Title: Saarelaisvallesmanni - Romaani
Author: Elenius, Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saarelaisvallesmanni - Romaani" ***


SAARELAISVALLESMANNI

Romaani


Kirj.

EMIL ELENIUS



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.



SISÄLTÖ:

   I. Markus Aleksander Markulin saa ylennyksen.
  II. Saarelaisvallesmannin ensi päivä.
 III. Pelto-Kallu.
  IV. Merimiehen hauta.
   V. Laivarikko ja ruoska.
  VI. Koulumestari.
 VII. Tanssiaiset.
VIII. Martta.
  IX. Sarlakanpunainen pelakuuna.



I LUKU.

MARKUS ALEKSANDER MARKULIN SAA YLENNYKSEN.


Komea sukunimi, Markulin, oli suvussa ollut vasta muutaman
vuosikymmenen. Hänen isoisänsä nimi oli Markus Markkula. Hän
oli varakas maanviljelijä ja lähetti poikansa, Markus Viktorin,
lähellä olevaan Viipurin kaupunkiin kouluun. Siellä annettiin
pojalle uusi nimi, Marcus Victor Markulin ja hänestä tuli tämän
kertomuksen sankarin, saarelaisvallesmannin isä, joka kohosi entisen
koulukaupunkinsa yläalkeiskoulun lehtoriksi, ja kuoli nuorena ja
jätti jälkeensä nuoren lesken, kaksi alaikäistä tytärtä ja pojan,
Markus Aleksander Leopoldin, pienen eläkkeen, niin pienen, ettei se
riittänyt kuin yhdeksi kuukaudeksi, vaikka vuodeksi oli tarkoitus
riittää. Vanhimman lapsista, Markus Aleksander Leopoldin, oli siitä
syystä keskeytettävä koulunkäyntinsä -- toisethan eivät sitä olleet
ennättäneet alkaakaan -- ja etsiä työtä ja niin joutui hän moniksi
vuosiksi palvelemaan erään vaatetavarakauppiaan puodissa myyjänä.
Sisaret ja äiti, sekä vapaa-aikoinaan Markus Aleksanderkin, tekivät
koruompeluksia erääseen muotipuotiin ja näin kerääntyi eläkkeen lisäksi
rahaa niin paljon, että se säästäen riitti vuoden kaikiksi kuukausiksi.

Hän oli siis vasta toisessa polvessa Markulin, mutta jo kolmannessa
polvessa Markus. Ilmankos hänen esi-isiensä kylässä laulettiinkin:

    Isä Markus
    poika Markus
    pojan poika Markus Aleksanteri.

Isän eläessä oli perhe viettänyt monta onnellista kesää huvilassa,
Vuoksen rannalla. Siellä oli Markus Markulin nuoremmalla parhaana
muistonaan eräs purjehdusretki. Hän oli löytänyt rannalta, saunan
luota ison kaukalon, joka oli tuotu turpoamaan tai pestäväksi. Se oli
matalassa vedessä, valkealla hiekalla, vettä puolillaan ja muutama kivi
sisässä. Hän itse lienee ollut silloin nelivuotias. Hän nosteli kivet
pois, ajoi viskaimella veden kaukalosta ja lykkäsi sitten laivansa
lainehille. Itse istui hän sen pohjalle ja alkoi paremman puutteessa
soutaa käsillään. Tuuli puhalsi maalta virralle päin. Kun hän ensi
kerran vilkaisi taakseen, näytti maa olevan kaukana ja ihmiset, jotka
siellä juoksentelivat ja huutelivat, hyvin pieniä, kuin nukkeja.
Perästä päin, täysi-ikäisenä, hän kyllä kuuli, ettei hän ollut vielä
rannasta silloin kuin kivenheiton päässä, mutta ei päästy heti hänen
jälkeensä, kun veneessä ei ollut airoja ja hätääntyneet naiset, äiti,
pappilan täti ja palvelijatar, eivät niitä heti löytäneet, eikä
isä ollut kotona. Virta ja tuuli kuljettivat häntä ja hän lakkasi
soutamasta. Hänen laivansa kääntyili hitaasti milloin vasta- milloin
myötäpäivää. Hänestä tuntui ihanalta. Se häntä vain suretti, ettei
tullut sanottua äidille hyvästi -- no, hän kirjoittaa pitkän kirjeen,
kun pääsee perille! Täysi-ikäisten laskujen mukaan lienee koko
hänen retkensä kestänyt korkeintaan viisi minuuttia, mutta omasta
mielestään hän oli tehnyt kokonaisen valtamerimatkan. Jokaiseen laineen
heilahdukseen, virran pyörteeseen, tuulen henkäisyyn, ohitse pörräävään
paarmaan tai ääneti lentävään perhoseen sisältyi kokonainen elämä.
Tämä retki syöpyi hänen mieleensä siinä määrin, että hän läpi elämänsä
näki sen unessaan, kerran vuodessa tai useammin. Hän oli jo elänyt
toistakymmentä vuotta saarelaisvallesmannina, kun hän yhä vielä joskus
unessa kävi läpi tuon purjehdusretkensä jokaisen elämyksen -- äidin
piiskauksenkin heti maihin päästyä. Joskus hänestä tuntui, että koko
retki lienee ollut alunperinkin vain uni. Saarelaisvallesmannina hän
heräsi tuon unen jälkeen onnellisena ja tyytyväisenä. Koko aamupäivän
hän sitä muisteli: Meni rantaan katselemaan kalanruokkijoita,
joilla oli samanlaiset kaukalot, mollit, edessään, joihin kalojen
sisälmykset viskattiin. Onnellinen se, joka sellaisena päivänä sattui
menemään hänen luokseen asioilleen! Kaikki järjestyi hyvin! -- Kukapa
sen tietää -- voihan olla, että kaikki oli alunperinkin unta! Ei!
Piiskauksen hän muisti! Hänellä oli ankara äiti. Häneltä sai Markus
Aleksander Leopold sangen usein piiskaa, mutta ei koskaan isältään.
Äiti se oli, joka piiskan uhalla pani hänet vielä suurena poikana,
isän kuoleman jälkeen, koruompelukseen, ja toimitti hänelle paikan
puotiin, vaikka hän itse olisi halunnut -- teatteriin. Eräänä talvena
vieraili nimittäin teatteri kaupungissa. Markus oli usein jo sitä
ennen esiintynyt kotikaupungissaan seuranäyttämöllä, sillä hänellä
oli hyvä ja kaunis lauluääni ja lahjoja, jotka viittasivat suureen
tulevaisuuteen näyttelijänä. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli iloinen
ja vilpitön, osasi huvittaa kaikkia eikä loukannut ketään. Äiti salli
hänen esiintyä seuranäyttämöllä ja tilapäisenä avustajana teatterissa,
mutta kun teatterin johtaja oli kutsunut hänet puheilleen ja pyytänyt
häntä teatterinsa vakinaiseksi näyttelijäksi, täytyi hänen, äitinsä
määräyksestä, antaa kieltävä vastaus. Äiti ei sallinut, että hänen
pojastaan tulisi joutava komeljantti, kuotoilija, sirkuslainen,
ilvehtijä, joka teeskenteli väkijoukkojen iloksi. Sellainen oli hänen
äitikultansa käsitys näyttelijästä ja siihen oli taivuttava. Siitä
hetkestä kieltäytyi Markus seuranäytännöistä ja laulukuoroista --
kotonaan vietti hän vapaa-aikojaan viulua soitellen. Kolme kuukautta
eli hän vapaaehtoisessa kotiarestissa. Viimeinenkin into ja halu
kauppimiseen meni. Hän piti itseään onnettomimpana ihmisenä maan päällä
ja sopimattomana myyjän ammattiin. Hän oli saapunut siihen nuoruuden
kohtaan, jolloinka ajatellaan kuolemaa. Hän uskoi varmasti, ettei
eläisi vanhemmaksi kuin kaksikymmentävuotiaaksi ja siihen ei ollut enää
pitkää matkaa.

Hänen äitinsä ajatteli toisin.

Hän ajatteli elää kauan ja lastensa hän toivoi ja uskoi elävän vielä
kauemmin -- hän tahtoi niin.

Kun hänen mielilauseensa oli: "Hyvää tilaisuutta ei saa odottaa, se
pitää itse ottaa", ja kun hän kuuli, että maakunnanhallituksessa on
konttoristin paikka joutunut avoimeksi, lähti hän kiertomatkalle
miesvainajansa entisten hyvien tuttavien ja toverien, nykyään samassa
hallituksessa toimivien, vaikutusvaltaisten, korkeiden virkamiesten
pakinoille -- ensin alempien ja sitten itsensä maakuntasihteerin
luokse, joka otti hänet omassa asunnossaan vastaan ja kuultuaan asian
puheli:

-- Voi hyvä Markulinemäntä! Teidän miesvainajanne oli minulle parempi
kuin oma veli! Minä moitin teitä -- suokaa anteeksi. -- Miks'ei minulle
ole kerrottu, että Markus-Viktor-vainajan puoliso ja lapset elävät
kurjuudessa ja että hänen poikansa seisoo aamusta iltaan puodissa,
vaikka Luoja on tarkoittanut hänestä muuta! Tämä asia on korjattava
paikalla! Että antaisinko minä viran nuorelle Markukselle -- ei! Ei
totisesti. Nyt ei kysytä, annetaanko virka hänelle, otetaanko hänet
meille maakuntahallitukseen konttoristiksi. Ei! Sallikaa, arvoisa
emäntä, minun käskeä! Minä käsken: Jo huomisaamuna on nuoren Markuksen
istuttava konttoripöydän takana. -- Keskenjääneet opinnot! Mitä vielä!
Veljeni Markus-Viktor-vainajan pojalle minä alan huomisaamuna itse
opettaa konttoritöitä. Eikö niin, emäntä? No niin! Ja mitä tulee
maakuntavanhimpaan itseensä, niin siitä ei ole pelkoa. Olisi häneltäkin
synti ja häpeä jättää entisen hyvän toverinsa perhe tuuliajolle ja
vanhan kouluutetun suvun jäsen painumaan puotien pölyyn! Taiteen
kukkuloille tai loistava virkamiesura! Se olkoon Markus Aleksander
Leopold Markulinin osana! Asia päätetään vielä tänään. -- No niin,
rakas emäntä. Kiitos siitä, että tulitte luottavaisena puheilleni,
olisi pitänyt tulla vain jo aikaisemmin!

Puhetta siitä, että Markuksen olisi uuteen virkaansa astuttava
heti seuraavana aamuna, ei sopinut ottaa aivan kirjaimen mukaan
ymmärrettäväksi, eikä liioin sitä, että pääsihteeri itse ottaisi
Markusta ohjatakseen ja yhtä ja toista muuta, sillä ensiksikin
Markuksen oli palveltava kauppiaalla irtisanomisajan loppuun asti ja
toiseksi maakunnan hallituksen konttoriin pääsemiseksi vaadittiin,
paitsi määrättyjä opintoja ja tutkintoja, vähintään vuoden harjoittelua
kuuntelijana kihlakunnan käräjillä. Muu osa pääsihteerin puheesta
piti paikkansa. Markukselle hankittiin erikoisvapautus opinnoista ja
tutkinnoista -- katsottiin riittäväksi ne neljä lukion luokkaa, jotka
hän oli ennättänyt suorittaa ennen isänsä kuolemaa -- ja lähetettiin
seuraamaan kihlakunnan käräjäin pitäjää, sekä kihlakunnan vanhinta --
onneksi siinä kihlakunnassa, johonka hänen tuleva saarivaltakuntansa
kuuluu -- sattumaltako vai korkeiden määrääjien harkinnasta, sitä
ei hän koskaan itse saanut tietää, mutta luultavasti harkinnasta,
sillä kauas meren taa oli vaikea saada virkamiehiä. Markuksen
korkea-arvoisilla suosijoilla lienee alun pitäen ollut kavala aikomus
uhrata hänet, viattoman ihmisen, paikkaan, josta Markus itse kerran,
saaren ollessa kaukana näkyvissä, sanoi purjehdustovereilleen --
pari vuotta ennen sinne joutumistaan: "Jumala olkoon armollinen ja
laupias sille, joka on tuonne joutunut kokonaan asumaan, alituisena
seuranaan hailinhirttäjät ja hylkeenampujat, tai mantereelta hylkyinä
ja merenajoina sinne potkitut papit ja papittaret, lensmannit ja
lensmannittaret, tullikapteenit ja kapteenittaret!"

Kuinka lienee ollut asia!

Tälle kertomukselle on yhdentekevää, näyttelivätkö hänen korkeat
esimiehensä maakunnan hallituksessa kohtalon osaa ja valmistivatko
he alunpitäen hänet, kasvattaakseen hänestä saarelaisvallesmannin,
vai vastako heille se pälkähti päähän vuonna kahdeksantoistasataa ja
kahdeksan yhdeksättä, jolloinka Markus Aleksander Leopold Markulin
oli neljänkolmatta vuotias, jalomuotoinen, (toverinsa nimittivät
häntä Bismarkiksi) isokokoinen, tervehermoinen ja terveruumiinen,
voimakas, iloinen ja sukkelasanainen poikamies. Pääasia on, että
mainittuna vuonna maakunnan hallituksen virkamiehet oli kutsuttu
kokoukseen, maakuntavanhimman luo neuvottelemaan, kenestä saataisiin
uusi saarelaisvallesmanni, sillä tieto oli juuri saapunut, että
entinen oli tuotu mielisairaana mantereelle ja kuollut edellisenä
yönä sairaalassa huudettuaan toista vuorokautta apua syystalvisessa,
kuusviikkoisessa lumimyrskyssä raivoavaa merta vastaan, joka muka
kuristaa häntä kurkusta ja uhkaa ottaa häneltä hengen. Miesparka!
Hän oli elänyt aikanaan onnellisen nuorenmiehen päiviä maakunnan
pääkaupungissa Viipurissa, maakuntahallituksen konttoristina, hänkin,
ja saanut ylennyksen! Hän oli juopotellut ja tehnyt rötöksen:
nostanut väärennetyllä valtakirjalla rahaa maakunnan rahastosta. Hän
olisi joutunut siitä syytteeseen ja saanut vankeutta ja menettänyt
tulevaisuutensa, mutta hänellä oli niin ikään vanha suku ja isävainajan
hyvät ystävät suojelijoinaan korkeimmissa viroissa ja nämä eivät
sallineet, että vanhalle suvulle ja sen maineelle tapahtuu häväistys.
Kun häntä ei voitu rankaisemattakaan jättää, tuomittiin hänet vuodeksi
saarelaisvallesmanniksi uhalla, ettei hän saa vuoden ja päivän kuluessa
poistua ulkopuolelle piirinsä rajoja. Tämä oli nuoren miehen hengelle,
joka oli tottunut iloiseen seuraan toverien ja vertaisten parissa,
teatteriin, konsertteihin, iltalaulajaisiin ynnä muihin lukemattomiin
juhliin ja kemuihin, joita vanha satama- ja maakuntakaupunki tarjosi
ympäri vuoden, liikaa ja niinpä, kärsittyään muutamia kuukausia,
antamatta mitään arvoa virkamääräyksille, poistui vankilastaan ja
samalla nuoresta saarelaisvallesmannista, jättäen tämän elävänä
ruumiina raivoamaan virkapaikkaansa ja itse etsien vapautta ja entisiä
iloja kumpaakaan -- enemmän kuin paluutietäkään -- enää löytämättä.

Neuvotteluun maakuntavanhimman virkahuoneeseen oli kutsuttu maakunnan
pää-kirjoittaja sekä asianomainen kihlakunnan vanhin.

Kokous oli hiljainen.

Vain silloin tällöin sanoi joku sanan.

Tupakoitiin ja istuttiin nahkaisissa, mukavissa nojatuoleissa.

-- Vaikea asia, sanoi itse maakuntavanhin taas? erään vaitiolon jälkeen.

-- Vaikea on asia, tunnustivat toisetkin.

-- Täällä on sangen usein saatu näin kokoontua saman asian ympärille,
jatkoi maakuntavanhin. -- Toisinaan parikin kertaa vuodessa. Viittä
vuotta emme ole päässeet yhtä mittaa koskaan.

Syntyi taas pitkä vaitiolo. Sen lopetti jälleen maakuntavanhin:

-- Sanohan sinä, Karpelanus, jonka kihlakuntaan tuo
saarelaisvallesmannipiiri kuuluu ja joka tunnet oloja ja ihmisiä
siellä, mitä ominaisuuksia pitäisi olla sillä miehellä, joka kestäisi
tuolla saarella ja kykenisi edes välttävästi suorittamaan virkatehtävät
siellä?

-- Se on pian sanottu. Kertaan vain sen, mitä minulla on ollut
kunnia jo monta kertaa aikaisemmin esittää isännälleni ja
maakuntavanhimmalleni: ensiksi hyvä terveys -- niin ruumiin kuin hengen
puolesta -- sitä pidän ensimmäisenä ja pääasiana -- toiseksi iloinen
mieli -- tämä on oleva yhteydessä viimeisen eli viidennen kohdan
kanssa -- kolmanneksi halu ja into voimisteluun ja urheiluun, etenkin
kaikenlaiseen ampuma- ja pyydyshommailuun ja purjehdukseen ja mieltymys
mereen, ehdottomasti: lapsesta asti kasvanut halu ja mieltymys mereen
ja sen elämään, neljänneksi mahdottomuus tai haluttomuus mietiskelyyn,
opintoihin, tutkintoihin ja niiden yhteyteen kuuluvaan haluun
saada virkaylennyksiä, tai muu loistava tulevaisuus ja viidenneksi
ja viimeiseksi, joka herättänee täällä naurua, mutta jonka minä
asettaisin numero ensimmäiseksi: mies ei saa olla mikään naisvihaaja,
eikä ihmisten ja seuran karttaja, kuten useat valitettavasti ovat.
Mieluummin mies, joka pitää naisista -- jos saan sanoa -- mies, josta
naiset pitävät.

Esittäjän ennustama nauru seurasi.

Viides kohta sen aiheutti.

Esittäjä itse, suoraryhtinen, laiha, valkohapsinen, komea-asentoinen
vanha virkamies, ei nauranut. Hän jatkoi:

-- Niin naurakaa vain! Asia tuntuu kummalliselta, mutta ajatelkaahan,
mitä minä oikeastaan tarkoitan: Ainoa mies, joka tähän asti on siellä
kyennyt elämään, ja eli parikymmentä vuotta, täytti nämä ehdot ja
että häneen soveltuu myös tuo viides pykälä, nähdään siitä, mikäli
olemme tähän vanhaan tapaukseen asiakirjoista tutustuneet, että hän
heti saareen päästyään ihastui erääseen saarelaiskaunottareen, meni
hänen kanssaan vuoden kuluessa naimisiin -- unohtaen täydellisesti
kaikki manterelaissuhteensa -- sai lapsia ja eli rauhallisesti
siellä perheensä piirissä hamaan vanhuuteen ja kuolemaan asti. Minun
mielipidettäni on kysytty ja olen sen nyt lausunut.

-- Sinä tunnet kihlakuntasi! -- Mutta leikki sikseen... Vakavasti
puhuen: onko meillä nykyään miestä, jonka voisimme sinne lähettää.

Tätä sanoessaan kääntyi maakuntavanhin pääkirjoittajansa puoleen.

-- Sinähän ne tunnet miehet...

-- On meillä kyllä yksi mies, Markus A. L. Markulin, lehtori
Markulin-vainajan poika, ikä neljäkolmatta vuotta, seurannut vuoden
kihlakunnan käräjiä ja kihlakunnan vanhinta ja palvellut kolme vuotta
täällä maakuntahallituksessa ylimääräisenä konttoristina. Täällä
emme ole hänelle mitään vakinaista tointa löytäneet, mutta luulisin
hänestä tulevan mainion saarelaisvallesmannin: Urheilija, purjehtija,
rehellinen, rehti mies ja lisäksi iloinen lauluveikko. Eikö siinä ole
kylliksi ominaisuuksia!

Asia päätettiin ja niin tuli Markulinista saarelaisvallesmanni. Hänestä
katsoen kuin jumalten piirissä ratkaistiin hänen kohtalonsa kevyesti ja
leikiten. Vasta seuraavana päivänä annettiin hänelle tapauksesta tieto
ja määräys lähteä matkalle.

Sinä päivänä alkoi aurinko äkkiä noin kello neljältä aamulla iloisesti
paistaa pieneen huoneeseen, joka oli toisessa kerroksessa vanhassa
valkeassa talossa kapean Vesiportinkadun varrella hänen äitinsä
vanhassa asunnossa. Kesäinen aurinko oli kyllä jo noussut aikaisemmin,
mutta oli piileskellyt ensin toisten, korkeampien talojen takana.
Mainitulla kellonlyönnillä lankesi leveä punakeltainen päivänsäde
hänen silmäluomilleen ja hän heräsi valoon. Noustuaan istualleen
vuoteelleen hän näki läpi ikkunan, joka oli auki ja jossa lenteli
kärpäsiä, vastakkaisen rakennuksen valkean seinän, joka nyt varjossa
hohti siniseltä, hiukan punertavalta. Vasemman päädyn ohi, yli portin,
näkyi osa ikivanhaa pihaa ja siinä kukkiva omenapuu. Ylempänä näkyi
päivänpaisteinen punainen tiilikatto, jolla väreili poutaisen aamun
kimmeltävä lämmin ja jonka yli parhaillaan lensi kolme pulua. Kauempana
oli taivas aivan valkoinen, vain siellä täällä vivahtaen hyvin
kauniiseen siniseen ja vaaleanpunaiseen. Ikkunat kadun toisella puolen,
vastakkaisessa talossa, olivat miltei kaikki suljettuja ja niissä oli
yhteenvedetyt valkeat uutimet. -- Viereisessä huoneessa nukkui hänen
äitinsä. Sisaret olivat maalla.

Vaikka olikin vielä varhainen, oli uni hänen silmistään karissut, sillä
hänelle muistui mieleen eileniltainen ja iltaöinen ukkosilma ja sade ja
satamassa oleva jahtinsa, jonka purjeet tarvitsivat kuivausta.

-- Kuinka sikeästi äiti rakas mahtaakaan vielä nukkua! ajatteli hän
hiipiessään pois vuoteestaan ja alkaessaan pukeutua.

Hän avasi hiljaa huoneensa oven.

Ulos päästäkseen oli hänen kuljettava äitinsä huoneen läpi.

Varpaisillaan hän hiipi mattoja pitkin peljäten, että hänen suurten
kenkiensä narahtelu herättäisi äidin, joka nukkui vielä, kasvot hymyssä.

Tornin kello löi juuri neljää.

Hän pysähtyi keskelle permantoa ja kuunteli ja seurasi äitinsä kasvoja
-- hän pelkäsi, että kellon kumeat lyönnit -- aivan lähellä olevasta
vanhasta tornista -- herättäisivät äidin.

Sitten hän taas jatkoi hiipimistään.

Riemu, jonka syitä hän ei tuntenut, eikä kysellyt, sykähdytti hänen
rintaansa ja hän oli huutaa:

-- Nouse ylös, äiti! Menkäämme yhdessä kävelemään satamaan, katsomaan
laivoja ja merimiehiä, jotka availevat purjeita aamutuuleen kuivamaan!
Raitis aamuilma varmasti sinua virkistää ja saatpa nähdä, minkälaisen
ruokahalun me saamme aamiaiseksi, mutta hän hillitsi itsensä ja hiipi
edelleen. Vielä kerran hän pysähtyi katselemaan äitinsä kasvoja,
jotka elämän ankaruus oli kovettanut, mutta jotka unessa näyttivät
käyneen lempeämmiksi. Liikutettuna muisteli hän tätä läpi elämänsä,
sillä tämähän jäikin viimeiseksi kerraksi, jolloin hän äitiään ihaili
sellaisena. Niin oli kohtalo määrännyt, mutta silloin hän ei sitä vielä
tietänyt. Hän kohotti kätensä ja kuiskasi:

-- Ole huoletta, äiti! Minä teen sinut vielä niin onnelliseksi, että
hymyilet valveillakin! -- ja hiipi ovelle, jonka avasi taitavasti
-- Oh! -- kyllä hän oli sen konstin oppinut palatessaan niin usein
myöhäisiltä retkiltään!

Pitkin Vesiportinkatua hän käveli alas Salakkalahden rantaan, jossa
hänen jahtinsa "ANNA" oli ankkurissa.

Satamassa näkyi paljon kuivaamaan avattuja purjeita laivoissa ja
veneissä.

Kalastajia souti rantaan ja maalaisia hevosineen ja rattaineen alkoi
kerääntyä torille. Kaupunki heräsi aamu-unestaan päivän touhuun.

Hän istui jollaansa ja alkoi huovata jahtiaan kohti. Hän tahtoi koko
ajan nähdä jahtinsa, siksi hän sinne mennessään aina huopasi ja sieltä
palatessaan aina souti -- hiljakseen ja pysähtyen joskus pitkäksi aikaa
ihailemaan jahtinsa kauniita viivoja ja sen kuvastelemista veteen.
Nytkin hän pysähtyi puolimatkaan, antoi airojen levätä ja ihaili
venettään kuin morsiantaan. Veden pinta oli miltei tyyni. Se väreili
hiukan ja rikkoi moniksi kiemuraisiksi kuviksi jahdin valkean rungon
sekä sen maston kuvastukset, ja leimahtelivat jahdin kupeet aamun
kiiltävässä valossa.

Päästyään jahtiin avasi hän purjeet, jotka heti alkoivat hulmuta
poutaisessa aamutuulessa, joka puhalteli lounaasta.

Hän oli jahdin ainoa omistaja nykyjään. Se oli hänellä jo kolmatta
kesää. Aluksi heitä oli kaksi omistajaa -- olivat saaneet sen halvalla
eräästä kuolinpesän huutokaupasta. Viime syksynä hän oli lunastanut
toisenkin puolen sen hinnasta ja saatuaan veneen kokonaan omakseen, oli
hän antanut sille uuden nimen.

Varhaisesta keväästä myöhään syksyyn vietti hän kaikki vapaa-aikansa
purjehdusretkiin, jotka ulottuivat kauas saaristoon, milloin
Säkkijärven, milloin Koiviston puolelle. Toissakesänä oli hänellä
kuukauden pitkä loma, ja silloin hän risteili ympäri Suomenlahtea kaksi
hauskaa toverusta mukanaan.

Milloin hän ei voinut kohottaa ankkuria, vietti hän aamuvarhaiset
tunnit istuen veneessään kuivattelemassa purjeita, niinkuin nytkin, tai
huuhtomassa kantta, kirkastelemassa veneen vaskiosia, tuulettamassa
kajuuttaa ja niin pois päin. Aina hänellä oli siellä hommaamista. Hän
töin tuskin tänäkään aamuna ennätti kotiin aamiaiselle, jonka äiti
oli valmistanut kello kahdeksaksi ja sen jälkeen oli hänen jouduttava
virkapaikalleen.

-- Kuinka ihana aamu tänään, äiti! huudahti hän istuessaan
aamiaispöytään.

-- Niinkö!

-- Niin! Olisitpas ollut näkemässä, äiti!

-- Mitäs näiden vanhojen kauneudesta.

-- Kauneus kuuluu kaikille, äiti! Toivoisin eläväni satavuotiaaksi
nauttiakseni tämänlaisesta aamusta ja tämänlaisesta aamiaisesta, äiti.
Sinä olet maailman parhain emäntä, äiti!

-- Ole nyt!

-- Ihan totta. Minä olen kokenut!

-- Sinä olet kokenut vielä niin vähän, lapsi.

-- Kokonaisen vuoden kiertelin käräjillä! Enkä minä ole enää lapsi. En
totisesti!

-- Vaikka vaan... Sinähän täytit vasta neljä kolmattakymmentä
ajastaikaa tänään... Minä olen jo yli viisikymmentä... Vanhemman
sisaresi syntyessä olin kaksikymmentä. Minä olin silloin nuori.

-- Täytinkö minä tänään neljäkolmatta.

-- Tänään täytät neljäkolmatta. Jos sisaresi olisivat kotona, niin
panisimme toimeen pienen juhlan.

-- Olenko minä jo niin vanha! Ja kerran pelkäsin, tokko pääsen koskaan
edes kahteenkymmeneenkään! Voi kuinka elämä on pitkä ja rikas!

-- Toivokaamme, että elämäsi olisi -- rikas -- rikkaampi kuin isäsi ja
äitisi...

Syötyään poikkesi hän vielä venheelleen, jossa kääri purjeet kokoon ja
peitti ne.

Kun hän lopultakin saapui työpaikalleen, havaitsi hän pitkän eteisen
seinäkellosta, että hän oli myöhästynyt neljännestunnin, enemmänkin.

Eteispalvelija ei ollut saapuvilla, mutta ei kulunut montaakaan
silmänräpäystä, ennenkuin hän ilmaantui. Kumaraharteisena ja kiivaan ja
tyytymättömännäköisenä hän lähestyi Markusta.

-- Koko aamu on minua juoksutettu: teidän vuoksenne ukon itsensä luona
-- meurusi hän.

-- Hyvää huomenta ensin, rakas Häyrynen!

-- Hyvää päivää tämä jo on muille, säälliseen aikaan nousseille
ihmisille! No -- sassiin nyt sinne maakuntavanhimman puheille! Ihan
jalkoihin rakot saan juostessani koko aamupäivän teidän vuoksenne! Te
olette myöhästynyt ja ukko tuolla on vihainen! Te olette myöhästynyt --
sapperment!

-- Minäkö?

-- Sinä, sinä.

-- Älä sinä senkin sarvipää jääskeläinen sano minua sinäksi!

-- No --

-- Niin! Minä lyön teitä, jos kerran vielä kuulen sen sanan.

-- No -- konttoristi sitten.

-- Mikä hyvänsä! -- Eteispalvelija, menkää ilmoittamaan
maakuntavanhimmalle, että minä olen suvainnut saapua ja odotan
puheillepääsyä -- mieluimmin heti paikalla.

Eteispalvelija oli saanut tästä juhlallisesta puhuttelusta entisen,
vanhan, jo yli nelikymmenvuotiaan virastotottumuksensa takaisin. Hän
kumarsi syvään käsivarret riipuksissa ja sanoi:

-- Teitä, maakuntahallituksen ylimääräistä konttoristia, odottaa
maakuntavanhin saapumaan puheilleen heti, ilman ilmoittautumista.
-- Eteispalvelija siirtyi parilla kolmella sivuaskeleella
maakuntavanhimman virkahuoneen ovelle, avasi sen syvään kumartaen
Markukselle ja sanoi:

-- Tehkää niin hyvin --

Ovi hupsahti Markuksen jäljessä kiinni ja seisoi hän seuraavana hetkenä
keskellä maakuntavanhimman virkahuonetta, jonka kalusto oli vanhaa,
kiilloitettua mahonkia.

Saapuvilla istui myös maakunnan vanha pääkirjoittaja ja sen kihlakunnan
vanhin, johon Markuksen tuleva saarelaisvallesmannipiiri kuului.

Maakuntavanhin oli noin viidenkuudetta vanha mies, aatelismies, lihava
ja lyhyt, punakka kasvoiltaan ja hänellä oli valkea tukka, mutta
ruskeat viikset ja ruskeat kulmakarvat ja hymyilevät silmät.

-- Hyvää huomenta herra vallesmanni, sanoi maakuntavanhin vastaukseksi
Markuksen syvään kumarrukseen. -- Käykää istumaan tänne -- on täällä
vielä vapaita tuoleja.

-- Anteeksi -- tässä on kai tapahtunut jokin pieni erehdys?

-- Kuulkaa, herra vallesmanni, ja pankaa mieleenne ja tehkää niinkuin
minä teen: Minä en koskaan erehdy -- en koskaan. Se oli ensiksi!
Toiseksi -- minulla ei ole koskaan mihinkään kiire, enkä koskaan
mistään myöhästy!

Edellisen puheensa päälle hän nauraa hohotti ja kohteliaisuudesta
nauroivat kirjoittaja ja kihlakunnan vanhinkin. Sen sijaan ei nauranut
Markus, sillä hänestä tuntui julmalta puhua tuollaisella ivalla hänen
muutamista myöhästymisistään. Tämä aamu ei nimittäin ollut ainoa,
jolloin hän oli myöhästynyt. Päinvastoin tämänaamuinen myöhästyminen
ei ollut mitään siihen nähden, mitä oli tapahtunut tuhka tiheään,
pitkin tätä kesää ja edellistä, pyhien jälkeen: Useat maanantait oli
hänen paikkansa tyhjä ja pahinta oli se, että hänen mukanaan myöhästyi
toisia. Hän käsitti, että mitta on nyt täysi, että rangaistus on tuleva
ja että se ei enää supistu pelkkiin muistutuksiin, ojennuksiin ja
neuvoihin.

-- Minä kyllä koettaisin olla täsmällisempi tästedes, jos...

-- Jaa -- siitä voitaisiin keskustella, -- mutta istukaa toki ensin. --
Herran nimessä! Käykää istumaan! -- No niin. -- Onko vallesmanni ollut
näin keskellä viikkoakin purjehtimassa?

-- Anteeksi -- minähän en tiedä edes piiriäni ja minua kutsutaan
vallesmanniksi.

-- Teillä on tapana käydä purjehtimassa -- sanoisinko pahana tapana,
sillä se on vaarallista -- soisin, että mieluummin tekisitte vain
metsästysretkiä -- kauniita tyttöjä ja viinaahan löytää niilläkin -- hö
hö hö -- mutta kun teillä nyt kerran on tuo parantumaton halu merelle,
niin päätettiin antaa teille paikka, jossa saatte merestä ja purjeista
kerrankin tarpeeksenne. Teistä on eilen tehty saarelaisvallesmanni.

-- Elinkautinenko vai määrävuotinen?

-- Hm. Kyllä se tällä kertaa luultavasti on elinkautinen. Riippuu
itsestänne.

Samalla ojensi maakuntavanhin Markukselle kankean, valkean
virkapaperin, jonka oikeassa yläkulmassa loisteli sininen karttamerkki
ja yläreunassa numero 11646 ja siitä jonkunverran alaspäin suurilla,
hohtavilla, varjostetuilla painokirjaimilla:

    KARJALAN MAAKUNTAVANHIN

tekee tiettäväksi: ja sitten maakuntahallituksen parhaimman
kaunokirjoittajan kädellä piirretty teksti:

    "Että samalla kun ulkosaarien piirin vallesmanni Carl August
    Ferdinand Kraepolin on nyttemmin kuollut, olen minä nähnyt
    hyväksi määrätä maakuntahallituksen ylimääräisen konttoristin
    Markus Aleksander Leopold Markulinin kuluvan kesäkuun 18 päivästä
    lukien sanottua vallesmanninvirkaa hoitamaan viran vakinaisena
    haltijana ja isäntänä, jota kaikki asianomaiset noudattakoot.
    Karjalan maakuntakansliassa kesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä
    vuonna kahdeksantoista sataa ja kahdeksanyhdeksättä."

Sitten seurasi maakuntavanhimman sotkuinen nimikirjoitus ja sen
alla maakunnan suuri ja selvä sinetti ja oikeassa alakulmassa
maakuntahallituksen pääkirjoittajan nimi.

Paperi tuntui liukkaalta, valkealta ja kankealta. Markus oli toki
ennenkin pidellyt käsissään moisia arkkeja, mutta ei olleet ne
tuntuneet silloin jo paperiaineeltaan niin arvokkailta kuin nyt tämä,
joka tuntui sisältävän kokonaisen elämänkohtalon, eikä sitä millekään
halvemmalle paperille olisi voinut kirjoittaakaan, ajatteli hän.

Virkamääräys oli pikainen -- ei mitään hakuaikaa tai muita
muodollisuuksia.

Mutta olihan jo aikoja sitten tullut tavaksi lähettää saarivaltakuntaan
mies, kun sopiva löydettiin ja milloin siellä sellaista tarvittiin,
joko vuodeksi tai useammaksi, vakinaiseksi, elinkautiseksi -- aina
asianhaarojen mukaan.

Markus silmäili paperia, joka vavahteli hänen käsissään.

Hän ymmärsi kyllä, että on kysymyksessä vakinainen, itsenäinen virka ja
vakava toimeentulo.

Lyhyessä ajassa, joka kului maakuntavanhimman viime sanoista -- lienee
ollut puoli minuuttia tai vähemmän -- ennätti Markus ajatella monia
asioita ja asetella vastakkain monta mahdollisuutta.

Hän olisi niin mielellään jäänyt edelleenkin maakunnan pääkaupunkiin
-- äiti, vanha koti, iloiset toverit, laulukuoro, teatteri,
metsästysseura, purjehdusseura, ja talviset juomingit ja pienet
konttoristin tulot toisaalla ja hyvätuloinen, rangaistuksen luontoinen
elinkautinen olo saarelaisvallesmannina toisaalla.

Maakuntavanhin lienee arvannut hänen mietteensä, koska sanoi:

-- Teillä ei ole minkäänlaisia ylenemismahdollisuuksia, jos jäätte
tänne. Se on minun vakava käsitykseni.

Isot isännät sytyttivät sikarin kukin ja maakuntavanhin tarjosi myös
Markukselle.

-- Tässä huoneessa on siitä asiasta usein neuvoteltu, jatkoi ukko itse
vakavana jälleen. -- Me olemme isävainajanne vanhoja ystäviä -- enempää
en tarvinne sanoa --

-- Minä kiitän tästä paperista...

-- Te siis otatte viran vastaan?

-- Eihän tässä ole muutakaan valittavaa. Olen hyvin kiitollinen...

-- Niin. Saanen kai sanoa, että teistä on täällä ollut, etenkin tänä
kesänä, meille paljon harmia ja päänvaivaa. Jos olisitte joku muu,
olisitte saanut jo aikoja sitten täältä virkaeron -- elinkautisen
nimittäin. Mutta -- niinkuin ennen kuningas Salomolle sanottiin:
"Kuitenkaan en minä sitä tee sinun ajallas, sinun isäsi Davidin tähden"
-- mekin täällä teidän isänne suurien ansioiden vuoksi tahdomme
armahtaa ja auttaa teitä. -- Tehän olette pitkin kesää myöhästellyt,
ei vain puolituntisia, kuten tänä aamuna, vaan päiviäkin, ja saanut
muistutuksia ja varotuksia --

-- Purjehdusretkillähän voi sattua yllätyksiä -- sumuja, vastatuulia,
tyyntä ja niin edespäin.

-- Teidän selityksenne on aina otettu huomioon. Virkapaikaltaan saa
vapaahetkinään lähteä minne haluttaa ja olla miten haluttaa -- mutta
-- senkin te tiedätte -- virkatunneilla on oltava paikallaan, ellei
ole kuollut tai vakavasti sairas. -- Täällä on, niinkuin sanottu, tätä
asiaa pohdittu puolelta ja toiselta ja tultu siihen päätökseen, että,
koska meillä ei ole halua teitä poiskaan potkia, teidät on parannettava
sillä lääkkeellä, joka tässä tapauksessa lienee tepsivin: Antaa teidän
kerrankin saada merestä tarpeeksenne -- hö hö hö -- ja saada täällä
konttorihenkilökunta jälleen järjestykseen.

-- Anteeksi. Milloin minun on lähdettävä.

-- Niinkuin siitä paperista näette, olette täysivaltainen virkamies
saarivaltakunnassanne jo eilisestä alkaen.

-- Pyydän kunnioittavimmin kolmen päivän lomaa yksityisasioiden
järjestelyä varten.

-- Teillä on sitä varten viikon loma ja kun teillä kuulemamme mukaan
on runsaanpuoleisesti velkoja täällä kaupungissa, saatte nostaa kahden
kuukauden palkan etukäteen niidenkin järjestelyä varten. -- Siis
lähdette heti juhannuksen jälkeen.

-- Minä olen hyvin kiitollinen --.

-- Isävainajanne vuoksi, joka oli tämän kaupungin jaloimpia miehiä.
Säilyttäkää hänen nimensä kunniassa! -- Toivomme, että tulette
viihtymään piirissänne hyvin. Siellä on toistaiseksi paljon työtä.
Edeltäjältänne on miltei vuoden kirjeenvaihto hoitamatta, tilitykset
tekemättä ynnä muuta, ynnä muuta. Tämä kihlakuntanne vanhin, tuomari
Karpelanus, voi teille kertoa sieltä yhtä ja toista. Hän tuntee ne
asiat paremmin kuin me muut. Asuntonne tulee olemaan hyvä -- iso
palatsi, saaren komein, kolme kamaria, iso sali ja keittiö ja ympärillä
vanha hedelmäpuutarha, oma venesatama miltei ikkunan alla -- paikka on
kuin Edenin paratiisi, ilman Eevaa! Niin, nainut mies teidän oikeastaan
pitäisi olla! -- Piirinne rajat ovat helkkarin selvät -- Jumala
paratkoon! Ette tule koskaan riitaantumaan naapurivallesmannin kanssa
siitä, kummanko piirissä joku rikos tapahtui! Sehän on etu sekin! Oma
aurinko, kuu ja tähdet -- hö hö hö -- ja villi meri ja puolivillit
kalastajat ja merimiehet -- niitähän olette aina himoinnut tulla
tuntemaan!

Maakuntavanhin nauroi röhisevää iloisen vanhuksen naurua, puhalteli
muutamia sankkoja savuja sikaristaan ja nousi ylös. Toiset nousivat
samalla.

Maakuntavanhin kätteli Markusta ja saneli naureskellen:

-- Niin. Onneksi olkoon! Onneksi olkoon! Ei tämä mikään tuomio ole,
eikä välttämättä elinkautinenkaan! Jos olonne siellä alkaa tuntua
sietämättömältä, niin kirjoittakaa luottavaisesti suoraan minulle.
Kyllä minä koetan järjestää -- isänne Davidin tähden -- isänne Davidin
tähden -- hö hö hö --. Älkää missään tapauksessa laskeko mieltänne
siellä lamaantumaan! Jos synkkämielisyys alkaisi teitä siellä vaivata,
niin lähtekää heti kiireen kaupalla, oli talvi tai kesä, mantereelle.
Hulluksi ette saa tulla! Ja mikäli teitä tunnen -- ja minä tunnen
miehen heti, kun hänet näen edessäni -- ette te hulluksi tulisi, vaikka
teidät komennettaisiin kuuhun! Eikö niin! Te olette iloinen veitikka
-- liiankin iloinen, mutta te olette mies, jota me tällä hetkellä
tarvitsemme -- oman itsennekin tähden. Eläkää terveenä ja iloisena ja
hoitakaa virkanne hyvin!

Markus löi kantapäänsä yhteen, kumarsi ensin maakuntavanhimmalle ja
sitten toisille ja poistui paperi kädessään.

Eteisessä kohtasi hän jälleen palvelijan, joka kysyi:

-- No, kuinka sinulle kävi? Eropassi, vai?

-- Virkamääräys! Ylennys!

-- Ylennys?

-- Niin.

-- Miksi?

-- Saarelaisvallesmanniksi.

-- Kuinka pitkäksi aikaa?

-- Elinkautiseksi.

-- Herra Jumala! Olisi tuo riittänyt vähempikin -- muutamista nuoruuden
hairahduksista! Sinä olet mennyttä miestä!

-- Niin. Sano minua sinäksi ja miksi ikinä haluat! Minä olen nyt
vallesmanni ja sinun on oltava minulle nöyrä! Ei tämä ole rangaistus.
Tämä on ylennys. Eivät ole löytäneet toista miestä, jonka järki ja
hermot siellä kestäisivät.

-- Ylennys?

-- Niin niin. Etkö tajua?

-- Tajuan kyllä, mutta niinhän ne ovat sanoneet toisetkin. Sinne meren
taakse on moni mies mennyt, mutta harva terveenä ja täysijärkisenä
on sieltä palannut. Kyllä minä muistan! -- Minä olen tämän maakunnan
vanhin virkamies, palvellut jo yli neljäkymmentä vuotta tässä samassa
eteisessä. Täältä ne ovat lähteneet kaikki vallesmannit, kaikkiin
piireihin. Tunnen minä ne kaikki! Vanhin elossa olevista on Kettunen.
Hän läksi täältä vallesmanniksi kaksikymmentä vuotta sitten. Hän käy
toisinaan täällä ja antaa minulle tupakkaa ja sanoo: "Hyvää päivää
Häyrynen!" -- ja että: "Me vanhat virkamiehet!" he he he! -- Häyrysukko
nauroi silmät sikkurassa ja pikku kyyneleitä kihisi hänen rakosillaan
olevista kurttuisista silmäkulmistaan. -- Se on sellainen hauska mies
se Kettunen, mutta ryyppää paljo, liian paljo --

-- No -- hyvästi Häyrynen. Minulla on kiire. Osta tällä tupakkaa ja
juo kapakassa illalla itsesi humalaan minun onnekseni! Sinä vanha
virkamies! Ota ota! Ota kun minä annan, äläkä töllistele!

-- Viisi markkaa!

-- Tuoss' on toinenkin, jos yksi on mielestäsi liian vähä! Elä
terveenä! Minulla on kiire nyt!

-- "Kiire, kiire!" Niin ne kaikki sanovat! Kun tulevat uudestaan täällä
käymään, ei niillä ole ensinkään kiire! -- Onko minun nyt otettava tämä
koko raha?

-- Koko raha! Koko raha! Tuo toinen tupakkaa ja tuo toinen olueen tai
kummapäin haluat! Tai molemmat tupakkaan, tai molemmat olueen, viinaan,
samppanjaan, konjakkiin, rommiin -- ihan mitenkä haluat! Mutta tänä
iltana sinun on se poltettava tai ryypättävä minun onnekseni! Muista
se! Ja nyt hyvästi Häyrynen, sinä ikuinen eteisten haltija täällä!

       *       *       *       *       *

Markuksen äidin hämmästys ei ollut pieni, kun hän näki poikansa
palaavan siihen aikaan päivästä kotiin.

-- No -- kysyi hän ihmetellen -- mikäs sinut kotiin tuo tähän aikaan?
Mitä sinulle on tapahtunut?

-- Minusta on tullut vallesmanni!, julisti Markus miltei huutaen ja
pyöritti äitiään. -- Hurraa äiti! Sinun ainoasta pojastasi on tullut
vallesmanni!

-- Vallesmanni!?

-- Niin!

-- No se ei ole paljon sinun ikäisellesi miehelle! Rakas Markus, sinä
olet liian hitaasti edistynyt. Isävainajasi oli sinun ijälläsi jo
nuorempi lehtori!

-- Olisi voinut minulle hullumminkin käydä. Olivat olleet
kahden vaiheilla, potkiako minut kokonaan pois, vai lähettää
saarelaisvallesmanniksi. Valikoivat minun onnekseni kahdesta pahasta
vähemmän pahan.

-- Saarelaisvallesmanniksi!

-- Niin.

-- Mene paikalla pyytämään, että saisit jäädä entiseen toimeesi.

-- Rakas äiti! Ei se käy laatuun. Ja sitäpaitsi, minä saan suuremman
palkan nyt.

Äiti rupesi itkemään.

-- Minulle olet sinä itse kalliimpi kuin raha, sanoi hän. -- Eläisimme
kuinka köyhänä hyvänsä, kunhan pysyisimme yhdessä.

-- Minä vien sinut mukanani, äiti!

-- Ihan tuntemattomiin oloihin!

-- Niin. Siellä on iso talo ja suuri puutarha ja hyviä ihmisiä.

-- Sinne meren taa! Ajattele toki, että minä olen kammonnut merta koko
elämän ikäni! Ei hyvä lapsi! Ei siitä tule mitään!

Markus sai äitinsä tyyntymään, mutta siinä olikin hänellä paljon
työtä ja oikeastaan lienee äidin tyyntyminen ollut toista, kuin miksi
Markus sen ensin luuli: Äiti alistui välttämättömyyteen ja näytti
surullisemmalta kuin isän kuollessa. Hän ei puhunut enää Markuksen
lähdöstä, vaikka auttoikin häntä lähtövalmistuksissa vointinsa
mukaan. Markus hoppusi hänelle kuin vanhempi lapselleen, jota tahtoo
lohduttaa: "Minä käyn usein täällä sinun luonasi, äiti! Minä saan lomaa
milloin hyvänsä! Minä käyn täällä sinun luonasi kerran kuussa, ehkä
useamminkin!"

Markus parka! Hän ei silloin vielä tiennyt, että hänen tuleva
saarivaltakuntansa voi joskus joutua kuukausimääriksi erilleen muusta
maailmasta, niin erilleen, ettei edes kirjettä voi lähettää eikä saada!
Äiti kuunteli hänen lupauksiaan ääneti. Hän koetti katsella asiaa yhtä
toivorikkaana kuin Markus, mutta hän ei löytänyt siinä ainoaakaan
valoisaa kohtaa.

       *       *       *       *       *

Se loma, jonka Markus oli saanut lähtövalmistuksiaan varten, kului
hirvittävän nopeasti. Markus ei ollut koskaan eläissään viettänyt niin
nopeasti hupenevia päiviä.

Viimeisen illan hän vietti toveriensa ympäröimänä kapakassa.

Puolen yön tienoissa oli mieliala korkeimmillaan.

Puheita pidettiin.

Maljoja juotiin.

Markus itse oli liikutettuna.

Erään puheen jälkeen hän itse saneli:

-- Minun on vaikea erota teistä, toverit!

-- Eläköön Markus! Sinä viet ilon konttoristamme! Sinä olet siellä
pitänyt hyvää tuulta ja päivänpaistetta yllä jo neljä vuotta. Synkeys
laskeutuu nyt siellä sekaamme. Pimeys ja alakuloisuus ympäröi
työpöytiämme tästedes. Ikäviksi muuttuvat metsästysretket, joita
tulevana syksynä teemme -- jos teemme ensinkään. --

-- Pyytäisin itsekin puhua...

-- Markus-vallesmannilla on puheenvuoro, julisti seuran vanhin.

-- Saarelaisvallesmannilla on puheenvuoro!, huusi koko seura, ja Markus
jatkoi.

-- Minun on vaikea erota teistä, toverit -- kuten jo sanoin. Hyvät
toverit...

-- Sinä olet mainio vallesmanni!

-- Hiljaa!

-- ... Minä olen hyvin murheissani, kun minä eroan teistä, mutta
vaikeampi on minun erota -- suokaa anteeksi, en minä soisi, että minua
väärin ymmärtäisitte -- vielä vaikeampi on ihmisen erota äidistänsä.
-- Ihminen -- vaimosta syntynyt -- te -- te ymmärrätte. -- Minä en ole
runoilija, niinkuin tiedätte -- muu taiteilija minusta olisi varmaankin
tullut, niinkuin tiedätte -- mutta minä olen nyt virkamies ja puhun
virkakieltä. Se on: Kieltä ilman koristeita ja runoutta. -- Purjevene
-- niin -- tuollainen sieluton kappale -- yksi purjevene. -- Katsokaas:
Tuntuu ehkä sopimattomalta sanoa, että siitä on sittenkin se vaikein
ero. -- No -- mitäs sanotte? Varmaankin, että Markukselle on ryyppy
kihahtanut ohimon taa! Niin! Minä soisin, että te ymmärtäisitte minua
oikein! Me kokoonnumme tästä lähin harvoin yhteen. -- Kippis!

-- Terveeks!

-- Se on vain tuollainen puusta, raudasta, vaskesta, purjekankaasta ja
köysistä rakennettu sieluton purjevene ja siihen kiintyy mies, kuin
elävään olentoon. Pari hevoskuormaa lautoja ja muuta roskaa! -- Terve!!
-- Minä jätän hänet teidän hoitoonne, toverit! Suostutteko?

-- Millä ehdoilla?...

-- Että pidätte siitä huolta! Ei! Minä lahjoitan sen sille, joka
voittaa minut tänä iltana juomingeissa! Suostutteko?

Ehdotukseen suostuttiin tietysti ilolla ja tilattiin pöytään uusia
juomia.

Aamu oli jo pitkällä, kun Markus, joka oli juonut kaikki toiset pöydän
alle, ja siis voittanut kilpailun ja oman lahjoittamansa palkinnon,
poistui kapakasta. Hän piti itseään täysin selvänä, vaikka oli juonut
yhtä paljo kuin toisetkin, tai oikeastaan hiukan enemmän. Kulkiessaan
läpi eteisen ja ottaessaan hattuaan ja päällystakkiaan eteisvartijalta,
hän mittasi selvyyttään sillä, että osasi antaa eteisvartijalle
sopivan määrän juomarahaa, että näki ovet säännöllisinä, että voi,
tasapainoaan menettämättä, äkkiä käännähtää portaisiin päin. Ihan
tahallaan hän teki hyvin ripeitä liikkeitä näyttääkseen olevansa ihan
selvä, ja totesi mielihyvin, että hän voi sanasta sanaan seurata erästä
keskustelua, joka oli käynnissä eteisessä juuri hänen ottaessaan
hattuaan eteisvartijalta, erään niinikään lähtöhommissa olevan
iäkkään, kaljupäisen ("Minä voin tehdä verrattoman tarkkoja huomioita
ympäristöstäni kuin selvä ainakin", ajatteli Markus) humaltuneen
herrasmiehen ja tarjoilijatarneitosen välillä. Keskustelu oli
tämännäköinen ja oli se Markuksesta sangen kiintoisa:

Humalainen: Minun rouva sano että-tä sinä et -- saa -- olla -- sivu
puoliyön.

Neitonen: Niin -- sellaisiahan ne rouvat ovat!

Humal.: Minkälaisia?

Neit.: Tiedättehän, kun teillä rouva kerran on.

Humal.: Jaa jaa -- mutta minulla on ollut morsian kans!

Neit.: Ooo!

Humal.: Niin. Varmast! Uskooks neiti, että minulla on ollut morsian?!

Neit.: Miks en minä nyt tuota usko.

Markuksen hämärtyneisiin aivoihin jäi kaikumaan keskustelusta lause:
"Minulla on ollut morsian". Hyvin hämärästi hän tajusi tuon, kuunteli
sitä kuin hyvin kaukaa ja koetteli tavoitella muistinsa komeroista
järjestykseen asioita, jotka olivat tapahtuneet jo vuosia sitten.
Ajatellessaan sanaa "morsian" tunsi hän jonkinlaisen onnen aaltoilun
väreilevän sielussaan, mutta ei jaksanut ajatella, mikä häntä niin
surettaa ja samalla riemastuttaa. Hän koetti saada selville, olisiko
sopivaa vai sopimatonta mennä sanomaan jäähyväiset eräälle tytölle,
jonka nimi oli Anna ja joka asui kokonaan toisella suunnalla,
Pantsarlahdella päin, vai olisiko viisaampi mennä kotiin. Näissä
mietteissä hän käveli ja joutui miltei vaistomaisin askelin perille,
omaan huoneeseensa ja mietti yhä samaa asiaa hiipiessään vaatteet
päällä vuoteeseensa, johon nukkui.

Seuraavana päivänä hän keinui jo meren ulapalla matkalla kohti
kihlakuntakaupunkiaan Vehkalahtea, jonne saapui myöhään illalla.
Samana iltana hän jo sai tietää, että satamassa on iso, kymmenentonnin
täyskannellinen jahti, valtion omistama, saarelaisvallesmannin
käytettäväksi rakennettu ja nyt tullut häntä hakemaan. Hän etsi
jahdin käsiinsä ja tutustui sen kannella mieheen, josta tuli hänen
kohtalotoverinsa eräällä purjehdusmatkalla toistakymmentä vuotta
myöhemmin. Miehen nimi oli Kalle Peltola, jota saarelaisten kesken
sanottiin Pelto-Kalluksi. Hänen arvonimensä oli ruununperämies. Hän
komeili sillä nimellään. Hänen virkaansa kuului hoitaa vallesmannin
virkavenettä, olla perämiehenä ja ainoana laivamiehenä siinä ilmoilla
millä hyvänsä ja tehdä kaikkea palvelusta merellä vallesmannille,
joka oli hänen esimiehensä ja kapteeninsa. Ilman eri palkkaa oli
hänen syksyllä, talven tullen, saatettava jahti ja sen purjeet
talvikorjuuseen, keväällä raapattava ja maalattava kaikki puhtaaksi ja
pitkinkesää valvottava, että kaikki pysyy siistinä ja kunnossa.

Pelto-Kallu oli suurikokoinen mies, samaa ikää kuin hänen uusi
esimiehensäkin.

-- Jaaha -- milloinkas sitä lähdetään saareen päin seilaamaan, kysyi
Markus Pelto-Kallulta.

-- Milloinka vallesmannille sopii. Se riippuu kokonaan vallesmannista
-- ja tuulista. Nyt olisi kyllä sopiva tuuli, itätuuli, virkeä tuuli.
Veisi tämä kuudessa tunnissa. Minä olen valmis milloin vain, nyt tai
aamulla -- mitenkä vain. Valoisa nyt on yökin...

-- Jaaha. Katsotaanhan nyt. Markus oli tullut höyrylaivalla -- oman
veneensä hän möi ennen lähtöään. Matkatavarat siirrettiin paikalla
höyrylaivasta jahtiin ja Markus antoi Pelto-Kallulle määräyksen
nukkua rauhassa yönsä. "Katsotaanhan sitten aamulla, minkälainen
on ilma", sanoi hän mahdollisimman varmasti, sillä hän oli jo
heti jahdin kannelle tultuaan ja itsensä esiteltyään nähnyt, että
Pelto-Kallu katseli häntä hiukan halveksuen, että hänen puhuessaan
hänen suupielissään väreili iva ja ilkeys, joka pyrki sanoiksi: "Jaa!
Taidat olla maamies -- ja niin olet kuin oletkin!" -- Meni vuosikausia,
ennenkuin Pelto-Kallu ja muut saarelaiset antoivat mitään arvoa hänen
merimiehyydelleen ja myönsivät hänelle täysiä ihmisoikeuksia ja saaren
kansalaisoikeuksia. Kerrankin, Markuksen oltua jo saarella neljättä
kesää, erään matkan jälkeen, eräässä satamassa, hänen sepiessään
erästä nuoraa ja sitoessaan sen päätä nuoravyyhtiin kiinni, seurasi
Pelto-Kallu hymyillen hänen hommaansa ja saneli lopuksi:

-- Jaa! Noinkos ne maamiehet ohjasnuoriaan sepivät ja panevat kiinni!
Merimiehet tekevät näin -- ja Pelto-Kallu otti saman nuoravyyhdin
käteensä, avasi solmun ja teki siihen uuden. Pelto-Kallulla ja muilla
saarelaisilla oli mitä suurin halu nöyryyttää häntä ja osoittaa hänelle
kaikissa tilaisuuksissa, että hän on vain tavallinen maamies, eikä
siinä auttanut hänen vetoamisensa siihen, että hän on purjehtinut
lapsuudesta asti ja että hänellä oli oma huvijahti kotona ja että
vain rohkeimmat uskalsivat lähteä hänen mukaansa. "Höö! Mitäs tämä
nyt on -- purjehtia huvijahdilla siellä maissa ja tuhmuutta se on,
se huvipurjehtijain rohkeus! Ei se mitään muuta ole kuin tuhmuutta!
Sitähän se on, eikä mitään muuta!" -- Vähitellen hän itsekin kyllä
huomasi, että hänen taitonsa meriasioissa todellakin supistuivat
peräti vähiin ja se vähäkin tieto oli väärää ja häntä olisi haluttanut
saada opetusta monissa pienissä asioissa, mutta pelkäsi joutuvansa
samanlaisen pilkan esineeksi, kuin mainitussa ohjasjutussa. Kaikkein
vähimmän hän voi alistua Pelto-Kallun oppilaaksi -- sen hän näki yhä
selvemmin, ja säilyttääkseen edes jonkun verran arvoaan Kallun silmissä
hän ei tämän nähden tehnyt mitään, ei ainoatakaan solmua, tai auttanut
purjeiden käärimisessä eikä muussa. Sen sijaan hän katseli tarkasti ja
harjoitteli yksin. Hän aloitti kaiken alusta alkaen ja kerran koitti
aika, jolloin hän näytti, mihin hän pystyi. Tapaus ei kuulu suorastaan
tämän kertomuksen piiriin, mutta koska Markus otti silloin itselleen
täydet kansalaisoikeudet saarellaan, eikä sen jälkeen kukaan rohjennut
hänen kuullensa puhua mitään maamiehestä, tulkoon tapaus julki:

Syysmyöhänä kerran oli Markus virkamatkalla piiriinsä kuuluvalla
toisella saarella. Pohjatuuli, joka heidät oli saareen tuonut, muuttui
myrskyksi, joka sulki heidät saareen kahdeksi vuorokaudeksi tuulen
pitoon. Markus oli toimittamassa talonkatselmusta, ja siitä syntyvät
paperit oli saatava lähimmässä postissa mantereelle. Oli enää yksi
päivä siihen ja myrsky vain kiihtyi. Markus esitteli perämiehelleen
lähtöä.

-- Kukas hullu nyt lähtee merelle! Kiittää kun saa olla maissa, sanoi
Kallu.

Samaa mieltä olivat kaikki saarelaiset. Kerrottiin juttuja
onnettomuuksista, joita oli sattunut niille, jotka tämänlaisissa
oloissa olivat lähteneet luovimaan saarten väliä. "Syksy on jo myöhä.
Pimeä tulee aikaiseen. Yön saavuttua tuuli kiihtyy rajuilmaksi. Ei näe
palata saareen -- täytyy ajautua myrskyn mukana Viron rannikolle ja
siltä retkeltä ei ole kukaan elävänä palannut."

Markus kuunteli juttuja ja päätti lähteä seuraavana päivänä
iltapäivällä.

Myrsky puhalsi pohjoisesta kuten ennen.

Markus päätti käyttää viekkautta saadakseen Pelto-Kallun liikkeelle.
Hän meni tämän puheille uudestaan ja sanoi:

-- Eikö sinustakin, perämies, käy jo pitkäksi tämä jouten olo?

-- Niin no, mitäs tämä muutakaan on kuin pitkää ja ikävää. Ikäväähän
tämä on.

-- Mitäs tuumaat, jos mentäisiin ajan kuluksi tuohon maan alle
purjehtimaan?

-- Mitenkä vallesmanni tahtoo, ja jos se on vallesmannista hauskaa,
niin mennään vain, mutta ei pimeään asti, että osataan tulla
tulettomaan satamaan takaisin.

Saarelaisia oli kerääntynyt rantaan ja vanhimmat ja kokeneimmat
varoittivat menemästä liian kauas.

Purjeet pienennettiin ja vedettiin ylös, venhe irroitettiin ja Markus
itse istui perälle ohjaamaan. Alkoi kymmentuntinen ankara luoviminen.
Kun Kallu näki, ettei purjehduksesta tullutkaan huvipurjehdusta maan
varjossa, vaan ankara luoviminen kotia kohti, selitti hän, että, koska
lähtö tapahtui vastoin hänen tahtoaan, ei hän ota vastuulleen mitään.

-- Ei sinun tarvitsekaan vastata mistään!

-- Enkä minä auta missään -- en peränpidossa, en kääntämisessä...

-- Ei tarvitsekaan auttaa!

-- Minä voin tulla merikipeäksi enkä voi auttaa, vaikka tahtoisinkin...

-- Ei tarvitsekaan auttaa. Mene kajuuttaan ja syö ja käy maata,
että jaksat paremmin sairastaa ja että on mitä annat haileille, jos
meritautiin tulet.

-- Vallesmanni on poikamies. Minulla on vaimo ja kaksi lasta.

-- Kyllä minulla on yhtä ja toista minullakin ja menen elävänä kotiin
ja vien elävänä sinutkin. No niin! Totteletko vai et! Nyt purjehdin
minä itse! Minä ymmärrän, että minun on oltava papereineni kotona ennen
aamua! Sinä et ymmärrä sitä! Joko sinä täytät velvollisuutesi tai menet
maata kajuuttaan! Muuta valintaa ei ole.

Kallu kömpi alas kajuuttaan ja kävi syömään.

Hän oli varma, että hän saa aamulla eropassit perämiehen virasta. "Saan
jos saan! Mokoman hullupäisen kanssa en toistamiseen vesille lähde!"
mutisi Kallu itsekseen alhaalla kajuutassa, söi vankasti leipää ja
läskiä ja joi vettä päälle ja kävi maata. Koko matkan oli hän takonut
aivoissaan vain näitä kahta lausetta: "Antakoon vain eropassin! Toista
kertaa en lähde sinun kanssasi, vaikka rukoilisit!" --

Myöhään yöllä, tunnettuaan aallokon vähenemisestä, että maa on jo
lähellä, tuli Kallu hyvälle tuulelle. Hän kohottautui ylös kajuutan
luukusta. Luoviminen oli kestänyt kahdeksan tuntia ja jatkui vielä
kaksi. Oli pimeä, mutta saarteella nousi jo kuu. Kallu tarjosi apuaan
perän pidossa.

-- Kyllä tämä menee.

-- Eikö vallesmannia väsytä!

-- Eikös mitä. Hauskaa tämä on!

Kallu kävi hyvin puheliaaksi loppumatkalla.

Hän tunnusti pelänneensä ihan tosissaan.

Kallu ei koskaan lausunut julki tunnustustaan, ettei vallesmanni
ollut enää maamies, mutta Markus näki kaikesta, että se tunnustus
on annettu ja äänettömin päin julistettu ja seuraavana päivänä,
ja elämänsä loppuun saakka, hän sai nauttia kaikkien saarelaisten
puolesta toisenlaista kohtelua kuin alussa. Häntä pidettiin nyt
omana miehenä. Vaarallisella teolla oli hän silloin vihkiytynyt
saarelaiseksi saarelaisten joukkoon ja useilla seuraavilla teoillaan
tätä vihkiytymistään vahvistanut, mutta silloin astuessaan Vehkalahden
satamassa ensi kertaa Pelto-Kallun hallitseman jahdin kannelle ja
lukiessaan Pelto-Kallun joka sanasta ja kaikista eleistä sanan
"maamies", hän tunsi jonkinlaista kammoa tulevaa valtakuntaansa kohtaan.



II luku.

SAARELAISVALLESMANNIN ENSI PÄIVÄ.


Oli lämmin kesäyö, juhannuspäivän jälkeistä toista arkipäivää vastaan,
kun hän ensikertaa saapui saarelleen.

Vähän myöhemmin nousi päivä koillisesta, meren saarteelta ja sen
vaaleassa sinipunaisessa valossa läikkyi miltei tyyni meri kuin
jättiläisopaali.

Satama oli tyhjä.

Kaikki isommat alukset olivat Virossa kevätmarkkinoilla.

Kalastushaapiot olivat ylös teloille vedetyt.

Kukaan ei ollut verkoilla, sillä kevätkutukalastus oli loppunut jo
ennen juhannusta eikä syyskesän kalastus ollut vielä alkanut.

Töin tuskin tuntuva länsituuli puhalteli.

Loppumatka oli kuljettu miltei tyynessä.

Satamaan luoviessa kulki jahti kuin hiljaa hiipien, ettei muka
herättäisi nukkuvaa kylää. Lähellä luotsisiltaa se kuitenkin päästi
pahan rähäkän, kuin kiusallaan ja ilkeyksissään -- Pelto-Kallu
nimittäin oli pudottanut ankkurin mereen ja ketju kolisi ja helisi
Kallun heitellessä sitä menemään ankkurin jälkeen ja korkeat vuoret
kaikuivat.

Pian oli jälleen hiljaista.

Jahti seisoi paikoillaan.

Purjeet laskettiin alas ja käärittiin ja sitten souti Kallu
vallesmannin maihin. Jo jahdin kannella hän oli esitellyt:

-- Ei kait vallesmanni nyt yöllä rupea viemään tavaroitaan maihin.

-- No -- mitenkähän tekisi?

-- Minä tuon jahdin sinne vallesmannin omaan rantaan. Siitä saa
mukavasti tavarat maihin ja sisään tarvitsematta kantaa niitä läpi
kylän.

-- Sinähän nämä olot tunnet -- tee niinkuin hyvä on, oli vallesmanni
siihen sanonut.

Rannassa oli muutamia varhaisia vanhoja miehiä seisoskelemassa erään
saraimen seinustalla ja tupakoimassa.

-- Siinähän se nyt tulee se uusi vallesmannikin, tuumittiin siellä.

-- Siinä se tulee.

Pitkin rantakujaa opasti Kallu vallesmannia tämän uuteen kotiin,
taloon, jossa saarelaisvallesmannit silloin asuivat. Se oli erään
salakuljetuksella ja laivarikkohyötymisillä rikastuneen ja nyt
jo vuosia sitten kuolleen miehen talo -- koko perhe oli kuollut
sukupuuttoon, vain eräs kaukainen sukulainen oli elossa. Hän
asui kokonaan toisella saarella ja piti nyt taloa vuokralla,
saarelaisvallesmannien asuntona.

