Title: Kelevipoeg
Author: Raitio, Kosti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kelevipoeg" ***


KALEVIPOEG

Lyhyesti esitellyt

K. R. [Kosti Raitio]



Kansanvalistusseuran toimituksia XLIV.



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1884.



SISÄLTÖ:

Johdanto.
Kalevipoeg-runojen synty y.m.
Kalevipoeg-runoelman sisällys.
Muistutuksia.



Johdanto.


Vuonna 1832 ilmaantui täällä Suomessa painosta kirja, nimeltä _Kalevala_.
Se saavutti tavattoman suuren huomion sekä omassa maassa että
ulkomaillakin. Suomalaiset sitä lukivat Ihastuksella ja kansallisella
ylpeydellä, ulkomaalaiset sitä alkoivat kääntää omille kielillensä.

Mikä sitten on tuo Kalevala, josta niin paljon puhutaan, jota niin
paljon kiitetään ja ylistetään? "Kuuluu olevan täynnä vanhoja
pakanallisia loruja", sanoo muuan ääni. "Se on paksu kirja, mutta
hirveän ikävä lukea", sanoo toinen, joka on lukenut tukuttain nykyajan
romaania eikä Kalevalassa tapaa vivahdustakaan niihin. "Hyvä se kuuluu
olevan, mutta en ole tullut sitä vielä lukeneeksi", sanoo kolmas.
Muuten onkin ylipäänsä vaikeata noin parilla kolmella sanalla Kalevalan
arvoa määrätä, eikä ole helppo tehdä sitä laajoilla esitelmilläkään.
Koska meidän tarkoitukseemme tällä kertaa kuitenkin kuuluu, että olemme
jotenkuten selvillä siitä, mikä merkitys tällaisella kirjalla on,
koetamme seuraavassa esittelyssä tehdä ainakin muutamia viittauksia
tuohon sen merkitykseen ja osoittaa sitä näkökantaa, jolta Kalevalaa on
katseltava.

Kalevalan ilmaantumisellakin on oma historiansa, nykyään jo jotenkin
yleisesti tunnettu. _Elias Lönnrot_ matkusteli maamme itä-osissa ja
varsinkin Venäjän puoleisessa Karjalassa ja kirjoitti muistiin runoja,
joita kansa hänelle lauloi. Nämä runot hän sitten järjesti taidokkaasti
yhteen, niin että niistä syntyi ehjä runollinen kertomus, ja tälle hän
antoi nimeksi Kalevala. Ne olivat runoja, joita _Suomen kansa itse
kerran oli sepittänyt_ ja jotka vuosisatojen kuluessa olivat säilyneet
sen muistissa. Ne olivat runoja, jotka kertoivat asioita kansamme
aikaisimmasta muinaisuudesta. Ne kertoivat Kalevalan ja Pohjolan
väestä, viisaasta laulajasta ja tietäjästä Väinämöisestä, Seppo
Ilmarisesta, Lieto Lemminkäisestä j.n.e. Kalevalan ja Pohjolan väki
ovat niissä kaksi Suomen kansan sukua, jotka ensin elävät ystävyydessä
keskenään. Sen pääsankarit Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen
käyvät kosimassa Pohjolan ihanata tytärtä, joka viimein suostuukin
menemään Ilmariselle vaimoksi. Mutta Ilmarinen on takonut rikkautta
ja onnea tuottavan Sammon Pohjolaan. Sen johdostapa viimein syntyykin
riita molempien heimojen välillä ja paisuu valtavaksi sodaksi,
jossa Pohjola viimein, kukistuu, mutta Sampokin, riidan aihe, sodan
melskeessä putoaa mereen -- muutamia pirstaleita vaan saapi Väinämöinen
siitä pelastetuksi Kalevalan kansan vastaiseksi onneksi. -- Tämä,
lyhyesti puhuen, on Kalevalan kertomarunojen pääsisällys.

Nämä runot, niinkuin jo sanoimme, esittelevät meille Suomen kansan
aikaisinta muinaisuutta. Mikä merkitys taas tuolla muinaisuuden
tuntemisella on, siitä ei meidän tarvitse lavealta puhua. Muinaisuushan
on ikäänkuin pohjana, jolle kansat rakentavat sekä nykyisen että
vastaisen elämänsä. Kaikella, mikä koko maailmassa tai yksityisten
kansojen elämässä tapahtuu, on syvät juurensa muinaisuudessa.
Ymmärtääksemme siis nykyisiä olojamme tulee meidän tutkia niiden
jo hämärään muinaisuuteen kätketyitä "syntyjä syviä". Meidän tulee
sieltä etsiä neuvoa ja oppia, katsastaa, miten mikin asia jo silloin
on ilmaantunut, vaikuttanut ja päättynyt. Kun siis Kalevala valaisee
tuota meidän aikaisinta muinaisuuttamme, ja tekee sen hyvin suuressa
määrässä ja viehättävällä tavalla, on sillä sen vuoksi mitä suurin arvo
ja merkitys.

Mutta onko sitten todellakin kaikki se, mitä Kalevalassa kerrotaan,
totta? Voiko luottaa siihen, että Suomen kansan muinaisuudessa
todella on ollut niin laita, kuin Kalevala kertoo? Onko Suomen kansan
keskuudessa ennen muinoin löytynyt Kalevalan ja Pohjolan suvut, onko
sillä milloinkaan ollut Väinämöistä, Ilmarista, Lemminkäistä j.n.e.
Eikö tuo kaikki ole pelkkää tyhjää tarinaa vaan? Nämä omat kysymyksiä,
joiden varmaan vastaamiseen me emme pysty. Mutta emmepä siitä paljon
voittaisikaan, jos niihin saisimmekin varman vastauksen. Ovatko Pohjola
ja Kalevala milloinkaan ja missäkään löytyneet, ovatko Kalevalan
pääsankarit todella eläneet, vai ovatko he alkujaan olleet esim.
luonnon ilmiöitä ja voimia, joista kansaa mielikuvitus vähitellen on
tehnyt ihmisten luontoisia olentoja, kaiken tämän epävarman rinnalla
löytyy, näet, Kalevalassa äärettömän paljon sellaistakin, mikä on
varmuudella totta. On nimittäin huomattava, että me Kalevalasta,
tuon yllä kerrotun pääjuonen ohessa, voimme saada hyvin runsaan ja
monipuolisen kuvauksen esi-isistämme, muinaisista Suomalaisista,
ja heidän silloisesta elämästään. Niinpä näemme me tästä kirjasta,
minkälaiset olivat esi-isillämme ajatukset esim. maailman luomisesta,
taivaasta ja maasta, elämästä kuoleman jälkeen j.n.e.; tästä kirjasta
me opimme tuntemaan heidän uskonnolliset ja siveelliset käsitteensä,
heidän perhe-elämänsä, työskentelynsä, tapansa, pyrintönsä j.n.e.;
tästä me myös opimme tuntemaan, minkälaisiksi esi-isämme oivat
mielessään kuvitelleet ihanteelliset sankarinsa, joita Kalevalassa
edustaa Väinämöinen, Ilmarinen j.n.e. Kaiken tuon me opimme, ja
silloinpa Suomen kansan muinaisuus meidän silmissämme ei enää olekaan
hämärä ja outo, vaan kaunis ja lumoava muinaisuus, jonne me nykyisyyden
usvista luomme silmämme ikäänkuin oman lapsuutemme jo aikoja sitten
kuluneihin, ihaniin päiviin.

Suomen kansan lapsuuden ijäksi todella voipi kutsua noita aikoja,
joilla Kalevalan tarumaailmalliset tapaukset ja persoonat liikkuvat.
Mutta lapsestahan jo usein voipi nähdä, mitä siitä aikamiehenä
varttuu. Niinpä mekin Kalevalasta jo voimme nähdä, mitkä alkuperäiset
luonnonlahjat, taipumukset, kyvyt j.n.e. Luoja on Suomen kansalle
antanut, mikä henki ja suunta siinä jo alkuansa on vallinnut. Lyhyesti
sanoen: Kalevalasta Suomen kansa oppii tuntemaan omaa _itseänsä_.

Jos me nyt kerran käsitämme, miten tärkeä kullenkin kansalle on
sen muinaisuus; jos Kalevala esittää meille tuon muinaisuuden
suurenmoisena, runollisena ja ylevänä, niinkuin se todella tekee;
jos me tiedämme Kalevalasta oppivamme tuntemaan oman kansamme sen
alkuperäisyydessä ja luonnollisuudessa; jos me vielä tiedämme, että
Suomen kansa itse on tämän teoksen runoillut ja siten näyttänyt
maailmalle todisteen henkisestä kyvystään; silloinpa me myös
käsittänemme, kuinka kallis aarre tämä kirja on meidän kansallemme.

Eipä siis kummastuttanekaan meitä se ihastus, joka syntyi ajattelevissa
Suomalaisissa Kalevalan ilmaantumisen johdosta. Mutta nostipa se,
niinkuin jo sanoimme, ulkomaillakin suurta huomiota ja ihmettelemistä.
Se arvo, joka Kalevalalle annettiin ja yhä annetaan muissakin
sivistyneissä maissa, riippuu osaksi Kalevalan omasta runollisesta
pätevyydestä, osaksi siitäkin, että maailman kirjallisuudessa
tavataan ylen harvalta tällaisia _koko kansan_ sepittämiä ja niiden
muinaisuutta koskevia kertomarunoja eli _epoksia_, niinkuin niitä
tieteellisellä nimellä kutsutaan. Mainioimmiksi niiden joukossa ovat
tulleet _Homeron Iliadi ja Odysseia_, jotka muinoinen Kreikan kansa
on sepittänyt. Näiden Homeron ihanien runojen rinnalle on myöskin
Kalevala asetettu. Molemmat esittelevät meille vielä luonnon helmassa
ja alkuperäisyydessään elävää kansaa, sellaista, johon sivistys ja
kaikki sen kirjavat ilmiöt eivät vielä ole päässeet vaikuttamaan.
Senpä tähden sivistynyt ihmiskunta näitä teoksia ihaileekin. Kun sitä
ikäänkuin raskaana ilmana painaa sen oma sivistys -- korkea, mutta
liian monipuolinen, liian monissa muodoissa ilmaantuva sivistys, --
silloin se mielikuvituksensa avulla kernaasti pakenee muinaisuuden
yksinkertaisemmista ja alkuperäisemmistä oloista ammentamaan itsellensä
uutta elon raikkautta, silloin se mielihyvällä lukee teoksia sellaisia
kuin Homeron laulut ja Kalevala.

Olemme tässä johdannossa pitkälti puhuneet kansaneposten ja niiden
joukossa varsinkin Kalevalan merkityksestä. Tämä oli mielestämme
tarpeellista siitä syystä, että sekin kansan luoma runoteos,
josta seuraavassa kyhäelmässä tulemme puhumaan, ei ole ainoastaan
samantapainen teos kuin Kalevala, vaan myös syntynsä ja aineensa
puolesta sille hyvin likeistä sukuakin. Mitä tässä siis on sanottu
Kalevalasta ja sen merkityksestä, soveltuu suureksi osaksi myöskin
Kalevipoeg'iin, ja hyvä kaiketi on, että jo edeltäpäin tiedämme,
minkälaisesta teoksesta tässä nyt ryhdymme lähemmin puhumaan, varsinkin
kun meillä vast'edes ei olekaan suuresti tilaisuutta tällaisien
huomautuksien ja viittauksien tekemiseen.



Kalevipoeg-runojen synty y.m.


Kirjallisuutta viljelevä yleisö Suomessa on jo monenmoisista lähteistä
oppinut tuntemaan Viron kansan samaksi suomalaiseksi kansaksi, jota me
itsekin olemme, tämä yleisö jo tuntee myöskin Viron kansan aikaisemmat
ja myöhemmät vaiheet, heidän pitkän, vuosisatoja kestäneen orjuutensa
ja heidän v. 1819 tapahtuneen vapautuksensa siitä; se tuntee myös
kuinka Viron kansa sen jälkeen on vironnut henkisestä nääntymyksestään
ja uskaltanut ruveta ajattelemaan elämää omalla kansallisella pohjalla,
ja kuinka sielläkin siitä lähtein on taisteltu jaloa taistelua oman
kansan, kielen ja kirjallisuuden luonnollisten oikeuksien puolesta,
taistelua, joka luonnollisesti yhä enemmän on herättänyt meidän
Suomalaistenkin huomiota ja myötätuntoisuutta.

Samoin kuin Suomessa on Virossakin tämä kansan heräjäminen kansalliseen
itsetajuntaan vaikuttanut sen, että Virolaiset yhä suuremmalla
rakkaudella ovat kiinnittäneet huomionsa siihen, mikä heille on
kansallisesti omaa ja omituista. Niinkuin meillä on heilläkin koottu
kansan satuja ja tarinoita, kansan muinaisia ja nykyisiä lauluja j.n.e.
Siten ovat hekin näistä saaneet tukea ja pohjaa riennoillensa ja uutta
elonnestettä kansalliselle elämällensä.

Nyt on jo kolmas vuosikymmen kulumassa sen jälkeen kun maailman
nähtäväksi ilmaantui eräs merkillinen kirja, tärkein, ja
suurimman-arvoinen kaikista niistä henkisistä tuotteista, jotka Viron
kansan keskuudesta tähän asti on ilmisaatu ja talteen pantu. Se kirja
oli _Kalevipoeg_, sisältävä Virolaisten sepittämiä kertomarunoja
kansansa muinaisesta sankarista, Kalevan pojasta, hänen teoistaan ja
vaiheistaan. Tämä kirja oli yhtä tärkeä Virolaisille kuin meille
Suomalaisille Kalevala, jonka merkityksestä me edellisessä luvussa
puhuimme. Pieni, noin 700,000 hengen suuruinen Viron kansa oli sen
kautta saanut aarteen, joka kohotti sitä sen omissa ja muidenkin
silmissä ja antoi sille uutta luottamusta ja elämän toivoa. Olihan
Viron kansa Kalevanpojassaan itse luonut teoksen, joka osoitti sen
suurta syntyperäistä kykyä, sitä juuri, jota tämän kansan halveksijat,
varsinkin Saksalaiset, yhä ovat koettaneet kieltää, siksi että ovat
sitä peljänneet; olihan Vironkin kansalla muinaisuudestaan vielä
muistomerkki, runollinen, mahtava ja kelpaava näytettäväksi niille,
jotka pikkumielisyydessään tahtovat yhä tietää, oletko sinä "sukua
suurta, laajoa lajipereä?"

Suomalaiset ja Virolaiset ovat toisilleen niin läheistä sukua kuin veli
suinkin on veljelle.

Senpätähden ei toiselle ole suinkaan arvotonta, mikä toiselle on
suurta ja kallista; päinvastoin vaatii jo pelkkä sukulaisuus meitä
"toisissamme käymään" ja tutustumaan toistemme asioihin. Usein onkin
sekä Suomessa että Virossa lausuttu toivomus, että tutustuisimme
varsinkin toistemme kirjallisuuteen, ja onhan tuohon jo kaunis alku
pantu. On esimerkiksi meillä jo ruvettu opettelemaan Viron kieltä,
joka ajan kuluessa on siksi erilaistunut Suomen kielestä, että sitä
on vaikeanläntä ilman vähäistä harjoitusta ymmärtää; mitä tärkeätä
kumpaisenkin kirjallisuuden alalla on ilmaantunut, sitäkin on vähin
ruvettu lukemaan. Mitä nyt erityisesti tulee Kalevanpoikaan (kutsumme
sitä tällä Suomalaisella nimellään), niin on se teos, joka etupäässä
ansaitsee tulla meidän Suomalaisten tutuksi; samasta syystä, kuin
me luemme Kalevalaa, tulisi meidän lukea Kalevanpoikaakin, koska
molemmat teokset ovat suomalaisen kansan luomia ja rinnatusten antavat
yhä täydellisemmän kuvan kansamme muinaisuudesta. Mutta koska tämä
puheenalainen teos on jotenkin lavea ja kielikin estäisi suurempaa
yleisöä siihen tutustumasta, otamme seuraavilla sivuilla lyhyesti
esitelläksemme tämän kirjan syntyä ja sisällystä; teemme sen siinä
luulossa, että tällaisesta vaatimattomastakin esittelystä voisi,
ainakin ensi aluksi, olla jonkinmoinen hyöty.

       *       *       *       *       *

Viron kansan muinaisista lauluista ja kertomuksista tulivat, kun
kerran niiden kokoamista oli alettu harrastaa, piankin enimmin
huomatuiksi ne, jotka koskivat _Kalevanpoikaa_. Hänestä lauloi kansa
vielä monin paikoin, toisin paikoin tunnettiin hänestä vielä ainakin
suorasanaisia tarinoita ja siellä täällä olivat nämä tarinat hänestä
kiinnittyneet itse siihen maa-alaankin, jolla Virolaiset asuvat.
Moniin paikkoihin Virossa on, näet, kansan mielikuvitus sijoittanut
tapauksia Kalevanpojan tarusta, niinkuin seuraavassa useinkin saamme
nähdä. Siten on kansa tälle muinaiselle lempisankarillensa valmistanut
aineellisiakin muistomerkkejä, jotka ovat olleet omiansa säilyttämään
hänen nimeänsä ja tekemään koko hänen persoonansa elävämmäksi ja, niin
sanoaksemme, todellisemmaksi kansan mielessä.

Katkonaisia palasia Kalevanpojan tarusta sisälsivät painettuina
jo niin kutsutut "Beiträge zur genaueren Kenntniss der estnischen
Sprache" (Lisätietoja Viron kielen tarkempaan tuntemiseen), joita
Viron kielen ja kirjallisuuden ansiokas harrastaja _I.H. Rosenplänter_
(kuollut Pernon kirkkoherrana v. 1846) vihkottain ulosantoi vuosina
1813-32. Sitten karttui näitä runoja enemmänkin, ja varsinkin harrasti
oppineiden joukossa niiden kokoamista ylevämielinen tohtori _Fählmann_,
jolla on unhottumattomat ansiot Viron kielen tutkijana, kansan
runojen ja tarinain kokoojana ja harrastajana, runoilijana j.n.e.
Hänessä jo syntyi se ajatus, että runot ja kertomukset Kalevanpojasta
olisivat koottavat yhteen ja järjesteltävät ehjäksi kertomus-sarjaksi,
kansanepokseksi.

Tämän ajatuksensa toi hän ilmi jo v. 1838, samana vuonna hänen
toimestaan perustetun Virolaisen kirjallisuuden seuran jossakin
kokouksessa, ja sai siten muitakin lämpenemään tämän asian hyväksi.
Sydämensä toivetta, kerran nähdä tämä aate toteutettuna, ei Fählmann
itse saanut täytetyksi; hän nimittäin kuoli v. 1850. Mutta jo sitä
ennen oli eräs toinen mies ottanut tämän asian yhdeksi elämänsä
tehtävistä; se mies oli _Friedrich Reinhold Kreutzwald_. Hän on
Virolaisille ollut samallainen mies, kuin Elias Lönnrot on ollut
meille. Ja, kumma kyllä, ei ole ainoastaan heidän toimintansa, vaan
heidän elämänvaiheensakin suuressa määrässä yhtäläisiä.

Kreutzwald syntyi v. 1803 koillisessa Viron maassa lähellä Rahkavieren
(Rakveren) kaupunkia. Eipä ollut hän enemmän kuin Lönnrotkaan suurta
sukua, sillä hänen isänsä palveli hänen lapsuutensa aikana orjana
parissa moisiossa eli herrastalossa mainitun kaupungin läheisyydessä.
Täällä poika jo tarkoin korvin kuunteli kansan lauluja, joita
näillä seuduin silloin vielä löytyi hyvin runsaasti. Muun muassa
hän jo silloin oppi muutamia katkonaisia kohtia Kalevanpojasta.
-- Kahdentoista vuotiaana pantiin hän kouluun; siellä hänen
alkuperäinen virolainen nimensä Ristmets (ristimetsä) käännettiin
saksalaiseksi Kreutzwald'iksi. Vanhempain varattomuus esti hänen
kauan koulunkäyntiänsä jatkamasta, ja hän pantiin jo puolen neljättä
vuoden päästä kauppatoimeen, mutta siinä hän ei kuitenkaan menestynyt.
Nuoren Kreutzwaldin ollessa 16 vuoden ikäinen muuttivat hänen
vanhempansa, jotka silloin, niinkuin muutkin Virolaiset, pääsivät
orjuudesta vapaiksi, asuntonsa läntiseen Viroon. Siellä Kreutzwald
jälleen tutustui uusiin kansan kertomuksiin Kalevanpojasta. Siellä
oleskeli muun muassa eräs 80 vuotias virolainen vanhus, Jaakko,
joka näkyi olleen hyvin omituinen ja harvinainen henkilö, oikea
synnynnäinen kansan runoilija. Koko hänen sisällinen elämänsä oli,
näet, pelkää runollista haaveilua, säveliä ja laulua. Hän se taisi
tarinoita ja lauluja Kalevanpojasta, ja Kreutzwald'illa oli siten hyvä
tilaisuus täydentää muistoonpanojansa, joita hän Kalevanpojasta jo
aikaisin oli alkanut tehdä. -- Kreutzwald oli sillä välin, voittaen
taloudelliset vaikeudet ja ne esteet, mitkä vieras kieli hänelle
teki, päässyt Tarton kaupungin saksalaiseen yliopistoon. Siellä
suoritti hän lääkärintutkinnon v. 1832, ja niinkuin Lönnrot tämän
tutkinnon suoritettuansa määrättiin etäiseen Kajaaniin lääkäriksi,
samoin sai Kreutzwald kaupungin lääkärin paikan Vöron kaupungissa
kaakkois-Virossa, missä hän sitten eli neljäkymmentäneljä vuotta.
Loppu-ikänsä vietti hän tyttärensä luona Tartossa, jossa kuoli
25 p. Elokuuta 1882.

Tämän kyhäelmän tarkoituksena ei ole esitellä, mitä kaikkea
Kreutzwald pitkän ja uutteran elämänsä ajalla on kansansa hyväksi
toimittanut. Sivumennen vaan tässä huomautamme niitä suuria ja
unohtumattomia ansioita, joita hänellä on virolaisena kirjailijana,
runoilijana, Vironkielen tutkijana j.n.e. Jatkamme sen sijaan nyt jo
yllä alotettua kertomustamme Kreutzwaldin toimista ja menettelystä
Kalevanpoikarunoihin nähden.

Yliopistossa ollessaan Kreutzwald yhä kokosi taruja Kalevanpojasta,
mistä niitä vaan sai. Huomattava on, että Virossa joka paikassa
aina vähän tiedettiin kansan keskuudessa Kalevanpojasta, toisin
paikoin enemmän, toisin vähemmän. Yhdessä Fählmannin kanssa, jonka
ystävyyteen hän v. 1826 liittyi, työskenteli hän tämän kumpaisellenkin
rakkaan asian hyväksi. Kaikki mitä sai kokoon, pani hän paperille, ja
näytteitä joskus julkaistunkin. -- Vöron kaupunkiin muutettuansa tuli
hän lähelle noiden vanhain lauluin varsinaista pesäpaikkaa. Niinkuin
Lönnrot Kajaanissa oli lähellä Venäjän Karjalaa, mistä Kalevalan runot
pääasiallisesti saatiin, niinpä oli Kreutzwaldkin täällä lähellä
Pihkovan läänin rajaa, missä Peipsi-järven lounaisrannalla asuu
kreikanuskoisia Virolaisia (Setukeset), joiden syrjäisessä keskuudessa
nuo vanhat laulut olivat säilyneet puhtaampina ja täydellisimpinä
kuin muualla. Matkoillansa niiden luona saikin Kreutzwald runsaita
runoaarteita. Sitäpaitsi sai hän arvokkaita lisiä asiata harrastavilta
miehiltä siellä täällä Virossa. Täten alkoi vähitellen olla koossa
ne runot ja tarut Kalevanpojasta, mitä ylimalkaan arveltiin olevan
saatavissa. Kun Viron kirjallisuuden seura sitten Fählmann'in kuoleman
jälkeen tarjosi hänelle näiden ainesten järjestämisen kokonaiseksi
teokseksi, suostui hän siihen, ja olikin tietysti mitä kykenevin tähän
tärkeään ja vaikeaan toimeen. Kului siten joku vuosi tässä hiljaisessa,
mutta Kreutzwaldille mieluisassa työssä -- ja niin ilmaantui painosta
Viron kirjallisuuden seuran toimesta Kalevipoeg vihkottain vuosina
1857-61, sisältäen 20:esta runossa noin 18,500 säettä. Runomitta oli
perusteeltaan sama kuin meidän Kalevalassammekin. Teos oli samassa
varustettu saksankielisellä käännöksellä, jotta sen sisällys tulisi
laajemmin tunnetuksi, varsinkin oman maan saksalaisten kesken.

