Title: Leivän ja seikkailun haussa - Hämäläisen mökinpojan tarina
Author: Koskelainen, Aatu
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Leivän ja seikkailun haussa - Hämäläisen mökinpojan tarina" ***


LEIVÄN JA SEIKKAILUN HAUSSA

Hämäläisen mökinpojan tarina

Kirj.

AATU KOSKELAINEN



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



SISÄLLYS:

Lukijalle.
Kotiseutuni.
Äitini.
Pirttimme.
Ensi kerran kirkkoon.
Lukukinkerit.
Toinen Helsingin-matkani.
Uusi virka.
Turun-matka.
Paimenpoikana.
Mestarin opissa.
Nuorukaisena.
Helsingin verstaassa.
Jäitse Pietariin.
Käynti kotiseudullani.
Takaisin Suomeen.



Lukijalle.


Tämä kirja kertoo tekijänsä, hämäläisen mökinpojan, elämäntarinan
tahi varsinaisesti vain hänen elämänsä ensimmäisen ja vaiherikkaimman
kolmanneksen historian, koristelematta ja sillä taidolla, johon
tekijä pystyy. Se on oikeastaan paperille pantu tekijää itseään
varten ijällä, jolloin nuoruuden muistot viimeisiä kertoja selkeinä
kangastuksina näyttäytyvät näköpiirissä, vähitellen painuakseen
unhotuksen mereen. Kun kuitenkin muut, luettuaan nämä muistelmat,
ovat katsoneet niillä ajankuvina ja ehkä muutenkin olevan jotain
arvoa, on tekijä jättänyt ne painettavaksi, hyvin tietäen etteivät
hänen kyhäelmänsä vastaa kirjallisia vaatimuksia, mutta toiselta
puolen arvellen että ehkäpä sietää tulla muistoon merkityksi jotain
niistäkin tuhansista kansamme jäsenistä, jotka miespolvi takaperin,
suomalaisessa ylämaassa syntyneinä, vaelsivat leivän ja uudenlaatuisen
elämän haussa ruotsalaiselle meren rannikolle ja sinne koteutuivat.
Aika oli silloin toinen kuin nyt. Kansanlapsella oli kaupungissa joka
taholla vastassaan jyrkkä muuri: vieras kieli. Ja jos sen muurin
jotenkuten sai murretuksi, oli yltäkyllin muita vastuksia. Mutta että
kaikkina aikoina ja kaikissa kansankerroksissa, ja noina menneinä
päivinä ehkä tiheämmässä kuin nykyään, on tavattavissa ihmisiä, joilla
on sydän paikallaan, siitä on tämäkin tarina todistuksena. Olkoon nämä
piirrelmäni muistomerkkinä niille nimeltä tuntemattomille hyville
ihmisille, jotka tekijä on taipaleellaan kohdannut ja joille hän on
kiitollisuuden velkaa.

Aatu Koskelainen.



Kotiseutuni.


Olenpahan sieltä etelä-Hämeen takamailta, olen niinkutsuttu
"lehtolapsi". Isästäni en muuta tiedä kuin että hän on ollut olemassa,
äitini oli pienen uudistalon viides lapsi.

Uudistalo ei mahtanut olla kovin suuri, koska se oli arvioitu vain
viidenkymmenen hopearuplan arvoiseksi.

Kun veljet näkivät äitini hairahduksen, niin pistivät hänelle
kymmenruplasen käteen ja sanoivat: "Mene häpeäsi kanssa matkaasi!"
Silloin siirtyi äitini erääseen läheiseen torppaan ja samaisen torpan
saunassa minä ensikerran näin päivänvalon. Se tapahtui elokuussa vuonna
18-.

Veljiltään saamallaan kymmenruplasella osti äitini pienen pirtin, josta
sitten tuli minun lapsuuskotini ja kaikkien lapsuusmuistojeni keskus.

Sillä pienellä pirtillä on silläkin oma historiansa. Pirtin osti
äitini vanhalta korvenkääntäjältä, jota nimitettiin Laakerin Antiksi.
Hän oli raivannut ja rakentanut kokonaista kolme uudistorppaa.
Ensimmäisen torppansa rakensi hän vähäisen matkan päähän kylästä,
mutta kun naapureita ilmestyi joka puolelle, suuttui hän moisesta
tungettelevaisuudesta ja siirtyi vähäisine tavaroineen kauemmaksi
metsään. Mutta eipä hän sielläkään saanut kauan yksin olla, kirveen
kolketta alkoi pian kuulua lähiseudulta. Laakerin Antti kokosi
omaisuutensa ja otti entistä pitemmän askeleen kohti korpia ja
erämaita, ja siellä hän kai vihdoin löysi etsimänsä rauhan.

Sen Laakerin Antin toisen torpan pirtin äitini sitten osti.

Mainita voi myöskin että siihen aikaan ei tehty minkäänlaisia
välikirjoja, vaan maanomistaja sanoi työnhaluiselle rengilleen
tavallisesti tähän tapaan: "Ota Liisa mukaasi ja rakenna torppa sinne
Kaurajärven mäkeen, saat viisi vuotta olla veroista vapaana. Kontio
siirtyköön loitommalle."

Ensimmäinen tapaus, joka selvemmin on jäänyt muistoon aivan
varhaisimmasta lapsuudestani, oli eno-vainajani hautajaiset. Muistan
vielä hyvinkin elävästi, kuinka minut asetettiin uuninloukkoon
jakkaralle istumaan ja ryynipuurokuppi pantiin syliini. Äitini sanoi
minun silloin olleen kolmen vuoden ikäisen.

Sitten seurasi noin kolmisen vuotta hämärän aikaa, josta en muista
juuri mitään. Ensimmäinen merkkipäivä nuoressa elämässäni sattui
minun ollessani kuuden vuoden vanha. Se oli tapaus, jolla on ollut
tärkeä merkitys koko elämääni. Se oli se päivä, jolloin äitini savusta
mustuneen ja kolhitun arkun pohjalta kaivoi esiin äitini isävainajan
ostaman aapisen. Aapinen oli ajanhampaan ja monen sukupolven käsien
pitelystä muuttunut vähän ulkonäöltään. Muistan sentään elävästi
kansilehden, jolla suurin kirjaimin luettiin "Aapiskirja, opiksi ja
huviksi Suomen lapsille." Takimmaisella kansilehdellä taas oli se
tavanomainen aapiskukko, pyrstön alla tuokkosellinen munia.

Kirjainten oppiminen tapahtui hyvin yksinkertaisella tavalla. Äitini
istui kehräämässä, minä istuin jakkaralla hänen vieressään kirja
polvillani ja noin kuusi tuumaa pitkä tikku kädessäni. Asetin tikun
kärjen ensimmäisen kirjaimen kohdalle, äitini vilkasi kirjaan ja
sanoi a, minä toistin aa, sitten siirsin tikun kärjen seuraavalle
kirjaimelle, äitini sanoi b, minä toistin sen ja niin sitä jatkettiin
siksi kunnes tultiin ö:hön, jolloin alettiin taas alusta. Minulla
oli harvinaisen hyvä muisti, joten opin kirjaimet parissa päivässä.
Tavaaminen kävi samalla tavalla, äitini sanoi ensi tavuun ja minä
äänsin perässä pitkään ja suurella äänellä, niinkuin Jukolan veljekset
lukkarin tuvassa. Sillä tavalla jatkettiin jonkun aikaa ja niin oli
minulla koko lukutaidon salaisuus tiedossani.

Olen kertonut tästä lukemisen opettamisesta vähän seikkaperäisemmin
sentähden, että varmaan suurin osa Suomen kansasta on oppinut
lukutaitonsa samalla tavalla. Kansakoululaitosta ei silloin ollut
olemassa. Opittuani lukemaan alkoi minulle hauskat ajat. Aamusilla
herättyäni hain heti käsiini aapisen, josta sitten luin aamurukouksen.
Äitini oli nimittäin hyvin harras uskovainen. Joka aamu ja ehtoo
luettiin rukoukset, samoin ruualle ruvetessa ja ruualta päästyä
kädet ristissä kiitettiin Jumalaa, kaiken hyvän antajaa. Virsikirjaa
ja uutta testamenttia käytettiinkin hyvin ahkeraan varsinkin
pyhäpäivinä. Edellisessä näistä löytyi eräs historiallinen kertomus
Jerusalemin hävityksestä. Tätä lukiessani tunsin turmeltumattomassa
oikeuskäsityksessäni sydämellistä iloa siitä että Jumala oli
roomalaisten kätten kautta kostanut juutalaisille sen kauhean verityön,
jonka he olivat tehneet ristiinnaulitessaan meidän herramme ja
mestarimme.



Äitini.


Äiti! Mikä kaunis, mikä hellyyttä uhkuva sana! Sinä, äiti, hoitelit
minua hellien, niin varovasti. Sinä annoit kaikkein parhaimman mitä
sinulla oli, sinä annoit minun imeä elämän nestettä rinnoistasi, vaikka
ne olivat työstä ja rasituksesta kuihtuneet. Sinä valvoit monta yötä
minun tähteni, vaikka olit väsyksissä päivän raatamisesta ihmisten
pelloilla ja niityillä. Sinä kannoit minua selässäsi työstä palatessasi
kosteitten niittyjen ja kivisten mäkien poikki, kun jalkani olivat niin
rohtuneet etten voinut niillä astua. Sinä kylvetit minua lauantaisin
ja pesit pääni, ettei sinne syöpäläisiä kasvaisi. Sinä ompelit minun
paitani ja mekkoni ja pesit ne lumivalkeiksi.

Tästä kaikesta et saanut koskaan kiitosta etkä sinä sitä pyytänytkään.
Tämä olkoon sinulle kiitokseksi sanottu, kun minä nyt vuosien perästä
sinua muistelen!

       *       *       *       *       *

Ulkomuodoltaan oli äitini lyhyenläntä, lihavanlainen tyllerö. Kasvot
rokonarpiset, silmät surunvoittoiset, sinisen harmaat, katse joskus
hyvinkin terävä ja läpitunkeva.

Luonteeltaan oli hän alakuloinen, harvasanainen, sanoisinko melkein
synkkämielinen. En muista hänen koskaan nauraneen, korkeintaan muistan
hänen hymyilleen surunvoittoista hymyään, joka sekin katosi heti
ilmestyttyään.

Äiti parka! Kuinkahan paljon sinäkin olit toivonut ja odottanut
elämältä, ja kuinkahan mahdoit kärsiä nähdessäsi kaikkien
nuoruudenunelmiesi särkyvän pirstaleiksi!



Pirttimme.


Me kutsuimme sitä pirtiksi, vaikka se oli vain tavallinen
sisäänlämpiävä sauna. Siinä oli kaksi akkunaa, jos niitä niin voi
nimittää. Yksi oli etelän puolella, siinä oli kolme pientä vihertävää
lasiruutua, neljäs ruutu oli päreillä ja tuohella tukittu. Lännen
puolella oli samansuuruinen ja samanlainen akkuna sillä erotuksella
vain, että siinä ei ollut enää yhtään ehjää ruutua.

Vasemmassa nurkassa oli harmaasta kivestä muurattu kiuas, jonka
raoista minä lapsena kaivelin saviruukin pois ja, niin oudolta kun se
kuuluukin, imeskelin minä sitä mielelläni. Kiukaan yläreunalla oli
kaksi mustunutta lautaa, jotka palvelivat astinlautoina kylvettäessä.
Mikä mainio löyly, mikä suloinen lämpö siitä kiukaasta lähti! Sitä
ei voi kuvitellakaan se, joka ei itse ole ollut muassa. Porras, jota
myöten lavalle noustiin, oli ympyriäinen tukki, johon kirveellä oli
hakattu muutamia lovia, askelmien virkaa toimittamaan. Kun kiuasta
lämmitettiin tuli koko pirtti savua täyteen, jolloin äiti aukaisi oven
että savu pääsisi ulos. Pienenä ollessani minä kiipesin vällyjen alle
sänkyyn siksi aikaa kun ovi oli auki.

Pirtin seinähirret olivat alempana kutakuinkin puhtaat, ylempänä
sitävastoin ne olivat pikimustat ja nokihahtuvia riippui niistä alas.

Huonekaluista ei ole juuri paljon sanottavaa: pöytäkaappi, joka seisoi
kolmella jalalla, sänky, jossa oli olkia pohjalla, vällyt, yksi tuoli
ja lavitsa, siinä koko kalustomme! Olinhan vähällä unohtaa tärkeimmän,
nimittäin rukin. Se oli äitini leipäpuu.

Jokapäiväinen elämämme talviseen aikaan oli hyvin yksitoikkoista. Kun
lumipyryt tukkosivat tiet ja polut sylenkorkuisilla nietoksilla, saimme
olla eroteltuina muista ihmisistä pitkät ajat, väliin useita kuukausia.
Kevätpuolella talvea tulivat kyläläiset takamailta noutamaan hirsiä ja
pärepuita ja silloin he tavallisesti poikkesivat meille lämmittelemään
ja pitäjän kuulumisia kertomaan.

Ajan kulusta ei meillä ollut paljon tietoa, kelloa tai kukkoa kun ei
ollut. Eipä noita sentään suuresti kaivattukaan: söimme kun oli nälkä,
menimme nukkumaan kun tuli uni ja nousimme ylös, kun oli tarpeeksi
nukuttu. Selkeällä ilmalla sentään päiväseen aikaan auringosta ja yöllä
tähdistä arvioimme ajan kulun kutakuinkin tarkkaan.

Pimeän tultua puhallettiin hiilloksesta tuli päreeseen, joka asetettiin
seinällä olevaan pihtiin. Kun se oli loppuun palanut sytytettiin toinen
ja maata mennessämme oli tavallisesti pihdin alla iso kasa karsia ja
pirtti päreen savua täynnä.

Äiti kehräsi hyvin ahkeraan talon emännille sekä villasia että
rohtimisia lankoja; niistä saimme sitten särvintä. Leivän oli äiti
hankkinut jo kesällä päivätöillä heinäniityillä ja elonkorjuussa.

Syksyisin oli äitini myöskin usein riihi- ja pellavanpuhdistustöissä
kylässä. Silloin lähti hän jo illalla kotoa, sillä "päivä" alkoi
tavallisesti kello kahdeltatoista yöllä. Minä en päässyt mukaan kuin
ani harvoin, tavallisesti sain jäädä yksin kotiin ja ne yöt ne vasta
olivat pitkiä ja pimeitä! Tulta ei minulle koskaan jätetty, ettei
tulenvaarasta olisi pelkoa. Tulitikkujakaan ei ollut; ne olivat siihen
aikaan vielä ylellisyystavaraa.

Niinkuin jo mainitsin oli äitini uskovainen, ja Jumalan pelkoon hän
koki minutkin kasvattaa. Hän neuvoi minua aina kääntymään hyvän
Jumalan puoleen, milloin jotakin tarvitsin ja varsinkin hädässä ja
ahdistuksissa. Nämä hänen neuvonsa painuivat minun lapsenmieleeni niin
syvästi, että ne ovat seuranneet minua läpi koko elämäni.

Kun äiti talvisaikaan joskus kävi kylässä asioita toimittamassa, viipyi
hän huonojen teitten ja pitkän matkan tähden toisinaan kauemmin kuin
oli sovittu. Silloin tuskalliset ajatukset rupesivat risteilemään minun
pienissä aivoissani: onkohan äidille tapahtunut joku onnettomuus, ehkä
ovat sudet hänet syöneet taikka ehkäpä hän kuoppaisella ja kivisellä
polulla on taittanut jalkansa. Silloin äitini opetukset paraiten
tulivat mieleeni, silloin asetin käteni ristiin ja hartaasti pyysin
hyvää Jumalaa tuomaan äitini kotiin poikansa tykö.

Rukouksen jälkeen tunsin itseni taas turvalliseksi. Vetäen seinäluukun
vähän raolleen minä asetin korvani siihen kuullakseni milloin tutut
askeleet lähestyisivät ja kun sitten pitkän odotuksen jälestä kuulin
routaisen lumen narskahtelevan tiellä, silloin minun pieni sydämeni
sykki rajattomasta ilosta, ja kun äiti joskus vielä tuliaisiksi toi
kourallisen herneitä tai muutaman nauriin, oli iloni rajaton, ja kaikki
surut ja pelot olivat unohdetut.

Jokapäiväinen ruokajärjestyksemme oli hyvin vaatimaton. Aamulla pirttiä
lämmitettäessä keitettiin hiilillä pieni padallinen perunoita, joita
saimme omasta akkunan alla olevasta peltotilkustamme. Hienonnettua
suolaa tai suolavettä, hapanta reikäleipää ja kokonaisia perunoita
sekä palan painikkeeksi kaljaa, siinä jokapäiväinen ruokalistamme!
Maidosta ei voinut olla puhettakaan; joskus keväisin sentään kun äiti
vei kehruuta kotiin, toi hän tullessaan minulle maitotilkan lekkerin
pohjassa. Pyhinä ja juhlapäivinä keitettiin kuitenkin tavallisesti
"perunaruokaa", se on kuorituista perunoista, lihan-luusta ja
kauranryyneistä valmistettua keittoa. Puolukoita poimimme syksyllä
talvenkin varaksi; niistä äiti sitten pyhäisin laittoi jauhopöperöä ja
pani uuniin paistumaan ja vaikkei siinä ollut sokeria eikä siirappia
niin kerrassaan hyvältä se maistui.

Parhaimmat palat säästettiin jouluksi. Silloin oli läskisoppaa, jopa
voita ja juustoakin, ja talikynttilä loisti pöydällä juhlaillan
kunniaksi. Vaikka ei meillä herkkuja ollut niin ruokahalu minulla
oli vallan erinomainen, niin että moni kaupunginäiti olisi lastensa
puolesta kadehtinut sen nähdessään. Äitiäni monta kertaa huolestutti
minun ainainen nälkäni, vaikken minä puolestani syytä hänen huoleensa
silloin ymmärtänyt. Edelläkuvatut elintavat olivat sen paikkakunnan
mökkiläisillä aivan yleiset.



Ensi kerran kirkkoon.


Eräänä kevätpäivänä kun talven selkä jo oli taittunut ja aurinko
sulatteli lunta pirttimme päivänpuoleiselta multapenkiltä minä
itkien odotin äitiä kotiin kylältä, jonne hän oli mennyt kehruita
viemään. Palatessaan vihdoin hän lohduttaakseen minua sanoi: "Jos luet
oikein ahkeraan, niin että osaat aapisesi ulkoa, pääset juhannuksena
kirkkoon". Siitäkös minulle vasta ilo nousi. En ollut oikein korviani
uskoa! Äitini oli aina minun kirkkoon menopyyntöihini vastannut että
"kun tulet suureksi niin pääset". Nyt olin siis tarpeeksi suuri ja
se, se eniten kohotti minun iloani. Mutta lyhyeen se ilo loppuikin,
kun äiti ilmoitti ettei sinne kirkkoon voi ilman housuja mennä, sillä
puvustooni kuului ainoastaan rohtiminen mekko, varttinen paita ja
tallukat talvisaikoina jalassa. Nähdessään haikean suruni äitini
lohdutteli että "ehkäpä tästä joku neuvo keksitään. Minulla on vanha
puolivillainen alushame ja ensi kerran kun menen Anttilaan, pyydän
Mikko-setää leikkaamaan siitä housut sinulle, kylläpähän ne itse sitten
neuloa osaan. Pyydän myös että hän ostaa reppuryssältä sinulle lakin".
Tähän asti ei minulla ollut minkäänlaista omaa päähinettä. Kesällä ei
tuota tarvinnutkaan, talvella, kun joskus pääsin äidin mukana kylään,
sitoi hän oman huivinsa päähäni, jolloin irvihampaat saivat tilaisuutta
ilkkua, että tyttöhän siitä pojasta on tullutkin.

Aapisen ulkoa oppiminen ei minua suuresti surettanut, sillä osasinhan
jo melkein puolet. Aamulla aikaisin, kun äitini nousi kehräämään,
nousin minäkin lukemaan ja pian olikin aapinen kannesta kanteen
päässäni. Vähän ajan kuluttua sain housut ja lakin ja niin aloin
hartaudella odottaa juhannuspäivää. Aika kului mielestäni hirveän
hitaasti; melkein joka päivä tiedustelin äidiltäni, että eikö se
juhannus jo pian tule. "No kyllähän tuo tulee kuin kerkiää", vastasi
äitini yksikantaan.

Aika kuluu odotellessa, sanoo sananlasku ja vihdoin koitti
juhannuslauantai. Olin viimeaikoina semmoisella jännityksellä odottanut
tätä päivää, ettei ruokakaan enää maistunut.

Äiti lämmitti pirtin että saimme kylpeä ja pestä jalkani, jotka olivat
pahasti sierottuneet. Voitelimme ne talilla, että ne kykenisivät
huomiseen ponnistukseen. Sinä yönä en paljoa nukkunut. Nousimme aamulla
ennen päivää ehtiäksemme kunnolla pestä kasvomme ja pukea yllemme
puhtaat vaatteet, ja olihan matkakin pitkä. Valkoiset pumpulisukat ja
kengät pani äiti nyyttiin, mutta nenäliinan ja virsikirjan kantoi hän
kädessään.

Tiemme kulki ensin poikki peltojen ja niittyjen, yli aitojen ja ojien.
Kaste niityillä ei ollut vielä kuivunut ja minun jalkojani rupesi
kauheasti kirveltämään, mutta kestin sen miehuullisesti. Saavuimme
sitten kyläläisten karjakujalle ja siitä käännyttiin kylätielle. Nyt
rupesi näkymään muitakin kirkkoonmenijöitä, jotka tulivat oikoteitä
peltojen ja niittyjen poikki, kaikki yhtyen samaan joukkoon. "No onhan
se Aatukin päässyt mukaan", ihmettelivät muutamat, "ja vallan uusissaan
näkyykin olevan", sanoivat toiset. Minä olin hyvin mielissäni siitä
huomiosta, joka tuli minun vähäpätöisen persoonani osaksi. Matka kului
hiljakseen väkijoukon puhellessa. "Mahtaakohan se Kuistilan Juho
saarnata tänäkin pyhänä, kuuluu saarnanneen menneenä", sanoo joku
joukosta. "Saarnaa, saarnaa se tänäkin pyhänä, ja hyvin kuuluukin
paukuttavan", vastaa toinen. "Sehän se on sen Vappulan Leenan poika,
jonka vanha kirkkoherra kouluun toimitti", sanoo joku. "Niin, sehän se
on", vastataan. Äitini ei ota osaa keskusteluihin, ja minä kuuntelen
korvat hörössä.

Kävelin äitini vieressä ja pitelin kiinni hänen hameestaan ja kyselin,
vähän päästä että eikö se kirkko jo pian tule, sillä minua rupesi
kovasti väsyttämään, vaikken kehdannut sitä sanoa.

Vihdoin kun saavuimme pienelle metsäkummulle, näkyivät kirkon katto ja
kellotapuli puiden lomasta. Siihen äitini pysähtyi, istahti kivelle ja
rupesi vetämään sukkia ja kenkiä jalkaansa. Minä istuin seuraavalle
kivelle ja rupesin ahneesti syömään äitini antamia eväitä.

Yht'äkkiä kuului niinkuin olisi soitettu viittä ruokakelloa yhtä
aikaa. Hypähdin ihmeissäni pystyyn kysyen, mitä se oli. "Suntio se
huomenkelloja soittaa", vastasi äitini, "kello on nyt kahdeksan, tunnin
päästä alkavat kirkkomenot".

Olin uteliaisuudesta pakahtua. Kiirehdin äitiäni lähtemään, mutta
hän istui levollisena kivellä aterioiden. En voinut enää pysyä
paikoillakaan, vaan juoksin vähän matkaa rinnettä alas, ja jo näin
puitten välistä vähän punaista. Riensin innoissani äidin luo kertoen
että näin kirkon ja se oli punainen. "Ei lapseni, ei kirkko ole
punainen", sanoi äitini, "taisit nähdä vain hautuumaan aidan".

Vihdoin oli äitikin valmis ja niin lähdimme lopputaipaleelle. Pian
näkyi kirkko, tapuli ja hautausmaa kokonaisuudessaan. Siinä oli minulla
ihmettelemistä ja katsomista. Kirkko ei ollutkaan punainen, vaan
sen seinähirret olivat vuosisatain tuulista ja sateista muuttuneet
tumman harmaiksi. Katto oli pienistä laudanpäistä, paanuista, jotka
vanhuuttaan olivat sammaltuneet. Kirkon ympärillä oli hautausmaa, jossa
oli paljon valkeita ristejä.

Kirkkoväkeä keräytyi kaikilta haaroilta yhtämittaa, toiset hevosella,
toiset jalan. Minä en enää välittänyt kirkosta enkä ihmisistä enkä
edes piitannut hevosista, vaikka ne tavallisesti ovat miehenalun
ihailun esineenä. Ei, minä seisoin ihmeissäni töllöttäen suurta matalaa
pöytää, jonka päällä oli valkoinen vaate ja ihmeellisen näköinen musta
laatikko. "Se on ruumisarkku", selitti äitini. "Mitäs sillä tehdään?"
utelin. "Kohta näet", sanoi äitini. "Ole siinä kyselemättä, kyllähän
sitten näet."

Vaimot vieressäni odottaessaan puhelivat yhtä ja toista. Heristin
korviani, ehkäpä saisin siltä taholta jotain selvyyttä kysymykseeni.

"Niinhän se Takalistonkin emäntä kuolla kupsahti parhaassa iässään,
eikä edes perillistä jättänyt rikkauksiaan perimään", sanoi yksi
vaimoista. "Eihän se kuolema katso, onko rikas vai köyhä. Tämäkin
vainaa kokosi ja säästi ja oli niin kitsas, ettei olisi almua antanut,
vaikka kanssaihminen olisi ovensa eteen kaatunut. Eikä sentään mukaansa
saanut muuta kuin lipun liinaa, lapun lautaa", vastasi toinen.

Kiirehdin äitiä kirkkoon lähtemään, mutta hän sanoi: "Odotetaan nyt
siksi kunnes saatto lähtee". Samalla alkoivat kellot soida ja kantajat
lähtivät liikkeelle, pappi asteli arkun perässä mustassa kauhtanassaan.
Lukkari kulki kirstun edellä ja veisasi niin että männikkö raikui: "Mä
nukun haavoihin Kristuksen".

Saattoväki asteli hiljakseen jälessä, äiti ja minä liityimme
myöskin joukkoon. Surusaatto kulki erään huoneen läpi, joka samalla
oli porttina hautuumaalle; äitini selitti että sitä sanottiin
"läpikäytäväksi". Toisella puolella siinä oli pitkä penkki, jossa
kirkkoväki tavallisesti odotti ovien aukaisemista. Vastakkaisella
puolella seinän vieressä oli pitkä hirsi, jossa oli kuusi lovea ja sen
päällä oli toinen pienempi hirsi, jossa myöskin oli lovia. Kyselin
ihmeissäni, mikä se semmoinen laitos on. "Se on jalkapuu, johon kaikki,
jotka eivät osaa lukea tai ovat tottelemattomia papille ja seurakunnan
vanhemmille, pannaan", selitti äitini.

Lähdimme nyt kirkkoon, äiti ja minä, muut lähtivät saattoväen mukana
haudalle. Menimme ylös lehterille, vastapäätä alttaria. Sieltä näimme
hyvin koko kirkon. Koska oli juhannus oli Herran huone koristettu
koivun, tuomen ja pihlajan oksilla, joten sen täytti väkevä, nukuttava
tuomenkukkien tuoksu.

Vähitellen tuli kirkko täyteen väkeä, vaimot istuutuivat vasemmalle,
miehet oikealle.

Viimein nousi lukkari penkkiinsä ja alkoi veisata "Sen suven
suloisuutta", johon koko seurakunta hartaana yhtyi.

Minä olin kiihkeällä jännityksellä odottanut tätä hetkeä, ja kun se nyt
oli tullut, niin jännitys laukesi ja sijaan tuli painostava väsymys.
Silmäni painuivat kiinni -- -- pääni kallistui äidin syliin ja minä
nukuin hurskaan unta.

En kuullut kuka saarnasi enkä nähnyt rippilapsia, vaikka olin hartaasti
toivonut näkeväni.

Väki poistui juuri kirkosta, kun äitini herätti minut ja sanoi: "Nyt
lähdetään kotiin."

Kotimatka oli paljon vaivaloisempi kuin tulomatka aamulla.
Lopputaipaleen täytyi äitini kantaa minua selässään ja niin päättyi
minun ensimmäinen kirkkoreisuni.

       *       *       *       *       *

Valoisana muistona ja poikkeuksena lapsuuteni arkielämän harmaudesta
on mieleeni jäänyt muuan matka naapuripitäjään, jolle pääsin yhdessä
äitini kanssa.

Tekee mieleni kertoa siitä hiukan laajemmin.

L:n pitäjässä sijaitseva Mommilan-Heitoisten vanha sukukartano oli
oston kautta joutunut pietarilaisen eversti R:n haltuun.

Sananlasku sanoo että uudet luudat lakaisevat parhaiten.

Niinpä tahtoi uusi omistaja että kaikki vanha törky hänen kartanostaan
ja puistostaan oli poistettava. Hän kuulutti kirkoissa että mainittuun
kartanoon otetaan rajaton määrä naisia sekä varttuneempia lapsia
puhdistamaan kartanon kotipuistoa.

Kun äidilläni ei siihen aikaan ollut muita kiireellisiä töitä päätti
hänkin lähteä Mommilaan raha-ansiolle.

Minun oli tietysti päästävä mukaan. Äiti kyllä pelkäsi että minusta
matkalla olisi pelkkää haittaa, mutta suostui kuitenkin lopulta
pyyntööni.

