Title: Kaksi rakastavaista
Author: Rolland, Romain
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaksi rakastavaista" ***


KAKSI RAKASTAVAISTA

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Ranskankielestä suomentanut

Eino Voionmaa



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.



        Amori
      Rakkaudelle

             Pacis amor deus --
             Rauhan rakkaus jumala

                     (Propertius)



1.


Pierre hävisi maanalaiseen. Raakaa, kuumeista väkeä. Lähellä ovea
seisten, puristuneena ihmisolioita täynnä olevaa penkkiä vasten ja
hengittäen näiden suun kautta kulkenutta huonoa ilmaa katseli hän,
heitä näkemättä, mustia ja jyliseviä holveja, joita pitkin junan
kiiluvat valot liukuivat. Hänen mielessään oli sama synkkyys, sama
tuike, ankara ja väräjävä. Palttoon kaulus pystyssä, sen sisään
tukehtumassa, käsivarret pitkin ruumista ja huulet yhteenpusertuneina,
otsa nihkeänä hiestä, ja vähänväliä, kun ovi avattiin, kylmänä ilman
vedosta, koetti hän olla näkemättä, hengittämättä, ajattelematta,
koetti olla elämättä. Nuoren kahdeksantoistavuotiaan pojan sydän,
melkein lapsen vielä, oli täynnä synkeätä epätoivoa. Hänen yllään,
tämän pimeän holviverhon, tämän rotankolon yllä, jossa ihmistoukkia
kihisevä metallihirviö vilisti -- oli Pariisi, lumi, tammikuun kylmä
yö, elämän ja kuoleman painajainen, -- sota.

Sota. Siitä oli neljä vuotta, kun se oli alkanut. Se oli painanut hänen
nuorukaisikäänsä. Se oli yllättänyt hänet sinä murroskautena, jolloin
nuorukainen levottomana aistiensa heräämisestä huomaa säikähtyneenä
petomaiset, sokeat, murskaavat voimat elämässä, jonka raadeltavaksi
hän on joutunut, vaikka ei ollut pyytänyt elämään päästä. Ja jos hän
on helläluontoinen, herkkäsydäminen, hentoruumiinen, kuten Pierre,
niin tuntee hän tympäisyä, kauhua, jota hän ei uskalla tunnustaa
muille rehevän ja raatelevan luonnon tylyyden, saastan, mielettömyyden
vuoksi -- tämän viruvan emäsian vuoksi, joka syö sikiönsä. --
Jokaisessa kuusitoista-, kahdeksantoistavuotiaassa nuorukaisessa
on hiukan Hamletin sielua. Älkää vaatiko häntä ymmärtämään sotaa!
(Hyvä teille, vakaantuneet miehet!) On yllinkyllin, jos saa hänet
ymmärtämään elämää ja siihen sopeutumaan. Tavallisesti hän hautautuu
unelmiin ja taiteeseen, kunnes hän on tottunut uuteen hahmoonsa ja
kotelo on suorittanut ahdistavan kulkunsa toukasta hyönteiseksi.
Rauhaa ja ymmärtämystä hän tarvitsee näinä elämän kypsymisen utuisina
huhtikuun-päivinä! Mutta hänet etsitään piilopaikkansa perältä,
raastetaan esiin varjosta, uuden keden arimmillaan ollessa, heitetään
julmalle näkymölle, tylyyn ihmisjoukkoon, jonka hurjuus ja viha hänen
täytyy hetipaikalla omaksua, niitä ymmärtämättä ja saattamatta sovittaa.

Pierre oli ikäluokkansa, kahdeksantoista-vuotiasten lasten, mukana
kutsuntavuorossa. Kuuden kuukauden kuluttua tarvitsi isänmaa hänen
lihaansa. Sota vaati häntä. Kuusi kuukautta hengähdyksen aikaa. Kuusi
kuukautta. Jos edes voisi sen ajan olla ajattelematta! Jäädä tähän
maanalaiseen! Näkemättä enää julmaa päivänvaloa!...

Hän painautui varjoon kiitävän junan mukana ja sulki silmänsä...

Kun hän jälleen ne avasi -- oli muutaman askeleen päässä hänestä,
kahden vieraan ihmisen erottamana, nuori tyttö, joka juuri oli noussut
junaan. Aluksi ei hän nähnyt tytöstä muuta kuin hienon profiilin
hatun varjossa, vaalean suortuvan laihahkolla poskella, viehkeälle
poskipäälle sattuvan valon, nenän ja ylähuulen veikeän piirteen ja
puoliksi avoimen suun, joka vielä värisi kiireisestä juoksusta. Tyttö
astui hänen silmiensä portin kautta hänen sydämeensä, astui kokonansa,
ja portti sulkeutui. Ulkoa kuuluva melu vaikeni. Hiljaisuus. Rauha. Hän
oli siellä.

Hän ei katsahtanut Pierreen. Ei edes tiennyt vielä, että hän oli
olemassakaan. Ja oli kuitenkin hänen sisässään! Pierre piti hänen
sanatonta, sykkyräistä kuvaansa sylissään eikä uskaltanut hengittää,
pelosta että hänen henkäyksensä haihduttaisi sen...

Seuraavalla asemalla sekasortoinen tungos. Kirkuen syöksyi ihmisiä jo
täyteen vaunuun. Pierre tunsi ihmisaallon työntävän, kantavan häntä.
Holvin yllä, ylhäällä Kaupungissa ankaria pamahduksia. Juna lähti
taas. Tällä hetkellä syöksi asemanportaita alas huumaantunut mies,
joka peitti kasvojaan käsillään ja kaatui maahan. Ehti juuri nähdä,
että hänen sormiensa välistä pursui verta... Taas tunneli ja yö...
Vaunussa kauhun huutoja: "goottilaiset ovat tulleet!..." Yleisessä
jännityksessä, joka sulatti nämä yhteensulloutuneet oliot yhdeksi,
oli Pierren käsi tarttunut käteen, joka hipaisi häntä. Ja avatessaan
silmänsä näki hän, että se oli Hän.

Tyttö ei vetänyt kättään pois. Pierren sormien puristukseen
vastasivat sormet levottomina, vähän hermostuneina ja jäivät sitten
suloisina, polttavina paikalleen, hievahtamatta. Näin seisoivat he
sitten suojelevassa varjossa, kädet niinkuin kaksi samassa pesässä
hykertelevää lintua; ja heidän sydämensä veri juoksi yhtenä ainoana
virtana kätten lämmön kautta. He eivät sanoneet sanaakaan. Eivät
tehneet pienintäkään liikettä. Hänen suunsa melkein hipaisi suortuvaa
poskella ja korvan reunaa. Tyttö ei katsonut häntä. Kahden asemavälin
perästä irroitti hän itsensä Pierrestä, joka ei häntä pidättänyt, solui
tungoksen välistä ulos ja meni menoansa Pierreä näkemättä.

Tytön lähdettyä ajatteli Pierre seurata häntä... Liian myöhään. Juna
oli liikkeessä. Seuraavalla pysäkillä astui hän ulos ja nousi pinnalle.
Hän tapasi taas yöllisen ilman, muutamien lumihiutaleiden näkymättömän
hipaisun ja pelästyneen ja pelostaan huvitetun Kaupungin, jonka yllä
sangen korkealla liitelivät sotalinnut. Mutta hän ei nähnyt muuta
kuin sen, joka oli hänen sisässään; ja hän palasi kotiansa, pitäen
tuntemattoman kättä.



2.


Pierre Aubier asui vanhempainsa luona lähellä Clunyn puistikkoa.
Hänen isänsä oli virkamies; hänen kuutta vuotta vanhempi veljensä
oli ollut rintamalla sodan alusta saakka. Hyvä, porvarillinen,
aitoranskalainen perhe, herttaisia ja sävyisiä kunnon ihmisiä, jotka
eivät milloinkaan olleet uskaltaneet ajatella itse ja hyvin luultavasti
eivät edes epäilleet semmoista mahdolliseksikaan. Peräti rehellisenä,
virkansa velvollisuuksia korkeasti kunnioittavana olisi presidentti
Aubier suuttunut ja mitä suurimpana loukkauksena torjunut epäilyn,
että hänen arvosteluunsa olisi saattanut vaikuttaa muut näkökohdat
kuin oikeudenmukaisuuden ja hänen omantuntonsa ääni. Mutta hänen
omantuntonsa ääni ei ollut koskaan puhunut (tai sanoisimmeko: edes
kuiskannut) hallitusta vastaan. Se oli syntyperäisin virkahenkinen.
Se ajatteli vaihtelevasti, mutta varmasti Valtion toiminnan mukaan.
Olemassa oleva valtiovalta oli hänestä pyhitetty selviö. Hän ihaili
hartaasti entisaikojen teräksisiä luonteita, vapaita ja taipumattomia
suuria virkamiehiä; ja uskoi kukaties salassa kuuluvansa heidän
riviinsä. -- Rouva Aubier taas oli yhtä hyvä kristitty kuin hänen
puolisonsa oli hyvä tasavaltalainen. Yhtä hartaasti ja rehellisesti
kuin mies asettui valtiovallan kuuliaiseksi välineeksi kaikkea
vapautta vastaan, joka ei ollut virallinen, liitti vaimo rukouksensa,
täydellisessä sydämen puhtaudessa, niihin miesmurhan pyyntöihin,
joita sotaa varten sommittelivat Euroopan kaikissa maissa katoliset
papit, protestanttiset pastorit, rabbiinit ja poopat, tämän ajan
lehdet ja oikein ajattelevat ihmiset. -- Ja molemmat, isä ja äiti,
jumaloivat lapsiansa, tunsivat oikeina ranskalaisina heitä kohtaan vain
syvää, järkkymätöntä rakkautta, olisivat uhranneet heille kaikki ja,
tehdäkseen niinkuin muutkin, uhrasivat heidät epäröimättä. Kenelle?
Tuntemattomalle jumalalle. Kaikkina aikoina on Abraham vienyt Iisakin
polttoroviolle. Ja hänen kunnioitettu kiihkonsa on vieläkin esikuvana
kurjalle ihmiskunnalle.

Tämän kotilieden piirissä oli, niinkuin usein on laita, paljon
rakkautta, mutta avomielisyyttä ei vähääkään. Kuinka voisikaan
ajatuksia vapaasti vaihtaa, kun kukin karttaa katsoa edes omansa
pohjaan. Jos joku jotain tunteekin, niin hän tietää, että täytyy
säilyttää määrätyt uskonkappaleet; ja jos asia on arkaluontoista jo
silloinkin, kun uskonkappaleet pysyvät niille vedettyjen rajojen
sisällä (kuten, ylimalkaan, on haudantakaista koskevien laita), mitä
sanotaankaan, jos ne pyrkivät sekaantumaan elämään, sitä kerrassaan
määräämään, niinkuin maalliset ja pakolliset uskonkappaleemme tekevät!
Menkääpäs unohtamaan Isänmaan uskonkappale! Uusi uskonto taannutti
meidät Vanhaan Testamenttiin. Se ei tyytynyt huulten tunnustuksiin
ja lapsellisiin menoihin, terveydenhoidollisiin, naurettaviin, kuten
uskontunnustukseen, perjantain paastoon, sunnuntain lepoon, jotka
olivat haltioittaneet "filosofiemme" intoa niinä, aikoina, jolloin
kansa oli vapaa -- kuninkaiden alla. Se vaati kaikki, se ei tyytynyt
vähempään: ihmisen kaikkinensa, hänen ruumiinsa, hänen verensä, hänen
elämänsä ja ajatuksensa. Varsinkin hänen verensä. Meksikon aztekkien
jälkeen ei jumala milloinkaan ole ollut näin ahvattu. Olisi kovin
kohtuutonta sanoa, että uskovaiset eivät siitä kärsineet. He kärsivät,
mutta uskoivat. Voi raukat ihmisveljeni, joille kärsimyskin on
jumalaisen todistus!... Hra ja rva Aubier kärsivät samoin kuin muut ja
jumaloivat samoin kuin muut. Mutta eihän voinut vaatia nuorelta pojalta
tätä sydämen, aistien ja terveen järjen kieltämistä. Pierre olisi
tahtonut ymmärtää ainakin sen, mikä häntä ahdisti. Kuinka polttivatkaan
häntä kysymykset, joita hän ei voinut tehdä! Sillä kaikkien ensimmäinen
sana olisi ollut: "Mutta jos minä en siihen usko!" -- Jo se olisi
herjaus. -- Ei, hän ei voinut puhua. He olisivat katseellaan
ilmaisseet hämmästynyttä, paheksuvaa typertymystä, tuskaa, häpeää.
Ja kun hän oli siinä plastillisessa iässä, jolloin sielu, iholtaan
ylen ohuena, väreilee pienimmistäkin ulkoa tulevista henkäyksistä ja
niiden salakähmäisissä sormissa vapisten muovautuu, tunsi hän itsensä
ennakolta itse surulliseksi ja häpeäväksi. Ah! kuinka he kaikki
uskoivat! (Mutta uskoivatko he, kaikki?) Mitenkä he sitten tekivät?
-- Sitä ei uskaltanut kysyä. Uskottomana yksinänsä kaikkien keskessä,
jotka uskovat, on kuin vailla jotakin elintä, ehkäpä tarpeetontakin,
mutta joka kaikilla muilla on; ja punastuen peittää vajavainen
alastomuutensa toisten silmiltä.

Ainoa, joka olisi voinut ymmärtää nuoren pojan ahdistusta, oli hänen
vanhempi veljensä. Pierre tunsi Philippeä kohtaan sitä ihailua,
joka pienemmillä usein on (mutta jonka he huolellisesti salaavat)
vanhempaa kohtaan, veljeä tai sisarta, vierasta toveria, jopa joskus
hetken haihtunutta näkemystä kohtaan -- joka heidän silmissään
toteuttaa kaikki unelmat siitä, mitä he tahtoisivat olla ja mitä he
tahtoisivat rakastaa: siveää ihailua ja sekavan nykyisyyden herättämää
levottomuutta tulevaisuudesta. Iso veli oli huomannut tämän lapsellisen
ihantelun ja oli siitä maireissaan. Vielä äskettäin oli hän koettanut
lukea poikasen sydäntä ja hellävaroen sitä hänelle selittää: sillä,
vaikka hän oli rotevampi, oli hän, samoin kuin poikanenkin, sitä
hienoa laatua, joka parempain ihmisten lapsissa säilyttää hiukkasen
naisellisuutta eikä sitä punastu. Mutta sota oli tullut ja temmannut
hänet pois työstä, opinnoista, kaksikymmenvuotiaan unelmista, ja
avomielisyydestä nuoren veljen kanssa. Hän oli jättänyt kaikki ensi
hetken huumaavassa innostuksessa, niinkuin suuri hurja lintu, joka
nousee avaruuteen mahtavin ja mielettömin kuvitelmin, että hänen
nokkansa ja kyntensä tekevät lopun sodasta ja palauttavat maan päälle
rauhan valtiuden. Sittemmin oli suuri lintu pari kertaa palannut
pesään; ah! joka kerta yhä pahemmin siipisatona. Hän oli saanut tinkiä
paljon kuvitelmistaan, mutta tunsi itsensä siitä liian masentuneeksi
sitä sanoakseen. Häntä hävetti, että oli niihin uskonut. Tyhmyyttä,
ettei osannut huomata elämää semmoiseksi kuin se on! Nyt pyrki hän
kiihkeästi irtautumaan sen lumoista ja kylmästi katsomaan sitä siksi,
mikä se on. Hän ei ruoskinut vain itseänsä; hänen pettymyksensä ajoi
häntä ruoskimaan omia unelmiansa myöskin nuoren veljen sydämessä,
jossa hän näki niiden uusiutuvan. Kun Pierre, hänen ensimmäistä
kertaa palatessaan, oli sielunsa telkeämistä kuumeisena rientänyt
hänen luokseen, oli häntä heti jäätänyt vanhemman veljen vastaanotto,
herttainen tosin, kuten aina, mutta sävyssä jotakin nimettömän kitkerää
ivaa. Kysymykset, jotka pursuivat hänen huulillaan, nielaisi hän
samassa takaisin. Philippe näki niiden tulevan, mutta yhdellä sanalla
ja katseella ehkäisi ne. Parin kolmen yrityksen jälkeen luopui Pierre
kyselystä, sydän suruisena. Hän ei tuntenut enää veljeänsä.

Veli puolestaan tunsi hänet hyvin. Tunsi hänessä sen, mitä hän taannoin
itse oli ollut eikä enää voinut olla. Mutta pani hänet maksamaan
sen. Jälkeenpäin se häntä säälitti, mutta hän ei sitä näyttänyt ja
teki sen uudelleen. Molemmat kärsivät; ja väärinkäsityksestä, joka
sattuu hyvinkin usein, tämä heidän toinen toiselleen niin läheinen
kärsimyksensä, jonka olisi pitänyt heitä yhdistää, loitonsi heitä.
Ainoa ero heidän kärsimystensä välillä oli, että vanhempi tiesi sen
läheiseksi, mutta Pierre luuli olevansa kärsimyksinensä yksin, ilman
ketään, jolle voisi sen ilmaista.

Miksei hän sitten kääntynyt ikäistensä, koulutoveriensa puoleeni
Olisihan luullut näiden nuorukaisten voivan liittyä yhteen ja olla
toinen toisensa tukena. Mutta siitä ei tullut mitään. Paha sattuma piti
heitä päinvastoin erillään, hajaantuneina pieniin ryhmiin, vieläpä
näiden pikkuruisten ryhmienkin keskuudessa erillisinä ja sulkeutuneina.
Typerimmät olivat silmät kiinni sukeltaneet pää edellä sotakuulumiin.
Useimmat pidättyivät siitä eivätkä tunteneet mitään yhteisyyttä
edellisten miespolvien kanssa; he eivät missään suhteessa tunteneet
niiden intoa, toivoa ja vihaa; he katselivat tätä raivopeliä, niinkuin
raittiit ihmiset katsovat juopuneita. Mutta mitä mahtoivat he tuolle
metelille? Monet olivat perustaneet pieniä viikkolehtiä, joiden elämä
sammui ensimmäisiin numeroihin ilman puutteesta; sensuuri poisti
ilman; kaikki Ranskan ajatus oli ilmatiiviin kuvun alla. Etevimmät
nuorista miehistä tiesivät ennakolta joutuvansa laskemaan niskansa
sodan kirveen katkaistavaksi, mutta olivat liian heikkoja nousemaan
kapinaan ja liian ylpeitä ruikuttamaan. Odottaessaan teurastusvuoroansa
katselivat ja arvostelivat he hiljaisuudessa, kukin kohdaltaan,
muutamat välinpitämättömän ylenkatseellisina, enimmät ivallisina.
Halveksuvasta vastarinnasta laumakantaa vastaan olivat he heittäytyneet
jonkinlaiseen henkiseen ja taiteelliseen yksilöisyyteen, aatteelliseen
aistimusoppiin, jossa ahtaalle ajettu personallisuus vaati oikeuksiansa
ihmisten yhteistyttämistä vastaan. Mainio yhteistyttäminen, joka
näiden nuorukaisten mielestä ilmeni ainoastaan siinä, että pantiin
yhdessä nipussa murhattavaksi! Varhainen kokemus oli kuihduttanut
heidän kuvitelmiansa: he olivat nähneet, mitä nämä kuvitelmat
merkitsivät heitä vanhemmille ja että he, jotka eivät niihin uskoneet,
saivat kuitenkin ne maksaa hengellänsä. Heidän luottamuksensa oli
sammunut ikäisiinsäkin nähden, ihmisiin ylimalkaan. Tähän aikaan ei
kannattanut luottaa kehenkään! Joka päivä toi julki jonkun ajatusten,
yksityiskeskustelun ilmiannon, jonka oli tehnyt joku isänmaallinen
urkkija, jonka intoa hallitus palkitsi ja kannusti. Niinpä
nuorukaisetkaan -- pettymyksestä, halveksumisesta, varovaisuudesta,
oman ajatuksensa yksinäisyyden tunteesta -- eivät hevin ilmaisseet
ajatuksiaan toinen toisellensa.

