuli sopivalta puolelta ja selvä
ilma, lähtee Piki-Juoseppi liikkeelle jo ennen päivän valkenemista.

Samelin mieli oli niin kuohuksissa, ettei hän voinut lykätä asiaa
tuonnemmaksi.

Hän meni keittiöön ja sanoi vaimolleen

-- Kuules, Anna-Marja, minulla olisi vähän asiaa Piki-Juosepille. Minä
ajattelin käydä nyt sen puheilla, koska se taitaa olla aluksessaan.

-- Piki-Juosepille asiaa!

-- Niin.

-- Ei suinkaan se nyt niin tärkeää ole, ettet voi sitä toimittaa
huomennakin.

-- On se. Huomenna voi Piki-Juoseppi olla muualla.

-- Mitä asiaa sinulla on niin tärkeää, ettet voi huomiseksi jättää.

-- Kyllähän kuulet sitten perästä.

-- Ota nyt ainakin joku muu kanssasi. Älä mene yksin. Mene pyytämään
vaikka vanhaa Esu-setää mukaasi.

Noin puoli tuntia sen jälkeen sousi Sameli setänsä Esun kanssa
Piki-Juosepin kuutolle.

Kuuton kannella oli sattumalta yksi laivamiehistä. Hän laski
köysiportaat kuuton kupeelle, sillä kuutto oli tyhjä ja hyvin korkea.

Sameli ja Esu kiipesivät kannelle.

-- Hyvää iltaa!

-- Jumal'antakoon!

Miehet kättelivät toisiaan.

Sitten sanoi Esu laivamiehelle:

-- Tuulta lisää, tuulta lisää.

-- Niin lisää! Koko illan se on vaan sitä parantanut ja pakkasta
lisännyt ja meri pöllyää ihan yhtä mittaa. Niin on nytkin sakea, ettei
maalta tulet näy.

Sameli sanoi laivamiehelle:

-- Onkohan kapteeni itse laivassa?

-- On, on. Täällä se on kajuutassa. Käykää tänne vain!

Kajuutassa paloi lamppu. Piki-Juoseppi loikoili koijassa vasemmalla ja
poltti sikaria. Vastakkaisella puolella loikoi koijassa toinen Juosepin
laivamiehistä ja kuorsasi.

Kajuutta oli tupakan savua täynnä ja siellä oli hiostavan lämmin.

Siitä huolimatta paloi tuli kamiinassa, oikealla, ja kamiinalla porisi
vesikattila.

Miehet olivat äskettäin syöneet iltasensa ja keittivät teetä.

Viimeiseksi laskeutui kajuuttaan kannella ollut mies ja veti luukun
kiinni.

Kuutto huojui laineissa koko joukon.

Piki-Juoseppi katsoi tulijoihin pitkään ja hämmästyneenä, ikäänkuin
epäselvillä siitä, näkeekö näkyjä vai oikeita ihmisiä. Lopulta hän
kapsahti ylös, tekeytyi iloiseksi ja sanoi:

-- No jopas tuli harvinaisia vieraita tähän taloon. Ei ole noita
miehiä ennen nähty tässä kajuutassa! Laittakaapas pojat tee pöytään ja
sukkelaan. Tulittekin paraaseen aikaan! Meillä oli tässä juuri iltateen
aika.

Juotiin teetä ja pakinoitiin.

Juteltiin tämän ja muiden syksyjen tuulista ja ilmoista.

Jokainen koetti muistaa ilmojen puolesta mitä harvinaisimman syksyn.

Laivarikoistakin puhuttiin -- kaikista muista paitsi "Silkkilaivan".
Että se kuitenkin oli kaikkien mielessä, näkyi siitä, että niin
useita sellaisia laivarikkoja johtui mieleen ja puheeksi, jotka
tapahtuivat lumipyryssä ja joissa laiva tuhoutui kaikkine miehineen.
"Silkkilaivan" muistaminen ilmeni myös siinä, että vältettiin kertoa
niistä laivarikoista, jotka olivat tapahtuneet Pohjoisrivin tienoilla,
etenkin Rivinsäärellä. Moneen teelasiin oli jo sekoitettu viinaakin ja
keskustelu luisti yhä vilkkaammin.

Tunti kului kuin siivillä ja pian oli kello kymmenen.

Esu alkoi torkkua.

Hän ei enää kertonut mitään, kuunteli vain ja torkkui. Hän istui pöydän
kulmalla, oikea käsi ja kyynärvarsi pöydällä ja käsi kuuman lasin
ympärillä, josta hän joskus ryyppäsi. Vasen käsi oli polvella. Hän
koetti kuunnella tai ainakin oli kuuntelevinaan -- todellisuudessa hän
ei tuosta toisinaan hyvinkin kovaäänisestä keskustelusta enää kuullut
mitään, etenkin kun välistä kaikki puhuivat yhtaikaa. Hän ei edes
nähnyt kunnolleen. Silmiä oli vaikea pitää auki ja vähän väliä pää
painui alaspäin ja retkahti rintaa kohti. Silloin Esu taas ryyppäsi ja
virkistyi hetkiseksi. Kun hänen lasinsa tyhjeni, sanoi hän:

-- Jaa-a. Minä ainakin lähden kotiin makaamaan!

Piki-Juoseppi tyrkytti Esulle vielä ryyppyä, mutta tämä ei huolinut.

