Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Villiruusu
Author: Wiggin, Kate Douglas Smith
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Villiruusu" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



VILLIRUUSU

Kirj.

Kate Douglas Wiggin


Suomentanut

J. Maanpää



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.



SISÄLLYS:

"Meitä on seitsemän".
Rebekan omaiset.
Erilaisia sydämiä.
Rebekan mielipide.
Tiedon polkuja.
Päivänpaistetta varjojen keskellä.
Riverboron salaisuuksia.
Ruusunpunaista.
Ruusujen tuhkaa.
Sateenkaaria.
"Herääviä voimia".
"Katso kalpeata marttyyria".
"Lumivalkoista" ja "Purppuraa".
Prinssi Aladdin.
Loistelamppu.
Kasvuaikoja.
Harmaita ja kultaisia päiviä.
Rebekka perheen edustajana.
Diakoni Israelin jälkeläinen.
Uusi sydän.
Näköpiiri avartuu.
Apilankukkia ja auringonruusuja.
Työläs vastamäki.
Aladdin hankaa lamppuaan.
Ilon ruusut.
Kutsut.
Loistava näky.
"Väistämätön ies".
Äiti ja tytär.
"Hyvästi, Hopeapuro!"
Miranda tädin anteeksipyyntö.



"MEITÄ ON SEITSEMÄN"


Vanhat postivaunut vierivät rämähdellen tomuisella maantiellä, joka
Maplewoodista johtaa Riverboroon. Sää oli helteinen kuin keskikesän
aikaan, vaikka toukokuu oli vasta puolivälissä, ja Jeremias Cobb
säästeli hevosiaan niin paljon kuin suinkin unohtamatta silti
hetkeksikään, että oli kuljettamassa valtion postia. Tie oli mäkinen,
ja herra Cobb hoiteli veltosti ohjaksia nojautuen ajopukillaan
selkäkenoon ja riiputtaen toista säärtään mukavuuden vuoksi pyörän
lokasuojuksen päällä. Hänen leveäreunainen nukkavieru huopahattunsa oli
painettu syvään otsalle silmien suojaksi, ja hän pyöritteli vasemmassa
poskessaan mehevää tupakkapurua.

Vaunuissa istui yksi ainoa matkustaja, pieni tummatukkainen olento,
pukunaan säämiskänkeltainen, jäykäksi silitetty karttuunihame
puseroliiveineen. Tyttö oli niin kevyen hento ja hänen pukunsa niin
sileäksi kovotettu, että hän vaunun heilahdellessa aina liukui istuimen
nahkapieluksella puolelta toiselle, vaikka hän ponnistikin jaloilleen
tukea keskipenkistä ja ojensi pumpulisormikkaisiin verhotut kätensä
sivuilleen pysytelläkseen jotenkuten tasapainossa. Milloin pyörät
vajosivat raiteissa tavallista syvempään tahi hypähtivät äkisti pienen
kiven yli, lennähti tyttö tahtomattaan ilmaan, putosi jälleen istumaan
ja työnsi otsaltaan takaisin hupaisen näköisen hattunsa tai korjasi
turvallisempaan asentoon pienen ruusunpunaisen päivänvarjonsa, jota
hän näytti pitävän tärkeimpänä omaisuutenaan. Sen lisäksi hän piti
erityistä huolta helmikuteisesta rahakukkarostaan, jonka suuta hän
aukoi aina milloin tien laatu sen suinkin salli tyytyväisyydekseen
huomaten, ettei kukkaron kallisarvoinen sisällys ollut kadonnut eikä
vähentynyt. Herra Cobb ei aavistanutkaan näitä matkan vaivalloisia
yksityiskohtia, hänen tehtävänään kun oli toimittaa ihmiset perille,
mutta ei välttämättä huolehtia heidän mukavuudestaan matkan aikana.
Sitä paitsi hän oli kokonaan unohtanut tämän merkityksettömän pikku
matkaajan mukanaolon.

Kun hän tänä aamuna oli tehnyt lähtöä Maplewoodin postiasemalta,
oli muuan nainen astunut maahan joistakin vuokravaunuista ja tullut
kysymään häneltä, olivatko nämä ehkä Riverboron postivaunut ja
oliko hän kenties herra Cobb. Saatuaan myöntävän vastauksen oli
nainen nyökännyt mukanaan tulleelle tyttöselle, joka oli innokkaasti
odotellut vastausta ja lensi nyt heidän luokseen ikään kuin peläten
myöhästyvänsä. Tyttö oli ehkä kymmenen tai yhdentoista ikäinen, mutta
laskipa hänen vuotensa kummaksi hyvänsä, niin hän näytti pieneltä
ikäisekseen. Äiti auttoi tytön postivaunuihin, sijoitti pienen mytyn
sekä kimpun sireenejä hänen viereensä, valvoi kuluneen matkalaukun
köyttämistä vaunujen perälaudalle ja maksoi lopuksi kyydin laskien
huolellisesti hopearahat, jotka hän työnsi ajajan kouraan.

"Pyydän teitä viemään hänet sisarieni luo Riverboroon", sanoi nainen.
"Tunnetteko Miranda ja Jane Sawyerin? He asuvat siellä kivitalossa."

Totisesti, herra Cobb tunsi heidät yhtä hyvin kuin jos hän olisi itse
luonut heidät!

"Niin, heidän luokseen tyttö on vietävä, he odottavat häntä. Oletteko
ystävällinen ja vartioitte häntä? Jos hän saa tilaisuuden eksyä
jonnekin tai unohtua ihmisjoukkoon tai takertua jonkun seuraan,
niin hän käyttää sitä hyväkseen. Voi hyvin, Rebekka; koeta välttää
ikävyyksiä ja istu kauniisti paikallasi päästäksesi perille siistinä
ja sievänä. Älä ole vastukseksi herra Cobbille. -- Katsokaas, hän on
hiukan kiihtynyt. Tulimme eilen junalla Temperancesta, nukuimme yön
serkkuni luona ja ajoimme sieltä tänne -- kahdeksan mailia -- tänä
aamuna."

"Hyvästi, äiti; älä ole huolissasi. Tiedäthän, etten minä nyt ole ensi
kertaa matkalla."

Nainen naurahti lyhyeen ja sanoi herra Cobbille selittäen:

"Hän on kerran ollut Warehamissa ja viipynyt siellä toiseen päivään
saakka, siinäpä syytä matkatottumukseen!"

"Se _oli matkustamista_, äiti", sanoi tyttö innokkaasti ja päättävästi.
"Me läksimme pois kotoa, otimme evästä mukaan, ajoimme hiukan hevosella
ja hiukan raitiotiellä, ja meillä oli yöpaidat mukanamme."

"Vaikkapa olikin, niin älä nyt julista sitä koko kylälle", sanoi äiti,
keskeyttäen kokeneen matkaajan muistelmat. "Olenhan jo ennen sanonut
sinulle", jatkoi hän kuiskaten, koettaen vielä kerran taivuttaa tyttöä
kuriin, "ettei sovi puhua ääneen yöpaidoista eikä sukista eikä --
sellaisista, ei varsinkaan silloin, kun on miesväkeä kuulemassa."

"Tiedän, äiti, kyllä tiedän, enkä puhukaan. Aioin vain sanoa" --
tällöin herra Cobb maiskautti huuliaan ja läjäytti ohjaksilla ja
hevoset aloittivat hidastellen tutun päivämatkansa -- "sen vain tahdoin
sanoa" -- vaunut vyöryivät nyt eteenpäin ja Rebekan täytyi työntää
päänsä ulos ikkunasta voidakseen lopettaa lauseensa -- "että silloin
_ollaan_ matkalla, kun otetaan mukaan yöpaitakin!"

Tämä loukkaava sana jäi kimakalla tytönäänellä julistettuna soimaan
rouva Randallin arkaan korvaan hänen katsellessaan pois vierivien
vaunujen jälkeen.

"Arvaan, että Miranda saa hänestä puuhaa", ajatteli rouva Randall
itsekseen -- "mutta eipä olisi ihme, vaikka se olisi Rebekalle onneksi."

Tämä oli tapahtunut puolisen tuntia sitten, ja tänä aikana olivat
aurinko, kuumuus, tomuisuus ja monien suuressa Milltownin kaupungissa
hoidettavien asioiden muisteleminen saaneet muutenkin raskasajatuksisen
herra Cobbin tyyten unohtamaan, että hän oli luvannut matkalla
huolehtia Rebekasta.

Odottamattaan hän kuuli ratasten räminän ja kirskunan sekä valjaiden
natinan keskeltä hennon äännähdyksen. Ensin hän arveli sitä linnun,
sirkan tai sammakon aikaansaamaksi, mutta onnistuttuaan päättelemään
miltä taholta ääni kuului hän käännähtihe kurkistamaan olkansa ylitse
ja huomasi tällöin pienen olennon kurottautuvan ulos vaununikkunasta
niin kauas, että hänen turvallisuutensa näytti epäiltävältä. Pitkä
musta hiuspalmikko häilähteli vaunun kupeella samassa tahdissa kuin
ajopelien heilahdukset. Tyttö riiputti hattuaan toisessa kädessään,
toisella hän yritti turhaan sohia ajajaa selkään pienoisella
päivänvarjollaan.

"Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua!" huudahti hän.

Herra Cobb pysäytti tottelevana valjaikkonsa.

"Onko maksu kalliimpi, jos istun siellä ylhäällä pukilla teidän
vieressänne?" kysyi tyttö. "Täällä sisällä on niin liukasta ja sileätä,
ja vaunut ovat minulle niin avarat, että jos vielä vähän aikaa
paiskiinnun täällä nurkasta nurkkaan, olen kohta kirjavana mustelmista.
Ja ikkunat ovat niin pienet, että näen maailmasta aina vain palasia
kerrallaan, ja olen jo melkein vääntänyt niskani sijoiltaan
koettaessani kurkistella, vieläkö matkalaukkuni on tallella tuolla
perälaudalla. Se on äidin laukku ja hän on siitä hyvin arka."

Herra Cobb odotti kunnes tämä sanavuolaus, tai oikeammin valittelun
tulva oli ehtynyt, ja sitten hän vastasi myhähdellen:

"Voit kyllä istua täällä pukilla jos haluat; ei minun vieressäni ole
sen kalliimpaa kuin sielläkään." Ja sitten hän auttoi tytön pois
vaunuista, heilautti hänet ajopukille ja kipusi itsekin jälleen
paikalleen.

Rebekka asettautui varovasti istumaan, oikoi hameensa huolellisesti
ja sovitti päivänvarjonsa hameenlaskosten peittoon ajajan ja itsensä
väliin. Tämän tehtyään hän työnsi hatun niskaansa, suoristi valkeat
käsineensä ja sanoi tyytyväisenä:

"Hei, tämä on jo hauskempaa! Tämä se tuntuu matkustamiselta! Nyt minä
olen oikea turisti, mutta tuolla sisässä tunsin olevani kuin meidän
hautova kanamme, jonka aina väliin suljemme häkkiin. Kunhan matka
kestäisi vielä pitkän, pitkän ajan!"

"No, me olemme vasta alkupäässä", lohdutti herra Cobb ystävällisesti.
"Se kestää vielä ainakin kaksi tuntia."

_"Vain_ kaksi tuntia!" huokasi tyttö. "Sitten kello on puoli kaksi, kun
olemme perillä. Silloin äiti on ehtinyt Ann-serkun luo, lapset kotona
ovat saaneet päivällisensä ja Hanna on korjannut ruoka-astiat pois.
Minulla on hiukan evästä mukanani, sillä äiti sanoi, että alku tuntuisi
huonolta, jos minä saapuisin kivitaloon nälkäisenä ja Miranda tädin
täytyisi ensi työkseen antaa minulle syötävää. Tällaiset päivät ovat
mainioita kasvullisuudelle, eikö totta?"

"Varmasti; ehkäpä nyt on sentään kuumuutta liiaksi. Miksipä et aukaise
päivänvarjoa suojaksesi?"

Tyttö peitti puheenaolevan esineen vieläkin tarkemmin hameensa
liepeisiin ja sanoi: "Varjelkoon! Minä en pidä sitä koskaan esillä
auringon paisteessa. Tiedättehän, että tällainen vaaleanpunainen
väri kauhtuu kamalasti; sen vuoksi käytän päivänvarjoani ainoastaan
pilvisinä pyhäpäivinä käydessäni rukoushetkissä. Joskus putkahtaa
aurinko äkisti esiin, ja silloin minulla on hirmuisesti huolta
koettaessani suojella sitä auringonpaisteelta. Tämä varjo on minulle
rakkainta maailmassa, mutta vastusta siitä on vallan kamalasti."

Tällöin syntyi Jeremias Cobbin raskaasti työskentelevissä aivoissa
vähitellen aavistus siitä, että tämä lintunen, joka nyt oli lentänyt
hänen vierelleen, mahtoi olla kokonaan toista maata kuin hänen
tavalliset matkatuttavuutensa. Hän sovitti ruoskan tuppeen, siirsi
jalkansa pois lokasuojukselta, työnsi hattunsa takaraivolleen, sylkäisi
mällin poskestaan maantielle, ja kun hän näin oli valmistellut
sielunkykyjään vakavaan toimintaan, katsahti hän nyt ensi kerran
matkatoveriaan todella nähdäkseen hänet kiireestä kantapäähän. Tyttö
puolestaan vastasi hänen silmäyksiinsä vakavan lapsellisin katsein,
joissa kuvastui ystävällistä uteliaisuutta.

Pienen matkustajan keltainen karttuunipuku oli jo haalistunut, mutta
se oli nuhteettoman puhdas ja kovaksi silitetty aina miehustaa myöten.
Pienen, röyhelöisen pystykauluksen sisästä kohosi tytön kapea kaula
ruskeana ja laihana; ja hänen päänsä näytti pieneltä kantamaan raskaita
tummia kiharoita, jotka vankaksi palmikoksi kiedottuina valuivat hänen
vyötäisilleen. Hänen päässään oli pieni, oudonnäköinen hattu, joka
oli punottu valkeista höyhenistä; sen täytyi olla joko uusinta kuosia
lajissaan, tai sitten se oli jokin menneen ajan korukalu, joka nyt
oli muovailtu päähineeksi tätä matkaa varten. Siinä oli koristeena
vahankeltainen nauha sekä töyhtönä kimppu mustia ja oranssinkeltaisia
siilinpiikkejä, jotka milloin riippuivat, milloin jäykästi törröttivät
toisella korvallisella; ne antoivat tytön ulkomuotoon mitä hupaisimman
ja omituisimman lisäpiirteen. Hänen kasvonsa olivat värittömät ja
särmikkäät. Nenä, otsa ja leuka hänellä lienee ollut kuten ihmisillä
tavallisestikin, mutta herra Cobb ei kyennyt saamaan niitä selvästi
tähtäimeensä, sillä tytön silmät vangitsivat kokonaan hänen katseensa,
milloin hän kohdisti sen matkaajan kasvonpiirteisiin. Rebekan silmiä
täytyi verrata uskoon, joka on "luja luottamus siihen, mitä toivotaan,
ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy". Hänen hienonmuotoisten
silmäkulmiensa alla aivan kuin kimalteli kaksi tähteä, joiden välähtävä
säihke puoleksi kätkeytyi hohtavaan tummuuteen. Tytön vilkkaat silmät
tutkistelivat maailmaa innokkaasti ja hartaasti, ja kun hän kiinnitti
loistavan ja salaperäisen katseensa johonkin pitemmäksi ajaksi, tuntui
siltä kuin hän olisi nähnyt kaiken -- esineen, maiseman tai ihmisen
-- lävitse. Nuori taiteilijatar, joka keväällä oli tullut rouva
Randallin luo maalatakseen punaisen ladon, rappeutuneen myllyn ja puron
yli vievän sillan, oli hylännyt lopuksi nämä maiseman ihanuudet ja
kohdistanut kaiken huomionsa pieniin tytönkasvoihin -- tavallisiin,
arkipäiväisiin kasvoihin, joita valaisi loistava silmäpari täynnä
uinuvan lahjakkuuden ja älyn välähdyksiä.

"Eräs maalaileva neiti Ross, antoi minulle päivänvarjon", kertoi
Rebekka vaihdettuaan silmäyksiä herra Cobbin kanssa ja painettuaan
muistiinsa hänen kasvonjuonteensa. "Oletteko huomannut tämän
kaksinkertaisen ruusunpunaisen röyhelön sekä valkean varren ja
kädensijan? Ne ovat norsunluuta. Kahvassa on arpi, niinkuin
näette, sillä Fanny pääsi imeskelemään ja pureksimaan sitä kerran
hartauskokouksessa, kun minä satuin katselemaan muualle. Sen jälkeen en
minä ole koskaan oikein suostunut Fannyyn."

"Onko hän sinun sisaresi?"

"On, muuan heistä."

"Montako teitä sitten on?"

"Seitsemän. Tiedättehän, että seitsemästä sisaruksesta on kirjoitettu
runojakin:

    "'Ah, herra', vastas tyttönen --
    'Meit' ompi seitsemän'.

"Minä opettelin tämän ja lausuin sen koulussa, mutta toiset olivat
häijyjä ja nauroivat. Vanhin meistä on Hanna; seuraava olen minä,
sitten John, sitten Jenny, sitten Mark, sitten Fanny ja seitsemäs on
Mira."

"Vai niin, no _onpahan_ siinä perhettä!"

"Aivan liiaksi, niin sanoo jokainen", vastasi Rebekka odottamatta
läpeensä pikkuvanhalla avomielisyydellä, joka sai herra Cobbin
mutisemaan: "Totisesti!" ja täyttämään vasemman poskensa jälleen
tupakalla.

"Ovathan ne herttaisia, mutta vaivaa siitä on, ymmärrättehän, ja
eläminen tulee niin kalliiksi", jatkoi tyttö edelleen samaan sävyyn.
"Hanna ja minä emme ole vuosikausiin tehneet muuta kuin hoivanneet
pienokaisia levolle illalla ja ottaneet ne taas aamuin vuoteesta
käsiimme. Mutta nyt on kaikki lopussa, se on toki lohdutus; ja meille
alkaa oikein ihana aika, kun me kaikki olemme täysikasvuisia ja
kiinnityslaina on saatu maksetuksi."

"Kaikki lopussa? Niin, tarkoitat sillä, että lähdet nyt pois kotoa?"

"Ehkä, mutta nyt ei ole enää sellaisia pienokaisia, joita täytyisi
alituisesti hoitaa -- meidän perheemme on nyt valmis. Äiti sanoo niin,
eikä hän ole koskaan pettänyt sanaansa. Miran jälkeen ei ole enää
tullut uusia, ja hän on neljännellä. Hän syntyi samana päivänä kun isä
kuoli. Miranda täti halusi luokseen Riverboroon Hannan eikä minua,
mutta äiti ei tule aikoihin ilman häntä; hän hoitaa taloutta paljon
paremmin kuin minä, Hanna nimittäin. Eilisiltana sanoin äidille, että
jos minä näytän saavan uusia sisaruksia sinä aikana kun olen poissa,
niin äidin pitää lähettää hakemaan minua, sillä silloin kun meillä on
pikkulapsia, tarvitaan aina sekä Hannaa että minua kotona, koska äiti
itse ei jouda muuhun kuin valmistamaan ruokaa ja hoitamaan taloa."

"Ahaa, te siis asutte maalaistalossa, niinkö? Missä päin se on? Lähellä
Maplewoodiako, jossa tulit vaunuihin?"

"Lähellä? Hoh, sinne on kai satoja peninkulmia! Me tulimme
Temperancesta junalla. Sitten me ajoimme hevoskyydillä Ann-serkun luo
ja nukuimme yötä siellä. Sitten me aamulla nousimme taas ja ajoimme
hirmuisen pitkän matkan ennen kuin olimme Maplewoodissa, josta
postivaunu lähtee. Meidän talomme on ihan yksinäisellä paikalla, mutta
koulu ja rukoushuone ovat Temperancessa ja sinne on vain kaksi mailia.
Täällä teidän vieressänne on melkein yhtä hauskaa kuin rukoushuoneen
kellotapulissa. Minä tunnen erään pojan, joka kiipesi meidän
tapuliimme. Hän sanoi, että ihmiset ja lehmät näyttivät sieltä katsoen
vallan kärpäsiltä. Emme ole vielä kohdanneet ihmisiä, mutta minä olen
_hiukan_ tyytymätön siihen, miltä lehmät näyttävät. Ne eivät tunnu niin
pieniltä kuin olin toivonut, mutta" -- hän jatkoi ilostuen -- "eiväthän
ne sentään näytä täältä yhtä isoilta kuin aivan vierestä katsoen,
eiväthän?"

Herra Cobb pyyhkäisi suutaan kädenselällä ja haukkoi ilmaa. Hänestä
tuntui samalta kuin jos häntä olisi lennätetty vuorenharjalla huipulta
toiselle hänen saamatta aikaa henkäistä välillä.

"Minä en oikein pysty arvaamaan teidän talonne paikkaa", sanoi hän,
"vaikka olen kyllä käynyt Temperancessa ja kulkenut niitä teitä. Mikä
teidän perheenne nimi on?"

"Randall. Äidin nimi on Aurelia Randall, ja meidän Hanna Lucy Randall,
Rebekka Rowena Randall, John Halifax Randall, Jenny Lind Randall,
Markiisi Randall, Fanny Elsler Randall ja Miranda Randall. Äiti on
antanut nimen toiselle puolelle meistä ja isä toiselle puolelle;
mutta kun Mira syntyi, niin he kumpikin ajattelivat, että hänet on
ristittävä Riverboron Miranda tädin kaimaksi. He toivoivat, että siitä
olisi jotakin hyötyä; mutta kun ei siltä näyttänyt, niin me aloimme
sanoa häntä vain Miraksi. Meidät on kaikki ristitty jonkun erityisen
henkilön mukaisiksi. Hanna Lucy on se Hanna, joka istuu ikkunassa ja
solmii kengännauhojaan, ja minä olen peräisin Scottin Ivanhoesta, John
Halifax oli erään kirjan sankari; Mark sai nimen setänsä, Markiisi
de Lafayetten mukaan, joka kuoli kaksosena. (Kaksoset kuolevat usein
ennen kuin ehtivät täysikasvuisiksi, tiedättekö sen, herra Cobb?) Me
emme kuitenkaan sano häntä Markiisiksi, vaan lyhyesti Markiksi. Jenny
on erään laulajattaren ja Fanny erään ihanan tanssijattaren kaima;
mutta äiti väittää, että ne nimet epäonnistuivat, sillä Jenny ei saa
ainoatakaan säveltä kurkustaan ja Fanny on jokseenkin kankeakoipinen.
Äiti tahtoisi sen vuoksi hylätä heidät keskimmäiset nimensä, mutta hän
pelkää, että sellainen olisi vääryyttä isää kohtaan. Äiti sanoo, että
meidän täytyy aina olla isän puolella, sillä hän sai kokea pelkkää
vastoinkäymistä elämässä; eikä isä olisikaan kuollut, ellei hänellä
olisi ollut kaikessa niin huono onni. Pelkään, että muuta ei meissä ole
kertomista", päätti tyttö vakavissaan.

"Siunatkoon! Luulisin tämän jo riittävän!" huudahti herra Cobb. "Eipä
ollut enää monta nimeä jäljellä, kun teidät kaikki oli ristitty.
Sinullapa on vankka muisti! Sinun ei kai ole työläs oppia läksyjäsi,
vai mitä?"

"No, ei pahasti. Vaikeinta on saada hankituksi kenkiä, joilla voisi
käydä koulussa läksyjä saamassa. Nämä, mitkä minulla on jalassani,
ovat upouudet, ja niiden täytyy kestää kuusi kuukautta. Äiti vaatii
minua aina säästämään kenkiäni. Niitä ei voi säästää muulla tavoin kuin
kiskomalla ne jalasta ja kävelemällä avojaloin; mutta Riverborossa
minä en saa tehdä niin, sillä se olisi Miranda tädille häpeäksi. Nyt
minä saan käydä koulua tarpeeksi asti, kun jään asumaan Miranda tädin
luo, ja kahden vuoden kuluttua pääsen Warehamin opistoon. Äiti sanoo,
että sen pitäisi olla minulle opiksi. Kun olen läpäissyt koulun,
niin minusta tulee maalari, samanlainen kuin neiti Rosskin on. Siksi
_minä_ ainakin luulen tulevani. Äiti sanoo, että minun pitäisi ruveta
opettajaksi."

"Eihän teidän kotinne liene sama talo, jonka Hobb ennen muinoin omisti,
vai mitä?"

"Ei, tämä on pelkästään Randallin talo -- siksi äiti ainakin sitä
sanoo. Minä sanon sitä Hopeapuron taloksi."

"Luulen, että on samantekevää miksi sitä sanotaan, kunhan ihmiset vain
tietävät missä se on", huomautti herra Cobb kuivanjärkevästi.

Rebekka tähtäsi nuhtelevana, melkeinpä ankarana silmiensä koko tulen
herra Cobbiin samalla kun hän vastasi:

"Ohoh, johan te nyt puhutte yhtä joutavasti kuin kaikki muutkin!
Nimillä on aina suuri ero. Kun minä sanon: 'Randallin talo', niin
voitteko silloin arvata, miltä talo näyttää?"

"En, en voi väittää arvaavani", myönteli herra Cobb levottomana.

"Mutta kun minä sitten sanon: 'Hopeapuron talo', niin mitä te silloin
siitä ajattelette?"

Herra Cobb huomasi olevansa samassa asemassa kuin oikeasta
elementistään kiskaistu, hiekalla sätkyttelevä kala. Hän tunsi, ettei
maksanut vaivaa kieltäytyä vastaamasta, sillä Rebekan katse tunkeutui
kuin valonheittäjä hänen aivoihinsa ja paljasti niiden tyhjät ontelot.

"Kaiketi siellä on puro jossakin lähettyvillä", sanoi hän arastellen.

Rebekka näytti pettyneeltä, mutta ei kokonaan toivottomalta. "Ei
hullummastikaan", sanoi hän rohkaisten. "Te pyyhkäisitte liepeitä,
mutta ette saanut niitä kouraanne. Onhan siellä puro, mutta se ei
olekaan mikään tavallinen puro. Sen vierillä on nuoria puita ja
pensaslapsukaisia; se on sellainen matala, soliseva pikku puro, ja sen
pohja on valkoista hiekkaa, jossa kimaltelee lukemattomia pieniä kiviä.
Milloin hyvänsä aurinko vähänkin pilkistää esiin, sieppaa puro heti
päivänsäteet mukaansa ja sitten se säkenöi niin pitkälti kuin päivää
riittää. Eikö teidän mahanne tunnu tyhjältä? Minun kumminkin tuntuu.
Minä pelkäsin, että myöhästyisimme postivaunuista, enkä sen vuoksi
voinut syödä aamiaista."

"Sitten on viisainta, että nyt syöt evääsi. Minä en saa mitään ennen
kuin saavun Milltowniin, jossa saan palasen kaakkua ja kupin kahvia."

"Kunpa minäkin saisin nähdä Milltownin kaupungin! Se taitaa olla vielä
suurempi ja isoisempi kuin Wareham -- enemmän Pariisin tapainen?
Neiti Ross kertoi minulle Pariisista; hän osti sieltä minun punaisen
päivänvarjoni ja helmikukkaroni. Kuulettehan, kuinka vieteri napsahtaa,
kun tämän aukaisee. Minulla on täällä kaksikymmentä senttiä rahaa, ja
sen pitää riittää kolmeksi kuukaudeksi postimerkkeihin, paperiin ja
musteeseen. Äiti sanoi, ettei Miranda täti mielellään anna minulle
rahaa enää sellaisiin, kun hänen kuitenkin täytyy ruokkia ja vaatettaa
minut ja maksaa minun koulukirjani."

"Pariisi ei kylläkään ole mikään iso kaupunki", tuumi herra Cobb
vastahakoisesti. "Se on ikävin paikka koko Mainen valtiossa. Minä olen
ajellut siellä aina toisinaan."

Rebekan oli jälleen pakko nuhdella herra Cobbia. Se tapahtui tyynesti
ja hiljaisesti, mutta ei suinkaan tehottomasti, vaikka moite
sisältyikin vain yhteen ainoaan silmäykseen, joka pikaisesti välähti
ohitse.

"Pariisi on Ranskan pääkaupunki, ja sinne on mentävä laivalla", sanoi
hän opettavasti. "Pariisista puhutaan minun maantieteessäni, joka sanoo
näin: 'Ranskalaiset ovat iloista ja kohteliasta kansaa, mieltyneitä
tanssiin ja mietoihin viineihin'. Minä kysyin opettajalta mitä ne
miedot viinit ovat, ja hän sanoi arvelevansa, että sillä tarkoitetaan
nuorta hedelmämehua tai kenties inkiväärijuomaa. Minä näen Pariisin
yhtä selvästi kuin tämän päivän, kun vain suljen silmäni. Kauniit
naiset tanssivat alati iloisina käsissään ruusuiset päivänvarjot ja
helmikukkarot, ja hienot herrat myöskin tanssivat kohteliaina ja
maistavat aina välillä inkiväärijuomaa. Mutta te saatte nähdä Milltowin
joka ikinen päivä, vaikka pidätte silmänne auki," lisäsi Rebekka
kaipaavana.

"Milltown ei ole mikään suurkaupunki sekään", lohdutti herra Cobb
sen näköisenä kuin hän olisi katsellut kaikki maailman kaupungit ja
havainnut ne järjestään mitättömiksi. "Katsohan nyt, kun minä nakkaan
tämän lehtipinkan suoraan neiti Brownin kynnykselle."

Puks! Sanomalehtikäärö putosi juuri siihen, mihin oli tarkoitettukin,
ulko-oven sisäpuolella olevalle maissinruokoiselle matolle.

"Oh, sehän kävi loistavasti!" huudahti Rebekka innostuneena. "Te olette
niinkuin veitsenheittäjä, jonka Mark näki sirkuksessa. Kunpa olisi
oikein pitkä, pitkä rivi taloja, ja jokaisen oven sisäpuolella olisi
maissimatto, jolle teidän pitäisi heittää sanomalehtiä!"

"Voisinhan joskus viskata harhaankin sentään", sanoi herra Cobb,
sädehtien vaatimatonta ylpeyttä. "Jos Miranda tätisi sallii, niin minä
voin kyyditä sinut Milltowniin jonakin kesäpäivänä, kun vaunuissa ei
satu olemaan väkeä liikaa."

Iloisen liikutuksen värähdys hulvahti läpi Rebekan koko olemuksen. Se
kierähti uusista kengistä ylöspäin aina höyhenhattuun saakka ja valahti
jälleen alaspäin pitkin tytön selässä olevaa mustaa palmikkoa. Hän
puristi kiihkeästi herra Cobbin polvea ja huudahti itkuisella, ilon ja
hämmästyksen sekaisella äänellä: "Voi, se ei käy toteen, -- ei _saata_
käydä toteen! Minäkö saisin nähdä Milltownin! Sehän on ihan niinkuin
saduissa, kun haltijattaret ovat lasten kummeina ja kysyvät sitten mitä
he toivovat ja antavat sen kaiken tapahtua. Oletteko koskaan lukenut
'Tuhkimoa' tai 'Keltaista kääpiötä' tai 'Loihdittua sammakkoa' tai
'Kultakutria'?"

"En", vastasi herra Cobb varovasti mietittyään ensin hetkisen. "En
muista lukeneeni juuri tuon nimisiä. Missä olet saanut tilaisuutta noin
paljoon lueskelemiseen?"

"Oh, minä olen lukenut aika liudan kirjoja", sanoi Rebekka
huolettomasti. "Kaikki isän kirjat ja neiti Rossin kirjat ja kaikkien
eri opettajien kirjat ja pyhäkoulun kirjaston kaikki kirjat. Minä olen
lukenut 'Lampunsytyttäjän' ja 'Skottilaisia päälliköitä' ja Ivanhoen'
ja 'Redclyffen perillisen' ja 'Coran eli Tohtorin vaimon' ja 'David
Copperfieldin' ja 'Chickareen kullat' ja Plutarkhoon elämäkerrat ja
'Warsovan Taddeuksen' ja 'Kristityn vaelluksen' ja paljon muita. Mitä
te olette lukenut?"

"En ole sattunut koskaan lukemaan juuri noita kirjoja, joita sinä
luettelit, mutta hoh hoi! olen minäkin lukenut aika tavalla eläissäni.
Nykyisin, kun minulla on niin paljon ajoa, tyydyn almanakkaan,
viikkolehteeni ja Mainen valtion maamieslehteen. Katsopas, tuossa on
virta jälleen kupeellamme; tässä alkaa viimeinen ylämäki, ja kun olemme
päässeet sen laelle, niin näemme etäältä jo Riverboron savupiiput.
Sinulla ei ole enää pitkältikään perille. Minä puolestani asun itsekin
siellä lähellä, vajaan kilometrin päässä kivitalosta."

Rebekan käsi liikahti hermostuneesti hänen polvellaan ja tyttö hytkähti
istuimellaan. "En olisi uskonut, että minua alkaa pelottaa", sanoi hän
melkein kuiskaten, "mutta olen hiukan, hiukan vain rauhaton, kun te
sanoitte, että kohta ollaan -- siellä."

"Tahtoisitko pyörtää takaisin?" kysyi herra Cobb uteliaana.

Tyttö katsahti häneen ylpeästi ja sanoi sitten ääni lujana: "En koskaan
kääntyisi takaisin -- vaikka pelkäänkin, niin minua hävettäisi lähteä
karkuun. Mutta Miranda tädin luo meneminen on samaa kuin jos pitäisi
lähteä alas kellariin pimeässä. Siellä voi portaiden päässä olla petoja
tai jättiläisiä, mutta siellä _voi_, niinkuin minä Hannalle sanoin,
olla myös keijukaisia ja haltijattaria ja loihdittuja sammakoita! Onko
Riverborossakin pääkatu, sellainen kuin Warehamissa?"

"Luullakseni sanoisit sitä pääkaduksi, ja sen varrella juuri tätisi
asuvatkin; mutta siellä ei ole mitään kauppoja eikä myllyjä niillä
main, ja koko kylä on sietämätön pesä! Sinun täytyy kulkea virran
poikki meidän puolellemme, ennen kuin löydät jotakin nähtävää ja
kuultavaa."

"Olen siitä melkein suruissani", sanoi Rebekka huoaten. "Olisi ollut
niin ylevää ajaa suuren kylän halki istuen näin korkealla kahden komean
hevosen vetämänä ja punainen päivänvarjo levällään, niin että kaikki
olisivat ihmetelleet, kenelle sireenivihko ja karvainen matkalaukku
oikein kuuluvatkaan. Se olisi ollut samanlaista kuin sen kauniin
naisen kulku sirkusparaatissa. Viime kesänä tuli sirkus Temperanceen,
ja aamulla niillä oli juhlakulkue, jota katsomaan äiti laski meidät
kaikki. Kun meillä ei ollut varaa mennä iltapäivällä sirkukseen, niin
Mira sai ajaa lastenvaunuissa, joita äiti itse työnsi. Ja siellä
kun oli ihania hevosia ja eläimiä häkeissä ja ratsastavia klovneja;
ja lopuksi tulivat pienet punaiset ja kultaiset vaunut, joita kaksi
ponihevosta veti, ja niissä istui samettityynyllä käärmeenlumooja,
silkkiin ja pitseihin puettuna. Hän oli niin verrattoman ihana,
herra Cobb, että häntä katsellessaan täytyi yhtämittaa nieleskellä,
ihan kuin kurkussa olisi ollut jotakin paksua, ja kylmät väreet vain
kierivät ylös ja alas pitkin selkää. Ymmärrättehän, minkälaista se oli?
Oletteko te koskaan nähnyt sellaista, mikä on saanut teidät tuntemaan
samanlaista kurkussanne ja selässänne?"

Tänä hetkenä herra Cobb tunsi olonsa oudommaksi kuin kertaakaan ennen
samana tapahtumarikkaana aamuna, mutta hän kiersi kysymyksen taitavasti
sanomalla: "Mikäpä meitä estää saapumasta kylään niin komeasti kuin
näissä oloissa on mahdollista. Minä irrotan ruoskan, suoristan selkäni
ja ajan hyvää vauhtia; sinä pidät kukkavihkon näkyvissä polvillasi
ja levität auki punaisen päivänsuojasi, ja totisesti kyläläiset
tirkistelevät meitä!"

Tytön kasvoilla sädehti ilo silmänräpäyksen, mutta samassa se sammui
hänen virkkaessaan: "Minä unohdin -- äiti työnsi minut lähdettäessä
sisään vaunuihin, ja hän kai soisi minun olevan siellä, kun tullaan
Miranda tädin luo. Ehkäpä se näyttää sopivammalta, kun minua ei silloin
tarvitse kenenkään nostaa alas, niin että hameet liehuvat ympärilläni,
vaan voin avata oven ja tulla esiin niinkuin oikeat rouvasmatkustajat.
Oletteko kiltti ja pysäytätte vähän, että minä pääsen muuttamaan
paikkaa?"

Ajaja pysäytti hyvänsävyisesti hevosensa, nosti alas pukilta pienen
kiihottuneen olennon, aukaisi vaununoven ja auttoi tytön sisälle
laskien sireenikimpun ja päivänvarjon hänen viereensä.

"Meillä on ollut kaunis matka", sanoi hän, "ja olemme tutustuneet
toisiimme koko lailla, vai mitä? Ethän unohda Milltowniin lähtöä?"

"En koskaan!" huudahti tyttö kiihkeästi. "Oletteko varma, että tekin
pidätte sen mielessänne?"

"Aina! Niin totta kuin elän!" vakuutti herra Cobb juhlallisesti
kavutessaan jälleen istuimelleen. Ja kun vaunut sitten vierivät
edelleen pitkin kyläkatua, jota vihreät vaahterat reunustivat, näkivät
ne, jotka sattuivat kurkistamaan ikkunoistaan, pienen ruskean olennon
istuvan keltaiseen karttuuniin pukeutuneena vaunun takaistuimella
arvokkaan suorana, valtava kukkavihko toisessa kädessään ja toisessa
hohtava päivänvarjo. Jos he olisivat olleet tarkkanäköisiä, he
olisivat kenties huomanneet, että vaunujen kääntyessä kivitalon ovelle
karttuuninen rintaröyhelö kohosi ja laski nopeasti pienen sykkivän
sydämen yllä, punastus vuoroin lehahti ja haihtui kalpeilla poskilla ja
kyynelet sumensivat kahta loistavaa tummaa silmää. -- Rebekan matka oli
päättynyt.

"Siinähän postivaunut kääntyivät Sawyerin tyttöjen pihamaalle", sanoi
rouva Perkins miehelleen. "Nyt se kai tuli se sisarentytär sieltä
Temperancen puolesta. He taisivat kirjoittaa Aurelia sisarelleen
pyytäen tätä lähettämään Hannansa heidän luokseen, mutta Aurelia
vastasi, että hän voi paremminkin tulla aikoihin ilman Rebekkaa, jos
Mirandalle ja Janelle kelpaisi toinen yhtä hyvin kuin toinenkin. Niinpä
sieltä siis taisi tulla nyt Rebekka. Hänestä meidän Emma Janemme saa
sopivan kumppanin, mutta en usko, että tädit pitävät häntä luonaan
kolmeakaan kuukautta! Tyttöhän näyttää mustalta kuin intiaani, elleivät
silmäni valehtele -- mustalta ja hurjapäiseltä. Sanotaan, että joku
Randall nai kerran espanjattaren -- nainen oli ollut musiikin ja
kielten opettajana jossakin yksityiskoulussa. Lorenzo olikin hyvin
mustapintainen, niinkuin muistat; ja tämä tytönrääpäle niinikään. No,
en sentään tahdo väittää, että espanjalainen veri olisi suvulle ihan
häpeäksi, varsinkaan, jos siitä jo on kulunut aikaa ja jos nainen
sattui olemaan kunniallinen."



REBEKAN OMAISET


Heitä sanottiin Sawyerin tytöiksi silloin, kun he Mirandan ollessa
kahdeksantoista, Janen kahdentoista ja Aurelian kahdeksan ikäinen
alkoivat ottaa osaa kyläelämään tavalla tahi toisella. Siitä oli jo
aikaa kulunut, mutta jos Riverborossa kerta oli totuttu ajattelemaan
tai puhumaan jollakin määrätyllä tavalla, ei sittemmin nähty mitään
syytä luopua tästä tottumuksesta -- ei ainakaan samalla vuosisadalla.
Niinpä Riverboro edelleenkin puhui Sawyerin tytöistä, vaikka Miranda
ja Jane olivat iältään jo viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä
tämän kertomuksemme alkaessa. He olivat kumpikin pysyneet naimattomina;
vain Aurelia, nuorin, oli joutunut varsin romanttiseen avioliittoon,
omien sanojensa mukaan. Aurelian sisaret puolestaan sanoivat hänen
avioliittoaan aivan epäonnistuneeksi yritykseksi. "On elämässä
pahempaakin kuin vanhanpiian kohtalo", he sanoivat; on kuitenkin eri
asia, ajattelivatko he myös samoin.

Aurelian avioliiton romanttisuus oli pääasiassa siinä, että hänen
miehensä herra L.D.M. Randallin sielu oli liehunut kaikkien
maamiespuuhien ja kauppatouhujen yläpuolella. Hän oli taiteen
palvoja. Hän oli opettanut laulukoulussa, joka oli aikoinaan ollut
kyläelämän erikoisuuksia ja joka toimi noin puolentusinan lähimmän
yhdyskunnan piirissä. Hän oli soittanut viulua tanssitilaisuuksissa
ja sunnuntaisin kirkkojen urkuharmoneja. Hän oli opettanut kömpelöitä
nuorukaisia neuvoen heille ristitanssien mutkikkaita vuoroja ja
masurkan rytmillisiä askelia, ja kaikissa seurakutsuissa hän oli ollut
huomattavana tekijänä. Hänen hiuksensa olivat olleet hiukan pitemmät,
hänen kätensä hiukan valkeammat, kenkänsä hitusen verran ohuemmat
ja käytöstapansa hienostuneemmat kuin hänen arkisempien toveriensa.
Elämässä oli kuitenkin muuan ala, jolla hänen ei onnistunut loistaa --
hänen oli työläs hankkia kylliksi rahaa elääkseen.

Aurelian osuus Sawyerien vaatimattomaan perintöön hupeni puuhissaan
onnistumattoman Lorenzo de Medicin käsistä milloin mihinkin. Hänellä
oli rakastettavana ja runollisena tapana keksiä jokin uusi sijoitus
aina milloin heidän yhdyselämänsä siunautui pojan tai tyttären
maailmaantulolla. "Nyt pieni syntymäpäivälahja lapsukaisellemme,
Aurelia", tapasi hän sanoa; "piskuinen pesämuna tulevaisuuden varalle."

Kun Aurelia suostui Lorenzo de Medici Randallin vaimoksi, niin Miranda
ja Jane itse asiassa pesivät kätensä hänen kohtalonsa suhteen. Pian
olikin tämä huonon onnen vainoama pari tyhjentänyt kaikki Riverboron
sekä lähimmän ympäristön tarjoamat elämisen mahdollisuudet, ja
sitten he muuttivat aina loitommalle ja loitommalle samalla kun
heidän taloudellinen asemansa yhä huononi. Vihdoin he pysähtyivät
Temperanceen, majoittuen sinne lopullisesti ja kehoittaen kohtaloa
iskemään raskaimmat iskunsa -- mikä kehoitus pian kyllä tulikin
kuulluksi. Kotiin jääneet naimattomat sisaret kirjoittivat Aurelialle
kahdesti tai kolmesti vuodessa ja lähettivät lapsille vaatimattomia
mutta käyttökelpoisia joululahjoja; sen sijaan he kieltäytyivät
ehdottomasti auttamasta L.D.M:iä niissä taloudellisissa vaikeuksissa,
joita hänen nopeasti lisääntyvän perheensä huoltaminen aiheutti.
Randallin viimeinen rahansijoitus -- tehty vähän ennen pikku Mirandan
syntymää (tytölle annettiin tädin nimi, toivoen siitä hänen osakseen
suosion merkkejä, joita ei koskaan saatu nähdä) -- oli siinä, että hän
osti pienen maatilan, joka sijaitsi parin mailin päässä Temperancesta.
Sen hoiti Aurelia itse yksin; mutta se osoittautui kuitenkin kodiksi,
jossa onnettomuuksien ahdistama Lorenzo saattoi kuolla päästäkseen
kunnialla haudatuksi -- velvollisuus, jonka täyttämisen hän monen
mielestä oli jättänyt liian myöhään.

Tässä melkeinpä sattuman armoille jääneessä perhekunnassa Rebekka siis
oli kasvanut. Perheen jäsenet, muuten, olivat tavallisuuden mukaan
erilaisia -- pari kolme lasta oli siinä kaunismuotoista, muut tuon ja
tämän näköisiä; kolme heistä oli jotakuinkin lahjakasta, kaksi ahkeraa
ja kaksi arkipäiväistä ja kyvytöntä. Rebekka tuli isäänsä ja olikin
hänen lahjakkain oppilaansa. Hän lauloi alttoa korvakuulolta, tanssi
karkeloita, joihin häntä ei ollut opastettu, ja soitteli harmonilla,
vaikkei tuntenut nuotteja. Mieltymyksensä kirjoihin hän taas oli
perinyt äidiltään, jonka oli työlästä lakaista lattiaa, keittää ruokaa
tai ommella niin kauan kun talossa vielä oli lukematon romaani.

Mutta Rebekassa oli muitakin voimia vaikuttamassa, -- tuntemattomien
esi-isien ominaisuuksia kätkeytyi hänen olemuksensa soluihin. Lorenzo
de Medici oli ollut veltto ja ryhditön; Rebekka oli täynnä henkeä ja
tulta. Isältä oli puuttunut tarmokkuutta ja rohkeutta; tytär oli urhea
jo kaksivuotiaana ja peloton täytettyään viisi. Rouva Randall ja Hanna
olivat kokonaan huumorintajua vailla; Rebekka ilmaisi lahjakkuutta
siinä suhteessa heti kun hän hän pystyi kävelemään ja puhumaan.

Kuitenkaan hän ei ollut saattanut periä kaikkia vanhempiensa ja
kelvollisten esi-isäinsä hyveitä ja samalla säästyä inhimillisten
heikkouksien taakalta. Niinpä hänellä ei ollut sisarensa Hannan
kärsivällisyyttä eikä veljensä Johnin juurevaa mielenlujuutta. Hänen
tahdonvoimansa harhautui joskus itsepäisyydeksi, ja se helppous,
millä hän suoriutui useimmista tehtävistä, teki hänet haluttomaksi
vaikeampiin tai pitkällisempiin ponnisteluihin. Ja Randallin talossa
oli kullakin vapaus tehdä oman halunsa mukaan -- mitä tahansa muuta
heiltä puuttuikin, niin vapautta toki riitti. Lapset kasvoivat, tekivät
työtä, tappelivat, söivät mitä saivat ja nukkuivat missä oli tilaa,
rakastaen toinen toistaan sekä vanhempiaan kelpo tavalla, vaikkei tosin
millään troopillisella hehkulla.

Hanna oli äidin suosikki, mikäli Aurelialla riitti aikaa
puolueellisuuden suomaan mielenvirkistykseen. Äiti, jonka on pakko
ruokkia ja vaatettaa seitsemän lasta ylen niukoilla tuloilla, saa
harvoin tilaisuutta sanottavasti erotella mielessään näitä perheensä
jäseniä toinen toisestaan. Kuitenkin, neljäntoista ikäinen Hanna se
erityisesti tasasi äidin taloushuolet, samalla kun hän oli äidin
uskottu, melkeinpä kuin seuratoveri. Kun Aurelia oli työssä pellolla
tai ulkosuojissa, hoiti Hanna taloutta sisällä.

Pystyihän tosin Rebekkakin yhteen ja toiseen; hän esti pikkulapset
saattamasta itseään tai toisiaan liian rajuun hengenvaaraan, hän ruokki
kanoja, noukki lastuja, perkasi mansikoita ja kuivasi astioita. Mutta
ylipäänsä häntä pidettiin epäluotettavana, ja Aurelia, joka tarvitsi
tukea (nerokas Lorenzo ei sitä ollut koskaan hänelle suonut), nojautui
Hannaan.

Hanna oli harvasanainen, hyvätapainen ja luotettava tyttö, ja siksipä
Riverboron tädit olivatkin kutsuneet hänet perheensä jäseneksi,
tarjoutuen jakamaan hänen kanssaan oman turvatumman yhteiskunnallisen
asemansa kaikki edut. Oli tosin kulunut jo monta vuotta siitä, kun
Miranda ja Jane viimeksi olivat katselleet Randallin pienokaisia,
mutta tädit muistelivat vieläkin mielihyvin, ettei Hanna ollut
kysymättä päästänyt suustaan heidän parissaan ainoatakaan sanaa;
ja erityisesti tämän vuoksi he olivatkin halukkaita saamaan tytön
omaan seuraansa. Rebekka sen sijaan oli pukenut Johnin vaatteet
koiran ylle; ja kun häntä oli kehoitettu siistimään kolme nuorinta
siskostaan päivällisasuun, niin hän oli kuljettanut heidät pumpun
alle ja harjannut sitten heidän hiuksensa sileiksi päätä myöten,
kuljettaen lapset päivällispöytään niin vedenvälkkyvinä ja kiiltävinä,
että Aureliankin täytyi hävetä lastensa ulkonaista hahmoa. Rebekan
omat mustat kiharat olivat tavallisissa oloissa suitut sileästi
taaksepäin otsalta, mutta tässä samassa tilaisuudessa hänellä oli
keskellä otsaa sähiäiskiehkura -- muuta nimeä en voi sille antaa
--, joka kuitenkin jäi lyhytikäiseksi. Hanna kiinnitti näet äidin
huomion tähän koristeelliseen kiharaan, ja Rebekka sai käskyn mennä
viereiseen huoneeseen sekä järjestää siellä asunsa sellaiseksi, että
voi palata takaisin kristityn näköisenä. Tämän määräyksen tyttö käsitti
ehkä liian kirjaimellisesti, sillä kun hän kahden minuutin kuluttua
palasi, nähtiin, että hänen oli onnistunut sukia tukkansa äärimmäisen
hurskaaseen kuosiin, joka vaikutti aivan yhtä tehokkaalta, vaikkakaan
ei niin silmäänpistävältä, kuin äskeinen kiharalaite.

Nämä tytön juonittelut johtuivat pelkästään hermostuneesta
kiihtymyksestä, jonka hänessä oli aiheuttanut Miranda tädin jäykkä,
töykeä ja toraisa kohtelutapa. Mutta ne olivat joka tapauksessa
jättäneet kivitalon hiljaisten vanhojen tyttöjen mieliin Rebekasta niin
eloisan muistikuvan, että he nyt hätkähtivät suunniltaan, kun Aurelia
sisar kirjoitti lähettävänsä heidän luokseen Rebekan Hannan sijasta,
jota ilman hän ei voinut tulla toimeen vielä moneen vuoteen.

Muuten Aurelia ilmoitti suostuvansa heidän tarjoukseensa mitä
suurimmalla kiitollisuudella ja sanoi uskovansa, että säännöllinen
koulun- ja kirkonkäynti samoin kuin Sawyerin talon yleinen vaikutuskin
epäilemättä jättäisivät Rebekkaan jälkensä.



ERILAISIA SYDÄMIÄ


"Enpä tiedä, onko minut juuri luotu sitä varten, että minä jättäisin
jälkiä johonkin lapseen", oli Miranda täti sanonut, taittaessaan
Aurelian kirjeen jälleen kokoon ja työntäessään sen pöytälaatikkoon.
"Minä tietysti oletin, että Aurelia lähettäisi meille juuri sen tytön,
jota me pyysimme; mutta on ihan hänen tapaistaan tyrkyttää mokomaa
letukkaa pois käsistään."

"Muistathan, sanoimme, että Rebekka tai vaikkapa Jennykin saisi tulla,
ellei Hannaa käy päästäminen", huomautti Jane.

"Tiedänhän minä, että me niin sanoimme, mutta kukapa osasi
aavistaakaan, että saattaisi käydä niin", nurisi Miranda.

"Rebekka oli pieni vaapsahinen silloin, kun näimme hänet viimeksi kolme
vuotta sitten", jatkoi nuorempi sisar edelleen. "Hänellä on ollut aikaa
parantaa tapojaan."

"Tai huonontaa niitä!"

"Eikö meille ole ikään kuin iloa siitä, että saamme tilaisuuden ohjata
häntä oikeaan?" kysyi Jane ujosti.

"En tiedä, kannattaako puhua ilosta; työtä ja vaivaa siitä sen sijaan
kylläkin koituu arvattavasti. Jos kerran tytön äiti ei ole saanut häntä
taivutetuksi vielä tähän ikään, niin ei kai hän niin äkkiä notkistu
noin vain itsestään."

Tätä alakuloista ja vastahakoista mielialaa jatkui, kunnes vihdoin
valkeni se merkitsevä päivä, jona Rebekan oli määrä saapua.

"Jos siitä tytöstä on yhtä paljon vaivaa hänen täällä ollessaan
kuin ennen hänen saapumistaan, on meidän parasta heittää jo ajoissa
kaikki levon ja rauhan toiveet", huokaili Miranda, ripustellessaan
keittiönpyyhkeitä sivuoven luona oleville marjapensaille kuivumaan.

"Mutta olisihan meidän joka tapauksessa täytynyt siivota taloa
huolimatta siitä, tuleeko Rebekka vai ei", huomautti Jane. "Enkä minä
sitä paitsi jaksakaan käsittää, miksi sinä olet harjannut, pessyt ja
leiponut niin suurellisesti vain pienen tyttöraiskan takia ja miksi
sinun on pitänyt ostaa Watsonilta kaupan koko vaatetusvarasto."

"Minä tunnen ja tiedän Aurelian, vaikket sinä tuntisikaan," vastasi
Miranda. "Minä olen nähnyt hänen talonsa ja hänen lapsilaumansa, joka
kulkee toistensa vaatteissa aivan huolettomana siitä, onko niistä
nurja vaiko oikea puoli päälläpäin. Kun Aurelian tytär saapuu tänne,
on hänellä varmaan yhtä ja toista lainassa perheen muilta jäseniltä.
Luultavasti hänellä on Hannan kengät, Johnin paita ja ehkä Markin
sukat. Arvaan, ettei hän ole tähän saakka kokenut elämässään, miltä
tuntuu pitää sormustinta sormessaan, mutta nyt hän saa tottua siihen
ennen kuin on ollut montakaan päivää tässä talossa. Minä olen ostanut
käärön valkaisematonta musliinia ja kappaleen ruskeata kotikutoista,
joista hän saa ryhtyä ompelemaan vaatteita itselleen; siinä hänelle on
puuhaa. Hän tietenkään ei korjaa paikoilleen mitään mitä sirottelee
ympärilleen; eikä hän kai ole koskaan nähnytkään tomupyyhettä. Kyllä
siitä vaivaa koituu, ennen kuin sellaisen pakanan saa totutetuksi
meidän tapoihimme."

"Tietysti meidän elämässämme tapahtuu muutos", myönsi Jane, "mutta
ehkäpä hän sentään on taipuisampi kuin osaamme uskoakaan."

"Hänen on tehtävä mitä hänelle neuvotaan, olipa sitten taipuisa tai
ei", päätti Miranda ravistellen viimeistä märkää pyyhettään.

Tietenkin Miranda Sawyerilla oli sydän, mutta sitä ei koskaan ollut
käytetty muuhun kuin veren pumppuamiseen pitkin hänen suonistoaan.
Hän oli oikeutta rakastava, tunnollinen, säästeliäs ja ahkera,
kävi säännöllisesti kirkossa ja pyhäkoulun hartaushetkissä, oli
lähetysseuran sekä raamattuyhdistyksen jäsen. Mutta näiden koleahkojen
hyveiden rinnalla olisi suonut tapaavansa hänessä jonkin lämpimän
heikkouden tai sen puutteessa edes jonkin miellyttävän vajavaisuuden
tullakseen vakuuttuneeksi siitä, että hän todellakin oli elävä ihminen.

Jane oli sisäisen kehityksensä suhteen sikäli onnellisemmassa
asemassa, että häntä oli kohdannut vakava elämänsuru. Emme tarkoita
sitä luonnollista tuskaa, jonka iäkkäiden vanhempien kuolema hänelle
aiheutti, vaan jotakin paljon syvempää. Hän oli lupautunut nuoren
Tom Carterin vaimoksi, miehen, jolla tosin ei ollut mitään, millä
kodin pystyttäisi, mutta joka varmasti uskoi ennen pitkää pääsevänsä
turvattuun asemaan. Sitten syttyi sota. Tom pestautui joukkoihin ensi
kutsunnassa. Siihen saakka Jane oli rakastanut häntä hiljaisella,
ystävällisellä hellyydellä, omistaen myöskin isänmaalleen samanlaisen
lempeän tunteen. Mutta sota-ajan taistelut, vaarat ja huolet
nostattivat vuoksia ihmisten tunnetiloissa. Kansallisen vaaran ja
levottomuuden päivinä kasvoivat miehet ja naiset äkisti entistään
suuremmiksi, ja myöskin Jane heräsi siitä epämääräisestä, tylsästä
unesta, jota hän siihen saakka oli sanonut elämäkseen, havahtuen
kokemaan outoja toiveita, uusia huolia ja uusia pyrkimyksiä. Sitten,
kun oli kulunut tuskallinen vuosi, jonka kestäessä hän harvoin oli
silmännyt sanomalehteä tuntematta levottomuutta ja epävarmuuden
kalvavaa huolta, saapui sähkösanoma, joka kertoi Tomin haavoittuneen;
ja kysymättä edes Mirandan lupaa Jane täytti silloin matkalaukkunsa ja
matkusti etelään. Hän saapui kyllin ajoissa saadakseen pidellä Tomia
kädestä monen tuskien täyttämän tunnin ajan, kietoakseen käsivartensa
hänen ympärilleen ja näin suodakseen hänelle turvapaikan, johon mies
saattoi kuolla. Ja siinä olikin kaikki -- kaikki; mutta se myöskin
riitti.

Kun Jane jälleen lähti kotiin, lähti hän parempana naisena kuin oli
sieltä tullut. Vaikka hän sen jälkeen ei ollutkaan näinä monina
vuosina koskaan lähtenyt Riverborosta ja vaikka hänestä olikin
tullut samantapainen olento kuin sisarestaan tai muista laihoista
uusenglantilaisista neideistä, jäi tämä yhtäläisyys lopultakin vain
ulkonaiseksi kuoreksi, jonka alla yhä eli hänen nuoruutensa hellyys ja
murhe.

"Sinä olet vetelä, Jane", sanoi Miranda kerran. "Olet aina ollut
vetelä ja sellaisena pysytkin. Ellen minä tukisi sinun ryntiäsi, niin
luultavasti valahtaisit talosta pihalle."

Aika, jolloin herra Cobbin vaunut tavallisesti ratisivat kyläkadulla,
oli jo ohitse.

"Postivaunujen pitäisi olla jo täällä", sanoi Miranda katsahtaen
hermostuneesti suureen seinäkelloon varmaan kahdennenkymmenennen
kerran. "Nyt on luullakseni kaikki kunnossa. Minä olen naulannut
paksuja käsiliinoja kiinni seinään hänen pesutelineensä taakse ja
pannut maton vesikannun alle. Mutta lapset pitelevät kaikkea kovin
huolimattomasti. Pelkään, että meidän on vuoden kuluttua vaikeata
tuntea omaa taloamme."

Myöskin Janen mieli oli luonnollisesti täynnä pelonsekaisia
aavisteluja, joita olivat herättäneet Mirandan synkät ennustelut
kaikista tulossa olevista huolista. Erona sisarusten ajatuksissa oli
tässä suhteessa vain se, että Miranda huolehti yksinomaan siitä, kuinka
he jaksaisivat sietää Rebekkaa, kun sen sijaan Janen mielessä toisinaan
välähti kysymys, kuinka Rebekka voi sietää heitä. Erään tällaisen
välähdyksen takia hän riensi takaportaita ylös Rebekan kammioon
ja sovitti tytön kaapin reunalle maljakollisen omenankukkia sekä
tomaatinpunaisen neulatyynyn.

Nyt rämisivät postivaunujen pyörät kivitalon kohdalla ja pysähtyivät
sivuoven eteen, jossa herra Cobb auttoi Rebekan vaunuista ikään kuin
tyttö olisi ollut todellinen hieno matkustaja. Lapsi astui esiin hyvin
varovasti, antoi kuihtuneen kukkavihkonsa Miranda tädin käteen ja
otti vastaan tädin tervehdyksen, jota tuskin voi sanoa suudelmaksi
häpäisemättä tämän ystävyydenosoituksen kaunista nimeä.

"Ei sinun olisi tarvinnut vaivautua tuomaan tänne kukkia", huomautti
tämä rakastettava ja tahdikas nainen. "Meidän puutarhamme on aina
täynnä kukkia silloin kun on niiden oikea aika."

Jane suuteli Rebekkaa. "Laske matka-arkku käytävään, Jeremias", sanoi
hän. "Me toimitamme sen tytön huoneeseen sitten iltapuolella."

"Jos vain sanotte sanasen, tytöt, niin kannan sen puolestanne oitis
perille saakka."

"Ei toki; älä jätä hevosia. Tästä kulkee aina ohitse väkeä, jota voimme
kutsua avuksi."

"No niin, hyvästi sitten Rebekka; hyvästi Miranda ja Jane. Te olette
saaneet tänne eläväisen pikku tytön. Luulen, että hän on teille oikein
ratoksi."

Neiti Sawyer ilmeisesti hätkähti kuullessaan lapsesta käytettävän
sanaa "eläväinen", sillä hänen mielestään lasten, jos niitä nyt olikin
välttämättä joskus katseltava, täytyi ainakin pysyä siksi hiljaa, ettei
heitä tarvinnut kuulla. "Me emme ole juuri tottuneet liikaan meluun,
Jane ja minä", huomautti hän happamesti.

Herra Cobb näki osuneensa harhaan, mutta kun hän oli liian tottumaton
sananhalkomisiin voidakseen oitis selittää mitä oli tarkoittanut, ajoi
hän ilman muuta tiehensä, koettaen itsekseen miettiä, mitä sanaa hänen
olisi ollut varmempi käyttää "eläväisen" asemesta.

"Minä vien sinut yläkertaan ja näytän sinulle huoneesi, Rebekka", sanoi
Miranda. "Sulje tarkkaan jäljestäsi tämä ovi, johon on kiinnitetty
hyttysverkko; nyt ei vielä ole kärpästen aika, mutta on parasta,
että totut tähän jo alunpitäen. Ota mukaan tuo käärösi, jottei sinun
tarvitse tulla jälleen alas sitä noutamaan; käytä aina päätä apunasi,
niin säästät anturoitasi. Pyyhi jalkasi tähän palmikoituun mattoon, ja
ripusta aina hattusi ja päällystakkisi alaeteiseen, kun kuljet siitä
lävitse."

"Tämä on minun paras hattuni", sanoi Rebekka.

"No, ota se sitten mukaan ja pane se huoneesi vaatekaappiin. Mutta enpä
olisi luullut, että kukaan ottaa matkalle parhaan hattunsa."

