Title: Kolttain mailta - Kansatieteellisiä kuvauksia Kuollan-Lapista
Author: Paulaharju, Samuli
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kolttain mailta - Kansatieteellisiä kuvauksia Kuollan-Lapista" ***


KOLTTAIN MAILTA

Kansatieteellisiä kuvauksia Kuollan-Lapista


Kirj.

SAMULI PAULAHARJU



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.



SISÄLLYS:

 1. Kolttain maille.
 2. Suomalaisia uudisasukkaita Kuollan-Lapin sydänmaissa.
 3. Kuollan-Lapin syrjääneistä ja samojeedeista.
 4. Koltat ja heidän tarinansa.
 5. Kolttain asuinpaikat.
 6. Kolttain rakennukset.
 7. Kalastuksesta.
 8. Metsästyksestä.
 9. Poronhoidosta.
10. Porojen varasteleminen.
11. Lampaanhoito.
12. Ruokatalous.
13. Naiset käsitöissä.
14. Miehet askartelemassa.
15. Kesäpäivä koltan asunnolla.
16. Oikeauskoinen koltta.
17. Vanhan uskon peruja.
18. Häätapoja, perinnönjakoja ja perhe-elämää.
19. Lastenhoidosta.
20. Taudit, kuolema ja hautaaminen.
21. Kolttain kielestä ja kansanrunoudesta.



ALUKSI.


Jo kesällä 1910 jouduin ensi kerran kosketuksiin Venäjän
lappalaisten, kolttien kanssa. Seurasin silloin insinööri J.H. Luoman
johtamaa retkikuntaa, jonka toimena oli Suomen ja Venäjän välisen
rajan uudestaan avaaminen ja puhdistaminen Kuhmoniemen seuduilta
aina Patsjoen taakse, Norjan rajaan asti. Tavattiin siellä,
Tshyosadshe-tunturin takana, kolttaukko, Ontrei Fofonov, joka asui
lähellä Suomen rajaa, Madzas-jaurin rannalla, ja hänen talossaan
vierailtiin yökausi sekä taas paluumatkalla istuskeltiin sateinen
iltapäivä kastuneita vaatteita kuivaillen. Silloin tein jo ensimmäiset
kohtalaiset muistiinpanoni ja otin ensimmäiset kolttakuvani.

Ja rannatonta kolttien erämaata saatiin Lapin korkeilta rajatuntureilta
joka päivä katsella, ja nähdä yksinäisten savupatsaiden kohoavan sen
salaperäisistä metsistä.

Lappi otti rajamiehen silloin melkein lumoihinsa.

Vasta vuosien päästä, kesällä 1914, pääsin uudelleen Lappiin ja
kolttien maille. Silloin sain Suomalais-ugrilaisen Seuran ja
Antellin valtuuskunnan matkarahoilla tehdä kesäkautisen retken
Suonikylän ja Nuortijärven kolttien asuma-alueille. Matka kävi
Inarinjärven kaakkoiskulmasta, Nellimistä, Sulkus-jaurin kautta yli
rajan Puoldzig-jaurille ja sieltä sitten Luttojoen pohjoispuolella
olevia suuria ja pieniä erämaajärviä ja jokia, jänkiä, sydänmaita ja
tuntureita Suonikylään, kolttien talviseen asumapaikkaan, ja sieltä
edelleen Lutolle, Tshuörve-jaurille. Täältä taas laskin suurta Luttoa
läpi Vuolu-jaurin mahtavalle Nuortijärvelie ja Tuulomalle.

Nuortijärveltä kävi paluumatka takaisin Tshuörve-jaurille, ja sieltä
taas halki Luton eteläpuolisten erämaiden ja suurien tunturi-järvien.
-- Loun-jaurin, Vuenni-jaurin, Kallu-jaurin -- monia kymmeniä virstoja
tiettömiä selkosia pitkin. Ja sitten taas poikki Luton pohjoisille
sydänmaille ja sydänmaajärville, Nevsi-jaurille, Kallu-jaurille,
Tshuokkel-jaurille ja viimein Madzas-jaurille, Fofonovien kesäkentille.
Madzas-jaurilta palasin rajan ylitse Suomen puolelle, Sulkus-jaurille
ja Inarille.

Tämän koltanretken tuloksia ovat enimmät seuraavan esityksen tiedoista
ja kuvista.

Mutta olen sitten jälkeenpäinkin muutaman kerran saanut kolttatietojani
verestellä ja lisäillä. Niinpä vapaussotavuonna 1918 jouduin koko
kevät- ja kesäkaudeksi maamme koillisille kulmille Kuusamoon ja
Kuolajärvelle. Siellä sain tutustua Kuollan-Lapin eteläisiin
kulkureitteihin, koillisten erämaiden korpijokiin, ja
paikkakuntalaisilta sekä rajan takaa, Muurmannilta, saapuvilta
"yliloikkareilta" karttui monia tietoja Akkalan ja Imandran,
Hirvasjärven, Nuortijoen ja Jaurujoen koltista ja rajantakaisista
suomalaiskylistä. Sain siellä myöskin hauskoja lisätietoja
Kuollan- Lapin sydänmaissa asustelevista syrjääneistä.

Ja viimeksi, kesällä 1920, sattui haastateltavakseni muuan nuori
kolttalaismies, nuortijärveläinen Risto Ahkila, joka palveli
vapaaehtoisena sotilaana Lapin rajavartiossa Rovaniemellä. Hän oli
kotoisin Imandralta, Akkalasta, mutta oli jo nuorena joutunut
Nuortijärven kolttien joukkoon ja siellä tutustunut, paitsi
nuortijärveläisiin, myöskin Suonikylän, Petsamon ja Kildinskin kolttiin
ja heidän elämäänsä. Hänellä olikin muistissaan koko joukko kansansa
tarinoita ja taikoja, tapoja sekä uskomuksia.

Kuollan-Lappia koskeva kirjallisuus on vielä jotenkin vähäinen
verrattuna muita Lappeja käsittelevään kirjallisuuteen. Tämän laajan
maan suurissa asumattomissa erämaissa ovat vain harvat tutkijat
käyneet, ja hyvin vähän tiedetään sen alkuperäisistä asukkaista ja
heidän elämästään. Tähän niukkaan kirjallisuuteen pyytää osaltaan
liittyä allekirjoittaneenkin esitys ja samalla olla jonkunlaisena
muistomerkkinä pienelle erämaan kansalle, joka aikojen vieriessä
vähitellen kuolee ja katoaa kansojen joukosta.

Oulussa toukokuulla 1921.

Samuli Paulaharju.



1. KOLTTAIN MAILLE.


Lappi! "Leivätön Lappi"! "Kota-Lappi"! Merkillisen kansan,
"Sabmekansan", ihmeellinen kotimaa. Tuhatlukuisten porotokkien
ja suurien susilaumojen ja suunnattomien sääskiparvien ääretön erämaa.
Mahtavien noitien ja velhojen maa, kansanrunojen kuulu "Tuli-Lappi",
johon entisaikaan etelän tietäjät matkustivat mahtiaan lisäämään ja
sitten ihmeellisellä noitakyydillä halki ilmojen huimasti kiisivät
takaisin kotitanhuilleen.

Paljon kuultu maa, vaikka vähän nähty.

Mutta niin hartaasti haluttu nähdä.

Kenpä ei olisi mielinyt itse kerran päästä tuohon ihmeelliseen
sadunomaiseen maahan, jonka pelkkä nimikin jo niin omituisesti
sykähdyttää, maahan, jossa Seitsemän veljeksen Taula-Matti
rannattomilla, heiluvilla hetteillä ja pirisevillä, porisevilla
rämeillä merkillisiä kurkijahtiaan sivakoi ja kuuli kummaa
noidannuolien suhahtelua, salaperäiseen maahan, jossa kesäisin
vallitsee miltei ikuinen taivainen valo ja talvisin taas on melkein
lakkaamaton pohjaton pimeys ja vain kuutamo niin kumman kirkkaana
hohtaa taikka pohjoisella taivaalla levottomat ruijantulet tulisina
käärmeinä sähisten kiemurtelevat kohti korkeata avaruutta.

Paljon on Lapista, ainakin Suomen-Lapista jo kirjoitettu, ja monet
tutkijat ovat käyneet sen ristiin ja rastiin. Samoin Ruija ja
Ruotsin-Lappikin on tunnettu.

Mutta itärajan takaisesta Turjasta, Venäjän-Lapista, Kuollan-Lapista,
ei paljon tiedetä. Vähän on Turjan tunturimaissa käyty, ja verrattain
vähän sieltä kerrottu. Ja useimmat näistä kertomuksista ja kuvauksista
ovat jo aikoja joutuneet unohduksiin.

Niin että tämä koillisen-kulmainen vierusmaamme ja sen kansa on meille
melkein yhtä tuntematon kuin mikä tahansa kaukomaa kansoineen. Ja nyt
kuitenkin tästä suuresta tuntemattomasta maasta muuan osa, Petsamonmaa,
pieni luoteiskolkka,on Tarton rauhassa liitetty meidän maamme
yhteyteen.

Ja Kuollan-Lapin kartta!

Se on miltei yhtä hatara kuin Afrikan musta sydänmaa. Vain asutut
rannikot ja rantakylät on tarkemmin merkitty, mutta suunnattoman
sisämaan seudut ovat melkein tuntemattomia maita, joista kartta ei
paljoa tiedä. Ja sen, minkä tietää, tietää useinkin väärin. Niinpä
mahtavan suuret sisämaan järvetkin, Imandra, Ump-jaur, Lu-jaur,
Kolvitsajärvi ja Nuortijärvi, on vain osapuilleen oikein merkitty.
Mutta sitten on suurissa käymättömissä erämaissa vielä monia mahtavia
tunturientakaisia järviä, siintäviä selkiä, joista kartta vain nimeksi
tietää: umpimähkäinen sileäreunainen siniläiskä on vain merkitty nimen
ympärille. Ja monet suuret selät ovat vielä aivan tuntemattomina
tunturiensa piiloissa ja odottavat "löytäjäänsä" sekä pääsyänsä
kartalle eloa antamaan, kuten antavat eloa Lapin suurenmoiselle
luonnolle. Pikku järvet ovat kartalle aivan ylivoimaisia, ja useat joet
juoksuttaa se aivan vääriä teitä. Ja lappalaisten suuret talvikylät,
sydänmaiden kätköiset asuntoyhtymät, on kartantekijä useasti
sijoittanut aivan vääriin paikkoihin. Sitten lopuksi kartassa mainitut
nimetkin ovat monesti varsin merkillisiä väännöksiä alkuperäisestä
nimestä.

Niinpä käykin, että Kuollan-Lapin kävijä, joka kartta kädessä lähtee
tunkeutumaan Turjan äärettömiin erämaihin, kulkee kuin löytöretkeilijä
kokien tavantakaa yllätyksiä. Milloin odottamatta avautuu eteen aivan
tuntematon siintävä selkä, milloin taas paiskautuu tielle poikkipuolin
leveä virta, milloin saa aavistamattaan kiivetä taivasta
tavoittelevalle tunturille. Kuollan-Lapin erämaiden matkaaja saakin
taivaltaa itse parhaansa mukaan karttaa rakennellen.

Kuollan-Lapin kartan epätarkkuudesta seuraakin, että se näyttää niin
tyhjältä ja autiolta, kun sitävastoin rajan tällä puolen, Suomen
kartassa, on kyllä eloa: järviä ja jokia ja tuntureita ja niiden nimiä
on ihan vilisten. Saattaisipa outo luulla, että niinkö ovat
vierekkäiset maat kummallisesti erilaisia, niinkö merkillisesti raja
vaikuttaa.

Mutta samankaltaista on maa kahden puolen, ei ole kyennyt punainen
rajaviiva maan luontoa muuttamaan, vaikkakin se on kyennyt eroittamaan
kansan ja kehittämään sen erilaiseksi. Samaa Lappia, samaa mahtavaa
tunturien maailmaa, samaa suunnattomien jänkien maata, samaa
lukemattomien järvien seutua on rajan kahden puolen. Keskeytymättä
jatkuu Suomen-Lapin luonto rajan itäpuolelle kauas Kuollan-Lappiin ja
ulottuu aina Imandralle, Ump-jaurille ja Lu-jaurille asti. Siellä vasta
alkavat maisemat vaihtua mahtavaksi Itä-Kuollan ylätasangoksi, josta
yksinäiset tunturit ja vuoret, "uaivit" ja "urtit", siellä täällä
kohoavat. Täällä tunturien ja vuorien välissä on lukuisia järviä, ja
ylätasangolta virtaa suuria jokia sekä Jäämereen että Vienanmereen.
Pohjoiseen laskevista joista suurimmat ovat Voronje, Harlovka ja
Jovk-jok, itään Ponoi sekä etelään Umba ja Varzuga. Kaikki ne alkavat
samalta suurelta sisämaan järviylängöltä, Ump- ja Lu-jaurin seudulta,
jopa aivan läheltä toisiaan, Ponoikin, joka on koko seudun suurin joki
ja virtaa halki puolen niemimaata. -- Valtavia ovat myöskin länsipuolen
virrat, Lutto ja Nuorti, jotka saavat alkunsa Suomesta ja vetävät
lisävesiä monista suurista järvistä -- Lutto esim. Madzas-, Njannam-,
Akku-, Vuenni- ja Loun-jaureista sekä Nuortijoki Hirvas- ja
Taivijärvistä -- ja sitten Nuortijärvestä alkaen mahtavana Tuulomana
laskevat Jäämereen. Suuri Imandra taas laskee Nivajokea Kannanlahteen,
mutta Imandran pohjoispuolella olevat isohkot järvet, Guolle-jaur ja
Murd-jaur, virtaavat Kuollajokea myöten Tuulomaan ja Kuollanvuonoon.

Muistuvatpa Taula-Matin tarinat mieleesi, kun joltakin korkealta
rajatunturilta, Vaatsimenoaivelta, Leivoaivelta, Lintuselältä,
Nuorti- tai Korvatunturilta, Talkkunaoaivelta, Tshyosadshelta tai
Kondosadshelta katselet itää kohden Kuollan-Lapin äärettömiin,
silmänkantamattomiin erämaihin. On siinä edessäsi heiluvaa hetettä,
jänkää ja aapaa, joilla Taula-Matti saattaisi kurjenpesiä etsiä, on
metsäisiä kankaita ja vaaroja, on järviä ja jokia, ja sitten ylinnä
kaikkia rajattomat tunturijonot pitkin taivaanrantaa, hohtavina,
lumipeitteissään kimaltelevina, monikymmen-, -satalukuisena rykelmänä
vierekkäin, rinnakkain, toinen toisensa sivulta ja takaa kurotellen. Ne
antavat taivaita tavoittelevassa, jylhässä ylevyydessään,
majesteetinisessa suuruudessaan koko näköalalle mahtavan, juhlallisen
tunnelman. Ja kun sydänyön vaisusti punoittava aurinko hiljalleen
painuu pohjoiseen ja koskettelee kaukaista taivaanrantaa kuin
varatakseen uutta voimaa, uutta taivaista kiertomatkaa varten, hehkuu
koko tunturien mahtava piiri vienossa pehmeässä sinipunervassa, ja
järvien ja soiden ylle laskeutuu hallava auer, joka aamutuulen
herätessä hiljalleen sinne tänne liikehtii, kuin levottomien henkien
ajelemana. Levätessäsi yötulilla tunturin alla kuulet ja kuvittelet,
kuinka Lapin sumuinen, salaperäinen korpi yöttömänä yönä pitää
keskusteluaan. Korpi haastelee omalla tavallaan, korven näkymättömät
henget vaihtavat ajatuksiaan, ja olet tuntevinasi, että kymmenet,
sadat, tuhannet silmät vartioitsevat sinua, ja sadat, tuhannet korvat
kuuntelevat jokaista rasahdusta, mikä liikkeistäsi syntyy. Taikka kuin
koko korpi yhtenä suurena kummastelevana silmänä katsoisi sinua ja
herkkänä korvana kuuntelisi.

Tunnet todellakin, että Lapin erämaa-luonnossa on lumousta ja
tunturimaailmassa taikaa.

Ei Lapin erämaihin leikiten matkata, eikä tunturimaiden tutkija
suinkaan huviretkellä liiku. Pitkä ja hankala on matka Lappiin, ja
pitkät ja vaivalloiset ovat Lapin tiettömät taipaleet. Lappi
pelästyttää pian ja palauttaa takaisin semmoisen matkamiehen, joka on
vain huvikseen sen erämaihin tunkeutunut. Tunturien ja korpien haltia
ei sellaisia kävijöitä hyväksy eikä saata heitä oikeaan Lapinhenkeen,
vaan tuo heille heti esille Lapin nurjat puolet.

Monia teitä voidaan suunnata kulku Kuollan-Lappiin, mutta pitkät ja
perin hankalat ovat kaikki. Voit matkata Inarin kautta: on edessäsi
suuret erämaat, saatat suunnata retkesi Sodankylän halki: taas erämaat
edessäsi, taikka voit kulkea Kuolajärven kautta, ja taaskin ovat
määrättömät erämaat puhkaistavina.

Inarin kautta kulkien pääsee lapinkävijä maantietä myöten aina
Inarinjärvelle asti, Kyrönkylään, jopa siitäkin edelleen muutaman
kilometri-kymmenisen uutta, rajalle vievää Kyrön--Petsamon tietä
myöten, joka valmistuttuaan saattaa matkamiestä kuljettaa Patsjoen
vartta Tölleviin, lähelle Boris-Glebiä ja siitä itään, poikki tunturien
Petsamonvuonolle. [Kyrön--Petsamon maantienpituus on 20 9 km. Matkalle
on jo rakennettu seuraavat majatalot: Könkäänjärvi (15 km Kyröstä),
Mustola (10 km edellisestä), Virtaniemi (20 km ed.), Nautsjoki (29 km
ed.), Höyhenjärvi (19 km ed.), Pitkäjärvi (26 km ed.), Salmijärvi (26
km ed.), Töllevi (19 km ed.), Tunturimaja (20 km ed.), Vuorema (12 km
ed.), Petsamo (21 km ed.).]

Mutta saattaa Venäjän-Lappiin pyrkijä käyttää myös venekyytiä pitkin
isoa Inaria ja Patsjokea Norjan puolelle Kirkkoniemeen, josta
jäämerihöyryillä pääsee itään, Kuollaan, Ponoihin ja vaikka ympäri
niemen, Kannanlahteen. Patsjoen varrella saa soutaja tavata sekä
suomalaisia uudiseläjiä että lappalaisia.

Mutta jos tahtoo tunkeutua heti Kuollan-Lapin sydänmaihin, niin silloin
on mentävä Inarinjärven kaakkoiskulmasta, Nellimistä, Sulkusjärvelle ja
siitä rajan taakse Puoldzik-jaurille. Siellä joudutaan heti uuden
Petsamonmaamme eteläpuolisille erämaille. Jos matka pitää Suonikylää
kohden, päädytään soutamaan monet suuret ja pienet järvet:
Algaz-jaurit, Karn-jaurit, Kosk-jaurit ja Tshoskpiel-jaurit, Njannam-,
Akku-, Tshedkass- ja Nieskem-jaurit ja astumaan niiden väliset, väliin
kymmenien virstojen pituiset, päiväkaupoin ja yömäärin marssittavat
taipaleet. Ja tiettömiä ovat erämaat. Joitakuita kankailla kierteleviä
porojenpolkuja saattaa väliin seurata, mutta useimmiten painetaan
vain suoraan halki maiden, poikki soiden, yli vuorien ja vaarojen,
yli tunturienkin. [Matkojen pituuksia: Inari--Sulkusjärvi
15 km, Puoldzig-jaurille 7 km, Algaz-jaurille 5 km, Karn- ja
Tshoskpiel-jaurille 20 km, Njannam-jaurille 15 km, Akku-jaurille 15 km,
Tshedkas-jaurille 20 km, Nieskem-jaurille 50 km, Suonikylään 15 km,
Tshuörve-jaurille 30 km, Vuolu-jaurille 10 km, Nuortijärvelle 20 km.]

Voihan Kuollan-Lapin tunturimaille matkata myös vesitietä Luttojokea
pitkin, Laanilan majatalon lähimailta, Kaunispään tunturin juurilta saa
suuri Lutto syntynsä, ja pienenä tunturipurona se siellä vielä
tunturien turvissa kiertelee. Mutta laskevat sitä vain matkamiehet,
Vienan-Karjalan simpukanetsijät, ja jopa tekivät takavuosina
viinasaksat juomannoutoretkiä Luttoa alas aina Jäämerenrannan Kuollaan
asti. Monet ovat Luton kosket ja könkäät, ja sauvoimin sekä köysin
täytyy useat niistä sekä laskea että nousta; joenrannat ovat alituista
asumatonta korpea. Vasta pari penikulmaa Suonikylän alapuolella,
Tshuörve-jaurin suulla, 8-10 penikulmaa suoria teitä Suomen rajalta,
tapaa ensimmäisen eläjän, uudisasukkaan, Hulkko-Pekon. Kohtaapa samalla
järvellä jo jonkun lappalaisenkin, ja toisia vähän alempana,
Vuolu-jaurilla, josta on vielä pari penikulmaa mutkittelevaa Luttoa
soudettava, ennenkuin ollaan Nuortijärvellä.

Mutta kaikkein suurimmat, synkimmät ja rannattomimmat erämaat joutuvat
matkattaviksi lapinkävijälle, joka Sodankylän kautta käy Kuollaa kohden
pyrkimään: sadat kilometrit aivan tietöntä kiveliötä. Mutta
venekyydillä saa kulkea melkein koko matkan: Kemijokea Kemijärveltä
Pelkosenniemeen, Saukoskelle, Martinkylään, sitten Vouhtujokea
Sotataipaleelle, Sotajokea alas Nuortijoen latvoille ja Nuortia alas
suurelle Nuortijärvelle. [Kemijokea Kemijärveltä Pelkosenniemeen 50 km,
Saukoskelle 60 km, Marttiin 47 km, Vouhtujoen suuhun 43 km, Vouhtujokea
Teiskuriin 17 km, Sotataival 3 km, Sotajokea 20 km, Nuortijokea rajalle
35 km, rajalta Nuorti-järvelle 100 km.]

Tällä taipaleella ovat mitä lukuisimmat kosket ja vihaisimmat virrat
lapinkävijän kärsivällisyyttä koettelemassa. Kemijokikin on jo
yläjuoksullaan tavattoman äkäinen; sitten mutkittelee Vouhtujoki
vähävetisenä tunturien välissä, ja samoin Sotajoki, joka ensin
pajupensaissa piiloteltuaan jo Nuortijokea lähestyessään pauhaa
yhtämittaisena kohisevana koskena; Nuortijoki niinikään virtaa monet
kerrat ihan vihaisin vaahtopäin. Sauvoimiin ja köysiin täytyy
matkamiehen monet kerrat turvautua, ihan katketakseen saa kiskoa ja
ponnistaa, niin alas laskiessa kuin ylösnoustessa.

Nuortijoen korpimatkalla saattaa kiveliöiden kiertäjä jo tavata
erämaan eläjiäkin, jonkun jokivarren lappalaisen, sekä joen suussa,
Nuortijärven rannalla, Nivan pienen suomalaiskylän.

Alas Jäämerta kohden painuttaessa on edessä 8-10-penikulmainen
Nuortijärvi, jonka keskikohdalle Lutto laskee lännestä kapean
Rippisalmen pohjoispuolella. Mutta edelleen virran mukana vaellettaessa
tullaan suuren Tuulomajoen niskaan, joka vihaisella kohinalla alkaa
vetää Luton ja Nuortin viljavia vesiä Jäämeren helmoihin. Viisin,
kuusin virstoin se yhtämittaisena vuolaana virtana kohisee, kunnes
Patunan könkäässä kiihtyy suurimpaan raivoonsa ja heittäytyy korkealta
jyrkänteeltä huimasti alas. Sitten se alkaa tasaisesti virrata, vain
silloin tällöin kuohahtaen, ja Muurmansuussa, penikulman verran
Kuollasta ylöspäin, se täydellisesti tyyntyy ja sopeutuu Jäämeren
henkeen. [Matkan mittoja: Nuortijärvi 80-100 km, Nuorajärven Luusuasta
Patunankönkäälle 5-6 km, Tuhkaseen 25 km, Kuivakoskelle 15 km,
Päiväjärvelle 2 km, Muurmansuuhun 7-8 km, Kuollaan 10 km. Matka
Kemijärveltä Sotataipaleeseen, kolmen sauvojan veneellä, kestää n. 3
vuorokautta. Sotataipaleesta Kuollaan n. 5 vuorok., palatessa n. 9
vuorok.]

Nuortijärvi on läntisen Kuollan-Lapin mahtavimpia järviä.
Pitkänä, kapeana, moniselkäisenä Nuortijoen laajennuksena
levittäytyy se suurena käyriönä etelä-pohjois- ja länsi-itäsuunnassa.
Mahtavat, kesälläkin yöpuolelta lumipeitteiset tunturit ja "veivit"
kohoavat pitkänä rivinä järven yläosan kahtapuolta, toinen toistaan
korkeampina. Komeilee siellä semmoisia suuruuksia kuin 1000 metriä
korkea Vuojintunturi ja toiselle tuhannelle kohoutuva Siulutaldi, sekä
Tuodash- ja Petshatunturit ja Kuorpos-ueiv. Mutta järven alaosan
ääriltä siirtyvät tunturit etemmäksi, kuvastuen taivaanrannalle
kaukaisina, metsän yli kaartuvina lumiselkäisinä köyryinä.

Kemijoelta päästään toisiakin vesiteitä Venäjän-Lappiin. Lähdetään
Saukoskelta puskemaan Tenniöjokea ylös, Saijan ohitse Tenniöjärvelle.
Sieltä on kolmen kilometrin nakkaus Naaliojalle, Tuntsajoen haaraan, ja
sitten noustaan Tuntsa- ja Vaatsimenjokia Piekuttamajoelle, josta taas
jaloitellaan Norreejoelle ja sitä taas soudetaan Leipijoelle; sitten
Juonnijokea myöten Juonniin, pieneen suomalaiskylään rajan takana.
Täältä päästään soudellen useita järviä ja lampia Akkalaan, joka on jo
suuren Imandrajärven läntisen osan äärimmäisessä pohjukassa. Tämäkin
korpimatka on mitä koskisin. Varsinkin Saijalta alkaen saa Tenniönjoen
soutaja sauvoa kosken toisensa jälkeen ja toistaan kovemman. Koskisia
ja vähävetisiä tunturien kiertäjiä ovat Tuntsa ja Vaatsimenjokikin,
samoin Juonnijoki, ja Piekuttama sekä Norree ovat oikein vihaisia ja
äkeitä tunturipuroja. [Matkojen pituuksia: Saukoskelta Saijalle 40 km,
Tenniöjärvelle 55 km, Naaliojalle 3 km:n vetotaival, Piekuttamalle 30
km, Norreejoelle 25 km, Juonniin Suomen rajalta 50 km, Juonnista
Akkalaan 30-40 km.]

Akkalaan päästäessä ollaankin jo kuululla Imandralla, Kuollan-Lapin
suurimmalla ja kauneimmalla järvellä. Sillä Imandra on oikea
tunturijärvi, jota ympäröivät Kuollan mahtavimmat tunturit. Itäpuolella
kohoaa komea Umptek eli Hibinä 1200 metrin korkeuteen ja lännessä sekä
etelässä rajoittavat taivaanrantaa monet kymmenet paljaslakiset köyryt.
Paikoin on Imandra aivan siintäväselkäinen, parikin penikulmaa leveä,
ja pituutta on järvellä perimmästä pohjoisesta äärimpään Akkalan
kolkkaan lounaisessa 120-140 km.

Pitkin Imandran ääriä sekä sen pohjoispuolella olevien järvien
itärantoja ja Kuollajoen vartta vie ratsutie, ikivanha kulkureitti
Kannanlahdesta Kuollaan, ja tien varrella on vanhastaan useita
autiotupia ja majataloja, Sasheikat, Jokostrovat, Rasn-jargat,
Maaselät, Kitsat. Mutta nykyään ei näitä majaloita enää juuri tarvita.
Kuollan niemimaan poikki kulkee kuulu Muurmaninrata aina Jäämeren
rannalle, Muurmaniin, vastaiseen suureen Muurmaninrannan
satamakaupunkiin saakka, joka on Kuollan kaupungista 8-9 virstaa
pohjoiseen. [Rautatiematka Kannanlahdesta Muurmaniin on 268 virstaa.]

Vielä on mainittava pari Kuollan kulkureittiä. Toinen käy Kuolajärven
Kurtilta, mihin saakka nykyisin jo maantie ulottuu, pitkin Tuntsajoen
ja kauniin Toivantojärven vesireittejä suurelle Koutajärvelle, josta on
vain lyhyt maataival Knäsöihin, Vienanmeren Kannanlahden rannalle.
Knäsöistä on vielä kolmipenikulmainen soutumatka Kannanlahden
kauppalaan, josta edelleen voidaan suuntautua Lapin sydänmaille.
[Matkojen pituuksia: Salla--Kurtti 60 km, Kurtilta rajalle 15 km,
rajalta Tolvannolle -- välillä Tuntsaa, Kilisjokea, Kilisjärveä ja
maataivalta -- 15 virstaa, Tolvantoa 30 v., Tolvantojokea 20 v.,
Koutajärveä 40 v., Knäsöintaival 4 v., Knäsöistä Kannanlahteen 30 v.]
Toinen vesitie vie, maantiematkan päätyttyä, Kuusamon Paanajärveltä
Oulankajokea Vienan-Karjalan Pääjärvelle, sieltä edelleen Kunti- ja
Kumajokia Soukelojärvelle, sitten Susi- ja Tutijärvien kautta
ennenmainitulle Koutajärvelle. [Paanajärvi 22 km, Oulankajoki 25 v.,
Pääjärveä Niskankylään 25 v., Kuntijokea Kuntikylään 10 v., Kumajokea
Soukelojärvelle 20 v., Soukeloa Ruvalle 11 v., Koutakosken niskalle
20 v., maataivallus 3 v., Susijärvi 15 v., Tuntsajokea 8 v., Tutijärvi
3 v., Tuntsajokea Koutajärvelle, Kanaseen 4 v.]

Kaikkia näitä matkasuuntia on paljon käytetty Kuollan-Lappiin ja
Muurmanille pyrittäessä. Varsinkin niinä vuosina, jolloin
Muurmaninradan työmiehet sekä rajantakaisten "savottain" tukkilaiset
saapastelivat rajan yli edestakaisin, on näillä korpiteillä ollut kulku
tavallista vilkkaampaa. Ja salakähmäisten viinasaksain venereitteinä
ovat varsinkin Koutajärven ja Nuortin vesiväylät aina olleet. Niitä
myöten ovat Vienan ja Kuollan viinat ja pirtut loppumattomina virtoina
valuneet rajan tälle puolen. Kemijoen ja Nuortin vesitie, Sotataipaleen
eroittama, on jo ikivanhoista vainovuosien ja vihavenäläisten
ajoista asti ollut Lapinretkeläisten kulkureittinä. Tätä tietä
kiiminkiläispäällikkö Vesainenkin käytti kuululla partioretkellään
Kuollaan ja Jäämerelle.

Vaivalloisia korpireittejä kaikki, kestävyyttä ja matkamiehen terveyttä
kysyviä. Siksipä useat Muurmanille menijät kulkevatkin mutkan kautta:
Ruotsin poikki Narvikiin ja sieltä laivalla Ruijan ympäri, toiset taas
Pietarin ja Arkangelin kautta.

Näin kesällä, jolloin vedet ovat vapaina ja maataipaleet jalkaisin
kuljettavia.

Mutta talvella, kun joet ja järvet ja jängät ovat silloitetut ja
lumi peittää kankaat, on Lapissa liikkuminen paljoa helpompaa.
Silloin saattaa peskeihin ja nahkoihin kääriytyneenä ahkiossa istuen
päästellä porolla vaikka halki koko niemimaan Ponoihin asti,
taikka laskea poikki Kannanlahdesta Kuollaan ja Petsamoon.
Pitkien pororaitojen polkema talvitie johtaa Inarista Patsjoen niskalta
Suonikylän ja Ristikentän kautta Kuollaan ja sieltä taas halki koko
niemimaan, Voroninskin, Leijaurin, Varsinskin, Kuroptejevskin ja
Lymbes-sijtin kautta Ponoihin. Talvisia kulkusuuntia on myöskin
Kuolajärven Kurtin kautta Koutajärvelle vievä tie, ja sotavuosina
Kurtilta suoraan, halki erämaiden Kannanlahteen kulkeva rahtitie,
jota myöten Venäjän sotatarpeita tuhansin kuormin kuljetettiin
Kannanlahdesta Rovaniemelle. Paljon on myöskin käytetty
Kemijoen--Nuortin suuntaa. Sotavuonna 1918 kulkivat sadat punaisetkin
sitä myöten Nuortijärven kautta Kuollaan. [Talviteiden pituuksia:
Kyrö--Kuolla n. 250 km, Kuolla--Ponoi n. 450 km, Kuolla--Petsamo n. 120
km, Kuolajärvi--Kannanlahti 180 km.]

Kuollan niemimaalla risteilevät talviset raitotiet talvikylältä
toiselle sekä osuvat lopulta merenrantojen suuriin liikepaikkoihin.
Niinkuin kesäreitit, kulkevat useat talvitietkin suurien vesien
seutuja, halkovat järvienselkiä ja noudattelevat jokia taikka
jokivarsia ja ojentuvat halki jänkien, kiertelevät tunturien juuria ja
pujottautuvat tunturilaaksojen ja kurujen lävitse. Kuollan--Ponoin tie
kulkee useasti Jäämerenrannan puuttomien tundraseutujen halki.
Tavallisia, asuttujen seutujen valtavia talviteitä eivät suinkaan
Kuollan-Lapin tiet ole. Harvaan asuttujen maiden teitä kuljetaan
sentään vain niin harvoin. Myrskyt ja pyryilmat monesti ajavat tiet
umpeen, mutta tuntureihinsa ja jänkiinsä tottunut Lapin asukas tietää
kyllä matkansa suunnan, ja pitkine raitoineen saattaa hän helposti
autiolla tundrallakin osua oikeaan, vaikka ei tietä näkyisikään. Tien
suunta ja matkan määrä on hänellä päässään ja veressään.



2. SUOMALAISIA UUDISASUKKAITA KUOLLAN-LAPIN SYDÄNMAISSA.


Niinkuin jo edellä on muutaman kerran mainittu, asustaa Kuollan-Lapin
laajoissa sydänmaissa useita suomalaisia uudiseläjiä. Siellä he erämaan
suuressa yksinäisyydessä elävät joko yksinäisinä erakkoperheinä taikka
taas ovat asettuneet pieniksi kyläkunniksi jonkun metsäjärven rannalle.
Toiset ovat rajantakaisissa tukkisavotoissa työskennellessään
mielistyneet metsänelämään, niin että ovat etsineet sopivan piilopaikan
ja jääneet iäkseen korpea raatamaan. Toiset taas ovat Muurmaninrannan
kalastusretkillä kulkiessaan kiintyneet taivaltamaansa korpeen ja sinne
viimein pysähtyneet ja majansa pystyttäneet. Jotkut ovat "ihmisten
ilmoilla" eläessään erehtyneet joitakin pillomuksia tekemään ja sitten
niiden seurauksilta ikipäivikseen kiveliöiden kätköihin piiloutuneet.
Muutamia taas on ilman aikojaan vain korpi kutsunut niin voimakkaasti,
että ovat kotikylänsä jättäneet ja muuttaneet rajantakaisiin
koskemattomiin saloihin erämieselämää viettämään.

Aikoinaan kyllä Venäjän valtio antoi luvan yritteliäille Suomen
miehille uudistalojen perustamiseen Muurmanille ja Venäjän-Lappiin,
jopa soi heille useita verojen helpotuksiakin. Mutta kun uudistaloja
rupesi syntymään toinen toisensa jälkeen, pelästyi venäläinen ja rupesi
peruuttelemaan lupauksiaan ja kieltämään uusilta tulokkailta
asettumisoikeutta, jopa alkoi ahdistella entisiäkin metsäneläjiä pois
asuinmailtaan. Mutta kovakorvaiset korvenraatajat eivät totelleet
käskyä eivätkä kieltoa kuulleet, vaan pitivät sitkeästi puoliaan ja
pysyttelivät itsepintaisesti omassa, itse rakentamassaan metsämökissä.
Tämmöisiä "luvatta asuvaisia" on Kuollan-Lapin erämaissa useita, ja he
maksavat veroa vain venäläiselle metsäherralle. Mutta toisilla
uudisasukkailla, aikaisemmin asettuneilla, on kyllä asumisoikeutensa.

Karjanhoidolla ja kalastuksella sekä metsänkäynnillä nämä erämaan
miehet perhettään elättävät, ja aivan hyvin he tulevatkin toimeen.
Sillä Lapin suurien jokien varret ja järvien rantamaat sekä maailman
alusta saakka koskemattomina olleet suot ovat tavattoman
reheväkasvuisia. Suhteellisesti vähällä vaivalla voi niistä kerätä
lehmän talvikonnun, ja kesäisillä metsälaitumilla saa karja mitä
runsaimman ravinnon, niin että karjanviljaa on metsätalossa aina
yllinkyllin. Monella korpitalolla onkin karjaa viisin, kuusin, jopa
kymmeninkin lypsävin lehmin, ja useilla on oma hevosensakin. Vain Lapin
tavattomat sääski- ja syöpäläisparvet tekevät kesäisin kamalaa kiusaa
karjalle; kun se käy laitumella, jopa ne pahimpana räkän aikana
tahtovat lehmiltä maidonannon kokonaan tyrehdyttää. -- Lapin viljavat
vedet antavat kalaa tavattomasti, ja metsäkin suo runsaasti riistaa
pyytäjälle. Pyssymiehinä monet ukot kiertelevätkin saloja, virittelevät
ansoja sadoittain "virkateilleen" ja vaanivat kevättalvella metsojen
soidinpaikoilla. Vieläpä he rohkeina karhumiehinä käyvät kontioidenkin
kimppuun sekä kuusenjuurisiin pesärytöihin että keväthangilla, kun
karhu on jättänyt talvisen leposijansa. -- Mutta pellonviljelys ei
täällä Pohjan äärillä juuri kannata. Pieni perunapeltonsa,
"pottumaansa", on sentään joka talolla, muutamilla niin iso, että se
tuottaa kotoiset tarpeet. Useilla on myös oma pieni ohrapeltonsakin,
ovatpa jotkut koettaneet kauraakin kasvattaa, ja pitkäksi on kaura
rantamaiden mehevässä mullassa noussutkin, mutta heinä- ja elokuun
ankarat hallat ovat sen turmelleet. Samoin heinäkuulla Jaakon päivän
pakkanen jo painaa perunaan merkkinsä, ja elokuulla Laurin hallat
useasti ottavat omansa. Naurista ja sipulia sekä muitakin kyökkikasveja
näkee uudisviljelijän pikku peltotilkussa, eikä niitä pakkanen
palelluttele.

Niin elää suurella Tuulomalla useita Suomen miehiä. Noin
20-25 virstaa Nuortijärvestä alaskäsin asuu joen etelärannalla
oikein itsepintainen pielisjärveläinen, Tuhkas-Otto, jota
venäläiset ovat monet kerrat ankarasti ahdistelleet ja hätyytelleet
pois. Mutta ukko on pitänyt puolensa, asunut vain ja viljellyt
perunapeltojaan jo kolmattakymmentä vuotta. Kuivakoskella, puolitoista
penikulmaa alempana, asustaa kaksi sitkeätä metsänmiestä, Kuivakosken
Huotari ja Ranta-Pekka, ja vielä vähän alempana, Päiväjärven rannoilla,
elelee neljä sydänmaan äijää perheineen: Päiväjärven Antti ja Paavo
sekä Ranta-Aaretti vasemmalla rannalla ja muuan ukko oikealla.

Luton varrella, Tshuörve-jaurin yläpäässä, erinomaisen rehevässä joen
suistomaa-saarekkeessa, tuuheiden lehtometsien ja hyötyisien
heinämaiden ympäröimänä, asuu entinen Nurmeksen ukko, _Hulkko-Pekko_
joukkoineen, aivan yksinäisenä metsänerakkona, kesäisin vain
järventakainen lapinukko naapurinaan. Hulkko-Pekkokin on eräs "luvatta
asuvia", joka on saanut kestää monet taistelut "olemassaolostaan".
Ovatpa venäläiset metsäherrat koettaneet lappalaisiakin yllyttää,
etteivät sallisi itsepäisen ukon kuusine poikineen asettua mailleen
taloksi. Pojat kun muka miehistyttyään saattaisivat ottaa ja vallata
lappalaisilta heidän isiensä maan. Mutta lappalaiset eivät ole sentään
huolineet ruveta Hulkkoa pois ajamaan, sillä ukko on osannut
pysyttäytyä hyvissä väleissä heidän kanssaan. Osoittaa hän heille
talossaan kestiystävyyttä, tarjoaa kuumat teevedet ja kalakeitot,
vieläpä sallii heidän matkoillaan pistäytyä hänen saunassaankin
löylyä ottamassa ja lukemattomia syöpäläisiään karistamassa. Ja
kesävaroistansa osittelee ukko naapureilleen jauhoja, ryynejä ja
sokeria. Onpa vielä Pekon vanhin poikakin niin "lappalaistunut", että
on ottanut emännäkseen järventakaisen naapurin tyttären ja muuttanut
lappalaistaloon kotivävyksi, kun työteliäs isäukko ei antanut "laiskaa
lapintytärtä" tuoda miniänä kotiinsa.

Talvikaudet raataa Pekko poikalaumoineen tukkisavotoissa,
kevätkesän uittotöissä, mutta loppukesän häärivät miehet kotona
lehmänkontua hankkimassa. Kiireellisinä heinäaikoina täytyy
turvautua naapurien apuun, mutta niin ovat lappalaiset tottumattomia
yhtämittaiseen, raskaaseen maamiehen raadantaan, että monesti heittävät
työnsä kesken ja lähtevät astelemaan kotiinsa. Taikka sitten istuvat
tuntikausiksi joutavia jaarittelemaan. Eivätkä heitä paranna Pekon
houkuttelut, ei maanittelut eikä haukkumiset. On Pekko joskus koettanut
naapuriansakin opettaa perunaa viljelemään. Muokkasi lapinukolle pienen
pellon, pisteli siihen perunaa, ja käski heinäkuun lopulla katsoa ja
maistaa. Mutta eihän lapinäijä malttanut odottaa, töhersi jo muutaman
viikon päästä -- kun oli Pekon luona saanut uusia perunoita maistaa --
peltonsa nurin, työnsi raa'at siemenperunat kattilaan, keitti ja söi.
Sitten noitui Pekolle, että "sun pottu, hyvä pottu, a mun pottu lii
koit pashke". Että kun muka narrasit.

Suuren Patsjoen varrella elää myös useita satoja suomalaisia raatajia.
Yläjuoksun koltanpuolisella rannalla tavataan Kalliaista, Jakolan
Mikkoa, Jakolan Jussia, ja Salmijärvellä, Patsjoen alajuoksulla, on
kokonainen suomalainen kyläkunta, Heiskareita, Mörsäreitä,
Hanhi-Mikkoja, Ranta-Matteja, Portin-Kustuja ja muita, yhteensä
neljättäsataa sielua. Monet heistä ovat jo kymmeniä vuosia erämaassaan
asustelleet, ja toiset ovat saavuttaneet joltisenkin toimeentulon.
Perä-Pohjolan miehiä ovat useimmat, Kittilästä, Sodankylästä ja
Kemijärveltä lähtöisin.

Nuortijoen suulla, Nuortijärven yläpäässä, on jo ennen mainittu,
pienoinen _Nivan_ suomalaiskylä neljine, viisine taloineen. Se on oikea
erämaan kylä, Lapin suunnattomien sydänmaiden piiloinen paikka, jota
ympäröivät joka puolella korkeat vaarat ja tavattomat tunturit,
tuonnempana pohjoisessa Nuortijärven siintävät selät. Alempana, järven
hengessä, joen oikealla rannalla, on pari taloa, Kyllönen ja Malinen,
mutta pari kolme virstaa ylempänä, joen vasemmalla rannalla, on kolme
taloa, Karhula, Pekkala ja Hietamukka, sekä muuan mökki. Karhula ja
Pekkala ovat kylän ensimmäisiä eläjiä, ja ovat he saapuneet erämaahansa
Kittilästä jo yli 30 vuotta takaperin.

Tämä syrjäinen kylä on Muurmanille suuntautuvan talvikulun
varrella ja Venäjän-Lappiin tukkitöihin vaeltelevien "jätkien"
tavallisena majapaikkana. Pitkät matkat on täältä ihmisten ilmoille.
Ristikentän "pogostalle", Nuortijärven alapäähän, tulee yhdeksisen
penikulmaa, Kuollaan viitisentoista ja lähimpään Suomen puolen kylään,
Marttiin, Kemijoen varrella, aina kolmattasataa kilometriä.

Onpa Kuollan-Lapin suurissa erämaissa toinenkin pienoinen
suomalaiskylä. Se on _Juonnin_ kiveliökylä, pienen Kuhajärven
etelärannalla, Lapin lounaiskolkassa, Akkalan-Imandrasta länteen käsin.
Sinne muutti aikoinaan Sallasta _Essakka Sotkajärvi_, rakensi mökin,
kääntyi venäjän uskoon ja rupesi metsän asukkaana elämään. Ukon pojat,
Harttu, Jussi ja Antti, perustivat myöhemmin kukin oman kotinsa, niin
että nykyään on kylässä neljä taloa: vanhan Essakka-vaarin talo ja
poikien talot. Eläjiä on täällä lähes viitisenkymmentä, ja karjaa
kolmattakymmentä lehmää. Mutta kolmella hevosella toimitetaan kylän
ajotyöt, sillä maanviljelystä ei täällä harjoiteta, perunoita vain
vähäisen pikku pellontilkkuihin istutellaan.

Ei ole tämäkään kyläihmisten ulottuvilla. Kesäisin on lappalaisia
kyllä hyvinkin läheisinä naapureina, mutta talvella on
lähimpään lappalaisten asuinpaikkaan, Akkalaan, matkaa 35
virstaa, Sasheikkaan 95 v. ja Kannanlahteen puolitoistasataa.
Sama matka on Sallan kirkollekin, lähimpään suomalaiseen suurkylään.
Mutta erämaan asukas on tottunut pitkän matkan juoksija, häntä eivät
taipaleiden tavattomuudet kovin helposti pelästytä. Mikä "ihmisten
ilmoilla" eläjästä tuntuu jo miltei mahdottomalta sydänmaamatkalta, se
on metsänasukkaalle vain miltei mitätön naapurissakäyntitaivaL Niinpä
saattaa Juonnin ukko kiireimpänä heinäntekoaikana tupakantuskassaan
juoksaista Sallan kirkolle tupakan noudantaan. Eihän matkaa tule kuin
vain sataviisikymmentä kilometriä mennen tullen, metsäpolkuja, vihaisia
virtoja ja tiettömiä sydänmaita.



3. KUOLLAN-LAPIN SYRJÄÄNEISTÄ JA SAMOJEEDEISTA.


Kuollan-Lapin sisämaassa, Lu-jaurin tunturiseuduissa [Lu-jaurille tulee
Imandralta matkaa 70-80 virstaa itään, ja tie kulkee Ump-jaurin kautta,
tunturien laaksoja ja vesistöjä pitkin] asustaa myös joukko syrjäänejä.
Viime vuosisadan lopulla, 80-luvulla, saapuivat he tänne siirtolaisina
Vienanmeren takaa, Petshoran Izhmajoelta. Siellä kun pororutto kerran
kamalasti raivosi ja uhkasi koko karjaa surmalla, jätti silloin
60-70-lukuinen joukko entiset asuinmaansa ja lähti porokarjoineen
kaikkineen matkaan uusia elinpaikkoja etsimään. Valkeanmeren ympäritse,
pitkin rantaseutuja, Äänis- ja Kannanlahden pohjukoitse he kiersivät
Kuollan niemimaalle ja asettuivat loppuksi Lovozerskiin, Lu-jaurin
rannalle asumaan. Siellä oli jo ennestään iso lappalaisten talvikylä,
mutta tulokkaat rakensivat samaan kylään oman ryhmänsä ja niin
täyttivät suurine porolaumoinensa läheiset tunturiseudut. Sillä uudessa
asuinmaassaan alkoivat toimeliaat syrjäänit elää isiensä tavalla:
hankkivat elatuksensa poronhoidolla ja kaupankäynnillä.

Päämajaansa pitävät syrjäänit -- lappalaiset sanovat heitä
heidän entisen kotipaikkansa mukaan "iizentsöiksi", "izumetseiksi" ja
"iizemskiläisiksi" -- Lovozerskissä, mutta heidän poropaimenensa
kiertelevät tuhansine komeine laumoineen ympäri niemimaan
tunturiseutuja, aina Terinrannan Jokonskia ja Ponoin seutuja myöten.
Kesät, talvet kulkevat vartavastiset paimenet -- pojat tai palkkalaiset
-- porokoirineen porokarjan kintereillä. Kodat -- riuvut ja niiden
varaan pystytettävät nahkalouteet -- ja koko metsäläistalous on mukana.
Hyvä laidunmaa kun tavataan -- Kuollan niemimaalla onkin vielä paikoin
valtavia jäkäläkankaita --, niin siihen kodat nostetaan ja asetutaan
taloksi. Nahkalouteet levitetään riukujen tukemina keilakodaksi, ja
tulisijaksi kotaan asetetaan iso rautalevy parin puupölkyn päähän.
Mutta kun taas tulee muutto, puretaan asumukset, ladotaan ne
porokelkkoihin ja lähdetään uusille laitumille. Kesälläkin ajaa
laskettelevat paimenet kelkoillaan, porovaljakot edessä. Ja jos sattuu
eteen joki, jonka toiselle rannalle pitäisi päästä, taikka pieni järvi,
jota kävisi ikäväksi kiertää, painetaan suoraan aaltoihin ja uidaan
ylitse, koko karja edellä ja paimenet perässä porojen vetämissä
kelkoissaan kelletellen. Kesät näin laidunnellaan kaukaseuduilla
laajalti, mutta syksyn saapuessa kotiudutaan Lu-jaurille, jonka
ympäristöillä talvikausi kierrellään.

Tavattomat ovat syrjäänien porokarjat ja suurta, entisen kotimaan
tummaa komeaa rotua, isompaa kuin Suomen ja Venäjän lappalaisten porot,
niin ettei "missään maailmassa ole niin kauniita poroja kuin heillä".
Ja järkevällä hoidolla ovat ne nopeasti lisääntyneet. Jopa niin,
että varakkaimmat poroisännät ovat paisuneet oikein äveriäiksi
pororuhtinaiksi, semmoisiksi kuin "Polikarppa" ja Iivan Namovits ja
Stepan Jakovits, jotka kukin omistavat jopa 4000-5000:n porolauman. Ja
tuhantiset ovat tokat monella muullakin syrjäänillä. Nämä laumat ovat
saaneet lisäystä, paitsi omistaan, myöskin lappalaisten porokarjoista.
Kesäisin kun iizemskiläiset kiertelevät karjoineen kautta koko Kuollan
niemen, eksyy yksi ja toinen metsiä harhaileva lappalaisten poro heidän
laumaansa. Omistajat kyllä syksyn tullen käyvät kadonneitaan etsimään
ja porotokan isännältä kysymään:

-- Onko minun poroani karjassasi?

-- Ka, ota pois, jos lienee! sanovat isännät. Mene katsomaan ja
ottamaan! En minä tahdo pitää poroasi.

Mutta vähätpä voi lappalainen ottaa omaansa tuhatpäisestä, vieraasta ja
villistä metsäläislaumasta.

Ja niin katoavat lappalaisten porot väkevämmän karjaan. Se tietysti
lappalaisia kovin harmittaa, ja monet kerrat ovat he käyneet oikeutta
ja yrittäneet häätää uusia tulokkaita pois omilta ikimuistoisilta
asuinmailtaan, mutta eivät ole onnistuneet. Syrjäänit ovat älykkäämpinä
ja varakkaampina aina pitäneet puolensa, pysyneet valtaamillaan mailla,
kierrellen karjoineen kuten ennenkin. Ja yhä vain laumaansa lisäten. Ja
lisääntyneet itsekin. Jopa niin että nykyään asustaa Lovozerskissä
neljä-, viisisatainen syrjääniläinen yhteiskunta. Uusia asumuksia on
kylään kohonnut entisten lisäksi,niin että syrjääniläisryhmä käsittää
jo 40-50 taloa. Ja monet taloista ovat kuin palatseja lappalaisten
pahaisiin hirsimökkeihin verrattuina, komeita kaksikerroksisia
rakennuksia, vanhan kotimaan malliin laitettuja. Semmoisia ovat edellä
mainittujen pororuhtinasten talot.

Nämä kolme poromiestä ovatkin koko tunturien takaisen yhteiskuntansa
varakkaimmat eläjät, ja ovat jo ensimmäisten tulijain mukana meren
takaa saapuneet. Varsinkin Polikarppa on oikein upporikas,
60-70 vuotias äijä, ison perheen isäntä ja suuri kauppamies, joka on
poronhoidolla ja kaupalla paisunut koko seudun pohataksi. [Ennen sotaa
oli Polikarppa-äijällä talletuksia pankissa n. 500,000 ruplaa.]
Poronhoito onkin iizemskiläisen koko elämä, siihen sisältyy kaikki,
mitä tämä tunturimaailman asukas tarvitsee. Joka syksy ja talvi
teurastaa hän laumoittain poroja ja kuljettaa lihat ja nahat
merenrannan markkinoille. Takavuosina oli rikkaimmilla poromiehillä,
Polikarpalla ja muilla, tapana ostaa naapureiltaan omiensa lisäksi
poroja, joita sitten suurin laumoin joka talvi ajattivat
Vienan-Karjalan Koutajärvelle, jopa aina etelämmäksi, Sipretinjärvelle
asti, ja siellä vasta ne teurastivat ja sitten hevoskuormittain ajattivat
Ouluun. [Porokarjaa teurastuspaikalle ajamassa oli koko paimenjoukko ja
perhekin mukana, jopa eukotkin kuomusaaneissa ajellen. Tapahtui
kerran semmoisella matkalla, että Polikarpan emäntä teki pojan
Soukelojärvellä. Ajokkaat vain hetkiseksi pysäytettiin, ja sitten asian
tapahduttua taas jatkettiin matkaa.] Oulusta taas matkasivat ukot
tavaroineen, lihoineen ja nahkoineen Pietariin ja Moskovaan.

Ovatpa Polikarppa ja naapurin pohatta, Iivan Namovits, keksineet
toisenkin tulolähteen: perustaneet kyläänsä "sampsosavotan", jossa
jalostavat poronnahkoja mustankiiltäväksi "sampsoksi". Sitä lähettävät
ukot tuhansin kiloin Arkangeliin ja Pietariin sekä muuallekin Venäjän
markkinoille. Tehtaansa raaka-aineet hankkivat äijät sekä omasta
laumastansa että muilta ostamalla. Sampsosavotassa keräytyneet
poronkarvat taas toimitetaan Arkangeliin. [Sampsosavotassa on koko
kylän ainoa hevonen käyttämässä tehtaan hevoskiertoa.]

Kesät talvet ajelee Lu-jaurin iizentsä kotimaansa tapaan
korkeakaplaisella saanillaan, neli-viitinen komea porovaljakko
vetämässä, pitkällä "hare"-sauvallaan ohjaten ja halliten villin
valjakkonsa menoa. Pitkät ovat hänen talvitaipaleensakin. Milloin on
matka Kannanlahteen viinan tai pirtun noudantaan, milloin Kuollaan
taikka Petsamoon taikka aina Norjan talvisatamiin asti porotuotteiden
tarjontaan, milloin taas Teriberkaan tavarannoudantaan. Toisinaan
joutavat isännät satalukuisina porohärkineen rahdinajoonkin, jopa
joskus tukki- ja paperipuusavottoihin. Niin olivat kerran
Vuojintunturin tukkisavotassa iizentsä-isännät tuhansin poroin, sadoin
miehin työmaalla olleet, ja oli siinä liikkeessä ollut eri vilkasta
elämää. Tukki kerrallaan oli työnnetty porovaljakon kelkkaan ja sitten
lähdetty sitä täyttä laukkaa lennättämään laskupaikkaansa; pitkin
metsiä vain, tietä kysymättä oli laskettu, niin että pensaat ja pienet
puutkin olivat lakoilleet.Tukki tukin perästä oli näin pitkänä jonona
ryminällä viety rantaan ja taas laukattu toisia noutamaan.

Arkangelista ostavat syrjäänit viljavaransa ja muut elintarpeensa, mitä
ei omasta maasta eikä karjasta lähde. Itse käyvät isot isännät Vienan
kaupungissa kaupat tekemässä [Polikarppa joskus lähettää tyttärensäkin
Arkangeliin kauppa-asioille. Niin kävi tytär sotakesänä 1914 Vienassa
ja teki 60:n jauhosäkin kaupan.] ja tuovat sitten laivoilla Teriberkan
satamaan, jossa heillä on isot varastohuoneet. Sieltä sitten talven
tullen porokuormittain ajetaan kotiaittoihin niin suuret määrät, että
osa riittää vähävaraisille naapureillekin myytäväksi. [Teriberkan
satamakylä on Jäämeren rannalla, samannimisen joen suussa, n. 60
virstaa Kuollasta itään. Kylässä on noin 50 taloa, kymmenkunta
kauppapuotia, kaikki enimmäkseen venäläisiä.]

Syrjäänit ovat toimeliasta väkeä ja hartaita oikeauskoisia.
Kylässä on komea kirkko ja venäläinen kansakoulukin, jota syrjäänien
lapset käyttävät paljoa ahkerammin kuin kylän lappalaisten nouseva
suku. Ja kaikissa kylän yhteisissä asioissa ovat älykkäät
syrjääniryhmän miehet aina etumaisina toimihenkilöinä.

Poroisännät liikkuvat talvisin komeissa syrjääniläispeskeissään,
jaloissa pitkävartiset, kauniisti päärmätyt poronkoipisaappaat,
"jaarat", ja päässä poronvasannahkainen lakki, jonka pitkät
korvaviilekkeet riippuvat alas ryntäille. Varin tullessa heitetään
lakki niskaan viilekkeiden varaan. Tällaisessa muhkeassa puvussa sattui
takavuosina joka talvi aina silloin tällöin näkemään Polikarppa-ukonkin
Kuollan tai Kannanlahden kaduilla astuskelemassa asioillaan. Monesti
olivat äijän asiat vain viinanhakumatkoja. Tuhansien ruplien arvosta
saattoi hän kerralla kuormittaa saaniinsa viinaa ja pirtua. Pitihän
muka talvisilla tuntureilla ja pitkillä talottomilla erämaan matkoilla
olla ruumiin lämmikettä ja mielen nostaketta.

Lappalaisten kanssa eivät syrjäänit juuri mene naimisiin,vaan ottavat
omaa sukuaan. Poropaimenet useasti iskevät silmänsä isännän tyttäreen,
ottavat omakseen ja perustavat oman perhekunnan ja pystyttävät oman
pirtin entisten lisäksi. Ja pojat taas menevät naapurin tyttäriin ja
kohottavat oman kodin. Niin suku kasvaa ja lisääntyy nopeasti. "Ja
iizentsät kun lihaa ja rasvaa paljon syövät ja raakaakin lihaa syövät
ja lämmintä verta juovat, niin ne ovat hyvin kauniita, lihavia ja
punaverisiä sekä miehet että naiset. Ja sen tähden he ovat niin hyviä
sikiämäänkin".