Sameli ihmetteli, että hän ei ollut koko illassa muistanut asiaansa.
Nyt hän oli hiukan humaltunut ja leppynyt ja ajatteli jo lähteä Esun
kanssa pois ja nousi sitä varten, kun Juoseppi sanoi ivallisesti
hymyillen:

-- Sinulla, Sameli, oli luultavasti asiaakin. Jää sinä vielä
juttelemaan. Antaa Esun mennä yksin.

Samelin mieli kuohahti tuosta ilkeästä naamasta ja ivallisesta äänestä,
ja hän päätti puhua suunsa puhtaaksi ennenkuin lähtee.

-- Saahan näistä meidän pojista toinen mennä viemään Esua sinun
jollallasi, sanoi Juoseppi Samelille. Tuohan se sen takaisin, että
pääset omalla jollallasi maihin.

Molemmat laivamiehet läksivät auttamaan Esua alas jollaan, ja
työtä olikin saada humalainen ja uninen vanhus heiluvasta laivasta
köysiportaita pitkin alas vielä pahemmin kiikkuvaan ja hyppivään
jollaan.

Sameli jäi hetkeksi Juosepin kanssa kahden kajuuttaan ja sanoi:

-- Asia olisi sitä laatua, että se olisi kahden kesken puhuttava. Sinun
miehesi voivat tulla takaisin heti, ainakin toinen.

-- No se käy kyllä laatuun. Minä käsken miehet panemaan toista ankkuria
eteen. Siinä on niillä työtä pitkäksi aikaa.

Esua saattaneen miehen soutu kuului auki jääneestä kajuutan luukusta.
Mies tuntui palaavan. Pian hän nousi kannelle. Juoseppi nousi myös
kannelle ja kuului antaneen seuraavia määräyksiä: "Pane sinä sen jollan
pesti kiinni vanttiin ja anna jollan jäädä kupeelle. Kauppias lähtee
kohta maihin. Ja nyt menkää keulaan molemmat ja pankaa toinenkin
ankkuri eteen. Tuulta lisää, eikä tiedä mitä yö tuo tullessaan.
Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella."

Miehet kävivät työhön ja pian alkoi ankkurikela kilkattaa.

Piki-Juoseppi laskeutui alas kajuuttaan.

-- No -- sanoi hän -- annas kuulua sen asiasi.

-- Asia on pian sanottu. Sinä upotit sen "Anna-Marjan."

-- Ooho!! Ei vähä mitään! Johan sinä olet tullut hulluksi!! Ammu
veikkonen vähän hiljemmin!

Hetken olivat molemmat vaiti. Sitten sanoi Juoseppi:

-- Mistä sinulle sellaisia on päähän tullut! Heitä hiiteen jo koko
laiva, tai tulet hulluksi!

-- Ei sitä niin vain sovi heittää. Muista, että siinä meni vaimoni
isä ja paljon muita ihmisiä, lukuunottamatta kalliita tavaroita. Minä
vaadin sinua vastuuseen koko laivasta!

Sameli löi nyrkkiään pöytään, että lasit hyppivät.

-- So, so! Sinä et ole nyt kotonasi. Puhupas vähän hiljemmin, en minä
kuuro ole, enkä vielä niin hullukaan kuin luullaan!

Sameli nousi seisomaan nyrkit sojossa ja hyökkäysasennossa.

-- Sinä saatanan liittolainen! Minä viskaan sinut mereen kuin koiran
raadon!!

-- Älä anna mies käsien valtaa! Puhu vain suulla, ei nyrkeillä, ja
minulle, ei pöydälle!

Piki-Juoseppi veti koijasta päänsä aluksesta ladatun pistoolin ja
väänsi hanan vireeseen ja saneli:

-- Käy istumaan, sanon minä, ja puhu ihmisiksi! Minä olen pitänyt
sinua -- roistoa -- koko illan vieraanani kuin vanhaa ystävää ainakin,
ja kiitokseksi tämä rupeaa haukkumaan. -- Humalainen -- sika -- mikä
olet! Istu, sanon minä! No niin. -- Tämän pistoolin nimessä vaadin minä
sinulta selvitystä solvaavasta syytöksestäsi! Näytä toteen sanasi tai
peruuta!

-- Lähempiä selvityksiä saat talvikäräjillä, joihin sinut manuutan,
ja syytän siellä sinua "Anna-Marjan" tuhosta. Juotit sioiksi loiston
hoitajat ja loiston päälliköt ja sammutit loiston ja teit sumukellon
mykäksi. Selvityksiä voit sitten käräjillä kysyä loistonpäälliköltä ja
Jyrin Tuomaalta, jotka manaan todistajiksi. En minä niin paljon välitä
laivasta ja tavaroista kuin ihmisistä. Sinähän tiedät, että perämiehen
leski kuoli miltei mielisairaana surusta ja vuosi sen jälkeen anoppini
samalla tavalla ja vaimoni ei ole vieläkään päässyt entiselleen. Joka
hetki pelkään hänenkin menettävän järkensä. Näet siis, kuinka monien
ihmisten henki ja terveys vaativat kostoa. -- Sattumalta sain tänä
iltana tietää asian ja tulin varoittamaan, ettet lähtisi mihinkään
seilaamaan, varsinkin karkaamistarkoituksessa, sillä asiasi siitä vain
pahenee. Ymmärräthän sinä, ettet sinä tästä enää mihinkään pääse!

Ase Piki-Juosepin kädessä oli jo aikoja sitten painunut alas.

