Title: Tarzanin pedot
Author: Burroughs, Edgar Rice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tarzanin pedot" ***


TARZANIN PEDOT

Kirj.

Edgar Rice Burroughs


14. englantilaisesta painoksesta ("The Beasts of Tarzan") suomentanut

A. J. Salonen



Kariston nuorisonkirjoja 36



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1923.



SISÄLLYS:

    I. Lapsenryöstö
   II. Autiolle saarelle jätettynä
  III. Viidakon otteluita
   IV. Sheeta
    V. Mugambi
   VI. Kauhea laivamiehistö
  VII. Petos
 VIII. Kuolemantanssi
   IX. Ritarillisuuttako vai roistomaisuutta?
    X. Ruotsalainen
   XI. Tambudza
  XII. Musta heittiö
 XIII. Pako
  XIV. Yksin viidakossa
   XV. Ugambia alas
  XVI. Yön pimeydessä
 XVII. _Kincaidin_ kannella
XVIII. Paulvitsh suunnittelee kostoa
  XIX. _Kincaidin_ loppu
   XX. Jälleen viidakkosaarella
  XXI. Viidakon laki



ENSIMMÄINEN LUKU

Lapsenryöstö


"Koko asia on hämärän peitossa", sanoi D'Arnot. "Olen saanut mitä
varmimmalta taholta kuulla, ettei poliisilla eikä yleisesikunnan
erikoisasiamiehillä ole vähintäkään aavistusta, kuinka se on
tapahtunut. Mitä he tietävät -- mitä yleensä kukaan tietää -- supistuu
siihen, että Nikolas Rokoff on päässyt pakoon."

John Clayton, Greystoken loordi -- hän, joka oli ollut Apinain Tarzan
-- istui ääneti ystävänsä, luutnantti Paul D'Arnotin huoneessa
Pariisissa ja tuijotti miettivästi moitteettoman kiiltävän kenkänsä
kärkeen.

Hänen mieleensä nousi monenlaisia muistoja, kun hän sai kuulla, että
hänen perivihollisensa oli paennut ranskalaisesta sotilasvankilasta,
jonne hänet oli tuomittu elinkaudeksi apinamiehen todistuksen nojalla.

Tarzan ajatteli, kuinka pitkälle Rokoff oli kerran mennyt syöstäkseen
hänet kuolemaan, ja hän käsitti, että tuon miehen tähänastiset teot
eivät epäilemättä olisi mitään verrattuina hänen pyrkimyksiinsä ja
suunnitelmiinsa nyt, kun hän taas oli vapaa.

Tarzan oli äskettäin tuonut vaimonsa ja pikku poikansa Lontooseen,
jotta he välttäisivät ne epämukavuudet ja vaarat, joita sadekausi
aiheutti heidän laajalla maatilallaan Uzirissa, villien waziri-soturien
maassa, joiden suuria afrikkalaisia alueita apinamies kerran oli
hallinnut.

Hän oli tullut Kanaalin poikki lyhyelle käynnille vanhan ystävänsä
luo, mutta uutinen venäläisen paosta oli nyt luonut varjon hänen
huvimatkaansa, joten hän jo ajatteli palata heti paikalla Lontooseen,
vaikka oli vasta äsken saapunut.

"En pelkää omasta kohdastani, Paul", sanoi hän lopulta. "Olen monta
kertaa ennenkin tehnyt tyhjäksi Rokoffin hankkeet henkeäni vastaan;
mutta nyt on toisiakin ihmisiä kysymyksessä. Jos käsitän miehen oikein,
käy hän luultavasti kimppuuni kohdistamalla iskunsa vaimooni tai
poikaani eikä suoraan minuun, sillä epäilemättä hän tietää, ettei hän
muulla tavoin toimita minulle suurempaa tuskaa. Minun täytyy heti mennä
heidän luokseen, kunnes Rokoff on taas saatu kiinni -- tai hengetön."

Kun nämä kaksi miestä puhelivat Pariisissa, puheli kaksi muuta miestä
keskenään pienessä majassa Lontoon laitakaupungilla. Molemmat olivat
tummia ja vastenmielisen näköisiä.

Toinen oli parrakas, mutta toisella, jonka kasvot olivat kelmeät
pitkästä sisälläolosta, oli vain muutaman päivän vanha musta
parransänki leuassaan. Jälkimäinen puhui.

"Sinun täytyy välttämättä ajaa partasi, Aleksis", sanoi hän
toverilleen. "Siitä hän tuntisi sinut heti. Meidän on nyt erottava, ja
kun taas kohtaamme toisemme _Kincaidin_ kannella, niin toivoaksemme,
meillä on mukanamme kaksi kunnioitettua vierasta, jotka tuskin
aavistavat, minkä hauskan retken olemme suunnitelleet heille. Kahden
tunnin kuluttua pitäisi minun olla toisen kanssa matkalla Doveriin, ja
huomenillalla, jos seuraat huolellisesti ohjeitani, pitäisi sinun
saapua toisen kanssa, tietystikin edellytettynä, että hän palaa
Lontooseen niin nopeasti kuin otaksun. Ponnistustemme palkaksi koituu
aineellisia etuja ja muutakin mieluista. Ranskalaisten typeryyden takia
on minun pakoni salassa näin monta päivää, joten minulla on ollut hyvä
tilaisuus suunnitella pikku seikkailumme jokainen yksityiskohta niin
huolellisesti, ettei kaiketikaan tule pienintäkään estettä pilaamaan
suunnitelmiamme. Ja nyt hyvästi ja onnea matkalle!"

Kolme tuntia myöhemmin nousi sähkösanomapoika portaita ylös luutnantti
Paul D'Arnotin asuntoon.

"Sähkösanoma loordi Greystokelle", ilmoitti hän palvelijalle, joka tuli
avaamaan hänen soitettuaan ovikelloa. "Onko hän täällä?"

Mies vastasi myöntäen ja kuitattuaan sähkösanoman vei sen Tarzanille,
joka jo valmistautui lähteäkseen Lontooseen.

Tarzan repi kuoren rikki, ja kun hän luki sanoman, valahtivat hänen
kasvonsa kalpeiksi.

"Lue se, Paul", sanoi hän antaen paperin D'Arnotille. "Se on jo
tapahtunut."

Ranskalainen otti sähkösanoman ja luki:

    "Jack ryöstetty puutarhasta uuden palvelijan avustuksella.
    Tule heti. -- Jane."

Kun Tarzan hyppäsi ajoneuvoista, jotka olivat tulleet häntä vastaan
asemalle, ja syöksyi ylös portaita Lontoossa, tuli häntä ovella vastaan
nuori nainen, silmät kuivina, mutta muuten melkein suunniltaan
mielenliikutuksesta.

Jane Porter Clayton kertoi nopeasti kaikki, mitä hän oli saanut tietää
pojan varastamisesta.

Lapsenhoitaja oli kuljettanut pienokaista lastenvaunuissa aurinkoisella
käytävällä talon edustalla, kun umpinainen taksa-auto pysähtyi
kadunkulmaan. Tyttö oli vain ohimennen silmännyt autoa ja huomannut
ainoastaan, ettei siitä tullut ketään ulos. Auto oli käytävän reunalla
ja moottori oli yhä käynnissä ikäänkuin olisi odotettu matkustajaa
talosta, jonka eteen se oli pysähtynyt.

Melkein samassa oli uusi palvelija, Carl, tullut juosten Greystoken
talosta ja sanonut, että talon emäntä halusi puhua hieman tytön kanssa
ja että tämän piti jättää pikku Jack hänen huostaansa siksi aikaa.

Tyttö sanoi, ettei hän epäillyt ollenkaan miestä, ennenkuin oli tullut
talon sisäänkäytävälle, jolloin hänen mieleensä juolahti varoittaa
Carlia kääntämästä vaunuja siten, että aurinko paistaisi pienokaisen
silmiin.

Kääntyessään huutamaan tätä palvelijalle hämmästyi hän hieman
nähdessään, että mies työnsi vaunuja nopeasti kadunkulmaa kohti, ja
samassa hän näki auton avautuvan ja tummien kasvojen näyttäytyvän
hetkiseksi aukosta.

Hän käsitti vaistomaisesti, että lapsi oli vaarassa, ja syöksyi
huudahtaen portaita alas ja käytävää pitkin autoa kohti, johon Carl nyt
ojensi poikaa tummalle miehelle.

Ennenkuin tyttö ehti ajoneuvojen luo, hypähti Carl autoon
rikostoverinsa viereen ja läimäytti oven kiinni. Samassa koetti
autonajaja saada koneensa liikkeelle, mutta joku paikka oli ilmeisesti
vioittunut -- välitysketju ei ehkä toiminut -- ja kun ajaja työnsi
vipusimen toiseen asentoon ja antoi vaunun kulkea joitakin tuumia
taaksepäin, ennenkuin taas yritti eteenpäin, antoi tästä johtunut
viivytys lapsenhoitajalle aikaa ehtiä auton sivulle.

Hypäten astinlaudalle hän oli koettanut siepata pikku pojan muukalaisen
sylistä ja oli huutaen ja vastaan ponnistellen pysytellyt paikallaan
senkin jälkeen kun auto oli lähtenyt liikkeelle. Vasta silloin kun kone
oli hyvää vauhtia kulkien sivuuttanut Greystoken talon, oli Carlin
onnistunut tölmäistä hänet katukäytävälle, iskemällä häntä voimakkaasti
kasvoihin.

Hänen huutonsa olivat hälyttäneet paikalle palvelijoita ja
perheenjäseniä naapuritaloista ja myöskin Greystoken talosta. Lady
Greystoke oli joutunut näkemään tytön urhean käyttäytymisen ja itse
koettanut saavuttaa nopeasti kiitävää vaunua, mutta liian myöhään.

Tämä oli kaikki, mitä asiasta tiedettiin, eikä lady Greystoke voinut
aavistaakaan, kuka suunnitelman alkuunpanijana oli, ennekuin hänen
miehensä kertoi hänelle, että Nikolas Rokoff oli paennut ranskalaisesta
vankilasta, johon he olivat toivoneet hänen joutuneen ainiaaksi.

Kun Tarzan ja hänen vaimonsa olivat neuvottelemassa, mitä olisi
viisainta tehdä, soi puhelin kirjastossa heidän oikealla puolellaan.
Tarzan meni itse vastaamaan.

"Loordi Greystoke?" kysyi miehen ääni toisesta päästä.

"Kyllä."

"Teidän poikanne on ryöstetty", jatkoi ääni, "ja minä yksin voin auttaa
teitä hänen pelastamisessaan. Tunnen salaliittolaiset, jotka veivät
hänet. Minä olinkin itse osallisena asiassa, ja minun piti saada osani
palkinnosta, mutta nyt minua koetetaan petkuttaa, ja maksaakseni
toisille samalla mitalla autan teitä saamaan hänet takaisin, mutta
sillä ehdolla, että te ette ahdista minua osanotosta rikokseen. Mitä
sanotte?"

"Jos viette minut sinne, missä poikani on piilotettuna", vastasi
apinamies, "ei teidän tarvitse pelätä mitään minun puoleltani."

"Hyvä", vastasi toinen. "Mutta teidän on tultava yksin kohtaamaan
minua, sillä siinä on jo kylliksi, että minun täytyy luottaa teihin. En
voi antautua vaaraan, että muut saavat tietää, kuka olen."

"Missä ja milloin voin kohdata teitä?" kysyi Tarzan.

Toinen ilmoitti erään ravintolan nimen ja paikan Doverin rantakadulla
-- paikan, jossa kävi paljon merimiehiä.

"Tulkaa", sanoi hän lopuksi, "noin kello kymmenen tänä iltana. Ei
hyödytä tulla aikaisemmin. Poikanne on sillä välin täydessä turvassa,
ja minä voin sitten viedä teidät salaa hänen piilopaikkaansa. Mutta
tulkaa varmasti yksin älkääkä millään ehdolla ilmoittako asiasta
poliisille, sillä minä tunnen teidät hyvin ja pidän teitä silmällä. Jos
joku toinen seuraa teitä tai jos näen epäilyttäviä henkilöitä, jotka
saattaisivat olla poliisin palveluksessa, en tule kohtaamaan teitä, ja
viimeinen mahdollisuus poikanne takaisin saamiseksi on silloin mennyt."

Sen enempää sanomatta lopetti mies keskustelun. Tarzan kertasi
keskustelun pääkohdat vaimolleen. Jane pyysi päästä mukaan, mutta
Tarzan huomautti, että mies varmaan toteuttaisi uhkauksensa ja
kieltäytyisi auttamasta heitä, jollei hän menisi yksin. Ja niin he
erosivat, mies kiiruhtaakseen Doveriin ja vaimo näennäisesti
odottaakseen kotona, kunnes Tarzan ilmoittaisi hänelle matkan
tuloksista.

Vain vähän saattoivat he aavistaa, mitä kumpikin tulisi kokemaan ennen
kohtaamistaan, tai uneksia kaukaisesta -- mutta miksi rientäisimme
tapausten edelle?

Kymmenen minuutin ajan apinamiehen lähdettyä käveli Jane Clayton
levottomasti edestakaisin kirjaston silkkimatoilla. Hänen
äidinsydäntään kirveli, kun häneltä oli riistetty esikoisensa. Toivo ja
pelko vaihtelivat hänen tuskaisessa mielessään.

Vaikka hänen järkensä sanoi, että kaikki kävisi hyvin, jos Tarzan
lähtisi yksin salaperäisen muukalaisen kehoituksen mukaisesti, ei jokin
sisäinen näkemys päästänyt häntä epäluulosta, että mitä suurimmat
vaarat uhkasivat hänen miestänsä ja poikaansa.

Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä enemmän hän oli vakuutettu siitä,
että äskeinen puhelinkutsu oli pelkästään sotajuoni, jonka avulla
heidät pidettäisiin toimettomina, kunnes poika olisi varmasti piilossa
tai viety pois Englannista. Kysymyksessä saattoi myöskin vain olla
syötti, jonka avulla Tarzan houkuteltaisiin leppymättömän Rokoffin
käsiin.

Kun tämä ajatus tuli hänen mieleensä, pysähtyi hän kävelyssään, silmät
kauhusta levällään. Ajatus kävi heti vakaumukseksi. Hän katsahti
suureen kelloon, joka tikitti kirjaston nurkassa.

Oli liian myöhäistä ehtiä siihen Doverin junaan, jossa Tarzan aikoi
mennä. Mutta oli toinen, myöhempi juna, joka veisi hänet sinne
ajoissa, jotta hän ehtisi ennen määrätuntia paikkaan, jonka
muukalainen oli ilmoittanut hänen miehelleen.

Kutsuen kamarineitsyensä ja autonajajansa hän antoi nopeasti
määräyksensä. Kymmenen minuuttia myöhemmin kiidätti auto häntä pitkin
tungoksen täyttämiä katuja rautatien asemaa kohti.

Neljännestä vailla kymmenen illalla Tarzan astui likaiseen kapakkaan
Doverin rantakadulla. Kun hän tuli pahalta haisevaan huoneeseen,
kiiruhti muuan olento, kasvot verhossa, hänen ohitseen kadulle.

"Tulkaa, herra!" kuiskasi muukalainen.

Apinamies käännähti ja seurasi toista huonosti valaistuun lehtokujaan,
jota tottumuksen vaikutuksesta kunnioitettiin valtakadun nimellä. Kun
he olivat ulkona, läksi mies kohti pimeyttä, likemmäksi laituria, missä
korkealle pinotut tavarapakat, laatikot ja tynnyrit loivat synkkiä
varjoja. Sinne hän pysähtyi.

"Missä on poika?" kysyi Greystoke.

"Pienellä höyrylaivalla, jonka valot voitte nähdä tuolla", vastasi
toinen.

Tarzan koetti hämärässä päästä selville toverinsa kasvonpiirteistä,
mutta ei voinut sanoa, oliko hän ennen nähnyt miestä. Jos hän olisi
arvannut, että hänen oppaansa oli Aleksis Paulvitsh, olisi hän
käsittänyt, että miehen sydämessä oli vain petosta ja että vaara väijyi
joka askeleella.

"Hän on nyt vartioimatta", jatkoi venäläinen. "Hänen ryöstäjänsä ovat
aivan varmoja, ettei asia tule ilmi, ja lukuunottamatta paria
laivaväkeen kuuluvaa miestä, joille olen antanut tarpeeksi viinaa, että
he pysyvät tuntikausia vaiti, ei _Kincaidilla_ ole ketään. Me voimme
mennä laivaan, ottaa lapsen ja palata ilman vähintäkään vaaraa."

Tarzan nyökkäsi.

"No, ryhdytään toimeen sitten", sanoi hän.

Hänen oppaansa vei hänet pienen veneen luo, joka oli kiinnitetty
laituriin. Nuo kaksi miestä astuivat siihen, ja Paulvitsh souti
nopeasti höyrylaivaa kohti. Musta savu, joka kohosi sen savutorvesta,
ei silloin herättänyt Tarzanissa mitään epäilyjä. Kaikki hänen
ajatuksensa oli vallannut toivo, että hänellä jonkun hetken perästä
olisi taas pikku poikansa sylissään.

Höyrylaivan sivulla he tapasivat köysiportaat, jotka riippuivat heidän
kohdallaan, ja he kiipesivät varovasti niitä ylös. Kannelle päästyään
he kiiruhtivat laivan peräpuoleen, missä venäläinen osoitti muuatta
luukkua.

"Poika on tuolla piilossa", sanoi hän. "Teidän olisi paras itse mennä
hakemaan häntä, sillä silloin on vähemmän luultavaa, että hän huutaisi
pelosta, kuin jos näkisi olevansa vieraan sylissä. Minä jään tänne
vartioimaan."

Tarzan oli niin innoissaan pelastaakseen lapsen, ettei hän vähintäkään
ajatellut, kuinka kummallista kaikki oli _Kincaidilla_. Sen kansi oli
tyhjänä, vaikka se piti täyttä höyryä, ja piipusta nousevan savupilven
nojalla saattoi päättää, että se oli aivan valmis lähtemään matkalle,
mutta nämä seikat eivät vaikuttaneet Tarzaniin ollenkaan.

Ajatellen saavansa seuraavassa hetkessä puristaa rakkaan pienokaisensa
taas syliinsä riensi apinamies alas pimeään. Hän oli tuskin hellittänyt
otteensa luukun reunasta, kun raskas luukku läimähti hänen
yläpuolellaan kiinni.

Hän tiesi heti joutuneensa petoksen uhriksi, ja sensijaan että olisi
pelastanut poikansa, oli hän itse joutunut vihollistensa käsiin. Vaikka
hän nopeasti kääntyi luukulle päin ja koetti nostaa sitä, ei hän
kyennyt siihen.

Raapaistuaan tulitikun hän tutki ympäristöään ja huomasi, että suuresta
lastihuoneesta oli erotettu pikku osasto, josta ja johon pääsi vain
luukusta hänen yläpuolellaan. Ilmeisesti oli huone erikoisesti
varustettu vankikopiksi hänelle.

Huoneessa ei ollut mitään kalustoa eikä ketään muuta asukasta. Jos
lapsi olisi _Kincaidilla_, oli se piilotettu johonkin muuhun paikkaan.

Apinamies oli yli kaksikymmentä vuotta, lapsesta mieheksi asti,
kuljeskellut ja elänyt villissä viidakossaan ilman minkäänlaista
ihmisseuraa. Hän oli elämänsä herkimpänä ajanjaksona oppinut ottamaan
vastaan ilonsa ja surunsa villien eläinten tavoin.

Tästä syystä hän ei raivonnut eikä noussut kapinaan kohtaloa vastaan,
vaan odotti kärsivällisesti, mitä hänelle edelleen tapahtuisi. Samalla
hän oli kuitenkin aivan valmis tekemään kaikkensa pelastuakseen
vaarasta. Hän tutki vankilansa tarkasti, koetteli jykeviä lankkuseiniä
ja mittasi välimatkan yläpuolellaan olevaan luukkuun.

Kun hän oli tässä puuhassa, kuului hänen korviinsa äkkiä koneiden
jytinä ja potkurin pyöriminen.

Laiva oli liikkeellä! Minne ja minkälaisiin kohtaloihin se vei hänet?

Ja juuri kun nämä ajatukset vilahtivat hänen mieleensä, kantautui
koneitten pauhun yli hänen korviinsa ääni, joka sai hänet jähmettymään
kauhusta.

Hänen yläpuolellaan olevalta kannelta kuului selvänä ja kimeänä
pelästyneen naisen huuto.



TOINEN LUKU

Autiolle saarelle jätettynä


Kun Tarzan ja hänen oppaansa olivat kadonneet pimeän laiturin
varjoihin, oli tiheään huntuun verhoutunut nainen kiiruhtanut pitkin
ahdasta lehtokujaa sen kapakan ovelle, josta nuo kaksi miestä olivat
juuri lähteneet.

Siinä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen ja astui sitten rohkeasti
kurjaan luolaan ikäänkuin tyytyväisenä siitä, että oli vihdoinkin
päässyt etsimäänsä paikkaan.

Parikymmentä puolijuopunutta merimiestä ja satamajätkää töllisteli
komeapukuista naista, joka oli odottamaton näky heidän keskellään. Hän
lähestyi nopeasti huolimattomassa ulkoasussa olevaa tarjoilijatarta,
joka tuijotti puolittain kateellisena, puolittain vihaisena
onnellisempaa sisartaan.

"Oletteko nähnyt täällä vain noin minuutti sitten pitkän hyvinpuetun
miehen", kysyi hän, "joka kohtasi toisen ja meni pois hänen kanssaan?"

Tyttö vastasi myöntäen, mutta ei voinut sanoa, mihin päin he olivat
menneet. Muuan merimies, joka tuli kuuntelemaan keskustelua, vakuutti
tiedon oikeaksi: vähän ennenkuin hän oli aikonut kapakkaan, oli hän
nähnyt sieltä lähtevän kaksi miestä, jotka kulkivat laiturille päin.

"Osoittakaa minulle, minne päin he menivät", huudahti nainen, pistäen
miehen kouraan rahan.

Mies vei hänet pois, ja he kävelivät yhdessä nopeasti laiturille ja
sitten sitä pitkin, kunnes näkivät vedessä pienen veneen, joka juuri
oli katoamassa lähellä olevan höyrylaivan varjoihin.

"Siellä he ovat", kuiskasi mies.

"Kymmenen puntaa, jos hankitte veneen ja soudatte minut tuohon
höyrylaivaan", huudahti nainen.

"Nopeasti sitten", vastasi toinen, "sillä meidän täytyy pitää kiirettä,
jos aijomme ehtiä _Kincaidille_ ennenkuin se lähtee. Se on ollut
lähtövalmiina kolme tuntia ja odottanut vain tuota yhtä matkustajaa.
Puhuin erään sen laivamiehen kanssa puoli tuntia sitten."

Puhuessaan ohjasi hän kulun laiturin päähän, jossa hän tiesi toisen
veneen olevan kiinnitettynä. Autettuaan naisen siihen hyppäsi hän itse
perässä ja työnsi veneen rannasta. He kiitivät pian pitkin veden
pintaa.

Höyrylaivan sivulla mies pyysi palkkaansa ja nainen työnsi hänen
ojennettuun käteensä kourallisen seteleitä välittämättä edes laskea
summan suuruutta. Yksi ainoa silmäys seteleihin sai miehen vakuutetuksi
siitä, että hän oli saanut erinomaisen runsaan hyvityksen. Sitten hän
auttoi naista köysiportaita ylös ja jäi aluksineen laivan kupeelle
odottamaan, tahtoisiko tämä antelias matkustaja ehkä päästä myöhemmin
taas maihin.

Mutta pian ilmaisi koneen jyskytys ja teräsköyden ratina vinttureilla,
että _Kincaidin_ ankkuria hinattiin ylös, ja hetkeä myöhemmin odottaja
kuuli potkurien rupeavan pyörimään, ja pieni höyrylaiva lähti hitaasti
hänestä poispäin Kanaalia kohti.

Kääntyessään soutamaan taas rannalle kuuli hän naisen huudon laivan
kannelta.

"Tätä minä sanon kirotuksi onneksi", puheli hän itsekseen. "Olisinhan
yhtä hyvin voinut saada koko tuon penteleen setelitukon."

Kun Jane Clayton kiipesi _Kincaidin_ kannelle, huomasi hän laivan
näköjään tyhjäksi. Missään ei ollut merkkiäkään hänen etsimistään
miehistä eikä kenestäkään muusta, joten hän alkoi etsiä miestään ja
lastaan, jotka hän toivoi kaikesta huolimatta heti löytävänsä.

Hän kiiruhti nopeasti kajuuttaan, joka oli puoleksi kannen yläpuolella
ja puoleksi sen alla. Rientäessään lyhyitä kajuutanportaita alas
salonkiin, jonka kummallakin puolella oli laivan päällystön käyttämiä
pienempiä huoneita, ei hän huomannut, että eräs ovi suljettiin äkkiä
hänen edessään. Hän kulki salongin päästä päähän ja kääntyen sitten
takaisin pysähtyi joka ovelle kuuntelemaan ja koetti varovasti jokaista
lukkoa.

Kaikki oli hiljaista, aivan hiljaista, ja hän luulotteli rasittuneessa
mielikuvituksessaan, että hänen oman pelästyneen sydämensä jyskytys
täytti koko laivan äänekkäällä pauhullaan.

Ovet avautuivat yksi toisensa jälkeen hänen kosketuksestaan, mutta
kaikki paikat olivat tyhjinä. Hän ei huomannut innokkaassa puuhassaan
äkkiä syntynyttä liikettä laivalla, koneitten tärinää ja potkurin
jyskytystä. Hän oli tullut viimeiselle ovelle oikealla puolella, ja kun
hän työnsi sen auki, tarttui häneen kiinni huoneessa ollut voimakas,
tummakasvoinen mies, joka veti hänet nopeasti ummehtuneeseen, pahalta
haisevaan hyttiin.

Odottamattoman hyökkäyksen aiheuttamassa äkillisessä säikähdyksessä hän
oli päästänyt yhden ainoan läpitunkevan huudon, sitten mies pani
pitemmittä mutkitta kätensä hänen suunsa eteen.

"Ei ennenkuin olemme kauempana maasta, ystäväiseni", sanoi mies.
"Sitten voitte ulvoa niin paljon kuin jaksatte."

Lady Greystoke kääntyi ja näki ivalliset, parrakkaat kasvot aivan
likellä omiaan. Mies otti puristavan kätensä hänen huuliltaan, ja nuori
nainen päästi kauhistuneen parahduksen tuntiessaan vangitsijansa ja
vetäytyi poispäin miehestä.

"Nikolas Rokoff! Monsieur Thuran!" huudahti hän.

"Nöyrin ihailijanne", vastasi venäläinen kumartaen syvään.

"Entä pikku poikani", jatkoi Jane Clayton välittämättä Rokoffin
sanoista -- "missä hän on? Antakaa hänet minulle. Kuinka saatoitte olla
niin julma -- koska tekään -- Nikolas Rokoff -- ette voi olla aivan
armoa ja sääliä vailla? Sanokaa minulle, missä hän en! Onko hän
laivassa? Oi, kuulkaa, jos teillä on sydän rinnassanne, viekää minut
poikaseni luo!"

"Jos teette kuten teille sanotaan, ei hänelle tapahdu mitään pahaa",
vastasi Rokoff. "Mutta muistakaa, että on oma syynne, että olette
täällä. Te tulitte vapaaehtoisesti laivaan ja saatte kärsiä
seuraukset." -- Enpä juuri osannut ajatella, -- lisäsi hän itsekseen,
-- että minua kohtaisi sellainen onni.

Hän meni sitten kannelle ja lukitsi kajuutan oven jälkeensä, eikä Jane
Clayton nähnyt häntä moneen päivään. Asianlaita oli se, että Nikolas
Rokoff oli huono merimies; korkea aallokko, johon _Kincaid_ joutui heti
matkan alussa, tuotti hänelle pahanlaatuisen meritaudin kohtauksen,
pakottaen hänet pysymään vuoteessaan.

Tänä aikana kävi Jane Claytonia katsomassa vain eräs kömpelö
ruotsalainen, _Kincaidin_ likainen kokki, joka toi hänelle ruokaa.
Kokin nimi oli Sven Andersson, ja hän ylpeili siitä, että hänen
sukunimensä kirjoitettiin kahdella s:llä.

Mies oli pitkä ja luiseva, hänellä oli pitkät, keltaiset viikset,
sairaalloisen näköiset kasvot ja likaiset kynnet. Vain hänen
näkemisensäkin -- likainen peukalo syvällä haaleassa muhennoksessa,
joka näytti olevan hänen keittotaitonsa korkein saavutus sen tiheästä
esiintymisestä päättäen -- oli kylliksi viemään vangilta ruokahalun.

Kokin pienet siniset, likekkäiset silmät eivät milloinkaan katsoneet
suoraan hänen silmiinsä. Miehen koko olemuksessa oli salakavaluutta,
joka kuvastui hänen kissaa muistuttavassa kävelemistavassaankin.
Synkkää vaikutelmaa lisäsi pitkä kapea veitsi, joka oli aina hänen
kupeellaan, ryvettyneen esiliinan likaiseen kannatusnuoraan pistettynä.
Näennäisesti se oli vain hänen ammatissaan tarvittava työase, mutta
Jane Clayton ei voinut päästä vakaumuksesta, että sitä hyvin vähäisen
aiheen sattuessa käytettäisiin toiseen, paljon arveluttavampaan
tarkoitukseen.

Kokki oli vankia kohtaan äreä, mutta tämä soi hänelle aina ystävällisen
hymyn ja kiittävän sanan, kun sai ruokansa, vaikka useimmiten
viskasikin suurimman osan ruoka-astian sisällöstä kajuutan pikkuruisen
ikkunaluukun kautta mereen heti kun ovi sulkeutui kokin takana.

Vangitsemista seuraavina tuskan päivinä oli kaksi kysymystä Jane
Claytonin mielessä etualalla -- hänen miehensä ja poikansa olopaikka.
Hän uskoi täydesti, että pienokainen oli _Kincaidilla_, jos se vielä
oli elossa, mutta hän ei voinut sanoa, oliko Tarzanin sallittu elää sen
jälkeen kun hänet oli houkuteltu salaperäiseen laivaan.

Lady Greystoke tunsi tietystikin venäläisen sammumattoman vihan
Tarzania kohtaan ja tiesi vain yhden syyn, miksi tämä oli viekoiteltu
laivaan -- Tarzan raivattaisiin verrattain vähäisenkin vaaran uhatessa
tieltä pois kostoksi siitä, että hän oli tehnyt tyhjiksi Rokoffin
mielisuunnitelmat ja avustanut venäläisen joutumista ranskalaiseen
vankilaan.

Tarzan puolestaan makasi koppinsa pimeydessä tietämättä, että hänen
vaimonsa oli vankina kajuutassa melkein hänen päänsä päällä.

Sama ruotsalainen, joka palveli Janea, toi hänellekin ruokaa, mutta
vaikka Tarzan oli usean kerran koettanut päästä keskusteluun miehen
kanssa, ei hän ollut onnistunut yrityksessään.

Hän oli toivonut saavansa tältä mieheltä tietää, oliko hänen pikku
poikansa _Kincaidilla_, mutta tähän ja muihin samansuuntaisiin
kysymyksiin oli miehellä vain yksi vastaus: "Mine luule, rupe tuulema,
hyvin pian, hyvin kova." Monen yrityksen jälkeen heitti Tarzan asian
sikseen.

Viikkomääriä, jotka tuntuivat vangeista kuukausilta, ponnisteli pieni
höyrylaiva eteenpäin, heille tuntematonta päämäärää kohti. Kerran
_Kincaid_ pysähtyi ottamaan hiiliä, mutta lähti heti taas loputtomalta
näyttävälle matkalleen.

Rokoff oli vain kerran käynyt Jane Claytonin luona teljettyään hänet
pikkuruiseen hyttiin. Hän oli tullut laihana ja silmät kuopalla
pitkällisen meritaudin jälkeen. Hänen tarkoituksenaan oli saada lady
Greystokelta suurelle summalle asetettu henkilökohtainen maksuosoitus
palkkioksi siitä, että lady saisi kaikessa turvassa palata Englantiin.

"Kun laskette minut täysin turvassa maihin poikani ja mieheni kanssa
jonkun sivistysmaan satamaan", vastasi Jane Clayton, "maksan teille
kullassa kaksin verroin pyytämänne summan, mutta sitä ennen ette saa
penniäkään, -- en lupaakaan teille mitään muulla ehdolla."

"Te annatte minulle pyytämäni maksuosoituksen", vastasi venäläinen
ivallisesti hymyillen, "muutoin ette te eikä lapsenne ja miehenne pääse
milloinkaan mihinkään satamaan, ei sivistysmaan eikä muunkaan."

"En luottaisi teihin", vastasi Jane. "Kuinka voin olla varma siitä,
että te ette ota rahojani ja menettele sitte minun ja omaisteni kanssa
niinkuin tahdotte, välittämättä lupauksestanne?"

"Luullakseni teette niinkuin sanon", väitti Rokoff ja kääntyi
lähteäkseen. "Muistakaa, että minulla on teidän poikanne -- jos
sattumalta kuulette kidutetun lapsen tuskanvalituksia, saattaa teitä
lohduttaa ajatus, että pienokainen kärsii teidän itsepäisyytenne takia
-- ja että kysymyksessä on teidän pienokaisenne."

"Siten ette voi tehdä!" huudahti nuori nainen. "Te ette voi -- ette vei
olla niin pirullisen julma!"

"Minä en ole julma, vaan te", vastasi venäläinen, "sillä te annatte
kurjan rahasumman takia pienokaisenne alttiiksi kärsimyksille."

Tulos oli se, että Jane Clayton kirjoitti maksuosoituksen suurelle
summalle ja antoi sen Nikolas Rokoffille, joka lähti hänen hytistään
tyytyväinen irvistys huulillaan.

Seuraavana päivänä nostettiin Tarzanin kopin kattoluukku syrjään, ja
katsahtaessaan ylöspäin, näki hän valoisassa aukossa Paulvitshin pään.

"Tulkaa ylös!" komensi venäläinen. "Mutta muistakaa, että teidät
ammutaan, jos teette yhdenkään liikkeen käydäksenne minun tai jonkun
muun kimppuun laivalla."

Apinamies heilautti itsensä keveästi kannelle. Hänen ympärillään oli,
tosin kunnioittavan välimatkan päässä, puolitusinaa merimiehiä
kivääreillä ja revolvereilla asestettuina. Hänen edessään oli
Paulvitsh.

Tarzan katseli ympärilleen nähdäkseen Rokoffin, jonka hän varmasti
tiesi olevan laivassa, mutta miehestä ei näkynyt merkkiäkään.

"Loordi Greystoke", aloitti venäläinen, "häiritsemällä jatkuvasti ja
ilkivaltaisesti monsieur Rokoffia ja hänen suunnitelmiaan olette
lopuksi saattanut itsenne ja perheenne tähän onnettomaan asemaan.
Saatte kiittää siitä vain itseänne. Kuten saatatte käsittää, on
monsieur Rokoffilta mennyt suuri summa rahaa tämän retken
varustamiseen, ja kun te olette sen ainoana aiheena, odottaa hän
luonnollisesti, että te korvaatte kustannukset. Lisäksi voin sanoa,
että vain tyydyttämällä monsieur Rokoffin oikeudenmukaiset vaatimukset
te kykenette torjumaan mitä epämieluisimmat seuraukset vaimoltanne ja
lapseltanne, samalla kun voitte säilyttää oman henkenne ja saavuttaa
vapautenne."

"Kuinka suuri summa on kysymyksessä?" tiedusti Tarzan. "Ja minkä
vakuuden saan siitä, että te puolestanne noudatatte sopimusta? Kuten
tiedätte, on minulla hyvin vähän aihetta uskoa kahta sellaista lurjusta
kuin teitä ja Rokoffia."

Venäläinen punastui.

"Te ette ole sellaisessa asemassa, että voisitte syytää herjauksia",
sanoi hän. "Teillä ei ole muuta vakuutta siitä, että me noudatamme
sopimusta, kuin minun sanani, mutta siitä saatte olla varma, että
voimme hyvin pian selvittää välimme teidän kanssanne, jollette kirjoita
pyytämäämme maksuosoitusta. Jollette ole suurempi hullu kuin
luulenkaan, pitäisi teidän tietää, ettei mikään tuottaisi meille
suurempaa nautintoa kuin että käskisimme näiden miesten ampua teidät.
Me emme tee siten syystä, että meillä on teidän rankaisemiseksenne
toisia suunnitelmia, jotka teidän kuolemanne saisi raukeamaan."

"Vastatkaa yhteen kysymykseen", sanoi Tarzan. "Onko poikani tässä
laivassa?"

"Ei", vastasi Aleksis Paulvitsh, "poikanne on muualla ja aivan
turvassa, eikä häntä tapeta paitsi jos kieltäydytte myöntymästä
kohtuullisiin vaatimuksiimme. Jos käy välttämättömäksi tappaa teidät,
ei ole mitään syytä jättää lasta eloon, koska teidän poistuessanne
poistuu juuri se, jota me tahdomme pojan kautta rangaista, ja hän tulee
senjälkeen meille vain alinomaisen vaaran ja huolen aiheeksi. Huomaatte
siis, että voitte pelastaa poikanne hengen ainoastaan pelastamalla
omanne, ja että voitte pelastaa omanne ainoastaan antamalla meille
pyytämämme maksuosoituksen."

"No hyvä", vastasi Tarzan, sillä hän tiesi, että he hyvinkin saattoivat
täyttää Paulvitshin katalan uhkauksen. Oli ehkä mahdollista saada poika
pelastetuksi suostumalla heidän vaatimuksiinsa.

Hänestä näytti aivan mahdottomalta, että he sallisivat hänen elää
senjälkeen kun hän oli kirjoittanut nimensä maksuosoitukseen. Mutta hän
oli päättänyt taistella heitä vastaan tavalla, jota he eivät
milloinkaan unohtaisi, ja mikäli mahdollista viedä Paulvitshin mukanaan
hautaan. Hän oli vain pahoillaan, ettei häntä vastassa ollut Rokoff.

Hän otti taskustaan shekkikirjan ja säiliökynän.

"Kuinka iso summa?" kysyi hän.

Paulvitsh mainitsi ylettömän rahamäärän. Tarzan kykeni tuskin
pidättämään hymyänsä.

Juuri heidän ahneutensa koitui heidän tuhokseen, ainakin lunnaiden
suhteen. Tarzan epäröi tahallaan ja tinki summaa, mutta Paulvitsh oli
itsepäinen. Lopuksi apinamies kirjoitti maksuosoituksen suuremmalle
summalle kuin hänellä oli pankissa käytettävänään.

Kun hän kääntyi antaakseen arvottoman paperipalan venäläiselle, sattui
hänen katseensa suuntautumaan _Kincaidin_ kokan yli ylähangan puolelta.
Hän näki hämmästyksekseen, että laiva oli vain muutaman sadan metrin
päässä maasta. Melkein vedenrajaan asti ulottui troopillinen viidakko,
ja taustalla oli ylempänä oleva maa metsän peitossa.

Paulvitsh huomasi hänen katseensa suunnan.

"Sinne teidät päästetään vapauteen", sanoi hän.

Tarzan luopui aikeesta kostaa venäläiselle heti paikalla. Hän luuli,
että edessä oleva maa oli Afrikan mannerta, ja hän tiesi, että jos he
vapauttaisivat hänet, voisi hän epäilemättä päästä verrattain helposti
takaisin sivistyneihin seutuihin.

Paulvitsh otti maksuosoituksen.

"Riisukaa vaatteenne", sanoi hän apinamiehelle. "Te ette tarvitse niitä
täällä."

Tarzan hidasteli. Paulvitsh osoitti asestettuja merimiehiä. Silloin
englantilainen riisuutui vitkallisesti.

Vene laskettiin vesille ja apinamies soudettiin maihin yhä ankarasti
vartioituna. Puoli tuntia myöhemmin olivat merimiehet palanneet
_Kincaidiin_ ja höyrylaiva lähti hitaasti liikkeelle.

Kun Tarzan seisoi kapealla rantakaistaleella tarkaten aluksen lähtöä,
näki hän, että kaiteen luo ilmestyi jokin hahmo, joka päästi kovan
huudon herättääkseen hänen huomiotaan.

Apinamies aikoi juuri ruveta lukemaan kirjettä, jonka eräs merimiehistä
oli hänelle antanut, kun häntä kuljettanut vene oli palaamaisillaan
laivalle, mutta kuullessaan huudon aluksen kannelta hän katsahti ylös.

Hän näki mustapartaisen miehen, joka nauroi hänelle pilkallisesti
pitäessään korkealla päänsä päällä pientä lasta. Tarzan liikahti äkkiä
ikäänkuin olisi tahtonut syöksyä hyrskyjen läpi ja rientää laivaan,
joka jo oli liikkeessä, mutta käsittäen niin äkkipikaisen teon
hyödyttömyyden hän pysähtyi veden partaalle.

Siinä hän seisoi katse kiintyneenä _Kincaidiin_, kunnes se katosi
rannikolta esiinpistävän vuoriniemekkeen taakse.

Viidakosta hänen takaansa tuijottivat villit, verestävät silmät häneen
tuuheitten, riippuvien silmäkarvojen alta.

Pienet marakatit rupattelivat ja riitelivät puiden latvoissa, ja kaukaa
sisämaan metsästä kuului leopardin kiljunta.

Mutta John Clayton, Greystoken loordi, seisoi yhä kuurona ja sokeana,
tuntien kovaa tuskaa ja katumusta, kun oli päästänyt käsistään
otollisen tilaisuuden, oltuaan niin herkkäuskoinen, että oli luottanut
perivihollisensa uskotuimman apurin pelkkään tiedonantoon.

-- Minulla on ainakin, -- ajatteli hän, -- yksi lohdutus -- tieto siitä,
että Jane on täysin turvallisena Lontoossa. Jumalan kiitos, ettei hän
joutunut noiden roistojen kynsiin.

Hänen takanaan hiipi varovasti häntä kohti se karvainen otus, jonka
ilkeät silmät olivat tarkanneet häntä kuten kissa tarkkaa hiirtä.

Missä olivat villin apinamiehen harjaantuneet aistit?

Missä oli hänen terävä kuulonsa?

Missä hänen ihmeellinen hajuaistinsa?



KOLMAS LUKU

Viidakon otteluita


Tarzan aukaisi hitaasti kirjeen, jonka merimies oli pistänyt hänen
käteensä, ja luki sen. Alussa se vaikutti vain vähän hänen surun
turruttamaan mieleensä, mutta lopulta hänelle selvisi Rokoffin kauhea
kostosuunnitelma täydelleen.

    "Tämä kirje selittää teille tarkalleen ne suunnitelmat, joita
    minulla on jälkeläisenne ja teidän itsenne suhteen.

    Te olette syntyänne apina. Te elitte alastonna viidakoissa --
    olemme palauttaneet teidät omaistenne luo, mutta poikanne kohoaa
    askeleen isäänsä ylemmäksi. Se on kehityksen järkkymätön laki.

    Isä oli eläin, mutta pojasta tulee ihminen -- hän astuu ensimmäisen
    askeleen ylöspäin kehityskulussa. Hän ei joudu olemaan viidakon
    alaston eläin, vaan hän saa verhon vyötäisilleen ja vaskirenkaat
    nilkkoihin ja mahdollisesti renkaan nenäänsäkin, sillä häntä
    tulevat kasvattamaan maan ihmiset -- villin ihmissyöjäheimon
    jäsenet.

    Olisin voinut tappaa teidät, mutta silloin ette olisi täydelleen
    kärsinyt sitä rangaistusta, jonka olette ansainnut.

    Kuolleena te ette voisi kärsiä tietäessänne poikanne kohtalon,
    mutta kun elätte ja olette paikassa, josta ette voi päästä hakemaan
    tai auttamaan lastanne, -- kärsitte te jälellä olevan elämänne
    aikana kuolemaakin pahempia tuskia ajatellessanne poikanne kauheata
    elämää.

    Tämä siis on osa rangaistustanne, jonka kärsitte siksi, että olette
    uskaltanut asettua minua vastaan. N.R.

    J.K. -- Muu rangaistuksenne on yhteydessä sen kanssa, mitä pian
    tapahtuu vaimollenne -- asian jätän teidän kuviteltavaksenne."

Kun hän oli lukenut kirjeen loppuun, kuului hänen takaansa heikko ääni,
joka yhtäkkiä toi hänet takaisin todellisuuteen.

Hänen aistinsa heräsivät heti, ja hän oli taas Apinain Tarzan.

Käännähtäessään päin oli hän itsesäilytysvaistoa uhkuva, vastarintaan
ryhtyvä villieläin. Häntä vastassa oli valtava urosapina, joka jo oli
hyökkäämässä hänen päälleen.

Ne kaksi vuotta, jotka olivat kuluneet siitä kun Tarzan pelastettuaan
puolisonsa oli tullut aarniometsästä, olivat vain hiukan vähentäneet
mahtavia voimia, jotka olivat tehneet hänet viidakon voittamattomaksi
herraksi. Hänen suuret tiluksensa Uzirissa olivat vaatineet paljon
hänen aikaansa ja tarkkaavaisuuttaan, ja siellä hänellä oli ollut
mainio tilaisuus käytännöllisen harjoittelun avulla säilyttää melkein
yli-inhimilliset voimansa. Mutta nyt piti alastomana ja aseitta
taistella vastaan tulevan karvaisen ja paksuniskaisen pedon kanssa, ja
se oli voimainkoetus, joka tuskin milloinkaan olisi ollut apinamiehelle
mieluinen.

Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin mennä raivosta mieletöntä petoa
vastaan luottaen vain niihin aseihin, jotka luonto oli hänelle antanut.

Apinan olkapään yli Tarzan saattoi nyt nähdä lisää noiden alkuajan
ihmisen mahtavien edeltäjien päitä ja hartioita -- kaikkiaan ehkä
tusinan verran.

Hän tiesi kuitenkin, ettei ollut todennäköistä, että ne kävisivät hänen
kimppuunsa, koska ihmisapinan äly ei ole kyllin suuri, jotta se voisi
käsittää ja pitää arvossa yhteistoiminnan tehoa vihollista vastaan --
muutoin ne olisivat jo aikoja sitten tulleet yksinvaltiaiksi
olopaikoillaan: niin hirveä hävitysvoima kätkeytyy niiden mahtaviin
lihaksiin ja raateleviin torahampaisiin.

Peto hyökkäsi kumeasti muristen Tarzanin kimppuun, mutta apinamies oli
muun ohella oppinut sivistyneitten ihmisten asuinsijoilla muutamia
tieteellisiä sodankäyntitapoja, joita viidakon asukkaat eivät tunne.

Kun hän muutamia vuosia sitten olisi koettanut torjua pedon hyökkäyksen
pelkällä voimallaan, väistyi hän nyt sivulle vastustajansa raivoisasti
rynnistäessä, ja eläimen syöksyessä hänen ohitseen hän tähtäsi
voimakkaan iskun suoraan apinan sydänalaan.

Päästäen raivon ja tuskan huudon suuri ihmisapina koukistui kaksin
kerroin ja vaipui maahan, vaikka melkein heti paikalla ponnisteli taas
jaloilleen.

Mutta ennenkuin se pääsi pystyyn, oli valkoihoinen vihollinen kääntynyt
ja syöksynyt sitä vastaan. Tällöin hävisi englantilaisesta loordista
viimeinenkin pinnallisen sivistyksen jäännös. Hän oli taas viidakon
villieläin, joka riemumielin iski yhteen kaltaistensa kanssa. Hän oli
taas Tarzan, naarasapina Kaalan poika.

Hänen vahvat, valkoiset hampaansa upposivat vihollisen karvaiseen
kurkkuun, kun hän etsi sykkivää valtasuonta.

Voimakkaat sormet pitivät mahtavia torahampaita kaukana hänen omasta
ruumiistaan tai puristuen takoivat höyryvasaran voimalla vastustajan
murisevaa ja vaahtoavaa naamaa.

Piirissä heidän ympärillään olivat apinaheimon muut jäsenet katsellen
ottelua ja nauttien siitä. He päästivät matalia kurkkuääniä
hyväksymisen osoitukseksi, kun valkoisen ihon tai karvaisen, veren
tahriman nahan kappaleita raastettiin jommankumman taistelijan
ruumiista. Mutta he vaikenivat kummastuksen ja jännityksen valtaamina,
kun näkivät, että voimakas valkea apina vääntäysi heidän kuninkaansa
selkään ja teräslihaksin, jotka oli jännitetty vastustajan kainaloiden
alle, voimakkaasti painoi kämmenillään paksua häränniskaa, niin että
kuningasapina saattoi vain kiljua tuskissaan ja kierittää itseään
avuttomana paksulla viidakkoruoho-peitteellä.

Kuten Tarzan oli voittanut mahtavan Terkozin monta vuotta sitten
aikoessaan lähteä etsimään omanlajisiaan ja -värisiään olentoja, siten
hän nujersi nyt tämän toisen suuren apinan samalla otteella, jonka oli
sattumalta keksinyt tuon toisen ottelun aikana.

Ottelun kulkua tarkannut villien ihmisapinain pieni joukko kuuli
kuninkaansa niskan rätisevän, ja tämä ääni sekoittui apinan
tuskanhuutoihin ja kauhistavaan karjuntaan. Sitten kuului äkkiä pamaus
ikäänkuin raivoisa tuuli olisi katkaissut paksun oksan. Apinan pyöreä
pää retkahti suurta karvaista rintaa vasten -- karjunta ja ulvonta
lakkasivat.

Katselijain pienet porsaansilmät siirtyivät kuninkaan liikkumattomasta
hahmosta valkoiseen apinaan, joka nyt kohosi pystyyn voitetun
vastustajan vierestä, ja sitten taas kuningasapinaan ikäänkuin
ihmetellen, ettei tämä noussut ja tappanut röyhkeätä muukalaista.

He näkivät voittajan laskevan jalkansa maassa olevan liikkumattoman
hahmon kaulalle. Sitten hän heilautti päänsä taaksepäin ja päästi
ilmoille vastustajansa tappaneen urosapinan villin, kauhean huudon.
Silloin he tiesivät, että heidän kuninkaansa oli kuollut.

Voitonhuudon hirveät äänet vierivät kautta viidakon. Puiden oksilla
olevat pienet marakatit lakkasivat rupattamasta. Kimakkaääniset,
loistavasulkaiset linnut olivat hiljaa. Kaukaa kuului vastaukseksi
leopardin valittavaa huutoa ja leijonan kumeata kiljuntaa.

Entisten aikojen Tarzan käänsi nyt kysyen silmänsä edessään olevaan
pieneen apinajoukkoon. Entisten aikojen Tarzan pudisti päätänsä
ikäänkuin heittääkseen taaksepäin raskaan hiuspaljoutensa, joka oli
valahtanut hänen kasvoilleen -- vanha tapa, joka polveutui niiltä
ajoilta, jolloin hänen paksu, musta tukkansa oli valtavana harjana
laskeutunut hänen hartioilleen ja usein luisunut hänen silmilleen
silloin kun elämä tai kuolema riippui siitä, saattoiko hän nähdä
esteettömästi.

Apinamies tiesi voivansa odottaa heti paikalla hyökkäystä sen elossa
olevan urosapinan puolelta, joka tunsi olevansa pätevin taistelemaan
heimon kuninkuudesta. Hän tiesi oman heimonsa apinoiden kesken olevan
tavallista, että ventovieras saattoi tulla yhteiskunnan jäseneksi ja
raivattuaan kuninkaan tieltään ryhtyä itse heimon johtajaksi kaatuneen
yksinvaltiaan vaimojen isäntänä.

Jos hän taasen ei yrittäisi seurata heitä, lähtisivät he ehkä
vähitellen hänen luotansa taistellakseen myöhemmin keskenään
ylivallasta. Hän uskoi voivansa tulla heidän kuninkaakseen, jos
tahtoisi, mutta hän ei oikein tietänyt, ottaisiko vastaan tähän asemaan
kuuluvat, joskus vaivaloiset velvollisuudet, sillä hän ei nähnyt siinä
mitään erikoista etua.

Muuan nuoremmista apinoista, suuren suuri, voimakaslihaksinen eläin,
läheni uhkaavasti apinamiestä. Hänen paljaiden torahampaittensa takaa
kuului matalaa vihamielistä murinaa.

Tarzan tarkkasi hänen jokaista liikettään seisoen jäykkänä kuin patsas.
Jos hän olisi peräytynyt askeleen, olisi se aiheuttanut hyökkäyksen
heti paikalla; jos hän olisi syöksynyt eteenpäin, olisi tulos ollut
sama tai sitten olisi sotaisa vastustaja lähtenyt pakoon -- kaikki
riippui nuoren apinan rohkeudesta.

Äärimmäisten menettelytapojen keskivälillä oli se, että seisoi
aivan hiljaa. Silloin apina tulisi tavan mukaan aivan likelle
tarkkaavaisuutensa esinettä karjuen hirveästi ja paljastaen kuolaa
valuvat hampaansa. Hän kiertelisi hitaasti vastustajaansa ikäänkuin
miettien vain hyvää mielessään. Ja näin hän tekikin, kuten Tarzan oli
arvannut.

Kaikki saattoi olla vain petkutusta, mutta toisaalta -- apinan mieli
kun oli niin epävakainen -- ohimenevä mielijohde voisi singota tuon
karvaisen hahmon repivänä ja raastavana valkoisen miehen kimppuun ilman
vähintäkään varoitusta.

Eläimen kierrellessä Tarzanin ympärillä kääntyi tämä hitaasti suunnaten
aina silmänsä vastustajansa silmiin. Hän oli arvioinut nuoren koiraan
vallantavoittelijaksi, joka ei vielä ollut tuntenut itseään kyllin
voimakkaaksi syöstäkseen kuninkaansa vallasta, mutta olisi jonakin
päivänä siten tehnyt. Tarzan näki, että eläin oli ihailtavan
sopusuhtainen, yli seitsemän jalan pituinen seisoessaan lyhyitten
väärien säärtensä varassa.

Hänen jykevät karvaiset käsivartensa ulottuivat melkein maahan asti
silloin kun hän seisoi suorana, ja hänen torahampaansa, jotka nyt
olivat aivan likellä Tarzanin kasvoja, olivat erittäin pitkät ja
terävät. Kuten muutkin heimon jäsenet erosi hän useissa pikkuseikoissa
niistä apinoista, joiden joukossa Tarzan oli viettänyt lapsuutensa.

Alussa oli apinamiehessä herännyt toivon kipinä, kun hän oli nähnyt
ihmisapinain karvaiset ruumiit -- toivon, että hän jostakin omituisesta
kohtalon oikusta oli taas palannut oman heimonsa luo; mutta lähempi
tarkastelu oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, että nämä apinat olivat
toista lajia.

Kun uhkaava koiras yhä kierteli itsepintaisesti loikkien apinamiehen
ympärillä jokseenkin samaan tapaan kuin koirat, joiden joukkoon on
tullut vieras koira, pisti Tarzanin päähän koettaa, puhuiko hänen oma
heimonsa samaa kieltä kuin tämäkin, ja niin hän puhutteli eläintä
Kerchakin heimon kielellä.

"Kuka olet sinä", kysyi hän, "joka uhkaa Apinain Tarzania?"

Karvainen peto näytti hämmästyneeltä. "Olen Akut", vastasi se samalla
yksinkertaisella, alkeellisella kielellä, joka puhuttujen kielten
asteikossa on niin alhaalla että se oli, kuten Tarzan oli otaksunut,
samaa kuin sen heimon kieli, jonka keskuudessa hän oli viettänyt
kaksikymmentä ensimmäistä elinvuottaan.

"Olen Akut", sanoi apina. "Molak on kuollut. Olen kuningas. Mene
tiehesi, muutoin tapan sinut!"

"Sinä näit, kuinka helposti minä tapoin Molakin", vastasi Tarzan.
"Siten voisin tappaa sinutkin, jos tahtoisin kuninkaaksi. Mutta Apinain
Tarzan ei tahdo Akutin heimon kuninkaaksi. Hän haluaa vain elää levossa
tässä maassa. Olkaamme ystäviä. Apinain Tarzan voi auttaa sinua ja sinä
voit auttaa Apinain Tarzania."

"Et pysty tappamaan Akutia", vastasi toinen. "Ei kukaan ole niin suuri
kuin Akut. Jollet sinä olisi tappanut Molakia, olisi Akut tehnyt sen,
sillä Akut oli valmis tulemaan kuninkaaksi."

Vastaukseksi apinamies heittäytyi pedon kimppuun, jonka valppaus oli
keskustelun aikana hieman vähentynyt. Silmänräpäyksessä oli Tarzan
tarttunut ison apinan ranteeseen, ja ennenkuin toinen saattoi päästä
käsiksi häneen, oli hän pyöräyttänyt eläimen ympäri ja hypännyt sen
leveälle niskalle.

He tuiskahtivat molemmat maahan, mutta Tarzanin suunnitelma oli
onnistunut niin hyvin, että ennenkuin he koskettivat maankamaraa, oli
hän saanut Akutista saman otteen, joka oli katkaissut Molakilta niskan.

Hän antoi puristuksen vaikuttaa hitaasti, ja samoin kuin hän menneinä
päivinä oli suonut Terkozille tilaisuuden antautua ja jäädä eloon, soi
hän nyt Akutille -- hän näki apinassa vastaisen liittolaisen, hyvin
voimakkaan ja neuvokkaan, -- vapauden valita, tahtoiko tämä elää
ystävyydessä hänen kanssaan vai kuolla kuten oli juuri nähnyt rajun ja
siihen asti voittamattoman kuninkaansa kuoleman.