"Tämä on minun ainoa hattuni", selitti Rebekka. "Arkihattuni ei ollut
kyllin siisti, enkä minä voinut sen vuoksi ottaa sitä mukaan. Fanny saa
nyt kuluttaa sen loppuun."

"Pane päivänvarjosi eteisen kappiin."

"Pahastuisiko täti, jos minä otan sen huoneeseeni? Se tuntuisi sentään
varmemmalta."

"Täällä ei tiedetä mitään varkaista, ja vaikka tiedettäisiinkin, niin
enpä luulisi niiden juuri vaivautuvan sinun päivänvarjosi takia; mutta
tulehan nyt. Pane mieleesi, että sinun on aina kuljettava takaportaita.
Me emme käytä isoja portaita, jottei matto niissä kuluisi. Ole
varovainen käänteessä äläkä kompastu; tästä poikkeat oikealle
huoneeseesi. Kun olet pessyt kasvosi ja kätesi ja kammannut hiuksesi,
voit tulla alas; sitten me hiljalleen otamme esiin sinun matkatavarasi
ja järjestämme ne ennen illallista. Oletko pannut puvun takaperin
yllesi?"

Rebekka painoi leukansa alas ja katseli helminappeja, joiden rivi
koristi ylhäältä alas saakka hänen pientä litteätä rintaansa.

"Takaperin? Ahaa, minä ymmärrän! Ei, kyllä tämä on oikein. Kun lapsia
on seitsemän, ei kukaan ehdi niitä yhtäpäätä napittamaan -- ne saavat
itse tehdä sen. Sen vuoksi meillä kaikilla on napit edessä. Vaikka Mira
on vasta neljännellä, on hänenkin pukunsa jo etupuolelta napitettava."

Miranda ei sanonut tähän mitään lähtiessään pois ja sulkiessaan oven
jäljestään, mutta hänen silmäyksensä korvasivat sanat ja olivat niitä
kaunopuheisemmatkin.

Rebekka seisahtui keskelle lattiaa silmäten siinä ympärilleen. Jokaisen
huonekalun eteen oli kiinnitetty vahamaton kappale, ja vuoteen vieressä
oli kokoon kääritty pehmeä matto. Vuode oli katettu valkoisella
ripsureunaisella koristepeitteellä.

Kaikki oli siroa ja somaa, mutta huoneen katto oli paljon
korkeammalla kuin mihin Rebekka oli tottunut. Huone oli talon
pohjoisella sivustalla, ja ikkunasta, joka oli korkea ja kapea, näkyi
ulkohuonerakennuksia sekä lato.

Huone ei tehnyt Rebekan mieltä surulliseksi, sillä se oli
miellyttävämpi kuin heidän omat huoneensa Randallin talossa; ei hän
myöskään välittänyt näköalan puutteesta, eikä pitkä matka ollut häntä
rasittanut, koska hän ei tuntenut väsymystä; olosuhteiden outous
ei häntä pelottanut, sillä hän rakasti outoja ja uusia kokemuksia;
mutta jokin selittämätön mielenliikutus valtasi tytön, ja hän laski
päivänvarjonsa nurkkaan, riisui parhaan hattunsa ja viskasi sen kaapin
päälle piikkisian harjaksista punotut koristeet alaskäsin, tempasi
koristepeitteen vuoteesta ja heittäytysi siihen pitkäkseen vetäen
peitteen päänsä ylle.

Hetken kuluttua ovi aukeni hiljaa. Koputtaminen oli niitä hienouksia,
joita Riverborossa ei tunnettu, ja vaikka siitä olisikin kuultu
puhuttavan, ei kukaan olisi vaivautunut sellaiseen puuhaan lapsen takia.

Miranda tuli sisälle, ja kun hänen katseensa kierteli tyhjää huonetta,
osui hän näkemään vuodepeitteestä muodostuneen valkoisen ja liikehtivän
meren, jossa laineet vuoroin nousivat aallonharjaksi, vuoroin
laskehtivat syviksi laaksoiksi.

"_Rebekka_!"

Sävy, jolla sana lausuttiin, sai sen kuulumaan siltä kuin se olisi
huudettu talonharjalta.

Tumma, pörröinen pää ja säikähtynyt silmäpari sukeltautuivat näkyviin
valkean peitteen alta.

"Sinäkö makaat siistissä vuoteessasi keskellä päivää, survot patjat ja
likaat pielukset tomuisine kenkinesi!"

Rebekka nousi jaloilleen syyllisen näköisenä. Tässä ei näyttänyt mikään
anteeksipyyntö auttavan. Hänen rikostaan oli mahdoton selittää tai
puolustella.

"Olen pahoillani, Miranda täti. Minusta tuntui niin oudolta; en tiedä
mikä minua vaivasi."

"Kas niin, jos saat saman vaivan uudelleen kovin pian, niin
meidän on otettava sen laatu selville. Järjestä vuoteesi kuntoon
silmänräpäyksessä, sillä Abias Flagg raahaa tänne parhaillaan
matka-arkkuasi, enkä salli millään ehdolla hänen nähdä huonetta
tällaisessa siivossa; hän levittäisi siitä jutun ympäri kyliä."

       *       *       *       *       *

Kun herra Cobb oli samana iltana hoitanut hevosensa talliin, nosti
hän alleen keittiötuolin ja istahti vaimonsa viereen tuvan takapäässä
olevaan eteisloukkoon.

"Tänään, äiti, minä toin vaunuissani pienen Randallin likan tänne
Maplewoodista. Se on Sawyerin tyttöjen sukua ja jää heidän luokseen
asumaan", kertoi hän istuutuessaan ja ottaessaan veistostyönsä käsille.
"Hän on sen Aurelian tytär, joka karkasi Susan Randallin pojan kanssa
samoihin aikoihin kuin me asetuimme tänne."

"Onko se kuinkakin vanha, se tyttö?"

"Jotain kymmenen vuotta sillä lie ikää kaiketi, ja vähäinen se on
senkin ikäiseksi. Mutta armias isä, puheistaan päättäen se voisi
olla satavuotias! Kyllä minä löysin lämpimäni koettaessani vastailla
hänelle. Tämä se sitten on jo ihmeellisin kaikista kumman lapsista,
joita olen tavannut. Ei tämä mikään kaunis ole -- kasvot pelkkinä
silminä. Mutta jos niiden silmien rinnalle joskus kasvaa vähän muutakin
ja jos tyttö vähän paisuu lihoissaan, niin saavatpa vainkin ihmiset
tirkistellä. Hohoi, äiti! Toivoisinpa, että sinä olisit saanut kuulla
hänen puheitaan."

"En ymmärrä, mitä juttelemista sellaisella letukalla voi olla oudolle
ihmiselle", vastasi rouva Cobb.

"Outo vai tuttu, se ei näytä hänelle liikoja merkitsevän. Hän voisi
jutella kaivonvivun tahi myllynkiven kanssa. Kai hän ennemmin olisi
puhellut itsekseen kuin ollut ääneti."

"Mitä hän sitten jutteli?"

"Haljetkoon, jos minä voin toistaa siitä ainoatakaan sanaa! Tyttö
pani minut niin ymmälle, että hukkasin kokonaan älyni. Sillä oli
pieni punainen päivänvarjo -- kuin mikäkin nuken kalu -- ja siinäkös
se riippui kiinni kuin takkiainen villasukassa. Minä neuvoin häntä
leväyttämään auki suojansa, kun aurinko niin paahtoi; mutta eipäs -- se
voisi haalistua, sanoi tyttö ja kätki sen hameensa liepeisiin. 'Se on
minun rakkain kapistukseni', sanoi hän, 'mutta vaivaa ja huolta siinä
on hirveästi'. Näin hän juuri sanoikin, mutta siinä onkin kaikki, minkä
minä jaksan muistaa. 'Se on minulle rakkainta elämässä, mutta siitä
on huolta'." -- Tässä herra Cobb nauroi ääneen ja viipotti tuoliaan
takakenoon huoneen seinää vasten. -- "Oli hänellä joku toinenkin juttu,
mutta en taida muistaa sitä tarkalleen. Oli puhe sirkusparaatista ja
käärmeenlumoojasta, joka ajoi kultavaunuissa, ja tyttö sanoi siitä
naisesta: 'Hän oli niin verrattoman ihana, herra Cobb, että häntä
katsellessaan täytyi vain _nieleskellä'_. Tyttö tulee tapaamaan sinua,
muori, ja sittenhän näet ja kuulet itse. En käsitä, kuinka hän tulee
Miranda Sawyerin kanssa juttuun -- poloinen!"

Samaa epäili enemmän tai vähemmän julkisesti koko Riverboro, vaikkakin
asiaa käsiteltiin kahteen suuntaan. Toiset arvelivat, että Sawyerin
tytöt olivat mahdottoman jalomielisiä ottaessaan Aurelian lapsen
kasvatettavakseen; toiset taas pelkäsivät, että tämä kasvatus oli
maksettava kalliilla hinnalla, joka ei ollut lainkaan oikeassa
suhteessa kasvatuksen todelliseen arvoon.

Rebekan ensimmäinen kirje äidilleen näytti osoittavan, että hän
kaikesta sydämestään yhtyi jälkimmäiseen mielipiteeseen.



REBEKAN MIELIPIDE


    Rakas äiti!

    Minä olen nyt kauniisti perillä kivitalossa. Minun pukuni ei
    rypistynyt matkalla kovin pahoin, ja Jane täti auttoi minua
    prässäämään sen jälleen. Minä pidän paljon herra Cobbista. Hän
    pureksii tupakkaa, mutta hän osaa viskata sanomalehdet ihan
    suoraan ihmisten oville. Istuin vähän aikaa ulkona kuskinpukilla
    hänen vieressään, mutta menin jälleen sisään vaunuihin, ennen
    kuin me tultiin Miranda tädin talon lähelle. En olisi mielelläni
    istunut sisällä, mutta ajattelin, että sinä halusit sitä.
    Miranda on niin kovin pitkä sana, ja sen tähden kirjoitan
    sunnuntaikirjeissäni mieluummin vain M. täti ja J. täti. Minä
    sain J. tädiltä sanakirjan, ja siitä minä saan katsoa kuinka
    kaikki konstikkaat sanat oikeastaan kirjoitetaan. Se vie aikaa,
    ja minä olen iloissani siitä, että ihmiset osaavat puhua ilman
    että heidän tarvitsee pysähtyä tavailemaan oikeinkirjoitusta.
    On paljon helpompaa puhua kuin kirjoittaa, ja puhuminen on
    paljon hauskempaa. Tämä kivitalo on juuri sellainen kuin sinä
    olet kertonutkin. Vierashuone on niin näpsä, että sen ovesta
    sisään kurkistaessaan tuntee kutitusta ruumiissaan. Ja kaikki
    kapistukset ovat myös hienoja ja kaikki huoneet, mutta täällä
    ei ole mukava istua missään muualla kuin kyökissä. Se kissakin
    on vielä täällä, mutta ne eivät anna sen pitää poikasiaan, eikä
    sen kanssa voi leikkiä, kun se on jo niin vanha. Hanna sanoi
    minulle kerran, että sinä karkasit täältä isän kanssa, ja minä
    arvaan, että se oli hauskaa. Jos M. täti karkaisi tiehensä, niin
    luulen, että minä voisin kyllä asua täällä J. tädin luona. Hän
    ei kammoksu minua niin pahasti kuin täti M. Sano Markille, että
    hän voi saada minun värilaatikkoni, mutta minä tahtoisin, että
    hän säästäisi punaista väriä. Sillä eihän tiedä, koska minä tulen
    kotiin jälleen. Minä toivon, etteivät Hanna ja John kyllästy
    hoitamaan minun askareitani.

                                      Sinun uskollinen ystäväsi
                                               _Rebekka_.

    J.K. -- Ole kiltti ja anna tämä runo Johnille, sillä hän pitää
    minun runoudestani silloinkin, kun se ei ole ihan täysin
    mainiota. Nämä värssyt eivät ole oikein hyviä, mutta ne ovat
    tosia, ja koska sinä karkasit täältä, niin toivon, ettet sinä
    loukkaannu niihin.

        Tää talo synkkä, kolkko on
        Ja ikävä ja valoton
            Kuin hauta vain.

        Ja asujat sen, kuolleet me
        Kuin serraphiimit olemme,
            Pois autuus vaan.

        Kai enkelitkin nukkuneet
        Jo ovat, koska hyljänneet
            He ovat mun.

        Kun olisin taas kotonain,
        Siell' vaivattu ei mua ain.
            Ah koti, oi!

    J.K. uudelleen. -- Minä käytin tähän mallina erästä runoa, jonka
    minä olen lukenut jostakin kirjasta, mutta minun on ollut vaikea
    saada tätä sujumaan. Näethän, että sanat "vain" ja "vaan" eivät
    oikein soinnu keskenään, ja että "mun" ja "oi" ovat kaikkea muuta
    kuin loppusointuja. Minä kirjoitinkin sen vuoksi runon uudestaan.
    Nyt se ei enää ilmaise yhtä tarkasti minun ajatuksiani, mutta
    minä luulen, että se muuten on sirompi. Anna parempi näistä
    runoista Johnille, sillä hän säilyttää minun runojani samassa
    laatikossa, missä hänellä on linnunmunia. Tämä taitaa olla
    parempi:

          Sunnuntaiajatuksia

              Kirjoittanut
          _Rebekka Rowena Randall_.

        Kuinka synkeä tää talo on,
        Se haudankolkko, valoton
             On ainiaan.

        Ja asujat sen, kuolleet me
        Kuin serafiimit olemme,
             Pois autuus vaan.

        Myös enkelit, kai nukkuu ne
        Kosk' eivät mua suojele.
             Voi mua, voi!

        Taas kaipaan pientä kotiain,
        Niin paljon rakkautta ain
             Se mulle soi.

    Rakas äiti, minä vapisen mielipahasta tänä aamuna. Näin sanoo
    Cora, tohtorin rouva, jonka anoppi on hänelle yhtä tyly ja
    armoton kuin M. täti on minulle. Toivoisin, että Hanna olisi
    tullut tänne minun sijastani, sillä häntä he halusivat ja hän on
    parempi ihminen kuin minä eikä hän ole niin suulas vastustelemaan
    kuin minä olen. Onkohan siellä jäljellä yhtään palasia siitä
    kankaasta, josta minun keltainen karttuunipukuni on tehty? J.
    täti tarvitsisi sitä kangasta sen verran, että saisi muutetuksi
    minun puseroni takaanapitettavaksi, sillä minä näytän nyt liian
    ulkomaalaiselta. Riverborossa ovat muodit hyvin kauniita ja
    ne puvut, joita täällä näkee hartauskokouksissa, ovat oikein
    elegantteja, paljon hienompia kuin Temperancessa.

        Tääll' loistoa ja hienoutta on
        ja elo ihmisten n huoleton,
        Mutta minä pääni kätken käsiini,
        Kun kaipaan armahaiseen kotiini.

    Koulu on oikein mainio. Tämä opettaja osaa vastata useampiin
    kysymyksiin kuin Temperancen opettaja, mutta ei tämäkään kaikkeen
    mitä minä kysyn. Minä olen etevämpi kuin kaikki koulun tytöt
    paitsi yksi, mutta en niin etevä kuin kaksi poikaa. Emma Jane
    laskee yhteen ja vähentää päässään niinkuin salama ja osaa
    oikeinkirjoitusopin ihan ulkoa, mutta ei hänen päässään ole
    mitään ajatuksia. Hän on kolmannella luokalla, mutta hän ei pidä
    kertomuksista, joita on kirjoissa. Minä olen kuudennella, mutta
    kun en minä osaa seitsemän kertomataulua, niin neiti Dearborn
    uhkaa panna minut lastenluokalle, jolla on kaksi pientä kaksosta,
    Elias ja Elisa Simpson.

        Mun sieluni on tästä murheissaan,
        vain kaksosiin nyt minut kiedotaan.
        Ma Coran lailla olen onneton,
        ja mahdoton mun tätä kestää on.

    Minä koetan saada oikeinkirjoituspalkinnon, mutta pelkään, ettei
    se onnistu. En minä siitä välittäisikään, mutta runoudessa
    väärin tavaaminen on kauheata. Kun minä näin viime sunnuntaina
    sanakirjassa serafiimin, niin minua hävetti, että olin
    kirjoittanut serraphiimi. Mutta tätä ei voinut arvatakaan,
    vaikka niitä on muita pitkiä ulkomaalaisia sanoja, jotka
    tavaavat itse itsensä. Neiti Dearborn sanoo, ettei pidä käyttää
    sellaisia sanoja, joita ei osaa tavata, ja että jos serafiimi
    tuntuu vaikealta, niin pitää sanoa enkeli, mutta eivät enkelit
    ole lainkaan samoja kuin serafiimit. Serafiimit ovat hohtavan
    valkoisia ja niillä on isommat siivet ja ne ovat vanhempia ja
    ennen kuolleita kuin enkelit, jotka ovat kuolleet ihan äsken ja
    saavat olla taivaassa kauan aikaa suuren valkoisen valtaistuimen
    ympärillä ennen kuin kasvavat serafiimeiksi.

    Minä neulon ruskeita puuvillaleninkejä joka iltapäivä sillä aikaa
    kuin Emma Jane ja Simpsonin lapset ovat talosilla tai juoksevat
    tukkilautalla, kun heidän äitinsä eivät näe sitä. Heidän äitinsä
    pelkäävät heidän hukkuvan ja M. täti pelkää että minä kastelen
    vaatteeni, ja sen tähden en minäkään saa mennä tukeille. Minä
    saan leikkiä puoli viidestä illalliseen ja vähän aikaa illallisen
    jälkeen ja lauantaina iltapäivällä. On hauskaa, että meidän
    lehmämme on saanut vasikan ja että se on kirjava. Nyt tulee
    paljon omenoita ja heiniä ja sinä ja John tulette iloisiksi
    ja me voimme maksaa kiinnitystä vähän enemmän. Neiti Dearborn
    kysyi meiltä mikä on kasvatuksen tarkoitus ja minä sanoin, että
    minun kasvatukseni tarkoituksena on auttaa minua maksamaan
    meidän kiinnityslainaamme. Opettaja sanoi sen M. tädille ja täti
    pani minut neulomaan ylimääräisesti rangaistukseksi sillä hän
    sanoo että kiinnitys on häpeällistä niinkuin varastaminen ja
    tuhkarokkokin ja nyt tietää koko kylä että meidän talossamme on
    kiinnitys. Emma Jane ei ole kiinnitetty eikä Richard Caster eikä
    tohtori Winship mutta Simpsonit ovat.

        Nouse nyt oi sieluni,
        kiinnitys tyhjäks tee.
        Siitä sua äitisi
        ja siskos kiittelee.

    Pane paino tavulle _ni_ sanassa kiinnitys sillä muuten runo ei
    oikein suju.

                                    Sinua rakastava pieni ystäväsi
                                              _Rebekka_.

    Rakas John!

    Muistathan kuinka se uusi koira puri köyttään ja huusi kun me
    suljimme sen latoon. Minä olen ihan niinkuin se koira, vaikka
    lato onkin kivitalo ja vaikka minä en voi purra Miranda tätiä
    sillä minun täytyy olla hänelle kiitollinen ja kasvatus on minun
    hyödykseni ja auttaa teitä maksamaan kiinnitystä kun me kasvamme
    isoiksi.

                                                Sinua rakastava
                                                   _Pekkasi_.



TIEDON POLKUJA


Rebekka oli saapunut kivitaloon perjantaina, ja seuraavana maanantaina
hänen kasvatuksensa alkoi Riverboro Centren koulussa, jonne oli mailin
matka hänen tätiensä asunnosta. Miranda Sawyer lainasi erään naapurin
hevosen sekä vaunut, ajoi tytön seurassa koululle ja keskusteli
opettajan, neiti Dearbornin kanssa valiten oppikirjoja ja ylipäänsä
järjestellen tytön alkumatkaa sillä polulla, jonka oli määrä johtaa
tiedon pohjattomille lähteille.

Tämän ensimmäisen aamun jälkeen Rebekka teki koulumatkansa jalkaisin.
Tätä päivän ohjelman osaa hän rakasti. Milloin sää oli kaunis eikä
kaste ollut liian runsasta, kulki hän metsän halki johtavaa oikopolkua.
Hän poikkesi maantieltä ryömien setä Woodmanin veräjän teljen alitse,
ajoi tieltään rouva Carterin lehmät ja kulki lyhytruohoisen hakamaan
poikki pitkin selväksi sotkettua jalkapolkua, joka kiemurteli ikään
kuin läpi villin puutarhan, joka oli täynnä voikukkia, putkiloita,
sananjalkoja sekä valtavia kallioimarrelehtoja. Hän juoksi alas pitkin
loivaa rinnettä, kulki kiveltä kivelle hyppien yli pienen metsäpuron ja
säikytti unisia sammakoita, joita sillä kohtaa aina oli tirkistelemässä
ja pilkistelemässä vasten aamuaurinkoa. Sitten alkoi "metsätaival",
jossa tytön jalat hyppelivät liukkaalla havunneulamatolla;
"metsätaival", joka oli tulvillaan kasteesta välkkyviä aamuyllätyksiä,
-- sienet helottivat punaisina ja kullankarvaisina, työntyen esiin
maassa lahoavien puunrunkojen keskeltä. Ne olivat kauniita, yhden
ainoan yön tuotteita. Siellä täällä näkyi pieni mättäikkö ihmeellisiä
vahanvärisiä "intiaanipiippuja", joita oli työläs havaita siksi
varhain, ettei vahingossa sotkenut niitä mäsäksi. Metsän kuljettuaan
tyttö kapusi aidan yli johtavat jalkaportaat ja tuli rehevälle
niitylle, kulki vielä parista veräjästä ja saavutti sitten jälleen
maantien oikaistuaan melkein puolen mailia.

Kuinka ihastuttavaa tällainen vaellus olikaan! Rebekka painoi
kielioppiaan ja laskukirjaansa vasten rintaansa siinä iloisessa
tunnossa, että läksyt sujuivat hyvin. Oikeassa kädessään hän kiikutti
eväsmyttyään hyvillään ajatellen, että siinä oli pari keksikorppua,
joille oli sivelty voita ja siirappia, kappale kuivaa piparkakkua,
munkkeja ja rasiallinen kermavanukasta. Kulkiessaan hän lausuili
"kappaletta", joka hänen oli esitettävä seuraavan perjantain
iltapuolella:

    "Soturi nuori Algierissa kuolemahan käy:
    ei hoitajata haavoilleen, naiskyyneltä ei näy."

Kuinka häntä miellyttikään runon poljento ja tunnesisältö! Kuinka
värähtelikään hänen äänensä joka kerta, kun hän toisti kertosäkeen:

    "Mut Bingen, armas Bingen,
          sit' emme enää nää!"

Tämä kuului hänen korvissaan ihanalta aina kun hänen kyynelinen,
kirkas äänensä kaiutti näitä sanoja halki väräjöivän aamuilman. Toinen
hänen varhaisia lempirunojaan oli seuraava (sekin peräisin lasten
lukukirjasta, jotka olivat Rebekan ainoina lähteinä hänen ensin
tutustuessaan runouden suureen maailmaan):

    "Puu tämä yksin säästä vain,
        en salli siihen kajota;
    sen varjoss' ennen suojan sain,
        nyt sitä suojaan ma."

Milloin hän ja Emma Perkins yhdessä kulkivat oikopolkua, oli heillä
tapana esittää tämä runo näytelmällisesti tehostettuna. Emma Jane
valitsi tällöin aina puunhakkaajan osan, koska hänellä ei silloin
ollut muuta tehtävää kuin heilutella käsissään kuviteltua kirvestä.
Sinä ainoana kertana, jona hän oli esiintynyt puun romanttisena
suojelijana, hän oli omien sanojensa mukaan tuntenut itsensä "hirveän
narrimaiseksi", eikä hän sen koommin enää suostunut samaa tehtävää
yrittämäänkään. Tämä koitui Rebekan salaiseksi iloksi, sillä hän taas
korkealentoisessa kunnianhimossaan piti puunhakkaajan osaa liian
vähäpätöisenä itselleen. Tyttö nautti runontekijän järkkymättömästä
kiellosta ja rukoili tunteetonta puunhakkaajaa käyttelemään kirvestään
niin häikäilemättä kuin suinkin, jotta hänellä olisi syytä enemmän
tehostaa sanojaan. Eräänä aamuna, ollessaan vielä tavallista
innostuneempi, hän vaipui polvilleen ja itki todellisia kyyneliä
puunhakkaajan hameisiin. Mutta omituista kyllä, hänen kohtuullisuuden
tajunsa tuomitsi tämän hillittömyyden heti, kun tunteenpurkaus oli
asettunut.

"Se ei ollut sopivaa; se oli tyhmää, Emma Jane. Mutta minäpä tiedän,
missä se olisi ollut paikallaan, -- 'Kolmessa maissinjyvässä'. Ole sinä
äiti, minä olen nälkäinen irlantilaistyttö. Laupeuden nimessä, pane jo
kirves pois! Sinä et enää ole mikään puunhakkaaja!"

"Mitä minä sitten teen käsilläni?" kysyi Emma Jane.

"Mitä tahansa", vastasi Rebekka tuskastuneesta. "Sinä olet vain äiti
nyt, siinä kaikki. Mitenkä _sinun_ äitisi pitelee käsiään? Nyt minä
aloitan:

    "'Oi äiti! Kolme maissinjyvää
        sa anna mulle vain,
    niin elän, kunnes aamu jälleen
        koittavi sarastain'."

Tällaiset puuhat tekivät Emma Janen hermostuneeksi ja rauhattomaksi.
Mutta hän oli Rebekan orja, ja hän rakasti kahleitaan, niin
epämukaviksi kuin ne joskus kävivätkin.

Viimeisellä veräjällä tytöt toisinaan kohtasivat joukon Simpsonin
lapsia, jotka vanhempineen asuivat Mustikkamaan tien varrella eräässä
punaovisessa mustassa talossa, jonka takana oli punainen lato. Rebekka
oli alusta saakka mieltynyt Simpsonin lapsiin, koska heitä oli tavaton
liuta ja he olivat yhtä paikattuja ja parsittuja kuin hänen omakin
siskoskatraansa kotona Temperancessa.

Näin he saapuivat koulutaloon, jonka harjalla oli lipputanko ja johon
tien puolelta johti kaksi ovea, toinen poikia ja toinen tyttöjä varten.
Talo oli kukkulan laella; sen toisella sivulla näkyi lainehtivia
peltoja ja heinämaita ja toisella mäntymetsikkö, jonka takaa
etäisyydessä kiemurtava joki välkkyi ja kimalteli. Sisällä ei talossa
ollut mitään kehuttavaa. Opettajan pöytä ja tuoli olivat korokkeella
eräässä nurkassa, siellä oli myöskin ränsistynyt kamiina. Sisustukseen
kuului vielä kartta, kaksi mustaa taulua, tinattu vesisanko ja
pitkävartinen juomakauha sekä lisäksi oppilaiden pöydät ja penkit.

Tavallaan koulu oli jaettu eri luokkiin, vaikkakaan ei yleensä kukaan
lukenut samaa kirjaa kuin joku toinen eikä muutenkaan ollut opillisessa
edistyksessä muiden kanssa samalla tasolla. Varsinkin Rebekkaa oli
niin työläs sijoittaa mihinkään luokkaan, että neiti Dearborn kahden
viikon kuluttua heitti kokonaan sikseen yrityksetkin luokittaa häntä
mitenkään. Rebekka sai lukea yhdessä Dick Carterin ja Living Perkinsin
kanssa, jotka uurastelivat riittävien alkeiden kimpussa voidakseen
päästä korkeampaan oppilaitokseen. Kertomataulua hän opetteli yhdessä
pienen, sammaltelevan "Thuthan Thimpthonin" kanssa, luki maantiedettä
Emma Jane Perkinsin parina ja opiskeli kielioppia koulutuntien
päätyttyä yksinään neiti Dearbornin kuulusteltavana. Mutta kun tyttö
oli äyräitä myöten täynnä teräviä ajatuksia ja sukkelia päähänpistoja,
menestyi hän aluksi perin huonosti kirjallisissa harjoituksissa.
Oikeinkirjoituksen vaivalloisuus rajoitti surkeasti hänen vapaita
ilmaisemistapojaan. Näiden oppiaineiden lisäksi hän lueskeli historiaa
"Alice Robinson-luokan" mukana, vaikka Alice tosin aloitti jo
Yhdysvaltain vapaussotaa silloin, kun Rebekan oli ryhdyttävä tutkimaan
vasta Amerikan löytöä. Mutta viikossa tyttö ehti ahmaista ne historian
sivut, jotka esittivät tapauksia Kolumbuksesta vapaussotaan saakka,
ja kymmenessä päivässä hän ehti Yorkin kaupunkiin, jonne luokan oli
määrä jäädä kesäleiriin. Kun Rebekka tällöin huomasi, että ylimääräiset
ponnistukset vain johtivat hänet lukemaan tätä ainetta yhdessä
vanhimman Simpsonin kanssa, pidätteli hän innostustaan tahallisesti,
sillä tiedon polku ei enää ollut miellyttävä eikä se myöskään johtanut
mihinkään rauhan majoihin, jos sitä oli taivallettava Heiluri Simpsonin
rinnalla.

Samuel Simpsonia sanottiin tavallisesti Heiluriksi, syystä että hänen
oli työläs päättää mitään. Olipa hänen sitten hyväksyttävä jokin
tavaustapa, määrättävä päivä jotakin erityistä tarkoitusta varten,
päätettävä uimaan tahi kalaan lähdöstä, valittava kirja pyhäkoulun
kirjastosta tai karamellipötky kauppiaan varastosta, niin hän aina
heilui aikeissaan sinne tänne, ja kun hän lopulta teki päätöksen, oli
hänen mielitekonsa säännöllisesti jo kiepahtanut aivan vastakkaiseksi.
Heiluri oli kalpea, pellavapäinen, sinisilmäinen ja kyssäniskainen
poika; ja milloin hän hätääntyi, änkytti hän hirmuisesti. Juuri
tahdottomuutensa vuoksi hän kai oli suuresti kiintynyt lujaluontoiseen
Rebekkaan, eikä hän voinut koskaan irroittaa silmiään tytöstä, vaikka
tämä usein läksytti häntä, kiukustumistakaan karttamatta. Se jäntevä
ote, jolla tyttö sitaisi kiinni kengännauhansa, kun ne olivat auenneet;
hartiain ja niskan rento nakkaus, jolla Rebekka heilautti mustaa
palmikkoaan ollessaan kiihtynyt tai kuumissaan; hänen tapansa opetella
ulkoa läksyjään -- kirja pöydällä, kädet ristissä rinnalla ja silmät
naulittuina vastapäiseen seinään -- kaikki antoi Heiluri Simpsonille
aihetta jatkuvaan ihasteluun. Kun Rebekka opettajan luvan saatuaan
meni juomaan vettä sangosta, kiskoivat näkymättömät voimat Heilurinkin
jalkeille ja hänen täytyi mennä juomaan Rebekan jäljissä.

Eräänä lämpimänä kesäpäivänä Rebekan janoisuus sivuutti kaikki
kohtuuden rajat. Kun hän kolmannen kerran pyysi lupaa kurkkunsa
kostuttamiseen yhteisellä kaivolla, nyökkäsi neiti Dearborn tosin
myöntävästi, mutta kohotteli kulmakarvojaan pahanenteisesti Rebekan
lähestyessä hänen pöytäänsä. Kun tyttö ripusti juomakauhan jälleen
paikoilleen, kohotti Heiluri Simpson kätensä, ja opettaja nyökkäsi
väsyneesti.

"Miten sinun laitasi on, Rebekka?" kysyi hän.

"Minä sain aamiaiseksi suolaista makrillia", vastasi tyttö.

Näissä sanoissa, jotka vain selittivät kysyttyä asiaa, ei olisi luullut
olevan mitään leikinsekaista, mutta tukahdutettu nauru kohahti samassa
läpi huoneen. Neiti Dearborn ei pitänyt pilasta, jota hän itse ei ollut
keksinyt eikä ymmärtänyt, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.

"On luullakseni parasta, että sinä seisot siinä sangon luona viitisen
minuuttia, Rebekka. Ehkä se opettaa sinua hillitsemään janoasi."

Rebekan sydän alkoi laukata hätäisesti. Hänenkö täytyi seisoa nurkassa
kaikkien koululasten tirkisteltävänä. Tyttö ilmaisi tiedottomalla
liikkeellä vastustushalunsa ja astui jo askelen omaa paikkaansa kohden,
kun samassa neiti Dearborn pysähdytti hänet määräämällä yhä lujempaan
sävyyn:

"Seiso vesisangon luona, Rebekka! Samuel, kuinka monesti sinä tänään
olet pyrkinyt juomaan?"

"Tämä on n-n-neljäs kerta."

"Ole hyvä ja anna kauhan olla alallaan. Koko iltapäivänä ei koulu ole
tehnyt muuta kuin juonut; lukemiseen ei ole saatu aikaa ensinkään.
Sinäkin söit kai aamiaiseksi jotakin suolaista, Samuel?" kysyi opettaja
purevasti.

"Söin ma-m-m-makrillia kuten R-r-reb-ekk-k-kakin." (Vastustamaton
tyrskähdys luokasta.)

"Arvasin sen. Seiso siinä sangon toisella puolella, Samuel."

Rebekan pää painui häpeästä ja vihasta. Hänestä elämä oli liian julmaa
elettäväksi. Rangaistus itsessään jo oli koettelemus, ja kun se oli
kestettävä Heiluri Simpsonin rinnalla, kävi se ihmiselle ylivoimaiseksi.

Iltapäivän viimeisenä aineena oli laulua, ja Minnie valitsi
laulettavaksi "Voimmekohan tulla yhteen?" Se oli alhainen valinta,
sillä siihen näytti sisältyvän salainen ja tuskin huomattava vihjaus
äskeisiin tapahtumiin ja niistä johtuneeseen tilanteeseen; ainakin
tuntui ilmeiseltä, että jokin hämärä vaikutin sai lapset erikoisella
ilolla ja ponnella kertaamaan yhä uudelleen ja uudelleen kertosäkeisiin
sisältyvän toiveen:

    "Yhtehen, yhtehen
    voimmekohan tulla kerran
    tuolla puolen Jordan-virran --"

Neiti Dearborn katsahti salavihkaa Rebekan kumaraista päätä ja
säikähtyi. Tytön kasvot olivat kalpeat, lukuunottamatta kahta
hohtavaa täplää hänen poskipäillään. Kyynelet kimaltelivat hänen
silmäripsissään, hänen hengityksensä oli lyhyttä ja läähättävää, ja
nenäliinaa pitelevä käsi värisi kuin haavanlehti.

"Sinä, Rebekka, saat istua paikallesi", sanoi opettaja ensimmäisen
laulun loputtua. "Samuel, sinä seisot siinä tunnin loppuun saakka.
Ja kuulkaa, lapset, kun nyt sanon teille, että minä määräsin Rebekan
seisomaan nurkassa vain saadakseni loppumaan alinomaisen ja yleisen
juomisen, johon oli syynä pelkkä tarkkaamattomuus ja halu liikkumiseen
lattialla edes ja takaisin. Joka kerran, kun Rebekka pyysi päästä
juomaan, lähti koko koulu hänen jäljissään, toinen toisensa perästä.
Rebekka on ollut tosiaan janoinen, ja oikeastaan minun olisi pitänyt
rangaista teitä, jotka seurasitte esimerkkiä, eikä häntä, joka sen pani
alulle. Mitä me nyt laulamme, Alice?"

"'Mun vanha tammikorvoni', jos opettaja sallii."

"Mieti jotakin kuivempaa, Alice, ja vaihda aihetta. Niin, 'Tähtilipun'
me voimme laulaa, tai mitä muuta hyvänsä."

Rebekka vaipui penkilleen istumaan ja otti laulukirjansa esille. Neiti
Dearbornin julkinen selitys oli hiukan huojentanut taakkaa, joka
pusersi hänen sydäntään, ja hän huomasi arvontuntonsa hiukan kohonneen.

Laulun ajalla vallitsevan vapauden kestäessä alkoi hänen alttarilleen
kerääntyä uhrilahjoja huomaavaisen myötätunnon osoitukseksi. Living
Perkins, joka ei osannut laulaa, pudotti hänen polvelleen palasen
vaahterasokeria kulkiessaan siitä ohitse piirtämään Maine-valtion
karttaa mustalle taululle. Alice Robinson kieritteli jalallaan aivan
uuden liitukynän lattian poikki, kunnes se vierähti Rebekan puolelle;
ja hänen oma vierustoverinsa Emma Jane oli tällä aikaa valmistanut
pienen läjän paperikuulia ja kirjoitti nyt niiden otsikoksi: "Kuulia
sen varalle, jonka itse tiedät."

Ylipäänsä alkoi olemassaolo jo käydä valoisammaksi, ja kun Rebekka
jäi kielioppinsa vuoksi opettajan kanssa kahden kesken, oli hän jo
melkein täysin saavuttanut sisäisen tasapainonsa, mitä samaa ei voinut
sanoa opettajattaresta. Viimeisten askelten kaiku oli jo hälvennyt
luokkahuoneesta ja Heiluri oli saanut ovelta takaisinpäin luomaansa
katuvaan silmäykseen vastaukseksi leimahduksen, joka uhkui jäistä
ylenkatsetta.

"Rebekka, pelkään rangaisseeni sinua häijymmin kuin olin
tarkoittanutkaan", aloitti silloin neiti Dearborn, joka itsekin oli
vasta kahdeksantoista ikäinen ja joka ei tähän saakka ollut tavannut
Rebekan moista oppilasta.

"Minä en ollut vastannut kertaakaan väärin koko päivänä enkä ollut
kuiskaillutkaan", nyyhkytti rikollinen, "enkä osannut ajatella, että
minua häväistäisiin vain sen tähden, että minua janotti."

"Sinä yllytit juomisellasi kaikki muut liikkeelle, ainakin minusta
näytti siltä kuin olisit sen tehnyt. Teetpä sinä mitä hyvänsä,
niin heti toiset jäljissä, nauratpa sinä sitten, vastaat hullusti,
kirjoittelet muistivihkoosi tai pyydät päästä ulos taikka juomaan.
Sellainen täytyy estää."

"Sam Simpson on apina", riehahti tyttö. "En minä olisi välittänytkään,
vaikka minut olisi pantu nurkkaan seisomaan yksin -- luulen, etten
olisi huolinut siitä kovinkaan paljon. Mutta minä en kestänyt sitä,
että _hän_ seisoi siellä myöskin."

"Minä näin, ettet voi kestää sitä, ja siksihän minä annoinkin sinulle
luvan mennä paikallesi, mutta jätin hänet seisomaan. Muistathan,
että sinä olet täällä vieras ja että toiset sen vuoksi panevat
merkille kaiken, mitä sinä teet; sen vuoksi sinun täytyy olla
varovainen. Nyt alamme läksyn. Taivuta teonsana 'olla' konjunktiivin
pluskvamperfektissä, käyttäen lisänä teonsanaa 'voida'."

    "Minä olisin voinut olla.
    Sinä olisit voinut olla.
    Hän olisi voinut olla.
    Me olisimme voineet olla.
    Te olisitte voineet olla.
    He olisivat voineet olla."

"Ole hyvä ja muodosta esimerkkejä."

    "Minä olisin voinut olla iloinen.
    Sinä olisit voinut olla iloinen.
    Hän, se olisi voinut olla iloinen."

"Hän olisi kyllä voinut olla iloinen, koska sana 'hän' tarkoittaa
henkilöä; mutta olisiko myöskin _'se'_ voinut olla iloinen?" kysyi miss
Dearborn, joka piti saivartelusta.

"Miksikä ei?" kysyi Rebekka.

"Sana 'se' tarkoittaa eläintä tai esinettä tai --"

"Eikö sopisi sanoa kissanpojasta: 'Se olisi voinut olla iloinen, jos se
olisi tiennyt, ettei sitä hukuteta'?"

"No ni-in", vastasi opettaja epäröiden, sillä Rebekan kysymykset
tekivät hänet tavallisesti epävarmaksi, "kyllä niinkin; mutta seikka
onkin siinä, että 'se' sanalla tarkoitetaan myöskin kasveja ja
elottomia esineitä ja muita."

Rebekka mietti kotvan ja sitten hän kysyi:

"Onko villiruusuköynnös kasvi?"

"On; onpa tietenkin, Rebekka."

"Mutta eikö sitten voitaisi sanoa: 'Villiruusuköynnös olisi voinut
olla iloinen, koska tuli sade, mutta pieni, heikko villiruusu oli
juuri puhkeamassa nupustaan, ja köynnös pelkäsi, että rajuilma voisi
vahingoittaa sitä ja sentähden villiruusuköynnös oli enemmän huolissaan
kuin todella iloinen'?"

Neiti Dearborn näytti olevan vallan ymmällä vastatessaan: "Tietenkään
villiruusuköynnökset eivät todella voi olla iloissaan, suruissaan eikä
kauhuissaan, Rebekka-kulta!"

"Luulen, että me emme tiedä sitä", vastasi tyttö, "mutta _minä_ ainakin
uskon, että ne ovat. Mitä minä nyt sanon?"

"Sano teonsana 'tietää' konjunktiivin pluskvamperfektissä."

    "Minä olisin tiennyt.
    Sinä olisit tiennyt.
    Hän olisi tiennyt.
    Me olisimme tienneet.
    Te olisitte tienneet.
    He olisivat tienneet."

"Voi, tämä on kaikkein surullisin taivutus!" huokasi Rebekka. "Kaiken
aikaa vain 'olisin, olisin, olisin'! Tuntuu siltä, että jos ihmiset
_tietäisivät_, niin kaikki asiat _olisivat_ paremmin!"

Neiti Dearborn ei ollut tätä seikkaa ennen ajatellut, mutta harkittuaan
Rebekan sanoja hänen täytyi tunnustaa, että ihmisen kielessä on
todellakin "surullisia taivutustapoja".

"Muodosta tästä vielä jokin esimerkki, Rebekka; sitten saakin jo
riittää täksi päiväksi", sanoi hän.

"Jos _minä_ en olisi pitänyt makrillista, niin minua ei olisi niin
pahasti janottanut", sanoi tyttö melkeinpä itkunsekaisesti hymyillen ja
sulki kielioppinsa. "Jos _sinä_ olisit pitänyt minusta enemmän, niin
sinä et olisi käskenyt minua nurkkaan seisomaan. Jos Samuel ei olisi
häijy, niin _hän_ ei olisi tullut minun jäljessäni juomaan."

"Ja jos Rebekka olisi rakastanut koulun järjestyssääntöjä, niin hän
olisi hillinnyt janoaan", päätti neiti Dearborn opetuksen suudellen
tyttöä, ja he erosivat hyvinä ystävinä.



PÄIVÄNPAISTETTA VARJOJEN KESKELLÄ


Kukkulalla oleva pieni koulutalo tarjosi yhtä hyvin voitonriemun
ylpeitä hetkiä kuin vaivan ja vastustenkin päiviä; mutta olihan Rebekan
onneksi, että hän koulun avulla saattoi turvautua kirjoihin ja uusiin
tuttavuuksiin hakien niistä virkistystä, sillä muuten hänen ensimmäinen
kesänsä Riverborossa olisi käynyt liian raskaaksi. Hän koetti oppia
sietämään Miranda tätiään (heti ensi tapaamisesta lähtien hän oli
karkoittanut jopa ajatuksenkin, että tätiä olisi rakastettava), mutta
epäonnistui monesti pyrkimyksessään.

On tarpeetonta sanoa, että Rebekka jokaisella henkäyksellään ärsytti
Mirandaa. Tyttö unohti tavantakaa määräykset; hän syöksyi usein
yläkertaan pääportaita myöten, koska ne johtivat suorinta tietä hänen
huoneeseensa; hän jätti vesikauhan keittiön hyllylle sen sijaan että
olisi ripustanut sen vesisangon yläpuolelle koukkuun; hän istui sille
tuolille, josta kissa piti eniten; hän läksi kernaasti asioille,
mutta unohti helposti, mitä hänet lähetettiin noutamaan; hän jätti
verkko-ovet selkoselälleen, jotta kärpäset pääsivät huoneisiin; hänen
kielensä pälpätti alituisesti; hän lauloi taikka vihelteli noukkiessaan
sytykelastuja; hän puuhaili yhtenään kukkasten parissa, poimi niitä
maljakkoihin ja kiinnitti niitä neuloilla pukuunsa tai hattuunsa;
lopuksi hän oli alituisena muistutteena hupsusta, arvottomasta
isästään, jonka kauniit kasvot ja valloittava käytöstapa olivat niin
perinpohjin hurmanneet Aurelian.

Mutta Jane täti oli Rebekan päivänpaisteena varjojen maassa. Jane,
jolla oli matala, tyyni ääni, ymmärtävä katse, huulilla alati
anteeksiantava sana näinä työläinä alkuviikkoina, joiden kuluessa
vilkas pieni muukalainen koetti tottua "kivitalon tapoihin".

Rebekka tarttui ompelukseensa ja istahti Jane tädin viereen keittiöön;
Miranda oli valikoinut tavallisen tirkistelypaikkansa arkihuoneen
ikkunanpielessä. Toisinaan taas heillä oli tapana istua käsitöineen
sivuoven luona, eteisen seinämällä, jossa suuret kaprifoliat
varjostivat heitä auringolta. Ruskean kotikutoisen kankaan päärmääminen
oli Rebekasta loputonta työtä. Hänen ei ollut helppo oppia ompelemaan;
lanka katkeili, sormustin tipahteli sireenipensaikkoon, neula lävisteli
hänen sormiaan. Tyttö pyyhkieli hikeä otsaltaan, sovitti kankaan ruudut
hullusti yksiin ja kurttusi saumat. Hän hioi neulojaan, tuikkien niitä
ison mansikan muotoiseen hiekkatyynyyn; neulat hupenivat ja pienenivät,
mutta kitisivät yhä, kun hän työnteli niitä kankaan läpi. Kuitenkaan
Jane tädin kärsivällisyys ei pettänyt, ja näin sai Rebekka vähitellen
hivenen näppäryyttä sormiinsa, jotka pitelivät piirrintä, sivellintä
ja kynää sangen taidokkaasti, mutta joihin pieni ompelijan neula ei
tahtonut ensinkään soveltua.

Kun ensimmäinen ruskea kotikutoinen puku oli ommeltu valmiiksi,
käytti tyttö hyväkseen tätä mielestään otollista tilaisuutta ja kysyi
Miranda tädiltään, saisiko hän nyt ommella seuraavan puvun jostakin
toisenvärisestä kankaasta.

"Minä ostin ruskeata koko pakan", vastasi Miranda lyhyesti. "Siitä
tulee sinulle kaksi pukua vielä tuon lisäksi, ja jäännöspaloista
riittää kangasta uusiin hihoihin ja paikkoihin ja jatkoksiin, niin että
kaikki käy huokeaksi."

"Sen minä tiedän, mutta herra Watson sanoo ottavansa kyllä osan
kangasta takaisin ja antavansa tilalle punaista ja sinistä kangasta
samaan hintaan."

"Oletko sinä kysynyt häneltä?"

"Ky-yllä."

"Kuuluikohan se sinun tehtäviisi?"

"Minä olin Jane tädin mukana valitsemassa esiliinaa, ja kysyin, kun
luulin, ettei täti välitä, mitä väriä minun pukuni ovat. Punainen pysyy
yhtä hyvin puhtaana kuin ruskeakin, ja herra Watson sanoo, että sitä
voi kiehuttaakin värin lähtemättä."

"Herra Watson ymmärtää kankaiden pesua saman verran kuin kukko munien
hautomista, luullakseni. Minä en mielelläni näe lasten kulkevan kaiken
maailman värisinä, mutta voinhan kysyä mitä Jane tätisi arvelee."

"Minun mielestäni meidän pitäisi antaa Rebekan saada punainen ja
sininen pukunsa", sanoi Jane. "Lapsi ikävystyy, kun hänen täytyy
kaiken aikaa ommella samanväristä kangasta. On vain luonnollista,
että hän kaipaa vaihtelua. Sitä paitsi hän näyttäisi jonkin
armeliaisuuslaitoksen holhokilta, jos hän alati kulkisi pukeutuneena
ruskeaan pukuun, valkoinen esiliina edessä. Ja se rumentaa häntä
hirvittävästi!"

"Kaunis on se, joka kauniisti elää; tämä on minun käsitykseni. Rebekka
ei toki koskaan joudu turmioon kauneutensa vuoksi, se on totinen tosi;
eikä maksa vaivaa houkutella häntä ajattelemaan ulkomuotoaan. Luulen,
että hän on jo nytkin turhamainen kuin riikinkukko, vaikkei hänellä ole
mitään syytä turhamaisuuteen."

"Hän on lapsi, ja häntä miellyttää kaikki mikä on iloista ja valoisaa
-- siinä koko juttu. Muistan hyvin, minkälainen minä olin hänen
iässään."

"Sinä olit melkoinen narri sen ikäisenä, Jane."

"Olin kyllä, Luojan kiitos! Toivon vain, että olisin ymmärtänyt säästää
hulluuttani, kuten muutamat tekevät, vähän myöhempiinkin päiviin,
vanhuuteni iloksi."

Rebekka sai kuin saikin punaisen villaleningin, ja kun se oli sievästi
ommeltu valmiiksi, keksi Jane täti iloisen yllätyksen suojatilleen.
Hän näytti tytölle, kuinka tämä voisi ommella pukuun kauniin
koristereunuksen kapeista valkoisista nauhoista, jotka oli neulottava
hienoin pistoin teräväkärkisiksi kulmiksi.

"Tämä on sinulle oivallista käsityötä", neuvoi hän, "sillä Miranda täti
ei suinkaan kernaasti näkisi sinun istuvan lueksimassa tulevina pitkinä
talvi-iltoina. Jos uskot osaavasi harsia kaksi valkoista nauhariviä
rinnan uuden hameesi helmaan ja taitavasti sovittaa ne ruutujen avulla
suoraan, niin minä tikkaan ne sitten kiinni ja reunustan vyötärön ja
hihat nauhakulmakkeilla. Siten puvusta tulee oikein sievä ollakseen
vain toiseksi paras pukusi."

Rebekan ilo oli rajaton. "Minä harsin niinkuin tuli polttaisi
hyppysiäni!" huudahti hän. "Luulen, että tämä hameen lieve on tuhannen
metrin mittainen, sillä se _tuntui_ siltä, kun ompelin sitä, mutta
vaikka se ylettyisi täältä Milltowniin, niin ompelen siihen kauniin
reunuksen. Voi, Jane täti! Luuletteko, että Miranda täti päästää minut
koskaan herra Cobbin kanssa Milltowniin? Hän on luvannut ottaa minut
mukaansa, tiedättekö? Mutta minun täytyi eräänä lauantaina poimia
mansikoita ja toisena satoi, enkä usko Miranda tädin olevan oikein
tyytyväinen, jos lähden. Kello on _minuuttia_ vaille puoli viisi, täti,
ja Alice Robinson on istunut jo pitkän aikaa viinimarjapensaiden alla
odottamassa minua. Saanko mennä leikkimään?"

"Kyllä, mene vain; mutta teidän on parasta juosta niin kauas ladon
taakse kuin voitte, ettei melunne häiritse Miranda tätiä. Näen aidan
takana piilossa Susan Simpsonin ja kaksoset ja Emma Jane Perkinsin."

Rebekka hypähti alas puutarhaan, kiskoi Alice Robinsonin esiin
viinimarjapensaasta ja onnistui vielä toisessakin, paljoa vaikeammassa
yrityksessä, koettaessaan erityisin merkinannoin saada Janen eroon
Simpsonin lapsista, joilta he kokonaan karkasivat. Pienimmät
Simpsonit olivat nimittäin liian vähäisiä ottamaan osaa eräihin täksi
iltapuoleksi suunniteltuihin hauskuuksiin, mutta heitä ei sopinut
kuitenkaan avoimesti loukata, sillä heidän kotipihansa oli kaikkein
ihastuttavin leikkipaikka koko kylässä. Siellä oli hujan hajan vanhoja
rekiä, heinähäkkejä, hevosharavia, tynnyreitä, selkänojattomia sohvia,
päädyttömiä sänkyjä; ne olivat kaikki kelvottomuuden eri asteilla, eikä
tämä romunpaljous koskaan ollut kahta päivää peräkkäin samanlaatuinen.

Tänään tytöt pujahtivat toiseen mieluiseen leiripaikkaansa,
niinsanottuun "lymykköön". Sawyerin taloon kuuluvalla laidunmaalla oli
pieni ala sametinhienoista ketoa, jonka ympärillä oli ihastuttavia
rotkoja ja kumpareita sekä vihreitä lehvistöjä, joihin sopi rakennella
majoja. Pieni puuryhmä kätki paikan uteliaiden katseilta ja loi
samalla miellyttävän katveen sen erakkomajojen ylle. Paljon raskasta
mutta samalla rakasta vaivaa oli nähty kuljettamalla sinne sahalta
monet kantamukset pölkkyjä ja laudanpätkiä. Työn viehätystä oli vain
lisännyt se, että rakennusaineiden hankinnan oli täytynyt tapahtua
hämärissä, illallisen jälkeen. Siellä lapset säilyttivät aarteitaan
pensaikkoon kätketyissä saippualaatikoissa: astioita ja kuppeja,
posliininpalasia, joita käytettiin tarjoiluvälineinä, nukkeja, jotka
kohtapuoleen joutuisivat hylättäviksi, mutta jotka nyt palvelivat heitä
erinomaisesti henkilöinä kaikenlaisissa näytelmissä -- kuolinhetkissä,
hautajaisissa, häissä, ristiäisissä. Tänä iltapäivänä oli heidän
aikomuksensa rakentaa korkea lautamaja Rebekan ympärille, jotta hän
voisi esittää vankilansa ikkunanristikkoon nojautuvaa Charlotte
Gordayta.

Tytön mielessä liikkui ihmeellisiä ailahduksia kun hän seisoi
lautaseinien sisäpuolella Emma Janen esiliina päänsä ympärille
kiedottuna. Hän huomasi ihmeekseen, että kun hän nojasi päätään ikkunan
ristikkoon, se tuntui muuttuneen kylmäksi raudaksi, samalla kun hänen
silmänsä eivät enää ilmaisseet Rebekka Randallin mielentiloja, vaan
kuvastivat aavistuttavasti Charlotte Cordayn toivotonta tuskaa.

"Eikö olekin kaunista?" kuiskailivat nöyrinä Rebekan molemmat
leikkitoverit, jotka olivat suorittaneet työstä suurimman osan, mutta
jotka myöskin saivat ihailla vaivannäön tulosta.

"Minä en haluaisi jälleen hajoittaa kaikkea", sanoi Alice. "Siinä oli
aika lailla työtä."

"Jos voisitte nostaa tänne muutamia kiviä ja ottaa pois vain ylimmät
kerrokset, niin minä luulen pääseväni täältä pois kiipeämällä seinän
yli", ehdotti Charlotte Corday. "Jättäkää sitten kivet paikoilleen,
niin voitte huomenna laskeutua vankilaan ja ruveta Towerin prinsseiksi,
ja minä saan surmata teidät."

"Miksikä prinsseiksi? Minkä Towerin?" kysyivät Alice ja Emma Jane
yhteen ääneen. "Kerro meille siitä."

"En nyt; minun pitää lähteä illalliselle." (Rebekka harrasti jotenkin
ankaraa kuria.)

"Olisipa ylevää, jos sinä surmaisit meidät", sanoi Emma Jane
uskollisesti, "vaikka sinä olet aina niin kovakourainen, kun sinä
surmaat jonkun. Ehkäpä Elias ja Elisa rupeaisivat prinsseiksi?"

"Ne alkaisivat kirkua surmattaessa", huomautti Alice. "Tiedäthän,
kuinka tyhmiä ne ovat leikeissä, kaikki muut paitsi Clara Belle. Ja
jos näytämme niille lymykön, niin ne käyvät täällä aina ja varastavat
kaiken niinkuin heidän isänsäkin."

"Eihän heidän silti tarvitse varastaa vaikka heidän isänsä sen
tekeekin", vastusti Rebekka. "Ja muistakaa, ettette puhu siitä heidän
kuultensa, jos tahdotte olla minun salaisia ystäviäni. Äiti on sanonut,
ettei pidä koskaan puhua ihmisten kuullen pahaa heidän omaisistaan. Hän
sanoo, ettei kukaan jaksa kestää sellaista ja että on ilkeätä häpäistä
ihmisiä sellaisesta syystä, jolle he eivät mahda mitään. Muistakaa
Minnie Urkkijaa!"

Tyttöjen ei ollut suinkaan vaikea muistaa Minnien juttua, sillä tämä
draamallinen välikohtaus oli sattunut vain paria päivää aikaisemmin,
ja Minnie itse oli kertonut siitä kylän joka tytölle sellaisin sanoin,
joiden olisi luullut sulattavan kovimmatkin kivisydämet. Kuitenkin,
koska juuri Rebekka eikä hän itse oli lähtenyt voittajana tästä verisin
sanoin käydystä ottelusta, hautoi Minnie, sydän kiukkua tulvillaan,
hirveitä kostotuumia.



RIVERBORON SALAISUUKSIA


Nuorten Simpsonien isä vietti hyvin pienen osan elämästään perheensä
parissa, mikä seikka johtui niistä omituisista menettelytavoista, joita
hän suosi hevoskaupoissaan tahi maanviljelyskalujen tai ajopelien
"vaihdossa" -- yleensä liiketoimissa, joihin hänen asiakkaansa eivät
kauankaan pysyneet tyytyväisinä. Jokaisen onnistuneen yrityksen jälkeen
Simpson istui vankilassa pitemmän tai lyhyemmän ajan.

Tällä kertaa herra Simpsonin oli pakko elää kotipiirinsä ulkopuolella
syystä, että hän oli vaihtanut Rideout vainajan lesken reen Joseph
Goodwinin auraan. Goodwin oli äskettäin muuttanut North Edgewoodiin
eikä ollut koskaan ennen tavannut kohteliaasti ja vakuuttavasti
käyttäytyvää Simpsonia. Goodwinin auran vaihtoi herra Simpson
kiireimmiten eräälle Warehamin puolen miehelle, saaden tältä sitä
vastaan iäkkään hevosen, jota omistaja ei tarvinnut, koska hän oli
jättämäisillään kaupungin mennäkseen vuoden päiviksi tyttärensä luo.
Simpson lihotteli ikäkulua eläintä muutaman viikon laiduntamalla
sitä (myöhään illalla tahi varhaisina aamuhetkinä) milloin minkin
naapurin heinämaassa, ja vaihtoi hevosen sitten erään Milltownin
miehen kuomuvaunuihin. Tähän aikaan sattui Rideout'n leski kaipaamaan
rekeänsä, jota hän ei löytänyt vanhasta ratasvajastaan. Rekeä ei ollut
käytetty viiteentoista vuoteen, eikä sitä kenties olisi tarvittu vielä
seuraavinakaan viitenätoista ajastaikana, mutta leski arveli, että kun
se kerran oli hänen omaisuuttaan, ei hänen sovi eritä siitä noin vain
syyttä suotta. Kyläläisten ajatustapa oli ylimalkaan epäluuloista,
ja niinpä leski samana silmänräpäyksenä, jona hän huomasi rekensä
kadonneen, tuli oitis ajatelleeksi Abner Simpsonia. Erityisesti juuri
tämä vaihtojuttu oli kuitenkin niin monimutkainen, että poliisi sai
työskennellä monta viikkoa, ennen kuin sen onnistui todistaa Abner
Simpsonin rikollisuus kylän ja Rideout'n lesken tyytyväisyydeksi. Abner
itse selitti olevansa kokonaan viaton ja kertoili naapureille, kuinka
muuan punatukkainen ja ristihuulinen, täplikkääseen nuttuun pukeutunut
mies oli eräänä aamuna, päivänkoiton aikaan, herättänyt hänet ja
tarjonnut hyvää rekeä sellaisesta vanhasta hedelmänpuserrusvehkeestä,
joka oli silloin ollut hänen pihallaan. Kauppa olikin solmittu ja
sitten salaperäinen vieras oli nostanut puserruskojeen rattailleen ja
kadonnut seuraavaan tienmutkaan. Eikä häntä sen koommin ollut näkynyt
eikä kuulunut.

Tavallisissa maalaiskouluissa ei juuri tapaa ylenmääräistä
hienotunteisuutta tahi ritarillisuutta, ja niinpä Riverboronkin
koululasten kesken kierteli lukemattomia sanansutkauksia ja
laulunpätkiä, joissa käsiteltiin Simpsonin juttua. Se on kuitenkin
lasten kunniaksi tunnustettava, ettei näitä nerontuotteita koskaan
luettu aivan isoon ääneen eikä Simpsonin lasten saapuvilla ollessa.

Rebekka Randall oli aivan samaa ainesta ja hänen tuttavuussuhteensa
olivat samoja kuin toverienkin, joten on työläs selittää, miksi juuri
hän erityisesti inhosi alhaista juoruamista ja pysyttäytyi siitä
vaistomaisesti erillään.

Hänen ikäisiään Riverboron lapsia oli myös muuan tyttö, joka ylimalkaan
oli kaikkea muuta kuin yleisesti rakastettu, ja jolle oli annettu
kuvaavaksi liikanimeksi Minnie Urkkija. Hän oli kärpänsilmäinen,
vaaleatukkainen, hentojäseninen pieni olento, ja hänen luonteessaan oli
sekä papukaijaa että lammasta. Epäiltiin hänen jäljentävän vastauksia
toisten tyttöjen kivitauluista, vaikka häntä ei koskaan ollut tavattu
itse teosta. Rebekka ja Emma Jane tiesivät, milloin hänellä oli
ollut sokerileivos tahi kermatorttu eväsmytyssään, sillä sellaisina
päivinä Minnie aina jätti aamiaistunnilla iloisen toveripiirin ja
poistui yksinään metsään, palaten hetken kuluttua tyytyväinen hymy
sievistelevillä kasvoillaan.

Erään tällaisen yksinäisyydessä nautitun herkkuaterian jälkeen ei
Rebekka ollut jaksanut voittaa kiusausta, vaan oli kysynyt Minnieltä,
kun tämä jälleen palasi muiden joukkoon: "Onko päänsärkysi nyt
hellittänyt, Minnie? Annahan, kun minä pyyhkäisen mansikkahillon pois
suupielestäsi."

Eihän siinä näkynyt mitään hilloa, mutta tunnonvaivainen Minnie
pyyhkäisi pikaisesti nenäliinallaan punastuvia kasvojaan.

Samana iltapuolena Rebekka tunnusti Emma Janelle, että hänen
keksintönsä hävetti häntä. "Minä inhoan Minnien tapoja", huudahti
hän, "mutta olen pahoillani, kun näytin hänelle, että pidimme häntä
silmällä. Ja hyvittääkseni Minnien minä annoin hänelle sen pienen
poikkinaisen korallipalan, jota olen pitänyt helmikukkarossani --
tiedäthän?"

"Minä en ymmärrä, millä hän sen olisi ansainnut, kun hän itse on niin
saita", huomautti Emma Jane.