Matkavalmistuksemme olivat pian tehdyt. Teinipussin toiseen puoleen
vähä vaatetta, toiseen evästä ja niin sitä lähdettiin. Päätimme
suunnata matkamme suoraan erämaan halki. Tästä olisi se etu että
pääsisimme perille päivää ennen kuin valtamaantietä kiertäen.
Poikkesimme yöksi erääseen metsätorppaan, josta seuraavana aamuna
painuimme korpipolulle. Tiestä ei ollut paljon tietoa, paitsi mitä
karja ja metsän pedot olivat polkeneet.

Torpassa kerrottiin että näillä seuduilla kierteli väliin mesikämmen ja
sanottiin että peto oli repinyt tänä keväänä erään torpan mullikoista.

Mutta äitini kun oli harras uskovainen vakuutti ettei hiuskarvaakaan
katoa päästämme "ellei Jumala niin salli".

Painuimme Suomen aarniometsään. Pitkiä honkia ja naavaisia kuusia
kasvoi kahden puolen polkua niin taajassa että keväinen taivas vaan
sieltä täältä vähän pilkoitti. Sen sijaan olivat kaikki Pohjolan
laululinnut niinkuin yhteisestä sopimuksesta valmistaneet meille oikein
juhlakonsertin tässä luonnon omassa avarassa salissa.

Puolenpäivän rinteessä saavuimme eräälle joelle. Siinä nousi tie
pystyyn. Torpassa oli aamulla kerrottu, että niillä seuduin olisi
poikki joen kaatunut puu, jota myöden pääsee ylitse. Hetken etsimisen
jälkeen löysimmekin ennenmainitun puun. Se oli oikea aarniometsän
jättiläinen, minkä juurien alta petollinen kevättulva oli kuluttanut
hiekan pois. Niin oli vanhus kellistynyt poikki joen. Kun joku
ohikulkijoista oli karsinut oksat puusta, oli silta valmis. Äitini meni
kantamuksineen edeltä käskien minun tulla varovasti perässä. Mutta
ehdittyäni keskikohdalle en malttanut olla hieman keinumatta, kun
kerran oli näin hyvä tilaisuus.

Loiskis! Samalla hetkellä pulikoitsin savisessa joessa. Luulenpa että
elämäni vaellus olisi päättynyt tähän jokeen, ellei äidilläni olisi
ollut senverran mielenmalttia että älysi hakea maalta seipään, jonka
pään kurkotti minulle. Tartuin seipääseen; aika olikin jo täpärällä,
sillä jalkani painuivat yhä syvemmälle pohjaliejuun. Vesi ulottui jo
leukani tasalle, mutta seipään avulla pääsin kun pääsinkin kuivalle.
Mutta minkänäköisenä! Silmät, korvat savea täynnä! Entä mekkoni sitten,
jonka äiti oli juuri matkaa varten pessyt ja silittänyt! Äiti torui ja
siunaili tottelemattomuuttani.

Vähän matkaa kuljettuamme saavuimme kartanon vesisahalle. Siinä
äiti riisui vaatteeni, virutti ne sahan rännissä ja ripusti puun
oksalle päivänpaisteeseen kuivamaan. Sillä aikaa juoksentelin minä
läheisyydessä Aatamin asussa. Enemmittä seikkailuitta saavuimme illalla
perille kartanoon. Yökortteerin saimme suuren kivinavetan ylisiltä.
Siellä majaili jo ennen meitä paljon muitakin työn ja ansion hakijoita.

Aamulla meni äiti toisten kanssa metsää puhdistamaan, minä jäin omiin
hoteisiini. Läksin tarkastelemaan uutta ympäristöäni. Mommila-Hietain
kartano sijaitsee kauniilla eteläänpäin viettävällä päivänpaisteisella
niemekkeellä. Samanniminen järvi kiertelee ympäri niemen.

Tarkastusmatkoillani jouduin kartanon puutarhan portille. Portti
ei ollut lukossa. Uteliaisuuteni oli niin voimakas etten malttanut
olla menemättä sisälle. Mikä kukkaismeri! Kaikki omena-, marja- ja
kirsikkapuut olivat täydessä juhlapuvussa. Koko ilma lemusi mitä
suloisinta kukkaistuoksua. Puutarhasohvalla istui vanhanpuoleinen
rouvasihminen hypistellen jotakin ompelusta. Hänen vieressään
leikitteli käytävähiekalla minunkokoiseni pieni kalpea herraspoika.
Aioin juuri pyörähtää pois tältä luvattomalta alueelta, kun poika
ehkäisi minut juosten heti luokseni ja pyytäen minua kanssaan
leikkimään.

Hoitaja kyllä kutsui Akselia takaisin -- se oli hänen nimensä -- mutta
poika ei ollut kuullakseen, ennenkun sai luvan ottaa minut mukaansa.
Dadda, joksi Akseli hoitajaa nimitti, tarkasteli sierottuneita
jalkojani ja rohtimista mekkoani samalla kysellen kuka ja mistä olin.

Koetin vastata parhaani mukaan. En tiedä mikä minussa rouvaa miellytti,
seuraus oli joka tapauksessa että hoitaja kääntyi pojan puoleen sanoen
hänelle jotakin vieraalla kielellä. Poika tuli luokseni, tarttui
käteeni ja sitten sitä juostiin puutarhaan niin että minun pellavainen
hämäläistukkani tuulessa hulmusi.

Voi ihanaa lapsuuden aikaa! Silloin voivat säätyrajatkin joskus
unhottua ja hävitä.

Uusi leikkitoverini antoi kaikki leikkikalunsa vapaasti
käytettäväkseni. Siinä oli jos jotakin: erisuuruisia kumipalloja,
pyörärenkaita, koreita palikoita ja oikein nyörinpunojan tekemät
punaiset leikkiohjakset. Nyt alkoivat minulle hauskat päivät.
Aamusella kun kartanon ruokakello kutsui väkeä suurukselle minäkin
menin puutarhaan tapaamaan leikkitoveriani. Ensi alussa oli hoitaja
aina läsnä, mutta vähitellen jäi hän seurastamme pois, paitsi milloin
toi meille voileipiä ja makeisia. Ruokahalua minulla olikin niin että
kelpasi katsella. Toverini oikein nautti kun näki miten nopeasti
voileivät ja piparikakut katosivat nälkäiseen vatsaani.

Sanotaan että esimerkki tarttuu. Ainakin kävi niin että Akselinkin
ruokahalu kasvoi. Ensi aikoina syötti hän minulle omatkin eväänsä,
lopulta ei häneltäkään jäänyt mitään rästiksi. Akselin posket
alkoivatkin punoittaa niinkuin mansikan kylki.

Kolmisen viikkoa kesti tätä lystiä. Eräänä päivänä tuli siitä
odottamaton loppu. Olin taas menossa puutarhaan tapaamaan
leikkitoveriani, kun kartanolle alkoi vyöryä ajopelejä. Kaikki ne
pysähtyivät talon kaksikerroksisen päärakennuksen eteen. Kuormat
sisälsivät kaikenlaista muuttotavaraa. Palvelijat nostelivat niistä
jos jonkinlaista sälyä. Joukossa oli useita hirveän raskaita
matkakirstuja. Ajattelin että ne kaikki sisältävät hopea ja kultarahaa.
Mikä rikkaus! Tavarakuormain jälessä saapui kuomivaunuja. Etumaisen
vaunun kuskipukilla istui kaksi suurta herraa. Molemmilla oli kullalla
koristetut vaatteet. Ajattelin itsekseni että kumpikohan noista on
suurempi herra. Samalla toinen heistä hyppäsi ketterästi alas ja
avasi vaunun oven. Vaunusta astui vanhanpuoleinen sotaherra, jolla
oli kullatut olkalaput ja rinnassa riippui pitkä rivi rahan- ja
ristinmuotoisia koristeita. Sotaherran jälestä ilmestyi vaunuista
rouvia, mamsseleita ja kauniisti puettuja lapsia. Tätä kaikkea
komeutta katselin ja ihmettelin toiselta puolelta pihaa. Näin miten
leikkitoverini ilo oli rajaton hänen tavatessaan äitinsä ja siskonsa
lapsenmielessäni aavistaen että juhlapäiväni nyt olivat lopussa.
Alakuloisena astuskelin vaatimattomaan ullakkokortteeriini.

Seuraavana päivänä yritin vielä kerran puutarhaan tapaamaan
leikkitoveriani. Mutta paratiisin portti oli nyt lukossa. Enkelin
sijasta vartioi porttia ketaleilla koristettu lakeija, jolla tulisen
säilän asemasta oli kädessään pitkä koiranruoska.

       *       *       *       *       *

Loppukesä kului kaikenlaisissa pikkuhommissa, väliin marjassa, joskus
heinäniityllä.

Marjojen poiminta oli mieluista ja hauskaa lyötä. Poimin tavallisesti
ison tuokkosellisen, jonka sitten vein varakkaimpien talojen emännille.
Näiltä sain maksuksi saman tuokkosellisen jauhoja, joskus voileivänkin
kaupanpäälliseksi.

Heinäniitylle pääsin jonkun kerran äidin kanssa. Ne olivat oikeita
ilonpäiviä minulle. Varsinkin milloin kuivia heiniä ajettiin latoihin,
sillä silloin sai mellastaa heinissä mielin määrin.

Kiireimmällä työajalla oli äitini hyvin vähän kotona, tavallisesti vain
öisin. Hän tuli myöhään illalla, kun olin jo unen helmoissa ja lähti
aamulla minun vielä nukkuessani.

Leivänpuolikkaasta, joka oli jätetty pöydälle minua varten, tiesin
hänen käyneen kotona.

Siihen aikaan maksettiin työpäivästä tavallisesti kappa rukiita tai
ohria. Meidän talviseen elantoomme meni noin neljäkymmentä kappaa
viljaa, joten äitini ei paljon ehtinyt kotona olemaan.



Lukukinkerit.


Seuraava merkkitapaus kirkkomatkani jälkeen oli lukukinkerit eli
papistot, niinkuin niitä meidän puolessa nimitettiin. Ne olivat suuri
rasitus niille talollisille, joiden vuorolle sattuivat. Pitäjä oli
jaettu lukupiireihin, noin kymmenkunnan taloa kussakin piirissä, ja
papistot olivat siis aina kymmenen vuoden väliajalla samassa talossa.
Yleinen tapa oli sellainen että talossa, jossa papistot olivat,
kestittiin koko piirin väki, vieläpä saapuivat kaikki sukulaiset sekä
läheltä että kaukaa papiston ajaksi vierasille taloon. Ei siis ollut
ihme, että ne talolliset, joille papisto osui, valittivat aina, että
"tänä vuonna meille tulee papistot, täytyy säästää", kun tuli kysymys
jostakin uhrauksesta.

Papilla, lukkarilla ja suntiolla oli omat hevosensa ja niilläkin piti
olla täysihoito, isännistä puhumattakaan.

Minä olin tätä tilaisuutta odottanut hyvin sekavin tuntein, iloitsin
ja pelkäsin vuoroin. Lukea minä kyllä osasin, siitä olin varma, mutta
voisihan sitä hyvälle lukijalle sattua sekaannusta, ajattelin.

Kun äitini sitten eräänä päivänä sanoi: "Huomenna menemme Leinilään
lukusille", minä vallan pelästyin, mutta samalla iloitsin, sillä
saisinhan nähdä ihmisiä pitkästä aikaa.

Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin matkalle. Tiet olivat huonoja ja
matka pitkä. Kahdeksan ajoissa olimme perillä ja menimme väenpirttiin
odottamaan toimituksen alkamista.

Sinne oli kerääntynyt paljon väkeä ennen meitä. Vilkas puheensorina
ei katkennut hetkeksikään. Puheltiin edellisistä papistoista muissa
kylissä. "Kuuluu kovasti ankara olevan se maisteri (apulaista
kutsuttiin maisteriksi) tänä vuonna vaatimuksissaan. Jos ei vaan
osaa vähääkatekismusta ulkoa niin kieltää ripillepääsön", tiesi eräs
eukoista kertoa. "Niinhän tuo kuuluu olevan", vahvisti toinen eukko,
"kielsihän se siltä Suoniemen Annaliisaltakin Herranehtoolliselle
pääsyn, ennenkun se käy pappilassa suorittamassa laiskanläksyn,
vaikka tyttö kuuluu laskettavan katkismustaan kuin paras pappi.
Vaikka kyllähän minä tiedän, minkätakia se niin teki. Kuuluu pastori
näet olleen paistillaan Suoniemessä tässä joulun alla eikä ollut
muuta saanut kuin kuivan lyöppijuuston. Mistäs köyhä antaa, kun ei
itselläänkään ole. Eipä kiellä pääsyä niiltä, jotka syytävät pellavat,
villat, kynttilät ja lampaanpaistit papin pohjattomaan säkkiin".

"No ne nyt on niitä akkain juoruja", vastasi vanha järeä talonisäntä,
"sattuuhan se hyvällekin lukijalle että sekaantuu ja unohtaa kaikki ja
mistäpä se pastori tietäisi kuka kotonansa on osannut, kuka ei".

"Mutta se suntio, sehän niitä lapsia kuuluu tukasta ravistavan niin
että hampaat suussa kalisevat, elleivät kangertamatta lukea osaa". Nyt
rupesi minunkin sydämeni pamppailemaan pelosta, sillä suntion edessähän
minunkin lukeman piti.

Samassa ilmestyi tuvan ovelle joku talonväestä ja huusi että papit
ja lukkari ovat saapuneet, joten pitää tulla aamurukouksiin isoon
vierastupaan.

Iso vierastupa oli väkeä täynnä, miehet seisoivat oikealla, vaimot ja
lapset vasemmalla puolella. Papit, kirkkoherra ja apulainen, istuivat
pöydän takana, suntio ja lukkari sivuilla.

Kirkkoherra oli vanha valkohapsinen vanhus. Ei hän enää saarnannut eikä
toimittanut muitakaan papillisia tehtäviä, paitsi juhlatilaisuuksissa,
niinkuin nytkin.

Lukkari veisasi ensin virrenvärssyn, senjälkeen luki apulainen
rukoukset, sitten käski kirkkoherra lapsia ja rippikoulun käymätöntä
nuorisoa siirtymään väentupaan, jossa lukkari ja suntio kuulustelisivat
heidän lukutaitoaan, aikuiset taas jäisivät maisterin kuulusteltaviksi.

Minä lähdin toisten lasten kanssa väentupaan. Heti kun astuin sisään
vilkaisin pöydän alle, että mahtoikohan siellä jo joku olla. Mutta kun
ei näkynyt olevan, niin rauhoittuneena asetuin suntion pöydän viereen.

Siinä kävimme kaikki riviin ja kuulustelu alkoi. Suntio huusi
vuoronperään kaikkia nimeltään. Ensikertalaisilta luetettiin ulkoa
joku luku aapisesta ja Jumalan kymmenet käskyt, vähän vanhemmilta
vähäkatkismus ja huoneentaulut. Minä kun olin metsäkulmalta sain
odottaa kauemmin, mutta tulihan se viimein minunkin vuoroni. Sain lukea
ulkoa isämeidän sekä erään toisen rukouksen ja neljännen käskyn. Kaikki
sujui ilman kompastuksia, joten pelkoni kokonaan hävisi.

Siirryimme sitten toiselle puolelle huonetta odottamaan, kunnes
sisäluvun kuulustelu alkaisi. Kun lukkari oli kuulustellut kaikkia,
saimme pienen loman, jonka jälkeen sisäluvun kuulustelu alkoi. Saimme
lukea kukin värssyn uudesta testamentista. Siinä moni poika kompasteli
ja sai ankaria nuhteita.

Päivä oli kulunut puolilleen, kun vihdoin kaikki kuulustelu oli
lopussa. Jälellä oli vielä loppurukous ja palkinto-kirjasten jako.
Niitä jaettiin parhaimmille lukijoille kehotukseksi ahkeroimaan
edelleenkin.

Kokoonnuttiin siis taas kaikin vierastupaan. Kirkkoherra piti lyhyen
puheen, jonka jälkeen hän jakoi mainitut kolme uutta testamenttia
parhaille katkismuksen osaajille. Sitten tuli pikkukirjasten vuoro,
niitä jaettiinkin runsaammasti. Tätä toimitusta seurasin jännityksellä.
Tuumailin itsekseni että onkohan minun nimeni niiden joukossa, jotka
saavat kirjan. Kuuntelin tarkasti, ketä kulloinkin huudettiin. Oli
jo ehditty melkein loppuun, kun kirkkoherra huusi: "Aatu Leenasohvin
poika, Töyrylän metsäkulmalta". Puristin lujasti äitini kättä, etten
lyyhistyisi kokoon, äiti työnsi minua niskasta ja kuiskasi samalla:
"Muista kiittää pappia".

En muista kiitinkö, mutta kirjan minä sain ja sekös minun
itserakkauttani kutkutti.

Pappi käski nyt lapsia siirtymään toisiin huoneisiin, sillä hän aikoi
pitää raamatunselityksen aikuisille.

Voimani olivatkin jo vallan lopussa, tunsin ankaraa väsymystä, jota en
ennen ollut huomannut. Äiti vei minut väenpirttiin ja asetti rengin
sänkyyn nukkumaan. Kyllä se tarpeen olikin, kun olin aamusta varhain
ollut yhtämittaisessa jännityksessä. Äiti meni raamatunselitykseen ja
minä nukuin autuaitten unta.

En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun äiti tuli, herätti minut ja
sanoi: "Kolmas pöytäkunta on jo syömässä. Emäntä sanoi että mekin
saisimme ruokaa, nouse nyt niin menemme tupaan."

Se ruoka se se vasta hyvältä maistui! Oli sianlihan kanssa keitettyä
perunaruokaa ja pannukakkua päälle. Ai, kuinka se pannukakku maistui
hyvältä! En raskinnut sitä purrakaan, vaan imeskelin sitä, että se
kestäisi oikein kauan.

Aika lähenteli jo puoliyötä kun ehdimme kotiin. Pitkän ja vaivaloisen
matkan jälkeen tuntui suloiselta päästä omaan lämpöiseen pirttiin.

Elämämme painui taas arkiuomaansa. Mutta sitten sattui minulle
odottamaton yllätys. Se tapahtui eräänä syyspäivänä, kun äiti kotiin
kylältä tullessaan toi rukin mukanaan. Ihmettelin kovasti, mitä äiti
kahdella rukilla tekee, sillä olihan meillä jo rukki ennestään.

"Toin sen sinulle; sinun täytyy ruveta ansaitsemaan lisää elatusapua.
Minä vanhenen päivä päivältä eikä minun rukkini enää voi elättää meitä
molempia, sinun täytyy siis ruveta kanssani kehräämään. Olen sopinut
Takalan emännän kanssa siitä että sinä kehräät hänelle tappurat, minä
aivinat ensi talvena".

Ensin se kehrääminen oli minusta erinomaisen hauskaa, varsinkin kun
oli oma rukki ja oma tappuratutti. Olin jo vähän harjoitellut äitini
rukilla, niin ettei se minulle vallan outoa ollut.

Mutta pian minä siihen kyllästyin. Minun vilkkaalle, rauhattomalle
luonteelleni oli kerrassaan kauheata istua päiväkaudet rukin ääressä
venyttämässä rohtimista lankaa. Mutta oli pakko tottua siihen, sillä
olihan kysymys henkeni ylläpidosta.

Ja siitä hetkestä alkoi se taistelu leivästä, taistelu olemassaolosta,
jota on jatkunut tähän asti ja jatkuu yhä.

Kehrääminen oli minusta vallan vastenmielistä ja ala-arvoista työtä,
sillä olinhan poika ja eihän se semmoinen työ pojalle sopinut. Tästä
johtuikin alituisia selkkauksia minun ja äitini välillä. Äitini
mielestä minä en ollut tarpeeksi ahkera. Kun äitini joskus lähti kylään
asioille, määräsi hän kuinka paljon minun oli sillä aikaa kehrättävä.
Siis tinkityö!

Väliin tuli kiusaaja ja kuiskasi: "Polta se tutti, niin äitisi luulee
että olet sen kehrännyt." Mutta hyvä henki kuiskasi toiselta puolelta:
"Jos ei äitisi näekään, niin näkeehän Jumala". Eikä se kiusaaja koskaan
voittoa saanut.

Iltapuhteet, istuessamme pärevalkean ääressä, olivat minusta hirveän
pitkät.

Kävin vähän väliä ulkona katsomassa eikö Otavan pyrstö jo kääntyisi
pohjoiseen, niin että olisi aika mennä nukkumaan. Äitini rukki pörräsi
taukoamatta toisella puolen pihtiä. Hän ei ollut tietävinäänkään minun
levottomuudestani.

Kuluu aika ajatellessa, päivä päätä pidellessä, sanoo sananlasku. Niin
ne meidänkin päivämme vierivät niin että pian olimme helmikuussa,
jolloin päivät jo alkavat pidentyä ja tuntee kevään tulon ilmassa.

Rukin polkeminen oli minusta nyt kahta kauheampaa. Kun äitini huomasi
kuinka minä kiusaannuin rukin ääressä, sanoi hän eräänä päivänä: "Ehkä
on parasta, että lähdet maailmalle, koska se rukin polkeminen on niin
raskasta sinusta. Saat lähteä ensin villoja keräämään, että saat
itsellesi sukkia ja tumput. Laitan teinin ja kaulapussin valmiiksi niin
voit lähteä jo huomenna. Lähde ensiksi sinne Kärkölän puoleen, siellä
on paljon rikkaita taloja ja kuuluvat olevan kovin anteliasta väkeä."

Matkavalmistukset olivat pian tehdyt. Tallukat jalkaan ja mekko päälle
ja mekon alle rinnan kohdalle äidin vanha villaliina, tumput käteen ja
kaulapussi olalle, siinä kaikki. Niin lähti poika kahdeksan vanhana
yksin tepastelemaan maailmalle.

Matkani kulki, äitini neuvoja seuraten, metsien halki, oikoteitä
naapuripitäjään.

Hämärän tullessa saavuin naapuripitäjässä Orihaaranjärven rannalla
olevaan samannimiseen taloon, joka minusta näytti hyvinvoivalta. Päätin
siellä ensin yrittää.

Astuin varovasti sisään. Emäntä paistoi juuri leipiä. Tein hyvän päivän
ja pysähdyin oven suuhun.

"Mistäs kaukaa olet?" kysyi emäntä. "Olen sieltä Kosken puolelta.
Äitini lähetti minut villoja keräämään", vastasin. Sitten sain
selvitellä sukuni niin tarkkaan kuin minun ikäiseni taisi. Emäntä
käski istumaan antaen lämpimän leivänpalan käteeni. Siinä syödessäni
katselin vähän ympärilleni. Tuvan peränurkassa oli jykevä honkapöytä,
penkit olivat samoin suuria honkalankkuja. Akkunalla kasvoi tuohiseen
istutettu turkinpippuri. Pöydällä oli pieni sinikantinen kirja.
Otin arkaillen kirjan käteeni. Huomattuaan sen emäntä tiedusteli,
osasinko lukea. Kirjan kansilehdeltä luin "Genoveva eli yhden hurskaan
kreivinnan elämäkerta, jonka julma kreivi oli luulevaisuudesta vienyt
erämaahan kuolemaan". Aloin lukea ääneen, emäntä kuunteli ja ihmetteli
ja sanoi: "Niinhän sinä luet kuin pappi".

Vähän ajan kuluttua saapuivat isäntä ja pojat rankakuormineen kotiin
metsältä. Emäntä rupesi säälimään ruokaa pöydälle, niin että minun
lukuni keskeytyi sillä kertaa. Sain uudelleen ruveta tekemään selkoa
itsestäni, suvustani ja kotipaikastani. Talon väki, syötyään ja
toimitettuaan ilta-askareet, rupesi puhdetöihin, joita siihen aikaan
vielä tehtiin joka talossa. Höyläpenkit ja työkalut löytyivät joka
talon pirtissä. Se ei ollut mies eikä mikään, joka ei osannut tehdä
työrekeä tai saavia, milloin tarve vaati.

Isäntä otti uunin päältä puoleksi valmiin saavin, pojista vanhempi
kiskoi päreitä, nuorempi halkoi säleitä ja renki viimeisteli rekeä.
Emäntä ja piikakin ottivat nurkasta rukkinsa ja istuutuivat pihdin
ääreen. Niin oli koko väki ahkerassa työssä, minä vaan en keksinyt
muuta tehtävää kuin muutella pärettä pihtiin aina, kun edellinen oli
loppuun palanut. Aika alkoi minusta tuntua vähän pitkältä siinä päreen
loppuunpalamista odotellessani. Emäntä huomattuaan minun levottomuuteni
sanoi: "No otahan se kirja sieltä akkunalta, niin voit lukea meille
ääneen, niin aikasi kuluu hauskemmasti, koska olet niin hyvä lukija".
Siihen ei minua tarvinnut kahdesti käskeä, hain kirjan ja rupesin
ääneen lukea paukuttamaan ja talonväki kuunteli hartaana.

Olin siinä talossa kaksikin yötä. Sain talonväestä hyviä ystäviä ja se
oli lukutaitoni ansio.

Kävin samassa kylässä useissa muissakin taloissa ja kun rikas antoi
liiastaan, köyhä hyvästä sydämestään, niin oli teinipussini pari
viikkoa kierrettyäni villoja pullollaan ja kaulapussissa oli yhtä ja
toista suuhunpantavaa.

Kotiin tultuani oli äitini mielissään minun hyvästä saaliistani.
Villat tosin eivät olleet parhaita, mutta sentään mukiinmeneviä. Äiti
tahtoi, että lähtisin sinä talvena vielä toiselle keruumatkalle, kun
ensimmäinen onnistui näin hyvin, mutta minä olin sen ensi matkani
johdosta saanut uusia ajatuksia päähäni. Aikomukseni oli kevään
puolella, kun ilmat lämpenevät ja päivät pitenevät, ulottaa matkani
aina Helsinkiin asti.

Ilmoitin tästä aikomuksestani äidillenikin, mutta hän suuttui
kovasti ja kielsi minua semmoisia hullutuksia ajattelemastakaan.
Valittavanani oli siis vain rukin pyörittäminen tai lähteminen lyhyelle
kerjuumatkalle.

Tartuin koetteeksi rukkiin. Välit äitini kanssa kävivät päivä päivältä
kireämmiksi. Minä en taaskaan hänen mielestään ollut tarpeeksi ahkera.
Varsinkin lauantaisin, kun viikon työt punnittiin, huomasi äiti minun
työni aina kovin köykäiseksi.

Kevät läheni, ilmat lämpenivät, vedet vapautuivat kahleistaan ja purot
hyppelivät iloisesti kiveltä toiselle. Silloin minun kauan hautomani
matkatuuma kypsyi päätökseksi.

Eräänä kauniina sunnuntai-aamuna huhtikuussa, istuessani pirttimme
edustalla odotellen savun hälvenemistä (lämmitettiin nimittäin
parhaillaan pirttiä) minut äkkiä valtasi hirveä matkustamishalu, halu
nähdä maailmaa vähän kauempaakin ja se halu oli niin kiihkeä että
päätin karata kotoa ja että nyt se oli tapahtuva jos koskaan.

Kurkistin pirtin ovesta sisälle. Äiti siellä istui uunin edessä
lämmitellen. Huusin ovesta: "Hyvästi, nyt minä lähden", sieppasin lakin
ovenpielestä ja porhalsin juoksuun. Äiti ei edes kääntänyt päätään,
vaan istui tuijottaen tuleen.

Astelin kiivaasti lumisohjuista tietä, vilkaisten vähäväliä taakseni,
sillä pelkäsin äidin tulevan jälessä ja tekevän lopun minun matkastani.
Mutta äitiä ei näkynyt.

Tultuani valtamaantielle, näin eräässä tienristeyksessä pylvään, jonka
päässä oli kolme valkoista siipeä. Niissä luettiin: Hämeenlinnaan,
Viipuriin ja Helsinkiin. Ihastuin ikihyväksi, sillä siinähän oli
viitta, joka osotti mihin suuntaan minun oli kuljettava, minulla kun
ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, missäpäin Helsinki on. Tuumani
patikoida Helsinkiin oli jo pitkät ajat askarrellut aivoissani. Olin
kuullut Helsingistä kerrottavan mitä ihmeellisimpiä juttuja. Kerrottiin
että sieltä rakennetaan rautaista tietä Hämeenlinnaan asti, jota
tietä pitkin vaunut kulkevat itsestään, ilman hevosia. Että siellä on
äärettömän suuri kirkko, jonka katto on koristettu kultatähdillä ja
että veden päällä kulkee kummallisia laivoja, joissa ei ole purjeita
eikä airoja.

Sellaiset ihmeelliset kertomukset ne painuivat syvälle minun
lapsenmieleeni ja päätin itsekseni että niitä on minun päästävä omin
silmin näkemään, keinolla millä hyvänsä. Ja niin läksin sinä huhtikuun
aamuna taivaltamaan lumisohjoista tietä pitkin tuota ihmeiden kaupunkia
Helsinkiä kohden.

Kello taisi olla noin kahden vaiheilla, kun olin ehtinyt Kärkölän
kirkolle. Vatsani näki tarpeelliseksi muistuttaa itsestään. Poikkesin
sentähden erääseen tien varrella olevaan taloon.

Väki oli tuvassa juuri päivällisellä. Emäntä teki heti tavanmukaiset
kysymykset, mistä olin ja minne olin matkalla. Vastasin että
aikomukseni oli kävellä Helsinkiin. Emäntä ravisteli päätään ja
siunaili ettei niin pieni poikapahanen ikänä jaksaisi kävellä
Helsinkiin asti.

Sain ison kupillisen perunaruokaa ja leivänkannikan, jotka mainiolla
ruokahalulla pistelin poskeeni.