Pierre ei voinut heidän joukostaan löytää Horatiota, jota
kahdeksantoistavuotiaat pikku Hamletit hakevat. Kun hänen ajatuksensa
poikkeaminen yleisestä mielipiteestä (tuosta portosta) häntä
kammoksutti, tunsi hän tarvetta yhtyä vapaasti oman valintansa
mukaisiin sieluihin. Hän oli liian hento voidakseen tyytyä itseensä.
Hän kärsi yleistä kärsimystä. Se musersi hänet surunsa summalla, jota
hän suurenteli: -- sillä kun ihmiskunta sitä kaikesta huolimatta
sietää, niin sillä on paksumpi nahka kuin heiveröisen nuorukaisen
herkkä iho. -- Mutta se, mitä hän ei suurennellut ja mikä sattui häneen
vielä kipeämmin kuin maailman kärsimys, oli sen typeryys.

Mitäs on kärsiä, mitä kuollakaan, kun näkee sen tarpeellisuuden. Uhri
on hyvä, kun ymmärtää minkä vuoksi. Mutta mitä järkeä on maailmalla ja
sen repelemisellä nuorukaisen mielestä? Mitenkä, jos hän on vilpitön
ja puhdas, saattaa hän ottaa osaa kiihtyneiden kansojen sekavaan
tappeluun, jotka ovat kuin typerät pässit kuilun partaalla, jonne
he kaikki kierähtävät? Olihan tie kuitenkin kyllin leveä kaikille.
Miksikä siis tämä raivo ruveta itseänsä raatelemaani Miksikä näitä
korskuvia isänmaita, näitä rosvoavia valtioita, näitä kansoja, joille
opetetaan murhaamista velvollisuudeksi! Miksikä varsinkaan ihmisten
tappamista? Miksikä pitää maailman syödä itsensä? Miksikä tämä kaamea,
hirvittävä ja koskaan loppumaton ketju, jonka jokainen rengas upottaa
hampaansa toisen niskaan, syö sen lihaa, iloitsee sen surusta ja elää
sen kuolemasta? Miksikä taistelua ja miksikä surua? Miksikä kuolemaa?
Miksikä elämää? Miksikä? Miksikä?...

Tänä iltana, kun lapsi tuli kotiin, oli miksikä vaiennut.



3.


Kaikki oli oikeastaan ennallaan. Hän oli papereita ja kirjoja täynnä
olevassa huoneessaan. Ympärillä tavallista kotiliikettä. Kadulta
ilmoitti torvensoitto, että vaaran uhka oli ohi. Portailla tyydytti
jaarittelu kellareista palaavien talonasukkaiden uteliaisuutta.
Kerrosta ylempänä käveli itsepintaisesti edestakaisin vanha naapuri,
joka yhä odotti jo kuukausimääriä sitten kadonneeksi ilmoitettua
poikaansa. -- Mutta hänen huoneessaan ei ollut enää niitä huolia, jotka
olivat jääneet sinne väijyksiin.

       *       *       *       *       *

Sattuu joskus, että mielessä soi jokin soraääninen sävel; se häiritsee,
kunnes siihen liittyy toinen ja joku sattuma soinnuttaa ne yhteen,
vaikka ehkä ovat aivan vastakkaisia ja keskenään kylmän vieraita,
niinkuin vieraissakävijät, jotka eivät tunne toisiaan ja odottavat
esittelyä. Sen tapahduttua on jää murrettu ja molemmissa viriää
sopusointu. Tämän kemiallisen muutoksen hänen mielessään oli tuo arka
ja salainen kosketus aikaansaanut. Pierre ei ollut tämän muutoksen
syystä tietoinen; hän ei ajatellut sen erittelyä. Mutta hän tunsi
että ulkomaailman tavallinen tympäisy oli äkkiä haihtunut. Vihlova
päänkivistys on vaivannut teitä tuntikausia; äkkiä te huomaatte, että
se on poissa; miten se on tapahtunut? Ohimonne saattavat vielä tykyttää
sen muistosta... Pierre oli epäluuloinen tämän uuden rauhan suhteen.
Hän epäili sen vain lyhyen aselevon varjoon kätkevän hengähtämään
asettuneen vaivan julmempaa palausta. Hän tunsi jo taiteen suomat
levonhetket. Kun meidän, silmiimme tunkeutuu piirteiden ja värien
jumalainen sopusuhta, tai viulun vienosti soidessa väräjää hajaantuvien
ja kokoontuvien sävelten vaihteleva kaunis leikintä sointujen sovun
lakien mukaan, niin syntyy meissä rauha ja ailahtaa ilo. Mutta se on
säteilyä, joka tulee meille ulkopuolelta; voisi puhua auringosta, jonka
kaukainen valo tenhoaa ja nostaa meidät oman elämämme yläpuolelle.
Sitä kestää vain hetken; ja sitten me putoamme takaisin. Taide ei
milloinkaan ole muuta kuin todellisuuden ohimenevä unohdus. Pelokkaana
odotti Pierre samaa pettymystä? -- Mutta säteily olikin tällä kertaa
sisäistä. Ei kerrassaan mitään ollut unohdettu. Mutta kaikki oli
sopusoinnussa. Muistot, uudet ajatukset. Jopa esineetkin, kirjat,
paperit huoneessa saivat eloa ja herättivät mielenkiintoa, jonka ne
olivat menettäneet.

Jo kuukausia oli hänen henkinen kasvantansa ollut surkastuneena,
niinkuin nuori puu, jota kesken kukinta-aikaa hyytää jäinen halla.
Hän ei ollut niitä käytännöllisiä poikia, jotka käyttivät hyväkseen
kutsuntaan joutuville ikäluokille myönnettyjä yliopistollisia
helpotuksia kahmaistakseen itselleen kiireesti diploomin tutkijain
armahtavaisesti katsellessa sormien läpi. Ei hän myöskään tuntenut
niiden nuorten miesten epätoivoista intoa, jotka, nähdessään läheisen
kuoleman, syövät kaksinkertaisia suupaloja ja ahmivat tietoja, joita
he eivät voi koskaan käyttää elämässä. Alituinen lopullisen tyhjyyden
tunne, tyhjyyden, joka piili kaikkialla, maailman julman ja mielettömän
välkyttelyn alla -- masensi kaiken hänen intonsa. Hän tarttui johonkin
kirjaan, johonkin ajatukseen, -- mutta luopui sitten masentuneena.
Mihinkä se johtaa? Mitä varten opiskella! Miksikä rikastua, jos täytyy
kaikki menettää, kaikki jättää, jos ei mikään teille kuulu? Jotta
toiminnalla, jotta tiedolla olisi jotakin tarkoitusta, täytyy elämällä
olla tarkoitus. Mutta ei mikään järjen ponnistus, ei mikään sydämen
rukous saanut siihen tarkoitusta. -- Ja kas nyt, se oli tullut ihan
itsestään... Elämällä oli jokin tarkoitus...

Mikä sitten? -- Ja etsiessään, mistä tämä sisäinen hymyily tuli, näki
hän puoliavoimen suun, jota vastaan hän palavasti olisi painanut omansa.



4.


Tavallisena aikana ei tämä hiljainen haltioituminen luultavastikaan
olisi kestänyt. Sinä nuoruuden kautena, jolloin ensin alkaa kaivata
rakkautta, näkee sitä kaikissa silmissä; halukas ja häälyvä sydän
poimii hunajaa kaikkialta; eikä mikään kiiruhda kiintymään yhteen
kohti; sen päivä on vasta alussa.

Mutta tämänpäiväinen päivä on lyhyt: täytyi kiiruhtaa.

Nuorukaisen sydän kiiruhti sitä enemmän, se kun oli myöhästynyt.
Suuret kaupungit, jotka kaukaa katsoen näyttävät aistillisuuden
savuavilta tulikivipesäkkeiltä, suojelevat sielun ja ruumiin
puhtautta ja viattomuutta. Kuinka uskomattoman paljon niissä onkaan
nuorukaisia ja neitoja, jotka kunnioittavat rakkautta ja säilyttävät
aistimensa koskemattomina avioliittoon saakka. Jopa hienostuneissakin
piireissä, missä uteliaisuus näissä asioissa on keskenkasvuisissa
herännyt, miten hämmästyttävää tietämättömyyttä peitteleekään usein
vapailla puheillansa nuori maailmannaisenalku tai ylioppilas, joka
tuntee kaikki eikä tiedä mitään. Pariisin sydämessä on viattomuuden
keitaita, pyhiä luostarilehtoja, puhtaita lähteensilmiä. Pariisi ei
anna kirjallisuutensa pettää itseänsä. Sen nimessä puhuvat usein vain
saastaisimmat. Ja tiedetäänhän muuten hyvin, että väärä ihmispelko
estää monestikin puhtaita tunnustamasta viattomuuttaan. -- Pierre ei
tuntenut vielä rakkautta; ja sen ensimmäinen kutsu kiehtoi hänet.

Hänen ajatuksensa lumoukseen tuli lisäksi vielä se, että rakkaus
oli syntynyt kuoleman siiven alla. Sinä säikähdyksen hetkenä, jona
he tunsivat päidensä yllä pommien vaaran, jona haavoittuneen miehen
verinen näky kouristi heidän sydäntään, olivat heidän kätensä etsineet
toisiansa; ja molemmat olivat siinä tunteneet pelosta johtuneen värinän
ohella tuntemattoman ystävän hyvänsuopaa lohdutusta. Hetkellinen
kädenpuristus! Toinen käsistä, miehen, sanoi: "Turvaa minuun!" -- Ja
toinen karkoitti äidillisenä oman pelkonsa sanoakseen: "Pikkuruiseni!"

Mitään kaikesta tästä ei sanottu eikä kuultu. Mutta nämä sisäiset
mielteet ilmaisi sielu paremmin kuin sanat, tuo koristeverho, joka
peittää ajatuksen. Pierre tuudittautui tähän tunnelmaan. Kuin
olemassaolon valohämyssä väikkyvän kulta-ampiaisen surinaan. Hänen
päivänsä untuivat hänen uuteen raukeuteensa. Yksinäinen ja alaston
sydän unelmoi pesän lämpimyyttä.

Näinä helmikuun alkuviikkoina laski Pariisi viimeisen lentorynnäkön
raunioita ja nuoleskeli haavojansa. Koirakoppiin suljettu
sanomalehdistö ärhenteli kostotoimia. Mutta "Kahlehtivan miehen"
sanan mukaan kävi hallitus sotaa -- ranskalaisia vastaan. Alkoi
kavallusjuttujen kausi. Eräs kurja, joka puolusti päätään, jota yleinen
syyttäjä ankarasti vaati, jännitti koko Pariisia, jonka teatterihalu ei
ollut saanut kylläkseen neljästä sotavuodesta ja kymmenestä miljoonasta
kulisseihin kaatuneesta kuolleesta.

Mutta nuorukaisen mieli oli kiintynyt yksinomaan siihen salaperäiseen
vieraaseen, joka oli hänen luokseen tullut. Kumma voima näillä
rakkauden näkemyksillä, jotka olivat sielun pohjaan painuneet ja
kuitenkin muodoltaan aivan epämääräiset. Pierre ei olisi voinut
selittää kasvojen piirteitä tai silmien väriä tai huulten muotoa.
Hänellä ei niistä ollut säilynyt muuta kuin oma liikutuksensa. Kaikki
yritykset palauttaa mieleensä hänen kuvansa epäonnistuivat. Eikä
luonnistanut paremmin, kun hän ryhtyi etsintään Pariisin kaduilla. Joka
hetki luuli hän hänet näkevänsä. Sen aiheutti joku hymy, joku nuori
valkoinen niska, joku katsahdus. Ja sydän alkoi tykyttää. Mutta ei
ollut mitään, ei kerrassaan mitään yhtäläisyyttä näiden vilahtelevien
kuvien ja sen todellisen kuvan välillä, jota hän etsi ja jota hän luuli
rakastavansa. Eikö hän sitten rakastanut? Rakasti varmasti; juuripa
senvuoksi näki hän hänet kaikkialla ja kaikissa muodoissa. Sillä hän on
itse hymy, itse valo, itse elämä. Kun hän itse löytyisi, tulisi tälle
kaikelle kyllä raja. -- Mutta hän etsi tätä rajaa, saadakseen kiinni
rakkauden ja omistaakseen sen.

Vaikkei nuorukainen enää milloinkaan näkisi häntä, niin tiesi hän, että
hän oli hän, ja että hän oli pesä. Satama myrskyssä. Majakka yössä.
_Stella Maris, Amor_. (Miehen tähti, rakkaus). Rakkaus, valvo yllämme
kuoleman hetkellä!...



5.


Pierre kulki Seinen rannalla, pitkin Instituutin sivua, katsellen
hajamielisesti erään vanhojen kirjain kauppiaan näytehyllyä, yhden
niitä harvoja, jotka olivat jääneet uskollisesti paikalleen. Hän oli
Pont des Arts-sillan portaiden kohdalla. Katsahtaessaan ylös näki hän
sen tulevan, jota hän odotti. Piirustuskotelo käsivarrella astui tyttö
portaita alas kuin nuori kauris. Pierre ei harkinnut sekunnin osaakaan;
hän riensi tyttöä vastaan ja noustessaan ylös tätä kohti, joka oli
alaspäin tulossa, kohtasivat heidän katseensa toisensa ensimmäistä
kertaa ja tunkivat toisiinsa. Ja saavuttuaan tytön eteen hän pysähtyi
ja punastui. Ja hämmästyneenä nähdessään Pierren punastuvan punastui
tyttökin. Ennenkuin Pierre sai vedetyksi henkeään, oli kauriin pieni
askel jo mennyt ohi. Kun Pierre sai voimansa takaisin ja saattoi
kääntyä, katosi tytön hame Seinen rannalle antavaan pylväikköön. Pierre
ei yrittänyt häntä seurata. Nojautuen sillan kaidetta vasten katseli
hän omaa katsettansa vierivän virran kalvossa. Hänen sydämellään oli
kotvaksi aikaa uutta ravintoa... (Oi rakkaat, tuhmat nuorukaiset)

Viikkoa jälkeenpäin Pierre käveli Luxembourgin puistossa, jonka aurinko
täytti kultaisella sulollaan. Tänä surullisena vuonna säteilevä
helmikuu! Unelmoiden silmät auki ja enää tietämättä oikein sitäkö
hän unelmoi mitä näki, vai näkikö sitä mitä unelmoi, raukeudestaan
nauttien, salaperäisen onnellisena, onnettomana, rakastavana, täynnänsä
hellyyttä yhtä paljon kuin aurinkoa hän hymyili kävellessään, katse
hajamielisenä ja huulet tietämättään hymisten erästä laulua, sen
sanojen mennessä sikin sokin. Hän katsoi hiekkaa; ja, kuin ohilentävän
kyyhkysen siiven suhahduksen, sai äkkiä vaikutelman, että joku hymy
oli kulkenut ohi. Hän kääntyi ja näki, että he juuri olivat kulkeneet
sivu toistensa, hän ja se tyttö. Ja juuri tällä hetkellä, kuitenkaan
herkeämättä kävelemästä, käänsi tyttö päätään, hymyten katsoakseen
häntä. Silloin Pierre ei enää epäröinyt, vaan riensi tytön luo, kädet
miltei oikoisina, niin nuorekkaalla ja lapsellisella innolla, että
tyttö vaistomaisesti jäi häntä odottamaan. Pierre ei pyytänyt anteeksi.
Heillä ei ollut mitään ujostelemista. Hän näytti jatkavan alkanutta
keskustelua.

-- Te nauratte minulle, sanoi hän; ja siihen onkin täysi oikeus!

-- Enkä naura. -- (Hänen äänensä oli, niinkuin askelkin, eloisa ja
sulava.) -- Te hymyilitte yksinänne; ja minä hymyilin; kun näin teidät.

-- Hymyilinkö todellakin?

-- Te hymyilette vielä nytkin.

-- Nyt tiedän minkä vuoksi.

Tyttö ei häneltä sitä kysynyt. He kävelivät yhdessä. He olivat
onnelliset.

-- Herttaisen kaunis päivä! sanoi tyttö,

-- Uudestisyntynyt kevät!

-- Sillekö te äsken hymyilitte?

-- En yksin sille. Ehkä enemmän teille.

-- Viekastelija! Ilkiö! Tehän ette tunne minua.

-- Kaikkia te puhutte! Mehän olemme nähneet toisemme jo en tiedä kuinka
monta kertaa!

-- Kolme, kun tämä lasketaan.

-- Ah! Te muistatte!... Näette nyt, että me olemme vanhoja tuttavia.

-- Puhutaan siitä!

-- Mielelläni. Sitähän minä vain tahdon!... Oo, istutaan tuonne!
Hetkiseksi, eikö niin? Siinä on niin hyvä, veden reunalla!

(He olivat lähellä Galatéen suihkukaivoa, jonka ylle muurarit
rakensivat suojusta pommeja vastaan.)

-- Minä en voi, minä myöhästyn raitiovaunusta...

Tyttö ilmoitti ajan. Pierre osoitti että oli lähes puoli tuntia aikaa.

Vaikka, mutta hänen piti ensin mennä ostamaan välipalansa Racine-kadun
kulmasta, missä on hyviä sämpylöitä. Pierre otti sämpylän taskustaan.

-- Ei parempia kuin tämä... Ettekö tahdo?...

Tyttö nauroi ja epäröi. Pierre pani sen hänen käteensä eikä
laskenutkaan kättä irti.

-- Te tekisitte minulle niin suuren ilon! Tulkaa, tulkaa istumaan...

Hän vei tytön eräälle penkille suihkulähteen allasta reunustavan
käytävän keskipaikoille.

-- Minulla on vielä muutakin...

Hän veti taskustaan palan suklaata.

-- Herkkusuu!... Ja mitä vielä?...

-- En tiedä kehtaanko... se ei ole paperissa.

-- Antakaa, antakaa!... Nythän on sota.

Pierre katseli kun tyttö pureksi.

-- Ensimmäistä kertaa kai, sanoi hän, minä tulen ajatelleeksi, että
sodasta on mitään hyvää.

-- Oi, ei puhuta siitä! Se on niin kauhean kamalaa!