"Niin se onkin, mutta minusta tuntuu paremmalta, kun olen sen
antanut", sanoi Rebekka jalomielisesti. "Ja minähän olinkin pitänyt
korallipalasta jo kaksi vuotta, ja se on poikkinainen, niin ettei sitä
olisi voinut enää käyttää vaikka se onkin kaunis katsella."

Korallipala olikin jo osittain täyttänyt tarkoituksensa sovintolahjana,
kun Rebekka eräänä iltapäivänä palasi kotiin oikopolkua myöten
viivyttyään tapansa mukaan koululla kielioppia lukemassa. Kaukana
edellään, veräjien toisella puolen, hän huomasi Simpsonin lapset,
jotka juuri poikkesivat metsätaipaleelle. Heiluri ei ollut siskostensa
seurassa, ja sen vuoksi Rebekka kiirehti käyntiään saadakseen seuraa
kotimatkalleen. Metsä kätki edelläkulkijat pian näkyvistä, mutta kun
Rebekka oli jo saavuttamaisillaan heidät, kuuli hän Minnien laulavan
äänekkäästi puiden takana toisella puolen, ja samalla hän erotti lapsen
nyyhkytystä. Clara Bell, Susan ja kaksoset laukkasivat pitkin polkua,
ja Minnie tanssi heidän sivullaan edes takaisin hoilaten:

    "Se reki Simpsoniin siis mieltyi kai?"
       näin kysyi joka mies.
    "Ei, Simpsonhan se lemmentaudin sai!"
       sen opettaja ties.

Hämärään etäisyyteen katosi viimeinenkin häivähdys säikähtyneistä
Simpsonin lapsista ja heidän risaisista vaatteistaan. Yksi ainoa kivi,
jonka viskasi "äkeäksi kaksoseksi" sanottu urhea Elias, rapisi hetken
metsän puissa, mutta sekin putosi maahan kymmenien metrien päässä
Minniestä, joka huusi täyttä kurkkua: "Hirtehiset!" Sitten tyttö
kääntyi, ja kohtasi -- miellyttävää jännitystä tuntien -- Rebekan
katseen, tämän seisoessa liikkumattomana polulla, tilinteon uhka
selvästi näkyvänä leimuavissa silmissään.

Sinä hetkenä ei ollut soma katsella Minnien kasvoja, sillä arka olento,
joka on verekseltään tavattu pahanteossa, ei ole mikään miellyttävä
näky.

"Minnie Urkkija, jos -- minä -- vielä kerrankin -- kuulen -- sinun
laulavan -- jälleen samaa -- Simpsonin -- lapsille, -- niin tiedäthän,
kuinka käy?" kysyi Rebekka äänellä, joka ilmaisi patoutunutta raivoa.

"En tiedä -- enkä pidä siitä lukuakaan", sanoi Minnie iloisesti, vaikka
hänen muotonsa todisti hänen puhettaan vastaan.

"Minä otan pois korallipalani -- minä _luulen_, että sinä samalla saat
korvapuustin!"

"Sinä et tohdi", vastasi Minnie. "Jos sinä lyöt minua, niin minä sanon
äidille ja opettajalle -- tiedätkös!"

"Minä en välitä, vaikka sanoisit äidillesi ja minun äidilleni ja
koko suvullesi ja presidentille sen lisäksi", jatkoi Rebekka, jonka
rohkeus kohosi sitä mukaa kuin nämä uljaat sanat nousivat hänen
huuliltaan. "En välitä, vaikka kertoisit koko kylälle, tai Yorkin
piirikunnalle tai Mainen valtiolle tai -- tai koko maailmalle!" lopetti
hän suurenmoisesti. "Juokse nyt kotiin ja muista, mitä minä sanoin.
Jos sinä teet jälleen samoin, ja jos sinä vielä puhut 'hirtehisistä',
niin minä opetan sinut, jos näen, että teen siinä oikein ja täytän
velvollisuuteni."

Seuraavana aamuna Rebekka huomasi välitunnilla, että Minnie kertoi koko
jutun muunneltuna Hulda Meservelle. "Hän _uhkasi_ minua", kuiskasi
Minnie, "mutta minä en välitä hitustakaan hänen puheistaan."

Viimeisen huomautuksen Minnie tahallaan kuiskasi niin lujaa, että
se kuuluisi, sillä hänelläkin oli urheat hetkensä, milloin lain ja
järjestyksen täysi koneisto turvallisesti ympäröi häntä.

Kun Rebekka palasi jälleen paikalleen, kysyi hän opettajalta, saisiko
hän jättää Minnielle pienen kirjelippusen, ja saikin neiti Dearbornin
suostumuksen. Kirje kuului näin:

    "Minnie Urkkija on ilkimys,
        ja verraton viel' siksi.
    Ma lahjain vaadin takaisin,
        sen survon ruumeniksi.
    _J.K.-- Uskotko nyt?_"

                   _R. Randall_.

Tämän tilapäisrunouden vaikutus osoittautui täysin tehokkaaksi, ja
vielä monet ajat jälkeenpäin Minnie Urkkija hätkähti pelokkaasti
kohdatessaan Simpsonin lapset vaikkapa kuinkakin loitolla kivitalosta.



RUUSUNPUNAISTA


Seuraavana perjantaina oli pienellä koulutalolla luvassa suuret
juhlallisuudet. Ylipäänsä oli perjantain iltapuoli aina varattu
runojen, vuoropuhelujen ja laulujen esittämiseen, mutta ei voinut
väittää, että tämä seikka olisi tehnyt siitä juhlapäivän sanan
varsinaisessa mielessä. Useimmat lapset kammoksuivat "kappaleiden
lukemista"; heistä oli tukalaa opetella niitä ulkoa, ja samalla he
pelkäsivät unohtavansa kenties kaiken keskellä esitystä. Neiti Dearborn
menikin tavallisesti perjantaisin kotiin pää kipeänä ja paneutui
huoneeseensa päästyään aina vuoteeseen, josta hän ei sinä päivänä enää
noussut. Ja ne harvat äidit, jotka silloin tällöin kävivät kuulemassa
perjantaiesityksiä, istuivat jossakin kaukaisimmalla penkillä ja
kuuntelivat kylmä hiki otsallaan kaikkia liiankin tutuksi käyneitä
hämmennyksestä johtuvia pysähdyksiä ja änkytyksiä.

Rebekan saavuttua Riverboroon nämä pelottavat iltapäivät kuitenkin
vähitellen muuttuivat toisenhenkisiksi. Tyttö oli opettanut Elias ja
Elisa Simpsonin lukemaan kolme säkeistöä niin hauskalla tavalla, että
lapset itse ihastuivat, samalla kun he huvittivat sillä opettajaa sekä
koko koulua. Pehmeäkielinen Susan taas sai Rebekalta luettavakseen
humoristisen runon, jossa hän joutui esittämään sammaltelevan
lapsen puhetta. Emma Jane ja Rebekka lausuivat yhdessä vuoropuhelun
muotoon kirjoitetun runon, ja elävä toveruuden tunne antoi Emma
Janelle niin paljon voimaa ja itseluottamusta, että hän selviytyi
esittämisvaikeuksista. Siksipä neiti Dearborn olikin ilmoittanut, että
erityisesti tänä perjantaina lupasivat esiintymisharjoitukset paljon
mieltäkiinnittävää, minkä vuoksi hän oli pitänyt asianmukaisena kutsua
koululle tohtorin rouvan, kappalaisen rouvan, pari kouluneuvoston
jäsentä sekä joitakuita lasten äitejä. Living Perkins sai tehtäväkseen
koristella toisen mustan taulun, ja Rebekan oli määrä koristaa
toinen. Living, joka oli koulun taiteilijasuuruus, piirsi taululleen
Yhdysvaltain kartan. Rebekka taas mieluummin piirteli vähemmän vaativia
aiheita, ja niinpä syntyikin hänen taululleen pikaisesti ihastuneen
lapsijoukon katseltavaksi Amerikan tähtilippu punaisella, valkoisella
ja sinisellä liidulla vedeltynä niin, että jokainen tähti oli oikealla
paikallaan ja lipun jokainen raita näytti läpättävän tuulessa. Lipun
viereen hän piirsi Columbian kuvan sellaisena kuin hän sen oli nähnyt
sen sikaarilaatikon kannessa, jossa liituja säilytettiin.

Neiti Dearborn oli ihastunut. "Ehdotan, että me taputamme kelpo tavalla
käsiämme Rebekalle, koska hän piirsi noin kauniin taulun -- taulun,
josta koko koulu saattaa ylpeillä."

Oppilaat taputtivat käsiään kaikesta sydämestään, ja Dick Carter
hurrasi valtavasti kättään huiskutellen.

Rebekan sydän hypähteli ilosta, ja hän tunsi hämmästyksekseen kyynelten
kohoavan silmiinsä. Tyttö tuskin näki sen jälkeen kävellä takaisin
paikalleen, sillä hän ei ollut koskaan yksinäisessä, vähäpätöisessä
elämässään ollut sellaisen suosion ja ylistyksen esineenä kuin tänä
ihmeellisenä, häikäisevänä hetkenä. Jos "jalous synnyttää jaloutta",
niin varmaan myöskin innostus aiheuttaa innostumista ja samoin älykkyys
ja kyvykkyys nostattaa ympärillään älyä ja kyvykkyyttä. Alice Robinson
ehdotti laulettavaksi: "Kolmesti eläköön puna-valko-sininen!" ja vaati,
että laulun kertosäkeisiin ehdittyään kaikki viittaisivat Rebekan
lippuun. Dick Carter ehdotti, että Living Perkins ja Rebekka Randall
kirjoittaisivat nimensä piirrostensa alle, jotta vieraat näkisivät,
kenen työtä ne olivat.

Hulda Meserve pyysi saada peittää kalkittujen seinien pahimmat
kolot vihreillä lehvillä, ja hän halusi myös täyttää vesisangon
luonnonkukilla. Rebekan mieli leijui kaikkien käytännöllisten
pikkuseikkojen yläpuolella. Hän istui äänetönnä, sydän niin
täynnä kiitollisuutta ja iloa, että hän tuskin jaksoi muistella
tulevan vuoropuhelunsa sanoja. Välitunnilla hän käyttäytyi
ujostellen valtavasta voitonriemustaan huolimatta; ja tässä yleisen
hyväntahtoisuuden ilmakehässä haudattiin nyt Minnien--Rebekan
sotakirves maahan, ja Minnie taitteli vaahteranlehviä ja somisteli
niillä rumaa kamiinaa Rebekan valvonnassa.

Neiti Dearborn päätti aamupuolen tunnit jo neljännestä vailla
kaksitoista, jotta ne, jotka asuivat kyllin lähellä, ehtisivät
kotiin muuttamaan pukujaan. Emma Jane ja Rebekka juoksivat sulasta
mielenjärkytyksestä melkein koko matkan pysähtyen vain jalkaportailla
hetkiseksi hengähtämään.

"Antaakohan Miranda täti sinun panna yllesi parhaan leninkisi vai vain
keltaisen karttuunipukusi!" mietti Emma Jane.

"Minä kaiketi kysyn Jane tädiltä", vastasi Rebekka. "Voi, kunpa
punainen leninkini olisi jo kunnossa! Jane täti ompeli parhaillaan
napinreikiä, kun läksin."

"Minä pyydän äitiä lainaamaan minulle granaattisormuksensa", sanoi Emma
Jane. "Näyttää kerrassaan hienolta, kun se kimaltelee auringonvalossa
minun osoittaessani lippua. Hyvästi! Älä odota minua lähtiessäsi
kouluun, ehkäpä saan ajaa hevosessa."

Kun Rebekka ehti kotiin, oli takaovi lukittu, mutta hän tiesi, että
avain oli kynnyskiven alla -- ja sen tiesi tietysti jokainen Riverboron
asukas, sillä kaikilla oli tapana säilyttää avaimia jotenkin samalla
tavoin. Tyttö aukaisi oven ja meni ruokasaliin, jossa hän näki
päivällisensä valmiiksi katettuna pöytään ja siinä vieressä Jane tädin
kirjelippusen, joka kertoi, että tädit olivat ajaneet rouva Robinsonin
mukana Moderationiin. Rebekka söi pikaisesti voileipänsä ja lensi
sitten isoja portaita myöten suoraan makuukammioonsa. Siellä oli hänen
vuoteellaan uusi rusottava pumpulipuku, jonka Jane tädin ystävälliset
kädet olivat ommelleet valmiiksi. Saisiko hän, tohtisiko hän pukea sen
ylleen lupaa kysymättä? Oliko tilaisuus kyllin juhlallinen kaivatakseen
puvunvaihtoa vai haluaisivatkohan tädit, että hän säästäisi uuden puvun
konsertti-iltaan?

"Minä panen sen", mietti Rebekka. "Tädit eivät ole kotona, niin
etten voi pyytää lupaa heiltä, ja ehkeivät he olekaan siitä
lainkaan pahoillaan. Sehän on kuitenkin vain pumpulikangasta eikä
se olisi lainkaan hieno, ellei se olisi uusi ja ellei siinä olisi
nauhakoristeita ja ellei se olisi punainen."

Tyttö aukoi molemmat palmikkonsa, suki laineikkaat hiuksensa ja solmi
ne jälleen silkkinauhalla. Sitten hän vaihtoi kenkiä ja pujotteli
ylleen uuden kauniin pukunsa, jonka selkänapit hänen onnistui napittaa
kolmea lukuunottamatta; ne hän jätti Emma Janen napitettaviksi.

Sitten hänen katseensa osui rakkaaseen ruusuiseen päivänvarjoon,
jonka väri niin erinomaisesti soveltui hänen pukuunsa ja jota tytöt
eivät koskaan olleet nähneet. Päivänvarjo ei tosin ollut ihan sopiva
juuri koulumatkalle, mutta hänenhän ei tarvinnut ottaa sitä mukaansa
luokkasaliin. Hän saattoi kääriä sen paperiin, näyttää vain sitä
koulussa tytöille ja leväyttää sen päänsä ylle vasta kotimatkalla.
Hän katsahti vierashuoneen kuvastimeen alakerrassa ja suorastaan
sähköistyi näystä, joka siitä kohtasi hänen silmiään. Tuntui melkein
siltä, ettei kauneus voinut saada enää suurenmoisempaa ilmennystä kuin
tämä hänen taivaan ihana punainen pumpulipukunsa! Hänen silmiensä
loiste ja poskiensa hehku jäivät aivan huomaamattomiksi ruusunpunaisen
puvun kaikkivoittavan väriloiston rinnalla. Armias! kellohan oli
jo kahtakymmentä vailla yksi; hän myöhästyisi. Rebekka tanssi ulos
takaovesta, taittoi punaisen ruusun veräjänpielessä olevasta pensaasta
ja riensi sen mailin matkan, joka erotti kivitalon opintemppelistä,
uskomattoman lyhyessä ajassa kohdaten koulun portaiden luona Emma Janen
myöskin hengästyneenä mutta loistavana.

"Rebekka Randall!" huudahti Emma Jane. "Sinä olet kaunis kuin kuva!"

"Minä?" nauroi Rebekka. "Loruja, se on vain minun punainen pukuni."

"Et sinä olekaan kauniin näköinen joka päivä", jatkoi Emma Jane, "mutta
nyt sinä olet jollakin tavoin erilainen kuin muulloin. Katsohan minun
granaattisormustani. Äiti hieroi sitä vedellä ja suovalla. Kuinka
ihmeessä Miranda täti sallikin sinun panna uuden puvun yllesi?"

"Tädit olivat molemmat poissa, enkä voinut pyytää lupaa", sanoi Rebekka
huolissaan. "Kuinka? Luuletko, että he olisivat kieltäneet?"

"Miranda tätihän kieltää aina, eikö totta?" kysyi Emma Jane.

"Ky-yllä; mutta nythän on sellainen -- merkkipäivä; melkein yhtä tärkeä
kuin pyhäkoulukonsertti."

"Niin", myönsi Emma Jane, "onpa tietystikin, kun taululla on sinun
nimesi ja me osoitamme sinun lippuasi; ja sitten vielä meidän ylevä
kaksinpuhelumme ja muuta."

Iltapuoli tarjosi jokaiselle pelkkiä voitonhetkiä. Kukaan ei
suoranaisesti nolannut itseään, ei näkynyt kyyneliä, eikä ainoankaan
äidin tarvinnut hävetä jälkeläistensä takia. Neiti Dearborn sai kuulla
monta ihailevaa mainintaa saavutuksistaan, ja hän epäröi itsekseen
kuuluivatko kiitokset hänelle vai Rebekalle. Tyttö ei koko iltapuolena
esiintynyt useammin kuin monet muutkaan oppilaat, mutta kuitenkin
hän joutui tavallaan etualalle. Rebekka ei voinut koskaan jäädä
huomaamattomana syrjään, vaikka hän ei suinkaan ollut tungetteleva. Hän
oli aina valmis ja halukas joka puuhaan eikä milloinkaan kainostellut;
mutta mitään tilaisuutta hän ei käyttänyt kerskailuun, hän pyrki
innokkaasti vain kiinnittämään toisia jokaiseen hauskutukseen mitä
keksittiin.

Vihdoin oli iltapäivän ohjelma lopussa, ja Rebekasta tuntui hänen
hiljalleen suoriutuessaan kotipolulle, ettei hän enää milloinkaan
voi kylmetä ja tyyntyä. Sinä iltana hänellä ei ollut enää läksyjä
luettavana, eikä ajatus, että hänen oli määrä huomenna auttaa
hilloamisessa, lainkaan kauhistanut häntä -- vastenmieliset mietteet
eivät voineet saada jalansijaa siinä kirkkaudessa, joka nyt ympäröi
hänen sieluaan. Taivaalle keräytyi paksuja pilviä, mutta siitä hän
vain sai aiheen iloita: nyt hän saattoi levittää auki päivänvarjonsa,
ilman että hänen tarvitsi pelätä sen kauhtumista. Oikeastaan Rebekka
ei nyt kävellytkään maisen kamaran pinnalla, ja hän tuskin aavistikaan
olevansa tavallisia kuolevaisia, ennen kuin hän saapui kivitalon
takaovelle ja näki Miranda tätinsä seisovan oviaukossa. Silloin tyttö
syöksyi korkeuksistaan äkisti maahan jälleen.



RUUSUJEN TUHKAA


"Siinäpä hän on; toista tuntia myöhästyneenä. Jos hän olisi viipynyt
vielä hiukan kauemmin, niin rajuilma olisi ollut hänen niskassaan,
mutta hän ei koskaan osaa katsoa eteensä", puheli Miranda Janelle.
"Ja kaiken muun lisäksi hän on pyntännyt uuden pukunsa ylleen,
kulkee samanlaisin tanssikouluaskelin kuin isänsäkin ja heiluttelee
päivänvarjoaan ikään kuin olisi teatterilavalla! Kuule nyt, Jane, minä
olen vanhempi meistä kahdesta, ja nyt minä aion puhua suuni puhtaaksi.
Ellet siedä kuulla, niin voit mennä keittiöön siksi aikaa kun olemme
selvinneet tästä. Tule tänne, Rebekka; minä haluan puhutella sinua.
Kuinka sinä panit ilman lupaa yllesi uuden puvun näin koulupäivänä?"

"Aioin päivällisaikana kysyä lupaa, mutta kun täti ei ollut kotona,
niin en voinut", alkoi Rebekka.

"Se ei ole totta; sinä otit sen yllesi sen vuoksi, että olit yksin
kotona, vaikka hyvin tiesit, etten minä koskaan olisi sallinut sitä."

"Jos minä olisin ollut _varma_, ettei täti sitä salli, niin minä en
olisi tehnyt näin", sanoi Rebekka, koettaen puhua totuudenmukaisesti.
"Mutta minä en ollut _varma_, ja sen vuoksi kannatti yrittää. Minä
ajattelin, että täti kenties olisi myöntänyt, jos täti olisi tietänyt,
että koulussa oli melkein oikea näytäntö."

"Näytäntö!" puhkesi Miranda puhumaan halveksivasti. "Sinä kyllä olet
näytäntö jo yksin tuollaisenaan, täytyy sanoa. Näyttelitkö sinä
päivänvarjoasi?"

"Päivänvarjo _oli_ joutavaa", tunnusti Rebekka ja painoi häpeissään
päänsä alas. "Mutta tämä oli ainoa kerta minun koko elämässäni,
jolloin minulla oli ylläni jotakin sen väriin sopivaa; ja se näytti
niin kauniilta punaisen puvun rinnalla! Emma Jane ja minä lausuimme
sellaisen vuoropuhelun, jossa toinen on kaupunkilaistyttö ja toinen
maalaistyttö, ja juuri kun olin lähdössä, ajattelin, että päivänvarjo
sopisi niin hyvin kaupunkilaistytölle; ja se sopikin. Minä en ole
lainkaan vahingoittanut pukuani, Miranda-täti!"

"Tuo sinun puuhiesi kavaluus ja salakähmäisyys se juuri on kaikkein
häijyintä", sanoi Miranda kylmästi. "Ja muistele vain, mitä muuta
sinä olet tehnyt! Näyttää ihan siltä kuin sinussa asuisi kiusaajan
henki! Sinä käytit pääportaita, kun menit ylös huoneeseesi, mutta
et osannut salata jälkiäsi, vaan pudotit nenäliinasi välille. Otit
ikkunastasi pois hyönteisverkon, niin että kärpäset pääsivät sisään ja
täyttivät koko talon. Et korjannut ruokapöytää syötyäsi etkä pannut
ruoanmuruakaan jälleen lämpenemään _ja jätit takaoven lukitsematta_ --
se oli auki puoli yhdestä kello kolmeen, niin että kuka hyvänsä olisi
voinut tulla sisään ja tyhjentää koko talon, jos olisi halunnut."

Rebekka vaipui hervottomana tuolille kuullessaan tätä pahojen tekojensa
luetteloa. Kuinka hän olikaan saattanut olla noin huolimaton! Kyynelet
alkoivat valua hänen silmistään, kun hän koetti selitellä rikoksia,
joita ei voitu selitellä eikä puolustella.

"Voi, kuinka olen pahoillani!" sammalteli hän. "Minä olin
luokkahuonetta koristamassa ja jäin sen vuoksi jälkeen ja juoksin koko
matkan kotiin. Minun oli vaikea saada yksinäni pukua napitetuksi enkä
ehtinyt syödä muuta kuin suupalan, ja kun minun sitten viimeisessä
silmänräpäyksessä todellakin -- _todellakin_ piti korjata ruoat ja
sulkea ikkunat ja ovet, katsoin kelloa ja näin, että tuskin ehdin
kouluun ennen kuin näytäntö alkaa, ja silloin säikähdin, kun ajattelin,
kuinka kauheata olisi, jos myöhästyisin ja saisin ensimmäisen
muistutuksen juuri perjantaina, kun pastorin rouva ja tohtorin rouva ja
kouluneuvosto ovat kuulemassa!"

"Älä siinä vetistele ja melua nyt enää; on myöhäistä itkeä sitten, kun
maito on kaadettu maahan", vastasi Miranda. "Parannuksen pisara on
parempi kuin katumuksen meri. Mutta sen sijaan, että koettaisit olla
vaivaksi niin vähän kuin suinkin talossa, joka ei ole sinun kotisi,
sinä näytät vain miettivän kuinka parhaiten voisit kiusata meitä.
Irrota tuo ruusu ja näytä millaisen tahran se on jättänyt röyhelöösi ja
millaiset ruosteenjäljet märkä nuppineula on saanut aikaan. Ei, tässä
ei näy mitään; mutta se on sinun onneasi pikemmin kuin ansiotasi. Minä
en jaksa sietää sinun ainaisia kukkiasi, sinun irtonaista tukkaasi,
sinun kääntelyjäsi ja vääntelyjäsi ja veikistelyjäsi ja keikistelyjäsi,
jotka aina tuovat mieleen mamsellimaisen isäsi."

Rebekan painunut pää kohosi kuin leimaus. "Miranda täti, minä koetan
olla niin kiltti kuin osaan, minä tottelen heti, kun minulle jotakin
sanotaan, enkä koskaan enää jätä ovia auki, mutta en voi kuulla isää
nimiteltävän. Hän oli o-oikein hy-v-ä i-i-isä, ja on _ilkeätä_ sanoa
että hän oli mamsellimainen!"

"Tohditko sinä vastata minulle noin häpeämättömällä äänellä ja sanoa,
että minä olen ilkeä? Sinun isäsi oli turhamainen, kyvytön houkkio, ja
yhtä hyvin saatat kuulla sen minun suustani kuin joltakulta toiselta.
Hän hävitti äitisi rahat ja jätti hänet tyhjin käsin huolehtimaan
seitsemästä lapsesta."

"On sentään j-jotakin, kun jättää j-jälkeensä s-seitsemän kunnon
lasta", nyyhkytti Rebekka.

"Tuskin vain silloin, kun muiden ihmisten täytyy ryhtyä heitä
vaatettamaan, ruokkimaan ja kasvattamaan", vastasi Miranda. "Mene
nyt huoneeseesi, riisuudu ja laittaudu vuoteeseen; ja pystyyn et saa
nousta ennen kuin huomisaamuna. Kaappisi päältä löydät kulhon maitoa
ja korppuja, enkä halua enää kuulla hiiskahdustakaan sinusta ennen
aamiaista. Jane, mene ottamaan pyyheliinat pois kuivausnuoralta ja
sulje vajan ovet; kohta tulee aikamoinen rajusää."

"Minusta tuntuu siltä kuin se jo olisi koettu", sanoi Jane hiljaisesti
lähtiessään täyttämään sisaren käskyjä. "Usein minä en pyri
tyrkyttämään ajatuksiani, Miranda, mutta sen sanon, että sinun ei
olisi pitänyt puhua mitään Lorenzosta. Hän oli mikä oli eikä muutu sen
kummemmaksi; mutta hän oli joka tapauksessa Rebekan isä, ja Aurelia
sanoo aina, että hän oli hyvä perheen päämies."

Miranda sanoi tylysti: "Kyl-lä; minä olen huomannut, että kuolleet
aviomiehet tavallisesti ovat olleet kunnon miehiä. Mutta silloin
tällöin sopii totuudenkin päästä kuuluville, eikä tästä tytöstä tule
kalua, ennen kuin hänestä juntataan isää hiukan vähemmäksi. Olen
hyvilläni, että sanoin juuri ne sanat mitkä sanoin."

"Näen sen", huomautti Jane, sillä hänellä oli kerran tai kahdesti
vuodessa rohkeudenpuuskansa. "Mutta missään tapauksessa se ei ohut
säädyllistä eikä kristillistä myöskään."

Ehkäpä, tarkkaan ajatellen, on syytä puhua vain kerran vuodessa, kunhan
sitten puhuu niin että jyrähtää.

       *       *       *       *       *

Rebekka kipusi väsyneesti ylös takaportaita, sulki jäljessään kammionsa
oven ja riisui vapisevin käsin rakkaan ruusunpunaisen pukunsa yltään.
Hän oli pusertanut nenäliinansa kovaksi palloksi, ja joka kerran kun
hän ojentautui ylettyäkseen aukomaan puvun vaikeimmin tavoitettavia
nappeja hartiain ja vyötärön välillä, hän tunnollisesti nosti
pallon vetistäville silmilleen, jotteivät suolaiset pisarat pääsisi
tipahtelemaan siihen koreuteen, jonka hän oli pukenut ylleen niin
kalliiseen hintaan. Hän silitti leningin huolellisesti suoraksi,
oikoi valkoisen kaulusröyhelön ja sovitti puvun nyyhkyttäen samalla
ylimääräisesti elämän ankaruuden tähden. Kuihtuva punainen ruusu
kierähti lattiaan. Rebekka katseli sitä ja ajatteli itsekseen:
'Samanlainen kuin minun onnenpäivänikin!' Hän kätki ruusun laatikkoon
puvun viereen ikään kuin olisi näin haudannut koko päivän tapahtumat
kaikkine surullisine muistoineen.

Hän palmikoi hiuksensa, riisui jalastaan parhaat kenkänsä (joita illan
tilinteossa onneksi ei ollut huomattu), samalla kun hänen mielessään
kyti ja yhäti lujeni päätös lähteä tiehensä kivitalosta ja palata
jälleen kotiin. Siellä häntä ei otettaisi vastaan avosylin -- ei
kannattanut toivoakaan sellaista --, mutta hän jäisi auttamaan äitiä
talouspuuhissa ja Hanna saisi lähteä Riverboroon hänen tilalleen.
"Toivon, että Hanna viihtyy täällä!" ajatteli hän hetkellisessä
vahingonilon puuskassa. Hän istuutui ikkunan luo ja koetti suunnitella
aikeensa toteuttamista katsellen samalla, kuinka salamat leimahtelivat
mäen harjalla ja kuinka saderyöpyt ajelivat toisiaan syösten alas
pitkin ukkosenjohdatinta. Tämä päiväkö se oli koittanut niin täynnä
riemun aiheita! Auringonnousu oli ollut loistavan purppuranpunainen,
ja hän oli nojautunut ikkunanpenkkiä vasten ja lukenut läksyjään
ajatellen, kuinka ihana maailma sentään oli. Ja sitten koko
kullanhohtava päivä!

Hän eli muistoissaan jälleen päivän esitykset, varsinkin
kaksoislausuttavansa Emma Janen parina. Hän muisteli, kuinka
onnellinen pälkähdys johti hänet käyttämään vihreään verhottua
kamiinaa sammaleisena rinteenä, jonka kupeella maalaistyttö saattoi
istua lampaitaan kaitsemassa. Tämä luonnonmukaisuus sai Emma Janen
tuntemaan itsensä aivan vapaaksi, ja hän lausuili osansa paremmin kuin
koskaan muulloin. Rebekka oli ajatellut, että Miranda täti ihastuisi
kuullessaan, miten hyvin hänen sisarentyttärensä menestyi koulussa;
mutta ei, ei kannattanut toivoakaan, että hän voisi miellyttää tätiä
enempää tällä kuin millään muullakaan tavalla. Hänen täytyy huomenna
lähteä herra Cobbin mukana Maplewoodiin ja sieltä jollakin tavoin
kotiin Ann-serkun avulla. Uudelleen ajatellessaan tätä seikkaa Rebekka
tuumi, että tädit kenties eivät suostuisi aikeeseen. Mutta -- no niin,
hän voisi nyt hiipiä herra Cobbin luo kuulemaan, saisiko hän olla yötä
siellä ja pääsisikö hän lähtemään aamulla jo ennen aamiaista.

Valitettavasti Rebekka ei koskaan harkinnut kauan suunnitelmiaan; hän
puki ylleen vanhimman pukunsa, hattunsa ja päällysnuttunsa, kietoi
yöpukunsa, kamman ja hammasharjan pieneen myttyyn ja pudotti sen
hiljaa alas ikkunasta. Hänen huoneensa oli kulmarakennuksessa eikä
ikkuna ollut kovinkaan korkealla maasta; ja vaikka olisi ollutkin,
niin tuskin mikään olisi voinut tyttöä pidättää tällä hetkellä. Joku
nuohooja oli aikoinaan katolle kiivetessään naulannut lankunpätkän
talon seinään noin puolimatkaan Rebekan ikkunan ja eteisen katon
välille. Rebekka kuunteli ruokasalista kuuluvaa ompelukoneen hyrinää ja
keittiöstä erottuvaa kalkutusta; ja kun hän näin oli saanut selville,
missäpäin tädit olivat tällä hetkellä, hän kapusi ulos ikkunasta ja
liukui, ukkosenjohdattimesta tukea hapuillen, lankunpätkälle, joka nyt
oli hyvin tarpeeseen. Siitä hän hypähti eteisen katolle ja laskeutui
edelleen maahan käyttäen tikkainaan humalaköynnöstä varten pystytettyä
ristikkoa. Sitten hän syöksyi rajusäässä eteenpäin maantietä myöten
ehtimättä punnita sen tarkemmin tekoaan ja vastaisia aikeitaan.

       *       *       *       *       *

Jeremias Cobb istui yksinäisellä ateriallaan keittiön ikkunan
edessä olevan pöydän ääressä. "Äiti", kuten hän nimitti vaimoaan
vanhanaikaiseen tapaansa, oli hoitelemassa erästä sairaana makaavaa
naapuria.

Sade valui maahan herkeämättä, ja avaruus oli pimeänä, vaikka kello oli
vasta viisi. Kun vanha ajomies silmäsi ovelle kesken teenjuontiaan,
huomasi hän oviaukossa surkeannäköisen olennon. Rebekan kasvot olivat
niin itkun turvottamat ja huolten vääristämät, että herra Cobb aluksi
tuskin saattoi tuntea häntä. Kuullessaan tytön kysyvän: "Saanko tulla
sisään, herra Cobb?" ukko huudahti: "Hoh, katsopas vain! Siinähän on
minun pieni matkustajani! Tulit tervehtimään Jerry setää ja hiukan
rupattelemaan ajankuluksi, vai? Pahkeinen, sinähän olet märkä kuin
pesuriepu. Tule tänne uunin luo. Minä rakensin tulen takkaan, vaikka
ilta olikin lämmin, sillä halusin jotakin kuumaa illallisekseni. Olen
näes vähän noin yksinäinen, kun äitimuori on poissa. Tänä yönä hän
valvoo Seth Stroutin vuoteen pielessä. Kas noin, ripustamme valuvan
hattusi tähän naulaan; sitten pannaan nuttusi levälleen tuohon
tuolinselukselle, ja kun nyt käännät selkäsi tuleen päin, niin kuivut
sentään kelpo lailla."

Jerry setä ei koskaan ennen ollut pudotellut suustaan näin monta sanaa
yhteen menoon. Hän näki tytön punottavat silmät ja kyynelten liottamat
posket, ja hänen kunnon sydämensä paisui säälistä.

Rebekka seisoi hetken äänetönnä, kunnes Jerry setä jälleen siirtyi
paikalleen pöydän ääreen. Mutta sitten tyttö ei enää voinut hillitä
mieltään, vaan huudahti:

"Voi, herra Cobb, minä olen karannut kivitalosta ja tahdon kotiin
jälleen! Saanko olla yötä täällä, ja otatteko minut mukaanne
Maplewoodiin aamulla? Minulla ei ole yhtään rahaa, millä maksaisin
kyydin, mutta kyllä minä myöhemmin ansaitsen jollakin tavoin sen
verran."

"No-o, mehän kyllä sovimme aina maksusta, sinä ja minä", sanoi ukko.
"Se meidän ajomatkammehan onkin vielä tekemättä, vaikka niinhän
se aikomus oli, että lähdettäisiin virran alajuoksua kohden eikä
vastakkaiseen suuntaan."

"Minä en koskaan saa nähdä Milltownia!" nyyhkytti Rebekka.

"Tulepa tänne minun viereeni ja kerro minulle koko juttu", sanoi Jerry
setä suostutellen. "Istu vain tuohon puujakkaralle ja anna minun kuulla
ihka kaikki."

Rebekka nojasi lumottavaa päätään herra Cobbin sarkapolveen ja
kertoi murheellisen tarinansa. Vaikka illan tapahtumat tuntuivatkin
suurenmoisen onnettomilta hänen kiihkeästä ja kesyttömästä mielestään,
kertoi hän kaiken totuudenmukaisesti ja liioittelematta.



SATEENKAARIA


Jerry setä yskähteli ja liikahteli tuolillaan monet kerrat Rebekan
kertoessa koettelemuksistaan, mutta ukko salasi huolellisesti jokaisen
hyödyttömän myötätunnon puuskauksen.

"Otattehan minut mukaanne Maplewoodiin, otattehan, herra Cobb?" pyyteli
Rebekka huolestuneesti.

"Älä siitä murehdi", vastasi ajuri, kätkien pääkoppaansa pienen
salaisen taka-ajatuksen. "Minä kyllä autan pienen matkustajani jollakin
tavoin pälkähästä. Syö nyt palanen virkistykseksesi, lapsi. Levitä
tuosta leivällesi tomaattihilloa ja käy lähemmäksi pöytää. Mitähän jos
istuisit siihen äidin tuolille ja kaataisit minulle uuden kupposen
kuumaa teetä?"

Herra Jeremias Cobbin älyllinen koneisto oli hyvin yksinkertainen ja
se toimi hiukan vaivalloisesti, paitsi silloin, kun kiintymys tai
myötätunto johonkuhun sysäsivät sen liikkeelle. Tällä hetkellä olivat
nämä molemmat alkuvoimat mukana, ja hän jutusteli edelleen samalla kun
hän rukoili jotakin käypää älynleimahdusta, joka ohjaisi hänet tielle.

Rebekka, joka ujostellen nautti siitä, että sai istua rouva Cobbin
sijaisena ja käsitellä siniposliinista teekannua, hymyili jo heikosti,
silitteli hiuksiaan ja kuivasi silmänsä.

"Äitisi on luultavasti julman iloinen saadessaan sinut jälleen
luokseen?" kysäisi herra Cobb.

Hienoinen pelko -- melkein huomaamaton -- liikahti Rebekan sydämen
pohjukassa ja alkoi nopeasti kasvaa.

"Arvaan, ettei äiti ilostu siitä, että minä karkasin tieheni, ja hän
on tietysti suruissaan, kun en voinut miellyttää Miranda tätiä; mutta
kyllä minä selitän asian hänelle, kuten selitin teillekin."

"Hän kai ajatteli sinun kouluttamistasi, lähettäessään sinut tänne,
mutta totta vieköön, voithan käydä koulua Temperancessakin kaiketi?"

"Siellä on nyt vain kaksikuukautinen koulu, ja kaikki muut koulut ovat
liian kaukana meidän talostamme."

"No niin, onhan maailmassa muutakin elämisen arvoista kuin
hieno kasvatus", huomautti Jerry setä ja nosti lautaselleen
omenakakkuviipaleen.

"O-on, vaikka äiti tosin arveli, että se olisi minulle hyödyksi",
vastasi Rebekka surunvoittoisesti nyyhkäyttäen samalla kun hän koetti
juoda teetään.

"Onpa teidän jälleen hauska elellä kotona kaikkien yhdessä -- koko
talo täynnä lapsia!" kuvaili hyväntahtoinen vanha kettuvaari, joka ei
toivonut mitään niin hartaasti kuin Rebekan omaa parasta.

"Se on _liian_ täynnä -- siinähän juuri koko onnettomuus onkin. Mutta
minä toimitan Hannan tilalleni Riverboroon."

"Arvelet, että Miranda ja Jane ottavat hänet vastaan? Minä pelkään
pahasti, etteivät he ole enää siihen halukkaita. He tavallaan
närkästyvät sinun karkaamisestasi luullakseni; ja ymmärräthän, ettei
heitä sen takia voi juuri moittia."

Siinä välähti esiin kokonaan uusi ajatus -- saattoihan kivitalo sulkea
ovensa Hannalta sen jälkeen kun hän, Rebekka, oli hylännyt sen kylmän
vierasvaraisuuden!

"Miltä tämä Riverboron koulu tuntuu sinusta, hyvältä kai?" kysyi Jerry
setä, jonka aivot toimivat vallan toisella vauhdilla kuin tavallisesti
-- vauhdilla, joka melkein pelotti ukkoa itseään.

"Oh, se on mainio koulu! Ja neiti Dearborn on verraton opettaja!"

"Sinä taidat pitää hänestä? Se ei ole hullumpaa, sillä hänkin on
vuorostaan mieltynyt sinuun, sen saat uskoa. Äiti kävi nyt iltapäivällä
kaupassa hakemassa Seth Stroutille linjamenttiä, ja samalla tiellä hän
tapasi sillalla neiti Dearbornin. He alkoivat jutella koulusta, sillä
äidillä on usein ollut kesäisin opettajattaria täysihoidossa luonaan
ja hän pitää heistä. 'Miten se piskuinen Temperancen tyttö menestyy?'
oli äiti kysynyt. 'Oh, hän on minun paras oppilaani!' vastasi neiti
Dearborn. 'Minä voisin opettaa lapsia aamusta iltaan, jos ne kaikki
olisivat samanlaisia kuin Rebekka Randall', sanoi hän."

"Voi, herra Cobb, _sanoiko_ hän tosiaan niin?" huudahti Rebekka
punastuen, ja hänen kasvonsa alkoivat heti sädehtiä ja hymyillä.
"Minä olen kyllä lukenut läksyni tähänkin saakka, mutta nyt tutkin
koulukirjani niin että kannet lentävät niistä säpäleiksi."

"Tarkoitat, että tekisit sen, jos jäisit tänne", keskeytti Jeremias
Cobb. "Eikö sentään olekin surkeata, että sinun täytyy nyt luopua
kaikesta vain Miranda tädin takia? No niin, tuskinpa voi sinua sen
vuoksi moittia. Miranda on ikävä ja oikuttelevainen. Luulisi melkein,
että häntä on ruokittu vain piimällä ja happamilla omenoilla. Eivät
kaikki jaksa sietää sellaista, eikä sinulla taida olla paljonkaan
kärsivällisyyttä -- vai onko?"

"Ei kovinkaan paljon", vastasi Rebekka alakuloisesti.

"Jos olisimme puhelleet näistä asioista eilen", jatkoi herra Cobb,
"niin minä kai olisin neuvonut sinua toisella tavalla. Nythän se on
myöhäistä enkä tahdokaan väittää sinun olevan kokonaan väärässä. Mutta
jos voisimme tehdä kaiken uudelleen ja toisin päin, niin sanoisin:
kas niin, Miranda täti antaa sinulle vaatteet ja ravinnon ja asunnon
ja kouluttaa sinut ja aikoopa vielä lähettää sinut Warehamiinkin
jatkamaan, vaikka se maksaa paljon rahaa. Hänen kanssaan on hirmu
työläs tulla aikoihin ja hän melkein viskoo hyvättekonsa kalloosi niin
kuin ne olisivat tiilikiviä. Mutta sittenkin ne ovat hyviä töitä, ja
kenties sinun asiasi on koettaa kuitata ne olemalla hyvätapainen ja
kiltti. Jane onkin mukavampi ihminen kuin Miranda, eikö niin; vai onko
hänkin yhtä hankala?"

"Ei, Jane täti ja minä sovimme mainiosti!" huudahti Rebekka. "Hän on
niin hyvä ja ystävällinen kuin voi olla, ja minä pidän hänestä aina
enemmän ja enemmän. Minä melkein luulen, että hänkin pitää minusta; hän
sipaisi kerran kädellään tukkaani. Hän saisi torua minua vaikka päivät
päästään, sillä hän ymmärtää kaiken. Mutta hän ei voi varjella minua,
sillä hän pelkää Miranda tätiä melkein yhtä paljon kuin minäkin."

"Huomisaamuna Jane käy hyvin totiseksi, minä pelkään, kun hän huomaa
sinun lähteneen tiehesi. Mutta mitäpä siitä; eihän sitä voi muuttaa.
Jos hänestä on tuntunut ikään kuin hiukan ikävältä elää kahden kesken
Mirandan kanssa, joka on melkeinpä morakka, niin hän kaiketi on
nyt iloinnut aikalailla sinun seurassasi. Tässä eräänä iltana äiti
puheli hänen kanssaan rukoushetken päätyttyä. 'Te ette tuntisi enää
kivitaloa, Sara', puhui Jane. 'Minä johdan siellä ompelukoulua, ja
oppilaani on ommellut jo kolme pukua. Mitä siitä sanotte?' kysyi hän,
-- 'onhan siinä tällaisen vanhan neidin aikaansaannokseksi. Ja minä
olen ottanut pyhäkoulussa luokan johtooni', jatkoi hän, 'ja aion nyt
nuorentua jälleen ja ruveta juhlimaan Rebekan kanssa', puhui hän. Ja
äiti selitti, ettei hän ole koskaan nähnyt Jane neitiä niin nuoren ja
iloisen näköisenä."

Syntyi hiljaisuus, jonka saattoi tuntea pienessä keittiössä. Rebekka
kuuli vain ison seinäkellon tikityksen ja oman sydämensä lyönnit, jotka
hänestä olivat vieläkin kuuluvampia kuin kellon naksutus. Sade taukosi;
huoneen täytti äkisti vaaleanpunainen hohde, ja ikkunasta näkyi
sateenkaari, joka siltana kaartui yli taivaan. Sillat auttavat meitä
kuilujen yli, ajatteli Rebekka, ja nyt oli Jerry setä rakentanut sillan
hänen surujensa poikki ja tehnyt tien jälleen avoimeksi hänelle.

"Myrsky on ohi", sanoi vanhus ja täytti piippunsa. "Se on puhdistanut
ilman ja pessyt maan kasvot puhtaiksi ja somiksi. Huomenna kimaltelee
koko maailma niinkuin uusi nuppineula -- kun sinä ja minä ajamme
yhdessä virran viertä ylöspäin."

Rebekka työnsi kuppinsa syrjään, nousi pöydästä ja pani äänetönnä takin
ylleen ja hatun päähänsä. "Tuskin minä lähden sille matkalle, herra
Cobb", sanoi hän sitten. "Minä aion jäädä tänne -- ottamaan vastaan
tiilikiviä. Enkä edes viskaa niitä takaisin. En tiedä, päästääkö
Miranda täti minua enää sisään, kun kerran karkasin, mutta koetan
pyrkiä takaisin nyt, kun minulla on siihen rohkeutta. Tahtoisitteko
olla niin hyvä, että tulisitte minun mukaani, herra Cobb?"

"No sen saat uskoa, ettei Jerry setä jätä sinulle hyvästejä, ennen kuin
tämä juttu on selvä!" huudahti ukko ihastuneena. "Sinä olet jo kestänyt
tänä iltana kaiken minkä voit sairaaksi tulematta; ja kun Miranda on
töykeä ja karski eikä ota kuuleviin korviinsakaan järkipuhetta, niin
taitaa olla parasta, että teemme nyt näin: Minä ajan sinut kivitalon
luo kuomuvaunuissani; sinä istut hiljaa vaununnurkassa, ja minä menen
koputtelemaan Sawyerien takaovelle. Sitten minä houkuttelen Mirandan ja
Janen mukanani vajaan neuvottelemaan puista, joita minun on määrä tuoda
heille tällä viikolla, ja sillä välin sinä hiivit alas vaunuista, menet
huoneeseesi ja käyt levolle. Eihän pääovi ole lukittu, vai mitä?"

"Ei tähän aikaan illasta", vastasi Rebekka. "Sitä ei lukita, ennen kuin
Miranda täti menee levolle. Mutta voi, entä jos se sittenkin olisi
lukossa?"

"Mitä vielä, tietenkään se ei ole lukossa. Ja jos olisikin, niin
meidän kai täytyy kestää se, vaikka minun mielestäni olisikin parasta
järjestää eräänlaiset asiat näin vain salavihkaa kaikessa rauhassa ja
hiljaisuudessa. Sinähän, katsos, et vielä _ole_ karannut; sinä vain
tulit kysymään minun neuvoani aikeen suhteen, ja me olemme nyt yhdessä
päässeet siihen lopputulokseen, ettei maksa vaivaa karata ollenkaan.
Sen mukaan kuin minä jaksan asiaa pohtia järjelläni, on sinun ainoa
todellinen syntisi siinä, että poistuit kotoa ikkunasta, vaikka sinut
oli määrätty pysymään vuoteessa. Se nyt ei ole järki musta synnintyö,
ja sinä voit tunnustaa sen Jane tädille ensi sunnuntaina, kun hän on
hurskautta täynnä. Kas niin, tule nyt. Minun on pakko lähteä kohta
postitoimistoon. Älä unohda tätä myttyäsi. 'Silloin ollaan matkalla,
äiti, kun yöpaita otetaan mukaan', -- ne olivat ensimmäiset sanat,
mitä Jerry setä kuuli sinun sanovan, eikä hän olisi silloin arvannut,
että toisit yövaatteet mukanasi hänen taloonsa. Nouse vaunuihin ja
kätkeydy sinne nurkkaan. Meitä ei haluta antaa ihmisten töllistellä
pieniä karanneita tyttösiä silloin, kun he ovat matkalla takaisin
aloittaakseen kaiken jälleen alusta!"

       *       *       *       *       *

Kun Rebekka oli hiipinyt huoneeseensa, riisuutunut pimeässä ja makasi
vihdoin vuoteessaan, tunsi hän eräänlaisen rauhan levittäytyvän
ympärilleen siitä huolimatta että hänen jokainen hermonsa vapisi
ja tykähteli kipeästi. Hän oli estynyt tekemästä hullutuksia ja
erehdyksiä, huolettamasta äitiään ja suututtamasta ja häpäisemästä
tätejään.

Tytön sydän oli nyt pehmennyt, ja hän päätti jollakin ihmeellisellä
tavalla voittaa Miranda tädin suosion, samalla kun hän päätti unohtaa
ne sanat, joilla täti oli solvannut hänen isäänsä ja jotka olivat häntä
eniten katkeroittaneet.

Rusennetun, onnettoman pikku tytön mieli olisi varmaan ollut
lohdullisempi, jos hän olisi tiennyt, että myöskin Miranda Sawyerin yö
oli rauhaton ja että täti hiljaisuudessa katui kovuuttaan -- osaksi sen
tähden, että Jane oli tuominnut hänen ankaruutensa niin kovin ylevästi
ja hyveellisesti. Miranda kärsi suuresti, milloin Jane ei yhtynyt hänen
ajatuksiinsa, vaikka hän ei milloinkaan olisi suostunut paljastamaan
tätä heikkouttaan.

Kun Jerry setä sitten ajoi takaisin kotiinsa tähtiyössä sangen
tyytyväisenä toimiinsa rauhanvälittäjänä, muisteli hän kaivaten kuinka
Rebekka oli nojannut päätään hänen polveensa ja kuinka tytön kyynelet
olivat kostuttaneet hänen kättään. Ukko muistutteli mieleensä tytön
somaa järkevyyttä, kun tämä oli oppinut näkemään asian oikeassa
valossa, ja hänen pikaista päättäväisyyttään, kun hän oivalsi
velvollisuutensa. Liikuttuneena vanha Cobb ajatteli sitä rakkauden
ja ymmärtämyksen nälkää, mikä oli tytölle niin luonteenomaista.
"Laupias Jumala!" huudahti hän hiljaa itsekseen. "Miranda Sawyer
olisi tottamaarin hyvän joukon parempi nainen, jos hänelläkin olisi
muisteltavana pieni hautakivi, niinkuin äidillä ja minulla on."

Lauantai-iltana huomautti Miranda Sawyer Janelle: "Enpä ole koskaan
nähnyt lapsen edistyvän työssään niin nopeasti kuin Rebekka tänään on
tehnyt. Se läksytys minkä annoin hänelle oli nähtävästi ihan parhaiksi,
ja tohdin uskoa, että se auttaa meitä kuukauden päivät eteenpäinkin."

"Onhan hauskaa, että sinä olet tyytyväinen", vastasi Jane. "Sinua
miellyttää ryömivä mato, mutta ei iloinen, hymyilevä lapsi. Rebekka
näyttää minusta siltä, kuin hän olisi kokenut kaikki seitsenvuotisen
sodan järkytykset. Kun hän tuli aamulla alas portaita, näytti hän
minusta vanhentuneen yhdessä ainoassa yössä. Jos otat varteen minun
neuvoni, mikä kylläkin harvoin tapahtuu, niin sallit hänen ja Emma
Janen lähteä huomenna kanssani virralle ja kutsut Emma Janen tänne
kunnolliselle sunnuntaipäivälliselle. Ja jos sitten annat Rebekalle
luvan mennä Cobbin väen mukana Milltowniin keskiviikkona, niin tyttö
ehkä virkistyy hiukan ja saa ruokahalunsa takaisin."



HERÄÄVIÄ VOIMIA


Rebekan Milltownin-matka tarjosi hänelle kaiken sen viehätyksen mitä
tyttö hehkuvissa mielikuvissaan siitä oli odottanutkin, vaikka hänen
tosin täytyi tunnustaa itselleen, että Rooma ja Venetsia, joista hän
äskettäin oli lukenut, saattoivat hyvinkin voittaa Milltownin.

Kahden lapsen olisi mahdotonta nähdä enempää, ehtiä enempää, kulkea
enempää, loruilla enempää, syödä enempää tai kysellä enempää kuin
Rebekka ja Emma Jane ehtivät tänä tapahtumarikkaana keskiviikkona.

"Rebekka on paras seuratoveri minkä eläissäni olen tavannut", sanoi
rouva Cobb miehelleen samana iltana. "Meillä ei koko päivän pitkään
ollut ainoatakaan ikävää silmänräpäystä. Hän käyttäytyikin hyvin, sitä
paitsi hän ei koskaan pyytänyt mitään ja oli kiitollinen kaikesta
minkä sai. Katselitko, miltä hänen kasvonsa näyttivät silloin, kun
olimme siellä teltassa, jossa ne näyttelivät 'Setä Tuomon tupaa? Ja
huomasitko, millä tavoin hän kertoi siitä samasta kirjasta silloin, kun
istuimme syömässä jäätelöä?"

"Kyllä minä huomasin kaiken", sanoi herra Cobb, joka oli iloinen
nähdessään "äidin" ajattelevan Rebekasta samaan tapaan kuin hänkin.
"Enpä takaa, vaikka siitä tytöstä vielä tulisi jotakin erinomaista --
laulajatar, kirjailija tai vaikkapa lääkäri."

"En sittenkään jaksa kuvitella, että Rebekasta tulisi lääkäri", arveli
rouva Cobb. "Suussaan hänellä on tulevaisuutensa, se on varma paikka.
Kukaties hän rupeaa pitämään esitelmiä tai lukee sellaisia kappaleita
kuin portlandilainen taiteilija, joka oli täällä elojuhlassa."

"Luulen, että Rebekka pystyy itse kirjoittamaan kappaleensa", sanoi
herra Cobb luottavasti. "Hän keksii ne nopeammin kuin etsii niitä
kirjoista."

"Paha vain, ettei hän ole paljon minkään näköinen", tuumi rouva Cobb ja
puhalsi kynttilän sammuksiin.

_"Minkään näköinen?_ Äiti!" huudahti hänen miehensä ihmeissään.
"Katselepa hänen silmiään, katsele hänen tukkaansa ja hymyään ja
kuoppaa poskessa! Alice Robinsonia sanotaan kauneimmaksi lapseksi
mikä virran varrella on nähty, mutta Rebekka pimentää hänet ihan
näkymättömäksi! Minä toivon, että Miranda sallii tytön tulla meille
oikein usein; täällä hän saa päästellä höyryään hiukan vähemmäksi, niin
että kivitalossa on sen jälkeen heille kaikille turvallisempaa. Me
tiedämme, mitä lapset ovat, vaikka meidän ajastamme onkin kulunut jo
yli kolmekymmentä vuotta; ja me osaamme käsitellä sellaisia olentoja."

       *       *       *       *       *

Cobbin perheen ylistelyistä huolimatta Rebekka oli tähän aikaan vielä
jotensakin avuton kirjoitusharjoituksissa. Neiti Dearborn kirjoitutti
tytöllä kaikenmoisista aiheista, joita hänen itsensäkin oli aikoinaan
pitänyt muovailla. Aiheilla oli tällaisia nimiä: "Pilvikuvia", "Abraham
Lincoln", "Luonto", "Ihmisrakkaus", "Orjuus", "Kohtuuttomuus",
"Velvollisuus ja ilo", "Yksinäisyys" -- mutta Rebekka ei tuntenut
ainoankaan niistä kannustavan intoaan.

"Kirjoita aivan samoin kuin puhutkin, Rebekka", kehoitti neiti Dearborn
raukka, joka salaisesti tiesi, ettei hän itsekään saisi kuunaan
syntymään kelpo ainetta mistään aiheesta.

"Mutta rakas neiti Dearborn, enhän minä koskaan puhu luonnosta enkä
orjuudesta. Enhän voi kirjoittaa, ellei minulla ole mitään sanottavaa,
enhän?"

"Siksipä juuri ainekirjoitus onkin hyödyllistä", vastasi neiti Dearborn
hiukan epäröiden; "se kasvattaa sinua keksimään sanottavaa. Viimeisessä
aineessasi, 'Yksinäisyydestä', olet tuskin sanonut mitään, mikä olisi
kovinkaan mielenkiintoista; olet tehnyt sen niin ylimalkaiseksi ja
arkipäiväiseksi, ettei se voi oikein vaikuttaa. Sinä käytät siinä
liian usein 'te' ja 'sinä' sanoja; sinun pitäisi silloin tällöin
keksiä lomaan jokin 'minä' tai 'me', jotta kaikki tuntuisi paremmin
kirjalliselta. 'Minä aukaisen mielikirjani'; 'ajatuksemme tarjoavat
meille suurta lohtua yksinäisyytemme hetkinä', ja niin edespäin."

"Minä en tällä viikolla tiedä yksinäisyydestä sen enempää kuin viime
viikolla tiesin ilosta ja velvollisuudesta", nurisi Rebekka.

"Sinä koetit kyhätä sukkeluuksia vakavasta asiasta", sanoi neiti
Dearborn nuhtelevasta, "ja sen tähden et tietenkään onnistunut."

"En tiennyt, että te aioitte määrätä meidät lukemaan ääneen
kirjoituksemme", sanoi Rebekka ja myhähti hämillään muistaessaan,
kuinka tunnilla oli käynyt.

Vanhempia oppilaita oli kehoitettu viiden minuutin kuluessa
kirjoittamaan "Velvollisuus ja ilo" nimisestä varsin innostavasta
aiheesta. Rebekka oli ponnistellut, yritellyt ja hikoillut turhaan. Kun
hänen olisi vuorollaan pitänyt lukea kirjoituksensa, tunnusti tyttö,
ettei hän ollut saanut mitään aikaan.

"Onhan sinulla ainakin kaksi riviä", huomautti opettaja, "koska näen ne
kivitaulullasi."

"En haluaisi lukea niitä; ne eivät ole kunnollisia", pyyteli Rebekka.

"Lue, minkä olet kirjoittanut, olipa se sitten hyvää tai huonoa,
lyhyttä tai pitkää. En voi sallia kenenkään vapautuvan tehtävistään."

Rebekka nousi seisaalleen, täynnään salaista naurunhalua sekä samalla
kauhistuksen ja häpeän tunnetta. Sitten hän luki matalaan ääneen
seuraavan säeparin:

    "Jos Työ ja Ilo riitaantuu,
    niin Työn saa jäädä tukkoon suu."

Dick Carterin pää katosi pöydän alle, ja Living Perkins oli
tukehtumaisillaan naurusta.

Neiti Dearbornkin nauroi. Hän oli tuskin vielä sen kummempi kuin lapsi,
eikä näiden nuorten ajatusten paimentaminen suinkaan liian usein
vedonnut hänen huumorintajuunsa.

"Saat yrittää uudelleen koulutuntien päätyttyä, Rebekka", sanoi hän,
mutta sanoi tämän hymyillen. "Sinun runottaresi ei tarjoa suinkaan
liian ylevää ajatusta nuorelle kelpo tytölle, jonka pitäisi rakastaa
velvollisuuksiaan."

"Se ei olekaan _minun_ ajatukseni", puolustautui Rebekka. "Minulla
oli vasta ensimmäinen rivi valmiina, kun näin teidän aikovan soittaa
kelloa ja sanoa, että määräaika oli kulunut. Olin silloin kirjoittanut
'riitaantuu' enkä minä voinut keksiä muita loppusointuja kuin 'luu' ja
'puu' ja 'suu'. Ja sitten se tuli tällaiseksi. Mutta minä voin korjata
sen näin:

    "Jos Työ ja Ilo riitelee,
    niin Ilosta sa loppu tee."

"Siinä on toki ajatus koko lailla parempi", myönsi neiti Dearborn,
"vaikka minun mielestäni 'lopun tekeminen' ei ole runollisena
ilmaisukeinona juuri sen kauniimpaa kuin 'suun tukkeaminenkaan'."

Kun Rebekalle nyt oli opetettu, että "me" ja "minä" sanojen käyttäminen
antaisi ainekirjoitukselle hienon ja kirjallisen sävyn, muokkasi hän
yksinäisyyttä käsittelevän aineensa huolellisesti uudelleen, ottaen
mahdollisimman tarkoin varteen neiti Dearbornin neuvot. Siten sai
kirjoitus seuraavan muodon, joka tuskin tyydytti enempää opettajaa kuin
oppilastakaan:

"YKSINÄISYYS"

    "Olisi väärää väittää, että minä koskaan olen yksinäni, sillä
    virkistävät ajatukset ovat alati minun lohtunani. Ihminen voi
    olla tosin yksin, mutta hän saattaa ajatella. Minä aukaisen
    mielikirjani ja luen siitä lempikertomukseni. Me puhelemme
    tädillemme tai veljellemme, silitämme kissaamme tai katselemme
    valokuva-albumiamme. Minulla on sitä paitsi työni ja askareeni:
    kuinka suurta iloa ne tarjoavatkaan minulle, jos satun
    rakastamaan työtä. Kaikki meidän pikku talousaskareemmekin
    estävät meitä tuntemasta yksinäisyyttä. Tunnenko minä itseni
    hylätyksi koskaan silloin kun noukin lastuja sytyttääkseni
    valkean ja keittääkseni iltaruokani? Tahi silloin, kun pesemme
    maitokiuluamme ennen kuin lypsämme lehmämme? Minä en voisi uskoa
    sitä."

                                                   "R.R.R."

"Tämä on kerrassaan kauhea!" huokasi Rebekka luettuaan aineensa ääneen
opettajalle muiden lähdettyä. "Vaikka siinä aina onkin 'minä' ja 'me'
ja 'me' ja 'minä', ei se sittenkään tunnu oikein samanlaiselta kuin
kirjat; se näyttää kovin tyhmältä."

"Sinä puhut aineessasi niin omituisista seikoista", huomautti neiti
Dearborn. "En ymmärrä, mikä sinut johtaa sellaiseen. Miksikä sinä puhut
mokomastakin arkipuuhasta kuin lastujen kokoamisesta?"

"Sen vuoksi, että puhun edellisessä lauseessa 'talousaskareista' ja
että lastujen noukkiminen _on_ minun kotiaskareitani. Eikö totta, että
on hienoa sanoa illallista 'iltaruoaksi', ja eikö sana 'hylätyksi' ole
kaunis?"

"Kyllä, ovathan ne kohdat hyviä. Mutta kissaa, lastuja ja maitokiulua
minä en suosi."

"No niin", huokasi Rebekka. "Minä pyyhin pois sitten. Onko lehmäkin
pyyhittävä?"

"On, minä en halua lehmiä aineisiin", sanoi tunnontarkka neiti Dearborn.

       *       *       *       *       *

Milltownin-matka aiheutti jossakin määrin myös ikäviä seurauksia,
sillä viikkoa myöhemmin Minnie Urkkijan äiti sanoi Miranda Sawyerille,
että hänen pitäisi huolehtia tarkemmin Rebekasta, koska tyttö oli
taipuvainen "kiroilemaan ja käyttämään rumia sanoja". Aivan samana
iltapäivänä oli kuultu hänen sanovan jotakin vallan hirveätä, ja se
oli tapahtunut Emma Janen ja Living Perkinsin seurassa, jotka vain
olivat nauraneet ja lähteneet nelinkontin ryömien ajamaan tyttöä takaa
maantietä pitkin.

Kun Rebekkaa syytettiin tästä rikoksesta, hän kielsi kaiken
närkästyneenä, ja Jane täti uskoi häntä.