"_Ka-go-da_?" kuiskasi Tarzan allansa olevalle apinalle.

Saman kysymyksen hän oli kuiskannut Terkozille, ja apinain kielessä se
merkitsee: "Antaudutko?"

Akut ajatteli ritisevää ääntä, jonka hän oli kuullut juuri ennenkuin
Molakin paksu niska oli taittunut, ja tunsi väristystä.

Hän ei kuitenkaan tahtonut luopua kuninkuudesta ja teki taas
ponnistuksen vapautuakseen, mutta äkillinen kiduttava puristus
kaulanikamia vastaan pakotti hänen huuliltaan valittavan vastauksen
_ka-go-da_!

Tarzan hellitti otettaan hieman. "Sinä voit vielä tulla kuninkaaksi,
Akut", sanoi hän. "Tarzan sanoi sinulle, ettei hän välitä
kuninkuudesta. Jos joku nousee vastustamaan oikeuttasi, auttaa Apinain
Tarzan sinua taisteluissasi."

Apinamies nousi, ja Akut teki hitaasti samoin. Pudistaen pyöreätä
päätänsä ja muristen vihaisesti tallusti hän vaappuen heimonsa luo ja
katsoi ensin toiseen ja sitten toiseen niistä suurimmista uroksista,
jotka mahdollisesti ryhtyisivät kiistelemään hänen kanssaan
johtoasemasta.

Mutta kukaan ei tehnyt sitä. Sensijaan he vetäytyivät pois hänen
lähestyessään, ja pian koko joukko meni viidakkoon ja Tarzan jäi taas
yksin rannikolle.

Apinamiestä vaivasivat haavat, jotka Molak oli tuottanut, mutta hän oli
tottunut ruumiillisiin kärsimyksiin ja kesti kaikki tyynesti ja
urheasti kuten villieläimet, jotka olivat opettaneet häntä elämään
viidakon elämää ikäänkuin hänkin olisi syntynyt siihen.

Hän huomasi ensi sijassa tarvitsevansa hyökkäys- ja puolustusaseita,
sillä hänen kohtauksensa apinain kanssa ja Numa-leijonan ja
Sheeta-pantterin kaukainen, villi ulvonta osoitti hänelle, ettei hänen
elämänsä tulisi olemaan toimettoman rauhallista ja turvaisaa.

Hän oli vain palannut vanhaan elämäänsä, joka oli yhtämittaista
verenvuodatusta ja vaaraa -- nyt piti olla takaa-ajajana tai
takaa-ajettuna. Julmat pedot väijyisivät häntä kuten ne olivat
väijyneet ennenkin, eikä olisi hetkeäkään, ei päivällä eikä yöllä,
jolloin hän ei tarvitsisi niitä alkeellisia aseita, joita hän saattoi
käsillä olevista aineista tehdä.

Rannalla hän tapasi hauraan, tuliperäisen kalliomöhkäleen. Suurella
työllä onnistui hänen irroittaa siitä kapea, noin kaksitoista tuumaa
pitkä ja neljännestuuman paksuinen liuska. Sen toinen sivu oli aivan
ohut läheltä kärkeä. Tämä liuska oli veitsen alkuna.

Hän meni viidakkoon ja katseli etsien ympärilleen, kunnes löysi
kaatuneen puun, jossa tiesi puuaineksen olevan kovaa. Siitä hän
katkaisi pienen suoran oksan ja teroitti sen toisesta päästä.

Sitten hän kaiversi pienen pyöreän läven puunrunkoon. Tähän hän pudotti
muutamia pieniksi leikattuja kaarnanpaloja, sovitti terävän kepinpään
läpeen ja pyöritteli nopeasti kämmentensä välissä ohutta puikkoa,
istuen kahdareisin puunrungolla.

Jonkun ajan kuluttua alkoi pienestä sytykekasasta kohota hieman savua,
ja hetkeä myöhemmin oli kaikki liekeissä. Koottuaan pienoiseen tuleen
muutamia suurempia oksia ja puunkappaleita sai Tarzan pian aikaan melko
suuren roihun, joka humisi kuivan puun yhä laajenevassa onkalossa.

Tähän tuleen hän pisti kiviveitsensä terän, ja kun se oli tullut oikein
kuumaksi, veti hän sen pois ja kostutti hieman ohutta terää.
Kostutetusta paikasta irtautui silloin pieni liuska lasimaista ainetta
ja veitsenterä tuli ohuemmaksi.

Tällä tavoin apinamies hyvin hitaasti ja vaivaloisesti hioi alkeellisen
metsästysveitsensä terää.

Hän ei koettanut saada asettaan heti paikalla valmiiksi. Aluksi hän
tyytyi saamaan parin tuuman pituisen terävän kohdan veitsen terään, ja
sen avulla hän teki itselleen pitkän, taipuisan jousenkaaren,
kädensijan veitseensä, paksun ryhmysauvan ja runsaan nuolivaraston.

Nämä hän kätki suureen puuhun pikku joen varrelle, ja sinne hän rakensi
myöskin lavan, jonka yläpuolella oli palmunlehvistä tehty katto.

Kun kaikki nämä toimet oli suoritettu, oli pimeä jo tulossa ja Tarzan
tunsi kovaa nälkää.

Hän oli huomannut lyhyen metsässäkäyntinsä aikana, että jonkun matkan
päässä jokea ylöspäin hänen puustaan oli paljon käytetty juomapaikka,
jonne -- mikäli saattoi päättää siitä, että kumpikin ranta oli
sotkettu, -- kaikenlaiset eläimet tulivat suurissa joukoin sammuttamaan
janoansa. Nälkäinen apinamies hiipi hiljaa tälle paikalle.

Hän heilautti itsensä oksalta toiselle ylhäällä puissa juohevasti ja
helposti kuin marakatti. Jollei hän olisi sydämessään tuntenut raskasta
kuormaa, olisi hän ollut onnellinen palattuaan lapsuutensa vanhaan
vapaaseen elämään.

Mutta vaikka hänellä oli taakka sydämellään, liukui hän taas
aikaisemman elämänsä tapoihin, ja ne todellisuudessa kuvastivat
paremmin hänen omaa itseään kuin sivistyksen ohut pintasilaus, joka
häneen oli tullut kolmen vuoden seurustelussa muun maailman valkoisten
ihmisten kanssa -- pintasilaus, jonka alla oli vain eläimen alkeellisia
vaistoja, sillä eläinhän Apinain Tarzan oli siihen asti ollut.

Jos hänen loorditoverinsa Ylähuoneessa olisivat nähneet hänet nyt,
olisivat he kohottaneet jalomuotoiset kätensä pyhästi kauhistuneina.

Hän hiipi hiljaa sen suuren puujättiläisen alemmalle oksalle, joka
levisi polun yli, ja hänen terävät silmänsä ja herkät korvansa olivat
jännittyneet tarkkaamaan kaukaista viidakkoa, josta hän tiesi
päivällisensä pian tulevan.

Eikä hänen tarvinnut odottaa kauan. Tuskin oli hän istuutunut mukavaan
asentoon ja vetänyt notkeat, vahvajäntereiset jalkansa alleen samoin
kuin pantteri vetää takakäpälänsä valmistautuessaan hyppäämään, kun
Bara-kauris tuli sirosti astellen juomaan.

Mutta tulossa oli joku muukin kuin Bara. Tuon kauniin eläimen takana
tuli toinen, jota kauris ei voinut nähdä eikä haistaa, mutta jonka
liikkeet Apinain Tarzan huomasi selvästi korkealla olevasta
väijytyspaikastaan.

Hän ei tiennyt vielä tarkalleen, mikä olento liikkui niin varovasti
viidakossa muutamia satoja metrejä kauriin takana, mutta hän oli varma,
että joku suuri petoeläin siellä väijyi Baraa juuri samassa
tarkoituksessa, joka sai hänet itsensä odottamaan nopeajalkaista
eläintä. Vaanija oli ehkä Numa tai Sheeta, pantteri.

Joka tapauksessa Tarzan näkisi ateriansa luisuvan käsistään, jollei
Bara tulisi nopeammin juomapaikalle.

Kun nämä ajatukset liikkuivat hänen mielessään, tuli kauriin korviin
kaiketi jokin ääni takana hiipivän väijyvän puolelta, sillä se pysähtyi
äkkiä hetkeksi paikalleen, vapisi kauttaaltaan ja syöksyi sitten
nopeasti hyppien suoraan jokea ja Tarzania kohti. Sen tarkoituksena oli
paeta matalan kaalamon yli ja päästä turvaan joen toiselle puolelle.

Vain sadan metrin päässä siitä tuli Numa. Tarzan saattoi nähdä sen nyt
aivan selvästi. Bara oli juuri menossa apinamiehen alapuolelta. Voisiko
hän saada kauriin kiinni? Mutta juuri kysyessään itseltään tätä
sinkautti apinamies itsensä nälän pakottamana piilopaikastaan suoraan
pelästyneen kauriin selkään.

Seuraavassa hetkessä olisi Numa heidän kummankin kimpussa, joten oli
toimittava nopeasti, jos apinamies aikoi jotakin syödä tänä iltana ja
yleensä vastedeskin.

Tuskin hän oli saanut kiinni kauriin sileästä nahasta -- hän putosi
niin raskaasti, että eläin meni polvilleen -- kun hän tarttui
kumpaankin sarveen ja väänsi yhdellä ainoalla nopealla nykäyksellä
eläimen kaulan aivan nurin, kunnes kuuli kaulanikamien murtuvan lujasta
otteesta.

Leijona kiljui raivoissaan ihan hänen takanaan, kun hän viskasi kauriin
hartioilleen ja puristaen sen etujalan vahvojen hampaittensa väliin
heilautti itsensä lähimmälle oksalle, joka heilui hänen yläpuolellaan.
Hän tarttui molemmin käsin oksaan, ja samalla hetkellä kun Numa
hyppäsi, kohottautui hän saaliineen pedon julmien kynsien ulottuvilta.

Alhaalta kuului jysähdys, kun toiveissaan pettynyt leijona putosi
takaisin maahan, ja sitten Apinain Tarzan veti päivällisateriansa
suojaan korkeammalle oksalle ja katsoi kasvot irvissä toisen
villieläimen välkkyviin, keltaisiin silmiin, jotka tuijottivat häneen
alhaalta, ja näytteli pistosanoja huudellen tappamaansa eläintä
toiselle, jolta oli sen viekkaasti riistänyt.

Hän leikkasi kömpelöllä kiviveitsellään mehukkaan lihakappaleen kauriin
reidestä, ja suuren leijonan astellessa muristen edestakaisin
alapuolella loordi Greystoke sammutti villi-ihmisen tavoin nälkänsä,
eikä hänen hienoimmassa Lontoon-kerhossaan ollut ateria milloinkaan
maistunut paremmalta. Hänen uhrinsa lämmin veri tahri hänen kätensä ja
kasvonsa ja täytti hänen sieraimensa hajulla, josta lihaa syövät
villieläimet pitävät eniten.

Ja kun hän oli lopettanut syöntinsä, jätti hän kauriin jäännökset
korkeaan oksanhaaraan siinä puussa, jossa oli aterioinut. Numan
kuljeskellessa yhä kostonhaluisena hänen alapuolellaan meni hän
takaisin puun latvassa olevaan suojapaikkaansa, ja nukkui siellä,
kunnes aurinko seuraavana aamuna oli jo korkealla.



NELJÄS LUKU

Sheeta


Lähinnä seuraavat päivät menivät Tarzanilta aseitten täydentämiseen ja
viidakon tutkimiseen. Hän pingoitti jouseensa sen kauriin jänteitä,
josta oli saanut päivällisensä ensi iltanaan oudolla rannikolla, ja
vaikka hän olisi tähän tarkoitukseen mieluummin käyttänyt Sheetan
suolia, tyytyi hän odottamaan, kunnes hänelle tulisi tilaisuus tappaa
joku suurista kissaeläimistä.

Hän punoi myös pitkän ruohoköyden -- sellaisen, jota hän oli monta
vuotta sitten käyttänyt kiusatakseen ilkeätä Tublatia ja joka myöhemmin
oli kehittynyt ihmeellisen tehokkaaksi aseeksi pienen apinapojan
tottuneessa kädessä.

Hän muovaili tupen ja kädensijan metsästysveitseensä sekä viinen
nuoliaan varten, ja Baran nahasta hän teki vyön ja lanneverhon. Sitten
hän lähti pikku tiedusteluretkelle vieraaseen maahan, jossa hän nyt
oli. Hän tiesi, ettei hän ollut vanhalla tutulla paikalla Afrikan
länsirannikolla, koska tämä seutu oli itään päin -- nouseva aurinko
tuli merestä viidakon etupuolelta. Mutta hän oli yhtä varma siitä, että
paikka ei ollut Afrikan itärannikolla, sillä hän tiesi täysin hyvin,
että _Kincaid_ ei ollut kulkenut Välimeren, Suezin kanavan ja Punaisen
meren läpi, eikä se myöskään ollut ehtinyt kiertää Hyväntoivonniemeä.
Näin ollen hän ei ollenkaan aavistanut, missä päin hän oli.

Joskus hän aprikoi, oliko laiva kulkenut leveän Atlantin poikki ja
jättänyt hänet jollekin Etelä-Amerikan autiolle rannikolle, mutta
Numa-leijonan esiintyminen näillä seuduilla sai hänet vakuutetuksi
siitä, että asianlaita ei ollut niin.

Samotessaan yksinään viidakon läpi noudattaen rannikon suuntaa, tunsi
Tarzan kovasti kaipaavansa toveria ja alkoi vähitellen katua, ettei
ollut liittynyt apinoihin. Hän ei ollut nähnyt niitä ensimmäisen päivän
jälkeen, jolloin sivistyksen vaikutus vielä oli pidättänyt häntä heidän
seurastaan. Nyt hän oli enemmän entisen Tarzanin kaltainen, ja vaikka
hän käsitti, että hänellä ja noilla suurilla ihmisapinoilla saattoi
olla vain vähän yhteisiä harrastuksia, oli heidän seuransa kuitenkin
parempi kuin täydellinen yksinäisyys.

Kulkien hitaasti, joskus maassa ja joskus puiden alemmilla oksilla,
poimien silloin tällöin hedelmän tai kääntäen kaatuneen puunrungon
toivossa, että saisi jonkun suuren kovakuoriaisen, joka maistui vielä
yhtä hyvältä kuin ennenkin, oli Tarzan edennyt noin kilometrin tai
enemmänkin, kun hänen huomiotaan herätti se, että hän vainusi Sheetan
suoraan edessään.

Tarzan oli erikoisen iloinen siitä, että kohtasi juuri Sheetan,
pantterin, sillä hän ei aikonut ainoastaan käyttää suuren kissaeläimen
vahvoja suolia jouseensa, vaan ajatteli myöskin tehdä uuden
nuolikotelon ja lannevaatteen sen taljasta. Kun apinamies oli tähän
asti matkannut huolettomasti, oli hän nyt ikäänkuin äänettömän
hiipimisen henkilöitymä.

Hän liukui nopeasti ja hiljaa metsän läpi villin kissaeläimen jäljillä,
ja takaa-ajaja oli ylhäisestä syntyperästään huolimatta aivan yhtä
villi kuin hänen väijymänsä kesytön ja raju olento.

Tullessaan lähemmäksi Sheetaa huomasi hän pantterin väijyvän puolestaan
omaa saalistaan, ja juuri kun hän havaitsi tämän, tuli oikealta päin
hänen sieraimiinsa harhailevan tuulenhengen tuomana suuren apinajoukon
väkevä haju.

Pantteri oli kiivennyt vankkaan puuhun, kun Tarzan sai hänet
näkyviinsä, ja hänen edessään ja alapuolellaan näki Tarzan Akutin
heimon makailevan pienellä aholla. Jotkut apinoista torkkuivat
puunrunkoja vasten nojautuneina ja toiset taas kuljeskelivat sinne
tänne kiskoen puista kaarnanpaloja, joiden alta he poimivat maukkaita
toukkia ja kovakuoriaisia ja pistelivät suuhunsa.

Akut oli Sheetaa lähinnä. Suuri kissaeläin oli kyyristyneenä paksulle
oksalle ja tiheä lehvistö esti apinan näkemästä sitä. Se odotti
kärsivällisesti, että ihmisapina tulisi kylliksi likelle hypätäkseen
äkkiä sen selkään.

Tarzan siirtyi varovasti samaan puuhun kuin pantteri ja hiukan
yläpuolelle sitä. Vasemmassa kädessään hänellä oli ohut kiviveitsensä.
Hän olisi mieluummin tahtonut käyttää suopunkiaan, mutta pantteria
ympäröivä lehvistö olisi estänyt heittämästä köyttä varmasti.

Akut oli nyt joutunut aivan sen puun alle, jossa kuolema häntä väijyi.
Sheeta siirsi hitaasti takakäpäliään oksaa pitkin yhä paremmin alleen
ja heittäytyi sitten kamalasti kiljaisten suurta apinaa kohti. Vain
murtosekunnin verran ennen hänen hyppyään loikahti toinen villieläin
hänen yläpuolellaan, ja sen kamala ja raju huuto sekoittui hänen
huutoonsa.

Kun pelästynyt Akut katsahti ylöspäin, näki hän pantterin melkein
suoraan yläpuolellaan ja pantterin selässä sen valkoisen apinan, joka
oli voittanut hänet suuren veden luona.

Apinamiehen hampaat olivat uppoutuneet Sheetan niskaan ja hänen oikea
käsivartensa oli kiedottu pantterin kurkun ympäri samalla kun vasen
käsi, jossa oli heikko kiviveitsi, nousi ja laski iskien raskaasti
kerran toisensa jälkeen eläimen vasemman lavan taakse.

Akutilla oli tuskin aikaa hypätä sivuun, ettei olisi joutunut näiden
viidakon taistelevien hirviöiden alle. He tulivat jysähtäen maahan
hänen jalkojensa juureen. Sheeta kiljui, murisi ja karjui hirveästi,
mutta valkoinen apina piti itsepäisesti ja ääneti kiinni
vastaanponnistelevasta saaliistaan.

Kiviveitsi meni voimakkaasti ja säälimättömästi kiiltävän nahan
läpi -- yhä uudestaan ja uudestaan se upposi syvään, kunnes suuri
kissaeläin lopulta vierähti toiselle kyljelleen viimeisen kerran
tuskissaan nytkähtäen ja kiljaisten'-- lihakset värähtivät vielä
kouristuksentapaisesti ja sitten peto makasi kuoliaana ja liikkumatta.

Silloin apinamies kohotti päänsä ja astahti surmatun saaliinsa päälle.
Viidakon läpi kiiri taas hänen villi ja raju voitonhuutonsa.

Akut ja hänen heimonsa jäsenet katselivat pelästyneinä ja kummissaan
Sheetan kuollutta ruumista ja notkeata, voimakasta miestä, joka oli sen
tappanut. Tarzan alkoi ensiksi puhua. Hän oli tahallaan pelastanut
Akutin hengen, ja tietäen apinain rajoitetun käsityskyvyn tiesi hän
myöskin, että hänen piti selittää tarkoituksensa heille, jotta pääsisi
aikeittensa perille.

"Olen Apinain Tarzan", sanoi hän. "Mahtava metsästäjä. Mahtava
taistelija. Suuren veden luona säästin Akutin hengen, vaikka olisin
voinut riistää sen ja tulla Akutin heimon kuninkaaksi. Nyt olen
pelastanut Akutin joutumasta Sheetan raatelevien hampaiden
revittäväksi. Kun Akut tai Akutin heimo on vaarassa, kutsukoot he
Tarzania avukseen näin --" ja apinamies päästi sen kauhean huudon,
jolla Kerchakin heimon jäsenten oli ollut tapana kutsua poissaolevia
jäseniään vaaran hetkellä.

"Ja", jatkoi hän, "kun he kuulevat Tarzanin kutsuvan heitä, muistakoot
he, mitä hän on tehnyt Akutille, ja tulkoot kiireesti hänen avukseen.
Tuleeko tapahtumaan niin kuin Tarzan sanoo?"

"_Huh_!" myönsi Akut, ja heimon toiset jäsenet huusivat yksimielisesti
"_huh_."

Sitten he rupesivat taas etsimään ruokaansa ikäänkuin ei olisi mitään
tapahtunut, ja heidän kanssaan tuli John Clayton, Greystoken loordi.

Hän huomasi kuitenkin, että Akut aina pysytteli likellä häntä ja
katseli häntä usein omituisen ihmettelyn kuvastuessa hänen pienissä
verestävissä silmissään, ja kerran hän teki sellaista, mitä Tarzan ei
ollut nähnyt apinan milloinkaan ennen tekevän, vaikka hän oli ollut
niin monta vuotta heidän keskuudessaan -- Akut tapasi erikoisen hyvän
makupalan ja luovutti sen Tarzanille.

Kun heimo oli metsästysretkellä, näkyi apinamiehen välkkyvä ruumis
metsästystoverien ruskeiden, karvaisten hahmojen keskellä. Usein he
töyttäsivät ohimennessään toisiansa, mutta apinat olivat jo alkaneet
pitää hänen läsnäoloaan itsestään selvänä, joten hän kuului heidän
joukkoonsa yhtä hyvin kuin Akut.

Jos hän tuli liian likelle naarasta, jolla oli pienokainen, näytteli
naaras suuria torahampaitaan ja murisi pahaaennustavasti. Silloin
tällöin joku nuori, hurja koiras murahteli varoittavasti, jos Tarzan
lähestyi sitä sen syödessä. Mutta näissä suhteissa oli kohtelu aivan
samaa kuin mikä olisi tullut heimon jokaisen jäsenen osaksi.

Tarzan puolestaan tunsi sangen hyvin viihtyvänsä näiden alkuajan
ihmisen rajujen, karvaisten edeltäjien parissa. Hän vältti sukkelasti
uhkaavannäköisiä naaraita -- sellainen on näet apinain tapa, jolleivät
satu saamaan silloin tällöin esiintyvää kauheata raivokohtaustaan -- ja
murisi vastaukseksi hurjapäisille nuorille uroksille näytellen
hampaitaan kuten nekin. Näin hän liukui helposti takaisin entiseen
elämäänsä; vieläpä tuntui siltä kuin hän ei olisi milloinkaan ollut
tekemisissä omaan heimoonsa kuuluvien olentojen kanssa.

Suurimman osan viikkoa hän kuljeskeli viidakossa uusien ystäviensä
kanssa, -- osaksi hän kaipasi tovereita ja osaksi pyrki taitavasti
siihen, että saisi kuvansa painumaan häviämättömästi heidän muistiinsa,
joka ei milloinkaan ole kovin hyvä. Tarzan tiesi näet entisistä
kokemuksistaan, kuinka suurta hyötyä hänelle tuottaisi se seikka, että
hänellä olisi kokonainen heimo näitä voimakkaita ja pelottavia eläimiä
apunaan.

Kun hän oli varma siitä, että hänen oli jossakin määrin onnistunut
syöpyä heidän tietoisuuteensa, päätti hän taas ruveta jatkamaan
etsiskelyään. Tätä varten hän lähti eräänä päivänä aikaisin liikkeelle
pohjoista kohti ja taivalsi nopeata vauhtia melkein yön tuloon asti,
matkaten koko ajan rannikon suuntaisesti.

Auringon noustessa seuraavana aamuna näki hän, että se oli melkein
suoraan oikealle hänestä hänen seisoessaan rannalla, sensijaan että se
olisi kohonnut vedestä suoraan edestäpäin. Hän teki tästä
johtopäätöksen, että rantaviiva oli kaartunut länttä kohti. Koko
seuraavan päivän hän jatkoi nopeata kulkuaan, ja tahtoessaan oikein
kiirehtiä riensi hän pitkin puiden oksia vikkelästi kuin orava.

Sinä iltana aurinko laski veteen vastapäätä maata, ja silloin apinamies
lopulta käsitti asian, jota hän oli jo kauan aavistanut. Rokoff oli
laskenut hänet maihin saarelle!

Hänen olisi pitänyt tietää se! Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että
venäläinen käyttäisi hyväkseen kaikkea, mikä saisi hänen asemansa yhä
kauhistavammaksi. Ja mikä olikaan hirveämpää kuin jättää hänet koko
elinajakseen kiduttaviin olosuhteisiin asumattomalle saarelle?

Rokoff oli epäilemättä purjehtinut suoraan mannermaalle, missä hänen
oli verrattain helppoa keksiä keino miten jättää pikku Jack julmien ja
villien kasvatusvanhempien käsiin, jotka tulisivat huolehtimaan
lapsesta, kuten kirjeessä oli uhattu.

Tarzania värisytti hänen ajatellessaan mitä kärsimyksiä pienokaisen
täytyi kestää tulevassa elämässään, vaikka hän joutuisikin sellaisten
ihmisten luo, joiden tarkoitukset hänen suhteensa olivat mitä
paraimpia. Apinamies tunsi kyllin hyvin nuo alhaisella asteella olevat
Afrikan villit, tietääkseen että heidänkin keskuudessaan tapasi
alkeellisessa muodossa esiintyvää armeliaisuutta ja inhimillisyyttä.
Mutta heidän elämänsä oli parhaassakin tapauksessa yhtämittaista
kauheata puutetta, vaaraa ja kärsimystä.

Ja sitten odotti lasta hirveä kohtalo jälkeenpäin, kun hän oli tullut
mieheksi. Ne kamalat tavat, joihin hänet totutettaisiin, riittäisivät
yksinään erottamaan hänet ikuisesti oman heimonsa ja vertaistensa
seurasta. Ihmissyöjä! Hänen pikku poikansako julma ihmissyöjä! Se oli
liian kovaa ajatella.

Ajatella teräviksi viilattuja hampaita, halkaistua nenää ja
kauheannäköiseksi maalattuja pikku kasvoja!

Tarzan voihki. Jospa hän vain saisi tuon venäläisen paholaisen kurkun
terässormiinsa!

Ja Jane! Mitä kiduttavaa epäilyä, pelkoa ja epävarmuutta Janen
täytyikään kärsiä! Tarzan tunsi oman asemansa äärettömän paljon
helpommaksi kuin Janen, sillä hän itse tiesi ainakin, että toinen hänen
rakkaistaan oli kotona turvassa, kun Janella taas ei ollut mitään
tietoa miehensä ja poikansa olopaikasta.

Oli hyvä, ettei Tarzan aavistanut totuutta, sillä sen tietäminen olisi
vain satakertaisesti lisännyt hänen kärsimystään.

Kun hän samosi hitaasti viidakon läpi synkkiin ajatuksiinsa
syventyneenä, tuli hänen korviinsa omituinen raapiva ääni, jota hän ei
osannut selittää. Hän liikkui varovasti siihen suuntaan, josta se
kuului, ja tapasi pian suuren pantterin, joka oli jäänyt kaatuneen puun
alle.

Tarzanin lähestyessä peto kääntyi muristen häntä kohti ja koetti päästä
irti, mutta suuri puunhaara painoi sen selkää ja pienemmät oksat
kytkivät sen jalat, estäen sitä liikkumasta muuta kuin jonkun tuuman
kullekin suunnalle.

Apinamies seisahtui avuttoman kissaeläimen eteen, sovittaen jouseensa
nuolen, surmatakseen pedon, jonka muuten täytyisi kuolla nälkään. Mutta
juuri kun hän jännitti jousta, pysäytti muuan äkillinen ajatus hänen
kätensä.

Miksi riistäisi hän eläin-raukalta hengen ja vapauden, kun oli niin
helppoa antaa kumpikin sille takaisin! Koska pantteri liikutti kaikkia
jäseniään taistellessaan turhaan vapautensa puolesta, oli hän varma
siitä, että sen selkäranka oli vahingoittumaton, ja samasta syystä hän
tiesi, ettei mikään luu ollut katkennut.

Päästäen jousenjänteensä höltymään hän pani nuolen takaisin koteloon,
heitti jousen olkapäälleen ja astui likemmäksi pinteessä olevaa
eläintä.

Hänen huuliltaan kuului tyynnyttävä, kehräävä ääni, jonka nuo suuret
kissaeläimet itsekin antavat kuulua ollessaan tyytyväisiä ja
onnellisia. Tällä tavoin Tarzan saattoi Sheetan omalla kielellä
parhaiten tulkita lähestymisensä ystävällisen tarkoituksen.

Pantteri lakkasi murisemasta ja silmäili apinamiestä tarkasti. Oli
välttämätöntä mennä noiden pitkien vahvojen kynsien ulottuville, jotta
saattoi nostaa raskaan puun pois eläimen päältä, ja kun puu olisi
poissa, olisi mies kokonaan villin eläimen armoilla; mutta Apinain
Tarzan ei tuntenut pelkoa.

Tehtyään päätöksensä toimi hän nopeasti. Hän astui epäröimättä
oksarykelmään pantterin sivulle ja "kehräsi" yhä ystävällisellä ja
rauhoittavalla tavallaan. Eläin käänsi päänsä miestä kohti ja silmäili
häntä tyynesti ja kysyvästi. Pitkät torahampaat olivat näkyvissä, mutta
pikemmin puolustavina kuin uhkaavina.

Tarzan tunki leveät hartiansa puunrungon alle, ja tällöin puristui
hänen paljas jalkansa pantterin silkinhienoa kylkeä vastaan: niin
likellä hän oli suurta petoa.

Tarzan jännitti hitaasti jättiläislihaksensa. Suuri puu nousi toisiinsa
kietoutuneine oksineen hiljalleen pantterin päältä, joka ryömi nopeasti
alta pois tuntiessaan rutistavan painon vähenevän. Tarzan antoi puun
pudota takaisin maahan, ja nuo kaksi villieläintä kääntyivät
katselemaan toisiansa.

Karu hymy väikkyi apinamiehen huulilla, sillä hän tiesi panneensa
henkensä alttiiksi vapauttaakseen tämän viidakon villin asukkaan, eikä
häntä olisi hämmästyttänyt, jos eläin olisi hyökännyt hänen kimppuunsa
samassa hetkessä, jolloin pääsi vapaaksi.

Mutta se ei tehnyt niin. Sensijaan se seisoi muutaman askeleen päässä
puusta katsellen kuinka apinamies ryömi esiin oksaröykkiöstä.

Päästyään irti oli Tarzan vain kolmen askeleen päässä pantterista. Hän
olisi voinut heittäytyä kaatuneen rungon toisella puolella olevien
puiden korkeille oksille, sillä Sheeta ei voinut kiivetä niin korkealle
kuin apinamies, mutta jokin, ehkä uhman henki, sai hänet lähestymään
pantteria ikäänkuin hän olisi tahtonut nähdä saisiko jonkinlainen
kiitollisuuden tunne eläimen ottamaan hänet ystävällisesti vastaan.

Hänen lähestyessään mahtavaa eläintä astui tämä varovasti syrjään ja
apinamies sivuutti sen vain ehkä jalan mitan päässä kuolaa valuvista
leuoista. Ja kun hän jatkoi matkaansa metsän läpi, seurasi pantteri
häntä kintereillä kuten koira.

Pitkään aikaan ei Tarzan voinut sanoa, seurasiko eläin häntä
ystävällisin tuntein vai pelkästään väijyen häntä sen varalta, että
tulisi nälkäiseksi; mutta lopulta hänen oli pakko uskoa, että edellinen
tunne sai eläimen toimimaan näin.

Myöhemmin päivällä vainusi Tarzan kauriin ja kiiruhti puuhun.
Pudotettuaan eläimen kaulaan silmukan kutsui hän Sheetaa hyrräten
samalla tavoin kuin vaimentaessaan eläimen epäluuloa aikaisemmin
päivällä, nyt vain hieman kovemmin ja kimeämmin. Hän oli kuullut
parittain metsästävien pantterien hyrräävän saaliin saatuaan juuri
sillä tavoin.

Melkein heti kuului ritinää läheisestä pensaikosta, ja hänen omituisen
toverinsa pitkä notkea ruumis tuli näkyviin. Nähdessään Baran ruumiin
ja haistaessaan verta päästi pantteri kimeän kiljaisun ja hetkeä
myöhemmin söivät nuo kaksi villieläintä vieretysten kauriin herkullista
lihaa.

Useita päiviä tämä omituinen pari kuljeskeli yhdessä pitkin viidakkoa.
Kun toinen sai saaliin, kutsui hän toista, ja siten he saivat usein ja
riittävästi ravintoa.

Kerran, kun he söivät päivällisekseen metsäsikaa, jonka Sheeta oli
surmannut, tunkeutui Numa-leijona julmana ja kauhistavana esiin
tuuheasta ruohikosta aivan heidän vieressään. Karjuen vihaisesti ja
varoittavasti se hyppäsi esiin ajaakseen heidät pois saaliinsa luota.
Sheeta loikkasi läheiseen tiheikköön ja Tarzan heilautti itsensä
viereisen puun matalille oksille.

Siellä apinamies otti ruohoköyden kaulaltaan, ja kun Numa seisoi
metsäsian ruumiin ääressä pää uhmaavasti pystyssä, pudotti hän silmukan
tuuheaharjaiseen kaulaan ja veti äkkiä tempaisten vahvan köyden
kireälle. Samalla hän kutsui kimeästi huutaen Sheetaa, vetäessään
vastaan ponnistelevaa leijonaa ylöspäin, kunnes tällä vain takajalat
koskettivat maata.

Hän kiinnitti köyden nopeasti vahvaan oksaan, ja kun pantteri hänen
kutsuaan seuraten hypähti näkyviin, pudottautui hän maahan rimpuilevan
ja raivostuneen Numan viereen ja hyökkäsi pitkä terävä veitsi kädessään
hänen kimppuunsa toiselta puolen, samalla kun Sheeta kävi kiinni
toiselta puolen.

Pantteri repi ja raateli Numan oikeata kylkeä ja apinamies iski
kiviveitsensä kerran toisensa jälkeen vasempaan kylkeen. Ennenkuin
eläinten kuninkaan onnistui mahtavilla kynsillään repiä köysi poikki,
riippui se itse kuolleena ja vaaratonna silmukassa.

Ja sitten kaikui viidakossa kahdesta villistä kurkusta urosapinan ja
pantterin voitonhuuto, joka yhtyi yhdeksi ainoaksi peloittavaksi ja
hirveäksi kiljunnaksi.

Kun viimeiset äänet haipuivat pitkäksi kauhistuttavaksi valitukseksi,
niin parikymmentä sotamaalauksessa komeilevaa villiä, jotka juuri
vetivät pitkää sotakanoottiaan rannalle, pysähtyi työssään. He alkoivat
tuijottaa viidakkoon päin ja kuunnella.



VIIDES LUKU

Mugambi


Kierrettyään saaren koko rannikon ja pistäydyttyään useissa kohdin
sisämaassa pääsi Tarzan varmuuteen siitä, että hän oli ainoa
ihmisolento saarella.

Hän ei ollut missään huomannut merkkiä siitä, että ihmisiä olisi edes
sattumalta käynyt tällä rannalla, vaikka hän luonnollisestikin tiesi,
että uhkea troopillinen kasvullisuus hävittää hyvin nopeasti
pysyvimmätkin muistomerkit ihmisestä, joten hänen johtopäätöksensä
saattoivat olla vääriä.

Päivää jälkeen Numan surmaamisen kohtasivat Tarzan ja Sheeta Akutin
heimon. Nähdessään pantterin lähtivät suuret apinat pakoon, mutta
jonkun ajan kuluttua Tarzanin onnistui kutsua heidät takaisin.

Hänen mieleensä oli juolahtanut, että olisi mielenkiintoinen koe
yrittää saada sovinto aikaan näiden perivihollisten kesken. Hänestä oli
tervetullutta kaikki, mikä lyhensi hänen joutohetkiään ja sai hänet
ajattelemaan muutakin kuin vatsansa täyttämistä. Sellainen askartelu
karkoitti myös synkät ajatukset, jotka vaivasivat häntä heti kun hän
tuli toimettomaksi.

Ei ollut erikoisen vaikeata ilmoittaa suunnitelma apinoille, vaikka
heidän pieni ja rajoitettu sanavarastonsa joutui yrityksessä kovalle
koetukselle. Mutta kun piti saada Sheetan pieniin pahanilkisiin
aivoihin mahtumaan ajatus, että hänen piti ruveta yhteistoimintaan
tähänastisen riistansa kanssa, osoittautui tehtävä apinamiehelle
melkein ylivoimaiseksi.

Tarzanilla oli muitten aseittensa joukossa pitkä tukeva ryhmysauva,
ja sidottuaan köytensä pantterin kaulaan käytteli hän hyvin
runsaskätisesti tätä asettaan murisevaa petoa vastaan, koettaen sillä
tavoin painaa sen mieleen, ettei se saanut käydä noiden suurten
pörröisten, ihmistä muistuttavien olentojen kimppuun, jotka olivat
tulleet likemmäksi, kun olivat nähneet, mitä nuora Sheetan kaulassa
merkitsi.

Se, että eläin ei kääntynyt Tarzania vastaan ja repinyt häntä
palasiksi, oli miltei ihme, ja sen voi mahdollisesti selittää johtuneen
siitä, että kun se kahtena kertana kääntyi muristen apinamiestä
vastaan, oli tämä kipeästi sivaltanut sen herkkään kuonoon, herättäen
siten sen mielessä terveellistä pelkoa ryhmysauvaa ja sitä pitelevää
apinamiestä kohtaan.

On epäiltävää, tokko alkuperäinen aihe, jonka vuoksi se oli kiintynyt
Tarzaniin, vielä oli selvänä sen mielessä. Epäilemättä kuitenkin jokin
tämän ensi syyn aikaansaama itsetiedoton ajatus, jota viimeksi
kuluneiden päivien tottumus oli selventänyt ja tehostanut, oli suureksi
osaksi aiheena siihen, että eläin sieti Tarzanin puolelta kohtelua,
joka olisi lennättänyt sen jokaisen muun olennon kurkkuun.

Edelleen on otettava huomioon ihmisajatuksen pakottava voima, joka nyt
suuntasi valtavan vaikutuksensa alempiarvoiseen olentoon, ja ehkäpä
tämä juuri osoittautui mahtavimmaksi tekijäksi Tarzanin ylivallassa
Sheetaan ja viidakon muihin eläimiin nähden, jotka kulloinkin joutuivat
hänen käskettävikseen.

Olipa miten tahansa, päiväkausin mies, pantteri ja isot apinat
kuljeskelivat vieri vieressä villissä viidakossaan tappaen saaliinsa
yhdessä ja jakaen sen toistensa kanssa. Eikä tästä hurjasta ja rajusta
joukosta kukaan ollut kauhistuttavampi kuin se sileäihoinen voimakas
villi, joka vain muutamia kuukausia aikaisemmin oli ollut tuttu näky
monen lontoolaisen talon vierashuoneessa.

Joskus eläimet erosivat toisistaan kulkeakseen tunnin tai päivänkin
oman halunsa mukaisesti. Erään kerran, kun oli sattunut näin, oli
apinamies mennyt pitkin puiden latvoja rantaa kohti ja oli pitkällään
hietikolla kuumassa auringonpaisteessa, kun hänet huomasi pari terävää
silmää, jotka katselivat läheisen harjanteen matalalta huipulta.

Hetken ajan silmät tuijottivat hämmästyneinä villiä valkoista miestä,
joka loikoili kuuman, troopillisen auringon paisteessa; sitten
katselija kääntyi viitaten jollekulle takanaan. Pian katseli toinen
silmäpari apinamiestä ja sitten yhä useampi, kunnes kaikkiaan
parikymmentä räikeästi koristeltua, villiä soturia makasi vatsallaan
harjanteen huipulla tarkastellen valkoista muukalaista.

Tuuli kävi Tarzanista heihin päin, joten hän ei vainunnut heitä, ja
ollen puoliksi selin heihin ei hän nähnyt, kuinka he etenivät varovasti
harjanteen reunan yli ja tulivat pitkin tuuheata ruohoa sitä
hiekkakaistaletta kohti, jolla hän makasi.

He olivat kaikki suurikokoisia miehiä, ja heidän raakalaisten tapaan
somistetut päänsä ja eriskummaisesti maalatut kasvonsa sekä monet
metallikoristeensa ja loistavanväriset höyhenensä korostivat heidän
villiä ja tuimaa ulkomuotoaan.

Harjanteen juurelle päästyään he nousivat varovasti seisomaan ja
lähestyivät hiljaa selkä köyryssä mitään aavistamatonta valkoista
miestä, jäntevissä käsissään uhkaavasti heilutellen raskaita
sotanuijiaan.

Se sieluntuska, jonka Tarzanin surulliset ajatukset olivat
aiheuttaneet, oli tylsyttänyt hänen terävän huomiokykynsä, niin että
etenevät villit olivat melkein hänen kimpussaan, ennenkuin hän huomasi,
ettei ollut enää yksin rannikolla.

Mutta hänen ajatuksensa ja lihaksensa olivat tottuneet ryhtymään
yhteistoimintaan niin nopeasti pienimmänkin hälytyksen sattuessa, että
hän oli pystyssä ja vihollisiaan vastassa heti kun huomasi takanaan
olevan jotakin. Kun hän hypähti seisaalleen, syöksyivät soturit häntä
kohti nuijat koholla ja villisti huutaen. Mutta ensimmäinen heistä
tuupertui maahan apinamiehen pitkän, tukevan kepin iskusta, ja sitten
tuo notkea, jäntevä olento lensi heidän joukkoonsa iskien oikealle ja
vasemmalle niin raivoisasti, voimakkaasti ja tarkasti, että se herätti
aivan mieletöntä kauhua mustien riveissä.

He peräytyivät hetkeksi -- ne, jotka olivat jälellä ja neuvottelivat
keskenään vähäisen matkan päässä apinamiehestä, joka katseli heitä
käsivarret ristissä ja sievät kasvot puolittain hymyillen. Pian he taas
lähestyivät häntä, tällä kertaa heilutellen raskaita sotakeihäitään. He
olivat Tarzanin ja viidakon välissä muodostaen hänen ympärilleen pienen
puoliympyrän, joka yhä soukkeni heidän lähetessään.

Näytti siltä, että apinamiehellä oli hyvin pieni mahdollisuus väistää
loppurynnistystä, kun suuret keihäät singottaisiin kaikki yhtaikaa
häntä kohti. Mutta jos hän tahtoi päästä pakoon, ei ollut muuta keinoa
kuin murtautua villien soturirivien läpi, sillä hänen takanaan oli aava
meri.

Hänen tilansa oli tosiaan mitä vakavin, kun hänen mieleensä juolahti
ajatus, joka muutti hänen hymynsä leveäksi irvistykseksi. Sotilaat
olivat vielä jonkun matkan päässä ja etenivät hitaasti, pitäen tapansa
mukaan julmaa melua -- he kiljuivat villisti ja tömistelivät maata
paljailla jaloillaan, hyppiessään eriskummaista sotatanssiaan. Tällöin
apinamies kohotti äänensä, päästäen villejä, kaameita kiljaisuja, jotka
saivat neekerit äkkiä pysähtymään hölmistyneinä. He katsoivat kysyvästi
toisiinsa, sillä tämä ääni oli niin hirveä, että heidän oma kamala
melunsa jäi sen rinnalla mitättömäksi. He olivat varmoja, ettei
ihmiskurkku voinut saada aikaan näitä eläimellisiä karjahduksia, ja
kuitenkin he olivat omin silmin nähneet valkoisen miehen avaavan suunsa
päästääkseen ilmoille karmivan huutonsa.

He epäröivät kuitenkin vain hetken ajan ja sitten he yksimielisesti
jälleen alkoivat eriskummaisella tavallaan lähetä saalistaan. Mutta
äkillinen rätinä viidakossa heidän takanaan sai heidät taas
pysähtymään, ja kun he kääntyivät katsomaan, mistä tämä uusi melu tuli,
avautui heidän hämmästyneiden silmiensä eteen näky, joka olisi
hyydyttänyt urhoollisempienkin miesten veren kuin wagambien.

Toisiinsa kietoutuneiden puiden ja pensaiden keskeltä hyppäsi
viidakosta suuren suuri pantteri silmät leimuten ja torahampaat
näkyvissä, ja sen takana lähestyi parikymmentä mahtavaa karvaista
apinaa nopeasti vaikka tosin kömpelösti heitä kohti. Eläimet olivat
puoleksi pystyssä lyhyiden, väärien säärtensä varassa, ja pitkät
käsivarret ulottuivat maahan asti, jota vastaan ne tukivat raskaita
ruumiitaan kovilla rystysillään, heiluen puolelta toiselle.

Tarzanin pedot olivat vastanneet hänen kutsuunsa.

Ennenkuin wagambit saattoivat tointua hämmästyksestään, oli tuo hirveä
joukko heidän kimpussaan toiselta puolelta ja Apinain Tarzan toiselta.
Raskaita keihäitä singottiin ja mahtavia sotanuijia heiluteltiin, ja
vaikka apinoita kaatui, niin kaatuivat myöskin Ugambin miehet.

Sheetan julmat torahampaat ja raatelevat kynnet repivät ja runtelivat
mustia ruumiita. Akutin mahtavat keltaiset iskuhampaat upposivat monen
sileäihoisen villin kurkkuun, ja Apinain Tarzan oli milloin siellä
milloin täällä kiihoittaen pelottavia liittolaisiaan ja tehden tuhoisaa
jälkeä pitkällä kapealla veitsellään.

Tuossa tuokiossa olivat neekerit hajaantuneet säilyttääkseen henkensä;
mutta niistä paristakymmenestä miehestä, jotka olivat hiipineet
harjanteen ruohoisia rinteitä alaspäin, onnistui yhden ainoan soturin
välttää joukkoa, joka oli tuhonnut hänen väkensä.

Tämä oli Mugambi, Ugambin wagambien päällikkö, ja kun hän katosi puiden
ja pensaiden rehevään verhoon harjanteen huipulla, näkivät ainoastaan
apinamiehen terävät silmät, minne hän pakeni.

Tarzan jätti joukkueensa syömään kyllikseen uhriensa lihaa -- hän itse
ei voinut sitä koskettaa -- ja lähti seuraamaan tuota ainoata, joka oli
jäänyt jälelle verisessä ottelussa. Juuri harjanteen reunan toisella
puolen hän sai näkyviinsä pakenevan neekerin, joka suinpäin syöksyi
pitkää sotakanoottia kohti; se oli vedetty rannalle nousuveden
hyrskyiltä turvaan.

Apinamies kiiruhti kauhistuneen neekerin perässä nopeana kuin varjo.
Valkoisen miehen aivoissa heräsi uusi suunnitelma, kun hän näki
sotakanootin. Jos nämä miehet olivat tulleet hänen saarelleen toiselta
saarelta tai mannermaalta, miksi hän ei käyttäisi heidän alustaan
mennäkseen siihen maahan, josta he olivat tulleet? Ilmeisesti heidän
maansa oli asuttu, ja epäilemättä se oli ainakin jonkinlaisessa
yhteydessä mannermaan kanssa, jollei se itse ollut Afrikan mantereella.

Raskas käsi laskeutui pakenevan Mugambin olkapäälle, ennenkuin hän
huomasikaan, että häntä ajettiin takaa, ja kun hän kääntyi ryhtyäkseen
taistelemaan hyökkääjää vastaan, sulkeutuivat jättiläissormet hänen
ranteittensa ympäri ja hänet viskattiin maahan.

Muuan jättiläinen kumartui hänen ylitseen, ennenkuin hän saattoi
ollenkaan puolustaa itseään.

Tarzan puhutteli allaan olevaa miestä Afrikan länsirannikon murteella.

"Kuka olet?" kysyi hän.

"Mugambi, wagambien päällikkö", vastasi neekeri.

"Säästän henkesi", sanoi Tarzan, "jos lupaat auttaa minua pääsemään
tältä saarelta. Mitä vastaat?"

"Autan sinua", vastasi Mugambi. "Mutta kun olet nyt tappanut kaikki
soturini, en tiedä, pääsenkö itsekään pois maastasi, sillä ei ole
ketään, joka hoitaisi airoja, emmekä me voi ilman soutajia mennä veden
yli."

Tarzan nousi ja antoi vankinsakin kohota jaloilleen. Tämä oli komea ja
miehekäs -- edessään olevan komean valkoisen miehen musta vastine
ruumiillisen kehityksen puolesta.

"Tule!" sanoi apinamies ja lähti takaisin siihen suuntaan, josta he
saattoivat kuulla juhlivan joukon ääntelyä ja murinaa. Mugambi vetäytyi
taaksepäin.

"Ne tappavat meidät", sanoi hän.

"En luule", vastasi Tarzan. "Ne tottelevat minua."

Neekeri epäröi yhä, peläten lähestyä julmia olentoja, jotka paraillaan
söivät hänen kaatuneita sotureitaan. Mutta Tarzan pakotti hänet
seuraamaan itseään, ja pian he sukelsivat esiin viidakosta ja saivat
silmiinsä pöyristyttävän näytelmän rantamalla. Nähdessään miehet
katsahtivat eläimet heihin uhkaavasti muristen, mutta Tarzan astui
niiden keskelle vetäen vapisevaa wagambia mukanaan.

Samalla tavoin kuin hän oli opettanut apinat ottamaan vastaan Sheetan,
opetti hän heidät nyt hyväksymään Mugambin ja onnistui tässä paljon
paremmin. Mutta Sheeta ei näyttänyt ollenkaan voivan ymmärtää, että
vaikka hänet oli kutsuttu tuhoamaan Mugambin soturit, hän ei saanut
menetellä samalla tavoin Mugambin suhteen. Mutta koska hän oli saanut
vatsansa täyteen, tyytyi hän kävelemään tyrmistyneen villin ympärillä
ja murisemaan kumeasti ja uhkaavasti, hirveät liekehtivät silmät
neekeriin suunnattuina.

Mugambi puolestaan tarrautui niin kiinteästi Tarzaniin, että apinamies
tuskin saattoi pidättää nauruaan, nähdessään kuinka surkeaan tilaan
päällikkö oli pelkonsa takia joutunut. Mutta lopuksi valkoinen mies
otti suurta kissaeläintä niskasta kiinni ja vetäen sen aivan likelle
wagambia näpsäytti sitä kuonoon kipeästi joka kerta, kun se rupesi
murisemaan vieraalle.

Tällaisesta näystä -- mies lyömässä paljaalla kädellään muuatta
viidakon säälimättömimmistä ja villeimmistä pedoista -- Mugambin silmät
olivat vähällä pullistua kuopistaan, ja kun neekeri tähän asti oli
tuntenut uhkamielistä arvonantoa valkoista jättiläismiestä kohtaan,
joka oli ottanut hänet vangikseen, muuttui hänen tunteensa nyt melkein
jumaloivaksi kunnioitukseksi.

Sheetan kasvatus edistyi niin hyvin, että Mugambi ei lyhyen ajan
perästä enää herättänyt hänen nälkäistä mielenkiintoaan, ja neekeri
tunsi itsensä hieman varmemmaksi hänen seurassaan.

Mutta ei olisi aivan totuudenmukaista sanoa, että Mugambi oli täysin
onnellinen ja rauhallinen uudessa ympäristössään. Hänen silmänsä
pyörivät yhtä mittaa pelokkaina puolelta toiselle, kun joku villin
joukkion jäsenistä sattui tulemaan hänen likelleen, niin että silmistä
näkyivät enimmäkseen vain valkuaiset.

Tarzan ja Mugambi väijyivät Sheetan ja Akutin kanssa juomapaikan luona
kaurista, ja kun kaikki neljä Tarzanin komentaessa syöksyivät
pelästyneen eläimen kimppuun, oli neekeri varma siitä, että eläin-parka
kuoli pelosta, ennenkuin kukaan sille antoi surman vammaa.

Mugambi teki tulen ja paistoi osansa saaliista, mutta Tarzan, Sheeta ja
Akut repelivät oman osansa raa'altaan terävillä hampaillaan ja
murisivat toisilleen, kun toinen uskalsi käydä käsiksi heidän
osuuteensa.

Ei ollut kuitenkaan kovin ihmeteltävää, että valkoinen mies oli
tavoissaan paljon lähempänä eläimiä kuin villit neekerit. Me olemme
kaikki tapojemme orjia, ja kun ulkonainen pakko totuttautua uusiin
tapoihin lakkaa vaikuttamasta, vajoamme me luonnonmukaisesti ja
helposti niihin tapoihin ja tottumuksiin, jotka pitkäaikainen
harjaantuminen on häviämättömästi juurruttanut meihin.

Lapsuudesta asti ei Mugambi ollut syönyt lihaa muutoin kuin
kypsennettynä, Tarzan taas ei ollut milloinkaan maistanut minkäänlaista
keitettyä tai paistettua, ennenkuin oli päässyt melkein miehen ikään,
ja senkin jälkeen hän oli vain kolmen tai neljän vuoden aikana syönyt
ruokansa valmistettuna. Ei ainoastaan elinikäinen tottumus saanut häntä
syömään lihaa raakana, vaan myöskin hänen oma makunsa, hänestä kun
kypsennetty liha oli pilattua verrattuna äsken kaadetun saaliin
lämpimään, mehuisaan lihaan.

Se, että hän saattoi mielihyvällä syödä viikkoja sitten hautaamaansa
lihaa ja nauttia pienistä nakertajista ja vastenmielisistä
toukista, tuntuu pöyristyttävältä meistä, jotka olemme aina olleet
"sivistyneitä"; mutta jos olisimme lapsuudessa oppineet syömään niitä
ja nähneet kaikkien ympärillämme niitä syövän, eivät ne nyt tuntuisi
meistä sen tympäisevämmiltä kuin monet parhaat herkkumme, joita Afrikan
villi ihmissyöjä katselisi inhoten ja nenäänsä nyrpistäen.

Rudolf-järven rannoilla esimerkiksi on heimo, joka ei syö lampaan- tai
naudanlihaa, vaikka sen lähimmät naapurit sitä käyttävät. Likellä sitä
on toinen heimo, joka syö aasinlihaa, ja se on pöyristyttävää
ympäristöheimoista, jotka eivät syö sellaista ruokaa. Kuka siis voi
sanoa, että on sopivaa syödä etanoita, sammakonreisiä ja ostereita,
mutta ellottavaa elää toukista ja kovakuoriaisista, tai että raaka
limainen osteri on mieluisampaa kuin äsken kaadetun kauriin makea,
puhdas liha?

Seuraavina päivinä Tarzan valmisti hienosta niinestä purjeen kanoottia
varten, sillä hän ei uskonut voivansa opettaa apinoita airojen
käyttelyyn, vaikka hänen onnistui saada useita niistä mukanaan heikkoon
alukseen, jota hän ja Mugambi meloivat hiekkasärkän sisäpuolella, missä
vesi oli aivan tyyntä.

Näillä retkillä hän oli pannut airot heidän käsiinsä, ja he koettivat
jäljitellä hänen ja Mugambin liikkeitä. Mutta apinoiden oli niin
vaikeata keskittyä pitkäksi ajaksi yhteen tehtävään, että hän pian
huomasi tarvittavan viikkokausien kärsivällistä harjoittelua, ennenkuin
he kykenisivät tehokkaasti käyttelemään näitä uusia työkaluja, jos he
ylipäätänsä milloinkaan siihen pystyisivät.

Oli kuitenkin yksi poikkeus, nimittäin Akut. Hän osoitti melkein alusta
alkaen tätä uutta urheilua kohtaan sellaista mielenkiintoa, joka
todisti hänen olevan älyllisesti paljon ylempänä heimonsa muita
jäseniä. Hän näytti käsittävän airojen tarkoituksen, ja kun Tarzan
huomasi tämän, koetti hän ihmisapinoiden puutteellisella kielellä
selittää, kuinka niitä voitaisiin parhaiten käyttää.

Mugambilta sai Tarzan tietää, että mannermaa oli vain vähäisen matkan
päässä saaresta. Näytti siltä, että wagambi-soturit olivat uskaltaneet
liian kauaksi heikolla aluksellaan, ja kun kova merenkäynti ja
rannikolta puhaltava ankara tuuli oli saanut heidät valtoihinsa,
ajautuivat he niin kauas, etteivät enää nähneet maata. Soudettuaan koko
yön siinä luulossa, että matka suuntautui kotia kohti, he olivat
nähneet tämän maan auringon noustessa ja pitäen sitä yhä mannermaana
olivat tervehtineet sitä ilomielin. Mugambikin oli vasta Tarzanilta
saanut kuulla, että se oli saari.

Wagambi-päällikkö oli hyvin epäilevällä kannalla purjeen suhteen, sillä
hän ei ollut milloinkaan nähnyt käytettävän sellaista laitosta. Hänen
maansa oli kaukana leveän Ugambi-joen varrella; ja nyt vasta oli hänen
kansansa jäseniä tullut merelle asti. Mutta Tarzan uskoi voivansa
hyvällä länsituulella ohjata pikku aluksen mannermaalle. Hän päätteli,
että olisi joka tapauksessa parempi sortua matkalla kuin jäädä
mittaamattomiksi ajoiksi tälle ilmeisesti tuntemattomalle saarelle,
jonne ei voinut odottaa laivojen koskaan saapuvan.

Kun ensimmäinen suotuisa tuuli nousi, läksi hän näin ollen retkelleen
ja otti mukaansa omituisimman ja kauhistavimman miehistön, mikä
milloinkaan on purjehtinut villin kapteenin päällikkyydessä.

Hänen mukanaan läksi Mugambi ja Akut, Sheeta-pantteri ja tusinan verran
Akutin heimon suuria uroksia.