-- Niin, vastasi Pierre innostuneena, me emme puhu siitä koskaan.

(Ilma tuntui äkkiä kevyemmältä.)

-- Katsokaa noita varpusia, sanoi tyttö, jotka tulevat kylpemään.

(Hän näytti varpusia, jotka siivosivat itseänsä altaan reunalla.)

-- Mutta sittenhän te sinä iltana (Pierre seurasi omaa ajatustaan),
sinä iltana junassa, sanokaa, te siis näitte minut.

-- Tietysti.

-- Mutta te ette kertaakaan katsahtanut minun puolelleni... Te
seisoitte koko ajan kääntyneenä toisaanne päin!... Nähkää, niinkuin
nyt...

(Pierre näki hänen profiilinsa, joka nakersi hänen leipäänsä katsoen
eteensä silmät veitikkamaisina.)

-- ... Katsokaa minua hiukan!... Mitä te katselette?

Tyttö ei kääntänyt päätään. Pierre tarttui hänen oikeaan käteensä,
jonka hansikkaan etusormi oli revennyt, niin että siitä näkyi sormen
pää.

-- Mitäkö minä katselen?

-- Te katselette minun hansikastani... Antakaa olla repimättä sitä
enempää!

(Pierre oli hajamielisesti suurentamassa reikää.)

-- Oo, anteeksi!... Mutta kuinka te voitte nähdä?

Tyttö ei vastannut; mutta veitikkamaisessa profiilissa näki Pierre
hymyilevän silmän.

-- Ah! Viekas!

-- Se on aivan yksinkertaista. Kaikki tekevät niin.

-- Minä en voisi.

-- Koettakaa!... Katsotte vain kieroon.

-- Minä en koskaan voisi. Nähdäkseni täytyy minun katsoa ihan suoraan
vasten naamaa.

-- Ei, ei noin vasten naamaa!

-- Mutta nythän minä näen teidän silmänne.

He katsoivat toisiaan herttaisesti nauraen.

-- Mikä teidän nimenne on?

-- Luce.

-- Se on kaunis nimi, kaunis kuin tämä päivä!

-- Entä teidän?

-- Pierre... Niin tavallinen.

-- Hyvä nimi, jolla on siivot ja kirkkaat silmät.

-- Niinkuin minun.

-- Kirkkaat ne kyllä on.

-- Kun näkevät Lucen.

-- Lucen!... Sanotaan: "Neiti".

-- Ei.

-- Eikö?

(Pierre pudisti päätään.)

-- Te ette ole "neiti". Te olette Luce ja minä olen Pierre.

He pitivät toisiaan kädestä; ja katsomatta toisiansa, silmät
lehdettömien puiden oksien välitse taivaan hienossa sinessä,
vaikenivat. Heidän kättensä kautta kulki ajatusten virta yhteen. Luce
sanoi:

-- Sinä iltana me pelkäsimme molemmat.

-- Niin, sanoi Pierre, mutta tuntui niin hyvältä. (Myöhemmin he
hymyilivät, että kumpikin oli lausunut, mitä toinen ajatteli.)

Tyttö irroitti kätensä ja nousi äkkiä, kuullessaan kellonsoiton.

-- Oh, minulla ei ole enää aikaa kuin...

He läksivät yhdessä kulkemaan lyhyttä juoksujalkaa, joka parisilaisilta
käy niin sirosti ettei, nähdessään heidän juoksevan, tule ajatelleeksi
vauhdin nopeutta, kun se näyttää niin vaivattomalta.

-- Kuljetteko te täällä usein?

-- Joka päivä. Mutta enimmäkseen toisella puolen pengertä. (Hän näytti
puutarhaa, Watteaun puita.) Minä palaan Museosta.

(Pierre katsoi piirustuskoteloa.)

-- Maalariko? kysyi hän.

-- Ei, vastasi tyttö, se on liian suuri sana. Huono töhertäjä.

-- Mitä varten? Huvinko vuoksi?

-- Oo ei! Rahasta.

-- Rahasta!

-- Se on rumaa, eikö olekin? Harrastaa taidetta rahasta?

-- Ihmeellisintä on ansaita rahaa, jos ei osaa maalata.

-- Siinäpä se juuri on. Minä selitän, toisen kerran.

-- Toisen kerran, suihkukaivon luona syödään vielä.

-- Saa nähdä. Jos on kaunista.

-- Mutta tulettehan aikaisemmin? Eikö totta?... Sanokaa... Luce...

(He olivat pysäkillä. Tyttö hypähti vaunun astinlaudalle.)

-- Vastatkaa, sanokaa, päivänsäde...

Tyttö ei vastannut; mutta kun vaunu lähti, sanoi hän silmillään
"tulen", ja vaikkei hän mitään puhunut, saattoi Pierre lukea hänen
huuliltaan:

-- Minä tulen, Pierre.

Kotia kulkiessaan ajatteli kumpainenkin:

-- Kumma, kuinka ihmiset ovat tyytyväisen näköisiä tänään.

Ja he hymyilivät tahtomatta tehdä itselleen tiliä siitä, mitä oli
tapahtunut. He tiesivät vain että he olivat sen löytäneet, saaneet
sen kiinni, ja että se oli heillä. Mikä? Ei mikään. He ovat rikkaita
tänä iltana!... Kotia tultuaan katsoivat he itseään peilistä, niinkuin
katsotaan ystävää, lempein silmin. He sanoivat itselleen: "Hän katseli
sinua." Ja menivät levolle varhain, uupuneina, mistä siis? suloisesta
väsymyksestä. Ja riisuutuessaan he ajattelivat:

-- On sentään hyvä, että on olemassa huomispäivä.



6.


Huomispäivä!... Meidän jälkeemme tulevien polvien on vaikea kuvitella,
mitä nimetöntä epätoivoa, mitä määrätöntä tuskaa tämä sana herätti
neljäntenä sotavuonna!... Mitä tympäisyä! Miten monesti olivatkaan
toiveet pettäneet! Sadat huomiset seurasivat toisiaan eilisen ja
tämänpäivän kaltaisina, aivan yhtäläisesti uhrattuina odotukseen ja
tyhjään ja tyhjän odotukseen. Aika ei enää kulkenut. Vuosi oli kuin
Tuonelan virta, joka mustamujuisin vesinsä saartaa elämän umpeen; jonka
hämyiset laineet eivät liiku. Huomispäiväkö? Huomispäivä on kuollut.

Näiden kahden lapsen sydämissä oli Huomispäivä ylösnoussut.

Huomispäivä näki heidät uudelleen istumassa suihkulähteen luona. Ja
seuraavat huomiset. Kaunis ilma suosi näitä ylen lyhyitä kohtauksia,
jotka hiukan pitenivät joka päivä. Kumpikin toi mukanaan välipalansa,
nautinnon vuoksi saada niitä vaihtaa. Pierre odotti nyt Museon
portilla. Hän tahtoi nähdä Lucen töitä. Vaikka Luce ei ollut niistä
ylpeä, näytti hän niitä estelemättä. Ne olivat pienoisjäljennöksiä
kuuluisista tauluista tai taulujen osista, joku ryhmä, joku henkilö
tai muu kohta. Eivät suorastaan epämiellyttäviä ensi silmäyksellä,
mutta aivan arvottomia. Siellä täällä oikeita ja siroja otteita, mutta
rinnalla oppilasvirheitä, jotka eivät ainoastaan ilmaisseet alkeellista
tietämättömyyttä, vaan myös täydellistä huolettomuutta siitä, mitä
niistä saattoi ajatella. -- "Joutavia! Kyllä se kelpaa näinkin!..."
-- Luce mainitsi jäljennettyjen taulujen nimet. Pierre tunsi ne
hyvin. Hänen teki pahaa. Luce tunsi, että hän ei ollut tyytyväinen;
mutta näytti urhoollisesti kaikki -- ja vielä tämä... Paan!...
kaikkein rumin! Hän yhä hymyili pilkallisesti, yhtä paljon itselleen
kuin Pierrelle, mutta ei ollut vähääkään pahoillaan. Pierre puristi
huuliansa ollakseen mitään sanomatta. Mutta lopulta tuli sentään liian
paksua. Luce näytti hänelle jäljennöstä eräästä Raphaelin taulusta.

-- Mutta tässähän ei ole samoja värejäkään! sanoi Pierre.

-- Oo, se olisikin kumma! vastasi Luce. Minä en ole sitä nähnytkään.
Minä olen tehnyt sen valokuvasta!

-- Eikö teille sanota mitään?

-- Kuka? Ostajatko? Ei nekään ole sitä nähneet... Ja jos olisivatkin,
eivät he katso niin tarkkaan! Punainen, vihreä, sininen, niissä näkevät
he vain tulta. Joskus minulla on värillinen malli, mutta minä muutan
värit... Katsokaa, esimerkiksi tämä... (Eräs Murillon enkeli.)

-- Katsotteko te tätä paremmaksi?

-- En, mutta se huvitti minua... Ja sitten, se oli mukavampi... Ja,
minullehan se on sama. Pääasia, että se menee kaupaksi...

Tämän viimeisen ylimielisyyden jälkeen hän lopetti, otti kuvat pois ja
purskahti nauruun.

-- Hoh! Se on vielä rumempi kuin uskoittekaan?

Pierre sanoi huolestuneena:

-- Mutta miksikä, miksikä teette te semmoista?

Luce katseli hänen kauhistuneita kasvojansa, äidillisen pilan
herttaisella hymyllä: tuo rakas pikku porvarispoika, jolle kaikki oli
ollut niin huoletonta ja joka ei käsittänyt että täytyy tinkiä...

Pierre kysyi uudelleen:

-- Miksikä? Sanokaa, miksi!

(Hän oli aivan nolona, niinkuin hän itse olisi ollut töherrysten
tekijä!... Poikakulta! Lucen olisi tehnyt mieli häntä suudella... vain
varovasti, otsalle.)

Hän vastasi hiljaa:

-- Elääkseni!

Pierre oli aivan järkytetty. Sitä hän ei ollut ajatellut.

-- Elämä on mutkallinen juttu, jatkoi Luce keveällä ja hilpeällä
sävyllä. Ensinnäkin täytyy syödä, ja syödä joka päivä. Illalla on
aterioitu. Huomenna taas kaikki sama. Ja täytyy vaatettaa itsensä.
Vaatettaa kaikki, ruumis, pää, kädet, jalat. Silloin vasta on puku. Ja
sitten maksaa kaikesta. Elämä on maksamista.

Ensimmäistä kertaa näki Pierre, mitä hän rakkautensa lyhytnäköisyydessä
ei ollut huomannut: Lucen vaatimattoman ja paikoitellen kahnautuneen
puvun, hiukan kuluneet kengät, puutteen jälkiä, jotka pikku
pariisittaren luontainen sirous saa unohtumaan. Ja hänen sydäntänsä
kouristi.

-- Ah! Enkö minä ehkä, enkö minä voisi teitä auttaa?

Luce loittoni hiukan ja punastui:

-- Ei, ei, sanoi hän torjuen; se ei tule kysymykseen... Ei koskaan...
Minä en tarvitse...

-- Mutta minä olisin niin onnellinen!

-- Ei... Siitä ei puhuta enää. Taikka ei olla enää ystäviä.

-- Ollaanko siis ystäviä?

-- Ollaan. Se on, jos te vielä olette, nähtyänne nämä hirviöt?

-- Totta kai! Eihän se ole teidän syynne.

-- Mutta se koskee teihin?

-- Noh, koskee kyllä.

Luce nauroi tyytyväisyydestä.

-- Ja sitä te nauratte, pahanilkinen!

-- Ei, ei se ole ilkeää. Te ette ymmärrä.

-- Miksi te sitten nauratte?

-- Sitä en teille sano.

(Hän ajatteli: "Rakkaus! Sinä olet ihana, kun sinuun koskee, jos minä
teen jotakin rumaa!")

Luce sanoi:

-- Te olette hyvä. Kiitos!

(Pierre katsoi häntä ällistyneenä.)

-- Älkää yrittäkö ymmärtää, sanoi Luce, silittäen häntä hiljaa
kädelle... Puhutaan muusta...

-- Olkoon... Yksi sana vielä... Minä tahtoisin kuitenkin tietää...
Sanokaa minulle (älkää loukkaantuko!)... Oletteko te tällä hetkellä
hiukan puutteessa?

-- En, en, minä mainitsin sen äsken sentähden, että joskus on ollut
vaikeita hetkiä. Mutta nyt käy paremmin. Äiti on saanut paikan, josta
hän saa hyvän palkan.

-- Onko äitinne työssä?

-- On, eräässä varustehtaassa. Siellä saa kaksitoista frangia päivässä.
Sehän on jo omaisuus.

-- Varustehtaassa! Sotatehtaassa!

-- Niin.

-- Mutta sehän on kauheata!

-- Mitä vielä! Täytyy ottaa, mitä saa!

-- Luce, mutta jos te, jos te, jos teille tarjottaisiin?...

-- Minä, näettehän että minä töhertelen... Siinähän näette, että teen
oikein, kun tuhrin näitä töherryksiä!

-- Mutta jos täytyisi ansaita eikä olisi muuta neuvoa kuin mennä
tehtaaseen, joka tekee ammuksia, menisittekö te?

-- Jos täytyisi ansaita, eikä olisi muuta neuvoa?... Menisin tietysti!
Juoksisin!

-- Luce! Ajatteletteko, mitä siellä tehdään?

-- En, sitä en ajattele.

-- Semmoista, mikä tuottaa kärsimystä, kuolemaa, mikä raatelee,
polttaa, kiduttaa semmoisia olioita kuin te, kuin minä...

Luce pani kätensä suulleen antaakseen hänelle merkin olla vaiti.

-- Minä tiedän, tiedän kaiken tuon, mutta en tahdo sitä ajatella.

-- Ette tahdo sitä ajatella?

-- En.

Ja hetken perästä lisäsi Luce:

-- Täytyy elää... Jos rupeaa ajattelemaan, ei voi enää elää... Minä
tahdon elää, tahdon elää. Jos minua pakotetaan elääkseni tekemään tuota
tai tätä, rupeanko minä kiduttamaan itseäni tuon tai tämän vuoksi? Se
ei minulle kuulu, minähän en sitä tahdo. Jos se on pahaa, eihän se ole
minun syyni. Se, mitä minä tahdon, ei ole pahaa.

-- Mitä te tahdotte?

-- Ensinnäkin tahdon elää.

-- Rakastatteko elämää?

-- Rakastan. Onko se väärin?

-- Oi, ei! On niin hyvä, että te elätte...

-- Entä te, ettekö te sitä rakasta?

-- En rakastanut, kunnes...

-- Kunnes?

(Kysymys ei vaatinut vastausta. He tiesivät sen molemmat.) Seuraten
ajatustaan sanoi Pierre:

-- Te sanoitte: "ensinnäkin"... "Ensinnäkin tahdon elää"... Ja mitä
sitten? Mitä muuta tahdotte!

-- En tiedä.

-- Tiedätte kyllä.

-- Te olette sangen tungetteleva.

-- Olen, sangen.

-- Minua ujostuttaa sanoa sitä teille...

-- Sanokaa se minulle korvaan. Niin ei kukaan kuule.

Luce hymyili:

-- Minä tahtoisin... (hän epäröi). Minä tahtoisin _pikkuhiukkasen_
onnea...

(He olivat aivan lähellä toisiaan.)

Luce jatkoi:

-- Onko se liikaa pyydetty?... Minulle on usein sanottu, että se on
itsekästä, mutta minä olen joskus miettinyt: "mihinkä ihmisellä on
oikeus?..." Kun näkee niin paljon kurjuutta, niin paljon kärsimyksiä
ympärillään, ei uskalla vaatia... Mutta, kaikesta huolimatta, minun
sydämeni vaatii ja huutaa: "On, minulla on oikeus, minulla on oikeus
pieneen, pieneen onnen muruseen..." Sanokaa minulle ihan suoraan: onko
se itsekästä? Pidättekö sitä pahana?

Pierre tunsi sanomatonta sääliä. Tämä sydämen huuto, tämä vaatimaton,
pieni, lapsellinen huudahdus riipaisi häntä sydämen pohjasta. Kyyneleet
kihosivat hänen silmiinsä. Istuen ihan kiinni toisissaan penkillä
tunsivat he toistensa lämpöä. Pierre olisi tahtonut kääntyä, ottaa
hänet syliinsä. Mutta ei uskaltanut liikahtaa pelosta, ettei voisi enää
liikutustaan hillitä. He katsoivat hievahtamatta eteensä, jalkoihinsa.
Nopeasti, lämpimällä ja matalalla äänellä, melkein huuliaan
liikuttamatta, sanoi Pierre:

-- Voi rakas pikkuruiseni! Sydänkäpyni! Minä tahtoisin pitää pieniä
jalkojanne käsissäni, suullani, minä tahtoisin syödä teidät kokonaan...

Hievahtamatta ja sangen nopeaan ja hiljaa niinkuin Pierrekin sanoi
Luce, aivan hämmentyneenä:

-- Hullu! Mieletön... Hiljaa!... Minä pyydän teitä...

Eräs vanha herra käveli hitaasti heidän ohitseen. He tunsivat kumpikin
ruumiinsa riutuvan hellyydestä...

Käytävällä ei ollut enää ketään. Pörröinen varpunen pyristeli hiekassa.
Suihkukaivo rapisutteli pieniä kirkkaita pisaroitaan. Arasti kääntyivät
heidän kasvonsa toisiaan vasten; ja tuskin olivat heidän katseensa
koskettaneet toisiaan, kun heidän huulensa yhtyivät, niinkuin lintuset,
pelokkaina ja arkoina, ja sitten lennähtivät taas erilleen. Luce
hypähti ylös lähteäkseen. Pierre oli myöskin noussut. Luce sanoi
hänelle: "Jääkää tänne."

He eivät enää uskaltaneet katsoa toisiinsa. Pierre mutisi:

-- Luce... Se pikkuhiukkanen... Se pieni onnen murunen... sanokaa,
nythän se meillä on!



7.


Sää keskeytti välipala-ateriat varpusten lähteen luona. Usva oli
peittänyt helmikuun auringon. Mutta se ei voinut sumentaa aurinkoa,
joka paistoi heidän sydämessään. Tulkoon mikä sää tahansa: pakkanen,
helle, sade, tuuli, pyry tai päivänpaiste! Se olisi aina sangen hyvä.
Aina entistä parempi. Sillä kun onni on kasvamisen iässä, on kaunein
kaikista päivistä kunakin kertana käsissä oleva päivä.