Näki kaikesta, että talossa oli elänyt rikas mies. Eivät minkään
toisen talon räystäät sillä saarella olleet niin korkealla eivätkä
katot niin valtavat, eivät ikkunat niin isot, eivät seinät niin pitkät
ja kivijalka rakennuksen alla niin säännöllisistä kivistä tehty.
Rakennuksen pitkä sivu oli meren puolella. Sen mahtava ikkunarivi
välkkyi auringossa aina aamuin ja aamupäivin. Rakennuksen ja meren
välillä oli iso puutarha, jossa oli kymmeniä omena-, luumu- ja
kirsikkapuita. Ne olivat nykyään suuria ja niiden latvukset yhtyivät
ja soralla peitetyt käytävät niiden alla olivat kuin holveja, kuin
tunneleita. Siellä oli vilpoisaa kävellä tai istua käytävien varsille
sinne tänne asetetuilla penkeillä. Puutarhan merenpuoleisella reunalla,
josta maa alkoi viettää loivasti alas rantaan, jossa oli valkama,
kasvoi neljä vänkkyräistä vanhaa petäjää. Niiden varaan, männystä
mäntyyn, säännöttömään neliskulmaiseen muotoon, oli kiinnitetty
mukavat, selkänojalla varustetut vihreiksi maalatut penkit. Keskelle
jää aukeama ja siihen oli sijoitettu valkeaksi maalattu pöytä.
Puutarhaa ympäröi vihreäksi maalattu säleaita. Säleiden ja pylväiden
yläpäät olivat maalatut valkeiksi. Pöydän kohdalta johti portti
alas rantaan, valkamaan. Rakennuksen toisella puolella oli piha,
ulkorakennukset, marjapensaita, kaivo, sauna, iso kivikellari, sen
takana kiviaita, joka ympäröi pihaa kaikkialta, ja kiviaidan takana
oikealla niitty ja sen takana metsää. Osa hedelmäpuutarhaa oli myös
rakennuksen eteläisen päädyn puolella, sillä suunnalla, missä muu osa
kylää oli. Puutarha ja eräät aitat estivät näköalan kylään päin. Näin
oli piha ja koko talo täysin eroitettu ja rauhoitettu muusta kylästä,
ja kun kylä loppuikin tähän ja pohjoiseen päin oli vain metsää, elivät
vallesmannit kuin omassa satulinnassaan. Oh -- ei se niinkään satulinna
sentään ollut ainakaan lähinnä edellisille vallesmanneille! Markus
Leopold Aleksander Markulin sitä katseli satulinnana, ainakin tänä
ensiaamunaan, ja myöhemmin, lukemattomina muina aamuina ja iltoina,
etenkin keväästä syksyyn ja myös talvisin, kun hän pakkasaamuina,
aamukahvia juodessaan katseli makuuhuoneensa ikkunasta puutarhaan,
joka oli huurteessa ja jonka värit alhaalla varjossa olivat sinistä
ja sinipunaista, vaaleaa, ja latvukset, joihin juuri äsken noussut
päivä paistoi, oranssinpunaista. Pelto-Kallu näytteli vallesmannille
kaikkea ja kertoi talon koko entisen historian -- mikäli hän sitä
tunsi. Jahdista oli otettu mukaan pari tyynyä ja peitto. Kun aamu
oli jo pitkällä ja ilma oli poutainen ja lämmin ja kun vallesmannia
armottomasti nukutti, oikaisi hän itsensä nurmelle omenapuiden varjoon,
asetti tyynyt päänsä alle ja kääriytyi peittoonsa, kuunteli meren
lotinaa rantakiviin ja kottaraisten vihellystä, kunnes nukkui. Sitä
ennen oli Kallu, perämies, ennättänyt hänelle kehaista, että: "Käy
maata vain vallesmanni! Sinua väsyttää ja nukuttaa ja kun heräät,
on aamiainen pöydässä ja jahti tuossa omassa rannassasi ja kaikki
muuttotavarat kaikessa hiljaisuudessa kannetut sisään ja järjestetyt
kukin paikalleen", ja niin kävikin. Noin kello kymmenen tienoissa
aamulla tuli nuori nainen herättämään vallesmannia syömään. Pelto-Kallu
oli käynyt kutsumassa entisen vallesmannin palvelijattaren entiseen
virkaansa. Tähän, ja aamiaiseen, oli vallesmanni sangen tyytyväinen,
mutta huoneiden järjestelyssä tehtiin muutoksia. Entisen vallesmannin
tapaa noudattaen olivat Pelto-Kallu ja palvelijatar, jonka nimi
oli Miina, asettaneet vuoteen ja pesulaitteet virkahuoneeseen. Ne
muutettiin viereiseen kamariin, jonka nurkkaan Markulin kymmenkunta
vuotta myöhemmin antoi laittaa täydellisen, kaupunkilaismallisen
kylpyhuoneen -- omalla kustannuksellaan, luonnollisesti! Nämä molemmat
kamarit olivat talon pohjoispäässä, virkahuone lännen puolella ja
makuukamari idän. Seuraava huonepari oli keittiö ja ruokailuhuone
-- keittiö tietysti pihan puolella, lännessä, ja ruokailuhuone
itään, puutarhaan ja merelle päin, kuten makuuhuonekin. Keittiöön ja
virkahuoneeseen mentiin pihalta samasta eteisestä. Keittiöstä vei ovi
ruokailuhuoneeseen, josta päästiin vasemmalle makuuhuoneeseen ja siitä
vasemmalle virkahuoneeseen. Ruokailuhuoneesta oikealle johtava ovi vei
niin sanottuun saliin, jossa paalit pidettiin ja joka oli talon suurin
huone, otti puolet koko rakennuksesta, oli siis yhtä suuri kuin kaikki
muut huoneet yhteensä. Heti aamiaisen jälkeen mittaili vallesmanni
tämän mahtavan huoneen suuruutta ja havaitsi, että se oli neljä syltä
pitkä ja neljä syltä leveä. Siinä oli kolme ikkunaa itään, kaksi
etelään ja yksi länteen, pihaan päin. Viimemainitun ikkunan oikealla
puolella, lähellä viereistä seinää, oli ovi, joka vei eteiseen ja siitä
isolle lasiverannalle. Kaikki alemmat lasit siinä olivat tavallista
laatua, värittömiä, mutta ylhäällä, lähellä katon rajaa kiersi kaksi
riviä laseja, jotka olivat punertavia, vihreitä, punakeltaisia ja
sinisiä ja joidenka kehykset olivat kaarevat. Tämän lasiverannan alla
oli koirankoppi.

Sali jäi toistaiseksi kalustamatta. Jo samana syksynä sinne ilmaantui
mustaksi kiilloitettu punaisella plyysillä päällystetty kalusto.
Vuosia myöhemmin siihen ilmaantui myös piano surullisine tarinoineen.
Eräänä syksynä, neljäntenä hänen tulostaan saareen, oli hän nimittäin
saanut ensimmäisen pahemman synkkämielisyyspuuskan -- oli ollut
lähes kuukauden pitkät myrskyt, jolla aikaa ei posti ollut päässyt
kulkemaan ja kun se lopulta tuli, toi se hänelle kotoa kirjeen,
jossa ilmoitettiin äidin kuolemasta ja toisen kirjeen, viikon
verran myöhemmin kirjoitetun, jossa kerrottiin äidin hautajaisista
ja ihmeteltiin hänen poissaoloaan. Arvaahan sen, että mieli alkoi
masentua. Pimeys lisääntyi päivä päivältä. Sade ja myrsky pieksi
itäseinää ja ikkunoita ja puistossa lenteli lehtiä ja oksia ja meri
pauhasi yötä päivää että aivot oli mennä sekaisin. Silloin hän
kirjoitti vanhemmalle, iloisemmalle sisarelleen kirjeen, jossa pyysi
tätä tulemaan ratokseen saareen. Kirjeenvaihto asiasta jatkui talveen
asti, jolloinka sisar ilmoitti suostuvansa tulemaan vain yhdellä
ehdolla: että veli hankkii hänelle sinne hyvän pianon. Talvi oli
silloin vasta alulla. Sekä pianon hankkiminen, että sisaren saapuminen
täytyi lykätä myöhemmäksi, maaliskuun loppupuoleen, jolloinka jäät
meressä ovat paikoillaan. Silloin tuotiin toisella hevosella piano ja
toisella sisar, joka viipyi talossa kokonaista seitsemän päivää. Sitten
suuttui hän veljeensä ja koko saareen ja palasi kaupunkiin. -- Niin
tuli ja jäi piano taloon.

Markus soitti viulua. Hän ei siinäkään ollut saanut säännöllistä
opetusta. Hän ei tuntenut nuotteja. Vain korvakuulosta oli hän oppinut,
niinkuin maalaispelimannit. Hän soitteli sisarensa kanssa yhdessä --
sisar pianolla ja hän itse viululla. Toisinaan hän soitteli sellaista,
jota sisar ei kyennyt säestämään, mutta kuunteli mielellään, sellaista,
joka syntyi juuri soiton aikana ja hävisi viulun vaiettua. Kun sisar
oli mennyt pois, jäi piano tietysti taloon ja oli siellä Markuksen
kuolemaan asti. Talvisin sillä harvoin kukaan soitti, mutta sitä
enemmän soi se kesäisin ja syksyin. Niinakin iltoina, joina talossa
ei ollut pianonsoittajaa, soi viulu. Miten tapahtuikaan eräänäkin
syysiltana, iltahämärissä:

Markus oli yksin kotona.

Ilma oli tyyni ja lämmin.

Ikkunat puistoon ja merelle päin olivat avoinna.

Kuu valaisi merta ja taivasta.

Heikko länsituuli puhalsi silloin tällöin.

Puutarhassa värähteli sen henkäyksissä lehti siellä ja täällä ja kuun
valo leimahteli lehden pinnalta.

Markus seisoi ikkunan pielessä ja soitti viululla sellaista, joka
syntyy soitettaessa ja katoaa samalla.

Oli jo myöhä ilta.

Ketään vierasta ei talossa ollut, eikä ketään odotettu.

Äkkiä ilmaantui Miina salin ovelle. -- "Siellä olisi keittiön portaissa
vieras mies, joka pyrkii sisään." -- "Kuka vieras?" -- "Tuntematon." --
"Vie minun virkahuoneeseeni. Minä tulen sinne heti."

Virkahuoneessaan löysi Markus tuntemattoman vallashenkilön.

Tapahtui hiljainen esittely. Senjälkeen pyysi Markus vierastaan
istumaan.

Sitten syntyi pitkä vaitiolo -- tai oikeastaan lienee vaitiolo
kestänyt vain korkeintaan kymmenen sekunttia, mutta tuntui se
pitkältä Markuksesta, joka odotti, että vieras rupeaisi selvittämään
syitä outoon ilmaantumiseensa ja ennätti Markus sillä aikaa tehdä
monta huomiota ja sepittää monta arvelua. Hän näki, että vieras
on väsyneen näköinen, että hänen hiuksensa ovat pitkänpuoliset ja
epäjärjestyksessä. -- "Lienee joku karkulainen", ajatteli hän, mutta
silloin jo alkoi vieras puhua:

-- Tuntunee oudolta, että näin myöhään tänne ilmaannun.
Pyydän anteeksi, jos olen jollain tavalla haitaksi ja poistun
jälleen matkoihini, jos niin tahdotte. Tulin illan suussa
saarelaispurjealuksella mantereelta ja neuvoivat kyytimieheni minut
vallesmanninsa luo -- täällä sanoivat parhaiten saatavan ruokaa ja
yösijan --

-- No -- eihän tämä mikään majatalo ole -- kylläkään --

Markus tarjosi sikarin ja he tupakoivat molemmat.

-- Viipyisittekö täällä kauankin?

-- Palaan ensi tilaisuudessa.

-- Lienette ehkä tiedemies -- tutkinette lintuja -- vuoria -- tai
jäkälöitä -- tai muuta --

-- En ole tiedemies.

-- Ettekä virka-asioissa...

-- En.

-- Jaaha. Jaaha. No -- -- --

-- Minä olen oikeastaan soittomies ja kuulin juuri tullessani, että
tekin soittelette viulua. Mitä te soititte? Minä en tunne sitä
kappaletta. Se oli hyvin kaunis.

-- Seee -- mitä lienee ollut -- omia ajatuksia.

-- Omia! Soittakaa minulle se uudestaan! Minä tahdon sen kirjoittaa
muistiin!

-- Se on mahdotonta! Sellaista ei soiteta koskaan, uudestaan. Mutta
koska tekin sanotte olevanne soittomies, niin pyydän kysyä, soitatteko
pianoa?

-- Soitan kyllä -- sekä pianoa, että viulua.

-- Jos minä lupaan teille yösijan ja iltaisen, niin toivottavasti siitä
hyvästä soitatte minulle tänä iltana.

-- Hyvin mielelläni.

-- No -- sillä aikaa kun Miina laittaa iltaista, voimme me mennä
saliin, siellä on piano. Soittelemme siellä.

Keittiön oven ohi kulkiessaan antoi Markus Miinalle määräyksen pöydän
kattamiseen.

Sitten opasti hän kynttilän valossa vieraansa saliin, avasi pianon ja
sanoi: "Olkaa hyvä."

Vieras istui ja alkoi soittaa.

Hänkin soitti sellaista, joka syntyy soitettaessa ja häviää soiton
loputtua ainaisiksi ajoiksi kuin puhuttu sana, kuin kuun hohteen
välähtely puiden lehdillä puutarhassa tai meren aaltosilla. Markus
huomasi heti, ettei hänen huoneeseensa ollut saapunut mikään
karkulainen hullujen huoneesta, tai mikään rikollinen, joka koettaa
saaren kautta mitä julkeimmalla tavalla paeta yli meren vieraille
maille, vaan että pikemminkin hänelle on käynyt kuin ennen isä
Aaprahamille, joka kerran sai jumalaisia vieraita majaansa -- niin
hänestä ainakin tuntui.

Kun soitto oli vaiennut, lähestyi Markus kohteliaasti kumarrellen
soittajaa ja kysyi:

-- Anteeksi. -- Minä olen täällä saaressa muuttunut hiukan hitaaksi
huomiokyvyltäni. Minulta jäi äsken esitellessä huomaamatta, kuka
kunnioittaa käynnillään minun matalaista majaani?

Soittajan vieressä oli toinen tuoli, jolla oli paksu pinkka nuotteja,
Markuksen sisarelta jääneitä. Vastaukseksi Markuksen kysymykseen
alleviivasi vieras etusormellaan päällimmäisen vihon kannella olevaa
säveltäjän nimeä.

Markus kertasi ääneen nimen ja esitti tuhannet anteeksipyynnöt.

-- Te olette siis tuo suuri säveltäjä?!

-- Suureksi en uskalla itseäni sanoa -- tuskin säveltäjäksikään. Jos
tuo, mitä äsken soititte viululla ja jota minä paljastetuin päin
kuuntelin tuolla ulkona, oli teidän omaanne -- ja minä uskon niin
olevan -- niin olette te itse suuri säveltäjä. Olemme esitelleet
itsemme toisillemme!

Molemmat nauroivat.

-- Ja minä kun luulin teitä maantien rosvoksi tai hullujenhuoneen
karkulaiseksi!

-- Itse olen siihen syypää ja velvollinen anteeksipyyntöihin.

Myöhäinen iltainen syötiin ja sen jälkeen katettiin salin pyöreälle
pöydälle tee ja konjakki.

Idän saarteella alkoi jo tuntua päivän sarastus, kun vasta
kynttilät sammutettiin ja juomaveikot, jotka molemmat olivat suuria
taiteilijoita, vaikka kohtalo olikin toisen vienyt syrjäisen
saaripiirin vallesmannin istuimelle, menivät levolle ja nukkuivat
myöhään seuraavaan aamupäivään -- lähelle puolta päivää.

Voi, voi!

Mutta nythän emme ole vielä siellä asti!

Nythän ei salissa vielä ole säveltäjiä, eikä liioin muitakaan
vieraita, ei sisaria, ei plyysipäällyksistä kalustoa, eikä kalustoa
minkäänlaista, ei muuta kuin tyhjä, kumahteleva huone, jota ei ole
tuuletettu eikä siivottu, joka on täynnä hämähäkin verkkoja ja jonka
ilma on ummehtunut ja ovi kaksinkertaisessa lukossa ja vielä vähemmän
siellä on vielä mitään pianoa. Markus yksin siellä vain on, itse vielä
vieraana, ja harppoo ensimmäisen aamiaisensa jälkeen ensin salin poikki
idästä länteen ja sitten pohjoisesta etelään, mittailee salin avaruutta
ensin askelissa ja sitten sylissä ja havaitsee, että se on, kuten
sanottu, neljä syltä eli kahdeksan askelta idästä länteen ja saman
pohjoisesta etelään.

Markus saa sieltä ja täältä hämähäkinkinoa silmilleen ja pyyhkii sitä
pois ja pysähtelee eri puolille huonetta ja suunnittelee, minkälaiset
ovat ikkunaverhot olevat, minkälaisia huonekaluja on hankittava ja
mihin mikin huonekalu on asetettava. Pianon paikkaa ei hän silloin
osannut ajatella. Ei johtunut edes hänen mieleensäkään, että piano
joskus tulisi hankittavaksi.

Miina pesi astioita keittiössä. Sieltä kuului niitten helähtelyä ja
myös puhetta.

Pelto-Kallu istui siellä, poltti piippua ja jutteli Miinan kanssa.
Kuului väliin naurua, Miinan kimakkaa ja Kallun römähtelevää.

Ääneen puhuivat ja nauroivat, toisinaan liiankin ääneen.

Siitä päätteli Markus, etteivät mitään hänestä puhuneet. Mitä lienevät
puhuneet saaren vanhoista asioista, hänelle vielä tuntemattomista
tapauksista ja tuntemattomista ihmisistä.

Pelto-Kallu oli nainut mies, mutta häntä huvitti jutella Miinan kanssa.

Pelto-Kallu soitti harmonikkaa.

Hän toi joskus harmonikan mukanaan ja pyysi soittaa vallesmannille.
Pian tämä kuitenkin huomasi, että se oli vain tekosyy. Eräänä iltana
nimittäin, samana kesänä kuin Markus oli tullut -- elokuuta mitä lienee
ollut -- -- oli Kallu soitellut ensin vallesmannin virkahuoneessa
ja saanut palkakseen sikarin ja pari ryyppyä, mutta sitten jäänyt
istumaan eteiseen, sisäportaille, ja soitteli hiljakseen. Kun Markus
myöhemmin illalla kulki eteisen läpi ulos, näki hän puolipimeässä
sisäportailla istuvassa asennossa kaksi haamua: tummempi oli Kallun
haamu ja vaaleampi Miinan haamu. Miina, jolla oli vaalea karttuunihame,
istui Kallun sylissä, kädet kaulan ympäri ristissä ja pää nojaten
Kallun vasempaan olkapäähän. Kallun pitkät käsivarret ulottuivat Miinan
ympärikin pitelemään harmonikkaa, jota hän hiljaa soitteli.

Vallesmannin ohimenoa he eivät olleet huomaavinaankaan. Kun Markus
palasi kävelyltään rannasta, olivat sekä Miina että Kallu kadonneet.

Näin tapahtui usein sen kesän ja syksyn kuluessa.

Kerran istui Kallu vallesmannin kamarissa niinikään taaskin
soittamassa.

Seuran puutteessa oli Markus kutsunut hänet juomatoverikseen.

Toiset lasit olivat menossa ja toiset sikarit. Kallu oli jo tuntuvasti
humalassa.

-- Kuulehan perämies.

-- Aina kuullaan, mitä vain vallesmanni käskee!

-- Sinä seurustelet liian paljon tämän minun piikani kanssa.

-- Se on minun asiani. Miina ja minä ollaan oltu tässä talossa jo ennen
vallesmannia.

-- Olkoon vain se asia sinun asiasi, mutta tiedätkö sinä, mikä on minun
asiani?

-- Kyllä minä tiedän -- ei ole mitään asiaa mitä en minä tietäisi.

-- No hyvä on. Tiedä sitten, että ellet jätä minun piikaani rauhaan,
niin minä annan sinulle eropassin perämiehen virasta. Sinä nainut mies
ja kahden lapsen isä, ilkeät kulkea piikojen jälessä!

-- Vallesmannin on helppo sanoa sillä tavalla, vaikka ei tiedä mitään.

-- No no!

-- No no -- sanon minäkin! Minä olen ollut tässä saaressa moniaan
päivän kauemmin kuin vallesmanni -- sillähän minä enemmän tiedänkin!
Vallesmanni ei tiedä mitään: On hyvä, jos pitää suunsa kiinni!

Perämies jutteli toisesta suupielestään ja sikari oli toisessa
suupielessä ja heilahteli puheen mukana. Harmonikka alkoi soida
kiivaammin ja kiivaammin ja sen palkeet vääntelehtivät ankarasti ja
sen kielet pauhasivat. Pahalla parkaisulla painoi Kallu harmonikkansa
kokoon, asetti sen oikealle polvelleen, nojasi siihen oikeaa
kyynärpäätään ja hoidellen sikariaan oikealla kädellään jatkoi
juttuaan, virnistellen ilkeästi naamallaan -- se oli olevinaan hymyilyä.

-- Vallesmanni sanoi, että minä olen nainut mies ja että minulla on
lapsia ja niinhän minulla onkin. Sen vallesmanni tietää ja se on
oikein. -- Mutta vallesmanni ei taida vielä tietääkään -- ja mistäs
vallesmanni sen voisikaan tietää -- etten minä ole yhtään tyytyväinen
muijaani. Se on minulle paha. Se haukkuu minua -- sanoo eläimeksi ja
pahaksi hengeksi, ja sulttaaniksi, lastenikin kuullessa. Vallesmannin
on helppo sanoa: "Kallu hoi, perämies hoi! Anna piika-Miinan olla
rauhassa!" mutta vallesmannin suu taitaa mennä tukkeeseen, jos
kysyttäisiin, että tietääkö vallesmanni, minkätähden minä -- tuota noin
-- tykkään tästä Miinasta.

-- Ei minun sitä tarvitsekaan tietää. Hyvä kun itse tiedät. Minä vain
tiedän sen, että nämä ovat niinkuin erojaisryyppyjä. Eropassi on jo
sinua varten valmiiksi kirjoitettuna täällä pöydän laatikossa.

-- Ei suinkaan vallesmanni totta tarkoita?

-- Totta, totta! No -- ryypätään nyt tämä ilta. Kippis! Ja sitten sinä
soitat taas! Sinun on soitettava aamuun asti! Tänä yönä et mene Miinan
luo. Minä olen lähettänyt Miinan hakemaan sinun muijaasi tänne. Pannaan
ennen aamua asiat kaikki selviksi ja sitten saat laputtaa. -- No!
Soita! Soita!!

-- Kyllä minä soitan, kun käsketään ja kun saan palkan, mutta ensin
minä tahtoisin kysyä yhtä asiaa.

-- Kysy, kysy!

-- Että ei suinkaan tästä nyt eropassit tule -- eihän tämä kuulu
virka-asioihin eikä mihinkään? Kun vallesmanni on mies ja ymmärtää,
mitä on mikä, niin minä tahtoisin vain kysyä, että ei kai vallesmanni
ole niin tuhma, että ajaa minut pois tuon asian vuoksi, mistä oli puhe
-- sehän olisi häpeäksi vallesmannille itselleen enemmän kuin minulle.
Koko kylä nauraisi, että vallesmanni tahtoo pitää yksin piikansa --

-- Suus kiinni ja soita!

-- Soitetaan, soitetaan. Vallesmanni ei tykkää pahaa, vaikka minä
tuhmuudessani haastan sitä, minkä tietää koko saari -- että jos minä
rajaankin Miinaa, niin ei se ole mitään, ei kerrassa mitään siihen
surkeuteen verraten, että minulla on kotona ruma ja häijy akka, joka on
lisäksi minua vanhempi! Aatella! Miestään vanhempi.

Kallu rupesi itkemään ja soitteli jotain surkeaa.

-- Mutta, hyvä mies, eihän sinulle kukaan ole voinut väkisin akkaa
antaa! Sinullahan on silmät päässäsi! Olisit katsonut eteesi!

-- Miten sitä pimeässä katsoo! Mistä sitä pimeässä tietää kuka ja
minkälainen eteen sattuu, kun pyhäiltana tanssin jälkeen ottaa tytön
kiinni! Kun kiinni on niin kiinni on -- elämänsä loppuun asti. Ei sille
mitään voi! Kuka pimeässä eteen sattuu, niin niin -- kuka eteen sattuu.

Markus luuli jo ensi päivänä ja pitkin ensi kesää koonneensa yhteen
sellaisia huomioita ja tietoja, jotka valaisivat Kallun koko olennon,
mutta siinä hän erehtyi. Kului vuosia, ennenkuin hän pääsi miehestä
perille -- tai ainakin luuli päässeensä.

Tällä kertaa kuitenkin Markuksella oli halu päästä perille siitä
asunnosta, joka kenties vuosikausia tulisi olemaan hänen kotinsa.

Jo aamiaiselle tullessaan oli hän poikennut virkahuoneeseensa.
Sen oli hän silmäillyt kaikkein ensiksi ja nyt hän palasi sinne
perinpohjaiselle tarkastukselle.

Kun vallesmannien vaihdokset sattuivat näin odottamattomissa
olosuhteissa, ei mitään virallista lähtöjä tulokatselmusta ollut
tapahtunut. Kihlakunnan vanhimman piti kyllä seurata Markusta
toimittamaan tarkastusta ja pitämään tarkastuspöytäkirjaa arkiston ja
viraston luovuttamisesta uudelle vallesmannille, mutta se jäi tekemättä
kahdesta syystä:

Ensiksi -- koska kihlakunnan vanhin pelkäsi merta. Hän ei ollut
tehnyt vielä ainoaakaan virkamatkaa kihlakuntansa uloimpiin osiin,
selkäsaariin. Se oli pätevä syy se! Minkä sille luonnolleen voi! Eikä
laki määrännyt virkapätevyyksiä luetellessaan, että kihlakunnanvanhin
ei saa pelätä merta, eikä tulla merikipeäksi.

Toiseksi -- koska ei ollut viran- ja arkiston luovuttajaa. Niin, minkä
sille voi, että mies tuli hulluksi! Eihän minkäänlainen tarkastus olisi
voinut kumminkaan auttaa tässä mitään. Markuksen tehtäväksi ne joka
tapauksessa jäivät -- kaikki se mikä ei ollut kunnossa.

Virkahuoneen kalusto oli valtion. Siihen kuului kirjoituspöytä,
kirjoitustuoli, pyöreä pöytä -- jolla usein myöhemmin pelattiin
korttia -- ja sen takana nahalla päällystetty sohva -- sen yläpuolelle
kiinnitti Markus monihaaraiset poronsarvet ja ripusti niihin kaikki
metsästystarpeensa, ja niitä oli paljon -- iso, miltei koko seinän
täyttävä arkistokaappi ja kolme tuolia.

Virkahuoneessa oli vain yksi ikkuna, pihalle päin. Ikkunan vierestä,
vasemmalta, miltei nurkasta, vei ovi tuohon keittiön kanssa yhteiseen
eteiseen. Sohva oli keittiön puoleisella seinustalla. Sohvalta katsoen
oli lähimmässä oikeassa nurkassa uuni, samanpuoleisessa seinässä ovi
makuukammariin ja vastakkaisella seinustalla seisoi arkistokaappi
isoine lasiovineen. Pöytä oli ikkunan alla. Pöydän ovenpuoleisessa
päässä oli tuoli. Siihen käskettiin istumaan ne, joilla oli asiaa.
Siihen ensin istutettiin muun muassa silloin tuo säveltäjä. Paremmat
vieraat istutettiin sohvalle.

Markus istui virkatuoliinsa.

Siitä oli näköala pihalle.

Siitä ei nähnyt muuta kuin kappaleen pihaa, jossa parhaillaan huojui
tuulessa keltaisia voikukkia. Kauempana oli kiviaita ja eräitä
taloon kuuluvia rakennuksia ja niiden takana metsä ja sitten taivas.
Aamulla varhain paistoi tähän ikkunaan aurinko, mutta vain kesällä.
Ilta-aurinko sen sijaan ei päässyt milloinkaan tähän ikkunaan, sillä
eteinen varjosti.

Rakennuksista, jotka tähän näkyivät, ei Markus vielä tietänyt mitään.
Likimmät näyttivät aitoilta. Vasta myöhemmin hän sai tietää, että
niiden jatkona, samassa rivissä, oli navetta ja sitten sikopahna.
Myöhemmin hänellä oli lehmä ja väliin kolmekin sikaa. Sikopahnasta tuli
aikojen kuluessa se paikka, johon hän enimmän kiinnitti huomiotaan.
Usein, vuosia tämän jälkeen, hän sanoi koulumestarille, josta tuli
hänen paras ystävänsä ja joka toimi hänen sihteerinään: "Mennääs
katsoon kun sika syö." Tämä tapahtui usein varsinkin syyspuoleen, kun
sikoja lihotettiin. Kun hän sattui näkemään kuinka palvelijatar vei
yli pihan sioille ruokaa, keskeytettiin heti tärkeä työ, noustiin ylös
ja mentiin hatuttomin päin katsomaan, kun siat syövät, ja kolmantena
sitä katseli palvelustyttö. Lehmät eivät tulleet Markukselle koskaan
niin rakkaiksi kuin siat. -- Nyt hänellä ei vielä ollut lehmiä eikä
sikoja, mutta palvelustyttö, oma, oli ja sen ääni kuului parhaillaan
keittiöstä. Hänen edessään pöydällä oli kaksi isoa kirjaa. Hän avasi
päällimmäisen. Se oli tilikirja. Sen välissä oli irtonaisina, ja
epäjärjestyksessä, paperilappuja, joihin oli merkitty rahamenoja ja
tuloja. Useasta puuttui päivämäärä. Merkinnät oli tehty lyijykynällä.
Myös oli siellä raha-asioita koskevia virkakirjeitä, viimeisessä
maakunnan hallitus vaatii vallesmannilta tilitystä maalis-, huhti- ja
toukokuulta. Ne näkyivät olevan vieläkin tekemättä.

Alempi kirja oli virkakirjeiden päiväkirja, diario. Siihen oli viimeksi
tehty merkintä helmikuun lopulla ja reunaan merkitty lyijykynällä:
"Tänään, helmikuun viidentenäkolmatta päivänä, Matin päivänä,
hyljemiesten päivänä, jolloin ei ollut kuitenkaan niin kutsuttua
matinpyryä, vaan tyyni ja kaunis auringonpaiste, tuli posti, jota
olimme tänne meren luotoon odottaneet kuusi viikkoa ja kolme päivää.
Voi minä poloinen poikarukka! Milloin päättyy minun vankeuteni!"

Saman kirjan välistä löytyi myös irtonainen paperilappu, johon oli
kirjoitettu seuraava runon tapainen pätkä, jota oli moneen kertaan
korjailtu ja korjailtunakin esiintyi se kolmessa eri muodossa. Alin oli
vähimmin korjailtu. Se näytti olleen kirjoittajasta itsestäänkin siis
paras. Se kuului:

    Hiukseni olivat tummat kuin yö
    minun nuoruudessani
    niin kauan kuin päivä oli.
    Kun elon ilta saapui ja yö läheni
    muuttuivat ne valkeiksi
    kuin päivä.

Markus luki sen moneen kertaan ja jäi sen johdosta mietiskelemään:
"Edeltäjäni lienee ollut täällä ollessaan vanha mies, sellainen, jolle
ilta oli saapunut."

Lapun toisella puolen oli myös runoa, kokonaan toisenlaista ja
loppusoinnullista. Se tuntui mielenvikaisen työltä ja lienee ollut
entisen virkaveljen viimeinen kynäntuote. Hulluutta osoitti siinä
paitsi omituinen ajatuksen juoksu, myös runon kuvitus. Jokaisen
säeparin päällä oli kuva: Vesillä liitäviä purjeveneitä, maata ja
metsää kiitäviä piruja, menninkäisiä ja muita ja lopuksi mielenvikainen
sumukellon soittaja. Piirtäjä ei ollut saanut soittajaa mielipuolen
näköiseksi, siitä syystä, oli kuvan sivuun täytynyt kirjoittaa:
"Mielipuoli soittaa väärää sumukelloa ja ajaa laivakarjansa susien
kitaan".

Runo oli tämännäköinen:

    Venhot vettä pitkin liitää
    pirut vuoritietä kiitää.
    Menninkäiset maata metsää mataa,
    kummitukset leijaa linnun rataa,
    Vetehiset meren vettä velloo -
    loistonvartijako soittaa väärää kelloo?

"Jaa-a! Edeltäjäni on siis ollut runoilija!" -- tuumiskeli Markus. Sanan
"jaa-a" hän lausui ääneen pariin kolmeen kertaan. Tämä lienee kuulunut
keittiöön asti ja palvelustyttö lienee luullut sen kutsuksi, koska hän
hetken perästä ilmaantui ovelle ja sanoi:

-- Kutsuiko vallesmanni?

-- En kutsunut.

-- No -- minulla muutenkin olisi ollut asiaa. Sinne keittiöön on tullut
Jyrin Annastiina. Sillä olisi asiaa vallesmannille.

-- Käske hänet tänne.

-- Ja kun vallesmannilla on minulle mitä asiaa hyvänsä, niin sopii
painaa yhteen pieneen tappiin siellä virkapöydän reunassa -- tässä näin
se on. -- Niin teki aina entinen vallesmanni. Samanlainen tappi on joka
huoneessa.

-- Hyvä on, hyvä on. Saat mennä nyt. Käske se emäntä tänne.

-- Kyllä käsken, mutta vallesmannin ei tarvitse uskoa puoltakaan, mitä
se haastaa.

-- No -- antaa tulla vaan -- kyllä minä osaan kuunnella.

Vallesmanni otti virallisen asennon, asetti eteensä paperiarkin,
sytytti uuden sikaarin ja oli kirjoittavinaan, kun Jyrin Annastiina
astui sisään.

-- Hyvää päivää vallesmanni.

-- Päivää. Istukaa.

-- No -- jaksanhan minä seisoakin. Toin pari tuoretta kampelaa
vallesmannille tuonne kyökkiin. Sisareni pojat käyvät pyytämässä
nääthän kampeloita ja minä ajattelin, että kun vallesmannilla ei taida
olla mitään tuoretta kalaa paistaa päivälliseksi, niin vienpähän vähän
saareentulijaisiksi. Jätin ne tuonne Miinalle. Kyllä se tyttö laittaa
osaa. On se ollut kaupungissakin piikana.

-- Kiitoksia paljon vain kaloista. Paljonko ne maksavat?

-- Mitäs nämä nyt maksavat, pari kalaa! Eihän niistä ole tarvinnut
itsenkään mitään maksaa! Ja saahan niitä milloin vain vallesmanni
muulloinkin haluaa, vaikka joka aamu. Antaa tämän Miinan tulla
hakemaan, se on viksu tyttö ja osaa mitä hyvänsä laittaa, mutta on
vähän pilaantunut kaupungissa ollessaan. Ei vallesmannin tarvitse pahaa
tykätä, vaikka minä vähän haastankin. Hyvähän se on päin vastoin, että
vallesmanni tulee näkemään, minkälaisia kutkakin täällä ovat. Tämähän
se Miina on ollut piikana jo ennenkin tässä talossa ja sitä ennen
kaupungissa, kolme vuotta kaupungissa ja tuli sieltä niin tellättynä
kun mikäkin pappilan ryökynä -- viijet rimpsutkin hamehiis...

-- Jaa-a!

-- Niin -- viiet rimpsut sil on hamehiis ja hatut! Jyrin Annastiina
pyörittää päätään ja maiskuttaa suutaan.

-- Ne siit pitää oleen sitä ja ne pitää oleen tätä, että voi voi
voi! Kyllä sitä on sitten saatu siitä elävästä kuulla vaikka mitä!
Eihän nämä nyt vanhat kaikkea ole itse katsomassa ja näkemässä, mutta
kuuleehan ne aina -- Vaikkeivat kaikkea näe, niin kuuleehan nämä
vanhat paljonkin! Että ei sitä osaa kaikkea haastaakaan, mitä tästä
Miinastakin on kuultu! En minä mitään pahaa sano, enkä minä ole mitään
nähnyt. Minä vain sanon sen, mitä olen kuullut ja totuus pitää tulla
ilmi, eihän sitä muuten päästä taivaaseenkaan, jos ei totuutta anna
ilmi ja totuutta puolusta. Että on se elävä, tää Miina! Ja Selmalla on
näät kaks lasta...

-- Kellä Selmalla?

-- No tämän Miinan sisarella. Eikös vallesmanni vielä sitä olekaan
kuullut? Kapteeni Horstilallehan se --

-- Kukas hän on?

-- No -- sehän on se tään tyykkärpaatin kippar -- tään jota ne
"Katriinaks" kuttuuvat. Kapteen Horstila, niin, "Katriinan" kapteeni,
tää joka aina syksyin ja keväin täällä laivarikkoja vahtaa. Sillehän se
Selma teki kaks lasta -- toinen elää, mut toinen on jo kuollut.

-- Vai niin!

-- Niin. Sellain elävähän se on, Selma nimittäin. Tämä Miina taitaa
olla vähän tasasemman luonnon kanssa, mutta kun katselee sen rimpsuja
ja rampsuja -- hattuja ja muita hepeneitä ja höyheniä, niin panee
ajattelemaan että ei se mitään hyvää meinaa. Näkeehän nää vanhat
paljonkin ja vielä enemmän kuulee. -- Että se nyt vasta elävä on --
kaks lasta! Ja liekkö tää Miina käynny rippikouluakaan -- ei ainakaan
täällä omassa saaressa, minkä minä olen kuullut ja nähnyt. Ehkä muualla
sitten on käynyt, siel manteres, palvelukses ollessaan. Kukas näiden
nyt nykyaikaisten nuorten asioita tietää! Toistahan se oli minun
nuoruuteni aikana! Ei silloin pojat kulkeneet aittojen ovilla, niinkuin
nyt -- joka jumalainen yö tekevät -- milloin eivät ole verkoilla.

-- Käyvätkö täälläkin pojat tyttöjen luona aitoissa?!

-- No mitäs ne tekevät!! Eihän ne muuta teekään! Ja jos tyytyisivät
vain siihen, että kävisivät tyttöjen aitassa, mutta kun nuuhaavat
kaikki läpi maitohuoneet ja muut ja juovat maidot ja kermat, ettei
oikeilla ihmisillä ole mitä kirnuta lauantaina!

-- Se on paha se!

-- Niin no mitäs se muuta sellainen on! -- Vallesmanni ottaa nyt selvän
asiasta ja panee linnaan ne joka ikisen! Topsun Jere ja Mattilan
Niilo ja Juhon Ville -- nehän ne ovat ne kaikkein pahimmat. Nehän ne
olisivat ensin rautoihin pantavat ja sitten ne kaikki muut -- kyllä
minä tulen vallesmannille näyttämään ne kaikki ja saattamaan ilmi,
mitä pakanallista elämää ne pitävät, kuin mahomettilaiset, kuin musta
kansa siel kuumis mais! Niin! Ihan kuin luojukset! Ei niillä ole enää
mitään ihmisen tapoja! Pappi tääll on, mut minkäs se niille ruojaa!
Vallesmannillahan se laki ja miekka on! Kyllä minä autan! Linnaan vaan
niin monta kuin niitä onkin, eikä edes vettä ja leipää annettava kuin
kaks kertaa viikossa! Saahan sitten säälliset ihmiset maata rauhassa
yönsä ja nauttia itse maitonsa ja kermansa! -- Vallesmanni ei nyt pahaa
tykkää --

-- Eihän toki!

-- Eikä sano Miinalle, niitä minä olen hänestä sanonut. Enhän minä,
vanha ihminen, nuorten asioista mitään tiedä! Minä vain haastan
mitä koko kylä hokee ja siitä minä menen vaikka valalle, että kylä
tietää paljon enemmänkin kuin minä -- sellaista, ettei sitä viitti
vallesmannille haastaakaan --

-- Vai niin! No antaa tulla vaan!

-- No -- jätetään nyt ne asiat toiseen kertaan ja näkeehän vallesmanni
itsekin, kun täällä muutaman ajan asuu, että minkälaisia ne itsekukin
ovat. -- Olishan minulla ollut vähän asiaakin -- jos vallesmannille
passaa -- jos vallesmannilla ei ole kiire --

-- Puhukaa vain. Puhukaa vain.

-- Nimittäin että onkohan ne tilapaperit jo tulleet?

-- Jaaha -- tilapaperit? -- käykäähän istumaan, olkaa hyvä!

-- Jaksanhan minä seisoakin. Onhan tätä aikaa kotonakin, istumiseen.

Annastiina käy kumminkin istumaan ja jatkaa selostustaan varsinaisesta
asiastaan:

-- Niin, imisionit. Meillä oli nääthän viime talvena huussyyni. Se
entinen vallesmanni, joka hulluks tuli, sen piti jo maaliskuussa.
Meillä on ruunun tila ja kun se ukkovainaja kuoli toissasyksynä,
silloin turskalaivasyksynä --

-- Turskalaivasyksynä?!

-- Niin, silloin kun se turskalaiva kävi Maalettoon, tuonne maan
taakse. Sinä syksynähän se kuoli, niin nyt täytyi pitää huussyyni.
Minun nimeni on Annastiina ja ukkovainaja oli Jyri, Mattilan numerosta,
se on kymmenettä numeroa. Kyllä se pitää täällä papereista ja kirjoista
löytyä.

-- Kukas on lähin perillinen, joka asukasoikeutta hakee? -- Te itse
ensinkin ja luultavasti --

-- Kyllä minä, vallesmanni kulta, olen ihan yksinäinen ja turvatoin
ihminen ja vallesmanni ottaa ja selvittää nyt tämän asian minun
puolestani, kyllä minä sitten palkitsen.

-- Jaaha. -- Asukasoikeutta ei siis ole hakenut muut kuin te itse? Eikö
teillä oli lapsia, poikia tai tyttäriä?

-- Onhan minulla poika, mutta se on ollut jo kaksikymmentä ajastaikaa
merillä, eikä kukaan tiedä, onko se enää elossakaan. Setä väittää,
ettei se ole elossa ja että minulla ei ole mitään asukasoikeutta koko
talossa sen jälkeen kuin Jyrivainaja kuoli. Tahtoo omille pojilleen
tätä minun taloani se setä, miesvainajani veikka.

-- Tämä taitaa olla vähän sekava asia --

-- Selvähän asia on! Mutta kun vääryydellä tahdotaan anastaa toisen
omaisuutta, vaikka Raamatussa sanotaan, että "älä himoitse lähimmäises
huonetta." -- Lähimmäises -- niin! mutta sitähän ne himoitsevatkin,
eikä vieraanpien! Välittävätkö nämä Raamatusta ja Jumalan sanasta!

-- Minä en voi teille sanoa nyt vielä mitään.

-- Et mitään!? Herra hoija varjel!

-- En. Minähän tulin vasta viime yönä. Olen ollut valveilla vasta pari
tuntia. Syönyt vasta aamiaisen ja katsellut hiukan ympärilleni täällä
sisässä ja tuossa puistossa, mutta en edes kylää ja vuoria ja satamaa
ole nähnyt päivän valossa, enkä tiedä saaren asioista -- enkä teidän
asioistannekaan -- mitään. Katsellaanhan nyt ensin. Kun minä ennätän
tutustua näihin paperikasoihin ja kirjoihin, niin kyllä minä sitten
hoidan teidänkin asianne. Olkaa huoletta vain! Kyllä minä lähetän
teille sitten sanan.

-- No sitten tuot noin -- jos vallesmanni hoitais nyt tämän minun
asiani, niin kyllä minä muistan.

Kun Jyrin Annastiina oli mennyt -- ennen lähtöään hän vielä jutteli
puolisen tuntia oman perheensä vaiheista -- syventyi Markus jälleen
pöytänsä tarkasteluun, mutta sitä ennen hän heitti runouden
paperikoriin.

Hän päätti käydä heti ankarasti työhön.

Hän tiesi, että ellei aloita ensi päivästä, voi alkaminen siirtyä
huomisesta huomiseen.

Hän rupesi tarmokkaasti availemaan kirjeitä, järjesti ne ensin ajan
mukaan ja alkoi viedä niitä päiväkirjaan.

Työtä tehdessään hän teki kauniita päätöksiä: Jokainen asia on
selvitettävä heti eikä mitään ole jätettävä huomiseen.

Hänellä on käsissään viimeinen kirjelmä, maakuntahallituksen ankara
muistutus edelliselle vallesmannille:

    "-- Ja on Teidän kolmen päivän kuluessa, virasta pidätyksen
    uhalla, kysymyksessä oleva tilankatselmuskirja kaikkine
    liitteineen tänne toimitettava --"

Tämä kirjelmä koski Anna-Stiina Tuomaan tytär Mattilan tila-asiaa.

Markus luki kirjeen rauhallisesti. Syy hänen rauhaansa oli luonnollinen
-- eihän uhka koskenut häntä itseään ja toiseksi, sen koki hän monesti
myöhemmin, tänne saareen meren taakse päästyään oli vihaisinkin
virkakirjelmä menettänyt suurimman osan kiukkuaan. Se oli laimentunut!
Siitähän ei ollut kulunut pitkää aikaa jolloinka Markus itse vielä
istui maakuntahallituksen konttorissa ja muisti, kuinka voimakkaana
konttoripöytienkin ääressä tunnettiin se ukonilman painostus, joka
korkeiden isäntien puolella hallintovirastossa vallitsi, milloin
tuontapaisia muistutus- ja varoituskirjelmiä saneltiin joillekin
vallesmanneille. Ilma oli silloin täynnä ukkospaahdetta ja se
tuntui kaikkialla, yksin eteispalvelijankin, vanhan ukko Häyrysen
alueilla. Kaikki, ylimmästä alimpaan, tunsivat pelkoa ja epäilivät
asemansa varmuutta. Ainoa, joka otti asian vastaan rauhallisesti,
oli asianomainen saarelaisvallesmanni. Joko hän oli niin tottunut,
tai jo lähtiessään tähän virkaan niin erikoinen lahjoiltaan ja
taipumuksiltaan -- Jumala hänen tietää. Saarelaisvallesmannit eivät
vain tuollaisia uhkakirjeitä pelänneet. He -- milloin vielä olivat
mieleltään terveitä -- viilsivät rauhallisesti kuoren auki, vetivät
paperin esille, vihelsivät hiukan, kun olivat silmäilleet paperin läpi,
vetivät pari sankkaa savua sikaristaan, kumartuivat päiväkirjansa
puoleen ja merkitsivät siihen kirjeen numeron, tulopäivän, kirjelmän
sisällön -- "Moititaan vallesmannia sen ja sen asian viipymisestä" --
väliaikaisen toimenpiteen kirjelmän suhteen -- "Asiaan kiinnitetty
huomiota. Luonnonesteet." -- ja asian lopullisen käsittelyn, joksi
tavallisesti merkittiin viittaus toiseen asiaan, siihen, jota
muistutus koski. Sitäkin helpompi oli Markuksen tehdä merkinnät
tästä varoituskirjelmästä, koska varoitus ei koskenut häntä, vaan
jo kuollutta miestä, mutta helpolta ei näyttänyt itse pääasian,
tilankatselmuspöytäkirjan toimittaminen perille. Pari tuntia hän
penkoi pöydällä olevia paperipinkkoja, mutta sitä mitä hän etsi,
ei hän löytänyt. Sen sijaan hän löysi erään paperilapun, johon oli
lyijykynällä kirjoitettu:

    "Leski Annastiina Tuomaantytär Mattila.

    Tilankatselmus.

    Toimitusmiehen apulaisina, vieraina miehinä: perämies Kalle
    Peltola ja kalastaja Herman Sipilä.

    Talossa oli:

    Asuinrakennus (korjattu), arvo 2 000 markkaa. Peltoa puolen
    hehdon kylvöala, jota voisi laajentaa hehdon kylvöalan
    suuruiseksi. Niittyä on kahdentoista heinätaakan ala ja voisi
    niittyä lisätä uudismaan raivauksella. -- Viljelykseen kelpaavaa
    suota -- katso edellistä kohtaa. -- Metsä -- yhden kilometrin
    pitkä ja 35 metrin leveä palsta. Kasvaa havupuita. Riittää
    talon tarpeiksi niukalti. -- Karjanlaidun yhteinen, huono. --
    Humalistoa ei ole."

Sitten seurasi muutamia epäselviä, kuluneita rivejä. Niissä näkyi
olleen luettelo aitoista, saraimista, verkoista, elinkeinosta ynnä
muista. Sitten seurasi seitsemän selvempää riviä:

    "Saapuvilla asianomainen itse, joka käskettiin ulos ja sillä
    aikaa tekivät toimitusmiehet seuraavan päätöksen joka jälleen
    sisään kutsutulle asianomaiselle luettiin: Toimitusmiehet
    puoltavat asukasoikeuden myönnettäväksi hakijalle."

Että näin hatarain muistiinpanojen varassa tilankatselmuskirjan
laatiminen oli vaikea tehtävä, sen hän ymmärsi.

Työn suorittaminen tuntui suorastaan mahdottomalta. Hän päättikin
sen lykätä huomiseksi. Hän nimittäin katsoi kaiken, mitä oli tehnyt,
riittävän ensi päivän työksi -- kokonainen pitkä neuvottelu erään
asiakkaan kanssa, monen postin virkakirjeiden vienti päiväkirjaan
ja lisäksi "alkutyöt", niinkuin hän niitä nimitti, erääseen suureen
toimituskirjaan. Tilankatselmukset kuuluivat kihlakunnan vanhimman
virkatehtäviin, mutta niistä syistä, jotka jo on mainittu, ei hän
voinut tehdä virkamatkoja kihlakuntaansa kuuluville uloimmille
meren saarille, vaan jätettiin sellaiset toimitukset vallesmannien
tehtäviksi, jotka kukin suoriutuivat niistä niinkuin voivat.

Työn keskeytyksen aiheutti myös eräs toinenkin syy -- oikeastaan
pääsyy, vaikka se täytyykin mainita nyt vasta.

Vallesmanni näki nimittäin ikkunastaan, juuri kun hän oli syventynyt
tutkimaan tilankatselmusmuistiinpanoja ja koetti päästä selville
kuluneista kirjaimista ja hajanaisista ajatuksista, että Miina käveli
yli auringonpaisteisen pihan kaivolle, joka näkyi myös ikkunaan,
ammensi kaivosta vettä sankoon ja kantoi sitä sitten keittiöön päin.
Aurinko valaisi kauniisti Miinan sitä käsivartta ja kättä, joka kantoi
sankoa, ja myös sitä, joka heilui ilmassa ja hänen paljaita jalkojaan
ja tuulessa hulmuavaa sinistä, valkokukkaista hamettaan ja kellertävää
puseroaan ja hänen ruskeita hiuksiaan ja auringon valossa läikkyvää
vettä ja helmeileviä pisaroita, joita sangon uurteilta tippui maahan,
nurmelle ja voikukille.

Vallesmanni seurasi silmillään Miinaa niin pitkälle kuin voi, nimittäin
eteisen nurkkaan asti. Sen taakse Miina katosi. Sitten kuului eteisen
oven käynti, sitten Miinan paljaiden jalkojen pehmeät, läpsävät
askeleet eteisen portaissa ja permannolla, keittiön oven käynti ja
kolahdus, kun sanko laskettiin keittiössä telineelleen.

Markus sysäsi kaikki paperit syrjään, etsi kirjoituspöydän reunasta sen
"pienen tapin", johon painamalla saa Miinan näkyviinsä milloin ja mihin
aikaan hyvänsä.

Hän painoi tappiin. Miina ilmaantui ovelle.

-- Jaaha. -- Olisko sinulla Miina siellä kahvia?

-- Minun pitikin tulla kysymään, mihin aikaan vallesmanni tahtoo
kahvia. -- Nyt ei ole, mutta minä panen kiehumaan.

-- Tule sanomaan sitten.

-- Kyllä.

-- Kuulehan -- minä menen siksi aikaa ulos -- rantaan --

-- Vallesmanni menee vain mihin tykkää --

-- Kuulehan -- kauanko sinä olit sen entisen vallesmannin
emännöitsijänä?

-- Koko ajan.

-- Sinä et taida olla vanha?

-- Kaksi kolmatta --

-- Kohta vanhapiika!

-- Minkä sille voi.

-- Eikä sulhasia ole ilmaantunut?

-- On kyllä, mutta ei huolita!

-- Ha-ha-ha! Sinä taidat olla ylpeä! -- Se entinen vallesmanni taisi
miellyttää sinua enemmän kuin saaren pojat?

-- Pyh! Sehän oli hullu, mielipuoli, jo tänne tullessaan! Täytyihän
sitä säälistä palvella! Eikä se loppuaikoina muita kärsinytkään kuin
minua.

-- No-no! Sitä minäkin!

-- Ei siinä mitään nonattamista ole! Jonkunhan sille täytyi ruokaa
laittaa! Eikä se ainakaan minun vuokseni hulluksi tullut!

Miina pyörähti ympäri, että hameenhelmat heilahtivat ja meni pois
ylpeäryhtisenä. Ovella hän vielä kääntyi ja lisäsi painokkaasti:

-- Ja jos sinäkin tässä hulluksi tulet, niin en minä ainakaan syytä
päälleni ota!

Markusta nauratti ääneen tytön mentyä. Hän sanoi itsekseen:
"Sinuttelee, pakana, minua!" Mutta se tuntui hänestä hauskalta ja
miellyttävältä.

Markus käveli rantaan.

Meri oli tyyni.

Värikäs ja valoisa pilvistö, jossa siellä ja täällä näkyi isoina ja
pieninä läiskinä vanha sininen taivas, kuvasteli meren sileään pintaan.

Rannassa kohahteli ummikas.

Pilvet kulkivat hitaasti lännestä itään. Ylhäällä oli siis länsituuli.

Jahti oli ankkurissa vielä ja Pelto-Kallu näytti hommailevan siellä.

Venevalkaman muodosti pieni lammikko, jonka erotti merestä pohjoisessa
kallioniemeke, Venekallio, niinkuin Markus myöhemmin kuuli sitä
kutsuttavan, ja muilta puolilta kaartava särkkä, jota oli vahvistettu
raivaamalla kiviä pois lammikosta ja sen suulta ja nostelemalla niitä
särkälle, joka nykyään ulottui hyvän joukon, noin jalan verran,
yläpuolelle tavallisen veden pinnan. Suurenmeren ja itämyrskyn ajalla
se oli veden vallassa, mutta suojeli jollia ja haapioita. Portti oli
raivattu niin syväksi että kuormatulla jollalla ja haapiolla voi tulla
siitä sisään ja ui siitä jahtikin tyhjänä ja suuren veden aikana.
Portin toisella syrjällä oli venekallion jyrkkä kärki ja toisella iso
kivi, molemmat vanhan vasken värisiä ja näyttivät sataman suuta.

Venekalliolta näkyi osa kylää, kirkontorni, aallonmurtaja, jonka takaa
nousi auringon silloin tällöin valaisemia mastoja kuin kultapuikkoja.
Aallonmurtajan päässä kohosi kymmenkunta metriä korkea rautainen
loistotorni, sataman johtoloisto. Satamansuun toisella puolella
näkyi kallioinen ja metsäinen Kappeliniemi ja sen ohi oikealta
valkeahiekkainen hautuumaa, valkeaksi maalattuine ruumishuoneineen,
valkeine ja mustine hautaristeilleen ja mustakiviaitoineen. Taustana
kohosivat metsäiset vuoret, joiden yli pilvistö hitaasti vaelsi niin
alhaalla, että vuorten huiput toisinaan jäivät pilven sisään.

Markusta raukaisi ja nukutti.

Hän oikaisikin lämpöiselle kalliolle nukkumaan.

Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin ummikkaan kohahtelu rannoilta ja
joku kolahtelu tai koiran haukahtelu kylältä.

Markus nukkui pian.

Noin tunnin kuluttua hän heräsi hälinään ja paukkeeseen, joka kuului
mereltä.

Oli ruvennut tuulemaan.

Kallu oli vetänyt purjeet ylös ja ne siellä nyt paukkuivat.

Parhaillaan Kallu veti ankkuriketjua, joka helisi. Hetken perästä hän
alkoi luovia satamaa kohti, johon oli matkaa runsas puoli kilometriä.

Pihalla tapasi Markus Miinan.

-- No -- jokos Miinan kahvi on valmista?

-- Jo se on ollut aikaa valmiina.

-- No tuohan tuonne puutarhan pöytään.

-- Siellä on myös sellainen sähkötappi, jota sopii painaa, kun siellä
olet mitä vajaa.

-- No niitähän on joka paikassa.

-- On niitä! Minä jo kerran sanoinkin, että panis nyt sellaisen
sähkötapin vielä sikopahnaankin ja läävään. En minä sitä sille
itselleen sanonut, vaan tälle Pelto-Kallulle. Sillähän se vainaja taisi
tulla hulluksikin, kun se yhtenään laitteli niitä sähkönappuloita.
Saunassakin on. Ja keittiössä on pitkä luettelo minkälainen pirinä
tulee tuolta kansliasta, minkälainen puutarhasta, minkälainen
ruokahuoneesta ja minkälainen mistäkin. Minä osaan ne jo ulkoa, mutta
sinulle siitä on päänvaivaa, ennenkuin opit -- ellet sitä ennen tule
hulluksi! Hi-hi-hi!

-- Kuulehan Miina.

-- No.

-- Minä en tykkää siitä, että sinä sanot minua sinäksi.

-- Ei se tykännyt rouvakaan kaupungissa, torui aina, mutta kun se
entinen vallesmanni tykkäsi, niin menee entiseen tapaan. Koetetaan
karttaa, koetetaan karttaa.

-- Niin koeta karttaa, varsinkin jos milloin on vieraita. Minun pitäisi
hankkia joku, joka osaisi opettaa sinulle, Miina, hyviä tapoja.

-- Onko vallesmannilla jo morsian?

-- Noo -- mitäpäs siitä.

-- Ajattelin vain, että sen tuloa vartenkos niitä hienoja kiepahduksia
ja kyykkäisyjä tarvittaisiin. Hi-hi-hi!

-- Voihan tänne tulla korkeita vieraita: maakuntavanhin, maakunnan itse
iso isäntä, tai vielä korkeampia ja niiden mukana korkea seurue.

-- Niin se ennusteli entinenkin vallesmanni --

-- Kuulehan Miina. Tuo nyt se kahvi sinne puutarhaan ja tuo jotain
ruokaa mukana, voita, leipää, mitä on. Minulla on kova nälkä.

-- Ja vasta söit!

-- Vaikka vaan! -- Minua nukuttaa ja minulla on nälkä.

-- Niin ne kaikki sanovat, jotka tulevat mantereelta. Pariin kolmeen
vuorokauteen ne eivät muuta tee kuin syövät ja makaavat. Toiselta menee
niin koko viikko, toisilta koko aika, minkä täällä ovat. Varo itseäs!
Täällä on petolliset voimat sinua vaanimassa joka puolellasi!

-- "Petolliset voimat"! -- Kuka sinulle sellaisia sanoja on opettanut?

-- Se entinen vallesmanni sitä hoki -- varsinkin loppuaikoinaan. Ei se
selvän ihmisen puhetta olekaan, se on hullun puhetta! Voi, voi! Kyllä
täällä sitten näki ja kuuli viime talvena vaikka mitä!

-- Vai niin!

-- Vaikka mitä! -- Kauhein oli eräs syysaamu, viime marraskuussa.
Se reistas ja joi aina aamuyöhön yksinään kammarissaan, käveli
edestakaisin, kiljui ja takoi nyrkkejään seiniin. Kello kahden aikana
se tavallisesti väsyi ja nukkui ja heräsi neljältä. Sellainen tapa
sillä oli, vainaalla. -- Sanotaan, ettei kuolleista saa puhua mitään
pahaa, mutta minä meinaan, että elävistä vielä vähemmän, vai mitä?

-- No -- olkoon nyt niinkin.

-- Niin se onkin! Ja eikä tämä mitään pahaa olekaan. -- Eräänä yönä
se taas meiskasi kello kahteen ja heräsi kello neljä ja alkoi huutaa,
huutaa vain ilman sanoja ja kävellä pitkin permantoa. Minä heräsin
kanssa ja hiivin sen ovelle ja koetin avaimen reiästä tirkistellä,
mutta eihän siitä paljon nähnyt. Minä meninkin ulos ja kiipesin yhteen
puuhun, joka on sen makuukammarin ikkunan kohdalla ja näin kaiken ja
kuulin kaiken ja se oli kamalaa!

-- No?!

-- Se oli käynyt polvilleen ja rukoili kädet ristissä ja ojennettuina
kammarin lakea kohti. Se huusi niin kovalla äänellä, että minä kuulin
joka sanan, joka sanan, liiankin hyvin, niin hyvin, että vielä
seuraavana päivänäkin ne kaikuivat korvissani ja jos milloin joudun
nytkin vielä yksin hiljaa istumaan eikä kuulu mitään muuta, niin
alkavat kaikua korvissani hänen rukouksensa sanat. Se oli kamala
rukous, kun muistaa ne itkevät, partaiset kasvot ja huutavan äänen --
niin -- parkuvan äänen: "Herra Jumala!" se huusi, "Rakas taivasten
Jumala! Armahda minua ja lähetä enkelisi minua lohduttamaan, ennenkuin
järkeni valo sammuu! -- Rakas taivaallinen isä! Anna minulle uusi sydän
ja uusi henki ja opeta minut oikein hallitsemaan tätä villiä kansaa,
jonka keskuuteen minä olen heitetty. Armahda minua niiden juonelta ja
kavaluudelta, jotka täällä merenluodolla asuvat! Ja anna, oo taivahan
Herra, minulle oikea aviopuoliso, joka minua rakastaa ja laittaa
minulle ruokaa ja suojelee minua niiltä, joilla on kavalia aikomuksia
minun suhteeni!" -- Niin se huusi ja paljon muuta. Sitten se vaipui
lattialle ja jäi siihen paitasilleen makaamaan ja minä luulin, että
se kuoli. Minä tulin alas puusta, hiivin sisään, koputin ensin hiljaa
sen ovelle ja sitten kovemmin, jolloin se huusi: "Kuka siellä?!" johon
minä vastasin: "Minähän täällä olen, Miina. -- Tulin kysymään, joko
kahvin saa tuoda sisälle." -- "Tuo viiden minuutin perästä", se sanoi
ja minä vein. -- Voi voi -- ei vallesmanni tiedä yhtään mitään siitä,
mitenkä tässä talossa on ennen eletty! -- Se pelkäsi muita ihmisiä,
niin miehiä kuin naisiakin! Minä sain aina kyökissä pitää tutkinnon
niiden kanssa, jotka tulivat asialle ja käydä sitten selittämässä asian
vallesmannille. Pelto-Kalluakin se lopulta pelkäsi, eikä uskaltanut sen
kanssa mennä mihinkään!

-- Minkätähden?

-- No! -- pelkäsi henkeään -- tietysti! Mistäs sitten muusta syystä!
Pelkäsi henkeään, ja ellei olisi niin kovasti pelännyt, niin ehkä olisi
vielä saanut pitää henkensä ja elää kauankin ja saanut pyytämänsä
aviopuolisonkin. Kuka sen tietää! Jokaisen on elettävä oma elämänsä,
eikä toisen. Hänen oli elettävä oma elämänsä, eikä ole tämän taivaan
kannen alla kahta ihmistä, joilla olisi samanlainen elämä.

-- Sinä olet viisas tyttö --

-- Enkä ole -- sen viisaampi kuin olen.

Markus läksi kävelemään, sikaria poltellen, puutarhaa kohti ja sanoi
mennessään: "No tuo se kahvi ja tuo ruokaa myös", ja katosi rakennuksen
pään taakse.

-- Kahvia ja ruokaa, ruokaa ja kahvia ja unta välillä -- se se on virsi
teillä kaikilla. Tulette tänne syömään ja makaamaan, haasteli Miina
mennessään päinvastaiseen suuntaan keittiötä kohti.

Markus istui pöytään puiden juurelle.

Siinä oli varjoisaa ja vilpoisaa.

Omena- ja kirsikkapuissa, samoin luumupuissa oli vielä paljon
kukkia, vaikka paras kukkimisaika näytti olevan jo ohi. Maata peitti
puutarhassa valkeat varisseet kukkien terälehdet kuin uusi lumi.

Hetken perästä ilmaantui kahvia, leipää ja voita pöytään.

Markus tunsi itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Hänellä oli kyky
nopeasti mukaantua uusiin oloihin, varsinkin kun ne olivat niin
mieluisia kuin tällä kertaa. Hänestä tuntui, hän sitä parhaillaan
ihmetteli itsekin, kuin olisi hän elämänsä iän elänytkin täällä. Hän
ajatteli: "Missä ihmisellä on hyvä ruoka ja juoma, hyvä asunto ja vuode
ja oma itsenäinen työ, siellä on hänen kotinsa ja siellä ei hän mitään
muuta kaipaa." --

Kahvin ja voileipien jälkeen hän kävi maata riippuverkkoon, jonka hän
oli antanut virittää siihen lähelle ja nukkui heti. Ennen nukkumistaan
oli hän antanut määräyksen Miinalle, että perämies on käskettävä
olemaan saapuvilla kun hän herää.

Herättyään hän etsi sähkönappulan pöydän reunasta ja painoi siihen.
Miina ilmaantui paikalla.

-- Kolme lyhyttä pirausta täältä, sanoi hän.

-- Hyvä on. Minä kyllä tarkastan sen Miinan merkkijärjestelmän, kun
tulee sopivaa aikaa. Käske perämies tänne.

-- Paikalla, vallesmanni-isäntä.

-- Kuulehan -- kutsu poliisikonstaapeli myös tänne. En muistanut sitä
äsken. Mene nyt kiireesti!

-- Poliisikonstaapeli!

-- Niin-niin.

-- Ei ole koko saaressa sellaista taapelia!

-- No entä onko poliisia?

-- Eikä ole --

-- Ei ole poliisia.

-- No ei ole -- en minä ainakaan ole kuullut. Pelto-Kallu oli jo
saapunut paikalle, kuuli mistä on kysymys ja käyden istumaan penkin
uloimpaan päähän, alkoi jutella:

-- Vallesmanni ei taida tietääkään, että täällä ei ole tämän parempaa
poliisia kuin minä. Mantereella on missä susivouti, missä jahtivouti,
missä siltavouti -- mistä tämä yksinkertainen saarelainen tietää miksi
niitä missäkin sanotaan, mutta sen tiedän, että täällä saaressa on aina
sanottu ja aina tullaan sanomaan poliiskonstaapelia ruununperämieheksi
ja kyllähän vallesmanni sen taitaa jo tietää, että paperit siihen
virkaan on minulla, että jos milloin tarvitsee apua missä asiassa
hyvänsä muissakin kuin seilausasiassa, niin vallesmanni kääntyy vaan
minun puoleeni.

-- Sinulla taitaa olla monta virkaa sitten?

-- No ei muuta kuin nämä kaksi -- tai oikeastaan -- onhan se
kalastajanvirka kolmas ja talvella hylkeenpyytäjän virka neljäs -- ja
-- jos milloin laivarikko sattuu, olisi minun päästävä sinne niinkuin
muutkin saarelaiset.

-- Katsotaanhan nyt ensin --

-- Minun pitikin tulla vallesmannilta kysymään, että kun tässä taas
viikon, parin, kolmen päästä ruvetaan käymään verkoilla, niin kyllä kai
vallesmanni laskee minut kalastamaan.

-- Jaaha -- jassoo. Mitenkähän sen asian laita oikein on? -- Kun sinä
olet ruununperämies ja poliisi, on sinun oltava yöt päivät valmiina
virkatoimeen --

-- Ei täällä niitä virkatoimia ole -- eikä tarvita -- paitsi milloin
vallesmanni tahtoo lähteä huvikseen purjehtimaan.

-- Sinulla on virastasi palkka ja jokaisen on elettävä toimellaan --

-- Jaa jaa, mutta sillä ei elä.

-- No niin, harkitaanhan nyt sitten aina kutakin asiaa aikanaan. Ethän
sinä ensi yöksi lähde verkoille, ja sanoit, että et viikkokausiin.
No niin. Kun kalastus alkaa, niin minä myönnän aina kerrakseen,
vuorokaudeksi kerrallaan, kullakin kerralla tapahtuneen harkinnan
mukaan, sinulle lomaa yksityisasioiden hoitoa varten -- ole silloin
verkoilla tai muualla -- ja kuten sanottu, siitä jutellaan aikanaan.
Mutta mitä tulee laivarikkoihin, niin niitä varten, ymmärräthän sinä
itsekin, en minä voi sinulle lomaa myöntää. Mikäli minä voin näin
etukäteen ymmärtää, on sinun laivarikoissa oltava saapuvilla viran
puolesta valvomassa, ettei mitään lainvastaista tapahdu.

-- Sehän on tullimiesten asia. Vallesmanni --

-- Tullimiesten tai minun. Siitä asiasta ei nyt keskustella! Ja yleensä
en minä aio näistä asioista sinun kanssasi keskustella -- kukin asia
harkitaan aikanaan ja sinun asiasi on totella. -- No Miina! -- Sinähän
jäit tänne kuuntelemaan -- vai onko sinullakin muita virkoja, kuin
palvelijattaren?

-- E-män-nöit-si-jät-tä-ren! -- ha-ha-ha! Entinen vallesmanni sanoi
minua aina emännöitsijättäreksi -- ha-ha-ha! -- nauroi Miina, pyörähti
ympäri ja juoksi pois.

Vallesmannin ja perämiehen välille syntyi pitkä vaitiolo. Molemmat
tupakoivat, silmäilivät väliin toisiaan ja arvioivat ja mittailivat
toistensa voimia, niin ruumiillisia kuin henkisiäkin -- etenkin
ruumiillisia. Perämies nojasi kyynärpäillään polviinsa, veteli
savuja piippunysästään ja ajatteli: "Kyllähän sinä voit olla viisas
olevinas, mutta voit sinä olla tuhmakin. Herra sinä olet, niinkuin
muutkin herrat, etkä mikään kansan mies. Voimaa sulla taitaa olla kuin
härjällä ja voit olla vikkelä ja sinun kanssasi ei taida olla hyvä
joutua vihoihin. Äkäisä taidat olla myös, koska kulmakarvasi nousevat
noin pystyyn kahden puolen. Viisas luulet olevasi, ja etkä ihan tyhmä
lienekään, ja tuosta laivarikkolomasta arvaan, että sinua olisi kansan
täällä opetettava! Vai minun olisi oltava laivarikoissa vahtimassa!
Milläs sinä luulet minun elävän ja elättävän perheeni! Luultavasti
sillä kuudella sadalla, jonka saan vuodessa palkkaa perämiehen virasta
ja lopun vuotta nuolemalla kämmeniäni. Ei! Kyllä sillä ei eletä, ellei
siinä sivussa ansaita niinkuin muutkin saarelaiset. Vai luuleksä voivas
antaa seilauksista niin paljon juomarahaa, että se riittää? No niin!
Saadaanpas nähdä mitenkä käy!" -- Ääneen hän sanoi vallesmannille:

-- Se on sillä tavalla, vallesmanni, että se kuusi sataa markkaa, joka
minulla on palkkana vuodessa, ei tahdo oikein riittää. Siinä viran
sivussa on ansaittava vähintään toinen mokoma muulla tavalla --

-- Tai jätettävä virka! Selvähän se on!

-- Niin. Vallesmanni saa tehdä pilkkaa asiasta jos tahtoo. --
Vallesmannilla on valta sanoa mitä tahtoo.