KUUDES LUKU

Kauhea laivamiehistö


Sotakanootti kulki villeine miehistöineen hitaasti särkässä olevaa
aukkoa kohti, jonka kautta sen täytyi pyrkiä avoimelle merelle. Tarzan,
Mugambi ja Akut soutivat, sillä rannikon korkeus esti länsituulen
pääsemästä puhaltamaan pieneen purjeeseen.

Sheeta oli kyyryssä aluksen kokassa apinamiehen jaloissa, sillä
Tarzanista näytti parhaalta pitää pahanilkinen eläin aina niin kaukana
seurueen muista jäsenistä kuin mahdollista, koska aivan pienikin aihe
riitti lennättämään hänet kenen kurkkuun tahansa, lukuunottamatta
valkoista miestä, jota hän nyt ilmeisesti piti herranaan.

Veneen perässä oli Mugambi ja juuri hänen edessään kyykötti Akut.
Akutin ja Tarzanin välissä istui kaksitoista apinaa vilautellen
silmiään epätietoisina sinne tänne ja joskus kääntäen kaihoavan
katseensa rantaa kohti. Kaikki kävi hyvin, kunnes kanootti oli tullut
särkän ulkopuolelle. Täällä vahva tuuli pääsi purjeeseen kiinni ja
alkoi heitellä karkeatekoista alusta aalloissa, jotka kävivät yhä
korkeammiksi, kun he etenivät loitommaksi rannalta.

Veneen paiskautuessa sinne tänne apinat joutuivat kauhun valtaan. Ensin
he liikehtivät levottomasti ja alkoivat sitten murista ja vinkua.
Vaivoin sai Akut hillityksi heitä jonkun aikaa, mutta kun erikoisen
suuri aalto iski kanoottia ja pieni tuulenpuuska pullisti samalla
hetkellä purjetta, ei heidän hirmustuksellaan ollut rajoja. Hypätessään
pystyyn he olivat vähällä kaataa veneen, ennenkuin Akut ja Tarzan
yhteisvoimin saivat heidät tyynnytetyiksi. Lopulta rauha palautui, ja
apinat tottuivat viimein aluksensa omituisiin metkuihin; sitten he
eivät enää tuottaneet vaivaa.

Matka jatkui enemmittä seikkailuitta, tuuli puhalsi edelleen vireästi
ja kymmenen tunnin yhtämittaisen purjehduksen jälkeen häämöittivät
rannikon mustat varjot apinamiehen kiinteästi tähystävien silmien
edessä hänen istuessaan kokassa. Oli aivan liian pimeä nähdä, olivatko
he tulleet juuri Ugambin suulle vai eikö, joten Tarzan ohjasi veneen
lähimmästä kohdasta rantasärkän lävitse, odottaakseen sarastusta.

Kanootti kääntyi kyljelleen heti kun sen kokka kosketti hiekkaa, ja
kohta sen jälkeen se vierähti nurin, jolloin miehistö alkoi kiihkeästi
kompuroida rantaa kohti. Seuraava hyökyaalto vyöryi aivan heidän
ylitseen, mutta lopulta kaikkien onnistui rämpiä turvaan, ja hetkeä
myöhemmin heidän kömpelö aluksensa viskautui heidän viereensä.

Lopun yötä istuivat apinat kyyryssä ihan likellä toisiaan saadakseen
lämpöä, ja Mugambi teki heidän viereensä tulen, joka myöskin lämmitti
heitä. Mutta Tarzan ja Sheeta olivat toisenlaisia, sillä kumpikaan
heistä ei pelännyt viidakon yötä, ja nälän vaivaava kalvaminen sai
heidät lähtemään saaliinhakuun metsän sysimustaan kätköön.

He kävelivät vierekkäin siinä, missä oli kahdelle tilaa kulkea.
Toisinaan he menivät perätysten, ensin toinen ja sitten toinen edellä.
Tarzan ensin vainusi saaliin -- puhvelihärän -- olopaikan, ja pian he
hiipivät varovaisesti kohti nukkuvaa eläintä, joka oli keskellä tiheätä
kaislikkoa joen rannalla.

He hiipivät yhä lähemmäksi pahaa aavistamatonta eläintä, Sheeta
oikealta ja Tarzan vasemmalta, sydämen puolelta. He olivat tähän
mennessä metsästäneet jonkun aikaa yhdessä, joten he työskentelivät
yhteisymmärryksessä toistensa kanssa, antaen vain matalalla,
kehräävällä äänellä merkkejä toisilleen.

Hetken ajan he olivat aivan hiljaa saaliinsa lähellä, ja sitten Sheeta
hyppäsi apinamiehen merkistä eläimen selkään ja iski vahvat hampaansa
härän niskaan. Eläin ponnahti heti pystyyn, päästäen tuskan ja raivon
karjunnan, ja samassa hetkessä Tarzan syöksyi kiviveitsineen sen
kimppuun vasemmalta puolelta, survaisten sitä yhä uudestaan lapaluun
taakse.

Apinamies tarttui toisella kädellään eläimen paksuun niskavillaan, ja
kun härkä syöksyi mielettömänä kaislikon yli, laahautui sen henkeä
uhkaava olento perässä. Sheeta tarrautui itsepäisesti kiinni eläimen
niskaan ja selkään ja koetti päästä hampainensa sen selkärankaan.

Mylvivä härkä laahasi villejä vihollisiaan useita satoja metrejä
mukanaan, kunnes veitsenterä lopulta osui sen sydämeen, jolloin se
sortui suinpäin maahan, päästäen loppumölähdyksen, joka oli puoleksi
valitusta. Sitten Tarzan ja Sheeta nauttivat juhla-aterian.

Aterian jälkeen he ryömivät yhdessä tiheikköön, ja miehen
mustatukkainen pää kallistui pantterin keltaisenruskeata kylkeä vasten.
Hiukan päivänkoiton jälkeen he heräsivät ja söivät taas, minkä jälkeen
palasivat rannikolle, jotta Tarzan toisi joukon muutkin jäsenet saaliin
luo.

Kun ateria oli lopussa, asettuivat eläimet nukkumaan, jolloin Tarzan ja
Mugambi lähtivät etsimään Ugambi-jokea. He olivat tuskin kulkeneet sata
metriä, kun äkkiä tulivat leveälle virralle. Neekeri tunsi sen heti
samaksi, jota pitkin hän ja hänen soturinsa olivat onnettomalla
retkellään meloneet merta kohti.

Tarzan ja Mugambi kulkivat nyt virtaa alaspäin valtamerelle ja
huomasivat, että se laski lahdelmaan, joka ei ollut kuin kilometrin
päässä siitä kohdasta rannikolla, mihin kanootti oli ajautunut
edellisenä iltana.

Tarzan oli hyvin mielissään tästä huomiosta, sillä hän tiesi suuren
joen tienoilla löytävänsä alkuasukkaita ja joltakin näistä hän
epäilemättä saisi tietoja Rokoffista ja lapsesta -- hän näet piti
jokseenkin selvänä, että venäläinen jättäisi lapsen uusille
kasvatusvanhemmille mahdollisimman pian sen jälkeen kun oli päässyt
eroon Tarzanista.

Hän ja Mugambi varustivat nyt kanootin kuntoon ja laskivat sen vesille,
vaikka se oli perin vaikeata, kun hyrskyt vyöryivät yhtä mittaa
rannalle. Mutta vihdoin he onnistuivat aikeessaan ja meloivat pian
jälkeenpäin rannikkoa ylös Ugambin suuta kohti. Täällä he huomasivat
melkoisen hankalaksi päästä joen suusta sisään, kun sekä virta että
luode olivat heitä vastaan. Mutta käyttäen hyväkseen rannan likellä
kulkevaa vastavirtaa he saapuivat hämärän tullen paikkaan, joka oli
melkein vastapäätä sitä kohtaa, mihin olivat jättäneet seuralaisensa
nukkumaan.

Kiinnitettyään aluksensa veden yli riippuvaan oksaan he tunkeutuivat
viidakkoon ja kohtasivat pian muutamia apinoista, jotka söivät hedelmiä
vähän toisella puolella kaislikkoa, missä puhveli oli kaatunut. Sheetaa
ei näkynyt missään, eikä hän palannut ollenkaan tuona yönä, joten
Tarzan alkoi uskoa, että hän oli mennyt etsimään omaa heimoaan.

Aikaisin seuraavana aamuna apinamies vei joukkonsa joelle ja huudahti
mennessään useita kertoja kimeästi. Pian kuului hyvin kaukaa heikko
vastaushuuto, ja puoli tuntia myöhemmin Sheetan notkea hahmo loikkasi
näkyviin, kun joukon muut jäsenet juuri olivat varovasti kiipeämässä
kanoottiin.

Suuri peto, joka tuli selkä köyryssä ja hyrräten kuin tyytyväinen
kissa, hieroi kylkeänsä apinamiestä vasten ja hypähti sitten tämän
käskystä keveästi entiselle paikalleen kanootin kokkaan.

Kun kaikki olivat paikoillaan, huomattiin, että Akutin apinoista
puuttui kaksi, ja vaikka sekä apinakuningas että Tarzan huutelivat
niitä melkein tunnin ajan, ei vastausta kuulunut, joten vene läksi
lopulta liikkeelle ilman niitä. Kun nuo kaksi puuttuvaa apinaa
sattuivat olemaan juuri samoja, jotka olivat vähimmin osoittaneet halua
lähteä retkelle saareltaan ja enimmin pelänneet matkalla, oli Tarzan
varma siitä, että he olivat tahallaan mieluummin jääneet pois kuin
uudestaan tulleet kanoottiin.

Kun joukkue laski maihin hiukan puolenpäivän jälkeen etsiäkseen
ravintoa, tarkasteli muuan hoikka, alaston villi-ihminen heitä hetken
ajan joen rantaa reunustavan tiheän lehväverhon takaa ja katosi sitten
virran yläjuoksulle päin, ennenkuin kukaan kanootissa olija huomasi
häntä.

Hän kiiti hirven tavoin pitkin kapeata polkua ja syöksyi vihdoin
oudoista uutisista kiihdyksissään alkuasukaskylään, joka oli useiden
kilometrien päässä siitä kohdasta, mihin Tarzan oli joukkoineen
pysähtynyt metsästämään.

"Toinen valkoinen mies on tulossa!" huudahti hän päällikölle, joka
istui kyykkysillään pyöreän majansa ovella. "Toinen valkoinen mies ja
hänen kanssaan on monta soturia. He tulevat suuressa sotakanootissa
tappaakseen ja rosvotakseen meitä kuten sekin mustapartainen, joka
juuri on lähtenyt."

Kaviri hypähti pystyyn. Hän oli aivan äsken saanut maistaa valkoisen
miehen antimia, ja hänen villi sydämensä oli täynnä katkeruutta ja
vihaa. Seuraavassa hetkessä kuului kylästä sotarumpujen pärrytys,
kutsuen metsästäjiä metsästä ja kyntäjiä pelloilta.

Seitsemän sotakanoottia laskettiin vesille, ja niihin astui
maalauksilla ja sulilla koristettuja sotureita. Pitkiä keihäitä pisti
esiin karkeatekoisista aluksista, kun ne äänettömästi liukuivat
vedenpinnan yli vahvojen käsivarsien kuljettamina, joissa
jättiläislihakset pullistuivat kiiltävän, mustan nahan alla.

Nyt ei kuulunut rummun ääntä eikä alkuasukasten torvien toitotusta,
sillä Kaviri oli taitava soturi, eikä hän aikonut antautua mihinkään
vaaraan, joka vain oli vältettävissä. Hän syöksyisi äänettömästi
seitsemän kanootin kanssa valkoisen miehen yhden ainoan kanootin
kimppuun ja musertaisi vihollisen miestensä suuren lukumäärän avulla
ennenkuin sen pyssyt ennättäisivät saada paljoa vahinkoa aikaan hänen
väkensä keskuudessa.

Kavirin oma kanootti kulki vähän matkaa toisten edellä, ja kun se
kiersi joessa jyrkän mutkan, missä nopea virta kiidätti sitä, tuli
äkkiä vastaan se, mitä Kaviri etsi. Molemmat kanootit olivat niin
likellä toisiaan, että neekeri tuskin ehti huomata valkoiset kasvot
vastaantulevan aluksen kokassa, ennenkuin veneet törmäsivät yhteen ja
hänen omat miehensä nousivat pystyyn kiljuen aivan mielettömän
raivokkaasti ja ojensivat pitkät keihäänsä toisessa kanootissa olevia
vastaan.

Mutta hetkeä myöhemmin, kun Kaviri sai selville, minkälainen miehistö
valkoisen miehen kanootissa oli, olisi hän antanut kaikki omistamansa
helmet ja rautalankakoristeet päästäkseen turvassa takaisin kaukaiseen
kyläänsä. Alukset olivat tuskin tulleet vierekkäin, kun Akutin kamalat
apinat nousivat muristen ja karjuen kanootin pohjalta ja kurottaen
pitkiä karvaisia käsiään riistivät uhkaavannäköiset keihäät Kavirin
sotureilta.

Neekerit joutuivat kokonaan kauhun valtaan, mutta heidän täytyi
kuitenkin ryhtyä taisteluun. Nyt tulivat nopeasti muut sotakanootit
taistelevien luo. Niiden miehistö halusi innokkaasti päästä otteluun,
sillä neekerit luulivat, että heidän vihollisensa olivat valkoisia
miehiä ja heidän palveluksessaan olevia alkuasukaskantajia.

He kiersivät Tarzanin aluksen ympärille, mutta nähdessään keitä
viholliset olivat, kääntyivät kaikki, yhtä lukuunottamatta, ja meloivat
nopeasti jokea ylöspäin. Jälelle jäänyt vene oli tullut liian likelle
apinamiehen alusta, ennenkuin siinä olijat huomasivat, että heitä ja
heidän tovereitaan vastassa oli paholaisia eikä ihmisiä. Kun vene
kosketti Tarzanin kanoottia, virkkoi apinamies matalalla äänellä jonkun
sanan Sheetalle ja Akutille, ja ennenkuin hyökkäävät soturit saattoivat
peräytyä, hyppäsi heidän kimppuunsa suuren suuri pantteri
vertahyytävästi kiljuen, samalla kun kanootin toiseen päähän kiipesi
iso apina.

Veneen toisessa päässä teki pantteri julmaa jälkeä mahtavilla
kynsillään ja pitkillä, terävillä torahampaillaan, kun taas Akut
toisessa päässä iski keltaiset hampaansa niiden kurkkuun, jotka tulivat
hänen tielleen, ja viskeli tyrmistyneitä neekereitä mereen, edetessään
kanootin keskipalkkaa kohti.

Kavirilla oli täysi työ hänen omaan alukseensa tulleiden paholaisten
kanssa, ettei hän voinut ollenkaan auttaa toisessa veneessä olevia
sotureitaan. Jättiläismäinen valkoinen paholainen oli temmannut häneltä
keihään, ikäänkuin hän, mahtava Kaviri, olisi ollut vain pikku vauva.
Karvaiset hirviöt olivat pääsemässä voitolle hänen sotureistaan ja hän,
musta päällikkö, taisteli mieskohtaisesti edessään olevaa hirveätä
joukkoa vastaan. Kaviri otteli urheasti vastustajiensa kanssa, sillä
hän tunsi jo olevansa kuoleman oma, ja näin ollen hän saattoi vain
myydä henkensä mahdollisimman kalliisti; mutta pian kävi selville,
että hänen parhainkin ponnistelunsa oli aivan turha sen olennon
yli-inhimillistä voimaa ja notkeutta vastaan, joka lopulta sai kiinni
hänen kurkustaan ja painoi hänet selälleen kanootin pohjalle.

Pian alkoi Kavirin päätä huimata, -- esineet kävivät epäselviksi ja
hämäriksi hänen silmissään, -- hän tunsi rinnassaan suurta tuskaa
taistellessaan elähdyttävän henkäyksen puolesta, jonka hänen päällään
oleva olento aikoi ainiaaksi riistää. Sitten hän kadotti tuntonsa.

Kun hän taas avasi silmänsä, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen,
ettei ollutkaan kuollut. Hän makasi lujasti sidottuna oman kanoottinsa
pohjalla. Suuri pantteri istui hänen vieressään katsellen häneen.

Kaviriä värisytti ja taas hän sulki silmänsä odottaen, että raju peto
hyppäisi hänen kimppuunsa ja lopettaisi hänen kurjuutensa ja hirmunsa.
Hetken perästä, kun raatelevat hampaat eivät olleet iskeytyneet hänen
vapisevaan ruumiiseensa, uskalsi hän taas avata silmänsä. Pantterin
takana oli polvillaan valkoinen jättiläinen, joka oli hänet nujertanut.

Mies käytteli airoaan, ja aivan hänen takanaan Kaviri näki muutamia
omista sotureistaan samanlaisessa työssä. Heidän toisella puolellaan
taas oli kyyryssä useita karvaisia apinoita.

Kun Tarzan näki, että päällikkö oli tullut tuntoihinsa, alkoi hän puhua
tälle.

"Soturisi sanovat minulle, että olet lukuisan kansan päällikkö ja että
nimesi on Kaviri", sanoi hän.

"Kyllä", vastasi neekeri.

"Miksi kävit kimppuuni? Minä tulin rauhallisissa aikeissa."

"Toinenkin valkoinen mies tuli rauhallisissa aikeissa kolme kuukautta
sitten", vastasi Kaviri, "ja kun olimme tuoneet hänelle lahjaksi
vuohen, kassavaa ja maitoa, kävi hän kimppuumme pyssyinensä ja tappoi
monta kansastani ja meni sitten tiehensä ottaen kaikki vuohemme ja
moniaita nuorista miehistämme ja naisistamme."

"Minä en ole sen toisen valkoisen miehen kaltainen", vastasi Tarzan.
"En olisi tehnyt teille pahaa, jollette olisi käyneet kimppuumme. Sano
minulle, millaiselta se paha valkoinen mies näytti! Minä haen erästä,
joka on tehnyt minulle vääryyttä. Ehkä tämä mies on juuri etsimäni."

"Hänellä oli ilkeät kasvot suuren mustan parran peitossa ja hän oli
hyvin, hyvin häijy -- niin, oikein häijy."

"Oliko hänen mukanaan pieni valkoinen lapsi?" kysyi Tarzan, ja hänen
sydämensä miltei lakkasi sykkimästä hänen odottaessaan neekerin
vastausta.

"Ei, _bwana_", vastasi Kaviri, "valkoinen lapsi ei ollut tämän miehen
matkassa -- se oli toisessa joukossa."

"Toisessa joukossa!" huudahti Tarzan. "Missä toisessa joukossa?"

"Siinä, jota paha valkoinen mies ajoi takaa. Siihen kuului valkoinen
mies, nainen ja lapsi sekä kuusi mosula-kantajaa. He kulkivat jokea
ylöspäin kolme päivää ennen pahaa valkoista miestä. Luulen heidän
paenneen häntä."

Valkoinen mies, nainen ja lapsi! Tarzan oli ymmällä. Lapsi oli varmaan
hänen pikku Jackinsa, mutta kuka oli nainen -- ja mies? Olisiko ehkä
joku Rokoffin liittolaisista ollut yksissä tuumin jonkun naisen kanssa
-- joka oli seurannut venäläistä -- varastaakseen lapsen tältä?

Jos asianlaita oli niin, aikoivat he epäilemättä tuoda lapsen takaisin
sivistyneeseen maailmaan ja sitten joko vaatia palkintoa työstään tai
pitää pientä vankia hallussaan lunnaiden saamiseksi.

Mutta nyt, kun Rokoffin oli onnistunut seurata heitä kauas sisämaahan,
tuntematonta jokea ylöspäin, saavuttaisi hän heidät epäilemättä
lopuksi, jollei, mikä oli vielä luultavampaa, juuri ne ihmissyöjät
ylempänä Ugambin varrella ottaisi heitä kiinni ja tappaisi, joiden luo
Rokoff oli -- Tarzanin varman vakaumuksen mukaan -- aikonut viedä
pienokaisen.

Hänen puhuessaan Kavirin kanssa olivat kanootit yhtä mittaa kulkeneet
jokea ylöspäin päällikön kylää kohti. Kavirin soturit käyttelivät
airoja noissa kolmessa kanootissa, luoden kauhistuneita syrjäsilmäyksiä
hirveihin matkatovereihinsa. Kolme Akutin apinaa oli surmattu
ottelussa, mutta Akut mukaan laskettuna oli vielä jälellä kahdeksan
julmaa petoa, ja sitten oli Sheeta-pantteri, Tarzan ja Mugambi.

Kavirin soturit eivät olleet mielestään milloinkaan elämässään nähneet
niin pelottavaa laivamiehistöä. He odottivat joka silmänräpäys, että
heidän vangitsijansa syöksyisivät heidän kimppuunsa ja repisivät heidät
kappaleiksi; itse asiassa olikin Tarzanilla, Mugambilla ja Akutilla
täysi työ pidättäessään murisevia, sisukkaita petoja käymästä kiinni
kiiltäviin, alastomiin ruumiisiin, jotka silloin tällöin hipaisivat
heitä soutajien liikkuessa, varsinkin kun miesten pelko vain lisäsi
eläinten hyökkäyshalua.

Kavirin leirille Tarzan pysähtyi vain siksi aikaa, että ehti syödä
mustien valmistaman aterian ja saada päälliköltä kaksitoista miestä
soutamaan kanoottia.

Kaviri suostui hyvinkin mielellään apinamiehen pyyntöihin, toivoen että
myöntyväisyys jouduttaisi kamalan joukon lähtöä. Mutta hän huomasi
olevan helpompaa luvata miehiä kuin antaa niitä, sillä kun hänen
alamaisensa saivat kuulla aikomuksen, kiiruhtivat ne, jotka eivät vielä
olleet paenneet viidakkoon, viipymättä tekemään sen. Näin ollen, kun
Kaviri kääntyi osoittaakseen keiden tuli seurata Tarzania, huomasi hän
olevansa heimonsa ainoa kylään jäänyt jäsen.

Tarzan ei voinut pidättää hymyään.

"He eivät näytä halukkailta seuraamaan meitä", sanoi hän, "mutta jää
rauhallisesti tänne, Kaviri; pian saat nähdä kansasi taas parveilevan
ympärilläsi."

Sitten apinamies nousi ja kutsuen joukkonsa luokseen käski Mugambin
jäädä Kavirin luo sekä katosi viidakkoon Sheeta ja apinat
kintereillään.

Seuraavan puolen tunnin aikana ei synkän metsän hiljaisuutta häirinnyt
muu kuin siellä uhkuvan elämän tavalliset äänet, jotka vain lisäävät
sen synkkää yksinäisyyttä. Kaviri ja Mugambi istuivat yksin
paalukylässä ja odottelivat.

Sitten kuului hyvin etäältä kauhistava ääni. Mugambi tunsi apinamiehen
kolkon uhmanhuudon. Heti kuului eri paikoista ympärillä samanlaista
karmivaa huutoa ja kiljuntaa, jota silloin tällöin korosti nälkäisen
pantterin vertahyytävä ulvonta.



SEITSEMÄS LUKU

Petos


Nuo kaksi villiä, Kaviri ja Mugambi, jotka istuivat kyykkysillään
Kavirin majan edessä, katsoivat toisiinsa; Kaviri salasi vain huonosti
levottomuutensa.

"Mitä se on?" kysyi hän.

"Bwana Tarzan ja hänen joukkonsa", vastasi Mugambi. "Mutta en tiedä,
mitä he tekevät, jolleivät he mahdollisesti ole surmaamassa paenneita
miehiäsi."

Kaviria värisytti ja hän pyöritteli pelokkaasti silmiään, katsellen
viidakkoon päin. Pitkän elämänsä aikana ei hän ollut villistä metsästä
milloinkaan kuullut niin kaameata huhuilua.

Äänet tulivat yhä likemmäksi ja likemmäksi, ja pian sekoittui niihin
naisten, lasten ja miesten kauhistuneita huutoja. Vertahyytävä ulvonta
jatkui kaksikymmentä pitkää minuuttia, kunnes se tuntui olevan vain
kivenheiton päässä paalutuksesta. Kaviri nousi paetakseen, mutta
Mugambi tarttui häneen ja pidätti häntä, sillä Tarzan oli käskenyt
niin.

Hetkeä myöhemmin syöksyi viidakosta joukko vapisevia alkuasukkaita,
rientäen majojansa kohti turvaan. He juoksivat kuin pelästyneet lampaat
ja heidän takanaan tulivat Tarzan ja Sheeta ja Akutin julmannäköiset
apinat, ajaen heitä eteenpäin.

Pian ilmestyi Tarzan Kavirin eteen, huulillaan vanha rauhallinen
hymynsä.

"Alamaisesi ovat palanneet, veljeni", sanoi hän, "ja nyt voit valita
ne, joiden pitää seurata minua ja meloa kanoottiani."

Kaviri kompuroi väristen pystyyn ja kehoitti miehiään tulemaan
majoistaan, mutta kukaan ei vastannut hänen kehoitukseensa.

"Sano heille", ehdotti Tarzan, "että jolleivät he tule, lähetän
seuralaiseni hakemaan heitä."

Kaviri teki kuten käskettiin, ja samassa hetkessä kylän koko väestö
tuli esiin. Kaikkien suuret ja pelästyneet silmät vilkuivat milloin
sinne milloin tänne heidän katsellessaan villejä olentoja, jotka
vaeltelivat kylätiellä.

Kaviri osoitti nopeasti kaksitoista soturia, joiden tuli seurata
Tarzania. Mies-rukat kävivät miltei vaaleiksi kammosta, ajatellessaan
kuinka likellä he tulisivat olemaan pantteria ja apinoita ahtaissa
kanooteissa. Mutta kun Kaviri selitti heille, ettei voinut päästä
pakoon -- että bwana Tarzan ajaisi heitä takaa yrmeine joukkoineen, jos
he koettaisivat välttää velvollisuuttaan -- menivät he lopulta synkkinä
alas joelle ja asettuivat kanootteihin.

Päälliköltä pääsi helpotuksen huokaus, kun hän näki matkueen katoavan
joen yläjuoksulle päin erään niemekkeen taakse.

Kolmen päivän ajan omituinen seurue jatkoi matkaansa sen villin
maan sydämeen, joka on kummallakin puolella melkein tutkimatonta
Ugambi-jokea. Kolme soturia kahdestatoista karkasi sinä aikana mutta,
kun monet apinoista olivat lopuksi oppineet airojen käyttelyn
salaisuuden, ei Tarzan tullut tappiosta levottomaksi.

Hän olisi kylläkin voinut samota rantaa pitkin paljon nopeammin, mutta
hän ajatteli voivansa pysyttää villin miehistönsä paremmin koossa
pidättämällä heitä mahdollisimman paljon veneessä. Kahdesti päivässä he
menivät maihin metsästämän ja hakemaan ruokaa, ja yönsä he nukkuivat
joen rannalla tai jollakin niistä lukuisista pikku saarista, joita oli
joessa.

Alkuasukkaat pakenivat kauhistuneina heidän edellään, joten he
tapasivat vain autioita kyliä matkallaan. Tarzan halusi päästä
puheisiin jonkun joen rannalla asuvan villin kansa, mutta ei ollut
tähän mennessä onnistunut.

Lopuksi hän päätti itse lähteä maihin ja antaa toisten seurata
jälessään veneellä. Hän selitti Mugambille aikomuksensa ja käski Akutin
totella neekerin määräyksiä.

"Palaan taas luoksenne muutaman päivän kuluttua", sanoi hän. "Nyt menen
pois saadakseni tietää, kuinka etsimäni pahan valkoisen miehen on
käynyt."

Seuraavassa pysähdyspaikassa Tarzan meni rannalle ja katosi pian
joukkonsa näkyvistä.

Ensimmäiset kylät, joihin hän tuli, olivat autioina osoittamassa, että
uutinen hänen joukkionsa tulosta oli kulkenut nopeasti. Mutta
illansuussa hän tapasi rykelmän olkikattoisia majoja, joita ympäröi
korkea paalutus, ja siellä oli parisataa alkuasukasta.

Naiset puuhasivat juuri illallista, kun Apinain Tarzan kiikkui heidän
yläpuolellaan jättiläispuun oksilla, jotka eräässä kohdassa ulottuivat
paalutuksen yli.

Apinamies ei oikein tiennyt, miten päästä keskusteluun näiden
ihmisten kanssa pelottamatta heitä tai herättämättä heidän villiä
taisteluhaluaan. Hänellä ei ollut nyt halua tapella, sillä hänellä oli
liian tärkeä tehtävä voidakseen otella jokaisen heimon kanssa, jonka
hän ehkä kohtaisi.

Lopulta hän keksi erään suunnitelman, ja nähtyään olevansa piilossa
alhaalla olevien katseilta hän murahteli muutaman kerran matalalla
äänellä jäljitellen pantteria. Kaikkien silmät kääntyivät heti ylöspäin
lehvistöön.

Hämärä oli tulossa, eivätkä neekerit voineet nähdä lehtiverhon läpi,
joka suojasi apinamiestä heidän katseiltaan. Samalla hetkellä kun hän
oli kääntänyt heidän huomionsa puoleensa, päästi hän kimeämmän ja
hirveämmän pantterinkiljunnan ja pudottautui sitten maahan paalutuksen
ulkopuolelle liikuttamatta tuskin yhtäkään lehteä pudotessaan ja juoksi
nopeasti kuin kauris kylän portille.

Täällä hän jyskytti porttia, joka oli tehty kuiduilla yhteensidotuista
nuorista puista, ja huusi alkuasukkaille heidän omalla kielellään
olevansa ystävä ja haluavansa ruokaa ja suojaa yöksi.

Tarzan tunsi hyvin neekerien luonteen. Hän tiesi, että Sheetan murina
ja kiljunta puussa heidän yläpuolellaan panisi heidän hermonsa
koetukselle ja että hänen jyskytyksensä pimeän tultua lisäsi heidän
kauhuaan.

Häntä ei hämmästyttänyt, etteivät he vastanneet hänen pyyntöönsä, sillä
alkuasukkaat pelkäävät kaikkia ääniä, jotka tulevat yöllä paalutuksen
takaa, pitäen niitä aina jonkun paholaisen tai muun aaveenomaisen
vieraan aiheuttamina. Mutta hän huuteli yhä edelleen.

"Päästäkää minut sisään, ystäväni!" huudahti hän. "Olen valkoinen mies
ja ajan takaa pahaa valkoista miestä, joka kulki tästä muutamia päiviä
sitten. Seuraan häntä rangaistakseni häntä synneistään, joita hän on
tehnyt teitä ja minua vastaan. Jos epäilette ystävyyttäni, osoitan sen
oikeaksi menemällä puuhun kylänne yläpuolella ja ajamalla Sheetan
takaisin viidakkoon, ennenkuin se hyppää päällenne. Jollette lupaa
päästää minua sisään ja kohdella minua ystävänä, annan minä Sheetan
jäädä paikoilleen ja syödä teidät suuhunsa."

Hetken ajan oli hiljaista. Sitten kuului vanhan miehen ääni kylätieltä.

"Jos tosiaan olet valkoinen mies ja ystävä, päästämme sinut sisään,
mutta ensin sinun täytyy ajaa Sheeta pois."

"No hyvä", vastasi Tarzan. "Kuunnelkaa, niin huomaatte, kuinka Sheeta
pakenee minua."

Apinamies palasi nopeasti puun luo ja nousi tällä kertaa suurella
rytäkällä oksille, muristen samalla pahaenteisesti aivan kuin pantteri,
jotta alhaalla olijat luulisivat suuren pedon olevan yhä siellä.

Päästyään kylätien yläpuolella olevalle kohdalle piti hän kovaa
ryskettä, pudisteli puuta rajusti ja huusi pantterille äänekkäästi,
että tämän piti paeta, jollei tahtonut tulla tapetuksi, ja korosti
omien sanojensa vaikutusta vihaisen pedon kiljaisuilla ja murinalla.

Sitten syöksyi hän vastakkaiselle puolelle puuta ja sieltä viidakkoon,
tömisteli mennessään puunrunkoja ja matki pantterin yhä heikommin
kuuluvaa murinaa, edetessään loitolle kylästä.

Muutaman minuutin kuluttua hän palasi kylän portille ja huuteli
alkuasukkaita.

"Olen karkoittanut Sheetan", sanoi hän. "Nyt tulkaa ja päästäkää minut
sisään, kuten lupasitte."

Hetken ajan kuului paalutuksen sisältä kiihkeätä keskustelua, mutta
lopulta tuli puolitusinaa soturia avaamaan porttia. He kurkistelivat
levottomasti ulos, ilmeisesti peläten olentoa, jonka tapaisivat siellä
odottamassa. He eivät suurestikaan rauhoittuneet nähdessään melkein
alastoman valkoisen miehen, mutta kun Tarzan oli tyynnyttänyt heitä
puhuen levollisesti ja vakuuttaen ystävyyttään heitä kohtaan, avasivat
he porttia hieman enemmän ja päästivät hänet sisään.

Kun portti oli taas suljettu, palasi villien itseluottamus, ja Tarzanin
kävellessä kylätietä pitkin päällikön majaa kohti ympäröi hänet joukko
uteliaita miehiä, naisia ja lapsia.

Päälliköltä hän sai tietää, että Rokoff oli kulkenut jokea ylös viikko
sitten; hänellä oli ollut sarvet otsassaan ja häntä oli seurannut
tuhannen paholaista. Myöhemmin päällikkö kertoi, että paha valkoinen
mies oli viipynyt hänen kylässään kuukauden.

Vaikka nämä tiedot eivät pitäneet yhtä Kavirin selostuksen kanssa, että
venäläinen oli vain kolme päivää sitten lähtenyt hänen kylästään ja
että hänen seurueensa oli paljon pienempi kuin nyt sanottiin, ei Tarzan
ollenkaan hämmästynyt eroavaisuuksista, sillä hän tiesi hyvin, kuinka
kummallisesti villien ajatukset toimivat.

Enimmin herätti hänen mielenkiintoaan varmuus, että hän oli oikeilla
jäljillä ja että ne johtivat maan sisäosaan. Kun näin oli asianlaita,
tiesi hän, ettei Rokoff suinkaan pääsisi häneltä pakoon.

Pidettyään monta tuntia tutkintoa ja ristikuulustelua sai apinamies
selville, että toinen seurue oli kulkenut ohi useita päiviä ennen
venäläistä -- siinä oli ollut kolme valkoihoista: mies, nainen ja pieni
poika sekä moniaita mosula-kantajia.

Tarzan selitti päällikölle, että hänen seuralaisensa tulisivat
kanootissa, luultavasti seuraavana päivänä, ja että vaikka hän itse
jatkaisi matkaansa, tuli päällikön ottaa heidät ystävällisesti vastaan
eikä pelätä heitä, sillä Mugambi pitäisi huolta, etteivät he tekisi
pahaa päällikön alamaisille, jos heitä vain kohdeltaisiin
ystävällisesti.

"Ja nyt", päätti hän puheensa, "käyn nukkumaan tämän puun alle. Olen
hyvin väsynyt. Älkää antako kenenkään häiritä minua."

Päällikkö tarjosi hänelle majaa käytettäväksi, mutta Tarzan, jolla oli
ennakolta kokemuksia alkuasukasten asunnoista, piti ulkoilmaa
parempana. Lisäksi oli hänellä omat aikeensa, jotka saattoi paremmin
toteuttaa jäämällä puun alle. Hän selitti syykseen halun olla heti
saatavissa, jos Sheeta palaisi, ja tämän selityksen jälkeen päällikkö
antoi hyvinkin mielellään hänen levätä puun alla.

Tarzan oli aina huomannut itselleen suureksi hyödyksi, että
alkuasukkaat luulivat hänellä jossakin määrin olevan enemmän tai
vähemmän ihmeellisiä voimia. Hän olisi voinut helposti tulla heidän
kyläänsä turvautumatta porttiin, mutta hän uskoi, että hänen äkillinen
ja selittämätön häviämisensä juuri silloin kun hän oli valmis lähtemään
heidän luotansa, tekisi pysyvämmän vaikutuksen heidän lapsekkaisiin
mieliinsä. Näin ollen hän nousi heti kun kylä nukkui rauhallisesti ja
hypäten yläpuolellaan olevan puun oksille katosi hiljaa viidakon yön
salaperäisyyteen.

Koko loppuyön apinamies samosi nopeasti pitkin metsän ylä- ja
keskitasanteita. Missä kulku oli helppoa, piti hän parempana
jättiläispuiden ylempiä oksia, sillä silloin kuu valaisi hänen tietään.
Mutta hänen kaikki aistinsa olivat niin tottuneet tähän hänen jylhään
lapsuudenmaailmaansa, että hän saattoi kulkea helposti ja nopeasti
läpipääsemättömän mustissa varjoissakin likellä maanpintaa. Jos me
kävelisimme jollakin suurella valtakadulla, emme voisi liikkua
varmemmin kuin Tarzan taivaltaessaan synkeissä tiheiköissä, jotka
olisivat kokonaan saattaneet meidät ymmälle, emmekä saavuttaisi
kymmenettäkään osaa ketterän apinamiehen nopeudesta.

Päivän sarastaessa hän pysähtyi syömään ja nukkui sitten useita
tunteja, jatkaen matkaansa taas puolenpäivän aikaan.

Hän tapasi kahdesti alkuasukkaita, ja vaikka hänen oli melkoisen
vaikeata lähestyä heitä, onnistui hänen kummassakin tapauksessa hillitä
heidän pelkonsa ja sotaiset aikeensa häntä vastaan. Hän sai heiltä
tietää yhä olevansa venäläisen jäljillä.

Kulkiessaan edelleen Ugambia ylös tuli hän kaksi päivää myöhemmin
suureen kylään. Päällikkö, häijynnäköinen veitikka -- hänellä oli
teräviksi viilatut hampaat, jotka usein ilmaisevat ihmissyöjää -- otti
hänet vastaan näennäisen ystävällisesti.

Apinamies oli nyt lopen uupunut ja oli päättänyt levätä kahdeksan tai
kymmenen tuntia, ollakseen reipas ja voimakas, kun saavuttaisi Rokoffin
-- hän oli varma siitä, että se tapahtuisi hyvin lyhyessä ajassa.

Päällikkö kertoi hänelle, että parrakas valkoinen mies oli lähtenyt
kylästä juuri edellisenä aamuna ja että Tarzan epäilemättä tavoittaisi
hänet pian.

Toista matkuetta ei päällikkö sanonut nähneensä eikä kuulleensa.

Tarzan ei pitänyt miehen ulkomuodosta eikä käytöksestä, sillä vaikka
tämä kyllä oli ystävällinen, näytti hän tuntevan jonkinlaista
halveksumista puolialastonta valkoista miestä kohtaan, joka tuli ilman
seuralaisia eikä antanut lahjoja. Mutta Tarzan tarvitsi lepoa ja
ravintoa, jota kylä tarjosi hänelle vähemmällä vaivalla kuin viidakko,
ja näin ollen, koska hän ei pelännyt ketään ihmistä, eläintä tai
paholaista, kyyristyi hän erään majan varjoon ja oli pian unessa.

Tuskin oli hän lähtenyt päällikön luota, kun tämä kutsui puheilleen
kaksi soturia, joille hän kuiskasi muutamia määräyksiä. Hetkeä
myöhemmin nuo sileäihoiset mustat hahmot kiitivät pitkin joenvartta
ylöspäin itään.

Kylää piti päällikkö ihan hiljaisena. Hän ei sallinut kenenkään
lähestyä nukkuvaa vierasta eikä laulaa tai puhua äänekkäästi. Hän oli
merkillisesti huolissaan siitä, ettei hänen vierastaan häirittäisi.

Kolme tuntia myöhemmin tuli useita kanootteja näkyviin Ugambin
yläjuoksulta päin. Mustien soutajien jäntevät lihakset antoivat niille
nopean vauhdin. Päällikkö seisoi joen rannalla pitäen keihästään
vaakasuorassa päänsä yläpuolella ikäänkuin jonakin ennakolta sovittuna
merkkinä tulijoille.

Ja sellainen tarkoitus olikin hänen asennollaan -- se merkitsi, että
kylässä oleva valkoinen muukalainen yhä nukkui rauhallisesti.

Kahden kanootin kokassa olivat sanansaattajat, jotka päällikkö oli
lähettänyt kolme tuntia takaperin. Heidät oli ilmeisesti pantu hakemaan
ja tuomaan tätä seuruetta, ja päällikön samalla antama merkki oli
sovittu ennen heidän lähtöään.

Muutaman hetken kuluttua kanootit laskivat vihreälle rannalle.
Alkuasukassoturit astuivat maihin, ja heidän mukanaan oli puoli tusinaa
valkoisia miehiä. He olivat synkkiä, ilkeännäköisiä veitikoita, mutta
voiton kaikista vei heidän johtajansa, kavalalta näyttävä
mustapartainen mies.

"Missä on valkoinen mies, jonka sanansaattajasi ilmoittivat olevan
kylässäsi?" kysyi hän päälliköltä.

"Tätä tietä, bwana", vastasi alkuasukas. "Olen huolellisesti pitänyt
yllä hiljaisuutta kylässä, että hän olisi vielä nukuksissa teidän
palatessanne. En tiedä, onko hän etsimässä teitä tehdäksenne teille
pahaa, mutta hän kyseli minulta tarkasti tulemistanne ja menemistänne.
Hän on sellainen kuin kuvailitte sen miehen olevan, jonka luulitte
olevan varmassa tallessa Viidakkosaareksi sanomassanne maassa. Jollette
olisi kertonut minulle tarinaa, en olisi tuntenut häntä, ja silloin hän
olisi tullut perässänne ja tappanut teidät. Jos hän on ystävä eikä
vihollinen, niin ei ole tullut mitään vahinkoa, bwana; mutta jos hän
osoittautuu viholliseksi, tahtoisin hyvin mielelläni pyssyn ja vähän
ammuksia."

"Sinä olet tehnyt hyvin", vastasi valkoinen mies, "ja sinä saat pyssyn
ja ammuksia, olkoonpa hän ystävä tai vihollinen, kunhan vain pysyt
puolellani."

"Minä pysyn puolellasi, bwana", sanoi päällikkö. "Tule nyt katsomaan
muukalaista, joka nukkuu kylässäni."

Näin sanoen hän kääntyi ja suuntasi matkan sitä majaa kohti, jonka
varjossa kaikesta tietämätön Tarzan nukkui rauhallisesti.

Noiden kahden miehen takana tulivat muut valkoiset miehet ja
parikymmentä mustaa soturia. Päällikön ja hänen seuralaisensa kohotettu
etusormi sai heidät kaikki pysymään aivan hiljaa.

He kääntyivät majan nurkan ympäri hiipien varovasti varpaillaan. Ilkeä
hymy väreili valkoisen miehen huulilla, kun hänen silmänsä sattuivat
nukkuvan apinamiehen jättiläisvartaloon.

Päällikkö katsoi häneen kysyvästi. Mies nyökkäsi osoittaakseen, ettei
päällikkö ollut erehtynyt luulossaan. Sitten hän kääntyi takanaan
olevia miehiä kohti ja osoittaen nukkujaa viittasi heitä tarttumaan
häneen ja sitomaan hänet.

Hetkeä myöhemmin oli tusinan verran raakoja miehiä hyökännyt
ällistyneen Tarzanin kimppuun, ja he tekivät työnsä niin nopeasti, että
hän oli sidottu lujasti, ennenkuin saattoi vähääkään yrittää
pakenemista.

Sitten he käänsivät hänet selälleen, ja kun hänen silmänsä kääntyivät
lähellä olevaan joukkoon päin, kohtasivat ne Nikolas Rokoffin
pahanilkiset kasvot.

Ivahymy väreili venäläisen huulilla. Hän astui aivan Tarzanin luo.

"Sika!" huudahti hän. "Etkö ole vielä tarpeeksi viisas pysyäksesi
erilläsi Nikolas Rokoffista?"

Sitten hän potkaisi pitkällään olevaa miestä suoraan kasvoihin.

"Siinä on tervetuliaisiksi", sanoi hän. "Tänä iltana, ennenkuin mustat
ystäväni syövät sinut, kerron ensin, mitä jo on tapahtunut vaimollesi
ja lapsellesi ja mitä suunnitelmia minulla on heidän tulevaisuutensa
varalle."



KAHDEKSAS LUKU

Kuolemantanssi


Suuri notkea olento luikerteli pehmeillä käpälillään aivan äänettömästi
pilkkopimeässä yössä viidakon rehevien, toisiinsa kietoutuneiden puiden
ja pensaiden läpi.

Vain kaksi hehkuvaa keltaisenvihreätä pistettä heijastui silloin
tällöin kuun säteissä, joka joskus tunkeutui yötuulessa vienosti
huokailevan lehväkaton läpi.

Aika-ajoin eläin seisahtui ja nuuski etsivästi kuono ylöspäin
kohotettuna. Toisinaan nopea, lyhyt käväisy yläpuolella olevilla
oksilla viivytti hetken ajan sen keskeytymätöntä matkaa itää kohti. Sen
herkkiin sieraimiin tuli monen herkullisen nelijalkaisen olennon hieno,
miltei tuntematon haju, saaden sen julmat, riippuvat leukapielet
vettymään.

Mutta se jatkoi itsepintaisesti matkaansa, omituisesti välittämättä
nälän vaatimuksista, joka jollakin toisella kertaa olisi pannut sen
pehmeän turkin peittämät lihakset pullistumaan ja saanut sen syöksymään
hampaineen johonkin hentoon kurkkuun.

Koko yön olento kulki yksinäistä tietään ja seuraavana päivänä se
pysähtyi vain kerran tappaakseen yhden ainoan otuksen, jonka se repi
palasiksi ja hotki suuhunsa muristen kumeasti ja äreästi, ikäänkuin se
olisi ollut puolikuollut ruuanpuutteesta.

Oli hämärä, kun se lähestyi paalutusta, joka ympäröi suurta
alkuasukaskylää. Nopean ja äänettömän kuoleman varjon tavoin se
kierteli kylää kuono maassa ja pysähtyi lopulta aivan lähelle
paalutusta, missä tämä melkein kosketti usean majan takaosaa. Siellä
eläin nuuski hetken ajan ympäristöään ja kääntäen sitten päätänsä se
kuunteli tarkkaavasti korvat pystyssä.

Se, mitä se kuuli, ei ollut mikään ääni ihmiskorvilla arvosteltuna,
mutta eläimen hyvin harjaantuneet ja herkät aistimet näyttivät
tuovan jonkun sanoman sen villeihin aivoihin. Ihmeellinen muutos
tapahtui siinä liikkumattomassa, patsasta muistuttavassa luu- ja
lihasyhdistelmässä, joka hetkeä aikaisemmin oli ollut kuin elävästä
pronssista valettu.

Aivan kuin ollen teräsvieterien päällä, jotka äkkiä olivat lauenneet,
se ponnahti nopeasti ja äänettömästi paalutuksen harjalle ja katosi
varovasti kuin kissa puuaidan ja läheisen majan väliseen mustaan
solaan.

Toisella puolen olevalla kylätiellä naiset sytyttelivät monia pieniä
tulia ja kokosivat vedellä täytettyjä keittoastioita, sillä aiottiin
viettää suuri juhla, ennenkuin yö olisi lopussa. Tukevan paalun luona
keskellä ympäröiviä tulia seisoi pieni ryhmä mustia sotureita
keskustellen. Heidän ruumiiseensa oli maalattu eriskummaisia leveitä
juovia, valkoisia, sinisiä ja keltaisia. Silmien ja huulien ympäri,
rintaan ja vatsaan oli tehty suuria värikkäitä ympyröitä, ja heidän
savella tahratusta tukkalaitteestaan pisti esiin kirjavia sulkia ja
pitkiä suoria rautalanganpalasia.

Kylä valmistautui juhlaa varten, samalla kun eräässä majassa hurjan
juhlan näyttämön sivulla heidän eläimellisen ruokahalunsa uhri odotti
sidottuna loppuansa. Ja millaista loppua!

Apinain Tarzan jännitti mahtavat lihaksensa saadakseen poikki kahleet,
jotka sitoivat häntä, mutta niitä oli monta kertaa vahvistettu
venäläisen yllytyksestä, joten apinamiehenkään jättiläisvoimat eivät
voineet niille mitään.

Kuolema!

Tarzan oli monta kertaa katsonut tätä kolkkoa metsästäjää suoraan
kasvoihin ja hymyillyt. Ja hän hymyilisi tänäkin yönä, kun tiesi, että
loppu tulisi nopeasti; mutta nyt hän ei ajatellut itseään, vaan noita
toisia, niitä rakkaita, joiden täytyi eniten kärsiä hänen
poistumisestaan.

Jane ei saisi milloinkaan tietää, miten hän kuoli. Siitä hän kiitti
taivasta, ja hän oli kiitollinen siitäkin, että ainakin Jane oli
turvassa maailman suurimman kaupungin sydämessä. Turvassa herttaisten
ja rakastavien ystävien keskellä, jotka tekisivät parhaansa
keventääkseen hänen kuormaansa.

Mutta poika!

Tarzan kiemurteli tuskissaan ajatellessaan häntä. Hänen oma poikansa!
Ja nyt hän itse -- viidakon mahtava herra -- hän, Tarzan, apinain
kuningas, ainoa koko maailmassa, joka kykeni löytämään ja pelastamaan
lapsen niistä kauhuista, jotka Rokoffin roistomainen mieli oli
suunnitellut, -- oli joutunut ansaan kuten tyhmä, mykkä eläin. Hän
kuolisi muutaman tunnin kuluttua ja hänen mukanaan häviäisi lapsen
viimeinen pelastuksen toivo.

Rokoff oli iltapäivällä ollut useita kertoja herjaamassa ja
pahoinpitelemässä häntä, mutta ei ollut onnistunut saamaan yhtään
vastustavaa sanaa tai tuskanvalitusta jättiläisvangin huulilta.

Sitten Rokoff oli lopulta luopunut yrityksestään, jättäen erikoisen
taidokkaasti suunnittelemansa sielullisen kidutuksen viime hetkeen.
Silloin, juuri ennenkuin ihmissyöjien julmat keihäät ainiaaksi
lopettaisivat hänen vihansa esineen kärsimykset, hän aikoi
viholliselleen ilmaista Janen todellisen olopaikan, Tarzanin luullessa
hänen olevan turvallisesti Englannissa.

Hämärä oli laskeutunut kylään ja apinamies saattoi kuulla, kuinka hänen
kiduttamistaan ja illan juhlaa edelleen valmisteltiin. Hän saattoi
ajatuksissaan kuvailla kuolemantanssia -- hän oli sen nähnyt monta
kertaa ennen. Nyt hän joutuisi kaiken keskukseksi, paaluun kytkettynä.

Häntä ei pelottanut kidutus ja kova kuolema -- kun ympärillä tanssivat
soturit leikkelisivät hänet palasiksi julman taitavasti, silpoisivat
hänet aiheuttamatta ruumiissa tunnottomuutta. Hän oli tottunut
kärsimiseen, veren näkemiseen ja julmaan kuolemaan. Mutta elämisen halu
oli silti hänessä yhtä voimakkaana, ja kunnes elämänliekki viimeisen
kerran leimahtaisi ja sammuisi, olisi koko hänen olemuksensa täynnä
toivoa ja päättäväisyyttä. Jos heidän tarkkaavaisuutensa herpautuisi
hetkeksikin, keksisivät hänen älykäs mielensä ja jättiläislihaksensa
jonkun tavan päästä pakoon -- päästä pakoon ja kostaa.

Kun hän makasi siinä harkiten kiihkeästi kaikkia
pelastusmahdollisuuksia, tuli tuttu haju heikosti hänen herkkiin
sieraimiinsa. Heti paikalla heräsivät hänen kaikki aistinsa täyteen
toimintaan. Hänen harjaantuneet korvansa kuulivat pian ulkopuolelta
muille kuulumattoman äänen -- hänen majansa takana oli joku olento.

Hänen huulensa liikkuivat, ja vaikka ei kuulunut mitään ääntä, jonka
ihmiskorva olisi erottanut hänen vankilansa seinien takaa, tiesi hän
kuitenkin, että ulkopuolella oleva olento kuulisi hänet. Hän tiesi jo,
kuka siellä oli, sillä hänen sieraimensa olivat ilmaisseet sen yhtä
selvästi kuin meidän silmämme tuntevat vanhan ystävän, jonka tapaamme
kirkkaassa päivänvalossa.

Hetkeä myöhemmin hän kuuli turkispeitteisen ruumiin ja pehmeiden
jalkojen hiljaista liikuntaa, kun eläin kiipesi paalutuksen yli majan
takaa. Sitten kuului räiskinää niissä paaluissa, joista seinä oli
tehty. Pian livahti näin muodostuneesta reiästä suuri eläin, joka
painoi kylmän kuononsa hänen kaulaansa vasten. Se oli Sheeta-pantteri.

Eläin nuuski pitkällään olevaa miestä vinkuen hiljaa. Tarzanin ja
Sheetan välisellä ajatustenvaihdolla oli rajansa, joten Tarzan ei
voinut olla varma siitä, ymmärsikö Sheeta kaikki, mitä hän koetti tälle
ilmoittaa. Sheeta saattoi tietystikin nähdä, että mies oli sidottu ja
avuton, mutta Tarzan ei voinut sanoa, aiheuttiko tämä seikka pantterin
mielessä mitään käsitystä hänen herraansa uhkaavasta vaarasta.

Mikä oli tuonut eläimen hänen luokseen? Se, että Sheeta oli tullut, oli
hyvänä enteenä siitä, mitä se saattoi tehdä. Mutta kun Tarzan koetti
saada Sheetan kalvamaan siteet poikki, ei tuo suuri eläin näyttänyt
voivan käsittää, mitä häneltä odotettiin, vaan nuoleskeli sensijaan
vangin ranteita ja käsivarsia.

Pian tuli tässä kaikessa keskeytys. Joku lähestyi majaa. Sheeta murahti
kumeasti ja livahti kaukaiseen, pimeään nurkkaan. Tulija ei ollut
ilmeisesti kuullut varoittavaa ääntä, sillä hän astui miltei heti
majaan -- pitkä, alaston, villi soturi.

Hän tuli Tarzanin sivulle ja pisti häntä keihäänsä kärjellä.
Apinamiehen huulilta kuului omituinen, kaamea ääni ja siihen
vastaukseksi hypähti majan äärimmäisen nurkan pimeydestä esiin
turkispeitteinen hahmo salamannopeana kuin kuoleman vasama. Suuri peto
iski suoraan neekerin maalattuun rintaan, kaivaen terävät kyntensä
mustaan ihoon ja upottaen suuret, keltaisen torahampaansa pikimustaan
kurkkuun.

Neekeri päästi hirveän tuskan ja kauhun huudon, johon sekaantui
saaliinsa kimpussa olevan pantterin karmiva kiljunta. Sitten tuli
hiljaisuus -- ei kuulunut muuta kuin verisen lihan repimistä ja
ihmisluiden musertumista mahtavien leukojen välissä.

Melu oli saanut äkillisen hiljaisuuden aikaan koko kylässä. Sitte
kuului ääniä, jotka tuntuivat neuvottelevan.

Kuului kimeitä, pelokkaita huutoja ja syvällä matalalla äänellä
lausuttuja päällikön käskyjä. Tarzan ja pantteri kuulivat monien
ihmisten lähestyviä askeleita, ja sitten suuri kissaeläin nousi
Tarzanin hämmästykseksi saaliinsa päältä ja livahti äänettömästi
majasta pois, samasta aukosta, josta oli tullutkin.

Mies kuuli, kuinka Sheetan ruumis hiljaa viisti paalutusta pedon
mennessä sen yli. Sitten tuli hiljaisuus. Majan vastakkaiselta puolelta
hän kuuli villien tulevan katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Hänellä oli hyvin vähän toivoa, että Sheeta palaisi, sillä jos tämä
olisi aikonut puolustaa häntä kaikkia tulijoita vastaan, olisi se
jäänyt hänen viereensä kuullessaan villien lähestyvän ulkoapäin.

Tarzan tiesi, kuinka omituisesti viidakon mahtavien lihansyöjien aivot
työskentelevät -- kuinka villin pelottomia ne saattoivat olla varman
kuoleman edessä ja toisaalta kuinka pelokkaita vähimmästäkin aiheesta.
Hän oli varma siitä, että jokin pelontunne lähestyvissä villeissä oli
aiheuttanut vastaavan vaikutelman pantterin hermostossa ja saanut sen
hiipimään häntä koipien välissä viidakkoon.

Tarzan kohautti hartioitaan. No, mitäpä siitä? Hän oli odottanut
kuolemaa, ja mitä olisi Sheeta voinut tehdä hänen hyväkseen muuta kuin
raastaa kappaleiksi pari hänen vihollistaan, ennenkuin jonkun valkoisen
miehen kädessä oleva pyssy olisi tuottanut lopun eläimelle itselleen!

Jospa pantteri olisi voinut vapauttaa hänet! Silloin asia olisi
kehittynyt aivan toisin. Mutta se ei ollut Sheetan tajuttavissa, ja nyt
eläin oli mennyt ja Tarzanin täytyi lopullisesti luopua toivosta.

Alkuasukkaat olivat nyt majan ovella ja kurkistelivat pelokkaina
sisällä vallitsevaan pimeyteen. Kahdella etumaisella oli sytytetty
soihtu vasemmassa kädessään ja keihäs valmiina oikeassa. He
ponnistelivat arkoina takana olevia vastaan, jotka työnsivät heitä
eteenpäin.

