Title: Pohjoistullin tyttösakki - Elisabetin aikakirja
Author: Wägner, Elin
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pohjoistullin tyttösakki - Elisabetin aikakirja" ***


POHJOISTULLIN TYTTÖSAKKI

Elisabetin aikakirja

Kirj.

ELIN WÄGNER

Neljännestä painoksesta suomensi

Irene Mendelin



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1919.



I.


Tukholma syyskuun 29 päivänä.

Mikään ei tule sellaiseksi kuin on kuvitellut!

Tätä minä en odottanut kymmenen vuotta sitten, kun kävin rippikoulussa
papin luona, sain ensimmäisen pitkän hameeni ja ostin ensimmäisen
käärön hiusneuloja, jotka muuten melkein heti karisivat hiuksistani.

Vielä vähemmän minä sitä odotin viisi vuotta sitten, kun täytin
kaksikymmentä vuotta ja hehkuin ensimmäistä ja suurinta rakkauttani.
Muistan, miltä tuntui, kun yhtä onnellisena kuin rikoksellisena hiivin
takakatuja ensimmäiseen kohtaukseen eräänä iltana ja pysähdyin joka
lyhtytolpan luona katsomaan kelloa, hänen odottaessa eräässä puistossa.
Arkipäivää ei enää olisi elämässäni, lupasin itselleni, taivasta ja
helvettiä, enimmin taivasta, ylös ja alas, alituista luisurataa. Ja
aluksi se meni, mutta sitten yks, kaks, kolme oli topp tykkänään, ja
siinä minä olin, aivan alhaalla. Olisipa joku silloin uskaltanut sanoa
minulle, että minusta tulee konttoristi, minusta, joka aina luulin
kuolevani seuraavan viikon keskivaiheilla, mutta nyt minä sitä olen.

Ei tullut muu neuvoksi. S.o. olisi kyllä tullut, mutta tämä oli
lähimpänä. Ja toisinaan, kun on oikein väsynyt, tavottaa lähintä.

Minä olen juuri näkevinäni silmäini edessä suuren armeijan
viyellapuseroita ja itseni viimeiseksi tulleena pakkolaisena. Lokakuun
ensimmäisenä päivänä alkaa harjoitus.

Muuan kirjailija on meistä työtätekevistä naisista sanonut, että on
rehellisesti myönnettävä, ettei rakkaus työhön, vaan nimenomaisesti
suoranainen puute pakoittaa meidät miehen työaloille. Se on varsin
oikein ja viisaasti sanottu, ja minä olen varma siitä, että tulen
vihaamaan tätä työtä, jonka nyt olen saanut. Sieluni ponnahtaa
vaistomaisesti taapäin kassakirjasta ja kirjoituskoneesta, mutta
täytyneehän meidänkin elää, Putten ja minun, ja varsinkin Putten,
ja vaikkapa Putte, omien sanojensa mukaan, on leski ja orpo, ei se
mihinkään riitä, hänen koulunkäyntinsä ja täysihoidossa oleminen
täällä Tukholmassa käy niin katkeran kalliiksi. Niinpä olen minä siis
velvollisuuden tunteen pakoittamana ottanut paikan erään tuomarin luona
rahaston- ja kirjevaihdon hoitajana, ja kaikki sanovat, että saatan
olla ylimmilleni iloinen, kun sain sen näin mukavasti ilman Schartaun
tai Pihlmanin antamaa todistusta ja minun ikäisenäni. Enhän minä ole
25:ttä vuotta vanhempi, mutta olen kuullut, että he tahtovat saada
nuoria ja sellaisia, joilla on vanhemmat, se tulee halvemmaksi. Minä
arvelen viattomuudessani olevani kylläkin halpa. 80 kruunua 7 tunnista
päivässä ja 50 äyriä jokaisesta ylimääräisesti työskentelemästäni
tunnista. Ylimääräisesti aion kyllä työskennellä, ja se tulee Puttelle.
Itse täytyy minun tulla toimeen noilla 80.

Saavuin kaupunkiin kello 7 aamusella kuin mikäkin huonekalupahanen,
s.o. huonekaluilla oli parempi, ne olivat hyvissä kääreissä ja
kannettiin kotiin. Minua ei kannettu, eikä minua vastaanottamassa
ollut ainoatakaan sielua, mutta eipä sitä siltä kannattanut antaa
mielensä kulossa kulkea. Voitin haluni ajaa hevosella ja astuin
raitiovaunuun luvaten itselleni, ettei sekään saisi tapahtua kovin
usein, koska piletti oli sama kuin leipää koko päiväksi, aamu-, ilta-
ja aamupäivävoileiviksi, ellei niitä laita liian suuriksi ja liian
monta.

Raitiovaunu oli täynnä aamunkalpeita ja hieman viluisia työihmisiä.
Nähdessäni heidät koetin käyttää tilaisuutta ja kohottaa tunnelmaani
"ajattelemalla niitä, joilla on huonommin kuin minulla". Koska minun on
oltava konttorissa kello 9, olisi pitänyt olla tavattoman terveellistä
ajatella niitä, jotka alkavat aherruksensa kello 7, mutta tämäkin
on vain niitä vanhan väen monia taruja, sillä eivät nuo ihmiset
sanottavasti mieltäni kohottaneet.

Ja punainen vaunu mennä kolisi ylös Upplanninkatua, ohi rakennusten,
rakennusten ja pelkkien rakennusten, ja kun luulin olevamme
jotakuinkin Vanhan Uppsalan luona niin olimmekin Odenaukealla. Koko
Pohjoistullinkatu muistutti jo huonekaluvarastoa ja salli läheisesti
tutustua muuttavien perheiden elämään. Minun oli ylen vaikea päästä
omasta portistani sisään. Rakennus, jossa asun, on jotakuinkin uusi,
suuri kuin linna ja vastaa asukasluvultaan arvatenkin kolmannen
luokan kirkkoherrakuntaa. Holviportista tullaan sementoidulle ja
ylt'ympäriinsä rakennetulle pihalle, jossa on sisäänkäytäviä aina
F:ään asti. -- Jos ojentautuu, näkee mahdollisesti neliskulmaisen
taivaankappaleen, kooltaan kuin puseroon menevä kangas, mutta taivas
tuntuu olevan tavallista loitompana. Tämä piha vaikuttaa hiukan kuin
kaivolta ja minä ajattelen toisinaan Joosefia ja hänen tylyjä veljiään.

Me asumme neljännessä kerroksessa, mutta hissiä ei ole, rakennus on
suunniteltu jotakuinkin keskiluokkaa varten. Ihmiset sanovat, että
on hyödyllistä kavuta portaita, ja siitä kai johtuu, että ei koskaan
turhanpäiten mennä kotiin.

Kun viimeinkin olin tavaroineni päässyt hinautumaan neljänteen
kerrokseen, vaivuin hengästyneenä ullakkoportaiden alimmalle
askelmalle. Koputin keittiönovelle, vaan kukaan ei kuullut, silloin
aloin raivon puuskassa vasaroida, niin että koko talo heräsi.

-- Elisabethko siellä on? kuulin sisältä päin.

-- Niin, voithan ymmärtää, etteivät mitkään säädylliset ihmiset sillä
tavalla elämöi eivätkä tule tähän aikaan päivästä.

-- Niin, kyllä täällä on Elisabeth, sanoin minä, avatkaa!

Silloin he vihdoinkin aukaisivat, mutta silloin minä myöskin
ymmärsin heidän epäröimisensä, sillä he olivat kaikki enemmän tai
vähemmän yöpuvussa ja hiuspaperuksissa. Minun täytyi nauraa: tämä
siis oli Pohjoistullin Sakki, sivistyksen äärimmäinen vartio Waasan
kulmakunnalla. Mutta minä tunsin, että tulisin viihtymään sen kanssa.
Oli onni minulle, että eräs tämän iloisen ja kuuluisan Sakin jäsenistä
meni naimisiin ja asui nyt onnellisena maaseudulla, niin että minä sain
tulla hänen tilalleen. Me vuokraamme kaksi huonetta eräältä vanhalta
rouvalta, jolla kuuluu olevan poika, joka on notaari, meillä on osa
hänen keittiöönsä, ja minä otaksun, että on tarkoitus, että meidän on
elettävä pelkällä leivällä ja pala painettava alas teellä ja kahvilla
ilman kermaa. Päivällistä syövät toiset ulkona, milloin ja missä ja jos
kannattaa. Minä tulen nyt kuulumaan siihen ihmiskastiin, joka näkee
n.s. kotielämästä vain sen mitä voi varkain nähdä, kun pihan toisella
puolella asuvat naapurit ovat unohtaneet laskea kierrekaihtimen alas.
Jos me olisimme miehiä, olisi meidän "kokonaan oltava ravintolain
varassa." Tämä saattaa olla varsin huvittavaa, kun syntymästään asti on
ollut perhetyttönä vanhempiensa ja toisten kodissa.

Eeva, joka on ainoa, jonka ennestään tunnen, ja josta tulee
huonetoverini, esitteli:

-- Tässä on se uskovainen nainen omine vuodevaatteineen, jota me
sanomalehti-ilmoituksella olemme etsineet. Toivon että kaupunginlähetti
pian tuo sänkyvaatteet.

Kaikki syleilivät ja suutelivat minua ja auttoivat päällysvaatteet
yltäni, ja naurun ja puheen surina täytti huoneen, kunnes Eeva päästi
ulvonnan, joka olisi voinut kuolleetkin herättää.

-- Taivaan nimessä, Eeva? sanoin minä.

-- _Notaari_!

Ovi oli narahtanut käytävässä, ja samassa olivat tytöt kuin
poispuhalletut keittiöstä ja käytävästä, paitsi Baby, joka oli melkein
puettu ja vartioi kahvipannua, samalla kun hän pauloi kenkiänsä.
Luonnollisesti se ei ollut notaari, vaikka kyllähän se olisi hyvin
miehen tapaista saada levottomuutta aikaan kanatarhassa tähän aikaan
päivästä.

Heti sen perästä hätkähdin minä kuullessani uuden kimakan hätähuudon:

-- Tytöt, kello on kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!

Minä seisoin vallan mykkänä siinä melussa, joka nyt seurasi. Oli
niinkuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt läpi huoneen. Kahvikupit ja
sokeriastia sinkoutuivat esille piironginlaatikosta, voita ja leipää
viskautui esille keittiön kulmakaapista, Baby tuli kahvia läikytellen,
ja kaikki levittivät voileipiään tulisella vauhdilla ja polttivat
huulensa kahvilla, samalla kun he sen ohessa käsittämättömällä tavalla
koettelivat hattujaan peilin edessä. Heti puoli yhdeksän jälkeen mennä
kolistivat he kapat pujotettuina toiseen käsivarteen ja käsineet,
laukut ja vaaleanpunaiset voileipäpussit käsissä. Tuli äkkiä sellainen
hiljaisuus, että minä säpsähdin.

Odottaessani kaupunginlähettiä, lämmitin vettä kattilassa ja asetuin
pesemään aamiaiskuppia keittiössä. Se oli ensimmäinen kerta eikä
suinkaan viimeinen; minun kohtaloni on aina ollut läheisesti sidottu
pesuastiaan.

Nyt notaari todellakin tuli. Minä työnsin keittiön oven kiinni ja
hypähdin puulaatikolle, niin että saatoin ovessa olevasta lasiruudusta
tarkastaa mitä hän teki. Niinkuin olin aavistanut ei hän mennyt suoraan
ulos eteiseen, vaan teki kierroksen meidän molempain huoneittemme
läpi. Eihän hän muuta ymmärtänyt, kuin että kaikki olivat poistuneet,
niinkuin tavallisesti. Silloin laskeusin minä alas, menin hiljaa
kuin pieni enkeli sisälle huoneeseeni ja tulin parahiksi nähdäkseni
hänen penkovan Babyn kirjahyllyä. Hän pakeni pelkurimaisesti eikä
esittäytynyt; hän oli pitkä ja hiukan ikävästi hallistunut eikä
ollenkaan minun makuni mukainen.

Niillä on jo Yksi Mies romaanissa, ennen minun tuloani. Mitenkä sitten
tästä puoleen tuleekaan olemaan? En tiedä mitkä miehet ja mitkä
onnettomuudet odottavat minua täällä Tukholmassa, mutta sen voin
ainakin kokemuksen tietä laskea, että missä minä olen, sinne kokoontuu
vielä muutama vuosi eteenpäin aina -- --



II.

Syyskuun 30 päivä.


Tänään olen ollut esittäytymässä tuomarin luona; minut oli otettu
valokuvan nojalla, hän näytti siltä, kuin olisi hän tuntenut helpotusta
nähdessään, että minulla oli kunnollinen ihokin. Huomenna alkaa
raataminen, ja eilen perehdyin huoneustoon. Eevalla ja minulla on
keskikokoinen huone, kummallakin on oma ikkuna ja oma pitkäseinä.
Eevan on hänelle hyvin luonteenomainen ja yhtä virkistävä kuin
hän itsekin. Ihanan, leveän turkkilaisen leposohvan yläpuolella,
joka on saatu ostetuksi monien kuukausien aikana kieltäytymällä
välttämättömimmistäkin, riippuu näin kuuluva kirjoitus: _Miehet
elkööt millään tekosyyllä asettuko naisten vaunuun!_ Räikeänä
vastakohtana ryhmittyy tämän luostarimaisen kirjoituksen ympärille
jäljennöksiä Sindingin ja Vigelandin rohkeimmista piirustuksista
ja edelleen kirjavassa sekasotkussa runoilijoita ja näyttelijöitä
ja demimondinaisia, Botticellin madonneja ja hänen omia tätejään.
Leposohvan vieressä on hänellä pieni, uhitteleva tupakkapöytä,
mutta ikkunan luona suuri kirjoituspöytä, jossa hän aina korjailee
kuosinmukaisiksi puseroitaan tai pallistaa hameensa tai silittää
kaularöyhelöitään, sanalla sanoen tekee kaikellaista muuta, mutta
ei kirjoita. Ikkunan välissä riippuu toinen miettimisen arvoinen
kirjoitus: _Järjestys on työn vipusin_, joka vallankin aamuisin,
jolloin koko huone on sekaisin, tekee hullunkurisen vaikutuksen.

Olen huomannut että Eeva on oikein hullaantunut tällaisiin
mietelauseisiin, sillä käytävän ovenpieleen on hänen käsialallaan
siniliidulla kirjoitettu: _Elä kulje tätä tietä, kun notaari on
kuultavilla tai näkyvissä_!

Omalle seinämälleni olen sijoittanut kotini arkihuoneesta peräisin
olevan vanhan, rehevän ja epäkuosikkaan punaisen sohvan, ja sen
yläpuolelle olen asettanut pari taulua: vanhempaini kapinettivalokuvat
soikeissa kehyksissä. Isän kuvaa saartaa lasin alla oleva kellastunut
tohtorinseppele. Isä poloinen, joka et tahtonut kirjoittaa kvinna
kv:llä; parasta oli että sinä sait kuolla, ennenkun he saivat oikeuden
hoitaa virkaa valtion palveluksessa ja paljon muuta. Ajatteles, jos
olisit saanut jonkun hameniekan opettajakuntaan! Sitten on minulla
kolme neljä Rembrandt jäljennöstä, joita minä oikeauskoisena ihailen:
Hendrijke ja Saskia, joita kohtaan tunnen vissiä myötätuntoa, ja kaksi
taiteilijan omaa muotokuvaa, toinen Saskian ajalta, toinen Hendrijken.
Sitten minulla on Rosettiltä kaunis ja intohimoinen naisenpää ja muuan
sanomalehtileikkele: Duse painunein päin ja tuskaisin, hiipunein
profiilein.

Toisessa huoneessa suoraan meille johtavine ovineen asuu Sakin
nuorin ja vanhin jäsen: Baby tai oikeammin Magnhild ja Emmy,
molemmat palvelevat samassa konttorissa, Yhtyneet Yhtiöt. Ennenkun
olin puhunut mitään Babyn kanssa, tuntui minusta, että hänen pieni
persoonallisuutensa vilahti esille ikkunalla olevista laseista, joissa
oli hyacinttisipulia ja pienestä Ruotsin multaa sisältävästä maljakosta
-- mullan oli hän ostanut Hötorgetilta 15 äyrillä litra -- johon hän
oli kylvänyt heinänsiemeniä. Hänen on ikkunan vieressä oleva tilava
ompelupöytä ompelulippaineen ja pieni mustetolppo ilman mustetta.
Pöydän alahyllyllä on rikkiluettu ja jumaloitu Heine, Levertinin
runokokoelmat ja Blicher-Clausenin Violin, joka on selästä halennut.
Vuoteella lepää sirosti patja, jossa on Allumin kuva vihreällä
satiinilla, mutta hän kääntää aina hänen kasvonsa alaspäin -- päivisin.

Ollen vanhin pitäisi kai Emmyn Sakissa edustaa Kokemusta. Mutta minä en
luule, että hän elämästä tuntee juuri muuta kuin sen harmaan työ- ja
kieltäymyspuolen. Summan kaikesta mitä hän on oppinut, on hän esittänyt
gobeliinipisteillä tummanvihreäpohjaiselle kankaalle, kääntösohvansa
yläpuolella. Siinä on aivan lakoonisesti luettavana.

_Opi kärsimään valittamatta_!

Minä mainitsin siitä jotakin Eevalle, ja hän kertoi hieman
sääliväisesti hymyillen, että Emmyllä, niin kauan kun hän oli kuulunut
Sakkiin, aina oli ollut juuri samallainen seinäkoriste. Gunhild,
Sakin entinen jäsen, joka oli ollut hänen erityinen sydänystävänsä,
oli saanut sellaisen kuuliaislahjaksi. On varsin anteeksiannettavaa,
että hän siitä oli vallan kauhistunut, mutta Emmy oli näyttänyt niin
säteilevältä ja toivonut, että se saisi koristaa vierashuonetta.

Minä olin eilen päivällisillä Rantatien varrella asuvan rikkaan enoni
luona, ja kaikki perheen jäsenet sanoivat: pieni poloinen, tule tänne
usein, niin pidämme sinusta huolta. Görel, serkkuni, uskoi minulle,
että hän käyttää niin paljon, kuin minä saan kuukaudessa palkkaa,
vain hajuvesiin, hansikkoihin ja suklaihin. Mutta niinpä onkin
hän paksu ja tuoksuu aina hajuvesille. Kaikesta huolimatta lähdin
sieltä kiitollisena ja iloisena siitä, että en ollut suostunut tädin
tarjoukseen asua yhdessä talousneidin kanssa velvoitettuna palvelemaan
Görelliä ja juoksemaan hänen kanssaan pukuja koettamassa Jankella.
Kun tulin kotiin, oli kaikkialla pimeää ja hiljaista; kuinka minä
nautinkaan pistäessäni avaimen omaan lukkoon ja käydessäni ympäri ja
tuntiessani olevani kotona!

Mutta miten olikaan tulivat Baby ja Emmy. Baby visersi kuin lintunen
ja Emmy vähän vingahteli, niinkuin hänen tapansa on. Mutta pian
nousi rajuilma ja sen mukana tuli Eeva, virkeänä, punaposkisena ja
säteilevänä. Mutta hän oli tuskin ehtinyt oven sisäpuolelle, ennenkuin
hän hänelle ominaisella tavalla kiljahti kauhusta: -- Taivaan taatto,
fotogeeni!

-- Minä menen, sanoi Baby alistuvaisesti.

-- Ei, tyyntykää te, minullahan on päällysvaatteet ylläni.

Ja sitten pyörähti hän keittiöön noutamaan öljykannua ja lennähti
nuolena portaita alas.

Ennenkun minä edes ehdin saada tulitikut käsiini, soiteltiin jo
ovikelloa.

-- Minun täytyi painaa nappia nenälläni, vakuutti hän totisena, ja
hänellä oli todellakin kädet täynnä. Öljykannu oikeassa kädessä,
pilsnerpullo puristettuna kainaloon ja paketti kynttilöitä ja toinen
pilsnerpullo vasemmassa.

-- Oletko kulkenut tuolla tavalla kadulla? kysyin minä kauhuissani.

-- Olen, montakin kertaa, mutta en päivän valolla. Meillä on myymälä
tuolla alhaalla portinpielessä, josta ostamme kaikellaista ja jossa
ne yleensä suopeasti antavat velaksi. Sattuu kuitenkin toisinaan
huonoina aikoina, kun vero on hikoiltava esille, että me saamme
käydä loitompaakin kuukauden lopussa. Te olette kukin velkaa minulle
kaksitoista ja puoli äyriä öljystä ja pilsneristä; kumman näistä sitten
haluatte kaataa kurkkuunne tai lamppuihinne on minulle yhdentekevä.

-- Mutta kuinka hienoa sinulla onkaan, Elisabeth! Isänsydän ja
Rembrandt! Mutta sinä oletkin aina ollut valinnassasi erittäin tarkka.

-- Valitessani vanhempia, niinpä niin, sanoin minä. Mutta emmekö saa
kohdakkoin vähän ruokaa?

-- Jos haluat juomaa, saat heti paikalla, sanoi Eeva, ja tavallisella
nopeudellaan avasi hän pullon ja kaatoi minulle lasiin.

-- Miksi ette mieluummin juo maitoa? sanoin minä.

-- Ooh, sanoi Eeva taivastellen, paljonpa sinulla vielä onkin
opittavaa. Luuletko sinä että maitoa on noin vain juotavaksi? Kallista
se on ja tiukalla se on, eikä sitä toisinaan saa rahallakaan. Juo,
sinä, se ehkäisee kuvotuksia.

Minä vakuutin, etten tuntenut oireitakaan siihen suuntaan.

-- Vai et tunne? Varmasti tunnet, sanoi hän. Alkaa aina kuvottaa, kun
tulee Tukholmaan, ennenkuin tottuu. Olisitpa nähnyt minut neljätoista
päivää sitten, kun tulin lomaltani. Minä kuljin täällä kuin sisuksensa
menettänyt silli ja kirosin. Kadut tuimelsivat minua puhumattakaan
noista rumista rakennuksista. Minusta tuntui, että olisin halunnut
asettua Odenaukealle oksentamaan! Ja olisinpa mielinyt panna pienen
pommin konttoriportaiden alle. Mutta nyt olen siihen tottunut! Nyt on
virastoni mielestäni iloisin ja kodikkain hautajaisvirasto maailmassa.