Hän istui ja tuijotti permantoon. Hän tunsi olevansa mennyt mies.
Keulanpuolelta kuului ankkurikelan kilkatus. Siellä yhä kelattiin
entistä ketjua lyhyemmäksi, että toisen ankkurin voisi heittää mereen.

Tuuli tuntui yltyvän. Se humisi ja vihelsi kuuton mastoissa ja köysissä.

Kauan istuivat miehet vaiti.

Piki-Juoseppi tuijotti käsi otsalla.

Lopulta sanoi Sameli rauhallisena:

-- Ei minulla muuta ollutkaan ja kun olen sanonut sanottavani, niin nyt
lähden kotiini. Hyvästi vain!

Juoseppi ei vastannut siihenkään mitään.

Kun Sameli nousi lähteäkseen, nousi Piki-Juoseppikin ja seurasi Samelia
kannelle.

Sameli pistäytyi vielä keulassakin katsomassa miesten hommaa ja
sanomassa niille hyvästi. Keulakantta valaisi lyhty. Toinen ankkuri oli
jo laskettu mereen ja parhaillaan heittivät miehet molempien ankkurien
ketjuja ulos, toinen mies toista ketjua ja toinen toista. Aika roikina
ja helinä kävi!

Sillä aikaa hommaili Piki-Juoseppi omia hommiaan.

Hän antoi Samelin jollan mennä menojaan. Tätä ei enää näkynyt, ei
kuulunut. Juoseppi seisoi keulapartuunien luona ja piteli jotain köyttä
käsissään. Näytti siltä kuin hänen käsissään olisi ollut auki päästetty
jollan pesti ja hän kohteliaana ja palvelevaisena isäntänä siinä
pitelee köysiportaiden kohdalla Samelin jollaa valmiina. "Hyvää yötä!",
kuului Sameli sanoneen miehille keulassa ja lähestyi Piki-Juoseppia,
joka sanoi:

-- Päästin jo jollasi pestin auki. Astuhan alas jollaan, niin viskaan
pestin jälkeesi. -- No niin. Mene Herran nimessä!

Sameli heittäytyi tottuneen merimiehen liikkeellä yli laivan partaan
ja alkoi laskeutua, ja kun hän oletti, että jolla on todellakin
köysiportaiden kohdalla, pudottautui hän alas ja huomasi vajoavansa
jääkylmään veteen, joka sieltä ja täältä hyökkäsi puremaan hänen ihoaan
ja sitten virtasi vaatteiden läpi kaikkialle.

-- Minä putosin mereen -- tuohan jolla tännemmäs!, sanoi Sameli. -- Tuo
lyhty keulasta, että näen! Auta hyvä mies, minä uppoan!!

Sitten ei kuulunut enää mitään.

Keulassa työskennelleet miehet eivät tienneet asiasta mitään.
Avunhuutoa eivät he kuulleet, sillä meri kohahteli keulan edessä
ja ketju helisi. Toinen kuitenkin keskeytti työnsä ja sanoi: "Minä
kuulin, niinkuin joku olisi huutanut apua!" -- Sitten kuuntelivat he
hetken, mutta kun ei mitään enää kuulunut, jatkoivat työtään. Työnsä
jälkeen he kävelivät perälle, vetivät ohimennen köysiportaat sisään,
sammuttivat lyhdyn ja menivät kajuuttaan. Siellä Piki-Juoseppi, heidän
"kapteeninsa", jo oli makuulla, kasvot seinään päin. Unisena hän
mörähti: "Sammuttakaa tuli ja käykää maata", ja niin tapahtuikin.

Niin sammui viimeinen tuli satamassa. Kylä oli ollut jo kauan pimeä.

Myrsky kiiti yli pimeän ja kuohuvan meren ja kiidätti mukanaan
meripöllyä kuin jäätynyttä sumua, jonka läpi ei näkynyt ainoakaan tuli
tai tähti. Se riehui yli jääsohjuisen meren, niinkuin oli vuosituhansia
tehnyt ennen ja tekee vuosituhansia tämän jälkeen.

       *       *       *       *       *

Toinen kuuton miehistä heräsi päivän koitossa ennen muita ja nousi
kannelle.

Tuuli oli miltei kokonaan lakannut.

Meripölly oli hävinnyt.

Ei ollut pilviäkään.

Taivas oli kirkas.

Kaakossa alkoi päivä jo sarastaa.

Mutta mikä musta esine kuultaa tuolta rannalta, tuulen alta?!
Sehän on jolla!

Meriajolla oleva jolla.

Mies meni sisään ja herätti toiset.

-- Siellä näkyy olevan yksi jolla ajautuneena rannalle tuolla
satamassa, suoraan tuulen alla tästä.

-- Jolla!, säpsähti Piki-Juoseppi.

Pian olivat kaikki kolme jalkeilla ja kannella.

-- Jolla pakana se on kuin onkin!, sanoi Piki-Juoseppi. -- Mitäs
helkkaria me nyt tehdään!, pääsi häneltä heti sen jälkeen.

-- Mitäs se meihin kuuluu, oli se kenen jolla hyvänsä. Meillä ainakin
on jolla tallella tässä kannella.

-- Minä vain ajattelin, sanoi Piki-Juoseppi, -- että jos se on sen
Samelin jolla, että jos sille on käynyt joku vaara eilen täältä
lähtiessään, kun se oli hutikassa ja oli niin kova aalto. Ei se voi
mikään muu olla kuin Samelin jolla, ja nyt taitaa olla sen miehen asiat
huonosti. Pankaas oma jolla mereen niin lähdetään ottamaan selvää
asiasta.