Pantterin uhrin huudot, yhtyneinä suuren pedon karjuntaan, olivat
suuresti vaikuttaneet heidän pinnistettyihin hermoihinsa, ja nyt tuntui
pimeän majan hiljaisuus ennustavan vielä hirveämpää kuin kaamea
kiljunta.

Pian toinen niistä, joita väkivalloin työnnettiin sisään, keksi hyvän
keinon saada ensin tarkoin selville, minkälainen vaara uhkasi häntä
vaikenevasta pimennosta. Hän sinkautti sytytetyn soihtunsa keskelle
majaa. Heti paikalla oli koko sisusta lyhyen sekunnin ajan valoisana,
ennenkuin soihtu sammui pudotessaan multalattialle.

Majassa näkyi valkoisen vangin hahmo, samalla tavoin lujasti sidottuna
kuin he olivat viimeksi nähneet hänet, ja keskellä majaa oli toinen
olento yhtä liikkumattomana, kurkku ja rinta kauheasti revittynä ja
raadeltuna.

Näky, joka kohtasi etumaisten villien silmiä, tuotti heidän
taikauskoisessa rinnassaan suurempaa kauhua kuin Sheetan läsnäolo olisi
aiheuttanut, sillä he näkivät ainoastaan toveriaan vastaan tehdyn rajun
hyökkäyksen tulokset.

Kun he eivät nähneet syytä, oli heidän pelon lamauttama mielensä valmis
pitämään synkkää tekoa yliluonnollisten syiden aiheuttamana, ja tässä
ajatuksessa he lähtivät kiljuen majasta ja kaatoivat ylenpalttisessa
kauhussaan takana olijat kumoon.

Tunnin ajan Tarzan kuuli vain kiihtyneiden äänien sekasortoa kylän
äärimmäisestä päästä. Ilmeisesti neekerit koettivat saada epävakaisen
rohkeutensa taas nousemaan niin korkealle, että voisivat toistamiseen
hyökätä majaan, sillä silloin tällöin kuului villi kiljaisu, jollaisia
soturit päästelevät tukeakseen urheuttaan taistelukentällä.

Mutta kaksi valkoista miestä lopulta kuitenkin ensinnä astui majaan
kantaen soihtuja ja pyssyjä. Tarzan ei hämmästynyt huomatessaan, ettei
kumpikaan heistä ollut Rokoff. Hän olisi voinut panna sielunsa
pantiksi, ettei mikään voima maan päällä olisi saanut tuota suurta
pelkuria uhmaamaan majan tuntemattomia vaaroja.

Kun alkuasukkaat näkivät, ettei valkoisia miehiä ahdistettu,
kokoontuivat hekin majaan ja katselivat kauhusta äänettöminä toverinsa
raadeltua ruumista. Valkoiset miehet koettivat turhaan saada selitystä
Tarzanilta; hän pudisti vain päätänsä heidän kyselylleen, ja viekas
hymy väikkyi hänen huulillaan.

Lopulta tuli Rokoff.

Hänen kasvonsa kävivät aivan valkoisiksi, kun hänen silmänsä sattuivat
veriseen hahmoon, joka irvisteli lattialta häntä vastaan, kuolleilla
kasvoilla kiduttavan kauhun leima.

"Tule!" sanoi hän päällikölle. "Ryhtykäämme työhömme ja lopettakaamme
tämä paholainen, ennenkuin hänen onnistuu tehdä useammalle
alamaisellesi sama temppu."

Päällikkö käski nostaa Tarzanin maasta ja viedä hänet paalun luo. Mutta
kului useita minuutteja, ennenkuin hän sai ketään miehistään koskemaan
vankiin.

Vihdoin kuitenkin neljä nuorempaa soturia raastoi Tarzanin raa'asti
ulos majasta, ja kun he kerran pääsivät hirveästä paikasta pois, näytti
kammon tunne häviävän heidän villistä sydämestään. Parikymmentä ulvovaa
neekeriä tuuppi ja sysi vankia pitkin kylätietä sitoakseen hänet sitten
paaluun pienten tulien ja kiehuvien keittoastioiden piirin keskelle.

Kun hän vihdoin oli köytetty paaluun ja näytti olevan aivan avuton ja
ilman mitään pelastuksen toivoa, paisui Rokoffin rohkeus tavalliseen
määräänsä, koska ei ollut vaaraa uhkaamassa.

Hän astui aivan apinamiehen viereen ja ottaen keihään eräältä villiltä
pisti ensimmäisenä avutonta uhria. Pieni verivirta alkoi vuotaa pitkin
jättiläisen sileätä ihoa kyljessä olevasta haavasta, mutta hänen
huuliltaan ei kuulunut yhtäkään tuskan valitusta.

Halveksiva hymy hänen kasvoillaan näytti raivostuttavan venäläistä.
Päästäen kokonaisen tulvan kirosanoja hän syöksyi avuttoman vangin
kimppuun, iski häntä nyrkillään kasvoihin ja potki häntä armottomasti
sääriin.

Sitten hän kohotti raskaan keihäänsä syöstäkseen sen vankinsa sydämeen.
Apinain Tarzan hymyili hänelle yhä halveksivasti.

Ennenkuin Rokoff ehti iskeä keihäällään, heittäytyi päällikkö hänen
kimppuunsa ja veti hänet pois uhrinsa luota.

"Seis, valkoinen mies!" huudahti hän. "Jos riistät meiltä tämän vangin
ja kuolemantanssimme, saat itse astua hänen sijaansa."

Uhkaus osoittautui erittäin tepsiväksi. Rokoff ei enää käynyt vangin
kimppuun, vaikka hän yhä seisoi likellä ja viskeli ivasanoja
viholliselleen. Hän sanoi Tarzanille aikovansa itse syödä apinamiehen
sydämen. Hän kuvaili seikkaperäisesti Tarzanin pojan tulevaa kolkkoa
elämää ja ilmoitti, että hänen kostonsa kohtaisi Jane Claytoniakin.

"Sinä luulet vaimosi olevan turvallisesti Englannissa", sanoi Rokoff.
"Typerä houkkio! Hän on juuri nyt sellaisen miehen käsissä, joka ei ole
kovin kunniakasta syntyperää, ja kaukana Lontoon turvallisuudesta ja
ystäviensä suojeluksesta. En aikonut sanoa tätä sinulle, ennenkuin
olisin voinut tuoda Viidakkosaarelle todisteen hänen kohtalostaan. Nyt
kun olet kärsimäisilläsi julmimman kuoleman, mikä on tullut valkoisen
miehen osaksi, olkoon tämä tieto vaimosi kohtalosta lisänä niihin
kidutuksiin, joita sinun on kärsittävä, ennenkuin villien viimeinen
keihäänisku vapauttaa sinut tuskistasi."

Tanssi oli nyt alkanut, ja ympärillä hyppivien soturien kiljaisut
hukuttivat meluunsa Rokoffin enemmät yritykset kiusata uhriansa.

Tarzanin mieleen muistui samanlainen näky: hän oli pelastanut D'Arnotin
sellaisesta tilasta viime hetkellä, ennenkuin lopullinen keihäänpisto
olisi lopettanut hänen kärsimyksensä. Kuka tulisi nyt auttamaan häntä?
Koko maailmassa ei kukaan kyennyt pelastamaan häntä kidutukselta ja
kuolemalta.

Ajatus, että nämä ihmispaholaiset söisivät hänet tanssin loputtua
suuhunsa, ei aiheuttanut hänessä ollenkaan kauhua tai inhoa. Se ei
lisännyt hänen kärsimyksiään kuten olisi ollut tavallisen valkoisen
miehen laita, sillä Tarzan oli koko elämänsä ajan nähnyt, että viidakon
asujamet söivät tappamansa saaliin lihaa.

Eikö hän itse ollut tapellut suuren apinan kauheannäköisestä
käsivarresta ammoin menneessä dum-dumjuhlassa, jolloin hän oli
voittanut rajun Tublatin ja päässyt osalliseksi Kerchakin apinain
kunnioituksesta?

Nyt tanssijat hyppelivät yhä lähempänä häntä. Keihäät alkoivat
suuntautua hänen ruumiiseensa vihlaisten kirveleviä naarmuja, jotka
olivat enteenä vakavammista pistoista.

Nyt ei tarvitsisi enää kestää kauan. Apinamies kaipasi viimeistä villiä
iskua, joka lopettaisi hänen kurjuutensa.

Ja silloin kohosi kaukaa salaperäisen viidakon sokkeloista kimeä huuto.

Tanssijat pysähtyivät hetkeksi, ja näin syntyneen hiljaisuuden aikana
kaikui sidotun valkoisen miehen huulilta vastaukseksi huuto, joka oli
vielä pelottavampi ja kaameampi kuin viidakon asujamen päästämä oli
ollut.

Neekerit epäröivät monen minuutin ajan. Sitten he jatkoivat Rokoffin ja
päällikkönsä käskystä jälleen tanssiaan lopettaakseen sen ja
surmatakseen uhrinsa. Mutta ennenkuin yksikään keihäs kosketti ruskeata
nahkaa, vilahti keltaisenruskea, vihreäsilmäinen hahmo vihaa ja
rajuutta uhkuvana sen majan ovesta, jossa Tarzan oli ollut vankina, ja
Sheeta-pantteri seisoi muristen herransa vieressä.

Hetken ajan seisoivat mustat ja valkoiset säikyn lamauttamina. Heidän
silmänsä olivat kiintyneet metsän pedon paljaisiin torahampaisiin.

Ainoastaan Apinain Tarzan näki, mitä muuta oli tulossa majan
pimennosta.



YHDEKSÄS LUKU

Ritarillisuuttako vai roistomaisuutta?


Jane Clayton oli hytinovestaan _Kincaidilla_ nähnyt miestänsä
soudettavan Viidakkosaaren vihreäpeitteiselle rannalle, ja sitten laiva
oli jatkanut taas matkaansa.

Hän ei nähnyt useaan päivään muita kuin Sven Anderssonin, _Kincaidin_
vaiteliaan ja vastenmielisen kokin. Hän kysyi tältä sen rannikon nimeä,
jolle hänen miehensä oli viety.

"Mine luule, rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova", vastasi
ruotsalainen, ja siinä oli kaikki, mitä Jane sai hänestä irti.

Hän oli tullut siihen päätökseen, ettei kokki osannut hänen kielellään
muuta, ja näin ollen hän lakkasi utelemasta mieheltä tietoja, mutta hän
ei milloinkaan unohtanut tervehtiä miestä herttaisesti tai kiittää
häntä tuomastaan ellottavasta ruuasta.

Kolmen päivämatkan päässä siitä paikasta, johon Tarzan oli jätetty,
ankkuroi _Kincaid_ suuren joen suulle, ja pian tuli Rokoff Jane
Claytonin hyttiin.

"Olemme tulleet perille, lemmikkini", sanoi hän inhoittavasti
hymyillen. "Olen tullut tarjoamaan teille turvaa, vapautta ja mukavaa
elämää. Sydämeni on heltynyt teitä kohtaan kärsimystenne takia ja
tahtoisin korvata kaikki parhaan kykyni mukaan. Miehenne oli villieläin
-- te tiedätte sen paraiten, joka löysitte hänet alastomana
syntymäviidakostaan, kun hän kuljeskeli villinä toveriensa, rajujen
petojen kanssa. Minä olen herrasmies -- en ole ainoastaan
jalosyntyinen, vaan olen myös saanut hienon kasvatuksen, kuten sopii
ylhäiselle miehelle. Teille, rakas Jane, minä tarjoan sivistyneen
miehen rakkauden ja sen ohessa sivistyneet ja hienostuneet olosuhteet,
joita varmaan olette kipeästi kaivannut ollessanne tekemisissä tuon
kurjan apinan kanssa, jonka kera menitte niin ajattelemattomasti
naimisiin tyttömäisessä ihastuksessanne. Rakastan teitä, Jane. Sanokaa
vain yksi sana, niin ei mitkään surut enää rasita teitä --
pienokaisennekin annetaan teille vahingoittumattomana takaisin."

Sven Andersson oli pysähtynyt oven ulkopuolelle päivällisaterioineen,
jota hän oli tuomassa lady Greystokelle. Hänen pieni päänsä oli pitkän,
suonisen kaulan yllä toiselle sivulle kurotettuna, likekkäiset silmät
olivat puoleksi suljetut, hänen korvansa näyttivät tosiaan vääntyneen
eteenpäin -- siinä määrin hänen koko asentonsa ilmaisi hänen
kuuntelevan salaa, -- hänen pitkät, keltaiset, harittavat viiksensäkin
tuntuivat kiertyvän kavalaan kaarteeseen.

Kun Rokoff lopetti puheensa ja odotti vastausta, muuttui hämmästyksen
ilme Jane Claytonin kasvoilla inhoksi. Häntä aivan värisytti, kun hän
näki roiston.

"En olisi hämmästynyt, herra Rokoff", sanoi hän, "jos olisitte
koettanut väkivalloin pakottaa minut alistumaan pahoihin haluihinne,
mutta en olisi milloinkaan voinut kuvitella teitä niin typeräksi,
että luulisitte minun, John Claytonin vaimon, tulevan teille
vapaaehtoisesti, vaikkapa henkenikin pelastamiseksi. Olen tietänyt
teidät lurjukseksi, herra Rokoff, mutta tähän mennessä en ole pitänyt
teitä houkkiona."

Rokoffin silmät supistuivat ja suuttumuksen puna karkoitti kalpeuden
hänen kasvoiltaan. Hän astui uhkaavasti askeleen nuorta naista kohti.

"Saammepa nähdä, kuka lopulta on houkkio", sähisi hän, "kun olen
taivuttanut sinut tahtooni ja olet kehnon amerikkalaisen itsepäisyytesi
takia menettänyt kaikki, mitä pidät kalliina -- pienokaisesi hengenkin,
-- sillä pyhän Pietarin luiden nimessä minä luovun kaikista entisistä
suunnitelmistani kakaran suhteen ja raastan siltä sydämen rinnasta
aivan silmiesi edessä. Saat huomata, mitä Nikolas Rokoffin herjaaminen
merkitsee."

Jane Clayton kääntyi väsyneesti poispäin.

"Mitä hyödyttää", sanoi hän, "selitellä, kuinka syvälle kostonhimoinen
luonteenne voi vajota? Ette voi taivuttaa minua uhkauksillanne ettekä
teoillanne. Pienokaiseni ei voi harkita omasta kohdastaan, mutta minä,
hänen äitinsä, voin nähdä, että jos hänen suotaisiin elää miehen ikään,
nim hän uhraisi ilolla henkensä äitinsä kunnian puolesta. Vaikka
rakastankin häntä sanomattomasti, en tahtoisi ostaa hänen elämäänsä
sellaisesta hinnasta. Jos tekisin siten, kiroisi hän muistoani
kuolinpäiväänsä asti."

Rokoff oli nyt aivan suunniltaan, koska hänen ei onnistunut saattaa
nuorta naista kauhun valtaan. Hän tunsi vain vihaa Jane Claytonia
kohtaan, mutta hänen sairaloiseen mieleensä oli johtunut, että jos hän
voisi pakottaa Janen suostumaan vaatimuksiinsa omansa ja lapsen elämän
pelastamiseksi, täyttyisi hänen kostonsa malja reunoja myöten, kun hän
saattaisi Euroopan pääkaupungissa kerskua siitä, että hänellä oli ollut
loordi Greystoken puoliso rakastajattarenaan.

Hän astui taas askeleen nuorta naista kohti. Hänen ilkeät kasvonsa
olivat vääristyneet raivosta ja kiihkosta. Hän hyppäsi villieläimen
tavoin nuoren naisen kimppuun, iski vahvat sormensa hänen kurkkuunsa ja
työnsi häntä taaksepäin makuusijaa kohti.

Samassa hetkessä hytin ovi avautui meluisasti. Rokoff hypähti pystyyn
ja näki kääntyessään ruotsalaisen kokin.

Miehen tavallisesti viekkaisiin silmiin oli tullut täydellisen
typeryyden ilme. Hänen alaleukansa lerpatti tylsästi, ollen
sopusoinnussa kasvojen muun sävyn kanssa. Hän järjesteli toimeliaasti
lady Greystoken ateriaa pienoiselle pöydälle hytin toisella puolella.

Venäläinen tuijotti häneen raivoisana.

"Mitä tarkoitat, kun tulet tänne ilman lupaa?" huudahti hän. "Mene
ulos!"

Kokki käänsi vedensiniset silmänsä Rokoffiin päin ja hymyili
ilmeettömästi.

"Mine luule, rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova", sanoi hän ja alkoi
taas järjestellä harvalukuisia vatejaan pikku pöydälle.

"Ulos täältä tai heitän sinut menemään, kurja pölkkypää!" karjui Rokoff
astuen uhkaavasti askeleen ruotsalaista kohti.

Andersson hymyili hänelle yhä typerästi, mutta hänen ruskea kouransa
tarttui varovasti pitkän, kapean veitsen kahvaan, joka pisti esiin
tahraista esiliinaa kannattavan likaisen nuoran takaa.

Rokoff näki liikkeen ja pysähtyi äkkiä. Sitten hän kääntyi Jane
Claytonin puoleen.

"Annan teille huomiseen asti aikaa miettiä vastausta kysymykseeni",
sanoi hän. "Kaikki laivassaolijat lähetetään jollakin tekosyyllä
rannalle, teitä ja lasta, Paulvitshia ja minua lukuunottamatta. Sitten
voitte häiritsemättä nähdä, kuinka pienokainen kuolee."

Hän puhui ranskaa, jotta kokki ei ymmärtäisi hänen sanojensa synkkää
sisältöä. Lopetettuaan puheensa hän meni meluisasti hytistä luomatta
enää katsettakaan mieheen, joka oli keskeyttänyt hänet katalassa
aikeessaan.

Hänen mentyään Sven Andersson kääntyi lady Greystokeen päin -- typerä
ilme, joka oli salannut hänen ajatuksensa, oli kadonnut, ja sensijaan
kuvastui kasvoissa viekkautta ja kavaluutta.

"Hen luule mine oli hupsu", sanoi hän. "Hen oli itse hupsu. Mine osa
franska."

Jane Clayton katsoi häneen hämmästyneenä.

"Sitten ymmärsitte kaikki, mitä hän sanoi?"

Andersson irvisti.

"Juu, frouva", sanoi hän.

"Ja te kuulitte, mitä täällä tapahtui, ja tulitte suojelemaan minua?"

"Te oli hyve minulle", selitti ruotsalainen. "Hen kohtele minu kuin
paha koira. Mine auta teite, frouva. Teide pite odotta -- mine auta
teite. Mine oli monta kerta teelle lensirannikko."

"Mutta kuinka voitte auttaa minua, Sven", kysyi Jane, "kun kaikki nämä
miehet ovat meitä vastaan?"

"Mine luule", sanoi Sven Andersson, "rupe tuulema, hyvin pian, hyvin
kova." Sitte hän kääntyi ja läksi hytistä.

Vaikka Jane epäili kokin kykyä auttaa häntä todenteolla, oli hän tälle
kuitenkin syvästi kiitollinen siitä, mitä hän jo oli tehnyt. Tunne,
että hänellä oli näiden vihollisten joukossa ystävä, toi hänelle
ensimmäisen lohdutuksen säteen ja huojensi raskaiden aavistusten
taakkaa, jotka olivat vaivanneet häntä _Kincaidin_ pitkän matkan
aikana.

Hän ei nähnyt enää Rokoffia sinä päivänä eikä muitakaan ennenkuin
Sven tuli illallista tuomaan. Hän koetti saada kokkia puhumaan
auttamissuunnitelmistaan, mutta ei saanut häneltä muuta tietoa kuin
tavanmukaisen sääennustuksen. Kokki näkyi äkkiä vaipuneen takaisin
tavalliseen typeryyteensä.

Mutta lähtiessään hytistä vähän myöhemmin tyhjine astioineen kuiskasi
hän hyvin hiljaa: "Jetteke vaattet peelle ja kierteke filtti koko. Mine
tule hakema teite hyvin pian."

Hän olisi heti livahtanut huoneesta, mutta Jane pani kätensä hänen
käsivarrelleen.

"Pienokaiseni?" kysyi hän. "En voi lähteä ilman häntä."

"Te teke, mite mine sano", sanoi Andersson äreästi. "Jos mine auta
teite, te ei saa olla hupsu."

Hänen mentyään Jane Clayton vaipui makuusijalleen aivan ymmällä. Mitä
hänen piti tehdä? Hänen päänsä oli täynnä epäluuloja ruotsalaisen
aikeita kohtaan. Eikö hänen kävisi vielä paljon pahemmin, jos hän
antautuisi tuon miehen valtaan?

Ei, hän ei olisi paholaisenkaan seurassa pahemmassa asemassa kuin
Nikolas Rokoffin kanssa, sillä paholainen on ainakin kunnian miehen
maineessa.

Hän vannoi kymmenen kertaa, ettei lähtisi _Kincaidilta_ ilman
pienokaistaan, ja kuitenkin hän oli täysissä pukimissa kauan tavallisen
maatamenoajan jälkeen ja hänen huopapeitteensä olivat sievästi
kokoonkäärityt ja paksulla nuoralla sidotut, kun hänen oveltaan kuului
varovaista raapimista.

Hän meni nopeasti huoneen poikki ja työnsi salvan syrjään. Ovi avautui
hiljaa, ja sisään astui ruotsalainen huolellisesti verhottuna. Hänellä
oli käsivarrellaan mytty, jossa näköjään oli hänen huopansa. Hänen
toinen kätensä oli nostettu käskevästi vaitiolon merkiksi; likainen
etusormi oli huulia vasten.

Hän tuli aivan likelle Janea.

"Ottaka teme", sanoi hän. "Te ei saa kirku, kun te neke sen. Se on
teide lapsi."

Nopeat kädet tempasivat mytyn kokilta ja innokkaat äidinkädet
puristivat nukkuvaa lasta rintaa vasten. Kuumat ilonkyyneleet juoksivat
pitkin Janen poskia, ja hänen koko ruumiinsa vapisi hetken
aiheuttamasta liikutuksesta.

"Tulka!" sanoi Andersson. "Meille ei on aika hukkaa."

Hän kaappasi Janen huopakäärön ja otti hytinoven ulkopuolelta
omansakin. Sitten hän vei Janen laivan sivulle ja tuki häntä hänen
astuessaan tikkaita alas ja kantoi lasta, kun Jane kapusi alhaalla
odottavaan veneeseen. Hetkeä myöhemmin hän oli katkaissut köyden, joka
piteli pientä venettä höyrylaivan kupeella, ja kumartuen mitään
puhumatta vaatteisiin kiedottujen airojen puoleen alkoi soutaa mustia
varjoja kohti Ugambi-jokea ylös.

Andersson souti ikäänkuin olisi ollut seudusta täysin selvillä, ja kun
kuu tuli puolen tunnin kulutta pilvistä esiin, näkyi heidän vasemmalla
puolellaan Ugambiin laskevan syrjäjoen suu. Tätä ahdasta väylää kohti
ruotsalainen käänsi pienen veneensä keulan.

Jane Clayton aprikoi, mahtoiko mies tietää, minne oli menossa. Hän ei
tiennyt, että Andersson oli kokin tehtävissä samana päivänä kulkenut
juuri tuota jokea ylös pieneen kylään, jossa hän oli alkuasukkailta
vaihtanut ruokatarpeita, ja että hän oli siellä suunnitellut sen
seikkailun yksityiskohdat, johon he nyt olivat antautuneet.

Vaikka oli täysikuu, oli pikku joen pinta aivan musta. Jättiläispuut
kaartuivat likekkäin olevien rantojen yli, yhtyen suureksi holviksi
joen keskipalkalla. Kauniisti kaareutuvilta oksilta riippui tuuheata
sammalta, ja äärettömiä köynnöskasveja kiipeili rehevän yltäkylläisesti
maasta korkeimmille oksille saakka, laskeutuen kiemurtelevina
silmukkoina melkein veden tyyneen pintaan asti.

Silloin tällöin kookas krokotiili pani airojen loiskeen pelottamana
veden äkkiä väreilemään heidän edessään tai virtahepoperhe sukelsi
korskuen ja puuskuttaen hietasärkältä veden viileihin, turvallisiin
syvyyksiin.

Kummaltakin rannalta kuului tiheistä viidakoista petoeläinten
aaveenomaisia yöhuutoja -- hyenan mieletöntä ulvontaa, pantterin
käheätä murinaa ja leijonan kauhistavaa karjuntaa. Ja niiden joukossa
kuului omituisia, hirvittäviä ääniä, -- sitäkin pelottavampia, koska
nuori nainen ei voinut sanoa, mikä yöllisillä rosvoretkillään kulkeva
salaperäinen peto ne aiheutti.

Hän istui veneen perään kyyristyneenä painaen pienokaista rintaansa
vasten, ja kun hänellä oli tuo pieni, hento, avuton olento sylissään,
oli hän tänä yönä paljon onnellisempi kuin monina suruisina päivinä.

Vaikka hän ei tiennyt, mitä kohtaloa vastaan hän oli kulkemassa tai
kuinka pian se kohtalo hänet yllättäisi, oli hän kuitenkin onnellinen
ja kiitollinen tästä hetkestä, vaikka kuinkakin lyhyestä, jolloin sai
sulkea pienokaisen syliinsä. Hän tuskin saattoi odottaa päivän tuloa
voidakseen taas katsella pienen mustasilmäisen Jackinsa hymyileviä
kasvoja.

Hän koetti yhä uudestaan ja uudestaan pinnistää silmiään viidakon yön
pimeydessä nähdäkseen edes vilaukselta nuo rakkaat piirteet, mutta ei
erottanut ponnistuksistaan huolimatta muuta kuin kasvojen hämärät
ääriviivat. Silloin hän taas puristi lämpimän pikku käärön sykkivää
sydäntään vasten.

Kello oli jo varmasti kolme aamuyöllä, kun Andersson käänsi veneen
kokan rantaa kohti erään aukeaman kohdalla, jossa näkyi kuun
vaalenevassa valossa joukko alkuasukasten majoja okaisen aitauksen --
_boman_ -- ympäröimänä.

Ruotsalainen sai huutaa monta kertaa, ennenkuin sai vastauksen kylästä
ja silloinkin vain sentakia että häntä oli odotettu; niin suuresti
pelkäävät alkuasukkaat yön pimeydestä tulevia ääniä. Hän auttoi Jane
Claytonin pienokaisineen maihin, sitoi veneen pensaaseen ja ottaen
huopapeitteet alkoi astella bomaa kohti.

Kylän portilla heidät päästi sisään muuan alkuasukasnainen, sen
päällikön vaimo, jonka Andersson oli palkannut avukseen. Hän vei heidät
päällikön majalle, mutta Andersson sanoi, että he nukkuisivat ulkona
taivasalla, ja silloin hän tehtävänsä toimittaneena jätti heidät omiin
hoteisiinsa.

Selitettyään yrmeällä tavallaan, että majat epäilemättä olivat likaisia
ja syöpäläisten vallassa, levitti ruotsalainen Janen huovat ja maahan
siitä jonkun matkan päähän omat huopansa ja kävi nukkumaan.

Kului joku aika, ennenkuin nuori nainen sai mukavan asennon kovalla
maakamaralla, mutta lopulta hän vaipui uneen pelkästä uupumuksesta,
pienokainen käsivartensa suojassa.

Hänen herätessään oli jo täysi päivä.

Hänen ympärillään tungeskeli parikymmentä uteliasta alkuasukasta --
enimmäkseen miehiä, sillä luonnonkansojen keskuudessa on tämä
luonteenominaisuus kehittynyt miehisellä sukupuolella suurimpaan
määräänsä. Jane Clayton veti pienokaista vaistomaisesti likemmäksi
itseään, vaikka hän pian sai nähdä, etteivät neekerit ollenkaan
tarkoittaneet pahaa hänelle tai lapselle.

Vieläpä muuan heistä tarjosi hänelle kurpitsapullosta maitoa --
likaisesta, savuttuneesta kurpitsasta, jonka suulle oli muodostunut
kokonaisia kerrostumia vanhaa, hyytynyttä maitoa. Mutta antajan
ystävällisyys liikutti häntä syvästi, ja hänen kasvojaan valaisi
hetkeksi se miltei unohtunut säteilevä hymy, joka oli tehnyt hänen
kauneutensa kuuluisaksi sekä Baltimoressa että Lontoossa.

Hän otti kurpitsan ja nosti sen huulilleen ollakseen loukkaamatta
antajaa, vaikkakaan hän ei millään voinut estää kuvottavaa tunnetta,
joka valtasi hänet, kun pahalta haiseva esine tuli likelle hänen
sieraimiaan.

Andersson tuli hänen avukseen ja ottaen kurpitsan häneltä joi itse osan
maidosta ja palautti sitten astian alkuasukkaalle, antaen hänelle
samalla lahjaksi sinisiä helmiä.

Aurinko paistoi nyt kirkkaasti, ja vaikka pienokainen yhä nukkui,
saattoi Jane tuskin hillitä ääretöntä haluaan nähdä rakastetut kasvot
edes vilahdukselta. Alkuasukkaat olivat lähteneet pois päällikkönsä
käskystä, joka nyt seisoi vähän matkaa hänestä puhellen Anderssonin
kanssa.

Pohtiessaan itsekseen, oliko viisasta häiritä lapsen unta nostamalla
huopaa, joka nyt suojasi sen kasvoja auringolta, huomasi Jane, että
kokki keskusteli päällikön kanssa neekerien kielellä.

Mikä merkillinen mies kokki tosiaan oli! Vielä eilen oli Jane pitänyt
häntä tietämättömänä ja typeränä ja nyt hän oli neljänkolmatta tunnin
kuluessa saanut nähdä, ettei kokki puhunut ainoastaan englantia, vaan
myöskin ranskaa ja länsirannikon alkeellista murretta. Jane oli pitänyt
häntä viekkaana, julmana ja epäluotettavana, ja nyt hän oli, mikäli
Janella oli syytä uskoa, osoittautunut joka suhteessa aivan
toisenlaiseksi kuin päivää aikaisemmin. Oli vaikea uskoa, että mies
saattoi palvella häntä puhtaasti ritarillisista vaikutteista. Kokin
aikeitten ja suunnitelmien pohjalla oli varmaan jotakin, mitä hän ei
vielä ollut paljastanut. Jane aprikoi tätä, ja kun hän katsoi kokkiin
-- hänen likekkäisiin, sinne tänne vilkuviin silmiinsä, ja
vastenmielisiin piirteisiinsä, niin häntä värisytti, sillä hän oli
varma, että niin kehnon pinnan alla ei voinut olla yleviä
luonteenominaisuuksia.

Kun hän ajatteli tätä eikä vielä tiennyt, ottaisiko huovan pienokaisen
kasvoilta, kuului hänen sylissään olevasta pikku kääröstä hiljaista
vikinää ja sitten loruilevaa jokellusta, joka täytti hänen sydämensä
ihastuksella.

Lapsi oli hereillä! Nyt hän voisi ihailla pienoistaan kylliksi.

Hän tempasi huovan nopeasti lapsen kasvoilta, Anderssonin katsellessa
silloin häntä. Kokki näki hänen nousevan horjuen pystyyn ja pitävän
pienokaista käsivarren matkan päässä itsestään, ja nuoren naisen silmät
olivat kauhistuneina kiintyneet pieniin pulleihin kasvoihin ja
räpytteleviin silmiin.

Sitten kokki kuuli hänen surkean huutonsa, kun hänen polvensa pettivät
ja hän vaipui pyörtyneenä maahan.



KYMMENES LUKU

Ruotsalainen


Kun tiheässä ryhmässä Tarzanin ja Sheetan ympärillä olevat soturit
huomasivat, että todellinen, lihaa ja verta oleva pantteri oli
keskeyttänyt heidän kuolemantanssinsa, rohkaistuivat he hieman, sillä
kaikkien noiden keihäiden keskellä oli mahtavan Sheetankin kohtalo
selvä.

Rokoff kiihoitti päällikköä antamaan käskyn, että keihäsmiehet
sinkoisivat aseensa, ja neekeri oli vähällä komentaa heidät tähän, kun
hänen silmänsä, seuraten apinamiehen katsetta, sattumalta suuntautuivat
Tarzanin toiselle puolelle.

Päällikkö kääntyi kauhusta kiljaisten ja pakeni kylän porttia kohti, ja
kun hänen alamaisensa katsoivat ympärilleen nähdäkseen hänen pakonsa
syyn, pötkivät hekin tiehensä -- heitä vastaan näet harppoivat Akutin
kauheat apinat, joiden valtavat ruhot näyttivät vieläkin suuremmilta
kuunvalossa ja leiritulen hohteessa.

Samassa kun alkuasukkaat lähtivät pakoon, kaikui apinamiehen villi huuto
neekerien kiljunnan yli, ja siihen vastaten syöksyivät Sheeta ja apinat
karjuen pakolaisten jälkeen. Jotkut soturit kääntyivät taistelemaan
raivostuneiden vastustajiensa kanssa, mutta rajujen petojen hillitön
hurjuus toi heille verisen kuoleman.

Toiset surmattiin paetessaan, ja vasta sitten kun kylä oli tyhjä ja
viimeinen neekeri kadonnut pensaikkoon, saattoi Tarzan kutsua villin
joukkionsa takaisin luokseen. Silloin hän huomasi mielipahakseen, ettei
hän saanut yhtäkään heistä, ei edes verrattain älykästä Akutia
ymmärtämään, että hän halusi vapautua kahleista, jotka sitoivat hänet
paaluun.

Jonkun ajan kuluttua mahtuisi tietysti tämä ajatus heidänkin paksuihin
kalloihinsa, mutta sillä välin voisi tapahtua paljon -- neekerit
voisivat palata suurin voimin valtaamaan takaisin kylänsä; valkoiset
miehet voisivat pyssyillään helposti ampua läheisistä puista heidät
kaikki; vieläpä hän voisi kuolla nälkään, ennenkuin hidasälyiset
apinat huomaisivat, että hän tahtoi heitä kalvamaan siteet poikki.

Sheeta taasen käsitti tätä vielä vähemmän kuin apinat, mutta kuitenkaan
ei Tarzan voinut olla ihmettelemättä tuon pedon osoittamia erikoisia
ominaisuuksia, Ei voinut epäillä, että se osoitti todellista
kiintymystä häneen, sillä nyt, kun neekerit oli karkoitettu, käveli se
hitaasti edestakaisin paalun luona hieroen kylkiään apinamiehen
jalkoihin ja hyrräten kuin tyytyväinen kissa. Myöskään ei Tarzan voinut
epäillä, että se oli omasta aloitteestaan lähtenyt hakemaan toisia
hänen avukseen. Hänen Sheetansa oli tosiaan villipetojen helmi.

Mugambin poissaolo huolestutti apinamiestä koko joukon. Hän koetti
saada Akutilta tietoa, kuinka neekerin oli käynyt, peläten että pedot
Tarzanin silmälläpidosta vapautuneina olivat käyneet miehen kimppuun ja
syöneet hänet suuhunsa. Mutta vastaukseksi kaikkiin hänen kysymyksiinsä
suuri apina vain viittasi viidakkoon sille suunnalle, mistä he olivat
tulleet.

Yö kului ja Tarzan oli yhä sidottuna paaluun. Hiukan päivän sarastuksen
jälkeen hänen pahat aavistuksensa toteutuivat, kun hän näki alastomia
mustia hahmoja liikkuvan varovasti kylän tienoilla aivan viidakon
reunalla. Neekerit olivat palaamassa.

Päivän valjettua tulisi heidän rohkeutensa niin suureksi, että he
uskaltaisivat käydä sen pienen eläinjoukon kimppuun, joka oli ajanut
heidät pois heidän omista asunnoistaan. Ottelun tulos näytti ennakolta
selvältä, jos villit voisivat voittaa taikauskoisen kauhunsa, sillä kun
otti huomioon heidän valtavan ylivoimansa, pitkät keihäänsä ja
myrkytetyt nuolensa, ei voinut odottaa, että pantteri ja apinat elävinä
selviäisivät todella päättäväisestä hyökkäyksestä.

Että neekerit valmistivat hyökkäystä, kävi selväksi tuokiota myöhemmin,
kun he alkoivat näyttäytyä suurella joukolla aukeaman reunassa. He
tanssivat ja hyppivät heilutellen keihäitään ja huutelivat ivasanoja ja
villejä sotahuutoja kylään päin.

Tarzan tiesi tämän tempun jatkuvan, kunnes neekerit saisivat kylliksi
hysteeristä rohkeutta uskaltaakseen tehdä lyhyen hyökkäyksen kylää
vastaan, ja vaikka hän epäilikin, että he valtaisivat sen ensi
yrityksellä, uskoi hän, että he toisella tai kolmannella tulisivat
portista sisään, ja silloin olisi tuloksena Tarzanin rohkeiden, mutta
asestamattomien ja kurittomien puolustajien tuhoutuminen.

Aivan kuten hän oli arvannutkin, etenivät ulvovat soturit ensi
hyökkäyksessään vain hiukan matkaa avoimelle kentälle -- pelkästään
apinamiehen kimeä aaveentapainen huuto sai heidät kiiruhtamaan takaisin
pensaikkoon. He harppoivat mahtavina edestakaisin viidakon edustalla ja
ulvoivat puolen tunnin ajan saadakseen rohkeutensa nousemaan
huippukohtaansa ja yrittivät sitten taas hyökätä.

Tällä kertaa he tulivat aivan kylän portille, mutta kun Sheeta ja
julmat apinat hyökkäsivät heidän joukkoonsa, kääntyivät he pois
kauhusta kiljuen ja pakenivat taas viidakkoon.

Tanssi ja huutaminen uudistui yhä. Tarzan tunsi, että he tällä kertaa
tulisivat kylään ja toteuttaisivat aikeensa, jonka kourallinen
päättäväisiä valkoisia miehiä olisi saanut onnelliseen päätökseen ensi
yrityksellä.

Tarzanista oli kovin katkeraa olla niin lähellä pelastusta ja sitten
pettyä kaikessa vain sen takia, että hän ei voinut saada villejä
ystävä-parkojaan täsmällisesti ymmärtämään, mitä heiltä halusi. Mutta
hän ei voinut antaa moitteelle sijaa mielessään. He olivat tehneet
parhaansa, ja nyt hän oli varma siitä, että he epäilemättä jäisivät
kuolemaan hänen kanssaan, koettaessaan turhaan puolustaa häntä.

Neekerit valmistelivat jo ryntäystä. Muutamat heistä olivat edenneet
lyhyen matkan kylää kohti ja kehoittivat toisia seuraamaan. Hetken
kuluttua koko villi lauma juoksisi aukeaman poikki.

Tarzan ajatteli vain pikku lastaan, joka oli jossakin täällä julmassa
säälimättömässä aarniometsässä. Hänen sydämensä oli pakahtua tuskasta
poikansa takia, jota hän ei enää voisi etsiä ja pelastaa -- pelkästään
se tuska ja tieto Janen kärsimyksistä painoi hänen urhoollista mieltään
näinä hänen luulonsa mukaan viimeisinä hetkinään. Kaikki apu, mitä hän
saattoi toivoa, oli tullut hänen osakseen äärimmäisen hädän hetkellä --
ja pettänyt. Nyt ei ollut enää mitään toivottavana.

Neekerit olivat aukeaman puolivälissä, kun Tarzanin huomio kiintyi
erään apinan käyttäytymiseen. Eläin tuijotti muuatta majaa kohti.
Tarzan katsoi samaan suuntaan. Hän näki suunnattomaksi huojennuksekseen
ja ilokseen Mugambin voimakasrakenteisen hahmon kiitävän apuun.

Suurikokoinen neekeri huohotti raskaasti ikäänkuin kovasta
ruumiillisesta ponnistuksesta ja mielenliikutuksesta. Hän syöksyi
Tarzanin luo, ja kun ensimmäiset villit ehtivät kylän portille,
katkaisi hänen veitsensä viimeiset köydet, jotka sitoivat Tarzanin
paaluun.

Tiellä virui niiden villien ruumiita, jotka olivat edellisenä iltana
saaneet apinoilta surmansa. Eräältä heistä Tarzan sieppasi keihään ja
taistelunuijan. Mugambi sivullaan ja muriseva apinajoukko ympärillään
hän meni alkuasukkaita vastaan, jotka tulvivat portista.

Taistelu, joka seurasi, oli perin raju, mutta lopulta villit joutuivat
tappiolle, ehkä enemmän kauhunsa takia, nähdessään mustan ja valkoisen
miehen taistelevan yhdessä pantterin ja Akutin suurten, villien apinain
kanssa, kuin sentähden että he eivät olisi kyenneet voittamaan
vastassaan olevaa verrattain pientä joukkoa.

Tarzanin käsiin joutui yksi vanki, ja apinamies alkoi kuulustella häntä
koettaen saada selville, kuinka Rokoffin ja hänen joukkojensa oli
käynyt. Kun neekerille luvattiin vapaus palkinnoksi tiedoista, kertoi
hän kaikki, mitä tiesi venäläisen toimista.

Näytti siltä, että neekeripäällikkö oli aikaisin aamulla koettanut
saada valkoisia miehiä palaamaan hänen kanssaan kylään ja pyssyillään
tuhoamaan villin lauman, joka oli vallannut sen; mutta Rokoff tuntui
pelkäävän valkoista jättiläistä ja hänen merkillisiä tovereitaan
vieläkin enemmän kuin neekerit itse.

Hän ei tahtonut millään ehdolla suostua palaamaan edes kylän
näkyviinkään. Sensijaan hän vei joukkonsa kiireesti joelle, missä he
varastivat joukon neekerien kätkemiä kanootteja. Viimeksi oli heidät
nähty, kun he tarmokkaasti meloivat jokea ylöspäin, Kavirin kylästä
olevien kantajien käytellessä airoja.

Näin ollen Apinain Tarzan rupesi julmine joukkoineen taas etsimään
pientä poikaansa ja ajamaan takaa hänen ryöstäjäänsä.

He kulkivat monta väsyttävää päivää melkein asumattoman maan läpi,
saadakseen lopuksi tietää olevansa väärillä jäljillä. Pieni joukko oli
menettänyt kolme jäsentään, sillä kolme Akutin apinaa oli kaatunut
taistelussa kylän luona. Nyt siinä oli viisi suurta apinaa, Akut mukaan
laskettuna, Sheeta ja Mugambi sekä Tarzan.

Apinamies ei kuullut enää huhuttavan niistä kolmesta, jotka olivat
kulkeneet Rokoffin edellä -- valkoisesta miehestä, naisesta ja lapsesta
Hän ei voinut arvata, keitä mies ja nainen olivat, mutta ajatus, että
lapsi oli hänen, oli riittävä syy jatkamaan takaa-ajoa. Hän oli varma,
että Rokoff seurasi näitä kolmea ihmistä, ja luotti siihen, että jos
hän vain voisi pysyä venäläisen jäljillä, tulisi se hetki yhä lähemmä,
jolloin hän voisi temmata lapsensa niistä vaaroista ja kauheuksista,
jotka sitä uhkasivat.

Kun he samosivat taaksepäin kadotettuaan Rokoffin jäljet, tuli Tarzan
jälleen oikealle tolalle siinä, missä venäläinen oli poikennut joelta
ja lähtenyt pensaikkoon pohjoista kohti. Tämän suunnanmuutoksen hän
osasi selittää johtuvan vain siitä, että lapsen haltijat olivat vieneet
sen pois joelta.

Mutta hän ei voinut missään matkan varrella saada varmoja tietoja,
jotka olisivat saaneet hänet täysin vakuutetuksi siitä, että lapsi oli
heidän edellään. Ei yksikään heidän kuulustelemansa alkuasukas ollut
kuullut tai nähnyt tätä toista joukkoa, vaikka melkein kaikki olivat
itse olleet suoranaisesti tekemisissä venäläisen kanssa tai puhuneet
sellaisten kanssa, jotka olivat nähneet hänet.

Vain vaivoin saattoi Tarzan päästä puheisiin alkuasukasten kanssa,
koska he pakenivat suin päin pensaikkoon heti kun heidän silmänsä
osuivat hänen tovereihinsa. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli kulkea
joukkonsa edellä ja väijyä jotakuta soturia, jonka hän tapasi yksinään
viidakossa.

Eräänä päivänä, kun hän oli tässä puuhassa ja väijyi muuatta pahaa
aavistamatonta villiä, kohtasi hän tämän juuri kun neekeri aikoi
sinkauttaa keihäänsä haavoittunutta valkoista miestä kohti, joka
kyyristeli pensasryhmässä tien sivulla. Tämän valkoisen miehen Tarzan
oli usein nähnyt ja tunsi hänet heti.

Nuo vastenmieliset piirteet olivat juurtuneet syvälle hänen muistiinsa
-- nuo likekkäiset silmät, luihu ilme ja riippuvat keltaiset viikset.

Apinamiehen mieleen tuli heti, että tämä mies ei ollut Rokoffin
seuralaisten joukossa siinä kylässä, jossa Tarzan oli ollut vankina.
Hän oli nähnyt heidät kaikki, eikä tätä miestä ollut siellä. Asialla
oli vain yksi selitys -- tämä mies oli paennut venäläistä naisen ja
lapsen kanssa -- ja nainen oli ollut Jane Clayton. Nyt Tarzan oli varma
Rokoffin sanojen merkityksestä.

Apinamiehen kasvot kävivät valkoisiksi, kun hän katseli ruotsalaisen
harmaankalpeita, paheitten uurtamia kasvoja. Hänen otsalleen ilmestyi
leveä tulipunainen juova -- merkki arvesta, joka oli tullut vuosia
sitten, kun Terkoz oli reväissyt suuren nahankappaleen apinamiehen
kallosta siinä rajussa taistelussa, jossa Tarzan oli osoittanut
kelpoisuutensa Kerchakin apinain kuninkaaksi.

Mies oli hänen saaliinsa -- neekeri ei saisi häntä. Näin ajatellen hän
hyppäsi soturin kimppuun ja löi keihään alas, ennenkuin se saavutti
maalinsa. Neekeri tempasi veitsensä ja kääntyi taistelemaan uutta
vihollistaan vastaan, ja ruotsalainen, joka makasi pensaassa, joutui
todistajaksi kaksintaisteluun, jollaista hän ei ollut uneksinutkaan
näkevänsä -- puolialaston valkoinen mies taisteli käsikähmässä
puolialastonta neekeriä vastaan, ensin alkuihmisen karkeatekoisilla
aseilla ja sitten käsin ja hampain kuten alkuajan eläimet, joista
heidän esi-isänsä polveutuivat.

Aluksi ei Andersson tuntenut valkoista miestä, ja kun hänelle lopulta
selvisi, että hän oli nähnyt tämän jättiläisen ennenkin, kävivät hänen
silmänsä suuriksi hämmästyksestä -- saattoiko tämä muriseva ja
raateleva petoeläin olla sama hieno englantilainen herra, joka oli
ollut vankina _Kincaidilla_!

Englantilainen aatelismies! Paetessaan lady Greystoken kanssa Ugambia
ylös hän oli saanut tältä kuulla, keitä _Kincaidin_ vangit olivat.
Aikaisemmin ei hän tietänyt asianlaitaa, yhtä vähän kuin muutkaan
höyrylaivan miehet.

Taistelu oli ohi. Tarzanin oli ollut pakko tappaa vastustajansa, kun
mies ei tahtonut antautua.

Ruotsalainen näki valkoisen miehen hypähtävän pystyyn vihollisensa
ruumiin vierestä. Laskien toisen jalkansa neekerin taittuneelle
niskalle mies päästi voittoisan urosapinan karmivan huudon.

Anderssonia värisytti. Sitten Tarzan kääntyi häntä kohti. Apinamiehen
kasvot olivat kylmät ja julmat, ja harmaissa silmissä ruotsalainen näki
murhanhimoa.

"Missä on vaimoni?" karjui apinamies. "Missä on lapsi?"

Andersson koetti vastata, mutta äkillinen yskänkohtaus oli vähällä
tukehduttaa hänet. Hänen rintansa läpi oli tunkeutunut nuoli, ja hänen
yskiessään tulvi haavoitetusta keuhkosta äkkiä verta suun ja sierainten
kautta.

Tarzan seisoi odottaen, että kohtaus menisi ohi. Hän kumartui
pronssikuvan kaltaisena -- kylmänä, kovana ja säälimättömänä --
avuttoman miehen yli odottaen, että voisi kiristää häneltä kaikki
tarvitsemansa tiedot ja sitten tappaa hänet.

Yskiminen ja verenvuoto lakkasi pian, ja haavoittunut mies koetti taas
puhua. Tarzan polvistui hänen viereensä ja kallisti korvansa heikosti
liikkuvia huulia kohti.

"Vaimo ja lapsi!" kertasi hän. "Missä he ovat?"

Andersson osoitti polkua ylöspäin.

"Veneleinen -- hen otti ne", kuiskasi hän.

"Mitenkä tulitte tänne?" jatkoi Tarzan. "Miksi ette ole Rokoffin
mukana?"

"Ne sai meide kii", vastasi Andersson niin heikolla äänellä, että
apinamies tuskin saattoi erottaa sanat. "Ne sai meide kii. Mine
tappeli, mutta minu miehet juoksi kaikki pois. Sitten se sai minu, kun
mine oli haavotettu. Rokoff sano hen jette minu tänne hyenalle. Se oli
pahempi kuin heti tappa. Hen otti teide vaimo ja lapsi."

"Mitä te itse teitte heille -- mihin te veitte heitä?" kysyi Tarzan ja
jatkoi sitten kumartuen aivan miehen yli -- villit silmät leimusivat
intohimoista vihaa ja kostoa, jota hän vain vaivoin jaksoi pidättää. --
"Mitä pahaa teitte vaimolleni ja lapselleni? Puhukaa nopeasti,
ennenkuin tapan teidät! Sopikaa välinne Jumalan kanssa! Sanokaa minulle
pahimmatkin asiat, muutoin revin teidät palasiksi käsilläni ja
hampaillani. Te olette nähnyt, että voin tehdä sen!"

Anderssonin kasvoille levisi äärimmäisen hämmästyksen ilme.

"Mutta", kuiskasi hän, "mine ei loukkanu heite. Mine koetti pelasta
heite tuolta veneleiselte. Teide vaimo oli minulle kiltti
_Kincaidilla_, ja mine kuuli pikku poika joskus kirkuva. Minulla on
itse vaimo ja lapsi Kristianstadissa, ja mine ei ene voinut nehde heite
erillä ja Rokoffi vallassa. Se on kaikki. Olenko mine sen neköne ett
mine tahtosi tehde paha heille?" jatkoi hän hetken perästä, osoittaen
rinnastaan esiinpistävää nuolta.

Miehen äänensävyssä ja ilmeessä oli jotakin, joka sai Tarzanin
vakuutetuksi hänen väitteittensä totuudenmukaisuudesta. Painavin
todiste oli se tosiasia, että Andersson ilmeisesti näytti
enemmän loukkaantuneelta kuin pelästyneeltä. Hän tiesi olevansa
kuolemaisillaan, joten Tarzanin uhkaukset vaikuttivat häneen vain
vähän. Mutta oli aivan ilmeistä, että hän halusi englantilaisen
pääsevän totuuden perille: silloin tämä ei loukkaisi häntä pitämällä
hänestä sitä luuloa, jonka hänen sanansa ja käyttäytymisensä olivat
ilmaisseet.

Apinamies laskeutui heti polvilleen ruotsalaisen viereen.

"Olen pahoillani", sanoi hän aivan yksinkertaisesti, "Olin odottanut
tapaavani vain lurjuksia Rokoffin seurassa. Huomaan olleeni väärässä.
Se kaikki on nyt ohi; on paljon tärkeämpää saada teidät turvalliseen ja
rauhaisaan paikkaan ja hoitaa haavojanne. Meidän täytyy saada teidät
taas jalkeille mahdollisimman pian."

Ruotsalainen pudisti hymyillen päätänsä.

"Te mene hakema vaimo ja lapsi", sanoi hän. "Mine ole niinkuin koollu
jo, mutta" -- hän epäröi -- "minu on paha ajatella hyena. Ettekö te
tahdo tehde heti kaikki selve?"

Tarzania värisytti. Hetkeä aikaisemmin hän oli ollut vähällä tappaa
tämän miehen. Nyt hän hentoi yhtä vähän ottaa henkeä häneltä kuin
parhaalta ystävältäänkään.

Hän nosti ruotsalaisen pään syliinsä muuttaakseen ja helpottaakseen
hänen asentoaan.

Taas tuli yskäkohtaus ja kauhea verensyöksy. Kun se oli ohi, makasi
Andersson silmät suljettuina.

Tarzan luuli hänen kuolleen, kunnes hän äkkiä avasi silmänsä katsoen
apinamieheen. Hän päästi huokauksen ja sanoi -- hyvin heikosti ja
matalasti kuiskaten:

"Mine luule rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova!" Sitten hänen päänsä
vaipui, ja hän oli kuollut.



YHDESTOISTA LUKU

Tambudza


Tarzan kaivoi matalan haudan _Kincaidin_ kokille, jonka vastenmielisen
ulkomuodon alla oli sykkinyt ritarillisen miehen sydän. Sen enempää hän
ei voinut julmassa viidakossa tehdä miehelle, joka oli antanut henkensä
hänen pikku poikansa ja vaimonsa pelastukseksi.

Sitten Tarzan ryhtyi taas ajamaan Rokoffia takaa. Nyt, kun hän oli
varma, että hänen edellään kulkeva nainen tosiaan oli Jane ja että tämä
taas oli joutunut venäläisen käsiin, tuntui hänestä siltä kuin kulkisi
vain etanan vauhdilla, vaikka hän itse asiassa eteni aivan uskomattoman
nopeasti.

Hän osasi vain vaivoin pysyä tolalla, sillä tällä kohdalla oli
viidakossa monta tietä -- ristiin rastiin haarautuen ja eroten kaikkiin
suuntiin, ja kaikkia pitkin oli samonnut lukemattomia alkuasukkaita
sinne ja tänne. Valkoisten miesten jäljet olivat hävinneet heitä
seuranneiden alkuasukas-kantajien jälkiin, ja kaiken päällä oli toisten
alkuasukasten ja villieläinten jälkiä.

Tämä kaikki oli kovin ymmälle saattavaa, mutta Tarzan jatkoi kuitenkin
uutterasti matkaansa, käyttäen sekä näkö- että hajuaistiaan pysyäkseen
varmemmin oikealla tiellä. Mutta kaikesta huolellisuudesta huolimatta
yö kohtasi hänet sellaisella paikalla, jossa hän ymmärsi varmasti
olevansa kokonaan väärillä jäljillä.

Hän tiesi joukkonsa seuraavan perässään ja näin ollen hän oli
huolellisesti koettanut tehdä kulkemansa tien mahdollisimman selväksi:
hän riipaisi usein viidakkopolun varrella köynnöksiä ja puista
riippuvia kasveja ja jätti täten merkkejä, joista jälessä tulevat
saattoivat vainuta hänen tiensä.

Pimeän tullen alkoi sataa rankasti, eikä aikeissaan pettynyt apinamies
voinut muuta kuin odottaa aamun tuloa jättiläispuun tarjoamassa
huonossa suojassa. Mutta aamun koitto ei tuonut keskeytystä
rankkasateelle.

Aurinko oli viikon ajan paksujen pilvien peitossa, ja raju sade sekä
tuuli ja myrsky hävittivät viimeisetkin jäännökset jäljistä, joita
Tarzan yhä etsi, vaikka turhaan.

Koko tänä aikana hän ei nähnyt merkkiäkään alkuasukkaista eikä omasta
joukostaan; hän pelkäsi, että tämän jäsenet olivat kovan myrskyn aikana
kadottaneet hänen jälkensä. Kun maa oli hänelle vierasta, ei hän ollut
voinut tarkkaan määrätä suuntaansa, koska hänellä ei ollut aurinkoa
päivällä ja kuuta tai tähtiä yöllä ohjaajanaan.

Kun aurinko vihdoin seitsemännen päivän aamupuolella pääsi esiin
pilvistä, näki se apinamiehen melkein mielipuolena.

Apinain Tarzan oli ensi kerran elämässään eksynyt viidakossa. Ja se,
että tällainen kokemus sattui hänelle juuri nyt, oli hänestä
sanomattoman julmaa. Hänen vaimonsa ja poikansa olivat hänen
perivihollisensa Rokoffin kynsissä jossakin tämän villin maan kolkassa.

Mitä kamalia koettelemuksia heillä olikaan ollut kestettävänään noina
seitsemänä kolkkona päivänä, jolloin luonto oli tehnyt tyhjäksi hänen
yrityksensä löytää heidät? Tarzan tunsi peräti hyvin venäläisen, jonka
vallassa he olivat, eikä voinut epäillä sitä, että tämä, raivoissaan
Janen aikaisemmasta pakoonpääsystä ja tietäen Tarzanin mahdollisesti
olevan aivan kintereillään, toimittaisi aikaa hukkaamatta uhrilleen
sellaisen koston kuin hänen saastainen ajatuksensa saattoi keksiä.

Mutta nyt, kun aurinko paistoi, ei apinamies vieläkään ollut selvillä,
mihin suuntaan mennä. Hän tiesi, että Rokoff oli lähtenyt joelta
ajaakseen takaa Anderssonia, mutta nyt oli epätietoista, jatkaisiko hän
matkaansa sisämaahan vai palaisiko Ugambi-joelle.