Elinvoimaista kansaa on Lu-jaurin iizemskiläinen, kasvaa ja lisääntyy
yhtä nopeasti kuin hänen suuri porokarjansakin. Ja vaurastuu ja
rikastuu. Jos se saa rauhassa tunturimaillaan porojaan paimennella,
saattaa alkuaan pienestä siirtolaisjoukosta kasvaa ja kehittyä hyvinkin
merkittävä Kuollan-Lapin sydänmaiden kansoittaja. Kuollan-Lapissa
asustelee myös pieni joukko samojeedeja, noin 40-50 henkeä arvion
mukaan. Samoinkuin syrjäänit elävät hekin suuria porokarjoja hoitamalla
ja ajelevat komeilla porovaljakoilla. Heistä eivät koltat paljoa tiedä.
Taikka oikeammin koltat heistä aina jotakin tietävät, mutta he
sekoittavat samojeedit syrjääneihin, puhuvat kumpaisistakin, niinkuin
ne olisivat samaa kansaa, sanoen heitä milloin "samujeedeiksi", milloin
"iizemskoiksi".  -- "Se on sama, samujed ja iizemski. Iizemski on vain
oikea nimi, ja samujed on haukkumanimi, joka on sama kuin itsen-syöjä."



4. KOLTAT JA HEIDÄN TARINANSA.


Mutta Kuollan niemimaan varsinaisia, alkuperäisiä asukkaita
ovat lappalaiset, Kuollan eli Venäjän lappalaiset, koltat, jotka ovat
jo harmaassa muinaisuudessa vallanneet koko niemennön suuret salot
asuinpaikoikseen ja erämaikseen, omistaneet ensiksi tulleen oikeudella
järvet ja joet kalavesikseen, riistaiset metsät pyyntimaikseen,
jäkäläiset kankaat porolaitumikseen, järvien rannat asuinsijoikseen ja
tunturit, kalliot ja pahdat pyhiksi paikoikseen.

Ja kenenkään häiritsemättä eleli vähäväkinen Lappi mahtavana omassa
villissä vapaudessaan suunnattomassa tunturivaltakunnassa, jossa ei
tuntunut olevan ääriäkään. Eli ja vaelteli, kuten muutkin erämaan
eläjät, saalista etsien paikasta toiseen. Eikä tiennyt juuri muuta
maailmaa olevankaan. He vain ja heidän erämaansa ja jumalansa.

Mutta tuli sitten etelästä vahvempia kansoja, tuli kainulaisia,
karjalaisia ja venäläisiä, ensin pyyntimiehinä ja veronkiskojina,
jopa uuden, tuntemattoman jumalan julistajina. [Kolttien apostoleina
tunnetaan munkit Feodorit ja Trifon, jotka 1500-luvun alkupuolella
Lapissa käännytystyötä toimittivat. Feodorit perusti Kuollaan luostarin
ja Trifon Petsamoon. Viimemainitun luostarin luullaan kuitenkin olleen
jo 1400-luvulla.] Ja viimein alkoivat uudet tulokkaat asettua
niemimaalle asumaankin, valtasivat rantaseuduilla suojaisia lahtien
pohjukoita ja jokisuita olinpaikoikseen. Niin muodostui aikojen
kuluessa pitkin rantamaita useita isompia ja pienempiä kyliä ja
satamapaikkoja, jopa Tuuloman suulle pienoinen kaupunkikin, ikivanha
Kuolla, ja Kannanlahden pohjukkaan jo vanhoista ajoista tunnettu,
Kuollan valtatien vartinen _Kannanlahti_. Kuollan ja rantaseutujen
asukkaat ovat enimmäkseen venäläisiä, karjalaisia on taas enimmän
Kannanlahdessa ja sen seuduilla.

Mutta erämaiden vapaat eläjät eivät niin vain ilmaiseksi ruvenneet
luovuttamaan isiltä perittyjä riistamaitaan uusille tulokkaille,
eivätkä ryhtyneet mielisuosiolla suorittamaan heille pantuja suuria
veroja. Monet kerrat nousivat metsien asukkaat tekemään vastarintaa ja
puolustamaan oikeuksiansa. Mutta tulokkaat olivat paljon vahvempia ja
paremmin varustettuja kuin köyhät erämaan kiertäjät, jotka asustelivat
hajallaan metsissä. Nämäpä sen sijaan turvautuivat viekkauteensa sekä
mahtaviin noitakeinoihinsa, ja niiden avulla he monet kerrat
pelastivat sukunsa ja omaisuutensa vainolaisten käsistä sekä syöksivät
turmioon metsiä kiertelevän vihollisjoukon. Koltilla on vieläkin
paljon tarinoita entisiltä vainovuosilta, kertomuksia, miten
milloinkin taitava ja ovela lappalainen kavalasti petti ja saattoi
surmilleen etelästä tulleen partiolaisparven, taikka miten mahtava
lappalaissankari ja velho noitakonsteillaan kokonaan tuhosi pelätävän
rosvojoukon.

Niinpä kerran vainomiehet, _tshuittet_, tshuudit, olivat pakottaneet
lapinukon soutajakseen, kun Nuortijärveltä olivat matkalla Kuollaa
kohden. Lähdettiin Tuulomanniskasta vihaista virtaa keikkumaan alas
suurta _Patunanköngästä_ kohden. Ukko selitti soudettavilleen, että nyt
tulee paha paikka, koski semmoinen, jottei kärsi kaikkien veret sitä
katsoa, siinä kun suolainen vesi ja saivovesi yhtyvät, niin on kova
paikka... Paras on mennä huppuun veneenpohjalle. Huppuun
peittäytyivätkin vainomiehet, ja ukko laski veneen miehineen hirveään
könkääseen, mutta hyppäsi itse putouksen niskassa olevalle isolle
kivelle. Tuhansiksi pirstoiksi räsähti vene syöksyessään alas
monisylisestä putouksesta, ja sinne hukkuivat kaikki vainolaiset.
Olivat Patunan rannan lappalaiskylässä juuri nuoret pallin lyönnissä.
Soutajaukko huusi heille kiveltään:

-- Heittäkääpäs jo pallinlyönti ja katsokaapas tuonne koskelle, kuinka
siellä ei kuin käsiä ja jalkoja vain vilahtelee!

Samankaltaisen surman tuotti vihollisille _Einvodtunturilla_ muuan
Petsamon koltta. Olivat tshuudit ryöstöretkellä Petsamon seduilla ja
ottivat lappalaisen opastamaan heitä korkean tunturin yli. Suuri oli
tshuudien joukko, yhtä vaille 70 rosvoa, ja poroilla he ajoivat, mies
joka poron pulkassa. Tshuudit pitivät ajaessaan pahaa elämää, ja siitä
tunturinhaltia suuttui ja nosti kovan ilman, Einvodin haltia kun on
semmoinen äreä ja suvaitsematon. Silloin opas esitti, että on paras
ruveta kollooseen, sitoa porot kaikki peräkkäin samaan raitoon, jottei
pyryssä eksyttäisi toisistaan. Ja opas asettui itse edellimmäiseksi.
Hän tiesi tunturilla erään kamalan jyrkänteen, jonka vieritse raitotie
varoen kulkee. Sitä kohden lennätti koltta kollostettua raitoa täyttä
laukkaa ja lasketti samaa huimaa vauhtia koko ajokunnan jyrkänteeltä
alas rotkoon. Mutta juuri ennen alassyöksymistä silpaisi hän itse
puukolla poikki omaan pulkkaansa kiinnitetyn jälkiporon hihnan ja
käännätti ajokkaansa syrjään. Tunturin rotkoon rymähtivät kaikki
miehet, ja sieltä sitten vähissä hengin heidän päällikkönsä noitui:
-- Vielä on tässä yksi muukin surmansa saava, että seitsemänkymmentä
tulee täyteen!

Ja ajoikin sitten kerran samaan surmaan muuan pimeässä ja
pyryssä kulkeva lappalainen.

Nuortijärvellä, Luttolahden suussa, _Tshueht-piel-njargalla_
-- Sadanpetäjänniemellä -- oli ennen suuri lappalaiskylä.
Siinä asui muiden muassa lapinukko, Njalli, kahden väkevän poikansa
kanssa. Olivat he kerran, ukko ja pojat, majavanpyydössä ylhäällä
Potsjoella, ja ukko näki unta, jotta jos kaksi mustaa majavaa on käynyt
pyydykseen, niin tshuudeja on tulossa, ja hän, ukkopaha, menettää
henkensä. Pyydyksessä olikin kaksi mustaa majavaa. Lähdettiin siitä
paikalla ajamaan kotiin. Mutta rauhassa on kotikylä järven törmällä, ei
näy ainoatakaan vihollista, ovatpa kylän tyttäret ulkona kentällä
kisailemassa, kuten ainakin. Mutta vainomiehet olivatkin kylässä
piilossa, ja tyttäret olivat heidän pakottaminaan pihalla kisaamassa,
ettei mitään epäiltäisi. Miehet ajoivat pihaan, ja siihen heti tshuudit
piilostaan syöksähtivät, aikoen tappaa. Ukko ja toinen poika
pyöräyttivät pakoon, mutta toinen jäi sissien kanssa tappelemaan,
tempaisi suuren puukkonsa ja tappoi monta miestä. Tshuudien päällikkö
lähti ukon jälkeen, jolloin ukko hädissään kiipaisi suureen petäjään
Njallikalliolle, jonne hänet tshuudipäällikkö jousellaan ampui. Mutta
siihen jo ehtivät pojatkin, tappoivat isän ampujan ja ajoivat sitten
päälliköttömän vainolaisjoukon pakoon.

Vieläkin muistavat Nuortin koltat Njallikallion, tietävätpä sen petäjän
kannonkin, johon Njalli-ukko oli paennut. Onpa Tuulomalla,
Patunankönkään luona, vielä nähtävänä suuria, mahdottomia kiviäkin,
joita ukon pojat, vahvat miehet, ovat huvikseen lohipatoon
kanniskelleet.

Toisen kerran taas tulivat tshuudit suurella joukolla _Nvortijärvelle_
-- Nuortijärvi olikin heidän varsinaisia Kuollan kulkureittejään
-- ja hävittivät koko kylän, tappaen kaiken kansan. Vain yhden
vaimonpuolen he jättivät ja lähtivät häntä joukossaan kuljettelemaan,
ruuanlaittajana muka. Luton suulla he levähtivät yöpyen autioon
pirttiin. Rupesi siinä akka miehiä säälittelemään, jotta kovin olette,
raukat, likaisia ja siivottomissa ketineissä, jotta eikö sopisi nyt
pestä kaikki vaatteet puhtaiksi, kun on täällä kyllä vettä ja kattilaa?
Hän kyllä pesee. -- Ka, hyvähän se, sanoivat miehet ja riisuivat kaikki
vaatteensa, jääden ilkialastomina saunaan kellettelemään, akan
lähtiessä pyykinpesuun. Mutta ämmä survoi rääsyt, kattilat ja kaikki
avantoon, ja lähti pakoon. Viimein huomasivat saunakyöpelit
pyykinpesijän ilkityön, lähtivät ajamaan häntä takaa, mutta paleltuivat
kaikki talvipakkaseen. Muuan ennätti juosta aina Rippisalmelle asti,
ennenkuin kontistuneena kaatui jäälle.

_Vuolujaurillakin_ oli suuri lapinkylä. Sinnekin, järven etelärannalle,
osui kerran kaksi "tshuudipohteria", vahvaa jättiläistä, jotka
surmasivat koko kylän väen. Vanhan ämmän vain heittivät henkiin ja
sanoivat: -- Ämmä saa meidän puolesta olla pystyssä siksi kunnes itse
kaatuu. Tekivät "pohterit" sitten suureen rantapetäjään taian ja
sanoivat:

-- Tämä petäjä seisokoon pystyssä siksi kunnes itse kaatuu, mutta joka
sen kaataa, sen pitää veteen hukkuman.

Petäjä saikin olla pystyssä, ei kukaan uskaltanut koskea tuohon vanhaan
kärrikkääseen. Mutta sitten, vain vuosikymmen takaperin, Kaurel-ukon
pojat rohkaisivat itsensä ja löivät männyn mäkeen. Mutta eipä ollutkaan
vanha taika mahtiaan menettänyt. Heti seuraavana syksynä hukkui
vanhempi hakkuumies järveen, aivan lähelle petäjää, ja seuraavana
keväänä oli nuorempi poika hukkua saman järven jäihin koko
pororaitoineen.

_Hirvasjärvellä_, Nuortin lisäjoen, Hirvasjoen latvoilla, asui
lappalaisia eräällä saarella. Siellä vanha muori illalla kalakeittoa
laitellessaan tekee taian ja keksii:

-- Paljon vieraita tulee aamulla!

Siitäpä tietää hän olla varuillaan, katsoo, katsoo järvelle: jo tulee
yöllä miestä metsästä rantaan, aitan repivät ja hirsillä kelletellen
lähtevät uimaan saarta kohden. Ämmä kotaan kiireen kyytiä, huutaen:

-- Hirvastokka on uimassa saareen!

Siitä heti kaikki veneeseen ja järvelle "hirvaita" tappamaan, jopa
riennättää joukkoon vanha muorikin purjelouteen kainaloonsa hotaisten.
Uimamiehet kolhitaan upoksiin, mutta muutamat ennättävät kumminkin sitä
ennen sukeltaa veneen alle ja sohia pohjaan reikiä. Ne kuitenkin muori
heti louteellaan tukkii. Yksi sentään, itse päämies, yrittää päästä
pakoon ja on jo saaren rantaan nousemassa, mutta siellä pieni poikanen
jouselläan häntä uhkailee.

-- Jäl battshe ettshed! huutaa uimamies pojalle, että muka, älä ammu
isääsi.

-- I lii ton ettshe! sanoo jousimies ja ampua piukahuttaa, ja puunuolen
rautainen piikki sattuu miehen kaulasuoneen, niin että siihen keikahtaa
hänkin.

_Nuortin_ syrjäjoen varrella, sydänmaassa, elelee lapinukko, väkevä
mies, pohteri oikein, eukkoineen ja lapsineen. Hän aina varoittelee
akkaansa, että eläpäs heitä vain virtaan lastuja, ei koskaan pidä
jokeen lastua heittää, sillä tshuudit näkevät ja tulevat tappamaan.
Mutta akkapa aina ukon poissa ollessa uhallakin lastuja virtaan
syytelee.

Ja siitä keksivätkin vainolaiset lastut ja saapuvat sydänmaan asunnolle
juuri kun ukko sattuu olemaan metsällä, täyttävät talon molemmat
pirtit, elämöivät ja iloa pitävät ja päällikkö akkaa naurattelee. Tulee
siitä ukkokin kotiin, eikä tiedä mitään, pirttiin vain astuu. Siellä
ovat vainomiehet ovipielessä vahtimassa ja nappaavat miehen kiinni,
sitovat käsistä ja jaloista ja heittävät nurkkaan makaamaan.

Niin tulee yö, ja tshuudipäällikkö menee akan viereen, mutta mies
kyhjöttää nurkassa. Hän kutsuu tyttärensä ja kuiskaten pyytää veistä.
Mutta tytär sanoo: Vai veistä sinulle! Odotahan, kun minä sanon uudelle
isälle, niin kyllä näet, veitsen tahtoja!

Aamulla vainolaispäällikkö pilkkaa nurkassa nukkujaa, kysäisten:

-- Millaisia unia olet, äijä, nähnyt?

Tulee taas yö, päällikkö menee taas akan viereen, mutta ukko kyhjöttää
nurkassaan nuoritettuna. Kun toiset jo nukkuvat, kutsuu ukko poikansa
ja kuiskaten pyytää veistä. Poika tuo terävän veitsen, ja sillä ukko
silpoo siteet poikki ja hiipii ulos. Siellä hän kaataa toisen pirtin,
jossa vainolaiset nukkuvat, kumoon ja niin saavat nämä siinä surmansa.
Mutta sitten palaa mies päällikön pirttiin ja karjaisee:

-- Nousepas nyt ylös ja koetetaan, kuinka mies köytetään!

Päällikkö ponnahtaa pystyyn, tempaa miekkansa ja täydellä
terällä lyödä huimauttaa, mutta mies kumartuu, syöksähtää syliksi ja
paiskaa päällikön nurin ja hänen omalla miekallaan silpaisee kaulan
poikki.

Silloinpa akkakin hypähtää ukkonsa luo ja laatii:

-- Hyvä toki oli, ukkoseni, että pääsit hengissä!

Mutta ukko sitoo akan suureen juurakkoon kummastakin jalasta ja heittää
hänet virran vietäväksi, saman virran, johon akka oli lastuja
syydellyt.

On koltilla vielä tarina _Vesaisenkin_ kuulusta, onnettomasta retkestä
_Kuollaan_.

Se oli mainion iso ja väkevä mies se tshuudipäällikkö, kova ja julma
pohteri. Nuortia tuli hän joukkoineen ja sitten Tuulomaa myöten laski
Kuollaan. Tuulomalla, Patunan luona, oli silloin kaksi suurta
lappalaiskylää, toinen könkään päällä, toinen sen alla. Molemmat kylät
hävitettiin maata myöten, niin ettei ole enää kuin sijat jäljellä.
Rahat ja rikkaudet ryöstettiin, ja rahat kasasi päällikkö isoon
vaskikattilaan, jonka piilotti suuren kiven alle Patunan taipaleelle,
nostaen mahdottoman kiven ylös, työntäen kattilan sen alle ja kääntäen
kallion jälleen kohdalleen, että "sittenpähän palatessa otan".

Lähdettiin sitten Kuollaa hävittämään. Mutta Kuollassa tiedettiin olla
varuillaan. Oli kaupungin ympärille rakennettu vahva puinen suojamuuri,
ja Tuuloman varrelle, _Karaulivaaralle_, oli koottu suuri heinäkasa,
jonka vartija sytytti tuleen, kun kuuli vihollisjoukon tulevan. Kun
vainomiehet saapuivat kaupungin edustalle, oli sieltä muurien kaikista
aukoista mustat pyssynsuut uhkaamassa, niin että miehet peloissaan
piiloutuivat kivien taakse. Mutta suuri päällikkö ei pelännyt, ryntäsi
ypöyksinään, hyppäsi korkealle muurille, heitti kaupunkiin palavan
tulisoiton ja lähti astumaan takaisin miestensä luo. Kaupungista kyllä
yritettiin ampua, liksutettiin piilukkoja, mutta ei pyssy lauennut:
tshuudipäällikkö oli pyssyt siltä varalta noitunut. Silloin keksi muuan
lappalainen:

-- Tappakaa vasa ja voidelkaa sen verellä pyssyt!

Paikalla vasa penkkiin ja pyssyt veriseen voiteeseen ja taas
paukkumaan. Ja heti osuikin luoti ja nappasi tshuudipäällikön reisiluun
poikki. Mutta tämä vain toisella jalallaan konkkasi väkensä luokse
noituen ja manaten, ja vihoissaan surmasi hän puolet miehistään, kun ne
pelkureina kivien takana kyyköttelivät.

Eikä siinä auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle. Vaivainen päällikkö
makasi veneessä, miehet soutivat vastavirtaa ja kovissa koskissa
sauvoivat ja kiskoivat köysillä. Mutta kun vene koskissa kolahteli
kiviin, koski päämiehen jalkaan kipeästi, ja siitä kimmastuneena hän
aina heti surmasi miehen, kuka vain sattui lähinnä olemaan. Siitä jo
soutajat oikein alkoivat tuskastua. Tultiin taas Patunalle, vedettiin
vene könkään niskalle, ja taas aiottiin ryhtyä soutamaan... Mutta
silloin miehet äkkiä nappasivatkin nuorat poikki, työnsivät veneen
päällikköineen virtaan, ja sinne sortui Patunan pauhuihin suuri ja
pelätty tshuudilaispäällikkö.

Mutta kiven alle kankaalle, vaskikattilaan, jäivät päällikön kätkemät
rahatkin. Ei ollut miehissä kiven liikuttajaa. Ja siellä ne ovat vielä
tänäkin päivänä, ja mahtavana kalliomöhkäleenä makaa kiviaarteensa
päällä.

Aikoja myöhemmin sitten kerran löydettiin tshuudipäällikön reisiluu
Purjis-njargasta, pari virstaa könkään alapuolelta, ja se luu oli aina
seitsemää korttelia pitkä.

Kun päällikön joukko sitten palasi kotitienoilleen, vei se vainajan
äidille tiedon, että poika oli saanut surmansa sodassa.

-- Millä surmalla poikani kuoli? kysyi muori.

-- Sota tappoi! sanoivat.

-- Se ei ole totta! äsähti muori. Ei ole se poika tavallisella
surmalla kuollut.

Oli muori paraillaan pyykkiä pesemässä, ja kolmet vanttuut olivat juuri
käsissä; niistä hän väänsi vettä, kiersi ne kerrassaan poikki ja sanoi:
Se on tuommoisissa käsissä kasvanut, se poika. Eikä se ole tavallisella
kuolemalla kuollut.



5. KOLTTAIN ASUINPAIKAT.


Pieni, tuskin parituhantinenon enää kolttien lappalainen sukuhaara,
joka Kuollan niemimaalla asustaa hajaantuneena ympäri tämän äärettömän
tunturimaan. [Kuollan niemimaan pinta-ala on n. 150,000 km2 eli enemmän
kuin kolmasosa Suomea. Koko niemimaalla on n. 15,000 asukasta. Näistä
on n. 9,000-10,000 venäläistä, n. 2,000 suomalaista, 1,700-1,800
lappalaista, karjalaisia muutamia satoja, syrjäänejä n. 500,
samojeedeja 30-40, norjalaisia pari sataa.] Heidät jaetaan kolmeen eri
ryhmään kielimurteensa mukaan, sillä suuren erämaan heimot ovat
häipyneet niin etäälle toisistaan, että kielimurrekin on muodostunut
hyvin erilaiseksi. Ja niin on taas Kuollan lappalaisten kieli paljon
erilaisempaa kuin muu lappi, niin ettei esim. Inarin lappalainen
ymmärrä kaukaisen Venäjän lappalaisen haastelua.

Lännessä, suomalaisten lähimpinä naapureina, asustavat _Tuuloman_
lappalaiset. Heidän suuria keskuspaikkojaan, "sijtoja", ovat
_Patsjoki_, Patsjoella, lähellä Salmijärveä, _Petsamo_ ja _Muotka_
Jäämeren rannalla, Petsamo- ja Muotkavuonoilla, sekä _Suonikylä_
Luttojoella ja _Nuortijärvi_ Ristikentän tienoilla, Nuortijärven
alapäässä. [Suurkylien lappalaiset nimet: _Pats-jok, Pietsam, Muodka,
Suongil ja Nuoht-jaur_.] Suomen naapuruudessa asustavat myöskin,
_Akkalan_ eli _Imandran_ lappalaiset, joiden suurkyliä ovat _Akkala,
Jokostrova ja Maaselkä_ Imandralla sekä _Pollujauri_ Pollujärvellä.
[Lappalaisnimet: _Aihkel, Tshuik-suol, Maa-seilg ja Pollu-jaur_.]
_Kuollan_ lappalaiset asuvat Kuollan kaupungin seuduilla ja sen
itäpuolella, ja heidän suuria kyläpaikkojaan on _Kildin_ Kuollan
lähimailla sekä idempänä sisämaassa _Lovozero_, suuren tunturijärven,
Lu-jaurin rannalla, _Voroninsk_ ison Voronjejoen juoksulla,
_Ljavozero_ Harlovkan latvoilla ja _Varsinsk_ Jokongajoen latvoilla,
Kalmi-jaurilla. [Lappalaisnimet: _Kildints, Lu-jaur, Kord-jok,
Lei-jaur, Ars-jok_.] Sitten itäisinnä elävät _Turjan_ lappalaiset
_Jokongassa_ Joukjoella sekä _Kamenskissa, Kuroptejevskissa,
Lumbovskissa ja Ponoissa_ suuren Ponoijoen vesistön varsilla ja suulla
ynnä _Sosnovetsissa_ niemimaan kaakkoisrannalla, Ponoista etelään.
[Lappalaisnimet: _Jovkuj, Kintus, Kiottem-jaur, Lymbes, Pionne,
Sosniofke_.]

Lapinkävijä joutuu miltei ihmetyksiin, kun hän päiväkausin,
viikkomäärin samoiltuaan Lapin suunnattomia saloja, joissa on tavannut
vain yksinäisen turvekodan taikka pienen pirttipahaisen siellä, toisen
täällä, virstojen, penikulmienkin päässä toisistaan, yhtäkkiä sitten
pohjastuu metsän aukeamalle ja näkee edessään kokonaisen suuren
kyläkunnan, mitä suurimpien sydänmaiden keskellä, soiden saartamana,
tunturien ympäröimänä.

Se on kolttalainen talvikylä, _sijt_.

Merkillinen metsien kiertäjäkansan kylä, joka ei muusta maailmasta
paljoakaan tiedä, ja josta muu maailma ei tiedä mitään.

Kymmeniä matalia mökkejä, pikkuisia vanhoja neliseinäisiä pirttipöksiä
on sikin sokin kankaalla, rakennettuina noin vain mihin sattuu;
joitakuita uusiakin pirttejä, jopa kaksi- ja kolmihuoneisia
"talojakin", on joukossa ja kymmenittäin pieniä aittoja kylän keskellä
sekä reunapuolissa.

Kylän laidassa on "kirkko", matala harmaa rakennus, jonka harjalla
venäläiset vinoristit törröttävät. Toisessa laidassa, ryteikköisellä
kankaalla, on kylän kalmismaa, ja kolmannella sivulla levittäytyy
puuton vetelä aapa, joka ulottuu aina etelässä siintäviin
tuntureihin asti. [Suonikylässä, joka Suomen ja Venäjän välisessä
Petsamon rajankäynnissä luultavasti tulee jäämään Suomen puolelle, on
neljättäkymmentä pikku pirttiä ja talontapaista. Niiden kylänkeskeiset
nimet ovat, Jänkäniemestä alkaen joen puolella: _Outa, Saahkar, Uolli,
Javgar, Väiskin-Evvan, Huoter, Mehkavan-Uontrei, Mehkavan-Evvan,
Pitkä-Teahpan, Moissein-Jaahk, Pikku-Sergei, Karppi-Kaurel,
Vaiskin-Uontrei, Olssin-Pedrin-Huoter, Oafanas, Mahtvei, Pikku-Uolli,
Jilssin-Oski_. Ja taas toista laitaa, kankaan puolta takaisin etelään
käsin: _Trofim, Evvankan-Huoter, Timmaksen-Illep, Kova-Evvan,
Pikku-Illep, Olssin-Pedrin-Kaurel, Vaiskin-Evvanan-Sergei, Pikku-Evvan,
Pikku-Meetrei, Karppi-Huotarin-Illep, Jaahkin-akka, Trofim, Vaassil,
Annin-Evvan, Huoterin-Vaiski, Koaistjen-Evvan, Kuosmin-Oski ja
Kuosmin-Illep_. Sitten on kolmihuoneinen tsassouna itälaidassa ja
länsipuolella uusi koulurakennus, jossa on opetussali eteishuoneineen
sekä opettajan asuntona kamari ja keittiö.]

Mutta autio on tämä lapinkylä, äänetön ja kuollut. Ei kohoa savusuitsu
mökin matalasta piipusta, ei ärhentele äreä pystykorva pihamaalla, eikä
liiku kylän käytävillä ainoakaan ihmisolento, ei katso kukaan pienestä
pirtinikkunasta, eikä kukaan ovissa käyskentele.

Kylällä on kesäinen lepohetkensä, kesäisten päivien hiljainen erämaan
rauha.

Sillä asukkaat ovat heittäneet kylänsä kymmenet mökit ja pirtit
ypöyksikseen kankaalle ja kaikonneet kauas sydänmaiden järville,
kesämajoilleen kalastelemaan. Sieltä saisit, jos tahtoisit tavata,
satojen virstojen päästä, järvienpoukamista, lahtien pohjukoista heitä
etsiä. [Jäämeren rantapuolien kylien, kuten Kildinin, Varsinskin,
Voroninskin, Jokongan, Lumbovskin, Ponoin asukkaat taas muuttavat
kesäksi Jäämeren rannoille kalamiehiksi.] Mutta saattaa silti Lapin
matkamies autiossa kylässä kyllä levähtää, vaikka viikommankin. Sillä
useimpien pirttien ovet ovat avoinna ja sisässä on kaikki silleen
heitetty. Eihän nyt enää Lapin erämaissa tshuudeja eikä muitakaan
ryöväreitä retkeile, ja mitäpä he hyötyisivätkään autiosta ja köyhästä
pirttipahaisesta, jossa on vain harmaakivinen lapintakka oviloukossa,
vaateresuilla peitetyt makuulavat seinien vieressä, pieni
pöydäntapainen ja pari kolme pölkynpäätä jakkaroina, seinähyllyllä
muutamia tuohiropeita ja juuriastioita ja peräseinässä pikkuruinen
lasi-ikkuna. Sillä lappalaisella on niin vähäiset mukavuuden
vaatimukset.

Niissä lappalaiskylissä, jotka ovat seutunsa "pogostoina",
kirkonkylinä, on pienoinen valkea kirkkonsa, papin ja lukkarin
taloineen. Niin esim. Nuortijärven Ristikentässä, Patsjoella,
Petsamossa, Lu-jaurilla, Ponoissa. Mutta tyhjille seinille saavat papit
kesäisin molintansa toimittaa: seurakunta on eksynyt kauas korpeen omaa
palvontaansa pitämään.

Mutta jos matkamies saapuu tänne sydäntalven pakkasilla, tammi- ja
helmikuussa, saa hän nähdä lapinkylän täydessä elämässään. Silloin
sankat savupatsaat puskeutuvat pirttien piipuista pakkasilmaan, hallit
kentällä haukkuvat, porokellot poukkavat, peskipukuiset oliot käydä
kepsuttelevat kyläraitilla, ja kohta joka kömmänän ovi lennähtää auki
ja sieltä syöksähtää nuorta ja vanhaa, ukkoa ja akkaa ja lasta outoa
kulkijaa kummastelemaan.

Metsien asukkaat viettävät talvensa yhteisessä suurkylässään ja
toimittelevat talvitöitänsä. Ja nyt vuorostaan ovat erämaiden asunnot
autioina ja kylmillään.

On koltalla talvisia toimia. Toisten talvi kuluu metsiä kierrellessä
alituisina porotokan paimentajina, toiset taas tekevät pitkiä
raitoretkiä Jäämeren rannan satamiin, Teriberkaan, Kuollaan, Petsamoon
ja Norjan puolelle Kirkkoniemeen, taikka taas Kannanlahteen ja Umbaan
sekä Valkoisenmeren suuriin rantakyliin. Viikoittain saattaa tällainen
monisatavirstainen matka kestää, monessa pitkässä raidossa kun
hiljalleen judetaan halki soiden, halki maiden, yli järvien, yli monien
tunturijuottojen. Talviset kuukaudet ovat myös suurten metsästysretkien
aikaa, jolloin hiihdellään hirviä sekä kierrellään penikulmittain
sydänmaita kaikenlaista metsänriistaa ajellen. Mutta naiset häärivät
kotoisissa toimissa, hoitavat lampaita, paistavat leipää, laittavat
ruokaa ja ennen kaikkea askartelevat ahkerasti käsitöissä, kutovat
sukkaa, vantutta, raanua, muokkailevat nahkoja ja niistä kintaita,
ompelevat kenkiä ja peskiä.

Ja aikansa ottaa juominenkin ja ilonpito. Sillä kun on taas pitkästä
yksinäisyydestä yhteen päästy, yksille kylätanhuville, iloitsee siitä
ukko ja akka, ja nuoret ovat varsin hyvillään. Monet pitkät vuorokaudet
vierähtävät pelkässä juomisen turinassa, johon ottavat osaa sekä miehet
että naiset, nuoret ja vanhat. Varsinkin silloin kun Jäämeren rannan
raitomiehet palaavat pitkältä retkeltään ja tuovat Norjan taikka
Kuollan "tuliaisia", tyhjennetään pullo toisensa jälkeen. Vuoron perään
kiertää ryyppylasi ympäri pirttiä, ryypynottaja nyökäyttää joka
sielulle, pienille lapsillekin, ja sanoo: "Tierv jaalak!" Ja
tervehdittävä vastaa: "Juhke tiervan!" ("Terveenä elä!" "Juo
terveydeksesi!") Ja niin kauan kestää "terveisten" vaihto ja ilonpito
kuin pullosta on viimeinenkin tilkka tirautettu. Lopulta jo useimmat
ovat saaneet "terveisiä" kyllikseen ja uupuneet jonnekin nurkkaan
taikka pöydän alle. Niin miehet kuin naisetkin.

Sillä koltat ovat, niinkuin muutkin luonnonkansat, mahdottomia
tuliliemen tuttavia.

Ja iltasilla, miltei joka päivä, pitävät nuoret tanssejaan, kokoontuen
milloin mihinkin pirttiin; haitarimies retuuttaa hurjasti kimakkaa
käsipeliään ja toiset tanssivat "kaatrellaa" ja "ristisiirree", aina
aamuyöhön saakka, niin että heidän milloinkaan saunaa näkemättömästä
ihosta hiki valuu virtana, pöykkyrin selkä höyryää, ja karvaiset kengät
litsahtelevat kostealla lattialla.

Mutta kun tulee laskiainen, jonka jälkeen pitkä ja ankara paastoaika
seuraa, nousee ilo ja huoleton remuaminen ylimmilleen. Sillä pyhänä
paastona ei saa tanssia eikä remuta, ja siksi pitääkin sitä ennen ottaa
oikein kyllikseen. Viikon päivät pidetään yhtämittaista hulinaa, sitä
ankarammin, mitä lähemmäksi paaston alku tulee. Tanssitaan, ryypätään
ja ajellaan, viisi, kuusi, jopa kahdeksankin poroa valjastetaan saanin
eteen, ja saani täyteen miehiä, naisia, lapsia, kaikenikäisiä ihmisiä,
akkojakin pikku komsiolapsineen, ja sitten lennätetään täyttä karkua
kylän läpi laidasta toiseen, niin että lumi pyrynä sinkoilee,
poronkoparat napsavat ja kellot paukkuvat. Huudetaan ja hoilataan,
joikataan ja lauletaan, minkä kurkusta ääntä lähtee. Ja sepä mies,
jonka porovaljakko edelle ennättää. Kylän laidassa pysähdytään,
käännetään valjakot, otetaan ryypyt ja sitten taas samalla
metelinpidolla täyttä laukkaa läpi kylän toiseen laitaan. Ja taas
ryypyt ja remuava rynnäkkö kylän lävitse.

Se on tunturikansan laskiaisen viettoa.

Mutta siihen sitten koltan ilonpito loppuukin. Koko paasto on ankarata
työaikaa ja raitoretkillä ja metsästysmatkoilla raatamista.

Kevätpuoleen kyllä taas, kun ilmat kirkastuvat ja päivä käy
lämmittämään, pitävät nuoret kisojaan ulkonakin lumisella
päiväpaisteisella kyläkentällä. Silloin on hauskaa temmeltää;
keräydytään piiriin, niin pojat kuin tyttäretkin, ja pannaan
nuoraleikki, _nuoirr-siirre_, käymään, taikka juostaan
_pohtpiehsklem-siirree_, kilpajuoksua piirin ympäritse, taikka
heitetään palloa, _pallu-siirree_. Ja keskenään heittävät pojat ja
nuoret miehet painia, _oajp_. Painiminen onkin lapinpoikain
tavallisimpia talvikisoja, sekä sylipaini että rintapielistä
heitteleminen, ja muutamat nuoret miehet ovatkin aika mestareita
toisiansa hankeen heippaamaan.

Mutta lyhyeksi käy kolttien iloinen yhdessäoloaika.

Sillä kun pääsiäinen, suuren paaston remuinen loppujuhla, painuu ohitse
ja korkealle kohonnut päivä alkaa yhä enemmän pehmitellä Lapin paksuja
lumihankia, kun metsot pitävät ahojen hangilla soidintaan ja teeret
kuusenlatvassa kukertelevat, kun keväinen tuntu alkaa liikkua
kirkkaankuulakkaassa ilmassa ja koivunvarvut alkavat punoittaa, silloin
jo taas korpi rupeaa kansaansa kutsumaan.

Tulee muutto _kevätpaikoille_, pitää joutua taipaleelle ennen
kelirikkoa. Koltta kokoaa porokarjansa, valjastaa raitonsa,
työntää tarpeelliset tavaransa, ruokavaransa, keittovehkeensä,
suksensa, sivakkansa ahkioihin, ahtaa niihin lapsensa, naisensa ja
lampaansakin, ja painuu niin pitkänä kuormitettuna kulkueena
porokarjoineen, paimenineen ja koirineen salolle. -- "Monn tiervan,
monn tiervan!" ("Mene terveenä!") toivottavat jäljelle jäävät, jotka
koko joukolla ovat saapuneet lähtöä katsomaan, lähtijää saattamaan ja
hänelle hyvästiä heittämään. Kohta lähtee toinenkin perhekunta, kohta
kolmas ja neljäs ja niin edelleen. Kaukaisimpien salojärvien asukkaat
kiirehtivät ensin taipaleelle, lähimailla asuvaiset voivat viipyä
myöhempään. Ja niin jää taas vasta niin eloisana remuava talvikylä
aivan autioksi kesäiseen hiljaisuuteensa. Sen asukkaat ovat taas
hajaantuneet ympäri suurien salojen. Ken on lähtenyt länteen, ken
ajanut itään, kuka on painunut pohjoiseen, kuka taas suvenpuolelle
siirtynyt.

Sillä tarkoin ovat koltat keskenään laajan erämaansa jakaneet,
jokaisella suvulla on omat kesäkautiset olinpaikkansa ja kalavetensä.
Niinpä Suonikylän seitsemän sukua, _Moshnikov, Fofonov, Gaurilov,
Feodorov, Semenov, Sverlov ja Kiprianov_ ovat ositelleet pyyntimaansa
ja asuinpaikkansa siten, että Moshnikovit asustelevat _Nahtshasjoella,
Puoldzik-, Algaz- ja Nahtshas-jaureilla_, Suomen rajamailla;
Fofonovit _Madzasjoella, Madzas-, Tshuokkal-, Souvel-, Vuosku- ja
Passe-jaureilla_, niinikään Suomen rajoilla; Gaurilovit _Karnjoella,
Karn-, Loun-, Alli-, Nevsi-, Kallu-, Vuernis-, Pietsh-, Jungus- ja
Vuolu-jaureilla_ Luttojoen kahtapuolta; Feodorovit asuvat
Luton pohjoispuolella, _Tshosk-piel-jaurilla_ ja molemmilla
_Njannam-jaureilla_; Semenovit alempana, _Vuenni-jaurilla_, Luton
eteläpuolella sekä _Nuortijärvellä_, Luton suupuolella; Sverlovit
_Akku-, Nieskem-, Vilkis- ja Kuhkis-jaureilla_, Luton pohjoispuolella,
ja Kiprianovit _Vuolu- ja Tshuörve-jaureilla_ ja _Ruvt-mennalla_, Luton
keskijuoksulla. Nuortijärven talvikylän asukkaat taas ovat omistaneet
ja ositelleet _Nuortijärven, Nuorti-, Jauru- ja Hirvasjokien_ vesistöt
sekä _Tuuloman_ varret. Ja kevään tullen kulkeutuvat kauimmaiset, kuten
Samson-ukko, Lehmi-Siman ja Kiurun-Meetrej, aina _Hirvasjärvelle_ ja
Talvijärven Teppana _Talvijärvelle_, Sodankylän ja Kuolajärven
rajamaille asti. Akkalan lappalaiset hajaantuvat Imandran eteläosan
ympärille sekä Imandraan lännestä laskevan suuren vesistön, _Kala-,
Kantas-, Salmi- ja Pirijärvien_ rannoille.

Suurien järvien rannat ja kalavedet on jaettu useammallekin
suvulle. Niin esim. 9-10-penikulmaisella Nuortijärvellä asustaa useita
erisukuisia Nuoth-sijtan kolttia, lisäksi Luton suupuolella muutamia
Suonikylän sukujakin. Lutto vesialueineen on nimittäin Suonikylän
erämaata, Nuortijärvi taas ja Nuortijoki lisävesineen on Nuoht-sijtan
pyydysmaita, ja pyyntimaiden raja käy Rajaniemessä, Nuortijärven
pohjoisrannalla, n. 15 virstaa Ristikentästä länteen. Vuolu-jaurilla
asustaa pari eri sukua: Kiprianov pohjois- ja Gaurilov etelärannalla.
Mutta suuria järviä ovat suuret suvut kokonaan vallinneet. Niin esim.
Fofonovin veljekset sukukuntineen omistavat suuren Madzas-jaurin ja
monet ympärysjärvet kalavesineen.

Kevätpaikat, _kidda-paik_, ovat tavallisesti pienien metsäjärvien
seutuvilla, kankaan taikka suuren suon laidassa. Pienoinen pirtti
taikka turvekota, jopa joskus vain seipäistä ja nuvuista kyhätty
keilakota on asuntona, ja pari pientä aittaa metsänreunassa
tavarasuojina. Järven rannassa on vene sekä kalanpyyntivehkeet.

Sillä kevätasunnoilla oltaessa alkaa kohta kalanpyynti. Koko talvi
onkin mennyt vedenviljan puolesta viimekesäisten ja syksyisten pyyntien
varassa, kuivalla ja suolakalalla, niin että keväinen kalansaalis
kolttaa jo oikein houkutteleekin. Suliin salmiin ja jokiensuihin hän
ensinnä vie pyydyksensä, saa haukea ja on tyytyväinen.

Kevätpaikoilla, maan vielä pälvissä ollessa, tapahtuu myös tärkeä
porojen vasominen. Hirvaat ja porohärät on jo laskettu vapauteensa,
mutta poikivia porovaatimia paimennellaan kotapaikan läheisyydessä
pälvisillä jängillä ja kankailla, kunnes vasat on merkitty ja niin
varttuneet, että voivat emonsa jäljessä vapaina metsissä juoksennella.

Mutta kun järvet ovat jäänsä luoneet ja kesä rupeaa siinä juhannuksen
seuduissa Lappiin saapumaan, kokoaa koltta taas tavaransa, sonnustaa
itsensä, heittää hyvästit parikuukautiselle kevätasunnolleen ja siirtyy
_kesämajoille_, jättäen kevätkotansa vuorostaan autioksi. Vain
kapakalakasa jää aitan loukkoon talven varoiksi. Muuttomatka
toimitetaan veneillä vesiä pitkin sekä pitkin jänkiä ja kankaita
perävilkkaa painatellen, raskaat tavarataakat hartioilla, lampaat
joukossa juoksemassa.

Kesäpaikat, _kess-paaudas_, ovatkin vain muutamien virstojen,
virstakymmenisen päässä kevätasunnoilta. Suurimpien, kalaisimpien
järvien rannoille ne on rakennettu, hyvin useasti päiväpaisteiselle
pohjoisrannan aholle, aivan veden äyräälle. Siinä on pirtti taikka
turvekota ihmisten olinsijana, monet nelijalka-aitat tavarasuojina,
turvehökkeli lammasläävänä, rannassa monet veneet, nuottaulut ja
verkkohäkkyrät sekä kalojen kuivausvartaat kuusen juurella; lisäksi
katoksia, kalapuoreja, luövveja, kattilakiviä ja leivänpaistouuneja. Ja
metsän reunassa, syrjimpänä, korkean kannon nokassa, nähdään hauska
"njolla".

Kesäpaikka samoinkuin talviasunto onkin paremmin varustettu kuin
lyhytaikainen kevätasunto, ovatpa jotkut varakkaat lapinukot
kesärannalleen rakentaneet oikein kaksoispirtinkin. Kesäjärvellään
oleskelee koltta koko kesäkautensa ja pyytää enimmän osan talvisista
kalavaroistaan; hän käy järvellä joka ilta, syö kalaa, minkä jaksaa,
laittaa loput suolaan taikka asettaa vartaille kuivumaan. Muutapa työtä
koltalla ei kesällä juuri olekaan kuin kalanpyynti ja kalastusvehkeiden
kunnossapitäminen. Ja syöminen ja makaaminen, juominen ja joikaaminen.
Naiset kyllä väliaikansa askaroivat kaikenlaisissa käsitöissä, ja
jotkut taitavat kolttaukot veistelevät veneitä taikka rakentelevat
ahkioita ja saaneja sekä omiksi tarpeikseen että naapureillekin.

Mutta lyhyt on Lapin kesä ja väleen se vierähtää. Toukokuun
lopulla alkaa kyllä jo Lapin pitkä, kuusi-, seitsen-viikkoinen ihana
päivä, jolloin aurinko alituisesti valaisee, paistaen sekä etelästä
että pohjoisesta ja lämmittäen poloista maata, niin että tuota pikaa
puhkee lehti puuhun, ruoho maahan, rentukan keltainen kukka järven
rannalle, jopa tuoksuva kukka tuomeenkin ja viimein heinäkuun lopulla
pienikasvuiseen pihlajaankin. Variksenmarjat ja juolukat järvien ja
soiden rantamilla, sekä mustikat ja puolukat kypsyvät lappalaisten
herkuiksi, jopa viimein hillatkin kaunistavat täyteläisenä
"lapintoukona", ihanan keltaisena, kenttänä, Lapin suunnattomia soita.

Mutta yhtä sukkelaan kuin kesä saapuu, yhtä nopeasti se kiiruhtaa
poiskin. Heinäkuun lopulla saattaa jo kylmä uho öisin uskaltautua
suurille suon selille hillojen poimintaan, ja elokuun öinä käy jo halla
jängillä valkeita huurreverhojaan vetelemässä.

Ja yöt käyvät yhä pitemmiksi ja pimeämmiksi.

Mutta koltta viipyy päivänpaisteisella kesäkentällään syksypuoleen
saakka, pyytää kalaa, saa rasvaista taimenta ja siikaa, harria ja
haukea, ja syö niitä viisi, kuusi kertaa päivässä sekä keitettyinä että
paistettuina ja kuivattuina. Aitat varataan täyteen kapakalaa, ja
suolakalaa kerätään mataliin, maahan salvettuihin kalapuoreihin.

Elo- ja syyskuun vaiheilla tulee majanmuutto. Taas kokoon kilut ja
kalut, kittilät ja kattilat, ja perävilkkaa taipaleelle metsää, suota
tarpomaan sekä veneillä vesiä soutamaan.

Muutetaan _syystaloille_. Kesäkenttä jää taas autioksi, kesäjärvi
yksinään syysmyrskyissä myllertämään, veneet rannalle kumolleen ensi
kesää vartomaan.

Syyspaikat, _sohks-paik_, on varattu suurien jäkäläkankaiden
laitamille, jonkun pienen metsäjärven rantamalle taikka lähimaille,
taikka jonkun metsäpuron äyräälle. Vain matalahko turvekota, pahainen
pirtti taikka pieni kotatupa on täällä synkän petäjikkökankaan
asuntona, lisänä joku aittanen, muuan katos sekä lammassuoja. Ja
syksykodillaan koltta kuitenkin ottaa vastaan Lapin pimeimmän syksyn,
pitkän synkän yön, auringottoman "kamma-ajan", Turjan tuiman talven
pakkasineen ja pyryilmoineen. Mutta tunturimaan eläjää ei pimeys eikä
pakkanen peloita, sillä tyytyväisenä hän vain asustelee pimeässä
korvessaan ja pyytää kalaa lähijärviltä, työntäen verkkojansa jään
allekin.

Syyspaikkojen jäkäläkankaille kootaan tuntureille ja metsiin
hajaantuneet porot, ja sitten paimennellaan koko tokkaa lähiseuduilla.
Onkin syksykodilla ääntä ja elämää, sen sijaan kuin kesäjärvellä aika
kului aivan hiljaisesti. Täällä kymmen-, jopa satalukuinenkin porokarja
on ympärillä temmeltämässä, paimenet ja koirat elämöimässä. Autio
pirtti, joka koko talven, kevään ja kesän on äänetönnä korvessa
levännyt, on yhtäkkiä herännyt henkiin, vakavan harmaapartaisen korven
sydän on ruvennut sykkimään, syksyllä, kun kaikki muut ovat vaipumassa
talviuneensa.

Mutta monelle porolle on syyskodalle joutuminen surmaksi,
sillä silloin koltta toimittaa suuret syysteurastuksensa. Poro paran
toisensa jälkeen hän taluttaa surmapaikalle ja työntää sydämeen julman
puukkonsa.

Ja taas tuoretta poronlihakeittoa kaukaloon.

Se onkin lappalaiselle mitä mieluisinta herkkua taas pitkän kesäisen
paaston perästä, jolloin kaukalossa oli kalakeitto kalakeiton jälkeen
jokaikisenä päivänä. Jopa saattavat jotkut vähävaraiset metsäjärvien
asukkaat olla niin talvella varattujen kesäeväiden, jauhojen, ryynien
ja sokerin puutteessa, että aina heinä- ja elokuusta alkaen on vain
pelkkä kala ja kuiva poronliha sekä petäjäinen ainoana ravintona.

Siksipä onkin varsin iloinen asia, kun pakkanen tulee ja jäätää
järvet, silloittaa suot ja jängät, ja kun sitten taivas heittää
pehmoisen lumipeitteen, niin että päästään poronahkioissa ajelemaan.
Heti valjastaakin nälkäinen koltta raitonsa, kuormittaa ahkionsa
kaloilla, poronlihoilla ja nahoilla sekä metsänriistalla, ja
laskettelee yli tunturien ja tundrain Jäämeren rannalle vaihtamaan
kuormiansa jauhoihin, sokeriin ja teehen, suolaan, tupakkiin ja
viinaan, ja palaa tyytyväisenä takaisin syksypirtilleen, jossa emäntä
saa taas leipoa leveän lapinkakun lihaliemen kanssa haukattavaksi, ja
jossa jälleen saadaan teetä juotaessa sokeripalasta puraista.

Heti ensi keleillä saapuvat syyspirteille myöskin kiertelevät
kauppasaksat, suonikyläläinen lapinmies Moissei-Jaahk, Luton
suulta, sekä karjalainen kauppamies Miikkula pororaitoineen, purkavat
ahkioistaan sokeria, teetä, tupakkaa, vesirinkeliä, vaatetta, jopa
viinaakin, ja saavat metsän eläjiltä sijaan heidän hyviään:
porontaljoja, koipinahkoja, joutsenennahkoja, lintuja, villaa,
vantutta, kenkiä, kenkäheiniäkin. Vaihtokauppaa vain tehdään, rahaa ei
juuri liikuteta, annetaan tavaraa tavarasta sopimuksen mukaan ja
erotaan molemmin puolin hyvillä mielin.

Marraskuun lopulla painuu päivä taivaanrannan taakse ja heittää koko
Lapinmaan ja kansan omaan pimeyteensä. Heikko kajastus vain eteläisellä
taivaalla keskipäivän aikana kertoo pimeän pirtin asukkaille, että
ihana aurinko siellä jossakin kaukana etelänmailla liikkuu ja
lämmittää.

Mutta lappalainen on silti tyytyväinen, hänellä on kirkas kuutamo,
vilkkuvat tähdet ja ennen kaikkea komeat revontulet, jotka säihkyvät
kirkkaina ja sähisten, miltei jokaisena selkeänä iltana, pohjoisella
taivaalla. Lapinmies laskettelee raidollaan tunturien yli, taikka
päästelee saanivaljakollaan metsien halki, oppainaan taivaan tähdet ja
tienviittoina tunturien kaukaiset huiput.

Sydäntalven pitkänpimeän lopulle elelee lappalainen syystalollaan,
ruvetakseen vasta tammikuulla, venäläisten joulun ja uudenvuoden
lähestyessä, muuttopuuhiin. Nousevan päivän koitto, synkän talviyön
aamunsarastus alkaa taas kutsua erämaan lapsia yhteiseen suureen
kotikylään kovimman talven aikaa yhdessä viettämään. Ja koltalla on
taas pitkä muuttomatka edessä. Niinpä alkaa suurkylän talvisille
tanterille saapua salolta pitkiä kuormitettuja raitoja toinen toisensa
jälkeen. Joka suunnalta, kaksin, kolmin raidoin ajavat varakkaat
lappalaiset kotiinsa, ahkiot täytenään kesäkauden saalista, porokarjat
paimenineen mukana. Kellojen kalkatellessa, ilohuudoin, saavutaan
tutulle kotoiselle kankaalle ja kotipirtille. Siellä ovat jo
aikaisemmin koteutuneet koko joukolla vastaanottamassa ja
tervetulleeksi toivottamassa. Ja miehissä ovat hyvät kyläläiset
tulokasta avustamassa: pian on porot päästetty valjaista, tavarat
autettu aittoihin ja vastatulleet saatettu pirttiin.

Ja kun talviaamun aurinko taas ensi kerran kohoaa katsomaan talvista
lapinkyläänsä, on erämaiden hajaantunut lauma jälleen koossa.
[Nuortijärvellä näkyy aurinko ensi kerran tammikuun puolivälissä.]
Eivät kuitenkaan kaikki, jotka viime keväänä korpeen kaikkosivat. Aina
on surma jonkun joukosta saavuttanut, ja hän on saanut viimeisen
sijansa jossakin hiljaisessa järven saaressa taikka rannan poukamassa,
missä jo ennestäänkin on muuan matkansa päättänyt vainaja odottamassa.
Mutta korpeen joutuneiden tilalla on uusia tulokkaita: yhdestä ja
toisesta ahkiosta nousee lapineukko sylissään pieni parkuva kietkamen
asukas.

Iloiten tervehtii talvikylä taas uutta päivää, vanhaa päiväkultaa, joka
etelän tunturien ylitse kuin arastellen vain puolella silmällä
kurkistelee, mutta kuitenkin niin ihanan kirkkaana ja vanhana hyvänä
tuttuna hymyilee.

Mutta uuden vuoden mukana tulevat uudet muuttoretket: sama kierto
kevät-, kesä- ja syksyasunnoille ja samat kevät-, kesä-, syksy- ja
talvimuutot.

Yhtä ikuinen kuin on vuodenaikain vaihtelu, on tunturien
kansan kiertokulku.

Mutta talvikylä on kuin yhteinen suuri koti, joka aina kerran vuodessa
kokoo korpeen kadonneen kansansa.

Ei ole talvikyläkään ikuisiksi ajoiksi sijalleen istutettu. Saattavat
koltat tehdä senkin, että muuttavat koko suuren kyläkuntansa kokonaan
toiseen paikkaan: lyövät pirttinsä, aittansa ja muut kömmänänsä
hajalle, latovat hirret ahkioihin ja ajavat, minne mieli tekee, missä
ovat luulleet keksineensä mukavamman talvehtimispaikan. Niin on esim.
Suonikylän talvisijaa jo useat kerrat siirretty: vielä neljättäkymmentä
vuotta takaperin se oli Lutolla, pari penikulmaa nykyisestä paikastaan
alaspäin, jängän reunalla, pienen Erri-jaurin rannalla. Mutta koltille
tuli kylän muuttomieli, vereksen asuinpaikan halu. Toiset tahtoivat
muuttaa alaspäin, Tshuörve-jaurin pohjoispuolelle sydänmaahan,
Puozivaaralle, Puozi-jaurin rannalle, ja jopa sinne jotkut
siirtyivätkin pirttipöksineen, kaikkineen, mutta enemmistö
kylänmiehistä ei sinne mielinyt. He ajoivat hirsiahkioineen ja
tavarakuormineen Luttoa ylös ja asettuivat kylän nykyiselle paikalle,
pari virstaa Akkujoesta itään, pienen korkearantaisen Pohteljoen
varrelle, muutamia virstoja Lutosta pohjoiseen. Ja sinne lopulta
raitioivat pirttinsä ja kilunsa ja kalunsa Puozi-jaurillekin
muuttaneet.

Erri-jaurilla, Suonikylän entisellä sijalla, on vielä kylän vanha
tsassouna pystyssä: pieni harmaa huone kyhjöttää siinä yksinään
jängällä kallellansa ja huoneen peräseinällä valvovat monet pyhät
jumalankuvat tsassounaa ja entistä asuinseutua. Ja lähellä, Luton
korkealla rantatöyräällä, on kylän vanha kalmismaa hautaristeineen ja
arkkuineen. -- Näkyypä Puozi-jaurillakin vielä kolttien entisiä
asuinsijoja.

Ovatpa Suonikylän ukot ja akat viimeaikoinakin keskustelleet, että jo
pitäisi taaskin lyödä kylä kasaan ja lennättää se toiseen paikkaan,
Lutolle, Tshuörve-jaurin alapuolelle, Sijtkosken rantakankaalle, joka
nimestä päättäen on jo kerran aikoinaan ollut kyläpaikkana. Kun
porolaumat ovat jyrsineet jäkäläkankaat kylän ympäriltä ja kuivat
pökkelöt kylän ääreltä on tärvätty polttopuina, niin mitäs lapinukot
muuta kuin rojauttavat kolmi-nelikymmentaloisen kylänsä ahkioihin ja
muuttavat vieraanvaraisempaan paikkaan, jossa on rehevämpi jäkälä ja
polttopökkelö käden ylettyvillä.

Nykyisten talvikylien muuttaminen ei kyllä enää olisi niin
yksinkertaista ja helppoa kuin ennen. Onhan useassa kylässä jo
hyvänlaisesti rakennettu koulutalokin ja tsassouna, jopa pieni
kirkkokin, joiden kokoonpanoon ei erämaan äijien äly ylettyisi, joskin
he osaisivat raastaa ne maahan ja kuormittaa poroahkioihinsa.



6. KOLTTAIN RAKENNUKSET.


Kota! Lappalaisen alkuperäinen asuinsuoja.

Mikäpä olisi Lapinmaa ilman kotaa? Sillä kota ja lappalainen kuuluvat
yhteen. "Kota-Lapiksi" jo vanhoissa kansanrunoissa ja tarinoissamme
Lapinmaata sanotaan, ja Lapin asukkaita "kota-lappalaisiksi".

    "Tuotapa ennen Lappi lauloi,
    kotapoika poimetteli",

kuulemme Vienan ukonkin laulavan.

"Kota-Lappiin" kuuluu Kuollan-Lappikin, ja "kota-lappalaisina" useat
koltat kesäkautensa asuvat.

Alkuperäisimmän kotamuodoista, seipäistä ja riuvuista kyhätyn
_keilakodan_, oikean "lapinkodan", tapaamme vielä joskus koltan
asuinsuojanakin, semmoisen kuin Huoterin Vaiskin kevätkodan
Ruvt-mennalla, Luton keskijuoksulla. Se on vain hatara riukukartio,
kolmisen metriä pohjaltaan, puolenkolmatta korkea, ulkopuolelta
kuusenkuorilla ja turpeilla päällystetty. Keskellä kotamaata on kivillä
reunustettu tulisija, muu osa permantoa on peitetty männynhavuilla. Ja
siinä viettää Vaiski perheineen parikuukautisen kevätvuoronsa, pitäen
lämmittävää nuotiota ja nukkuen permannolla ja yöksi sulkien oviaukon
vanhalla louteella. Ei tämä hatara kotus liene kylminä kevättalven öinä
kovinkaan lämmin, mutta kirkkaina kevätpäivinä on aurinkoinen aho niin
mieluisa, ja etelään päin olevasta oviaukosta pääsee ihana päivä kodan
asukastakin niin suloisesti lämmittämään.

Mutta varsinainen kolttalainen kota-asunto on turpeilla päällystetty
harjakota, turvekota, joksi sitä sanotaan. Sen tapaamme varsin useasti
sekä kesä-, että kevät- ja syyskotana, ja se on oikeata kolttaa ja
koltan-lappia kotamaasta savuiseen reppanaan ja turvekerrokseen ja
oksikkaisiin peittopuihin saakka. Sen kun näkee järvenrannalla
kyhjöttävän ja savua harjastaan suitsuttavan, tuntee heti, että tämä
nyt on oikea "lapintalo" ja oikea koltan asuinmaja.

Turvekotansa, _kuatti_, peruskerroksen, _seinas_, rakentaa
koltta hirsistä kolmi-, nelikertaiseksi salvokseksi. Salvos on
tavallisesti kuusikulmainen, joskus kahdeksan- ja viisikulmainenkin,
mutta hyvin paljon näkee myös neliseinäisiä kotakehyksiä. Vanhinta
perua lienee kuusi- ja kahdeksakulmio, sillä kodan alkuperäistä pyöreää
pohjamuotoa ovat ne lähinnä. Kehyksen varaan kahdelta puolelta
pystytetään viistoon vastakkain kaksi paria vahvoja käyrähköjä -- tai
suoriakin -- runkoja, _valddak_, ja niiden nojalle, yläosaan,
kahtapuolta harjaa ladotaan katoksi vaakasuoraan lautoja,
_pierjislouddi_; reppänäaukko, _reäppen_, vain heitetään väliin. Mutta
alaosa peitetään pystylaudoilla, _valddu-kosk_, jotka asetellaan
pierjislouddien ja kehyshirsien varaan. Päätypuolet täytetään niinikään
pystylaudoilla, jotka seisovat kehyshirrellä ja ovat nojallaan
valddakkeja vasten. Toisessa päätypuolessa on ahdas oviaukko, _uks_,
joka kahtaalle avautuvilla, puutapeissa liikkuvilla lautalevyillä
suljetaan. Ja sitten ei muuta kuin petäjänkuorta peitoksi ja vielä
paksu kerros turvetta päälle ja turpeiden päälle painoksi paksuja
puunrunkoja, _tieddam-muorra_.

