| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Kuudes osasto Author: Chekhov, Anton Pavlovich Language: Finnish As this book started as an ASCII text book there are no pictures available. *** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuudes osasto" *** KUUDES OSASTO Kirj. ANTON TSHEHOV Venäjänkielestä suomensi Vilho Elomaa Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1921. I. Sairaalan pihassa on pienehkö sivurakennus, jota ympäröi kokonainen metsä nokkosia, takkiaisia ja villihamppua. Sen katto on ruostunut, savutorvi puoleksi kumossa, portaat ovat lahonneet ja kasvavat ruohoa, ja rappauksesta on enää vain hiukan jälkiä näkyvissä. Julkisivu on sairaalaan päin, takasivu katselee pellolle, josta sen eroittaa sairaalan harmaa, nauloilla reunustettu aita. Näillä nauloilla, joiden kärjet törröttävät pystyssä, ja aidalla ja itse rakennuksella on se erikoinen alakuloinen, toivoton ilme, jollainen meillä tavataan ainoastaan sairaaloilla ja vankiloilla. Ellette pelkää polttavanne itseänne nokkosiin, niin menkäämme pitkin kapeaa polkua, joka vie sivurakennukselle, ja katsokaamme, mitä siellä on sisällä. Avattuamme ensimmäisen oven tulemme eteiseen. Siellä on seinävierillä ja uunin luona kokonaisia vuoria kaikenlaista sairaalarojua. Patjoja, vanhoja risaisia mekkoja, housuja, siniraitaisia paitoja, hylyksi käytettyjä kenkärajoja, -- ja kaikki tämä törky on heitetty läjiin, rutistettu kasaan sikin sokin; siinä se mätänee ja levittää ympärilleen tukahduttavaa löyhkää. Lumppuläjällä makaa, aina piippu hampaissa, vartija Nikita, vanha virkaheitto sotilas, jonka hihanauhakkeet aika on muuttanut ketunkarvaisiksi. Hänellä on tuimat, kuihtuneet kasvot, riippuvat kulmakarvat, jotka tekevät hänet lammaskoiran näköiseksi, ja punainen nenä; hän on lyhyenläntä, laiha ja suonikas, mutta hänellä on ryhtiä, ja hänen nyrkkinsä ovat lujat. Hän on niitä yksinkertaisia, vakavia, luotettavia ja tylsiä ihmisiä, jotka rakastavat järjestystä ja ennen kaikkea ja siksi uskovat lujasti, että täytyy piestä. Hän mukiloi kasvoihin, rintaan, selkään, mihin sattuu, ja on varma siitä, ettei täällä muutoin olisi järjestystä. Sitten astutte suureen, avaraan huoneeseen, joka vastaa koko rakennusta, ellei oteta lukuun eteistä. Täällä on seinät sivelty likaisensinisellä värillä, katto on noessa kuin savupirtissä, -- näkee selvästi, että uunit talvisin savuavat ja ajavat häkää. Ikkunoita rumentavat sisäpuolelle kiinnitetyt rautaristikot. Lattia on harmaa ja tikkuinen. Ilma on hapankaalin, öljylampun, luteiden ja ammoniakin hajun kyllästämä, niin että ensimmältä luulisitte tulevanne eläintarhaan. Huoneessa on vuoteita, jotka on ruuvattu kiinni lattiaan. Niillä istuu ja loikoo ihmisiä sinisissä sairaalamekoissa ja vanhan tavan mukaan patalakki päässä. Ne ovat mielipuolia. Heitä on täällä kaikkiaan viisi. Vain yksi on säätyhenkilö, kaikki muut pikkuporvareja tai rahvasta. Ensimmäinen ovesta käsin, pitkä, laiha mies, jolla on punertavat, kiiltävät viikset ja itkettyneet silmät, istuu nojaten päätään käteensä ja tuijottaa yhteen kohtaan. Yöt päivät hän suree jotakin, pudistellen päätään, huokaillen ja katkerasti hymyillen; hän ottaa harvoin osaa keskusteluun eikä tavallisesti vastaa kysymyksiin. Hän syö ja juo koneellisesti, silloin kun annetaan. Ahdistavasta, hakkaavasta yskästä, laihuudesta ja poskien punasta voi päättää, että hänellä on keuhkotaudin alku. Hänen jälkeensä seuraa pieni, eloisa, erittäin vilkasliikkeinen vanhus, jolla on piikkiparta ja musta, kähärä tukka kuin neekerillä. Päivisin hän kulkee pitkin salia ikkunasta toiseen tahi istuu vuoteellaan, jalat turkkilaisten tapaan ristissä allaan, ja viheltelee taukoamatta kuin punatulkku, laulaa hiljaa itsekseen ja nauraa hihittää. Yhtä lapsellisen hilpeä ja vilkas hän on öisinkin noustessaan rukoilemaan, s.o. lyömään nyrkeillään rintaansa ja kaivelemaan sormellaan ovenpieliä. Hän on juutalainen Moiseika, heikkomielinen, joka menetti järkensä parikymmentä vuotta sitten, kun häneltä paloi verstas, jossa valmistettiin hattuja. Kaikista kuudennen osaston asukkaista sallitaan vain hänen poistua rakennuksesta, vieläpä sairaalan pihasta kadullekin. Tätä erikoisoikeutta hän on saanut nauttia jo pitkät ajat, nähtävästi siksi, että hän on vanha sairaalan hoidokki ja hiljainen, vaaraton hupsu, kaupungin narri, joka aikoja sitten oli totuttu näkemään kaduilla poikaviikarien ja koirien ympäröimänä. Sairaalamekossa, naurettava patalakki päässä ja tohvelit jalassa, toisinaan avojaloin ja housuittakin, hän kuljeskelee pitkin katuja, pysähtyen porteilla ja kauppapuotien luona pyytämään kopeekkaista. Missä hän saa kaljaa, missä leivänpalan, missä taas kopeekanlantin, ja sairaalaan palatessaan hän tavallisesti on kylläinen ja rikas. Kaikki, mitä hän tuo mukanaan, ottaa Nikita häneltä omiksi hyvikseen. Hän tekee sen raa'alla tavalla, kiukkuisena, kääntäen toisen taskut nurin ja kutsuen Jumalaa todistajaksi, ettei hän milloinkaan enää päästä juutalaista kadulle ja että epäjärjestys on hänen mielestään pahinta, mitä maailmassa saattaa tapahtua. Moiseika on hyvin palvelevainen. Hän antaa tovereilleen vettä, peittää heidät, kun he nukkuvat, lupaa tuoda jokaiselle kopeekan kadulta ja ommella jokaiselle uuden lakin; hän ruokkii lusikastaan vasemmanpuolista, halvattua naapuriaan. Sitä hän ei tee sääliväisyydestä eikä minkään inhimillisyystunteen pakottamana, vaan jäljitellen oikeanpuolista naapuriaan Gromovia ja itsetiedottomasti alistuen hänen vaikutukseensa. Ivan Dmitritsh Gromov, kolmenneljättä vanha aatelismies, entinen ulosottomies ja kuvernementinsihteeri, sairastaa vainoamishulluutta. Hän joko makaa vuoteellaan kokoonkyyristyneenä tahi kävelee nurkasta nurkkaan, ikäänkuin saadakseen liikuntoa; hyvin harvoin hän istuu. Hän on aina kiihdyksissä, jännittyneenä jostakin hämärästä, epämääräisestä odotuksesta. Kuullessaan pienimmänkin rasahduksen eteisestä tahi huudahduksen pihalta, hän heti kohottaa päätänsä ja alkaa kuunnella: tullaankohan häntä noutamaan? Häntäköhän etsitään? Ja silloin hän tulee kovin levottomaksi, ja hänen kasvoilleen ilmestyy torjuva ilme. Minua miellyttävät hänen leveät, luisevat kasvonsa, jotka ovat alati kalpeat ja onnettomat ja joissa kuvastuu kuin peilissä taistelujen ja alituisen kauhun kiduttama sielu. Hänen virnistelynsä on kummallista ja sairaloista, mutta hienot uurteet, jotka syvä, todellinen kärsimys on painanut hänen kasvoihinsa, ilmaisevat järkevyyttä ja älykkyyttä, ja silmissä on lämmin, terve loiste. Minua miellyttää koko hänen olemuksensa; hän on kohtelias, avulias ja hienotunteinen kaikkia paitsi Nikitaa kohtaan. Kun joku pudottaa napin tahi lusikan, niin hän heti hypähtää vuoteeltaan ja nostaa esineen maasta. Joka aamu hän toivottaa tovereilleen hyvää huomenta ja levolle mennessään hyvää yötä. Paitsi alituista jännityksen tilaa ja virnistämistä, ilmenee hänen hulluutensa seuraavalla tavalla. Joskus iltaisin hän kääriytyy mekkoonsa ja vavisten koko ruumiiltaan ja hampaiden kalistessa alkaa nopeasti kävellä nurkasta nurkkaan ja vuoteiden välillä. Näyttää siltä kuin hänellä olisi ankara kuume. Siitä, että hän äkkiä pysähtyy ja katsahtaa tovereihinsa, huomaa hänen haluavan sanoa jotakin erittäin tärkeää, mutta nähtävästi arvellen, ettei häntä kuunneltaisi tahi ymmärrettäisi, hän pudistaa kärsimättömästi päätään ja jatkaa kävelyään. Mutta pian puhumisen halu voittaa kaikki arvelut, ja hän kirvoittaa kielensä siteet ja puhuu intohimoisesti. Hänen puheensa on säännötöntä, kuumeentapaista, ikäänkuin hourailua, katkonaista, eikä aina käsitettävää, mutta siinä on kuitenkin, sekä sanoissa että äänensävyssä, jotakin erittäin miellyttävää. Kun hän puhuu, niin näette hänessä mielipuolen ja ihmisen. Hänen järjetöntä puhettaan on vaikea kuvata paperille. Hän puhuu ihmisten halpamaisuudesta, väkivallasta, joka sortaa totuutta, ihanasta elämästä, joka aikaa myöten on tuleva maan päälle, ikkunaristikoista, jotka joka hetki muistuttavat hänelle sortajien tylsyyttä ja julmuutta. Koko hänen puheensa on kuin sekavia säveliä vanhoista mutta vielä keskeneräisistä lauluista. II. Hiukan toistakymmentä vuotta sitten asui kaupungissa, pääkadun varrella, omassa talossaan Gromov-niminen, varakas, hyvinvoipa virkamies. Hänellä oli kaksi poikaa: Sergei ja Ivan. Ollessaan jo neljännen vuosiluokan ylioppilas, Sergei sairastui lentävään keuhkotautiin ja kuoli, ja hänen kuolemansa oli ikäänkuin alkuna kokonaiseen sarjaan onnettomuuksia, jotka äkkiä alkoivat ahdistaa Gromovin perhettä. Viikon kuluttua Sergein hautajaisista iäkäs isä pantiin syytteeseen väärennyksistä ja kavalluksista ja kuoli pian sen jälkeen vankilan sairaalassa lavantautiin. Koti ja kaikki irtain omaisuus myytiin huutokaupalla, ja Ivan Dmitritsh äitineen jäi puille paljaille. Kun Ivan Dmitritsh ennen, isän eläessä, asui Pietarissa, jossa hän opiskeli yliopistossa, sai hän 60-70 ruplaa kuukaudessa eikä tiennyt mitään puutteesta. Nyt hänen elämänsä teki jyrkän käänteen. Hänen täytyi aamusta iltaan antaa kehnotuloisia oppitunteja, kirjoittaa puhtaaksi ja kuitenkin nähdä nälkää, sillä koko ansionsa hän lähetti äidille elatukseksi. Sellaista elämää Ivan Dmitritsh ei kestänyt; hänen mielensä masentui, hän alkoi sairastella, erosi yliopistosta ja matkusti kotiin. Kotikaupungissaan hän suositusten avulla pääsi kihlakuntakouluun opettajaksi, mutta ei sopinut toveriensa kanssa, oppilaat eivät hänestä pitäneet, ja pian hän jätti toimensa. Äiti kuoli. Poika oli puolisen vuotta ilman tointa, eläen vedellä ja leivällä; sitten hän pääsi ulosottomieheksi. Siinä toimessa hän pysyi, kunnes sai eron sairauden tähden. Hän ei ollut milloinkaan, nuorina ylioppilasvuosinaankaan, näyttänyt terveeltä. Hän oli aina kalpea, laiha, vilunarka, söi vähän, nukkui huonosti. Hänen päätään pyörrytti ja hän sai hysteerisen kohtauksen pikarillisesta viiniä. Hän kaipasi ihmisten seuraa, mutta ärtyisän luonteensa ja epäluuloisuutensa vuoksi hän ei päässyt kenenkään kanssa läheisempiin suhteisiin eikä saanut ystäviä. Kaupungin asukkaista hän aina puhui halveksivasti, sanoen, että heidän raaka tietämättömyytensä ja unelias, eläimellinen elämänsä on hänestä vastenmielistä ja iljettävää. Hän puhui kimeällä, kovalla äänellä, kiihkeästi, aina joko närkästyneenä ja mieli kuohuksissa tahi ihastuneena ja ihmetellen, ja aina vilpittömästi. Mistä hänen kanssaan rupesikin puhumaan, aina hän johti keskustelun samaan: kaupungissa on tuskastuttava ja ikävä elää, yhteiskunnalla ei ole korkeampia harrastuksia, se viettää harmaata tarkoituksetonta elämää, jossa vaihteluna on väkivalta, raaka irstailu ja tekopyhyys; lurjukset ovat kylläiset ja puetut, mutta kunnialliset ihmiset elävät puutteessa; tarvittaisiin kouluja, paikallinen, tervesuuntainen sanomalehti, teatteri, julkisia luentoja, älyllisten voimien yhdistymistä; yhteiskunta täytyisi saattaa tuntemaan itsensä ja kauhistumaan. Ihmisiä kuvatessaan hän käytti voimakkaita värejä, vain valkoista ja mustaa, eikä tunnustanut mitään välivivahduksia; hän jakoi ihmiskunnan kunniallisiin ihmisiin ja lurjuksiin; mitään välimuotoa ei ollut olemassa. Naisista ja rakkaudesta hän aina puhui intohimoisesti, ihastuneesti, mutta ei ollut kertaakaan rakastunut. Kaupungissa hänestä arvostelujensa jyrkkyydestä ja hermostuneisuudesta huolimatta pidettiin, ja kun hän ei ollut saapuvilla, nimitettiin häntä hyväillen Vanjaksi. Hänen synnynnäinen hienotunteisuutensa, avuliaisuutensa, säännöllisyytensä, siveellinen puhtautensa ja samoin hänen kulunut lievetakkinsa, sairaloinen ulkomuotonsa ja perheonnettomuutensa herättivät hyviä, lämpimiä ja surullisia tunteita; lisäksi hän oli sivistynyt, paljon lukenut, tiesi kaupungin asukkaiden mielestä kaikki ja oli kaupungissa jonkinlaisena elävänä tietosanakirjana. Hän luki sangen paljon. Hän istui pitkät ajat klubissa, nyki hermostuneesti pujopartaansa ja selaili aikakauslehtiä ja kirjoja; hänen kasvoistaan näkyi, että hän ei lukenut, vaan niellä hotki, tuskin ennättäen pureskella. Johtui ajattelemaan, että lukeminen oli muuan hänen sairaloisia tottumuksiaan, koska hän yhtä ahneesti kävi kaiken kimppuun, mitä vain eteen sattui, lukipa edellisenkin vuoden aikakauslehtiä ja kalentereita. Kotonaan hän luki aina makuullaan. III. Kerran eräänä syysaamuna Ivan Dmitritsh, päällystakin kaulus pystyssä, rämpi pitkin kuraisia poikkikatuja ja kujia muutaman porvarin luo perimään ulosottoon tuomittuja rahoja. Hänen mielialansa oli synkkä, kuten aina aamuisin. Eräällä pikkukadulla häntä vastaan tuli kaksi kahlehdittua vankia neljän kivääreillä varustetun vartiosotilaan saattamina. Ivan Dmitritsh oli ennenkin sangen usein kohdannut vankeja, ja sellaiset kohtaukset olivat aina herättäneet hänessä sääliä ja kiusallisia tunteita; nyt tämä kohtaaminen toi hänen mieleensä aivan erikoisen, kummallisen tunnelman. Ties minkätähden hänestä äkkiä tuntui, että hänetkin voidaan panna rautoihin samalla tavalla kuljetettavaksi lokaisia kujia pitkin tyrmään. Suoritettuaan tehtävänsä ja palatessaan kotiin hän tapasi postin kohdalla tutun poliisitarkastajan, joka tervehti häntä ja käveli hänen rinnallaan muutaman askeleen, ja tämä tuntui hänestä epäilyttävältä. Kotona hän ei koko päivänä saanut mielestään vankeja ja sotilaita kivääreineen, ja käsittämätön sielullinen tuska esti häntä lukemasta ja keskittämästä ajatuksiaan. Illalla hän ei sytyttänyt valoa eikä yöllä nukkunut, ajatteli vain sitä, että hänet voidaan vangita, lyödä rautoihin ja heittää vankilaan. Hän ei tiennyt olevansa mihinkään syyllinen ja voi varmasti vakuuttaa, ettei vastedeskään koskaan tee murhaa, murhapolttoa tahi varkautta; mutta saattaisihan hyvinkin tehdä jonkin rikoksen kuin vahingossa, tahtomattaan, ja olihan mahdollista panettelu, vieläpä tuomiovirhe! Eihän vuosisatainen kansallinen kokemus suotta opeta, että säkistä ja tyrmästä eivät valat päästä. Ja tuomiovirhe on nykyisen oikeudenkäyntijärjestyksen vallitessa hyvinkin mahdollinen. Ihmiset, joiden suhde toisten kärsimyksiin on virallinen, kuten esimerkiksi tuomarit, poliisimiehet, lääkärit, paatuvat ajan pitkään tottumuksen voimasta siinä määrässä, etteivät voi, vaikka tahtoisivatkin, suhtautua asiakkaihinsa muulla tavoin kuin muodollisesti; siinä suhteessa he eivät lainkaan eroa talonpojasta, joka takapihallaan teurastaa pässejä ja vasikoita eikä huomaa verta. Kun tuomari on sellaisessa muodollisessa, sieluttomassa suhteessa henkilöön, niin hän riistääkseen syyttömältä ihmiseltä kaikki kansalaisoikeudet ja tuomitakseen hänet pakkotyöhön tarvitsee vain aikaa. Ainoastaan aikaa eräiden muodollisuuksien täyttämiseen, josta tuomarille maksetaan palkka, ja sitten on kaikki tehty. Etsi sitten oikeudenmukaisuutta ja turvaa tässä pienessä, likaisessa kaupunkipahaisessa, kahdensadan virstan päässä rautatiestä! Ja eikö ole naurettavaa ajatellakin oikeudenmukaisuutta, kun yhteiskunta näkee kaikkinaisessa väkivallassa käsitettävän ja tarkoituksenmukaisen välttämättömyyden, ja jokainen lempeyden ilmaisu, esimerkiksi vapauttava tuomio, saa niskaansa valtavan ryöpyn tyytymättömyyden ja kostonhimon tunteita? Aamulla Ivan Dmitritsh nousi vuoteeltaan kauhun vallassa, kylmä hiki otsalla, aivan