Syötyäni kiitin ja läksin taas taipaleelle. Rupesi jo hämärtämään kun
saavuin erääseen suureen kylään, mihin päätin jäädä yöksi. Kylläpä
olinkin väsynyt, sillä olinhan taivaltanut sinä päivänä yli kolme
peninkulmaa.

Menin heti ensimmäiseen taloon pyytäen yösijaa, minkä myöskin sain.
Neuvottiin menemään uunin päälle. Siellä oli jotain vanhoja räsyjä,
joiden päälle heti kallistuin. Sinä iltana ei tarvinnut suinkaan kauan
odottaa unta.

Seuraavana aamuna minä vasta pulassa olin, kun en tahtonut voida
jaloillani astua. Ne olivat kankeat kuin puuseipäät ja anturat
rakkoja täynnä. Liikkeelle minä kumminkin läksin ja kuluihan se matka
sittenkin, vaikka tosin hitaammin kuin siihen asti.

Keskiviikkona, illansuussa, olin ehtinyt Helsingin Malmille. Poikkesin
siellä erääseen mökkiin, vähän syrjään maantiestä.

Mökissä oli jo ennen minua useita miehiä. Olivatko ne paikkakuntalaisia
vai matkustavaisia, sitä en tiennyt. Yhdessä nurkassa oli kangaspuut,
toisessa oli suuri pöytä, jonka päällä miehet pelasivat korttia,
joutilaiden seistessä ympärillä ja seuratessa jännityksellä pelin
kulkua.

Oven puolella oli iso uuni, jonka ääressä vanha rokonarpinen akka
hääräili kahvipannunsa kanssa. Eukko kaateli miehille kahvia ja otti
nurkkakaapistaan isovatsaisen viinapullon, jonka asetti pöydälle.

Huone oli tupakan savua ja päreen käryä niin täynnä, että sain pitkät
ajat seistä ovensuussa kenenkään minua huomaamatta. Tuuppasin lähinnä
seisovaa miestä kylkeen ja pyysin yösijaa. Mies vastasi ettei hän ole
isäntä talossa, mutta lisäsi: "Menehän vain tuonne kangaspuitten alle
maata, siellä et ole kenenkään tiellä." Tein työtä käskettyä, kömmin
kangaspuitten alle, panin lippalakkini päänalukseksi ja nukuin paikalla.

En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun heräsin hirveään meluun. Ovia
paiskeltiin niin että kappaleet sinkoilivat, kirouksia, huutoja ja
valituksia kuului. Oli onni että olin kangaspuitten alla, muuten olisin
tullut sotketuksi miesten jalkoihin.

Vähitellen melu hiljeni ja huone jäi aivan pimeäksi. Minä pelkäsin
niin etten uskaltanut jäsentäkään liikuttaa. Jonkun ajan perästä tuli
sisälle pari miestä seurassaan mökin eukko. Puheista kuulin että
he olivat kruununmiehiä, jotka tulivat tutkintoa pitämään. Hiivin
piilopaikastani ovelle ja heti kun miehet käänsivät selkänsä, kippasin
ulos.

Ulkona oli hämärä. Päästyäni maantielle lähdin juoksemaan minkä
jaksoin. Juostuani ja vuoroin käveltyäni noin pari virstaa saavuin
korkealle mäelle n.k. Kauraholman mäelle ja sieltä näin ensikerran
Suomen pääkaupungin. Se ei tosin ollut sama Helsinki, joka sieltä
nykyään katsojan eteen leviää.

Pääkaupunki oli silloin aivan vähäpätöinen nykyiseen verrattuna. Se
käsitti pääasiassa Nikolainkirkon kullattuine kupooleineen, muutamia
kolmikerroksisia kivitaloja Estnäsin niemellä sekä parikymmentä
hökkelipahasta siroteltuina sinne tänne. Melkein koko Siltasaari ja
Katajanokka olivat rakentamatta, ainoastaan Katajanokan itäisellä
kärjellä törrötti yksinään meriväen kasarmi.

Olin vihdoinkin päässyt salaisten unelmieni päämäärään.

Seisoin Unioninkadulla Nikolainkirkon kohdalla ja ihmettelin, niinkuin
ennenmuinoin Möhlö Melkonen Aurajoen sillalla Turun kaupungissa.

Rupesi sataa tihuuttamaan, jota tihutusta sitten kesti koko
keskipäivän. Menin sateensuojaan erään kivitalon porttikäytävään. Siinä
seisoin vilusta väristen, vaatteeni kun olivat läpimärät.

Ihmisiä kulki ohitse suuntaan ja toiseen, kaikilla näkyi olevan hirveä
kiire ja kukaan ei minuun kiinnittänyt vähintäkään huomiota.

Kaivelin povestani kuivettuneen leipäpalasen, jota sitten lämpimäkseni
rupesin jyrsimään.

Iltapäivällä sade lakkasi. Lähdin liikkeelle tarkastamaan uutta
ympäristöäni.

Menin ensin laivarantaan. Siellä oli varmaan jotain nähtävää, koska
taaja ihmisjoukko seisoi laiturilla.

Meri oli hiljattain vapautunut talvikahleistaan, muutamia jääkappaleita
uiskenteli vielä siellä täällä.

Rannassa seisoi lähtövalmiina suuri musta laiva, ehkä ensimmäinen sinä
keväänä ja se oli houkutellut uteliaita ihmisiä rantaan.

Olipa siinä korvenpojalle ihmettelemistä. Se laiva se olikin mielestäni
oikea kummitus. En edes unissani ollut semmoista nähnyt. Eikä edes
reppuryssä, joka monta kertaa oli Helsingissä käynyt, ollut semmoisesta
mitään maininnut.

Se ähkyi ja puhkui kuin vihainen sonni ja välillä kiljasi niin että
korvia vihloi. Sillä oli sivuilla pyörät, jotka olivat isommat kuin
kotipitäjäni myllynrattaat. Myllynrattaita pyöritti vaahtoava koski,;
mutta nämä pyörivät itsestään.

Ja se meri, se sininen ulappa, se se vasta mahtava oli. Näin sen
silloin ensi kerran ja ensihetkestä se minut tenhosi ja se tenho on
seurannut minua läpi elämäni.

Aikani siinä katseltuani veneitten ja ihmisten häärinää rupesi nälkä
ahdistamaan, samoin uni ja väsymys, sillä olinhan ollut liikkeellä
siitä asti, kun yökortteeristani aamun sarastaessa karkasin. Oli siis
aika ruveta ajattelemaan ruokaa ja yösijaa.

Taloja oli kyllä joka puolella, mutta kaikki ne minusta näyttivät niin
kylmiltä ja kolkoilta.

Ei auttanut muu kuin lähteä tallustelemaan samaa tietä takaisinpäin
kuin olin tullutkin.

Vähän matkaa kaupungin tulliportin ulkopuolella oli kaksi venäläisten
sotilaiden jauhomakasiinia. Niitten takana oli kaupungin kaatopaikka,
josta levisi mitä inhottavin haju läheiseen ympäristöön. Aivan
kaatopaikan vieressä seisoi mökkipahanen, jonne nyt ohjasin askeleeni.
Ainoastaan pieni tuikku valaisi tupaa, lattialle oli levitetty olkia
ja niiden päällä makasi miehiä rivissä kuin sillit tynnyrissä. Miehet
olivat lannanajajia, jotka yöksi lähtivät siivottomaan työhönsä. Etsin
itselleni rauhallisen nurkan, jonne sitten paneuduin pitkäkseni.

Seuraavana aamuna, kun miehet palasivat yötöistään, heräsin minäkin.
Kaikki matkalla säästetyt leivänpalaset olivat jo loppuneet, joten
minun täytyi kiiruumman kaupalla lähteä ruoan hakuun.

Oli mitä ihanin kevätpäivä; aurinko paistoi täydellä terällään niin
ettei vilukaan enää hätyyttänyt. Astelin siis reippain mielin kaupunkia
kohden. Siitä ovesta, jonka yläpuolella näin ensimmäisen kullatun
rinkilän, menin sisälle.

Puotimamsseli arvasi heti asiani, koska ilman pyytämättä latoi eteeni
muutamia kuivuneita ranskanleipiä, jotka minä kiitollisena työnsin
poveeni. Lisäksi sain vielä lakkini täyteen korpunmurusia.

Kävelin sitten katua ylös toista alas jyrsien ranskanleipiäni ja
katsellen ympäristöäni.

Näin kiertelin viikon päivät Helsinkiä ristiin rastiin ja yöksi menin
aina samaiseen mökkipahaseen, jossa olin ensimmäisenkin yöni nukkunut.

Mökkiä kutsuttiin "Jaanssonin saunaksi", kertoivat miehet. He olivat
minulle hyvin ystävällisiä kuultuaan mistä olin kotoisin ja kuinka
olin karannut Helsinkiin ja ihmettelivät kovasti, miten niin pieni
pojannaskali oli yksin uskaltanut lähteä moiselle retkelle.

Eräänä aamuna kierrellessäni huvikseni kaupungin torilla tapasin kaksi
poikaa kotipitäjästäni. He olivat tulleet kauroja myymään ja nähdessään
minut he kysyivät, tahtoisinko palata kotiin heidän kanssaan. Saisin
heiltä vapaan kyydin ja elatuksen matkalla. Tuumiskelin että samahan
tuo taitaa olla ja pääsenhän takaisin tänne, jos mieleni tekee, kun
kerran osaan tien.

Neljännen päivän illalla Helsingistä lähdöstäni olin siis taasen
kotipaikoillani, mistä kaksi viikkoa sitten olin niin mahtavana
lähtenyt. Niin päättyi minun ensimmäinen Helsingin-matkani.

Äitini sattui olemaan siinä samassa talossa villoja kehräämässä,
mihin minä poikien kanssa astuin sisään. Sanoa paukutin "terveisiä
Helsingistä".

Äiti ei ollutkaan erikoisen mielissään minun kotiintulostani,
vaikka niin olin itsekseni kuvitellut. Vasta kerrottuani kaikista
ihmeellisyyksistä, jotka olin nähnyt ja kuullut Helsingissä sekä
mainittuani että aikomukseni oli lähteä pian uudelleen reisuun,
kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän lupasi tehdä minulle uudet
rohtimiset housut ja mekon.

Sitten lähdimme taas yhdessä astelemaan kotimökkiä kohden.

Yritin tämän jälkeen taas jonkun aikaa pyörittää rukin kiulua, mutta
se työ oli yhtä vastenmielistä kuin ennenkin, joten mielessäni kypsyi
päätös lähteä niin pian kuin suinkin uudelleen Helsinkiin.



Toinen Helsingin-matkani.


Noin kuukauden päivät viivyttyäni kotona, olin taas matkalle lähdössä.
Äitini saattoi minut tällä kertaa valtamaantielle saakka. Siinä sain
äidiltä viimeiset neuvot matkaani varten. Hän kehoitti minua olemaan
nöyrä ja kuuliainen ja lukemaan tarkoin ehtoo- ja aamurukoukset. Jos
sen tekisin, niin kyllä maailmassa kaikki kävisi hyvin. Niin hän saneli
siinä lähtiessäni pyyhkien silmiään esiliinan nurkalla.

Ennen olimme jo sopineet äitini kanssa että syksyllä kotiin tullessani
toisin naulan kahvia, toisen sokeria tuliaisiksi.

Sanoin hätäiset jäähyväiset ja lupasin muistaa kahvit ja sokerit.
Vilkaisin vähän väliä taakseni. Äiti seisoi vielä samalla paikalla ja
kuivaili kyyneleitään.

Rupesi tuntumaan raskaalta rinnassa, kyyneleet tuppasivat minunkin
silmiini, alkoi melkein jo kaduttaa koko reisu. Kiiruhdin sentähden
askeleitani minkä jaksoin. Käveleminen olikin helppoa, kun
matkatamineet olivat kevyet. Vaatetuksenani oli vain paita, mekko,
housut ja lakki sekä kaksi tyhjää pussia: toinen niinkutsuttu
haarapussi oli vaatekappaleiden säilyttämistä varten, toinen oli
pienempi ja riippui sivulla; siihen keräsin kaikki leivän ja särpimen
jäännökset.

Matka kului hupaisesti, kun tiekin oli tuttu niin ettei tarvinnut
kysellä, minnepäin milloinkin piti kääntyä kun osui tienhaara vastaan.

Ilma oli mitä ihanin suvisää. Apilapellot tuoksuivat, ruisvainiot
heilimöivät molemmin puolin tietä ja ilmassa leijaili kevyt sininen
autere.

Tuntui kuin olisivat kaikki hyvät hengettäret olleet minua saattamassa.
Jalka nousi keveästi ja mieli oli valoisa kuin kesäpäivä ympärilläni.

Ajatukseni pyörivät lakkaamatta matkani päämäärässä. Kuvailin
mielessäni kuinka sininen aava meri kimaltelee auringon paisteessa ja
kuinka Nikolainkirkon kultatähdet paistavat kilpaa auringon kanssa.

Pari päivää myöhemmin tapasin eräässä talossa, jossa olin yöpynyt,
eukon, joka myös oli matkalla Helsinkiin kahden pienen poikansa kanssa.
Koska meillä oli sama tie niin lyöttäydyimme yhteen, joten taival kului
hauskemmin kuin ensi kerralla.

Tultuamme Helsinkiin opastin eukon poikinensa samaan "Jaanssonin
saunaan", jossa itse olin majaillut. Eukko saikin kitkemistyötä koko
kesäksi samoilla Jaanssonin viljelysmailla.

Kiitokset tekivät siihen aikaan hyvin kauppansa. Milloin nälkä kiristi
suolia ei tarvinnut muuta kuin kiivetä johonkin suuremman talon
keittiöön niin sai ruokaa vatsansa täydeltä ja vielä vähän evääksikin.

Puuttuva ruotsintaito teki tosin vähän haittaa, mutta palvelijat,
harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, osasivat ainakin vähän suomea.

Eräänkin kerran, kun vatsani rupesi vaatimaan vaihteeksi keittiöruokaa,
kiipesin kauppatorin varrella olevan kivitalon kolmanteen kerrokseen.
Kyökissä oli pari naispalvelijaa ja minunkokoiseni herrasmamsseli.
Mekkopukuni ja paljaat jalkani kai ilmaisivat etten ollut vieras
tavallista laatua, koska mamsseli pyörähti heti sisähuoneisiin, josta
palasi takaisin tuoden äitinsä ja koko siskoparven muassaan. Kaikki
asettuivat ympärilleni piiriin ja tarkastelivat minua kiireestä
paljaisiin kantapäihini saakka. Tarkastus ei mahtanut lapsia oikein
tyydyttää, koska rupesivat kiihkeästi keskustelemaan äitinsä kanssa,
aina välillä osottaen minua. Vilkkaan neuvottelun seurauksena oli
höyryävä vadillinen perunakeittoa, jonka palvelija asetti eteeni ja
jonka ihmettelevän lapsijoukon töllistellessä pistelin poskeeni.

Syötyäni tuli rouva takaisin keittiöön käsivarrellaan iso vaatemytty,
jonka asetti eteeni pöydälle ja palvelija selitti että ne kaikki
kuuluvat minulle.

Siinä oli koko vaatetus paidasta aikain sekä useampia pareja
mamsselin sukkia ja kenkiä. Kiitin ja kumarsin, niinkuin äiti oli
minua opettanut ja kokosin kaikki syliini. Rappusia alas tullessani
juoksi pienempi tytöistä perässäni ja viittasi minua tulemaan
mukaansa kellarikerrokseen. Siellä asui perheen kuski ja pikentti,
niille hän lausui muutamia sanoja ja poistui. Pikentti käski minun
riisuutua. Ensin vähän pelkäsin, mutta kun he vakuuttivat, ettei mitään
peljättävää ollut niin tein työtä käskettyä.

Riisuttuani veivät he minut huoneeseen, jossa oli suuri kylpyamme
täynnä vettä. Siinä käskivät he minun peseytyä.

Pestyäni leikkasivat tukkani oikein kaupungin malliin ja sitten puin
uudet vaatteet päälleni. Talosta lähtiessäni tuntui minusta kuin olisin
vallan uusi ihminen.

Vanhan Venäjän kirkon rappusilla tapasin muutamia tuttuja poikia. He
eivät olleet minua tuntea, niin muuttunut olin heidän mielestään. Siinä
kirkon rappusilla tehtiin saaliistani ensimmäinen tasajako.

Ruokaa ja vaatteita siis kulkuripoika siihen aikaan kyllä sai,
mutta yösijan saanti ei ollut yhtä helppo asia. Sai tuumia päänsä
ympäri monta kertaa, ennenkun arvasi lähteä kolkuttelemaan vieraille
oville. Sentähden olikin minulla mitä eriskummallisimpia makuusijoja.
Katajanokalla, meriväen kasarmin luona oli maalle vedettynä pitkä
rivi suuria soutuveneitä, niin kutsuttuja barkasseja. Ne seisoivat
rivissä pylväitten tukemina ja ohuen lautakatoksen peittäminä. Katon
ja veneen perän väliin oli jätetty pieni aukko, parahiksi niin suuri
että minunkokoiseni pojannappula mahtui siitä sisälle. Yhden veneistä
valitsin itselleni kortteeriksi ja siellä makasin monta yötä niinimatto
allani ja toinen peitteenä.

Täytyi vain pitää varansa ja pujahtaa reijästä sisään juuri sillä
hetkellä kun sotilas käänsi selkänsä. Veneessä oli kyllä turvassa kuin
rotta kiven kolossa.

Minulla oli muitakin samallaisia itsevaltaamiani makuupaikkoja. Yksi
sellainen oli niinkutsuttu narinkkatori, mikä sijaitsi siinä paikassa,
missä nykyään on Suomen pankki kultakassoineen ja holvineen.

Siihen aikaan niillä main häärivät köyhät venäläiset ja juutalaiset
tehden kauppaa vanhoilla vaatteilla ja kaikenlaisella muulla romulla.

Torilla oli joukko lautahökkeleitä, joita markkina-aikoina käytettiin
rihkamatavaran myymälöiksi. Väliajoilla olivat ne tyhjinä.

Niissä hökkeleissä nukuin monen monta yötä, vaikka ne eivät olleet
niin rauhallisia kuin veneet Katajanokalla. Narinkan seutu taas oli
huonomaineinen ja siellä vilisi poliiseja kuin Vilkkilän kissoja ja kun
poliisit eivät olleet silloin, enempi kuin nykyäänkään, maankiertäjien
ystäviä, sai pitää tarkasti varansa ettei joutunut nappiherrojen tielle.



Uusi virka.


Eräänä päivänä kiipesin leivän haussa erään ison kivitalon keittiöön.
Kyökkipiika, iso roteva nainen, aito suomalainen, juro, mutta silti
hyvänsuopa ihastui suuresti nähdessään minut. Hän kertoi etsineensä
minunkokoistani poikaa paimeneksi, joka ajaisi perheen lehmän aamuisin
Pitkänsillan lehmitarhaan, missä kaupungin paimen sen sitten ottaisi
huostaansa sekä illalla sen taas hakisi kotiin. Suostuin Tiltan (se
oli piian nimi) ehdotukseen, vaikka se säännöllisyys minua vähän
peloittikin, etenkin kun oli noustava aikaisin aamulla ylös.

Alotin siis uuden virkani jo samana päivänä hakemalla lehmän kotiin
yöksi. Vietyäni sen navettaan menin kyökkiin ja sain istua pöydän
ääreen ja piika latoi ruokaa eteeni. Eväspussinikin hän vielä täytti
seuraavaksi päiväksi.

Vastenmielisyyteni tointa kohtaan katosi pian, sillä nyt minun ei
tarvinnut koskaan olla nälissäni.

Ainoastaan aamulla nouseminen oli usein hyvin vaikeata. Sattui
sentähden väliin että tullessani lehmitarhaan muut olivat jo lähteneet.
Silloin ei auttanut muu kuin lähteä kippasemaan lehmineni perässä,
kunnes saavutin toiset. Se juokseminen ei ollut kaikkein hauskinta,
sillä lehmä ei ollut tottunut moiseen juoksuun yli kivien ja kantojen.

Kaupungin yhteisenä laitumena oli siihen aikaan Söörnäisten niemi sekä
Vallilan ja Kauraholman seudut aina Kumtähden porttiin asti.

Oli minulla tovereitakin, useampiakin, mutta kaksi oli oikein
vakituista. Toinen oli Iitistä, toinen Kangasalta kotoisin. He
odottivat tavallisesti porttikäytävässä, kun menin Tiltan luo syömään,
ja kun tulin ulos pussi täynnä eväitä seuraavaksi päiväksi, panivat
he toimeen tasajaon, jossa minun osalleni aina jäi ihmeellisen vähän.
Mutta se ei minua suuresti surettanut, sillä minulla oli monta hyvää
ruokapaikkaa, kuten kaartin ja meriväen kasarmit, puhumattakaan
venäläisestä hospitaalista, Unioninkadun varrella, jossa sain niin
hyvää kaalikeittoa että muistaissani sitä vieläkin vesi suuhuni
herahtaa.

Muistan hyvin elävästi sen vanhan luomiposkisen kokkiryssän, joka
aina niin ystävällisesti hymyili minun sisäänastuessani. Hän arvasi
kohta asiani, koska oitis asteli hyllyn luo, otti sieltä punaisen
puukulhon, jonka täytti höyryävällä happamella kaalilla, minkä sitten
leipäviipaleen kanssa asetti eteeni pöydälle.

Päivisin kun ei ollut mitään tekemistä, kiertelin aikani kuluksi ympäri
kaupunkia, toisten poikain kanssa. Mieluummin olin sentään yksin, sillä
silloinhan en tarvinnut jakaa saalistani muille.

Nikolainkirkon torni oli yksi lempipaikoistani, sillä sieltä oli
laaja näköala yli kaupungin ja saariston välkkyvine ulapoineen ja
salmineen. Siellä minä loikoilin usein tuntikausia auringonpaisteessa
"apostolien jalkojen juuressa". Pääsy sinne oli aivan esteetön, pieni
ovi postikonttorin puolella oli aina lukitsematta.

Useasti oli ollut puheena toverieni kanssa että lähtisimme merille,
vaikka laivapoikana, ja sehän olikin ainoa keino päästä kaukomaille.
Kiertelimme sentähden yhdessä kaupungin satamia, joissa kauppalaivat
olivat ankkurissa. Siihen aikaan oli Helsingissä ainoastaan muutamia
kauppiaita, jotka välittivät kauppaa omilla purjelaivoillaan
ulkomaitten kanssa. Kiipesimme jokaiseen alukseen mikä satamassa oli
kysellen laivapojan paikkaa, mutta aina saimme kieltävän vastauksen,
vieläpä useassa naurettiinkin, ja minua osottaen sanottiin: "Luuleeko
tuollainenkin tiitiäinen laivapojaksi kelpaavansa".

Siihen oli koko suunnitelmamme raueta, kun Kangasalan Heikki, joka oli
vanhin joukosta, muisti kuulleensa että Turussa on paljon suurempi
laivaliike kuin Helsingissä ja että siellä on englantilaisiakin
laivoja, jotka mielellään ottavat suomalaisia laivapojikseen.

Mitäs muuta kuin kiiruumman kautta Turkuun ennen syksyn tuloa!

Ainoana vaikeutena oli, miten selviytyisin paimenpaikastani. Illalla
vietyäni lehmän kotiin ilmoitinkin kyökkipiialle että aioin lähteä
kotiin äitiäni tervehtimään. Hänellä ei, vastoin luuloani, ollut mitään
sitä vastaan. Lehmän hän lupasi pitää navetassa päivisinkin. Hän käski
minun odottaa kunnes ilmoittaisi asian herrasväelle.

Jonkun ajan odotettuani tulikin vanha herra keittiöön käsivarrella
iso vaateröykkiö, josta hän yksitellen lateli eteeni vaatekappaleita,
toistellen vähän väliä "sidu poikken", sillä suomea ei hän osannut.
Siinä oli takkeja, liivejä ja housuja, pari saappaita sekä hyvin kaunis
harmaa huopahattu.

Viimeiseksi kaivoi hän taskustaan kahdenkymmenen kopeekan hopearahan,
jonka antoi minulle matkarahaksi. Kiitin ja kumarsin niinkuin parhaiten
taisin.

Toverini odottivat portilla, niinkuin tavallista. Siinä tehtiin heti
ensimmäinen tasajako. Kangasalan Heikki sai housut ja Iitin Kalle
takin, loput vaatteista minä tovereitteni kehoituksesta möin seuraavana
päivänä torilla maalaisille muutamasta kymmenestä kopeekasta.



Turun-matka.


Oli kaunis elokuun päivä, kun päätimme että nyt sitä on lähdettävä
jos aijomme ajoissa ehtiä perille. Mutta meidän maantietomme oli niin
hatara ettemme tienneet kummastako tullista oli lähdettävä ulos. Siinä
sitä tuumittiin päät moneen kertaan ympäri. Kangasalan Heikki oli siinä
asiassa viisain meistä, hän sanoi löytävänsä Hämeenlinnasta Turkuun,
kunhan vaan joku osaisi tien Hämeenlinnaan. No, senhän minä kyllä
tunsin, olinhan sitä jo pari kolme kertaa taivaltanut.

Yhteiseksi päätökseksi tuli siis että menisimme ensin Hämeenlinnaan.
Ei kellekään pälkähtänyt päähän että Espoon tullista, rannikkoa pitkin
olisi paljon lyhempi matka Turkuun.

Sanoimme hyvästit Helsingille ja läksimme patikoimaan Hämeen kautta
kohti Turkua.

Alussa kävi kaikki hyvin. Minä, joka olin nuorin joukosta, sain kunnian
hankkia elatuksen matkatovereillenikin, sillä kun he olivat jo suuria
poikia ei heille kerjäämällä mitään annettu, vaan käskettiin työhön.

Kolmantena päivänä Helsingistä lähdön jälkeen saavuimme n.k.
Hyrylän Malmille. Se oli monta virstaa pitkä asumaton honkanummi.
Eväspussimme oli tyhjä ja nälkä alkoi suolia kurnia. Pysähdyimme
pienelle mäentöyräälle, josta oli vähän laveampi näköala. Jonkun matkan
päässä huomasimme pienen torpan. Minun oli taas, niinkuin tavallista,
lähdettävä leivän hakuun, mutta tällä kertaa teinkin tenän ja sanoin
että nyt on teidän vuoronne.

Syntyi kiivas kinastelu, toverini uhkasivat minua selkäsaunalla, jollen
lähtisi. Minä pidin puoliani, rupesinpa vaatimaan Iitin Kallelta
takaisin harmaata huopahattuani, jonka olin hänelle lainannut, siksi
kun pääsisimme Turkuun.

"Tuosta saat hattusi!" sanoi Kangasalan Heikki, antaen minulle
semmoisen korvapuustin, että tuperruin siihen paikkaan. Samalla
toverini lähtivät livistämään takaisin Helsinkiä kohden, minkä koivista
saivat.

Siinä minä istuin nälkäisenä ja yksinäni kuivalla honkanummella itkien.
Sinne meni minun kaunis hattuni sekä vilpilliset matkatoverini, joita
sen kerran perästä en ole tavannut.

Ensin en ollut oikein selvillä lähteäkö toverieni perään sovintoa
rakentamaan, vai jatkaako yksinäni matkaa Hämeenlinnaa kohden. Päätin
lähteä eteenpäin, sillä olinhan ennenkin yksinäni toimeentullut.

Tosin Turku ja engelsmannien laivat nyt häipyivät edemmäksi, mutta se
ei minua suuresti surettanut.

Jonkun aikaa tallusteltuani loppui kangas. Menin ensimmäiseen mökkiin,
joka tielleni osui, leipää pyytämään. Eukko antoikin leivänpuolikkaan,
särvintä ei sanonut itselläänkään olevan.

Nakerrellen leivänpuolikastani lähdin taas liikkeelle. Oli ruvennut
sataa tihuuttamaan, vaatteeni kastuivat läpimäriksi, ennenkun ehdin
ihmisten ilmoille. Oli jo melkein pimeä kun saavuin kylään, missä menin
ensimmäiseen taloon pyytäen yösijaa, joka luvattiinkin. Neuvoivat
menemään riiheen itseäni kuivailemaan, sanoivat että myöhemmin tulee
yksi rengeistä sinne kanssani yöksi.

Riihi oli toisella puolella maantietä pienellä mäkitöyräällä.

Tein niinkuin käskettiin ja märkä ja väsynyt, kun olin heittäydyin heti
oljille uimin eteen. Uunista heijasti sammuvan hiilloksen viimeinen
punerrus.

En tiedä kuinka kauan olin maannut, kun heräsin hirveään mörinään.
Hyppäsin kauhistuneena pystyyn, mutta voi hirmua! Edessäni seisoi
jättiläiskokoinen haamu, joka sanoi olevansa riihen haltija. Hän
uhkasi, ellen silmänräpäyksessä poistuisi, heittää minut hehkuvaan
uuniin.

Säikähdyksissä ja unenpöpperössä kun olin en löytänytkään ovea.
Pimeässä hapuillen tapasin vihdoin riihen ja luvan välisen aukon,
ryntäsin siitä ulos, mutta putosin nurin niskoin luvan permannolle.
Luvan lattia oli näet paljon alempana kuin riihen. Onneksi en
loukkaantunut pahoin. Luvan ovi oli auki niin että pääsin ulos mäelle.
Niin nopeaan kuin pimeässä taisin juoksin takaisin taloon. Väki oli
parhaillaan illallisella kun kauhistuneena syöksyin sisälle.

Kerroin mitä olin nähnyt, mutta he nauroivat minulle ja sanoivat että
olin vain nähnyt pahaa unta.

Emäntä laittoi minulle sijan tuvan penkille ja siinä sitten nukuin
lopun yötä,

Ilman muita seikkailuja saavuin jonkun päivän perästä Vanajan kirkolle.
Siellä oli hiljan alettu rakentaa Helsingin-Hämeenlinnan rautatietä ja
sitä varten täytettiin erästä järvenlahtea.