Usva tuli heille mieluisaksi aiheeksi olla toisiaan jättämättä osaksi
päivää. Oli vähemmän vaaraa tulla nähdyksi. -- Pierre lähti aamulla
odottamaan häntä raitiopysäkille ja saattoi häntä hänen juoksuillaan
läpi Pariisin. Hän kulki palttoon kaulus pystyssä. Lucella oli pyöreä
karvalakki, puuhka lämpimästi kierrettynä leukaan asti, hyvin tiheä
harso, johon hänen huulensa tekivät pyöreän kupuran. Mutta paras harso
oli suojelevan sumun kostea verkko. Se oli kuin tiheää, harmaata,
vähän kellervänhohtoista tuhkaa. Ei nähnyt kymmentä askelta eteensä.
Se sakeni sitä mukaa kuin tultiin alas Seineä vastaan kohtisuorassa
olevia vanhoja katuja. Ystävällinen sumu, jossa unelma uinuu hyisten
palleiden välissä ja hytisee nautinnosta. He olivat niinkuin sydän
hedelmän kotelossa tai liekki salalyhdyn kätkössä. Pierre piti
kainalossaan Lucen vasenta käsivartta; he astuivat samaa jalkaa, samoin
uumentenheilahduksin, puoliääneen livertelevä Luce pikkuista pitempänä,
vartalot aivan toisissaan kiinni: Pierre olisi tahtonut suudella harson
pientä kosteaa kupuraa.

Luce oli matkalla myymään "nauriitaan" ja "rediisejään"
"vääräin-vanhojen"-kauppiaalle, joka niitä häneltä tilasi. Heillä
ei koskaan ollut kovaa kiirettä saapua perille, ja tekemättä sitä
muka tahallaan (niin he ainakin vakuuttivat) kulkivat pisintä tietä,
siirtäen erehdyksensä sumun laskuun. Kun lopuksi kuitenkin määräpaikka
tuli, huolimatta kaikista heidän yrityksistään sitä kiertää, jäi Pierre
vähän matkan päähän ulkopuolelle. Luce meni puotiin. Pierre odotti
kadunkulmassa. Hän odotti kauan, eikä hänellä ollut erikoisen lämmin.
Mutta hän nautti odottamisesta, vilusta, jopa pitkästymisestäkin, se
kun näet tapahtui Lucen vuoksi. Vihdoin tuli Luce ulos, ja riensi
ripeästi luokse, hymyillen, hellänä, levottomana, ettei Pierre vain
ollut kylmettynyt. Pierre näki hänen silmistään, milloin kauppa oli
onnistunut, ja iloitsi siitä ikäänkuin hän itse olisi kaupanteosta
ansainnut. Mutta useimmiten palasi Luce tyhjin käsin; piti tulla
takaisin kahden tai kolmen päivän päästä maksua saamaan. Onnellisena
jo, jos ei annettu tilausta takaisin ja moitittu! Tänään, esimerkiksi,
oli nostettu melu eräästä valokuvan mukaan tehdystä pienoismaalauksesta
kuolleesta miehestä, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Perhe suuttui,
ettei silmien ja hiusten väri ollut oikea. Täytyi tehdä uudestaan.
Kun Luce oli taipuvainen katsomaan ennemminkin vastoinkäymistensä
koomillista puolta, nauroi hän urhoollisesti. Mutta Pierre ei nauranut.
Hän oli raivostunut.

-- Senkin pöllöt ja pölkkypäät!

Kun Luce näytti hänelle valokuvia, joista hänen oli tehtävä värillinen
jäljennös, salamoi Pierre raivosta -- (ah! kuinka Luce nautti
hänen koomillisesta raivostaan) -- näitä typeriä valokuvahymyyn
virnistyneitä naamoja kohtaan. Että Lucen rakkaiden silmien piti
mukautua heijastamaan, hänen kättensä jäljentämään näiden murjaanien
kuvia, oli Pierrestä pyhyyden herjausta. Ei, se oli järkyttävää!
Museokopioiminen oli sittenkin parempaa. Mutta niitä ei käynyt enää
ajatteleminen. Viimeisetkin museot suljettiin, eivätkä ostajat enää
niitä kuvia tilanneet. Nyt ei ollut enää Neitsyen ja enkelien, vaan
sotapoikain aika. Jokaisella perheellä oli omansa, kuollut tai elossa
oleva, tavallisesti kuollut, ja jokainen tahtoi ikuistuttaa hänen
piirteensä. Rikkaimmat värillisinä; se oli hyvin maksettua työtä, jota
kuitenkin sai vain harvoin; eikä auttanut olla nirso. Sen puutteessa
oli turvauduttava vain valokuvien suurentamiseen naurettavasta maksusta.

Selvä seuraus tästä oli, ettei Lucella enää ollut syytä viipyä
Pariisissa, kun ei ollut museojäljennöksiä; oli vain käytävä
taidekauppiaan konttorissa vastaanottamassa ja viemässä tilauksia joka
toinen tai kolmas päivä; työn saattoi suorittaa kotona. Mutta tämä
ei suuresti huolettanut näitä kahta lasta. He jatkoivat harhailuaan
kaduilla saamatta päättäneeksi lähteä asemalle.

Kun he tunsivat itsensä väsyneiksi ja sumun kalseus vilutti heitä,
menivät he johonkin kirkkoon; ja istuutuen siellä varovasti jonkun
kappeliosaston nurkkaan puhelivat hiljaisella äänellä elämänsä
jokapäiväisistä pikkuasioista, katsellen ikkunamaalauksia. Silloin
tällöin he sitten vaikenivat; ja heidän sielunsa, jättäen sanat (heidän
mieltänsä ei kiinnittänyt sanojen ajatus, vaan niiden elämänhenkäys,
kuin värisevien tuntosarvien salakosketus), heidän sielunsa jatkoi
toista keskustelua, vakaampaa ja syvempää. Ikkunamaalausten unelma,
pylväiden varjo, virrenveisuun hyrinä sekaantui heidän uneensa,
loihti esiin elämän surullisuuden, jonka he tahtoivat unohtaa, ja
iankaikkisuuden lohduttavan kaipuun. Juuri kun kello oli lähes
yksitoista, täytti kellertävä hämy kirkonlaivan, niinkuin pyhän
alttariastian öljy. Korkealta, sangen kaukaa sattui ikkunan tummaan
purppuraan, mustien rautapuitteiden välissä oleviin kuvioihin outoja
välähdyksiä. Yön pimeyden turvin kävi valon suku iskemässä haavaa...

Äkkiä sanoi Luce:

-- Otetaanko teidät?

Pierre ymmärsi heti, sillä hän oli hiljaisuudessa huomannut samat
salaperäiset merkit.

-- Otetaan, vastasi hän. Ei puhuta siitä.

-- Ainoastaan yksi asia. Sanokaa, milloin?

Hän sanoi:

-- Kuuden kuukauden päästä.

Luce huokasi.

Pierre sanoi:

-- Ei ajatella sitä enää. Mitä se hyödyttäisi? Luce sanoi:

-- Niin, mitäs?

He vetivät henkeä, karkoittaakseen ajatuksen. Sitten he uljaasti
(vai pitäisikö sanoa päinvastoin arkamaisesti? Ratkaiskoon, joka
tietää missä on todellinen uljuus!) pakottivat itsensä kumpikin
puhumaan muista asioista. Vahakynttilöistä, jotka huurussa
tuikkivat kuin tähdet. Alkavasta urkujen soitosta. Ohikulkevasta
kirkonvahtimestarista. Siitä, mitä oli makeisrasiassa, jota
Pierren sormet luvattomasti kopeloivat. He oikein koettivat saada
hauskuutta tyhjästä. Ei kummallekaan lapsiraukoista pälkähtänyt
päähän kaukaisintakaan ajatusta karttaa kohtaloa, joka tulisi heidät
erottamaan. Vastustaa sotaa, uhmata kansan kulkua: yhtä hyvin nostaisi
sijaltansa kirkon, jonka holvikaton alla he istuivat! Ainoa neuvo oli
unohtaa, unohtaa aina viimeiseen sekuntiin saakka toivoen pohjimmalta,
että tämä viimeinen sekunti ei tulisi koskaan. Siihen saakka olla
onnellinen.

Kulkiessaan taas ulkona jutellen veti Luce Pierreä käsivarresta
heittääkseen silmäyksen näyteikkunaan, jonka ohi he juuri olivat
menneet. Jalkinekauppa. Pierre näki hänen katseensa hellästi hyväilevän
erästä paria hienosta nahasta tehtyjä korkeavartisia nauhakenkiä.

-- Sirot! sanoi Pierre.

Luce vahvisti.

-- Kuin rakkaus!

Pierre nauroi tätä vertailua, ja Luce nauroi myöskin.

-- Eivätkö ne olisi liian suuret?

-- Ei, aivan sopivat.

-- Mitähän, jos ne siis ostaisi?

Luce puristi hänen käsivarttaan ja veti häntä pois, ettei rupeaisi
semmoista ajattelemaan.

-- Jos rikkait' oltaisiin. (Hyräillen laulua: _Hei nunna,
tanssikaamme..._) Mutta ne ei ole meitä varten!

-- Miksei? Hyvinhän Tuhkimuksen jalkaan sopi kultakenkä.

-- Siihen aikaan oli vielä haltiattaria.

-- Tähän aikaan on aina rakastavaisia.

Luce hyräili:

-- Ei, ei, ei näin, mun ystäväin!

-- Miksei, kun kerran olemme ystäviä?

-- Juuripa sen vuoksi.

-- Senkö vuoksi?

-- Niin, sillä ystävältä ei voi mitään ottaa.

-- Viholliseltako sitten?

-- Ennemmin joltakin vieraalta, esimerkiksi kauppiaaltani, jos se
saituri antaisi hiukan etumaksua!

-- Mutta, Luce, tottahan minulla on oikeus, jos tahdon, tilata teiltä
joku maalaus!

Luce seisahtui purskahtaen nauramaan.

-- Jaa tekö, maalausta minulta? Ystävä parka, mitä te sillä tekisitte?
Se on teille jo sangen ansiokasta, että olette niitä katsonut. Minä
tiedän hyvin, että ne ovat kelvottomia. Ne vain tarttuisivat teidän
kurkkuunne.

-- Ei ensinkään. Niissä on sangen sieviä joukossa. Ja entä jos ne ovat
minun makuni mukaisia?

-- Jopas nyt maku muuttui eilisestä.

-- Eikö ole sallittua muuttaa makua?

-- Ei, kun ollaan ystäviä.

-- Luce, maalatkaa minun kuvani!

-- Ohoh, vai hänen kuvansa!

-- Ei, ihan vakavasti. Tottahan minä sentään olen yhtä hyvä kuin ne
murjaanit...

Luce puristi hänen käsivarttaan ja huudahti harkitsematta:

-- Rakas!

-- Mitä te sanoitte?

-- En mitään.

-- Minäpä kuulin hyvin.

-- Pitäkää sitten tietonanne!

-- En, enpäs pidä. Annan kaksin kerroin takaisin... Rakas!... Rakas!...
Te teette minun kuvani, teettehän! Onko sovittu?

-- Onko teillä valokuvaa?

-- Ei, ei minulla ole.

-- No, miten sitten ajattelette? Enhän minä toki voi maalata teitä
kadulla.

-- Tehän sanoitte minulle, että te olette kotonanne yksin melkein
kaiket päivät.

-- Niin olen, niinä päivinä, joina äiti on tehtaassa... Mutta minä en
uskalla...

-- Pelkäättekö, että meidät nähdään?

-- En, en sitä. Meillä ei ole naapureita.

-- No mutta, mitä sitten pelkäätte?

Luce ei vastannut.

He olivat saapuneet raitiovaunun pysäkille. Vaikka siinä oli heidän
ympärillään muitakin odottajia, he tuskin niitä huomasivat, sumu kun
edelleen eristi pikku parimme. Luce kaihti Pierren katsetta. Pierre
tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi hellästi:

-- Rakas kulta, älkää pelätkö...

Luce avasi silmänsä, ja he katsoivat toisiaan. Heidän katseensa olivat
vilpittömät.

-- Minä luotan, sanoi Luce.

Ja hän sulki silmänsä. Hän tunsi olevansa Pierrelle pyhä. He laskivat
kätensä irti. Vaunu saapui. Pierre katsoi Luceen kysyvästi.

-- Minä päivänä? kysyi hän.

-- Keskiviikkona, vastasi Luce. Tulkaa noin kahden aikaan...

Lähdön hetkellä hän sai takaisin hilpeän hymynsä ja kuiskasi Pierren
korvaan:

-- Ja tuokaa valokuvanne yhtäkaikki. En ole kyllin varma maalatakseni
ilman valokuvaa... No, no, tiedänhän, että teillä niitä on, senkin
vekkuli!



8.


Malakoffin takana. Kuoppaista tietä autiossa seudussa, ympärillä
epäilyttävää aluetta, missä lankkuaitausten sisällä on lumppurien
hökkeleitä. Harmaana ja himmeänä nukkuu taivas pitkin pituuttaan maan
päällä, jonka laihat kupeet huuruavat sumua. Ilma on kohmeinen. Talo
helppo löytää: tällä puolen tietä niitä on vain kolme. Viimeinen
kolmesta; vastapäätä ei ole naapuria. Se on yksikerroksinen,
edustalla pieni aidattu piha, siinä pari kolme vaivaista pensasta ja
kyökkipuutarhantapainen, kaikki lumen alla.

Pierre oli tullut aivan hiljaa: lumi vaimensi hänen askeleensa. Mutta
eteisen uutimet liikahtivat; ja kun hän saapui ovelle, aukeni se, ja
Luce seisoi kynnyksellä. Eteisen puolihämärässä tervehtivät he toisiaan
käheänpuoleisella äänellä; ja Luce saattoi vieraansa seuraavaan,
ruokahuoneen vieressä olevaan kamariin. Täällä hän työskentelee; hänen
maalaustelineensä on asetettu ikkunan lähelle. Aluksi he eivät tiedä
mitä sanoa: he ovat ennakolta liian paljon ajatelleet tätä kohtausta;
sanoista, jotka he ovat valmistaneet, ei ainoakaan tahdo tulla ulos;
ja he puhuvat puolikuiskaten, vaikka talossa ei ole yhtään muuta
ihmistä. -- Juuripa sen vuoksi. He jäävät istumaan pitkän matkan
päähän toisistaan, käsivarret jäykkinä; Pierre ei ole edes kääntänyt
palttoonkauluriaan alas. He puhuvat ilman kylmyydestä ja raitiovaunun
kulkuajoista. He ovat onnettomia tuntiessaan itsensä näin noloiksi.

Vihdoin yrittää sitten Luce kysyä, onko Pierre tuonut valokuvia
mukanaan; ja tuskin on Pierre ehtinyt kaivaa ne esille taskustaan, niin
vilkastuvat molemmat. Nämä kuvat ovat välittäjiä, joiden päiden päitse
puhutaan; ei olla enää ihan yksin; on silmiä, jotka teitä katsovat,
eivätkä kuitenkaan häiritse. Pierren mieleen oli johtunut hyvä
ajatus (sitä en sano pienimmälläkään pilkalla) ottaa mukaansa kaikki
valokuvansa kolmivuotiaasta alkaen; niiden joukossa oli yksi, jossa hän
vielä oli kolttu yllä. Luce nauroi huvitettuna; hän puheli valokuvalle
lystillisiä lapsensanoja. Onko mitään suloisempaa naiselle, kuin
nähdä rakastettunsa kuva, kun tämä on ollut vielä ihan pikkuruinen?
Hän viihdyttää sitä mielessään, hän antaa sille rintaa; eipä paljoa
puutu, ettei hän kuvittele sitä itse kantaneensa! Ja sitten (hän ei ole
houkka), onhan niin mukavaa puhua pienelle, mitä ei voi sanoa suurelle.
Kun Pierre kysyy, mikä valokuva hänen mielestään on paras, vastaa Luce
empimättä:

-- Tämä herttainen pikkumies...

Kuinka vakaa hän on jo! Melkein vakaampi kuin nykyinen! Mutta jos
Luce uskaltaisi (ja senpä hän juuri uskaltaa) vertauksen vuoksi
katsoa nykyistä Pierreä, niin näkisi hän tämän silmissä lapsellisen
antautumisen ja ilon ilmeen, jota ei ole lapsessa: sillä lapsen,
tuon pienen, lasikuvun alle pannun porvarispojan, silmät ovat kuin
häkkiin suljetun linnun, joilta puuttuu valoa; ja valo on tullut,
eikö totta, Luce?... Pierre pyytää vuorostaan nähdä Lucen valokuvia.
Tämä näyttää kuusivuotiaan tytön, jolla on suuri hiuspalmikko ja joka
pitää sylissään pientä koiraa; ja kun hän näkee kuvansa, johtuu hänen
mieleensä leikkisä ajatus, ettei hän rakastanut vähempää silloinkaan
eikä toisella tavalla; kaiken sydämensä antoi silloiselle Pierrellensä,
koiralleen; oikeastaan kuitenkin oli se annettu nykyiselle Pierrelle,
hänen tulemistaan odottaessa. Hän näytti myöskin kolme- neljätoista
vuotiaan pikkuneidin, joka keikisti kaulaansa keimeällä ja hiukan
vaateliaalla tavalla; onneksi oli siinä sentään huultenpielessä pieni
veitikkamainen hymynväre, joka näytti tahtovan sanoa:

-- Enhän minä näin tosissani ole; minä vain olen ollakseni...

He olivat kokonaan unohtaneet kömpelyytensä nyt.

Luce ryhtyi luonnostamaan kuvaa. Kun Pierre ei saanut hievahtaa eikä
puhua, kuin huulilla hymisten, ylläpiti Luce yksin melkein koko
keskustelun. Hänen vaistonsa käski häntä pelkäämään hiljaisuutta.
Ja, niinkuin usein sattuu vilpittömille ihmisille, kun he joutuvat
puhumaan hiukan pitemmälti, tuli hän sivumennen maininneeksi omastaan
ja omaistensa elämästä arkaluontoisia seikkoja, joita hänen ei suinkaan
ollut tarkoitus kertoa. Hämmästyen kuuli hän itsensä yhä puhuvan; mutta
ei ollut peräytymisen varaa; jo Pierren äänettömyys oli kuin kallas,
jonka vierrettä virta vietti...

Hän kertoi lapsuudestaan maaseudulla. Hän oli Tourainesta.
Hänen äitinsä, varakkaasta hyvästä porvarisperheestä, oli
rakastunut arentimiehen poikaan, joka oli kansakoulunopettaja.
Porvarisperhe vastusti avioliittoa, mutta molemmat rakastavaiset
olivat taipumattomia; nuori tyttö odotti, kunnes tuli lailliseen
ikään voidakseen vanhemmilleen kirjallisesti ilmoittaa
avioliittoaikomuksensa. Omaiset eivät, avioliiton jälkeen, enää
tahtoneet häntä tuntea. Nuori pari eli muutamia vuosia rakkaudessa
ja puutteessa. Mies rasittui; ja niin tuli sairaus. Rohkeana otti
vaimo hartioilleen tämänkin taakan; teki työtä kahden edestä. Hänen
loukattuun ylpeyteensä piintyneet sukulaisensa eivät tehneet mitään
häntä auttaakseen. Muutamia kuukausia ennen sodan alkua oli sairas
kuollut. Eivätkä kaksin jääneet naiset olleet yrittäneet yhteyteen
äidin suvun kanssa. Se olisi suostunut vastaanottamaan orpotytön, jos
hän olisi suostunut ehtoihin, jotka olisivat merkinneet anteeksipyyntöä
äidin menettelystä. Mutta suku saa odottaa! Ennen vaikka syödään kiviä!