varmana siitä, että hänet voidaan vangita millä hetkellä tahansa. Koska eiliset ajatukset niin kauan vaivaavat, -- ajatteli hän, -- niin niissä varmaan lienee hitunen totuutta. Eiväthän ne toki voineet tulla mieleen ihan ilman aihetta. Poliisimies käveli kiirehtimättä ikkunoiden ohitse: ei suinkaan ilman syytä. Tuossa pysähtyi kaksi miestä talon kohdalle ja ovat nyt vaiti. Miksi he ovat vaiti? Ivan Dmitritshille tuli tuskalliset ajat. Kaikki, jotka kulkivat ikkunoiden ohi tahi astuivat pihaan, tuntuivat urkkijoilta ja salapoliiseilta. Puolenpäivän aikaan ajoi tavallisesti ispravnikka ohitse parihevosilla; hän saapui kaupungin lähellä olevalta maatilaltaan poliisihallitukseen, mutta Ivan Dmitritshistä näytti joka kerta, että hän ajoi liian nopeasti ja jokin erikoinen ilme kasvoillaan, riensi nähtävästi ilmoittamaan, että kaupungissa oleskelee vaarallinen rikollinen. Ivan Dmitritsh hätkähti aina, kun portilla soitettiin tahi kolkutettiin, meni ihan hervottomaksi nähdessään emännän luona oudon henkilön; kohdatessaan poliisimiehiä ja santarmeja hän hymyili ja vihelteli näyttääkseen huolettomalta. Hän valvoi yöt läpeensä, odottaen vangitsemista, mutta kuorsasi ja hengitti äänekkäästi, jotta emäntä luulisi hänen nukkuvan; sillä ellei hän nuku, niin hänellä tietenkin on paha omatunto -- mikä painava todiste! Todellisuus ja terve järki vakuuttivat hänelle, että tuo pelko on turhaa ja sielunsairautta, että pidättäminen ja vankeus, jos katsoi asiaa laajemmalta näkökannalta, ei ollut mitään kauheata, -- kunhan omatunto vain oli puhdas; mutta mitä järkevämmin hän ajatteli, sitä voimakkaammaksi ja ahdistavammaksi kävi hänen sieluntuskansa. Hän tunsi samaa kuin erakko, joka aikoi raivata itselleen asuinpaikan aarniometsään; mitä innokkaammin hän työskenteli kirveellään, sitä tiheämpänä ja jykevämpänä kasvoi metsä ympärillä. Ivan Dmitritsh, nähdessään lopuksi harkintansa hyödyttömyyden, lakkasi kokonaan ajattelemasta ja antautui täydellisesti epätoivon valtaan. Hän alkoi etsiä yksinäisyyttä ja karttaa ihmisiä. Virka oli jo ennenkin ollut hänelle vastenmielinen, nyt se kävi kerrassaan sietämättömäksi. Hän pelkäsi, että häntä jotenkuten petetään, hänen taskuunsa pistetään huomaamatta lahjuksia ja sitten hänet paljastetaan, tahi hän itse huomaamattaan tekee virallisiin papereihin virheen, joka on yhtä törkeä kuin väärennys, tahi kadottaa vieraita rahoja. Kummallista, milloinkaan ennen hänen aivonsa eivät olleet toimineet niin notkeasti ja kekseliäästi kuin nyt, kun hän joka päivä keksi tuhansia erilaisia syitä, joiden tähden täytyi vakavasti suojella vapauttaan ja kunniaansa. Mutta sensijaan heikkeni mielenkiinto ulkomaailmaa, varsinkin kirjoja kohtaan, ja muisti alkoi arveluttavasti huonontua. Keväällä, kun lumi oli sulanut, löydettiin hautausmaan luota rotkosta kaksi puoleksi mädännyttä ruumista, vanhan naisen ja pojan, jotka merkeistä päättäen olivat saaneet väkivaltaisen lopun. Kaupungissa ei enää muusta puhuttu kuin näistä ruumiista ja tuntemattomista murhaajista. Ivan Dmitritsh, jotta ei olisi luultu hänen olevan murhaajan, kulki pitkin katuja ja hymyili, ja tavatessaan tuttavia kalpeni, punastui ja vakuutteli, ettei ole katalampaa rikosta kuin heikkojen ja turvattomien murhaaminen. Mutta tämä valhe uuvutti hänet pian, ja jonkun aikaa harkittuaan hän päätti, että hänen nykyisessä tilassaan oli parasta -- kätkeytyä emännän kellariin. Kellarissa hän istui päivän, yön ja vielä seuraavankin päivän, vilustui ankarasti ja odotettuaan, kunnes tuli pimeä, hiipi salaa kuin varas huoneeseensa. Päivänkoittoon saakka hän seisoi keskellä huonetta, liikahtamatta, kuunnellen. Aamulla varhain, ennen auringon nousua, tuli emännän luo uunintekijöitä. Ivan Dmitritsh tiesi hyvin, että he tulivat korjaamaan keittiön uunia, mutta pelko kuiskasi hänelle, että ne olivat uunintekijöiksi pukeutuneita poliisimiehiä. Hän hiipi hiljaa huoneesta ja lähti kauhuissaan, avopäin ja takitta juoksemaan pitkin katua. Joukko koiria ajoi haukkuen häntä takaa, muuan ukko huusi hänen jälkeensä, ilma vinkui korvissa ja Ivan Dmitritshistä tuntui, kuin koko maailman väkivalta olisi keräytynyt hänen selkänsä taakse ja ajanut häntä takaa. Hänet otettiin kiinni, vietiin kotiin, ja emäntä lähetettiin kutsumaan lääkäriä. Tohtori Andrei Jefimitsh, josta puhumme tuonnempana, määräsi kylmiä päähauteita ja kirsikkalaakeritippoja, pudisti surullisesti päätään ja lähti ilmoitettuaan emännälle, ettei hän enää tule takaisin, sillä ihmistä ei saa estää menettämästä järkeään. Kun kotona ei ollut varoja elatukseen ja hoitoon, lähetettiin Ivan Dmitritsh pian sairaalaan ja sijoitettiin veneerisiä tauteja sairastavien osastoon. Hän ei nukkunut öisin, oikkuili ja häiritsi sairaita ja pian hänet Andrei Jefimitshin toimesta siirrettiin kuudenteen osastoon. Vuoden kuluttua Ivan Dmitritsh oli jo kokonaan unohdettu kaupungissa, ja hänen kirjansa, jotka emäntä oli vienyt vajassa olevaan rekeen, olivat joutuneet poikaviikarien saaliiksi. IV. Ivan Dmitritshin vasemmanpuolinen naapuri on, kuten jo mainitsin, juutalainen Moiseika; oikeanpuolinen on rasvoittunut, melkein pallomainen rahvaanmies, jolla on tylsät, aivan ilmeettömät kasvot. Hän on liikkumaton, ahnas ja siivoton eläin, joka jo aikoja sitten on menettänyt kyvyn ajatella ja tuntea. Hänestä lähtee lakkaamatta kirpeä, tukahduttava löyhkä. Nikita, joka korjaa hänen jälkensä, lyö häntä vimmatusti, olkansa takaa, nyrkkejään säästämättä; kauheata tässä ei ole se, että häntä lyödään, -- sellaiseen voi tottua, -- vaan se, ettei tuo tylsistynyt eläin vastaa iskuihin ainoallakaan äännähdyksellä, liikkeellä, ilmeellä, heilahtelee vain hiljakseen kuin raskas tynnyri. Viides ja viimeinen kuudennen osaston hoidokeista on muuan kaupunkilainen, joka aikoinaan palveli postissa lajittelijana, pieni, laihahko, vaaleanverinen mies, jolla on hyvänsävyiset, mutta hiukan viekkaat kasvot. Päättäen älykkäistä, levollisista silmistä, joiden katse on kirkas ja hilpeä, hän on varuillaan, ja hänellä on jokin hyvin tärkeä ja mieluisa salaisuus. Hänellä on pieluksensa ja patjansa alla jotakin, jota hän ei näytä kenellekään, ei pelosta, että se voitaisiin ottaa tahi varastaa häneltä, vaan häveliäisyydestä. Toisinaan hän menee ikkunan luo, ja kääntyen tovereihinsa selin, ripustaa rinnalleen jotakin, jota sitten pää kumarassa katselee; jos silloin joku menee hänen luokseen, niin hän hämmentyy ja tempaa sen rinnaltaan. Mutta hänen salaisuuttaan ei ole vaikea arvata. "Onnitelkaa minua", puhuu hän usein Ivan Dmitritshille, "minulle on esitetty annettavaksi Stanislain ritarikunnan toisen luokan merkki tähtineen. Toisen luokan merkki ja tähti annetaan vain ulkomaalaisille, mutta minuun nähden tahdottaneen jostakin syystä tehdä poikkeus", huomauttaa hän hymyillen ja kohauttaen hiukan neuvottomana olkapäitään. "Niin, enpä tosiaan voinut odottaa!" "Minä en käsitä tästä mitään", vastaa Ivan Dmitritsh jurosti. "Vaan tiedättekö, minne asti ennemmin tahi myöhemmin vielä kapuan?" jatkaa entinen lajittelija siristäen viekkaasti silmiään. "Saan varmasti ruotsalaisen Pohjantähden. Se ritarimerkki on sellainen, että kyllä kannattaa touhuta. Valkoinen risti ja musta nauha. Se on erittäin kaunista." Varmaankaan ei elämä missään ole niin yksitoikkoista kuin tässä sivurakennuksessa. Aamulla hoidokkaat, halvattua ja paksua talonpoikaa lukuunottamatta, peseytyvät eteisessä suuren korvon ääressä ja kuivaavat itsensä mekkonsa liepeisiin; senjälkeen he juovat tinatuopeista teetä, jota Nikita tuo päärakennuksesta. Jokainen saa yhden tuopillisen. Puolenpäivän tienoissa syödään hapankaalikeittoa ja puuroa, illalliseksi on päivällisestä jäänyttä puuroa. Väliajoilla maataan, nukutaan, katsellaan ikkunoista ja kävellään nurkasta nurkkaan. Ja niin joka päivä. Entinen lajittelijakin puhuu aina vain samoista ritarimerkeistä. Muita ihmisiä nähdään kuudennessa osastossa harvoin. Uusia mielenvikaisia tohtori ei ole enää moneen aikaan ottanut vastaan, ja vähän on tässä maailmassa niitä, joita haluttaa käydä hullujenhuoneissa. Kerran kahdessa kuukaudessa käy Semjon Lasaritsh, parturi. Kuinka hän keritsee mielenvikaiset ja kuinka Nikita häntä siinä toimessa auttaa, ja millainen hämminki syntyy potilaiden joukossa joka kerta kun juopunut, hymyilevä parturi ilmestyy heidän keskuuteensa, sitä emme ryhdy kuvailemaan. Paitsi parturia ei kukaan kurkistakaan rakennukseen. Sairaat ovat tuomitut näkemään päivästä päivään ainoastaan Nikitan. Mutta vähän aikaa sitten sairaalassa alettiin huhuta kummia. Pantiin liikkeelle huhu, että muka tohtori oli ruvennut käymään kuudennessa osastossa. V. Kummallinen huhu! Tohtori Andrei Jefimitsh Ragin on tavallaan huomattava henkilö. Kerrotaan, että hän aikaisimmassa nuoruudessaan oli erittäin jumalinen ja valmistautui hengelliselle uralle ja että hän, päästyään v. 1863 kimnaasista, aikoi mennä hengelliseen akatemiaan, mutta että hänen isänsä, lääketieteen ja kirurgian tohtori, oli myrkyllisesti nauranut hänen tuumilleen ja jyrkästi ilmoittanut, ettei pitäisi häntä poikanaan, jos tämä rupeisi papiksi. Missä määrin tämä on totta, sitä en tiedä, mutta itse Andrei Jefimitsh myönsi useammin kuin kerran, ettei hän milloinkaan ollut tuntenut kutsumusta lääketieteen eikä yleensä erikoistieteiden alalle. Miten sen asian laita lieneekään, lääketieteellisessä tiedekunnassa opintonsa päätettyään hän ei ottanut ylleen papinkauhtanaa. Jumalisuutta hänessä ei huomannut, ja lääkäriuransa alussa hän ei ollut sen enempää hengenmiehen näköinen kuin nytkään. Hänen ulkonainen olemuksensa on jykevä, karkea, talonpoikaismainen; hänen kasvonsa, partansa, sileäksi kammattu tukkansa ja vankka, kömpelö ruumiinrakenteensa muistuttavat maalaiskapakoitsijaa, lihonnutta, töykeää ahmattia. Hänen kasvonsa ovat tuimat, sinisten suonien peittämät, silmät pienet, nenä punainen. Hän on kookas, hartiakas, kädet ja jalat ovat suhdattoman suuret; hän näyttää voivan nyrkillään tappaa miehen. Mutta hänen käyntinsä on hiljainen, liikkeensä varovaiset ja arat; tullessaan toista vastaan kapeassa käytävässä hän aina ensimäisenä pysähtyy tietä antamaan ja lausuu, ei syvällä bassolla, kuten odottaisi, vaan hienolla, pehmeällä tenoriäänellä: "anteeksi!" Hänellä on kaulassa pieni paisuma, joka estää häntä käyttämästä jäykkää tärkkikaulusta, ja siksi hänellä aina on pehmeä palttina- tai karttuunipaita. Hän ei yleensä pukeudu tohtorin tavoin. Samaa housuparia hän käyttää vuosikymmenisen, ja uusi puku, jonka hän tavallisesti ostaa juutalaisen kojusta, näyttää hänen yllään yhtä kuluneelta ja rypistyneeltä kuin vanhakin; samassa takissa hän ottaa vastaan sairaita, syö päivällistä, käy vieraissa; mutta sitä hän ei tee itaruudesta, vaan siksi, että hän ei hitustakaan huolehdi ulkoasustaan. Kun Andrei Jefimitsh saapui kaupunkiin astuakseen virkaansa, oli "armeliaisuuslaitos" kurjassa kunnossa. Sairassuojissa, käytävissä ja sairaalan pihalla oli vaikea hengittää kaikenlaisen löyhkän tähden. Sairaalan palvelijat, hoitajattaret ja heidän lapsensa nukkuivat sairassuojissa yhdessä potilaiden kanssa. Valittivat, että russakoilta, luteilta ja hiiriltä ei saanut elettyä asuinhuoneissa. Kirurgisessa osastossa sama näky. Koko sairaalassa oli vain kaksi leikkausveistä eikä ainoaakaan lämpömittaria; kylpyammeissa säilytettiin perunoita. Katsastusmies, vaatteiden hoitajatar ja haavuri varastivat potilailta, ja vanhan tohtorin, Andrei Jefimitshin edeltäjän, kerrottiin myyskennelleen salaa sairaalan väkiviinaa ja kehittäneen itselleen hoitajattarista ja naispotilaista kokonaisen haaremin. Kaupungissa nämä epäkohdat olivat hyvinkin tiedossa ja niitä vielä liioiteltiinkin, mutta niihin suhtauduttiin tyynesti; jotkut sivuuttivat ne sillä selityksellä, että sairaalaan menevät vain pikkuporvarit ja talonpojat, jotka eivät voi olla tyytymättömiä, koska elämä kotona on paljon kurjempaa kuin sairaalassa; pyynpaistillako heitä muka pitäisi elättää! Toiset selittivät epäkohtien puolustukseksi, ettei kaupungilla ole piirineuvoston avustamatta varaa pitää hyvää sairaalaa; Jumalan kiitos, että edes on sairaala, vaikka huonokin. Ja nuori piirineuvosto ei perustanut sairaalaa kaupunkiin eikä sen lähelle, vedoten siihen, että kaupungilla jo on oma sairaalansa. Tarkastettuaan sairaalan Andrei Jefimitsh teki sen johtopäätöksen, että laitos on epäsiveellinen ja mitä vahingollisin asukkaiden terveydelle. Hänen mielestään olisi ollut viisainta, mitä saattoi tehdä, päästää potilaat vapauteen ja sulkea koko sairaala. Mutta hän huomasi, että sellaiseen ei riittänyt vain hänen tahtonsa ja että se olisi hyödytöntäkin; jos ruumiillinen ja henkinen saasta karkoitetaan yhdestä paikasta, siirtyy se toiseen; täytyy odottaa, kunnes se haihtuu itsestään. Sitäpaitsi, jos kerran ihmiset perustivat sairaalan ja sietävät sitä luonaan, niin se tietenkin on heille tarpeen; ennakkoluulot ja kaikki nämä elämän inhottavuudet ja saastaisuudet ovat tarpeellisia, koska ne ajan kuluessa muuttuvat joksikin kelvolliseksi, kuten lanta ruokamullaksi. Maan päällä ei ole mitään hyvää, jonka alkuperässä ei olisi jotakin inhottavaa. Astuttuaan virkaansa Andrei Jefimitsh nähtävästi suhtautui epäkohtiin jotenkin välinpitämättömästi. Hän vain pyysi, etteivät sairaalan rengit ja hoitajattaret nukkuisi sairassuojissa, ja hankki kaksi tarvekalukaappia; katsastusmies, liinavaatteiden hoitajatar, haavuri ja kirurgisen osaston henkilökunta jäivät paikoilleen. Andrei Jefimitsh rakastaa tavattomasti älyä ja rehellisyyttä, mutta älykkään ja rehellisen elämän luomiseen ympärilleen hänellä ei ole tarpeeksi luonteenlujuutta eikä uskoa oikeuteensa. Hänellä ei ole lainkaan kykyä käskeä, kieltää ja vaatia. Tuntuu siltä, kuin hän olisi tehnyt lupauksen olla milloinkaan korottamatta ääntään ja käyttämättä käskymuotoa. Hänen on vaikea sanoa "anna" tahi "tuo tänne"; kun hän tahtoo syödä, rykäisee hän arasti ja sanoo keittäjättärelle: "Jos hiukan teetä"... tahi: "Jos hiukan päivällistä". Sanoa katsastusmiehelle, että tämä herkeisi varastamasta, tahi ajaa hänet tiehensä, tahi kokonaan lopettaa tämä tarpeeton toimi -- se on kerrassaan yli hänen voimainsa. Kun Andrei Jefimitshiä petetään tahi imarrellaan tahi hänelle tuodaan allekirjoitettavaksi ilmeisesti väärennetty lasku, niin hän punastuu kuin äyriäinen ja tuntee tekevänsä väärin, mutta kirjoittaa kuitenkin laskun alle; kun potilaat valittavat hänelle nälkäänsä tahi töykeistä hoitajattarista, joutuu hän hämilleen ja mutisee syyllisen näköisenä: "Hyvä, hyvä, otan siitä selvän... Tässä on varmaankin jokin väärinkäsitys..." Alussa Andrei Jefimitsh työskenteli erittäin innokkaasti. Hän otti potilaita vastaan joka päivä aamusta päivälliseen saakka, teki leikkauksia, harjoittipa vielä kätilönkin ammattia. Naiset puhuivat hänestä, että hän on tarkkaavainen ja saa mainiosti selville taudit, varsinkin lasten ja naisten. Mutta aikaa myöten työ alkoi huomattavasti ikävystyttää häntä yksitoikkoisuudellaan ja silminnähtävällä hyödyttömyydellään. Tänään on vastaanotossa kolmekymmentä sairasta, huomenna niitä jo on kolmekymmentäviisi, ylihuomenna ehkä neljäkymmentä, ja sitä riittää päivästä päivään, vuodesta vuoteen, eikä kuolevaisuus kaupungissa vähene