"Muistelehan, Rebekka, ja koeta ajatella, mitä Minnie on voinut kuulla
sinun puhuvan", pyyteli hän. "Älä ole äksy ja pikapäinen, vaan ajattele
asiaa tarkoin. Milloin he ajoivat sinua takaa maantiellä ja mitä sinä
puuhasit silloin?"

Äkkiä Rebekan kasvot kirkastuivat.

"Nyt minä tiedän", hän huudahti. "Niinkuin muistatte, täti, oli
aamupuolella satanut rankasti, ja tie oli täynnä lammikoita. Emma Jane,
Living ja minä kuljimme pitkin tietä, ja minä kävin edellä. Kun näin
veden virtaavan tieltä alas niitylle, tulin ajatelleeksi Elisabetia,
joka 'Setä Tuomon tuvassa' juoksee jääpalasten päällitse Missisippin
yli lapsi sylissään ja verikoirat kintereillään. Ne näyttelivät sen
Milltownissa, emmekä me voineet olla nauramatta päästyämme ulos
teltasta, sillä heillä oli niin pieni näyttämö, että Elisabetin täytyi
juosta aina vain ympäri ja ympäri, ja toisinaan koirat ajelivat häntä,
mutta ajoittain taas hän koiria. Minä tiesin, että Living ja Emma
Janekin muistaisivat sen, ja riisuin sen tähden sadetakkini ja kiedoin
kirjat sen sisään ikään kuin siinä olisi ollut lapsi, ja sitten huusin:
_'Voi, Jumalani, virta!'_ aivan näin -- ihan niinkuin Elisabet siinä
näytelmässä. Sitten minä hyppelin lammikoiden yli, ja Emma Jane ja
Living seurasivat minua verikoirina. On tyhmän Minnien tapaista, että
kun hän näkee leikin, niin hän ei ymmärrä sitä. Mutta Elisabet ei
kironnut, kun hän sanoi: 'Voi, Jumalani, virta!' Se oli paremminkin
rukous."

"No, sinun nyt ei sovi ruveta enempää rukoilemaan kuin kiroilemaankaan
keskellä maantietä", huomautti Miranda. "Mutta olenpa iloissani, kun
se ei ollut tämän pahempaa. Sinä olet syntynyt puuhaamaan ikävyyksiä
samoin kuin lintu on syntynyt lentämään, ja pelkään, ettet säästy
niiltä ennen kuin opit hallitsemaan tottelematonta kieltäsi."

"Joskus toivoisin voivani hallita Minnien kielen", mutisi Rebekka
mennessään kattamaan pöytää illalliseksi.

"Täytyy sanoa, että hän _on_ kerrassaan hirmuinen ihmisvesa!" sanoi
Miranda ottaen lasit silmiltään ja pannen syrjään käsityönsä. "Etkö
luule, Jane, että hänellä on hiukan vikaa päässään?"

"En voi väittää, että hän olisi samanlainen kuin muut", vastasi Jane
miettivästi, levoton ilme miellyttävillä kasvoillaan, "mutta voi
tuskin päättää, onko hän muita parempi vai huonompi, ennen kuin hän
varttuu täysikasvuiseksi. Hänessä on mahdollisuuksia melkeinpä mihin
hyvänsä, mutta minusta tuntuu toisinaan, että me emme ole oikein kypsiä
hoitelemaan häntä."

"Loruja ja tyhmyyksiä!" sanoi Miranda. "Puhu sinä itsestäsi, jos
tahdot, mutta minä tunnen olevani kypsä ohjaamaan mitä lasta hyvänsä,
joka kerran on maailmaan syntynyt!"

"Tiedän sen, Miranda; mutta sinun varmuutesi ei vielä _tee_ sinua
kypsäksi", vastasi Jane hymyillen.

Hänessä tosiaan kehittyi aivan levottomuutta herättävässä määrin tapa
ilmaista ajatuksensa vapaasti ja pelkäämättä.



"KATSO KALPEATA MARTTYYRIA"


Näihin aikoihin juolahti Rebekan mieleen, kun hän juuri oli lukenut
spartalaisen pojan tarinan, että hänen sietäisi itse rangaista itseään
jollakin lempeällä tavalla aina, kun hän tunnossaan olisi täysin
varma rangaistuksen terveellisyydestä. Välittömän aiheen tällaiseen
päätökseen tarjosi muuan onneton tapahtuma, vieläkin murheellisempi
kuin useimmat muut tässä hairahduksien rikastuttamassa elämässä.

Rebekka oli lähtenyt paras pukunsa yllään Cobbien luo juomaan teetä.
Mutta kun hän kulki sillan yli, valtasi virran kauneus äkkiä hänen
kaikki ajatuksensa, ja tyttö nojautui äskenmaalattuun kaiteeseen
ilahduttaakseen silmiään vaahtoavaa vesiputousta katselemalla.
Lepuuttaen kyynärpäitään ylimmällä kaidepuulla hän kumartui
miellyttävän vapaasti yli rintanojan ja jäi siihen unelmoimaan.

Padon yläpuolella virta laajeni tyveneksi suvannoksi muistuttaen
peilikirkasta järveä, jonka pintaan sininen taivas ja vehmaat rannat
heijastuivat kaikessa ihanuudessaan. Sillan luona kohisi vesiputous,
jossa virta ihmeellisinä pyörteinä ja kullanloistavina, vinhasti
kiitävinä patsaina syöksyi yli esteiden, kadoten lumivalkoisena
vaahtoavaan syvyyteen.

Rebekka ei voinut koskaan kulkea sillan yli kumartumatta kaiteen
reunalle ihmettelemään ja mietiskelemään, ja tällä kertaa hän
parhaillaan viimeisteli runoa, johon vesiputouksen katseleminen oli
antanut innoittavan aiheen:

    Vierivän virran rannalla
        kaks tyttöä ma näin,
    Rebekka toinen nimeltään
        ja toinen Emma Jane.
    "Ah, oisipa mun eloni",
        näin sanoi Emma Jane,
    "kuin virta tää, niin rauhainen,
        ja tyyni, kirkas näin."

    "Ma pärskehenä olisin
    taas kosken kuohuissa!
    Ei tyyni rauha mulle käy,
    ja sit' en suosi ma!"
    (Näin sanoi tumma tyttönen
    nyt toverillensa;
    he ystävykset olivat,
        vaan eivät sukua.)

    Mut, ah! se mitä toivomme
    ei aina käykään päin;
    kai rauha tulee osaksein,
        saa kuohut Emma Jane!

"Minua ei miellytä tämä 'saa kuohut Emma Jane', mutta en nyt keksi
siihen muutakaan. Ui, mikä maalinhaju! Kas, sehän lähtee _minusta!_
Voi, voi -- minun paras pukuni näin täynnä väritahroja! Huh! Mitähän
Miranda täti tästä sanookaan!"

Itsesoimauksen kyynelet valuivat tytön kasvoille, kun hän juoksi mäkeä
ylös Cobbien luo tietäen saavansa siellä myötätuntoa ja toivoen samalla
kaikesta huolimatta jotakin apuakin ahdinkoonsa.

Rouva Cobb ymmärsi tilanteen silmänräpäyksessä ja selitti, että
hän pystyi poistamaan melkeinpä minkälaiset tahrat hyvänsä lähes
kaikenlajisista kankaista, ja Jerry setä riensi vahvistamaan hänen
vakuutustaan todistaen, että äiti kyllä puhdistaa minkälaisen puvun
tahansa. Joskus hän tosin syövytti itse kankaan samalla kuin tahrankin,
mutta kätevä ihminen hän oli näissä hommissa, tämä äitimuori.

Vahingoittunut puku riisuttiin Rebekan yltä ja upotettiin melkein
kokonaan tärpättiin; ja tyttö sai istua juhlapöytään rouva Cobbin
siniseen karttuunivaippaan kietoutuneena.

"Älä anna tällaisen tapaturman tärvellä ruokahaluasi, lapsi", sanoi
rouva Cobb hyväillen. "Minulla on kermakakkua ja hunajaa sinun
varallesi. Ellei tärpätti nyt tepsi, niin minä koetan räätälinliitua,
magnesiumia ja kuumaa saippuavaahtoa. Ja ellei tämäkään auta, niin isä
saa juosta lainaamaan Stroutilta hiukan sitä pulveria, jota Martta osti
Milltownista poistaakseen sillä viinimarjatahrat morsiuspuvustaan."

"En ole vielä oikein jaksanut käsittää tätä värionnettomuutta", sanoi
Jerry setä leikillisesti ojentaessaan Rebekalle hunajaa. "Kun siltaan
on kiinnitetty julistuksia, joissa sanotaan, että se on 'Maalattu' niin
näkyvästi, ettei edes sokeainopistokaan voisi olla niitä huomaamatta,
niin minun on vaikeata ymmärtää, kuinka sinä puutuit koko kaiteisiin."

"Minä en huomannut julistuksia", sanoi Rebekka alakuloisesti.
"Luultavasti näin vain vesiputouksen."

"Putous on ollut siinä asemillaan aikojen alusta saakka ja arvatenkin
se pysyy siinä tuomiopäivään asti, niin ettei sinulla olisi ollut niin
hirveätä hätää sen katselemiseen. Lapset ovat hirmun syvämielisiä,
äiti; mutta kaiketi meidän on koetettava ymmärtää heitä", jatkoi hän
iskien silmää vaimolleen.

Kun illallinen oli korjattu, tahtoi Rebekka ehdottomasti pestä astiat
ja kuivata ne sillä aikaa kun rouva Cobb käsitteli hänen pukuaan
tarmolla, joka selvästi osoitti, kuinka vaikealuontoinen tämä tapaus
oli. Tavan takaa pistäytyi Rebekka askareensa lomassa huolestuneena
katselemaan, missä määrin Cobbin emännän vaivannäkö tuotti tuloksia, ja
välillä oli myös Jerry setä puuhassa jaellen hyviä neuvoja.

"Sinun on täytynyt kokonaan maata sillalla, hyvä lapsi", sanoi rouva
Cobb, "sillä väri ei ole syöpynyt yksin hihoihin, kaulukseen ja
rintamukseen, vaan se peittää leningin koko etupuolen."

Kun puku alkoi näyttää hiukan ihmismäisemmältä, ilostui Rebekan
mielikin vähitellen. Vihdoin hän vei puvun pestynä kuivumaan ulkoilmaan
ja palasi sitten jälleen arkihuoneeseen.

"Voisinkohan minä saada pienen paperinpalasen?" kysyi hän.
"Kirjoittaisin muistiin runon, jota parhaillaan mietiskelin silloin,
kun makailin värikylvyssä."

Rouva Cobb istuutui työvasunsa ääreen kutimineen, ja Jerry setä otti
käsille pienen kangaspussin, joka sisälsi purjelangan pätkiä, ja alkoi
solmia ja kietoa niitä kerälle; tämä puuha oli hänen mieleisintä
iltahuviaan.

Rebekka oli pian kirjoittanut säkeensä pyöreällä koulukäsialallaan
parannellen niitä samalla sikäli kuin muutoksia sattui hänen mieleensä
juolahtamaan.

        KAKSI TOIVOMUSTA

          Kirjoittanut
        _Rebekka Randall_.

    Vierivän virran partaalla
        kaks tyttöä ma näin.
    Ol' tumman nimi Rebekka
        ja vaalean Emma Jane.
    "Ah, oisipa mun eloni",
        sanoi vaalea tyttö nyt,
    "kuin virta tää, niin rauhainen,
        ja kirkas, tyyntynyt."

    "Mut minä oisin mieluummin
        tuo koski vaahtoinen!
    Pois tyyneys, ja rauha myös,
        ma niitä suosi en!"
    (Sen toisen, tumman tyttösen,
    nää ovat sanoja;
    he ystävykset olivat,
        ei lainkaan sukua.)

    Mut' ah! se mitä toivomme
        ei aina käykään päin;
    kai rauha tulee osaksein,
        saa kuohut Emma Jane!

Tyttö luki runonsa ääneen, ja Cobbit julistivat sen ei ainoastaan
erinomaiseksi, vaan suorastaan ihmeelliseksi hengentuotteeksi.

"Arvaan, että jos se kirjailija, joka astui Portlandissa
Congress-kadulla, olisi kuullut runosi, niin hän olisi hämmästynyt",
sanoi rouva Cobb. "Jos minun mieltäni kysyttäisiin, niin minä sanoisin,
että tämä palanen on parempi kuin se hänen 'Jätä sikseen ne numerot
murheiset', -- ja tämä on paljon selväjärkisempi."

"Totta puhuen en ole vielä päässyt edes selville, mitä hän niillä
'murheellisilla numeroilla' mahtaa tarkoittaakaan", huomautti herra
Cobb arvostelevana.

"Sitten ette ole koskaan laskenut murtolaskuja!" huudahti Rebekka.
"Mutta kuulkaa, Jerry setä ja Sara täti; kai te nyt lisäätte tähän
yhden säkeistön, sellaisen tavallisen loppusäkeistön, jossa on jokin
'opetus' -- siten tämän saisi päättymään kauniisti."

"Jos värssyjä saisi syntymään vain kiertämällä kampea, niin minä
sanoisin: sitä hauskempaa mitä enemmän! Mutta enpä jaksa ymmärtää,
kuinka voisit keksiä runoosi vielä kauniimman lopun", huomautti Jerry
setä.

"Tämä on vallan hirveä!" nurisi Rebekka. "Ei minun olisi pitänyt
sanoa: 'kai rauha tulee osaksi"'. Minä olen kyllä kirjoittanut tämän
runon, mutta ei kenenkään tarvitse tietää, että _minä_ seison virran
partaalla. Siinä olisi pitänyt puhua vain 'Rebekasta' tai 'tummasta
tytöstä' eikä 'minusta'. Ja tämä 'saa kuohut Emma Jane' on ihan
sietämätön. Toisinaan minusta tuntuu, ettei pitäisi yrittääkään
runoilla, on niin vaikea saada ajatustaan selväksi; joskus se luistaa
aivan kuin itsestään. Mahtaisiko tämä tuntua paremmalta:

    "Mut, ah! ei aina käykään niin
        kuin toivoo ihminen.
    Ken tuulta kaipaa, -- tyven sää
        voi tulla osaks' sen.

"Lieneekö tämä nyt sitten parempi vai huonompi. Nyt vielä viimeiset
säkeet!"

Muutaman minuutin kuluttua runoilija kohotti päänsä punastuvana ja
voitonriemuisena. "Tämä luisti aivan kuin ei mitään! Kuunnelkaa!" Ja
hän luki hitaasti, kauniissa äänessään lapsellista paatosta:

    "Mut olkoon sitten elomme
    vakaa tai myrskyinen,
    on tukenamme lohdutus:
        näin Luoja sääti sen."

Aviopuolisot vaihtoivat äänettöminä ihailevia silmäyksiä; Jerry sedän
täytyi jopa kääntää päänsä ikkunaan päin ja pyyhkäistä silmiään
salavihkaa lankapussilla.

"Kuinka maailmassa sinä osasit?" huudahti rouva Cobb.

"Oh, se oli helppoa", vastasi Rebekka. "Kaikki virret, joita
hartauskokouksissa lauletaan, ovat tämän tapaisia. Warehamin koulussa
niillä on oma painettu sanomalehti. Dick Carter sanoo, että sen
toimittajana on aina joku poika, tietysti, mutta että tytötkin saavat
kirjoittaa siihen ja toimittaja valitsee sitten parhaat kirjoitukset
painettaviksi. Dick luulee, että minäkin saan jonkin kelpaamaan."

_"Jonkin!"_ huudahti Jerry setä. "Minä en hämmästyisi lainkaan, vaikka
saisit kirjoittaa yksin koko lehden. Ja mitä sen toimittajiin tulee,
niin poikia kuin ne ovatkin, niin uskallan väittää, että sinä voisit
lyödä ne laudalta, vaikka toinen kätesi olisi sidottuna selän taakse."

"Saisimmeko me tästä runosta jäljennöksen perheraamattumme väliin?"
kysyi rouva Cobb kunnioittavasti.

"Voi, haluaisitteko saada sen?" kysyi Rebekka. "Tietysti! Minä
kirjoitan sen teille oikein kauniisti violettimusteella ja hienolla
kynänterällä. Mutta nyt minun täytyy tarkastaa pukuraukkaani."

Vanha aviopari seurasi Rebekkaa. Leninki oli jo kuiva, ja se oli
todellakin käynyt puhtaammaksi rouva Cobbin käsissä, mutta kankaan väri
oli levinnyt ja kuviot olivat käyneet sotkuisiksi. Rouva Cobb silitti
sen vielä kuumalla raudalla, ja sitten Rebekan piti pukea leninki
ylleen, jotta nähtäisiin, olivatko tahrat silloinkin yhtä helposti
huomattavissa.

Ne olivat; auttamattomasti. Sameinkaan silmä ei voinut olla näkemättä
niitä. Rebekka katsahti niihin arvelevana ja sanoi sitten ottaessaan
hattunsa naulasta oven luota: "Luulen, että minun täytyy nyt lähteä.
Hyvää yötä! Jos minun kerran on kuunneltava nuhteita, niin kuuntelen
niitä mieluimmin niin pian kuin suinkin päästäkseni niistä tänä iltana
eroon."

"Onneton pikku raukka!" huokasi Jerry setä katsellessaan, kuinka
Rebekka kiiruhti mäkeä alas. "Soisin, että hän osaisi paremmin katsoa
eteensä, mutta takaan, että jos hän olisi meidän lapsemme, niin hänen
täytyisi tuhria maaliin koko talo, ennen kuin hennoisin kovistaa häntä
siitä. Tässä on hänen runonsa; hän unohti sen. Lue se uudelleen, äiti."

       *       *       *       *       *

Rebekka alistui urheasti nuhteluun, jonka hän oli ansainnut. Neiti
Miranda sanoi, että niin huolimattomasta tyttöletukasta epäilemättä
kypsyisi täydelleen tylsämielinen hupsu. Hänet määrättiin jäämään
kotiin Alice Robinsonin syntymäpäiväjuhlasta ja pitämään yllään
tahraista ja sotkeutunutta pukuaan sellaisenaan, kunnes se kuluisi
riekaleiksi. Puolisen vuotta myöhemmin Jane täti lievensi aika lailla
tätä rangaistusta valmistamalla Rebekalle poimutetun esiliinan, joka
oli niin taidokkaasti suunniteltu, että se peitti kokonaan leningin
tahrat. Täti oli ilahduttavan kekseliäs aina kun hän halusi vapauttaa
pienen synnintekijän hänen rikkomustensa pahimmista seurauksista.

Kun Rebekka oli kuullut tuomionsa ja vetäytynyt pieneen kammioonsa,
hän alkoi mietiskellä vakavasti. Hän ei millään ehdolla aikonut
kehittyä hupsuksi, kaikkein vähimmän tylsämieliseksi hupsuksi; ja tätä
estääkseen hän päätti itse rangaista itseään aina, milloin tuntisi
ansainneensa hyveellisen sukulaisensa närkästyneet moitteet. Hän ei
pitänyt minään rangaistuksena kieltoa, joka esti häntä pääsemästä
Alice Robinsonin syntymäpäiville. Hän oli jo aikaisemmin sanonut
Emma Janelle, että koko juhla tuntuisi hänestä samalta kuin pidot
hautausmaalla, sillä Robinsonien talo muistutti hänen mielestään hautaa
niin paljon kuin ihmisasumus voi sitä muistuttaa. Lapset päästettiin
tavallisesti taloon sisälle pienestä takaovesta, ja koko vierailunsa
ajan he saivat seistä varovasti paikoillaan lattialle levitettyjen
sanomalehtien päällä. Tämän vuoksi Alicen ystävät pyytelivätkin häntä
ottamaan heidät vastaan ladossa tahi vajassa -- missä muualla hyvänsä,
kunhan vain ei kotonaan.

Kun Rebekka oli tarkoin punninnut, olisiko tehokkaampaa käyttää
katumisharjoituksena jouhikangaspalasta puvun alla ihoa vasten vai
sietää pientä kiveä kengässään jalkapohjan alla, hän lopuksi hylkäsi
nämä molemmat keinot. Jouhikangasta ei ollut saatavissa, ja jos hän
olisi pannut kiven kenkäänsä, niin tädin tarkat silmät olisivat
heti keksineet hänen parannusyrityksensä. Se oli sitä paitsi perin
hankala itsekasvatuskeino sellaisen käytettäväksi, jonka täytyi
liikkua ketterästi talouspuuhissa ja jolla oli lisäksi mailin verran
koulumatkaa juostavanaan.

Hänen ensimmäinen ponnistuksensa marttyyrinkruunua kohden ei ollut
suinkaan joka suhteessa täysin onnistunut. Rangaistakseen itseään
Rebekka oli jäänyt pois pyhäkoulun illanvietosta, vaikka hän olikin
näihin tilaisuuksiin -- muun puutteessa -- sanomattoman ihastunut.
Hänen poissaolostaan oli seurauksena, että pari esiintyvää pienokaista,
jotka olivat ehdottomasti luottaneet hänen apuunsa -- sillä Rebekka
taisi aina muiden lausuntatehtävät paremmin kuin he itse -- nyt
epäonnistuivat auttamattomasti. Lisäksi oli hänen luokkansa sitoutunut
lukemaan vuoron mukaan jakeittain erään vaikean raamatunkohdan, ja
oppilaat olivat ahkeroineet koko sunnuntai-iltapäivän laskeakseen
kotonaan, mikä jae tulisi istumajärjestyksen mukaan kunkin luettavaksi,
ja harjoitelleet vain sitä. Kun heidät sitten kutsuttiin suorittamaan
tehtäväänsä, eivät he aluksi edes huomanneet, että Rebekan poissaolo
muuttaisi koko järjestyksen; ja niinpä isku sitten olikin musertava,
kun kaikki jebusealaiset ja amorilaiset, hebrealaiset, kreikkalaiset
ja farisealaiset joutuivat sellaisten esiintyjien äännettäviksi,
jotka eivät pystyneet lainkaan selviytymään niistä. Rebekka huomasi
tästä, että oikean itsekurituksen täytyi, kuten armeliaisuudenkin,
alkaa kotinurkista, mutta -- päinvastoin kuin armeliaisuuden
-- myöskin päättyä niihin, ulottumatta vieraisiin, viattomiin
olentoihin. Tyttö katsahti epätietoisena ympärilleen seisoessaan
siinä ikkunan luona. Hänen täytyi uhrata jotakin, ja hänellä ei totta
puhuen ollut paljon uhrattavaa, tuskin muuta kuin -- niin, asia oli
auttamaton, ei muuta kuin rakas, ruusuinen päivänvarjo. Eikä hän
voinut kätkeä sitä ullakolle, sillä jonakin heikkona hetkenä hän
silloin varmasti hakisi sen jälleen käsiinsä. Tyttö pelkäsi, etteivät
hänen siveelliset voimansa riittäisi siihenkään, että hän koettaisi
taittaa sen palasiksi. Hänen katseensa harhailivat päivänvarjosta
pihan omenapuihin ja osuivat sitten kaivon vipuun. Nyt hän sen tiesi:
hänen täytyi viskata rakkain omaisuutensa kaivon syvyyksiin. Toiminta
seurasi viipymättä päätöstä. Rebekka hiipi ulos pimeään, läheni
uhripaikkaa, nosti syrjään kaivonkannen, värisi vasten tahtoaankin
hetkisen ja heitti sitten päivänvarjonsa kaivoon, kaikella voimallaan.
Uhrautumisen tuskallisimpana hetkenä häntä lohdutti ajatus, että hän
muistutti suuresti niitä pakanaäitejä, jotka heittivät pikkulapsensa
Ganges-virran pyhille krokotiileille.

Tekonsa jälkeen hän nukkui hyvin ja nousi aamulla virkistyneenä, kuten
ylennetyn sielun laita aina pitäisi olla ja toisinaan onkin. Mutta
aamiaisen jälkeen huomattiin, että oli mahdotonta saada vintatuksi
vettä kaivosta. Rebekka oli mennyt kouluun puhdistunein ja kirkastunein
mielin. Abias Flagg haettiin apuun. Hän aukaisi kaivonkannen,
etsi vaikeuksien syytä ja löydettyään sen viimein onnistui suurin
ponnistuksin poistamaan haitan. Seikka oli se, että päivänvarjon
norsunluinen kädenkoukku oli tarttunut kiinni vesikiulun ketjuihin,
ja kun tädit sitten yrittivät vintata kiulun ylös, oli katuvan
sydämen uhrilahja auennut levälleen ja takertunut monihaaraisine
teräsjousineen melkein lähtemättömästi kaivon seinämyksiin. On turhaa
mainitakaan, ettei mikään pahanilkinen kujeilija olisi saanut tällaista
kiusanvehjettä onnistumaan ilman pimeyden valtain apua, mutta onneton
ihmisvesa oli koettaessaan vaeltaa hyveen polkuja saanut sen aikaan
kädenkäänteessä.

Kätkekäämme verhon peittoon näytelmä, joka Rebekan koulusta tultua
näyteltiin. Miranda tädin puolella olivat terve järki, oikeudentunto
ja logiikka. Kun Rebekka paran vihdoin äärimmäisessä hädässä, ikään
kuin seinää vasten puserrettuna, oli pakko tunnustaa syyt, jotka olivat
saaneet hänet uhraamaan päivänvarjonsa, sanoi hänen tätinsä:

"Kuule nyt, Rebekka: sinä olet liian suuri saadaksesi vitsoja, enkä
minä koskaan lyö sinua; mutta milloin sinä vastedes jälleen tunnet,
ettei sinua ole rangaistu tarpeeksi, niin puhu vain siitä minulle;
minä koetan miettiä, voisinko keksiä jotakin. Minä tosin en ole yhtä
kekseliäs kuin eräät toiset, mutta koetan ainakin parastani. Ja mitä
hyvänsä sitten löytänenkin sinun varallesi, niin varmaa on, ettei sen
vuoksi ainakaan koko perheen tarvitse nieleksiä norsunluujauhoja,
puutikkuja ja punaisia silkkiriepuja juomavetensä mukana."



"LUMIVALKOISTA" JA "PURPPURAA"


Korjuujuhlien aikoihin olivat Simpsonien asiat luisuneet tilaan, jota
täytyi todella sanoa pulaksi, yksinpä tämänkin seikkailunomaisessa
köyhyydessä syntyneen ja kasvaneen perheen piirissä. Heillä oli tuskin
mitään syötävää, vielä vähemmän ylle pantavaa.

Näinä aikoina, kun nuoret Simpsonit alakuloisina ja nälissään
katselivat muiden ihmisten kalkkunoita, jotka olivat haljeta
lihavuuttaan, ja kaikkia varastoihin koottuja meloneja, kurpitsoita
ja maissintähkiä, heissä virisi yritteliäisyyden halu. Jo aikaisemmin
syksyllä he olivat myyneet naapuritaloissa erään tehtaan saippuoita;
sillä tavoin he olivat hankkineet lapsenvaunut, jotka olivat
tosin perin heikkorakenteiset mutta kestivät sentään jotenkuten
sileillä teillä. Nyt Simpsonin lapset, jotka arvatenkin olivat
perineet isältään hivenen liikemiehentaitoa, päättivät ulottaa
kauppatoimensa myös lähikyliin. Saippuayhtiö Excelsior maksoi pienille
asiamiehilleen perin vähäisen myyntipalkkion, mutta se ymmärsi
kiihottaa lasten mielikuvitusta: tehtaan kiertokirjeiden mukana saapui
heille koreanvärisiä kuvia palkinnoista, joita annettiin tiettyyn
kappalelukuun päässeille myyjille.

Clara Belle ja Susan Simpson neuvottelivat asiasta Rebekan kanssa,
joka innostui yritykseen koko sydämestään ja lupasi, että sekä hän
että Emma Jane Perkins koettavat auttaa sitä menestymään. Palkinnot,
joiden voittamiseen oli mahdollisuuksia, olivat seuraavat kolme
loistoesinettä: kirjahylly, plyyshipäällyksinen tuoli ja vierashuoneen
lamppu. Simpsoneilla ei tietystikään ollut kirjoja, ja he luopuivat
myöskin ajattelemasta plyyshituolia, joka olisi tosin ollut hyödyllinen
tässä seitsenhenkisessä perheessä (isää ei voitu ottaa lukuun, sillä
hän istui tavallisesti jossakin muualla valtion kustannuksella);
sen sijaan lapset hehkuivat innosta ajatellessaan loistolamppua.
Se kävi pian heille rakkaammaksi kuin ruoka, juoma ja vaatteet. Ei
myöskään Rebekan tahi Emma Janen mielestä siinä ollut mitään outoa,
että Simpsonit tavoittelivat vierashuoneenlamppua. He katselivat
päivittäin lampun kaunista kuvaa ja tunsivat mielessään, että jos he
itse olisivat vapaita asioitsijoita, niin he uurastaisivat, kärsisivät
ja hikoilisivat voittaakseen sellaisen tavattoman edun, että saisivat
tulevina talvi-iltoina olla ja elää moisen lampun valaisemassa
huoneessa. Lamppu oli kiillotettua messinkiä -- kertoi kiertokirje,
-- vaikka katsojat ylipäänsä luulivatkin sitä puhtaaksi kullaksi; ja
varjostin, joka saatiin lampun mukana, jos myytiin sata saippuaa lisää,
oli ruusuteltua kreppipaperia, ja siitä oli olemassa kaksitoista eri
värivivahdusta, joista asiamies saisi valita mieleisensä.

Heiluri Simpson ei ollut lainkaan mukana liikeyhtymässä. Clara Belle
oli varsin onnistunut myyjä, mutta sammaltava Susan ei saanut kootuksi
kovinkaan suuria asiamiespalkkioita; ja kaksoset, jotka olivat
vielä liian nuoria, jotta heihin olisi voitu täysin luottaa, saivat
mukaansa aina vain puolisen tusinaa saippuapalasta kerrallaan. Heillä
täytyi myös olla kauppamatkoillaan ostajille näytettävänä kirjoitettu
myyntiohje, jossa ilmoitettiin saippuan hinta yksin kappalein,
tusinoittain sekä laatikoittain.

Rebekka ja Emma Jane tarjoutuivat lähtemään puolen mailin matkan päähän
jollekin taholle koettaakseen, saisivatko he kaupatuksi saippuamerkkejä
"Lumivalkoinen" ja "Purppura", joista edellinen oli tarkoitettu
pesusaippuaksi ja jälkimmäinen toilettitarpeisiin.

Tämän matkan valmistelut tapahtuivat hilpeässä neuvottelussa, joka oli
järjestetty Emma Janen ullakkokamariin. Tytöt tutkivat saippuayhtiön
kiertokirjeitä oppiakseen ulkoa sopivia ylistyslauseita, ja samalla
he koettivat muistella erään Milltownin markkinoilla tapaamansa
patenttilääkkeiden kaupustelijan sanatulvaa. Emma Jane harjoitteli
myymistä olettaen Rebekkaa ostajaksi, ja Rebekka vuorostaan tarjoili
tavaraa hänelle.

"Saanko myydä teille muutaman saippuan tänään, hyvä rouva? Minulla
on Lumivalkoista ja on Purppuraa; kuusi palasta sievässä rasiassa.
Valkoinen maksaa vain kaksikymmentä senttiä ja punainen viisikolmatta.
Saippua on valmistettu kaikkein puhtaimmista aineista, ja sen voisi
vaikka syöttää sairaalle -- se on niin maukasta ja hyvälaatuista."

"Ei, Rebekka, emme kai me voi sanoa siten!" keskeytti Emma Jane
tarjouksensa huolestuneena. "Silloin minä tunnen itseni kovin noloksi."

"Tarvitaan niin kovin vähän, kun sinä jo tunnet itsesi noloksi,
että minä toisinaan pelkään sinun se _olevankin_", nuhteli Rebekka.
"Minulle ei nolostuminen ole niin perin helppoa. Jätä sitten pois se
syöttäminen, ellet pidä siitä, ja anna kuulua edelleen."

"Lumivalkoinen on varmasti paras pesusaippualaatu mitä maailmassa
koskaan on valmistettu. Pankaa vaatteet vesisoikkoon ja hieraiskaa
pikkuisen saippuaa likaisimpiin kohtiin. Jättäkää pyykki sitten
likoamaan auringon laskusta sen nousuun. Pieninkin kapalolapsi voi
sitten vaivatta pestä vaatteet puhtaiksi."

_"Lapsi_, eikä kapalolapsi", oikaisi Rebekka, joka tarkkasi Emma Janen
puhuessa kiertokirjettä.

"Sehän on kumminkin sama asia", väitti Emma Jane.

"Tietysti _asia_ on sama, mutta kiertokirjeissä ei voida puhua
kapalolapsista sen paremmin kuin runoudessakaan. Ehkäpä sanot
mieluummin sylilapsi?"

"En", mutisi Emma Jane, "sylilapsi on vielä inhottavampaa kuin
pelkkä lapsi. Rebekka, luuletko, että meidän pitäisi pyytää kaksosia
kokeilemaan tätä saippuaa, ennen kuin alamme sitä myydä?"

"Minä en jaksa käsittää, kuinka lapsi voisi pestä pyykkiä
minkäänlaisella saippualla; mutta sen kai täytyy olla totta, eiväthän
ne muuten olisi uskaltaneet painaa sitä tähän", vastasi Rebekka.
"Ei meidän kannata huolia siitä sen enempää. Voi, Emma Jane, tästä
tulee mahdottoman hauskaa! Joissakin taloissa, sellaisissa, missä ne
tuskin voivat minua tuntea, ei minua pelota vähääkään, ja silloin
minä lasketan niille koko jutun -- sairaista ja lapsista ja kaikesta!
Ehkä vielä lisään tämän viimeisenkin lauseen, jos vain jaksan sen
muistaa: 'Meidän saippuamme saa koko maailmankaik-ke-uden hymisemään
tyytyväisyydestä'."

Harjoittelu tapahtui eräänä perjantai-iltapäivänä Emma Janen kodissa,
jossa Rebekka oli rajattomaksi ilokseen saanut luvan oleilla aina
sunnuntai-iltaan saakka, sillä hänen tätinsä olivat menneet Portlandiin
erään vanhan ystävänsä hautajaisiin. Koska lauantai oli lupapäivä, oli
tytöille luvattu silloin lainaksi vanha valkoinen hevonen, jolla he
saisivat ajaa puolen mailin päässä olevaan Pohjois-Riverboroon. Siellä
heidän oli määrä syödä lounas Emma Janen serkkujen luona ja palata
takaisin täsmälleen kello neljäksi.

Kun lapset kysyivät rouva Perkinsiltä, saisivatko he mennen tullen
poiketa tien varrella oleviin taloihin kaupitellakseen Simpsonien
saippuoita, kielsi Emma Janen äiti ensin lyhyesti ja jyrkästi. Mutta
hän oli kuitenkin sangen myöntyväinen äiti, eikä hänellä itse asiassa
ollut mitään sitä vastaan, että Emma Jane huvitteli näin merkillisellä
tavalla. Ainoastaan Rebekan tähden hän tunsi epäilyksiä; mutta kun
hän lopulta tuli täysin vakuuttuneeksi yrityksen armeliaisuuteen
tähtäävästä luonteesta, hän myöntyi vihdoin pyyntöön.

Tytöt poikkesivat matkalle lähtiessään herra Watsonin kauppaan ja
ottivat sieltä mukaansa useita laatikollisia saippuoita, jotka
merkittiin Clara Belle Simpsonin tilille. Laatikot sijoitettiin
vaunujen takalaudalle, ja sitten Rebekka ja hänen toverinsa aloittivat
matkansa niin iloisen onnellisina kuin kaksi nuorta tyttöä suinkin voi
olla. Oli lämmin jälkikesän päivä ja ilma oli tuoksuvaa ja raikasta,
ja jokaisella pellolla näkyi keltaisia kuhilaita ja aumoja. Vanha
hevonen unohti ikävuotensa, ahmi sieraimiinsa leppoisaa kirkasta
ilmaa ja juoksi tietään ketterästi kuin varsa. Kaukana etäisyydessä
häämötti Nokomis-vuoren harja sinisenä ja kiehtovana. Rebekka kohosi
vaunuissa seisaalleen ja huudahteli maisemalle äkillisen elämänilon
haltioittamana:

    "Suur', avara maailma, ihmeellinen,
    ja meri, sua kaartava, pauhuinen,
    ja vihanta peite, mi rinnallas on:
        ah, maailma, nostat mun hurmiohon!"

Hidassieluinen Emma Jane ei milloinkaan ollut tuntunut Rebekasta
niin läheiseltä, rakkaalta, koetellulta ja uskotulta kuin nyt; eikä
Emma Jane ollut koskaan ennen tuntenut Rebekkaa niin loistavaksi,
hurmaavaksi ja ihastuttavaksi ystäväksi kuin tällä heidän yhteisellä
matkallaan, joka sitä paitsi tarjosi heille kiihottavan liikeyrityksen
viehätystä.

Tuuli lennätti vaunuihin loistavan lehden.

"Saavatko värit sinut pyörälle päästäsi?" kysyi Rebekka.

"Ei", vastasi Emma Jane kauan mietittyään. "Eivät saa; eivät vähääkään."

"Kukaties minä en käyttänyt ihan oikeata sanaa, mutta sen tapaista se
hyvin on. Minä tahtoisin syödä väriä, juoda väriä ja nukkua värissä.
Jos sinä voisit muuttua puuksi, niin mikä puu sinä tahtoisit olla?"

Emma Jane oli jo tottunut tämäntapaisiin keskusteluihin, ja Rebekan oli
onnistunut aukaista hänen silmänsä näkemään ja kielensä kertomaan, niin
että Emma Jane saattoi "leikkiä mukana" jossain määrin.

"Minä olisin mieluimmin kukkiva omenapuu -- se jolla on punaiset kukat,
siellä meidän sikokarsinamme luona."

Rebekka nauroi. Emma Janen vastauksiin sekoittui aina jotakin
odottamatonta. "Minä tahtoisin olla tuo kirkkaanpunainen vaahtera
tuolla vesipadon luona", sanoi hän, osoittaen puuta piiskanvarrella.
"Silloin näkisin paljon enemmän kuin sinun omenapuusi siellä
sikokarsinan lähellä. Saisin tarkastella koko metsää ja näkisin
punaisen pukuni kuvan vedenpinnassa, ja näkisin kaikki nuo keltaiset ja
ruskeat puut, jotka näyttävät kasvavan vedessä ylösalaisin. Kun kasvan
isoksi ja ansaitsen rahaa, niin hankin itselleni tämän lehden värisen
puvun -- kokonaan rubiininvärisen. Ymmärräthän, sen täytyy olla ohut,
ja siinä on pitkä laahustin ja väreilevät laskokset. Ja sitten luulen,
että teettäisin ruskean vyön, saman värisen kuin puiden rungot. Mutta
mihin saisin vihreän värin mahtumaan? Käytetäänkö vihreitä alushameita,
luuletko? Minä tahtoisin vihreän alushameen, joka silloin tällöin
näkyisi toisen alta osoittaakseen, minkä värisiä lehteni olivat, ennen
kuin minusta tuli kirkkaanpunainen vaahtera."

"Minä luulen, että se näyttäisi kauhean mitättömältä", sanoi Emma Jane.
"Minä aion hankkia valkoisen silkkipuvun ja punaisen vyön, punaiset
sukat, kullatut kengät ja kultahelaisen viuhkan."



PRINSSI ALADDIN


Tunnin kokemukset liikeuran vaivalloisuudesta masensivat tyttöjen
rohkeutta hyvän joukon. He eivät menneet yhdessä kolkuttamaan
valitsemiensa uhrien oville, koska he arvasivat, että silloin he tuskin
pystyisivät edes aloittamaan neuvotteluja vakavina. He erosivat aina
portilla, ja toinen jäi pitelemään hevosta sillä aikaa, kun toinen
saippuanäytteet kainalossaan yritti houkutella kauppoihin jokaista,
jonka mielentila näytti hiukankin otolliselta. Emma Jane oli saanut
myydyksi vain kolme ainokaista saippuapalasta, Rebekka sen sijaan
toki kolme pientä rasiallista. Emännät katsahtivat Emma Janeen ja
sanoivat, että he eivät ole saippuan tarpeessa. He kuuntelivat,
kun tyttö lateli ulkoläksynsä tavaran loistavista ominaisuuksista,
mutta eivät silti myöntäneet tarvitsevansa sitä. Rebekan käyntejä
ohjasivat toiset tähdet. Ne henkilöt, joille hän kaupitteli, muistivat,
että he saattoivat tarvita saippuaa joko parhaillaan tai ainakin
lähitulevaisuudessa; ja ihmeellisintä oli, että Rebekan kohdalla asiat
sujuivat melkein itsestään, kun taas Emma Jane yritti tunnontarkasti
onnistumatta.

"Nyt on sinun vuorosi, Rebekka, ja siitä minä olen iloinen", sanoi
Emma Jane pysäyttäen hevosen eräällä portilla ja osoittaen rakennusta,
joka oli hyvän matkan syrjässä tieltä. "Minä en ole vielä tointunut
viimeisestä säikähdyksestäni." (Muuan nainen oli pistänyt päänsä
toisen kerroksen ikkunasta ja huutanut: "Tiehesi sieltä, tyttö! Olipa
laatikossasi mitä hyvänsä, emme tarvitse sitä.") "En tiedä, kuka tuolla
mahtanee asua; kaihtimet ovat kokonaan alhaalla näissä päätyikkunoissa.
Ellei siellä ole ketään kotona, niin sinun täytyy koettaa taas
seuraavassa talossa."

Rebekka kulki pensasaitauksen välistä kapeata kujaa ja pysähtyi
talon sivuoven luona. Siinä istui kiikkutuolissa kuistikolla maissia
perkaamassa miellyttävän näköinen nuori mies -- tai olisiko hän ollut
keski-ikäinen; siitä Rebekka ei ollut aivan selvillä. Joka tapauksessa
hän näytti kaupunkilaiselta: huolellisesti ajellut kasvot ja kauniisti
sopivat vaatteet. Rebekkaa tämä kohtaaminen hiukan ujostutti, mutta
hänen ei auttanut muu kuin ryhtyä selittämään, millä asioilla hän
liikkui. Siksipä hän kysyi: "Onko talon rouva kotona?"

"Minä olen nykyisin rouvana tässä talossa", sanoi vieras hymyn häivettä
kasvoillaan. "Miten voin teitä palvella?"

"Oletteko kuullut puhuttavan -- haluaisitteko, tai minä tarkoitan --
oletteko saippuan tarpeessa?" kysyi Rebekka.

"Näytänkö minä siltä?" kysyi toinen odottamatta.

Rebekka hymyili. _"Se_ ei ollut minun ajatukseni. Minulla on hiukan
saippuaa myytävänä; tarkoitan, että haluaisin tutustuttaa teidät hyvin
huomattavaan saippualajiin, parhaaseen, mitä markkinat voivat tarjota.
Sen nimi on --"

"Oh, sen saippuan minä luulen hyvin tuntevani", sanoi herra
ystävällisesti. "Valmistettu puhtaasta kasvirasvasta, eikö niin?"

"Kaikkein puhtaimmasta", vahvisti Rebekka.

"Siinä ei ole syövyttäviä happoja?"

"Ei jälkeäkään niistä."

"Ja sentään voisi lapsikin pestä sillä koko perheen viikkopesun aivan
vaivattomasti?"

"Sylilapsikin", oikaisi Rebekka.

"Ohoh, sylilapsikin, niinkö? Se lapsi näkyy käyvän vuosi vuodelta yhä
nuoremmaksi, vaikka sen luulisi vanhenevan. Viisas lapsukainen!"

Sattuipa onni tavata tällainen ostaja, joka etukäteen jo tiesi tavaran
kaikki verrattomat ominaisuudet. Rebekka alkoi sädehtiä yhä enemmän, ja
hän istahti uuden ystävänsä kehotuksesta tuolille hänen lähettyvilleen.
Purppurasaippuaa sisältävän rasian kauneus paljastettiin ja samalla
sovittiin sen sekä Lumivalkoisen hinnasta. Ennen pitkää Rebekka oli
kokonaan unohtanut portille jättämänsä hiljaisen toverin tarinoidessaan
tämän miehen kanssa niin tuttavallisesti kuin olisi tuntenut hänet
elämänsä alusta saakka.

"Minä hoidan taloa tänään, mutta en asu täällä", selitti tämä
miellyttävän hauska herrasmies Rebekalle. "Minä tulin vain vieraisille
tätini luo, joka nyt on pistäytynyt Portlandiin. Minä asuin täällä
pikku poikana ja pidän tästä talosta."

"Luulen, ettei mikään vedä vertoja meidän lapsuutemme kodille",
huomautti Rebekka, halkeamaisillaan ylpeydestä, kun havaitsi
käyttäneensä tavallisessa keskustelussa monikkomuotoa yksikön asemesta.

Nuori mies katsahti häneen pikaisesti ja laski maissintähkän käsistään.
"Te siis pidätte lapsuuttanne jo menneisyyteen kuuluvana, vai miten,
nuori neiti?"

"Minä kyllä muistan sen vielä", vastasi Rebekka vakavana, "vaikka se
tuntuukin minusta jo niin tavattoman kaukaiselta."

"Minä muistan oman lapsuuteni sangen hyvin, ja se oli onnettoman
tukalaa aikaa", sanoi vieras.

"Niin oli minunkin", huokasi Rebekka. "Mikä oli teidän lapsuutenne
pahin huoli?"

"Pääasiassa ruoan ja vaatteiden puute."

"Voi!" huudahti Rebekka osaaottavasti. "Minulla taas ei ollut kenkiä
eikä kirjoja, ja pikkusiskoksia oli liian paljon. Mutta nythän teidän
on hyvä elää ja olette tyytyväinen, vai mitä?" hän kysyi hiukan
epäröiden, sillä vaikka mies näyttikin hyvinvoivalta, saattoi kuka
tahansa nähdä, että hänen katseensa pohjalla pilkisteli väsymys ja että
hänen suunsa oli alakuloinen, milloin hän ei puhellut.

"Kiitos, ei minulla nyt ole syytä valittaa", sanoi mies lohduttavasti
hymyillen. "No niin, sanokaahan, paljonko minun nyt sitten on ostettava
saippuaa?".

"Paljonkohan teidän tädillänne mahtaa olla sitä tällä haavaa? Ja
kuinkahan paljon hän tarvinnee?" kysyi vaatimaton ja perin kokematon
asiamies.

"No, sitä minä en tiedä tarkoin. Saippuahan ei pilaannu säilytettäessä,
vai kuinka?"

"Siitä minä en ole varma", sanoi Rebekka rehellisesti, "mutta minä
katson kiertokirjeestä -- siinä varmasti puhutaan asiasta." Ja hän otti
asiapaperit taskustaan.

"Mitä te aiotte tehdä niillä suurenmoisilla rahoilla, jotka
kauppatoiminnallanne ansaitsette?"

"Me emme myy omaan laskuumme", sanoi Rebekka luottamuksellisesti.
"Ystäväni, joka pidättelee hevosta portilla, on rikkaan seppämestarin
tytär, eikä hän tarvitse rahaa. Minä olen kyllä köyhä, mutta minä
asun kivitalossa tätieni luona, eivätkä he sallisi minun kierrellä
maailmalla rahaa ansaitsemassa. Me koetamme saada palkinnon eräille
ystävillemme."

Aikaisemmissa paikoissa ei Rebekan mieleenkään ollut juolahtanut kertoa
asian oikeata laitaa, mutta nyt hän odottamattomaksi hämmästyksekseen
huomasi äkkiä parhaillaan kuvailevansa herra ja rouva Simpsonia, heidän
lapsilaumaansa, köyhyyttään ja ilotonta elämäänsä ja sitä, miten
suuresti he tarvitsivat vierashuoneen lamppua, joka tekisi heidän
olemassaolonsa hiukan valoisammaksi.

"Sitä seikkaa teidän ei tarvitse todistella", nauroi mies ja
kohottautui katselemaan portilla odottavaa "rikkaan seppämestarin
tytärtä". "Käsitän, että heidän on saatava lamppu jos he sitä toivovat,
ja etenkin jos _te_ toivotte sitä. Minä tiedän kyllä kokemuksestani,
miltä elämä tuntuu ilman vierashuoneenlamppua. Antakaahan nyt
kiertokirje tänne, niin teemme pienen laskelman. Paljonko Simpsonien
myynnistä vielä puuttuu tällä hetkellä?"

"Jos he myyvät vielä kaksisataa saippuaa tässä kuussa ja samoin
seuraavassa, niin he voivat saada lampun jouluksi ja varjostimen sitten
keväämmällä. Mutta pelkään, etten minä voi auttaa heitä juuri muulloin
kuin tänään, sillä Miranda täti ei kai salli sitä."

"Ymmärrän. No, sittenhän kaikki on hyvin. Minä otan kolmesataa
saippuaa; silloin he saavat varjostimenkin samalla kertaa."

Rebekka oli istunut hyvin lähellä kuistikon ulkoreunaa, ja kuullessaan
nämä sanat hän liikahti äkkiä, kaatui taaksepäin ja hävisi tuuheaan
sireenipensaikkoon. Onneksi kuistikko ei ollut korkealla maasta, ja
huvittunut pohatta onki tytön käsiinsä ja harjasi hänen pukunsa.

"Teidän ei pidä milloinkaan ilmaista hämmästystänne, kun saatte suuren
ostomääräyksen. Sen sijaan, että kaaduitte selällenne noin kehnoon
liikemiestapaan teidän olisi pitänyt vastata: Ehkäpä sopisimme yksin
tein kolmesta ja puolesta sadasta?"

"Oi, minä en koskaan olisi saanut niitä sanoja suustani!" vastasi
Rebekka, joka kasvoiltaan tulipunaisena häpesi kömpelöä putoamistaan.
"Mutta minusta tuntuu, että ette menettele järkevästi ostaessanne niin
paljon. Tiedättekö varmaan, että teillä on siihen varaa?"

"Ellei ole, niin minun täytyy tietysti säästää jossakin muussa",
vastasi kujeellinen ihmisystävä.

"Ajatelkaahan! Ellei tätinne pitäisikään tästä saippualajista?"
huudahti Rebekka hermostuneesti.

"Minun tätini pitää aina kaikesta mistä minäkin", vakuutti mies.

"Minun tädistäni olisi synti sanoa samaa!" huudahti Rebekka.

"Silloin teidän tädissänne on jotakin vikaa."

"Tai minussa", nauroi Rebekka.

"Mikä teidän nimenne on, nuori neiti?"

"Rebekka Rowena Randall."

"Mitä?" -- mies hymyili huvittuneena. "'Ivanhoen' _molempien_
sankarittarien nimet? Teidän äitinne oli antelias."

"Hän ei voinut luopua kummastakaan, sanoo hän."

"Haluatteko tietää minun nimeni?"

"Luulen jo tietäväni sen", vastasi Rebekka iloinen välähdys silmissään.
"Uskon varmaan, että te olette prinssi Aladdin 'Tuhannen ja yhden yön'
saduista. Sanokaa, saanko juosta kertomaan tästä Emma Janelle? Hän on
väsynyt odottamaan ja tulee kovin iloiseksi, kun saa kuulla."

Kun nuori mies nyökkäsi myöntäen, kiiruhti Rebekka kujaa alas portille
ja huudahti tahtomattaankin jo matkan päästä: "Voi, Emma Jane! Emma
Jane! Me olemme myyneet loppuun!"

Herra Aladdin seurasi hyväntuulisena jäljessä ja saapui parhaiksi
vahvistaakseen tämän uskomattoman, hämmästyttävän uutisen. Hän nosti
vaunuista tyttöjen saippualaatikot, otti kiertokirjeen ja lupasi vielä
samana iltana kirjoittaa Excelsior-yhtiölle palkinnosta.

"Jos voisitte säilyttää salaisuuden -- te pikku tytöt --, niin
Simpsonit kokisivat miellyttävän yllätyksen, saadessaan lampun juuri
korjuujuhlan päivänä, eikö niin?" kysyi hän samalla, sovitellen vanhaa
jalkapeitettä heidän ympärilleen.

Tytöt myönsivät ihastuneina ja puhkesivat suoranaiseen liikuttuneiden
kiitossanojen tulvaan, ilonkyynelien välkkyessä Rebekan silmäripsissä.

"Oh, eihän siitä maksa puhua!" epäsi herra Aladdin nauraen ja kohotti
hattuaan. "Minä olen itsekin kerran ollut eräänlainen kauppamatkustaja
-- siitä on jo monta vuotta -- ja näen mielelläni, että tällaiset asiat
tulevat perin pohjin suoritetuiksi. Hyvästi, neiti Rebekka Rowena!
Antakaa vain minulle tieto, milloin teillä on jotakin myytävää; olen jo
etukäteen varma, että voin käyttää teidän tavaraanne."

"Hyvästi, herra Aladdin! Sen teen varmasti!" huudahti Rebekka työntäen
tieltään mustat palmikkonsa ja huiskuttaen ihastuneena kättään.

"Voi, Rebekka!" sanoi Emma Jane pelokkaasti kuiskaten. "Hän nosti
meille hattuaan, ja me emme vielä ole täyttäneet kolmeatoistakaan!
Kestää viisi vuotta, ennen kuin meistä tulee nuoria neitejä."

"Mitä siitä", vastasi Rebekka. "Me olemme jo nyt nuorten neitien
_alkuja."_

"Hän kiinnitti myös meidän jalkapeitteemme", jatkoi Emma Jane muiston
hurmaamana. "Voi, eikö hän ollut kohtelias! Ja kuinka suurenmoista,
että hän osti meiltä koko varaston! Ajattele, sekä lamppu että
varjostin vain yhden päivän työllä! Etkö olekin iloissasi, kun sinulla
oli nyt punainen puuvillaleninkisi yllä, vaikka äiti pakottikin sinut
pukemaan villaista sen alle? Sinä näytät niin kauniilta, kun sinulla on
heleä tai punainen puku, Rebekka; ja niin mitättömältä harmaassa tahi
ruskeassa puvussa."

"Tiedän sen", huokasi Rebekka. "Toivoisin, että olisin samanlainen
kuin sinä -- aina viehättävä!" Ja Rebekka katseli melkeinpä kadehtien
Emma Janen täyteläisiä, rusottavia poskia, hänen sinisiä silmiään ja
punaisia huuliaan, joilta ei vielä ollut kuultu ainoatakaan sanaa,
minkä unohtumista tarvitsisi surkutella.

"Älä ole pahoillasi!" sanoi Emma Jane lohduttaen. "Kaikki ihmiset
sanovat, että sinä olet kauhean älykäs ja sukkela, ja äiti uskoo, että
sinä näytät yhä kauniimmalta, mitä vanhemmaksi tulet. Et uskoisi,
kuinka hirveän ruma penikka minä olin vielä pari vuotta sitten, ennen
kuin punaiset hiukseni alkoivat tummeta. Mikä tämän hienon herran nimi
oli?"

"En edes ajatellutkaan kysyä sitä!" huudahti Rebekka. "Miranda täti
sanoisi, että se oli ihan minun tapaistani; ja niin se olikin. Mutta
minä puhuttelin häntä herra Aladdiniksi, koska hän antoi meille
lampun. Tunnetko sinä kertomuksen Aladdinista ja hänen ihmeellisestä
lampustaan!"

"Voi, Rebekka, kuinka sinä saatoitkaan _nimitellä_ häntä heti, kun ensi
kerran näit hänet?"

"Ei se oikeastaan ollut nimittelemistä -- ainakin hän nauroi ja näytti
tyytyväiseltä, kun minä sanoin häntä prinssi Aladdiniksi."

Uskomattomin ponnistuksin tyttöjen onnistui säilyttää ihmeellinen
salaisuus omana tietonaan, vaikka tosin jokainen saattoi heidät
nähdessään huomata, että he elivät aivan tavattomassa ja luonnottomassa
mielentilassa.

Korjuujuhlan päivänä saapui lamppu suureen laatikkoon pakattuna, ja
Heiluri Simpson, joka otti sen esille, alkoi äkillisesti ihailla ja
kunnioittaa siskojensa liikenerokkuutta. Rebekka oli kuullut uutisen
lampun saapumisesta, mutta hän jaksoi odottaa, kunnes ilta oli
hämärtynyt jo melkein pimeäksi. Silloin hän pyysi päästä Simpsoneille
nähdäkseen verrattoman voitonmerkkinsä sytytettynä säteilemään ihanaa
ruusuista valoaan punaisen kreppipaperivarjostimen lävitse.



LOISTOLAMPPU


Mainiolla korjuujuhlapäivällisellä, joka tarjottiin kivitalossa kello
yhden tienoissa; oli ollut vieraita -- Burnhamin sisarukset, jotka
asuivat Pohjois-Riverboron ja Sharker-kylän välillä ja jotka ainakin
neljännesvuosisadan ajan jo olivat tänä juhlapäivänä säännöllisesti
vierailleet Sawyerin tyttöjen luona. Kun päivällinen oli korjattu
ja astiat pesty, Rebekka istahti äänettömänä lueksimaan, ja kellon
lähetessä viittä hän pyysi lupaa saada lähteä Simpsoneille.

"Miksi sinä haluat lorvailla niiden Simpsonin lasten jäljissä näin
juhlapäivänä?" kysyi Miranda täti. "Etkö voisi nyt kerrankin istua
alallasi ja kuunnella vanhempien ihmisten keskusteluja? Sinä et voi
koskaan tyytyä olemaan paikoillasi, vaan tahdot välttämättä aina
juoksennella pitkin kyliä."

"Simpsoneilla on uusi lamppu, ja Emma Jane ja minä lupasimme mennä
sinne katsomaan, kun se sytytetään, niin että heillä olisi hiukan
juhlallisempaa."

"Mitä mahdottomia he tekevät lampulla, ja mistä he ovat saaneet rahoja
ostaakseen sen? Jos Abner olisi kotona, niin uskoisin hänen jälleen
käyneen vaihtamassa", sanoi Miranda.

"Lapset saivat sen palkintona saippuamyynnistään", vastasi Rebekka. "He
ovat tehneet koko vuoden työtä sen vuoksi, ja muistaahan täti, kuinka
minä kerroin, että myös Emma Jane ja minä autoimme heitä hiukan sinä
lauantaina, kun tädit olivat Portlandissa."

"Minä kai en silloin pannut sitä merkille, luullakseni, sillä nyt
vasta ensi kerran kuulen puhuttavan heidän lampustaan. No niin, voit
mennä sinne tunnin ajaksi, mutta et saa viipyä kauemmin. Muistakin,
että kello kuudelta on jo yhtä pimeätä kuin sydänyöllä. Haluatko ottaa
mukaasi joitakin Baldwin-omenoita? Mitä kummaa sinulla on leninkisi
taskussa, sehän kiskoo koko hameesi viistoon?"

"Siellä ovat minun päivällisrusinani ja pähkinäni", sanoi Rebekka,
jonka ei koskaan onnistunut salata viattomintakaan yritystä tädiltään,
"vain ne, jotka täti itse nosti minun lautaselleni."

"Miksi et syönyt niitä?"

"Minä olin jo kylläinen ja ajattelin, että jos säästäisin ne, niin
Simpsonien juhla voisi tulla hiukan hauskemmaksi", änkytti Rebekka
pahoillaan siitä, että häntä kuulusteltiin ja toruttiin vieraiden
kuullen.

"Pähkinät ja rusinat olivat sinun, Rebekka", sovitteli Jane täti, "ja
jos sinua halutti säästää ne muita varten, niin ei kukaan voi sinua
siitä moittia."

Burnhamin sisaret nyökkäsivät hyväksyvästi, kun Rebekka poistui,
ja sanoivat, etteivät he koskaan olleet nähneet lapsen kasvavan ja
kehittyvän siinä määrin näin lyhyenä aikana.

"Hänessä on vielä runsaasti kehittymisen varaa eräissä suhteissa; sen
kyllä huomaisitte, jos hän asuisi saman katon alla", vastasi Miranda.
"Onko kuultu kummempaa hullutusta kuin tämä lamppujuttu! Se on perin
kuvaava niille Simpsoneille, vaikka minä en tosiaan olisi uskonut
lapsilla olevan sen vertaa älyä, että pystyisivät myymään mitään."

"Jollakulla heistä täytyy olla hiukan älyäkin", sanoi neiti
Ellen Burnham, "sillä sitä tyttöstä, joka myi saippuaa Laddille
Pohjois-Riverborossa, Adam itse sanoi ihmeellisimmäksi ja hauskimmaksi
lapseksi, minkä hän ikinä on tavannut."

"Sen on täytynyt olla Clara Belle, vaikka en minä saa päähäni, missä
suhteessa hän olisi ihmeellinen", sanoi Miranda. "Onko Adam jälleen
kotona?"

"Kyllä, hän on oleskellut muutaman päivän tätinsä luona. Sanotaan, että
hän ansaitsee rahaa ihan kohtuuttomasti, ja aina hän tuo tullessaan
lahjoja naapureille. Tällä kertaa hän toi kokonaisen turkispuvuston
tädilleen. Ja ajatelkaas! Me muistamme vielä hyvin sen ajan,
jolloin hän kulki avojaloin ja omisti tuskin kahta paitaa samalla
kertaa. Kummallista, ettei hän ole mennyt naimisiin, vaikka hän on
niin mieltynyt lapsiin, että niitä on aina kokonainen liuta hänen
kantapäillään."

"Siinä suhteessa hänen tulevaisuutensa ei liene vielä ihan toivoton",
huomautti Jane neiti hymyillen. "Hänhän on tietääkseni vasta
kolmenkymmenen ikäinen."

"Riverborosta hän kyllä saisi vaimon, vaikka hän olisi yli sadan ja
kolmenkymmenen", arveli Miranda.

"Rouva Ladd väittää, että Adam ihastui niin mahdottomasti siihen
pieneen saippuanmyyjään -- Clara Belle siis on hänen nimensä, niinkö?
--, että on luvannut antaa tytölle joululahjan", jatkoi Ellen neiti.

"No niin, mikä mistäkin pitää!" huudahti Miranda neiti. "Clara Belle
on hiukan kierosilmäinen ja punatukkainen, mutta minä puolestani en
suinkaan kadehdi hänen joululahjojaan. Mitä enemmän Adam Ladd antaa
hänelle, sen vähemmällä kunta pääsee."

"Eikö Simpsoneilla ole toinenkin tytär?" kysyi nyt neiti Lydia
Burnham. "Tämä saippuanmyyjä ei voinut olla kierosilmäinen, sillä
rouva Ladd kertoi, että Adam oli erityisesti puhunut lapsen kauniista
silmistä. Adam oli sanonut, että niiden vuoksi hän osti ne kolmesataa
saippuapalaa."

"Kolmesataa saippuaa!" huudahti Miranda. "No, täytyy tunnustaa näin
kiitosjuhlana, että jos muut kylvöt epäonnistuvatkin, niin _yksi_
ainakin tuottaa täällä Riverborossa aina erinomaisen sadon."

"Mikä sitten?" kysyi miss Lydia kohteliaana.

"Hulluuden kylvö!" vastasi Miranda terhakkaasti ja vaihtoi sitten
puheenaihetta Janen tyydytykseksi, sillä tämä oli tuntenut olonsa
hyvin tukalaksi viimeisen neljännestunnin kuluessa. Oliko Riverborossa
Rebekkaa lukuunottamatta ainoatakaan lasta, jota voitiin sanoa
ihmeelliseksi ja hauskaksi? Ja oliko maailmassa ainoatakaan toista
lasta, joka olisi voinut houkutella järkimiehen ostamaan satamäärin
saippuoita, kuin juuri Rebekka?