Jolla oli pian meressä.

Pantuaan vähän vaatetta lisää päälleen, sousivat miehet maihin,
luotsisiltaan.

-- Ennenkuin mennään rantaan katselemaan, niin mennään ensin ottamaan
selvää onko Sameli tullut yöllä kotiinsa vai ei, sanoi Piki-Juoseppi.

Hän toivomalla toivoi sisimmässään, että Sameli olisi pelastunut, että
hän olisi jaksanut uida maalle. Hän katui eilistä tekoaan.

Piki-Juoseppi ei rohjennut eikä voinut mennä Samelin kotiin, vaan meni
miehineen Esun luo, joka olikin jo valveilla ja keitti aamukahviaan.

-- Onkohan Sameli päässyt yöllä kotiinsa? kysyi Piki-Juoseppi Esulta.

-- Minä en tiedä. Miksi sinä sitä epäilet?

-- Kun oli yöllä niin kova laine ja mies oli humalassa ja kun nyt
näyttää, niinkuin jokin jolla olisi ajautunut maalle sataman rantaan.
Lähdettiin heti tänne, kun nähtiin se jolla. Jos sinä kävisit siellä
Samelin kotona.

-- Minä käyn paikalla, sanoi Esu. -- Odottakaa te täällä sen aikaa.

Esu meni, minkä vanhoilta jaloiltaan pääsi. Vähän ajan perästä hän
palasi mukanaan Anna-Marja, joka sanoi itku kurkussa ja käsiään
väännellen:

-- Herra Jumala kuitenkin! Mitäs te oikein olette nähneet?! Sameli ei
ole kotona, ja minä olen koko yön levottomana odottanut saamatta unta
silmääni. Sanokaa, hyvät miehet, mitä Samelille on tapahtunut, vaikka
se olisi mitenkä pahaa!?

-- Me ei tiedetä yhtään enempää kuin sinäkään, sanoi Piki-Juoseppi.
-- Tullaan suoraan aluksesta ja nähtiin joku merenajojolla sataman
rannalla ja nyt olisi lähdettävä sitä katsomaan, olisiko se sinun
miehesi jolla. Ajateltiin, että ehkä tämä Esu lähtee mukaan, kun ei
teillä tämän likeisempiä miessukulaisia taida elossa olla.

-- Lähdetään paikalla katsomaan mitenkä asiat ovat, sanoi Esu.

-- Ja minä lähden mukaan, sanoi Anna-Marja.

-- Mene sinä vain kotiin, sanoi Esu -- Rannassa voi olla sellaista
nähtävää, joka ei sovi sinun silmillesi.

-- Minä tahdon nähdä! Minä tahdon nähdä!! Minä en tiedä miten on käynyt
Samelille, ja minä en mene kotiin, ennenkuin näen ja tiedän. Mennään
pian, Herra Jumala, kuinka minua peloittaa!!

Anna-Marjaa ei voinut Esu estää lähtemästä. Anna-Marja miltei juoksi.
Toiset tuskin mukana pysyivät, varsinkaan vanha Esu, joka jäi
viimeiseksi ja paljon jälkeen toisista. Tuolla Anna-Marja jo juoksee
lähellä jollaa, pysähtyy sen luo -- tarkastelee sitä hetken, mutta
sitten alkaa, oikea käsi otsallaan, tuijottaa ohi jollan, pitkin
rantaa, johonkin pisteeseen muutama askel jollasta eteenpäin. Sitten
syöksyy hän kohdalle, lysähtää kädet ristissä polvilleen jääpenkereelle
ja tuijottaa alas veteen.

Pian ovat saapuvilla miehetkin.

He näkevät Anna-Marjan edessä harvan ummikkaan sinne tänne
heilutteleman vatsallaan pohjahiekalla makaavan miehen ruumiin,
jonka kädet ovat koukussa ja kämmenet kahden puolen päätä. Laine
läikkyy siitä yli. Maihin tuleva laine lykkää sitä hiukan maihin päin
ja ulos menevä ulos päin. Sen harteilla on iso mykeväpäällyksinen
jäämöhkäle, yön kuluessa syntynyt. Sen reunojen alapinnasta riippuu
kymmeniä nousevan auringon valossa kimaltelevia jääkynttilöitä, joista
vesipisarat helminä tippuvat aina laineen paetessa.

Miehet paljastavat päänsä ja seisovat mykkinä kuin Anna-Marjakin,
joka kumartuu yhä syvemmä ja syvemmä ja kädet polvilla puristuvat yhä
lujemmin ja lujemmin ristiin.

Miehet näkevät, että vainajan lyhyt turkki on tuolla lähempänä jollaa,
myös merenajona. Vainaja on siis meressä riisunut turkin päältään,
voidakseen paremmin uida. Hän oli tunnettu parhaaksi uimariksi
saaressa. Hän on uinut matalaan veteen saakka, sillä muutoinhan hän
olisi uponnut syvemmälle ja jäänyt sinne. Hän on jäisessä vedessä niin
kohmettunut, ettei ole jaksanut nousta tämän jääpenkereen yli kuivalle
rannalle, vaan on väsynyt ja aallon lyömänä kaatunut takaisin veteen.