eivätkä sairaat herkeä käymästä. Neljänkymmenen potilaan tehokas auttaminen aamun ja puolenpäivän välisenä aikana on suorastaan mahdotonta, siis vastoin tahtoaankin tulee vain pettäneeksi heitä. Jos siis vuoden kuluessa on otettu vastaan kaksitoistatuhatta potilasta, merkitsee se yksinkertaisesti kahdentoistatuhannen ihmisen pettämistä. Ei myöskään käy päinsä sijoittaa vakavasti sairaita sairaalaan ja hoitaa heitä tieteen sääntöjen mukaan, sillä säännöt on, mutta tiedettä ei; jos taas tahtoisi heittää filosofoimisen ja orjallisesti seurata sääntöjä, kuten muut lääkärit, niin siihen tarvittaisiin ennen kaikkea puhtautta ja kunnollista ilmanvaihtoa eikä likaa, tarvittaisiin terveellistä ruokaa eikä haisevasta hapankaalista valmistettua keittoa, kunnollisia apulaisia eikä varkaita. Ja miksi pitäisikään estää ihmisiä kuolemasta, jos kerran kuolema on jokaisen luonnollinen ja ehdoton loppu? Mitä apua on siitä, että joku kaupustelija tahi virkamies elää viisi, kymmenen vuotta lisää? Jos tahdotaan nähdä lääketieteen tarkoitus siinä, että lääkkeet lievittävät kärsimyksiä, niin tulee väkisinkin kysyneeksi: miksi niitä pitäisi lieventää? Ensiksikin, sanotaanhan, että kärsimykset vievät ihmistä täydellisyyttä kohti, ja toiseksi, jos ihmiskunta todenteolla oppii lieventämään kärsimyksiään pillereillä ja tipoilla, heittää se kokonaan uskonnon ja filosofian, joista se tähän saakka oli saanut sekä turvaa kaikkinaisilta onnettomuuksilta että suorastaan onneakin. Pushkin kärsi ennen kuolemaansa hirveitä tuskia, Heine parka makasi vuosikausia halvattuna; miksi ei sairastuisi joku Andrei Jefimitsh tahi Matrjona Savishna, joiden elämä on sisällyksetön ja olisi niin tyhjä kuin jollakin loiseläimellä, ellei olisi kärsimyksiä. Sellaisten mietteiden masentamana Andrei Jefimitsh heitti intonsa sikseen eikä enää käynyt joka päivä sairaalassa. YI. Hänen elämänsä kulku on seuraavanlainen. Tavallisesti hän nousee kello kahdeksan tienoissa aamulla, pukeutuu ja juo teetä. Sitten hän istuu työhuoneeseensa lukemaan tahi menee sairaalaan. Siellä istuu kapeassa, pimeässä käytävässä kiertolaissairaita odottamassa vastaanottoa. Heidän ohitseen juoksevat rengit ja hoitajattaret, kopistellen kengillään tiililattiaan, kulkee laihoja potilaita sairaalamekoissaan, kannetaan kuolleita ja kaikenlaista törkyä, siellä itkevät lapset ja käy veto. Andrei Jefimitsh tietää, että kuumesairaisiin, keuhkotautisiin ja yleensä herkkätunteisiin sairaisiin sellainen näky vaikuttaa tuskallisesti, mutta mitäpä sille voi? Vastaanottohuoneessa hän tapaa haavurin; Sergei Sergeitshin, pienen, paksun, sileäksi ajellun miehen, jolla on puhtaaksi pestyt, pulleat kasvot, pehmeät, sulavat liikkeet ja yllään uusi, väljä puku; mies näyttää enemmän senaattorilta kuin haavurilta. Kaupungissa hänellä on perin lukuisa joukko potilaita, hän käyttää valkoista kaulahuivia ja pitää itseään tohtoria taitavampana, jolla ei lainkaan ole yksityisiä potilaita. Vastaanottohuoneen nurkassa on suuri pyhänkuva kaapissaan, edessä raskas riippulamppu, sen vieressä valkoisella päällystetty alttaripöydän tapainen; seinillä riippuu arkkipiispojen muotokuvia, Svjatogorin luostaria esittävä taulu ja kuivia ruiskukkavihkoja. Sergei Sergeitsh on uskonnollismielinen ja rakastaa komeutta. Pyhänkuva on hankittu hänen kustannuksellaan; sunnuntaisin joku potilaista hänen käskystään lukee ääneen ylistysvirren vastaanottohuoneessa, ja sitten Sergei Sergeitsh itse tekee kierroksen kaikissa suojissa suitsuttaen niissä pyhääsavua. Sairaita oli paljon, mutta aikaa vähän, ja siksi toimitus rajoittui vain lyhyeen kyselyyn ja jonkun lääkkeen, rohtumavoiteen tahi risiiniöljyn, määräämiseen. Andrei Jefimitsh istuu käsi poskella, mietteissään, ja kyselee koneentapaisesti. Sergei Sergeitsh istuu niinikään, hykertelee käsiään ja puuttuu silloin tällöin puheeseen. "Sairastamme ja kärsimme puutetta sentähden", puhelee hän, "että huonosti rukoilemme laupiasta Herraamme. Niinpä niin!" Vastaanoton kestäessä Andrei Jefimitsh ei tee mitään leikkauksia; niistä hän on jo aikoja sitten luopunut, ja veren näkeminen vaikuttaa tuskallisesti hänen mieleensä. Kun hänen täytyy avata lapsen suu, katsoakseen kurkkuun, ja lapsi kirkuu ja puolustautuu kätösillään, pyörryttää huuto hänen päätään ja kyyneleet herahtavat hänen silmiinsä. Hän kiiruhtaa kirjoittamaan lääkemääräyksen ja huitoo käsillään, jotta eukko veisi lapsen pian pois. Pian häntä ikävystyttävät sairaiden ujous ja tolkuttomuus, komeilevan Sergei Sergeitshin läsnäolo, muotokuvat seinillä ja omat kysymyksensä, joita hän on toistanut muuttumattomina yli kaksikymmentä vuotta. Ja viisi, kuusi sairasta tutkittuaan hän poistuu. Jäljellejääneet ottaa haavuri vastaan hänen mentyään. Hyvillään siitä, ettei hänellä, Jumalan kiitos, ole enää moneen aikaan ollut yksityistä lääkärintointa ja ettei kukaan häntä häiritse, Andrei Jefimitsh heti kotiin tultuaan menee työhuoneeseensa ja istuutua pöydän ääreen lukemaan. Hän lukee hyvin paljon ja aina suuresti nauttien. Puolet palkastaan hän panee kirjojen ostoon, ja hänen kuudesta huoneestaan on kolme täynnä kirjoja ja vanhoja aikakauslehtiä. Enimmin hän rakastaa historiallisia ja filosofisia teoksia; lääketieteellisistä hän tilaa ainoastaan "Lääkäriä", jota aina alkaa lukea lopusta. Lukeminen kestää keskeytyksettä useita tunteja eikä ensinkään uuvuta häntä. Hän ei lue niin nopeasti ja puuskittain kuin aikoinaan Ivan Dmitritsh, vaan hitaasti, syventyen luettavaansa, viipyen usein paikoissa, jotka häntä miellyttävät tahi joita hän ei oikein tajua. Kirjan vieressä on aina viinakarahvi ja suolainen kurkku tahi liotettu omena paljaaltaan, lautasetta, pöytäveralla. Joka puolentunnin päästä hän, kääntämättä katsettaan kirjasta, kaataa pikariin viinaa ja juo, sitten, yhä lukien, tavoittaa käteensä kurkun ja puraisee palasen. Kello kolme hän menee varovaisesti keittiön ovelle, rykäisee ja virkkaa: "Darjushka, jos hiukan päivällistä..." Syötyään päivällisen, jotenkin kehnon ja epäsiististi katetun, Andrei Jefimitsh kävelee pitkin huoneitaan, käsivarret ristissä rinnalla, ja miettii. Keittiön ovi narahtaa joskus, ja aukkoon ilmestyvät Darjushkan punaiset, uniset kasvot. "Ändrei Jefimitsh, jokohan tahtoisitte olutta?" kysyy hän huolehtivasti. "Ei, ei vielä ole aika", vastaa tohtori. "Odotan vielä... jonkun aikaa..." Illalla tulee tavallisesti postimestari Mihail Averjanitsh, koko kaupungissa ainoa ihminen, jonka seura ei vaivaa Andrei Jefimitshiä. Mihail Averjanitsh oli aikoinaan ollut hyvin rikas tilanomistaja ja palvellut ratsuväessä, mutta hävittänyt omaisuutensa ja puutteen pakottamana ruvennut vanhoilla päivillään postiviraston palvelukseen. Ulkomuodoltaan hän on reima ja terve; hänellä on pulska poskiparta, moitteeton käytöstapa ja kaikuva, miellyttävä ääni. Hän on hyväsydäminen ja tuntehikas, mutta helposti tulistuva. Kun postissa joku asiakas tekee vastaväitteitä, on eri mieltä jostakin tahi vain yrittää ryhtyä selityksiin, niin Mihail Averjanitsh käy tummanpunaiseksi ja vavisten koko ruumiiltaan karjaisee ukkosäänellä: "Vaiti!" niin että postitoimistoa on totuttu pitämään laitoksena, jossa on kauhea käydä. Mihail Averjanitsh kunnioittaa ja rakastaa Andrei Jefimitshiä tämän sivistyneisyyden ja jaloluontoisuuden tähden; muihin asukkaihin hän suhtautuu hiukan alentuvasti, ikäänkuin alaisiinsa. "Kas, tässä minä taas olen!" puhelee hän ilmestyessään Andrei Jefimitshin luo. "Hyvää päivää, ystäväni! Ettehän vain liene kyllästynyt minuun, vai mitä?" "Päinvastoin, minua ilahduttaa", vastaa hänelle tohtori. "Iloitsen aina teidän käynneistänne." Ystävykset istuutuvat työhuoneen sohvaan ja tupakoivat äänettöminä hetkisen. "Darjushka, ehkä saisimme hiukan olutta", virkkaa Andrei Jefimitsh. Ensimmäinen pullo tyhjennetään ääneti, tohtori istuen mietteissään, Mihail Averjanitsh iloinen, hilpeä ilme kasvoillaan, ikäänkuin hänellä olisi kerrottavana jotakin erittäin mielenkiintoista. Keskustelun aloittaa aina tohtori. "Kuinka ikävää", virkkaa hän hitaasti ja hiljaisella äänellä, nuokuttaen päätään ja katsomatta puhetoveriaan silmiin (hän ei milloinkaan katso toista silmiin), "todella ikävää, ettei kaupungissamme ole lainkaan ihmisiä, joilla olisi kykyä taikka halua järkevään ja mielenkiintoiseen keskusteluun. Siinä meillä on suunnaton vajavaisuus. Ei edes niinsanottu sivistyneistö kohoa yleisen typeryyden yläpuolelle; sen kehitystaso, vakuutan teille, ei ole vähäistäkään korkeammalla kuin rahvaan." "Aivan niin. Olen täydellisesti samaa mieltä." "Kyllähän itse tiedätte", jatkaa tohtori hiljaisella äänellä ja verkkaisesti, "että kaikki tässä maailmassa on vähäpätöistä ja mielenkiinnotonta, paitsi ihmisälyn korkeimmat henkiset ilmenemismuodot. Äly vetää jyrkän rajan eläimen ja ihmisen välille, on merkkinä jälkimäisen jumalallisuudesta ja korvaa hänelle jossakin määrin kuolemattomuudenkin, jota ei ole olemassa. Tästä johtuu, että äly onkin ainoa mahdollinen nautinnon lähde. Mutta me emme näe emmekä kuule ympärillämme älyä, siis -- meillä ei ole mitään nautintoa. Tosinhan meillä on kirjat, mutta se ei ole lainkaan samaa kuin elävä keskustelu. Jos sallitte tehdä ehkä hieman epäonnistuneen vertauksen, niin kirjat ovat nuotteja, keskustelu -- laulua." "Aivan niin." Hiljaisuus. Keittiöstä tulee Darjushka ja pysähtyy, tylsän alakuloisuuden ilme kasvoillaan, käsi poskella, ovelle kuuntelemaan. "Ah!" huokaa Mihail Averjanitsh. "Nykyajan ihmisiltä odotatte älyä!" Ja hän kertoo, kuinka ennen elettiin reimasti, iloisesti, hupaisesti, minkälainen oli Venäjällä älykäs sivistyneistö ja kuinka korkealla se piti kunnian ja ystävyyden käsitteitä. Rahoja annettiin lainaksi vekseliä vaatimatta, ja pidettiin häpeänä, ellei ojennettu auttavaa kättä tarvitsevalle toverille. Ja millaisia olivat retket, seikkailut, kiistat, millaisia toverit, millaisia naiset! Entä Kaukasia -- mikä ihana maa! Ja erään pataljoonanpäällikön vaimo, merkillinen nainen, pukeutui upseerinpukuun ja lähti iltaisin vuorille, yksin, ilman opasta. Kerrotaan hänellä olleen seikkailun erään ruhtinaan kanssa jossakin kylässä. "Pyhä taivaan valtiatar..." huokaa Darjushka. "Ja kuinka silloin juotiin! Kuinka syötiin! Ja niin äärettömän vapaamielisiä kun oltiin!" Andrei Jefimitsh kuuntelee eikä kuule; hän miettii jotakin ja ryypiskelee oluttaan. "Minä usein uneksin älykkäistä ihmisistä ja keskusteluista heidän kanssaan", sanoo hän äkkiä, keskeyttäen Mihail Averjanitshin. "Isäni hankki minulle erinomaisen kasvatuksen, mutta kuusikymmenluvun aatteiden vaikutuksesta pakotti minut rupeamaan lääkäriksi. Luulen, että ellen silloin olisi totellut häntä, liikkuisin nyt älyllisten virtausten keskuksissa. Olisin kenties jonkin tiedekunnan jäsen. Eihän äly tietenkään ole ikuinen, onhan se katoavainen, mutta tehän kyllä tiedätte, miksi minä sitä hellin. Elämä on ilkeä hiirenloukku. Kun ajatteleva ihminen tulee täysi-ikäiseksi ja saavuttaa kypsän tietoisuuden asioista, niin hän väkisinkin tuntee olevansa ikäänkuin pyydyksessä, josta ei voi päästä pois. Hän on tosiaan joidenkin satunnaisuuksien pakosta vastoin tahtoaan vedetty olemattomuudesta elämään... Miksi? Jos hän tahtoo tietää olemassaolonsa tarkoituksen ja päämäärän, niin hänelle ei sanota sitä tahi puhutaan typeryyksiä; hän kolkuttaa, hänelle ei avata; hänen luokseen tulee kuolema -- sekin vastoin hänen tahtoaan. Ja samoinkuin vankilassa ihmiset, joita yhdistää toisiinsa yhteinen onnettomuus, tuntevat olonsa helpommaksi, kun pääsevät yhteen, samoin ei elämässäkään huomaa pyydystä, kun ihmiset, jotka ovat taipuvaiset erittelyyn ja yleistämiseen, joutuvat yhteen ja kuluttavat aikaansa vaihtamalla ajatuksia ylväistä, vapaista aatteista. Tässä merkityksessä äly on verraton nautinnon lähde." "Aivan oikein." Katsomatta toveriaan silmiin, hiljaisella äänellä ja silloin tällöin pysähdellen, Andrei Jefimitsh jatkaa haasteluaan älykkäistä ihmisistä ja keskustelusta heidän kanssaan, Mihail Averjanitshin tarkkaavasti kuunnellessa ja vahvistaessa: "Aivan niin". "Ettekö usko sielun kuolemattomuuteen?" kysyy äkkiä postimestari. "En, arvoisa Mihail Averjanitsh, en usko, eikä minulla ole syytäkään uskoa." "Totta puhuakseni, minäkin epäilen. Ja kuitenkin minulla on sellainen tunne, etten muka koskaan kuole. Hohoh, ajattelen, äijäpaha, jo on aika kuollaksesi! Mutta täällä sisässä jokin ääni kuiskaa: älä usko, et sinä kuole!" Kellon alkaessa käydä kymmenettä Mihail Averjanitsh poistuu. Pukiessaan eteisessä turkkia ylleen hän lausuu huoahtaen: "Millaiseen erämaahan onkaan kohtalo meidät kyydinnyt! Pahinta kaikesta, että tänne sitä on lopuksi kuoltavakin. Hohoh!..." VII. Saatettuaan ystävänsä ovelle Andrei Jefimitsh istuutuu pöytänsä ääreen ja alkaa taas lukea. Illan ja sitten yön hiljaisuutta ei häiritse ainoakaan ääni, ja aika näyttää pysähtyvän ja unohtuvan yhdessä tohtorin kanssa kirjan ääreen, ja tuntuu siltä kuin mitään muuta ei olisi olemassa kuin tuo kirja ja lamppu vihreine varjostimineen. Tohtorin karkeapiirteisille, talonpoikaisille kasvoille tulee vähitellen leppeä hymy, joka kuvastaa riemua inhimillisen älyn ilmenemismuodoista. -- Voi, miksi ihminen ei ole kuolematon? -- ajattelee hän. -- Mitä varten ovat olemassa aivojen keskukset ja uurteet, mitä varten näkö, puhelahja, itsetunto, nero, jos kaikki tämä on tuomittu maatumaan ja lopuksi kylmenemään yhdessä maankuoren kanssa ja sitten miljoonia vuosia ilman tarkoitusta ja päämäärää kiertämään maapallon mukana auringon ympäri? Maatumista ja avaruudessa kiitämistä varten ei totisesti ole tarvis kutsua olemattomuudesta elämään ihmistä, jolla on korkea, miltei jumalallinen äly, ja sitten ikäänkuin ivaten muuttaa maan tomuksi. Aineiden vaihtuminen! Mutta kuinka raukkamaista on lohduttaa itseään mokomalla kuolemattomuuden vastikkeella! Tajuttomat kehitysilmiöt, jotka tapahtuvat luonnossa, ovat ihmisenkin typeryyttä alempana, sillä typeryydessä on sittenkin tietoisuutta ja tahtoa, noissa ilmiöissä sitävastoin ei kerrassaan mitään. Vain raukka, jossa on enemmän kuolemanpelkoa kuin arvokkuutta, voi lohduttautua sillä, että hänen ruumiinsa jatkaa aikojen kuluessa elämäänsä ruohossa, kivessä, sammakossa... Kuolemattomuutensa näkeminen aineiden vaihtumisessa on yhtä järjetöntä kuin jos ennustaisi loistavaa tulevaisuutta kotelolle senjälkeen, kun kallis viulu on mennyt säpäleiksi ja käynyt kelvottomaksi. Kellon lyödessä Andrei Jefimitsh heittäytyy selkäkenoon nojatuolissaan ja ummistaa silmänsä, hiukan miettiäkseen. Ja äkkiarvaamatta, kirjasta saamiensa hyvien ajatusten vaikutuksesta, hän luo katseen menneeseen ja nykyiseen elämäänsä. Menneisyys on vastenmielinen, parasta on olla sitä muistelematta. Ja nykyisyydessä on samaa kuin menneisyydessä. Hän tietää, että samaan aikaan, kun hänen ajatuksensa kiitävät jäähtyneen maapallon mukana auringon ympäri, tohtorin asunnon vieressä, sairaalan päärakennuksessa ihmiset menehtyvät tauteihin ja ruumiilliseen likaisuuteen; ehkäpä siellä joku valvoo ja taistelee syöpäläisten kanssa, jollekulle ilmestyy paraikaa rohtumia, joku valittaa liian tiukasti käärityn siteen tähden; ehkäpä sairaat pelaavat korttia hoitajattarien kanssa ja juovat viinaa. Vuoden kuluessa on petetty