-- Niin onkin! Ja nyt minä sanon, että tästä asiasta ei tällä kertaa
jutella tämän enempää, eikä vastakaan, ennenkuin minä olen ennättänyt
perehtyä piirini asioihin kaikin puolin. Minä olen piirissäni vasta
ensimmäistä päivää ja voin häpeämättä sanoa, etten tiedä vielä mitään.
Minä otan ensin selvän kaikesta ja aion jutella asioista muidenkin
kanssa kuin --

Vallesmanni aikoi sanoa: "kuin alaisteni kanssa", mutta vetäisi välillä
pari sikarin savua ja ennätti sillä välin parantaa lausettaan, jotenka
se julkilausuttuna kuului:

-- Kuin -- kuin sinun kanssasi ja yleensä sellaisten kanssa, jotka ovat
jäävit antamaan todistusta itsestään. Minä luulen, että tänään en sinua
tarvitse, mutta tule illalla varmuuden vuoksi kuulemaan. Aamuisin,
jo varhain, on sinun joka tapauksessa aina käytävä kutsumattakin
katsomassa, tarvitaanko sinua. -- Nyt minä aion kuluttaa iltapäivät
vieraskäynneillä pappilassa, kauppiaalla, tullipäällysmiehellä ja --
muitahan täällä ei taida ollakaan.

-- Onhan se lukkari ja koulumestari ja yli kahdeksansataa muuta
asukasta -- tällä saarella -- ja naapurisaarella, joka kuuluu tähän
samaan piiriin, niinikään pappi, lukkari ja tullipäällysmies ja
viitisensataa muuta ihmistä --

Perämies pelkäsi puhuvansa liiankin rohkeasti. Viekkaasti hän vilkuili
kulmiensa alta, mitä hänen puheensa vaikuttaa.

-- Noiden kahdeksansadan ja viidensadan, pane se mieleesi, luokse
meillä kylläkin voi joskus olla asiaa, sinulla ja minulla, mutta
silloin meillä on pamppu tai käsiraudat mukana!

-- No-no! Ei niin kova saa olla, ei niin kova saa olla! He-he-he!

-- Kyllä minä olen nähnyt, mihin lempeys vie! -- Niin. Minä olen
päättänyt käväistä tänään tervetuliaisilla pappilassa, mutta lähden
vasta kello seitsemän aikoihin illalla. -- Nyt on puoli kolme. Käy
siellä ilmoittamassa ja kysymässä, voivatko ottaa vastaan.

-- Kyllä sopii käydä. Onhan tässä aikaa. Kyllä minä käyn.

-- Menisin nyt jo vaikka päivällä, mutta minua raukaisee ja rämpii yli
koko ruumiin niin mukavasti. Minua nukuttaa ja haukotuttaa -- hohhoi --
aa -- Nukuttaa unesta päästyä ja on nälkä ruualta noustua! Tämähän on
omituinen saari!

-- Onhan se vieraille -- näin kesällä -- niille, jotka eivät ole
tottuneet. -- No, minä menen sitten pappilaan ilmoittamaan. Kello
seitsemältähän se oli --

-- Seitsemältä -- tai miten heille sopii. Sano sitten siitä Miinalle --
älä tule minua häiritsemään. Minä käyn tänne ulos maata. Ohhoi-aa --
Kyllä tulikin tyyni ja kuuma iltapäivä! Pilvetkin ovat kaikki hävinneet
ja päivä paistaa, niinkuin sillä ei muuta työtä olisikaan!

-- Niin, no -- mitäs hänellä sitten muutakaan työtä olisi, kuin
paistaminen, saneli perämies, Pelto-Kallu, ja nauraa hörähti
mennessään. -- Vallesmanni heittäytyi keveästi verkkoonsa. Se kävikin
häneltä vielä ketterästi ja notkeasti kuin kissalta tai kärpältä.
Toista oli vuosikymmen ja puoli myöhemmin, jolloinka hän painoi lähes
puolitoistasataa kiloa ja muistutti ruumiiltaan pikemmin norsua kuin
ihmistä.

Hän oli heti sikeässä unessa ja heräsi vasta Miinan nykiessä häntä
käsivarresta ja kutsuessa päivälliselle, kello oli silloin täsmälleen
kuusi illalla -- sen lyönti kuului parhaillaan avonaisesta ikkunasta.
Miina ylpeili usein täsmällisyydestään. Kyllä kannattikin!

-- Pelto-Kallu kävi sanomassa, että vallesmannia on kutsuttu pappilaan
iltateelle kello seitsemän.

-- Hyvä on, mutta sano sinä perämies äläkä Pelto-Kallu.

-- No -- perämies sitten.

-- Niin. Sano vain perämieheksi minulle -- muille miten hyvänsä.

-- No Pelto-Kallu se on tässä kylässä ollut ainakin minun muistiaikani
-- ehkä jo lapsesta asti ja onkin lapsesta asti. Muistanhan minä!

Kun vallesmanni illalla kello seitsemän saapui pappilan pihaan, istui
pappi riippuverkossa ja luki jotakin kirjaa. Markus kuvitteli, että se
on jokin jumaluusopillinen teos, tai hartauskirja, mutta ihmeekseen hän
näki, että se oli fysiikan oppikirja.

-- Näen, että ihmettelette mitä luen -- öhöm!

-- Suoraan sanoen: se ihmetyttää minua.

-- Olen alkanut ikämiehenä harrastaa sellaisia aineita, joita ei minun
nuoruudessani luettu koulussa. Täällä saaressa on niin hyvää aikaa.
Kyllä sen tulette näkemään.

-- Mutta fysiikkaa! Sitä en olisi uskonut!

-- Niin. Minä olenkin väärällä uralla. Koneiden rakentaja minusta olisi
pitänyt tulla, eikä pappi. Mutta siirtyäkseni pääasiaan: tahtoisin
tehdä teille kolme esitystä -- ensiksi: koska kohtalo on meidät
molemmat heittänyt tälle samalle yksinäiselle meren luodolle, ainoina
sivistyksen edustajina, rohkenen ilman muodollisuuksia esittää lähempää
tuttavuutta -- se on parasta tehdä heti, ettei ennätä tottua kankeaan
teitittelyyn. Sopiiko?

-- Kyllä.

-- Minun nimeni on Johannes.

-- Markus.

Ja sitten toinen asia: käymme istumaan! Tämä verkko on oma kutomani, ja
minä takaan, että se kestää ainakin kaksi miestä. Ole hyvä ja istu!

-- Kiitos.

-- Ja sitten kolmas asia... Kolmas asia veikin koko illan.

Sillä välillä ennätettiin Markukselle esitellä pappilan emäntä ja
lapset. Esittely, niinkuin kaikki muukin sinä iltana, tapahtui pihalla,
tuuheiden, ikivanhojen, parikymmentä metriä korkeiden saarnien ja
vaahterain varjossa. Niiden alla pieni pappilakin oli pimennossa kuin
pelosta kyyristyneenä ja sai auringon paistetta vain päivän noususta
noin kello kahdeksaan aamulla.

Sillä välillä juotiin myös tee noiden samojen puiden varjossa olevan
pöydän ympärillä.

Pappi oli anteliaalla tuulella.

Hän kävi hakemassa omakätisesti kammaristaan sikarilaatikon teepöytään.
Markus ei voinut kuitenkaan aivan mielinmäärin käyttää laatikon
sisällystä, sillä heti alussa pappi asettui sen suhteen suojelevalle
kannalle ja käytöksensäkö puolustukseksi vai vaistomaiseksi
valaistukseksi selitti kovaäänisesti, kuten kaiken muunkin, että nämä
sikarit ovat ylen kalliita ja ehdottomasti parhaita, mitä Suomessa on
saatavissa -- "tuskin lienet koskaan oikeaa havannaa polttanutkaan,
apostoliveljeni!" -- ja että hän oli saanut sikarilaatikon
seurakuntalaisiltaan, tai oikeastaan kirkkoneuvostolta -- mutta
loppujen lopuksi luultavasti kirkonisännältä, kauppiaalta, joka ne toi
suoraan Pietarista, vapunpäivälahjaksi.

Niin, niin!

Saarelaispapilla on harvoin saarelaisvallesmanni luonaan iltaa
istumassa ja teetä juomassa! Onko siis ihme, jos hän on antelias ja
vieraanvarainen. Ilmaantui kuin ilmaantuikin pöytään samaan aikaan kuin
sikarilaatikko, myös konjakkipullo!

Kuten sanottu, ei vieras saanut sikarilaatikon suhteen mitään laajempia
oikeuksia. Pappi otti omin sormin siitä yhden vaalean, hiukan vanhalle
pronssille vivahtelevan herkullisen sikarin ja ojensi sen Markukselle.
Itselleen hän otti myös sikarin ja sitten painoi kannen kiinni.
Konjakkipullon suhteen olivat Markuksen käyttöoikeudet laajemmat.
Hän sai itse, oman makunsa mukaan -- ja voimme vakuuttaa, että se
maku perustui laajempaan kokemukseen, kuin pappi vielä arvasikaan --
vahvistaa sokeroitua teetään konjakilla, joka ei liene ollut parhainta
laatua, mutta hyvää kuitenkin.

Sillä välillä ennätti myös papin emäntä viedä lapsensa nukkumaan ja jo
itsekin sanoa hyvää yötä ja poistua huoneisiin ja aurinko laskea ja
alkukesän yöhämäryys laskeutua yli meren ja saaren ja yökehrääjä alkaa
sekä lopettaa laulunsa Kotokallion liepeillä ja koillinen ruveta jo
punoittamaan, kun pappi yhä vain Markukselle selvitteli laajaa ja ylen
tärkeää kolmatta pykälää, joka jakaantui seuraaviin alapykäliin:

    Ensiksi: Kun meidät on Kohtalo viskannut (se lausuttiin sinä
    iltana useammin kuin kymmenen kertaa -- luultavasti pappiparkakin
    oli saanut tuntea, että papiksi saareen joutuminen ei ollutkaan
    mikään tavallinen tapaus) tänne meren luodolle sivistymättömän
    kalastajarahvaan keskuuteen, on meidän vedettävä yhtä nuottaa
    kaikessa, kaikessa, omaksi ja toinen toisemme hyväksi. Kumpikin
    molempien ja molemmat kummankin puolesta;

    Toiseksi: On sovittava aina yhteisestä ohjelmasta
    menettelytavoissa saarelaiskansan suhteen. Ei mitään tinkimisiä
    ja helpoituksia kansan velvollisuuksista! Jos kansalle antaa
    yhdessä asiassa myönnytyksiä ja helpotuksia, on kuri ja
    virkamiehen kunnioitus poissa ja sinä saat tehdä vuosikausia
    työtä ja tuhlata hevosvoimittain tarmoasi, ennenkuin pääset
    takaisin siihen, missä jo olit.

-- Maltas kun kerron sinulle miten käy tavallisesti naapurisaaressa,
joka kappelina kuuluu minun pitäjääni ja osana sinun piiriisi. Sen
asujanten velvollisuuksiin kuuluu kustantaa minulle virkamatkoillani
vapaa matka mennen tullen ja ruoka perillä. Se kuuluu minun palkkaani.
Kaikki on tarkoin määritelty ja jo ammoisista ajoista perintätapoina
säilynyt ja niihin kuuluu muun muassa, että saaren taloista nämä
laittavat tänään minulle aamiaisen, nämä päivällisen ja nämä
illallisen, kahvit ja teet siihen luettuina. No. Viisi taloa laittaa
minulle tänään päivällisen. He tietävät velvollisuutensa: minä määrään
sianläskirokkaa -- palvatusta läskistä ja valkeista herneistä -- ja
jälkiruuaksi pannukakkua -- minun herkkuani. -- Paljon voita ja paljon
munia! -- Minä syön rokkaa ja läskiä ja emännät kantavat viidestä
talosta pannukakkuja, toinen toistaan herkullisempia, sillä siinä
saaressa on lehmiä enemmän kuin täällä, ja kanoja -- niin, kanoja!!
Emännät kantavat kilvan pannukakkuja ja minä nauran emännille ja sanon
että: "Niin-niin, emännät! Kantakaa vain pannukakkuja! Luuletteko
te, että minä jaksan niitä kaikkia syödä?! En minä jaksakaan, mutta
teidän asianne ei ole siihen katsoa, jaksanko minä syödä kaiken mitä
te tuotte vai enkö! Teidän asianne on valmistaa vuorollanne minulle
sianläskirokkaa ja pannukakkuja ja huomena taas toiset talot", sillä
jos minä antaisin niiden valmistaa vain sen verran ruokaa, minkä sillä
kertaa syön, veltostuisi kansa ja löisi laimin velvollisuuksiaan ensin
tässä ja sitten tuossa ja lopulta kaikessa. -- Mukana minulla on
tynnyri, johon kaadetaan liika rokka, iso pytty, johon pannaan läskit
ja kori, johon pannaan pannukakut. Minä tuon kotiin kaiken, mitä en
jaksa syödä. Niin! Öhömm! Se kuuluu minun palkkaani! Kunhan menen ensi
kerran sinne virkamatkalle, niin saat tulla mukaan. Minä totutan sinut
piiriisi ja piirisi sinuun. No-no -- ellet voi mukaan tulla, niin
ainakin voit tulla tänne meille rokka- ja pannukakkukestiin, kun minä
palaan. Täällä kotona niitä lämmitetään ja nautitaan ja hyvältä ne
maistuvat -- usko se! --

Kansaa ei saa laskea ajattelemaan, että tämä ja tuo ei ole pakollista.
Ei! Ei, se kelpaa! Kuri kaikessa oppimattoman kansan yllä! Se oli
kolmannen kohdan toinen pykälä.

Kolmanneksi: Minun on joka vuosi suuri osa palkkasaatavistani haettava
lain kautta ja siinä sinä olet oleva minun oikea käteni. Ei sääliä!
Sääli veltostuttaa sen, jota säälitään. Sen tulet kuin tuletkin
kokemaan, kunhan olet muutaman vuoden ollut tässä nykyisessä virassasi.
Kyllä minä olen kokenut! Ei sääliä! Ennenkaikkea: ei sääliä! -- Ja
neljänneksi...

Niin. Neljäs kohta ei venynyt varsin pitkäksi, mutta se hämmästytti
Markusta enimmän. Siinä hänelle nimittäin lueteltiin, missä perheissä
hän saa saarella käydä ja missä ei -- muun muassa kauppiaalla ja
lukkarilla saa käydä, mutta ei tullipäällysmiehellä --

-- Hän on minun vihamieheni ja minä olen sitä mieltä, että joka käy
minun vihamieheni luona, ei ole minun ystäväni.

-- Suo anteeksi -- minullahan ei tällä saarella ole vielä vihamiehiä --
eikä ystäviä...

-- Jassoo -- jaaha -- mutta minulla on ja mitä on minulla, sitä on
minun ystävällänikin.

       *       *       *       *       *

Päivän kultainen pyörä jo yleni vipajavista aamuaallokoista meren
koillisella saarteella, kun Markus vasta palasi kotiinsa, kylän
pohjoisimpaan, reunimmaisimpaan taloon.

Hän hiipi makuuhuoneeseensa hiljaa -- niin hiljaa kuin voi, sillä
useat konjakkilasit olivat saaneet esineet hiukan horjahtelemaan
hänen edessään -- ja koetti nukkua. Uni ei kuitenkaan tahtonut tulla.
Silmissä pyöri erilaisia pitkän päivän kuvia ja kuului erilaisia
ääniä, kaikki uusia ja outoja: perämies laajoine leukoineen ja
isoine kämmenineen ja puheineen, joka tuli suusta väliin viekkaana
ja imartelevana ja väliin aranmahtailevana, mutta aina äänellä, joka
tuntui muodostuvan jossakin leukaperissä ja aataminpalassa, ja ennen
kaikkea tuo pappi loppumattomme puheineen ja jo pitkällekehittyneine
lihomisineen, tuuheine viiksineen ja "ö-höm!!"-yskäisyineen ja
häntä paljon nuorempi, hiljainen ja vaatimaton papin emäntä ja
loppujen lopuksi Miina, hänen oma palvelijattarensa -- eli niinkuin
tämä itse itseänsä ennätti jo esitellä: "e-män-nöit-si-jä-tär". --
Markuksen korvissa kaikui yhä selvänä äänenä tuon sanan taitteleminen
korostettuihin tavuihin ja Miinan iloinen nauru!

Kuinka selvänä se raikuikaan -- ja samalla muuttui kaikki uniksi.

Niin päättyi Markuksen ensimmäinen päivä hänen saarivaltakunnassaan --
ensimmäinen niistä yli viidestä tuhannesta, jotka olivat vielä hänen
edessään.



III luku.

PELTO-KALLU.


Usean saarelaisen nimi, kuten Kenkä-Apin, Palosuon-Eetin ynnä monen
muun, peittyi täydelliseen hämärään -- nimittäin siinä suhteessa,
mistä nimi oli sen kantajalle tullut, mutta Pelto-Kallu oli siinä
onnellisessa asemassa, että tiesi nimensä alkuperän.

Sen hän kyllä jo lapsena aavisteli ilmankin, mistä syystä hänen
isällään oli Pelto-Rikon nimi, mutta varmuuden sai hän asiaan
erään kerran lapsena, kun hän oli tullut rantaan ja pysähtynyt
Rakin ranta-aitan luo, jonka vieressä, aurinkoisella, Rantakujalle
viettävällä, voikukkia kasvavalla nurmikolla, joukko sinisiin
villapaitoihin pukeutuneita miehiä istui tupakoimassa ja pitämässä
rantakäräjiä, ja juuri hänen seisahtuessaan miesjoukon taakse yksi,
taisi olla Kiis-Ale-vainaja, parhaillaan puhui hänen isästään jotenkin
tähän tapaan:

-- Niin -- että mistähän sitä on ruvettu kutsumaan Pelto-Rikoksi!
Muistaahan tämän nyt jokainen vanhempi mies tällä saarella, että ties
jo kuinka mones polvi takaperin oli Rikon yhdellä esivanhemmalla
kapanala perunamaata pihassaan. Ylpeyksissäänkö vai missä lienee
vainaja ruvennut perunamaataan kutsumaan pelloksi, vaikka ei kukaan
oikea saarelainen tynnyrinalankaan maataan pelloksi kutsuisi. Siitä
se sai talo Peltolan nimen -- siitä juur justihins -- ja sieltä se on
lähtöisin Pelto-Rikon nimi. Se on sellaista ylpiää sukua ja lisäksi
Rikon suuräiti oli kotoisin mantereelta, ja sehän se lieneekin sen
pelto-nimen sille perunamaatilkulle ja koko suvulle antanut. Kuka häntä
niin varmaan tietää! Ihmiset niin vaan haastavat!

Joku joukosta, sen muistaa Kallu kuin oikean kätensä, vaikka asia
olikin mitätön, oli silloin sattumalta arkana vilkaissut taakseen ja
nyhkäissyt kertojaa käsivarteen ja kuuluvasti kuiskannut:

-- Ol hiljaa! Tääll' on Pelto-Rikon poika kuuntelemassa!

-- No mitäs sitten! -- Eihän tässä ole Rikosta mitään sellaista
kerrottu, jota pitäisi salata! Eihän tässä mitään pahaa ole juteltu --
kuulkoon vain. Sen minä olen sanonut, minkä koko saari tietää, enkä
yhtään mitään sen enempää. --

Sellainen oli Pelto-Rikon nimen historia. Tavallisten sääntöjen mukaan
olisi Kallua pitänyt ruveta kutsumaan Rikon Kalluksi, mutta kyläläisiä,
ja saaren koko kansaa huvitti niin tuo peltojuttu, että eivät millään
olisi taipuneet Kallua nimittämään muuksi kuin Pelto-Kalluksi -- paitsi
lapsena, niin, nelivuotiaaksi asti, kutsuttiin häntä kotikylässä
Pelto-Rikon-Kalluksi, mutta siihen ikään päästessään hän sai rannassa,
isänsä valkamassa, nimeensä sen lyhennyksen, jota kantoi kuolemaansa
asti.

Asia oli näin:

Eräänä aamuna, noin kello kahdeksan tienoissa -- helteisenä heinäkuun
aamuna -- oli hän tullut rantaan, joka on ulkopuolella varsinaista
satamaa, Kylänlahtea, meren puolella matalaa nientä, joka erottaa
sataman merestä, ja jonka nimenä on Nahkarivi. Nykyään on sen jatkona
aallonmurtaja. Satamaa ympäröi vaalea hiekkaranta. Nahkarivistä
ulospäin oli kivikkoranta silloin, niinkuin nytkin ja on aina,
ikuisista ajoista ollut. Miltei puolet kylän valkamia on siellä,
Nahkarivin ulkopuolella. Siellä itämyrsky ajaa hatrua maalle ja paaroja
ja pieniä valkeita simpukankuoria. Siellä oli ja on tänäkin päivänä
Peltolan valkama ja kutsuttiin sitä kohtaa rannasta Pellonalukseksi,
koska tuo kuuluisa pelto oli juuri sillä kohtaa, vähän ylempänä,
kivenheiton päässä rannasta. Peltolaiset näkivät omiin ikkunoihinsa
oman ranta-aittansa, saraimensa ja valkamansa. Mainittuna heinäkuun
aamuna, kun meri oli aivan tyyni ja kajaat torkkuivat kivillä
tai vedessä, katseli Kallu kotinsa ikkunasta rantaan ja merelle.
Hän oli ikkunaseinustan järyllä polvillaan, nojasi kyynärpäitään
ikkunankynnykseen ja likaisia pieniä käsiään pulleisiin poskiinsa. Hän
oli juuri syönyt muun perheen mukana aamiaista ja tuijotti nyt ulos
merelle tyytyväisenä ja tylsänä, ajattelematta mitään sen enempää kuin
nuo kajaatkaan.

Pian hän sai kuitenkin muutakin katseltavaa, kuin meren ja kajaat.

Heidän valkamaansa tuli pari tyttöä, toinen Kallua vanhempi toinen
nuorempi. Nämä ensin pysähtyivät pitkäksi aikaa teloille ja näyttivät
keskustelevan ja viittoivat käsillään. Kallu ei kuullut ääntä, hän
vain näki liikkuvat suut ja kasvojen ilmeet ja viittomiset ja arvasi,
että tytöt haastavat. Lopulta tytöt käärivät hameensa ylös, kahlasivat
veteen ja näyttivät ottavan oikealla kädellään jotakin merestä,
vasemman hoitaessa hameita. Kallu vilkastui. "Mitähän ne sieltä oikein
onkivat -- kuolleita paaroja varmaan", arveli Kallu, eikä malttanut
enää olla paikoillaan, vaan hyppäsi alas järyltä ja juosta kipitti
pihan läpi portille, jonka pielessä näki tavallista suuremman voikukan,
potkaisi sitä, sai portin auki ja käveli kädet housuntaskuissa --
arvokkaana ja mahtavana kuin Peltolan isännät ainakin -- ja jäi
ylimmälle telalle katselemaan tyttöjen hommaa. Kuolleita paaroja
näyttivät viskovan maalle. -- "Arvasinhan sen!"

-- Menkää poit meijän valkamatta! huusi Kallu tytöille.

Tytöt eivät olleet ensin kuulevinansakaan.

-- Menkää taamalin kiileetti poit meijän lannatta, tenkin timput!

Silloin vasta toinen tytöistä käänsi kasvonsa Kalluun päin ja huusi:

-- Ei taa kattoo minun pyllyäin!

-- En mä katto tun kunniaat!

-- Kattothan!

-- Ei taa ottaa meijän paaloja!

-- Ei nää teijän ole!

-- Onpat ne meijän!

-- Tinä olet Pelto-Kallu -- Pelto-Kallu, Pelto-Kallu, Pelto-Kallu, ole
hiljaa Pelto-Kallu, huusivat molemmat tytöt yhteen ääneen ja laulaen.

Se oli haukkumista.

Sen tajusi Kallu heti, mutta ei keksinyt vastahaukkumista.

Nopeasti hän ajatteli ympäri päänsä ja etsi sopivaa haukkumasanaa,
mutta ei löytänyt.

Olisipa Martin-Esan-Eeti, hänen paras poikaystävänsä, ollut tässä, niin
kyllä olisi haukkumasana löytynyt ja äkkiä olisikin, mutta nyt oli
tyttöjä kaksi ja hän oli yksin.

Minkäs niille voi!

Yhä vain ne huutavat: "Pelto-Kallu, Pelto-Kallu..."

Kallun teki mieli itkeä.

Hänen leukansa meni kurttuihin, mutta hän puri hammastaan ja nieli
itkunsa.

Hän onkin poikien kesken kuuluisa siitä, ettei koskaan itke.

Hän on poikien sankari!

Kerran hänkin itki, kun äiti kuoli -- hän silloin ei ollut täyttänyt
kymmentäkään -- ja tieto tästä levisi yli koko kylän. Poikien kesken
sanottiin vielä pitkät ajat sen jälkeen kuin puolustukseksi: "Itkihän
Pelto-Kallukin, kun äiti kuoli" --

Kallu ottaa kädet taskustaan ja lähenee telalta telalle tyttöjä.

-- Etpät utkalla tänne tulla -- Pelto-Kallu, Pelto-Kallu... lauloivat
tytöt ja roiskivat käsillään vettä Kallun vaatteille ja kasvoille.
Silloin Kallu kiivastui, kokosi käsiinsä hatrua telojen välistä ja
heitti sen suoraa päätä pahemman huutajan kasvoille. Tämä horjahti
siitä liukkailla pohjakivillä ja kaatui ja vei mukaan toverinsakin ja
parin silmänräpäyksen ajan ei näkynyt veden pinnalla kuin neljä pientä
kättä ja neljä paljasta jalkaa.

Kallu heitteli yhä hatrua.

Tytöt nousivat ylös hiuksiaan myöten märkinä ja vettä valuvina ja
päästivät heti parkuvan, ulvovan itkun, niin kovan, että sataman takana
olevat vuoret kaikuivat, ja kahlasivat toisen valkaman kautta maalle ja
alkoivat juosta pois ja toinen tytöistä huusi vielä mennessään Kallulle:

-- Minä menen tanoon tinun mammalleit -- ähä! Kallu tähysteli saraimen
nurkan taitse, uskaltavatko tytöt mennä kaipaamaan hänen äidilleen.

Eivät uskaltaneet!

Siitä olisi Kallu saanutkin selkäsaunan, se oli varma se, mutta nyt
hän ei selkäsaunaa saanut, vaan sai uuden, lyhennetyn nimen, joka
säilyi hänellä läpi elämän. Pelto-Kalluksi häntä kutsuttiin aina
siitä eteenpäin -- paitsi kylänluvuilla, käräjillä, vihillä ja muissa
sellaisissa paikoissa. Hänen oikea nimensähän olisi pitänyt olla
Rikon-Kallu tai Pelto-Rikon-Kallu. Moninaiset ovat vaiheet ihmisen
elämässä!

Myöhemmin, samana kesänä, kostivat tytöt Kallulle veteen kaatumisensa
seuraavalla tavalla:

Se tytöistä, joka oli saanut Kallun heittämää märkää hatrua
kasvoilleen, ja joka oli silloin Kallua kieltänyt katsomasta, oli
nimeltään Antsun Sanna. Hän oli kiivas ja ylpeä luonnoltaan. "Sen
äitihän jo oli sellainen päistäre", sanottiin kylän vaimojen kesken,
kun katseltiin Sannan kiivautta ja kiukkua.

Sanna oli koonnut kerran, muutama päivä siitä, kun Kallu oli häntä
heittänyt hatrulla, tyttöjä liivalle ja sanonut niille: "Jos Kallu, se
Pelto-Kallu, tulee tänne ja jos sen kanssa ei ole muita poikia, niin
tehkää sille mitä näette minun tekevän."

Kallu tuli.

Tytöt istuivat liivalla, miltei veden rajassa, eivätkä olleet ensin
näkevinäänkään Kallua.

Kallu koetti kaartaa ylempää ohi, mutta silloin karkasi Sanna ja ne
toiset tytöt ylös, ottivat Kallua käsistä kiinni ja alkoivat vetää
veteen.

Kallu huusi ja potki, mutta siitä ei ollut mitään apua. Tytöt voittivat
ja Sanna painoi hänet useaan kertaan veden alle ja potki.

Sannaa kiukutti se, ettei Kallu ruvennut itkemään. Hän potki Kallua ja
huusi: "Vieläkö tina tulet vitkomaan meitä hatlulla ja tanomaan meitä
timpuikti!"

Toiset tytöt nauroivat ja lopulta nauroi Sannakin ja heitti Kallun
rauhaan, mutta vielä kerran, Kallun päästyä jo miltei kuivalle, tytöt
ottivat hänet kiinni ja suolasivat hänet, ajoivat nimittäin kuivaa
hiekkaa hänen märkiin kasvoihinsa ja niskasta alas, vaatteiden ja ihon
väliin, selkään. Sitten he laskivat Kallun menemään. Toiset pojat,
Kallun ikäiset, olivat nähneet tapauksen kauempaa ja tulivat nyt,
vaikka myöhään, Kallun avuksi. He esittivät, että mentäisiin kostamaan,
mutta Kallu selitti: "Ei viittitä tapella piikaväjen kantta!" ja käveli
kädet housuntaskuihin työnnettyinä pois liivalta ja läksi poikien
kanssa soutelemaan.

Koskaan myöhemminkään ei Sanna voinut sivuuttaa Kallua, sanomatta
hänelle jotain, jonka piti olla toiselle hyvin ilkeää ja loukata
toista ja Kallu mittasi samalla mitalla. Ei siis voinut saarikunta
kyllin ihmetellä, kun, vuosia kerrotun jälkeen, Kallun ollessa
jo noin kahdenkolmatta vuotias, Sanna ja Kallu eräänä hämäränä,
sateisena ja sumuisena syyssunnuntaina kuulutettiin saaren kirkossa
kristilliseen avioliittoon. Pitkin syksyä oli sinä vuonna -- niinkuin
tapa oli -- joka iltayö, milloin ei satanut ja myrskyn vuoksi ei voitu
mennä verkoille, nuori väki kokoontunut vanhalle tanssikentälle,
Niityntöyrylle. Viimeisen tanssin päätyttyä oli Kallu tarttunut
tanssittamaansa tyttöä, johonka tunsi olevansa mieltynyt, vaikkei
ollutkaan sanaakaan hänen kanssaan koko ajassa vaihtanut -- ehkä juuri
tuon suuren mieltymyksensä vuoksi -- kädestä kiinni ja taluttanut häntä
läpi humisevan hongikon Majakalliota kohti, jonka juurella oli istunut
eräälle sammaleiselle kivelle ja ottanut tytön syliinsä ja hyväillyt
häntä. Kallu oli sivellyt tytön käsivarsia, olkapäitä, harteita, poskia
ja koko tyttöä ja heidän oli ihana istua ja tunnit kuluivat.

Lienee ollut jo ohi puoliyön, kun vasta heidän välillään oli syntynyt
lyhyt keskustelu:

Kallu: Kukas sinä lintuseni oikein olet? Enhän minä taida sinua
tunteakaan, kun on niin pimeä ja kun minä olen niin tottumaton muuten
tuntemaan.

Sanna: Kallu sinä olet, sen minä olen koko ajan tiennyt arvaamattakin!
Pitäähän tuo nyt ihminen tuntea muutenkin kuin näkemällä!! Et arvaa!

Kallu: Täällä on pimeä kuin säkissä -- en minä näe!

Sanna: Et uskalla arvata! Sinua pelottaa, että eiköhän tämä vain liene
se Antsun-Sanna! Sitä sinä pelkäät! Hi-hi-hi!

Kallu: Sanna taidat olla -- ja niin oletkin -- ei kukaan muu naura noin!

Sanna: Niin! Näin se nyt kävi!

Kallu: Näin se kävi --

Sanna: Niinkuin sallimuksesta!!

Kallu: Mehän on riidelty ja haukuttu toisiamme läpi koko elämämme!

Sanna: Ei se mitään! -- Paremmin osataan, kun ollaan opeteltu jo
lapsesta. -- Haukutaan eteenkin päin!

Kallu: Sitähän minä pelkäänkin! Mutta sovitaan nyt pois kaikki vanhat
vihat ja aletaan uusi elämä.

-- Sovitaan vain! Ainahan sitä sopia voi! Ei se maksa penniäkään!

-- Kyllä se maksaa! Tämä on kallis sopimus -- ei rakas ja kallis, vaan
katkera ja kallis.

-- Oletko sinä joka tanssin jälkeen raahannut tällä tavalla tytön
metsään?!

-- En -- Jumalan kiitos! Nyt sen piti käydä näin ja totta vissiin se on
Jumalan tahto, että minun on naitava sinut.

Sanna kuiskasi niin hiljaa sisään päin hengittäessään, että Kallu
sen töin tuskin kuuli ja niin suloisesti kuin se suinkin oli hänelle
mahdollista: -- Totta vissiin, ja niin oli heidän naimakauppansa
päätetty.

Jo seuraavana pyhänä heidät kuulutettiin.

Vanha Pelto-Riko itse oli viemässä poikaansa ja tämän morsianta
pappilaan ottamaan kuulutusta. Mukana oli myös puhemies, koulumestari.
-- Riko oli ottanut puhemiehen kanssa kotonaan, ennen lähtöä, kovan
rohkeusryypyn -- montakin -- vanhasta rommipullostaan ja oli nyt ylen
puheliaalla tuulella. Töin tuskin oli viralliset asiat saatu kunnialla
selviksi, kun Riko alkoi puhua nuorelle papille, joka vastikään oli
saareen tullut, että vielä hänkin, Riko, uuden muijan saisi, vaan ei
ole tullut otettua.

-- Kaikki tytöt ja nuoret leskivaimot ovat ahistelleet Pelto-Ristiaania
-- hän nimitti itse itseään Ristiaaniksi, kylä häntä vain Rikoksi hoki
-- mut mitens Ristiaan ne kaikki vois ottaa? Elättää ne kyllä kaikki
jaksais -- ei sen puolesta, mutta eikös se ole Jumalan lakia vastaan,
vai mitä pastoor tuumaa, jos ottaa monta vaimoa?

-- Onhan se, onhan se. Ei sitä laki salli sellaista -- ei maallinen
laki, eikä Jumalan laki.

-- Niin, ei se salli! Mut jos nyt Ristiaankin vanhoilla päivillään
tässä vielä hullaantuisi ja ottaisi emännän, niin ei siltä leipä eikä
vaate tulisi puuttumaan, jonka kerran Ristiaan ottaisi. Kuules pastoor!
Pastoor ei taida tietääkään, että Ristiaanilla on paljon rahaa, mutta
paljon sitä meneekin, kun täytyy pitää saaren köyhistä huolta! Kyllä
tulee kurjat ajat vielä saaren köyhille, kunhan Ristiaanista aika
jättää! On Ristiaan auttanut kauppiastakin! Niin! Kuinkas kävi yhtenä
keväänä, kun oli pitkä talvi -- se oli sen kahvilaivasyksyn jälkeen
-- ja kaikilta loppui jauhot, eikä ollut enää kauppiaallakaan mistä
antaa?! Niin vain kävi, että kauppias sanoi Ristiaanille: "Kuule
Ristiaan! Anna Ristiaan niille rukiita, muutenhan ne kuolevat nälkään!"
-- Ja -- kuulehan pastoor -- kyllä olisi ollutkin sinä keväänä
suntiolla paljon lapiotyötä, jos ei Ristiaan olisi avannut saaren
köyhille vilja-aittansa ovea! Nälkään tämä olisi kuollut koko saaren
kansa ilman Ristiaanin apua! Ja paljon Ristiaan on antanut puhdasta
rahaakin! Tulevat Ristiaanin luo ja sanovat: "Ristiaan, anna kolme
markkaa", sanoo yksi, "Anna viisi markkaa", sanoo toinen. "Ristiaan,
anna yhden jauhosäkin hinta", sanoo kolmas -- ja niin edespäin. --
"Ei Pelto-Riku anna! Saita on saatana kuin juutalainen!" haukkuvat,
jos et anna! Sellaisiahan ne ovat! He-he-he! Naurattamaan rupiaa ihan
kun niitä aattelee! Ja pitäähän niitä auttaa, etteivät siinä ihan
silmien alla henkeään heitä! Minkäs niille voi! Haukkukoot tai olkoot
haukkumatta! Eihän ihmistä auta kuolemaan jättää! Eihän se mikään
luontokappale ole!

Niin se Riko, Pelto-Kallun isävainaja, kuvaili rikkauttaan poikansa
kuulutusta hommatessaan! Samalla tavalla ja samalla äänellä ja
miltei samoilla sanoilla hän kuvaili saman asian jokaiselle uudelle
papille tai vallesmannille, varsinkin uusille vallesmanneille, koska
Pelto-Riko oli ruununperämies siihen aikaan. Jos hän oli selvä, jäi
tämä puhe pitämättä -- tai oikeastaan siirtyi vain parempaan aikaan,
ryyppypäivään.

Tällä kertaa, nimittäin kuulutusta otettaessa pappilassa, oli Rikon
kehumiseen lisäksi toinenkin syy, paitsi rommiryypyt.

Ja se toinen syy oli painava ja lienee ollut syynä rommiryyppyihinkin,
ja se oli se, että Riko tunsi häpeän olevan laskeutumaisillaan vanhan,
kunniallisen huoneensa yli.

Hän ei lyhyesti sanoen hyväksynyt poikansa valintaa. "Ek'sä nyt
huonompaa ja riitaisempaa hepsankeikkaa ja päistärettä mistään
löytänyt?!", oli hän vihoissaan ärjäissyt pojalleen Kallulle jo samana
aamuna, jolloin tämä viimeinkin rohkeni isälleen tunnustaa, että "Nyt
tässä ei muu auta kuin mennä pappilaan kuulutusta ottamaan!" -- Kallu
oli tahallaan sovittanut lauseensa tuohon muotoon, mahdollisimman
rohkeaan ja reiluun tapaan. Sen piti kuulua samanlaiselta kuin:
"Nyt tässä ei muu auta kuin mennä antamaan sille joutavalle aika
selkäsauna", tai jotakin muuta sellaista. Kallu pelkäsi isäänsä, eikä
olisi rohjennut julkaista hänelle asiaansa ollenkaan, mutta Sanna oli
vaatinut, että kuulutuksille on mentävä heti ja häät samaa kyytiä. --
"Oleks'sä tullut ihan hölmöksi!" oli isäukon ääni jylissyt tuvassa. "En
minä ole hölmömpi kuin sinäkään", oli Kallu vastannut rauhallisesti. --
"Olenpahan vain se mikä olen!", ja oli keskustelu jatkunut näin:

Isä: No jos sinä olet se, mikä olet, niin naima-asia Antsun-Sannan
kanssa saa jäädä sikseen.

Kallu: Eikä voi jäädä. Se on pakko.

Isä: Mikä pakko!? Mikä on pakko?! Puhu selvemmin, että minä ymmärrän!

Kallu: Se vain, mistä on kysymys: Tämä naiminen -- se on pakko.

Isä: Eikös sitä nyt voisi edes siirtää tuonnemmaksi, lähemmäksi joulua?
Johan tuolle tuollaiselle hopulle nauravat naapurin siatkin!

Kallu: Ei voi.

Isä: No pelkäätkö sinä, että ristiäiset tulisivat ennen häitä?

Kallu: Miksi ei sitäkin voisi pelätä.

Isä: Ja tätä minun pitää kuunnella vanhoilla päivilläni, omassa
tuvassani ja oman poikani suusta! -- Mistä sinä oikein olet joutunut
tuon luntun seuraan? En paremmin sano!

Kallu: Paremmin! Niin, paremmin kyllä voisit sanoa! -- Saisit totisesti
vähän paremmin sanoa! Minähän otan vaimon itselleni -- enkä -- muille!
Minä olen tyytyväinen Sannaan ja Sanna minuun. Anna nyt järjellesi
valta, äläkä kiukullesi!

Isä: Samapa tuo minusta on, kenenkä tähän tuot, kunhan pidät huolen,
ettei hypi silmilleni! Minä tahdon elää rauhassa, minä.

       *       *       *       *       *

Niin olivat isä ja poika kinastelleet ja lopulta päässeet sen verran
yksimielisyyteen, että pappilaan lähdöstä tuli tosi. Riko otaksui, että
pappi jo tuntee kylän asiat ja hänen asiansa ja hänen poikansa asiat ja
minkälainen Antsun Sanna oikeastaan on. Vasta vuosia myöhemmin pappi
oppi tuntemaan, kuinka nopeaan pienimmätkin asiat saarelaisten kesken
leviävät. Nyt hän ei tiennyt eikä ymmärtänyt mitään muuta kuin että
eräs isä on tuonut poikansa morsiamineen ja puhemiehineen kuulutukseen
panoa varten ja on hiukan humalassa, ehkä liikaakin, ja puhuu
humalaisen tavalla. Pappi odottelikin hartaasti, että Rikon puhetulva
ehtyisi ja sitten hän nousi, ojensi kätensä kullekin, ja selitti
itsellään olevan kiireen.

Rikon sanat olivat siis langenneet väärään maahan, tien oheen, sillä
eihän papilla ollut pienintäkään tietoa, että tulevan apen kunnia
tästä naimakaupasta olisi vaarassa, mutta koska Rikolla ei ollut
aavistustakaan siitä, että hänen sanansa olisivat tienoheen langenneet,
oli hänkin saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli pappilasta palattua
sangen rauhallinen ja pojalleen ystävällinen -- vieläpä tulevalle
miniälleenkin, Sannalle. Pappilasta ulos tultua, heti pappilan pihalla,
alkoi Riko puhella sangen iloisesti ja puhutteli Sannaa tyttärekseen ja
miniäkseen. Riko nauroi jo täyttä kurkkua: "No olit sä Sannakin hullu,
kun otit tuon meidän Kallun ristikses! Hahhahhah! Ek'sä nyt parempaa
löytänyt!? -- No -- leikki sikseen! Nuorenahan sitä on naitava ja kukin
ottaa sen, jonka Sallimus on määrännyt."

-- Niin -- sallittunahan tämä näin lienee käynyt, sanoi hiljaa Sanna.

-- Ö' -- ei Sallimusta olekaan! -- mörähti puhemies.

-- No tuota minä en taas ensinkään usko, sanoi Pelto-Riku. -- Minä olen
samaa mieltä Sannan kanssa, että kaikki mikä tapahtuu, se tapahtuu
siitä syystä, että se oli niin, eikä muulla tavalla sallittua.
Sallittua se on, että Sannasta ja Kallusta tulee yksi, sillä muuten
sitä ei voi ymmärtää! Tämä on ihmisen ymmärrykseltä salattu tapaus.
Niin korkealla kuin taivas on maasta kulkevat Sallimuksen ajatukset
sinun ajatuksistasi, kuulehan puhemies! -- Ja sinulle, Sanna, tahtoisin
vielä sanoa pari sanaa, nimittäin että kun Sallimus tuo sinut, Sanna,
miniäksi minun talooni, niin mikä olisin minä -- minä, joka olen tomu
ja tuhka -- estämään sinun tuloasi! Pois se minusta. Kallu saa sinulle
haastaa tai olla haastamatta, mitä mieltä minä olin vielä tänä aamuna,
mutta nyt olen minä toista mieltä ja jätän kaikki Taivaallisen Isännän
hoitoon ja huostaan.

Riko tiesi puhuneensa hyvin kauniisti, eikä hän tiettävästi ollut ennen
niin kauniisti puhunutkaan ja kätki Sanna joka sanan mieleensä.

Sanna tulikin kuin ripiltä.

Koko viikon -- tai oikeastaan vain viikon ne päivät, jotka olivat
kuluneet siitä tanssi-illasta, jolloin hän ja Kallu olivat päättäneet
sopia, eli toisin sanoen, jolloin Kallu oli Sannaa pimeässä metsässä,
kivellä istuttaessa, kosinut, oli ollut kuin puhdistavaa rippikoulua.
Kaikki elämän kuona tuntui hänestä irtaantuvan. Hän tunsi kirkastuvansa
ja puhdistuvansa ja hän päätti olla hyvä kaikille, niillekin, jotka
häntä yhä vielä sattuvat kiroilemaan ja sadattelemaan. -- Hän ei, ei,
ei tule enää sadattelemaan ja kiroilemaan vastaan -- se on totinen
tosi! Kiroilkoot yksinään, kunnes suunsa kuluvat!

Sanna tunsi sisäisesti päivä päivältä muuttuvansa, ja voima, joka
lapsuudesta asti oli asunut hänen laihoissa, jäntevissä jäsenissään,
tuntui pikemminkin lisääntyvän kuin vähentyvän.

Yhtenäkin aamuna, toisen kuulutussunnuntain jälkeisenä aamuna, kun hän
oli veljineen pohjaverkoilla kylän edessä haudoilla, meren syvänteillä,
joista on työläs vetää kalaisia verkkoja ylös mustanvihreästä
syvyydestä, ja kun hänen molemmat veljensä olivat nääntyneet, sanoi hän
viimeksi väsyneelle: "Annas kun minä...!" ja veti verkot hengästymättä
ja uupumatta kuin parhain mies.

Hänen luisevassa lyhyessä ruumiissaan oli voimaa kuin villieläimessä
ja villieläinhän hän tähän asti oli ollutkin, mutta nyt hän parantuu
ja puhdistuu! Hän iloitsi siitä ja oli riemuissaan ja päätti olla hyvä
iankaikkisesti -- jos tarvitaan.

Voima ja vikkelyys jäivät pysyväisestikin asumaan hänessä
kuolemantautiin asti. Hän ennätti sitä ennen synnyttää Kallulle kaksi
tytärtä, jotka ainakin nuoruudessaan olivat yhtä "päistärisiä" kuin
äitinsäkin ja kaksi poikaa, jotka perivät isänsä luonteen.

       *       *       *       *       *

Pappilan pihalla, silloin kuulutuksilta tultaessa, oli Riko, Kallun
isä, puhunut kauniita sanoja Sallimuksesta. Hän ei koskaan siitä
laajemmin puhunut, uskoiko hän oman elämänsä juoksussakin näkevänsä
Sallimuksen johtoa. Ainoan pojan kihlajaisilta oli niin juhlallinen
ja mieltä ylentävä, että unohti kaiken pahan, senkin, että oli vielä
saman päivän aamuna riidellyt poikansa kanssa, ja joutui puhumaan
sellaista, yhtä ja toista kaunista ja itkettävää Sallimuksesta ynnä
muusta, joka ei olisi sopinut miehelle. Usein perästä päin hän muisteli
tuota iltapäivää ja vielä enemmän kihlajaisillanviettoa kotonaan
samana päivänä ja selitti, että "se oli niin kaunista ja surullista,
että ihan itkuksi tuppasi vanhan miehen", ja että "olisi kelvannut
muijavainajankin olla sitä katsomassa ja kuulemassa."

Miten lienee ollut Sallimuksen!

Joka tapauksessa ei hän kyennyt itse ohjaamaan ainakaan oman elämänsä
loppujuoksun kulkua!

Järkevän miehen olisi luullut ohjaavan sen toiseen suuntaan, varsinkin
kun kaikki asiaan vaikuttavat seikat olivat täysin omassa vallassa!

Hän oli ruunun perämies.

Totta oli, että hänellä oli omaisuutta, että hän oli miltei niin
varakas, kuin miksi hän humalapuheissaan itsensä kuvaili, mutta
hän ei ollut rikastunut niistä palkkatuloista, mitä hänellä oli
perämiehenammatista. Siitähän hän sai vain kuusisataa markkaa vuodessa.
"Syökö sen, vai juo, vai polttaako tupakassa, vai haistaako nuuskassa!"
huudahti hän kerran vallesmannille, sille jo ennen Markusta olleelle,
pyytäessään tätä hommaamaan itselleen palkankorotusta.

Omaisuus, jota hänellä oli, oli tullut toista tietä.

Hän oli ollut perämiehenä jo nuoresta asti.

Koko ajan, vuosi vuodelta, oli hän rikastunut ja hänellä oli --
aivan turhaa hän ei kehunutkaan -- omaisuutta runsaasti, multa
se oli karttunut hänen kaappeihinsa ja aittoihinsa hämärillä
keinoilla. Huhuiltiin hänen juottaneen loiston hoitajat myrskyisinä
syysöinä humalaan, sammuttaneen oikeat tulet, virittäneen milloin
Purjekalliolle, milloin muualle vääriä tulia ja ohjanneen laivoja
maalle ja ryöstäneen niitä, vaikka itse olikin niinsanottu
ruununperämies, vallesmannin apulainen, jonka olisi pitänyt päin
vastoin estää muita rikoksen töistä. Kostoksi ilmiantoi hänet eräs
hänen vihamiehensä, yksi hänen entisiä rikoskumppaneitaan, joka
todistajien läsnäollessa vakoili Rikon tekosia ja toivoi saavansa
Rikon pois viralta ja saavansa perämiehen viran itselleen. Edellinen
puoli asiasta onnistuikin: Riko sai käydä useilla käräjillä ja
tuomittiinkin hänet lopulta kymmeneksi vuodeksi linnaan, ja sen
jälkeen elinijäkseen kelvottomaksi valtion palvelukseen, mutta hän,
ylpeä, kuusissakymmenissä oleva saarelainen, tunsi tuomion liian
nöyryyttäväksi, kuolemaan asti kunniaa loukkaavaksi ja hän sitä ennen
hirtti itsensä satamassa olevan jaalansa mastoon. Asian toinen puoli
ei taas toteutunut ilmiantajan toivon mukaan, sillä Rikon jälkeen ei
nimitetty perämieheksi ilmiantajaa, vaan Rikon poika, Pelto-Kallu,
jonka elämän vaiheita jo olemme pitkältä seuranneet ja joka isänsä ja
äitinsä haudalle oli pystyttänyt kiven ja siihen hakannut raamatusta
löytämänsä lauseen:

    "Kaikki menevät yhtä sijaa
    kohden: Kaikki he ovat
    mullasta tehdyt ja kaikki
    he multaan palajavat."

Raamatussa oli siltä kohdalta lehden kasa käännetty -- oliko sen tehnyt
hänen isänsä vai äitinsä, sitä ei hän tietänyt, mutta sen mukaan oli
hänen helppo se löytää.

Niihin aikoihin kun kylässä levisi huhu, että Pelto-Kallusta tulisi
isänsä viran perijä, tuli vallesmannin luo eräänä iltana Simin Pokko,
se sama mies, joka oli ilmiannoillaan aiheuttanut Rikolle virkaeron ja
tavallaan kuolemankin.

Pokko oli entinen luotsi. Siihen aikaan kun Pokko vielä oli virassa, ei
saaren ja mantereen välillä ollut säännöllistä postinkulkua. Kerran,
kun Pokko läksi luotsaamaan laivaa Vehkalahteen, antoi luotsivanhin
hänen vietäväkseen postiin piirikonttoriin menevän virkakirjeen,
joka sisälsi viisisataa markkaa rahaa. Pokko hävitti kirjeen ja
korjasi rahat omaan kukkaroonsa. Näin meni monta viikkoa, kunnes asia
tuli odottamatta ilmi. -- Pokko oli aluksi selittänyt asian niin,
että kun hän nousi laivaan, oli kova aallokko ja hän pudotti mereen
merimiessäkkinsä, jossa muun muassa kirjekin oli. Se luotsioppilas,
joka hänen mukanaan oli, todisti niin käyneen ja että vähällä oli,
ettei miehetkin menneet ja että Pokon luotsiveneen löi laine laivan
kylkeä vastaan murskaksi, ennenkuin se ennätettiin nostaa kannelle.
Lisäksi oli yö, eikä etsiskelyihin voitu ryhtyä. Mutta Pokon musta
merimiessäkki oli vettäpitävä niinkuin kaikki muutkin merimiessäkit ja
kun sen suukin oli vedetty tiukasti kiinni ja kun se sisälsi kevyttä
tavaraa, vaatteita pääasiassa, ja ilmaa, ei se uponnutkaan. Seuraavana
päivänä oli meri tyyni -- suuret, loivat ummikkaat vain vyöryivät
vastavirtaa länsilounaasta itäkoilliseen. Öisen myrskyn aikana oli
ollut virta länsilounaasta ja nyt myrskyn jälkeen itäkoillisesta,
niinkuin tavallisesti. Pokon merimiespussi purjehti ensin yöllä
itäkoilliseen, mutta nyt oli matkalla pakovesivirran mukana takaisin
länsilounatta, lähtöpaikkaansa kohti. Aamulla, kun tyynen vuoksi ei
voinut purjehtia, vietiin luotsia soutamalla laivaan ja näkivät luotsit
jo kaukaa jotakin mustaa kelluvan merellä, kohoavan näkyviin ummikkaan
harjalla ja katoavan jälleen. Kun merellä ei jätetä mitään löytöä
tarkastamatta, soutivat luotsit tuon mustan esineen luo ja tunsivat sen
Pokon kadonneeksi merimiessäkiksi. Avaamatta sitä auki toivat luotsit
sen vanhimmalleen tarkastettavaksi -- koska tuo kadonnut rahakirje
piti olla säkissä. Luotsivanhin vei säkin avaamattomana ja todistajien
läsnäollessa vallesmannille ja tämä taas vasta Pokon ja perämiehen
sekä luotsivanhimman läsnäollessa sen avasi, eikä mitään kirjettä
löytänyt. Pokko hätääntyi eikä kyennyt itseään puolustamaan -- ei
edes arvannut väittää, että olihan säkki ajelehtinut jo kauan merellä
ja joku ohikulkija on voinut ottaa siitä rahakirjeen ja viskannut
säkin jälleen mereen -- vaan tunnusti ottaneensa rahat kirjeestä ja
hävittäneensä kirjeen. Tästä kaikesta oli seurauksena, että Pokko
sai lakata luotsaamasta laivoja ja ruveta elättämään itseään muulla
tavalla, kalastamalla, pyytämällä hylkeitä ja korjaamalla talteen
laivarikkotavaraa. Se oli Pokon tarina!

Pokko ei ollut katsellut mielihyvällä sitä, että Pelto-Riko, joka hänen
mielestään oli vieläkin suurempi syntinen, ei ollut muka kelvollinen
vallesmannin apuna nuuskimaan hänen merimiespussinsa sisältöä. Vielä
samana iltana olikin hän rannassa sanonut Pelto-Rikolle: "Tämä päivä
tulee -- kuulehan -- kalliiksi sinulle Riko!" Siitä päivästä alkaen hän
vaani tilaisuutta kostaakseen Rikolle.

Kun siis levisi huhu, että Kallusta tulee uusi perämies, hiipi Pokko
illan suussa vallesmannille.

-- Onkos vallesmanni kotona?, kysyi hän keittiön portaissa
palvelijattarelta.

-- On -- kotona on vallesmanni.

-- Onko sillä vieraita.

-- Ei ole. Yksinään istuu konttorissaan.

-- Vai yksinään. Pokko astui sisään.

-- Hyvää iltapäivää.

-- Iltaa iltaa. Mitäs kuuluu Pokolle. Käyhän istumaan!

Pokko istuutui.

-- Mitäpäs tässä. Tietäähän vallesmanni nämä kuulumiset, niin minun
kuin muidenkin. Huonoa kuuluu! Huonot ovat ajat -- että mikähän tästä
viho viimeinkin tulee. Tuo Pelto-Rikokin kun näät otti ja hirtti
itsensä.

-- Sinä olet sitten niinkuin rippimatkalla. Taisi käydä tunnollesi.
Osuit kuitenkin väärään paikkaan!

-- Mitäs vallesmanni nyt -- leikkiä -- tuota noin -- eihän tämä ole
leikin asia.

-- Eipä ole, eipä ole. Sinähän se oikeastaan Rikon hirtit! Vai eikö
asia niin ole!?

-- No -- jos asiaa katsotaan siltä puolelta miltä sitä pitää katsoa,
nimittäin oikeuden ja totuuden puolelta, niin ei kai minua voi syyttää
niin raskaasta asiasta kuin murhasta -- miesmurhasta -- hyvän naapurin
murhasta. Eiköhän tuo liene itse vapaasta tahdostaan hirteen mennyt.
Se on kunkin oma asia ja syrjäisillä ei sen asian kanssa ole mitään
tekemistä. Ja vallesmannihan siinä jutussa oli päältäkantajana enkä
minä. Mitäs minä -- viraton mies -- tuhma saarelainen. -- Hyvä naapuri
se oli, Pelto-Riko! -- Ja vallesmannin taas oli viran puolesta ajettava
asia, ja kun meidät todistajat oli haastettu oikeuteen ja vannotettu,
ei meidän auttanut salata mitään.

-- Teidät!? Ethän sinä ollut valalla! Ethän sinä edes kelpaa valalle!

-- Niin no -- vaikken minä, mutta ne muut. Syyttömiähän ne olivat!
-- Nythän se kuuluu tulevan Pelto-Rikon poika, se Kallu, perämieheks
vallesmannille?

-- Niin tulee.

-- Jokos se on sitten päätetty -- se asia?

-- Kyllä se on melkein kuin päätetty. Viran saa se, jolle minä sen
annan.

Pokko latasi piippuaan, katseli permantoon ja oli kauan vaiti. Viimein
hän taas alkoi puhua, hiljaa ja harvakseen:

-- Ei tiedä, ei tiedä, onko se Kallu siihen virkaan sopiva. Sanotaan,
ettei omena putoa kauas puusta... Eikös vallesmanni ole jo huomannut,
että sillähän on silmätkin kolmenkanttiset, ihan kuin isävainajallaan --

-- Kolmenkanttiset!

-- Niin niin! Kolmenkanttiset.

-- Mitäs ne silmät tähän kuuluvat?

-- No -- tässä meidän saarelaisten kesken vain sanotaan, että varkaalla
ja valehtelijalla on kolmenkanttiset silmät.

Pokon omat silmät olivatkin pyöreät kuin napit. "Kattokast meijän
Pokkoa! Sillä on silmät kuin tinanapit", oli hänen isävainajansakin jo
sanonut Pokon pienenä ollessa.

-- Kallu on hyvä purjehtija, lisäsi vallesmanni, välittämättä sen
enempää silmäjutusta.

-- On kyllä, on kyllä -- mutta --

-- Tällä saarella ei ole toista, joka hänet voittaa.

-- No -- eiköhän sentään --

-- Ei kuulu olevan! -- Ja tunnen minä miehen itsekin. On hän jo isänsä
eläessä usein hoitanut isänsä virkaa. -- Vai olisiko sinun tiedossasi
ollut joku parempi? Sano pois vain! Ei se ihan myöhästä ole vieläkään.
Ei ole Kallulla vielä virkapapereita käsissään.

-- No en minä sitä varten tänne tullut, mutta kun asia kerran joutui
näin puheeksi, niin -- ja kun minulta kerran kysytään -- niin täytynee
minun sanoa suuni puhtaaksi. On niitä muitakin -- kuulehan vallesmanni
-- muitakin miehiä, eikä vain tämä Pelto-Kallu. -- Olisinhan tässä
minäkin ollut -- joutilas mies -- joutilas mies -- tuot noin -- ja
siihen ammattiin kuin luotu -- tunnen kaikki saaren asiat ja osaan
purjehtia yöllä tai päivällä mihin hyvänsä -- yöllä tai päivällä,
kesällä tai syksyllä -- millä ilmalla hyvänsä -- enkä -- tuot noin --
kulkisikaan varkaiden kanssa samassa koplokissa --

-- Sinäkö!?

-- Niin, niin. En minä itseäni tyrkytä -- minä vain sanoin, kun
kysyttiin --

-- Sinä, joka et kelpaa todistajaksi! Johan sinä olet ihan hullu!

-- En kelpaakaan, ja jos oikein tarkkaan ruvetaan katselemaan kunkin
miehen papinkirjoja, niin vallesmanni ei perämiestä tältä saarelta
saakaan. Kellä on variksen varvas kirjassaan luntreijauksesta, kellä
mistäkin. Varkautta se on laivarikkovarkauskin. Ei se ole sen parempaa
kuin muukaan varkaus! Joka mies sitä on tehnyt!

-- Pelto-Kallun paperi on selvä.

-- No -- voipi olla. Enhän minä sitä väitäkään. Voihan se olla hyvä
mies ja rehellinen mies, en minä väitä, enkä minä mitään tiedä, enkä
sano mitään. Ilmanhan minä -- he he he -- tuota noin -- pilan päin
-- sanoin että "Ota minut perämiehekses". En hyvä vallesmanni, jos
totta puhutaan, minä sitä virkaa ottaisi vaikka tarjottaisiin! Eläähän
tämä ihminen paremmallakin viralla kuin mokomalla! Naapurisovun siinä
menettää! Koiran virka se on ja sopii hyvin sellaiselle miehelle kuin
Pelto-Kallulle. Pitäköön vain virkansa, vaan katsokoon myös, ettei
joudu kunniallisten ihmisten jalkoihin! Hyvä mieshän Pelto-Kallu on! Ei
miehessä moitetta ole ja sanotaanhan sitä niinkin, että pojasta polvi
muuttuu. Me saarelaiset olemme aina harrastaneet näitä laivarikkoja,
niin kauan kuin niitä on ollut ja niin kauan kuin saarelaisia on
ollut -- se on toisin sanoen aikojen alusta -- enkä ainakaan minä ole
nähnyt saarelaista, jolle ei olisi laivarikkotavara kelvannut, yhdelle
niinkuin toisellekin. Ei sitä ole tässä meidän omassa keskuudessamme
viaksi katsottu vaan ansioksi, mutta jos lain eteen joutuu, niin sakkoa
tuli ja linnaa tuli ja jos virka oli, niin virka meni -- hehhehhehheh!
Niin se on! Maailma olisi paljon parempi, jos ei olisi riitaa ja
meteliä. Nyt on ollut riitaa ja meteliä. Nyt on monella ollut paha aika
-- koko saarelle rauhatonta ja levotonta aikaa se on ollut -- tämä
viimeaikainen aika. Liika on aina liikaa. Antaa kunkin olla olollaan --
sitä minä meinaan. -- Vai mitä arvelee vallesmanni?

-- Minä en ymmärrä mitä te tarkoitatte --

-- No sitä vain, että rauha ja sopu --

-- Niin niin -- se se paras on.

-- Se se on. Se se on. -- Ja vielä parempi rauha ja sopu olisi tullut
saaren kansan kesken, jos uusi perämies olisi tuotu mantereelta.

-- Täytyyhän perämiehen tuntea paikkakunta!

-- Parempi olisi, että tuntee vähemmän ja antaa saarelaisten tehdä
tehtävänsä. Laivarikko on laivarikko! Luntreijaus on luntreijaus!
Ne ovat enemmän tullin asioita, eikä perämiehen ja vallesmannin.
Tullimiehet ovat mantereelta ja ne ovat hyviä miehiä. Eivät sekaannu
nokkineen toisten asioihin -- etenkin jos saavat hyvät ryypyt ja
rosentit. Ei nämä ole mitään vallesmannin ja perämiehen asioita! Eikä
minulla oikeastaan muuta asiaa ollutkaan. Kylällä vain hokivat, että
Pelto-Kallusta tulee perämies, niin ajattelin, kun tästä muutenkin ohi
kuljin, että maltas kun pistäydyn kysymässä itseltään vallesmannilta,
sehän sen parhaiten tietää -- ei minkään muun puolesta --

-- Niin, varma se nyt on, että en minä ketään muuta ota kuin Kalle
Peltolan siihen virkaan.

-- Se on sitten päätetty asia.

-- Päätetty se on. Ja niinkuin jo sanoin, on Pelto-Kallun paperit
selvät.

-- No -- voipi olla -- voipi olla. Enhän minä sitä väitäkään ja
selväthän ne -- tuot noin -- ovat ne ristitkin Viirin rannalla...

-- Ristit! Mitkä ristit?

-- Tuolla vain -- Viirin rannalla -- kaksi ristiä. Niistä on
saarelaisten kesken omituisia juttuja. Kukaan ei kysy eikä sano --
eikä suoraan sanoen tiedäkään, mitä ne ristit ovat. Seinissä on rakoja
-- seinähirsissä nimittäin -- joka talon tuvan seinähirsissä täällä
saaressa -- ja niistä raoista menee ja tulee ulos ja sisään erilaisia
juttuja niistä risteistä. Vallesmannin asia on ottaa niistä selvä...

-- Risteistä?

-- Niin -- ja jutuista -- että minkä verran niissä on perää ja
minkäverran ei. Se on vallesmannin asia. Minä en puutu asiaan, enkä
tiedä mitään, eikä kenenkään tarvitse tietää, että minä tämänkään
verran tiedän. -- Tässä oli kerran joku vuosi sitten, sellainen
väliaika, ettei ollut vallesmannia, niinkuin oli nyt tänäkin kesänä,
ja sattui sinä aikana suuri laiva käymään Viiriin kovan myrskyn ja
sumun vallitessa. Pelto-Kallu, jonka isä silloin oli jo perämies,
seilaili merta myrskyn jälkeen tällä ruunun jahdilla ja joutui ensiksi
laivarikkopaikalle ja toi sieltä jahdin kuorman tavaraa ja piilotti
aittoihinsa ja kun muut ihmiset ennättivät Viiriin, oli rannalla kaksi
ristiä, joita siellä ei ennen ollut. Näistä risteistä jutellaan yhtä ja
toista, vaikka minun uskoni on se, ettei siinä mitään pahaa ole. Minä
luulen, että Pelto-Kallu löysi pari ruumista -- ainahan sitä sattuu --
ja hautasi ne hiekkaan rannalle ja pystytti molemmille ristin. -- Mutta
kansa kohee toista...

-- No?

-- No -- no sitä, että ne miehet olisivat muka eläneet, kun Pelto-Kallu
saapui Viiriin ja muuta sellaista, mutta en minä sitä usko! En
totta jumalaut uskokaan! Minä sanon vain mitä seinänrakojen kautta
kylällä suhisee ja vallesmannin asiana on katsoa, onko Pelto-Kallulla
muutkin asiat selvinä, eikä ainoastaan nämä hänen papinkirjansa.
Mistä se kaikki papinkirjoihin joutuisi, mitä syyspimeällä
tapahtuu asumattomalla luodolla -- laivarikossa. -- Liha on heikko
Pelto-Kallulla kuin muillakin -- ja tämän maallisen mammonan himo. --
Ehkä siellä oli Viirissä pari laivaan kuulunutta miestä elossa, jotka
olivat Pelto-Kallun tiellä? Ehkä oli, sanon minä! -- Ehkä joku muu
olisi tehnyt samalla tavalla kuin Pelto-Kallu! Jokainen katsoo etehensä
ja vieraan ja tuntemattoman ihmisen elämä ei ole niin kallis kuin se
tavara ja raha, jota koi syö ja ruoste raiskaa ja varkaat kaivavat ja
varastavat ja mitä suuresta laivasta purkautuu sen miehen jahtiin,
joka yksinään pääsee kokonaiseksi syksyiseksi illaksi ja iltayöksi
isännöimään kaukaa valtamerien takaa tulevan laivan tuhopaikalla. --
Se vain on varma asia, että Pelto-Kallun aitoissa on paljo tavaraa.
Rikas mies se on, vaikka aina marisee köyhyyttään! Ehkä lienee jo
käynyt vallesmannilta pyytämässä palkankorotusta? Älä anna! Älä anna
pakanalle, ennenkuin sydän pehmenee ja katuu ja tunnustaa! Älä anna!

Pokko läksi ja rehenteli muutaman minuutin perästä rannassa,
luotsisillan juuressa, miesjoukossa, rantakäräjillä, että:

-- Pelto-Kallu se luulee nyt seisovansa, mutta kavahtakoon, ettei kaadu!

-- Mitäs sä mies nyt haastat!?, kysyi joku liitupiippunsa takaa.

-- No sitä vain, mitä jo sanoin!...

       *       *       *       *       *

Niin! Monien vaiheiden takana oli Pelto-Kallun joutuminen perämiehen
virkaan ja saatuaan kerran viran haltuunsa pitikin hän sitä kuolemaansa
asti.

Hän oli varovainen ja viekas -- viekkaampi itseään Pokkoakin.

Kerrankin, kun uusi vallesmanni -- Markus Markulin nimittäin,
kyseli häneltä saaren asioita, vastaili hän näinikään: "Ennättäähän
vallesmanni itse nähdä ja tuntea, mikä kukin on. Minä en sano sitä
enkä tätä. Kyllähän aikanaan näet, kuka ja mikä mikin on!", ja kun
vallesmanni suoraan kysyi esimerkiksi Pokosta, vastasi Pelto-Kallu:
"Mikäs Pokolla on hätänä! Pieni pere ja -- ja mies itse ahkera
käymään pyynnissä! Mikäs Pokon on eläessä!" -- "No entä tämä nykyinen
kirkkoherra?" -- "Jaa -- siitä en mene sanomaan sitä enkä tätä! Eiköhän
tuo hyvä mies liene ja onhan vallesmannilla aikaa katsella ympärilleen
ja oppia tuntemaan kirkkoherra niinkuin muutkin! -- Sen minä vain
sanon, että katso etehes ja ole varovainen yhden niinkuin toisenkin
kanssa! Enempää en minä sano!"



IV luku.

MERIMIEHEN HAUTA.


Markuksen ensi kesä kului huvimatkoihin tai virkamatkoihin piiriin
kuuluville toisille saarille, joista kaksi oli asuttua -- toisessa
suuri kylä ja toisessa loisto ja asunnot sen hoitajille, muuta siihen
ei sopinutkaan -- ja muut asumattomia luotoja ja kareja, joissa
kussakin oli vain saunat, hylkeen pyytäjien ja kalastajien tilapäiset
asunnot.

Aika kului nopeaan.

Maanantai oli se päivä, jonka hän heti alussa määräsi itselleen siksi
päiväksi, jolloinka hän ryhtyy tositoimin työhön.

Ensin hän siirsi työpäivän huomisesta huomiseen, kunnes viikko alkoi
olla lopussa. "Ei vielä tänään. Nyt on liian kaunis päivä! Tänään vielä
lepään ja huomen aamuna nousen varhain ylös ja käyn työhön!" -- niin
hän ajatteli joka päivä.