Tällä aikaa oli "ihmeellinen" tyttö rientänyt edelleen tietään yhäti
sakenevassa iltahämyssä; mutta hän ei ehtinyt kauaksikaan, ennen kuin
kuuli kiirehtiviä askelia ja näki tutun olennon juoksevan luokseen.
Silmänräpäystä myöhemmin hän ja Emma Jane kohtasivat hengästyneinä
toisensa.

"Tämä on vallan hirmuista!" läähätti Emma Jane. "Aiotko sanoa, että
lamppu on särkynyt?" huudahti Rebekka.

"Ei, en toki, ei sentään! Se oli pakattu olkiin, ja jokainen palanen
nypittiin esiin ihka ehyenä. Minä olin siellä, mutta en hiiskunut
sanallakaan, että sinä myit ne kolmesataa saippuaa, sillä halusin, että
olisimme yhdessä, kun kerrot kaiken."

_"Me_ myimme kolmesataa saippuaa", oikaisi Rebekka. "Sinä olit siinä
yhtä paljon mukana kuin minäkin."

"Eipä, enkä ollutkaan, Rebekka Randall. Minä vain istuin portilla ja
pitelin hevosta."

"Niin, mutta _kenen_ se hevonen oli, joka vei meidät Aladdinin luo?
Silloin sattui vain olemaan minun vuoroni. Jos sinä olisit mennyt
sisään ja tavannut Aladdinin, niin lamppu olisi tullut sinun osallesi.
Mutta mikä nyt on hätänä?"

"Simpsoneilla ei ole öljyä eikä lampunsydämiä. Luulen heidän uskoneen,
että vierashuoneen lamppu on sellainen kapine, joka syttyy ja palaa
ihan itsestään. Heiluri meni pyytämään tohtorilta lampunsydäntä
lainaksi, ja äiti lähetti minun mukanani litran öljyä, mutta hän sanoo,
että enempää hän ei anna. Emme yhtään ajatelleet, mitä lampun kunnossa
pitäminen tulee maksamaan, Rebekka."

"Emme, se on totta. Mutta ei ajatella sitä nytkään ennen kuin juhlan
jälkeen. Minulla on hiukan pähkinöitä ja rusinoita ja muutama omena
mukanani."

"Ja minulla on piparminttupastilleja ja vaahterasokeria", sanoi Emma
Jane. "Tänään Simpsonit saivat oikean juhlapäivällisen; tohtori antoi
heille manteliperunoita, karpaloita ja nauriita, isä lähetti heille
kylkipaistin jäännöksen ja rouva Cobb kananpojan ja ruukullisen
lihamuhennosta."

Kello puoli kuuden aikoihin olisi sietänyt katsahtaa sisään Simpsonien
ikkunasta; juhlamieli oli silloin kohonnut korkeimmilleen. Rouva
Simpson oli päästänyt keittiötulen hiipumaan ja istui juhlivien
joukkoon nuorin pienokaisensa sylissään. Lamppu näytti kutsuvan ja
ottavan vastaan vieraita. Lapset olivat ottaneet sen alustaksi talon
ainoan pienen pöydän ja asettaneet sen huoneen perimmäiseen nurkkaan.
Siellä nyt loisti tämä pyhitetty, jumaloitu, kauan tavoiteltu esine ja
oli melkein niin kaunis ja lähes puoleksi niin korkea kuin kiertokirje
sanoin ja kuvin vakuutti. Messinki hohti kuin kulta, ja punainen
paperivarjostin hehkui kuin jättiläisrubiini. Laveassa valopiirissä
istuivat Simpsonit kunnioittavan ja juhlallisen äänettöminä, ja Rebekka
ja Emma Jane seisoivat heidän takanaan käsikkäin. Ei kukaan halunnut
puhella; tilaisuus oli siksi vakava ja hermoja värisyttävä.

"Toivoisin, että isä saisi nähdä tämän", sanoi uskollinen Clara Belle.

"Joth hän then näkithi, niin hän haluaithi jälleen vaihtaa then",
sammalteli Susan hiljaisesti.

Rebekka lähti kotiin juhlasta tädin määräämään aikaan, vaikka sangen
vastahakoisesti.

"Minä sammutan lampun samalla hetkellä, kun arvaan sinun ja Emma Janen
ehtineen kotiin", sanoi Clara Belle. "Ja voi, kuinka iloinen olen
siitä, että te molemmat voitte nähdä ikkunoistanne meidän lamppumme
valon! Kuinkahan kauan se jaksaa palaa öljyä lisäämättä, kun poltan
sitä vain tunnin ajan joka ilta?"

"Ei sinun tarvitse sammuttaa sitä öljyn puutteen takia", sanoi
Heiluri, joka parhaillaan tuli sisään vajasta, "sillä tuolla ulkona
on kokonainen nassakka täynnä petrolia. Herra Tubbs toi sen tänne
Pohjois-Riverborosta ja sanoi, että joku on lähettänyt sen postissa."

Rebekka likisti Emma Janen käsivartta, ja Emma Jane puristi ihastuneena
takaisin.

"Se oli prinssi Aladdin", kuiskasi Rebekka, kun tytöt juoksivat polkua
alas veräjälle. Mieli iloisena Rebekka saapui kotiin ja meni suoraa
päätä ruokasaliin. Burnhamin siskokset olivat lähteneet, ja tädit
istuivat äänettöminä, kutimet käsissään.

"Se oli autuaallinen juhla!" huudahti Rebekka riisuessaan hattunsa ja
nuttunsa.

"Mene takaisin eteiseen katsomaan, suljitko ulko-oven kunnollisesti
ja kierrä se sitten salpaan", käski Miranda täti tavalliseen ankaraan
tapaansa.

"Se oli oikea juhla!" toisti Rebekka palatessaan jälleen sisään. Hän
oli nyt niin innoissaan, ettei häntä vähillä saatu masennetuksi. "Ja
voi, Jane täti ja Miranda täti! Kunpa vain suostuisitte tulemaan
keittiöön ja katsomaan sen ikkunasta, niin näkisitte, kuinka Simpsonien
lamppu loistaa ihan punaisena, aivan kuin koko talo olisi tulessa."

"Niinkuin se luultavasti onkin ennen pitkää", huomautti Miranda. "Minä
en voi sietää sellaisia hupsuja päähänpistoja."

Jane lähti Rebekan mukana keittiöön. Vaikkakaan se heikko kajastus,
minkä hän onnistui huomaamaan Simpsonin asunnosta näin pitkän matkan
takaa, ei tuntunut hänestä erinomaisen häikäisevältä, koetti hän
kuitenkin innostua asiaan niin paljon kuin suinkin kykeni.

"Rebekka, kuka se möikään ne kolmesataa saippuaa herra Laddille
Pohjois-Riverborossa?"

"Herra _kelle?"_ huudahti Rebekka.

"Herra Laddille Pohjois-Riverborossa."

"Sekö on hänen oikea nimensä?" kysyi Rebekka hämmästyneenä. "Sittenhän
en arvannut niinkään hullusti", jatkoi hän ja naurahteli hiljaa
itsekseen.

"Minä kysyin, kuka möi saippuat Adam Laddille?" toisti Jane täti.

"Adam Ladd! Sitten hän on myöskin A. Ladd! Sehän somaa!"

"Vastaa, Rebekka!"

"Voi, anteeksi, Jane täti; minä ajattelin niin ankarasti. Emma Jane ja
minä myimme saippuat herra A. Laddille."

"Kiusasitko tai pakotitko sinä hänet ostamaan?"

"Mutta, Jane täti! Kuinka minä olisin voinut pakottaa ison,
täysikasvuisen miehen ostamaan, ellei hän olisi itse halunnut? Hän oli
mahdottoman kärkäs ostamaan saippuat lahjaksi tädilleen."

Jane neiti ei vieläkään näyttänyt täysin vakuuttuneelta, mutta hän
sanoi ainoastaan: "Toivon, ettei Miranda tätisi kiinnitä tähän
huomiotaan. Tiedäthän hyvin, Rebekka, kuinka ankara hän on tällaisissa
asioissa. Ja soisin todellakin, että et tekisi mitään tavatonta
kysymättä ensin hänen mieltään, sillä sinun puuhasi ovat toisinaan
hiukan eriskummallisia."

"Tällä kertaa en ainakaan ole tehnyt tyhmyyksiä", selitti Rebekka
lohduttavasti. "Emma Jane myi saippuaa setä Jerry Cobbille ja omille
sukulaisilleen, ja minä kävin ensin muutamissa taloissa sahan luona ja
sitten herra Laddin kotona. Herra Ladd osti kaiken mitä meillä oli ja
käski meitä pitämään asian salassa, kunnes lamppu tulisi Simpsoneille;
ja siitä saakka olen kuljeksinut niin onnettomana kuin lamppu olisi
minun sisässäni sytytettynä ja täydessä tulessa, niin että kaikki
voisivat sen nähdä."

Rebekan hiukset olivat irtautuneet ja valuivat hänen otsalleen
suortuvaisina laineina; hänen silmänsä säteilivät ja poskensa hehkuivat.

"Niin, siltä juuri sinä näytätkin -- kuin lamppu palaisi sisälläsi",
huokasi Jane täti. "Rebekka! Soisin sinun ajattelevan asioita tyynemmin
ja rauhallisemmin, lapseni; minä toisinaan pelkään ja vapisen sinun
tähtesi."



KASVUAIKOJA


Päivät vaihtuivat lentäen; niinkuin kesä oli väistynyt syksyn tieltä,
samoin syksy jätti nyt tilaa talvelle. Kivitalossa oli elämä viime
aikoina kulunut rauhallisemmin, sillä Rebekka ponnisteli rehellisesti
suorittaakseen askareensa ja velvollisuutensa yhä täsmällisemmin ja
hillitäkseen leikkinsä yhä meluttomammiksi. Samalla hän oli vähitellen
oppinut huomaamaan, kuinka lempeä ja sävyisä vastaus pystyy riistämään
aseet suuttumukselta. Ja vaikka Miranda tädillä nyt ei enää ollutkaan
syytä tyytymättömyyteen niin runsaasti kuin ennen, on tunnustettava,
ettei hän myös enää ollut yhtä kärkäs käyttämään kaikkia vihastumisen
tilaisuuksia hyväkseen.

Kaikesta huolimatta sattui kerran oikeamielinen suuttumuksen purkaus,
joka aiheutui Rebekan liiallisesta vieraanvaraisuudesta.

Muutamana perjantai-iltapäivänä Rebekka kysyi Miranda tädiltään,
saisiko hän viedä toisen puolen leipäänsä ja maitoaan ylös kamariinsa,
jossa muuan ystävä häntä odotteli.

"Mikä ihmeen ystävä sinulla nyt siellä on?" kysyi Miranda täti.

"Simpsonien nuorin, joka viipyisi täällä sunnuntaipäivän yli ellei täti
pane sitä pahakseen -- rouva Simpson kyllä antoi luvan. Tuonko minä
hänet tänne ja näytän hänet tädille? Hänellä on yllään muuan Emma Janen
vanha leninki, ja hän näyttää oikein näpsältä."

"Alas sinä kyllä saat tuoda hänet, mutta ei minun katseltavakseni! On
parasta, että toimitat hänet ulos samaa tietä kuin hänet toitkin. Mistä
onnettomasta sinä keksitkään kaikki päähänpistosi! Jopa nyt ihmeitä --
ottaa ja lainaa tänne lapsen sunnuntaiksi!"

"Täti on niin tottunut elämään ilman pientä lasta, ettei täti
tiedäkään, kuinka yksitoikkoiselta se tuntuu", huokasi Rebekka
alistuvasti mennessään ovea kohti. "Kotona Hopeapurolla meillä oli
aina joku uusi hauska pienokainen, jonka kanssa sai leikkiä ja jota
piti taputella. Siellä niitä kyllä oli liian useita, mutta se ei ole
puoleksikaan niin surullista kuin jos ei ole yhtään. Niin, kyllä minä
vien hänet kotiinsa. Hän on siitä hirveästi pahoillaan, ja rouva
Simpson myöskin, sillä hän aikoi lähteä huomenna Milltowniin."

"Hän saa luopua aikeesta", huomautti Miranda.

"Mutta ehkäpä minä saan mennä heille hoitamaan pikkuista?" ehdotti
Rebekka. "Minä otin hänet tänne vain sen vuoksi, että voisin sittenkin
toimittaa lauantaiaskareeni."

"Sinulla on yllin kyllin puuhaa kotona, ei sinun tarvitse lainkaan
ajatella lainattuja vekaroita ja ylimääräisiä juoksuja. Älä nyt enää
vastustele, vaan anna tytölle hiukan ruokaa ja vie hänet sitten sinne,
mistä hän on kotoisin."

"Eihän täti halua, että minä tuon hänet alas isoja portaita -- eikö ole
parempi, että tulen tätä tietä, niin tätikin saa nähdä lapsen? Sillä on
vaaleat hiukset ja suuret siniset silmät! Herra Simpson sanoo, että hän
on perinyt ne isältään."

Miranda neiti hymähti happamesti sanoessaan, että tyttö ei ollut voinut
periä mitään isältään, koska tämä oli tuhlannut perinnöt loppuun jo
aikoja ennen kuin lapsi syntyi maailmaan.

Jane täti oli yläkerroksessa ottamassa liinavaatekaapista esille
puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä lauantain varalle. Hänen luokseen
Rebekka meni etsimään lohtua.

"Minä toin tänne nuorimman Simpsonin, Jane täti, jotta hän auttaisi
meitä yli ikävän sunnuntaipäivän, mutta Miranda täti ei anna hänen
jäädä tänne. Emma Jane on saanut luvan pitää tyttöä luonaan ensi
sunnuntaina ja Alice Robinson sitä seuraavana. Rouva Simpson halusi,
että minä ottaisin hänet ensiksi, kun olen niin tottunut pikkulapsiin.
Tulkaa katsomaan, kun hän istuu täällä minun vuoteellani, Jane täti!
Eikö hän ole soma? Hän on sellaista lihavaa, tyytyväistä lajia, ei
laiha ja nyrpeä, niinkuin muutamat. Ja minä toivoin, että saisin pukea
ja riisua hänet kahdesti päivässä. Voi, rakas täti! Toivoisin, että
minulla olisi oikein painettu kirja, josta saisin katsoa _mitä_ saan
tehdä; sitten minä en kenties pettyisi niin usein!"

"Sellaista kirjaa, joka soveltuisi sinulle, Rebekka, ei koskaan
voitaisi painattaa", vastasi Jane täti, "sillä kukaan ei voi etukäteen
arvata, mitä kaikkea sinun päähäsi pälkähtää. Aiotko kantaa tuon
painavan tyttösen kotiin sylissäsi?"

"En, minä vedän häntä pienissä saippuarattaissa. Kas niin, piskuinen!
Ota peukalo suustasi, niin saat ajella Pekan mukana vaunuissasi." Hän
ojensi vahvat nuoret käsivartensa jokeltavaa tyttöä kohden, istui
tuolille lapsi polvellaan ja käänsi hänet muitta mutkitta ylösalaisin;
otti hänen vyötäisiltään vääntyneen nuppineulan ja viskasi sen
halveksuen pois, käveli (tyttö käsivarrellaan yhä edelleenkin melkein
pää alaspäin) kaapin luo, valitsi kätköistään ison lukkoneulan ja alkoi
sillä kiinnittää pienokaisen lyhyttä punaista alushametta jonkinlaiseen
paidantapaiseen, mikä lapsella oli yllään. Ja lojuipa tyttönen sitten
suullaan tai selällään tahi sätkytteli pää alaspäin pieniä jalkojaan
ilmassa, niin kaiken aikaa se jatkoi tyynenä jokelteluaan tuntien
olevansa varmoissa käsissä. Jane täti katseli kuvaelmaa hätääntyneen
hämmästyksen mykistämänä.

"Siunatkoon, Rebekka!" puhkesi hän vihdoin ääneen. "Osaatpa sinä
käsitellä pikkulapsia!"

"Pitäisihän minun osata. Minä olen kasvattanut kolme ja puoli pientä
vesaa", vastasi Rebekka hilpeänä ja oikoi nuoren Simpsonin sukat.

Jane neiti ojensi lasta kohti laihan kätensä, jonka nimettömässä
oli kapea, kulunut ja sileä kultasormus, ja pienokainen koukisti
typykkäiset sormensa ja tarrasi kiinni kimaltavaan koruun.

"Teillä on sormus kihlasormessanne, eikö niin, Jane täti? Onko täti
joskus aikonut mennä naimisiin?"

"Kyllä, rakkaani, kauan sitten."

"Mitä sitten tuli tielle, Jane täti?"

"Hän kuoli -- vähän ennen."

"Ah!" Rebekan silmät kostuivat.

"Hän oli sotilas ja kuoli haavoihinsa eräässä sairaalassa kaukana
Etelässä."

"Voi, Jane täti!" sanoi Rebekka hiljaisesti. "Eikä täti ollut edes
näkemässä?"

"Kyllä; olin hänen luonaan, kun hän kuoli."

"Oliko hän nuori?"

"Oli, nuori ja urhea ja kaunis, Rebekka. Hän oli herra Carterin veli,
Tom."

"Oh, se on minusta iloista, että täti sentään oli hänen luonaan! Sehän
ilahdutti häntäkin, eikö niin, Jane täti?"

Jane neiti ikään kuin katsahti puoleksi unohdettujen vuosien taakse,
ja hänen mieleensä nousi muisto Tomin ilosta: miehen heikko hymy,
kyynelet hänen väsyneissä silmissään, hänen hiljainen äänensä. Muisto
järkytti Jane tätiä. Hän ei koskaan ollut kertonut siitä ainoallekaan
ihmisolennolle, sillä kukaan hänen läheisistään ei olisi ymmärtänyt
häntä. Nyt hän ujoudesta punastellen nojasi päätään nuoren tytön olkaan
kätkeäkseen kyynelten täyttämät silmänsä hänen näkyvistään ja sanoi:
"Se oli julmaa, Rebekka!"

Pieni Simpson oli vaipunut unisena kokoon Rebekan polvella; hänen
päänsä oli retkahtanut taaksepäin, ja nyt hän imeskeli hiljaisena
peukaloaan. Rebekka taivutti päätään, kunnes hänen poskensa kosketti
tädin harmaisiin hiuksiin; hän hyväili tätiä arasti ja sanoi: "Olen
niin suruissani puolestanne, Jane täti!" Tytön silmät olivat lempeät
ja hellät, ja hänen sydämensä ikään kuin liikahti ja kasvoi rinnassa,
kasvoi ymmärtämyksestä ja syvästä osanotosta.

Tällaiset sisäiset kokemukset loivat eloa arkielämän hiljaisuuteen,
jota näinä aikoina yhä enensi se, että Dick Carter, Living Perkins ja
Hulda Meserve olivat lähteneet jatkamaan koulunkäyntiään Warehamiin.
Rebekan laatuiselle luonteelle elämä kuitenkaan ei voinut käydä
kokonaan yksitoikkoiseksi ja seikkailuttomaksi. Hänen mielensä oli
taipuisa ja vaikutelmille altis. Hän rakenteli tuttavuuksia joka
nurkassa ja kolossa.

Rebekka piti Emma Janesta, mutta tämän ystävyyssuhteen olivat kuitenkin
aiheuttaneet naapuruus- ja tilapäiset olosuhteet eikä sielujen
sukulaisuus. Rebekkaa miellytti pienen naapurittaren rakastettavuus,
uskollisuus ja alttius, mutta samalla hän etsi alituisesti niiden
takaa henkisiä aarteita; etsi, mutta ei löytänyt milloinkaan, sillä
vaikka Emma Jane oli häntä vanhempi, oli tyttö kuitenkin vielä
aivan kypsymätön. Hulda Meserven maailmantuntemus oli suorastaan
hurmaava, sillä hän oli oleskellut naimisissa olevien sisariensa luona
Milltowissa ja Portlandissa. Mutta Hulda oli purevakielinen eikä
hänessä voinut juuri huomata taipumusta myötätuntoisuuteen, ja nämä
seikat vieroittivat Rebekkaa hänestä. Dick Carterin kanssa Rebekka toki
saattoi keskustella järkevästi opinnoista ja läksyistä. Dick oli sangen
kunnianhimoinen poika, täynnään tulevaisuuden suunnitelmia, joita hän
avomielisesti pohti Rebekan kanssa; mutta kun Rebekka alkoi viittailla
omiin tulevaisuudentoiveisiinsa, laimeni pojan harrastus tuntuvasti.

Jerry sedän ja Sara tädin ystävyys oli kokonaan toista laatua -- se oli
hyvin miellyttävää, mutta kenties hiukan vaarallista lajia. Rebekan
käynti heidän majassaan sai vanhukset aina visertelemään ihastuksesta.
Tytön iloinen laverrus ja hänen hullunkuriset huomautuksensa elämästä
ylimalkaan suorastaan häikäisivät näitä sydämellisiä ihmisiä, jotka
tarkkasivat hänen jokaista sanaansa aivan kuin lapsi olisi ollut
profeetta. Ja Rebekka arvelikin joskus itsekseen, vaikkeivät mitkään
edelliset kokemukset olleet häntä tähän kasvattaneet, että oli
toisinaan arveluttavaa iloita edes tällaisen vanhan, arkipäiväisen
pariskunnan sokeasta ihastuksesta. Hyvällä syyllä voi sanoa, että
Jerry setä oli Rebekan ainoa todellinen uskottu koko kylässä, ainoa
olento, jolle hän saattoi täydelleen avata sydämensä. Kivitalossa
tyttö harjoitteli soittimen ääressä asteikkoja ja juoksutuksia, mutta
Cobbin pienen harmonin luona hän lauleli kuin lintu ja improvisoi
lauluilleen yksinkertaisia säestyksiä, joita hänen kuulijansa pitivät
suorastaan ihmeellisinä. Täällä hän oli iloinen ja rakastettu.
Mutta, tyttö ajatteli, ollapa edes joku ihminen, joka ei olisi yksin
pitänyt hänestä, vaan olisi myös ymmärtänyt häntä -- ihminen, joka
puhuisi hänen kieltään, käsittäisi hänen toiveensa ja tyydyttäisi
hänen salaperäisen kaipauksensa! Olisiko kenties Warehamissa,
suuressa maailmassa, ihmisiä, jotka ajattelisivat, unelmoisivat ja
ihmettelisivät elämää kuten hän!

Itse asiassa Jane Sawyer tuskin ymmärsi sisarentyttöään paljon
paremmin kuin Mirandakaan. Mutta heidän suhteissaan Rebekkaan oli se
suunnaton ero, että Jane silloinkin, kun tyttö sai hänet ymmälle, tunsi
pitävänsä hänestä ja uskoi hänestä parhainta, vaikka kuuntelikin ihan
neuvotonna selitystä vaikuttimista, jotka olivat aiheuttaneet tuon
tai tämän ällistyttävän teon. Janessa oli tapahtunut suuri sisäinen
muutos sinä aikana, minkä Rebekka oli asunut kivitalossa. Hänen
elämällään oli nyt tarkoitus, jota hän ennen ei ollut siinä tuntenut.
Aamupuhdetta elostutti Rebekan kouluunlähtö kaikkine pikku puuhineen
-- tytön kouluaamiainen oli järjestettävä kääreisiin ja rasioihin,
oli tarkattava, ettei Rebekka unohtaisi kalossejaan tai sadetakkiaan
ja sateensuojaansa, sitten tuli jäähyväisten vuoro, ja sen jälkeen
Jane vielä tiedottomasti viivähti ikkunanpielessä tavoittaakseen tytön
kädenhuiskutuksen.

Täti hämmästyi huomatessaan ylpeilevänsä siitä, että Rebekka näytti
viikko viikolta kauniimmalta, että tytön kaula ja posket pyöristyivät
ja hänen kasvojensa väri kävi raikkaammaksi. Ei kukaan olisi osannut
aavistaa, mikä hiljainen ilo täytti hänen sydämensä, kun hän katseli
Rebekan tummaa päätä sen kumartuessa kirjan ylle. Janen rajoitettu,
arkinen elämä alkoi versoa siitä katseesta, joka pirahteli tästä
nuoresta, raikkaasta kukasta.

Vähitellen tytön mielestä alkoi hälvetä ajatus pyrkiä taiteilijaksi
vanhan ystävänsä neiti Rossin tapaan; hän alistui ymmärtämään,
kuinka vaikeata olisi ollut hankkia hänelle asiaankuuluvaa opetusta.
Miranda täti ei ymmärtänyt sellaisen taipumuksen kehittämisessä
olevan mitään järkeä eikä hän myöskään sanonut käsittävänsä, kuinka
taiteella milloinkaan voitaisiin ansaita rahaa. Oli toiveita, hyvin
häälyviä toiveita, että neiti Morton, joka soitti kirkon harmonia
jumalanpalveluksissa, antaisi Rebekalle muutamia musiikkitunteja; mutta
näiden toiveiden toteuttaminen riippui kokonaan siitä, suostuisiko
rouva Morton ottamaan häkillisen heiniä palkkioksi tyttärensä suomasta
opetuksesta. Soitto oli Miranda tädin mielestä yhtä arvotonta,
tarpeetonta ja tyhmää huvia kuin maalailu tai tanssiminenkin, mutta
hän salli kuitenkin Rebekan harjoitella tunnin verran päivittäin
talon vanhalla pianolla ja lupasi sisarensa pyynnöstä myöntää hiukan
ylimääräistäkin aikaa musiikkiopetukseen, jos Jane voisi taivuttaa
jonkun antamaan Rebekalle tunteja suuremmitta palkkioitta.

Hopeapurolta kuuluvat uutiset olivat ylipäänsä paremminkin toiveikkaita
kuin hälyttäviä. Ann-serkun mies oli kuollut, ja Rebekan vanhin
ja rakastetuin veli John oli mennyt leskeksi jääneen serkun luo
oppiakseen hoitamaan maataloutta. Korvaukseksi vaivoistaan hän saisi
hyvän alkeiskoulukasvatuksen. Kaikki Johnin pyrkimykset tähtäsivät
siihen, että hänestä oli tuleva lääkäri ja Rebekka saisi hoitaa hänen
talouttaan. Tämän unelman toteutuminen näytti nyt niin varmalta
ja läheiseltä, että John jo saattoi kuvitella näkevänsä, kuinka
hevonen kahlaa lumikinosten halki, kun hän, tohtori Randall, istuu
reessä, lääkearkku jalkojensa välissä, matkalla huojentamaan jonkun
sairaan kärsimyksiä, ja neiti Rebekka Randall istuu mustaan silkkiin
pukeutuneena hänen vieressään.

Hanna solmi nyt hiuksensa nutturalle niskaan ja käytti hameita,
jotka ylettyivät nilkkoihin saakka. Mark oli taittanut solisluunsa,
mutta se näkyi jo paranevan erinomaisesti. Pikku Mira oli kasvamassa
ihmeen kauniiksi tyttöseksi. Ja nykyisin huhuiltiin, että suunniteltu
Temperancen ja Plumvillen välinen rata tulisi johdettavaksi kylän
ohitse aivan Randallin talon läheisyydestä, joten maan arvo kohoaisi
jonkinlaiseen hintaan, sen sijaan että se nykyisin oli melkein
olematon. Rouva Randall kuitenkin kieltäytyi uskomasta perheen
taloudellisen aseman paranemiseen. Hän tyytyi ahkerasti puuhailemaan
aamusta iltaan vain hankkiakseen lapsilleen elämisen mahdollisuudet ja
hänen kaikki toiveensa perustuivat yksinomaan lasten tulevaisuuteen
eikä hänen omaan elämäänsä.



HARMAITA JA KULTAISIA PÄIVIÄ


Kun Rebekka jälkeenpäin ajatteli paria lähintä Simpsonien juhlapäivän
jälkeistä vuotta, hän saattoi muistaa vain eräitä virstanpatsaita ajan
hiljaisen radan varrelta.

Ensimmäinen virstanpatsas oli joulupäivä. Aamu oli raikas ja
huurteinen; puissa riippui välkkyvinä ripsuina pieniä jääpuikkoja.
Simpsonien punainen lato loisti kuin hehkuva väritäplä valkoisessa
maisemassa. Jo viikkokaudet ennen joulua Rebekka oli toimekkaasti
askarrellut koettaessaan saada aikaan joululahjan Hopeapuron
seitsenhenkisen perheen jokaiselle jäsenelle -- työläs pyrkimys
sellaiselle, jolla on käytettävänään tähän tarkoitukseen vain
viisikymmentä senttiä, jotka nekin oli koottu uskomattomin
ponnistuksin. Kuitenkin hänen yrityksensä oli vihdoin jotenkuten
onnistunut, ja paria päivää ennen joulua hän saattoi lähettää
postitse kallisarvoisen pakettinsa. Miranda Sawyer oli ostanut
sisarentyttärelleen sievän puuhkan sekä harmaan kauluksen, joka oli
mikäli mahdollista tyttöä vieläkin rumentavampi kuin hänen muut
päällysvaatteensa. Jane täti sen sijaan oli ommellut hänelle mitä
kauneimman vihreän kashmirleningin -- sen vihreys oli leppeätä ja
samalla heleätä kuin äsken puhjenneiden lehtien väri. Lisäksi tyttö oli
saanut äidiltään kauniin irtokauluksen, rouva Cobbilta punaiset lapaset
ja Emma Janelta nenäliinan.

Rebekka itse oli valmistanut tädeilleen hienosti ommellun teekannun
peitteen, joka oli koristettu "M"-kirjaimella, sekä kauniin
ruusukereunaisen neulatyynyn, omistettu "J":lle. Näin siis joulua
olisi voinut pitää sangen onnistuneena, vaikkei sen enempää olisi
tapahtunutkaan, -- mutta jotakin sattui tapahtumaan.

Aamiaisen tienoissa kuului koputus ovelle, ja kun Rebekka meni
avaamaan, kysyi ulkona seisova poika häneltä, asuiko neiti Rebekka
Randall tässä talossa. Kun kysymykseen vastattiin myöntävästi, jätti
poika Rebekalle käärön, jonka tyttö otti vastaan kuin unessa ja vei
mukanaan ruokasaliin.

"Siinä oli joululahja; sehän siinä täytyy olla", sanoi Rebekka ja
katseli kääröä hämmästyneenä. "Mutta minä en osaa aavistaakaan, kuka
sen on mahtanut lähettää."

"Sopiva keino asian selville saamiseen lienee paketin aukaiseminen",
huomautti Miranda neiti.

Kun käärepaperi oli irrotettu, tuli näkyviin kaksi pienempää kääröä,
ja Rebekka avasi vapisevin sormin toisen niistä, joka oli osoitettu
hänelle. Kääröstä tuli esiin rasia, ja siitä löytyi kaulanauha -- pitkä
rivi hienoja rusottavia korallihelmiä ja päätteenä koralliruusujen
muodostama risti. Ristin alla oli kortti ja siinä sanat: "Iloista
joulua, toivottaa herra Aladdin."

"Eihän ihmeessä!" huudahtivat vanhat neidit ja nousivat kumpikin
tuoliltaan. "Kuka sen on lähettänyt?"

"Herra Ladd", sanoi Rebekka hiljaa.

"Adam Ladd! Totisesti, sanon! Muistathan, kuinka Ellen Burnham kertoi
hänen aikovan lähettää saippuatytölle joululahjan. Mutta en olisi
uskonut hänen voivan pitää näin kauan mielessään sellaista asiaa",
sanoi Jane. "Mitä siinä toisessa käärössä on?"

Siinä näkyi olevan sinisellä emaljisoljella kiinnitettävä hopeainen
kaulanauha Emma Janelle. Tämä oli ilon kukkura -- Aladdin muisti heidät
molemmat! Samalla löytyi myös seuraavansisältöinen kirje:

    "Rakas neiti Rebekka Rowena!

    Käsitykseni joululahjasta on sellainen, että sen pitää olla
    kokonaan tarpeeton ja hyödytön. Olen aina huomannut, että ihmiset
    ovat pitäneet minun lahjoistani silloin, kun olen valinnut ne
    tämän periaatteen mukaisesti, ja sen vuoksi toivon, etten nyt
    ole valinnut väärin teille ja toverillenne. Teidän täytyy olla
    ystävällinen ja ripustaa kaulanauha yllenne tänä iltapäivänä,
    jotta saan nähdä sen teidän kaulassanne; ajan sinnepäin uudessa
    joulureessäni ja pyydän teitä kumpaakin mukaani pienelle
    ajelulle. Tätini on ihastunut teidän saippuaanne.

                                             Vilpitön ystävänne
                                                _Adam Ladd_."

"Hyvänen aika!" huudahti Jane täti. "Eikö hän olekin ystävällinen!
Lydia Burnham sanoo hänen pitävän kovasti lapsista. Syö nyt aamiaisesi,
Rebekka, ja kun sitten olemme pesseet astiat, niin saat juosta viemään
Emma Janelle hänen kaulanauhansa. Mikä sinua vaivaa, lapsi?"

Rebekan mielenliikutukset näyttivät yhä edelleen olevan ikään kuin
sijoitetut vierekkäisiin aivolokeroihin, joista ne milloin hyvänsä
saattoivat sekaantua toisiinsa. Tällä hetkellä, vaikka tytön ilo oli
niin suuri, ettei sitä voinut sanoin ilmaista, vierähti silloin tällöin
kyynel hänen poskilleen, ja voileipä tuntui olevan tukehduttamaisillaan
hänet.

Herra Ladd saapui kuten oli luvannut ja tutustui täteihin viidessä
minuutissa yhtä hyvin kuin jos olisi tuntenut heidät vuosikaudet.
Tulennoksen lähellä istui Rebekka jakkarallaan hiljaisena ja
ujona tuntien hienon ulkoasunsa sekä Miranda tädin läsnäolon niin
painostavaksi, ettei voinut saada sanaakaan suustaan. Tämä oli hänen
"kauniita päiviään." Onnellisuus, mielenliikutus, vihreä kashmirpuku
ja korallikäätyjen kaunis hohde olivat tällä kertaa muuttaneet pienen
ruskean peukaloisen värikkääksi paratiisilinnuksi, jota Adam Ladd
katseli mieltyneenä. Sitten seurasi ajoretki, jonka kestäessä Rebekka
jälleen tunsi sanojen tulvivan suuhunsa ja kielensä kannan laukeavan;
ja niin vihdoin päättyi tämä ihana joulupäivä. Mutta monen monena yönä
jälkeenpäin Rebekka levolle mennessään kätki rakkaan korallinauhansa
pieluksen alle ja piteli siitä kiinni toisella kädellään ollakseen
varma sen säilymisestä.

Toisena virstanpatsaana muistui hänen mieleensä päivä, jolloin
Simpsonit muuttivat Riverborosta kiluineen ja kaluineen,
silmäänpistävimpänä omaisuutenaan loistolamppu. Oli suloista tuntea
lopullisesti vapautuvansa Heilurin vihatusta naapuruudesta, vaikka
muuten näin monen leikkitoverin menetys yhdellä kertaa synnyttikin
tyhjältä tuntuvan aukon Riverboron nuoren väen piirissä. Rebekan oli
nyt pakko rakentaa ystävyyttä Robinsonien pikku pojun kanssa, joka sinä
talvena oli ainoa sylilapsi koko kylässä.

Lähtönsä edellisenä iltana oli uskollinen Heiluri tehnyt vierailuretken
kivitalon takaovelle, ja kun Rebekka oli aukaissut oven hänen
koputuksestaan, änkytti poika juhlallisesti: "S-saanko minä o-olla
s-sinun se-s-seurassasi, kun s-sinä kasvat su-s-s-suureksi?"

"Tietysti _et"_, vastasi Rebekka ja kiskaisi oven kiinni melkeinpä
liian pikaisesti varhaiskypsän ihailijansa nenän edessä.

Herra Simpson oli päässyt kotiin juuri parahiksi viedäkseen määräaikana
vaimonsa ja lapsensa takaisin siihen kaupunkiin, jossa he olivat
syntyneet ja joka ei suinkaan ottanut heitä avosylin vastaan.
Riverboron viranomaiset valvoivat perheen muuttopuuhia, joita myös
koko naapuristo tarkkasi eräänlaisen huolestuneisuuden vallassa; mutta
kaiken valvonnan uhallakin hävisi Simpsonien mukana kirkosta tuoli,
useita öljylamppuja sekä pieni kamiina, jotka herra Abner onnellisesti
vaihtoi matkalla. Rebekka ja Emma Jane tunsivat mielensä katkeroituvan,
kun he myöhemmin kuulivat, että erään kylän nuori ja kunnianhimoinen
saarnaaja oli vaihtanut ikälopulla polkupyörällään kirkkoonsa komean
loistolampun, maksamatta penniäkään väliä. Asian valopuolena kuitenkin
kerrottiin, että kun Abner Simpson tämän kauppatoimen jälkeen ei saanut
lohdutetuksi jälkeläisiään, niin hän hyppäsi polkupyöränsä satulaan
ja ajoi tiehensä, eikä hänestä sitten kuultu mitään enää lohdullisen
pitkään aikaan.

Tämä vuosi oli huomattava senkin vuoksi, että Rebekka sen kuluessa
kasvaa rehotti kuin nuori pyökki. Hän ei näyttänyt kasvaneen tuumaakaan
siitä lähtien, kun oli täyttänyt kymmenennen ikävuotensa, mutta
nyt, kun hän kerran pääsi taas alkuun, kasvoi hän samalla tarmolla
ja voimalla, millä hän suoritti kaiken muunkin, eikä Jane täti
joutanut koko talvena paljon muuhun kuin ompelemaan jatkoksia tytön
hameenliepeisiin ja hihansuihin.

Oli vielä muuan surullinen virstanpatsas, jota merkitsemään jäi pieni
hauta värisevän raidan alla Hopeapurolla. Randallien perheen nuorin,
Mira tyttönen, kuoli, ja Rebekka matkusti sen vuoksi kotiin parin
viikon ajaksi. Tämä kotiintulo oli Rebekalle murheellinen. Miran
kuolema, Johnin, hänen parhaan toverinsa, poissaolo, äidin surullisuus,
pienen talon yksinäisyys ja siellä vallitseva tiukka säästäväisyys --
kaikki nämä seikat tuntuivat painostavilta.

Hanna näytti Rebekan poissaollessa kehittyneen nuoreksi naiseksi. Hänen
käyttäytymisensä oli ennenkin ollut vanhahtavaa ja kuivan järkevää, ei
milloinkaan lapsekasta -- mutta nyt Rebekasta tuntui kuin hän olisi
jopa Jane tätiäkin vanhempi ja tasaantuneempi.

Rebekka kierteli katsomassa lapsuutensa kaikkia leikkipaikkoja ja
tuttuja, salaisia olinsijoja. Siinä oli aukio, jossa "intiaanipiiput"
kasvoivat; tässä rämeinen ala, jossa merikukka kasvoi suurimmaksi ja
kirkkaimman siniseksi; tuossa kalliovaahtera, jossa hän oli keksinyt
rastaanpesän; siinä pensaikko, jossa peltohiiri asusteli; tuosta
sammaleisesta kannosta putkahtivat valkoiset hattusienet tavallisesti
esiin kuin taikaiskulla.

Näinä yksinäisinä kävelyhetkinä Rebekan ajatukset palasivat alituisesti
samaan asiaan: Hanna ei ollut tähän saakka milloinkaan saanut
tilaisuutta vapautua jokapäiväisistä kotiaskareistaan ja huolistaan;
Rebekka oli yksin nauttinut kaikki tätien tarjoamat edut. Kivitalossa
eläminen ei suinkaan ollut ruusuilla tanssimista, mutta siellä oli
kuitenkin monenmoisia mukavuuksia ja toisten lasten seuraa sekä
tilaisuutta lukemiseen ja opiskeluun. Rebekka vuodatti useammin kuin
kerran kyyneliä yksinäisyydessään, ennen kuin hän tunsi itsensä kyllin
lujaksi kieltäytyäkseen kaikesta, mitä hän niin hartaasti oli itselleen
toivonut. Sitten eräänä aamuna, kun hänen määräaikansa jo alkoi
täyttyä, hän tarttui suoraan asiaan ja sanoi sisarelleen:

"Hanna, tämän lukukauden päätyttyä minä voin jäädä kotiin, ja sinä saat
lähteä Riverboroon. Miranda täti on aina halunnutkin sinne juuri sinua,
ja on vain oikein, että sinäkin saat osasi."

Hanna oli parsimassa sukkia. Hän pujotti langan neulansilmään ja
katkaisi sen sopivanmittaiseksi, ennen kuin vastasi:

"Ei, Pekka; kiitoksia vain. Äiti ei tulisi aikoihin ilman minua, ja
koulunkäynti on minulle vastenmielistä. Minä osaan lukea ja kirjoittaa
ja laskea yhtä puhtaasti kuin kuka tahansa, ja sen kummempia taitoja
en tarvitse. Mieluummin kuolisin kuin ansaitsisin leipäni opettamalla
muiden vekaroita. Talvi kuluu nopeasti, sillä Will Melville on luvannut
lainata minulle äitinsä ompelukoneen ja minä alan valmistella itselleni
alushameita siitä valkoisesta musliinikankaasta, jonka Jane täti
lähetti minulle. Ja tänne Temperanceen perustetaan nyt laulukuoro
ja nuorten seura, niin että minulla tulee kyllä olemaan hauskuutta
nyt, kun alan olla täysikäinen. Minäpä en aiokaan tuntea elämääni
yksinäiseksi", sanoi Hanna ja punastui. "Minä pidän tästä kolkasta."

Rebekka huomasi sisarensa puhuvan tosissaan, mutta hänen punastumistaan
tyttö ei voinut käsittää ennen kuin vuotta tai paria myöhemmin.



REBEKKA PERHEEN EDUSTAJANA


Oli vielä muuan virstanpatsas -- niin, kokonainen "tapahtuma", jonka
vaikutus eri tahoilla oli varsin merkittävä ja joka aiheutti sitä
paitsi kelpo liudan muita vähäisempiä tapahtumia. Se sattui silloin,
kun Syyriasta palaavat lähetyssaarnaajat pastori Amos Burch ja hänen
puolisonsa käväisivät Riverborossa.

Lähetysyhdistys oli kutsuttu kokoukseen eräänä maaliskuun keskiviikkona
samana vuonna, jolloin Rebekka päätti koulunkäyntinsä Riverborossa ja
aloitti opiskelunsa Warehamissa. Päivä oli harmaa ja kolea; lunta oli
maassa vahvalti ja pilvet lupasivat sitä lisätä. Sekä Miranda että Jane
olivat vilustuneet eivätkä sen tähden mielestään voineet lähteä ulos
tällaisessa säässä, vaikkakin tämä velvollisuuden polulta poikkeaminen
suretti ankarasti Mirandaa, joka oli yhdistyksen johtokunnan jäsen.
Hänen vuokseen muodostui aamiainen kovin ikäväksi, ja sitten hän
pitkitti yhä voivotuksiaan valittaen, että Jane välttämättä halusi aina
kääntyä sairaaksi yhtä haavaa hänen kanssaan. Lopulta hän päätti, että
Rebekan on lähdettävä kokoukseen heidän asemestaan, ja sanoi tytölle:

"Sinä olet siellä toki tyhjää parempi, Rebekka; Jane täti kirjoittaa
opettajalle ja pyytää sinulle lomaa koulusta iltapäiväksi. Sinä voit
panna päällyskengät jalkaasi ja palata kotiin rukoushuoneen kautta.
Tämä herra Burch, ellen väärin muista, oli sinun äitisi isän tuttava
ja kävi täällä kerran nuorena lähetyskokelaana. Ehkäpä hän kyselee
meitä kokouksessa, ja silloin sinun täytyy edustaa perhettämme ja
kertoa hänelle meidän terveisemme. Älä nyt käyttäydy sopimattomasti.
Taivuta pääsi kumaraan rukousten aikana ja laula toisten mukana kaikki
virret, mutta älä huuda liian äänekkäästi ja rajusti laulaessasi. Kysy
ihmisiltä, kuinka rouva Stroutin poika voi, ja kerro kaikille, kuinka
hirveästi me olemme vilustuneet. Jos sattuu tilaisuutta, niin tomuta
harmonia nenäliinallasi ennen kuin kokous alkaa; ja muista nyt ottaa
mukaasi vierashuoneen tulitikkurasiasta kaksikymmentäviisi senttiä sen
varalle, että kokouksessa kerätään kolehtia."

Rebekka myöntyi halukkaasti kaikkeen. Hänen mieltään kiinnitti
mikä hyvänsä, myöskin tällainen lähetyskokous; ja tyttö suorastaan
hurmaantui, kun hänet näin lähetettiin perheen edustajaksi.

Hartaushetki oli järjestetty pyhäkoulun luokkasaliin, ja vaikka herra
Burch jo oli asettunut korokkeelle, kun Rebekka ehti sisään, oli
kokouksessa vain tusinan verran osanottajia koolla. Rebekka tunsi
itsensä ujostuttavan nuoreksi ja vähäiseksi tässä seurassa, ja sen
tähden hän etsi silmillään joitakin ystävällisiä kasvoja, joiden
turviin hän saattaisi hiipiä. Nähdessään Alicen äidin istuvan eräällä
sivupenkillä huoneen yläpäässä tyttö käveli arastellen käytävää
ylöspäin ja istui sinne rouva Robinsonin viereen.

"Molemmat tädit ovat pahoin kylmettyneet", kuiskasi hän hiljaisesti,
"ja he lähettivät sen vuoksi minut edustamaan perhettämme."

"Tuolla istuu rouva Burch miehensä vieressä korokkeella", kuiskutteli
rouva Robinson. "Kauheasti päivänpaahtamana, eikö olekin? Jos
ihminen tahtoo pelastaa pakanasieluja, täytyy hänen uhrata näköjään
hieno hipiänsä. Eudoxia Mortonia odotetaan vielä. Minä toivon
kaikesta sydämestäni hänen tulevan, sillä muuten diakoni Millikenin
vaimo aloittaa virren niin korkealta, että me emme ylety siihen
edes tikapuillakaan. Etkö sinä voisi aloittaa, ennen kuin hän saa
kakistelluksi kurkkunsa puhtaaksi?"

Rouva Burch, johon Rebekan koko mielenkiinto oli tällä hetkellä
kohdistunut, oli hento ja heikko pieni nainen. Hänen tukkansa oli
tumma, otsansa leveä ja matala ja suunsa kärsivällinen. Yllään hänellä
oli musta lopen kulunut silkkileninki, ja hän näytti kaiken kaikkiaan
niin väsyneeltä, että Rebekan sydämen täytti harras ja syvä osanotto.

"He ovat köyhiä kuin kirkonrotat", kuiskasi rouva Robinson, "mutta jos
heille antaa jotakin, niin he oitis jakavat sen pakanoille. Pastorin
parsonsfieldiläinen seurakunta lahjoitti hänelle kultakellon, joka nyt
on hänen kädessään. Luultavasti hän olisi antanut senkin pakanoille,
jos he olisivat kellojen tarpeessa eivätkä katselisi aikaa vain
auringosta. Eudoxia ei näy tulevan. Luojan tähden, Rebekka, pidä nyt
varasi ja aloita veisuu hyvin matalalta, ennen kuin Millikenin rouva
saa ääntä kurkustaan."

Kokous aloitettiin rukouksella, ja sitten pastori Burch ehdotti, että
laulettaisiin virsi.

"Haluaisiko kukaan läsnäolevista avustaa soittamalla harmonia?" kysyi
pastori odottamatta.

Ihmiset katsahtivat toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut. Silloin
kuului eräästä syrjäisestä nurkasta ujostelematon kysymys:

"Miksi sinä et soita, Rebekka?"

Tämän sanoi rouva Cobb. Rebekka olisi voinut soittaa ehdotetun tutun
sävelen pimeässäkin; sen vuoksi hän meni kursailematta harmonin luo,
koska tädit eivät olleet läsnä häntä ujostuttamassa.

Puhe, joka sitten saatiin kuulla, oli lähimain sellaista tavallista
laatua. Herra Burch kehotti lämpimästi kuulijoitaan osallistumaan
evankeliumin levittämistyöhön: jokainen, joka ei itse voinut
persoonallisesti viedä valoa pimeydessä vaeltaville kansoille, oli
velvollinen avustamaan niitä, jotka uhrasivat elämänsä pakanoiden
hyväksi, sanoi hän. Pastori oli miellyttävä, vakava puhuja, ja
hän liitti saarnaansa kertomuksia pakanain elämästä, tavoista,
elämänkäsityksestä sekä puhetavoista. Hän kuvasi myös oman perheensä
elämää kaukaisella lähetystyömaalla, kertoi heidän työstään, alttiin ja
uhrautuvan puolisonsa toiminnasta sekä heidän pienestä lapsijoukostaan,
joka oli syntynyt kaukana täältä, Syyrian taivaan alla.

Rebekka oli hurmaantunut; hänelle oli avattu ovi uuteen maailmaan.
Riverboro oli häipynyt kaukaisuuteen, kokoussali hävisi näkyvistä
-- hän ei enää huomannut rouva Robinsonin suurta, punaista vaippaa,
diakoni Millikenin irtotukkaa, joka oli vinosti omistajansa päässä,
tyhjiä penkkirivejä, kuluneita virsikirjoja tai seinille naulattuja
raamatunlauseita ja karttoja -- hän näki vain sinisen taivaan, jolla
loimuavat tähdet välkkyivät, hän katseli valkeita turbaaneja ja
hehkuvia itämaisia värejä. Ehkäpä siellä oli myöskin moskeijoja ja
temppeleitä, minareetteja ja taatelipalmuja, vaikka herra Burch ei
ollut niistä mitään maininnut. Mitä ihmeellisyyksiä ne voisivatkaan
kertoa, nämä lapset, jotka olivat syntyneet Syyrian taivaan alla!
Samassa tyttöä pyydettiin säestämään laulua: "Missä vainen päivä
paistaa, siellä Jeesus hallitsee."

Kolehtihaavi kiersi pienen seurakunnan piirissä ja herra Burch vaipui
rukoukseen. Kun hän jälleen kohotti päänsä ja määräsi loppuvirren,
katseli hän vähälukuista kuulijakuntaansa ja pieniä kolikoita, jotka
kilahtelivat keräyshaaviin. Hän mietti, ettei hänen tehtäviinsä
kuulunut yksistään varojen hankkiminen, vaan myös harrastuksen
herättäminen lähetystyöhön näillä syrjäisillä ja yksinäisillä seuduilla.

"Jos läsnäolevista sisarista joku haluaisi tarjoutua majoittamaan
perheemme," sanoi hän, "niin vaimoni ja minä viipyisimme luonanne vielä
illan sekä huomisen päivän. Silloin voisimme järjestää yksityisen
kokouksen jonkun lähetyksenystävän kotiin. Vaimoni ja joku lapsistamme
voisivat esiintyä työalamme alkuasukkaiden puvuissa, me esittäisimme
näytteitä syyrialaisesta käsiteollisuudesta ja selittäisimme minkä
metodin mukaan me kasvatamme pakanalapsia kristityiksi. Jos seurakunnan
jäsenistä siis joku toivoo tätä ja tarjoaa meille vierasvaraisuuttaan,
niin me ilomielin viivymme teidän parissanne huomisiltaan ja kerromme
teille lisää Herran teoista."

Hiljaisuuden vaippa levittäytyi seurakunnan ylle. Jokaisella sisarella
näytti olevan pakottavia syitä, jotka estivät heitä ottamasta vieraita
vastaan. Rouva Burchin laihat sormet hypistelivät hermostuneesti
hänen mustaa silkkipukuaan. Eikö nyt kukaan puhu? ajatteli Rebekka,
jonka sydän läpätti täynnä myötätuntoa lähetysperhettä kohtaan. Rouva
Robinson kumartui ja kuiski hänen korvaansa merkitsevästi:

"Tavallisesti lähetyssaarnaajat ovat majailleet täällä ollessaan
kivitalossa. Niin kauan kun isoisäsi eli, hän ei olisi sallinut heidän
mennä mihinkään muualle."

Tämä oli tarkoitettu pistokseksi Mirandan saituudesta, hänellä kun
oli asunnossaan neljä tyhjää huonetta, joita ei ensinkään käytetty
tammikuusta joulukuuhun, mutta Rebekka ymmärsi nämä sanat opastukseksi
itselleen. Jos kerta tapa ennen oli ollut sellainen, niin varmaankin
tädit nyt toivoisivat hänen toimivan niinkuin Sawyerien odotettiin
toimivan -- miksi hän muuten edustaisi täällä perhettä? Ihastuneena
havaiten, että hänen velvollisuutensa osoittautui niin mieleiseksi,
Rebekka kohottausi penkiltään ja puhui kauniilla äänellään siihen
hiukan omituiseen tapaan, joka erotti hänet kylän muista nuorista:

"Minun tätini, neiti Miranda ja neiti Jane Sawyer, olisivat iloisia,
jos te tahtoisitte käydä tervehtimässä heitä kivitalossa, niinkuin
saarnaajilla oli tapana isoisän eläessä. Tädit pyysivät minua
ilmoittamaan tervehdyksensä."

Kun "tervehdys" esitettiin näin juhlalliseen tapaan, olisi luullut sen
käsittävän tarjouksen jonkun kaupungin kunniaporvarin nimitykseen tai
muistopatsaslahjoitukseen. Tädit olisivatkin epäilemättä värisseet
kauhusta, jos he olisivat aavistaneet, millä tavoin heidän terveisensä
toimitettiin perille; mutta joka tapauksessa tämä lyhyt puheenvuoro
teki erinomaisen vaikutuksen kuulijoihin, jotka otaksuivat, että
Miranda Sawyerin täytyi olla muuttamaisillaan uuteen, taivaalliseen
elämään -- mistäpä tämä äkillinen sydämenvaihdos muuten olisi johtunut?

Herra Burch kumarsi ja suostui tarjoukseen "samassa hengessä kuin
se tehtiinkin". Kokouksen päättyessä, kun Rebekka hartaana ja
liikuttuneena nosti päänsä, pastori katseli häntä suoraan silmiin ja
sanoi:

"Tahtoisiko nuori sisaremme nyt päättää hartaushetken johtamalla
seurakuntaa rukoukseen?"

Rebekan olemuksessa tuntui jokainen veripisara pysähtyneen liikkeessään
ja hänen sydämensä melkein taukosi sykkimästä. Äänettömyydessä kuultiin
selvästi rouva Cobbin kiihtynyt hengitys. Herra Burch ei tajunnut
ehdotuksessaan olevan mitään tavatonta. Matkoillaan maalaisseurakuntien
keskessä hän oli usein tavannut nuoria jäseniä, joilla oli
"uskonkokemuksia" ja jotka oli hyväksytty kirkollisiin yhdyskuntiin jo
yhdeksän ja kymmenen vuotiaina. Rebekka oli nyt kolmentoista ikäinen;
hän oli soittanut harmonia, johtanut laulua, esittänyt tätiensä
tervehdyksen tavalla, joka tuntui edellyttävän suurta maallista
ymmärrystä. Tästä kaikesta pastori arveli voivansa päätellä, että tyttö
oli kirkon nuoria tukipylväitä, ja hän esitti kehoituksensa sen vuoksi
aivan epäröimättä ja mitä parhaimmassa tarkoituksessa.

Rebekka tunsi tilanteen kiusalliseksi. Kuinka hän voisi kieltäytyä? Ja
kuinka hän voisi rukoilla kaikkien näiden vanhempien naisten kuullen?
Hänen mielessään välähteli huimana pyörteenä kuvia, joita pastori
Burchin sanat olivat nostattaneet. Hän luonnollisesti tunsi rukousten
tavanomaisen sanamuodon -- kukapa uusenglantilainen lapsi, joka on
tottunut keskiviikkoina pidettäviin hartausiltoihin, ei sitä tuntisi?
Mutta Rebekan omat kotirukoukset olivat toisenlaatuisia. Kuitenkin,
hän aloitti hitaasti ja väristen: "Isä meidän, joka olet taivaassa...
Sinä olet Jumala Syyriassa, samoin kuin täällä meidän Mainessammekin...
Siellä kaukana on tänään sininen taivas ja kultaiset tähdet ja polttava
aurinko... suuret puut huojuvat siellä lämpimässä tuulessa, vaikka
täällä paksu hanki peittää maan jalkojemme alla... Mutta Jumalalle ei
mikään matka ole liian pitkä kuljettavaksi, ja siksi Hän on täällä
meidän keskellämme samoin kuin Hän on siellä heidän kanssaan...
ja meidän ajatuksemme kohoavat Hänen luokseen 'kuin kyyhkysparvi
pesällen'"...

"Me emme voi kaikki ruveta lähetyssaarnaajiksi ja ryhtyä opettamaan
ihmisiä hyviksi... muutamat meistä eivät ole vielä itsekään oppineet
olemaan hyviä; mutta jos Sinun valtakuntasi on lähestyvä ja Sinun
tahtosi tapahtuva niin maassa kuin taivaissa, niin jokaisen täytyy
koettaa ja auttaa puolestaan... sekä niiden, jotka ovat vanhoja ja
väsyneitä että niiden, jotka ovat nuoria ja voimakkaita... Ne pienet
lapset, joista me kuulimme, ja jotka ovat syntyneet Syyrian taivaan
alla, suorittavat Sinun kunniaksesi ihmeellisiä ja outoja tekoja, ja
muutamat meistä haluaisivat mielellään matkustaa kaukaisiin maihin ja
tehdä suuria ja urheita palveluksia pakanoille ja ottaa lempeydellä
heiltä pois heidän puiset ja kiviset epäjumalansa. Mutta meidän
kenties täytyy jäädä kotiin ja suorittaa täällä, mitä osaksemme on
määrätty... väliin sellaistakin, mikä ei ole meille mieleen... mutta
sen juuri, täytyy olla sitä, mistä äskeisessä virressä puhutaan, kun
siinä sanottiin, että suloiset tuoksut kohoavat taivaisiin jokaisen
aamu-uhrin mukana... Näin kasvattaa Jumala meitä nöyryyteen ja
kärsivällisyyteen ja olkoon elämämme raskas taikka kevyt nyt, on
lohtunamme ajatus että näin on Luoja säätänyt. Amen."

Taitamaton, haaveellinen tyttöraukka! Hänen rukouksensa
yksinkertaisesti oli täynnään virrensäkeitä ja puhujan saarnassaan
käyttämiä kuvia, mutta hän yhdisteli ja ilmaisi niitä omaan tapaansa
ja siten ne vaikuttivat hänen omilta sanoiltaan ja ajatuksiltaan.
Muutamien ihmisten sanoihin voisi aina liittää miinus-merkin loppuun,
ja se merkitsisi silloin, että sanojen merkityksestä olisi pikemminkin
vähennettävä kuin niihin lisättävä puhujan oman persoonallisuuden
vaikutus; mutta Rebekan sanoihin olisi siinä tapauksessa aina ollut
lisättävä plus-merkki.

Kun tyttö oli sanonut "amen", istuutui hän tai ainakin kuvitteli
istuutuvansa jollekin, minkä hän otaksui penkiksi, ja sitten luettiin
siunaus. Minuutin tai parin kuluttua, kun huone ei enää tuntunut
pyörivän hänen silmissään, Rebekka meni rouva Burchin luo, joka suuteli
häntä ystävällisesti ja sanoi:

"Rakas lapsi, kuinka olenkaan iloinen siitä, että saamme olla teidän
luonanne. Onko liian myöhäistä, jos saavumme puoli kuudelta? Kello
on nyt kolme, ja meidän täytyy vielä käydä asemalla noutamassa
matkatavaramme ja lapsemme. Me jätimme ne sinne, kun emme tienneet,
lähtisimmekö heti takaisin vai viipyisimmekö täällä."

Rebekka sanoi, että puoli kuudelta heillä oli tapana aterioida, joten
se aika soveltui hyvin; ja sitten hän myöntyi rouva Cobbin tarjoukseen
ja lähti ajamaan kotiin Sara tädin vaunuissa. Tytön kasvot hehkuivat
ja hänen huulensa värähtelivät tavalla, jonka Sara täti oli oppinut
ennestään tuntemaan; eikä rouva Cobb sen vuoksi ryhtynyt tyttöä
puhuttelemaan. Mutta kolea viima ja vanhan ystävän tyynnyttävä läsnäolo
auttoivat Rebekkaa saavuttamaan jälleen tasapainonsa, ja kun hän sitten
saapui kivitaloon, oli hänen mielensä hilpeä ja vapaa. Tytöllä oli
liian paljon uutisia sydämellään hänen voidakseen pysähtyä eteiseen
riisumaan päällyskenkiään; sen vuoksi hän nosti ovensuusta maton
arkihuoneeseen, astui sen päälle ja ryhtyi purkamaan tietojaan.

"Sinun kenkäsi ovat tuossa lämpiämässä tulennoksen vieressä", sanoi
Jane täti. "Vedä ne jalkaasi puhuessasi."



DIAKONI ISRAELIN JÄLKELÄINEN.


"Siellä oli kovin pieni kokous, Miranda täti", aloitti Rebekka, "ja
lähetyssaarnaaja ja hänen rouvansa ovat mukavia ihmisiä, ja he tulevat
tänne ja ovat tädin luona koko illan ja vielä huomisen päivänkin.
Toivon, ettei täti ole siitä pahoillaan."

"Tulevat tänne!" huudahti Miranda, pudottaen kutimen helmaansa ja
ottaen silmälasit nenältään, kuten tavallisestikin äärimmäisen
järkytyksen hetkinä. "Itsekö he tarjoutuivat tulemaan?"

"Ei", vastasi Rebekka, "minun oli pakko kutsua heidät. Mutta ajattelin,
että tädit pitäisivät niin mieltäkiinnittävistä ihmisistä. Kävi näin --"

"Anna selitysten nyt olla ja sano ensin, milloin he saapuvat? Nytkö
heti?"

"Ei, ei vielä kahteen tuntiin -- siinä puoli kuuden ajoissa."

"No, sitten voit selittää, jos kykenet, kuka sinut oikeutti kutsumaan
tänne kokonaisen liudan ihmisiä yövieraiksi, vaikka hyvin tiedät, ettei
meillä ole ollut mitään vieraskutsuja kahteenkymmeneen vuoteen emmekä
aio seuraavinakaan kahtenakymmenenä ketään kutsua -- tai ei ainakaan
niin kauan kuin minulla on ohjakset talossa."

"Älä soimaa häntä, Miranda, ennen kuin olet kuullut hänen
selityksensä", vaati Jane. "Minusta on koko ajan tuntunut siltä, että
jotakin tämän suuntaista olisi tapahtunut, jos me olisimme menneet
kokoukseen, koska herra Burch kerran tunsi isämme."