Menin katsomaan hiekkakuopalle, jossa miehet hiessäpäin työskentelivät.
Varttesmanni kysyi osasinko ajaa hevosta. Myönsin vähän ajaneeni
kotikylässäni. Hän käski koettaa. Vein kuorman kaatopaikalle ja kun se
onnistui hyvin, varttesmanni lupasi ruuan ja yökortteerin jos rupeaisin
hänelle ajomieheksi.

Suostuin kauppaan. Sain syödä silliä ja perunoita ja ryssänlimppua sekä
nukkua pienessä saunapahasessa.

Kaksi viikkoa olin siinä työssä, sitten se alkoi tuntua vähän
yksitoikkoiselta, varsinkin kun kello kuusi aamulla täytyi olla
työmaalla. Niinpä sanoin hyvästit isännälleni ja läksin taas
taivaltamaan Hämeenlinnaa kohden.

Suuri oli pettymykseni saavuttuani mainittuun kaupunkiin. Olin
mielessäni kuvitellut jotain Helsingin tapaista, mutta näinkin
isommanpuoleisen maalaiskylän. Olihan siellä tosin kirkko ja muutamia
muitakin taloja kivestä sekä kymmenkunta kauppapuotia, mutta siinä
olikin melkein kaikki, mikä Hämeenlinnalle antoi kaupungin nimen!

Minun ammatilleni oli semmoinen kaupunkipahanen kova kolahdus. Kiersin
kaikki kauppapuodit ja rikkaammannäköiset talot, mutta tulos oli huono:
pari puolenkopeekan ropoa. Niillä ei pitkällekään eletty.

Kiertelin kaupunkia ja sen ympäristöä pari päivää, mutta onni ei ollut
sen myötäisempi. Tuskin sain henkeni pitimiksi.

Kävin venäläistenkin kasarmissa Poltinaholla, mutta ryssät eivät olleet
täällä ensinkään niin ystävällisiä kuin Helsingissä. Hapankaalikin
oli paljon huonompaa. Rupesi jo kaduttamaan että olin jättänyt hyvän
Helsingin.

Turkua en enää ajatellut; tuumailin että jos Turku on samanlainen kuin
Hämeenlinna, niin eipä taida maksaa vaivaa lähteä sinnekään.

Niin pudistin eräänä sateisena syyskuun päivänä Hämeenlinnan tomun
jaloistani ja läksin tallustelemaan kotiini päin.

Kylissä kiertelin talosta taloon ruokaa pyytäen. Toisissa annettiin,
toisissa ei, mutta nälkää en sentään tarvinnut nähdä.

Eräässä talossa tarjottiin minulle paimenen paikkaa muutamaksi
viikoksi. Paimenta ei tarvittu susien varalta, vaan pitämään huolta
etteivät lehmät pääsisi tekeillä olevalle rautatieradalle.

Koska minulla ei ollut erikoista kiirettä suostuin ehdotukseen ja siinä
toimessa olin pyhäinmiestenpäivään asti.

Eräs tapaus muistuu mieleeni siltä ajalta.

Oli kylmä ja sateinen syyspäivä. Seisoin vilusta väristen suuren kuusen
alla. Tuli siinä luokseni muuan rautatietyömies ja sanoi, osottaen
erästä havuista tehtyä majaa: "Viritäppäs poika tuo palamaan, niin
saamme vähän lämmitellä".

Majaa oli käytetty pajana poria terotettaessa, koska siellä oli ahjo ja
muita sepän työkaluja.

Mitäs muuta, tein työtä käskettyä, raapasin tulitikulla tulen ja pistin
sen kuiviin kuusenoksiin, jotka syttyivät kuin tappurat ja suuri
tuliroihu oli valmis.

Rautatiemiehet kokoontuivat lämmittelemään. Sammutuksesta ei ollut
puhettakaan; pelastivat vain varastot ja muut työkalut.

Tuli siihen varttesmannikin ja kysyi, kuka majan oli sytyttänyt?
"Minä sen sytytin tuon miehen käskystä", sanoin osottaen miestä.
Mies sai ankaran läksytyksen päällysmieheltä, minä selvisin pelkällä
säikähdyksellä.

Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, sanoo sananlasku, ja niin kävi
minunkin suhteeni. Muistui mieleeni lämmin kotipirttini ja sitä kohti
lopulta suuntasin askeleeni.

Oli iltahämärä kun saavuin kotikylääni. Poikkesin vanhastaan tuttuun
taloon. Sydämeni hiukan pamppaili ajatellessani että siellä ehkä
tapaisin äitini, sillä hän oli usein siinä talossa töissä. Enkä
erehtynytkään. Astuessani pirttiin istui äiti uunin luona lihtaamassa
pellavia.

Nähdessään minut hän virkahti: "No, johan sinä tulit". Siinä kaikki.

Äiti raukka! Varmaankin hänen ajatuksensa askaroivat ensi talven
leipähuolissa, sillä olihan meitä taas kaksi pöydässä.

Seuraavana päivänä tallustelimme korven kainaloon, vanhaan tuttuun
mökkiin, joka meidät avosylin otti vastaan. Kahvi- ja sokerinauloista
ei virketty sanaakaan. Äiti ei niitä kysynyt enkä minäkään tehnyt
minkäänlaisia selityksiä.

Rukkini pääsi taasen kunniaan. Sen kiulu pyöri niinkuin edellisenä
talvenakin. Kuluihan aika minulta nyt sentään vähän rattoisammin kuin
ennen, sillä olinhan maailmalla nähnyt ja kokenut niin paljon ja niitä
muistellessa ja äidille kertoillessani vierivät päivät hauskasti.



Paimenpoikana.


Seuraavana keväänä toimitti äitini minulle eräässä pitäjämme
syrjäkulman kylässä paimenpojan paikan. Hän pelkäsi että jos taas
pääsen maailmaa kiertämään, nielee se minut kokonaan.

Kylä oli kaukana metsäkulmalla, suurten korpien takana. Siinä oli vain
viisi taloa ja niistä oli kolmen talon karja minun paimennettavanani,
yhteensä noin kolmekymmentä nautaa. Karjalaitumet olivat näillä
taloilla yhteiset; laitumia oli kaksi, Mustakorpi ja Lehmiaro, joita
käytettiin vuorotellen.

Paimen oli siihen aikaan melkein kuin orja, sillä hänellä ei ollut koko
kesänä ainoatakaan vapaata päivää. Pyhät ja aret, juhlat ja juhannukset
aina yhtä ja samaa. Kello viideltä aamulla ylös, oli sade tai pouta.
Emäntä oli siihen aikaan jo lypsänyt lehmät ja laittanut eväspussin
kuntoon. Ei siis muuta kuin lähteä taipaleelle!

Kauniilla ilmalla tämä toimi kyllä meni mukiin, mutta sadesäällä se ei
ollut hauskaa kun mekko läpimärkänä sai tallustella karjansa jälessä ja
odotella illan tuloa.

Aamuisin heti kujalle päästyäni tarkastin eväspussini sisältöä. Jos
pussissa oli mieluista särvintä, söin sen matkalla ennen perilletuloa.
Sain sitten pureskella kuivaa leipää lopun päivää ja juoda
metsälähteestä vettä palan paineeksi.

Metsänpetoja oli siihen aikaan vielä paljon Hämeen metsissä, etenkin
susia. Kerran ne tekivät minulle aika kolttosen. Se tapahtui eräänä
kauniina heinäkuun päivänä. Heinäniityllä, joka oli aivan laitumeni
vieressä, oli väki paraillaan työssä. Minua oli ankarasti kielletty
jättämästä karjaa hetkeksikään yksin, mutta nähdessäni heinäväen
pitävän päivällislomaa, en voinut vastustaa kiusausta, vaan menin
hetkeksi niitylle juttelemaan. Lehmäni jäivät aidan taakse. Tuskin
olin viittä minuuttia ollut niityllä kun lehmät rupesivat surkeasti
mylvimään. "Meneppäs katsomaan onko susi karjassa!" huusivat
heinämiehet. Minä juoksemaan ja hoilaamaan minkä kurkusta lähti, mutta
sittenkin myöhästyin. Susi oli jo ehtinyt reväistä mullikan vatsan
auki. Mullikkaraukka makasi henkihieverissä kahden mättään välissä ja
katsoi moittivasti minuun. Peto kyllä painui tiehensä, mutta verityö
oli jo tehty.

Itku puristautui väkisinkin kurkustani. Ensi säikähdyksestä selvittyäni
rupesin suunnittelemaan pakoa viimekesäisille laitumille, mutta
tarkemmin asiaa ajateltuani hylkäsin karkusuunnitelmani, koska
eväspussini oli tyhjä ja tiet sitäpaitse korven kautta olivat minulle
tuntemattomat. Kylän läpi en tietystikään olisi voinut mennä.

Siinä tuumiessani suuntaan ja toiseen, muistuivat mieleeni äitini
neuvot. Hän oli näet sanonut että paras oli aina puhua totta, olipa
asiat miten hyvänsä. Niinpä päätin minä nytkin alistua kohtalooni, tuli
mitä tahansa.

Illalla kotiin tultuani kaipasi emäntä heti ruskeata mullikkaansa ja
kysyi mihin se oli joutunut. Sanoin suoraan että susi oli sen tappanut
ja selitin tarkalleen paikan. Emäntä alkoi parkua ja voivotella,
riensi siihen hätään isäntäkin ja kuultuaan asian rupesi hänkin
torumaan ja voivottelemaan sekä uhkasi pidättää koko kesäisen palkkani
vahingonkorvaukseksi. Paimenen palkkana oli siilien aikaan kappa viljaa
kustakin naudasta sekä puoli kappaa mullikasta.

Muutamia viikkoja myöhemmin ilmestyi peto taas karjaani. Astelin
huoletonna metsäpolkua, karjani pureskeli aholla saraheinää kun elukat
yht'äkkiä rupesivat kiivaasti ammumaan. Tiesin heti mitä se merkitsi.
Rupesin huutamaan voimaini takaa ja juoksin pienelle töyräälle paremmin
nähdäkseni, mistäpäin vaara uhkasi. Töyräällä oli kivi, aioin juuri
hypätä kivelle, kun olin säikähdyksestä lentää selälleni, sillä kiven
takaa loikkasi susi vastaani. Peto ei liene sen vähemmin pelästynyt,
koskapa jo seuraavassa silmänräpäyksessä katosi metsään. Henki kurkussa
kiirehdin katsomaan oliko susi ehtinyt tehdä vahinkoa ja suuri oli
iloni kun kaikki lehmäni olivat hengissä. Ainoastaan parin lautasia oli
susi vähän raapaissut. Onnettomuudekseni osuivat ne olemaan saman talon
lehmiä kuin viime kerralla.

Viikkoja kului, olimme jo ehtineet syyspuoleen, päivät lyhenivät ja
kuusen varjot pitenivät. Aurinko paistoi sentään vielä lämpimästi.
Sudet eivät olleet pitkään aikaan häirinneet rauhaamme, olivat kai
menneet paremmille laitumille.

Eräänä helteisenä iltapäivänä, lehmien maatessa märehtien aholla,
rupesi minua hirveästi raukaisemaan. Tarkastelin ympärilleni, näkyisikö
mitään epäiltävää, mutta kaikki oli rauhallista. Ei kuulunut muuta
kuin silloin tällöin kellon kilahdus, milloin kellokas hätyytti
liian tunkeilevia kärpäsiä. Kiipesin isolle kivelle, heittäydyin
pitkäkseni ja vaivuin melkein heti sikeään uneen... Näin unta, että
olin Helsingissä, Nikolainkirkon katolla, jossa edellisenä kesänä niin
monta kertaa olin paistattanut päivää. Mutta nyt oli apostoli Pietari
äkäisellä tuulella. Hän ravisteli avainkimppuaan aivan nenäni edessä
ja komensi minut lähtemään sieltä, muutoin hän heittäisi minut alas
penkereelle. Koetin väistyä hänen tieltään, mutta samassa jalkani
luiskahti ja minä syöksyin huimaavaa vauhtia alas syvyyteen. Sydäntäni
vihloi niin että siihen paikkaan heräsin. Olin pudonnut kiveltä alas
kanervikkoon. Ponnahdin ylös ja huokasin helpotuksesta. Kaikki olikin
siis ollut vain unta!

Mutta uusi tuska täytti sydämeni. Lehmät! Missä olivat lehmät?
Kuuntelin henkeä pidättäen, mutta kellon kilahdusta en erottanut.
Jostain läheisestä männystä kuului vain rastaan yksitoikkoinen
rääkätys. Katsoin aurinkoon -- se oli jo paennut metsän taa.

Kauhuissani läksin juoksemaan kylään vievää tietä. Arvelin lehmien
sinnepäin painuneen ja aivan oikein! Siellä ne kaikessa rauhassa
järsivät ruohoa. Lähemmäksi tultuani huomasin kuitenkin että kolmannen
talon karja ei ollut toisten mukana. Juoksin metsän ristiin rastiin,
huutelin ja huhuilin, kiipesin pitkän männyn latvaan, mutta lehmistä ei
näkynyt sorkkaakaan.

"Kun hätä on suurin, on apu lähinnä." Suuressa hädässäni muistui
mieleeni äitini neuvot maailmalle lähtiessäni. Muistin hänen sanoneen,
että kaikessa hädässä ja ahdistuksessa piti kääntyä taivaallisen isän
puoleen. Niin lankesin polvilleni viheriäiselle aholle ja lähetin
sydämestäni korkeuteen hartaan rukouksen että taivaallinen isä johtaisi
karjani jälleen kotiin. Nousin ylös ja kuivasin kyyneleeni mekkoni
hihalla ja uskoin vahvasti että kyllä ne lehmät nyt löytyvät, tulkoonpa
sitten vaikka taivaasta tippuen.

Illan tultua kokosin jälelläolevan karjani ja lähdimme kotia kohti.
Tultuamme naapurien laitumenveräjän kohdalle, mitä näinkään! Siellä
minun kadonneet lehmäni seisoivat ynisten ja odottaen veräjän
aukaisemista! Ei se evankeliumin hyvä paimen löytäessään korvesta
kadotetun lampaansa suinkaan ollut iloisempi kuin minä sinä päivänä!

Loppukesä kului ilman muita kommelluksia. Lokakuun mukana päättyi
paimenvuoteni. Eräänä aamuna isännän lähtiessä myllyyn sai minunkin
säkkini sijan rattailla. Kolmannestakin talosta sain puolet palkkaa,
vaikka isäntä oli uhannut sen kokonaan pidättää.

Olinpa mielestäni koko mies, kun toin viidenkolmatta kapan jauhot
äidilleni talvieväiksi, Särpimestä sai taas rukin kiulu pitää huolen.



Mestarin opissa.


Hiljalleen kului tämäkin talvi Otavan sarvia tarkastellessa ja rukin
pirtissä pöristessä.

Joskus poikkesi kyläläisiä pärepuumatkoillaan äitini mökille. Heiltä
saimme tietää pitäjän uutiset.

Tällaisella metsämatkallaan pistäytyi Heinilänkin isäntä meille eräänä
päivänä kevättalvella.

Juteltuaan ensin yhtä ja toista kysyi hän eikö äitini tahtoisi minua
panna suutarinoppiin. Heillä oli hiljan ollut suutareita töissä
ja mestari oli silloin tiedustellut poikaa, joka olisi halukas
tulemaan hänen oppiinsa. "Ehdotin hänelle tätä teidän Aatua. Onhan
tämä Aatu hyvä lukemaankin, saihan se kirjankin viime lukusilla.
Mestari valitteli että hänelle on aina osunut huonolukuisia poikia,
joita on täytynyt käyttää rippikoulussa useita kertoja ja siitä
on hänellä ollut vain harmia ja ajanhukkaa. Ja onhan poika niin
heikko ruumiinrakennukseltaan ettei hänestä kumminkaan tule oikeata
maatyöntekijää".

Äiti ihastui ikihyväksi isännän esityksiin.

Minulta ei mitään kysytty, sain vain kuunnella, vaikka minun nahastani
juuri kauppaa tehtiin.

Äitini kanssa oli usein ollut keskustelua siitä, mihin toimeen
ryhtyisin seuraavana kesänä.

Paimeneksi ei minulla enää ollut halua. Minussa oli taas herännyt
entinen kiihko päästä kiertämään ja näkemään maailmaa ja äiti oli
siihen jo puolittain suostunutkin.

Tämän uuden ehdotuksen kautta menisivät kaikki suunnitelmani myttyyn,
ja itsekseni päätin että niin ei saa tapahtua.

Mutta niinpä kumminkin kävi! Eräällä kirkkomatkalla poikkesimme pitäjän
suutarimestarin Kalle Kuulan luo ja siellä äitini minun puolestani teki
suutarin kanssa suullisen kontrahdin viideksi ja puoleksi vuodeksi.

Ehdot olivat: kolme kertaa päivässä ruokaa, vapaa asunto, yhdet
rohtimiset housut, kaksi varttista paitaa ja nahka-aineet yhteen pariin
saappaita, jotka itse saisin valmistaa. Muista tarpeista lupasi äitini
pitää huolen.

Se puolivuosi lisättiin niinkuin kaupanpäällisiksi ja siitä lupasi
suutarinemäntä minulle puolivillaiset vaatteet.

Niin oli kauppa tehty ja siihen oli minun tyytyminen. Sellainen on
elämän laki.

Äitini oli kaupasta kovasti mielissään, sillä olinhan minä nyt
leipähuolilta turvattu moneksi vuodeksi eteenpäin.

Vapunpäivänä muutin uuteen asuntooni. Ensi aikoina sain olla kotona
emännän apuna ja tehdä kaikenlaisia kotiaskareita: kantaa vettä, hakata
puita ja kitkeä rikkaruohoja ryytimaasta. Nämä työt ne sentään menivät
mukiin, mutta kun väliaikoina sain olla lapsenpiikanakin, kävi mieleni
katkeraksi ja ajattelin että yhtä hyvin olisin voinut olla kotona
kehräämässä.

Sillä aikaa mestari ja vanhin oppipoika kiertelivät pitäjällä, viipyen
kussakin talossa tarpeen mukaan.

Mestari oli jo ikämies, noin viidenkymmenen korvilla. Hän oli vähän
viinaanmenevä ja sentähden oli sopu kodissa huononlainen.

Emäntä oli kymmenkunnan vuotta miestään nuorempi, pieni tihrusilmäinen,
häijy ja pahansisuinen eukko.

Usein usutti hän miestään meidän poikien kimppuun.

Paitsi minua oli suutarilla toinen oppipoika, Iso-Aatu nimeltään. Hän
oli kookas ja vahva, jonkatähden mestari ei usein uskaltanut häntä
löylyyttää, mutta minä sain sensijaan nekin selkäsaunat, jotka olivat
Isolle-Aatulle aiotut -- kun kerran olimme Aatuja molemmat.

Suutarilla oli itselläänkin poika, joka oli minua vähän nuorempi.
Me oppipojat emme katsoneet häntä hyvällä silmällä, sillä hänen
kielittelyänsä aina uskottiin, vaikka hän meistä olisi puhunut kuinka
perättömiä tahansa.

Mainitsen tässä erään tapahtuman, joka kuvaa mestarin perhe-elämää.

Oli elonkorjuun aika. Mestari oli tapansa mukaan vähän juopotellut ja
perhesopu oli jo useita päiviä ollut huono.

Olimme ahtaneet saunanparven täyteen ohranlyhteitä. Ne piti puitaman
parin päivän perästä.

Me pojat menimme siksi aikaa pitäjälle neulomaan, ukko jäi kotiin
riihtänsä kuivaamaan. Mutta jo seuraavana päivänä tuli poika hakemaan
meitä kotiin. Siellä olivat kaikki asiat hullusti. Mestari oli
illalla lämmittäessään riihtä ollut vähän humalassa ja pidellyt
tulta varomattomasti niin että vilja-ahdos oli syttynyt palamaan ja
olivat sekä pirtti että ohralyhteet mennä tuhaksi. Ukolla oli sentään
hädissäänkin niin paljon mielenmalttia, että huomasi siepata porstuasta
eukkonsa livepytyn, jonka paiskasi kiukaaseen. Näin sai hän syntymään
hikilöylyn ja sen avulla tulen tukahutetuksi.

Meitä haettiin kotiin purkamaan ahdosta ja puimaan mitä puitavissa oli.
Seuraavana aamuna oli määrä nousta aikaisin työhön. Ukko lupasi itse
tulla herättämään.

Kukko oli jo aikoja sitten veisannut aamuvirtensä kun mestari ja hänen
emäntänsä tulivat pirttiin.

Levitettyämme sitomukset lattialle aioimme juuri ruveta niitä puimaan,
kun jostakin vähäpätöisestä asiasta tuli aviopuolisoille riita. Eukko
karkasi kuin ukonnuoli miehensä tukkaan ja repi sitä niin vimmatusti
että luulimme päänahan heltiävän, mutta kun ukko sai kiinni vaimonsa
pahnikosta, niin silloin vasta eukolta poru pääsi.

Toverini Iso-Aatu katseli syrjästä tätä temmellystä ja sitten sanoa
jyräytti: "Älkää siinä olkia sotkeko, menkää muualle tappelemaan."

Ehkäpä asianomaisia itseäänkin hävetti vai mitä lie ollut, mutta
kiireesti he luikkivat ulos pirtistä ja sille tielle he sillä kertaa
jäivätkin.

Puimme yksin puoleksikärventyneen ohran niin hyvin kuin taisimme.
Työmme lopetettuamme menimme aamiaista hakemaan.

Mustelmat ja naarmut pariskunnan kasvoissa todistivat tappelun
kuumuutta.

Erään kerran -- silloin oli jo Iso-Aatu päässyt opista ja muuttanut
pois -- sattui toinen tuima yhteentörmäys.

Oli noin viikko ennen joulua. Mestari oli myllyssä joulujauheita
jauhattamassa. Minä työskentelin tiskin ääressä ja emäntä oli
leipomishommissa, kun mestari tuli sisään jauhoisena ja väsyneenä ja
ehkäpä oli hän myllärin kanssa vähin maistellutkin. Ainakin emäntä
niin luuli, sillä tuskinpa oli mestari ehtinyt sisään ovesta kun hän
kiukkuisena kivahti: "No kauniistipa sinä otat Kristuksen syntymäjuhlan
vastaan, kun tuollaisena tulet myllystä kotiin!" Mestari ei ollut
kuulevinaankaan, istahti vain pöydän päähän kahvia juomaan. Emäntä
yhä haukkua motkotti. Vihdoin isännän tyyneys loppui, julmistuneena
hän sieppasi kupit pöydältä heittäen ne uunia vasten tuhansiksi
sirpaleiksi. Mutta silloinpa vasta emäntä äityi ja sähisi kuin palava
katajapensas. Ukko sai käsiinsä jostain uuninluudan, jolla alkoi
vimmatusti luutia vaimoaan. Emäntä katsoi parhaaksi lähteä karkuun
ja siepaten lapsen kehdosta ja huutaen täyttä kurkkua juoksi hän
naapuritaloon.

Kauhistuksesta jähmettyneenä katselin minä tätä näytelmää. Jäätyämme
kahden lähetti ukko minut hakemaan korttelin viinaa Kankaan Eevalta
ja sen juotuaan vielä toisenkin. Ukko joi kiukuissaan, kunnes kaatui
pöydän alle. Silloin vasta uskalsin minä vapaasti hengittää.

Emäntä palasi seuraavana päivänä, kasvot mustelmia täynnä. Taikina oli
tietysti vedeltynyt, joten se oli uudestaan sotkettava.

Mutta oli sillä suutarin matamilla hyviäkin puolia! Lattia oli aina
kuin vastahöylätty, pyykki valkoista kuin helmikuun lumi. Ruoassa ei
myöskään ollut moittimisen varaa, vahinko vain että se usein loppui
kesken.

Pitäjällä liikkuessamme tulimme tekemiseen monenlaisten ihmisten
kanssa. Oli paikkoja, joihin menimme halusta, ja taas toisia, joita
koetimme välttää niin paljon kuin suutarien on mahdollista.

Minusta olivat hauskimmat ne paikat, joihin tuli sanomalehti, mutta
niitä ei Jumala paratkoon ollut monta meidän pitäjässämme.

Juuri näinä vuosina sarasti maassamme uusi aika. Pitkän odotuksen
perästä kokoontuivat ensimmäiset valtiopäivät 1863. Niillä pohdittiin
monia asioita, joita talonpoikakin mielenkiinnolla seurasi. Varsinkin
oli kysymys kotipolton lopettamisesta yksi niitä, josta kansankin
keskuudessa paljon keskusteltiin. Kun näistä asioista ei muuten
saatu tietää, tilattiin sanomalehtiä. Valinnan vara ei ollut suuri,
pääkaupungissa ilmestyi näet ainoastaan yksi suomenkielinen lehti,
Suometar.

Näihin asti eivät talonpojat olleet maailman menosta paljon
välittäneetkään. Käviväthän he kirkossa ja kuulivat siellä kuulutukset
ja niistä olivat tärkeimmät tiedonannot siitä, milloin oli veronmaksu,
milloin holliin mentävä sekä milloin pidettiin lukukinkerit. Nyt
sensijaan oli alkanut uusi ajanjakso, tahdottiin tietää jo jostain
muustakin.

Tuntui niin hauskalta kun isäntä astuskeli tupaan äsken tullut
sanomalehti kourassa ja rupesi tekemään selkoa sen sisällyksestä.
Ja milloin hän luki siitä ääneen jonkun kohdan, silloin olivat
suutaripojankin korvat auki. Etenkin ne kaunokirjalliset pätkät,
joita aina oli lehden alakerrassa, ne ne olivat hauskaa tekstiä!
Niissä kerrottiin kaikenlaisia seikkailuja Amerikan metsästäjien ja
kullankaivajien elämästä, josta siihen aikaan oli liikkeellä satumaisia
juttuja, mitkä sitten sanomalehtien avulla levisivät ympäri maailmaa.

Tämmöiset ja monet muut hauskat kertomukset ne kiihoittivat minun
lukuhaluani. Sattuipa sitten niin että jostain rantakaupungista muutti
paikkakunnalle uusi värjärimestari.

Mestari itse oli aivan ruotsalainen, mutta vaimo oli suomalainen ja
he olivat kumpikin hartaita valistuksen ystäviä. Heidän alotteestaan
koottiin pieni rahasto, jolla perustettiin vähäinen lainakirjasto
pitäjään. Se oli siemen, joka kylvettiin sopivaan aikaan.

Kirjasto ei, niinkuin sanottu, ollut suuren suuri, olihan vain vähäinen
kaappi värjärin konttorin nurkassa ja konttoripoika sen hoitajanakin
oli.

Kirjastossa taisi olla edustettuna koko senaikainen suomenkielinen
kirjallisuus. Luettelen tässä muistostani muutamia teoksia: Eero
Salmelainen, Suomen kansan satuja ja tarinoita; Varelius, Enon
opetuksia; Gummerus, Suomalaisia uuteloita; Frans Hoffman, Kertomuksia,
useampiakin. Muistan vielä elävästi millaisella ihastuksella luin
Hoffmannin "Hovin Roosaa" ja "Jäämerellä". Niitä lukiessani ajattelin
itsekseni että kuinkahan hyviä ihmisiä ne ovatkaan, jotka osaavat niin
kauniita kirjoja kirjoittaa.

Vielä oli kirjastossa muutamia laulukirjoja, joiden tekijöitä en enää
muista.

Mutta parhaan olen jättänyt viimeiseksi. Se oli Paavo Korhosen runot.
Niitä luettiin siihen aikaan melkein joka mökissä. Olihan niiden tekijä
suomalainen talonpoika, joka osasi mestarillisesti ivata juoppoa
vallesmannia sekä muita röyhkeitä korkean kruunun virkamiehiä.

Sellaiset kuvaukset ne aina löysivät vastakaikua kansan sydämessä. Me
pojatkin innostuimme Paavon runoista niin että päätimme itsekin ruveta
runoja sepittelemään, mutta unohdimme yhden seikan, joka on välttämätön
jokaiselle runoilijalle ja se on -- kirjoitustaito.

Kansassa ei siihen aikaan ollut monta kirjoitustaitoista. Kun nimeä
tarvittiin tultiin hyvin toimeen piirtämällä puumerkki. Paikkakunnalla
oli kyllä herraskartanoita, joiden asukkaat tietysti osasivat
kirjoittaa ja viljelivät kirjallisuuttakin, mutta ruotsinkielisiä kun
olivat ei heillä ollut mitään yhteistä kansan kanssa. Miten siis oppia
kirjoittamaan ja kuinka päästä ensin alkuun? Siinä tärkeitä kysymyksiä.
Puute oli kaikkein välttämättömimmistä apuneuvoista, niinkuin
paperista, kynistä, musteesta ja ennen kaikkea opettajasta. Mistä saada
sellainen? Mutta kyllä hätä keinon keksii, sanoo sananlasku. Niin
nytkin.

Ensimmäisenä vapaa-aikanani menin värjärin "puukhollarin" tykö ja
pyysin häntä kirjoittamaan minulle kirjoitus-aakkoset malliksi. Sen
hän mielellään tekikin ja sitten alkoi ankara opetteleminen. Ahkerasti
piirtelin puustaveja aina kun oli vähänkin aikaa. Sileä päreen pinta
ja puhdas laudanpalanen tekivät usein paperin virkaa, kesy hanhi
luovutti sulkansa kyniksi ja padan kyljestä sai nokea, jota sekotettiin
sokeriveteen ja niin oli oivallinen muste valmis.

Jonkun ajan kuluttua oli kirjoitustaito opittu, ainakin alkeet. Mutta
runoilusta ei sittenkään tullut mitään.