Eräänäkin iltana, ensi viikon puolivälissä, hän asetti herätyskellon
soimaan viideltä aamulla. Hän ei edes kuullut sitä, niin sikeästi hän
nukkui, ja heräsi vasta kello yhdeksän, päivän ollessa jo korkealla,
joi aamukahvit, kävi uimassa, kuunteli kalliolla loikoessa kajaiden ja
tiirojen huutoa ja kirkunaa ja laineen lotinaa kallioon ja rantakiviin,
katseli meneviä ja tulevia laivoja ja muita aluksia ja sinistä
taivasta ja nautti olemassaolostaan. Vielä aamiaista syödessään hän
vakuutteli itselleen: "Kuules Markus! Syötyä työhön!!", mutta sitten
syötyä pitikin ottaa puutarhassa pieni ruokalepo riippumatossa lukien
ja sitten tapahtui yhtä ja toista odottamatonta, jota hän ei osannut
ottaa huomioon päivän ohjelmaa laatiessaan -- tavallisimmin tuli hänen
luokseen pappi --

-- Hyvää huomenta kuningas!

Vanhan tavan mukaan nimitettiin häntä kuninkaaksi. Aina oli
saarelaisvallesmanneja nimitetty kuninkaiksi ja Markusta, joka oli
ylhäisen näköinen, olisi varmasti sillä nimellä alettu kutsua, vaikkei
aikaisempia olisikaan.

-- Huomenta, huomenta, vastasi Markus ja nousi tervehtimään tulijaa.

-- Joko sinä olet syönyt aamiaisesi?

-- Johan toki.

-- No se on hyvä, öhöm. En minä sitä varten kysy, että tarvitsisin
aamiaista tai tahtoisin sitä tarjota, vaan siksi, että esittäisin
pientä kävelyretkeä, naureskeli pappi. -- Täytyyhän sinun tutustua
saaren luontoon ja kansaan.

-- Luontoon kyllä, mutta kansa saa luvan itse tutustua minuun!

-- No, se on kyllä kuninkaallista puhetta, mutta olkoon. Minä olen
toista mieltä, mutta jutellaan siitä toisella kertaa.

Asiasta juteltiin päin vastoin heti, kiivetessä Pohjoiskorkealle ja
sieltä Pohjoisrivien kautta takaisin kylään, noin viiden kilometrin
kierros, johon kulutettiin neljä tuntia, sillä jutut Pohjoiskorkean
Matin kanssa veivät tunnin, käynti Pohjoisrivin loistonpäällikön luona
toisen, kävelyyn meni kolmas tunti ja istuskeluun Rivintien varrella,
meren rannalla, ja keskusteluun siellä kului neljäs tunti.

Näitä kävelyretkiä tehtiin milloin millekin vuorelle. Lisäksi tulivat
purjehdusretket huvin vuoksi vallesmannin jahdilla.

Näin meni päivä päivältä ja kun ensi viikko lähestyi loppuaan, siirsi
Markus, kuten sanottu, työn alkamisen lähimpään maanantaiaamuun,
mutta kun sunnuntai-ilta tuli vietettyä tullipäämiehen luona, johon
oli kokoontunut saaren koko vallasväki: pappilaiset, koulumestari
ja kauppias ja kun siellä tarjoiltiin konjakkia ja valvotuksi tuli
oikeastaan päivännousuun asti, oli hän maanantaina peräti uupunut. --
Illalla oli käyty ensin miehissä Pohjoiskorkealla katsomassa auringon
painumista aaltoihin luoteessa ja palattiin sieltä alas tullipäämiehen
luo jatkamaan pitoja päivän nousuun asti, katseltiin viinilasit käsissä
päivän kohoamista merestä pilvettömälle taivaalle ja laulettiin
ummikkaiden kohinan säestämänä kuorossa:

    Valkeat aallot
    vaahtoavaiset
    satujen saari
    saartavat sun,

jossa Markus lauloi ensi tenoria, ensi kertaa saarellaan, ja naiset
lausuivat ihailunsa Markuksen kauniin äänen johdosta ja pyysivät hänen
laulamaan heille usein, oikein paljon.

-- Oi! Laulakaa meille vielä jotakin!

Ja Markus lauloi!

Totta puhuen: kello lähenteli jo neljää, kun hän vasta pääsi kotiinsa.
Hän mietti, panisiko herätyskellon soimaan, mutta päätti sitten:
"Menköön nyt vielä tämä maanantai!"

Sanaa "tämä" korosti hän erikoisesti.

Seuraavana aamuna hän heräsi vasta kello yksitoista ja päivä oli
piloilla.

Tiistaiaamuna piti kellon herättää viideltä ja kun se oli tapahtunut,
muutti Markus herätyksen seitsemään, mutta ei viitsinyt nousta
vieläkään. Loikoili tunnin ja joi välillä aamukahviaan.

Torstaita vasten yöllä oli tullut posti.

Aamulla varhain oli Miina sen hakenut postitoimistosta ja toi
Markukselle aamukahvia tarjotessaan. Virkapostin lähetti hän heti
pois kirjoituspöydälleen ja loikoillen vuoteessaan alkoi lukea
yksityiskirjeitä ja sanomalehtiä juoden välillä kahvia.

Hänellä oli tapana mennä suoraa päätä vuoteestaan, kylpyviittaan
kääriytyneenä, uimaan. Niin hän teki joka aamu ja niin nytkin ja siirsi
varsinaisen työn alkamisen seuraavaan maanantaiaamuun. Piloillahan
viikko nyt oli jo kuitenkin!

Häntä pelotti se virkakirjeitten kasa, joka posti postilta ja
viikko viikolta kasaantui hänen virkapöydälleen. Hän pelkäsi sitä
kasaa. Pelkkä pelko piti häntä siitä kaukana. Hän luulotteli, että
siellä on jo kuinkakin ankaroita sanoja laiminlyönneistä -- ehkäpä
jo virkaeromääräys, tai muuta kauheaa! Tämä pelko lisäsi hänen
haluaan siirtää ratkaiseva kamppailu tuon kasan kanssa tuonnemmas,
kunnes tuntee itsensä kyllin voimakkaaksi ja rohkeaksi sen kimppuun
hyökätäkseen. Meri, kaunis kesä, uusi ympäristö ja korkeat vuoret
olivat hänet lumonneet ja uuvuttaneet.

Oli päästy jo syyskesään, kun perämies, Pelto-Kallu, oli kerran
vallesmannin asioilla kihlakunnan pääkaupungissa Vehkalahdella,
ostamassa ruoka- ja juomatavaraa niitä pitoja varten, jotka Markus
oli päättänyt järjestää saaren hienostolle ennen elokuun loppua,
jonain kauniina kuutamoyönä. Perämies oli tavannut kaupungilla
kihlakunnanvanhimman, joka oli kutsunut Kallun virkahuoneeseensa ja
antanut pienen kirjeen vietäväksi Markukselle. Saadessaan kirjeen
hyppysiinsä, tunsi Markus ailovan tunteen rinnassaan ja polton koko
olennossaan. Hän hengitti kiivaasti ja hänen ajatuksensa kuohuivat.
Kirje värisi hänen kädessään ja hänen teki mieli hävittää se, mutta
kun sen kuoreen oli piirretty punaisilla kirjaimilla sanat: "Hyvin
tärkeää", ei hän voinut olla kirjettä avaamatta ja lukematta. Sen
sisältö oli kuitenkin paljon vaarattomampi, kuin hän oli kuvitellut.
Kohteliaassa muodossa siinä kehoitettiin Markusta hetimiten vastaamaan
niihin ja niihin virkakirjeisiin -- numeroita oli parikymmentä -- ja
kahden viikon kuluessa kaikkiin, sekä itse saamiinsa, että niihin,
jotka olivat jo ennen häntä tulleet. -- "Sinä olet enkeli!", huudahteli
Markus kirjeen luettuaan innoissaan, ajatuksissaan, ja kerran pari
ääneenkin, -- "kun et tämän pahemmin minua haukkunut -- sinä vanha
virkakotka!"

Kaikkein tärkeimmäksi mainittiin toimittamattomien asiain joukossa jo
edellisen toukokuun neljäntenäkolmatta kirjoitettu Kihlakunnanvanhimman
virkakirje numero tuhat kolmesataa yksi ja sen avasi Markus ensiksi,
omatunto sitäkin parempana, kun se kuului jo edellisen vallesmannin
laiminlyönteihin. Siinä sanottiin muun muassa näin:

    "Koska tänne on ilmoitettu, että kun tämän kuun ensi päivänä
    täkäläinen tullivartiopursi numero kolme ankkuroi piiriinne
    kuuluvan asumattoman saaren, Viirin, suojaan, sen länsirannalle
    vastatuulen pitoon kello kuusi aamulla ja kun sanotun purren
    miehistö hetkistä myöhemmin astui maihin tarkastaakseen saaren ja
    siellä olevat kalastajasaunat, löysivät he rantahiekalta, noin
    kaksikymmentä metriä vesirajasta ylöspäin ja noin puolentoista
    metrin korkeudelta merenpinnasta kaksi mätänemistilassa olevaa
    ruumista, kehoitetaan teitä heti ensi tilassa matkaamaan
    sanotulle piiriinne kuuluvalle paikalle, toimittamaan mitä
    tarkimman tutkimuksen sekä ryhtymään kaikkiin toimenpiteisiin
    asian selvittämiseksi ja lähettämään tutkintopöytäkirjat
    viivyttelemättä Maakunnan Hallitukselle."

Vaikka olikin miltei tyyni ja sen vähän mitä tuulta oli, oli se
lounaasta, siis vastaan ja vaikka oli jo ilta ja alkoi hämärtää,
komensi Markus jahdin lähtövalmiiksi heti kirjeen luettuaan, siis
samana iltana kun Pelto-Kallu oli tullut mantereelta. Jahtiin varattiin
kolmen päivän eväs sekä kutsuttiin yksi mies mukaan apulaiseksi. Markus
oli sanonut nimittäin perämiehelle näinikään:

-- Sitten sinun on kylästä otettava yksi mies lisäksi -- siellähän voi
olla lapioimista tai muuta ja hyvä on olla mukana yksi vierasmies.

-- Kukahan tuonne pitäisi kutsua? -- kysyi perämies siristellen
kolmenkanttisia silmiään, joista oikea sillä kertaa oli miltei ummessa.
Vanhemmalla iällä Kallun oikean silmän luomi laskeutui yhä alemmaksi ja
peitti osan silmäterää, eikä enää koskaan kunnolla avautunut -- vain
nenän puolelta oli se hiukan kohollaan ja salli silmän sieltä ilkeästi
tirkistellä. Tähän aikaan laskeutui tuo oikeanpuoleinen silmäluomi
tähän asentoon vain hyvin vaikeissa tapauksissa -- kotona Sannan kanssa
jutellessa, Sannan lausuessa hyvin ilkeitä sanoja ja Kallun saadessa
pahan halun lyödä Sannaa, ja, ihme kyllä, nytkin päältäpäin katsoen
näin vähäpätöisessä asiassa kuin vierasmiehen ottamisessa Viirin
matkalle. Markus huomasi Kallun karvaan katseen ja ärjäsi:

-- Mitä sinulla on mielessä mies?! Tekisi mieleni antaa sinua korvalle!

-- Ei mitään -- ei minulla oli mielessä mitään muuta kuin se, että
ajattelin tässä sitä, että kun minä olen riittänyt vallesmannin
kanssa vierasmieheksi ja poliisiksi yksinänikin -- pahemmissakin
tarkastuksissa ja tutkinnoissa, niin mitä varten tässä nyt
tarvittaisiin vierasta apua -- enkä minä ajatellut sitäkään. Minä
vain yksinkertaisuudessa kysyin, että kuka sinne pitäisi kutsua.
Sitä minä vain kysyin. Ei vallesmannin pidä ottaa pahaksi, mitä minä
tuhmuudessani kyselen --

-- Tuhmuudessasi!! Minä alan ihmetellä tuota sinun tuhmuuttasi!
Kuulehan perämies! Minä alan ihmetellä! Ymmärrätkö sinä?! -- Jaa --
minusta on yhdentekevää, kenenkä sinä kutsut, kunhan on mies, joka ei
pelkää ruumiita ja kykenee lapioimaan -- jos nimittäin ruumiit ovat
siinä tilassa, ettei niitä voi kuljettaa pois. Ja lisäksi, jos asia
jostain syystä joutuisi oikeuden tutkittavaksi, olisi miehen kelvattava
valalle. -- No -- mitä töllistelet?

-- Jos siellä hautaaminen tulee kysymykseen, olisi kai mukaan otettava
pappi siunaamaan haudan ja lukkari laulamaan --

-- Sen voivat papit tehdä perästä, jos katsovat tarpeelliseksi. Se ei
kuulu meille -- ainakaan vielä. Eihän ole varmaa, jäävätkö ruumiit
sinne, vai tuodaanko ne tänne ja mitä niille tehdään. Voi tulla
kysymykseen monet seikat, lääkärin tarkastus ynnä muuta, josta sinulla
ei näytä olevan aavistustakaan.

-- Kyllä minä ymmärrän. On täällä ennenkin ruumiita rannoilta löydetty
ja tuotu tänne hautuumaan ruumishuoneeseen odottamaan lääkärin
leikkelyä --

-- No kun ymmärrät, niin sillä hyvä. -- Meillä täytyy nyt olla
vähintäin yksi mies apuna, kolmantena miehenä, vähintään yksi mies! Hae
Simin Pokko, hänhän on joutilain mies.

-- Kelpaakohan tuo?

-- No ainakin työhön kelpaa!

-- ... kun se on hangotellut tässä perämiehen ammatissa, jo isävainajan
aikana... kelvoton valtion palvelukseen...

-- Se ei mitään haittaa! Samanlaisia te taidatte olla kaikki! Minä en
toistaiseksi tunne täällä muita ja siinähän saat hieroa sovintoa senkin
miehen kanssa!

       *       *       *       *       *

Puolen tunnin kuluttua luovi jahti hiljakseen lounatta kohti.

Lounaasta oli puhaltanut viikon päivät ankara tuuli, joka nyt tunti
tunnilta tyyntyi. Voimakas ja harva ummikas vei jahtia ylös ja alas.
Taivas kirkastui kirkastumistaan ja tähtien parvet laajenivat. Maa oli
luovijoista itäänpäin korkeana ja tummana, tummempana yön taivasta.
Sen kolme loistoa loimusi kirkkaampana taivaan tähtiä ja sen mustan
harjan yli kohosi kuu, jonka kultaläiskät keinuivat ummikkailla.
Noihin seikkoihin ei kiinnittänyt huomiotaan enemmän Pelto-Kallu
kuin Simin-Pokkokaan. He hiljaa keskustelivat silloin tällöin ja
ihmettelivät itsekin, että osaavat välttää niin huolellisesti riitaa
synnyttäviä puheenaiheita -- ja kuinka paljon niitäkin olisi ollut!
-- He tupakoivat ja lausuivat arvelujaan milloin siitä, lisääntyykö
tuuli ennen aamua vai tyyntyykö kokonaan, kääntyykö se päivän noustua
ja mihin kääntyy -- Pokko arveli, että se kääntyy myötäpäivää länteen,
luoteeseen ja pohjoiseen ja tuo kauniita ilmoja ja Kallu arveli, että
se kääntynee vastapäivää, ensin etelään, sitten kaakkoon, sitten
itään ja sieltä koillisen kautta pohjoiseen ja molemmat perustelivat
arvelujaan laajasti ja lopuksi myönsivät toinen toiselleen, Pokko
Kallulle, että voi se vastapäivää mennä, ja sitten tulee rumat ilmat ja
Kallu Pokolle, että voi se mennä myötäpäivääkin ja tehdä kauniin ilman
vielä näin loppusyksyksi. "Sattuuhan sitä usein", sanoi Pokko ja Kallu
kertasi: "Sattuuhan sitä -- sellainen jälkikesä", ja kun Pokko oli
vanhempi mies ja luki Jumalan sanaa, lisäsi hän: "Tuuli puhaltaa kusta
hän tahtoo niin pahoille kuin hyvillekin ja Hän antaa voimaa purjeisiin
niin vanhurskaille kuin pahantekijöillekin." Toisinaan kuului mustasta
pimeydestä, aivan jahdin laitojen läheisyydestä, raskas huokaus, pitkä,
äänekäs henkäys, kerran pari sisään ja ulos -- sillä yö oli hiljainen
ja alus kulki madellen ja hiipien kuin nukkunut eikä pienintäkään
muuta ääntä kuulunut, ei edes tavallista veden lotinaa tai kohahtelua
keulasta, sillä alus oli miltei paikallaan, kohosi ääneti milloin
korkean, ääneti vyöryvän ummikkaan harjalle, milloin taas painui yhtä
ääneti syvään laaksoon. "Kappas vain, kuinka lähellä hylje henkää!",
sanoi silloin Kallu ja Pokko vastasi: "Eiköhän liene halli, kun noin on
raskas henkäys", ja kun kuului pitkä ja veltto veden mulaus, kun otus
jälleen painui veden alle, saalistamaan haileja, sillejä tai turskia,
tai lohia -- haileja luultavasti enimmäkseen -- päättelivät molemmat:
"Halli se pakana taisikin olla!"

Myöskin Ruuskerin vilkkuva tuli lännessä antoi paljon keskustelun
aihetta.

Muisteltiin monia laivarikkoja, usein sinne käyneitä laivoja ja
vielä useammin jo keskusteltuja juttuja, rantakäräjillä, häissä,
ristiäisissä, kuntakokouksissa ynnä kaikkialla muissa sopivissa
tilaisuuksissa, missä kaksi tai kolme tai useampi miehistä kokoontuu,
satoja kertoja vatvottuja kaskuja Ruuskerin nahkalaivasta ja sen
johdosta Viipurin linnassa talveaan viettäneistä nahkojen varkaista,
mutta siitä paikasta, johon oltiin pyrkimässä, nimittäin Viiristä ja
sen laivarikoista ei tänä yönä puhuttu mitään, sillä kaiken aikaa
oli Pokon mielessä ajatus, että Kallulla ja niillä Viirin kahdella
vainajalla olisi jotakin välien selvittelyjä.

Hyvänen aika!

Kuka sen tietää!

Ei kukaan mitään tiedä.

Ei kukaan ole mitään ääneen arvellut ja mitä omassa sydämessään luulee
ja epäilee, se on parasta pitää salassa.

Molemmat juttelivat vilkkaasti, ettei tarvitsisi olla ääneti ja
ajatella niitä Viirin vainajia. -- Tulevat vielä vastaan hiihtäen kuin
suksilla pitkin ummikkaiden mäkiä, tai liihoitellen kuin siivillä,
kepeinä ja äänettöminä, tähän jahdin kannelle -- ja sen ne tekevät, jos
niitä mainitaan.

On sitä tapahtunut yhtä ja toista ennenkin!

Pokko ennätti kyllä ajatella niitäkin -- nimittäin Viirin vainajia,
tai oikeastaan Eljaksen Matti-vainaata, joka niistä oli jotain
tietävinään ja aina humalapäissään oli sanonut Pokolle: "Tahok'sä että
Pelto-Kallusta ei tulisi perämiestä? Tahok'sä!? Hä! Minä annan sinulle
asehen käteesi, jolla kun isket, niin Pelto-Kallu ei tule tänään
eikä huomenna, eikä sinä ilmoisna ikänä istumaan ruununperämiehenä!
Tahok'sä!? Ase -- minulla on ase ja sinä saat sen minulta, saat jumalaut
sinä aseen minulta, jolla kun kamahutat, niin polvillaan rukoilee
Pelto-Kallu sinulta armoa! Viirissä makaa kaksi miestä ja ne tietävät
jotakin ja mitä ne tietävät, sen tiedän minä, ja jos sä tahdot siitä
aseen, niin sen minä totta jumal'aut sinulle annankin!", mutta niin oli
jäänyt aina Matti-vainaalta kysymättä, mikä se ase oli.

Pelto-Kallu ennätti myös, muun puheen ohella, ajatella tällä tavalla:
"Kuulehan Simin-Pokko! Sinä olet tietävinäsi jotain! Annahan kun sysään
sinut mereen -- 'Puomi hutaisi!' -- sanon minä vallesmannille, kun se
tulee kannelle ja kaipaa kolmatta miestä."

Vallesmanni nimittäin makasi alhaalla kajuutassa.

Hän oli mennyt maata jo aikoja sitten.

Aluksi hän seurasi auki jääneen luukun kautta -- yö oli nimittäin
lauhkea ja lämmin -- miesten juttua, vähän aikaa ajatuksenkin juoksua,
mutta sitten vain ääntä, keskustelun ääntä ja väliin, hyvin harvoin,
tapahtuvaa rytinää ja pauketta, kun isonpurjeen puomi löi yli puoleen
ja toiseen ja kolisteli jalusnuoran lokkia kanteen. Alus kiertyi
silloin tavallista jyrkemmin ummikkaanharjan yli ja sen jälkeen sai
heikkokin tuuli taas isonpurjeen puomineen rauhoittumaan ja entinen
äänettömyys seurasi ja alkoi jälleen miesten pakina kuulua, mutta se
häipyi yhä kauemma ja kauemma hänen korvistaan ja lakkasi lopulta
kokonaan kuulumasta ja samalla vallesmannin omat ajatukset muuttuivat
uniksi ja hän alkoi kuorsata.

-- Siin' on huoleton poika, tämä vallesmanni! Kuorsaa vain!, sanoi
Kallu nauraen.

-- Höö -- mikäs hänen on kuorsatessa!, sanoi Pokko ja lisäsi erittäin
painokkaasti: Mikäpäs hänen on kuorsatessa!

Kallun ja Pokon olisi pitänyt oikeastaan jakaa yön vahtivuorot
keskenään, mutta ilman mitään ääneen lausuttua sopimusta he jäivät
valveille molemmat. Perää piti Kallu ja käännöksien aikana autteli
Pokko.

Tämä väli purjehdittiin tavallisesti hyvällä tuulella yhdessä tunnissa,
mutta nyt heiltä meni luovimiseen kuusi tuntia. Vasta kello kaksitoista
yöllä pudotettiin ankkuri Länsi-Viirin koillisrannikon edustalle,
tuulensuojaan.

Vallesmanni heräsi, pilkisti kajuutan luukusta ja kysyi:

-- Jokos ollaan perillä?

-- Perillä ollaan, vastasi Kallu ja vallesmanni painui jälleen
kajuuttaan, jatkamaan hyvää untaan.

Miehet käärivät purjeet, laskeutuivat myös kajuuttaan ja kävivät maata.

Heidän askeltensa kolina kantta vastaan oli lakannut kuulumasta.

Vain ummikas, joka mereltä vyöryi kohisten saaren kaikille puolille,
möyrysi yksin yön pimeydessä.

       *       *       *       *       *

Aamulla varhain heräsi Kallu ja keitti teen. Sitten heräsi Pokko.

Vallesmanni herätettiin vasta kun tee ja aamusuurus oli jo pöydällä.

Pukeutuessaan hän katseli ulos kajuutan ikkunoista sekä vasemmalle että
oikealle.

-- Siellä taitaa olla kaunis ilma?, kysyi hän.

-- Kaunis on ilma ja tuulta on lisännyt. Saadaan hyvä kyyti kotiin päin.

Tätä sanoessa kaiverteli Kallussa hyvin kaukainen ajatus ja tunne, kuin
jossakin takaraivossa, kurkussa tai yläosassa rintakehää, eikä sitä
voinut muuttaa sanoiksi. Se vain itsekseen vaelteli siellä mielialojen
takakammareissa tämäntapaisina mielikuvina:

Jos voisi ottaa asuinpaikakseen tämänlaisen yksinäisen saaren.

Siellä olisi hyvä yksin olla ja elää!

Eivät saisi vallesmannit kulkea siellä nuuskimassa -- sen ei pitäisi
kuulua minkään vallesmannin tai tullisökärin piiriin.

Ihmiset ajavat toisiaan, kuin mitkäkin pedot -- kuin kotkat ja haukat
keväisin ja syksyin ajavat muuttolintuja.

Vallesmannit ja tullimiehet ovat kuin kotkia ja haukkoja, jotka
vaanivat, missä voisi purra köyhempäänsä.

Tuon Pokon tekisi mieli purra myös, vaikkei ole mikään vallesmanni,
eikä edes perämies.

Yksinäisellä saarella kelpaisi asua!

Sinne ei saisi muut tulla kuin laivarikkoiset -- tuomaan muonaa ja
vaatetta.

Niiden kieltä ei ymmärtäisi. Onko niillä koti ja omaisia, sitä ei
kukaan tietäisi.

Niistä kyllä pian selviäisi.

Ne tulisivat maalle kuoleman uupuneina uiden ja yksitellen.

Kyllä niistä suoriaisi!

Niistä ei kukaan tietäisi sen jälkeen mitään.

Ne tulisivat tuntemattomina ja häviäisivät tietymättömiin ja minulla
olisi vaatetta ja muonaa vuosiksi ja merestä saisin kalaa ja hyljettä
lisäksi.

Vilu ja helle, kesä ja talvi, työ ja lepo, yö ja päivä eivät lakkaisi,
ennenkuin itsekin häviäisin.

Siihen kuluisi kuitenkin pitkä aika!

Monta kymmentä kertaa ennättäisi saari vaihtaa vihreää ja valkeaa
turkkiaan, ennenkuin sinne joutuisin!

Kukaties miten kauan eläisin, kun ei olisi ketään karttamassa henkeäni
ja nuuskimassa vikojani!

Nehän ne miehestä lopun tekevätkin, eikä mikään muu -- tunnetut
ihmiset, kateelliset naapurit, vallesmannit ja tullimiehet!

Ilman niitä ei olisi kuolemaa.

Yksinäinen mies ei kuolisi milloinkaan, koska kukaan ei häntä
vainoaisi, eikä pyrkisi penkomaan hänen asioitaan.

Hän eläisi kuin onnen poika!

Hänellä ei olisi velkaa kenellekään -- ei synnin eikä rahan.

Hän asuisi saunassaan ja keväisin ja kevätkesin hän peittoaisi ja
parkitsisi kuutin ja hylkeennahkoja.

Laivat toisivat hänelle syysöisin pyssyjä, ruutia, luoteja, kirveitä,
polttopuuta, vaatetta ja muonaa ja viiniäkin ja kultarahoja.

Niitä en minä tarvitseisi, kultarahoja.

Ne minä hautaisin maahan saaren keskelle, niin paljo kuin niitä
saisinkin, sekä vasken että hopean ja kullan.

Mutta viinin, muonan, vaatteet ja kaiken muun minä tarvitsisin!

Rahaa en!!

       *       *       *       *       *

Ääneen lausui Kallu -- ja silloin istuivat nuo kolme miestä jo pöydän
ympärillä syömässä:

-- Olis se mukavaa -- asua yksinään tällaisessakin luodossa...

-- Jaa, että sinun mielestäsi olisi se mukavaa?, kysyi Pokko.

-- Miks'ei olisi!

-- Etköhän pelkäisi, että rupeaisivat nuo kaksi merimiehen jäännöstä
kummittelemaan -- tai koko laivanväki? Siinähän ne maannevat kaikki,
mikä lähempänä, mikä kauempana rannasta.

-- Kummittelemaan!, venytteli matkien Kallu.

-- Niin niin. -- Ja monien muiden laivojen miehet -- kaikki --
ammoisista ajoista tähän tiensä päättäneet.

-- Tutut ja omaisethan vain kummittelevat. Oman saaren hautuumaata
ihminen pelkää vaan ei vierasta. Ja kummittelevat ne kyllä sellaiset
rannatkin, joihin on omansaarelaisia joutunut laivarikkoon ja hukkunut.
Nämä täällä on vieraita. Ja jos yksin asuisin jollakin tämänlaisella
saarella, soutaisin aina kaikki luut ja ruumiit kauas merelle ja
upottaisin sinne.

-- Kyllä, kyllä sinulta taitaisi jäädä asuminen, ainakin tällä
saarella, tekemättä. Tekemättä, sanon minä, se työ sinulta jäisi.

-- Tällä saarella!? Täällä Viirissäkö?

-- Niin niin.

-- No sehän on helkkari, että en!

-- Ei se ole niinkään helkkari. Muistahan niitä kahta vainajaa. Niitä
vartenhan tänne taittiin oikeastaan tullakin, vaikkei minulle sitä ole
vielä sanottu. Minä en muuta sano, kuin että sinä Kallu kyllä tiedät
enemmän kuin minä ja vallesmanni yhteensä -- ja se on hyvin vähän mitä
me tiedämme -- se on sama kuin ei mitään.

Vallesmanni puuttui myös puheeseen:

-- Niin. Mitäs miehet tästä asiasta tietävät?

-- Minä tiedän vain sen, sanoi Pokko, että tässä toissa syksynä
kävi tähän kaukaa tuleva iso laiva sumuisena ja myrskyisenä yönä.
Siihen laivaan kuuluvia ovat olleet ne miehet, jotka makaavat tuolla
luoteisrannalla ja joiden päältä jäät ja meri on hiekan huuhtonut pois.
Niin tietävät ne, jotka täällä ovat käyneet. Kukaan ei tiedä miten asia
kävi. Kaksi miestä laivasta pääsi maihin. Sääliksi käy raukkoja!

-- Sääliksi!, kivahti Kallu ja katsoi karsaasti Pokkoa oikealla
silmällään, jonka luomi oli taas tupsahtanut alas.

-- No -- eikös sinun sääliksesi kävisi?

-- Mitäs näistä on lukua -- vieraista ihmisistä: Ei niillä ole nimeä --
ei puhetta -- ei mitään.

-- Kunhan oma poikasi tulee siihen ikään, että lähtee merille ja joutuu
laivarikkoon johonkin mustien saarelle --

-- No jaa. -- Musta kansa on taas erikseen. Ne eivät saa tehdä pahaa
oikeille ihmisille.

-- Ei se niinkään erikseen ole! Ihmisiä nekin ovat! Samoja Aatamin
lapsia. Yhtä kauan maan päällä olleita kuin mekin -- eivätkä kumminkaan
ole sen parempia kuin mekään: Kivellä kamahuttaa siellä musta mies
poikaasi päähän kun tämä viimeisillä voimillaan uiden yrittää päästä
ihmisten turviin.

-- Mitäs sä haastat, mies!?

-- Sitä vain, että kelpaa se raha mustalle neekerillekin, jos sattuu
sitä pojallasi olemaan! -- Kamahuttaa kivellä uijaa päähän, vetää
ruumiin maalle, tyhjentää taskut, ryöstää vaatteet ja kaivaa ruumiin
hiekkaan, tai soutaa ulos merelle, miten vain. -- Mitäs tästä on lukua:
Tuntematon ja nimetön mies! Ei sen henki neekerinkään silmissä mitään
maksa!

Pelto-Kallun nyrkki kumahti kajuutan pöytään.

-- Oleksä -- saatana -- sitä mieltä -- huusi Kallu ja vasemmankin
silmän luomi laskeutui hyvin alas -- että minä, totta jumalaut! --
olisin kamahuttanut kivellä päähän näitä kahta pähkinälaivan miestä!?
Tappanut ne!? Peruuta sanas, tai saat tästä puukosta!

-- Hoida sinä vain luontoasi, äläkä anna käsille valtaa. -- Enhän
minä ole mitään sanonut! Hyvä mies kuitenkin! Ihan kun mielipuoli
rupeaa huutamaan -- huutamaan ja uhkaamaan puukolla ihan syyttä ja
ilman asiaa! Kuulihan sen tässä vallesmannikin, että minä puhuin sinun
pojastasi! Ymmärräksä! Sinun pojastasi, että jos musta mies, neekeri
nimittäin, kamahuttaisi sinun poikaasi päähän. Jokaisella matruusilla
on isä, niinkuin sinunkin pojallasi. Enhän minä ole sanonut, että sinä
tällä saarella olet ketään kamahuttanut päähän, ei enemmän kivellä kuin
kirveelläkään. Herra Jumala siunatkoon, kun ihan peljästyin, kun rupeaa
siinä huutamaan kuin hullupää ja huitomaan puukollaan ja ilman syytä.
Enhän minä tiennyt että tämä niin arka paikka on sinulla, ja että sinä
täällä olet miehiä päihin kivillä tai kirveillä kamahutellut!

-- Tästä saat vastata käräjillä! Näytä toteen sanasi siellä! Sinä
kurja ruunun hylky ja kelmi!, huusi Kallu ja rummutti molemmin nyrkein
kajuutan pöytään. Molempien nyrkkien rystyset olivat hänellä valkeat
ja oikeassa nyrkissä oli puukko, terä pystyssä ylöspäin -- Kallu oli
puukolla juuri leikannut läskiä suuhunsa.

-- Mistäs sinä minut käräjille saisit?! Et mistään! Ei niin tuhmaa
lautamiestä olekaan, he he he, että manaisi minut käräjille ilman
syytä. Ilman syytä!! Johan nyt jotakin pitää kuulla! Ei sitä
miestä niin vain ilman asiaa käräjiin viedä! Vai mitä meinaa
vallesmanni! Toistahan se olisi, jos minä veisin sinut, Kallu, näistä
uhkauksistasi... Mutta minä en olekaan mikään Pelto-Kallu, minä. Se
älähtää, johon kalikka sattuu. Minä olen rauhan mies. En minä tahdo
kenellekään pahaa. Minä annan toisen elää, jos toinen antaa minun. Ja
mieluummin minä itse kuolen, kuin tapan toisen. Minä sanon, kuin ennen
Hinun Aapramvainaa, että "parempi on ateria kaalia rakkaudessa ja
sovussa, kuin paistettu härkä vihassa ja kateudessa." -- Niin se on!

Kallu alkoi vähitellen tyyntyä, etenkin, kun pitkään aikaan ei kukaan
puhunut mitään.

Hän katui, että oli itse alkanut puhua yksinäisestä saaresta ja olosta
siellä.

Siitähän tämä puhe pääsi menemään niihin vainajiin!

Olisi minun pitänyt älytä ja pysyä vaiti!

Kallu epäili, että Pokko tietää enemmän kuin on luvallista ja siitä
syystä hän vielä uhkaili:

-- Nämä puheet tulevat sinulle vielä kalleiksi, kuulehan Simin Pokko!
Niin niin! Pidä vaari sanoistasi!

-- Kyllä minäkin olen sitä mieltä, sanoi vallesmannikin, että turhaa
sinä Kallu kiivailet tälle Pokolle. Eihän Pokko sinusta ole sanonut
yhtä ainoaa pahaa sanaa! Sinähän itse itseäsi härnäät ja suututat
omilla puheillasi, kuin paha akka, tai kohmeloinen mies.

-- Siinä nyt kuulet, sanoi Pokko.

-- Mitäs sinä vallesmanni tiedät? Et mitään!, saneli Kallu ja täytti
piippuaan.

-- Koska nyt taidetaan jo olla joka mies syönyt ja valmis, niin
lähdetään maihin katselemaan miltä siellä näyttää, sanoi vallesmanni
käskevästi.

Pelto-Kallu ja Simin Pokko nousivat ylös kannelle, panivat jollan
vesille ja jäivät äänettöminä odottamaan vallesmannia. Tämä viipyi
vielä kajuutassa. Hänellä oli mukanaan tuo kirjelmä, jossa hänet
tälle retkelle on määrätty. Hän haluaa vielä kerran tarkastaa, onko
ruumiiden löytöpaikkaa kirjeessä tarkemmin määritelty. Ei ole. Siinä
vain sanotaan: "Rantahiekalta." -- Jahdista käsin oli vallesmanni jo
aikaisemmin katsellut maalle ja havainnut itärannan olevan kivikkoa ja
sai kuulla miehiltään, että hiekkarantaa on vain saaren luoteisrannalla
ja vähän sielläkin. "Sieltäpähän löytyvät", ajatteli Markus, pisti
paperin povitaskuunsa ja nousi kannelle.

-- Onko lapiot jo jollassa?

-- On. Kaikki on kunnossa.

-- No sitten ei muuta kuin mennään maihin. Kallu ja Pokko olivat
lapsesta asti käyneet täällä kalastamassa ja tunsivat kaikki
maihinnousupaikat. Se olikin tarpeellista, sillä ummikas kävi ympäri
saarta ja vaikea oli lähestyä sitä täältä suojanpuoleltakin.

Markus istui perällä.

Keskipiitalla istui Kallu ja souti.

Hän oli hiukan levoton ja hermostunut, mutta katsoi kuitenkin oikean
paikan ja oikean hetken maihinnousuun.

Pokko istui keulassa.

Pokon olisi tehnyt mieli esittää toista maihinnousupaikkaa, mutta ei
uskaltanut, sillä Kallu näytti niin levottomalta.

Eikä Kallunkaan valikoima paikka huono ollut. Siinä oli iso kivi,
joka suojasi pientä raivattua valkamaa, jossa oli muutama telakin --
kevätkalastajain jäljiltä -- ja samalla kivi oli hyvä maamerkki, näkyi
kauas. Se oli Kallun satama. Siinä valkamassa oli aina aikojen alusta
Kallun koko suku käynyt kalassa ollessaan ja siitä aina soutanut maihin.

Kallu valikoi sopivan laineiden väliajan ja souti sitten kaikin voimin
kunnes jolla jysähti teloille. Silloin hyppäsi ensin Simin Pokko, ja
Kallu heti perästä, maalle ja vetivät jollan ylös teloille ennenkuin
vallesmanni, niin merimiehenä kuin itseään pitikin, ennätti edes mitään
huomatakaan.

-- No sehän kävi nätisti, huudahti Markus.

-- Näin meillä aina tehdään!, kehaisi Pokko.

Kallu oli päättänyt olla aivan vaiti. -- "Se joka ei mitään puhu, ei
puhu tuhmuuksiakaan", selitteli hän itselleen.

Miehet katselivat hetkisen jahtia, joka keinui ankkuripaikallaan ja
läksivät sitten kävelemään saaren luoteiskärkeen, jossa on hiekkaranta.
Siellä saari kapenee ja jatkuu ensin pohjoiseen ja sitten kaartaen
luoteeseen, hiekkasärkkänä, joka loivasti painuu veden alle ja on
vaarana purjehtijoille. Tähän särkkään on usea laiva tuhoutunut,
viimeksi se kookospähkinöillä kuormattu, josta Pokko jo Kallulle puhui,
ja josta olivat kotoisin ne kaksi vainajata, jotka olivat haudatut
vähän ylemmäksi hiekkaan. Tarkastus koskee aivan varmasti niitä
vainajia, siitä ovat sekä Kallu että Pokko varmoja.

Varsinkin Kallu.

Hänhän ei ole koskaan kieltänyt sitä, että hän tuli ensimmäisenä
Viiriin kookospähkinälaivan ajauduttua tuohon särkälle.

Hän ei ole koskaan sitä salannut, että hän oli löytänyt kaksi kuollutta
rannalta ja haudannut ne hiekkaan ja asettanut laudoista tekemänsä
ristin kummankin haudalle.

"Niinhän olisi tehnyt jokahinen!", sanoo hän aina puheen johtuessa
tapaukseen ja kuulijat myöntävät sen niin olevan ja Kallun tehneen
aivan oikein, jos ovat Kallun ystäviä, mutta jos ovat vihamiehiä,
uusia tai vanhoja, tai vielä pahempi, jos ovat kadehtijoita, silloin
ne alkavat, kuten nyt tuokin Simin Pokko, puhua kivellä tai kirveellä
päähän kamahuttamisesta, rahan ja tavaran ryöstämisestä, ynnä muista
kauheuksista.

Niin oli Reinon Hantsunkin laita!

Niin kauan kuin tämä sai Kallulta apua, pysyi hän ystävänä ja sanoi,
kun Kallu selitteli Viirin tapausta: "Niin. Sinä teit oikein. Ihan
kuin laupias samarialainen sinä teit. Niin olisi jokainen kunnon mies
tehnyt!", mutta kun Kallu lakkasi antamasta rukiita ja rahaa velaksi
(kun Hantsu jätti kaiken maksamatta) suuttui Hantsu ja alkoi viittailla
kaikennäköisiin kamahuttamisiin -- aivan samalla tavalla kuin Pokkokin
-- ja suoraan Kallulle itselleen.

Niin niin.

Maailma on pahempi kuin luullaankaan!

Kerran oli Kallu ollut saraimessaan. Tuuli oli lyönyt ovet kiinni,
mutta näki hän hommailla siellä sittenkin -- järjestellä tyhjiä
silakka-astioita, airoja, köysiä ynnä muuta. Rantaan tuli miehiä.
Aavistamatta, että Kallu on saraimessaan, alkoivat ne avoimesti jutella
siitä, että eiköhän Kallu sittenkin liene Viirissä ottanut hengiltä
niitä kahta merimiestä. "Koko kylähän sitä jo hokee! Mistäs ne jutut
oikein läksivät liikkeelle, ellei olisi mitään alkua. Ei savua ilman
tulta!" --

Niin ne puhuivat selän takana kaikki, mutta kun tulivat apua pyytämään
oli kellossa toinen ääni: "Kallu, anna kolme markkaa", sanoo yksi,
"Kallu, anna yhden jauhosäkin hinta!", sanoo toinen -- ihan kuin ennen
hänen isälleen. Ei auta muu kuin anna ja auta. Tuki rahalla mokomien
väärämielisten suut, sillä muutoin alkaa kuulua seuraavanlaisia
vertauksia: "Se on kamala paikka, jos joutuu kuka merellä laivarikkoon,
purjehtii sumupimeässä tai lumipyryssä maalle ja laiva hajoaa ja satut
itse Jumalan avulla joutumaan jonkun puukappaleen turviin ja uit maalle
ja siellä on sinua vastassa mies, joka kamahuttaa sinua kivellä tai
kirveellä päähän ja hautaa sinut siihen hiekkaan. Auta armias Jumala
sellaiseen paikkaan joutumasta -- vai mitä Kallu?" -- Niin ne sitten
puhuvat ja levittävät vertauksiaan ympäri kylää ja ympäri maailmaa.

Ei auta!

Rahalla niiltä on suu tukittava, vaikka nurkkakivet menisivät! Vaikka
multapenkit ja nurkkakivet! Saamari!

Ja kuka sen tietää, minkä verran Kallulla on enää jaettavaa!

Hänen on täytynyt viimeaikoina lähettää ilman apua luotaan pois yhä
useampia anojia.

Ja nurkkakivet olisivat aivan varmaan jo menneet, ellei hänellä olisi
perämiehen virkaa.

Ja menossa tuntui toisinaan olevan paljo tärkeämpääkin, nimittäin järki.

Kallua vaivasivat nuo Viirin kaksi vainajaa siinä määrin, että hän
pelkäsi pimeässä.

Hän usein pelkäsi uneen vaipumista, sillä toisinaan tulivat Viirin
miehet heti ilmi elävinä hänen silmäinsä eteen juuri kun hän oli uneen
vaipumaisillaan -- -- --

Hän näki aina saman unen, ja se oli kammottava uni:

Laivarikko Viirissä.

Pimeä yö.

Sattumalta hän siellä.

Kaksi miestä ui maalle.

Toinen tulee ensin, sitten toinen.

Ne ovat miltei kuoliaaksi uupuneita.

Kuuluu lusaus ja toinen -- samanlainen kuin lihakaupassa, kun
lihanmyyjä lyö kirveellä palasen raavasta ja kirves sattuu luuhun...

Niihin ääniin hän aina herää, nousee vuoteensa laidalle istumaan, panee
tupakaksi ja istuu tunnin ja toisen, eikä uskalla käydä maata, sillä
Viirin miehet häntä vainoavat.

Hän ei voi katsoa sitä unta, eikä kuulla niitä ääniä.

Kuu paistaa tupaan.

Hän pyytää apua ja armoa kuulta, jonka hän näkee, mutta olo tulee vielä
kammottavammaksi.

Sannasta, hänen vaimostaan, ei ole apua, sillä hän on alkanut
vähitellen, yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin, puhua samalla tavalla
kuin Siiriin Pokko ja ne muut.

-- Nääthän tuota hounaa ja hullupäistä! Mitä lienee ensin tehnytkään ja
nyt on pirujen vallassa, niiden ystäviensä, joita yöt päivät avukseen
manaa, eikä saa yön rauhaa!

Joskus on häntä nuo hirmu-unet vaivanneet päivälläkin -- nytkin
kävellessä yli saaren maihinnousupaikalta tänne hiekkasärkälle.

Hän pelkäsi, ettei hänelle sellaisessa mielentilassa paljon tarvitse
sanoa, kun häneltä jo voi kaikki mennä aivoissa nurin narin, ja hän
itse voi silloin joutua vasten tahtoaan ja aikomuksiaan puhumaan
sopimatonta, nimittäin sitä, joka ei ole tarkoitettu kenenkään
kuultavaksi. Ääneti kestää kaiken, ajatteli hän ja päätti siitä syystä
ei ainoastaan hillitä puhettaan, kuten oli aamusuuruksen aikana
kehoitettu, vaan vaieta täydellisesti, kaikesta, vaikka kysyttäisiin
mitä hyvänsä.

Kävellessään toisten edellä hautoja kohti, hän pelkäsi mielikuviaan,
oikeastaan uniaan, mutta paikalle saavuttuaan hän tuli miltei iloiseksi.

Edellisen talven jäät olivat korkean nousuveden aikana tähän
ahtautuessaan kyntäneet koko rantahietikon paljon ylemmäksi tavallista
ja hävittäneet Pelto-Kallun tekemät haudat ja kaatanut ristit. Meri oli
nytkin, kuten aina pitkien lounastuulten aikana, hyvin korkealla ja
huuhteli paljaalla hiekalla olevia, osaksi hajonneita luurankoja.

Kesän pitkin oli merivesi ja hiekka huuhtonut ne aivan puhtaiksi ja
päivänpaiste ne valaissut.

Kuinka kauniit ja puhtaat ne olivatkaan!

Valkoiselle ja vihreälle hohtava merenvaahto pauhasi ja sihisten
kiipesi ylös punertavalle hiekalle, korkealle, yli valkeiden luiden, ja
riensi taas samaa kyytiä takaisin tummaan mereen, josta sai aalloilta
uutta vauhtia uusiin hyökkäyksiin. Päivä paistoi jo korkealla ja
välkkyivät vaahtokuplat sen valossa monen värisinä. Meri ja valo
näyttivät leikittelevän ja ilakoivan valkeiden luiden ympärillä ja
pikemmin iloa kuin muuta tunnetta oli se mielihyvän tunne, joka valahti
läpi Pelto-Kallunkin.

Kuinka vaarattomilta nuo luut nyt näyttivätkään, kun niitä katseli näin
läheltä!

Kaikki muu tuntui olevan pois pyyhitty ja unohdettu!

Ei mitään merkkiä missään enää.

Kukaan ei tiedä enää mitään heistä!

Heidän vaatteensa on meri kuluttanut ja vienyt -- samoin heidän ihonsa
ja lihansa.

Ei mitään ole enää.

Kaikki on mennyt ohi.

Niin katoaa elämä.

       *       *       *       *       *

Kaikki kolme miestä seisovat siinä hiekkapengermällä ja katselevat
valkeita, kauniita luita.

Kukaan ei puhu mitään.

Lopulta sanoo vallesmanni:

-- No niin. Ei täällä kai muita "mätänemistilassa olevia ruumiita" ole?

-- Ei pitäisi olla, vastaavat sekä Kallu että Simin Pokko.

-- Mutta nämähän ovat pelkkiä puhtaita luurankoja, kahden ihmisen
kylläkin...

-- Jaa -- Tullimiesten silmissä ne ovat voineet näyttää ruumiilta,
sanoi Pokko. -- Niin, ja tottapuhuen, onhan tässä välillä ennättänyt
kulua jo kokonainen pitkä kesä. Merivesi, laine, hiekka ja päivänpaiste
voivat saada paljo aikaan pitkän kesän kuluessa.

-- No miehet, mitäs me näille tehdään?, kysyi taas vallesmanni ja
vastasi itse: Mitäs tässä muuta voidaan tehdä kuin kaivetaan kuoppa
tuonne ylemmäksi, niin kauas, ettei meri niihin enää ulotu, ja
haudataan luut ja pannaan ristit pystyyn haudoille, kummallekin omansa
jälleen.

Sillä aikaa, kun Kallu ja Pokko kaivoivat hautaa, katseli Markus
luurankoja.

Kepillään veti hän kuivalle hiekalle asti irtonaiset pääkallot.

Hän tarkasteli niitä molempia käsissään.

Ne olivat puhtaat ja kauniit.

Hänelle muistui mieleen kaupungissa eräs tuttavansa, jolla oli pääkallo
koristeena kirjoituspöydällään.

Se oli asetettu kirjojen päälle.

Se oli Markuksesta aina näyttänyt hyvin viisaalta.

Hän päätti ottaa talteen nämä molemmat pääkallot -- lahjoittaa niistä
toisen, joskus tulevaisuudessa, jollekin tuttavalleen ja pitää toisen
itse.

Molemmista kalloista oli alaleuka poissa, mutta ne löytyivät hiekasta.

Molemmilla oli ollut hyvät, terveet, valkeat hampaat suussa. Vuosia
myöhemmin näytti Markus näitä kalloja eräälle asiantuntijalle, joka
päätteli, että kallojen omistajat ovat olleet miehiä, toinen noin
kaksikymmen vuotias ja toinen ei päälle neljänkolmatta. Sen sijaan
ei ilmaantunut asiantuntijaa, joka olisi selvittänyt millä tavalla
olivat syntyneet reiät, jotka olivat molemmissa kalloissa vasemman
silmän ja korvan välillä. Niihin kiintyi Markuksenkin huomio heti.
Reiät eivät olleet ampumareikiä, sillä nämä eivät olleet pyöreitä, vaan
neliskulmaisia, lyöty jollain neliskulmaisella, vahvalla piikillä.
Siinä näytti piilevän selitys miesten kuoleman syyhyn, mutta kuka osaa
sitä selitystä lukea! Markus huusi miehiä luokseen ja näytti heille
löytöään:

-- Ymmärtääkö teistä kumpikaan, mistä näihin molempiin kalloihin on
tullut samanlainen neliskulmainen reikä silmän ja korvan välimaille,
läpi pääluun ulottuva. Tämä ei ole luodin reikä.

-- Ei ole, ei ole, sanoivat Kallu ja Pokko.

-- Eikä tähän ole lyöty kirveellä, ei kivellä, ei vasaralla -- Minä
en ymmärrä, mistä nämä vainajat ovat saaneet tämän iskun, mutta ihan
varmaan ne ovat tähän iskuun kuolleet.

-- Jaa. Laiva oli silloin jo osaksi hajoamistilassa, selitteli Kallu
rauhallisesti. -- Laivan kappaleita ajelehti laineilla, lankkuja,
osia kajuutoista, ynnä muuta ja niissä tietysti oli paksuja nauloja
ja vaarnoja, eikä mitään ihmettä ole siinä, että nämä vainajat olivat
laineen heittäminä iskeytyneet yhteen tuollaisen paksun naulan- tai
vaarnan kärjen kanssa ja saaneet siten surmansa. Silloin kun minä nämä
löysin, oli pimeä, enkä minä nähnyt mitään haavoja niissä, enkä verta,
sillä meri oli tietysti veren huuhtonut pois ja minä pidin niitä vain
hukkuneina ja peitin ne tähän hiekkaan.

-- Sinä olit silloin yksin?

-- Ihan yksin.

-- Etkä mitään muuta tiedä?

-- En näistä.

-- Sinä arvelet, että nämä olisivat siis naulan reikiä?

-- Niin arvelen. En minä muuta voi arvella.

-- Nämä kallot minä otan mukaani. Muut luut saatte haudata kaikki sinne
uuteen hautaan. Näitä kalloja minä tarvitsen. -- Voihan olla, että ne
ovat naulan reikiä, eikä ne muuta voi ollakaan.

Kallu oli hyvin hyvällä tuulella. Hänestä näytti siltä, ettei näistä
luista ja kalloista enää ole hänelle mitään vaaraa. Mistä lienee hän
lisäksi saanut sellaisen omituisen ripityshalupuuskan. Hän tunsi
tarvetta tunnustaa mitä hyvänsä ja jos vallesmanni sillä kertaa olisi
huomannut häneltä kysellä enemmän, olisi hän saanut tietää kaiken.
Suoraa päätä ei Kallu taas tahtonut kajota itse pääasioihin. Hän tahtoi
johtaa vallesmannin asiaan kautta rantain, toisia asioita pitkin ja
sitä varten hän sanoi näin:

-- On minulla pari rahaa, jotka ovat kuuluneet näille vainajille. Annan
minä ne vallesmannille hyvin mielelläni, jos käy laatuun.

Puhuessaan oli Kallu kaivanut kukkarostaan esille kaksi vaskirahaa ja
ojensi molemmat vallesmannille, joka niitä tarkasteli.

Toinen rahoista oli italialainen, toinen oli espanjalainen. Molemmissa
oli kuninkaan kuva ja kirjoitus kuvan ympärillä, toisessa: _Vittorio
Emanuele II Re d'Italia_ ja toisessa: _Alfonso XII por la gracia de
Dios -- Rey ... de España_. -- Rey ja de sanojen väliltä oli kulunut
pois kirjaimia.

Espanjalaisessa rahassa ihmetytti Markusta se seikka, että kuninkaan
päähän oli lyöty miltei rahan läpi reikä -- silmän ja korvan väliin.

-- Mikähän sattuma tämä lienee, arveli Markus. Italialainen raha
taas oli merkillinen sikäli, että siinä oleva vuosiluku, tuhat
kahdeksansataa ja yksi seitsemättä oli Markuksen syntymävuosi.

Vuosien perästä, toistakymmentä vuotta myöhemmin, hän usein ihmetteli,
kuinka pieniin asioihin hän kiinnitti huomionsa: kirjoituksiin
rahoissa, erääseen ehkä, ja varmastikin, satunnaisesti tulleeseen
pykälään rahan pinnassa -- omituisessa paikassa tosin -- kuninkaan
ohimossa -- ja vuosilukuun, kun se rahassa sattui olemaan sama kuin
hänen oma syntymävuotensa -- ja antoi näin johtaa itsensä pois
pääasiasta, kaikkien niiden asiain uurimisesta, mitkä olisivat olleet
yhteydessä vainajien kuoleman kanssa. -- Hän ihmetteli, miksi hän
silloin tavaili rahoissa olleita kirjoituksia ja vuosilukuja, mutta ei
ottanut selvää, mitenkä rahat olivat Pelto-Kallun huostaan joutuneet!

Niin se kävi.

Tuo tärkeä kysymys jäi tekemättä ja kuin lumottuna ja loihdittuna hän
tarkasteli vain rahoja ja alkoi himoita niistä toista itselleen. Hän
sanoi Kallulle:

-- Totta kai sinä myyt minulle tämän rahan, jossa on minun
syntymävuoteni?

-- Ota molemmat! Minä ne lahjoitan, jos et pahaa tykkää ja jos ne sinua
huvittavat!

       *       *       *       *       *

Luut ovat haudatut uudestaan.

Molemmille vainajille on pystytetty lautaristi, jossa on kirjoitus,
samanlainen molemmissa:

         PURJELAIVA "BATAVIAN"
                 MIES
    Menetti henkensä laivan tuhoutuessa
               v. 1884
        ja lepää tämän patsaan
                alla

Työn päätyttyä seisoivat miehet hetkisen ääneti ja läksivät sitten,
vallesmanni edeltä ja Simin Pokko jälkimmäisenä, kävelemään poispäin,
saaren itärannalle, jossa heidän jahtinsa oli ankkurissa.

Saaren korkein kohta oli pieni ylätasanko, jossa oli kuoppia siellä
ja täällä ja jossa kasvoi tiheä ja korkea heinä ja joku vaivainen
kataja. Paikoin oli se harmaantunutta, sammaloitunutta kivikkoa. Sieltä
ylhäältä, tasangon reunoilta, vietti maa joka taholle alas rantaan
pengermittäin, ikäänkuin jättiläisportain.

Kaikkialla penkereillä näki vain kiviä. Ne olivat niillä harmaiksi
sammaltuneita, niinkuin ylätasangollakin, saaren päällä. Alhaalla
rannassa ne olivat puhtaita ja värikkäitä: Kirkkaita kuin suuria
helmiä: Valkeita, harmaita, punaisia ja vihertäviä. Kaikki ne olivat
pyöreiksi sorvautuneita. Ne olivat eri suuria, päänkokoisista
nyrkinkokoisiin ja pienempiinkin. Saaren rantoihin vyöryi aina laine
tai ummikas. Siitä syystä ei rantakiviin voinut kasvaa sammalta, ei
jäkälää, eikä limaa. Ne olivat aina aivan puhtaita. Päivä lämmitti
niitä täällä suojan puolella, vaikka oli jo myöhä syksy. Niiden
värit olivat kirkkaammat vedessä kuin maalla. Pohja näkyi kauas.
Kivet välkkyivät päivän paisteessa veden alla, jossa ne painuivat
yhä alemmaksi ja alemmaksi ja näyttivät keinuvan ummikkaan mukana
ja katosivat lopulta kokonaan näkyvistä. Siitä eteenpäin näkyi vain
sininen, vihertävä, aaltoileva, uponneita laivoja ja miehiä pimentoonsa
kätkevä syvyys.

Markus istuutui alimmalle pengermälle pitkäksi aikaa katselemaan.

Tuuli puhalteli lounaasta.

Se soi kuin urkupilleissä tai viulunkielissä, väliin koveten ja väliin
vaimeten, puhaltaessaan noihin valtaviin kiviraunioihin, -- koko
saarihan oli yksi ainoa valtava, soiva kiviraunio.

Tuuliaispäät puhaltelivat leveitä tummia juovia meren pintaan
lentäessään kohti suurta saarta, Markuksen nykyistä asuinpaikkaa, joka
siintää tuolla koillisessa.

Siellä on joukottain riiteleviä ihmisiä!

Täällä on rauha!

Markuksen sielun täytti suuri onnen ja levon tunne. Hän päätti usein
tulla täällä käymään, milloin elämä ihmisten saarella alkaisi käydä
sietämättömäksi. Myöhempinä vuosinaan hän sai tulla tänne usein kuin
korpeen rukoilemaan. Täältä lienee ollut kotoisin ne useat hänen
vapaista sävellyksistään, joita hän usein yksin soitteli viulullaan,
muun muassa silloin kerran eräälle oikealle säveltäjälle. Siitä olikin
Markus heti ensi käynnillään varma, että Viiri on kaunis, mutta ettei
siitä saisi maalari mitään kuvattavaa, ei kertoja, ei runoilija --
ainoastaan sävelillä voi sen kuvata ja sen hän teki usein -- niillekin,
jotka eivät ymmärtäneet, mitä hänen soittonsa sisälsi -- ja tahtoivat,
nuo typerät ja tomppelit, tietää hänen vapaan sävelteoksensa nimen.

Nimen!

Tuskin hän itse aina oli selvillä mitä hän soitti, mutta
tietämättäänkin hän vaistomaisesti kuvaili tuuliaispäiden laulua Viirin
raunioissa, soivaa Viiriä, laineen kohinaa sen helmirannoilla, mustia
vihurien juovia merellä ja purjelaivaa niiden kiidätettävänä, sillä
ei mikään muu koko hänen elämässään ollut tehnyt häneen niin syvää ja
lähtemätöntä vaikutusta.



V luku.

LAIVARIKKO JA RUOSKA.


Markus oli ollut vallesmannina jo monta vuotta, ennenkuin hän oppi
käyttämään ruoskaa virka-apulaisenaan.

Sattuma toi hänelle ruoskan käteen ja sattuma opetti hänet sitä
viljelemään ja viljelemään ahkerasti ja ankarasti.

Hän koki jo alkuvuosinaan, että saarelaisvallesmannin vaikeimmat
tehtävät ovat käräjämatkat mantereelle. Varsinkin syys- ja
talvikäräjämatkat olivat vaikeita jo senkin vuoksi, että hän oli,
niinkuin huhuiltiin ja naurettiin -- sekä käräjäpaikalla että saarella
-- huono lakimies, tai paremminkin huono asianajaja, huono yleinen
syyttäjä -- vastapuolen asianajaja solmi hänet helposti sanoissa --
mutta varsinkin sen vuoksi, että matka saaren ja mantereen välillä
muodostui usein ei vain vaikeaksi ja rasittavaksi, vaan joskus
vaaralliseksikin, sillä käräjät harvoin sattuivat suotuisten säiden
ja tuulien ajaksi vaan päin vastoin syysmyrskyjen kohdalle tai vielä
pahempien talvi-ilmojen ja jäiden kanssa kamppailuksi. Joskus sattui,
että pitkien syysmyrskyjen aikana meni häneltä käräjämatkaan kuusikin
viikkoa. Usein oli perämies siihen syypää -- tai ainakin hän voi
syyttää perämiestä, kun kotiinlähtö siirtyi päivästä päivään perämiehen
verukkeiden vuoksi.

Kerrankin oli niinikään kuudes viikko menossa.

Käräjät olivat päättyneet jo kolmisen viikkoa sitten.

Ensin olivat syyt totiset -- kovat etelämyrskyt ja mahdoton lähteä
luovimalla kotiin. Mutta sitten oli jo välillä ollut hyviäkin tuulia.
Markus oli huomannut, että kaupungissa oli yhteen aikaan paljon
luotseja, vastatuulen vuoksi jääneet kaupunkiin nekin, mutta sitten
eräänä aamuna kadonneet. "Mihin luotsit ovat hävinneet?", oli Markus
kysynyt rantaan tullessaan Pelto-Kallulta. "Läksivät purjehtimaan
veneillään kotiin", oli selittänyt Kallu, luotsien juomatoveri ja oli
keskustelu jatkunut näin:

Markus: Jaaha. Vai ovat menneet kotiin. Tuuli taitaa olla siis
kääntynyt. Eiköhän olisi aika meidänkin lähteä!

Kallu: Ei lähdetä vielä.

Markus: Ja miksei? -- Saankohan kysyä...

Kallu: Saa saa! Miksei tätä nyt kysyä saa. Saahan sitä.

Markus: No miksei me lähdetä!

Kallu: Me ei lähdetä siksi, että me olemme molemmat vielä humalassa.
Luotseilta loppuivat luotsausrahat ja kun niille ei kukaan anna täällä
velkaa, oli niiden lähdettävä. Meillä on vielä rahaa ja kun raha
loppuu niin lainataan. Selvähän asia on! Ja on siihen muitakin syitä,
ettei me vielä lähdetä. Me ollaan näes viisaita ihmisiä, eikä tuhmia.
Luotsit ovat tuhmia ja niiltä menee helposti virka jos eivät lähde
hyvän sään aikana. Meiltä ei mene virka, eikä maine. Me ollaan itse
herroja eikä meidän alapuolellamme tässä kaupungissa ole muita herroja.
Toisissa kaupungeissa on! -- Missä kaupungeissa?! -- On muka toisissa
kaupungeissa! No! Tässä kaupungissa ei ole. Jos on niin sano! Tiedätkös
sinä vallesmanni, mitenkä virolaiset sanovat, kun ne makaavat satamassa
ja kun tuuli kääntyy hyväksi? Niin. -- Ne panevat tulen kamiinaan ja
sanovat: "Itatuul, kaku laine! -- Kuhu ma sellega purjetan! Kietame
estiks!" -- Minä panen myös tulen kamiinaan ja keitän ensin aamiaisen
ja syön sen ja poen pois pohmeloni. Sitten vasta jaksaa mies katsella,
mikä tuuli se oikeen on. -- Kuulehan vallesmanni: Eihän me olla
tuhmia miehiä! Me ollaan viisaita, vai mitä? Antaa tuulen vanheta!
Sittenhän viisas näkee, mikä se on tavoiltaan. Tänään alkanut tuuli!
-- Liian nuori -- liian nuori sanon minä! Se on hullu mies joka lähtee
seilaamaan niin tuoreen tuulen varassa! Ei siihen ole luottamista!
Tuulen pitää olla viikon vanha, vähintään, sanon minä, vähintään viikon
vanha, ennenkuin siihen viisas mies luottaa ja uskoo sen huostaan
aluksensa, tavaransa ja henkensä ja jos sellainen tuuli pettää, niin
syy ei ole miehen joka katsoi, pitääkö tuuli kutinsa vai ei, eikä syy
ole Jumalan, joka tuulen antoi, eikä siis kukaan silloin voi syyttää
miestä Jumalan kiusaamisesta! Niitä luotseja sanon minä Jumalan
kiusaajiksi, jotka tänä aamuna läksivät, katsomatta ensin, mikä tämä
tuuli on miehiään. Onko se loppujen lopuksi etelätuuli vai pohjatuuli,
länsituuli vai itätuuli. Niin!! Siinä se niksi onkin! Joka mies ei osaa
katsoa etehensä! Kuules vallesmanni. -- Annas rahaa vähän ens kuun
palkkaa vastaan. Täytyy ostaa muijalle hiukan yhtä ja toista, ennenkuin
lähdetään.

-- Paljonko sinä vielä tarvitset?

-- Anna kymmenen markkaa.

-- En minä anna sinulle enää rahaa.

-- No anna tupakkaa sitten. -- Kiitos! Ja eik' sinulla ole antaa yhtä
kohmeloryyppyä. Onhan sinulla puteli taskussasi?

-- Milloin sinä olet nähnyt minut puteli taskussa kulkevan?!

-- No anna viismarkkaa!

-- Sen saat, mutta sillä ehdolla, ettet juo itseäsi siaksi ja että
lähtö tapahtuu tänään.

Molemmat nousivat jahdin kajuutasta laiturille ja alkoivat kävellä
lähellä olevaa seurahuonetta kohti, vallesmanni edellä ja perämies
jälessä. Seurahuoneen kellarikerroksessa oli "Härjänsilmä"-niminen
merimieskapakka. Sinne painui perämies, ja vallesmanni nousi
punamattoisia portaita yläkertaan, seurahuoneelle. Molemmat tilasivat
itselleen juotavaa.

Päivät olivat pitkät, mutta sitä hauskempia illat, jolloin
seurahuoneelle kokoontui Markuksen tuttavia: Virkamiehiä, kauppiaita ja
merikapteeneja ynnä muita korkeampia isäntiä.

Silloin oli hauskaa!

Toisinaan kyllä Markus rupesi soimaamaan itseään siitä, ettei
osaa lähteä kotiinsa, jossa monet työt odottavat -- jo moni posti
on avaamatta, ties kuinka tärkeitä kirjeitä seisoo odottamassa
vastaustaan, koti palvelijan huostassa -- -- --

Silloin tavallisesti rupesivat toiset yksissä tuumin häntä lohduttamaan
--

-- Ennätät sinä tuonne puoliautioon meren saareesi vähemmälläkin! Vai
lienetkö rakastunut kauniiseen piikaasi!

Sen päälle juotiin maljat ja naurettiin ja Markus lauloi, tuli
tunteelliseksi ja kutsui kaikki läsnäolijat koko kesäksi luokseen
saareen. "Kyllä minä lähetän jahdin teitä hakemaan!" -- Sitten hän
yhtyi edelliseen puhujaan, mikäli tämä oli puhunut saaren autiudesta. --

-- Te, rakkaat, veljet, ette osaa aavistaakaan, miten autio se on
talvella. Ei niin ristin sielua, kenen kanssa seurustelisi!

-- No -- onhan siellä pappi -- tullipäämies, loistonpäälliköt -- kaunis
piika -- Do you want anything else?, hihkaisi joukosta eräs vanha
merikapteeni.

-- Menehän koettamaan! Sinä olet laivanpäämies ja sinun pitäisi tietää,
mitenkä riitaiseksi tulee laivaväki, kun miehet saavat neljä viisi
kuukautta katsella vain toisiaan ja kuunnella vain toistensa puhetta,
vastasi Markus laivanpäämiehelle.

Sitten kääntyi Markus jälleen sen puoleen, joka oli äsken puhunut
"puoliautiosta merensaaresta", ja alkoi kuvailla yksinäisiä joulujaan,
pitkiä syys- ja talvi-iltojaan. Ei paikkaa mihin menisi -- ei edes
työtä ajan kuluna, sillä sitäkään vähää, mikä olisi tehtävä, ei voi,
kun yksinäisyys ympäröi sinua illat ja aamut, syksystä kevääseen,
yhdeksän kuukautta, lähes kolmesataa päivää!

-- Markulin on oikeassa!, kaikui yli huoneen, jossa he juhlivat
Markuksen lähtöä "talvikortteeriinsa" ja taas kohosivat maljat ja
kaikki puhuivat yht'aikaa.

Lähimmille, jotka häntä kuuntelivat, alkoi Markus jo ainakin neljättä
kertaa sinäkin iltana, kertoa kovasta elämästä, joka hänen on
kestettävä -- kunnon sikarien puutteesta kevättalvella, konjakin ja
muiden juomien puutteesta jo joulusta alkaen, huonosta ruuasta, yksinpä
tuoreen kalankin puutteesta -- ja talvesta ylimalkain, autiosta,
autiosta talvesta --

-- Sinä olet ainoa mies tästä seurasta, ja mistä seurasta hyvänsä, joka
kestät sellaisia talvia jääerämaiden ympäröimänä!!

-- Jos lienenkin ainoa mies siihen, sitä en tiedä, mutta onko teissä
miestä edes ymmärtämään, mitä on yksinäisyys! Tässä on tänä iltana
jo viisikin kertaa huudettu minun "kauniista piiastani" ja vihjailtu
rakkaussuhteisiin. Minä kysyn, kykeneekö -- kykeneekö teistä yksikään
edes ymmärtämään, mitä on rakastuminen suunnattoman jää-erämaan
keskellä olevalla lumisella luodolla ankaran tähtikuvun alla ainoaan
asuintoveriinsa, lietensä vartijaan, taloutensa hoitajaan, pöytänsä
kattajaan, vuoteensa pöyhijään, ainoaan, jonka ihmisääntä pitkiin
päiviin kuulee! Sanokaa: "Markulin on humalassa!" Sanokaa: "Markulin
puhuu tuhmuuksia!" Hyvät isännät! Hevosen häntää te ymmärrätte mistään!
No -- malja pohjaan!

-- Markulin ei tule humalaan, ennenkuin meistä joka mies on penkin
alla! Eläköön Markulin! Meistä ei kukaan ymmärrä mitään! Me olemme
simppuja ja sontiaisia Markulinin rinnalla! Markulinin malja!

-- Kuninkaan malja!

-- Jää-erämaan kuninkaan ja kuningattaren malja!

-- Kesällä tavataan -- terve!

       *       *       *       *       *

Tavattiin vielä seuraavana iltana ja monena iltana, kunnes Markuksen
niinkuin Kallunkin rahat olivat lopussa.