kaksitoistatuhatta ihmistä; sairaalassa rehoittaa, kuten kaksikymmentä vuotta sitten, varasteleminen, panettelu, juorut, suosikkijärjestelmä, törkeä puoskaroiminen, ja sairaala itsessään on yhä edelleen epäsiveellinen, asukkaittensa terveydelle mitä vahingollisin laitos. Hän tietää, että kuudennessa osastossa ristikkojen takana Nikita pieksee hoidokkeja ja että Moiseika käy joka päivä kaupungilla kerjäämässä almuja. Toiselta puolen hän tietää varsin hyvin, että lääketieteen alalla on viimeisten viidenkolmatta vuoden kuluessa tapahtunut kerrassaan satumaisia muutoksia. Silloin kun hän opiskeli yliopistossa, näytti hänestä, että lääketiede pian saa osakseen alkemian ja metafysiikan kohtalon; nyt, öisin lukiessaan, hän tuntee mielensä heltyvän, ja lääketieteen saavutukset ihmetyttävät ja riemastuttavat häntä. Tosiaan, mikä odottamaton loisto, mikä kumous! Nyt suoritetaan antiseptiikan avulla leikkauksia, joita suuri Pirogov piti mahdottomina toivoakaan. Tavalliset piirilääkärit uskaltavat leikata polvinivelen, ainoastaan yksi vatsaleikkaus sadasta tuottaa kuoleman, ja kivitautia pidetään niin mitättömänä, ettei siitä edes kirjoiteta. Kuppatauti parannetaan täydellisesti. Entä periytymisteoria, hypnotismi, Pasteurin ja Kochin keksinnöt, terveydenhoito-oppi tilastoineen ja meidänkin oma lääketieteemme maaseudulla? Psykiatria nykyisine sairausluokitteluineen, havaitsemis- ja parantamismenettelyineen -- siinähän on entiseen verraten kerrassaan uudistus! Nykyään ei mielisairaille valella kylmää vettä päähän eikä heitä pueta pakkopaitoihin; heitä kohdellaan ihmisten tavoin, järjestetäänpä, kuten sanomalehdet kertovat, heille näytäntöjä ja tanssiaisiakin. Andrei Jefimitsh tietää, että nykyisen katsantokannan vallitessa sellainen inhottava laitos kuin kuudes osasto voi olla mahdollinen vain parin sadan virstan päässä rautatiestä, kaupungissa, jossa kaupunginpää ja kaikki valtuusmiehet ovat heikosti luku- ja kirjoitustaitoisia pikkuporvareita; nehän näkevät lääkärissä uhripapin, jota on uskottava arvostelematta, vaikka hän kaataisi sulatettua tinaa kurkkuun; jokaisessa muussa paikassa yleisö ja sanomalehdistö olisivat jo aikoja sitten hajoittaneet maan tasalle moisen pienois-Bastiljin. -- Mutta entä sitten? -- kysäisee Andrei Jefimitsh itseltään, avaten silmänsä. -- Mitäpä siitä? Äntiseptiikasta, Kochista ja Pasteurista huolimatta ei asian ydin ole vähintäkään muuttunut. Sairaloisuus ja kuolevaisuus on yhä samanlainen. Mielisairaille järjestetään näytäntöjä ja tanssiaisia, mutta vapauteen ei heitä kuitenkaan päästetä. Loppujen lopuksi, kaikki on vain turhuutta ja tyhjää hosumista, todellisuudessa ei parhaan wieniläisen klinikan ja minun sairaalani välillä ole pienintäkään eroa. Mutta mielipaha ja kateuden tapainen tunne estävät häntä pysymästä välinpitämättömänä. Se johtuu varmaankin väsymisestä. Raskas pää painuu kirjaa kohti, hän panee kädet kasvojensa alle, jotta olisi pehmeämpi, ja tuumii: -- Minä palvelen huonoa asiaa ja saan palkkani ihmisiltä, joita petän; minä en ole rehellinen. Mutta itsessänihän en ole mitään, olen vain pieni hiukkanen välttämätöntä yhteiskunnallista pahaa: kaikki piirikunnan virkamiehet ovat vahingollisia ja saavat suotta palkkaa... En siis minä ole syypää epärehellisyyteeni, vaan aika... Jos olisin syntynyt paria sataa vuotta myöhemmin, olisin toisenlainen. Kun kello lyö kolme, sammuttaa hän lampun ja menee makuusuojaansa. Mutta häntä ei nukuta. VIII. Pari vuotta sitten piirineuvosto kävi anteliaaksi ja määräsi kolmesataa ruplaa vuosittain avustukseksi, jotta voitaisiin lisätä kaupungin sairaalan henkilökuntaa, kunnes perustettaisiin piirisairaala, ja Andrei Jefimitshin avuksi valittiin piirilääkäri Jevgeni Fjodoritsh Hobotov. Tämä on vielä jotenkin nuori -- ei vielä kolmeakymmentäkään -- pitkä, ruskeatukkainen; poskipäät ovat leveät ja silmät pienet. Hänen esi-isänsä olivat luultavasti olleet vierasheimoisia. Hän saapui kaupunkiin ihan rahattomana, vähäinen matkalaukku kädessä ja seurassaan nuori, ruma nainen, jota hän nimitti keittäjättärekseen. Tällä naisella on mukanaan rintalapsi. Hobotovilla on lippalakki, jalassa pitkävartiset saappaat; talvella hän käy lyhyessä turkissa. Hän lyöttäytyy läheisesti haavuri Sergei Sergeitshin ja rahastonhoitajan pariin; muita virkailijoita hän, herra ties miksi, sanoo ylimysmielisiksi ja pysyttelee heistä loitompana. Kodissaan hänellä on yksi ainoa kirja -- "Wienin klinikan uusimmat reseptit vuodelta 1881". Sen hän ottaa aina mukaansa mennessään sairaan luo. Klubissa hän iltaisin pelaa biljardia; kortinpeluusta hän ei pidä. Hän käyttää keskustelussa erittäin mielellään sellaisia lauseparsia kuin "pitkä kuin nälkävuosi", "kyllä te vielä anturoita kulutatte", ja niin edelleen. Sairaalassa hän käy kahdesti viikossa, tarkastaa kaikki osastot ja ottaa vastaan sairaita. Täydellinen antiseptiikan puute ja kuppaussarvet kummastuttavat häntä, mutta hän ei ryhdy mihinkään uudistuksiin, peläten loukkaavansa sillä Andrei Jefimitshiä. Virkaveljeään Andrei Jefimitshiä hän pitää ovelana veijarina, arvelee tämän olevan hyvinkin rikkaan ja kadehtii häntä hiljaisuudessa. Hän ottaisi itse kernaasti Andrei Jefimitshin toimen. IX. Eräänä keväisenä iltana maaliskuun loppupuolella, kun lumi jo oli sulanut ja kottaraiset rupattelivat puutarhassa, saattoi tohtori portille asti ystäväänsä postimestaria. Juuri silloin tuli pihaan juutalainen Moiseika, joka palasi kaupungilta saaliineen. Hän oli avopäin, paljaissa jaloissa kehnot kalossit, ja kantoi kädessään vähäistä pussia, johon oli kerännyt almuja. "Anna kopeekkainen!" sanoi hän tohtorille väristen vilusta ja hymyillen. Andrei Jefimitsh, joka ei voinut mitään kieltää, antoi kymmenkopeekkaisen. -- Onpa tuo surkeata, -- ajatteli hän katsahtaen juutalaisen paljaisiin jalkoihin ja laihoihin, punaisiin nilkkoihin. -- Märkähän nyt on. Ja säälin ja vastenmielisyyden sekaisen tunteen pakottamana hän seurasi juutalaista sivurakennukseen, katsoen vuoroin tämän paljaaseen päähän, vuoroin hänen nilkkoihinsa. Tohtorin nähdessään Nikita ponnahti ryysyläjältä ja suoristautui. "Hyvää iltaa, Nikita", tervehti Andrei Jefimitsh ystävällisesti. "Jos voisi tälle juutalaiselle jotenkin saada saappaat, muuten hän vilustuu." "Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne. Ilmoitan katsastusmiehelle." "Ole hyvä. Pyydä häneltä minun nimessäni. Sano, että minä pyysin." Eteisestä saliin johtava ovi oli avoinna. Ivan Dmitritsh, joka makasi vuoteellaan ja oli kohonnut kyynärpäittensä varaan, kuunteli pelokkaana vierasta ääntä ja tunsi sitten tohtorin. Hän vapisi koko ruumiiltaan kiukusta, hypähti vuoteeltaan ja vihasta punoittavin kasvoin ja silmien miltei tunkeutuessa ulos kuopistaan juoksi keskelle huonetta. "Tohtori tuli!" huusi hän nauraa hohottaen. "Vihdoinkin! Hyvät herrat, iloitkaamme, tohtori kunnioittaa meitä vierailulla! Kirottu konna!" kiljaisi hän niin raivostuneena, ettei hänessä milloinkaan ennen oltu sellaista voimaa nähty, ja polki jalkansa lattiaan. "Tappakaa se konna! Ei, sekään ei riitä! Hukuttakaa hänet käymälän pohjaan!" Kun Andrei Jefimitsh kuuli hänen raivonpurkauksensa, katsahti hän eteisestä saliin ja kysyi leppeästi: "Mistä syystä?" "Mistäkö syystä?" huusi Ivan Dmitritsh mennen hänen luokseen uhkaavin elein ja vetäen kouristuksentapaisesti mekkoaan tiukemmin ympärilleen. "Vai mistä syystä? Varas!" sähähti hän inhoten ja muikistaen huuliaan, ikäänkuin sylkäistäkseen. "Veijari! Pyöveli!" "Rauhoittukaa", kehoitti Andrei Jefimitsh, anteeksipyytävästi hymyillen. "Vakuutan teille, etten milloinkaan ole mitään varastanut, ja muuhun nähden te varmaan suuresti liioittelette. Nähdäkseni te olette minulle vihoissanne. Tyyntykää, jos voitte ja sanokaa tyynesti: miksi olette vihoissanne?" "Miksi te minua täällä pidätte?" "Koska olette sairas." "Niin kyllä, sairas. Mutta liikkuvathan kymmenet, sadat mielipuolet vapaudessa siitä syystä, että te tietämättömyydessänne ette kykene heitä eroittamaan terveistä. Minkä tähden minä ja nämä onnettomat istumme täällä toisten puolesta, kuin mitkäkin syntipukit? Te, haavuri, katsastusmies ja koko teidän sairaalajoukkionne olette siveellisessä suhteessa suunnattomasti alempana kuin yksikään meistä; miksi me istumme täällä ettekä te? Onko siinä järkeä?" "Siveellisyydellä ja järjellä ei ole tässä mitään tekemistä. Kaikki riippuu sattumasta. Se, joka on joutunut tänne, pysyy täällä; se, jota ei ole tänne tuotu, käy vapaana, siinä kaikki. Siihen, että minä olen tohtori ja te mielisairas, ei ole mitään siveellistä syytä eikä siinä ole järkeäkään, pelkkä sattuma vain." "En ymmärrä tuollaista hölynpölyä..." virkkoi Ivan Dmitristh jurosti ja istuutui vuoteelleen. Moiseika, jonka taskuja Nikita arasteli tutkia tohtorin läsnäollessa, levitteli vuoteelleen leivänpaloja, paperisuikaleita ja luita ja yhä väristen vilusta alkoi nopeasti ja laulavalla äänellä puhua jotakin omalla kielellään. Hän luultavasti kuvitteli avanneensa kauppapuodin. "Päästäkää minut täältä", pyysi Ivan Dmitritsh, ja hänen äänensä värähteli. "En voi." "Miksi ette? Miksi?" "Siksi, ettei se ole minun vallassani. Päättäkää itse, mitä hyötyä teillä olisi siitä, että päästäisin teidät pois. Menkää. Kaupunkilaiset tahi poliisimiehet ottavat teidät kiinni ja tuovat tänne takaisin." "Niin, niin, se on totta", vastasi Ivan Dmitritsh ja pyyhki otsaansa. "Se on kauheata! Mutta mitä minun on tekeminen? Mitä?" Ivan Dmitritshin ääni ja nuoret, älykkäät kasvot irvistyksineen miellyttivät Andrei Jefimitshiä. Hän sai halun hyvitellä nuorta miestä ja rauhoittaa häntä. Istuutui hänen viereensä vuoteen reunalle, mietti hetkisen ja virkkoi: "Kysytte, mitä on tekeminen? Parasta teidän asemassanne olisi -- karata täältä. Mutta valitettavasti se on hyödytöntä. Teidät pidätetään. Kun yhteiskunta suojelee itseään rikollisilta, mielenvikaisilta ja yleensä epämieluisilta ihmisiltä, on se voittamaton. Teille ei jää muuta neuvoa kuin mukautua siihen ajatukseen, että olonne täällä on välttämätön." "Se ei ole kellekään tarpeellinen." "Koska kerran on olemassa vankiloita ja mielisairaaloita, niin täytyyhän niissä jonkun olla. Ellei täällä olisi teitä, niin voisinhan olla minä taikka joku kolmas. Odottakaa, kunnes joskus kaukaisessa tulevaisuudessa vankilat ja mielisairaalat lakkaavat olemasta; silloin ei ole ristikoita ikkunoissa eikä näitä mekkoja. Sellainen aika tietenkin koittaa ennemmin tai myöhemmin." Ivan Dmitritsh hymähti pilkallisesti. "Laskette leikkiä", sanoi hän siristäen silmiään. "Sellaisten herrojen kuin teidän ja apulaisenne Nikitan ei tarvitse vähintäkään huolehtia tulevaisuudesta, mutta saatte olla varmat siitä, hyvä herra, että parempi aika sittenkin tulee! Ehkä puhun typerästi, naurakaa vain, mutta uuden elämän aamu sarastaa kerran, totuus saa riemuita ja... ja meidän kaduillamme vietetään juhlapäivää! Minä en saa sitä nähdä, minä menehdyn, mutta joidenkuiden jälkeläiset sen näkevät. Tervehdin heitä kaikesta sielustani ja iloitsen, iloitsen heidän tähtensä! Eteenpäin! Jumala teitä auttakoon, ystävät!" Ivan Dmitritsh nousi seisaalle loistavin silmin ja ojentaen kättään ikkunaa kohti jatkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä: "Näiden ristikkojen takaa siunaan teitä! Eläköön totuus! Minä riemuitsen!" "Minä en huomaa mitään erikoista riemun syytä", huomautti Andrei Jefimitsh, josta Ivan Dmitritshin liikkeet tuntuivat teatterimaisilta, mutta samalla jollakin tavoin miellyttäviltä. "Aika tulee kyllä, jolloin vankiloita ja mielisairaaloita ei enää ole, ja totuus, kuten suvaitsitte sanoa, saa kerran riemuita, mutta asioiden järjestys ei muutu, luonnonlait pysyvät entisinä. Ihmiset sairastavat, vanhenevat, kuolevat samoin kuin nytkin. Vaikka kuinka suurenmoinen aamu kerran valaisisi elämäämme, niin kaiken loppuna on kuitenkin ruumisarkku ja hauta." "Mutta kuolemattomuus?" "Oh, pötyä!" "Te ette usko, mutta minä uskon. Joku Dostojevskin tahi Voltairen henkilöistä sanoo, että ellei Jumalaa olisi, olisivat ihmiset hänet keksineet. Ja minä uskon varmasti, että ellei kuolemattomuutta ole, niin ennemmin tai myöhemmin sen keksii suurenmoinen ihmisäly." "Hyvin sanottu", virkkoi Andrei Jefimitsh hymyillen mielihyvästä. "Hyvä on, että uskotte. Kun on sellainen usko, niin voi elää lauleskellen vaikka seinään muurattuna. Oletteko opiskellut jossakin?" "Yliopistossa, mutta en voinut päättää opintojani." "Olette ajatteleva ja järkevä mies. Te voitte kaikissa olosuhteissa saada tyydytyksen omasta itsestänne. Vapaa ja syvä ajattelu, joka pyrkii elämän ymmärtämiseen, ja maailman tyhmän touhuamisen täydellinen halveksiminen, -- siinä kaksi hyvää, joita korkeampaa ihminen ei ole milloinkaan tuntenut. Ja te voitte ne säilyttää, vaikka olisitte kolmen ristikon takana. Diogenes asui tynnyrissä ja oli kuitenkin onnellisempi kuin kaikki maailman ruhtinaat." "Teidän Diogeneenne oli pölkkypää", murahti Ivan Dmitritsh jurosti. "Mitä te minulle puhutte Diogeneesta ja jostakin ymmärtämisestä?" huudahti hän kiivastuen ja hypähti pystyyn. "Minä rakastan elämää, rakastan intohimoisesti! Minua vaivaa vainoamishulluus, alituinen kiduttava kauhu, mutta on hetkiä, jolloin minut valtaa elämän jano, ja silloin pelkään tulevani hulluksi. Tahdon kiihkeästi elää, kiihkeästi!" Hän käveli kuohuksissaan pitkin huonetta ja virkkoi, alentaen ääntään: "Kun olen mietteissäni, ahdistavat minua harhanäyt. Luokseni tulee joitakin ihmisiä, kuulen ääniä, soittoa, ja minusta tuntuu, kuin kävelisin metsässä, meren rannalla, ja kaipaan äärettömästi jotakin puuhaa, tointa... Mitä kuuluu uutta?" kysyi Ivan Dmitritsh. "Kaupungistako tahdotte kuulla, vai kaikesta yleensä?" "No, kertokaa aluksi kaupungista ja sitten muusta yleensä." "Mitäpä siellä? Kaupungissa on kuolettavan ikävää... Ei ole ketään, jolle sanan sanoisi, ei ketään, jota kuuntelisi. Uusia ihmisiä ei ole. Tahi kyllä, tulihan äskettäin nuori lääkäri Hobotov." "Hän tuli jo minun aikanani. Mitä arvelette, eikö hän ole heittiö?" "No niin, sivistymätön ihminen. Todella merkillistä... Kaikesta päättäen ei pääkaupungeissamme älyllinen elämä ole seisahduksissa, on olemassa virtauksia, -- pitäisihän siellä siis olla kunnollistakin väkeä, mutta aina sieltä, ties Jumala miksi, lähetetään meille sellaisia ihmisiä, että tekisi mieli ajaa hornaan. Onneton kaupunki!" "Niin, onneton kaupunki!" huokasi Ivan Dmitritsh ja purskahti nauramaan. "Entä muuten, yleensä? Mitä kirjoittavat sanoma- ja aikakauslehdet?" Huoneessa oli jo pimeä. Tohtori nousi ja alkoi seisten kertoa, mitä kirjoitetaan ulkomailla ja Venäjällä, ja mitä ajatussuuntia nyt on liikkeellä. Ivan Dmitritsh kuunteli tarkkaavasti ja teki kysymyksiä, mutta äkkiä, ikäänkuin muistaen jotakin kauheata, tarttui käsin päähänsä ja heittäytyi vuoteelleen selin tohtoriin. "Mikä teidän on?" kysyi Andrei Jefimitsh. "Te ette kuule minulta enää ainoatakaan sanaa!" vastasi Ivan Dmitritsh karkeasti. "Jättäkää minut!" "Miksi?" "Sanoinhan jo: lähtekää! Piru te olette!" Andrei Jefimitsh kohautti olkapäitään, huoahti ja poistui. Mennessään eteisen poikki hän sanoi: "Jos hiukan siivottaisiin täällä, Nikita... Kauhean tympeä haju!" "Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne." -- Kuinka