Oli minulla sentään muitakin huvituksia vapaa-aikoinani kuin
kirjoittaminen. Sellaisia olivat kalastus ja ravustus.

Kotipaikallani oli pieni metsäjärvi, jossa ei ollut muita kaloja kuin
haukia. Kesäisin kun työt lauantai-iltana olivat loppuneet, hankin
itselleni ongen ja pytyn ja menin onkimaan syöttikaloja noin parin
virstan päässä olevasta toisesta järvestä. Sitten siirryin pyttyineni
metsäjärvelle. Siellä oli vanha laho tukkiruuhi, jonka savella ja
sammalilla paikkasin vedenpitäväksi. Sillä sitten laskin rautalangasta
tehdyt koukkuni järveen. Itse istuin rantatöyräälle odottamaan, kunnes
hauki tarttui syöttiin. Illalla kotiin palatessani oli monta suurta
hauenköllisköä vitsalenkissä olkapäälläni. Möin ne suutarin emännälle,
joka niistä maksoi kaksi kopeekkaa naulalta.

Vaikka minulla oli muitakin hommia, niin kotiani siellä metsän
kainalossa rakastin aina yhtä hellästi kuin ennenkin. Sinne lensivät
usein ajatukseni. Etenkin iltaisin muistui mieleeni, miten äiti ennen
sulki minutkin ehtoorukouksiinsa.

Sattui usein pyhäpäivisin, kun olin poikaparven kanssa kiekkoa
heittämässä, että yks' kaks' heitin kiekkoni sekä tavini siihen
paikkaan ja läksin suorinta tietä livistämään läpi metsien äitini
mökille. Joskus sattui niin että lähestyessäni mökkiä näin ovensalvan
olevan poikittain... Silloin tiesin että äiti ei ollut kotona. Se
oli suuri pettymys. Istuessani siinä kotikivellä, tunsin itseni niin
yksinäiseksi ja hyljätyksi, tuntui niin ahdistavan rinnan alta että
kyyneleet puristautuivat silmistäni. Murhemielin ja raskain askelin
tallustelin takaisin työpaikkaani. Mutta sitten ei leikki enää
maistunut.

Mainitsemista ansaitsee vielä miten tarkka suutarin vaimo oli
ruoka-aterioittensa suhteen. Kun oli tulossa useampia juhlapäiviä
perättäin, sain minä pyytämättäni luvan lähteä kotiin äitini luokse.
Minusta nämä luvat kyllä olivat mieluisia, sillä sainhan taas olla
jonkun päivän rakkaassa metsässäni. Mutta äiti ei näistä vierailuista
ollut erikoisesti mielissään, sillä olihan yksi leukapari lisää
kuluttamassa hänen jo ennestään niukkoja juhlaeväitään. Mutta näitä
asioita en minä vielä silloin ymmärtänyt.

Näin kului oppiaikani ja vuodet vierivät.

Tällä ajalla oli tapahtunut suuria yhteiskunnallisia muutoksia
maassamme. Ruplat olivat muuttuneet markoiksi ja viinapannut vaihdettu
kahvipannuihin. Oli käynyt niinkuin emännät olivat toivoneetkin.

Kansa- ja sunnuntaikouluja ruvettiin hommaamaan joka pitäjään.

Kauppiaita ilmestyi joka kylään eikä tarvinnut enää olla
kirjoitusneuvojen puutteessa.

Lainakirjastokin oli lisääntynyt niin että täytyi hankkia uusi kaappi
entisen lisäksi.

Olin jo ehtinyt siihen ikään että oli mentävä rippikouluun. Siellä ei
minulla ollut mitään vaikeuksia, kaikki kävi kahdessa viikossa, niin
ettei mestarinkaan tarvinnut valittaa kalliin ajan hukkaankulumista.
Muutama sana itse rippikoulupapista. Hän kutsui itseään matkamieheksi,
en tiedä siitäkö syystä, että oli vain armovuoden saarnaaja, vai
tarkoittiko hän jotain korkeampaa. Mutta niin omantunnontarkkaa
sielunpaimenta on harvoin tavattavissa.

Joukossamme eli eräs Juho niminen poika. Hän oli kaukaa takamaan
torpasta, jossa ei tarvitse paljon puhua, vielä vähemmän ajatella,
mutta sitä enemmän vääntää kiviä sekä irroittaa kantoja.

Hän oli yrittänyt jo useita kertoja ripille, mutta aina yhtä huonolla
menestyksellä. Nyt oli hän jo ikämies, morsiankin hänellä oli, vieläpä
sanoivat olevan perillisenkin. Asia oli siis hyvin tärkki.

Mutta pappi ei ottanut huomioon morsiamia eikä lapsia, vaan vaati
huoneentaulut ja uskonkappaleet ulkoa opittaviksi.

Poikaparka tuumasi että eiköhän tähän sielunpaimeneen voisi vaikuttaa
muilla keinoilla kun uskonkappaleilla ja päätti koettaa.

Seuraavana maanantaina kun kokoonnuimme ajasta harmaantuneeseen
ristikirkkoon aloittamaan viikon töitä, astui pappi hyvin juhlallisena
kuoriin ja huusi: "Vikin Juho, tulehan tänne vähäsen". Kaikkien silmät
kääntyivät Juhoon, joka papin puhuessa oli sävähtänyt tulipunaiseksi
korvia myöten. Pojan tultua kuoriin jatkoi pastori juhlallisella
äänellä: "Sinä olet tuonut vaimolleni kolme tiuta munia ja sentähden
tahdon kysyä sinulta, mikä oli tarkoituksesi? Lahjuksia minä en ota
vastaan, enkä myy armon välikappaleita tuoreisiin kananmuniin!" Sitten
hän jatkoi lempeämmin: "Tule huomenna meille niin saat rahan munistasi".

Ellei pastori olisi ollut niin juhlallinen, ei mikään olisi estänyt
meitä remahtamasta iloiseen nauruun. Juho palasi nolona paikalleen ja
tapaus antoi hänelle liikanimen "Munaheikki".



Nuorukaisena.


Olin käynyt rippikoulun. Sitähän pidetään rajapyykkinä lapsuusajan ja
täysi-ikäisyyden välillä. Ei tarvinnut enää lukukinkereillä seistä
lasten joukossa lukea lopottaen ulkoa, vaan sai olla isossa tuvassa
aikaihmisten kanssa. Kelpasipa sitä jo vieraaksimieheksikin ja lapsen
kummiksi; viimeksi-mainitun tahtoi suutari heti näyttää toteen
kutsumalla minut nuorimman lapsensa kummiksi.

Mestarin huono kotielämä oli kotipolton loputtua huomattavasti
parantunut. Mustelmat ja naarmut puolisoiden kasvoissa tulivat yhä
harvinaisemmiksi. Mestaria ei nähty kuin joskus poikkeukselta humalassa.

Mutta vaikka kotipoltto olikin kielletty, ei viina silti maailmasta
loppunut. Salapolttajien kuskit kiertelivät ympäri kyliä ja taloja
ilolientään kaupitellen, niinkuin maitokuskit kaupungeissa.

Kruununpalvelijat niitä kyllä ahdistelivat ja usein korjasivat viinat
talteenkin, mutta kun kansa ei tahtonut esiintyä ilmiantajana,
joutuivat salapolttajat harvoin oikeuden käsiin,

Aika riensi eteenpäin. Kirjoitettiin 1867, joka vuosi samoinkuin sitä
lähinnä seuraavat vuodet ovat tulleet niin surullisen kuuluisiksi
aikakirjoissamme, Ne olivat kauheita nälkä- ja tautivuosia.

Kerjäläisiä ilmestyi etelä-Hämeeseen heti joulun jälkeen yksi ja toinen
pienempi joukko, mutta niihin ei kiinnitetty erikoista huomiota.
Mutta sitä mukaan kun talvi edistyi kasvoivat kerjäläislaumat. Ensin
ne olivat suurten kylien asukkaat, valtamaantien varsilla, joiden
rasitukseksi kulkurit joutuivat. Mutta sitä mukaa kun tulva paisui,
eivät säästyneet syrjäisemmätkään salokylien asukkaat.

Rääsyihin käärittyjä lapsiraukkoja, joita väsynyt isä tai äiti
veti kelkassa perässään, tapasi kyläteillä vähän päästä. Ja heidän
kantapäillään kulki viikatemies, kuumetaudin hahmossa, katkaisten
heikoimpien mierolaisten elämänlangan.

Talolliset pitivät aina riihensä ja saunansa lämpiminä voidakseen
noille onnettomille antaa edes lämpimän yösijan.

Sattui usein, kun talon renki aamulla ajoi hevosensa riihen eteen
kyyditäksensä sairaat ja vanhukset seuraavaan taloon, että yksi tai
parikin joukosta oli yöllä jättänyt maallisen majansa.

Silloin ei muu neuvoksi kuin kyhätä kokoon ruumisarkku ja kääntää matka
kirkkomaalle päin.

Siellä kotipitäjäni kirkkomaalla lepääkin monta, joiden nimestä ja
kotipaikasta ei kellään ole aavistustakaan.

Kaikki nämä kulkijat kertoivat järkyttäviä asioita kotipuolestaan,
pohjois-Suomesta. Miten halla oli edellisenä vuonna vienyt kaiken
kylvön niin että täytyi enemmän kuin puoleksi sekottaa ruumenia ja
männyn kuorta leipään, ja kun viimeinen kotieläin oli teurastettu ja
syöty, ei auttanut muu kuin panna lapset kelkkaan ja lähteä vaeltamaan
etelää kohden, niinkuin Lapin sopulit.

Kotiseudullani eivät asiat vielä olleet niin huonosti. Vaikka edellisen
vuoden sato olikin ollut huono, syötiin sentään vielä sekulileipää
venäläisten n.k. mattojauhojen höystämänä.

Oli onni että Helsingin-Hämeenlinnan rautatie oli valmistunut niin että
sen avulla saatiin venäläisiä jauhoja maaseudulle.

Talvea seuraava kevät oli pitkä ja kylmä.

Kun lumi vihdoin suli pelloilta, ei oraista näkynyt jälkeäkään.

Silloin ihmiset vaipuivat epätoivoon ja kirkot täyttyivät hartaista
sanankuulijoista. Papit kyllä tekivät parastaan lohduttaakseen kansaa.
He sanoivat ettei Herra hylkää, vaikka hän koetteleekin.

Nämä huonot ajat vaikuttivat muutoksen minunkin elämässäni. Vaikka
sananlasku sanoo, että niin kauan kun on jalkoja, niin kauan tarvitaan
saappaita, ei se tällä kertaa pitänyt paikkaansa. Mestarilta väheni
työ vähenemistään. Työn puutteen tähden päästi hän minut opista puoli
vuotta ennen määräaikaa.

Köyhyys ja puute olivat kutsumattomina vieraina tulleet mestarinikin
perheeseen ja sentähden mestari ilmoitti että pääsisin opista puoli
vuotta ennen aikaa, ehdolla etten vaatisi niitä puolivillaisia
vaatteita, jotka olivat luvassa.

Ilolla suostuin ehdotukseen. Menetettyjä vaatteita en surrut.
Pääsisinhän ikeestä, joka viisi pitkää vuotta oli minun levotonta
sieluani pitänyt kahleissa.

Ensimmäisenä vapaahetkenä kiiruhdin kertomaan äidilleni tämän
mielestäni hauskan uutisen. Mutta suurestipa petyin luullessani että
äiti ilostuisi uutisestani. "Vai niin", hän hymähti, "vai ovat ne nyt
huonojen aikojen tultua ajaneet sinut maantielle. Hyvinä vuosina et
saanut päivääkään lomaa. Kylläpä se suutarin muori keksi keinon, millä
päästä eroon siitä puvun lupauksesta."

Vappuna muutin takaisin äitini mökille. Silloin olin tasan viisi vuotta
ollut suutarin opissa. Mestari kirjoitutti oikein jahtivoudilla minulle
erokirjan.

Jo pitkät ajat olin mielessäni tuumaillut että heti kun pääsen opista,
lähden Helsinkiin. Nyt siis voisin toteuttaa tuumani ja pikemmin kun
osasin arvatakaan. Äitini oli ensin kovin lähtöäni vastaan, mutta kun
lupasin lähettää hänelle rahaa, niinpian kun onnistuisin saamaan jotain
työtä, suostui hän viimein tuumaani.

Mutta nyt ilmestyi eteeni vaikeampi pulma kuin äidin voittaminen. Mistä
saada matkarahoja, sillä eihän seitsemäntoistavuotiaan pojan sopinut
enää kerjätä leipäänsä?

Kotipitäjässäni oli uuden kivikirkon rakennushanke ollut jo kauemman
aikaa vireillä, mutta työ oli aina lykkäytynyt jostain syystä.

Nyt päätti kirkkoneuvosto panna alulle perusmuurin kaivamisen
jonkunmoisena hätäaputyönä, josta köyhä kansa saisi raha-ansiota.
Palkka, joka työmiehelle maksettiin, ei ollut suuri, ainoastaan 60
penniä päivältä. Sinne minäkin menin hiekkaa ja kiviä kaivamaan.

Kuukauden työskenneltyäni olin saanut säästöön kymmenen markkaa, jonka
jaoimme kahtia äitini kanssa.

Äitini oli tällävälin neulonut minulle teinipussin, jonka toiseen
puoleen pantiin pari puhdasta paitaa sekä sukat ja tumput talven
varalle, toiseen puoleen leipää matkaevääksi. Särvintä piti ostaa
rahalla.



Helsingin verstaassa.


Muutamia päiviä ennen juhannusta lähdin matkaan. Äitini tuli saattamaan
samoin kuin seitsemän vuotta sitten, mutta silloin lupasin äidilleni
palata syksyllä, nyt sitävastoin en tiennyt palaamisestani mitään
sanoa. Tulevaisuuden peitti synkkä verho, sillä nälkä, puute ja
kuumetauti kurkistivat joka suunnalta vastaan.

Tiemme kulki läpi synkän metsän, jossa linnut visertelivät ja käki
kukahteli kuusen latvassa, muistuttaen että vihdoinkin, kylmän kevään
jälkeen, oli tullut kesä.

Luonnon kauneutta emme me paljon huomanneet. Ajatuksemme askartelivat
vakavissa asioissa.

Valtamaantielle tultuamme ojensi äiti minulle kätensä, vaikka se ei
ollenkaan kuulunut meidän tapoihimme ja sanoi: "Jumalan haltuun".
Samalla katsoi hän minua kiinteästi silmiin ja lisäsi: "Minä aavistan,
että emme enää koskaan tapaa toisiamme tässä maailmassa..." Hän
jatkoi: "Muista ettet koskaan petä etkä tee vääryyttä kenellekään,
sillä taivaallisen isän silmä näkee kaikkialle". Nämä tulivat olemaan
viimeiset sanat, jotka kuulin äitini suusta. Sitten istui hän maantien
viereen kivelle kuivaamaan kyyneleitään. Äitini ennustus tuntui minusta
niin masentavalta, etten voinut askeltakaan ottaa, ja jos äitini
puolellakin sanalla olisi pyytänyt minua jäämään, en tiedä kuinka koko
lähtöni olisi käynyt. Mutta sitä hän ei tehnyt, kehoitti minua vain
kiirehtimään matkalle. Erotessamme hän vielä kielsi minua huolehtimasta
tähtensä sanoen että kyllä Jumala hänestä huolen pitää.

Vähän matkaa kuljettuani katsahdin taakseni. Äitini istui siellä vielä
samassa asennossa, esiliinan nurkka silmillään. Sitten katosi hän tien
mutkan taakse... katosi minulta ainiaksi. Vasta kun jäin yksin annoin
kyynelteni vapaasti virrata.

Muutamien päivien perästä saavuin Hyvinkään asemalle. Juna juuri tulla
pöllyytti pohjosesta päin.

En voinut vastustaa kiusausta saada koettaa tätä uudenaikaista
kulkuneuvoa. Olinhan ollut seitsemän vuotta takaperin sitä itsekin
rakentamassa!

Kukkaroni kyllä teki vastaväitteitä semmoiseen tarpeettomaan
tuhlaukseen, mutta en ollut sitä kuulevinani. Lunastin lipun
seuraavalle eli Järvenpään asemalle ja maksoi se kahdeksankymmentä
penniä -- tuntuva lovi minun jo ennestään pieneen matkakassaani.

En voinut kyllin ihmetellä miten nopeaan puut ja aidanseipäät kiitivät
junan akkunoitten sivu.

Kotona ollessani olin kyllä kuullut kerrottavan ihmeellisiä juttuja
tästä uudesta rautahevosesta, joka hirnuikin niin kimeästi että se
kuului peninkulmien päähän, mutta rohkeimmatkin mielikuvat saivat nyt
väistyä todellisuuden tieltä.

Lyhyt se lysti oli, mutta suureksi merkkipäiväksi se sentään muodostui
nuoren korvenpojan elämässä.

Konduktööri huusi: Järvenpää! Oli siis kiireesti poistuttava junasta
ettei joutuisi liputta matkustamisesta rangaistussäännön alaiseksi.

Matkaani jatkoin Järvenpäästä taas omilla kulkuneuvoillani.

Pääkaupunkiin tultuani päätin ensin kuulustella, olisiko saatavissa
jotain muuta tointa kuin suutarin. Puotipojan työ minua varsinkin
houkutteli, hän kun mielestäni sai seistä kaiket päivät rusina- ja
veskunalaatikon vieressä.

Kiertelin siis ensin kaikki venäläiset kopeekkakauppiaat, mutta en
onnistunut. Ruotsinkielen taitamaton kun olin, ei minusta kukaan
huolinut.

Venäläiset olivat melkein ainoat, jotka Helsingissä siihen aikaan
siirtomaantavarakauppaa harjoittivat.

Nyt ei siis jäänyt muu neuvoksi kuin pyrkiä uudelleen suutarin oppiin,
sillä sen tiesin ettei maasuutarin työ täällä kelvannut, vaan oppiin
oli mentävä uudelleen.

Kolkuteltuani useille oville, missä vain näin kullatun saappaan
roikkumassa portin päällä, tulin etsiskelymatkallani Mikonkadulle,
jossa erään portin päällä komeili oikein hieno vormusaapas.

Menin vähän arkaillen siitä portista sisälle ja raotin varovasti erästä
ovea tiedustellakseni oliko se verstaan ovi, kun kuulin käheän, äkäisen
äänen karjasevan: "Mite sine hake!" Edessäni seisoi suuri lihava herra,
jolla oli pöhöttyneet kasvot ja verestävät silmät.

Vastasin reippaasti hakevani suutarin oppipojan paikkaa ja samalla
työnsin hänelle käteen maasuutarin antaman "ulossetelin".

Herra tarkasteli sitä hieman aikaa. En tiedä oliko se paperin ansiota
vai liukas kielenikö häneen vaikutti, mutta tulos oli kumminkin se että
hän työnsi verstaan oven auki ja sanoi: "Tule siseen".

Sisälle tultuani näin pitkän rivin tiskejä sekä niiden ääressä koukussa
istumassa kuin kysymysmerkkejä toistakymmentä suutaria, kaikki
mustia kuin nokikolarit. Lihava herra osotti minulle tyhjää paikkaa
lähimmäisen tiskin ääressä lausuen samalla ruotsiksi jotain pojalle,
joka istui saman työpöydän luona. Sitten poistui hän viereiseen
huoneeseen.

Odotellessani silmäilin ympärilleni. Verstas oli suuri pitkänomainen
huone, yksi pitkistä seinistä oli täynnään lestihyllyjä, joiden välissä
liikkui kuhisemalla torakoita. Siellä ne pasteerailivat kaikessa
rauhassa, väliin huviksensa pudotellen itseään hyllyltä toiselle.

Ei kuulunut muuta kuin vasaran yksitoikkoista koputusta. Kukaan ei
virkkanut sanaakaan, katselivat vain kulmiensa alta minun paljaita
jalkojani ja karkeata mekkoani.

Äänettömyyden katkaisi vihdoin ovi, joka avautui toisessa päässä
huonetta ja kimakka ääni huusi: "Gesellerna äro goda och komma å äta!"
(kisällit ovat hyvät ja tulevat syömään).

Kaikki sällit ponnahtivat äkkiä kuin vieterillä pystyyn, puhdistivat
nahkalastut vaatteistaan ja katosivat yksi toisensa perästä samasta
ovesta, mistä ääni oli kuulunut.

Jälelle jääneet oppipojat, joita oli noin kymmenkunnan, nostivat
samassa silmänräpäyksessä hälinän, kysymyksiä tuli satamalla ja kaikki
kuin yhdestä suusta. "Mistäs sinä moukka olet tänne löytänyt?" "Mistäs
sinä moukka olet kotoisin?" "Mikä on nimesi?" "Oletkos ennen ollut
opissa, häh?" Joku huomautti että "kyllä sinä nyt olet joutunut orjien
joukkoon". Äkkiä lentää suhautti pääni ohitse pyöreä pallo, jonka joku
taas koppasi ilmasta ja lennätti samaa tietä takaisin. Vihdoin lensi
mytty minunkin syliini ja harmikseni huomasin että pallo oli äitini
ompelema haarapussi, jonka pojanriiviöt olivat vääntäneet pyöreäksi
mytyksi. Sisään tullessani olin laskenut pussin kädestäni oven
nurkkaan, josta sen joku veitikoista oli keksinyt.

Kaikki tämä tapahtui yleisen naurun ja riemun raikuessa.

Tunsin miten veri läikähti kasvoihini, ja vähällä oli etten paiskannut
saappaalla päähän lähinnä istuvaa irvistelevää poikaa, mutta maltoin
kuitenkin mieleni.

Onneksi kisällit vähitellen lappautuivat takaisin paikoilleen ja melu
taukosi heti kuin taikaiskusta.

Pienen ajan perästä ilmestyi sama naama kuin edelliselläkin kerralla
ovenrakoon ja sama ääni huusi: "Gossarna komma å äta!" (pojat tulkaa
syömään).

Kun kaikki kävi ruotsiksi en ymmärtänyt sanaakaan tästä. Seurasin
sentään kutsumatta toisten muassa ja niin jouduin ensimmäiselle
aterialle uudessa työpaikassani.

Ruokahuone oli kangasverholla erotettu avarasta kyökistä. Verhot
olivat poikien syödessä vedetyt syrjään, mutta kisällien ruokaillessa
tiiviisti yhteensidotut.

Mestarin rouva oli, niinkuin myöhemmin sain kuulla, kovin
mustasukkainen piikojensa puolesta. Hän pelkäsi että kisällien
silmäniskut häiritsisivät tyttöjen kyökkihommia. Senvuoksi tämmöinen
järjestys.

Pojat eivät nähtävästi olleet niin vaarallisia, koska verhot saivat
olla syrjässä heidän syödessään. Arkena oli ruoaksi tavallisesti
suolakalaa, ympyriäisiä perunoita ja leipää sekä illalliseksi
tattariryynipuuroa kotkeltuneen maidon kanssa.

Sunnuntaisin oli päivälliseksi eräänlaista lihalientä, jossa
jokunen rasvahelmi uiskenteli siellä ja täällä, niinkuin ankanpoika
vesilammikossa.

Juhlapäivisin saimme vähän parempaa, muunmuassa oli silloin voitakin
pöydällä.

Istua eivät oppipojat syödessään saaneet, se kunnia oli suotu vain
ulosoppineille ja kisälleille.

Kello yhdeksältä loppui päivän työ ja silloin saimme illallista.

Päiväjärjestys oli muuten seuraava: kello kymmeneltä illalla nukkumaan
ja kello viideltä aamulla työhön. N.k. värkkisälli piti huolen siitä
että määräystä tarkalleen noudatettiin.

Tasan kello viisi aamulla potkaisi hän makuuhuoneemme ovea sellaisella
voimalla, että kuolleenkin olisi luullut siihen heräävän, ja jollei
viiden minuutin kuluttua ollut rummulla saapas sylissä, niin kyllä
polvihihna pian vinkui ilmassa.

"Värkkipaasi", joksi häntä nimitimme ei ollut juuri erityisesti
suosittu. Röyhkeän ja ylpeän käytöksensä tähden oli hän kisällien ja
poikien vihaama ja yleisenä toivona oli, että joku onnellinen sattuma
pelastaisi meidät hänen tyrannivallastaan.

Semmoinen sattuma tulikin.

Makuuhuoneemme sijaitsivat toisella puolella pihaa. Niitä oli kaksi,
toinen kisälleille toinen, oppipojille. Akkunat olivat noin kyynärän
levyiseen palokujaan päin, niin ettei valoa suinkaan ollut liiemmälti.

Sängyt olivat seinustoilla kolmessa kerroksessa, niinkuin tavallisessa
hollituvassa ja sänkyvaatteet olivat niin liasta ja hiestä kiiltävät,
ettei ensi hetkessä voinut huomata olivatko ne nahasta vai kankaasta.

Kisälleillä oli kyllä lakanat, joita muutettiin kerran kuussa, mutta
pojille ei semmoista ylellisyyttä suotu.

Koeaikani kesti muutamia viikkoja. Varmaankin oltiin minuun
tyytyväisiä, koska minut sen kuluttua hyväksyttiin oppipojaksi.

Oppiaikani tulisi kestämään kolme vuotta. Tavallisesti se oli viisi
vuotta, mutta koska olin ollut maalla opissa, katsottiin kolme vuotta
riittäväksi.

Palkkaa ei oppiajalta luvattu penniäkään muuta kuin tietysti ruoka ja
asunto.

Saunan ja pyykinpesun lupasi mestari maksaa, kuitenkin sillä ehdolla,
että opista päästyäni korvaisin nämä menot hänelle.

Ehdot olivat siis ankarat, mutta nälkävuosi kun oli, täytyi pakostakin
suostua.

Näin jouduin siis uudelleen kahleisiin. Nämä uudet kahleet olivat
monessa suhteessa vielä kovemmat kuin entiset, vaikka vanhat sällit
kertoivat että olot olivat entisestään paljon parantuneet. Ei ollut
harvinaista, kertoivat sällit, että mestari pienen vallattomuuden
tähden lähetti kirjeen poliisikamariin pannen syyllisen sitä viemään,
ja kun konstaapeli aukaisi kirjeen, määrättiin siinä että sen tuojalle
oli annettava esim. kymmenen paria raippoja.

Kotonaan mestari oli itsevaltias sanan täydessä merkityksessä. Rouva
kyllä oli hyvä ihminen, mutta hänellä ei ollut mitään sanomista
verstaanpuolella, tuskinpa kyökissäkään.

Oppipoikia kohteli mestari kuin tahdottomia olentoja, jolla ei saanut
eikä voinut olla mitään omaa ajatusta ja joiden tuli sokeasti noudattaa
kaikkia mestarin määräyksiä.

"Herra mestari", joksi häntä jokapäiväisessä puheessa nimitimme, oli
komea ja ryhdikäs mies. Kun hän silkkipytty päässään liikkui kadulla,
ei kukaan olisi voinut aavistaa, että siinä liikkui entinen pikinen
suutarinsälli.

Pojilla oli vuoroviikkonsa. Viikkomiehen tehtäviin kuului nukkua yönsä
verstaan vahtina ja istua pyhäpäivät kotona, kiillottaa mestarin ja
sällien saappaat, hakata puut ja lämmittää makuuhuoneet sekä korjata
sällien vuoteet. Me nimitimmekin sitä viikkoa orjaviikoksi, mutta
kuluivathan ne päivät niinkin.

Iltahetket päivätyön päätyttyä olivat kaikkein hauskimmat. Silloin sai
vapaasti antaa ajatustensa lentää sinne Hämeen takamaille. Mieleeni
tulivat usein kysymykset: mitenkähän äiti siellä jakselee ja onkohan
hänellä vielä leipää kylliksi. Mutta ne jäivät vastausta vaille.

Syyskuun alkupäivinä tuli kotipuolestani eräs tuttava poika Helsinkiin
työnhakuun. Hän toi minulle sen surullisen uutisen että äitini oli
elokuussa muuttanut ikuiseen lepoon. Hän kertoi että tämä oli löydetty
kuolleena pellon ojasta, läheltä sisarensa taloa, jonne hän varmaankin
oli ollut matkalla.

Kuumetauti ja puutteellinen ravinto olivat nähtävästi heikontaneet
hänen voimansa ja ehkä halvaus sitten teki lopun.

Olin kyllä tätä mahdollisuutta monta kertaa ajatellut, sillä tiesin
että rutto ja nälkä raivosivat ankarasti kotiseudullani, mutta
sittenkin tuli sanoma niin odottamatta, niin musertavana iskuna. Nyt
olin siis ypöyksin maailmassa. Murheissani menin puuvajaan ja annoin
siellä kyynelteni vapaasti virrata.

Aika haavat parantaa, sanoo sananlasku. Vähitellen haihtui minunkin
suruni.

Oppipoikien joukossa tapahtui muutoksia, jotka käänsivät minunkin
harrastukseni uusille urille.

Kaksi joukostamme karkasi merille erään ulkomaalaisen purjelaivan
mukana. Siitä nousi tietysti aika hälinä, mutta kaikista ponnistuksista
huolimatta jäivät pojat sille tielleen. Uusia oppipoikia täytyi ottaa
sijaan. Tulokkaiden joukossa oli yksi, Eemeli-niminen, jonka kanssa
meistä heti tuli mitä parhaimmat ystävät.

Tutustuin häneen heti ensi iltana. Sattui näet niin että hän joutui
sänkytoverikseni.

Eemeli oli jo ikämies, kahdenkymmenen seuduissa. Ikäänsä nähden hän oli
jo paljon matkustellut ja kokenut yhtä ja toista maailmassa.

Iltaisin, kun muut jo olivat nukkuneet, kertoi hän minulle
seikkailuistaan, joita seurasin suurella mielenjännityksellä. Kerron
tässä yleispiirtein hänen menneisyydestään.