Silloin he tavallisesti läksivät, oli ilma mikä hyvänsä -- ja
useimmiten se oli vastamyrsky.

Pää pakottavana, ruumis väsyneenä, raihnaisena ja kylmän meriveden
huuhtelemana, hampaiden lyödessä vilusta yhteen ja suolaisen veden
vuotaessa silmien kulmakarvoista, nenänpäästä, viiksistä, poskista ja
leuasta ja toisinaan, suuren aallon vyöryessä yli jahdin, suolaveden
täyttäessä suunkin, jos sattui auki olemaan, purjehtivat miehet,
saarelaisvallesmanni Markus Markulin ja hänen perämiehensä Pelto-Kallu,
köyhtyneinä, kukkarot tyhjinä, pää apeana, sielu sairaana, mieli
katuvaisena, ettei, ettei, ettei koskaan, ei koskaan enää tämänlaista
reisua!

Ei kukaan tiennyt minkämoisin voimakeinoin oli Markus saanut säästymään
rahaa kokonaisen konjakkiputelin ostoon, joka nyt oli mukana
avaamattomana ja pysyi avaamattomana aina jouluun asti!

Talvikäräjämatkat olivat vielä vaikeammat. Oli kuljettava veneellä
vuoroin sulaa ja vuoroin jäätä -- sulat soutaen ja jäät vetäen
venettä kuuden miehen voimalla, tai toisinaan kuudentoistakin, jonka
muodosti tavallisesti koko käräjäväki: Yleinen syyttäjä -- joka istui
veneessä silloinkin kun sitä vedettiin jäällä -- lautamies, syyttäjä,
syytetty, syyttäjän todistajat, syytetyn todistajat ja perämies, jonka
oli seurattava isäntänsä, vallesmannin palvelijana. Tavallisesti
oli yövyttävä uloimman rannikkosaariston ja meren vaiheella olevaan
luotoon, jossa oli kalastajain sauna -- koko roikka samaan pieneen
saunaan, jonka pian täytti mahorkan katku ja kuivamaan ripustetuista
kalastajatossuista lähtevä hylkeenrasvan haju ja liiallinen kuumuus
iltayöstä ja liiallinen kylmyys aamuyöstä.

Herra Jumala!

Hän olisi antanut mitä hyvänsä, päästäkseen viettämästä talviöitä
kalastajasaunassa!

Kerran hän teki anomuksen, että valtion kustannuksella rakennettaisiin
luotoon suurempi maja, jossa olisi eri osasto mahorkan polttajille ja
pieni, lämpöä pitävä, kamiinalla varustettu kamari hänelle itselleen.
-- "Eihän ollut sopivaa, että hän, yleinen syyttäjä, asuu samassa
huoneessa rikoksellisten kanssa!" -- mutta Maakunnan Hallituksessa
naurettiin hänen anomukselleen ja jätettiin se huomioonottamatta
ja vielä enemmän naurettiin asialle saaressa, kun asia siellä tuli
tunnetuksi.

Ja hän vaivasi päätään pitkät illat, teki tunteja kestäviä
kävelyretkiä Riville, Hirskalliolle tai Somerikonniityille, pohtien
aivojensa koko voimalla kysymystä, miten pääsisi vapaaksi syys- ja
talvikäräjämatkoista.

Kerran hän, eräänä talvi-iltana, otti asian puheeksi perämiehen kanssa,
muutamaa päivää ennen uutta käräjämatkaa.

-- No perämies! Kohtahan sinne käräjille taas olisi meidän lähdettävä
-- vai mitä!

-- Ensi maanantaina -- viimeistään ensi maanantaina.

-- Niin niin. Ensi maanantaina. Sinusta taitaa olla ne matkat
hauskojakin -- hahaha! Panes tästä tupakaksi. Et ole kunnon sikaria
tainnut polttaakaan sitten kun jouluna täällä!

-- Kiitos vain sikarista! -- Jaa että olisivatko ne häämatkat minusta
kuinkakin hauskoja? No niinkuin sateessa ja myrskyssä räystään alla
seisominen! Kaikkea sitä on Jumala viisaudessaan ihmiselle säätänytkin,
kuin nuo käräjämatkatkin!

-- Etkö sinä osaisi keksiä keinoa, mitenkä pääsisi niistä rauhaan --
ainakin talvikäräjistä?

-- Tee niinkuin Linkreen vainaja, joka täällä oli aikoja ennen sinua
vallesmannina!

-- No miten hän sitten teki?

-- Jaa, miten teki? Passanneeko sitä sanoakaan...

-- Sano pois vain. Kahdenhan tässä ollaan!

-- No se -- tuot noin -- jos sattui olemaan joku luntreijari tai
joku, joka oli varastanut laivarikosta ja jota odotti varma linnassa
istuminen, niin -- tuot noin -- se Linkreen-vallesmannivainaja kutsui
sen miehen etehensä tähän näin, tähän pöytänsä ääreen ja luki sille
lakia, että: "Valitse nyt mitä teet ja paikalla! Mene linnaan tai
nai minun piikani!" -- Niin se sanoi. Se pelkäs nääthän, että piika
tekee sille lapsen ja peljättävä olikin -- montakin kertaa -- ja
piika saatava miehelle. Niin se vainaja löi kaksi kärpästä samalla
iskulla: Ei tarvinnut ruveta maksamaan lapsen eläkettä, eikä mennä
talvikäräjille ajamaan juttuja!

-- Hyvä oli keino, mutta eikö asia olisi ollut selvä ilman muuta, kun
ei olisi nostanut ketään vastaan syytettä?

-- Ei se niin selvä ollut! Kuulehan vallesmanni -- joko sinä et itse
ymmärrä, tai pidät minua tuhmana: Täytyyhän syyllistä rangaista,
muuten pahantekijät lisääntyvät, eikä kunnon ihmisillä ole enää tilaa
maan päällä eikä merellä. Syyllinen täytyy rangaista ja Linkreen
antoi kunkin itsensä valita. Sitä tietä on tässä saaressa monessa
talossa emännät ja hyvät ovatkin ja ensimmäiset lapset tulivat niihin
taloihin emännän mukana. Niitä Linkreenin poikiahan se pitäisi olla
tämä Simin-Pokkokin -- mitä kansa hokee. Ja näkeehän sen jo Pokosta
päältäpäinkin, että herraskaistahan se on veren juoksu Pokossa. Enemmän
se on olevinaan kuin me muut tuhmat talonpojat. Keppi kädessä kävellä
teiskailee kujilla ja rannassa kuin herra ainakin, etenkin pyhinä.
Linkreen itsehän sen oli ristinyt Pokoksi. Oli kerran ollut Hantsun
Simin luona kahvilla -- Pokko oli ollut silloin parin vuoden ikäinen
-- oli Linkreen taputtanut poikaa tukalle ja sanonut että: "Aika pokko
sinusta tulikin!" -- Keinonsa ne olivat Linkreen-vainajalla, etkä
sinäkään niistä käräjämatkoista rauhaan pääse, ellet käytä keinoja.

-- Linkreenin keinoja! Hahaha!

-- Jaa -- minulta on kysytty ja minä olen vastannut ja saanut sikarin
palkakseni jo etukäteen. Hyvät ne olivat ne Linkreenin keinot! Niin
ne sen aikaiset ihmiset kertovat, että äkkiä oli elämä tällä saarella
muuttunut siivoksi ja hiljaiseksi. "Ei esivalta miekkaa hukkaan kanna",
sanotaan sanassakin! Käräjämatkat olivat loppuneet miltei kokonaan
koko Linkreenin ajaksi. -- Niin se teki ja jos et halua tehdä samalla
tavalla, niin keksi itse paremmat keinot!

       *       *       *       *       *

Keino tulikin ja vielä sattuman kautta, nimittäin ei miettimisen
tuloksena, sillä Markuksen koko talvisesta pään vaivaamisesta ja
neuvojen kyselyistä Pelto-Kallulta ei ollut mitään hyötyä.

Sattuma toi hänen kouraansa ruoskan.

Oli jäidenlähdön aika keväällä.

Silloin on aina sakeat ja pitkälliset sumut.

Suolakuormassa Espanjasta tulevia purjelaivoja risteili jäiden seassa
Suomenlahdella odotellen pääsyä rannikkosatamiin.

Eräänä iltana, lieneekö ollut huhtikuun loppua vai toukokuun alkua,
kolea oli vain vielä ilma merellä ja sitäkin koleammaksi teki sen sakea
sumu, jota oli hienon länsituulen mukana tullut pitkin edellistä yötä
ja pitkin päivää.

Sumutorvet olivat huutaneet lakkaamatta sekä saarella että laivoissa.

Kello kolmen tienoissa iltapäivällä ohjasi eräs suolalaiva liian
lähelle maata, Mustankallion kohdalla.

Maa nähtiin laivassa liian myöhään. Huonon vauhdin ja merivirran vuoksi
ei ennätetty laivaa enää kääntää ja se kävi pohjaan kiinni kölistään
ja jäi paikalleen. Laivan irtoköli, rai, pullahti pinnalle, kaariakin
lienee katkeillut ja pohja repeillyt, koska laiva sai heti ankaran
vuodon. Se täyttyi muutamissa minuuteissa vedellä -- mikäli nimittäin
suolan vuoksi sen sisään vettä sopi, eikä pumppuamisesta ollut mitään
apua.

Tieto tapauksesta levisi kylään nopeasti ja vajaan tunnin kuluttua
oli laivan ympärillä kuusi- tai seitsemänkymmentä haapiota, jaalaa ja
jahtia ja suuri kansanpaljous naisia, lapsia, miehiä ja tullisökärit
rantakalliolla katselemassa. Haapiot pysyttelivät aivan laivan
kupeella ja lähistöllä soudellen ja huopaillen, milloin mitenkin asia
vaati. Isommat alukset olivat käyneet ankkuriin laivan taakse, mikä
minnekin. Kaikki odottelivat mitä tuleman pitää. Kaikilla oli alusta
alkaen selvää, että tästä laivarikosta ei kukaan paljonkaan hyödy,
koska sen kuorma oli sitä lajia tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste
raiskaa, mutta jota vesi, suolainen merivesikin, syö sangen mielellään.
Jokainen tiesi, että aina laivarikosta sentään jotain hyötyy, kun
vain on kärsivällisyyttä odottaa. Tuulihan näytti kiihtyvän tunti
tunnilta ja yö läheni. -- "Kyllä se rupeaa vielä ennen puolta yötä sitä
hajottamaan, saattepa nähdä", sanoi vanha kokenut Kiismatin-Matti, joka
oli hyvä ilmojen ennustaja.

Laiva oli tammesta rakennettu.

Se tiedettiin jo kummassakin leirissä, sekä siinä, joka istui
haapioissa ja muissa aluksissa ja tupakoi, sekä siinä leirissä joka
istui tai seisoi Mustallakalliolla.

Tammilaivassa on vaskea!

Ja kun sieltä tulemaan rupeaa, tulee sieltä muutakin kuin tammea ja
vaskea -- tulee sieltä myös köyttä, purjetta, lokkeja ynnä muuta.

Ilta alkoi hämärtää.

Sumu oli hälventynyt ja tuuli kiihtyi -- oli jo pieni kevätmyrsky,
hyrsky löi jo yli laivan ja repi sen varpetta.

Enteet olivat peräti hyvät!

Maalla olevassa leirissä puheltiin, pieniin ryhmiin kerääntyneinä,
puoliääneen, kussakin ryhmässä omista asioistaan -- eräässä
naisryhmässä niinkin maallisesta asiasta, kuin Matiksen Julin
Ievastiinan vasikan katoamisesta. Se oli laskettu jaloittelemaan eräänä
kauniina aamuna ja hävinnyt niille teilleen ja nyt ei kukaan voinut
varmuudella sanoa, oliko se pudonnut johonkin kallionrotkoon, vai
olivatko sen syöneet koirat vai venäläiset sotilaat. Useimmat arvelivat
että koirat, mutta kun Ievastiina itsekin oli saapuvilla, eikä
tahdottu sitä itkettää näin juhlallisena iltana, selitettiin lopuksi
yksimielisesti, että ehkä on elossa vielä koko vasikka -- niinkuin
myöhemmin, seuraavana päivänä, selvisikin.

Eräässä miesryhmässä oli keskustelu ajanhenkeen sopivampaa.

Siellä johti puhetta saaren vanhin tullivartija Sika-Hemma --
kirkonkirjoissa: Herman Martinpoika Sicander, muuttanut saareen sieltä
ja sieltä, hyvämaineinen, rokotettu, asevelvollisuudesta merkitty: arpa
numero kolme, kaartin alikersantti, ynnä muuta -- joka alkoi puheensa
aina sotilasmuistoistaan ja päätti viimeisiin sankaritekoihinsa tullin
palveluksessa. Nyt oltiin jo parhaillaan viimemainitussa kohdassa.

Sika-Hemma hymyili aina.

Se oli hänen taitonsa.

Ei hänellä paljon muita taitoja ollutkaan!

Hänen silmäluomensa olivat hyvin alaspainuneet -- hänen näytti olevan
vaikea pitää silmiään auki.

Sanottiin hänellä kuitenkin olleen hyvät yösilmät, eli pimeänsilmät,
sillä laivarikoista hänen onnistui aina takavarikoida yhtä ja toista
tarpeellista suuren perheensä elatukseksi -- palkkahan oli pieni.

Miehet hänen ympärillään nauroivat kovaäänisesti, kuorossa, aina
silloin tällöin, väliin niinkin kovasti, että hetkeksi lakkasi
kuulumasta meren pauhina ja tuulen humina onnettoman laivan köysistössä
ja purjeissa. Tämänlaisena iltana tahdottiin olla tullisökärille niin
mieliksi kuin suinkin -- ainakin näin ensialuksi -- vaikka hän olisi
kertonut kuinka typerää hyvänsä, tai sanonut kuinka tylsän sukkeluuden
hyvänsä, esimerkiksi: "Kaksi kertaa kaksi ei ole neljä -- jaa jaa!" --
jota sukkeluutta hän usein käyttikin ja nauroi itse makeasti päälle.

Nämä laivarikkopäivät, illat ja yöt olivat hänen elämänsä loistokohtia,
nimittäin se aika, jolloinka näinikään odoteltiin laivan hajoamista ja
oli aikaa huvittaa toisia hauskoilla kaskuilla. Kun sitten työ alkoi,
ei kukaan häntä kuunnellut. Hän sai silloin vain yrmeitä silmäyksiä ja
mörähdyksiä, jotka merkitsivät jotain tämän tapaista: "Oleksä hiljaa,
hölmö"! --

Hemma takoi silloin kun rauta oli kuuma. Hän pakinoi mielellään
hauskoja, kun oli vielä kuulijakunta hyvällä tuulella, tai ainakin oli
olevinaan -- Hemman mieliksi.

Palkkana oli kansan suosio, lyhytaikainen tosin, ja sen naurukuorot.

Hemman kertomuksissa oli aina pääpaino sanalla "minä". Minä oli hänen
kertomustensa sankari. Minä teki aina jotain ihailtavaa joko ennen
muinoin kaartissa tai sittemmin tullilaivassa tai nykyisessä virassaan,
tullitarkastuksissa ja laivarikoissa, tai ellei Minä mitään suorastaan
tehdyt, niin ainakin joku korkea-arvoinen henkilö hänet huomasi ja
antoi kunnian sille jolle se kunnia kuuluu.

Tämän päivän tapaus kuuluu viimemainittuun luokkaan.

Se oli tämänlainen, kerrottuna Sika-Hemman omilla sanoilla:

-- Tänään, nääthän, kun tämä suolalaiva kävi tähän kiinni, soudatti
vallesmanni itsensä perämiehellään laivankupeelle. Itse vallesmanni,
tämä Markulin, istui paraativormussaan jollan perällä ja perämies
souti. No -- soutavat siihen laivan kupeelle, niin kysyy laivan päämies
vihaisena: "Mikäs mies sinä olet?!", niin vastaa Markulin nöyrästi:
"Minä olen tämän saaren vallesmanni", johon kapteeni vastaa: "Ei
minun laivassani ole kapinaa, enkä minä ole pyytänyt poliisin apua!
Menkää helvettiin!" -- Samaan aikaan seilaa laivan toiselle puolelle
luotsijahti ja itse luotsivanhin on kannella myöskin paraatipuvussa.
Tämä suolalaivan päämies kävelee kajuutan katolla kädet housuntaskuissa
ja kun näkee luotsijahdin ja luotsivanhimman, niin viittaa hän
peukalollaan laivansa keulamaston kärkeen ja huutaa: "Eksä näe hölmö,
että minulla ei ole luotsilippua keulamastossa!? Mene tiehesi! En minä
tarvitse luotsia!" Kääntyy sitten taas maihin päin se kapteeni ja näkee
minun tullilakkini ja huutaa heti: "Väistäkää kalastajat ja poliisit,
että tulli pääsee laivaan! Minä olen vieraan valtakunnan satamassa ja
tarvitsen tullin, mutta en poliisia, enkä luotsia! Enhän minä pääse
miehineni maihin, ellei tulli pääse tarkastamaan laivaa! Merilain
kaikkien pykälien nimessä: Väistäkää, että tulli pääsee laivaan --
muutenhan minä jään väkineni hajoavaan laivaan ja uppoan!" -- Heh heh
heh! Osasi se kapteeni sanoa sanansa ja nolona siinä sai vallesmanni
minun ohitseni huovata kauemmaksi laivasta ja luotsivanhin seilata
jälleen satamaan.

Miten lienee ollut Hemman puheiden muiden osien totuuden kanssa, mutta
ainakin siinä kohdassa hän erehtyi, mikä koski nykyistä laivarikkoista
ja vallesmannia, sillä Markus istui parhaillaan laivan kajuutassa
juomassa laivan päämiehen kanssa rommia.

Hän on istunut siellä jo koko iltapäivän, syönyt laivassa
päivällisenkin.

Hänestä on tullut laivan päämiehen kanssa hyvä tuttava, jopa velikin,
ja jotenkin niihin aikoihin illasta, jolloinka maalla Hemma kertoilee
satujaan, nousee laivan päämies, noin kuusikymmenvuotias merenkulkija,
ylös tuoliltaan ja ottaa kajuutan seinältä tervasäikeistä taidokkaasti
punotun vanhanaikaisen laivaruoskan. Se on kuusisiimainen ja joka
siiman päässä on solmu. Se on erään hänen perämiehensä työtä kerran,
pari vuosikymmentä sitten, pasaadissa, ja on sitä laivassa käytetty
usein ja hyvällä menestyksellä.

Juhlallisena asettuu päämies jälleen paikalleen pöydän päähän, ja
asettaa ruoskan pöydälle, kohottaa ryyppylasinsa ja sanoo aluksi:

-- Terveeks sitten taas!

-- Terveeks terveeksi, sanoo siihen vallesmanni, Markus nimittäin,
jonka jälkeen kilistetään, ryypätään ja sitten pitää päämies näin
kuuluvan puheen, ruoska jälleen oikeassa kourassaan:

-- Minä jätän veljelle tämän valtikkani muistoksi tästä illasta -- jos
passaa. Tuo parvi kuhisee ja kolisee tuolla ulkona laivan ympärillä
niin epäilyttävällä tavalla. Se on huonosti kasvatettua joukkoa! Veli
ottaa tämän ruoskan ja viljelee sitä ahkerasti piirissään ja minä
toivon, että jos Jumala suo minun joutua jälleen tämän maan rantojen
kanssa tekemisiin, tuo väki tuolla ulkona osaisi käyttäytyä vähemmän
epämiellyttävällä tavalla. Ruoskan malja! Eläköön!

       *       *       *       *       *

Ilta kävi pitkäksi odottajille rannassa, niinkuin haapioissa ja
muissakin aluksissa ja kun ilma oli kylmä, sytyttivät rannalla olijat
nuotioita, lämmittelivät ja keittivät teetä ja pikkupojat paistoivat
nuotioissa perunoita ja silakoita.

Haapiot sousivat myös maihin ja laittoivat itselleen nuotioita
iltateetä varten.

Jaalojen ja jahtien kajuutoissa tehtiin samoin. Sankka savu nousi
jokaisen jaalan ja jahdin kajuutan torosta. Tulia näkyi siellä ja
täällä. Ainoa pimeänä olija oli laiva. Sen väki oli soutanut omilla
veneillään pimeän tultua pois laivasta kylään, jossa päämies ja
molemmat perämiehet majoitettiin vallesmannille ja muu miehistö muihin
taloihin. Tulli sai ottaa laivan vartioinnin huostaansa. Hemma joutui
vahtiin.

Hän siis todellakin pääsi laivaan, johon hän oli pyrkinyt jo heti
laivan kiinni käytyä, mutta oli silloin laivan perämies osoittanut
laivansa perämaston kärkeä, jossa ei ollut lippua, ja sanonut: "Emme
ole pyytäneet tullia! Menkää tiehenne!" -- Mutta illan hämärtyessä oli
todellakin laivan perämaston kärkeen kohonnut lippu ja Hemma sousi
harmaalla haapiollaan mahtavan laivan kupeelle ja nousi kannelle.
Samaan aikaan poistui laivasta miehistö päämiehineen ja vallesmanni.

Ylpeänä käveli Hemma kädet housuntaskuissa laivan kajuutan katolla ja
komenteli haapioille: "Pysykääpäs loitommalla! Ettekös te ole laivaa
ennen nähneet!"

Iltayöstä, vastoin kaikkein parhaimpiakin ennustuksia, tuuli heikkeni,
miltei tyyntyi ja haapio toisensa jälkeen ja jahti toisensa jälkeen,
souti tai purjehti satamaan, nuotiot sammuivat rannalta ja väki
sieltäkin käveli läpi metsän, pitkin pimeää vuoripolkua, lyhdyt ja
kirveet käsissä, nuorasepeet ja keksit olkapäillä, kylään.

Hemma yksin valvoi laivalla, valvoi omia etujaan ja laivan etuja.

Laivan etuja hän valvoi siten, että silloin tällöin katsahti,
ettei kukaan syrjäinen päässyt laivaa lähestymään, vielä vähemmän
kannelle nousemaan, ja omia etujaan siten, että tarkasteli laivan
muonavarastoja, jotka olivatkin sangen hyvät.

Kerrotaan -- kukaan ei sitä kylläkään ottanut valalleen -- että Hemman
suuri perhe söi pitkin seuraavaa talvea useamman kerran viikossa
rusina- ja luumusoppaa, kuin köyhän tullimiehen perheessä sopii, ja
leivottiin liian usein vehnästä!

Auta armias kuinka se karvastelikaan monen osattomaksi jääneen mieltä!

Toisen kertomuksen mukaan olisi Hemman pitänyt laivassa joutua,
ei ruokavarastojen kimppuun -- ennen merellä, varsinkin kokkeina
olleet, pätevillä syillä väittivät sen tuiki mahdottomaksikin -- vaan
kaapille, joka sisälsi viskipulloja, joista Hemma muka olisi ottanut
virkistysryyppyjä yön pitkinä tunteina siinä määrässä, että olisi
jo noin kello yhdentoista tienoissa iltayöstä horjahtanut kajuutan
topatulle sohvalle syvään uneen, josta pelastui kuin ihmeen kautta vain
siitä syystä, että yö pysyi tyynenä, eikä laiva hajonnutkaan ennenkuin
vasta seuraavana iltapäivänä, jolloinka ilma muuttui pillamukseksi,
meri palttinaksi ja laiva Mustaakalliota vasten leivin- ja kahvipuiksi
ja sen vasket luisuivat pitkin sileää, kaltevaa pohjakalliota kauas ja
syvälle Ahtolan vanhan vaarin saaliiksi.

Jo yöllä, Hemman nukkuessa, niin kerrottiin, oli aina valpas
Pelto-Kallu soutanut vaimoineen isolla haapiolla laivan kupeelle,
hiipinyt yön hiljaisuudessa kannelle, nähnyt kajuutan ikkunoista ja
kailetista tuikkivan tulen, kurkistellut muijineen kajuutan ikkunasta
sisään, nähnyt Hemman makaavan sohvalla sikahumalassa, havainnut
viskipullon ja tyhjän lasin pöydällä ja arvannut lopun, hiipinyt
kajuuttaan, sammuttanut tulet, salvannut kajuutan oven ulkoapäin
visusti kiinni ja alkanut pelastaa haapioonsa laivan irtaimistoa:
lokkeja, nuoria ja purjeita.

Oli soutanut haapion kuorman toisensa perään kotiinsa ja kätkenyt
tavaran aittoihinsa ja näin tehnyt yön kuluessa useamman kuin yhden
hyödyllisen retken laivalle ja ennen aamuhämärää, viimeistä kertaa
lähtiessään, avannut kajuutan oven auki, jotta Hemma herättyään pääsisi
jatkamaan sangen tärkeää velvollisuuttaan, täyttämään korkealle
valtion viranomaiselle ja entiselle kaartin aliupseerille ja entiselle
merimieshylylle kuuluvaa kunniakasta tehtävää, valvoa, etteivät varkaat
pääse laivaan kaivamaan ja varastamaan. Aamuhämärissä olikin Hemma
vääntäytynyt ylös kajuutasta, paljain päin, sillä hän oli unohtanut
virkalakkinsa kajuutan pöydän alle, jossa hän viimeksi itsekin oli
loikoillut, ja havainnut laivan ympärillä sankan parven haapioita,
neljä viisi miestä kussakin, Pelto-Kallukin joukossa, ja nähnyt laivan
mastot ja huomannut, että ne yön kuluessa olivat muuttuneet sangen
alastomiksi, joku ylin raakapurje siellä vielä huojui jiikattuna ja
köysineen. Silloin oli Hemma parkaissut pahalla äänellä:

-- Kukas saatana teistä on käynyt täällä laivassa varkaissa!, johon
Kallu oli vastannut piippunysäänsä imien ja oikean silmäluomensa antaen
valua tavallista alemmaksi:

-- Tule tänne paljaspää, että nähdään, mikä mies sinä oikeen olet
ja mitä sinä tahdot!, jolloinka Hemma oli havannut, että virkamahti
makaa maan raossa, kajuutan permannolla, ja kiireesti hän oli käynyt
hakemassa lakkinsa, asettanut sen nokan miltei nenälleen, että alhaalla
haapiossaolijat paremmin näkisivät hänen virkamerkkinsä ja huutanut
nojaten molemmin käsin kaiteeseen:

-- Te korpit ja kaarneet! Kuka teistä on varastanut purjeet?! Minä
tahdon tarkastaa teidän haapionne, jokahisen, niin monta kuin teitä on!
Soutakaa ohi tästä! Ihan laivan vieritse! Vuorotellen, yksitellen!

Päivän kultapyörä oli jo maan itäpuolella kohonnut, kevätkylmästä
merestä ja sen sinisessä varjossa maan länsipuolella tapahtui
laivarikkoisen peräntaitse komea aamuparaati: Yksitellen siitä lipui
hitaasti ja tahdissa soutaen saaren koko kalastajahaapiolaivasto
ja ylhäisenä, kuin ennen kaartin kenraali, kuin amiraali Nelson,
otti Hemma karvain mielin vastaan tämän paraatin ja havaitsi, ettei
ainoassakaan haapiossa ollut mitään, joka ennen olisi kuulunut tähän
laivarikkoiseen. Hemma loi terävät kotkansilmänsä jokaisen haapion
pohjalle erikseen. Korkealta paikaltaan hän hyvin näki jokaisen
haapion ja havaitsi, ettei niissä ainoassakaan ollut mitään, joka
olisi peittänyt niiden kaaret. Ihan selvästi hän eroitti jokaisen ohi
lipuvan ja aallokossa keinuvan haapion kaaret. Pelkkiä kaaria hän vain
näki, eikä hän jaksanut muuta tarkatakaan. Hän kykeni kuitenkin niin
paljon ajattelemaan, tai ainakin tajuamaan, että jos haapion kaaret
näkyvät, ei haapiossa ole mitään varastettua tavaraa, purjeita, köysiä,
lokkeja, tai mitä hyvänsä, mikä yön kuluessa on laivasta kadonnut. --
"Kaaria vain! Hyvä on!! Kaaria vain!" -- Ne kyllä vääristelivät ja
kiemurtelivat hänen silmissään kuin käärmeet, kuin aaltojen harjat,
peijakas, kuinka nuo kaaret elämöivät ja tanssivat hänen silmissään!
Lyökööt nyt joutavat mitä häränpyllyä hyvänsä, kunhan näkyvät, kunhan
niitä ei mikään peitä! Hyvä on! Hemma viittasi hyväksyvästi kädellään
viimeisen haapion jälkeen ja huusi: "Hyvä on! Tarkastus on päättynyt!
Menkää kotiinne!" Yhdestä ja toisesta haapiosta huutelivat kuitenkin
peränpitäjät Hemmalle: "Hyvää huomenta tullisökäri! Miten yö on
kulunut? Hyvin luultavasti, koska laivan rikiin on tullut noin puhdasta
jälkeä! Niin -- kova tuuli! Myrsky repinyt ja vienyt sen tiensä
purjeet, niinkuin köydet ja lokitkin! Hahahaha!" ja koko haapiolaivasto
yhtyi nauruun: "Ha ha ha ha!", ja rannikon vuoret, vai vuorten
peikotko, matkivat naurua: "Ha ha ha ha!", ja se oli Hemmasta ilkeää
kuunnella, peräti ilkeää.

Mutta vielä ilkeämpää tapahtui vähäistä myöhemmin, nelisen viikkoa
tästä paraatista lukien.

Silloin alkoi ruoska vallesmannin työkammiossa vaikutuksensa saaren
kansan keskuudessa ja jatkui sen vaikutus koko Markus Markulinin
valta-ajan, hänen kuolemaansa asti.

Perämies, tuo kelmi, tuo ilkeämielinen Pelto-Kallu, joilla nimityksillä
häntä Hemma oli kutsunut jo ennen näitä tapauksia, oli tiennyt heti
ensi päivästä alkaen tuon ruoskan olemassaolosta ja että siinä on
nyt se "keino", jota tullaan käyttämään Linkreenin keinon asemesta,
ja pelkässä ilkeämielisyydessään, vakain tuumin ja virkamiestä
harhaanjohtaakseen, koetti hän saada Hemmaa epäilyksenalaiseksi
ja ensimmäiseksi ruoskituksi. Hän jos kukaan päivästä päivään,
rantakäräjillä ja muualla, puhui aina samasta asiasta, siitä nimittäin,
että Hemma emäntineen muka harmaalla tullihaapiolla oli soudellut
pitkin yötä laivasta kotiinsa ruokatavaraa. -- Niihin aikoihin kävi
Hemman emännällä paljon muita kylän emäntiä vieraisilla, niillä
tunneilla päivästä, jolloinka päivällistä keitetään -- etenkin
sunnuntaisin -- katastamassa, onko siinä mitään perää, mitä kylä
hokee, että Hemmalassa muka keitetään yhtenään ja yhtenään rusina-
ja luumusoppia, syödään laivakeksiä ja makaroonilaatikoita ja
leivotaan vehnäsiä enemmän kuin talonpoikaisten ihmisten on tapana
ja enemmän kuin kenenkään tavallisen tullisökärin tuloilla kannattaa
ja havaittiin, että niin se on, että siellä eletään kuin pappilassa
piispankestien aikana. Että ilkeävätkin! Salaisivat edes saaliinsa!

Pelto-Kallu kulki talosta taloon kyselemässä, että "Onkohan siinä
mitään perää?... -- Vielä mitä, valehtelevat joutavat!" -- "On,
itse olen nähnyt!", vakuutettiin kaikkialla. "Mistä lienevät muista
laivarikoista saaneet?", epäili Kallu taas tahallaan. "Muista tai
tästä! Muuttaakos se asiaa!"

"Selvä on, selvä on!", tuumi Pelto-Kallu ja hiipi eräänä kesäiltana,
yllämainittuna aikana, vallesmannin luo.

-- Kylässä hokevat...

-- No?! Sinulla on vähän väliä hokemisia, mutta ei koskaan todistajia!

-- Kyllä minä hankin todistajatkin...

-- Hanki, ja älä tule ennen minun silmieni eteen!

Kun Pelto-Kallu alkoi sitten tositoessa hakea kylästä todistajia,
levisi huhu tästä Sika-Hemman ja hänen emäntänsä korviin, jotka
alkoivat tutkia, mikä into Pelto-Kallulla on niin paljon nähdä
vaivaa sen suolalaivavainaan vuoksi. Heille selvisi pian asia ja
Hemma oli joskus eläissään oppinut sen elämänviisauden, että "Epäile
enin sitä, joka enin intoilee toisten syyttelyssä" ja rupesi Hemma
ahkerasti liikuskelemaan Kallun aittojen tienoilla ja kun Kallu, pahaa
aavistamatta, tuli ranta-aitastaan tai saraimestaan ulos ja avasi
sitä varten oven auki, sattui Hemma kuin muulla asialla juuri silloin
sivuuttamaan aitan tai saraimen miltei kynnyksen editse ja loi sangen
pikaisen mutta tarkan silmäyksen aittaan tai saraimeen aivan nurkkia
myöten, ja onnistui huomata usean kerran ja varmasti, että Kallun
aitoissa ja saraimissa on liikoja purjeita, lokkeja ja nuoria.

Tapahtui omituinen kaksintaistelu -- tai oikeammin kilpajuoksu.

Kylä jakaantui kahteen leiriin, kallulaisiin ja hemmalaisiin.

Hemmalaiset ryhmittyivät eri kohtaan rantakäräjilläkin ja kallulaiset
taas eri kohtaan.

Kallu epäonnistui alun pitäen todistajien hankinnassa. Kaikki ne, jotka
aikaisemmin olivat varmana asiana kertoneet kylällä, että Hemmalassa
muka syödään ja juodaan suolalaivasta saatua tavaraa, viittasivat nyt
kädellään halveksivasti Kallulle ja sanoivat: "Oleksä ihan hullu! Kuka
nyt sitä menee valalleen ottamaan, mistä Hemma on rusinansa ja muut
tavaransa saanut! Enhän minä tuhma ole! Älä luulekaan!" Toiset olivat
sävyisämpiä ja sanoivat: "Jaa! Se on sillä tavalla, että siihen asiaan
en minä osaa sanoa sitä enkä tätä ja jos minut valalle viedään niin
minä sanon totuuden, etten ole nähnyt mitään enkä tiedä asiaan mitään.
Minulla on sellainen tapa, etten pistä päätäni reikään, johon se uhkaa
jäädä kiinni! Mene pyytämään vain muita!"

Hemma myöskin tahtoi hankkia todistajia ja sitä varten joskus koetti
sivuuttaa vierasmiesten kanssa ohi Kallun avonaisten ranta-aittojen
ovien, mutta vieraat miehet väittivät, etteivät nähneet kerrassa mitään
-- eivät suorastaan ennättäneet nähdä muuta kuin puoli hämärän aitan
tai saraimen.

Kallu huomasi Hemman kavalat aikeet ja päätti muuttaa seuraavana
yönä salatavarat parempaan talteen, mutta Hemma luki Kallun silmästä
kysymyksen: "Mitäs sä mies oikeen täällä minun aittojeni ympärillä
hääräät?", josta Hemma havaitsi, että aurinko ei saa laskea enää tämän
asian yli ja meni vallesmannin puheille.

Hän tapasi Markuksen istumassa kirjoituspöydällään ja soittamassa
viulua.

-- Hyvää päivää vallesmanni!

-- Päivää päivää! Olkaa hyvä -- istukaa.

-- Kiitos, onhan tässä tänään saanut istuakin. Minähän se tulin vain
vallesmannille ilmoittamaan, että -- kun ne kylässä hokevat...

-- Niin niin. Kylässä hokevat nykyään yhtä ja toista. Perämies kävi
äskettäin myös täällä... Onko teillä todistajia?

-- Ei ole todistajia... Todistajia ei ole. Minä itse olen todistaja.

-- No?!

-- Asia on sillä tavalla, että -- että, että -- minun kai olisi tämä
asia pitänytkin ensin ilmoittaa tullivanhimmalle, vaan kun tämä
perämies, jota asia oikeastaan koskee, on vallesmannin alainen, niin
ajattelin, että on parasta ilmoittaa asia vallesmannille.

Hemma seisoi vallesmannin edessä hiukan kumarassa ja hymyilevänä ja
luoden silmänsä milloin vallesmannin olkapäähän, milloin korvaan,
milloin leukaan, milloin mihinkin, mutta ei koskaan silmiin. Se oli
Hemman tapa. Hän jatkoi puhettaan, hiljentäen ääntään ja pitäen pitkiä
äänettömiä välejä.

-- En minä sitä epäile, että perämies olisi mitään varastanut siitä
suolalaivasta, mikä hajosi keväällä Mustaankallioon. -- Kylä vain hokee
-- olisi saatava selvyys. -- Eihän se passaa, että valtion virassa
olevaa miestä syytetään -- tai epäillään -- varkaudesta -- vieläpä
laivarikkovarkaudesta -- joka on pahempaa kuin tavallinen varkaus --
johan sitä voi sanoa merirosvoukseksi.

-- Onko teillä vierasmiehiä, kysyn minä vielä kerran! Mitä kylä huhuaa,
sille en anna mitään arvoa. Näyttäkää toteen!

-- Ei tätä voi näyttää toteen vierasmiehillä -- tämä on sellainen asia.
Minä sattumoiltaan, vastoin tahtoani, jouduin vilkaisemaan Pelto-Kallun
ranta-aitan ovesta sisään tässä yhtenä päivänä ja enhän minä voinut
estää itseäni näkemästä, että aitassa oli sen suolalaivan purjeita,
lokkeja ja köysiä. Minkäs minä sille voin! Kun äkkiä avaantuu ovi
auki kenenkä edessä hyvänsä niin eihän kukaan silloin käännä silmiään
muualle vaikka tahtoisi ja vaikka joutuisi näkemästään käräjiin
todistamaan. -- Niin se minulle kävi ja vallesmannin pitäisi nyt heti
lähteä tarkastamaan mitä sillä perämiehellä aitoissaan on.

-- Jaaha. Käykäähän istumaan. Minulla on myös vähän sanottavaa ja se
käy paremmin laatuun kun molemmat istutaan.

Hemma istuutui.

Markus sytytti sikarin palamaan ja jatkoi puhettaan Hemmalle.

-- Tiedättekö te -- oletteko te itsekään selvillä, millä asioilla te
oikeen nyt kuljette?

-- Tämähän on puolittain -- niinkuin virkamatka...

-- Virkamatka! Hahahaha! Virkamatka! En totisesti osannut odottaa
teiltä sellaista vastausta! -- Ilmiantajana te kuljette! Pahanilkisenä
nuuskijana!

-- Mutta se on totinen tosi, mitä minä sanoin.

-- Voi olla, voi olla. Enhän minä tiedä. Mutta ajatellaanpas, että
se ei olisikaan totta. -- Minä kysyn teiltä nyt paria kolmea asiaa
ja toivoisin, että saisin selvät vastaukset. -- Ensiksi: Tiedättekö
te, mitä se merkitsee, että kannellaan valtion virkamiestä vastaan,
nimittäin tätä minun perämiestäni vastaan, ja kantelija itse myös on
valtion palveluksessa? Onko teillä tietoa, oletteko edes ajatellut,
mikä tästä olisi seurauksena? -- Jaaha, no, ette ole ajatellut ettekä
pysty ajattelemaan nytkään. Minä sanon siis teille, että se merkitsee
linnaa teille itsellenne ja leivättömyyttä teidän perheellenne! Sitä se
merkitsee! Ja toiseksi: Teistä itsestänne kuuluu myös rumia juttuja.
Oletteko kuullut, mitä kylällä teistä itsestänne jutellaan?

-- Haastetaanhan sitä kylällä paljonkin. Kyllä se on totinen tosi,
etten minä siitä suolalaivasta vehnäjauhosäkkiä tuonut, enkä
rusinalaatikkoa, enkä mitään muutakaan. Se on valetta ja vihapuhetta!

-- No -- annetaan nyt rusinain, vehnäjauhojen -- keksien ynnä muiden
olla sinänsä, mutta lisäksi väitetään, että te olisitte maannut
humalassa koko yön siellä laivassa. Miten on sen asian laita?

-- Humalassa!

-- Niin.

-- En, herra vallesmanni -- siitä minä menen vaikka valalle! Kaula
poikki, jos niin on asia!! Mistä minä olisin humalaan joutunut!?

-- Siitähän tässä kysymys olisikin! Minulla on monta todistajaa, että
te aamulla vielä olitte humalassa. Aijon nostaa teitä vastaan syytteen
väkijuomaan varkaudesta ja niiden nauttimisesta ja humaltumisesta
virantoimituksen aikana laivarikkoisessa aluksessa raskauttavain
asianhaarain vallitessa.

Syntyi pitkä vaitiolo.

Markus veteli sankkoja savuja sikaristaan ja puhalteli niitä Hemmaa
kohti, joka vaikeni, nojasi kyynäspäitään polviinsa ja pyöritteli
sinertävää virkalakkia hyppysissään, niisti välillä nenäänsä ja näytti
surkealta, vaikka koettikin yhä vielä hymyillä. Viimein sanoi Hemma,
katsomatta vallesmanniin:

-- Ei nyt oteta tätä asiaa niin raskaalta kannalta...

-- Kuulehan! Jos sinä tässä kahden kesken avoimesti ja rehellisesti
tunnustat ryypänneesi silloin siellä laivassa, maanneesi lopun yön
humalaisena kajuutassa, jolla aikaa varkaat pääsivät riisumaan laivaa
purjeista ja köysistä ynnä muusta, niin minä en nosta sinua vastaan
kannetta, kun olet noin vanha mies, vaan annan tämän kerran anteeksi.
Sinä olet vanha mies, enkä minä haluaisi raahata sinua linnaan...

Hemma vaikeni vielä. Lopulta hän änkytti:

-- Ei -- tuot noin -- vallesmannin pidä luulla, että minä siellä
laivassa mitään -- tuot noin -- varastin...

-- Minä en luule mitään. Minä tiedän.

-- No se oli sillä tavalla, jos nyt asia sanotaan halki ja ihan
niinkuin se oli...

-- Niin niin! Niin se on sanottava!

-- että kun minä menin alas kajuuttaan -- kun oli niin kylmä yö ja kun
huomasin, ettei kajuutan ovi ollut lukossa -- että kajuutan pöydällä
oli viskipullo ja ryyppylasi --

-- Ei totta jumalaut siihen pöydälle mitään jäänyt, kun minä sieltä
läksin!

-- No kaapissa sitten -- enhän minä sitä niin muista. Ja kun kaapin
ovikaan ei ollut lukossa -- ihan auki taisi olla -- niin minä ajattelin
-- tuot noin -- että se oli jätetty, se pullo ja lasi, minua varten
siihen. Useinhan sattuu, että laivan päämies tarjoaa vahdissa olevalle
tullimiehelle ryypyn vilussa.

-- Niin niin. Se on eri asia, jos tarjotaan, mutta kuka teille siellä
tarjosi!?

-- No -- minä ajattelin, niinkuin jo sanoin, että se on jätetty
minua varten, että voin ottaa ryypyn lämpimikseni. Mistäs tämä tuhma
talonpoika sitä niin vissiin ymmärtää...

-- Te siis nyt tunnustatte asian?...

-- Se riippuu siitä, minkä asian.

-- No sen, hyvänen aika, että omin lupinne otitte kaapista viskipullon!

-- No -- jos sitten otin...

-- Varastitte! Jumaliste! Minä suutun ja ammun teidät siihen seinää
vasten, ellette tunnusta!

-- No -- va-varastin sitten...

-- Ja ryyppäsitte itsenne humalaan!

-- Humalaan en ryypännyt! Humalaan en ryypännyt -- herra vallesmanni!

Hemma ravisteli päätään ja puhui kovalla äänellä ja punaisena.
Vallesmanni sieppasi ruoskan seinältä, hirvensarvinaulakolta, jossa
kaikki metsästystarpeet riippuivat.

-- Joko tunnustatte, vai ette!?

-- Tunnustan tunnustan. Eihän tässä nyt tarvitse ruoskaa ruveta
heiluttamaan! -- Ihminen tässä olen minäkin!

-- Ihminen! Elukka sinä olet! Joit siaksi itsesi laivalla! Humalassa
olit! Sikahumalassa olit!

-- No, -- no -- älä helvetissä lyömään rupia! Taisinhan minä olla
humalassa.

-- Sinä olit humalassa!

-- Olin olin.

-- No -- ja makasit koko yön kajuutassa ja annoit ryöstää laivan!
Niin! Mitäs se maksaa! Se olet sinä, joka maksat kaiken sen, mitä sinä
yönä laivasta varastettiin! No! Mitäs sinulla on siihen sanottavaa!
-- Makasit kajuutassa koko yön humalassa ja annoit rosvota laivan!
Tunnusta!

-- No -- jos lienen maannut -- En minä mitään muista.

Hemman ääni vapisi jo itkussa ja Markuksen kävi häntä sääliksi.

-- Sinä makasit humalassa kuin sika ja annoit rosvojen ryöstää laivaa!
No --

-- Minä en muista mitään. Se on ihan totinen tosi. Minä en muista
mitään, mitä sinä yönä tapahtui.

-- Sinä olit siis niin humalassa, ettet muista mitään!

-- Kerrankos tämä syntinen ihminen lankeaa...

-- Sinä olet nyt tunnustanut rikoksesi ja minä olen antanut sanani
ja pidän myös, vaikka olisin sen antanut rosvolle tai murhamiehelle,
ja mitään juttua tästä sinulle ei tule, mutta selkääsi sinä tästä
ruoskasta saat ja saat vielä tänään, mutta sitä ennen täytyy meidän
jutella myös perämiehen kanssa. -- Miina hoi! Tulehan tänne!

Miina oli kuunnellut kaiken aikaa eteisen oven takana ja oli saanut
selvän joka sanasta. Hän oli kiljahtanut peljästyksestä silloin, kun
vallesmanni huusi Hemmalle: "Jumaliste! Minä ammun sinut!" -- Miina
ei ollut tällä kertaa kutsuttaessa kaukana. Hän oli heti sisällä ja
katseli kysyvänä ja veikeänä vallesmannia.

-- Mene ja kutsu perämies heti tänne!

-- Pelto-Kalluko?

-- Niin niin!

-- Heti paikalla!

Pelto-Kallu seisoi vallesmannin edessä noin viiden minuutin kuluttua.

Hän mörähti hyvän päivänsä vain vallesmannille, eikä ollut tullimiestä
näkevinäänkään.

Hänen nenänsä tuhisi pahasti. Hänen oli vaikea hillitä itseään. Hän
muistutti petoa, joka on joutunut pyydykseen.

-- Sinulla luultavasti on jo vieraatmiehet tiedossasi?, sanoi
vallesmanni, katsomatta Kallua, koputellen ruoskan kovaa nuppia pöytään.

-- Mitäs vieraitamiehiä minulla olisi!, tuhisi Kallu nenässään.
-- Eihän minulla mitä vierasmiehiä ole. Mitäs vallesmanni sitten
tarkoittaa?

-- Tällä tullimiehellä on vieraita miehiä sinua vastaan.

-- Minua!

-- Niin.

Kallu kääntyi tullimieheen päin, kävi istumaan käskemättä ja puheli
tullimiehelle, tekeytyen ystävälliseksi:

-- Eikös se olisi ollut sinullekin Hemma parempi, että olisit tullut
ensin minun puheilleni. Kahden kesken olisi juteltu asiat selväksi ja
sovittu keskenään, jätetty kaikki niin ikään. Tuhmahan sinä olit, kun
tänne tulit! Eksä ymmärrä, että omaan kaulaasihan sinä nyt hirttonuoraa
panet -- höhöhöhö.

-- Enhän minä sinua mistään syytä! Minä tulin vain tänne vallesmannin
luo pyytämään yhtä asiaa. Kun kylä hokee, että sinulla on aitoissasi
niitä keväisen suolalaivan tavaroita, purjeita ynnä muuta, niin minä
meinaan, että mentäisiin tarkastamaan. Sitä varten minä olen täällä.
Tulin ensin vallesmannin luokse, koska hän sen asian parhaiten
ymmärtää. Tullivanhimman luo jos olisin mennyt, olisi tarkastus jo
pidetty ja sinä luultavasti istuisit raudoissa. Minä en tahdo sinulle
mitään pahaa, sitä varten minä tulin tänne vallesmannin puheille ensin
-- ajattelin, että eiköhän vallesmanni keksi jotain keinoa, miten asia
saataisiin menemään niin, ettei sinulle tulisi mitään pahaa. Sinun
hyvääsi minä katson. Minä en tahdo kenellekään mitään pahaa. Koetetaan
nyt kolmin miehin neuvotella, miten tämä asia saataisiin menemään
niin, ettei tule mitään melua. Eiköhän ole parasta, että käydään
katsomassa sinun ranta-aittasi ja saraimessasi, että mitä siellä on ja
annetaan muidenkin nähdä, että lakkaavat puhumasta siitä, että sinulla
on salattua laivarikkotavaraa. Onhan suuri häpeä koko saarelle, että
ruunun miehestä kulkee niin rumia juttuja!

-- Entäs sinusta itsestäsi!, sanoi Kallu mahdollisimman hiljaa.

-- Jaa -- kyllä minä olen valmis näyttämään kaiken ja saan todistukset
kauppiailta minä päivänä hyvänsä, mitä keltäkin olen ostanut. Toistahan
se on sinun! -- Ja mitäs tässä turhaa puhutaan. Jos vallesmanni ei
halua ryhtyä mihinkään, niin minä menen tullivanhimman puheille.
Kyllä se mies tietää mitä tekee. Lakihan se on siinä kohdassa selvä,
nimittäin merilaki, että jos tullimies pyytää virka-apua vallesmannilta
ja vallesmanni ei anna --

-- Minä annan kyllä virka-apuani teille molemmille, sanoi vallesmanni
korkealla äänellä. -- Lurjukset!

Hemma nousi seisomaan. Näytti siltä, että hän aikoisi lähteä.

-- Istukaa paikallanne, tullimies!, komensi Markus. -- Jaa, ehkä on
parempi, että puhuttelen perämiestä kahden kesken ja panen teidät siksi
aikaa talteen. Minä tarvitsen vielä teitä molempia.

Näin sanoen nousi Markus tuolistaan ylös, ohjasi Hemman keittiöön,
lukitsi kamariin vievän oven, otti avaimen taskuunsa, sanoi Miinalle:
"Pidähän silmällä tätä tullimiestä, ettei pääse karkaamaan", lukitsi
myös eteiseen vievän keittiön oven, pani avaimen taskuunsa ja tuli
takaisin virkakammariinsa, istuutui jälleen tuoliinsa ja sanoi Kallulle:

-- Sanohan nyt ihan suoraan, paljonko ja mitä lajia sen suolalaivan
tavaraa sinulla on? Minä kirjoitan tässä luettelon. Tullimiehen kanssa
tässä jo luettelo tehtiin.

Seurasi parinkymmenen sekunnin äänetön hetki, jolla aikaa Pelto-Kallu
ennätti kuvitella jos jonkinlaisia mahdollisuuksia. Hänhän ei
oikeastaan tietänyt mitään siitä, mitä tässä oli aikaisemmin tapahtunut
tullimiehen ja vallesmannin välillä. Kallu ajatteli, kuultuaan
vallesmannin puhuvan luettelosta, joka on tehty tullimiehen kanssa,
että se voi olla luettelo siitä, mitä tullimies itse on varastanut.
Onkohan tuo tunnustanut ja tehnyt luettelon ilman tarkastusta? Ei!
Sitä se ei ole tehnyt. Sillä pejuonilla taitaa olla -- ja onkin --
jotain tietoja siitä, mitä minulla on ja on luetellut, mitä luulee
tietävänsä, tai mitkä määrät mitäkin tavaraa on minulla nähnyt ja nyt
minun muka olisi täydennettävä luetteloa. Sitä se on! Mitään muuta se
ei luultavasti ole. --

-- No! Antaapas tulla vain!, kehoitteli vallesmanni, kynä valmiina
kirjoittamaan.

Kallu siristeli oikeaa silmäänsä, istui kumarassa, käsivarret polvilla
ja sormet vuoroin ristissä ja vuoroin sormenpäät vastakkain ja väliin
hän naksutteli sormiensa niveliä ja koetti vanhaa keinoaan, ymmärtää
tahallaan väärin kysymyksen. Kieräilevään tapaansa hän siis vastasi:

-- Jaa -- että Hemma on jo tunnustanut ja tehnyt luettelon? Minun
olisi kuultava se luettelo -- enhän minä muuten voi sitä oikoa, tai
lisäellä -- enkä minä totta puhuen -- mitään hänen asiaansa tiedäkään!
Vallesmanni lukee nyt sen luettelon, niin sittenpähän näen, tiedänkö
minä mitään siihen lisätä vai en.

Silmänräpäyksessä oli Markus pystyssä ja komensi Kallua hampaittensa
välistä sihisten ja kaapaten ruoskan oikeaan kouraansa:

-- Takki päältäsi pois! Paikalla! -- Niin! -- Istu istu! -- Niin --
tässä on minulla luettelo ja luen siitä lakipykäliä sinun harteihisi!
Sinä luontokappale!

Hän tarttui vasemmalla kädellään Kallua niskasta kiinni, painoi
pään entistäkin kumarampaan ja löi Kallua solmuruoskalla harteihin
kymmenkunta kertaa ja kysyi: "Joko riittää luettelon lukeminen?! Vai ei
vielä!" ja iski taas kymmenkunta kertaa ja kysyi uudestaan:

-- Jokohan alat puhua!? Sanohan nyt omasta suustasi, minkälaista
tavaraa sinä varastit suolalaivasta sillä aikaa, kun tullimies, tämä
Hemma, makasi humalassa kajuutassa?! Minä olen nyt kahteen kertaan
lukenut sinun selkääsi tämän luettelon. Pitääkö minun vielä jatkaa? No!

-- Hemma on vikapää kaikkeen!

-- Mihin kaikkeen?!

-- Jos ei Hemma olisi maannut humalassa, en minäkään olisi joutunut
menemään sinne laivaan. Hemmassa kaikki syy on!

-- Minä en nyt kysele, kuka on syyllinen, vaan mitä suolalaivan tavaraa
sinulla on?

Vallesmanni istui jälleen tuolillaan, kynä paperilla, valmiina
kirjoittamaan. Ruoska oli valmiina pöydän kulmalla.

Kallu istui myös jälleen entisessä asennossaan, liivisillään. Hän
katseli vallesmannin kynänvarren yläpäähän molemmat silmänsä karsaina
ja alkoi:

-- Saraimessa on vokkaraakapurje ja molemmat vokkamärssypurjeet.
Ranta-aitassa on isoraakapurje ja isot märssyt. Ei minulla muita
purjeita ole, vaikka kuoliaaksi ruoskisit! Saatana!!

-- Älä kiroile!

-- No mitä tässä muutakaan osaa tehdä!

-- Eikö muita purjeita ole!?

-- Ei ole -- johan sen sanoin!

-- Laivastahan puuttui sinä aamuna myös perämaston purjeet!

-- Jaa -- ne minä unehutin. -- Perämaston purjeet ovat saraimessa.

-- Entä köydet ja lokit?

-- Ne ovat kaikki hyvässä järjestyksessä siellä missä purjeetkin.

-- Kuka oli sinulla apuna?

-- Muija oli mukana molemmilla kerroilla.

-- Minä en vie sinua enkä muijaasi käräjille, usko se, mutta jos
vielä mitä hyvänsä sinua vastaan ilmaantuu kannetta ja ilmiantoja tai
valituksia, niin ruoskaa saat! Minä en tutki tästä lähin -- ruoskaa
annan. Minä en lähde kenenkään kanssa tästä lähin käräjöimään! Ruoskaa
annan! Lautamies ei tule tästä puoleen tässä piirissä hyötymään. Tämä
ruoska on nyt lautamiehenä sekä lakina! Pane mieleesi se -- jos sinua
enää perämiehenä tarvitsen. Taitaa olla parasta, että annan sinulle
eropassin samalla.

-- Älä hyvä vallesmanni tee sitä! Ruoski vaikka joka päivä, mutta
anna olla perämiehenä, johan minulle nauraisi koko maailma, jos minä
mistaisin ammattini! Älä hyvä vallesmanni erota minua!

-- "Hyvä vallesmanni!" -- Kyllähän sinä nyt osaat puhua, mutta kunhan
olisin kulkemassa perässäsi näkymättömänä tuolla kylällä, niin
taitaisin kuulla toisenlaista virttä laulettavan!

-- Ei hyvä vallesmanni! En koskaan ole vallesmannista puhunut
ainoaakaan pahaa sanaa, enkä puhu!

-- Saadaanpas nähdä! Saadaanpas nähdä. Minulla on hyvät korvat! Minä
kuulen kaikki! Kyllä minun korviini tulee, mitä sinä missäkin haastat.
Sinun puheesi ne nopeimmin tänne tulevatkin! On tuota kuultu! -- No --
jääköön nyt tämä sikseen. Minä annan tämän kerran anteeksi, mutta sillä
ehdolla, että tulet ottamaan yhden viikon ajalla joka aamu selkäsaunan.
Niin, jos siihen suostut, saat jäädä virkaasi.

-- Suostun vaikka kuukauden ruoskiin, kunhan saan jäädä.

Vallesmanni laski tullimiehen keittiöstä ja Kallun sinne ja sanoi:

-- Sinä Kallu olet nyt täällä keittiössä niin kauan kuin minä sinua
kutsun.

Sitten meni Markus tullimiehen jälessä virkahuoneeseensa.

-- Teitä, vanhaa miestä, on minun sääli ruoskia, mutta se minun nyt on
tehtävä. Muuten tällä saarella menevät kaikki asiat päin helvettiä.
Mutta sitä ennen pari kysymystä: Onko teidän mielestänne tämän
perämiehen, Kalle Peltolan saraimessa tai ranta-aitassa, tai missä
kätkössä hyvänsä, jotain suolalaivasta varastettua, tai mistä laivasta
hyvänsä? Vastatkaa heti!

-- Ei.

-- Oletteko te ihan varma siitä?

-- Ihan varma.

-- Voisitte vannoa sen?

-- Milloin hyvänsä!

-- Vannoa sen?

-- Vaikka vannoakin! Vaikka vannoakin!

-- Teidän valallenne en minä anna mitään arvoa! Kuuletteko! Enkä teidän
puheillenne! Ennen maailma synnyttää märehtivän kärpäsen, kuin totuuden
puheen teidän suuhunne! Vaikka nyt -- luultavasti sinne keittiöön
kuului, mitä täällä äsken tapahtui perämiehelle -- vaikka te nyt
olettekin valallanne peruuttanut kaikki ilmiantonne perämiehen suhteen,
ette te sillä ole pelastanut nahkaanne. Riisukaapa takkinne! No niin.
Tuonne noin sohvalle voitte sen asettaa siksi aikaa, perämiehen takin
viereen. -- No niin. Seisokaapa nyt hiljaa vähän aikaa!

Ruoskan siimat vingahtelivat taas ilmassa. Hemma sai iskuja
harteisiinsa ja myös käsilleen, joilla hän koetteli estää iskuja. Erään
sivalluksen hän sai poskelleen, koettaessaan väistää iskua kumartamalla
äkkiä alas. Täsmälleen kymmenen ruoskan iskua sai Hemma. Sitten
istuutui Markus jälleen, asetti ruoskan pöydän kulmalle ja sytytti
sammuneen sikarinsa ja veti monta savua, ennenkuin alkoi jutella
Hemmalle.

-- No niin. Ehkä käytte taas istumaan. -- Perämiestä vastaan ei nosteta
mitään juttua -- vai mitä?

-- Niin -- no -- mitäs jutun nostamista siinä on, kun ei hän kerran ole
tehnyt mitään rikostakaan.

-- Sitähän minäkin. Ja nyt toinen kysymys: Te taidatte nyt jo ymmärtää,
että tästä lähin nostetaan käräjäjuttuja tässä piirissä vähemmän kuin
ennen.

-- Se on vallesmannin asia se.

-- Niin on. Ja jos te tulette tänne minun luokseni ilmiantajana, niin
keskustellaan tämän ruoskan nimessä. Ja jos te rupeatte jotakin toista
tietä, mitä hyvänsä, juonittelemaan minua vastaan, käy teille huonosti.
Sen te taidatte ymmärtää?

-- Ei minulla ole mitään vallesmannia vastaan...

-- Saadaanhan nyt nähdä! -- Niinkuin sanottu, harvenevat tästä lähin
käräjämatkat, mutta jos teidät, tai kuka muu tullimies tai kuka
hyvänsä, tavataan tästä lähin virkatoimessaan humalassa ja makaamassa,
tuli ruoskat ja virka meni -- mutta käräjämatkaa ei tullut. -- Perämies
hoi! Tulkaahan tänne!

Perämies ilmaantui heti.

-- Käy istumaan, perämies.

Sitten painoi vallesmanni sitä sähkönappulaa, joka soitti Miinan
saapuville.

-- Tuohan Miina tänne kolme ryyppylasia!

Itse Markus haki rommipullon, kaatoi ryypyt ja sanoi:

-- No -- terveeks miehet! ja ryypyn jälkeen: -- Nämä olivat nyt oikeat
piiskaryypyt, ruoskan vihkiäisryypyt -- hehehehe!

Jo nauroi Hemmakin, ei siitä syystä, että hänellä olisi ollut jotakin
mielihyvää, vaan vanhasta tottumuksesta. Niin kauan nimittäin, kun
hän valtiota oli palvellut, oli hän osannut aina hymyillä ja nauraa,
jos esimies, tai se, joka milloinkin esimiehen sijainen oli -- tällä
kertaa vallesmanni -- nauroi, tai sanoi jotakin mukavaa. Perämies ei
sitä hyödyllistä luonteenominaisuutta ollut ennättänyt vielä hankkia
-- hänhän oli palvellut valtiota -- se on vallesmanniaan -- vasta niin
lyhyen ajan ja jostakin syystä ei hän sitä taitoa oppinut koskaan.

Ryyppyjen jälkeen sanoi vallesmanni:

-- No -- kuinkas sitten tehdään niiden suolalaivan tavaroiden kanssa.

Silloin vilkastui perämieskin ja sanoi:

-- Niin kuinkahan niiden kanssa tehdään, ja Hemma lisäsi:

-- Eihän ne voi tämän Kallunkaan huostaan jäädä?

-- Eipä tietenkään, sanoi vallesmanni. -- Minä olen tässä asiaa
miettinyt ja tullut siihen päätökseen, että tämä perämies lähtee ensi
yönä purjehtimaan maan taa ja ottaa lähtiessään kaiken sen varastetun
tavaran minun jahtiini -- purjehtii yön Mustankallion tienoilla
länsirannikolla ja on löytävinään meressä ajelehtimassa jotakin sen
suolalaivan jäännöksiä, mastoja, ynnä muuta, ja löytävinään nämä
purjeet, köydet ja lokit, tuo ne aamulla märkinä satamaan ja kutsuu
teidät, tullimiehet, tarkastamaan ja takavarikoimaan tavaran. Tehkööt
tullimiehet sitten lain mukaan.

-- Mutta eipä tämä taida niin mennä, arveli perämies.

-- No miksei?

-- Näkihän sen koko saaren kansa silloin seuraavana aamuna, että osa
purjeista oli pois. Kuka sitä uskoo, että ne nyt enään ovat meressä
ajelehtimassa laivan kappaleiden seassa?

-- Ensiksikin. Onko välttämätöntä, että te ilmoitatte
takavarikoitavaksi sen suolalaivan irtaimistoa? Sinähän löydät merestä
sen tavaran! Toiseksi: Tämä tässä oleva tullimies menee takuuseen
siitä, että takavarikoiminen tapahtuu lain ja sääntöjen mukaan, ilman
mitään kieroja sivutarkoituksia.

-- Se taataan kyllä, sanoi Hemma.

Miehet, Hemma ja Pelto-Kallu, saivat lähteä ja monina vuosina,
kesäisinä päivinä rantakäräjillä, talvisin hylkeenpyyntiretkillä,
teltissä illalla, missä milloinkin, kertoiltiin saarelaisten kesken
tästä tapauksesta, Sika-Hemman ja Pelto-Kallun selkäänsaannista ja
suolalaivan hämäräperäisistä, kadonneista purjeista, köysistä ja
lokeista, mutta kukaan ei niistä, enemmän kuin selkäänsaannistakaan
osannut sanoa mitään varmaa.

       *       *       *       *       *

Vallesmanni siirtyi syömään myöhästynyttä päivällistään.

Miina toi tarjottimella soppavadin pöytään.

Sitten hän jäi seisomaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut asiaa.

-- No -- mitäs Miina --

Miina riiputti tarjotinta molemmissa käsissään esiliinansa päällä,
pyöritteli kahtaapäin yläruumistaan ja pää kallellaan alkoi jutella:

-- Sitä vain, että mitenkäs vallesmanni uskalsi löydä Pelto-Kallua,
joka on saaren vahvin mies? Sinä taidat olla vielä vahvempi!

-- Totta varmaan!

-- Se oli hyvä, että Pelto-Kallu sai selkäänsä!

-- Oliko se sinusta hyvä!? Sinunhan pitäisi itkeä siitä, olla
suruissasi Kallun puolesta!

-- Minä en pidä Kallun puolta! Kallu sai, mitä pitikin. Minä olen ollut
Kallulle paha jo monta päivää. Se tahtoo aina tulla minun kanssani,
niin minä sanoin yhtenäkin yönä, viime viikolla, että rankaisisi
sinuakin joku, vaikka Jumala, jos ei muut pysty, niin se ilkkui, ettei
sitä miestä olekaan, joka hänen nokalleen hyppää. Tuolla tavalla se
sanoi! -- Minua nauratti, niin että olin haljeta, kun kuulin, miten
sinä ruoskit Pelto-Kallua! Se oli oikein sille mokomallekin! Ja tuo
tullisökäri! Olisitpas nähnyt, miten se raukka vapisi, kun kuuli
ruoskan läiskäykset! Se oli väärin, että sinä löit vanhaa miestä. Niin
oli!

-- Vai niin! Mitä minun olisi pitänyt tehdä?

-- Jättää lain käteen!

-- Ruoska oli hänellekin huokeampi! Tästä lähin käydään lain edessä
harvemmin -- saat sitä ruoskaa sinäkin, jos jotakin vilppiä ilmaantuu.

-- Herra Jumala kuitenkin! Taitaa tulla hulluksi, niinkuin se
entinenkin, sanoi Miina ja meni keittiöön Markuksen makeasti nauraessa.

       *       *       *       *       *

Seuraavan yön ohjelman näytteli Kallu hyvin ja tuli aamulla saamaan
ensi osan viikon kestävästä rangaistuksestaan -- tuli ruoskittavaksi
kuin koira. Vielä seuraavanakin aamuna tuli hän ruoskittavaksi, mutta
Markus jätti hänet ja sanoi:

-- Saat mennä, joutava! -- En ilkeä sinua joka päivä ruoskia!

Niin vähällä ei Markus kuitenkaan päässyt.

Vielä samana kesänä ilmaantui uusi tapaus, joka aiheutti ruoskimisen,
Kallun rikos, joka siinä määrässä kuohutti Markuksen mieltä, että hän
nautti ruoskimisesta ja siitä, että sai viskata Kallun eteen pöydälle
erokirjan perämiehen virasta.

Tapaus oli tämänlainen:

Oli jo elokuun loppupuoli.

Markus oli päättänyt järjestää luonaan juomingit tullivanhimmalle,
luotsivanhimmalle ja molemmille loistonpäälliköille. Kaikki nämä olivat
entisiä merikapteeneja, vallasväkeen kuuluvia ja siis miehiä, joiden
kanssa Markus katsoi voivansa seurustella tarvitsematta peljätä varsin
pahaa alentumista.

Kallun oli hän lähettänyt hakemaan juomatavaroita mantereelta,
kaupungista.

Kallu oli lähtenyt aamulla varhain hyvän länsituulen puhaltaessa.

Oli laskettu, että hän ennättää samaa tuulta takaisin ennen iltaa.

Saapui ilta, vaan ei saapunut Pelto-Kallu.

Kului yö ja oli jo toinen päivä, helteinen ja miltei tyyni, heikko
läntinen puhalteli.

Markus istuu Venekalliolla.

On saapunut jo toinen iltapäivä.

Meri on yhä tyyntynyt.

Venekalliolla on Markuksen rakennuttama uimahuone. Sen luona hän istuu
ja katselee merelle.

Meri on harvinaisen tyhjä.

Ensi aluksi hän ei näe mitään, mutta lopulta keksii hänen silmänsä
kaukana idässä valkean purjeen. Hän nousee seisaalleen paremmin
nähdäkseen.

Todellakin!

Jahti purjehtii siellä kuin ohjaamattomana.

Se on nyt kulkenut sivutuulta, jolloinka länteen painuvan päivän
säteet heijastuivat purjeista ja tekivät ne hohtavan valkeiksi ja
juuri sillä hetkellä hän sen älysi. Yhä vielä hohtavat purjeet
valkeina, mutta nyt alkavat tummeta, muuttua sinisen harmaiksi. Jahti
näyttää nyt purjehtivan myötäistä, Hetken perästä alkaa taas purje
paistaa valkealta. Äsken kulki jahti oikealle, etelään, nyt se kulkee
vasemmalle, pohjoiseen, kääntyy päin tuulta ja alkaa taas mennä etelään.

Merkillistä!

Jahti näyttää kulkevan ohjaamattomana.

Luotsipaikalta on nähtävästi jo ennen häntä huomattu tuo harhailija,
koska parhaillaan luotsivene purjehtii ulos satamasta ja ohjaa kohti
harhailijaa, joka on kaukana, monien kilometrien päässä idän alla.
Kuluu tunnin verran, ennenkuin luotsivene on sen luona. Sen jälkeen
alkaa hiljainen luoviminen satamaa kohti. Sekä luotsivene että
jahti luovivat hyvin heikossa tuulessa. Ne pääsevät satamaan vasta
aamupuolella yötä. Aamukahvia tuodessaan on Miinalla täydet tiedot
asiasta:

Lähelle tultuaan olivat luotsit tunteneet jahdin: "Tämähän on meidän
saaren vallesmannin jahti, mutta missäs perämies on?", olivat kysyneet,
mutta kun pääsivät jahdin luo ja menivät siihen sisään, niin löysivät
Kallunkin: Hän makasi humalassa ohjauspaikan pohjalla. Kallu oli
purjehtinut toista vuorokautta ja juonut paluumatkallaan kaikki
pullot tyhjiksi. Luotsit olivat tuoneet jahdin satamaan, panneet sen
ankkuriin, käärineet purjeet ja saaneet Kallun sen verran hereille,
että hän kykeni astumaan jollaan, mutta ei kyennyt mitään selvittämään
eikä edes kävelemään kotiinsa makaamaan -- sinne oli oman saraimensa
seinustalle, varjopuolelle, pilvekseen, tupertunut ja makaa kuulema
siellä vieläkin, vaikka päivä on jo korkealla.