-- Jospa minäkin jonkun ajan kuluttua ajattelisin samoin
asianajotoimistostani.

-- Varmasti niin teet. Konttorielämä on hekumallista hiljalleen
tappavaa myrkkyä. Sinä tulet kyllä olemaan tyytyväinen maailmaasi.
Ainoastaan parempina hetkinäsi olet tunteva, että tyttöjen ei pidä olla
konttorityttöjä, vaan naimisissa ja heillä pitää olla lapsia, joiden
kanssa juosta kilpaa niityillä, keittiö ja kangaspuut eikä laisinkaan
_kultuuria_. Ja niinä hetkinä on sinun kuuma olla, sen lupaan.

-- Ei sillä ole väliä, Eeva, sanoin minä, minun paremmilla hetkilläni
on niin pitkät väliajat.

Baby oli sillä välin pujahtanut keittiöön; nyt tuli hän sisään
kauhistus maalattuna kasvoilleen.

-- Meillä ei ole ollenkaan voita kotona, kuiskasi hän.

-- Minulla on, selitin minä, ja oli liikuttavaa nähdä, kuinka he
ilostuivat, kun minä otin esille maalaiseväitäni: voita, leipää ja
munia. Meillä oli ylen hauska illallinen, tunnelma oli korkea, Baby
sai esille Levertinin ja lausui voileipien lomassa. Sitten sammutimme
lamput, sytytimme ampelin ja polttelimme kukin savukettaan.

Vasta kello kymmenen vaimeni naurujen mainingit, ja me järjestäydyimme
yöksi.

Kun olimme maanneet hiljaa hetkisen, sanoi Baby juhlallisesti:

-- Nyt menee yläluokka oopperakellariin.

Ja sitten me nukuimme.



III.

Lokakuun 9 päivänä.


Ajatteles, sunnuntaiaamu! On oltu siioissa koko viikko, ja kun ei ole
oltu työssä, niin on _ajateltu_ sitä. Toimisto, toimisto, ja: olenko
nyt muistanut sitä ja muistanut sitä? Ja toisinaan olen keskellä
yötä herännyt unennäöstä ja sanonut: Kassakirja! Ja minun päässäni
on kirjoituskone takonut, sormeni ovat liikkuneet ajatusten kanssa
tahdissa ja nakuttaneet ne ilmi Remingtonilla.

Päällikkö on hyvä ja avulias ja sanoo, että minun on kysyttävä häneltä,
jos on jotakin, josta en voi selviytyä omin päin. Mutta enhän minä
tahdo mielelläni hänelle näyttää, että olen niin hämmentynyt, kuin olen.

Sakki nauraa minulle sentähden, että elän ja puhun vain toimistosta ja
sanoo, että sellaista heillä on tarpeeksi toimistoajalla, ellen tule
hauskemmaksi pian, saan muuttaa. Enin minua ivaillaan siitä syystä,
että olen niin täsmällinen aamuisin.

-- Noin erinomaisia mekin oltiin silloin, kun olimme uusia, sanoo Eeva.

No niin, sai sitten ensimmäinen viikko kuluneeksi, ja kun minä kello
5 lauantaina iltapäivällä suljin kassakaapin ja laskin alas verhon
kirjoituspöytäni eteen, ajattelin minä, että nytpä minä annan palttua
kaikelle aina maanantaiaamuun asti.

Syötyäni päivällistä menin noutamaan Puttea, joka asuu täysihoidossa
Itämalmilla erään leskirouvan luona kolmen neljän muun koulupojan
kanssa. Alistuin hänen takiaan käymään kaksissa elävissäkuvissa ja
sokerileipurissa ja menin sitten kotiin hänen kanssaan ja asetin hänet
kirjan ääreen. Sitten polskuttelin kotiin lopen väsyneenä tihusateessa
märin hameenhelmoin, juuri kun kaikki ihmiset riensivät teattereihin.
Mutta minun täytyi varata muonaa myymälästä sunnuntaiksi ja sitten
vihdoinkin kämpiä portaita ylös.

Kotona vallitsi haudan hiljaisuus; vasta kun menin sisähuoneeseen
noutamaan tulitikkuja, huomasin jonkun esineen sohvalla. Kun menin
sen luo ja valaisin sitä, näin että se oli Emmy, kokoonluhistuneena,
elottomana, tunnottomana. Mahdotonta oli saada hänestä sanaakaan, ja
niin minä tulin aivan kauhuihini.

Hän on mennyttä, ajattelin minä, ei varmaankaan enää koskaan voi hoitaa
paikkaansa; mitä me hänelle teemme? Odotin odottamistani, vaan kukaan
ei tullut. Minä seisoin ikkunan ääressä ja näin lamppujen syttyvän
toisen toisensa jälkeen kaikissa linnan ikkunoissa, niin että rakennus
muistutti meidän liitulinnaamme, johon kotona panimme kynttilöitä,
joiden valo säteili aukkojen läpi. Vastapäätä olevassa huoneustossa
paloi tuli takassa ja punaverhoinen lamppu pöydällä. Siellä oli
kotoista elämää, vanha herra ja vanha rouva ja jokin, joka muistutti
lapsenlasta, olivat pöydän ympärillä, jolla oli omenia ja pähkinöitä.
Oli aivan kuin olisi ollut pimeässä katsomossa ja seurannut toiminnan
kulkua valaistulla näyttämöllä; toimintaa ei paljon ollut, mutta lämpö
tuntui suoraan yli pihan, ja samoin tunnelma. Mutta minun sydämeni
huusi äkkiä aivan aiheettomasti jotakuta, jota en koskaan ajattele,
mutta jonka kanssa kerran toivon saavani omistaa lapsenlapsia.

Se oli hyvin typerää minulta, mutta johtui siitä, että heidän lamppunsa
oli aivan samallainen kuin meidän olisi ollut, ja joka olisi palanut
joka ilta heittäen hiljaista, punaista valoaan yli meidän -- pyhän ja
vaiteliaan onnemme.

Ehdittyäni näin pitkälle, laskin kierrekaihtimen alas ja ajattelin:
tuo on kyllä hyvä, mutta minullahan on Vapaus. Ja sydämeni sisimmässä
inhosin minä sitä, niinkuin naiselliset naiset tekevät, kun niillä se
on.

Jumalan kiitos, vihdoinkin tulivat tyttöset, ja pyhä hiljaisuus
keskeytyi.

-- Missä on tunnontarkka? (Se olin minä.) Valoa sähkö-öljylamppuihin!
Nyt sitä vietetään sapatti-iltaa! Minä olen ostanut kukkia 50 äyrillä
Hötorgilta.

-- Hush! sanoin minä. Emmy on heikko. Hän makaa kuin pieni esine
sohvalla, ja minä olen turhaan koettanut herättää häntä henkiin.

-- Ooh, sinä et vielä tunne tapojamme! Hän on käyntinsä käynyt tälle
viikolle. Siinä kaikki. Vielä kestää hän vetää muutaman kerran.
Hänellä on enemmän voimia kuin luulet uhrata Yhdistyneitten Yhtiöitten
alttarille. Vai kuinka Emmy?

-- On, kun täytyy olla, sanoi Emmy. Mutta jos saisi eläkkeen, olisi
sitä kuollut aikoja sitten.

-- Emmy puhuu aina täytymisestä, sanoi Baby, mutta minä puolestani käyn
alati odotellen jotakin hauskaa, joka ottaa minut pois Yhdistyneiltä
Yhtiöiltä. Ellei minulla olisi sitä lohdutusta, menehtyisin.

-- Minulla on ainoastaan kuolema odotettavissa! vastasi Emmy ja kääntyi
seinään päin.

-- Tule, Baby! sanoi Eeva. -- Hänen selkäänsä pakottaa varmaankin taas.
Ota Levertin mukaasi!

-- Baby, sanoin minä, paljonko sinä saat palkkaa?

-- Kuusikymmentäviisi. Kuinka niin?

-- Ja kuinka kauan olet ollut Yhtiöissä?

-- Tuskinpa vuottakaan vielä. Elä sano mitään palkankorotuksesta!
Pyysin kerran viime keväänä, kun en voinut elää
kuudellakymmenelläviidellä!

-- Noo?

-- Niin, päällikkö vastasi tähän tapaan: neiti kai tietää, ettei tämä
ole mikään huoltolaitos.

Ne ottavatkin mieluummin Yhtiön palvelukseen parempia tyttöjä, joilla
on isä, joka kustantaa heille huoneen ja siivouksen ja valmistettua
ruokaa kolmesti päivässä.

-- Onko tarkoitus, sanoin minä, että palkka käytetään hansikkoihin ja
hajuvesiin ja Suchard suklaaseen?

-- Niin on tarkoitus, sanoi Eeva. -- Mutta Baby voit sen kernaasti
kertoa. Tehän aiotte lakkoilla uudenvuoden alla, ellette kaikki saa
palkankorotusta. Eikö se olekin komeata, Elisabeth?

-- Se kuulostaa niin kummalliselta, sanoin minä. Sivistyneet tytöt
eivät tapaa lakkoilla.

-- Ei, sitä ne eivät tapaa tehdä, sanoi Eeva. Mutta nyt koittaakin uusi
aika.

Emmekä me koko iltana puhuneet muusta kuin lakosta ja sen onnistumisen
mahdollisuuksista ja meidän asemastamme.

Eeva loimusi ihan tulena ja liekkinä lakkosuunnitelman puolesta, ja
hän uskoi täyttä totta sen onnistumiseen. Baby on vähemmin innostunut.
Odotteleehan hän jotain hauskaa, joka ottaa hänet pois Yhtyneiltä
Yhtiöiltä ja koko konttorielämästä. Ja sitten hän viisi välittää siitä
miten toverien käy, sillä sellaisia me olemme.

Ei ollut niin hauskaa lauantai-iltana kuin muulloin, Emmyn takia. Vain
pieni varovainen boston ennen maata panoa.

Mutta tuo vastapäätä oleva pieni punainen lamppu ei ole ollut minulle
terveellinen, En voinut nukkua, minä makasin valveilla tunti tunnin
perästä ja vaelsin yhä enenevässä ahdistuksessa vanhoja kuluneita ja
katkeria ajatusteitä pitkin kaukana Pohjoistullinkadusta ja konttorista
ja päälliköstä ja Remingtonista.

Mutta maltas, sunnuntaiaamu! Ja aamuaurinko paistoi ikkunaruuduista ja
kellonsoitto kuului Waasankirkosta. Ja minä makasin puoleksi torkkuen,
väsyneenä ja onnellisena niinkuin silloin, kun vaiva on tauonnut.

Äkkiä kuulin Eevan sanovan:

-- Nuorin nouskoon keittämään kahvia!

Ja Magnhild vaikeroi:

-- Ei suinkaan minun nyt taas tänään tarvitse olla nuorin! Minähän
olin; nuorin viime sunnuntaina.

Jonka jälkeen minä tein teeskennellyn yrityksen nousta vuoteesta, mutta
minut estettiin siitä tiuskaamalla: Koetappas vaan! Ja niin minä näin
Magnhildin liehuvan ohitseni ovelle yöpaidassa ja letti niskassa. Oli
koruton ja jotenkin lapsellinen, mutta tuntuva nautinto saada yön
synkeiden ajatusten jälkeen maata liikkumattomana ja kuulla kuppien
iloista kalinaa keittiöstä ja tuntea kahviaroomin leviävän sisälle
huoneisiin asti.

Heti senjälkeen istumme me kuin neljä valkoista kyyhkystä lentäneinä
tarjottimen ympärille ja joimme niin, että saimme suuhumme vatsahappoa
ja ylistimme jumalia. Se oli Sakin jumalanpalvelus ja kello puoli 12
olimme me vaatteissa.

Heti senjälkeen tulee pieni lemmikkini Putte ja tahtoo Peggyn kanssaan
Urheilupuistoon. Eeva ja Emmy katoavat myöskin taholleen, mutta Baby,
joka jumala paratkoon on kutsuttu pois illaksi, jää kotiin ja koettaa
sirostaa silkkipuseroaan.

Ja saatatko arvata, kertoo hän minulle, kun kotiudun, että minulla
on ollut oikea pieni seikkailu. Kun te olitte menneet, soitettiin
puhelinta ja kysyttiin notaarin äitiä. Hän ei ole kotona, kerroin
minä, ja silloin selitti ääni, että hän oli notaari, ja että hän
oli unhoittanut avaimensa ja täytyi hänen turvautua minun apuuni
päästäkseen sisälle. Minä lupasin pitää varalta, ja heti sen jälkeen
sain laskea hänet sisälle. Hän esitti itsensä hyvin juhlallisesti, ja
se oli minusta naurettavaa, kun kerta jo niin monen monta kertaa olen
sattunut tapaamaan hänet käytävässä aamunutussa ja letti riippumassa.
Hän kiitti hyvin seikkaperäisesti ja tiedätkö, hän on oikein
rakastettava ja tutunomainen. Eikä hän ole noin punssista punottava
kuin muut herrat.

-- Ei, mutta hän on kalpea jostakin muusta, ajattelin minä.

-- Hän kysyi enkö tavannut mennä kävelemään tällaisina kauneina
sunnuntaiaamupäivinä. Ja hän toivoi, että menisimme yhdessä jonakin
päivänä.

-- Onko tämä ensimmäinen kerta, jolloin joku herra on huomannut, että
sinä olet olemassa, Baby? kysyin minä. Kuinka vanha olet?

-- Kahdeksantoista, Pegg, mutta minä olen aina asunut Halmstadissa.

Minä laskin käteni hänen kiharaiselle päälleen ja rukoilin jonkinlaisen
pienen rukouksen hänen puolestaan.



IV.

Lokakuun 16 päivä.


Sunnuntain jälkeen tulee helposti maanantai, sanoo Eeva.

Kello on noin 8, mutta vielä ei kukaan ole liikahtanut. Kello tulee
kymmenen minuuttia yli, ja voihkina kuuluu Emmyn ja Magnhildin
makuuhuoneesta.

Maanantai-aamun murhenäytelmäpä nyt alkaa. Toisen huokaukset
vuoroittavat toisen, toinen selittää olevansa onneton, kun makaa niin
kauan, toinen sanoo olevansa mieletön, mutta sittenkään ei kumpikaan
liikahda.

-- Oppikaa kärsimään valittamatta, tytöt! sanon minä ja olen yhdellä
hyppäyksellä sängystä.

Toiset seuraavat jäljessä, mutta tämä on ainoa hetki päivästä, jolloin
Eeva on vaarallisella tuulella. Näin käy joka ainoa päivä, sama tyly
ja liianvarhainen tempautuminen levosta, sama valitus ja kiire ja
sama nelistäminen konttoriin. Minä olen jatkanut tätä kaksi viikkoa,
mutta minusta tuntuu, että minulla on vuosia tällaista yksitoikkoista
olemassa oloa takanani. Kun olen jatkanut tätä muutamia vuosia, tulevat
luultavasti nämä vuodet tuntumaan viikolta.

En luule, että konttoriherroilla juuri persoonallisesti on mitään
minua vastaan, vaan että ne persoonallisesti eivät hyväksy minun siellä
oloani. En luule, että päälliköllä juuri on mitään periaatteita
naiskysymyksissä, ne ratkaisee hän omasta puolestaan yksinkertaisesti
ja järkiperäisesti, sanotaan, mutta molemmilla nuorilla juristeilla on
sitä useampia. Tänään nousi välillämme kauhea riita päällikön ollessa
aamiaisella. Kävi niinkuin aina käy, minä tulin vaiennetuksi vaan en
vakuutetuksi.

Asia koski meidän naisten oikeutta tehdä työtä, ja ajatteles, että
meidän päivinämme täytyy riidellä siitä asiasta!

Mutta molemmilla nuorilla herroilla, hyvin nuoria he muuten
ovatkin, oli järkkymättömän selvänä, että meillä ei ollut mitään
tekemistä työmarkkinoilla, ettemme siellä milloinkaan olleet tehneet
muuta kuin kiusaa. Meidän siellä olomme oli muka syynä alenevaan
avioliittofrekvenssiin. Mehän suorastaan aivan uhalla otamme leivän
miesten suusta.

-- Mitä meidän sitten teidän mielestänne pitäisi tehdä? kysyin minä.
Ollako työtä tekemättä?

-- Tietysti!

-- Kävisikö se yhtä hyvin ilman meitä?

-- Paljon paremmin.

-- Jos me nyt kaikki yhtä aikaa jättäisimme työmme, voisitteko te astua
sijaan ja hoitaa sekä meidän että teidän?

-- Kyllä, se olisi kai varsin yksinkertainen asia.

-- Mitä me sitten tekisimme? Pitäisikö meidän kuolla nälkään?

-- Ette, te tulisitte elätetyiksi.

-- Teiltäkö?

-- Niin, onhan meillä kotimme --

-- Minulla ei ole mitään kotia, sanoin minä, ja minä olen köyhä ja
minulla on pieni veli. Minun täytyy tehdä työtä ja ottaa mitä voin
saada ja minun kohdassani käyvät teidän periaatteenne niin tyhjiksi ja
tarkoituksettomiksi.

Minä en ollenkaan itkenyt, vaikka varsin hyvin olisin voinut sen tehdä,
ja sitten tuli päällikkö.

Päivällä, kun puin ylleni eteisessä, tuli tuomari Tyrén luokseni.

-- Olen pahoillani, jos te olette pahastunut, sanoi hän.

-- Todellakin? kysyin minä. Mutta sillä ei teidän tarvitse
ruokahaluanne pilata.

-- Me sanoimme varmaankin aamiaisten aikaan jotakin, joka loukkasi
teitä.

-- Jos sanotte, että sanoitte jotakin tarkoituksella, loukata minua,
niin osaatte oikeaan, vastasin minä selin häneen. Tuollaista olen
totuttautunut lennättämään luotani. Hyvästi.

Toivonpa, ettei hän yritä ylen pian uudestaan. Hän näyttää muuten
olevan kiltti poika, eikä hän mahtane sille mitään, että hänellä on
niin alhainen käsitys naisesta, koska kaikki miehet ovat samaa mieltä.
Olen tavannut vain yhden, joka piti arvossa ihmisarvoani, eikä hänkään
sitä kuitenkaan tehnyt.

Baby tapaa tulla talouskouluun samaan aikaan kuin minäkin, mutta
tänään jäi hän tulematta, ja minun täytyi syödä yksin. Karja ruokitaan
pienten pöytien ääressä ja siellä on niin täyttä, että aina on muutamia
nälkäisiä eläimiä odottamassa paikkaa. Näkee usein seurueita, mutta
yhtä usein minunlaisia yksinäisiä, ja me istumme koettaen tutkia
toisiamme odotellessamme pippurinjuurikastiketta. Siellä on nuoria ja
vanhoja, enimmäkseen naisia ja enimmäkseen vanhoja. Minuun vaikuttavat
ne surullisen lystillisiltä tulevaisuuden kuvilta, nämä arvokkaisuutta
vailla olevat naurettavan vanhuuden perikuvat, yhtä vastenmieliset
hymyilivätpä ne sitten hallistunutta ja niukkaa tyytyväisyyttä,
kun kaalikäärylät tuodaan esille, tai narisevat pikkumaisesti ja
kärttyisesti samanlaisen näyn nähdessään. Kun minä tulen vanhaksi ja
olen ilman kotia ja lapsia, jotka minusta huolehtivat, niin keitän
ruokani kaakeliuunissa ja menen ulos hämärissä. Vanhasta muistuu
mieleeni mitä Putte eilen sanoi:

-- Kuules, Pegg, olisipa mainiota, jos pian menisit naimisiin.

-- Etkö arvele, että voisin vielä vähän odottaa? kysyin minä
kummastuneena.

-- Tuskinpa, Pegg, silloin joudut ylijääneiden joukkoon.

-- Mistä sinä tuon olet saanut?

-- Pojat sanoivat niin viime lauantaina, kun sinä olit ollut minun
luonani. Mutta he luulivat, ettet sinä mahda sille mitään, sillä
ei ole niinkään helppoa napata itselleen miestä, kun ei ole mikään
messinkihakanen.

-- Ei ole -- mikä?

-- Kun ei ole raharikas tyttö, etkö sinä ymmärrä?

Putte, Putte! Lapsilta ja hulluilta saa kuulla totuuden.

Luulenpa että Sakki ymmärtää, että minulla -- niinkuin Eeva ennusti
-- on vaikea olla näin alussa. Kukaan ei sano mitään, mutta he ovat
kaikki niin ystävällisiä. Tänä iltana, kun tulin kotiin, istui Eeva
lattialla Fröding kädessään ja vartioi spriikeittiötä. Kiehautettiin
ylimääräinen kahvi ja luulenpa, että se tapahtui hiukan minun tähteni.
Täällä on kommunismi pantu käytännössä toimeen. Kaikki minun on Sakin
ja päinvastoin, ja se, jolla sattumalta on rahaa, auttaa mielellään
toisia, jos heillä ei ole. Eikä heillä tavallisesti olekaan. Me olemme
köyhiä, mutta ylpeitä.

-- Puhutaanpa nyt hiukan pahaa lähimmäisestämme, sanoi Eeva, kun kahvi
oli valmista.

-- Ei, sanoin minä, puhutaan ennemmin päälliköistämme. Miten on sinun
päällikkösi laita, Eeva, eikö hän ole --?

-- Rakastunut minuun, tietysti! Se on ominaista minun päälliköilleni.
Olen ollut kaikellaisissa konttoreissa, mutta melkein kaikkialla on
ollut joku, joka on halunnut suudella niskaan. Otin siis tämän paikan
hautajaistoimistossa, sillä arvelin että kuoleman alituinen läsnäolo...
Mutta tämä on pahin.

Kun muistelen kaikkea mitä tässä suhteessa olen kokenut ja sitten
ajattelin poloista vanhaa isääni, joka ei tahtonut laskea minua ilman
suojelevaa seuraa tasaantuneen lapsuuslemmen kanssa kirkkokonserttiin
Linköpingissä viime kesänä -- Händelin Largo ymmärräthän ja sellaista
-- niin, tiedätkö, silloin minua sekä naurattaa että itkettää. Ja kun
me sitten illastimme kaupungin automaatissa -- voileipää ja maitoa --
innostutti tämä teko häntä niin, että hän siitä sai aiheen kokonaiseen
pieneen siveellisyyskysymystä käsittelevään kirjaseen. Poloinen pikku
isä, jospa vain aavistaisit!