miellyttävä nuori mies! -- tuumi Andrei Jefimitsh mennessään asuntoonsa. -- Koko täällä oloni aikana ensimmäinen, jonka kanssa voi puhella. Hän osaa keskustella ja kiintyy juuri niihin asioihin, joihin tuleekin kiintyä. Lukiessaan ja sitten levolle mennessään hän koko ajan ajatteli Ivan Dmitritshiä. Seuraavana aamuna herättyään hän taas muisti, että oli eilisiltana tutustunut älykkääseen ja mielenkiintoiseen ihmiseen, ja päätti mennä hänen luokseen uudelleen ensi tilassa. X. Ivan Dmitritsh makasi samassa asennossa kuin eilenkin, pidellen käsillään päätään ja jalat koukussa. Hänen kasvojaan ei näkynyt. "Hyvää päivää, ystäväni", tervehti Andrei Jefimitsh. "Ettehän vain nuku?" "Ensiksikään en ole teidän ystävänne", vastasi Ivan Dmitritsh, puhuen pielukseensa, "ja toiseksi, näette turhaa vaivaa: minulta ette ongi ainoatakaan sanaa". "Kummallista..." mutisi Andrei Jefimitsh hämillään. "Eilen keskustelimme niin tyynesti, ja nyt, ties mistä, olette suuttunut ja suorastaan törkeä... Ehkä olen puhunut jollakin tavoin sopimattomasti tahi kenties lausunut jonkun ajatuksen, joka ei ole teidän vakaumustenne mukainen..." "Vai teihin minun pitäisi luottaa!" vastasi Ivan Dmitritsh hiukan kohottautuen ja silmäillen tohtoria pilkallisesti ja kiihtyneen näköisenä; hänen silmänsä olivat punaiset. "Voitte mennä urkkimaan ja kiusaamaan muualle, täällä teillä ei ole mitään tekemistä. Oivalsin jo eilen, miksi tulitte tänne." "Kummallinen päähänpisto!" hymähti tohtori. "Te siis arvelette, että olen urkkija?" "Niin, juuri sitä... Urkkija tahi tohtori, jonka on pantava minut koetuksille, -- yhdentekevää, kumpi olette." "Te olette suoraan sanoen, suokaa anteeksi, -- eriskummainen!" Tohtori istuutui töyrytuolille vuoteen ääreen ja pudisti moittivasti päätään. "Mutta olettakaamme, että olette oikeassa", sanoi hän. "Olettakaamme, että koetan petollisesti houkutella teitä puhumaan jotakin, josta voisin antaa teidät ilmi poliisille. Teidät vangitaan ja tuomitaan. Mutta olisiko teillä oikeudessa ja vankilassa pahempi kuin täällä? Ja jos teidät lähetetään rangaistussiirtolaan tahi vaikka pakkotyöhönkin, niin olisiko se pahempaa kuin oleskelu tässä laitoksessa? En sitä luulisi... Mitä siis pelkäätte?" Tohtorin selitys näytti tehoavan. Ivan Dmitritsh tyyntyi ja nousi istualleen. Kello kävi viidettä iltapäivällä. Siihen aikaan Andrei Jefimitsh tavallisesti kävelee kotona pitkin huoneita ja Darjushka tiedustelee, joko hän haluaa olutta. Ulkona oli tyyni, kirkas ilma. "Lähdin päivällisen jälkeen jaloittelemaan ja niin pistäydyin tänne, kuten näette", sanoi tohtori. "Nyt on jo täysi kevät." "Mikä kuukausi nyt on? Maaliskuu?" kysyi Ivan Dmitritsh. "Niin, maaliskuun loppupuoli." "Onko ulkona lokaista?" "Ei varsin. Puistossa ovat tiet jo kunnossa." "Nytpä olisi hauska ajaa rattailla jonnekin kaupungin ulkopuolelle", virkkoi Ivan Dmitritsh, hieroen punaisia silmiään kuin vasta heränneenä, "sitten palata kotiin, lämpöiseen, hauskaan huoneeseen ja... ja kutsua kunnollinen lääkäri parantamaan päänsärkyä... Jo onkin pitkä aika siitä, kun elin ihmisten tavalla. Ja täällä on niin inhoittavaa! Sietämätöntä!" Eilinen mielenkiihtymys oli uuvuttanut hänet, ja nyt hän oli veltto ja haluton puhumaan. Hänen sormensa vapisivat, ja kasvoista näkyi, että häntä vaivasi ankara päänsärky. "Lämpöisen, hauskan asuinhuoneen ja tämän sairaalahuoneen välillä ei ole mitään eroitusta", sanoi Andrei Jefimitsh. "Ihmisen rauha ja tyytyväisyys ei asu hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään." "Mitä tarkoitatte?" "Tavallinen ihminen odottaa hyvää tahi pahaa ulkoapäin, kuten nyt te ajoneuvoista ja kodista, mutta ajatteleva ihminen -- omasta itsestään." "Menkää saarnaamaan tuota filosofiaa Kreikkaan, jossa on lämmin ja pomeranssit tuoksuvat, mutta täkäläisessä ilmanalassa se ei menesty. Kenenkä kanssa puhuinkaan Diogeneestä? Varmaankin teidän?" "Eilen minun kanssani." "Diogenes ei tarvinnut huonetta eikä lämmintä kotia; siellä on muutenkin kuuma. Makaa kellota vain tynnyrissä ja syö appelsiineja ja oliiveja. Mutta tuo hänet tänne Venäjälle, niin kyllä hän vain pyrkisi huoneeseen toukokuussakin, joulukuusta puhumattakaan. Kyllä vilu hänet nujertaisi." "Ei. Kylmyyttä, samoinkuin yleensä kaikkea kipua, voi olla tuntematta. Marcus Aurelius sanoo: 'Kipu on kivun innokasta kuvittelemista: ponnista tahtoasi, haihduttaaksesi tämän kuvittelun, torju se luotasi, herkeä valittamasta, ja kipu katoaa.' Tämä on totta. Viisaan, tahi vain ajattelevan, järkevän ihmisen tuntee juuri siitä, että hän halveksii kärsimystä; hän on aina tyytyväinen eikä ihmettele mitään." "Toisin sanoen, minä olen idiootti, koska kärsin, olen tyytymätön ja ihmettelen ihmisten kataluutta." "Mitä turhia! Jos ajattelette enemmän, niin ymmärrätte, kuinka mitätöntä on kaikki se ulkonainen, mikä saa mielemme kuohumaan. Täytyy pyrkiä ymmärtämään elämää, siinä on todellinen onni." "Ymmärtämään..." mutisi Ivan Dmitritsh. "Ulkonainen, sisäinen... Suokaa anteeksi, en ymmärrä sellaista. Tiedän vain", sanoi hän nousten ja katsoen suuttuneena tohtoriin, "tiedän, että Jumala loi minut lämpimästä verestä ja hermoista! Ja elimellisten kudosten, jos ne ovat elinkykyisiä, täytyy vastata kaikkiin ärsytyksiin. Ja minä vastaan! Kipuun vastaan huudolla ja kyynelillä, halpamaisuuteen suuttumuksella, ilkeyteen inholla. Minun mielestäni juuri se on elämää. Alhaisempi elimistö on vähemmän herkkä ja vastaa ärsytykseen heikommin, ja mitä korkeampi se on, sitä tuntehikkaampikin se myös on ja vastaa sitä voimakkaammin todellisuudelle. Kuinka sitä ei tietäisi? Te olette tohtori ettekä tunne sellaisia pikkuasioita! Voidakseen halveksia kärsimystä, olla aina tyytyväinen ja mitään ihmettelemättä, täytyy joutua tuollaiseen tilaan", ja Ivan Dmitritsh osoitti paksua, rasvoittunutta vierustoveriaan: "tahi karaista itsensä kärsimyksillä niin paatuneeksi, ettei enää tunne niitä, toisin sanoen, lakata elämästä. Suokaa anteeksi, en ole mikään viisas enkä filosofi", jatkoi Ivan Dmitritsh kärsimättömästi, "enkä ymmärrä mitään näistä asioista. En kykene järkevästi keskustelemaan." "Päinvastoin, te keskustelette erinomaisesti." "Stoalaiset, joiden opin irvikuva teidän puheenne on, olivat mainioita miehiä, mutta heidän oppinsa jähmettyi jo kaksituhatta vuotta sitten eikä ole mennyt hitustakaan eteenpäin eikä voikaan mennä, sillä se ei ole käytännöllinen eikä elävä. Se saavutti menestystä vain vähemmistön keskuudessa, joka kuluttaa elämänsä kaikenkaltaisten oppien tutkimisessa ja tunnustelemisessa, mutta useimmat eivät sitä ymmärtäneet. Oppi, joka kehoittaa välinpitämättömyyteen rikkautta, elämän mukavuuksia kohtaan, halveksimaan kärsimyksiä ja kuolemaa, on kokonaan käsittämätön suunnattomalle enemmistölle, koska tämä enemmistö ei koskaan ole tuntenut rikkautta eikä elämän mukavuuksia; ja kuoleman halveksiminen olisi sille samaa kuin itse elämän halveksiminen, koska ihmisen koko olemus on nälän, vilun, loukkausten, menetysten ja hamletimaisen kuolemanpelon tuntemista. Näihin tuntemuksiin sisältyy koko elämä: siihen voi kyllästyä, sitä voi vihata, mutta ei halveksia. Toistan siis vieläkin, että stoalaisten opilla ei voi milloinkaan olla tulevaisuutta, kun sensijaan, kuten näette, taistelu, kivun tunteminen, kyky vastata ärsytykseen on yhä kulkenut eteenpäin aikojen alusta tähän päivään asti..." Ivan Dmitritshiltä katkesi äkkiä johtolanka, hän keskeytti puheensa ja hieroi kärsimättömästi otsaansa. "Aioin sanoa jotakin tärkeää, mutta eksyin tolalta", sanoi hän. "Mitä se olikaan? Niin! Kuulkaahan, mitä sanon: muuan stoalainen möi itsensä orjaksi voidakseen vapauttaa lähimmäisensä. Siinä näette, stoalainenkin vastasi ärsytykseen, sillä sellaiseen jalomieliseen tekoon, itsensä tuhoamiseen lähimmäisensä hyväksi, tarvitaan kiihtynyttä, säälivää mieltä. Olen täällä vankilassani unohtanut kaiken oppimani, muuten ehkä muistaisin vielä jotakin. Entä Kristus? Kristus vastasi todellisuuteen siten, että itki, hymyili, murehti, vihastui, vieläpä tunsi tuskaa. Hän ei mennyt kohtaamaan kärsimyksiä hymyillen eikä halveksinut kuolemaa, vaan rukoili Getsemanen yrttitarhassa, että tämä kalkki otettaisiin Häneltä pois." Ivan Dmitritsh nauroi ja istuutui. "Olettakaamme, että ihmisen rauha ja tyytyväisyys ei ole hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään", jatkoi hän. "Olettakaamme, että tulee halveksia kärsimyksiä ja olla ihmettelemättä mitään. Mutta mistä syystä te sellaista oppia saarnaatte? Oletteko te jokin viisas filosofi?" "En, en ole filosofi, mutta jokaisen on sitä saarnattava, koska se on järjellistä." "Ei, minä tahdon tietää, miksi te ymmärtämisen, kärsimyksien halveksimisen ynnä muissa senkaltaisissa asioissa pidätte itseänne pätevänä asiantuntijana? Oletteko ehkä joskus kärsinyt? Tiedättekö, mitä on kärsimys? Sallikaahan kysyä: onko teitä piesty lapsena?" "Ei, vanhempani pitivät ruumiillista rangaistusta sopimattomana." "Mutta minua isäni kuritti julmasti. Isäni oli jyrkkäluontoinen, peräpukamien vaivaama virkamies, pitkänenäinen ja keltakaulainen. Mutta puhukaamme teistä. Koko elämänne aikana ei kukaan ole sormellakaan koskenut teihin, säikäyttänyt tai piessyt teitä; olette terve kuin pukki. Te kasvoitte isänne siipien suojassa, opiskelitte hänen kustannuksellaan ja otitte sitten ilman muuta hyvätuloisen toimen. Yli kaksikymmentä vuotta teillä oli ilmainen asunto, saitte siihen valon, lämmön, palvelijat ja lisäksi teillä oli valta työskennellä miten ja minkä verran itse halusitte, vaikkapa olla tekemättä mitään. Olette luonnostanne laiska ja veltto ja koetitte senvuoksi järjestää elämänne niin, ettei mikään teitä häiritsisi eikä liikuttaisi paikaltanne. Työn te annoitte haavurin ja muun joukkion tehtäväksi, mutta itse istuitte lämpimässä ja hiljaisuudessa, kokositte rahaa, lueskelitte kirjoja, sulostutitte elämäänne miettimällä kaikenlaista korkealentoista hölynpölyä ja" -- Ivan Dmitritsh katsahti tohtorin punaiseen nenään -- "ryypiskelyllä. Sanalla sanoen, te ette ole nähnyt elämää, ette tunne sitä lainkaan, ja todellisuuden tunnette vain teoreettisesti. Ja kun te halveksitte kärsimyksiä ettekä ihmettele mitään, on siihen olemassa varsin yksinkertainen syy: tuulenpieksäntä, ulkonainen ja sisäinen, elämän, kärsimysten ja kuoleman halveksiminen, järkevä ymmärtäminen, totinen onni, -- kaikki tuo on filosofiaa, joka sopii mainiosti venäläiselle laiskurille. Te esimerkiksi näette talonpojan lyövän vaimoaan. Miksi mennä väliin? Lyököön, molemmat kuitenkin kuolevat ennemmin tai myöhemmin; eikä lyöjä sitäpaitsi loukkaa lyönneillään sitä, jota lyö, vaan omaa itseään. Juopottelu on typerää, sopimatonta, mutta se, joka juo, kuolee ja se, joka ei juo, kuolee niinikään. Luoksenne tulee akka, jonka hampaita särkee... No, entäpä sitten? Kipu on kivun innokasta kuvittelemista, ja sitäpaitsi ilman sairautta ei tässä maailmassa eletä, kaikki kuolemme, ja siksi, akka, mene tiehesi, älä häiritse ajattelemistani, anna minun juoda viinaani rauhassa. Nuori mies pyytää neuvoa, mitä tehdä, miten elää; toinen miettisi ennenkuin vastaisi, mutta tällä on jo valmiina vastaus: pyri ymmärtämään tahi etsi totista onnea. Mutta mikä se ihmeellinen 'totinen onni' on? Siihen ei tietenkään ole vastausta. Meitä pidetään täällä ristikkojen takana, mädätetään, pidellään pahoin, mutta sehän on erinomaista ja järkevää, sillä eihän tämän sairastuvan ja lämpimän, hauskan asuinhuoneen välillä ole minkäänlaista eroa. Varsin mukava filosofia: mitään ei tarvitse tehdä, omatunto on puhdas, ja tuntee olevansa oikein viisas... Ei, hyvä herra, se ei ole filosofiaa, ajattelua eikä laajakatseisuutta, vaan laiskuutta, sielun velttoutta, hulluutta... Niin!" lisäsi Ivan Dmitritsh taas kiivastuen. "Te halveksitte kärsimyksiä, mutta, jos sormenne puristettaisiin ovenrakoon, niin huutaisitte kohti kurkkuanne!" "Entä jos en huutaisikaan", huomautti Andrei Jefimitsh hymyillen leppeästi. "Varmasti! Ja jos teihin iskisi halvaus, tahi olettakaamme, että joku hölmö, katala ihminen, käyttäen hyväkseen asemaansa ja virka-arvoaan, julkisesti solvaisi teitä, ja te tietäisitte, ettei hänelle koituisi siitä mitään rangaistusta, -- niin silloin varmaan ymmärtäisitte, mitä merkitsee opettaa toista ymmärtämään ja etsimään totista onnea." "Tämä on jotakin erikoista", virkkoi Andrei Jefimitsh, nauraen mielihyvästä ja hykerrellen käsiään. "Minua ilahduttaa havaita teissä taipumusta yleistämiseen, ja äsken minusta esittämänne luonteenkuvaus oli tosiaan loistava. Minun täytyy tunnustaa, että keskustelu teidän kanssanne tuottaa minulle suurta huvia. No niin, olen kuunnellut teitä, suvainnette siis puolestanne kuunnella minua..." XI. Heidän keskustelunsa kesti vielä lähes tunnin ajan ja teki nähtävästi syvän vaikutuksen Andrei Jefimitshiin. Hän alkoi käydä sivurakennuksessa joka päivä. Hän kävi siellä aamuisin, iltapäivisin, ja usein hän istui illalla pimeän tuloon saakka puhelemassa Ivan Dmitritshin kanssa. Aluksi Ivan Dmitritsh arasteli häntä, epäili hänellä olevan pahoja mielessä ja ilmaisi peittelemättä vihamielisyytensä; sitten hän tottui tohtoriin, ja hänen töykeä käyttäytymisensä muuttui alentuvan ivalliseksi. Pian levisi sairaalassa huhu, että tohtori Andrei Jefimitsh oli ruvennut käymään kuudennessa osastossa. Ei kukaan, ei haavuri, Nikita eivätkä hoitajattaret voineet käsittää, miksi hän siellä kävi, miksi istui siellä tuntikausia, mistä hän puheli ja miksi ei kirjoittanut reseptejä. Hänen käytöksensä tuntui oudolta. Mihail Averjanitsh kävi usein hänen kotonaan tapaamatta häntä, mitä ei milloinkaan ennen ollut tapahtunut, ja Darjushka oli ihmeissään, kun tohtori ei enää juonut olutta määräaikoinaan ja toisinaan myöhästyi päivälliseltäkin. Kerran kesäkuun lopulla tohtori Hobotov tuli Andrei Jefimitshin asuntoon asioissa; kun hän ei tavannut tätä kotona, meni hän etsimään tohtoria sairaalan puolelta; siellä hänelle ilmoitettiin vanhan tohtorin menneen mielisairaiden luo. Mentyään sinne hän kuuli eteiseen seuraavan keskustelun: "Me emme milloinkaan voi vetää samaa virttä, ja te ette saa minua käännytetyksi omaan uskoonne", puhui Ivan Dmitritsh ärtyneesti. "Te ette vähintäkään tunne todellisuutta ettekä ole milloinkaan kärsinyt, vaan verta imevän iilimadon tavoin elänyt toisten kärsimyksistä; mutta minä olen kärsinyt taukoamatta syntymähetkestäni tähän päivään saakka. Siksi sanon suoraan: minä pidän itseäni teitä ylempänä ja pätevämpänä joka suhteessa. Teistä ei ole minun opettajakseni." "En ensinkään halua käännyttää teitä uskooni", vastasi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä ja pahoillaan siitä, ettei häntä tahdottu ymmärtää. "Eikä siitä ole puhettakaan, ystäväni. Nyt ei ole puhe siitä, että te olette kärsinyt, mutta minä en. Kärsimys ja ilo ovat katoavaisia; jättäkäämme ne Herran haltuun. Vaan siitä on kysymys, että me vaihdamme ajatuksia keskenämme, näemme toinen toisessamme ihmisiä, jotka voivat ajatella ja keskustella, ja se herättää meissä yhteistuntoa, kuinka erilaisia mielipiteemme muuten olisivatkin. Jospa tietäisitte, rakas ystävä, kuinka minua on kyllästyttänyt yleinen järjettömyys, lahjattomuus, tylsyys, ja kuinka suurta iloa tunnen joka