Niin oli Miina kertonut ja synkkänä oli Markus kuunnellut ja heti
kahvin juotuaan oli hän kirjoittanut perämiehelle erokirjan. Sitten
oli käynyt tavanmukaisella uinnillaan, syönyt aamiaista ja lähtenyt
kävelemään pitkin Rantakujaa, joka kulkee ohi perämiehen saraimen. Omin
silmin oli Markus nähnyt, kuinka Kallu veteli unta saraimen seinustalla
kellon käydessä jo yhtätoista. Siinä oli paljon katselijoita, lapsia,
naisia, miehiä. Toisia tuli, toisia meni. Ei viitsinyt Markus kauan
siinä seisoa, vaan läksi kotiinsa. Miinan mukana lähetti Markus Kallun
vaimolle sanan, että Kallun on tultava vallesmannin puheille heti kun
kotiinsa ilmaantuu.

Kello kolme iltapäivällä seisoi Kallu vallesmannin edessä kurjan
näköisenä, silmät pöhöttyneinä ja pää kipeänä.

-- Sinulla on ollut pitkä matka, Kallu?, sanoi vallesmanni.

-- Hullustihan sen kävi -- tämän matkan kanssa.

-- Ja tästä saat sinä tervetuliaisia!

Markus sieppasi ruoskan ja alkoi sillä suomia Kallua.

-- Käyhän istumaan! -- ärjäisi Markus sitten. Kallu totteli nöyränä.

Markus veti auki pöytälaatikkonsa ja otti sieltä jo valmiiksi
kirjoittamansa paperin, joka oli pantu vaaleanruskeaan isoon
kirjekuoreen ja ojensi sen Kalulle.

-- Lue.

Kallu otti kuoresta ison virallisen arkin. Hän ei itse osannut
kirjoittaa kuin nimensä, mutta lukea hän osasi toisen kirjoitusta.
Paperiin oli kirjoitettu muun muassa:

    "-- -- -- ja on perämies Kalle Peltola näistä usein mainituista
    syistä vapaa virastaan tästä päivästä alkaen. Saarelaispiirin
    vallesmannin konttorissa elokuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä
    vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.

                                           M.A.L. MARKULIN."

Kun Kallu oli paljon juonut, purjehtinut humalaisena merellä ja oli nyt
pahassa kohmelossa, sekä saanut lisäksi selkäänsä ja kaiken päälle, tai
oikeammin kaikesta tuosta seurauksena oli hermoiltaan uupunut, alkoi
hän itkeä nyyhkytellä saatuaan viimeinkin, kirjain kirjaimelta ja sana
sanalta kirjeen luetuksi ja sen hirveän sisällön sekavassa päässään
tajutuksi. Jos hän olisi ollut selvä, olisi hän ruvennut pyytämään
anteeksi -- "Hyvä vallesmanni, anna vielä tämä kerta anteeksi!" -- ja
olisi tämä vanha, jo usein tavaksi tullut rukoilu vain paaduttanut
toisen sydäntä ja erotuomio olisi jäänyt varmasti voimaan, ja sille
olisi haettu maakuntavanhimman vahvistus, oikea, laillinen erokirja,
eikä vain peloke, niinkuin tämä erokirja todellisuudessa vain olikin.
Mutta kun Kallu nyt vain itki, täysikäinen mies, itki niin, että
hartiat tärisivät, otti Markus paperin pois hänen hyppysistään, repi
sen kappaleiksi ja viskasi paperikoriin. Kallu tuskin tajusi mitä
tapahtui. Hän niisteli nenäänsä ja itki saamatta sanaa suustaan. Se oli
hänen tapansa oikeen pahan humalan jälkeen, varsinkin jos lisäksi tuli
jotakin, jonka hän vielä jaksoi tajuta onnettomuudeksi, niinkuin nyt
tuon paperin.

-- Mene kotiisi makaamaan, Kallu! -- sanoi Markus hänelle. Tämän sai
Markus toistaa useaan kertaan, ennenkuin Kallu ymmärsi, mitä hänelle
sanotaan ja meni -- ei kuitenkaan kotiinsa, sillä sinne hän ei siinä
tilassa tohtinut mennä, vaan metsään, ja nukkui siellä seuraavaan
aamuun asti ja ilmaantui noin kello viiden tienoissa vallesmannin
keittiöön pyytämään Miinalta aamukahvia ja ruokaa.



VI luku.

KOULUMESTARI.


Markuksen saarelaiskesät olivat hauskoja, mutta levottomia. Hän
nimittäin pelkäsi tarkastusta, sillä hänen arkistonsa ja kansliansa
ei ollut koskaan niin järjestyksessä, että olisi hyvällä mielellä
voinut ottaa vastaan tarkastajan. Kun syksy saapui, poistui häneltä
tämä pelko, sillä hän tiesi, että mitä pimeämmäksi ja myrskyisemmäksi
aika muuttuu, sitä vähemmän on pelkoa, että maakunnan hallituksesta
kukaan voi lähteä hänen piiriinsä tarkastusmatkalle. Niitä tehtiin
vain kesällä. Eräänäkin kesänä, Markuksen odottamatta, oli jo aamulla
varhain satamaan ankkuroinut valtion laiva ja maihin oli kaloja
ostamassa käyneen kokin mukana tullut tieto, että laivassa on korkeita
isäntiä, itse maakuntavanhin seurueineen tarkastusmatkalla, mutta että
isännät nukkuvat vielä. Rannassa oli sattumalta myös Kallu ja hän läksi
heti viemään tätä tietoa vallesmannille.

Vallesmannilassakos kiire alkoi.

Kallu harjasi vallesmannin paraatipukua pihalla ja kiilloitti sitten
hänen kenkänsä.

Markus itse ajoi partaansa ja välillä sydän kurkussa avasi milloin
tilikirjansa, milloin päiväkirjansa ja havaitsi, ettei kumpikaan ole
kunnossa.

Hän sekoitti partasaippuaa, saippuoi osan partaansa ja taas tarkasteli
papereitaan.

Ei mitään ennätä enää korjata!

Menisi vähintään kaksi päivää ennenkuin kirjat olisivat edes
välttävässä kunnossa -- ja nyt ovat tarkastajat täällä viimeistään
puolen tunnin perästä!

Markus kiroili laiminlyötyjä pitkiä kesäpäiviä ja pitkiä talvikuukausia!

Hän päätti tästedes tehdä joka päivä työtä!

Joka päivä -- säännöllisesti!

Parranajosta ei tahtonut tulla mitään. Hän tuiski Miinalle, että
tämä muka oli tuonut hänelle kylmää partavettä, vaikka hän itse oli
kirjojensa ääressä vavistessaan jäähdyttänyt partaveden.

Parta oli vielä ajamatta, kun Miina toi aamukahvia.

-- Vie pois kahvi! Johan minä sanoin, etten huoli kahvia! Minähän
sanoin, että tuo kuumaa partavettä! Etkö sinä enää kuule puhetta, vai
mikä sinuun on mennyt! Tuo kuumaa partavettä! Kuumaa partavettä! Herra
Jumala! Kuinka sinä olet hidas.

Lopulta oli parta kuitenkin ajettu ja pukeutuminen alkoi.

Kallu auttoi pitkää virkatakkia päälle ja pitkää kultakahvaista miekkaa
takin vasemmasta taskusta takin alle riippumaan. Komea kahva jäi
näkymään taskun suun yläpuolelle ja kullattu tupen kärki jäi riippumaan
takin liepeestä alaspäin. Kengät kiilsivät moitteettomasti. Ison peilin
edessä Markus vielä korjaili kaulustaan ja kaulanauhaansa ja asetteli
sopivaan asentoon komean paraatikypärinsä. Sitä sanoivat toiset
saarelaiset kiikkutuolihatuksi, toiset enkelismannin amiraalinhatuksi.
Kummatko lienevät olleet oikeassa, sen ratkaisuun ei nyt ollut aikaa.

Markus pukeutui paraatipukuunsa harvoin -- oikeastaan ensikertaa
eläissään ja hän liikkui siinä kankeasti. Vielä kerran hän meni peilin
eteen. "Komea mies! Tässä on sitten saakurin komea mies!", saneli hän
peilissä olevalle kuvalleen. Hän kohenteli vielä kerran kypäriään ja
havaitsi sen sopivan sangen hyvin leveän otsansa, lihavien kasvojensa,
vaaleiden hiustensa, tummien, ohimoilta vinosti ylös kohoavien
kulmakarvojensa ja tummanruskeiden ylöspäin väännettyjen vankkojen
viiksiensä ja harmaansinisten silmiensä väreihin.

Peilin edessä hän veti käsiinsä valkeat sormikkaansa ja samalla
harjoitteli kumarrusta ja oikean sormikkaan riisumista tervehtimistä
varten -- tyhjä sormikas vasempaan käteen, joka nojaa miekan
kahvaan -- kantapäät kop! -- ja sitten kumarrus -- mutta onko komea
kiikkutuolihattu silloin kainalossa, kädessä vai päässä? Siinä kysymys!
Auta armias Jumala! Maakuntahallituksessa oli hän usein nähnyt tähän
verrattavia tapauksia -- vallesmannien käyntejä ynnä muita -- mutta
ei ollut osannut silloin ajatella, että itse joskus tarvitsisi niissä
tilaisuuksissa tehtäviä liikkeitä osata, eikä ollut katsellut ja pannut
mieleensä.

Hän hikoili ja puhkui.

Hän meni kaapilleen ja otti rohkaisuksi hyvän konjakkiryypyn, sytytti
sikarin ja sitten läksi.

Kävellessään läpi kylän satamaa kohti tunsi hän kateutta kalastajia
ja kaikkia niitä saarelaisia kohtaan, joiden luona ei käy
virkatarkastajia. -- "Voi te onnelliset ihmiset!", huokasi hän. -- "No
-- huomenna on tämä kaikki ohi! Kestä nyt tämä päivä, kestä nyt tämä
hirmuinen päivä!", hoputteli hän itseään. Hän tunsi ihan tukehtuvansa
kuumuuteen ja ahdas ja outo virkatakki esti hengitystä eikä siitä
voinut avata nappiakaan -- päinvastoin oli vielä kerran tarkastettava,
ovatko ne kaikki kiinni. Kiinni ovat.

Rantaan olivat kokoontuneet saaren kaikki arvohenkilöt: Pappi,
kirkkoneuvosto, kunnan esimies, kunnallislautakunta, koulun esimies,
lautamies, tullimiehet, arvokkaimmat perheenmiehet ynnä muita --
puhumattakaan naisista ja lapsista, joita seisoi siellä ja täällä
lähimmillä porteilla ja ranta-aittojen seinustoilla, siellä missä
miehet, tavallisesti rantakäräjiä istuivat. Myöskin oli rantaan
kokoontunut -- tavallisuuden mukaan, -- parvi koiria, jotka jo olivat
alkaneet juhlatappelunsa.

Arvomiehet olivat kokoontuneet luotsisillalle -- luotsit ja tullimiehet
juhlapuvuissaan.

Vallesmanni käveli läpi miesjoukon arvokkaana ja siellä ja täällä
kohoili lakkeja ja kuului: "Hyvää huomenta", mutta hän ei vastannut.
Perämies käveli hänen jäljessään. Luotsisillan portaiden juuressa oli
vallesmannin jahdin jolla. Siihen nyt laskeutui vallesmanni ylhäisenä
kuin amiraali konsanaan. Jolla nousi miltei pystyyn, eikä tasapainoon
asettunut sittenkään, vaikka perämies istui keulapiitalle ja vaikkei
perämieskään mikään pieni mies ollut -- päinvastoin saaren isoimpia,
mutta mihin hän piisasi vallesmannille, joka niihin aikoihin painoi
satakymmenen kiloa.

Istuessaan jollansa perällä ja vedellessään savuja sikaristaan
katseli Markus surullisena perämiestään, joka souteli levollisena.
Perämies ei aavistanut, mistä tuo surullinen ilme oli kotoisin. Hän ei
tiennyt, että vallesmanni parhaillaan toivotteli itselleen: "Olisinpa
korkeintaan vallesmannin perämies tällä saarella! Tai mikä hyvänsä,
jolla ei ole kansliaa ja arkistoa hoidettavanaan."

Tällä välin olivat korkeat vieraat ennättäneet laivalla jo jalkeille.

Itse maakuntavanhin istui tilavassa korituolissa laivan peräkannella ja
pari virkamiestä hänen läheisyydessään.

Nykyinen maakuntavanhin oli vasta äskettäin virkaansa kohonnut.
Hän oli parhaassa iässä, Markuksen ikäinen, vieläpä hänen entisiä
hyviä ystäviään, ollut Markuksen mukana monilla purjehdusretkillä
entisaikoina. He olivat juoneet kerran Markuksen jahdin kajuutassa
veljenmaljatkin.

Hän otti Markuksen vastaan ystävällisesti ja esitteli läsnäolevat
virkamiehet -- maakunnan rahastonhoitajan ja sihteerin.

-- Mitä saarelaispiiriin kuuluu -- hyvää varmaankin?

-- Täällä on hyvin rauhallista...

-- Käräjämatkoja luultavasti hyvin harvoin?

-- Hyvin harvoin, viimeaikoina, ja muulloinkin. Joitakin mitättömiä
tilariitoja.

-- Ja vanhana purjehdusihmisenä viihdytte te vallesmannina täällä hyvin?

-- Kiitos -- oikein hyvin.

       *       *       *       *       *

Laivaan soutivat myös kunnan viralliset edustajat, kunnan esimies
ja kunnallislautakunnan esimies. Vallesmanni esitteli heidät
maakuntavanhimmalle.

-- Jaaha, jaaha. Onko kunnan virkamiehillä mitään valittamista tai
mitään toivottavaa?

-- Olisihan sitä valittamista paljonkin ja siitähän täällä on usein
miesten kesken ollut puhetta, että eiköhän tänne saataisi tullivapautta
kaikelle ruokatavaralle, mitä tuodaan Virosta?

-- Kirjoittakaa anomus! Kirjoittakaa senaattiin anomus, muuta en voi
nyt tällä kertaa neuvoa. Teidän vallesmanninne varmasti liittää siihen
puoltolauseensa ja minä koetan tutustua asiaan myös ja luultavasti
tulen puoltamaan anomusta. -- No miten on köyhäinhoidon kanssa? Taitaa
tuottaa paljo rasituksia näin pienelle kunnalle?

-- Köyhäinhoitoa ei ole. Ei se rasita kuntaa --

-- No!?

-- Kunnan vaivaisia ei ole.

-- Entä onko velkaa kunnalla?

-- Ei ole velkaakaan. Omilla on tultu toimeen -- ja valtion avulla.

-- Harvinainen kunta!

       *       *       *       *       *

Soudettiin maihin.

Luotsisillalla tervehti maakuntavanhin kädestä pitäen paitsi pappia
ja lukkaria, myös saapuvilla olevia isäntämiehiä. Vuosikausia kulki
tästä tapauksesta maine saarella ja usein sitä mainitaan vielä
tänäkin päivänä: "Siinä se oli oikea maakuntavanhin! Niin alhainen!
Oikea kansan mies! Tervehti kaikkia kädestä, ketä oli sillä kertaa
luotsisillalla ja kyseli vointia -- yksin Juonaan Lutviltakin!" --

Maissa tarkastettiin koulu, kirkko ja kunnantuvalla pidettiin kokous,
jossa oli saapuvilla kunnallislautakunta, lautamies ja joukko kunnan
arvokkaimpia miehiä.

Sen päätyttyä oli laivalla aamiainen, johon vallesmanni oli kutsuttu
osaa ottamaan.

Sen aikana sanoi maakuntavanhin, Markukseen kääntyen:

-- Vallesmannilla kai on kanslia ja arkisto järjestyksessä?

-- Ilmoitan kunnioittavimmin, että muutamat viimeisimmät virkakirjeet --

-- Niin niin -- mutta yleispiirtein...

-- Yleispiirtein -- tyydyttävässä kunnossa -- rohkenen sanoa, että olen
tehnyt parhaani.

-- No -- ennätämmehän vielä nähdä. -- Oikeastaanhan tämä oli puolittain
huvimatka. Meidän olisi käytävä heti tämän jälkeen tarkastamassa
tätä saarta noilta korkeilta vuorilta, sitten uinti tuolla ihanalla
hiekkarannalla, sitten päivällinen, sitten parin tunnin lepo ja
toivottavasti sen jälkeen meille jää hetkinen teidänkin osallenne,
vallesmanni.

       *       *       *       *       *

Olikin jo ilta käsissä, kun kokoonnuttiin vallesmannin pieneen
kansliaan.

-- Tämä on pieni soma huone!, lausui maakuntavanhin heti ja kun Markus
alkoi levitellä kirjojaan ja papereitaan pöydälle tarkastettaviksi,
lisäsi hän: Niitä me olemme nähneet kylliksemme kotona! Antakaa niiden
olla! Me uskomme, että ne ovat kunnossa!

-- Pyytäisin kuitenkin, että tuo tunnustus merkittäisiin tänne
päiväkirjaan -- jos rohkenen -- muistoksi tästä käynnistä.

-- Se käy kyllä laatuun!

Kirjoitettuaan päivämäärän ja nimensä kirjaan, kääntyi maakuntavanhin
Markuksen puoleen ja sanoi:

-- No niin. Se on tapahtunut ja kun virallinen ohjelma on nyt lopussa,
tahtoisin lausua sinulle, vanha veikko, että sinä olet ollut koko
päivän liian juhlallinen ja hikoillut kovasti, varsinkin vuorilla
kiipeillessämme! Mitä hittoa sinä olet tämänlaiseen helteeseen
pukeutunut tuonlaiseen pukuun! Salli minun komentaa itseäsi: Vie
nyt kiireesti tuo virkatakkisi, silakanvartaasi ja amiraalilakkisi
vaatekaappiin ja pane kevyempää yllesi!

       *       *       *       *       *

Vallesmannin luona syötiin illallinen.

Sen jälkeen siirryttiin puutarhapöydän ympärille.

Kesäillan hämärä oli jo laskeutunut yli meren ja saaren.
Pelto-Kallu oli saanut tehtäväkseen koristaa puutarhapöydän lähin
ympäristö värillisillä paperilyhdyillä, joita Markus oli hankkinut
juhlatilaisuuksien varalta.

Kun vallasväki saapui pöytään, olivat lyhdyt jo sytytetyt.

Vaalean harmaana, kuulakkaan vihertävänä, vilkkui meri puiden välitse.
Ummikas kohahteli rantaan.

Punertavan siniselle idän yötaivaalle oli kohonnut kuu, joka valoi
kultiaan mereen.

Pöydällä paloi muutamia kynttilöitä -- olihan yö aivan tyyni -- ja
miesten istuuduttua pöytään ilmaantui Miina isoine tarjottimineen.
Hän asetteli pöydälle teelaseja, sokeriastian, konjakkiputelin ja
sikarilaatikon, kaatoi laseihin kuumaa teetä ja poistui.

       *       *       *       *       *

Pari tuntia on kulunut.

Toiset lasit ja toiset sikarit ovat menossa.

Mieliala on korkealla.

Kaikki, Markus ylinnä, ovat laulumiehiä.

On juotu veljenmaljoja ja laulettu laulu toisensa jälkeen, viimeksi
"Läksin minä kesäyönä käymään", josta Markus innostuu näin puhumaan:

-- Kuulkaa veljet! Minä en voi koskaan kuunnella tuota laulua tulematta
liikutetuksi. Minä sanon teille erään salaisuuden. Se koskee minun
testamenttiani ja tätä laulua. Kun minä kuolen, niin löydetään minun
pöydältäni suljettu kirjekuori, jossa on minun testamenttini. Kuulkaa
veljet! Tämä on vakava asia! Minä olen täällä saaressa paljon miettinyt
elämän kysymyksiä! Täällä on niin paljon aikaa! Kerran, eräänä
kesäiltana, kun minä tässä istuin yksin ja soitin viululla tuota samaa
laulua, välähti yhtäkkiä mieleeni, että tämä on minun hautauslauluni.
Torvisoittokunnan on sitä hiljaa soitettava surumarssina, kun minua
viedään hautaan! Tämän ainoan määräyksen tulee sisältämään minun
testamenttini, minun viimeinen tahtoni, täydellä ymmärryksellä harkittu
päätökseni.

       *       *       *       *       *

Niin se meni sillä kertaa!

Onneksi eivät lähemmin tarkastaneet hänen papereitaan ja tilejään.

Niin!

Tileissähän jo silloinkin pilkisteli pienoinen epäselvyyden paholainen,
vajaukseksi vai miksi häntä nimitettänee!

Epäselvyydet lisääntyivät vuosi vuodelta ja tuli kesiä, jotka
muuttuivat hänelle suoranaisen kauhun ajoiksi.

Hän pakeni saaresta merelle ja asumattomiin saariin viikkomääriksi
milloin hylkeenpyynnin milloin muulla nimellä ja varjolla. Usein hän
pelkäsi pakoilemistaan alkavaksi mielisairaudeksi ja sitä se lienee
ollutkin.

Minkä enemmän syysmyrskyt lähenivät, sen turvallisemmaksi hän itsensä
tunsi.

Talvi oli sittenkin ja lopultakin ihanin aika! Marraskuun lopulta
huhtikuun loppuun sai olla ihan varmasti rauhassa tarkastuspelolta.

Viisi levon ja rauhan kuukautta!

Markuksen talvet olivat todellakin levollisia ja rauhallisia, mutta
eivät hauskoja.

Varsinkin marraskuu oli pitkä ja ikävä.

Silloin olisi ollut kyllin aikaa tehdä työtä, mutta hän ei voinut.

Viikkomääriä kestäneet myrskyt tekivät hänet kuin sairaaksi ja milloin
sattui kauniita syyspäiviä, kuluivat ne toipumiseen.

Useat illat tuntuivat loppumattomilta.

Kello löi.

Mitä se löikään -- vasta kuusi ja pimeän tulosta on kulunut kuin
kokonainen ihmisikä.

-- Miina hoi!

-- No -- mikäs on hätänä?

-- Minulla on niin peiakkaan ikävä.

-- Vai niin. Minulla ei ole.

-- Miina -- onko kello vasta kuusi?

-- On, kuusi on jo.

-- Mene kutsumaan perämies tänne.

-- Heti paikalla!

Perämies sai semmoisina iltoina istua vallesmannin luona puoleenyöhön.

Eräänä sellaisena iltana, kello yhdentoista ja kahdentoista välillä,
molempien ollessa monien lasien jälkeen kohtalaisessa humalassa, sanoi
perämies, osoittaen sormellaan lasioviseen arkistokaappiin, jonka
eräällä laudalla näkyi kaksi kalloa.

-- Ovatko nuo kaksi kalloa sieltä Viiristä?

-- Sieltä ovat.

-- Mitkä silloin yks kerta tuotiin...

-- Niin.

-- Kuulehan! Minä sanon sinulle yhden asian.

-- Sano pois vain.

-- Sinä et saa suuttua, vaikka minä mitä sanonkin!

-- En suutu!

-- Minä en tykkää, että sinä pidät niitä kalloja täällä, eikä se
taida olla laillistakaan -- ihmisen luita pitää kaapissaan. Ei se ole
laillista!

-- Missä laissa se on kielletty?

-- Kirkkolaissa tai laivarikkolaissa -- merilaissa -- en minä sitä...
Sinunhan se tietää pitää, joka olet vallesmanni!

-- Niin minä tiedänkin.

-- Jaa -- sinä tiedät?!

-- Niin -- ettei missään laissa.

-- Mutta -- "maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen
tuleman" -- eikös se laki olekaan! Mitäs sinä siihen sanot!

-- Ei se tähän kuulu.

-- Vai ei kuulu. Mutta minä sanon, että kuuluu! Minä en pelkää noita
kalloja -- älä sitä luule! -- mutta minä sanon sinulle, että minä en
tykkää, että ne ovat tuolla kaapin laudalla... Luulek sä etten minä
uskaltaisi olla täällä yksin -- hä?

-- Ehkä...

-- Mutta Simin Pokko ei uskaltaisi, eikä Sika-Hemma, siitä minä olen
varma.

Kallu oli nyt rohkea, mutta selvänä ollessaan, niinpä samana iltanakin
alussa, hän kauhulla kuvitteli, että hänen olisi vähäksikään aikaa
jäätävä yksin tähän huoneeseen.

-- Sanopas, Kallu, mitä varten sinä aina rupeat puhumaan noista
kalloista?

-- Mitä sinä oikeen tarkoitat? Luuleksä jotain tietäväs?

-- Minähän sinulta juuri siitä syystä kysyin, kun en mitään tiedä.

-- Asianlaita on sillä tavalla, vallesmanni, ettet sinä tiedä mitään.
Minä olen nyt humalassa -- vai enkös ole?

-- Taidat olla.

-- Mutta älä sinä luule, vallesmanni, että minä niin humalassa olen,
että minä rupeaisin haastamaan mitä hyvänsä! Mutta yhden asian minä
sinulle sanon -- tahoksä kuulla? Niin. Minä näen välistä pahoja unia.

-- Pahoja unia! Ole nyt! Miehinen mies ja haastaa unista!

-- Niin, usko tai ole uskomatta! Ja nyt kun minä näen nuo kallot
tuolla ja sinä sanot, että ne ovat niiden viirinmiesten kallot, niin
minä pelkään, että ne tulevat yöllä unessa minun kimppuuni. Katsohan
vallesmanni, kuinka ne jo katselevat tänne! Sinä et ymmärrä mitään!
Sinä olet lapsi minuun nähden! Tiedätkö sinä mitä se on, kun on pakko
-- kamahuttaa -- No -- ei puhuta mitään! Kallu! Oleksä hölmö!! No!
Mitäs sä tuijotat!? Ryypätään! En minä humalassa ole...

-- Et ole, mutta minua nukuttaa. Minä menen maata, istu sinä tässä ja
ryyppää, tai mene kotiisi. Tee kuinka tahdot. Minä menen maata!

-- Minä en jää tähän huoneeseen vaikka hirtettäisiin! Minä menen
kotiin. Annaksä lyhdyn -- siellä on pimeä -- en minä pelkää pimeää,
mutta anna minulle lyhty.

-- Ota keittiöstä lyhty. Hyvää yötä.

       *       *       *       *       *

Niin kului useat illat.

Alkutalven hauskimmat päivät olivat joulujen välipyhät. Silloin saaren
vallasväki kokoontui yhteisiin joulukesteihin, milloin pappilaan,
milloin kauppiaalle, milloin tullivanhimmalle tai luotsivanhimmalle,
milloin vallesmannille, milloin mihinkin, vuoronsa kussakin paikassa.
Ne olivat kuuluneet jouluajan ohjelmaan jo monta vuotta, jo ennen
Markuksen saareen tuloa.

Kerran oltiin niinikään joulukesteissä tullivanhimmalla.

Ilta oli kulunut hauskasti.

Parikymmentä henkeä oli vieraita.

Ylimääräisiä palvelijoita liehui keittiössä.

Salissa oli katettu pitkä pöytä.

Kymmenistä kynttilöistä ja kattokruunusta virtasi häikäisevä valo.

Istuttiin ruokapöydässä.

Paisti kannettiin sisään.

Ilo oli ylimmillään ja se johtui osaksi hyvästä ruoasta, osaksi
yhdessäolosta ylimalkain ja sukkeloista jutuista, mutta pääasiassa
kuitenkin viinistä, jota oli tarjoiltu naisillekin ja hyvistä
ruokaryypyistä, joka oli viinaa.

Puhetta johti pastori, sillä talon isännällä oli hidas puhe ja kankea
kieli.

Pastori oli koko ajan, tapansa mukaan, jakanut sanan rieskaa milloin
vakavassa, milloin leikillisessä muodossa. Toisinaan se loukkasi
jotakin läsnäolijaa, kuten äsken lukkaria, kun hän, pastori, kääntyi
paistin aikana koulumestarin puoleen, joka oli vanhapoika ja asui
lukkarin täyshoitolaisena, lausuen tälle:

-- Niin niin koulumestari! Syö nyt kerrankin tarpeeksesi!, jonka
lukkari otti itseensä, loukkaantui ja sanoi:

-- Luuleksä pastoor, ettei meillä ruokavieras saa tarpeekseen syödä?!
Ooho! Se on vale se!, ja siitä oli syntyä ilmiriita, mutta toiset
riensivät välittämään rauhaa ja alkoivat puhua muusta, eri puolilla
pöytää eri asioista.

Mieliala oli taas parhaimmillaan. Kaikki olivat unohtaneet äskeisen
kahakan, joka lienee osaltaan oikeastaan ollutkin vain merkki yhä
suuremmasta kotoisesta tunnelmasta ja siitä, että kemujen alkua
vaivannut kylmyys oli lopullisesti pois häipynyt.

Joku lausuikin, että: "Oi! Jospa voitaisiin näin kokoontua useammin,
muulloinkin kuin jouluina -- pitkin talvea -- ja kesälläkin!", johon
pastori lisäsi:

-- Hm! "Tehkäämme tähän kolme majaa!" Eikö niin! -- Aina yhdessä
oloissa saavutaan siihen pisteeseen, jolloinka tuo toivomus lausutaan
-- johon äsken mainitsemamme koulumestari röhisevällä äänellään lisäsi:

-- Niin. Perustakaamme sivistäväinen kerho, johon kokoonnumme
keskustelemaan kirjallisuudesta ja taiteesta, ettei meidän talvemme
hukkaan kuluisi.

-- Hm. -- Hm, tuumi puheenjohtaja.

Sieltä ja täältä, nimittäin naisten puolelta, kuului naurun
pyrskähdyksiä ja lopulta yhtyi koko seurue yleiseen nauruun,
tarkoituksettomaan ja viattomaan, mutta jonka otti itseensä
koulumestari, kuten lukkari äsken otti aiheettomasti itseensä, kun
pastori oli kehoittanut koulumestaria syömään.

       *       *       *       *       *

Syötyä hajaannuttiin eri huoneisiin, pienempiin ja suurempiin ryhmiin,
vallat tupakoimaan isännän huoneeseen ja vallattaret erääseen kammariin
emännän ympäri.

Emäntä oli puhelias ihminen, mutta hänellä oli yksi vika: Hän pelkäsi
koiria ja se teki hänen olonsa saaressa vaikeaksi. Kullakin on oma
kirouksensa, tai paremmin vitsauksensa, niin myönnettiin emännälle
kaikilta puolilta ja häntä säälittiin -- ja mikä lieneekin satuttanut,
että koirat, parvi oikeita hyljekoiria, joita oli talon oman koiran
mukana juuri tullut ulkoa, hyökkäsi naisten huoneeseen muristen ja
näytellen hampaitaan. Silloin kirkaisi talon emäntä.

-- Huntana! Laakate port huntana!, ja huitoi käsillään ja huusi
miestään avuksi. Tuli niitä sitten muitakin miehiä ja ajoivat
vieraat koirat ulos. Vähän ajan perästä istuivat vallattaret jälleen
levollisina sohvillaan ja tuoleillaan ja emäntä selitteli.

-- Kun tiukka paikka tulee, niin ruotsi se tuppaa tulemaan silloin
minulta, niinkuin kuulitte. Totuin siihen kieleen silloin, kun olin
laivassa. Silloin sitä minä opin monia kieliä: "Ihjupliis", se on
enkeliskaa, "silhuplee" -- se on ranskaa. Niin.

Ei hän turhaa puhunutkaan!

Kyllä hän oli paljo maailmaa nähnytkin nuoruudessaan ja kieliä
oppinut kuin merimies konsanaan. Hän oli palvellut monta vuotta
isossa matkustajahöyrylaivassa tarjoilijattarena. Samassa laivassa
oli siihen aikaan hänen nykyinen miehensä perämiehenä. Heidät kohtasi
kerran merellä todellinen rakkaus ja heidän oli mentävä naimisiin ja
asetuttava maihin. Niin joutui hänen miehensä tänne saareen valtion
virkamieheksi, tullivanhimmaksi.

Puhe vallattarien puolella jatkui siitä aiheesta, mihin se näin
äkkiyllättäen ja väkipakolla ja ryminällä oli joutunut, nimittäin
koirista. Niistä kertoi kukin kokemuksiaan ja talon emäntä muun muassa
tämänkin tapauksen:

-- Minä olen usein sanonut meidän papalle, että "Älä sinä suosi kylän
koiria!", mutta ei siitä näy mitään apua olevan! Ja aatelkaas, mikä
kiusa niistä on syksyllä ja keväällä, kun ne ajavat karvojaan! -- Jo
pelkästä omasta koirasta olisi tarpeeksi! -- Niistä sitten lähtee
karvoja! -- Kaikki hienot plyyssimööplemangit koirankarvoissa ja
harjaa ja pöllytä sitten niitä! -- Ja enkös nytkin saanut mustalle
silkkileningilleni koiran karvoja! Voi surkeus sentään!

       *       *       *       *       *

Isännän puolella oli puhelu muuttunut lasi lasilta yhä äänekkäämmäksi.
Olisi luullut siellä jo tapeltavan tai vähintäin riideltävän. Erään
pahimman rähäkän ajalla kävikin talon emäntä jo vilkaisemassa ovelta,
että mitä ne oikeen riitelevät, mutta hänen pelkonsa oli turha.
Kammarissa vallitsi mitä parhain sopu ja riemu remahteli yli reunojen.
Muikeasti hymyili emäntä palatessaan toisten vallatarten joukkoon ja
sanoi ylpeänä ja kehaisten:

-- Aijai sitä meijän pappaa!

Sitten hän kertoi uteliaille kanssasisarilleen, mitä hän oli nähnyt ja
kuullut miesten puolella.

Pappa oli istunut nenätysten koulumestarin kanssa ja lausunut korkealla
äänellä, juuri sillä hetkellä kun mamma seisoi ovella, näinikään:
"Uskaltaako -- uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi!?", ja ruvennut
itkemään. Vallesmanni oli siihen sanonut, että: "Veli tarkoittaa
kait että filosofi", johon pappa taas oli sanonut vielä korkeammalla
äänellä: "Minä kysyn Sinulta veli koulumestari vielä kerran: Uskaltaako
tämän jälkeen olla teosofi? Mutta sinulta, vallesmanni, minä en kysy
mitään!"

Toiset vallattaret olivat uteliaita tietämään, "että minkä jälkeen?",
mutta sitä ei emäntä tietänyt, sillä hän oli kuullut vain kysymyksen:
"Uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi?" --

Asia oli yksinkertaisesti sillä tavalla, että kun tullivanhimman humala
oli sivuuttanut korkeimman nousukohtansa ja alkoi aleta tylsyyttä
kohti, tuli hän synkkämieliseksi, alkoi lähinnä istuvalle poikamiehelle
lausua varoittavia ääniä ajattelemattomasta avioliitosta oppimattoman
ihmisen kanssa ja kuvaili sitten muutamin lausein omaa onnettomuuttaan,
ratkesi itkuun ja huusi: "Uskaltaako, uskaltaako tämän jälkeen olla
teosofi?" -- Niin hänelle aina tapahtui. Hän ei edes itse tajunnut,
mitä hän kysyi ja jos joku häneltä asiaa tiedusteli, kertasi hän
kysymyksensä teosofina olosta yhä useammin ja useammin ja nukkui
lopulta. Niin kävi nytkin. Hänen kielensä totteli yhä vastahakoisemmin
järjen vaatimuksia, se teki asiaan kuulumattomia kommelluksia ja
sekoitti järkevän puheen. Kuului vielä pari kertaa: "Uskaltaako
-- uskaltaako" ja sitten alkoi hän torkkua ja vieraat vähitellen
poistuivat.

       *       *       *       *       *

Näin kuluivat joulut ainakin ensivuosina, mutta vuosi vuodelta pieneni
hänen seurapiirinsä. Ensin riitautui hän papin kanssa. Siihen oli
oikeastaan perämies syypää. Kerran nimittäin tämä jätti papille
maksamatta kalasaatavat. Jo vuosikymmenen ajan oli papille maksettu
ylimääräisenä papinsaatavana nelikko silakoita jokaiselta verkoilla tai
nuotalla käyvältä täysi-ikäiseltä hengeltä, mieheltä sekä naiselta.
Hyvinä kalavuosina maksoivat saarelaiset tämän veron mielellään, mutta
kun jonakin keväänä kutukalastus tuotti huonosti, kuului rantakäräjillä
nurinaa ja uhkauksia jättää koko vero maksamatta. Se maksettiin
nimittäin keväällä, heti kutuajan loputtua, vähää ennen juhannusta,
Viroon lähdön aikoina. Lihavista ja rasvaisista syyshaileista ei toki
veroa tarvinnut papille maksaa.

Eräänäkin keväänä oli kutuaika ollut huono. Kalaa oli saatu vähän.
Rantakäräjillä vallitsi synkkä mieliala. Kuului nurinaa sieltä ja
täältä. Silloin sanoi Pelto-Kallu:

-- Mitäs te joka kevät, milloin on huono kalantulo, nurisette ja
napisette! Jättäkää maksamatta, sillähän se on tehty!

-- Ei tässä muukaan auta, kuului joka puolelta. Tehtiin yhteinen päätös
olla sinä keväänä maksamatta papinsilakoita.

Seuraavaksi aamuksi oli kuulutettu papinsilakan maksu alkavaksi
rannassa kello kahdeksalta.

Suntio oli siellä papin kanssa järjestelemässä tyhjiä tynnyreitä jo
kello kuudelta.

Aamu oli kaunis.

Kello kävi jo yhdeksää, eikä vielä kuulunut ketään.

Lopulta sanoi lukkari suntiolle:

-- Mitäs tässä -- mennään hakemaan silakkamme. Sittenhän näkevät
muutkin ja seuraavat esimerkkiä.

Suntiota ja lukkaria seurasivat kirkkoneuvoston jäsenet ja heitä,
vanhaa totuttua rataa, kaikki muut saarelaiset. Ainoastaan Pelto-Kallu
pysyi yhteisessä päätöksessä eikä hän sinä keväänä maksanut
papinsilakoita.

Pappi pani silakkasaatavansa hakemukseen kihlakunnan vanhimman kautta.

Paperit tulivat muutaman viikon perästä vallesmannille.

-- Mitäs helkkarin tuhmuuksia sinä nyt olet tehnyt!?, sanoi vallesmanni
Pelto-Kallulle, jonka oli kutsuttanut luokseen. -- Sinä, ruunun
mies, jonka pitäisi olla hyvänä esimerkkinä muille ja apuna, milloin
joltakin on lain kautta haettava jotakin ja nyt sinä olet itse joutunut
tämänlaiseen rumaan juttuun. Selitä edes!

-- Se oli saarikunnan miesten yhteinen päätös.

-- Jättää maksamatta papin saatavat!

-- Niin.

-- Jaaha, vai sellaista väkeä! No -- toiset maksoivat kuitenkin?

-- Siltä näyttää. Mutta minä aion valittaa.

-- Valita, valita.

-- Minulla on jo paperit valmiina, jos vallesmanni viitsisi katsoa.

Pelto-Kallu oli saanut postimieheltä tietää heti ajoissa, että hänen
kalaveronsa on pantu lainhakuun. Silloin oli Pelto-Kallu turvautunut
koulumestariin.

Saaren nykyinen koulumestari, Esaias Hendolin nimeltään, antoi itseään
nimittää maisteriksi ja tästä syystä ei saaren kansa rohjennut
häntä nimittää opettajaksi, vaan koulumestariksi. Hänestä kulki
monenlaisia huhuja, mutta mitään varmaa ei kukaan tietänyt. Sen verran
oli kuitenkin onnistuttu saada hänen entisyydestään selvää, ettei
hän ole mikään oikea maisteri, tuskin ylioppilaskaan, ja että hän
oli ennen saareen tuloaan toiminut erilaisissa viroissa, viimeksi
käräjäkirjurina, mutta juonut kaikki entiset virkansa ja sortunut tänne
saareen lasten kasvattajaksi. Entisenä kirjurina hän sai tehdäkseen
kaikki saarelaisten asiakirjat ja kirjeet -- tyttöjen rakkauskirjeistä
alkaen. Yhteen aikaan hän oli avustanut kunnanmiehiä vallesmannia
vastaan ja kunta oli voittanut. Tästä asti oli Markus katsellut häntä
karsaasti, lakannut tervehtimästäkin.

Nyt oli taas Markuksella kädessään tuon miehen sepittämä paperi,
Pelto-Kallun valitus "laittomasti kannetuista papinsaatavista".

Markus luki ja ihastui paperiin ja koulumestarin taitoon, sillä tämä
oli uurinut asian perin juurin ja tullut seuraaviin tuloksiin:

    Mainittu silakkasaatava ei kuulu papin lailliseen palkkaan. Vain
    neljäkolmatta saarelaisisäntää oli allekirjoittanut sitoumuksen,
    jonka mukaan jokaisen verkoilla tai nuotalla käyvän naisen tai
    miehen puolesta on maksettava papille nelikko kevätsilakoita.
    Noiden neljänkolmatta miehen kokousta ei ole katsottava
    lailliseksi kirkonkokoukseksi, koska sitä ei ole laillisella
    tavalla kuulutettu ja koska siinä on saaren oma pappi --
    omassa asiassaan -- johtanut puhetta ja koska pöytäkirjalle ja
    sopimukselle ei ollut haettu lainmukaista vahvistusta.

Se oli valituskirjelmän sisältö ja se päättyi seuraavalla tavalla:

    "Näillä perusteilla rohkenen Maakuntavanhimmalta kunnioittaen
    anoa, että minut vapautettaisiin mainitun, laittoman
    papinsaatavan suorittamisesta ja että nyt vireillä ollut lainhaku
    minua vastaan peruutettaisiin ja että hakija velvoitettaisiin
    kohtuullisesti korvaamaan minun kuluni tässä asiassa."

Markus oli ihastunut kirjelmän sisältöön ja muotoon. "Ollapa minulla
tuo taito!", huokasi hän itsekseen. Perämiehelle hän sanoi:

-- Tämän mukaan sinä näytät olevan oikeassa.

-- Niin olenkin. Ja mitäs vallesmanni tuumaa, jos siihen valitukseen
vielä lisättäisiin, että "minä en olekaan mikään varsinainen kalastaja,
vaan ruununperämies, joka ei ole velvollinen maksamaan papin
kalasaatavia, joita vain ammatikseenkalastajilta voidaan vaatia."
Eiköhän olisi hyvä lisätä se vielä tähän?

-- Ei herran nimessä! Se pilaisi asian kokonaan! Tämä paperi on nyt
näin hyvä -- siitä ei voi mitään pois ottaa, eikä siihen voi mitään
lisätä. Mene ja kutsu se koulumestari paikalla tänne! Minulla on sille
vähän sanottavaa.

Markus oli päättänyt käyttää hyväkseen maisteri Hendolinin apua
virka- ja muiden asiakirjain laatimisessa ja siitä syystä hän kutsui
Hendolinin luoksensa.

-- Asia on, nähkääs maisteri, sillä tavalla, että minä osaan huonosti
suomea ja kun kaikki asiakirjat ja kirjeet on kirjoitettava suomeksi,
joudun minä usein pulaan. Minun kotonani puhuttiin ruotsia, saksaa ja
venättä. Minä kävin ruotsalaisen koulun. Arvaattehan, että minulle
tuottaa suurta vaikeutta suomeksi kirjoittaminen. Kun minä luin
tämän paperin, tulin minä ajatelleeksi, että etteköhän te, maisteri,
suostuisi minua auttamaan kaikissa kansliatöissä ja asiakirjojen
laatimisessa. Kyllä minä maksan.

Koulumestarilla oli huono palkka. Saarelaiset, saatuaan häneltä
asiakirjoja, lupasivat maksaa, jos asia voittaa, mutta unohtivat
lupauksensa. Paljon oli naisia, jotka lupailivat: "Kunhan tulee kesä,
tuon minä marjoja maisterille tästä kirjoittamisesta", mutta kun
marja-aika saapui, jäivät marjat tulematta. -- Vallesmanni lupasi
hänelle hyvää palkkaa ja sen lupauksensa hän täyttikin. Hän maksoi
eräistä asiakirjoista markan mukaan riviltä, jotenka maisteri oikein
hyvinä päivinä ansaitsi vallesmannin kirjurina illassa sen, minkä
virassaan viikossa.

Ensimmäinen asia, jonka he yhteisvoimin ajoivat, oli tuo papin
ja perämiehen keskeinen riita. Pappi piti sitkeästi puoliaan ja
vetosi aina korkeimman oikeusasteen apuun saakka; mutta turhaan.
Perämies voitti asian ja kaikki saarelaiset lakkasivat maksamasta
papinsilakoita. Ainoastaan lukkari, suntio ja kirkkoneuvoston jäsenet
koettelivat kauan kestää kahden tulen välissä -- he eivät olisi
raatsineet uhrata hyvää sopuaan papin kanssa, eikä liioin hyvää
naapurirauhaa toisten saarelaisten kanssa. Lopulta heidänkin oli
tehtävä ratkaisu. He lakkasivat maksamasta -- sillä hyvän naapurisovun
katsottiin niin vaativan.

Näin menetti Markus papin ystävyyden. Heistä tuli vihamiehet. Kerran
jutun alkuaikoina oli pappi käynyt Markuksen luona ja sanonut näin:

-- Sinun ei pitäisi puoltaa perämiestä tässä asiassa. Meidän
virkamiesten on vedettävä yhtä köyttä kansaa vastaan -- muutoin kuri
katoaa.

-- Minun on vedettävä yhtä köyttä lain kanssa ketä hyvänsä vastaan.

-- Vaikka veljeäsi vastaan?

-- Vaikka veljeäni vastaan!

-- Siinä tapauksessa minä pyydän huomauttaa, että läheisempi puhuttelu
minun puoleltani peruutetaan -- mikäli meillä mitään sananvaihtoa
tästedes tulee olemaan.

-- Se ei ole minulle uhri! Te olette minua vanhempi ja teillä on oikeus
näissä asioissa aloitteen tekoon.

Koulumestari oli myös saapuvilla. Pastori sanoi nyt vasta tuntevansa
koulumestarinkin ja pyysi peruuttaa hänenkin suhteensa lähemmän
tuttavuuden.

Näin alkoi seurapiiri hajota.

Tullivanhimman hän menetti kerran juomingeissa kotonaan.

Läsnä oli vain tullivanhin, koulumestari, luotsivanhin ja vallesmanni
itse.

Puolenyön tienoissa, humalan ylimmillään huimuillessa, oli Markus liian
varomattomasti ruvennut laskemaan leikkiä tullivanhimman ymmärryksen
kanssa, oli kertonut eräitä laivarikko- ja tullitarkastustilaisuuksia,
joissa muka tullivanhimman viisaus oli joutunut huononlaiseen
valaistukseen. Tästä oli tullivanhin suuttunut, heittänyt kynttilän
jalalla vallesmannia, mutta ei osunut ja alkanut huutaa niin, että
keittiöönkin kuului:

-- Voipi olla, että minä olen tuhmempi kuin sinä! Voipi olla! Mutta
itse minä elätän lapseni, muijani niin tuhma kuin olenkin! Mutta
kuinkas on sinun laitasi, veliseni? Sietäisiköhän ne sinun perheasiasi
nostella päivän valoon! No! Jokos kalpenet! Sieltä tulee Viipurista
vähän väliä laivoja, jotka tietävät kertoa, että siellä satamatöissä
kulkee eräs iso pojan kölkki, joka kuuluu olevan sinun näköisesi.
Mitäs siihen sanot? Poika kuuluu juttelevan kenelle hyvänsä, että
hänen isänsä nimi on Markus Aleksanteri Leopold Markulin, joka on nyt
saarelaisvallesmannina ja että hänen äitinsä nimi on Anna. -- No, mitäs
siihen sanot? On valetta vai?!

Markus kohosi hitaasti ylös tullivanhimman kertomuksen aikana,
lähestyi häntä äänettömänä, otti kiinni kaksin kourin, ravisteli häntä
ilmassa ja sanoi pari kertaa: "Olet sinäkin mainio toveri! Olet totta
jumalaut!", kantoi sitten ulko-ovelle, jossa heitti hänet, humalaisen
miehen, pihamaalle, pimeään syysyöhön. Sitten viskoi jälkeen samaa
tietä tullivanhimman hatun ja päällystakin ja löi oven kiinni.

Näin pienentyi Markuksen ympärillä seurapiiri pienentymistään. Eikä
hajaantuminen tapahtunut yksinomaan siten, että vain Markukselta
vähenivät ystävät. Hajaannus oli yleisempää laatua. Jo seuraavana
jouluna havaittiin, ettei suuria joulukestejä kutsuttu kauppiaalle, ei
pappilaan, ei tullivanhimmalle, ei vallesmannille. Jokaisessa perheessä
vietettiin joulua pienissä piireissä ja perheet kävivät toistensa luona
yksitellen lyhyillä vierailuilla. Suuret päivälliskutsut tanssiaisineen
olivat poissa, eivätkä enää sen jälkeen muotiin tulleet. Usein muisteli
Markus yksinäisinä iltoinaan näitä joulukemuja kaihoten ja ikävöiden.
Nehän olivat kestäneet vain muutaman vuoden, mutta Markukselle ne
olivat kuin kokonainen elämä. Kun hän istui yksin hämärtyvässä
kamarissaan ja antoi ajatuksensa siirtyä niihin aikoihin, kuuli hän
korvissaan puheen sorinaa, soittoa, lasin kilinää, puheita, laulua,
tanssia ja näki tupakan savua ja juhlapukuista saarelaisvallasväkeä,
etupäässä tuon lihavahkon, ketteräliikkeisen ja vilkkaan tullivanhimman
puolison, joka emäntänä ollessaan lasketteli vierailleen ranskalaisia
ja englantilaisia kohteliaisuuksia -- kukaan ei päässyt selville, minkä
mittapuun mukaan hän vieraansa jakoi, mutta erehtymättä hän määrätyille
henkilöille sanoi: "Ihjupliis" ja toisille: "Silhuplee". Vallesmannille
hän sanoi aina: "Silhuplee, masa lensman!" -- Markus luettiin
siis talon ranskalaiseen piiriin! -- "Hahahaha!" -- nauroi Markus
muistellessaan ja ihmetellessään, että "Minkähän ihmeen perusteella tuo
minut ranskalaisiinsa luki?" -- Luultavasti ei minkään perusteella.
Emännällähän oli ainoana pyrkimyksenä loistaa kielitaiturina ja
olihan hapella toki sen verran vaistoa, että ei samaa henkilöä
puhutellut sekaisin eri kielillä. Vaatihan alkeellisin kohteliaisuus
kunnioittamaan vierasta. --

Markus katseli siis menneitä aikoja saarelaisajastaan kuin
palaamattomia ilon aikoja, aavistamatta, että hänellä on omassa
talossaan ja puutarhassaan loistavin aika vasta edessä. Kuin merellä
saapuva myrsky lähettää edelleen aaltoja kymmenien, väliin satojen
kilometrien päähän, niin lähetti tuo tuleva aika saapuessaan erilaisia
tapauksia, ennenkuin se itse saapui ja ennenkuin se kohisten ja
riemuiten alkoi vyöryä lopputuhoa kohti.

Nykyään oli tyyni ja hiljainen ja usein ikävä väliaika ja se kesti
usean vuoden.

Sinä aikana tehtiin paljon työtä. Koulumestari, Esaias Hendolin,
oli hänellä aina apuna ja asiat luistivat hyvin. Meni jo muutamia
kesiä, jolloin hän ei peljännyt tarkastusta, mutta sitten taas tuli
pakoilukesiä. Muut paperit olivat kyllä kaikki reilassa, mutta ei
kassakirja. Sitä ei koskaan Markus näyttänyt Hendolinille. Siellä oli
toisinaan peloittavia epäselvyyksiä. Kevät- ja syyskaudet alkoivat
nimittäin käydä hänelle hyvin kalliiksi. Keväällä aikaiseen ja syksyllä
myöhään makaili saaren satamassa pelastuslaivoja. Ne ilmaantuivat kuin
kotkat muuttolintujen mukana. Makailivat saaren satamassa viikkomääriä
vaanimassa saalistaan, laivarikkoja. Näiden laivojen päällystölle alkoi
Markus antaa kotonaan tanssiaisia. Saaren tyttöjä ja poikia kutsuttiin
vallesmannin saliin "paaliin". Saaren vanha viulunsoittaja sai soittaa
usein koko yön. Tytöillekin tarjoiltiin viiniä ja useat niistä olivat
humalassa jo puolenyön tienoissa. Ne olivat ihania aikoja, mutta
tulivat kalliiksi. Ne veivät rahaa enemmän kuin hänen palkkansa sieti.
Silloin hän turvautui hallussaan oleviin vieraisiin rahoihin ja lähetti
perämiehen mantereelle hakemaan konjakkia, likööriä, viinejä ynnä muuta.

Lähempänä joulua hävisivät pelastuslaivat ja loppuivat "paalit",
niinkuin saarelaiset niitä nimittivät, ja alkoi ikävät illat ja pitkät
päivät, jolloin oli säästettävä ruuassa ja juomassa pitkin talvea,
että kevääseen mennessä saa kassakirjan ja kassan siihen kuntoon, että
voi sen huoletta antaa tarkastajalle. Usein hän onnistuikin, mutta
muutamina keväinä laivarikkoajan "paalit" veivät suunnitelmat taas
sekaisin.

Joulunalusviikoista kevääseen oli hänen ainoana seuranaan koulumestari,
toisinaan perämies ja joskus Miina -- koulumestari tavallisimmin.

       *       *       *       *       *

On eräs joulukuun ilta.

Posti on tullut mantereelta.

Markus on laittanut pienessä makuukammiossaan olevan pyöreän pöydän
juhlakuntoon.

Siinä on konjakkiputeli, sikarilaatikko, tulitikut, joulupostia,
pari lasia, sokeriastia ja punaisella samettivuorilla sisustetussa
mahonkirasiassa, joka on auki, kansi seljällään, kiiltelee iso
jalokivillä koristettu kultakello raskaine kultavitjoineen. --

Markus itse järjestelee huonetta.

Pyöreälle pöydälle hän sytyttää kaksi kynttilää palamaan.

Ikkunanaluspöydälle, idän seinustalle, meren puoleisen ikkunan eteen
pannaan niinikään pari kynttilää ja annetaan verhojen jäädä auki.

Kaikille muille ikkunoille sytytetään myös kynttilöitä, joka huoneeseen.

Isäntä itse on juhlapuvussa -- kultanappisessa hännystakissa,
valkeissa liiveissä, korkeassa kauluksessa, valkeassa kaulanauhassa
ja kultakahvaisessa silakanvartaassa, joka riippuu vasemmalla ja
kolahtelee tuoleihin ja pöytien kasoihin.

Hän ei ole kyllä selvillä, pitääkö silakanvarraskin olla kupeella vai
eikö, vai onko se suorastaan kielletty tämänlaisessa iltakutsussa
kotona, mutta oli miten oli.

Juhla kuin juhla!

Se kuuluu juhlapukukaavaan ja saa riippua kupeella.

Hän on ajanut partansa, lihava leuka ja vielä lihavammat posket
välkkyvät puhtautta ja viikset ovat käännetyt kohti silmiä.

Hän katseli itseään peilistä.

Kasvojen ilmeet olivat viekkaat, mutta niihin otti osaa vain nenän ja
suun lähin ympäristö ja silmät, sillä posket ja leuka olivat jo aikoja
sitten lihoneet siinä määrässä, ettei yksikään lihas niiden sisällä
jaksanut liikkua niin paljon, että sen väreilyt olisivat tuntuneet
pinnalle asti. Suun ilmeitä jossain määrin himmensivät kellanruskeat
tuuheat viikset. Silmät, silmäluomet ja turvonneet silmänalukset,
sieraimet, tummanruskeat kulmakarvat, jotka kohosivat nenän juuresta
molemmin puolin vinosti ylöspäin, iho nenän juuressa ja nenän seljässä,
joka voi tarvittaessa vetäytyä kymmeniin ryppyihin, pitivät miltei
villiä elämää hänen jutellessaan seikkailuistaan nuoruudessaan --
metsästysmatkoista ja maalaistytöistä -- niin -- ne olivat juttuja ne!
-- ja niille kannatti kyllä nenän ja sen lähimmän ympäristön ilveillä
ja ilkkua -- nyt, kun kaikki oli ohi, nuoruus ja sen monikirjavat
seikkailut! -- Yli kaiken kaartui leveän ja voimakkaan otsan ja kaljun
päälaen suun puoliympyrä, korvasta korvaan, kylmänä ja tunteettomana
kuin taivaan kupu joka katselee yhtä rauhallisesti niin hyvien kuin
pahojenkin, niin väärien kuin vanhurskaittenkin tekosia maan matoisen
kamaralla.

-- Täydestä käyt vielä, mies peilissä, mutta alatpa jo vanheta, sanoi
hän kuvaselleen.

       *       *       *       *       *

Kaikki on valmista, mutta missä hitossa viipyy vieras.

Tekisi mieli alkaa jo itse -- ottaa pieni konjakkiryyppy ja sytyttää
sikari.

Ei siinä muuta olekaan.

No niin, teetä myös. Kyllä Miina teetä tuo.

Ahaa -- jopa kuuluu kolinaa ulko-ovessa.

Vallesmanni on saavuttanut tarkoituksensa.

Koulumestari jää ällistyneenä seisomaan kynnykselle.

-- No mutta... no mutta... Mitä sinä meinaat?!... Arki-iltana!! Minä en
ymmärrä!

-- Heitähän paltto päältäsi ja vie sinne eteiseen! -- Miina! Tule
auttamaan vieraan päältä palttoa! Sinä olet tuhma, Miina! Minun on
sinua tästä lähin kasvatettava... No no -- auta paltto pois vieraan
päältä -- no niin -- aseta se käsivarrellesi -- vasemmalle! -- noin,
nyt otat lakin -- nyt kepin -- viet ne eteiseen. Sinun on, Miina, tästä
lähin tämä tehtävä kaikille minun vierailleni jo eteisessä. Minä olen
nyt korkeampaa säätyä kuin eilen ja minulla käy nykyään korkeampia
vieraita kuin ennen ja ne on otettava vastaan korkeammalla tavalla kuin
ennen. Muista se, Miina!

-- No -- käy istumaan, Esaias!

-- Mitä helkkaria sinä oikein ilveilet!? Mitä sinulle on tapahtunut?

Markus täytti ryypyt, näytti ääneti kultakelloa Hendolinille, joka
sitä suu auki katseli joka puolelta ja asetti sen jälleen paikalleen
ja katseli kysyvänä Markusta. Markus kohotti ryyppylasinsa, kehoitti
viittauksella Hendolinia tekemään samoin, lasin kilahdus, onnentoivotus
ja lasit tyhjiksi ja sitten sytytettiin sikarit ja siinä seisovassa
asennossa tarkasteltiin vielä kelloa.

-- Mistä hitosta sinä olet saanut tämänlaisen kellon -- jalokiviäkin jo
kokonainen omaisuus!

Vastaukseksi ojensi Markus Hendolinille samassa postissa tulleen kelloa
koskevan paperin.

-- Venättä!

-- Niin. Ole hyvä ja lue. Siitä selviää tämän kellon salaisuus.
Jaaha, et ymmärrä! No, se musteella tehty omakätinen nimikirjoitus on
"Nikolai" ja paperissa sanotaan, että erikoisessa armossa on minulle,
osoittamastani sankarillisuudesta, nähty hyväksi lahjoittaa tämä
kultakello jalokivineen ja perineen. Siitä selviää myös, että kello
vastaa yrjönristiä, jonka olen ansainnut, mutta kun olen sivilimies,
ei minulle yrjönristiä voida antaa, vaan sitä täydellisesti ja arvossa
enemmänkin, vastaava kultakello perineen ja jalokivineen.

-- Mutta eihän tässä paperissa noin pitkiä puheita ole.

-- Ei olekaan, mutta sinulle, joka et ymmärrä, on pidettävä puhe
pitempi.

-- Jaaha. Jaaha. Vai olet sinä sankari! No, mikähän sankari sinä sitten
oikein lienet.

-- Kyllähän vielä kuulet.

Myöhemmin illalla, oliko toisien vai kolmansien lasien aikana -- valkea
pöytäliina oli kyllä kauttaaltaan sikarintuhan peitossa, varsinkin
tuhkakupin ympäriltä, josta päättäen kädet olivat alkaneet tehdä
epävarmoja liikkeitä, myös kynttilät olivat jo pitkällä ja katsottiin
kelloa, mutta ei koskaan muistettu, paljonko se on -- puhelevat
toverukset sangen korkealla äänellä kaiken maailman asioista ja alkaa
Markus puhua myös tästä kelloasiasta, siitä, jonka vuoksi koko juhla on
pantu pystyyn.

Jompikumpi oli taaskin sanonut sanan "sankari" ja sen johdosta
kysyi Markus Hendolinilta, koulumestarilta, jota varsinkin tällä
humaluusasteella, jolla nyt oltiin, oli nimitettävä maisteriksi.

-- Kuulehan maisteri! Sinä et taida tietääkään mitä san-ka-ri-us on,
vaikka olet paljon lukenut?

-- Sankarius? Sitä ovat eri tutkijat eri maissa selittäneet
sangen eri tavalla. Siitä on hyvin monta määritelmää, toisilleen
ristiriitaisiakin. Sankarius? Hm. Se on vaikea määritellä.

-- Sankarius -- niin. Siitä on monta mielipidettä ja tämän kellon
minulle joutuminen selvittää yhden käsityksen sankariudesta. Annahan
kun minä selitän. Muistathan sinä kun se venäläinen pantsarilaiva
toissa talvena työnsi kärsänsä lumipyryssä maahan tuolla lähempänä
Lounatriviä?

-- Muistan. Joulun tienoissahan se tuli.

-- Ja myös sen muistanet, että se oli siellä tuhon partaalla,
laivarikkoisena, koko sen talven, kolme kuukautta. Kävithän sinäkin
siellä joskus minun kanssani. Kolme kuukautta jatkuivat pelastuspuuhat
ja minä olin yksi sankari, sikäläisen käsityksen mukaan, josta nyt on
kysymys -- ymmärräthän.

-- Ymmärrän, ymmärrän.

-- Minä olin yksi niitä sankareita!

-- Mitä sinä sitten teit?

-- Minä join vähintäin kerran viikossa penkin alle kaikki venäläiset
upseerit, ylimmästä alimpaan -- itse amiraalikin kävi kerran voimiaan
koettamassa. Kaikessa vieraanvaraisuudessaan yrittivät upseerit laivan
peräsalongissa juoda minut penkin alle. Kaikennäköisillä sekoituksilla
-- kuumaa viskiä, hunajakonjakkia ja mitä lienevät sotkeneetkaan
sekaisin -- koettivat saada minua itseänikin sekaisin. Itse tippuivat
he yksi toisensa perästä pöydän alle, mutta minä istuin yhä pää kylmänä
ja järki kirkkaana ja jatkoin juomistani. Kun venäläiset upseerit
panevat toimeen kilpajuomingit, julistetaan sankariksi se joka voittaa.
Minä voitin tuon laivarikkoisen venäläisen pantsarilaivan upseeriston
noin kaksitoista, tai parikymmentä kertaa uusiutuvassa kamppailussa ja
minut on julistettu sen johdosta sankariksi ja kun laiva keväällä pääsi
irti rannasta, lähetettiin keisarille luettelo sankareista ja minä
olen yksi niistä, ja keisari lähetti minulle tämän kellon, valittaen,
että olen siviilimies, ja hän on siis estetty ojentamasta minulle
yrjönristiä. -- Se on nyt siis yksi käsitys siitä, mitä on sankarius
-- venäläinen käsitys. On myös vielä monta muuta käsitystä, mutta ei
yhtään sellaista, jonka mukaan sinä olisit sankari, sillä sinä humallut
vähästä, katso ettet jo tämän lasin perästä kallistu pöydän alle.
Terveydekses!

-- Terveydekses! --

Tunnit kuluivat ja aamu alkoi hämärtää.

Koulumestari, joka oli koko yön istunut pyöreän pöydän toisella
puolella ja sankarillisesti koettanut pitää puoliaan Markuksen kanssa,
alkoi viiden tienoissa aamulla ensin sammaltaa puheessaan, kerrata
tylsänä aina vain samoja sanoja ja vihdoin alkanut hiljalleen ja
hitaasti solua tuoliltaan permannolle.

Ei kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa maailmassa voi sekoittaa
viittä, kuutta, ehkä seitsemääkin lasia konjakkia ja samppanjaa
vajoamatta siihen ihanuuksien laaksoon, josta hän luulee liitelevänsä
aina ylemmä ja ylemmä, aina ihanampiin ja ihanampiin korkeuksiin -- ja
kaikkein vähimmän Esaias Hendolin, koulumestari, entinen käräjäkirjuri,
virkansa juonut heittiö, meren ajo, niinkuin häntä nimitteli
ajatuksissaan Markus, vedellessään savuja sikaristaan ja tyhjentäen
viimeisen lasinsa ja sen jälkeen tarttuen kiinni juomaveikkoonsa,
ainoaan ystäväänsä ja auttajaansa ja alkaen häntä raahata läpi
ruokahuoneen saliin, jonka sohvalle koulumestarille oli varattu
makuupaikka.

Koulumestari heräsi matkan varrella ja alkoi puhua mokeltaa:

-- Ne -- tullimiehet ymmärrätkö sinä...

Viimeksi oli ollut nimittäin puhe tullimiehistä yleensä ja Hemmasta
erikoisesti, jota vastaan koulumestarilla tuntui olevan kaunaa.

-- Tullisökärit, niinkuin saarelaiset sanovat -- aloittavat --
aloittavat -- syntisen -- ur -- uransa -- varkaina ja merirosvoina --
ja -- päättävät sen. -- -- Älä vie minua! Mihin sinä viet minua!? Hei!
Kuuletko sinä! Laske minut irti, tai minä lyön sinua!

Saatuaan koulumestarin makuulle palasi Markus takaisin pyöreän pöydän
luo, korjasi konjakkiputelin, joka oli vielä lähes puolillaan,
huomiseksi kohmeloryypyiksi ja piiloitti sen vaatekaappiinsa, sillä hän
entisestä kokemuksesta tiesi, että koulumestari herää ennen häntä ja
tyhjentää yksin putelin ja menee jälleen maata, eikä sitten huomenna
ole kummallakaan kohmeloryyppyjä.

Markus sammutti kaikki tulet ja kävi maata tyytyväisenä ja iloisena
siitä, että varmat kohmeloryypyt ovat tiedossa.

Seuraava päivä oli sunnuntai.

Oli kirkas syysaamu.

Päivä paistoi valjuna ja keltaisena vuorten harjujen päältä.

Miina toi aamukahvia ja herätti Markuksen.

Kello oli silloin kymmenen.

Markus meni herättämään koulumestaria aamukahville. Siinä olikin
työmaa! Koulumestari makasi kuin ranka metsässä. Kauan sai Markus häntä
ravistella, ennenkuin hän heräsi.

Miehet istuivat jälleen pyöreän pöydän ympärillä.

-- No Esaias! Sinulla +aitaa olla pää kipeänä -- hehehehe!

-- Älä muuta sano! Minä taidan kuolla. Mitä ihmettä sinä minulle viime
yönä juotit?!

-- No ei hätää! Katsotaan eikö talossa ole vielä lääkettä.

Markus meni kaapille.

Pulloa ei löytynyt.

Julmistuneena hän kääntyi koulumestariin, jonka naamasta paistoi
syyllisyyden tunto.

-- Oletko sinä, saatana, käynyt varkaissa! Missä puteli on? i

-- Minä en muista mitään!

-- Et muista! Valehtelet! Kukaan muu ei ole sitä voinut viedä!

Markus meni etsimään putelia salin puolelta ja löysi sen tyhjänä sohvan
alta, jolla koulumestari oli maannut.

-- Voi sinä kurja itseäs! Pilaat sekä oman että toisen aamun! Ja nyt
sinä lähdet tästä talosta ja vähän äkkiä!

Markus haki ruoskansa, tarttui koulumestaria niskasta kiinni ja
kuritti häntä, löi ruoskallaan pari kymmentä kertaa. Sitten huusi hän
koulumestarille:

-- Pue ryysyt yllesi ja lähde saatanan äkkiä ja älä tule ikinä
näkyviini!

Ruoska kädessä hän ajoi koulumestarin ulos ovesta.

Koko toimituksen aikana ei koulumestari ollut sanonut sanaakaan.

Kädet syvällä palton taskuissa, hartiat kumarassa, selkä kirvelevänä,
pää pakottavana, korvat humisevina, mieli maan tasalla, synkin
ajatuksin, onnettomana ja murtuneena, hän käveli läpi valoisan,
pyhäaamuisen kylän asunnolleen, kävi heti maata ja makasi
maanantaiaamuun, koulunalkamiseen asti.

Pitkälle ei Markus kuitenkaan tullut toimeen ilman Hendolinin apua.

Viikko oli kulunut.

Oli taas lauantai-ilta, synkkä ja myrskyinen. Markus koetti viettää
iltaa yksin istuen, tupakoiden, soittaen välillä viulua ja välillä
lueskellen, mutta neljännestunnit olivat viikkojen pituisia.

Hän lähetti Miinan hakemaan koulumestaria, jolla ei ollut varaa hankkia
juomatavaroita ja tuskin tupakkaakaan. Hänellä ei ollut muuta paikkaa
mihin mennä kuin vallesmannila. Hän oli viikon kuluessa huomannut,
että vallesmannin jahti oli käynyt mantereella ja tiesi kyllä millä
asioilla. Hän oli myös rahapulassa. Hän tarvitsi Markuksen seuraa,
rahoja ja viinoja. Kuin kuritettu koira hän otti siis iloisena vastaan
kutsun ja läksi paikalla vallesmannihan.