Minkälainen oli nyt se teos, joka täten oli aikaansaatu? Se ei
ilmaantunut suurilla vaatimuksilla eikä pitänyt itsestään suurta
ääntä; sanoi olevansa vaan virolainen taru Kalevanpojasta. Että se
kuitenkin oli tärkeä teos, sen ymmärsivät kaikki, sekä Viron kansan
ystävät, että vihamiehet; koettivatpa nämä jälkimmäiset jo ennen kuin
se oli kelpoon syntynytkään tappaa sitä sillä törkeällä väitteellä,
että koko teos muka oli pelkkää petosta, Kreutzwaldin omaa kyhäystä.
Jättäen tässä syrjään sekä tuollaiset mielettömät väitteet että myöskin
tämän teoksen arvon Virolaisten kansallisuudelle, siitä kun olemme jo
edellä puhuneetkin, otamme tässä sen sijaan mainitaksemme muutamia
seikkoja, jotka ovat sen suhteen huovattavia. Ne ainekset, jotka
Kreutzwald täten oli järjestänyt kokonaisuudeksi, olivat ainoastaan
katkonaisia ja hajanaisia jäännöksiä sankarirunosta, joka muinoin
arvattavasti oli ollut paljon suurempi ja ehjempi, jäännöksiä, "jotka",
niinkuin Kreutzwald sanoo esipuheessaan, "antavat pikemmin aavistaa,
kuin selvästi tajuta, miten ihana se kokonaisuudessaan on ollut".
Mitä vaikeuksia tässä järjestämistyössä Kreutzwald'illa oli, siitä
kerromme tässä osaksi hänen omilla sanoillansa. "Monet palaset", sanoo
hän tuossa esipuheessaan, "eivät tahtoneet soveltua toisiinsa eikä
myös mihinkään osaan kokonais-ehdotelmasta, kun yhdistävät väliosat
joko kokonaan puuttuivat, taikka, vierailla aineksilla sekoitettuina,
olivat tulleet niin tuntemattomiksi, että niitä ensi hetkenä oli
vaikea tuntea palasiksi Kalevanpojan tarusta. -- Niin esim. tekoja,
jotka muuten kaikkialla sanotaan Kalevanpojan tekemiksi, annetaan
jossakin tuollaisessa runopalasessa paholaisen toimittaa". Joku
Kalevanpojan työ oli toisinaan kerrottu useammalla tavalla, joku
taas ei sopinut mihinkään kohtaan. Toisinnoista tuli hänen tietysti
valita ne, jotka mielestänsä olivat parhaat. Myöskin niihin paikkoihin
nähden, joissa Kalevan pojan työt muka tapahtuivat, vallitsi usein
hämäryyttä, kun esimerkiksi joku tapahtuma, josta koko kansa tiesi
kertoa, sijoitettiin eri seuduilta saaduissa runoissa eri paikoille. --
Sitten on huomattava, että näistä kertomuksista osa oli runonmuodossa,
osa suorasanaisia. Yhtäläisyyden vuoksi silloin Kreutzwald puki nuo
suorasanaisetkin kohdat runolliseen muotoon, tarkasti ja uskollisesti
kuitenkin noudattaen alkuperäisen suorasanaisen kertomuksen sisällystä
ja sanojakin. Pitkällinen työskentely virolaisen kansanrunouden alalla
oli tehnyt hänet kykeneväksi laatimaan nämäkin ainakin johonkin määrin
siihen muotoon ja henkeen, joka kansanrunossa vallitsee. Muuten on hän
tähdillä merkinnyt kaikki ne kohdat Kalevipoeg-runoissa, jotka ovat
alkuperäisesti kansan luomia.

Itse ei Kreutzwald vaatinut Kalevipoeg-runoille varsinaisen
kansanepoksen arvoa, koska siinä esiintyville kertomuksille ei ole
voitu saada sitä keskinäistä yhteyttä, joka taiteelliselta kannalta
katsoen on kansaepoksen tunnusmerkki. Oli miten oli, me emme tässä
ryhdy sen taiteelliseen arvostelemiseen, sanomme vaan, että monikin
kansa mielihyvällä tahtoisi omistaa sellaisen runollisen muistomerkin
muinaisuudestansa. Mutta nyt on meidän jo aika lähteä lähemmin
tutustumaan itse runoelmaan. Seuraamassa tulemme esittelemään sen
pääasiallisen sisällyksen runo runolta. Suokoon lukija anteeksi että
hän tällaisena kuivasta, ikäänkuin luurangon tapaisesta esittelystä ei
voi löytää sitä runollisuutta ja kauneutta, mikä itse pohjateoksessa
tavataan. Kenties tulee vielä sekin aika, jolloin saamme lukea
Kalevanpojan runoja suomeksi tai osaamme yleisemmin kuin nyt ymmärtää
ne viron kielellä.



Kalevipoeg runoelman sisällys.


_Ensimmäinen runo_. Muinen löytyi Kalevalassa monin paikoin voimakkaita
miehiä, jotka Taaralaisten taimina kuolevaisista äideistä olivat
ilmoille syntyneet. Vana-isan[1] pojat yhtyivät ihmisten tytärten
kanssa ja "siitäpä nousi kuuluisa suku, vahva Kalevaisten[2] joukko,
miehet kuin tammet tukevat".

Pohjan perillä oli pere, talo tukeva kalliolla Taaran tammimetsän
ääressä. Siinäpä kasvot kolme poikaa, Taaralaisten taimekkeita. Yksi
heistä vieri Venäjälle, toinen Turjan maalle, kolmas istuutui Pohjan
kotkan selkään. Ken se vieri Venäjälle, siitä kasvoi kaupanmiesi, ken
Turjanmaalle, siitä tuli soturi, kolmas kulki kotkan selässä idät,
lännet, yli Suomen, Lännen ja Viron meret, kunnes kotka jätti miehen
Viron rantaan. Tämäpä siihen perusti laajan ja tukevan vallan. Hän se
oli Kaleva-isä.[3]

Länsimaassa[4] eli nuori leski yksinänsä. Kerran pyhä-aamuna karjaa
ajaessaan löysi tämä karjatieltä kanan, teerenmunan ja vareksen pojan.
Ne hän vei kotiin kasvattaaksensa ja pani kanan ja teeren munan
villavakkaan; siellä kanasta kasvoi kaunis neiti, _Salme_, munasta
toinen tytär _Linda_. Vareksen pojasta taas tuli orjatyttö. -- Salmella
kävi paljon kosijoita: tuli kuu, tuli päivä, tuli tähden poika. Kuu
tahtoi Salmen vaimoksi saada, neidon kihloin kiinnitellä. Salme ei
hänestä huoli, sillä kuulla on monet ammatit ja toimitukset; milloin se
nousee päivän koittaessa, milloin sen laskiessa, milloin se väsyy jo
varahin ennen päivän nousua, milloin taas on päivälläkin näkyvissä.

Tuli päivä kosimaan. Salme ei hänestäkään huoli, sillä päivä on
vaihettelevainen tavoiltansa:

    "Heliällä hein' ajalla
    Antoi ainaiset satehet,
    Kallihilla kaur' ajalla
    Teki pouat ponnettomat".

Tuli viimein tähden poika, Pohjantähden vanhin poika. Häneen suostui
Salme, tähdellä kuu oli kirkas silmä ja vakaa mieli, ei se raiskaa
tou'on tekoa eikä riko rukiin leikkuuta. Tähden poika otettiin
suosiollisesti sulhaisena vastaan. Häät valmistettiin, vieraat tulivat
ja sitten

    "Ristitanssit tanssittihin,
    Viron tanssit väännettihin,
    Someroa sotkettihin,
    Nurmen pintaa piinattihin!
    Tähden poika, Salme neiti
    Riemuellen häitä vietti".[5]

Näiden hääilojen aikana kävi myös Lindalla kosijoita. Tuli kuu, tuli
päivä, molemmat hyljättiin. Tuli sitten vesi ja tuuli, nekin Linda
hylkäsi. Viides kosija oli Kunglan kuninkaan poika.[6] Hänestäkään
ei Linda huolinut, kuninkaalla kun muka oli kurjat tyttäret, jotka
vierasta miniää vihaisivat. Kaikki nämä kosijat menivät pois tyhjin
toimin, mikä suruissaan, mikä vihoissaan, tuuli yksinään ei pitkältä
kaihoa kantanut. Tuli viimein kuudes kosija. Se oli Kaleva, väkevä
mies, uhkean hevosen selässä. Hän oli Lindan mieleinen mies. Hän
kutsuttiin tupaan pöydän taakse istumaan; etehen hälle pantiin
hopeakannu, kallis kultainen pikari mesijuomaa täynnä. Kun häntä
kehoitettiin syömään ja juomaan, hän sitä ei luvannut tehdä, ennenkuin
saisi Lindan nähdä. Linda silloin pukeutui ja tuli niin kauniiksi,
ett'ei äiti häntä tahtonut tuntiakaan. Kaleva silloin kosi Lindaa ja
otti hänet puolisokseen. Silloin hääväki taas kokoon kutsuttiin, siinä
ristitanssit, Viron, Harjun ja Lännen tanssit tanssittiin, kun

    Kaleva ja Linda neiti
    Riemuellen häitä vietti.

Tähti ja Salme sitten jättelivät hyvästi ja lähtivät pois. Salme
viedään pilvien taakse taivaan alle Illattareksi. Sieltä vaan tuulen
henki toi häneltä terveisiä ja sadepisara hänen kyyneleitään, mutta
mitään sanomaa ei hänestä enään kuultu. -- Kalevan häiden viettoa vielä
sittenkin jatkettiin tanssilla. Viimein oli läsnä lähtö-aika, jolloin
Lindalle, samoin kuin Salmellekin, suru mielehen paneksen, kun hänen
täytyi erota kodista, omaisista ja tuttavista. Kalevan reessä hän
kuitenkin toivorikkaana ajattelee tulevata onnea, ja niin saapuvat he
Kalevan kotiin.

_Toinen runo_. Elämänsä ehtoolla puheli Kaleva Lindalle: "Linda,
kallis kukkaseni, sinä joka kevät- ja kesäpäivinämme olet synnyttänyt
minulle voimakkaita poikia, niitä elättänyt ja kasvattanut: sinä vielä
elomme syyspuolla olet saava nuoren hedelmän; nyt jo olet kohtuisena,
ja vähän ajan päästä olet sinä voimakasta lasta kantava rinnoillasi,
kiikuttava käsivarrellasi. Sepä on oleva meidän viimeinen lapsemme.
Ikuisten jumalien neuvon mukaan en minä saa tätä poikaa elävin silmin
nähdä. Kuitenkin on tämä viimeinen lapsi, tämä talvitaimeke, tuleva
kaikissa teoissa ja oloissa minun vertaisekseni. Tulevan sukupolven
suu on kantava hänen nimensä muistoa, hänen tekoinsa kiitosta. Kun hän
on mieheksi kasvanut ja ottanut hallitusvallan, silloin nousee onnen
ja rauhan aika Viron maassa. Minä en tahdo valtakuntaa jakaa: sen
tulee jäädä _yhden_ pojan hallittavaksi; silloin on se aina vankempi.
Kun nuorin poika on mieheksi kasvanut, silloin heittävät veljekset
arpaa, ken se heistä on nouseva rahvaan kaitsijaksi, valtakunnan
vallitsijaksi. Toiset veljet sitten lähtekööt vieraille maille
onneansa etsimään; maata on paljon ja taivas on laaja; vankka mies
se tekee mailla 'tuulehen tupansa, häntä ei köytä köydet, pidättele
rautapaulat'."

Näin ilmoitettuaan tahtonsa valtakunnan perimisestä, joutui vanha
Kaleva tautiin, josta hän ei enään noussut. Linda tosin koetti kaikkia
keinoja hänen parantamisekseen. Hän muun muassa lähetti leppäkertun
apua etsimään.[7] Leppäkerttu lensi yli maan, yli meren, läpi kolmen
kuningaskunnan. Lentäessään kohtasi hän kuun, tähden ja päivän, joilta
kysyi, vieläkö vanhan Kalevan piti paraneman. Mutta nämä eivät
vastanneet. Tuli häntä vastaan noitia, tuli "tuulitarkka", tuli vanha
"sanatarkka" Suomesta, tuli "manatarkka".[8] Näiltä kun leppäkerttu
kysyi Kalevan kohtaloa, sai hän vastaukseksi: minkä pouta on polttanut,
helle nurmella käännyttänyt, kuun valkeus ja tähden silmä kuolettanut,
siit' ei nouse enään taimeketta, iloitsevaa iduketta. -- Ennenkuin
leppäkerttu retkeltään palasi, oli vanha Kaleva jo ennättänyt kuolla.
Linda itki kallista miestänsä seitsemän yötä ilman unta, seitsemän
päivää ilman syömättä. Hän puhdisti ruumiin ja puki sen silkkiin ja
samettiin. Itse kaivoi hän vainajalle haudan kymmenen sylen syvyiseksi
ja, laskettuaan hänet sinne, täytti sen somerolla maan pinnan tasalle.
Surtuaan vielä miestään kuuta kaksi, kolme, alkoi Linda kantaa
haudalle kiviä kasaan muistomerkiksi jälleentuleville. Kun on käynyt
Tallinnassa[9] on nähnyt Kalevan haudan, _Tuomiovuoren_, johon nykyajan
kansa on tehnyt uhkeita huoneita ja kauniin kirkon. Siellä lepää vanha
Kaleva ikuista untansa.

Linda, kantaessaan kiviä miehensä haudalle, oli eräänä päivänä ottanut
etäältä tuodakseen raskaan paaden sinne. Hänen voimansa uupuivat
kesken, vielä oli pitkä matka kummulle. Silloin kompastui hän kantoa
vastaan ja kivi putosi hänen jalkainsa eteen maahan. Edemmäksi ei hän
sitä raskaassa tilassaan jaksanut viedä. Silloin hän istuutui kivelle
ja itki leskeyttänsä, itki yksinäisyyttänsä ja turvattomuuttansa.
Hänen kyyneleensä vierivät maahan ja kasvoivat tammeksi, lammesta
järveksi. Se järvi on vieläkin nähtävissä; se on _Ülemiste_-järvi[10]
Laagna-mäellä. Kivi, jolla leski huoliansa itkein istui, on vielä
järven rannalla.

Senjälkeen Linda sitten synnytti Kalevan nuorimman pojan, itselleen
surun hoivaksi, kyynelien pyyhkijäksi. Se imi voimaa äitinsä rinnasta.
Kun sen itkuviikot parin kolmen kuukauden päästä päättyivät, silloin
tuo poikanen jo hajotti kapalonsa, repi rikki kapalovyöt, särki kätkyen
ja pääsi lattialle ryömimään.[11] Ryömi kuun ja toisenkin, niin jo
nousi jaloilleen kävelemään. Äiti imetti häntä kolme vuotta. Poikanen
vahvistui tukevaksi ja alkoi ilmaista hänen isänsä ennustusten käyvän
toteen. Nurmella huvittelihe hän kurnipelillä,[12] heitti kiekkoa
vainiolla. Kurnit hänen heittäessään lensivät tavattoman kauaksi
metsiin, kukkuloille, alankoihin, vieläpä mereenkin. Näitä hänen
kurniansa on vielä monin paikoin nähtävissä; ne ovat pyöreitä ja
pitkiä kivimöhkäleitä, joita kutsutaan neitsytkiviksi.[13] -- Myöskin
heitteli hän lingolla kiviä ja merenrannalla viskoi hän "voileipiä"
virstan päähän jalan levyisillä, kolmen jalan pituisilla ja parin
tuuman paksuisilla kiviliuskoilla; nuoria kuusia ja koivuja kiskoi hän
juurinensa maasta.[14] -- Vuodet riensivät; pojasta tuli nuorukainen,
pian miehen korkuinen; hän venyi veljein vertaiseksi, isän suuruiseksi.

Sitä ennen kuitenkin, heti Kalevan kuoleman jälkeen, kävi Lindalla
paljon kosijoita; niistä ei Linda kuitenkaan huolinut, sillä kuolo,
sanoi hän, oli hautaan kätkenyt hänen lempensä. Kun Linda jo luuli
päässeensä noista tiheistä kosijaparvista, tuli odottamatta vielä
kihloilla kiusaamaan häntä yksi kosija, Suomen tuulitarkka noita,
joka oli etäistä sukua Kaleva-vainajalle. Kun leski hylkäsi tämänkin
tarjomuksen, niin noita suuttui ja sanoi: "kylläpä, muoriseni, vielä
kerran, kun aika tulee, kostan tämän häväistyksen, maksan naurun
palkan". Naurahtaen vastasi Linda: "mitäpä voinet minulle tehdä,
minulla on pesässä vielä kolme rautakyntistä kotkan poikaa, jotka kyllä
vanhaa emoaan varjelevat". Vuodet vierivät, kosijat viimein ymmärsivät,
ett'ei heillä ollut mitään toivottavaa Lindalta.

_Kolmas runo_. Poutapäivinä istui Kalevanpoika kerran meren raanalla
katsellen laineitten leikkimistä. Äkisti nousi myrskytuuli, joka
paisutti laineet, ja "Äike[15] ajoi rautasillalla vaskipyöräisillä
vaunuilla ja tuiskasi tulta kulkeissaan". Pahat henget, vavisten
kuullessaan rankaisijansa jylinän, hyppäsivät korkealta kalliolta
mereen, huutaen pilkkasanoja ukkosen jumalalle. Kalevanpoika silloin
niinkuin kotka hyökkäsi laineisin kurjain jäljestä ja pyysi niitä kuin
krapuja kaulasäkin täyden, ui sitten lähemmä kalliota ja paiskasi ne
kovalla iskulla kallioon Pitkäisen rautavitsan alle, jossa ne kaikki
muruiksi, susien ruoaksi murskattiin.

Kalevanpojat läksivät kolmisin metsälle, äiti jäi itsekseen kodin
vartijaksi. Heillä oli mukana kolme koiraa, Irmi, Armi ja Mustukene.
Näiden avulla kaatoivat veljekset metsässä karhun, peuran, metsähärän
sekä suuren joukon susia, kettuja ja jäniksiä; koko saalis ripustettiin
nuorimman veljen olalle. Sitten läksivät veljet kotipuoleen astelemaan.

Sill'aikaa kun veljekset olivat metsällä, tuli Suomen tuulitarkka noita
Kalevan talon läheisyyteen. Hän saloa neuvotteli, miten saisi Kalevan
lesken käsiinsä, ja vakoili veneessään erään kallion takana rannalla
kaikkea, mitä talossa toimittiin. Ihastuksekseen huomasi hän, että pojat
olivat kotoa lähteneet, että äiti oli yksinään turvatta kotona. Noita
tuumi: "Nytp' on valta varkahalla, väki ottavan kädellä". Hän ohjasi
veneensä talon rantaan lähelle Kalevan hautaa. Siitä hiivi hän itse,
niinkuin kissa lintua pyytäessään, lähemmä tupaa; tuli kartanolle,
astui etehiseen, silmäsi vielä kerran ympärilleen ja syöksi sitten
tupaan. Siellä istui leski lieden ääressä hämmentäen liemipataa;
hämmästyksissään ei hän saanut aikaa panna vastaan. Noita otti hänet
väkisin ja alkoi raastaa häntä veneesen. Lesken ponnistukset eivät
auttaneet mitään noidan voimaa ja mahtavia loitsuja vastaan. Hänen
huutonsa raukesivat tyhjään; pojat eivät niitä kuulleet. Hän rukoili
liikuttavasti noitaa päästämään häntä, rukoili apuun metsän
petoja, ihmisiä, haltijoita, miesvainajataan, Ukkoa ja muita hyviä
jumalia. Noita tukki korvansa, jott'ei lesken rukoukset ja huudot
hänen mieltään liikuttaisi. Jumalat kuulivat viimein Lindan rukoukset.
Suomen noita oli näet saaliinensa tullut Irumäelle, mennäksensä
sieltä veneesensä. Silloin Äike lähetti pilvistä jyrinällä salaman,
joka löi noidan maahan tainnuksiin. Täten pelastettiin Linda, mutta
hän muuttui, kiireesti paetessaan noidan läheisyydestä, korkeaksi
kivipaadeksi Irumäelle. Siten pääsi hän elämän vaivoista ja noidan
avioyhteydestä.[16] -- Jonkun ajan perästä toinnuttuaan, noita katseli
ympärilleen nähdäkseen, minne Linda oli joutunut, mutta turhaan etsi
hänen silmänsä; Linda oli häneltä kadonnut.

Kuljeskellessaan metsässä lauleskelivat Kalevan veljekset.

Vanhin veli lauloi kuusikossa, lauloi lehdet vihanniksi, havut puissa
silkkisiksi, kävyt punertaviksi, lauloi terhot tammiin, urvut koivuihin
ja kukat puihin; lauloi että metsät, laaksot ja korvet kaikuivat:
Kunglan kuninkaan tyttäret hänen tähtensä heltyivät kyyneliin. --
Toinen veli lauloi koivikossa; lauloi kukat kukkimahan, kaikellaiset
marjat puihin ja maahan; lauloi että metsät, laaksot ja korvet
kaikuivat: näkin[17] neidot hänen tähtensä heltyivät kyyneliin. --
Kolmas veli lauloi Vana-isan tammistossa; hän lauloi kaikki linnut
laulamahan metsiin, vainioille ja vesille; hän lauloi niin, että
meret myrisivät, kalliot kaikuivat, puiden latvat painuivat, kummut
vapisivat, pilvet hajaantuivat ja taivas laulun kuuli. Metsänhaltijan
ainoa tytär, metsän piiat pienokaiset, näkin neitseet kultahiukset
hänen tähtensä heltyivät kyyneliin.