-- Eikö hän ole koskaan käynyt täällä? kysyin minä.

-- Kyllä, kerran, toissa keväänä. Hän kävi silloin päällikkönikin
luona "kuulemassa, kuinka hänen tyttärensä hoiti tehtäviään", ja pyysi
ukkoräähkää muka pitämään vähän isällistä huolta minusta.

Ja päällikkö pysytteli vakavana ja pyysi isän olemaan vakuutettu siitä,
että hän tunsi velvollisuutensa niitä nuoria tyttöjä kohtaan, jotka
ovat hänen työssään.

Mutta seuraavana päivänä oli minulla uusi ja tervetullut aihe antaa
hänelle käytävässä korvapuusti. Miten oivallista maalaisnaamaa sinä
nyt näytätkään, Elisabeth! Mutta odota vain, kyllä saat pian kokea,
sinäkin. Olethan sinä Sakin kaunotar.

Ja sitten sieppasi hän käsiinsä harmonikan ja lauloi niin että kaikui:

"Kaikilla on vikaa, kaikilla on vikaa, viattomuutta ei kellään."

-- No, mutta Eeva! sanoi Emmy ankarana.

-- Oh, sanoi Eeva, unohdin sinut kokonaan.

-- Entä Babyn, sanoin minä koetteeksi.

-- Oletko nähnyt, mitä Baby hommailee? kysyi hän takaisin. Hän tuli
kotiin puolituntia sitten ja pujahti keittiöön, ja olenpa varma
siitä, että hän hiljaisuudessa ahertaa saadakseen kaikkein pahimman
moskan pois kengistään ja helmoistaan. Sellaista ei ole hänelle
tapahtunut ennenkun eilen, mutta silloin olivat ne kuin se savimöhkäle,
josta meidän Herramme loi Aatamin. Voitko selittää, minkätähden
rakastavaiset parit aina retkeilevät siellä, missä menee yli kalossien?

-- Notaariko se on? kysyin minä.

-- Kyllä, ja eläintarhakävely.

Mutta oliko Eeva todellakin oikeassa siinä, että minä saisin kokea
jotakin uutta?

Voiko siitä tulla muuta kuin tuo vanha laulu uudella nimellä?



V.

Lokakuun 20 päivä.


Babyn syntymäpäivä oli eilen, ja vaikka se tulikin sopimattomasti
kuun lopulla, oli hänellä kuitenkin, kahvikekkerit puolelle
tusinalle parhaimmista ystävistään Y.Y:ssä. Ja Sakki lahjoitti
punaruusureunaisen sateenvarjon, ja minä kirjoitin säkeistöjä, joissa
suonenvedontapaisesti koetin saada loppusoinnut soveltumaan sanaan
notaari. Mutta Babylla oli koko päivä ruusu vyöllä ja onnensäteily
silmässä ja molemmat olivat häneltä.

Meillä oli touhua, ennenkuin kaikki oli kunnossa. Baby ja minä
hotkasimme pari lihapullaa Vaasanautomaatissa, ja kiertelimme sitten
leipä- ja hedelmämyymälöissä, jonka jälkeen otimme aika harppauksen ja
hyökkäsimme portaita ylös. Puolitiessä tapasimme Eevan, joka lopettaa
varemmin, kädessään kantoi hän kahta suurta pillerirasiaa, joihin
oli mahtunut 500 Blaudin rautapilleriä, ja hän selitti ostavansa
kerman kaupasta. Mutta hän vakuutti, että oli viruttanut ne kahdessa
lämpöisessä vedessä.

Tultuamme ylös kompastuimme Emmyyn, joka pincenezit nenällä pesi
eteisen lattiata. Eeva oli jo asettanut kukkia maljakkoihin, ja
sitten katoimme pöydän niin hienosti kuin taisimme, vaikka me itse
saimme juoda kukkamaljakoista, eikä ollut vieraillekaan lusikkaa
yksinomaiseen käyttöön kullekin. Leipäkorina oli ylösalasin käännetty
ja ruokaliinalla peitetty lampunkupu, mutta niinkuin Eeva sanoi, saapi
mukautua talon tapoihin. Sopii vain nimittää tätä boheemi-elämäksi,
niin se on heti hienompaa kristallimaljakkojakin hienompaa.

Kaikessa hiljaisuudessa olin pelännyt tätä Babyn juhlaa, sillä
puoli tusinaa sekoittamattomia naisia ja enemmänkin tapaa vaikuttaa
masentavasti minuun. Mutta näiden kanssa ei ollut vaarallista. Se oli
kuin rajumyrsky, tietenkin, kun he tulla hyökkäsivät kaikki kuusi ja
pauhaavien tyrskyjen kuohu murtui Babyn ympärille, mutta ne olivat
erinomaisia ja koruttomia ja iloisia, ja vain pari heistä vaikutti
rouvasihmiseltä. Toisinaan täytyi minun mennä syrjään ja lepuuttaa
korviani, mutta muuten läpäsin oivallisesti.

Baby kauniine vaaleine hiuksineen, pehmeine ruusuisine poskineen ja
pienine valkoesiliinakodikkaisuuksineen oli sievä emäntänä.

-- Sinun pitäisi olla naimisissa Baby, tällaiseen sovellut paremmin
kuin Y. Y:hin.

-- Niin, mutta luuletko minun saavan sen, jota tahdon? kysyi Baby
juurikuin he voisivat nähdä notaariin ja tulevaisuuteen.

-- Ei, Baby, sanoin minä, sitä, jonka tahtoo saada, ei koskaan saa,
mutta mahdollisesti voi saada sen, jota joku toinen tahtoo, ja se on
yhtä hyvä, melkein parempi.

Tästä siirryttiin huomaamatta Yhtyneitten Yhtiöiden herroihin, ja
silloin täytyi minun mennä kotvaseksi keittiöön, jossa asetin tulelle
vesikattilan astiain pesua varten.

Sinne tuli luokseni muuan Babyn vieraista, pitkä, luiseva, muita
vanhempi, joka oli jo päätöksensä tehnyt ja tullut leikilliseksi, niin
että hänet sitä varten kutsuttiin mukaan.

Hän harrastaa enemmän kuin me muut sosiaalisia kysymyksiä, ja toruu
meitä aina sen vuoksi, ettei meillä ole harrastuksia. Hän sanoi,
että pitää valmistautua äänioikeutta varten, mutta hänpä ei olekaan
koskaan ollut nuori ja sen sellaista (sen sellaisella tarkoittaa Baby
lemmenasioita). Baby uskoo, että sosiaaliset harrastukset tulevat
vuosien mukana, ja minä sanon, että hyvä olisi, jos niin olisi, sillä
silloin voisi olla toivoa hänenkin suhteensa. Ei, minä olen aikonut
mennä naimisiin, sanoo Baby ja siinä on hänen mielestään logiikkaa,
niinkuin siinä onkin.

-- Neitiä ei varmaankaan myöskään huvita, sanoi leikillinen, kuulla
heidän puhuvan pötyä tuolla sisällä?

-- Ehkä ei, sanoin minä, mutta jos te tahtoisitte auttaa minua
pyyhkimään astioita, panisin siihen suurta arvoa. Jätämme siis heidät
hetkiseksi oman onnensa nojaan.

-- Massoja ei voi jättää oman onnensa nojaan, sanoi hän, niitä täytyy
opettaa. Niin, ne ovat luonnollisesti merkinneet minut ihmiseksi,
joka onnettoman rakkauden jälkeen on alkanut harrastaa sosiaalisia
asioita. Niin että tiedätte kai, että minä se olen, joka kiivailen
yhteenliittymistä ja lakkoa uudeksi vuodeksi. Voitteko saada aikaan
jotakin tavatonta soitannollista melua?

Kyllä, harmonikalla.

Olisiko teille vastenmielistä virittää pieni laulu, niin saisin minä
sitten sanoa muutaman sanan, se sopii niin hyvin täällä pienessä
valitussa ja luotettavassa seurassa.

Niin siihen kyllä suostuin, me pakotimme ne vaikenemaan Työn pojilla,
jonka jälkeen leikillinen nousi tuolille ja puhui:

-- Niin, pikku tytöt, täällä te nyt istutte ja lepertelette meidän
kasööreistä ja insinööreistä.

Joku kuiskasi ivallisesti: pihlajanmarjat!

-- Ovat happamia, kyllä, keskeytti hän kuivasti, minä olen maistanut
niitä. -- Mutta te ette todenteolla tahdo ajatellakaan parantaa
asemaanne muulla kuin avioliitolla ja muilla arpajaisilla. Teillä ei
ole mitään yhteistuntoa, ei, eikä mitään oman arvonne tuntoa. Teitä ei
suututa vääryys, joka meille tehdään, kun me saamme jotakuinkin puolta
pienemmän palkan samasta työstä, ei, ei samasta, sillä me ehdimme
totta totisesti tehdä paljon _enemmän_. (Mitä sinä juttelet, ajattele
kasööri Svenssonia, oh, Svensson j.n.e.) Se on kevytmielisyyttä,
ymmärrättekö (käsi pöytään), ja se on teille oikein, että teillä on
niinkuin on. Mutta minä en sittenkään voi olla yrittämättä saada teihin
vähän järkeä. Sovimme että uudelta vuodelta pyydämme 200 kruunun
korotuksen ja tuntia lyhemmän työajan. (Sinä olet hullu, luuletko
sen käyvän, johtaja ajaa meidät ulos -- --.) Käy, sanotte te, ei, ei
se käy, tietenkään, _ja silloin me teemme lakon!_ (Millä me sitten
elämme? Säästöillämme ehkä?) Niin, jatkoi hän, olematta millänsäkään,
säästöillämme ja sitten vetoamme kaikkiin muihin naiskonttoristeihin ja
pyydämme heitä auttamaan meitä. Se käy, jos olemme yksimieliset! Mutta
kenestäkään ei saa tulla petturi!

Ja sitten astui hän alas tuolilta.

Mutta nyt olivat toiset innoissaan, ja viidessä kevytlentoisessa
minuutissa oli lakkoliitto muodostettu, leikillisestä tuli
puheenjohtaja ja kukin maksoi 1 kr. lakkokassaan. Kun tuli Emmyn vuoro,
vetäytyi hän syrjään ja halusi miettiä asiaa.

-- Mielestäni meillä on varsin hyvin niinkuin on, mumisi hän, enkä minä
sitä paitsi jaksanut oikein seuratakaan, tehän puhuitte kaikki yhtä
aikaa. _Ja sitten ei ole niin pitkälti jälelläkään_.

Heti sen jälkeen he menivät, ja me tunsimme olevamme kaikki ihan
kuoleman väsyneitä? Mutta me jatkoimme yhä ja huusimme koko illan
toisillemme, niinkuin olisi ollut kysymyksessä huutamisella hämmentää
Niagaran pauhua.



VI.


Baby ja minä olemme kävelemässä iltasella. Oikeastaan ei Baby ollenkaan
halunnut kävellä minun kanssani, mutta notaarilla on yövuoro.
Historiallinen marraskuun sumu peittää tänään niinkuin eilenkin
ja kaikkina päivinä pääkaupungin. Se ei ole tuo tiheä, sitkeä,
läpinäkymätön, joka tekee kävelyn kaduilla seikkailuksi ainaisine
yllätyksineen, se on tuollainen vanhempi, hervoton itkunsekainen usva,
jossa minä en ainakaan voittojani voita. Tuo kuvaamaton vanuke kaduilla
hiipii naisellisen pehmeästi ja maireellisesti ylös kengänvarsia ja
kipuaa leikillisesti pieninä roiskahduksina kohti hameenhelmoja ja
ylemmäksikin, ja sitä käy väsyneeksi ja painavaksi -- kun ei ole
rakastunut, niinkuin Baby, tietenkin.

Baby on viehättävä, vaan hän ei sitä tiedä. Tähän aikaan päivästä
käymme me toiset suoristunein kiharoin ja selkä kumarassa, mutta hän on
kiharainen ja joustava kuin aamusella.

Hän ottaa minua käsivarresta ja puhuu notaarista, keskeyttäen vain
hienoimpien myymälöiden ikkunain luona. Hän hakkailee tahallisesti
häntä ja on vanginnut sydänkäpyseni sydämen. Hänen puhuessaan kuljen
minä ja ihmettelen pitkin Rantatietä kuinka tämä päättyy. Minä huomaan
varsin hyvin hänen uskovan kolmeen huoneeseen ja keittiöön Vaasan
kulmakunnalla, mutta en henno sanoa hänelle, että epäilen. Jota
vanhemmaksi tulee, sitä helpompi on tietää asioita ja vaieta niistä,
enkä minä kokemuksiani kellekään tyrkytä. Mutta minun täytyy hymyillä
hieman hiljaisesti ja väsyneesti samassa sille, että minä Babyssa
tarkastan Minua itseäni, joka ei myöskään kerran varonut kulkemasta
ympäri ja puhumasta laajasti ja kerskaten minun ensimmäisestä Jostakin.
Ei hän juuri notaari ollut, ja tällä on aistikkaammat kaulaliinat,
mutta muuta eroitusta en näe.

Minä huomaan nyt Babyssa, niinkuin itsessäni kerran, koskemattoman
ja loukkaamattoman aarteen hellyyttä, ylpeyttä ja nöyrää, ilmavaa
ja läpinäkyvää rakkautta sekoitettuna jonkinlaisella salaperäisellä
hartaudella, niinkuin pienellä pyhimyksellä, joka ei vielä tiedä
mitä hänen sielussaan ja ruumiissaan asustaa. Kun sitten ajattelen,
kuinka kaiken tämän käy, inhoaa sydämeni. Ja minä, joka en nyttemmin
enää koskaan ole hentomielinen, kun on kysymys minusta itsestäni,
tulen siksi Babyn edessä. Sillä hän on vielä vähän liian hyvä
porttikäytäväromaaniin ja skeppsholmanlempeilyyn satojen muiden
joukossa.

Me pysähdyimme Skeppsholman sillalla ja näimme kuin kalvon läpi
Etelä-Malmin himmeät valot, sitten käännyimme takaisin, ja minä tulin
yhä vain väsyneemmäksi. Kaarle XII:nen torilla tarjosin raitiotievaunua
ylimenoineen -- rikosperiaatteita vastaan, mutta Pohjoistullinkadulle
on niin pitkä matka ja vielä vastamäkeä.

Vaunussa tapasimme erään Babyn tovereista Yhdistyneistä Yhtiöistä
-- niinkuin raitiovaunuissa tapaa tavata -- ja hänet otimme mukaan
Sakin luolaan. Siitä on muuten tullut meidän kodittomien ystäviemme
kokouspaikka niiden joukossa pari rakastunutta, jotka Eeva on ottanut
tänne ja joita hän suojelee, ja minun salaisena kauhunani on, kun
menen kotiin, että he ehkä ovat siellä, sillä silloin ei tule muu
kysymykseenkään kuin että me saamme pysytellä keittiössä. Mutta se
hyöty siitä on, sanoo Eeva, kun minä murisen, että meidän ei tarvitse
niin paljon lämmittää, "koska ilma on suudelmista kuuma", kun he
menevät tiehensä.

Tänään oli niinkuin arvasin myöskin väkeä, miesväki oli jumalan
kiitos jo mennyt, mutta tyttö viipyi vielä hetkisen kootakseen voimia
voidakseen katsoa täysihoitolatätiään silmiin.

Emmy makasi ja oli taas sairas ja näöltään kuin itse kuolema, mutta
nyt en minä enää välittänyt säikähtyä. Sillä tiedänhän että hän
huomisaamuna on meistä kaikista ensimmäisenä vaatteissa ja valmiina
menemään konttoriin.

Eeva istui näperrellen jotakin, josta hän väitti tulevan talvihatun,
mutta kun me tulimme lennähti hän ylös ja sanoi, että meidän piti
sytyttää valkea uuniin ja vaihtaa ajatuksia.

-- Meillä ei ole puita eikä ajatuksia! sanoin minä.

-- Minulla on itsemurha-ajatuksia, jos ne kelpaavat! sanoi meidän
viimeksi tullut vieraamme ja romahti Emmyn turkkilaiseen sohvaan.

-- Oletko sinä taas ulkona huonetta hakemassa Gerda parka? kysyi Baby.

-- En, sanoi Gerda. -- Minä olen ulkona ja nuuskin täysihoitoa, ja se
on paljon pahempaa. En tahdo enää asua yksin...

-- Arvelet, että se tuottaa liian paljon kiusauksia?

-- En! sanoi hän. -- Se tuottaa aivan liian vähän kiusauksia. Ja
sentähden minä muutan joulukuun 1 päivänä. Mutta vielä en tiedä mihinkä
pääni kallistan.

-- "Oi armaani, sa pääsi paina sydäntäni vasten..."

Baby lausuu Levertiniä aivan tosissaan.

-- "Niin, tiedättekö, tytöt! sanoi Gerda ujostelematta. -- Jotakin
sellaista on tehtävä! Täysihoitohinnat Tukholmassa ovat varmaankin
arvioidut tytöille, joilla on sivutuloja. Oh, minä olen ollut niin
monessa paikassa, yhdessä, kahdessa, kolmessa vain tänään. Ja nyt
saatte kuulla... savuke? No mutta neiti Elisabeth vasta on hyvä! --
Ensimmäisessä paikassa tuli vastaani likainen, oluelta löyhkäävä
olento, jota on mahdoton kuvata, ja perällä avattiin ovi ja laskettiin
ulos huutoa ja naurua ja iloista leskeä". "Olen nähnyt ilmoituksen,"
jaha, ja niin sain nähdä huoneen, se ei ollut hullumpi ja hinta 80, ja
"minä mietin asiaa huomiseen".

Saatuani hiukan rohkeutta eräässä automaatissa, astelin erääseen
osoitteeseen Itämalmilla, erääseen komeimman kadun varrella olevaan
ruskeimpaan ja arvokkaimpaan taloon. Terävänenäinen ja hameniekka
askeetti aukaisi, minä tulin sisälle itämalmilaiseen eteiseen,
tuota lajia, joka hetkeksi tekee niin helpoksi kieltäytyä tästä
olemassaolosta ja kääntyä seuraavaan. Minua vastaan virtasi rasvan
ja siveellisyyden tuoksu, jonka olisi pitänyt suuresti auttaa minua,
jos olisin jäänyt sinne asumaan, kieltäytymään muiden lihasta, sekä
perkeleestä ja maailmasta sitäpaitsi. Sillä olisittepa nähneet huoneen!
Voitteko kuvitella millaiset olivat kuningatar Isabellan liinavaatteet
päivää ennen kun maurilaiset Espanjasta karkoitettiin? Ja huolimatta
siveellisyydestä olivat huonekalut sen näköiset, niinkuin ne olisivat
olleet kaiken Tukholman irtaimen täysihoitolaisväen yhteiseksi heitetyt.

Minä tarkastelin neiti Gerdaa hänen puhuessaan. Hän oli kivunnut
turkkilaiseen sohvaan kuin kissa, ja hänessä oli tyyliä. Hän oli hyvin
puettu ja kammattu, kasvot olivat hiukan liian karkeat mutta kauniit
voimakkaine väreineen; ja vain epäedullisessa valaistuksessa huomasi
hänen olevan kolmenkymmenen paikoilla.

Pitääkö teidän huomenna antaa vastaus siveellisyydellekin? kysyin minä.

Hän kääntyi minuun vastatakseen ja minä näin vallattoman välkkeen hänen
silmissään.

-- Ei, sanoi hän. -- Sanoin etten siedä asua pohjoispuolella.
Silloin vakuutti hän, että huone oli etelään päin, mutta sitä pidän
minä mahdottomana. Olen ollut parissa muussakin paikassa, jossa oli
kylpyhuone ja hinta oli 125 ja 130 kr. kuukaudessa. Kun minulla
on yhdeksänkymmentä kuukaudessa, enkä koskaan saa enempää, käy se
mainiosti yhteen vai kuinka? Käy kai niin, että minä joudun S. S. B.
B:lle.

-- Kerskaile kohtalaisesti, sanoi Eeva, luuletko että sinne on niin
helppo päästä.

-- Minä aioin juuri ehdottaa, että te hankkisitte itsellenne
rakastajan, sanoin minä.

Baby ja morsian hätkähtivät, me toiset nauroimme.

-- Jospa vain olisin tehnyt sen aikoja sitten, sanoi Gerda neiti
huolimattomalla liikkeellä. -- Kenen luulette kiittäneen minua siitä,
että olen täyttänyt 30 ja enemmänkin, ja ollut niin taivaallisen
siveellinen kuin sankarittaret Maria Sophie Swartzin romaaneissa?

-- Niin, eivät ainakaan miehet, sanoin minä.

-- Eivätkä muutkaan, ymmärtääkseni. Enhän siltä saa täysihoitoa sen
paremmin.

-- Et, huomautti Eeva, joka koetteli hattuaan peilin edessä ja
liehitteli tyytyväisenä kauniin toverinsa kanssa kuvastimessa. Ethän
edes voi päästä Leskienkotiin tai Turvapaikkaan.

-- Ooh, neiti kyllä menee naimisiin, kun oikea tulee, sanoi morsian.
(Niin ne aina sanovat.)

-- Hyvä neiti, sanoi Gerda, se oikea on ollut täällä jo niin monta
kertaa, mutta hän on taas saanut mennä.

-- Sitä en ymmärrä, sanoi Baby kainosti. Jos olisi joku, jota minä
rakastaisin oikein paljon, niin seuraisin häntä, olisipa minulla vaikka
mitä tahansa tehtävänä.

-- Mutta entä jos paraillasi pesisit hiuksiasi, Baby, lapsi, sanoin
minä lempeästi.

Baby sai suuret kosteat silmät, ja minä kaduin syvästi, mutta Gerda
virkahti tahdikkaasti kääntyen Babyyn:

-- Meillä ei ollut mitään millä seurata, Baby. Ei kenelläkään noista
oikeista ollut venettä, joka olisi mukavasti voinut kantaa useampaa
kuin yhtä, ja niin oli parasta heittää sikseen.

-- Pitäisi antaa nuorille miehille korkeat palkat, että he voisivat
ottaa tyttönsä veneeseen. Sittenhän he voisivat saada vähemmän ja
vähemmän eikä päinvastoin. Silloin pääsisimme soutelemasta toistemme
tiellä.

-- Ja kaatamasta toisiamme.