Molemmat valittivat saaren kauheita talvia ja selittivät ensi tilassa
hakevansa paikan mantereelle. "Ei talveakaan enää tämän jälkeen
täällä!" oli heidän yhteinen päätöksensä ja se päätös vahvistettiin
ryypyllä ja uusittiin ikuinen, vilpitön veljeys.



VII luku.

TANSSIAISET.


Saarelaisvallesmannin viimeinen kesä on alkanut.

Se oli nykyisen vuosisadan neljäs kesä.

Markus oli silloin kolmen viidettä vuotias.

Hän oli parhaissa voimissaan.

Alkanut kesä oli kauneimpia ja varmasti hänen parhain ja huolettomin
kesänsä, sillä hänellä ei nyt ollut rahahuolia. Tarkastus oli jo
keväällä ja silloin oli kaikki paperit kunnossa.

Myöskin kassa oli kunnossa, sillä hänen oli onnistunut kevään ensi
matkallaan saada kaupungissa parin hyvän ystävänsä nimillä pankista
rahaa kuuden kuukauden vekselillä.

Tuskin koko elämänsä aikana hän on viettänyt niin vapaata ja huoletonta
kesää -- ei edes parhaina nuoruusvuosinaan.

Elämä saaressa on muuttanut muotoaan. Sinne on alkanut virrata
kesävieraita -- neljä, viisi, kuusi, tai kymmenenkin kesän kuluessa.
Markus on tutustunut niihin kaikkiin. Ne ovat olleet hänen
jokapäiväisiä vieraitaan. Hän on tehnyt niiden kanssa pitkiäkin
purjehdusmatkoja ja kiipeillyt vuorilla. Hänestä tuntuu, että tuskin
lienee enää neliömetriäkään saaren pinta-alasta, joka ei olisi ollut
hänen silmissään. Illoin on kokoonnuttu hänen luokseen -- juotu
teetä puutarhassa, soitettu, laulettu, kuunneltu yön hämärässä meren
kohinaa puutarhan rantaan, katseltu kesäyön kuuta ja harvoja tähtiä ja
kaukaa hiipuvia laivojen tulia ja juteltu ja naurettu. Järki-ihminen,
Hendolin, on hänelle toisinaan sanonut, että tämä tämännäköinen
elämä vie liiaksi rahaa, johon Markus oli selittänyt, että talvella
säästetään, eletään perunoilla, sianläskillä, leivällä ja silakoilla ja
juodaan viinaa ja poltetaan viidenpennin sikareja! Sitäpaitsi oli hän
tehnyt erään sopimuksen yhtiön kanssa, joka piti yllä pelastuslaivoja.
Niitä oli kaksikin kilpailevaa yhtiötä, molemmilla komeita, voimakkaita
pelastuslaivoja. Toisen asiamieheksi oli ruvennut Markus isoa palkkiota
vastaan. Jokaisesta laivarikosta, joka joutuu yhtiön huostaan,
sitoutui yhtiö maksamaan Markukselle kymmenen prosenttia, jos hän
yhtiön valtuutettuna ennättää mennä ottamaan laivan haltuunsa ennen
kilpailevaa yhtiötä. -- "Kun syksyllä saamme yhdenkään hyvänpuoleisen
laivarikon hoidettavaksemme, on meillä rahaa kuin ruhtinailla!", oli
Markus sanonut Hendolinille, joka alkoi puhua jostakin karhunnahan
myynnistä. Siihen oli Markus nauranut ja sanonut: "Pelkää sinä vain
turhia! Syksyllä on meillä rahaa ja sitten maksan velkani -- kaikki --"

Tänään on Markuksella juhlapäivä, syntymäpäivä.

Jo varhain aamulla oli hän herännyt lauluun. Kesävieraat olivat
käyneet häntä tervehtimässä ja esiintyneet peräti juhlallisina.
Olivat ojentaneet hänelle taiteellisen adressin -- joukossa oli
kaksi taidemaalaria -- ja pitäneet pienen puheen. Adressiin oli
piirretty sanat: "Hänen Majesteetilleen Marcus Alexanteri Suurelle,
Kohtalon armosta Saaren kuninkaalle, Tytärsaaren Ruhtinaalle,
Ruuskerin Herttualle, Vailuodon Valtiaalle, ynnä muuta, ynnä muuta,
Hänen nöyriltä ja uskollisilta alamaisiltaan kolmenviidettäkertainen
hei!" Sitten näkyi siinä nimet alla. Kauimmin viipyi Markuksen katse
nimessä Martta, eikä hän oikeastaan muita nimiä nähnytkään. Markus
käveli puolipukeissaan makuukammarissaan, veteli savuja sikaristaan,
seisoskeli kauan ikkunan ääressä ja vielä useammin pysähtyi hän pyöreän
pöydän luo. Siinä oli tuo paperi ja Markus luki sen taas nauraen läpi
ja jäi tuijottamaan Martan nimeen. Martta oli lausunut lystikkään
runon, jonka eräs kesävieraista oli sepittänyt. Kuka sepittäjä oli,
sitä ei hänelle ilmaistu. Kunhan ei vain olisi ollut koulumestari. Runo
oli niin hänen tapaistaan alusta loppuun. Se alkoi näin:

    Valtioi merta katseellas
    älä kahleilla Xerxeen!
    Se tie on sulle kunniakas,
    mi vie läpi vihreän hyrskeen.

Kaikki kesävieraat ovat kutsutut illalla Markuksen luo juhlimaan.

Pelto-Kallu on jo aamusta alkaen järjestelemässä puutarhaa --
puhdistamassa käytäviä ja ripustelemassa värillisiä lyhtyjä käytävien
varsille ja puutarhapöydän ympärille.

Markus katselee ulos.

Hän on avannut ikkunan molemmat puoliskot auki.

Aamu on lämmin ja tyyni.

Alhaalla nurmella kasvaa voikukkia.

Päivä on jo korkealla ja sen valossa hohtavat voikukat kuin tulipallot.

Kirsikat ja omenat kukkivat.

Koko puutarha on yhtenä valkeana kukkamerenä, jossa pörisee kimalaisia
ja mehiläisiä, joiden ruskeankeltaiset siivet välähtelevät valkeita
kukkia vasten. Koko puisto hymisee kuin kaukaiset urut.

On niin tyyni, ettei ainoakaan lehti liikahda.

Merikin näyttää peilityyneltä. Rantaa vasten kohahtaa hyvin heikko
vanha ummikas, läikkyy rantakiviä ja teloja vasten nousten ja laskien
äänettömänä, mutta toisinaan tulee joku isompi ummikas, joka rähähtää
rantakiville äkäisenä ja puhaltaa suustaan vaahtoa, joka kerääntyy
isoina pehmeinä kerinä telojen väliin ja kallion lokeroihin. Päivän
paisteessa se on valkeaa, valkeampaa kuin ensi lumi ja keveää, miltei
ilmaan pyrkivää. Päivä on jo kolme, neljä tuntia sitten noussut.
Satamasta päin kuuluu silloin tällöin airojen kolinaa. Alkaa kuulua
myös rantasorassa askelten ääniä. Puiden lomitse näkee Markus
koulumestarin, joka rantakarikkoa pitkin on menossa heidän yhteiselle
uintipaikalleen, Venekalliolle.

-- Huomenta, koulumestari! huutaa Markus ikkunastaan.

-- Huomenta, huomenta kuningas! Tule uimaan! Uinnin jälkeen jäävät
toverukset kalliolle istumaan vielä pitkäksi aikaa.

-- Minä olin tulla hulluksi tänä aamuna, alkaa Markus muun jutun
jälkeen.

-- No!?

-- Aamulla varhain, laulajien mentyä, istuin pyöreän pöydän ääressä,
katselin ensin sitä komeaa adressia ja kun siitä loin äkkiä silmäni
ikkunaan, näin kummia: Näin auringon kirkkaana paistavan keskiruudusta,
mutta hyvin pienenä, isoimman tähden kokoisena. Ennenkuin ennätin
selvittää ilmiötä itselleni järkevästi, valtasi minut kuvaamaton kauhu.
Luulin, että vanha aurinkomme kiitää meistä pois päin, tai joku uusi
aurinko kiitää meitä kohti. Päivällähän eivät tähdet näy. Sen täytyi
siis olla oikea aurinko. Minä käsitin, että jos se on tuleva aurinko,
on tuhomme varma muutaman minuutin perästä, sillä äskenhän ei idässä
mitään uutta aurinkoa näkynyt ja nyt näkyy. Sen täytyy siis tulla
huimaa kyytiä. Seuraava huomioni oli, että valo ei ollut vähentynyt.
Jos vanha aurinkomme olisi pois menossa ja jo noin kaukana, olisi
jo miltei pimeä ja kylmä. Sen täytyy olla siis uusi tulokas! Lienee
kulunut monta silmänräpäystä, ennenkuin vapauduin kauhustani.

-- Ihan tosissasi!?

-- Niin, ihan tosissani! -- Lienee pääni hiukan horjahtanut ja näky
katosi. Sain kauan muutella pääni asentoa vasemmalle, oikealle, ylös,
alas, ennenkuin löysin jälleen tuon uuden pienoisauringon. Sillä
välin olin ennättänyt rauhoittua ja tein sen järkevän huomion, että
lasissa oli jokin teonvika, pieni linssi tai peili, joka taittoi valon
auringosta silmiini. Oikea aurinko nimittäin oli vielä niin paljon
vasemmalla, ettei sitä näkynyt.

-- Kuulehan veli! Sinun järkesi aurinko taitaa alkaa kiitää sinun
pääkuorestasi pois päin, tuntemattomia avaruuksia kohti. Nuohan ovat
selviä hulluuden oireita! Ei se ole oikeaa, että naimaikäinen mies
juttelee tuollaista!

-- Oli mitä oli, mutta se on antanut minulle paljon ajattelemista!
Kun ensin olin kauhukseni ajatellut, että avaruuksien lait olivat
sikäli lakanneet olemasta voimassa, että joku tuntematon aurinko
lähestyy meitä avaruuksien pimeydestä suunnatonta vauhtia, tai että
oma aurinko on saanut päähänsä jättää ikivanhan vartiopaikkansa ja
lähtenyt kiitämään karkuun, jättäen kaikki planeettansa hunningolle,
kuin lampaat paimenetta, harhailemaan ikuiseen pimeyteen, käänsin
rauhoituttuani nämä ajatukseni nurin ja ajattelin päinvastaista
laittomuutta, nimittäin että kaikki liike avaruuksissa äkkiä lakkaisi
-- että maa, kuu, kiertotähdet ja maailman kaikki suuret ja pienet
tähdet lakkaisivat liikkumasta ja pyörimästä, jäisivät paikoilleen
avaruuteen siihen paikkaan ja siihen asentoon missä nyt ovat -- ei
silloin enää olisi aikaa, sillä aikahan ei muuta ole kuin kiertotähtien
liikettä. -- Ei olisi, millä mitata aikaa, koska aika ja ajan mitta
ovat samat.

-- Hm.

-- Ja jos oikein tarkkaan ajattelen, on aika sittenkin olemassa. Se on
kummallinen asia, enkä enää loppujen lopuksi ymmärrä, mitä on aika!
Ikuisuuden ymmärtää melkein paremmin. Öisin, tyynellä meren selällä,
kun tähdet paistavat kaikilta suunnilta, sekä ylhäältä että alhaalta,
tuntuu maa kadonneen olemattomiin, ja Ikuisuus tulleen aivan lähelle,
miltei kourin kosketeltavaksi. Mutta aikaa minä en ymmärrä! -- Aika
ei häviäisi, vaikka kaikki liike lakkaisi. Katsos: Vaikka kaikki
taivaankappaleet seisoisivat ikuisesti paikoillaan, eläisin minä ja
ajattelisin ja yksi ajatus olisi ajateltu loppuun, ennenkuin tulisi
seuraava. Suru ja ilo vaihtelisivat. Niiden välillä olisi aikaa.
Syöntiä seuraisi työ, työtä lepo ja uusi syöminen. -- Tapaus seuraisi
tapausta ihmisen elämässä ja niin olisi aika kuitenkin olemassa ja
aikaa mitattaisiin niiden tapausten mukaan.

-- Niin, ja tapaushan se on tämäkin -- siirtyäksemme jälleen oikeisiin
asioihin -- että sinulla on vielä maakuntahallitukselle lähettämättä
Hanskin Matin tilankatselmuspöytäkirjat. Maakuntavanhimman kirjelmä
asiasta viimetalvena oli myös tapaus ja seuraavat kaksi tapausta
oli kirjelmät keväämmällä samasta paikasta ja niiden kunkin välillä
oli aikaa -- vanhojen planeettasysteemien mukaan laskien kuu
jokaisen kirjelmän välillä. Huomenna lähtee posti ja tämä tapaus on
saatava siihen postiin. Tänä iltana, on sinulla syntymäpäiväkemut.
Me tarvitsemme vähintäin viisi tuntia Hanskin Matin tapauksen
selvittämiseen. Eiköhän olisi siis parasta, että lähdetään töihin.

-- Minähän olen tänään päättänyt juhlia!

-- Juhli, juhli! Minä vain sanoin! Minä olisin tänään hyvällä
työtuulella. Sitävarten minä asiasta puhun. Juhli sinä, kyllä minä
teen! Ei sinusta siinä apua olisi kuitenkaan! Mitähän varten ne
sinustakin tekivät vallesmannin!

-- Sitä varten, kun en minä siellä maakuntahallituksessa oikeastaan
mihinkään pystynyt ja kun sitten taas kerran korkeat isännät
maakuntavanhimman ympärillä neuvottelivat, kuka saataisiin saareen
vallesmanniksi -- joka siellä edes jonkun aikaa pysyisi -- niin sanoi
joku: "Lähetetään tämä Markulin -- päästäänhän sillä tavalla siitäkin
ja saadaan samalla saareen vallesmanni!" Siis sitävarten, kun et sinä
niihin aikoihin ollut palvelemassa maakuntahallituksen konttoristina.
Sinut ne olisivat tänne lähettäneet ja minä -- istuisin paraikaa
ihanassa maakunnanpääkaupungissa! -- Sitävartenhan se näin kävi!
Huonoin mieshän sieltä aina tänne joutuu -- jos on suurten isäntäin
suosiossa! Hahahaha!

Vallesmanni kertoili konttoristiaikojaan ja tunti toisensa jälkeen
kului.

Sitten he yhdessä söivät aamiaista ja sen jälkeen kävivät työhön
käsiksi.

Kello kahdeksan illalla alkoivat juhlat. Eetin Anttu oli kutsuttu
viulunsoittajaksi.

Kesävieraista eräs neiti osasi soittaa pianoa ja laulaa. Laulua,
soittoa ja tanssia olikin illan ohjelmassa runsaasti.

Vaikka kesäyö oli valoisa, sytytettiin puutarhan paperilyhtyihin tulet.
Pimein aika istuttiin puutarhapöydän ympärillä. Mieliala oli sangen
hilpeä ja oli sitä kohottanut juuri äsken tarjottu viini.

Koulumestari oli tänä iltana humaltunut sangen aikaisin. Hän oli saanut
puhekumppanikseen erään iloiselta näyttävän neitosen ja kuvaili tälle
itseään ja oloaan saaressa, kuuntelematta mitä toiset puhuvat.

Eri puolilla juteltiin innokkaasti eri asioista, toiset miltei
kuiskaillen, toiset kovalla äänellä.

Väliin raikui kova nauru.

Koulumestari näytti puhuvan innokkaasti. Hänen puhekumppaninsa kuultiin
kysyvän:

-- Niin. Mitenkä tekin jouduitte tänne saareen? Te olette liian
lahjakas tänne hautautuaksenne!

-- Jaa -- se on pitkä tarina, vaikka ei surullinen. Minä olen
filosofian maisteri (Niin hän aina, varsinkin naisille, humalassa
ollessaan esitteli itsensä). Niin. Olen asettunut tänne saareen
toisista syistä, kuin luulette, neiti. -- Niin. Minä olen asettunut
tänne useaksi vuodeksi -- vuosikymmeneksi -- viideksitoista
vuodeksi -- tutkiakseni kalastaja- ja merenkulkijakansan elämää
aivan läheltä, mukana eläen niin sanoakseni ja elääkseni täällä
tuon ajan, olen ottanut toimekseni täällä koulumestarin viran. Aion
kirjoittaa tohtori-väitöskirjan hyljekoirista, hylkeenpyynnistä ja
alkuperäisen saarelaiskansan elämästä, sen moraalikäsityksistä ja
muusta. Hyljekoiran kallotutkimukset, suomalaisen saarelaiskansan
antropologia -- kas siinä aloja, joilla tiede ei ole vielä ottanut
ensi askeleitaankaan. -- Nämä ihmiset elävät täällä kivikauden
elämää, vaikka eivät käytäkään kiviaseita. Suotta on hautautua, kuten
monet tekevät, alkeellisia sivistysmuotoja tutkiakseen Afrikaan tai
Etelämeren saarille. Täällä on aineistoa yllin kyllin ja minä en ole
mennyt merta edemmä kalaan.

-- Teillähän on suuret suunnitelmat!

-- Niin. -- Käänteentekevät! -- Aluksi minä aioin lukea täällä papiksi,
mutta kun sillä alalla on niin vähän mahdollisuuksia...

-- Anteeksi! -- Oletteko huomannut, kuinka ihana yö nyt onkaan!?

Koulumestari myönsi, että yö on kaunis ja syventyi jälleen
selostelemaan suunnitelmiaan ja tulevaisuuttaan. Sinä iltana hän oli
tavallista oppineemmalla tuulella. Niinpä hän, nähtävästi omituisen
nopeasti kehittyvän humalan vaikutuksesta, yritti Markuksen kanssa
saada aikaan väittelyä latinan kielestä ynnä muusta. Hän siirtyi
Markuksen puolelle pöytää ja alkoi kovalla äänellä hänelle toimittaa:

-- Ymmärsitkö sinä, minkälaisen miehen kanssa sinä tutustuit silloin,
kun tutustuit minun kanssani? Sinä et vastaa mitään! -- Minä kysyn siis
uudestaan selvemmin sinulta: ymmärsitkö sinä, mikä suuri kunnia sinulle
tapahtui kymmenen vuotta takaperin silloin, kun tullivanhin esitteli
minut sinulle tässä samassa, puutarhassa. Juur justihins kymmenen
vuotta takaperin! Sinä olit kymmenen vuotta nuorempi silloin ja minä
kaksikymmentä! Sinä et ymmärrä mitään! Sinä et ymmärrä, mitä minä nyt
olen sinulle haastanut, vaikka nyökytteletkin sikariasi -- päätäsi --
päätäsi piti minun sanoa. Nyökyttelet päätäsi -- niin. -- Nyökyttele
sinä vain sikariasi ja naura, mutta sinä et osaa latinaa sanaakaan ja
latinankielen opettajan poika --

-- Yläalkeiskoulun lehtorin...

-- Se on ihan just se sama, eikä muuta sitä, ettet sinä osaa latinaa.

Maisteri on tuppautunut Markuksen viereen istumaan ja jatkaa, nykien
puhuteltavaansa hihasta, koska hän pelkää, ettei tämä kuule ja ymmärrä
hänen puhettaan, joka oli hyvin tärkeää:

-- Sinä et osaa latinaa, muutoin olisitkin vastannut minulle latinaksi,
kun minä sinulta kysyin, että: "Ymmärrätkö sinä?" -- Quousque tandem
abutere, Catilina, patientia nostra? qvamdiu nos etiam furor iste tuus
eludet? quem ad finem sese -- -- Quousque tandem -- tandem -- tan --
tan --

Koko seurue oli vaiennut ja henkeä pitäen kuunneltiin maisterin outoa
puhetta ja kun hän takertui sanoissaan, rupesivat kaikki nauramaan ja
taputtamaan käsiään ja joku huusi: "Uudestaan, maisteri, uudestaan!"

Maisteri, joksi häntä yleisesti tässä seurassa kutsuttiin, hymyili
jokaiselle, räpytteli silmiään, eikä kukaan aavistanut, mikä määrä
onnea ja autuutta niinä silmänräpäyksinä häntä huumasi ja pyörrytti.
Hän näki kuin ruusuisen sumun läpi itsensä koko seurueen ihailemana.
Taputukset alkoivat kuulua yhä kauempaa ja onnen kuvat alkoivat
hämärtyä ja lopulta kaikki myllersi ja kieppui ja hän vajosi tylsään
uneen, horjahtaen vasemman käsivartensa varaan, joka oli pöydän
reunalla. Pää painui alas ja hän alkoi kuorsata.

Toiset sen sijaan olivat virkeitä.

Markus auttoi maisterin riippumattoon nukkumaan.

Kesäyön hämärässä ja kirjavien paperilyhtyjen välkkyessä, vaikkei
valaistessa, istuivat toiset vielä kauan pöydässä.

He lauloivat, nauroivat ja juttelivat ja heille tuotiin viiniä pöytään.

Seuraavana päivänä kerrottiin kylällä, että syntymäpäivätanssiaisissa
vallesmannilassa edellisenä yönä olisi tapahtunut kaksi kummaa seikkaa,
ensiksi, että vallesmanni olisi vetoa vastaan tanssinut illasta kello
yhdeksästä seuraavaan aamuun kello yhdeksään ja kantanut hampaissaan
sisään pöydän, jolla oli samppanjaputeli ja täyteen kaadetut lasit
jokaista vierasta kohti -- kaatamatta putelia ja läikyttämättä laseista
pisaraakaan pöydälle -- ja että vedon lyöjinä toisella puolella
olisivat olleet juhlan naisvieraat, jotka olivat muka luvanneet, että
jos vallesmanni voittaa vedon, saa hän suudella ketä vain heistä
haluaa ja että kun vallesmanni oli voittanut, joutuivat naiset pulaan
ja ratkaisivat asian arvalla. Kun seuraavina päivinä ja viikkoina
vallesmannin seurassa nähtiin sangen usein Martta-neiti (kukaan
saaressa ei tiennyt tarkemmin hänen nimeään), pääteltiin lähteellä,
josta kylän naiset käyvät vettä hakemassa, että arpa ei ollut
luultavasti langennut kenellekään muulle kuin Martta-neidille. Tämä ei
ollut totta.

Sen tiesi Miinakin, vaikka hän ei kylällä käydessään ja noita juttuja
kuullessaan julistanut niitä perättömiksi. Nauroi vain! Vastoin
parempaa tietoaan hän jätti kylän siihen uskoon, että jutut olivat
totta. Kun joku häneltä suoraan kysyikin, että onko siinä mitään perää,
sanoi Miina: "Herra Jumala! Pitäiskö minun kaikki tietää?!"

Tosiasia on, että tuo kilpatanssi ja pöydän kantaminen hampaissa
oli tapahtunut jo edellisenä syksynä, eräissä "paaleissa". Eräänä
myrskyisenä, sateisena ja pimeänä lauantai-iltana oli asettunut
satamaan, aallonmurtajaan, pelastuslaiva, ja sen päämies oli tullut
heti maihin päästyään Markuksen luo ja vielä samana iltana pantiin
toimeen koko pelastuslaivan miehistölle ja saaren pojille ja tytöille
vallesmannilassa "paalit", joista tuli remuisimmat kemut kuin koskaan
ennen. Kun väkeä oli paljon, tarjoiltiin vieraille olutta, jota
sattui olemaan hyvä varasto vallesmannilan kellarissa ja laivasta
haettiin lisää. Tanssihuoneena oli sali ja siellä joivat myös oluensa
saarelaiset ja matruusit. Laivan päämies, perämiehet ja Markus itse
joivat hienoja juomia ja polttivat hienoja sikareja kammarissa.
Siellä myös tuli puheeksi voima-asiat. Joku kertoi nimittäin
miehestä, joka oli nostanut tavallisen pyöreän pöydän hampaissaan
ylös permannosta, johon Markus kehasi, että hän ottaa kantaakseen
hampaissaan huoneesta toiseen pöydän, jolla on konjakkiputeli ja
valmiiksi sekoitetut täydet lasit, putelin kaatumatta ja pisarankaan
pöydälle läikkymättä. Sadan markan veto lyötiin vallesmannin ja
pelastuslaivan päämiehen välillä, ja vedon voitti vallesmanni. Tästä
kimmastui pelastuslaivan päämies, joka piti itseään myös voimamiehenä
ja kestävänä tanssimiehenä ja esitti kilpatanssiaiset. Ne otettiinkin
heti. Salin puolella ilmoitettiin, mistä on kysymys ja siitäkös
ilo syntyi. Kello oli kilpailun alkaessa kymmenen illalla. Kylästä
haettiin kaksi viulunsoittajaa lisää. Näistä kukin soitti yksinään
kaksi tuntia ja uusi astui tilalle. Sai soittaa valssia tai polkkaa.
Viulu ei saanut olla ääneti hetkeäkään. Soittajille annettiin ryypyt
kerran kahdessa tunnissa ja hyvä palkka. Tanssitettavaansa saivat
kilpailijat vaihtaa kuinka usein halusivat, tai tanssia yksin,
mutta pysähdystä ei saanut tulla eikä ainoaakaan väärää askelta.
Pelastuslaivan päämies väsyi kello kaksi aamuyöstä. Tanssisalista
ei kukaan malttanut lähteä pois. Jokainen tahtoi nähdä, kauanko
vallesmanni ja hänen tanssitettavansa kestävät. Pelastuslaivan päämies
oli ennättänyt vaihtaa tanssitettavaansa parikymmentä kertaa, ennenkuin
itse väsyi. Vallesmanni oli aloittanut kilpailun tanssitoverinaan
Miina, jonka hän tiesi saaren tytöistä olevan keveimmän ja kestävimmän
tanssijan. Miina oli ylpeä siitä, että hänet kutsuttiin tanssimaan.
Lähtiessään oli Miina sanonut: "Kerran eläessäänhän ihminen tekee
mistä kuoltuakin mainitaan! Koetetaas nyt vallesmanni, kumpi meistä
ensin väsyy, sinä vai minä." -- Miina oli kestänyt kello kolmeen asti.
Sitten tanssitti vallesmanni puoli tuntia eri tyttöjä, ketä viisi
minuuttia, ketä kymmenen ja sen jälkeen oli tullut jälleen Miina,
joka välillä oli käynyt syömässä ja ottamassa viiniryypyn. Toisella
kertaa hän kesti kello kuuteen, jolloin oli niin väsynyt, että töin
tuskin jaksoi pois kävellä. Hän oli mennyt keittiöön, kellahtanut
vuoteeseensa ja maannut yhteen menoon kellon ympäri. Hänen poistuessaan
salista huusivat kaikki hänen kunniakseen, että ikkunat helisivät,
mutta vallesmanni jatkoi yhä tanssiaan. Kellon lähetessä kahdeksaa
alkoi sali tyhjetä. Tyttöjä ei ollut enää ensinkään. Viimeiset niistä
läksivät neljännestä vailla kahdeksan. Miehiä oli vielä, laivamiehet
ja muutamia kylän poikia. Nämä tahtoivat nähdä, kauanko tanssi kestää.
Joku niistä sanoi: "Jaksaahan tässä nyt istua ja katsoa ainakin niin
kauan kuin toinen jaksaa tanssia." Vallesmanni tanssi yksin. Ties
kuinka kauan hän olisi vielä jatkanut, ellei äkkiä olisi viulusta
taittunut viimeinenkin kieli poikki. Mistään hinnasta ei saatu enää
pelimanneja jatkamaan soittamistaan. Täsmälleen kello kahdeksan lopetti
vallesmanni tanssinsa. Viereisestä huoneesta kuului kellon lyöminen.
Viimeiset viisi minuuttia oli hän tanssinut ilman tanssitettavaa ja
ilman soittoa. Kuultuaan kellon lyömisen oli hän lakannut tanssimasta
ja sanonut nauraen: "Jokohan riittää!"

       *       *       *       *       *

Turhaa oli siis se puhe, että Markuksen syntymäpäivätanssiaisissa olisi
mässäilty samalla tavalla.

Ei sinne päinkään!

Ne juhlat olivat loppuneet päivännousun tienoissa, jolloinka
hajaannuttiin.

Markus tarjoutui saattamaan Martta-neitiä.

He kävelivät läpi puutarhan, nauroivat ohikulkiessaan koulumestarille,
joka nukkui riippumatossa. He saapuivat rantaan -- josta heidän piti
kääntyä oikealle, pitkin Rantakujaa, Martan asunnolle -- ja pysähtyivät
siihen.

-- Päivä nousee kohta, sanoi Martta hiljaa.

-- Niin tekee. Emmekö menisi Venekalliolle sitä katsomaan.

-- Sitä minäkin ajattelin. Mennään vain.

He lähtivät siis pitkin rantaa takaisin päin ja olivat pian perillä.
Juuri heidän päästyään kalliolle ilmaantui auringon hohtava reuna meren
tummalle saarteelle. Martta käveli lähemmäksi rantaa. Markus seisoi
paikallaan keppiinsä nojaten.

He olivat kauan ihan ääneti.

Jostain kylältä päin kuului laulua. Ne olivat heidän tovereitaan, jotka
kävelivät asunnoilleen ja lauloivat mennessään.

Päivä kohosi korkeammalle ja korkeammalle ja irtaantui lopulta merestä
ja aloitti suuren ja pitkän kaarensa kesätaivaalla.

Meri oli miltei tyyni -- väreili hiukan. Sen pinnalla välkehti
vaaleanvihreää, sinertävää, sinipunertavaa. Se välkkyi kuin opaali.

Martta seisoi lumottuna katselemassa merelle.

Markus seisoi entisellä paikallaan, vähän ylempänä, keppiinsä nojaten,
ja katseli Marttaa, hänen vartalonsa kauniita viivoja merta vasten.
Tuuli rupesi hiukan puhaltelemaan mereltä maalle. Se heilutteli hiljaa
Martan vaaleita hiuksia ja hänen hameensa helmoja.

Markus alkoi nähdä myös väriä. Aamun punertavassa valossa lankesi
Martan vartalon varjo vaalealle kalliolle ja se varjo oli vaalean
vihertävä. Samoin olivat kaikki varjot kalliolla smaragdin vihreitä,
maksaruohon, punalatvaisen rantakukan, joita kasvoi kallion raossa, ja
ison irtonaisen kiven, joka oli siinä oikealla.

Markus ei ollut koskaan ennen nähnyt niin kaunista.

Hän oli iloinen ja onnellinen ja omituinen väristys sykähdytti hänen
olentoansa. Se oli kuin itkun alkua, mutta se oli riemua.

-- Voi, kuinka kaunista on aamulla varhain, kun aurinko nousee! sanoi
Martta. -- Minä en ole koskaan nähnyt tämänlaista!

Markus käveli alemmaksi, Martan luokse. He olivat molemmat hetken vaiti.

-- Näin kaunis on sinun viidennenviidettä vuotesi alku, setä! --
Hyvänen aika! Miksi sinä tulet noin surulliseksi?

-- Kun sinä sanot minua sedäksi, vaikka minä olen pyytänyt, että
sanoisit Markukseksi, niinkuin minäkin sinua sanon Martaksi.

-- Siitäkö sinä olet suruissasi?

-- Siitä. Minä tunnen itseni niin vanhaksi silloin, kun sinä sanot
minua sedäksi.

-- Mutta sinähän olet kaksikymmentä vuotta minua vanhempi!

-- Minkä minä sille voin! Lupaa nyt minulle, ettet enää koskaan sano
minua sedäksi. Minusta on läheisempää, jos sinä sanot minua Markukseksi.

-- Niin minustakin.

-- No miksi sitten teet toisin?

-- Minä tunnen itseni niin lapselliseksi sinun rinnallasi, joka olet
niin viisas ja niin voimakas. Oletko sinä minulle vihainen -- vieläkin
-- Markus?

Martta katsoi veikeästi hymyillen Markusta silmiin leveän hatunreunan
alta. Markus tarttui Marttaa käteen ja sanoi:

-- En ole, enkä ole koskaan, jos vain puhuttelet minua aina tällä
tavalla.

-- Kuulehan Markus!

-- No?

-- Minä tahtoisin, että olisi aina keskikesä, eikä minun tarvitsisi
mennä täältä pois. Sateita ja myrskyjä saisi olla, mutta vain
kesäsateita ja kesämyrskyjä.

-- Sinä et siis haluaisi olla täällä syksyllä etkä talvella?

-- En! Minua hirvittää jo niitä ajatellessani! Enkä minä eläisi
täällä. Minunhan on talvella opiskeltava ja valmistauduttava johonkin
ammattiin, josta saan leipäni.

-- Entä jos joudut naimisiin?

-- Hui-hai! Siitä ei ole pelkoa! Minä en ole koskaan rakastunut
kehenkään.

-- Et kehenkään? Sitä en usko!

-- Kuulehan... Kun sinä olet vanhempi, niin sanos minulle -- voiko
rakastua useammin kuin kerran?

-- Useammin kuin kerran?

-- Niin. Eri ihmisiin nimittäin --

-- Melkein kaikki ihmiset luultavasti voivat.

-- Sinä myös?

-- Minäkö?

-- Niin. Vastaa ihan rehellisesti.

-- Minä en ole ajatellut tätä asiaa. Kukaan ei ole minulta ennen sitä
kysynyt. Joskus toisen kerran minä sinulle vastaan -- ehkä sitten kun
vietämme täällä minun viiskymmenvuotispäivääni. Siihenhän ei ole pitkää
aikaa.

-- Kuusi vuotta! Voi hyvänen aika kuinka se on pitkä aika!

-- Ei velikulta se ole pitkä aika!

-- Velikulta?

-- Niin. Mitäs sitten?

-- Minähän en ole sinun veljesi! Hahahaha! -- Minua rupeaa naurattamaan
kaikki mitättömät asiat, kun olen oikein väsynyt ja kun minua paljon
valvomisen jälkeen nukuttaa.

-- Nukuttaako sinua!

-- Totta varmaan, koska minua naurattaa se, että sinä sanoit minua
velikullaksesi ja koska minä en jaksa enää ajatella.

He läksivät Venekalliolta ja Markus saattoi Marttaa tämän kesäasunnolle
asti. Sen portilla he sanoivat hyvää yötä.

Markus palasi kotiinsa, mutta uni tuntui pysyttelevän kaukana.

Hän istui puutarhapenkille, pöydän ääreen ja sytytti sikarin palamaan.

Hän istui ja muisteli illan ja lyhyen yön kaikkia tapauksia. Hänen
ympärillään oli syvä hiljaisuus, mutta hänen korvissaan soivat
eilisillan ja koko viime yön kaikki äänet: naurua, puhetta, laulua,
soittoa ja tanssia, lasin kilahtelua täällä puutarhapöydän ympärillä
-- ja hänen tarvitsi vain hiukan vaivata ajatuksiaan, nähdäkseen
ilmielävänä edessään jokaisen vieraansa kaikki yhdessä tai kenenkä
hyvänsä yksitellen. Lopulta hän katselee vain Marttaa, hänen silmiään
ja kasvojaan ja hänen koko olentoaan ja kuuntelee vain Martan ääntä --
mitä Martta hänelle milloinkin sanoi, se on hänelle kalleinta kaikesta.
Hän heräsi äkkiä mietteistään, sillä asuinrakennukselta päin alkoi
kuulua askeleita.

Miina sieltä tuli puutarhakäytävää pitkin iso tarjotin käsissään.
Hän asettui Markusta vastapäätä pöydän taa ja alkoi latoa laseja ja
puteleita tarjottimelle.

-- Vielähän sinä Miina olet valveilla! Mikset ole mennyt maata? Päivä
on jo korkealla!

-- Ei maita uni.

-- No miksei?

-- Kullakin omat syynsä -- vallesmannilla omansa ja minulla omani. --
On ollut hiukan ikävä yö --

-- Ikävä!

-- Niin, niin! Ikävä, ikävä! Mitä ihmettä siinä on. -- Ja kun äsken
näytti yhteen aikaan siltä, että minä jäisin yksin autioon taloon,
jonka seinien sisällä niinkuin olisi vielä tanssin humu ja nauru
kuulunut ja kummitellut, tuntui mieli hyvin apealta -- sellaista nälän
ja janon tapaista kurnimista sydänalla, mitä lienee, syönnistä ja
juonnista se vain ei parane -- lieneekö tuo sitä rakkautta vai mitä --
niin ajattelin, että jokuhan tässä olisi saatava yötoverikseen minunkin
ja katselinkin jo ikkunasta, että mitähän jos menisi ja herättäisi tuon
maisterin tuolta riippumatosta -- hihihihi...

-- Johan sinä naurat!

-- Mitäs tässä osaa! Täytyyhän sille surkeudellekin välistä nauraa ja
ilolle itkeä. Niin minulle tapahtuu usein.

Miina kävi istumaan ja jatkoi:

-- Jutellaas mekin nyt sitten kerran.

-- Jutellaan vain! Mistä sinun, Miina, haluttaisi jutella? Tule tälle
puolelle, niin on mukavampi.

-- Niin. (Puhuessaan Miina nousi ylös, hypisteli rikki kukkaa, jonka
oli ottanut omenapuusta ja siirtyi hitaasti pöydän itäreunan ympäri
vallesmannin viereen ja kohentautui sitten vieläkin lähemmä.) Meillä on
niin harvoin tilaisuutta jutella. Menee kuukausiakin hukkaan. Eikä me
olla näinä kymmenenä vuonna oikeastaan yhtään kertaa tosissaan juteltu.

-- Nyt sinä muistat väärin.

-- Enkä muista!

-- Sinulla on liian suuret vaatimukset!

-- Liian suuret vaatimukset?

-- Niin. Etkö sinä sitä vaatisi, tai toivoisi, että me usein
istuttaisiin tällä tavalla juttelemassa, eikä vain kerran kymmenessä
vuodessa?

-- Sitä sitä. Minä toivoisin että hyvin usein -- kerran viikossa --
kerran päivässä -- aina kun vain tuntuisi tarvis olevan.

-- Mikä tarvis sinulla nyt oli -- hempukka --

-- Minä vain tahdoin toivottaa onnea --

-- Johan sinä teit sen eilen aamulla.

-- Silloin oli koulumestari myös siinä. -- Älä sinä sano minua
hempukaksi! Se mantereen epeli -- se hento yöperhonen, joka seisoi
äsken kanssasi Venekalliolla, se on sinun hempukkasi -- kesähempukkasi
-- Niin! -- Kaikennäköisiä otuksia niitä on alkanutkin tänne ajautua
-- laiskottelemaan. Pysyisivät kesät kaupungeissaan, missä ovat pimeät
syksyt ja talvetkin! Mokomatkin! Teeskentelijät!

-- Älä sano Martta-neitiä teeskentelijäksi!

-- Teeskentelijä -- teeskentelijä -- vai sanonko vielä pahempaa! --
Ei satu nyt sanaa suuhuni, muuten sen laukaisisin, että kuolleetkin
kuulisivat!

-- Sinä olet suuttunut -- kateellinen... -- Voi voi... Ota minua kiinni
-- minulla on niin paha olo! -- Sillä tavalla! -- Nyt on jo parempi
-- niin turvallinen... Suutele minua, niin en ole kateellinen, en
kenellekään -- en sille hempukallekaan! -- Vielä! -- Kuule! Suutelitko
sinä myös sitä Martta-neitiä?!

-- En, mutta sitten kun otan hänet vaimokseni, suutelen häntä joka
päivä.

-- Vaimoksesi!

-- Niin.

-- Vaimoksesi!!

Miina ampautui kauas Markuksesta, nousi ylös, otti tarjottimensa ja
lähti ryhdikkäänä ja ylpeänä kävelemään pois päin. Muutaman askeleen
päässä hän kääntyi ja sanoi Markukselle:

-- Et koskaan! Muista minun sanoneeni! Markus katseli hänen menoaan
ja tunsi jossakin aivojensa takakammareissa jonkun Äänen sanovan:
"Miinassa on sinulle sopiva vaimo ja naitava sinun on kuitenkin,
sillä sinulla on kallisarvoinen kultakello, ja koko virkamiesaikasi
olet maksanut leski- ja orpokassaan. Omaisuudellesi on sinun saatava
perijä, joka on sinun omaa vertasi ja leski- ja orpokassan eläkkeille
nauttijaksi oma vaimo, muutoin menevät vuosimaksusi kuin tina tuhkaan
ja muu omaisuutesi vieraille!" -- Markus tunnusti Äänelle, että loppu
hänen lauseessaan on totta, mutta ettei hän voi hyväksyä alkua, sillä
hänen tuleva vaimonsa ei saa olla sivistymätön kalastajan tytär.
"Isieni muiston edessä saisin hävetä silloin, enkä voisi koskaan hakea
täältä pois. -- Minä olisin tuomittu tänne koko loppuelämäkseni!"

Näin ajatellen Markus lähti sisään, riisuutui ja kävi maata ja oli
juuri nukahtamaisillaan, kun hän kuuli ulkoa puutarhasta päin omituisen
pehmeän jymähdyksen, melkein kuin joku hirsi tai pölkky olisi pudonnut.
Hän riensi ikkunalle ja näki koulumestarin vaivaloisesti yrittävän
nousta jaloilleen maasta, johon hän on pudonnut riippumatosta. Markus
nauraa koulumestarin epätoivoisille yrityksille ja menee jälleen
vuoteeseensa ja vaipuu heti sikeään uneen.

Koulumestarille oli tullut vahinko.

Hän oli unissaan yrittänyt kääntyä toiselle kyljelleen, kun riippumatto
kiepsahtikin hänen altaan pois ja hän itse mätkähti nurmelle.

Hän vääntäytyi ensin istumaan, katseli ympärilleen, eikä ollut muistaa,
missä on.

Päivä paistaa.

Mereltä puhaltelee lauha tuulen henki.

Mikä ihmeen paikka tämä oikein on!?

En minä ole täällä koskaan ennen ollut!

Onkohan tämä sitä toista maailmaa -- no ei ainakaan sitä pahempaa!

Paratiisin omenapuita?

Valkea talo tuolla!?

"Kuka sinä olet, joka nauraa höhötät siellä ikkunassa minulle?"

Hän luuli niin huutavansa, mutta hän vain niin ajatteli.

Lopulta hän tunsi paikan ja yritti nousta jälleen riippumattoon, mutta
kaikki alkoi kieppua ja pyöriä hänen silmissään, ja hän vaipui jälleen
maahan ja loukkasi kaatuessaan nenänsä riippumaton nuoraan. Nenää
kirveli, mutta ei siitä verta tullut. "Ehk' olis!"

Koulumestari hengitti raskaasti, huohottaen, ja kun oli jonkun aikaa
levännyt, koetti vielä kerran nousta -- omituisesta humalaisen
itsepintaisuudestako vai kunnianhimosta, vai mistä -- ja kaatui
jälleen, tällä kertaa selälleen kauas riippumatosta.

Siihen hän jäikin ja nukkui ja löysi siitä itsensä vasta puolenpäivän
tienoissa.

Niin oli loppuun kulunut Markuksen vaiherikas juhlayö ja viimeinenkin
sen osanottajista löytänyt vakavan makuutilansa.



VIII luku.

MARTTA.


Kappelniemessä on vieläkin vanhan kivitalon raunio. Se on korkea kumpu,
jossa kasvaa nuorta mäntyä niin tiiviisti, että siellä on vaikea
liikkua ja saada selvää rakennuksen muinaisista mittasuhteista.

Maa on osaksi sammaloitunut, mutta vieläkin näkyy siellä ja täällä
punaisia tiilen palasia ja valkeaa kalkin murskaa sekaisin.

Kummun reunat kasvavat tiheämpää männikköä kuin keskikohta, jossa on
aukeitakin paikkoja -- seinien kohdille ei esimerkiksi ole noussut
ainoaakaan vesaa -- ja siellä saa nähdä, kun vaivautuu hiukan
raivaamaan oksia tieltään, rakennuksen alkuperäisen pohjapiirroksen.
Tänä kesänä oli Markus usein vaivautunut tähän hommaan, vieläpä
kerran oli ottanut mittapuun, paperia ja kynän mukaansa ja laatinut
rakennuksen pohjapiirroksen niin hyvin kuin taisi.

Tänään, muutama päivä syntymäpäiväjuhlien jälkeen, istuu Markus taas
raunioilla ja mietiskelee.

Hän luo ajatustensa eteen uudestaan kuntoon tämän talon.

Sen jälkeen kun hän on tutustunut Marttaan, on hän muuttunut kuin
toiseksi mieheksi.

Kymmenen vuotta ennätti hän olla jo saarelaisvallesmannina, eikä
aikaisemmin osunut tähän.

Äskettäin -- ehkä jo kuitenkin pari viikkoa sitten -- oli hän ollut
Martan kanssa käymässä hautuumaalla. Sieltä oli menty metsän läpi
Kappelniemen itärannalle ja palatessa jouduttu tähän raunioille
näitä tutkimaan. Martta oli ihastunut heti paikkaan ja huudahtanut:
"Voi kuinka ihanaa tässä onkaan ollut asua niillä, jotka täällä ovat
asuneet!"

Vanhan honkametsän läpi näkyy satama ja sen takana kylä.

Rakennuksen edessä, sataman puolella on ollut pieni piha. Ohut,
vaivainen nurmi kasvaa siinä vielä, mutta polku, joka johti
rakennukselta alas rantaan, läpi pihan, on kokonaan hävinnyt. Nurmi on
yhtä tasaista kaikkialla.

Pihan pohjoisreunalla on ollut kaivo. Sen paikka näkyy vieläkin, mutta
se on miltei kokonaan täyttynyt maalla ja sinne vievä polku myös
hävinnyt.

Rakennuksen toisesta kerroksesta lienee ollut ihana näköala yli metsän
ainakin kahteen suuntaan, pohjoiseen ja länteen.

Pohjoisesta on kuultanut kirkkaalla säällä Suomen rannikkosaaret, ja
osa mannertakin, hienona tummana viivana saarteella. Kuinka usein
niistä ikkunoista lieneekään ikävöiden katseltu!

Lännen puoleisista yläkerran ikkunoista on näköala ollut sama, kuin
alakerrastakin, selvempi vain. Kaiken aikaa on sieltä voinut seurata,
keitä tulee satamaan ja keitä siitä lähtee. Se olikin tarpeellista,
sillä entisaikojen vallesmannit perämiehineen olivat samalla
tullimiehiä.

Ellei Martta olisi sanonut tuota sanaansa: "Kuinka ihanaa tässä
onkaan ollut asua!", ei Markus olisi tullut kiinnittäneeksi
raunioihin huomiotaan. -- Aikaisemmin oli hän kulkenut paikan ohi
välinpitämättömänä. Nyt hän usein varta vasten teki matkan tänne ja hän
oli hankkinut kylän vanhimmilta asukkailta tarkat tiedot tästä talosta
-- montako ja minkälaisia huoneita oli kellarissa, mitä ensi- ja mitä
toisessa kerroksessa.

Hän oli onkinut tietoonsa kaikki vanhat tarinat, joita talosta vielä
liikkui vanhempien ihmisten kesken. Hän tiesi, että siinä talossa oli
monen sukupolven ajan vietetty sangen voimakasta elämää. Kappelniemi ei
ollut silloin niin hiljainen ja autio kuin nyt!

Alhaalla rannassa oli ollut oma valkama. Siinä oma jolla ja haapio.
Vähän ulompana komea, nopeakulkuinen jaala, valtion oma, rakennettu
salakuljettajien takaa-ajoa varten.

Niin on ollut.

Koko niemen, kivitalon, valkaman ja jaalan isäntänä on ollut joku
entisajan vallesmanni -- suurkupias, kuten koulumestari sanoisi -- ja
hänellä on ollut kaunis vaimo, joka on yläkerran ikkunasta vilkuttanut
nenäliinaansa kupiaan lähtiessä virkaretkelleen -- useimmiten
vaaralliselle.

-- Täällä on eletty kuin muinaisajan ritarilinnassa!, huudahti kerran
Martta, kun he taas istuivat tässä rauniolla ja Markus kertoili
tarinoitaan talosta ja sen eläjistä. -- Tämä saari on kuin pieni
ruhtinaskunta. Täällä on asunut sen ruhtinas. Täällä on ollut kalpeita
ritarien emäntiä ja hentoja neitoja, laulajia, soittajia. Täällä on
pidetty juhlia -- juotu ja syöty. Sinäkin olet tämän saaren ruhtinas,
mutta sinä asut puisessa majassa!

       *       *       *       *       *

Siitä asti on Markus miettinyt tämän talon uudestaan rakentamista.

Sen pitäisi tapahtua valtion kustannuksella.

Maan sisään, kellariin, rakennettaisiin keittiö, leivintupa, lämmin
kellari ruokatavaroille ja kylmä polttopuille.

Ensi kerrokseen keskelle iso sali eteisineen ja päihin kammareita.

Toiseen kerrokseen pelkkiä kammareita.

Rakennuksen lännen puolelle, satamaan päin, rakennettaisiin iso, korkea
pengermä. Sen keskikohdalta lähtisivät kiviportaat alas rantaan,
valkamaan, jonka edessä olisi jahdin ankkuripaikka, niinkuin ennenkin.

Jahti olisi suuri -- paljon isompi nykyistä.

Senkin rakentaisi valtio.

Siinä olisi keskellä iso kajuutta ja lisäksi oma hytti Martalle, sitten
erikoinen tupakkahytti, erikoinen purjehdushytti, jossa olisivat kaikki
sellaiset kuin merikartat, kompassit, loki, ynnä muut merenkulun kojeet
ja tarpeet. Keulassa olisi miehistöä varten skanssi. Keittiö pitäisi
myös olla, ja niin edespäin. Hänellä oli jo valmiit piirustukset sekä
jahdista, että talosta. Martallekaan ei hän ollut vielä niitä näyttänyt.

Hän istui usein täällä raunioilla ja kuvitteli tulevia onnen vuosia
uudessa talossa, joka näille raunioille kohoaisi.

Hän näki jo silmissään, miltä suuri, valkea jahti näyttää yläkerran
ikkunoista katsottuna ja miltä hän itse näyttää astellessaan reippaana
alas pengermältä valkamalle, jossa perämies piteli jo valmiina jollaa,
jonka perälle hän istuutuu ja perämies alkaa soutaa jahdille, jossa osa
purjeita on jo yllä ja joka riuhtoilee vallattomana poijussaan, kuin
nuori orivarsa, ajoon valmiina. Hän näkee senkin, miltä jahti näyttää
lähtiessään täysin purjein ulos satamasta ja miltä näyttää Martta,
heiluttaessaan nenäliinaa eräästä yläkerran ikkunasta, yli vihreiden
puiden latvain, käsivarrellaan kolmivuotias, joka myös heiluttaa
isälle, joka purjehtii ulos satamasta, virkamatkalle, vaaralliselle
retkelle.

Hän on suunnitellut kaiken valmiiksi, maakuntavanhimmalle menevän
kirjeenkin.

Koulumestari oli nauranut, kun oli kuullut näistä suunnitelmista. Oli
nimittänyt niitä hulluiksi. "Sinä olit vielä viime talvena viisas mies
ja nyt olet noin sekaisin!", oli koulumestari sanonut ja sylkäissyt ja
julistanut Markuksen joko viisaaksi suuruudenhulluksi tai narriksi, tai
mieheksi, jolta rakkaus on vienyt kaikki hyvät lahjat, joilla Luoja
aina siunaa oikeaa virkamiestä: arvostelukyvyn, paikallisaistin, nopean
käsityksen, tilannetajun, ja mitä lienee luetellut kaikilla sormillaan.
Siihen oli Markus sanonut: "Tämä on minun asiani, eikä sinun", johon
koulumestari oli vastannut: "Niin onkin -- Jumala paratkoon! -- ja
siitä syystä en minä tahdo olla mukana häpeässä, joka sitä asiaa
seuraa! Tämä ei ole virka-asia! Tämä on sinun yksityisasiasi!"

       *       *       *       *       *

Pienimpiä seikkoja myöten oli Markuksen suhtautuminen piirinsä asioihin
muuttunut. Hän kiinnitti nykyään huomionsa seikkoihin, joita ei ollut
hän, eikä kukaan aikaisemmistakaan vallesmanneista katsonut miksikään.

Eräänä aamuna kun Martta, jonka asunto oli aivan rannimmaisessa
talossa -- vain Rantakuja erotti sen saraimista ja valkamista --
sanoi Markukselle: "Sinä et usko miten paha löyhkä nousee noista
valkamista helteisinä päivinä!", läksi Markus heti perämiehen kanssa
tutkimaan asiaa ja havaitsi, että valkamissa on suuret joukot kalojen
sisälmyksiä, suljuja, mätänemässä ja että löyhkä lähtee niistä. Vielä
samana päivänä sai perämies naulata kujien kulmiin kaiken kansan
luettavaksi vallesmannin ankarat määräykset, että "lain uhalla on
suljut soudettavat vähintäin puolen kilometrin päähän rannasta,
tai muuten hävitettävä". Sama julistus sisälsi ohjeita muidenkin
epämiellyttävien, tauteja levittävien hajujen poistamiseksi kylästä.

Myöskin omasta ulkoasustaan alkoi Markus huolehtia enemmän kuin ennen.
Tähän asti oli hän muun muassa ajanut partansa vain pari kertaa
viikossa, talvisin joskus vain kerran viikossa. Nyt alkukesästä rupesi
hän ajamaan partaansa kolme, neljä kertaa viikossa, säännöttömästi.

Miina oli tehnyt näiden parranajojen suhteen omia huomioitaan.

Hän havaitsi, että jos vallesmanni ajaa partansa, tulee Martta-neiti
sinä päivänä vallesmannilaan, tai menee vallesmanni Martta-neiden
kanssa sinä päivänä jonnekin purjehtimaan, tai muualle.

Kun siis vallesmanni taas tilasi Miinalta kuumaa parranajovettä, ei
Miina malttanut olla sanomatta: "Martta-neidenköhän vuoksi sitä taas
meillä noin putsataan -- niin varmaan!", ja se kiukutti Markusta,
etenkin kun tuo sama lausuttiin joka kerta samanlaisella ivan väreellä.
Tästä syystä hän rupesi ajamaan partaansa joka aamu, sekä päätti niin
jatkaa talvellakin.

Perämies sen sijaan oli hyvin tyytyväinen uusiin oloihin.

Hänen työnsä lisääntyi kyllä moninkertaisesti.

Hän sai nykyisin pestä jahdin ulkoa ja sisältä joka päivä, kirkastaa
sen näkyvät vaskiheloitukset niinikään joka päivä ja kaksi päivää hän
sai äskettäin kuluttaa jahdin purjeiden pesuun.

Hän oli kuitenkin tyytyväinen osaansa, sillä vallesmanni maksoi
hänelle kaiken ylimääräisen työn runsain kourin, samoin sellaiset
purjehdusmatkat, jotka eivät olleet virkamatkoja ja virkamatkoja ei,
totta puhuen, sinä kesänä jahdilla tehty ainuttakaan.

Purjehdusretket olivat useimmiten lyhyitä, muutaman tunnin kestäviä.

Kerran, elokuun alkupäivinä otettiin jahtiin kolmen vuorokauden
eväs koko seurueelle, jonka muodostivat silloiset kesävieraat ynnä
vallesmanni ja perämies; ja tehtiin pitempi retki.

Matka ei ollut pitkä meripenikulmissa, mutta kyllä ajassa, sillä
aiottiin viipyä perillä niin kauan kuin ilmat sallivat, ainakin kolme
vuorokautta.

Päämääränä ali Maaleton-lahti maan takana, siis saaren länsirannikolla.

Siellä oli mainio satama saaren ja Maaleton, pienen kallioluodon,
välisessä kapeassa salmessa, jota suojasi lännessä itse Maaletto,
etelässä Väliniemi ja pohjoisessa Tuponnenniemi. Paitsi mainittua
salmea, sulkeutui näiden maiden väliin Maaletonlahti, josta oikeastaan
johti kaksi salmea ulos, molemmat siihen asti nimettömiä. Tästä lähin
ruvettiin, ainakin siinä seurueessa, kutsumaan luoteeseen johtavaa
pitempää ja matalampaa salmea Kuninkaansalmeksi, koska saaren kuninkaan
jahti oli siinä ollut ankkurissa kaksi päivää ja niiden välisen yön, ja
lounaaseen johtavaa salmea Martansalmeksi, koska Martta oli tiettävästi
ensimmäinen nainen, joka oli uinut sen yli.

Tämän paikan oli Markus itse valinnut, pitäen silmällä ensi sijassa
hyvää satamaa, joista maan läntinen rannikko on köyhä, ja näköalojen
kauneutta, josta sama rannikko on ylen rikas. Siellä kohoavat rannat
korkeina vuorina ja sieltä Maaletonlahden pohjasta läksi sisämaahan
päin metsäinen laakso, jonka läpi laskee puro Lounatjärvestä. Siitä
purosta sai hyvää juomavettä. Puron varsilla kasvaa kukkia ja isoja
ruusupensaita. Vähän ylempänä se kulkee läpi niityn. Se virtaa kaiken
aikaa alamäkeä ja vain harvoissa paikoissa muodostaa sylen tai parin
laajuisia järviä. Enimmäkseen se loikkii alas jyrkiltä kallionpykäliltä
tai veikeästi tanssii ympäri suurempien ja pienempien kivien ja saapuu
lopulta laajalle laperikolle, jossa ei kasva mitään, ja solisee
sen läpi alas mereen. -- Kaakossa siintää saaren korkein kohta,
Lounatkorkia, jonka kupeet tänne päin ovat pehmeän, vaaleanvihreän
koivumetsän peittämää, muodostaen siten kauniin vastakohdan muiden
vuorien tummille, vänkkyräisille ja tervaisille männiköille.

Leiri on tehty rannalle, tasaiselle, miltei vaakasuoralle
kalliopenkereelle, joka on vain muutaman sylen pituinen ja levyinen,
avoin etelään, lounaaseen ja länteen, mutta idässä ja pohjoisessa
nousee vuori jyrkkänä ylös. Merestä kohoaa tämä pengermä niin paljon,
että jollasta on mukava sille nousta. Maaletonlahden pohja ei näy
kunnolla, koska sille suunnalle on muodostunut louhikko monen sylen
korkuisista kivistä, jotka näyttävät joskus maailmassa lohenneen
ylemmästä vuoresta. Osa louhikkoa on vierinyt mereen, osa on jäänyt
tähän kalliopenkereelle. Noiden suurten louhien väliin ja alle jää
suuria luolia. Eräs niistä on muodostettu keittiöksi ja eräs toinen on
sisustettu asunnoksi. Louhikon yli näyttää olevan vaikea päästä. Siinä
kysytään ketterää kiipeilijää. Vielä vaikeammalta näyttää pois pääsy
tästä muun kautta. Ainoa varma tie on soutaa jollalla ja esimerkiksi
vedenhakumatkat puronsuulle on tehty vesiteitse pitkin Kuninkaansalmea
ja Maaleton lahtea.

Miehet olivat maanneet yönsä luolassa. Siellä olikin ihana nukkua.
Louhikkohan jatkui mereen, ja kun lännestä kävi koko yön voimakas
ummikas, kumisi ja soi se koko yön ihanaa, solisevaa ja rytmillistä
lauluaan.

Naiset, joita oli kolme, saivat yöpyä jahdin kajuutassa. Vuorotellen
valvoivat miehet rannalla, yksi kerrallaan, pitäen vahtia, ettei myrsky
pääse yllättäen alkamaan.

Aamu oli hyvin kaunis ja aivan tyyni.

Teeaamiainen oli valmis kello kahdeksan.

Vasta silloin huomattiin, että lahden toiselle puolen, Väliniemen
loivalle rantakalliolle, oli yön aikana ilmaantunut kolme haapiota,
jotka oli vedetty ylös.

-- Tuntuu kuin oltaisiin jossain Etelämeren saaressa ja nuo olisivat
joitakin alkuasukkaita, polynesialaisia villejä, jotka ovat saapuneet
tuonne lahden toiselle puolelle ehkä hyvinkin vilpillisissä
aikomuksissa, vetäneet veneensä maalle ja ehkä parhaillaan vakoilevat
meitä, sanoi Martta aterian aikana.

-- Kuinka ihanaa!, lisäsi hän heti. -- Saamme olla näin erillään, ja
näin kaukana sivistyneestä maailmasta! Kaukana Etelämeren saarella!

Perämies ei pitänyt sopivana tuollaisia puheita.

Villien maassa ovat muka!

Missähän he oikein luulevat olevansa!

Polynesiassa!

Etelämeren saarilla!

Siellä missä mustakansa asustaa ja jossa ihmislihaa syödään!

Menkää --!

Perämies kyllä tiesi heti aamulla nuo haapiot nähtyään, silloin kun
vallasväki vielä nukkui, keitä nuo uudet naapurit lahden takana olivat
-- oikeita ristittyjä ihmisiä, naapurisaarelaisia, joilla ei omassa
saaressaan kasva ainuttakaan vihtakoivua ja käyvät siis täällä --
salaa kylläkin -- vihdaksessa, että saavat saunoissaan itseään vihtoa
niinkuin muutkin ihmiset.

Ja tietää sen vallesmannikin, mutta ei virka mitään, ei tuki tuon
ryökynän suuta yhdellä ainoalla tai parilla kolmella järjensanalla.

"Ei tuota viitti kukaan kuulla!", kipenöi Kallun aivoissa, mutta ei
uskaltanut sitä lausua julki. Hän olisi sillä kertaa suonut olevansa
astetta korkeammalla virka-arvossa, nimittäin vallesmannina, että olisi
ollut valta sanoa ryökynälle: "Ol ny vaiti! Eihän tuo toillain ol
oikiaa puhetta, eikä Jumalan mielen mukaista iloa, kuvailla mielessään
olevansa mustien saarella -- ilman pakkoa!", mutta kun hänellä ei ollut
valta niin sanoa, sanoi hän vain näin:

-- Höö! Kyllä taitaisi ryökynälle tulla kuuma aamupäivä, jos oltaisiin
mustanahkain saarella! Yhtä kuuma, kuin näille haileille, joita minä
tässä hiilillä paistan vallasväen aamiaiseksi!

-- Perämies on oikeassa, sanoi siihen vallesmanni. -- Ainakin siinä,
että on käynyt ostamassa meille tuoreita kaloja.

Yöllä oli nimittäin nähty verkkomiesten tulia kaukana lännessä. Aamulla
varhain, kalastajien palatessa kotiin päin, oli Kallu soutanut jollalla
niiden luo ja ostanut haileja.

Lahden pohjasta, rantakiviltä, saatiin hyviä, poutien kuivaamia
polttopuita, meren ajoa, laivojen ja veneiden kappaleita, mitä lienevät
olleet. Leiripaikalla on palanut koko ajan nuotio, siitä asti, kun
eilen tultiin, koko yön ja koko tämän aamun. Siinä on nyt hyvä hiillos
hailia paistaa. Purjehdusmatkoilla kuului kokin virka perämiehelle.
Koskaan ei merellä sitä virkaa uskota naisille!

Perämiehellä oli täysi työ ennättää paistaa niin paljon haileja, kuin
muut niitä söivät.

Tuskin kukaan muuta ruokaa muistikaan.

Heti aterian alussa oli vallesmanni julistanut, ettei täällä,
Polynesiassa, saa kukaan käyttää muita kuin sormiaan hailien syönnissä,
eikä kukaan saa hailia ruotia! Ruotineen ne on syötävä tai oltava
tykkänään syömättä!

Perämies paistoi vartaan toisensa jälkeen.

Nauraen ajoivat toiset niitä suuhunsa -- hailin toisensa perästä.

Kun aamiaisen jälkeen oli noustu ylös, nähtiin alkuasukashaapioiden
luona liikettä. Eräs mies siellä liikkui ketteränä ja rupesi myös
tähystelemään. Vähän ajan perästä hän katosi kallioiden taakse ja
ilmaantui metsästä laperikolle, jota pitkin näytti kävelevän tännepäin.
Sitten katosi hän taas louhikkoon ja ilmaantui kaikkien ihmeeksi
suurten kivien päälle, josta laskeutui ketterästi alas leiripaikalle,
töhnäsi hiukan oikealla peukalollaan kiiltävää lakkinsa nokkaa ja
sanoi: "Hyvää huomenta!", johon vallesmanni kaikkien puolesta vastasi:
"Jumala antakoon!" Sitten kulki hän miehestä mieheen, vallesmannista
alkaen ja naisesta naiseen, kättelemässä, sanoen kättä antaessaan --
oikeastaan vain sormen päitään, varovaisuudestako vai mistä, ehkä vain
siksi, että se oli hänen, eikä suinkaan kaikkien polynesialaisten
tapa: "Terveeksi", ja vallesmannille sen lisäksi: "Täällähän se
on vallesmannikin itse --". Perämiehelle, jota hän piti niinkuin
vertaisenaan, hän sanoi virolaisittain -- se oli olevinaan leikkiä ja
kukaties olikin! -- "Tere tere! Kuidas käsi käib?" -- "Tuossahan tuo
menee, aina hiljakseen. Mitäs sinulle itselles kuuluu? Taidatte olla
vihtametsässä?"

-- Ei olla! -- Sammaleess' ollaan.

-- Sammaleessa?! Tähän aikaa vuotta!, ihmetteli perämies.

-- Siellä meiän saaressa kun ei kasva enemmän lehmän sammaletta kuin
vihtakoivujakaan. Täytyy, täytyy ruveta kulkemaan sammaleessa jo näin
aikaiseen, kun on pitkien matkojen takaa kaikki kokoon haalittava.
Sammaleess' ollaan tällä kertaa. Kyllä myö vihtakoivujakin etsitään.
Yksi mies menikin jo kylään pyytämään lupaa vihtojen tekoon. Saa nähä
antavatko luvan. Jos eivät anna, niin ei muuta kuin läkkä mantereeseen
vihtojen tekoon. Tätä lehmän sammaltahan saa ottaa ilman lupaa mistä
vaan --

-- Niin saa -- niin saa. Eikös panna tupakaksi! Perämies tarjosi
tupakkakukkaroaan. Molemmat latasivat piippunsa, ensin polynesialainen
ja sitten perämies. Nuotiosta ottivat he kekäleen, jonka hehkuvalla
päällä sytyttivät nysänsä.

-- Mitä te haastatte yht'aikaa lehmistä ja sammaleista?, kysyi eräs
naisista.

-- No mitä heistä erikseenkään haastaa, kun lehmänsammaleista kerran on
puhe! -- sanoi polynesialainen nauraen.

-- Lehmänsammaleista!

-- Niin. Taallasesta harmaasta ja karkeasta sammaleesta, jota kasvaa
kallioilla ja joka on hyvänmakuista. Sitä myö saaralaiset syötetään
lehmille. Ja hyvää se onkin! Lypsättää lehmiä, kun panee vähän suurusta
sekaan. Kyllä tää perämies tietää! Kysykää vain siltä. Kyllä se tietää!

Sitten seurasi vilkas keskustelu saarelaislehmistä ja lehmänsammaleista.

Sen jälkeen kääntyi polynesialainen jälleen perämiehen puoleen, vei
hänet vähän syrjään ja sanoi:

-- Mitä sinulle itselles kuuluu? Taiat olla ollu terve?

-- Johan sen kuulit. Mitäs minulle... Tervehän minä --

-- Niin niin. -- Vai ei kuulu mitään...

-- Ei kuulu, ei kuulu.

Polynesialainen, pieni, kurttunaamainen, parraton, perunanvärinen, noin
viiskymmenvuotias ukko, läheni perämiestä, asettui selin muihin ja
hiljensi ääntään miltei kuiskaukseksi, nauraa hihitti välillä -- mitä
lienee jutellut -- sitten muuttui jälleen vakavammaksi ja sanoi:

-- Oltiin Viirissä -- verkoilla tässä äskettäin...

-- Vai niin.

-- Suuri meri on taas lievittänyt soran niiden luurankojen päältä...

-- Vai niin -- Minkäs sille mahtaa!

-- Niin. Minkäs sille mahtaa. Merell' on voimaa tenä mitä tahtoo! --
Vähän ylemmä olisi pitänyt korjata. Mitäs sinä perämies siitä meinaat,
kun niillä oli päät molemmilla kateissa? Eihän siellä ole kettuja, eikä
muuta -- näin kesällä --

-- Mitäs se minuun kuuluu!

Perämies katseli hyvin vihaisesti oikean silmäluomensa alta.

-- No eipä kuulu. Eipä kuulu. -- Haastaahan se kylä paljonkin.

-- Mitä ne sitten haastavat?

-- No -- siellä meillä päin vain juttelevat, että niissä pääluissa
olisi keväällä ollut molemmissa reiät ohimoissa, ja että joku on ne
hävittänyt pelosta -- muka että ne olisivat olleet murhattuja ja että
jollakin olisi ollut paha omatunto ja hävittänyt ne päät, etteivät
joutuisi tutkittavaksi.

-- Se on tyhjää puhetta!

-- Niinhän minäkin sanoin. -- Akkojen arveluja, mitä lie --

-- Mitä!

-- Sitä vain, että mitä lienee piikaväen puhetta --

-- Turhaa puhetta se on!!

-- Mutta kun sinä olet vähän niinkuin ruununmiehiä, niin sinun pitäisi
ottaa asiasta selvä!

-- Mitäs se minuun kuuluu! Kerrankos sitä tuollaista tapahtuu ja ota
niistä sitten kaikista selvä! Johan minun pitäisi revetä jokaiseen
luotoon ja kariin, missä vain laivarikkoja on ollut tai tulee olemaan!
Olisi siinä olemista ja elämistä, jos pitäisi ennättää yhtaikaa joka
paikkaan ja pitää vahtia joka luurangon luona, missä niitä vain on!
Vahtikoot luurangot itse itseään!

Polynesialainen ryki pahaa yskää ja jatkoi hyvin totisena:

-- Yhymm -- öhömm -- taitavat ne vähä kerrallaan ruveta sitäkin
tekemään! -- jos kaikessa on perää, mitä kylä tietää --

-- Luurangotko?!