Esu on lähestynyt Anna-Marjaa, kumartunut hänen puoleensa, laskenut
kätensä hänen olkapäälleen ja sanonut: "Anna-Marja -- Sameli on
jättänyt meidät" jolloin Anna-Marja kohottautuu suoraksi, nauraa
hohottaa ja sanoo:

-- Tuoko olisi Sameli! Ohho, vähänpä teillä on älyä! Eihän tuo ole kuin
mikä lienee merenajona tullut jauhokuli, jota meri heiluttelee!

Sitten meni hän kotiinsa, lastensa luo, eikä antanut tuoda ruumista
kotiin, ei pitää hautajaisia kotona, eikä itse ottanut osaa
hautajaisiin.

Hän selitti, että Sameli on omalla kuunarillaan, "Anna-Marjalla"
pitkällä reisulla ja tulee kotiin ja tuo paljon silkkiä.



XV luku.

PIKI-JUOSEPIN LOPPU.


Merelläkin on toisinaan tyyntä, keväin, syksyin ja kerran keskikesällä,
ellei oteta lukuun talvityyntä, joka on maaliskuussa.

Keskikesän tyyni on heinä- ja elokuun vaiheessa ja kestää se useita
päiviä, toisinaan viikonkin.

Silloin loppuu laine niin tarkoin, että vain rannoilla tarkkaan ja
kauan katsottuna huomataan, että meri hiukan ja hitaasti nousee ja
laskee. Se liikkuu niin vähän, että on aivan läheltä katsottava
vesirajaa kiven tai kallion kupeessa, jotta liikkeen huomaa.

Sitä on sanottu meren hengitykseksi sen nukkuessa. Toisinaan tämä
hengitys tunniksi tai pariksi vilkastuu -- sanotaan sen johtuvan siitä,
että jossain satojen kilometrien päässä tuulee ja aaltoilee. Meri
uneksii silloin kaukaisista tuulista.

Yöt päivät on meri niinä aikoina kirkas kuin kuvastin.

Ei erota missä taivas ja meri yhtyvät. Kaikki on yhtä ja samaa
taivasta, tai yhtä ja samaa merta. Purjelaivat ja -veneet seisovat
paikallaan kristallikirkkaassa avaruudessa, johon ovat eksyneet,
eivätkä enää löydä oikeaa suuntaansa. Vain auringon tai kuun noustessa
ja laskiessa näkyy taivaan ja meren saarre, sekin vain sillä kohdalla,
missä aurinko tai kuu nousevat.

Eräänä sellaisena keskikesän tyynenä nähdään Piki-Juosepin kuutto
Suomenlahden laajimman ulapan keskellä mustine runkoineen, valkeine
kajuuttoineen, tummanharmaine purjeineen, joista joka-ikinen on auki
ja riippuu velttona. Vuorokausimääriin ei ole ainoakaan tuulenhenkäys
puhaltanut sen purjeisiin. Laine on niin lopussa, ettei alus yhtään
heilu. Reivinauhat riippuvat hiljaa. Ainoakaan ei niistä kertaakaan
tapaa purjeeseen, vaikka riippuu niin lähellä purjekangasta, että
tuskin tavallinen purjelanka sopisi väliin.

Laiva kuvastelee itseään veteen.

Se on kuin jättiläispeilin päällä.

Kuvastuva laiva näkyy yhtä kirkkaana kuin oikeakin. Runko kuvastuvassa
laivassa näyttää olevan yhtä kovaa ja sileää kuin oikeassakin, samoin
joka purje, joka nuora ja rungon yksityiskohdatkin, kuten piipattimet,
laitasaumat pikiriiveineen, naulojen kannat ja purjeet niin tarkkaan,
että erottaa kuvastavan laivan purjeissa paikkatilkut, liikkien
kuluneet osat, kasatilkut ja kasarenkaat, reivinauhat ja kaikki ihan
ylintä raakapurjetta myöten.

Ja mastojen kullatut nupit!

Nekin välkkyivät keskipäivän auringossa yhtä kirkkaina alhaalla kuin
ylhäälläkin.

Tekisi mieli uskoa, ettei se mikään oikea laiva olekaan, ei enemmän
tuo, jonka mastot ovat ylöspäin, kuin tuokaan, jonka mastot ovat
alaspäin, vaan että jossain näköhermoissa kuvastelee peritty kuva
muinaisajoilta laivasta, jota ei enää ole elävien joukossa, vaan
joka kuuluu vainajien ja ammoin kuolleiden joukkoon, -- etenkin kun
äänettömyys sen ympärillä on niin syvä.

Ei kuulu mitään.

Lokit ja tiirat eivät lennä näin ulos ulapalle, jossa ei ole ainoaakaan
karia, eikä niiden ääni kuulu tänne luodoilta ja saarilta, jotka ovat
jossain tuon kristallikirkkaan tyhjyyden ja äänettömyyden takana ja
josta ei mikään ääni kanna tänne.

Tuntuu kuin korvat olisivat jääneet kotiin.

Odottaisi, että edes tuo korkealla heloittava aurinko ei olisi noin
ääneti.

Tuntuu siltä, että ainakin sen pitäisi kulkiessaan, vaikkapa miltei
kuulumattoman hiljaa suhista ja palaessaan ritistä ja sihistä.

Kun korvilla ei ole mitään tekemistä, katselevat silmät sitä
hartaammin, ja harhailtuaan ympäri pysähtyy katse erääseen pienen
pienoiseen tummaan pisteeseen, auringon hohtavasta pyörästä suoraan
alas.