-- Ja tappelemasta airoilla. Niin, mutta se on todellakin ajatus.
Sinäpä olet viisas, Eeva. Onpa synti, että sinä verrattain vähän voit
vaikuttaa maailmanjärjestykseen?

-- Niin, siinä tapauksessa voisi olla jonkinlainen tulevaisuus
siveellisenäkin olemalla, sanoi Gerda. Ajatelkaas, se harmittaa minua
ihan kuollakseni, että olen ollut niin arka itsestäni, että ainoastaan
vastahakoisesti ja harvoin olen antanut suudelman miehelle, jonka
kanssa en luullut voivani jälkeenpäin mennä naimisiin. -- Niin, se on
totta, uskottepa minua sitten tai ei. -- Tämä viimeinen vastauksena
jollekin minun suupieleni ilmaisemalle heikkouskoisuudelle.

-- Onpa sinulla sitten ollut koko lailla ikävät elonpäivät, sanoi Eeva
suoraan sydämestä. Etkö ole toivonut olevasi mies?

-- Kyllä, naisiahan emme saa olla.

-- Suuri eroitus on siinä, sanoin minä, että kun mieskonttoristi
on päivän työstä väsynyt, menee hän ja menettää pari seteliä
huveihinsa. Samassa tilassa oleva naiskonttoristi jää kotiin ja ottaa
aspiriinipulverin.

-- Niin on ollut sanoi Gerda, mutta nyt tulee olemaan toisin. Ei, nyt
on minun mentävä, tytöt! Minä soitan teille, kun saan rakastajan. Mikä
on numeronne? Vaikka sama se, unohdan sen kuitenkin.

Se on sama kuin "Sun kirkas päiväs nousee taas", plus säkeistö 3
virsikirjasta, sanoi Eeva. Minä tulen mukaasi, sillä sokeri on loppu.

Minä huomasin nyt että Baby oli kalpea ja aivan masentunut ja sanoin:

-- Ei hän sillä mitään tarkoita, armas!

Mutta minä en ole siitä asiasta varma.

Kolmenkymmenen vuotiaana tekee nainen enemmän tai vähemmin helposti
sellaista, mitä hän olisi tuominnut kahdenkymmenen ikäisenä.



VII.

Sunnuntai, olen unohtanut päivämäärän.


Menin kotiin päin tavanmukaisilta sunnuntai-päivällisiltä Rantatiellä
asuvan setäni luota. Serkkuni Gördel oli ollut hirvittävästi kihloissa,
olin sietänyt häntä niinkauan kuin suinkin, mutta kun hän sanoi, ettei
hänen sulhasensa ollut koskaan rakastanut ketään muuta kuin häntä,
lähdin minä pois vedoten siihen, että Putten täytyi lukea läksyjään.
Mieshän oli viime kesänä kaikkien meidän silmiemme edessä ollut
suunnattomasti rakastunut erääseen kauniiseen, menneisyyttä omaavaan
rouvaan. --

Voi vetää viivan sellaisen yli, mutta ei kerskata vasten parempaa
tietoa.

Kun olin jättänyt Putten hänen tätinsä luo, suuntasin kulkuni kotiin.
Oli mielestäni ihanaa tietää, että siellä olisi pimeää, hiljaista ja
tyhjää. Minä vetäytyisin sohvannurkkaan yhdessä 25-äyrillä ostamieni
karamellien kanssa ja unelmoisin olevani vanha nainen, jolla on elämä
takanaan.

Kaupunki oli kiedottu elävienkuvien valoon ja hajusi huonoilta
savukkeilta. Tyhjä hautajaisvaunu oikaisi Punapuodin torin yli. Minä
kuljin Kuningattaren katua ja Tukholman sankarit ja ritarimiehet
ahdistivat minua kuusi kertaa Rauhankadun ja Kuninkaankadun välillä.
Kuudes oli päällikkö, mutta hän selviytyi oivallisesti sanomalla, että
hän oli tuntenut minut jo pitkän matkan päästä.

Päällikössä on jotakin, jota on mahdoton kuvailla. Ei vain siinä, että
hän on suuri ja iloinen syntinen, vaan siinä, että hän minussa herättää
sellaisen halun olla niin viehättävä ja kiehtova, kuin hän soisi minun
olevan. Toisinaan saatan ajatella: ah, jospa voisin käydä kauniintakin
kauniimmin puettuna saadakseni hänet polvilleen eteeni, jospa minulla
olisi hameet jotka kahisisivat kuin hiljainen nauru, Sjöbergin pieniä
kenkiä, joihin rakastuisi ja pitsejä ja sulkia ja 25 kruunun saippuoita.

Silloin hän rakastaisi minua.

Silloin -- -- --

Päällikkö pysähtyi ja alkoi jutella. Hän ei ollut aivan yhtä kaunis
kuin tavallisesti, mutta näytti kiltimmältä ja hiukan alakuloiselta. Ja
kun mies sitä on, täytyy hänen tuossa tuokiossa kertoa siitä mieluummin
alle 30 olevalle naiselle.

-- Kuulkaa neiti, sanoi hän, minä olen alakuloinen, ja tunnen olevani
yksin ja tarvitsevani myötätuntoa.

-- Minä näen sen, sanoin minä:

-- Todellakin? Niin, saatoinpa sen arvata. Ettekö haluaisi kääntyä ja
kävellä minun kanssani? Minä tarvitsen jonkun rinnallani, joka aina on
iloinen ja pirteä, muuten en voi kyntää kaupungin läpi tänä kauheana
iltana ulkonaisen ja sisäisen tasapainon säilyttäneenä. Luulenpa
että te voisitte tuntea olevanne sopusoinnussa, vaikkapa kulkisitte
Kuningattaren katua rapakkoisena sunnuntai-iltana.

-- Varmasti, sanoin minä, sillä mielestäni eivät minun tunnelmani ja
mielialani koskeneet häntä.

-- Mutta on sittenkin olemassa jotakin, jota sanotaan
sunnuntai-ikävystymiseksi, sanoi hän opettavaisesti.

-- Onko? sanoin minä.

-- Ettekö sitä tiedä?

-- Minulla ei ole varaa eikä aikaa eikä haluakaan siihen, sanoin
rohkeasti. Sillä naisen paras valtti on olla heikko, kun mies on
voimakas ja että, kun hän suvaitsee näyttäytyä heikoksi, olla olevinaan
voimakkaampi kuin onkaan.

-- Niin, mutta mitä te ajattelitte, ennenkun tapasitte minut, kun
kävelitte yksin eikä teillä ollut mitään millä olisitte ajatuksia
häätänyt?

-- Oh, vastasin minä ajattelemattomasti, minä ajattelin vain, mistä
saisin hyvän ja huokean viitan poikaselleni jouluksi.

Oi taivas, silloin näin lyhdyn valon, että hän luuli että minulla
oli lapsi, että Putte oli minun harha-askeleeni, mutta en saanut
hiiskaustakaan suustani, ja hän huomautti, että kaduilla oli likaista.

Mutta meidän tallustaessamme alas Satamakatua, selvisi minulle äkkiä
asian leikillinen puoli ja jouduin rajoitettuihin varoihini nähden
oikein hirtehisen tuulelle.

Hän ehdotti ravintolaa, arveli kai sen sopivan tilanteeseen, ja minä
suostuin salaisesti sielussani hymyillen.

Me saimme viiniä ja yli lasien ja kapeakaulaisen pullon riippuivat
hänen katseensa minun kasvoillani arvatenkin mielen kiintoisen
entisyyteni takia. Hänen ilmeinen intonsa hämmästytti minua, oli aivan
kuin ei hän olisi koskaan ennen nähnyt hairahtunutta parempaa tyttöä.

Hän joi varsin paljon, ja niinä tunteina, jotka seurasivat, sain
selvän käsityksen hänen juomapäästään. Ilmapuntari osoitti alun
pitäen tunteellisuutta, ja hän puhui hyvin kauniisti olemassaolon
Arvoituksesta ja Elämän Lyhyydestä.

-- Kuinka hyvin te ymmärrätte, sanoi hän hetkisen kuluttua ja kihnautti
tuolinsa vähän enemmän minuun päin, niin että minä sanoin:

-- Paljonko on kello; emmekö jo lähde?

Lähde, emme, päinvastoin, me juomme enemmän.

Oli jotakin rauhoittavaa minussa, ja jos me olisimme olleet yksin olisi
hän pannut päänsä minun olalleni niinkuin lapsi. (Voipihan hän koettaa
konttoriaikana.)

-- On niin turvatonta nykyään maailmassa, sanoi hän, taivas on tyhjä,
eikä siellä ole ketään, joka kieltäisi siitä tai tästä pitäen silmällä
ihmisen omaa parasta.

Minä kysyin, kuinka hän tiesi, että taivas oli tyhjä.

-- Ei, en minä sitä tiedä, vastasi hän, mutta sen tiedän, että "hissi
on toistaiseksi suljettu," niinkuin sanotaan.

-- No, sitten saapi käydä portaita. -- Ja sillä tavalla me jatkoimme.

Jumala tietää, etten sanonut mitään syvämielistä, enimmäkseen hymyilin
vain niin maailmanviisaasti kuin taisin. Mutta kun erosimme seisoi hän
kauan ja kiitti minua siitä, että olin läsnäolollani antanut hänelle
sellaisen turvallisuuden.

Kun te, sanoi hän, kerran tulette vanhaksi, olette te noita hiukan
lihavahkoja emäntiä, jotka aina tapaa kotona, kun heitä etsitään,
ja jotka istuvat tuolilla ikkunan ääressä ja hymyilevät ihmisille
ja antavat neuvoja, mutta vain silloin, kun niitä pyydetään. Kun on
tapahtunut jotakin kauheaa, kun on murhannut, kun ei uskalla olla
omassa seurassaan, silloin ajattelee ensimmäiseksi teitä ja menee
suoraa päätä ja panee päänsä teidän polvellenne. Te sivelette silloin
hiuksia ja sanotte: Poloinen, itke; minä näen että sinulla on vaikea
olla, mutta miettikäämme nyt, mitä olisi paras tehdä.

Päällikkö ihmetytti minua suuresti; olin kyllä nähnyt monta miestä
heidän herkkätuntoisina hetkinään, jolloin ne ovat pahempia kuin kukaan
meistä, mutta en olisi uskonut sitä omasta tuomaristani. Luonnollisesti
hiveli se myöskin mieltäni, mutta minä olisin pitänyt häntä suuremmassa
arvossa, jos hän olisi juonut vähemmin Bellion viiniä.

Oli jo varsin myöhä, kun tulin kotiin, niin että minä astuin hiljaa.
Käytävästä näin Babyn ja Emman huoneessa valon salaperäisesti liehuvan
edestakaisin, ja kun avasin oven kohtasi minua liikuttava näky.

Baby hajalla hiuksin ja puettuna alushameeseen ja pieneen valkoiseen
pitsiliiviin tanssi hiljaa ja hartaana bostonia toisessa kädessä
sytytetty lamppu, jolle hän hymyili ja johon hän loi katseita -- oi
nainen, nainen -- --!

Minä seisoin hiljaa ja ajattelin:

-- Tuollainen oli minun sieluni, kun minä aloitin. --

Lienen toden perästä hieman hermostunut näyteltyäni tuomarin tätiä,
sillä tunsin kyyneltyväni, mutta silloin sanoin:

-- Hm Baby, oletpa sinä saanut tulisen kavaljeerin.

Baby tuli minun luokseni päästämättä kuitenkaan lamppua:

-- Osaatko sitten sinä viedä?

Minä nyökkäsin.

-- Katsos, sanoi hän, tämä on hyvä, sillä siitä saa tuota pehmoista ja
liitävää, jota boston vaatii, ja minä kuulun nyt notaarin klubiin, ja
me tanssimme tiistaina.

       *       *       *       *       *

Meidän emäntämme on matkustanut pois muutamaksi päiväksi erään
lapsenlapsen syntymisen takia, ja tämä on aiheuttanut Babyn pienen
rakkauden nopean ja minun mielestäni onnellisen ratkaisun. Se tapahtui
juuri sunnuntai-iltana. Me olimme päässeet vauhtiin tanssia bostonia
ja huvittelimme viattomasti hanurin soidessa. Mutta kun vihdoinkin
olimme tanssineet loppuun, joka uudella kierroksella yhä kevyemmin
puettuina, ja tulleet sänkyyn, kuulin minä yön hiljaisuudessa notaarin
tulla hiipivän kotiin naisen seurassa. Hänen huoneensa rajoittuu minun
huoneeni seinään, niin että minusta tuntui, kuin olisivat ne olleet
minun kamarissani. Vähitellen unohtivat ne kaiken varovaisuuden, ja
neljä tuntia makasin minä valveilla raa'an naurun ja tulistuvien
huudahdusten ja hyssäysten lakkaamatta siimaistessa yli koko ruumiini.

Naisen mentyä huomasin Eevan makaavan ja hienostaan kiroilevan, ja
kuulin muutamia hurjia ja sekaisia tämän tapaisia lauseita "yhtä hyvin
raitiovaunukuskia ja panimorenkiä -- -- --".

-- Hyvä Eeva, sanoin minä viimein, hillitse hiukan suuttumustasi.
Voitat sillä vain sen, että herätät Babyn.

Mutta Baby oli valveilla. Niin, Baby oli ensimmäisen kerran elämässään
valveilla, ja minä, minä sanoin, Eevan sytyttäessä valoa ja murhatessa
minut katseillaan:

-- Baby, sellaista on elämä, ei sinun pidä siitä välittää.

-- Eihän hänen ainakaan olisi tarvinnut sitä vetää tänne, nyyhki Baby,
nythän en kaiketikaan voi tanssia bostonia tiistaina.



VIII

Joulukuun 4. pnä.


Sujuu turhan nopeasti joulua kohti. Tehdäkseen selväksi taloudellisen
tilanteen laati Eeva eilen näin kuuluvan kiertokirjeen:

Sakki kutsutaan kokoukseen lauantai-iltana neuvottelemaan
sisäpoliittista laatua olevista asioista.

Me kokoonnuimme varhain ja miehissä. Puheenjohtaja, Eeva, makasi
turkkilaisella leposohvallaan. Emmy istui suoraan ylös- ja alaspäin
ja minä sohvannurkassa Babyn pieni pää polvellani. Silittäessäni
hänen hienoja kiharoitaan ja kuumia poskiaan ihmettelin itsekseni,
minkälaisen menettelytavan notaari päättäisi valita sen jälkeen, kun
Baby oli suututtanut hänet bostonklubissa tiistaina. Jaksaako hän viedä
eteenpäin hyökkäyssuunnitelmaa ja ryhtyä esiintymään vaipuvana nuorena
herrana, joka ojentaa kätensä tarttuakseen pelastavaan enkeliin, tai
onko hän kohauttava olkapäitään ja tanssiva bostonia toisen kanssa?
Minä toivoin luonnollisesti jälkimmäistä, mutta ihmettelin vain,
pitäisikö minun valmistaa Babya ensinmainitunkin mahdollisuuden varalle.

Suvaitsevatko läsnäolevat päättää, että sammutamme lamput, ennenkun
ryhdymme neuvotteluihin? kysyi puheenjohtaja. Paloöljy on noussut.

Ehdotus meni vaikeuksitta läpi ja, kun se heti oli toteutettu, jatkoi
Eeva:

-- Minä olen kuuluttanut tämän kokouksen ollaksemme tilaisuudessa
katsomaan hätää suoraan silmiin. Aluksi: montako päivää on kuukaudesta
jälellä? Kaksikymmentäkuusi. Niin, nuo kolmekymmentä viimeistä päivää
ovat aina pahimmat, niinkuin jokainen tietää.

-- Päivittäiseen ranskanleipään rahasto kyllä riittää, sanoin minä,
mutta tämän kuun suhteen on pahin seikka se, että on joulu, ja silloin
saa niin hävittömiä vaatimuksia. Ja minulla on Putte, tytöt! Sitä ei
ole teillä.

-- Soisimme meillä olevan, sanoivat he kaikki yhteen ääneen, ja minun
täytyy hyökätä ylös suutelemaan heitä.

-- Voimmehan toki säästää siihen jotakin etukäteen, sanoi Emmy. Minusta
on voi aina ollut tarpeetonta, kun on niin oivallista margariinia
saatavissa.

-- Pellerinin margariini on parasta, mutta ostakaa aina Zenithin, sanoi
Eeva hieman väräjävällä äänellä. Eikö meidän pitäisi ostaa vanhaa
leipääkin vai mitä arvelet?

-- Niinhän me aina teemmekin, kun sitä on, mutta useimmiten käy se
kaupaksi jo päivällä, vastasivat Magnhild ja Emmy.

-- Ei, tämä ei ole oikea tapa, sanoin minä, sivutuloista on enemmän
hyötyä. Kellä on joku ehdotus?

-- Sakki on ikimuistoisista ajoista asti tavannut ommella hienoja
käsitöitä ja panna toimeen pieniä laittomia arpajaisia, sanoi Eeva.
Meidän olisi vain pitänyt alkaa varemmin, mutta parasta on, että
ryhdymme siihen heti paikalla. Jospa sentään olisimme ajatelleet sitä
aikaisemmin, niin olisimme rikkoneet koko lepopäivän huomenna ja
ehtineet saada aimo lailla tehdyksi.

Minä sanoin, että olin ajatellut saada liinavaatteiden nimeilyä
Pohjosmaiselta kompanilta ja sitten ottaa virastossa ylimääräistä työtä
pari tuntia joka iltapäivä.

-- Minä tahdon ommella oikeita joululahjoja ja lahjoittaa ne, sanoi
Baby hiukan surkeana.

-- Babylla on vaarallisia tarkoituksia, sanoi Eeva, mutta hänelle
on annettava anteeksi hänen suuren nuoruutensa takia. Sitä paitsi,
pienoiseni, lisäsi hän viekkaasti, on notaarilla jo kolme sohvatyynyä,
yksi sininen ja kaksi vihreää.

-- Eipä olekaan! -- Baby lennähti ylös innoissaan ja suuttuneena.
Hänellä on vain pieni keltainen, ruma, vanha -- -- --

-- Vai niin! sanoimme me miettiväisesti ja vakavasti, ja Baby
vaipui äkkiä kokoon pieneksi ryttyiseksi kasaksi lattialla etsien
lattiapalkeista rakoa kadotakseen.

-- Kas niin, sanoi Eeva, nyt ilmoitan kokouksen päättyneeksi. Sytytä,
Baby, minun pitää parsia lapasiani.

Hänen ei olisi tarvinnut olla hienotunteinen, sillä samassa soitettiin
eteisenkelloa.

Siinä mielessä, että se oli Putte, syöksyin minä iloisena ulos avaamaan.

Minä olin romahtaa selälleni kun huomasin että siellä oli minun
kihloissa oleva Rantatienserkkuni varustettuna sulhasella, joka on
opettaja eikä ole koskaan rakastanut ketään muuta. Minäpä en ole
niin suuresti hämmästynyt sitten sen päivän, jolloin älysin että hän
suostui siihen, että serkkuni tahtoi saada hänet. Heidän äänensä
kuultuaan haihtuivat tytöt sisähuoneisiin, ja minä sain vieraan sisälle
ja istutetuksi sohvaan vastapäätä: Miehet elkööt millään tekosyyllä
asettuko naisten vaunuun. Mutta se ei huvittanut häntä, huomaantui
kyllä, että hän oli jo pitkälle solunut: he menevät naimisiin ensi
kuussa. Meillä oli kauhean ikävä, ja Görel ja minä venyttelimme
loppumattomiin hänen avioliittonsa G:tä t.s. kapioittensa nimeilyä.
Minä kysyin antaisiko hän minulle tilauksen käypään maksuun, ja
silloin huomasin hänen olettaneen minun auttavan häntä ilmaiseksi ja
kunnian vuoksi. Hänellä, näes, on itsellään niin vähän aikaa omistaa
asialle, hän käy aatelisella perheenemäntäkursseilla. Hän näytti
minulle sanomalehtileikkelettä soittoprinsessan kapoista -- katsos,
tällaiset pitäisi olla. Minä ajattelin vanhaa leipäämme ja Zenithin
margariiniamme ja sosialistoiduin, ja juuri samassa tuli Eeva sisään,
se kultanen.

-- Ooh, anteeksi, onko täällä vieraita? Tahdoin vain kysyä, Elisabeth,
tiedätkö sinä missä se leipäpussi on, jossa minä säilytän vanhoja
leivänkuoria, Skansenin eläimiä varten? Aijon mennä sinne huomenna.

Minä silmäilin nopeasti sulhasta ja Göreliä, edellinen tuijotti
vain Eevaa, joka oli kovin siro, niinkuin ainakin, pienine pehmeine
vartaloineen ja ruusunlehtihipiöinen, mutta Görel tuijotti vain
sulhasta.

-- Hyvä Eeva, sanoin minä selvästi, oletko kysynyt Magnhild'iltä?
Tiedän, ettei hänellä juuri ole ollut rahaa viime aikoina, senjälkeen
kun hän puolipohjautti kenkänsä.

-- Onko hän syönyt ne? No niin, kernaastihan hän ne sai, vastasi Eeva
muuttamatta muotoaan; minähän olin säästänyt ne häkissä oleville
pienille nälkäisille eläimille, niin että samahan tuo on.

-- Näettekö nälkää, kysyi sulhanen huvitettuna.

-- Emme, kuulettehan ettemme näe nälkää niin kauan, kun leivänkuoret
kestävät -- -- --

-- Mutta, Sven kulta, ne laskevat vain leikkiä, suuteli Görel työntäen
päänsä sulhasen kainaloon, niin että muuan sulka kutitti hänen
kasvojaan.

-- Görel, sanoin minä ankarasti, on jo aika sinun saada tietää, ettei
koko Ruotsin kansa puolipohjaa kenkiään Ranskassa niinkuin sinä
ja täti. Minusta tuntuu todellakin, että kun sinulla on sulhanen,
joka on uudistuttanut pienen prinssin kasteenliiton ja julkaissut
virsikirjaehdotuksen -- -- --

-- Hyvä Elisabeth, sanoi sulhanen ja katsoi puhuessaan Eevaa, mistä
ajasta aikain olet sosialisti.

-- Siitä asti kun aloin koettaa elättää itseäni, sanoin.

-- Sentähden ei naisten tulekaan elättää itseään, ratkaisi hän.