-- Niin niin! Kuuluvat kummittelevan. -- Moosan Juli, joka on vähän
sekapäinen ja kulkee yksinään, oli seilannut viime viikolla haapiollaan
muka hylkeitä ampumaan Viirin länsikiviltä, joille niitä nousee aamulla
makailemaan, ja jutellut, ettei Viirin saunassa enää tavallinen
ihminen saa yönrauhaa. Olivat koko yön kulkeneet ympäri saunan,
että kivet kolisivat niiden luisten jalkojen alla ja rystyillään
olivat koputelleet ikkunaan, ja kun Juli meni katsomaan, olivat
molemmat sormellaan osoittaneet ohimoaan. Silloin ne olivat olleet
elävän ihmisen näköisiä ja terveitä, mutta vettä oli valunut niiden
tukasta ja vaatteista ja verta ohimosta molemmilta, neliskulmaisesta
haavasta, ja olivat sanoneet Julille että: "Etsi ylös pääluut ja näytä
vallesmannille ja käske sen läheltään ottamaan kirveen ja koettamaan,
sopiiko sen terä näihin reikiin!"

Kallu veteli ahnaasti savuja piipustaan, koetti nauraa röhöttää niin
huolettomasti kuin kykeni ja sanoi:

-- No osaa se Moosan Julikin jutella!

-- Älähän sano! Voihan se olla niin, että se näki unta, vaikka luuli
valveilla olevansa.

-- Hulluhan on hullu, näki se sitten unta, tai houri valveilla! Ja
jos kummitus oli käskenyt näyttämään kalloja vallesmannille, niin
näyttäköön ja ottakoon vallesmanni sitten "läheltään sen kirveen" ja
sovittakoon sen niihin reikiin! Mitäs se minuun kuuluu! Tuokoon Moosan
Juli vallesmannin eteen ne kummituksensa kantelemaan ja vaatimaan
syytettä murhamiehelle! Mitäs se minuun kuuluu!

Martta oli perämiehen ja polynesialaisen huomaamatta lähestynyt näitä
-- hänen aikomuksensa oli vain lähemmin puhutella "polynesialaistaan"
-- ja kuuli puheen pääkalloista, joiden ohimoissa on reiät ja hän sanoi:

-- Mutta eiköhän ne pääkallot ole vallesmannin arkistokaapissa?, ja
katseli kysyvästi molempiin miehiin.

-- On on, siellä ne ovat. Ihan samat kallot ja nyt ne ovat kummitelleet
Moosan Julille, sanoi perämies.

Vallesmanni lähestyi myös ryhmää ja hänen mukanaan koko seurue. Martta
huudahti:

-- Kamalaa! Minä en ikinä uskalla enää lähestyä sitä kaappia --
en päivälläkään! Kuulehan Markus! Sinun olisi tutkittava asiaa.
Vähämielistenkin unet ovat usein johtaneet rikosten tekijän jäljille!
Minusta tuntuu, että tässä on kysymyksessä murha! Sinun on tutkittava
asiaa!

Markus poltteli rauhallisesti sikariaan ja sanoi:

-- Minä tunnen jo tapauksen. Miehet saivat molemmat surmansa
laivarikkoyönä, molemmat yhtaikaa. Laiva ajoi myrskyssä ja pimeässä
Viirin särkälle ja hajosi. Laivan miehistö tuhoutui täydellisesti. Nämä
kaksi miestä, joiden pääkalloista on kysymys, olivat ainoat, joiden
onnistui uida laivanmurskan mukana lähelle rantaa, mutta siinä heitti
heidät ja laivankappaleet iso kertalaine sellaisella voimalla rantaa
vasten, että molemmat miehet saivat laivankappaleissa olleista rauta-
tai vaskivaarnoista iskun ohimoonsa --

-- Miksi molemmat juuri ohimoonsa? -- kysyi Martta.

-- Tjaa -- sitä on vaikea sanoa. Ehkä eivät olisikaan kuolleet, jos
olisivat saaneet muualle... Sattumat ovat niin monenlaisia... Sallima
tai kohtalo -- miten kukin tahtoo sanoa. Sitäpaitsi oli perämies
silloin Viirissä. Oli ollut siellä muilla asioilla ja myrskyn vuoksi ei
päässyt sieltä pois. Hänen siellä ollessaan laivarikko sattui ja hän
auttoi miehet maalle -- mutta kuolleina.

-- Vallesmannihan sen parhaiten tietää, sanoi polynesialainen.

-- Oliko se sillä tavalla! huudahti Martta.

Hän kääntyi perämieheen päin ja katseli tätä kauan. Perämiehen
oikeanpuoleinen, turpea ja riippuva silmäluomi värähteli.

Martta katseli häntä inhoten ja kauhistuneena ajatteli itsekseen: "Tuon
miehen laittamaa ruokaa en ikinä enää syö! Enkä tuon miehen ohjaamaan
alukseen jalallani astu, kun täältä pois päästään!" -- Ääneen hän
sanoi, kääntyen vallesmanniin päin:

-- Lähdetään paikalla pois täältä! Viirit ovat tuossa noin lähellä! Jos
olisin eilen jo tämän tiennyt, en olisi saanut unta koko yönä silmiini!
Tuntuu nyt kirkkaassa päivänvalossakin ihan pöyristyttävältä ajatella,
mitä kaikkea täällä on tapahtunut!

-- Älä nyt turhaa... Viiriinhän on kymmenen kilometriä!

-- Se ei ole turhaa! Minä en jää!

-- Mutta sittenhän emme voi tehdä purjehdusmatkoja minnekään tämän
saaren rannoille. Jos voisit nähdä tuon tyynen, sinisenvihreän
merenpinnan läpi tämän Maaleton ympärillä...

-- Sitä pahempi!

-- Ja nythän on ihan tyyni. Tuulta voi tulla vasta illalla, tai vasta
huomenna.

-- Sitten on minun mentävä maisin. Suo anteeksi -- minä en voi jäädä
tänne hetkeksikään!

-- Sinähän voit eksyä...

-- En eksy! Kyllä minä osaan. Souda minut tuonne lahteen!

-- Siinä tapauksessa minun on saatettava sinut kotiin asti...

Koulumestari asetti suunsa sangen omituiseen hymyyn ja sanoi:

-- Saanko minä sanoa sanasen tässä meidän kutsuvieraiden puolesta
teille, jotka tavallaan olette tämän seurueen emäntä ja isäntä. Me
muut joutuisimme täällä sillä aikaa hiukan kiusalliseen asemaan, jos
te molemmat läksisitte ja kaikkein vähemmän me soisimme että emäntämme
lähtee -- eikö niin!

-- Niin on! huusivat kaikki yhteen ääneen.

-- Niinkuin kuuluu, on kansan tahto, että Martta-neiti ei matkusta --
ennenkuin muutkaan. Älkää toki hullutelko! Emmehän tässä ikäihmiset
kummituksia pelänne -- ainakaan näin kirkkaassa auringon paisteessa!
Heti, kun rupeaa tuulemaan, nostamme ankkurin ja purjeet ja purjehdimme
mihin haluamme! Se on kansan tahto! Me olisimme hyvin suruissamme, jos
te lähtisitte. Meidän kaikkein hyvä tuuli olisi mennyttä. Unohdetaan
koko keskustelu, ja iloitaan elämästä me, joilla se vielä on!

-- Se on oikein!, kajahti taas kuorossa. Koulumestarin puhetta
kuunnellessaan ja katsellessaan hänen leppoisaa ja surkeaa hymyään,
rupesi Marttaa naurattamaan. Hän nauroi ääneen ja sanoi:

-- Olettepa te aika mestari!

Sen katsottiin merkitsevän, että kaikki on jälleen niinkuin pitääkin.

Jännitys oli kadonnut mielistä ja kaikki rupesivat puhella
rupattelemaan yhteen ääneen. Jokainen kuvaili toiselleen, miten nololta
hänestä oli tuntunut ajatus, että seura olisi hajaantunut.

Kukaan ei ollut huomannut, että polynesialainen oli kadonnut.

Hän oli jo tuolla kaukana.

Keveästi kuin villieläin hän pehmeissä, äänettömissä
kalastajalapikkaissaan hyppeli kiveltä kivelle ja kiiruhti
haapioilleen. Sinne olivat jo kokoontuneet toisetkin hänen
seuralaisensa, naisia ja miehiä, kullakin isot säkit selässä --
sammaleitako niissä lienee ollut vai saunavihtoja -- kuka hänen tiesi
-- eikä ollut tarviskaan tietää. Säkit aseteltiin haapioihin, haapiot
lykättiin mereen ja ketterästi loikkivat ihmiset niihin ja alkoivat
soutaa etelään päin.

Ääneti katselivat niitä huvimatkalaiset kauan aikaa.

Haapiot alkoivat jo kadota Maaletonniemen taa, kun Martta alkoi
keskustelun:

-- Me olemme totisesti nähneet kolme venekuntaa oikeita polynesialaisia
ja yhtä niistä puhutelleetkin! Kuinka he ovatkaan alkuperäisiä! Minä
olen varma, että oikeat polynesialaiset eivät ole tämän kummallisempia!
johon koulumestari vastasi:

-- Kuinka te Martta-neiti voisitte vaatiakaan, että oikeat
polynesialaiset olisivat kehittyneempiä kuin nämä meidänkään
saarelaisemme? Eiväthän he ole maan päällä olleet kauemmin kuin
nämäkään! Tätä seurasi yleinen raikas nauru ja varmaa on, että Martta
siinä joukossa kaikkein makeimmin ja heleimmin nauroi.

He soutivat jollalla pitkin salmea lahteen, jonka kivikkorannalle he
nousivat ja tekivät kävelyretken Lounatkorkealle.

Sieltä palattua olivat he nälissään ja väsyneitä. Syötyä oikaisivat
useimmat itsensä kalliolle pitkäkseen ja nukkuivat.

Naiset joko lukivat mukaan ottamiaan kirjoja, tai tekivät käsitöitä.

Illalla myöhään alkoi nousta lounaasta ukkospilviä. Niiden mukana tuli
ripeä tuuli, joka toi heidät tunnissa kotiin.

       *       *       *       *       *

Elokuu on kulunut miltei loppuun.

Sen viideskolmatta päivä on käsissä.

Kesävieraat ovat jo aikoja sitten lähteneet.

Martta on vielä saaressa.

Markus ei ole häntä tavannut moneen päivään, mutta nyt hän on tänään
luvannut tulla sanomaan Markukselle jäähyväisiä.

Meri on jo paljon viileämpi kuin parhaalla ajalla ja varjossa tuntuu jo
syyskesän vilua, mutta auringon paisteessa on vielä, ainakin tänään,
yhtä lämmin kuin parhaalla heinäkuun helteellä.

Markus istuu Venekalliolla, jossa heidän piti tavata toisensa. Kello on
jo aikoja sitten sivuuttanut sen hetken, jolloin Martan piti tulla.

Markus istuu Venekalliolla ja katselee merelle. Se on paikoin
peilityyni, mutta siellä ja täällä aika ajoin meri tummenee. Siellä
näyttää puhaltavan tuuli -- vähän aikaa vain ja taas kirkastuu meri
kaikkialla.

Idässä näkyy kangastuksena Lavansaari. Se on ikäänkuin irti merestä.

Vähän enemmän oikealla, luultavasti itäkaakossa, nousee lyhyt kangastus
ylös saarteelta -- se on kappale Inkerin rantaa.

Pohjoiskoillisessa kangastelevat Haapasaaret.

Kaakossa näkyy purjelaiva, joka on irti merestä, korkealla taivaalla.

Näitä katsellessa muistuu Markuksen mieleen eräs kangastusuni, -- hän
näkee niitä usein, monta kertaa vuodessa.

Uni on tämänlainen:

Kaupunki -- hänen oma entinen kotikaupunkinsa -- nousee näkyviin
taivaalle koillisessa.

Ensin pienenä, hyvin pienenä, mutta sitten se alkaa kohota korkeammalle
ja suureta ja tulla likemmäksi -- aivan lähelle ja päivänpaisteinen,
hopeanvälkkyinen ja tummansininen meri aaltoilee siinä välillä yhtä
rajattomana kuin ennenkin.

Kaupunki on lopulta aivan kuin silmien edessä.

Vanha linna torneineen!

Näkyy jo aivan selvästi kaikki yksityiskohdat linnan muureissa -- kivet
ja kalkkilaasti ja nurmi valleilla.

Huomaa hyvin, mikä osa muurista on vanhaa ja mikä uutta, paikattua.
Viimemainituissa kohdissa ovat kivet harmaita, mutta muualla
ruosteenruskeita, ajan värittämiä, sekä kivet että kalkkilaasti.

Satamatkin näkyvät ja yhtäkkiä nousee silmiin hänen entinen rakas
jahtinsa "Anna", luonnottoman suurena, että muka hän, Markus, näkisi
jokaisen kohdan siinä.

Lopulta alkaa kaikki väreillä ja kangastusuni häviää.

Nuo näyt ovat aina rikastuttaneet hänen unielämäänsä.

Sellaisten öiden jälkeen on hän aina herännyt virkeänä, onnellisena ja
iloisena.

Niinä aamuina on hän soitellut viuluaan, tuntimääriä, koko aamun,
aamiaiseen asti.

Kuinka ihania ovatkaan nuo unet olleet!

Unetar on saapunut silloin hänen luokseen hyväntekijänä ja luonut
hänen eteensä kuvia, niin ihmeellisiä ja suurentanut ja kaunistanut
todellisuutta.

Monta päivää on hän sellaisten aamujen jälkeen elänyt kuin toisena
ihmisenä.

Markus istuu, polttaa sikariaan ja katselee kangastuksia, jotka ovat
miltei yhtä ihania kuin hänen unikangastuksensakin.

Idässä Lavansaari on kohonnut yhä ylemmäksi merestä.

Se on irti siitä, kuin tahtoisi nousta taivaalle, autereeseen, valoon.

Tumma viiva Inkerin suunnalla on myös pidentynyt ja noussut
korkeammaksi.

Likinnä lentelee valkeita kajaita.

Ne leijailevat ja laskeutuvat jälleen alas meren pinnalle, joka
kauempaa on alkanut yhä enemmän tummeta.

Sitten alkaa saarre koillisessa taittuilla ja väreillä, niinkuin lämmin
ilma päivänpaahteisella kesäisellä kalliolla.

Saarteen vipajaminen ja katkeileminen siirtyy nopeammin ja nopeammin
oikealle.

Nyt saavuttaa se Lavansaaren pohjoispään, taitellen sen palasiksi ja
upottaen palaset meren syvyyteen ja yht'äkkiä kuin siivellä pyyhkii
Ilmatar pois kaikki kangastukset -- Lavansaaren, Inkerinkin ja laivan,
josta nyt enää näkyvät vain ylimmät, sinisenharmaat raakapurjeet tumman
saarteen takaa ja hopeankirkasta taivasta vasten.

Markus oli seurannut näkyä silmillään niin, että ne tuntuivat
väsyneiltä. Hän hieraisi molempia silmiään etusormensa rystysillä kuin
karkoittaakseen näkyjä.

Hän heräsi mietteistään kuullessaan tutut askeleet takanaan.

Martta sieltä tuli.

Hän oli puettu valkokukikkaaseen hameeseen ja punaiseen,
leveäreunaiseen hattuun.

Nuori tyttö tuli nopeasti loivaa, vaskenväristä sileää kalliota alas.

Hänen hameensa heiluivat osaksi kävelystä ja osaksi tuulesta, joka oli
alkanut puhaltaa lännestä.

Hän käveli huolettomana välittämättä tuulesta, joka kohotti hänen
hameensa helmaa.

Hän tuli suoraryhtisenä ylpeässä ja onnellisessa nuoressa suloudessaan.
Markus nousi ja käveli häntä vastaan.

-- Hyvää huomenta, setä!

-- Tulithan sinä! Minä jo pelkäsin...

-- Minähän lupasin!... Mutta ajatteles, että olen kaikki vaatteeni
täällä pesettänyt ja nyt niitä tänään silittänyt ja pakannut
matkalaukkuihin. Siinä oli työtä!

Sitten asettui hän Markuksen eteen, tarttui häntä molempiin käsiin ja
sanoi:

-- Kuule setä! Minä kiitän sinua!... Koko kesästä... Niin...
Kauneimmasta elämässäni!

Sitten kääntyi hän merelle päin ja huudahti:

-- Oi kuinka kaunis päivä!

-- Niin on, ja luultavasti siitä syystä minäkin tänään runoilin.

-- Sinäkö?! Sinäkö runoilit!

-- Niin. Tai oikeastaan yritin. Yht'äkkiä, ajatellessani syksyn tuloa,
tuli päähäni nämä säkeet:

    Käännymme poispäin auringosta -
    syys lähenee,

mutta en löytänyt jatkoa. Rupesin etsimään loppusointua sanalle
"lähenee". "Vähenee" olisi sopinut, mutta en taas sille löytänyt muita
sanoja. Siihen se loppui. -- Viime päivinä -- kun kesävieraat yksi
toisensa perästä ovat lähteneet ja kun nyt sinäkin, viimeisin kaikista
muista, jätät saaren, olen ajatellut syksyn tuloa ja yksinäistä talvea.
Täällä vaanii minua TYLSYYS joka askeleella. Viisitoista vuotta olen
kestänyt! Edeltäjäni oli täällä kolme talvea -- niin -- kolme talvea
ja tuli mielipuoleksi -- sielu läksi paremmille maille, väkisin,
ja ruumis jäi tänne saareen remuamaan, kunnes sekin vietiin pois.
Jumala tietää, kauanko minun sieluni suostuu asumaan täällä hyvässä
sovussa ruumiillisen olemukseni kanssa. Ellei olisi näitä kesiä ja
vieraita, olisin kai menettänyt järkeni jo aikoja sitten. Edeltäjäni
oli ihmisarka ja karttoi kesävieraita. Sinä olet kesävieras. Sinä olet
kesän kukka. Kun olen sinua kesän katsellut ja kuunnellut, ja olen
saanut sinulle puhella, olen varma siitä, että elän yli pimeän syksyn
myrskyjen ja talven --

Markus puhui innokkaana ja kiihtyneenä.

Martta seisoi hänen edessään, aivan lähellä. Markuksen puheen aikana
hän kääntyi selin ja katseli merelle.

Syntyi pitkä vaitiolo.

Suuri parvi muuttavia pääskysiä lensi ohi.

Ne näyttivät tulevan pohjoisesta.

Martta: Katsohan, setä, kuinka paljon pääskysiä!

Markus: Niin on.

Martta: Ne lentävät ikuisen kesän maille... Jättävät meidät tänne
talven kynsiin... Sinut tänne jäiden ja hyisen meren keskelle.

Markus: Niin.

Martta: Ajatteles! Sinähän tiedät, miten nopeaan pääskyset lentävät?

Markus: Niin -- miten se nyt olikaan... Neljäsataa ja viisikymmentä
kilometriä tunnissa. Lähes viisisataa kilometriä tunnissa. On siinä
vauhtia!

Martta: Ne läksivät siis Suomen mantereelta kuusi minuuttia takaperin.
Me seisoimme jo silloin tässä. Seitsemän minuutin perästä ne lentelevät
Viron lakeuksien yllä, kun me vielä yhä seisomme tässä ja juttelemme.
Ajatteles! Tänä iltana ne ovat jo ikuisen kesän mailla, Niilin
laaksoissa! Ovat nähneet tänään ennen auringon laskua Alpit, Italian,
Välimeren... Ajattelehan, setä!

Markus: Mitäs ajattelemista siinä on!

Martta kääntyi jälleen Markukseen päin.

-- Minua ihan itkettää, kun minä sitä ajattelen, sanoi hän surullisena.

-- Itke vain... Se helpottaa.

-- Hyi setä, kuinka sinä olet paha! -- Että sinä voit ja saatoitkaan
minulle niin sanoa!

Martta vaikeni, otti nenäliinan ja alkoi todellakin itkeä.

Hän kääntyi äkkiä ja alkoi kävellä pois päin hartiat kumarassa ja
ääneti itkien.

Markus seisoi yhä kalliolla ja tupakoi ja ihmetteli Martan
käyttäytymistä.

Hän uskoo, että Martta on väsynyt ja oikuttelee ja että hän pian
kääntyy takaisin, tulee jälleen hänen luokseen ja nauraa koko jutulle.

Mutta niin ei käynyt.

Martta alkoi kävellä nopeammin ja nopeammin ja taakseen katsomatta meni
pitkin Rantakujaa asuntoaan kohti. Seuraavana aamuna hän matkusti kello
neljä lähtevässä postiveneessä kotiinsa, kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Markus istui vielä kauan kalliolla.

Hän poltti sikarin toisensa jälkeen ja katseli merelle.

Hänen teki mieli mennä Martan luo ja pyytää anteeksi, eikä vain pyytää
anteeksi, vaan myös kosia.

Sitä hän mietti.

Hänestä tuntui, että Martta, vaikka onkin parikymmentä vuotta nuorempi,
on se oikea.

Markus ajatteli koko elämäänsä.

Kuinka se on tähän kesään asti kulunut tasaisesti ja hiljaisesti, kuin
suuri virta -- kuin purjelaiva merellä hiljaisessa tuulessa ja väliin
tyynessä. Sitten tulee "sysäys".

Suuren myrskyn ensi puuska viheltää takilassa.

Siitä vasta vauhti alkaa!

Kaikki siihen asti oli kuin uneksimista, kuin tarkoituksetonta,
päämäärätöntä hapuilemista.

Hän tunsi, että tuulispää, raju myötätuuli on kaapannut hänet kynsiinsä
ja alkanut häntä kiidättää.

Hän oli joutunut viimeisen suuren tuulensa vietäväksi.

Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, mihin se vie. Sen hän vain
käsitti, että varsinainen ELÄMÄ on alkanut, eikä se kysy, mitä hän itse
tahtoo ja aikoo tai mitä hän on päättänyt tehdä.



IX luku.

SARLAKANPUNAINEN PELAKUUNA.


    Jumalall' on onnen ohjat
    Luojalla lykyn avaimet
    ei Katehen kainalossa
    Pahansuovan sormenpäässä.

Muutama päivä edellisen jälkeen istuu Markus virkapöytänsä ääressä,
edessään paksu asiakirjavihko, johon häneltä vaaditaan lausuntoa.

Markus on lukenut sen läpi jo pariin kolmeen kertaan, mutta ei
vieläkään tiedä sen sisältämästä asiasta mitään, sillä lukemisen on
toimittanut hänen silmänsä, eikä hänen ajatuksensa.

Ajatukset ovat vaeltaneet muualla -- aina siitä asti kuin Martta lähti.

Väliin on hänen täytynyt lähteä itsekin vaeltamaan sinne, missä
ajatukset vaeltavat, nimittäin kaikille niille paikoille, joissa
hän on Martan kanssa käynyt -- vuorille, luolille, rantakallioille,
metsäpoluille, Kappelniemen raunioille -- joka paikkaan.

Kussakin paikassa hän jää seisomaan tai istumaan, aivan niinkuin
silloinkin, samalle paikalle, missä oli istunut tai seisonut Martan
kanssa, ja hänestä tuntuu, että Martta on taas hänen mukanaan. Hän
viipyy paikalla yhtä kauan kuin Martankin kanssa ja käy läpi kaikki
keskustelut ja katselee Martan joka ainoaa kasvojen ilmettä ja
hymykuoppien värettä, hatun reunan keinumista tuulessa ja kuuntelee
hänen ääntään ja hopeanheleää nauruaan.

Hän käy soutelemassa siellä, missä on Martan kanssa soudellut ja tekee
yhä vielä yhteisiä purjehdusmatkoja ja katsoo, ettei Pelto-Kallu, tuo
tolvana, istu siihen paikkaan jahdissa, missä Martta istuu.

       *       *       *       *       *

Hän koettaa syventyä asiakirjavihkoon niin hyvin kuin voi, mutta jo
parin kolmen rivin perästä ajatus jättää lukemisen.

Lukekoot silmät!

Nuo ruumiilliset luontokappaleet, joilla ei nykyään parempaakaan
katseltavaa ole!

Markus on sytyttänyt sikarin toisensa jälkeen ja antaa silmiensä kulkea
riviltä riville, seurata leimoja, päivämääriä, diarionumeroita, pitkän
pitkiä riitaisia selityksiä ja vastaselityksiä, allekirjoituksia,
valtakirjoja, todistajien ja muiden vierasmiesten nimiä ynnä muuta,
ja antaa ajatustensa vaellella siinä valtakunnassa, joka ei ole tästä
maailmasta.

Koulumestari on kutsuttu auttamaan lausunnon antamisessa.

Hän on toimettomana kävellyt sinne tänne huoneessa, istuskellut ja
odotellut, milloin neuvottelu alkaa. Markus on sanonut: "Olehan hiljaa!
Minä vähän vielä silmäilen tätä asiaa. Älä häiritse!"

Koulumestari vetelee myös sikaristaan sankkoja savuja.

Hän on viimeksi pysähtynyt arkistokaapin lasiovien eteen ja silmäilee
sieltä katselevaa kahta kalloa.

Hän avaa oven varovaisesti auki, ottaa vuoroin kallon ja vuoroin toisen
ja tarkastelee niitä huolellisesti.

-- Kuulehan, kupias! Anteeksi, että häiritsen...

-- Jaaha?

-- Tässähän ne nyt siis ovat ne Maaletossa äskettäin tapahtuneen
erittäin kiintoisan keskustelun "puuttuvat renkaat"?

-- Siinähän ne ovat.

-- Sinä saaren kaikkivaltias kupias! Eiköhän todellakin olisi syytä
panna toimeen tutkimus näiden ohimoreikien suhteen.

-- On jo tutkittu.

-- Hm. -- Sinä ja minä olemme ennättäneet nähdä monta laivarikkoa.
Sinulle ja minulle, kahdelle asiantuntijalle, tahtoisin
ristikuulustelun alotteeksi tehdä muutamia kysymyksiä. Ensiksi: Kun
laiva alkaa hajota, eikö ensiksi ilmaannu veden pintaan laivan irtoköli
eli rai?

-- Totta kai.

-- Ynnä muita pohjaosia?

-- Pohjaosia? Minä luulen, että sen jälkeen tulee osia laivan
päällysrakenteesta, hyökyaaltojen irroittelemia kappaleita kaiteesta
eli varppeesta, veneitä, kajuuttaan ovia, kattoja ja seiniä.

-- No oli nyt vaikka niinkin, mutta palatkaamme asiaan! Toiseksi:
Uskotko sinä, että raissa ja peräsimessä -- joka myös on niitä
ensimmäisiä tulokkaita -- on mitään sellaista teräväkärkistä
raaspiikkiä, joka voisi iskeä tämänlaisia neliskulmaisia reikiä miesten
pääkuoriin? -- Eiköhän niissä ole noin ranteenpaksuisia vaski- tai
rautavaarnoja, jotka tekevät aivan toisenlaista jälkeä?

-- Ajateltu! Moneen kertaan ajateltu, veli hyvä!

-- Olisi pitänyt silloin heti tuoreeltaan ajatella ja tutkia Viirin
ranta ja etsiä se laivankappale, joka oli varustettu näihin kalloissa
oleviin reikiin sopivalla piikillä.

-- Silloin ei asiasta vielä tiedetty mitään.

-- Ainakin sinä tiesit, että sinun perämiehesi hautasi kaksi merimiehen
ruumista Viirin rantasoraan. Olisit kaivanut ruumiit ylös ja tutkinut.

-- Perämies on itse valtion virkamies, poliisimies, joka tekee
tutkimuksen ja jonka sanaan on luotettava.

-- Salli minun olla luottamatta tuohon sinun perämieheesi!

-- Millä perusteilla?

-- Sillä perusteella, että hän oli ainoa eloonjäänyt Viirissä tuona
laivarikkoyönä. Hän jäi eloon, toiset kuolivat.

-- Älä luule, että minä en olisi jo tuhanteenkin kertaa ajatellut noita
samoja ajatuksia! Pelkkä epäily ei riitä.

-- Jos minä olisin saaren kupias, totta vieköön, niin minä
yksinkertaisesti panisin perämiehen syytteeseen! Minä olisin hankkinut
vaikka Viirin perustuksien alta tuon nelitahkoisen piikkiaseen, jolla
nämä reiät ovat lyödyt!

-- Niin niin -- mutta kun tuota asetta ei ole löytynyt!

-- Minä ainakin vaatisin perämiehen puhdistusvalalle!

-- Hän vannoisi itsensä puhtaaksi ja miten sinulle itsellesi kävisi!
-- Tämä asia julistetaan nyt loppuunkäsitellyksi ja siirrytään
seuraavaan asiaan: Tänään ei tehdä enää mitään. -- Minä en jaksa nyt
ajatella mitään. Puhutaan jotain hauskempaa. Pane kallot kaappiin
ja heitä hiiteen kyselysi niiden suhteen! Se asia on nyt kerta
kaikkiaan loppuunjauhettu ja jääköön sen asian eteenpäin kehittäminen
noille tyhjille kalloille itselleen. -- Kuulehan! Istuhan tuohon
niin jutellaan asioista, jotka ovat tärkeämpiä kuin viralliset
asiakirjavihot ja vanhat kallot. -- No istu istu! Kyllä minä maksan
sinulle istumisestakin! No -- ja kuuntele nyt! -- Minun on saatava
eräät yksityisasiat järjestykseen, ennenkuin voidaan hoitaa mitään
virallisia asioita.

-- Yksityisasiat -- järjestykseen?

-- Niin.

-- Ovatko ne raha-asioita?

-- Paljon vaikeimpia! Raha-asiat hoitavat itse itsensä tähän asiaan
nähden!

-- Siis naima-asia?

-- Niin.

-- Arvasinhan minä! Martta-neiti on liian nuori sinulle, muuta en osaa
neuvoa ja sanoa.

-- Saat mennä! Ota tämä asiakirjavihko mukaasi, tutki se kotonasi ja
kirjoita valmiiksi huomisaamuun minun lausuntoni asiasta ja tuo ajoissa
minun allekirjoitettavakseni, että ennättää postiin. No, mene herran
nimessä! Minä olen väsynyt, enkä halua kuulla mitään -- vai tarvitsetko
sinä rahaa?! Olisit sanonut sen sitten! Tuoss' on kaksikymmentä
markkaa, mutta sillä ehdolla, että teet huomisaamuun kello kahdeksaan
minun lausuntoni valmiiksi. No! Ala laputtaa -- terve, terve!

       *       *       *       *       *

Markus raivasi pöydältään pois kaikki viralliset asiapaperit, otti
arkin puhdasta paperia eteensä ja kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa
kirjettä Martalle. Siitä ei kuitenkaan tahtonut sillä kertaa tulla
mitään.

Ajatukset harhailivat niin hajalla ja niin nopeasti, ettei hän voinut
niistä mitään valita kirjeen aiheeksi, ja ne katosivat kuin tuulen
teille, ennenkuin hän ennätti niistä saada kirjaintakaan paperille.

Hän lykkäsi paperin kauemmas, pani kynän pois kädestään ja antoi
mielikuvituksensa toimia vapaasti. Niin oli helpompi.

Ja vielä helpommalta tuntui, kun siinä istuessa hiljaa näppäili
viulunsa kieliä.

Marttaa ajatellessaan, omituista kyllä, tuli hänen mieleensä eräs
tapaus varhaisesta nuoruudesta, siltä ajalta, jolloin hän asui vielä
äitinsä kotona Karjalanlinnassa, maakunnan pääkaupungissa.

       *       *       *       *       *

Heinäkuun lämmin päivä paahtoi ja kello läheni kolmea iltapäivällä.

Puiston kulmauksessa, lähellä sitä penkkiä, jolla hän istui, oli pyöreä
kukkapenkki.

Siihen oli istutettu pelakuuneja.

Ne olivat tummanpunaisia.

Yksi ainoa, penkin vasemmassa reunassa, oli vaaleampi muita -- se
oli sarlakan punainen. Sillä oli vähemmän lehtiä kuin muilla ja sen
kukkavana oli ohut ja vaaleanvihreä. Sen vanan päässä oli vain kaksi
kukkaa, kun muilla oli paksun, kaislanvihreän vanansa latvassa suuri
intohimoisen punainen nyrkki -- kymmenen, kaksikymmentä ja toisilla
kolmekymmentäkin auennutta kukkaa ja nuppuja lisäksi. Ne eivät
kuitenkaan voittaneet sarlakanpunaista ihanuudessa.

Se oli kuin maahan laskeutunut enkeli, ja kuka tietää, etteikö asia
niin olisi ollutkin, kukkaisenkeli, laskeutunut alas maan päälle.

Päivä paistoi sen terälehdille, jotka lempeässä tuulessa värähtelivät.

Sen terälehdet olivat pitkin keskisuonta taipuneet kulmalle. Toinen
puoli terälehteä oli varjoisa, ja toisen puolen läpi paistoi päivä.
Se oli kirkas. Varjossa oleva osa oli tummempi, mutta valoisa osa
hohti kuin sula rubiini ja hohti sen pinnalla pieniä aurinkoja, jotka
häikäisivät silmää ja vilkkuivat kuin tähdet, mutta ainoakaan taivaan
tähdistä ei voinut vetää kauneudessa vertoja näille sarlakanpunaisen
pelakuunan terälehdillä helmeileville pienoisille vesipisaroille, joita
niille oli jäänyt juuri äsken ohi kiitäneestä sadekuurosta.

Sen terälehdiltä lähti myös alas maahan, lehtiin, heinänkorsiin ja
toisiin pelakuuniin hienon hienoja välkkyviä rihmasia, jotka ajoin
näkyivät ja ajoin katosivat. Niitä virittelivät pikkuriikkiset mustat
hämähäkit, joilla oli suuri pää, ja suhteettoman suuret raateluleuat ja
pieni takaruumis, jonka yli kulki valkeita poikittaisia viiruja, kuin
vanteita ja ja jotka liikkuivat ketterästi, juoksentelivat sinne tänne,
eteen- ja ihmeellistä kyllä, sivullekin päin ja hypähtelivät pitkiä
loikkauksia ja putosivat aina alas pää sinne kääntyneenä, mistä hyppy
oli alkanut. Kaiken aikaa ne virittelivät lankojaan, joka askeleella
ja joka hypyllä. Langat olivat niin ohuita, että vain silloin tällöin,
tuulen niitä heilutellessa, niistä heijastuva valo saattoi ne näkyviin.
Ne hulmuilivat tuulessa kuin puolittain näkymätön ja puolittain näkyvä
kukkaisenkelin morsiusharso, pelkästä auringon säteestä kudottu.
Taustana oli suurien lehtikuusten varjostama niittämätön puiston nurmi.

Muistellessaan tätä ajatteli Markus Marttaa, hänen vaaleita hiuksiaan,
joita hän oli usein ihaillut merellä, vuorilla ja kaikkialla, missä hän
oli nähnyt niiden tuulessa hulmuilevan päivän välkyttäminä, tumma meri,
vihreä metsä, tai harmaat vuoret niiden taustana ja oli aina silloin
kuvitellut näkevänsä morsiusharson Martan hiuksilla, olkapäillä,
harteilla ja kuka voi sanoa, etteikö hän niin nähnytkin!

Hän oli selvillä, mitä hän Martalle kirjoittaa.

Hän otti jälleen esille kynän ja paperin ja kirjoitti
sarlakanpunaisesta pelakuunasta.

Se oli hänestä kyllin kaunis aihe ensimmäiseen kirjeeseen Martalle.

Siitä tuli pitkä kirje.

Hän kirjoitti niihin aikoihin Martalle monta kirjettä.

Kaikki ne olivat yhtä kauniita.

Kun hän niihin aikoihin saneli koulumestarille virkakirjeitä, tulivat
ne pakostakin samantyylisiksi kuin kirjeet Martalle. Tästä voi kuka
hyvänsä päästä varmuuteen penkomalla maakunta-arkistosta esille
senaikuiset saarelaisvallesmannin virkakirjeet. Usein moitiskeli
koulumestari niiden epävirallista kieltä, mutta se ei auttanut ja jos
niihin joskus tuli oikeaa virallista makua, johtui se vain siitä, ettei
koulumestari aina noudattanut sanelua vaan karsi niistä pois liikaa
koreutta.

       *       *       *       *       *

Saatuaan ensimmäisen kirjeensä postiin, odotti hän Martalta vastausta
varmasti seuraavassa postissa, siis viikon perästä.

Se viikko meni häneltä kuin lentäen, mutta sitten tuli pitkiä, kolkkoja
viikkoja, sillä Martta ei vastannut hänen ainoaankaan kirjeeseensä.

Syyskuun viimeinen viikko oli menossa.

Kun Martalta ei ollut tullut vastausta edes hänen viime kirjeeseensä,
jossa puhuttiin jo rakkaudestakin ja vaadittiin pikaista vastausta,
päätti Markus lähteä ottamaan selvää, oliko Martta enää edes elossakaan.

Hän pukeutui viralliseen juhlapukuunsa ja meni kaupunkiin päästyään
ensin valokuvaajaan ja otatti itsestään valokuvan, jossa hän nähdään
seisovassa asennossa, "amiraalihattu" päässään, valkeissa hansikkaissa,
paksut kultaiset kellonketjut riippumassa toisen ja kolmannen kiiltävän
virkanapin väliltä ulos, oikea käsi nojaten johonkin telineeseen,
pöytään, vai mikä lienee ollut. Vasen käsi nojasi kultaiseen
silakanvartaan kahvaan -- tai olkoon menneeksi, koska hän itse sitä
niin nimitti -- miekan kahvaan, ja asento oli komea ja ryhdikäs.

Valokuvaajaneitonen oli esittänyt ennen kuvan ottamista, että
"amiraalihattu" pantaisiin pöydälle, ja että oikean käden hansikasta
pidettäisiin tyhjänä vasemmassa -- joka kuvassa saisi olla hansikoitu,
vaan ei oikea käsi, koska tapa vaati niin -- mutta Markus tahtoi ottaa
kuvan itsestään "koko vormussa". Samoin hylkäsi hän esityksen kuvan
ottamisesta istuvassa asennossa.

Sitten otti Markus ajurin ja antoi kyyditä itsensä Martan asunnolle.

Siellä otettiin hänet hyvin ystävällisesti vastaan.

Martta ja hänen äitinsä olivat kotona.

Hänelle tarjottiin kahvia.

Sen ajalla sanoi Martan äiti;

-- Minä olen tyttäreltäni kuullut, että hänen osakseen teiltä on tullut
paljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta siellä saaressa ja minä olen
siitä hyvin kiitollinen.

Markus oli talossa päivälliselläkin. Sen jälkeen vasta hän joutui
Martan kanssa kahden kesken. Martta sanoi:

-- Kuinka hauskaa, että sinä tulit, setä, mutta miksi sinä olet
pukeutunut noin juhlalliseksi. Minä pelkään, että äiti nauraa sinulle
-- enkä minäkään muuta voi!

-- Minä olen hyvin vakavalla asialla...

-- Minä arvaan sen, mutta ei puhuta siitä, sillä se on mahdoton!

-- Mutta sinähän rakastat minua!

-- Mistä sinä, setä, siihen käsitykseen olet tullut!? Sehän on ihan
mahdotonta! Se on täydellinen väärinkäsitys! Voi setä rakas, kuinka
minua -- kuinka minä haluaisin olla sinulle mieliksi missä muussa
hyvänsä, mutta en tässä! Lisäksi minä pyytämällä pyydän, ettet sinä
kirjoittelisi minulle. Minä en voi ajanpitkään salata kotiväeltäni ja
tältä pikkukaupungilta, että sinä ahdistelet minua kirjeilläsi! -- Älä
virka mitään -- minä ymmärrän sinua!

Martan äiti saapui samassa paikalle.

-- Minä olen kuullut tyttäreltäni, sanoi hän, että te soitatte hyvin
viulua. Meillähän on täällä viulukin. Minun mieheni soittaa viulua ja
tyttäreni pianoa. -- Minun tyttäreni on puhunut teistä niin usein ja
minä olen miltei joka päivä saanut kuulla kehumisia Teidän taidostanne
ja ettei minun tarvitsisi uskoa pelkästään tytärtäni, vaan omia
korviani, soisin minä kuulevani teidän jotain soittavan. Soita Martta
jotain vallesmannin kanssa!

Hänen täytyi soittaa Martan kanssa ja äiti oli mielissään.

Oli jo myöhä ilta, ennenkuin hän pääsi lähtemään.

Äiti ja tytär saattoivat häntä eteiseen.

-- Ethän sinä vain ole minulle mistään vihainen, setä?, sanoi Martta.

-- En. En mistään.

-- Onko se ihan varma? Älä ole vihainen mistään, rakas setä! --
Milloinka sinä lähdet takaisin saareen?

-- Luultavasti jo tänä yönä...

-- Tänä yönä!?

-- Niin.

-- Voi voi! Ja kun minä jo olin iloissani, että saan käydä katsomassa
sinun jahtiasi huomenna -- no -- se ei ole niin tärkeää... Hyvää yötä!

-- Hyvää yötä!

       *       *       *       *       *

Hän käveli puoleen yöhön pitkin puolipimeitä katuja.

Hänen olennossaan kirkastui vähitellen eräänlainen mielihyvän tunne --
samanlainen, mikä valtasi hänet ensi hetkinä saatuaan käsiinsä kirjeen
äitinsä kuolemasta.

Kaikki oli nyt ohi!

Mitään epäselvyyttä ei ole enää olemassa! Siitä kai johtui tuo
omituinen tunne.

Kaikki ne kauniit kuvitelmat, joiden huumeessa hän oli meren
yksinäisellä saarella viime viikkonsa elänyt -- ja koko kesän --
alkoivat poistua hänestä kauemma ja kauemma, kuin valkea yksinäinen
pilvi, jota tuuli kuljettaa sinisellä taivaalla ja joka vähitellen
häipyy silmistä.

Yö oli puolessa, kun hän huomasi saapuneensa satamaan.

Hän herätti perämiehen, joka oli jo makuulla.

Markus asui kaupungissa käydessään tavallisesti maissa, hotellissa,
ja siihen käsitykseen oli perämies jäänyt nytkin. Hänelle oli siis
odottamatonta, että vallesmanni tuli keskellä yötä rantaan. Hätäisenä
hän kysyi kajuutan luukulta:

-- No -- mikäs nyt on!?

-- Nouse ylös -- lähdetään purjehtimaan!

-- Nythän on keskiyö -- syksy -- vastatuuli... Kova vastatuuli.

-- Me lähdemme nyt!

-- Kotiinko?

-- Jumala hänen tietää!

Noin neljännestunnin perästä he irtaantuivat kaupungin rannasta.

Vallesmanni itse piti perää.

Kova etelätuuli puhalteli.

Hän luovi tulien mukaan ulos satamasta.

Seuraavana päivänä he luovivat yhä merta.

Siitä tulikin pitkä matka.

Kuin kummituslaiva oli saarelaisvallesmannin jahti liikkeellä toista
kuukautta milloin milläkin puolella Suomenlahtea.

Hän oli saanut suuren halun juoda.

Sitä varten poikkesi hän johonkin rantakaupunkiin, joi siellä muutaman
päivän ja taas ohjasi ulos merelle.

Eräänä yönä, oli jo marraskuuta ja kajuuttaa täytyi lämmittää,
ankkuroivat he tuulen pitoon erään saaren varjoon.

Yö oli myrskyinen ja sateinen.

Perämies oli jo makuulla, mutta Markukselle ei tahtonut tulla uni. Hän
istui valveilla ja joi teetä.

Hän oli paljon vanhettunut näinä viikkoina.

Hän ei ollut koko tällä ajalla käynyt omalla saarellaan -- samoin oli
hän karttanut sitä kaupunkia, jossa Martta asui.

Aamupuolella yötä hän kuitenkin nukkui.

Hän näki unta, että joukko saarelaistyttöjä ympäröi häntä, Miina oli
joukossa, otti häntä kädestä ja puhui hänelle: "Tule pois saareen
takaisin! Sinä laihdut ja vanhenet kulkiessasi kaupungista kaupunkiin
ja kapakasta kapakkaan. Tule kotiin. Täällä on sinulle ruokaa
yltäkylläisesti -- paljon sianlihaa, perunasoppaa, leipää, voita ja
mitä haluat ja ruokaryypyt joka aterialla!"

Aamulla herättyään ihmetteli hän unensa selvyyttä.

Miinan ääni kaikui vielä hereilläkin hänen korvissaan. Siitä oli
seurauksena, että hän ajatteli Miinaa koko aamupäivän.

Hänelle muistui, kuinka hän silloin kerran puutarhassa oli uhannut
naida Martan ja kuinka Miina oli siihen sanonut: "Ei koskaan!"

Häntä miltei ääneen nauratti tuo tapaus, nyt perästä päin muistellessa.
Hän päätti palata kotiin.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä asettui myrsky ja kääntyi tuuli hyväksi.

Illalla myöhään he ankkuroivat kotisaaren satamaan.

Vallesmannilasta näkyivät tulet.

Miina valvoi vielä.

Hän oli ollut hyvin huolissaan koko ajan, valvonut myöhään yöhön
joka ilta, herännyt väliin yölläkin kuuntelemaan, koputtiko joku
ulko-ovelle, vai kuuliko hän väärin.

Päivisin oli hän käynyt kalliolla tähystelemässä ilmaantuisiko
vallesmannin jahtia mistään näkyviin ja tiedustellut kaikilta, jotka
tulivat mantereelta, oliko vallesmannia nähty missään.

Vallesmannin kotiin tultua hän miltei itki ilosta.

       *       *       *       *       *

Teetä odotellessaan istui Markus kirjoituspöytänsä ääressä nojatuolissa
ja tupakoi.

Pian kuuluivat tutut keveät askeleet ja Miina ilmaantui isoine
tarjottimineen, jolla oli teetä, sokeria, voita ja leipää iltaseksi.

Miina asetteli teen ja ruuan pöytään -- hyvin hitaasti -- ja jäi senkin
jälkeen vielä katselemaan Markusta.

-- Mitä siinä töllistelet! Mene keittiöön työhösi!

-- Kuules, Markus --

-- Älä sano minua Markukseksi!

-- Miksikäs sitten!? Aleksanteriksiko?

-- Vallesmanniksi, niinkuin ennenkin.

Miina tuli aivan lähelle vallesmannia, hymyili, nojasi hänen
käsivarteensa ja sanoi:

-- No kuulehan, vallesmanni. -- Mitä sinä täällä oikein tuumailet? Sinä
olet niin synkän näköinen. Ja olet niin laihtunut? Ihan käy sääliksi.
Syö nyt edes! Tarvitsetko mitään lisää?

-- Onko sinulla ollut minua ikävä, Miina?

-- No ei yhtään! Vai ikävä vielä olisi!

-- Kyllä sinulla oli. Tunnusta pois. Nyt en minä lähde koskaan. Olen
aina kotona -- ihan aina. -- Kuulehan Miina?

-- No?

-- No -- ei mitään. -- Sinulla ei siis ollut yhtään minua ikävä?

-- No ei yhtään. Entä sinulla? Oliko sinulla ikävä minua?

-- Ei muuta kuin tänään.

-- Sinulla muka ikävä!

-- Niin oli -- tänään. Ei aikaisemmin.

-- Mutta minulla oli koko ajan!

-- Koko ajan?!

-- Niin. Minä pelkäsin, että sinä et tulekaan enää.

-- Kuulehan, Miina!

-- No?

-- Noo -- minä olen hyvin väsynyt. Minä en jaksa ajatella mitään.
Huomenna haastetaan. Minun on mentävä maata. -- Postia ei ole haettu
sillä aikaa?

-- Ei ole.

-- Hae nyt, Miina, aamulla posti. Minä menen maata.

       *       *       *       *       *

Pelto-Kallu, saatuaan jahdissa purjeet käärityiksi, nukkui yönsä
kotonaan ja heräsi aamulla uneen, joka häntä kauhistutti vielä
herättyään.

Aikaisempina aikoina olivat pahat unet häntä tiheämmin ja tiheämmin
ahdistaneet.

Toisinaan oli öitä, jolloinka hän ei uskaltanut ummistaa ensinkään
silmiään, jos oli pimeä.

Samasta syystä hän kajuutassa poltti lamppua koko yön. Kotona se ei
käynyt laatuun. Sanna ei sitä sallinut. "Kuluu paljo petrullia, eikä
sinusta ole miestä sen hankkijaksi!"

Mutta sitten hän löysi keinon näitä unia vastaan ja se tapahtui näin:

Silloin kun oltiin Viirissä peittämässä jälleen niitä kuolleiden
merimiesten luita, oli hän huomannut, että niitä katsellessaan oli hän
ollut kaikkein rauhallisin.

Hän katseli luita, eikä yhtään peljännyt, niinkuin oli luullut.

Hän katseli niitä kuin hylkeen luita, joita myös joskus näkee rannoilla.

Katsellessaan hän sanoi ajatuksissaan: "Nuo eivät enää mitään voi."
Sitä lausetta hän oli toistanut mielessään koko ajan, minkä luut olivat
näkyvissä.

Kun sitten perästäpäin taas pahat unet ja väliin päivällä pahat
ajatuksetkin pyrkivät saada ylivallan hänen päässään, olisi hän suonut
itsellään olevan näkyvissä ja kourin kosketeltavissa jotain, joka oli
kuulunut noihin vainajiin, vaikkapa yksi nikama selkärangasta, jota
olisi voinut pitää aina saapuvilla ja jolle olisi voinut sanoa: "Ne
eivät enää mitään voi!"

Hän jo kerran sellaisen nikaman hankkikin kotiinsa Viiristä, piti sitä
aina illalla makuulle ruvetessaan kourissaan ja luki sille niin kauan
kuin uni tuli: "Ne eivät enää mitään voi!" Hän hoki sitä uudestaan ja
uudestaan ja pahoja unia ei tullut, mutta kerran sitten löysi sen Sanna
ja sanoi: "Mitäs ihmettä tämä on?!", ja viskasi luun uuniin.

Kun asia sitä tietä olisi tullut julki, sillä Sanna oli kiivas ottamaan
selvän asioista, ei Kallu uskaltanut tuoda enää mitään kotiinsa.
Vallesmannilassa hän seisoi usein pitkät ajat lasikaapin edessä,
katseli kalloja ja hoki niille: "Ne eivät enää mitään voi!", moneen
kertaan, moneen kertaan, ja vietti sen jälkeen monta yötä rauhassa. --
Joskus hän kuvitteli, että "jospa voisi hankkia kotiinsa lasikaapin
ja siihen ne molemmat Viirin miehet luurankoina seisomaan, niin ei
olisi hätää mitään. Siinä ne olisivat aina ja joka aika todistamassa
voimattomuuttaan ja kaiken loppua, kun elämä on loppunut, mutta tiesi
samalla, että tätä toivettaan ei hän voi toteuttaa."

Mutta hätä keinon keksii!

Hän oli huomannut, että jos illalla maata käydessään puristi lujasti
enträyskirveen vartta ja sille luki yhdeksään kertaan että:

    "Jos tällä ketä isketty on,
    hän ainiaan on voimaton!"

niin eivät Viirin miehet tulleet häntä vaivaamaan, vaan sai hän nukkua
yönsä sikeässä unessa.

Jotain turvaa täytyi olla!

Hän piti siitä lähtien enträyskirvestä mukanaan myös purjehdusmatkoilla.

Se oli hänellä maata käydessä koijassa aina ja kun sille oli lukunsa
lukenut, ei edes tarvittu tulta pitää palamassa. Ihan pimeässä voi
nukkua!

Nyt kävi kuitenkin toisin.

Vaikka hän oli illalla lukenut lukunsa enträyskirveelle, tulivat yöllä
unessa Viirin miehet hänen näkyviinsä seuraavalla tavalla:

Kallu näki unissaan mustan laivan, jolla oli purjeetkin mustat, tulevan
mereltä maata kohti. Unissaankin Kallu on selvillä, mitä musta laiva
tietää.

"Kenenkähän valkamaan se tuo tulee?", kysyy Kallu itsekseen.

Kallu on olevinaan rannassa oman saraimensa luona.

Kallu tietää, että tuollainen laiva on kuoleman laiva -- tulee kutakin
hakemaan tämän omasta valkamasta.

Kallu muistelee syntejään ja niitä on paljon.

Laiva tulee kohti!

Herra armahda!

Anna vielä tämä kerta anteeksi!

Kallu polvistuu soralle saraimen seinustalle ja rukoilee. Hän lukee
"Isä meitää" ja "Herran siunausta", vähän kumpaakin, sillä kokonaan hän
ei ole niitä koskaan valveillaankaan osannut.

Kaiken aikaa hän tuijottaa laivaan, joka täysin purjein kiitää maata
kohti.

Jo kääntää laiva Vallesmannilan valkamaa kohti.

Kallu ilostuu siitä ja lopettaa rukoilunsa.

Vallesmannin valkamaan pakana menee kuin meneekin!

Sen se vie, vallesmannin, ja vieköön!

Mutta siinä se tappelu tulee, ja varmasti tulee!

Ei se vahva mies vähällä lähde. Iso se on mies ja vahva!

Kallu katsoo taas merelle ja kauhukseen huomaa, että laivoja onkin
kaksi.

Auta armias taivasten Luoja!

Toinen tulee hänen valkamaansa kohti!

Keulavahtina seisoo molemmissa laivoissa mies, jolla on enträyskirveen
piikin reikä ohimossa, ammottava, neliskulmainen.

Kallu on herätessään niin kauhuissaan, että värisee ja pelkää
vuoteessaan ja pitelee vuoteen laidoista kiinni ja vapisee. Hän pelkää,
että kuolema tulee hakemaan häntä siinä paikassa, omasta vuoteesta!

Vähitellen hän selviää ja huomaa, että se oli unta, mutta unta, jota
kukaan saarelainen ei näe suotta.

Hän päättää olla lähiaikoina hyvin varovainen -- aikoo myös varoittaa
vallesmannia, mutta ajattelee sitten, että "Nähköön kukin itse unensa!"

       *       *       *       *       *

Aamulla on Miina hakenut postin ja vie sen Markukselle.

Siinä on paksu pinkka virkakirjeitä, sanomalehtiä ja muuta
yksityispostia.

Markus avaa virkakirjeistä tuoreimman.

Se on maakuntavanhimman virastolta ja siinä sanotaan muun muassa näin:

    "Teitä on jo useampaan otteeseen varoitettu säännöttömyydestä
    tilityksissä. Kun taaskin kahden kuukauden tili Teidän
    hallussanne olevista valtion varoista on tekemättä, määrätään
    teidät syytteeseen panemisen uhalla tilityksenne Maakunnan
    Rahastoon lähettämään kolmen päivän kuluessa." -- -- --

Eräässä yksityiskirjeessä, jonka hän sormet vavisten avaa, lukee hän:

    "Tänään saimme maksaa puolestasi pankkiin 500 markkaa. -- Ellet
    15 päivän kuluessa meille sitä suorita, panemme asian lainhakuun."

Kirjeet vapisevat Markuksen käsissä.

Hän nousee ylös ja kävelee ja taas istuu ja miettii päänsä ympäri
keinoa, miten päästä näistä selväksi.

Hän ei tunne muuta kuin yhden keinon: Polttaa talo irtaimistoineen. Se
on rikollinen keino, mutta ainoa. Hänen irtaimistonsa vakuutussumma
riittää!

Saapuu ilta.

Hän rupeaa päättäväisesti järjestämään asiaa.

Hän on epätoivon partaalla!

Hän ei jaksa taistella enää onnettomuuksia vastaan. Ne tulevat kuin
muurinmurtimen iskut linnan seinään, toinen toistaan seuraten. Yksi
ainoa hyvä laivarikko olisi pelastanut hänet. Mutta kun nyt ei ole enää
aikaa sitä odottaa, on käytettävä muita keinoja.

Pahinkin keino on käytettävä, jos se vain on käden ulottumissa. Sitä
lakia hän luki itselleen koko illan.

Vai jättäisinkö kaikki hiiteen? Kärsikööt itse vahinkonsa!

Ei!

Hän ei tahdo häpeään sortua!

Ei!

Hän tahtoo pelastaa kunniansa ja alkaa uuden elämän!

Hän tahtoo nostaa palovakuutussumman ja maksaa kaikki velkansa!

Pimeän tultua hän ryhtyi toivottomaan tekoonsa.

Koska hän halusi, että arkisto palaisi myös, järjesti hän niin, että
tulipalo alkaa sieltä.

Arkistokaapin, kirjoituspöydän ja nurkan väliin hän panee ison kasan
tervattuja tuohia ja tervaksia ja niiden keskeen kynttilän, joka
palaessaan lyhenee ja lopulta sytyttää tuohet ja tervakset ja nämä taas
puolestaan talon. -- -- -- Ajateltuaan asiaa, asetti hän kynttilöitä
kaiken varmuuden varalta kolme, että jos yksi jostain syystä ei sytytä
taloa, niin sytyttäähän toinen.

Kaikki on järjestyksessä.

Miinalle olisi asiasta oikeastaan ilmoitettava, ettei jää ensi yönä
unissaan liekkien uhriksi, mutta suunnitelmaa ei sovi antaa sivullisten
tiedoksi -- ei osaksikaan. Sitä ei saa tuntea kukaan muu kuin hän itse!
Muutoin voi kaikki epäonnistua ja hän itse joutua linnaan. Suoriutukoon
Miina kuinka parhaiten osaa ja voi! Kullakin oma kohtalonsa!

Sopiva sää suosi häntä -- länsituuli puhaltaa. Tuli ei pääse leviämään
muuhun osaan kylää, kun tuuli painaa liekin ja kipunat merelle.

Jo aikaiseen iltapäivällä antaa vallesmanni Pelto-Kallulle määräyksen
olla lähtövalmiina kello yksitoista illalla.

-- Mihinkäs sitä... niin myöhään...

-- Ei se kuulu sinulle!

Illalla peittää vallesmanni ikkunan huolellisesti, ettei hänen
poissaollessaan mikään herätä epäluuloa. Pienintäkään rakoa tai reikää
ei saa jäädä, josta valo näkyy ulos.

Hän tiivisteli ikkunaa ja kävi välillä ulkona tarkastamassa.

Lopulta oli kaikki kunnossa.

Hän muutti päätöstään myös Miinan suhteen, ainakin sikäli, että antaisi
hänelle ajoissa tilaisuuden paeta tästä Sodomasta.

-- Minä lähden tänä iltana matkalle, jolla viivyn muutaman päivän.
Sinä Miina saat mennä ainakin kahdeksi päiväksi vanhempiesi luo -- jos
haluat.

-- Mihinkäs minä tästä...

-- No se on oma asiasi... Jää vain -- paremmin talo tulee vahdittua.

Ennen lähtöään muistaa hän tuketa myöskin avaimen reiän makuukamariin
vievästä ovesta.

Sitten hän sytytti kynttilät palamaan, otti käteensä pienen
matkalaukun, joka sisälsi konjakkiputelin ja sikarilaatikon, ja läksi,
huoaten itsekseen: "Työ tehty on!"

Eteisen puolelta hän kiersi oven lukkoon, pani avaimen taskuunsa, tunki
paperia avaimen reikään, sanoi keittiön ovelta Miinalle "Hyvää yötä",
ja alkoi pimeää rantakujaa kävellä satamaa kohti.

-- Se on tehty, mikä tehty!

Hän pakenee talostaan kuin rikoksentekijä ainakin ja kuvittelee joka
hetki, että juoni tulee ilmi.

Jahdin ankkuri nostetaan ja suunta otetaan itään pitkin kuutamoista
syysyön merta.

Hyvä myötäinen länsituuli kuljettaa alusta.

Markus on laskenut, että jotakuinkin täsmälleen kello kaksitoista yöllä
pitäisi kynttiläin olla palanut niin lyhyiksi, että ne sytyttävät
tuohet ja tervakset. Kello puoli yhden tienoissa pitäisi tulen näkyä
siis merellekin.

326

Markus ei ole eläessään ollut niin levoton.

Hän pelkää, että asia on jo ehkä nyt tullut ilmi, ja hänet vangitaan
heti maihin päästyään.

Levottomuuttaan salatakseen asettuu Markus kajuuttaan ja rupeaa
laittamaan kuntoon koijaansa, johon aikoo käydä pitkälleen, ja vain
välillä käydä aina katsomassa -- että joko se palaa.

Järjestellessään koijaansa teki hän kummallisen löydön: Vanhan kirveen,
jossa oli paitsi terää, myös noin kuuden tuuman piikki tiamarapuolella.
Se oli enträyskirves ja käytettiin niitä ennen laivoissa sota-aseina.

-- Mistä tämä tänne on tullut?, kysyi hän perämieheltä -- ja mikä tämä
on?

Markus ei nimittäin ollut ennen nähnyt enträyskirvestä.

-- Tulihan vain otetuksi kotoa mukaan kirveen asemesta. -- Minun
suurisävainajani oli sen saanut jostain laivarikosta. Siinä on hyvä
terä, vastasi Kallu, joka istui perää pitämässä.

Erehdyksessä lienee se tällä kertaa tullut viskatuksi vallesmannin
koijaan.

Markus ajatteli ensin salata löytönsä Kallulta, ottaa sen haltuunsa,
piilottaa omiin tavaroihinsa ja vasta kotona ottaa se esille ja asettaa
Kallu syytteeseen, mutta löytö oli niin odottamaton ja kun vuosikausien
jännitys oli lauennut, oli hän itse niin kiihkeänä, ettei hän kyennyt
itseään hillitsemään, vaan kirves kädessä nousi kannelle ja sanoi
Kallulle:

-- Onko tämä sinun?

Kun kajuuttaan ei kukaan muu päässyt, kuin perämies ja vallesmanni, ei
auttanut muuta kuin tunnustaa.

-- Kyllä se minun on.

-- Mitä sinä tällä täällä teet?

-- Tulipahan otettua. Se on ollut täällä jo koko kesän.

Vallesmanni nousi kirveineen kannelle ja näytti kajuutasta virtaavassa
valossa perämiehelle kirveen piikkiä.

-- Mitäs sanot mies!? Minä olen sinua koko ajan epäillyt Viirin
murhamieheksi, mutta kun ei ole ollut todistuskappaletta, niin en ole
voinut nostaa sinua vastaan juttua. Tässä on nyt todistuskappale! Mitäs
meinaat mies? Eiköhän tämä piikki sovi juuri parahiksi niiden Viiristä
tuotujen kallojen ohimoissa oleviin reikiin. Tämä kirves julistetaan
sinulta takavarikoiduksi ja ensimmäisessä satamassa annan sinut vangita.

-- Noo! Ei lauleta vielä noin koreasti! Eihän sinulla ole todistusta
siitä, että tuo kirves on minun ja minulta takavarikoitu.

-- Se riittää, että minä itse todistan. Tiedäthän sinä sen!

Perämies kohosi seisomaan ja ohjasi levottomana vuoroin vasemmalla ja
vuoroin oikealla kädellä.

Hän vapisi -- ei pelosta, vaan jännityksestä.

Hän oli tehnyt nopean suunnitelman ja päätöksen:

Kirves on saatava pois vallesmannilta ja heitettävä mereen.

Kun vallesmanni seisoi miltei hänen edessään, kyräili perämies
tilaisuutta iskeä kyntensä kirveenvarteen ja kiskaista se
vallesmannilta ja heittää mereen.

Siksi hän vapisi ja piti milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellä
perää.

Hän koetti pitää puhetta yllä, ettei vallesmanni huomaisi hänen
aikomustaan, siksi hän virkkoi vallesmannin äskeiseen sanaan:

-- Kyllä ne sitten -- tulee vallesmannilta väärät valat vannottua,
ellei ennen ole tullut sitä tehtyä! -- ja silloin hän hyökkäsi kuin
kiitishaukka kiinni vasemmalla kädellään kirveenvarren yläpäästä ja
oikealla alapäästä ja koetti äkkinäisellä vääntäisyllä riuhtaista
kirveen vallesmannin käsistä. Hän teki kuin peto joka hyökkää, kun
aavistaa tuhon olevan edessään.

Toinen oli myös varuillaan, eikä hellittänyt otetta.

Perämies alkoi potkia, mutta vallesmanni potki myös ja he kaatuivat
kannelle, kieriskelivät hetken siinä, lähellä vasenta varpetta.
Kummankin järki oli lakannut toimimasta. Taistelua johti molemmin
puolin alkuihmisen villi varmuus tuhota vastustaja. Mitään muuta eivät
he nähneet eivätkä kuulleet tänä nopeaan kiitävänä kohtalohetkenään.

Jahti purjehti myötätuulta.

Kaikki tietävät, että myötäistä purjehdittaessa pyrkii puomi kovassa
aallokossa menemään yli hyvältäkin perämieheltä. Kun nyt jahti kulki
ohjaamatta, ei tarvittu monta jahdin pituutta purjehtia, kun puomi
lensi rytinällä yli ja heitti molemmat taistelijat, jotka kiihkoissaan
eivät olleet osanneet pitää silmällä puomin aikomuksia, yli varppeen
mereen.

Taistelu jatkui meressä ja jahti purjehti täydellisesti omiin
valtoihinsa jääneenä pois päin miehistä, kuin ratsuhevonen ratsastajan
kaaduttua.

Vallesmanni lienee saanut pahemman iskun puomista, koska hän muutaman
silmänräpäyksen perästä irtaantui kirveenvarresta. Heti sillä hetkellä
kamahutti perämies häntä kirveellä päähän ja hän alkoi vajota ja hävisi
näkymättömiin. Kun perämies huomasi tämän, heitti hän kirveen mereen ja
alkoi uida jahdin jälkeen.

Hän oli kuuluisa uimataidostaan jo lapsesta asti. Siinä häntä ei
voittanut kukaan. Usein kesällä hän huvikseen ui niin kauas, että
tuskin päätä näkyi tyynellä merellä.

Kuu paistoi kirkkaasti.

Vain silloin tällöin joku pilvi kulki sen yli.

Kuun valossa näki Pelto-Kallu jahdin mainiosti, etenkin kohottuaan
laineen harjalle.

Ilokseen hän huomasi, että jahti etenee hyvin huonosti, vieläpä väliin
kääntyy päin tuultakin ja tulee likemmä jonkun pituutensa. Suoraa
myötäistä se ei kule koskaan pituuttaankaan.

Kerran sotkeutui ison purjeen jalusnuora jahdin perän ympärille ja jäi
kireälle ja jahti kulki ylös tuuleen kuin hyvän peränpitäjän ohjaamana.
Se kulki yhtä kyytiä yläpuolelle Kallun olinpaikan.

Kallu lakkasi uimasta ja jäi katselemaan, mihin jahti rupeaa ajautumaan.

Vesi oli jo kylmää, mutta hän luuli tarkenevansa vielä kauan.

Jahti on nyt vain korkeintaan sadan metrin päässä Kallusta, tuulen
päällä ja vähän vasemmalla.

Kallulla oli aikaa silmäillä saareenkin päin. Sen loistot näkyivät
hyvin, varsinkin Pohjoiskorkea. Mutta sitten kiintyi hänen huomionsa
korkeaan tulipatsaaseen, joka kohosi kylän kohdalta.

Siellä oli tulipalo ja sen loimu kohosi korkealle taivaalle, mutta
Kallu ei voinut täältä asti päätellä, missä talossa siellä tulipalo on.

Tällä aikaa oli jahti ruvennut taas luovailemaan myötäistä.

Isonpurjeen jalustin oli jälleen päässyt vapaaksi ja heitti puomi
paukkeella milloin vasemmalle milloin oikealle.

Kallu koetti tarkata itsensä jahdin luovimisen keskilinjalle.

Hänen suunnitelmaansa kuului päästä jahdin perän luo sillä hetkellä,
kun isossapurjeessa ei ole tuulta ja sen jalusköyden pohdit riippuvat
alhaalla meressä.

Niihin on silloin mukava tarttua kiinni ja vetää itsensä sitten niitä
pitkin kannelle.

No nyt!!

Kallu syöksyi uimaan jahtia kohti, joka räpyttelevin purjein seisoi
paikoillaan lähempänä kuin koskaan ennen.

Hän ui minkä ikinä jaksoi ja sai kun saikin alhaalla riippuvasta
jalusnuorasta kiinni.

Hän ähki itsekseen:

-- No nyt! Nyt on jahti minun ja henki minun!

Hän koetti heti jalusnuoran avulla kiivetä kannelle, mutta havaitsi
olevansa niin väsynyt ja kohmettunut, ettei kykenekään sitä tekemään.
"No -- ei hätäillä! Onhan tässä aikaa levätä!"

Ja Kallu lepäili, kaiken aikaa pitäen lujasti kiinni jalusnuorasta.

Jahdin kansi ei ollut korkealla.

Se ei totisesti ollut korkealla!

Kuoleman syvyyksistä, jossa hän tunsi jo olevansa, ei ollut pitkä matka
elämän armaalle pohjalle, jahdin kannelle, mutta vielä uudellakaan
yrityksellä ei hän onnistunut sinne nousta. Niin oli hän kohmettunut ja
väsynyt ja yhä pahemmin kohmettui ja väsyi joka silmänräpäys, minkä hän
pysytteli kiinni jalusnuorassa, sillä laine heitteli häntä ja jahtia ja
tuuli heilautteli purjetta ja nyki hänen käsistään köyttä irti, vaikkei
vielä ollut siinä onnistunut.

Hänen hengityksensä oli läähättävä ja hän sai vähän väliä sylkeä
suustaan vettä.

Isopurje otti taas tuulta ja pingottui. Jahti alkoi kulkea myötäistä ja
hän laahautui mukana veden kohistessa hänen rintaansa ja käsivarsiaan
vasten.

Siinä olivat hänen käsivartensa hervota ja kädet irrota, mutta hän
kesti. Sitten tuli äkkiä tuulenpuuska uudelta suunnalta.

Vantit vihelsivät.

Isopurje lensi yli ja sen jalusnuora pamahti äkkiä sointikireälle ylös
ilmaan, ja ravisti valkeana tomuna vettä itsestään kuin koira uimasta
tultuaan.

Kallun kädet kirposivat samalla irti ja nuora vei mukanaan nahan hänen
molemmista kämmenistään.

Jahti purjehtii poispäin täyttä vauhtia ja ennen viimeistä uppoamistaan
ja peittymistään erään suuren kertalaineen alle, josta ei enää
jaksanut uida pinnalle, ennättää Kallu kirota kämmentensä kirvelemistä
suolaisessa merivedessä ja että: "Miten saatanan lailla minä nyt voin
nahattomilla kämmenillä tarttua mihinkään!"

Loppu





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saarelaisvallesmanni - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.