kerta keskustellessani teidän kanssanne. Te olette älykäs mies, ja minä nautin teidän seurastanne." Hobotov raotti hiukan ovea ja katsoi sairastupaan; Ivan Dmitritsh, patalakki päässä, ja tohtori Andrei Jefimitsh istuivat rinnakkain vuoteen reunalla. Mielipuoli irvisteli, vavahteli ja veti kouristuksentapaisesti mekkoaan tiukemmin ympärilleen, ja tohtori istui liikkumatta, pää painuksissa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset, avuttomat, surulliset. Hobotov kohautti olkapäitään, hymähti ja katsahti Nikitaan. Nikita niinikään kohautti olkapäitään. Seuraavana päivänä Hobotov tuli uudestaan rakennukseen haavurin seurassa. Molemmat jäivät eteiseen kuuntelemaan. "Ukon ruuvit lienevät kokonaan höltyneet!" virkkoi Hobotov poistuessaan. "Herra meitä syntisiä armahtakoon!" huokasi pönäkkä Sergei Sergeitsh, huolellisesti vältellen vesilätäköitä, jottei olisi tahrinut kiiltäviksi harjattuja saappaitaan. "Totta puhuen, arvoisa Jevgeni Fjodoritsh, olen tätä jo kauan odottanut!" XII. Tämän jälkeen Andrei Jefimitsh alkoi huomata ympärillään jonkinlaista salaperäisyyttä. Kun sairaalan rengit, hoitajattaret ja potilaat kohtasivat hänet, katsahtivat he häneen kysyvästi ja alkoivat sitten supista keskenään. Pikku Masha, katsastusmiehen tytär, jonka näkeminen puistossa häntä aina ilahdutti, juoksi nyt pois hänen luotaan, kun hän lähestyi hymyillen silittääkseen tyttösen päätä. Postimestari Mihail Averjanitsh, kuunnellessaan hänen puhettaan, ei enää virkkanut: "Aivan niin", vaan mutisi hämillään: "niin, niin, kai..." ja katsoi häntä miettiväisen ja surullisen näköisenä; ties miksi, hän kehoitteli ystäväänsä luopumaan viinasta ja oluesta, mutta hienotunteisesti kyllä ei puhunut suoraan, vaan vihjaillen, kertoen milloin muutamasta pataljoonanpäälliköstä, erinomaisesta miehestä, milloin rykmentinpapista, kelpo toverista, jotka joivat ja sairastuivat, mutta herjettyään juomasta paranivat täydellisesti. Pari kolme kertaa Andrei Jefimitshin luo tuli hänen virkaveljensä Hobotov, joka samoin neuvoi häntä heittämään väkevät ja ilman mitään huomattavaa syytä kehoitti häntä nauttimaan bromihappoista kalia. Elokuussa Andrei Jefimitsh sai kaupunginpäältä kirjeen, jossa tämä pyysi häntä luokseen erittäin tärkeän asian vuoksi. Tullessaan määrätyllä ajalla kaupunginhallitukseen Andrei Jefimitsh tapasi siellä sotilaskutsuntapäällikön, piirikoulun sivilitarkastajan, kaupunginhallituksen jäsenen, Hobotovin sekä erään pyylevän, vaaleaverisen herrasmiehen, joka esitettiin hänelle tohtorina. Tämä tohtori, jolla oli puolalainen, vaikeasti äännettävä nimi, asui kolmenkymmenen virstan päässä kaupungista, hevossiitoslaitoksella, ja oli nyt matkan varrella poikennut kaupunkiin. "Täällä on eräs teidän toimialaanne koskeva ilmoitus", lausui hallituksen jäsen Andrei Jefimitshille, kun kaikki olivat tervehtineet ja istuutuneet pöydän ääreen. "Jevgeni Fjodoritsh arvelee, että apteekilla on ahdasta päärakennuksessa ja että se olisi siirrettävä johonkin sivurakennukseen. Tämä ei oikeastaan merkitsisi mitään, voihan apteekin siirtää, mutta pääasia on, että rakennus kaipaa korjausta." "Niin, ilman korjausta ei käy päinsä", sanoi Andrei Jefimitsh, hetken mietittyään. "Jos esimerkiksi kulmarakennus järjestettäisiin apteekkia varten, tarvittaisiin minun laskujeni mukaan vähintään viitisensataa ruplaa. Siitä menosta ei ole vastaavaa hyötyä." Hetkisen vaitiolo. "Minulla oli kunnia esittää jo kymmenen vuotta sitten", jatkoi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä, "että tämä sairaala on nykyisessä tilassaan kaupungille liian kallis ylellisyystavara. Se rakennettiin nelikymmenluvulla, mutta varat olivat silloin toiset. Kaupunki tuhlaa liian paljon rahoja tarpeettomiin rakennuksiin ja hyödyttömiin virkoihin. Minä arvelen, että niillä rahoilla voitaisiin ylläpitää kaksi mallikelpoista sairaalaa, jos olisi toinen järjestys." "No, mitäpä muuta kuin pannaan toimeen toinen järjestys!" virkkoi hallituksen jäsen vilkkaasti. "Minulla oli jo kunnia esittää: siirretään lääkinnöllinen puoli piirineuvostolle." "Todellakin, antakaa piirineuvostolle rahat, niin se varastaa ne", virkkoi vaaleaverinen tohtori nauraen. "Kuten tavallista on", myönsi hallituksen jäsen, nauraen hänkin. Andrei Jefimitsh katsoi väsyneesti ja raukeasti vaaleaveriseen tohtoriin ja huomautti: "Olkaamme toki oikeudenmukaisia." Taas tuli hiljaisuus. Tuotiin teetä. Kutsuntapäällikkö, joka jostakin syystä oli kovin hämillään, kosketti pöydän yli Andrei Jefimitshiä ja sanoi: "Te olette kokonaan unohtanut meidät, tohtori. Mutta tehän olettekin munkki: ette pelaa korttia, ette rakasta naisia. Ikävähän teillä olisikin meikäläisten parissa." Kaikki alkoivat puhua siitä, kuinka ikävä kunnon ihmisen on asua tässä kaupungissa. Ei teatteria, ei musiikkia, ja viimeisissä klubitanssiaisissa oli parikymmentä naista ja vain kaksi herraa. Nuoriso ei tanssi, vaan tungeskelee kaiken aikaa ravintolapöydän ääressä tahi pelaa korttia. Andrei Jefimitsh alkoi hitaasti ja hiljaisella äänellä, katsomatta kehenkään, puhua, kuinka surkeata, perin surkeata on, että kaupunkilaiset tuhlaavat elinvoimansa, sydämensä ja älynsä vain kortinpeluuseen ja juoruiluun eivätkä osaa tai tahdo kuluttaa aikaansa mielenkiintoisessa keskustelussa ja lukemisessa, eivät tahdo käyttää hyväkseen älyn suomia nautintoja. Ainoastaan äly on mielenkiintoinen ja tuntemisen arvoinen, kaikki muu on pientä ja mitätöntä. Hobotov kuunteli tarkkaavasti virkaveljensä puhetta ja kysyi sitten äkkiä: "Andrei Jefimitsh, monesko päivä tänään on?" Saatuaan vastauksen hän ja vaaleaverinen tohtori alkoivat sellaisten tutkijain tavalla, jotka tuntevat taitamattomuutensa, kysellä Andrei Jefimitshiltä, mikä viikonpäivä tänään on, montako päivää on vuodessa ja onko totta, että kuudennessa osastossa on mainio profeetta. Vastaukseksi viimeiseen kysymykseen Andrei Jefimitsh punastui ja sanoi: "Kyllä, hän on sairas, mutta mielenkiintoinen nuori mies." Muita kysymyksiä hänelle ei enää tehty. Kun hän eteisessä puki päällystakkia ylleen, laski kutsuntapäällikkö kätensä hänen olalleen ja sanoi huokaisten: "Meidän vanhusten olisi jo aika päästä lepoon!" Poistuessaan virastosta Andrei Jefimitsh ymmärsi, että siellä oli ollut lautakunta, joka oli määrätty tutkimaan hänen sieluntilaansa. Hän muisti kysymykset, joita hänelle oli tehty, punastui ja ensi kerran eläissään syvästi surkutteli lääketiedettä. -- Hyvä Jumala, -- ajatteli hän, muistellen, kuinka lääkärit vastikään olivat häntä tutkineet, -- eihän siitä ole pitkää aikaa, kun he kuuntelivat luentoja psykiatriasta, suorittivat tutkintonsa -- mistä tämä täydellinen tietämättömyys? Eihän heillä ole pienintäkään käsitystä psykiatriasta! Ja ensi kerran hän tunsi itsensä loukatuksi ja katkeroituneeksi. Saman päivän iltana hänen luokseen tuli Mihail Averjanitsh. Postimestari astui tervehtimättä hänen luokseen, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi kiihtyneellä äänellä: "Rakas ystävä, näyttäkää nyt minulle, että luotatte minun ystävyyteeni ja itse pidätte minua ystävänänne... Hyvä ystävä!" ja estäen Andrei Jefimitshiä puhumasta, hän jatkoi kiihkeästi: "Minä pidän teistä sivistyneisyytenne ja sielunne jalouden tähden. Kuulkaa minua, rakas ystävä! Tieteen säännöt pakottavat tohtoreita salaamaan teiltä totuuden, mutta minä käyn sotilaan tavoin suoraan kimppuun: te olette sairas! Suokaa anteeksi, ystäväni, mutta se on totta, sen ovat kaikki jo aikoja sitten huomanneet. Tohtori Jevgeni Fjodoritsh sanoi minulle juuri äsken, että teidän täytyy terveytenne tähden saada lepoa ja huvitusta. Aivan niin! Erinomaista! Otan näinä päivinä lomaa ja lähden hengittämään toista ilmaa. Näyttäkää, että olette ystäväni, lähtekää minun mukaani! Lähtekäämme, unohtakaamme nuorten joukossa ikämme!" "Minä tunnen olevani täysin terve", sanoi Andrei Jefimitsh, hiukan mietittyään. "En voi lähteä. Sallikaa minun jollakin muulla tavoin todistaa teille ystävyyteni." Lähteä matkalle johonkin, tietämätöntä miksi, ilman kirjoja, ilman Darjushkaa, ilman olutta, tehdä jyrkkä muutos kahdenkymmenen vuoden aikana vakiintuneihin elämäntapoihinsa, -- sellainen ajatus näytti hänestä ensi hetkellä hurjalta ja mahdottomalta. Mutta sitten hän muisti kaupunginhallituksessa tapahtuneen keskustelun ja alakuloisuuden, jota oli tuntenut palatessaan sieltä kotiin, ja ajatus matkustaa vähäksi aikaa kaupungista, jossa typerät ihmiset pitävät häntä mielipuolena, tuntuikin hauskalta. "Minne oikeastaan aiotte matkustaa?" kysyi hän. "Moskovaan, Pietariin, Varsovaan... Varsovassa olen viettänyt elämäni viisi onnellisinta vuotta. Ihastuttava kaupunki! Lähtekäämme, ystäväni!" XIII. Viikon päästä Andrei Jefimitshiä kehoitettiin levähtämään, toisin sanoen, jättämään erohakemus; hän otti kehoituksen sangen tyynesti vastaan, ja toisen viikon kuluttua hän ja Mihail Averjanitsh istuivat postivankkureissa matkalla lähimmälle rautatieasemalle. Ilma oli viileä ja läpikuultavan kirkas, taivas vaaleansininen. Matka asemalle, kaksisataa virstaa, ajettiin kahdessa vuorokaudessa, ja kaksi kertaa jäätiin yöksi katon alle. Kun postiasemilla tarjottiin teetä huonosti pestyissä laseissa tahi vitkasteltiin hevosia valjastettaessa, niin Mihail Averjanitsh kävi tulipunaiseksi, vapisi koko ruumiiltaan ja karjui: "Suu kiinni! Ei mitään selityksiä!" Ja vankkureissa istuessaan hän hetkeksikään vaikenematta kertoi matkoistaan Kaukasiassa ja Puolan tsaarikunnassa. Sellaisia seikkailuja ja kohtauksia! Hän puhui kovalla äänellä ja oli samalla niin kummastuneen näköinen, että saattoi luulla hänen valehtelevan. Kaiken lisäksi hän puhuessaan hengitti Andrei Jefimitshin kasvoihin ja nauraa hohotti hänen korvaansa. Se kiusasi tohtoria ja esti häntä keskittämästä ajatuksiaan. Rautatiellä he säästäväisyyssyistä matkustivat kolmannessa luokassa, tupakoitsemattomien vaunussa. Matkustajat olivat puoleksi puhtaita. Mihail Averjanitsh oli pian tutustunut jokaiseen ja siirtyen penkistä toiseen puhui kovalla äänellä, että näillä kiusallisilla rautateillä ei pitäisi matkustaa. Petkutusta ja peijausta joka puolella! Toista on ratsastaa: pyyhkäiset päivässä sata virstaa ja tunnet itsesi terveeksi ja virkuksi. Ja katovuodet meillä johtuvat siitä, että Pinskin suot kuivatettiin. Kaikkialla vallitsee hirveä epäjärjestys. Hän kiivastui, puhui äänekkäästi eikä antanut toisille suunvuoroa. Hänen taukoamaton lavertelunsa, jota säestivät kovat naurunhohotukset ja vilkkaat eleet, rasitti Andrei Jefimitshiä. -- Kumpikohan meistä kahdesta on mielipuoli? -- ajatteli hän ärtyneenä. -- Minäkö, joka kaikilla tavoin koetan olla häiritsemättä matkustajia, vaiko tuo itsekäs mies, joka uskoo olevansa viisaampi ja henkevämpi kaikkia muita eikä senvuoksi anna kenellekään rauhaa? Moskovaan tultua Mihail Ävarjanitsh otti ylleen olkaimettoman sotilaspukunsa, käyttäen punareunuksisia housuja. Kadulla hänellä oli sinelli ja päässään upseerin lakki, ja sotamiehet tekivät hänelle kunniaa. Andrei Jefimitshistä tuntui nyt, että hänen seuralaisensa oli kaikesta ennen omaksumastaan herrasmaisuudesta kuluttanut pois kaiken hyvän ja säilyttänyt vain kaiken ruman. Hän tahtoi itseään palveltavan silloinkin kun se oli aivan tarpeetonta. Tulitikkuja oli pöydällä hänen edessään, ja hän näki ne, mutta kuitenkin huusi tarjoilijaa tuomaan tulitikkuja; hän ei ujostellut näyttäytyä hotellipalvelijattarelle alusvaatteissaan; kaikkia lakeijoja eroituksetta, vanhuksiakin, hän sinutteli ja suuttuessaan haukkui heitä hölmöiksi ja pölkkypäiksi. Se oli Andrei Jefimitshin mielestä kyllä herrasmaista, mutta rumaa. Ensi työkseen Mihail Averjanitsh vei ystävänsä Iverskajan kappeliin. Hän rukoili kiihkeästi, lyöden otsaansa maahan kyynelet silmissä, ja lopetettuaan huokasi syvään ja sanoi: "Vaikka ei uskokaan, tuntuu kuitenkin ikäänkuin rauhoittuvansa, kun rukoilee. Polvistukaa tekin, ystäväni." Andrei Jefimitsh joutui hämilleen ja polvistui pyhänkuvan eteen, ja Mihail Averjanitsh työnsi huulensa suppuun ja rukoili kuiskaten, ja taas hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Sitten he menivät Kremliin, jossa katselivat, jopa sormin koettelivat n.s. tsaaritykkiä ja tsaarikelloa, ihailivat näköalaa, joka levisi Moskva-joen takana, pistäytyivät Vapahtajankirkossa ja Rumjantsev-museossa. Päivällistä he söivät Tiestovissa. Mihail Averjanitsh silmäili kauan ruokaluetteloa, silitteli poskipartaansa ja virkkoi kuin herkkusuu, joka on tottunut liikkumaan ravintoloissa kuin kotonaan: "Katsotaanpas, enkelini, mitä teillä on tarjottavana!" XIV. Tohtori käveli, katseli, söi, joi, mutta hänellä oli vain yksi tunne: suuttumus Mihail Averjanitshia kohtaan. Hän olisi tahtonut levähtää ystävänsä seurasta, paeta häntä, lymytä, mutta ystävä piti velvollisuutenaan olla päästämättä häntä hetkeksikään luotaan ja hankkia hänelle mahdollisimman paljon hauskutuksia. Kun ei ollut mitään katseltavaa, huvitti hän tohtoria jutuillaan. Andrei Jefimitsh kesti kaksi päivää, mutta ilmoitti kolmantena ystävälleen olevansa sairas ja tahtovansa jäädä kotiin koko päiväksi. Ystävä vastasi, että siinä tapauksessa hänkin jää. Täytyykin tosiaan hiukan levähtää, muuten eivät jalat kannata. Andrei Jefimitsh kävi pitkäkseen sohvalle, kasvot seinään päin, ja kuunteli hammasta purren ystäväänsä, joka innokkaasti vakuutti, että Ranska ennemmin tahi myöhemmin murskaa Saksan, että Moskovassa on tavattoman paljon lurjuksia ja ettei hevosen kykyjä voi päättää sen ulkomuodosta. Tohtorin korvissa alkoi humista, sydän alkoi tykyttää ankarammin, mutta hienotunteisuudesta hän ei rohjennut pyytää ystäväänsä menemään ulos tahi olemaan vaiti. Onneksi Mihail Averjanitshia alkoi ikävystyttää huoneessa istuminen, ja hän lähti päivällisen jälkeen jaloittelemaan. Yksin jäätyään Andrei Jefimitsh antautui levontunteen valtaan. Kuinka suloista on maata liikkumatta sohvalla ja tietää olevansa yksin huoneessa! Todellinen onni on mahdoton ilman yksinäisyyttä. Langennut enkeli oli uskoton Jumalalle luultavasti siksi, että toivoi yksinäisyyttä, jota enkelit eivät saa nauttia. Andrei Jefimitsh tahtoi ajatella kaikkea viime päivinä kuulemaansa ja näkemäänsä, mutta Mihail Averjanitsh ei poistunut hänen ajatuksistaan. -- Hänhän otti lomaa ja lähti kanssani ystävyydestä, jalomielisyydestä, -- ajatteli tohtori kiusaantuneena. -- Ei ole mitään pahempaa kuin tämä ystävällinen holhous. Kyllähän hän on hyväsydäminen, jalomielinen ja aika iloveikko, mutta kuitenkin ikävä ihminen. Sietämättömän ikävä. Näkyy siis olevan ihmisiä, jotka aina puhuvat vain älykkäitä sanoja, mutta kuitenkin tuntuu, että he ovat typeriä. Seuraavana päivänä Andrei Jefimitsh taas sanoi olevansa sairas eikä poistunut huoneestaan. Hän makasi kasvot sohvanselkään päin ja kärsi, kun ystävä koetti hauskuttaa häntä kertomuksillaan, ja tunsi lepoa, milloin toinen oli poissa. Hän oli vihoissaan itselleen siitä, että oli lähtenyt matkalle, ja ystävälleen, joka kävi joka päivä yhä kielevämmäksi ja hilpeämmäksi; hänen oli mahdotonta ohjata ajatuksiaan vakaville, yleville aloille. -- Nyt minua koettelee todellisuus, josta Ivan Dmitritsh puhui, -- ajatteli hän suuruksissaan heikkoudelleen. -- Mutta mitä turhia... Palaan kotiin, ja kaikki