Apinamies oli nähnyt, että joki siinä kohdassa, missä hän lähti
poispäin, kävi kapeaksi ja vuolaaksi, joten hän päätteli, ettei sitä
myöten voinut kanootillakaan kulkea pitkiä matkoja alkujuoksuun päin.
Mutta mille taholle Rokoff oli mennyt, jollei hän ollut palannut
joelle?

Päätellen siitä suunnasta, johon Andersson oli paennut Janen ja lapsen
kanssa, oli Tarzan varma, että miehellä oli ollut tarkoituksena ryhtyä
suunnattoman uskaliaaseen yritykseen: samota mannermaan poikki
Zanzibariin. Mutta oli epäiltävää, tokko Rokoff uskaltaisi lähteä niin
vaaralliselle matkalle.

Pelko voisi ajaa hänet tähän yritykseen nyt, kun hän tiesi, että hänen
kintereillään oli raju joukko apinoita ja että Apinain Tarzan seurasi
häntä toimittaakseen hänelle ansaitun koston.

Vihdoin apinamies päätti jatkaa matkaa koillista kohti Saksan
Itä-Afrikkaan päin, kunnes tapaisi alkuasukkaita, joilta saisi tietoja
Rokoffin olopaikasta.

Toisena päivänä sateen loputtua hän tuli alkuasukaskylään, josta
ihmiset pakenivat pensaikkoon heti kun näkivät hänet. Tarzan, joka ei
antanut sellaisen esteen ehkäistä aikeitaan, ajoi heitä takaa ja sai
lyhyen ponnistelun jälkeen erään nuoren soturin kiinni. Mies oli niin
kovasti pelästynyt, ettei voinut puolustaa itseään; hän pudotti aseensa
ja heittäytyi maahan ja kiljui kovasti, tuijottaessaan silmät suurina
vangitsijaansa.

Apinamiehen oli melkoisen vaikeata tyynnyttää miestä sen verran, että
sai häneltä yhtenäisen selostuksen aiheettoman kauhun syystä.

Pitkien suostutusten jälkeen sai Tarzan tietää häneltä, että joukko
valkoisia miehiä oli muutamia päiviä aikaisemmin kulkenut kylän läpi.
Nämä miehet olivat kertoneet heille julmasta valkoisesta paholaisesta,
joka ajoi heitä takaa, ja varoittaneet alkuasukkaita olemaan varuillaan
sen ja sitä seuraavan hirviöjoukon suhteen.

Neekeri oli tuntenut Tarzanin valkoiseksi paholaiseksi valkoisten
miesten ja heidän mustien palvelijainsa antaman kuvauksen perusteella.
Tarzanin takana hän oli odottanut näkevänsä lauman hirviöitä apinain ja
ja pantterien hahmossa.

Tässä kaikessa Tarzan huomasi Rokoffin viekkaan toiminnan. Venäläinen
koetti tehdä hänen matkansa mahdollisimman vaikeaksi kääntämällä
taikauskoisen pelon valtaamat alkuasukkaat häntä vastaan.

Neekeri kertoi Tarzanille edelleen, että äskeistä retkeä johtanut
valkoinen mies oli luvannut heille satumaisen palkinnon, jos he
tappaisivat valkoisen paholaisen. Heillä olikin täysi aikomus tehdä se
tilaisuuden sattuessa. Mutta heti kun he olivat nähneet Tarzanin, oli
heidän rohkeutensa tipo tiessään, kuten valkoisia miehiä seuranneet
kantajat olivat ennustaneet.

Kun alkuasukas huomasi, ettei apinamies yrittänytkään vahingoittaa
häntä, sai hän taas vähän rohkeutta ja seurasi Tarzanin ehdotuksesta
valkoista paholaista takaisin kylään ja tullessaan huusi tovereitaankin
palaamaan, selittäen: "Valkoinen paholainen on luvannut olla tekemättä
teille mitään pahaa, jos tulette heti takaisin ja vastaatte hänen
kysymyksiinsä."

Neekerit tallustelivat yksi toisensa jälkeen kylään, mutta heidän
pelkonsa ei ollut kokonaan asettunut. Sen huomasi siitä, että
useimmilla heistä silmänvalkuaiset pyörivät levottomasti heidän
luodessaan alinomaa pelokkaita syrjäsilmäyksiä apinamieheen.

Päällikkö oli ensimmäisiä palaamaan kylään, ja koska Tarzan erikoisesti
halusi haastatella juuri häntä, aloitti hän heti kyselemisensä.

Mies oli lyhyt ja paksu; hänellä oli tavatonta mielen alhaisuutta ja
paheellisuutta osoittavat kasvot ja apinankaltaiset käsivarret. Koko
hänen ulkomuotonsa ilmaisi petollisuutta.

Vain se taikauskoinen kauhu, joka oli syntynyt venäläisen seurassa
olleiden valkoisten ja mustien miesten kertomusten johdosta, esti häntä
käymästä sotureineen Tarzanin kimppuun ja surmaamasta tätä heti, sillä
hän ja hänen alamaisensa olivat pinttyneitä ihmissyöjiä. Mutta pelko,
että Tarzan tosiaan oli paholainen ja että hänen villit palvelijansa
odottivat viidakossa hänen takanaan merkkiä suorittaakseen hänen
käskynsä, esti M'ganwazamia toteuttamasta haluaan.

Tarzan kyseli päälliköltä kaikkea hyvin tarkkaan ja vertaamalla tämän
tiedonantoja ensiksi kohtaamansa nuoren soturin selityksiin hän pääsi
selville, että Rokoff ja hänen _safarinsa_ peräytyivät kauhun vallassa
kaukaista itärannikkoa kohti.

Monet venäläisen kantajista olivat jo karanneet hänen luotaan.
Tässäkin kylässä hän oli hirtättänyt viisi heistä varkauden ja
karkaamisyrityksen takia. Mutta -- päättäen siitä, mitä waganwazamit
olivat saaneet kuulla niiltä venäläisen mustilta palvelijoilta, jotka
eivät vielä niin suuresti pelänneet raakaa Rokoffia, etteivät olisi
uskaltaneet puhua aikeistaan, -- oli ilmeistä, ettei venäläinen voisi
kulkea pitkällekään ennenkuin hänen viimeisetkin kantajansa,
keittäjänsä, telttapoikansa, pyssynkantajansa, _askarinsa_, vieläpä
neekerien päällikkökin lähtisi pensaikkoon, jättäen hänet armottoman
viidakon valtoihin.

M'ganwazam sanoi, ettei valkoisten miesten mukana ollut ketään
valkoista naista tai lasta, mutta hänen puhuessaan sai Tarzan varmuuden
siitä, että hän valehteli. Apinamies kävi useita kertoja tähän asiaan
käsiksi eri puolilta, mutta hänen ei onnistunut saada viekasta
ihmissyöjää puhumaan ensimmäistä selitystään vastaan, mitä tuli naisen
ja lapsen esiintymiseen.

Tarzan pyysi päälliköltä ruokaa ja onnistui lopulta saamaan aterian,
kun yksinvaltias ensin oli tehnyt kaikenlaisia esteitä. Sitten hän
koetti puhutella heimon muita jäseniä, etenkin pensaikossa kiinni
saamaansa nuorta miestä, mutta M'ganwazamin läsnäolo tukki heidän
suunsa.

Vihdoin Tarzan, vakuutettuna siitä, että nämä ihmiset tiesivät paljon
enemmän venäläisen olopaikasta ja Janen ja lapsen kohtalosta kuin
tahtoivat sanoa hänelle, päätti jäädä yöksi heidän luokseen, toivoen
keksivänsä vielä jotakin tärkeää.

Kertoessaan päätöksestään päällikölle hämmästyi hän suuresti
huomatessaan äkillisen muutoksen miehen käytöksessä häntä kohtaan.
Oltuaan ilmeisesti epäystävällinen ja epäluuloinen muuttui M'ganwazam
nyt mitä innokkaimmaksi ja huolellisimmaksi isännäksi.

Tarzanin täytyi välttämättä asettua kylän parhaaseen majaan, josta
M'ganwazamin vanhin vaimo heti paikalla ajettiin ilman muuta pois, kun
päällikkö taas majoittui väliaikaisesti erään nuoremman puolisonsa
majaan.

Jos Tarzan olisi sattunut muistamaan, että neekereille oli tarjolla
ruhtinaallinen palkinto, mikäli heidän onnistuisi tappaa hänet, olisi
hän nopeammin käsittänyt äkillisen muutoksen M'ganwazamin käytöksessä.

Se seikka, että valkoinen jättiläinen nukkuisi rauhallisesti
neekerikuninkaan omassa majassa, edistäisi suuresti palkinnon toiveita,
ja näin ollen päällikkö kehoitti erittäin innokkaasti Tarzania, että
tämä, joka epäilemättä oli hyvin väsynyt matkoistaan, vetäytyisi jo
aikaisin nauttimaan tuon kaikkea muuta kuin houkuttelevan palatsin
mukavuuksia.

Vaikka apinamies inhosikin suuresti nukkumista alkuasukasmajassa, oli
hän päättänyt tänä yönä niin tehdä, toivoen saavansa jonkun heimon
nuoremmista miehistä istumaan ja rupattamaan kanssansa savun täyttämän
majan keskellä palavan tulen ääressä ja voivansa sitten häneltä udella
tarvitsemansa tiedot. Näin ollen Tarzan hyväksyi vanhan M'ganwazamin
tarjouksen, esittäen kuitenkin, että paljon mieluummin olisi yhdessä
majassa jonkun nuoren miehen kanssa kuin ajaisi päällikön vanhan vaimon
kylmään yöhön.

Tuo hampaaton vanha noita-akka irvisteli hyväksyvästi ehdotukselle, ja
kun tämä suunnitelma sopi vielä paremmin päällikön tarkoituksiin -- hän
voisi nyt saartaa Tarzanin valikoidulla salamurhaajajoukolla -- suostui
hän kernaasti pyyntöön, ja pian Tarzan vietiin erääseen majaan aivan
kyläportin likelle.

Koska tänä iltana piti esittää tanssia äskettäin palanneen
metsästäjäjoukkueen kunniaksi, jäi Tarzan yksinään majaan; nuorten
miesten piti nimittäin M'ganwazamin selityksen mukaan ottaa osaa
juhlallisuuksiin.

Heti kun apinamies oli kunnollisesti saatu loukkuun, kutsui M'ganwazam
luokseen nuoret soturit, jotka hän oli valinnut viettämään yön
valkoisen paholaisen kanssa.

Kukaan heistä ei ollut erikoisen ihastunut suunnitelmaan, sillä syvällä
heidän taikauskoisissa sydämissään asusti rajaton pelko merkillistä
valkoista jättiläistä kohtaan. Mutta M'ganwazamin sana oli hänen
alamaisilleen lakina, joten kukaan ei uskaltanut kieltäytyä
velvollisuudesta, joka hänelle nyt annettiin.

Kun M'ganwazam kuiskien selitti suunnitelmaansa ympärillään
kyyköttäville villeille, niin vanha hampaaton noita, jolle Tarzan oli
pelastanut hänen tavallisen yösijansa, hääri salaliittolaisten
ympärillä -- näennäisesti lisätäkseen puita tuleen, jonka ääressä
miehet istuivat, mutta itse asiassa kuullakseen heidän keskustelustaan
mahdollisimman paljon.

Tarzan oli nukkunut ehkä tunnin tai pari juhlijain villistä metelistä
huolimatta, kun hänen terävät aistinsa äkkiä huomasivat epäilyttävän
varovaista liikuntaa majassa, jossa hän makasi. Tuli oli vaipunut
pieneksi hehkuvaksi tuhkakasaksi, joka pikemmin lisäsi kuin vähensi
pahalta haisevan huoneen sisällä vallitsevaa pimeyttä. Mutta
apinamiehen harjaantuneet aistit ilmaisivat hänelle, että majassa oli
joku toinenkin, joka melkein äänettömästi hiipi häntä kohti pimeyden
läpi.

Hän ei uskonut, että se olisi joku hänen majatovereistaan, joka palasi
juhlasta, sillä hän kuuli yhä tanssijain villejä huutoja ja rumpujen
pärinää. Kuka ryhtyi sellaisiin varokeinoihin tulonsa salaamiseksi?

Kun olento tuli apinamiehen ulottuville, hyppäsi tämä keveästi majan
toiseen päähän keihäs valmiina sivullaan.

"Kuka siellä", kysyi hän, "hiipii Apinain Tarzanin kimppuun pimeydestä
kuin nälkäinen leijona?"

"Hiljaa, bwana!" vastasi vanha särkynyt ääni. "Olen Tambudza -- hän,
jonka majaa et tahtonut ottaa ja ajaa vanhaa naista kylmään yöhön."

"Mitä Tambudza haluaa Apinain Tarzanilta?" kysyi apinamies.

"Sinä olit ystävällinen minulle, jolle ei kukaan enää ole ystävällinen,
ja minä tulin varoittamaan sinua korvaukseksi ystävällisyydestäsi",
vastasi vanha akka.

"Mistä varoittamaan?"

"M'ganwazam on valinnut nuoret miehet, joiden tulee nukkua majassa
sinun kanssasi", vastasi Tambudza. "Olin lähettyvillä, kun hän puhui
heidän kanssaan, ja kuulin hänen antavan määräyksiään heille. Tanssin
loputtua aamupuolella yötä on heidän määrä tulla majaan. Jos sinä olet
hereillä, sanovat he tulleensa nukkumaan, mutta jos sinä nukut,
surmataan sinut M'ganwazamin käskyn mukaan. Jollet nuku vielä silloin,
odottavat he rauhallisesti vieressäsi, kunnes vaivut uneen, ja
karkaavat sitten kaikki sinun kimppuusi ja tappavat sinut. M'ganwazam
on päättänyt saada valkoisen miehen tarjoaman palkinnon."

"En muistanut ollenkaan palkintoa", sanoi Tarzan puoliksi itsekseen ja
jatkoi sitten: "Kuinka voi M'ganwazam toivoa saavansa palkinnon, kun
minua vihaavat valkoiset miehet ovat lähteneet hänen maastaan, eikä hän
tiedä, minne he ovat menneet?"

"Oh, he eivät ole menneet kauaksi", vastasi Tambudza. "M'ganwazam
tietää heidän leirinsä. Hänen juoksijansa saavuttaisivat heidät
nopeasti -- valkoiset miehet etenevät hitaasti."

"Missä he ovat?" kysyi Tarzan.

"Haluatko päästä heidän luokseen?" kysyi Tambudza vastaukseksi.

Tarzan nyökkäsi.

"En osaa selittää sinulle heidän olopaikkaansa niin hyvin, että voisit
itse löytää sinne, mutta minä voisin opastaa sinut heidän luokseen,
bwana."

Kumpikaan ei ollut innokkaan keskustelun aikana huomannut pientä
hahmoa, joka oli hiipinyt pimeään majaan heidän taakseen, eivätkä
myöskään havainneet, kun se taas livahti äänettömästi ulos.

Se oli pikku Buulaoo, päällikön ja erään hänen nuoremman vaimonsa poika
-- kostonhaluinen ja pahantapainen pieni lurjus, joka vihasi Tambudzaa
ja etsi aina tilaisuutta väijyä häntä ja ilmoittaa hänen pienimmätkin
rikkomuksensa isälleen.

"Tule sitten", sanoi Tarzan nopeasti, "lähtekäämme heti!"

Tätä Buulaoo ei enää kuullut, sillä hän livisti jo pitkin kyläkatua
sinne, missä hänen inhoittava isänsä ahmi alkuasukasten panemaa olutta
ja katseli hurjistuneiden tanssijain suorituksia, kun nämä hyppelivät
korkealle ilmaan ja keikahtelivat sinne tänne hysteerisen villeinä.

Ja niinpä tapahtui, että kun Tarzan ja Tambudza hiipivät varovaisesti
kylästä ja hävisivät viidakon sysimustaan pimeyteen, lähti kaksi
notkeata juoksijaa samaan suuntaan, vaikka toista polkua pitkin.

Kun Tarzan ja hänen oppaansa olivat päässeet niin kauas kylästä, että
saattoivat turvallisesti puhua muutenkin kuin kuiskaamalla, kysyi
apinamies vanhalta naiselta, oliko tämä nähnyt valkoista naista ja
pientä lasta.

"Kyllä, bwana", vastasi vaimo, "heidän mukanaan oli nainen ja pieni
lapsi -- pieni valkoinen vauva. Se kuoli täällä meidän kylässämme
kuumeeseen ja haudattiin tänne!"



KAHDESTOISTA LUKU

Musta heittiö


Tullessaan tuntoihinsa näki Jane Anderssonin kumartuvan ylitseen pitäen
pienokaista sylissään. Kun hänen silmänsä sattuivat heihin, tuli hänen
kasvoilleen tuskan ja kauhun ilme.

"Mike nyt on?" kysyi kokki. "Te tuli sairas?"

"Missä on pienokaiseni?" huudahti Jane välittämättä toisen
kysymyksistä.

Andersson ojensi pulleaposkista lasta, mutta Jane pudisti päätään.

"Se ei ole minun", sanoi hän. "Te tiesitte, ettei se ole minun. Te
olette samanlainen hirviö kuin venäläinenkin."

Anderssonin siniset silmät kävivät hämmästyksestä suuriksi.

"Ei teide!" huudahti hän. "Te sano minulle, ett lapsi sielle
_Kincaidilla_ oli teide."

"Ei tämä", vastasi Jane raukeasti. "Toinen oli minun. Missä on toinen?
Siellä oli varmaan kaksi. En tiennyt mitään tästä lapsesta."

"Ei sielle ollut toinen lapsi. Mine luuli, ett teme oli teide. Mine ole
kovi surulline."

Andersson liikahteli rauhattomasti seisoen ensin toisella jalalla ja
sitten toisella. Jane huomasi aivan selvästi, että kokki puhui totta
vakuuttaessaan tietämättömyyttään lapsen todellisesta alkuperästä.

Pian rupesi pienokainen vikisemään ja heittelehtimään sinne tänne
ruotsalaisen sylissä ja kumartui samalla eteenpäin, kurottaen kätösiään
nuorta naista kohti.

Jane ei voinut vastustaa tätä vetoamista. Päästäen matalan huudahduksen
hän hypähti pystyyn ja sulki pienokaisen syliinsä.

Hän itki jonkun minuutin hiljaa, kasvot kätkettyinä pienokaisen
tahraiseen pikku pukuun. Ensimmäinen pettymyksen katkeruus sen
johdosta, että pikku olento ei ollutkaan hänen rakas Jackinsa, alkoi
väistyä sen hurjan toiveen tieltä, että sittenkin oli tapahtunut jokin
ihme, joka oli riistänyt hänen pienokaisensa Rokoffin käsistä viime
hetkellä ennenkuin _Kincaid_ lähti Englannista.

Sitten tuli lisäksi tämän pienen avuttoman orvon mykkä vetoaminen, joka
oli jätetty yksinään ja turvattomaksi keskelle villin viidakon kauhuja.
Tämä ajatus se ennen kaikkea oli saanut hänen äidinsydämensä säälimään
viatonta pienokaista, vaikka hän yhä kärsi kokemastaan pettymyksestä.

"Ettekö ollenkaan tiedä, kenen lapsi tämä on?" kysyi hän Anderssonilta.

Mies pudisti päätään.

"En ollenkka", sanoi hän. "Jollei se ole teide lapsi, niin mine ei
tiede, kenen se on. Rokoff sano, ett se on teide. Mine luule, ette hen
usko niin. Mite me nyt teke sille. Mine ei voi menne takasin
_Kincaidi_. Rokoff ampuisi minu, mutta te voi menne. Mine vie teide
merelle ja sitt joku musta mies vie teide laiva -- mite?"

"Ei, ei!" huudahti Jane. "Ei ikimaailmassa. Minä kuolisin mieluummin
kuin joutuisin taas sen miehen käsiin. Ei, menkäämme eteenpäin ja
ottakaamme tämä pikku raukka mukaamme. Jos Jumala suo, pelastumme
tavalla tai toisella."

Näin he jatkoivat taas pakoaan aarniometsien läpi, ottaen mukaansa
puoli tusinaa mosulaa kantamaan ruokavaroja ja telttoja, jotka
Andersson oli salaa vienyt pieneen veneeseen pakoa valmistellessaan.

Tuskalliset päivät ja yöt, jotka nuorella naisella oli kärsittävänä,
sulautuivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi ja synkäksi painajaiseksi, niin
että hän pian kadotti kaiken ajantiedon. Hän ei voinut sanoa, oliko
heidän matkansa laskettava päivissä vai vuosissa. Ainoana valopilkkuna
tuossa ikuisessa pelossa ja kärsimyksessä oli pikku lapsi, joka jo
aikoja sitten oli hennoilla hapuilevilla käsillään saanut lujan otteen
hänestä.

Pikku olento täytti tavallaan sen tyhjän tilan, jonka hänen oman
pienokaisensa ryöstäminen oli jättänyt. Tämä lapsi ei tietysti
milloinkaan voinut korvata hänen omaansa, mutta hän tunsi päivä
päivältä kiintyvänsä äidinrakkaudella yhä enemmän pikku orpoon. Joskus
hän istui silmät ummessa vaipuneena sellaisiin suloisiin kuvitelmiin,
että pikku olento, jota hän painoi poveansa vasten, oli tosiaan hänen
omansa.

Jonkun aikaa oli heidän etenemisensä sisämaahan päin vitkallista.
Silloin tällöin he saivat kuulla alkuasukkailta, jotka tulivat
rannikolta metsästysretkille, että Rokoff ei vielä ollut selvillä
heidän pakonsa suunnasta. Tämä seikka ja halu tehdä matka
mahdollisimman helpoksi hennolle naiselle sai Anderssonin etenemään
hitaasti; kuljetut taipaleet olivat lyhyitä ja helppoja ja
levähdyshetkiä oli paljon.

Ruotsalainen tahtoi kantaa lasta heidän kulkiessaan ja teki
lukemattomissa muissakin suhteissa kaiken voitavansa auttaakseen Jane
Claytonia pysymään voimissaan. Hän oli ollut onneton ja pahoillaan
huomatessaan erehdyksensä pienokaisen suhteen, mutta kun nuori nainen
oli tullut varmaksi siitä, että kokin vaikuttimet olivat olleet todella
ritarillisia, ei hän sallinut tämän enää soimata itseään erehdyksestä,
jota hän ei olisi voinut millään tavoin välttää.

Jokaisen päivämatkan loputtua Andersson piti huolta, että Janelle ja
lapselle laitettiin mukava suojapaikka. Janen teltta pystytettiin aina
edullisimmalle paikalle. Okainen boma sen ympärillä oli niin vahva ja
läpitunkematon kuin mosulat osasivat laittaa.

Hänen ruokansa oli parasta, mitä heidän rajoitetut varastonsa
saattoivat tarjota ja ruotsalainen pyssyllään hankkia. Mutta eniten
liikutti hänen sydäntään se hieno huomaavaisuus ja kohteliaisuus, jota
mies aina osoitti hänelle.

Se, että niin vastenmielisen ulkomuodon alla saattoi olla sellaista
luonteen jaloutta, ei lakannut milloinkaan kummastuttamasta ja
ihmetyttämästä häntä, kunnes lopulta miehen synnynnäinen ritarillisuus
ja hänen lannistumaton ystävyytensä ja myötätuntoisuutensa muuttivat
Janen silmissä hänen ulkomuotonsakin toiseksi, niin että nuori
nainen näki vain hänen miellyttävän luonteensa kuvastuvan hänen
kasvonpiirteissään.

He olivat nyt ruvenneet etenemään hieman nopeammin, kun oli tullut
sana, että Rokoff oli vain muutaman päivämatkan päässä heistä ja että
hän lopulta oli huomannut heidän pakonsa suunnan. Silloin Andersson
lähti joelle ja osti kanootin eräältä päälliköltä, jonka kylä oli vähän
matkan päässä Ugambista, erään syrjäjoen varrella.

Senjälkeen pieni pakolaisjoukko kiiruhti leveätä Ugambia ylöspäin, ja
heidän pakonsa oli niin nopeata, etteivät he nyt kuulleet mitään
takaa-ajajistaan. Kun ei kanootilla enää voinut kulkea joella, jättivät
he aluksensa ja lähtivät viidakkoon. Täällä kävi eteneminen sekä
vaivaloiseksi että hitaaksi ja vaaralliseksi.

Toisena päivänä Ugambilta lähdettyä sairastui pienokainen kuumeeseen.
Andersson tiesi, miten kävisi, mutta hänellä ei ollut sydäntä sanoa
totuutta Jane Claytonille, sillä hän oli nähnyt, että nuori nainen oli
alkanut rakastaa lasta melkein yhtä intohimoisesti kuin jos se olisi
ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.

Kun pienokaisen tila esti etenemisen, vetäytyi Andersson hieman sivulle
valtatiestä, jota he olivat kulkeneet, ja rakensi leirin luonnolliselle
aukeamalle pienen joen rannalle.

Täällä Jane omisti koko aikansa sairaan pienokaisen hoitamiseen.
Ikäänkuin hänen surunsa ja tuskansa ei olisi ollut kyllin suuri, tuli
vielä uusi isku, kun muuan mosula-kantaja, joka oli ollut läheisessä
viidakossa ruokaa hankkimassa, ilmoitti äkkiä, että Rokoff oli
joukkoineen leiriytynyt aivan heidän lähelleen. Venäläinen oli
ilmeisesti seurannut heidän jälkiään tähän pikku kolkkaan, jota he
kaikki olivat pitäneet niin mainiona piilopaikkana.

Tämä tieto merkitsi vain yhtä: heidän täytyi lähteä leiristään ja paeta
eteenpäin välittämättä pienokaisen tilasta. Jane Clayton tunsi kyllin
hyvin venäläisen luonteen ollakseen varma siitä, että tämä erottaisi
hänet lapsesta heti kun saisi hänet taas kiinni, ja Jane tiesi, että
ero merkitsisi lapsen pikaista kuolemaa.

Kun he laahustivat eteenpäin toisiinsa kietoutuneiden puiden ja
pensaiden läpi vanhaa ja melkein umpeenkasvanutta riistapolkua pitkin,
karkasivat mosula-kantajat yksi toisensa jälkeen.

Miehet olivat olleet uupumattomia uhrautuvaisuudessaan ja
uskollisuudessaan niin kauan kuin ei ollut vaaraa, että venäläinen
joukkoineen saavuttaisi heidät. Mutta he olivat kuulleet niin paljon
Rokoffin julmasta mielenlaadusta, että tunsivat voittamatonta kauhua
häntä kohtaan, ja kun he nyt tiesivät hänen olevan aivan kintereillään,
ei heidän rohkeutensa auttanut heitä enää, joten he lähtivät
mahdollisimman pian pois kolmen valkoisen luota.

Mutta Andersson ja nuori nainen samosivat eteenpäin. Ruotsalainen astui
edellä raivatakseen tietä pensaikon läpi, missä polku oli aivan
ummessa, ja tällaisella taipaleella täytyi Janen kantaa lasta.

He taivalsivat koko päivän. Myöhään illalla he huomasivat hävinneensä.
He kuulivat takanaan suuren kulkueen, safarin, melua, kun se eteni
pitkin tietä, jonka he olivat raivanneet takaa-ajajilleen.

Kun kävi aivan selväksi, että heidät saavutettaisiin lyhyessä ajassa,
kätki Andersson Janen suuren puun taakse, peittäen hänet ja lapsen
oksilla ja lehvillä.

"Nyt on kyle kilometri peesse", sanoi hän Janelle. "Mosulat sano
minulle sen paikka, ennenkun lähti pois. Mine koetta johta veneleinen
pois teide tielte ja sitten te mene kylä. Minä luule ett peellikkö on
hyve Valkosille ihmisille -- mosulat sano niin. Ja sitt jonkku aika
pereste te antta peellikkö viede teide takasi mosulakyle mere rantta ja
sitte tule laiva varmasti Ugambijoen suulle. Sitte on teille kaikki
hyvin. Hyvesti ja hyve onni teille, frouva!"

"Mutta minne te menette, Sven?" kysyi Jane. "Miksi ette voi kätkeytyä
tänne ja tulla minun kanssani takaisin merelle?"

"Mine meina sano veneleiselle, ette te ole koollu, niin hen ei hae
teite ene", sanoi Andersson irvistäen.

"Miksi ette voi tulla kanssani, kun olette sanonut hänelle sen?"
vastusteli Jane.

Andersson pudisti päätänsä.

"Mine luule, ett minu ei tarvitse tulla kenenkke kans, kun mine ole
sanonu veneleiselle, ett te ole koollu", sanoi hän.

"Ettehän tarkoita, että luulette hänen tappavan teidät?" kysyi Jane, ja
kuitenkin hän tiesi sydämessään, että tuo suuri roisto tekisi juuri
siten, kostaakseen ruotsalaiselle sen, että tämä oli tehnyt tyhjäksi
hänen suunnitelmansa. Andersson ei vastannut muuta kuin varoitti häntä
olemaan hiljaa, osoittaen polkua kohti, jota pitkin he olivat juuri
tulleet.

"En välitä siitä", kuiskasi Jane Clayton. "En salli teidän kuolla
pelastaaksenne minut, jos voin sen jollakin tavoin estää. Antakaa
minulle revolverinne. Minä osaan käyttää sitä ja me voimme yhdessä
jotenkuten pidättää heitä, kunnes keksimme pelastuskeinon."

"Se ei key, frouva", vastasi Andersson. "He voi saada meide kumpikin
kii, ja sitten mine ei voisi ollenkka hyödytte teite. Ajatelkka lasta,
frouva, ja kuinka teide kumpiki key, jos te joutu Rokoffin kesi. Lapse
takia teide teyty tehde, mite mine sano. Ottaka teste minu pyssy ja
patruunat; te voi tarvita niite."

Hän työnsi pyssyn ja patruunavyön pensaikkoon Janen sivulle. Sitten hän
lähti.

Jane katseli häntä hänen palatessaan tietä pitkin kohdatakseen
venäläisen lähestyvän safarin. Pian hän katosi tien mutkassa
näkymättömiin.

Janen ensimmäinen ajatus oli lähteä perässä. Ensiksikin hän voisi
pyssyllään auttaa kokkia ja toisekseen hän ei voinut kestää sellaista
kauheata ajatusta, että oli jätetty yksin julmaan viidakkoon ilman
yhdenkään ystävän apua.

Hän ryhtyi ryömimään piilopaikastaan esim. aikoen juosta Anderssonin
perästä niin nopeasti kuin voisi. Kun hän veti lapsen lähemmäksi
itseään, katsahti hän sen pikku kasvoihin.

Kuinka punaiset ne olivatkaan! Kuinka luonnottomalta pikku olento
näytti! Hän painoi poskensa lapsen poskeen. Se oli polttavan kuumeinen!

Päästäen kammostuneen äännähdyksen Jane Clayton astui viidakkotielle.
Pyssy ja patruunavyö olivat unohtuneet piilopaikkaan. Andersson oli
unohtunut, samoin Rokoff ja hänen oma suuri vaaransa.

Hänen pelosta tyrmistyneissä aivoissaan myllersi vain se hirvittävä
ajatus, että tämä pieni avuton lapsi oli saanut viidakkokuumeen ja että
hän ei voinut tehdä mitään vaimentaakseen sen kärsimyksiä --
kärsimyksiä, jotka varmasti palaisivat aina kun lapsi tulisi
tuntoihinsa.

Hänen ainoa ajatuksensa oli löytää joku, joka voisi auttaa häntä --
joku nainen, jolla oli itsellä ollut lapsia -- ja tämän ajatuksen
mukana muistui hänen mieleensä Anderssonin mainitsema ystävällinen kylä
Jospa hän vain ehtisi sinne -- ajoissa!

Nyt ei ollut aikaa hukattavana. Hän käännähti säikytetyn antiloopin
tavoin ja pakeni pitkin polkua Anderssonin osoittamaan suuntaan.

Kaukaa takaapäin kuului äkkiä miesten huutoja, sitten laukauksia, minkä
jälkeen kaikki oli hiljaa. Hän tiesi, että Andersson oli kohdannut
venäläisen.

Puoli tuntia myöhemmin hän hoiperteli uupuneena pieneen
olkimaja-kylään. Heti paikalla tuli hänen ympärilleen miehiä, naisia
ja lapsia. Innokkaat, uteliaat ja kiihtyneet alkuasukkaat ahdistivat
häntä sadoilla kysymyksillä, joista hän ei voinut ymmärtää yhtäkään
eikä niihin vastata.

Hän saattoi ainoastaan itkien osoittaa pienokaista, joka nyt valitteli
surkeasti hänen sylissään, ja toistella yhä uudelleen: "Kuume -- kuume
-- kuume."

Neekerit eivät ymmärtäneet hänen sanojaan, mutta he näkivät hänen
huolensa syyn, ja pian oli eräs nuori nainen työntänyt hänet muutamaan
majaan ja koetti yhdessä useiden muiden naisten kanssa parastaan
tyydyttääkseen lasta ja huojentaakseen sen tuskia.

Noitalääkäri tuli tekemään lapsen eteen pienen tulen, jonka päällä hän
keitti jotakin merkillistä sotkua pienessä saviastiassa, tehden samalla
omituisia liikkeitä ja mumisten ihmeellisiä yksitoikkoisia lauluja.
Sitten hän pisti seebranhännän keitokseen ja yhä mumisten ja loihtien
pirskoitti muutamia tippoja liemestä lapsen kasvoille.

Hänen mentyään naiset jäivät istumaan uikuttaen ja valitellen, niin
että Jane tuuli tulevansa hulluksi. Mutta tietäessään, että he tekivät
täten osoittaakseen ystävällisyyttään, hän kesti mykkänä ja
kärsivällisesti kamalat tunnit, jotka muistuttivat hirveätä
painajaista.

Oli varmaan melkein puoliyö, kun hän huomasi kylässä äkillistä
liikettä. Hän erotti kiisteleviä alkuasukasten ääniä, mutta ei voinut
ymmärtää sanoja.

Pian hän kuuli askeleiden lähestyvän sitä majaa, jossa hän oli kyyryssä
kirkkaan tulen ääressä pienoinen sylissään. Pikku olento oli nyt hyvin
hiljaa; sen silmäluomet olivat puoleksi koholla, ja niiden alta
näkyivät luonnottomasti suurentuneet silmäterät.

Jane Clayton katseli kauhistunein silmin pikku kasvoja. Tämä ei ollut
hänen pienokaisensa -- ei hänen lihaansa ja vertansa -- mutta kuinka
likeiseksi, kuinka rakkaaksi avuton pikku olento olikaan tullut
hänelle! Kun häneltä oli riistetty hänen oma lapsensa, oli hänen
sydämensä kiintynyt tähän surkuteltavaan nimettömään pikku orpoon, ja
hän oli tuhlannut sille kaiken rakkautensa, jota hän ei ollut voinut
kenellekään osoittaa pitkinä katkerina vankeusviikkoina _Kincaidilla_.

Hän luuli lopun olevan likellä, ja vaikka hän kauhistui ajatellessaan,
mitä hän menettäisi, toivoi hän kuitenkin, että se tulisi pian ja
päättäisi pikku raukan kärsimykset.

Askelet, jotka hän oli kuullut majan ulkopuolelta, pysähtyivät nyt oven
eteen. Kuului kuiskaavaa keskustelua, ja hetkistä myöhemmin M'ganwazam,
heimon päällikkö, astui sisään. Jane oli nähnyt neekerikuninkaan vain
ohimennen, koska heimon naiset olivat ottaneet hänet huostaansa melkein
heti kun hän oli tullut kylään.

Nyt ilmeni, että M'ganwazam oli häijynnäköinen villi, jonka
eläimellisillä kasvoilla selvästi kuvastuivat kaikki törkeän
paheellisuuden merkit. Jane Claytonista hän näytti pikemmin gorillalta
kuin ihmiseltä. Päällikkö koetti keskustella hänen kanssaan, mutta
menestyksettä, ja lopuksi neekeri kutsui luokseen jotakuta ulkona
olevaa.

Hänen käskystään tuli sisään toinen neekeri -- ulkomuodoltaan aivan
erilainen kuin M'ganwazam -- niin erilainen, että Jane Clayton heti
päätti hänen olevan toista heimoa. Tämä mies toimi tulkkina, ja melkein
M'ganwazamin ensimmäisestä kysymyksestä lähtien Jane tunsi itsensä
vaistomaisesti varmaksi siitä, että villi koetti saada häneltä tietoja
jossakin määrätyssä tarkoituksessa.

Hänen mielestään oli omituista, että mies oli niin äkkiä innostunut
kyselemään hänen aikeitaan ja etenkin hänen matkansa päämäärää, kun
hänen etenemisensä nyt oli keskeytynyt tässä kylässä.

Koska Jane ei huomannut olevan mitään syytä salata tarkoituksiaan,
kertoi hän päällikölle kaikki. Mutta kun tämä kysyi häneltä, toivoiko
hän kohtaavansa matkan lopussa miehensä, pudisti hän kieltävästi
päätään.

Sitten päällikkö ilmoitti hänelle käyntinsä tarkoituksen, puhuen tulkin
välityksellä.

"Olen juuri saanut kuulla", sanoi hän, "muutamilta miehiltä, jotka
asuvat suuren veden varrella, että miehenne seurasi teitä Ugambia ylös
useiden päivämatkojen ajan, kunnes alkuasukkaat lopulta kävivät hänen
kimppuunsa ja tappoivat hänet. Puhun asiasta teille senvuoksi, ettette
tuhlaisi aikaanne pitkään matkaan, jos toivotte kohtaavanne sen lopussa
miehenne. Sensijaan teidän tulee kääntyä takaisin ja pyrkiä jälleen
rannikolle."

Jane kiitti M'ganwazamia ystävällisyydestä, vaikka hänen sydämensä kävi
surusta turtuneeksi tämän uuden iskun johdosta. Hän, joka oli kärsinyt
niin paljon, ei enää tuntenut onnettomuuttaan kaikessa kipeydessään,
sillä hänen aistinsa olivat herpaantuneet.

Hän istui pää kumarassa ja tuijotti mitään tajuamattomin silmin
sylissään olevan lapsen kasvoihin. M'ganwazam oli lähtenyt majasta.
Hetkeä myöhemmin Jane kuuli melua ovelta -- joku muu oli tullut sisään.
Muuan häntä vastapäätä istuvista naisista työnsi risuja keskellä
olevaan hiillokseen.

Tuli lehahti äkkiä taas loimuamaan ja valaisi majan ikäänkuin
taikavoimalla.

Liekki ilmaisi Jane Claytonin kauhistuneelle katseelle, että lapsi oli
kuollut. Hän ei osannut sanoa, milloin se oli tapahtunut.

Hänen kurkkuunsa nousi tukehduttava tunne, hänen päänsä vaipui
hiljaisen alistuvasti pikku käärön yli, jonka hän oli äkkiä painanut
rintaansa vasten.

Hetken ajan vallitsi majassa täydellinen hiljaisuus. Sitten
alkuasukasnainen puhkesi hirveään valitteluun.

Joku mies yskähti aivan Jane Claytonin edessä ja lausui hänen nimensä.

Jane nosti hätkähtäen silmänsä ja näki Nikolas Rokoffin ivalliset
kasvot.



KOLMASTOISTA LUKU

Pako


Jonkun aikaa Rokoff seisoi hiljaa katsellen pilkallisesti Jane
Claytonia. Sitten hänen silmänsä osuivat nuoren naisen sylissä olevaan
pieneen kääröön. Jane oli vetänyt huovan toisen syrjän lapsen kasvojen
yli, niin että sellaisesta, joka ei tietänyt asianlaitaa, lapsi näytti
vain nukkuvan.

"Olette nähnyt paljon tarpeetonta vaivaa tuodessanne lapsen tähän
kylään", sanoi Rokoff. "Jos olisitte pitänyt huolta vain omista
asioistanne, olisin minä itse tuonut sen tänne. Olisitte säilynyt
matkan vaaroilta ja rasituksilta. Mutta luullakseni minun täytyy
kiittää teitä siitä, että säästitte minulta vaivan huolehtia
sylilapsesta matkan aikana. Tähän kylään lapsi oli alusta alkaen
määrätty tuotavaksi. M'ganwazam kasvattaa häntä huolellisesti, tehden
hänestä hyvän ihmissyöjän, ja jos vielä mahdollisesti joudutte
sivistyneeseen maailmaan, tuottaa tämä seikka teille epäilemättä paljon
ajatuksen aihetta, kun vertaatte omaa ylellistä ja mukavaa elämäänne
siihen elämään, jota poikanne kokee waganwazamien kylässä. Vielä kerran
kiitän teitä siitä, että minun puolestani toitte hänet tänne, ja nyt
minun täytyy pyytää, että jättäisitte hänet minulle, jotta antaisin
hänet kasvatusvanhemmilleen." Päätettyään puheensa Rokoff ojensi
kätensä lasta kohti, ja ilkeä kostonhimon hymy näkyi hänen huulillaan.

Hänen hämmästyksekseen Jane Clayton nousi ja antoi pikku käärön hänen
syliinsä panematta sanallakaan vastaan.

"Tässä on lapsi", sanoi Jane. "Jumalan kiitos, että te ette voi häntä
enää vahingoittaa."

Ymmärtäen hänen sanojensa merkityksen Rokoff tempasi huovan lapsen
kasvoilta saadakseen vahvistuksen pahoihin aavistuksiinsa. Jane Clayton
katseli tarkkaavasti hänen ilmettään.

Jane oli päiväkausia ollut ymmällä siitä, tiesikö Rokoff, kuka lapsi
oli. Jos hän oli ollut ennen epäilyksessä venäläisen suhteen, katosi
sellaisesta epätietoisuudesta viimeinenkin häive hänen nähdessään
Rokoffin kauhistavan vihan, kun tämä katsoi kuolleen pienokaisen
kasvoihin ja huomasi, että korkeampi voima oli viime hetkessä tehnyt
tyhjiksi hänen rakkaimmat kostonsuunnitelmansa.

Rokoff miltei viskasi lapsen ruumiin takaisin Jane Claytonin syliin ja
alkoi astella tömistellen majassa edestakaisen, puiden nyrkkejään
ilmassa ja kiroillen kamalasti. Lopulta hän pysähtyi nuoren naisen
eteen ja kallisti kasvonsa aivan likelle Janen kasvoja.

"Te nauratte minulle", kiljaisi hän. "Te luulette voittaneenne minut --
mitä? Minä näytän teille kuten olen näyttänyt mieheksenne ottamallenne
kurjalle apinalle, mitä Nikolas Rokoffin aikeisiin puuttuminen
merkitsee. Olette riistänyt minulta lapsen. En voi tehdä hänestä
ihmissyöjäpäällikön poikaa, mutta" -- ja hän pysähtyi ikäänkuin
paremmin korostaakseen uhkauksensa todellista merkitystä --"voin tehdä
äidistä ihmissyöjän vaimon ja sen teenkin -- kun olen itse selvittänyt
välini hänen kanssaan."

Jos hän oli luullut saavansa Jane Claytonin jotenkin osoittamaan
kauhuaan, pettyi hän täydellisesti. Jane ei ollut sellaisten tunteitten
saavutettavissa. Hänen aivonsa ja hermonsa eivät tajunneet enää
kärsimyksiä ja mielenliikutusta.

Rokoffin hämmästykseksi väikkyi heikko, miltei onnellinen hymy hänen
huulillaan. Hän ajatteli kiitollisin sydämin, että tuo pieni ruumis ei
ollut hänen oma pikku Jackinsa ja että -- mikä oli kaikkein parasta --
Rokoff ei ilmeisesti tietänyt asianlaitaa.

Jane olisi mielellään kerskaillen sanonut asian venäläiselle suoraan,
mutta ei uskaltanut. Jos Rokoff edelleen uskoisi, että lapsi oli ollut
Janen, olisi todellinen Jack sitä paremmin turvassa, missä hän sitten
olikin. Jane ei tietystikään arvannut pikku poikansa olopaikkaa -- hän
ei edes tietänyt, oliko tämä vielä elossa, mutta oli kuitenkin syytä
luulla niin.

Oli enemmän kuin mahdollista, että joku Rokoffin liittolaisista oli
hänen tietämättään vaihtanut lapset ja että juuri hänen -- Janen --
lapsi oli turvallisesti ystävien luona Lontoossa. Siellä oli paljon
sellaisia, jotka sekä saattoivat että tahtoivat maksaa minkä tahansa
lunnaan, jonka petollinen salaliittolainen saattaisi pyytää
päästääkseen loordi Greystoken pojan vahingoittumattomana vapaaksi.

Jane oli ajatellut asiaa satoja kertoja senjälkeen kun oli huomannut,
että lapsi, jonka Andersson oli tuona yönä pannut _Kincaidilla_ hänen
syliinsä, ei ollut hänen omansa, ja hänelle oli tuottanut yhtämittaista
ja yhä kasvavaa onnea se, että sai tätä haavetta kehitellä alusta
loppuun kaikkine yksityiskohtineen.

Ei, venäläisen ei pitäisi milloinkaan saada tietää, että pienokainen ei
ollut hänen. Hän oivalsi asemansa toivottomaksi -- kun Andersson ja
hänen miehensä olivat kuolleet, ei koko maailmassa ollut ketään
sellaista, joka tietäen lapsen olopaikan olisi tahtonut auttaa häntä
sen löytämisessä.

Hän käsitti, ettei Rokoffin uhkaus ollut tyhjänpäiväinen. Hän oli aivan
varma siitä, että tämä tekisi tai ainakin koettaisi tehdä kaikki, mitä
oli sanonut. Mutta pahimmassakin tapauksessa kaikki merkitsi vain
hieman aikaisempaa vapautumista siitä ankarasta tuskasta, jota hän
kärsi. Hänen täytyi keksiä jokin keino päättää itse päivänsä, ennenkuin
venäläinen voisi tehdä enemmän pahaa hänelle.

Juuri nyt hän tarvitsi aikaa -- aikaa ajatella ja valmistautua loppua
varten. Hän tunsi, ettei hän voisi astua viimeistä kauheata askelta,
ennenkuin oli yrittänyt kaikkia pelastuksen mahdollisuuksia. Hän ei
välittänyt elämästä, jollei pääsisi takaisin oman lapsensa luo, mutta
vaikka sellainen toivo näytti kovin heikolta, ei hän tahtonut pitää
sitä mahdottomana ennenkuin viimeinen hetki olisi tullut ja hänellä
olisi edessään se julma todellisuus, että piti lopullisesti valita
kahden vaihtoehdon välillä -- toisaalta Nikolas Rokoffin ja toisaalta
itsensä surmaamisen.

"Menkää pois!" sanoi hän venäläiselle. "Menkää pois ja jättäkää minut
rauhaan kuolleen lapseni kanssa. Ettekö ole tuottanut minulle kylliksi
kurjuutta ja tuskaa koettamatta enää vahingoittaa minua? Mitä pahaa
minä olen tehnyt teille, kun niin itsepintaisesti vainoatte minua?"

"Te kärsitte sen marakatin syntien tähden, jonka valitsitte, kun
olisitte voinut saada herrasmiehen -- Nikolas Rokoffin -- rakkauden",
vastasi venäläinen. "Mutta mitä hyödyttää pohtia asiaa? Me hautaamme
lapsen tänne, ja te palaatte kanssani heti leiriini. Huomenna tuon
teidät takaisin ja annan teidät uudelle miehellenne -- rakastettavalle
M'ganwazamille. Tulkaa!"

Hän kurottautui ottamaan lasta. Jane, joka nyt oli seisaalla, kääntyi
hänestä poispäin.

"Minä hautaan ruumiin", sanoi Jane. "Lähettäkää joitakuita miehiä
kaivamaan hautaa kylän ulkopuolelle."

Rokoff halusi kiihkeästi suoriutua asiasta ja päästä takaisin leiriinsä
uhrinsa kanssa. Hän luuli näkevänsä toisen välinpitämättömyydessä
kohtaloon alistumista. Astuen majasta ulos hän viittasi nuorta naista
seuraamaan ja hetkeä myöhemmin hän saattoi miehineen Janea kylän
taakse, jonne neekerit kaivoivat matalan haudan suuren puun alle.

Kietoen pikku ruumiin huopaan Jane laski sen hellästi mustaan kuoppaan,
ja kääntäen päänsä poispäin, ettei näkisi kostean mullan putoavan pikku
käärölle, hän rukoili hiljaa nimettömän orvon haudalla, joka oli
kokonaan voittanut hänen sydämensä.

Sitten hän nousi silmät kuivina, mutta kirvelevin sydämin, ja seurasi
venäläistä viidakon sysimustan pimeyden läpi pitkin kiemurtelevaa
lehväkäytävää, joka vei M'ganwazamin, mustan ihmissyöjän kylästä
Nikolas Rokoffin, valkoisen paholaisen leiriin.

Nuori nainen saattoi kuulla suurten petojen varovaisia, hiljaisia
askeleita viereltään tietä reunustavista läpitunkemattomista
tiheiköistä, jotka kaareutuivat holviksi heidän ylitseen ja estivät
kuun valon. Yltympäri kuului metsästysretkillä olevien leijonien
huumaavaa kiljuntaa, niin että maa lopulta tärisi tuosta mahtavasta
äänestä.

Kantajat sytyttivät nyt soihtunsa ja heiluttelivat niitä kummassakin
kädessään karkoittaakseen petoeläimet. Rokoff vaati heitä kulkemaan
nopeammin, ja hänen äänensä vapisevasta sävystä Jane Clayton tiesi
hänen pelkäävän kovasti.

Viidakkoyön äänet toivat varsin eloisasti Janen mieleen ne päivät ja
yöt, jotka hän oli viettänyt samanlaisessa viidakossa metsän jumalansa
kanssa -- pelottoman ja voittamattoman Apinain Tarzanin suojelemana.
Silloin ei hänellä ollut kauhun ajatuksia, vaikka viidakosta kuuluvat
huudot olivat hänelle outoja ja leijonan kiljunta oli hänestä tuntunut
pelottavimmalta ääneltä koko maan päällä.

Kuinka erilaista nyt olisikaan, jos hän tietäisi, että Tarzan oli
jossakin paikassa aarniometsässä etsien häntä! Silloin tosiaan
kannattaisi elää ja olisi syytä uskoa, että pelastus oli likellä --
mutta hän oli kuollut! Oli uskomatonta, että asianlaita oli siten.

Tuntuihan siltä, ettei kuolema voisi voittaa tuota mahtavaa ruumista ja
noita voimakkaita lihaksia. Jos Rokoff olisi sanonut hänelle, että
hänen miehensä oli kuollut, olisi hän tiennyt tämän valehtelevan. Mutta
hänen mielestään ei ollut mitään syytä, miksi M'ganwazam olisi pettänyt
häntä. Hän ei tiennyt, että venäläinen oli puhunut villin kanssa
muutamia minuutteja ennenkuin päällikkö oli tullut hänen luokseen
kertomaan tietojaan.

Vihdoin he saapuivat alkeellisen boman luo, jonka Rokoffin
kantaja-neekerit olivat tehneet venäläisen leirin ympäri. Täällä he
huomasivat kaiken olevan sekasorrossa. Jane ei käsittänyt sitä kaikkea,
mutta hän näki Rokoffin olevan hyvin vihaisen ja ymmärsi kuulemastaan
keskustelusta sen verran, että Rokoffin poissaollessa oli karannut
lisää miehiä ja että karkurit olivat vieneet suurimman osan
ruokavaroista ja ampumatarpeista mukanaan.

Kun Rokoff oli kylliksi purkanut raivoaan leiriin jääneille, kääntyi
hän siihen paikkaan, missä Jane seisoi parin valkoisen merimiehen
vartioimana. Rokoff tarttui tiukasti hänen käsivarteensa ja alkoi
raahata häntä telttaansa kohti. Nuori nainen taisteli ja ponnisteli
vastaan päästäkseen vapaaksi, ja nuo kaksi merimiestä seisoivat
vieressä nauraen hauskalle näytelmälle.

Rokoff ei epäröinyt käyttää raakoja menettelytapoja, kun hän huomasi,
että hänen oli vaikea toteuttaa suunnitelmiaan. Hän löi useita kertoja
Jane Claytonia suoraan kasvoihin, ja lopulta tämä laahattiin puoleksi
tiedottomana hänen telttaansa.

Rokoffin palvelija oli sytyttänyt venäläisen lampun ja lähti nyt pois
isäntänsä käskystä. Jane oli vaipunut maahan keskelle majaa. Hänen
huumaantuneet aistinsa alkoivat hitaasti toimia, ja pian hänen
ajatuksensa joutuivat nopeaan liikkeeseen. Hänen silmänsä kiersivät
nopeasti pitkin telttaa, ja hän pani merkille jokaisen yksityiskohdan
sen sisustuksessa ja kalustuksessa.

Nyt venäläinen nosti hänet pystyyn ja koetti raahata häntä
telttavuoteen luo, joka oli majan toisessa päässä. Rokoffin vyössä
riippui raskas revolveri. Jane Claytonin silmät kiintyivät siihen.
Hänen sormensa syyhyivät halusta tarttua sen paksuun päähän. Hän
teeskenteli taas pyörtyvänsä, mutta odotti silmät raollaan sopivaa
tilaisuutta.

Se tuli juuri kun Rokoff nosti hänet vuoteelle. Kuullessaan melua
takaansa teltan ovelta venäläinen käänsi nopeasti päänsä hänestä
poispäin. Revolverin pää ei ollut tuumaakaan Janen kädestä. Yhdellä
ainoalla salamannopealla liikkeellä hän tempasi aseen kotelostaan, ja
samassa hetkessä Rokoff kääntyi taas häntä kohti ja huomasi uhkaavan
vaaran.

Jane ei uskaltanut laukaista peläten, että pamaus toisi venäläisen
palvelijoita saapuville; ja kun Rokoff olisi kuollut, ei hän itse olisi
joutunut parempaan asemaan, vaan saanut luultavasti vielä pahemman
kohtalon kuin venäläinen yksinään olisi voinut tuottaa. Muisto niistä
kahdesta roistosta, jotka vain nauroivat, kun Rokoff löi häntä, oli
vielä kyllin eloisa. Kun venäläisen raivoa ja pelkoa ilmaisevat kasvot
kääntyivät Jane Claytonia kohti, kohotti nuori nainen raskaan
revolverin korkealle harmaankalpeiden kasvojen yläpuolelle ja antoi
kaikella voimallaan miehelle ankaran iskun silmien väliin.

Rokoff vaipui ääntäkään päästämättä hervottomasti ja tiedotonna maahan.
Hetkeä myöhemmin nuori nainen kumartui hänen ylitseen -- ollen ainakin
hetkeksi turvassa hänen uhaltaan.

Jane kuuli taas teltan ulkopuolelta melun, joka oli kiinnittänyt
Rokoffin huomiota. Hän ei tiennyt, mitä se merkitsi, mutta peläten,
että palvelija palaisi ja huomaisi hänen tekonsa, hän astui nopeasti
telttapöydän luo, jolla öljylamppu paloi, ja sammutti savuavan ja
pahanhajuisen liekin.

Hän seisoi pilkkopimeässä majassa hetkisen kootakseen ajatuksiaan ja
miettiäkseen, mitä edelleen tekisi saavuttaakseen vapautensa.

Hänen ympärillään oli leiri täynnä vihollisia. Näiden toisella puolen
oli villin viidakon pimento, jossa asui julmia petoeläimiä ja vielä
julmempia ihmispetoja.

Oli hyvin vähän mahdollista, jollei suorastaan mahdotonta, että hän
pysyisi elossa edes muutamia päiviä niiden alituisten vaarojen
uhatessa, jotka olisivat siellä häntä vastassa. Mutta tieto siitä, että
hän oli jo päässyt niin monesta vaarasta vahingoittumattomana ja että
jossakin kaukana maailmalla pikku lapsi juuri sillä hetkellä
epäilemättä itki häntä, sai hänet päättämään, että hän ryhtyisi
mahdottomalta näyttävään ja koettaisi samota tuon hirvittävän
kauhunmaan läpi pyrkien merelle, löytääkseen ehkä pelastuksen
mahdollisuuden.

Rokoffin teltta oli melkein keskellä bomaa. Sen ympärillä olivat hänen
valkoisten seuralaistensa ja safariin kuuluvien alkuasukkaiden teltat
ja suojat. Näiden keskeltä kulkeminen ja pääsytien löytäminen boman
läpi näytti niin voittamattoman vaikealta tehtävältä, että sitä tuskin
olisi kannattanut ajatella -- mutta muuta keinoa ei ollut.

Jos hän jäisi telttaan, kunnes hänet löydettäisiin, olisi kaikki
mennyttä, mitä hän oli uskaltanut vapautensa saavuttamiseksi. Kaikki
aistit jännitettyinä hän lähestyi varovaisin askelin teltan takaosaa,
aloittaakseen seikkailurikkaan matkansa.

Tunnustellessaan kangasseinää hän huomasi, ettei siinä ollut mitään
aukkoa. Hän palasi nopeasti tiedottoman venäläisen luo. Tämän vyöstä
hänen hapuilevat sormensa tapasivat pitkän metsästysveitsen kahvan, ja
veitsellä hän teki aukon takaseinään.

Hän astui hiljaa ulos ja huomasi äärettömäksi huojennuksekseen, että
leiri oli ilmeisesti unessa. Sammuvien tulien himmeässä ja lepattavassa
valossa hän näki vain yhden ainoan vartijan, ja tämä torkkui kyyryssä
leirialueen vastakkaisella puolella.

Edeten siten, että teltta oli vahdin ja hänen itsensä välissä, hän meni
alkuasukas-kantajien pikku majojen keskitse leiriaitauksen luo.