Kodan paljaan maapermannon jakaa lappalainen puunrungoilla useampaan
osaan. Kodan perästä, _poashshosta_, oveen ulottuu pitkin keskimaata
kaksi rinnakkaista runkoa, _tsatt-sal_, joita peräpuolessa yhdistää
poikkipuu. Sivupuolille niinikään on poikkipuita aseteltu:
_ueives-muorra_, pääpuu, peräpuoleen ja _juölges-muorra_, jalkapuu,
ovipuoleen. Siten jakautuu kodanpohja yhdeksään eri osastoon, joilla
kullakin on oma nimensä ja omat tarkoituksensa. Keskellä on kivillä
ympäröity tulisija, _tollu-saje_, jonka yläpuolella riippuu
keittokattila puukoukussa taikka rautahaahloissa. Tulisijan vieressä,
perässä, on _arnis-saje_ -- aarnesija --, kodan entinen pyhä paikka,
katajanhavailla pohjustettu, kattilain, vesisankojen, samovaarin
säilytyssija. Ovensuussa taas, vastapäätä arnis-sajea, on halpa
kynnysalus, _uks-koddas-vualus_, polttopuiden pitopaikka. Kummallakin
puolella keskustaa on kolme sivuosastoa: perässä _poashsh-käddat_,
keskellä _loiddot_ ja ovipielissä _uks-käddat_. Käddat sekä loiddot on
pohjustettu männynhavuilla ja koivunlehdeksillä, ja poashsh-käddoja
käytetään kaikenlaisten tavarain säilytyspaikoiksi. Nähdään niissä
talousastioita, tuohimaljoja ja ropeita, puukuppeja, laukkuja,
ompelulippaita, vaateresuja, villamyttyjä, jopa leipääkin. Loiddot ja
uks-käddat taas ovat kotaväen päivittäisiä oleskelupaikkoja ja yöllisiä
makuusijoja, ja siksi niissä onkin lehdeksien peittona porontaljaa ja
vaateresua. Oikeanpuolinen loiddo on kodan arvokkain osa, isännän ja
emännän taikka kodanvanhimman paikka ja makuutila. Vain arvokkaalle
vieraalle he sen luovuttavat. Vasen loiddo sekä ovikäddat kuuluvat
kodan nuorelle väelle ja lapsille. Vain pienimmät kolttavesat
oleskelevat ja nukkuvat isän ja äidin loiddossa.

Kodan poashshossa, alhaalla, on pari kolme hyllyä, semmoisia kuin
_kaavas-ildde_, jumalhylly, jolla pyhät jumalankuvat asustavat, sekä
tavarahyllyjä, joilla pidetään lusikoita, kahvikuppeja, pulloja,
sokeriastia, teekannu, kampa, sokeria, teetä ja muuta pikkutavaraa.

Ylhäällä valddokista toiseen on pari riukua, _ortstok_, joiden varassa
on kattilakoukkua kannattava _suovvu-muorra_, savupuu. Ja vielä on
ovipuolessa pari petäjänlevyjen kuivausortta sekä pari vaateortta.

Semmoinen on turvekota, jossa koltta päivänsä askaroi ja yönsä
nukkuu. Kovin väljät eivät siinä tilat ole, sillä vain 2,5-4,5
metriä on kotamaa halki mitaten. Ja monesti saattaa saman turvekeon
suojassa asustaa toistakymmentäkin sekä suurta että pientä kolttaa.
Silloin onkin koko kotamaa yönaikana "ylösotettu", on yhtenä
kuorsaavana raanu- ja porontaljarykelmänä.

Mutta vähitellen katoavat kodat koltankin mailta. Moni koltta asuu jo
kesäkautensakin hirsistä salvetuissa pirteissä, _port_. Ne ovat kyllä
vain semmoisia matalia hirsihökkeleitä, että aivan hyvin nekin
sopeutuvat kohtalaiseen ympäristöönsä ja lappalaismaailmaan. Pieni
neliseinäinen pöksä, jonka pyöreistä hirsistä hatarasti salvetut seinät
monessa mutkassa kömmistelevät; nurkanpäät törröttävät eripitkinä, pari
pientä tuohella paikattua ikkunaa katselee tavallisesti etelää ja itää
taikka länttä kohden, särkylautainen vesikatto on useasti niin hatara,
että sadevesi valuu sisään, ahtaassa oviaukossa lonkkaisee ovi
puusaranoissa kitisten, oven edessä ei ole eteissuojaa eikä
minkäänlaista lautakatosta, vaan pirtistä astutaan suoraan pelkkään
jumalanilmaan.

Näkee kyllä siellä täällä joitakuita uudempia pirttirakennuksia, jotka
on paremmin ja huolellisemmin laitettu: seinät ovat suorat, joskus
veistetytkin, ikkunat ehyet ja katto niin tiivis, ettei heti ensi sade
ala pirtin asukkaita ahdistella.

Jotenkin samansuuruisia kuin kodat ovat pirtitkin pohja-alaltaan. Tapaa
pikku tupia, joiden seinäin pituus on alle kolme metriä, joskus taas
niinkin "ison" asunnon, että lattian leveys on yli neljä metriä.
Tavallisin mitta on kolmen ja neljän metrin välillä, ja korkeutta on
sisästä vain puolitoista -- pari metriä.

Yhtä vaatimaton kuin on koltan pirtti ulkoa, yhtä yksinkertainen se on
sisästäkin. Alla musta silta, _saldde_, yllä karkea, tavallisesti
kaksitaitteinen laki, _lahk_, parin _maatitsan_ varassa. Mustan pirtin
merkillisyyksiä ovat seinänviereiset makuulavat ja avonainen tulisija,
lapintakka, oviloukossa. Tulisija, _taakke_, on maakivistä muurattu;
seinäin kulmaukseen on vain kasattu kiviset kupeet, joita laen alla
jonkunlaisena holvina yhdistää suuri otsakivi, ja holvista vie avara
savutorvi ulos, niin lyhyt ja matala, että tuskin vesikaton ylitse
kohoaa. Takanpohja ei ole paljon lattiaa korkeammalla, ja otsakiven
edessä taikka alla on patakoukun kannatinpuu, joskus takkapielessä
käännettävä kattilankannatin. Makuulavat, _lauddes_, ovat kuin
saunanlauteet, metriäkin leveä lava, sivu- ja useasti peräseinänkin
vieressä, mutta niin alhaalla, että soveltuvat hyvin istumasijoiksikin,
ollen vain puolisen metriä korkealla lattiasta, niskapuiden ja jalkojen
varassa. Omituinen on myös pirtin _arnis-saje_, joka vastaa kodan
samannimistä peräosaa. Pirtissä se on takkaseinän vieressä,
tsattsalilla muusta lattiasta eroitettu. Samoinkuin kodan arnis-saje,
on pirtinkin arnis-saje pohjustettu katajanhavuilla, ja käytetään
sitä kaikenlaisten talousastioiden säilytyspaikkana. Toisinaan on
arnis-sajen peräpuoli poikkipuulla eroitettu eri komeroksi, jolla on
nimenä _lyops_, sekin periytynyt vanhasta kodasta, jossa lyops oli
kodan peräosan ja takaoven nimenä.

Joitakuita hyllylautoja on pirtin seinillä: takkaseinällä kaukalohylly,
peränurkassa jumalhylly, toisessa parilautainen hylly, _tshulan_,
vieläpä oviseinälläkin muuan hylly. Ruoka-astioita, laseja,
kahvikuppeja, tuohiropeita, leipää ja sokeria näkyy hyllyillä.

Vaateorsia on pirtin laessa ja seinissä puunauloja, joihin vaatteet
tavallisesti ripustetaan. Paljon on vaatteita myös makuulavalla,
kaikenlaisia sekä makuu- että pukuvaatteita. Ja makuulavan alla
lattialla on juuri- ja tuohiastioita, kiisoja ja laukkuja, poronlänkiä,
kenkiä, kehruukuosaleita ja lautapalasia, vaateresuja ja kaikenlaista
rojutavaraa.

Mutta lautasten kulmauksessa lattialla on juurakkojalkainen
pieni pöytä ja siellä täällä sillalla muutamia pölkynpäitä istuimina.

Onhan pirtti jo makuulavoineen, pöytineen ja istuinpölkkyineen, pikku
ikkunoineen ja tulitakkoineen paljon mukavampi asustelupaikka kuin
savuinen matala kota. Vaikka eihän pirttikään varsin suuria mukavuuksia
tarjoa, eikä parempiin oloihin tottunut siinä suinkaan mielikseen
elelisi. Yksinpä Inarin lappalainenkin, jolla itsellään on muka paljoa
korkeammat ja komeammat asunnot, puhuu halveksien kolttien asumuksista.
Mutta koltta on kotiinsa tyytyväinen, makaa resuisella lavallaan,
keittää lihaliemensä ja kalavellinsä, paistaa kalansa ja lapinkakkunsa
takkatulella ja teevetensä samovaarissa kiehuttaa, syö ja juo ja
joikaa, käy kalalla ja makailee lautasilla. Jos katto joltakin kohdalta
sattuu vuotamaan, saattaahan silloin siirtyä semmoiseen paikkaan, missä
pysyy kuivana. Ainahan joku kohta katosta on tiiviimpikin.

On kyllä jo useita semmoisia paremmanpuoleisia kolttapirttejä, joissa
on oikein seinään salvetut sängyt, _krovatit_, nurkissa, kaksittainkin,
toinen ovi-, toinen peränurkassa. Mutta monesti on sänky kovin lyhyt,
jopa niin, ettei pienikasvuinen kolttakaan sovi siinä suorana
makaamaan. Ja semmoisessa pirtissä saattaa nähdä muutakin
"ylellisyyttä": seiniä on sieltä täältä sievistelty liisteröimällä
niihin venäläisiä sanomalehtiä, keisarinkuvia ja muita venäläisiä
koreita papereita, teeliikkeiden ilmoituskilpiä y.m. Näkeepä joskus
talon sotilaspojan valokuvankin vahvoilla rautanauloilla ikkunanpieleen
iskettynä. Ja pimeähkössä peränurkassa kiiltelee kullattu jumalankuva.

Mutta tämmöinen koti onkin jo _boohatan_ koti, jossa ei köyhyydessä
elellä. Voipa vielä isolla isännällä olla kaksoispirttikin, toisessa
oikein mestarin muuraama venäläismallinen tuvanuuni, jossa emäntä
saattaa paistaa leipänsä.

Tapaapa joskus omituisia kodan ja pirtin välimuotojakin, kotapirttejä,
semmoisia kuin Ann'-Evvanan pikkuruinen kolmimetrinen kesähökkeli
Nieskemjaurilla. Pirtin kuusikulmainen hirsikehys on toista metriä
korkea, ja turvekatto on harjakodan tapaan rakennettu, valddokeineen,
pierjis-lautoineen ja valddukos-keineen. Mutta ovipielessä on
lapintakka, peräseinässä pieni ikkuna ja makuulaudat seinien vieressä.
Ja koko hökkelin korkeus lattiasta harjaan on vain 185 cm. Mutta pieniä
ovat pirtin asukkaatkin: vanha pikkuruinen muorinrupelo täysi-ikäisen
pienikasvuisen poikansa kanssa.

Hauskannäköisiä hirsirakennuksia lappalaisen kesäkentällä ovat
monet aitat, _aittit_, kolme, neljä, viisikin pikkuista huonetta
korkeiden kantojen nenässä kentällä, järvenrantamalla. Neljän, puolen
metrin ja metrinkin korkuisen jalkakannon, _juelggin_, nokkaan on
asetettu aluspuu-pari, _kietkamet_, joiden varaan on aitan seinät
salvettu. Ovi on ahdas, neljin ryömin kuljettava, ja aukkoa sulkeva
lautalevy on useasti syrjään työnnettävä kuin vetoluukku. Pienimmät
aitat ovat vain puolitoista metriä seiniltään, isoimmat saattavat olla
neljättäkin metriä. Aitan edessä on useasti porraspuuna sarvekas
juurakkorunko.

Aitoissaan säilyttää lappalainen kalanpyydyksiään, vaatteitaan,
ruokavarojaan ja kalleuksiaan. Niinpä ovat parhaiten salvetuissa
aitoissa koltan sokeri- ja teevarastot, jauho-, ryyni- ja suolasäkit,
toisessa taas kalliit peskit, kintaat ja sukat, poronkoipikengät sekä
muut talvivaatteet. _Koshk-kuöll_-aitassa taas säilytetään kuivia
kaloja. Sitten säilytetään vanhoissa, pyöreistä hirsistä koirankaulalle
salvetuissa aittapahasissa, joita koltta nimittää nimellä _kaadas_ --
katos --, verkkoja sekä muita kalanpyyntivehkeitä, poronvaljaita,
kenkäheiniä, vanhoja kenkiä ja vaatteita ja kaikenlaisia astioita. --
Ja aittojen alustat ovat kesällä tavallisia ahkioiden säilytyspaikkoja.

Arvokkaimpia tavaroita sisältävät aittansa rakentaa lappalainen useasti
etemmäksi asunnostaan, järvenniemeen taikka yksinäiselle saarelle.
Siellä ne säilyvät turmiolta, jos tulipalo sattuisi taloa tuhoamaan.

Talvikylän aitat ovat eri perusteilla. Kannattavien jalkakantojen
asemasta on aitan alla pyöreistä hirsistä rakennettu salvos, jonka
päällä vasta on varsinainen aitta. Alakerros on useasti yläkertaa
kapeampi, mutta on taas monesti sitä leveämpikin, miten vain on
rakennusmestarille hirren pituus sattunut. Ala-aitassa säilytetään
tavallisesti poronjäkäliä. Hauskimpia lappalaisten aitoista on
_njolla_, korkean yksinäisen kannon nenään kohotettu pieni aittanen,
johon kiivetään oksikasta puunrunkoa taikka tikapuita, _puerdis_,
myöten. Puolikolmatta, joskus lähes kolmekin metriä korkean
petäjänkannon nenään on poikittain asetettu kietkam, sen päihin taas
kaksi poikittaista korvapuuta, _piellji_, ja niille sitten pikku aitta
rakennettu, vain puolitoista, pari metriä seiniltään, toista metriä
korkea harjan kohdalta. Särjetyistä paksuista laudoista on seinät,
ohuista särkylaudoista katto.

Kapakaloja, kuivattua poronlihaa tallettaa koltta njollassaan, ja
siellä ne hyvin säilyvätkin ovelan ahman varastelulta.

Njolla on vielä hyvin tavallinen rakennus kolttalais-alueella.
Monen kesäkentällä se etempänä metsänreunassa seisoo, merkillisimpänä
lappalaisrakennuksista. Useasti näkee sen myös yksinäisellä
järvensaarella, saaren kummana kyhjöttävän, taikka jängällä noin
200-300 metrin päässä talosta.

Njolla on lappalaisaitoista alkuperäisimpiä. Näkee joskus
uudempia, kahdellekin jalalle rakennettuja njollia, ja samoin myös
tavallisia lapinaittoja, jotka on salvettu samaan tapaan kahden matalan
kannon nokkaan. Mutta kahdella kannolla seisova isohko aitta on kovin
horjuvilla perusteilla, ja niinpä onkin lapinukko huomannut varmemmaksi
asettaa tukevan jalan joka nurkan alle ja siten saanut nelijalkaisen
aittansa.

Mutta njollan alkumuotoja on ollut entisaikainen _luövvi_, "lava",
joita koltat peuroja metsästellessään erämaihin salvoivat lihojen
säilytyssuojiksi. Niiden jäännöksiä tapaa vieläkin sattumalta metsissä:
toista metriä korkean vahvan kannon, jonka nenässä on kietkam ja
kietkamessa pielljit. Pielljien varassa on ollut toistametrinen, matala
oveton salvos, joka on laudoilla peitetty tasakattoon, ja puita sekä
kiviä lyöty päälle painoksi. Luövviin on sälytetty tavaraa, joko
lattiapuuta kohottamalla taikka kattolautoja purkamalla. --
Vielä alkuperäisempiä luövvejä, vain pelkkä lava matalan kannon
nenässä, on vieläkin joskus lappalaisen asuinkentällä. Siihen heitetään
milloin mitäkin tavaraa, mitä ei tahdota maahan viskata: poronvaljaita,
vaatteita, tuohiropeita. Ja leipää ulkona paistettaessa asetetaan
siihen paistettavat ja paistetut leivät, kunnes ne ehditään korjaamaan
aittaan.

Aittojen alkuperäisimpiä ovat myöskin _kuölli-puornat_ ja
_kuölli-puoret_, suolakalan säilytyssuojat. Vanhoja kalapurnuja
tapaamme vielä entisillä kotakentillä, hyvin yksinkertaisia, pyöreistä
hirsistä rakennettuja salvoksia, parin metrin pituisia, 70-80 cm
levyisiä ja noin puolta metriä korkeita, pohjakin hirsistä salvettu.
Purnun sisässä on sitten vielä laudoista eri salvos, ja siihen on lyöty
suolatut kalat vain paljaaltaan, pantu painoa päälle, ja purnun
peitoksi tasakattoon ladottu lautoja ja niille kiviä painoksi.
Samanlaisiin purnuihin laittoivat lappalaiset säilöön syksyisin myöskin
poronlihoja talven varaksi.

Kalapuoret ovat suurempia suolakalojen säilytyssuojia, toiset kodan
tapaan kyhättyjä, toiset taas salvettuja kuin pienet aittaset.
Kodanmallisissa puoreissa on käyrät valddokit vain työnnetty tyvin
maahan, naulattu latvoin toisiinsa ja sitten pantu pierjis-laudat,
valddu-koskut ja turvetta paksu kerros peitoksi sekä painopuut päälle.
Hirsistä salvetuissa kalapuoreissa ei ole jalkoja, kuten aitoissa, vaan
on ne vain suorastaan nurmeen laskettu. Pienimmät ovat tuskin metrin
suuruisia, harjakattoisia huonehuisia, isoimmat kolmekin metriä
seiniltään. Puoreissa säilyttää koltta suolakala-astiansa ja
-tynnyrinsä, tuohilevyillä ja kivillä peitettyinä.

Kotamuotoonsa on koltta niin kiintynyt, että hän useasti
rakentaa samaan malliin paitsi kalapuoren myöskin lammassuojansa,
_labbes-puore_, joko keilakodan tapaan taikka niinkuin harjakodan, ja
mättää sitten turpeita peitoksi. Kesäkentillä on toisinaan myös
hirsistä salvetuita, hyvin pieniä matalia lammaskömmänöitä.

Keilakodan malliin on pystytetty myöskin jäkäläkota,
_jeil-puore_, jonka toisinaan kesäkentällakin näkee.

Omituisia lappalaisia laitteita ovat _kaadakset_, katossuojat,
joiden varjossa verkkoja säilytellään sekä kaloja kuivatetaan.
Toiset niistä on rakennettu hatarasti harjakodan malliin, toisissa on
taas katto päätyhirsineen kohotettu neljän patsaan varaan. Kaadaksien
katto on tehty koskutlevyistä ja päälle ladottu painoriukuja. Katon
alla on joukoittain orsia ja orsilla verkkoja riippumassa sekä pitkät
kalarivit kuivamassa. Näkee orsille ripustettuina myös köysiä,
vaatteita, säkkejä, sukkia, kenkiä, ja maassa ahkioita, suksia ja
kelkkoja, poronsarvia ja koipinahkoja, kehruukuosaleita, ja tuohia
kivien alla painumassa sekä kaikenlaista rojua. Pienet kaadakset ovat
vain kaksi kertaa kolme metriä kattoalaltaan, mutta isot saattavat olla
parin, kolmen metrin levyisiä sekä viiden, kuudenkin pituisia.

Kaikkein suurimpia ja merkillisimpiä kohtalaisista rakennuksista on
poroliakka, _puozi-liakka_, jonka joskus näkee kesäkentän lähimailla,
järven rannalla taikka jängän reunassa kankaalla. Kantojen ja patsaiden
nenään on, lähes pari metriä korkealle, rakennettu pitkä katos, jota
vastaan seinät viistosti nojaavat, kaikki tehty vain riuvuista ja
sitten peitetty sammalilla, turpeilla, havuilla ja painopuilla.
Poroliakan leveys on pari, kolme, neljäkin metriä, mutta pituutta
saattaa olla 7-8, jopa joskus parikymmentäkin metriä. Heinäkuun
helteillä, pahimman räkän aikana, kun paarmat ja syöpäläiset oikein
ahdistelevat, menevät metsiä samoilevat porot polttavimman päivän
ajaksi omasta halustaan katoksensa varjoiseen suojaan. Ja porokarjan
erittämä kitkerä hiki karkoittaa pian koko katoksesta kaikki
kiusanhenget, jotka sinne ovat tokkaa seuranneet.

Mutta asuinsuojien alkuperäisimpiä on kolttalainen _koovas_, maahan
iskettyjen, toisiaan vastaan nojaavien riukujen varaan pingoitettu
vaateloude, _loouda_ eli _varju_. Kesäkentillä kun esim. verkkoja
roukaillaan, asetetaan koovas tuulensuojaksi, ja poromiehet pystyttävät
sen metsissä rakovalkean, _nuertshin_, ääressä lepäillessään.

Lappalaisiin rakennuksiin saattaa myöskin lukea _arddun_, omituisen
katottoman telineistön, orsirakennelman, joka useasti on koltan
kesäkentällä, jonkun ison petäjän suojassa taikka yksinäänkin
järvenranta kankaalla, toisinaan aidantapaisella ympäröitynä. Siinä on
sekä pystyseipäitä ja patsaita että vaakasuoria orsia, joita käytetään
kalojen kuivattamiseen, verkkojen, vaatteiden ja köysienripusteluun
samoinkuin kaadastakin.

Kesäkentän rakennelmia ovat vielä nuotta-ulut, _nueht-olg_, rannassa
veden äärellä, sekä ylempänä ranalla verkko-orret, _saim-olg_, ja vielä
monet _suonarvit_, oksikkaat, kuivat puunrungot, joihin verkkoja,
köysiä ja vaatteita ripustellaan kuivamaan. Ja lopuksi kentän useat
kattilasijat, kattilatelineet ja paistinuunit.

Itse ovat koltta-ukot kotansa ja pirttinsä, aittansa, njollansa ja
kaadaksensa, purnunsa ja puorensa rakennelleet, itse pirtin takkansa
sekä kenttäuuninsa maakivistä saven avulla muurata rötistäneet. Monet
vanhat aitat, njollat, puoret ja pirtit, ovat isien perintöjä, entisten
ukkojen käsialoja. Ja näkeepä heti, että niiden mestarit eivät suinkaan
ole suurten opissa olleet. Kovin kömpelösti on salvainten hakkuu
samoinkuin koko rakennustyökin toimitettu. Milloin ovat salvainkolot
liian suuret, milloin taas sattuneet väärään paikkaan, niin että on
täytynyt hosaista uusi loukku. Mutta pienistä syrjäheitoista ei ole
perustettu, on vain lyöty hirsi koloonsa ja käyty uutta iskemään.
Siksipä saattaakin seinä heittää pikku mutkan milloin sisään, milloin
ulos, milloin taas koko seinä kallistua eteen taikka taakse, vastaavan
seinän seisoessa suorana. Hirsien varaukset ovat myös kovin hatarat ja
epätasaiset, sammalta on vain vahvasti työnnetty täytteeksi. Onpa
varauksen viereen, hirteen, joskus heitetty kahtapuolta vahvat
oksantyngät, jotta muka hirsi paremmin pysyisi paikoillaan. Ja
liitokset sekä ovien ja ikkunoiden pielipuut ja puitteet ovat
samankaltaisten mestarien käsialoja. Mutta eihän saata Lapin
salvumiehiä moittia. Kirves kourassa he vain ovat heiluneet, ei ole
ukoilla ollut edes kunnon sahaakaan, puhumattakaan vatupasseista,
seinävaroista, mittapiirtimistä ja muista salvumiehen työkaluista.
Isäinsä opeilla ja työneuvoilla ovat äijät vain ahertaneet, ja niinpä
ovat tuloksetkin tulleet isien aikuisia.



7. KALASTUKSESTA.


Kalastus on koltan ensimmäisiä elinkeinoja, jopa sellainen elatustoimi,
joka parhaiten pitää koltan kylläisenä, mutta myöskin sellainen, joka
saattaa koltan ikuiseksi erämaan kiertolaiseksi. Sillä kalajärveltä
kalajärvelle käy alituisesti koltan elämäntaival.

Kesäinen oleskelu kiess-paaudaksella suurten erämaan järvien rannoilla
on parasta kalanpyynnin aikaa. Silloin ei koltalla ole juuri mitään
muuta tehtävää kuin makailla ja käydä kalalla.

Nuotta, _nueht_, on ahkerimmin käytetty kalanpyydys, ja näkee sen
jokaisen kesäkentän järvirannassa pitkille riuvuille, _nuottauluille_,
ripustettuna, povi pitkässä, järvelle pistäyvässä _puov-muorrassa_.
Varakkaassa lapintalossa saattaa olla pari, kolme, jopa neljäkin
nuottaa, eri pyyntijärvillä kukin. Niinkuin aina, on koltankin nuotta
suuritöinen ja kallis laitos, satasylinen saartovehe, pari, kolme syltä
korkea. Tiheäsilmäinen nuotanpovi, _puov_, on kolmisen syltä, vähän
harvasilmäisemmät rinnat, _raddas_, 15-16 syltä ja harvasilmäisimmät
siulapuolet, _seul_, 25-30 syltä. Sitten ovat vielä pitkät
kiskomaköydet, _kieud_. Nuotan alareunassa on tuohikukkarokivet,
_kiepti_, mutta yläreunassa taas nuottalaudat, _nueht-loud_,
erimalliset siuloissa, rinnassa ja povessa: siuloissa pitkänpyöreät,
käyrähköt kappaleet, rinnassa soikeat, useasti leikkauksilla
koristellut lapukat, ja povimerkkinä komea, leikelty pyöreä kurikka
taikka vielä komeammin koristeltu puolipyöreä kaksoislauta, _kolptsas_.

Lapin kirkkaina kesäpäivinä, jolloin aurinko täydeltä terältään paistaa
hellittää, lepäilevät Lapin kirkasvetisten järvien kalat rauhallisina
syövereissään, ja vasta sitten, kun aurinko on alentunut läntiselle ja
painunut matalimmilleen peräpohjaiselle, lähtevät syöverien eläjät
piiloistaan öisille saaliin hakuretkille. Ja silloin lappalainenkin
lähtee nuottineen liikkeelle, öiselle saalistamisretkelle hänkin,
päivän helteen piileskeltyään varjoisessa pirtissään. Nyt on paras
saaliin aika sekä kalalla että kalanpyytäjällä, ja nälkä ajaa
kumpaisetkin liikkeelle.

Illalla kahdeksan, yhdeksän, jopa vasta kymmenenkin aikaan sonnustautuu
koltta kalalle. Naiset vetävät päälleen ja vyöttävät pitkän, valkean,
purjevaatteesta ommellun, paidantapaisen hameen, ja miehet kiskovat
ylleen vanhan lappalaisen umpitakin. Miesten vasta pukeutuessa
kiiruhtavat naiset jo rantaan, laittavat veneet kuntoon, työntävät
vesille ja asettelevat nuotankin uluilta veneeseen. Sitten vasta itse
miehet astua källeröittävät saapuville ja istuvat veneen perään
huopailemaan, kun naiset taas asettuvat soutimille. Kaksin venein
lähdetään, kaksi henkeä kummassakin veneessä, soutaja sekä huopaaja,
mies ja nainen taikka mies ja kolme naista. Saattavat kyllä naiset
yksinäänkin semmoisen asian kuin nuotanvedon toimittaa. Joskus on
nuottueen mukana apulainenkin: pieni kitisevä koltta kietkamineen
veneen kokassa, joskus vielä toinenkin, vähän isompi, toisessa veneessä
istumassa. Äidin on täytynyt ottaa pienensä opintoretkelle, ja niin on
koko kotaväki käynyt kalaa pyytämään.

Mutta kalamiehet soutavat syvälle ja heittävät nuottansa apajalle,
tekevät suuren kaarroksen, vetävät, vinnaavat ja saavat "sadan
taimenta, tuhannen pieniä kaloja". Sekä taimenta että siikaa he todella
saavatkin, rautua ja harria, jotka Lapin suurissa järvissä ovat niin
verrattomia. Mutta vetääpä nuotta myöskin haukea ja ahventakin.

Sitten taas nuotta apajalle ja uusi veto, ja taas ja taas, aina puoleen
yöhön asti, jopa siitä ohikin, ellei vedenjumala ole oikein anteliaalla
tuulella.

Sivu sydänyön hetken on aika jo vierähtänyt, ja pohjoisella taivaalla
punoittava aurinko on jälleen aloittanut uuden kiertonsa, kun
kalamiehet saapuvat kotirantaansa. Ja naiset ovat taas soutimissa,
miehet perässä huopaamassa.

Miehet astuvat suoraa päätä pirttiin, mutta naiset jäävät rantaan
asettelemaan raskasta märkää nuottaa uluille ja kalastusneuvoja
laittamaan korjuuseen, ja sitten vasta he kalakoria kantaen joutuvat
tupaan.

Mutta eiväthän miehetkään pirtissä ole suinkaan toki laiskoina olleet:
teeveden ovat he valmiiksi kiehauttaneet, kalaa ja kakkua pöytään
laittaneet, niin että naisilla on heti, kun sisään saapuvat, lämmin
teevesi juotavana.

Sitten käydään illan saalista käsittelemään. Parhaimmat kalat, isoimmat
taimenet, harrit, raudut ja siiat, työnnetään keittokattilaan, mutta
hauet ja ahvenet sekä pienet harrit, siiat ja taimenet heitetään
suolaan pantaviksi taikka kuivattaviksi. Siika, taimen ja harri on
parasta suolakalana, hauki ja ahven taas kuivattuna.

Ja seuraavana iltana tehdään taas samanlainen kalaretki.
Joka ilta, jos vain ilma suinkin myöten antaa, jopa pyhäpäivän
iltanakin, käy koltta nuottaa vetämässä, viipyen siellä aamupuoleen
yötä ja sitten päivänsä makaillen.

Syksyllä taas, kierän jään aikana, vedetään nuottaa jään alta.
Isosta avannosta, _nueht-kaldijsta_, lasketaan nuotta jään alle,
uitetaan pitkien salkojen avulla pikku avannolta toiselle pitkäksi
kierrokseksi ja tuodaan takaisin isolle avannolle, josta se sitten
kiskotaan ylös.

Verkko, _saim_, on kolttalaisen toinen tärkeä kalanpyydys.
Joka talossa on verkkoja kymmenittäin, jopa neljään, viiteenkymmeneen
varakkaalla ja ahkeralla pyytäjällä. Iltapäivin käydään verkkoja
laskemassa järvien rantaheinikkojen reunaan, matalille kareille,
salmiin ja jokien suihin, useampiakin verkkoja yhteen jataan,
_jaatuun_. Toisinaan vielä, kun verkot on potkettu, soutaa
loiskutellaan heinikkoa pitkin, järven rantapuolia, niin että kalat
hätäyksissään uivat pyydykseen. Aamupäivin käydään verkkoja kokemassa.
Verkkojen potkemista ja kokemista saattavat hoitaa naiset yhtä hyvin
kuin miehetkin. Entisaikaan, kun käytettiin keveämpiä painokiviä,
laskettiin verkot jokiin pitkin virtaa,kun eivät muuten olisi virrassa
kestäneet, mutta nykyään, kun käytetään raskaampia tuohikukkaroita,
potketaan verkot poikkivirtaan.

Keväisin laskee lappalainen verkkojaan salmien sulapaikkoihin ja suliin
jokisuihin ja saa keväistä kutukalaa, haukea, ahventa ja harria pitkän
talvipaaston perästä. Syysasunnoilla eläessään kiertelee koltta
syksyjärvillään siikojen kutusijoille verkkoja laskemassa. Ja kun tulee
talvi, päästelee hän porolla järvelle pyydyksineen ja heittää verkot
jään alle, uitellen niitä avannosta toiseen. Tällaistakin, käsiä
paleltavaa pakkastyötä saattavat kyllä monet arkailemattomat
koltta-naiset toimittaa. Niinkuin Koaistjen Evvanan eukkokin, joka
nelisenkymmentäkin verkkoa työntää jään alle, yli Vuolu-jaurin selän,
ja niitä yksinään kokee ja hoitelee.

Syyspyynnin kaloja säilyttää koltta jäädytettynä pahimman sydäntalven
varaksi, sillä silloin, pimeimpänä aikana, ei mikään kala liiku, eikä
silloin verkkoja lasketa eikä nuottaa vedetä.

On koltalla kolmaskin kalanpyydys, _merta_. Se on petäjän päreistä
kudottu suppilo, jolla kevätsulasista pyydetään kutukalaa; syksyllä
viedään se siian kutupaikoille.

Onkimista ja uistamista eivät entisaikaan kolttien kalajärvet
suvainneet, vaan saattoivat pelästyttää pahan pyytäjän kovin suurilla
kaloilla taikka tavattoman runsaalla saaliilla. Niinpä pelästytti
vedeneläjä erään Nuortijärven kolttapojan, joka uistimella uskalsi
mennä kaloja yrittämään: antoi paljon kalaa ja suuria kaikki. Ja sitten
vielä kuuli poika kaiken yötä kovaa kolkutusta ja läiskettä, niinkuin
olisi järvellä uistinta soudettu ja kaloja veneeseen viskelty. Ei
uskaltanut poika enää uistimineen mennä järvelle.

Suurien jokien väkevistä virroista pyytävät koltat lohta, _luossaa_.
Niinpä on monissa niemimaan jokien koskipaikoissa lohipato, _sappor_,
joko jokisuulla taikka ylempänä sisämaassa. Semmoinen on esim.
Tuulomajoessa, Patunankönkään vierellä, Nuortijärven alapuolella.
Tuuloman kautta kun sekä Luton alueen että Nuortijoen vedet virtaavat,
on Patunan lohenpyyntipaikka sekä Suonikylän että Nuortijärven kolttien
yhteisomaisuutta. Yhdesssä ovat kylien miehet lohipatoa pitäneet, kalaa
saaneet ja saaliinsa keskenään jakaneet. Joen vasemmalla rannalla on
kaksi kalapirttiä, kummankin kylän pyytömiehillä omansa. Onpa
rannalle yhteisesti rakennettu pieni tsassounakin, jossa onnistuneen
kalansaaliin jälkeen saadaan jumalalle kantaa kiitosta.

Metsäjärvillä pyydystelevät koltat kalaa vain perhekunnittain, kukin
omilla kalavesillään. Joskus vain on veljeksillä yhteiset
nuotat, joita yksissä miehin vedetään ja saalis sitten jaetaan
pyytäjien mukaan. Ja köyhä, pyydyksetön metsäkodan eläjä voi liittyä
varakkaamman nuottamiehen apulaiseksi ja saa silloin palkoikseen
kolmanneksen saaliista.

Jäämeren rantaseutujen, kuten Kildinin, Varsinskin, Jokongan,
Lumbovskin ja Ponoin koltilla on taas omat merelliset kalastustapansa
ja pyyntikeinonsa Jäämerellä ja jokisuilla, Jäämeren rannalla.

Kalanpyydyksensä valmistaa koltta itse ja tarpeen tullen korjaa ja
paikkailee ne. Kesäkauden päivät ovat kalanpyynnin ohella omiaan
pyydyksien laittamiseen ja korjailuun, muitakaan hommia kun ei ole.
Milloin istuu ukko verkonkudelmaan silmiä pistellen, milloin siinä akka
askaroi, milloin taas pojat taikka tyttäret vuoroonsa istahtavat käpyä
käyttelemään. Toisinaan näkee koko perheen hääräilevän nuotan repeämiä
kuroilemassa. Ja pirtissä istuskellessa voidaan myös valmistella nuotan
ja verkon kiveksiä, verkon tuohikierukoita sekä nuottalautoja.

Verkot ja verkkoköydet sekä nuotat lappalainen värjää, _roukaa_,
koivunkuorella. Paksua, vanhan, suuren, koivunkärrikän tyvikaarnaa
kuivataan ja keitetään tuhkan kanssa kentällä isossa kattilassa, pannen
joukkoon kuusen pihkaisia käpyjäkin; sitten sotketaan kalanpyydykset
kattilaan ja kiehutetaan, niin että tumma väri tarttuu kiinni.
Toisinaan näkee iltasilla ukon roukauskattilaa hoitelevan, toisinaan
taas häärivät sen luona naiset.

Kalanpyytäjän tarpeita ovat myöskin veneet, _voonas_, joita joka
talossa on viisin, kuusin kappalein: ainakin pari venettä
tarvitaan, aina järvellään. Ja jos on etäisempi kalastusjärvi, jolle ei
vie vesiteitä toisilta pyyntipaikoilta, vaatii se omat veneensä.
Veneetkin ovat kolttien omia käsialoja, erityisten taitavien
veneseppien rakentamia.

Sen osan saalista, joka ei päivän mittaan tule syödyksi, panee koltta
talteen talven kalattomien päivien varalle, suolaa kalapuoreihinsa
taikka laittaa kapakalaksi.

Kalat kuivataan kaadaksen orsilla katon alla taikka monesti vain artun
orsilla, paljaan taivaan alla. Isot kalat halkaistaan vatsapuolelta,
leikataan selkäpuoleen muutamia viistoviiluja, joihin suolojakin
ripotellaan, pingoitetaan rassilla levälleen ja työnnetään pyrstöön
leikatusta lävestä kuivausvarpaan. Pienet kalat leikataan halki
vatsasta selkään pitkin pituuttaan ja pistetään halkeamasta vartaaseen.
Pikku siiat halkaistaan kyljittäin, ja kaikkein pienimmiltä kaloilta
avataan vain vatsa ja kaula, ja kalat pistetään leuoista kimpuittain
rasseihin. Monesti näkee katoksen alustan täynnään kalavartaita
poikittain katoksen orsille asetettuina, vartaat kaloja täytenään,
vielä pikku kalakimppuja vierellä riippumassa. Viikon, pari vaatii iso
kala kuivaakseen, pienet kapaantuvat muutamassa päivässä. Kuivat
kapakalansa kasaa koltta aitan loukkoon lattialle, ja karttuu niitä
hyvinä pyyntikesinä talven varaksi kokonaiset suuret röykkiöt.



8. METSÄSTYKSESTÄ.


Niinkuin kesä on suotuisinta kalanpyynnin aikaa, niin taas syksy ja
talvi ovat paraita aikoja metsänkäyntiin. Silloin koltta kiertää
suunnattomat erämaansa ristiin ja rastiin, milloin kaahaisten karhun
kintereillä, milloin hirvilaumaa hiihdättäen, milloin taas ahdistellen
ahmaa, näätää, kärppää, saukkoa taikka muuta metsänelävää.

Entiseen aikaan asusteli Kuollan-Lapin kaukaisissa korpijokiloissa
vielä majavakin, _maajjig_, tuo kautta maailman kuulu turkiseläin. Sitä
pyydystelivät koltat sukkelalla satimella, _piärttamilla_ eli
_maajjig-kuattilla_. Jokisuihin, suvantoihin, majavain
oleskelupaikkojen lähelle, iskettiin vahvoista pystyriuvuista tiivis
pyöreähkö katiska, niin korkea, että riukujen latvat ulottuivat
vedenpinnan yli. Katiskaan vei sivusta aukko, majavan mentävä, ja katon
rakensi pakkanen jäätämällä veden. Kun majava sukelsi aukosta
piärttamiin jyrsimään sinne syötiksi asetettuja koivuja, putosi ovea
sulkeva luukku alas, ja majava jäi satimeen ja hukkui. Jystämällä jää
rikki, otettiin saalis ulos ja saatiin väliin kaksikin jyrsijää samalla
kertaa.

Näin kertovat koltat vielä entisestä majavanpyynnistä.

Mutta jo aikoja on majavat hävitetty sukupuuttoon kolttien erämaista.
Suonikylän ja Nuortijärven kolttien metsästysmailta kerrotaan viimeinen
korpijokien suuri patomestari surmatun Jaurujoen yläjuoksulta,
Vuokmanajoelta, ja oli se tapahtunut niihin aikoihin, jolloin Jaurun
Meetrej-ukon isä oli ollut vielä poikanen. Meetrejn nuorena ollessa
olivat majavien rakentamat padot ja kodat Vuokmanajoella olleet vielä
ehjiä ja hyvässä kunnossa.

Vanhaan aikaan samoili Kuollan-Lapin erämaissa myöskin suuria
villipeura-, _koddi_ eli _mientuz_-laumoja, ja niitä lappalaiset
pyydystelivät sekä _haudoilla_ että _hankailla_. Peurojen kulkuteille,
suurien jänkien välisille kankaille, kaivettiin syviä kuoppia,
piikkipohjaisia salahautoja, jotka ovelasti peitettiin, niin että pahaa
aavistamattomat haarasarvet sortuivat niihin surmikseen. Vielä nytkin
näkee monilla kankailla, kuten Tuulomanjoen varsilla ja Luton
rantamilla, vanhoja nurmettuneita kuopanteita, entisten peurahautojen
sijoja.

Paljon pyydettiin peuroja myöskin hankailla, joita lappalainen nimitti
nimellä _aggas_. Oli rakennettu pitkiä, kymmen-, parikymmen
virstaisiakin aitoja kankaille poikki selkosten, jängästä toiseen
taikka järvestä järveen. Pari vahvaa ortta, toinen miehen rinnan
korkuisella, toinen alempana, oli asetettu puusta puuhun, kannosta
kantoon, taikka haarukkain varaan, ja tuon tuostakin oli aidassa aukko,
johon oli viritetty suopunkinuoran paksuinen, punottu ansa, kieli.
Sata, pari, jopa kolmekin sataa surmansilmukkaa saattoi tämmöiseen
kuolemanaitaan olla asetettuna, ja niihin peurat kankaita kulkiessaan
monesti puuttuivat. Joka viikko käytiin aitoja kokemassa, jotteivät
sudet ja ahmat olisi ehtineet saaliinjaolle.

Vanhat metsämiehet muistavat vielä ennen käytetyn ansojen asemesta
aita-aukoissa itseampuvia keihäitä, ja semmoisia hankaita sanottiin
keihäshankaiksi. Vahva kuusenkarhakka oli jännitetty jouseksi, joka oli
ampaissut surmaavan keihään aukosta pyrkivän peuran kylkeen.

Mutta vahvan lumen aikana laativat lapinukot jänkien välisille
kaitaisille saarekkeille oikean suursurman: silmustivat puitten
väleihin ansan ihan ansan viereen ja välimaat sekä sivut sulkivat
aidalla. Rakensivat vielä toisen, jopa kolmannenkin samanlaisen
pauloituksen edellisen taakse. Sitten kun sattui kovan onnen peuralauma
lähimaille, niin mentiin kymmenin miehin, piiritettiin lauma ja huutaen
ja hoilaten ja meluten ajettiin koko parvi suoraa päätä kamalaan
kuoleman paikkaan, jossa, jos ajo hyvin onnistui, melkein koko
metsäläisparvi sai surullisen loppunsa.

Vanhojen miesten muistannan aikana oli vielä pyydetty peuroja näin
ansahankailla ja paljon saatu, mutta nyt ovat jo Kuollan-Lapinkin
sydänmaista villipeurat niin hävinneet ja hävitetyt, etteipä niiden
pyynnistä juuri voi puhua. Joskus vain jokunen sattumalta tavataan ja
ammutaan, ja silloin tällöin eksyy koltan porotokkaan joku metsän villi
haarasarvi, mutta ihmisen lähestyessä se heti hurjana kirmaisee
korpeen.

Mutta suurmetsien komeita kruunupäitä, hirviä, _sörv_, on vielä kyllä
Kuollan-Lapissa, ja niitä koltat ahkerasti ajelevat.

Kevättalvella, suuren paaston aikana, kun lumihanget jo ovat vahvuneet
sivakan kantaviksi, lähtevät koltat pitkille pyyntiretkille. Parin,
kolmin, neljinkin miehin liitytään samaan seuraan ja kuusin, seitsemin
poroin, eväät, metsästystarpeet ja sukset ahkioissa ajellaan
pyydyspaikalta toiselle. Omilla pyyntimailla, omien kesäkautisten
asuinpaikkojen ja kalastusjärvien seutuvilla kyllä pysytellään ja
ajellaan kaikenlaista metsänotusta, mutta etupäässä ahdistellaan
hirveä. Mutta tiukan ajon tiimellyksessä  "erehdytään" monesti
naapurien alueillekin, jopa naapurikylienkin erämaihin varkaisiin ja
otetaan, mitä saadaan. Saaliista kyllä vanhojen oikeuskäsitteiden
mukaan, kuuluisi osa erämaan omistajalle, mutta kaikessa hiljaisuudessa
hiihdellään jälleen omille maille ja viedään mukana kaikki, mitä korpi
on antanut.

Hylkeennahalla pohjatuilla _kolloksillaan_ hiihdellä hivuttelee koltta
kuin korpien karvainen peikko äänettömästi yli hankien, eikä vähääkään
sihahda karvainen kollos, niinkuin sihahtelee koivuinen sivakka. Kun
tavataan hirvenjäljet, lähdetään niitä sivakoimaan, ja yritetään
yllättää otus makuusijaltaan. Ennen makuulle heittäytymistään tekee
hirvi suuren kierroksen ja palaa jälkiensä lähimaille lepäämään, katse
jälkiä kohden suunnattuna. Hyvin varovaisesti vaanien täytyy siis
pyyntimiehen lähestyä, jos mielii saalistaan tavoittaa. Jos taas hirvi
ennättää taipaleelle, ajetaan sitä takaa jälkiä seuraten, ja kun
päästään lähimaille, hiihdetään sivulle ja sieltä vaanien yritellään
saaliin kimppuun. Monesti satutaan yllättämään kokonainen lauma,
jolloin sitä aletaan miehissä paukutella ja lennättää, ja kun lauma
hajaantuu, hajaantuvat surmamiehetkin ja lähtevät kukin oman
ajettavansa kintereille.

Ahkerasti koltat hirviä ajelevat ja paljon he niitä saavatkin
kaadetuksi. Niinpä on Suonikylän Fofonov-ukko joskus poikineen
talven kuluessa kymmeneltäkin hirveitä taljan kuoraissut.

Saaliinsa, hirvenlihat ja muut syötävät, tallettaa metsämies
jäädytettyinä kesäkautisten asuinpaikkojensa aittoihin, taljat taas
kuljettaa mukanaan pyyntiretkeltään palatessaan.

Milloin satutaan pyydysretkellä kohtaamaan näädän jäljet, käydään niitä
seuraamaan. Koirien ahdistamana sukeltaa näätä, _nieht_, helposti
kiviraunioon taikka johonkin lahokantoon tai kuusenrytöön. Silloin
viritetään pitkä, parikymmensylinen näätäverkko, _nieht-saim_,
piilopaikan ympärille, sytytetään tuli lahokantoon taikka työnnetään
savuavia pökkelöitä kiviraunioon, niin että piileskelijän on pakko
tulla ulos ja yrittää pakoon. Mutta siinä se kohta takertuukin verkkoon
ja joutuu koirien kynsiin.

Näin hyökätään pyyntiretkellä kaiken muunkin kelvollisen metsänriistan
kimppuun, milloin mitäkin tavoittaen. Karhun pesällekin pohjastutaan
joskus ja silloin aloitetaan heti tappelu.

Mutta sitten keväthangilla, kun karhu on lähtenyt pesästään liikkeelle,
käydään koirien kanssa siltä turkkia riistämään. Muuta koltta ei
karhulta kyllä otakaan kuin karvaisen turkin vain, sillä lihat heittää
hän metsään taikka tarjoaa ne Inarin lappalaiselle tai suomalaiselle.
Karhunlihaa ei koltta syö, Inarilaiset kyllä syövät sitä ja tietävät,
että karhunliha ei maista koltalle siksi, kun karhu on heidän
heimolaisensa, -- koltat ovat muka samaa sukua kuin kontiokin.

Miten lienee, mutta niin merkillinen otus karhu on, ettei sen tappoon
ole suinkaan meluten mentävä. Naisväelle varsinkaan ei saa asiasta
sanallakaan mainita, vaan heille sanotaan muka oltavan vain
porometsälle lähdössä. Sillä jos naiset saavat miesten puuhat tietää,
voi käydä niin, ettei saadakaan karhua. Taikka saattaa kontio hyökätä
pyytömiesten kimppuun ja raadella heitä, jopa surmatakin. Niin
kamalasti kävi eräällekin koltalle, joka akkansa tieten lähti
karhumetsälle, ja akka siitä vielä hupsuuksissaan toisille kielitteli
sanoen: "Minun ukkoseni meni karhuntappoon, karhuntappoon ukko hiihti."
Mutta eipä ukko karhuntaposta palannutkaan. Metsästä löydettiin sitten
äijä kädet ja jalat ruhjottuina ja päänahka silmille kuoraistuna.
Kuolleena oli kyllä kontiokin kaatajansa vieressä.

Susi, _kuimppe_, on lappalaisen suurin vihollinen, surkea
porojen surma, joka kymmenlukuisin laumoin liikkuu talvisilla
tuntureilla, joskus kolme-, neljäkymmentäkin nälkäistä ryökälettä
samassa parvessa. Kun sellainen joukko ryntää porotokkaan tulee
siinä selvää jälkeä: kymmeniä poroja kaataa se yhdellä iskulla samasta
parvesta, syöksyen sitten toiseen tokkaan ja tehden taas samat tuhot.
Siksi lappalainen vihaakin sutta oikein sydämensä pohjasta, ja missä
ikinä hän suden kohtaa, tappaa hän sen, eikä vain säälimättä, vaan mitä
suurimmalla nautinnolla ja mielihyvän tunteella. Hän ampuu sen kuin
rosvon, mutta jos ei satu olemaan pyssyä, keihästää hän sen
suksisauvallaan, tavoitettuaan sen vahvassa lumessa, taikka
kolhii kirveellään taikka paremman puutteessa sohikoi suurella
puukollaan. Venäjällä ei makseta tapporahoja sudesta, eikä lappalainen
niitä kaipaakaan, vaan surmaa hän suden suuritta rahoittakin omasta
halustaan. Ajamalla entisaikaan sutta enimmäkseen ahdisteltiin, mutta
on sittemmin jo opittu sitä raudoilla ja myrkkysyötilläkin
pyydystämään.

Melkein yhtä vihattu kuin susi on ahma, _keatki_, porojen suuri surma
sekin, kalapuorien ja liha-aittojen häpeämätön rosvo. Senkin koltta
säälimättä surmaa, missä vain tavoittaa metsästysretkillään taikka
poroja paimennellessaan. Metsiin, jäkäläkankaille, joilla ahmat poroja
vaanien liikuskelevat, laittaa lappalainen ovelia ahmanloukkuja,
_keatki-piärttam_, rakentaen vahvan hirsilavan, metriä leveän, paria
pitkän alle, ja toisen samanlaisen vielä vahvemmista hirsistä. Tämän
hän virittää vipusimilla ja laukaisuvitsoilla viistoon edellisen
päälle, niin että se, ahman käydessä alla olevaa syöttiä repimään,
rymähtää rosvon selkään.

Kettuja, _riemni_, yrittelee lappalainen joskus pyydystää raudoilla
sekä myrkkysyöteillä, väliin taas saaden sen ampumallakin. Ketunpesiä
etsii ja kaivelee hän kankaiden tievoista ja ryöstää niistä poikaset.
Entiseen aikaan olivat jotkut ukot pyydystelleet kettuja käpylaudoilla,
_riemni-saales_. Petäjänkannon metsäkankaalla olivat he veistäneet
kaksipiikkiseksi hangoksi, pistäneet piikkiin poronkoparan, ja sitä
tavoitellessa oli reporukka sukaissut etukäpälänsä hangon ahtaaseen
haarukkaan ja niin jäänyt ovelampansa saaliiksi.

Saukkoja, _tshaarves_, pyydetään syksyisin purojen seuduilta, josta
niitä etsitään koirain avulla. Koltat virittelevät myös rautoja
poluille, joita myöten saukot kulkea keikuttelevat vesiojasta toiseen
taikka käyvät rantakuusen alla saalistaan syömässä ja makailemassa. Ja
kärppää, _pujtij_, pyytää koltta myös raudoilla sekä puupölkystä
veistetyllä liskulla. Halkaistaan vain pölkky, veistetään siihen hiukan
koperoa, viritetään puolikkaat tikkujen varaan, pistetään vähän
poronkuuta väliin syötiksi, ja pieni portimo pistäytyy suurustamaan ja
saa surmansa.

Pienestä oravasta, _uarrevista_, ei koltta paljoa välitä, ampuuhan sen
sentään, kun tapaa, ja kuoraisee nahan laukkuunsa, mutta lihan heittää
koiralle. Samoin jänis, _njuammel_, on hänestä arvoton otus, kynsikäs
paltsasilmä, jonka lihasta ei ole ristityn ihmisen syötäväksi. Poikaset
sitä vain ansoilla nahan takia pyydystelevät.

Mutta metsälintuja kyllä ristittykin saattaa syödä. Talvella
eräretkillä niitä ammutaan, mitä vain saadaan: metsoa, koppeloa,
teertä, riekkoa ja pyytä.

Mutta sitten keväällä, paraana soitimen aikana, on lappalaisella oikea
linnustamiskiihko. Silloin on koltta yhtä innoissaan kuin kotkottava
koppelo taikka tappelunhaluinen metso. Poroilla oikein ajetaan
soidinahoille penikulmien päähän, joskus koko talon miesväellä ja koko
porotokan kanssa, valitaan siellä kullekin oma vartiopaikkansa, ja
sitten, kun metsän konsertti alkaa, paukutellaan minkä ennätetään,
ammutaan niin paljon kuin vain saadaan. Metsojen kukkotappelua
yllytetään vielä kalkuttaen puukolla pyssynpiippua taikka koppelona
kotkottamalla. Metso onkin lappalaisen parhain pyytölintu, se yksin on
koltalle vain _loitte_, lintu, mutta muilla kaikilla on omat nimensä,
koppelokin on _kuohpel_.

Ovela on koltta keväthehkuisia riekkojakin, _rehpia_, narrailemaan:
hiipii vätkyttävän riekkokukon nähdessään kaatuneen lieon alle,
naukuttaa siellä kuin naarasriekko, ja kun kukko juoksee liekoa myöten
muka kanaansa katsomaan, koppaa lieon-alainen naukuttaja kukkoa
koivista ja vääntää niskat nurin. -- Talven lumilta pyytelee koltta
riekkoja koivuviidakkoihin viritetyillä ansoilla.

Keväisin ampuvat koltat myöskin arkoja hanhia ja joutseniakin,
_tshuonje_ ja _njuhtsh_, kun ne ilmestyvät uiskentelemaan erämaiden
ensimmäisille sulille, jokien suihin, järvien salmiin ja virtojen
nivapaikkoihin. Pyssymiehet hiipivät silloin rantapensaikkoon vaanimaan
ja sieltä lennättävät surman kevätvieraille.

Samoin muitakin vesilintuja, sorsaa, sotkaa, telkkää, haapanaa,
meriteertä ja kuikkaa, ampuu koltta keväällä ja kesälläkin, milloin
vain sattuu tavoittamaan. Ampumansa vesilinnut koltta itse syö,
Joutsenen ja kuikan hän nylkee höyhentämättä ja myy nahat. Kuikannahkaa
koltta toisinaan käyttää pyssyneuvojen kotelona.

Niinkuin metso on koltalle metsän "lintu", niin on sorsakin
"vesilintu", _tshattsi-loitte_, mutta muille vesilinnuille on hänellä
omat nimensä. Niin on sotka _soatke_, haapana _nart_, meriteeri _nurt_
ja kuikka _toohtig_.

Vesilintujen, samoinkuin metsälintujenkin, munia koltta ryöstää,
milloin vain _manne-sajen_, "munasijan" löytää, rakenteleepa vielä ja
ripustaa rannanpuihin sotkalle ja telkälle onteloita pesäpönttöjä,
"uuttuja", _vouht_, samanlaisia harmaita kelotorvia, joita vielä
nähdään vesien rannoilla meidänkin salomaillamme. Pöntöistä koltta
sitten korjaa talteensa munasarjan toisensa jälkeen, keittää ja syö
suolan ja leivän kanssa, taikka paistaa niistä vehnäjauhoihin sotkien
makeata _manne-kaahkia_, munakakkua.

Metsänriistan nahat kaupittelee koltta Kuollaan taikka joskus
Norjaankin. Samoin myy hän metsälinnut, mitä ei itse käytä
hyväkseen, sekä metsä- ja vesilintujen höyhenet, joutsenen ja kuikan
nahat. [Ennen sotaa maksettiin Kuollassa karhunnahasta n. 15-18 ruplaa,
suden 4-5 r., ketun 20-25 r., saukon 9-10 r., näädän 20-25 r., kärpän
2-3 r., oravan 10-15 kop., joutsenen 60 kop. Metsosta maksettiin
Kuollassa 50 kop., koppelosta 40 kop., riekosta 20 kop. Norjassa
maksettiin riekoista 1 kr. parista.]



9. PORONHOIDOSTA.


Poro, lappalainen ja Lapinmaa kuuluvat aina yhteen. Ei voi käsittää
Lapinmaata, jossa ei olisi lappalaista, eikä taas puhua lappalaisesta,
ellei samalla puhuisi hänen porostaankin. Sillä mikä Lappi se olisi,
jossa ei olisi lappalaista, ja mikä semmoinen lappalainen, jolla ei
olisi poroa.

Sillä niinkuin hieta-aavikon asukas ei tulisi kameelitta toimeen
paahteisella hietamerellään, niin ei lappalainenkaan menestyisi porotta
talvisilla tuntureillaan. Kuten Saharan asukas matkustaa kameelillaan
rannattoman aavikon halki, laskettelee lappalainenkin porollaan yli
lumisten tunturien, halki aavojen valkoisten jänkien ja penikulmaisten
järvenselkien.

Kesäkautensa on koltta ahkera kalamies, joka kaiket iltansa
kalajärvellä rujuaa, taikka elelee Jäämeren kalastamoilla, mutta talven
ajaksi hän taas muuttuu yhtä ahkeraksi poromieheksi, joka kaitsee
lukuisia laumojaan jäkäläkankailla ja tekee pitkiä raitoretkiä Lapin
erämaissa.

Kolttien porotokat eivät ole niin suuret kuin Ruotsin ja Norjan
tunturilappalaisten monituhantiset porolaumat. Niemimaan itäisen
ylänköseudun suurilla jäkäläkankailla elelee kyllä muutamia suuria
poropohatoita, jotka paimentelevat tuhatlukuisia laumoja, mutta
länsipuolen järvirikkaissa erämaissa asustavien poromiesten karjat on
laskettava vain muutamissa kymmenissä ja sadoissa. On lännessäkin
sentään joitakuita hyvinvoipia poroisäntiä. Niinpä Suonikylän suurin
pororuhtinas, Olssin Pedar, Moshnikow, takavuosina kierteli 800-päisen
porolaumansa kanssa aina Suomen rajoja myöten, ja nyt hänen leskensä
hoitelee neljääsataa sarvipäätä. Koimi- ja nelisataisia tokkia
paimentelevat myöskin suurisännät, Vaiskin Mahtvei, Kuosmin Illep ja
Ivtsa Feodorow, ja Huoterin Illepillä on poikiensa kanssa yhteensä
viitisensataa poroa. Monella on taas sata ja parisensataa sarvekasta,
mutta on sitten useita köyhiä, viidenkymmenen ja parinkymmenen
omistajia, jopa joitakuita pätöisiä raukkoja, joilla on vain viisi,
kuusi vaivaista hoidokkia. Parhaat ja komeimmat porokarjat Suomen
rajamailla sanotaan olevan vasta mainitulla Kuosmin Illepillä sekä
Oudan Kuosminilla, joka asuu kesäisin Hirvasjärvellä. [Nämä poromäärät
oli koltilla ennen maailmansotaa. Nyt ei heillä enää ole niin suuria
karjoja, sillä maailman suuri myllerrys on kolttienkin, niinkuin koko
Lapin ja lappalaismaailman porokannan hävittänyt melkein kymmenenteen
osaan entisestään, vieden monilta poromiehiltä karjan sukupuuttoon.
Niinpä Kittilässä esim. oli ennen sotaa lähes 13,000 poroa, nyt tuskin
paljoakaan päälle tuhannen. Nälkää ja puutetta nähtäessä on porot syöty
ja myyty, vieläpä varastettukin.]