-- Aivan oikein, sanoa tokaisi Eeva ja nipisti minua huomaamatta
käsivarteen, heidän tulee kuulua miehelle, joka on heidän isäntänsä ja
herransa.

-- Minä haluaisin ehdottaa, sanoin minä ja nipistin takaisin, että he,
sen sijaan että kuuluvat yhdelle miehelle, kuuluisivat vastaavalle
määrälle miehiä!

-- Hyväksyttävä tapa ratkaista naiskysymys, sanoi sulhanen ja taputti
omaa yksityistä ratkaisuaan selkään.

Eeva ja minä annoimme toisillemme merkin Görelin sulkien suojassa,
ja niin houkuttelimme hänet liukkaalle jäälle. Görelin vilpittömästi
ihaillessa piti hän opettavaisen esitelmän siitä sijasta, johon naisen
erityisesti ja oikullisen lahjakkuutensa perusteella kaitselmuksen
tarkoituksen mukaan pitäisi luomakunnassa asettua.

Kun he olivat menneet, piti Eeva luennon ja jäljitteli häntä
suuremmoisesti, ja joka kerta kun hän annettuaan bassoäänellä
letkauksen naiselle sanoi: "Mutta poikkeuksia on olemassa"
lohduttavalla liikkeellä, joka käsitti meidät toiset, saimme me oikeita
naurukohtauksia. Baby väitti, että hänen suunsa väsyi.



IX.

Jouluaaton aattona.


Oli aika elämässäni, ennenkun olin täyttänyt kaksikymmentä, jolloin
suurin suruni oli, ettei minulle koskaan mitään tapahtunut. Minä
kuljeskelin jännitetyssä ihmettelyssä, jokaisen kohtauksen kadulla,
jokaisen sanantuojan paketteineen, jokaisen kirjeenkantajan posteineen
piti tuoda mukanaan tuo odotettu, aavistettu ja aavistamaton.

Kun ei mitään tullut, kävin huolestuneeksi ja ajattelin: pitääkö minun
rehkiä kaiken ikäni harmaassa ikävässä, tuleeko minun kirjassani
olemaan vain valkoisia lehtiä? Ah, sen jälkeen on minulla ollut kyllin
ja yllin kyllin elämän seikkailuja. Olen lakannut lukemasta niitä.

Rikkaille ihmisille sopii joulu, se tekee ne vielä rikkaammiksi, mutta
köyhät tekee se vieläkin köyhemmäksi, kun se heitä ollenkaan tavottelee.

Mutta joulu tulee pahoille ja hyville vaatimuksineen, ja tottumus
totella vaikuttaa, että sytytetään kynttilät ja annetaan toinen
toiselleen lahjoja ja ollaan iloisen näköisiä, niinkuin ei mikään muu
olisi mahdollista.

Kun se tuli lähemmä ja lähemmä joululehtineen ja ilmoituksineen
ja puhdistuksineen ja monine muine hommineen, oli hetkiä, jolloin
ajattelin: Minä tahdon istua pimeässä ja uhmailla sen läpi. En tahdo
kähveltää itselleni joulutunnelmaa toisten kodissa; en tahdo näytellä
joulua, se on äitelää. Mutta sitten tulin ajatelleeksi Puttea ja minä
ymmärsin, että minun täytyi. Oli kai myöskin parasta niin. Lopultakin
voi niin vähän tehdä elämästä, eipä juuri enempää kuin vastata
ystävällisesti puhelimessa ja valmistaa hiukan hauskuutta Puttelle. Ja
niin se on tehtävä.

Me olemme panneet parastamme kaikki neljä. Neljätoista viimeistä
päivää olemme tehneet työtä konttorissamme, ja tultuamme kotiin
olemme kukin kauas yli puoliyön ommelleet työtämme, jonka olemme
onnistuneet saada arvotuksi -- päällikkö osti 10 arpaa -- ja josta
aiomme kukin ansaita roposen. Lantit aiomme panna kestityskassaan. Baby
on laihtunut kaksi kiloa, ja minulla on renkaat silmien ympärillä ja
näytän jumalaparatkoon surkealta, mutta niinpä olen saanut Puttelle
päällysnutun ja höyrykoneen, ja siitä olen onnellinen.

Kummallisen sattuman kautta on päällikölläni ollut työtä konttorissa
ilta illan perästä, tuskinpa saattaa epäillä hänen tarvitsevan ansaita
lisää päällystakkia ja höyrykonetta varten. Hänellä on hyvin vaikea
pysyä levollisesti omassa huoneessaan, niin että oikeastaan häiritsee
hän minua vain. Eilen illalla sanoin sen hänelle ja pyysin häntä
ajattelemaan, että olin köyhä ja minun tarvitsee ansaita. Silloin otti
hän minua molemmista käsistä ja selitti, että ne eivät olleet luodut
nakuttelemaan hänen kirjoituskonettaan. Siksi olivat ne liian pienet
ja pehmeät, ja että oli verinen synti että minä menettäisin nuoruuteni
ja kauneuteni konttorityössä. Olisi ollut paljon parempi, jos olisi
luvannut minulle palkankorotusta, mutta sitä hän kyllä varoi.

On olemassa uudenlaista flirttiä, jota en ole ennen kokenut,
konttoriflirttiä. Sillä on erityinen sanaluettelonsa, omat tilanteensa
ja erikoiset inhottavuutensa. Tavallisissa tapauksissa, ellen ilman
sydämentykytystä saata pudistaa jonkun miehen kättä, jos meillä on
jotakin kiusallista välillämme, en aivan yksinkertaisesti tapaa häntä
enää enempää kuin haluan, minun ei tarvitse häntä nähdä, eikä puhua
hänen kanssaan.

Mutta jos olen konttorissa ja mies on siellä, niinkuin tietenkin on,
silloin en voi häntä välttää. Joka aamu odottaa minua kohtaloni, työ
ja huoli toimeentulostani pakottaa minut menemään sinne missä tiedän,
että se mies on, josta pidän liian paljon tai liian vähän halatakseni
tavata häntä, pakoittaa hengittämään samaa ilmaa, näkemään, puhumaan,
vastaamaan, päivä päivältä siihen asti, että -- --

Lorua.

Tänään menin viiden ajoissa varsin hyvällä tuulella talouskouluun.
Käteni olivat täynnä myttysiä, ja minä iloitsin siitä, että kotiin
tultuani saisin ne lakata, panna liinoille ja kirjoittaa niihin
joulusäkeistöt. Hetkiseksi olin kokonaan unohtanut Babyn suuren
eilen saamansa surun. Mutta kun näin lapsiparan, muistin äkkiä hänen
kassavajauksensa ja ymmärsin, ettei tässä ollut toivomistakaan mitään
hauskaa, ennenkuin se asia oli selvä. Kyyneleet nousivat silmiini
nähdessäni hänen istuvan yksin ja alla päin, niin kalpeana ja
surullisena koskemattakaan ruokaan, enkä minä ehtinyt vielä istuakaan,
ennenkun hän sanoi: Elisabeth, onko sinulla 67 kr ja 58 äyriä?

-- Ei ole, kultaseni, sanoin minä, mutta minä voin hankkia ne -- ehkä.
Etkö ole löytänyt rahoja?

-- En, sanoi hän ja pudisti synkästi päätään. Vaikka olen laskenut ja
yhä vain laskenut! Koko päivän taas tänään. Ei näytä olevan mitään
mahdollisuutta niitä löytää. Vaikka menenhän minä, tietysti, heti taas
sinne etsimään. Minä etsin koko yön, niin että elkää huoliko siitä, jos
en tule kotiin. Ja juuri jouluksi, Pegg! Mitä minä teen?

Minä sanoin niinkuin kaikki vanhat viisaat ihmiset kaikkina aikoina:
"Syö ensin, muuten et osaa laskea. Sinä löydät ne kyllä, ellet ole
hermostunut". Ja Baby arveli, niinkuin kaikki nuoret ihmiset kaikkina
aikoina, että vanhat ihmiset ovat välinpitämättömiä heidän suruilleen
ja tulevat typeryyksineen, mutta hän söi kuitenkin. Tilasipa hän vielä
jonkinlaisen hirtehispilan valtaamana jälkiruokaakin.

-- Pegg, tämä on elämän todellisia suruja ja sen todellista vakavuutta.
Tämän nyt sain siitä, kun kuljin alla päin notaarin naikkosen tähden
ja luulin olevani onneton. Bah -- kaikki sielun tuska on vain pötyä.
Sappikivi ja kassavajaus ovat todellisia suruja! Hyvästi, Pegg, jos
löydät 67:58 kadulta, niin voit soittaa 6359:ään, sillä siellä minä
olen. -- Ja hän hymyili pientä haikeaa hymyä ja meni kassalle: --
Vasikanpaisti ja mantelileivos hillon kera -- 60 äyriä ja 30, 90, olkaa
hyvä.

Minä jäin sinne vielä hetkiseksi ja mietin ankarasti. Sitten menin
takaisin konttoriin. Siellä istuin tunnin ja koetin tehdä työtä,
odottaen kohoavassa jännityksessä päällikön tuloa.

Hän tulikin, lempeällä, suopealla Ruusunlehtituulella.

-- Tuomari on aina ollut ystävällinen, sanoin minä, eikö olisi
mahdollista, se on ehkä hävitöntä, mutta pyytäisin etukäteen palkasta
-- 100 kruunua --. Kuinka vihasinkaan häntä sen katseen takia, jonka
hän sai silmiinsä.

-- Sitten saa neiti huonot raha-asiat yhä eteenpäin, sanoi hän ja
katsoi kiinteästi minuun.

-- Voinhan korvata rahat tekemällä työtä iltapäivisin, ehdotin minä.

-- Ehkäpä on muita keinoja.

Ymmärsin varsin hyvin hänen tarkoituksensa, mutta sanoin:

-- Niin, voihan koettaa, jos joku minun sukulaisistani haluaisi minua
auttaa.

-- Ja te luulette, että minä antaisin teidän sitä tehdä! Te ette
voi saada rahoja liikkeeltä etukäteen, sillä se on vasten minun
periaatteitani, vaan te voitte saada ne henkilökohtaisesti minulta.

-- Ehto? kysyin minä liikeäänellä, mutta sydämen alkaessa ankarasti
tykyttää.

-- _Te itse_, sanoi hän ja tuli minua kohti. Minä nousin ja menin
pulpetin taa.

-- Ettekö te ymmärrä, että yhteensovittelu on hirveän halpamainen?
sanoin minä hehkuvin poskin.

Silloin alkoi hän nimittää itseään rumilla nimillä ja pyysi minulta
anteeksi monilla kauneilla sanoilla, ja minun piti välttämättömästi
pudistaa kättä hänen kanssaan merkiksi siitä, että kaikki oli hyvin
meidän välillämme. Mutta minä tahdoin käyttää tilannetta.

-- Kerronpa tuomarille, sanoin minä, että meillä konttoritytöillä on
salainen musta lista Tukholman hakkailevimmista päälliköistä.

-- Mielisinpä sen nähdä, sanoi hän.

-- Sen kyllä uskon, vastasin minä, mutta se ei käy päinsä. Se on
olemassa vain suullisena perimätietona. Ooh, kylläpä te hämmästyisitte!
Te olette siinä n:o 3, kaikki konttoritytöt Tukholmassa tietävät sen.

Se vain mairitteli häntä. Oi, se oli hullunkurista; oikein murtaakseni
hänet vedin esille koko historian Babysta ja kassanvajauksesta, mutta
hän ei uskonut minua.

-- Noin ulkokullatuksi en neitiä luullut, sanoi hän, niine kokemuksine
kuin neidillä on elämästä! Luonnollisesti ymmärsin, että hän tarkoitti
Puttea, mutta olin vaiti, sillä tiesin, ettei hän uskoisi, ennenkuin
hän saa nähdä Putten omassa 13-vuotiaan korkeassa persoonassa. Ja
vavisten yli koko ruumiin menin ulos eteiseen, lujasti päättäen mennä
Rantatielle ja nöyryyttää itseäni uudestaan Babyn tähden.

Minun seistessä kämmeltäen hansikkaiden kanssa tuli hän ulos
kirjekotelo kädessä.

-- Neiti olisi kuitenkin saanut 100 kruunua joululahjaksi, sanoi hän
tasaisesti.

Minä ilostuin ja hämmästyin tavattomasti ja ojensin hänelle käteni,
jota hän suuteli.

-- Näkyypä, etten minä sentään aina vaikuta rauhoittavasti tuomariin,
sanoin minä leikillisesti.

-- Eihän neiti sitä tahdokaan, kuiskasi hän aivan lähelläni.

-- Minun täytyy nyt mennä, selitin minä ja väistyin.

-- Vain silmänräpäys. Minä näen, että te yhä vielä olette vihainen
minulle siitä, että äsken olin niin häijy ja raaka? Ettekö tahdo
näyttää minulle, ettette minua vihaa, sillä sitä te ette saa tehdä.

Minun vastaukseni oli kaksi askelta taapäin, mutta ovella sai hän minut
kiinni, kietoi käsivartensa ympärilleni ja suuteli minua.

Minä olin aivan tahdoton, muistan vain ajatelleeni:

-- Ooh, että hän viitsii!

Mutta kun sitten tulin kadulle, en tiedä millä tavalla, väistyi kaikki
muu sen äkillisen ja suuren ilon tieltä, että nyt oli minulla joka
tapauksessa millä auttaa Babya ja vähän päällekin. Ja nyt luikin
tieheni hänen luokseen, ja taivasten tekijä kuinka se tyttölapsi
ilostui! Me riensimme kotiin, mutta ostimme koko joukon tavaraa
matkalla.

Siellä kotona pyöri Eeva ympäri hillittömän autuuden tilassa 50 kruunun
takia, jotka hän odottamatta oli saanut joulurahaksi.

Hän nauraa vielä unissaan minun tätä kirjoittaessani.

Kello oli yli 12. Joulu-ilta siis. Olenko minä tehnyt jotakin hirveän
pahaa? Siinä tapauksessa on kauheata, että minä en hituistakaan kadu,
tunnen vain veitikkamaista virkeyttä.



X.

Uudenvuodenaatto.


Jouluaaton aamuna tapahtui jotakin tavatonta kello puoli kahdeksan. Me
olimme jo toivottaneet toisillemme hyvää joulua ja lojuimme uinaillen
puoliveteessä, niinkuin tehdään minuuttia ennen, kun on noustava ylös.
Kaikissa ruukuissa ja maljakoissa, joita olimme saaneet kootuiksi, oli
kuusenoksia, puolukanvarsia ja mäntyjä, puhtaat liinat oli kaikilla
pöydillä, ikkunoillamme oli vastapuhdistetut messinkiset kynttiläjalat
ja Babyn nupussa olevat hyacintit.

Eeva oli juuri sanonut minulle: Me voimme kernaasti maata vähän vielä,
eivät ne voi antaa nenälle, jos tuleekin neljännestuntia myöhemmin
konttoriin, pitäähän sitä jollakin tavalla tuntea että on joulu,
kun minä kuulin kahvikolinaa käytävästä, ja notarin äiti näyttäytyi
hymyilevänä ja suopeana.

-- Ei, mutta kuinka hirveän erinomaisesti rouva Berggreniltä, sanoimme
me kaikki, ja hän asetti tarjottimen pöydälle ja sanoi:

-- Hauskaa joulua, neidit, ja pitäkää hyvänänne.

Se oli sentään pieni hauska alku, mutta Babysta, minä näin sen
hänen kasvoistaan, oli haikeata syödä notaarin äidin sahramileipää
ja hän näytti varsin synkeältä. Tuntui oikein hullunkuriselta, kun
huomasin Emmyn salavihkaa koettavan lohduttaa Babya seuraavalla
eriskummallisella tavalla:

-- Kas niin, elä ole pahoillasi, ajattele minua, minua ei ole kukaan
edes _pettänytkään_!

Meidän piti lopettaa kello 1 konttorissa, ja silloin oli Putten määrä
tulla sinne, sillä hän tahtoi silloin mennä ostoksille.

Kun aamusella tulin toimistoon tuntui minusta, että herrat näkisivät
päältäni mitä eilen illalla oli tapahtunut, ja minä pelkäsin tavata
päällikköä. Mutta hän näytti niin iloiselta ja huolettomalta, että minä
luulin hänen unohtaneen kaikki tyyni.

No, sen kyllä sitten huomasin, että hän ei ollut unohtanut. Koko
aamupäivän taistelimme hiljaista epätoivoista taistelua. Hän tahtoi
mennä eteenpäin tekstissä, minä tahdoin sitä estää, joulurauhaa oli jo
muutenkin kylliksi mullistettu. Ellei hän paranna tapojaan, en minä
mitenkään enää voi kauemmin pitää sormuksiani oikeassa kädessä. Se
tekee niin ilkeän kipeää, kun hän puristaa koko voimallaan.

Kello tuli 1, ja tuomarit menivät täsmälleen lyönnillä vilkaistuaan
sisälle minun huoneeseeni, jossa päällikkö oli ja toivotettuaan hauskaa
joulua niin merkitsevästi hymyillen, että minua halutti heitä lyödä.
Minunhan oli määrä yhtyä Putten karissa, mutta se veitikka viipyi, niin
että minä tuumin mennä ulos ja odottaa portilla, sillä ymmärsin, ettei
ollut ajattelemistakaan, että päälliköstä muuten pääsisi eroon.

Hän hyöri ympärilläni ja keksi kaikellaisia kysymyksiä pidättääkseen
minua: mitä minä tekisin joulunpyhinä, olinko ajatellut mitään lahjaa
hänelle, enkö haluaisi tulla hänen kanssaan kävelemään ja lopuksi,
olinko niin lystillinen, että olin hänelle vihainen eilisen illan takia.

Minä olin äärimmilleni hermostunut, kun Putte viimeinkin tuli. Minä
sieppasin lakin hänen päästään.

-- Kas niin, poikaseni, tervehdi tuomaria! sanoin minä salaisella
ilolla.

Se oli rahan arvoista.

-- No peijakas, sanoi hän.

-- Kuinka niin? kysyin minä.

-- Hänenkö piti saada päällysnuttu?

-- No mutta tuomari, sanoin minä lempeästi moittien, niinkö vähän voi
teihin luottaa, kun on kysymys joululahjasalaisuudesta?

-- Niin, mutta hänhän on suuri poika.

-- On kyllä, sanoin minä, meidän väliä on kaksitoista vuotta, mutta hän
on niin isokasvuinen. Hän tulee isään.

Ja sitten me menimme. En tiedä, mitä päällikkö ajatteli. Aikanaan saan
sen kyllä tietää.

Putte tahtoi välttämättömästi Länsipitkälle. Minä en sinne ollenkaan
halunnut, mutta hän vain marssi sinne päin, ja joka kerta kun me
tapasimme jonkun vanhanpuoleisen naisen, aivasti hän säännöllisesti
ihan äkkiä, juuri kun olimme vieretysten, niin että minun täytyi sanoa:

Lapsi, poliisi tulee sinut ottamaan!

Silloin ryhtyi hän toiseen menettelytapaan ja sanoi yhtenään ääneen:

-- Pegg, eikö sinunkin mielestäsi tuon naisen pitäisi näyttää vähän
enemmän makaroonivekaroitaan?

Viimein tultuamme valtiopäivätalolle täytyi minun tarttua häntä korvaan.

Vai niin, Pegg, sanoi hän silloin, kun poikanen on säästänyt koko viime
viikon ja jakanut Lontoon elävien kuvien ilmoituslehtisiä voidakseen
kalistaa kokoon keikarimaisen lahjan sisarelleen, niin kurittaa tämä
häntä jouluaattona, sitä en olisi uskonut.

Hän on Anderssonskan Kalle ihan ilmielävänä, mutta niinpä onkin hänellä
koko lukukaudenaikana joka ainoassa aamurukouksessa ollut kirja
raamatunkansien välissä.

Luonnollisesti pyysin minä häneltä raukkamaisesti anteeksi ja hän
kirkastui ja ohjasi askeleensa valtiopäivätalon pohjoispäähän, joka on
virralle päin.

-- Mutta Putte, sanoin minä, sinähän teet kierroksen, mutta hän lähti
otattamaan, ja kun minä tavotin hänet, seisoi hän kaivellen kivijalassa
olevaa rakoa.

-- Se on minun säästöpankkini, ymmärräthän, sanoi hän, mutta sinä saat
kääntyä poispäin, ei sinun tarvitse nähdä kuinka paljon minulla on.

-- Mutta lapsonen, miksi teet näin, sanoin minä.

-- Muuten tuhlaisin ne ostoksiin, ymmärräthän, heti paikalla, sen saat
uskoa että pojat panevat paljon rahaa leivosmuruihin Wienerleipomossa,
mutta minä olen säästänyt, minä. Hän näytti säteilevän ylpeältä
kieltäydyttyään Wienerleipomon herkuista minun tähteni.

Sitten piti hänen katsella jokaista ikkunaa, sillä nyt oli ostettava
Peggylle jotakin oikein hienoa. Lopulta astui hän päättäväisesti sisään
pieneen korutavarakauppaan, ja minä ihmettelin liikutettuna mikä
ikkunan monista kauhistuksista oli hänen mielensä vanginnut. Vasta kun
hän tuli ulos, ilosta paistavana, sain hänet Sulun kohdalla istumaan
viereeni punaiseen vaunuun ajaaksemme kotiin.

Äkkiä sanoi Putte kaikuvalla äänellä:

-- Pegg, minkätähden sanoi sinun päällikkösi: "No, peijakas!" kun hän
näki minut?

Raitiovaunu taukosi tuokioksi hengittämästä, ja minä sain tulta
poskiini.

-- Sitä en luule hänen sanoneen, vastasin minä kiireesti. -- Mutta
kuules, Putte -- sekoittaakseni pois asian -- menisitkö sinä minun
asialleni, kun tulemme kotiin? Muistan että tänään on minun vuoroni
ostaa spriitä, mutta minulla ei ole pulloa mukanani. Juoksethan sinä
alas ostamaan, minä olen niin väsynyt.

-- Eikö nainen ole ajatellut, kuinka väärin on totuttaa lasta löytämään
kapakoihin, sanoi äkkiä muuan vanha herra vieressäni, ja läpi
raitiovaunun kävi kuin humina.