Lähempää katsoen se on jaala, jonka kannella kolme nuorta miestä syö
päivällistä, joka on katettu kajuutan katolle -- keitettyjä perunoita,
niiden päällä keitettyjä silakoita, paistinpannulla käristettyä
sianläskiä ja leipää.

Tyyni on siellä yhtä raukea kuin kuutonkin luona, purjeet yhtä
velttoina ja alus yhtä hiljaa ja kuvastelee veteen -- jos se mitään
oikeaa vettä tuollainen onkaan -- yhtä tunnontarkasti itseään kuin
kuuttokin, se erotus vain, että täällä toki kuuluu ääntäkin.

Miehet nimittäin keskustelevat syödessään.

Panevat ensin ruokaa suuhunsa ja sitten sanovat jotakin veltosti
ja laiskasti, sillä tässä kuumuudessa ei viitsisi keskustella,
eikä ole keskusteltavaakaan, sillä ajatukset eivät toimi. Sanoohan
vain joku heistä jonkin yksinäisen huomion kuorimastaan perunasta,
sulaan sianrasvaan kastamastaan keitetystä silakasta, leivästä tai
läskinpalasta, joka putosi veitsenkärjestä kannelle, herättämättä
toisissa sen suurempaa osanottoa pilkan tai naurun muodossa, sillä
kukaan ei viitsi seurata tapauksia, jotka eivät tapahdu itselle, ja jos
sen näkeekin, ei viitsi ajatella loppuun asti, mitä näki.

-- Onkohan tuolla meressä halko, vai muuta merenajoa, sanoo vanhin
joukosta. Jotain nimittäin kiiluu hänen silmäänsä mereltä hänen
edestään.

Toiset eivät viitsi kääntää itseään, katsoakseen, mistä on kysymys,
eikä edes ajatella sen enempää koko huomautuksesta.

Pitkään aikaan ei virka kukaan mitään.

Syönti on jo lopetettu aikoja sitten.

Vanhin loikoo kajuutan katolla selällään, kädet päänaluksena ja
katselee tummansinistä taivaan korkeinta kupua ja oman aluksensa
mastoja ja purjeita. Nuoremmat ryhtyvät korjaamaan pois astioita ja
ruuan jätteitä. Siinä hommassa he hiukan vilkastuvat ja toinen sanoo
vanhimman äskeiseen huomioon halosta tai muusta merenajosta:

-- Jaa, että mikä halko? -- Tuoko, jolla on kaksi mastoa ja purjeet?

Vanhin kuulee tämän, kohottaa päätään, tähystelee äskeistä löytöään ja
sanoo:

-- Kas pakana, kun minä äsken luulin, että se on jokin halko tai muu
sellainen tuossa muutaman sylen päässä ja tämähän onkin matkojen päässä
ja taitaa olla kuutto. -- Mikähän sitäkin kuljettaa, kun ei sillä
näy olevan tuulta enemmän kuin meilläkään, eikä sitä aamulla eikä
syömäänkään käydessä vielä näkynyt.

-- Virta. -- Virta tuopi -- vastasi toinen sangen veltosti.

Niin oli asia.

Näkymätön ja kuulumaton merivirta kuljetti aluksia toisiansa kohti.

Meressähän usein kulkee kaksi virtaa vastakkain ja yhdyttyään ottavat
uuden, molemmille yhteisen suunnan.

Toinen virroista kuljetti jaalaa toiseen suuntaan kuin mihin sen olisi
pitänyt mennä, poispäin kotoa.

Toinen vastaan tuleva virta kuljetti kuuttoa, jolla ei mitään omaa
suuntaa nykyään ollutkaan, tavallaan oikeaan suuntaan, sen entistä
kotia kohti, sillä se oli Piki-Juosepin kuutto "Onnetar", jonka jo
tunsi kullatuista mastojen nupeistakin.

Jaalaa kuljetti länteen menevä itävirta.

Kuuttoa kuljetti itään menevä länsivirta.

Illalla, jo kauan ennen auringonlaskua olivat virrat kohdanneet
toisensa ja kääntyivät suuressa kaaressa kohti etelää. Sillä hetkellä
olivat alukset likimpänä toisiaan. Välimatka oli tuskin kahta
meripenikulmaa.

Jaalassa olivat miehet silloin kaikki kannella seisomassa ja
tähystelemässä kuuttoa, sillä mitä lähemmäksi se tuli, sitä tutummalta
se alkoi näyttää.

He vaihtoivat ajatuksiaan siitä jo sangen vilkkaasti.

-- Jos tämä ei ole meidän entinen "Onnetar", niin sitten ei mikään,
sanoi vanhin.

-- Sitä minäkin olen katsellut jo kauan, sanoi keskimmäinen.

-- Mutta missä on Piki-Juoseppi ja hänen miehensä!?, huudahti kolmas,
nuorin.

He nimittivät Piki-Juosepiksi isäpuoltaan, kuin mitäkin vierasta
henkilöä, ja nykyään olikin yhdentekevää, nimitti häntä miksi hyvänsä.
Hän ei ollut enää kenenkään ystävyyden ja osanoton tarpeessa!

-- Siellä ei näy tosiaankaan olevan ainoaakaan elävää olentoa, ja
jotain sieltäkin olisi jo pitänyt ennättää näkyä, sanoi keskimmäinen.

Miehet olivat tarkastelleet nimittäin kuuttoa jo ainakin tunnin.