Kesänsä saavat porot viettää omassa vapaudessaan niemimaan suurilla
jängillä ja tuntureilla, ja kiertelevätkin ne äärettömät saloseudut
ristiin ja rastiin aina Jäämeren rantoja sekä Suomen rajaseutuja
myöten, monesti kulkeutuen kauas Suomen sydänmaillekin. Joillakuilla
koltilla on kyllä jonkunlainen aitauksentapainen kesäjärviensä
seutuvilla, jossa porotokka saa kesäisen vapaa-aikansa laidunnella.
Onpa aitauksessa vielä suojaisa poroliakkakin, mihin elukat voivat
paeta pahinta hellettä ja kiusallisia syöpäläisiä.

Elokuun lopulla ja syyskuun alkupuolella lähdetään erämaan
laumoja etsimään kokoon, ja kestää se työ viikkomääriä, sillä
kymmenin penikulmin saadaan sydänmaita sinne tänne samoilla, ennenkuin
karja on koossa. Monissa miehin, mies, parikin aina talosta, lähdetään
taipaleelle, mukana pyssyt ja koirat, monen viikon eväät, leipää,
suolaa ja kalaa, teetä ja sokeria laukussa ja suopungit olan yli
heitettyinä, vielä vahva sauva kourassa. Sillä koltalla on semmoinen
usko, että jota isompaa keppiä kantaa porojen etsintäretkellä, sitä
isommaksi porotokka kasvaa. Penikulmittain saadaan laukku selässä
salomaita saapastaa, mutta kun tavataan ensimmäiset porohärät,
maanitellaan ne lähelle, heitetään suopungilla kiinni ja sälytetään
eväslaukut niiden selkään ja sonnustetaan johtohihna, _labtshi_ poron
päähän; toisen pään lämsän heittää kuljettaja olkainsa ympäri ja
saattelee niin poroa perässään. Antaapa johtomies toisinaan pyssynsäkin
poron kannettavaksi, sitoen sen poikkipuolin poronsarviin ja niin on
elukka totutettu -- ensin pyssynpituista seivästä kannatellen -- että
se taitavasti ja kolhimatta kuljettelee ampuma-asetta puiden ja
pensaiden välitse: kääntelee vain päätään ja kallistelee sarviaan sen
mukaan kuin kulloinkin tarvitaan.

Jollakulla porolla on kello, _kiell_, kaulassa, ja siitä hakijat jo
kuulevat ja tuntevat omansa, mutta vielä paremmin he tuntevat porot
korvamerkeistä, _piellji-tieht_, saattaen jo etäältäkin sanoa, kenen
poro se on. Koko seutukunnan piellji-tiehtit ovat kaikille tuttuja.
Muutamilla poroilla on kaulassa korttelin pituinen puulapukka,
_kiellgal_, johon omistajan puumerkki ja risti taikka viisisoppinen on
leikattu. Tällaisia käytetään vierailta ostettujen, vierailla
pieliji-tiehteillä varustettujen porojen merkitsemiseen.

Johtohärkien joukkoon sitten etsitään erämaasta muitakin poroja sikäli
kuin löydetään, ja irtaallaan etumiehen jäljessä juoksentelevat nyt
toiset sarvipäät, härät, hirvaat ja vaatimet vasoineen. Koirat ja
jälkimiehet vain huolehtivat siitä, ettei yhä kasvava lauma enää pääse
hajaantumaan. Monet yöt saadaan erämaissa viettää, maata nuotioilla
koovaksen suojassa ja vartioida porotokkaa, joka yöpaikan lähellä
jäkäläkankaalla lepäilee ja liikehtii.

Sitten syyskuun lopulla palataan karjojen kanssa syyspaikkojen
jäkälämaille, jossa porojen erottaminen toimitetaan. Mutta monesti
vielä puuttuu laumasta useita poroja, ja niitä saadaan käydä
etsiskelemässä satojen virstojen päästä, Patsjoelta, Petsamosta ja
Muotkasta asti, taikka taas toisaalta käsin, milloin mistäkin
naapurikylien karjoista, Nuortijärveltä ja Kildinistä, jopa aina
Akkalasta ja Imandran mailta. Löytyyhän sieltä aina yksi ja toinen
karkulainen, milloin mistäkin tokasta, joista taas vuorostaan on
joitakuita metsien vapaita kiertolaisia eksynyt etsijän karjaan. Hyvin
useasti harhaantuvat kolttien porot Kuollan-Lapin niemimaata
kiertelevien syrjäänien ja samojeedien tuhatpäisiin porolaumoihin,
kun ne kulkeutuvat sisämaiden vuomaseuduille kesäisillä
ruoanhaku-retkillään. Ja näihin karjoihin kadonneet porot ovat melkein
menetettyjä, sillä vaikea on yksinäisen etsijän mennä suuresta villistä
laumasta omaansa ottamaan, kun eivät lauman omistajat itse tahdo antaa
mitään apua.

Syyskuun puolivälissä, Sviissenjan päivän tienoissa, alkaa poroilla
kiima-aikansa, _rohkom-aihk_, "rykimä-aika", ja poromiesten on
huolehdittava, että karja on ennen sitä koossa syyspaikoilla. Sillä jos
porot metsien vapaudessa pääsevät "rykimään", ovat ne niin villejä,
että niitä on kovin vaikea hallita. Varsinkin hirvaat ovat silloin
aivan hurjia. Tavallista voimakkaampina, kaulakin hyvin paksuksi
turvonneena, kokoavat ne ympärilleen oman laumansa, härätkin samaan
joukkoon, hallitsevat ja pitävät sitä ankarassa kurissa kuin
itsevaltiaat isännät. Jokaisen elukan, joka yrittää laumasta poiketa,
ne sarvillaan tönien ajavat takaisin. Ja jos sattuu samoille maille
toinen hirvas, syntyy heti hurja tappelu, jota käydään siksi, kunnes
toinen tai toinen vaivaisena lähtee pakoon taikka henkitoreissaan
sortuu tantereelle. Ja voittaja jää lauman herraksi. Kamalan äkäinen on
rykivä hirvas ihmisellekin, joka uskaltaa sen laumaa lähestyä. Maata
möyrien kuin kiukkuinen sonni ja sarviaan heristellen se heti ampaisee
kimppuun, heittää nurin ja tallaa jalkoihinsa, ellei ihminen vain
ennätä pakoon. Mutta tottunut poromies ei pelkää äkäisintäkään
sarvipäätä, vaan heittää sen suopunkiinsa, keikauttaa kankaaseen ja
sitten pieksää ja antaa selkään, niin että kiukkuisimmankin hirvaan
täytyy lannistua.

Rykimäaikana paimennellaan poroja suurella huolella syystalon
läheisyydessä. Vaatimet pidetään sidottuina, ja hirvaitakin
vartioidaan; ainoastaan kaikesta välittämättömät härät saavat olla
omissa valloissaan. Sitten vasta kun parin viikon huolettava aika,
lokakuun alussa, Pokrovan tienoissa, on mennyt ohitse, lasketaan porot
vapaammin laiduntelemaan.

Ei kuitenkaan kaikki. Monet pororaukat saavat lähdön "ikuisille
laitumille". Lappalainen tarvitsee lihaa sekä syötäväksi että
myytäväksi ja taljoja talvipeskeihinsä ja koipi- sekä kallonahkoja
kenkiinsä ja kintaisiinsa. Hienoimpien purkapeskien sametinpehmoiset
taljat on kyllä nyljettävä jo elokuulla pikku vasoista, mutta
tavallisten karkeiden pöykkyrien nahat saattaa kuoraista syys- ja
lokakuulla aikaisemmistakin poroista.

Omiksi syötävikseen teurastaa koltta, milloin poron, milloin toisen, jo
heti siitä lähtien kun saa karjansa syyskodalleen. Eikä yhdestä porosta
isolle kolttaperheelle kovin pitkäksi aikaa olekaan pataanpantavaa.
Heti kun eläin on paloiteltu, lyödään iso kattila lihaa täyteen ja
sitten syödään, minkä vatsa vetää. Ja seuraavana päivänä tyhjennetään
taas samanlainen lihakattila, ja niin edelleen ankara keitto joka
päivä. Ja kun poro on loppuun syöty, teurastetaan toinen ja taas
lihapatain ääressä kylläisinä herkutellaan. Sillä koltta on kuin
"sukulaisensa" karhu tuoreen lihan makuun päästyään melkein
täyttymätön.

Syyskodan lähellä on koltalla vartavastinen porojen tappotanner,
tasainen kenttä jonkun petäjän juurella. Siihen hän taluttaa
poron, vetäisee talutushihnan tiukalle petäjän ympäritse ja
survaisee suuren puukkonsa, _jonn-nejpin_, etujalan vieritse suoraan
sydämeen, ja siihen poro paikalla keikahtaa. Pehmeäteräinen likainen
puukko ei kyllä tahdo paikalla kuolettaa, vaikka sen kuinkakin syvälle
sydänlihoihin sysäisi, mutta kirkas kovateräinen suurpuukko surmaa kuin
ukkosennuoli. Heti kun poro on kuollut, se nyljetään ja paloitellaan.
Sisään, rintaonteloon valunut veri otetaan talteen. Poron rapamaha
käännetään nurin ja puhdistetaan, ja siihen ammennetaan kauhalla
veri ja mahan suuaukko kuraistaan kiinni. Tämmöisiä verimahoja,
_vörr-tshovje_, säilyttää lappalainen jäädytettyinä taikka kuivattuina
talven varaksi.

Poron koipea ei koltta katkaise kantanivelestä, vaan vasta ruumiin
läheltä polvitaipeesta, sillä tavoin kun saa jalkajänteistä pitempiä
suonirihman aineksia. Syksyllä tapettujen koivet talletetaan
semmoisinaan aittaan. Sitten vasta talven joutilaana aikana ne
nyljetään, kiskotaan niistä jänteet ja lihat.

Vasta talvikelien tultua alkaa kauppaporojen teurastus. Suuren
porolauman isäntä saattaa silloin samalla kertaa taluttaa tappopaikalle
surmapetäjän juurelle kymmenkunnankin poroa, toisen toisensa jälkeen.
Myytäviksi aiotut porot surmaa kekseliäs koltta niskaan pistämällä,
sillä silloin ei veri valu rintaonteloon, vaan jää suureksi osaksi
lihaan antamaan sille lisäpainoa. Ja lihavien syysporojen kämmenen
leveyden paksuisesta selkärasvasta viiltää perso koltta pitkin
selkäkappaleiden reunoja paksut suikaleet omaan kattilaansa, ennenkuin
vie ja myy lihat Kuollan ryssille. Norjalaista ei kyllä näin saata
pettää, sillä hän ostaa poronlihoja vain paloittelemattomina
"kruppeina". [Poronlihasta maksettiin Norjassa ennen sotaa 40-50 äyriä
kg:sta. Taljoista saatiin Kuollassa 5 rupl. parista, s.o. härän ja
vaatimen taljasta.]

Entiseen aikaan poroja myös lypsettiin syksyllä, kun ne oli
kesälaitumilta kerätty, sekä kesälläkin, jos porokarjalla oli
kesätalon läheisyydessä oma aitauksensa ja poroliakkansa.
Pahkasta koverrettuihin, varrellisiin pyöreihin lypsinkuppeihin,
_pattshem-nappeihin_, taikka tuohesta taivutettuihin varsiniekka
_poartteihin_ vedeltiin vaatimista toisensa jälkeen pieni
maitotilkkanen kustakin, ja maidosta tehtiin juustoja taikka
tallennettiin sitä talven varaksi jäädytettynä poronmahoissa. Viime
aikoina on porojen lypsäminen jo jäänyt vähemmälle; jotkut Suonikylän
koltat ovat sitä vielä vähin toimittaneet. Pahkaiset komeat
lypsinastiatkin ovat jo monelta joutuneet hukkaan.

Syksyllä toimittaa lappalainen hirvaiden kuohitsemisen eli puremisen,
kaatskemisen, ja tekee sen hyvin alkuperäisellä tavalla. Ei hän
tarvitse siihen teräviä puukkoja eikä tulisia rautoja, ei mitään
tervoja ja rasvoja, eikä kuoharin loitsuja, keikauttaa vain hirvaan
kentälle ja yksinkertaisesti hampaillaan pureskellen toimittaa koko
tehtävän, niin ettei synny vähäisintäkään verihaavaa, karvoja vain saa
kuohari tuon tuostakin suustaan syljeskellä. Ja lappalaiset väittävät
puremismenetelmäänsä kaikkein parhaimmaksi keinoksi kylmässä pakkasen
maassa.

Puremistoimituksella on villistä rajusta hirvaasta saatu lauhkea
porohärkä, _jierkki_.

Porohärät ovat porokarjojen työmuurahaisia, joiden täytyy toimittaa
kaikki raskaat ajotyöt. Silloin kun muut porot saavat metsissä
talvikautensa kuljeskella ruoanetsinnässä, täytyy härkien myötäänsä
olla kiskomassa raskaita ahkioita milloin milläkin suunnalla.
Heti kun syystalven lumilla päästään ahkioilla ajelemaan, alkaa
porohärkien ankara työaika. Pitkiä viikottaisia retkiä tekevät koltat
yli tunturien Jäämeren rannoille, milloin Kuollaan, milloin Petsamoon
taikka Norjaan. Omia lapintavaroitaan he vievät myytäviksi ja tuovat
palatessaan leipäaineita sekä muita talontarpeita. Norjasta,
Kirkkoniemestä, Patsjoen suulta, tuovat he taas palatessaan tavaroita
Inarin kauppamiehille sekä tukkiyhtiöille. [Ennen sotaa maksettiin
raitoahkion kuormasta Kirkkoniemestä Inariin n. 5 kr.] Samoilla härillä
ei kyllä monta tällaista pitkää Jäämeren retkeä tehdä; Norjan--Inarin
matkallakin Suonikylän pororaito saa taivaltaa 400-500 virstaa. Parisen
tämmöistä suurtaivalta kun talvessa tekee, on siinä jo yksille
porohärille tarpeeksi.

Leveillä raitoahkioilla, _raidu-kerris_, koltta kuljettaa kuormansa,
parikymmentäkin härkää kollostettuina peräkkäin samaan pitkään raitoon,
perimpänä vielä muutamia varahärkiä tyhjillään astumassa. Hiljalleen
jutaa kuormitettu raito eteenpäin, edellä mies hiihtämässä taikka
ajamassa, perässä toinen pitämässä silmällä, että kaikki kulkee mukana.
Sillä monesti käy niin, että jonkun jälkiporon ahkio sattuu tarttumaan
puuhun tai kantoon, ja silloin käy vetäjälle pian hullusti, ellei
raitoa pysähdytetä: etupää kun yhä kiskoo, saattaa poro helposti
kiristyä kuoliaaksi. Taikka sattuu joku pororaiska kesken matkaa
uupumaan, jolloin sille käy, ellei perämies ole huolehtimassa, yhtä
kehnosti: se kaatuu ja laahautuu pitkällään mukana ja hirttyy, kun
edellä kulkijat vain vetävät. Hirttynyttä, tukehtunutta poroa koettaa
koltta saada henkiin siten, että työntää peukalonsa poron peräsuoleen
ja sitten panee toimeen tekohengityksen, poron vatsaa ja kylkiä koko
painollaan runnoen ja rutistellen; niin hän useasti saakin
poron palautetuksi henkiin. Jos taas henki ei palaudu, nylkee
koltta poron ja myy lihat norjalaiselle taikka ryssälle hyvästä
hinnasta ja hyvänä lihana. -- Samoin kaupittelee lappalainen
suden tappaman poron raadon sekä semmoisen poron, jonka "nuoli" on
iskenyt.

Keveämpiä matkoja, jolloin ei kuormaa tarvitse kuljettaa, tekee koltta
komeammalla, selkänojaisella ajoahkiolla, _vueijim-kerriksellä_, jossa
saattaa mukavasti poronnahkoihin kääriytyneenä istua.

Mutta syrjääneiltä on koltta viimeaikoina oppinut uuden ajotavan:
_porovaljakolla ja saanilla ajamisen_.

Siitä on jo kohta kolmekymmentä vuotta, kun tämä merkillinen kulkutapa
nähtiin ensi kerran Suonikylässä. Tuli sinne asumaan muuan kolttapoika,
joka oli ollut renkinä eräällä iizemskiläisellä Muotkassa, ja hänen
luonaan oppinut porovaljakolla ajamaan. Poika näytti heti Suonikylän
ukoille ihmeellsen taitonsa: valjasti opetetun härkänsä rinnalle kaksi
kylänmiesten poroa ja sitten komeasti ajella laukotteli sinne tänne
kylän ympärillä, pitkällä sauvalla ohjaillen ja sohikoiden ajokkaitaan.
Koko kylä katsoi kummissaan tätä merkillistä menoa, joka oli kuin suuri
ilmestys heidän erämaassaan. Pian ruvettiin itsekin uutta kummaa
opettelemaan.

Nyt on koltta valjakolla-ajamisen taidossa melkein yhtä suuri mestari
kuin itse iizemskiläinenkin. Korkeakaplaisen pitkän syrjääniläiskelkan
eteen valjastaa hän joko _troikan_, kolme poroa, taikka _tshitverkan_,
neljä, viisi poroa, jopa joskus _tshetjoikinkin_, kuusikin härkää
rinnakkain, toinen toiseensa selkävyöstä sonnustettuina. Länkien
sijasta on poroilla pehmeästä nahasta ommeltu, heinillä täytetty
länkivyö, _keäsas_, joka on pujotettu kainaloitse -- ei länkien tapaan
kaulaan, kuten ahkiolla ajettaessa ja josta käy karvaisesta
lehmännahasta leikattu vetohihna, _koaraz_, saaniin. Selässä rinnan
ympäritse on komea leveä selkävyö, joka on länkivyöhön kiinnitetty
niinikään komeasti kirjaillulla niskavyöllä. Vasemmalla puolella on
valjakon johtohärkä, _aang-piel-jierkki_, hankapuolenhärkä, toisista
hiukan etukynnessä. Sen vasemmalla kyljellä, selkävyöhön ja länkiin
napitettuna, päitsiin kiinnitettynä, käy ajajan ohjaushihna,
_vuojim-labtshi_. Muilla ajokkailla ei ole ohjaushihnaa, sillä vain
johtohärkää tarvitsee ohjata, ja se taas hoitaa muut ajokkaat:
vasemmalle poiketen vetäisee se toiset mukanaan, oikealle käännyttäessä
tönäisee se toisia, niin että niiden täytyy syrjäytyä, vaikkapa
umpihankeenkin, kun vain ajaja ja johtohärkä ovat sitä mieltä. Ajajalla
on kädessä oppi-isiensä tapaan pitkä, luunuppinen ajosauva, _hääri_,
jolla hän valjakkoaan sekä ohjaa että hoputtaa, milloin viittoen,
milloin uhkaavasti heristellen, milloin taas sarviin kalauttaen taikka
takapuoleen tönäisten. Varsinkin valjakkoa opetettaessa survaistaan
sauvalla tuon tuostakin ja sarviin kalautellaan.

Porovaljakollaan ajelee koltta -- ainakin Suonikylän ja Nuortijärven
koltta -- enemmän vain huvikseen, pitkät raitoretkensä ja rahdinajonsa
hän vieläkin suorittaa ahkioilla. Toisinaan vain näkee raidon
johtomiehen ajavan edellä saanivaljakolla. Mutta matkatessaan
naapurikylään kesteihin taikka toisella eräjärvellä elelevää toveriaan
tervehtimään taikka Kuollaan tai Petsamoon viinanhakuretkelle,
laukottaa koltta valjakollaan. Ylpeänä ja itsetietoisena istuen pitkän
saaninsa perässä, komeissa peskeissä ja korvalakeissa, hän hurjasti
lennättää halki erämaiden, aukeiden aapojen, läpi metsienkin, niin että
kova ryske ja rytinä vain kuuluu. Ja niin ovat porot tottuneet,
etteivät metsiä laukotettaessakaan mene niin tiheään ryteikköön,
mistä eivät pääsisi lävitse. Täyttä vauhtia päästelee ajaja
kyläkujasillaankin ja pyöräyttelee äkkimutkia ja kiepauksia
monilukuisten rakennusten, aittojen ja hökkelien välitse, nurkitse ja
ympäritse.

Mahtaillen näyttelee koltta komeata porovaljakkoaan ja ylpeätä
ajotapaansa Inarin lappalaisellekin, kohdellen häntä hiukan
halveksienkin, koska hän ei näin suurenmoisesti osaa porojaan käytellä.

Härkien näin ollessa ankarissa ajotöissä saavat toiset porot
juoksennella vapaina talvisilla laitumilla. Suurissa tokissa kunkin
porot eri paikoissa jäkäläisillä kankailla kuljeskelevat ruokaansa
etsiskellen ja etäytyvät usein penikulmien päähän talvikylästä, viisin,
kuusinkin penikulmin suurimmat porolaumat. Käyvätpä Moshnikovien ja
Fofonovien karjat aina Suomen rajamailla asti. Omin päinsä saavat
porotokat metsissä liikuskella. Ja kun on rauhanaika, _rauh-aikk_,
etteivät metsien suuret susilaumat poroja ahdistele, niin silloin
tällöin vain, viikon parin päästä, käydään kotoa karjaa katsastamassa.
Porolla ajetaan parissa miehin laidunkankaalle ja katsotaan, että
kaikki ovat tallella, ja palataan taas saman tien takaisin. Mutta jos
rauha rikkoutuu, ja metsän harmaaturkkiset rumahiset ilmestyvät
seutukunnalle tuhotöitään tekemään, silloin ei sovi kallista metsäneloa
jättää kaitsijatta. Silloin seuraavat paimenet koirineen porotokkaa
erämaissa, hiihtelevät ympäri, huutelevat, hoilottavat ja joikaavat
pitääkseen rosvolaumaa loitommalla. Eikä öisinkään joudeta
istuskelemaan nuotiolla. Silloin juuri, pimeässä pakkasessa, nälkäinen
susilauma ympäristöillä ulvoen retkeilee, ja nälkäiset pirunsilmät
killistelevät pensaikoista ja kivien takaa. Kamaloilla pyryilmoilla,
oikeilla "sudenilmoilla", metsänrosvot tekevät suurimmat tuhotyönsä.
Silloin saattaa yksinäisiä poroja helposti eksyä laumasta, ja heti ovat
syrjässä vaanivat hukat harhautuneen kimpussa.

Pahoin käy poroille myös silloin, kun syksyllä suveaa ja jäätää ohuen
lumen, niin ettei poro voi koparoida jäkälää esiin. Silloin kuolee
poroja paljon nälkään. Yhtä hullusti käy myöskin, jos keväällä tekee
niin kovat hanget, ettei poro jaksa niitä puhkaista. Joukoittain
silloinkin poroja kuolee nälkään, vieläpä kesälläkin, kun ne
nälkiintyneinä joutuvat syöpäläisten kiusattaviksi.

Keväällä kun maa alkaa mennä pälviin, ja koltta karjoineen
asustaa kevätpaikoilla, on porovaatimilla poikimisaikansa. Silloin
poroja hoidellaan kevättalon läheisyydessä pälvisellä jängällä,
vaatimet tavallisesti eri paikassa nuoralla puuhun lieattuina, kunnes
ovat vasoneet. Mutta sitten ne pikkuvasoineen lasketaan kesäiseen
vapauteensa, ja samoin porohärätkin, joilta jo aikaisemmin on loppunut
raskas talven raadanta. Muutamat koltat saattelevat koko karjansa
tuntureille saakka, mutta toiset antavat niiden mennä omia menojaan.
Ennen vapauteen laskemista on vastasyntyneet vasat merkittävä, etteivät
jäisi "peurakorviksi" ja joutuisi alttiiksi vieraan merkinnälle.

Jos on poroilla talvella vastuksensa, niin on niillä kiusansa
kesälläkin, vaikka saavatkin vapaina erämaissa kuljeskella minne mieli
viepi. Syöpäläiset ovat silloin niiden pahimpia vihollisia. Ja niitä on
porojen mailla enemmän kuin kylliksi. Jo juhannuksesta alkaen, ja
varsinkin heinäkuun polttavilla helteillä, on koko Lapinmaa kuin
syöpäläisillä täytetty. Silloin pahimman "räkän" aikana ilmassa ihan
kuhisee kaikenkaltaista purevaa ja pistävää pientä pirua,
turhannäköisestä, mutta sisukkaasta inisevästä sääskestä suureen
pörisevään paarmaan asti. Ja missä tahansa ja mitä ikinä ne elävää
olentoa tapaavat, niin armotta ne käyvät heti kimppuun, kaikkein
kiukkuisimmin suojaisissa järvien rantalehdoissa sekä helteisissä
metsissä jänkien reunoilla. Sakeana, surisevana pilvenä ne ympäröivät
uhrinsa ja pitävät sitä helvetillisessä piinassa. Ei ole poroillakaan
silloin muuta neuvoa kuin juosta korkeille tuntureille, joissa viileä
tuuli ajaa kiusanhenget pois, taikka ahtautua pahimmaksi ajaksi
poroliakan suojaan, jos semmoista sattuu lähimailla olemaan. Eikä Lapin
syöpäläisille tahdo loppuakaan tulla: kun sääskien päivät päättyvät,
alkaa pienien mäkäräisten vuoro, ja kun ne taas ovat aikansa
ilkeilleet, tulevat vielä pienemmät polttiaiset, "sävulinnut", kuten
lappalainen sanoo. Ja paarmoja on ainakin kolmea lajia: isoja pöriseviä
paholaisia, pienempiä kiukkuisia poropaarmoja ja pieniä harmaita
suppupaarmoja. Ja poroille ovat kaikkein kiusallisimpia poropaarmat eli
kurmupaarmat [oik. saivartajia l. kiiliäisiä], joita porot kaikkein
kovimmin pelkäävätkin, väliin ihan villeinä laukaten niitä pakoon. Ja
syytä on pelätäkin. Sillä paarmat pistelevät muniansa porojen nahkaan
ja karvoihin, ja itseään nuoleksiessaan saa poro niitä suuhunsa ja
vatsaansa. Siellä ne kehittyvät ilkeiksi madoiksi ja vähitellen
kulkeutuvat ihon pinnalle, josta ne keväällä joukoittain, suurina
kamalina kurmutoukkina, _uurmeina_, puskeutuvat nahan lävitse ulos ja
putoavat maahan. Ja tulevat ne ilmoille suunkin kautta, koskapa poro
toisinaan köhiessään yskäisee kokonaisen kasan ilkeitä toukkia
hangelle. [Suusta syöksyvät toukat ovat toisen saivartajan,
nenäsaivartajan toukkia.] Tavatonta tuskaa tuottavat kurmut poroille,
pitäen niitä laihoina ja kurjannäköisinä; lamppuöljyllä ja viinalla
koettavat koltat valella porojen nahkaa ja sillä tavoin kiusantekijöitä
ahdistella.

Kuten tunnettua, antaa lappalainen poroille omat nimityksensä eri
ikäkausien ja sukupuolen mukaan. Ensikesäisenä, emon jäljessä
laukkaajana, on pikku poro vain vasa, _vuass_, sukupuoleen katsomatta,
mutta toiskesäisenä on sillä jo eri nimet: urosporo on _oorehk_ ja
naarasporo _vuennil_. Kolmantena kesänä on urosporo _vueires_ ja naaras
_vuennilai_, sitten neljäntenä _kooddas_ ja _aaldu_. Naarasporo on sen
jälkeen edelleenkin vain aaldu, mutta viisikesäinen uros on _koeskas_;
sitten siitä tulee _nommo-lopp_, nimiloppu. Nuorta naarasporoa sanotaan
myös vaatimeksi, _vaattsim_, ja purematon uros on _sörves_, hirvas,
purtu taas _jierkki_, härkä. Maho-poroa, joka ei ole koskaan vasonut,
sanotaan _stainikiksi_, ja se on tavattoman raju ajoporo. Nämä
nimitykset kyllä paljon vaihtelevat lapin eri murteissa, mutta
pääpiirteissään ne ovat samankaltaisia koko lappalaisalueella.

Sitten on vielä ainakin ajohärillä omat erikoisnimensä, joilla ne
muista eroitetaan. Semmoisia porojen kolttalaisnimiä kuulemme
lukemattomia. Väreistä saatuja on esim. _Tshähpskos_, musta,
_Tshuoyjikos_, sinikko, _Vielkij_, valkko, ja _Pujtij_, valkea kuin
kärppä; vielä _Uhts-vielkij_, pikkuvalkko, _Koddi-vielkij_,
peuravalkko, _Russ-vielkij_, ruskeahko, ryssän-valkko ja
_Rist-kallu-vielkij_, ristipäävalkko. Sitten on semmoisia nimiä kuin
_Poilm-kaatllsij_, nilkkahousu, karvat ulottuvat nilkkoihin, ja
_Moohtshed-pietska_, komeapeski, sekä _Kirji-kallu_, kirjokallo,
_Kirji-tshailm_, kirjosilmä, ja _Kalp-njon_, pilkkanokka. Sarvien
muodosta saadaan taas nimiä: _Harri-tshuarv_, haarasarvi.
_Moilhke-tshuarv_, mutkasarvi, ja _Koomehk_, sarvet eteenpäin kaarella.
Luonteenominaisuudesta otettuja nimiä on esim. _Laashkhan_, laiska,
_Paaishted_, paistettu, laiska, _Paassnik_, paha, kiukkuinen, vielä
_Jienn-paarne_, äidinpoika, aina emonsa lähellä oleva, sekä
_Aahk-paarne_, akanpoika, emonsa kintereillä pysyttelevä ja
_Jienn-jierkki_, äidinhärkä. Vielä kuulemme nimiä _Uhts-samujed_,
pikku-samojeedi, vasana samojeedeilta saatu -- "samujeediksi" sanotaan
myös tummaa komeaa poroa --, sekä _Kaarnas-kaatskik_, korpin-purema,
jota on korppi vasana purrut.



10. POROJEN VARASTELEMINEN.


Koko Perä-Pohjolassa ja Lapissa on koltta hyvin huonossa huudossa, koko
koillinen rajamaa tuntee hänet kavalaksi poronvarkaaksi, joka niinkuin
nälkäinen susi hiiviskelee rajaseutujen erämaissa vaaniskellen
suomalaisten poroja, ja sitten niinkuin viekas kettu tassuttelee omalle
puolelleen ja esiintyy koko asiasta aivan tietämätönnä. Eivät häntä
peloita mitkään lait eikä asetukset, eivät pidätä mitkään rajat eivätkä
raja-aidat. Syksyn pimeöissä saattaa hän raastaa raja-aidan maahan ja
aukosta ajaa kokonaisen lauman omille sydänmailleen ja sitten sen
siellä sutena teurastaa ja käyttää nahat ja lihat omiksi hyvikseen. Jo
elokuulla hän kyyristellen kuljeskelee Suomen porotokkien kintereillä
ja ammuskelee pikku vasoja ja nylkee niiden pehmeät taljat
peskinahoikseen.

Siksipä Perä-Pohjolan ja Lapin rajaseutujen poromies vihaakin kolttaa,
vihaa miltei vielä enemmän kuin sutta, suurta porojen surmaa. On
vihannut jo ikimuistoisista ajoista asti.

Mutta koltta on ovela kettu, joka monta kertaa sukkelasti pettää
perä-pohjolaisen poromiehen. Niinkuin petti kerrankin. Ajaa kolttaukko
pitkässä raidossa rahtikuormia Suomen puolen kauppiaille ja palaa taas
muutaman päivän kuluttua samaa talvitietä takaisin tavarakuormineen.
Siellä rajalla, poropirtillä, asustelee suomalaisia poromiehiä. Niiden
kanssa haastellaan, ryypätäänkin ryssänviinoja ja haukuskellaan
tunnettuja kolttalaisia poronvarkaita, ja poromiehet avaavat ja
sulkevat rajaveräjän, jotta äijän-raato pääsee raitoineen kulkemaan.
Mutta kun koltta ehtii oman puolensa piiloihin, päästää hän miehineen
rehevän naurun.

Olisivatpa poromiehet älynneet mennä penkomaan ahkioita, niin jopa
olisivat löytäneet sieltä omia härkiään louteitten alle nuoritettuina.
Miksikäs oli poromiesten tokka juuri yötulilla oltaessa sattunut
tulemaan lähiseudulle? Eihän koltta voinut vastustaa vanhaa vertansa ja
haluansa kolkata muutamia härkiä kuoliaiksi, kalauttaa sarvet pois ja
sitten semmoisinaan kätkeä ahkioihinsa louteen alle. Mutta saattaa
viekkaan koltan väliin käydä nolostikin. Olivatpa he kerran koko
joukolla ajaneet ison tokan Ponku-Matin poroja omalle maalleen,
sitoneet kiinni ja heittäytyneet nuotiolle nukkumaan. Mutta Ponku
olikin sattunut juuri olemaan miehineen liikkeellä, oli ajanut jälkiä
myöten ja hiipinyt nukkuvien korpirosvojen yötulille, leikannut hihnat
poikki ja kuljettanut varastetut porot takaisin omaan karjaansa.

Aamulla, kun poronvarkaat olivat heränneet, olivat he kovin kummissaan
ja noloina katselleet, kun poroista ei ollut muuta kuin hihnanpätkät
jäljellä. Mutta eivät Suomen poromiehet aina näin helposti saa
varastettuja elukoitaan takaisin. Koltta voi ne varsin hyvin kätkeä
omiin kiveliöihinsä niin visusti, etteivät ole suinkaan etsijäin
käsitettävissä. Niinkuin teki muuan Nuortin ukko, jonka jäljille
suomalaiset pääsivät. Ei löytynyt poroja eikä porojen taljoja mistään,
eikä ukkokaan ilmaissut, vaikka häntä kuinka olisi kiusattu, puristeltu
ja pieksetty, kielsi vain koskaan kuulleensakaan, että Suomen miehiltä
olisi poroja kähvelletty. Mutta silloin poromiehet hakkasivat järveen
kaksi avantoa, pujottivat suopungin avannosta toiseen, ja sitoivat sen
pään koltan kainaloihin ja uhkasivat uittaa äijän jään alatse, ellei
hän paikalla tunnusta, mihin on varastamansa porot kätkenyt. Mutta niin
oli koltta itsepintainen, että vasta sitten, kun jo oli aivan avantoon
menossa, kontallaan kolkon reiän reunalla, avasi suunsa ja ilmaisi
kätköpaikkansa.

Vielä kehnommin käy toisinaan erämaan rosvojen. Suomen poromiehet eivät
aina tyytyneet vain siihen, että saivat poronsa takaisin. Ikuiset
kiusat ja harmit ja monet kymmenet kadonneet härät, vasat ja vaatimet
saattoivat porojen omistajat useasti verisiin kostontöihin. Hyvin
helposti voivat he ampua sydänmaan kiveliöissä kohtaamansa kolttaukon,
aivan kuin olisivat ampuneet poroja vaaniskelevan suden taikka muun
petoeläimen. Ja sinne rannattomiin erämaihin hävisi ikiteilleen koltta.
Monta tarinaa ja monta kaameaa juttua kuulee kerrottavan, kuinka
kiukustuneet poromiehet ovat lukeneet koltille kovaa korpilakia ja
hukuttaneet poronrosvon korpeen kokonaan jäljettömiin.

Niin hävisi jäljettömiin Työrhem-äijäkin ollessaan pyytöretkillään
Suomen rajamailla ja hiiviskellessään siellä suomalaisten porotokkia
paimentelemassa. Kun ukko lepäili nuotion ääressä, koovaksen suojassa
yötulillaan, yllättivät poromiehet hänet ja tekivät, minkä tekivät. Ei
ole korpi kertonut, mitä nuotiolla tapahtui. Äijän koovaksen, sammuneen
nuotion, keittokattilan sammuneella nuotiolla ja kattilassa tukon äijän
hiuksia vain myöhemmin toiset koltat löysivät. Ja tunturilta löydettiin
ukon toinen kinnas. Muun kaiken korpi kätki.

Mutta niin kokonaan ei korpi kätkenyt erästä toista kolttaukkoa, jonka
suomalaiset poromiehet eräretkillä niinikään yllättivät ja hänen
kanssaan oikein korven kävijäin tavalla menettelivät: nuorittivat ukon
hänen omalla suopungillaan selin suureen petäjään, pannen kouraan
paistetun poronkoiven ja sitoen käden koukkuun, niin että
poronkoipi kasvoja tapaili. Siihen he sitten heittivät äijäraiskan
äänettömän korven katseltavaksi ja kuunneltavaksi, kun hän
hätähuutojaan luikaili. Mutta niin kauhistui kaikenlaisia asioita
näkemään tottunut korpikin tätä tekoa, että vuosien kuluttua toi
tapahtuman ilmi: löydettiin kerran petäjään sidottu luuranko, joka
surkeasti irvistellen näytti vieläkin haluavan hampain tarttua poron
koparaluuhun, jota koukistetulla luisella kourallaan piteli naamansa
edessä.

Tämmöisiä tarinoita tietää korpi kertoa, vaikkahan ei kaikkia
kerrokaan. Monet ottelut ja temmellykset on se vain yksin nähnyt, ja
monista synkistä tapahtumista se äänetönnä vaikenee. Miespolvien
katkeruuksia, vuosisatojen vihoja on siellä purettu, isienaikaisia
kohluja kostettu.

Mutta eivät koltat silti ole vanhaa tapaansa heittäneet.

Siksipä onkin viime vuosikymmeninä rakennettu rajalle pitkä ja vahva
poroaita, joka satojen kilometrien pituisena kulkee pitkin suuria
selkosia Kuusamon ja Kuolajärven rajamailta aina Inariin ja Norjan
rajaan saakka. Aita estää Suomen poromiesten tokkia omin lupinsa
menemästä Koltan puolelle hukkumaan, ja samalla se on rajantakaisille
poronvarkaille ainakin jonkunlaisena kiusana, kun he suomalaisten
porotokkien paimenina tahtovat ajella laumoja rajan yli.

Vaikka eiväthän kyllä aidatkaan estä, kun vanha veri sattuu oikein
voimakkaana koltan kohtaamaan. Silloin kun se henki tulee päälle,
täytyy koltan kolkata porohärkä vaikkapa oman naapurin tokasta.

Niinkuin ei koltta sitäkin tekisi!

Sillä kun on oikein mestari, niin se mestaroi itse varkaankin.
Ja senkin saattaa koltta kyllä tehdä, kuten on monesti nähty.

Niinkuin silloinkin kun Evvankan Jaahk kähvelsi rajan ylitse
Suomen puolelta joukon poroja ja kätki ne omiin piiloihinsa sydänmaille
kiekeröön, kiinnittäen puihin, etteivät pääsisi karkuun. "Sittenpähän
käyn perimässä kun joudun." Mutta piilon sattuikin keksimään kaikki
nuuskiva Rohvima-ukko, varasti ja kuljetti elukat omien korpiensa
kätköihin. Kun sitten Evvankan Jaahk tuli omiansa korjaamaan, löysikin
hän vain tyhjän kiekerön, mutta arvasi heti, ettei sitä kukaan muu ole
voinut keksiä kuin Rohviman roisto. Ja meni ja etsi Rohviman piiloisen
kiekerön, kuljetti porot jälleen omiin hoteisiinsa ja teurasti joka
sorkan, jotta sittenpähän ainakaan eivät enää ole Rohviman saatavissa.

Joskus saattaa koltta kähveltää poron melkeinpä omistajansa nenän
edestä, kuten kerran Petsamon matkalla tapahtui. Oli neljä Suonikylän
ukkoa raitoretkellä ja kovassa pyryilmassa yöpyivät he korpeen.
Pistäysi siinä iltasella muuan ukko vähän etemmäksi katsastamaan
porojansa. Toisetpa sillä aikaa keikauttivat äijän lihavimman ajohärän,
kuoraisivat nahan selästä ja paloittelivat lihat pataan; nahan he
kätkivät ahkioonsa, sorkat ja kallon korvineen, sarvineen, työnsivät he
suureen nuotioon. Ukon palattua takaisin yhdessä sitten hyvällä
lihakeitolla herkuteltiin. Aamulla äijä kyllä, kun ei härkää mistään
löytynyt, ihmetteli, mihin kummaan se on saattanut joutua. Ja
kummastelivat sitä kovin toisetkin.

Elokuulla, jolloin on paras purkapeskien hankinta-aika, kiertelevät
monet koltat pitkin selkosia ja tuntureita, missä porotokat
liikehtivät, ja ammuskelevat vasoja nylkien ne peskitaljoikseen.
Eivätkä miehet suinkaan aina katso, kenen vasan he keikauttavat, sillä
vasa kuin vasa, kunhan vain hyvän peskinahan siitä saa. Nahka vain
kuoraistaan ja raato heitetään metsään taikka kuopataan maahan. Satoja
vasoja saattavat samat miehet yksillä matkoilla ammuskella, ja monet
koltat kadottavat kymmeniä vasoja kesän kuluessa. Varsin helposti
joutuvat "hukkaan" porot ja vasat semmoiselta henkilöltä ja
perhekunnalta, joka ei itse oikein hyvin kykene karjastaan
huolehtimaan. Huoteri-ukollakin Tshuörve-jaurilla oli ennen
viidettäsataa poroa, mutta kun äijä sitten kuoli, jäi koko karja lesken
ja lapsipahaisten huonoon hoitoon. Ja niin huono oli hoito, että
muutamassa vuodessa tokka hupeni -- yhteen ainoaan häränkantturaan.
Hyvät naapurit ja kylänmiehet olivat sekä kesällä että talvella poron
toisensa jälkeen korjanneet.

Ei osaa lappalainen antaa porolaumoille oikein täyden omistusoikeuden
arvoa, niinkuin muulle naapurin omaisuudelle. Porot kun
laukkoilevat metsien vapaudessa melkein puolivilleinä kesäkautensa,
ovat ne miltei kuin yhteistä omaisuutta, kuten metsäpeurat, ketut,
saarvat ja muut metsän eläimet. Siksi ei hänestä niin kovin suuri
ilkiteko olekaan, jos silloin tällöin jonkun metsässä kohtaamansa
porohärän, vasan taikka vaatimen, nuijaisikin, vaikkapa se olisikin
vierailla piellji-tiehteillä merkitty.

Suomen porojen alituisena kähveltäjänä ja Suomen poromiesten monesti
takaa-ajamana ja ahdistamana on erämaan järvillä yksinään asusteleva
koltta käynyt kovin araksi ja pelkuriksi kaikkia vieraita kävijöitä
kohtaan. Niin tapahtuu monesti, että kun vieras saapuu salojärven
taakse venettä huhuilemaan, ei kolttatalosta kukaan uskalla lähteä
ehättämään, ja kun vieras viimein järven kierrettyään saapuu talolle,
tapaakin hän sen autiona. Koko talonväki on kaapaissut metsien
piiloihin. Joku uskalikko saattaa kyllä jostakin salaisesta komerosta
vieraita silmällä pitäen killistellä.

Ja lieneepä tämä kolttain arkuus ja pelkuruus osaksi kaukaisempaakin
perua -- muistoja muinaisista verotuskäynneistä, tshuudilaisvainoista
ja Vesaisen ryöstöretkistä.



11. LAMPAANHOITO.


Paitsi poroja on jokaisessa kolttatalossa kotieläiminä vielä
lampaitakin, _sautsoja_ eli _labbeksia_, jotka, niinkuin muutkin
koltat, erämaan ikuisina kiertolaisina kulkevat asuntopaikalta
toiselle, talvikelillä poron ahkiossa ajellen, kesällä taas muun
muuttoväen joukossa metsäpolkuja kapistellen taikka veneellä matkaten
järvien ylitse. Kepeäjaikaisina metsäpolkujen juoksijoina voivat ne
helposti seurata muuttavaa joukkoa samoinkuin pienet kolttapojat ja
tyttäretkin, ja veneissä sekä ahkioissa ne kuljetetaan kuten muutkin
perheen jäsenet. Kolme, neljä lammasta voidaan aina yhteen ahkioon
peitellä.

Hyvässä talossa saattaa lampaita olla kymmenkunta, viisi-, kuusitoista,
jopa parikymmentäkin karitsojen kanssa, mutta pikkutalossa on vain
viisi, kuusi villanantajaa, jopa joskus ainoastaan pari vain.
Kevät-, kesä- ja syksypaikoilla asuttaessa saavat lampaat juoksennella
vapaina talon ympäristössä järven rantakentältä ruokaansa etsiskellen.
Kauemmaksi kotipihasilta ne eivät kaikkoa, siinä vain liikuskelevat
lähettyvillä, enintään käyden metsänreunaan kangasruohoja
näpertelemään. Kuumimman päivänhelteen sekä viileän yön makailevat
sautsat pienessä turvepeitteisessä kodassa, _sautsapuoressa_, joka
aituuksineen on kyhätty kentälle metsänreunaan, taikka lepäilevät ne
_suovvun_ ympärillä, jonka kolttaeukko on turpeista ja lastuista
laittanut kiusallisten sääskien, _tshuushkien_, varalta, taikka
toisinaan ne vieri vieressä märehtien kyhjöttävät pirtin varjoisalla
seinustalla.

Kesäruohon lisäksi, jota lampaat kentältä saavat, annetaan niille --
samoin kuin koirillekin -- kaikenlaisia ruuanjätteitä, kalanlientä ja
kalakeiton tähteitä, kalojen sisälmyksiä, taikka keitetään niille
kalanpäistä ja totkuista oma vellinsä, _sautsa-vierra_. Sautsapuoren
aitauksessa on pitkä ahkionmuotoinen kaukalo, _sautsa-kaarad_, josta
sautsa-vierrat ja ruuanjätteet lampaille tarjotaan.

Kesällä kerätään lampaille talvenvaraksi järvien, jokien ja jänkien
rannoilta heiniä ja kortteita sekä kankailta jäkäliä, joita säilytetään
_jeilpuoressa_, jäkäläpuurissa. Samoin kaikki kalanpäät ja ruodot ja
muut kalanjätteet kuivataan ja talletetaan talvenvaraksi. Kapakalojen
päät, kun kalat ovat kuivaneet, irroitetaan lampaiden varaksi omaan
kasaansa, ja kalan sisälmykset taas kootaan totkuastioihin samoin
lampaiden talvitarpeiksi.

Talvikylissä on lampailla omat, hirsistä salvetut sautsapuorensa.
Kesällä kootuilla heinillä ja jäkälillä sekä kesäkalastuksen tuotteilla
niitä ruokitaan. Kalanpäistä ja totkuista keitetään velliä, joka
"suurustetaan" jäkälillä, ja sitä annetaan lampaille aamuateriaksi.
Mutta kirkkaina talvipäivinä saavat lampaat juoksennella omia aikojaan
ulkona pirtin ympäristöillä ja kyläkentällä, ja jyrsiskellä pihamaalle
rakennustarpeiksi vedätettyjen petäjien kaarnaisia runkoja sekä
näperrellä huoneiden seinuksilta talonväen kylmettyneitä
"nurkantakaisia", toimien siten kylän terveyslautakuntana. Kylmillä
ilmoilla kutsutaan seinustain puhdistelijat pirttiinkin, aterialle, ja
tarjotaan niille kala- ja jäkäläkeittoa isosta kaarasta. Palkaksi
saadaan useita kasoja pyöreitä papanoita. Illalla ajetaan lampaat
puoreensa ja heitetään heinätukko niille iltasyönnöksiksi.

Talviruokinnan aikana tapetun lampaan liha ei koltalle oikein maista,
tullen ehkä liiaksi "nurkantakaiselle". Siksi hän sen myykin ryssälle
taikka norjalaiselle. Mutta kesälaitumilla, kesäheinillä ja kalalla
kasvanut lammas on hänestä sentään syöntikelpoinen, vaikka ei kyllä
vedä vertoja porolle.

Lampaittensa paksuista villoista värttinöi kolttaemäntä paksua
villalankaa, josta kutoo vanttuita ja sukkia sekä vahvoja villaraanuja.

Useat kolttaemännät käyttävät lammasta maidonantajanakin. Syksymmällä
kesää, kun karitsat jo ovat kasvaneet isommiksi, sitovat emännät
lammasemon utaret, niin ettei karitsa niitä enää saata nilkoa, ja itse
he sen sijaan pari kertaa päivässä tiristävät niistä tuohikupposeensa
pikku tilkkasen, noin kahvikupillisen lampaasta. Tuohisuppilolla, jonka
pohjaan on työnnetty sammalia taikka vaatetukko, he siivilöivät
tilkkasensa, ja varsin mielellään sillä sitten koltat teetänsä
maustavat. Joskus näkee kolttatalolla pikku tyttöjen sekä poikastenkin
lammasta heruttelemassa; toinen pitelee maidonantajaa kaularemmistä ja
toinen kyköttää totisena lypsäjän hommissa. Hyvillä mielin sitten
lähdetään maitotilkkasta teenjuojille tarjoamaan.



12. RUOKATALOUS.


Koltalla on kokonaan omalaatuinen ruokalistansa. Hän kun ei pidä
lehmää, puuttuu ruokataloudesta kaksi niin tärkeää tekijää kuin maito
ja voi, ja kun hän ei osaa kasvattaa perunoitakaan, on ruokajärjestys
vailla kolmattakin yhtä yleismaailmallista syötävää. Kala ja poronliha
ovatkin pääasiallisimmat koltan jokapäiväisessä ruokakomennossa.

Kesällä on koltta kalamies ja elää melkein pelkällä kalalla, syöden
sitä sekä keitettynä että paistettuna, kuivattuna ja suolattuna. Joka
ilta laittaa hän nuotalta tultuaan vahvan kalakeiton. Saaliinsa
parhaimmat ja isoimmat kalat huuhtaisee koltta vedessä, leikkaa
vasempaan vatsapuoleen viilun, vetäisee sisälmykset pois ja työntää
kalan kattilaan; kaikista kaloista hän ei poista sisälmyksiäkään,
vatsaviilun vain leikkaa ja panee pataan semmoisenaan. Suolaa pannaan
vain vähäisen, ja keitosta kaukaloon ammennetut kalat syödään leivättä,
pistellen suuhun puukoin ja sormin; lopuksi ryypiskellään leivän kanssa
kalankeittolientä kupilla kattilasta. Kahdella kaukalolla tuodaan kalat
pöydälle, isommat toisella, pienemmät toisella. Ensin pistellään
pienempiä, sitten isommilla täytetään vatsa. Kenen mielestä kala on
liian suolatonta, hän ripistelee suoloja eteensä pöydälle ja kastaa
siihen kalapalaansa. Jauhoja ei juuri kalakeittoon tuhlata, joskus vain
panee emäntä kalakattilaan leipäkakun kiehumaan, ja sitten lientä
ryypittäessä antaa siitä kappaleen syöjille. Mitä illallisesta
kalakeitosta jää tähteitä, ne seuraavana päivänä pistellään teetä
juotaessa eine- ja päivällispaloina.

Paistettua kalaa syö lappalainen vain välipaloinaan kotihommissa
toimiessaan taikka eräretkillä liikuskellessaan. Hiilillä käristäen ei
koltta kalaansa polta eikä sen rasvaisuutta hukkaa kuumaan nuotioon,
vaan pistää kalan pitkään puurassiin, jonka viistosti tukeaa maahan,
taikka takassa paistaessaan takkakiven rakoon, niin että kala paistuu
ja kypsyy vain tulen kuumasta loisteesta. Ja täten tuleekin hyvästä
kalasta tavattoman herkullinen syötävä: rasva kun on kaikki jäänyt
kalaan paistumaan. Pieniä kaloja seivästää hän rassiin keskeltä vieri
viereen koko _toarakin_, "tarakan", ja paistaa ne yht'aikaa.

Kuivaa, kavattua kalaa kuluttaa koltta paljon sekä kesällä että
talvella. Pitkin kesää hän sitä syö, ja kokonaiset kasat hän varaa sitä
taivitarpeikseen. Teetä juotaessa jyrsitään kuivaa kalaa vain siltään
leivän asemesta, eikä se silloin mitään keittämistä eikä paistamista
kaipaakaan, muuta kuin siinä tapauksessa, ettei se ole kylliksi
kuivanut. Matkaeväikseen työntää koltta konttiinsa koko kasan
kapakaloja, taikka heittää kimpun selkäänsä vain semmoisenaan;
yötulillaan hän sitten niitä kärventelee, kastaa kuumaan veteen, että
kala tulisi pehmeämmäksi, ja syö sitä sitten teen ja poronlihan kanssa.
Ja kun sattuu semmoinen välipää, ettei talossa ole tuoretta kalaa --
ettei esim. pahan ilman takia ole päästy nuotalle -- lyödään kattilaan
kuivaa kalaa ja keitetään ja syödään sitä tuoreen asemesta. Taikka
keitetään siitä kalavelli.

Talvella, varsinkin pitkänä paastoaikana, kun lihansyönti on
kiellettyä, syö koltta sen sijaan kalaa, keittäen siitä vellit
iltasekseen, ja päivällä taas jyrsiskellen sitä teen ja leivän kanssa
keittämättä.

Taikka syö hän suolakalaa. Ja sitä syötäessä haukataan aina leipääkin,
jos vain leipää on talossa. Kesälläkin pistellään välipaloiksi
suolakalaa, ja matkaeväiksi otetaan sitä tuohilevyyn kääräistynä.

Osaa kolttaemäntä valmistaa kalakukonkin, _kuöllikurnehkin_, taputtaen
leipätaikinasta kuoren, latoen sisään siikaa taikka muuta hyvää kalaa
ja paistaen sen niinkuin leivänkin uunissa, taikka tulen loisteessa
kuten kakun. Kalakukkoakin tavallisesti erämies ja matkantekijä kantaa
laukussaan. -- Kalanmätiäkin koltan ruokapöydällä käytetään,
piristellään siihen hiukan suolaa ja syödään leivän kera teetä
juotaessa.

Kaloja keitettäessä kootaan monesti keitosta rasvaa pulloihin ja
käytetään sitä mausteeksi huttuihin sekä ohukaisten paistinrasvaksi.
Vaahto, mikä kalakeitossa nousee pinnalle, kuoritaan kapustalla pois ja
heitetään tuleen, se kun on pirun ruokaa. Sillä ennen vanhaan, kun
jumala ja piru olivat vielä niin sovinnossa, että keittivät kaloja
samalla kattilalla, tahtoi piru valita parhaat päältä, jolloin jumala
antoi hänelle, minkä hän pyysi: kuoraisi valkean vaahdon.

Mutta syksy ja talvi tuovat tullessaan toiset syötävät. Kalanpyytäjä
muuttuu poromieheksi ja poromiehellä on omat eväänsä. Jo heti kun on
saatu metsänelo kootuksi syystalon ympärille, alkaa kala vaihtua
lihakeittoihin. Ja rikkaalla poroisännällä riittää lihapanos kattilaan
miltei joka päivä. Silloin koltta vasta on täysin tyytyväinen elämään
ja tuntee voivansa hyvin, kun saa oikein täyden ja rasvaisen
lihakattilan tyhjentää vatsaansa. Se on sittenkin talvisen tunturimaan
asukkaalle toista kuin ainainen kalanahmiminen.

Niinpä onkin koltalla oikein juhlapäivä, kun syksyllä ensi porot
lyödään lihoiksi ja pitkästä aikaa taas päästään tuoreen lihan ja veren
makuun. Eipä aina tahdota malttaa vartoa, kunnes poro on kokonaan
paloiteltu, vaan monesti jo etukäteen työnnetään kattilaan poron
sydänkalut: keuhkot, maksa ja muut niihin kuuluvat kappaleet, ja niitä
jo ensi hätiin ahmaistaan, jotta jaksettaisiin odottaa, kunnes oikea
lihakeitto saadaan tulelle.

Lihankeittokattilaansa vartioi lappalainen huolellisesti. Pinnalle
nousevaa rasvaa kapustoi hän ahkerasti liemikuppiin, ettei se kiehuisi
kattilan laitoihin; rasvakuppiaan hän hoitelee tulen luona lämpöisessä.
Sitten kun liha on kypsynyt, ammentaa emäntä sen isoon pahkakuppiin, ja
sen jälkeen seuraa isännän vuoro. Isäntä, porokarjanomistaja -- taikka,
jos on metsänlihoja keitoksena, pyynnin saaja -- paloittelee itse lihat
kupissa, sylissään vain, ja latelee ne kaukaloon syötäviksi. Samoinkuin
kalakeitto, on lihakeittokin vähäsuolaista, ja leivättä sitä syödään,
puukolla leikaten pala kerrallaan, ja hyppysin kastaen se --
puukonkärjessä ei lihapalasta saa käyttää -- liemikuppiin, johon
lihakeittoa kiehutettaessa on rasvaa ammennettu. Lopuksi taas leipää
haukaten ryypitään liemikuppi tyhjäksi ja vielä ammennellaan lisälientä
kattilasta.

Ja silloin lappalainen vasta oikein tuntee elävänsä, kun saa eteensä
rasvaisia _toinkke_-makkaroita, valettuja poron umpisuoleen
veritaikinasta, johon on hakattu höysteeksi poronkuuta, taikka
kumppoksia, samasta makkarataikinasta kattilassa kiehutettuja
kokkareita. Molemmat nämä ovat rasvaisen ja yltäkylläisen teurastusajan
teoksia ja lappalaisen himoruokia.

Mutta kun koltta teurastaa poroja myytäväksi, ei hän ehdi niiden verta
kerralla kumppoksina eikä makkaroina ahmia, vaikka parastansa paneekin.
Silloin kootaan veri puhdistettuun poron mahalaukkuun, jäädytetään --
taikka kuivataan -- ja sitten talvenselällä niistä kumppoksia
laitellaan. Eräretkellekin mentäessä heitetään vain jäätynyt verimaha
ahkioon, sulatetaan se yötulilla oltaessa, sotketaan jauhojen ja rasvan
kanssa ja kiehautetaan kumppoksiksi.

Luiden ydin, _ottem_, on myös lappalaisen mieliruokaa. Oikein
mielihyvää tuntee sivullinenkin nähdessään, millä innolla kolttaukko
askaroi ydinluun kimpussa: kornailee sitä puukolla, rassailee tikulla
ja koputtelee puuta vasten, imee ja puhaltelee, kunnes viimein nuijaa
luun kirvespohjalla palasiksi ja loputkin ydintä suutaan maiskutellen
nautiskelee. Kaikkein herkullisinta on lappalaisesta ydin silloin, kun
se on syksyllä teurastetun poron koipiluussa saanut talven pakkasessa
kuivaa ja kypsyä. Kevätpuoleen kelpaa se keittämättäkin nautittavaksi.
Poronkoparoita ja sorkkia koltta keittää ja syö talviaikanaan.
Koparakeitosta keräytyvän rasvan hän kokoo talteen ja käyttää muihin
ruokiin sekä lihakeittojen kastinrasvaksi. Pyssynvoiteeksi se myös on
mainiota.

Poronaivotkin ovat herkkuruokia; niihin sotketaan ja vanutetaan
jauhoja, paistetaan ne, ja saadaan näin rasvainen aivokakku,
_vueveshn-kaahk_.

Samoinkuin poronlihaa, käyttää koltta lampaanlihoja, sekä myös
metsäneläinten, peuran ja hirven lihoja, milloin niitä sattuu saamaan.
Lampaanliha ei kyllä koltan mielestä koskaan vedä vertoja poronlihalle,
enempää kuin metsällisenkään liha, eivätkä monet koltat sitä voi
ensinkään syödä, ei kesälammastakaan, elleivät ole aivan nälkään
kuolemassa.