Ilta joutui. Veljekset lähtivät metsältä kotia, nuorimmalla kaikki
saalis olalla. Kotia lähestyessään eivät nähneetkään, niinkuin
tavallisesti, savun liedestä tupruavan katolla. He tulivat veräjälle,
siitä kartanolle ja viimein tupaan. Siellä oli tuli jo sammunut.
Siitäpä veljekset huomasivat, että lieden haltiatar, valpas tulen
vartia oli kotoa pois kadonnut. Nuorin veli sitäpaitsi huomasi
veräjän ja tuvan oven olevan auki sekä vieraita jälkiä kartanolla;
kaikki merkkinä tapahtuneesta onnettomuudesta. Illan hiljaisuudessa
alkoivat veljekset huudella äitiänsä, mutta hän ei vastannut,
ainoastaan "kierosilmä" (kaiku) ympäristöstä. Veljesten huuto oli niin
väkevä, että kalliot siitä halkeilivat, metsät murtuivat, laineet
ja pilvetkin nousivat liikkeelle. Mutta äitiä ei löytynyt mistään.
Yhä hiljaisemmaksi kävi ilta. Veljet läksivät etsimään. Vanhin meni
vainiolle, keskimmäinen hakaan, nuorin meren rannalle. Tämä nuorin veli
saikin selviä merkkejä siitä, mihin äiti oli kadonnut. Suomen noita oli
veneineen kätkeynyt erääsen luolaan ja sieltä, jonkun ajan vahdittuaan,
paennut. Veljekset arvasivat, että kavala kosija oli ryöstänyt äidin.
Vanhemmat veljet silloin ehdottelivat, että söisivät ja lepäisivät
yönsä, kenties Ukko unessa antaisi heille tietoja kadonneesta äidistä.
Nuorin veli sitä vastoin ei tahtonut jättää huomiseksi, mitä tänään
saattoi toimittaa: hän lähti isävainajansa haudalle. Hänen sille
astuttuaan kysyi isä haudasta: "ken se liikkuu hiekan päällä, niin
että somero variseepi silmilleni?" Poika silloin ilmaisee itsensä ja
pyytää isäänsä nousemaan ylös osoittamaan, mihin äiti oli kadonnut.
Isä vastaa: "en voi nousta, en herätä, raskas kivi rinnallani, kukat
kattavat kasvot ja silmikulmat; tuuli sinulle tien osoittakoon, taivaan
tähdet sinua opastakoot!" -- Nyt astui Kalevanpoika kiireisesti meren
rannalle äidin jälkiä etsimään. Paikka, kussa vene oli ollut, oli
tyhjä. Hän katseli iltahämärässä ulos merelle keksiäkseen jotakin,
vaikka vähäpätöistäkin jälkeä äidistään ja varkaasta. Mutta mitään
tietoa ei hän saa laineilta, ei kuulta eikä taivaan tähkiltäkään.

    Laine loiski, toinen roiski,
    Aalto aaltoa ajeli,
    Roiski rannan kallioihin,
    Tuiskui ilmahan utuna.
    Kastehena kallioille;
    Sanomaap' ei aallot saata,
    Vedet ei tiedä vastausta.[18]

_Neljäs runo_. Kun ei saanut rannalta mitään vihiä äidistään, syöksyi
Kalevanpoika rohkeasti laineisiin uidakseen meren yli Suomeen noidan
jäljessä. Tähdet olivat hänen johtajinaan. Tukevin käsin halkaisi
hän laineita eikä tuntenut mitään väsymystä, sillä rakkaus äitiin ja
kostonhimo noitaa vastaan elähyttivät häntä. -- Noin puoliyön aikaan
huomasi hän edessään saaren ja alkoi pyrkiä sinne lepopaikkaa itselleen
etsiäkseen.

Rannalle saavuttuaan asettui hän lepäämään sammaltunutta kiveä vasten
ja sulki silmänsä.

Ennenkuin hän vielä ennätti nukkua, värähtivät hänen korviinsa yön
hiljaisuudesta nuoren tytön laulun säveleet:

    Kaukana on kultaiseni,
    Armas aaltojen takana,
    Kauas läksi, kaukan' onpi,
    Mont' on vastusta välillä:
    Meri aaltoinen, avara,
    Viisi järveä viluista,
    Kuusi kuivaa nummimaata,
    Suota seitsemän syveä,
    Kahdeksan karjan aroa,
    Kosken kymmenen kohina.
    Minä en saata sinne mennä,
    Hän ei saata tänne tulla.
    Viikkoon en saa häntä nähdä,
    Kuukauteen hänestä kuulla,
    Vuoden päiviin vieress' olla,
    Suojassa armaan sylissä,
    Kullan kainalon tuessa.

    Kaukana on kultaseni,
    Armas aaltojen takana;
    Kauas läksi, kaukan' onpi.
    Vie'ös, tuuli, terveiseni,
    Lennätä lempisanani,
    Pilvi, pitkeä ikeä,
    Laine, lauhkeeta eloa.
    Niin monta terveistä hänelle,
    Kuin on lehtiä lepässä,
    Kuin on kuusessa havuja,
    Koivun urpia keväillä,
    Niin monta terveistä hänelle,
    Kuin on laineita meressä,
    Taivahassa tähtösiä!
    Niin monta terveistä hänelle
    Kuin mietteitä mielessäni,
    Niin monta terveistä hänelle
    Kuin suomista syömessäni.[19]

Ihanata laulua kuullessansa sai Kalevanpoika halun nähdä itse
laulajatarta. Yön sumussa erotti hän tulenliekin erään tammipuun
juurelta. Sielläpä istuikin ihana neitonen, vartioiden äidin
palttinoita, jotka olivat nurmella valkenemassa ja jotka hän itse oli
kutonut. Kalevanpoika alkoi laulaa vastaan, kysyi, miksi tyttö leskenä
suri vettentakaista sulhoaan, hyläten lähellä olevan, joka tarjosi
hänelle rakkauttaan. Tyttö kuunteli viehättävää ja viettelevää laulua;
hän tahtoi salavihkaa nähdä tuon laulajan, tahtoi tuta, oliko tullut
Suomesta sukulainen vai kosia Virosta. Tahtomattaan, tietämättään
astui hän laulajata yhä lähemmäksi. Hän näki rannalla uljaan nuoren
miehen. Hän astui yhä lähemmäksi; jo vaihdettiin sanojakin. Eipä
aikaakaan, niin olivat jo molemmat lemmen pauloissa. Tyttö itse vaipui
lapsellisessa ajattelemattomuudessa Kalevanpojan sylihin. Äkkiä tytön
isä ja äiti kuulivat tyttärensä huudahtavan ja heräsivät unestansa.
He luulivat ensin unta nähneensä, mutta herättyäänkin kuulivat he
piian itkun ja nyyhkytyksen. Isä silloin nousi vuoteeltaan ja, ottaen
käteensä kangen, läksi katsomaan, miten oli laita, oliko kenties joku
paha poika yön varjossa varastanut äidin palttinat. Nähdessään mahtavan
urhon hän hämmästyksestä jäi äänetönnä seisomaan; tyttärensä taas
näki hän seisovan, kyyneleiset silmät maahan luotuina. Kalevanpoika
kysyi isältä pelotta, oliko nähty Suomen noidan edellisenä iltana
purjehtivan saaren ohitse. Saaren taatto vastasi: "En ole nähnyt Suomen
noitaa moneen päivään enkä viikkoon. Mutta juttele, voimakas vieras,
mikä on sun kotisi ja kasvinpaikkasi. Mikä emo on sinut synnyttänyt
ja rinnoillansa imettänyt? Että olet jumalaista syntyperää, väkevä
Taaralaisten vesa, sen jo näkee sinun kasvoistasi, silmistäsi ja koko
vartalostasi". Kalevanpoika ilmaisi sukunsa, sanoi Kalevan isäkseen,
Lindan äidikseen. Saaren neito tämän kuullessaan vaaleni. Sitten läheni
hän rantakallion reunaa, siitä hän soljahti laineisiin, vaipui meren
pohjaan.

    "Laine kattoi lapsukaisen,
    Vesi peitteli verevän,
    Peitti kaunihin kanasen,
    Laine kattoi, aalto peitti
    Saaren emon silmiterän,
    Saaren taaton kyyhkyläisen".[20]

Kalevanpoika heittäytyi aaltoihin häntä pelastamaan, mutta aalto piti,
minkä oli saanut. Kalevanpoika nosti päätänsä vedestä ja huusi tytön
isälle: "Jumalan haltuun, saaren isä! Sinun tyttäresi sattui mereen,
minun emoni varkaan käsiin; onnettomat olemme siis molemmat". Ja sitten
hän lähti kiireesti uimaan edemmäksi Suomen puoleen ja katosi pian
näkyvistä.[21]

Saaren taatto ja emo, joka myöskin avunhuudot kuultuaan saapui
onnettomuuden paikalle ja sai masentavan tiedon siitä, miten oli käynyt
hänen tyttärelleen, hänen hellästi hoitamalleen, hankkivat itselleen
vaskesta ja teräksestä tehdyn haravan, pitkävartisen ja -piikkisen,
ja alkoivat sillä mertä haravoida. Mitäpä nousi haravan kera merestä?
Sieltä nousi ensikerralla tammi ja kuusi, toisella kotkan muna ja
rautakypäri, kolmannella kala ja hopea-astia. Kaikki nämä veivät he
kotia talteen. Läksivät vielä uudelleen koettamaan, eivätkö kuitenkin
löytäisi kadonnutta kotikanaistansa. Silloinpa kohisevain laineitten
keskeltä kuului heidän tyttärensä haamu laulavan, kertovan, miten
hänelle oli käynyt. Neito, lauloi haamu, läksi mertä kiikkumahan,
lainehille laulamahan, "heitti paitansa pajulle, kenkänsä vesikivelle,
helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle".[22] ja alkoi meressä
kiikutella, lainehilla lauleskella. Merestä välkkyi kultamiekka,
hopeakeihäs ja vaskijousi. Niitäpä neidin teki mieli. Tuli merestä
kokonaan vaskiasuun puettu mies, joka sanoi: kultamiekka on Kalevien,
hopeakeihäs Olevien ja vaskijousi Sulevien; vaskimies on näiden
vartia; tule hänelle vaimoksi, niin saat nuo omaksesi.[23] Neito
vastasi: peltomiehen tytär ottaa miehen kuivalta maalta, peltomiehen
suvusta. Vaskimies nauroi. Silloin neidon jalka kompastui, hän vaipui
meren synkkähän sylihin, laineitten laajaan kamarihin. "Sinne ma kana
katosin, lintu kuolin liian surman. Älä itke, äitiseni, älä kaipaa,
taattoseni! Meressä on mulla koti, alla aaltoin kammioinen, vedessä
mulla kostea vuode, kätkyt kaunis lainehessa. Alevit mua liikuttavat,
Kalevit mua kiikuttavat, Sulevit mua nukuttavat".

_Viides runo._ Kalevanpoika, mies väkevä, saapui seuraavana aamuna
päivän noustessa uiden Suomen kallioiselle rannalle. Siinä istahti hän
eräälle kalliolle levähtämään pitkän uintiretkensä perästä. Suomen
noita oli jättänyt veneensä kallion kylkeen kahleilla kiinnitettynä.
Aamun rauha kattoi maan ja meren, hiljaisuus vallitsi kaikkialla,
Kalevanpoika ei voinut missään havaita mitään merkkiä noidasta. Hän
silloin laskeutui pitkälleen ja nukkui, aavistamatta mitään niistä
monista myrskyistä, jotka tulisivat häntä vielä kohtaamaan.

       *       *       *       *       *

Kuultuaan tyttärensä haamun laulun menivät saaren taatto ja emo
suruissaan kotia. Siellä he istuttivat tammen ja kuusen, jotka he
olivat haravalla merestä saaneet, tyttärensä muistoksi kasvamaan
lähelle keinua, jossa tyttärellä oli ollut tapa illoin ilotella.
-- Merestä saadun, rautakypärissä olevan munan taas saaren emo
sai hautumaan ja siitä kehkeytyi kotkan poika; sepä pääsi emolta
irti ja lensi kauas. -- Tammi yhä kasvoi; se jo "tahtoi nousta
taivahasen, oksat pilvihin paeta; tammi tahtoi taivaan jakaa, oksat
pilvet puhkaista". Saaren taatto läksi etsimään miestä, joka voisi
tuhoatuottavan tammen kaataa. Emo sill'aikaa läksi heinämaalle, jossa
hän luo'on alta löysi kotkan pojan, saman, joka häneltä oli karannut.
Hän vei sen jälleen kotia ja löysi siellä sen siiven alta kahden
vaaksan korkuisen miehen, kirves kainalossa.

       *       *       *       *       *

Kalevanpoikapa, kun kerran uintinsa perästä oli nukkunut, ei hevin
herännytkään. Hän nukkui päivän, seuraavan yön ja vielä kappaleen
toista päivää. Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla.
Kiireesti lähti hän sisämaahan päin astumaan, katsellen eikö
voisi missään nähdä äidin jälkiä kastenurmella. Puolipäivä joutui
näännyttävän kuumana. Yli vuorien ja mäkien hän kiiti eteenpäin;
noidasta ja äidistään hän vaan ei nähnyt jälkeä. Silloin kiipesi
hän eräälle korkealle mäen harjulle. Sieltä katsellessaan näki
Kalevanpoika kauniin laakson. Siellä metsikön ääressä oli noidan
talo. Sitä kohdan kiirehti nyt Kalevanpoika. Lähemmä tultuaan näki
hän, että se oli hyvin hoidettu ja varakas. Ruohokentällä liki tupaa
makasi Suomen "tuulitarkka" noita ruokalevollaan. Kalevanpoika tempasi
maasta juurinensa hoikan tammen nuijaksi itselleen, karsi sen,
jättäen vaan suurempien oksien tyvet ja paksummat juuret runkoon. Nyt
hän lähenee noitaa. Maa, mäet ja laaksot vapisevat hänen raskaista
rauta-askelistaan. Niihinpä noita heräsikin, luullen ensin ukkosen
käyvän, mutta sitten pian havaiten veräjällä vainolaisen. Hän ei
saanut enää aikaa paeta minnekään loukkoon eikä tuulen siivilläkään
päästä tiehensä. Kalevanpoika astui kartanolle nuija kädessä, silmä
varkaaseen kiinnitettynä. Noita silloin kiireissään ennätti pudistaa
povestaan ilmaan pivollisen sulkia, jotka hän puhalsi lentämään.
Mahtavilla loitsusanoilla hän saapi nämä muuttumaan sotilaiksi.
Silmänräpäyksessä ilmaantui noidan ympärille tuhansittain hevos- ja
jalkamiehiä häntä puolustamaan. Nämä ne hyökkäsivät kuin korpimetsä,
kuin sääsket iltamalla tai kuin pesästään lähteneet mehiläiset
Kalevanpojan niskoille. Tämäpä olikin valmis vastaanottamaan.
Tukevalla tamminuijallansa alkoi hän huimia ja masentaa noidan
apulaisia; kymmenittäin kaatuu heitä hänen nuijansa jok'ainoasta
iskusta; miehiä lankeaa kentälle niinkuin rakeita ja lunta pellolle.
Hetkisen päästä taistelu päättyi; kenttää peitti pinolliset kuolleita
ja kuolevaisia. Ken oli päässyt, oli paennut. Nyt oli noita pulassa.
Surkealla äänellä, mesikielellä alkoi hän rukoilla ja pyytää anteeksi.
"Kallihin Kalevanpoika, anna armo minulle, anna anteeksi rukoilevalle!
Sopikaamme pois riidat, unohda vääryys! Minä olen eksynyt, toissa
päivänä tein minä kurjan työn, kävin rosvon ja varkaan teitä". Sitten
kertoi hän, miten hän ryösti Lindan, kuinka ukkonen Iru-mäellä löi
hänet tainnoksiin, kuinka hän toinnuttuansa näki Lindan tietymättömiin
kadonneeksi; kuinka hän sitten juoksi meren rantaan, peläten että
Lindan pojat tulisivat häntä takaa ajamaan, ja pääsi veneellänsä
kotirantaan. -- Kalevanpoika kuunteli pahalla mielellä, puolella
korvalla tuulitarkan puhetta. Sitten puhkesi hänen vihansa sanoiksi.
"Naisen varas, valehtelija, kelmi kielenpieksijä, joka tahdoit lesken
suruvuoteen tahrata! Toivotko sinä lörpötyksillä ja valeilla minua
lepyttäväsi? Luuletko niin helpolla pääseväsi pulasta? Saa'os, rosvo,
rosvon palkka!" Hän heilautti tamminuijaansa ja iski sillä kerran
noitaa otsaan; niinkuin säkki kaatui tämä sanaa sanomatta, hengetönnä
maahan.[24] Kalevanpoika riensi tupaan emoansa etsimään. Hän etsi sen
ristin rastin, kaikki nurkat ja sopukat; mihin tie ei ollut auki,
sinne hän väkivoimalla murti itselleen tien, niin että ryske siitä
kuului peninkulman päähän ja ihmiset arvelivat sodan olevan tulossa.
Jopa alkoi Kalevanpoikaa kaduttaa hänen mallittomuutensa, kun hän
oli tappanut noidan, ennenkuin tämä oli tunnustanut, missä äiti oli
kätkettynä. Kalevanpoika yhä etsi, etsi kymmenet kerrat, mutta ei
löytänyt. Viimein, illan tullen raukesi hänen voimansa ja hän vaipui
uneen. Maatessaan näki hän unen, joka lohdutti häntä hänen surussaan.
Hän näki äitinsä kuin nuorena morsiamena, näki hänen iloitsevana ja
lauleskelevana kuin ennen kylän kiikussa kasvatus-äidin luona. --
Unessa näytetty hellän äidin haamu nuorena neitona, sepä ei tullut
tämän lakastuvaisen maailman nurmilta, vaan kauempaa: äiti istui Ukon
kartanoilla, onnen päivän paistehilla. -- Seuraavana aamuna heräsi
Kalevanpoika varhain ja alkoi mietiskellä yöllisen unensa johdosta. Hän
ymmärsi nyt, että äitinsä oli kuollut.

_Kuudes runo._ Kaksi päivää suri Kalevanpoika katkerasti äitiänsä.
Kolmannen päivän aamulla lähti hän kotipuoleen päin meren rannikolle.
Raitis tuuli toi raittiimpia ajatuksia hänen mieleensä. Suomessa eli
näet kuuluisa seppä, sota-aseitten takoja, vainokalujen valmistaja.
Hänen luokseen päätti Kalevanpoika nyt lähteä saadakseen itselleen
hyvän miekan. Hän muutti siis matkansa suunnan. Päivän, kaksi, jopa
kolmekin vaelsi hän synkkiä saloja ja korpia; kun sitten ilta saapui,
istahti hän kuusen juurelle, jossa synkät mietteet alkoivat täyttää
hänen mielensä. Hän lausui:

    "Kotihinsa kullat käyvät,
    Hopeaiset huonehisin,
    Toiset tuttavan talohon.
    Koti on mulla kolkko metsä,
    Kuusikko katoksenani,
    Korpi laaja laipiona,
    Tuuli tulisijanani,
    Sade saunanlöylynäni,
    Utu uinailusijana.
    Iso ilmoilta erosi
    Minun vielä syntymättä,
    Iso kuoli, kuoli äiti
    Surmahan sanattomahan,
    Silmän näkemättömähän,
    Jätti mun orvoksi jälelle.
    Jäin kuin lakla lainehille,
    Sorsanpoika parvestansa,
    Kotka kallion kärelle
    Yksin ain' elelemähän".[25]

Seuraavana aamuna käki ja rastas kehoittivat häntä kääntämään kulkunsa
länteen päin. Sitäpaitsi vielä muudan vanha akka lähemmin hänelle
neuvoi tien, jota myöten hän viimein saapuikin Suomen sepän asunnolle.
Se oli kauniissa laaksossa mäen rinteellä puiden varjossa. Suitsu ja
säkenet sen jo kauempaa ilmaisivat sepän asunnoksi. Siellä vanha,
kuuluisa Suomen seppä kolmen poikansa kanssa takoi hyviä miekkoja.
-- Sisään astuessaan Kalevanpoika tervehti: "Terve, seppä! Taaran
apu tarkalle työlle!" Vastatervehdyksen tehtyään ja tarkastettuaan
tulokasta lausui seppä: "Ken Taaran nimessä tervehtii, hänellä on
kaikkialla asuinpaikka, joka perehessä lepopaikka." Ihmetellen vieraan
sankarimuotoa kysyi seppä hänen sukuperäänsä. Kalevanpoika siihen
vaan vastasi, ett'ei hän suinkaan ole sukuunsa huonontunut, ja pyysi
seppää heti näyttämään hyvää miekkaa, mikä kestäisi miehen kädessä.
Isän käskystä toi sitten sepän poika miekkoja sylen täyden Kalevanpojan
katseltavaksi. Tämä otti nyt yhden käteensä, heilautti sitä pari kertaa
kädessään ja iski sillä sitten vasten kiveä. Säkenet lensivät kivestä,
mutta miekka mureni palasiksi, kahva jäi vaan Kalevanpojan käteen.
Seppä ihmetteli hänen voimaansa. -- Kalevanpoika koitteli vielä kahta
miekkaa, mutta niiden kävi samalla tavalla. Suomen seppä, rautakäsi,
jo kyllästyi tähän leikintekoon ja miekkojen hukkaan; käski tuoda
tukevampia miekkoja vieraan koeteltaviksi. Niitä tuotiinkin sylen
täysi. Kalevanpoika otti käteensä yhden, heilutti sitä pari kertaa
ilmassa ja löi sitten vasten alasinta; se tunki syvälle alasimeen eikä
murtunut, mutta sen terä tylstyi. Silloin Suomen kuuluisa seppä sanoi:
"odota veikko! on mulla miekka, joka vastaa sinun suurta voimaasi,
jos sinulla vaan on varaa sitä ostaa". Niin tuotiin tallesta esille
miekkojen kuningas, jota kuuluisa Suomen seppä oli takonut seitsemän
ajastaikaa vanhaa Kalevaa varten, saamatta sitä kuitenkaan valmiiksi
ennen tämän kuolemaa. Siihen oli käytetty seitsemänlajista rautaa,
sitä taottaissa oli laulettu seitsemät loitsut, seitsemästä kohden oli
siihen tuotu karkaisuvettä; sen terä oli tehty seitsemästä lajista
Ruotsin terästä, sen kahva oli kullasta ja hopeasta ja tämän päässä
oli kallis kivi Kunglanmaasta. -- Kalevanpoika otti miekkain kuninkaan
käteensä. Sitä heiluttaessa syntyi kummallinen suhina, kuin
myrsky-ilmassa. Salaman nopeudella iski Kalevanpoika tämän miekan vasten
alasinta. Alasin ja sen aluskin halkesivat maahan asti, mutta miekkaan
ei siitä iskusta jäänyt merkkiä, ei naarmuakaan. "Sep' on miekka miestä
varten", tuumi Kalevanpoika ja lupasi maksaa siitä vaaditun hinnan.
Tämä ei ollutkaan niin halpa: kolmannes kuningaskuntaa, kaksisataa
kultarahaa, koko joukko muita rahoja, laivallinen rukiita, sata kuormaa
nisuja, puolitoista veneellistä ohria, suuri joukko hevosia, härkiä,
lehmiä j.n.e. -- Tämän hinnan suostui Kalevanpoika Viron laivoilla
lähettämään Suomen sepälle. -- Nyt laitettiin kaupantekijäisiksi
pitkät pidot. Seitsemän päivää lepäsi sepän vasara. Sill'aikaa
juotiin olutta summattomasti. Humala otti mielen miesten, poikain ja
naistenkin päästä, kaiket päivät reuhattiin hurjasti. Niin alkoi
Kalevanpoika humalapäissään röyhkeästi kertoa kohtauksestaan saaren
neidon kanssa ja miten hän oli tämän vietellyt. Ennenkuin hän ennätti
kertomuksensa lopettaa, karkasi sepän vanhin poika tulisin silmin
pöydän takaa Kalevanpojan eteen. "Löpise, mitä löpiset, mutta jätä
nuoren neidon kunnia laittamatta", huusi hän. Kalevanpoika vastasi niin
että seinät vavahtelivat: "totta puhuin, neidon raiskasin, sen voivat
hänen isänsä ja äitinsä näkemästään todistaa". Sanat heidän välillään
tulivat yhä kiivaammiksi, ei aikaakaan -- niin jo syntyi tappelu.
Kalevanpoika tempasi vastaostamansa miekan huotrasta ja katkaisi sillä
sepän pojalta pään, niin että se putosi permannolle ja veri soljahti
veljein kasvoille. Suomen seppä huudahti kauhusta, pojan äiti vaipui
tainnoksiin murhatun viereen. Viimein taisi seppä lausua: "Murhamies,
joka viattoman veren vuodattamisella olet miekkasi ikipäiviksi
tahrannut! Hävytön verikoira, joka otit vanhukselta hänen tulensa ja
apunsa! Pojat, ottakaa pihdit ja vasarat, maksakaa palkka kalliin veren
vuodattajalle!" Pojat tekivät isän käskyn mukaan, mutta Kalevanpoika,
yhä vielä humalasta huumaantuneena, huusi heille kolkolla äänellä ja
miekkaansa heilutellen: "Tulkaatte nokisilmät! Kalevan pojalla on
väkevä käsi; kuhun hän kerran lyöpi, siinä surma syntyy. Tulkaa, jos
kuolemata halajatte!" Suomen seppä silloin kehoitti poikiansa jättämään
koston taivahisille; hän kirosi Kalevanpoikaa: "Kylläpä Jumalien oikeus
määrää miekan maksamaan velan, kostamahan kurjan työn.