Pierre kummasteli näiden porvarissukulaisten sydämen kovuutta. Luce ei
nähnyt siinä mitään tavatonta.

-- Ettekö te usko, että semmoisia ihmisiä on paljonkin? Ei ilkeitä. Ei,
minä olen varma että isovanhempani eivät ole ilkeitä, vaan että heidän
on ollut vaikeaa olla meille sanomatta: tulkaa takaisin! Mutta se olisi
liiaksi nöyryyttänyt heidän itserakkauttaan. Ja niissä ihmisissä ei
ole muuta suurta kuin se. Se on väkevämpi kuin kaikki muu. Kun heille
on tehty vääryyttä, ei siinä ole ainoastaan se vääryys, joka heille on
tehty, vaan siinä on itse _Vääryys_: sillä muut ovat väärässä ja he
ovat oikeassa. Ja olematta ilkeitä -- (ei, todellakaan, he eivät ole
ilkeitä) -- antaisivat he teidän kuolla viereensä vitkaan kiduttavaan
tuleen, ennenkuin myöntäisivät, että he eivät ole oikeassa. Oo, he
eivät ole ainoat. Niitä on paljon muita!... Sanokaa, erehdynkö? Eivätkö
ne ole semmoisia?

Ja Pierre mietti. Ja oli liikutettu. Sillä hän ajatteli:

-- Ovat. Semmoisia ne ovat.

Hän näki äkkiä, nuoren tytön näkemyksen avulla, sen sydämen köyhyyden,
sen aution hedelmättömyyden, joka vallitsee siinä porvarisluokassa,
johon hän kuului. Kuiva ja kulutettu maa, joka vähitellen on juonut
elämän kaikki mehut eikä niitä enää uudista, niinkuin ne Aasian
seudut, joissa hedelmöittävät virrat ovat pisara pisaralta uponneet
siementymättömän hiekan alle. Niitäkin, joita he luulevat rakastavansa,
rakastavat he vain itsekkäästi; uhraavat ne itsekkyydelleen,
itsepäiselle ylpeydelleen, ahtaalle ja umpikujaiselle ymmärryksellensä.
Pierre ajatteli masentuvin mielin vanhempiansa ja itseänsä. Hän
vaikeni. Kamarin ikkunat tärisivät kaukaisesta kanuunanjyrinästä. Ja
Pierre ajatteli niitä, jotka kaatuivat, ja sanoi katkerasti:

-- Ja tuokin on niiden tekoa.

Niin, noiden kanuunain tänne kuuluvaan jyrinään, maailman sotaan,
tähän summattomaan onnettomuudenkohtaukseen -- oli tämän turha- ja
vähämielisen porvariston sydämen kuivuus ja epäinhimillisyys suureksi
osaksi syyllinen. Ja nyt (ja se oli oikein) ei tämä irtipäästetty
hirviö pysähtyisi, ennenkuin se on sen nielaissut.

Ja Luce sanoi:

-- Se on oikein.

Sillä hän seurasi aavistamattaan Pierren ajatusta. Pierre värisi
kaikuna:

-- Niin, se on oikein, sanoi hän, oikein, kaikki mitä tulleekin. Tämä
maailma oli liian vanha, sen täytyi, sen täytyy kuolla.

Ja Luce vahvisti painaen päänsä alas, murheellisena:

-- Niin täytyy.

Synkeitä, kohtalon kouristamia lapsia, joiden nuoret, huolen
raskauttamat päät kantoivat näin kaamean lohduttomia ajatuksia...

Huoneessa alkoi olla hämärä. Eikä ollut juuri lämmin. Kädet
kohmettuneina lopetti Luce työnsä, jota hän ei sallinut Pierren
nähdä. He astuivat ikkunan ääreen ja katselivat synkkään lakeuteen ja
metsäisille kummuille laskeutuvaa iltaa. Sinervät metsät muodostivat
puoliympyrän vihreällä, kalvasta ruskoa kajastavalla taivaalla.
Oli kuin olisi tuntunut Puvis de Chavannesin henkeä. Muudan Lucen
luonteva huomautus osoitti, että hän osasi lukea tätä salaperäistä
sopusuhtaisuutta. Pierre sitä melkein hätkähti. Luce ei siitä
oudostunut, vaan sanoi, että mille ei löydäkään ilmaisukeinoja, sen voi
kuitenkin tuntea. Jos hän maalasikin huonosti, ei se ollut kokonaan
hänen syynsä. Ehkäpä väärästä säästäväisyydestä oli hän jättänyt
täydentämättä kouluutuksensa taideakatemiassa. Muuten ainoastaan
köyhyys oli saattanut hänet maalaamaan. Miksikä muuten maalata ilman
sisäistä täytymystä. Eikö Pierrekin katsonut, että melkein kaikki
taiteilijat tekevät työtänsä ilman todellista pakkoa, turhuudesta, vain
jotakin tehdäkseen tai kun alussa luulevat täytymykseksi eivätkä sitten
tahdo tunnustaa erehtyneensä? Taiteilijaksi ei pitäisi ruveta muutoin
kuin jos ei voi pitää sisässään mitä tuntee, kun sitä on liikaa. Mutta
hänellä, sanoi Luce, oli sitä juuri riittävästi yhtä varten. Hän
oikaisi:

-- Ei, kahta varten.

(Kun Pierre oli nyrpistänyt naamaansa.)

Taivaan kaunis kultakajaste himmeni. Autio seutu verhoutui jälleen
synkeään asuunsa. Pierre kysyi Lucelta, eikö hän pelännyt tässä
yksinäisyydessä.

-- En.

-- Silloinkaan kun palaatte myöhään?

-- Ei täällä ole vaaraa. Apaashit eivät tule tänne. Heillä on
totuntatapansa. He ovat myöskin porvareita. Ja sitten meillä on tuolla
naapurina vanha lumppu-ukko ja hänen koiransa. Ja yleensä, minä en
pelkää. Oo, en minä sitä kersku! Ei siinä ole minulla mitään ansiota.
En minä ole urhoollinen. Mutta en ole vielä vain sattunut kohtaamaan
todellista pelkoa. Ehkäpä sen kohdatessani olisin suurikin pelkuri.
Tietääkö kukaan koskaan, mikä hän on?

-- Minä tiedän ainakin, mikä te olette, sanoi Pierre.

-- Ah, se on paljoa helpompaa. Tiedän minäkin... mikä te olette.
Toisesta tietää aina paremmin.

Illan kostea kylmyys tunkeutui suljetun ikkunan läpi. Pierreä hiukan
vilutti. Luce, joka heti huomasi sen hänen niskastaan, riensi
valmistamaan kupin suklaata, jonka hän lämmitti väkiviinalampullaan.
He söivät välipalan. Luce oli äidillisesti levittänyt saalinsa Pierren
hartioille; ja Pierre antoi sen tapahtua, niinkuin kissa, joka nauttii
peitteen lämpimyydestä. Heidän ajatustensa kulku johti heidät uudelleen
Lucen keskeyttämään kertomukseen. Pierre sanoi:

-- Kun te molemmat olette niin yksinäisiä, äitinne ja te, niin mahdatte
olla syvälti toisiinne kiintyneitä?

-- Niin, sanoi Luce. Niin oltiin.

-- _Oltiin_? toisti Pierre.

-- Oo, me rakastamme toisiamme vieläkin, sanoi Luce, vähän hämillään
vahingossa livahtaneesta sanasta. (Miksikä tulikin hän aina sanoneeksi
Pierrelle enemmän kuin aikoi? Ja kuitenkaan Pierre ei kysynyt, ei
rohjennut kysyä. Mutta Luce näki, että hänen sydämensä kysyi. Ja
tuntuu niin hyvältä olla avomielinen, kun ei ole koskaan ennen voinut
olla. Talon hiljaisuus, huoneen puolihämärä edistivät vielä hänen
antautumistaan.) Hän sanoi:

-- Eihän koskaan tiedä mitä tapahtuu, sellaisia ovat olleet nämä neljä
viime vuotta. Kaikki on muuttunut.

-- Tahdotteko sanoa, että äitinne tai te olette muuttuneet.

-- Kaikki, toisti Luce.

-- Missä suhteessa?

-- Ei voi sanoa. Tuntee kaikkialla, että suhteet läheistenkään ihmisten
kesken, perheissäkään, eivät enää ole samat. Ei ole enää varma mistään,
täytyy aamulla sanoa: "mitähän illalla nähnen? Tuntenenko sitä enää?"
On kuin laudan päällä vedessä kumoonmenossa.

-- Mitä sitten on tapahtunut?

-- En tiedä, sanoi Luce, en osaa selittää. Mutta se on tullut sodan
jälkeen, On jotakin ilmassa.

Kaikki on sekaisin. Omaisetkin, jotka eivät voineet tulla toimeen ilman
toisiansa, menevät erilleen, kukin taholleen. Ja jokainen juoksee kuin
juopuneena nenä jälkiä haistaen.

-- Mihin sitten?

-- En tiedä. Eivätkä luullakseni hekään. Mihin sattuma ja halu vie.
Vaimot ottavat rakastajia. Miehet jättävät vaimonsa. Kunnollisetkin
ihmiset, jotka yleensä näyttivät tyyniltä ja vakaantuneilta! Kaikkialla
kuulee puhuttavan eronneista pariskunnista. Sama on vanhempain ja
lasten laita. Äitini...

Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten:

-- Äidillä on oma elämänsä.

Hän pysähtyi vielä:

-- Oo, sehän on luonnollista! Hän on vielä nuori, ja äitiparalla ei ole
ollut paljoa onnea: hän ei ole kuluttanut lemmenvaraansa. Hänellä on
oikeus rakentaa itselleen jälleen elämää.

Pierre kysyi:

-- Meneekö hän uusiin naimisiin?

Luce pudisti päätään. Ei tiedä varmaan.

Pierre ei rohjennut udella.

-- Hän rakastaa minua kyllä kuitenkin. Mutta olo ei ole enää niinkuin
ennen. Nyt voidaan tulla toimeen ilman minua... Äiti parka! Hän
masentuisi, jos tietäisi, ettei hänen rakkautensa minuun enää ole hänen
sydämessään ensimmäinen! Hän ei milloinkaan siihen sopeutuisi...

Kuinka omituista elämä on!

Luce hymyili lempeästi, suruisasti ja taas kuin pilkallisesti. Pierre
pani hellästi kätensä hänen pöytään nojaavien kättensä päälle ja istui
liikahtamatta.

-- Me ihmisparat, sanoi hän.

Luce virkkoi hetken kuluttua:

-- Ollaan me tyyniä!... Toisilla on kuume. Sota. Tehtaat. Riennetään.
Riennetään. Tehdä työtä, elää, nauttia...

-- Niin, sanoi Pierre, aika on lyhyt.

-- Sitä enemmän syytä olla juoksematta! sanoi Luce. Tulee liian
aikaisin perille. Kävellään hiljaa.

-- Mutta aika rientää, sanoi Pierre. Muistetaan se.

-- Minä muistan, -- muistan, sanoi Luce, tarttuen häntä käteen.

Näin he, vuorotellen hellästi ja vakavasti, keskustelivat niinkuin
vanhat hyvät ystävät, Mutta he pitivät tarkan vaarin, että pöytä aina
oli heidän välillään.

Sitten huomasivat he äkkiä, että yö oli jo tullut huoneeseen. Pierre
nousi kiireesti. Luce ei häntä pidätellyt. Lyhyt hetki oli kulunut.
He pelkäsivät sitä, mikä saattoi tulla. He sanoivat hyvästi samalla
väkinäisyydellä, yhtä matalalla ja käheällä äänellä kuin Pierren
saapuessa. Kynnykselläkin he tuskin uskalsivat antaa toisilleen kättä.

Mutta kun ovi oli suljettu ja Pierre jo oli poistumassa puutarhasta
ja käänsi päätään ikkunaa kohti, näki hän iltaruskon viimeisessä
hämärän heijasteessa ikkunassa Lucen, joka huumaantunut ilme kasvoilla
seurasi hänen hämyssä häämöttävää menoansa. Ja palaten ikkunan luo
sovitti Pierre suunsa suljettua ikkunaruutua vasten. Huulet lasiseinän
erottamina suutelivat he toisiansa. Sitten poistui Luce kamarin
pimeyteen ja esirippu laski.



9.


Kahteen viikkoon eivät he tienneet mitään, mitä maailmassa tapahtui.
Pariisissa saatettiin vangita ja tuomita kuinka paljon tahansa.
Saksa saattoi täyttää tai jättää täyttämättä tekemänsä sitoumukset.
Hallitukset saattoivat valehdella, sanomalehdistö herjata ja armeijat
tappaa. He eivät lukeneet sanomalehtiä. He tiesivät että oli sota,
jossakin, aivan ympärillä, niinkuin on nuhakuume tai muu kulkutauti;
mutta se ei heitä liikuttanut; he eivät tahtoneet sitä ajatella.

Tänä yönä se kuitenkin muistutti itsestään heitä. He olivat jo makuulla
(he antoivat niin paljon sydämistään päivällä, että olivat illalla
väsyneitä). He kuulivat hälyytyksen, kumpikin asunnossaan, mutta eivät
nousseet ylös. He painoivat päänsä vuoteeseen peittojen alle, niinkuin
lapsi myrskyn aikana -- ei ensinkään pelosta (he olivat vannoja ettei
heille voisi mitään tapahtua), -- unelmoidakseen. Kuullessaan ilman
jyrisevän yössä ajatteli Luce:

-- Hänen sylissään olisi suloista kuulla myrskyn raivontaa!

Pierre sulki korvansa. Ettei mikään häiritsisi hänen ajatuksiaan! Hän
palautteli muistinsa näppäimistöllä mieleensä päivän laulua, hetkien
sointuvaa kulkua, ensimmäisestä minuutista alkaen kun hän oli astunut
Lucen kotiin, hänen äänensä ja liikkeidensä pienimpiä vivahduksia,
koko kuvien sarjaa, mikä hänen silmäinsä edessä oli vilahdellut --
erästä varjoa silmissä, erästä liikutuksen aaltoa ihon alla, joka
kulki kuin väre veden kalvossa, päivänsäteenä huulilla kukkinutta
hymyä ja kauniita paljaita käsivarsia vastaan nojautuvaa povea --
kaikkia kallisarvoisia siruja, joista rakkauden loihtiva mielikuvitus
koetti jälleen punoa yhtä yhtenäistä kokonaisuutta. Hän ei sallinut
ulkoa kuuluvan melun tulla sisään. Se oli häiritsevä vieras... Sotako?
Tiedän, tiedän. Tuollako se on? Odottakoon!... Ja sota odotti ovella
kärsivällisesti. Se tiesi vuoronsa tulevan. Hän tiesi sen myöskin,
senvuoksi hän ei hävennyt itsekkyyttään. Kuoleman aalto tulee
kuitenkin hänet tempaamaan. Ennakolta ei hän siis ollut sille mitään
velkaa. Ei mitään. Tulkoon kuolema määräpäivänänsä! Siihen saakka
olkoon vaiti! Ah! siihen mennessä ei hän tahtonut ainakaan menettää
mitään tästä ihmeellisestä ajasta, joka sekunti oli kultamuru, ja hän
oli saituri, joka hyväilee aarteitansa. Se on minun, minun omani.
Älkää koskeko minun rauhaani, minun rakkauteeni! Se on minun, siihen
hetkeen saakka... Ja milloin se hetki tulee? -- Ehkei tule ensinkään.
Tapahtuisiko ihme!... Miksei...?

Odottaessa jatkoi tuntien ja päivien virta vierimistään. Joka uusi
mutka vei lähemmäksi kohisevaa putousta. Maaten veneessään Pierre ja
Luce sen ymmärsivät. Mutta he eivät enää sitä pelänneet. Tämäkin jylinä
vain tuuditti heidän lemmen-uinailuansa kuin urkujen bassoääni. Kun
pyörteen kohta tulee, pannaan silmät kiinni, puristaudutaan lujemmin
yhteen, ja kaikki on lopussa yhtäkkiä. Pyörre säästi vaivan ajatella
elämää, joka olisi tai voisi olla jälkeenpäin neuvotonta tulevaisuutta.
Sillä Luce tunsi ennakolta esteet, jotka kohtaisivat Pierreä, kun
hän tahtoisi mennä hänen kanssaan naimisiin; ja Pierre uumoili niitä
myöskin, vaikka epäselvemmin. Älkäämme katsoko niin kauaksi! Pyörteen
jälkeinen elämä oli niinkuin se "toinen elämä", josta kirkossa
puhutaan. Sanotaan, että siellä toisella puolen tapaa toisensa; mutta
ei olla ihan varmoja. Yksi ainoa asia on varma: nykyisyys. Meidän
nykyisyytemme. Pysykäämme siinä tekemättä laskelmia osuudestamme
iankaikkisuudessa!

Vielä vähemmän kuin Pierre otti Luce selkoa uutisista. Sota ei
herättänyt hänen mielenkiintoaan. Se oli uusi surkeus lisää kaikkien
niiden surkeuksien lisäksi, joita yhteiskuntaelämä on täynnä. Ei
siinä ole mitään kummastelemista muille kuin niille, jotka ovat
elämän alastomuudelta turvassa. Ja pikku tyttö, joka varhaisesta
kokemuksesta tunsi taistelun jokapäiväisestä leivästä -- (Jumala ei
anna sitä ilmaiseksi) -- paljasti porvarisystävälleen murhaavan sodan,
jota köyhiä ihmisiä ja varsinkin naisia vastaan salakavalasti ja
ilman aselepoa käydään rauhan valheen alla. Hän ei kuitenkaan puhunut
siitä paljoa, peläten surettavansa Pierreä: nähdessään kertomustensa
järkyttävän vaikutuksen hän tunsi myötätuntoisuutta Pierren ylemmyyttä
kohtaan. Niinkuin useimmat naiset ei Lucekaan tuntenut erinäisiä elämän
rumuuksia kohtaan sitä ruumiillista ja henkistä inhoa, joka pöyristytti
nuorukaista. Hänessä ei ollut mitään kapinallista. Pahemmissa oloissa
olisi hän voinut ilman inhoa ottaa suorittaakseen inhoittavia tehtäviä
ja eritä niistä tyynenä ja siistinä ilman vastenmielisyyttä. Sitä hän
ei voinut enää nyt tultuaan tuntemaan Pierren, sillä hänen rakkautensa
oli syövyttänyt häneen ystävänsä maun ja inhon; mutta se ei ollut
hänen perusluontonsa. Hän oli tyyntä ja hymyilevää, ei ensinkään
synkkäluontoista rotua. Alakuloisuus, elämän erinäiset rajuilmat eivät
olleet hänen alaansa. Elämä on mikä se on. Suhtautukaamme siihen sen
mukaan! Se olisi voinut olla pahempi. Aina, ja varsinkin sodan jälkeen
epävarmaksi tuntemansa toimeentulokeinojen oikullisuus oli opettanut
Lucen olemaan huolehtimatta huomisesta. Lisätkää, että tälle vapaalle
pikku ranskattarelle oli kaikki ennaltahuolehtiminen haudantakaisesta
elämästä vierasta. Elämä riitti hänelle. Lucen mielestä se oli
suloista; mutta se riippui langasta ja sen langan katkeamiseen
tarvitaan niin vähän, että ei tosiaankaan kannata ruveta huolestumaan
tapahtuuko se huomenna. Silmäni, juokaa päivää, jossa te juuri nyt
kylvette! Mitä sen jälkeen tulleekin, sydämeni, antaudu luottavaisesti
hetken virran vietäviin!... Kun ei voi tehdä toisin!... Ja nyt kun
rakastetaan, eikö se ole ihanaa? Luce tiesi hyvin, että se ei ollut
pitkäaikaista. Mutta eipä hänen elämänsäkään ollut pitkäaikaista...