"Siellä ei ollut paljon väkeä", sanoi Rebekka. "Minä kerroin kaikille
tätien terveiset, ja kaikki olivat pahoillaan, kun ette voineet
saapua, sillä puheenjohtajakaan ei ollut siellä, vaan rouva Matthews
joutui puheenjohtajan paikalle. Se oli vahinko, sillä tuoli ei ollut
hänelle likimainkaan tarpeeksi iso, ja hänen ulkonäkönsä muistutti
minulle kaiken aikaa erästä virttä, jonka lauloimme: 'Voi, kuinka avara
on pakanain valtakunta', ja hänellä oli päässään sellainen suuri,
leveälierinen huopahattu, joka aina valahtaa viistoon. Ja herra Burch
puhui kauniisti Syyrian pakanoista, ja laulut sujuivat hauskasti, ja
kolehtihaavissa näytti olevan noin neljäkymmentä senttiä, kun se tuli
meidän puolellemme. Mutta sillä ei voitaisi pelastaa edes pakanalasta,
vai mitä? Sitten herra Burch sanoi, että jos joku sisarista tahtoisi
majoittaa heidät, niin he jäisivät tänne huomiseksi ja pitäisivät vielä
pienen kokouksen jonkun kodissa, ja rouva Burch panisi syyrialaisen
puvun ylleen ja he näyttäisivät hauskoja ulkomaalaisia esineitä. Sitten
hän odotti ja odotti, eikä kukaan hiiskahtanutkaan. Ja herra Burch
toisti saman uudelleen, ja selitti, minkä vuoksi hän halusi viipyä,
ja jokainen näki hänen pitävän sitä velvollisuutenaan. Juuri silloin
rouva Robinson kuiskasi minulle, että lähetyssaarnaajat tulivat aina
kivitaloon silloin, kun isoisä eli, ja ettei isoisä koskaan sallinut
heidän mennä yöksi muualle. Minä en tiennyt, että tädit olivat
lakanneet ottamasta heitä vastaan, vaikka eihän täällä ole ollut ketään
matkustavia pappeja muulloin kuin yhtenä sunnuntaina minun aikanani.
Sen vuoksi minä luulin, että minun täytyy kutsua heidät, kun ei täti
ollut siellä eikä voinut itse pyytää heitä, ja kun täti oli sanonut,
että minun täytyy edustaa perhettä."

"Mitenkä sinä teit sitten? Menitkö sinä esittämään itsesi, kun ihmiset
poistuivat salista?"

"En, minä nousin kesken kokouksen. Minun täytyikin tehdä niin, sillä
herra Burch alkoi loukkaantua, kun ei kukaan puhunut mitään. Sen
vuoksi minä sanoin: 'Minun tätini, neiti Miranda ja neiti Jane Sawyer
tulisivat iloisiksi, jos te tahtoisitte tulla kivitaloon, niinkuin
lähetyssaarnaajat tekivät silloin kun isoisä eli, ja tädit pyytävät
minua esittämään tervehdyksensä'. Sitten istuin jälleen, ja herra Burch
rukoili isoisän puolesta ja sanoi häntä Jumalan mieheksi ja kiitti
Herraa siitä, että hänen henkensä yhä eli hänen jälkeläisissään (hän
tarkoitti tätejä) ja kiitti siitä, että tämä kunnon vanha talo, jossa
monet veljet olivat kokeneet lohdutusta ja saaneet apua ja josta monet
olivat lähteneet voimistuneina uusiin taisteluihin, oli yhä edelleen
vieraanvaraisesti avoinna muukalaiselle vaeltajalle."

Toisinaan, kun taivaankappaleet ovat tietyissä asemissa, on pelkkä
luonnollisuus kaikkein täydellisintä taidetta. Sanat tai teot,
joissa ei ole mitään vaikutuksen tavoittelua, tuntuvat innoituksen
henkäyksiltä.

Vuosikaudet oli Miranda Sawyer pitänyt eräät sielunsa portit tiukasti
suljettuina, vaikkakaan ne tosin eivät olleet sulkeutuneet äkisti,
vaan vähin erin ja hänen täysin siitä tietämättään. Jos Rebekka
olisi tahallisesti kolkutellut näitä portteja vaikkapa päivittäin,
hellittämättä ja vaikka kuinkakin taidokkaasti, ei hän kuitenkaan
olisi päässyt koskaan sisälle, kielletylle alueelle. Mutta nyt, heidän
kenenkään sitä aavistamatta, alkoivat portit kääntyä ruosteisilla
ja jäykillä saranoillaan. Rebekka oli käyttäytynyt siten kuin
diakoni Israel Sawyerin tyttärentyttären tulee käyttäytyä ja täten
epäämättömästi osoittanut, ettei hän sittenkään ollut pelkkä "Randall
kiireestä kantapäähän", niinkuin oli otaksuttu.

"No niin, kyllä huomaan, että sinun oli pakko tehdä näin, Rebekka",
sanoi hän, "ja myönnän, että esitit kutsun niin kauniisti kuin
sellaisessa tilaisuudessa saattaa tehdä. Toivoisin, että Jane täti
ja minä emme olisi näin kylmettymisen runtelemia; mehän emme pysty
nyt mitään puuhaamaan. Mutta tästä huomaat, Rebekka, kuinka järkevää
on pitää talo aina puhtaana ja hyvässä kunnossa, olipa se tyhjänä
tai asuttuna, ja kuinka mainiota on, kun ruokaa on aina varattu
enemmänkin, niin ettei tarvitse hätääntyä, tapahtuipa sitten mitä
hyvänsä. Kokouksessa oli puoli tusinaa ihmisiä, jotka olisivat voineet
majoittaa Burchit aivan huoletta, mutta he olivat joko liian saitoja
tai laiskoja. Miksi sinun lähetyssaarnaajasi eivät tulleet tänne heti
sinun mukanasi?"

"Heidän täytyi lähteä asemalle noutamaan tavaroitaan ja lapsiaan."

"Onko heillä lapset mukana?" älähti Miranda.

"On, Miranda täti, ja he ovat kaikki syntyneet Syyrian taivaan alla."

"Sinä syyrialainen isoäiti!" huudahti Miranda (mutta sehän oli kokonaan
perätöntä). "Montako heitä on?"

"Minä en tullut kysyneeksi; mutta minä järjestän kaksi huonetta kuntoon
heille, ja jos kaikki lapset eivät mahdu niihin, otan minä jonkun omaan
vuoteeseeni", toimitti Rebekka, salaisesti toivoen näin tapahtuvankin.
"Koska molemmat tädit nyt ovat puolittain sairaita, niin enkö minä
saisi kerrankin järjestää kaikkea kuntoon vieraita varten? Täti saa
tulla ylös tarkastamaan, kun minä kutsun. Suostuuko täti siihen?"

"Luulen, että minun täytyy suostua", huokasi Miranda epäröiden.
"Heittäydyn hetkeksi lepäämään Janen luo makuukamariin, sittenhän
nähdään, pääsenkö virkistymään sen verran, että saan illallisen
valmistetuksi. Kello on nyt puoli neljä -- älä anna minun nukkua
minuuttiakaan yli viiden. Minulla on kunnollinen tuli palamassa
keittiön pesässä. En todellakaan ymmärrä, mikä minut sai muhentamaan
koko padallisen papuja keskellä viikkoa, mutta nyt ne ovat hyvään
tarpeeseen. Isällä oli tapana sanoa, ettei kotiin palaavista
lähetyssaarnaajista maistu mikään niin mainiolta kuin pavut ja silava
ja hapanleipä. Pane kuntoon molemmat eteläiset kamarit, Rebekka."

Tyttö, joka nyt sai ensi kertaa elämässään vapaan toimivallan
tällaisessa asiassa, ryntäsi portaita ylös kuin rajuilma. Kivitalon
kaikki huoneet olivat somia kuin nukkekaapit, eikä Rebekalla ollut
muuta tehtävää kuin päästää kierrekaihtimet ylös ikkunoissa, harjata
lattiat ja tomuttaa huonekalut. Tädit kuulivat hänen juoksentelevan
edes takaisin, ravistelevan pieluksia ja höyhenpatjoja, kalisuttavan
posliineja ja samalla laulelevan:

    "Jumala turhaan hyvyydessä
        näin jakaa meille lahjojaan,
    jos pakanat ain' pimeydessä
        kiviä kumartavat vaan."

Tytöstä oli vähitellen kehittynyt kätevä ja näppärä pieni olento,
joka vilauksessa suoritti ne tehtävät, joihin hän ylipäänsä pystyi.
Sitenpä hän olikin saanut aikaan ihmeitä kello viiteen mennessä,
jolloin hän kutsui tätejään tarkastuskierrokselle. Vuoteet olivat
tasaiset ja siistit, pesutelineillä riippui puhtaita pyyheliinoja,
vesikannut olivat täytetyt, saippuat ja tulitikut olivat somasti
käsillä, hiilipurnussa oli sanomalehtipaperia, sytykelastuja ja puita,
ja jokaisessa tulipesässä paloi hiljalleen lämmittävä valkea.

"Minä ajattelin, että täytyy lieventää meidän pakkastamme, koska he
tulevat suoraan Syyriasta", selitti tyttö. "Ja tästä minä nyt muistan,
että minun täytyy tutkia asiaa maantiedostani, ennen kuin he ehtivät
saapua."

Rebekan puuhissa ei ollut muistutuksen sijaa, ja niinpä tädit palasivat
alakertaan, parannellakseen hiukan ulkoasuaan ennen vieraiden tuloa.
Kun he sivuuttivat vierashuoneen oven, oli Miranda kuulevinaan sisältä
räiskettä ja hän kurkisti sen vuoksi ovelta huoneeseen. Ikkunanverhot
olivat työnnetyt syrjään, ja etuhuoneessa rätisi iloinen tulennos
avoimessa kaakeliuunissa, samalla kun takimmaisenkin liedellä
loimotteli hehkuva hiillos. Marmorisella kulmapöydällä loisti Rebekan
oma lamppu, prinssi Aladdinin toinen joululahja, ja sen ruusuisen
varjostimen himmentämä valo muutti jäykän ja ruman huoneen pyhäköksi,
jossa kelpasi istua ja tuntea rakastavansa lähimmäistään.

"Kaiken nimessä, Rebekka", huusi Miranda portaiden yläpäätä kohti,
"sopiko sinun mielestäsi ottaa nyt vierashuone käytäntöön?"

Hiuksiaan palmikoiva Rebekka ilmaantui porraskaiteen luo.

"Tehdäänhän näin korjuujuhlanakin ja jouluna, ja minä uskoin, että
tämä olisi melkein yhtä juhlallinen tilaisuus", selitti hän. "Minä
nostin vahakukat pois uuninreunukselta, jotteivät ne sulaisi, ja panin
helmiäiset, korallit ja sen vihreän täytelinnun hyllykaapin päälle,
etteivät lapset saisi niitä käsiinsä. Veli Milliken saapuu tänne
puhumaan herra Burchin kanssa liikeasioista, enkä minä ihmettelisi,
vaikka veli ja sisar Cobb myöskin sattuisivat kurkistamaan sisään.
Älkää lähtekö kellariin; minä tulen silmänräpäyksessä alas ja toimitan
juoksuaskareet."

Miranda ja Jane silmäilivät toisiaan hetken.

"Eikö vaan siinä olekin kummallisin letukka, mikä maailmaan ikänään
on syntynyt!" huudahti Miranda. "Mutta kyllä hän saa työt luistamaan,
milloin häntä huvittaa!"

Kellon käydessä kuutta oli kaikki kunnossa vieraiden varalle, ja ne
naapurit, joiden silmä kantoi kivitaloon saakka (nyt, kun ei puissa
ollut lehtiä, tämä talo näkyi varsin kauas), tunsivat äärimmäistä
uteliaisuutta ja hämmästystä. Molempien vierashuoneiden ikkunoista oli
kaihtimet kiskottu ylös! Samoin kummankin eteläisen makuuhuoneen! Ja
takkavalkeat joka huoneessa -- jos silmiinsä tohti luottaa! Ellei muuan
"sisar", joka oli ollut kokouksessa, olisi säälinyt näitä onnettomia
uteliaita ja pistäytynyt muutamissa naapureissa selittelemässä asiaa,
olisi moni Riverboron perhe varmaan viettänyt seuraavan yön sangen
unettomana.

Lähetyssaarnaajan perhe saapui määräaikaan, ja Mirandan iloksi vain
kaksi lasta oli mukana, sillä seitsemän tai kahdeksan oli jätetty
veljien ja sisarien hoteisiin Portlandiin, jotta matkalaukut eivät
paisuisi onnettoman suuriksi. Jane opasti vieraat yläkertaan ja
Miranda rakenteli illallista. Mutta Rebekka otti heti huostaansa
perheen molemmat pikku tytöt, riisui päällysvaatteet heidän yltään,
silitti heidän hiuksensa ja vei heidät sitten keittiöön tunnustelemaan
silavassa käristettyjen papujen tuoksua.

Ateria oli varsin runsas, ja lasten läsnäolo poisti siitä kaiken
jäykkyyden, mikä arvatenkin muuten olisi vallinnut. Aterian
päätyttyä Jane täti korjasi ruokia pöydältä Mirandan seurustellessa
vieraiden kanssa vierashuoneessa, mutta Rebekka ja pienet Burchit
pesivät ja kuivasivat pöytäastioita ja muuttivat koko keittiön
karnevaalitantereeksi. Kuitenkaan he eivät saaneet aikaan varsin
suuria vaurioita -- he särkivät vain yhden kupin ja yhden
vadin, jotka kumpikin olivat jo vanhastaan poreilla, heittivät
hopealusikan pesuveden mukana takaoven luo ja kaatoivat kahvinporot
likavesisiivilään. Kun Rebekka oli hävittänyt kaikkien näiden rikosten
jäljet, siirtyivät lapset vierashuoneeseen, jonne herra ja rouva Cobb
sekä diakoni Milliken rouvineen jo sitä ennen olivat ilmestyneet.

Olipa se hupaisa ilta! Toisinaan he jättivät pakanat kaikessa
sokeudessaan kumartamaan puita ja kiviä -- ei pitkäksi aikaa, vain
sen verran, että he itse (sekä pakanat) ehtivät hiukan hengähtää, ja
silloin herra ja rouva Burch kertoilivat ihmeellisiä, kauniita ja
eriskummallisia asioita. Molemmat pikku tytöt laulelivat yhdessä, ja
Rebekankin täytyi, rouva Burchin hartaiden pyyntöjen taivuttamana,
istuutua vanhan rämisevän pianon ääreen ja laulaa vuorostaan.

Kello kahdeksalta Rebekka hiipi lattian poikki ja antoi Miranda
tädilleen palmunlehväisen viuhkan, näköjään sen vuoksi, että täti voisi
sillä suojata häikäistyjä silmiään lampunvalolta. Mutta oikeastaan
tämä oli pieni sotajuoni, sillä Rebekka sai näin tilaisuuden kuiskata
tädilleen:

"Mitenkä kaakkujen käy?"

"Pitäisikö niitä sitten olla?" suhahti Miranda täti vastaukseksi.

"Perkinsit aina tarjoavat niitä."

"No hyvä. Tiedäthän, missä ne ovat säilössä."

Rebekka poistui ovelle, ja nuoret Burchit seurasivat hänen jäljissään,
aivan kuin heidän olisi työläs kestää silmänräpäyksenkään eroa uudesta
ystävästään. Viiden minuutin kuluttua he palasivat takaisin, ja Burchin
pikku tytöillä oli käsissään kulhot kukkuroillaan torttuja, sydämiä,
vinoneliöitä ja palmikkoleivoksia -- kaikki sievästi sokeroituina ja
siroteltuina kuminalla, jota oli korjattu talon omasta puutarhasta.
Tällaiset leivostuotteet olivat Jane neidin erikoisalaa. Rebekka
seurasi jäljessä kantaen tarjotinta, jolla kimalteli kuusi pientä
kristallilasia täynnä voikukkaviiniä, jonka valmistajana Miranda oli
paikkakunnan kuuluisuus. Tätä viiniä oli vanha diakoni Israelkin aina
tarjoillut, ja lasitkin olivat hänen Bostonista ostamiaan. Miranda
ihaili niitä rajattomasti, ei yksin niiden kauneuden tähden, vaan
myöskin siksi, että niihin mahtui kovin vähän.

Kun nämä virvokkeet oli sievästi nautittu -- toimitus, jota
Riverborossa sanottiin "siivilöimiseksi" -- katsahti Rebekka kelloon
ja nousi sitten äkisti tuoliltaan lasten nurkasta, sanoen tovereilleen
hilpeästi:

"Tulkaa, nyt on pienten lähetyssaarnaajien aika käydä levolle!"

Tämä komennus sai kaikki nauramaan -- isot lähetyssaarnaajat muita
makeammin --, ja syyrialainen pikku väki toivotti huoneelle hyvää yötä
poistuen Rebekan mukana yläkertaan.



UUSI SYDÄN


"Teidän sisarentyttärenne on ihmeteltävin lapsi, minkä olen nähnyt
vuosikausiin", sanoi herra Burch, kun ovi oli sulkeutunut pikku
tyttöjen jälkeen.

"Hän näyttää lopultakin kehittyvän ihmiseksi", vastasi Miranda neiti,
"mutta hän on yhä vielä hirveän huolimaton ja ihan liian eläväinen."

"Meidän on muistettava, että eloisuuden puute eikä sen liiallisuus
aiheuttaa suurimmat häiriöt elämässä", huomautti herra Burch.

"Hänestä tulisi verraton lähetyssaarnaaja", sanoi rouva Burch.
"Sellaista ääntä, sellaista puoleensavetävää voimaa ja niin luontevaa
puhekykyä ei ole monelle suotu."

"Ehkäpä minäkin puolestani sanon ajatukseni, ja se on, että hän minun
mielestäni sopisi parhaiten pakanaksi", ilmoitti Miranda lyhyesti.

"Sisareni ajattelee, ettei ole hyvä mairitella lapsia", kiiruhti Jane
neiti lisäämään, nähdessään kuinka rouva Burch tuntui säikähtyneenä
aikovan kysyä, eikö Rebekka ollutkaan "tunnustajia".

Rouva Cobb oli peläten odottanut keskustelut kääntyvän juuri tälle
tolalle -- ennen kaikkea hän vapisi ajatellessaan, että joku voisi
vihjata Rebekan saaneen rukouksen lahjat. Kokouksessa Sara täti oli
tuntenut hetkellistä ja kauttaaltaan perustelematonta vastenmielisyyttä
pastori Burchiin sen takia, että tämä oli kehottanut hänen suojattiaan
"johtamaan rukousta". Rouva Cobb oli nähnyt, kuinka kalpeus valahti
tytön kasvoille, kuinka avuton hätä kuvastui hänen katseissaan, kuinka
hänen silmäripsensä vavahtelivat luoden häälyviä varjoja poskille, ja
näistä merkeistä Sara täti oli ymmärtänyt, mikä koetus Rebekalla oli
ollut kestettävänään. Nyt oli rouva Cobbin tuntema vastenmielisyys
hälvennyt hänen kuunnellessaan pastorin ystävällistä puhelua ja
katsellessaan hänen miellyttävää käyttäytymistään, mutta kun hän
nyt huomasi, että rouva Burch oli poikkeamaisillaan vaarallisille
poluille, kysyi hän tältä odottamatta, täytyikö Riverborosta Syyriaan
matkustettaessa monestikin vaihtaa junaa. Rouva Cobb ymmärsi, ettei
se ollut mikään erikoisen älykäs kysymys, mutta se kuitenkin täytti
tarkoituksensa.

Tällä välin sanoi diakoni Milliken neiti Miranda Sawyerille:

"Tiedätkö, Miranda, ketä Rebekka muistuttaa?"

"Kyllä sen arvaan", vastasi Miranda kuivasti.

"Vai niin, sinäkin olet huomannut sen. Ensin minä luulin hänen tulleen
kokonaan isäänsä, jonka näköinen hän on ulkonaisesti; mutta niinpä ei
olekaan laita, vaan hän muistuttaa sinun isääsi, Israel Sawyeria."

"En ymmärrä, mistä sinä sen olet huomannut", sanoi Miranda perin pohjin
hämmästyneenä.

"Se välähti mieleeni tänään, kun hän nousi kokouksessa seisaalleen
ja esitti herra Burchille teidän kutsunne. Oli hiukan ihmeellistä,
että hän istui juuri samassa penkissä, jossa isäsi tapa oli istua
johtaessaan pyhäkoulua. Muistathan, kuinka hän nosti leukaansa ja
kallisti päätään taaksepäin noustessaan sanomaan jotakin? No niin,
tyttö teki aivan samoin; siellä huomasivat sen useammatkin."

Vieraat lähtivät pois ennen yhdeksää, ja tähän aikaan (kivitalossa
hyvin myöhäinen iltahetki) vanhat Sawyerin tytöt myöskin vetäytyivät
yölevolleen. Kun Rebekka kantoi rouva Burchin kynttilää näyttäen tälle
tietä portaissa, sanoi hän ujosti:

"Oletteko hyvä, rouva Burch, ja sanotte pastorille, etten minä ole
seurakunnan jäsen? En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, kun
hän tänään pyysi minua rukoilemaan kokouksessa. En rohjennut sanoa,
etten ollut koskaan rukoillut ääneen ja etten ymmärtänyt kuinka se oli
tehtävä. Minusta tuntui niin häijyltä ja rohkealta rukoilla kaikkien
niiden vanhojen seurakuntalaisten kuullen ja tekeytyä paremmaksi kuin
olin. Mutta eikö Jumala olisi pitänyt minua kelvottomana, jos en olisi
tahtonut rukoilla, kun pappi kehotti minua siihen?"

Kynttilänvalo lepatti Rebekan hehkuvilla, kiihtyneillä kasvoilla.
Rouva Burch kumartui ja suuteli häntä toivottaen hyvää yötä. "Älä ole
huolissasi", sanoi hän, "minä kerron tämän miehelleni ja uskon, että
Jumala kyllä ymmärtää sinut."

Seuraavana aamuna Rebekka nousi ennen kuutta; hänen mielensä oli niin
täynnä taloushuolia, ettei hän voinut nukkua. Hän meni ikkunan luo ja
katsahti ulos. Aamu oli pimeä, tuulinen ja tohiseva.

"Jane täti sanoi nousevansa puoli seitsemältä valmistamaan aamiaista",
mietti tyttö. "Mutta kyllä kai tädit ovat vilustumisensa vuoksi
raihnaisia, ja Miranda täti on varmaan hermostunut, kun talo on näin
täynnä väkeä. Luulen, että minun on parasta hiipiä alas ja ryhtyä
puuhiin ällistyttääkseni heitä."

Hän kiskaisi ylleen puuvillatäytteisen aamunutun, pani tohvelit
jalkaansa ja hiipi äänettömästi alas rauhoitettuja isoja portaita.
Keittiön oven hän sulki jäljessään estääkseen melua herättämästä
talon muuta väkeä ja hyöri sitten liukkaasti puolen tunnin ajan
talouspuuhissa. Sen jälkeen hän hiipi takaisin huoneeseensa
pukeutuakseen, ennen kuin herättäisi lapset.

Vastoin odotuksia oli Jane neiti, joka illalla oli tuntenut olonsa
pirteämmäksi kuin Miranda, heikontunut yön aikana eikä päässyt nyt
aamulla nousemaan vuoteesta. Miranda pukeutui kiireesti nuristen
ja valitellen kaiken aikaa. Hän soimasi koko maailmankaikkeutta
koettelemuksista, joita hänen oli täytynyt kestää ja joita vielä päivän
pitkään oli hänen edessään. Hän jopa rankaisi lähetysyhdistystäkin
siitä, että se oli lähettänyt Burchit Syyriaan, ja esitti sellaisen
käsittämättömän ajatuksen, että niiden, jotka lähtevät vieraisiin
maihin pelastelemaan pakanoita, olisi myöskin pysyttävä siellä eikä
laahusteltava ympäri maailmaa lapsilaumoineen hätyyttämässä ihmisiä,
jotka eivät heitä tarvinneet.

Miranda kulki jäykkänä ruokasalin halki, sitoi huivin päähänsä
estääkseen vetoa vaivaamasta ja ajatteli, että hän sytyttää ensin tulen
keittiöön ja huutaa sitten Rebekan avukseen. Määrätessään tytölle
töitä hän samalla aikoi esittää hänelle eräitä totuuksia, jotka
koskettelisivat perheen oikeata edustamista lähetyskokouksissa.

Hän aukaisi keittiön oven ja katsahti sitten hämmästyneenä ympärilleen.

Ikkunankaihtimet oli päästetty ylös, ja liedellä humisi täysi
valkea. Teekattila porisi ja lauloi syöksähdellen ilmoihin valkeita
höyrypilviä, ja sen paksuun nokkaan oli pistetty paperiarkin
puolikas, johon oli kirjoitettu: "Terveisiä Rebekalta." Kahvipannu
oli kiehumaisillaan, jauhettu kahviannos oli mitattu valmiiksi
kauhaan, jonka viereen oli asetettu muserrettuja munankuoria kahvin
selvittämistä varten. Puutarjottimella oli kylmiä perunoita ja
säilykelihaa ja leikkuuveitseen oli kiinnitetty paperilippu kohteliaine
kirjoituksineen: "Kunnioittaen, Rebekka." Hapanleipä oli otettu esille,
vehnäleipä samoin, paahdettu leipä niin ikään, samoin munkit, maito oli
kuorittu ja voi noudettu maitokamarista.

Miranda kiskaisi huivin päästään, vaipui istumaan keittiön
kiikkutuoliin ja huudahti hiljaa: "Se sitten on kaikkein merkillisin
otus! Sanonpa, että hän on täysi Sawyer kiireestä kantapäähän!"

Päivä ja ilta kuluivat loppuun jokaisen tyytyväisyydeksi ja iloksi,
myöskin Jane neidin, jolla oli älyä ruveta paranemaan eikä huononemaan
ja siten häiritsemään yleistä mielihyvää. Vanhat Burchit sanoivat
kaipausta tuntien jäähyväisensä ja pienet lähetyssaarnaajat vannoivat
kyynelissä kylpien ikuista ystävyyttä Rebekalle, joka lähdön hetkellä
painoi heidän käsiinsä ennen aamiaista kirjoittamansa runon:

    MARY JA MARTHA BURCHILLE.

    He Syyrian taivaan alla
        syntyivät maailmaan,
    kuin ruusut auringossa
        he kukoistivat vaan.

    Pakanamaan vain näki
        ens' silmäyksensä;
    ei sentään Pohjan jäitä,
        tai Intian ihmeitä,

    vaan oudon maan, min kansa
        on mustapintaista,
    ja jossa uskoamme
        ei lainkaan tunneta.

    Kiiruusti auttakaamme
        siks' Lähetystä nyt,
    se Luojan tykö mustat
        tuo epäkristityt.

                  _Rebekka Rowena Randall_

Kivitalo ei nyt suinkaan kehittynyt pikaisesti miksikään kievariksi,
jossa vieraita alituisesti otettaisiin vastaan ja juhlittaisiin.
Mutta kuitenkin lähetyssaarnaajan vierailu oli kuin kiila, joka
vastustamattomasti tunkeutui ennestään niin ahtaaseen loveen, ja nyt
määräsi Miranda, että ylimääräinen vuode oli aina pidettävä valmiiksi
pöyhittynä sen varalta, että "jotakin sattuisi tapahtumaan". Niin
ikään muutettiin nyt kristallilasit astiakaapin ylimmältä hyllyltä
hiukan alemmaksi, jotta ne olisivat paremmin käsillä. Rebekan oli
täytynyt nousta tuolille seisomaan ylettyäkseen ottamaan ne alas,
mutta nyt hän sai ne käsiinsä kohotessaan varpailleen. Tämä ikään kuin
vertauskuvallisesti osoittaa, kuinka hänen aivan tietämättään onnistui
kiivetä Miranda tädin ennakkoluulojen ja itsekkyyden muurin yli.



NÄKÖPIIRI AVARTUU


Nyt koitti aika, jota niin kauan ja kiihkeästi oli odotettu, ja
Rebekka sai aloittaa opintonsa Warehamissa. Tyttö aikoi suorittaa
koulun nelivuotisen kurssin kolmena vuotena, koska kaikki ne, joita
asia koski, arvelivat, että hänen pitäisi seitsemäntoista vuoden
ikään ehdittyään olla kypsynyt ansaitsemaan oman toimeentulonsa sekä
auttamaan nuorempien siskojensa kasvattamista.

Rebekan oli määrä ajaa junassa päivittäin Warehamiin sekä takaisin
kotiin syyskuusta jouluun saakka; sen jälkeen hänen piti jäädä
täysihoitoon koulukaupunkiin seuraavien kolmen kylmimmän kuukauden
ajaksi. Emma Janen vanhemmat olivat aina tuumineet, että vuoden tai
parin oleskelu Edgewoodin ylemmässä tyttökoulussa (kolmen mailin
päässä Riverborosta) olisi kaikissa suhteissa kyllin riittävä heidän
tyttärelleen ja lähettäisi hänet maailmaan niin täynnä opillista
hienostusta kuin tyttö saattoi itsessään säilyttää. Näihin asti oli
Emma Jane itsekin kaikesta sydämestään yhtynyt tähän mielipiteeseen,
sillä jos mitään, niin juuri läksyjen lukemista hän kammoksui. Mutta
asiat saivat toisen käänteen, kun hänet lähetettiin Edgewoodiin
ja Rebekka joutui Warehamiin. Hän kesti viikon ajan -- seitsemän
loppumattoman pitkää päivää hän oli erossa kaiken kiintymyksensä
esineestä tavaten hänet vain toisinaan illoin. Sunnuntai tarjosi
hänelle tilaisuuden esittää isälle tämän järjestelyn nurinkurisuutta;
mutta isä oli järkähtämätön. Hän ei ensinkään luottanut opilliseen
kasvatukseen, jota tytön osaksi hänen mielestään oli tullut jo aivan
riittävästi.

Kului vielä toinenkin viikko. Emma Jane riutui silminnähtävästi
ja etenkin korvin kuultavasti. Tytön raikas väri kuihtui ja hänen
ruokahalunsa hupeni -- aterian hetkinä pöydässä -- melkein olemattomiin.

Emma Janen äiti vihjaili surkutellen sellaiseen tosiseikkaan, että
Perkinsien tapa oli heikontua, ja hän valitti aina pelänneensä, että
Emma Janen ihonväri oli liian kaunis ollakseen oikein terve. Hän
todisti, että muutamat miehet olisivat ylpeitä, jos heillä olisi
kunnianhimoisia tyttäriä, joille he mielellään soisivat kaikki
mahdolliset kehitystilaisuudet. Hän pelkäsi sitä paitsi, että
päivittäiset matkat Edgewoodiin tyttöä kyyditsemään runtelivat hänen
omaakin terveyttään; ja hän ennusti, että herra Perkinsin ennen pitkää
täytyisi palkata joku poikanen Emma Janen kyytimieheksi. Ja lopuksi
rouva Perkins tunnusti suoraan, että kun kerta tyttö oli _niin_
opinhaluinen kuin Emma Jane, niin hänen nähdäkseen oli sulaa ilkeyttä
asettua tyttöä vastustamaan.

Herra Perkins kesti useat päivät, mutta vihdoin hänen mielialansa,
ruokahalunsa ja ruoansulatuselimistönsä alkoivat tästä huomattavasti
tärveltyä, ja silloin hän alistui. Emma Jane riensi iloisena kuin
vapautettu vanki tapaamaan rakasta ystäväänsä. Hänen rohkeutensa
ei pettänyt edes pääsytutkinnossa, vaikka se joutuikin hirmuisesti
koetelluksi, ennen kuin hänelle avautui tie Warehamin opilliseen
yrttitarhaan. Hänet hyväksyttiin vain kahdessa aineessa, mutta hän
liittyi ilomielin viisine ehtoineen koulun valmistavaan kurssiin
aikoen valvoa, että tiedon virta valuisi säästeliäästi hänen henkisten
perintömaidensa yli, kastelematta häntä enempää kuin oli välttämätöntä.
On mahdotonta salata sitä totuutta, että Emma Jane oli paksupäinen;
mutta sisukas, vääjämätön uskollisuus ja taito rakastaa alttiisti ja
epäitsekkäästi ovat nekin, tarkkaan ajatellen, eräänlaisia kykyjä,
joiden arvo elämässä saattaa olla suuri.

Wareham oli sievä pikkukaupunki, jonka leveätä pääkatua varjostivat
suuret jalavat ja vaahterat. Kaupungissa oli apteekki, rautapaja,
lyijyvalimo, useita sekalaisia kauppoja, kaksi kirkkoa ja monta
täysihoitolaa; mutta kaikki asukkaiden harrastukset keskittyivät
kaupungin opiston ja seminaarin ympärille. Kaupunkiin kerääntyi poikia
ja tyttöjä piirikunnan sekä valtion kaikista osista, ja he olivat
mitä erilaisimmilla asteilla, jos heitä luokiteltiin syntyperän,
yhteiskunnallisen aseman, rikkauden tahi köyhyyden perusteella.
Kolmannen ja neljännen luokan oppilaiden kesken oli tapana kävellä
asemalle tai sieltä kouluun parittain, ja vastamäissä kantoivat
vankemman sukupolven edustajat naistoveriensa raskaita kirjapinkkoja.

Joskus tuli myös tunnetuksi yhden tai toisen varhaiskypsän ja
ajattelemattoman tytön tyhmyyden puuskaus. Näihin tyttöihin kuului
riverborolainen Hulda Meserve. Hän oli kylläkin ystävällinen Rebekalle
ja Emma Janelle, mutta mitä pitemmälle aika kului, sen vieraammiksi
kävivät heidän välinsä. Hulda oli erinomaisen kaunis runsaine,
punertavanruskeine hiuksineen ja muutamine aivan pienine kesakkoineen,
joista hän puhui alituisesti -- tietäen, ettei kukaan voi keksiä niitä
hänen kasvoistaan samalla huomaamatta hänen ihonsa posliininkaltaista
heleyttä ja hänen pitkiä silmäripsiään. Koska Riverborossa oli
vähänlaisesti nuorukaisia, aikoi Hulda Meserve huvitella näinä
neljänä Warehamin vuotena niin paljon kuin olosuhteet sallivat. Hänen
käsityksensä mukaan hauskuus oli siinä, että alati kasvava ihailijain
piiri ympäröi ja hellitteli häntä, mitä julkisemmin sen parempi. Hänen
tapansa oli kertoilla valloituksistaan osattomammille tytöille, samalla
valitellen kärsimyksiä, joita hän alituisesti tuotti ihailijoilleen ja
joiden suhteen hän oikeastaan väitti olevansa viaton kuin äskensyntynyt
karitsa. Tällainen taipumus on omiaan piankin särkemään tavallisen
ystävyyssuhteen, ja niinpä ei kestänyt kauankaan, ennen kuin Rebekka
ja Emma Jane koulumatkoillaan istuivat yksin rautatievaunun toisessa
päässä ja Hulda ihailijoineen toisessa.

Rebekka eli sellaista normaalia, itsetiedotonta elämää, joka hänen
ikäkautenaan on kaikkein luonnollisinta. Pojat olivat hyviä tovereita,
ei muuta. Hän lueskeli mielellään samassa luokassa kuin pojatkin --
kaikki tuntui silloin sujuvan paremmin; mutta hänen ihanteellisuutensa
suojeli häntä joutavalta ja epäkypsältä hakkailulta.

Warehamin opettajissa oli muuan, neiti Emily Maxwell, jonka
vaikutusvaltaan Rebekka taipui alunpitäen tutustuessaan hänen
johdollaan englantilaiseen kirjallisuuteen sekä ainekirjoitukseen.
Neiti Maxwell, jonka isä ennen oli ollut Mainen valtion kuvernöörinä
ja jonka setä oli Bowdoinissa professorina, oli näiden seikkojen
perusteella Warehamin huomatuin henkilö; ja täytyy tunnustaa mitä
onnellisimmaksi sattumaksi, että hänen lyhyt opettajakautensa
Warehamissa sattui juuri Rebekan kouluvuosiksi. Heidän suhteensa
kehittyi heti varmaksi. Rebekan sydän heittäytyi opettajan huomaan
arvelematta niinkuin nuoli lentää maaliinsa, ja kun hän nyt
tapasi ylemmyydessään epäämättömän hengen, taipui hänen mielensä
mutkittelematta kunnioittavan ihailun nöyrään asenteeseen.

Huhuiltiin neiti Maxwellin "kirjoittavan", millä sanalla, erityiseen
tiettyyn sävyyn lausuttuna, ei tarkoitettu mitään kaunokirjoitustaitoa,
vaan sitä, että asianomaisen kynäntuotteita oli nähty painettuina.

"Häneen sinä ihastut; hän kirjoittaa", kuiskasi Hulda Meserve
Rebekalle ensimmäisenä kouluaamuna rukouksissa, kun opettajat istuivat
etupenkillä kunnioitusta herättävänä rivinä. "Hän kirjoittaa; mutta
minun mielestäni hän on pöyhkeä."

Kukaan ei näyttänyt voivan tarkalleen valaista tässä asiassa
Rebekkaa, joka sielunsa nälässä kyseli _"mitä_ hän kirjoittaa;" mutta
selitettiin, että ainakin yksi henkilö oli nähnyt neiti Maxwellin
kirjoituksen eräässä kuvitetussa aikakauskirjassa. Tämä erinomainen
suurtyö sai Rebekan hiukan ujostelemaan neiti Maxwellia; mutta samalla
hän ihaili tätä rajattomasti. Opettajan katse kohtasi alituisesti
innostuksesta säihkyvän tumman silmäparin. Milloin hän sanoi jonkin
ajatuksen erikoisen onnistuneesti, silmäsi hän toisen penkkirivin
kulmaukseen, jossa nuoret, ilmeikkäät kasvot alati kuvastivat jokaisen
tunnevivahduksen, minkä hän vain halusi nostattaa.

Eräänä päivänä, kun oli puhe ensimmäisestä kirjoitusharjoituksesta,
pyysi neiti Maxwell kutakin uutta oppilasta tuomaan hänen nähtäväkseen
jonkin aikaisemmin kyhätyn ainekirjoituksensa, jotta hän voisi arvioida
työtä ja päätellä minkälaista ainesta hänellä oli oppilainaan.
Rebekka jättäytyi tunnin lopulla muista jälkeen ja läheni arastellen
opettajanpöytää.

"Minulla ei ole mukanani ainekirjoituksia, neiti Maxwell, mutta minä
voin etsiä jonkin, kun perjantaina lähden kotiin. Ne ovat eräässä
laatikossa ullakolla."

"Huolellisesti käärittyinä kokoon ja punaisin ja sinisin nauhoin
sidottuina?" kysyi neiti Maxwell hymyillen.

"Eikä", vastasi Rebekka ja pudisti vakavana päätään. "Minä kyllä
tahdoin sidellä ne, koska muutkin tytöt tekivät niin ja koska se näytti
somalta. Mutta minä sidoin kirjoitukset tahallani purjelangalla,
ja sen, jossa puhutaan 'yksinäisyydestä', minä sidoin vanhalla
kengännauhalla osoittaakseni sille, mitä minä siitä ajattelin."

"'Yksinäisyydestä'!" nauroi neiti Maxwell kohottaen kulmakarvojaan.
"Itsekö sinä valitsit aiheesi?"

"En, neiti Dearborn sanoi, että me olimme liian pieniä voidaksemme itse
valita hyviä aiheita."

"Minkälaisia muita aiheita teillä oli?"

"Takkavalkean ääressä', 'Grant soturina', 'Mietelmiä P.T. Barnumin
elämästä', 'Haudattuja kaupunkeja'; en nyt muista useampia. Minun
kaikki aineeni ovat huonoja enkä kehtaa näyttää niitä. Minä kirjoitan
helpommin ja paremmin runoja, neiti Maxwell."

"Runoja!" huudahti hän. "Vaatiko neiti Dearborn teitä kirjoittamaan
runoja?"

"Ei toki; minä vain olen aina kirjoittanut niitä, jo kotona maalla.
Tuonko minä teille ne kaikki? Ei niitä ole paljon."

Rebekka otti Riverborosta mukaansa kirjoitusvihon, johon hän jäljenteli
runollisia vuodatuksiaan ja vei sen neiti Maxwellin kotiin toivoen,
että hänet pyydettäisiin sisälle ja että hän siten saisi puhella
yksityisesti opettajansa kanssa; mutta kun hän soitti ovikelloa,
tulikin palvelijatar aukaisemaan, eikä tytön auttanut muu kuin lähteä
pettyneenä tiehensä.

Muutamia päiviä myöhemmin hän näki mustakantisen vihkonsa neiti
Maxwellin opettajanpöydällä, ja silloin hän tiesi arvostelun
hirvittävän hetken koittaneen. Niinpä tyttö ei hämmästynytkään, kun
häntä pyydettiin jäämään luokkaan toisten lähdettyä.

Huoneessa oli hiljaista; punaiset lehdet kahahtelivat ulkona tuulessa
ja lehahtelivat sisään avoimesta ikkunasta tuoden vuodenajan
ensimmäiset tervehdykset. Neiti Maxwell saapui ja istui penkille
Rebekan viereen.

"Luulitko sinä näitä hyviksi?" hän kysyi jättäen vihon tytölle.

"En ihan hullummiksikaan", tunnusti Rebekka, "mutta on niin vaikeata
arvioida itse, minkälaisia ne ovat. Perkinsit ja Cobbit sanoivat aina
niitä ihmeellisiksi, mutta kun rouva Cobb sanoi, että hän piti näitä
parempina kuin Longfellow'n runoja, niin minä tulin onnettomaksi, sillä
eihän se voi olla totta."

Viimeinen järkevä huomautus vahvisti neiti Maxwellia uskossaan, että
Rebekka jaksoi kuulla totuuden ja että sen sanominen hyödyttäisi tyttöä.

"No niin, lapseni", sanoi hän hymyillen, "ystäväsi olivat väärässä ja
sinä olet oikeassa. Pätevällä mittapuulla mitattaessa nämä runot jäävät
ala-arvoisiksi."

"Sitten kai minun on luovuttava toiveesta, että minusta joskus tulisi
kirjailija!" huokasi Rebekka, joka tunsi mielensä onnettoman karvaaksi
ja pelkäsi, ettei voi pidättää kyyneliään.

"Älähän hätäile!" keskeytti neiti Maxwell. "Vaikka ne eivät olekaan
oikeata runoutta, todistavat ne sinun hyviä taipumuksiasi. Tuskin
koskaan rikot poljennon ja riimin sääntöjä vastaan, ja se osoittaa,
että luontainen vaisto ohjaa sinua oikeaan; runoilijat sanoisivat
sitä muototajuksi. Kun sinä kasvat ja saat kokemuksia -- tarkoitan,
sitten kun sinulla on jotakin sanottavaa, luulen sinun kirjoittavan
sangen hyviä runoja. Runous edellyttää tietoja ja laajanäköisyyttä,
elämänkokemusta ja kuvittelukykyä, Rebekka. Sinulta puuttuvat vielä
nämä kolme ensimmäistä edellytystä, mutta uskonpa melkein, että sinussa
on hitunen viimeksi mainittua."

"Enkö minä enää koskaan saa sepittää runoja, en edes omaksi huvikseni?"

"Tietysti; se vain auttaa sinua kirjoittamaan parempaa
suorasanaistakin. Minä aion pyytää kaikkia uusia oppilaita
kirjoittamaan kirjeen, jossa hiukan kuvaillaan kaupunkia ja vihjataan,
millaista kouluelämä on täällä."

"Saanko minä olla silloin oma itseni?" kysyi Rebekka.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Olisi tyhmää ja yksitoikkoista, jos minun täytyisi kirjoittaa oikea
kirje, sellainen, minkä Rebekka Randall kirjoittaa Hanna sisarelleen
Hopeapuron taloon tahi Jane tädilleen Riverboroon. Mutta jos minä
saisin olla olevinani joku ihan toinen tyttö ja kirjoittaa jollekin,
jonka tietäisin ymmärtävän kaiken mitä sanon, niin siitä tulisi
parempi."

"Kyllä vain; siinähän on, luullakseni, hauska suunnitelma", sanoi neiti
Maxwell. "No, keneksi sinä sitten aiot olettaa itsesi?"

"Minä pidän kauheasti perijättäristä", sanoi Rebekka miettivästi.
"En tietysti ole koskaan nähnyt perijätärtä, mutta niille tapahtuu
aina kaikenmoista ihmeellistä, varsinkin kultakiharaisille. Minun
perijättäreni ei olisi turhamainen ja kopea, niinkuin Tuhkimon häijyt
sisaret; hän olisi jalo ja antelias. Hän eroaisi suurenmoisesta
koulusta, -- se olisi Bostonissa --, ja tulisi tänne sen vuoksi, että
hänen isänsä oli elänyt täällä poikana, kauan ennen rikastumistaan.
Isä on nyt kuollut, ja tytöllä on holhooja, maailman paras ja hienoin
mies. Hän on tietenkin hiukan vanha ja usein totinen ja äänetön, mutta
joskus, kun hän on iloinen, hän on täynnä kujeita, ja silloin Evelyn ei
lainkaan karta häntä. Niin, tytön nimi on Evelyn Abercrombie ja hänen
holhoojansa nimi on herra Adam Ladd."

"Tunnetko sinä herra Laddin?" kysyi neiti Maxwell ällistyneenä.

"Kyllä, hän on minun kaikkein paras ystäväni", huudahti Rebekka
ihastuneena. "Tunnetteko tekin hänet, neiti Maxwell?"

"Kyllä, totta kai; hän on tämän koulun johtokunnan jäsen, näetkö,
ja käy täällä usein. Mutta jos minä annan sinun nyt vielä olla
'olevinasi', niin sinä kerrot minulle kirjeesi koko sisällön ja minä
menetän mieleisen yllätyksen."

Me jo tiedämme, mitä Rebekka ajatteli neiti Maxwellista; opettajan
mielipiteen oppilaastaan me näemme seuraavasta kirjeestä, jonka neiti
Maxwell kirjoitti paria kolmea kuukautta myöhemmin:

    "Warehamissa jouluk. 1. p:nä.

    Rakas isä!

    Niin kuin hyvin tiedät, ei opetustyö suinkaan aina ole minua
    innostanut. Toisinaan olen vallan toivoton, kun ajattelen
    velvollisuuttani tyrkyttää tietoa näille nuorille, jotka ovat
    itsetyytyväisiä ja tarkkaamattomia, olivatpa he sitten kumpaa
    sukupuolta hyvänsä. Ja mitä tyhmempiä he ovat, sitä vähemmän he
    tyhmyyttään aavistavat. Jos minun alanani olisi matematiikka
    tai maantiede, saattaisin kenties kuvitella hyödyttäväni
    jotakuta, sillä niissä aineissa voivat ponnistukset ja ahkeruus
    saada ihmeitä aikaan. Mutta kirjallisuuden ja ainekirjoituksen
    opetuksessa kaipaa lahjakkuuden, mieltymyksen ja mielikuvituksen
    ilmauksia. Kuukauden toisensa jälkeen minä pyrin vaivalla
    eteenpäin, kiskon auki yhä uusia ja uusia simpukoita, mutta
    löydän helmen tuiki harvoin! Kuvittele siis minun iloani, kun
    nyt tänä lukukautena, näkemättä edes mitään erityistä vaivaa
    kuoren aukaisemisessa, tapasin harvinaisen helmen -- se on musta,
    mutta silkin siloinen ja hohtaa ihanasti! Hänen nimensä on
    Rebekka, ja hän muistuttaa meidän perheraamattumme kuvaa 'Rebekka
    kaivolla', sillä hänen hiuksensa ja silmänsä ovat niin tummat,
    että tulee ajatelleeksi suvussa virtaavan joko italialaista tai
    espanjalaista verta. Hän ei ole mitään erityistä ulkonaisesti.
    Ihmiset eivät ole tehneet hänen hyväkseen mitään. Hän ei voi
    kerskailla syntyperästään, hänellä ei ole rahoja, häntä ei ole
    sanottavastikaan kasvatettu, eikä hänellä ole muitakaan etuja.
    Mutta äitimme Luonto on ottanut hänet huomaansa sanoen:

        'Omaksi otan lapsen tuon,
        hänestä itse neidon luon,
        omani kokonaan.'

    Siunattu Wordsworth! Kuinka hän opettaakaan meitä ymmärtämään!
    Ja helmi ei tähän saakka ole kuullut hänestä puhuttavankaan!
    Ajattelehan, miltä tuntuu lukea luokalle Wordsworthin 'Lucya'
    ja huomata loppuun ehdittyään kuinka neljäntoista ikäinen
    huulipari värähtelee ihastuksesta ja kuinka kaksi silmää välkkyy
    myötätunnon kyynelissä!

    Sinä rakas isäparka! Sinäkin tiedät, kuinka lohdutonta on kylvää
    jaloa kylvöä kivikkoon, hiekkaan, veteen ja (siitähän joskus
    näyttää) liejuun, tietäen, että jos siitä ituja nouseekin, niin
    taimet ovat kituvia ja surkastuneita. Kuvittelehan, kuinka
    iloista silloin on kohdata todellinen sielu -- kylvää siemen
    niin lämpöiseen ja hedelmälliseen maahan, että voi vahvasti
    uskoa siitä kehkeytyvän lehtiä, kukkia ja hedelmiä, kutakin
    oikeaan aikaan. Soisin, etten olisi niin kärsimätön, niin kiihkeä
    näkemään tuloksia. Minusta ei ole opettajaksi; siihen toimeen
    ei sovellu kukaan, joka halveksuu tyhmyyttä niin syvästi kuin
    minä... Helmi kirjoittelee lystillisiä maalaismakuisia säkeitä,
    tietysti kalikkasäkeitä, mutta kuinka liekään, silloin tällöin
    hänen onnistuu liittää lomaan rivi, ajatus, runokuva, joka
    osoittaa, että hän tietämättään tuntee salaisuuden... Näkemiin!
    Minä otan Rebekan jonakin perjantaina mukanani kotiin, jotta sinä
    ja äiti saatte itse nähdä, minkälainen hän on.

                                        Teidän oma tyttärenne
                                              _Emily_."



APILANKUKKIA JA AURINGONRUUSUJA


"Mitä kuuluu, tytöt?" kysyi Hulda Meserve katsahtaen sisään ovenraosta.
"Voitteko keskeyttää lukunne hetkeksi ja näyttää minulle huonettanne?
Tulen suoraan kaupasta, josta ostin nämä hansikkaat, sillä olin
päättänyt, etten kulje talvella kintaissa -- ne ovat kerrassaan
liian maalaiset. Mutta älähän, teidän huoneennepa on vallan liian
loistava, sanalla sanoen! Luulen, ettei kellään toisella meistä ole
lähimainkaan tämän veroista! En ymmärrä, mikä tälle antaa sellaisen
suorastaan ruhtinaallisen leiman -- nuo uutimetko vai tuo hieno
varjostin vai Rebekan lamppu -- mutta te olette tosiaan ymmärtäneet
somistaa asuntonne. Minäkin pidän sievistä huoneista, mutta en saa
koskaan hetkeksikään aikaa järjestellä omaani. Minulla on aina
niin paljon puuhailemista puvuissani, etten juuri milloinkaan saa
vuodettani kootuksi ennen päivällistä; mutta kun vieraina kuitenkin
käy vain tyttöjä, niin mitäpä siitä. Saanko kuivata jalkojani teidän
lämpöjohtonne päällä? En voi sietää kalosseja, ellei kaduilla ole savea
ja lokaa aina polviin saakka. Minä näin siksi paljon vaivaa hakiessani
näitä ranskalaismallisia kenkiä, etten minä nyt rupea pilaamaan niitä
kalosseilla useammin kuin on ihan välttämätöntä. Luulen, että pojat
tarkkaavat jalkoja aina enemmän kuin muuta. Elmer Webster astui
eilen varpailleni koulussa, kun satuin ojentamaan jalkani käytävään,
ja sitten välitunnilla hän pyysi minulta anteeksi ja sanoi, ettei
oikeastaan häntä sopinut syyttää, sillä jalka oli niin pieni, ettei hän
tosiaankaan voinut huomata sitä! Eikö hän olekin suurenmoinen? Tietysti
hän vain loruilee, mutta tällaiset viistot korot ja terävät kärjet
saavat jalan näyttämään pienemmältä. Pankaahan, tytöt, jalkanne tähän
rinnalle, niin saamme nähdä, onko niissä eroa; ei silti, että minä
siitä välittäisin, mutta pilan vuoksi."

"Minun koipeni voivat vallan erinomaisesti täällä, missä ne nyt ovat",
vastasi Rebekka kuivasti. "Minulla ei ole aikaa mittailla jalkoja
algebrapäivänä. Sinä olet, muuten, pitänyt toista jalkaasi käytävässä
aina siitä saakka, kun sait nuo uudet kenkäsi, joten ei ole ihme, että
joku lopultakin sattui sille polkemaan."

"Ehkäpä minä usein muistan kenkiäni, sillä ne eivät ole aluksi
kovinkaan mukavat ennen kuin niihin tottuu. Tehän olette saaneet
aikalailla uutuuksia tänne, vai mitä?"

"Tarkoitat joululahjojamme?" kysyi Emma Jane. "Tyynynpäälliset antoi
rouva Cobb, maton lähetti Mary serkku Pohjois-Riverborosta, ja Living
ja Dick antoivat paperikorin. Me annoimme toisillemme kaappi- ja
vuodeverhoja, ja varjostimen lahjoitti herra Ladd minulle!"

"Olipa onni teille, kun tutustuitte häneen! Armias! Kunpa minäkin
kohtaisin jotakin samantapaista. Ja kuinka kekseliäs hän onkaan!
Varjostin kätkee parhaiksi teidän vuoteenne, eikö totta? Mutta
teillähän onkin vuodekomero huoneessanne, ainoa koko talossa. En
ymmärrä, kuinka teidänlaisenne vastatulleet onnistuivat saamaan näin
mainion huoneen", lopetti hän tyytymättömänä.

"Neiti Maxwell toimitti sen meille", selitti Emma Jane.

"Tänä vuonna teidän suuri ja ainokainen neiti Maxinne on jäykempi ja
mahdottomampi kuin koskaan ennen", sanoi Hulda. "Minä olen kokonaan
luopunut yrittämättäkään enää miellyttää häntä, sillä hänellä ei ole
rahtuakaan oikeudentuntoa. Suosikkejaan hän vaalii, mutta toisia hän ei
huomaakaan muulloin kuin nakatessaan heille ärsyttäviä huomautuksia.
Eilen minua suuresti halutti sanoa hänelle, että hänen velvollisuutensa
on opettaa minulle kieliä eikä käytöstapoja."

"Soisin, ettet moittisi neiti Maxwellia minun kuulteni", sanoi Rebekka
tulisesti. "Tiedäthän minun kiintymykseni."

"Tiedän, mutta minun on mahdoton ymmärtää, kuinka sinä jaksat sietää
häntä."

"Minä en vain siedä, vaan rakastan häntä!" huudahti Rebekka. "En
sallisi auringon paahtaa häneen liian kuumasti tai tuulen puhaltaa
häneen liian purevasti. Hänen pöytänsä alle minä haluaisin panna
marmorisen korokkeen, ja tahtoisin antaa hänen istua samettituolilla
kultaisen kateederin takana!"

"No no, älä nyt sentään pillastu, sillä minun puolestani hän kyllä saa
istua, missä häntä huvittaa. Minulla on parempaa ajattelemista", sanoi
Hulda niskojaan nakaten.

"Eikö nyt ole sinun tuntisi?" kysyi Emma Jane ehkäistäkseen puhkeamassa
olevan riidan.

"On, mutta minä kadotin eilen latinan kielioppini. Jätin sen eteiseen
puoleksi tunniksi, sillä välin kun minulla oli todellinen _kohtaus_
Herbert Dunnin kanssa. En ollut koko viikkoon puhunut hänen kanssaan
ainoatakaan sanaa, ja olin antanut takaisin hänen luokkamerkkinsä. Hän
oli ihan raivoissaan. Kun sitten palasin eteiseen, oli kirja poissa."

Kaiken aikaa huoneessa ollessaan Hulda oli aukonut ja kiinnitellyt
hattunsa harsoa toivoen, että tytöt huomaisivat kysyä, kenen sormus
tällä viikolla oli hänen sormessaan; mutta vaikka Rebekka ja Emma Jane
heti olivat huomanneet tämän uuden korun, ei mikään maailmassa olisi
saanut heitä hiiskahtamaan siitä sanaakaan. Huldan halu yllyttää heitä
puhumaan asiasta oli liian ilmeinen.

"Johtaja uskoo, että minun kielioppini kyllä löytyy, ja hän lainasi
minulle toisen", jatkoi Hulda. "Hän melkein läksytti minua sen vuoksi,
että jätin kirjan eteiseen. Hänen vastaanottohuoneessaan oli oikein
hieno vieras herra, jota en tuntenut. Soisin, että hän olisi jokin uusi
opettaja, mutta se kai ei ole mahdollista. Hän katseli minua melkein
koko ajan, minkä minä olin sisällä ja sai minut niin ymmälleni, että
osasin tuskin kunnolleen vastata johtajan kysymyksiin."

"Sinun täytyy kohtakin panna naamio kasvoillesi, jos aiot saada
elää rauhassa, Hulda", neuvoi Rebekka. "Tarjosiko hän sinulle
luokkamerkkiään muistoksi, vai oliko hän päässyt koulusta jo niin kauan
sitten, ettei hänellä enää ollut? Ja sanohan nyt -- pyysikö johtaja
sinulta pientä hiuskiharaa säilyttääkseen sitä kellonkuoriensa välissä?"

Tämä sanottiin iloisesti ja nauraen, mutta joskus saattoi Huldasta
tuntua vaikealta päättää, koettiko Rebekka vain keksiä sukkeluuksia
vai oliko tyttö kenties kateellinen. Hän ylimalkaan uskoi jälkimmäisen
olettamuksen oikeaksi ja piti sen vuoksi Rebekan sutkauksia pelkästään
luonnollisina, tyttöä itseään kun ei sanottavastikaan ollut "huomattu"
kouluelämässä.

"Hänellä ei ollut yhtään jalokivikoristuksia; sellainen kamea vain
napinlävessä ja kerrassaan kaunis sormus sormessa, -- sellainen
merkillinen sormus, joka pyöri ja pyöri ympäri. Voi, rakkaani! Nyt
minun täytyy juosta! Minne kokonainen tunti livahtikaan? Koulunkellohan
soi nyt!"

Huldan puhuessa Rebekka oli heristänyt korviaan. Tyttö muisti erään
merkillisen sormuksen, ja se kuului ainoalle ihmiselle, joka (neiti
Maxwellia lukuunottamatta) pystyi herättämään hänessä kuvitteluja
-- prinssi Aladdinille. Hän ja Emma Jane ihailivat romanttisesti
ja kunnioittavasti Aladdinia itseään samalla kun he olivat mitä
syvimmin kiitollisia hänen komeista lahjoistaan. Sen jälkeen kun he
ensimmäisen kerran olivat tavanneet hänet, ei ainoakaan joulu ollut
mennyt sivu hänen muistamattaan heitä kumpaakin tavalla, joka osoitti
mitä harvinaisinta aistia ja huolehtivaisuutta. Emma Jane oli nähnyt
Aladdinin vain kahdesti, mutta kivitalossa hän oli käynyt useat
kerrat, ja Rebekka oli siten oppinut tuntemaan hänet paremmin. Rebekka
myös kirjoitti ne kirjeet, joissa he kertoivat saaneensa lahjat sekä
samalla ilmaisivat kuinka kiitollisia he olivat niistä; ja Rebekka
koki loputonta vaivaa koettaessaan kyhätä Emma Janen kirjeen kokonaan
toiseen muotoon kuin omansa. Toisinaan herra Ladd oli kirjoittanut
Bostonista tiedustellen Riverboron kuulumisia, ja silloin Rebekka oli
lähettänyt hänelle monia sivuja täynnä hulluttelevaa ja lapsellista
lavertelua, johon pari kertaa liittyi myöskin runonsäkeitä. Jos nyt
Huldan vieras oli Aladdin, niin tulisikohan hän tervehtimään myöskin
heitä? Ja olisiko sopivaa, että Emma Jane ja hän näyttäisivät herra
Laddille huoneensa tällaisenaan, kun niin monet hänen lahjansa olivat
siinä näkyvillä?

Kun tytöt olivat asettuneet Warehamiin oikeina täysihoitolaisina,
tunsivat he elämänsä niin riemukkaaksi kuin suinkin oli mahdollista.
Hän ja Emma Jane olivat huonetovereina koonneet yhteen vaatimattoman
omaisuutensa saadakseen asumuksensa kauniiksi ja kodikkaaksi. Huoneessa
oli jo alkujaan iloinen punainen matto ja kaunis vaahterakalusto. Rouva
Perkins oli valmistanut heille pitkät ikkunanverhot musliinista. Tytöt
saivat häneltä myöskin kaksi samankuosista pöytäliinaa, ja kumpikin voi
näin muokata itselleen oman lukunurkkansa. Suuren kaunopuheisuutensa
avulla Rebekka oli saanut luvan viedä Warehamiin ylellisen kauniin
lamppunsa, joka olisi somistanut minkälaisen huoneen hyvänsä. Ja kun
he sitten vielä lisäsivät sisustukseen Aladdinin viimeiset joululahjat
-- Emma Janen saaman japanilaisen varjostimen sekä Rebekan kirjahyllyn
englantilaisine runoilijoineen --, saattoivat tytöt hyvällä syyllä
selittää, että kaikki oli yhtä hauskaa kuin naimisiinmeno ja oman pesän
perustaminen.

Päivä, jona Hulda kävi tervehtimässä heitä, oli perjantai, ja juuri
perjantaisin -- kello kolmesta puoli viiteen -- oli Rebekalla oikeus
nauttia hauskuutta, jota hän aina kaivaten odotteli koko viikon.
Silloin hän juoksi lumista polkua myöten kouluntakaisen metsän halki
päästen siten erään rauhallisen kadun kulmaukseen, josta hän kiiruhti
suorinta tietä neiti Maxwellin asuntoon, suureen valkoiseen taloon.
Sisäkkö avasi oven. Rebekka riisui hattunsa ja päällysnuttunsa
ripustaen ne eteisen naulakkoon, sovitti kalossinsa huolellisesti
nurkkaan ja aukaisi sitten oven, joka johti paratiisiin. Neiti
Maxwellin arkihuoneen kaksi seinää olivat kokonaan kirjahyllyjen
peitossa, ja Rebekka sai istua takkatulen ääreen ja syventyä koko
sydämestään kirjoihin noin tunnin ajaksi. Silloin neiti Maxwell
tavallisesti saapui kotiin tunneiltaan, ja Rebekka vietti hänen
kanssaan puhellen ihania hetkiä, kunnes hänen oli lähdettävä asemalle
tapaamaan Emma Janea ennen junan lähtöä. Tytöillä oli näet tapana
viettää lauantait ja sunnuntait aina Riverborossa.

Tänä perjantaina Rebekka kätki kasvonsa neiti Maxwellin kasvijalustalla
kukkiviin geraniumeihin, valitsi sitten kirjahyllystä "Romolan"
luettavakseen ja istahti ikkunan luo hengähtäen syvään rajattomasta
tyytyväisyydestä. Silloin tällöin hän katsahti kelloon, muistaen erään
päivän, jolloin hän oli niin syventynyt "David Copperfieldiin", ettei
Riverboron juna lainkaan mahtunut hänen ajatuksiinsa. Hylätty Emma
Jane ei ollut lähtenyt kotiin ilman huonetoveriaan, vaan oli juossut
neiti Maxwellin luo kyselemään Rebekkaa. Samana päivänä lähti enää
yksi ainoa myöhäisempi juna Riverboroon päin, ja sekin pysähtyi vain
eräällä puolen mailin päässä Riverborosta olevalla asemalla, siten
ehtivät tytöt kotiin vasta pimeän tultua saatuaan ensin kahlata lumessa
väsyttävän taipaleen.