    "Saakoon, saakoon, ma sadatan,
    Saakoon surmaksi sulle miekka,
    Terärauta turmioksi,
    Saakoon sulle salaisesti
    Miekastasi murhaajasi,
    Kostaja veren vakaisen!"

Kalevanpoika silloin, puolihumalassa ja vielä vihansa vimmassa, syöksyi
ulos tuvasta, ulos veräjästä vainiolle ja sieltä yhä eteenpäin, kunnes
hän erään joen varrelle laskeutui nukkumaan.[26]

       *       *       *       *       *

Saaressa oli ennen mainittu tammi yhä kasvanut. Se pimenti taivaan,
peitti kuun, päivän ja tähdet, se repi pilvetkin. Saaren taatto oli
etsinyt maat ja mantereet tuon tammen kaatajata, mutta turhaan.
Hänen kotia palattuaan kertoi saaren emo löytäneensä kadottamansa
kotkan ja tämän siiven alta miehen, kahden vaaksan pituisen, kirves
kainalossa. Tätä pientä miestä puhutteli nyt saaren taatto ja pyysi
tammea kaatamaan. Sepä suostuikin toimeen. Astuttuaan tammen juurelle
pieni mies alkoi kasvaa; kasvoi kyynärän, kaksi, jopa monta syltäkin.
Sellaisena se sitten alkoi hakata tammea; hakkasi päivän, toisen,
kappaleen kolmattakin, niin jo tammi kaatui, tyvi saareen, latva
lainehisin.[27] Mitä sitten tammesta tehtiin? Tyvestä tehtiin tukeva,
kaksihaarainen silta, jonka toinen haara vei saarelta Viron rantaan,
toinen Suomen rantaan. Sepä oli se kuuluisa _Suomensilta_. Muusta
osasta tammea tehtiin laivoja, kaupunkeja, köyhille leskille ja
orpolapsille turvapaikkoja j.n.e. Jäännöksistä tehtiin tupa laulajalle.
Ne, jotka kulkivat pitkin Suomensiltaa, seisahtivat nähdessään tuvan
ja tuumivat: onko se Lihalan linna vai Rahalan ranta, vai onko se
Kunglan kartano? Laulaja vastasi: "Jos olis se Lihalan linna, niin olis
se lihasta tehty; jos se olisi Rahalan rantaa, niin olisi se rahasta
taottu; jos se olisi Kunglan kartano, niin olisi se kullasta tehty.
Laulajan, köyhän miehen, tupahan se on. Siinä

    "Kuu on uksena edessä,
    Päivä paistavi laella,
    Tähdet tanssivi tuvassa,
    Taivonkaari kattonamme."

Siinäpä ne laulut langaksi luotiin ja kerälle käärittiin. Kehrä oli
laulajan kamarissa, langan ainekset taivahalla Taaran kartanoilla,
päivänkoiton mailla. Hupaista oli langan kauniin kehrääjällä: päivä
paistoi poutalankaa, iltarusko punoi punalankaa, taivas silkkiä
sinistä.[28]

_Seitsemäs runo._ Herättyään, muisti Kalevanpoika ainoastaan
hämärästi ja epäselvästi edellisen päivän tapaukset; ei muistanut
edes murhanneensa sepän poikaa. Siitä lähti hän kulkemaan ja saapui
kolmantena päivänä meren rannalle, josta otti noidan veneen ja lähti
purjehtimaan Viron puolelle. Puoliyön aikana saapui hän saman saaren
lähelle, jolla menomatkallaankin oli käynyt. Se nosti surullisia
muistoja hänen mieleensä ja hän tahtoi karttaa saarta. Silloin kuuli
hän laineilta laulun säveleitä. Ne olivat saaren neidon haamun laulua.
Kalevanpoika taukosi soutamasta ja kuunteli. "Neito läksi merelle
kiikkumahan, lainehille laulamahan, lapsi läksi mieltään lohduttamahan,
surujansa sammuttamaan, _veli_[29] kulkee veden pinnalla, _sisar_[30]
lepää meren povessa. Mikäpä läikkyy lainehilla, mikäpä välkkyy veden
pinnalla? Miekka läikkyy lainehilla, veri välkkyy veden pinnalla.

    "Veljeni verenjanoinen,
    Poika lemmen pettelemä!
    Miksi sä verta vihalla
    Viatointa vuodattelit?
    Miksi sa kotikanaista,
    Kyyhkyistä oman isäsi
    Nuorna nurmella pilasit,
    Rauhan raiskasit poloisen,
    Vaivutit emosi lapsen
    Surman valjun vuotehelle?
    Syysi kaksinkertahinen
    Rauhas rikkovi katalan!"[31]

Kalevanpoika kävi hyvin surulliseksi ja viattoman sepän pojan murha
kävi hänelle nyt selväksi. Hänessä heräsi nyt syvä katumus ja,
lähteissään purjehtimaan kotipuoleen, kysyy hän:

    Kussa kaihon on lepikot,
    Huolen haavikot apean,
    Synkät kuusikot surujen,
    Katumuksen koivulehdot?

    Lepät kostuu kaihostani,
    Haavat kasvaa huolistani,
    Suruistani synkät kuuset,
    Koivut katumuksestani.[32]

Sitten muistuu hänelle mieleen hänen äitinsä, joka oli hänet hellästi
kasvattanut ja hoitanut, mutta sitten kuollut, saamatta pojastansa
toivomaansa tukea, silmänsä kiinnisulkijata. -- Laine ja tuuli
työnsivät venettä eteenpäin ja aamupuolella pääsi Kalevanpoika Viron
rantaan. Nyt kiirehti hän kotiin veljiänsä katsomaan. Tultuaan
Iru-mäelle, jonne Taara oli muuttanut hänen äitinsä kivipatsaaksi, kuuli
hän tuulen kohinasta ikäänkuin ihmisen ääntä, kummallista laulua.
"Kotoansa läksi kotkan poika äitiänsä etsimään. Kaunis ja puhdas oli
hän kotoa lähteissään, kuin pisara, joka lähtee pilvestä, kuin lumi,
joka laskeutuu lakealle. Taaran tahdosta olivat äidin surupäivät
päättyneet. Millainen, kotkan poika, on sun matkasi kotia? Kaunis ja
iloisa olit sä lähteissäsi, mutta kotkanpojan rautakynnet valoivat
viatonta verta, raiskasivat neidon rauhan. Kahdenkertainen verivelka
painaa kotkanpoikaista. Varo, kotkanpoika, varo miekkaasi: veri uhkaa
veren palkkaa! Enempää ei kallio-äitisi voi lausua." -- Näistä sanoista
nyt Kalevanpoika tiesi äitinsä varmuudella kuolleeksi. -- Sitten
kiirehti hän kotiansa, missä veljet tulivat häntä vastaan. Seuraavana
iltana istuivat veljekset sitten kolmenkesken, kertoen miten kullenkin
etsintäretkellä oli käynyt. Nuorin velikin kertoi kaikki seikkailunsa,
ei kuitenkaan sepän pojan murhaa eikä saaren neidon ja äidin haamujen
laulua. -- Sitten ehdotteli vanhin veli, että he nyt, kun nuorin velikin
jo oli täysi-ikäinen, täyttäisivät isänsä, vanhan Kalevan, tahdon ja
arvalla määräisivät, ken heistä tulisi kuninkaaksi. Toiset veljet
suostuivat siihen ja seuraavana päivänä piti arvanheiton tapahtuman.
Sitä ennen läksi Kalevanpoika, nuorin veljeksistä, yksinään isänsä
haudalle. Isä "haudasta havasi", kysyi ken hänen haudallaan käveli.
Kalevanpoika vastasi olevansa Kalevan nuorin poika, jota ei isän
silmä milloinkaan ollut nähnyt. Hän pyysi isäänsä nousemaan haudasta
poikaansa hellittelemään. Isä sanoo sen mahdottomaksi, koska hän jo oli
"katkaistuna kaulaluusta, tomupölynä polviluusta" ja nurmi, sammal ja
kukat kattivat hautaa. "Tulee tuuli, tuopi lemmen, tulee päivä, pään
selittää", sanoi hän. Kielsi poikaa suremasta ja lupasi valvoa hänen
askeleitaan elämässä, kehoittaen samalla häntä parantamaan pahoja
töitään.

_Kahdeksas runo._[33] Toisena päivänä läksivät veljekset etsimään
arvanheittopaikkaa. Jonkun päivän kuljettuaan etelään päin saapuivat
he eräälle järvelle, jonka pinnalla hanhet ja joutsenet joruivat.
Tässä päättivät he onneansa koettaa ja valitsivat kukin kiven
itselleen. Kenen kivi, viskattuna järven yli, kauemmaksi lentäisi,
se tulisi kuninkaaksi. He menivät nyt rantaäyräälle ja asettausivat
siinä riviin. Vanhin veli heitti ensin kivensä. Se putosi veteen
lähellä toista rantaa. Keskimmäisen veljen kivestä taas jäi toinen
puoli kuivalle maalle, toinen veteen. Nyt oli nuorimman veljen vuoro.
"Osaava silmä tähtäsi juoksun, väkevä käsi määräsi kulun". Kivi lensi
viuhuen järven toiselle puolelle kuivalle rannalle. Kaalaten menivät
sitten veljekset järven yli katsomaan kiviänsä. Nuorimman veljen
kivi nähtiin lentäneeksi kaikkein kauemmaksi, joten siis hän tuli
Viron kuninkaaksi.[34] Toiset veljet hänet siksi vedellä vihkivät ja
puettivat kuninkaan vaatteisiin: kultainen ja vaskinen nuttu ylle,
niiden alle hopeapaita, päähän kultakypäri, rautakilpi rinnan päälle.
Sitten vanhemmat veljet jättivät Kalevanpojan hyvästi, mennäkseen
muualta onneansa etsimään.

    "Käymme, veikat, vieremähän,
    Kahenkesken kulkemahan,
    Käymme onnen etsintähän
    Sinne, kussa meille kukkuis
    Onnen käki, riemurinta."

    Noinpa lauloi nuorin veikko;
    "Kuss' on päivyt paistamassa,
    Kussa kuu kumottamassa,
    Tähet tietä näyttämässä, --
    Siell' on kullat kuusimetsät,
    Siellä lehtevät lepiköt,
    Siellä koivikot komeat,
    Siellä Taaran tammistoita.
    Siellä kukkuvi käkönen,
    Laulelevi onnen lintu!"

    Toiset veljet vastasivat:
    "Jää nyt veikko, terveheksi,
    Valtias, valittu arvan!
    Jää nyt koti terveheksi,
    Koti, kallis kasvinpaikka,
    Kussa miehiksi me saimme,
    Nousten kuni tammen taimet!
    Nyt on itku nurmillaki,
    Joilla lassa leikitsimme:
    Suru on Lännen lepiköillä,
    Kussa kukkina kulimme.
    Meiän silm' ei vettä valu,
    Sirkun silmäkin enemmän;
    Verta silmämme valuvat,
    Meiän kasvot kalpenevat,
    Suru kattaa silmäkulmat,
    Mure luomilla asuvi.

    Annapas ajan kulua.
    Kesän tulla, talven mennä:
    Saavat virrat vieremähän,
    Hettehet helettämähän,
    Kukat maassa kukkimahan,
    Linnut puissa laulamahan.
    Sinne virta vierähtävi,
    Kuss' on koti vuottamassa,
    Sinne hettehet heruvat,
    Kunne tuvan valmistamme,
    Majan seinät seisotamme.
    Sinne kuultavi kukatki,
    Kuhun teemme kosjotuvan.
    Linnut laulelevat siellä,
    Kuss' on neiot kasvamassa,
    Solkirinnat sirkumassa."
    -- -- -- -- --

Niin läksivät veljet jättäen nuorimman nurmelle yksin ikäviinsä.
Kivellä istuessaan tuumi tämä, että hänen nyt, niinkuin kotkan pojan,
tuli omien siipien voimalla raivata tie onnehensa.

Tultuansa kuninkaaksi ryhtyi Kalevanpoika auraan kunnioittaaksensa
maanviljelystä ja viljelijöitä, mutta samalla myöskin miekkaan
säilyttääksensä rauhaa. Hän pani hevosen auran eteen ja alkoi kyntää.
Tulevien polvien varaksi hän kynti paikat peltomaiksi, toiset karja- ja
heinämaiksi; hän kylvi kaikellaiset marjat, kylvi metsät kasvamahan,
tammet korkeat ylenemähän, pensastot paisumahan, kukat nousemahan.
Kolme päivää kynti hän, varhain aloittaen, myöhään lopettaen. Päivän
kuumuus, jano ja paarmat rasittivat hevosta ja kyntäjätäkin. Eräänä
iltapuolena, kun kuumuus oli mitä korkeimmillaan, päästi Kalevanpoika
hevosensa aisoista ja kytki kammitsahan. Itse heittäytyi hän nurmelle
levähtämään. Siinä nukkui hän iltaan asti. Hänen runsaasta hiestään
silloin kasvoi maan povessa suonia ja lähteitä, joiden vesi sittemmin
on ollut ihmeen vaikuttavainen kaikenmoisissa taudeissa. Viimein uneksi
hän, että hänen hevosensa oli joutunut petojen valtaan.

Paarmojen ahdistamana se olikin nurmen lakeudelta poistunut
pensastoon siellä varjoa löytääksensä. Silloin tuli metsästä paljon
susia, karhuja ja kettuja. Näitä ei hepo kammitsansa vuoksi päässyt
pakenemaan; potkien koetti se itseään puolustaa ja kaatoikin joukottain
petoja, mutta vaipui viimein ylivoiman alle. Peninkulman laajuudelle
jätti se jälkiä tästä taistelustaan petojen kanssa. Mihin sen jalka
sattui, siihen syntyi hauta; sen kaatamista pedoista syntyi punainen
lammikko, maksasta mäki ja sisuksista syvä suo.[35]

_Yhdeksäs runo._ Pahasta unennäöstään illalla herättyään läksi
Kalevanpoika etsimään hevostansa ja saapuikin viimein sille paikalle,
kuhun metsän pedot olivat sen tappaneet. Hänen vihansa tuli syttyi
palamaan ja hän kirosi petoja voimakkaasti. Sitten, ottaen surmatun
toverinsa nahan itselleen muistoksi, läksi hän metsän pedoille
kostamaan. Hän kaatoi niitä tavattoman paljon ja pimeys vaan esti hänet
niitä kokonaan hävittämästä. Sitten tuli hän jälleen ulos lakealle ja
asettausi levolle heponsa nahalle. Ennenkuin hän vielä oli ennättänyt
silmäänsä ummistaa, tuli sotasanomain kantaja hänen luokseen. Se toi
Viron rannan vanhimmalta sen ilmoituksen, että vaara mereltä uhkasi.

    Rantavahdit tiedon tuovat:
    Purjehtii purjeita parvi,
    Suursaaren niemen nenitse,
    Tytärsaaresta sivuitse,
    Lavansaaren luona laivat
    Sotilait' on soutamassa,
    Viro raukan rannikoille
    Tuopi täytensä uroita,
    Kantaa kaulanleikkaajoita,
    Rohke'ita ryöväreitä.

    Naiset itkee nurkissansa,
    Kaihoo tyttäret kujissa,
    Vanhat raukat vainiolla,
    Lapset leskellä lepikon.
    Viheljäisyys on Virossa!
    Nuoret miehetkin masentui,
    Posket vaaleni pelosta,
    Vaikeni ilo isältä,
    Nainut mies unohti naljan;[36]
    Vaipui kaikki miesten voima,
    Uljuus raukeni urosten.

    Ken nyt lähtevi sotahan,
    Tohtii mennä tappeluhun,
    Vastaan hirmuvainolaista,
    Vastaan tapparan teriä?[37]

Kalevanpoika suuttui tästä sanansaattajan pelkurimaisuudesta, käski
hänen sulkemaan suunsa ja jättämään Viron miehet soimaamatta.

    Vaikka miekka murtuisikin,
    Tappais tappara terävä,
    Keihäs surmais satoja,
    Vahva mies ei pelkää merta.
    Urhot seiskohot sodassa,
    Seiskohot kuin rautaseinä,
    Myrskyssä kivinen muuri,
    Tuulessa tammet tukevat!
    Urhot seiskohot sodassa
    Häilymättä, horjumatta,
    Turmana toisten edessä!

    Paisuisiko vaara vielä,
    Verivaino vimmastuisi,
    Silloin joudun turmaksenne.
    Riennän antamaan apua.[38]

Sitten käski Kalevanpoika sanansaattajaa syömään, juomaan ja
levähtämään sekä vasta seuraavana päivänä lähtemään ratsahin kotia
päin, mutta hyvin salaisesti, ett'ei Viron kukot ja Järven koirat
häntä vaan huomaisi. Kaikki miehet käski hän lähettämään sotaan;
sanantuojaa kehoitti hän sodassa asettaumaan keskelle, liki lippua,
sillä siinä on turvallisin paikka. -- Jo luuli Kalevanpoika todella
pääsevänsä levolle ja käänsihe toiselle kyljelleen. Mutta silloinpa
tuli uusi vieras aivan kuin pilvistä yht'äkkiä hänen eteensä. Se jo
suututti häntä. "Jos olisin tiennyt, että kuningasta näin vaivataan,
enpä olisi koko kuninkuudesta huolinutkaan", tuumi hän ja käski
vierasta vasta seuraavana päivänä tulemaan luoksensa. Mutta vieras,
vanha harmaaparta, harmaahius ukko, vastasi: "Olisipa sinun pitänyt
edeltäpäin arvata, minlaista on kuninkaana olo; jo lapsena kodissasi
olisi sinulla ollut tätä kyllin aikaa miettiä, kaikki linnuthan sinulle
jo silloin lauloivat: mont' on huolta kuninkaalla, urhollisella viisin
kerroin, tuhat työtä on tukevalla, kymmenen tuhatta Kalevanpojalla.
Että minä tänne tulin, siitä on oleva sinulle vielä paljon hyötyä.
Vaikka sinä olet minut unhottanut, olen minä kuitenkin sinun sukusi
ystävä. Olinhan minä jo sinun lasna ollessasi teidän luonanne ja
jo ennenkin, jo ennen kuin sinun vanhempasi olivat syntyneetkään,
jo ennen kuin Harju, Järvi ja Viro olivat olemassakaan. Jo silloin
minä teitä rakastin, kun maailmaa luotiin ja minä tähtitarhain halki
ajelin avaruudessa. -- Sinun kynnöstäsi on lähtevä paljon siunausta
Viron maalle, siitä sinua vielä kiittävät kylät lähellä ja kaukana ja
tulevaiset sukupolvet. Sinun työsi on kuitenkin vielä puolitekoista,
paljoa on vielä paikattavaa ja muokattavaa". Kalevanpoika sanoi
parastansa koettaneensa. Vieras vastasi tulleensa katsomaan valmista
työtä ja kohottamaan häntä; ett'ei hänen hikensä ja vaivannäkönsä
turhaan menisi. Ilman jumalan apua, näet, ei ihmisille mikään menesty.
Kalevanpoika silloin pyysi tuota kummallista ukkoa ilmaisemaan kotinsa.
Tämä kielsi hänen sitä tiedustelemasta, pyysi hänen pikemmin kuulemaan
ennustusta: "Sinun hallituskautenasi vallitsee Virossa rauha, onni
ja menestys; mutta sitä ei tule kauan kestämään". -- Surulliselta
kuin tuulen suhina kuuluivat vanhuksen viimeiset sanat, kun hän käski
Kalevanpoikaa varomaan omaa miekkaansa, ett'ei se tulisi hänelle
kostajaksi hänen pahoista töistään saarella ja Suomessa. Kuin sumu
katosi sitten vieras haamu.

Kalevanpoika vaipui nyt nukkumaan. Aamulla herätessään koetteli
hän muistella vieraan sanoja, mutta yölliset unennäöt tekivät ne
hämäriksi. -- Sitten käski hän sotasanoman tuojaa kiireesti viemään
rantavanhimmalle sanaa, että tämä laittaisi vakoojia, katsomaan
vihollisten liikkeitä, ja tukevia miehiä niitä vastaan; hän sääsi koko
taistelun järjestyksen, mille paikalle sotarinnassa minkin aseelliset
olivat pantavat. Kehoittaen heitä urhouteen lupasi hän itse tulla
avuksi, jos hätä liian suureksi paisuisi.

Sotaviestit runo tällä kertaa kuitenkin antaa upottaa meren syvyyteen,
kun niiden kuljettajaa kohtasi matkalla haaskalinnut sekä susi, karhu,
nälkä ja rutto, ilmaantumisellaan muistuttaen, mitä seurauksia sodalla
olisi. Ja niin hälvenivät sotasanomat, sodan maininki.