Hän saattoi kuulla ulkoapäin tiheän viidakon pimeydestä leijonain
kiljuntaa, hyenain kaameata naurua ja keskiyön viidakon muita
lukemattomia, nimettömiä ääniä.

Hän pysähtyi hetkeksi vavisten ja epäröiden. Ajatus pimeässä
liikkuvista petoeläimistä kauhisti häntä. Sitten hän pudisti äkkiä
urheasti päätään ja kävi hennoilla käsillään okaiseen bomaan kiinni.
Vaikka ne tulivat täyteen haavoja ja vuotivat verta, jatkoi hän
innokkaasti työtään, kunnes oli tehnyt aukon, jonka läpi sai ruumiinsa,
ja pääsi vihdoin aitauksen ulkopuolelle.

Hänen takanaan oli kuolemaa pahempi kohtalo -- ihmisten suunnittelema.
Hänen edessään oli myöskin melkein varma kohtalo, mutta siellä odotti
vain kuolema -- äkillinen, armelias ja kunniallinen kuolema.

Vapisematta ja ilman kaipausta hän kiiruhti poispäin leiriltä, ja
hetkeä myöhemmin oli salaperäinen viidakko sulkeutunut hänen
ympärilleen.



NELJÄSTOISTA LUKU

Yksin viidakossa


Opastaessaan Apinain Tarzania venäläisen leiriä kohti Tambudza kulki
hyvin hitaasti pitkin kiemurtelevaa viidakkopolkua, sillä hän oli vanha
ja hänen säärensä olivat luuvalon kangistamat.

Tästä syystä ne juoksijat, jotka M'ganwazam oli lähettänyt sanomaan
Rokoffille, että valkoinen jättiläinen oli hänen kylässään ja että hän
siellä saisi surmansa sinä yönä, saapuivat venäläisen leirille,
ennenkuin Tarzan ja hänen iäkäs oppaansa olivat ehtineet edes matkan
puoliväliin.

Sanansaattajat tapasivat valkoisen miehen leirin aivan sekasorrossa.
Rokoff oli löydetty teltastaan tiedottomana ja verta vuotavana. Kun hän
oli tullut tajuihinsa ja huomannut, että Jane Clayton oli päässyt
pakoon, oli hänen raivonsa rajaton.

Juoksennellen pitkin leiriä pyssy kädessä hän oli koettanut ampua
alkuasukas-vahdit, jotka olivat antaneet nuoren naisen päästä karkuun,
mutta useat toiset valkoiset miehet, jotka käsittivät olevansa nytkin
jo tukalassa asemassa niiden lukuisain karkaamistapausten takia, jotka
Rokoffin julmuus oli aiheuttanut, ottivat hänet kiinni ja tekivät
aseettomaksi.

Silloin tulivat M'ganwazamin lähetit, mutta kun he tuskin olivat
kertoneet asiansa ja Rokoff valmistautui lähtemään heidän kyläänsä,
syöksyi tulen ääreen toisia juoksijoita, jotka huohottivat
hengästyneinä kiidettyään nopeasti viidakon läpi. He huusivat, että
suuri valkoinen jättiläinen oli päässyt pakoon M'ganwazamilta ja oli jo
matkalla kostaakseen vihollisilleen.

Boman sisäpuolella syntyi heti suuri hämminki. Rokoffin safariin
kuuluvat neekerit kauhistuivat ajatuksesta, että likellä oli se
valkoinen jättiläinen, joka metsästi viidakossa villi apina- ja
pantterilauma kintereillään.

Ennenkuin valkoiset miehet huomasivat, mitä oli tapahtunut, olivat
alkuasukkaat pötkineet taikauskoisessa pelossaan pensaikkoon --
kantajat samoin kuin M'ganwazamin lähetitkin -- mutta kiireessäänkin he
olivat muistaneet ottaa mukaansa kaikki arvokkaat esineet, joita
käsiinsä saivat.

Siten Rokoff ja hänen seitsemän valkoista merimiestään huomasivat
olevansa yksin ja rosvottuina keskellä aarniometsää.

Tavalliseen tapaansa venäläinen soimasi tovereitaan pannen heidän
niskoilleen kaiken syyn näistä tapauksista, jotka olivat johtaneet
siihen melkein toivottomaan tilaan, missä he nyt olivat. Mutta
merimiehillä ei ollut halua sietää hänen herjauksiaan ja
kiroilemistaan.

Keskellä hänen sanatulvaansa eräs heistä veti esiin revolverin ja ampui
päin venäläistä. Mies oli tähdännyt huonosti, mutta hänen tekonsa
pelästytti Rokoffia niin kovasti, että hän kääntyi ja pakeni
telttaansa.

Kun hän juoksi sitä kohti, sattuivat hänen silmänsä suuntautumaan boman
yli metsän reunaan, ja siellä hän näki vilaukselta jotakin, joka täytti
hänen kurjan sydämensä sellaisella pelolla, että se melkein poisti
hänen tuntemansa kauhun niitä seitsemää miestä kohtaan, jotka nyt
kaikki vihaisina ja kostonhimoisina ampuivat takaapäin hänen pakenevaa
hahmoaan.

Hän oli nähnyt jättiläiskokoisen, melkein alastoman valkoisen miehen,
joka sukelsi esiin pensaikosta.

Syöksyttyään telttaansa venäläinen ei pysähtynyt paossaan, vaan jatkoi
matkaansa takaseinän läpi, käyttäen hyväkseen sitä pitkää halkeamaa,
jonka Jane Clayton oli tehnyt edellisenä yönä.

Kauhistunut mies pujahti takaa-ajetun kaniinin tavoin lävestä, joka
vielä ammotti boman seinässä sillä kohtaa, mistä hänen oma uhrinsa oli
päässyt pakoon, ja kun Tarzan lähestyi leiriä vastakkaiselta puolelta,
katosi Rokoff viidakkoon Jane Claytonin tolalle.

Kun apinamies astui boman sisäpuolelle vanha Tambudza käsipuolessaan,
kääntyivät nuo seitsemän merimiestä, jotka tunsivat hänet, pakenemaan
toiselle suunnalle. Tarzan näki, ettei Rokoff ollut heidän joukossaan,
joten hän antoi heidän livistää -- hänellä oli asiaa venäläiselle,
jonka hän odotti löytävänsä teltasta. Mitä tuli merimiehiin, oli hän
varma siitä, että viidakko vaatisi heiltä hyvitystä heidän
konnantöistään, ja tässä hän olikin oikeassa, sillä hän oli viimeinen
valkoinen mies, joka näki heidät.

Huomatessaan Rokoffin teltan tyhjäksi Tarzan aikoi lähteä etsimään
venäläistä, kun Tambudza esitti ajatuksen, että valkoisen miehen lähtö
oli epäilemättä aiheutunut M'ganwazamilta saapuneesta tiedosta, että
Tarzan oli hänen kylässään.

"Hän on epäilemättä kiiruhtanut sinne", päätteli vanha nainen. "Jos
haluat löytää hänet, niin palatkaamme heti."

Tarzan ajatteli itsekin, että näin oli asianlaita, joten hän ei
tuhlannut aikaa yrittämällä etsiä venäläisen jälkiä, vaan lähti
reippaasti M'ganwazamin kylää kohti, jättäen Tambudzan tallustamaan
hitaasti jälessä.

Hänen ainoa toivonsa oli, että Jane oli yhä turvallisesti venäläisen
mukana. Jos asia oli näin, kuluisi vain tunti tai hieman enemmän,
ennenkuin hän riistäisi vaimonsa venäläiseltä.

Hän tiesi nyt, että M'ganwazam oli petturi ja että hänen oli ehkä
ryhdyttävä taisteluun saadakseen vaimonsa takaisin. Hän toivoi, että
Mugambi, Sheeta, Akut ja joukon muut jäsenet olisivat olleet mukana,
sillä hän käsitti, että hänen olisi yksinään kovin vaikea saada Jane
turvallisesti vapaaksi kahden sellaisen roiston kuin Rokoffin ja
salakavalan M'ganwazamin kynsistä.

Suureksi hämmästyksekseen hän ei nähnyt kylässä merkkiäkään Rokoffista
tai Janesta, ja kun hän ei voinut luottaa päällikön sanaan, ei hän
tuhlannut aikaa turhiin kyselyihin. Hänen paluunsa oli ollut aivan
äkillinen ja odottamaton ja hän hävisi nopeasti viidakkoon saatuaan
tietää, ettei hänen etsimiään henkilöitä ollut waganwazamien joukossa;
vanhalla M'ganwazamilla ei ollut aikaa estellä hänen lähtöään.

Heilautellen itsensä puusta toiseen hän kiiruhti autiolle leirille,
josta hän oli äsken lähtenyt, sillä hän tiesi, että täällä oli oikea
paikka ryhtyä seuraamaan Rokoffin ja Janen jälkiä.

Saavuttuaan boman luo hän kierteli varovasti aitauksen ulkopuolella,
kunnes huomasi okaisessa seinämässä olevan aukon kohdalla merkkejä,
että jokin oli siitä äskettäin mennyt viidakkoon. Hänen terävä
hajuaistinsa ilmaisi hänelle, että kumpikin hänen etsimistään
henkilöistä oli paennut leiristä tähän suuntaan, ja hetkeä myöhemmin
hän oli keksinyt heidän tiensä ja seurasi näkyvää latua.

Kaukana hänen edellään hiipi kauhistunut nuori nainen pitkin
riistapolkua peläten, että hän seuraavalla hetkellä tulisi vastatusten
jonkun villin pedon tai yhtä villin miehen kanssa. Juostessaan
eteenpäin ja toivoen kaikesta huolimatta kulkevansa siihen suuntaan,
että lopulta saapuisi suurelle joelle, hän tuli äkkiä tutulle paikalle.

Polun toisella puolella oli jättiläispuun alla pieni kasa höllästi
ladottuja risuja -- tuo pikku täplä viidakossa pysyisi kuolinpäivään
asti häviämättömästi hänen muistissaan. Sinne Andersson oli kätkenyt
hänet -- siellä kokki oli uhrannut henkensä turhaan koettaessaan
pelastaa häntä Rokoffilta.

Paikan nähdessään Jane muisti pyssyn ja ammukset, jotka mies oli
antanut hänelle viime hetkellä. Tähän asti hän ei ollut ollenkaan
ajatellut niitä. Hän puristi yhä kädessään revolveria, jonka oli
temmannut Rokoffin vyöstä. Mutta siinä saattoi olla korkeintaan kuusi
patruunaa -- ei siis tarpeeksi hankkimaan hänelle ruokaa ja suojaa
pitkän matkan aikana meren rannalle.

Hengitystään pidätellen hän kaiveli pientä kasaa, uskaltaen tuskin
toivoa, että aarre oli vielä siinä, mihin hän oli jättänyt sen. Mutta
hänen äärettömäksi helpotuksekseen ja ilokseen hänen kätensä osui heti
raskaan aseen piippuun ja sitten patruunavyöhön.

Kun hän heitti patruunavyön olkapäälleen ja tunsi suuren
metsästyspyssyn painon kädessään, valtasi hänet äkkiä turvallisuuden
tunne. Uusin toivein ja melkein varmana menestyksestään hän lähti taas
jatkamaan matkaansa.

Sen yön hän nukkui oksahaarukassa, kuten Tarzan oli niin usein kertonut
tottuneensa tekemään, ja lähti aikaisin seuraavana aamuna taas
liikkeelle. Myöhään iltapäivällä aikoessaan mennä pienen aukeaman
poikki hän hämmästyi nähdessään suuren apinan tulevan vastakkaiselta
puolelta viidakosta.

Tuuli puhalsi suoraan aukeaman poikki heidän välitsensä ja Jane
kiiruhti heti asettumaan niin, että tuuli puhalsi suuresta pedosta
häneen päin. Sitten hän kätkeytyi tuuheaan pensaikkoon ja odotti pitäen
pyssyä valmiina heti käytettäväksi.

Hirviö eteni hitaasti aukeaman poikki nuuskien silloin tällöin maata,
ikäänkuin seuraten vainuamalla jonkun jälkiä. Suuri ihmisapina oli
tuskin astunut kymmenisen askelta aukeamalle, ennenkuin toinen
samanlainen seurasi, ja sitten yhä uusia, kunnes kauhistuneen nuoren
naisen näkyvissä oli viisi villiä petoa hänen kyyröttäessään
piilopaikassaan raskas pyssy heti paikalla käyttövalmiina.

Hän huomasi hämmästyksekseen, että apinat pysähtyivät keskelle
aukeamaa. Ne kokoontuivat pieneksi ryhmäksi ja katselivat taaksensa
ikäänkuin odottaen heimon muitakin jäseniä.

Jane toivoi niiden jatkavan matkaansa, sillä hän tiesi, että millä
hetkellä tahansa jokin pieni toisaalle puhaltava tuulenpuuska veisi
hajun hänestä heidän sieraimiinsa. Mitä suojaa silloin tarjoisi hänen
pyssynsä noita jättiläislihaksia ja mahtavia torahampaita vastaan?

Hänen silmänsä katselivat milloin apinoita, milloin viidakon reunaa,
jonne ne tuijottivat, ja lopulta hän keksi elukkain pysähtymisen syyn
ja odotetun olennon. Niitä ajettiin takaa.

Hän tuli tästä varmaksi nähdessään pantterin notkean, jäntevän hahmon
hiipivän äänettömästi esiin siitä viidakonkohdasta, josta apinat olivat
vain hetkeä aikaisemmin sukeltautuneet.

Peto ravasi nopeasti aukeaman poikki ihmisapinoita kohti. Jane
ihmetteli niiden ilmeistä välinpitämättömyyttä, ja hetkeä myöhemmin
hänen ihmettelynsä muuttui kummastukseksi, kun hän näki suuren
kissaeläimen tulevan aivan likelle apinoita, jotka eivät ollenkaan
näyttäneet piittaavan sen läsnäolosta. Sitten se kyyristyi niiden
keskelle ja alkoi uutterasti nuolla itseään, missä työssä kissaeläinten
valveilla vietetyt hetket enimmäkseen kuluvat.

Jos nuori nainen oli hämmästynyt nähdessään näiden toistensa
luonnollisten vihamiesten veljeilevän, alkoi hän miltei olla huolissaan
omien aistimiensa tilasta, kun hän pian jälkeenpäin näki pitkän,
voimakkaan soturin astuvan aholle ja tulevan sinne kokoontuneiden
villipetojen joukkoon.

Ensin nähdessään miehen hän oli ollut varma, että eläimet repisivät
tämän palasiksi, ja hän oli puolittain noussut suojapaikastaan ja
kohottanut pyssyn olalleen tehdäkseen voitavansa miehen kamalan
kohtalon torjumiseksi.

Nyt hän näki, että mies näyttikin keskustelevan petojen kanssa --
antaen niille käskyjä.

Pian koko seurue jatkoi matkaansa aukeaman poikki ja katosi
vastakkaiselle puolelle viidakkoon.

Jane Clayton päästi äännähdyksen, joka ilmaisi helpotusta ja samalla
epäuskoisuutta näkemäänsä, ja nousi hoippuen lähteäkseen pakoon juuri
ohitse kulkeneelta kauhistavalta joukkiolta. Puoli kilometriä hänen
takanaan muuan toinen ihminen, joka kulki samaa polkua kuin hän,
piileskeli kammon lamauttamana erään muurahaiskeon takana hirveän
joukkion samotessa hänen lähitseen.

Tämä ihminen oli Rokoff, joka oli tuntenut julman parven jäsenet
Apinain Tarzanin liittolaisiksi. Tuskin olivat siis eläimet menneet
hänen ohitseen, kun hän nousi ja juoksi viidakon läpi niin kovasti kuin
voi, saadakseen välimatkan itsensä ja noiden kauheiden petojen välillä
mahdollisimman suureksi.

Näin ollen, kun Jane Clayton tuli sille joelle, jota pitkin hän toivoi
voivansa edetä kohti valtamerta ja lopullista pelastusta, oli Nikolas
Rokoff vain vähän matkaa hänen jälessään.

Joen rannalla nuori nainen näki suuren kanootin, joka oli vedetty
puoleksi ylös vedestä ja sidottu tukevasti läheiseen puuhun.

Hän tiesi, että kysymys hänen merelle pääsemisestään oli ratkaistu, jos
hän vain voisi saada suuren kömpelön aluksen vesille. Irroittaen
köyden, joka kytki kanootin puuhun, Jane työnsi kiihkeästi raskasta
venettä, mutta tulos tuntui samanlaiselta kuin jos hän olisi koettanut
työntää maata radaltaan.

Hän oli jo hengästynyt yrityksestään, kun hänen mieleensä johtui
koettaa saada kanootti veteen panemalla painolastia sen perään ja
sitten liikuttamalla kokkaa edestakaisin, kunnes alus lopuksi liukuisi
alas.

Janella ei ollut kiviä saatavissaan, mutta hän näki joukon rannalle
ajautuneita puita. Nämä hän kokosi ja pinosi veneen perään, kunnes hän
lopuksi huomasi äärettömäksi huojennuksekseen, että kokka nousi
hitaasti rannan liejusta ja perä ajautui hieman virtaa myöten,
pysähtyen muutamia jalkoja alemmaksi.

Jane huomasi, että hän juoksemalla edestakaisin kokan ja perän välillä
saattoi ruumiinpainollaan vuorottain nostaa ja laskea veneen kumpaakin
päätä sillä seurauksella, että joka kerta kun hän juoksi perään,
kanootti liukui muutamia tuumia jokeen.

Kun hänen suunnitelmansa vihdoin oli onnellista päätöstä likellä,
kiintyi hän puuhaansa niin suuresti, ettei huomannut miestä, joka
seisoi suuren puun alla viidakon reunalla, mistä juuri oli tullut.

Mies katseli häntä ja hänen uurastustaan, tummilla kasvoilla julma ja
pahansuopa irvistys.

Lopulta vene oli melkein irti rannan kiinnipitävästä liejusta, joten
Jane oli varma siitä että voisi työntää sen syvempään veteen airoilla,
jotka olivat karkeatekoisen aluksen pohjalla. Tässä aikomuksessa hän
tarttui toiseen airoon ja oli juuri työntänyt sen joen pohjaan likelle
rantaa, kun hänen silmänsä sattumalta osuivat viidakon reunaan.

Kun hän näki miehen hahmon rannalla, pääsi hänen huuliltaan
kauhistuksen kirahdus. Mies oli Rokoff.

Tämä juoksi nyt häntä kohti ja huusi hänelle, että hän odottaisi,
uhaten muutoin ampua -- vaikka oli vaikea huomata, miten hän
toteuttaisi uhkauksensa, kun hän oli aivan aseeton.

Jane Clayton ei tiennyt mitään niistä erilaisista onnettomuuksista,
jotka olivat sattuneet venäläiselle sen jälkeen kun hän oli päässyt
pakoon tämän teltasta, joten hän uskoi, että venäläisen toverit olivat
lähettyvillä.

Mutta hän ei aikonut joutua uudelleen tuon miehen käsiin. Mieluummin
hän kuolisi heti paikalla. Hetki vielä, niin vene olisi irti.

Kun vene vain tulisi virtaan, olisi Rokoffin mahdoton pysäyttää häntä,
sillä rannalla ei ollut muuta venettä, eikä kukaan, ainakaan ei
pelkurimainen Rokoff, uskaltaisi lähteä uimaan krokotiileja täynnä
olevaan jokeen saadakseen hänet kiinni.

Rokoff puolestaan ajatteli enemmän pakoonpääsyä kuin mitään muuta. Hän
olisi ilomielin luopunut kaikista suunnitelmistaan Jane Claytonin
suhteen, jos tämä vain olisi sallinut hänenkin käyttää hyväkseen
keksimäänsä pelastuskeinoa. Hän olisi luvannut mitä tahansa, jos Jane
olisi päästänyt hänet kanoottiin, mutta hän luuli, ettei ollut
välttämätöntä luvata.

Hän oivalsi voivansa helposti päästä veneen kokkaan ennenkuin se
irtautuisi rannalta, ja sitten ei olisi tarpeellista antaa
minkäänlaisia lupauksia. Rokoff ei kylläkään olisi tuntenut ollenkaan
omantunnontuskia, jos olisi pettänyt kaikki nuorelle naiselle antamansa
lupaukset; mutta häntä ei miellyttänyt ajatus, että hänen pitäisi
pyytää suosionosoitusta sellaiselta, joka oli niin äsken käynyt hänen
kimppuunsa ja päässyt häneltä pakoon.

Hän nautti jo edeltäkäsin niistä koston päivistä ja öistä, jotka
hänellä olisi raskaan kanootin ajautuessa hitaasti valtamerta kohti.

Ponnistellessaan kiihkeästi saadakseen kanootin joelle Jane Clayton
huomasi äkkiä saavuttavansa tarkoituksensa, sillä kanootti käännähti
hieman kallistuen virran vietäväksi juuri kun venäläinen kurottautui
laskeakseen kätensä sen kokkaan.

Hänen sormensa olivat olleet vain kuutisen tuumaa maalistaan! Nuori
nainen miltei lysähti kokoon sen kauhean henkisen ja ruumiillisen
jännityksen vastavaikutuksesta, jota hän oli kärsinyt viime minuuttien
aikana. Mutta hän oli Jumalan kiitos viimeinkin turvassa.

Huoatessaan hiljaisen kiitoksen pelastuksestaan hän näki äkillisen
riemun ilmeen valaisevan kiroilevan venäläisen kasvot, ja samassa
hetkessä tämä heittäytyi äkkiä maahan tarttuen lujasti johonkin, joka
kiemurteli liejussa vettä kohti.

Jane Clayton kyyristyi silmät kauhusta selällään veneen pohjalle
huomatessaan, että voitto oli viime hetkellä muuttunut tappioksi ja
että hän taas oli roistomaisen Rokoffin vallassa.

Mies oli nähnyt maassa köyden, jolla kanootti oli ollut sidottu puuhun,
ja tarttunut siihen.



VIIDESTOISTA LUKU

Ugambia alas


Ugambin ja waganwazamien kylän puolitiessä Tarzan tapasi villin
joukkonsa, joka kulki hitaasti hänen vanhaa latuaan pitkin. Mugambi
saattoi tuskin uskoa, että venäläinen ja Tarzanin puoliso olivat
kulkeneet niin likeltä eläinjoukkoa.

Näytti kovin omituiselta, että kaksi ihmisolentoa olisi tullut niin
lähelle joukkoa ja ettei kukaan sen erinomaisen tarkoista ja valppaista
jäsenistä ollut huomannut heitä. Mutta Tarzan osoitti kahden henkilön
jälkiä, joita hän seurasi, ja muutamissa paikoissa neekeri saattoi
nähdä, että mies ja nainen olivat olleet piilossa joukkion kulkiessa
ohi ja tarkanneet villien olentojen jokaista liikettä.

Tarzan oli alusta alkaen selvillä siitä että Jane ja Rokoff eivät
edenneet yhdessä. Latu osoitti selvästi, että nuori nainen oli aluksi
ollut melkoisesti venäläisestä edellä, mutta mitä kauemmaksi apinamies
tuli, sitä selvemmäksi kävi, että mies lähestyi nopeasti uhriansa.

Alussa olivat eläinten jäljet olleet Jane Claytonin askelten jälkien
päällä. Koska Rokoffin jäljet olivat kaikkein ylinnä, oli hän
ilmeisesti kulkenut polkua senjälkeen kun eläimet olivat jättäneet
merkkinsä maahan. Mutta sittemmin esiintyi yhä vähemmän eläinten jälkiä
Janen ja venäläisen jalanjälkien välissä, kunnes apinamies jokea
lähestyessään huomasi, että Rokoff oli ollut vain muutaman sadan jalan
päässä Janesta. Hän käsitti, että he nyt olivat aivan likellä
venäläistä, ja tuntien odotuksen jännitystä hän riensi nopeata vauhtia
joukkonsa edellä. Heilahtaen puusta puuhun hän tuli joen rannalle juuri
siihen kohtaan, missä Rokoff oli saavuttanut Janen tämän yrittäessä
saada raskasta kanoottia vesille.

Rannan liejussa Tarzan näki etsimiensä kahden henkilön jäljet, mutta
siellä ei ollut hänen saapuessaan venettä eikä ihmisiä eikä ensi
näkemällä mitään meikkiä heidän olopaikastaan.

Oli selvää, että he olivat työntäneet vesille alkuasukaskanootin ja
lähteneet joelle, ja kun apinamies kiireisesti silmäsi joen alajuoksua
veden yli kaartuvien puiden alta, näki hän kaukana siinä, missä joki
katosi tekemänsä mutkan taakse, ajelehtivan kanootin, jonka peräpäässä
oli miehen hahmo.

Juuri kun eläimet tulivat joelle, näkivät ne nopsajalkaisen johtajansa
rientävän pitkin rantaa hyppien rämeellä mättäältä toiselle, kunnes
tuli pikku töyrylle, joka kohosi juuri siinä, missä joki kääntyi
poispäin näkyvistä.

Hänen seuraamisekseen oli raskaiden, kömpelöiden apinain tehtävä laaja
kierros ja niinikään Sheetan, joka ei pitänyt vedestä. Mugambi riensi
niin joutuin kuin voi suuren valkoisen herransa perässä.

Samottuaan puoli tuntia vinhasti suoperäisen maakielekkeen poikki ja
kunnaan yli tuli Tarzan oikotietä joenmutkan toiseen poukamaan ja näki
siellä edessään virran pinnalla kanootin ja Nikolas Rokoffin sen
perässä.

Jane ei ollut venäläisen mukana.

Kun apinamies näki vihollisensa, hehkui leveä arpi hänen otsallaan
tulipunaisena, ja hänen huuliltaan nousi urosapinan karmiva uhmahuuto.

Rokoffia värisytti, kun hän kuuli kaamean ja hirvittävän huudon. Hän
kyyristyi veneen pohjalle hampaat kalisten kauhusta ja tarkkasi kuinka
mies, jota hän pelkäsi eniten maan päällä, juoksi nopeasti veden
partaalle.

Vaikka venäläinen tiesi olevansa turvassa viholliselta, niin Tarzanin
pelkkä näkeminenkin herätti hänessä aivan mieletöntä pelkuruutta, joka
muuttui villiksi hysteriaksi, kun hän näki valkoisen jättiläisen
sukeltavan pelottomasti troopillisen joen vaaralliseen veteen.

Apinamies suuntasi vakavin, voimakkain vedoin kulkunsa virtaan,
ajelehtivaa kanoottia kohti. Nyt Rokoff tarttui toiseen aluksen
pohjalla olevaan airoon ja pelosta selällään olevat silmät yhä
tähdättyinä takaa-ajavaan kostajaan huitoi sillä sokeasti, koettaen
lisätä kömpelön kanootin vauhtia.

Vastakkaiselta rannalta lähti vedenpintaa pitkin kulkemaan pahaa
ennustava väreily, jota ei kumpikaan huomannut, ja tuli suoraan kohti
puolialastonta uimaria.

Tarzan oli vihdoin ehtinyt aluksen perään. Hänen toinen kätensä tarttui
veneen reunaan. Rokoff istui pelon lamauttamana voimatta liikuttaa
kättä tai jalkaa, silmät kiintyneinä kostajansa kasvoihin.

Sitten uijan huomiota herätti äkillinen liike takanapäin vedessä. Hän
näki väreilyn ja tiesi sen syyn.

Samassa hetkessä Tarzan tunsi mahtavat leuat oikeassa sääressään.
Hän koetti päästä vapaaksi ja kohoutua veneen reunalle. Hänen
ponnistuksensa olisivat päättyneet suotuisasti, ellei tämä odottamaton
keskeytys olisi äkkiä herättänyt venäläisen pahanilkisissä aivoissa
ajatusta, jonka toteuttaminen merkitsi vapautta ja kostoa.

Mies syöksyi myrkyllisen käärmeen tavoin veneen perään ja iski yhden
ainoan kerran nopeasti Tarzania päähän raskaalla airolla. Apinamiehen
sormet irtautuivat veneen reunasta.

Vedessä oli lyhyt kamppailu; sitten näkyi väreilyä, pieni pyörre ja
muutamia kuplia, jotka virta pian pyyhki pois. Ne osoittivat paikkaa,
johon Apinain Tarzan, viidakon herra, katosi ihmisten näkyvistä tumman
ja uhkaavan Ugambin synkkiin vesiin.

Kauhusta heikkona vaipui Rokoff väristen kanootin pohjalle. Hetken
aikaan hän ei voinut käsittää suurta onneansa -- hän näki vain
hiljaisen, taistelevan valkoisen miehen hahmon katoavan joen pinnan
alle, missä hän saisi kauhean kuoleman pohjan niljakassa mudassa.

Venäläisen ajatuksissa selveni nyt vähitellen, mitä se kaikki merkitsi
hänelle, ja sitten väreili helpotuksen ja riemun julma hymy hänen
huulillaan. Mutta se loppui lyhyeen, sillä juuri kun hän onnitteli
itseään siitä, että hänen nyt oli verrattain turvallista jatkaa
matkaansa rannikolle, kuului likeiseltä joenrannalta kamalaa kiljuntaa.

Kun hänen silmänsä etsivät hirveän äänen aiheuttaja, näki hän, että
rannalla seisoi kammottavan näköinen pantteri tuijottaen häneen vihasta
leimuavin silmin. Sen ympärillä olivat Akutin tuimat apinat ja niiden
edessä seisoi jättiläismäinen musta soturi, joka heristi hänelle
nyrkkiään, uhaten hänelle hirmuista kuolemaa.

Painajaista muistuttava pako Ugambia alas kolkon joukkion seuratessa
veneessäolijaa päivin ja öin, väliin kadonneena kauas viidakon
sokkeloihin tuntikausiksi ja kerran kokonaiseksi päiväksi,
ilmestyäkseen jälleen seuraamaan häntä julmana, leppymättömänä ja
kauhistuttavana, muutti venäläisen vahvasta ja muhkeasta miehestä
laihtuneeksi, valkotukkaiseksi, pelosta tutisevaksi olennoksi,
ennenkuin lahdelma ja valtameri avautui hänen toivottomien silmiensä
eteen.

Hän oli paennut väkirikkaiden kylien ohi. Kerran toisensa jälkeen
olivat soturit lähteneet kanooteissaan liikkeelle ottaakseen hänet
kiinni, mutta joka kerran oli hirveä eläinjoukko tullut näkyviin ja
saanut tyrmistyneet alkuasukkaat kääntymään huutaen rantaan, jossa he
pian hävisivät viidakkoon.

Hän ei ollut pakomatkallaan ollenkaan nähnyt Jane Claytonia. Hän ei
ollut kertaakaan tavannut nuorta naista sen hetken jälkeen, jolloin
hänen kätensä oli joen rannalla tarttunut Janen kanootin keulaköyteen
ja hän oli luullut uhrin olevan taas täydellisesti vallassaan, mutta
pettynyt hetkeä myöhemmin, kun nuori nainen oli temmannut raskaan
pyssyn aluksen pohjalta ja tähdännyt sillä suoraan hänen rintaansa.

Silloin hän oli päästänyt köyden ja nähnyt Janen soluvan jokea
alaspäin. Mutta pian jälkeenpäin hän itse oli juossut jokea ylöspäin
pientä lisäjokea kohti. Sen suuhun oli kätketty se kanootti, jolla hän
oli joukkoineen tullut siihen asti, ajaessaan takaa Janea ja
Anderssonia.

Kuinka oli nuoren naisen käynyt?

Venäläisen mielestä oli melkoisen varmaa, että hän oli joutunut
joidenkin soturien vangiksi, koska hänen oli täytynyt ajautua useiden
kylien ohi matkalla merta kohti. No, nyt hän, Rokoff, ainakin oli vapaa
useimmista inhimillisistä vihollisistaan.

Mutta hän olisi ilomielin toivottanut heidät takaisin elävien joukkoon,
jos hän sillä tavoin olisi vapautunut niistä uhkaavista ja hurjista
olennoista, jotka vainosivat häntä katkeran leppymättömästi, kiljuen ja
muristen hänelle joka kerta, kun saivat hänet näkyviinsä. Pantteri
hänet täytti suurimmalla kauhulla -- hehkuvasilmäinen, julmanaamainen
pantteri, jonka irvistelevät leuat ammottivat häntä vastaan päivin ja
öin ja jonka tuliset silmät välkkyivät pahaa ennustavina veden poikki
viidakkoöiden sysimustasta pimeydestä. Ugambin suun näkeminen täytti
Rokoffin uudella toivolla, sillä siellä, lahden keltaisella pinnalla,
oli _Kincaid_ ankkurissa. Hän oli lähettänyt joelle lähtiessään pikku
höyrylaivan hakemaan hiiliä ja jättänyt sen Paulvitshin huostaan. Hän
oli miltei huutaa ääneen helpotuksesta, nähdessään että laiva oli
palannut ajoissa pelastamaan hänet.

Hän souti kiihkoisasti laivaa kohti ja nousi välillä pystyyn heiluttaen
airoaan ja huutaen kovalla äänellä, herättääkseen laivalla olijain
huomiota. Mutta vaikka hän huusikin kovasti, ei hän saanut mitään
vastausta äänettömän aluksen kannelta.

Katsahtaessaan pikaisesti taakseen rannalle hän näki murisevan
eläinjoukon siellä. Hänen mielestään nuo ihmisenkeltaiset paholaiset
saattoivat vielä nytkin keksiä keinon saada hänet kiinni -- höyrylaivan
kannellakin, jollei siellä ollut ketään karkoittamassa niitä
ampuma-asein.

Mitä olikaan voinut tapahtua _Kincaidiin_ jääneille? Missä oli
Paulvitsh? Oliko laiva jätetty autioksi ja oliko sittenkin hänen
osanaan sortua siihen kamalaan kohtaloon, jota hän oli paennut näinä
hirveinä päivinä ja öinä? Hän värisi kuten se, joka jo tuntee kuoleman
kylmän kouristuksen.

Mutta hän souti yhä edelleen epätoivoisen kiihkeästi höyrylaivaa kohti,
ja lopulta, iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen, kanootin keula tömähti
_Kincaidin_ kylkeä vastaan. Laivan sivulla riippui nuoraportaat, mutta
kun venäläinen tarttui niihin noustakseen kannelle, kuuli hän ylhäältä
varoitushuudon ja katsoessaan ylös näki uhkaavan, kylmän kiväärinsuun
edessään.

Kun Jane Claytonin oli onnistunut pyssy Rokoffin rintaa kohti
ojennettuna pidättää tätä, kunnes hänen kanoottinsa oli ajautunut
Ugambille saavuttamattomiin, oli hän kiireesti soutanut aluksensa
nopeimpaan vuolteeseen. Pitkinä päivinä ja väsyttävinä öinä oli hän
pysyttänyt alustaan joen vuolaimmassa kohdassa, päivän kuumimpia
tunteja lukuunottamatta, jolloin hän tavallisesti oli ajautunut virran
mukana maaten pitkällään kanootin pohjalla suuren palmunlehvän
suojellessa kasvoja auringolta.

Ainoastaan täten hän sai lepoa matkalla; toisinaan hän koetti yhtä
mittaa lisätä aluksen vauhtia meloen raskaalla airolla.

Rokoff taas oli hyvin vähän käyttänyt järkeään paetessaan pitkin
Ugambia, joten hänen aluksensa oli useinkin solunut hitaasti virtaaviin
pyörrepaikkoihin, hän kun tavallisesti kulki likeltä sitä rantaa, joka
oli kauimpana paikasta, missä kauhea eläinjoukko ajoi takaa ja uhkasi
häntä.

Näin ollen, vaikka hän oli lähtenyt joelle vain vähän aikaa nuoren
naisen jälkeen, oli tämä kuitenkin ehtinyt lahdelle kaksi tuntia ennen
häntä. Kun Jane Clayton oli ensin nähnyt ankkuroidun laivan tyynellä
vedenpinnalla, oli hänen sydämensä alkanut kovasti sykkiä toivosta ja
kiitollisuudesta. Mutta kun hän tuli likemmäksi alusta ja näki,
että se oli _Kincaid_, muuttui hänen mielihyvänsä mitä suurimmaksi
pettymykseksi.

Oli kuitenkin myöhäistä kääntyä takaisin, sillä virta, joka vei häntä
laivaa kohti, oli liian voimakas hänen vastustettavakseen. Hän ei olisi
voinut saada raskasta kanoottia virtaa ylöspäin, joten hänen täytyi
vain joko koettaa päästä rannalle _Kincaidilla_ olijain näkemättä tai
antautua heidän armoilleen -- muutoin hän ajautuisi merelle.

Hän käsitti, että rannalla hänellä olisi vain vähän pelastumisen
toivoa, sillä hän ei tietänyt, missä oli se ystävällinen mosula-kylä,
johon Andersson oli vienyt hänet yön pimeydessä heidän paetessaan
_Kincaidilta_.

Kun Rokoff ei ollut laivalla, voisi hän ehkä tarjoamalla laivan
vartijoille suuren palkinnon saada heidät viemään hänet lähimpään
sivistysmaan satamaan. Asia oli yrittämisen arvoinen -- jos hän kykeni
saavuttamaan laivan.

Virta vei häntä vinhasti jokea alas, ja hän huomasi voivansa vain
äärimmäisillä ponnistuksilla ohjata kömpelön aluksensa _Kincaidin_
läheisyyteen. Päätettyään lähteä laivaan hän katseli nyt sinne
saadakseen apua, mutta hänen hämmästyksekseen kannet näyttivät olevan
tyhjät, eikä hän nähnyt mitään elonmerkkiä koko laivalla.

Kanootti tuli yhä lähemmäksi laivan keulalaitaa, eikä sieltä vieläkään
kuulunut tähystäjän huutoa. Hetkeä myöhemmin Jane huomasi joutuvansa
kiitämään laivan ohi, ja jollei silloin aluksesta laskettaisi venettä
häntä pelastamaan, kuljettaisi virta ja laskuvesi hänet kauas merelle.

Nuori nainen huusi kovalla äänellä apua, mutta ei saanut muuta
vastausta kuin jonkun villipedon kimeän kiljaisun viidakon verhoamalta
rannalta. Hän meloi kiivaasti airollaan, koettaen saada aluksensa
höyrylaivan sivulle.

Vähän aikaa näytti siltä että hän menisi maalinsa ohi vain muutaman
jalan päästä, mutta viime hetkellä kanootti käännähti höyrylaivan
keulalaidan alle, ja Jane sai juuri ja juuri ankkuriketjun käteensä.

Hän piti urheasti kiinni raskaista rautarenkaista ja oli vähällä
lennähtää kanootista, jota virta painoi eteenpäin. Hän näki jonkun
matkan päässä nuoraportaat riippumassa laivan sivulla. Näytti aivan
mahdottomalta päästää ankkuriketju ja tarrautua nuoraportaisiin
kanootin kiitäessä niiden ohi, mutta ankkuriköydestä kiinnipiteleminen
näytti myöskin hyödyttömältä.

Lopuksi hänen katseensa osui köyteen kanootin keulassa. Kun hän oli
kiinnittänyt sen toisen pään ankkuriketjuun, onnistui hänen laskea
kanoottia hitaasti eteenpäin, kunnes se oli aivan nuoraportaiden alla.
Hetkeä myöhemmin oli hän pyssy olalla kiivennyt turvallisesti autiolle
laivankannelle.

Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli tutkia laiva, ja sen hän tekikin pyssy
valmiina, jos ehkä kohtaisi jonkun paha-aikeisen ihmisen. Hän huomasi
pian, miksi laiva oli näennäisesti autio, sillä hän tapasi keulakannen
alla merimiehet, jotka ilmeisesti oli jätetty laivaa vartioimaan,
juopuneina ja täydessä unessa.

Hän kapusi inhosta väristen ylös ja kytki parhaansa mukaan luukun
nukkuvien vartijoiden yläpuolelta. Sitten hän lähti laivan keittiöön
hakemaan ruokaa ja sammutettuaan nälkänsä asettui kannelle
päättäen, ettei kukaan tulisi _Kincaidille_ suostumatta ensin hänen
vaatimuksiinsa.

Kokonaiseen tuntiin ei joella näkynyt mitään, mikä olisi aiheuttanut
hänessä levottomuutta; mutta sitten hän näki, että joen yläjuoksun
mutkasta ilmestyi kanootti, jossa istui yksinäinen mies. Se ei ollut
tullut paljon likemmäksi, kun hän tunsi tulijan Rokoffiksi.
Yrittäessään laivaan näki venäläinen pyssyn ojennettuna vastaansa.

Huomatessaan, kuka pysäytti hänen etenemisensä, alkoi Rokoff mitä
kamalimmin raivota, kiroilla ja uhata, mutta kun tämä menettely ei
pelottanut tai liikuttanut nuorta naista, rukoili hän lopulta,
lupaillen kaikkea hyvää.

Janella oli vain yksi vastaus hänen kaikkiin ehdotuksiinsa: ei mikään
taivuttaisi häntä päästämään Rokoffia samaan laivaan, jossa hän oli.
Venäläinen oli varma siitä, että Jane toteuttaisi uhkauksensa ja
ampuisi hänet, jos hän edelleen yrittäisi nousta laivaan.

Koska siis ei ollut muuta keinoa, laskeutui tuo suuri pelkuri taas
kanoottiinsa, ja vaikka oli tarjolla vaara, että hän heti ajautuisi
merelle, onnistui hänen kuitenkin lopulta päästä maihin kaukana
lahdessa vastapäätä sitä rantaa, jolla eläinjoukko murisi ja ulvoi.

Jane Clayton tiesi, ettei mies voinut yksinään ilman toisten apua saada
raskasta alustaan virtaa ylöspäin _Kincaidin_ luo, joten hänen ei
tarvinnut pelätä hyökkäystä siltä suunnalta. Hän luuli tuntevansa
kauhean joukon rannalla samaksi, joka oli kulkenut hänen ohitseen
viidakossa kaukana Ugambin varrella monta viikkoa sitten, sillä ei
ollut ollenkaan ajateltavissa, että olisi useampia niin omituisia
joukkioita. Mutta hän ei osannut kuvitella, mikä oli tuonut sen virtaa
alas joen suulle.

Illan lähestyessä kävi Jane äkkiä levottomaksi vastakkaiselta rannalta
kuuluvista venäläisen huudoista, ja hetkeä myöhemmin hän, katsottuaan
samaan suuntaan kuin Rokoff, pelästyi nähdessään laivaveneen lähestyvän
joelta. Hän oli varma, että siinä saattoi olla vain _Kincaidin_
puuttuvia laivamiehiä -- ainoastaan sydämettömiä roistoja ja
vihollisia.



KUUDESTOISTA LUKU

Yön pimeydessä


Kun Apinain Tarzan tajusi olevansa krokotiilin suurten leukojen
puristuksessa, ei hän tavallisen ihmisen tavoin menettänyt kaikkea
toivoa ja alistunut kohtaloon.

Sensijaan hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa, ennenkuin mahtava matelija
veti hänet vedenpinnan alle, ja sitten hän alkoi suurten lihastensa
koko voimalla rotevasti taistella vapautensa puolesta. Mutta kun
apinamies ei ollut luonnollisessa olinpaikassaan, oli hän liiaksi
alakynnessä voidakseen saada aikaan muuta kuin kiihoittaa hirviötä
vetämään uhriaan suuremmalla vauhdilla veden läpi.

Tarzanin keuhkot tarvitsivat kiihkeästi puhdasta, raikasta ilmaa. Hän
tiesi voivansa elää vain hetken enää, ja kärsimyksensä viime
kouristuksessa hän teki mitä voi, kostaakseen oman kuolemansa.

Hänen ruumiinsa laahautui pedon limaisen ruumiin vieressä, ja hän
koetti iskeä kiviveitsensä krokotiilin lujaan haarniskaan, kun se vei
häntä kolkkoa pesäänsä kohti.

Hänen ponnistuksensa vain lisäsivät matelijan vauhtia, ja juuri kun
apinamies tunsi kestävyytensä loppuvan, huomasi hän laahattavan itseään
mutapohjalla, ja hänen sieraimensa kohosivat vedenpinnan yli. Kaikki
oli hänen ympärillään sysimustaa ja haudanhiljaista.

Hetken ajan Apinain Tarzan makasi henkeään haukkoen limaisella, pahalta
haisevalla alustalla, johon eläin oli hänet kuljettanut. Hän saattoi
tuntea aivan vieressään eläimen nahan kylmien, kovien luulevyjen
nousevan ja laskevan, ikäänkuin matelija olisi kouristuksen tapaisesti
koettanut vetää henkeään.

Ihminen ja eläin makasivat siten useita minuutteja. Sen jälkeen pedon
jättiläisruumis vääntyi äkkiä kuin suonenvedossa, värähti ja jäykistyi,
jolloin Tarzan joutui polvilleen krokotiilin viereen. Hän huomasi
äärettömäksi hämmästyksekseen, että peto oli kuollut. Ohut veitsi oli
osunut arkaan kohtaan luun panssarissa.

Kompuroiden pystyyn Tarzan haparoi pitkin haisevaa, liejuista luolaa.
Hän huomasi olevansa vankina maanalaisessa kammiossa, joka oli niin
suuri, että siihen olisi mahtunut ainakin tusina sellaisia mahtavia
eläimiä kuin se, joka oli laahannut hänet sinne.

Hän oivalsi olevansa krokotiilin salaisessa pesässä kaukana joenrannan
alla, ja epäilemättä ainoa tie sinne ja sieltä kulki sen vedenalaisen
aukon kautta, josta peto oli tuonut hänet.

Hänen ensi ajatuksensa koski tietysti pakoa, mutta hänestä näytti kovin
mahdottomalta löytää tietä joen pinnalle ja sitten rantaan. Luolaan
johtavassa käytävässä saattoi olla käänteitä ja mutkia, ja sitten oli
eniten pelättävissä, että hän kohtaisi matkallaan jonkun toisen luolan
limaisista asujamista.

Ja jos hän pääsisikin turvallisesti joelle, oli vielä tarjolla vaara,
että hänen kimppuunsa hyökättäisiin, ennenkuin hän pääsisi
vahingoittumatta maihin. Mutta ei ollut muuta keinoa, joten Apinain
Tarzan veti keuhkoihinsa luolan ummehtunutta ja haisevaa ilmaa ja
sukelsi mustaan veden täyttämään käytävään, jota hän ei voinut nähdä,
-- hän oli keksinyt sen käsin ja jaloin tunnustelemalla.

Sääri, joka oli ollut krokotiilin leuoissa, oli kovin raadeltu, mutta
luu ei ollut murtunut eivätkä lihakset ja jänteet olleet niin
loukkaantuneet, ettei jalkaa olisi voinut käyttää. Se tuotti Tarzanille
kiduttavaa tuskaa, siinä kaikki.

Mutta Apinain Tarzan oli tottunut tuskaan eikä ajatellut sitä sen
enempää huomatessaan, etteivät hirviön terävät hampaat olleet suuresti
vahingoittaneet liikuntoa.

Hän ryömi ja ui nopeasti käytävän läpi, joka kaartui alaspäin ja sitten
ylöspäin, avautuakseen lopulta joen pohjaan vain muutaman jalan päässä
rannasta. Kun apinamies tuli pinnalle, huomasi hän kahden suuren
krokotiilin päät ainoastaan lyhyen matkan päässä. Ne tulivat nopeasti
häntä kohti ja pelkästään yli-inhimillisellä ponnistuksella mies sai
kiinni läheisen puun riippuvista oksista.

Tämä ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin, sillä tuskin oli hän
vetänyt itsensä oksalle turvaan, kun kaksi ammottavaa kitaa loksahti
pahaenteisesti hänen allaan. Tarzan jäi hetkeksi puuhun, joka oli
tullut hänen pelastuksekseen. Hän silmäili tutkivasti jokea niin kauas
alaspäin kuin voi nähdä kiemurtelevaa uomaa pitkin, mutta venäläisestä
ja hänen kanootistaan ei ilmennyt merkkiäkään.

Levättyään ja sidottuaan haavoittuneen säären hän lähti taas
tavoittamaan virralla ajelehtivaa kanoottia. Hän oli nyt toisella
rannalla kuin uimaan lähtiessään, mutta koska hänen saaliinsa oli itse
joella, oli hänestä yhdentekevää, kummalla rannalla hän jatkoi
takaa-ajoaan.

Hän huomasi pian äärettömäksi mielipahakseen, että hänen raajansa oli
pahemmin loukkaantunut kuin hän oli luullutkaan ja että tämä seikka
suuresti hidastutti hänen etenemistään. Hän saattoi vain erittäin
vaivaloisesti kulkea maassa nopeampaa vauhtia kuin kävellen ja
havaitsi, että puita pitkin liikkuminen oli suorastaan vaarallista.

Vanhalta neekerittäreltä Tambudzalta oli Tarzan kuullut jotakin, mikä
nyt täytti hänen mielensä epäilyksillä ja pahoilla aavistuksilla. Kun
vanha nainen oli kertonut hänelle lapsen kuolemasta, oli hän myös
maininnut, että valkoinen nainen oli kylläkin surrut lasta suuresti,
mutta samalla uskonut hänelle, ettei pienokainen ollut hänen omansa.

Tarzan ei voinut käsittää, miksi Janesta olisi ollut sopivaa salata,
keitä hän ja lapsi olivat. Ainoa selitys asiaan oli apinamiehen
mielestä se, että valkoinen nainen, joka oli seurannut hänen poikaansa
ja ruotsalaista sisämaan viidakkoon, ei lopultakaan ollut Jane.

Mitä enemmän hän ajatteli ongelmaa, sitä varmemmaksi hän tuli siitä,
että hänen poikansa oli kuollut ja vaimonsa yhä turvallisesti Lontoossa
tietämättä mikä kova kohtalo oli tullut hänen esikoisensa osaksi.

Hän oli siis lopultakin käsittänyt Rokoffin pahaenteisen ivallisen
puheen väärin ja tarpeettomasti kantanut kaksinkertaista huolten
kuormaa -- niin ajatteli apinamies nyt. Tämä vakaumus hiukan huojensi
sitä jäytävää tuskaa, jonka hänen pikku poikansa kuolema oli hänelle
tuottanut.

Ja millainen kuolema! Alkuperäinen Tarzankin, villi-olento, joka oli
tottunut julman viidakon kärsimyksiin ja kauheuksiin, värisi
ajatellessaan viattoman lapsensa loppua.

Taivaltaessaan vaivaloisesti rannikkoa kohti hän ajatteli niin
yhtämittaisesti niitä törkeitä rikoksia, joita venäläinen oli tehnyt
hänen rakkaitansa kohtaan, että suuri arpi hänen otsallaan oli melkein
alituisesti tulipunainen osoitukseksi siitä, että leppymättömin ja
raivoisin mieliala oli saanut hänessä vallan. Silloin tällöin hän
säikähdytti itseäänkin ja sai villin viidakon pienemmät asujamet
kiiruhtamaan piilopaikkoihinsa sillä karjunnalla ja murinalla, joka
vaistomaisesti tuli hänen kurkustaan.

Jospa hän vain pääsisi venäläiseen käsiksi!

Hänen samotessaan rannikolle sotaisat alkuasukkaat juoksivat kahdesti
uhkaavina kylistään estääkseen hänen etenemisensä, mutta kun urosapinan
synkeä huuto kajahti heidän pelästyneihin korviinsa ja suuri valkoinen
jättiläinen hyökkäsi karjuen heidän päälleen, kääntyivät he ja
pakenivat pensaikkoon eivätkä uskaltaneet tulla pois, ennenkuin hän oli
mennyt ohi.

Vaikka eteneminen tuntui apinamiehestä kiduttavan hitaalta, koska hän
arvosteli kulun vauhtia pienempien apinoiden nopeuden nojalla, eteni
hän kuitenkin melkein yhtä joutuisasti kuin se ajelehtiva kanootti,
joka kuljetti Rokoffia hänen edellään, joten hän tuli lahdelle ja
valtameren näkyviin juuri pimeän tultua samana päivänä, kun Jane
Clayton ja venäläinen saapuivat sinne sisämaasta.

Pimeys laskeutui niin raskaana mustalle joelle ja ympäröivään
viidakkoon, että Tarzan ei erottanut mitään muutaman metrin päähän,
vaikka hänen silmänsä olivat tottuneet näkemään pimeässä. Hänen
aikomuksensa oli etsiä tänä yönä rannalta jälkiä venäläisestä ja
naisesta, joka hänen mielestään oli varmasti tullut tämän edellä
Ugambia alas. Hän ei osannut ajatellakaan, että _Kincaid_ tai yleensä
jokin laiva saattoi olla ankkurissa vain sadan metrin päässä hänestä,
-- laivalla ei näet ollut ollenkaan valoja.

Kun hän aloitti etsintänsä, herätti hänen huomiotaan äkkiä ääni, jota
hän ei ollut alussa tajunnut -- hän kuuli hiljaista airojen loisketta
vedestä jonkun matkan päässä rannalta melkein vastapäätä sitä kohtaa,
jossa hän seisoi. Hän seisoi liikkumattomana kuin patsas kuunnellen
heikkoa melua.

Se häipyi pian ja sitä seurasi nariseminen, jonka apinamiehen
harjaantunut korva käsitti johtuvan nahka-anturan kopsahtelusta laivan
nuoraportaiden astuimia vastaan. Ja kuitenkaan ei -- mikäli hän saattoi
nähdä -- lahdella ollut laivaa eikä voinut ollakaan lähempänä kuin
tuhannen kilometrin päässä.

Hänen seisoessaan siinä tähystellen pilvisen yön pimeyteen tuli hänen
korviinsa yhtäkkiä veden yli ääniä, äkillisiä ja odottamattomia,
ikäänkuin iskuna vasten kasvoja -- terävää ja lyhyttä laukaustenvaihtoa
ja sitten naisen hätähuuto.

Vaikka Apinain Tarzan olikin haavoittunut ja vaikka äskeisten kamalien
kokemusten muisto oli vielä tuore, ei hän epäröinyt, kun tuo pelästynyt
huuto kuului kimeänä ja läpitunkevana hiljaisessa yössä. Yhdellä
ainoalla hyppäyksellä hän suoriutui välillä olevasta pensaikosta,
kuului loiskaus, kun vesi sulkeutui hänen ylitseen -- ja sitten hän ui
voimakkain vedoin sysimustaan yöhön, oppaana vain pettävän huudahduksen
muisto ja seurana kuuman vyöhykkeen joen kammottavat asujamet.

Vene, jonka Jane oli havainnut seisoessaan vartioimassa _Kincaidin_
kannella, oli herättänyt toisella rannalla Rokoffin huomiota ja
toisella Mugambin ja hänen joukkonsa. Venäläisen huudot olivat tuoneet
kanootin ensin hänen luokseen ja sitten se oli neuvottelun jälkeen
käännetty _Kincaidia_ kohti, mutta ennenkuin se oli tullut rannan ja
höyrylaivan puoliväliinkään, oli jälkimäisen kannelta kajahtanut
laukaus ja muuan merimies oli kanootin keulassa vaipunut kokoon ja
pudonnut veteen.

Sitten merimiehet soutivat hitaammin, ja pian sen jälkeen, kun Janen
luoti oli osunut toiseen seurueen jäseneen, palasi kanootti rantaan,
jossa se oli niin kauan kun päivänvaloa riitti.

Musta soturi Mugambi, wagambien päällikkö, oli ohjannut vastakkaisella
rannalla olevaa villiä ja murisevaa joukkiota takaa-ajon aikana. Vain
hän tiesi, kuka oli heidän kadonneen herransa vihollinen ja kuka
ystävä.

Jos he olisivat päässeet kanoottiin tai _Kincaidiin_, olisivat he pian
tehneet selvää kaikista tapaamistaan vastustajista, mutta välillä
ammottava musta vesi esti heidän etenemisensä yhtä tehokkaasti kuin jos
leveä valtameri olisi erottanut heidät saaliistaan.

Mugambi oli hiukan selvillä tapauksista, joiden johdosta Tarzan oli
viety Viidakkosaarelle ja valkoisia ihmisiä ajettu takaa pitkin
Ugambia. Hän tiesi, että hänen villi herransa etsi vaimoaan ja lastaan,
jotka oli varastanut se paha valkoinen mies, jota he olivat seuranneet
kauas sisämaahan ja nyt takaisin merelle.

Hän uskoi myöskin, että tämä sama mies oli tappanut suuren valkoisen
jättiläisen, jota hän oli alkanut kunnioittaa ja rakastaa enemmän kuin
oman kansansa suurimpiakaan päälliköitä. Ja niin oli Mugambin villissä
rinnassa syntynyt luja päätös voittaa paha mies ja kostaa hänelle
apinamiehen murha.

Mutta kun hän näki kanootin tulevan jokea alas ja Rokoffin astuvan
siihen, ja kun hän näki sen lähtevän _Kincaidia_ kohti, ymmärsi hän,
että hän voisi vain kanootin avulla saada villit eläimensä niin lähelle
vihollista, että voitaisiin ryhtyä taisteluun.

Näin ollen olivat Tarzanin pedot hävinneet viidakkoon jo ennenkuin Jane
Clayton oli ampunut ensi laukaustaan Rokoffin kanoottiin.

Kun venäläinen oli seurueineen -- tässä oli Paulvitsh ja useita muita
miehiä, jotka hän oli jättänyt _Kincaidiin_ huolehtimaan hiilenotosta
-- peräytynyt Janen tulen tieltä, käsitti tämä päässeensä vain
väliaikaisesti turvaan heiltä, ja tämä vakaumus synnytti päätöksen
ryhtyä rohkeihin ja ratkaiseviin toimiin, jotka lopullisesti
vapauttaisivat hänet Rokoffin pahojen aikomusten uhkaavalta vaaralta.