Kun Rebekka oli lukenut puolen tunnin ajan, hän katsahti ulos ikkunasta
ja näki kahden henkilön tulevan metsäpolkua myöten taloon päin. Toisen
hän tunsi oitis nähtyään hänen veikistelevästi sulalla koristetun
hattunsa, jonka alta liehahteli loistava hiussuortuva; mutta toinen
-- hänpä ei ollut sen vähäisempi kuin prinssi Aladdin. Hulda Meserve
hoivasi sirosti hameenliepeitään ja valikoi polulla turvallisimpia
kohtia, ennen kuin tohti muutella eteenpäin korkeakantaisia kenkiään.
Ja hänen silmänsä sädehtivät ja poskensa hehkuivat mustatäpläisen
valkean harson takaa.

Rebekka siirtyi ikkunan luota kirkkaan takkavalkean ääreen ja nojasi
päätään tuolin selukseen. Tyttöä säikähdytti myrsky, joka äkkiä oli
puhjennut hänen sydämessään, samalla kun häntä ihmetyttivät ne aivan
oudot tuntemukset, jotka parhaillaan heräsivät hänen sielussaan. Hän
oli odottamattaan täysin tietoinen siitä, ettei hän voi kestää jos
Hulda Meserve ryöstää hänen osuutensa herra Laddin ystävyydestä --
Hulda, joka oli niin sukkela, kaunis ja iloinen ja niin "verraton
seuraihminen". Rebekka oli aina ilomielin jakanut Emma Janen kanssa
tasan Aladdinin toveruuden, mutta ehkäpä hän olikin tiedottomasti
tajunnut, että Emma Jane sai vain toisen sijan prinssi Aladdinin
ajatuksissa. Mutta mikä hän itse sitten oli toivomaan parasta sijaa
Adam Laddin mielessä?

Yhtäkkiä ovi aukeni hiljaa. Joku katsahti sisään ja sanoi: "Neiti
Maxwell kertoi, että minä tapaisin täällä pikku neiti Rebekka
Randallin."

Rebekka hätkähti kuullessaan äänen. Hän hypähti seisaalleen ja puhkesi
riemuisasti puhumaan: "Herra Aladdin! Voi, minä tiesin, että olette
Warehamissa ja pelkäsin, ettei teillä olisi aikaa tulla katsomaan
meitä!"

"Ketä te tarkoitatte 'meillä'? Eiväthän tädit ole täällä, vai kuinka?
Ai niin, te puhutte siitä rikkaan seppämestarin tyttärestä, jonka nimeä
en jaksa koskaan muistaa. Hän on siis täällä?"

"Niin, hän on minun huonetoverini", vastasi Rebekka, joka tunsi oman
tuomionpasuunansa törähtävän, koska prinssi oli unohtanut Emma Janen
nimen.

Mutta kuitenkin, huoneen valo kävi ikään kuin leppeämmäksi, kun he
tulennoksen iloisesti rätistessä puhelivat yhtä ja toista; ja vihdoin
hiipi vanha ystävyyden ja tuttavallisuuden tunne jälleen Rebekan
sydämeen. Herra Ladd ei ollut nähnyt häntä moneen kuukauteen, ja hän
oli kovin halukas kuulemaan Rebekan kuvausta kouluelämästä. Johtajalta,
herra Morrisonilta, hän oli jo kysellyt tytön edistymistä.

"Niin, pikku neiti Rebekka", hän sanoi ja ojentautui tuolillaan
suoraksi, "minun täytyy nyt ajatella Portlandinmatkaani. Siellä on
huomenna rautatiejohtajien kokous, ja minulla on aina tapana samalla
tarkastaa koulu ja esittää arvokkaita neuvojani sen kasvatuksellisen ja
taloudellisen puolen kohottamisesta."

"Minusta tuntuu lystilliseltä ajatella, että te olette koulun
johtokunnan jäsen", sanoi Rebekka miettivänä. "Minä en saa sitä
sopimaan teidän kuvaanne."

"Tepä olette merkillisen älykäs pieni neiti ja minä olen täysin samaa
mieltä kuin tekin", vastasi herra Ladd. "Itse asiassa", lisäsi hän
vakavammin, "minä suostuinkin liittymään johtokuntaan vain pienen
äitiraukkani muiston tähden, sillä hän vietti viimeiset onnenvuotensa
täällä."

"Siitä on tietysti jo monta vuotta!"

"Niin, odottakaahan; minä olen kolmenkymmenenkahden ikäinen -- vain
kolmenkymmenenkahden, huolimatta näistä monista harmaista haivenista.
Äitini meni naimisiin kuukautta myöhemmin kuin oli suorittanut
tutkintonsa, ja hän kuoli minun ollessani kymmenvuotias. Niin, siitä on
kulunut aikaa, kun äitini oli täällä oppilaana, vaikka koulu silloinkin
jo oli toiminut viisitoista tai kaksikymmentä vuotta, luullakseni.
Haluaisitteko katsoa, minkänäköinen äitini oli, Rebekka?"

Tyttö otti varoen käteensä nahkakotelon ja aukaisi sen. Kuvassa
näkyivät herkät, ilmeikkäät nuoret kasvot, niin täynnä viatonta
luottamusta, että kenen tahansa sydän siitä antautui. Kuva sai Rebekan
tuntemaan itsensä vanhaksi, kokeneeksi ja äidilliseksi.

"Oi, miten suloiset, kukanlaiset kasvot!" tyttö kuiskasi hiljaa.

"Sen kukan täytyi kestää monenlaisia myrskyjä", sanoi Adam Ladd
totisena. "Minä olin silloin vain lapsi enkä voinut tehdä mitään häntä
suojellakseni; eikä ollut ketään toista, joka olisi asettunut hänen ja
huolien väliin. Nyt minä olen menestynyt, minulla on rahaa ja valtaa,
kaikkea, mitä hän olisi tarvinnut elääkseen ja ollakseen onnellinen,
mutta nyt on myöhäistä. Hän kuoli puutteeseen -- rakkauden ja hoivan,
turvan ja lohdutuksen puutteeseen, enkä minä voi koskaan sitä unohtaa.
Kaikki minkä nyt olen voittanut osakseni, tuntuu minusta toisinaan
hyödyttömältä, koska en voi jakaa sitä hänen kanssaan!"

Siinä puhui aivan uusi prinssi Aladdin, ja Rebekan sydän paisui
osanotosta ja ymmärtävästä myötätunnosta. Nyt hän tiesi, miksi
Aladdinin silmissä oli väsynyt katse, joka usein näkyi hänen hilpeän
pilansa ja naurunsa takaakin.

"Olen niin iloinen, kun kerroitte minulle tästä", sanoi tyttö, "ja
iloinen, kun sain nähdä hänet juuri sellaisena kun hän oli sitoessaan
valkoisen musliinihattunsa nauhoja ja katsoessaan kuvastimesta vaaleita
kiharoitaan ja sinisiä silmiään. Kuinka iloinen hän silloin mahtoikaan
olla! Kunpa hän olisi saanut elää ja nähdä teidän kasvavan voimakkaaksi
ja hyväksi! Minun äitini on aina suruissaan ja hänellä on alituisesti
työtä, mutta kerran, kun hän katsoi Johnia, kuulin hänen sanovan: 'Hän
korvaa kaiken'. Niin teidänkin äitinne olisi ajatellut teistä, jos hän
olisi elänyt, ja ehkä hän nytkin ajattelee siten."

"Te olette pieni lohduttava olento, Rebekka", sanoi Aladdin ja nousi
tuoliltaan.

Kun Rebekka nousi seisomaan, kyyneliä yhä silmäripsissään, katsahti
Aladdin odottamatta häneen ikään kuin toisin silmin kuin ennen.

"Hyvästi, näkemiin!" sanoi hän ottaen tytön pienet ruskeat kädet
omiinsa, ja lisäsi, aivan kuin hän nyt vasta olisi ensi kerran nähnyt
Rebekan: "Katsohan vaan, minun pieni lumivalkea-purppuraiseni väistyy
nuoren neitosen tieltä! Luulisi, että silmä himmenee ja poski käy
kalpeaksi, kun neljän vuoden työ suoritetaan kolmessa vuodessa, mutta
Rebekan silmät ovat kirkkaat ja hänen poskensa ruusuiset! Hänen pitkät
palmikkonsa ovat solmitut yhteen, niin että ne muodostavat mustan
U:n hänen selkäänsä, ja kauniit ruusukkeet koristavat niitä ylhäällä
niskan alla. Hän on niin pitkä, että hänen päänsä melkein ylettyy minun
olkapäähäni. Miten maailmassa, miten tämä käy päinsä! Kuinka prinssi
Aladdin tulee toimeen kadottaessaan pienen lohduttavan ystävänsä! Hän
ei ole mieltynyt täysikasvuisiin nuoriin daameihin, jotka rakastavat
kummallisen hienoja vaatteita; he säikyttävät ja ikävystyttävät häntä."

"Voi, herra Aladdin!" huudahti Rebekka kiihkeänä käsittäen vakavasti
ystävänsä pilan, "enhän minä ole vielä täyttänyt viittätoistakaan, ja
kestää kolme vuotta, ennen kuin minusta tulee täysikasvuinen. Olettehan
kiltti ettekä hylkää minua, ennen kuin teidän on pakko!"

"Ei, en hylkää; sen minä takaan", sanoi Aladdin. "Rebekka", jatkoi hän
pienen vaitiolon jälkeen, "kuka on se nuori tyttö, jolla on runsaat
kauniinruskeat hiukset ja perin suurkaupunkilaiset tavat? Hän saattoi
minut mäkeä tänne; tiedättekö, ketä tarkoitan?"

"Sen täytyy olla Hulda Meserve. Hänkin on Riverborosta."

Adam Ladd pujotti sormensa Rebekan leuan alle ja katseli tyttöä
silmiin, jotka olivat vielä yhtä kirkkaat, yhtä viattomat ja
yhtä lapselliset kuin tytön ollessa kymmenvuotias. Mies muisti
toisen silmäparin -- yllyttävät siniset silmät, jotka lähettelivät
keimailevia silmäyksiä puoleksi suljettujen luomien takaa ja ampuivat
nuolentapaisia säteitä veikistelevästi kohotettujen kulmakarvojen alta.
Hän sanoi vakavasti:

"Älä pyri hänen kaltaisekseen, Rebekka! Apilankukat, kukat, jotka ovat
kasvaneet Hopeapuron rinteillä, eivät sovellu samaan kukkavihkoon kuin
koreat auringonruusut, -- ne ovat siihen liian suloisia, tuoksuvia ja
terveellisiä."



TYÖLÄS VASTAMÄKI


Ensimmäinen onnellinen Warehamin-vuosi oli päättynyt. Rebekka oli
lueskellut kesän aikana ja palattuaan kouluun syksyllä hän oli
suorittanut muutamia kokeita, joiden tuloksena ilmoitettiin, että
jos hän vielä seuraavankin vuoden jatkaa samaan tapaan, hän saa
päästötodistuksen jo kolmannen vuoden kuluttua, vaikka kurssi olikin
nelivuotinen. Hän ei erityisesti loistanut kokeissa -- sehän olikin
mahdotonta, kun ottaa lukuun hänen hajanaiset perusopintonsa; mutta
eräistä aineista hän suoriutui ihmeen hyvin ja osoitti joissakin
suorastaan harvinaista lahjakkuutta, joten tulosten keskiarvo kohosi
kunnioitettavaksi.

"Jokin aihe voi olla hänelle ihan outo, sillä hänen tietomääränsä on
vajavainen", sanoi neiti Maxwell Adam Laddille, "mutta kun hän saa
vihjauksenkin asian oikeasta laadusta, niin hän silmänräpäyksessä
ymmärtää kaiken täydellisesti. Useimmat muut tytöt saattavat olla
täynnä tietoa ja sittenkin he ovat typeriä kuin lampaat."

Ensimmäisenä kouluvuonna, jolloin Rebekka hiljaisuudessa tutustui
olosuhteisiin, huomasivat vain jotkut harvat hänen lahjakkuutensa.
Jokainen näki, että hän oli koulun köyhimpiä tyttöjä; hänellä ei
ollut hienoja pukuja, hänen luonaan ei käynyt vieraita eikä hänellä
ollut kaupungissa ystäviä. Kun Rebekka kävi useammilla oppitunneilla
kuin toiset, ei hänellä myös ollut paljonkaan aikaa seurusteluun
tyttötoverien parissa.

Mutta toisen vuoden kevätpuolella Rebekka jo oli ikään kuin huomaamatta
voittanut koulussa samanlaisen johtavan aseman, mikä hänen osakseen oli
tullut Riverboronkin pienemmässä kouluyhdyskunnassa. Hänet oli valittu
yksimielisesti _Warehamin Koululuotsin_ aputoimittajaksi; ja hän olikin
ensimmäinen tyttö, joka koulussa pääsi kohoamaan tähän kadehdittavaan,
vaikka samalla runsastöiseen ja epäkiitolliseen asemaan. Kun
ensimmäinen Rebekan toimittama "Koululuotsin" numero saapui Cobbien
käsiin, kykenivät Jerry setä ja Sara täti ylpeilyltään tuskin syömään
tai nukkumaan.

"Kyllähän Rebekka aina saa ääniä", puhui Hulda Meserve, kun tästä
vaalista jälkeenpäin keskusteltiin. "Pystyipä hän sitten suorittamaan
tehtävänsä tai ei, aina hän näyttää siltä kuin pystyisi. Toivoisin
vain, että minäkin olisin pitkä ja tumma ja osaisin yhtä taitavasti
uskottaa ihmisille, että minussa on jotakin verratonta! Mutta eräässä
suhteessa häntä kummastelen. Vaikka pojat sanovatkin häntä kauniiksi,
eivät he kuitenkaan osoita hänelle suurtakaan huomaavaisuutta."

Rebekan oma mieli oli näinä aikoina täynnä pieniä huolia ja pelokkaita
aavisteluja, sillä kivitalossa eivät asiat olleet ihan parhaalla
tolalla ja kotiväen mieliala Hopeapuron talossa oli kaikkea muuta
kuin toiveikas. Tytöllä oli helmat täynnä työtä, hän oli ylenmäärin
rasittunut, ja sen vuoksi hänen ajatuksensa kiintyivät etusijassa
pohtimaan jokapäiväisen elämän vaikeita kysymyksiä.

Tänä syksynä ja talvena oli Miranda täti ollut toraisampi ja
tyytymättömämpi kuin milloinkaan ennen Rebekan ensimmäisiä
Riverboron-viikkoja lukuunottamatta. Eräänä lauantaina Rebekka juoksi
portaita ylös ja puhkesi vuolaisiin kyyneliin huudahtaessaan: "Jane
täti, minä pelkään, etten ikinä jaksa kestää tätä! Miranda täti ei
hyväksy mitään mitä minä teen. Nyt hän taas sanoi, että minun koko
elämäni kuluu vain randallimaisuuden hiomiseen itsestäni -- mutta en
edes tiedä, tahtoisinko hioa sitä pois perin juurin; ja siinä sitä nyt
ollaan!"

Jane täti, niin hyvin kuin hän tavallisesti pystyikin hillitsemään
itsensä, itki yhdessä Rebekan kanssa koettaessaan häntä lohduttaa.

"Sinun täytyy olla kärsivällinen", kehotti hän. "En ole tahtonut puhua
sinulle mitään, sillä ei ole oikein, että teen sinut levottomaksi nyt,
kun luet niin ahkerasti, mutta Miranda tätisi ei voi oikein hyvin.
Eräänä maanantaiaamuna noin kuukausi sitten hän sai jonkinlaisen
pyörrytyskohtauksen. Se ei ollut varsin ankara, mutta lääkäri pelkäsi
sen johtuneen hermoviasta, ja jos niin on laita, niin tämä on silloin
lopun alkua. Minusta näyttää kuin hän riutuisi jotenkin nopeaan, ja
siksi hän on niin tuskastunut ja sietämätön. Hänellä on vielä muitakin
huolia, joista sinä et tiedä mitään, ja ellet ole nyt Miranda tädille
hyvä, lapseni, niin jonakin hetkenä sinä vielä kadut kovuuttasi."

Närkästys hävisi Rebekan kasvoilta, ja hän lakkasi itkemästä sanoen
katuvasti: "Voi rakasta tätiraukkaa! Minä en huoli enää vähääkään hänen
nuhteistaan! Äsken hän pyysi minulta hiukan keitettyä maitoa, ja minua
pelotti viedä sitä hänelle, mutta tämä muuttaa asian kokonaan. Älkää
nyt olko huolissanne, Jane täti; ehkäpä asiat eivät ole niin hullusti
kuin pelkäätte."

Kun Rebekka hetkistä myöhemmin vei tädilleen maitoa, oli hän kaatanut
sen parhaaseen kullattuun posliinikannuun, ja tarjottimella oli
ripsureunainen lautasliina sekä geraniumin oksa suolarasian päällä.

"Kas niin, Miranda täti", sanoi tyttö iloisesti, "nyt te varmasti
maiskutatte huulianne ja tunnustatte, ettei tämä olekaan mitään
randallilaista maitoa, vaan oikeata sawyeriläistä."

"Olettehan te koettaneet minulle kaikkea mahdollista, kerran toisensa
jälkeen", sanoi Miranda. "Tämä maistuu tosiaankin melkein hyvältä;
mutta soisin sentään, ettet olisi haaskannut tätä kaunista geraaniumia."

"Eihän koskaan voi tietää, mikä on haaskausta", vastasi Rebekka
filosofisesti. "Ehkäpä tämä kukka on kauan toivonut saavansa somistaa
jonkun illallispöytää. Ei pahoiteta sen mieltä. Minä olen nähnyt
kukkien itkevän -- varhain aamulla."

Ne salaiset huolet, joihin Jane neiti vihjaili, olivat hyvinkin
todellisia, vaikka niitä ei näytetty. Kaksi ja puoli tuhatta dollaria
vanhaa Sawyerin perintöomaisuutta oli ollut sijoitettuna erääseen
liikeyritykseen, jota muuan tyttöjen isän ystävä hoiti, ja korkoina
olivat tädit saaneet tästä yrityksestä sadan dollarin vuositulot.
Perheen vanha ystävä oli nyt maannut haudassa jo viiden vuoden ajan,
mutta hänen poikansa oli jatkanut liikettä, ja tähän saakka oli kaikki
sujunut vanhaan tapaan. Mutta nyt oli odottamatta saapunut kirje, jossa
ilmoitettiin, että liike oli joutunut vararikkoon ja että Sawyerin
tyttöjen omaisuus oli hävinnyt muiden mukana kuin tuhka tuuleen.

Sadan dollarin vuositulon menettäminen on itsessään kylläkin
vähäpätöinen asia, mutta vanhoille Sawyerin sisaruksille se merkitsi
sitä eroa, mikä on mukavan toimeentulon ja itsekieltäytymistä
vaativan kituuttelun välillä. Tähänkin saakka heidän elämänsä
oli ollut niin säästeliästä ja niukkaa, että oli työlästä keksiä
enää uusia säästämistapoja; ja isku kohtasi heitä sitä paitsi
kaikkein sopimattomimpaan aikaan, sillä Rebekan koulumenot ja
täysihoitolamaksut, vaikkeivät ne olleetkaan perin suuret, oli
maksettava täsmällisesti ja käteisellä.

"Voimmeko me todellakin vielä jatkaa?" kysyi Jane itkien vanhemmalta
sisareltaan. "Eikö meidän ole pakko luopua aikeistamme ja selittää
tytölle syyt?"

"Me olemme kerran tarttuneet auran kurkeen emmekä saa kurkistella
taaksepäin", vastasi Miranda katkerimpaan sävyynsä. "Me olemme ottaneet
tytön pois kotoaan ja luvanneet kasvattaa hänet, ja nyt meidän on
täytettävä lupauksemme. Minun tietääkseni Aurelia ei voi vielä moneen
vuoteen toivoa apua muilta kuin Rebekalta. Hanna uhraa kaiken aikansa
ja jokaisen ajatuksensa sulhaselleen, ja kun hän menee naimisiin, ei
hän enää kuule eikä näe äitiään. John kuvittelee, että hänen täytyy
pyrkiä lääkäriksi eikä maanviljelijäksi. Ikään kuin ihmisillä nykyään
ei muutenkin olisi kylläksi tauteja niskassaan, kyllä hautaan pääsee
ilman nuorten lääkärien apuakin. Ei, Jane; meidän on laahustettava
eteenpäin ja säästettävä ja koetettava tulla toimeen korkoinemme niin
hyvin kuin voimme. Mutta pääomaa emme saa ruveta syömään, käyköön
sitten kuinka hyvänsä."

"Pääoman syöminen" oli useimpien säästäväisten uusenglantilaisten
naisten mielestä rikos, jota katalampia olivat vain murhapoltto,
ryöstö ja tappo; ja tätä katsantotapaa noudatettiin yleensä liiankin
tunnollisesti terveen järjen kannalta ajatellen -- esimerkiksi juuri
tässä tapauksessa kaksi kuudenkymmenen ikäistä naista olisi hyvällä
syyllä voinut hädän hetkellä hiukan lohkaista pienistä säästöistään.

Rebekka, jolla ei ollut aavistustakaan näistä perheen liikeasioista,
huomasi vain tätiensä käyvän päivä päivältä säästäväisemmiksi. Lihaa ja
kalaa ostettiin nyt harvemmin; nainen, joka viime vuosina oli käynyt
heillä kahdesti viikossa pesemässä, silittämässä ja siivoamassa,
sai sanan, ettei häntä enää tarvittu; vanhat, menneenvuotiset
hatut harjattiin ja muokattiin uudelleen kuntoon. Portlandiin tai
Moderationiin tehdyt virkistysmatkat jäivät pelkiksi muistoiksi.
Tarkkuus kehittyi vähitellen huippuunsa, mutta vaikka Miranda tänä
aikana olikin niin tyly ja taipumaton ja itsepäinen kuin nainen suinkin
voi olla, ei hän sentään kertaakaan vihjannut sisarentyttärelleen,
että tämä oli heille vastuksina. Siten tämä Sawyerin talon onnettomuus
vaikutti Rebekan elämään vain siten, ettei hän voinut toivoakaan
vanhojen pukujensa, hattujensa ja päällystakkiensa vaihtumista uusiin.

Mutta Hopeapurolla sattuneita vastoinkäymisiä ei sen sijaan käynyt
salaaminen, sillä ne eivät siellä rajoittuneet yhteen ainoaan
murheelliseen lukuun, vaan kehittyivät kokonaiseksi jatkoromaaniksi,
joka ei päättynyt koko vuotena. Perunanviljelys epäonnistui;
omenasadosta ei maksanut vaivaa puhuakaan; heinät oli korjattava
märkinä ja ne pyrkivät pilaantumaan. Aureliaa vaivasi päänhuimaus
ja Mark oli taittanut nilkkaluunsa. Kun tämäntapainen onnettomuus
nyt sattui pojalle jo neljännen kerran, kysyi Miranda, montako luuta
ihmisruumiissa on, "jotta voisi arvata, milloin Mark ehtii taittaa
ne kaikki". Kiinnityslainan koron maksuaika, painajainen, joka oli
puristanut kaiken ilon Randallien perheestä, oli ollut ja mennyt --
ensimmäisen kerran koko neljäntoista vuoden aikana sattui, etteivät he
saaneet haalituksi kokoon vaadittavia neljääkymmentäkahdeksaa dollaria.
Näköpiirissä oli yksi ainoa valopilkku, Hannan kihlautuminen nuoren
Will Melvillen kanssa, joka omisti hyvässä kunnossa olevan talon ja oli
kokonaan oma herransa. Hanna oli niin tyytyväinen omiin odottamatta
valjenneihin tulevaisuudentoiveisiinsa, että hän tuskin ymmärsi äidin
huolia. Hanna oli ollut kivitalossa vieraisilla viikon päivät, ja
Miranda uskoi myöhemmin Janelle kahdenkeskisesti saaneensa Hannasta
sellaisen käsityksen, että tyttö on tunteeton kuin männyn kaarna sekä
lisäksi arveluttavan itsekäs.

"Minä olin iloinen, kun hän jälleen käänsi nokkansa päin
Temperancea", huudahti Miranda. "Jos heidän talonsa jolloinkin pääsee
kiinnitysvelastaan vapaaksi, niin Hanna ei totisesti ole sen lunastaja;
se on joko Rebekka tai sitten minä!"



ALADDIN HANKAA LAMPPUAAN


"Teidän arvoisa kirjoituksenne 'Warehamin villikukkia' on hyväksytty
painettavaksi _Luotsiin_, neiti Perkins", sanoi Rebekka, tullessaan
sisään Emma Janen parhaillaan parsiessa yhtiön sukkia. "Minä jäin
juomaan teetä neiti Maxwellin luo, mutta kiiruhdin sieltä kotiin
ilmoittaakseni sinulle uutisen."

"Sinä puhut piloillasi, Pekka!" sammalteli Emma Jane ja katsahti
kysyvästi toveriinsa.

"En toki. Päätoimittaja luki sen ja arvioi sen mitä opettavimmaksi. Se
julkaistaan seuraavassa numerossa."

"Ei kai samassa numerossa kuin sinun runosi kultaisista ovista, jotka
sulkeutuvat takanamme, kun jätämme koulun?" kysyi Emma Jane, pidättäen
hengitystään vastausta odottaessaan.

"Aivan samassa, neiti Perkins."

"Rebekka", aloitti Emma järkyttyneenä ja traagillisesti, "minä en kestä
sitä iloa! Jos minulle tapahtuu jotakin, niin pyydän sinua kätkemään
sen _Luotsin_ numeron kanssani samaan hautaan."

Rebekka ei näyttänyt pitävän tätä pyyntöä minään ylenmäärin
kiihottuneen sielun purkauksena, sillä hän vastasi: "Minä ymmärrän,
samalta se minustakin tuntui alussa. Ja vielä nytkin, kun joskus yksin
ollessani otan esille _Luotsin_ vanhempia numeroita ja luen omia
avustuksiani, niin olen vähällä haljeta mielihyvästä. Eikä se johdu
siitä, että pitäisin niitä kovin hyvinäkään, sillä mitä useammin niitä
luen, sitä kehnommilta ne tuntuvat minusta."

"Kunpa tahtoisit asua yhdessä minun kanssani jossakin pienessä
talossa, kun tulemme vanhemmiksi", puhui Emma Jane miettivästi ja
tarkasteli uneksuen vastapäistä seinää, parsinneula kädessään pystyssä
sojottaen. "Minä hoitaisin talousaskareet ja valmistaisin ruoan ja
kirjoittaisin puhtaaksi kaikki sinun runosi ja kertomuksesi ja veisin
ne postikonttoriin, niin ettei sinun tarvitsisi tehdä muuta kuin
kirjoittaa. Se olisi kerrassaan ihanaa!"

"Minäkään en toivoisi mitään sen hartaammin, mutta olen luvannut hoitaa
Johnin taloutta", vastasi Rebekka.

"Mutta eihän hän saa omaa taloutta vielä moneen vuoteen, vai mitä?"

"Ei", huokasi Rebekka raskaasti heittäytyen istumaan tuolille pöydän
ääreen ja kätkien pään käsiinsä. "Ei saa, ellei meidän onnistu maksaa
kurjaa kiinnitystämme. Ja se aika jää yhä vain kaukaisemmaksi, kun emme
saaneet tänä vuonna korkoa suoritetuksi."

Rebekka hapuili käsiinsä paperipalasen, ja kun hän oli hetken aikaa
raapustellut sille jotakin välinpitämättömästi, luki hän minuutin tai
parin kuluttua ääneen:

    "'Pois maksa jo velkas!' huus kiinnitys näin:
    'olen aikoja tähän jo kyllästynyt!'
    'Minä myös', vastas Rebekka, 'kunpa en oisi
    sun kasvojas nähnytkään -- tiedät sen nyt!'"

"En tiennyt, että kiinnityksellä on kasvotkin", huomautti Emma Jane,
joka harrasti fysiologiaa.

"Meidän kiinnityksellämme on", vastasi Rebekka kostonhimoisena. "Minä
tuntisin sen, vaikka osuisin sitä vastaan pimeässä. Odotahan, piirrän
sen kuvan. On hyvä, että opit tietämään, minkä näköinen se on. Kun
sinulla aikanaan on mies ja seitsemän lasta, tiedät varoa, ettei se
pääse lähemmäksi kuin mailin päähän talostasi!"

Piirros oli valmiina sen näköinen, ettei pimeätä aristavan ihmisen
olisi ollut hyvä silmätä sitä. Kuvassa näkyi oikealla hyvin pieni talo
ja sen edustalla itkevä perhe. Kiinnitys oli sielunvihollisen ja peikon
sekasikiö, ja sen oikeassa kädessä oli kohotettu kirves. Muuan henkilö,
jolle oli tunnusmerkillisintä liehuva musta tukka, koetti ehkäistä
iskun; tämä henkilö esitti Rebekan ystävällisen selityksen mukaan häntä
itseään, vaikkei hän tosin sanonut vielä tietävänsä, millä tavoin hän
pystyisi iskun todellisuudessa torjumaan.

"Sinun kiinnityksesi on hirmuinen", sanoi Emma Jane, "mutta kauhean
pieni ja kuihtunut."

"Niin, se on ainoastaan tuhannen ja kahdensadan dollarin kiinnitys",
selitti Rebekka, "ja sitä pidetään pienenä. John on nähnyt miehen,
jonka talo oli kiinnitetty kahdestatoista tuhannesta dollarista."

Hetkeä myöhemmin kysyi Emma Jane: "Rupeatko sinä toimittajaksi vai
kirjailijaksi?" Hänen mielestään Rebekan ei tarvinnut muuta kuin valita.

"Minun kai täytyy tarttua siihen puuhaan, mikä minulle ensiksi
tarjoutuu, luullakseni."

       *       *       *       *       *

Näinä aikoina Adam Ladd käväisi toisinaan Temperancessa, sillä erään
jatkettavan haararadan piti kulkea tämän paikkakunnan lävitse. Näillä
retkillään herra Ladd sai jonkinlaisen aavistuksen Rebekan kotitalon
asioista. Uuden radan suuntaa ei ollut vielä päätetty, mutta ylipäänsä
keskusteltiin enää vain siitä, miten rata edullisimmin johdettaisiin
Temperancesta Plumvilleen. Erään ehdotuksen mukaan olisi rata
suunnattava suoraan halki Randallin talon maiden, nurkasta nurkkaan, ja
siinä tapauksessa rouva Randall tietysti saisi korvauksen maa-alasta ja
muusta vahingosta.

Kun Aladdin eräänä päivänä tuli Temperancesta Warehamiin, käveli ja
puheli hän pitkät ajat Rebekan kanssa, joka hänen mielestään näytti
kalvenneelta ja laihtuneelta, vaikka tyttö kestikin muuten urheasti
sen ylenmääräisen työtaakan, minkä hän vapaaehtoisesti oli sälyttänyt
hartioilleen. Hänellä oli yllään musta kashmirpuku, Jane tädin lähinnä
paras leninki. Pitkät mustat palmikot olivat nyt kiedotut ympäri pään,
ja niiden alta ohimoille ja otsalle valuvat pienet kiharat antoivat
hänen kasvoilleen uuden naisellisen leiman.

Adam Ladd katsahti tyttöön tavalla, joka sai Rebekan peittämään
kasvonsa käsillään samalla kun hän ujostelevasti nauraen katseli
sormiensa raoista ja puhui: "Tiedän kyllä, mitä ajattelette, herra
Aladdin -- että minun hameeni on tänä vuonna tuumaa pitempi ja että
hiukseni eivät ole enää samalla tavoin palmikolla kuin ennen. Mutta en
ole vielä lähimainkaan mikään nuori daami; en todellakaan ole. Puuttuu
vielä kuukausi, ennen kuin täytän kuusitoista, ja te lupasitte, ettette
hylkää minua, ennen kuin hameeni viistää maata. Jos teitä ei miellytä
se, että minä vanhenen, niin miksi ette te suostu nuortumaan? Silloin
me voisimme kohdata puolitiessä, ja meillä olisi oikein hauskaa. Mutta
kun nyt oikein ajattelen", jatkoi tyttö, "niin huomaan, että sitenhän
on tapahtunutkin kaiken aikaa. Silloin, kun ostitte minulta saippuaa,
olitte jokseenkin isoisä Sawyerin ikäinen, ja myöhemmin kun tanssitte
minun kanssani lippujuhlassa, olitte mielestäni kuin isäni. Mutta
siihen aikaan kun näytitte minulle äitinne valokuvan, minusta tuntui
aivan kuin olisitte veljeni John, sillä olin niin suruissani teidän
tähtenne."

"Tämä soveltuu erinomaisesti", sanoi prinssi hymyillen, "kunhan se vain
ei jatku _niin_ nopeasti, että teistä tulee minun isoäitini. Muuten
työskentelette aivan liian ahkerasti, neiti Rebekka Rowena!"

"Hiukan vain", tunnusti tyttö. "Mutta tiedättehän, että pian alkaa
loma-aika."

"Ja aiotteko silloin levätä kunnollisesti ja koettaa jälleen pyöristää
poskienne hymykuoppia? Niistä tosiaan kannattaa huolehtia."

Rebekan kasvoilla vilahti varjo, ja hänen silmänsä kostuivat.

"Teidän ei pidä olla ystävällinen, herra Aladdin, minä en kestä sitä.
Tämä -- tämä ei ole minun ilonpäiviäni!" hän sanoi ja pyörähti sisään
koulun portista heilauttaen kädellään jäähyväiset.

Adam Ladd meni johtajan huoneeseen, mieli vakavan miettiväisenä. Hän
oli tullut Warehamiin ehdottamaan suunnitelmaa, jota hän oli pohtinut
useita päiviä. Tämä vuosi oli Warehamin koulujen viideskymmenes
toimintavuosi, ja herra Aladdin selitti johtaja Morrisonille haluavansa
juhlavuoden kunniaksi lahjoittaa satakunta nidosta koulun kirjastoon
sekä antaa lahjapalkintoja äidinkielen kirjoitusharjoituksista, koska
hän oli erityisesti kiintynyt tähän aineeseen. Hän toivoi, että
molempien yläluokkien pojat ja tytöt kilpailisivat näistä palkinnoista
ja että lahja jaettaisiin tasan kahden parhaimman aineenkirjoittajan
kesken.

Kun keskustelu johtajan kanssa oli päättynyt, herra Ladd
lähti neiti Maxwellin luo ajatellen matkallaan metsän halki:
"Lumivalkea-purppuraiseni kaipaa apua, ja koska en voi tarjota sitä
hänelle suoraan aiheuttamatta kuiskeita, niin tyttöraukan täytyy
se ansaita! Rahani ovat käyttökelvottomia aina juuri silloin, kun
haluaisin niitä uhrata."

Hän tuskin ehti tervehtiä emäntäänsä, ennen kuin puhkesi puhumaan:
"Neiti Maxwell, ettekö ole huomannut, että ystävämme Rebekka näyttää
onnettoman väsyneeltä?"

"Näyttää kylläkin; ja minä olen tässä miettinyt, enkö voisi saada häntä
mukaani etelään kesäkuukausiksi. Menen tavallisesti laivalla Old Point
Comfortiin ja asustan siellä maalaistapaan jossakin rauhallisessa
talossa lähitienoolla. Minusta ei mikään tuntuisi miellyttävämmältä
kuin jos saisin Rebekan seurakseni."

"Se juuri olisi tytölle tarpeen", vahvisti Aladdin kaikesta
sydämestään. "Mutta miksi te ottaisitte kulut yksin hartioillenne?
Sallikaa minun kantaa korteni kekoon. Minä olen suuresti kiintynyt
tyttöön, olen ollut jo vuosikaudet."

"Älkää kuvitelko, että te olisitte hänet keksinyt", keskeytti neiti
Maxwell lämpimästi, "sillä minä hänet aluksi löysin."

"Hän oli minun läheinen ystäväni jo aikoja ennen kuin hän tuli
Warehamiin", sanoi Adam Ladd nauraen ja kertoi neiti Maxwellille,
kuinka Rebekka ja hän ensin olivat kohdanneet toisensa. "Heti alusta
lähtien olen koettanut miettiä, miten voisin auttaa hänen kehitystään,
mutta en ole keksinyt sopivaa tapaa."

"Onneksi hän pystyy itse hoitamaan kehityksensä", vastasi neiti
Maxwell. "Tavallaan hän on riippumaton kaikista ja kaikesta; hän
noudattaa sisäistä vaistoaan tietämättä siitä itse. Mutta hänellä on
satoja käytännöllisiä tarpeita, joissa raha auttaisi, ja valitettavasti
minun kukkaroni on hoikka."

"Käyttäkää minun kukkaroani, olkaa hyvä, sallikaa minun toimia teidän
välityksellänne", pyyteli Aladdin. "Vuosi sitten kävin Rebekan tätien
luona ja pyysin, että saisin kustantaa tytölle musiikinopetusta.
Vakuutin heille, että sellainen on tuiki tavallista, ja selitin, että
suostuisin myöhemmin kyllä perimään vuosittain korvauksen kuluistani,
jos he sitä välttämättä vaatisivat. Mikään ei auttanut. Vanhempi
neiti Sawyer sanoi, ettei ainoakaan hänen sukulaisensa ollut vielä
turvautunut 'vaivaisapuun' ja ettei kukaan toivottavasti sitä enää
yrittäisikään, kun tähänkin mennessä on muuten selvitty."

"Minun täytyy tunnustaa, että tuollainen taipumaton uusenglantilainen
tarmo miellyttää minua", huudahti neiti Maxwell. "Enkä olekaan tähän
saakka ollut lainkaan huolissani niistä vaikeuksista, jotka Rebekalla
on ollut voitettavanaan. Ulkonainen pakko on tehnyt hänet urheaksi;
köyhyys on karaissut hänet pelkäämättömäksi, ja se on opettanut tytön
luottamaan itseensä. Nykyisin hän tarvitsee yhtä ja toista, minkä vain
nainen voi hankkia nuorelle tytölle, eikä minusta olisi miellyttävää,
että te auttaisitte sellaisissa asioissa Rebekkaa. Minä tuntisin
loukanneeni hänen omanarvontuntoaan, vaikka hän ei siitä tietäisikään.
Mutta voinhan minä olla hänelle avuksi niissä asioissa ja antaa teidän
sen sijaan suorittaa hänen matkakulunsa. Siihen voin suostua vähänkään
kainostelematta. Silti on varmaankin parasta, että asia jää meidän
salaisuudeksemme."

"Te olette todellinen hyvä haltiatar!" huudahti Aladdin puristaen
lujasti hänen kättään. "Ehkäpä teille koituisi vähemmän vaivaa, jos
ottaisitte mukaanne myös hänen huonetoverinsa, sen erottamattoman --
hm, punavalkoisen?"

"Ei, kiitoksia; mieluummin pidän Rebekan yksin", sanoi neiti Maxwell.

"Sen käsitän", sanoi Adam Ladd hajamielisesti. "Tarkoitan tietysti,
että yhdestä lapsesta on aina vastusta vähemmän kuin kahdesta. Siinä
hän nyt onkin."

Rebekka näkyi ikkunasta. Hän kulki hiljaisella kadulla erään
kuusitoistavuotiaan pojan seurassa. He olivat syventyneet vilkkaaseen
keskusteluun, ja sitten he nähtävästi lukivat jotakin yhdessä ääneen,
sillä tytön musta ja pojan kiharainen ruskea pää taipuivat rinnan
paperiarkin ylle, jota he pitelivät yhteisesti käsissään. Rebekka
katsahti vähän vähä toveriinsa ja hänen silmänsä säteilivät älyä ja
ymmärtämystä.

"Neiti Maxwell", sanoi Aladdin, "minä kyllä kuulun koulun
johtokuntaan, mutta silti minun on sanottava, että en voi hyväksyä
yhteiskouluaatetta!"

"Olen minäkin tuntenut hetkittäin epäilyksiä", vastasi neiti Maxwell,
"mutta järjestelmän huonot mahdollisuudet ovat melkein olemattomat,
silloin kun on kysymys -- lapsista. Tuo näky, jonka todistajana juuri
olitte, oli muuten hyvin vaikuttava. Cambridgessä tuijotettiin usein,
kun nähtiin Longfellow'n ja Lowellin kulkevan käsi kädessä. Yhtä
kiinteästi seurataan Warehamin pienessä koulumaailmassa _Luotsin_ pää-
ja aputoimittajaa, kun he vaeltavan näin rinnakkain."



ILON RUUSUT


Päivää ennen etelään lähtöään Rebekka oli koulun kirjastossa Emma Janen
ja Hulda Meserven seurassa etsimässä hakuteoksista tietoja tulevista
kesänviettopaikoistaan. He kulkivat poistuessaan niiden lukittujen
kaappien ohi, joissa säilytettiin kaunokirjallisuutta; sitä lainattiin
vain opettajille ja kaupunkilaisille, mutta ei koulun oppilaille.

Tytöt katselivat kaivaten lasiovien taakse ja tavailivat jonkinlaista
nautintoa tuntien kirjojen nimiä -- aivan kuin nälkäiset lapset
katselevat vesi suussa sokerileipurien ikkunoissa olevia leivoksia
ja torttuja. Rebekan silmiin osui eräs kaapin nurkkauksessa oleva
uusi sidos, ja hän luki ihastuneena ääneen sen nimen: "Ilon ruusu'.
Kuulkaahan tytöt, eikö se ole mainio nimi! Ilon ruusu'. Se näyttää
kauniilta painettuna, ja se myös kuuluu kauniilta. Mitähän sillä
tarkoitetaan?"

"Luulen, että jokaiselle on oma ilon ruusunsa", sanoi Hulda
ymmärtävästi. "Minäpä tiedän, millainen minun ruusuni olisi, enkä
häpeä sitä tunnustaa. Minä haluaisin elää vuoden suurkaupungissa niin
rikkaana, että voisin käyttää rahoja kuinka paljon vain haluaisin.
Minulla olisi hevosia ja komeita pukuja, ja kaiket päivät minä vain
huvittelisin, joka ainoa hetki! Ja ennen kaikkea haluaisin olla
sellaisten ihmisten parissa, jotka käyttävät avokaulaisia pukuja."
(Hulda raukka valitteli mielessään aina riisuutuessaan ja pukeutuessaan
sitä seikkaa, että kohtalo oli määrännyt hänet syntymään ja elämään
Riverborossa, jossa muoti ei sallinut hänen paljastaa kauniita
valkoisia olkapäitään ihmisten katseltaviksi.)

"Olisihan siitä hauskuutta -- ainakin vähäksi aikaa", myönsi Emma Jane.
"Mutta eikö se olisi pikemminkin huvittelua kuin iloa? Ah, minä keksin!"

"Älä huuda niin hirveästi!" sanoi säikähtynyt Hulda. "Luulin, että näit
hiiren."

"Se ei ole minun tapaistani", sanoi Emma Jane puolustautuen,
"keksiminen nimittäin; sen tähden tämä iskikin minuun kuin salama.
Rebekka, eiköhän ilon ruusulla tarkoiteta menestymistä?"

"Hyvä niinkin", pohti Rebekka. "Toisaalta ymmärrän kyllä, että
menestyminen on ilo, mutta ruusua se ei sentään muistuta. Mietin juuri,
mahtaisikohan se tarkoittaa rakkautta?"

"Kunpa saisimme katsella kirjaa. Sen täytyy olla hurjan
mielenkiintoinen", sanoi Emma Jane. "Mutta luulen kyllä, että sinun
arvauksesi on paras tähänastisista."

Kirjan nimi soi kaiken päivää Rebekan korvissa. Kerran toisensa jälkeen
tyttö toisteli sitä itsekseen. Olipa se vaikuttanut arkipäiväiseen Emma
Janeenkin, sillä hän sanoi illalla:

"En vaadi sinua uskomaan, mutta totisesti olen keksinyt jälleen uuden
ajatuksen -- toisen samana päivänä! Keksin sen silloin, kun tiputtelin
kölninvettä sinun tukkaasi. Ilon ruusu taitaa merkitä avuliaisuutta."

"Silloin se ruusu kukoistaa aina sinun herttaisessa pienessä
sydämessäsi, rakas kunnon Emmie, joka niin huolellisesti hoivaat
vaivalloista Pekkaasi!"

"Älä tohdikaan sanoa itseäsi vaivalloiseksi! Sinä -- sinä olet --
sinä olet minun ilon ruusuni, niinpä oletkin!" Ja tytöt syleilivät
heltyneinä toisiaan.

Keskellä yötä Rebekka kosketti hiljaa Emma Janea olkapäähän. "Nukutko
kovin sikeästi. Emmie?" kuiskasi hän.

"En vallan mahdottomasti", vastasi Emma Jane unisena.

"Minä olen ajatellut jälleen uutta. Jos osaisi laulaa tai maalata tai
kirjoittaa -- ei vain hiukan, ymmärräthän, mutta oikein kauniisti --
niin etkö luule, että siitä saisi itselleen ilon ruusun?"

"Niin, jos olisi oikein hirveän lahjakas", vastasi Emma Jane. "Vaikka
ei tämä mielestäni ole yhtä hyvä kuin rakkaus. Jos sinä keksit vielä
jonkin uuden ajatuksen, niin pidä se omanasi aamuun saakka."

"Minä sain vielä yhden välähdyksen", kertoi Rebekka aamulla
heidän pukeutuessaan, "mutta en sentään herättänyt sinua. Eiköhän
uhrautuvaisuus voisi olla ilon ruusu? Mutta luulen", lisäsi hän, "että
se olisi pikemminkin lilja kuin ruusu, vai mitä arvelet?"

       *       *       *       *       *

Matka etelään, ensimmäinen kokemus merestä, ihmeelliset uudet näköalat,
hyvinvoinnin tunne, miellyttävä vapaus ja läheinen seurustelu neiti
Maxwellin kanssa melkeinpä huumasivat Rebekan. Kolmessa päivässä hän
kehittyi aivan kuin uudeksi olennoksi, joka säteili iloa ja ihastusta,
toiveita ja elämänuskoa. Hän oli aina suorastaan nälkäisenä himonnut
tietoa, rakkautta ja kauneutta. Hän oli aina pyrkinyt täyttämään
ulkomaailman omilla unelmillaan -- nyt häntä ympäröi todellisuus
rikkaana ja avartavana.

Neiti Maxwell ja Rebekka viettivät enimmäkseen päivänsä kahden
kesken lukien toisilleen ja keskustellen. Vastikään julistettu
kirjoituskilpailu jännitti kovasti tytön mieltä. Rebekka pelkäsi
salaa, ettei hän enää milloinkaan voisi olla iloinen, jollei hän nyt
onnistuisi. Hän ei ajatellut niinkään itse palkinnon arvoa eikä tällä
kertaa edes voiton kunniaa. Mutta hän halusi ilahduttaa Aladdinia ja
osoittaa, ettei tämä ollut pettynyt luottaessaan Rebekan lahjoihin.

"Jos minä onnistun löytämään mieleiseni aiheen, on minun ensiksi
kysyttävä teiltä, luuletteko minun pystyvän kirjoittamaan siitä. Ja
sitten minun on luullakseni kirjoitettava aivan itsekseni ja äänetönnä,
puhumatta teille siitä mitään tai lukematta edes teille kirjoitustani."

Neiti Maxwell ja Rebekka istuivat tänä aurinkoisena kevätpäivänä
pienen puron partaalla. Aamiaisesta saakka he olivat majailleet
pienessä metsikössä meren rannalla, käyneet aina toisinaan loikomassa
lämpimällä, valkoisella hietikolla ja päivänpaahteeseen kyllästyttyään
palanneet jälleen varjoisaan yksinäisyyteensä.

"Aiheen valinta merkitsee paljon", sanoi neiti Maxwell, "mutta minä en
uskalla auttaa siinä sinua. Oletko jo päättänyt mitään?"

"En", vastasi Rebekka. "Joka yö suunnittelen uutta aihetta. Ensin
ajattelin erästä, jonka nimeksi olisi tullut 'Mitä tappio on' ja sitten
toista: 'Tyttö ja poika'. Siinä olisivat tyttö ja poika, jotka juuri
ovat päättäneet koulunkäynnin, keskustelleet elämäntilanteistaan.
Sitten kai muistatte, kuinka eräänä päivänä sanoitte minulle: 'Noudata
kutsumustasi', siitäkin tunsin halua kirjoittaa. Warehamissa en saanut
mieleeni ainoatakaan ajatusta, mutta täällä niitä vilahtelee päässäni
joka minuutti. Sen tähden minun täytyy koettaa kirjoittaa aineeni
täällä -- tai ainakin ajatella se valmiiksi niin kauan kuin olen näin
iloinen ja vapaa ja virkeä. Katsokaapa, neiti Maxwell, tuolla lammikon
pohjassa olevia kiviä! Miten ne ovatkaan pyöreitä ja sileitä ja
kimaltelevia!"

"Kyllä, mutta missä ne ovat hioutuneet noin siroiksi, kaunismuotoisiksi
ja hienopintaisiksi, Rebekka? Eivät suinkaan tyynessä lammikossa,
hiekalla viruessaan. Siellä eivät niiden särmät olisi tasoittuneet.
Vieriessään virran mukana tänne tyveneen rauhaan ne ovat joutuneet
iskemään toisiaan vastaan ja kolhiumaan koviin kaihoihin. Ja nyt me
katselemme niitä ja sanomme niitä kauniiksi."

    "Jos kohtalo ei opettajaks' häntä luonut oisi,
    niin saarnaaja, ah, verraton, hän varmaan olla voisi!"

riimitteli Rebekka. "Voi, kunpa osaisin ajatella ja puhua niinkuin te!"
huokasi hän. "Pelkään kauheasti, etten koskaan saa tarpeeksi tietoja
kehittyäkseni kirjailijaksi."

"Monia muita seikkoja sinun pitäisi pelätä paljon suuremmalla syyllä",
sanoi neiti Maxwell. "Esimerkiksi ettet opi ymmärtämään ihmisluonnetta
tai oivaltamaan maailman kauneutta, tai ettet pysty kylliksi syvään
myötätuntoon kyetäksesi näkemään ihmismielen syvyyksiin, tai ettei
ilmaisukykysi riitä tulkitsemaan ajatuksiasi. On olemassa tuhansia
seikkoja, jotka ovat kirjailijalle merkitsevämpiä kuin ne tiedot, joita
kirjoista saadaan. Aisopos oli kreikkalainen orja eikä hän pystynyt
kirjoittamaan edes muistiin ihmeellisiä satujaan, ja kuitenkin niitä
lukee nyt koko maailma."

"Oletteko koskaan kuullut 'Ilon ruususta'?" kysyi Rebekka pitkän
äänettömyyden jälkeen.

"Kyllä, tietysti; missä sinä olet nähnyt sen nimen?"

"Erään kirjan kannessa, koulun kirjastossa."

"Minä näin sen erään kirjan _sisässä_ samassa kirjastossa", sanoi neiti
Maxwell hymyillen. "Se on Emersonin kirjoittama, mutta pelkään, ettet
sinä ole vielä kypsä käsittämään sitä, ja sen sisältöä on mahdotonta
selittää toiselle."

"Voi, pankaa minut kokeeseen, neiti Maxwell!" pyysi Rebekka
innokkaasti. "Jos panen ajatukseni oikein tiukalle, voin kenties saada
siitä jonkinlaisen aavistuksen."

"'Todellisuudessa -- ajan ja vaihtelujen tuskaisessa valtakunnassa --
on huolia, paheita ja surua; ajatusten ja ihanteen maailmassa vallitsee
katoamaton riemu -- siellä kukkii ilon ruusu; ja sen ympärillä kaikki
runottaret laulavat'", luki neiti Maxwell ulkomuistista.

Rebekka toisti sen kerran toisensa jälkeen, kunnes jokainen sana
oli syöpynyt hänen mieleensä. Sitten hän sanoi: "En tahtoisi olla
itserakas, mutta luulen melkein ymmärtäväni sen, neiti Maxwell. En
kokonaan, sillä se on hämmästyttävää ja vaikeatajuista, mutta hiukan,
niin paljon, että saan siitä aavistuksen. Se tuntuu aivan samalta kuin
jos jokin loistava näky humahtaisi sivuitse -- katse liikkuu niin
hitaasti, että se ehtii nähdä kaiken vain puolittain; mutta kuitenkin
aivoihin jää siitä pieni välähdys, ja silloin aavistaa, kuinka kaunista
se oli. Nyt minä tiedän! Minun aineeni nimeksi tulee 'Ilon ruusu'.
Sillä ei ole alkua eikä keskikohtaa, mutta loppu tulee olemaan hurmaava
-- tähän tapaan, odottakaas! 'Kukkios sa syömmessäin', -- päin, jäin,
näin:

    "'Ja vaikka maailman murheet näin
        kaikk' tulis osaksein,
    ain' kukkios sä syömmessäin
        mun ilon ruususein!'

"Nyt minä kiedon teidät vaippaan ja annan tyynyn päänne alle, ja sillä
välin kun nukutte, menen rantaan ja kirjoitan teille sadun. Se on
sellainen satu, jossa 'oletetaan' asioita; se jatkuu kauas, kauas
tulevaisuuteen ja kertoo ihmeellisistä tapahtumista, joita ei ehkä
koskaan satu todellisuudessa. Mutta jotkin niistä käyvät toteen,
saattepa nähdä, ja silloin te otatte pienen sadun esiin laatikostanne
ja muistatte Rebekkaa."

"Miksi ihmeessä nämä nuoret ihmiset aina valitsevat aiheita, jotka
tarjoaisivat suurellekin kirjailijalle kovan pähkinän!" mietti neiti
Maxwell koettaen päästä uneen. "Häikäiseekö aiheen suuruus heidät?
Pienet tietämättömät lapsiraukat, jotka valjastavat nukenvaununsa
tähtien eteen! Kuinka somalta tuo minun lapsiraukkani näyttääkään
istuessaan uuden päivänvarjonsa suojassa!"

Adam Ladd oli ajellut Bostonin kaduilla eräänä koleana päivänä,
jolloin näytti siltä, että sekä kevät että muotikauppiaat olivat
pettämäisillään lupauksensa. Äkisti hänen katseensa oli kiintynyt
ruusunpunaiseen päivänvarjoon, joka auki levitettynä loisti erään
kaupan näyteikkunassa. Herra Ladd oli äkkiä muistanut Rebekan ensi
rakkauden -- pienen rusottavan päivänvarjon, joka edusti tytön
lapsuuspäivinä hänen ainoata suhdettaan muodin kirjavaan maailmaan.
Hän oli mennyt kauppaan, ostanut tämän ihmeellisen leikkikalun ja
lähettänyt sen oitis Warehamiin. Tuntia myöhemmin hän oli palannut
myymälään ostaakseen sinisen päivänvarjon Emma Jane Perkinsille. Mitä
enemmän vuosia kului, sitä vaikeampaa hänen oli muistaa Rebekan toverin
olemassaoloa näin tärkeissäkään tilanteissa.



KUTSUT


Kevätlukukausi oli päättynyt; Hulda Meserve, Dick Carter ja Living
Perkins olivat suorittaneet päästötutkintonsa, ja seuraavana vuonna
jäisivät Rebekka ja Emma Jane Riverboron ainoiksi edustajiksi Warehamin
kouluun. Eräänä iltana kohta nuorten kotiinpaluun jälkeen oli pieni,
valittu naisseurue kokoontunut kutsuihin rouva Robinsonin luo. Päivä
oli harvinaisen sopiva: hyötymansikat olivat parhaiksi kypsyneet,
ja Robinsonien oli joka tapauksessa näinä aikoina teurastettava
vanha kukkonsa. Sitä paitsi oli entinen warehamilainen Delia Weeks
pistäytynyt pienelle vierailulle kotikyläänsä.

"Olen iloissani, että sinä saatoit olla mukana Huldan
päästötutkinnossa, Delia", sanoi rouva Meserve, joka istui pöydän
alapäässä ja tarjoili kukkoa rouva Robinsonin kaataessa kahvia
kuppeihin pöydän toisessa päässä. Rouva Meserve oli mitä sopivin juuri
Huldan äidiksi, sillä hän oli Riverboron hienoimmin pukeutuva nainen;
vaatteet ja sairastelu olivatkin hänen parhaat elämännautintonsa.

"Miltä Huldan puku näytti sinusta?" hän kysyi ja näpäytti ärsyttävään
tapaansa joustavaa rannerengasta ihoaan vasten.

"Minun mielestäni se oli melkein kaunein koko joukossa", vastasi Delia,
"ja Huldan ainekirjoitus oli vallan ensiluokkainen. Se oli ainoa
todella huvittava, minkä siellä sai kuulla, ja hän esitti sen niin
lujalla ja kirkkaalla äänellä, ettei ainoakaan sana mennyt hukkaan."

"Niin, sen aineen hän kirjoitti voittaakseen Adam Laddin palkinnon",
selitti rouva Meserve, "ja sanotaan, että hänet olisikin arvosteltu
ensimmäiseksi eikä neljänneksi, jos hän olisi valinnut toisenlaisen
aiheen. Palkintolautakunnassa oli kolme pappia ja kolme diakonia, joten
ei ollut ihmekään, että heille kelpasivat vain vakavanlaatuiset aiheet.
Huldan kirjoitus oli liian eloisa heille."

Aihe, joka oli innoittanut Huldaa, oli saanut nimekseen "Poikia".
Epäilemättä tytöllä olikin mitä parhaat edellytykset kirjoittaa tästä
aiheesta sukkelasti ja pirteästi. Kuulijat olivat olleet peräti
ihastuneita niihin helpohkoihin vihjauksiin ja naljailuihin, joita
siinä oli runsaasti. Mutta kirjalliselta arvoltaan Huldan aine oli
kevyttä luokkaa.

"Rebekan kirjoitusta ei luettu julkisesti, vaikka toinen palkittu
kirjoitus luettiin -- mistähän se johtui", kysyi rouva Robinson.

"Rebekka ei suorittanut vielä päästötutkintoa eikä saanut sen vuoksi
esiintyä", tiesi rouva Cobb. "Mutta hänen aineensa julkaistaan
koululehdessä kuten Henry Dunninkin palkintokirjoitus."

"Sehän hyvä, sillä en jaksa uskoa, että se on parempi kuin Huldan
kilpakirjoitus, ennen kuin olen lukenut sen omin silmin. Ja oikeastaan
palkinnot minun mielestäni olisikin pitänyt jakaa vain ylimmän luokan
oppilaille."

"Eihän toki, Martha, Laddhan määräsi nimenomaan, että kilpailuun saavat
osallistua molempien yläluokkien oppilaat", huomautti rouva Cobb.
"Kuulin, että häntä itseään oli pyydetty palkintojen jakajaksi, mutta
hän oli kieltäytynyt lyhyesti ja jyrkästi. Kummallista, että niin rikas
ja paljon kulkenut mies arasteli esiintyä tuollaisessa juhlassa."

"Minun Huldani olisi kyllä seisonut siellä kaikkien kurkisteltavana
silmääkään räpäyttämättä", julisti rouva Meserve, eikä kukaan näyttänyt
lainkaan epäilevän asiaa.

"Huomasitteko, miten kalpea Rebekka oli ja miten hän värisi seisoessaan
Herbert Dunnin rinnalla kuvernöörin kiiteltävänä", kysyi rouva Cobb.
"Kuvernööri oli todella itse lukenut hänen aineensa, sillä hän
kirjoitti siitä myöhemmin Sawyerin tytöille."

"Hiukan hassua, että kuvernööri piti sellaista melua tytöstä, joka
ei vielä ole edes suorittanut tutkintoaan", huomautti rouva Meserve.
"Mutta joka tapauksessa on hauskaa, että palkinto tuli Riverboroon,
eikä niin suurta palkintoa ole vielä koskaan jaettukaan koko
Warehamin koulussa. Ladd on kaiketi upporikas. Johan ne viisikymmentä
dollaria olisivat olleet aikamoinen palkinto, mutta antaapa vielä
kaupanpäällisiksi sellainen kallisarvoinen kukkaro!"

"Minä istuin niin kaukana, etten oikein nähnyt sitä", valitti
Delia Weeks. "Ja nyt oli Rebekka ottanut sen mukaansa Temperanceen
näyttääkseen sitä äidilleen."

"Se oli jonkinlaista kultalankaverkkoa", tiesi rouva Perkins, "ja
sisällä oli viisi kymmenen dollarin kultarahaa. Herbert Dunn sai
palkintonsa nahkalompakossa."

"Miten kauan Rebekka viipyy maalla?" kysyi Delia.

"Kunnes Hannan häät ovat ohitse ja talous jälleen hyvässä käynnissä
kaiken häiriön jälkeen", selitti rouva Perkins. "Minun mielestäni
Hannan olisi pitänytkin vielä hiukan odottaa. Aurelia koetti estellä
häntä lähtemästä kotoa, ennen kuin Rebekka pääsee koulusta, mutta
se tyttö on itsepäinen kuin muuli. Hän on nyt koko vuoden ommellut
kapioitaan."

"Hän olisi tehnyt viisaammin haaliessaan itselleen vierasta
ompelutyötä, jolla olisi ansainnut rahaa", sanoi rouva Cobb. "Pian
kai saamme kuulla, että rouva Randall on menettänyt oikeuden talonsa
lunastamiseen, kun ei ole jaksanut hoitaa kuoletusta. Mistä hän ja
lapset silloin saavat katon päänsä ylle!"

"Eikös huhu kerro, että rautatie rakennetaan heidän tilansa halki?"
kysyi rouva Robinson. "Jos niin käy, saa hän rautatieyhtiöltä talonsa
täyden hinnan ja hiukan enemmänkin. Adam Ladd on osakas siinä yhtiössä,
ja kaikki menestyy mainiosti, kun vain hänen sormensa ovat pelissä
mukana."

"Rebekka saanee nyt palkintorahoillaan hiukan uutta ylleen", arveli
Delia, "ja Luoja tietää, että se onkin tarpeen."

"Niillä rahoilla ei Rebekka saa ainoatakaan uutta rihmaa ylleen", tiesi
rouva Perkins, "sillä hän lähetti ne jo seuraavana päivänä kuoletuksen
suoritukseksi."

"Tyttöriepu!" huudahti Delia Weeks.

"Onhan parempi, että hän auttaa rahoillaan omaisiaan kuin hukkaa ne
kaikenmoiseen joutavaan", vahvisti rouva Robinson. "Minun mielestäni
oli suuri onni, että tyttö sai rahat juuri silloin, kun he tarvitsivat
niitä niin kipeästi kuoletukseen. Mutta kaiketi Rebekka muuten on
samanlainen kuin toisetkin Randallit; pian saatu, pian syöty -- se on
heidän tapojaan."

"Toista täytyy sanoa Sawyereista", huomautti rouva Perkins. "Näyttää
siltä kuin he eivät nauttisi mistään maailmassa niin suuresti
kuin kitsastelemisesta, varsinkin sen jälkeen kun Mirandalla oli
hermokohtauksensa."