-- En, täytynee myöntää, etten sitä ole, vastasin minä
totuudenmukaisesti, jonka jälkeen kolmas henkilö sekaantui keskusteluun
selittäen, että alaikäiset eivät saa noutaa spriitä. Koska nyt näytti
sukeutuvan kodikas yleinen keskustelu, tein päätökseni ja astuin Putten
kanssa vaunuista, vaikka meillä vielä oli pari pysäkkiä jälellä.

Poika oli onnellinen, hän luuli, että hänet lähetettäisiin tavalliseen
anniskelupaikkaan ja nolostui aika lailla, kun minä sanoin, että oli
kysymys denaturoidusta spriistä Sakin teehen ja kiharoihin.

Me pidimme välikohtauksen johdosta aika lailla hauskaa, mutta ehkäpä
huvitti ystäviäni vielä enemmän juttu päälliköstä ja harha-askeleesta.
Puttea ei koko iltana sanottu muuksi kuin harha-askeleeksi.

Kello 7 tulivat jouluvieraamme, leikillinen Y. Y:stä, joka oli niin
yksin maailmassa, ettei yhtään kotia paitsi meidän ollut avautunut
hänelle, ja Gerda, joka edelleen huonolla tuloksella etsi hyväksyttävää
rakastajaa.

Koko talossa oli joulu, ja me laskimme ikkunoistamme eri huoneustoissa
olevat joulukuuset yhteensä kuudeksi, mutta meidän oli seitsemäs ja
Putte sai sytyttää kynttilät. Tytöt olivat liikuttavan hyviä Puttelle,
liikuttavan, hän oli päivän sankari ja sai joululahjoja meiltä
kaikilta. Minä olin suudella hänet kuoliaaksi Länsipitkältä peräsin
olevan kamalan, 75 äyrin rintaneulan takia. Minä säilytän sen hänen
lapsilleen, joilta odotan paljon iloa vanhuudessani. Me annoimme
toisillemme pikkuesineitä, ja Emmy sai 10 erilaista saippuaa, sillä se
tavara on hänen ainoa, suuri intohimonsa.

Tunnelma oli hyvä, ja kun se pyrki pettämään, turvauduimme hanuriin.
Illallinen piti meitä täydessä työssä pari tuntia, minä panin kaikki
työhön sitä ennen, sen kuluessa ja sen jälkeen, ja vuoron perään
hämmensimme me kaikki puuroa. Baby ehdotti sitä tarjottavaksi, kun se
oli kiehunut neljännestunnin, niin että notariolle oli kyllä onneksi,
että hän ajoissa vetäytyi takaisin. Minun täytyy tunnustaa, että kun
minun vuoroni tuli, ja minä olin yksin keittiössä, itkin minä hiukan
äkkiä ja katkerasti kaivatessani äitiäni ja kotiani, joita en enää
koskaan saa nähdä. Kukaan ei sanonut mitään, mutta luulenpa, että tätä
muistettavaa puuroa keitettäessä punertuivat meidän kaikkien silmät.
Ja notaari kierteli käytävässä ja eteisessä, niinkuin hän olisi ollut
kissa. Siveellisyyden nimessä täytyi minun pari kertaa hätistää hänet
sieltä pois.

Kun olimme syöneet ja vieraiden suosiollisella avulla pesseet astiat ja
siistineet, teimme me Puttelle tilan pienen varjostimen taa ja saimme
hänet suurella vaivalla menemään maata. Kaikki tytöt tahtoivat suudella
häntä, kun hän makasi siellä ja oli suloisen näköinen, mutta minä
varoitin heitä. Vähitellen asetuimme me lepäämään jotakuinkin niinkuin
paimenet kedolla, Baby ja minä liesipieluksille, lampaannahoille ja
iltavaipoille vieraidemme kauan kursailtuaan pannessa pitkäkseen meidän
sänkyihimme ja sohviimme. Meillä ei ollut sydäntä antaa heidän mennä
kotiin ja paneutua levolle synkissä yksinäisissä huoneissaan, sinä
yönä. -- Eihän meidän joulussamme paljon uskoa ollut, mutta siinä
oli varsin paljon liikuttavaa ystävällisyyttä ja hiukan epäitsekästä
uhrautumista ja myöskin jonkinlaista urhoollisuutta, sillä kaikki
olivat iloisia, vaikka ei kukaan ollut naimisissa.



XI.

Uusi vuosi


Meillä oli meidän lapsuudessamme opettajatar, joka aina käytti harmaata
pukua. Ei mene milloinkaan mielestäni kuinka hän säännöllisesti
aloitti koulutyön maanantaiaamusin lukemalla haudantapaisella äänellä
aamumietelmän, joka alkoi näin: "Uusi viikko vaivoineen ja huolineen
alkaa taas -- --." Kehoittavaa ei se juuri ollut pienille lapsille, ja
minä muistan, että se varmasti joka kerta puristi meidät jonkinlaiseen
tyytymättömyyden panssariin, me ihmettelimme aina minkälaisia vaivoja
ja huolia meidän osallemme tulisi.

Olen mielestäni tullut melkein samanlaiseksi kuin tuo kouluneiti-parka,
sillä minun ajatukseni käyvät nyt vuoden alussa melkein samaan tapaan.
Tulee ehkä erinomainen vuosi, vaikka se nyt näyttää vähän ikävältä.

Juhla on ohi ja rauha myöskin.

Sakin pesä on viime päivinä ollut varsin kiihtyneiden kohtausten
tapahtumapaikkana. Näyttää siltä kuin Y. Y:n tytöt todellakin
vakavasti aikoisivat käydä sanasta toimeen, mutta oi, sinä lempeä
taivas, kuinka paljon sanoja ensin! Liittoutuneiden johtajat ovat
pitäneet neuvottelujaan täällä, ja ne ovat olleet sekä kiihkeitä että
äänekkäitä. Ensi sijassa on ollut tärkeätä vaikuttaa henkilökunnan
mielipiteeseen, ja se on ollut vaikeasti muokattavaa maata. Johtaja,
neiti Stenberg, uskoi minulle, että siitä joutui ihan epätoivoon. Ne
tytöt, joilla oli vanhempainsa koti Tukholmassa ja sen kautta olivat
turvatut kieltäymyksiltä, joita toverien osaksi tuli, asettuivat
sangen välinpitämättömiksi. Ja toisten keskuudessa taas oli yhtä monta
ajatusta menettelytavasta kuin oli tyttöjä ja ehkäpä useampiakin.

Meillä pidetyissä kokouksissa piti sopia toimintatavasta, ja sanoja
valui virtanaan. Baby oli tulessa ja taistelussa kimakkaäänisenä ja
salamoivin silmin. Haaveilun vastavaikutus se tällä tavalla ilmeni.

Toverit sanovat, että hän on oikein yhtiöpäinen pieni kiihoittelija.
Mikä on rohkeata häneltä, kun hän voi arvata tulevansa jonkun tytön
pettämäksi ja merkitsemäksi minä päivänä tahansa, tytön, joka haluaa
pysytellä korkeiden asianomaisten suosiossa. Tämä epäluulo ei ole
kaunis, mutta se pohjaa erääseen meidän yläluokan virheeseen --
yläluokan Jumala paratkoon -- jota ei maksa vaivaa kieltää, vaikkakin
monet sen tekevät.

Meillä oli äskettäin lakkokomitea kahvilla -- se oli kuukauden alussa,
jolloin sitä vielä oli parin kukkarossa olevan kympin herkkämielinen
omistaja -- ja minä kysyin silloin, kuinka moneen he saattoivat
luottaa. Niin, parhaimmassa tapauksessa luulivat he niitä olevan
kolmeneljäsosaa. Ketkä?

Sitä he eivät näin äkkipäätä tienneet.

-- Niin, sanoin minä, joukkoon kuuluvat ovat ne teistä, joiden täytyy
elää yksinomaan työstään ja joilla on toiveita saada yhä edelleen sitä
tehdä, koska heillä ei ole sulhasta eikä liehittelijää tai toivoa saada
sellaista.

Tulin samassa ajatelleeksi, että olin sanonut sellaista, jota ei
koskaan annettaisi anteeksi, jota eivät nekään anteeksi anna, jotka
kerta kaikkiaan ovat sanoneet jäähyväiset maailmalle ja toiveelle saada
rakkautta ja kotionnea. Mutta se oli silloin jo myöhäistä.

-- Kuinka saatat sanoa niin? kysyi Baby kiusallisen vaitiolon jälkeen.

-- Sentähden, sanoin minä, että sellainen kuin meidän asemamme nykyään
on, täytyy naisen rakkauden ja naisen työn olla toisilleen vihollisia.
Ainoana tapana yhdistää nämä molemmat asiat on meillä aina ollut
tehdä niistä rakkauden työ. Sitähän voi sairaanhoitaja tehdä, ehkäpä
opettajatarkin, joku jolla on kanoja ja puutarha ja kaikkein enin
vaimo tai äiti, mutta mainitse minulle konttoristi, joka voi tehdä
numerotyöstään ja konekirjoituksestaan rakkaudentyön!

-- Sen voisimme me tehdä, sanoivat Eeva ja neiti Stenberg yhtä aikaa,
sinä et meitä tunne, mutta panehan joku oikein naisellinen nainen
johonkin konttoriin, niin saanet ehkä nähdä, ettei ole lainkaan
mahdotonta, että hän alkaa tuntea hellyyttä reskontraa kohtaan ja pitää
äidillistä huolta mustetolposta ja konttoripojasta.

Sukeutui kiivas väittely naisen kutsumuksesta, minä sain pari
puolelleni, mutta suurin osa oli minua vastaan, mutta lopulla
suistuimme raiteilta, ja tuli hiukan ikävä.

Seuraavana päivänä tuli Baby ja kertoi tarkastaneensa rivit ja
huomanneensa, ettei minun laskuperusteeni ollut niinkään typerä.

-- Olenhan minä itsekin todisteena siitä, sanoi hän ja pani suunsa
suppoon.

Hän ei ole vielä suoriutunut notaarista ja tämä on vihainen siitä, että
Baby ei tullut bostonklubiin ja telefonoi kahdesti päivässä toiselle.

Seuraavana päivänä tuli Baby henki kurkussa.

-- Johtaja tietää kaikki tyyni; ne ovat kielineet!

-- Mitä hän sanoi? kysyimme Eeva ja minä yhtä aikaa.

-- Sanooko? Hän ei sano mitään, kulkee vain ympäri ja hymyilee niin
pirullisesti, ja sitten minä luulen, että ellemme me heti pamahuta
lakkojulistustamme, niin hymyilee hän koko suunnitelman hengiltä. Ja
kun me seisomme jutellen ja kuiskaillen käytävissä, tulee hän aina ja
käy ohi, aina, sukeltaa ylös kuin maasta, ja silloin sukeltaisimme me
mieluummin sinne alas.

Sitten kului taas päivä, eikä Baby ollut talouskoululla, mutta kun
tulin kotiin, makasi tuo pieni kapinoitsija itkien sohvalla, joka
oikein vavahteli hänen nyyhkytystensä alla.

Hänen vieressään istui Emma aivan neuvottomana ja tuijotti avuttomasti
avaruuteen, ja kun pidin parhaana antaa Babyn itkeä, niin vein Emman
meidän huoneeseemme. Mitä on tapahtunut?

Oi, jotakin niin ikävää. Mutta se on heidän oma syynsä.

-- Kerro. Sitten otamme selkoa kenen on syy.

-- Heidät kutsuttiin johtajan luo aamulla.

-- Ketkä? _Baby?_

-- Niin, ja neiti Stenberg ja vielä kaksi muuta ja heidät sanottiin
irti sentähden että olivat koettaneet yllyttää tovereitaan.

-- Sepä merkillistä. Ennenkun mitään oli tapahtunut? Kuinka hän sen
tiesi?

-- Siellä on kai muutamia, jotka ovat kielineet.

-- Oi, jospa minulla olisi ne täällä! Mutta mitä te silloin teitte?

-- Ne menivät johtajan luo ja heillä oli mukanaan tuo heidän laatimansa
kirjoitus, tiedäthän, jossa vaativat korkeampaa palkkaa ja lyhempää
työaikaa, ja sitten ne vielä lisäsivät sen, että Babyn ja neiti
Stenbergin piti päästä takaisin.

-- Noo?

-- Johtaja sanoi kaikkeen _ei_.

-- Entä _sitten?_ Minä olin niin kiihtynyt, että vapisin.

-- Silloin oli niitä kai kaksikymmentä, jotka sanoivat suoraan että he
lähtevät pois.

-- Kuinka monta teitä on?

-- Neljäkymmentäseitsemän.

-- _Niitä ei siis ollut useampia?_ Mitä päällikkö sanoi?

-- Hän sanoi, että he saavat tehdä niinkuin tahtovat, hän voipi saada
yllin kyllin tyttöjä, jotka olisivat kiitollisia saadessaan häneltä
työtä. Stenberg kuului sanoneen, ettei niitä ole niin helppo saada,
kuin johtaja luulee, mutta silloin kysyi tämä, onko hän koskaan nähnyt
naisten vetävän yhtä köyttä.

-- Mutta minun mielestäni te olette näyttäneet, että me sitä voimme,
sanoin minä. Mielenosotuksena oli se joka tapauksessa hyvin tehty.
Sitten seuraa kysymys, mitä meidän nyt on tehtävä. Mitenkä nyt on
tuettava teitä molempia, jotka olette ilman työtä ja tuloja.

-- Hyvä Pegg, sanoi Emmy.

Minä näin, että hänen oli vaikea ilmaista mitä minä luonnollisesti koko
ajan olin ymmärtänyt: että hän ei ollut noiden kahdenkymmenen joukossa.
Minun kävi häntä sääli.

-- Ymmärrän sinua Emmy, sanoin minä. Sinähän olet koko ajan asettunut
torjuvalle kannalle.

Tuli äänettömyys. Sitten sanoi hän keventyneenä.

-- Olen ajatellut, että minä kyllä voin auttaa Babya vähän, kunnes hän
saa jotakin, sillä kasööri sanoi, että hän luulee, että me toiset,
_jotka olemme lojaalia_, saisimme korotusta.

-- _Vai niin_, sanoin minä ja menin Babyn luo, joka nyt itki hiljaa ja
väsyneesti.

-- Elä ole pahoillasi, kultaseni! sanoin minä ja suutelin häntä.

Oi Pegg, sanoi hän syvältä sydämensä murheesta, se on niin
_häpeällistä!_

-- Lorua lapsi, se on mainiosti tehty, vaikka, oi niin kauhean
päättömästi! Mutta niinhän useasti on. Kahdenkymmenen vuoden perästä
tällainen yritys onnistuu.

-- Ja minä koetin hiljaa kääntää hänen pielustaan, mutta se oli yhtä
märkä molemmilta puolilta.

-- Ja sitten olen minä niin kauhean köyhä, sanoi Baby, ja kaikki ne
toiset myöskin -- minun tähteni. Mitä sinä luulet että Jumala sanoo?

Minä vaalin häntä kuin pientä lasta, on aivan niinkuin hän olisi
sellainen, aivan niinkuin Putte. Ihmettelen, enköhän minä oikeastaan
ole tavattoman äidillinen. Entäpä jos hakisin paikkaa jossakin
lastenkodissa tai jos perustaisin kanalan. Varmasti se soveltuisi
minulle paremmin.

Kyynelten parhaillaan valuessa tuli Eeva. Hän oli heti tulessa ja
liekissä, kutsui Babya marttyyriksi ja sankarittareksi ja onnistui
virkistämään lasta hetkiseksi. Mutta Emmylle osoitti hän niin ilmeistä
halveksumista, että se koski tuohon kilttiin raukkaankin.

En ole koskaan nähnyt Eevaa sellaisena. Hänen ja Emmyn välillä
sattui kohtaus, jossa Emmy vähitellen tulistui ja kiukustui ja
kävi kovaääniseksi ja kohtuuttomaksi, emme olisi koskaan voineet
uneksiakaan, että hänessä oli niin paljon tarmoa.

-- Olen kauan sitten ollut mukana tuollaisessa yrityksessä, sanoi
hän. Meitä oli kahdeksan, jotka sanouduimme irti eräästä konttorista,
jossa meitä pidettiin nälkäpalkalla, luvattiin parempaa, vaan ei
koskaan lupausta täytetty. Meidän mielestämme se oli sellainen murto,
mutta samana päivänä pani päällikkö ilmoituksen sanomalehteen ja sai
kuusikymmentä vastausta.

-- Niin, mutta tämä on kunnia-asia, sanoi Eeva.

-- Ei, sanoi Emmy, se on vatsa-asia, sen te tiedätte vallan hyvin. Ja
sentähden että Manghild on ollut yksinkertainen, ei tarvitse minua
haukkua, kun olen viisaampi.

Sen sanottuaan hän meni. Se oli hyvin surullista. Olemme aina ennen
olleet hyviä ystäviä, ja minä olen pitänyt Emmystä niinkuin pidetään
vanhasta shaalista.

Niin, minä en ollut vähintäkään vihainen hänelle, sillä ei ole helppoa
olla innostunut, kun on jo vanhanpuoleinen, heikko ja köyhä, mutta minä
en voinut saada Eevaa näkemään asiaa minun suvaitsevalla katseellani.

Me olimme vähällä törmätä yhteen mekin, mutta kaduimme viime hetkellä
ettemme pahentaisi tilannetta.

Me syleilimme toisiamme ja sovimme siitä, että Hall Caine oli oikeassa
sanoessaan: What a misery to be a woman! [Miten kurjaa olla nainen!]



XII.

Joku kerta tammikuussa.


Eeva ja minä.

Me olemme juuri kotiutuneet työstä, ja lojumme nyt paiskautuneina
pimeässä kumpikin sohvalleen, ja meidän välillämme on aivan hiljaista.
Kumpikin tietää että toinen on täydessä työssä omien ajatustensa kanssa.

Emmyä ja Babya ei kuulu tulevaksi, eikä se ihme olekaan, sillä
kohtauksen jälkeen tuona iltana, jolloin Eeva ja Emmy törmäsivät
yhteen, ei meillä enää ole niin hauska yhdessä kuin ennen. Eikä kukaan
juuri kiiruhda kotiin iltasin.

-- Oletko huomannut, Pegg, sanoi viimein Eeva, että on aivan niinkuin
jokin olisi loppunut?

-- Kahviko vai paloöljy? kysyin minä, vaikka kyllähän minä sen tiedän,
että hän tarkoittaa entistä tunnelmaa.

-- Niin, onhan vähän niin ja näin öljynkin laita, paratkoon, vastaa
Eeva, mutta siitä voi helposti selviytyä näin kuun alussa. Mutta
minä lojun tässä ja muistelen vanhaa hyvää aikaa. Köyhiä olimme ja
selkkauksia oli meillä yhtenään liikkeessä ja kun valkeni kuukauden
ensimmäinen päivä, ei minulla useinkaan ollut enempää kuin 3:50
saatavana palkastani, mutta mikä huumori täällä vallitsi! Täällä oli
korvia huumaava melu, "mamma", joka nyt on maaseudulla naimisissa, oli
tavattoman taitava melunpitäjä, eikä häntä juuri rakkaus ja kihlauskaan
vaimentanut. Me saatoimme nauraa iltasilla siihen asti, että jalompien
osien liikarasitus pakoitti meidät taukoamaan. Eikä sattunut vain
yhden kerran, että minä olin niin väsähtynyt puhumisesta, etten voinut
raakkua.

-- Eipä sitten olekaan kumma, että täällä nyt sinun mielestäsi on
hiljaista, sanoin minä.

-- Kumma! Täällä kuljeskelee Baby kalpein poskin ja hameenkaulurit
väljinä -- --.

-- Ihmetteletkö sinä sitä, sanoin minä, kun olin huomaavinani
moitteenvivahdusta äänessä. Petetty rakkaus -- --

-- Mikä rakkaus se sitten oli?

-- Ensimmäinen, Eeva, sanoin minä. Olkoon siinä kylliksi sanottu. Ja
sitten on hän ilman paikkaa.

-- Niin, myönnän, että se on vakavampaa. Luuletko, että hän on paikan
ha'ussa taas?

-- Kyllä, varmaankin, sanoin minä. Hän ei hevillä heitä. Hän on saanut
päähänsä, ettei hän halua lähteä Tukholmasta, vaikka hänen äitinsä
kirjoittaa tahtovansa saada hänet kotiin Oskarshamniin vai minne se oli.

-- Sellaisiahan me olemme kaikki, sanoi Eeva. Puhumme usein pahaa
Tukholmasta, ja saattaahan meillä olla siihen syytäkin, mutta me
rakastamme tätä kaupunkia toivottomalla ja häviämättömällä rakkaudella.
Me saamme niin vähän kaikesta kauniista, iloisesta ja kohottavasta,
jota se voi tarjota, enimmäkseen saamme tuntea vain katujen kuraa
ja veroja ja kalliita vuokria. Mutta yritäppäs lähettää meitä
Oskarshamniin! Me riutuisimme vähitellen ikävöidessämme kaikkea sitä,
jota me nyt soimaamme. Täällähän sittenkin voi kaikki tapahtua.

-- Niin kauan kun olemme nuoria, kyllä, sanoin minä. Mutta entä sitten!

-- Kiellän sinua puhumasta mistään sitten, mumisi Eeva ja äänessä oli
jotakin tummaa. Minä en uskalla ajatellakaan sitä, että istun ja käyn
ryppyiseksi hautajaistoimistossa, saan 15 kruunun palkankorotuksen
kuukaudessa ja muutun Emmynlaiseksi.

-- Minä pidän sittenkin Emmystä, sanoin minä. Niinkuin pidetään
hyvänsävyisestä ja ystävällisestä kilpikonnasta.

-- Niin pidä sinä, jos haluat, kilpikonnia lähimpänä seuranasi,
sanoi Eeva, mutta minä en niihin tyydy. Juuri tuo kilpikonnamainen,
salaperäinen hänessä kiusaa minua. Ennen kuitenkin tiesi, että hän
ajatteli vähän, mutta ystävällisesti. Ennen minä sitäpaitsi unohdin
hänet, huomasin hänet harvoin. Mutta nyt hän kiusoittaa minua niin,
etten voi sitä kestää. Olen iloinen, etten ole häneen vihitty. Nyt
voi aina tulla muutos, vaikka en tällä hetkellä tiedä, kuinka se on
tapahtuva.

-- Luulen sen tietäväni, sanoin minä. Katso, minä uskon, että hän
on paljon sairaampi kuin kukaan aavistaa. Mutta hän on vaiti ja syö
acetylsalicylsyrpulveria. Kolme, neljä päivässä, olen huomannut. Tulee
kai päivä, jolloin se ei enää auta.