Jostain syystä, nähtävästi virran hitaasta pyörteestä, kuutto
parhaillaan kääntyi ympäri myötäpäivää -- perä oli jo jaalaan päin --
näkyi sen nimilauta, jota ei voinut lukea tänne asti, ja hakkilaudan
yli melkein veteen asti riippuva jalusnuora kaikkine pohteineen --
kuutto näyttää siis viimeksi purjehtineen myötätuulta, ja siitähän...

-- Siitähän on jo viikko!!, huudahti nuorin.

Viikko takaperin oli puhaltanut länsituuli, joka eräänä yönä loppui, ja
nyt ei näytä olevan tietoa tuleeko tuulta ennen tuomiopäivää.

Miehiä ihan kammotti nähdä lähellään purjealus, jossa ei edes
peräpurjeen jalusnuoraan ole koskettu viikkokauteen!

Kuutto kääntyi yhä. Jo alkoi tulla näkyviin sen ylihangan puoli.

-- Mitä helkkaria tuolla vokkaraa'an ylihangan puoleisessa nokassa
riippuu?!, huudahti vanhin.

Se ei voinut olla mikään muu kuin hirtetty ihminen. Käsivarret
riippuivat selvästi kahden puolen ja jalat ojentunein polvin ja pää,
joka oli eteenpäin kumarassa -- kaikki näkyi selvästi näinkin kauas.

Kiireen kaupalla panivat miehet jollansa vesille, ja vanhin ja
keskimmäinen sousivat katsomaan, mitenkä asiat ovat kuutolla. Nuorin
jäi vahtimaan jaalaa.

Lähemmä tultua nähtiin, että ei kukaan muu kuin Piki-Juoseppi itse
siinä riippunut puolivälissä raa'an nokkaa ja laivan parraspuuta.

Ainoaakaan elävää olentoa ei laivalla näkynyt.

Huutoon ei sieltä kukaan vastannut.

Tirkistettiin yli laivan partaan kannelle. Siellä ei näkynyt laivan
jollaa. Asia oli selvä: Piki-Juosepin toverit olivat jo jossain
kaukana lännessä aluksen jättäneet ja soutaneet ties minne, mutta
se asia ei Piki-Juosepin poikapuolista ollut ensinkään selvä, oliko
heidän isäpuolensa itse itsensä hirttänyt, vai olivatko hänet sinne
vetäneet hänen omat miehensä. Tämä asia ei selvennyt ikinä vainajan
poikapuolille, jotka eivät koskaan tavanneet niitä miehiä, jotka olivat
ottaneet osaa Piki-Juosepin viimeiseen retkeen. Nämä miehet tiesivät
kyllä osan asiaa, nimittäin, että sinä yönä, jolloin tyyni tuli,
olivat kuutossa muut makaamassa ja Piki-Juoseppi itse pitämässä vahtia
ja että hänet päivännousun tienoissa, kun tultiin kannelle, nähtiin
riippumassa raa'an nokassa ja että sillä hetkellä miehet kauhuissaan
jättivät aluksen. Hekään eivät olleet nähneet itse tapausta: Kuinka
Piki-Juoseppi puolenyön tienoissa vaaniskeli ja kuunteli kajuutan
luukulla tullakseen vakuutetuksi, ettei kukaan muu koko laivassa valvo
ja sitten päästi auki naakelistaan vokkaraa'an ylihangan prassin,
kiipesi ylös vokkaraa'alle, jonka ylihangan nokkaan päästyään hän
veti ylös prassin, laittoi siihen silmukan, sovitti sen kaulaansa,
laskeutui riippumaan raa'an nokkaan, sitten molemmin käsin prassiin
ja vuorotellen käsiään prassissa muutellen antoi itsensä käsivarassa
hiljalleen ja äänettömästi valua alaspäin, kunnes nuora alkoi tiukata
kurkkua, jolloin hän päästi kätensä irti ja jäi riippumaan puoliväliin
raa'an nokkaa ja kuuton parrasta. Heikko ähkäisy, joka silloin syntyi
hänen kurkussaan ja puhaltautui viimeisen ilman kanssa ulos keuhkoista,
ei kuulunut kajuuttaan ja jos kuuluikin, oli se liian heikko
herättääkseen sikeästi nukkuvat miehet.

Kauan eivät voineet Piki-Juosepin poikapuolet olla niin lähellä alusta,
sillä riippujasta läksi epämiellyttävä löyhkä. He soutivat vähän matkan
päähän kuutosta neuvotellakseen, mitä ruumiille ja kuutolle olisi
tehtävä.

Nuorempi esitti, että heistä jompikumpi kiipeää raa'alle, leikkaa
köyden poikki ja antaa ruumiin pudota mereen ja sitten viedään kuutto
kotiin.

Vanhempi oli sitä mieltä että kuutto on ruumiineen päivineen upotettava.

-- Sehän olisi suuri vahinko! Vielähän tuolla purjehtisi monta kesää,
kun sitä korjailisi, sanoi toinen.

-- Tämän jälkeenkö?! Ei ikinä!!, sanoi vanhin.

-- No vaikka myisi sitten sen. Saisihan siitä rahaa.

-- Tämä kuutto on meille ollut olematon jo vuosikymmenen, enemmänkin.
Se saa sitä olla edelleenkin. Me ei tulla siitä sen rikkaammiksi eikä
köyhemmiksi, vaikka annetaan sen pohjaan mennäkin.

-- Antaa sitten mennä minunkin puolestani. Mitä tuumannee vain kolmas
mies.