Hän oli aivan toisenlainen kuin se nuorukainen, joka häntä rakasti ja
jota hän rakasti, hellä, palava ja hermostunut, onnellinen ja onneton,
joka nautti, joka kärsi aina liioitellen, joka antautui, joka teki
pystyn aina hurjasti, ja joka oli hänelle rakas juuri senvuoksi,
että hän oli niin toisenmoinen. Mutta molemmille oli yhteistä mykkä
tahto olla näkemättä tulevaisuutta: tytölle kohtaloonsa alistumista
lirittävän katuojan huolettomuudesta; pojalle paheksumiskiihkosta,
jonka vuoksi hän syöksyy nykyisyyden kuiluun eikä tahdo enää palata.



10.


Vanhempi veli oli palannut muutamien päivien lomalle. Jo ensimmäisenä
iltana havaitsi hän perheen ilmapiirissä jotakin muuttuneen. Mitä? Hän
ei osannut sanoa, mutta se häntä oudostutti. Vaistolla on tuntosarvia,
jotka matkan päästä vainuavat, ennenkuin tietoisuus on voinut koskettaa
esinettä. Ja itserakkauden tuntosarvet ovat hienoimmat. Philippen
tuntosarvet toimivat, etsivät ja hämmästyivät: niiltä puuttui jotakin...

Olihan hänellä läheinen piirinsä, joka osoitti hänelle kunnioitustaan
niinkuin ennenkin -- tarkkaavainen kuulijakunta, jolle hän
säästeliäästi anneskeli kertomuksiansa -- vanhempansa, jotka peittivät
hänet hellään ihailuunsa -- nuorempi veljensä?... Seis! Hänhän juuri
puuttuikin nimihuudosta.

Hän oli tosin läsnä, mutta ei häärännyt ison veljen ympärillä; ei
kärkkynyt, kuten tavallista, hänen luottamustansa, jonka kieltäminen
toista juuri huvitti. Säälittävä itserakkaus! Philippe, joka
edellisinä kertoina näytteli nuoremman veljensä kiihkeiden kyselyjen
suhteen jonkinlaista suojelevaa ja pilkallista ylimielisyyttä, oli
loukkaantunut, kun toinen ei niitä tällä kertaa tehnyt. Ja rupesi
koettamaan houkutella niitä esille: kävi puheliaammaksi ja katsoi
Pierreä ikäänkuin antaakseen tämän tuntea, että hänen kertomuksensa
olivat vartavasten tälle kerrottuja. Ennen oli Pierre ilosta hytisten
lennosta kaapannut hänelle nakatun pallin. Mutta hän jätti tyynesti
Philippen leikittelemään sillä yksin, jos halutti. Philippe yritti
loukkaantuneena ivaa. Sen sijaan että Pierre olisi hämmentynyt, vastasi
hän säyseästi samalla välinpitämättömällä sävyllä. Philippe yritti
väitellä, innostui, saarnasi. Muutamien minuuttien kuluttua huomasi hän
saarnaavansa yksin. Pierre antoi hänen puhua ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa:

-- Käy päälle, ystäväni! Jos se sinua huvittaa! Jatka! Minä kuuntelen...

Pieni ylimielinen hymy!... Osat olivat vaihtuneet.

Philippe vaikeni nöyryytettynä ja alkoi tarkkaavammin seurata nuorta
veljeä, joka ei enää hänestä välittänyt. Kuinka suuresti muuttunut hän
oli! Vanhemmat, jotka näkivät hänet joka päivä, eivät olleet huomanneet
mitään; mutta Philippen tarkat ja päälle päätteeksi mustasukkaiset
silmät huomasivat muutaman kuukauden eron jälkeen ilmeisen muutoksen.
Pierre näytti olevan onnellinen, raukea, huumaantunut, untelo,
ihmisistä välinpitämätön, asioita huomaamaton, tuntui uinuvan suloisen
unelman ilmakehässä, niinkuin nuori tyttö. Ja Philippe huomasi, ettei
hän ollut enää mitään nuoren veljen ajatuksissa.

Kun hän oli yhtä tottunut erittelemään kuin tekemään huomioita, oli
hän nopeasti voittanut harminsa ja luopunut pilanteosta. Työntäen
syrjään itserakkautensa seurasi hän mielenkiinnolla Pierreä ja etsi
hänessä tapahtuneen muutoksen salaisuutta. Hän olisi tahtonut pyytää
nuorukaisen luottamusta, mutta pyytelyihin hän ei ollut tottunut; ja
muutoin ei pikkuveli näyttänyt tuntevan mitään tarvetta etsiä uskottua;
huolettoman ja pilkallisen välinpitämättömänä näki hän Philippen
kömpelösti ponnistelevan tullakseen hänelle avuksi; ja kädet taskuissa,
hymyillen, mieli muualla, jotakin säveltä vihellellen, vastaili hän
ylimalkaisesti, välittämättä oikein kuulla mitä kysyttiin -- ja meni
sitten äkkiä omille teilleen. Hyvää yötä! Ja oli hävinnyt. Livahtanut
käsistä. -- Ja Philippe tunsi nyt, niinkuin hylätty rakastaja,
kadottamansa sydämen arvon ja joutui salaisuuden vetovoiman pauloihin.

Sattuma antoi hänelle arvoituksen avaimen. Kun hän illalla palasi
Montparnassen bulevardia pitkin, huomasi hän varjossa Pierren ja Lucen.
Hän pelkäsi heidän nähneen hänet. Mutta he eivät pitäneet suurta lukua
siitä, mitä ympärillä oli. Kiinteästi toisissaan kiinni, Pierre pitäen
kainalossaan Lucen käsivartta ja kädessään hänen kättään sormet sormien
lomassa kävelivät he verkalleen, olennossaan Eroksen ja Psyken ahnas
ja saita hellyys. Heidän katseidensa syleily valoi heidät yhdeksi kuin
vaha. Nojautuneena erästä puuta vasten näki Philippe heidän kulkevan,
pysähtyvän, jatkavan, häviävän yöhön. Ja hänen sydämensä oli täynnä
sääliä noita kahta lasta kohtaan. Hän ajatteli:

-- Minun elämäni on uhrattu. Olkoon! Mutta väärin on ottaa vielä
noidenkin. Jos edes voisin omallani maksaa heidän onnensa!

Seuraavana päivänä huomasi Pierre hajamielisyydestään huolimatta
epämääräisesti eikä suinkaan heti, vaan vasta harkinnan jälkeen,
veljensä herttaisen sävyn hänen suhteensa. Ja puoliksi valveilla
näki hän Philippen silmissä hyvyyttä, jota hän ei ollut enää tuntea.
Philippe katsoi häntä niin selkeästi, että Pierre luuli tämän katseen
häntä tutkivan ja riensi kömpelösti työntämään luukkua salaisuutensa
eteen. Mutta Philippe hymyili, nousi ja, pannen kätensä hänen olalleen,
ehdotti että lähtisivät kävelemään. Pierre ei voinut vastustaa tätä
uutta luottamusta, jota hänelle tarjottiin; ja he lähtivät yhdessä
läheiseen Luxembourgiin. Iso veli piti edelleen kättään nuoremman
olalla; ja tämä tunsi itsensä ylpeäksi veljellisyyden palautumisesta.
Hän puheli vapaasti. He juttelivat vilkkaasti henkisistä asioista,
luvuistaan, mietteistään ihmisistä, uusista kokemuksistaan, kaikesta --
paitsi siitä, jota molemmat ajattelivat. Se oli kuin äänetön sopimus.
He olivat onnellisia tuntiessaan olevansa taas niin likeisiä, salaisuus
välillänsä. Kesken puheluansa ajatteli Pierre:

-- Tietääkö hän?... Mutta kuinka hän voisi tietää?...

Philippe katseli häntä hymyillen. Pierre pysähtyi kesken lausetta ja
kysyi:

-- Mikä sinun on?

-- Ei mikään. Minä katselen sinua. Ja olen tyytyväinen.

He puristivat toistensa kättä. Kotiin palatessa lausui Philippe:

-- Ja sinä olet onnellinen?

Pierre vain nyökäytti päätään myöntävästi.

-- Olet oikeassa, poikani. Onni on ihanaa. Nauti sitä minunkin
puolestani...

Ollakseen häntä surettamatta karttoi Philippe kotona olonsa aikana
viitata Pierren ikäluokan läheiseen rintamalle-vientiin. Mutta
lähtöpäivänään ei hän malttanut olla lausumatta huolestumistaan
nuorukaisen joutumisesta koettelemuksiin, joita hän ei paljoa tuntenut.
Nuoren rakastavaisen otsalla näkyi tuskin varjoakaan. Hän rypisti
hiukan kulmiaan, siristi silmiään ikäänkuin karkoittaakseen ikävän
ajatuksen ja sanoi:

-- Joutavia!... Siihen on vielä aikaa!... Kuka tietää?

-- Se tiedetään kyllä liiankin hyvin! sanoi Philippe.

-- Joka tapauksessa tiedän minä, sanoi Pierre, kiusaantuneena, kun
toinen vastusti, että kun siellä olen, niin minä puolestani en tapa.

Ja Philippe vastaansanomatta hymyili vain surullisesti, tietäen että
lauman taipumaton voima masensi yksilöt tahtonsa alaisiksi.



11.


Maaliskuu oli menossa, valoa kesti kauemmin ja ensimmäiset lintujen
laulut kuuluivat. Mutta päivien valoisuuden suurenemisen ohella
suureni sodan kaamea roihu. Ilma oli kevään ja maanmullistuksen
odotuksesta kuumeinen. Julman jyrinän kuultiin suurentuvan, miljoonien,
kuukausmääriä juoksuhautoihin kasattujen ja niistä hyökyaaltona
yli Ile-de-Francen ja vanhan Pariisin syöksymään valmistautuvien
vihollisten aseiden kalskahtelevan. Kauhistavia kertomuksia kulki
vitsauksen edellä: uskomatonta huhua kaasun muodossa ilmaan
levitettävästä myrkystä, jonka sanottiin kaatavan maahan ja kuolettavan
kaikki niinkuin Peeleusvuoren tukahduttava sauhu. Ja lentokoneiden
yhä likempää tapahtuvat hyökkäilyt ylläpitivät harkitusti Pariisin
hermostuneisuutta.

Pierre ja Luce eivät yhäkään tahtoneet tietää mitään siitä, mikä heitä
ympäröi; mutta kuume, jota he tietämättään hengittivät tässä uhan
painamassa ilmassa, kiihoitti kaipuuta, joka piili heidän nuorteissa
ruumiissaan. Pitkät sotavuodet olivat Euroopassa edistäneet siveellistä
höltymistä, joka valtasi häveliäimmätkin. Eikä näillä kahdella lapsella
kummallakaan ollut uskonnollista vakaumusta. Mutta heitä suojeli heidän
sydämensä hienotunteisuus, heidän vaistomainen häveliäisyytensä.
Salaisesti olivat he kuitenkin päättäneet kumpikin antautua toisilleen,
ennenkuin ihmisten sokea julmuus heidät erottaisi. He eivät vielä
olleet sanoneet sitä toisilleen. Tänä iltana he sen sanoivat.

Kerran tai kahdesti viikossa jäi Lucen äiti tehtaaseen yötyöhön.
Näinä öinä nukkui Luce, jotta ei jäisi yksin autioon asuntoonsa,
Pariisissa erään ystävättärensä luona. Häntä ei vartioitu. Molemmat
rakastavaiset käyttivät hyväkseen tätä vapautta viettääkseen osan
iltaa yhdessä; ja joskus söivät he vaatimattoman illallisen eräässä
pienessä ravintolassa. Tänä iltana maaliskuun puolivälissä kuulivat he
lähdettyään ravintolasta hälyytysmerkkejä. He riensivät läheisimpään
suojapaikkaan, niinkuin rankkasateessa, ja huvittelivat itseään jonkun
aikaa tekemällä huomioita satunnaisista kumppaneistaan. Mutta kun vaara
näytti kaukaiselta tai ohimenneeltä, vaikka hyökkäystä ei vielä ollut
ilmoitettu päättyneeksi, lähtivät Pierre ja Luce, jotka eivät tahtoneet
viipyä kovin myöhään, kävelemään iloisesti jutellen. He kulkivat
erästä vanhaa ja ahdasta katua lähellä Saint-Sulpicea. He olivat
juuri kulkeneet erään ajoportin kohdalla odottavan ajurin ohi, joka
torkkui samoin kuin hevonenkin. He olivat noin kahdenkymmenen askeleen
päässä toisella katukäytävällä, kun kaikki heidän ympärillään tärisi:
punainen huikaisu, ukkosen jyrinä, tiilinpalasten ja lasisirpaleiden
raekuuro. Erään talon syvennyksessä, joka teki terävän mutkan katuun,
painautuivat he seinää vasten toisiinsa kietoutuneina. Räjähdyksen
valossa olivat he nähneet toistensa rakkautta ja säikähdystä täynnä
olevat silmät. Ja pimeyden palattua rukoili Lucen ääni:

-- Ei! Minä en tahdo vielä!...

Ja Pierre tunsi huulillaan intohimoiset huulet ja hampaat. He jäivät
värjöttämään kadun pimeyteen. Muutamien askelten päässä hääräsi
taloista tulleita ihmisiä murskaantuneiden ajopelien säpäleiden
keskessä nostaen ylös kuolevan kuskin; he kulkivat aivan heidän
ohitseen kantaen onnetonta, jonka veri tippui, Luce ja Pierre seisoivat
kivettyneinä, niin kiinteästi toisiinsa kietoutuneina, että kun he
jälleen tulivat tajuihinsa, tuntui heistä kuin he olisivat syleilleet
toisiaan alastomina. He irroittivat toisiinsa kaivautuneet kädet ja
huulet, jotka joivat rakastettua olentoa kuin juuret. Ja molemmat
alkoivat väristä.

-- Mennään pois! sanoi Luce, pyhän väristyksen vallassa.

Hän veti Pierreä tulemaan.

-- Luce, ethän anna minun lähteä tästä elämästä, ennenkuin...?

-- Hyvä Jumala! sanoi Luce puristaen hänen käsivarttaan, se ajatus
olisi pahempi kuin kuolema.

-- Rakkaani, sanoivat kumpikin.

He olivat uudelleen pysähtyneet.

-- Milloin olen minä sinun? sanoi Pierre.

(Hän ei olisi uskaltanut kysyä: "Milloin olet sinä minun?")

Luce huomasi sen ja oli siitä liikutettu.

-- Ihana mies! sanoi hän... Pian! Eihän meillä ole kiirettä! Sinä et
voi haluta sitä hartaammin kuin minä haluan... Ollaan vielä näin vähän
aikaa... Se on kaunista!... Tämä kuu vielä loppuun saakka!...

-- Pääsiäiseenkö asti? kysyi Pierre. (Pääsiäinen tuli tänä vuonna
maaliskuun viimeisenä päivänä.)

-- Niin, Ylösnousemuksen päivään.

-- Ah! sanoi Pierre, ennen ylösnousemista on kuolema....

-- Hiljaa! sanoi Luce sulkien kädellään hänen suunsa.

He irtautuivat.

-- Nyt on meidän kihlajaisemme, sanoi Pierre. Toisiinsa nojaten
verkalleen astellen varjossa he itkivät hellyydestä. Maa heidän
jalkainsa alla narskui lasinsirpaleista ja katukäytävä oli veressä.
Heidän rakkautensa ympärillä lymysi kuolema ja yö. Mutta heidän
päidensä päällä, korkealla ahtaan kadun mustien muurien yläpuolella
tykytti, niinkuin taikalyhdyn liekki, taivaan povesta erään tähden
sydän...

Ja katso! Kellot alkavat soida, valot syttyvät jälleen, ja kadut
vilkastuvat! Ilma on vapaa vihollisista. Pariisi hengittää. Kuolema on
paennut.



12.


Oli Palmusunnuntain aatto. He tapasivat toisensa joka päivä
määräaikoina eivätkä koettaneetkaan piileksiä. Heillä ei ollut mitään
tilitettävää maailmalle. He olivat siinä kiinni niin hienoilla,
niin helposti katkeavilla langoilla! -- Kahta päivää ennen oli
saksalaisten suuri rynnistys alkanut. Lähes sadan kilometrin
levyisenä vyörysi aalto. Yhtämittaiset järkytykset värisyttivät
kaupunkia: -- Courneuven räjähdys, joka oli tuntunut Pariisissa kuin
maanjäristys; lakkaamattomat hälyytykset, jotka keskeyttivät unen ja
kuluttivat hermoja. Ja tänä lauantai-aamuna heräsivät kaikki, jotka
yön levottomuuden vuoksi olivat voineet sulkea silmänsä vasta sangen
myöhään, sen kaukana piilevän kanuunan jyrinään, joka Sommen toiselta
puolelta, ikäänkuin toisesta planeetasta hapuillen syöksi kuolemaa. --
Ensimmäisten räjähdysten aikana, joiden arveltiin johtuneen lentäjien
palauksesta, oli riennetty kellareihin; mutta kauan kestävä vaara
tulee tavaksi, johon elämä mukautuu; saattaapa melkein löytää siitä
viehätystäkin, kun sama uhka on kaikilla eikä vaara ylen suuri. Muuten,
oli kaunis ilma, oli sääli elävänä haudata itsensä: aamupäivällä oltiin
yleisesti ulkosalla; ja kadut, puistot, kahviloiden parvekkeet olivat
säteilevän, lämpöisen iltapäivän aikana saaneet kuin juhlaleiman.

Pierre ja Luce olivat valinneet tämän iltapäivän mennäkseen kauas
joukosta, Chavillen puistoon. He olivat eläneet jo kymmenen päivää
kiihtyneessä tyyneydessä. Syvä rauha sydämessä ja hermot väristen. Kun
seisoo pienellä saarella, jonka ympärillä pauhaa kuohuva koski, niin
sekä näön että kuulon huumaus alkaa viedä. Mutta silmäripset kiinni,
kädet korvilla, kun oven eteen on pantu salpa, tuntuu äkkiä mielen
pohjalla hiljaisuus, hivelevä hiljaisuus, kesän iäinen päivä, missä
näkymätön Riemu, tuo salalintu, laulaa lauluansa, sulaa ja raikasta
kuin puron solina. Oi Riemu! tenhon laulaja, onnen kanteleen soittaja!
Minä tiedän hyvin, että riittää rako ripsien välissä tai että sormeni
hetkeksi lakkaa painamasta korvaa, jotta kosken kuohu ja kohu palajaa.
Heiverö salpa! Tietäessään sen niin heiveröksi yltyy vain Riemu, jonka
tiedän uhatuksi. Rauha ja hiljaisuuskin saavat kiihkeän sävyn!...