Kalaa ja lihaa, ei poron eikä metsällisen, ei saa koskaan keittää
samassa kattilassa yhdessä. Se olisi hirveä teko, ja siitä menettäisi
pyytäjä sekä kala- että metsästys- ja poro-onnensa. Sillä vedenvilja,
metsänvilja ja porovilja eivät voi sietää toisiansa. Eipä saa samoilla
vartailla lihoja ja kaloja edes kuivata, vaan eri orret pitää olla
kullakin viljalla. Niinpä talven saaliista säilyneet poron- ja
hirvenlihat kuivataan pirtinseinillä taikka omilla vartaillaan
kevätahavissa.

Kala ja liha etupäässä pitävät koltan kylläisinä, mutta tärkeä tehtävä
on kyllä leivälläkin sekä jauhoruoilla, että lappalainen voisi hyvin ja
jaksaisi suorittaa tämän ilmaisen vaelluksensa. Minkäänlaista viljaa ei
koltta kasvata, harvat lienevät koskaan mitään viljalajia nähneetkään,
puhuttavan ovat vain kuulleet "heinästä", joka "jauhosiemeniä"
kasvattaa, ja riihestä, "jauhosiemenpirtistä", jossa "jauhoheinistä
jauhosiemeniä" irti kolistellaan. Ostoviljoja ovat koltan leipä- ja
puuroainekset. Koltan tavallinen, jokapäiväinen leipä on leveä
"lapinkakku", _kaahk_, jonka emäntä aivan sukkelasti saattaa
pyöräyttää, milloin vain leiväntarvetta tulee. Isoon pahkakuppiin panee
kakuntekijä jauhoja ja vettä, sotkee ja vanuttaa taikinan kovaksi
möhkäleeksi, sitten pöydällä taikka muulla leveällä laudalla painelee
ja puristelee -- ei saata sanoa: leipoo, sillä taikina on niin kovaa,
ettei se tavallista leipomista tottele -- sen litteäksi leiväksi.
Ottaapa leipoja kakun kainaloonsakin ja siinä kuin hyväillen sitä
pyöristelee ja tasoittelee ja sitten taas laudalla sormien
keskinivelillä puristelee, ja pistelöimenä käyttää vain etusormeansa.
Kakun asettaa leipoja tulenloisteeseen kaltevalle laakakivelle taikka
lautapalaselle paistumaan samaan tapaan kuin Suomen emännät
leipäjuustojaan kypsentävät, ensin puolelta, sitten toiselta. Kakun
paistuessa alustaa eukko pahkakuppiinsa uuden taikinan ja taputtaa
toisen kakun, sitten kolmannen ja neljännenkin, jos tarvitaan. Kesällä
saattaa leipoja toimittaa tehtävänsä ulkona kentälläkin, eikähän siinä
suuria varustuksia tarvita: jauhopussi, vesimalja ja lautapalanen, ja
paistaminenkin voi tapahtua kentällä tulen ääressä. Hyvin leveitä, yli
parikorttelisia ovat tämmöiset rieskaleivät, ja teen, kala- ja
lihaliemen sekä suolakalan kanssa niitä syödään; ainakin kerran
päivässä joutuu emäntä niitä valmistamaan. Eikä kakun pyöräyttäminen
suurta taitoa kysy: äidin poissa ollessa pikku tyttäretkin siihen
pystyvät, näkeepa joskus pienen pojannaskalinkin aivan toimekkaasti
kakkuja taputtavan.

Vähemmän kuin rieskaa, "lapinkakkua", käyttää koltta hapanta leipää,
jonka valmistaminen vaatii enemmän vaivaa, huolta ja vartomista. Ei
joka talossa ole edes leivänpaistouuniakaan, _lejp-paastu-kivgenia_, ja
useimmissa, missä sellainen on, se on kesäkentällä taivasalla, ollen
kuin yksinäinen laakakivistä muurattu riihenkiuas järven rantamalla.
Pieni on taikinapyttykin, _vaishn-astij_, jossa emäntä valmistaa ja
sotkee taikinan ja sitten pirtin pöydällä leipoo kolme, neljä, isossa
"talossa" kymmenenkin paksua leipää. Happamuutensa ja käymistoimintansa
saa taikina heti alkuun iänkaiken pesemättömästä juuripytystä, mutta
useasti on koltan leipä kovin epäonnistunutta, puolikypsää ja
likisattunutta. Kun sattuu kylmä ilma, ei taikina ota hatarassa
pirtissä oikein noustakseen, ja toisinaan taas saa emäntä käytellä
teoksiaan sateessa, kun kypsentelee niitä kenttäkiukaassa.

Puuro on koltalla huttua, _huht_, ja sitä hän keittää suurimoista,
kaura-, riisi-, hirssi- ja ohrasuurimoista. Riisiryynit ovat
_vielkes-suuromia_, "valkeita suurimoita", ja karkeat litistetyt
kauraryynit _piehts-suuromia_, "petäjäsuurimoita", ne kun muistuttavat
survottuja pettujauhoja. Mutta kun koltalla ei ole maitoa puuron
särpimeksi, eikä liioin voitakaan silmäksi, keittää hän puuronsa
kala- taikka lihaliemeen, ja lusikoi sen vain semmoisenaan kupistaan.
Taikka työntää hän kattilaan kuivattua hirven tai poronlihaa, kiehuttaa
sen kypseksi ja keittää siihen paksun puuron. Syödessään hän sitten
sormittelee lihapalat keitostaan ja kaluaa luut puhtaiksi.

Talkkuna, _taalhken_, on matka- ja erämiehen eväitä. Huivissa taikka
juuriastiassa he kuljettavat jauhoja matkassaan ja tekevät niistä
kuppiinsa kuumaan teehen vetelän vellin, jota sokeria haukaten
särpävät, taikka sekoittavat talkkunansa puuroksi ja pistelevät sen
lusikalla. Hilla-aikana tehdään talkkuna hilloihin.

Jauhojen jatkoksi käyttävät koltat petäjäistä, _piehtsia_. Kesäpäivinä
kiskotaan poronluisella nylkimellä, _vuotkimella_, männyistä kuorta
ja kuivaillaan sen valkeita sisäpuolia, "liinoja", pirtin
taikka kodan oviorsilla isoina levyinä kasoittain. Sitten ne
kaksiteräisellä poronsarvi-petkeleellä, _norttomoksella_, survotaan
poronnahka-alustalla karkeiksi suurimoiksi.

Entisaikaan valmistivat lappalaiset petäjäisestä leipääkin, ja
sekoittivat sitä ruisjauhoiseen kakkutaikinaansa suureksi osaksi, mutta
nyt -- lukuunottamatta sota-ajan hätävuosia -- käytetään petäjärouheita
vain _vuojjes-piehtsiin_, "rasvapetäjään". Rasvaiseen ja kuumaan kalan
keittoliemeen sekoitetaan pahkakupissa taikka tuohiropeessa
petäjänrouheita, pannen hiukan ruisjauhojakin joukkoon, paksuksi
talkkunaksi, ja pistellään sitä makeana jälkiruokana kalakeiton
lisäksi. Varsinkin naisväki ja lapset ovat ahnaita vuojjes-piehtsille,
laittaen sitä ateriattomallakin ajalla välipalakseen. Myöskin
rasvaisesta lihan keittoliemestä tehdään vuojjes-piehtsiä.

Lapin laajat metsät ja suunnattomat suot kasvattavat kaikenlaisia
marjoja varsin runsaasti. Tunturien takaiset jängäthän ovat kuuluja
ihanoista hillasadoistaan, jotka väliin aivan keltaisenaan peittävät
miltei silmänkantamattomia aloja. Metsät taas tuottavat mustikoita ja
puolukoitakin; tunturien päivärinteiden mustikat ovat verrattoman
suuria ja makeita, ja soiden sekä jänkien rantapuolet ovat ihan
täytenään sinimarjaisia juolukkapensaita, ja mättäät kiiltävät mustista
variksenmarjoista. Keväisin taas suomättäät punoittavat karpaloista.
Luton varsilla kasvaa mustia ja punaisia viinimarjojakin. Heinäkuun
lopulla alkavat hilla, mustikka ja variksenmarja, jopa juolukkakin
kypsyä, ja elokuun alkupäivinä ne ovat jo parhaimmillaaan. Kypsän
hillan kyllä jo aavoilla jängillä samoihin aikoihin ankarat yökylmät
palelluttavat.

Kovin vähän koltta käyttää metsiensä runsaita marja-aarteita. Talven
varoiksi kerää hän vain variksenmarjoja, _tsyom-njos_, joita
lappalainen useasti sanookin vain marjoiksi, _muorje_ samoinkuin metsoa
"linnuksi" ja sorsaa "vesilinnuksi". Jäätyneinä ne talvella kyllä
säilyvät, ja semmoisina, jäisinä, pannaan niitä kuppiin ja kaadetaan
kuumaa poronrasvaa päälle, niin että ne sulavat ja kypsyvät; siitä vain
sitten lusikalla pistellään. Keitetään myös lihavelliä ja siihen
sekoitetaan "muorjeja". Mutta muita marjoja ei juuri talveksi kerätä,
mustikoita, _sarr_, ja puolukoita, _jong_, poimitaan vain ja syödään
semmoisinaan, taikka käytetään niitä puuron höystöksi. Erinomaisia
hillojaankaan, _luömman_, ei lappalainen osaa talven tarpeikseen kerätä
ja säilyttää. Sen minkä hän läheiseltä jängältä [kesätalot ovat useasti
niin järven rantajängän reunassa, että pirtin akkunan takaa saadaan
poimia hilloja] käy poimimassa, hän heti hyvillä mielin ahtaa sisäänsä,
joko semmoisenaan taikka keittoihinsa käyttäen. Niinpä emäntä sekoittaa
hilloja iltakeiton kalaliemeen ja samoin huttukattilaan, kun se on
otettu tulelta. Teetä juotaessa tehdään _njouta_: kaadetaan kuumaa
teetä pahkakuppiin taikka tuohipoarttiin, sekoitetaan siihen hilloja ja
keittokalaa sakeaksi velliksi, pannaan joukkoon hiukan suolaakin ja
sokeria, ja näin saatu makea ateria syödään teetä juotaessa suurena
herkkuna. Juolukoita, _oehtmos_, myös poimitaan syötäväksi, ja
sekoitetaan niitäkin, samoinkuin hilloja, kalaliemeen ja huttuun.
Samoin myös keväisiä karpaloita, joita lappalainen sanoo
"riekonpuoloiksi", _rehp-jong_.

Muista metsäntuotteista käyttää koltta ravinnokseen hiukan sieniäkin,
_kuoppar_. Milloin hän sattuu niitä lehdoistaan ja kankailtaan
löytämään, ottaa hän ne talteensa ja keittää kalakattilassaan, mutta
talven varoiksi ei hän niitä talleta. Koivunmahlaa, _maill_, laskee
koltta keväällä ja juo sitä siltään vain, käyttämättä keittoihinsa. Ja
nilan aikana metsiä matkaillessaan kiskaisee hän petäjän kyljestä
pitkän kuoriviilun ja suurella puukollaan vetelee suuhunsa sen
sisäpinnasta makeata mäihää.

Tee, _tshee_, on koltan jokapäiväinen juotava; miltei joka talossa on
venäläinen teekeittiö, _samvar_. Monet kerrat päivässä on teekeittiö
pihisemässä, ilman sitä koltta tuskin osaisikaan suupalaansa niellä.
Aamulla heti ylösnoustuaan laittaa emäntä teen tulelle, ja sen porina
nostattaa toisetkin jalkeille. Teen kanssa syödään sitten aamiainen.
Päivällä taas kiehautetaan tee päivällissyönnin särpimeksi, ja
iltapäivällä pitää sitä saada leivän ja kalan painoksi, sekä vielä
kerran iltamyöhälläkin viileältä kalaretkeltä palattua. Kahvia ei
koltta käytä, vain jotkut Suomen rajamailla kesäkautensa asustavat
koltat ovat oppineet kahvinkeittämisen taidon; mustaa, vahvaa,
kermatonta kahvia he juovat ja samalla haukkaavat kalaa ja leipää. --
Tupakkakin on koltalle vierasta, melkein järjestään ovat kolttamiehet
tupakan-tuntemattomia; vain muutamat sotapalveluksessa käyneet miehet
ovat sen, samoinkuin muitakin pahoja tapoja oppineet.

Jauhonsa, suurimonsa, sokerinsa tuo Suonikylän koltta enimmäkseen
Norjasta, josta hän saa ne halvemmalla kuin Kuollasta. Teetä hän vain
noutaa Kuollasta. Kesäksi, jolloin kaikki liikenne erämaissa on
seisahtunut, täytyy isoperheisen koltan hankkia aika suuret varastot
elintarpeita ja kuljettaa ne kesämajoilleen. Isoiset poroisännät sen
kyllä helposti saattavat tehdä, mutta köyhälle eläjälle se käy melkein
ylivoimaiseksi. Niinpä heidän kesävarastonsa aina loppuvatkin kesken.
Tapaahan sydänmaan järvien asukkaita, joiden jauhot ja suurimot, teet
ja sokerit jo heinäkuu on kuluttanut loppuun. Ja siitä saakka aina
lokakuulle, jolloin taas taipaleet poromiehen ahkiolle aukeavat, saa
yksinäisen järven eläjä pitää henkeään yllä pelkällä kalalla,
petäjäisellä, marjoilla ja mitä muuta metsästä sattuu saamaan. Kaikkein
kurjimmilla raukoilla ei ole voimia saada kesävaroja alullekaan, ja ne
elävät kuin taivaan linnut taikka metsän nelijalkaiset syöden sitä,
mitä suuhun kelpaa, ja saaden apua osakkaammilta kylänmiehiltään.

Eihän koltta, enempää kuin muutkaan luonnonlapset, osaa oikein säästäen
elää, ei jaksa hyvinä päivinään muistaa, että pahoja päiviä on koskaan
ollutkaan, ja voi tulla vastakin. Hän syö silloin kun saa, elää hyvästi
ja nauttii elämästä. Kesävarojensa määrää ei koltta osaa laskea, eikä
älyä katsella säkkiensä suuruutta sen mukaan suunsa asettaakseen. Siksi
saattaakin koltta alkukesästä liikkua suuruksellisin suin ja sokerin
maku kielellään, mutta loppukesällä hänen jo täytyy astuskella vain
pelkkää kalaa vatsassaan ja suussaan karkea petäjäisen maku. Luton
suupuolen ja Nuortijärven koltilla on kesällä sentään helpompaa: he
saattavat laskea alas Kuollaan ja kiskoa sieltä jonkun jauhosäkin
enimpään hätäänsä. Mutta kovalle siinäkin kolttaparka otetaan. Monet
penikulmat saa hän soutaa vastavirtaan ja sauvoa ja köysillä kiskoa
monet kovat kosket; ja kaikkein kovimpien koskien ohitse täytyy
jauhosäkit kantaa retuuttaa selässään.

Vuoden mittaan tarvitsee noin hyvänlaisesti elävä ja hyvissä varoissa
oleva 8-9 henkinen kolttaperhe toistakymmentä säkkiä ruisjauhoja, pari
säkkiä suoloja, pari säkkiä vehnäjauhoja, pari riisisuurimoita ja
"petäjäsuurimoitakin", noin sata naulaa teetä ja muutamia kymmeniä
kiloja sokeria sekä vielä kaiken lopuksi kymmenkunnan isoa pulloa
viinaa. [Elintarpeiden hinnat ennen sotaa olivat Norjassa:
ruisjauhosäkki 17-19 kr., vehnäjauhot 26 kr. säkki, riisisuurimot 30
kr., kaurasuurimot à 50 kg säkki 15 kr., suolat 5 kr., sokeri 70 äyriä
kg. Kuollassa maksoi jauhosäkki 20-21 kr. Teen hintana oli 2 kr. naula,
ja viina maksoi 2:30 rupl. iso "shshetvertin" pullo, n. 2-3 l.]



13. NAISET KÄSITÖISSÄ.


Kolttalaisnaisen elämä on alituista ahertamista. Kalanpyynnissä hän
raataa ensimmäisenä, ja kodassa ja kotipirtissä hoitaa hän emännän
askareet: kiehauttaa teet, keittää ruoat, leipoo leivät ja kakut --
joissa toimissa kyllä miehetkin saattavat olla apuna -- pilkkoopa vielä
polttopuutkin, hoitaa lapset ja lampaat.

Ja sittenkin häneltä vielä jää aikaa käsitöihin ja kaikenlaiseen
käsinäpertelyyn.

Käsitöissä kolttanaiset ovatkin varsin taitavia ja ahkeria, niinkuin
tavallisesti aina luonnonkansojen naiset, jotka raskaan raadantansa
ohella pystyvät tuottamaan kaikenlaista talon tarve-esinettä, vieläpä
huolehtimaan niiden kauneudestakin.

Esimmäisiä naiskäsitöiden pitkässä sarjassa on lapinlampaan karkeiden
villojen käsittely ja käyttely. Vahvoja vanttuita ja sukkia sekä
paksuja raanuja niistä laitellaan. Mutta ei ole kolttaeukolla rukkia,
millä karkeat villalepeensä, _ollo-karstokkinsa_, langaksi hyrräisi,
vaan vanhaan tapaan hän vielä kehrää värttinällä. Kolttalais-värttinä,
_naldi_, on vain parikorttelinen pyöreä pulikka, keskeltä hiukan
paksumpi, useasti kolmioleikkauksilla koristeltu. Kehrätessä
käytetään värttinän toisessa päässä vielä pientä pyöreää hyrrää,
"värttinänpäätä", pyörinnälle vauhtia antamassa. Taitavasti käyttää
kehrääjä värttinäänsä. Kun on ensin villalepeen pään sujuttanut
hienoksi langantapaiseksi ja kiinnittänyt sen värttinänkärkeen, alkaa
hän oikean käden hyppysillä kieputtaa kehrävartta ja vasemmalla
sujuttaa levettä langaksi, aina sylen mitalta kerrallaan. Ja minkä on
valmiiksi kehrännyt, sen hän kerii värttinän ympärille, ja sitten taas
alkaa uutta sujuttaa ja kieputtaa. Kodanpermannolla taikka pirtissä
arnis-sajen kynnyshirrellä istuen saattaa kehrääjä työtään toimittaa,
ja taitavan käyttäjän käsissä valmistaa värttinä hyvännäköistä
sukkalankaa aika sukkelasti. Ei viivy kauankaan, ennenkuin keträvarsi
on paisunut täyteläiseksi pallukaksi paksusta pehmeästä langasta, josta
sitten, kun se on vielä _kerttem-naldilla_ kerrattu kaksinkertaiseksi,
vanttuita ja sukkia kudotaan.

Värttinältä keritään lanka kerälle. Kerän pohjallisena,
_suonna-kiezelminä_, käytetään useasti hanhen kurkunpäätä taikka
joutsenen tai hanhen kurkkutorven kappaletta, joka on taivutettu pikku
renkaaksi, pistetty siihen pieniä kiven murusia sisään ja kuivattu.
Kerää käytettäessä sitten pikkukivet piilopaikassaan iloisesti
rapisevat.

Lankain painamisen, _painun_, toimittaa kolttaeukko itse, vieläpä
omilla kotoisilla väreillään. Hän kerää kankailta kivenkarpeita, hienoa
punertavaa jäkälää kivien pinnalta, keittää niitä kattilassa ja painaa
punaista, _ruopsis-väriä_. Keltaista, _viskis-väriä_, hän taas saa
keittämällä rantakankaan kanervia, joita nimittää "rantapaineiksi",
taikka ketunliekoja, jotka ovat "vaarapaineita". Sininen ja vihreä,
_tshuoyjis_ ja _ruana_, painetaan ostoväreillä, ja musta, _tshähpis_,
saadaan lampaanvilloista.

Langan vyyhteäminen tapahtuu varsin alkuperäisellä tavalla: joko maassa
istuen taikka seisoen vasen jalka jollakin korokkeella, pyörittää
kehrääjä värttinältä langan vasemman kätensä ja jalkapohjansa varassa
vyyhdeksi.

Vahvat vanttuunsa, _vattsat_, kutoo koltta-nainen tavallisesti paksusta
valkeasta langasta ja kirjailee suupuolen hyvin somaksi. Siinä on
punaista, sinistä ja keltaista, taikka punaista, mustaa ja viheriää,
punasinistä ja ruskeaa, monenmuotoisina kirjoina, _hiärvoina_: on
"viissilmää", "kuussilmää", "verkonsilmää", hakasta, ristiä ja
"riekonjalkaa". Samoin kirjaillaan sukanvarsi kokonaan erivärisillä
raidoilla. Sukatkin on vahvasta langasta kudottu ja kestävät
kengittäkin tallustaa. Monesti astuskelevat koltta-ukot kesällä
sukkasillaan koko päiväkauden kotikentällä. Ja vanttuita käyttävät
koltat kesälläkin kalaretkillään ja matkoillaan. Eteen vyön alle
pistettynä ne aina ovat muassa, ja kun soutaessa tartutaan airoihin,
pistetään vanttuut käsiin, etteivät airot hieroisi rakkoja.

Mutta komein ja kallisarvoisin kolttanaisen kotoisista villatöistä on
_raanu_, paksu villapeitto, paksuista pehmeistä langoista merkillisen
yksinkertaisilla keinoilla valmistettu. Raanumestarilla on hyvin
yksinkertaiset kangaspuut, _raan-koddem-muorra_, "raanun-kutomapuut":
pari veistettyä puunrungon kappaletta asetettuna pirtin lattialle
viistoon kattohirren nojaan, ja niiden välissä pari poikkiriukua,
joihin villa- taikka hamppulankaiset loimet on kiinnitetty, toinen osa
loimista sentään vain yläriukuun, alapäiden, riippuessa vapaina
varvassa, jonka painona on pari kolme kiveä. Näillä irtonaisilla
loimilangoilla, jotka niisillä on kiinnitetty niisivarpaan, availee
kutoja kutomukseen "suun" vuoroin toiselle ja toiselle puolelle
kiintonaisia loimia, ja vain käsin pujottelee hän miltei
sormenpaksuisen kudelangan paikoilleen; hän aloittaa pujottelemisen
ylhäältä katonrajasta kurotellen ja lopettaa sen alhaalle lattian
lähelle kykkysilleen. Raanun pohja on valkoista lankaa, mutta
poikittain sovittelee kutoja siihen useita _kerjiä_, kirjoja,
raitaryhmiä, punaisella, mustalla ja ruskealla langalla, ja niin saa
hän koko komean ja lämpöisennäköisen villavaipan. Lämpöinen ja villava
se onkin, ja koltta käyttää sitä peittonaan porontaljaisella vuoteella
maatessaan.

Villalangasta punoo ja palmikoi kolttanainen kaikenlaisia kirjavia
nauhoja, joita tarvitaan milloin mihinkin: poronvaljaisiin, kätkyen
nyöreiksi, hameiden sitimiksi, kehruukuosalin nauhoiksi, kengänpaulojen
päätteiksi. Maahan vain eukko istahtaa, ojentaa jalkansa ja kiinnittäen
langat ukkovarpaaseen toimittaa siinä palmikoimisen.

Poronsarvisella paulapirralla, _rappelilla_, kutoo koltta-eukko
komeankirjavia, pitkiä kengänpauloja, jotka sitten nilkkoihin
nyöritettyinä iloisesti vilkkavat.

Hamppunsa, _roivvas_, ostaa koltta Kuollasta ja valmistaa niistä
nuotta- ja verkkorihmoja. Ja siinä on taas naisväellä toinen työmaa.
Hamput kehrätään samoinkuin villatkin värttinällä, mutta hamppukuontalo
kiinnitetään kuontalolautaan, _kuozeliin_, kulmakäyrään puuhun, jonka
alapuolen päällä istutaan ja yläpuoleen kiinnitetystä kuontalosta
nyhdetään kehrättävää ainesta -- aivan samalla tavalla kuin meilläkin
vielä joskus Raja-Karjalassa tehdään. Milloin vain aikaa on, istahtaa
emäntä kuosalinsa ääreen arnis-sajen kynnyshirrelle ja alkaa viipotella
varttinätä. Yksinkertaiset kehruulangat hyrrää hän kaksinkertaisiksi
kertausvärttinällä. On hyvin hupaista katsoa kolttaemäntää, kun hän
lattialla säärivarsillaan istuen nuottarihmaa kertailee. Kattoon
kiinnitetyn koukun kautta juoksee kerrattava rihma kerältä, joka
pyörähtelee lattialla. Rihman mutkan on emäntä kääräissyt kalvoseensa
ja tuon tuostakin hän kämmeniensä välissä hierauttaa värttinää ja
sitten heittää sen rihman varassa heilurina kiikkumaan ja samalla
kertaa kalvosellaan nykii rihmaa ylösalas, niin että se kokonaan pääsee
punoutumaan. Kertautuneen osan emäntä kerii värttinälle ja kehittää
kerältä sitten taas uuden otteen.

Mutta poronnahkojen muokkaaminen, käsittely ja käyttely on
kolttanaisen suuritöisimpiä ja suuriarvoisimpia toimia. Siinä ovatkin
lappalaisnaiset oikein mestareita, ahkeria ja taitavia. He pehmittävät
ja parkitsevat nahat ja ompelevat niistä, ei vain itselleen ja
lapsilleen, vaan vielä miehilleenkin, kengät, kintaat ja muut talviset
tamineet. Naisensa laittamissa uljaissa peskeissä, kirjokintaissa ja
pehmeissä poronkoipikengissä kolttaukko juhlapäivinäänkin komeilee.
Muualla ovat miehet räätälin tekemiä herroja, mutta tunturien mailla on
lapinukko eukkonsa aikaansaama komea ilmestys.

Parhaat peskit valmistetaan yksikesäisen vasan taljoista, elo- ja
syyskuulla otetuista -- Suomen rajalla useasti Suomen puolen vasojen
selästä vetäistyistä -- tummista samettipehmeistä pikkutaljoista, joita
saa tuhlata kuusin, seitsemin samaan peskiin. Mutta tavalliset
jokapäivän peskit, karkeat pitkäkarvaiset pöykkyrit, kuraistaan isomman
poron syksyllä otetuista taljoista. Ne kyllä kelpaavat köyhän
lappalais-paran koreuksiksikin, mutta suurmiehillä pitää olla
purkapeskit, _porge-peskat_. Pehmeät talvikengät ja kintaat ommellaan
poron koipi- ja kallonahoista.

Mutta ennenkuin taljoja voidaan käyttää, on ne pehmitettävä.
Keittokattilasta kuorittua kalanrasvaa sivellään kuivan taljan
sisäpuolelle ja kääräistään nahka kokoon. Sitten jonkun ajan kuluttua
sitä hierotaan, vanutellaan ja venytellään sekä nahkaraudalla,
_jieggiöllä_, kaaputellaan. Sitten se rasvataan vielä ja taas hierotaan
ja kaavitaan raudalla, ja vasta sen jälkeen nahka kelpaa käytettäväksi.

Nahkateoksensa ompelee lappalainen oikealla lappalaislangalla:
poronsuonista, jänteistä, punotulla rihmalla. Jo teurastettaessa on
porojen koipijanteet otettu talteen, aittaan kuivamaan. Kuivista
valkeista jänteistä sitten punoja käsin ja hampain riitsii hienoja
kuituja, kostuttelee niitä suussaan ja paljaalla polvella kämmenellään
vastahankaan hiertää kierteiseksi säikeeksi, kääräisten valmistuneen
osan vasemman käden keskisormien ympärille. Sitten kun hän on saanut
tarpeeksi säijettä, kehittää hän sen sormiltaan pois ja hiertää
poskeaan vasten kaksinkertaiseksi punontaiseksi. Koko kimpun pitkiä
punontaisia näkee eukon aina samalla istumalla hiertelevän, ja mitä
jänteistä jää, sen punoja pistää suuhunsa, pureksii ja nielee.

Taljatöistä komein on peski, nilkkoihin saakka ulottuva umpinainen
päällysturkki, avara ja kevyt. Se kyllä ei ole niin paljon
kirjonauhoilla päärmäten koristeltu kuin inarilaisen peski;
sepaluksessa vain, joka on karvakaulustalla reunustettu, ja hartioissa
on joitakuita korunauhoja. Naisen peski on kyllä enemmän kirjailtu.
Mutta kintaat, _kiästa_, ovat toisinaan todella kirjokintaita. Ne on
useinkin valmistettu valkoisesta nahasta, ompeleet on päärmätty
punaisella verkanauhalla ja suupuoleen on aseteltu punaisia ja
keltaisia verkahetuloita taikka leveät punakeltaiset verkanauhat;
lisäksi on niissä vielä nauhoissa riippuvat tupsut. Samoin päärmäillään
karvaiset paulakengät, _kämmu_, punaisilla ja keltaisilla
verkanauhoilla, ja naisen korukengät valmistetaan valkeasta nahasta.
Kengän kokoaa koltta monesta pienestä kappaleesta, pohjakin
on kuudesta, seitsemästä palasesta: kärkipuolessa _tshoomas_,
kantapuolessa _kaddus-vualus_, sivuissa kahden puolen _suoikka_, ja
kantapään takana kaksikappaleinen _kadda_. Päällys, _paajas_, on
yhdestä kappaleesta, samoin _ruojas_, jonka jatkona, _joatk_, useasti
on parkittua nahkaa, taikka on siitä vain veitsellä leikattu karva
lyhyemmäksi.

Tällaiset ruojuskengät kiinnittää lappalainen pauloilla nilkkoihinsa ja
verhoaa säärensä karvaisilla taikka parkkinahkaisilla säpäkkeillä,
_kaamas-piddoilla_ taikka _jeerjeillä_, mutta käyttää hän myös komeita
korkeavartisia kenkiä, samojeedeiltä saatuja _piimoja_.

Naisväen nahkavalmisteita ovat myöskin porontaljaiset makuupeitot,
_ruovggas_, roukkoset, joita talvisin tarvitaan; ne ovat isot, pehmeät,
päällyksettömät vällyt, joiden alapää on ommeltu lämpöiseksi pussiksi
makaajan jalkoja varten.

Taljatöitä ovat vielä monet naisten laukutkin, jotka useasti ovat
varsin sievästi valmistettuja. Laukun pohjapuoli on ommeltu somista
erivärisistä pikku palasista, lampaan mustista ja valkeista karvaisista
koipitilkkusista taikka vasankoivista, ja päärmätty punaisilla ja
keltaisilla verkatereillä. Suupuoli on notkeampaa parkkinahkaa, ja
suukappaleina, _laukk-tshuarvina_, on käyrät, monilla piirroksilla
koristellut poronsarven palaset. Laukuissaan säilyttävät naiset
ompelutarpeitaan, neuloja, äimiä, suonirihmoja, vaatetilkkuja,
lankakeriä, saksia, pauloja, verkonkäpyjä, petäjännylkimiä, kaulahelmiä
ja kaikenlaista pikkurihkamaa.

Ommellaan myös isompiakin miesten selkälaukkuja sekä poron
selkälaukkuja ja poronnahkaisia pusseja, _kiisoja_, jotka kurenauhalla
vetäistään umpeen. Kiisoissa säilytetään villoja ja pieniä
vaatekappaleita.

Pikku tyttäret kurovat itselleen nahkatilkkusista sieviä pikkuruisia
kirjopusseja, _tsougas_, säilytyspaikaksi leikkitarpeilleen ja
ompeluksilleen. Ja oikein kauniita pieniä kukkaroita näkee nuorien
tytärten varastoissa; ne ovat joutsenen koipinahasta ommeltuja
taikka kuikan kirjavasta kaulanahasta kurottuja kuikkapusseja,
_toohtig-tshougaksia_.

Kesällä käyttää lappalainen parkkinahkaisia kenkiä, ja nekin ovat
alusta alkaen kaikki naisväen valmisteita.

Nahat nivotetaan kesällä järven lämpöisessä rantavedessä, ja kun karva
on saatu pois, kaavitaan ja hangataan, _nieskätään_, niitä jieggiöllä
tai _nieskemillä_ ja pannaan parkkiin. Johonkuhun kalojen
suolaamisastiaan keitetään parkkilientä koivun sekä pajun kuorista, ja
siinä liotellaan nahkaa viikko, pari-kolminen, aina silloin tällöin
hämmennellen ja lisäten parkkia. Jotkut panevat parkkiin
koivunpakkulaakin, että nahasta tulisi kestävämpää. Parkista otettua
nahkaa vielä nieskätään ja voidellaan keittokalan rasvalla, sekä
kääritään se kokoon. Lopuksi nahkoja pehmitellään _päägenillä_. Se on
omituinen vartavastinen koje, kankaalle kannonpäähän rakennettu, kannon
nokkanavassa kerinpuuna pyöritettävä pölkky, jonka keskustassa olevan
reiän lävitse parkkinahkaa edestakaisin kiehitellään. Sitten on nahka
valmis käytettäväksi, mutta useasti on paksun nahan sisus aivan
kypsymätöntä ja raa'an näköistä. Nyt käy lapineukko nahan kimppuun,
sivaltaa siitä parhaasta paikasta kengänpohjalliset ja leikkaa
laitapuolista taikka ohuemmasta nahasta päälliset ja ruojuut. Sitten
hän pehmittää nahkoja vedessä ja hampain niitä venyttelee, repien pois
nahan pinnasta liikoja lihakappaleitakin, mitä on nieskätessä sattunut
jäämään. Ei muuta kuin äimä ja suonipunontainen käteen ja ompelemaan,
ensin kantapuoli kokoon ja ruojus kiinni ja lopuksi päällinen
paikoilleen.

Parkkinahasta ompelee eukko miehelleen _puvsatkin_, housut sekä
säärysteet ja samanlaiset itselleenkin. Kesällä, varsinkin vetisillä
nuottaretkillä, ne ovat varsin tarpeelliset. Myöskin monenlaiset
pussit, pienistä suolapusseista alkaen isoihin villa- ja vaatepusseihin
asti, ommellaan parkkinahasta. Samoin miesten selkälaukut ovat monesti
parkitusta nahasta. Ja pienen kietkamensa päällystää äiti ohuella
ruskealla nahalla.

Ja muut kesäpukineet?

Loppuun kulutetut ovat jo kolttien kansalliset kesäpuvut. Naiset
käyttävät venäläismallisia olkanauha-hameita ja mitä milloinkin sattuu,
ja miehet komeilevat tavallisten ihmisten takeissa, housuissa,
liiveissä, lakeissa ja villapaidoissa, kesälläkin. Taikka ei saata
sanoa: komeilevat, sillä kun he haalivat mitä vain saavat kaikenlaisia
ketineitä, joita sitten verhokseen vetävät, ovat puvut monesti mitä
mahdottomimpia, kovin resuisia ja paikattuja. Ja mitä merkillisimmin
paikattuja: ukon sarkatakin selkämystässä taikka housujen takalistossa
saattaa nähdä huolimattomasti kursitun, punaisen hamekankaan kappaleen.
Sillä vaikka koltan nainen onkin taitava turkkuri ja kenkäseppä, ei
hänestä ole kangasräätäliksi, eipä paikkariksikaan, puhumattakaan
kankaan kutomisesta. Itselleen hän sentään ompelee puvut sekä
miesväelleen alusvaatteet, käsin vain kursien neulalla ja ostorihmalla.
Onpa joillakuilla koltilla oikein jo ompelukonekin, käsikone, jolla on
sijansa jossakin pirtin pölyisessä nurkassa taikka lautsalla
vaateresujen joukossa.

Näkee joskus vielä jonkun vanhan äijän nuotalle lähtiessään vetävän
päälleen vanhan kuluneen lapintakkinsa, likaiseksi piintyneen sinisen
taikka harmajan _mahtsakin_, joka kaikessa kuluneisuudessaankin heti
tekee ukosta ympäristöönsä soveltuvan lapinmiehen. Sepaluksen
ryhjäytyneet kirjonauhat ja harteuksien punakeltaiset päärmeet kertovat
vielä entisestä eloisasta värikkyydestä. Samoin on nainenkin
nuottapuvussaan, pitkässä valkeassa _kohtu_-hameessaan, oikean
lapineukon näköinen.

Lakkimestareina ovat muutamat lapinnaiset mainioita: he laittelevat
sekä miesten komeita talvisia kolttalakkeja että naisten omituisia
kansallisia päähineitä. Ja siihen työhön tarvitaankin erikoista taitoa
ja näppäryyttä sekä kauneudenaistia, niin että vain harvat siihen
pystyvät. Nuortijärvellä on muutamia sellaisia mestareita ja
Suonikylässä Koaistjen Evvankan eukko. Kolttamiehen talvinen
päähine on harvinaisen komea, korkeapohjainen korvallispuuhkalakki,
_piellji-kahpper_. Sen pohja on mustaa, sinistä taikka harmaata verkaa,
otsimus ja korvalliset punaisella ja keltaisella veralla koristeltu,
otsimus lisäksi pienillä sinisillä, punaisilla ja valkeilla
lasihelmillä kirjailtu. Sisäpuoli ja reunapuuhka on ruskeasta
revonnahasta ja sisus täytetty pehmeillä untuvilla.

Mutta komeampi vielä on vaimon päähine, _shaamshad_, punaisesta verasta
ommeltu, päälakea peittävä myssy, jonka tuohella kovotettu otsapuoli
somana ylöskäyränä kivertyy eteenpäin. Otsapuoli ja otsakäyrä on
päärmätty keltaisella ja viheriällä veralla ja koristeltu valkeilla,
sinisillä, keltaisilla ja viheriöillä helmiompeluksilla. Takana riippuu
lakinreuna alaskäsin niskatukkaa peittävänä helttana, ja sen pinta on
mitä kauneimmin helmiompeluksilla kirjailtu, vielä syrjä kokonaan
valkoisilla tinapuolukoilla reunustettu.

Nuorilla tytöillä on niinikään oma päähineensä, _perevesk_, vaikka ei
suinkaan niin kaunis kuin vaimojen shaamshad. Tyttöjen päähineenä on
kiverä otsakäyrä, tuohesta taitettu, punaisella veralla päällystetty,
keltaisella ja sinisellä somisteltu sekä kirjailtu monivärisillä
helmiompeluksilla. Perevesk kiinnitetään vain pään ympärisidotulla
vyöllä, ja tyttären letti riippuu vapaana niskassa; päälaki on
avonaisena otsakäyrän takana.

Leskikin käyttää omaa lakkimalliaan. Hän ei koreile punaisilla
veroilla, kirjavilla helmillä, eikä kiverillä otsakäyrillä, vaan hän
sitaisee surussaan päänsä peitteeksi vain tumman pehmeän myssyn,
_poinikin_, ja on siihen tyytyväinen.

Talvipakkasella painaa nainen päähänsä punaisen verkalakin, jonka
reunus on revonnahasta, kuten miehenkin lakissa, mutta kesällä hän vain
käyttää päähineensä peittona huivia, _räppek_. Omituisen isopäisen
näköinenon vaimo ja tytärkin, kun hänellä on huivi korkean kovan
lakkinsa päälle sidottuna.

Kaikki nämä komeat lakit ja päähineet ovat taitavan erämaan naisen
käsialoja.

Tuohella, _peassesh_, on lappalaisen taloudessa varsin tärkeä merkitys,
sillä koltan kodissa on vieläkin hyvin suuri osa talousastioista
tuohesta valmistettuja. Tuohen punontaa ei Lapissa osata, mutta
tuohilevyn taivuttelussa kaikenlaisiksi ropeiksi, maljoiksi ja pikku
rasioiksi ollaan aika mestareita.

Naisten hoitoon kuuluvat tuohiasiatkin, naiset etupäässä ovat Lapin
tuohiseppiä, kiskovat valkeat löyhyt järvenrantakoivuista ja niistä
rakentelevat talontarpeita: _keylikkiä, poarttia, loastua, kuessia,
tsuattia, silleetä_.

Keylikit ovat pussinmuotoisia tuohiastioita, toisinaan isoja, lähes
metrinkin korkuisia tötteröitä, joissa säilytetään villoja, untuvia ja
vaatteita. Ne on tehty vain kahdesta isosta tuohilevystä, jotka
suoni- taikka hamppurihmalla taikka juurella on reunoistaan
ommeltu yhteen; useasti tehdään ne vain yhdestäkin pitkästä
tuohikiskonnaisesta, joka on keskeltä taivutettu ja sitten reunoista
yhteen kursittu.

Toiset tuohiastiat taas ovat ropeen mallisia. Poartti on sievä malja,
suusta pyöreä, pohjasta suppeampi, nelikulmainen. Se on notkeasta
tuohesta taivutettu; suupuoli on vahvistettu tuohivanteella, joka on
pistelty kiinni juurisiteellä, ja pohjan alatse on asetettu kaksi
tuohinauhaa ristikkäin, kovokkeiksi ja samalla koristeiksi. Sillä
nauhoihin on leikattu kolmi- ja nelikulma-reikiä, joista nauhan ja
pohjan väliin pistetyt kissankultalevyt, _sluudit_, kirkkaina
kimaltelevat. Poartteja käyttää kolttaemäntä marja- ja ruoka-astioina
ja kaikenlaisen pikkutavaran säiliöinä, varrellisia poartteja
lypsinastioina.

Poarttia isompi on loastu, nelikulmainen, matala rove, tehty samoin
kuin poarttikin, juurella kursittu ja reuna jäykällä kaksinkertaisella
tuohivanteella vahvistettu. Loastu on lappalaisen kala-astia; sillä hän
kantaa vasta pyydetyt kalat rannasta kotaan, siinä ne perkaa ja
perattuina säilyttää, kunnes työntää ne kattilaan taikka panee suolaan.
Jauhoja, marjoja ja suoloja myös loastussa säilytetään. Samankaltainen
iso matala rove kuin loastu on kueshshikin ja samoin tehty, mutta se on
sangallinen: puusta taivutettu kännin, _keyja_, on lujilla
juurisiteillä nidottu laitoihin. Kala-, jauho- ja marjaropeena
kueshshia käytetään, ja hyvin monesti sen näkee myöskin vesiastiana,
lappalaisen sankona.

Näpertelee tuohiseppä vielä pikkuisia kannellisia rasioita, tshuatteja,
nappien, neulojen, suonirihmojen ja muiden pikku kapineiden säiliöiksi.
Suonipunontaisella ne ropeen malliin ommellaan, ja kansikin tehdään
tuohesta, kaksinkertaisesta levystä, rasian sisään painuvine
reunallisineen, ja kansilevyjen väliin on piilotettu pikku kivenmurusia
rapisemaan.

Tuohisiivilät, silleet, pienet tuohisuppilot, joilla lampaan ja
poronmaitoa siivilöidään havu- taikka sammaltukon lävitse, sekä
verkonkivesten kukkarot, _kieptit_, ovat niinikään tuohimestarin
näperryksiä. Entisaikoina käytettiin vielä tuohesta tehtyä pöytääkin,
_tiellaa_, leveää tuohilöyhyä, joka suurustettaessa levitettiin
kotamaalle syömäalustaksi.

Tuohisepän työkaluina on vain puukko, äimä suonirihmoineen,
juurisäikeitä sekä pieni luupora, _ueirr_, jolla tuoheen ompelureikiä
pistellään. Tuohiteoksensa, poartit, kueshshit, loastut, keylikit ja
tshuattit, tekijä aina "ristii", piirtäen puukonkärjellä pohjaan
ristiviivan nurkasta nurkkaan sekä vielä toiset piirut laitojen
nurkkapuoliin, pohjan kautta laidan reunasta toiseen. Ristit suojelevat
rovettä ja ropeen sisältöä.

On vielä sitten muuan hyvin tärkeä käsityöala, jossa koltan nainen saa
näppäryyttään näyttää: juurityöt, sillä nekin kuuluvat naisväen
hoitoon. Koltta-nainen kupsehtii metsissä ja kaivaa auhtojen tievojen
rinteestä poronsarvisella koukullaan pitkiä petäjänjuuri-suikaleita
kimpuittain. Ne hän kotonaan puhdistaa, kuorii ja keittää
porokattilassa ja halkoo hienoiksi säikeiksi, ja niistä hän sitten
kelalla, kiellilla, ja juurivärttinällä, _vadzatem-naldilla_, kelaa ja
kiertää pitkiä verkkorihmoja ja vahvoja nuottaköysiä. Hyvin monet
kolttatyttäretkin osaavat juuriköyttä kelata, mutta sitten on erityisiä
taitureita, jotka pystyvät juurisäikeistä kutomaan astioita,
kaikenlaisia sieviä talousesineitä: jauhovakkasta, kansivakkaa,
kannellista rasiaa, maljaa, kuppia, sokerirasiaa, joita kaikkia talossa
tarvitaan. Kaikki ne ovat juuriastioita, _vuaddi-letteja_, vaikka
jokaisella on omat esinenimensä.

Kenkäheinien, _kämmu-suein_, hankinta ja valmistelu on myös naisten
toimia. Järvien rannoilta, pajuisten lahdenpohjukkain varjopaikoista he
niitä, muuatta sitkeää saraheinää, lyhyellä käyrällä viikatteella,
kessalla, leikkelevät ja veneen täysin soutavat kotirantaan.
Kotikentällä, kiven varassa, taikka pirtissä arnis-sajen hirrellä, he
kirvespohjalla taikka puukurikalla hakkaavat heiniä pehmeiksi, hierovat
niitä käsissään ja taas hakkaavat ja hierovat, sormauksen kerrallaan.
Valmiiksi pehmitetyt sormaukset kierretään isolle renkaalle,
_sueini-vierriin_, ja viedään aittaan talven varaksi. Monta isoa
heinärengasta tarvitaan isossa talossa talven kuluessa, sillä tilavat
kenkänsä lappalainen täyttää ja tilkitsee heinillä varsia myöten. Ja
kun "heinäkenkä" on yhdet täytteet kuluiksi astunut, vaihtaa hän toiset
sijaan.

Kaikkien käsityöpuuhiensa ohessa riittää lapinnaisella aikaa vielä
kotiaskareisiinkin, lastenhoitoon ja kalaretkiin. Jopa he joutavat
silloin tällöin heittämään verkonkäpyäkin, kuromaan vanhaa rikkinäistä
kalanpyydystä taikka pistämään muutaman silmän käsillä olevaan
verkonkudelmaan. Ja jossakin välissä on taas riennettävä rantakentälle
kattilan ääreen, työnnettävä tuli alle, poroa ja parkkia ja kuusenkäpyä
kattilaan ja ruvettava verkkoja ja köysiä roukaamaan.

Ja kun tämä työ on toimitettu, on jo monta muuta varalla
vartomassa.



14. MIEHET ASKARTELEMASSA.


Mitäpä kolttamiehille enää jääkään tehtävää, kun naiset ovat semmoisia
monitaitureita: karvareita, nahkapeittureita ja turkkureita, suutareita
ja räätäleitä, köydenpunojia ja tuohiseppiä. Valmiina saavat miehet
kaikki naistensa näppäristä käsistä.

Yhtä ja toista sentään täytyy miestenkin yrittää ja näyttää, että hekin
jotakin saavat aikaan.

Ainakin kotipirtissä tarvittavia puisia astioita, kapustoita, kuppeja
ja kaukaloita, he kavertelevat, kopsivat kokoon kala-astioita,
veistelevät pölkyistä ja oksikkaista puunrungoista istuinpöliköitä,
ja muuta kodan ja pirtin sisustusta rakentelevat. On heillä
kirveskalsunsa, puukkonsa, kovertimensa ja sahansa, jopa joitakuita
pieniä höylänkin näköisiä työkaluja.

Tavallisin koltan pöytäkalustossa on kaara, _kärri_, pitkähkö,
nelikulmainen kaukalo, koivunkyljestä taikka käyrästä koivunjuuresta
veistetty ja koverrettu. Paljon ei siinä ole koperoa, mutta pääpuolet
kohoavat hiukan ylös, niin että sillä hyvinkin voidaan pöytään kantaa
keittokalaa taikka poronlihoja, pieniä kalojakin poikittain pinottuina.
Tarpeellisia pöytäkaluston astioita ovat myöskin _nähppit_, isot ja
pienet puukupit, joita miehet koivun ja petäjänpahkoista kovelolla
kovertelevat. Huttua ja velliä, kalalientä, hillateetä sekä muuta
liemiruokaa niistä tarjotaan, ja isoissa leveissä pahkavadeissa sotkee
emäntä lapinkakkutaikinansa. Ja pitkävartisella kapustalla, _kapst_,
ammentaa keittäjä kalat, lihat, puurot kuppeihin, mutta liemet lippoo
syvemmällä varsikupilla, _liemm-juokkum-kuhksella_. Niitäkin miehet
pikku pahkoista nävertelevät, samoinkuin pieniä ryyppykupposia,
_juokkum-tserkkiä_. Poroja lypsetään myöskin puukuppeihin, isohkoihin,
varrellisiin, pallomaisiin maljoihin, jotka ovat suustaan kapeampia,
ettei maito lypsyhommissa liikuttaessa niinkään helposti pääsisi maahan
läikkymään.

Miesten teoksia ovat myöskin monet kaukalot, _kaarad_, lammaskaukalot,
joista lampaita juotetaan, sekä lasten pesukaukalot ja vaatteiden
pesualtaat. Petäjän puoliskosta ne veistetään ja hakataan onteloksi
pienellä käyräteräisellä kuokkakirveellä, _vietkalla_. Poroahkioonsa on
lappalainen niin mielistynyt, että laittaa pesu- ja lammaskaukalonsakin
samanmalliseksi: toisen pään tasaperäksi, toisen suippokeulaksi.
Nuorankin vielä sonnustaa keulapäähän, josta sitten saattaa kaukaloa
liikutella ahkiona.

Ja pirttiinsä laittelevat ukot "huonekaluja". Kantavat sopivan pölkyn
sisään ja tekevät siitä _stuulin_: hakkaavat sen pari, kolme korttelia
korkeaksi kappaleeksi ja veistävät ympäriinsä keskeltä hoikemmaksi,
tuntilasin muotoiseksi istuinsijaksi. Taikka löytää ukko juurakon, tuo
sen pirttiin ja veistelee siitä oikein "jalkastuulin", taikka keksii
mukavan oksikkaan rungon, josta rakentelee pitkän _skammin_. Pöydänkin,
_poordin_, jalkapuun koltta usein tekee oksikkaasta rungosta taikka
juurakosta. Näkee kyllä jo edistyneempää ja "uudenaikaisempaakin"
huonekalutyyliä: stuuleja ja skammeja, jotka on tehty lankunkappaleesta
neljälle jalalle, samoin nauloilla kokoon iskettyjä nelijalkaisia
pöytiä. Onpa joskus saatu oikein maalikin, punainen väri, pinnalle
vetäistyksi.

Mutta omissa vanhoissa isiltä opituissa lapintöissään on koltta-ukko
sentään vielä vanha mestari. Poronsarvea hän käsittelee taiturin
tavalla. Siitä hän nävertelee mitä hauskimpia poronvaljaiden esineitä:
_skierguja, varvuja,_ sarvinappeja, päitsien pankoja, samoin laukun
sarvisuullisia, vuedkimia, norttomuksia, värttinänpäitä, lusikoita,
sarvinauloja, neulakoteloita ja sukkapuikkoputkia, ja kaikki ne mitä
somimmin piiruilla ja pistelmillä ja hammastuksilla koristelee. Samoin
koltta myöskin käyttää vanhaa kirjailutaitoaan veistellessään
värttinöitä, kuosaleita, nuotan perälautoja, leikkuulautoja y.m.
Kolmiokoloja niihin useimmin näkee leikatun sekä piiruja ja
hammastuksia, joskus jonkun puunkin kuvan tyylitellyn, ja
nuottalauta on lisäksi vielä suojattu viisikannalla sekä omistajan
monikoukeroisella puumerkillä, _tiehtellä_.

On sitten erityisiä mestarimiehiä, jotka osaavat rakennella veneitä,
ahkioita ja saaneja, itselleen ja naapureilleenkin. Heillä on
asuinkentällään työpaikkansa, _tuoiji-saje_, jossa koloiset työpölkyt,
_tuoiji-tshosk_, aina ovat valmiina. Niiden ääressä näkee
kolttamestarin kesäpäivänä köykyttelevän, milloin venettä valmistellen,
milloin ahkioita laatien. Siinä on mestarilla puukot, kirveet, sahat,
taltantapaiset, höylät, sujutinpuut ja puristimet sekä jousiporat.
Siinä on myöskin, reunapuolessa, ahkiopuita ja veneenlaitoja kivien
varassa, kivillä painettuina kaltoiksi ja käyriksi, päiväpaisteessa
kuivamassa.

Lappalaismestarin höylät, _tueill_, ovat vain pieniä, hyvin
yksinkertaisia työkaluja: puukappaleeseen hakattuun silmäreikään on
kiilattu tylsä terä. Mutta niillä vain ukko teoksistaan veistosjäljen
silittelee. Reikiä poraa koltta hauskalla vanhankansan kehrottimella,
_juhs-ueirrella_, jousiporalla. Siinä on pyöreässä varressa
pitkäkehrotinjouseen kiinnitetty nahkaremeli, jonka avulla poraa
kehrätään edestakaisin, ja varren päässä on reikää kaivava kauhaterä.
Sujutuspuut, _naib_, ovat loukkureunaisia puukappaleita, joilla
ahkionkaaria taivutellaan, ja puristimilla, _kljeseillä_, kiristetään
veneen ja ahkion laitoja naulattaessa tiukemmalle.

Kolttien kiikkerät veneet, _voonas_, ovat kaksi- ja kolmilaitoja,
tavallisesti neljän, viiden metrin pituisia, mutta näkee joskus
alussuikelon, joka on kuusi metriä pitkä, sekä taas pikkuisen, alle
kolmimetrisen purtilon, jolla kolttaukko huovaten joella ja pikku
järvillä soutelee ja kalaa pyydystelee.

Ennen vanhaan liittivät kolttien venemestarit venelaudat toisiinsa
hamppuuuoralla ommellen: kehrottelivat vain reikiä lautojen reunoihin,
kokasta perään saakka, pujottelivat niihin nuoran, kiristivät
tiukalle ja iskivät puutapin reikään. Nyt näkee harvoin tällaista
_seulu-voonasta_, joskus vain jonkun viimeisiään palvelevan vanhuksen
metsäjärvellä taikka rikkinäisen raajun rannassa kumollaan. Mutta
niiden tekomiehiä vielä elää, vanhoja ukkoja, jotka nuorilla päivillään
ovat nuoraveneitä suutaroineet. Semmoisia on Nasarkka-ukko
Nuortijärvellä, 70:ssä oleva äijä, joka vanhoilla päivillään on
heittänyt pois nuoruus-aikaisen hamppunuoransa ja ruvennut naskaamaan
veneitä rautanauloilla, niinkuin muutkin venesepät.

Veneen emäpuun veistää koltta petäjästä, limittäen suoraan
pohjakappaleeseen kiveräksi kokaksi ja loivemmaksi peräpuoleksi
käyrähköt juurakkopuut ja lujittaen liitoksen neljällä, viidellä
nelikulmaisella puutapilla. Sitten laittaa hän paikoilleen suorasta
lylyttömästä kangaspetäjästä halotut, veistetyt ja höylätyt laudat,
jotka aholla kivien varassa, painokiviä sopivasti asetellen, on
taivutettu kalttokäyriksi. Taikka on hän sujuttanut ne vartavastisiin
paininpuihin, _koalttov-muorriin_. Tervaa sivelee ukko laitasaumoihin,
levittää sammalla tiivisteeksi ja puristaa laudat yhteen kljeseillä ja
iskee kiinni rautanauloilla. Sen jälkeen vasta tekijä sovittaa
paikoilleen viisi vahvaa petäjän juuri- tai oksakäyristä veistettyä
kaarta ja kiinnittää ne lautoihin paksuilla petäjän sydänpuusta
pilkotuilla puunauloilla. Viimeiseksi venemestari panee hangat, teljot,
ja lopuksi sivelee sisäpuolta hiukan tervalla, pyyhkien voidettaan
ulkopuolellekin saumoihin ja naulauskohtiin. Ei raahdi ukko alustaan
kokonaan tervalla töhriä, sillä tämä sitkeä voide on Koltassa kovin
kallista. Jotkut ukot sitä kyllä itsekin pihkaisista petäjänkannoista
polttaa käryyttelevät, _piegga-törvaa_, tuulitervaa tuhertavat
ahonlaidassa pienessä pitkähkössä, turpeilla peitetyssä haudassa, johon
tuulen annetaan tarpeen mukaan päästä ja toisesta vuorotellen puhaltaa.

Veneen airoja, _ajr_, osaa tavallinenkin koltta tehdä, hakkaa vain
petäjästä airon pituisen kappaleen, pälhii sen kahdelta puolelta
aironmalliseksi, sitten halkaisee kahtia ja veistelee kumpaisenkin
puolikkaan airoksi.

Ahkioitakin kolttalais-mestari työtanhuallaan rakentelee, sekä
ajo- että raitoahkioita.

Ahkion emäpuun, _kerris-pingal_, ahkiolylyn, tekee koltta
petäjänlylystä. Hän etsii käyrän petäjän -- sitä paremman ja
liukkaamman pohjan saa, kuta kovemman lylyn löytää -- ja veistää siitä
kokkakäyräsen emäpuun. Toisinaan kyllä, jos ei satu löytymään sopivaa
kasvantakäyrää, ukko hakkaa suoran petäjän tai koivun ja painaa sen
käyräksi hyvin yksinkertaisella tavalla: vitsastaa vain emäpuun
kokkapuolen vahvaan hirteen, pistää pölkyn päittäin hirren ja
taivutuskohdan väliin, rytkyttää kantapuolen hirttä lähemmäksi ja sitoo
köydellä kiinni.

Ahkion kaaret mestari vuoleksii sitkeästä tyvikoivun pinnasta,
sujuttelee ne tuoreeltaan naibilla valmiiseen muotoon, sitoo nuoralla
ja panee kuivamaan. Matkoillaankin saattaa ukko niitä joutohetkinään
veistellä, vuoleskella, taivutella ja tuoda taakkansa lisänä kotiin
kokonaisen kimpun hartioillaan. Laitaliisteet ukko veistelee ja
höyläilee samoin koivusta, joskus petäjästä, mutta korkean, kuperan
selkänojan kovertaa hän paksusta petäjästä.

Päinvastoin kuin venettä valmistaessaan koltta ahkiota rakentaessaan
ensin kiinnittää emäpuuhun kaaret, iskien ne puunauloilla, sujuttaa
sitten vasta niiden mukaan laitaliisteet ja naulaa jokaisen puutapilla
kuhunkin kuuteen kaareen. Lujalla hamppunuoralla taikka poronjänteellä
tiukkaa mestariliisteiden latvat kokkapuun koloon, samoin "kuroo"
selkäsuojan reunaan liisteiden tyvet kiinni _kuorrom-seululla_,
kuromasiimalla. Selkänojan taakse hän vielä kiinnittää kollosraksin ja
kokkaan poraa jukkoreiän, _jokka-raigin_, ja niin on ajoahkio valmis,
isketty kokoon rautanauloitta. Ahkion pituus on lähes pari metriä,
leveys perästä 50-60 cm, ja syvyys 25-30 cm. Liisteitä on tavallisesti
kahdeksan kappaletta, neljä kummallakin puolella emäpuuta.

Samalla tavalla tehdään raitoahkiokin, jolla kuormia kuljetetaan, mutta
se on vain matalaperäinen taikka selkänojatonkin sekä pitempi -- 2,50
m:kin pitkä --, keveämpi ja matalampi, ja karkeammin tehty kuin
ajoahkio. Raitoahkioita tarvitsee isoinen poromies paljon: kolme-,
neljäkymmentäkin niitä saattaa olla hyvän talon ajokaluvarastossa.

On sitten koltalla vielä pulkkakin, _pulkke_, ja lukkoahkio,
_lokk-kerris_. Pulkka on vain tavallinen ajoahkio, jonka ylle,
tuomisten vempeleiden varaan, on purjevaatteesta pingoitettu myrskyiltä
ja sateilta suojaava katos. Matkustavaisia "herroja" niillä koltat
tavallisesti kyyditsevät. Lukkoahkio taas on kannellinen ja lukollinen
ajoneuvo, jossa muuttoretkillä tähdellisimmät tavarat kuljetetaan.