-- Silloin saanee hän ottaa niitä kuusi, sanoi Eeva hiukan
sydämettömästi. Nehän, Jumalan kiitos, ovat niin halpoja.

-- Huh, Eeva, sanoin minä, etkö tiedä kuinka vaarallisia ne ovat?

-- Paljon paremmin kuin sinä, sanoi hän. Oli aika, jolloin minä
olin tulla tämän nautintoaineen orjaksi. Se on konttoritytön turva
ja kallio, niinkuin tiedät! Se on ihanaa ja niin halpaa ja helposti
saatavissa, kun on polttava päänkivistys. Mutta eräänä päivänä
huomasin, että aloin menettää muistini, ja silloin sai kivistää miten
halutti.

-- Se oli kai silloin, kun sinä aloit käyttää Blaudin rautapilleriä,
sanoin minä, sillä ne marjat ovat vielä tänä päivänä Eevan heikko puoli.
Mutta luuletko todellakin kenenkään muun kuin Emmyn syövän niitä kaksi
kolme päivässä?

-- Tiedän erään konttorin, jossa tytöt yhtenään panivat asiapojan
juoksemaan apteekkiin. Kunnes päällikkö suoraan kielsi sen, ja
he saivat kalistaa kokoon koko kiloksi kerrallaan. Sellaista on
konttorielämä, mutta ne ovat nyttemmin joko kuolleet tai naimisissa
kaikki tyyni.

-- Toinen tai toinen on valittava, arvelet?

Samassa tuli Baby, sai kapan tuolille, hansikkaat kahdelle,
ranskanleivät pöydälle ja pääsi itse uunin edessä olevalle taljalle.

-- Olen ottanut paikan nyt, kertoi hän.

-- Näen sen, sanoi Eeva, joka oli sytyttänyt lampun. Vieläpä minun
omakätisillä nahkasillani päälle päätteeksi.

Minä nousin ylös sohvasta ja koetin ongiskella hiusneulojani.

-- _Missä_,: Baby?

-- Eräässä sokerileipomossa Sturekadulla.

-- Paljonko saat kuukaudessa?

-- Ooh, eihän se paljon ole. Neljäkymmentäviisi aluksi. Mutta -- -- --

-- Sinä aiot elää hentusilla? Tai herroilta saamilla juomarahoilla?

-- Kuinka oletkaan häijy, Pegg, sanoi Baby ja katsoi lattialta ylös
minuun.

-- Kyllä, sanoin minä, kun sinä olet pieni pöllöpää. Vai kuinka Eeva?

Eeva oli jyrkästi, melkeinpä liian jyrkästi samaa mieltä kuin minä.

-- Te vain torutte, sanoi Baby itkemäisillään. Kun minä yritän tehdä
kaikkein parastani. Te ette aavista, kuinka monta askelta olen ottanut
ja aina vaan saanut kuulla ei, sen jälkeen kun minut ajettiin pois Y.
Y:stä.

Kello oli neljännestä yli seitsemän. Minä pukeuduin kappaan ja hattuun
mennäkseni vielä kerran ulos koettamaan saada apua Babylle. Mutta
tällä kertaa en ajatellut päällikköä. En koskaan enää voi luontevasti
kääntyä hänen puoleensa. Hänen läheisyytensä hermostuttaa minua, mutta
kun en häntä näe, täytyy minun ikävöidä häntä. Ja hän -- -- -- ei, en
tahdo siitä kirjoittaa. Minä olen lakannut puhumasta hänestä, tytöt
sanoisivat vain: anna hänelle korvapuusti, mutta kuinka sitä voisin?
Henkisesti annan minä itselleni korvapuustia joka päivä, siinä kaikki
mitä voin tehdä.

Juuri kun olin menemäisilläni, sanoi Baby:

-- Kuulkaahan, missä Emmy on?

-- Ei ole vielä tullut.

-- Sepä merkillistä.

-- Kuinka niin?

-- Eikö hän ole kertonut siitä kauheasta mellakasta Y. Y:n ulkopuolella
eilen.

-- Ei, kilpikonna ei ole niin puhelias. Mikä mellakka?

-- Niin, siellä oli aika häpeänhälinä, vaan minä en ollut mukana,
Pegg. Kahdellatoista, viidellätoista eroitetuista on ollut tapana,
näetkös, mennä alas odottamaan niitä toisia, kun he tulevat kotiin
päivälliselle. Pitivät pientä melua aivan niinkuin työmiehet tekevät ja
sanoivat rumia sanoja, vaikka ei _niin_ rumia tietenkään. Mutta eilen,
kun tytöt tulivat ulos, olivat ne kukin saaneet viisikymmentä kruunua
ylimääräisesti, "sentähden että olivat olleet lojaalia", oli johtaja
sanonut, ja silloin oli siellä ollut muutamia, jotka eivät voineet olla
ilmaisematta inhoaan noille toisille raukoille. Ymmärrätkö?

-- Kyllä, kyllä ymmärrän.

-- Ja silloin ne toiset vasta oikein hurjistuivat, ja sitten sukeutui
kova riita, johtaja oli onneksi mennyt, mutta portinvartia oli siellä
ja ajoi kaikki pois. Tänään ovat he kielineet ja hän on uhannut
poliisilla, jos se uusiintuu. _Minä_ häpeän.

-- Minä myös. Onhan _sinun_ tyhmyytesi varsin aistikas verrattuna
kaikkeen tähän. -- Ja sitten minä menin.

Mutta Babyn typeryys ei ollut mitään verrattuna minun tyhmyyteeni.
Enhän minä tiennyt, että eno oli osakas Y. Y:ssä ja varajäsen
johtokunnassa! En ole koskaan tullut niin noloksi. Paikan sijasta
Babylle sain hyvältä enoltani, joka oli järkytetty kapitalistisydämensä
sisimpään asti, luennon tyytyväisyydestä naisen kaunistuksena, ja että
"hänen tuli varoa joutumasta sen hajaannuksen hengen tartuttamaksi,
joka on meidän ajassamme." Lakkoa hän paheksui mitä ankarimmin, ja
palkat, niin, se oli prinsiippikysymys. Jos henkilökunta miellyttävällä
tavalla olisi anonut lahjapalkkiota, olisin sitä johtokunnassa tukenut,
sanoi hän. Mutta tuo röyhkeä tapa, paras Elisabeth, tapa -- -- -- Ja
hankkia paikka yhdelle syyllisistä, ei, sitä en todellakaan voi. Se
olisi väärin niitä kohtaan, jotka menettelivät moitteettomasti, Ja
näitä on rohkaistava, ja sen teemme me johtokunnan perheissä antamalla
heille ruokapäiviä kotonamme. Siitä tulee huomattava säästö heille eikä
sanottavaa rahallista uhrausta meille.

Tuo viimeinen oli tarkoitettu leikiksi, mutta nyt minä suutuin.

-- Niin, mutta kas vain, että teillä on varaa siihen, tehän saatte vain
20 prosenttia osakkeistanne, sanoin minä lempeimmällä äänelläni.

-- Vain 10, hyvä Elisabeth, vain 10, sanoi hän, yhtiösäännön mukaan ei
saa kutakin osaketta kohti olla enempää.

-- Ei, sanoin minä, tiedän sen. Siitä syystähän te juuri olette
jakaneet jokaisen kahdeksi.

Kaiken tämän olen oppinut toimistossani tuomarilta, ja ilokseni
huomasin, että se sattui enoon.

-- Pistäydynpä hiukan tädin ja Görelin luo saliin, sanoin minä.

Näin enosta että hänellä oli jotakin kielellään, mutta hän oli vaiti ja
nyökkäsi ja huokasi helpotuksesta, kun minä suljin oven.

Oi jumalat!

Sohvannurkassa istui paksu jalosukuinen tätini lornettineen ja
puolilyhyissä hihoissa, ylläpitäen kohteliaasti ruokapäiväkeskustelua
Emmyn kanssa, joka istui peloissaan ja suorana syvässä nojatuolissa,
Görelin torkkuessa kirjan ääressä -- luultavasti sulhasen väitöskirja
-- kauempana lampun luona.

Mielestäni sain kaiken kurkkuuni, ja tunsin, kuinka veri syöksyi
poskiini. Seuraava aistimus oli melkein hillitön halu ravistaa tätiä ja
ilmoittaa Görelille, että hän oli pöllöpää.

Täti tervehti hyväntahtoisesti, ja huomasin, että tulin hänen
mielestään sopivaan aikaan. Ei haitannut, että minä sain nähdä,
kuinka hän teki hyvää hiljaisuudessa. Görel, joka luultavasti
odotti sulhastaan, näytti häikäilemättömän pettyneeltä. Luulen että
olisin sanonut jotakin säädytöntä, ellei olisi ollut sääli Emmyä.
Luonnollisesti ei hän käsittänyt tilanteen kauheaa ironiiaa, mutta hän
tunsi, että hän minun mielestäni näytteli naurettavaa osaa. Hän meni
melkein heti. He tahtoivat saada minut teelle ja sulhaselle, mutta minä
sanoin meneväni oopperaan.

Kun Emmy ja minä tulimme ulos, otin häntä käsivarresta ja sanoin:

-- Soisinpa että he kutsuisivat minuakin toisinaan. Mutta tätä me emme
huoli kertoa niille toisille.

Ehdittyäni Kustaa Adolfintorille heräsi minussa palava halu toteuttaa
tuo sinkautettu ajatus ja mennä oopperaan. Ja sen teinkin. Sain 75
äyrin paikan kolmannella rivillä, josta en nähnyt ikinä mitään paitsi
muutamia puseroita ja niskakampoja enkä edes niitä, sillä minä istuin
suljetuin silmin ja kuuntelin Lohengriniä! Soitto vaikutti sieluuni
kuin coldcream, se tuli laheaksi pinnalta. Mutta sisimpänä asusti
niinkuin aina painostava levottomuus, tuskallinen aistimus jostakin
välttämättömästä, joka lähenee.

Oli ankara pakkanen kulkiessani kotiin puolittain tyhjennettyjä katuja.
Tuuli tuli Upplannin aukeilta ja lakaisi pitkin Pohjoistullinkatua
ja Kuningattarenkatua niinkuin luuta jotakin keittiömäkeä tupruttaen
kokonaisen pilven lunta edellään. Minulle oli ravaaminen Kuninkaanmäkeä
ylös samaa kuin jos joku tomuhiukkasista olisi tahtonut nousta pystyyn
ja marssia keittiön ovesta sisään. Se oli sellainen ilta jolloin eivät
vastaantulevat herrat edes viitsineet arvioida vartaloa, ja jolloin
parhaimmatkin meistä itsetiedottomasti ikävöivät autoa ja rakastajaa.

Koska en ole parhaimpia tein sen tietoisesti.

Ja arveluttavinta oli, että minä sanoin itselleni: sinulle on
yksinkertaisin asia maailmassa hankkia kumpikin.

Vain -- -- --



XIII.

Helmikuun 4 pnä, veronmaksupäivä.


Meidän hiljaa ja voimaperäisesti pukeutuessamme eilen aamulla, vilusta
väristen, sillä oli yhä vielä pureva pakkanen ja lämmittäminen varsin
askeettista, katkaisi Eeva hiljaisuuden ilmoittamalla:

-- Tänään on viimeinen päivä.

-- Mitä tarkoitat, onko maailma taas hukkuva? kysyin minä.

Minusta oli, kuin juuri nyt olisin voinut ottaa tapauksen varsin
kylmästi, aamusilla on elämä harvoin hauskaa.

-- On kai sitäkin pahempi, kuulin Babyn toisesta huoneesta sanovan.
Eläpä koetakaan tekeytyä siitä tietämättömäksi! Verohan nyt on
kysymyksessä, tiedän ma, ja sinun on maksettava se tänään. Haluatko ehkä
joutua ulosottomiehen-apulaisen velottavaksi?

-- Riippuu siitä minkä näköinen hän on, koetin minä laskea leikkiä,
samalla kun aloin pyöriä ympäri etsien avainkimppuani saadakseni
kirjoitus pöytälaatikosta esille palkkauskotelon.

-- Huokaisten laskin kympit. Tytöt olivat oikeassa, tuntui varsin
tuskalliselta. Minä toivoin hartaasti, että olisin ollut naimisissa,
vakuutettu kun olin, etteivät useimmat hienot rouvat tiedä, minkä
näkönen verolippu on.

Eeva ja minä olimme sopineet siitä, että menemme yhdessä uhraamaan,
ja kello kuusi me lähdimme. Myymälän rouva seisoi portilla ja
Vaasankulmakunnan hauskalla tavalla kysyi hän ymmärtävästi ja
osaaottavaisesti hymyillen veronmaksuunko mentiin.

-- Riennetäänpä nyt, sanoi Eeva, niin se on pian tehty, ja sitten
pyydän sokerileipomoon, tulkoon sitten mitä tahansa.

Mutta kun tulimme uhripaikalle, oli siellä pitkä ja kiukkuinen jono
ihmisiä, joilla oli sama asia ja samat tunteet kuin meillä.

-- Niin, mutta myönnä, että tämä on liikuttavaa, huudahti Eeva
erikoisella äänellään, niin että koko jono kuin käskystä väänsi
päätään. On tarpeeksi katkeraa, kun kynitään vaivaiset lantit, mutta
että vielä täytyy jonottaa ja kaupan päälle tulla lasitetuksi aina
polviin asti, on minun mielestäni jo julmaa.

-- Etkö ole koskaan ajatellut, sanoin minä, kieltäytyä maksamasta
veroa, niinkuin englantilaiset äänioikeusnaiset, niin kauan kun sinulla
ei ole kansalaisoikeuksia?

-- Kyllä, jos vain se syy kelpaisi, niin saisimme aika pitkän
lykkäyksen, mutta siitä olisi vain seurauksena, että ne ottaisivat
meidän jalokivemme ja perhehopeamme, vastasi Eeva.

-- Ah! sanoi muuan mies takanamme. Neidit joutuisivat vain oikeuden
kanssa tekemisiin. Ei sovi vielä pitkään aikaan suutaan soittaa tässä
kapitalistiyhteiskunnassa.

Eeva käytti heti tilaisuutta ja alkoi mielistellä tätä miestä,
samalla kun he molemmat hyvin kapinallisin puhein eroittivat
nykyisen hallituksen ja muodostivat yhteiskunnan Marxin ja Lasallen
periaatteiden mukaan. En ole koskaan ajatellut ketään Eevan laiseksi.
Hän olisi varmasti samalla menestyksellä häikäissyt valtioministerin
puhumalla maltillisesta kehityksestä tai professori Kjellénin pitämällä
pitkiä puheita kolmikamarisysteemistä.

Mutta kun vihdoinkin tuli meidän vuoromme, ja kun me vakavina olimme
jättäneet veromme -- niin, mihin tarkoitukseen se oikeastaan onkaan? --
ja tulimme ulos, saimme nähdä Babyn -- läähättäen, epätoivoisena.

-- Tytöt, elkää estäkö minua! Minun täytyy rientää kotiin noutamaan
verolippua ja ehtiä takaisin, ennenkun suljetaan! Enkä minä varmaan
tiedä, missä se on.

-- Niin, en minäkään, sanoi Eeva. Mutta minä löysin papinkirjasi
Hjalmar Söderbergin Gertrudissa toissapäivänä.

Mutta sitä ei Baby kuullut. Hän oli jo monta hevospituutta meidän
edellämme.

-- Tiedätkö mitä? sanoin minä. -- Emme huoli mennä sokerileipomoon.
Mutta ostamme neljännes kilon kahvia ja muutamia wienerleipiä ja
sitten sytytämme spriikeittiön ja lemmenpallon, ja kun toiset tulevat,
näytämme heille että mekin voimme kantaa kohtalomme kuin filosoofit.

-- Luuletko Sokrateen ostaneen wienerleipiä elämänsä katkerina hetkinä?
kysyi Eeva. -- Minä luulen hänen menneen rakastajattarensa luo. Me
menemme siis Berlinerleipomoon sen sijaan.

Kun tytöt tulivat kotiin säteili lemmenpallon lempeä valo heitä
vastaan, ja uunissa paloi iloisesti Eevan joululahja-pakkilaatikko.
Kahvipannu lauleli spriikeittiöllä, ja leipävasussa oli tasan kahdeksan
wienerleipää, ei, kymmenen, sillä me saimme kaksi kaupan päälle,
kun leipäneiti kuuli, että olimme olleet veroa maksamassa. Emmykin
kirkastui ja Baby alkoi heti laulaa mieliballaadiaan.

    Kuni keväinen sää,
    kuni kukkien kuu
    on godtemplarin raikas
    ja hehkuva suu...

-- Mutta olehan Jumalan tähden hiljaa, Baby, sanoin minä.

-- Minkätähden sanot Jumalan, kun kuitenkin tarkoitat notaaria ja
notaarin äitiä? sanoi Baby moittivasti ja katsoi ihmetellen minua. Sinä
olet muuten niin viehättävä, mutta sinä lausut yhtenään turhaan Jumalan
nimeä, niin että minä alan oikein peljätä, kuinka sinun käy. Kuinka
_saatoit_ ruveta sitä tekemään?

-- Tein sen, kun taukosin häneen uskomasta, pienoiseni, sanoin minä.
Muuten on se hyvin paha, että niin teen, vallankin kun tiedän, että se
loukkaa sinua. Kuka pitää varalta kahvia? Minun korvissani kiehuu se
keittyneeksi nyt!

Mutta eipäs edes kahvikaan voinut kääntää Babyn ajatuksia korkeammista
asioista. Hän oli vain järkytetty verolipusta ja muusta.

-- Eikö sinun mielestäsi elämää ole vaikea elää? sanoi hän.

-- Ei se helppoa ole, sanoin minä.

-- Ja eikö täydy koettaa ajatella vähän, kun sattuu tällaisia
kummallisia ja vääriä asioita, ja miettimällä saada jonkinlainen kanta
itselleen?

-- Ei, Jumala minua varjelkoon, sanoin minä unohtaen Babyn äskeisen
varoituksen, juuri silloin on paras olla ajattelematta. Eeva, auta
minua, Baby tahtoo ajatella! Lisätilkka ja hanuri!

-- Anna lapsen ajatella, ratkaisi Eeva, joka päättävästi käristi
meidän vanhaa leipäämme lampun päällä. Minä arvelen, että jokaisen
velvollisuus on ajatella -- meistä neljästä on Eeva aina se, joka
arvelee asioita, mikä osottaa melkoista joustavuutta -- vain se,
että pakotetaan maksamaan veroa ilman että vähimmälläkään tavalla
saa vaikuttaa siihen, kuinka rahojen annetaan luistaa, saattaa jo
pakottaa ajattelemaan asioiden järjestystä. Minkätähden täytyy
koko luomakunnassa vain tyttöjen, jotka ovat käyneet 8-luokkaisen
oppilaitoksen, olla ajattelematta? Katsokaa työmiehiä! Ettekö luule
niiden ajattelevan, sekä miesten että naisten. Ne toimivat sitä paitsi
myöskin.

-- Emmekö me sitä sitten tee?

-- Kyllä, kuinkas muuten, mutta näethän kuinka käy. Yhtä hyvin voisi
järjestää Tukholman ajurienkonit. Meillä ei varmastikaan ole niinkään
paljon yhteenkuuluvaisuuden tunnetta kuin niillä. Ne sanovat ainakin
muutamia ystävällisiä lauseita toisilleen, kun tapaavat toisensa. Mutta
me, oi se on hävitöntä!

Minä katsoin Emmyyn. Hän oli kalpea ja loukkaantunut.

-- Sinä poltat sen varmaan, Eeva, sanoin minä. Joka todellakin oli
totta, sillä koko ranskanleipä oli alta päin musta.

Emmy nousi samassa.

-- Lienee parasta että sanon sen nyt heti, että aion muuttaa täältä
huhtikuun 1 pnä, sanoi hän ja meni. Minä seurasin häntä.

-- Pakottaako selkääsi taas, Emmy?

-- Sitä pakottaa aina, tiedäthän sen. Mutta toisinaan on pakotus
pahempi.

-- Voinko auttaa sinua?

-- Et, kiitos, minä otan pulverin ja paneudun sänkyyn. Me katsoimme
toisiimme, kun minä tulin takaisin.

-- Nyt lähenee Ragnarök! sanoin minä.

-- Ooh, Balder ei ole vielä kuollut! vastasi Baby ja katsoi hellästi
minuun.

-- Nyt mä sinkoan nuolen! lausuili Eeva ja lennätti lämpöisen,
käristetyn ranskanleivän syliini.

Mutta iltasella, kun olimme sammuttaneet, säpsähdin minä pehmeästä
ja varovaisesta kosketuksesta. Se oli Baby, joka pani suunsa minun
korvalleni ja kuiskasi:

-- Niin, mutta kyllä kai sinä sentään joka tapauksessa uskot Jumalaan,
Pegg?

-- Uskotko sinä? kysyin minä ja kietasin peiton hänen ympärilleen.

Hän hiipi lähemmä minua ja pani käsivartensa kaulani ympäri.

-- Oi kyllä, kuiskasi hän niin hiljaa, että tuskin saatoin sen kuulla.
Minä uskon niinkuin tavallisesti, niinkuin aina olen tehnyt, jokaiseen
kirjaimeen koko raamatussa, Pegg, minä en ymmärrä, kuinka voi olla sitä
tekemättä. Sano että sinäkin uskot.

-- Sitä en saata, Baby, siitä on jo kauan, kun saatoin.

-- Miltä tuntuu? kuiskasi Baby kauhistuneena. Eikä sinulla ole
äitiäkään.

-- Hiukan yksinäiseltä, Baby, mutta sitä saa luottaa itseensä. Mutta
minä en sanonut Babylle, kuinka kurjaksi itseni tunsin.

-- Etkö luule sen tulevan takaisin, Pegg?

-- Baby, en tiedä, mutta saattaahan tapahtua, kun tulen vanhaksi ja
odotan kuolemaa.

-- Oi kyllä, niin luulen, sanoi Baby keventyneenä ja suuteli minua.
Sinä olet aivan liian hyvä joutuaksesi kadotukseen. Kas vain, että sinä
voit _sittenkin_ olla niin suloinen.

-- Ei, nyt sinun on mentävä nukkumaan, lapsi, sanoin minä. Sinä
kylmetyt.