"En minä jaksa uskoa sitä oikeaksi hermokohtaukseksi; eihän hän silloin
olisi voinut toipua jälleen niin virkeäksi kuin hän nyt on. Meidän
perheessämme on ollut kolme pahinta hermokohtausta, mitä tämän virran
varsilla on sattunut, ja minä kyllä tunnen niiden oireet." -- Ja rouva
Meserve pudisti tietävästi päätään.

"Miranda on todella nyt jokseenkin terve", myönsi rouva Cobb. "Mutta
olettehan huomanneet, ettei hän käy missään ja on äänettömämpi kuin
koskaan ennen. Ei edes Rebekan palkinto näyttänyt ilahduttavan häntä
vähääkään. Minun Jeremiaani sen sijaan oli ihan kuin sekapäinen; olin
aivan kuolla häpeästä, kun hän huusi ja huitoi hatullaan kuvernöörin
puristaessa Rebekan kättä. Mutta minä epäilen..." -- rouva Cobb
alensi ääntään, ja kaikki keskeyttivät syöntinsä -- "minä epäilen,
että Sawyerin tyttöjen raha-asiat ovat hullusti. He eivät ymmärrä
hitustakaan liike-elämää eivätkä ole koskaan ymmärtäneet, ja Miranda on
liian itsepäinen ja ylpeä kysyäkseen kenenkään neuvoja."

"Heidän rahansahan ovat enimmäkseen kiinnitetyt valtion arvopapereihin,
eikä niissä voi kärsiä tappioita", sanoi rouva Meserve. "Miranda
oli kaiketi hirvittävästi pahoillaan, kun Rebekan rahat
hupenivat kiinnitykseen eikä koulumaksujen suorittamiseen jäänyt
penninpyöryläistä. Ja kuta tarkemmin ajattelen asiaa, sitä varmempi
olen siitä, että Adam Ladd oli alusta pitäen tarkoittanut palkinnon
juuri Rebekalle."

"Siunatkoon, kuinka hulluja sinä nyt puhut, Martha", huudahti rouva
Perkins. "Ei kai herra Ladd saattanut etukäteen aavistaa, minkä
aineen palkintolautakunta arvioisi parhaaksi! Adam Ladd on nyt joka
ikisenä jouluna viiden vuoden aikana antanut Emma Janelle jokseenkin
samanlaisen lahjan kuin Rebekallekin, se on totinen tosi."

"Tulee vielä sekin aika, jolloin hän hylkää heistä toisen ja antaa vain
toiselle, tai sitten hän unohtaa molemmat ja jakaa lahjoja jollekulle
uudelle tytölle", ennusti Delia Weeks, jonka kokemukset perustuivat
viisikymmenvuotiseen tyttönä oloon.

"No siitä ei ole epäilystäkään", vahvisti rouva Meserve. "Vaikka minun
nähdäkseni Ladd ei olekaan niitä miehiä, jotka ajattelevat avioliittoa."

"Minä en usko sellaisia miehiä olevankaan, jos vain sattuu se oikea
osumaan kohdalle", naurahti rouva Cobb. "Ei voi koskaan tietää, kuka
ja milloin saa heidät pauloihinsa. Tunnettehan Jeremiaan itsepäisen
hevosen, Busterin. Se ei koskaan tahdo ottaa kuolaimia suuhunsa, jos
vain suinkin voi tapella vastaan. No, Rebekka, joka ei tiennyt mitään
konin juonitteluista, meni tässä kerran talliin tuodakseen Busterin
sieltä ulos. Minä lähdin suoraan jäljissä auttamaan, mutta eikös tyttö
seisokin pilttuussa taputtelemassa Busterin turpaa ja juttelemassa
sen korvaan. Ja kun hän sitten työntää pienet sormensa sen suuhun,
niin hevonenkos aukaisee kitansa niin levälleen kuin aikoisi niellä
koko tytön. Mutta eihän -- se vain maiskauttelee huuliaan kuolaimien
ympärillä. 'Varjelkoon, Rebekka!' sanon minä tytölle, 'Kuinka sinä sait
raudat sen suuhun?' Ja tyttö vastaa: 'En tiedä -- se näytti haluavan
niitä. Ehkäpä se on kyllästynyt seisomaan pilttuussa ja haluaa päästä
raikkaaseen ulko-ilmaan'."



LOISTAVA NÄKY


Oli kulunut vuosi siitä, kun rouva Robinsonin pöydän ympärillä
pohdittiin Adam Laddin palkintoa. Kuukaudet olivat kiitäneet
ohitse toinen toisensa jälkeen, ja vihdoin oli edessä Rebekan
suuri päivä -- se, jota hän oli vuosikausia tottunut ajattelemaan
elämänsä ensimmäisenä tärkeänä käännekohtana. Kouluaika oli ohi,
valmistauduttiin päättäjäisjuhlaan.

Auringon noustessa Rebekka hiipi hiljaa vuoteestaan ikkunan luo,
kohotti kierrekaihtimen ja katseli aamun ruusuista valkeutta. Taivas
oli pilvetön, ja aurinkokin näytti tänään toisenlaiselta kuin muulloin
-- se oli hänen mielestään suurempi, hehkuvampi, majesteettisempi.

Emma Jane liikahti vuoteessaan ja heräsi. Hänkin nousi, tuli ikkunan
ääreen ja kyyristyi polvilleen Rebekan viereen.

"Aamu lupaa ihanaa päivää", sanoi hän ja huokasi kiitollisena. "Oletko
sinä nukkunut?"

"Enpä paljonkaan. Luokkarunoni sanat ovat soineet korvissani kaiken
yötä, ja myös laulujen säestykset. Mutta kaikkein pahimmin minua on
vainonnut Maria Stuartin latinalainen rukous: 'Adoro, imploro ut
liberes me'. On aivan kuin nuo sanat olisivat poltinraudalla syöpyneet
aivoihini."

       *       *       *       *       *

Se joka ei tunne maaseutukaupunkien elämää, ei voi aavistaakaan, miten
tavattoman vakava ja tärkeä merkkijuhla koulun päättäjäispäivä on.

Jo varhaisesta aamusta lähtien oli kaupunkiin virrannut oppilaiden
omaisia ja kaukaisempiakin sukulaisia; junat ja ajoneuvot olivat täpö
täynnä. Molemmat kaupungissa olevat vuokratallit olivat kukkuroillaan
kaikenlaisia ajoneuvoja, ja joka taholla seisoi teiden varjokkailla
vierillä pitkiä vaunu- ja ratasrivejä ja hevosia, jotka huiskivat
häntäänsä ylellisessä toimettomuudessa.

Koulurakennuksessa vallitsi kiihkeän jännittynyt äänettömyys,
oli kuin elämä olisi äkkiä pysähtynyt. Naisopiskelijat istuivat
omissa huoneissaan niin huolellisesti pukeutuneina kuin heidän koko
tähänastinen elämänsä olisi ollut pelkkää harjoittelua tätä hetkeä
varten. He istuivat pää täynnä papiljotteja tai hiukset punottuina
moniksi pikku palmikoiksi, joista keyhkeytyisi esiin valtava
kiharoiden paljous. Ja huolestuneet äidit seisoivat jälkeläistensä
vieressä tarkkaillen, ettei vain hiostava kuumuus pääsisi tuhoamaan
kauneusvälineiden aikaansaannoksia. He leyhyttelivät heille viileyttä
viuhkoilla ja lehväisillä oksilla sen hetken lähestyessä, jolloin
vangit vapautettaisiin näistä kärsimyksistä, joihin he vapaaehtoisesti
olivat alistuneet.

Vielä kuukautta aikaisemmin Rebekasta oli tuntunut turhalta toivoakaan
uutta pukua päättäjäisjuhlaan. Mutta eräänä päivänä Emma Jane ja hän
olivat pistäytyneet Perkinsin ullakolla ja löytäneet sieltä suuren
määrän valkoista harsokangasta. Tytöt olivat silloin päättäneet,
että se saisi paremman puutteessa kelvata pukukankaaksi. Emma Jane
oli alkanut heti suunnitella pukuja, ja hänen mallinsa olivat niin
suuritöiset, että Rebekan puku oli ommeltava monella eri taholla, jotta
se yleensä ehti valmiiksi juhlaan. Hanna oli ottanut ommellakseen
vyötärön, rouva Cobb hihat ja liivin ja Jane täti hameen. Näin tästä
halvasta kankaasta oli lukemattomilla neulanpistoilla saatu aikaan
molemmille tytöille somat puvut, joita katsellessa ei lainkaan
kaivannut silkkiä tai kalliita pitsejä.

Tytöt odottivat määrähetkeä kahden kesken, ja Emma Janen mielentila oli
varsin kyynelinen. Hän ajatteli herkeämättä, että nyt oli kulumassa
Rebekan ja hänen yhdessäolon viimeinen päivä. Ero oli lähellä, sillä
koulun johtaja oli edellisenä päivänä tarjonnut Rebekalle kahtakin eri
tointa.

Rebekan kiihtynyt mieliala oli vähitellen muuttunut innostukseksi,
ja kun kello helisi käytävässä ensimmäisen kerran ilmoittaen, että
luokan oli viiden minuutin kuluttua marssittava järjestyneenä ryhmänä
kirkkoon, seisoi Rebekka liikkumattomana ja äänettömänä ikkunan luona
painaen kättä sydämelleen.

"Nyt se tapahtuu, Emmie", hän sanoi sitten. "Muistatko kirjasta 'Mylly
joen rannalla' sen kohdan, jossa kerrotaan, kuinka Maggie Tulliver
sulki lapsuutensa kultaiset portit jäljessään? Minä melkein näen,
kuinka ne kääntyvät saranoillaan; melkein kuulen, kuinka ne paukahtavat
kiinni. Enkä osaa sanoa, olenko siitä iloinen vai surullinen."

"Minä välittäisin vähät siitä, kuinka ne kääntyvät ja paukahtelevat",
sanoi Emma Jane, "kunhan vain sinä ja minä saisimme yhdessä olla
porttien samalla puolen; mutta me emme saa -- minä tiedän, että emme
saa-a!"

"Emmie, älä vain itke, sillä silloin minäkin muutun vesilätäköksi. Voi,
miksi et sinäkin nyt saa olla suorittamassa tutkintoa yhdessä minun
kanssani! Se on minun ainoa suruni. No nyt, nyt kuulen vaununpyörien
ratinaa! Syleile minua vielä kulta Emmie; syleile varovasti -- muista
arkoja pukujamme!"

Kymmenen minuuttia myöhemmin Adam Ladd, joka saapui suoraan
Portlandista ja oli nyt menossa Warehamin kirkkoon, tuli pääkadulle
ja pysähtyi äkkiä erään puun varjoon katsellen hengähtämättä
maalauksellista näkyä. Saattoi tuskin odottaakaan, että Rebekan ohjaama
luokka noudattaisi orjamaisesti vanhoja tapoja. Sen sijaan, että tytöt
olisivat kävelleet kirkkoon rivissä parittain, he olivat saaneet
päähänsä ajaa sinne kuninkaallisesti vaunuissa. Heinähäkki oli kokonaan
peitetty vihrein viiniköynnöksin ja kirjavin tuhatkaunokimpuin; häkin
joka tuumanala, vieläpä pyörien kehrävarretkin helottivat vihreinä
ja keltaisina ja valkoisina. Vaunujen eteen oli valjastettu kaksi
valkoista hevosta, joiden valjaat ja ohjakset oli koristettu kukkasin,
ja luokan kaksitoista tyttöä istui yrttitarhaksi muutetussa häkissä
poikien kulkiessa vaunujen sivuilla, kullakin rinnassaan vihko
tuhatkaunoja. Rebekka ohjasi valjaikkoa. Hän istui vihrein lehvin
katetulla pukilla, joka muistutti miltei valtaistuinta.

Rebekka, ajatteli Adam Ladd, kun hän paljasti päänsä tervehtiäkseen
kulkuetta -- Rebekka, joka istui korkeavartisena ja notkeana,
miettiväotsaisena, päänsä ympärillä mustien palmikoiden luoma seppele
ja taustanaan kukkien koristamat vaunut, oli kuin "Elämän aamun"
vertauskuva. Näky vyöryi Adamin sivuitse hänen seisoessaan siinä
jalavain varjossa vanhalla kadulla, jota hänen äitinsä oli astunut
puoli vuosisataa aikaisemmin.

Adam Ladd kääntyi lähteäkseen ihmisvirran mukana kirkkoon, mutta
samassa hän kuuli sivultaan tukahdutetun nyyhkytyksen. Pensasaidan
takana, puutarhassa jonka edustalla hän seisoi, kyyrötti pieni,
yksinäinen, valkopukuinen olento ja Aladdin oli tuntevinaan hänen
sievän nenänsä, kastanjanruskeat hiuksensa ja siniset silmänsä. Hän
meni sisään portista ja kysyi: "Mikä teitä vaivaa, Emma neiti?"

"Voi, tekö siinä, herra Ladd? Rebekka kielsi minua itkemästä, jotten
pilaisi silmiäni, mutta minun täytyi hiukan keventää sydäntäni, ennen
kuin menen kirkkoon. Ei minusta ole väliä, sillä olen toisten mukana
vain laulussa. Enkä minä aiokaan koskaan suorittaa tutkintoa; minä
jätän koulun sikseen. Mutta en minä itke _sen_ tähden, vaan siksi, että
minun täytyy nyt erota Rebekasta. Sitä minä en voi kestää!"

He kulkivat rinnakkain, ja Aladdin koetti lohdutella epätoivoista Emma
Janea heidän astellessaan kohti vanhaa temppeliä, jossa loppututkinnot
aina suoritettiin. Koristeltu kirkko oli täynnä väkeä; ilma oli
kuuma ja tukahduttava, nuorten kirjalliset ja suulliset esitykset
samantapaisia kuin ne aina olivat olleet, maailman alusta saakka.

Rebekka näki Hannan miehineen yleisön joukossa; hänen silmänsä
keksivät myös vanhan rakkaan Johnin ja Ann-serkun. Tyttö tunsi ikävää
äidin poissaolon takia, vaikka hän hyvin ymmärsi, että Aurelian
oli mahdotonta päästä lähtemään kotoa. Cobbit sen sijaan olivat
saapuneet, huomasi Rebekka. Olisikin itse asiassa ollut mahdotonta olla
huomaamatta vanhaa Jerry setää, sillä hän vetisteli tuon tuostakin
esitysten aikana, ja niiden lomassa hän esitelmöi naapureilleen
eräästä hirmuisen lahjakkaasta tytöstä, joka oli näiden tutkintoaan
suorittavien joukossa ja jonka hän oli tuntenut lapsesta alkaen.

Cobbin väki oli siis läsnä, ja joukossa oli paljon muitakin tuttuja
riverborolaiskasvoja. Mutta missä mahtoikaan olla Jane täti ja hänen
musta silkkipukunsa, jota juuri tätä tilaisuutta varten oli yritetty
korjata jommoiseenkin kuntoon? Miranda täti ei ollut ajatellutkaan
saapua, sen Rebekka tiesi hyvin, mutta rakkaan Jane tädin kasvot hän
olisi halunnut nähdä tänä juhlahetkenä. Oikeastaan tämä ajatus ehti
vain välähtää ja kadota kuten kaikki muutkin, sillä koko aamupäivä oli
kuin kuvasarja, joka pysähtymättä kiiti hänen ohitseen. Rebekka soitti,
hän lauloi, hän luki Maria Stuartin latinalaisen rukouksen kuin unessa
ja tuli tajuihinsa vasta silloin, kun hän viimeistä riviä lukiessaan
kohtasi Aladdinin katseen. Lopuksi oli hänen "Tulevaisuuden luojat"
nimisen luokkarunonsa vuoro. Hänen sitä lausuessaan tapahtui sama ilmiö
kuin usein aikaisemminkin: Rebekan oman persoonallisuuden vaikutus oli
niin voimakas, että tuntui kuin hän olisi lukenut suuren runoilijan
ajatuksia eikä koulutytön säkeitä.

Kaikki oli ohitse! Kunniakirjat oli jaettu, ja tytöt olivat --
ensin salaisesti hiukan sipaistuaan tukkaansa ja oikaistuaan
musliinihamettaan -- käyneet kukin vuorollaan ottamassa vastaan
kallisarvoisen pergamenttikäärönsä ja kiittäneet siitä kumarruksella,
jota oli huolellisesti harjoiteltu jo viikkokaudet aikaisemmin.
Suosionosoitukset räjähtivät vuoron mukaan kunkin todistuksen saajan
osaksi, ja kun sitten Rebekka sai pergamenttinsa, käyttäytyi Jeremias
Cobb tavalla joka tarjosi Warehamille sekä Riverborolle puheenaihetta
moneksi päiväksi.

Niin, nyt oli kaikki ohitse, ja kun tungos hiukan väheni, raivasi Adam
Ladd tien itselleen korokkeen luo. Rebekka kääntyi syrjin vieraisiin,
joiden kanssa hän oli parhaillaan puhellut ja astui häntä vastaan.

"Oi, herra Aladdin, kuinka iloitsen siitä, että te saatoitte tulla!
Sanokaa", -- ja tyttö katsahti häneen ujostellen, sillä Aladdinin
tyytyväisyys merkitsi hänelle enemmän kuin muiden -- "sanokaa, herra
Aladdin, oletteko tyytyväinen?"

"Enemmän kuin tyytyväinen!" vastasi Aladdin. "Minä olen iloinen siitä,
että sain tavata lapsen, ylpeä siitä, että tunnen nuoren tytön, ja
odotan aikaa, jolloin saan kohdata naisen!"



"VÄISTÄMÄTÖN IES"


Rebekan sydän vavahti, kun hän kuuli Aladdinin sanat, mutta ennen kuin
hän tapasi sanoja kiittääkseen, tulivat herra ja rouva Cobb heidän
luokseen, ja Rebekka esitti heidät herra Aladdinille.

"Missä Jane täti on?" huudahti tyttö, pidellen toisessa kädessään Saran
ja toisessa Jerry sedän tukevaa kouraa.

"Rakas lapsi, meidän täytyy nyt kertoa sinulle huonoja uutisia."

"Miranda täti on heikontunut, onko? Voi, näen sen teidän kasvoistanne",
sanoi Rebekka kalveten.

"Häntä kohtasi uusi taudinpuuska eilisaamuna, kun hän parhaillaan
auttoi Janea kokoamaan tavaroita tämänpäiväisen matkan varrelle. Jane
kielsi meitä puhumasta sinulle mitään, ennen kuin tutkinto on lopussa."

"Minä tulen heti kotiin teidän kanssanne, Sara täti. Minun täytyy vain
juosta neiti Maxwellin luo ja kertoa se hänelle, sillä meidän oli
määrä lähteä huomenna Brunswickiin. Miranda täti raukka! Ja minä kun
olen ollut niin iloissani koko päivän, lukuunottamatta sitä, että olen
ikävöinyt äitiä ja Jane tätiä."

"Rakas lapsi, eihän ole väärin iloita -- juuri iloisena Jane täti
sinun tahtoikin pysyvän. Ja Miranda on jälleen saanut puhelahjansakin
takaisin; saimme äsken Janelta kirjeen, jossa hän kertoo, että tätisi
voi nyt paremmin. Minä valvon ensi yön hänen luonaan, joten sinä voit
kyllä jäädä tänne nukkumaan kunnollisesti voidaksesi huomenna koota
tavarasi kaikessa rauhassa."

"Minä täytän sinun matkalaukkusi, rakas Pekka, ja haalin kokoon sinun
kaikki tavarasi", sanoi Emma Jane, joka oli liittynyt ryhmään ja oli
kuullut kivitalosta saapuneen surusanoman.

He vetäytyivät sivummalle ja istuivat tyhjään penkkiin, jolloin Hanna
miehineen ja John liittyivät heidän seuraansa. Silloin tällöin tuli
joku tuttava onnittelemaan Rebekkaa, ja luokkatoverit huutelivat häntä
innokkaasti: Rebekka ei vain saisi unohtaa heidän huviretkeään ja hänen
pitäisi tulla ajoissa luokan yhteiseen illanviettoon. Kaikki tämä
tuntui Rebekasta omituisen epätodelliselta. Hän oli näiden kahden viime
päivän hilpeän touhun ja innon keskelläkin tuntenut kaiken aikaa, että
tämä iloinen hurmio oli vain ohimenevää ja että vaivat, vastukset ja
huolet kohoaisivat jälleen pian näköpiiriin.

Tällä välin olivat Adam Ladd ja herra Cobb puhelleet varsin vilkkaasti
keskenään.

"Bostonissa on tietysti tuollaisia tyttöjä niinkuin mustikoita
kuusikossa?" kysyi Jerry setä viitaten samalla päällään merkitsevästi
Rebekkaan.

"Voi olla", vastasi Adam hymyillen, sillä hän tajusi hyvin ukon
mielentilan. "Saattaahan niitä olla, vaikka minä en ole sattunut
tapaamaan ainoatakaan."

"Kaiketi minä olen heikkonäköinen, mutta minun mielestäni hän oli
kaunein tyttö koko lavalla."

"Minun silmissäni ei ainakaan ole vikaa", vastasi Adam, "ja
samanlaiseen käsitykseen minäkin tulin."

"Mitä te arvelette hänen äänestään? Jollakin tavoin eriskummainen, vai
mitä?"

"Sen rinnalla tuntuivat kaikkien muiden äänet ohuilta ja heikoilta
minun mielestäni."

"Hyvä; onpa hauskaa kuulla teidän ajattelevan näin, te kun olette
maailmaa kokenut mies; äiti nähkääs väittää aina, että minä olen
sekaisin päästäni heti kun Rebekasta tulee puhe. Muori toruu, että minä
hemmottelen tytön pilalle, mutta enpä tiedä, että hän itse jäisi siinä
suhteessa tippaakaan jälkeen minusta. Siunatkoon! Tulen ihan kipeäksi,
kun ajattelen niitä raukkoja, jotka rientävät tänne peninkuormien takaa
ihailemaan lapsiaan tutkintojuhlassa ja joiden sitten täytyy verrata
heitä Rebekkaan! Hyvästi, herra Ladd. Pistäytykää meillä jonakin
päivänä, kun tulette Riverboroon."

"Sen teenkin", vastasi Adam ja pudisteli voimakkaasti ukon kättä.
"Tulen kenties jo huomenna, jos saan kyyditä Rebekan kotiin, kuten nyt
tarjoudun tekemään. Luuletteko neiti Sawyerin tilaa vakavaksi?"

"Niin, tohtori ei näy olevan siitä oikein selvillä, mutta joka
tapauksessa hän on saanut halvauksen eikä tule enää liikoja keikkumaan.
Mutta hän osaa jo taas puhua, ja se toki on pieni lohdutus."

Adam lähti kirkosta ja tapasi kadulla neiti Maxwellin, joka kierteli
vierasryhmästä toiseen. Koska Aladdin tiesi, että neiti Maxwell tunsi
mielenkiintoa kaikkeen mikä koski Rebekkaa, kertoi hän tälle, että
tytön täytyisi huomenna lähteä Warehamista pois, Riverboroon.

"Tämä on sentään jo sietämätöntä!" huudahti neiti Maxwell istuutuen
puiston penkille ja pistellen päivänvarjollaan kiihtyneenä ruohomattoa.
"Näyttää siltä, ettei Rebekka voi koskaan saada todellista vapaa-aikaa.
Minä olin laatinut monen monta suunnitelmaa hänen varalleen lähimpien
kuukausien ajaksi, jotta tyttö olisi valmis uuteen toimeensa, ja nyt
hän joutuukin jälleen talouspuuhiin ja hoitelemaan vanhaa, marisevaa ja
sairasta tätiraukkaansa."

"Ellei tätä vanhaa ja marisevaa tätiä olisi ollut, niin Rebekka asuisi
edelleen Hopeapurollaan, ja opintomahdollisuuksista hän olisi silloin
yhtä kaukana kuin aarniometsien villit", huomautti Adam Ladd.

"Olette oikeassa; puhuin äsken närkästyksissäni, sillä olin ajatellut,
että miellyttävämmät ja iloisemmat ajat nyt koittaisivat minun
helmelleni ja ihmelapselleni."

_"Meidän_ helmellemme ja ihmelapsellemme", oikaisi Aladdin.

"Ah, niin!" myönsi neiti Maxwell nauraen. "Minä unohdan alituisesti,
että te kernaasti väitätte 'keksineenne' Rebekan."

"Sittenkin uskon, että onnellisemmat ajat koittavat nyt hänelle",
jatkoi Adam Ladd. "Meidän kesken sanoen: rautatieyhtiö ostaa rouva
Randallin talon. Meidän täytyy suunnata ratamme hänen tiluksiensa
halki, ja asematalo tulee rakennettavaksi hänen maalleen. Hän saa
talostaan kuusituhatta dollaria, mikä nyt tosin ei ole mikään valtava
omaisuus, mutta tuottaa kuitenkin hänelle korkoina neljäsataa dollaria
vuodessa, jos hän sallii minun huolehtia pääomansa sijoittamisesta.
Kun kiinnitys on maksettu ja Rebekka pystyy itse huolehtimaan
toimeentulostaan, on äidin ajateltava vanhimman poikansa kasvattamista,
sillä hän on kyvykäs ja kunnianhimoinen nuorukainen. Hänet täytyy
vapauttaa maanviljelyspuuhista ja antaa hänen hoidella lukujaan."

"Meidän pitäisi yhdessä perustaa 'Randallien Suojelus-Osakeyhtiö'",
tuumi neiti Maxwell. "Minun täytyy tunnustaa toivovani, että Rebekka
luo nimen itselleen."

"Sitä minä taas en toivo", sanoi Adam äkisti.

"Ei, ette tietenkään. Miehet eivät koskaan soisi naisten saavuttavan
mainetta tai itsenäistä asemaa maailmassa. Mutta minäpä tunnen Rebekan
paremmin kuin te."

"Te tunnette paremmin hänen mielensä, mutta ette ehkä hänen sydäntään.
Tällä hetkellä ajattelette häntä etusijassa ihmelapsena -- minä sen
sijaan helmenä."

"No niin", huoahti neiti Maxwell itsepintaisesti, "olkoonpa hän nyt
ihme tai helmi ja ohjatkoon Randallien suojelusyhtiö häntä mihin
suuntaan tahansa, niin varmaa on, että Rebekka valitsee itse tiensä."

"Siihen minäkin tyydyn", sanoi Adam vakavasti.

"Etenkin, jos hänen tiensä johtaa teidän suunnallenne", sanoi neiti
Maxwell ja katsahti puhetoveriinsa kiusoittavasti hymyillen.

Rebekka oli ollut kivitalossa jo useita päiviä, ennen kuin hän pääsi
katsomaan Miranda tätiään, joka itsepäisesti kielsi ketään muita
kuin Janea tulemasta huoneeseensa, ennen kuin hänen pingottuneet
kasvonsa saisivat jälleen luonnollisen ilmeen. Mutta hän halusi pitää
oveaan aina hiukan raollaan, ja Jane kuvitteli, että hän oli iloinen
kuunnellessaan Rebekan kevyitä, nopeita askelia. Sairaan ajatukset
olivat jo aivan järjelliset; hän ei voinut avutta liikutella jäseniään,
mutta muuten hän kärsi ruumiillisesti tuskin ollenkaan sairaudestaan.
Ainakin hän tuntui joka hermollaan tajuavan kaiken, mitä tapahtui
talossa, sisällä tai ulkona. "Olivatko tuulen pudottelemat omenat
kerätyt? Kasvoivatko perunat hyvin vakoharjoissa? Joko maissi alkoi
tehdä terää? Kynnettiinkö pellon ylisiä sarkoja? Totta kai he olivat
levitelleet kärpäspaperia joka puolelle taloon? Näkyikö maitokamarissa
muurahaisia? Oliko sytykepuita vielä riittävästi? Joko pankki oli
lähettänyt heille kupongit?"

Miranda Sawyer parka! Suuren tuonpuoleisen rajalla -- ruumis
lamaantuneena ja hänen rautaisen tahtonsa määräämättömissä -- hän
koki pelkkiä pikku huolia ja matalia murheita. Mitkään jumalalliset
näyt eivät välähdelleet hänen väsyneissä aivoissaan. Miranda virui
oman elämänsä luomassa vankilassa, luonteensa paksujen muurien
aitaamana, sokeana ilmestyksille, sillä hän ei koskaan ollut kehittänyt
hengensilmäänsä, ja kuurona enkelien äänille, sillä hän ei ollut
milloinkaan turvautunut henkiseen kuuloaistiinsa.

Tuli sitten muuan aamu, jolloin hän kysyi Rebekkaa. Hämärän
sairaskammion ovi avautui, ja Rebekka näyttäytyi ovella, auringon
kirkas kajastus takanaan ja kädet täynnä hajuherneitä. Mirandan
kalvaat, terävät kasvot, joita yömyssy kehysti, näyttivät riutuneilta,
ja hänen ruumiinsa virui säälittävän liikkumattomana peitteen alla.

"Tule sisään", hän käski. "En minä vielä ole vainajana. Mutta älä sotke
vuodetta noine kukkasinesi, kuuletko."

"En toki; minä panen ne veteen, johonkin lasiastiaan", sanoi Rebekka
kääntyen pesutelineeseen päin ja koettaen hallita ääntään sekä pidättää
kyyneliään.

"Annahan, kun tarkastelen sinua; tule lähemmäksi. Mikä puku sinulla nyt
on ylläsi?" kysyi täti särkyneellä heikolla äänellään.

"Sininen karttuunipukuni."

"Pitääkö sinun kashmirpukusi värinsä?"

"Kyllä, Miranda täti."

"Säilytätkö sinä sitä nurinpäin käännettynä pimeässä kaapissa, niinkuin
minä olen neuvonut?"

"Aina."

"Joko sinun äitisi on hillonnut?"

"Ei hän ole puhunut mitään siitä."

"Hän onkin aina osannut kirjoittaa kirjeitä, joissa ei ole mitään
sisältöä. Minkä jäsenensä Mark on taittanut minun sairauteni aikana?"

"Ei mitään."

"No, mikä häntä sitten vaivaa? Rupeaako hän laiskaksi, vai mitä?
Mitenkä John näyttää kehittyvän?"

"Hänestä tulee paras meistä kaikista."

"Toivon, ettet sinä hätiköi ja hutiloi keittiössä, vaikken minä olekaan
saapuvilla. Tyhjennätkö sinä aina illalla kahvipannun ja pistät sen
alassuin astiahyllylle?"

"Kyllä, Miranda täti."

"'Kyllä', vastaat sinä aina, ja 'kyllä' vastaa Jane", huokasi Miranda
ja koetti liikauttaa jäykistynyttä ruumistaan, "mutta minä saan maata
tässä ja tiedän kaiken aikaa, että teette joka asian toisin kuin minä
haluaisin."

Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Rebekka istui vuoteen
viereen ja kosketteli arasti tätinsä kättä. Hän tunsi sydämensä
paisuvan osanotosta, kun hän katseli näitä kuihtuneita kasvoja ja
sulkeutuneita silmiä.

"Minua hävetti kovasti, Rebekka, kun sinun täytyi suorittaa tutkintosi
harsokankaaseen pukeutuneena, mutta en voinut auttaa asiaa millään
tavoin. Syyn saat kuulla joskus, ja samalla saat tietää, että minä
olen koettanut hyvittää sinua tämän takia. Pelkään, että näytit
naurettavalta!"

"Enkä", vastasi Rebekka. "Monet sanoivat, että meidän pukumme olivat
kaikkein kauneimmat; ne näyttivät ilmavilta kuin pitsi. Täti ei
saa olla huolissaan mistään. Tässä minä nyt seison täysikasvuisena
ja olen suorittanut tutkintoni -- tietäkääs, täti, että minä olin
järjestyksessä kolmas, ja meitä oli kaikkiaan kaksikymmentäkaksi --,
ja minulle on tarjottu jo hyviä paikkoja. Katsokaa minua, Miranda
täti; minä olen iso ja voimakas, ja nyt minä voin lähteä maailmalle ja
näyttää, mitä Miranda täti ja Jane täti ovat tehneet minun hyväkseni.
Jos tahdotte pitää minut lähellänne, niin otan Edgewoodin paikan, ja
silloin voin olla täällä yöt ja sunnuntait teidän apunanne. Mutta jos
täti alkaa voida paremmin, niin menen Warehamiin. Saan siellä sata
dollaria enemmän palkkaa ja lisäksi musiikinopetusta ja muuta."

"Tottele sinä minun neuvoani", sanoi Miranda väristen. "Ota vastaan
paras tarjous minkä saat, välittämättä minun sairaudestani. Minä
kyllä tahtoisin elää niin kauan, että näkisin sinun maksavan sen
kiinnityslainan, mutta arvaan, ettei niin käy."

Tässä hän äkisti vaikeni, sillä nyt hän oli kerrallaan puhunut
pitemmälti kuin moneen viikkoon tätä ennen, ja Rebekka hiipi pois
itkeäkseen yksinäisyydessä.

Päivät kuluivat, ja Miranda voimistui yhä enemmän. Hänen tahdonvoimansa
tuntui olevan talttumaton, ja eräänä päivänä hänet jo voitiin nostaa
istumaan tuolille ikkunan ääreen. Sairaan hartain toive oli päästä
parantumaan niin paljon, että tohtori voisi lopettaa päivittäiset
käyntinsä; lääkärinlasku uhkasi paisua niin hirvittäviin summiin, ettei
hän saanut sitä ajatuksistaan päivällä eikä yöllä.

Rebekan nuoreen sydämeen hiipi jälleen hiljalleen toivo. Jane täti
alkoi silitellä ja tärkätä hänen kauluksiaan, nenäliinojaan ja
purppuraista musliinipukuaan, jotta Rebekka olisi valmis lähtemään
Brunswickiin neiti Maxwellin luo milloin hyvänsä, kunhan lääkäri voisi
vakuuttaa, että Miranda oli varmasti toipumassa.

Vihdoin olivat hänen harvat yksinkertaiset pukunsa kauniisti pakatut
matkalaukkuihin, mukana oli hänen rakas korallinen kaulanauhansa,
luokkamerkkinsä, Jane tädin pitsiviitta sekä uusi hattu, jota Rebekka
ei malttanut olla koettelematta päähänsä joka ilta ennen levolle
menoaan. Se oli valkoinen kesähattu, joka oli maksanut lähes kolme
dollaria -- kokonaisen omaisuuden Rebekan mielestä. Jo yöpuvun
yhteydessä tämä ihanuus vaikutti sangen häikäisevältä, mutta Rebekka
oli varma siitä, että jos hänellä jolloinkin on tutkintopuku yllään ja
tämä hattu päässään, niin professorit töllistelevät häntä rajattoman
kunnioittavasti.

Kun sitten kaikki oli valmiina ja Abias Flagg seisoi ovella lähdössä
kantamaan Rebekan tavaroita alas vaunuihin, saapui Hannan lähettämä
sähkösanoma: "Tule heti. Äiti on loukkaantunut pahoin."

Vajaassa tunnissa Rebekka jo oli matkalla Hopeapurolle sydän väristen
tuskasta, kun hän ajatteli mitä hän kohtaisi matkan päässä.

Kuolema siellä ei kuitenkaan ollut vastassa, vaikka aluksi näyttikin
siltä kuin se ei olisi kovin kaukana. Äiti oli seissyt heinäkuormalla
ja ohjannut joitakin ladossa tehtäviä muutoksia, kun hän luultavasti
oli saanut pyörtymiskohtauksen ja syöksynyt maahan. Oikea polvi oli
murtunut ja selkä venähtänyt ja vahingoittunut; mutta hän oli muuten
tajuissaan eikä häntä uhannut välitön vaara, kirjoitti Rebekka Jane
tädille, saatuaan hetken aikaa siihen.

"En ymmärrä, mistä se johtuneekin", mutisi Miranda, joka tänä päivänä
ei jaksanut istua ylhäällä, "mutta jo lapsuudestamme saakka on aina
käynyt niin, että jos tauti on kaatanut minut vuoteeseen, niin
Aureliakin on sairastunut. Eihän hän mahtanut mitään putoamiselleen
-- vaikka sen minä sanon, ettei heinäläjä ole mikään sopiva paikka
naisihmiselle --, mutta ellei hän olisi loukkaantunut sillä tavoin,
niin jokin toinen tapaturma olisi ollut yhtä mahdollinen. Aurelialla
ei milloinkaan ole ollut onnea. Nyt hänestä kaiketi tulee raajarikko,
ja Rebekan täytyy hoidella häntä sen sijaan, että ansaitsisi rahaa
jossakin muualla."

"Hänen tärkein velvollisuutensa on äidin auttaminen", sanoi Jane, "ja
toivon, ettei hän unohda sitä koskaan."

"Seitsemäntoista iässä ne unohtavat kaiken", vastasi Miranda. "Nyt,
kun minä jälleen olen voimissani, haluaisin neuvotella sinun kanssasi,
Jane, eräistä seikoista, jotka yötä päivää pyörivät mielessäni. Kun
minä olen poissa, haluatko sinä ottaa Aurelian ja lapset tänne? Heitä
on hirmuinen joukko -- Aurelia, Jenny ja Fanny; mutta Markista minä en
välittäisi, Hanna saa ottaa hänet. Minä en voi sietää sellaista isoa
poikaa, joka sotkee matot rikki ja särkee huonekalut. Vaikka kyllähän
minä tiedän, että kun minä olen kuollut, niin te teette kaiken oman
päänne mukaan."

"Minä en tekisi koskaan vasten sinun mieltäsi, varsinkaan en
raha-asioissa, Miranda", lupasi Jane.

"Älä kerro Rebekalle, että minä olen määrännyt kivitalon hänelle. Minä
tahdon kuolla rauhassa, enkä halua, että minua kiiteltäisiin. Tietysti
Rebekka käyttää isoja portaita yhtä ahkerasti kuin takaportaitakin
ja valuttelee vettä keittiöön; mutta ehkäpä se ei vaivaa enää minua,
kun olen maannut muutaman vuoden haudassa. Hän antaisi tietysti sinun
muutenkin asua täällä niin kauan kuin elät; mutta joka tapauksessa olen
pannut testamenttiin määräyksen siitä. Pääasia on, ettei se mies, jonka
Rebekka sattuu ottamaan puolisokseen, saa ajaa sinua ulos ovesta."

Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Jane vain pyyhkieli kyyneliä
silmistään katsellessaan säälittävää olentoa, joka siinä lepäsi
voimatonna patjoillaan. Sitten Miranda yhtäkkiä sanoi hitaasti ja
heikosti:

"En ymmärrä, mutta kenties sinun on sittenkin otettava myös Mark tänne.
Ei ole mitään järkeä siinä, että talossa on sellainen liuta lapsia,
mutta eihän perhettä voida pirstoa hajalleen ja sirottaa sen jäseniä
sinne tänne. Jos vedät nyt uutimen alas, niin minä koettaisin nukkua."



ÄITI JA TYTÄR


Kaksi kuukautta kului -- kaksi väsyttävää työkuukautta, jotka olivat
yhtämittaista ruoanlaittoa, vaatteiden pesua ja nuorempien siskosten
hoivailua. Näinä kuukausina oli Rebekan täytynyt valvoa monet yöt
Aurelian vuoteen ääressä tyynnytellen häntä, muutellen kääreitä,
hieroen, hoitaen, vieläpä syöttäen ja kylvettäenkin sairasta. Nyt tämä
alituinen huoli oli vähenemässä, sillä äidin tuskallisia huokauksia
ei enää kuulunut tukahduttavasta makuukamarista, jossa Aurelia oli
virunut vuoteellaan kuuman ja kostean elokuun. Ei voinut ajatellakaan,
että hän saisi kävellä vielä moneen kuukauteen, mutta nyt häntä jo
voitiin siirrellä, ja hän saattoi pielusten ja patjojen tukemana istua
vuoteessaan katselemassa toisten puuhia.

Tällaista pettymystä ja rasitusta ei kukaan seitsentoistavuotias tyttö
jaksa kestää tuntematta jonkinlaisen kapinanhalun itävän mielessään.
Rebekan täytyi suorittaa askareita, joista hän ei voinut nauttia --
raskaita, rasittavia töitä, joita hän tuskin koskaan voi tehdä täysin
kelvollisesti ja mieltään tyydyttävästi. Ja kaiken aikaa kangastelivat
hänen ajatuksissaan ne ilot, joista hänen täytyi luopua täyttääkseen
nämä yksitoikkoiset jokapäiväiset velvollisuutensa. Aluksi olivat suru
ja osanotto täyttäneet hänen mielensä niin, ettei hän voinut ajatella
muuta kuin äidin tuskia. Mutta kun sitten viikot kuluivat, alkoivat
pienet pettyneet toiveet liikahdella hänen sydämessään aiheuttaen
tuskaa ja kaipausta.

Mutta myös ilo kutoi rihmojaan sinne tänne arkielämän harmaaseen
kankaaseen. Rebekkaa ilahdutti olla tämän pienen valtakunnan haltijana
-- hän sai suunnitella, ohjata ja määrätä mielensä mukaan, järjestellä
kaikkea mikä oli nurinkurista, tuoda iloa alakuloisuuden erämaahan.
Nuoremmat sisaret olivat rajattomasti kiintyneitä Rebekkaan; iltaisin
he istuivat yhdessä, ja hän kertoi heille sadun toisensa jälkeen. Mutta
parasta oli, että näinä tuskallisten huolten päivinä äiti ja tytär
löysivät toisensa ja oppivat tuntemaan toisiaan syvemmin kuin koskaan
ennen. Rebekassa heräsi aivan uusi tunne, kun hän seisoi äitinsä
sairasvuoteen yli kumartuneena -- tunne, jonka ainoastaan rakkaudentyö
synnyttää ja joka kasvaa vain silloin, kun voimakas suojaa heikkoa.
Aurelia taas ei olisi koskaan voinut kuvitella onnea, jota hän tunsi
katsellessaan tytärtään. Kaikkina edellisinä vuosina, lasten ollessa
pieniä, olivat riuduttavat huolet ja alituinen levottomuus pimentäneet
hänen elämänsä. Sitten Rebekka oli joutunut vieraisiin, ja poissaolon
pitkinä kuukausina hänen sielunsa ja luonteensa olivat kasvaneet uuteen
mittaan, niin että äiti nyt, kun hänellä jo oli voimia ja aikaa tarkata
tytärtään, hämmästeli ja ihasteli häntä. Aurelia mietti, että hän oli
kuin hiljainen ruskea Dorking-kana, joka on uskollisesti hautonut
aivan tavallisen näköistä munaa ja nähnyt siitä tunkeutuvan maailmaan
paratiisilinnun.

Tämä ajatus välähti hänen mielessään jälleen tänä lokakuun aamuna,
kun Rebekka saapui huoneeseen syli täynnä kehäkukkia ja liekehtiviä
syyslehtiä.

"Pieni vihjaus siitä, miltä syksy näyttää, äiti", sanoi hän, pujottaen
kirkkaan punakeltaisen lehtiverson varren patjan ja sängynpään vähin.
"Tämä häälyi lammikon yli kumartuneena ja katseli kaunista kuvajaistaan
vedessä, ja kun pelkäsin sen käyvän turhamaiseksi, niin vapautin sen
kiusauksesta. Eikö se ole ihmeellinen? Kuinka toivoisinkaan voivani
viedä yhden tällaisen Miranda tädille tänään! Kivitalossa ei koskaan
ole kukkaakaan, kun minä olen poissa sieltä."

Aamu oli ihmeen ihana. Aurelia kuunteli linnun liverrystä ja hänen
silmänsä siirtyivät hehkuvien lehtien kauneudesta tyttäreen, joka
seisoi siinä nuorena ja hymyilevänä.

Äkkiä äiti kätki kasvot käsiinsä ja huudahti: "En jaksa kestää tätä!
Tässä minä virun vuoteessani ja estän sinut kaikesta, mihin sinulla
olisi halua. Kaikki on mennyt hukkaan -- minun säästäväisyyteni, sinun
sitkeä opiskelusi, Mirandan uhraukset -- kaikki minkä me uskoimme
koituvan sinun hyödyksesi!"

"Äiti, äiti, älä puhu noin, -- älä ajattele noin!" huudahti Rebekka
ja polvistui kiihkeänä lattialle vuoteen viereen pudottaen kukat
ja lehvät sylistään. "Tiedäthän, että minä olen vasta hiukan
kahdeksannellatoista! Tämä olento, jonka nenällä on jauholäikkä, on
vasta Rebekka Randallin alkua. Muistathan nuoren puun, jonka John
istutti uudestaan? Tuli kuiva kesä ja kylmä talvi, eikä se kasvanut
ensinkään; mutta sitten tuli otollinen vuosi, ja se voitti ajanhukan
takaisin. Tämä on parhaillaan minun pientä 'juurtumisaikaani', äiti --
äläkä sinä nyt kuvittele, että minun päiväni on mennyt, sehän ei vielä
ole alkanutkaan! Vanha vaahtera kaivon luona on kai satavuotias, ja se
versoi uusia lehviä nyt tänä kesänä; tottahan minullakin täytyy olla
toiveita vielä seitsemäntoista iässä!"

"Sinä osaat kyllä kirkastaa asian", nyyhkytti Aurelia, "mutta et sinä
saa minua uskomaan. Sinä menetät mahdollisuutesi, sinä et saa täällä
koskaan tavata ystäviäsi -- sinä et ole muuta kuin orjatar!"

"Minä näytän orjattarelta", sanoi Rebekka salaperäisesti hymyillen,
"mutta todellisuudessa olen prinsessa. Et saa hiiskua siitä kenellekään
-- minä vain kuljen valepuvussa, valtiollisista syistä. Kuningas ja
kuningatar, jotka nyt istuvat minun valtaistuimellani, ovat vanhoja
ja hoippuvia, ja pian ne jättävät sijansa minulle. Valtakunta
on varsin pieni toisiin verrattuna -- siksipä ei siitä suuresti
riidelläkään ruhtinaallisissa piireissä eikä sinun kannata kuvitella,
että valtaistuin olisi mikään jalokivin koristeltu kultatuoli.
Mutta sinä saat istuaksesi mukavan nojatuolin aivan sen lähellä, ja
palvelijoiksesi saat kokonaisen liudan orjia, jotka tottelevat sinun
pienintäkin viittaustasi, niinkuin romaaneissa sanotaan."

Aurelia hymyili vasten tahtoaan, ja vaikka hän kenties ei täysin
luottanutkaan tyttärensä iloisuuteen, tunsi hän kuitenkin mielensä
kevyemmäksi.

"Toivon vain, Rebekka", sanoi hän, "ettei sinun tarvitse liian kauan
odotella valtikkaasi ja kuningaskuntaasi ja että minä saan nähdä niistä
vilahduksen ennen kuin kuolen. Mutta minusta elämä tuntuu jokseenkin
ankaralta, kun ajattelen, että Miranda makaa vaivaisena kivitalossa ja
minä täällä ja että sinut on sidottu käsistä ja jaloista kumpaankin,
puhumattakaan nyt Jennystä ja Fannysta ja Markista. Sinä olet perinyt
isäsi hilpeän mielen, muuten tämä painaisi sinua kuten se ahdistaa
minuakin."

"Ohoi, äiti!" huudahti Rebekka ja kietoi kädet polviensa ympäri. --
"Johan siinä on iloa kylliksi, kun saa tällaisena päivänä elää, nähdä,
tuntea, toimia ja olla! Kun sinä olit seitsemäntoista ikäinen, niin
eikö pelkkä eläminen ollut ihanaa? Ethän ole sitä unohtanut?"

"En", sanoi Aurelia, "mutta minä en ollutkaan niin eloisa kuin sinä, en
sinne päinkään."

"Minä ajattelen usein", jatkoi Rebekka ja siirtyi ikkunan luo
katselemaan pihan puita, "ajattelen, kuinka hirvittävältä tuntuisi,
ellen minä olisi lainkaan tullut maailmaan. Jos Hanna olisi syntynyt,
ja sitten John minun sijastani; John, Jenny ja Fanny ja muut, mutta
ei Rebekka -- ei milloinkaan Rebekkaa! Olemassaoleminen -- se korvaa
kaiken muun. Kas, siellähän Will ajaa ylös ahdetta, äiti; hänellä
pitäisi olla tietoja kivitalosta."



"HYVÄSTI, HOPEAPURO!"


Will Melville ajoi ikkunan alle, ja heitettyään kirjeen Rebekalle hän
ajoi edelleen ladolle joissakin asioissaan.

"Sisar ei siis ole huonontunut", huokasi Aurelia kiitollisesti, "muuten
Jane olisi lähettänyt sähkösanoman. Luehan, mitä hän kirjoittaa."

Rebekka aukaisi kuoren ja luki yhdellä silmäyksellä kirjeen lyhyen
sisällön:

    "Miranda tätisi nukkui maailmasta tunti sitten. Tule heti, ellei
    äitiäsi uhkaa vaara. Minä en pidä hautajaisia ennen kuin sinä
    saavut. Hän kuoli äkkiä ja tuskitta. Voi, Rebekka, minä kaipaan
    niin sinua!

                                                  _Jane täti_."

Tottumuksen voima on suuri; näin kuoleman läheisyydessäkin oli Jane
muistanut, että sähkösanoma maksaa viisikolmatta senttiä ja että
Aurelian olisi vielä suoritettava puoli dollaria ottaessaan sen vastaan.

Rebekka purskahti itkuun huudahtaessaan: "Täti, täti raukka! Hän on
kuollut kokematta elämässään pienintäkään iloa, enkä minä edes saanut
jättää hänelle hyvästejä! Yksinäinen, onneton Jane täti! Mitä minun on
tehtävä, äiti? Minä olen ihan kahtia revitty tänä hetkenä!"

"Sinun täytyy lähteä heti", sanoi Aurelia liikahtaen patjojensa
välissä. "Vaikka minun täytyisi kuolla sinun poissaollessasi, niin
määräisin samoin. Tätisi ovat tehneet sinun hyväksesi kaikkensa --
enemmän kuin minä milloinkaan olisin voinut tehdä --, ja nyt on sinun
vuorosi. Tohtori sanoo, että minun suhteeni on pahin nyt ohitse, ja
tunnen sen itsekin. Jenny saa hoitaa kaiken niin hyvin kuin taitaa, ja
Hanna voi käväistä kerran päivässä täällä katsomassa."

"Mutta, äiti, minä en _voi_ lähteä! Kuka kääntelee sinua vuoteessasi?"
puhkesi Rebekka puhumaan kävellen lattialla ja väännellen toivottomana
käsiään.

"Mitäpä siitä, vaikkei minua käännelläkään", vastasi Aurelia tyynesti.
"Kun minun ikäiseni nainen ja suuren lapsilauman äiti on niin järjetön,
ettei ota pysyäkseen heinäkuormalla, niin sietääpä hiukan kärsiäkin
tyhmyydestään. Mene pukemaan musta puku yllesi ja täytä matkalaukkusi.
Minä luopuisin paljosta, kunhan voisin lähteä sisareni hautajaisiin
ja osoittaa, että olen unohtanut kaiken, mitä hän sanoi naimisiin
mennessäni. Hänen työnsä ovat olleet leppeämmät kuin hänen sanansa,
ja hän on sinulle hyvittänyt kaiken, mitä hän isääsi ja minua vastaan
rikkoi."

Rebekalla oli vain tunti aikaa matkavalmistuksiin. Hannan mies Will
kyyditsisi hänet Temperanceen ja toisi samalla Jennyn kotiin koulusta.
Lanko lupasi myös toimittaa jonkun naisen nukkumaan öisin talossa sen
varalta, että rouva Randall sattuisi joskus voimaan pahoin.

Rebekka kiiruhti mäkeä alas noutaakseen vielä viimeisen sangollisen
vettä kaivosta. Parhaillaan kun hän kohotti kippoa kirkkaasta
syvyydestä ja silmäsi yli hehkuvan syysmaiseman, hän näki
maanmittariryhmän kojeineen paaluttavan linjojaan ja tekevän
laskelmiaan siinä lähistöllä.

Rebekka hengähti syvään. "Hetki on tullut!" ajatteli hän. "Minun
on sanottava Hopeapurolle hyvästit, ja ne portit, jotka Warehamin
viimeisenä koulupäivänä alkoivat kääntyä saranoillaan minun takanani,
sulkeutuvat nyt iäksi. Hyvästi, rakas puro ja kukkulat ja niityt; tekin
alatte nyt nähdä ympärillänne elämää ja liikettä."

Myös Rebekan lanko oli nähnyt maanmittarit, ja Temperancen
postikonttorissa hän oli jo aikaisemmin kuullut minkä rahamäärän rouva
Randall todennäköisesti saisi korvaukseksi rautatieyhtiöltä. Will oli
iloinen siitä, ettei hänen vaimonsa omaisten tarvinnut enää kitua
köyhyydessä aivan hänen ovenpielessään -- "niin sanoakseni", lisäsi
hän ajatuksissaan. Tulevaisuus tuntui hänestä valoisalta, ja hänen
oli vaikea pidättäytyä hilpeästi viheltelemästä, kun hän kyyditsi
Rebekkaa Temperancen asemalle. Will ei voinut ymmärtää, miksi tytön
kasvot olivat niin surulliset ja miksi kyynelet aina silloin tällöin
valuivat hänen poskilleen, sillä Hannan kuvausten mukaan Miranda täti
oli äkäilevä ja ahne vanha eukko, jonka kuollessa maailma ei menettänyt
mitään.

"Rohkeutta, Pekka!" sanoi Will jättäessään tytön asemalle. "Saatpa
nähdä, että äitisi on jo pystyssä, kun palaat takaisin. Ja sitten
teidän koko perheenne muuttaa johonkin sievään pikku taloon tulevan
työpaikkasi lähelle. Elämä ei enää koskaan voi käydä niin tukalaksi
kuin se on ollut tänä viimeisenä vuotena, niin ainakin Hanna ja minä
uskomme vahvasti."

Adam Ladd oli asemalla ja tuli Rebekkaa vastaan.

"Prinsessa on tänä aamuna suruissaan", sanoi Adam tarttuessaan tytön
käteen. "Aladdinin täytyy nähtävästi hangata taikalamppuaan; silloin
tulevat orjat ja kuivaavat silmänräpäyksessä kyynelet."

Hän puhui hilpeänä, sillä hän arveli, että Rebekan huolet johtuivat
kotoisista vaikeuksista, ja Aladdin uskoi tytön pian tyyntyvän hänen
kuullessaan, että talo oli ostettu ja että äiti saisi sievoisen summan
sen korvaukseksi. Ja Aladdin oli kuulevinaan tytön sanovan, selkeästi
ikään kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä: "Luulen, ettei mikään
vedä vertoja meidän lapsuutemme kodille." Hän oli näkevinään pienen,
hupaisan olennon, joka istui hänen kuistillaan Pohjois-Riverborossa ja
hävisi sireenipensaikkoon hänen antaessaan ikimuistoisen määräyksensä
kolmestasadasta Lumivalkea-purppuraisesta saippuapalasesta.

Muutamat sanat ilmaisivat hänelle heti, että tytön suru oli toista
laatua; ja Rebekan mieli oli niin harhaileva ja itkunherkkä, että
Aladdin saattoi vain vakuuttaa hänelle osanottoaan ja pyytää lupaa
saada pian käydä kivitalossa.



MIRANDA TÄDIN ANTEEKSIPYYNTÖ


Kun Rebekka astui junasta Maplewoodissa ja kiiruhti postikonttoriin,
jossa vaunut odottivat sekä postia että matkustajia, koki hän
suuren ilon nähdessään Jerry sedän seisovan pihalla ja pidättelevän
vaunuhevosia suupielestä.

"Vakinainen ajaja on sairaana", selitti herra Cobb, "ja kun minua
käytiin pyytämässä hänen tilalleen, niin ajattelin: sinun ajoaikasi on
jo päättynyt, mutta kun Rebekka saa Janen kirjeen, niin hänpä tuskin
antaa ruohon kasvaa jalkainsa alla -- ehkäpä saat hänet mukaasi jo
tänään, tai jos häntä mikä viivyttäisi, ainakin huomenna. Ja siksi minä
nyt olen täällä, kuten olin kerran seitsemättä vuotta sitten. Täytyykö
sinun matkustaa oikein hienosti vai istutko jälleen ylhäällä pukilla
minun vieressäni?"

Monenmoiset mielenliikutukset taistelivat ylivallasta ukon kasvoilla,
ja pihalla seisovat pari kolme katselijaa ällistyivät, kun näkivät
nuoren tytön heittäytyvän vasten ajurin tomuista olkapäätä ja itkevän
siinä kuin pieni lapsi. "Voi, Jerry setä!" nyyhkytti tyttö, "rakas
Jerry setä! Siitä on kulunut jo niin paljon aikaa, ja mitä kaikkea sen
jälkeen onkaan tapahtunut! Ja me olemme jo niin vanhoja, ja minä olen
niin peloissani, kun en tiedä, mitä vielä voikaan tapahtua!"

"Kas niin, kas niin, pikkuinen!" kuiskasi ukko lohduttaen. "Kun me
matkalla harkitsemme asioita ja tapahtumia, niin ehkeivät ne sentään
näytäkään niin järki pelottavilta."

Sekä Rebekka että Jerry setä tunsivat tien jokaisen kohdan, jokaisen
kahlaamon ja rajakiven, punaiset ladot, tuulimyllyt, ankkalammikot
ja hiekkapohjaiset purot. Ja Rebekalle muistutti jokainen paikka
sitä päivää -- hänen mielestään äärettömän kaukaista --, jolloin hän
ensimmäisen kerran matkasi tätä samaa tietä, istuen ajopukilla jalat
ilmassa heilahdellen. Hän saattoi yhä tuntea sireenivihkonsa lemun,
nähdä punaisen, ripsureunaisen päivänvarjonsa, tuntea keltaisen
karttuunipukunsa tärkätyn jäykkyyden ja metsäsianpiikkien kammotut
pistokset.

He ajoivat vaieten melkein koko matkan, mutta sekä Jerry setä että
tyttö tunsivat tämän äänettömyyden suloiseksi ja lohdulliseksi.

Sitten he näkivät Abias Flaggin, joka riipi herneitä ladossaan, ja sen
jälkeen Perkinsien ullakonikkunat, joista eräässä liehui valkoinen
huivi. Rebekka ymmärsi Emma Janen tervetulon toivotuksen ja se lämmitti
hänen sydäntään.

Sitten tuli näkyviin kivitalo samanlaisena kuin ennenkin, vaikka
Rebekasta tuntui, kuin kuoleman olisi pitänyt luoda jokin salaperäinen
varjo sen ylle. Siinä olivat niityt, joiden ruoho häälyi tuulessa,
uljaat jalavat, hehkuvat, värikkäät vaahterat ja villiruusuköynnökset,
jotka kiipesivät korkealle vierashuoneen ikkunanpieliä myöten.
Mutta näiden kukkivien, loistavain köynnösten vastakohtana näkyivät
ikkunoissa mustat nauhat, joilla uutimet oli solmittu, ja samanlainen
nauha oli kiinnitetty myöskin ruskeaksi maalatun portin kolkuttimeen.

"Seis, Jerry setä! Älkää ajako ovelle. Olkaa hyvä ja ojentakaa minulle
matkalaukkuni; päästäkää minut tässä alas tielle ja antakaa minun
yksinäni juosta polkua ylös."

Vaununpyörien ratinan loitotessa avautui portti samassa kun Rebekka
ehti aidan luo. Jane täti tuli häntä vastaan -- kokonaan toinen olento
kuin ennen; heikko, murtunut ja kalvakka. Rebekka levitti käsivartensa,
ja täti hiipi uupuneena hänen syliinsä. Ja jälleen virtasi vanhaan
sydämeen lämpöä ja elämää tästä nuoresta olennosta.

"Rebekka", sanoi hän kohottaen päätään. "Ennen kuin menet sisään ja
katselet häntä, kysyn, tunnetko katkeruutta mistään, mitä hän on
sinulle sanonut?"

Rebekan silmät leimahtivat moittivina, kun hän vastasi tukahtuneesti:
"Oh, Jane täti, uskotko minusta sellaista? Minä olen menossa hänen
luokseen sydän kiitollisuutta tulvillaan!"

"Hän oli hyvä nainen, Rebekka. Hänellä oli pikainen luonne ja terävä
kieli, mutta hän halusi tehdä aina oikein ja tekikin, milloin taisi.
Hän ei koskaan puhunut siitä, mutta minä olen varma, että hän katui
jokaista tylyä sanaa minkä oli sinulle sanonut. Hän ei peruuttanut
niitä eläessään, mutta hän toimi siten, että sinä ymmärtäisit ja
tuntisit hänen mielensä, kun hän on poissa."

"Minä sanoin hänelle ennen kuin lähdin täältä, että hän on luonut minun
tulevaisuuteni, kuten äiti ennustikin", nyyhkytti Rebekka.

"Se ei ole hänen työtään", sanoi Jane. "Mutta Miranda antoi sinulle
aseet työtäsi varten, eikä se ole mitään halveksittavaa, varsinkaan
kun toinen luopuu omista mukavuuksistaan ja iloistaan voidakseen näin
tehdä. Nyt minun täytyy kertoa jotakin sinulle, Rebekka. Miranda tätisi
on testamentannut tämän kaiken sinulle -- kivitalon sisustuksineen ja
ulkosuojineen ja maan talon ympäriltä, niin pitkälle kuin voit nähdä."

Rebekka heitti hattunsa syrjään ja painoi kätensä sydämelleen,
kuten hän aina teki voimakkaan mielenliikutuksen hetkinä. Kotvasen
äänettömyyden jälkeen hän pyysi:

"Salli minun mennä sisälle yksinäni. Minä tahdon puhua hänelle. Haluan
kiittää häntä; minusta tuntuu, kuin saisin hänet kuulemaan, tuntemaan
ja ymmärtämään."

Kymmentä minuuttia myöhemmin Rebekka palasi kuoleman majesteetin luota
kalpeana ja voimattomana, mutta kasvoillaan puhdistunut ja kirkastunut
välke. Hän istahti rauhalliseen oviaukkoon, jota suuret jalavat
varjostivat Riverboron pienen maailman katseilta. Hänet täytti voimakas
kiitollisuuden ja rauhan tunne, kun hän katseli syksyistä maailmaa
ympärillään, kuunteli vaunujen ratinaa, kun ne ajoivat sillan yli, ja
tarkkasi virran pauhua, kun vedet kohahtelivat matkallaan mereen. Hän
ojensi hiljaa kättään ja kosketti ensin kiiltävää portinkolkutinta ja
sitten seinän punaisia tiiliä, jotka hehkuivat lokakuun auringossa.

Tämä oli koti: hänen talonsa, hänen puutarhansa, hänen vihreät
niittynsä, hänen rakkaat puunsa. Tässä oli Hopeapuron pienelle
perheelle asuinsija; vielä kerran saisi hänen äitinsä elää sisarensa
parissa ja lapsuudenystäviensä ympäröimänä. Siskot saisivat
leikkitovereita ja opettajia.

Ja hän itse? Hänen oma tulevaisuutensa oli vielä tietämättömissä -- sen
kätkivät kauniit usvat näkyvistä. Mutta Rebekka nojasi päätään auringon
lämmittämään oveen ja sulki silmänsä kuiskaten, ikään kuin hän olisi
ollut rukoustaan sopertava lapsi: "Jumala siunatkoon Miranda tätiä!
Jumala siunatkoon kivitaloa joka oli, ja kivitaloa joka on tuleva!"





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Villiruusu" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home