Samoinkuin koltta on syrjääneiltä ja samojeedeiltä oppinut
porovaljakolla ajamisen, samoin hän on myös heiltä saanut saanin mallin
ja oppinut saanin teon, niin että jotkut kolttamestarit osaavat
iizemskein tapaan panna kokoon komean porovaljakkokelkan. Petäjästä ja
koivusta koltta rakentaa tämän omituisen näköisen ajoneuvon, pari
metriä pitkän, kapeapohjaisen kelkan, jonka tukevat jalakset kuitenkin
liukuvat lähes metriä leveällä. Peräpuolessa on lyhyehkö, kelkan
puoliväliin ulottuva istuinlava, jota korkeat -- n. 40 cm --
takaviistot ketarat kannattavat, ja istuinlavan sivuina ovat
juurakkorungoista veistettyjen kaustojen käyrät, joiden väliin taas
korkea ja kapea perälauta on naulattu, sekä eteen matala jalkopuu.
Tavaraa ei tällaisessa pikkutilaisessa kelkassa saata paljoa kuljettaa,
hyvä kun itse ajaja vain vahvoissa talvitamineissaan sopii siinä
yksinään istumaan. Ja hyvin pitääkin ajomiehen olla vaatetettuna, kun
hän istuu lisäverhoitta ja jalkapeitoitta saaninlavalla ratsastaen,
pitäen karvakenkäkoipiaan jalaksilla. Ja porovaljakon laukatessa,
porojen lennättämässä ryöpyssä, muuttuu ajomies tuota pikaa kelkalla
kiitäväksi lumiukoksi.

Kuormain kuljettamista varten tekeekin koltta matalampiketaraisen
saanin, jonka pohja on pitempi ja leveämpi ajokelkan pohjaa. Sitä hän
käyttää kuormaraidossa, milloin ei raitoahkiolla tahdo tavaroitaan
ajattaa. Ja tällaisen laajapohjaisen saanin laittaa koltta
_shaan-pulkkeksi_, kun on "herroja" lähdettävä kyytiin: pingoittaa
pohjan ylitse vanteiden varaan purjelouteen katteeksi.

Miesten teoksista on vielä mainittava sukset. Ne ovat koltanmailla niin
yksinkertaista laatua, etteivät juuri vaadi mestareikseen erikoisia
ammattimiehiä, vaan niitä värkkää melkein kuka mies tahansa, ken vain
on tottunut vähänkin kirvestä ja höylää käyttelemään.

Koltilla on kahdenlaatuisia suksia: sileitä sivakoita ja nahalla
pohjattuja kalhuja. Sivakat, _savek_, tekee koltta männystä, suorasta
kangaspetäjästä taikka lylymännystä. Ne ovat vain paksut ja painavat
tölisköt, niinkuin meilläkin sydänmaalaisten hiihtoneuvot semmoisilla
seuduilla, missä hiihtoa vähän harjoitetaan. Pituutta on puolikolmatta
metriä, leveyttä 10-11 cm kärkipuolessa, kannassa 7-8 cm. Pohjassa ei
ole hiihtosuksen uraakaan, vaan on se aivan sileä, hiukan kuperahko,
eikä ole sivakassa suksen ponnahtavaa joustavuutta. Niilläpä kuitenkin
koltta lumimaillaan hiihtää kalhuttelee, työntää karvaisen tassunsa
tuohitetun pälkään vitsamäystimeen ja lähtee porotokkansa perässä
laukkomaan.

Mutta metsästysretkillään, keväisillä kinoksilla hiihdellessään,
luikuilee koltta kalhuilla, _kolloksilla_. Ja ne ovat vielä niitä
isienaikaisia suksia, oikein peskipukuisen lapinmiehen hiihtimiä,
karvaisella nahalla päällystettyjä niinkuin itse hiihtäjäkin.
Sillä kalhujensa anturan on koltta pohjustanut hylkeennahalla,
"norjannahalla", napsinut pienillä nauloilla nahan kalhunreunoihin
kiinni, kärkipuolessa kuroen sen nuoralla päällispuolitse.

Petäjästä on kalhutkin veistetty, mutta jos on kuusta löydetty, niin on
ne tehty siitä, sillä "kuoss lii raabsab, imurtu, a piehts lii raissab"
-- "kuusi on sitkeämpi, ei murru, mutta petäjä on rapeampi", tietää
kolttakin. Samanpituiset ovat kalhut kuin sivakatkin, samanlevyiset,
suorat tuohipällikkäiset vitsaraksiset hiihtimet, ei vähääkään
jalkavat.

Mutta kalhunsa kun koltta sonnustaa kannantakaisilla jalkoihinsa ja
lähtee vaaranmaisille metsäretkilleen lipikoimaan, niin saapa olla
kumppanina aika kiva sileän sivakan, petäjäisen lylyn taikka koivuisen
suksen työntelijä, joka hänen kanssaan pystyy kilpailemaan. Ja
sauvoitta kalhumies vain kaahaisee jyrkkääkin mäkeä ylös ja taas
alamäet pyrynä lentää. Eikä karvapohjainen kalhu hangessa kahise,
äänetönnä kuin vaaniva metsänelukka hiihtelee koltta ja surmana
syöksähtää toisen metsänelukan kimppuun.



15. KESÄPÄIVÄ KOLTAN ASUNNOLLA.


Jo aikoja sitten on aurinko sivuuttanut kaukaisimman käyntipaikkansa
peräpohjoisella ja hipaissut etäistä tunturinhuippua ja lähtenyt taas
kiirimään sinistä korkeutta kohden. Torkahtanut erämaa on jälleen
avannut silmänsä, ja metsän linnut nousseet lyhyestä levostaan. Kaikki
ovat taas täydessä päivän toimessa.

Mutta järvenrannan yksinäinen koltta-asunto vetelee vielä öisiä uniaan.
Yhä kirkkaammin paistava aamun päivä ei ole päässyt tunkeutumaan
louteilla peitetyistä pienistä ikkunoista pimeään pirttiin nukkuvaa
taloa nostamaan. Eivät Lapin suunnattomat sääskiparvetkaan ole sisään
osanneet, kun savupiipunkin katteeksi on vetäisty vaaterääsy.

Sillä talohan valvoi illan, valvoi sydänyönhetken, näki aamupäivänkin
paistavan, ja sitten vasta laskeutui levolle. Ja nyt se tahtoo nukkua.
Vaikka koko muu Lappi ihanaa aamuansa viettää. Vasta kun aurinko on
korkeimmilleen kohoamassa, kun se mahtavien etelän tunturien,
Njuurromin, Tshörrem-ueivin, kohdalle rupeaa kohoamaan, herää nukkuva
talo.

Vanha muori, pirtin perälautsalla nukkuja, ensin nousee, tsattsalille
istahtaa, ruopii mustaa takkuista tukkaansa, selkäänsä raapii,
pukeutuu, menee ulos, vetäisee louteet pois ikkunasta, kaahaisee
tikapuita katollekin ja heittää savupiipun peiton syrjään. Sitten
pistää akka teeveden tulelle. Siitä jo taas lautsojen raanupeitteiden
ja resuisten vaatteiden kasa liikahtaa, ja unista kolttaa kohoaa niiden
alta: nousee talon isäntä peräpuolesta, emäntäkin sieltä ilmestyy,
tytär sivulautsan raanuista kohoaa, poika astuu ovipuolesta, joku
lapsikin sieltä täältä pujahtaa. Ja kaikkien täytyy ensin ruoputtaa,
raappia ja kyhnyttää päätä, selkää, kainaloita: "tehki porr, tehki
porr". Täit kun eivät anna rauhaa.

Saavat siitä nousijat yhtä ja toista päälleen, ristivät silmänsä
jumalhyllyn edessä ja käyvät teelle, jonka muori on pöytään laittanut.
Leipää haukataan ja illallista kalaa, ja varia teetä lasi lasin jälkeen
lasketaan menemään.

Kömpii sieltä vielä, toisten jo teetä särpäessä, ovipuolen lautsalta
muuan myöhästynyt nukkuja, nuori mies, puksut vetäisee päällensä,
ristii silmänsä ja istahtaa pöytään muiden joukkoon.

Pöydästä noustua taas monikertaan ristitään silmiä ja jumalan edessä
kumarrellaan. Muori korjaa ruokakupit ja kaukalot pois ja sivauttaa
pöytää hiukan märällä vaatteella. Sitten vasta ruvetaan kenkiä
jalkoihin sonnustamaan, mutta ukko vain edelleenkin sukkasillaan
tassuttelee. Käväisee emäntä ja tytär, käväisee vanha akkakin rannassa
kasvonsa pesaisemassa, mutta takkuista tukkaansa eivät kampaa.
Semmoiseen suuritöiseen toimeen viitsitään vain harvoin ryhtyä. Ja
lautsojen makuuvaatteet kääräistään kokoon ja työnnetään nurkkaan.

Mutta pirtti on vielä lakaisematta. Ottaa muori varsiluudan, sipaisee
sillä hiukan keskilattiata, luutien kokoon enimpiä rikkoja ja heittäen
ne ovesta ulos. Lautsojen aluksiin muori ei viitsi puuttua: niiden
ikuinen roju ei olisi vähällä selvitelty. Eikä niihin puututa
lauantaisinkaan, jolloin pirtin lattia pesaistaan, keskisiltaa vain
vähän vedellä huuhtaistaan, ei niinkään paljoa, että paksuimmat
likakasat irtautuisivat. Ikkunoita ei pestä eikä hyllyjä tomusta
puhdisteta, vaikka ikkunoissa saattaa olla vuosien lika ja
akkunalaudoilla ajelehtia monien viikkojen kuivuneita kakunpalasia.

Ja jumalanpäivä on jo puolissa. Lapin aurinko jo Nuorrum-tunturin
päältä paistaa, suvituulen, _sauv-pieggan_, mailta. Aika rientää täällä
niinkuin muuallakin, aurinko pitää yhtämittaista pitkää kesäpäivää, ja
talon pitäisi töitään toimittaa. Päivä pitäisi saada kiinni.

Emäntä käy kutomaan raanua, joka on aloitteella keskellä pirttiä
telineissään, muori ottaa kengän ommellakseen, tytär alkaa taivutella
tuohesta poarttia, ja pojat tuovat pirttiin vanhan verkon, jonka
repeämiä rupeavat korjailemaan. Mutta ukko heittäytyy lautsalle
loikomaan, ja lapset juoksentelevat ovessa edestakaisin.

Mutta ei huvita nuoria miehiä kauan resuisen verkon repeämien
etsiskeleminen. Jo heittää toinen ikävän työnsä, ottaa hyllyltä
haitarin ja rupeaa "kaatrellaa" vetämään; jo siitä kyllästyy toinenkin,
heittää työnsä hänkin ja käy laulamaan soittajan säveltä. Siitä jo
vanha muorikin innostuu. Mutta ei osaa hän nuorten renkutuksia, hänellä
on vain omat laulunsa. Kenkää kurova akka rupeaa joikaamaan. Matalalla
äänellä hän ensin itsekseen jouottelee, mutta kohta hän venyttää
kaulansa ja innostuu kovemmin laulamaan. Jo kurottaa kaulansa tytärkin
ja rupeaa muoria avustamaan, jopa innostuvat pojatkin, jotka muorin
joikatessa ovat oman pelinsä heittäneet ja tarttuneet taas verkkoonsa,
ja kohta kaikuu pieni pirtti neljän hengen yhteisestä äänessäolosta. Se
on vain semmoista työskentelijäin yhteistä laulunjonotusta, joka syntyy
itsestään ajan vietteeksi, kun ei tarvitse ajatuksiaan työhön
kiinnittää. Vanhalla vapisevalla äänellä muori jouottelee, tytär
kimakammin seuraa mukana, mutta pojat toisinaan miehen kurkulla
kajauttavat.

Mutta jo taas rupeaa miesten mieli pöytään käymään. Ottaa toinen poika
samovaarin, sytyttää siihen tulen ja laittaa teevehkeet pöytään, noutaa
siihen kuivaa poronlihaakin aitasta. Ja taas juodaan teetä viisin,
kuusin lasein, syödään leipää ja raastetaan poronlapaa.

Mutta ukon päässä eivät "tehkit" anna elävää rauhaa, ellei niitä vähän
ahdistella. Emäntä istuu tsattsalille, ukko heittäytyy sillalle
pitkäkseen, painaa päänsä eukon syliin, ja siinä alkaa akka ukon
tuuheassa takkutukassa ankaran ajometsästyksen: suurella puukolla
raaputellen käy hän läpi koko pään ja saa tuon tuostakin esille isomman
purijan, jonka armotta naksauttaa. Onnellisena ja tyytyväisenä ukko
siinä kellittelee, käännähtää vain selälleen, kun eukko raaputtaa
parrankin.

Sitten siinä taas yhtä ja toista puuhaillaan, raanua kudotaan, verkkoa
paikataan, rovettä ja verkon tuohikukkaroa rakennetaan; ukkokin noutaa
puukappaleen ja alkaa veistellä nuottalautaa, muori taas, saatuaan
kengän valmiiksi, ottaa kuosalin, sitoo siihen roivaskuontalon ja istuu
tsattsalille värttinää kieputtamaan. Mutta kauan eivät miehet jaksa
yhteen menoon työskennellä, pian rupeaa "raataminen" raukaisemaan, niin
että täytyy heittäytyä hetkeksi lautsalle pitkälleen. Ja vaihteeksi
taas nuoret miehet, kun emäntä käy raanunkudetta värttinällä
kehräämään, ottavat kudevyyhden ja alkavat kutoa raanua. Naiset eivät
juuri jouda lautsalle loikomaan, he sentään ovat aina toimessa.

Mutta kun iltapuoli alkaa joutua, kun päivä tunturin päältä laskeutuu
lounaiselle, _loitt-kirtijn_, "linnunlentoon", rupeaa raatajia taaskin
nälkä ahdistamaan. Muori pistää kattilan tulelle, ukko noutaa aitasta
kuivan hirvenkontan ja kirvestää siitä kappaleen kattilaan, ja kun se
on kypseksi kiehunut, keittää muori siihen kauranryynihutun. Muori
leipoo ja paistaa vielä pari leveää kakkuakin, ja pojat hommaavat
teeveden valmiiksi. Niin päästään taas pöydän ääreen: muori, ukko,
pojat ja tytär, mutta emäntä lasten kanssa vain tsattsalilla aterioi.

On juuri päästy syömästä ja taas ruvettu yhtä ja toista tehdä
tuhertamaan, kun erämaa yhtäkkiä työntää vieraita -- mikä on aivan
harvinainen tapaus täällä salojen yksinäisyydessä. Astuu metsästä
viisi, kuusi kolttaa, miehiä ja naisia, peräkkäin painatellen kankaan
polkua, sääskipussit, _tshuosk-kahpperit_, päässä, raskaat taakat
jokaisella selässä: kenellä laukkua, kenellä säkkiä, kenellä kantamus
nuoritettuna _roshniin_, pihlajasta taivutettuun kantokehykseen, joka
nahkaisilla taikka vaatteesta ommelluilla viilekkeillä ja nuorilla on
sonnustettu hartioille. Petsamoon Pedarinpäiville, satojen virstojen
päähän, tunturien taakse, Jäämeren luostariin, ovat miehet matkalla,
mutta naiset ovat vain ilman aikojaan lähteneet sukulaisiin
kylästelemään. Pihakentälle kellauttavat kaikki kantamuksensa ja
astuvat pirttiin, kun joku joukosta on ensin pienellä kapulalla viskata
kopsauttanut oveen, että pirttikansa saisi tietää jotakin olevan
tulossa; muuten varsinkin arat naiset säikähtäisivät, kun äkkiä
tämmöinen joukko korvesta astahtaa. [Koltan naiset ovatkin kovin
herkkiä säikähtämään. On monia kertomuksia siitä, miten he
äkkisäikähdyksessään ovat milloin minkin harkitsemattoman turmantyön
tehneet joko itselleen taikka muille.] Sitten vasta astutaan sisään. Ja
siellä kun ilostutaan.

-- Tierv!

-- Tierv! Tierv!

kaikuu kahden puolen. Mutta ensin on jumalia tervehdittävä, ristittävä
ja kumarreltava, ennenkuin talonväkeä käydään kädestä pitäen
tervehtimään. Miehet kattelevat miehiä ja naisia, mutta naiset
tarttuvat syliksi ja suutelevat toisiaan poskille, ensin vasemmalle,
sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle.

Sitten vasta alkaa haastelu. Ja kyllä siinä puhetta riittääkin,
kysymistä ja vastaamista ristiin ja rastiin. Paljoahan ei erämaan
yksitoikkoisuudessa ole tapahtunut, yhtämittaista arkipäiväistä
raatamista, kalanpyytämistä ja kalan syömistä on elämä siellä aina
ollut, mutta sittenkin on tapahtunut niin paljon, josta pitäisi
muillekin kertoa. Onhan niin monta kuukautta jo kulunut siitä, kun
talvikylässä viimeisillä kevätkeleillä erottiin. Eivätkä sen jälkeen
monet ole kertaakaan toisiaan tavanneet.

Vieraiden tultua on muori heti lennättänyt teeveden tulelle, ja emäntä
käynyt kakkuja leipomaan. Ja kohta istutetaan vieraat pöytään, itsekin
joukkoon istuutuen sen kuin sopii, miehet ensin ja naiset vasta sen
jälkeen. Tarjotaan teetä ja vastaleivottua kakkua, kuivaa kalaa,
keittokalaa, ja poronlihaakin aitasta noudetaan. Kelpaa ruoka ja kelpaa
tee vieraille, pitkän matkan käyneille, kelpaa se talonväellekin,
vaikka se vastikään on syömästä päässyt. Lasin lasin jälkeen saa emäntä
taikka isäntä samovaarista laskea, ja kakkukin lohkeaa nopeasti, kalat
ja lihat katoavat. Mutta sokeria koltta käyttää säästellen, vain
hitusen sitä kerrallaan palasestaan puraisee. Viisi, kuusi,
seitsemänkin lasia janoisimmat vieraat juovat, ennenkuin, hikisinä ovat
saaneet kyllikseen. Silloin he kääntävät lasinsa kyljelleen taikka
kumoon, merkiksi, etteivät enää halua, ja jättävät kuppinsa viereen
pöydälle pikku palasen sokeria ja kalaa taikka leipää, kun eivät
nimittäin tahdo viedä talon osaa. Ja pöydästä noustuaan vieraat kädestä
pitäen kiittävät talon muoria, isäntää ja emäntää, nuoria poikia ja
tytärtä, vieläpä lapsiakin.

Eivät ehdi Petsamon pyhiinvaeltajat talossa sentään pitempään
vierailla: pitkä on matka ja taipaleet tiettömät, jalkaisin ja veneillä
kuljettavat. Iltamyöhällä jo miehet veneellä lähtevät järveä soutamaan.
Kädestä pitäen taas hyvästellään ja sanotaan:

-- Kuodd tiervan!

-- Mon tiervan!

vastataan siihen. [Jää terveeksi! -- Mene terveenä!] Rantaan mennään
lähtijöitä saattamaan ja siinä kauan aikaa seisotaan ja katsotaan
soutajien jälkeen. Vielä järveltä huudetaan:

-- Kuodd tiervan! Ja Mon tiervan! siihen rannalta vastataan.

Lyhyt se oli, mutta hauska vaihtelu metsien yksinäisyydessä eläjille,
tämä kaukaisten naapurien pistäytyminen talossa, ja hauskinta on se,
että naapurin naiset jäävät siksi, kunnes miehet Petsamosta palaavat,
taloon vierailemaan.

Mutta vieraiden oleskeleminen talossa ei suinkaan estä talonväkeä
töitään tekemästä. On vielä toimittamatta päivän tärkein tehtävä:
nuotalla käynti, joka juuri onkin myöhäisen illan puuhia. Vaikka
aurinko jo on rientänyt lännen pielten ohitse ja laskeutunut
luoteiselle, _uorjal_-puolelle, lähtee koltta järvelle kalanpyyntiin.
Kaksin venein sinne mennään, ukko ja tytär toisessa veneessä, muori ja
poika toisessa. Pari tuntia, kolmekin siellä vierähtää, ja päiväkin jo
lähenee pohjaisia tuntureita, _davve-pieggan_, pohjoistuulen, maita,
kun kalamiehet, useita apajia heitettyään, taas soutavat kotirantaan.
Haukea ja ahventa, siikaa ja taimenta on nuotta vetänyt, ja isolla
loastulla kantaa ukko kalat pirttiin. Mutta naiset jäävät nuottaa
uluille asettelemaan, poika tarpoimia ja muita vehkeitä paikoilleen
laittamaan.

Pirtissä on kastuneilla kalamiehillä lämmin vastaanotto. Siellä tuli
takassa iloisesti loimottaa ja kuuma teevesi on pöydällä. Ukko heittää
pois märän mahtsakkinsa ja muori riisuu kastuneen kalahameensa;
toisetkin vaihtavat kuivaa päälleen, ja niin pääsevät sekä kalankävijät
että kotiväki ja vieraatkin teetä, ja kakkua maistamaan, ottamaan
semmoisen sydänyön-hetken välipalan, joka vahvistaa vartomaan
kalaretken saalista.

Sillä vielä on päivän pääateria syömättä: tuores kalakeitto, koltan
kesäinen himoruoka.

Heti käydään illan saalista perkaamaan, ja isoimmat sekä parhaimmat
kalat työnnetään kohta kattilaan. Emäntä pistäytyy ulkona puuta
pilkkomassa, tuo pirttiin, ja ukko laittaa hyvän tulen kattilan alle;
kauan ei viivykään, ennenkuin tavaton kaukalollinen höyryävää kalaa on
pöydällä, isoa punaista taimenta, siikaa ja suurta haukea.

Kaukalon ympärille käydään kohta kaikin, minkä suinkin sovitaan, ja ne,
jotka eivät pöydän ympärille mahdu, tyhjentävät emännän ja lasten
kanssa toista kalakaaraa tsattsalilla. Vaikka koltta olisikin syönyt
hyvänlaisesti pitkin päivää, niin nyt hän vasta oikein syötävänsä
syöpi: iso kaukalo tyhjenee yht'äkkiä, vieläpä saa toinen ja kolmaskin
kyytinsä.

Iltasen jälkeen on naisilla vielä yhtä ja toista puuhaa. Emäntä
ennättää heittää vielä raanuunsa muutaman kirjoraidan, tytär korjaa
ruoanjätteet pöydältä, ja muori laittaa takkapankolle kuivaa
koivunkääpää savuamaan, että inisevät sääsket pakenisivat pirtistä.
Sitten levittää muori makuuvaatteet lautsoille, ja laittelee niitä
lattiallekin poikia varten, kun vieraat saavat sijansa lautsoilla.
Vielä pistäytyy muori ulkona pönkittämässä louteet ikkunoihin ja
heittämässä katerääsyn savupiipun peitoksi.

Kengät ja sukat riisutaan jalasta ja viedään ne, koska ilma näyttää
pysyvän kirkkaana, ulos luövville taikka seipään nenään kuivamaan, ja
päällysvaatteet asetetaan ulos ovipieleen seinälle naulaan. Tehdään
sitten vielä jumalan edessä muutamia kumarruksia ja silmäristejä ja
vetäydytään raanujen alle.

Ja niin päättyy koltan kesäinen päivä, pitkä, 16-17-tuntinen pyöreä
päivä, ankaraan kalakeittoon. Tyytyväisenä laskeutuu metsäpirtin eläjä
lautsalle loikomaan. Mitäpä hänellä on täällä hätää? Erämaa on niin,
rauhallinen ja omilleen antelias, järvikin antoi taas yltäkylläisen
vatsan, soipa vielä osan talvenkin varalle.

Mutta jäljessä käy koltan aika Lapin auringon ajasta. Koltta rupeaa
ottelemaan vasta iltauniaan, kun aurinko jo on seuraavaa päivää
nostattamassa korkealla koillisella, jopa lähenee jo itääkin,
_nuirtij-pieggan_ puolta.



16. "OIKEAUSKOINEN" KOLTTA.


Koltat kuuluvat venäläiseen "oikeauskoiseen" kirkkoon. Sen yhteyteen on
heidät jo ammoisina aikoina kastettu ja käännytetty. Vuosisatoja ovat
venäläiset papit kolttien erämaista kadonneita lampaita etsineet,
ripustaneet heidän kaulaansa pyhän ristin ja opettaneet heitä ristimään
silmiänsä ja molimaan pyhiä rukouksia, kumartamaan pyhää _Miiklaa_,
pyhää _Jovgoria_ ja _Pedaria_ sekä pyhää _Elljaa_, tuoneet heille pyhän
_Pooretsin_ kuvia ja muita pyhiä _kaavaksia_, joiden edessä on silmiä
ristien kumarrettava ja rukoiltava.

Komeita kirkkoja on kolttien suuriin keskuspaikkoihin, pogostoihin,
pystytetty ja pienempiin talvikyliin rakennettu isohkoja tsassounia,
tsassania, joissa pappi silloin tällöin käy jumalanpalvelusta
pitämässä. Vielä on sinne tänne erämaihin, lohien kalastuspaikkoihin ja
merenrannan kalastamoihin, laitettu pikku tsassania, joihin hyvän
saaliin saanut kalamies saattaa astua kiittämään jumalia hyvästä
onnestaan taikka pyytämään parempaa kalaonnea.

Ja tämä tunturimaita kiertelevä pakanallinen kansa on saatukin niin
perinpohjin käännytetyksi oikeauskoiseen oppiin, että se hartaasti aina
silmiään jumalankuvan edessä ristii ja kumartelee, muistaen sekä suuret
että pienet paastot ja niitä myös koettaen noudattaa. Muistaapa se
vielä pyhäpäivät: _passe-pejvet_, ja suuret _praasniekat_ ja ne
pyhittää.

Niin on oikeauskoisen koltan muistettava ja pyhitettävä _roshtev_,
joulupäivä, _odda-pejv_, uusivuosi, ja _veerest_, loppiainen, sekä
_Trefan-pejv_, Trifonin päivä. Ja sitten on hänellä _majtt-niahtel_,
maitonetäli, laskiaisviikko, jolloin suuri seitsenviikkoinen paasto,
_jonn-paast_, alkaa ja kestää ohitse _Olssi-pejvin, Spoor-niahtelin_ ja
_straasnaipjätnetsin_ eli pitkän perjantain aina _eije-pejviin_,
äijä-päivään eli pääsiäiseen asti, josta lappalainenkin laskee kevään
alkavan. Ja keväällä on koltalla _reatnets-pejv_, joka on sama kuin
karjalaisten raatintsa eli vainajain pääsiäinen, sitten _Jovgor-pejv_,
pyhän Yrjönpäivä, ja _Mihkel-pejv_, pyhä Miikkula, sekä _troits-pejv_,
joka on sama kuin helluntai. Kesällä taas on kauneimman Lapin kesän
_Evvan-pejv_, juhannus, ja _Pedar-pejv_, sekä _Ellje-pejv_, joka
lappalaiselle jo kääntää kesän syksyksi. Ja syksypuolen merkkipäiviä on
_Spaasse-pejv_, Kristuksen kirkastamisen päivä, _Lassn-pejv_, Laurin
päivä, _Poorets-pejv_, karjalaisten pohorotsa eli neitsyt Marianpäivä,
ja _Sveesnäi_, Fiishoi eli ristinpäivä, ja vielä _Pookrov-pejv_,
karjalaisten Pokrova, synkän syksyn juhlapäivä. Sitten jo taas pian
saapuukin pitkä joulupaasto jouluineen, uusine vuosineen ja uusine
praasniekkoineen. [Trefanin päivä on vanhan luvun helmik. 1 p:nä.
Olssip. helmik. 14 p. Spoorn. helmik. puolivälissä. Raatnets toista
viikkoa jälkeen pääsiäisen. Jovgor huhtik. 23 p. Miikkula toukok. 9 p.
Pedar kesäk. 29 p. Ellje heinäk. 20 p. Spaassep, elok.6 p. Lassnp.
elok.10 p. Poorets elok. 15 p. Sveesnäi syysk. 14 p. Pookrov
lokak. 1 p.]

Eivät ole kovin erikoisia ne pyhän praasniekan pyhittämiset, joita
koltta erämaan järvillä asuessaan toimittaa. Jumalankuvan edessä olevat
pikkukynttilät, _vielkij-tuovvaz_, valkeat tuohukset, hän sytyttää
palamaan ja suitsuttaa sitten laatanalampun, _kaadnetsin_, pyhällä
savulla koko pirttinsä, varsinkin sen peräpuolen ja _arnis-sajen_.
Savustaapa hän vielä jokaisen perheen jäsenen kaularistin, koska
"puörreb lii tiervas jielli", parempi on terve elämä silloin ja parempi
terveys. Ja koko perhekuntansa kanssa, pikkuisista vesoista alkaen, hän
jumalan edessä pitkät rukoukset molii, ristii ja kumartelee, osaapa
vielä joku joukosta pyhää virttäkin laulaa, jolloin toisetkin koettavat
parhaansa pannen mukana pysyä. Toistamiseenkin vielä vähän ajan päästä
hän pyörähtää jumalan eteen kumartamaan ja rukoilemaan, ja sammuttaa
sitten tuohuksen, jättäen vain pikkuisen tuikun tuikuttamaan. Mutta
iltapäivällä jo talon nuori mies tuhauttaa senkin sammuksiin, ottaa
haitarin, istuu lautsalle ja alkaa vetää kaatrellaa.

Näin koltta viettää yksinäisissä metsissään praasniekkapäivät,
semmoiset kuin Jovgorin, Mihkelin, troitsan, Evvanin ja Ellje-päivän ja
muut. On vain vielä useilla pyhillä oma muistettava merkityksensä.
Niinkuin Evvanillakin, jolloin ei kenenkään suinkaan pidä mennä järveen
uimaan -- hukkuu helposti, niinkuin ennenmuinoin oli seitsemän pappia
hukkunut. Oli ollut yksi uskomaton pappi, joka oli uhalla mennyt
Evvanina järveen näyttääkseen, ettei huku. Mutta olikin vajonnut ja
ruvennut apua parkumaan. Silloin oli toinen pappi mennyt auttamaan,
mutta vajonnut hänkin ja ruvennut parkumaan. Siitä oli mennyt kolmas
apuun, mennyt neljäs, viides, kuudes ja viimeinenkin aina toistansa
auttamaan, mutta kaikki olivat vajonneet ja parkuen hukkuneet.
Miksikäs menivät pyhänä Evvanina järveen? Molemmat Evvan-päivät, sekä
ensimmäinen, _ueivhtemmes-Evvan_, päätön Evvan, että seuraava päivä,
vain pelkkä Evvan, ovat yhtä vaarallisia uimamiehille. Ja syksypuolen
juhlista on Sveesnäi tärkeä poromiesten ja metsänkävijäin päivä sekä
vanhain erämiesten peurapäivä. Silloin keitetään ja syödään poronlihaa
ja metsänsaalista. Jos satutaan silloin olemaan eräretkellä taikka
porometsässä, ei tehdä muuta kuin makaillaan nuotiolla lihakattilan
ääressä ja täysinäisistä vatsoista lasketellaan miehekkäitä
röyhtäyksiä. Siitä metsä antaa hyvät saaliit edelleenkin, ja porot
menestyvät hyvästi. Sveesnäistä alkaa porojen rykimäaika, päättyen
Pookrovana, joka myös on poromiesten merkkipäiviä.

Suurina praasniekkoina tekevät koltat pyhiinvaellusretkiä Petsamon
pyhään luostariin, missä sen perustaja pyhä Trifon on haudattuna,
taikka muihin merkkipaikkoihin. Niinpä heinäkuussa, Pedarin päivänä,
useat kolttamiehet lähtevät pitkälle Petsamon retkelle. Erämaan järvet
he halkovat veneillä ja soutaa mutkittelevat jokia myöten kymmenin
penikulmin sekä astuvat maataipaleet jalkaisin raskaat kantamukset
hartioilla. Muutaman päivän he siellä viipyvät, käyvät kirkoissa
kuulemassa jumalanpalvelusta, tekevät kauppoja, ostavat viinaa ja
pirtua sekä juovat.

Mutta kun praasniekat sattuvat talviseen aikaan, jolloin talvikylissä
yhdessä elellään, vietetään juhlaa oikein juhlana, käymällä ensin
kirkossa ja sitten pitämällä iloista elämää, ajelemalla porovaljakoilla
ja juomalla. Kaikkein hurjimmin eletään laskiaisena, suuren paaston
alkujuhlana, jolloin varustaudutaan tansseilla, juonneilla ja ajeluilla
sekä vankoilla lihakeitoilla ottamaan vastaan ankaraa paastoa. Vihdoin
sitten taas pääsiäisenä, paaston loppujuhlana, oikein iloitaan ja
remutaan, ja täytetään kurisevat vatsat valtavilla lihamäärillä. Niissä
suurkylissä, joissa ei ole pappia, vaan joissa vain joku kirjantaitava
koltta toimittaa papilliset tehtävät, astuu tämä tsassanin peräpuoleen,
_voltarin_ luo, ja siellä lukee rukouksia ja luiluttaa kirkkolauluja.
Ja seurakunta hartaana kuuntelee "pappiansa", avustaen laulussa,
ristien ja kumarrellen.

Joulupyhän aikana on koltan varoen elettävä. Silloin, pimeinä
pakkasöinä, ovat peloittavat kummitukset ja kaikenlaiset henget
kulkemassa, niin ettei ole hyvä pitää kovin pahaa elämää eikä yksinään
liikkua ulkona. Jopa vaatteetkin, jos niitä on ulkona kuivattava,
on käännettävä nurin, etteivät öiset henget niihin kajoaisi.
Uudenvuodenaattona on koltalla ankara tehtävä: pitää saada koko vuoden
synnit ja räähkät anteeksi. Iltamyöhällä, maatamenon lähestyessä, hän
käy kylässä joka pirtissä kanssaveljeään puhuttelemassa ja sanoo:

-- Proistje muureähksam! Anna anteeksi minun syntini.

-- Boh proistij! -- Jumala antaa anteeksi, vastaa toinen, ja niin on
kaikki sovittu. Lyödään siitä vain kättä ja toivotetaan toisilleen
onnea ja menestystä alkavalle vuodelle.

Varsin tärkeä juhla on loppiainen, veerest, jolloin saadaan oikein
pyhään oikeauskoiseen tapaan käydä _Jordanassa_. Silloin pappi astuu
kirkosta, ristinkantaja edellä ja toinen perässä, ja menee mukanaan
kokonainen kansanpaljous lähellä olevalle järvelle taikka joelle, johon
on puhkaistu avanto "Jordanaksi"; pappi siunaa jäisen veden ja kastaa
siihen pyhän ristin. Kiireesti silloin hyökkää avannolle sekä akkaa
että ukkoa astioineen, pulloineen ja poartteineen ottamaan siunattua
vettä, _rist-tshaatsea_, jolla sitten kotona pirskoitetaan pirtti ja
jumalat sekä kaikki pirtissä asuvaiset. Pannaanpa vettä talteenkin, ja
otetaan sitä aina aamulla suuruksettomaan suuhun tilkkanen -- se on
nimittäin erittäin terveellistä ja parantavaa, oli sisuksissa mikä kipu
tahansa.

Mutta kaikkein terveellisintä on itse käydä pyhässä Jordanan avannossa.
Roikaistaan vain päältä peskit ja kaikki muutkin vaatteet, niin että
ainoastaan _pajit_ ja _lein-puvsat_ jäävät ylle, ja sitten puljahdetaan
avantoon umpisukkeloon, noustaan heti ylös ja kiireesti kirmaistaan
kirkon lämpöiseen eteissuojaan pukeutumaan. Eikähän avannossa olekaan
kylmä, vaikka muualla onkin kymmenien asteiden pakkanen, "siellä on
samanlainen lämmin kuin on jumalassa... muu vesi on kyllä kylmää... Ja
se on niin terveellistä reahkaiselle ihmiselle". Useat miehet ovat
monesti käyneet Jordanassa, ja moni nainenkin on pyhästä avannosta apua
etsinyt.

Niissä suurkylissä, joissa ei ole pappia, käy pogostan pappi talven
kuluessa joitakuita kertoja jumalanpalvelusta toimittamassa. Niinpä
ajaa Nuortijärven Ristikentän pappi Suonikylään kolmesti talvessa:
jouluna, loppiaisena ja Trifonin päivänä, ja palvelee Herraa kylän
kansan kanssa tsassounassa. Loppiaisena toimittaa hän kylän pienellä
Pohteljoella suuren Jordananjuhlan.

Talvisten praasniekkain aikana käydään myös vieraissa naapurikylien
sukulaisissa ja tuttavissa. Helisevin tiuvuin ja kilisevin kulkusin
porovaljakolla komeasti ajetaan monipenikulmaiset metsä- ja
tunturimatkat, jängät ja järvenselät, jopa joskus oikein koko
karavaanissa, useista kylän taloista kun on yht'aikaa vierailuretkelle
lähdetty.

Suurella hartaudella ja arvonannolla, niinkuin ainakin oikea kirkon
lapsi, puhuu koltta pyhimyksistään ja jumalistaan, kirkosta ja
tsassanista. Ovatpa muutamat vanhat koltat niin hartaita jumalien
palvojia, etteivät matkallekaan uskalla jumalatta lähteä. On heillä
pikkuinen laatikko, ahkionmuotoinen kannellinen _kaavas-koolag_,
jumal-ahkio, johon he sulkevat pienen pyhimyksenkuvan sekä pyhää
lootanaa; niin kätkevät he laatikon ahkioonsa ja saavat täten jumalan
matkaansa. Ovatpa jotkut kolttaäijät olleet niin pyhiä ja hurskaita
Herran palvelijoita, että ovat omin päinsä rakentaa rytkäyttäneet
tsassaninkin. Tosin vain pienen ja vaatimattoman, mutta tsassanin
sittenkin. Semmoinen hurskas äijä oli ollut ennen Nieskem-Evvan
Nuortijärven yläpäässä, kaakkoisrannalla. Satakunta vuotta, ylikin,
lienee jo siitä kulunut, kun ukko oli järvellä elänyt perheineen,
asustaen siellä aina samalla paikalla yksinäisenä erakkona kuin
metsänhaltia; talveksikaan hän ei muuttanut muiden seuraan
Nuohtsijtaan, Ristikentän luo, missä silloin ei ollut vielä ollut
kirkkoakaan, tsassouna vain. Tämä ukko oli salvanut lähelle kotaansa,
korkealle rantakummulle, pikku-pikkuruisen pyhäkön, vain sylen
seiniltään olevan ja toista korkean, kartiokattoisen hökkelin, ja
hankkinut sen peräseinälle pyhiä kuvia. Pyhälle Pedarille oli rakentaja
tsassaninsa pyhittänyt, ja Pedarin päivänä olivat Nuortijärven koltat
siellä käyneet rukoilemassa, olipa joskus pappikin siellä palvontaa
pitänyt. Mutta tästä huolimatta oli hurskas tsassanin rakentaja vanhana
joutunut pahojen valtaan, karannut metsään ja sinne kuollut.

Vieläkin on Evvanan pieni pyhäkkö pystyssä, yksinäisenä erämaan
temppelinä kummullaan kyhjöttäen, ja kummulla, tsassanin vieressä,
petäjien suojassa lepää haudattuna kuusi, seitsemän kolttaa, jotka ovat
elämänsä lopun saavuttaneet kesäkautenaan Nuortilla. Pedarin päivänä
sekä muulloinkin seudun koltat vielä käyvät tsassounassa kumartamassa
ja rukoilemassa. Kalaretkelle mentäessä pistäydytään siellä Pedarilta
anomassa kalaonnea. Pedarihan oli aikoinaan itsekin kalamies, ja hyvä
saalis saatua viedään sinne hänelle kiitosuhreja. Aina kun uudella
verkolla taikka nuotalla mennään ensi kertaa koettamaan, luvataan osa
tsassanin haltialle, jos pyydys suopi hyvän saaliin.

Ja niin on kertynyt tsassanin pyhälle hyllylle koko kasat kuivaa kalaa,
villoja, villalankaa, jopa rahaakin pieneen laatikkoon. Onpa siellä
joukoittain rihmaan ripustettuina joutsenen muniakin, tosin vain
kuoria. Pyhäkköön keräytyneet uhrilahjat sitten myydään ja rahat
annetaan kirkolle.

Koulujen avulla on koetettu kolttia jo jonkun aikaa kasvattaa oikeiksi
venäläisiksi -- miehet osaavatkin melkein järjestään venäjää solkata.
Miltei jokaisessa suurkylässä on toimessa venäläinen koulu, missä
omassa huoneistossaan, missä tsassounan syrjäsuojassa. Koulutalot
ovat osaksi hyvinkin uhkeita Lapin oloihin katsoen. On niissä
_mattem-portt_, opetussali, ja sen eteissuoja, johon oppilaat saavat
peskinsä riisua, ja opettajalla on _leihp-pastu-portt_ eli keittiö sekä
_kuornets_, kamari; keittiön kyljessä on ruokakomero, _aitt_, ja vielä
keittiön edessä eri sisäänkäytävä, _kart_. -- Lukemista, kirjoitusta ja
luvunlaskua koulunkävijoille opetetaan, ja neljä, viisi tuntia päivässä
heitä koulunpenkillä istutetaan. Mutta lyhyeksi käy koltan kouluaika:
vain talvikautena, jolloin suurkylässä asustetaan, saattavat lapset
olla opissa kolme, neljä kuukautta. Siksipä tuloksetkin ovat sen
mukaiset, ja vieläkin huonommat, kun opetus tapahtuu aivan venäjäksi.



17. VANHAN USKON PERUJA.


Vanha esi-isien usko on lappalaisella vielä veressä.

Vaikka koltat ovatkin hartaita "oikean uskon" tunnustajia, kantavat
pyhää ristiä kaulassaan, kumartavat peränurkan koreita kuvia,
noudattavat oikeauskoisten paastoaikoja ja rakentavat tsassaneja pyhän
Pedarin kunnioiksi, ovat he kuitenkin pohjaltaan vielä isienaikaisen
uskon lapsia.

Sillä venäläisten pappien vuosisatainen kastevesi on korven kansaa vain
pinnalta huuhdellut, harvojen kirkkojen kellojen kilkatus ei ole
kyennyt äärettömistä erämaista, tuntureista ja vaaroista, karkoittamaan
entisajan peikkoja, jättiläisiä ja muita hirveyksiä, eikä pyhän ristin
kastaminen Jordanan avantoon ole ollut kyllin voimakas erämaiden
järvistä vetehisiä ja vedenhaltioita pois peloittamaan.

Niinpä onkin koltanmailla vielä lukemattomia peloittavia
peikkotuntureita ja monilukuisia varattavia järviä, joissa oikulliset
ja pahansuovat vedeneläjät asustavat.

Semmoinen varattava pahanhaltian tunturi on _Veimet-ueiv_ Ristikentän
takana. Se ei kärsi pilkkaa eikä pahaa menoa lähimaillaankaan. Niin oli
muuankin Nuortin lappalainen kerran porotokkansa kanssa kiroillut ja
tuskitellut tämän tunturin tienoilla, mutta silloin oli tunturinhaltia
suuttunut ja hajoittanut porot pitkin metsiä, niin etta kolme päivää
oli koltta saanut tokkaansa yksin poroin etsiä, ennenkuin oli lauma
koossa. Mutta toiset lappalaiset, jotka olivat ihmisiksi eläneet, oli
haltia päästänyt rauhassa kulkemaan.

Samanlainen peloittava paikka on _Tsiudis-vääri_ Akku-joen varrella,
Kutsis-luobbolon rannalla, pitkiä petäjiä kasvava korkea vaara. Senkään
eläjä ei salli pientäkään pilkkaa, ei edes osoittelua. Käy helposti
niinkuin senkin ukon, joka ei muuta kuin osoitti sormellaan vaaraa ja
kysyi toisilta:

-- Mi lii tuht kuhk-piehts-vääri? Mikä on tuo pitkäpetäjä-vaara?

Ja siitä jo otti vaaranäijä niin itseensä, että nosti kovan lumimyräkän
ja piti kolttia koko päivan tienoillaan pääsemättömissä.

Toiset sanoivat suutuksissaan ukolle:

-- Jo nyt sait nähdä, mikä pitkäpetäjän-vaara se on.

Ja Algaz-jaurilla, Suomen rajamailla, on jyrkkä ja jylhännäköinen
_Algaz-jaurin pahta_, jonka luona pitää hyvin kunnioittaen kulkea. Sen
kuuluvilla ei saa kovasti puhua, eikä juoda vettä sen vieriltä, se kun
on semmoinen seitapaikka. Paras on ohitse matkatessa heittää pahdan
viereen uhriksi vaikkapa leipäpalanen, ellei muuta ole. Ja vielä
samanlaisia pahan haltian vaaroja ovat _Suein-vääri_ Loun-jaurin
lähellä ja _Valte-vääri_ Kaskimajärvellä, Hirvasjärven tienoilla.
Varsinkin Valte-vaara on vaarallinen, kuten jo sen nimikin sanoo
[valte = ottaa]. Se oli kerrankin koltalta, joka oikein noitui ja
kirosi hirttynyttä poroaan, ottanut koko porotokan ja pitänyt sitä pari
viikkoa kaukana kankaalla kateissa.

Pahan nimensä arvoinen on _Piess-väärikin_, Piruvaara, Vuenni-jaurilla,
Luton eteläpuolella. Senkään lähellä ei saa kiroilla, eipä vaaraa
edes nimeltään mainita, ei leikilläkään, vaan pitää sanoa sitä
_Paiss-vääriksi_, "Pyhäksi vaaraksi", jolloin ei mitään pahaa seuraa.
Jopa saattaa tämä vaara olla oikullinen metsässä marjaileville
lapsillekin. Niinpä kerran kolttapoikaset marjamatkallaan vaaran
rinteillä vähän ilakoivat ja telmäilivät. Mutta niin kävi, että poikain
pää pyörähti ympäri, etteivät enää osanneetkaan kotiin, vaarakin kun
vielä laski sankan usvan ympärilleen. Vasta aamun tullen usva haihtui,
ja poikaset huomasivat olevansa aivan kotinsa lähettyvillä.

On sitten muutamia semmoisia vaaroja, kivipahtoja, joissa elää
pikkuista vaaranväkeä, _tsheähaligeja_, niinkuin _Tsheähalig-väärissä_,
joka missä lienee kaukana kiveliöissä. Tsheähaligit ovat vain pienen
lapsen kokoisia olioita, jotka toisinaan pahdan koloista nousevat
maanpinnalle leikkimään ja päivää paistattelemaan. Ovelat koltat ovat
joskus vieneet tseähaligin kololle kengänpaulan ja jääneet syrjään
vartomaan. Onkin pikku-olento sattunut tulemaan, keksinyt korean paulan
ja leikkien ruvennut sitä ihmislasten tapaan nilkkoihinsa kiertämään,
mutta taitamattomasti nivonutkin yhteen molemmat nilkkansa. Silloin on
piilossa olija koltta tullut ja ottanut kiinni tseähaligin ja uhannut
tappaa.

-- Peahtsed miedda! Päästä pois, on pikkumies silloin pyydellyt.

-- Jesli avtad teihki! Kunhan annat rahaa, on kiinnipitäjä sanonut.

Ja pieni pahtapoika on noutanut kolme lautasellista hopeoita, rahaa ja
hopeatavaroita. Mutta kaikkea ei ole saanut ottaa, sillä jos on kaikki
ahmaissut, ei ole tullutkaan rikkaaksi, hopeoilla kun ei ole ollutkaan
siunausta. Vuenni-jaurin Olssi-Jaahk oli tällä tavalla ennen
tseähaligilta saanut paljon rahaa ja hopeoita ja tullut hyvin, hyvin
rikkaaksi, oikein boohataksi. Mutta sitten ukon kuoltua pojat
tuhlasivat kaikki ja ovat nyt jokainen köyhiä raukkoja.

Lapin vesissä elää vielä _tshattsi-jielli_, vedeneläjä, sekä monia
vedenhaltioita, _tshattsi-haldeita_, ja niitä on joka joessa ja
järvessä, lompolossa ja kaltiossa. Tshattsi-jielli on mahtava kalojen
isäntä, joka hallitsee vesiä, ja sen pitkiä hiuksia nähdään ilkeinä
mustina jouhimatoina vesissä venyskelevän. Eikä ole hyvä auringonlaskun
jälkeen mennä järveen uimaan: veden-eläjä saattaa helposti siepata
omakseen. Samoin käy myös, jos pyhinä praasniekkapäivinä, niinkuin
Evvanan päivänäkin, menee järveen molskimaan.

Vedeneläjät ovat yleensä hyvin pahoja närkästymään. Siksi vesillä
pitääkin aina kovin varoa, ettei niiden haltioita suututtaisi, jolloin
ne joko vievät verkot, nuotat ja kaikki, nostavat kerrassaan pahan
myrskyilman, taikka taas muulla tavalla kostavat.

Niinkuin teki _Nuhkesh-jaurin_, Haukijärven, haltia, Luton
pohjoispuolella, Tshuörve-jaurin lähimailla. Entisaikaan oli järvestä
saatu tavattomia haukia. Mutta sitten kerran kalamiehet ilvehtien
sanoivat:

-- Tässäpä järvessä on haukia, jotta kelpaisi pitää niitä vaikkapa
veneen teloina!

Ja siitä jo Nuhkesh-jaurin eläjä otti niin itseensä, ettei ole sen
koommin enää antanut pyytäjälle hauen sukuakaan. Ahventa vain on
antanut, senkin omituista litteätä lajia.

_Suolo-jaurinkaan_ haltia ei sanomista suvaitse. Se on saarekas järvi
[suolo = saari], parikymmentä virstaa Vuolu-jaurista koilliseen. Siinä
on muuan syvä hauta, mainio kala-aitta, mutta siitä ei nouse kala
pyydykseen, jos vain nuottamiehet vähänkään haastelevat. Niin olivat
kerran Gaurilovin pojat järvellä nuottaa vetäneet ja haastelleet
keskenään. Ensi apajan kun vetivät, ei tullut muuta kuin yksi
sormenpituinen tammakko, sekin vaivainen; vetivät toisen kerran: tuli
vain pieni kivi, kokivat kolmannesti: mäsähti rahkamätästä poven täysi,
niinkuin olisi nuotta hetteestä vedetty. Silloin katsoivat kalamiehet
parhaaksi lähteä pois, vaikka kuikka kyllä järvellä uiskenteli
klikkaillen: "Täällä kalat, täällä kalat."

Mutta sitten lähti sanan puhumatta heti kaksi akkaa kalalle, ääneti
menivät, ääneti nuottaakin vetivät, ja pian he palasivat takaisin
kokonainen kantamus kaloja kueshsheissaan.

Hyvin ankara eläjä on _Tueljim-jaurissa_ [tuelje merkitsee pitää,
pidättää] Kaskimajärven lähellä, Tueljimtunturin juurella. Vanhaan
aikaan oli järvellä asunut muuan kolttaukko ja -akka, ja olivat he
kerran olleet kalalla, eivätkä mitään saaneet. Silloin oli ukko
luvannut:

-- Jos nyt saamme oikein suuren kalan, niin pojan saat meiltä.

Olikin heti tullut suuri siika.

-- Älä ota! Heitä järveen! oli akka hätäyksissään huutanut.

Mutta ukko oli ottanut kalan ja vienyt kotiinsa. Sieltä oli poika heti
juossut metsään.

Sitten oli ukko uhrannut järven eläjälle muitakin lapsiaan, jopa
viimein piikojaan ja renkejäänkin, ja aina saanut kaloja paljon, suuria
siikoja niin paljon kuin vain oli halunnut. Mutta olipa kerran, kun
ukko jo oli vanha vaari, juossut järvestä iso hirvas, ahkio perässä, ja
poika istunut ahkiossa. Silloin oli ukko huutanut: "De puiti muu raash"!
[Jo tuli minun vuoroni!]

Ja suoraa päätä oli hän hypännyt ahkioon, ja hirvas oli heti laukannut
järveen, josta oli vain kuulunut huuto:

-- Eshtshi puiti! Isä tuli!

Vielä nytkin saman järven haltia vaatii joka vuosi ihmisuhrin:
järvenrannan asukkaista aina joku saa surmansa joko hukkumalla taikka
muuten kuollen. Eikä suvaitse järven eikä Tueljimtunturinkaan haltia
pahaa menoa lähiseuduillaan, ei edes kovaa ja pahaa joikausta. Pahan
joikaajan se pian panee houraamaan ja kutsuu luokseen järveen.

Meressäkin elää tshattsi-jielli, ja se onkin hyvin suuri, väkevä ja
ankara. Oli kerran kolttaukkojen kalavene tarttunut semmoisen hirviön
hartioille, eikä päässyt liikkumaan, ei sinne eikä tänne, ei soutaen
eikä huovaten. Viimein täytyi heittää mereen mies, ja siitä vasta pääsi
vene liikkeelle. Mutta mies jäi vedeneläjän saaliiksi.

Kodanhaltia on _kuatti-jielii_, kotaeläjä, joka joskus on satuttu
vanhoissa kodissa ja hylätyillä kotakentillä kohtaamaan. Ja vanhoissa
metsäpirteissä sekä metsäkodissa asustelee merkillinen metsäneläjä,
_meänteis_, joka saattaa kotaan taikka pirttiin yöpyneelle
erämiehellekin ilmestyä. Siksi pitääkin metsän autioihin asuntoihin
yösijoille asetuttaessa aina pyytää haltialta asumalupaa, ja sitten
siivosti, pahaa menoa pitämättä levähdellä. Silloin kotaeläjä antaa
rauhan. Ja meänteiskin silloin vain hiljaa kähmien kulkee ympäri,
katolla kupsehtii ja lattialla tassuttelee, kodan kapineitakin
liikuttelee, tuleepa joskus makaajaa niin lähellekin, että käsin
saattaa häntä kosketella. Ja käteen se tuntuu karvaiselta, mutta niin
lämpöiseltä ja pehmeältä. Makaajalle meänteisin lähellä oleminen tekee
kyllä raskaan ja vaikean olon, mutta sen pahempaa ei siitä seuraa, kun
vain pelkäämättä ja rauhallisena loikoilee.

Luonnonvoimillakin ja ilmiöillä on omat jumalansa ja haltiansa. Niin on
mahtavan ukkosen jumala _tiermes_, ankara ja pelättävä olento, jolla on
vain yksi silmä otsassa. Sen komea värikäs jousenkaari, _tiermes-juhs_,
näkyy toisinaan taivaalla. Ja tämän jousensa kun tiermes jännittää ja
sinkauttaa tulisen nuolensa, _tiermes-kaskin_, niin silloin koko
maailma vapisee, ja oikeauskoinen koltta kolmasti ristii silmänsä ja
siunaa:

-- Sviet, sviet, sviet!

Varoa pitää silloin, kun tiermes _kollee_, kuuluu, ettei pidä vyöllään
tyhjää tuppea, sillä siihen saattaa tiermes helposti iskeä. Pitää
vaikka puukapula työntää tukkeeksi, jos ei puukkoa satu olemaan. Koirat
ja kissakin ajetaan silloin ulos pirtistä. Niillä kun on huonot välit
tiermeksen kanssa, niin tiermes saattaa hyvinkin tuiskahtaa pirttiin
niitä tavoittelemaan ja samalla tehdä pahoja ristikaulaiselle
kansallekin.

Tiermes ajelee pahoja henkiä ja sytyttelee tuleen semmoisia paikkoja,
joissa niitä on kovin viljalti. Siksipä ei saakaan mennä sammuttamaan
tiermeksen sytyttämää paloa; jos sen tekee, ärsyyntyy paukkaaja siitä
vain ja paiskaa tulisen nuolensa toiseen paikkaan.

Joskus iskee tiermes puuhun ja tulee sytyttämättä sitä myöten alas
maahan. Silloin pitää, jos uskaltaa, kiireesti mennä ja kiertää se puu,
jolloin tiermeksen silmä jää maahan puun juurelle, eikä hän pääse enää
pois. Vuoden päästä pitää kiertää toinen kerta ja vielä vuoden päästä
kolmas. Silloin tiermes-silmä muuttuu rahaksi, ja kiertäjä voi puun
alta kaivaa aarteen itselleen.

Vanha lappalaisten tuulenjumala, _piegga-oumis_, tuulimies, liikkuu
vielä kolttainkin mailla, vaikka häntä ei kyllä enää ikivanhalla
nimellään tunneta. Niinkuin muitakin luonnonvoimia, on tuultakin
siivosti kohdeltava. Jos sitä noituu ja kiroilee, yltyy se kahta
pahemmaksi, ja viheltämisestäkin se ärsyyntyy ja kiihtyy. Jotkut
uhkamieliset nuoret miehet kyllä järvellä liikuttaessa, kun purje
heittäytyy laiskana lepattamaan, nostattavat tuulta sekä manaten että
viheltäen, mutta semmoisesta ylimielisyydestä vanhat heitä heti
vakavasti varoittavat. Tuulihan voi äkisti riehahtaa ja tehdä mitä
tahansa, sillä sehän on epäluotettava ja äkkipikainen -- samanlainen
kuin kiukkuinen, pahapäinen, joutavastakin riehahtava mies, jota siitä
syystä sanotaankin "piegga-oumikseksi", jopa manataan:

-- Piegga-oumis ottakoon ja vieköön sinut!

Revontulet, pohjoisella avaruudella talvisina öinä niin komeina
liekehtivät taivaanvalkeat, _kuushkaz_, ovat eläviä ja toimivia henkiä.
Ne ovat _ruvtis-jammij_, rautaan kuolleitten, sodassa kaatuneitten
vainajien henkiä, jotka taivaalla vielä niin levottomina häilyvät,
keskenään kisailevat ja sotaa käyvät. Varsinkin jylhissä, korkeissa
tunturimaissa niiden kisailut ovat hurjia. Siellä saattaa kuullakin,
kun ne oikein puhkuvat: huuh-huuh-huuh! Rauhassa pitää vainajien
henkien antaa kisailla, ei saa niitä maanpäällinen ihminen häiritä, ei
kovin kauan katsoakaan. Jos niitä viheltämällä ärsyttää, niin siitä ne
vasta oikein kauhtuvat ja sähisten ryntäävät yli taivaan, jopa
syöksähtävät alaskin ärsyttäjän kimppuun. Ei saa myöskään porolla
silloin kovasti ajaa, eikä kulkusissa kilistellä, sillä siitäkin ne
kauhtuvat. Hullusti kävi Akkalan ukollekin, joka Imandralla paaston
aikana revontulten loimutessa kelloissa ja kulkusissa laukotteli.
Kuushkaz tuli alas, mutta ukko ennätti kiepsahtaa ahkion alle piiloon.
Kuului vain humahdus, niin kuin joku raskas esine olisi laskeutunut
ahkion pohjalle, sitten kaameata kähmimistä, suhinaa ja tohinaa. Vasta
aamulla, päivän noustessa, ukko-paha uskalsi kömpiä ahtaasta
piilopaikastaan. Ajohärkää ei näkynyt missään, se oli palanut aivan
jäljettömiin valjaineen ja kaikkineen, ja koko ympäristö oli kuin
tulikiven pölyllä peitetty.

Taivaan tähdistä, _taast'eista_, on koltalla omat uskonsa. Niinpä
Otavakin, _tshihtshem-niejt_, lappalaisen ajanmerkki, on saanut alkunsa
ihmeellisellä tavalla. Oli ennen seitsemän tytärtä. Ne kävivät metsää
pyytäen peuroja, mutta eivät juuri mitään saaneet. Joka nuotiolle,
missä vain yötä olivat, heittivät he _aaveltin_, lihakattilan
hämmennyspuikon. Metsänkävijöitä, niinkuin ainakin pyyntimiehiä,
seurasi korppi. Viimein korppi suuttui ja rupesi koikkumaan nuotion
vierestä, kuusen latvasta:

-- Jo olen aikaa ihmetellyt, mitä metsämiehiä ne ovat, jotka aina joka
nuotiosijalle aaveltin heittävät. Naisiapa näkyvätkin olevan. Ette te
peuroja koskaan saa!

Ja siitä metsänkävijä-tyttäret niin häpesivät ja säikähtivät, että
muuttuivat seitsemäksi taivaan tähdeksi, jotka vieläkin avaruudessa
loistavat. Ja siitä on otavan nimenä tshihtshem-niejt, seitsemän
neitoa.

Muistona muinaisesta puidenpalvonnasta on ainakin se kolttien tapa,
että he puuta kaataessaan ensin kirvespohjalla kopsauttavat puun
kylkeen ja sitten vasta terällä sen tyveen iskevät. Puu on heistä kuin
elävä, tunteva olento, joka on ensin iskulla tainnutettava, ennenkuin
sitä saattaa terällä pahoin kohdella.