Saavuttuaan metsään he kulkivat käsi kädessä. Kevään ensimmäiset
päivät ovat uutta viiniä, joka nousee päähän. Nuori päivä juovuttaa
puhtaiden rypäleidensä mehulla. Valo asuu vielä lehdettömien puiden
yllä; ja alastomien oksien läpi huumaa ja uuvuttaa taivaan sininen
silmä järjen... He yrittivät tuskin vaihtaa muutamaakaan sanaa. Heidän
kielensä kieltäytyi jatkamasta alettua lausetta. Heidän säärensä olivat
veltot ja kulkivat vastahakoisesti. He hoippuivat auringon ja metsän
hiljaisuuden välillä. Maa veti heitä puoleensa. Laskeutumaan pitkälleen
tielle. Antautumaan kaiken maailman valtapyörän kehän vietäviin...

He kapusivat ylös tienviertä, menivät viidakkoon ja panivat vierekkäin
pitkäkseen kahiseville lehdille, joiden välistä pisti esiin
orvokinsilmiä. Lintujen ensimmäiset liverrykset ja tykkien kaukainen
jyske sekaantuivat kylien kellojen soittoon, jotka ilmoittivat huomista
juhlaa. Autereisessa ilmassa väreili toivoa, uskoa, rakkautta,
kuolemaa. Huolimatta yksinäisyydestä puhuivat he puoliääneen. Heidän
sydämensä oli ahdistettu: onnestako? vaiko tuskasta? He eivät olisi
osanneet sitä sanoa. He olivat unelmiinsa uponneet. Luce, joka makasi
liikkumattomana pitkällään, käsivarret pitkin kylkiä, silmät auki,
miettiväisenä ja taivasta katsellen, tunsi itsessään nousevan salatun
tuskan, jota hän aamusta alkaen oli koettanut torjua tyköänsä,
ollakseen päivän riemua rumentamatta. Pierre pani päänsä Lucen
polville, hänen hameensa poimuihin, niinkuin lapsi, joka nukkuu, polvet
kyyryssä. Ja Luce hyväili äänettömästi käsillänsä lemmityisen korvia,
silmiä, nenää, huulia. Rakkaat älykkäät kädet, joilla, kuten sadun
haltiattarella, näytti olevan pieni suu joka sormen päässä! Ja Pierre,
joka oli herkkä pianonsoittaja, arvasi pienistä sormien alla kulkevista
aaltoiluista ystävättären sielussa ailahtelevat liikunnot. Hän kuuli
hänen huokaavan ennenkuin hän huokasikaan. Luce oli noussut, vartalo
eteenpäin kumarassa ja voi vahti raskaasti hengähtäen:

-- Oi, Pierre!

Pierre katsoi häneen liikutettuna.

-- Oi Pierre! Mitä me olemme?... Mitä meistä tahdotaan?... Mitä
tahdomme itse?...

Mitä meissä tapahtuu?... Tuo tykki, nuo linnut, tämä sota, tämä
rakkaus... nuo kädet, tuo ruumis, nuo silmät... Missä minä olen? ja
mitä minä olen?...

Pierre, jolle tällainen kiihtymyksen ilmaus Lucen puolelta oli outoa,
yritti ottaa hänet syliinsä. Mutta Luce työnsi pois:

-- Ei! Ei!...

Ja peittäen kasvonsa käsillään hän painoi kätensä ja kasvonsa maahan.
Pierre rukoili hämmentyneenä:

-- Luce!...

Hän pani päänsä aivan Lucen pään viereen.

-- Luce! toisti hän. Mikä sinun on?... Onko se minua vastaan?...

Luce nosti päätänsä:

-- Ei!

Ja Pierre näki kyyneleitä hänen silmissään.

-- Onko sinulla huolia?

-- On.

-- Minkävuoksi?'

-- En tiedä.

-- Sano minulle...

-- Ah! sanoi hän, minua hävettää...

-- Mikä hävettää?

-- Kaikki.

Hän vaikeni.

Aamusta alkaen oli häntä ahdistanut surullinen, kiusallinen ja
nöyryyttävä näky: hänen äitinsä, sen myrskyn hullauttamana, joka
kuohusi irstauden ja murhan tehtaiden sekamelskassa, näissä
ihmissaastan sammioissa, ei enää säilyttänyt pidättyväisyyttä. Hän
oli kotonaan pannut toimeen raivoisan mustasukkaisuuden kohtauksen
rakastajansa kanssa huolimatta siitä, että hänen tyttärensä oli
kuulemassa; ja Luce oli kuullut, että hänen äitinsä oli raskaana. Se
oli ollut hänelle kuin ruoskiminen, joka oli häntä häväissyt, joka oli
saastuttanut kaiken rakkauden, hänen rakkautensa Pierreen. Senvuoksi
oli hän, kun Pierre yritti häntä lähestyä, työntänyt hänet pois: hän
häpesi itseänsä ja Pierreä... Pierreäkö? Pierre-parka!...

Pierre jäi alalleen nöyryytettynä eikä uskaltanut hievahtaa. Luce alkoi
moittia itseään, hymyili kyyneltensä keskellä ja nojaten päänsä Pierren
polviin, sanoi:

-- Minä vuorostani!

Pierre, vielä levottomana, silitteli hänen hiuksiansa niinkuin
hyväillään kissaa. Hän kysyi hiljaa:

-- Luce, mitä se oli? Sano minulle!...

-- Ei mitään, sanoi Luce, minä olen nähnyt surullisia seikkoja.

Pierre oli liian arkatuntoinen udellakseen. Mutta Luce jatkoi hetken
kuluttua:

-- Ah! on hetkiä... jolloin hävettää, että on ihminen...

Pierreä värisytti.

-- Niin, sanoi hän.

Ja hetken vaiettuaan kääntyi hän toiseen asentoon ja sanoi hiljaa:

-- Anna anteeksi!

Luce nousi ylös äkisti, heittäytyi Pierren kaulaan ja toisti:

-- Anna sinä anteeksi minulle!

Ja he suutelivat.

Kummallakin lapsella oli tarve lohduttaa toistansa. Sitä sanoiksi
pukematta ajatteli kumpikin:

-- On toki onni, että kuollaan!... Hirvittävintä olisi tulla yhdeksi
noita ihmisiä, jotka ovat niin ylpeitä siitä, että ovat ihmisiä, että
ovat hävittäneet, huonontaneet...

Huulet huulia vastassa, silmäripset ripsiä sipaisten upottivat he
katseensa toisiinsa, hymyillen, herkkää sääliä täynnä. Eivätkä
kyllästyneet tähän jumalaiseen tunnelmaan, joka on rakkauden puhtain
muoto. Vihdoin irtautuivat he mietelmiinsä; ja Luce, jälleen
seessilmäisenä, näki taivaan, uudelleen virkoavien puiden ja kukkien
nousun sulouden.

-- Kuinka tämä on kaunista! sanoi hän.

Hän ajatteli:

-- Miksikä kaikki on niin kaunista? Ja me vain niin surkeita,
keskinkertaisia, rumia!... (Niin, et sinä, rakkaani, tietenkään et
sinä!...)

Hän katsoi uudelleen Pierreä:

-- Ah! mitä minä muista välitän?

Ja, rakkauden suurenmoisessa järkeilemättömyydessä purskahti hän
nauruun, hyppäsi pystyyn, juoksi metsään ja huusi:

-- Ota kiinni!

He leikkivät kuin lapset lopun päivää. Ja kun he olivat lopen
väsyneitä, palasivat he, vitkaan kävellen, laaksoa kohti, joka oli
iltaruskoa täynnä kuin rehukoppa. Kaikki tuntui heistä uudelta, kun he
nauttivat sitä yhdellä sydämellä kahden asemesta, kahdella ruumiilla
yhden.



13.


Heitä oli koolla viisi samanikäistä nuorukaista erään kotona, viisi
nuorta opintotoveria, jotka eräänlainen älyn yhtäläisyys, ensimmäinen
ajatusten valikointi oli ryhmittänyt erilleen muista. Eikä heidän
joukossaan kuitenkaan ollut kahta, jotka olisivat ajatelleet samoin.
Neljänkymmenen miljonan ranskalaisen väitetyn yksimielisyyden katon
alla on neljäkymmentä miljonaa päätä, jotka kukin ovat omaa mieltänsä.
Ranskan ajatus on samanlainen kuin sen maakin, pikkutilojen alue.
Omalta palstaltaan toiselle koettivat nuo viisi ystävystä aidan yli
vaihtaa aatteitansa. Mutta he täten vain varmensivat ne päättävämmin
kukin itselleen. Kaikki olivat muuten vapaamielisiä, ja elleivätkään
kaikki tasavaltalaisia, niin ainakin taantumuksen, takaisin palaamisen
vihollisia.

Jaqques Sée oli innokkain sodan kannattaja. Tämä nuori jalomielinen
juutalainen oli omaksunut Ranskan hengen kaiken innon. Kautta koko
Euroopan omaksuivat hänen serkkunsa Israelissa, kuten hänkin,
ottoisänmaansa asian ja aatteet. Vieläpä oli heillä tapansa mukaan
taipumus liioitteluun kaikessa, minkä omaksuvat. Tämä kaunis poika,
säännöllinen ja selväpiirteinen kasvoiltaan kuin kuparipiirros, ääni ja
katse tulisena ja raskaanlaisena, oli vakuutteluissaan todistelevampi
kuin tarpeellista ja vastaansanoessaan kiihkeä. Hänen mukaansa oli
kysymys kansanvaltaisuuden ristiretkestä kansojen vapauttamiseksi ja
sodan tappamiseksi. Neljä vuotta kestänyt ihmisystävällinen teurastus
ei ollut hänen vakaumustaan muuttanut. Hän oli niitä, jotka eivät
hyväksy tosiasiain vastaväitteitä. Hänellä oli kaksinainen itsetunto:
salainen oman rotunsa, jota hän tahtoi nostattaa, ja mieskohtainen,
joka tahtoi olla oikeassa. Tahtoi sitä enemmän, kun ei ollut siitä
varma. Hänen harras idealisminsa oli suojeluksena vaateliaille, liian
kauan masennetuille vaistoille, taistelun ja uhkayritysten halulle,
joka ei ollut vähemmän harras.

Antoine Naudé oli myöskin sodan puolella. Mutta vain senvuoksi,
ettei voinut tehdä toisin. Tämä hyvä, kookas, nuori porvarispoika,
punaposkinen, tyyni ja hieno, joka hengitti lyhyeen ja sorautteli
r:äänsä keskimaakuntain herttaisella tavalla, katseli tyynesti
hymyillen ystävä Séen kaunopuheista innostusta; taikka saattoi, kun
sattui, sopivalla sanankäänteellä panna hänet nousemaan puuhun; --
mutta oli itse liian laiska kiipeämään perässä! Miksikä kiivastua myötä
tai vastaan semmoisessa, joka ei riipu meistä? Ainoastaan teatterissa
nähdään sankarillista ristiriitaa ja jaaritellaan velvollisuudesta
ja mielivallasta. Kun ei ole vara valita, tekee mitä täytyy,
jaarittelematta. Ei siinä ole sen kummempaa! Naudé ei ihmetellyt eikä
syyttänyt. Terve järki sanoi hänelle, että niin pian kuin kerran juna
on liikkeellä tai sota käymässä, täytyy seurata mukana; ei ole muuta
neuvoa. Vastuunalaisuuden etsiminen on ajan heittämistä hukkaan. Kun
minun on pakko tapella, on ihan joutavaa ajatella että olisin voinut
olla tappelematta, jos asiat olisivat olleet... niinkuin ne eivät ole
olleet!

Vastuunalaisuus! Bernard Saisset'n mielestä se juuri oli pääkysymys;
hän koetti innokkaasti selvittää tätä käärmeiden kiemuraa; tai
paremminkin heilutteli niitä päänsä päällä kuin muinainen Raivotar.
Hintelä poika, hienostunut, kiihkeä, sangen hermostunut, ylen vilkasta
aivojen herkkyyttä hehkuva, rikasta porvaristoa, vanhaa tasavaltalaista
sukua, ja joskin tämän jäseniä oli Valtion korkeimmissa viroissa,
julisti hän päinvastoin äärimmäisen kumouksellista kantaa. Hän oli
nähnyt päivän valtiaat ja heidän sakkinsa liian likeltä. Hän syytti
kaikkia hallituksia -- omaansa olletikin. Hän puhui vain kommunisteista
ja bolshevikeista; hän oli tehnyt heidän tuttavuuttaan ja veljeili
heidän kanssaan, ikäänkuin olisivat olleet lapsuudentovereita. Hän
näki parannuksen -- tietämättä juuri minkä -- ainoastaan yhteiskunnan
täydellisessä mullistuksessa. Hän vihasi sotaa; mutta hän olisi
mielellään uhrautunut luokkien sodassa -- sodassa omaa luokkaansa, omaa
itseänsä vastaan.

Neljäs joukosta, Claude Puget, otti osaa tähän sanojen peitseilyyn
kylmän ja hiukan halveksivan tarkkaavasti. Hän oli köyhää
pikkuporvaristoa; satunnainen tarkastaja, joka oli huomannut hänen
älykkäisyytensä, oli toimittanut hänet pois maaseudulta; näin
jouduttuaan ennenaikaisesti irti perheen keskuudesta eli tämä lyseon
vapaaoppilas, joka oli tottunut luottamaan vain itseensä ja elämään
itsekseen ja itseänsä varten, vain itsestään ja itseänsä varten.
Itsekkyysfilosofina, harrastaen sielun erittelyä, syventyneenä sen
katselmukseen, niinkuin suuri kerälle kääriytynyt kissa, ei häntä
toisten innostus liikuttanut. Nuo kolme keskenään erimielistä ystävää
pani hän samaan säkkiin -- he olivat "kansantajuisia". Eivätkö he
kaikki kolme alentaneet itseänsä asettumalla joukon kannalle? Totta
puhuen oli joukko itsekunkin käsityksessä erilainen. Mutta Puget'n
mielestä oli joukko, olipa se mikä joukko tahansa, aina väärässä.
Joukko oli vihollinen. Järjen tulee pysyä yksinään, ja seurata omia
ainokaisia lakejansa, ja perustaa erillään rahvaasta ja Valtiosta
ajatuksen suljettu valtakunta.

Pierre taas, istuen ikkunan ääressä, katseli hajamielisenä
ulos ja uneksi. Tavallisesti otti hän innokkaasti osaa näihin
nuorukaisväittelyihin. Mutta nyt ne olivat hänelle vain siivekkäiden
sanojen suhinaa, jota hän kuuli kaukaa, hyvin kaukaa, puolihorroksissa,
ikävystyneenä ja pilkallisena. Toiset eivät väittelynsä innossa pitkään
aikaan huomanneet hänen vaiteliaisuuttaan. Mutta lopulta Saisset, joka
oli tottunut saamaan Pierreitä kannatusta bolshevismissaan, oudostui,
kun ei kuullut hänen mitään sanovan, ja kysyi.

Pierre, äkkiä heräten, punastui, hymyili ja sanoi:

-- Mistä te puhutte?

He närkästyivät.

-- Mutta etkö sinä ole kuullut?

-- Mitä sinä sitten ajattelit? kysyi Naudé. Pierre vastasi vähän
hajamielisenä, vähän kärsimättömänä:

-- Kevättä. Se on tullut ilman teidän lupaanne. Ja menee menoansa ilman
meitä.

Kaikki nujersivat hänet halveksumisellaan.

Naudé nimitti häntä "runoilijaksi". Ja Jacques Sée "teeskentelijäksi".

Vain Puget katsoi häntä uteliaasti ja leikkisänä, kylmät silmät
sirrillään. Ja sanoi:

-- Siivekäs muurahainen!

-- Mikä? sanoi Pierre huvitettuna.

-- Varo siipiäsi! sanoi Puget. Se on lemmenlentoa. Se ei kestä kuin
hetken.

-- Enempää ei elämäkään kestä, sanoi Pierre.



14.


Pääsiäisviikolla näkivät he toisensa joka päivä. Pierre tuli
tapaamaan Lucea hänen yksinäiseen asuntoonsa. Laiha puutarha oli
heräämässä eloon. He viettivät siellä iltapäivän. He tunsivat nyt
vastenmielisyyttä Pariisia, joukkoa, elämää kohtaan. Sattuipa
että henkinen väsähtyminen piti heitä pitkän kotvan äänettöminä,
liikkumattomina, istumassa vierekkäin haluamatta hievahtaa. Outo
tunne askarrutti heitä kumpaakin. He pelkäsivät. Pelkäsivät mikäli
lähestyi päivä, jolloin heidän oli määrä toisilleen antautua --
pelkäsivät, rakkautensa ylenpalttisuudessa, sielunsa puhtaudessa, jota
elämän rumuus, julmuus, häpeällisyys kammotti, ja joka intohimon ja
alakuloisuuden huumiossa unelmoi olevansa niistä vapautettu. He eivät
siitä puhuneet mitään.

Enimmän aikansa viettivät he juttelemalla levollisesti tulevasta
asunnostaan, yhteisistä töistään, pienestä taloudestaan. He järjestivät
ennakolta asumuksensa pienimpiä yksityiskohtia myöten, huonekalut,
paperit, kunkin esineen paikan. Ja todellisena naisena liikuttui Luce
näiden rakkaiden pikkuseikkojen, jokapäiväisen elämän sisäisten ja
kodikkaiden kuvien ajattelemisesta kyyneleihin saakka. He nauttivat
tulevan kotilietensä herkänhienoja pikkuiloja... He tiesivät että
kaikesta siitä ei tulisi mitään -- Pierre synnynnäisen pessimismin
vaistosta -- Luce rakkauden ennakkonäkemyksestä, joka tiesi avion
käytännöllisesti mahdottomaksi... Sen vuoksi kiiruhtivat he sitä
nauttimaan unelmassa. Ja kumpikin salasi toiseltaan varmuutensa että se
ei tulisi olemaan muuta kuin unelmaa. Kumpikin luuli tämän salatiedon
olevan yksin hänen ja vaali hellästi toisen kuvitelmaa.

Kun he olivat tyhjentäneet mahdottoman tulevaisuuden surulliset
nautinnot, valtasi heidät väsymys, ikäänkuin olisivat eläneet. Silloin
he levähtivät istuen kuivaneessa köynnöslehtimajassa, jonka hyytynyttä
mahlaa aurinko sulatteli; ja, Pierren pää Lucen olkapäällä, kuuntelivat
unelmoiden maan virkoamista. Allaan häilyvät pilvet leikki maaliskuun
aurinko piilosilla-oloa, hymyili ja meni taas piiloon. Maassa vaihteli
säteilevä kirkkaus ja tumma varjo, niinkuin sielussa riemu ja tuska.

-- Luce, sanoi Pierre äkkiä, etkö muista?... Siitä on kauan, kauan...
Kun on oltu näin...