Eemeli oli kotoisin Hämeenlinnasta, jossa hänen isänsä oli
vanginvartijana. Hyvän päänsä tähden pantiin hänet Hämeenlinnan
ruotsalaiseen alkeiskouluun, sillä suomalaistahan ei silloin ollutkaan.
Mutta yltiöpäisyytensä vuoksi hänet pian erotettiin, hän kun oli pannut
rautanaulan pystyyn venäjänkielen opettajan tuoliin.

Erottamista ei Eemeli puolestaan paljon surrut, vaan tuli Helsinkiin
ja antautui sokerileipurin oppiin. Tässä ammatissa hän työskenteli
kolmisen vuotta. Sitten tuli taas muutto eteen. Mestarilla, joka
oli saksalainen, oli tytär, jonka kanssa Eemeli oli joutunut
rakkausseikkailuihin. Mestari, saatuaan asiasta vihiä, varusti Eemelin
runsailla matkarahoilla ja lähetti hänet ensi avovedellä Pietariin
jähdyttämään tulisia tunteitaan.

Pietarissa hän pian sai hyvän paikan, mutta ikävä tyttöön ja kotimaahan
sai hänet etsimään lohdutusta lasista, josta lopulta oli seurauksena
työpaikan menettäminen.

Eemeli jätti silloin Pietarin ja samoili kaupungista toiseen
Suomenlahden eteläpuolella. Kun matkarahat loppuivat ja passikin
vanheni lähetettiin hänet kruunun kyydillä Räävelistä Helsinkiin. Nyt
ei ollut muuta neuvoa kuin hakea jotain uutta tointa ja niin joutui hän
meille suutarinoppiin.

Kouluajoilta oli Eemeliin jäänyt kirjallisia harrastuksia. Hän luki
ruotsalaisia kaunokirjallisia ja historiallisia kirjoja, joita
hän sitten selosti minulle suomeksi. Kirjoja saatiin jo siihen
aikaan lainaksi pienestä kirjastosta, jota eräs asiaa harrastava
kansakoulunopettaja piti luokkansa nurkassa, Kasarminkadun 21:ssä.

Teatteriin hän myöskin oli erityisesti ihastunut. Sinne hän minutkin
houkutteli. Pula oli vain siinä, mistä saada se viisikymmenpenninen,
jonka gallerialippu maksoi. Ainahan sitä sentään jotain keinoja
keksittiin. "Viraapelityö" oli tosin ankarasti kielletty, mutta salaa
sitä sentään teimme.

Ruotsalaisessa teatterissa näytteli siihen aikaan etevä taiteilijapari
Raa. Heitä kävi koko senaikuinen Helsingin hienosto ihailemassa.

Näyttelijäin puheista en minä tosin ymmärtänyt niin mitään, mutta
kun Eemeli selosti tärkeimmät kohdat sain kappaleen sisällyksestä
jonkunlaisen käsityksen.

Erään kerran nämä teatterissakäynnit tekivät minulle aika kepposen.
Olimme Eemelin kanssa olleet katsomassa "Daniel Hjorthia". Näytäntö
kesti myöhään yöhön. Kun sen loputtua palasimme kotiin, oli portti
suljettu. Lyhyen neuvottelun pidettyämme kiipesimme naapuritalon
katolle ja pudotimme sen matalimmalta kohdalta itsemme luminietokseen
omalle pihalle. Temppu onnistuikin mainiosti, paitsi että aika kului
niin myöhäiseen yöhön, ettei nukkumisesta tahtonut tulla mitään.
Seuraavana päivänä oltiin hirveän väsyksissä.

Ovessa, joka johti verstaasta leikkuuhuoneeseen, oli pyöreä reikä,
mistä mestari piti oppipoikia silmällä. Väsynyt kun olin, en osannut
varoa vakoilureikää. En huomannut ennenkun mestari seisoi vieressäni ja
sanoa jyräytti korvani juuressa: "Aatami ei saa tänään päivällistä, kun
tekee niin laiskasti työtä". Tunsin kuinka veri läikähti kasvoihini. Ei
sen kipeän, vaan sen häpeän vuoksi!

Oli onni että mestari sattui olemaan hyvällä tuulella, sillä tämä oli
helpoimpia rangaistuksia, mitä tällaista rikosta seurasi.

Jos ukolla olisi sattunut olemaan paha tuuli, niin korvapuusteja olisi
satanut ja minä vakuutan, etteivät ne olisi olleet sokeroituja.

Ei minun sentään tarvinnut nälkää nähdä, vaikka pöytään en päässytkään.
Kun kyökkitytöt saivat kuulla asianlaidan niin ruokaa tuli yllin
kyllin, vieläpä parempaakin kuin muille.

Sanotaan ettei mikään maailmassa ole pysyväistä. Sen mekin saimme nähdä.

Värkkisälli, joka kymmenkunnan vuotta oli ollut mestarin uskottu mies
ja oikea käsi, menetti yks' kaks' koko paikkansa.

Eräänä yönä heräsimme hirveään meluun. Luulimme jo, että rosvojoukko
oli hyökännyt rauhallisten suutarien kimppuun. Kirouksia ja sadatuksia
kuului yön pimeästä.

Kun olimme saaneet valoa huoneeseen, näimme mestarin ja värkkisällin
seisovan vastakkain kuin kaksi vihaista kukkoa syytäen suustaan sanoja,
jotka eivät olleet juuri kohteliaisuuksia.

Mestari oli täysissä pukimissa, josta näkyi että hän juuri oli palannut
juomaretkiltään. Värkkipaasi oli puolipukeissa. Riitaa jatkui koko
ajan, minkä hän puki päälleen ja toraillen molemmat poistuivatkin
huoneesta.

"No nyt olemme siitä painajaisesta päässeet!" kuiskasi Eemeli minulle.
Ja niin olikin, sen kerran perästä emme häntä enää nähneet.

Jälkeenpäin kuulimme että mestari oli yllättänyt värkkipaasin
yökengässä kyökin puolella. Siitä myrsky.

       *       *       *       *       *

Tuli vihdoin kevät. Ankaran talven valta taittui, lumet sulivat,
vedet vapautuivat kahleistaan. Oltiin toukokuun lopulla, ilmat olivat
päivisin jo lämpöiset, vaikka yöt vielä olivat kylmät.

Hyvät helsinkiläiset riensivät kesäisin, siihen aikaan niinkuin nytkin,
ulos raittiiseen meri-ilmaan.

Saaristoliikenne ei tietysti ollut niin vilkasta kuin nykyään.

Täällä oli siihen aikaan eräs yhdistys, jonka nimi oli "Helsingfors
Hantvärkareförening". Siihen kuuluivat kaikki kaupungin
käsityöläismestarit ja osa kauppiaista sekä muita porvareita.

Seuralla oli tapana viettää kevätjuhlaansa toisena helluntaipäivänä ja
tällä kertaa se oli päätetty pidettäväksi Degerössä.

Degerö oli kaupunkilaisten suosituin huvipaikka. Siellä oli tasainen
ruohokenttä, joka oli kuin luotu ulkoilmahuveja varten. Pieni
"Degerö"-niminen höyrypursi välitti liikennettä kaupungin ja saaren
välillä.

Mestari juomaveikkoinensa lähti tietysti myöskin, ja me pojat saimme
luvan mennä huviretkelle mestarin omalla soutuveneellä, vaikka ei tosin
pitemmälle kuin Korkeasaareen.

Neljä vanhempaa poikaa otti veneen haltuunsa. Minulla oli kunnia päästä
heidän seuraansa.

Korkeasaarella oli siihen aikaan huonomaineinen merimieskapakka.
Poikkesimme sinne, koska mestari oli niin määrännyt, mutta siellä ei
ollut muuta nähtävää kuin juopuneita merimiehiä. Päätimme kiellosta
huolimatta pyrkiä Degeröhön. Sovimme keskenämme ettemme näyttäytyisi
juhlapaikalla. Ettei mestari ympäri saarta samoilisi, siitä olimme
varmat. Kun hän kerran istui juomapöydän ääreen, niin kyllä hän
siinä myöskin pysyi. Sananparreksi oli käynyt: "Ingen bråska, sa
skomakarmästar Åska, då han satt vid toddyglaset".

Yhtäkaikki jouduimme kiinni tottelemattomuudestamme.

Kaikessa rauhassa astelimme metsänviertä aikoen kiertää juhlakentän
toiselle puolelle siinä hurskaassa toivossa ettei meitä huomattaisi.
Mutta voi kauhistus! Mestari tulla köntysti samaa polkua vastaamme
toisen herran kanssa. Huomasimme heidät liian myöhään, ei ennättänyt
enää minnekään piiloutua.

Ei auttanut muu kuin rohkeasti astua suden suuhun. Nähtyään meidät
tiukisti mestari katseensa ja sanoi: "Kuinka te olette uskaltaneet
tulla tänne ilman lupaa?" Vanhin pojista vastasi hätääntyneenä että
Korkeasaaressa oli niin tyhjää ja että aikomuksemme oli juuri kiireesti
lähteä takaisin.

Suureksi ihmeeksemme ei ukko ensinkään näyttänyt vihastuvan, vaan
päinvastoin lahjoitti meille suosionsa osoitukseksi kaksi pulloa
olutta, kehoittipa vielä kotiin palatessamme ottamaan matkustajiakin
mukaan, sillä laivalla tulisi varmaankin aika tungos.

"Herra ei taida enää kauan elää", sanoivat pojat, "sillä näin hyvällä
tuulella ei hän milloinkaan ole ollut". Ja pojat ennustivat oikein.

Kotimatkalle lähdimme myöhään yöllä. Mukaamme otimme kaksi lihavaa
herrasmiestä, toivoen voivamme ansaita heidän kuljetuksestaan jonkun
pennin. Mutta sitä ei meidän olisi pitänyt tehdä!

Ensiksikin olivat herrat niin humalassa että vene ei tahtonut mitenkään
pysyä pystyssä.

Toiseksi oli se hiljan lykätty vesille, ja -- niinkuin nyt vasta
huomasimme -- ylhäältä pahoin ravistunut. Nyt kun tuli lisää painoa
alkoi vene arveluttavasi vuotaa. Vesi pursui joka laudan raosta koskena
sisään.

Onnettomuudeksemme olimme vielä lähtökiireessä unohtaneet äyskärin
Katajanokan sillalle.

Joukossamme oli poika, jota me verstaassa kutsuimme Merimies-Kalleksi,
sentähden että hän oli kyntänyt valtamerta kapteeni Ahlforssin
kokkipoikana Hoppet-nimisellä laivalla, useampia vuosia, vaikka nyt
välitöikseen oli ruvennut suutarinoppiin.

Kalle sanoi että olisi häpeä sille, joka on purjehtinut monessa
valtameren myrskyssä ja niistä kaikista kunnialla suoriutunut, upota
tämmöiseen porolätäkköön kuin on tämä lahti.

Sitten hän komensi kaksi poikaa soutamaan, minkä käsivarsista lähti,
toiset ajamaan saappaillaan ja lakeillaan vettä veneestä, minkä
ennättivät. Ankarasta ponnistuksesta väsyneinä saavuimme vihdoin
kaupungin rantaan.

Kello taisi olla noin kolmen paikkeilla kun pääsimme kotiin.
Nukkumisesta ei sinä yönä tullut mitään, kun kello viisi oli istuttava
rummulla.

Aamuisin verstaaseen tullessamme oli ensimmäinen työmme vilkaista
leikkuukamarin ovireikään. Niin teimme nytkin. Siinä näkyikin
lasiruutua vasten mestarin litteäksi puristunut pöhönaama. Vasta
sitten kun hän näki että kaikki pojat olivat työn hommassa, meni
hän nukkumaan. Sinä aamuna ukko kurkistelikin tavallista kauemmin
aukostaan. Mutta se oli hänen viimeinen vakoilunsa.

Mestari oli luultavasti öisellä paluumatkallaan vilustunut. Näihin
aikoihin liikkui kaupungissa kuumetauti, joka teki tuhojaan melkein
joka perheessä.

Kun ukko sinä aamuna meni levolle sai hän heti niin ankaran
taudinkohtauksen, että tajuihinsa tulematta viikon perästä makasi
kylmänä ruumislaudalla.

Vainajalle pidettiin komeat hautajaiset. Saattoväkeä oli paljon, mutta
kaipauksen kyyneliä en nähnyt kenenkään vuodattavan.

Kukkia ja seppeleitä ei siihen aikaan vainajille käytetty. Ainoa
viheriäinen hautajaiskoriste oli kuusen tai myrtin oksista sidottu
köynnös, joka ympäröi kirstua.

Siihen aikaan oli toinen tapa, joka nykyään on jäänyt pois: käskettiin
vainajan kaikki sukulaiset ja tuttavat surutaloon viettämään
jälkijuominkeja, jotka usein jatkuivat seuraavaan aamuun ja joskus
vielä kauemminkin.

Vieraiden poislähtiessä annettiin jokaiselle hautajaisrinkeli. Se oli
erityisesti tätä tarkoitusta varten safranijauhoista leivottu. Siihen
oli sekoitettu kaikenlaisia karvaita maustimia, varmaankin siinä
tarkoituksessa että se muistuttaisi vainajan sukulaisia ja ystäviä
siitä katkerasta surusta, joka heitä oli kohdannut.

Ja nyt kun suutarimestari Anders Åska on kätketty maan poveen on
paikallaan pieni muistopuhe hänestä ja hänen aikakaudestaan.

Mestari Åska oli niitä ammattikuntalaitoksen aikuisia mestareita,
jotka olivat saaneet mestarikirjansa ammattikunnan puheenjohtajalta
ja tehneet porvarisvalan korkean maistraatin edessä. Siitä syystä
piti hän talossaan itseään rajattomana itsevaltiaana. Hän ei
sallinut oppipoikien edes itsenäisesti ajatella. Heillä ei saanut
olla minkäänlaisia omintakeisia pyrinnöitä, heidän piti olla vain
yksinkertaisia työjuhtia. Hän luuli olevansa alaistensa sekä ruumiin
että sielun herra.

Siellä hän nyt lepää, herra mestarimme, rikkaruohojen peittämän
kummun alla. Ajan hammas on kuluttanut pois aikoinaan kiveen hakatun
muistokirjoituksen ja harmaa sammal peittää tyystin uteliaalta
ohikulkijalta hänen nimensä. Pian tulee kalmiston puutarhuri ja
tasoittaa kummun jäännöksen sekä siirtää kiven romukasaan. Sitten hän
pystyttää paikalle valkoisen paalun, jossa luetaan: "myytävänä".

Ja niin on Anders Åska astunut unhoitettujen joukkoon.

       *       *       *       *       *

Me pojat olimme melkeinpä mielissämme mestarimme kuolemasta. Tiesimme
että oli yhtä itsevaltiasta mestaria vähemmän maailmassa. Tiesimme
myös että rouva oli aivan toisenlainen ihminen, hänen kanssaan voi
keskustella asioista tarvitsematta pelätä tulevansa ulosajetuksi.

Kun hautajaishommat olivat ohi, menimme rouvan luo pyytämään työpäivän
lyhennystä, johon hän heti hyväntahtoisesti suostuikin. Työt
aloitettiin tästä lähtien kello kuusi aamulla ja lopetettiin kello
kahdeksalta. Siis melkoinen askel eteenpäin senaikaisissa oloissa.

Ruokajärjestykseenkin tuli tuntuva parannus. Voita oli pöydällä
joka sunnuntaiaamu, sen sijaan kun ennen saimme sitä vain suurina
juhlapäivinä.

Kuumetauti raivosi yhä edelleen joukossamme, vaikka viikatemies ei
vaatinutkaan uusia uhreja.

Tuli se viimein minunkin vuoroni. Sairastelin kotona viikon päivät,
vuoroin selvänä, vuoroin houreissa. Kun makuuhuoneemme oli eri
rakennuksessa eikä myöskään ollut mitään erikoista hoitajaa, sain
kaiket päivät olla yksin ja niin tein hourepäissäni kaikenlaisia
hullutuksia. Kerrankin karkasin paitasillani ulos kadulle, josta
vieraat ohikulkijat minut toivat kotiin.

Meillä oli kyllä kotilääkärinä entinen sotilashaavuri, mutta kun hän
ei minussa saanut mitään paranemista aikaan, toimitti rouva minut
sairashuoneeseen.

Yksi tovereistani kyyditsi minut lasarettiin. Mennessämme alas
Vladimirin mäkeä tuumiskelin itsekseni että tämä kai on viimeinen
mäkeni tässä elämässä ja mitäpä sillä olisi ollutkaan väliä. Eihän
minua kukaan kaivannut. Ainoa, joka olisi kaivannut, oli jo vuoden ajan
maannut turpeen alla.

Sairashuone, jonne minut vietiin, sijaitsi lähellä meren rantaa
läntisellä laitakaupungilla. Kuumetaudin riehuessa oli täytynyt
vuokrata yksityisiä taloja sairashuoneiksi, mistä vain oli saatavissa.

Sänky, johon jouduin makaamaan, oli aivan akkunan alla. Siitä
oli laaja näköala yli viheriäisen ruohokentän. Kauempaa näkyivät
kaupungin hautausmaan valkoiset puuristit. Sopiva näköala sairaille
kuumetautisille!

Sali oli muuten suuri, siisti ja valoisa. Sängyt olivat rivissä pitkin
akkunanpuoleista seinää, niin että päätäni kääntämättä näin yli koko
sänkyrivin. Ja surullinen näky se tosiaan oli.

Uusia hourailevia sairaita tuotiin joka päivä ja toisia, joiden
elämänlanka oli katkennut, kannettiin joka aamu ruumishuoneeseen.

Minua ei tauti pahoin ahdistellut. Oli päiviä jolloin olin täydessä
tajussa, vaikkakin voimiltani heikko.

Kesä oli juuri ehtinyt kauneimmilleen. Avonaisesta akkunasta
toi tuulenhenki vasta puhjenneitten koivujen suloisen tuoksun
ummehtuneeseen sairashuoneeseen.

Tuli juhannusilta. Juhannus oli silloin niinkuin nytkin nuorten
juhla. Mainitsin jo että sairashuoneen pohjoispuolella oli tasainen
ruohokenttä. Sen olivat kaupungin nuoret valinneet karkelokentäkseen.

Juhannusillan lähestyessä alkoi tautini arveluttavasti kiihtyä. Luulin
jo itselläni olevan viimeiset hetket käsillä. Kuume oli ankara ja
hengitys kävi kovin raskaasti.

Tuskissani kääntelin ja vääntelin vuoteessa, niinkuin onkimato
koukussa. Ulkoa kuuluva melu ja hälinä lisäsi vielä tätä kauheata
tuskaa. Jokainen pyssynpamaus, hurraahuuto koski minun kuumeesta
ärtyneisiin hermoihini, niinkuin olisi niitä tuhansilla veitsillä
viilleskelty. Odotin vain että loppuni tulisi. Koko kulunut elämäni
kiiti nuolen nopeudella ohitseni. Koetin anoa Jumalalta anteeksi
kaikkia pahoja tekojani, jotka muistuivat mieleeni. Sitten vaivuin
pitkäaikaiseen kuumehoureeseen.

Houreissani liitelin kauas metsäpirtille, kotimökilleni.

Mutta pirtti ei ollut enää entisen näköinen. Se oli muuttunut
kultakupooliseksi linnaksi. Äitini istui sen parvekkeella kehräten
villoja. Nähtyäni hänet huusin: Äiti, äiti, tule alas ottamaan minut
sinne, olen niin kovin sairas, mutta äiti vain viittasi merkitsevästi
kädellään ikäänkuin sanoen ettei hän voi tulla minun tyköni. Tästä
epätoivoisena vaivuin linnan kynnykselle.

Heräsin vasta seuraavana päivänä siinä puolenpäivän rinnassa. Kuume ja
tuskat olivat hävinneet, tuntui kuin olisin ollut aivan terve. Yritin
jo noustakin, mutta se oli voimilleni vielä mahdotonta.

Kun hoitaja-matami, vanhanpuoleinen hyväntahtoinen eukko,
kiertomatkallaan tuli luokseni, kerroin hänelle yöllisistä tuskistani.
"Kiittäkää Jumalaa että olette vielä nuori, sillä nuoruutenne teidät
pelasti. Tämä oli taudinkäänne, josta vain harvat pelastuvat." Kun
kuume oli hävinnyt, edistyi paranemiseni nopeaan.

Kahden viikon kuluttua olin niin terve että pääsin kotiin. Mitään
jälkiä ei tauti minuun jättänyt, paitsi että pellavatukkani lähti
tyynni pois, mutta lohdutuksekseni kasvoi uusi tummempi sijaan.

Kotona olivat asiat sujuneet parempaan päin. Värkkimestariksi oli
otettu entinen pietarilainen mestari, joka vanhuudenpäiviksi oli
siirtynyt Helsinkiin. Hän oli herttainen, hyväntahtoinen ukko, joka
ei halunnut ketään sortaa. Ukko asuikin kaupungilla ja oli siten
verstaassa vain työaikoina, niin että meillä pojilla oli paljon
vapaampi liikkua. Ei tarvinnut enää hiipiä pitkin seinänviertä akkunan
alatse kaupungille mennessään, niinkuin ennen mestarivainaan aikoina
oli täytynyt.

Vakoilureiän veralle oli kerääntynyt paksu tomukerros. Näkyi ettei
sitä viime aikoina enää oltu käytetty. Rahapenninkin sai irti paljon
helpommin, kun viraapelityö ei enää ollut niin jyrkästi kiellettyä.

Näihin aikoihin alkoi muutamien asiaaharrastavien käsityöläismestarien
alkuunpanosta toimia eräänlainen sunnuntaikoulu oppipoikia varten.
Siellä minäkin seuraavana talvena kävin sunnuntaipäivin useamman viikon
ajan. Se onkin ainoa koulunkäynti, josta voin kehua.

Ikävänä seikkana tässä koulussa oli vain se, että opettajat osasivat
niin huonosti suomea. Etenkin laskennonopettaja oli suomenkieleen
kokonaan pystymätön.

Elämämme kulki muuten entistä rataansa. Kävimme Eemelin kanssa
teatterissa, niinkuin ennenkin, samoin taideyhdistyksen kokoelmissa,
jotka siihen aikaan oli vielä hyvin vaatimattomat. Kokoelmia
säilytettiin Fabianin ja Hallituskatujen kulmatalossa, samassa
paikassa, jossa nykyään asustaa venäläinen tyttökoulu.

Kuumetautikin alkoi hiljalleen Helsingistä peräytyä, samoin
maaseudultakin ja vuodentulon kerrottiin v. 1869 olleen tyydyttävän.
Valoisammat ajat koittivat taas Suomen kansalle.

Olin ollut nykyisessä paikassani lähemmäs puolenkolmatta vuotta.
Sillä ajalla oli ilmestynyt uusi elinkeinolaki, joka määräsi ettei
oppipoika päässyt kisälliksi, ellei hänellä ollut päästötodistusta
sunnuntaikoulusta.

Eräänä sunnuntaina, muutamia viikkoja ennen joulua, käski rouva
minut puheilleen. Kun olimme ensin sopineet seuraavan viikon
työjärjestyksestä, ilmoitti hän että voisin päästä opista vaikka jo
ensi uutena vuotena ja tulla kisälliksi, jos vain siihen mennessä
hankkisin hyväksyttävän todistuksen sunnuntaikoulusta ja tekisin n.k.
stykin (opinnäytteen), jona tavallisesti oli saapaspari.

Olin tästä asiasta keskustellut jo ennen hänen kanssaan, mutta rouva ei
ollut ottanut varteen ehdotuksiani.

"Stykin" tekemisessä ei minulla ollut mitään vaikeuksia. Toista oli
todistuksen hankkiminen. Mutta kun rouva oli vähän kunnianhimoinen
ja tahtoi näyttää etteivät hänen oppipoikansa olleet huonompia kuin
muidenkaan määräsi hän minut millä neuvoin tahansa hankkimaan tuon
todistuksen itselleni. Jos onnistuisin, olisin ensimmäinen hänen
verstaassaan, joka koulutodistuksella pääsee kisälliksi.

Nyt tuli siis eteen kysymys: kuinka saada todistus? Historia ja
maantiede olivat minun lempiaineitani ja niistä kyllä luulin
suoriutuvani, mutta laskennossa oli kova pähkinä purtavana.

Ei ollut muuta neuvoa kuin iskeä kiinni luvunlaskukirjaan, niinkuin
kissa hiireen, ja vaikeimmissa kohdissa hakea Eemeli avuksi. Olihan
puolen vuoden lyhennys oppiajastani kysymyksessä.

Viikkoa ennen joulua ilmoitin itseni sunnuntaikoulun opettajille
kuulusteltavaksi. Kuulustelun päätyttyä sain kun sainkin todistuksen.
Eihän se juuri loistava ollut, mutta ehkä sen avulla sentään pääsisin
kisälliksi. Todistus oli kokonaan ruotsinkielinen ja vain Eemelin
avulla sain siitä selvän.

Vihdoin koitti neljäs päivä tammikuuta v. 1870. Se oli minulle
vapautuksen päivä. Silloin katkesivat ne orjankahleet, jotka lyhyttä
väliaikaa lukuunottamatta olivat sitoneet minun levotonta sieluani
puolen kahdeksatta vuotta. Mainittuna päivänä Helsingin kaupungin
korkea käsityöläisneuvosto julisti minut kypsäksi omalla vastuullani
harjoittamaan jaloa suutarinammattia. Toisin sanoen olin julistettu
kisälliksi.

"Kisällibreivi" se siihen aikaan häämöitti vaivojen palkintona
oppipojan mielessä, niinkuin nykyään ylioppilaslakki koulupojan.

Nyt olin saavuttanut kauan ikävöimäni vapauden.

Ensi töikseni tein tilit rouvan kanssa. Velkani hänelle oli
kuusikymmentä markkaa, mikä summa oli keräytynyt sauna- ja
pyykkimaksuista ynnä muista pienistä lainoista. Tämä velka oli minun
ensi tilassa työlläni maksettava.

Sälliksi päästyäni olin sivuuttanut taas yhden rajapyykin nuoressa
elämässäni. Nyt olin siirtynyt uuteen, minulle vieraaseen seuraan.
Ensimmäinen tehtäväni tässä seurassa oli juoda veljenmaljat kaikkien
sällien kanssa, olivat ne sitten tuttuja tai tuntemattomia. Sillä se
kaunis tapa heillä oli että kaikki olivat veljiä keskenään, olipa
toinen sitten kummoinen renttu hyvänsä, kunhan hänellä vain oli
"kisällibreivi" taskussaan.

Kerran olin saada olutlasin päähäni eräältä vanhalta harmaapäiseltä
sälliltä, kun erehdyksestä tulin häntä teititelleeksi. Niin arkoja
olivat he vanhoista perintätavoistaan. Juomista ei siihen aikaan
pidetty minään häpeänä, päinvastoin sai kuulla monta halveksivaa sanaa,
jos tahtoi itseänsä siitä vähän pidättää. "Jollet juo, niin kaadan
päällesi!" oli tavallinen morkkaus juomaseurassa.

Kisällien elämä ei ollut niin ihanteellista, kuin miksi minä olin
oppiajallani sen kuvitellut. Juoppous ja sitä seuraava siveettömyys,
harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, rehoitti heidän keskuudessaan.
Mutta eihän heiltä parempaa voinut vaatiakaan kun ajan henki oli
sellainen.

Minua ei tämä elämä ensinkään miellyttänyt. Oli saatava aikaan olojen
muutos tavalla millä hyvänsä.



Jäitse Pietariin.


Pietari oli siihen aikaan suomalaisten käsityöläisten luvattu maa.
Siellä sai lisää kokemusta ja maksettiin hyviä palkkoja.

Olikin yleisenä tapana että nuoret sällit opista päästyään matkustivat
Pietariin kehittämään ammattitaitoaan. Sällillä, joka oli ollut työssä
Pietarissa, vaikkapa lyhyenkin ajan, oli aina tilaisuus saada parempia
työpaikkoja kotimaassa.

Nyt kun olin kaikista siteistä vapaa minun jonkun aikaa uinaillut
kulkurivereni läikähti, ja minä päätin ensi tilassa lähteä maata
kiertämään. Ja tällä kertaa matkani määrä ei ollutkaan vähempi kuin
itse Venäjän pääkaupunki, Pietari.

Talvella matkustaminen oli silloisissa oloissa kovin vaivaloista.
Muita kulkuneuvoja ei ollut valittavana kuin apostolin hevoset tahi
hollikyyti. Kun minulla ei ollut varoja ajaa hollikyydillä saisin
käyttää ensinmainittua matkailutapaa s.o. kiertää Viipurin kautta jalan
Pietariin.

Mutta sattuikin tapaus, joka muutti matkasuunnitelmaani.

Verstaaseen ilmestyi eräänä päivänä mies, joka sanoi olevansa
viipurilainen rahdinkuljettaja. Rahtimiehet olivat ainoat, jotka
talvisaikaan välittivät tavaraliikennettä Pietarin ja Helsingin
välillä. Mies sanoi tulleensa kuulustelemaan eikö kukaan sälleistä
olisi halukas lähtemään Pietariin, sillä nyt olisi hyvä tilaisuus
päästä sinne halvalla hänen seurassaan.

Sovimme miehen kanssa heti kaupoista. Kolme hopearuplaa piti minun
maksaa hänelle kyydistä ja ylihuomenna, joka oli sunnuntai, piti olla
valmis lähtemään matkalle. Taipaleelle lähdettäisiin jäitse kauppatorin
rannasta.