käy taas entiseen tapaansa... Pietarissa sama juttu: hän ei päiväkausiin poistunut huoneestaan, makasi sohvalla ja nousi jalkeille vain juodakseen olutta. Mihail Averjanitsh hoputti kaiken aikaa matkustamaan Varsovaan. "Rakas ystävä, mitäpä minä sinne?" esteli Andrei Jefimitsh rukoilevalla äänellä. "Matkustakaa yksin ja antakaa minun lähteä kotiin! Olkaa niin ystävällinen!" "Ei missään nimessä!" vastasi Mihail Averjanitsh. "Se on hurmaava kaupunki. Siellä minä olen viettänyt elämäni viisi onnellisinta vuotta!" Andrei Jefimitshillä ei ollut tarpeeksi mielenlujuutta pysyäkseen päätöksessään, hän rohkaisi mielensä ja lähti Varsovaan. Sielläkään hän ei mennyt mihinkään huoneestaan, makasi vain sohvalla ja oli vihoissaan itselleen, ystävälleen ja palvelijoille, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät ymmärtämästä venäjänkieltä, ja Mihail Averjanitsh, kuten tavallisesti, reippaana ja iloisena, kuljeskeli aamusta iltaan pitkin kaupunkia ja etsi vanhoja tuttaviaan. Usein hän oli poissa koko yön. Erään yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt kuka ties missä, hän palasi varhain aamulla tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, punaisena ja hiukset epäjärjestyksessä. Hän käveli hyvän aikaa nurkasta nurkkaan, murahdellen itsekseen jotakin, sitten hän pysähtyi ja sanoi: "Kunnia ennen kaikkea!" Käveltyään vielä hetkisen, hän tarttui käsin päähänsä ja lausui traagillisella äänensävyllä: "Niin, kunnia ennen kaikkea! Olkoon kirottu se hetki, jolloin ensi kerran johtui mieleeni lähteä tähän Babyloniin! Rakas ystävä", sanoi hän, kääntyen tohtoriin, "halveksikaa minua: olen hävinnyt pelissä! Antakaa minulle viisisataa ruplaa!" Andrei Jefimitsh otti esille viisisataa ruplaa ja antoi ne ystävälleen sanaakaan sanomatta. Tämä, yhä vielä tulipunaisena häpeästä ja kiukusta, lausui epäselvästi jonkin hyödyttömän valan, pani lakin päähänsä ja lähti. Palattuaan parin tunnin päästä hän heittäytyi nojatuoliin, huokasi äänekkäästi ja virkkoi: "Kunnia on pelastettu! Ja nyt matkaan, ystäväni! En tahdo enää minuutiksikaan jäädä tähän kirottuun kaupunkiin. Roistot! Itävaltalaiset vakoojat!" Kun ystävykset palasivat omaan kaupunkiinsa, oli jo marraskuu, ja kadut olivat paksun lumen peitossa. Andrei Jefimitshin viran oli ottanut tohtori Hobotov; hän asui vielä vanhassa asunnossaan odottaen, milloin Andrei Jefimitsh palaa ja tyhjentää sairaalarakennuksessa olevan huoneistonsa. Ruma nainen, jota hän sanoi keittäjättärekseen, asui jo eräässä kylkirakennuksessa. Kaupungissa kerrottiin uusia sairaalajuoruja. Tiedettiin, että ruma nainen oli riitaantunut katsastusmiehen kanssa ja että tämä oli ryöminyt polvillaan hänen edessään, pyytäen anteeksi. Andrei Jefimitshin oli ensi päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen etsittävä itselleen asunto. "Rakas ystävä", sanoi postimestari hänelle ujosti, "suokaa anteeksi tungetteleva kysymys: millaiset varat teillä on?" Andrei Jefimitsh laski vaieten rahansa ja vastasi: "Kahdeksankymmentäkuusi ruplaa." "En sitä kysynyt", huomautti Mihail Averjanitsh hämmentyneenä, ymmärtämättä tohtoria. "Kysyn, kuinka suuri on yleensä omaisuutenne?" "Johan sanoin: kahdeksankymmentäkuusi ruplaa... Mitään muuta minulla ei ole." Mihail Averjanitsh piti tohtoria rehellisenä ja jalona ihmisenä, mutta oli kuitenkin epäillyt hänellä olleen pääomaa, ainakin parikymmentä tuhatta. Nyt, kuullessaan, että Andrei Jefimitsh oli suorastaan keppikerjäläinen, ettei hänellä ollut varoja elämiseen, hän äkkiä purskahti itkemään ja syleili ystäväänsä. XV. Andrei Jefimitsh asui pienessä kolmi-ikkunaisessa talossa, jonka omisti Bielova-niminen vaimo. Siinä oli ainoastaan kolme huonetta, paitsi keittiötä. Niistä oli Andrei Jefimitsh vuokrannut kaksi, joiden ikkunat olivat kadulle päin, ja kolmannessa ynnä keittiössä asuivat Darjushka ja emäntä kolmen lapsensa kanssa. Emännän luo tuli toisinaan yöksi hänen rakastajansa, humalainen talonpoika, joka metelöi yöllä ja saattoi lapset ja Darjushkan kauhun valtaan. Kun hän tuli ja istuuduttuaan keittiöön alkoi vaatia viinaa, kävi kaikille olo tukalaksi, ja tohtori otti itkevät lapset sääliväisyydestä luokseen ja sijoitti heidät omaan huoneeseensa lattialle, tuntien siitä suurta tyydytystä. Hän nousi tapansa mukaan kello kahdeksan ja juotuaan teensä istuutui lukemaan vanhoja kirjoja ja aikakauslehtiä. Uusien ostamiseen hänellä ei enää ollut rahaa. Sekö, että kirjat olivat vanhoja, vai kenties olosuhteiden muutos oli syynä, mutta hän ei enää voinut syventyä luettavaansa, ja se rasitti häntä, jottei olisi ollut joutilaana, alkoi hän laatia tarkkaa luetteloa kirjoistaan ja liimasi pieniä paperilippuja niiden selkiin, ja tämä koneellinen, puuhakas työ tuntui hänestä huvittavammalta kuin lukeminen. Yksitoikkoinen hääriminen nukutti jollakin käsittämättömällä tavalla hänen ajatuksensa, hän ei ajatellut mitään, ja aika kului nopeasti. Olipa hänestä hauska istua keittiössäkin kuorimassa Darjushkan kanssa perunoita tahi siivoamassa tattarisuurimoita. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän kävi kirkossa. Hän seisoi seinän vieressä, kuunnellen silmät ummessa laulua, ja ajatteli isäänsä, äitiään, yliopistoa, uskontoja; hänen mielensä oli levollinen, surullinen, ja poistuessaan kirkosta hän oli pahoillaan, että jumalanpalvelus päättyi niin pian. Hän kävi kaksi kertaa sairaalassa, jutellakseen Ivan Dmitritshin kanssa. Mutta tämä oli kummallakin kerralla tavattoman kiihtynyt ja äreä; hän pyysi saada olla rauhassa, oli jo aikoja sitten kyllästynyt tyhjään laverteluun ja sanoi pyytävänsä kirotuilta, katalilta ihmisiltä vain yhtä palkintoa kaikista kärsimyksistään -- koppivankeutta. Vai kiellettäisiinkö sekin häneltä? Kun Andrei Jefimitsh kummallakin kerralla lähtiessään sairaalasta toivotti hänelle hyvää yötä, niin hän vain karkeasti murahti: "Painu hornaan!" Eikä Andrei Jefimitsh tiennyt, menisikö vielä kolmannen kerran. Ja mennä halutti. Ennen Andrei Jefimitsh päivällisen jälkeen käveli pitkin huoneitaan ja mietiskeli; nyt hän päivällisen ja iltateen välillä makasi sohvalla kasvot seinään päin ja antautui kaikenlaisten tyhjänpäiväisten ajatusten valtaan, joita ei mitenkään voinut karkoittaa. Häntä katkeroitti se, ettei hänelle oltu yli kaksikymmenvuotisen palveluksen jälkeen annettu eläkettä eikä edes lahjapalkkiota. Tosinhan hän ei ollut palvellut tunnollisesti, mutta eläkkeenhän saavat kaikki virkamiehet eroituksetta, olkoon tunnollisuuden laita niin tai näin. Onhan nykyaikainen oikeudenmukaisuus juuri sellaista, että virka-arvoilla, ritarimerkeillä ja eläkkeillä ei palkita siveellisiä ominaisuuksia ja kykyjä, vaan palvelus yleensä, olipa se ollut millainen hyvänsä. Miksi juuri hänen täytyisi olla ainoa poikkeus? Rahaa hänellä ei ollut kopeekkaakaan. Häntä hävetti kulkea kauppapuodin ohi ja katsoa emäntään. Oluesta hän oli jo velkaa kolmekymmentäkaksi ruplaa. Darjushka möi kaikessa hiljaisuudessa vanhoja vaatteita ja kirjoja ja valehteli emännälle, että tohtori pian saa paljon rahaa. Hän oli suutuksissaan itselleen siitä, että oli tuhlannut matkakustannuksiinsa tuhannen ruplaa vanhoja säästöjä. Kuinka tarpeen se summa nyt olisikaan! Häntä suututti, etteivät ihmiset antaneet hänen olla rauhassa. Hobotov piti velvollisuutenaan käydä silloin tällöin tervehtimässä sairasta virkaveljeään. Hänessä oli kaikki Andrei Jefimitshille vastenmielistä: pulleat kasvot, epämiellyttävä, alentuva puhetapa, sana "virkaveli", pitkävartiset saappaat; epämiellyttävintä kaikesta oli se, että hän piti velvollisuutenaan koettaa parantaa Andrei Jefimitshiä ja luuli voivansa sen todella tehdäkin. Jokaisella käynnillään hän toi mukanaan pullon bromihappoista kalia ja rabarberipillereitä. Mihail Averjanitsh niinikään piti velvollisuutenaan käydä tervehtimässä ystäväänsä ja hauskuttaa häntä. Hän tuli Andrei Jefimitshin luo joka kerta teeskennellyn hilpeänä, nauroi väkinäisesti ja vakuutteli, että tohtori tänään näyttää erinomaisen hyvinvoivalta ja alkaa, Jumalan kiitos, parantua, ja tästä saattoi päättää, että hän piti ystävänsä tilaa toivottomana. Hän ei vielä ollut maksanut Varsovassa lainaamiaan rahoja, ja häntä hävetti; hän oli jännittynyt ja senvuoksi koetti nauraa äänekkäämmin ja jutella mahdollisimman sukkelasti. Hänen kaskunsa ja juttunsa näyttivät loppumattomilta ja vaivasivat sekä Andrei Jefimitshiä että häntä itseään. Hänen läsnäollessaan Andrei Jefimitsh tavallisesti makasi sohvalla, kasvot seinään päin, ja kuunteli hampaitaan kiristäen hänen juttujaan; hän tunsi sielunsa peittyvän vaahtokerroksen alle, ja vaahto tuntui Mihail Averjanitshin jokaisen käynnin jälkeen yhä kohoavan ja ikäänkuin tunkeutuvan kurkkuun. Karkoittaakseen nuo joutavat tunteet hän koetti ajatella, että hänen itsensä, Hobotovin, Mihail Averjanitshin ja kaikkien muiden on ennemmin tahi myöhemmin hävittävä olemasta jättämättä pienintäkään jälkeä luontoon. Jos miljoonan vuoden päästä joku henki liitää avaruudessa maapallon ohi, ei se näe muuta kuin savea ja alastomia kallioita. Kaikki -- kulttuurikin, siveyslaitkin -- häviää eikä kasva edes takkiaisia. Mitäpä merkitseekään se, että täytyy hävetä kauppiaan edessä, taikka tuo mitätön Hobotov, Mihail Averjanitshin rasittava ystävyys? Kaikki se on vain joutavaa turhuutta. Mutta sellaiset ajatukset eivät enää auttaneet. Tuskin hän ehti loihtia silmiinsä maapallon miljoonan vuoden päästä, kun jonkun alastoman kallion takaa ilmestyi Hobotov pitkävartisissa saappaissaan tahi väkinäisesti nauraa hohottava Mihail Averjanitsh, vieläpä kuului häveliäs mutinakin: "Sen varsovalaisen velan maksan näinä päivinä, ystäväni... Aivan varmasti." XVI. Kerran Mihail Averjanitsh tuli päivällisen jälkeen, kun Andrei Jefimitsh taas makasi sohvallaan. Silloin sattui Hobotovkin tulemaan samaan aikaan bromihappoisine kalineen. Andrei Jefimitsh nousi raskaasti, istuutui ja nojasi molemmin käsin sohvaan. "Tänään, ystäväni", alkoi Mihail Averjanitsh, "teillä on paljon parempi väri kasvoissanne kuin eilen. Voimistutte päivä päivältä. Rautainen mies, totta totisesti!" "Jo onkin aika parantua, virkaveli", sanoi Hobotov haukotellen. "Kai teitä itseännekin jo kyllästyttää tämän virren vetäminen." "Ja parannummekin!" virkkoi Mihail Averjanitsh iloisesti. "Vielä vaikka sata vuotta eletään! Niinpä niin!" "Ellei juuri sataa, niin parikymmentä vielä kestätte", lohdutti Hobotov. "Ei mitään huolen syytä, virkaveli... Kyllä te vielä näytätte..." "Kyllä me vielä näytämme!" huudahti Mihail Averjanitsh nauraen ja läjäytti kämmenellään ystäväänsä polvelle. "Me vasta näytämme! Ensi kesänä, jos Jumala suo, painumme Kaukasiaan ja ratsastamme sen joka kolkan läpi -- hop, hop, hop! Ja kun Kaukasiasta palaamme, niin emmeköhän vielä tanssi häitä!" Mihail Averjanitsh iski viekkaasti silmää. "Naitamme teidät, ystäväni... naitamme..." Andrei Jefimitsh tunsi äkkiä, että hänelle kohosi kuohu kurkkuun; hänen sydämensä tykytti ankarasti. "Tämä on typerää!" huudahti hän, nousten nopeasti ja mennen ikkunan luo. "Ettekö itse käsitä, että puhutte järjettömiä?" Hän aikoi jatkaa leppeästi ja kohteliaasti, mutta puristi vastoin tahtoaankin kätensä nyrkkiin ja kohotti ne ilmaan. "Jättäkää minut rauhaan", huusi hän oudolla äänellä, käyden tulipunaiseksi kasvoiltaan ja vapisten kauttaaltaan. "Ulos! Tiehenne molemmat!" Mihail Averjanitsh ja Hobotov nousivat ja tuijottivat häneen aluksi ihmeissään, sitten peloissaan. "Tiehenne molemmat!" huusi Andrei Jefimitsh. "Typerät ihmiset! Tylsät ihmiset! En kaipaa kenenkään ystävyyttä enkä sinun lääkkeitäsi, typerä ihminen! Järjettömät! Lurjukset!" Hobotov ja Mihail Averjanitsh katsahtivat ällistyneinä toisiinsa, peräytyivät ovelle ja hävisivät eteiseen. Andrei Jefimitsh sieppasi pullon, jossa oli bromihappoista kalia, ja lennätti sen heidän jälkeensä; pullo sattui kynnykseen ja meni helähtäen sirpaleiksi. "Painukaa hornan kattilaan!" karjui hän itkevällä äänellä, juosten eteiseen. "Hiiteen!" Vieraiden mentyä Andrei Jefimitsh, vapisten kuin horkassa, heittäytyi sohvalle ja hoki: "Typerät, järjettömät!" Tyynnyttyään hän ennen kaikkea tuli ajatelleeksi, että Mihail Averjanitsh parkaa nyt varmaankin hirveästi hävettää, surettaa, ja että koko tuo äskeinen kohtaus oli jotakin kauheaa. Sellaista ei ollut milloinkaan ennen tapahtunut. Missä hänen järkensä oli ollut, missä tahdikkuus? Missä ymmärrys, filosofinen tyyneys? Tohtori ei saanut koko yönä nukuttua häpeältä ja suuttumukselta itseään kohtaan, ja aamulla kello kymmenen tienoissa hän meni postitoimistoon ja pyysi postimestarilta anteeksi. "Älkäämme muistelko menneitä asioita", vastasi heltynyt postimestari huoahtaen ja puristi lujasti hänen kättään. "Joka vanhoja mainitsee, siltä silmä puhki. Ljubavkin!" huusi hän äkkiä niin kovalla äänellä, että postinkantajat ja yleisö hätkähtivät. "Tuo tänne tuoli. Ja sinä siinä, odota!" karjaisi hän akalle, joka ojensi hänelle ristikon takaa kirjettä. "Etkö näe, ettei minulla ole aikaa? Älkäämme vanhoja muistelko", jatkoi hän lempeästi, kääntyen Andrei Jefimitshin puoleen. "Istukaa, tehkää niin hyvin, ystäväiseni." Hän silitteli hetken aikaa vaieten polviaan ja sanoi sitten: "Minun ei juolahtanut mieleenikään suuttua teihin. Ymmärränhän minä, ettei sairaudelle voi mitään. Teidän eilinen kohtauksenne säikähdytti meitä, ja me puhuimme senjälkeen kauan teistä. Rakas ystävä, miksi ette koeta todenteolla hoitaa itseänne? Kuinka voikin siten menetellä? Suokaa anteeksi ystävän avomielisyys", kuiskasi Mihail Averjanitsh, "te asutte tavattoman epäsuotuisissa oloissa: ahtaassa, epäsiistissä asunnossa vailla hoitoa, vailla varoja terveytenne hoitamiseen... Hyvä rakas ystävä, me rukoilemme kaikesta sydämestämme teitä, tohtori ja minä, seuratkaa neuvoamme: menkää sairaalaan! Siellä saatte terveellistä ravintoa, hoitoa, siellä teidät voidaan parantaa. Jevgeni Fjodoritsh, vaikkakin meidän kesken puhuen epähieno tavoiltaan, on taitava tehtävissään, ja häneen voi täydellisesti luottaa. Hän lupasi minulle ottaa teidät hoitoonsa." Andrei Jefimitshiä liikuttivat postimestarin vilpitön osanotto ja kyynelet, jotka äkkiä tipahtivat tämän poskille. "Kunnioitettu ystäväni, älkää uskoko!" kuiskasi hän, pannen käden sydämelleen. "Älkää uskoko heitä! Se on petosta! Koko tautini on siinä, että kahdenkymmenen vuoden aikana olen tavannut yhden ainoan järkevän ihmisen koko tässä kaupungissa, ja hänkin on mielipuoli. Minussa ei ole mitään tautia, olen vain joutunut noidutun piirin sisään, josta ei voi päästä pois. Minusta on kaikki yhdentekevää, olen valmis kaikkeen." "Menkää sairaalaan, ystäväni." "Yhdentekevää, vaikkapa hautaan." "Luvatkaa, ystäväiseni, että kaikessa noudatatte Jevgeni Fjodoritshin neuvoja." "No, olkoon, lupaan sen. Mutta toistan vieläkin, ystäväni, minä olen joutunut noiduttuun piiriin. Nyt kaikki, yksinpä ystävieni vilpitön osanottokin, pyrkii vain yhteen -- tuhoamaan minut. Minä sorrun ja uskallan sen myöntää itselleni!" "Rakas ystävä, kyllä te paranette." "Miksi puhua sellaista?" sanoi Andrei Jefimitsh ärtyisesti. "Harva ihminen ei ole lopun lähestyessä kokenut samaa kuin minä nyt. Kun teille sanotaan, että teillä on jotakin sentapaista kuin pilaantuneet munuaiset