_Kymmenes runo._ Paharätin (Paholaisen) kahden pojan välille oli
syntynyt riita, jonka vuoksi he eivät enää sopineetkaan siinä pienessä
järvessä asumaan, missä siihen asti olivat eläneet, vaan läksivät
etsimään laajempata asuinpaikkaa. Tulivat niin Kikerpäran suolle.[39]
Tästä paikasta he oikein paljon pitivät, mutta kumpi heistä siinä
isäntänä vallitsisi, siitä he eivät päässeet selville. Sattuipa
siihen Kalevanpoika heidän parhaillaan riidellessään. Nämä pyysivät
nyt häntä riidan ratkaisijaksi. Hän rupesikin siksi ja antoi heille
Kikerpäran suon, kummallekin osansa. Mutta Paholaiset pyysivät häntä
oikein tarkasti määräämään rajan kumpaisenkin alueen välillä. Silloin
Kalevanpoika jätti ystävänsä, Alevien pojan, tätä työtä toimittamaan
ja läksi itse tärkeille tehtävillensä. Alevien poika ryhtyikin silloin
eräässä kohden joen varrella mittaustöihin. Silloin joen laineista
pistihe esille "vanha vainohenki, joka ei milloinkaan jätä ristilapsia
kiusaamatta". Se nyt oli utelias ja peloissaankin noiden mittaustöiden
vuoksi, kysäisi sentähden Alevien pojalta, mitä nuo puuhat kaikki
merkitsivät. Alevien poika sanoi aikovansa sulkea joen, niin ett'ei
kukaan pääsisi sen sisälle eikä sieltä ulos. Nyt tuli vainohengelle
hätä, hänellä kun oli talo veden alla, ja hän lupasi Alevien pojalle,
kuinka paljon tämä vaan pyytäisi, jos joki saisi jäädä rauhaan. Alevien
poika silloin käski hänen tuomaan taalereita hänen vanhan hattunsa
täyteen. Seuraavana päivänä toikin veden vainohenki kuormallisen näitä;
mutta Alevien poikapa oli yöllä kaivanut syvän kuopan ja asettanut sen
ahtaasen suuhun hattunsa, jonka pohjaan oli tehty reikä. Rei'ästä
taalerit kaikki valuivat alas kuoppaan ja hattu jäi täyttymättä. Kuusi
kuormallista taalereita laittoi veden vainohenki siihen, mutta hattu
sittenkään ei täyttynyt, ja varat alkoivat jo mieheltä loppua. Hän
pyysi maksuajan pitennystä, mutta siihen Alevien poika ei suostunut.
Silloin lupasi hän hankkia rahat, jos Alevien poika itse lähtisi niitä
hänen kanssaan hakemaan. Tämäpä ymmärsi, että veden vainohenki tahtoi
kietoa hänet pauloihinsa; lähetti sentähden seuralaisensa, Kalevanpojan
pienen kannuspojan, vainohengen mukana rahasäkin kantamisessa
auttamaan. Tämä lähtikin, vaikka kyllä pelko sydämessä, vainohengen
kolkkoon ja pimeään kotiin, kuhun ei mikään ihmisjalka sitä ennen ollut
astunut. Kun vainohengen pojat siellä rupesivat huvittelemaan itseänsä
siten, että paiskoivat häntä pallinansa seinästä toiseen, karkasi hän
sieltä viekkaudella pois ja pääsi jälleen onnellisesti yläilmoille,
sille paikalle, kusta oli lähtenytkin; mutta sieltä oli Alevienpoika
jo rahoineen päivineen lähtenyt tiekseen. Kun poikanen läksi etsimään
tämän jälkiä, saavutti hänet veden vainohenki ja rupesi kiusaamaan
häntä voittelohon. Ennenkuin he siihen ennättivät ryhtyä, tapasivat
he Kalevanpojan ja Alevien pojan. Kalevanpoika silloin kannuspoikansa
edestä ryhtyi tuohon voittelohon. Se tapahtui Närskamäellä.[40] Ensin
kilpailivat he kivenheitossa. Vedenhengen miehen suuruinen kivi lensi
Võrtsjärven rannalle asti, mutta Kalevanpojan suuri kivimöhkäle lensi
aina Peipse-järven rannalle saakka; molemmat kivet ovat vieläkin
nähtävissä. Sitten kilpailivat he väkikartun vetämisessä. Veden
vainohenki ei saanut Kalevanpoikaa paikaltaan liikkumaan, mutta tämä
kun vetäisi, silloin lensi veden vainohenki seitsemän virstan päähän ja
jäi siihen tainnoksissa makaamaan moneksi päiväksi. Tästä tuli uroille
suuri naurun-aihe. -- Sitten Kalevanpoika käski Alevien poikaa viemään
hänen miekkansa hinnan Suomen sepälle. Itse rupesi hän tuumimaan,
miten hän varustaisi maansa vihollisia vastaan, joiden lähenemisestä
hän äskettäin oli saanut tietoja. Hän katsoi parhaaksi perustaa
linnoja: ensimmäisen äidin iloksi, isän haudan kaunistukseksi; toisen
Taaran mäelle Emä-joen rannalle, kolmannen Jaanin suolle, neljännen
Alhontaustaan.[41] Siksi päätti hän lähteä Peipsejärvelle sieltä
tuodakseen lautoja näiden linnojen rakentamiseksi.

       *       *       *       *       *

Ukkosen jumalan tytär, ilman iloisa neito, pudotti sormuksensa
tapaturmaisesti kaivoon. Kalevanpoika saapui paikalle ja laskeutui
sitä sieltä noutamaan. Noidansikiöt tämän huomasivat ja pudottivat
myllynkiven kaivoon Kalevanpoikaa tappaakseen. Mutta tämä nousikin
sieltä ehjänä ylös, sormessa -- ei sormus, vaan tuo myllynkivi!

_Yhdestoista runo._ Kalevanpoika kulki Peipse-järvelle päin, raivaten
teitä halki erämaiden. Hän tuli Pihkvasta,[42] tuoden sieltä
hartioillaan suurta lautakuormaa aivottuja linnoja varten. Kuorma
sisälsi lautoja noin kaksikymmentä tusinata, ja laudat itse olivat
kolmen tuuman paksuisia, kahden jalan levyisiä ja kymmenen sylen
pituisia. -- Tultuansa järven rannalle ei hän löytänyt venettä, jolla
olisi laudat yli kuljettanut. Sentähden lähti hän lautakuormineen
kahlaten kulkemaan suuren Peipse-järven yli. Toisella rannalla
sattui seisomaan pensaston varjossa "Peipse-järven noita". Se oli
ulkonäöltään karvainen kuin metsän elävä, karhun tai metsäsian
näköinen; päässä sillä vilkkuivat rähmäiset silmät, sen suuri suu oli
valkeassa vaahdossa ja kaikki kasvonpiirteet ilmaisivat kateutta. Hän
oli suvultaan suolatarkka, osaksi tuulitarkka, monessa kohden myös
manatarkka,[43] taidoltaan kuuluisa, voimaltaan mahtava. Se se tunsi
loitsut, osasi nostaa tuulet. Näyttää varkaan kuvan viinalasissa,
kylvettämällä vihat ottaa, pahat toiseen panna ja tontut karkoittaa;
se tunsi veren, tulen ja käärmeen sanat, osasi poistaa monenmoisia
tauteja, laatia noitakaluja, antaa onnea metsä- ja kalamiehille sekä
rakastuneille, ynnä paljon muuta. -- Tämä se nyt, nähdessään miehen
kulkevan keskellä järveä, lausui tuulen sanat ja saikin ankaran
myrskyn toimeen. Laineet nousivat korkealle, mutta Kalevanpoika
naurahdellen katseli, miten ne loiskuivat ainoastaan keskikohdalle
hänen ruumistansa. Hetken päästä saapui hän jo kuivalle rannalle. Ensi
työkseen temposi hän miekkansa huotrasta tahtoen rangaista noitaa,
joka ilkeydestä myrskyn oli nostanut, mutta tämäpä oli pötkinyt
metsään pakoon. Kalevanpoika, väsynyt kun oli, ei viitsinyt lähteä
häntä etsimään, vaan kantoi rannalta someroa ja hiekkaa ja
levitti sitä kappaleen matkan päähän rannasta itselleen kuivaksi
makuusijaksi.[44] Tälle hiekkavuoteelle laskeutui hän levolle asettaen
miekkansa vasemmalle puolelle vuoteen viereen. Pian nukkui hän ja alkoi
kuorsata niin, että maa tärisi. Peipse-järven noitakin sen kuuli.
Hiljaa hiivi hän lähemmäksi, näki Kalevanpojan ja hänen vieressään
miekan. Tämän päätti hän heti anastaa. Mutta Kalevanpojan miekkapa
olikin sellainen, ett'ei se lähtenyt ottamalla, vaan pysyi kuin
kiinnikasvaneena isäntänsä vieressä. Noita silloin ryhtyi loitsimaan,
käytti suolan voimaa, salaisia nostosanoja, kumarsi kuuta,
katseli Pohjan puoleen, mutta turhaan. Silloin ryhtyi hän vielä
väkevämpiin loitsuihin. Hän varisteli miekan päälle pihlajan lehtiä,
kateenruohoja,[45] katinliekoja,[46] sudenmarjoja,[47] sananjalkoja
y.m. kasveja, luki voimakkaita sanoja ja teki taikoja. Silloin
Kalevanpojan miekka alkoi vähitellen liikkua, nousi vaaksan, kaksi,
puuttui viimein noidan kainaloon. Tämä lähti nyt saalistansa pois
kantamaan. Se oli raskas ja vaivasi kovin hänen hartioitaan, vaan hän
ei kuitenkaan hellittänyt. Mutta kun hän hyppäsi Kääpä-joen yli, putosi
miekka äkki-arvaamatta hänen kainalostaan jokeen ja vaipui syvälle
pohjaan lepäämään. Noita pani kaiken loitsuvoimansa liikkeelle sitä
jälleen saadakseen, mutta turhaan. Miekka jäi häneltä joen pohjaan.
Itse pakeni hän metsän sydämeen. -- Aamun tullen heräsi Kalevanpoikakin
ja huomasi heti miekkansa viedyksi. Edellisen päivän tapauksista sekä
jäljistä maassa ymmärsi hän asian laidan, arvasi että noita oli miekan
varastanut. Hän alkoi hellästi puhutella ja huudella toveriansa, tuota
miekkaa, jonka Suomen seppä, hänen isänsä sukulainen, niin suurella
vaivalla ja huolella oli valmistanut. Mutta mitään vastausta ei siltä
kuulunut. Hän läksi etsimään sitä; hän etsi kaikki pensastot, metsiköt
ja korvet, mutta turhaan. Viimein tuli hän Kääpa-joellekin. Sielläpä
paistoi joen pohjasta miekka hänen silmiinsä. Hän kysyi siltä, mikä sen
sinne asti oli jaksanut kantaa. Miekka silloin kertoi, kuinka noita oli
sen varastanut ja kantanut mukanaan, kuinka se Kääpa-joella oli nähnyt
veden neidon aallosta viettelevän luoksensa ja kuinka se sitten
oli hypännyt joen syvyyteen, kussa sillä oli "kultapesä, hopeavuode
näkin tuvassa, vedenneidon vaipan alla". Kalevanpoika silloin kysyi,
oliko miekan parempi elellä veden neitojen leikeissä kuin vahvan
miehen kädessä sodan temmellyksessä. Miekka vastasi kyllä kaipaavansa
entistä elämätänsä, "mutta", sanoi se, "kallis Kalevanpoika, kun
sinun vihasi syttyy ja humala sinun mielesi hurmaa, silloin eivät
järjen siteet sinua pidätä, vaan nopea käsi heiluttaen ohjaa miekan
surman töihin, viatonta verta vuodattamaan; siksi sinun miekkasi
huolehtivi, se suree perheen-isän poikasta". Kalevanpoika silloin
sanoi: "Makaa, kallis miekkaseni, rauhassa veden neidon leikeissä
muistona tuleville sukupolville! Minulla on kädessäni kyllin voimaa
ja voinen sinun avuttasikin vainolaiset voittaa. Kuule miekka, kallis
rauta! Kun tulevina aikoina vahvoja miehiä sattuu Kääpa-joen rannalle,
silloin läiky heille lainehista! Kun tulee Kalevaisia, tai Sulevien
ja Alevien sukulainen, niin sä laula heille lainehista! Kun tulee
'laulajat laveasuiset, kultakielin kuuluttajat', silloin, miekkaseni,
laula vastaan käskemättä satakielen ja leivosen sävelillä! Kun kerran
vastaisina päivinä tulee mies minun vertaiseni, silloin, miekkaseni,
nouse laineista tohinalla ja käy urhean käden toveriksi! Mutta kun
tälle joelle sattuu se, joka sinua on _ennen itse kantanut_, silloin,
miekkaseni, murra häneltä molemmat jalat!" Näin lausui Kalevanpoika
ja palasi sitten kiireesti Peipse-järvelle, otti sieltä selkäänsä
lautakuormansa ja läksi kotia päin kulkemaan. -- Matkalla sattui
hänen tielleen mies, nykyajan miesten kokoinen. Se kun pyysi armoa
ja suojelusta, niin Kalevanpoika kumartui melkein maahan asti, otti
tuon pienen miehen käteensä ja pisti matkalaukkuunsa, jonne se putosi
kuin syvään hautaan. Sitten tämä mies kertoi eksyneensä metsään ja
joutuneensa yöksi hirveän suurten jättiläisten asuntoon, jossa näiden
äiti hänet sai yön kätketyksi, vaikka kyllä pojat kotia tullessaan
haistoivat ihmisen verta tuvassa löytyvän: sieltä oli hän sitten
aamulla karannut ja nyt tavannut Kalevanpojan.

_Kahdestoista runo._ Huojentaakseen matkaansa taittoi Kalevanpoika
itselleen sauvaksi männyn, joka oli vaan kymmenen sylen mittainen.
Mutta se oli toisessakin suhteessa hänelle tarpeen. Kun hän näet oli
hetken vaeltanut, karkasi metsästä hänen kimppuunsa Peipse-järven
noidan kolme poikaa. Ne kiskaisivat maasta aseikseen puita ja kahdella
heistä oli vielä ruoskat, varret vaahterasta, siiman päässä myllynkivi
sidottuna. Kalevanpoika ensin häväisi heitä, kun he, niinkuin akat,
karkasivat kolme miestä yhden niskaan. Mutta siitä he eivät huolineet.
Kun yksi heistä viimein oli saanut lyödyksi Kalevanpoikaa ruoskallaan
silmään, loppui tämän kärsivällisyys ja hänkin alkoi lyödä. Sauvaksi
otettu mänty pian meni kappaleiksi. Nyt turvautui hän lautataakkaansa.
Laudan toisensa perästä löi hän pirstoiksi noidan poikain selkään.
Viimein alkoivat laudat loppua, ja vastustajat kävivät yhä kiivaammin
hänen kimppuunsa, toivoen näkevänsä hänet pian aseettomana. Silloin
kuuli hän pensastosta pienen äänen: "syrjin, syrjin, kallis
Kalevanpoika!" Kalevanpoika noudattikin tätä kehoitusta ja alkoi laudan
syrjillä mätkiä vainolaisiansa. Silloin lauta kesti ja iskut olivat
tuntuvammat. Noidan pojille tulikin nyt hätä käteen ja he pakenivat
kiireisesti. -- Taistelun päätyttyä huomasi Kalevanpoika saaneensa tuon
hyvän neuvon pieneltä ja alastomalta siililtä pensastossa. Palkinnoksi
antoi hän sille pienen palasen turkistansa ruumiin verhoksi. Siitä asti
onkin siilillä verhona tämä turkinpalanen, kankeat karvat ulospäin,
niin ett'eivät metsän pedot pysty sitä pientä eläintä puremaan. --
Sitten Kalevanpoika, koska maa oli kosteata, kantoi kuivaa hiekkaa
makuuvuoteeksi itselleen. Ennen nukkumistaan tahtoi hän syödä ja
pisti kätensä eväslaukkuunsa. Sieltä tapasi hän sen pienen miehen,
jonka oli ottanut suojaansa, kuolleena ja kylmettyneenä. Taistelussa
noidan poikain kanssa oli hän unhottanut koko toverinsa. Laukkuun
sattunut isku oli sen siten tappanut. Syvästi surren sen kohtaloa ja
ennenaikuista kuolemaa hautasi Kalevanpoika sen sievästi pehmeään
hautaan suohon ja istutti haudalle juovukoita, karpaloita sekä
muuramia. -- Nautittuaan illallisensa laskeutui hän levolle. Mutta
kauan ei hän vielä ollutkaan nukkunut, kun hänen vuoteensa ääreen
jälleen ilmaantui Peipse-järven noita. Se alkoi siinä loitsia ja tehdä
taikojansa, otti muun muassa uniruohoja, solmi ne loitsien kimpuksi
ja pisti sen Kalevanpojan pään-alukselle; sitten hiivi hän kiireesti
tiehensä. Aamu tuli, Kalevanpoika vielä nukkui; ilta tuli ja hän
yhä vielä nukkui. Ja niin teki hän monta päivää; päivät kasvoivat
viikoiksi, viikot kuukausiksi. Kansa kaipasi kuningastansa, ei tiennyt
minne se oli joutunut. Kesä jo oli syyspuolilla ja Kalevanpoika
yhä vielä nukkui. Silloin eräs unennäkö hänet onneksi herätti. Hän
näki avaruudessa kauniin, pilviin ylettyvän mäen kummun. Tämän mäen
sisään olivat Ilmarisen sällit rakentaneet pajansa, jossa ne yötä ja
päivää tekivät työtä. Nyt valmistivat he kalliista teräksestä aivan
erinomaista miekkaa, muka Kalevanpojalle. Vanha Ilmarinen itse istui
korkealla kulta-istuimella, katsellen nuoruuden innolla sällien
työtä. Silloin astuu pajaan aroin askelin vaalea miehen haahmo, päätä
kumartamatta, tuskin tervehtien; kaula, nuttu ja kasvot kaikki olivat
hänellä verissä. Rukoilevaisesti lausui hän: "Älkää haaskatko kallista
terästä miekaksi murhamiehelle. Kalevanpoika, ollessaan vihansa
valtaamana, ei sääli ystäviään, surmaa sukulaisenkin, surmaa miekan
synnyttäjän. Minun isäni ja minä kahden veljeni kera valmistimme
seitsemän ajastaikaa hänelle miekkaa. Mitä tuli meille palkaksi?
Minulta, sepän vanhimmalla pojalta, katkaisi hän pään, lopetti nuoren
eloni. Se meille palkaksi annettiin!" -- Kalevanpoika tahtoi sanoa
tuota vierasta valehtelijaksi ja itse kertoa asian laadun. Mutta hän
oli vielä noitumuksen alaisena, hän ei voinut liikuttaa kieltään eikä
jäseniään. Vielä kerran ponnisti hän kaikin voimin ja -- huudolla:
"valehtelija!" karkasi hän pystyyn, heräten pitkästä unestaan. Hän
huomasi nyt vaan unta nähneensä, mutta että hän oli nukkunut seitsemän
viikkoa, sitä hän ei tiennyt. -- Koska hän oli hakannut lautansa
palasiksi noidan poikiin, päätti hän palata Pihkvaan toisia noutamaan.

_Kolmastoista runo._ Kalevanpoika oli paluumatkalla Pihkvasta,
lautakuorma seljässä. Hän yöpyi ensin sille vuoteelle, jossa häneltä
ensi matkalla oli miekka varastettu. Sitten jatkoi hän seuraavana
aamuna matkaansa ja kulki uusia teitä pitkin yhtä mittaa iltaan saakka.
Illalla hän jälleen aterioittuaan laati itselleen hiekasta vuoteen.
Seuraamana aamuna herätessään kuuli hän harakan lausuvan: "Jos sinä,
väkevä mies, tietäisit, kuinka suureksi hyödyksi sinulle olisi päästä
kotiin, josta sinä, noidan temppujen kautta uneen vaivutettuna, olet
ollut seitsemän viikkoa poissa ja jossa sinun ystäväsi ikävöiden
kyselevät, minne heidän kuninkaansa on joutunut, niin hankkisitpa
itsellesi vaunut ja monta hevosta jo kotiisi kiirehtisit". Nämä harakan
sanat kiihottivatkin Kalevanpoikaa rientämään. Hän kulki kiireisesti
eteenpäin, vaikka päivä paahtoi kovasti. Erään metsän varjossa tahtoi
hän vähän levähtää ja kaatoi kuusia ynnä muita puita, jotka latoi
itselleen mukavaksi lepuusijaksi. Vähän aikaa siinä levähdettyään ja
aterioittuaan, käänsi hän kulkunsa Endla-järvelle päin.[48] Ilta oli
jo joutumassa, kun hän näki etäältä erään kummun takaa savua nousevan.
Likemmä tultuaan huomasi hän kummun vieressä kuopan, jonka suusta lähti
tulenliekki ja jonka keskellä riippui kaunis keitinkattila. Tämän
ympärillä istui vartioimassa kolme nokista miestä. Kalevanpoika, joka
nyt luuli saavansa lämmintä ruokaa ja hyvän yösijan, kysyi miehiltä,
mitä ruokaa he keittivät. Irvistellen ja ihmetellen Kalevanpojan
suuruutta, vastasivat nämä keittävänsä arkiruokaa Takapero-isälle,
Vastakynsi-äidille ja Kieropää-tyttärille. Kalevanpoika pyysi silloin
miehiä näyttämään hänelle tien näiden asunnolle. He osoittivat hänelle
kuopan suuta ja käskivät hänen siitä menemään sisälle. Hän tekikin sen
ja alkoi siellä kymärässään ja pilkko pimeässä kulkea matalaa käytävää
pitkin. Etäältä rupesi kuitenkin viimein valoa hohtamaan käytävän
lakeen ripustetusta lampusta. Käytävän päässä oli suuri ovi ja sen
pihtipielien vieressä oli kaksi sankoa, toisessa valkeata, toisessa
mustaa nestettä. Oven takaa kuului rukin hyrinätä ja neidon ääni,
joka lauloi: "Siskoseni, kaunoseni ikävä on meidän olla rukin ääressä
kultalankaa kehrätessä. Toisin oli ennen ison kodissa, vanhempien
vainioilla, kun me siellä lassa leikitsimme, nuorina ylenimme. Silloin
me kuin kukkina kuljimme, meillä oli silkkivaatteet, helmet kaulassa,
soljet rinnoilla ja sormukset sormissa. Silloin meillä oli onni,
ilo ja riemu! Nyt on toisin. Nyt suru kattaa kasvomme, viepi punan
poskiltamme. Vieraan vallan alaisina kuihdumme yksinämme kammioissamme.
Ei ole armahaista, jonka voisi nähdä, jota tervehtiä. Kunpa hän
kerrankin tulisi surevia lohduttamaan, huolia haihduttamaan! Tulisi
päivän poika, tulisi kuu tai tähden poika neitosia päästämähän, vankeja
vapauttamahan! Tulisi ken tahansa, vaikka hän rampakin olisi, kun vaan
tulisi!" Kalevanpoika tahtoi nyt väkirynnäköllä avata oven, mutta
se oli luja kuin kallio. Muuttaen äänensä pienemmäksi alkoi hänkin
nyt laulaa: kuinka hän kävellessään metsässä oli nähnyt neljä neitoa
mataramaalla, päät valkeat, posket punaiset, sysimustat silmikulmat,
mutta ei ollut tohtinut niitä lähestyä; kuinka hän sitten oli käynyt
ostamassa kalleuksia ja nyt komeasti koristetulla hevosellaan tullut
neitojansa ottamaan, pyytäen päästä sisälle. Neito kamarissa, tämän
kuultuaan, tuli iloiseksi ja ilmoitti, että isäntä itse oli poissa
asioitaan ajamassa, emäntä kyökissä leipomassa, toiset sisaret muissa
toimissa; käski sitten Kalevanpoikaa kastamaan kätensä siihen sankoon,
jossa oli tummaa nestettä: siitä hän saisi voiman murtamaan oven;
mutta ell'ei hän tahtoisi murtaa kaikkea, mitä hänen eteensä sattuisi,
tulisi hänen sitten kastaa kätensä siihen sankoon, jossa oli valkeata
nestettä, jolloin voima jälleen vähenisi. Kalevanpoika kastoi nyt
kätensä mustaan nesteesen, ja siitä syntyikin häneen sellainen voima,
että hän helposti kukisti maahan koko oven ja pääsi neidon luokse.
Tämä heti päätti vieraan miehen ko'osta ja voimasta, että hänellä
oli edessään Kalevanpoika, josta hän jo nuorena tyttönä ison kodissa
sanoi kuulleensa ihmeellisiä kertomuksia. -- Heti sisälle tultuaan
huomasi Kalevanpoika seinällä riippumassa kolme merkillistä esinettä:
ne olivat kallis miekka, pieni pajuvitsa ja vanha kypäri. Hänen
mielensä heti kiintyi miekkaan; se se juuri oli tuo hänen unissaan
näkemänsä miekka, tehty sen korvaukseksi, joka jäi Kääpä-jokeen. Neito
kielsi häntä koskemasta tuohon miekkaan, joka oli talon isännän,
Sarvikin, oma,[49] ja kehoitti häntä sitävastoin ottamaan pajuvitsan
ja kypärin, niillä kun voisi aivan ihmeellisiä asioita aikaan saada.
Kalevanpoika ei sanonut välittävänsä tuollaisista taikakaluista, mies
se luottaa vaan tukevuuteensa ja voimaansa. Neito silloin otti käteensä
kypärin; se oli tehty kynnenlastuista.[50] "Se on kypäri, kalliimpi
kuin kuningaskunta", sanoi neito; "mitä ikänä toivot ja haluat, sen
saat tällä kypärillä". Ilkamoiden pani neito kypärin omaan päähänsä
lausuen: "kasva, kasva, neito kulta, kasva Kalevanpojan korkuiseksi".
Ja neito silloin kasvoikin oikein silmissä, kyynärän, kaksi, kasvoi
Kalevanpojan korkuiseksi. Kalevanpoika, kun tämän näki, otti nyt
itsekin kypärin ja pani sen päähänsä sanoen: "vaivu, vaivu veikkoseni,
vaivu monta syltä matalammaksi, nuoren siskon kaltaiseksi!" Ja heti
alkoikin hän pienentyä, pieneni viimein siinä määrässä, että oli
neidon kaltainen. Ja nyt hän ei enää luopunutkaan kypäristä, arveli
siitä olevan apua itselleen, kun äkkiarvaamatta taistelu sattuisi.
Sitten ryhtyi hän neidon kera karkelohan ja lauleluihin. Kutsuttiinpa
siihen iloon toisetkin kaksi sisarta, ja nyt teljettiin kyökin ovi,
niin ett'ei vanha äiti päässyt sieltä iloa häiritsemään. Kalevanpoika
lupasi pelastaa kaikki kolme tyttöä helvetistä jälleen ihmisilmoille
ja naittaa heidät, yhden Suleville, toisen Aleville ja kolmannen
kannuspojalle. Ja niin kului heiltä koko yö lemmen leikkilöissä.