Nyt alkoivat kiireet hommat. Ensin oli rouvan kanssa selviteltävä
raha-asiat. Tiesin itselleni jäävän vähän säästöä, kun velka oli
poistettu. Rouva oli ensin kovin lähtöäni vastaan ja ihmetteli, miksi
minulla oli niin kiire lähteä talvipakkasella matkaan, kun keväällä
höyrylaivalla pääsisin paljon mukavammin. Mutta muuten oli hän minulle
erinomaisen ystävällinen, käski olemaan varuillani etten hukkuisi
miljoonakaupungin pyörteisiin ja lupasi koska hyvänsä antaa työtä ja
kortteerin kun tulisin takaisin.

Rahalaskuista selvisin hyvin. Olin saamassa viisikolmatta markkaa.
Passi maksoi kahdeksan markan vaiheilla, viipurilaiselle meni
kaksitoista markkaa (hopearupla oli silloin neljä markkaa), vielä
muutamia pikku ostoksia matkaa varten, loput vaihdoin Venäjän rahaksi.

Reisukassani ei siis ollut suuren suuri, mutta sitä en surrut. Olinhan
vanha kiertäjäpoika, joka ei ollut tottunut suuria summia pitelemään.
Muut matkavalmistukseni olivat pian suoritetut. Kaikki vaatteeni panin
päälleni, sillä niitä Jumala paratkoon ei ollut paljon. Matkalaukun
virkaa teki pieni mytty, joka sisälsi rouvan antaman pyyheliinan, sekä
muutamia voileipiä matkaa varten. Siinä kaikki!

Sunnuntaiaamuna lähdettiin matkalle Helsingin etelä-satamasta. Sinne
oli kokoontunut rahtimiehiä pitkä karavaani, kokonaista toistakymmentä
hevosta, kaikilla vankat kuormat tapetteja Ricksin tapettitehtaalta.
Ilma oli kaunis vaikka kylmä, aurinko paistoi täydellä terällä
valkoiselle lumiaavikolle, niin että oli vaikea nähdä eteensä.

Pian olimme sivuuttaneet Viaporin ja sitä ympäröivät saaret ja
edessämme oli silmänkantamattoman laaja lumiaavikko.

Ensimmäinen levähdyspaikkamme oli pieni kalastajamökki Sipoon
ulkosaaristossa.

Illemmällä kiristyi pakkanen. Vastaan puhalsi pureva viima. Nyt
vasta huomasin kuinka puutteellinen vaatetukseni oli ja kuinka
kevytmielisesti olin lähtenyt näin vaivaloiselle jäämatkalle. Mutta
tässä ei auttanut itku eikä valitus.

Oli jo ollut kauan pimeä, kello taisi olla yhdeksän seuduissa,
kun vihdoin saavuimme määräpaikkaan, kalastajamökille Porvoon
ulkosaaristoon. Talo, johon yövyimme oli mäkitöyräällä, liki meren
rantaa, niin että hevoset olivat riisuttavat jäälle, jossa ne
peitettiin vällyillä ja loimilla.

Sitten kiivettiin mäen rinnettä taloon. Väki oli juuri levolle
menossa kun toistakymmentä viluista matkamiestä lappautui tupaan.
Rannikkoasukkaat olivat varmaankin tottuneet tällaisiin yövieraisiin,
koska nurkumatta toivat pari olkilyhdettä makuutilaksi lattialle.

Illallista syötyämme kellistyimme koko seurue olkilyhteille. Ei
kestänyt kauan ennenkun kuului joka taholta äänekästä kuorsausta
ilmaisten että miehet olivat nukkuneet.

Minulle vain ei tullut unta, olin liiaksi rasittunut päivän
ponnistuksista, sillä pitääkseni itseäni lämpimänä olin kävellyt
kymmeniä virstoja hevosten perässä.

Luultavasti olin hetkeksi nukahtanut kun heräsin ovenkäyntiin.
Kyytimieheni, joka näkyi olevan joukon johtaja, oli käynyt hevosia
katsomassa. Hän herätti miehet ja sanoi ulkona olevan niin kovan
pakkasen että hevoset paleltuvat, jollei heti lähdetä matkaa jatkamaan.

Miehille tuli sen kuultuaan kiire saada matkatamineensa kuntoon.
Lähtiessään tuvasta jätti jokainen viisikopeikkasen pöydälle maksuksi
yösijasta. Rantaan ehdittyäni olivat kaikki siellä jo lähtövalmiina.
Oli vielä pimeä, kello taisi olla viiden korvilla. Minä puolestani
olin kovin uninen ja väsyksissä vielä eilisestä ponnistuksesta.
Jalkani olivat niin kankeat että tuskin jaksoin siirtää niitä
paikoiltaan. Onneksi kyytimiehelläni sattui olemaan matkassa kahdet
lammasnahkaturkit. Nähdessään surkean tilani tuli hänen kai minua
sääli, koska riisui toiset turkit päältään ja kietoi minut niihin kuin
pienen lapsen sekä asetti istumaan paperikuorman päälle.

Nyt ei ollut enää pelkoa paleltumisesta. Vähitellen alkoi päiväkin
sarastaa ja kohtapa aurinko saapuisi avuksi.

Unohtumaton näky todella oli auringonnousu jääaavikolla. Loistavan
sädekehän ympäröimä tulipunainen pallo kohosi majesteetillisena
verkalleen jääreunan takaa taivaanlaen korkeuteen.

Rahtiukot sanoivat että tulee lumipyry, koska aurinko nousee
"pyhimyssäteet päässä".

Karavaanin kulku oli hidasta, kun kuormat olivat suuret ja raskaat.
Juhlallista hiljaisuutta jääaavikolla ei häirinnyt muu kuin hevosten
tahdikas astunta ja tiukujen vieno helinä. Väliin tuli vastaan leveämpi
railo. Silloin täytyi riisua hevoset valjaista ja antaa niiden vapaasti
loikata railon ylitse ja kuormat hilattiin miesvoimalla jälestä.

Askel askeleelta katkeaa taival. Itäisellä taivaanrannalla häämöttää jo
keidas, nimittäin toinen levähdys- ja syöttöpaikka. Hevosetkin tietävät
sen ja jouduttavat askeleitaan.

Saari, johon nyt saavuimme, oli isonpuoleinen. Asukkaat olivat
suomeapuhuvia, sillä olimme jo sivuuttaneet ruotsalaisen asutuksen
rajan. Talo oli siisti, punaiseksi maalattu ja muutoin hyvinvoivan
näköinen.

Talossa oli entiseltään toinen rahtikaravaani, joka kulki
päinvastaiseen suuntaan kuin meidän. Rahtimiehet olivat kaikki tuttavia
keskenään. Siinä sitä sitten pakistiin ja kyseltiin kuulumisia
kummaltakin puolelta sekä jutun höysteeksi juotiin kahvia monta
pannullista. Väkijuomia en nähnyt rahtimiesten ollenkaan käyttävän.

Aurinko oli jo liukunut hyvän joukon alamäkeä, ennenkun taas olimme
taipaleella.

Seuraavaksi yöksi oli aikomus ehtiä Tammioon. Päivä rupesi hämärtämään,
aurinko oli jo aikoja sitten vaipunut jääreunan taa. Minua rupesi
hirveästi väsyttämään. Kiedoin turkit paremmin ympärilleni, kiipesin
jälkimmäisen kuorman päälle ja asettuen siihen niin mukavasti kuin
mahdollista, koetin pysytellä valveilla, mutta väsymys sentään voitti.
-- Näin unta että olin Hämeen takamailla, lapsuuteni kodissa. Äitini
tuli pirtin ovella vastaani ihmetellen, missä niin kauan olin viipynyt.
Vastasin olleeni vieraalla maalla, niin etten ole ennen ehtinyt tulla.
Kysyin miksi äiti ei ollut lämmittänyt pirttiä, vaikka tiesi minun
tulevan kotiin. "Ei ole ollut aikaa, kun on täytynyt kaiket päivät olla
kartanon töissä", vastasi äitini.

Hän kehoitti minua nousemaan lavalle, siellä kai olisi vielä vähän
lämmintä. Kiipesin vanhoja tuttuja portaita parvelle ja asetuin sinne
levolle. Mutta parvi rupesi huojumaan sinne ja tänne, lauta laudan
perästä putosi alas, viimein ei ollut kuin yksi kapea lauta, mutta
sekin irtaantui, ja minä vierähdin lattialle. -- Silmieni auettua
huomasin makaavani lumihangella.

Herättyäni olin vielä niin unenpökerryksissä etten heti muistanut missä
olin.

Ponnahdin pelästyneenä pystyyn ja huomasin saapuneemme saaren
läheisyyteen. Tie ei ollut enää niin tasaista kuin jäällä, sentähden
olin pudonnut kuormalta.

Hevosia ei näkynyt, mutta tiukujen helinä kuului läheisestä metsästä.
Sieppasin turkkini kainalooni ja lähdin juoksemaan perässä.

Toisella puolella mäkeä oli rahtimiesten majatalo, laajojen peltojen
ja niittyjen ympäröimänä. Siellä rahtilaiset pihalla jo riisuivat
hevosiaan, kun minä ankarasta juoksusta hengästyneenä heidät vihdoinkin
saavutin.

Talonväki oli illallishommissa kun toistakymmentä nälkäistä ja viluista
rahtilaista työntäytyi sisään. Kuka pyysi ostaa suolakalaa, kuka
leipää, kuka kauroja ja heiniä. Kaikki kelpasi väsyneille matkamiehille.

Tuvassa oli useampia verkkopukkeja, joista näkyi että talossa
maanviljelyksen ohella myöskin kalastettiin.

Illallista vähän haukattuamme oikaisimme väsyneet raajamme pehmoiselle
olkivuoteelle.

Yöllä nousi ankara lumipyry, niinkuin rahtiukot olivat aamulla
ennustaneet. Se tukkosi kaikki tiet niin umpeen että olimme pakoitetut
viipymään talossa puoleen päivään asti. Keskipäivällä, kun lumisade
vähän helpotti, läksimme taipaleelle, koettaen kinosten halki pyrkiä
eteenpäin. Emme olleet kulkeneet montakaan virstaa, kun pyry uudelleen
yltyi, ja tällä kertaa niin rajuna, ettei nähnyt eteensä kuin muutaman
sylen verran.

Jouduimme tukalaan asemaan. Ei voinut kulkea eteen- eikä taaksepäin.
Tuisku peitti kaikki jäljet. Ei ollut muuta neuvoa kuin seistä
paikallaan ja odotella pyryn taukoamista. Onneksi oli pakkanen
lauhtunut, muutoinhan olisimme muuttuneet jäätönkiksi tässä lumi- ja
jääerämaassa.

Illan suussa taukosi pyry. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pyrkiä
hätäsatamaan, johonkin luotsi- tai kalastajamökkiin.

Rahtimiehet tiesivät hiukan sivulla tiestä, pienessä lahden poukamassa
löytyvän vähäisen kalastajamökin. Sinne lähdimme nyt kahlaamaan syvässä
lumessa, pimeän tähden kun oli enää mahdoton jatkaa eteenpäin.

Kalastajan asunto oli ahdas tällaiselle miesjoukolle, mutta sopu sijaa
antaa, sanoo sananlasku. Lattia oli niin täynnä matkamiehiä että tuskin
kämmenen leveyttä siitä oli vapaana.

Tuvassa oli iso leivinuuni, minulle vanha tuttu jo Hämeestä. Kiipesin
uunin päälle, siellä oli ainakin lämmin maata vaikka kylkiluita vähän
pakottikin. Tämä oli viimeinen yö, jonka kalastajien luona vietimme.

Yleensä huomasin että saaristolaiset ottivat rahtilaiset ylen
ystävällisesti vastaan. He tiesivät että nämät eivät mitään ilmaiseksi
pyytäneet, vaan että heillä oli rahaa millä maksaa, kun vaan
kalastajilla oli jotain myytävää.

Seuraavana päivänä -- se oli jo keskiviikko -- läksimme hyvissä ajoin
yrittämään eteenpäin. Kulku olikin nyt helpompaa kun lumi suojan ilman
tähden oli ehtinyt painua.

Puolenpäivän tienoissa tulimme tienhaaraan, jossa vietettiin pieni
erojaisjuhla. Miehet panivat tupakaksi ja hevosille annettiin kauroja
välipalaksi. Tässä oli karavaanin määrä hajota kolmeen osaan, yksi
lähti Koiviston salmen kautta Pietariin, toinen Uuraan tietä Viipuriin.
Minun kyytimiehelläni taas oli kotonaan toimitettava jotain tärkeitä
asioita, jonkatähden me suuntasimme matkamme suoraan maihin päin.

Erotessaan päättivät miehet kokoontua seuraavana tiistaina Pietarissa
talvipalatsin kohdalle Nevan jäälle, josta sitten taas yhdessä
lähtisivät paluumatkalle Helsinkiin.

Minä ja isäntäni läksimme suorinta tietä Säkkijärven Kallolaan, missä
hänen kotitalonsa oli.

Vasta iltamyöhällä saavuimme perille. Emäntä otti meidät ystävällisesti
vastaan ja minut vietiin heti porstuakamariin, jossa tarjottiin
tervetuliaiskahvit.

Talossa oli kolme poikaa. Kyytimieheni oli vanhin veljeksistä,
kaikki kolme olivat naimisissa ja asuivat vaimoineen lapsineen
isossa, yhteisessä pirtissä. Ja hyvin he siinä näkyivät sopivankin,
jokaisella perhekunnalla kun oli oma rajoitettu nurkkansa. Kanat ja
kukot tepastelivat vapaasti ympäri huonetta, laskien sinne tänne
puumerkkinsä. Vaimoväki hoiti tavallisesti kaikki kotityöt, miehet kun
alituisesti olivat rahdinajossa.

Seuraavana aamuna lähti nuorin veli viemään paperikuormaa Viipuriin.
Isäntäni jäi kotiin, niinkuin jo mainitsin, asioitansa järjestämään.

Olin talossa vieraana kokonaista kaksi päivää. Sillä ajalla sen
haltijat kestitsivät minua parhaansa mukaan. Emäntä toi pöytään
kaikkea, mitä talossa löytyi. Ikävä vain että minulla ei ollut varaa
palkita heidän vieraanvaraisuuttaan. Eivätkä ne kunnon ihmiset sitä
vaatineetkaan, he pitivät sitä velvollisuutenaan, kun matkani vähän
viivästyi heidän tähtensä.

Lauvantai-aamuna, ennen kukonlaulua, olimme jo matkalla Venäjän
pääkaupunkia kohden. Ja nyt sitä kuljettiinkin oikein herroiksi!
Levännyt valakka juoksi niin että lumi tuprusi ympäri reen.
"Dragomannini" vakuuttikin että jos tätä menoa mennään niin ollaan
illalla Pietarissa.

Puolenpäivän seuduissa häämöttivät edessämme Kiuskerin ääriviivat,
eikä kestänyt kauan ennenkun olimme Suomenlahden vilkkaimmalla
talvikalastusalueella.

Siinäpä oli elämää ja liikettä! Luuli melkein tulleensa jonkun pienen
kaupungin markkinatorille.

Kalastajien telttoja oli jäällä riveissä niinkuin ruiskykkiä
maanviljelijän pellolla. Rivit ulottuivat niin pitkälle kuin silmä
kantoi.

Jää oli jaettu suuriin sarkoihin ja saroilla oli rivissä kalastajien
nuotta-apajat. Välimaalla vilisi kauppasaksoja, jotka tekivät
kalakauppoja. Jäällä oli isot hailikasat jokaisen nuotta-apajan
vieressä. Ostajasaksat ajelivat ristiin rastiin ja tekivät
tarjouksiaan, kalojen hinnat vaihtelivat aina sen mukaan, kuinka suuri
saalis oli ollut sinä päivänä. Kun ostaja sai reslansa täyteen Ahtolan
hopealta hohtavia asukkaita, peitti hän ne likaisilla niinimatoilla ja
antoi mennä huristaa Pietaria kohden, jossa ne seuraavana päivänä jo
olivat venäläisten herkkusuiden pöydällä.

Koivistolla syötimme hevosta viimeisen kerran, sieltä ajaa vilistimme
Kronstadtia kohden. Pimeä ennätti meidät, ennenkun saavuimme "Pietarin
avaimen" kohdalle. Linnoituksesta ei pimeän tähden muuta eroittanut
kuin mustat hahmoviivat.

Kaikesta näkyi että oli tultu suurkaupungin läheisyyteen. Jäällä
oli rivissä lyhtytolppia yhtä taajassa kuin siihen aikaan Helsingin
kaduilla. Kauppakojuja oli jäällä vähän päästä. Niissä oli kaupaksi
vehnäleipää, teetä sekä kaikenlaista rihkamaa.

Erääseen kojuun mekin poikkesimme teetä juomaan. Sinne meni minun
viimeinen viisikopeekkaseni. Mutta sitä en surrut, olinhan kohta
matkani määrässä, jossa kultakasat minua odottivat -- niinkuin luulin.

Oli jo pimeä, kun ajoimme Nevan jäätä. Rannat molemmin puolin
lainehtivat yhtenä valomerenä, lyhtytolppia oli niin taajassa että
pitemmältä matkalta näytti niinkuin kaupungissa olisi ollut ilotulitus.

Ajoimme suoraan Viipurborgin puolelle. Siellä oli majatalo, jota
nimitettiin "Suomen kortteeriksi".

Kortteeri, johon jouduimme, oli suuri avara huone, ihmisvilinää täynnä,
niinkuin jossakin markkinahallissa. Siellä kuuli kaikkia muita kieliä,
mutta hyvin vähän suomea. Mahorkan savua oli niin paksulta, ettei
voinut nähdä yhdestä nurkasta toiseen.

Sisäänastuessa sattui silmään ensiksi katossa käryävä öljylamppu, joka
näkyi olevan valmis nukahtamaan millä hetkellä hyvänsä.

Ympäri huonetta oli kolmenkerroksiset puiset makuulavitsat. Siellä
täällä joku rääsyinen väsynyt matkamies nukkui lakki päänsä alla.
Lautojen raoissa kihisi punatakkisia syöpäläisiä, kiistellen mustien
torakoitten kanssa saaliista.

Kahdessa pöydässä, vaivaisen talikynttilän valossa, pelasi
kaikenlaisista kansallisuuksista kokoonpantu miesjoukko korttia.
Seisahduin yhden tällaisen seurueen luo katselemaan pelin kulkua.
Pöydällä oli isot kasat hopea- ja kuparilantteja, jotka aina tuon
tuostakin jokin kiihkoisa pelaaja pyyhkäisi avaraan taskuunsa.

Tämä ensimmäinen havaintoni Pietarin elämästä ei ollut erikoisen
miellyttävä.

Kyytimieheni selitti että majatalossa oli kyllä parempiakin huoneita,
mutta ne olivat kalliimpia, jonka vuoksi rahtimiehet käyttävät tätä
kymmenen kopeekan kortteeria.

Mutta minulta puuttui se välttämätön kymmenkopeekkakin, joka oli
maksettava yösijasta. Seuralaiseni oli jo matkalla tehnyt uhrauksia
hyväkseni niin etten rohjennut häneltä lisää pyytää.

Kaikeksi onneksi olin Helsingistä lähtiessäni saanut eräältä
tuttavaltani hänen sisarensa osoitteen. Tämän henkilön piti asua
jossain Pietarporin puolella. Pyysin hyvää dragomanniani tekemään
minulle vielä yhden palveluksen ja tulemaan oppaakseni mainittuun
paikkaan.

Kierrettyämme outoja katuja noin tunnin ajan tulimme oikeille perille.
Etsimäni henkilö asui kellarikerroksessa, pari kolme kyynärää maan
alla, erään suutarin luona. Minut otettiin täällä ystävällisesti
vastaan sekä luvattiin ohjata toisten suomalaisten luokse.

Tässä erosin todellisella kaipauksella matkatoveristani, joka tällä
pitkällä ja vaivaloisella matkalla oli minua hoivannut kuin omaa
poikaansa.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, lähti mainittu suutari
opastamaan minua n.k. isolle puolelle. Siellä eräässä suuremmassa
verstaassa tapasin paljon suomalaisia sällejä, jotka ottivat uuden
tulokkaan avosylin vastaan.

Vielä samana päivänä hankkivat uudet toverini minulle työpaikan ja
kolme ruplaa palkastani etukäteen, jolla rahalla sitten pidettiin
tervetuliaiskekkerit.

Siihen aikaan oli suomalaisilla käsityöläisillä taitonsa puolesta
Pietarissa hyvä maine; itse hovisuutarilla ja -räätälillä oli kaikki
työväki suomalaista, mestarit vain olivat saksalaisia. Mutta käytöksen
suhteen meikäläisissä oli paljonkin toivomisen varaa.

Juopottelu oli yksi suomalaisten pahimpia vikoja ja se alensi
heidän arvoaan toisten kansallisuuksien silmissä. Jos joku
joukosta tarmokkaalla työllä ja lujalla tahdolla sekä ankaralla
säästäväisyydellä kohosi varallisuuteen niin että hän voi ruveta
omintakeisesti harjoittamaan ammattiaan -- "mestaroimaan" niinkuin oli
tapana sanoa -- silloin alkoi hän heti vieroa omaa kansallisuuttaan,
hänestä tuli joko ruotsalainen tai saksalainen. Näitten
kansallisuuksien nimen varjossa luuli hän sitten paremmin menestyvänsä.

Eräälle tällaiselle nousukasmestarille minäkin ensiksi Pietariin
tultuani jouduin työhön.

Hän oli kotoisin jostakin Itä-Suomesta, mutta oli jo nuoruudesta asti
ollut Pietarissa. Täällä oli hän nainut saksalaisen tytön, niin että
heidän kotikielensä nyt oli saksa. Suomea en kuullut hänen koskaan
puhuvan.

Oudolta minusta vähän tuntui tulla noin vaan yhtäkkiä aivan
vieraskieliseen ympäristöön, mutta harvoinhan se kulkuripoika tuttavan
seuraan saapuu.

Elämä tässä uudessa paikassa oli muutoin niinkuin olisimme kaikki
olleet saman perheen jäseniä. Mestari työskenteli samassa huoneessa
kuin kisällit ja oppipojat. Rouva itse, erään vanhemman palvelijan
kanssa, hoiti koko talouden.

Ruokapöydässä puhuivat mestarin väki ja vanhemmat sällit keskenään
saksaa. Minulle puhui mestari tavallisesti ruotsia ja oppipojille
venäjää, niin että perheessä käytettiin joka päivä kolmea kieltä.

Palkkaa luvattiin minulle yhdeksän ruplaa kuukaudessa sekä vapaa
ruoka ja asunto. Nahkapoika kun olin ei ollut ensi alussa parempaa
pyytämistäkään.

Suomesta tullessani oli vaatetukseni, niinkuin jo olen maininnut, kovin
puutteellinen, niin etten kehdannut juuri kadulla liikkua. Sentähden
istuin kotona sekä pyhät että aret.

Onneksi antoi mestari aina sunnuntaiksi ylimääräistä työtä. Tällä
tavalla ansaitsin jo ensimmäisenä pyhänä itselleni uuden paidan. Vanhan
hautasin täysinpalvelleena kaikkine elävine lisäasukkaineen syvälle
likakaivoon. Näin sain aina vähitellen jonkun pienemmän vaatekappaleen
hankituksi.

Venäjän vapuksi olin jo säästänyt niin paljon rahaa että voin
tovereitteni kanssa lähteä vaatekauppiaalta ostamaan uutta pukua. Nyt
kehtasin toverieni seurassa mennä ravintolaan teetä juomaan, joka on
aivan yleinen tapa Venäjällä.

Työskentelin sitten tässä pienessä vaatimattomassa verstaassa koko
kesän. Sillä ajalla aloin jo vähitellen tottua Pietarin elämään.

Ruokajärjestykseen oli ensin hiukan vaikea mukautua, minä kun olin
tottunut syömään kovaa hapanta leipää siellä kotona Suomessa. Nyt
tuotiin pöytään vastaleivottua limppua, joka ei aina ollut edes
tarpeeksi kystäkään. Ja päälle päätteeksi olivat viipaleet niin
ohuita kuin haavan lehdet kotikorvessani niin että niitä piti asettaa
ainakin kolme päällekkäin, ennenkun sai hampaalle jotakin vastusta.
Saksalaiseen tapaan näytti keskustelu päivällispöydässä olevan
pääasiana ja syöminen vain sivuseikkana.

Onneksi syötiin ainoastaan päivällisateria pöydässä, aamiaisen ja
illallisen toi oppipoika tiskille ja silloin ruokaa ainakin sai
riittävästi.

       *       *       *       *       *

Puoli vuotta oli jo kulunut siitä kun saavuin Venäjän pääkaupunkiin.
Koko tämän ajan olin työskennellyt laitakaupungin saman vaatimattoman
pikkumestarin luona, kaukana kaikesta keskikaupungin meluavasta
elämästä. Mutta nyt päätin ystävieni kehoituksista jättää tämän
rauhallisen poikkikadun ja muuttaa erääseen keskikaupungin saksalaiseen
verstaaseen.

Verstaan omistaja oli Viron saksalaisia, joita niihin aikoihin tapasi
Pietarissa kaikilla toimialoilla.

Suomalaiset olivat hänelle antaneet pilanimen "Viinanvetäjä". Nimitys
johtui siitä että virolaiset siihen aikaan harjoittivat vilkasta viinan
salakuljetusta Suomeen.

Olin jo ennen useita kertoja käynyt mainitussa työhuoneessa tuttaviani
tapaamassa. Silloin oli ollut salaisena toivonani päästä sinne työhön.

Ukko Ekberg -- se oli pikkumestarin nimi -- oli kovin pahoillaan
poismuutostani. Hän lupasi lisätä palkkaanikin kolmella ruplalla kuussa
jos jäisin, mutta minä en suostunut, kun kerran olin sanani antanut.
Jouduin siis taas uusiin oloihin, uusia tapoja ja vieraita naamoja sain
joka päivä oppia ja nähdä.

"Viinanvetäjän" liike oli Ison-Morskoin ja Nevskin katujen
kulmauksessa, siis kaupungin vilkkaimmassa liikekeskuksessa.

Sällien työhuoneet olivat kolmannessa kerroksessa pihan puolella.
Työväkeä oli kaksitoista suomalaista sälliä ja puolitusinaa venäläisiä
oppipoikia. Minusta tuli se kolmastoista, jota lukua taikauskoiset
ihmiset pitävät onnettomuutta ennustavana ja jälkeenpäin näemme, minkä
verran ennustuksessa on perää. Näiden kahdentoista sällin joukossa
oli useita sellaisia, jotka vuosikymmenien kuluessa olivat ehtineet
harmaantua saman tiskin ääressä.

Puhelin kerran myöhemmin erään tällaisen veteraanin kanssa, jota
yleisesti kutsuttiin "Porin Villeksi", syystä että hän oli Porista
kotoisin.

Kysyin oliko hän käynyt kotiseudullaan sen perästä kun sieltä Pietariin
lähti.

Ukko pudisti surullisena päätään ja kertoi tulleensa Pietariin nuorena
ja toivorikkaana, niinkuin minä nyt, mielessään vakaa päätös palata
jonkun ajan kuluttua takaisin Suomeen, kotiseudulleen. Mutta toisin
oli käynyt. Monta kertaa hän oli yrittänyt, kerran oli lippukin
jo taskussa ja matkalla laivarantaan oli hän poikennut kapakkaan
viimeiselle lähtöryypylle -- ja siihen se matka päättyikin, niinkuin
moni edellisistä yrityksistä. "Sen jälkeen en ole enää yrittänytkään",
lisäsi ukko surullisesti huokaisten.

Niinkuin jo mainitsin oli verstas piharakennuksessa, niin että mestari
itse tuli siellä harvoin käymään. Tavallisesti toi leikkaaja työn
sälleille verstaaseen, ja kun saapaspari oli valmis, lähetettiin se
pojan mukana puotiin, jolloin saatiin numero työkirjaan. Kaikki työ oli
kappaletyötä. Työnteossa vallitsi täydellinen vapaus.

Ahkera sälli ansaitsi kiireellisellä työajalla noin viisikolmatta
ruplaa kuussa. Hopearuplia siis kyllä ansaittiin koko hyvin, mutta
kyllä ne seuroissa pian hupenivatkin. Korttipeli oli yksi meikäläisten
paheita. Viikkopalkka siinä hävisi kuin tuhka tuuleen. Tavallisesti
pelattiin kolmen kortin nakkia viiden kopeekan panoksilla.

Mutta eihän meikäläisten keskuudessa mistään paremmasta ajanvietteestä
siihen aikaan tiedettykään. Yrittäjiä ei sentään kokonaan puuttunut.

Maisteri Tyko Hagman-vainajalle tulkoon kunnia siitä, että hän
ensimmäisenä yritti Pietarin suomalaisten keskuudessa virittää valon
soihtua julkaisemalla suomenkielistä sanomalehteä nimeltä "Pietarin
Sanomat". Tälle uudelle tulokkaalle ei, ikävä kyllä, oltu suotu
pitkää vaikutusaikaa, sillä jo kahden vuoden kuluttua se kannatuksen
puutteessa kuoli. Vaikka Pietarin paikallisen suomalaisen väestön jo
silloin arveltiin nousevan kahteenkymmeneen tuhanteen henkeen, ei se
kyennyt elättämään kahdesti viikossa ilmestyvää sanomalehteä!

Oli kyllä suomalaisilla oma lainakirjastonsakin, mutta sen olinpaikasta
ei monella meikäläisistä ollut tietoa. Se sijaitsi venäläisen kirjaston
nurkkakaapissa ja ummikkovenäläinen sitä hoitikin. Kirjat olivat
siellä samoja kuin Helsingin kirjastossa, sillä mistäpä sinne olisi
uudempiakaan saatu. Lainausehdot olivat seuraavat: lainanottajan oli
ensikerralla jätettävä hopearupla panttiin kirjan katoamisen varalta,
jonka nojalla hän sitten sai yhden niteen kerrallaan lainaksi.
Lopettaessaan lainauksen sai hän ruplansa takaisin ja muita maksuja ei
kirjasto vaatinut.