tahi laajentunut sydän, ja te rupeatte parantelemaan itseänne, tahi kun sanotaan, että olette mielisairas tahi rikollinen, kun, sanalla sanoen, teihin äkkiä aletaan kiinnittää huomiota, niin tietäkää, että olette joutunut noiduttuun piiriin, josta ette enää pääse pois. Pyritte ulos, mutta sotkeudutte vain entistä pahemmin. Silloin ei auta muu kuin tyytyä kohtaloonne, sillä mitkään inhimilliset voimat eivät teitä enää pelasta. Siltä minusta tuntuu." Sillä välin oli ristikon taakse kerääntynyt yleisöä. Ollakseen häiritsemättä Andrei Jefimitsh nousi ja jätti hyvästi postimestarille. Mihail Averjanitsh vaati häntä vielä kerran kunniasanallaan lupaamaan mennä sairaalaan ja saattoi häntä sitten ulko-ovelle. Samana päivänä iltapuolella Andrei Jefimitshin luo tuli odottamatta Hobotov, yllään lyhyt turkki ja jalassa pitkävartiset saappaat, ja sanoi sellaisella äänensävyllä, kuin eilen ei olisi mitään tapahtunut: "Tulen luoksenne asioissa, virkaveli. Ettekö tahdo tulla kanssani katsomaan erästä sairasta?" Arvellen, että Hobotov tahtoi virkistyttää häntä kävelyllä tahi todenteolla antaa hänelle tilaisuuden ansaita jotakin, Andrei Jefimitsh pukeutui ja meni hänen kanssaan kadulle. Hän oli iloissaan voidessaan jollakin tavoin hyvittää eilisen hairahduksensa ja sopia ja kiitti sydämessään Hobotovia, joka ei puolella sanalla vihjaissut edellisen päivän tapauksiin ja nähtävästi tahtoi säästää häntä. Hänenlaiseltaan sivistymättömältä ihmiseltä oli vaikea odottaa niin suurta hienotunteisuutta. "Missä teidän potilaanne on?" kysyi Andrei Jefimitsh. "Sairaalassa. Minun on jo kauan tehnyt mieleni näyttää häntä teille... Kerrassaan mielenkiintoinen tapaus." He menivät sairaalan pihaan ja sivuuttaen päärakennuksen suuntasivat askelensa siihen kylkirakennukseen, jossa mielisairaat olivat. Ja koko ajan he jostakin syystä olivat vaiti. Heidän astuessaan eteiseen Nikita tapansa mukaan ponnahti pystyyn ryysyläjältä ja suoristausi. "Eräällä potilaalla täällä on pahanlainen vika keuhkoissa", sanoi Hobotov puoliääneen, astuessaan Andrei Jefimitshin kanssa sairastupaan. "Odottakaahan täällä hetkinen, käyn noutamassa stetoskoopin. Tulen kohta takaisin." Ja niin hän meni. XVII. Alkoi jo hämärtää. Ivan Dmitritsh makasi vuoteellaan pää pieluksiin haudattuna; halvaantunut istui liikkumatta, itkien hiljaa ja liikutellen huuliaan. Paksu talonpoika ja entinen postinlajittelija nukkuivat. Oli hiljaista. Andrei Jefimitsh istui Ivan Dmitritshin vuoteen reunalle ja odotti. Noin puoli tuntia kului ja Hohotovin sijasta tuli Nikita, tuoden kainalossaan mekon, alusvaatekerran ja parin tohveleita. "Olkaa niin hyvä ja pukeutukaa, teidän jalosukuisuutenne", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Tulkaa tänne päin, tässä on teidän vuoteenne", lisäksi hän, näyttäen tyhjää, nähtävästi äsken tuotua vuodetta. "Älkää huoliko, kyllä vielä parannutte, Herra suokoon." Andrei Jefimitsh ymmärsi nyt kaikki. Meni sanaakaan sanomatta Nikitan osoittaman vuoteen luo ja istuutui sen reunalle; nähdessään Nikitan yhä odottavan hän riisuutui ihan alastomaksi, vaikka hävetti. Sitten hän pukeutui sairaalavaatteisiin; alushousut olivat liian lyhyet, paita oli pitkä, ja mekko haiskahti savustetulta kalalta. "Kyllä parannutte, jos Herra suo", toisti Nikita. Hän keräsi Andrei Jefimitshin vaatteet kainaloonsa ja poistui, sulkien oven jälkeensä. Yhdentekevää... -- ajatteli Andrei Jefimitsh, kietoutuen häpeillen mekkoonsa ja tuntien olevansa vangin näköinen nykyisessä puvussaan. -- Yhdentekevää... yhdentekevää, olipa ylläni hännystakki tahi virkapuku tahi tämä mekko... Mutta kello? Entä muistikirja, joka oli povitaskussa? Ja savukkeet? Mihin Nikita oli vienyt hänen vaatteensa? Mitäpä niistä, eihän hänen enää koko lopun elämänsä aikana tarvitsisi käyttää housuja, liivejä tai saappaita. Ensi aluksi tuo kaikki tuntui omituiselta, suorastaan käsittämättömältä. Andrei Jefimitsh oli yhä vielä varma siitä, ettei Bielovan talolla ja kuudennella osastolla ollut minkäänlaista eroa, että koko maailman meno oli joutavaa ja tyhjää hosumista, mutta sittenkin hänen kätensä vapisivat, jaloissa oli kylmiä väreitä, ja hänestä tuntui ilkeältä se ajatus, että pian Ivan Dmitritsh herää ja näkee hänenkin olevan puetun sairaalamekkoon. Hän nousi, käveli pitkin huonetta ja istuutui taas. Hän istui puoli tuntia, jopa tunninkin, ja aika tuntui tuskallisen pitkältä; oliko tosiaan mahdollista elää täällä päiviä, viikkoja, jopa vuosia, kuten nuo ihmiset? Hän istui, käveli, istuutui uudelleen; astui ikkunan ääreen ja katseli ulos ja taas käveli nurkasta nurkkaan. Mutta sitten? Eikö muuta kuin yhä vain istua kuin puujumala ja ajatella? Ei, se ei sentään liene mahdollista! Andrei Jefimitsh heittäytyi makuulle, mutta nousi heti uudestaan ja pyyhki otsalta kylmää hikeä hihallaan ja tunsi, että hänen kasvoihinsa oli tullut savustetun kalan haju. Hän alkoi taas kävellä. "Tässä on tapahtunut jokin väärinkäsitys", murahteli hän itsekseen, levittäen kätensä neuvottoman näköisenä. "Minun täytyy selittää, tämä on väärinkäsitys..." Nyt Ivan Dmitritsh heräsi. Nousi istumaan ja nojasi kasvojaan nyrkkeihinsä. Sylkäisi. Katsahti sitten laiskasti tohtoriin eikä aluksi näyttänyt käsittävän mitään, mutta pian hänen unisille kasvoilleen levisi ilkeä ja pilkallinen ilme. "Ahaa, ystäväiseni, teidätkin on tuotu tänne!" huudahti hän nukkumisesta vielä käheällä äänellä, siristäen toista silmäänsä. "Erittäin ilahduttavaa! Ennen te imitte verta muista, nyt teistä itsestänne imetään. Mainiota!" "Tässä lienee jokin väärinkäsitys..." virkkoi Andrei Jefimitsh, pelästyen Ivan Dmitritshin ääntä, kohautti olkapäitään ja toisti: "Jokin väärinkäsitys..." Ivan Dmitritsh sylkäisi taas ja laskeutui pitkäkseen. "Kirottu elämä!" murahti hän. "Ja sehän tässä on katkeraa ja suututtavaa, ettei tämä elämä pääty kärsimysten palkitsemiseen, hyveen riemuvoittoon, kuten oopperoissa, vaan kuolemaan; rengit tulevat ja raahaavat raadon käsistä ja jaloista kellariin. Uh! Mutta mitäpä siitä... Saammehan sitten tulevassa elämässä iloita... Minäpä laskeudun sieltä haamuna tänne ja pelottelen näitä roistoja. Pelotan harmaapäisiksi." Moiseika palasi saalistusretkeltään ja tohtorin nähdessään ojensi kätensä: "Anna kopeekka!" XVIII. Andrei Jefimitsh meni taas ikkunan luo ja katseli ulos. Oli jo pimeä. Oikealla kohosi kylmä, punainen kuu taivaanrannalle. Lähellä sairaalan aitaa, korkeintaan sadan sylen päässä siitä, näkyi korkea, valkoinen rakennus, jota ympäröi kivimuuri. Se oli vankila. -- Siinäpä nyt näet todellisuuden! -- ajatteli Andrei Jefimitsh, ja häntä kammotti. Kaikki häntä kauhisti, kuu, vankila, aidan harjalla törröttävät naulat, luujauhotehtaan kaukainen loimu. Hän kääntyi ja näki miehen, jonka rintaa koristivat välkkyvät tähdet ja ritarimerkit ja joka hymyili ja iski viekkaasti silmää. Sekin häntä kammotti. Andrei Jefimitsh koetti vakuuttaa itselleen, ettei kuussa eikä vankilassa ole mitään erikoista, että tervejärkisetkin ihmiset pitävät ritarimerkkejä ja että kaikki ajan tullen lahoaa ja maatuu, mutta äkkiä hänet valtasi epätoivo. Hän tarttui molemmin käsin ikkunan edessä olevaan ristikkoon ja ravisti sitä voimainsa takaa. Vahva ristikko ei taipunut. Sitten hän, hälventääkseen kauhuntunnettaan, poistui ikkunan luota ja istuutui Ivan Dmitritshin vuoteen reunalle. "Mieleni on masentunut, ystäväiseni", mutisi hän vavisten ja pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan. "Masentunut..." "Ruvetkaa filosofoimaan", vastasi Ivan Dmitritsh pilkallisesti. "Hyvä Jumala, hyvä Jumala... Niinpä niin... Tehän muistaakseni väititte, että Venäjällä ei ole filosofiaa, mutta sittenkin filosofoivat kaikki, pienimmätkin. Mutta ei pienten filosofoiminen vahingoita ketään", jatkoi Andrei Jefimitsh sellaisella äänellä kuin olisi ollut valmis itkemään. "Miksi tuo vahingoniloinen hymy, ystäväni? Ja miksi pieneläjät eivät filosofoisi, kun heidän elämänsä on epätyydyttävä? Onko se laitaa, että älykkäällä, sivistyneellä, vapautta rakastavalla miehellä, Jumalan kuvalla ei ole muuta neuvoa kuin mennä lääkäriksi likaiseen, tyhmään kaupunkirähjään ja viettää koko elämänsä lääkerasioiden, iilimatojen ja sinappilaastarien parissa! Puoskaroimista, alhaisuutta, typeryyttä! Hyvä Jumala!" "Puhutte järjettömyyksiä. Jos lääkärintoimi oli teille vastenmielinen, niin olisittehan voinut ruveta vaikka ministeriksi." "Minnekään en olisi päässyt. Heikkoja me olemme, ystäväiseni... Olin välinpitämätön, järkeilin kylmästi ja terveesti, eikä elämän tarvinnut kuin hiukan tuntuvammin töytäistä minua, kun jo masennuin kokonaan... tarmoa puuttuu... Heikkoja me olemme, heikkoja ja vaivaisia... Te myöskin, ystäväni. Te olette älykäs, jaloluontoinen, imitte jo äitinne rinnoista jaloja aatteita, mutta tuskin jouduitte elämään, kun jo väsyitte ja sairastuitte... Heikkoja, heikkoja!" Pelon ja katkeruuden tunteen lisäksi alkoi Andrei Jefimitshiä illan tultua vaivata itsepintaisesti vielä jokin muukin. Lopuksi hän ymmärsi kaipaavansa tupakkaa ja olutta. "Poistun hetkiseksi, ystäväni", sanoi hän. "Käyn sanomassa, että toisivat valoa... En voi olla näin pimeässä... en kestä..." Andrei Jefimitsh meni ovelle ja avasi sen, mutta Nikita hypähti heti hänen eteensä sulkien häneltä tien. "Minne nyt! Ei saa mennä minnekään, ei saa!" sanoi hän. "On jo aika mennä levolle!" "Minä vain hetkeksi, kävelen hiukan pihalla", selitti Andrei Jefimitsh hätäisesti. "Ei, ei, se ei ole sallittua. Kyllähän itse tiedätte." Nikita lennätti oven kiinni ja asettui sitä vastaan selin. "Kenelle siitä on haittaa, jos menen ulos?" kysyi Andrei Jefimitsh kohauttaen olkapäitään. "En ymmärrä sitä. Nikita, minun täytyy päästä ulos!" sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minun täytyy!" "Älkää panko toimeen epäjärjestystä, se ei käy laatuun!" sanoi Nikita ankarasti. "Mitä pirua tämä tietää!" huusi Ivan Dmitritsh ja hypähti vuoteestaan. "Mitä oikeutta hänellä on estää teitä menemästä? Millä oikeudella he meitä täällä pitävät? Laissahan sanotaan selvästi, ettei keneltäkään voida riistää vapautta ilman oikeuden tuomiota! Tämä on väkivaltaa! Mielivaltaa!" "Tietysti mielivaltaa!" huusi Andrei Jefimitsh, jota Ivan Dmitritshin sanat rohkaisivat. "Minun täytyy päästä ulos, täytyy! Hänellä ei ole oikeutta estää! Avaa ovi, etkö kuule!" "Kuuletko, typerä elukka?" huusi Ivan Dmitritsh takoen ovea nyrkeillään, "Avaa ovi, tahi särjen sen. Peto!" "Avaa!" kirkui Andrei Jefimitsh, vavisten koko ruumiiltaan. "Minä käsken!" "Sano vielä jotakin!" vastasi Nikita oven takaa. "Sano vielä!" "Mene edes kutsumaan Jevgeni Fjodoritsh tänne! Sano, että minä pyydän häntä tulemaan... hetkeksi vain!" "Huomenna hän tulee kutsumattakin." "Ei koskaan meitä päästetä täältä!" jatkoi Ivan Dmitritsh. "Meidät mädätetään tänne! Hyvä Jumala, onko todella mahdollista, ettei toisessa maailmassa ole helvettiä ja että nämä roistot saavat tekonsa anteeksi? Missä on oikeus? Avaa ovi, heittiö, minä tukehdun!" huusi hän käheästi ja syöksyi ovea vastaan. "Lyön pääni murskaksi! Murhaajat!" Nikita avasi äkkiä oven, työnsi molemmin käsin ja polvellaan Andrei Jefimitshiä taaksepäin, heilautti kättään ja iski häntä kasvoihin nyrkillään. Andrei Jefimitshistä tuntui, että valtava, suolainen aalto peitti hänet päätä myöten ja lennätti vuoteelle; hän tunsi todella suolan makua suussaan: hampaista luultavasti vuoti verta. Hän huitoi käsillään, ikäänkuin koettaen uida pinnalle, kävi kiinni jonkun vuoteeseen ja tunsi samalla, että Nikita löi häntä kahdesti selkään. Ivan Dmitritsh päästi kovan huudon. Luultavasti häntäkin piestiin. Sitten oli kaikki hiljaista. Kuu valoi kalpeaa valoaan ikkunaristikkojen lävitse, niin että lattialle tuli verkkomainen varjo. Andrei Jefimitshiä kauhistutti; hän laskeutui makuulle, pidätti hengitystään ja odotti tuskan vallassa, että Nikita vieläkin lyö häntä. Hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi työntänyt sirpin hänen ruumiiseensa ja kiertänyt sitä useita kertoja hänen rinnassaan ja vatsassaan. Hän puri pielustaan ja kiristeli hampaitaan kivusta, ja äkkiä hänen aivoissaan kaiken sekasorron keskeltä välähti selvänä kauhea, sietämätön ajatus, että juuri samanlaista tuskaa oli vuosikausia, päivästä päivään, täytynyt kokea noiden ihmisten, jotka nyt kuunvalossa näyttivät mustilta varjoilta. Kuinka oli mahdollista, ettei hän kahdenkymmenen vuoden aikana ollut sitä tiennyt eikä tahtonut tietää? Hän ei käsittänyt kipua, eikä siis ollut syyllinen, mutta omatunto, yhtä myöntymätön ja julma kuin Nikita, ahdisti häntä ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin koko ruumista, kiireestä kantapäihin. Hän ponnahti pystyyn, koetti huutaa voimainsa takaa ja juosta, mennä tappamaan Nikitan, sitten Hobotovin, katsastusmiehen ja välskärin, lopuksi itsensä, mutta rinnasta ei kohonnut ainoatakaan ääntä, eivätkä jalat totelleet; hän oli vähällä tukehtua, repi rinnan kohdalta auki mekon ja paidan ja kaatui tajuttomana vuoteelleen. XIX. Seuraavana aamuna hänen päätään pakotti, korvissa humisi, ja kaikki jäsenet olivat voimattomat. Häntä ei hävettänyt eilisten heikkouksiensa muisteleminen. Hän oli eilen ollut pelkuri, pelännyt kuutakin, ilmaissut vilpittömästi tunteita ja ajatuksia, joita ei aikaisemmin ollut aavistanutkaan itsellään olevan. Niinpä hän esimerkiksi oli puhunut siitä, että filosofoivien pieneläjien toiveita ei tyydytetä. Mutta tänään oli kaikki hänestä yhdentekevää. Hän ei syönyt eikä juonut, vaan makasi liikkumatta, ääneti. -- Yhdentekevää kaikki, -- ajatteli hän, kun häneltä jotakin kysyttiin. -- En viitsi vastata... Samantekevää kaikki. Päivällisen jälkeen tuli Mihail Averjanitsh tuoden neljännesnaulan teetä ja naulan marmelaadia. Darjushkakin tuli ja seisoi lähes tunnin vuoteen vieressä, tylsän surun ilme kasvoillaan. Tohtori Hobotov kävi niinikään hänen luonaan. Toi pullon bromihappoista kalia ja käski Nikitan polttaa jotakin huoneessa, jotta ilma puhdistuisi. Iltapuolella Andrei Jefimitsh sai aivohalvauksen ja kuoli. Aluksi hän tunsi puistattavaa vilua ja kuvotusta; jotakin inhottavaa, mikä tuntui tunkeutuvan koko ruumiiseen, sormiinkin, kohosi vatsasta päätä kohti ja peitti silmät ja korvat. Silmissä alkoi vihertää. Andrei Jefimitsh käsitti, että loppu oli tulossa, ja muisti, että Ivan Dmitritsh, Mihail Averjanitsh ja miljoonat muut uskovat sielun kuolemattomuuteen. Entä jos onkin niin? Mutta hän ei tahtonut kuolemattomuutta ja ajatteli sitä vain silmänräpäyksen. Hirvilauma, tavattoman kauniita ja siroja eläimiä, joista hän oli lukenut eilen, juoksi hänen ohitseen; sitten tarjosi eräs vaimo hänelle kirjettä... Mihail Averjanitsh sanoi jotakin. Sitten kaikki katosi, ja Andrei Jefimitsh nukahti iäksi. Rengit tulivat, tarttuivat häneen käsistä ja jaloista ja kantoivat kappeliin. Siellä hän makasi pöydällä, silmät avoinna, ja yöllä häntä valaisi kuu. Aamulla tuli Sergei Sergeitsh, rukoili hartaasti ristiinnaulitunkuvan edessä ja sulki entisen esimiehensä silmät. Seuraavana päivänä Andrei Jefimitsh haudattiin. Saattoväkenä olivat vain Mihail Averjanitsh ja Darjushka. *** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuudes osasto" *** Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.