Eläimetkään eivät ole koltalle vain pelkkiä eläimiä, jotka jumala olisi
vain ilman aikojaan taikka yksinomaan ihmisten hyväksi erämaita
samoilemaan luonut. Hän, erämaan ainainen asukas ja kiveliöiden
kiertäjä, tuntee kyllä muutkin erämaan eläjät ja tietää, mitä ne ovat.

Kuten muutkin kansat, kunnioittavat koltatkin karhua ja mielistelevät
sitä monilla mairenimillä. _Kuobtza_ on sen tavallisin nimitys,
mutta sitten sitä mairitellaan vielä nimillä _aijog_, äijä eli
isoisä, _aihkam_, äijäseni, _kämmulos_, kengätön, ja _taallos_,
kenkäheinätukko. Vain ne, jotka ovat karhun tappaneet, uskaltavat sitä
kuobtzaksi haukkua, mutta naiset eivät, eivätkä ne miehetkään, jotka
eivät ole karhuntapossa olleet. Heidän pitää tyytyä mairenimityksiin,
jos tahtovat karhun vihoja välttää. Jos kuulee äiti pikku poikansa
"kuobtzittelevan", muistuttaa hän heti:

-- Älä huoli niin hävyttömästi sanoa!

Karhu onkin koko Lapinmaan kuningas, vieläpä suursyntyinen, ihmisen
sukua. Onpa joskus saatu kaadetuksi karhu, jonka nahan alta, kun se on
nyljetty, on löydetty vanhanmallinen nahkainen rahavyö. Siitä on
arvattu, että karhu on ennen ollut ihmisenä, jonka jotkut suuret noidat
ovat karhuksi loitsineet. Siksipä koltta pitääkin karhunlihan syömistä
synnillisenä.

Ovat ihmiset ennen kyllä omasta halustaankin itsensä karhuksi
muuttaneet -- samoinkuin muiksikin metsäneläimiksi -- saadakseen kokea,
kumpana olisi parempi elää ja helpompi toimeen tulla, ihmisenäkö vai
metsän nelinjaloin juoksevaisena elukkana. He ovat vain menneet
metsään, siellä määrätyn puun luona loitsineet ja tehneet taikoja, ja
niin muuttuneet karhuksi, ottaen määräajaksi kontion muodon itsellensä.

Toisinaan pitävät karhut, erämaan kuninkaat, kokouksia kaukaisilla
kiveliövaaroilla -- sellaisen oli Kildinin ukko kerran sattunut
näkemään -- ja kaikki metsän nelijalkaiset eläimet saapuvat silloin
paikalle, sudesta ja ketusta alkaen jänikseen ja oravaan asti.

Mutta susi, kiveliöiden kiukkuinen kiilusilmä, on kyllä vain susi,
_kuimppe_, mutta mainitaan sitä myös nimillä _paaldes_, viereinen, ja
_tshuokasnik_, tiellä juoksija. Haukkua ei sitäkään kyllä uskalleta,
sillä siitä tuo metsärosvo yltyy vain yhä pahemmaksi. Eikä se
haukkumisesta paranisikaan, sillä sallimus on jo syntymästä määrännyt,
mikä poro on joutuva suden surmattavaksi. Jokaisella porolla on
koparassaan muuan pieni luu, _paaldes-täht_, sudenluu nimeltään, ja kun
hukka ajaa poroja, tulee sillä porolla, joka on suden suuhun kypsä,
paaldes-täht niin kipeäksi, ettei poro voi laukata pakoon, niinkuin
toiset, vaan joutuu suden suuhun. Ja semmoinen poro loistaa yön
pimeydessä suden silmään niinkuin kynttilä, niin että susikin jo
tietää, että tämä se on hänelle aiottu. Mutta muita poroja ei hukka
näekään, ne ovat sille vain kuin kuolleita kiviä ja kantoja. --
Samoin se lammas, joka on sudelle kasvanut, loistaa sille yössä
kynttilänä. Niinpä oli eräällä merensaarella lammaslauma; pari sutta
näki siellä yhden kirkkaana kimmeltävän, jolloin ne heti uivat saareen.
Mutta siellä ei ollut muuta kuin harmaita kiviä. Sudet palasivat
takaisin, ja näkivät taas saarella lampaan kirkkaana loistavan. Hukat
menivät toistamiseen saarelle ja löysivätkin nyt sekä tappoivat
lampaan, joka oli köyhän akan ainoa.

Eikähän susi söisi poroja eikä lampaita, ellei jumala olisi niin
säätänyt, ja senkin ihmisen omasta pyynnöstä. Sillä kun sudet ennen
vanhaan söivät ainoastaan ihmisiä, houkutellen heitä metsään ja vieden
asunnoilleen, valittivat ihmiset siitä jumalalle ja pyysivät, että hän
antaisi sudelle muuta syötävää. Ja niin Jumala määräsi hukalle poron
ravinnoksi.

Niinpä ei koltta vihastaan huolimatta uskalla kovin haukkua eikä
kiroilla, vaikka susi hänen karjassaan tuhoja tekisikin.

Karhu on metsän nelijalkaisten suurin ja pelättävin peto; linnuista on
taas koltan suurin arvonanto kohdistunut metsoon, metsälintujen
suurimpaan. Se yksin vain on "lintu", jopa lisäksi suuri ja mahtava
tietäjä, jota ei saa pilkata eikä kehnosti kohdella.

Se voi hyvinkin ottaa pyyntimieheltä metsästysonnen, ei vain metson
saalisonnea, vaan koko erämies-menestyksenkin, jolloin menevät sekä
metsot että muutkin saaliit. Niinkuin meni mahtavalta Suongi-noidalta,
joka ylpeyksissään paiskasi hauen ja metson samaan kattilaan
kerskaillen, että hän onkin semmoinen noita, jotta keittää sekä kalaa
että lintua yht'aikaa. Mutta niin kävi, ettei veden eikä metsän vilja
voinut yhdessä kiehua: eri puolille kattilaa kumpainenkin heti
liikahtivat ja siinä kiehuivat, syvä vako vain veteen vajosi eri
viljain välille. Ja niin kävi sitten kerskailevan keittomiehenkin,
ettei sen koommin enää mitään viljaa saanut, eikä enää missään
menestynyt. Koko mahtinsa menetti.

Korppi, _kaarnas_, on lappalaisen hyvä lintu, jota ei saa tappaa eikä
pahoin kohdella, jos tahtoo hyvän pyyntionnensa säilyttää. Se on
semmoinen viisas pyyntilintu, joka ahkerasti seurailee erämiestä
metsästysretkellä paikasta toiseen ja aina hänelle ilmoittaa, missäpäin
peuralaumat liikuskelevat. Jos se ääntelee kaukana, silloin retkeilevät
villipeurat kaukaisilla kankailla, mutta jos se tulee lähelle
lonkkumaan, ovat peuratkin likitienoilla.

Käki, _kiehk_, kesän komea kukkuja, on jumalasta lähin lintu ja metsän
pappi, _miehts-pahp_, joka ihmisille kukkuen ennustaa elinijän
pituuden. Pitää vain sitä ajatella, kun käki sattuu lentämään ylitse,
niin se heti istahtaa puuhun kukkumaan. Merenkulkijan aluksen mastoon
se toisinaan lentää istumaan ja näyttää sille, joka hukkumalla tulee
kuolemaan, punaiset jalat, mutta mustat sille, joka saa tavallisen
kuoleman.

Jumalan lintu on pieni pahainen tiainenkin, _tshiätshis_. Sitäkään ei
saa tappaa eikä kiusata. Pikku poikiakin äidit varoittavat tiaisia
hävittämästä ja sanovat, että jos tiaisen tappaa, niin ei kasva
täydeksi mieheksi.

Mutta kissa, _kass_, on miltei kolttain pyhä eläin, joka on jokaisessa
talossa, aina mukana erämaan pirteilläkin; nyyttiin sidottuna sitä
tyttäret sylissään muuttoretkillä kantavat. Se on talon eläjä, aina
kotona oleva perheen jäsen. Suuri synti olisi kissan tappaminen. Omaa
kissaa ei koskaan itse tapeta, ja kun se kuolee, haudataan se metsään
kauas talosta, etteivät koirat saa sitä raadeltavakseen.

Ja niinkuin muillakin perheen jäsenillä, on kissallakin oma
nimikkohärkänsä, _kass-jierkki_, kissanhärkä. Sitä vaalitaan aina mitä
parhaimmin, sillä jos kissanhärkä joutuu hukkaan, menee sen mukana koko
talon poro-onni. Uusi härkä kyllä nimitetään kissalle, mutta se ei ole
enää entisen arvoinen.

Lappi on ammoisista ajoista ollut kuuluisa noitien, velhojen ja
myrrysmiesten, salaperäisten tietämysten ja taikatemppujen maa.
Siellähän ne, Tuli-Lapin tunturimaissa, ovat aina kaikkein mahtavimmat
tietäjät, noidat ja noitain noiduttajat asuneet, suuret lovinoidatkin,
jotka laulaen ja noitarumpua, _kobdasta_, kumisuttaen loitsivat itsensä
loveen, tainnostilaan ja silloin suuria tekoja toimittivat. Lovessa
makaavan noidan henki saattoi hirveissä pyörremyrskyissä ja rytisevissä
tuulispäissä ja noidanpuuskissa huimasti riehkaista vaikka yli koko
maailman.

Ei ole kaukainen Kuollan-Lappikaan suinkaan muita huonompi ollut. On
sielläkin, suurissa sydänmaissa ja aavan Jäämeren hyisillä rannoilla,
aikoinaan ollut tietäjänsä ja mahtajansa. Mutta ne entisajan suuret
mahtimiehet ovat jo aikoja muuttuneet maan mullaksi ja lepäävät nyt
jossakin jokirannan taikka järvensaaren kalmistossa. Ja nykyisen ajan
tietäjät, _nojhtit_, ovat vain heidän heikkoja jälkeläisiään, samaa
verta kyllä ja saman hengen lapsia. Mutta uusi aika toisine tapoineen
ja uusi usko omine tietäjineen on niin paljon erämaiden henkeä
turmellut, ettei siellä enää entisajan suurtietäjiä saata syntyä, eikä
elää, vaikka syntyisikin.

Semmoisia Lapin suurnoitain viimeisiä jälkeläisiä on _Kiurun Meetrej_,
seitsenkymmen-vuotias Nuortin koltta, joka kesäaikana asustaa
Hirvasjärvellä, Suomen rajamailla. Hän on erämaan kansan lääkäri, joka
osaa parannella kaikenlaisia kipuja ja tauteja; hänen apuunsa
metsänkävijätkin turvautuvat, kun pyynti ei tahdo onnistua, ja samoin
kysyy häneltä kalamies neuvoa; tarvitseepa poromieskin äijän tietoja.
Entistä lovinoitaa on Meetrejssä vielä sen verran, että hänen useinkin
täytyy heittäytyä nukkumaan, ennenkuin voi antaa neuvoja ja vastauksia
avunetsijäin kysymyksiin. Niin tulivat Nuortin koltat kerran Meetrejltä
kysymään, mikä on syynä siihen, että ovat menettäneet hyvän
pyyntionnensa. Meetrej pani nukkumaan ja sanoi sitten herättyään, että
olette varkain käyneet Akkalan miesten pyydysmailla hirvenajossa, ja
siitä on onnenne mennyt. Mutta ankarat maksut ottaa ukko avunannostaan.
Niinpä vaati hän Vaiskin Uontreiltakin, päästettyään hänet kamalista
tuskista, että ukko-pahan oli työnnettävä hänelle joka vuosi paras
poro, vieläpä sallittava äijän maata hänen vaimonsa vieressä aina, kun
hän tuli palkkaporoaan noutamaan.

Nuortijärvelläkin eli vielä takavuosina tietäjäukko, _Kornelin Jaahk_,
pitkä valkeapartainen paljaspäinen äijä. Mutta surullisen lopun sai
Nuortin tietäjä pari vuotta takaperin. Tapasi hän kerran parempansa,
Kildinin noidan, Patunan luona, Tuulomalla. Tuli siinä silloin
tietäjille tinka. Kildinin noita väitti, että jos hän vain tahtoo, ei
Patunasta saada ei niin ainoata lohta, ja Nuortin noita tenäsi taas,
että saadaan, jos hän tahtoo.

-- Ei, jos minä tahdon!

-- Saadaan, jos minä tahdon!

Ja niin äijät tinkasivat, seisoen parin, kolmen askeleen päässä
vastatusten, hampaitaan kiristellen ja voimasanojaan sähäytellen.
Viimein Kornelin äijä äkkiä keikahti selälleen kuin kuollut, ja ukon
pojat lähtivät häntä viemään Ristikenttään. Matkalla ukko vähän
virkosi, mutta heittelehti ja kynsi maata aivan mieletönnä, ja kun
päästiin Ristikenttään, niin kuoli sinne.

Mutta kovasti koski voimainkoetus Kildinin noitaankin: hänkin oli
vähällä pyörtyä.



18. HÄÄTAPOJA, PERINNÖNJAKOA JA PERHE-ELÄMÄÄ.


Niin on tapa kolttain mailla kuin muuallakin maailmassa: nuoret etsivät
toisiansa, löytävät toisensa, ja sitten seuraa häiden vietto. Nuori
mieli lämpenee kylmän Jäämerenkin rannalla ja lumisilla tunturimailla
yhtä hyvin kuin etelänkin mailla. Ei kykene talven tuima pakkanenkaan
kylmäämään nuorta verta, eikä Pohjan pitkä pimeys saata särkeä valoisia
tulevaisuuden toiveita. Nuoret ovat nuoria koltankin mailla, ja luonnon
suuri laki: kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa, on voimassa Lapin
erämaissakin. Olkoonpa vain asuinmajana vaikkapa kurja turvekota taikka
pieni musta pirtinröttelö, ihmisluonto niissäkin asustaa.

Talvisin yksissä asuttaessa suurissa talvikylissä on nuorilla paras
tilaisuus toisiinsa tutustua. Pitkät pimeät iltapuhteet tanssitaan
yhdessä ja kevättalven pitkät päivät kisaillaan aurinkoisella
kyläkentällä, ja niin tutustutaan ja lähennytään. Taikka taas pojat,
_paarnet_, käyvät naapurin _niejtain_ luona, milloin yhdessä, milloin
toisessa pirtissä, ja siellä vain kaikkein kuullen juttelevat ja
ystävyyttä rakentelevat. Taikka vievät pojat tyttäriä mukanaan
ajelulle, lennättäen heitä porovaljakollaan saanissaan kuin pyryilma
pitkin lumisia saloja.

Joskus sattuu, että pojille syntyy kova riita jostakin kylän
kaunottaresta, varsinkin jos naapurikylän pojat kosiskelevat oman kylän
komeinta. Niinkuin kävi silloin, kun Suonikylän paarnet mielivät
Nuortijärven Glusihin nuorinta niejtaa, joka kahdeksisessa
sisarsarjassaan oli kaikkein kauneimpana pidetty, vaikka toisetkin
olivat niin kehuttuja, että "ei löydetty niin komeita tyttäriä
koko Lapinmaasta... eivät he koristuksiakaan kaivanneet".
Ja siitä "nuorimuksesta" pojat riitelivät, jopa tappelivatkin,
ryöstelivät tyttöä omaan saaniinsa ja leikkelivät salaa toistensa
porovaljaita palasiksi. Mutta huonon lopun ja kovan koston sai poikain
syntinen meno: riidelty tytär tuli kipeäksi ja kuoli.

Osaa kolttapirtin tytär kyllä laitella itsensä semmoiseksi, että hän
ainakin naapurituvan poikaa miellyttää. Kesällä kyllä, erämaan
piilopirteillä, arkipäivän elämässään, on hän useinkin kuin mikäkin
metsänturjake: tukka siivoton, sukimaton, kasvot ja kädet pesemättömät,
vaatteet likaiset, resuiset ja paikatut, syöpäläisiä täynnä. Eipä ole
hänessä jälkeäkään satujen "Turjan tytöstä".

Mutta pyhäisenä päivänä on tytär jo paremman näköinen, sekä silloin kun
on mentävä poikain kanssa ilopirttiin taikka kisakentälle. Silloin
hänet jo paremmin "Turjan tytöksi" tuntisi: hänellä on komeasti
otsallaan kirkkaanpunainen helmitetty perevesk ja tukka siivosti
letillä, on koreankirjavat vaatteet ja pehmeät kirjokengät, vieläpä
sormissa neljät, viidet hopeasormukset, jopa muutamat oikein
kantaniekat _ueiv-suormakset_ pikku rengashelyineen, ja kalvosimessa
rautaiset kellonvitjat rannerenkaana sekä korvissa pienet hopeaiset
renkaat. Eikä tytär mikään metsänturjake olekaan: kasvot ovat terveet
ja pyöreät, nenä nykerö, lappalaissilmät tummat ja poskipäät korkeat.

Kelpaa häntä kolttapojan ihastella ja kosia.

Tavallinen kosima-aika on kevättalven arkinen aika, _kidda ark_, sillä
pyhänä paastonaikana ei saa kosissa käydä, eikä silloin häitäkään saa
viettää. Ja muuna arkisena aikana ovat koltat erämaissa hajallaan.

Kosimassa, _kehtsad_ [kehtsad merk. suomeksi kysyä] käydessä pitää
pojalla olla parhaimmat puvut päällään sekä puhemies, _suonn-ponne_,
suonenpunoja, mukana ja runsaasti viinaa, joskus vielä isä ja äitikin
matkassa. Hyvät ryypyt, kolmet ryypyt, tarjoaa puhemies ilman muuta
talonväelle ja sitten vasta ilmoittaa asiansa sekä vetää kihlakalut
esille: hopeaisen tai kultaisen sormuksen, silkkihuivin ja kirjavan
hameen, ja taas työntää ryypyt. Jos kosijapoika on mielivieras, niin
kulauttavat kaikki pikarinsa pohjaan, mutta jos ei häntä taloon
tahdota, silloin vain pikkuisen huuliaan kastavat ja antavat pikarin
takaisin. Siitä saa kosija arvata, että hullusti taisi käydä. Tarjoaa
hän vielä ryyppyä kosittavalle tyttärellekin, mutta jos hänkin sen
työntää takaisin, saavat kosijat korjata koreutensa ja painua pihalle.

Ja käydä toisessa pirtissä koettamassa.

Mutta saattaapa kosija heittää sikseen koko puuhan ja koettaa
seuraavana vuonna uudestaan. Saattaa hän myös parhaimmilla poroillaan
komeasti puhemiehineen ajaa kokonaan toisen kylän tyttäriin, joihin on
matkoillaan tutustunut, ja siepata sieltä emännän. Niin voivat Lapin
tyttäret joutua kaukaisiinkin kyliin nuorikoiksi: Akkalastakin,
Imandralta, Nuortijärvelle ja Suonikylään taikka Kildiniin ja
Lu-jaurille, ja Suonikylästä taas aina Jäämeren rannoille Petsamoon ja
Muotkaan. Mutta useasti löydetään oma omasta kylästä ja pysytään
kotikylän suvuissa ja saatetaan sotkuiset sukulaissuhteet yhä
sotkuisemmiksi. Sukulaisuuttaan laskevatkin koltat hyvin pitkälle,
eivätkä kovin läheiset sukulaiset mene keskenään naimisiin,
pikkuserkutkin esim. pitävät toisiaan liian läheisinä naimisiin
mennäkseen.

Mutta jos kosijat ovat mielivieraita, korjaa tyttö kihlakalut
talteensa, ja siitä päästään sulhasen kysymäviinoja juomaan ja syömään
talon hyvyyksiä.

Ja siten ruvetaan hankkimaan häitä.

Joskus kyllä pojan ja tytön vanhemmat valmistavat naimiskaupan, niin
ettei pojalla kosimisasiassaan suinkaan ole rukkasien pelkoa. He
sopivat keskenään nuortensa avioliitosta, eikä tarvitse pojan silloin
muuta kuin käydä kosaisemassa ja sitten ruveta hääpuuhiin.

Morsiamena, _kaavsazilla_ [kaavsaz merk. suomeksi pikkuvaimo] ei häistä
ole suuriakaan hommia, jos hänellä vain on omat vaatevarastot kunnossa.
Ei tarvita muuta kuin vain pistältää sulhaselle, _vuoddamille_,
vanttuut, ja siinä ovat lahjukset, jotka morsiamen tarvitsee laittaa.
Suonenpunojakin on matkassa vain juontipalkalla.

Mutta sitä enemmän on puuhaa sulhasella: pitää heti ajaa Jäämeren
rannoille hääviinoja noutamaan. Pari-, kolme-, neljäkymmentäkin
suurpulloa ahtaa aikapoika viinaa ja pirtua porokelkkaansa ja ajaa
remuten kotiin.

Kotiväet ovat sillä aikaa ruokapuolesta huolehtineet, niin että heti,
kun viinakuorma saapuu, voidaan aloittaa iloiset pidot. Häihin
kutsujina on kaksi parikuntaa nuoria miehiä ja vaimoja, joilla on
virkamerkkinä punainen ja keltainen lankavyyhti olkapäiden ylitse
ristissä. Joka pirtissä he käyvät, kumartavat ja sanovat:

-- Uudet ihmiset käskevät kutsua uutta morsianta ja uutta sulhasta
katsomaan, leipää, suolaa ja viinaa maistamaan.

Ja kohta alkaa kansaa kokoontua morsiamen taikka sulhasen kotiin, missä
häitä pidetään; pyhävaatteet vain muutetaan päälle ja niin lähdetään
_najm-kuattiin_, häätäloon.

Sinne sulhanenkin puhemiehineen ja joukkoineen kiirehtii. Mutta heitä
ei lasketakaan niin vain sisään. Ovella seisoo vartija, joka estää
pääsyn, sanoen:

-- Ei rahatta eikä viinatta sinne mennä!

-- On meillä kultaa ja hopeaa, on meillä viinaakin! vastaa sulhaskansa
ylpeästi. Paljonko pitää olla?

Ovenvartija määrää kopekan, pari kopekkaa, parikymmentäkin, jopa
ruplankin sulhasen varallisuuden mukaan, ja se työnnetään hänelle;
sitten annetaan vielä viinaa, niin että monesti mies vartiopaikalleen
kellistyy.

Mutta asia ei ole vielä tällä lopullisesti päätöksessä, vaikka sulhanen
onkin joukkonsa pirttiin lunastanut. On vielä ankara molemminpuolinen
tutkimus. Kumpikin joukkue asettuu omalle puolelleen pöydän ympärille,
morsian isänsä selän taakse ja sulhanen isänsä selän taakse. Morsian
näyttää isän kainaloiden alatse käsiään, ja sulhasen puolelta kysytään:

-- Lii tierven? Ovatko terveet?

-- Tierven lii! vastataan käsien omistajan taholta.

Samalla tavalla taas sulhanen näyttää käsiään, ja kysytään ja
vastataan. Ja sitten vielä molemmin puolin kerskutaan, jotta "tierven
lii, tierven lii!" astutaan ympäri pöytää ja kerskutaan, kunnes äkkiä
pyöräytetään sulhanen ja morsian yhteen, pannaan käsikkäin ja viedään
lautsalle verhon taakse istumaan. Tämän kaiken pitää tapahtua
sukkelaan, etteivät mitkään pahat, eivätkä kateenhenget pääsisi väliin
pujahtamaan.

Siitä vasta päästään syömään ja juomaan. On pöydällä kukkuraisia
poronlihakaukaloita, on keittokalaa, leipää ja kakkua, vehnäleipääkin,
vesirinkeleitä ja teetä. Ja pöytään istutaan, sen minkä miestä mahtuu,
ensin kummankin puolen lähimmät sukulaiset, sitten etäisemmät, sitten
vasta muut vieraat. Sormin vain lihaa ja kalaa pistellään ja
rasvakuppiin kastellaan, sillä harvoilla on semmoisia ylellisyyksiä
kuin pöytäveitset ja kahvelit. Kalaruokia ei saakaan puukolla
kosketella; lihaa saa sillä sentään leikata, mutta lihapalan
puukonkärjessä rasvakuppiin kastaminen on jo pahasta.

Häihinkutsuja-eukot ovat pitojen tarjoilijoina. He lennättävät pöytään
uutta syötävää, kun entinen rupeaa loppumaan. Ahkerasti he saavatkin
tehdä sitä, sillä koltta syö kovasti. Ja juo. Tuon tuostakin aina ruuan
väliin kantavat akat tarjottimella viinaa, kumpikin pitäen samaa
tarjotinta puoleltaan, kumartavat ja kehoittavat ottamaan. Ei tarvitse
kahta kertaa kehoittaa -- kerralla ryyppy otetaan ja kerralla
pohjaankin nakataan, niin useasti kuin vain annetaan.

Mutta sulhanen ja morsian istuvat hupun takana lautsalla. Sinne
kannetaan heille ryyppyjä, yhdellä pikarilla vain. Siitä sulhanen
pikkuisen maistaa, antaen sitten morsiamelle, joka myös pikkuisen
maistaa ja taas antaa sulhaselle; niin maistelevat he pikarin loppuun.

Koko päivä syödään ja juodaan näin iltaan asti, juovutaan ja tullaan
hyvälle joikaamatuulelle.

Mutta illalla, kun on tullut pimeä, ettei kateensilmä ole näkemässä,
lähdetään vihille. Sulhanen ja morsian puetetaan päällysvaatteisiin, ja
pukemisen toimittavat kummit, kumpaisetkin omat ristilapsensa, niin
ettei heidän tarvitse muuta kuin seisoa vain ja antaa kummien toimia:
panna peskit päälle, vyöt vyölle, lakit päähän, kengät jalkaan, kintaat
käteen ja morsiamelle vielä huppuvaate silmille.

Ja nuoret heittävät hyvästit omaisilleen ja vieraille, ei kättä antaen,
vaan ainoastaan sanomalla: "kuodd tiervan!" Kädestä hyvästelevät he
vain kummejaan, jotka taluttaen saattelevat suojattinsa ulos.

Siellä on jo porrasten edessä porovaljakko saaneineen, kelloineen ja
kulkusineen vartomassa, kolme, neljä parasta poroa valjakkona. Koko
kenttä on täynnä malttamattomia liikkuvia valjakoita ja huutavia
poromiehiä. Kun morsiuspari on saatu saaniin, hyppää kyytimieskin omaan
kelkkaansa ja lähtee valjakollaan edellä laukottamaan tietä aukaisten
ja kulkua johtaen. Jäljessä seuraa heti sulhasen ja morsiamen valjakko
ja sitten saattomiesten monet ajokkaat, mikä kelkkoineen, mikä
ahkioineen. Sillä enin osa hääväestä lähtee vihille menevää
morsiusparia jonkun matkaa kaimaamaan. Saanit ovat täytenään
saattomiehiä ja naisia, kun kylästä täyttä vauhtia lähdetään
taipaleelle. Huutaen ja laulaen ajetaan ja vielä, ennenkuin saattajat
pyöräyttävät poronsa takaisin, otetaan hyvät eroryypyt. Vain puhemiehet
ja muutamat sukulaiset seuraavat matkuetta pogostalle, johon yötä
myöten kovaa vauhtia kyytimiehen perässä lasketellaan. Jonkun
sukulaisen taikka tuttavan luokse kylässä ajetaan.

Aamulla joudutaan papin luokse ja sitten kirkkoon vihille. Ohjaajana ja
neuvojana vihkimistilaisuudessa on nuorilla _vients-jienn_, vihkiäiti,
kummi taikka joku muu sukulaisvaimo, joka on tullut samassa matkueessa.
Hän riisuu morsiamelta ennen vihkimistä pois tytön päähineen,
pereveskin, ja panee sitten taas vihkimisen jälkeen -- vihittäessä on
morsiamella papin asettama kruunu päässä -- tilalle vaimojen komean
shaamshadin. Hän purkaa tytön yksinäisen niskaletin ja laittaa
ohimoille vaimon kaksi palmikkoa, kääräisee ne pään ympäri ja painaa
lakin peitoksi. Vihkiäidin tehtävä on niin tärkeä, että hän tämän
tilaisuuden jälkeen, vaikka olisi aivan ventovieraskin, tulee nuoren
parin sukulaiseksi, ja sukulaisena häntä sitten kohdellaankin.
Pereveskinsä panee nuori vaimo talteen ja antaa sen sitten omalle
tyttärelleen.

Vihkimistilaisuus on pyhä ja ankara paikka, johon suurella arvonannolla
on astuttava. Uusissa, puhtaissa puvuissa on silloin sekä sulhasen että
morsiamen esiinnyttävä, puhumattakaan siitä, että sulhasella saisi olla
yllään semmoiset vaatteet, joissa joskuskaan on käynyt tyttäriä
mielistelemassa. Niissä verhoissa kävisi hullusti: ei pysyisi poika
pystyssä pyhässä paikassa, jalat pettäisivät ja väleen saattaisi koko
mies pyörtyä.

Vaikka sattuuhan toisinaan semmoisitta vaatteittakin, että
vihittäviltä, niin sulhaselta kuin morsiameltakin, tahtovat jalat
pettää, niin että pitää olla apulaiset tukemassa: ovat pyhään säätyyn
aikoessaan, vahvistaneet itseään liiaksi viinalla ja pirtulla.

Vihiltä päästyä lähdetään taas kovaa kyytiä kotikylää kohden
lennättämään, kyytimies edellä ja toiset jäljessä. Loppumatkalla lähtee
sanansaattaja etukäteen viemään kylään viestiä:

-- Nyht puahtte! Nyht puahtte! [Jo tulevat.]

Silloin pamahtaa kylässä laukaus. Ja pogostalta tulijat, jotka sitä
ovat jo kankaalla, metsän reunassa vartoneet, ajavat suurella remulla
kyläkentälle. Vastaan ottajat ampuvat niin paljon kuin ennättävät,
paukuttelevat joka pyssyllä, mitä vain kylässä on. Arat ajokkaatkin
kovan paukkeen peloittamina vauhkoina ja hurjina sinne tänne
hypähtelevät.

Mutta häätalon portaiden eteen ohjaa sulhanen poronsa, ja siihen
syöksähtävät pirtistä heti kummit nuorta avioparia sisään saattamaan.
Auttamatta eivät he saa saanistaan kohoutua, pitääpä vielä näyttää muka
hyvin vaivaisilta, kun kummit heitä pirttiin taluttavat ja suoraa
päätä vievät taas verhon taakse lautsalle istumaan, jossa heidät
talvipukimistaan riisuvat.

Kohta on taas talo hääväkeä täynnä, ja alkaa sama syöminen ja juominen,
laulaminen ja remuaminen uudelleen, ehkä vielä entistä hurjempana.
Nuori pari istuu vain hupun takana, jonne heille viedään syötävää ja
juotavaa. Siellä heitä parhaat vieraat käyvät tervehtimässä, pistävät
rahaakin kouraan morsiamelle, joka istuu huivin rimpsuinen nurkka
huppuna silmillä, eikä tervehtäessä ojenna kenellekään kättään.

Kun on annettu vieraiden koko päivä talossa remuta, niin jo illalla
pöydässä istuttaessa kaadetaan viinapikari kyljelleen ja sanotaan:

-- Viina on loppunut, syöty leipä ja suola!

Se on merkki, että nyt ovat päivän ilot lopussa, ja jäljellä on enää
vain _noorrom-poord_, rahankeräyspöytä. Sulhanen ja morsian ilmestyvät
esiripun takaa ja yhdessä kantavat tarjottimella viinaa vuoron perään
kullekin vieraalle, kumartavat vain, mutta eivät puhu sanaakaan. Vieras
juo pikarin tyhjäksi ja panee tarjottimelle rahaa. Ken panee ruplan,
ken kaksi, kolme ruplaa, ken taas viskaa viitosenkin. Joku naisista
antaa huivin, toinen pistää saippuaa, kolmas villanyytin, jopa joku
emäntä lupaa lampaankin, ja poromies sanoo antavansa poron. Ja
saattaapa suuri poroisäntä tehdä niinkin komean lahjoituksen kuin teki
Vaiskin Evvan, joka palvelustyttönsä häissä joi ja lupasi ja sitten
myös antoikin kokonaista kymmenen poroa.

Lahjoituksen jälkeen kaadetaan vieraille vielä muuan ryyppy,
lahjapikari. Sitten on kaikki lopussa, ja sulhanen ja morsian menevät
taas huppuunsa.

Mutta kun uusi päivä saapuu, alkaa sama remu uudelleen. Tulee toisia
vieraita, ja monet entisetkin viinanhimossa tallustavat saapuville
toistamiseen; heitä taas koko päivä syötetään ja juotetaan, ja illalla
viimeiseksi kannetaan heille keräyspikarit. Sama meno uudistuu vielä
kolmantenakin, jopa neljäntenä ja viidentenäkin päivänä, jos vain
sulhasella viinoja riittää. Juojia kyllä on, vaikka häät kestäisivät
viikkomääriä.

Keräyspöytä kyllä tuottaa nuorelle parille korvauksen viinoista ja
muista menoista, jopa toisinaan moninkertaisesti. Niinpä saattavat
nuoret saada satakunnan ruplaa rahaa, kolmisenkymmentä poroa, viisi,
kuusi lammasta, parikymmentä huivia, silkkisiäkin muutamat, vaatetta
ison arkullisen, villoja kymmenkunnan naulaa ja saippuaa pari, kolme
tankoa, ja vielä lopuksi yhtä ja toista pientä taloustavaraa oman kodin
tarpeiksi.

Kolme päivää istuvat vastanaineet lautsalla hupun takana; sitten vasta
saavat he tulla kokonaan pois ja olla niinkuin muutkin ihmiset;
morsiankin, joka nyt on nuorikko, _njeevesk_, saa poistaa huivinnurkan
silmiltään.

Heti häiden jälkeen muuttaa nuorikko miehensä luokse asumaan,
miniäksi, _mannjeksi_, ja vie mukanaan myötäjäisensä. Varakkaalla
kolttatyttärellä on kapioita koko raito. On hänellä makuuvaatteita:
raanua, roukkosta, tyynyä, polsteria ja porontaljaa, sitten
pitovaatteita: peskejä, hameita, röijyjä, huiveja, kenkiä, vanttuita,
kintaita. Kenkäheiniäkin on tyttö varannut useita isoja rengaskääröjä,
niin että niistä riittää miehellekin. Ompelutarpeensa, huivinsa,
käsilaukkunsa tuo tytär isossa lippaassa, _tshuihkissa_. Saa hän vielä
isältään parikymmentä, joskus viisikymmentäkin poroa, siinä luvussa jo
tyttönä saadut nimikkoporotkin, ja vielä pari, kolme nimikkolammastaan,
lisäksi joskus veneen, muutamia ahkioita, roukauskattilan,
nuottapuoliskon ja neljä, viisi verkkoa.

Uudessa kodissa pitää miniän heti ryhtyä talon toimiin ja kuulla, ei
vain miestään, vaan myöskin appea ja anoppia, _vuohppia_ ja _vuennia_,
jotka häntä käskevät kuin ainakin talonihmistä. Siellä ovat myöskin
kälyt ja langot, joiden kanssa on opittava tulemaan toimeen.
[Lappalaisilla on omat omituiset sukulaisuusnimitykset. Niin on vaimon
vanhempi sisar _vuonne-piell_ ja miehen vanhempi sisar _vuobbe-piell_,
mutta nuorempi veli t. sisar on _emmer_. Veljen vaimo nuoremmalle
veljelle on _emmer_ ja vanhemman sisaren mies on _maahk_. Setä on
_tshietts_, eno _jeänna_ ja täti _muedde_. Miesserkku _vieija piel_,
naisserkku _vuobbe piel_. Veli _vielja_, sisar _vuobbe_. Isoisä
ja -äiti ovat _äjji_ ja _äkku_, lapsenlapsi _äjjev_. Vävy on _vivva_.]
Mutta miestään pitää hänen ennen kaikkea palvella, ommella hänelle ja
pitää kunnossa peskit, kengät, kintaat, nahkapuksut, alusvaatteet ja
vanttuut, kenkäheinätkin hankkia ja niiden hoidosta huolehtia. Ja kun
mies palaa matkalta, pitää vaimon laittaa hänen kenkänsä ja
kenkäheinänsä kuivamaan sekä sitten taas asettaa ne valmiiksi,
heinätkin kenkiin sijoitella, niin ettei miehen tarvitse muuta kuin
työntää jalkansa valmiiseen kenkään.

Ja nuorikko saattaa olla vain parissakymmenissä, joskus ainoastaan
17-18 vuoden ikäinen. Eikä mieskään ole paljoa vanhempi.

Usein kuitenkin tapahtuu, että naimisiin mennyt poika eroaa isän
poro- ja kalakeitoista ja perustaa oman taloutensa. Talvikylässä hän
kyllä saattaa asua samassa pirtissä vanhempainsa kanssa, mutta erämaan
järville rakentelee hän omat asumuksensa isän pyydysmaille. Jos taas
isä kuolee, niin naimisissa olevat veljekset eivät juuri rupea yksissä
leivissä elämään. He jakavat keskenään isän porokarjan ja pyydysmaat,
niin että tämä saa tämän, tuo saa tuon pyyntijärven asuinkenttineen,
toinen ottaa kesäkentän, toinen syksypaikan, kolmas kevätasunnon;
sitten he sopimuksen mukaan rakentelevat itselleen uusia asumuksia
metsäjärville, joita erämaassa on kymmenittäin. Suuren kesäjärven
ympärillä on kyllä tilaa useammallekin veljekselle. -- Jos omaisuuden
jako toimitetaan isän eläessä, jättää isä osan poroista ja kaikesta
muustakin tavarasta itselleen. Nuorin poika tavallisesti jää
vanhempainsa kanssa yhdessä elämään ja saa heidän kuoltuaan periä
sitten isän osuudenkin omansa lisäksi palkkioksi siitä, että on
vanhempansa hoitanut ja hautaan saattanut. -- Tyttärille ei erämaista
eikä kalakentistä osaa anneta, myötäjäisensä kun saavat, niin siinä on
heidän osuutensa. Mutta jos ei talossa ole poikia, saavat tyttäret
miehineen periä ja jakaa isän erämaat. Naimattomat tyttäret elävät
vanhempain kodassa sekä heidän kuoltuaan nuorimman veljen luona,
raatavat siinä niinkuin muutkin perheen jäsenet ja syövät kalakeittoa
ja poronlihaa.

Talvikylän taloissa saattaa saman katon alla yksissä asustella
useampiakin perhekuntia. Niin voi kaksiosaisessa pikku pirtissä asustaa
kaksi, kolmekin perhettä ja kolmipirttisessä majassa neljä, viisikin
kattilakuntaa, jopa joskus yhdessä ainoassa neliseinäisessä pikku
pöksässä kolme, neljäkin perhettä. Niinkuin Nuortijärvellä Onessiman
Moissein pirtissä, jossa köpöttelee vanha Moissei-ukko akkoineen sekä
häärii ukon kolme poikaa joukkoineen: Onessima eukon ja kolmen lapsen
kanssa, Riiko eukon ja kahden lapsen kanssa ja vielä Evvan, jolla on
eukko ja lapsi. Ja Kornelin Teahpanin kaksoispirtissä Nuortijärven
sijtassa elelee viisi perhettä: vanha Teahpan-äijä vaimoineen sekä
neljä poikaa, Koomes, Uontrei, Ujstin ja Teahpan, joilla kaikilla on
eukko ja kaksi, kolme, neljäkin lasta. Perhekunnan pienessä
eteispirtissä on vain kylmä lapintakka, mutta isommassa perähuoneessa
on ryssän muuraama leivinuuni. Teaphanin vanhimmalla pojalla,
Evvanilla, on talon vieressä oma erillinen pirttinsä, jossa hän asuu
kildiniläisen emäntänsä ja viiden perillisensä kanssa. Mutta on sitten
monia asumuksia, joissa joka perheelle riittää oma pirttinsä. Niinkuin
esim. Suonikylän Moshnikoveilla, joilla on kolmipirttinen talvisuoja.
Keskimmäiseen pirttiin, jossa koko huonekunnan keittämiset lapintakassa
toimitetaan, vie ulkoa ovi, ja siinä pitää majaa Moshnikovin vanha
leski naimattoman tyttärensä ja poikansa kanssa. Mutta peräpirteissä,
joihin päästään vain keskihuoneesta, elää, toisessa lesken poika,
Kaurel, perheineen, toisessa vävy, Vaiskin Evvanan Riiko, joka
joukkoineen menee aina kesäkaudeksi isänsä majoille Algaz-jaurin
erämaihin.

Lapintalon tavaroihin, saannin ja pyynnin tuotteisiin, on miehellä ja
vaimolla omat omistusoikeutensa. Niin ovat miesten omaisuutta ja
kauppatavaraa porot sekä porontaljat ja koipinahat, metsäeläinten
nahat, linnut ja joutsenennahat. Mutta naiset saavat tehdä kauppaa ja
vaihtaa vaatteita, ompelutarpeita y.m.s. itselleen villoilla,
vanttuilla, kengänpauloilla, kenkäheinillä, sekä poarteilla ja muilla
tuohiteoksillaan, vieläpä valmiilla kengilläkin, joita ovat miesten
omistamista koipinahoista ommelleet, samoin käsilaukuilla ja muilla
pikkutavaroilla, joita niinikään ovat miesten tavaroista valmistelleet.
Lampaat ja lampaiden tuotteet kuuluvat naisväelle.

Samoinkuin miehillä ja vaimoilla on erikoisomaisuutensa, voi heillä
olla myös omat velkansakin, joista itse vastaavat. Niin saattaa vaimo
sanoa miehensä velasta:

-- Toht lii Evvan vielki, mon ton im maavset! Se on Evvanan velka, minä
sitä en maksa.

Hyvä ja ystävällinen on yleensä kolttamiehen ja vaimon keskinäinen
suhde. Harvoin kuulee heidän vihaisia sanoja toisilleen viskelevän,
harvoin näkee kiukkuisen katseen heidän välissään välkähtävän. Mies
tekee tehtävänsä, mikä hänelle kuuluu, ja joutessaan loikoilee
lautsalla, niinkuin on jo pienestä pitäen nähnyt isäukonkin tekevän. Ja
vaimo valmistaa miehelle vaatteet, tuhertaa kotiaskareita, hoitaa
lapsia ja lampaita, hakkaa puita ja käy nuotalla miesten kanssa, tekee
kaikki, niinkuin ovat äidit ja äidin-äiditkin tehneet. Ja hyvin
mielellään pitelee hän ukkonsa pörröistä päätä polvellaan ja hartaana
isolla puukolla penkoo takkuista tukkaa ja naksauttelee hengiltä
ukkoparkaa kiusaavia syöpäläisiä.

Mutta joskus sentään saattaa sattua, että aviopuolisoiden välille
syntyy eripuraisuutta. Niinpä äkkipäinen Moissein Jaahk, joka
Nuortijärvellä asustaa, monesti vihapäissään syöksähtää vaimonsa
kimppuun. Mutta akka on siksi viisas, ettei antaudu ukon
pieksettäväksi, vaan juoksee pakoon. Ukko vihaisena noituen ja haukkuen
köpittää perässä, mutta ei saavuta nopeajalkaista eukkoansa, vaikka
pari tuntiakin näin perätoukuria laukataan ympäri kenttää. Viimein
väsyy ukko turhaan yritykseensä, menee pirtin lautsalle loikomaan ja
pikastumistaan pois puhkumaan. Ja kun akka jonkun ajan päästä ilmestyy
pirttiin, ei kumminkaan puolin enää koko kilpajuoksua olla
muistavinaankaan.

Taikka voi parikunnan kesken tulla sellainen kommellus kuin Koaistjen
Evvanalle ja hänen Marfalleen, jotka Vuelu-jaurilla kesällä asustavat.
Oltiin ryyppyhommissa isossa kolttajoukossa kerta, niinkuin monesti
ennenkin. Miehet ja naiset nakkelivat ryyppyjä, ja Marfa, reipas ja
jämerä akka, heitti ryypyn niinkuin miehetkin, mutta ei silti
menettänyt älyään, niinkuin Evvan, joka juovuspäissään pahasti töhri
Marfan vasta ompelemat sisnahousut. Ja se leikkasi eukkoa niin, että
hän kaikkein nähden aikalailla könisteli ukkoa. Mutta sitä ei ukko
saattanut antaa anteeksi, vaan meni kantelemaan pogostan papille, että
hänellä eukko on ylen paha ja riitaisa ja vielä kovin surkea
juopottelemaan. Ja sen sai äijä aikaan, että hänen Marfansa piti käydä
Kuollan papilta synninpäästöä saamassa ja vielä olla saapuvilla, kun
häntä Ristikentän kirkossa kaiken ristikansan kuullen manattiin
pahentavaisesta elämästä.



19. LASTENHOIDOSTA.


Vaikka kolttain vähäväkinen suku, niinkun koko lapinkansan
kolmikymmentuhantinen joukko, kulkee hiljalleen kansallista kuolemaansa
kohden, on se silti ylimalkaan tervettä ja elinvoimaista väkeä, joka
jotenkin nuorena menee naimisiin ja saa lapsia niinkuin muukin
ihmissuku. Kolttainkin erämaassa sentään vuosittain useampi ihmissielu
näille ilmoille ilmestyy kuin kätketään kalmiston multiin.

Ei kyllä kolttaperhe -- enempää kuin muukaan lappalaiskoti -- ole niin
lapsilla siunattu kuin esim. Suomen Perä-Pohjolaa kansoittanut
kainulainen, jonka kodissa saattaa vielä tavata semmoisia vanhankansan
emäntiä, jotka ovat jälkipolvea lisänneet neljällä-, viidellätoista,
jopa kahdeksallatoistakin elävällä ihmissielulla. Kuusi ja seitsemän
perillistä on lapintalossa jo suuri lapsien paljous, kahdeksan,
yhdeksän on jo aivan harvinainen määrä; joskus on jonkun pirtissä
telminyt tusinakin, niinkuin Suonikylän Gaurilovilla, jolla oli
seitsemän poikaa ja viisi tytärtä. Kolme, neljä, viisi on useinkin
lasten lukumäärä, eikä koltta enempää juuri kaipaisikaan, mutta "ku
satte päärnah", kun sattuu tulemaan niitä.

Helposti niitä tuleekin kolttavaimolta, niinkuin ainakin terveeltä
metsänasukkaalta. Ei siinä kaivata tohtoreita eikä koulunkäyneitä
naisapulaisia. Kotoiset eukot vain ovat apua antamassa taikka niiden
puuttuessa miehet, mutta monesti toimii vaimo aivan yksinään, kenenkään
avustamatta. Ne Lapin erämaat ovat niin ihmeellisiä. Kesällä vaimo
sanan puhumatta pistäytyy metsään, ja jo vähän ajan kuluttua palaa
sieltä takaisin helmassaan pienoinen koltan alku. -- "Miehtsest mon tan
kavnim", metsästä minä tämän löysin, selittää hän vain toisille
vesoille, kun ne kummissaan kyselevät, mistä äiti sellaisen on saanut.
Ja yhtä ihmeellisiä ovat talvisetkin koltanmaat. Niiden laajoilla
lumikentillä saattaa vieläkin pieniä "Tähtisilmiä" ajelehtia. Sillä
monta kertaa löytää lapineukko niiden paksuista kinoksista pikkuisen
kolttaparan. On sattunut monesti, että vaimo pitkältä raitoretkeltä
palatessaan tuo mukanaan pienen parkuvan käärön. Jopa saa hän aikansa
täyteen joskus aivan yksinään talvitaipaleita ajellessaan, pysäyttää
ajokkaansa ja pyöräyttää perillisen, pesaisee sen lumella ja kääräisee
nahkoihinsa, istahtaa ahkioon ja ajaa edelleen, toimittaa asiansa ja
sitten vasta palaa kotiin.

Eivätkä koltan kurjat ja hatarat pirtitkään ole suinkaan
lapsensaantilaitoksiksi varattuja: tuuli puhuu sisään seinänraoista ja
ryöpyttää lunta hatarasta ovesta, reppanasta ja ikkunoista. Ja
lapsivaimoilla on tavallisesti tilansa ovinurkassa. Useita viikkoja
saa hän siinä viettää, ennen kuin on kelvollinen menemään miehensä
luokse ja muiden joukkoon.

Koltilla niinkuin monilla muillakin alkuperäisten olojen kansoilla on
ikivanha tapa muodostella vastasyntyneen pehmeätä päätä mieluisemman
näköiseksi. Jos se ei ole aivan oikeassa muodossaan, puristellaan ja
pyöristellään sitä käsin painellen ja sidotaan sitten pikku lakki
päähän, että se pysyisi uudessa mallissaan.

Kun naapurin vaimot saavat kuulla, että uusi ihmislapsi on taas
maailmaan ilmestynyt, tulevat he kiireesti sitä ja sen saajaa katsomaan
ja tuovat tullessaan pikku tulokkaalle kaikenlaisia lahjoja: huivia ja
vaatetta sekä verkaa ja pieniä lasihelmiä, joilla äiti voi pienoisen
kietkamen koristella, antavatpa vielä rahaakin, _vielki-teihk_,
velkarahaa, kymmenen, viisitoista, parikymmentä kopeekkaa, jotkut hyvät
sukulaismuorit puoliruplasenkin.

_Kietkam_, kätkyt, on pienokaisen olisijana pitkät ajat. Se on oikea
lappalainen lapsenkehto, puunkoperosta ja nahoista laitettu. Itse
isäukko kovertaa petäjästä pienen keveän ruuhen, kuin pikkuruisen
ahkion, ja asettaa sen pääpuoleen, joka vastaa ahkion keulaa, pari
suojavannetta. Äiti sitten laittaa kietkamen valmiiksi: päällystää
kokonaan ohuella, ruskeaksi värjätyllä parkkinahalla, koristelee ja
nauhoittaa. Pääpuolen vempeleille vedettynä muodostaa nahka lapsen
päätä suojaavan koperon, ja ruuhen reunoissa sekä jalkapuolessa on
pehmeät karvaiset vasannahka-kaistaleet, joilla pieni peitetään.
Koperon reuna on kirjonauhoilla, helmillä ja kirjavilla verkatupsuilla
koristeltu, ja jalkapuolesta pään suojuksen etureunaan ulottuu yli
kietkamen kolmiosainen, korea, palmikoitu _sierr-labtshi_, leikkinauha,
johon lapsen iloiksi, kun se rupeaa ymmärtämään, ripustellaan
kaikenlaisia helyjä: renkaita, lasihelmiä, pikkutiukuja, vanhoja
kellonrattaitakin. Samalla niiden helinä ja kilinä, samoin kuin
kietkamen pohjaan leikatut ristitkin, suojelevat lasta pahoilta
voimilta.

Jängältä kerää lappalainen valkeata suosammalta, _saungal_, jota
käyttää kietkamessa pehmikkeenä. Riepuja vain panee äiti sammalen
peitoksi, taikka talvella pehmeän vasannahan, ja riepuihin käärii hän
pikkuvauvansa. Reunojen nahkakaistaleilla peittää äiti lapsen ja kuroo
sitten _kietkam-karstokilla_, kätkytremmillä, jonka pujottelee
reunoihin kiinnitettyjen silmukkain lävitse, kaistaleet tiukasti lapsen
peitoksi, käärien jalkapuolen vielä ympäriinsä jalkaremmillä. Ja niin
on pieni koltta asuinkoperoonsa sonnustettu, ettei pääse sieltä omin
voimin tikahtamaankaan. Pieni pyöreä näköpää vain nenän nypykköineen ja
ruskeine silmineen katselee kummastellen nauhojen lomitse ja raskaiden
nahkojen alta ihmeellistä maailmaa.

Lappalaisen kietkam onkin mitä käytännöllisin kätkyt. Se on niin kevyt,
että äiti saattaa sitä semmoisenaan hyvin liikutella ja kanniskella.
Kotipirtissä hän sitä kiikuttelee polvillaan, ja kun kietkam rupeaa
kovin levottomana ääntelemään, avaa hän povensa ja työntää rinnan
koperon alle, taikka ripustaa kietkamen nuoralla katosta riippumaan ja
siinä kiikuttelee, kunnes koperon asukas tyyntyy. Rauhallisena ollen
saattaa kietkamen hyvin asettaa vaikkapa lautsalle taikka arnis-sajeen
taikka mihin tahansa. Silmivaate vain pannaan kasvojen peitoksi,
etteivät sääsket pääse puremaan. Jalkamatkoilla kantaa äiti kietkamen
selässään, levähtäessään sitten ripustaen sen puunoksaan taikka
asettaen seisomaan kiven tai kannon varaan. Ja kalaretkillekin voi
vaimo kietkamen ottaa mukaansa: pistää vain veneen kokkaan pystyyn ja
asettuu itse soutamaan. Talviretkillä taas sidotaan kietkam taljoihin
kierrettynä ahkion keulaan, niin että kasvot ovat äitiin päin, joka
ahkiossa istuu ajajana. Eikä tule pienen talvimatkailijan kovilla
pakkasillakaan kylmä, niin on se karvaisiin nahkoihin kääritty kuin
metsänpentu, kasvotkin suojattuina vaatteella, ettei viima koske.
Levähdyspaikoissa äiti vain avaa kietkamensa, ruokkii ja hoitelee,
sonnustaa sitten jälleen kiinni ja pistää kinokseen pystyyn tulen
loimuun lämmittelemään.

Lapsen kastamisella ei pidetä niin kiirettä. Jos lapsi sattuu syntymään
kesämailla, niin vasta talvikylille palattua viedään hänet papin
luokse. Monesti myös, jos saapuvilla sattuu olemaan joku kirjamies --
sotapalveluksessa ollut taikka muuten kirjalle opastunut -- toimitetaan
pyhä tehtävä vain kotona. Kirjamies kastaa lapsen, panee pyhän ristin
kaulaan, ja kummeina on joku sukulaismies vaimoineen. Nimeksi annetaan
se nimi, minä päivänä lapsi on syntynyt, taikka jos se ei sovi
sukupuoleen, otetaan poikalapselle seuraava nimi edestäkäsin,
tyttölapselle seuraava jälkipuolesta.

Venäläisestä kalenterista ovat koltat saaneet ristimänimistönsä ja sen
oman ääntämisensä mukaan muodostelleet. Niin on heillä miehiä semmoisia
kuin: _Elj, Evvan, Ehrem, Hoomes, Illep, Issak, Ivtsa, Jaahk, Javgar,
Jermij, Joohmi, Kaurel, Karppi, Koaistje, Kotraht, Laur, Luihk,
Mahtvej, Meetrej, Mihkal, Miikla, Moissej, Oakka, Oski, Olsander,
Olssi, Peaht, Pedar, Poavel, Reehk, Semman, Sergej, Teahpan, Tem,
Vaisk, Uontrej, Ärhip._ Ja naisen nimiä: _Annj, Ellj, Iirisk, Kaht,
Kaisj, Maarj, Nastj, Oaijes, Ohklem, Ohkemij, Taarj, Vaarvan, Veara_.

Kumminlahjaksi antaa isäkummi ristilapselleen, sitten kun se on
kasvanut isommaksi, poron, ja äitikummi kutoo sukat ja vanttuut. Ja
lapsen oma isäkin, kun pienoinen saa ensimmäisen hampaansa näkyviin,
iloissaan nimittää hänelle vaatimen, _painn-aldun_, hammasvaatimen,
jonka vasta syntyvät vasatkin lapsi saa nimikoikseen.

Mutta jo toisella vuodellaan, parivuotisena, saa pieni koltta tuntea
ensi kerran tämän maailman kovuutta: hänet pakotetaan luopumaan
parhaimmasta ravinnostaan. Äidillä on jo toinen tuntemuksissa, ja
siksipä hän armottomasti heittää ressunsa ja lähtee monipäiväiselle
matkalle, talvella pitkälle Jäämeren rannan retkelle, taikka
poropaimenten luokse erämaihin, syksyllä taas miesten mukana
porojen erotuspaikkaan. Ja kun äiti taas palaa kotiin, on
pikku koltta tavallisesti jo alistunut kovaan kohtaloonsa, eikä
enää muistakaan mieluisinta ruokailupaikkaansa, vaan pistelee niinkuin
muutkin pirtin asukkaat kalaa ja poronlihaa kaaralta, ryypiskelee
rasvaista lientä ja särpää lasimäärin teetä. Mutta jos pahaisella
peskiniekalla ei ole kilpailijaa tulossa, saattaa hän pysyä äidin
suosioissa ja ravinnoissa aina kolmivuotiaaksi, jopa vanhemmaksikin.

Mutta surkeimmin käy niiden pikku raukkain, jotka vallan pieninä
kokonaan menettävät oman vaalijansa. Silloin täytyy jopa viikon
vanhankin ihmistaimen ruveta totuttelemaan aikaihmisten ravinnoille:
teetä ja leipäpurua työnnetään kietkamen asukkaan kitisevään suuhun,
pistetään siihen kalaa ja poronlihaa ja makeaa poronydintä, jopa tuota
terveellistä ja voimakasta, lihakeitosta kuorittua rasvaista lientäkin.
Mutta ei pieni lapsi, vaikka metsäneläjäksikin syntynyt, tahdo hyväksyä
heti näin liikanaista hyvyyttä. Tavallisesti se kuolee pois tästä
yltäkylläisyyden maailmasta.

-- Kurkkutauti tuli ja surmasi pienen sekä vei äitinsä luokse, sanovat
hyväntahtoiset hoitajat.

Onhan pienellä metsänväellä kurkkutauteja jos muitakin. Heitä eivät ole
oppineet lääkärit hoitelemaan, eikä sairaaloista ole kuultu
puhuttavankaan. Itse vain omassa keskuudessa keinotellaan niillä
tiedoilla ja taidoilla, joita on metsäläiselämässä opittu, koetetaan
parannella ja lievitellä lapselta "kurkkutauteja" ja päänkipuja,
korvanpakotusta ja hampaankolotusta, vatsanvaivoja, yskää ja
vilustumista.

Kurkkutauteihin hienonnetaan tulikiveä, liitua ja suolaa, sekoitetaan
pulveriksi ja luuputkella puhalletaan kipeään nieluun, ja kun päätä
kivistää, noudetaan märkää savea ja sidotaan otsalle kääreeksi.
Korvanpakotus heittää, kun jääkappale kääräistään huiviin ja sidotaan
korvalle; pakottavaan hampaaseen painetaan taas palavan taulan kappale,
pannaanpa se joskus kivistävään korvaankin. Mutta vatsanväänteisiin
annetaan karhunsappi- ja pippuriviinaa, jota saadaan Kuollasta. Yskää
parannetaan suolalla -- hienoa suolaa vain sormella hivaistaan
kurkunpäähän ja kitalakeen. Vilustuneelle annetaan lämmin viinaryyppy.
Mutta jos pienellä on umpitauti, puristellaan saippuasta teräväpäinen
pulkka, joka työnnetään peräsuoleen, joka pian kyllä antaa vastauksen.

Näitä tällaisia pieniä kipeyksiä, jotka eivät ole kuolemaksi, saatetaan
kyllä parannella, mutta oikeille jumalan sallimille sairauksille ei
mahdeta mitään. Jumala ottaa pienen pois. Ja se tapahtuukin
koltanmailla usein. Moni pieni elämänsä ensi taipaleita asteleva
ihminen, vastaiseksi poropaimeneksi taikka kotipirtin raatajaksi
aiottu, saakin leposijansa jossakin metsäjärven rannalla.

Koltta ei ole kovin puhtautta harrastava eikä lapsiaan liiaksi
saippuoilla ja pesuvesillä kiusaa. Pientä rintalasta kyllä alussa joka
päivä ahkionmuotoisessa pesukaukalossa huuhtaistaan, mutta sitten
isompana ei heidän puhtaudestaan paljoakaan välitetä. Saavat itse
pesasta kasvonsa ja kätensä, jos haluavat. Niinpä ovatkin pienet
kolttavesat usein hyvinkin tuhruisen näköisiä, niinkuin ainakin
takanporossa rypevät tuhkimukset ja kaikissa mutarapakoissa kahlailevat
paljaskinttuiset vekarat, joihin milloin mistäkin tuherruspaikasta on
kaikenlainen ryönä ja rokahdus tarttunut. Niin näkeekin hyvin useasti
lapsia, joiden kasvot ovat ruvissa ja rohtumissa, ja vielä useammin
sellaisia, joiden koko pää on rupikaarnan peitossa. Monen tytön ja
isonkin pojan pää on niin kokonaan visvaiseen rupeen kaarnoittunut,
ettei tukalla juuri ole sijaa. Kun he kasvavat isommaksi, ja kaarna
karisee pois, jää pää melkein paljaaksi. Siksipä onkin moni koltta,
naispuolinenkin, jo pienestä pitäen paljaspäinen.