_Neljästoista runo._ Toisena päivänä veivät sisarukset Kalevanpojan
katsomaan talon aarteita ja tavarahuoneita. Kivikäytävätä pitkin
tulivat he tupaan, joka kaikkineen oli raudasta tehty; se oli Sarvikin
palvelijain työ- ja rangaistushuone. Rautaista tietä pitkin tulivat
he sitten toiseen tupaan, joka kaikkineen oli vaskesta tehty; se oli
Sarvikin orjapiikain olinpaikka. Vaskista tietä pitkin tultiin sitten
kolmanteen tupaan, joka kaikkinensa oli hopeasta tehty: se oli Sarvikin
arki- ja lepuuhuone. Hopeaista tietä pitkin tulivat he neljänteen
tupaan, joka kaikkineen oli kullasta tehty; se oli Sarvikin juhla- ja
riemukamari. Kultaista tietä pitkin tulivat he viidenteen tupaan, joka
kaikkineen oli silkistä tehty; se oli nuorten neitosten vaatetushuone.
Sieltä tultiin tupaan, joka kaikkineen oli sametista tehty; sekin
oli nuorten neitosten vaatetus- ja koristustupa. Viimeinen tupa oli
kaikkinensa pitseistä tehty; siellä nuoret neitoset päänsä pitseillä
pukivat. Sieltä tulivat he kartanolle, joka oli kokonaan peitetty
pelkillä taalereilla. Siinä oli seitsemän kummallista aittaa, kaikki
täynnä eloa ja herkkuja; takapuolella sitäpaitsi luista rakennetut
navetat karjaa varten. -- Kalevanpoika alkoi neidoilta tutkistella
Sarvikin sukuperää. Ne silloin kertoivat hänestä. Sarvikin syntyä
ei kukaan tiedä. Hänellä on suuret aluskunnat; niissä hän tuulen
nopeudella käy salaisilla retkillä, joista ei yksikään kuolevainen ole
saanut vihiä. Syvällä maan sisässä on, sanotaan, seitsemän maailmaa,
seitsemän salasaarta. Siellä on vainajain lukuisat asuinpaikat.
Heitä vallitsemaan on Taara maailman alusta asettanut Sarvikin, joka
väkevällä kädellä pitää siellä hallitusta. Joka vuosi "henkien-ajalla"
[51] on vainajilla lupa lähteä helvetin piinasta kotolaisiansa ja
tuttaviansa tervehtimään, mutta sen ajan kuluttua täytyy heidän jälleen
kiireisesti palata takaisin entisille paikoillensa manalassa. Sieltä
Sarvik tuottaa työväkeä, milloin miehiä, milloin naisia, rauta- tai
vaskikamariin raskaita töitä toimittamaan; rautakeppi ja vaskinen
vitsa kurittaa viivytteleviä. Täällä on Sarvikin koti, missä hän
pitkien matkojensa perästä levähtää vanhan vaimonsa seurassa. Toisinaan
vietetään pitempiä pitoja; sinne saapuu silloin Sarvikin sukulaisiakin;
hänellä on näet lanko nimeltä Tühi (tyhjä), helvetinkoira on hänen
tätinsä ja valkea tamma hänen isoäitinsä. -- Sitten kertoivat neidot
vielä, että Sarvikkia sinä iltana odotettiin kotia yläilmoilta,
jossa hän ei oikein viihtynyt auringon, kuun ja tähtein valossa;
vainajain valtakunnassa hän sitä vastoin usein viihtyi viikkokausia.
He väittivät, että jos Sarvik saisi Kalevanpojan nähdä, niin olisi
tämä surman oma. Kertoivatpa myöskin, kuinka he itse nuorina tyttöinä
olivat ylä-ilmoilta kuninkaallisesta kodista eräänä onnettomana hetkenä
joutuneet Sarvikin ja hänen vaimonsa orjiksi. Taaran laupeus oli
lahjoittanut heille ikuisen nuoruuden, niin kauan kuin he pysyisivät
neitsyinä; mutta -- tuumivat he -- mitä maksaa nuoruuden kevät, kun
sydän ikävöipi armastelijata, odottelee kosijan tuloa! Kalevanpoika
silloin kielsi heitä itkemästä, lupasi pelastaa heidät Sarvikin
vallasta ja saattaa ylä-ilmoille. Vanhin neitosista silloin sanoi: "Jos
sinä sen tahdot tehdä, tulee sinun ottaa noitavitsa ja kynnenlastuinen
kypäri, muuten sinun voimasi ei kestä Sarvikkia ja hänen tuhansia
apulaisiansa vastaan". Kalevanpoika nauroi heidän pelkoansa, sanoi jo
kerran voittaneensa Tyhjän ja suuret joukot paholaisia Suomessa ja
niin oli voittava myös Sarvikin. Toinen neitosista silloin kehoitti
häntä heti kiirehtimään, ottamaan kynnenlastuisen kypärin ja sillä
loitsimaan itsensä kotihinsa, ennenkuin Sarvik ennättäisi tulla ja
sulkea portit, jolloin pääsy olisi mahdoton. Kalevanpoika naurahtaen
sanoi kaivavansa uuden aukon, josta kyllä sittenkin pääsisi kotihinsa.
Suruissaan Kalevanpojan vuoksi päättivät neidot silloin viekkaudella
auttaa häntä. Sarvikin vuoteen ääressä oli kaksi yhdennäköistä
lasiastiaa, ja kumpaisessakin oli oluennäköistä nestettä, mutta
nämä nesteet olivat aivan erivoimaisia: oikealla puolen olevassa
astiassa oli kymmenenhärän-nestettä, joka synnytti voimaa; vasemmalla
puolella olevassa astiassa tuhannennälän nestettä, joka vähensi
voiman. Vanhin sisar nyt vaihtoi näiden nesteitten paikan, pani voiman
nesteen vasemmalle, voimattomuuden nesteen oikealle puolelle. Toinen
sisar otti noitavitsan haltuunsa. Tuskin oli tämä tehtynä, niin jo
kuului kaukaa kuin ukkosen jytinätä, joka saattoi neidot vapisemaan:
Sarvik oli tulossa. Nyrkin iskulla avasi hän oven, astui tupaan ja
Pysähtyi nähdessään haukan kanojensa joukossa. Neidot seisoivat
vaaleina, turvana Kalevanpoika, joka yhä vielä oli ainoastaan heidän
kokoisensa. Sarvik kysyi häneltä: "ken on sinut, veikkonen, verkkoon
vietellyt? Monen vahvemmankin pojan ovat mesikielten mielistelyt tänne
houkutelleet, mutta kukaan ei ole täältä enää päivänvaloon päässyt!"
Kalevanpoika vastasi: "Heittäkäämme tyhjät puheet ja akkain lorut,
ja menkäämme sen sijaan ulos lakealle koettelemaan, kumpi meistä
on väkevämpi; voittajan olkoon valta ja oikeus". Tähän esitykseen
suostuikin Sarvik. Hän tyhjensi, muka voimaa saadaksensa, vuoteensa
äärestä sen nesteen, jonka vanhin neidoista äsken oli asettanut vuoteen
oikealle puolelle. Kalevanpoika taas pisti kynnenlastuisen kypärin
poveensa, käyttääksensä sitä, jos tarve tulisi. Sarvik vielä käski
vanhimman neidoista tuomaan kahdenkertaiset rauta-kahleet, joilla hän
voitettuaan kytkisi vastustajansa. Kun sitten ulkona kentällä taistelun
paikka oli mitattu ja rajoitettu, tarttuivat he toisiaan vyötäisistä
kiinni, ja niin alkoi painiskelu, jommoista ei ennen oltu nähty:
maa järkkyi, helvetin seinät, nurkkakivet ja katokset liikahtelivat
paikoiltaan. Kauan oli taistelun loppu epätietoinen. Mutta kun he
vähän levähtivät huokuakseen, silloin Kalevanpoika kypärin avulla
loitsihe tammen vahvuiseksi, kuusen korkuiseksi, ja nyt hän tarttui
vastustajaansa lujasti kiinni, nosti hänet kymmenen sylen korkeuteen
ja paiskasi sitten sellaisella voimalla maahan, että Sarvik vajosi
puoleksi maan sisään eikä päässyt siitä liikahtamaan. Nyt lähti
Kalevanpoika kahleita ottamaan. Silloinpa Sarvik alkoi yhä pienentyä,
ja pieneni viimein niin, että hänestä Kalevanpojan palatessa vaan
oli jäljellä pieni sininen, suitsuava nestepilkkunen. Kalevanpoika
pilkkasi Sarvikkia, joka, vaikka olikin helvetin isäntä, kehnosti oli
lähtenyt pakoon; lupasi hänet toiste kyllä kytkeä rautoihin. -- Nyt
otti Kalevanpoika jo ennen mainitun miekan naulasta, täytti sitten
monta säkkiä Sarvikin kulta- ja hopearahoilla, sälytti ne sekä neidot
selkäänsä ja saapui kynnenlastuisen kypärin avulla silmänräpäyksessä
sen kuopan suulle, jonka kautta hän oli laskeutunut Sarvikin
valtakuntaan. Kattila ja keittäjät olivat kuopan suulta kadonneet,
tulinen hiilos vaan oli jäljellä. Tähän hiilokseen heitti Kalevanpoika
kynnenlastuisen kypärin palamaan, suureksi suruksi neidoille.
Kalevanpoika lohdutti heitä ja käski heitä pukeutumaan kulta- ja
silkkivaatteisin, sillä nyt he pian saapuisivat kosijain, Sulevien,
Alevien ynnä muiden, pariin. Sitten hän latoi hartioillensa kuopan
suulle jääneen lauta-kuormansa, lautojen päälle kulta- ja hopeasäkit
sekä neitoset ja läksi sitten kiirein askelin vaeltamaan kotia päin.

_Viidestoista runo._ Tuskin oli Kalevanpoika päässyt tuhat askelta
kotia päin astumaan, niin jo tuli Tühi seitsemänkymmenen seuralaisen
kanssa hänen jäljessään, kostaaksensa lankonsa tappion. Nuorin
neidoista silloin noitavitsan avulla loitsi seudun laajaksi mereksi;
Kalevanpojan eteen syntyi tukeva silta, jota myöten hän pääsi
kulkemaan, mutta hänen takanansa sitävastoin kasvoi vesi ja esti
takaa-ajajat lähestymästä. Tyhjän täytyi seuralaisinensa palata
takaisin, kun Kalevanpoika ensin oli pilkallisesti kertonut hänelle
kaikki ne kepposet, jotka hän Sarvikin kodissa oli tehnyt ja luvannut
vielä toistenkin palata sinne "kopeekoita" tarvitessaan.

       *       *       *       *       *

Kun Kalevanpoika viimein kuorminensa saapui kotitaloonsa, kohtaa häntä
veräjällä vieras mies, joka tiedusteli, mistä hän oli saanut nuo hyvät
laudat, ja pyysi niitä lainaksi, sanoen olevansa kaupunkien ja linnain
rakentaja, tukevien tornien tekijä. Miehet jutellessaan tutustuivat;
Kalevanpoika sai tietää, että vieras tuli juhlanvietosta Taaranmäeltä,
mihin Kalevanpoikaa kiihkeästi odotettiin, ja että hän oli Olevin
poika, maan kuulu kaupunkien, linnoin ja tornien rakentaja. Ne tekivät
sitten keskenään sen sopimuksen, että Olevin poika, "huonetarkka",
rakentaisi soman ja vahvan kaupungin, Kalevanpoika hankkisi ainekset
ja maksaisi työpalkan. Olevin poika ryhtyikin sitten rakennustoimiin,
Kalevanpoika toi Peipse-järven takaa lautoja, Taaran tammistosta
tarvepuita, kiviä merenrannalta ynnä muualta. Kaupungista piti tulla
paikka,

    Kuss' ois koti kuninkaalla,
    Varjo vahva vanhemmilla,
    Kussa kuuluisa Kaleva
    Vakavasti vallitseisi,
    Taiten toimensa tekisi,
    So'an tyrskyt tyynnyttäisi,
    Vainovihat vaientaisi,
    Kansassa kasuavassa
    Onnen, rauhan rakentaisi.

Neidot, jotka hän oli tuonut mukanaan Sarvikin valtakunnasta, jätti
Kalevanpoika Alevinpojan huostaan. Nuorimman heistä nai Alevinpoika
itse ja vanhimman otti hänen heimolaisensa Sulevinpoika itselleen
vaimoksi. Keskimmäisen heistä ensin ryösti eräs Alhontaustassa elävä
"tuulitarkka" noita ja vei hänet kotiinsa; mutta sieltä pelastivat
hänet Alevin ja Sulevin pojat, jotka tappoivat noidan ja polttivat
hänen talonsa. Näin pelastetun neidon nai sitten Olevin poika,
"huonetarkka". Sen jälkeen elivät kaikki kolme onnellista avioelämää.

_Kuudestoista runo._ Kalevanpoika päätti purjehtia pohjaiseen, maailman
rajalle, missä ei milloinkaan ennen oltu käyty, missä taivaan laki oli
maahan kiinnitetty. Korppi, viisas lintu, silloin sanoi hänelle: "Missä
näet sinistä vettä, laajat laineet, katso onko rannalla kaisloja,
vuohenmiekkoja[52] veden ääressä! Polje silloin oikealla jalallasi
kalliohon, niin maa aukeaa sinulle, ja sinä pääset maailman rajalle!"
Kun tietäjät sanoivat, ett'ei puinen laiva kestäisi, pohjoisessa kun
revontulen henget (viirmalised) pian sen polttaisivat, rakennutti
Kalevanpoika laivan kokonaan hopeasta; _Lennok_ pantiin sille nimeksi,
kun se lentäen halkaisi laineita. Itselleen teetti hän kullasta puvun
ja seuralaisillensa hopeasta, vaskesta, teräksestä ja raudasta. Sitten
kutsui hän matkalle mukaansa, paitsi laiva- ja sotamiehiä, ystävänsä ja
kasvinkumppalinsa, kuin myös viisaita miehiä sekä noitia. Ennen päivän
koittoa läksi sitten Lennok kypärien heiluessa ja laulujen kaikuessa
matkalle Suomen puoleen. Itse asettui hän perämiehen viereen ja alkoi
laulaa ilolauluja sekä "syntyjä syviä, ajan alkuluottehia",
lauloi "kuun kuvoannasta, auringon asetannasta, ilman pielten
pistännästä".[53]

       *       *       *       *       *

Merellä nostivat Suomen noidat ankaran myrskyn; seitsemän yötä ja
seitsemän päivää oli Lennok sen alaisena. Kun päivä viimein alkoi
paistaa, näkivät he maata. Kalevanpoika hyppäsi laivasta laineisin
ja riensi maalle, vetäen köydestä laivan väkinensä rannalle. Mukana
oleva kielitarkka, joka tunsi lintujenkin kielen, sai vanhalta
varekselta tietää, että he olivat tulleet Lapin raukoille rajoille.
Lennok kiinnitettiin rannalle; kielitarkan ja kahden ystävänsä kera
lähti Kalevanpoika maata tutkimaan. Kauan vaellettuaan erämaata
pitkin keksivät he yksinäisen talon. Oven edessä istui nuori neito
kehräten ja laulaen. Hän lauloi, kuinka nuori nainen karjatieltä
löysi kanan ja pani sen kasvamaan; kanasta kasvot kaunis neito, jolla
kävi paljon kosijoita; ensimmäinen oli kuu, toinen päivä, kolmas
oli -- -- "Kalevanpoika, sulho pitkäsäärellinen!" keskeytti hänet
Kalevanpoika astuen ovelle. Tyttö pakeni apua huutaen. Silloin tuli
isä paikalle. Kalevanpoika, tervehdittyään häntä ja tunnettuaan hänet
Lapin "tarkaksi", kysyi miten suorinta tietä pääsisi maailman rajalle;
hän kertoi, minkä neuvon korppi kotona oli hänelle antanut. Varrak,
Lapin tarkka, vastasi: "Merellä ei ole määrää eikä laineilla loppua
siellä, kussa Vana-isa on taivaan kannen maahan yhdistänyt sinisillä
silkkiseinillä. Jotka sinne ennen ovat pyrkineet, ovat tuulta ajaneet
ja löytäneet Säkenien saarella kuoleman rohkeudestaan. Kotikorppisi
sanat taas tarkoittavat tietä helvettiin". -- Varrak kuitenkin viimein
suostui johdattamaan Kalevanpojan maailman rajalle, kun tämä lupasi
hänelle palkinnoksi jotakin, mikä Kalevanpojan kodissa oli seinän
kylkeen kytkettynä.

       *       *       *       *       *

Varrakin johdolla purjehti sitten Lennok joitakuita päiviä pohjaiseen
päin. Silloin sattui se kerran merennieluun, josta se ei mitenkään
päässyt irti. Mutta Varrak laski mereen punaisella kankaalla ympäröidyn
tynnyrin laivan kylkeen köytettynä. Valaskala nielaisi tynnyrin, lähti
uimaan edemmä ja tempasi siten muassansa laivankin nielusta.

Pitkän ajan purjehdittuaan saapui laiva viimein "Säkenien saarelle".
Rannalle laskettuaan näkivät he vuoren, josta syöksyi tulta, toisen,
josta nousi savua, ja kolmannen, josta ruiskusi kuumaa vettä; sulanutta
kiveä nousi syvyydestä ja virtasi alas laaksoon. Tulisten kivien ja
tuhan satamisesta huolimatta rohkeni Sulevinpoika nousta "helvetin
lieden" suulle, mutta kun kuumuus oli polttaa hänet, sytytti hän
siinä vaan piippunsa (!) ja palasi takaisin. Kalevien kannuspoika,
joka Sulevinpojan tietämättä oli häntä seurannut, ei palannutkaan
takaisin. Kun häntä huudettiin, laskeutui valkea lintu laivalle. Se
kertoi kielitarkalle, että jäävuorien takana oli kaunis keväimen
ja kesän paikka, jossa munat ja liha kypsyivät mullassa; sinne oli
näkin neitojen houkutuksesta kannuspoika joutunut, siellä viettää hän
ikuisesti ilon aikaa ja onnen eloa.[54]

       *       *       *       *       *

Sitten joutuivat miehet siihen maahan, jossa kukot söivät kultaa,
hanhet hopeata ja varikset vaskea, ja kussa kaalit kasvoivat kuusien
korkuisiksi. Kalevanpoika siellä lähetti kielitarkan muutamien
seuralaisten kera maata tutkimaan. Kun nämä kerran nukkuivat matkallaan
tuossa autiossa maassa, poimi heidät jättiläisen Hiiglan tytär[55]
helmaansa ja vei isänsä luokse. Tämä kuitenkin, havaittuaan heidät
viisaiksi miehiksi, joiden määränä oli maailmaa tutkia, käski
tyttärensä viemään ne sinne, mistä oli ottanutkin. Tytär vei heidät
aina laivalle asti. -- Yhä kauemmaksi pohjaiseen päin purjehtivat
miehet, vaikka kylmä oli ankara. Viimein näkivät he revontulen henkien
taistelevan hopeakeihäillä ja kultakilvillä, ja laiva punersi niiden
valossa. Silloin miehiltä vaipui rohkeus, mutta Kalevanpoika vaan
nauraen sanoi niiden antavan heille valoa, päivä kun jo kauan sitten
oli mennyt peittoon. -- Kun he viimeiseksi vielä olivat käyneet
maassa, jossa asukkaat olivat puoliksi ihmisen, puoliksi koiran
ruumiilla varustettuja ja kun täälläkin saatiin kuulla, että kotikorpin
neuvoma tie vei helvettiin eikä maailman rajalle, päätti Kalevanpoika
lähteä paluumatkalle. Ja niin lähdettiinkin. Seuralaisillensa sanoi
Kalevanpoika: "Katumusta, kultaveljet, ei meillä retkestämme voi olla!
Kultaa ja hopeata kalliimpana on viisaus pidettävä. Keksimmehän me
harharetkillämme sen totuuden, ett'ei suurella maailmalla ole päätä
eikä Taaran viisaudella rajaa kussakaan; mitä me muutoin vieraalla
maalla hyödyllistä opimme, siinä on miehellä miettimisen ainetta elon
loppuun asti".

Lennok viimein laski Lindanisan, Olevin pojan rakentaman kaupungin,
edustalle.[56]

_Seitsemästoista runo._ Viron kansalle alkoi nyt seitsenvuotinen
onnenaika. Paitsi Lindanisaa rakensi Olevinpoika vielä toisenkin
kaupungin Harjunmaalle.[57] Sulevin-poika taas rakensi kolmannen
varustetun paikan Alhontaustaan. -- Mutta rauha loppui, sota syttyi.
Viron rantaan saapui tuhansittain kaukaa tulleita vihollisia.

    Korskea Kalevanpoika
    Vei nyt voittoisat uroonsa,
    Kantapoikansa parahat;
    Viisi parvea Virosta,
    Kuusi Kurensaarestakin,
    Seitsemän sai Suomenmaasta,
    Sata muuta saarelaista.[58]

Kalevanpoika, itse kulta-asussa, istui kulta- ja hopeatamineihin
puetun hevosensa seljässä. Yhdessä ystäviensä, Sulevin-, Alevin- ja
Olevinpojan, kanssa johti hän sotajoukkonsa vihollista vastaan.

    Korskea Kalevanpoika
    Sodan keskehen karasi,
    Taajimpahan tappeluhun,
    Hyppähytteli hevosta,
    Kallista karautteli
    Päälle uljainten urosten;
    Murhamiekkansa kalisi,
    Tulirauta tuiskaeli,
    Kalpa surmaa sirotti.

    Syösten keskitse sotoa
    Kaleva karisti päitä
    Niinkuin lehtiä lepästä,
    Kuivuneita koivikosta;
    Jäseniä silpoeli,
    Kymmenittäin kylkiluita,
    Sääriä satalukuisin,
    Katkoi kauloja tuhansin,
    Käsiluita kuormitellen.

    Rivin ruumihit venähti,
    Kasoin kuollehet kedolle,
    Mäkenä urot makasi,
    Kaatui kymmenen tuhatta
    _Assamalan_ tanterelle.[59]

    Kalevan kallis hevonen
    Uipi vainovainiolla
    Myöten vatsoa verissä;
    Oli täynnä kenttä kaikki
    Raajoja kuni risuja,
    Sotamiesten sormiluita
    Kuni kaisloja vedessä,
    Sängen päitä pellon päällä.[60]

Kalevanpoika olisi hävittänyt kaikki viholliset, mutta hänen niitä
takaa-ajaessaan upposi häneltä hevonen suohon, joten takaa-ajo
keskeytyi. Vihollisten jättämä suuri sotasaalis sitten jaettiin
Kalevanpojan ja hänen soturiensa kesken.