Tässä tarkoituksessa hän kävi neuvotteluihin niiden kahden merimiehen
kanssa, jotka hän oli sulkenut keulasuojaan, ja pakotettuaan heidät
suostumaan suunnitelmiinsa -- kuolema uhkasi miehiä, jos he
koettaisivat pettää hänet -- päästi hän heidät vapaiksi juuri kun
pimeys kietoi laivan vaippaansa.

Uhkaavan revolverin pakottaessa miehet tottelemaan hän päästi heidät
ylös, ensin toisen ja sitten toisen, ja tutki heidät huolellisesti
heidän seisoessaan kädet ylhäällä. Päästyään selville siitä, ettei
heillä ollut aseita, pani hän heidät katkaisemaan _Kincaidin_
ankkuriköyttä, sillä hänellä oli sellainen rohkea suunnitelma, että hän
päästäisi laivan tuuliajolle ja kulkisi sen mukana avoimelle merelle,
jättäytyäkseen alkuaineiden armoille. Hän oli varma siitä, etteivät
nämä olisi yhtä armottomia kuin Nikolas Rokoff, jos tämä taas saisi
hänet valtoihinsa.

Oli myöskin mahdollista, että jokin ohikulkeva laiva näkisi
_Kincaidin_. Koska aluksessa oli kylliksi ruokavaroja ja vettä --
miehet olivat vakuuttaneet hänelle niin -- ja koska myrskyisä
vuodenaika oli ohi, oli hänellä täysi syy toivoa, että hänen aikeensa
onnistuisi.

Yö oli kovin pimeä, raskaat pilvet kulkivat matalalla viidakon ja veden
yläpuolella -- vain lännessä, jossa aava valtameri levisi joensuun
toisella puolen, näytti pimeys hieman hälvenevän.

Tämä yö oli mitä soveliain esillä olevan työn suorittamiseen.

Janen viholliset eivät voineet nähdä, mitä laivalla tehtiin, eivätkä
huomata sen suuntaa, kun nopea virta veisi sitä valtamerelle päin.
Ennen päivänkoittoa toisi pakovesi _Kincaidin_ Benguela-virtaan, joka
kulkee pohjoista kohti meressä pitkin rannikkoa, ja koska puhalsi
etelätuuli, toivoi Jane olevansa kaukana Ugambin suulta ennenkuin
Rokoff huomaisi höyrylaivan lähdön.

Työssään ponnistelevia merimiehiä vartioiva nuori nainen päästi
helpotuksen huokauksen, kun ankkuriketju lopullisesti katkesi, ja hän
tiesi, että alus pääsi lähtemään villin Ugambin helmasta.

Hilliten yhä aseellaan molempia vankejaan hän käski heidät kannelle,
aikoen sulkea heidät jälleen keulasuojaan. Mutta lopulta he saivat
hänet luopumaan aikeestaan vakuuttamalla uskollisuuttaan ja
todistelemalla, kuinka he olisivat hänelle hyödyksi. Hän salli heidän
jäädä kannelle.

Muutaman minuutin ajan _Kincaid_ lipui nopeasti virran mukana ja sitten
kuului raapivaa ääntä ja se pysähtyi nytkähtäen keskelle väylää. Laiva
oli ajautunut matalaan hietasärkkään, joka jakoi väylän kahtia noin
puolen kilometrin päässä merestä.

Laiva pysyi hetken paikallaan ja kääntyi sitten ympäri, kunnes keula
oli rantaan päin, ja lähti taas liikkeelle.

Samalla hetkellä, juuri kun Jane Clayton onnitteli itseään siitä, että
laiva taas oli irti, tuli hänen korviinsa joelta ääniä siltä kohdalta,
jossa _Kincaid_ oli ollut ankkurissa -- pyssynlaukauksia ja naisen
huuto -- kimeä, läpitunkeva ja pelokas kirkaisu.

Kun merimiehet kuulivat laukaukset, olivat he varmoja siitä, että
Rokoff, heidän isäntänsä, oli tulossa. Ja kun he eivät ollenkaan
pitäneet suunnitelmasta, jonka mukaan heidän olisi pitänyt jäädä
ajelehtivaan laivaan, alkoivat he kiireesti kuiskailla ja ajatella
keinoa, millä voittaisivat nuoren naisen ja kutsuisivat sitten Rokoffin
tovereineen avukseen.

Kohtalo näytti olevan heille suosiollinen, sillä pyssynlaukaukset
olivat suunnanneet Jane Claytonin huomion pois näistä vastahakoisista
apulaisista, ja sensijaan että hän olisi pitänyt silmällä heitä, kuten
oli aikonut, juoksi hän _Kincaidin_ keulalaidalle koettaakseen
pimeydestä saada selville, mikä oli aiheuttanut metelin joella.

Nähdessään, ettei hän ollut varuillaan, hiipivät nuo kaksi merimiestä
varovaisesti hänen kimppuunsa takaapäin.

Toisen miehen kenkien narina sai Janen äkkiä huomaamaan vaaran, mutta
varoitus oli tullut liian myöhään.

Kun hän kääntyi, syöksyivät molemmat miehet hänen kimppuunsa ja löivät
hänet kumoon kannelle. Kaatuessaan hän näki valtameren yllä olevaa
valoisampaa taustaa vasten kolmannen miehen hahmon kiipeävän
_Kincaidin_ laidan yli.

Kaikkien kärsimysten jälkeen oli hänen sankarillinen taistelunsa
vapauden puolesta epäonnistunut. Tukahduttaen nyyhkytyksensä hän luopui
epätasaisesta ottelusta.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

_Kincaidin_ kannella


Kun Mugambi oli joukkoineen kääntynyt takaisin viidakkoon, oli hänellä
varma päämäärä mielessään. Hän aikoi hankkia kanootin, jolla
kuljettaisi Tarzanin pedot _Kincaidin_ sivulle. Ennen pitkää hän
löysikin, mitä etsi.

Juuri pimeän tullen hän keksi kanootin kiinnitettynä Ugambin pienen
sivujoen rannalle paikkaan, josta hän oli odottanutkin löytävänsä
aluksen.

Hukkaamatta aikaa hän sulloi hirveät seuralaisensa siihen ja lähti
virralle. He olivat niin kiireesti sijoittuneet kanoottiin, ettei
soturi huomannut, että siinä jo ennestään oli ihminen. Kyyryssä oleva
hahmo, joka nukkui pohjalla, oli kokonaan jäänyt häneltä huomaamatta
yön pimeydessä.

Mutta tuskin olivat he päässeet vesille, kun aivan hänen edessään
olevan apinan villi murina kiinnitti hänen huomionsa värisevään ja
kyyristelevään hahmoon, joka oli hänen ja suuren ihmisapinan
välillä. Mugambi näki hämmästyksekseen, että hänen edessään oli
alkuasukasnainen. Hän sai vaivoin apinan estetyksi käymästä naisen
kurkkuun. Jonkun ajan kuluttua hänen onnistui tyynnyttää naisen pelko.

Nainen oli paennut välttääkseen avioliittoa vanhan miehen kanssa, jota
hän inhosi, ja oli piiloutunut rannalta löytämäänsä kanoottiin.

Mugambi ei halunnut häntä mukaansa, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan
siinä, ja jottei menettäisi aikaa viemällä hänet takaisin rannalle
salli neekeri naisen jäädä paikalleen.

He etenivät pimeyden läpi jokea alas Ugambia ja laivaa kohti niin
nopeasti kuin hänen kömpelöt seuralaisensa jaksoivat meloa. Vain
vaivoin saattoi Mugambi erottaa höyrylaivan varjomaiset muodot, mutta
koska se oli hänen ja valtameren välillä, näkyi se hänelle paljon
paremmin kuin rannalta katsoen.

Lähestyessään hän kummastuksekseen huomasi, että se näytti vetäytyvän
poispäin hänestä, ja lopuksi hän oli varma, että alus solui virtaa
alas. Juuri kun hän oli kehoittamaisillaan apulaisiaan uusiin
ponnistuksiin laivan saavuttamiseksi, tuli näkyviin toisen kanootin
ääriviivat tuskin kolmen metrin päässä hänen oman aluksensa keulasta.

Samassa hetkessä vieraan kanootin miehet huomasivat Mugambin veneen,
mutta he eivät ensimmältä nähneet siinä istuvia julmia olentoja. Muuan
mies huusi veneen keulasta juuri kun kanootit olivat törmäämäisillään
yhteen.

Vastaukseksi kuului pantterin uhkaavaa murinaa, ja mies huomasi
katselevansa Sheetan leimuaviin silmiin -- tämä oli nimittäin nostanut
etukäpälänsä veneen laidalle, ollen valmiina hyppäämään toisen aluksen
miehistön kimppuun.

Rokoff oivalsi heti vaaran, joka uhkasi häntä ja hänen tovereitaan. Hän
käski nopeasti ampumaan toisessa kanootissa olijoita. Nämä laukaukset
ja Mugambin kanootissa olleen pelästyneen alkuasukasnaisen huudahduksen
olivat sekä Tarzan että Jane kuulleet.

Ennenkuin Mugambin kanootin hitaammat ja tottumattomammat soutajat
olivat ehtineet käyttää hyväkseen edullista asemaansa ja vallata
vihollisten kanoottia, olivat nämä lähteneet ponnistamaan virtaa alas
ja meloivat henkensä kaupalla kohti _Kincaidia_, joka nyt oli heidän
näkyvissään.

Päästyään hiekkasärkältä oli alus kääntynyt hitaaseen vastavirtaukseen,
joka kulki ylöspäin pitkin Ugambin eteläistä rantaa, kääntyi sadan
metrin päässä uudelleen ja yhtyi alaspäin kulkevaan virtaan. Näin vei
_Kincaid_ Jane Claytonin suoraan hänen vihollistensa käsiin.

Kun Tarzan hyppäsi jokeen, ei laiva siis ollut hänen näkyvissään, ja
uidessaan pimeydessä ei hän voinut ajatellakaan, että niin likellä oli
laiva. Häntä ohjasivat äänet, joiden hän kuuli tulevan kahdesta
kanootista.

Samalla hän muisti elävästi viime kerran, jolloin hän oli uinut
Ugambissa, ja silloin äkillinen väristys puistatti hänen
jättiläisvartaloaan.

Mutta vaikka hän kahdesti tunsi jonkin tulevan alhaalta liejusta ja
sipaisevan hänen jalkojaan, ei mikään tarttunut häneen kiinni, ja äkkiä
hän unohti hämmästyksissään krokotiilit kokonaan, kun näki mustan
möhkäleen odottamatta kohoavan edessään sellaisella paikalla, jossa hän
yhä odotti tapaavansa aukean joen.

Möhkäle oli niin likellä, että muutamat vetäisyt toivat hänet sen luo,
ja hän huomasi kummastuksekseen koskettavansa laivan kylkeä.

Kun ketterä apinamies kiipesi aluksen kaiteen yli, tuli hänen herkkiin
korviinsa taistelun hälyä kannen vastakkaiselta puolelta.

Hän kiiruhti äänettömästi sinne.

Kuu oli nyt noussut, ja vaikka taivas oli yhä pilvien peitossa, ei
taistelun näyttämö ollut sellaisen täydellisen pimeyden verhossa kuin
aikaisemmin oli vallinnut. Hänen terävät silmänsä näkivät kahden miehen
hahmot ottelemassa naisen kanssa.

Hän ei tietänyt, että siinä oli nainen, joka oli seurannut Anderssonia
sisämaahan, mutta hän aavisti kuitenkin sitä, koska hän nyt oli aivan
varma, että kohtalo oli tuonut hänet _Kincaidin_ kannelle.

Mutta hän ei kuluttanut pitkiä aikoja turhiin mietiskelyihin. Kaksi
lurjusta uhkasi tehdä naiselle pahaa, ja se oli apinamiehelle kyllin
suuri syy heittäytyä jättiläisvoimineen taisteluun kysymättä syytä.

Merimiehet huomasivat laivassa vaikuttavan uuden voiman silloin kun
vankka käsi laskeutui kummankin olalle. He lennähtivät äkkiä sivulle
ikäänkuin olisivat joutuneet vauhtipyörään.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi matala ääni heidän korvansa juuressa.

Miehillä ei ollut aikaa vastata, sillä äänen kuullessaan oli nuori
nainen hypähtänyt pystyyn ja päästäen ilohuudon rientänyt hyökkääjää
kohti.

"Tarzan!" huudahti hän.

Apinamies sinkautti merimiehet kannelle, jota pitkin he vierivät
typertyneinä ja kauhistuneina vastakkaiselle puolelle laivan kaiteeseen
asti, ja päästäen epäuskoisuuden huudahduksen sulki nuoren naisen
syliinsä.

Mutta heille oli suotu vain lyhyt hetki tervehtimiseen.

Tuskin olivat he jälleen tunteneet toisensa, kun pilvet hajaantuivat
heidän yläpuolellaan, ja he näkivät puolisen tusinaa miestä kiipeävän
_Kincaidin_ kaiteen yli laivan kannelle.

Etumaisena oli venäläinen. Kun troopillisen kuun loistavat säteet
valaisivat kantta, ja hän näki, että hänen edessään oleva mies oli
loordi Greystoke, komensi hän aivan hysteerisenä seuralaisiaan ampumaan
heidän edessään olevia kahta ihmistä.

Tarzan työnsi Janen hytin taakse, jonka likellä he olivat olleet, ja
syöksähti rajusti hypähtäen Rokoffia kohti. Venäläisen takana olleet
miehet, ainakin kaksi heistä, kohottivat kiväärinsä ja ampuivat
ryntäävää apinamiestä. Mutta heidän takanaan olijoilla oli muuta puuhaa
-- nuoratikkaita pitkin tunkeili laivaan hirveä joukko.

Ensin tuli viisi murisevaa apinaa, suuria, ihmisen kaltaisia petoja,
torahampaat paljaina ja leuat kuolaa valuen. Niiden takana tuli
jättiläismäinen musta soturi, pitkä keihäs välkkyen kuun valossa.

Hänen takanaan taas kiipesi ylös toisenlainen olento -- peloittavin
tässä julmassa joukossa -- Sheeta-pantteri, leuat ammottaen ja tuliset
silmät loistaen hirveätä vihaa ja verenhimoa.

Tarzaniin kohdistetut luodit osuivat harhaan, ja hän olisi seuraavassa
silmänräpäyksessä ollut Rokoffin kimpussa, jollei tuo suuri pelkuri
olisi livahtanut apuriensa taakse ja kiitänyt keulakantta kohti kiljuen
mielettömässä kauhussaan.

Tarzanin huomio kiintyi hetkeksi hänen edessään oleviin kahteen
mieheen, joten hän ei voinut ajaa venäläistä takaa. Apinat ja Mugambi
tappelivat hänen ympärillään venäläisen muiden seuralaisten kanssa.

Miehet hajaantuivat pian ympärinsä petojen hirveän hurjuuden tieltä --
ne nimittäin, jotka vielä olivat elossa päästäkseen pakoon, sillä
Akutin apinain suuret torahampaat ja Sheetan raatelevat kynnet olivat
jo saaneet useamman kuin yhden uhrin.

Neljä ehti kuitenkin livistää keulakannen alle, jonne he toivoivat
voivansa sulkeutua vastaisten hyökkäysten varalta. He löysivät täältä
Rokoffin ja raivostuneina toisaalta siitä, että hän oli jättänyt heidät
pulaan vaaran hetkellä, ja toisaalta siitä raa'asta kohtelusta, jota
hän yleensä oli osoittanut heille, he olivat iloisia saadessaan
puolestaan kostaa vihatulle sortajalleen.

Huolimatta Rokoffin rukouksista ja nöyristelevän liehakoivista
esityksistä he viskasivat hänet kannelle, jättäen hänet niiden kamalien
olentojen armoille, joilta he itse olivat juuri pelastuneet.

Tarzan näki miehen syöksyvän esiin keulakopista -- näki ja tunsi
vihollisensa. Mutta eräs toinen näki hänet yhtä pian.

Se oli Sheeta, ja suuri peto hiipi leuat irvissä hiljaa kammon
lamauttamaa miestä kohti.

Kun Rokoff näki, mikä häntä väijyi, täyttivät hänen avunhuutonsa ilman,
ja polvet vavisten hän seisoi kuin halvaantunut pelottavan kuoleman
edessä, joka hiipi häntä vastaan.

Tarzan astui askeleen venäläistä kohti. Hänen mielensä paloi raivosta
ja kostonhalusta. Hän oli vihdoinkin saanut poikansa murhaajan
käsiinsä. Kostamisen oikeus oli hänen.

Kerran oli Jane pysäyttänyt hänen kätensä, kun hän oli aikonut itse
jakaa oikeutta ja antaa Rokoffille sen kuoleman, jonka tämä oli jo
aikoja sitten ansainnut. Mutta tällä kertaa ei kukaan pysäyttäisi
häntä.

Hänen kätensä sulkeutuivat ja avautuivat kouristuksen tapaisesti hänen
lähestyessään vapisevaa venäläistä villin ja uhkaavan pedon kaltaisena.

Hän näki pian, että Sheeta oli vähällä ehtiä hänen edelleen ja riistää
häneltä tilaisuuden kostaa syvästi vihaamalleen miehelle.

Hän huudahti terävän käskyn pantterille. Nämä sanat saivat venäläisen
äkkiä toimimaan, ikäänkuin ne olisivat murtaneet kauhean lumouksen,
jonka vallassa hän oli ollut. Hän kääntyi huudahtaen ja pakeni
komentosillalle päin.

Hänen perässään loikki Sheeta-pantteri välittämättä isäntänsä
varoittavasta äänestä.

Tarzan oli lähtemäisillään heidän jälkeensä, kun hän tunsi kevyen
kosketuksen käsivarrellaan. Kääntyessään hän näki Janen vieressään.

"Älä jätä minua", kuiskasi Jane. "Olen peloissani."

Tarzan katsahti hänen taakseen.

Kaikkialla ympärillä oli Akutin hirveitä apinoita. Vieläpä jotkut
lähestyivätkin nuorta naista torahampaat paljaina ja päästellen
uhkaavia kurkkuääniä.

Apinamies komensi heidät poistumaan. Hän oli hetkeksi unohtanut, että
he olivat vain eläimiä, jotka eivät voineet erottaa hänen ystäviään
hänen vihollisistaan. Äskeinen taistelu merimiesten kanssa oli
kiihdyttänyt heidän villiä luontoaan, ja nyt oli kaikki liha vain
ravintoa heille.

Tarzan kääntyi taas venäläistä kohti suuttuneena siitä, että häneltä
menisi tilaisuus itse kostaa -- jos nimittäin miehen ei onnistuisi
välttää Sheetaa. Mutta nähdessään, mitä oli tekeillä, hän huomasi,
ettei sitä voinut toivoa. Mies oli peräytynyt komentosillan päähän,
missä hän nyt seisoi vavisten ja silmät selällään tuijottaen petoa,
joka hitaasti lähestyi häntä.

Pantteri ryömi vatsallaan pitkin kantta muristen hirvittävästi. Rokoff
seisoi kuin kivettyneenä silmät pullistuen kuopistaan, suu ammollaan ja
kylmä kauhun hiki otsallaan.

Hän oli kannella alapuolellaan nähnyt suuret ihmisapinat eikä ollut
uskaltanut lähteä sille suunnalle pakoon. Nytkin eräs apina hyppeli
ylös tarttuakseen komentosillan kaiteeseen ja noustakseen sillalle.

Venäläisen edessä oli pantteri kyyryssä ja ääneti.

Rokoff ei voinut liikkua. Hänen polvensa vapisivat. Hänen äänensä
murtui epämääräisiksi kiljaisuiksi. Päästäen viimeisen läpitunkevan
valitushuudon hän vaipui polvilleen -- ja sitten Sheeta loikkasi.

Jäntevä ruumis syöksyi suoraan kohti miehen rintaa ja tölmäsi
venäläisen selälleen.

Kun suuret torahampaat raatelivat kurkkua ja rintaa, kääntyi Jane
Clayton kauhuissaan pois. Mutta niin ei tehnyt Apinain Tarzan. Kylmä
tyydytyksen hymy väreili hänen huulillaan. Tulipunaisena loistanut arpi
hänen otsallaan sai kasvojen tavallisen ruskettuneen ihonvärin ja
katosi.

Rokoff taisteli raivoisasti, mutta turhaan sitä veristä kohtaloa
vastaan, jonka omaksi hän oli joutunut. Hän sai kaikista rikoksistaan
rangaistuksen tässä lyhyessä, mutta kamalassa kuolonkamppailussa.

Kun taistelu oli päättynyt, lähestyi Tarzan Janen kehoituksesta
ruumista ottaakseen sen pantterilta ja haudatakseen sen inhimillisellä
tavalla. Mutta suuri kissaeläin kohottautui muristen saaliinsa yli,
uhaten rakastamaansa isäntääkin vimmallaan, joten Tarzanin
täytyi luopua aikeestaan, ettei hänen olisi tarvinnut tappaa
viidakkoystäväänsä.

Koko yön Sheeta-pantteri oli kyyryssä Nikolas Rokoffin kammottavien
jäännösten ääressä. _Kincaidin_ komentosilta oli verestä niljakkaana.
Loistavan troopillisen kuun valossa suuri peto vietti yksinäistä juhlaa
ruumiin vieressä, kunnes auringon noustessa seuraavana aamuna Tarzanin
perivihollisesta oli jäljellä vain kaluttuja ja murtuneita luita.

Kaikki venäläisen seurassa olleet miehet olivat laivalla, Paulvitshia
lukuunottamatta. Neljä oli vankina _Kincaidin_ keulakopissa. Muut
olivat kuolleet.

Vankien avulla Tarzan sai laivan koneen toimimaan ja käyttäen hyväkseen
perämiehen tietoja, joka sattui olemaan eloonjääneiden joukossa, hän
päätti lähteä etsimään Viidakkosaarta. Mutta aamun sarastaessa nousi
lännestä ankara tuuli, saaden aikaan niin kovan merenkäynnin, ettei
_Kincaidin_ perämies uskaltanut lähteä liikkeelle. Koko sen päivän oli
laiva joensuun tarjoamassa suojassa, ja vaikka yön tullessa tuuli
vaimeni, pidettiin parempana odottaa päivänvaloa ennenkuin
yritettäisiin päästä kiemurtelevaa väylää pitkin merelle.

Päivisin eläinjoukko vaelteli höyrylaivan kannella kenenkään estämättä,
sillä sen jäsenet olivat pian oppineet Tarzanilta ja Mugambilta,
etteivät he saaneet tehdä pahaa _Kincaidilla_. Mutta yöksi heidät
suljettiin kannen alle.

Tarzanin ilo oli aivan rajaton, kun hän sai vaimoltaan kuulla, että
pikku lapsi, joka oli kuollut M'ganwazamin kylässä, ei ollut heidän
poikansa. He eivät osanneet ajatella, kuka tämä pienokainen oli ollut
ja miten heidän oman lapsensa oli käynyt, mutta koska sekä Rokoff että
Paulvitsh olivat nyt poissa, ei ollut mitään keinoa saada asia
selväksi.

Kuitenkin tuotti jonkinlaista helpotusta tieto, että he saattoivat
vielä toivoa. Tämä tieto elähdyttäisi heitä, kunnes he saisivat varman
todistuksen pienokaisen kuolemasta.

Oli aivan ilmeistä, ettei heidän pikku Jackiaan ollut tuotu
_Kincaidille_. Andersson olisi tiennyt sen, jos niin olisi tapahtunut,
mutta hän oli vakuuttanut Janelle kerran toisensa jälkeen, että
ainoastaan se pienokainen oli ollut Doverista lähdettyä mukana, jonka
hän oli tuonut Janen hyttiin sinä yönä, jolloin he pakenivat.



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Paulvitsh suunnittelee kostoa


Kun Jane ja Tarzan seisoivat aluksen kannella kertoen toisilleen niitä
moninaisia seikkailuja, joita kumpikin oli kokenut erottuaan toisestaan
Lontoonkodissaan, tuijotti muuan piilossaoleva katselija rannalla heitä
rypistyneiden silmäkulmien alta.

Miehen aivoissa syntyi suunnitelma toisensa jälkeen, joilla hän estäisi
englantilaisen ja hänen vaimonsa paon, sillä niin kauan kuin
kostonhimoisessa Aleksis Paulvitshissa oli yksikin elonkipinä jälellä,
ei kukaan hänen vihamiehensä voinut olla turvassa.

Hän sommitteli monenlaisia aikeita, hylätäkseen kaikki joko
epäkäytännöllisinä tai sille kostolle arvottomina, jota hänen
kärsimänsä vääryydet vaativat. Rokoffin apurin rikolliset ajatukset
olivat saaneet niin nurinkurisen suunnan, ettei hän voinut ymmärtää,
mikä hänen suhteensa apinamieheen todellisuudessa oli, eikä nähdä, että
vika oli aina ollut hänessä itsessään ja hänen liittolaisessaan eikä
englantilaisessa loordissa.

Jättäessään jokaisen uuden suunnitelman Paulvitsh tuli aina samaan
lopputulokseen -- hän ei voinut tehdä mitään niin kauan kun puolet
Ugambia erotti hänet vihansa esineestä.

Mutta kuinka hän pääsisi krokotiileja kuhisevan joen yli? Kanoottia ei
ollut lähempänä kuin mosula-kylässä, eikä Paulvitsh ollut ollenkaan
varma siitä, että _Kincaid_ olisi vielä joella ankkurissa hänen
palatessaan, jos hän menisi viidakon läpi kaukaiseen kylään ja tulisi
takaisin kanootissa. Mutta muutakaan keinoa ei ollut, joten Paulvitsh
varmana siitä, että hän vain siten voisi päästä saaliinsa kimppuun, loi
jäähyväisiksi synkän silmäyksen noihin kahteen hahmoon _Kincaidin_
kannella ja kääntyi poispäin joelta.

Kiiruhtaen tiheän viidakon läpi ajatukset kiintyneinä ainoaan
toivontähteen -- kostoon -- venäläinen unohti kaiken muun, vieläpä
kauhunsakin sitä villiä maailmaa kohtaan, jonka läpi hän samosi.

Aina pettyneenä ja lyötynä, heilahtipa onnen pyörä miten tahansa,
saatuaan kerran toisensa jälkeen kärsiä kavalasta vehkeilystään, oman
rikollisuutensa surkeimpana uhrinakin Paulvitsh oli vielä niin sokea,
että luuli saavuttavansa suurimman onnensa jatkamalla kavalia
suunnitelmia ja salahankkeita, jotka olivat tuottaneet hänelle ja
Rokoffille onnettomuuksia ja jälkimäiselle julman kuoleman.

Kun venäläinen kompuroi viidakon läpi mosula-kylää kohti, kypsyi hänen
aivoissaan juoni, joka näytti helpommalta toteuttaa kuin mikään
tähänastisista.

Hän meloisi yöllä _Kincaidin_ kupeelle, ja kun hän kerran pääsisi
laivaan, etsisi hän hirveän retken kauhuista elävinä selviytyneet
miehistön jäsenet ja houkuttelisi heidät yritykseen, jonka
tarkoituksena oli riistää laiva Tarzanilta ja hänen pedoiltaan.

Kajuutassa oli aseita ja ammuksia, ja kajuutan pöytään oli salalokeroon
kätketty yksi niitä helvetinkoneita, joiden suunnittelussa oli kulunut
niin paljon Paulvitshin joutoaikaa silloin, kun hän oli ollut
synnyinmaansa nihilistien tärkeimpiä luottamusmiehiä.

Se oli tapahtunut ennenkuin hän oli kavaltanut heidät Pietarin
poliisille, saaden palkinnoksi vapauden rangaistuksesta ja suuren
summan kultaa. Paulvitsh äännähti kauhusta muistaessaan uhkausta, joka
oli tullut erään hänen entisen toverinsa huulilta, ennenkuin miesparka
sai hamppuköydessä riippuen sovittaa valtiolliset syntinsä.

Mutta helvetinkone oli juuri nyt tarpeen. Hän voisi saavuttaa sillä
paljon, jos vain saisi sen käsiinsä. Pienessä puulaatikossa, joka oli
sovitettu kajuutan pöytään, oli jälellä niin paljon piilevää
hävitysvoimaa, että se pyyhkäisisi sekunnin murto-osassa maan pinnalta
kaikki laivassa olevat viholliset.

Paulvitsh nuoleskeli huuliaan iloiten jo edeltäpäin kostostaan ja
pakotti väsyneet jalkansa nopeampaan vauhtiin, ettei tulisi liian
myöhään laivan ankkuroimispaikalle toteuttamaan aikeitaan.

Kaikki riippui tietysti _Kincaidin_ lähtöajasta. Venäläinen käsitti,
ettei voitu tehdä mitään, ennenkuin tulisi pimeä. Pimeyden suojassa hän
lähestyisi laivaa, sillä jos Tarzan tai lady Greystoke näkisivät hänet,
ei hänellä olisi mahdollisuutta päästä kannelle.

Hän uskoi, että tuuli esti _Kincaidia_ lähtemästä matkaan, ja jos
tuulisi iltaan asti, oli hänellä kaikki mahdollisuudet onnistua, sillä
hän tiesi, ettei apinamies todennäköisesti yrittäisi purjehtia Ugambin
kiemurtelevaa väylää pimeyden laskeuduttua vesien yli, jolloin ne monet
särkät ja lukuisat pikku saaret olisivat piilossa, joita oli siellä
täällä pitkin joen suuta.

Vasta puolenpäivän jälkeen tuli Paulvitsh mosula-kylään Ugambin
syrjäjoen rannalle. Täällä otti alkuasukaspäällikkö hänet
epäluuloisesti ja varsin tylysti vastaan, sillä hän oli samoin kuin
kaikki muutkin, jotka olivat joutuneet tekemisiin Rokoffin tai
Paulvitshin kanssa, kärsinyt tavalla tai toisella noiden kahden
ahneudesta, julmuudesta ja hillittömyydestä.

Kun Paulvitsh pyysi käytettäväkseen kanoottia, kieltäytyi päällikkö
äreästi ja käski valkoisen miehen poistua kylästä. Venäläinen ei voinut
muuta kuin lähteä, kun ympärillä oli vain vihaisia, synkästi mutisevia
sotureita, jotka näyttivät odottavan ainoastaan jotakin tekosyytä
lävistääkseen hänet uhkaavilla keihäillään.

Tusinan verran sotureita saattoi hänet kyläaukeaman päähän, varoittaen
lähtiessään häntä milloinkaan ilmestymästä heidän kylänsä läheisyyteen.

Tukahduttaen suuttumuksensa Paulvitsh livahti viidakkoon, mutta
päästyään soturien näkyvistä hän pysähtyi ja kuunteli tarkasti. Hän
saattoi kuulla saattajiensa äänet miesten palatessa kylään, ja
ollessaan varma, etteivät he enää seuranneet häntä, ryömi hän pensaiden
läpi joen rannalle, pysyen yhä vakavasti päätöksessään hankkia kanootti
jollakin tavoin.

Hänen oman henkensä säilyminen riippui siitä, ehtikö hän _Kincaidille_
ja sai laivamiehistön jäännöksen puolelleen, sillä jos hän jäisi yksin
tänne keskelle afrikkalaisen viidakon vaaroja vihamielisten
alkuasukasten joukkoon, merkitsisi se hänellä kuolemantuomiota.

Kostonhalu oli hänelle melkein yhtä voimakkaana kannustimena
kiihoittamaan häntä vaarasta huolimatta aikeittensa toteuttamiseen.
Epätoivoinen, kaikkensa uskaltava oli siis se mies, joka oli piilossa
lehvien suojassa pienen joen rannalla vaanien innokkain silmin pientä
kanoottia, jota voisi helposti hoidella yhdellä melalla.

Venäläisen ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin joen pinnalla
näkyi muuan mosula-heimon käyttämiä kömpelötekoisia pikku pursia. Eräs
nuorukainen meloi laiskasti kylän lähistöltä keskivirtaa kohti. Kun hän
tuli uomaan, antoi hän hitaan virran kuljettaa alustaan verkalleen
samalla kun hän itse makasi velttona karkeatekoisen kanoottinsa
pohjalla.

Täysin tietämättömänä näkymättömästä vihollisesta solui poika hitaasti
virtaa alas Paulvitshin seuratessa viidakkopolkua pitkin muutamia
metrejä hänen takanaan.

Kilometrin verran kylästä alaspäin musta nuorukainen pisti melansa
veteen ja ohjasi purtensa rantaa kohti. Paulvitsh, ylen hyvillään
sattumasta, joka oli ohjannut nuorukaisen juuri samalle rannalle,
jolla hän oli, eikä toiselle, jolla poika olisi ollut vainoojan
saavuttamattomissa, kätkeytyi pensaikkoon aivan sen paikan kohdalla,
missä vene ilmeisesti laskisi hitaasti juoksevan virran rantaan, --
virta tuntui ikäänkuin tahtovan pidättää jokaista kiitävää hetkeä, joka
vei sen yhä lähemmäksi leveätä ja mutaista Ugambia, missä se ainiaaksi
katoisi päävirtaan, joka taas pian vuodattaisi vetensä suureen
valtamereen.

Mosula-nuorukaisen liikkeet olivat yhtä hitaita, kun hän ohjasi
purtensa suuren puun riippuvien oksien alle -- puu näytti painavan
jäähyväissuudelman poisrientävän veden pintaan hyväillessään vihreillä
lehvillään raukean rakastettunsa pehmeätä pintaa.

Ja pahaa aikova venäläinen makasi käärmeen tavoin suojaavien lehvien
keskellä. Julmat, epävakaiset silmät tuijottivat himottuun kanoottiin
ja mittailivat sen omistajan vartaloa samalla kun viekkaat aivot
punnitsivat valkoisen miehen mahdollisuuksia, jos ruumiillinen ottelu
neekerin kanssa kävisi välttämättömäksi.

Vain välttämätön pakko voi saada Aleksis Paulvitshin henkilökohtaiseen
otteluun; mutta välttämätön pakkohan häntä nyt ajoi toimimaan.

Oli juuri ja juuri vielä aikaa ehtiä _Kincaidille_ ennen yön tuloa.
Eikö tuo musta houkkio lähtisi milloinkaan purrestaan? Paulvitsh
väänteli itseään rauhattomasti sinne tänne. Poika haukotteli ja
ojenteli itseään. Hän tutki tuskastuttavan huolellisesti nuolia
viinessään, koetteli joustaan ja tarkasteli lanneverkossaan olevan
metsästyspuukkonsa terää.

Taas hän ojenteli itseään ja haukotteli, katsahti joen rannalle,
kohautti hartioitaan ja asettui kanoottinsa pohjalle uinahtamaan
hetkiseksi ennenkuin sukeltaisi viidakkoon etsimään saalistaan.

Paulvitsh nousi puoleksi ja tuijotti lihakset jännitettyinä pahaa
aavistamatonta uhriaan. Pojan silmäluomet painuivat alas ja
sulkeutuivat. Pian hänen rintansa kohoili ja laski rauhallisesti: hän
oli vaipunut sikeään uneen. Aika oli tullut!

Venäläinen hiipi varovasti likemmäksi. Muuan oksa rasahti hänen
astuessaan sen päälle ja poika liikahti nukkuessaan. Paulvitsh otti
revolverinsa ja tähtäsi sillä neekeriä. Hän pysyi hetken ajan aivan
liikkumatta, sitten nuorukainen uinahti jälleen rauhallisesti.

Valkoinen mies hiipi likemmäksi. Hän ei tahtonut ampua niin kauan kun
oli mahdollista osata harhaan. Pian hän kumartui aivan mosula-pojan
yli. Hänen kädessään olevan revolverin kylmä teräs tuli yhä lähemmäksi
mitään aavistamattoman pojan rintaa. Nyt se pysähtyi vain muutaman
tuuman päähän voimakkaasti sykkivästä sydämestä.

Ainoastaan pieni sormenliike, niin viaton poika olisi iäisyydessä.
Ruskealla poskella oli vielä nuoruuden hentoa kukkeutta ja hymy erotti
parrattomat huulet raolle. Pidättikö nuoruus ja onnellisuus venäläisen
kättä? Korottiko rauhaton omatunto soimaavan äänensä murhaajaa vastaan?

Kaiken sellaisen suhteen oli Aleksis Paulvitsh aivan tunteeton.
Pilkkahymy väreili hänen parrakkailla huulillaan, kun etusormi painoi
revolverin liipasinta. Kuului kova pamaus. Pieni läpi ilmestyi nukkuvan
pojan sydämen kohdalle, pieni läpi, jonka reuna oli ruudin savusta
mustunut.

Nuorekas ruumis kohottautui puoleksi istualleen. Hymyilevät huulet
vääristyivät äkillisen kuolemantuskan kouristuksesta, mutta se ei
kuitenkaan ehtinyt tunkeutua valveelliseen tietoisuuteen, ja sitten
poika vaipui veltosti taaksepäin sen syvän unen vallassa, josta ei
herätä.

Murhaaja astui nopeasti veneeseen uhrinsa viereen. Armottomat kädet
tarttuivat kuolleeseen poikaan ja nostivat hänet veneen matalalle
laidalle. Pieni sysäys, loiskaus, muutamia laajenevia ympyröitä, jotka
mutaisesta pohjasta äkkiä noussut tumma hahmo pian hävitti, ja sitten
oli himottu kanootti yksinomaan valkoisen miehen vallassa -- hänen,
joka oli pahempi villi-ihminen kuin se nuorukainen, jonka hengen hän
oli riistänyt.

Irroittaen kiinnitysköyden ja tarttuen airoon Paulvitsh alkoi
kuumeisesti meloa alusta Ugambia kohti mahdollisimman kovalla
vauhdilla.

Yö oli jo tullut, kun veren tahraaman veneen kokka tuli päävirtaan.
Venäläinen pinnisti yhtä mittaa silmiään, turhaan koettaen yhä
kasvavassa pimeydessä nähdä niiden mustien varjojen läpi, jotka olivat
hänen ja _Kincaidin_ ankkuroimispaikan välillä.

Oliko laiva vielä Ugambin vesillä vai oliko apinamies vihdoinkin
pitänyt turvallisena lähteä hiljenevään myrskyyn? Kun Paulvitsh
ponnisteli virran mukana eteenpäin, teki hän itselleen nämä kysymykset
ja monia muita lisäksi, ollen erikoisesti levoton siitä, kuinka hänen
itsensä kävisi vastedes, jos _Kincaid_ olisikin jo lähtenyt pois
jättäen hänet villin aarniometsän kauhuille alttiiksi.

Pimeässä näytti soutajasta siltä että hän aivan lensi veden yli, ja hän
oli tullut varmaksi siitä, että laiva oli lähtenyt pois ja että hän oli
mennyt sen paikan ohi, missä se oli ollut aikaisemmin päivällä. Mutta
silloin näkyi hänen edessään laivalyhdyn lepattava valo esiinpistävän
niemen takaa, jonka ympäri hän oli juuri päässyt.

Aleksis Paulvitsh saattoi tuskin pidättää riemun huudahdusta. _Kincaid_
ei ollut lähtenyt! Hänellä oli sittenkin mahdollisuus elää ja kostaa.

Hän lakkasi melomasta heti kun näki toivon majakan vilkuttavan
edessään. Hän solui hiljaa Ugambin mutaisia vesiä alas, pistäen aironsa
silloin tällöin varovasti virtaan, voidakseen ohjata alkeellisen
aluksensa laivan kupeelle.

Kun hän tuli likemmäksi, näkyi laivan musta hahmo selvemmin yön
pimeydessä. Aluksen kannelta ei kuulunut yhtään ääntä. Paulvitsh lipui
kenenkään näkemättä aivan _Kincaidin_ viereen. Yön hiljaisuuden
katkaisi vaan raapiva ääni silloin kun kanootin kokka osui laivan
kylkeen.

Hermostuneesta kiihtymyksestä vavisten venäläinen jäi paikalleen
moniaaksi minuutiksi. Mutta suuresta möhkäleestä hänen yläpuolellaan ei
kuulunut mitään ääntä, joka olisi osoittanut, että hänen tulonsa oli
huomattu.

Hän kuljetti purtensa varovaisesti eteenpäin, kunnes kokkapuun
harusköydet olivat aivan hänen yläpuolellaan. Hän saattoi juuri ja juuri
ulottua niihin. Kanootin kiinnittäminen oli vain minuutin tai parin
asia, ja sitten mies alkoi hiljaa kiivetä ylös.

Hetkeä myöhemmin hän laskeutui äänettömästi kannelle. Ajatus hirveästä
eläinjoukosta, joka asusti laivalla, sai kylmät väreet kulkemaan pitkin
pelkurimaisen roiston selkärankaa. Mutta hänen elämänsä riippui
seikkailun menestymisestä, joten hän karkaisi itsensä edessä olevien
kamalien mahdollisuuksien varalta.

Laivan kannelta ei kuulunut yhtään ääntä eikä näkynyt merkkiäkään
vahdinpidosta. Paulvitsh hiipi varovaisesti keulakoppia kohti. Kaikki
oli hiljaa. Luukku oli auki, ja kun venäläinen kurkisti alas, näki hän
erään _Kincaidin_ miehistä lukevan savuavan lyhdyn valossa, joka
riippui miehistön huoneen katosta.

Paulvitsh tunsi hyvin miehen, murjottavan roiston, jolta hän toivoi
saavansa tehokasta apua keksimänsä suunnitelman toteuttamisessa.
Venäläinen laskeutui varovaisesti aukosta tikkaille, jotka veivät
keulakoppiin.

Hän piti silmänsä suunnattuina lukevaan mieheen, ollen valmis
varoittamaan miestä hiljaisuuteen heti kun tämä huomaisi hänet. Mutta
merimies oli niin syventynyt luettavaansa, että venäläinen pääsi hänen
huomaamattaan keulakopin lattialle.

Sitten hän kääntyi ja kuiskasi miehen nimen. Tämä nosti silmänsä
lehdestään -- silmät, jotka hetken ajaksi avautuivat selälleen
kohdatessaan Rokoffin apurin tutut piirteet ja kapenivat sitten heti
paikalla, saaden paheksuvan ilmeen.

"No lempo!" huudahti mies. "Mistä te tulette? Luulimme kaikki, että te
olitte hukassa ja mennyt sinne, mihin teidän olisi aikoja sitten
pitänyt mennä. Loordi tulee hyvin iloiseksi nähdessään teidät."

Paulvitsh astui merimiehen luo. Hänen huulillaan oli ystävällinen hymy,
ja hänen oikea kätensä oli ojennettu tervehdykseksi, ikäänkuin toinen
olisi ollut rakas ja kauan kaivattu ystävä. Merimies ei ollut
näkevinään ojennettua kättä eikä vastannut toisen hymyyn.

"Olen tullut auttamaan teitä", selitti Paulvitsh. "Aion auttaa teitä
pääsemään englantilaisesta ja hänen pedoistaan -- sitten ei meidän
tarvitse pelätä lakia palatessamme sivistyneeseen maailmaan. Me voimme
hiipiä heidän kimppuunsa, kun he nukkuvat -- nimittäin Greystoken,
hänen vaimonsa ja sen mustan lurjuksen. Jälkeenpäin on helppo tehdä
selvää pedoista. Missä ne ovat?"

"Kannen alla", vastasi merimies. "Mutta sallikaa minun sanoa teille
jotakin, Paulvitsh. Teillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta yllyttää
meitä miehiä englantilaista vastaan. Olemme saaneet tarpeeksemme teistä
ja siitä toisesta lurjuksesta. Hän on kuollut nyt, ja jollen kokonaan
erehdy, kuolette tekin ennen pitkää. Te kaksi kohtelitte meitä kuin
koiria, ja jos luulette, että meillä on velvollisuuksia teitä kohtaan,
on teidän unohdettava sellaiset ajatukset."

"Ettehän aio sanoa, että petätte minut?" kysyi Paulvitsh.

Toinen nyökkäsi ja jatkoi sitten hetken pysähdyksen jälkeen, saatuaan
nähtävästi jonkun uuden ajatuksen:

"Jollen minä nimittäin anna teidän mennä, ennenkuin englantilainen
tapaa teidät täällä."

"Ettehän tahdo ajaa minua takaisin viidakkoon?" kysyi Paulvitsh. "Minä
kuolisin siellä yhdessä viikossa."

"Teillä saattaa olla pelastuksen tilaisuuksia siellä", vastasi
merimies. "Täällä teillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Jos herättäisin
toverini, viiltäisivät he sydämen linnastanne, ennenkuin englantilainen
saisi teitä käsiinsä. Oli suuri onni teille, että juuri minä olin
hereillä nyt, eikä joku toinen."

"Te olette hullu", huudahti Paulvitsh. "Ettekö tiedä, että
englantilainen saattaa hirteen teidät kaikki, kun tulette sinne, missä
lain koura ulottuu teihin?"

"Ei, sitä hän ei tee", vastasi merimies. "Hän on luvannut sen, sillä
hän on sanonut, että vain te ja Rokoff ansaitsette rangaistuksen -- me
muut olimme vain välikappaleita. Ymmärrättekö?"

Puolen tunnin ajan venäläinen vuoroin rukoili, vuoroin uhkasi
merimiestä. Joskus hän oli vähällä puhjeta kyyneliin ja lupasi sitten
taas kuulijalle joko satumaisia palkintoja tai ansaitun rangaistuksen.
Mutta toinen oli itsepäinen.

Hän selitti venäläiselle, että oli valittavana vain kaksi vaihtoehtoa
-- Paulvitshin täytyi joko suostua siihen, että hänet jätettäisiin heti
loordi Greystoken haltuun, tai sitten antaa merimiehille kaikki rahansa
ja arvoesineet, jotka hänellä oli mukanaan ja hytissään palkinnoksi
siitä, että tämä salli hänen loukkaamattomana lähteä _Kincaidilta_. "Ja
teidän on päätettävä hyvin äkkiä", murisi mies, "sillä haluan päästä
nukkumaan. No niin, valitkaa nyt -- loordi vai viidakko?"

"Te kadutte vielä tätä", ärjyi venäläinen.

"Lopettakaa", varoitti merimies. "Jos rupeatte juonittelemaan, voin
muuttaa mieltäni ja pidättää teidät lopultakin täällä."

Paulvitshilla ei ollut ollenkaan aikomusta joutua Apinain Tarzanin
käsiin, jos hän vain voi sen välttää, ja vaikka viidakon pedot
peloittivat häntä, olivat ne hänen mielestään kuitenkin äärettömän
paljon parempia kuin se varma kuolema, jonka hän tiesi ansainneensa ja
jonka hän sai odottaa saavansa apinamiehen kautta.

"Nukkuuko joku minun hytissäni?" kysyi hän.

Merimies pudisti päätään. "Ei", sanoi hän, "loordi ja lady Greystoke
ovat kapteenin hytissä. Perämies on omassaan, eikä teidän hytissänne
ole ketään."

"Minä menen hakemaan arvoesineeni ja tuon ne teille", sanoi Paulvitsh.

"Minä tulen kanssanne nähdäkseni, ettette yritä mitään koiruuksia",
sanoi merimies ja seurasi venäläistä tikkaita myöten kannelle.

Hän jäi hytin ovelle vartioimaan, päästäen Paulvitshin menemään yksin
hyttiinsä. Siellä tämä kokosi harvat arvoesineensä, joilla hän ostaisi
itselleen paon suoman epävarman turvallisuuden. Seisahtuessaan hetkeksi
pikku pöydän ääreen, jolle hän oli kasannut tavaransa, hän vaivasi
aivojaan keksiäkseen jonkun helposti toteutettavan suunnitelman, jonka
avulla hän hankkisi itselleen turvallisuuden tai kostaisi
vihollisilleen.

Ja kun hän mietti asiaa, muistui hänen mieleensä pieni musta laatikko,
joka oli piilotettu salaiseen paikkaan siinä pöydässä, jonka kannella
hänen kätensä oli.

Venäläisen kasvoilla loisti pahanilkinen tyydytyksen ilme, kun hän
kumartui ja tunnusteli pöydänreunan alustaa. Hetkeä myöhemmin hän veti
etsimänsä esineen kätköpaikastaan. Hän oli sytyttänyt lampun, joka
heilui katossa hänen päänsä päällä, voidakseen sen valossa koota
tavaransa, ja nyt hän piti mustaa laatikkoa juuri valon kohdalla,
sormiellessaan hakaa, joka sulki sen kannen.

Kun kansi oli tullut auki, näkyi laatikossa kaksi osastoa. Toisessa oli
koneisto, joka muistutti pienen kellon rattaita. Siinä oli myös pikku
patteri, jossa oli kaksi kuivaelementtiä. Kellon koneistosta kulki
lanka patterin toiseen napaan ja toisesta navasta väliseinän kautta
toiseen osastoon; eri lanka palasi sieltä taas suoraan koneistoon.

Se, mitä toisessa osastossa oli, ei ollut näkyvissä, sillä sen päällä
oli kansi, jonka ylle näytti levitetyn asfalttia. Laatikon pohjalla
koneiston vieressä oli avain. Paulvitsh otti sen nyt ja pisti
vetotappiin.

Hän väänsi avainta hiljaa ja vaimensi vääntämisestä syntyneen äänen
panemalla pari vaatekappaletta laatikon yli. Koko ajan hän kuunteli,
kuuluisiko melua, joka osoittaisi, että merimies tai joku muu lähestyi
hänen hyttiään. Mutta kukaan ei tullut keskeyttämään hänen työtänsä.

Kun veto oli suoritettu loppuun, siirsi venäläinen osoittajaa pienellä
kellotaululla koneiston sivulla, pani sitten kannen takaisin mustan
laatikon päälle ja asetti koko koneen taas piilopaikkaansa pöytään.

Synkkä hymy väreili miehen parrakkailla huulilla, kun hän kokosi
arvoesineet, puhalsi lampun sammuksiin ja palasi hytistään ulkona
odottavan merimiehen luo.

"Tässä ovat tavarani", sanoi venäläinen, "antakaa minun nyt mennä."

"Minä katson ensin taskuihinne", vastasi merimies. "Olette ehkä
unohtanut jonkun pikku esineen, jota ette tarvitse viidakossa, mutta
joka on köyhälle meripojalle Lontoossa hyvinkin tarpeen. Ah, sitä juuri
aavistin!" huudahti hän hetkeä myöhemmin vetäessään setelitukun
Paulvitshin povitaskusta.

Venäläinen katseli häntä synkästi ja mutisi kirouksen. Mutta puhuminen
ei olisi auttanut mitään, joten hän koetti parhaansa mukaan lohduttaa
itseään sillä tiedolla, ettei merimies pääsisi milloinkaan Lontooseen
nauttimaan ryöstönsä hedelmiä.

Vain vaivoin pidätti Paulvitsh kiihkeätä haluaan pilkata miestä
viittailemalla siihen kohtaloon, joka pian tulisi sekä hänen että
muiden _Kincaidissa_ olijain osaksi. Mutta peläten herättävänsä
miehessä epäluuloja hän meni kannen yli ja laskeutui ääneti
kanoottiinsa.

Minuuttia tai paria myöhemmin hän meloi rantaa kohti hävitäkseen
viidakkoyön pimeyteen. Jos hän olisi hiukankin aavistanut, mitkä kauhut
hänellä siellä oli kestettävänä tulevien pitkien vuosien aikana, olisi
hän pikemmin lähtenyt varmaa kuolemaa kohti avoimelle merelle kuin
alistunut niihin.

Tultuaan varmaksi siitä, että Paulvitsh oli lähtenyt, palasi merimies
keulakoppiin, jonne kätki saaliinsa, ja nousi makuulavalleen. Samaan
aikaan venäläisen entisessä hytissä tikitti yön hiljaisuudessa pieni
kellokoneisto siinä mustassa laatikossa, joka kostaisi toiveissaan
pettyneen venäläisen puolesta kovaonnisen _Kincaidin_ pahaa
aavistamattomille uneen vaipuneille matkustajille.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

_Kincaidin_ loppu


Pian päivänsarastuksen jälkeen Tarzan tuli kannelle tarkastamaan säätä.
Tuuli oli tyyntynyt. Taivas oli pilvetön. Kaikki näytti lupaavan mitä
suotuisinta paluumatkaa Viidakkosaarelle, jonne eläimet piti jättää. Ja
sitten -- kotiin!

Apinamies herätti perämiehen ja antoi määräyksen, että _Kincaid_
lähtisi matkaan mahdollisimman pian. Miehistön jälellä olevat jäsenet,
jotka luottivat loordi Greystoken vakuutukseen, ettei heitä
rangaistaisi osuudestaan venäläisten konnantöihin, kiiruhtivat iloisen
reippaina toimiinsa.

Pedot, jotka olivat vapautettu vankeudestaan, vaeltelivat pitkin kantta
aiheuttaen melkoista levottomuutta laivamiehissä. Näiden mieliin oli
jäänyt elävä kuva petojen villeydestä siinä taistelussa, jossa moni
heidän tovereistaan oli saanut kuolemansa torahampaista ja kynsistä,
jotka nytkin näyttivät kiihkeästi haluavan uutta saalista.

Mutta Tarzanin ja Mugambin valppaiden silmien vartioidessa Sheeta ja
Akutin apinat hillitsivät halunsa, niin että miehet työskentelivät
kannella heidän joukossaan paljon varmemmassa turvassa kuin
luulivatkaan.

Lopulta _Kincaid_ liukui Ugambia alas ja tuli Atlantin kimalteleville
vesille. Tarzan ja Jane Clayton katselivat vihreän rantaviivan
katoamista, ja nyt apinamies lähti synnyinseudultaan tuntematta
ollenkaan kaipausta.

Ei mikään laiva olisi voinut kuljettaa englantilaista Afrikasta
poikansa luo puoleksikaan niin kovalla vauhdilla kuin hän olisi
halunnut, ja hidaskulkuinen _Kincaid_ tuntui huolestuneen ja
kärsimättömän isän mielestä miltei pysyvän paikallaan.

Mutta laiva teki matkaa silloinkin kun se tuntui olevan yhdessä kohden,
ja pian Viidakkosaaren matalat kukkulat näkyivät selvästi edessäpäin
läntisellä taivaanrannalla.

Aleksis Paulvitshin hytissä mustan laatikon koneisto tikitti
tikittämistään loppumattoman yksitoikkoisesti. Mutta sekunti sekunnilta
pieni puikko, joka pisti esiin eräästä pyörästä, tuli yhä likemmäksi
toista pientä puikkoa, joka pisti esiin osoittajasta, minkä Paulvitsh
oli siirtänyt määrättyyn paikkaan koneiston vieressä olevalla
kellotaululla. Kun nuo kaksi puikkoa koskettaisivat toisiaan, lakkaisi
koneiston tikitys -- ainiaaksi.

Jane ja Tarzan seisoivat komentosillalla tähystellen Viidakkosaarelle
päin. Laivamiehet olivat keulassa, niinikään katsellen, kuinka maa
kohosi valtamerestä. Eläimet olivat menneet laivakeittiön varjoon ja
nukkuivat siellä kyyryssä. Kaikki oli rauhallista sekä laivalla että
vesillä.

Äkkiä lennähti hytin katto ilman mitään varoitusta ilmaan, paksu
savupilvi pöllähti _Kincaidin_ yli ja samassa kuului kauhea räjähdys,
joka tärisytti laivaa perästä keulaan asti.

Heti paikalla syntyi kannella hämminki ja hälinä. Pamauksesta
pelästyneet Akutin apinat juoksentelivat muristen ja karjuen sinne
tänne. Sheeta loikki joka paikassa kiljuen kauhuissaan niin hirveästi,
että _Kincaidin_ laivamiehet olivat pelosta miltei jähmettyä.

Mugambikin vapisi. Ainoastaan Apinain Tarzan ja hänen vaimonsa pysyivät
maltillisina. Tuskin olivat pirstaleet lakanneet sinkoilemasta, kun
apinamies tuli eläinten luo, tyynnytti heidän pelkoaan, puhui heille
matalalla, rauhallisella äänellä, silitti heidän karvaista selkäänsä ja
vakuutti heille parhaansa mukaan, että kaikki vaara oli ohi.

Räjähdyksen tuottamia tuhoja tutkittaessa huomattiin, että tuli oli nyt
pahimpana uhkana, sillä liekit nuoleskelivat ahnaasti hajonneen hytin
pirstoutuneita puuosia ja olivat jo päässeet alakannelle suuresta
rosoisesta aukosta, jonka räjähdys oli saanut aikaan.

Jonkinlaisen ihmeen kautta ei kukaan laivallaolijoista ollut
vahingoittunut räjähdyksessä, jonka syy jäi ikuiseksi salaisuudeksi
kaikille muille paitsi yhdelle -- merimiehelle, joka tiesi, että
Paulvitsh oli ollut _Kincaidilla_ ja käynyt hytissään edellisenä yönä.
Hän arvasi asian oikean laidan, mutta piti varovaisuudesta suunsa
kiinni. Hän käsitti, ettei sen miehen kävisi hyvin, joka oli yöllä
päästänyt laivaan isäntäväen pahimman vihollisen, niin että tämä oli
voinut asettaa sinne helvetinkoneen lähettämään heidät kaikki toiseen
maailmaan. Ei, mies päätti pitää asian omana tietonaan.

Liekkien yhä suuretessa käsitti Tarzan, että räjähdyksessä oli levinnyt
jotakin hyvin tulenarkaa ainetta ympärillä oleviin puuseiniin, sillä
vesi, jota he ruiskuttivat tuleen, näytti pikemmin levittävän kuin
sammuttavan sitä.