On kiitoksella mainittava että Pietarin suomalaiset, kaikista huonoista
tavoistaan ja alhaisesta sivistyksestään huolimatta täällä vieraitten
kansallisuuksien joukossa aina olivat melkein kuin saman perheen
jäsenet keskenään. He avustivat heikompia tovereitaan hankkimalla ja
valloittamalla näille kunnollisia työpaikkoja. Samoin avustivat he
toisiaan sairaus- ja hautaustapauksissa.

Kun sattui viimemainitunlainen tapaus lähetti lähin tiskitoveri heti
listan kiertämään ympäri kaupunkia. Jos vainaja oli pitemmän aikaa
työskennellyt Venäjän pääkaupungissa ja niin ollen oli laajemmin
tunnettu, niin karttui hautausrahoja monia kymmeniä ruplia, väliin
satojakin. Jos kaikki ei kulunut hautajaiskustannuksiin niin vietettiin
loppurahoilla lähimmässä ravintolassa lasia kilistellen peijaiset
vainajan muistoksi.

Olin kerran saattamassa viimeiseen lepoon erästä tällaista Pietarissa
harmaantunutta työtoveria. Saatto oli kerrassaan suuremmoinen:
parikymmentä kahden hevosen vetämää umpivaunua kulki siinä jonossa
Mitrofanon hautuumaata kohden.

Ohikulkija varmaankin arveli että siinä viedään hautaan entistä
ravintoloitsijaa, koska kaupungin vanhat juomaveikot ovat häntä niin
miehissä saattamassa.



Käynti kotiseudullani.


Eräänä kylmänä maaliskuun iltana tulin kotiin muutaman tuttavani luota,
joka asui Pietarporin puolella. Tieni kulki leveämmältä kohdalta
poikki jäätyneen Nevan. Seisahduin katselemaan Pohjolan tähtikirkasta
taivasta, joka kaareili ylläni korkeana säteilevänä holvina. Luonto
tuntui yön hiljaisuudessa niin juhlalliselta nyt kun sitä ei häirinnyt
miljoonakaupungin melu ja hälinä. Tuuli toi tosin korviini kaukaista
kohinaa, josta tiesi että suurkaupungin sydän siellä sykähteli.

Seisoin tarkastellen taivaan tähtitarhaa.

Tuolla säteili komeana vanhastaan tuttu Otava, sarvet kääntyneenä
pohjoista kohti. Niin, Otava se oli ollut äitini ja minun ajanmittarina
siellä syvällä Hämeenmaan korvessa.

Tuolla toinen vanha tuttu, Seulaset, jotka öisellä kiertomatkallaan
aina pysähtyivät kiikkumaan Pitkänmäen rahkakuusen latvaan, ennustaen
pikaista päivän tuloa.

Siinä muistuivat mieleeni entiset ajat. Tuumiskelin että vieläköhän
ne tupsupäiset teerikukot käyvät syömässä kotikoivuni latvasta niitä
herkullisia urpuja, jota näytelmää minä pienenä paitaressuna olin
ihaillen pirtin akkunasta katsellut.

Vieläköhän ne valkoiset jänöjussit käyttävät oikopolkunaan
äitivainajani perunamaata, käydessään aterioimassa Riitaniityn
haavikossa?

Näitä aprikoidessa palasivat mieleeni kaikki entisajan muistot.
Tunsin eräänlaista katumusta siitä että olin viime aikoina tässä
miljoonakaupungin hyörinässä kokonaan unohtanut rakkaan lapsuudenkotini.

Kotimatkalla tein vahvan päätöksen käydä omin silmin katsomassa,
vieläkö kotipuolessani kaikki on entisellään. Venäläisinä
pääsiäispyhinä, joihin vielä oli kuusi viikkoa, olisi sopiva aika
lähteä tälle huvimatkalle, sillä pyhäähän silloin oli joka tapauksessa
pidettävä.

Kun Venäjän pääsiäinen lähestyi oli minulla säästössä noin
neljäkymmentä ruplaa. Tällä rahalla oli ensin ostettava muutamia
välttämättömiä vaatekappaleita, sillä enhän voinut mennä kotiseudulleni
itseäni näyttämään aivan arkipuvussa.

Tuhannet kellot sadoista kirkontorneista Venäjän pääkaupungissa
antoivat tietää että Kristus on ylösnoussut. Tämä ilosanoma kaikui
suusta suuhun yli kaupungin. Kadut olivat tungokseen saakka täynnä
juhlamielistä kansaa ja jokainen lausui vastaantulijalle samat sanat:
"Hristos vaskrist" (Kristus on ylösnoussut).

Minuun tämä juhlahumu ei paljon vaikuttanut. Minulla oli vain yksi
ajatus: päästä lähtemään niin pian kuin mahdollista. Venäläisten
juhla-aamuna riensin Suomen rautatieasemalle.

Ostin arviokaupalla lipun Hollolan Lahteen, sillä en ollut oikein
selvillä, mikä asema oli lähinnä kotiseutuani, Pietarin-Riihimäen rata
kun vasta hiljan oli avattu liikenteelle.

Lahdesta otin hollikyydin ja lähdin yötä myöden ajamaan kotiseutuani
kohden. Sairakkalan kestikievarissa lepäsin keskiyöllä parisen tuntia.
Kyytipoika ihmetteli että minnekkä herralla on sellainen kiire, kun ei
edes yölläkään malta nukkua.

Noin puolenpäivän korvilla seuraavana päivänä saavuin kotipitäjääni.
Tultuani metsäkulman tienhaaraan maksoin kyytimieheni antaen
hänen kääntyä takaisin. Itse lähdin jalkapatikassa taivaltamaan
kotiperukoilleni.

Keli oli huono, paikoin oli lumisohjoa, paikoin sulaa, mutta
sitä tuskin huomasinkaan kiire kun oli ennen pimeän tuloa ehtiä
äitini mökille. Ajatuksissani jo iloitsin kuvitellessani, miten
hupaista minulla perille päästyäni tulisi olemaan. Lämmittäisin
pirtin oikein lämpimäksi ja nauttisin päivän tai kaksi entisistä
lapsuudenmuistoistani.

Polttopuita oli äidillä tapana pitää orsilla kuivumassa. Kai niitä
siellä olisi vielä jäljellä. En tullut edes ajatelleeksi semmoista
mahdollisuutta, ettei pirtti olisi entisellä paikallaan, sillä tiesin
ettei äitivainajallani ollut suurempia velkoja, joiden maksuun kotini
olisi mennyt.

Saavuttuani näkömatkalle kiipesin tutulle Hakamäen kivelle tähystämään
eikö mökkiä jo näkyisi. Nousin varpailleni, hieroin silmiäni, terästin
katsettani, mutta haamuakaan ei näy pyhätöstäni. Ihmeellistä, ajattelin
itsekseni, olinhan sen satoja kertoja ennen juuri tältä samalta kiveltä
nähnyt. Mihinkä maan uumeniin se nyt on hautaantunut!

Paremmin mietittyäni arvelin että lepikkö ehkä on poissaollessani
kasvanut korkeaksi ja tiheäksi näreiköksi. Saadakseni mitä pikimmin
asiasta selvän juoksin koko loppumatkan.

Mutta voi kauhistus mikä näky minua kohtasikaan!

Pirtistäni ei ollut muuta jäljellä kuin pieni kiviraunio, osoittaen
paikkaa, missä kiuas oli ennen ollut ja kiukaan vieressä pieni
maakuoppa, jossa äitini oli säilyttänyt kaljatynnyriä.

Ei köyhä torppari seistessään ankaran hallayön jälkeen peltotilkkunsa
pientareella tunne itseään köyhemmäksi ja orvommaksi kuin minä
seistessäni siinä hävitetyn lapsuudenkotini raunioitten ääressä!

Istuin porraskivelle, jonka raastajat ehkä kelpaamattomana olivat
jättäneet paikoilleen ja siinä annoin kyyneleitteni vapaasti virrata
ihmisten saaliinhimon tähden.

Tyynnyttyäni tarkastelin lähemmin pirtin rauniota. Siinä oli kiukaassa
vielä jäljellä ne kaksi harmaata kiveä, joitten raoista minä pienenä
paitaressuna kaivelin savea imeskelläkseni. Tulipalo ei mökkiä ollut
hävittänyt, sillä hiiltynyttä kekälettä ei näkynyt missään. Kotini oli
siis varastettu, mutta kuka sen oli tehnyt ja koska?

Ensi hetkessä otaksuin että maanomistaja ehkä on sen hävittänyt, mutta
sitten muistin hänen sanoneen että mökki saa seistä paikoillaan kunnes
lahoaa, sillä töyry ei kelvannut mihinkään muuhunkaan tarkoitukseen.

Arveltuani asiaa moneen suuntaan läksin raskaalla mielellä
astuskelemaan kylää kohden. Päätin käydä siinä talossa, missä äidilläni
oli tapana olla työssä. Kysyin talonväeltä tiesivätkö kuka oli repinyt
ja poiskuljettanut minulle laillisesti kuuluvan äitini mökin. Kaikki
hämmästyivät sanattomiksi minun äkillisestä ilmaantumisestani. Syntyi
pitkällinen äänettömyys.

Vihdoin emäntä vastasi: "Täällähän on kerrottu sinun silloin
nälkävuosina matkustaneen engelsmannin laivalla Amerikkaan. Me luulimme
ettet sieltä enää näille maille palaa, ja kun meidän vanha saunamme
oli jo aivan mätä, sanoin minä pojille, että menkää sinne takamaalle
ja tuokaa se Leena-vainaan pirtti sieltä saunaksi. Sattui se Leena
olemaan meille vähän velkaakin, maksoimme nimittäin hänen viimevuotisen
henkirahansa, niin ajattelin että ei kai se mikään synti ole, jos
otamme pirtin siitä velastamme."

"Te ette typeryydessänne tienneet minkä kalliin aarteen olette minulta
ryöstäneet! Se pirtti oli ainoa rengas minun elämäni ketjussa, joka
vielä yhdisti minut tähän kotiseutuuni. Nyt kun se on katkaistu, tuntuu
niinkuin ei minulla kotia olisi ollutkaan. Näille maille en enää
koskaan palaa. Hyvästi!"

Harmista masentuneena läksin majataloon. Kävin kumminkin talonväen
tietämättä ensin katsomassa, miten he olivat menetelleet pyhättöni
kanssa.

Mikä häväistys! Vanhoja haisevia kylpyvihtoja siellä täällä nurkissa
mätänemässä, permanto rikki ja kallellaan sinne ja tänne! Ei mikään
enää muistuttanut sitä entistä siistiä pirttiä, joka minulle oli
ollut niin rakas. Seinätkin olivat kauttaaltaan niin nokiset ettei
savurajaakaan enää eroittanut.

Seuraavana aamuna ajoin majatalosta läheisimmälle asemalle. Koska
venäläistä pääsiäisjuhlaa vielä jatkui, tein samalla pienen
kiertomatkan Helsinkiin tuttaviani tervehtimään.

       *       *       *       *       *

Päästyäni takaisin Pietariin tuli talon dvornikka (talonmies)
seuraavana päivänä ilmoittamaan, että passini ja ololippuni olivat
vanhentuneet ja siis uusittavat ensi tilassa. Siitä tulisi minulle
kuuden ruplan menoerä, ja minulla oli "matti kukkarossa". Se onneton
huvimatkani kotiseudulle oli vienyt viimeisenkin kopeekan!

Kaduin katkerasti että olin koko matkalle lähtenytkään. Olisi ollut
paljoa parempi että olisin säilyttänyt lapsuuteni kodin ehjänä
mielikuvituksessani, siten olisin säästynyt kaikesta harmista, minkä
siitä nyt sain. Nyt ei ollut muuta neuvoa rahansaantiin kuin viedä
talvipalttoo panttiin, sillä mestarille olin jo ennestään vähän velkaa.

Päätin ruveta oikein ahkeraksi saadakseni raha-asiani jälleen
kuntoon. Siihen kehoitti minua myöskin eräs kirje, minkä sain hyvältä
ystävältäni, joka vuosia takaperin oli matkustanut etelä-Venäjälle,
Mustanmeren rannalle, Odessan kaupunkiin.

Hän kirjoitti että suomalaiset suutarit ansaitsevat siellä äärettömän
hyviä palkkoja, että meikäläiset käsityöläiset ovat kovin haluttuja
sekä että ilmasto on siellä niin leuto ettei talvesta juuri ole tietoa
ja hedelmiä niin runsaasti että niitä saa melkein ilmaiseksi.

Tästä kirjeestä minun mustalaisvereni taasen kuumeni ja päätin ensi
tilassa matkustaa Odessaan, jahka vain olisin saanut tarpeelliset
matkarahat säästöön.

Mutta ihminen päättää, Jumala säätää! Niin kävi minunkin matkatuumieni.
Sattuma tuli taas väliin.

Ennen olen jo maininnut että suomalaiset käsityöläiset ammatti- ja
toveriasioissa aina pitivät yhtä.

Vanhoista ajoista oli ollut tapana, varsinkin niissä verstaissa,
missä suomalaiset olivat enemmistönä, että kun mestari tarvitsi uuden
sällin, ilmoitti hän siitä vanhimmalle miehelle verstaassa, joka
sitten neuvotteli toisten sällien kanssa siitä, kuka otettaisiin tahi
"vedettäisiin", niinkuin sitä silloin sanottiin. Toiset sällit olivat
myös jonkunlaisessa siveellisessä edesvastuussa uuden tulokkaan työn
kelvollisuudesta.

Muutamia vuosia takaperin oli samassa verstaassa työskennellyt eräs
saksalainen sälli nimeltä Stockmann. Hän oli käyttäytynyt suomalaisia
kohtaan röyhkeästi ja halveksivasti, sitä paitsi hän oli ollut mainio
kielenkantaja verstaan ja myymälän välillä. Silloin olivat meikäläiset
pakottaneet hänet muuttamaan, uhkaamalla että muutoin kaikki
suomalaiset sanoutuisivat irti.

Mutta nyt tapahtui että eräänä maanantaiaamuna, kun me tulimme
verstaaseen, istui Stockmann siellä työssä erään tiskin ääressä,
hyräillen kaikessa rauhassa itsekseen erästä saksalaisten mielilaulua
"Deutschland, das grosse Vaterland"... Me ällistyimme aikalailla, mutta
maltoimme kuitenkin mielemme iltaan saakka.

Illalla menimme ravintolaan pitämään asian johdosta neuvottelua. Siellä
päätettiin esittää mestarille "ultimaattumi" että ellei saksalainen
muuta pois, niin me muutamme yhdellä kertaa kaikki. "Lakko"-sana oli
silloin vielä tuntematon.

Minua vähän epäilytti näin jyrkkä päätös, mutta nahkapoika kun olin,
sain tyytyä vanhempien ratkaisuun. Seuraavana päivänä meni ikänsä
puolesta vanhin sälli ilmoittamaan mestarille uhkavaatimuksemme.

Ukko oli varmaan tätä odottanutkin, koska hän aivan rauhallisena oli
vastannut: "Muuttakaa vaan, kyllä minä työväkeä saan, siitä ei nykyään
ole puutetta". Tätä emme olleet odottaneet, olimme varmasti siinä
luulossa että saksalainen saisi muuttaa, ennenkun koko suomalainen
miehistö, mutta nyt hän jäi kuin jäikin aseman herraksi.

Meitä hävetti myöskin päätöksemme purkaminen. Hajosimme siis yksi itään
toinen länteen. Tähän päättyivät myöskin minun Odessan haaveeni.

Nyt täytyi etsiä mistä tahansa uusi työpaikka, jotta saisimme rahaa
välttämättömiin tarpeisiin, sillä lakkolaisilla ei ollut niinkään
helppo saada työtä.

Monen pettymyksen jälkeen sain eräältä toiselta saksalaiselta
mestarilta "kortteerityötä", mutta silläkin oli suuret hankaluutensa.
Täytyi hankkia oma asunto, joka ei ollut niinkään helppoa oudossa
ja vieraskielisessä kaupungissa sekä siihen kaikki muut tarpeet ja
työaseet.

Vihdoin onnistuimme erään toisen lakkotoverin kanssa, pitkien
etsiskelyjen perästä, kaukaa laitakaupungilta saamaan eräältä
inkeriläis-suomalaiselta ukolta vuokratuksi pienen yksinäisen komeron,
jonka muodostimme työ- ja makuuhuoneeksi niin hyvin kuin olosuhteet
sallivat.

Huonekaluiksi hankimme vanhoja pakkalaatikoita, permantoa pidettiin
sänkynä ja vanhoja niinimattoja sänkyvaatteina. Oli onni että oli
kesäaika, joten ei tarvinnut pitää huolta polttopuista.

Syksyyn eli siihen asti kunnes ilmat kylmenivät työskentelimme tällä
tavoin, mutta sitten kyllästyimme alituiseen kaiken hankkimiseen.
Milloin puuttui yhtä, milloin toista. Ruokakomento oli kaikkein
vaikeinta. Ruoan valmistamiseen kului meiltä itseltämme liian paljon
aikaa ja lisäksi tarvittiin siihen kaikenlaiset keittokapistukset.
Ravintoloissa-syömiseen eivät meidän ansiomme taas riittäneet.

Tuumimme siis että taitaa olla paras että lopetamme koko puulaakin,
ennenkun teemme konkurssin!

Toverini matkusti kotipuoleensa Aunukseen, minä muutin Hiekoille,
eräälle suomalaiselle mestarille, nimeltä Tolkki. Hiekoin
kaupunginkulmalia ei niihin aikoihin ollut juuri kiitettävää mainetta.
Siirtyminen Hiekon kaupunginosaan merkitsi melkein samaa kuin
Helsingissä lausetapa "hän on muuttanut Antipoffille".

Tolkilla tehtiin työtä Gastinnyidvorin makasiineihin myytäväksi. Työn
ei tarvinnut olla vahvaa, kunhan se vain oli "näköisää" ja halpaa.

Uudet toverini olivat, toiset enemmän toiset vähemmän rappiolle
joutuneita viinamäen palvelijoita. Ne olivat niitä aito pietarilaisia,
jotka eivät viitsi väsyttää itseään turhilla kävelyillä, vaan joille
matka työpaikasta kapakkaan on tarpeeksi. Sillä matkalla ei tarvinnut
huolehtia muusta vaatetuksesta kuin että päällä oli tavallinen arkipuku
sekä venäläisille tuiki välttämätön esiliina. Kansallisuudeltaan oli
yksi sälleistä venäläinen, toinen virolainen, kaksi muuta suomalaisia.

Tässä seurassa oli oltava lujatahtoinen mies, sillä kapakkaelämä nieli
monta kokematonta nuorukaista.

Ikävimpänä puolena tässä uudessa paikassa oli se että puhtaudessa oli
paljon toivomisen varaa. Makuusijat, muusta puhumattakaan, olivat niin
täynnä syöpäläisiä että minun oli niissä väliin mahdoton nukkua. Usein
nousin yöllä ylös ja rummulla istuen torkuin siksi kunnes toverit
tulivat töihin. Siinä pimeässä istuessani muistui mieleeni, niinkuin
ennen muinoin tuhlaajapojalle, että eiköhän siellä kotimaassa olisi
ollut työtä minunkin varalleni.

Helsingistä lähtiessäni oli rouva luvannut että häneltä aina saisin
työtä ja ruokaa, tulin sitten takaisin koska vaan. Parasta on kai
siis, tuumin itsekseni, matkustaa joksikin aikaa takaisin Suomeen,
kunnes tuo ikävä lakkojuttukin unohtuu. Olihan minulla vapaus tulla
takaisin Pietariin koska vain halutti ja asianhaarat sen sallivat.
Tulevaisuudensuunnitelmani oli siis valmis, ainakin joksikin aikaa
eteenpäin. Kävikö kaikki suunnitelmani mukaan saamme pian nähdä.

Mutta nyt oli ensin selvitettävä päivän polttavin ongelma, nimittäin
kysymys mistä saada ruplia matkaa varten ja palttoon lunastamiseksi
pantista, jossa se oli virunut keväästä asti.

Onneksi kävi siinä joulun-edellisellä viikolla Karalovin
kenkämakasiinissa hyvä kauppa. Ukko Tolkilla oli kiire ja hoppu
saada riittävä määrä saappaita valmiiksi. Sällit saivat työskennellä
ahkerasti yötä päivää, kapakankäynnit saivat siirtyä tuonnemmaksi.
Siitä syystä minunkin kopeekkani karttuivat ja muuttuivat vähitellen
rupliksi. Palttoo haettiin pantista ja rahat matkaa varten olivat
koossa.



Takaisin Suomeen.


Venäläisenä jouluaattona kiirehdin siis Suomen rautatienasemalle.
Mutta nyt minua ei elähyttänyt sama innostus kuin viime kerralla.
Masentuneena viimeaikaisista vastoinkäymisistäni astelin nyt tietäni
alakuloisena, mieli matalalla. Olinhan Helsingistä lähtiessäni
kehunut ystävilleni, etten tule lakaisin, ennenkun minulla on
majavannahkaturkit yllä ja kultaa kosolta kukkarossa, ja nyt olikin
"matti" ottanut siellä tyyssijan.

Helsingistä sain työtä entisessä oppipaikassani. Rouva otti minut
ystävällisesti vastaan, niinkuin oli luvannutkin.

Työskentelin vanhassa verstaassani kevääseen saakka. Mutta rauhaton
sieluni kaipasi vaihtelua ja sentähden muutin eräälle vasta-alkavalle
mestarille värkkisälliksi. Pietarin-opintomatkani ja vähäinen
venäjänkielentaitoni minut ylensivät tähän kadehdittavaan asemaan.

Samoihin aikoihin sattui elämässäni tärkeä käänne joka muutti koko
tulevaisuudensuunnitelmani.

Tuli näet juuri silloin elämäni polulla vastaani mielestäni viehättävin
ja parhain lukemattomista Eevan tyttäristä. Se oli hän, joka pysäytti
vaellukseni näkymättömistä langoista punottuun lemmenverkkoon, ja
minulle kävi samoin kuin kärpäselle, joka kirkkaan auringonvalon
huikaisemana lentää hämähäkinverkkoon. Mitä enemmän se pyristelee, sitä
lujemmin se takertuu!

Silloin kun se lumous, jota sanomme rakkaudeksi, ottaa meidät
valtoihinsa, olemme me miehet, Jumala paratkoon, kuuroja ja sokeita. Ja
vaikka ystävämme sekä omaisemme parastamme tarkoittaen meitä kuinkakin
neuvoisivat ja varoittaisivat, niin me itseviisaasti vastaamme heille,
että "se on meidän yksityinen asiamme, johon kellään ei ole mitään
sanomista."

Minulla tosin ei ollut mitään omaisia, orpopoika kun olin, mutta
kylläkin ystäviä, jotka varoittivat ja sanoivat: "Älä anna leikata
siipiäsi liian nuorena, sillä leikkosiipisenä et kykene enää lentämään.
Sinähän olet aikonut lähteä etelä-Venäjälle, kuinkas sen lähdön nyt
käy?"

Mutta minä olin siihen määrin lumouksen vallassa etten ottanut heidän
neuvojansa kuuleviin korviini. Enkä kyennyt edes ajattelemaan sitäkään,
miten voisin elättää vaimon ja ehkä puolitusinaa ruokahaluisia lapsia,
kun kerran miehellä ei ollut muuta omaisuutta kuin kaksi paljasta
kättä. Mutta niin lopulta vain kävi, että vihkituoliin koko urani
päättyi.

Tähän loppui myöskin minun kiertolaiselämäni.

       *       *       *       *       *

Nyt olin perheellinen mies, vaikka tuskin vielä kuiva korvien takaa.
Tästäpuolin oli yhden asemesta elätettävä kaksi henkeä. Tähän asti oli
ollut täysi työ yhdessäkin -- vuoden perästä ilmestyi yksi leukapari
lisää eikä jonon loppupäätä näkynytkään.

Suutarintyöllä oli vaikea perhemiehen tulla toimeen. Vaikka istuikin
rummulla käyränä kuin kysymysmerkki viisitoista tuntia vuorokaudessa
ei sittenkään voinut ansaita enemmän kuin seitsemän-kahdeksankymmentä
markkaa kuussa.

Niihin aikoihin alkoi Suomen metsistä virrata maahamme noronaan
ulkomaan kultaa. Mutta kullan vanavedessä tulvi myös uudenlainen
ylellisyys, niinkuin, konjakit, liköörit, kaiken maailman viinit ja
hajuvedet. Näihin asti olivat monet ylellisyystavarat olleet kansalle
melkein tuntemattomat. Talonpoika ei nyt enää viitsinyt itse valmistaa
lypsinkiulua, vaan se ostettiin kauppiaalta. Vaimoväki ei enää
kehdannut kulkea kotikutoisissa hameissa, ne piti nyt tuotaman suoraan
ulkomaan tehtaista. Rahaa kun oli! Mutta näistä syistä elintarpeet
myöskin kohosivat huimaaviin hintoihin. Muistan että niihin aikoihin
voinaulasta maksettiin 1 markka 50 penniä ja sokerinaulasta 80 penniä,
jotka hinnat siihenastisiin verraten olivat kuulumattomat.

Minun ammattiini tämä ylöllinen rahatulva ei suurtakaan parannusta
tuonut. Ehkä mestari sai joltain tukkipomolta, joka oli hyljännyt
kuluneet saapasrajansa, tilauksen lisää. Siinä kaikki!

Elintarpeiden kallistuminen ja huonot raha-ansiot ammatissani johtivat
siihen että puute ja köyhyys tuli kotimme jokapäiväiseksi vieraaksi.

Nyt aloin tosissani etsiä uutta edullisempaa tointa. Se ajatus ei enää
uusi ollutkaan, se oli kytenyt mielessäni vuosikausia.

Kävin näillä kuulustelumatkoillani muitten muassa kolkuttamassa
rautatien virastojen oville. Olisin mielelläni ruvennut vaikka
koneitten rasvaajaksi, aikaa myöden olisi siitä kyllä lukemalla
kehittynyt koneenkäyttäjäksi. Mutta puuttuva ruotsinkielentaito oli
ainaisena kompastuskivenäni, mihin ikänä yritinkin. Insinööri vastasi
että oli välttämättömästi osattava ruotsia, jos aikoi rautatien
palvelukseen. Sitäpaitsi, kuului jatko, lähettävät senaattorit ja muut
korkeassa asemassa olevat herrat tänne elähtäneet pikenttinsä, ja
meidän on varattava etusijassa heille paikat.

Lopulta kuitenkin onnistuin saamaan sellaisen toimen, jossa ei pantu
ruotsinkielentaitoa pääsyehdoksi.

Niihin aikoihin olivat täällä kielitaistelun aallot alkaneet vyöryä
korkeina. Vainolaiset olivat lähettäneet pääkaupungista maanpakoon
korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen, suomalaisen Normaalilyseon.
Suomenkielen ystävät tästä vääryydestä kimmastuneina huusivat koko
Suomen kansan avukseen ja apua tulikin. Ei kestänyt kauan, ennenkun
pääkaupunkiin ilmestyi ilman muukalaisten apua uusi ja komea opinahjo:
Suomalainen Alkeisopisto. Siinä minunkin vähäpätöinen persoonani sai
"palkeittenpainajan" paikan.

Vihdoin siis toteutui kauan kytenyt unelmani saada semmoinen homma,
jossa jäisi aikaa kirjallisuuden lukemiseen ja harrastamiseen. Siitä
päivin kun olin kirjalle oppinut oli mielihaluni lukemiseen vuosi
vuodelta yltynyt. Nyt kun vaellusretkeni olivat päättyneet ja olin
sidottu paikoilleni perheellisen miehen leipätyöhön, annoin ajatusteni
sensijaan retkeillä historian ja runouden loppumattomilla mailla.

Unelmissani kiertelin yhä maailmaa -- kävin Odessassa ja Odessan takana!

       *       *       *       *       *

Tarinani viimeisistä tapauksista on nyt jo kulunut puolen
viidettäkymmentä vuotta. Sillä ajalla on ollut elämän suuren
koulumestarin johdolla käytävänä monenmoisia taisteluja. On saatu
joitakin voittoja, mutta on kärsitty myös tappioita. Kun ajattelen
kaikkea, niin hyvää kuin huonoa, mitä olen kokenut, tekee mieleni
sanoa: hyvä on voitolla. Tyytyväisenä voin vaellukseni päättää.

Olen ehtinyt sille nuoruutta vastapäätä olevalle kukkulalle, jota
sanomme vanhuudeksi. Elämän aurinko vaipuu jo vähitellen lännen
taivaanrannan taa, sen viimeiset säteet vielä kultaavat vuoreni
huippua. Kukkulani juurella lainehtii rauhaton elämän meri, jossa
riehuu ikuinen taistelu olemassaolosta. Sen meren ylitse ainoastaan
harvat saapuvat onnellisesti tälle toiselle huipulle.

Kun täältä ylhäältä katselen taakseni, niin en voi olla hiljaisina
hetkinä kysymättä itseltäni, mikä on ollut se näkymätöin voima, joka on
ohjannut elämäni purren kaikkien noiden raivoavien kuohujen lävitse.

Semmoisena luotsina ovat olleet rakkaan äitivainajani neuvot ja
varoitukset, jotka sain häneltä maailmalle lähtiessäni. Ne olivat minun
perintöni, minun ainoa pääomani. Ne ovat olleet kirkkaana kointähtenä,
joka on valaissut väylän elämäni haakselle ylitse pohjattomien
syvyyksien ja ohi väijyvien salakarien.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Leivän ja seikkailun haussa - Hämäläisen mökinpojan tarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.