Soudettiin takaisin jaalalle, jossa jatkettiin neuvottelua, jonka tulos
oli, että kuutto kauheine isäntineen on hävitettävä -- polttamalla.

Jaalassa oli miehillä tuohia, joita mantereelta toivat kotiin
kattotarpeiksi, sillä heidän saarellaan ei kasvanut tarpeeksi koivuja.
Näitä tuohia otettiin jollaan ja tervapytty. Sitten soudettiin kuutolle
takaisin.

Tervanhajun turvissa voitiin nousta kuuton kannelle, sillä nyt ei
riippujasta lähtevä löyhkä niin pahasti tuntunut.

Tuohet asetettiin alas ruomaan, perälle kajuutan seinää vasten
ja keulaan tupattiin toinen osa tiukalle keulapiikkiin, ahtaalle
keulapuun ja kannen väliin ja eräs lankku vinosti pystyyn tueksi,
etteivät syttyessään ja palaessaankaan tuohet vieriäisi sieltä alas.
Molemmissa paikoissa voideltiin tuohia tervalla että sitäkin iloisemmin
syttyisivät.

Sitten noustiin kannelle, jossa myös ryhdyttiin loppuvalmistuksiin.
Riippuja oli vokkaraa'an nokasta lähtevässä prassissa, ja raa'an
nokka, koska viimeksi oli purjehdittu myötätuulta ja raa'at olivat
poikki laivan prassattuina, oli partaan ulkopuolella ja olisi riippuja
pudonnut mereen, kun nuorat palaessaan taittuu. Irroitettiin siis
vokan alihangan prassi ja annettiin sen juosta vapaaksi, jolloinka
raaka kääntyi purjeineen, sillä Piki-Juoseppi itse viimeistä kertaa
ruumiinsa painolla veti ylihangan prassista ja laskeutui samalla alas
ja raaka kääntyessään toi hänet partaan sisäpuolelle, miltei ison
luukun karvelin viereen. Niin alas laskeutui Piki-Juoseppi, että hänen
jalkansa koskettivat jo kantta. Siihen se jäikin, hiukan etukumaraan
asentoon, kädet kankeina riippuen, pää kumarassa, kuin katsellen alas
ruomaan.

-- Hyvä tulee, hyvä tulee, sanoi vanhin päästäessään alihangan prassia
ja huomatessaan isäpuolivainajansa vetävän ylihangan prassia. --
Eipä olekaan tähän asti meitä nähty näin yhteisessä työssä, samoissa
prasseissa!

Alihangan prassi kiinnitettiin jälleen naakeliinsa ja laiva oli valmis
poltettavaksi.

Molemmat miehet laskeutuivat vielä kerran alas ruomaan, sytyttivät
toinen keulassa ja toinen perällä tuohet palamaan ja sitten kiireen
kaupalla kannelle ja jollaan ja omaan jaalaan.

Kansiluukut oli jätetty auki.

Pian niistä alkoi nousta savua.

Ensin hienoja vaaleita kiemuroita, jotka kujeillen pyörivät ylös
kiiriessään.

Sitten tuprahteli suurempia ja suurempia, ja mustempia ja mustempia
savupilviä, lopulta hulmahti savun mukana liekki, toinen ja kolmas --
yhä korkeampia ja korkeampia.

Yks kaks remahtivat tuleen kaikki purjeet. Koko laiva oli savun ja
tulen sisässä.

Kuului liekkien huminaa, ritinää ja räiskettä. Lokkeja putoili paukkuen
kannelle, kun nuorat paloivat, samoin kasarenkaita palavista purjeista.
Roikinalla putosivat kahvelit alas. Liekit nousivat yhä korkeammalle.

Jo syöksyi liekki sieltä ja täältä läpi rungon. Isoja aukkoja ilmaantui
aivan vesirajaan.

Vantit, jotka siihen aikaan olivat tervattua liinaköyttä, paloivat
samaan aikaan kuin muutkin köydet, ja kun kansi ja kansipiitat alkoivat
muuttua kekäleiksi ja karreksi, ei mastoille jäänyt mitään tukea.
Ensin retkahti keulamasto alihangan puolelle raakoineen. Ei kaatunut
kuitenkaan heti, mutta kallisti kuuttoa niin paljon, että vesi pääsi
syöksymään laitoihin palaneista aukoista koskina sisään. Koko alus
alkoi horjua. Savu muuttui höyrynsekaiseksi. Liekit hävisivät. Koko
alus ja koko se paikka jäi valtavan höyrypilven sisään, ja kun se alkoi
hälvetä ja seurata savupilviä ylös taivaalle, ei merenpinnalla enää
nähty muuta kuin muutamia savuavia ja höyryäviä kekäleitä.

Savupilvet nousivat yhä korkeammalle ja korkeammalle ja alkoivat
lopulta hiljakseen painua itää kohti. Ylhäällä näytti siis puhaltavan
länsituuli.

Jolla oli jo aikoja sitten soutanut takaisin jaalalle. Kaikki kolme
nuorta miestä seisoivat vaieten ja katselivat laivanpaloa ja sen
häviämistä.

Kun kaikki oli ohi, sanoi vanhin, tupaten valkeaan savipiippuunsa
tupakkaa:

-- Ukko sai komean hautajaiskokon!

Niin se olikin!

Ei sitä kuka hyvänsä sen näköistä uhrisavua kuoltuaan saakaan!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Silkkilaiva" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.