Viisitoista minuuttia räjähdyksen jälkeen kohosi perikatoon tuomitun
aluksen ruumasta suuria mustia savupilviä. Liekit olivat ehtineet
konehuoneeseen, eikä laiva kulkenut enää rantaa kohti. Sen kohtalo oli
yhtä varma kuin jos vesi olisi jo lainehtinut sen hiiltyneiden ja
savuavien jäännösten yläpuolella.

"On hyödytöntä jäädä laivaan kauemmaksi aikaa", huomautti Tarzan
perämiehelle. "Voi hyvinkin sattua uusia räjähdyksiä, ja kun meillä ei
ole toivoa voida pelastaa alusta, on varminta laskeutua veneisiin heti
paikalla ja pyrkiä maihin."

Muuta keinoa ei ollutkaan. Ainoastaan merimiehet saattoivat ottaa
tavaroitaan mukaansa, sillä tuli, joka ei vielä ollut ehtinyt
keulapäähän, oli hävittänyt kajuutan tienoilta kaikki, mitä räjähdys ei
ollut tuhonnut.

Kaksi venettä laskettiin vesille, ja kun ei ollut ollenkaan
merenkäyntiä, päästiin maihin hyvin helposti. Tarzanin pedot
haistelivat innokkaina ja levottomina synnyinsaarensa tuttua ilmaa, kun
pikku veneet lähestyivät rantaa, ja tuskin oli veneiden pohja tarttunut
rannan hiekkaan, kun Sheeta ja Akutin apinat loikkasivat laidan yli ja
juoksivat nopeasti viidakkoon.

Surunvoittoinen hymy väreili apinamiehen huulilla, kun hän näki heidän
menevän.

"Hyvästi, ystäväni", mumisi hän. "Te olette olleet hyviä ja uskollisia
liittolaisia, ja minä tulen kaipaamaan teitä."

"Hehän palaavat, eikö niin, rakkaani?" kysyi Jane Clayton seisten hänen
vieressään.

"Ehkä ja ehkä ei", vastasi apinamies. "He ovat olleet levottomia siitä
asti kun heidän on ollut pakko olla ystävinä niin monen ihmisolennon
kanssa. Ainoastaan Mugambin ja minun kanssani he olivat rauhallisempia,
sillä hän ja minä olemme parhaassa tapauksessa vain puoleksi ihmisiä.
Mutta sinä ja laivamiehet olette liian sivistyneitä minun pedoilleni --
teitä he pakenevat. Epäilemättä he tuntevat, etteivät voi olla niin
hyvien herkkujen läheisyydessä joutumatta vaaraan kaapata itselleen
joskus erehdyksestä suupalan."

Jane nauroi. "Luullakseni he koettavat paeta sinua", vastasi hän. "Sinä
koetat aina ehkäistä heitä sellaisesta, jonka moitittavuutta he eivät
käsitä. Pienten lasten tavoin he ovat nyt varmaan iloissaan, kun voivat
päästä isällisestä kuristasi. Jos he tulevat takaisin, toivon
kuitenkin, etteivät he tulisi yöllä."

"Tai nälkäisinä, vai kuinka?" nauroi Tarzan.

Kahden tunnin ajan maihintulon jälkeen pieni seurue katseli palavaa
laivaa, josta he olivat lähteneet. Sitten kuului heidän korviinsa veden
yli heikosti toisen räjähdyksen ääni. _Kincaid_ vajosi melkein heti sen
jälkeen.

Toisen räjähdyksen syy ei ollut niin salaperäinen kuin ensimmäisen;
perämies selitti nimittäin sen johtuneen siitä, että kattilat olivat
räjähtäneet, kun liekit olivat ehtineet sinne asti. Mutta ensimmäinen
räjähdys antoi haaksirikkoisille paljon ajattelemisen aihetta.



KAHDESKYMMENES LUKU

Jälleen Viidakkosaarella


Seurueen ensimmäisenä toimena oli hakea raikasta vettä ja tehdä leiri,
sillä kaikki tiesivät, että heidän oleskeluansa Viidakkosaarella
saattaisi kestää kuukausia, ehkä vuosiakin.

Tarzan tiesi, missä vettä oli lähimpänä, ja sinne hän vei seurueen
heti. Siellä miehet rupesivat tekemään majoja ja karkeita
tarve-esineitä. Tarzan lähti viidakkoon etsimään ruokaa ja jätti
uskollisen Mugambin ja mosula-naisen suojelemaan Janea, jota hän ei
voinut uskoa _Kincaidin_ laivamiesten huostaan.

Lady Greystoke tunsi paljon suurempaa tuskaa kuin kukaan muu
haaksirikkoisista. Hänen oma hädänalainen tilansa ei tuottanut niin
suurta surua hänen ennestäänkin paljon kärsineelle äidinsydämelleen
kuin tieto siitä, että hän nyt ei saisi ehkä milloinkaan tietää
esikoisensa kohtaloa eikä tehdä mitään hänen olopaikkansa löytämiseksi
tai parantaakseen hänen tilaansa, jonka hän mielessään kuvitteli
tietysti mitä kovimmaksi.

Kahtena viikkona kaikki käyttivät aikansa niihin erilaisiin tehtäviin,
jotka olivat tulleet kunkin osaksi. Auringonnoususta auringonlaskuun
asti pidettiin vahtia leirin lähellä olevalla jyrkänteellä -- meren yli
kohoavalla kallionkielekkeellä. Täällä oli suuri kasa kuivia risuja
aina valmiina sytytettäväksi, ja maahan isketyn korkean tangon päässä
liehui pikaisesti keksitty hätämerkki -- _Kincaidin_ perämiehen
punainen villapaita.

Mutta heidän väsyneet silmänsä eivät nähneet taivaanrannalla yhtäkään
purjetta tai savutuprua, vaikka he joka päivä tähystelivät aavaa
valtamerta loputtomasti ja toivottomasti odottaen.

Tarzan ehdotti vihdoin, että he yrittäisivät rakentaa laivan, joka
veisi heidät takaisin mannermaalle. Hän osasi näyttää, kuinka tehtiin
alkeellisia työkaluja, ja kun miehet kerran olivat tulleet ajatuksesta
perille, olivat he hyvin innokkaita aloittamaan työnsä.

Mutta kun aikaa kului ja he huomasivat selvemmin yrityksensä äärettömän
vaikeuden, alkoivat he murista ja riidellä toistensa kanssa, niin että
eripuraisuus ja epäluulo tulivat vielä muiden vaarojen lisäksi.

Nyt pelkäsi Tarzan yhä enemmän kuin ennen jättää Janea _Kincaidin_
törkeiden laivamiesten pariin. Mutta hänen täytyi mennä metsästämään,
sillä kukaan ei voinut niin hyvin etsiä ja saada saalista kuin hän.
Joskus meni Mugambi hänen sijastaan, mutta neekerin keihäs ja nuolet
eivät olleet niin varmoja kuin apinamiehen köysi ja veitsi.

Lopulta miehet alkoivat jäädä työstä pois ja menivät kaksittain
viidakkoon tiedusteluille tai metsästämään. Koko tänä aikana ei
leirissä ollut nähty Sheetaa tai Akutia ja muita suuria apinoita,
vaikka Tarzan oli joskus tavannut ne viidakossa metsästysretkillään.

Asiaintilan yhä huonontuessa haaksirikkoisten leirissä Viidakkosaaren
itärannikolla, syntyi pohjoisrannalla toinen leiri.

Siellä oli pikku lahdessa pieni kuunari _Cowrie_, jonka kannet olivat
vain muutamia päiviä aikaisemmin olleet punaisina päällystön ja sille
uskollisena pysyneen miehistön verestä. _Cowrieta_ oli kohdannut
onnettomuus, kun siihen oli tullut sellaisia miehiä kuin Gust ja maori
Momulla ja päälurjus Kai Shang, Fachanista.

Siellä oli muitakin -- kaikkiaan kymmenen -- Etelämeren satamien
roskajoukkoa, mutta Gust ja Momulla olivat joukon päänä ja sieluna. He
juuri olivat suunnitelleet kapinan anastaakseen ja jakaakseen keskenään
helmenpyynnistä saadun saaliin, joka oli tärkeimpänä osana _Cowrien_
lastissa.

Kai Shang oli murhannut kapteenin, kun tämä nukkui vuoteellaan, ja
maori oli johtanut hyökkäystä vahdissa olevaa perämiestä vastaan.

Gust oli erikoiselle tavalleen uskollisena keksinyt keinon siirtää
sellaiset toimet toisten suoritettaviksi. Omantunnon soimaukset eivät
häntä kylläkään olisi estäneet niistä, mutta hän oli erikoisen tarkka
omasta yksityisestä turvallisuudestaan. Murhaajalla on aina vaara
tarjolla, sillä murhayrityksen uhrit ovat harvoin halukkaita kuolemaan
rauhallisesti ja maltillisesti. Sattuupa niinkin, että he rupeavat
suorastaan vastustamaan murhaajan aikomuksia. Tällaista mahdollisuutta
piti Gust parhaana välttää.

Mutta nyt kun työ oli tehty, tavoitteli ruotsalainen johtoasemaa
kapinallisten keskuudessa. Vieläpä hän oli anastanut muutamia _Cowrien_
murhatulle kapteenille kuuluneita vaatekappaleita ja piti niitä yllään
-- vaatekappaleita, joissa oli kaikki päällikkyyden merkit.

Kai Shang oli pahalla tuulella. Hän ei yleensä pitänyt päälliköistä
eikä hänellä ollut vähintäkään aikomusta alistua tavallisen
ruotsalaisen merimiehen vallanalaisuuteen.

Näin oli epäsovun siemeniä jo kylvetty _Cowrien_ kapinallisten leiriin
Viidakkosaaren pohjoiskärjessä. Mutta Kai Shang ymmärsi, että hänen
täytyi toimia varovasti, sillä Gustilla yksinään oli tuossa kirjavassa
joukossa niin paljon tietoa merenkulusta, että osasi kuljettaa
heidät pois Etelä-Atlantilta ja viedä Hyväntoivonniemen ympäri
miellyttävämmille vesille, missä he saisivat vääryydellä hankitut
rikkautensa kaupaksi tarvitsematta pelätä epämieluisia kysymyksiä.

Päivää ennenkuin he näkivät Viidakkosaaren ja keksivät pienen suojaisen
sataman, jossa _Cowrie_ nyt oli rauhallisesti ankkurissa, oli tähystäjä
huomannut sotalaivan savua ja savupiiput eteläisellä taivaanrannalla.

Heitä ei miellyttänyt ollenkaan se, että sotalaiva pysähdyttäisi ja
tutkisi heidän aluksensa, joten he piilottelivat muutamia päiviä,
kunnes vaara olisi ohi.

Nyt ei Gust halunnut lähteä uudestaan merelle. Hän väitti olevan
hyvinkin todennäköistä, että heidän näkemänsä laiva etsi juuri heitä.
Kai Shang huomautti, ettei asianlaita voinut olla niin, koska oli
mahdotonta, että joku ihmisolento heitä lukuunottamatta tietäisi, mitä
_Cowriella_ oli tapahtunut.

Mutta Gustia ei voitu taivuttaa. Hän hautoi kavalassa mielessään
suunnitelmaa, jonka avulla hän lisäisi saalisosuuttaan sadalla
prosentilla. Hän yksin osasi kuljettaa _Cowrieta_, eivätkä toiset
voineet sentakia lähteä Viidakkosaarelta ilman häntä. Mutta mikä esti
Gustia tarpeeksi suuren miehistön avulla valtaamasta kuunaria sopivan
tilaisuuden sattuessa ja livahtamasta pois siten, että jättäisi Kai
Shangin, maorin ja ehkä puolet laivamiehiä saarelle?

Tätä tilaisuutta Gust nyt odotti. Jonakin päivänä tulisi hetki, jolloin
Kai Shang, Momulla ja kolme tai neljä muuta olisi leiristä poissa
tiedustelumatkalla tai metsästämässä. Ruotsalainen vaivasi aivojaan
keksiäkseen keinon, millä voisi menestyksellisesti houkutella laivan
näkyvistä pois ne, jotka hän oli päättänyt jättää.

Tätä varten hän järjesti metsästysretken toisensa jälkeen, mutta Kai
Shangin sieluun näytti tulleen jokin ilkeä paholainen, niin ettei kurja
taivaanvaltakunnan poika tahtonut milloinkaan lähteä metsästämään
muuten kuin Gustin itsensä seurassa.

Eräänä päivänä Kai Shang puhui salaa Momulla-maorin kanssa,
kuiskutellen toverinsa ruskeaan korvaan niitä epäluuloja, joita hänellä
oli ruotsalaista vastaan. Momulla tahtoi heti paikalla mennä pistämään
pitkän veitsensä petturin sydämeen.

On kylläkin totta, ettei Kai Shangilla ollut muuta syytä epäluuloon
kuin oman roistomaisen mielensä luontainen kavaluus -- hän vain arvasi
Gustin aikomukset sen nojalla, että hän itse olisi mielellään tehnyt
samoin, jos se olisi ollut mahdollista.

Mutta hän ei uskaltanut antaa Momullan tappaa ruotsalaista, josta
riippui heidän pääsemisensä määräpaikkaansa. He päättelivät kuitenkin,
ettei olisi vaarallista koettaa pelotuksilla saada Gust taipumaan
heidän vaatimuksiinsa, ja tässä tarkoituksessa maori lähti seurueen
omatekoisen päällikön luo.

Kun hän otti puheeksi pikaisen lähdön, esitti Gust entisen
vastaväitteensä -- oli hyvin luultavaa, että sotalaiva risteili merellä
suoraan etelään heistä odottaen, että he yrittäisivät lähteä muille
vesille.

Momulla pilkkasi toverinsa pelkoa huomauttaen, että kun millään
sotalaivalla ei tiedetty heidän kapinastaan, ei ollut syytä epäillä
heitä.

"Vai niin!" huudahti Gust. "Siinä sinä olet väärässä. Onpa onni, että
sinulla on seurassasi minunkaltaiseni sivistynyt mies, joka voi sanoa,
mitä on tehtävä. Sinä olet vain neekeri-raukka, Momulla, etkä siis
tiedä mitään langattomasta."

Maori hypähti pystyyn ja laski kätensä veitsensä kahvalle.

"Minä en ole neekeri!" huudahti hän.

"Laskin vain leikkiä", kiiruhti ruotsalainen selittämään. "Olemme hyviä
ystäviä, Momulla; emme voi ruveta riitelemään, ainakaan nyt kun vanha
Kai Shang aikoo varastaa kaikki helmet meiltä. Jos hän saisi miehen,
joka osaisi kuljettaa _Cowrieta_, lähtisi hän luotamme heti paikalla.
Kaikki hänen puheensa poislähdöstä johtuu vain siitä, että hänellä on
mielessään joku suunnitelma päästä meistä eroon."

"Mutta langaton?" kysyi Momulla. "Mitä tekemistä langattomalla on
meidän tännejäämisemme kanssa?"

"Niin, katsos", sanoi Gust raapien päätään. Hän ihmetteli, oliko maori
tosiaankin niin tietämätön, että uskoi typerää valhetta, jonka hän
aikoi tekaista. "Niin, katsos, ymmärräthän, että jokaisessa
sotalaivassa on laitos, jota sanotaan langattomaksi. Niiden avulla he
voivat puhua toisiin laivoihin satojen kilometrien päähän ja kuunnella
kaikkea, mitä sanotaan näissä toisissa laivoissa. Nyt kun te toverit
ammuskelitte _Cowriella_, puhuitte te samassa kovalla äänellä, ja
epäilemättä tuo sotalaiva oli meistä silloin etelään kuunnellen koko
ajan. Tietystikään he eivät voineet kuulla laivan nimeä, mutta he
kuulivat tarpeeksi paljon tietääkseen, että jonkun laivan miehistö oli
kapinassa ja tappoi päälliköitään. Nyt ymmärrät, että he pysyvät kauan
paikoillaan ja tutkivat jokaisen laivan. Nytkään he eivät luultavasti
ole kaukana."

Lakattuaan puhumasta ruotsalainen koetti näyttää tyyneltä, ettei hänen
kuulijansa alkaisi epäillä juuri esitettyjen asioiden totuutta.

Momulla istui jonkun aikaa vaiti ja katseli Gustia. Lopulta hän nousi.

"Sinä olet suuri valehtelija", sanoi hän. "Jollet ala kuljettaa meitä
huomenna pois, et pääse milloinkaan enää valehtelemaan, sillä minä
kuulin kahden miehen sanovan, että he mielellään iskisivät veitsensä
sinuun ja tekevätkin sen, jos vielä pidätät heitä tässä loukossa."

"Mene kysymään Kai Shangilta, eikö ole olemassa langattomia", vastasi
Gust. "Hän sanoo sinulle, että sellaisia on ja että laivat voivat puhua
toisilleen merellä satojen kilometrien päähän. Sitten sano niille
kahdelle miehelle, jotka tahtovat tappaa minut, että jos he tekevät
sen, eivät he voi milloinkaan nauttia saalisosuudestaan, sillä
ainoastaan minä voin turvallisesti viedä teidät johonkin satamaan."

Momulla meni Kai Shangin luo ja kysyi häneltä, oliko olemassa
langattomaksi sanottuja laitteita, joiden avulla laivat voivat puhua
toistensa kanssa pitkän matkan päästä. Kai Shang sanoi sellaisia
olevan.

Momulla oli ymmällä, mutta hän halusi kuitenkin lähteä saarelta ja
tahtoi mieluummin uskaltautua aavalle merelle kuin jäädä kauemmaksi
aikaa leirin yksitoikkoisuuteen.

"Jospa meillä vain olisi joku toinen, joka osaisi ohjata laivaa!"
valitti Kai Shang.

Sinä iltapäivänä Momulla meni metsästämään kahden muun maorin kanssa.
He astelivat etelään päin, eivätkä olleet kaukana leiristä, kun
hämmästyksekseen kuulivat ihmisääniä edestäpäin viidakosta.

He tiesivät, ettei kukaan heidän omista miehistään ollut mennyt heidän
edellään, ja kun kaikki olivat vakuutettuja siitä, että saari oli
asumaton, aikoivat he paeta kauhuissaan, luullen viidakossa olevan
kummituksia -- ehkä _Cowrien_ murhatun päällystön ja miehistön haamut
olivat siellä.

Mutta Momullan uteliaisuus oli vielä suurempi kuin hänen taikauskonsa,
joten hän tukahdutti luontaisen halunsa paeta yliluonnollista ilmiötä.
Viitaten tovereilleen, että he seuraisivat hänen esimerkkiään, hän
alkoi nelinryömin hiipiä eteenpäin varovasti ja sydän läpättäen
viidakon läpi siihen suuntaan, josta näkymättömien puhujien äänet
kuuluivat.

Pian hän pysähtyi pienen aukeaman reunalle ja päästi syvän helpotuksen
huokauksen, sillä hän näki selvästi edessään kaksi todellista miestä,
jotka istuivat kaatuneella puunrungolla ja puhelivat vakavasti
keskenään.

Toinen oli Schneider, _Kincaidin_ perämies, ja toinen oli
Schmidt-niminen merimies.

"Luullakseni voimme tehdä sen, Schmidt", sanoi Schneider. "Hyvä
kanootti ei ole vaikea tehdä, ja kolme miestä voisi päivässä meloa sen
mannermaalle, jos tuuli olisi suotuisa ja meri kohtuullisen tyyni. Ei
hyödytä odottaa, kunnes miehet saisivat valmiiksi niin suuren laivan,
että koko joukko mahtuisi siihen. Hehän ovat nyt jo tyytymättömiä ja
sairaita, kun saavat orjina raataa kaiket päivät. Ei meidän asiamme ole
pelastaa englantilaista. Pitäköön itse huolta itsestään, sanon minä."
Hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi sitten toveriinsa nähdäkseen, minkä
vaikutuksen hänen seuraavat sanansa tekisivät: "Mutta me voisimme,
ottaa naisen mukaamme. Olisi häpeä jättää hänen kaltaistaan sievää
tyttöä tällaiseen Jumalan hylkäämään loukkoon kuin tämä saari on."

Schmidt katsoi toveriinsa ja irvisti.

"Vai sieltä päin tuuli puhaltaa", sanoi hän. "Miksi et sanonut sitä
heti? Mitä minä saan, jos autan sinua?"

"Hänen pitää maksaa meille hyvin siitä, että viemme hänet takaisin
sivistyneihin seutuihin", selitti Schneider. "Minä sanon sinulle, mitä
aion tehdä. Minä ja'an saaliin niiden kahden miehen kanssa, jotka
auttavat minua. Minä otan itse puolet ja he voivat jakaa toisen puolen
-- sinä voit tulla toiseksi heistä. Olen kerrassaan väsynyt tähän
paikkaan, ja mitä pikemmin pääsen pois, sitä parempi. Mitä sanot?"

"Sopii kylläkin", vastasi Schmidt. "En osaisi itse mennä mannermaalle
ja tiedän, ettei kukaan tovereistakaan osaa. Koska sinä olet ainoa,
joka ymmärrät merenkulkua, liityn minä sinuun."

Momulla heristi korviaan. Hän ymmärsi hiukan kaikkia kieliä, joita
puhutaan merillä, ja oli useita kertoja purjehtinut englantilaisilla
laivoilla, joten hän käsitti jokseenkin hyvin kaikki, mitä Schneiderin
ja Schmidtin kesken oli sanottu siitä lähtien kun hän huomasi heidät.

Hän nousi pystyyn ja astui aukeamalle. Schneider ja hänen toverinsa
hätkähtivät pelokkaasti ikäänkuin haamu olisi ilmestynyt heidän
eteensä. Schneider tavoitteli revolveriaan. Momulla kohotti oikean
kätensä, kämmen eteenpäin, rauhallisten aikeittensa merkiksi.

"Olen ystävä", sanoi hän. "Minä kuuntelin teitä, mutta älkää pelätkö,
että ilmaisen, mitä sanoitte. Minä voin auttaa teitä ja te voitte
auttaa minua." Hän kääntyi Schneiderin puoleen. "Te osaatte ohjata
laivaa, mutta teillä ei ole laivaa. Meillä on laiva, mutta ei ketään,
joka ohjaisi sitä. Jos tahdotte tulla kanssamme kyselemättä mitään,
annamme me teidän viedä laivan minne haluatte, kun ensin viette meidät
erääseen satamaan, jonka nimen sanomme myöhemmin. Te voitte ottaa
puhumanne naisen mukaanne, emmekä me puolestamme kysele mitään.
Suostutteko ehdotukseen?"

Schneider halusi lisää tietoja ja saikin niin paljon kuin Momulla
katsoi sopivaksi antaa. Sitten maori ehdotti, että he puhuisivat Kai
Shangin kanssa. Molemmat _Kincaidin_ miehet seurasivat Momullaa ja
hänen tovereitaan viidakkoon sellaiseen paikkaan, joka oli aivan
kapinallisten leirin vieressä. Momulla kätki heidät sinne ja meni
hakemaan Kai Shangia, kehoitettuaan ensin maori-tovereitaan vartioimaan
merimiehiä, etteivät he muuttaisi mieltään ja yrittäisi pakoon.
Schneider ja Schmidt olivat itse asiassa vankeja, vaikka he eivät
tienneet sitä.

Momulla palasi pian Kai Shangin kanssa, jolle hän oli lyhyesti kertonut
sen onnenpotkauksen yksityiskohdat, mikä heille oli sattunut.
Kiinalainen puhui kauan Schneiderin kanssa, ja lopulta hän, vaikka
epäilikin luonnostaan kaikkien rehellisyyttä, tuli täysin vakuutetuksi
siitä, että Schneider oli yhtä suuri roisto kuin hän itsekin ja tahtoi
kiihkeästi päästä saarelta.

Kun näistä kahdesta asiasta oli saatu selvyys, oli jokseenkin varmaa,
että Schneider osoittautuisi luotettavaksi, mitä tuli päällikkyyteen
_Cowriella_. Kai Shang tiesi kyllä vastaisuuden varalle keksivänsä
keinoja, joilla pakottaisi perämiehen kuuliaisuuteen.

Kun Schneider ja Schmidt lähtivät heidän luotaan ja suuntasivat
kulkunsa omaa leiriään kohti, tunsivat he paljon suurempaa helpotusta
kuin moneen päivään. Nyt he lopultakin olivat keksineet hyvän keinon
päästä kunnollisella aluksella saarelta. Nyt ei tarvinnut enää raataa
laivan rakentamisessa eikä jättää henkeään alkeellisesti kyhätyn
laitoksen varaan, jolla oli yhtä suuret mahdollisuudet mennä pohjaan
kuin päästä mantereelle.

He saisivat myöskin apua naisen tai oikeammin naisten vangitsemisessa,
sillä kun Momulla oli saanut kuulla, että toisessa leirissä oli musta
nainen, oli hän vaatinut, että tämä otettaisiin mukaan samoin kuin
valkoinenkin.

Kun Kai Shang ja Momulla tulivat leiriinsä, olivat he varmoja siitä,
etteivät enää tarvitsisi Gustia. He menivät suoraan siihen telttaan,
jossa he todennäköisesti tapaisivat hänet tähän aikaan päivästä. Vaikka
koko seurueen olisi ollut mukavampi jäädä laivaan, olivat he yhteisesti
päättäneet, että olisi kaikille turvallisempi pystyttää leiri rannalle.

Jokainen tiesi toisten sydämissä olevan niin paljon petollisuutta, että
seurueen yksityisen jäsenen oli vaarallista mennä maihin ja jättää
_Cowrie_ toisten valtaan. Sentakia sallittiin kahden tai kolmen miehen
mennä kerrallaan laivaan, jollei koko joukko ollut siellä.

Kun nuo kaksi miestä astuivat Gustin telttaa kohti, tunnusteli maori
pitkän veitsensä terää likaisella ja känsäisellä peukalollaan.
Ruotsalainen ei olisi ollenkaan tuntenut oloansa mukavaksi, jos olisi
nähnyt tämän merkityksellisen liikkeen tai tietänyt, mitä liikkui
ruskean miehen julmissa aivoissa.

Nyt sattui niin, että Gust oli tällä hetkellä kokin teltassa, joka oli
vain muutaman jalan päässä hänen omastaan. Näin hän kuuli Kai Shangin
ja Momullan tulon, vaikka ei tietystikään osannut arvata, että sillä
oli mitään erikoista merkitystä hänelle.

Hän sattui kuitenkin vilkaisemaan ulos kokin teltan oviaukosta aivan
sillä hetkellä, jolloin Kai Shang ja Momulla lähestyivät hänen
telttaansa, ja hän luuli huomaavansa heidän liikkeissään varovaisuutta,
joka ei oikein sopinut ystävällisiin tarkoitusperiin. Ja juuri kun nuo
kaksi livahtivat telttaan, näki Gust väläykseltä pitkän veitsen, jota
maori silloin piti selkänsä takana.

Ruotsalaisen silmät kävivät suuriksi, ja hän tunsi omituista kutkutusta
hiustensa juurissa. Hän kalpeni ahavoituneesta ihostaan huolimatta ja
lähti aivan suin päin pakosalle. Hänelle ei tarvinnut perusteellisesti
selvittää toisten aikomuksia, jotka olivat liiankin selvät.

Hän tiesi, että Kai Shang ja Momulla olivat tulleet riistämään häneltä
hengen -- tiesi sen yhtä varmasti kuin jos olisi kuullut heidän
keskustelevan asiasta. Tieto, että hän yksin osasi ohjata _Cowrieta_,
oli tähän asti riittänyt turvaamaan hänen henkensä, mutta nyt oli
ilmeisesti tapahtunut jotakin hänelle tuntematonta, minkä nojalla hänen
toverinsa katsoivat sopivaksi raivata hänet tieltään.

Pysähtymättä hetkeksikään Gust syöksyi ranta-aukeaman poikki
viidakkoon. Hän pelkäsi viidakkoa -- rannan takana olevan salaperäisen
maan sokkeloisista pimennoista kuului kaameita ääniä, jotka tosiaan
pelottivat häntä.

Mutta joskin Gust pelkäsi viidakkoa, pelkäsi hän vielä paljon enemmän
Kai Shangia ja Momullaa. Viidakon vaarat olivat enemmän tai vähemmän
epätietoisia, mutta vaara, joka uhkasi häntä toverien puolelta, oli
hänelle täydelleen selvillä: se uhkasi joko kylmän teräksen tai ohuesta
nuorasta tehdyn silmukan muodossa. Hän oli nähnyt Kai Shangin
kuristavan erään miehen Pai-shassa Loo Kotain torin takana, pimeässä
kujassa. Hän pelkäsi sen takia nuoraa enemmän kuin maorin veistä, mutta
hän pelkäsi kumpaakin liian paljon jäädäkseen kummankaan ulottuville.
Siksi hän piti armotonta viidakkoa parempana.



KAHDESKYMMENESYHDES LUKU

Viidakon laki


Uhkauksilla ja palkinnonlupauksilla oli apinamiehen lopulta onnistunut
saada jokseenkin ison aluksen runko valmiiksi. Hän ja Mugambi olivat
omin käsin tehneet suuren osan työstä, vaikka he samalla olivat
hankkineet leirille ruokaa.

Perämies Schneider oli melko lailla murissut vastaan ja tehnyt lopulta
ilmeisen lakon, lähtien Schmidtin kanssa viidakkoon metsästämään. Hän
sanoi tarvitsevansa lepoa, eikä Tarzan tahtonut lisätä epämieluista
tunnelmaa, joka nytkin jo teki leirielämän melkein sietämättömäksi,
vaan salli vastaansanomatta noiden kahden miehen mennä pois.

Seuraavana päivänä Schneider kuitenkin teeskenteli katumusta ja alkoi
innokkaasti puuhailla laivan rakentamista. Schmidt teki myös työtä
säyseänä, ja loordi Greystoke onnitteli itseään siitä, että miehet
olivat lopulta käsittäneet heiltä vaaditun työn välttämättömyyden ja
velvollisuutensa seurueen muita jäseniä kohtaan.

Tuntien suurempaa huojennusta kuin moneen päivään hän lähti keskipäivän
aikaan metsästysretkelle kauas viidakkoon ajamaan kaurislaumaa, jonka
Schneider ilmoitti Schmidtin kanssa nähneensä edellisenä päivänä.

Paikka, jossa Schneider oli sanonut nähneensä eläimet, oli lounaassa,
ja sille suunnalle apinamies kulki nopeasti metsän vihreiden
sokkeloiden läpi oksalta oksalle.

Hänen mennessään lähestyi pohjoisesta puoli tusinaa häijynnäköisiä
miehiä, jotka samosivat varovasti viidakon läpi kuten ainakin pahoilla
retkillä olevat.

He luulivat kulkevansa kenenkään huomaamatta, mutta heidän jäljissään
hiipi pitkä mies melkein siitä asti, kun he lähtivät omasta leiristään.
Miehen kasvoissa kuvastui vihaa ja pelkoa ja suurta uteliaisuutta.
Miksi Kai Shang, Momulla ja muut pyrkivät niin salaperäisesti etelää
kohti? Mitä he toivoivat löytävänsä sieltä? Gust pudisti kummastuneena
matalaotsaista päätään. Mutta hän pääsisi kyllä asiasta perille. Hän
seuraisi heitä ja ottaisi heidän suunnitelmistaan selvän ja tekisi ne
tyhjiksi, jos voisi -- se oli aivan varma.

Aluksi hän oli luullut heidän etsivän häntä itseään; tarkemmin
ajateltuaan hän tuli varmaksi siitä, että asianlaita ei ollut niin,
koska he olivat saavuttaneet kaiken haluamansa ajaessaan hänet leiristä
pois. Kai Shang ja Momulla eivät ryhtyisi milloinkaan sellaiseen
vaivaan hänen tai jonkun muun tappamiseksi, jollei siitä tulisi rahaa
heidän taskuunsa, ja koska Gustilla ei ollut rahaa, oli ilmeistä, että
he etsivät jotakin muuta. Pian hänen väijymänsä joukko pysähtyi. Sen
jäsenet kätkeytyivät pensaikkoon sen riistapolun varrelle, jota pitkin
he olivat tulleet. Gust kiipesi erään puun oksille heidän takanaan
voidakseen pitää heitä paremmin silmällä ja kätkeytyi huolellisesti
lehvien suojaan entisten tovereittensa katseilta.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan ennenkuin näki vieraan valkoisen
miehen lähestyvän varovasti polkua pitkin etelästä päin.

Nähdessään tulijan Momulla ja Kai Shang nousivat piilopaikastaan ja
tervehtivät häntä. Gust ei voinut kuulla, mitä he puhuivat keskenään.
Sitten mies palasi samalle taholle, josta oli tullut.

Hän oli Schneider. Lähestyessään leiriä hän kiersi sen vastakkaiselle
puolelle ja juoksi sitten sinne henki kurkussa. Hän riensi kiihtyneenä
Mugambin luo.

"Nopeasti!" huudahti hän. "Nuo teidän apinanne ovat ottaneet Schmidtin
kiinni ja tappavat hänet, jollemme kiiruhda apuun. Sinä yksin voit
kutsua heidät pois. Ota Jones ja Sullivan mukaasi -- sinä voit tarvita
apua -- ja kiiruhda hänen luokseen mahdollisimman pian. Kulje
riistapolkua etelään päin noin kilometrin verran. Minä jään tänne. Olen
liian uupunut juoksemisesta voidakseni tulla kanssasi takaisin." Ja
_Kincaidin_ perämies heittäytyi maahan huohottaen aivan kuin
menehtyneenä.

Mugambi epäröi. Hänet oli jätetty noiden kahden naisen vartijaksi. Hän
ei tietänyt, mitä tehdä, ja sitten Jane Clayton, joka oli kuullut
Schneiderin kertomuksen, yhtyi perämiehen pyyntöihin.

"Älkää hidastelko", kehoitti hän. "Me tulemme kyllä toimeen. Herra
Schneider jää luoksemme. Menkää, Mugambi! Mies-raukka täytyy pelastaa."

Schmidt, joka oli piiloutunut erääseen pensaaseen leirin reunaan,
irvisteli siellä. Mugambi totteli emäntänsä käskyä, vaikka hän yhä oli
epätietoinen menettelynsä sopivaisuudesta, ja lähti etelää kohti, Jones
ja Sullivan kintereillään.

Tuskin oli hän kadonnut, kun Schmidt nousi ja kiiruhti viidakkoon
pohjoiseen päin. Muutamia minuutteja myöhemmin Kai Shangin kasvot
näkyivät aukeaman laidalla. Schneider näki kiinalaisen ja antoi hänelle
merkin, että kaikki oli selvänä.

Jane Clayton ja mosula-nainen istuivat Janen teltan oviaukolla, selin
roistoihin. Ensi tiedon siitä, että leirissä oli vieraita, saivat he
silloin kun heidän ympärilleen äkkiä ilmestyi viisi kuusi risaista
lurjusta.

"Tulkaa!" sanoi Kai Shang antaen naisille merkin, että he nousisivat ja
seuraisivat häntä.

Jane Clayton hypähti pystyyn ja haki silmillään Schneideriä ja näki
hänen seisovan tulijoiden takana naama irvissä. Hänen vieressään seisoi
Schmidt. Jane huomasi heti joutuneensa salaliiton uhriksi.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi hän kääntyen perämiehen puoleen.

"Se tarkoittaa sitä, että olemme löytäneet laivan ja että nyt voimme
päästä pois Viidakkosaarelta", vastasi mies.

"Miksi lähetitte Mugambin ja toiset miehet viidakkoon?" kysyi Jane.

"He eivät tule kanssamme -- ainoastaan te ja minä ja mosula-nainen
menemme."

"Tulkaa!" toisti Kai Shang ja tarttui Jane Claytonin ranteeseen.

Toinen maori kävi kiinni mustan naisen käsivarteen, ja kun tämä aikoi
huutaa, löi hän häntä vasten suuta.

Mugambi samosi viidakon läpi etelää kohti. Jones ja Sullivan olivat
kaukana jälessä. Kilometrin verran hän jatkoi matkaansa auttaakseen
Schmidtiä, mutta ei nähnyt merkkiäkään etsimästään miehestä tai Akutin
apinoista.

Vihdoin hän pysähtyi ja päästi huudon, jolla hän ja Tarzan tavallisesti
olivat kutsuneet suuria ihmisapinoita. Vastausta ei kuulunut. Jones ja
Sullivan tulivat mustan luo juuri kun tämä kajahdutti kaamean
kutsuhuutonsa. Neekeri kulki vielä puoli kilometriä eteenpäin huutaen
aina silloin tällöin.

Lopulta totuus selveni hänelle, ja silloin hän kääntyi pelästyneen
kauriin tavoin ja lähti kiitämään takaisin leiriin. Tultuaan sinne
hän huomasi heti pahat aavistuksensa tosiksi. Lady Greystoke ja
mosula-nainen olivat poissa. Samoin Schneider.

Kun Jones ja Sullivan ehtivät Mugambin luo, olisi tämä tahtonut
vihoissaan tappaa heidät luullen heidänkin olleen osallisina
salaliitossa. Mutta lopulta heidän onnistui saada hänet osittain
vakuutetuksi siitä, etteivät he olleet tietäneet siitä.

Kun he juuri pohtivat, missä naiset ja heidän ryöstäjänsä mahdollisesti
olivat ja mikä tarkoitus Schneiderillä oli voinut olla viedessään
heidät pois leiristä, heilahti Apinain Tarzan alas erään puun oksilta
ja tuli aukeaman poikki heitä kohti.

Hänen terävät silmänsä huomasivat heti, että jotakin oli hullusti, ja
kun hän kuuli Mugambin kertomuksen, kalahtivat hänen hampaansa
pahaenteisesti yhteen ja hänen silmäkulmansa vetäytyivät miettivään
ryppyyn.

Mitä toivoi perämies saavuttavansa viemällä Jane Claytonin pois
leiristä tällä pienellä saarella, jossa hän ei voinut Tarzanin kostolta
paeta minnekään? Apinamies ei voinut luulla häntä niin typeräksi.
Sitten alkoi totuus hieman selvitä hänelle.

Schneider ei olisi ryhtynyt sellaiseen tekoon, jollei olisi ollut
jokseenkin varma siitä, että oli olemassa joku keino päästä pois
Viidakkosaarelta vankeineen. Mutta miksi hän oli ottanut myöskin mustan
naisen mukaansa? Hänen seurassaan oli varmaan ollut muita, joista joku
halusi tummaa kaunotarta.

"Tulkaa", sanoi Tarzan, "nyt on meillä vain yksi tehtävä edessämme,
nimittäin lähteä seuraamaan heidän jälkiään."

Kun hän oli lakannut puhumasta, ilmestyi pitkä, kömpelö hahmo
viidakosta leirin pohjoispuolelta. Hän tuli suoraan noita neljää miestä
kohti. Hän oli vento vieras heille kaikille, eivätkä he olleet
uneksineetkaan, että Viidakkosaaren epäystävällisillä rannoilla olisi
joku muukin ihmisolento niiden lisäksi, jotka olivat heidän omassa
leirissään.

Tulija oli Gust. Hän kävi suoraan asiaan. "Teidän naisenne on
ryöstetty", sanoi hän. "Jos haluatte vielä nähdä heidät, tulkaa
nopeasti ja seuratkaa minua. Jollemme kiiruhda, lähtee _Cowrie_
merelle, ennenkuin ennätämme sen ankkuripaikalle."

"Kuka sinä olet?" kysyi Tarzan. "Mitä tiedät vaimoni ja mustan naisen
varastamisesta?"

"Kuulin Kai Shangin ja Momulla-maorin neuvottelevan kahden teidän
leiriinne kuuluvan miehen kanssa. He olivat ajaneet minut pois leiristä
ja olisivat tappaneet minut. Nyt minä maksan heille. Tulkaa!"

Gust vei nuo neljä miestä nopeata vauhtia _Kincaidin_ leiristä viidakon
läpi pohjoista kohti. Tulisivatko he ajoissa merelle? Muutaman minuutin
kuluttua he saisivat vastauksen kysymykseensä.

Ja kun pieni seurue vihdoin tunkeutui viimeisen kaihtavan lehtiverhon
läpi ja satama ja valtameri oli heidän edessään, huomasivat miehet,
että kohtalo oli ollut mitä julmin heitä kohtaan, sillä kuunari oli jo
nostanut purjeensa ja kulki hitaasti sataman suusta avoimelle merelle.

Mitä heidän piti tehdä? Tarzanin leveä rinta nousi ja laski kovasta
mielenliikutuksesta. Nyt oli tullut viimeinen isku, ja jos Apinain
Tarzanilla oli milloinkaan ollut syytä luopua toivosta, niin ainakin
nyt, kun hän näki laivan, joka vei hänen vaimonsa jotakin hirveätä
kohtaloa vastaan, liukuvan soreasti pitkin väreilevää vettä, niin
likellä ja kuitenkin kauhistavan kaukana.

Hän seisoi ääneti ja katseli laivaa. Hän näki sen kääntyvän itää kohti
ja lopuksi katoavan erään niemekkeen ympäri tuntematonta päämääräänsä
kohti. Sitten hän lysähti maahan ja kätki kasvot käsiinsä.

Pimeän tultua nuo viisi miestä palasivat leiriinsä itärannalle. Yö oli
kuuma ja painostava. Ei pieninkään tuulenhenki liikuttanut puiden
lehtiä tai väräyttänyt valtameren pintaa. Vain heikko maininki vyöryi
hiljaa rantaan.

Tarzan ei ollut milloinkaan nähnyt suurta Atlanttia niin pahaenteisen
rauhallisena. Hän seisoi parhaillaan rantasomerikon reunalla katsellen
meren yli mannermaalle päin mieli täynnä surua ja toivottomuutta, kun
viidakosta aivan leirin takaa kuului pantterin kolkko valitushuuto.

Kammottavassa kiljunnassa oli tuttu sävy, ja Tarzan kääntyi melkein
koneellisesti ja vastasi. Hetkeä myöhemmin Sheetan keltaisenruskea
hahmo livahti rannikon hämärään. Kuu ei paistanut, mutta taivas oli
tähtien peitossa. Villi peto tuli hiljaa miehen viereen. Nyt oli pitkä
aika siitä, kun Tarzan oli nähnyt vanhan taistelutoverinsa, mutta
hiljainen hyrrääminen riitti vakuuttamaan hänelle, että eläin yhä
muisti siteet, jotka olivat yhdistäneet heidät menneisyydessä.

Apinamies laski kätensä eläimen turkille, ja kun Sheeta painautui hänen
säärtänsä vasten, hyväili ja silitteli hän tuimannäköistä päätä silmät
yhä suunnattuina tutkivasti pimeälle merelle.

Äkkiä hän hätkähti. Mitä se oli? Hän pinnisti silmiään, tuijottaen
yöhön. Sitten hän kääntyi ja huusi miehille, jotka istuivat leirissä
huopiensa päällä poltellen piippuaan. He tulivat juosten hänen
luokseen, mutta Gust vitkasteli nähdessään Tarzanin toverin.

"Katsokaa!" huudahti Tarzan. "Valo! Laivan valo! Siellä on varmaan
_Cowrie_. He ovat jääneet tuulettomaan paikkaan." Ja sitten hän
huudahti uudistunein toivein: "Me voimme saada heidät kiinni! Purtemme
vie meidät helposti."

Gust vastusteli. "He ovat hyvin aseistettuja", varoitti hän. "Me emme
voisi vallata laivaa, -- meitähän on vain viisi."

"Nyt on kuusi", vastasi Tarzan osoittaen Sheetaa, "ja me voimme
puolessa tunnissa saada vielä lisää. Sheeta vastaa kahtakymmentä
miestä, ja ne muutamat, jotka voin vielä kutsua, lisäävät joukkoamme
sadalla miehellä. Sinä et tunne niitä."

Apinamies kääntyi viidakkoon päin ja kallisti päätään. Hänen huuliltaan
kaikui kerran toisensa jälkeen tovereitaan kutsuvan urosapinan inha
huuto.

Pian kuului viidakosta vastaukseksi samanlainen huuto ja sitten yhä
uusia. Gustia värisytti. Minkälaisten olentojen joukkoon kohtalo oli
heittänyt hänet? Eivätkö Kai Shang ja Momulla olisi sittenkin olleet
parempia kuin tämä suuri valkoinen jättiläinen, joka silitteli
pantteria ja kutsui viidakon petoja luokseen?

Muutamassa minuutissa Akutin apinat tulivat oksien ritistessä pensaikon
läpi rannalle, jossa nuo viisi miestä olivat sillä välin puuhanneet
kömpelön purrenrungon kimpussa.

Jättiläisponnistuksilla oli heidän onnistunut saada se vedenpartaalle.
_Kincaidin_ kahden pelastusveneen airot, jotka olivat olleet telttojen
kannatuspuina, -- veneet oli tuuli kuljettanut ulapalle juuri sinä
yönä, jolloin seurue oli tullut maihin, -- tuotiin nyt kiireesti
purteen. Kun Akut ja hänen seuralaisensa tulivat rantaan, oli kaikki.
valmiina merelle lähtöä varten.

Hirvittävät laivamiehet ryhtyivät taas herransa palvelukseen ja
asettuivat vastaan mukisematta paikoilleen purressa. Neljä miestä --
Gustia ei saatu tulemaan mukaan -- tarttui airoihin käytellen niitä
melan tavoin. Muutamat apinat seurasivat heidän esimerkkiänsä, ja pian
kulki kömpelö pursi tasaisesti pitkin merta valoa kohti, joka nousi ja
laski hiljaa aallokon mukana.

Uninen merimies piti huonosti vahtia _Cowrien_ kannella, samalla kun
alhaalla kajuutassa Schneider käveli edestakaisin väitellen Jane
Claytonin kanssa. Tämä oli löytänyt revolverin pöydänlaatikosta siinä
huoneessa, johon hänet oli suljettu, ja piti nyt aseensa avulla
_Kincaidin_ perämiestä alallaan.

Mosula-nainen oli polvillaan hänen takanaan, ja Schneider asteli
edestakaisin oven edessä uhaten ja rukoillen ja tehden lupauksia, mutta
kaikki turhaan. Pian kuului yläpuolella olevalta kannelta varoitushuuto
ja laukaus. Jane Claytonin valppaus herpautui hetkeksi: hän käänsi
silmänsä kajuutan kattoaukkoon. Samassa hetkessä oli Schneider hänen
kimpussaan.

Ensi tiedon siitä, että joku toinen alus oli likellä, sai vahdissa
oleva merimies silloin, kun näki miehen pään ja hartioiden kohoavan
laivan kaiteen yli. Paikalla hypähti vahti huudahtaen pystyyn ja
tähtäsi revolverillaan tunkeilijaa. Hänen huutonsa ja sitä seurannut
revolverinlaukaus olivat saaneet Jane Claytonin unohtamaan
varovaisuutensa.

Luulotellun turvallisuuden aiheuttama rauhallisuus kannella muuttui
pian mitä hirveimmäksi meteliksi. _Cowrien_ miehet syöksyivät ylös
asestettuina revolvereilla, väkipuukoilla ja niillä pitkillä veitsillä,
joita monet heistä tavallisesti pitivät mukanaan. Mutta hälytys oli
tullut liian myöhään. Tarzanin pedot olivat jo laivan kannella ja
heidän mukanaan Tarzan itse ja kaksi miestä _Kincaidin_ väestä.

Nähdessään kauheat pedot eivät kapinalliset voineet säilyttää
rohkeuttaan. Ne, joilla oli revolveri, ampuivat muutamia hajanaisia
laukauksia ja riensivät sitten johonkin paikkaan, missä luulivat
olevansa turvassa. Muutamat kiipesivät vantteihin, mutta Akutin apinat
liikkuivat niissä paljon taitavammin kuin he.

Maorit, jotka kiljuivat hirmusta, vedettiin alas ilmavista
olopaikoistaan. Pedot, joita Tarzan ei nyt ollut hillitsemässä -- hän
oli mennyt etsimään Janea -- purkivat villin luonteensa koko raivon
heidän kynsiinsä joutuneita onnettomia raukkoja vastaan.

Sheeta oli tähän mennessä iskenyt suuret torahampaansa vain yhteen
ainoaan kurkkuun. Hetken ajan hän raateli ruumista ja sitten hän näki
Kai Shangin, joka syöksyi portaita alas kajuuttaansa.

Päästäen kimeän huudon Sheeta lähti hänen peräänsä -- ja se huuto sai
melkein yhtä hirveän kiljaisun esiin kauhistuneen kiinalaisen kurkusta.

Mutta Kai Shang ennätti kajuuttaansa sekunnin murto-osaa ennen kuin
pantteri, ja loikattuaan sisään hän läimäytti oven kiinni -- joskin
liian myöhään. Sheetan suuri ruumis syöksyi ovea vastaan ennenkuin se
oli lukossa, ja hetkeä myöhemmin Kai Shang soperteli ja kirkui ylhäällä
olevan makuusijan äärimmäisessä kolkassa.

Sheeta loikkasi keveästi uhrinsa perässä. Pian oli Kai Shang Fachanista
rikollisen vaelluksensa päässä, ja Sheeta ahmi sitkeätä ja suonikasta
lihaa.

Vain hetken kuluttua siitä kun Schneider oli syöksynyt Jane Claytonin
kimppuun ja temmannut revolverin hänen kädestään, aukeni kajuutan ovi
ja pitkä puolialaston valkoinen mies seisoi oviaukossa.

Hän kiiruhti ääneti huoneen läpi. Schneider tunsi jäntevät sormet
kurkussaan. Hän käänsi päätään nähdäkseen, kuka oli käynyt hänen
kimppuunsa, ja hänen silmänsä kävivät suuriksi, kun hän huomasi
apinamiehen kasvot aivan likellä omiaan.

Sormet puristivat säälimättöminä perämiehen kurkkua. Hän koetti huutaa,
rukoilla, mutta ei ainoatakaan ääntä kuulunut. Hänen silmänsä
pullistuivat kuopistaan, kun hän taisteli vapautuakseen,
hengittääkseen, elääkseen.

Jane Clayton tarttui miehensä käsiin ja koetti vetää niitä pois
kuolevan miehen kurkusta, mutta Tarzan pudisti vain päätänsä.

"Ei enää", sanoi hän rauhallisesti. "Ennen olen antanut roistojen elää,
ja sitten olemme me kumpikin saaneet kärsiä armeliaisuutemme
seurauksista. Tällä kertaa me selvitämme välimme erään roiston kanssa
-- ettei hän enää milloinkaan voi tehdä pahaa meille tai muille." Ja
hän väänsi äkkinäisellä liikkeellä petollisen perämiehen niskaa,
kunnes kuului terävä naksahdus ja miehen ruumis oli hervotonna ja
liikkumattomana apinamiehen otteessa. Tehden inhon eleen Tarzan työnsi
ruumiin sivulle. Sitten hän palasi kannelle Janen ja mosula-naisen
seuraamana.

Siellä oli taistelu jo päättynyt. Ainoastaan Schmidt ja Momulla ja
kaksi muuta miestä oli elossa _Cowrien_ koko laivaväestä, sillä he
olivat löytäneet pakopaikan keulakopista. Muut olivat saaneet kovan
kuoleman -- sellaisen kuin ansaitsivatkin -- Tarzanin petojen
torahampaista ja kynsistä. Aamulla aurinko valaisi hirveätä näkyä
onnettoman _Cowrien_ kannella, mutta tällä kertaa veri, joka tahrasi
sen valkoista pintaa, oli syyllisten verta eikä syyttömien.

Tarzan haki miehet, jotka olivat kätkeytyneet keulakoppiin, ja
lupaamatta heille vapautusta rangaistuksesta pakotti heidät tekemään
muiden mukana työtä laivalla -- muutoin oli heti edessä kuolema.

Auringon noustessa oli alkanut puhaltaa navakka tuuli, ja _Cowrie_
suuntasi purjeet pullollaan kulkunsa Viidakkosaarta kohti, missä Tarzan
muutamia tunteja myöhemmin otti Gustin laivaan ja sanoi jäähyväiset
Sheetalle ja Akutin apinoille. Hän nimittäin laski eläimet siellä
maihin, jotta ne saisivat jälleen elää luonnollista villiä elämäänsä.
Ne katosivatkin oitis rakastamansa viidakon viileihin syvyyksiin.

On epätietoista, ymmärsivätkö ne, että Tarzan aikoi nyt jättää heidät
-- poikkeuksena oli mahdollisesti muita älykkäämpi Akut, joka yksin jäi
rannalle, kun pikku vene kulki kuunaria kohti vieden hänen herransa ja
mestarinsa pois.

Niin kauan kuin Jane ja Tarzan saattoivat erottaa Viidakkosaaren rannan
seisoessaan kannella, näkivät he karvaisen ihmisapinan yksinäisen
hahmon seisovan liikkumattomana hyrskyjen ympäröimällä rantahietikolla.

Kolme päivää jälkeenpäin _Cowrie_ kohtasi kuninkaallisen korvetin
_Shorewaterin_, jonka langattoman välityksellä loordi Greystoke pääsi
pian yhteyteen Lontoon kanssa. Silloin hän sai tiedon, joka täytti
hänen ja hänen vaimonsa sydämen ilolla ja kiitollisuudella -- pikku
Jack oli turvallisesti loordi Greystoken kaupunkitalossa.

Vasta Lontooseen tullessaan saivat he tietää sen merkillisen
tapaussarjan yksityiskohdat, jonka tuloksena oli, että heidän lapsensa
oli säilynyt vahingoittumattomana.

Kävi selville, että Rokoff, peläten viedä lasta keskellä päivää
_Kincaidiin_, oli kätkenyt sen erääseen kurjaan luolaan, jossa
säilytettiin nimettömiä lapsia, ja aikonut viedä sen höyrylaivaan
pimeän tultua.

Hänen liittolaisensa ja pääasiallinen auttajansa, Paulvitsh, oli kehnon
mestarinsa monivuotisena ja uskollisena oppilaana lopulta tullut yhtä
petolliseksi ja ahneeksi kuin herransakin. Ajatellen niitä äärettömän
suuria lunnaita, jotka hän voisi saada palauttamalla lapsen
vahingoittumattomana vanhemmilleen, hän oli ilmaissut pienokaisen
syntyperän löytölasten kotia hoitavalle naiselle. Naisen avulla hän oli
järjestänyt lasten vaihtamisen, tietäen täysin hyvin, ettei Rokoff
aavistaisi hänelle tehtyä kepposta ennenkuin kaikki olisi myöhäistä.

Nainen oli luvannut pitää lasta, kunnes Paulvitsh palaisi Englantiin.
Mutta kullanhimo oli nyt houkutellut hänet vuorostaan pettämään
lupauksensa, ja hän oli ryhtynyt loordi Greystoken asianajajan kanssa
neuvottelemaan lapsen palauttamisesta.

Esmeralda, vanha neekerihoitajatar, joka oli ollut Amerikassa lomalla
pikku Jackin ryöstön aikaan -- hän piti poissaoloaan koko onnettomuuden
syynä -- oli palannut matkaltaan ja tunsi lapsen heti oikeaksi.

Lunnaat oli maksettu, ja kymmenen päivää ryöstön jälkeen oli tuleva
loordi Greystoke aivan vahingoittumattomana palautettu isänsä kotiin.

Ja niin oli viimeinen ja suurin Nikolas Rokoffin monista konnantöistä
mennyt kurjasti myttyyn hänen ainoan ystävänsä osoittaman petollisuuden
kautta, vieläpä päättynyt tuon pääroiston kuolemaan, tuottaen loordi ja
lady Greystokelle mielenrauhan, jota he eivät kumpikaan olisi voineet
tuntea niin kauan kun venäläinen oli elossa ja hänen kavala mielensä
kykeni suunnittelemaan uusia konnantöitä.

Rokoff oli kuollut, ja vaikka Paulvitshin kohtalo oli tuntematon, oli
heillä täysi syy uskoa, että hän oli sortunut viidakon vaaroihin
siellä, missä he viimeksi olivat hänet nähneet -- herransa konnamaisen
apurin.

Ja mikäli he osasivat päätellä, olivat he nyt ainiaaksi vapaat näiden
kahden miehen alituiselta uhalta -- ainoiden vihollisten, joita Apinain
Tarzanin oli milloinkaan tarvinnut pelätä, koska he olivat
raukkamaisesti suunnanneet iskunsa hänen rakastamiinsa eikä häneen
itseensä.

       *       *       *       *       *

Onnellinen oli se perhe, joka kokoontui Greystoken taloon sinä päivänä,
jolloin loordi ja lady Greystoke astuivat Englannin maakamaralle
_Shorewaterin_ kannelta.

Heitä seurasi Mugambi ja mosula-nainen, jonka hän oli löytänyt kanootin
pohjalta tuona yönä Ugambin pienen sivujoen rannalla.

Nainen oli pitänyt parempana liittyä uuteen herraansa kuin palata
entisen miehensä luo, jolta hän oli tahtonut karata.

Tarzan oli ehdottanut heille, että he hankkisivat itselleen kodin hänen
laajoilla afrikkalaisilla tiluksillaan wazirien maassa, jonne heidät
lähetettiinkin ensi tilassa.

Mahdollisesti me tapaamme heidät kaikki siellä keskellä julman viidakon
ja suurten tasankojen romanttista viileyttä, noiden seutujen, joissa
Apinain Tarzan mieluimmin oleskelee.

Kukapa sen tietää?





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tarzanin pedot" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.