Sen jälkeen läksi Kalevanpoika ystäviensä kera vaeltamaan erämaiden
halki. Erään suuren korpimetsän keskellä näkivät he kerran savua.
Lähemmäksi tultuaan huomasivat he sudenkuopan ja sen suulla vanhan
ryppyposkisen muorin keittämässä kattilalla ruokaa. Kun häneltä
kysyttiin, mitä hän keitti, vastasi hän keittävänsä kaalia itsellensä
ja pojillensa. Tulijat pyysivät häntä silloin lisäämään pataan
heitäkin varten kaalia, muori itse voisi mennä nukkumaan, he kun
kyllä pitäisivät huolta padasta ja tulesta. Muori suostuikin tähän,
mutta kehoitti heitä olemaan valppaita, sillä saattaisi ehkä tulla
joku vieras, joka pyytäisi maistaa lientä kattilasta, mutta silloin
voisi tyhjentää koko kattilan. Kaikki muut nyt menivät nukkumaan,
Alevinpoika otti ensiksi valvoakseen kattilan ääressä. Kun hän
tuossa istui yksinänsä, ilmaantui nurmen povesta linnunkotolaisen
poika, kolmen vaaksan korkuinen, kaulassa pieni kultainen kello,
sarvet korvan takana ja vuohenparta leuan alla. Aroin askelin
astuen tulta lähelle rukoili se lupaa saada maistaa kaalilientä.
Pilkallisesti vastasi Alevien poika: maistahan, kun et sä kärpänen
vaan kauhaan uppoa. Linnunkotolaisen poika lupasi silloin vähän särpiä
kattilanreunalta. Kepeästi hyppäsi se kattilan laidalle ja alkoi
maistella lientä. Ja nyt se alkoi paisua ja paisui seitsemänkymmentä
syltä korkeaksi; sitten se katosi kuin kaste sinisenä savuna silmäin
edestä. Kattila oli typösen tyhjä. Alevien pojan täytyi kantaa toista
vettä ja toisia kaaleja pataan. Sitten herätti hän Olevien pojan ja
kävi itse nukkumaan, puhumatta mitään kepposesta, joka hänelle oli
tapahtunut. Olevien pojalle kävi aivan samalla tavalla, ja kun hän
vuorostaan herätti Sulevien pojan vartiaksi, tyhjensi linnunkotolainen
tältäkin padan. Nyt ryhtyi Kalevanpoika valvomaan. Linnunkotolainen
taaskin tuli siihen ja pyysi saada lientä maistaa. Kalevanpoika sen
hänelle lupasi, jos linnunkotolainen hänelle antaisi pantiksi pienen
kultakellon kaulastaan. Tämä ei tahtonut siitä luopua, sanoi sen
kotoansa annetun itselleen merkiksi, josta hänet löydettäisiin, jos hän
sattuisi eksymään. Kuitenkin antoi hän sen, kun Kalevanpoika lupasi
antaa sen hänelle takaisin hänen syötyään. Saatuansa kellon napsautti
Kalevanpoika linnunkotolaista sormellaan otsaan. Tämä silloin vaipui
jyrinällä, niinkuin ukkonen olisi käynyt, maan poveen, jättäen vaan
sinisen savun jälkeensä. Kun sitten kaikki tähän jyrinään olivat
heränneet, ja vanha muori oli nähnyt kellon, sanoi hän sitä Sarvikin
taikakaluksi, joka lisää miehelle rohkeutta ja voimaa. Sitten lauloi
hän erään laulun ja hyppäsi heti sen jälkeen syvennykseen, jonne
linnunkotolainen vähää ennen oli kadonnut. Kalevanpoikaa ja hänen
seuralaisiansa tämä tapaus nauratti.

Aterioittuaan käski Kalevanpoika seuralaisiansa lähtemään kotipuoleen;
hän itse päätti lähteä toisia tärkeämpiä teitä koettamaan. Ennen
eroamistaan heittäysivät uroot nurmelle nukkumaan. Silloin Nurmen-emon
tyttäret[61] tulivat heidän luoksensa ja liehuilivat kasteisella
heinikolla, kutoen Kalevanpojalle suloisia unikuvia onnen ajoista ja
vastaisista sankaritöistä. Aamun tullen he jälleen katosivat.

_Kahdeksastoista runo._ Kalevanpoika, kun aamulla herättyään tarkasteli
sitä kohtaa, johon edellisenä iltana linnunkotolainen oli kadonnut,
jättäen jälkeensä sinisen savun huomasi siinä nyt sinistä vettä ja sen
rannalla kaisloja ja vuohenmiekkoja. Tämähän siis oli se kohta, josta
tie johti helvettiin. Kalevanpoika polki jalallaan lujasti maata;
silloin aukeni syvyyden ovi hänen eteensä ja paksu savu tulvasi häntä
vastaan. Korppi, viisas lintu, silloin neuvoi Kalevanpoikaa helistämään
kultakelloa, jonka hän oli saanut linnunkotolaiselta. Hän tekikin siten
ja paikalla katosi savu hänen edestänsä. Ja nyt lähti Kalevanpoika
vaeltamaan maanalaista, pimeätä tietä pitkin. Pimeys poistui, kun
hän helisti kultakelloa. Kun hän matkallansa oli takertua erääsen
kulta- ja hopealangasta tehtyyn verkkoon, joka yhä kasvoi sitä myöten,
kuin hän sitä rikkoi, soitti hän kultakelloa ja verkko katosi. Olipa
matkalla myös erämaan parin vaaksan levyinen joki, mutta joka kerta
kun Kalevanpoika tahtoi astua sen ylitse, pakeni toinen ranta aina
hänen altaan; hän silloin taas soitti kelloaan ja joki paikalla hävisi.
Kohtasi sitten häntä julman suuri lauma sääskiä. Jota kiireemmin
hän koetti kulkea, sitä sakeammalta niitä ilmestyi, ja hän oli jo
niihin menehtyä; mutta kellon äänen kuultuaan ne kaikki katosivat.
Kalevanpoika huomasi nyt, mikä suuri apu oli tuosta kellosta, ja sitoi
sen pikkusormeensa kiinni. Sitten lähti hän taas vaeltamaan ja saapui
leveälle joelle, jossa virtasi sulanutta, höyryävää tervaa; joen yli
oli rakennettu raudasta ja teräksestä silta. Sarvik oli saanut vihiä
Kalevanpojan tulosta. Tälle sillalle hän nyt lähetti laumoittain
väkeänsä vihollista vastustamaan. Siinä oli miestä kaikenaseellista.
Hirveä taistelu syntyi. Kalevanpoika tappoi miekallaan satoja Sarvikin
väestä, mutta aina astui uusia kuolleitten sijaan. Kalevanpoika seisoi
toinen jalka sillalla, toinen rannalla, seisoi "kuin rautaseinä, tammi
tuulessa tukeva". Kultakellonsa avulla voitti hän kaikki, Sarvikin
parhaimmatkin soturit, kaatoi ne "kuin kasteheinän", niin ett'ei jäänyt
ainoatakaan jäljelle. Sitten lähti hän taas eteenpäin. Kukistettuaan
vielä varustukset, jotka Sarvik oli rakennuttanut hänen tiellensä,
saapui hän viimein helvetin ovelle. Yhdellä nyrkiniskulla ja potkulla
romahti ovi pielineen kaikkineen maahan. Etehiseen tultuaan näki hän
siellä äitinsä Lindan haahmon kehräämässä rukin ääressä. Hänen oikealla
puolellansa oli astia, jossa oli kallista elon ja voiman nestettä,
vasemmalla puolella toinen, jossa oli lakastumisen ja voimattomuuden
nestettä. Hän viittasi poikaansa juomaan oikeanpuoleisesta astiasta.
Kalevanpoika tekikin sen ja nyt viskasi hän kalliomöhkäleen vasten
salakamarin seinää. Maa tärisi, meri kuohahti, säkeniä syöksähti
syvyydestä ulos ja kamarin seinät hajosivat. -- Siellä seinän takana
istui Sarvikin vanha äiti kangasta kutomassa, hänelläkin kummallakin
puolella astia, toisessa voiman, toisessa voimattomuuden nestettä.
Hän tahtoi suositellen vietellä Kalevanpoikaa antamaan hänelle
kultakellon ja maistamaan voimattomuuden astiasta, mutta siinä hän ei
onnistunut. Kalevanpoika etsi ovea, päästäkseen itse Sarvikin pakeille.
Hän keksikin viimein yhden sellaisen ja kävi sitä avaamaan. Tuskin
oli hän siihen koskenut, niin se jo aukeni itsestänsä jyrinällä.
Sen takaa syöksähtivät Kalevanpoikaa vastaan Sarvikin urhollisimmat
sotilaat, niinkuin koiralauma karhun kimppuun. Mutta hetkisen
kuluttua makasi näitä kolmekymmentä maassa hengetönnä. Sarvikille,
joka oli takaseinälle piiloutunut, tuli nyt hätä. Hän alkoi syyttää
Kalevanpoikaa varkaaksi ja rosvoksi, muistuttaen mitä tämä edellisellä
kerralla oli vienyt mukanansa. Kalevanpoika puolestansa muistutti
Sarvikille, kuinka tämä silloin oli kehnosti paennut maan sisään
ennen kaksintaistelun päättymistä ja nyt äskettäin linnunkotolaisen
muodossa tehnyt kepposiaan; vaati sentähden häntä ulos lakealle
lopettamaan silloin keskenjäänyttä kaksintaistelua. Sarvik tulikin nyt
ulos, pelosta aivan huumautuneena. Niinpä tyhjensi hän erhetyksestä
sen astiankin, jossa oli voimattomuuden nestettä, kun Kalevanpoika
sitävastoin tyhjensi toisen, voiman nesteen. Kuitenkin, jotta voimat
tulisivat enemmän tasapainoon, irroitti Kalevanpoika sormestaan
kultakellon ja pisti miekkansa huotraan.

_Yhdeksästoista runo_. Ulos tantereelle valmistettiin nyt paikka
kaksintaistelua varten. Vanhan tavan mukaan tarttuivat he toisiansa
vyötäröltä kiinni ja niin alkoi painiskelu. Sitä kesti yhtämittaa
seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Vuorotellen oli aina toinen
maassa, toinen päällä. Jo oli Kalevanpoika väsyä. Silloin näki hän,
kuinka hänen äitinsä haahmo pyöritti kuontaloa kymmenen kertaa päänsä
ympäri ja sitten paiskasi sen voimakkaasti maahan. Kalevanpoika
ymmärsi viittauksen. Hän sai Sarvikin nostetuksi ylös ilmaan,
kieputti tätä kuin tappuratukkua kymmenen kertaa ilmassa ja paiskasi
viimein lujasti maahan. Nyt laski hän polvensa hänen rintansa päälle,
sitoi hänet vyöllään ja laahasi rautakamariin, jossa hän neljällä
kahleella kiinnitti hänet kallioseinään. Sitten vieritti hän ovelle
saunansuuruisen kilven ja sitoi siihen vielä Sarvikin kaulakahleen,
joten tämä ei päässyt minnekään liikahtamaan. Pilkallisesti kehoitti
hän voitettua vastustajaansa, jos tämän ikävä tulisi, valittamaan
sitä kallioille ja metsille. Sarvik lausui: "Jos tämän olisin voinut
aavistaa, en olisi kodistani sinun teillesi lähtenyt. Mutta, kallis
Kalevanpoika, älähän kiitä päivää ennen illan tultua!"

Kalevanpoika riensi nyt Sarvikin rahakamarihin ja täytti siellä
itsellensä neljä säkillistä kullalla ja hopealla. Sidottuansa niiden
suut vastatusten asetti hän ne olallensa ja läksi kotimatkalle. Viimein
saapuikin hän jälleen päivän valoon sen syvennyksen suulle, josta oli
lähtenyt mainehikkaalle matkallensa. Täällä oli häntä vastassa hänen
ystävänsä Alevinpoika, joka kolmen viikon ajan oli uskollisesti häntä
siinä odotellut. Tälle kertoi nyt Kalevanpoika kaikki vaiheensa maan
alla. Nautittuansa sitten vahvan aterian, laskeutui hän levähtämään
ja nukkui yhtä mittaa kolmannen päivän aamupuoleen asti. Sen jälkeen
läksivät ystävykset kulkemaan kotia kohden.

       *       *       *       *       *

Näiden tapausten jälkeen eli Kalevanpoika ystäviensä kera Lindanisassa
ja toimitti monta hyvää työtä Vironmaalle. Niinpä rakennutti hän
Olevilla vielä kolme varustettua kaupunkia, yhden etelään, toisen
länteen, kolmannen itään.

       *       *       *       *       *

Kalevan kallis poika istui ystäviensä seurassa. Riemuhälinä kohosi
pöydän äärestä, simakannut kulkivat miehestä mieheen. Istuipa
pöydän takana myöskin kanteletta soittava laulaja. Hän se lauloi
ystävysten ratoksi. Ja, lauloivatpa nämä itsekin kukin vuoroonsa
lauluja, lauloivat ja riemuitsivat -- tietämättä, että vaara oli
Viroa uhkaamassa. Pihkovasta, Lätinmaalta ja Taaran tammiston
toiselta puolelta oli tulossa sanansaattajia sitä tietoa tuomaan,
että Lättiin oli hyökännyt laivastolla rautamiehiä, että Peipsejärven
takaa Venäjältä ja Puolanmaasta oli tullut toinen parvi maan rauhaa
rikkomaan.

Kun Kalevanpoika parhaallaan lauloi, astui tupaan Lapin tarkka Varrak,
joka oli ottanut ohjatakseen Kalevanpoikaa maailmaa rajalle ja silloin
saanut tältä lupauksen, että hän palkinnoksi ohjauksestaan muun muassa
saisi, mitä Kalevanpojan kodissa seisoi seinän kylkeen kytkettynä. Hän
oli seurannut Kalevanpoikaa Viroon. Nyt hän astui esille ja ilmoitti
lähtevänsä kotimatkalle. Samalla sanoi hän kauan etsittyään viimeinkin
löytäneensä tornista kivisen laen alta kytkettynä sen lahjan, jonka
Kalevanpoika oli hänelle luvannut, ja pyysi sitä nyt omaksensa.
Kalevanpoika ei sanonut tietävänsä itsellään olevan mitään aarretta
kytkettynä ja pyysi Varrakia ilmaisemaan, mitä oli löytänyt. Varrak
sanoi: "löysin rautakantisen kirjan lujilla kahleilla kiinnitettynä;
anna minulle lupa ottaa tuo vanha kirja mukaani". Kalevanpoika ei
tiennyt tästä kirjasta mitään, hän ei tiennyt, että vanha Kaleva oli
tähän kirjaan panettanut muistoon pitkän elämänsä viisauden, tarkasti
säätänyt oikeudet kuninkaalle ja alamaisille. Siinä oli säädettynä,
mikä oli kultaa ja hopeata kalliimpaa -- Viron kansan muinoinen vapaus.
Tätä aarretta vaati nyt Varrak oman kansansa onneksi. Kalevanpoika
sanoi: "Ottaos kirja! Voinet ehkä löytää siitä monta kummallista
tarinaa talviöiden ajanvietteeksi". Hänen ystävänsä pyysivät häntä
ensin tutkimaan sitä; eihän vanha Kaleva olisi sitä kahleilla
kytkenyt, ellei siitä olisi paljon hyötyä. "Olkoonpa niinkin", sanoi
Kalevanpoika, "mutta sanasta miestä, sarvesta härkää!" Ja hän käski
antaa kirjan Varrakille. Kun sen kahleita ei saatu muuten irti, käski
Kalevanpoika murtaa seinästä irti sen kiven, johon kahleet olivat
kiinnitetyt. Se tehtiin. Kirja kahleineen, kivineen saatettiin sitten
härkäparilla satamaan Varrakin laivaan.[62]

       *       *       *       *       *

Jo tömisi linnan silta ja sanansaattajat saapuivat linnan veräjälle.
He viettiin Kalevanpojan luokse, jolle he kertoivat, kuinka oli
tullut vihollisia, rautamiehiä, ja kuinka kaikki kansa oli kokonaan
pelon ja surun vallassa. Kätkien levottomuutensa käski Kalevanpoika
sanansaattajia syömään ja juomaan. Kun kaikki olivat menneet levolle,
läksi hän suruissaan yksin ulos kävelemään ja tuli isänsä haudalle.
Mutta hauta oli vaiti. Vihisten vierivät aallot, huo'aten suhisi
tuulenviima ja pilvet olivat kyynelissä. Haamuja näkyi siellä täällä
häilyvän tuulessa. Surumielin asteli Kalevanpoika kotihinsa.

_Kahdeskymmenes runo._ Kalevanpoika lopetti nyt pidot ja lähetti
sotilailleen kiireisesti käskyn valmistua sotajalalle. Ennenkuin hän
itse lähti, kaivoi hän ystäviensä kanssa maahan kuopan, jonne kätki
kaikki kulta- ja hopea-aarteensa. Tätä tehdessään hän loitsi tuon
aarteensa tai'an alaiseksi: Juhannus-öinä piti sen näkyä; silloin sen
voisi saada puhtaasta äidistä syntynyt mies, joka uhraisi mustan kukon,
mustan kissan ja mustan myyrän. Mutta vielä ei ole syntynyt sitä onnen
lasta, joka olisi voinut saada käsiinsä Kalevanpojan aarteen.

Aamun koittaessa varusti Kalevanpoika itsensä sotaan.

    Tuttuluttu! soi nyt torvi,
    Torvi kaikuva Kalevan.
    Heräs korpi, virkos vuori
    Kutsusta Kalevan urhon,
    Vuori vastahan kajahti,
    Korpi ääntä kuljetteli.
    Kuului käsky Virohon,
    Kuului Harjun harjanteille,
    Vierähti Järven vesille,
    Läänen luhdille laveille,
    Alle Pernon lehmuspuitten;
    Raikkui Tartonmaan rajoille,
    Tajus sen Alhontakakin.

    Tuttuluttu! soi nyt torvi,
    Torvi kaikuva Kalevan.
    Rahvas rientäen sotahan
    Laittaa poikansa parahat,
    Valmistaapi vainotielle.
    Poika kylpee ahjon päällä,
    Äiti paitoa pesevi,
    Hevosta isä hakevi,
    Satulaa eno sitovi,
    Kylä kuuraa kannuksia,
    Tahkovi miekan tereä.
    Sisko itkevi sopessa,
    Nuori neito nurkassansa.

    Tuttuluttu! soi nyt torvi,
    Torvi kaikuva Kalevan.
    Rientäin ratsastaa soturit
    Lipun liehuman perässä,
    Sotatietä tallaamahan,
    Meritietä vieremähän.

    Karskea Kalevanpoika
    Sotaratsunsa selässä
    Pyhän Taaran tammen luona
    Kutsuvi väen kokohon.[63]

Emajoen rannalle kokoontuivat Viron miehet. Tuli Sulevienpoika
suuren seuralaisjoukon kanssa; tuli Olevienpoika omiensa kera; tuli
viissataa Virosta, kuussataa Kurensaarelta, seitsemänsataa Suomesta.
Pari päivää siinä levähdettiin, kolmantena päivänä varhain aamulla
lähdettiin liikkeelle. Jo seuraavana päivänä syttyi taistelu rautaan
puettujen ritarien kanssa, jotka olivat kaukaa laivoilla saapuneet.
Puolen päivää ponnisteli Kalevanpoika väsymättä rautamiesten rivejä
vastaan. Monta sataa hänen heikommista miehistään kaatui. Viimein sai
Kalevanpoika viholliset pakenemaan. Kuolleita makasi kentällä niinkuin
heinää niityllä, ja verta oli siinä lammikoittain. -- Pari päivää
käytettiin sitten kuolleitten hautaamiseen, haavojen parantamiseen ja
levähtämiseen. Kolmannen päivän aamulla lähdettiin taas liikkeelle
ja saavuttiin pyhän Võhandu-joen[64] rannalle. Sen yli rakennettiin
silta, jota myöten sotaväki kulki toiselle rannalle. Pian sen jälkeen
jouduttiin taisteluun Puolalaisia, Tattareja ja Litvalaisia vastaan.
Ensimmäisenä päivänä teki Kalevanpoika ankaran hävityksen Puolalaisten
kesken. Ruumiit kattoivat maata kolmea kyynärää korkealta. Toisena
päivänä tuhosi Kalevanpojan miekka sadottain Tattareja. -- Sota kulki
seitsemän päivää paikasta paikkaan. Kalevanpojankin väki väheni,
useat hänen päälliköistään olivat kaatuneet, Sulevienpoika sai tässä
taistelussa surmansa. Kun Kalevanpoika sitten vei jäännökset Venäläisiä
vastaan, hupeni hänen joukkonsa, urhollisesti taistellessaan, siinä
määrässä, että ne, jotka jäivät eloon, pakenivat. Kalevanpoika sekä
Olevien ja Alevien poika seisoivat tuona onnettomana hetkenä kuin
rautaseinä vihollista vastaan. Laskeutuva päivä sai viimein taistelun
taukoamaan.[65] -- Kolmenkesken läksivät sankarit silloin etsimään
vettä janonsa sammuttamiseksi. Laaksossa keksivät he pienen järven,
jonka rannalle kävivät juomaan. Köyristyessään vettä kohden putosi
Alevien poika silloin tapaturmasta järveen ja hukkui. Ystävät saivat
hänet kuolleena ylös ja hautasivat.

Viimeiset onnettomuudet ja sukulaisten kuolema raskauttivat
Kalevanpojan mielen niin, ett'ei hän enää löytänyt onnea missään.
"Niinkuin tammi nuorella nurmella lakastunut, tai niinkuin koivu
keväällä kuivunut seison minä yksinäni, ystäviä ja veljiä kaivaten",
sanoi hän Olevien pojalle. Ja hän pyysi tätä rupeamaan Viron kansan
hallitsijaksi, tueksi ja turvaksi. "Itse lähden minä pois johonkin
yksinäiseen varjopaikkaan haikeitani hiljentämään, onnettomuuksiani
unhottamaan. Hallitse sinä Viroa rauhalla ja rakkaudella ja ole
onnellinen, onnellisempi kuin minä olin!"

Ja niin läksi Kalevanpoika vaeltamaan. Kuljettuaan monta päivää pitkin
erämaita saapui hän Koivajoen rannalle. Siihen laati hän itselleen
kuusten alle suojuksen, päättäen elää siinä erakkona. Niin vietti hän
suojuksessa monta vuorokautta nukkumatta ja syömättä. Kun viimein
nälkä alkoi häntä ahdistaa, rupesi hän pyytämään joesta kaloja ja
krapuja. Sattuipa siihen tulemaan kolme rautamiestä. Kun he näkivät
Kalevanpojan, alkoivat he häntä mairitella: "Kallis Kalevanpoika,
tule meille seuralaiseksi! Sinulla on voimaa, meillä ymmärrystä.
Kun me käymme yhdessä veljeksinä, ei mikään vihollinen voi meitä
voittaa". Kalevanpoika käänsi silmänsä joelle päin, selkänsä puhujiin
eikä vastannut sanaakaan. Mutta veden kuvastimesta näki hän, että
miehet hänen takanansa aikoivat hänet kavalasti surmata. Silloin hän
otti heistä jokaisen erikseen kiinni, heilahutteli ympäri ilmassa ja
paiskasi maahan mäsäksi. -- Toisenkin kerran tuli vielä rautamiesten
leiristä nuori mies häntä viettelemään. Kalevanpoika pyysi hänen
nostamaan ylös joesta kravunsyöttivartaan, jotta hän saisi aterian
itselleen. Mutta sitäpä ei mies saanut liikahtamaankaan joesta.
Kalevanpoika oli näet pannut syöttivartaaksi pitkän, juurineen maasta
temmatun petäjän. Nyt Kalevanpoika itse nosti ylös sekä vartaan että
siihen tarttuneen nyljetyn hevosen. "Mene kotia, veikkonen" sanoi
hän miehelle, "ja kerro siellä mitä olet nähnyt minun voimastani!
Olenhan teitä voimakkaampi, tukevampi ja pitempi. Ei sovellu tää voima
palvelukseen eikä pituus orjuuteen. Mieluummin tahdon elää yksinäni
köyhän miehen tavalla kuin taipua vieraan vallan alle. Kalevanpojan
niskaa ei saa painaa orjan ies".