Muutamilla koltilla on vielä muuan toinen omituinen vika: he ovat
_yösokeita_, semmoisia kummallisia katsojia, jotka näkevät kyllä
kirkkaalla päivällä, mutta heti kun tulee hämärä ja pimeä, ovat aivan
upposokeita. Lappalaiset luulevat tämän vian johtuvan siitä, että lapsi
on heti synnyttyä viety takkavalkean ääreen, jolloin kirkas valo on
heikot silmät häikäissyt. [Yösokeus muuten on Lapissa jotenkin yleinen.
Luullaan sen johtuvan kirkkaiden keväthankien häikäisystä.]

Isät veistelevät leikkikaluja lapsilleen, pieniä leikkiporoja,
_sirr-puozia_, ahkioita ja mäenlasku-kaukaloita sekä suopungeita ja
muita mielitavaroita. Tyttärille ompelevat äidit pieniä tilkkupusseja,
tuohirasioita ja _sirr-päärniä_, "leikkilapsia", pieniä puupalikoita,
joiden päälle puetaan nukenvaatteet ja niitä pikku kietkamessa
soudatellaan. Isommat lapset kykenevät jo itsekin leikkivehkeitään
veistelemään ja ompelemaan. Pojat tekevät tuohesta pikku veneitä, joita
järvenrannassa uittelevat, vuoleskelevat jousipyssyjä ja valmistelevat
nuorapäisiä _vihpps_-keppejä, joilla pitkiä nuolia korkealle ilmaan
lennättelevät. Ja tytöt askaroivat kesällä ulkona käpylampaiden ja
pikku porojen kanssa.

Talvella kun asutaan yhdessä, on lapsilla hauskaa. Silloin koko
joukolla ollaan kylänlaidassa mäkeä laskemassa pikkuahkioilla
ja pesukaukaloilla, suksilla, laudanpalasilla ja pelkällä
peskinhelmallakin. Taikka ajetaan niinkuin aikaihmisetkin pororaidolla.
Toiset ovat poroja ja toiset poromiehiä. Porot pitävät poronsarvea
otsassaan ja laukkaavat ympäri kenttää, poromiehet juoksevat jäljessä
ja tavoittelevat heitä kiinni suopunkiaan viuhautellen, ja kun
porot on saatu kiinni, valjastetaan ne pitkään raitoon ahkioiden ja
pesukelkkojen eteen. Sitten mies joka ahkioon, ja siitä huutaen ja
meluten ajamaan pitkin kylän raittia, niinkuin ainakin aikamiehet
parhaana laskiaispäivänä.

Mutta pienet lapsenressukat, jotka eivät vielä kykene muiden mukana
ulkona reuhaamaan, saavat aherrella kotipirtin permannolla. Käypä
heille väliin niinkin surullisesti, että yksinään kotona häärivä äiti,
ulos asioille lähtiessään, sitaisee lapsensa jalkaan nahkaremmin, jonka
toisen pään kiinnittää lautsan patsaaseen. Ja siinä saa pieni liekaan
pantu vanki pitkät ajat ypöyksinään parhaansa mukaan aikaansa kuluttaa.

Isot lapset taas eivät talvikylässä asuttaessa enää joudakaan koko
päiväkautta pororaidoilla ajelemaan eikä mäessä rehkimään. Heidän pitää
istua osa päivästään koulunpenkillä, ummikkovenäläisen opettajan
johdolla oppimassa venättä sekä puhumaan että kirjoittamaan, lukemaan
ja lukua laskemaan. Oikein ylpeillen näyttelee kolttapoika koulussa
tuherrettuja kaunokirjoitusvihkojaan ja ynnä-laskuharjoituksiaan, ja
ihastellen isä ja äitikin katselevat poikansa suurta oppia. Että mikä
siitä lapsesta voi tullakaan, kun nyt jo noin osaa!

Paitasillaan taikka pahainen kolttu päällä, paljain kintuin pienet
lapset useinkin kesäkentällä juosta kipittelevät. Ja avopäin. Isommilla
pojilla on housut jalassa, takkikin päällä, ja tytöillä hameet, röijyt,
huivit niinkuin aikaisillakin. Jo kolmen, neljän vuoden vanhoina, kun
rupeavat kykenemään kenttiä laukkomaan, saavat pojat omat housunsa.
Mutta isotkin pojat, samoinkuin monesti aikamiehetkin, häärivät
kesäisin kotikentällä avopäin, paksu tukka vain pään peittona. Pikku
tytöillä on tukka takana palmikolla, samoin isoillakin, mutta heillä on
jo päänpeittona otsalla perevesk. Neljän-, viidentoista ikäisenä
isompikasvuiset tyttäret sen jo päähänsä painavat ja lukeutuvat
aikaihmisiin, mutta pienikokoiset turjakkeet odottelevat 16-17
ikävuoteensa asti. Silloin jo myöskin tyttäret hankkivat sormuksiakin
sormiinsa ja renkaat, _piellji-pilttikit_, korviansa koristamaan.
Neljin, viisin sormuksin monet koreiluhaluiset niejtat upeilevat, ja
nuorilla vaimoilla on niitä väliin kuusin, seitsemin, kihlasormuksen,
_porutshenni-suormaksen_, lisäksi. Ja vanhoina muoreinakin vielä
kannetaan ohuita litteitä koristeltuja hopeaisia korvarenkaita, joissa
useasti on lisäkoristeena ja taikakaluna vielä pieni valkea taikka
ruskea joutsenen tai hanhen untuvatukkonen, otettu linnunselästä,
pyrstön juuresta.

Lappalaiseen raadantaan täytyy lasten, niin tyttöjen kuin poikienkin,
jo pienestä pitäen tottua sen mukaan kuin kykenevät. Heti kun he
rupeavat jaksamaan, saavat he lähteä kalajärvelle nuottavenettä soutaa
kiskaltamaan, ja kotipirtissä on heidän istuttava verkonkäpyä
käyttelemässä. Talvella taas on toimena porojen hoito ja porolla
ajaminen sekä kaikenlaiset lapinkansan talviset askareet.



20. TAUDIT, KUOLEMA JA HAUTAAMINEN.


Korvessa on koltta syntynyt, ja korvessa hän tavallisesti saa viimeisen
leposijansakin, "metsästä löydetty" hän on, ja metsään hän katoaakin.
Minkä erämaa on antanut, sen se taas vaatii takaisinkin.

Vanha koltta kuolee kyllä itsestäänkin, taudin tappamatta. Surma
saattaa kulkea hänen seurassaan, missä hän liikkuneekin, kotikentällä,
kalavesillä, metsänkäynnissä. Voi se heittyä ahkiokumppaniksi, kun äijä
lähtee raitoretkelle erämaahan, ja uuvuttaa sinne ukon lumikentälle
taikka yksinäiseen metsäpirttiin. Niin otti surma Nuortijärven ukon,
kun hän yksin oli syyspirtillään käymässä, otti vielä ukon seuraksi
hänen kuusi poroaankin, jotka äijä oli puuhun pirtin luokse sitonut.
Surmaa vastaan taistellessaan oli äijä polttanut pirtin pöydät,
jakkarapölkyt ja tahkopuut ja sitten piisin eteen kontalleen kuollut.

Monesti surma ennusteleikse tuloaan vanhalle, joskus nuorellekin jo
etukäteen: antaa pyydykseen marraskalan, mahdottoman suuren siian tai
muun kalan, taikka työntää tammakon maajärvestä, taikka panee vanhan
höperöissään kiertämään kengänpaulansa nurinkäsin, taaksepäin nilkkojen
välistä. On kyllä ukko erehdyksen huomattuaan sen rukouksia lukien
korjannut, mutta ei se aina ole auttanut, enempää kuin marraskalan
onnetonta saajaakaan, vaikka hänkin rukoillen on peloittavan kalan
takaisin järveen työntänyt.

On sitten kaikenlaisia tauteja, joiden avulla surma saattaa ihmisen
saavuttaa, vaikkei hän ole vielä varsin vanhaksikaan ehtinyt, semmoisia
jumalantauteja, joille eivät parhaat tietäjätkään mahda mitään, vaikka
kyllä muita kipuja kykenevätkin korjaamaan. Ne kyllä vievät uhrinsa
manalle. Vain joskus voi niistäkin pelastua, niinkuin Evvankan
Onttaskin, joka ankarassa jumalantaudissa teki lupauksen käydä
rukoilemassa pyhässä monasterissa, kaukana Valkeanmeren takana. Ja
Onttas paranikin ja porovaljakolla lähti heti ajamaan monien satojen
virstojen päähän Koudan taakse Valkealle merelle ja sieltä luostariin,
joka siellä on, missä lienee kaukaisessa meren saaressa. Viikkoja
viipyi Onttas pitkällä pyhiinvaellusretkellään, mutta eipä ole sitten
enää sairaaksi tullutkaan.

Monet taudit kulkevat tuulen matkassa. Suvisina lauhoina talvina ne
liikkuvat, tuuli tuo, mistähän tuonee pahoilta vierailta mailta,
semmoisia pieniä näkymättömiä eläviä olioita ja panee niitä
lappalaiseen, niin että hän tulee kipeäksi ja kuolee. Moni koltta
kuolee keväisin tuulen tuomaan tautiin. Ja vieraat matkalaiset, jotka
koltanmailla liikkuvat, saattavat joskus taudin liikkeelle, varsinkin
jos käyvät vanhoissa kalmistoissa. Luitahan he niistä ottavat
mukaansa ja jauhavat niitä omassa maassaan hienoksi, mihin sitten
käyttänevätkin. Mutta eihän lappalaisen luiden tomu vieraalla seudulla
viihdy. Vapaaksi päästyään se rientää, niinkuin vieraille maille viety
erämaan porokin, jälleen takaisin omaan korpeensa, ja matkallaan
tartuttaa ihmisiin tauteja.

Myöskin maasta ja vedestä saattaa tarttua tauteja. Maalle, vainajien,
manalle menneitten ihmisten leposijalle, on annettava arvo ja rauha.
Sitä ei saa häpäistä, eikä varsinkaan mennä sitä yökasteen aikana
kaivelemaan: voi saada syyhyn taikka pahempiakin kipuja, jotka eivät
parane, ellei mene takaisin samaan paikkaan, mistä on tartunnan saanut,
ja siellä rukoile pahoista pääsemistä. Samoin on vedellekin, järville,
joille ja kaikenlaisille kaltioille annettava rauha. Nekin voivat
rauhanrikkojalle ja pilkkaajalle kostaa, sillä helposti saattaa
tshattsi-jielli antaa taudin, jos auringonlaskun jälkeen menee uimaan
taikka tarpeettomasti vettä molskimaan.

Hyvin monet kivut ja taudit ovat pahansuopain ja kateellisten ihmisten
panemia ja noitumia. Kun vain sattuu joku erikoinen vaiva äkkiä
kohtaamaan, niin heti arvataan, että se on kademielisten vihamiesten
lähettämä. Mutta kaikkein pahimpia ovat suuret ja pahat noidat. Ne
voivat noitumisillaan panna ihmisiin niin kovan vaivan, että se vie
manalle, jos ei tavata toista vielä suurempaa noitaa, joka kykenee
näistä pahoista päästämään. Monet tapaturmat ja äkkinäiset kuolemat
saattavat kyllä olla suurien noitien tekoja, sillä he tuottavat surman
toiselle jopa pelkällä mahdillaankin. Niinhän Kildinin noita mahdillaan
masensi Kornelin Jaahkin, vaikka hänkin oli noita, niin että Jaahk
kerrassaan meni tiedottomaksi ja sitten kohta kuoli.

Kuolema, ja kamala kuolema, voi johtua kiroistakin, jos jollakin
tavalla on niihin joutunut. Niin kävi Jarassiman Romanallekin, Nuortin
ukolle, joka ilkityöllään -- pisti koiruuksissaan elävän hiiren
nukkuvan toverinsa puksuihin -- sai kirot kimppuunsa. Säikähtynyt
toveri vihoissaan noitui, uhkasi ja kirosi, jotta sinun kuolemanhetkesi
pitää oleman katkera. Ja niin tapahtuikin. Seuraavana talvena, hangen
aikana, meni Romana peuranhiihtoon Vuojimtunturille, joka on hyvin
jylhä ja monirotkoinen, ja siellä hän laski jyrkänteeltä alas, niin
että molemmat jalat menivät ruumista myöten kokonaan mäsäksi. Vasta
viikkojen päästä ukkoparka löydettiin tunturilta nälkään, viluun ja
tuskiinsa nääntyneenä. Oli mies yrittänyt hankea myöten ryömiä ja
kuluttanut sormensa hangessa verisiksi tyngiksi. Keppi löydettiin ukon
vierestä, ja siihen oli hän jyrsinyt yhdeksän lovea. Siitä nähtiin,
että onneton ukko oli niin monta vuorokautta ollut tolkussaan.

Pirtin lautsalla maaten taikka kodan permannolla loikoen odottaa
kuoleva koltta suuren hetken tulemista. Poronlihakeitto on aina ollut
lappalaisen parasta herkkua, ja siksipä hän kuolintaudissaankin
himoruokaansa mielii ja syö sitä, jos vain suinkin voi ja saa. Niinpä
Suonikylänkin äijä tapatti viimeisen härkänsä, että vielä ennen
kuolemaansa saisi muutamat kerrat sillä itseään vahvistaa, kun lihaton
paastonaikakin oli kohta tulossa. Ja pirtu on koltan mielijuomaa. Sitä
moni kuoleva haluaa maistaa: "Kun ei sitä sitten enää saa."

Joillakuilla kuolevilla on tapana ennen poislähtöään jakaa pieni
leivänpalanen jokaiselle lapselleen, vieraallekin, ken sattuu
saapuvilla olemaan. Siitä riittää saajilla leipää koko elämän ajaksi.
Ja viinaakin monet antavat ryypyn, jos sitä sattuu olemaan, ja sitten
ei viinakaan ryyppääjiltä lopu.

Halvoilla säkkirievuilla ja vanhoilla risaisilla vaatelouteilla maaten
saa kuoleva huokaista viimeisen hengenvetonsa, sillä kaikki porontaljat
ja raanupeitteet on korjattu pois, ettei kuoleva niitä saastuttaisi.
Kuoleman kanssa kamppailevaa sairasta ei saa melulla eikä pahalla
elämällä säikähdyttää, sillä voisi sattua niin, ettei henki pääsisikään
lähtemään, vaan jäisi kuoleva kauaksi aikaa elämän ja kuoleman
vaiheille. Ja kun henki on lähtenyt, avataan ikkunat, ovet ja reppanat,
että tuuli pääsisi puhaltamaan kuolleenhajun ja hengen ulos. Astiat ja
keittokalutkin kannetaan pihalle pois vainajan hengen kosketuksista.
Samoin tehdään jos leivät sattuisivat juuri olemaan uunissa paistumassa
-- ne korjataan kiireesti pois, vaikka kesken kypsymisenkin ja
paistetaan muualla. Mutta jumalaisen pyhän kuvan eteen sytytetään pieni
tuohus palamaan, ja sen luona kumarrellaan ja rukoillaan vainajan
puolesta. Siinä makuulautsalla vain vainaja pestään ja suitsutetaan
pyhällä savulla. Vanhat vaimot toimittavat pesemisen -- joskus sentään
miehet pesevät miehiä -- ja sitten pukemisenkin. Valkea paita ja,
miehelle, valkeat housut puetaan päälle sekä liinaiset valkeat sukat ja
komeat poronkoipikengät, vainajan omia kenkiä, pannaan jalkoihin.
Käsineetkin ommellaan liinavaatteesta ja päähän asetetaan valkea
liinalakki, munkkien päähineen mallinen. Vainajan kynnetkin leikataan
ja palaset pistetään paidan alle, [Samoin eläessäkin leikatut
kynnenpalaset pistetään poveen paidansepaluksesta. Ellei niin tee, ei
pääse jumalan luokse. Varpaiden kynnet poltetaan.] ja kuolleen
käsivarret asetetaan ristiin rinnalle. Lopuksi peitetään vainaja
louteella ja jätetään autioon pirttiin makaamaan, siksi kunnes voidaan
viedä hautaan. Itse asutaan sen aikaa keittokodassa, ellei muuta
huonetta taikka naapuria ole lähettyvillä.

Heti kun hengenlähtö on tapahtunut, ruvetaan vainajalle valmistamaan
arkkua, _riohppia_. Kaadetaan kankaalta suuri suora petäjä, josta
laudat halotaan särkemällä, veistetään ja höylätään. Kuusi lautaa vain
arkkuun tarvitaan: kaksi laitoihin, kaksi pohjaan ja kaksi kanteen,
lisäksi pari palasta pääkappaleiksi. Ennen kiinnitettiin laudat
toisiinsa nuoralla, niinkuin entisajan venelaudatkin, puutapit vain
iskettiin reikiin, että nuora piti tiukemmin kiinni. Mutta nykyään
lyödään laudat kiinni rautanauloilla. Kansi on vain tasainen, kaksi
lautaa vieretysten naulattuna, joskus toisen reuna toisen reunalle,
niin että muodostuu hiukan harjantapaista. Useassa kylässä on
tottuneita mestareita, veneseppiä, jotka vainajien arkkujakin
valmistavat. Tuuloman Ulittajoella kesäisin asuva Omeljen Meetrej on
Nuortijärveläisten arkkuseppänä.

Kohta kun arkku on valmis, panee tekijä siihen arkun teossa saatuja
höylänlastuja sekä pari pientä kiveä, sillä tyhjäksi ei valmista arkkua
saa heittää: on joskus tapahtunut, että se on yöllä kadonnut, vainaja
on tullut itse, ottanut arkun ja sen kanssa hävinnyt jäljettömiin.

Lastuille asetetaan arkkuun joku vaate ja päänalus, ja arkku
suitsutetaan pyhällä savulla joka sopesta ja ulkopuoleltakin moneen
kertaan. Sitten vasta lasketaan siihen vainaja, ja peitoksi pannaan
valkea vaate; kasvotkin peitetään eri vaatekappaleella. Ruumiin
rinnalle asetetaan papin antamia pyhiä papereita, joissa on venäläisiä
molinoita vainajan puolesta.

Mutta sormuksia ei kuolleelle jätetä. Ne otetaan kaikki pois ja jaetaan
lasten kesken. Isän sormukset joutuvat pojille, äidin tyttärille.
Jonkun ajan kuluttua niitä vasta uskalletaan ruveta käyttämään.

Kolme vuorokautta ainakin on kuollutta pidettävä maan päällä,
hautaamatta. Sillä niin kauan hän kuulee ja näkee kaikki, mitä
ympärillä tapahtuu, eikä häntä silloin voida hautaan saattaa. Veteen
hukkunut taas on tiedoissaan niin kauan, kun hän makaa vedessä, ja
vasta maalle nostettuna kadottaa hän tietoisuutensa. Siksi ei
hukkunutta etsittäessä saakaan näyttää pahaa mieltä eikä mitään puhua
hukkumisesta. Kun vedessä olija kuulee kaikki, joutuisi hän kovin
pahalle mielelle saadessaan tietää, että hän on saanut surmansa niin
surkealla tavalla.

Sitten lähdetään viemään vainajaa hautaan. Pääpuoli edellä kannetaan
arkku porokelkkaan, jonka eteen on kaksi poroa valjastettu.
Oikeanpuolisella porolla on kello kaulassa, mutta toisella on kulkusia
otsapangassa, niinkuin aina muulloinkin, kun tahdotaan komeasti ajaa.
Alussa ajetaan vain hiljalleen, mutta vähitellen lasketaan aina
kovemmin ja kovemmin haudalle asti. Sukulaiset ja tuttavat seuraavat
saattoväkenä jäljessä, ja jos tie on kovin umpeen ajautunut, ajaa joku
tyhjällä porolla vainajan valjakon edellä.

Haudan, noin metriä, puolitoista syvän kuopan, jonka pituussuunta on
tavallisesti idästä länteen, ovat omaiset taikka muut sukulaiset jo
valmiiksi kalmismaahan kaivaneet. Jotkut vanhat ukot huolehtivat
vastaisesta lepopaikastaan niin, että eläessään jo itse katsovat
valmiiksi sijan, mihin levolle haluavat, ottavatpa jotkut jo valmiiksi
sammaletkin pois sivulle kasaan. Siitä sitten saadaan ne panna
haudalle. Muuan Nuortijärven ukko kaivoi itse jo haudankin valmiiksi,
mutta kun toinen koltta sattui kuolemaan ennen, niin luovutti hän sen
tälle ja kaivoi itselleen uuden. Mutta siihenkin ehätti toinen ennen
häntä, ehättipä kolmanteenkin, jonka itsepintainen äijä taas kaivoi. Ja
sitten kuolikin äijä itse, mutta ei päässyt lopultakaan, vaikka oli
kolme kuoppaa toisille kaivanut, omaan kaivokseensa lepäämään.

Pyhällä savulla suitsutetaan hautakin joka sopesta, ennenkuin se on
kelvollinen kuolleen asuinmajaksi. Kun arkunkansi on vielä kerran
avattu ja vainajaa hyvästelty viimeiset kerrat, naulataan kansi
nopeasti kiinni, ja lasketaan raitohihnoilla hautaan. Siitä jokainen
saattaja heittää arkulle vähäisen multaa lapiolla taikka puupalikalla,
ja haudankaivajat luovat kiireesti haudan umpeen. Mutta haudalle --
joskus hautaan kuolleen luokse -- heitetään puulapio ja kirves, joita
on hautaa kaivettaessa käytetty. Hankkivatpa muutamat oikein
vartavastisen koristellun puulapion sekä uuden kirveen, johon tekevät
lyhyen varren, ja ne heitetään vainajan aseiksi.

Ja sitten taas lähdetään kiireesti ajamaan kotiin. Vainajan valjakko
laukkaa vain tyhjine kelkkoineen muiden mukana, sillä kukaan ei saa
sillä ajaa. Ja vainajan kotona sitten syödään ja juodaan.

Näin saatetaan kuollut talvikylässä asuttaessa maan multiin. Mutta
kesäkautena metsäjärvillä elettäessä rakennellaan arkut itse,
miten kuten kyhätään kokoon, ja korven lapsi saatetaan johonkin
järventakaiseen niemeen tai lahdenpohjaan puiden suojaan yksinäiseen
leposijaansa. Otetaan vain sitten haudalta multaa pussiin, viedään se
papille siunattavaksi ja tuodaan taas takaisin haudalle vainajalle
lepoa ja rauhaa suomaan.

Haudalle rakennetaan hirrenkappaleista ja särkylaudoista _domvits_,
maanpäällinen hautasuojus, joka on kuin vainajan hengen maalliseksi
asuinmajaksi aiottu. [Samanlaisia hautasalvoksia tavataan Itä-Karjalan,
Aunuksen ja Vienan-Karjalan kalmistoissa.] Se on haudan pituinen ja
levyinen matala harjakattoinen harmaja salvos, jonka pääpuolessa on
pienoinen ikkunareikä, mistä vainaja saattaa ulkomaailmaa katsastella.
Joskus ovat mahtavilla mananmiehillä hautasuojukset isojakin, kolmi-,
nelikerroksisia salvoksia kuin pieniä aittoja, mutta köyhän
kolttaraukan haudalle on ainoastaan pari lautaa pääpuiden varaan
harjalle laskettu, ja pienen lapsen leposijalle on veistetty vain
puunrungon kopero taikka laskettu pieni lautapalanen.

Samalla kertaa kun hautasalvos rakennetaan, asetetaan puinen
hautaristikin salvoksen jalkapuoleen. Se on tavallisesti
venäläismallinen kaksois-, kolmoisristi, jonka alimmainen poikkipuu on
vinossa. Useasti on ristin päähän ylimmän poikkipuun kannettavaksi
laitettu harjakaton tapaan pari lautaa leikkauksilla koristeltuine
reunoineen ja harjalle veistetty lintua muistuttava koriste. Vanhalle
vainajalle useinkin vävy ja ristipoika valmistavat hautaristin.

Kalmismaat, _havt-paihkit_, ovat tavallisesti jokien korkeilla
rantakummuilla, taikka hiekkaisilla töyränteillä järvien niemissä ja
lahdenpohjukoissa, joskus saarissakin. Talvikylien kalmistot ovat kylän
takana metsänreunassa. Koko kalmakenttä, samoinkuin sen ympäristökin on
aivan luonnontilassa olevaa erämaata. Kalmisto on monesti samalla
metsänkin kalmisto, oikea metsän ja metsänasukkaiden yhteiskalmisto.
Sillä kaatunutta harmaata keloa makaa kaikkialla, ja maan alla lepäävät
metsänasukkaat, joiden hautasuojia ja ristejä on joka paikassa
kaatuneiden runkojen välissä. Semmoinen yhteiskalmisto on Suonikylän
hautausmaa, kylän luoteispuolella, muutama satakunta metriä
joenrannasta. Sovinnossa siinä lepäävät sekä metsän kaatuneet
petäjät että metsän kiertäjät, Suonikylän koltat, kolmen-,
neljänkymmenen harmaan hautasuojuksen alla. Kaikki vainajat makaavat
pääpuolin länteen ja jaloin itään.

Kauniilla paikalla, päiväänpäin viettävällä korkealla lahdenpohjan
rantatörmällä, on Nuortijärven Rippisalmen vanha kolttakalmisto.
Korkeiden petäjien suojassa siinä vanha korvenkansa lepää, vanhoja
lahoneita hautasalvoksia, joiden kattolaudatkin ovat puunauloilla
kiinni iskettyjä, sekä kallellisia vinoristejä on kaikkialla. Useissa
salvoksissa on vielä jäljellä lahonut puulapio ja ruostunut kirves sekä
hiiliä, joita on jäänyt hautaa ja hautasalvosta pyhällä savulla
suitsutettaessa. Risteissä nähdään kaiverrettuina vainajien
puumerkkejä, nimiäkin venäläisin kirjaimin sekä pyhimystenkuvia. Onpa
joihinkuihin leikattu ihmiskasvojenkin kuva ja ikivanha aurinkoympyrä,
ja muutamiin lisäksi pari omituista varrellista ympyrä- ja
kolmiokoristetta. Koristeiden merkityksestä ei koltta enää muista muuta
kuin että "niiden pitää siinä olla", mutta ihmiskasvojen piirroksesta
hän sanoo: "Mikä on ristissä nimi, se on sen muotokin." Hauska ja hyvin
leikattu on muutamien ristien harjalintu, joka kattolautoja siipinään
levittäen on hautaa ja vainajaa suojaamassa.

Nuortijärven rannan, Ristikentän ja Rippisalmen kalmistot ovat suuria
sydänmaiden kalmistoiksi, yläpäässä järveä pikku tsassounan luona on
vain pikkuinen kalmakumpu. Niihin kesällä järven rannoilla asustavat
koltat kuolleensa veneellä soutavat, Ristikentänkin kalmistoon aina
kolmenkymmenen virstan päästä. Entisaikaan, rosvosotien aikoina, niin
kerrotaan, oli kaikki kuolleet pitänyt kuljettaa Tuulomalle, Patunan
kalmismaahan, jonka paikkaa ei enää muisteta. Mutta metsäjärvien
hautausmaat ovat vain pienoisia kuoleman piilopaikkoja, joissa pari,
kolme manan matkamiestä makaa, ja joskus vain yksinäinen pieni metsän
lapsi pienen ristin alla orpona nukkuu.

Mutta kaikki vainajat eivät tahdo viihtyä haudassaan, vaikka heille
heitetään lapiot ja kirveet, rakennetaan vielä hautasalvoksetkin ja
istutetaan suojaavat linnut hautaristin harjalle. Ne kuolijat ovat
olleet suuria ja pahoja noitia, jotka eivät saa kuolemansa jälkeen
lepoa missään. Heidän haudallaan ei tahdo ristikään pysyä pystyssä:
kaatuu aina, vaikka kuinka monesti käytäisiin kohentamassa.

Oikein suuret ja pahat noidat eivät tahdo pysyä arkussaankaan edes sitä
aikaa, kun heitä saatetaan hautaan. Niin kuoli ennen Nuortijärvellä
suuri noita, ja muuan mies lähti sitä yksinään pororaidolla viemään
Ristikentän kalmismaahan. Mutta matka oli pitkä, kolme, neljä
penikulmaa, ja päivä jo laski, ennenkuin mies ennätti perille. Silloin
porot rupesivat äkkiä vauhkoina hyppimään. Mies katsahti taakseen:
siellä kuollut istuu kahdenreisin arkunkannella. Noita oli noussut
arkusta ylös. Ajomies karjaisi:

-- Mon miedda! Pejv pajjan! (Mene pois! Päivä nousee!)

Kuollut menikin arkkuun takaisin, ja mies sitoi kiireesti poronsa
puuhun ja kapusi suureen kuuseen. Mutta kuollut nousi jälleen ylös,
juoksi miehen jäljessä, alkoi rautahampaillaan -- kuolleilla on aina
rautahampaat, joilla he tahtovat syödä ihmisiä, ja kädet ja jalat ovat
hoikat kuin koivunvarvut -- jyrsiä puuta poikki, niinkuin terävällä
kirveellä olisi hakattu. Puu alkoi jo huojua. Mies taas huusi:

-- Mon miedda! Pejv pajjan!

Siitä noita taas kiireesti arkkuun. Mutta ei päivä vieläkään noussut,
ja miehen täytyi kaahaista toiseen vielä suurempaan kuuseen, jota noita
taas ehätti jäytämään. Sekin jo alkoi huojua, kun päivä viimeinkin
rupesi näkymään, ja kuolleen täytyi nopeasti rientää arkkuunsa. Mies
lähti kovasti ajamaan ja sai kamalan noidan haudatuksi. Mutta noita ei
pysynyt haudassaan, vaan kulki joka yö ympäri seutuja ja kolkutteli
kolttien seiniä ja kotien ovia. Kolme vuotta sitä kärsittiin, mutta
viimein kaivettiin äijä ylös ja paistettiin sen jalkapohjat tulessa,
ettei olisi niillä kärsinyt kävellä. Eikä äijä enää kävellytkään eikä
kolkuttanut, mutta alkoi sen sijaan haudassaan huutaa, parkuen aina
joka yö kolme vuotta kamalasti, niin ettei kukaan lähimailla saanut
rauhaa. Siitä taas kaivettiin noita ylös ja käännettiin kumolleen
makaamaan. Sittenkin vielä kuului huuto, mutta hyvin heikkona, ja kävi
aina heikommaksi ja heikommaksi, kunnes kolmen vuoden kuluttua kokonaan
lakkasi. Katsottiin taas, ja äijä oli kerrassaan painunut maan sisään.

Peloittavia ovat semmoiset pahat vainajat, jotka eivät haudassaan saa
lepoa. Ja pahasti käy heille silloin, kun he viimein joutuvat Tuonelan
tulijoelle, _Toll-johk'ille_, jonka ylitse kaikkien vainajien on
yritettävä, jos aikovat _tsharsvaan_, taivaaseen, päästä. Joen ylitse
pitää mennä kapeaa siltaa pitkin, ja siitä aina syntinen ihmisparka
putoaa jokeen. Mutta toisella rannalla on pyhä Pedar nuottineen
vartomassa, ja rupeaa heti pyydyksellään jokeen pudonneita
kalastelemaan. Mutta nuotta on kovin harva, lävitse menevät siitä monet
syntiset ja jäävät tuliseen virtaan; vain ne, jotka ovat oikein
silmiään ristineet, tarttuvat sormikoukustaan nuotan silmukkoihin ja
nousevat Pedarin pyhälle rannalle.

Levottomia vainajien henkiä lienevät _tshuttatkin_, valkeapukuiset
kummitukset, joiden joskus, varsinkin syksyn pimeinä öinä, nähdään
metsissä liikuskelevan. Kuolemansa edellä on moni syksyn pimeydessä
nähnyt tshuttan. Myös hautausmaiden lähitienoilla tshuttat liikkuvat.
Niinpä on Suonikylänkin hautausmaalta joskus nähty valkean haamun,
kuolleen pukuun puettuna, vaeltavan kylää kohden, liukuvan kylän
lävitse jängälle äänetönnä ja häviävän sinne. Kovia kuolemia on se aina
ennustanut, ruttokuolemia. Milloin se on liikkunut miehen muodossa, on
miehiä kuollut, milloin se on naisena nähty, on kaatunut naisväkeä.

Niinpä vainajaa kovin pelätäänkin ja koetetaan hyvitellä. Häntä ja
hänen poismenoaan itketään ja valitetaan sekä kotona hengen heittyessä
ja arkkuun pantaessa että haudattaessa ja haudalta palattuakin. Ja
huone, missä kuollut on henkensä heittänyt, pestään, puhdistetaan ja
savustetaan katajilla. Onpa joskus tapahtunut, että koltta on heittänyt
sen huoneen, kodan taikka pirtin, jossa talon vanhin on kuollut,
autioksi, ja rakentanut uuden asunnon toiseen kohtaan samalle kentälle.
Ei ole enää oikein haluttanut entisessä kuolijain pirtissä asua, kun ei
tahdo saada siinä rauhaa. Niin on Moissein Jaahkilla kesäkentällään
uusi pirtti, ja vanha, missä isä ja äiti ovat eläneet ja kuolleet, on
vain ahkio- ja romuhuoneena. Kyprianovin Huoterin kesäpaikalla,
Tshuörve-jaurilla, on kolme, neljä vanhaa kotakenttää, joissa kaikissa
on ennen vanhaan asuttu, mutta uudet eläjät ovat aina vanhojen kuoltua
etsineet itselleen uuden asuinsijan.

Rauha on asuinkentälle annettava sekä kunnioitus sille sijalle, missä
vainajat eläessään ovat asuneet ja raataneet. Sitä ei saa häpäistä,
eikä varsinkaan yön aikana ole hyvä käydä vanhalla kentällä maata
kaivelemaan eikä kiviä liikuttelemaan. Voi sattua niin, että rauhan
häiritsijään tarttuu kentästä joku tauti, jopa saattaa hän kentälle
kuollakin, jos kovin pahoin sitä kohtelee.

Ennen kaikkea on kalmismaalle, missä koko kolttain edesmennyt polvi
lepää, annettava rauha. Turhanpäiten ei sinne mennä. Mutta ohitse
kuljettaessa, jos kalmistossa omia vainajia lepää, poiketaan haudalle
kumartelemaan. Vierettäin asetutaan vainajien pääpuoleen, miehet
ottavat lakinkin pois päästään, ja sitten pitkän aikaa ahkerasti
ristitään silmiä ja kumarrellaan ja luetaan mitä osataan rukouksia.
Naiset itkevätkin, pyyhkivät silmiään ja laskeutuvat polvilleen
hautasalvoksen viereen. Jos kalmismaalla taikka sen luona pidettäisiin
pahaa elämää, rupeaisivat vainajat pian kummittelemaan.

Vielä pidetään vainajaa hyvillä mielin niinkin, että hänelle nimitetään
oma poronsakin, _poomnik_, vainajan poro. Jokaiselle täysi-ikäiselle
kuolleelle koltalle se nimitetään, naineille ja vanhoille miehille
porohärkä, naimattomille hirvas, tyttärille vaadin ja vaimoille
porolehmä. Vainajan nimissä sitten poomnikkia hoidetaan, käytetään sitä
niinkuin muutakin talon poroa ja hoidetaan vanhaksi asti; jos sille
joku onnettomuus sattuu tulemaan -- joka on kyllä paha merkki koko
porotokalle -- nimitetään tilalle uusi poomnik. Vasta vanhana vainajan
poro teurastetaan ja silloin se pääsee oikealle omistajalleen ja saa
jumalan luona häntä kiidätellä.

Uutta poomnikkia ei enää tarvitse vainajalle nimittää.



21. KOLTTAIN KIELESTÄ JA KANSANRUNOUDESTA.


Kuollan niemimaan lappalaiset puhuvat omaa lapinkieltään, joka hyvin
paljon eroaa lähimpien naapurien, Suomen ja Ruijan lappalaisten
kielestä. Kun he ovat eläneet siellä omissa suurissa sydänmaissaan
monia satoja vuosia erillään muista heimolaisistaan, määrättömien
korpien eroittamina, on Venäjän lappalaisten kielikin muodostunut muuta
lappia erilaisemmaksi. Jopa niinkin paljon, ettei Suomen ja Ruijan
lappalainen aina tule tolkulle heidän kanssaan keskustellessaan. Paljon
lienee myös lapinkieli täällä erämaiden yksinäisyydessä säilyttänyt
yhteislapin, alkulapin ikivanhoja piirteitä ja muotoja, niinkuin
ainakin semmoinen kieli, joka erillään muista elää omaa elämäänsä.

Kuollan niemimaa on avara, senhän kaikki tiedämme, enemmän kuin
kolmasosa koko Suomenmaasta. Ja tälle miltei äärettömälle alueelle on
hajoitettu koko venäjänlappalaisten piskuinen lauma, jota ei ole enää
pariatuhatta sieluakaan. Ja tämäkin pieni kansaraukka on taas
pirstoutunut useihin kaukana toisistaan erillään eläviin ryhmiin, jotka
eivät paljoakaan tiedä heimolaisistaan, hyvin harvoin kun joutuvat
toistensa kanssa kosketuksiin. Nuortijärvelle, Kildiniin, Maaselkään,
Voroninskiin, Lu-jaurille, Akkalaan, Petsamoon ja Patsjoelle,
Kirkkoniemeen, Inariin ja Sodankylään ulottuu vain Suonikylän ukonkin
maantieto. Mutta mitä siihen lisätään, ne ovat jo siellä kaukana,
kaukana. [Samoin koltta tuntee kansoja: Me _sabmelaiset_ ja _taarlajt_
(venäläiset), sitten _taajjelaiset_ (kaikki muut).] Niinpä onkin taas
kullekin ryhmälle muodostunut oma murteensa, usein hyvinkin suuressa
määrässä toisistaan poikkeava, ja aikojen vieriessä yhä erilaisemmaksi
muodostuva. On useita päämurteiden ryhmiä, semmoisia kuin äärimpänä
idässä Turjan ryhmä, Kuollan itäpuolella Kildinin murre, Imandran
eteläosan seuduilla Akkalan murre, Nuortijärven, Nuorti- ja Luttojokien
veistöillä Nuortijärven murre sekä Kuollasta luoteiseen Petsamon ja
Patsjoen murreryhmä. Ja näissä kaikissa murreryhmissä on, niinkuin on
luonnollista, jokaisella erämaa-kylän piirillä omat erikoiset
vivahduksensa, jopa niinkin suuret, etteivät esim. Turjan ja Nuortin
lappalaiset kaikiste pääse selville toisistaan omalla lapinkielellään,
vaan täytyy heidän monesti turvautua vaivaiseen venäjän taitoonsa. Niin
paljon on kummallakin omia murresanoja, joita toinen ei ymmärrä.
Saattaapa Nuortijärvenkin asukas joskus sanoa Suonikylän puheesta,
vaikka ne molemmat kuuluvatkin samaan murteeseen: "Se on sitä
Suonikylän kieltä, minä en sitä oikein käsitä." Ja hän lisää vielä:
"Suonikylässä puhutaan niin, Nuortijärvellä on puhe toisenmoinen. Ja
Muotkassa on toinen kieli, ja joka kylässä on toinen kieli. Sanatkin
ovat toisenlaiset." Lisäksi vielä on Kuollan lappalaisten kieli, kuten
ainakin kehittymättömät luonnonkansojen kielet, ääntämis- ja
sanontatavassaan tavattoman horjuvaa. Sama sana saatetaan monestikin
ääntää monella eri tavalla.

Venäjänkielen vaikutus kuollan-lappiin on ollut hyvin voimakas. Eikä
ihmekään. Ovathan venäläiset vuosisatoja olleet täällä isäntinä
luostareineen ja munkkeineen, kirkkoineen, pappeineen ja muine
virkamiehineen, ja jo satoja vuosia tehneet hävitystyötä tämän pienen
erämaan kansan pään menoksi. Kumma vain, etteivät jo ole saaneet sitä
kokonaan maanpäältä pois juuritetuksi. Sen he ovat saaneet aikaan, että
paljon alhaisintakin hengenviljelystä merkitseviä omaperäisiä sanoja
on unohtunut ja vaihtunut venäläiseksi lainaksi, puhumattakaan
"korkeampaa" kulttuuria ilmaisevista sanoista, jotka melkein järjestään
ovat venäläistä lainarihkamaa. Ja koko niemimaan lappalaiskieleen on
venäjä vaikuttanut niin, että sen ääntäminen on muuttunut muuta lappia
erilaisemmaksi, pehmeämmäksi.

Ja venäjänkieltä osaavat solkata melkein kaikki miehet,
kaukaisempienkin kiveliöiden eläjät, puhumattakaan satamapaikkojen ja
kaupunkien lähiseutujen asukkaista. Alituinen vuorovaikutus venäläisten
kanssa, ummikkovenäläiset virkamiehet, sotapalveluksessa käynti --
sillä tsaarivallan aikana piti lappalaistenkin suorittaa
asevelvollisuutensa, miten sitten nykyään lienee -- ja lopuksi
venäläiset koulut ummikko-opettajineen ovat kilvan vaikuttaneet
lapinkansan venäläistyttämiseksi. Niinpä onkin jo muutamilla seuduilla
ikivanha alkuasukasten kieli kokonaan lakannut kuulumasta. Niin on
tapahtunut jo ainakin Ponoissa, niemimaan itärannan isossa
satamakylässä.

Mutta ei ole Suomikaan, läntinen naapurimaa, ollut aivan vaikutusta
vailla. Niemimaan länsipuolen asukkaat, Patsjoen, Suonikylän ja Akkalan
koltat, ovat lähimpänä Suomen kosketukselle. Niinpä monet Suonikylän
miehet, varsinkin ne, jotka asuvat lähimpänä Suomen rajamaita,
Fofonovit, Moshnikovit, Feodorovit, Gaurilovit, osaavat, vaikkakin
kovin murteellisesti, suomea haastella. Monilla Suomen käynneillään, ja
monet kerrat poronvarastelu-hommissaan joutuneina tekemisiin
suomalaisten kanssa, ovat he sitä oppineet. Helppo onkin lappalaisen,
oppia suomenkieltä, toki monin verroin helpompaa kuin vaikeata venättä.
Onhan heidän oma kielensä niin suomenkielen kaltaista, jopa niin, että
yksin kolttaäijäkin, joka ei ole koskaan kielentutkijan koulussa ollut,
on tämän sukulaisuuden huomannut. "Suomakiil ja saamekiil, sama kiil, a
ei samoin sarnuta. Sie sarnut venes, a mie sarnum voonas, ja sie korrat
perkele, a mie korram pärgalak." [Kolttaukko on muuten oppinut
"pärgalakinsa" Suomesta. On heillä omiakin korraamissanoja, esim.:
_Ishörm_ = hukka, _Isokk-kahpper_ = piippalakki, paholainen,
_tann-pealaj_ = "senpuolinen", paholainen.] Näin Suonikylän ukko
hyvillä mielin kielitutkimuksiaan toteaa.

Ja nämä Suonikylän suomenkielen harrastajat, samoinkuin Patsjoen ja
Petsamon koltat, ovat meidän uuden alueemme asukkaita, ja ovat siis jo
hyvällä alulla "valtakunnan kielen" taidossa.

Vaikka Venäjänlappalaisten vähäinen joukko on satoja vuosia ollut
venäläisten vaikutukselle alttiina ja asunut hajallaan niemimaan
suurissa erämaissa, vieläpä enimmät osat aikaansa aivan yksinäisinä
metsäneläjinä, ovat koltat kuitenkin koko joukon säilyttäneet omaa
vanhaa tarustoaan ja satujensa aarteistoa, vainolaistarinoita,
noitasatuja, eläinsatuja, joita vielä ainakin vanhat muistelevat ja
kertovat.

Jo edellä olemme tutustuneet kolttien vainolaistarinoihin, kamaliin
kertomuksiin, joissa väliin kokonaiset kyläkunnat tuhotaan, väliin taas
koko vainolaisjoukko ovelan lappalaisen toimesta saatetaan surmilleen.
Nämä historialliset tarut ovat lähtöisin niiltä ajoilta, jolloin
lappalaiset taistelivat erämaittensa puolesta vieraita verottajia,
metsäsissejä ja vallananastajia vastaan. Monet tarinat, kuten
vihollisjoukon koskeen hukuttaminen, tunturinrotkoon työntäminen,
järveen keihästäminen, ovat tunnetut yli koko lappalaismaailman, koltta
vain on ne paikallisiin oloihinsa soveltanut. Mutta toiset taas ovat
aivan koltanmailla syntyneitä, muistoja omista korpitappeluista.

Paljon on koltalla myös noitasatuja. Eikä ihmekään, että Lapissa, jossa
vielä vanhat haltiat elävät vaaroissa, tuntureissa, metsissä ja
järvissä, jossa syksyn yöt ovat niin pitkät ja pimeät, ja sydäntalven
moniviikkoinen auringoton kaamasaika niin ihmeellisen salahämyinen,
että siellä vielä vanhat suuret noidat saduissa elävät, ja nähdään
valkeapukuisia tshuttia taikka kuullaan heidän kulkusissa ajelevan
autioilla lumikentillä. Samoja suuren Lapin mahtavia noitatarinoita
tavataan koltankin mailla, merkillisiä taruja heidän tavattomasta
taidostaan ja kaameita kertomuksia heidän kuolemastaan. Niinkuin jo
edellä on kerrottu tarina Nuortin noidastakin, jota ei tahdottu saada
haudassakaan pysymään. Kuulimme edellä jo myöskin suuresta ja
kerskailevasta Suongil-noidasta, joka ylimielisyydessään yritti metsoa
ja haukea samassa kattilassa keittää, ja niin hankki metson, metsän
mahtavan linnun, vihat päälleen, niin että metso hänelle
soidinahollaankin kotkotti:

    -- Vaikka onkin Suongil suuri noita,
    ei hän voi metsoa ja haukea,
    samassa kattilassa keittää!

Ja surkean lopun sai Suongil-noitakin. Kun hän oli rikkonut
metsänhenkeä vastaan ylpeydessään niin, että metsän ja veden viljaa oli
pannut samaan kattilaan, niin siitä metso teki hänet niin sokean
ylimieliseksi, että hän taas kerskaillen lähti laskemaan Luttojoen
suurta köngästä, jotta on hän vielä sittenkin semmoinen noita, että
tuommoiset kosket huilauttaa. Mutta vene paiskautui pirstoiksi könkään
kiviin, ja Suongil-noita hukkui kuohuihin, ja äijän ruumis ajautui
kauas Luttoa alas. Sieltä se sitten löydettiin ja kuopattiin joen
rantaan. Köngästä ruvettiin sanomaan Suongil-könkääksi, ja kun sitten
rakennettiin talvikylä noidan hautapaikan läheisyyteen, Luton rannalle,
sai kylä nimekseen _Suongil-sijt_, Suonikylä.

Suuri ja merkillinen oli Akku-jaurin noitakin. Kerran, kun ei ollut
pyydystä, millä kaloja saada, joi se järven kuiviin ja pani akkansa
kuivalta pohjalta kaloja kokoamaan. Mutta akka viipyi kovin kauan
järvellä, ylenmäärin kun kaloja halusi, vaikka ukko rannalta huusi:
"Tule sukkelaan jo pois!" -- "Elä vielä! Tuolla on vielä suuri kala!"
akka vastasi ja kaahusti sitä ottamaan. Mutta noita ei enää
jaksanutkaan pidättää vettä vatsassaan, vaan täytyi hänen se soijauttaa
takaisin järveen. Ja niin akka hukkui kaloineen, ja järvi sai nimekseen
_Akku-jaur_.

Lapinmaan suuresta julmasta metsienpeikosta, Stallosta, _Taallastakin_,
koltat tarinoivat. Ja sama tapa on tyhmällä peikolla täälläkin kuin
muualla Lapissa: pyydystelee lapsia laukkuunsa ja vie metsäkotaansa
paisteikseen sekä viekoittelee ja vie väkisinkin lapintyttäriä ja
vaimoja akakseen ja heillä sitten syöpäläisiä siivottomasta tukastaan
tapattaa. Tavallisesti selviytyvät lapset onnellisesti Taallan
paistinuuniin joutumasta, ja päänetsijät surmaavat viekkaasti tyhmän
jättiläisen. Tekevät niinkuin teki Nuortin eukkokin, jonka täytyi
pidellä sylissään Taallan päätä ja tukkaa ruoputella: akka työnsi salaa
suuren puukon tuleen, ja kun Taalla kääntyi selälleen ja keikisti
päätään, jotta ruoputtelehan partaakin, niin akka samassa sieppasi
suurpuukon tulesta ja säväytti sillä peikon kurkun poikki.

Eläinsatujakin on koltilla. Samanlaisia seikkailuja kuin
kansansatujemme Ilvolan takamailla tapahtuu ketulle, karhulle,
sudelle ja jänikselle, samanlaisia sattuu niille Kuollan-Lapinkin
erämaissa. Yhtä ovela veijari on kolttalais-kettukin kuin Ilvolan
kettu, yhtä yksinkertainen ja helposti narrattava on koltan karhu-äijä
ja yhtä yksitoikkoinen koltan susi. Kettu keplottelee lappalaisen
ahkiosta kalakuorman saaliikseen, narraa karhun avannosta onkimaan,
houkuttelee siihen muitakin metsäneläimiä, sutta, naalia,
jänistä, kärppää, ja sitten lapin akalla annattaa niitä selkään.
Itse vain syrjässä ilakoi ja nauraa, niinkuin koltta-ukkokin tarinaa
kertoessaan.

Mutta sitten on koltilla paljon venäläisiltä saatuja satuja ja
tarinoita sekä kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, useasti hyvin
rivojakin. Ja niitä koltat monesti juomapöydässään juttelevat ja niillä
seuraansa huvittavat.

Väliin he taas laulelevat venäläisiä pajatuksia, _laul_. Sillä niitäkin
koltat osaavat, ovat niitä sotamiehinä ollessaan oppineet taikka muuten
venäläisten kanssa seurustellessaan saaneet korvaansa sekä sävelen että
sanat, kummatkin omine kolttalaisine väännöksineen.

Mutta osaa koltta omiakin lauluja, ikivanhoja lappalaisia joikauksia,
alkuperäisiä sävellytyksiä, joista Lapin kansa on niin tunnettu. Koltan
joikaaminen, levdde, on erilaisempaa kuin muiden lappalaisten.
Tavallisesti lappalaisten joikaukset ovat lyhyitä säkeistöjä, jotka
sisältävät jonkun tai joitakuita ominaisuuksia joikattavasta henkilöstä
taikka asiasta, ja sitä samaa säkeistöä saattaa joikaaja yhä uudelleen
pitkät ajat toistaa, joka säkeen jälkeen aina "nun-nuttaen". Niin esim.
inarilainen joikaa Jounin Niilasta:

    -- Jounin Niila-vanhus nun-nun-nun-nuu,
    Muotkatunturin hukka, nun-nun-nun-nuu,
    etelää nuuskii, nun-nun-nun-nuu,
    kintuilleen laskee, nun-nun-nun-nuu.

Ja taas aloittaa: Jounin vanhus nun-nun-nun-nuu

Mutta kun koltta lähtee laulamaan, niin hän ei kehtaakaan aina samaa ja
samaa jankuttaa, vaan joikaa monestikin pitkähkön kertovan runoelman,
jossa varsin monipuolisesti käsitellään joikattavaa, säkeitten väliin
aina lappalaistapaan työntäen täytesanoja, milloin "lo-lo-loo"-ta,
milloin "de-la-gul-gul-gul"-ia, milloin mitäkin. Kaikenlaisista
merkillisistä seikoista, joita milloin millekin koltalle tapahtuu,
sukkelat taiturit kärkkäästi sepustelevat joikauksen, jossa varsinkin
asian naurettavat kohdat ja asianomaisen henkilön heikot puolet tuodaan
esille. Eikä asian tarvitse kovin merkillinenkään olla, kun siitä jo
saadaan aihetta joikaukseen: joku Kuollan viinanhakuretki, joku
Jäämeren raitoretki, joku metsästysretki, joilla laulajan mielestä
jotakin erikoisempaa sattuu. Hyvin monesta koltasta on oma joikunsa,
jonka koko ympäristö tuntee ja joikaa. Varsinkin nuorista ja heidän
kosimishommistaan hyvin helposti saadaan joikaamiseen aihetta.
Saatetaanpa semmoisessa joikauksessa kertoa laveamminkin nuoren miehen
tavoista ja puuhista, onnistumisista ja epäonnistumisista, mutta
voidaan asia lyhyemmänkin laulaa, joikataan vain sen ydinkohta.
Niinkuin esim. Nuortijärvellä joikataan Tuulomalla asuvan suomalaisen,
Tuhkasenpojan ja kolttapojan kosimiskilpailusta Nuortin tyttären luona:

    -- Ohkemij, Teahpanin neita,
    on kolmen oven takana, lo-lo-loo.
    Oilsander Mihkelin poika
    ei voinut päästä Ohkemijn luokse, lo-lo-lo-loo.
    Heino Tuhkasen poika,
    jolla on suomalaisen sydän, lo-lo-loo,
    hän kylläkin pääsee Ohkemijn luokse, lo-lo-lo-loo.

Taikka taas kuulemme Suonikylän kodassa Moshnikovin muorin tyttärineen
ja miniöineen juorottelevan:

    -- Evvanan täytyy suopunkia heittäen kosia,
    viisi nimeä laittaa itselleen.
    Muurahainen nostaa nokkaa,
    muurahainen valkeapää.
    Ohkemijn Teahpanin luokse
    Huoterin Oskkrin neita
    menee pogostalle käymään.
    Hän nukkuu kodassa.
    Ohkemij tulee sinne
    syksyllä villavällyjen kanssa.
    Siellä he juttelevat keskenään.
    Revontulet leimuavat,
    kun he nukkumaan menevät.

Väliin saamme kuulla oikein aito lappalaisen elämänkuvauksen:

    -- Niin Marj neita istui ja katseli,
    ja ajeli täitä Rommanan ihosta.
    Romman elävissä täissä
    kaamaspuksuissaan istui ja nukkui.
    Lakin ajeli ja peskin pieksi.

Poroistaan poromies useimmat joikunsa joikaa. Jo pieni tapauskin
saattaa hänelle antaa aihetta sovittamaan sanoja säveliin, niinkuin:

    -- Kellon kieli kilahti,
    Vaiskin härkä vauhkoili,
    ei tahtonut ruveta kantamaan
    Vaiskin raskasta taakkaa.
    Njuurrom tunturin ylämäessä tenäili,
    heittäysi maahan.
    Täytyi syötellä oljushärkää.

Omia hyviä härkiään koltta joikauksissaan kiittelee, kuinka ne komeasti
yli vahvojen lumikenttien laukaten kiitävät, mutta samalla hän taas
pilkkaa inarilaisten huonoja härkiä, jotka eivät jaksa ajomiestään
ohuessakaan lumessa vetää:

    -- Inarin härät ne ovat, de-la-gul-gul-gul,
    kuin raskaat heinäsäkit, gul-gul-gul;
    kun lumi kynnen yli nousee, de-la-gul-gul-gul,
    niin miehet suksilla hiihtämään, gul-gul-gul.
    Mutta meidän härkämme, de-la-gul-gul-gul,
    kun lumi yli polven kohoaa, gul-gul-gul,
    vasta juosten ja laukaten kulkevat, de-la-gul-gul-gul.

[Tohtori T. Itkosen muistiin merkitsemä. Joukahainen XIV.]

Metsämies joikaa metsästyksestä ja metsäneläimistä. Saapa hän sanoiksi
korven kontion ajatuksetkin ja laulaa:

    -- Vanha mies taljan kiskoo.
    Nuori poika heinäkenkä tulee,
    enpä pelkää nuorta poikaa.
    Minä pelkään vanhaa miestä,
    taljan kiskojaa.

Venäläisten virkamiesten, harvinaisten herrojen käynti erämaankylissä
myös monesti antaa aihetta lappalaiselle laulajalle ruveta runontekoon.
Niinpä nuortilainen joikumestari kuvaa "suuren herran", arkkipiispan,
vastaan ottamista varsin elävästi:

    -- Evvanan Reehk osti pailakka-vaatimen,
    se juoksi tietä myöten, köhi ja hyppi,
    selkä köykyssä seisoi,
    räkäisen tavalla makasi.
    Reehkin kotakentälle
    arkkipiispa, suuri herra, tuli.
    Trehvanin Saahkar hyppäsi
    harmaassa sarkamahttsakissa harppasi,
    märkä lakki päässä tieteli vieressä,
    villavanttuut kädessä hän hyppi,
    syöksyi säkki päässä koskeen.

Vanhat sukkelaälyiset lapinukot ovat joikausten runoseppiä. He niitä
näkemistään ja kuulemistaan tapauksista sepittelevät ja alkavat omalla
sävelellään laulella, ja siitä ne sitten tulevat naapureillekin
tunnetuiksi. Ja mitä sanovampia joikaukset ovat ja kuulijäin
käsityskantaa vastaavampia, sitä suuremmalla mieltymyksellä ne
omaksutaan ja otetaan laulettaviksi. Nuortijärven _Nasarkka-ukko_,
vanha veneseppä, on paras joikuseppäkin kulmakunnallaan. Suonikylän
mestareita taas ovat _Gaurilovin Trofim-ukko_ sekä _Ootrim-Illep_,
molemmat hyviä laulajia. Patsjoen kolttien paras laulaja on
_Mihkel-Vaiskin Uontrei_, jonka joikaamismaine on tunnettu aina
Suonikylässä asti. Äijä on niin mestari, että hän heti ensi näkemältä
näppärästi sepittää sattuvan joikauksen kenestä tahansa. Hyvä on
äijällä ääni, ja kun hän rupeaa laulamaan, painaa hän ensin leukansa
vakaan, venyttää sitten kaulansa kuin kurki ja laskee kirkkaan
loilotuksen.

Joikaamaan innostuu koltta pitkiä talvimatkoja ajellessaan, kun hyvällä
kelillä porot hyvästi juosta nulkkaavat taikka tasaisesti tolvaavat,
sekä metsän nuotioilla lämpöisen tulen loisteessa loikoillessaan,
taikka istuskellessaan kotipirtissä verkonkudelmansa taikka muun
semmoisen työn ääressä, joka ei niin kiinteästi sido ajatustoimintaa.
Mutta kaikkein parhaiten käy joikaaminen silloin, kun oikein
kylänmiehissä ja naisissa on kokoonnuttu yhteiseen ryyppypirttiin
yhteisen viinapullon ääreen. Silloin, kaikenlaisia kaskuja, tarinoita
ja juttuja tuon tuostakin välipaloiksi pistellen, on joikaaminen
ohjelman päänumerona. Sitä ahkerammin, mitä enemmän pullo tyhjenee.
Lasketaan silloin joiku toistaan kummempi, mitä vain kukin sattuu
muistamaan, ja saa siinä toinen jos toinenkin pyhäveli kuulla oman
joikunsa, jonka joku joukosta hyvälle tuulelle tultuaan ilkaillen
laulaa. Mutta ei toinen siitä suutu, nauraa vain ja antaa samalla
mitalla takaisin, laulaa laulajalle puolestaan hänen joikunsa. Ja niin
saattaa ilonpito lopulta muuttua hauskaksi joikaamiskilpailuksi, jota
kestää useasti siksi, kunnes kaikki ovat pitkällään, sekä pullot että
laulajat, pullot tyhjinä, mutta laulajat sitä täydempinä. Laulu ja
ilonpito päättyvät kovaan kuorsaamiseen.

Mutta niinkuin häviää ja kuolee kolttakansa vähitellen pois kansojen
joukosta, niin häviää ja kuolee koltan omituinen kielikin, ja lakkaa
heidän merkillinen alkuperäinen laulunsa kaikumasta. Joutuvat kerran
viimeisetkin joikaajat turpeen alle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kolttain mailta - Kansatieteellisiä kuvauksia Kuollan-Lapista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.