-- Niin, sanoi Luce, se on totta. Kaikki muistan, kaikki... Mutta,
missä oltiinkaan?

He huvittelivat arvailemalla, missä olomuodoissa he jo olivat toisensa
tunteneet. Vastako ihmisinä? Ehkä. Mutta varmaan silloin oli Pierre
tyttö ja Luce rakastaja... Lintuinako ilmassa? Lucen äiti oli sanonut
hänelle lapsena, että hän oli ollut pikkuinen villihanhi, joka oli
pudonnut sisään savupiipusta: ah! hän oli varmaankin katkaissut
siipensä!... Mutta varsinkin huvitti heitä ajatella kohdanneensa
toisensa aikuisina häälyvinä aineina, jotka tunkevat läpi, tulevat ja
menevät kuin unen tai huuman häile: valkoisina hattaroina taivaalla,
leikkivinä laineina, maahan lankeavana sateena, kastehelminä ruohossa,
voikukan höytyväkuplina, jotka tuutivat ilmassa... Mutta tuuli
hajoittaa ne. Kunpa se ei rupeaisi uudelleen puhaltamaan, ettemme
kadottaisi toisiamme koko iäisyydeksi!...

Mutta Pierre sanoi:

-- Minä en usko että milloinkaan on oltu erossa; me olimme yhdessä,
niinkuin ollaan nyt, maaten toinen toisemme vierellä; on vain nukuttu
ja nähty unta... Hetkeksi herätään... Tuskin... Minä tunnen sinun
henkäyksesi, sinun poskesi omaani vastaan... Ponnistellaan; lähennämme
huuliamme... Rauetaan takaisin uneen... Rakas kulta, minä olen tässä,
pidän sinun kättäsi, älä jätä minua!... Ei ole ihan vielä aika, kevät
näyttää vasta viluisen nenänsä päätä...

-- Niinkuin sinun, sanoi Luce.

-- Pian herätään kesän kauniiseen päivään...

-- Se tulee se kaunis kesäpäivä, sanoi Luce.

-- ... Lehmusten suloinen siimes, aurinko oksien välissä, mehiläiset
surisemassa...

-- ... Persikka säleaidalla ja sen ihana tuoksu...

-- ... Leikkuuväen lepohetki ja heidän kultaiset lyhteensä...

-- Niityllä makaavaa karjaa märehtimässä...

-- ... Ja illalla auringon laskiessa on se kuin kukkalampi, riutuvan
valon liukuessa sen pintaa pitkin...

-- ... Se tulee kaikki, sanoi Luce, kaikki mikä on hyvää ja suloista
nähdä ja omistaa, suudella, syödä, koskea, hengittää... Muu jätetään
noille, jatkoi hän viitaten kaupunkia ja sen savuja.

Hän nauroi, syleili sitten ystäväänsä, ja sanoi:

-- Se pikku duetti laulettiin hyvin! Mitä, ystäväni Pierrot?

-- Kyllä, Jessica, sanoi Pierre.

-- Pierrot raukkani, lausui taas Luce, me emme olleet oikein
luotuja tätä maailmaa varten, missä ei osata laulaa muuta kuin
_marseljeesia_!...

-- Jospa sitäkään osattaisiin laulaa! sanoi Pierre.

-- Me olemme erehtyneet asemasta, me olemme nousseet junasta liian
aikaisin.

-- Minä pelkään, sanoi Pierre, että seuraava asema olisi ollut vielä
pahempi. Etkö näe, rakkaani, sitä vahakakkua, mikä meille luvataan
tulevaisuuden yhteiskunnassa, missä ei kenelläkään ole oikeutta elää
kuin mehiläisemoa -- kuningatarta -- tai tasavaltaa varten?

-- Munia aamusta iltaan kuin kuularuisku tai hautoa aamusta iltaan
toisten munia... Kiitoksia paljon! sanoi Luce.

-- Oh, Luce, ilkimys, kuinka puhut rumasti, sanoi Pierre nauraen.

-- Niin, se on pahasti, tiedän sen. Minä en kelpaa mihinkään. Etkä
sinäkään, ystäväni. Sinä olet yhtä huonosti luotu tappamaan tai
ruhjomaan ihmisiä sodassa, kuin minä heitä ompelemaan niinkuin
hevosraukkoja, joiden vatsa on puhkaistu härkätaistelussa, jotta heitä
voitaisiin taas käyttää seuraavassa kahakassa. Me olemme hyödyttömiä,
vaarallisia olentoja, joilla on naurettava, rikollinen vaatimus elää
vain rakastaaksemme niitä, joita rakastamme, lemmityistäni, ystäviäni,
hyviä ihmisiä ja pieniä lapsia, hyvää päivänvaloa ja myöskin hyvää
valkoista leipää ja kaikkea mikä on kaunista ja maistuu hyvälle. Se
on häpeä, se on häpeä! Punastu minun puolestani, Pierrot!... Mutta me
saamme rangaistuksen! Meille ei anneta paikkaa siinä Valtion tehtaassa
ilman lepoa ja välirauhaa, jommoinen maa pian tulee olemaan... Onneksi
ei meitä silloin ole täällä!

-- Niin, mikä onni! sanoi Pierre...

    "Jos tahdot, Pyhä Neitsyt, minut kuoloon
    kantaa,
    niin olen tyytyväinen: eihän suurempaa
    voi tässä maailmassa olla kunniaa,
    kuin Sua suudellen Sun huomaas sieluns'
    antaa..."

-- No, on sekin tapa, rakas ystäväni!

ROMAIN ROLLAND

-- On se ainakin aito ranskalainen. Se on Ronsardin, sanoi Pierre:

    "... Ja sitten, sadan vuoden päästä
    vasta,
    Cassandra, saada kuolla helmahas --
    niin vähät mainetöistä, kunniasta..."

-- Sadan vuoden päästä! huokasi Luce, se ei ole vaikeaa!...

    "Vaikk' oisin, näät, kuin Caesar, mainehikas,
    niin onneks suuremmaksi sittenkin
    ma aina moisen kuolon katsoisin..."

-- Kelvoton katupoika, etkö häpeä! Tämmöisenä sankarien aikana!

-- Niitä on riittävästi, sanoi Pierre. Minä tahdon mieluummin olla
pikku poika, joka rakastan, poikapahanen!

-- Pieni palleroinen, jonka huulilla on vielä maitoa minun rinnastani,
sanoi Luce häntä syleillen. Minä pidän pienokaisestani!



15.


Näiden päivien jälkeen eloon jääneet, jotka sitten saivat nähdä
onnen jyrkän käänteen, ovat epäilemättä unohtaneet sen synkän siiven
uhkaavan, raskaan suhinan, joka tuona viikkona peitti Ile-de-Francen
ja hipaisi varjollansa Pariisia. Riemu ei pidä lukua menneistä
koettelemuksista. -- Saksalaisten rynnäkkö saavutti huippukohtansa
Pääsiäismaanantain ja -keskiviikon välisenä aikana. Sommen yli oli
tultu, Bapaume, Nesle, Guiscard, Roye, Noyon, Albert vallattu.
Yksitoista sataa kanuunaa menetetty. Kuusikymmentä tuhatta vankia...
Maan kauneuden tallaamisen merkkinä kuoli Pääsiäistiistaina ihana
Debussy. Kanteleen kielet katkeavat... "Kuoleva pieni Kreikka
parka!..." Mitä jäisi siitä? Muutamia taiteellisia uurnia, muutamia
virheettömiä hautapatsaita, jotka ruoho valtaisi Hautakumpujen Tieltä.
Hävitetyn Ateenan kuolemattomat rauniot...

Pierre ja Luce näkivät, ikäänkuin kukkulan laelta, kaupunkia lähestyvän
varjon. Vielä rakkautensa säteiden kehässä odottivat he ilman pelkoa
lyhyen päivän loppua. Heitä olisi nyt kaksi yössä. Niinkuin kellojen
soitto iltarukoukseen, johtui heidän mieleensä Debussyn kauniiden
sävelten kiehtova surumielisyys, jota he olivat niin suuresti
rakastaneet. Enemmän kuin milloinkaan ennen vastasi musiikki heidän
sydäntensä tarvetta. Se oli ainoa taide, joka tuli vapautetun sielun
ääneksi, muotojen esiripun takaa.

Pääsiäistorstaina kulkivat he, Luce Pierren kainalossa ja pitäen hänen
kättään, sateen lioittamaa rautatien vartta. Tuulenpuuskat myllersivät
vettynyttä maata. He eivät huomanneet sadetta, ei tuulta, ei seudun
rumuutta eikä tien lokaa. He istahtivat erään puistikon matalalle
muurille, jonka yksi sivu oli äskettäin sortunut. Pierren sateenvarjon
alla, joka tuskin suojeli päätä ja hartioita, katseli Luce jalat
riippuen, kädet märkinä, sadevaippa kosteana, veden putoilemista. Kun
tuuli huiskutti oksia, sanoi pieni pisararykelmä: "klop! klop!" Luce
oli vaitelias, hymyilevä, kuin kirkastettu. Syvä riemu vallitsi heissä.

-- Miksikähän me niin suuresti rakastamme? sanoi Pierre.

-- Ah! Pierre, sinä et rakasta minua niin suuresti, jos kysyt miksi.

-- Minä kysyn sitä, sanoi Pierre, saadakseni sinut sanomaan sen, minkä
tiedän yhtä hyvin kuin sinä.

-- Tahdot, että sanoisin sinulle kohteliaisuuksia, sanoi Luce. Mutta
sinä petyt. Sillä vaikka sinä tiedät, miksi rakastan sinua, niin en
minä tiedä sitä itse.

-- Etkö sinä tiedä sitä? kysyi Pierre hämmästyneenä.

-- Enkä tiedä! (Hän nauroi salamyhkäisesti.) Eikä minulla ole
vähintäkään tarvetta sitä tietää. Kun kysyy itseltään jostakin asiasta
miksi, niin ei ole siitä varma tai ei asia ole hyvä. Niin pian kuin
rakastan, ei ole enää kysymys, miksi! Ei mitään missä, milloin, koska,
kuinka! Minun rakkauteni on, minun rakkauteni on. Muu olkoon, jos
tahtoo.

He suutelivat toisiaan. Sade käytti sitä hyväkseen, hiipien vinoon
menneen sateenvarjon alle hipaisemaan sormillaan heidän hiuksiansa ja
poskiansa; joivatpa he huultensakin välistä pienen kylmän pisaran.

Pierre sanoi:

-- Entä muut?

-- Ketkä muut? kysyi Luce.

-- Köyhät, vastasi Pierre. Kaikki jotka eivät ole meitä?

-- Tehkööt niinkuin me! Rakastakoot!

-- Ja olkoot rakastettuja! Luce, koko maailma ei sitä voi.

-- Voi kyllä.

-- Ei voi. Sinä et tiedä sen lahjan arvoa, minkä olet minulle antanut.

-- Antaa sydämensä rakkaudelle, huulensa rakastetulle, se on: antaa
silmänsä valolle. Se ei ole antamista, se on ottamista.

-- On sokeita.

-- Me emme heitä voi parantaa, Pierrot. Katsokaamme heidänkin
puolestaan.

Pierre oli vaiti.

-- Mitä sinä ajattelet? sanoi Luce.

-- Minä ajattelen, että tänä päivänä, ehkä kaukana meistä, ehkä
lähellä, kärsi kuoleman Se, joka tuli maan päälle parantamaan sokeita.

Luce tarttui hänen käteensä.

-- Uskotko sinä Häneen?

-- En, Luce, en usko. Mutta hän jää aina niiden ystäväksi, jotka hän
kerran on vastaanottanut pöytäänsä. Entä sinä, tunnetko sinä hänet?

-- Tuskin, vastasi Luce. Minulle ei ole siitä koskaan puhuttu. Mutta
tuntemattakin rakastan häntä... Sillä minä tiedän, että hän rakasti.

-- Ei niinkuin me.

-- Miksei? Meillä on pieni sydänparka, joka ei osaa rakastaa kuin
sinua, kultaseni. Hän, hän rakasti meitä kaikkia. Mutta se on aina
samaa rakkautta.

-- Tahdotko että menemme huomenna kirkkoon, kysyi Pierre liikutettuna,
hänen kuolemansa vuoksi... Minulle on sanottu, että Saint-Gervais'ssa
saa kuulla kaunista musiikkia...

-- Kyllä, menisin mielelläni kirkkoon sinun kanssasi sinä päivänä. Hän
ottaa meidät hyvin vastaan, olen siitä varma. Olemalla häntä lähellä on
toisiaan lähempänä.

He vaikenevat... Sataa, sataa, sataa. Sade lankeaa. Ilta laskee.

-- Tällä hetkellä huomenna, sanoi Luce, me olemme siellä.

Ilma tuli sumuiseksi. Lucea vähän värisytti.

-- Rakas, onko sinun kylmä? kysyi Pierre levottomana.

Luce nousi:

-- Ei, ei. Kaikki on minulle rakkautta. Minä rakastan kaikkea, ja
kaikki rakastaa minua. Sade rakastaa minua, tuuli rakastaa minua,
harmaa ja kylmä taivas -- ja oma pikku kullannupukkani.



16.


Taivas oli Pitkänäperjantaina yhä harmaiden huntujen peittämänä; mutta
ilma oli lauha ja tyyni. Kaduilla nähtiin kukkia, keltanarsisseja,
kultalakkoja. Pierre osti niitä muutamia ja Luce piti kädessään.
He kävelivät Orfevresin rauhaisaa rantatietä ja kulkivat puhtaan
Notre-Damen ohi. Hillittyyn valoon verhotun vanhan Pariisin viehkeys
ympäröi heitä jalolla lempeydellään. Sain-Gervais'n torilla lenteli
heidän jaloissaan kyyhkysiä. He seurasivat niitä silmillään; yksi
linnuista asettui erään kuvapatsaan pään päälle. Temppelin edustan
portailla, ollessaan sisään menossa, kääntyi Luce katsomaan taakseen ja
näki muutaman askeleen päässä keskellä joukkoa kellervätukkaisen tytön,
noin kaksitoistavuotiaan, joka molemmat käsivarret kohotettuina pään
päälle, selkä pääoveen nojaten, katseli häntä. Hänellä oli hieno ja
jotakin kirkon pientä muinaisaikaista veistokuvaa muistuttava vartalo
ja arvoituksellinen, herttainen, viisas ja hellä hymy. Luce hymyili
hänelle vastaan, näyttäen häntä Pierrelle. Mutta tytön katse suuntautui
hänen ylitsensä, ja kauhistui äkkiä. Ja peittäen kasvojansa käsillään
juoksi lapsi pois.

-- Mikä hänen on? kysyi Luce.

Mutta Pierre ei katsonut.

He astuivat sisään. Heidän päidensä yläpuolella kuhersi kyyhkynen. Se
oli viimeinen ääni ulkoa. Pariisin äänet vaikenivat. Ulkoilma unohtui.
Urkujen soitto, suuret holvit, kivien ja sävelten väliverho erotti
heidät maailmasta.

He asettuivat erääseen sivuaitioon, toisen ja kolmannen alttariosaston
väliin sisäänkäytävästä vasemmalle. He kyykistyivät erään pylvään
nurkkaukseen istuutuen sen jalustalle, muulta joukolta kätköön. Istuen
selkä kuoroon päin näkivät he kohottaessaan silmänsä alttarin harjan,
erään sivukappelin ristin ja ikkunat. Vanhat kauniit sävelet itkivät
hurskasta murhemieltä. He pitivät toisiaan kädestä, nämä kaksi pikku
pakanaa, suuren Ystävän edessä, surua soivassa kirkossa. Ja molemmat
kuiskivat matalalla äänellä yhtaikaa:

-- Suuri Ystävä,sinun edessäsi minä otan hänet. Yhdistä meidät. Sinä
näet meidän sydämemme.

Ja heidän sormensa olivat toisiinsa ristiin yhtyneinä niinkuin
punontakopan oljet. He olivat yksi liha, jonka läpi soiton aaltojen
väreet kulkivat. He alkoivat uinailla kuin samalla vuoteella.

Luce näki ajatuksissaan sen kellervätukkaisen tytön. Ja hänestä tuntui
ikäänkuin hän olisi jo viime yönä nähnyt hänet unissaan. Hän ei
saanut selville, oliko se todellakin totta, vai siirsikö hän äskeisen
näkemyksensä menneeseen uneen. Väsähtäneenä tästä ponnistuksesta antoi
hän ajatuksensa liidellä.

Pierre ajatteli menneen lyhyen elämänsä päiviä. Kiuru, joka kohoaa
sumuisesta maasta etsimään aurinkoa... Kuinka se on kaukana! Kuinka
se on korkealla! Saavuttaako hän sitä milloinkaan.... Sumu sakenee.
Ei ole enää maata, ei ole taivaita. Ja voimat murtuvat... Äkkiä, kun
kuoriholvin alla väreili eräs gregorianinen sävelsikermä, raikahti
riemuinen laulu ja sumusta sukeltaa esiin kiurun pieni kohmettunut
ruumis, joka ui auringon rannattomassa valomeressä...

Sormien puristus ilmoitti heille, että he liitelivät yhdessä. Ja he
löysivät toisensa taas kirkon varjossa kiinteästi yhteenpuristuneina
kuunnellen kauniita lauluja; heidän sydämensä, rakkautta täynnä,
koskettivat puhtaimman riemun huippuja. Ja molemmat he palavasti
toivoivat -- rukoilivat, ettei enää milloinkaan tarvitsisi laskeutua
alas.

Tällä hetkellä Luce, joka juuri oli lempeä säteilevällä katseella
suudellut rakasta kumppaniansa, -- (silmät puoliksi kiinni ja suu
puoliksi auki näytti Pierre vaipuneen onnen hurmioon ja kohotti
päätään kiitollisen riemun innossa sitä korkeinta Voimaa kohti, jota
vaistomaisesti etsitään ylhäältä) -- Luce näki säikähtäen kappelin
punaisessa ja kullatussa kuvaikkunassa kellervätukkaisen tytön, joka
oli kirkon edustalla hymyillyt. Ja kun hän mykistyi hämmästyksestä
jäätyen, näki hän uudelleen noilla oudoilla kasvoilla saman kauhun ja
säälin ilmeen.

Ja samassa silmänräpäyksessä järähti suuri pylväs, jonka juurella
he istuivat; ja koko kirkko tärisi perustuksiaan myöten. Ja Luce,
jonka sydämen lyönnit vaimensivat hänessä räjähdyksen jyrinän ja
joukon huudot, heittäytyi, ehtimättä pelästyä tai kärsiä, heittäytyi
suojellakseen ruumiillansa, niinkuin kana poikasiansa, Pierren päälle,
joka silmät kiinni hymyili onnesta. Äidillisellä liikkeellä puristi hän
kaikella voimallaan rakasta päätä poveansa vastaan, ja kyyristyen hänen
päälleen, suu hänen niskassaan, tekivät he itsensä ihan pieniksi.

Ja jykevä pylväs romahti äkkiä heidän päälleen.


Elokuussa 1918.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaksi rakastavaista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.