       *       *       *       *       *

Nämä rautamiesten viettelykset ärsyttivät ja suututtivat Kalevanpoikaa.
Suruissaan läksi hän jälleen metsiä vaeltamaan. Kolmantena päivänä
sattui hän tulemaan Kääpajoelle, jonka pohjaan hän ennen oli jättänyt
Suomen sepän takoman miekkansa, sillä käskyllä että miekka murtaisi
molemmat jalat siltä, joka sitä _ennen itse oli kantanut_. Tällä
käskyllä Kalevanpoika tarkoitti tuhoa noidalle, joka häneltä varasti
tuon miekan ja sitten pudotti sen Kääpäjokeen. Mutta miekassa vaikutti
myöskin Suomen sepän kirous. Kun siis Kalevanpoika astui jokeen, tuumi
miekka: eikö tuo ole minua _ennen itse kantanut_? Ja silloin se
katkaisi Kalevanpojalta jalat polvia myöten.[66]

Kuolontuskissaan alkoi Kalevanpoika apua huutaa. Hänen huutonsa
nousivat pilviin saakka ja vielä ylemmäksikin, taivon korkean isän
asuntoon.

Nuo huudot ne kaikuvat vieläkin lakkaamatta Viron poikain ja tyttärien
korvissa. Vielä satoja vuosia kertovat ne tuosta tapauksesta -- siksi,
kunnes nurmi kattaa viimeisen laulajan, kunnes surma on sulkenut hänen
suunsa.

Taivaalliset tuttavat tulivat veljeänsä katsomaan ja huojensivat hänen
haavainsa kivun. Kalevanpoika kuitenkin niistä kuoli. Hänen vapautettu
henkensä lensi silloin ylös taivohon. Siellä annettiin hänelle terve
ruumis ja siellä vietti hän onnen päiviä. Istuen tulen ääressä
Taaralaisten keskellä ja nojaten poskeansa kättään vasten kuunteli hän
laulajain kertomuksia monista ja ihmeellisistä urotöistään maan päällä.

       *       *       *       *       *

Mutta Vana-isa ei tiennyt mitä Kalevanpojalle annettaisiin työksi
taivaassa, sillä työttä ei tämä voinut toimeen tulla. Hän kutsui
taivaalliset neuvotteluun. Siinä päätettiin, että Kalevanpoika
pantaisiin vartioimaan helvetin ovea ja Sarvikkia, ett'ei tämä pääsisi
kahleistaan vapaaksi. Ja nyt hänen täytyi palata entiseen jalattomaan
ruumiisensa. Hän asetettiin valkean ratsun sekään ja vietiin helvetin
ovelle. Sinne tultuansa löi hän kädellään kallio-oveen niin, että
käsi sen halkaisi ja tunkeutui kallion sisään. Silloinpa hänen
kätensä tarttui tuohon halkeamaan eikä hän sitä enää saanut pois.
Ajoittain koettaa hän sitä turhaan temmata kalliosta irti, ja silloin
syntyy maanjäristyksiä. Mutta kerran on tuleva aika, jolloin kahden
ajan pirstat alkavat mahtavasti leimuta. Silloin liekit leikkaavat
hänen kätensä irti kalliosta ja hän palajaa kotiansa tuomaan onnea
kansallensa, uutta aikaa Virolaisille.

       *       *       *       *       *

Tähän nyt päättyi tämä lyhyt esitys Kalevipoeg'ista. Hyvin tiedämme --
mitä jo edelläkin olemme viitanneet -- että pitkä, runollinen teos ja
varsinkin tällainen kansan luoma runoteos lyhyesti ja suoranaisesti
esitettynä kadottaa enimmän osan viehättäväisyydestään ja varsinkin
sen tuoreuden ja alkuperäisyyden, joka kansanrunossa ilmaantuu
koko esittelytavassa, joka lauseessa, melkeinpä joka sanassakin.
Tarkoituksenamme onkin vaan ollut tyydyttää niitä Suomalaisia, jotka
haluavat tutustua tämän veljeskansamme runoteoksen pääsisällykseen,
mutta soveliaan oppaan puutteessa ja muiden hankaluuksien vuoksi tähän
asti ovat olleet siitä estetyt. Uskollisesti, kaunistelematta ja niin
paljon kuin mahdollista nojautuen Kalevipoeg-runojen omaan tekstiin
olemme kertoneet tästä Viron kansan sukusankarista kaiken sen mitä
runot itsekin -- pienempiä sivutapauksia lukuun ottamatta -- hänestä
kertovat. Sivumennen olemme muistutuksissa tehneet muutamia viittauksia
Kalevipoeg'in sukulaisuudesta Kalevalan kanssa. -- Koska meillä
nykyään on alkanut vallita suuri virkeys Suomen suvun ja sen henkisten
tuotteiden tutkimisessa, voipi toivoa, että Kalevipoeg vast'edes meillä
löytää oppineitakin tulkitsijoita ja että tätä Kalevalan sisarta
meilläkin aletaan yleisemmin suosia. Mutta siihen asti -- "parempi
jotain kuin ei mitään".



Muistutuksia:


Ensimmäiseen runoon:

[1] Taara oli Virolaisilla ylijumala ja vastasi Suomalaisien Ukkoa;
Taaran toisintonimiä omat Jumal, Ukko, Looja (luoja), Vanataat,
Vana-isa y.m.m.

[2] Kalevaisia olivat myös Kalevalassa esiintyvät Suomen sankarit.
Kaleva tarkoittanee itse Ukkoa, Vana-isaa, joten Kalevaiset olisivat
Ukon poikia.

[3] Vertaa Kalevalan 31 runon ensimmäisiä säkeitä; sekä tämä kahta
että useat muutkin Kalevanpojan runoissa antavat syytä pitämään Kalevaa
ja Kalevanpoikaa samoina persoonina, mitkä Kalevalassa ilmaantuvat
Kalervon ja Kullervon nimellä; Kalevalan toisintorunoissa kutsutaankin
Kalervoa usein Kalevaksi (O.D.). Samat alkuperäiset ainekset, mitkä
tavataan Kalevanpojan tarinoissa, vaikka Virolaisten keskuudessa siinä
määrässä toisenmoisiksi muodostettuina, että ainoastaan siellä täällä
joku kohta muistuttaa molemmilla tarinoilla olevan samat juuret.

[4] Viron läntinen rannikko.

[5] Tämä Salmen kosimisruno on toisinto Kantelettaressa tavattavasta
runosta "Suomettaren kosijat". Vrt. myös Kalevalan kertomusta Kyllikin
kosijoista (11 r.)

[6] Kunglan maa on arvaten kokonaan taru-peräinen, ilman mitään
historiallista pohjaa.

Toiseen runoon:

[7] Samanmoisissa aputöissä, kuin tässä leppäkerttu, ilmaantuu
Kalevalassa mehiläinen; vrt. Kal. 15 r.

[8] Samoin kuin Suomalaisilla, vallitsi Virolaisillakin usko sanan ja
loitsimisen voimaan. Miehiä, joita Suomalaiset kutsuivat noidiksi,
tietäjiksi, loitsijoiksi, laulajiksi j.n.e., kutsuivat Virolaiset
"tarkoiksi" (viisaiksi). He luulivat sellaista miehiä löytyneen
eriarvoisia; arvokkaimmat olivat mana-, tuuli- ja sanatarkat. Suomessa
kuitenkin näyttää Virolaisten mielestä mahtavammat noidat asuneen;
niinpä tässäkin ilmaantuva "sanatarkka" oli Suomesta kotoisin. Tämän
käsityksen kaiketi on vaikuttanut se luulo, että pohjoisempana oleva
maa aina muka on varsinainen noitien ja muitten ihmeitten pesäpaikka;
niinpä Suomalaiset sellaisena ovat pitäneet Pohjolaa ja Lappia.

[9] Kaupunki Virossa Suomenlahden etelä-rannalla; kutsutaan myös
Rääveliksi; sen perustamisesta tulee tuonnempana puhe olemaan.

[10] Järvi Tallinnan lähellä.

[11] Samanmoista kerrotaan Kalevalassa Kullervosta, 31 runossa.

[12] Kurnipelissä ladottiin viisi 1/2 jalan pituista pyöreätä
puukapulaa omituiseen pinokseen, josta niitä sitten määrätyn matkan
päästä kartulla koetettiin heittää kauaksi niiden ympärille vedetyn
suorakulmaisen piirin sisästä. Se on sama kuin linnapeli Viipurin
läänissä.

[13] Viron pohjoisrannikolla kulkevan valtatien varrella on eräässä
kohden sellaisia pystyssä seisovia kiviä; kansa niitä nimittää Kalevan
neitseiksi.

[14] Runo varustaa sankarinsa erinomaisilla ruumiin voimilla.

Kolmanteen runoon:

[15] Äike-Ukko, ukkosen jumala.

[16] Iru-mäki on Tallinnan vieressä. Tällä mäellä lähellä maantietä
voipi vieläkin nähdä tuon kivipaaden, joksi Linda tarinan mukaan
muuttui. Jotka ensimmäistä kertaa matkustavat Tallinnaan, tervehtivät
tätä kivipatsasta pannen kunnioituksen osoitteeksi lakkinsa sen päähän.
Vanhan kansan luulon mukaan on kiven sisässä muka salainen voima; ken
sen illalla työntäisi alas laaksoon, löytäisi sen seuraavana aamuna
varmaan entisellä paikallaan.

[17] Näkk -- vedenhaltia; Suomessakin on kansa muutamin paikoin antanut
tämän ruotsalaisen nimen (necken, näkkä) vedenhaltialle.

[18] otettu Donnerin kirjoituksesta (Suomi II, 5 osa).

Neljänteen runoon:

[19] Suonion käännös Suomen Kuvalehdessä v:lta 1879, nro 145.

[20] Mistä syystä saaren neito, kuultuaan Kalevanpojan sukuperän,
syöksyi aaltoihin, sen saamme tästä runosta ainoastaan aavistaa: saaren
neito oli Kalevanpojan sisar. Tässä runossa kohtaa meitä jälleen samat
ainekset kuin Kalevalan Kullervorunoissa; samallaisesta syystä, kuin
saaren neito, hukuttaa Kullervonkin sisar itsensä mereen. -- Saaren
taatto ja emo olisivat siis Kalevanpojan vanhemmat. Mutta edellähän
kerrottiin Kalevanpojan isän, Vanhan Kalevan, rauhallisesti kuolleen
ja äidin, Lindan, joutuneen Suomen noidan käsiin! Niinpä kylläkin.
Tässä on tavattavissa ristiriitaisuus, jommoisia vanhoissa runoissa
toisinaan ilmaantuu ja joiden ilmaantuminen on helppo käsittää,
kun ajattelemme miten monellaisten vaiheitten alaisia tällaiset
runot ovat olleet, miten monetkin niistä vaan ovat katkonaisia,
muistissa onneksi säilyneitä palasia alkuperäisesti ehkä kylläkin
ehjistä muinaisrunoista. Onpa tällainen ristiriitaisuus tavattavana
Kalevalassakin juuri Kullervorunoissa. Kullervonkin isän, näet,
kerrotaan kaatuneen sodassa Untamoa vastaan, mutta sittemmin hän
kuitenkin ilmaantuu runoissa jälleen elävänä. -- Että saaren neito oli
Kalevanpojan sisar, se käy selvemmäksi 7:nnestä runosta.

[21] Tämä kylmyys ja huolimattomuus tekemänsä rikoksen johdosta, jota
Kalevanpoika osoittaa, vivahtaa samallaisiin ominaisuuksiin Kullervossa
tämän ensi aikoina. Kalevanpojassa nämä ominaisuudet kuitenkin tällä
kertaa ehkä pikemmin johtuivat kykenemättömyydestä harkitsemaan
rikoksen suuruutta, kuin tuosta synkästä ja paatuneesta maailman
katsannosta, joka Kullervossa tavataan ja joka juuri tekee hänet niin
kamalan viehättäväksi.

[22] Mitä Kalevalassa kerrotaan Ainosta (4 r. 305) on Viron tarinoissa
sovitettu saaren neitoon.

[23] Olevit ja Sulevit tarkoittanevat muinaisia, Kalevien-aikuisia
sankarisukuja.

Viidenteen runoon:

[24] Kosto oli Kullervollakin alituisena ajatusten esineenä,
kostontyönpä Kalevanpoikakin nyt on toimittanut.

Kuudenteen runoon:

[25] Vrt. Kalevan 34 r. ss. 49-86, joissa Kullervo samaan tapaan ja
melkein samoilla sanoillakin valittaa kolkkoa kohtaloansa.

[26] Koko Kalevanpojan menettely Suomen sepän luona muistuttaa
Lemminkäistä Kalevalassa. Tässäkin kohden on siis muistettava,
mitä O. Donner sanoo: "Yleensä voipi sanoa Viron kansanrunon
keränneen yhdelle uroollensa vähän kaikkia niitä erilaisia luonteen
osoituksia, joita Suomen runo jakaa monelle. On toinenkin omaisuus,
joka tavataan jokaisessa kansanrunossa: nimet omat syrjäasiana, ne
vaihtelevat varjoin tapaisina, mutta tapaukset pysyvät, josko kohta
sovitettuinakin, ja ryhmitetään niiden nimien ympäri, jotka ovat kansan
muistissa pysyneet" (Suomi II, 5 osa).

[27] Tällaisesta taivaan tammesta ja sen kaatamisesta on Kalevalassakin
kertomus toisessa runossa. Tuollaisen taivaanpuun ajatus, joka löytyy
monilla muillakin kansoilla, lienee syntynyt siitä, että on katseltu
päällistyksin röyköttyneitä pilviä, jotka ikäänkuin puun oksat
haarailevat toisistaan ja viimein koko taivaan peittävät (O.D.).

[28] Viehättävää olettaa, että Viron kansa tähän runoon "Suomen
sillasta" ja "laulajan tuvasta" olisi historiansa pitkinä
onnettomuuden päivinä lohdutuksekseen kätkenyt sen ajatuksen, joka
"Suomen sillan" nimeen nykyään mielellään kiinnitetään: ajatuksen
molempain veljeskansain henkisestä yhteydestä. Henkiseksihän tuo
yhteys on jo runoissakin kuvattu: Kun veljeskansain jäsenet kulkevat
"Suomen sillalla", on heillä yhtymäpaikkana tuo saari, jossa Kaleva,
Suomalaisten ja Virolaisten yhteinen muinaissankari, oleskeli; Kalevan
aikoihin asti, jo hämärään muinaisuuteen siis, tuo yhteys johtuu;
saarella taas he kuulevat lauluja, Kalevan aikuisia, Suomalaisten
ja Virolaisten muinaisrunoja; yhteys näiden kansain välillä ei siis
ole mitään aineellista, jokapäiväistä; ei Lihola, Rahola tai Kultala
ole heidän keskinäisenä yhtymäkohtanaan, vaan etupäässä laulut --
isänikuiset, Kalevalan ja Väinön aikuiset. -- Runo "Suomen sillasta"
ja "laulajan tuvasta" on, niinkuin Kalevipoeg-runojen tekstissä olevat
tähdet osoittavat, sellaisenaan kansan suusta lähtenyt.

Seitsemänteen runoon:

[29] ja [30] Näistä haamun sanoista käy selväksi että Kalevanpoika ja
saaren neito olivat veli ja sisar; vrt. 2 muist. neljänteen runoon.

[31] ja [32] käännös otettu Donnerin kirjoituksesta! (Suomi, II, 5 osa).

Kahdeksanteen runoon:

[33] Tähän asti on Kalevanpojan elämänvaiheissa voitu havaita samoja
aineksia kuin Kullervorunoissakin. Mutta tästä lähtein saavat
kertomukset hänestä toisen luonteen. Kalevanpojasta on Viron kansa,
näet, tehnyt muutakin, kuin Kullervontapaisen, synkän ja rikoksellisen
sankarin. Se on tehnyt hänet myös ihannesankarikseen, joka, niinkuin
Kreikan Herakles, tekee monenmoisia urotöitä ja retkiä. Sitä varten on
Kalevanpoikaan silminnähtävästi myöhempänä aikana sovitettu satuja,
joille löytyy vastaavia Suomen ja muidenkin kansain saduissa ja jotka
alkuperäisesti eivät ole Kalevanpojan tarina-alalle kuuluneet. Senpä
tähden se tuntuva alkuperäisyys, se oikea muinaisrunon luontoisuus, se
toiminnan yhteys, jota tähän asti voipi Kalevipoeg-runoissa havaita,
kahdeksannesta runosta alkaen haihtuukin sanottavassa määrässä. Tämäpä
seikka tietysti etupäässä paljon vähentää sitä kansanepos-arvoa, mikä
Kalevipoeg-runoilla muuten voisi olla.

[34] Järvi, jonka rannalle kansantaru on sijoittanut tämän veljesten
arvanheiton, on pieni Saadjärvi vähän matkaa pohjoiseen päin Tarton
kaupungista. Nuorimman veljen heittämä kivi, jossa vielä nytkin muka
sormensijat näkyvät, on lähellä tämän järven rantaa.

[35] Edellä mainitun Saadjärven lähellä olevia kumpujonoja ja niiden
välissä olevia ahtaita laaksoja pitää kansa varsinkin Kalevanpojan
kyntäminä vakoina. -- P. Katariinan seurakunnassa Pohjois-Virossa, 1 1/2
virstaa kirkolta itään päin, on Linnamägi, kumpu, jota Kalevanpoika
nukkuissaan oli käyttänyt päänaluksena. Kummulla oleva syvänne on
muka hänen päänsä painama ja siitä pulppuava lähde on hänen hiestään
syntynyt. -- Siitä kun kuljetaan eteläänpäin Arokylään Jõe-peren
kartanon alueella, tavataan useamman virstan pituudelle yhä kuoppia,
aina melkein yhtä pitkän matkan päässä toisistaan. Mitä ne alkujaan
ovat olleet, ei tiedetä; kansa niitä pitää Kalevanpojan kammitsoidun
hevosen jälkinä. -- Niillä seuduin ovat myös Maksamägi ja pieni suo,
joka syntyi hevosen sisuksista.

Yhdeksänteen runoon:

[36] Nalja = leikki.

[37] Suonion käännös, Suomen Kuvalehti 1879, n:o 154.

[38] Tällä salaperäisellä vanhuksella tarkoitettaneen itse Ukkoa, joksi
häntä jossakussa runon toisinnossa on kutsuttukin.

Kymmenenteen runoon:

[39] Suo Viljandin ja Pärnon kaupunkien välillä Etelä-Virossa.

[40] Viljandin järveä lähellä.

[41] Ensimmäinen kaupunki oli siis Tallinna, toinen Tartto, jonka
nimi ehkä johtuukin Taara-jumalan nimestä, kolmas ja neljäs ovat
taruperäisiä; Jaani on paikkakunta luoteis-, Alhontausta (Alutaga)
koillis-Virossa.

Yhdenteentoista runoon:

[42] Pihkova on nykyään kaupunki Peipse-järven kaakkoisrannalla.

[43] Vert. II runon 2 muist.

[44] Niinkuin vast'edes saamme nähdä, laati Kalevanpoika ollessaan
matkoilla Peipse-järven läheisyydessä, jälestäkinpäin tällaisia
hiekkavuoteita. Tällaisiksi Kalevanpojan vuoteiksi (Kalevipoja sängid)
on kansa nimittänyt säännöllisiä hiekkakumpuja, joita löytyy viisi
kappaletta Peipse-järven länsipuolella. Ne ovat neljän peninkulman
pituisella maa-alalla Peipse-järvestä länteen päin ja siten
sijoitettuina, että ne muodostavat ikäänkuin soikean piirin. Tämän
piirin keskitse juoksee alempana mainittu pieni Kääpa-joki, laskeutuen
Peipsejärven luoteiseen osaan.

[45] Thymus serpyllum.

[46] Lycopodium clavatum.

[47] Paris qvadrifolia.

Kolmanteentoista runoon:

[48] Endlajärvi on pieni järvi korpimaiden keskellä noin 6 1/2 penik.
Tarton kaupungista luoteeseen päin.

[49] Sarvik = Sarvipää, Paholainen.

[50] Kansa vieläkin luulee paholaisen kokoilevan kynnenlastuja
tällaisia kypäriä varten, jonka tähden koetetaan niitä kätkeä, jott'ei
muka paholainen niitä saisi.

Neljänteentoista runoon:

[51] "Henkien aikaa" miettivät pakanalliset Virolaiset talvipäivän
seisahduksesta alkain 9 päivää. Tämä juhla siis vastasi joulujuhlan
aikaa.

Kuudenteentoista runoon:

[52] Acorus calamus, kalmojuuri.

[53] Lainatut sanat Kalevalan 17 runosta, säkeet 535-536 sekä 549-552,
ne kun vastaavat tähän kohtaan Kalevipoeg-runoelmassa.

[54] "Säkenien saari" epäilemättä tarkoittaa Islantia.

[55] Hänestä puhutaan Skandinaaveinkin tarinoissa (O.D.).

[56] Olevinpojan rakentama kaupunki oli siis Tallinna, jota myös
Lindan, Kalevanpojan äidin muistoksi, kutsuttiin Lindanisaksi
(nisa = nisä).

Seitsemänteentoista runoon:

[57] Viron luoteinen rannikko.

[58] Suonio, Suom. Kuval. 1879, n:o 154.

[59] "Kaikki Viron kansantarut ovat yksimieliset siinä, että
suuri voitollinen tappelu ennen muinoin tapeltiin Assamalan kylän
seudulla, joka nyt kuuluu Borkholmin kartanon alustaan Vähän-Maarian
seurakunnassa, joku matka eteläänpäin Rahkovieren (Wesenberg'in)
kaupungista Varsinais-Virossa. Tämän kylän pelloilta kuuluu kyntäessä
usein löydettävän kiviaseita". Suonio, Suom. Kuval. 1879, n:o 154.

[60] ja [61] Nurmenemo (Muru-eit) oli joku talon haltia-olento, jonka
suojassa varsinkin kartano ja kasvitarha olivat. Hänen tyttärensä
olivat nähtävästi kasteisella nurmella kuuvalossa leijuelevia
keijukaisia, jommoisista länsi-Euroopankin kansaintarinat tietävät
kertoa.

Yhdeksänteentoista runoon:

[62] Olisiko tämä kirja joku himmeä muisto Kalevalan Sammosta?

Kahdenteenkymmenenteen runoon:

[63] Suonio, Suom. Kuval. 1879, n:o 154.

[64] Võhandu-joki laskee Peipse-järven etelä-osaan. Sitä on muinaisista
ajoista asti pidetty hyvin pyhänä ja kerrotaan, että taika-uskoinen
kansa vielä äskeisinäkin aikoina on sille salaisesti uhrannut.

[65] Onko kansa näissä taistelukertomuksissa tarkoittanut niitä
historialliseen aikaan kuuluvia sotia, jotka tekivät lopun Viron kansan
vapaudesta, vai ovatko nuo taistelut, niinkuin niiden päähenkilökin,
Kalevanpoika, kokonaan taruperäisiä, on kaiketi mahdotonta päättää.
Ainakin kerrotaan edellisessä runossa paha enne tässä runossa
kerrotuille tapauksille: Lappalainen Varrak viepi muassaan pois kirjan,
jossa oli säädetty Viron kansan muinoinen vapaus.

[66] Näemme, että runo ei unohda antaa rangaistuksen kohdata
lemmittyänsä niistä rikoksista, jotka tämä ennen muinoin on tehnyt.
Tätenpä tämä Kalevinpojan loppu-osa jälleen liittyykin likeiseen
yhteyteen sen alku-osan kanssa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kelevipoeg" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.