XIV.

Yhä helmikuu.


Görel on tohtorin kanssa Nizzassa, ja minä olin mukana järjestämässä,
niin että kaikki kävi laatuun Grand Hotel'issa.

Minut oli vilpittömästi kutsuttu, mutta epäröin, sillä ajat olivat
ankarat, ja maailmalliset huvit, niinkin epäiltävää laatua kuin
toisten häät, ovat tuskin moraalisesti oikeutettuja, kun lakko on
tullut puhtaaksi tappioksi, Baby on sokerileipomossa Sturekadulla ja
polttoöljy maksaa 18 äyriä litra.

Mutta Sakki oli saanut päähänsä että minun piti mennä, ja kun minä
selitin, ettei minua haluttanut esiintyä loistavien ylhäisökanojen
joukossa köyhänä sukulaisena, verhottuna kainouteen ja äskensilitettyyn
musliiniin, kaulassa kahdesti pantattu ja lunastettu kultainen sydän
samettinauhassa, vastasivat he, että minä saatoin olla huoleti puvun
suhteen.

-- Sinä saat mitä tarvitset, sanoi Eeva, siihen annan Sakin kunnian
vakuudeksi.

-- _Siitä_ et saa paljoa panttilainaajalta, sanoin minä epäileväisesti.

-- Elä ole epäuskoinen, vaan usko, varoitti Eeva, se asia kyllä
järjestyy, kunhan sinä vain et ole liian jäykkä lainaamaan, niinkuin me
toiset teemme, kun joka toinen vuosi on jotkut kenraalikekkerit.

Ja vallan oikein, päivää ennen häitä tuli Baby ja toi silkkialushameen,
jonka hän oli lainannut, en tiedä mistä, ja Eeva ihanan pitkän liinan,
joka oli pelkkää chiffonia ja pitsejä, sekä viuhkan. Itse olin
ostanut kauniit, pitkät, valkoiset hansikkaat ja hiuksiin monilla
kieltäymyksillä pienen kultaperhosen.

Gerda -- hän jolla ei ole rakastajaa -- jolla oli viettelevä kiihko
kaikkeen, mitä vain vaatteiksi sanotaan, tuli niin kiltisti meille
eräänä iltana neuvottelemaan minun raakasilkkihameestani. Hän on
täydellinen nero, josta olisi pitänyt tulla ompelijatar, saattaa kai
vieläkin muuttaa uraa. Hänen neronsa, minun ahkeruuteni ja muutamien
pitsimetrien tuottama tulos tyydytti jotakuinkin minun laidoille lyötyä
kunnianhimoani.

Kaikki tytöt auttoivat minua pukeutumaan, mutta sattui niin hullusti,
että Eevan täytyi ommella nappi kiinni, enkä minä tullut sitä
ajatelleeksi, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Niin että nyt en joudu
koskaan naimisiin, ja sitä minä ajattelin koko matkan enon vaunuissa.
Se tuntui hyvin surulliselta. Sakki oli suudellut minua jäähyväisiksi
ja sanonut rohkaisevasti: "Kuinka suloinen oletkaan, tee nyt hyvät
naimiskaupat ja muista meitä, kun tulet Grandiin!" mutta siitä
huolimatta koski se minuun varsin kipeästi.

Kidutus loppui kuitenkin lyhyeen, kello 11 olin taas kotona.

Koko Sakki tuli yöpukimissa eteiseen ja sanoi:

-- Noo?

-- Häät, sanoin minä kärttyisästi, ovat naurettavia; mauttomia pitoja.
Ainoa lohdutukseni siitä, ettei minulla ole mitään toiveita -- kiitos
sinulle, Eeva, -- joutua naimisiin, on, että siten säästyn tästä
komediasta.

-- Olen yhtä mieltä kanssasi -- teoreettisesti, sanoi Eeva. Ajattele
sen sijaan:

    "Ah yhtä olla tietämättä toisten,
    ei kotia, ei arkiaskareita".

Babyn silmät loistivat, kun hän kuuli rakasta Levertiniään ja hän yhtyi:

    "Kun kuulas hämäryys se suvi-illoin
    häähunnun valkoisen ja hennon lailla
    kietaisi kudelmiinsa kaupungin,
    niin komerossa ikkunanpa silloin
    yhdessä viipyä ne tapasi
    nuo kontua ja kotiakin vailla,
    mi lempi toisiaan, mut visusti
    kuin pyhätön sen maailmalta salas,
    nuo ypöyksinäiset, mies ja nainen,
    mi salaa matkatovereita olla halas."

Baby, joka pariin kuukauteen oli ainoastaan puhunut yleisistä
harrastusperistä, oli nähtävästi saanut taudin uudestaan. Hän
istui kokoonkyyristyneenä minun sohvannurkassani, yöpaita tiukasti
vedettynä paljaiden jalkojen ympärille ja hiukset riippuen hajallaan
joka puolella. Kun kumarruin eteenpäin katsomaan häntä, huomasin,
että hän oli sulkenut silmänsä, suun hymyillessä haaveksivaisesti
ja onnellisena. Ja minä kuulin hennon kuiskauksen, jonka tottunut
korvani tulkitsi näin kuuluvaksi: "to Mennesker -- -- --". Kun Baby on
haavemielinen, turvautuu hän aina tanskan kieleen. Se on jälkikaikua
Blicher-Clausenin ja Ingeborg Maria Sickin teosten lukemisesta.

Minä rakastan Babya, mutta juuri nyt hän harmitti minua. Ja kun sitten
Eeva alkoi kerrata: "nuo kontua ja kotiakin vailla, mi lempi toisiaan
--" sekottaessaan vademecumia vesilasiin, pisaran joka jambia kohti, en
enää voinut pysyä hiljaa.

-- Elä yritäkään näytellä epämoraalista, sanoin minä. Sinä olet
kuitenkin lopulta, niinkuin me kaikki, pieni raukka, joka olisit ihan
suunniltasi ilosta, jos joku tahtoisi rehellisesti mennä naimisiin
kanssasi, niin että pääsisit olemasta nimeltäsi Gustafson ja saisit
maata niin kauan, kun haluat aamusella.

Ainoa tilaisuus elämässä, jolloin Eeva jää vastauksen velkaa, on
silloin kun hänellä on vettä suussa, ja sitä hetkeä minä aina käytän
hyväkseni ja sanon hänelle sydämeni ajatuksen. Silloin tanssii hän aina
hurjasti ympärilläni ja uhkaa minua hammasharjalla, tukehtumaisillaan,
kunnes hän vihdoinkin saa äännetyksi. Mutta sitten!

-- _Kuinka sinä sen tiedät_, ettei ole ketään joka tahtoo? sanoi hän
viimein varmuudella.

Baby heräsi.

-- _Kuka_, Eeva? kysyi hän ahneen näköisenä.

-- Se on lorua, Baby, sanoin minä ylimielisesti.

-- Mutta te ette ole lainkaan tiedustelleet minkälaista oli häissä.

-- Oliko siellä ihania naisia? Oliko heillä kauniit vaatteet? sanoi
Eeva, ja minä huomasin, että hän oli iloinen päästessään näin ehjin
nahoin äskeisestä vastentahtoisesta typeryydestään.

-- Missä on kauniita naisia, siellä on aina vieläkin kauniimpia
vaatteita, sanoin minä, ja täällä oli kumpiakin. Mutta melkein
kaikki olivat ikäviä kuin tapeetit. Minä kysyin itseltäni, mistä se
johtuu, että me, joilla tuskin on aikaa hoitaa kauneuttamme, vielä
vähemmin korkeampiin harrastuksiin, ylipäänsä olemme niin paljon
hupaisempia. Sillä sitä me olemme. Minusta me olemme oikein herttaisia
ja ymmärtäväisiä, niin että meidän kanssamme on hyvä olla tekemisissä.
Joka ei suinkaan ole asian laita kaikkien naisten suhteen.

-- Niin, sanoi Eeva miettiväisenä. Mutta meneppäs ja sano se.
Konttoristeja! Ihmiset näkevät aina kangastuksena tärkkikauluksia
ja vahakangashihoja, mustepilkkuja, hämmennyksissä olemista ja
miesmäisyyttä. Me olemme ruusuja, jotka kukkivat salassa, mutta jos
ihmiset tietäisivät, kuinka meidän elämämme tekee meidät viisaiksi
ja vaatimattomiksi, neuvokkaiksi ja kärsivällisiksi, olisimme me
suunnattoman haluttuja.

-- Uskotko? sanoi Baby innokkaasti.

-- Tietenkin uskon. Olen sitä mieltä, että konttoristina erinomaisesti
suorittaa opintonäytteen avioliittoa varten. Paljon paremmin kuin
perhetyttönä. Sillä perhetyttö on tavallisesti pieni hölmö.

Ja sinä olet ehtinyt noin pitkälle elämässä etkä tiedä, että juuri
niille antavat miehet suurimman arvon, sanoin minä kiusotellen. Etkö
sinä, pieni otus, tiedä, että miehet rakastavat naisia, joilla ei ole
älliä nousta raitiovaunuun oikealta puolen tai oppia ylimenoja ja
panemaan polettia matkakapistuksiinsa.

Semmoinen ei ole juuri _minun_ kokemukseni, sanoi hän hiukan
salaperäisesti hymyillen, niin että minä sain aihetta uskoa, että
jotakin todella oli tapahtumaisillaan. Olin kysymäisilläni, mutta
ajattelin: saanen kai sen sitten tietää.

Sitten poikkesi hän taas äkkiä asiasta:

-- Oliko serkkusi kallisarvoisesi koteloitu?

-- Sinä puhut niinkuin hän olisi puoligrammaa aspiriniä, sanoin minä.
Kyllä, sen saat uskoa! Laske yhteen kaikkien meidän tämän kuukauden
palkat, niin saat jotakuinkin puolet siitä, mitä kapseli maksoi.

-- Oliko hän liikutettu?

-- Kyllä, sanoin minä, ihastuttavaan nenäliinaan, joka on ollut minun
äidinäitini oma. Eikö se ollut häikäilemätöntä? Luonnollisesti olisi
minun pitänyt periä se. Minä ajattelin sitä koko vihkimisen ajan.

-- Että sinä et häpeä sitä kertoa, sanoi Baby. Oliko ruoka hienoa?
Joitko sinä paljon samppanjaa? Kun me istuimme täällä tänä iltana ja
ikivanhoja voileipiämme natustaen söimme itsemme leivänkylläisiksi
kolmannen kerran tänä päivänä, ajattelimme sinua.

Ikkunapöydällä Dagens Nyheter tarjottimena oli tyhjä leipäkori,
voirasia ja pari kaljapulloa, hyvin tuttu, ja minulle, jolla oli vielä
silmissä Grandin kristalli- ja viinikimallus, jotenkin liikuttava näky.

-- Oi, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä jälellä? Ja voileipää?
Tai paljas leipäpala? Minä tahdon syödä omaa leipääni. Minä en halua
kadehtia raukoilta heidän multasieniään ja timanttejaan. Minä olen
tyytyväinen itseeni, kohtalooni ja pilsneriini.

-- Se on vain pilsnerkaljaa, sanoi Baby ovessa puteli kädessä. Ja
puolikkaan ranskanleipää saat, vaan et enempää, loppu on aamuksi.

-- Sinä et ole sanonut sanaakaan herroista, sanoi Eeva.

-- Paras viimeiseksi. Oi, tiedätkö, minut esiteltiin vanhalle,
viimekesäiselle liehittelijälleni. Meillä oli oikein hauska.

-- Ihailiko hän sinua vielä?

-- Kyllä, sanomattomasti. Varsinkin kun minä sattuneesta syystä sanoin
hänelle, että rakastan toista.

-- _Päällikköä_?!

-- Sillä silloin väitti hän, että sittenpä juuri olikin oikea aika
meidän alkaa uudestaan.

-- Aioitteko?

-- Kyllä, minä sanoin hänelle, ett'en hänestä ollenkaan välitä, ja
silloin selitti hän uskovansa, että minä olin mieltynyt kaikkiin
miehiin, vieläpä niihinkin, joita kerran olin rakastanut. Mutta minä
sanoin, ettei hän saanut pyytää mahdotonta. -- Eikö teillä todellakaan
ole enempää leipää.

-- Kyllä, jos lupaat romahtaa alas myymälään varhain huomenaamulla,
ennenkuin minä menen, sanoi Baby, niin saat minun aamiaisosani, ja hän
solui alas lattialle ja meni hyräillen:

"Ah yhtä olla tietämättä toisten -- --"

Eeva ja minä katsoimme hänen jälkeensä. Hän on liian suloinen olemaan
sokerileipomossa, sanoimme me molemmat. Samassa huusi Emmy minua ja
minä menin hänen luokseen.

-- En tahtonut juuri kysyä sitä siellä sisällä, sanoi hän, mutta _mitä_
sinun tädilläsi oli yllään?

Ja minun täytyi unisena ja kuolemanväsyneenä istahtaa kertomaan Emmyn
ommellessa. Vihdoin käänsi hän kalpeat ja peräti kiusaantuneet kasvot
minuun.

Katso, nyt olen lopettanut päällystän, sanoi hän. Opi kärsimään
valittamatta! Ja huomenna menen lääkärille. Minä maksoin eilen
neljännekseltä sairaus- ja hautauskassaan. Niin että kaikki on nyt
selvää; kas vain, että hänellä oli sinisenpunaista, vaikka hän on niin
paksu!

Kun vihdoinkin olimme vuoteessa, ja Eeva ja minä olimme yksin, sanoi
hän:

-- Pegg sinä et saa suuttua, mutta minä olen sitä mieltä, että jos
sinunlaisella tytöllä on ikävä häissä, niin on se varmasti sentähden,
että se, josta pitää, ei ole siellä.

Minä hätkähdin, niinkuin tehdään, kun joku tieten tai tietämättään osaa
oikeaan.

On monta, joista pidän, jotka eivät olleet mukana, sanoin lyhyesti.
Mutta tiesinhän minä, että hän oli oikeassa. Tiedänhän, että on mennyt
siihen, että minä, niinkuin maa, lainaan kaiken valoni toiselta.

-- Pegg, ole varuillasi, sanoi Eeva lempeästi. Minä niin pelkään, että
siinä on jotakin. Sinä olet niin muuttunut.

-- Niinkuin jotkut muut.

-- Jotkut muut, niin. Mutta ei samasta syystä. Olen sitä mieltä,
että jos joku konttoristi saa päällikön jumalakseen, silloin voi hän
lähettää terveisiä kotiin. Minä olen vanhempi ammatissa kuin sinä.

-- Niin, sitä mahdat olla, sillä minä en laisinkaan ymmärrä mitä
tarkoitat.

-- Kyllä sinä ymmärrät, mutta koska sinä tahdot selvää puhetta, niin
sanon sinulle, että on useampia kuin yksi päällikkö, jotka mielellään
tahtoisivat saada nuoret ja suloiset konttorityttönsä lisäksi
Perhekirjaansa, ja siihenhän me kuitenkin Jumalan nimessä olemme liian
hyvät.

-- Jos tarkoitat _minun_ päällikköäni, niin hänellä ei ole perhettä,
sanoin minä.

-- Ja sinä et sittenkään koskaan tule muuksi kuin lisäksi, sanoi Eeva.
Se, jonka hän kerran ottaa käydessään viittäkymmentä, on arvattavasti
nyt pensionaatissa Schveitzissä ja hänen isänsä omistaa talon
Rantatiellä.

-- Aina yhtä viisas, sanoin minä.



XV.


Emmy ei koskaan mennyt tohtorin luo. Mutta tohtori tuli hänen luokseen.
Kun hän oli toimittanut talonsa, lopettanut päällystän ja maksanut
kaikkiin kassoihinsa, sanalla sanoen päättänyt tulla kipeäksi, tuli
hänestä äkkiä loppu. Aamulla emme voineet saada häntä sängystä, vallan
välinpitämättömänä makasi hän siinä, milloin ei heikosti valittanut
pakotusta seljässä.

-- Meidän on kutsuttava tohtori tänne sanoi Eeva.

-- Niin, mutta, sanoin minä, se tulee liian kalliiksi. Eikö ole syytä
odottaa vielä päivä, ehkäpä hän toipuu sen verran, että voi itse mennä?

-- Me puhumme tietysti _meidän_ tohtorille, niin ei se maksa mitään,
vastasi Eeva, kummissaan siitä, etten kyennyt hallitsemaan niin
yksinkertaista tilannetta. Etkö tiedä, kuka meidän tohtori on?

-- En.

-- Sepä kummallista. Hän on Tukholman kiltin tohtori. Meitä on koko
joukko, jotka aina käymme hänen luonaan, kun meitä mikä vaivaa, ja hän
sanoo, ettei hän köyhiltä konttoritytöiltä ota mitään.

Minä soitan, mutta luuletko sinä voivasi jäädä kotiin ja ottaa hänet
vastaan?

Tein sen, ja hän tuli puoli yhdeksän ajoissa. Minä avasin eteisen oven
hartaudella, jonka toivon huomaantuneen olennossani. Minua melkein
ihmetytti, että hän oli tavallisen ihmisen näköinen. Mies, joka sulasta
hyvyydestä antoi meille jotakin vaatimatta korvaukseksi työtämme, tai
joitakin muita oikeuksia meidän persoonaamme! Joka aivan itsestään
ajatteli, että me saimme rehkiä ja uurastaa, ja vaivautui meidän
tähtemme! Hän mahtoi olla aivan erikoinen laadultaan. Mutta minä tunnen
olevani iloinen siitä, että hän on olemassa, ja kun olen katkera, olen
ajatteleva häntä.

Siitä tuli pitkä tutkistelu. Minun piti vastata tohtorin kysymyksiin,
Emmy ei jaksanut. Tuloksena oli, että hänet viipymättä oli vietävä
Sapattivuoren sairaalaan leikattavaksi. Selkäpakotus oli ollut
vaarallisen sisäisen vaivan oire.

Niin, tämä on ikävä tapaus, mutta ei mikään harvinainen, sanoi tohtori.
Siihen on syynä tuo luonnoton hiljaa istuminen, johon varsinkaan naisen
ruumista ei ole luotu, ja sitten liikarasittuminen ja huono ruoka.
Hänen olisi aikaisemmin pitänyt hakea apua. En voi ymmärtää, että
hän on viivytellyt näin kauan, sillä aivan varmasti on hänellä ollut
vaikeat tuskat.

_Minä_ ymmärrän sen, ajattelin minä.

-- Luuleeko tohtori, ettei hän koskaan voi parantua?

Hän vastasi, ettei hän siitä uskaltanut lausua mielipidettään. Ja
sitten katsoi hän minuun ja sanoi:

-- Neiti ei itsekään näytä erittäin terveeltä.

-- Minäkö? sanoin minä. Olen niin uusi ammatissa, niin että minulla ei
ole oikeutta olla vähintäkään huononnäköinen.

(Mutta tosiasia _on_, että minä kyllä tunnen ammattisäryn seljässäni,
kun olen liian kauan kirjoittanut koneella.)

Hoitakaa itseänne kuitenkin ajoissa, neiti, sanoi tohtori
jonkinlaisella mahtavuudella. Sillä uskokaa minua, muuten ette kauan
kestä.

Minä kohautin olkapäitäni.

-- Ei se tee mitään.

-- Monet nuoret tytöt ovat vastanneet minulle noin, sanoi hän
sävyisästi, mutta sellaisella äänellä, kuin minä olisin ollut tyhmä
pieni lapsi.

-- Mikä teitä kaikkia vaivaa? Eikö teillä ole lainkaan elämänhalua?
Ilman sitä ei voi sulattaa ruokaa, niinkuin ehkä tiedätte!

-- Ooh, sanoin minä, ei tarvita erin paljon elämänhalua sulattamaan
_meidän_ ruokaamme.

Minä sain nyt tehdä selkoa siitä mitä me tapaamme syödä: kahvia,
voileipää, suklaata, voileipää, yksi ruokalaji keittokoulussa, teetä
tai pilsnerjuomaa ja voileipää.

Hän hämmästyi ja varoitti, laati ruokajärjestyksen ja sanoi, että hän
kirjoittaa sanomalehtiin. Luulenpa hänen vielä puhuneen tulevasta
sukupolvesta, oli sanalla sanoen lyyrillinen. Kun hän meni, oli hänellä
yksi ihailija kaikkien entisten lisäksi. Toivon, että voidaan koota
aarteita taivaassa.

Sitten joutui Emmy Sapattivuoren sairaalaan ja Sakissa oli taas täysi,
mutta jonkinlaisen alakuloisuuden verhoama sopusointu. Me käymme
häntä tervehtimässä niin usein kuin voimme, hän on vielä liian heikko
leikattavaksi. Minua niin kauhistuttaa ajatella hänen kohtaloaan, sillä
keskusteluni jälkeen tohtorin kanssa, on kuin siinä näkisin kuvastuvan
oman vastaisen kohtaloni. Se ei ole totta, tietenkään, ettei se mitään
tee. Elämäni näyttää minusta päinvastoin kallisarvoiselta, tärkeältä ja
ansaitsevan kaiken sen työn, mikä sen puolesta tehdään. Kuolemanajatus
on seurannut minua jo jonkun aikaa kuin kylmä varjo, ja se taistelee
yhä voimakkaammassa tempossa sielustani elämisenhalun kanssa.
Minä luen vuoteni ja saan sellaisen halun painaa elämää sydäntäni
vasten, vaikkapa sitten polttaisinkin itseni samalla. Sama se, sillä
menettelinpä niin tai näin, täytyy minun kuitenkin lopen kulua ja tulla
kolmenkymmenenviiden vuotiaaksi ja joutua Sapattivuoreen.

Ja kesken tätä sama-se-tunnelmaa täytyy minun sanoa itselleni, että
olen rakastunut häneen, ja että hän tietää sen! Kuinka se on voinut
niin pitkälle mennä, en ymmärrä, ja kuinka hyödytön ja kuvitteluja
vailla oleva rakkaus voi kestää ja saada sellaisen vallan ihmisen
yli, en tiedä. Tiedän vain että tilanne on kestämätön, ja että elän
ainaisessa hermojännityksessä. On alituisesti kohtauksia, ja ellei
tätä olisi ollut, olisi kirjanpäätös pitänyt yhtä paljon nopeammin.
Nyt se tuli selväksi vasta eilen. Minä olin siellä iltapäivällä
niinkuin tavallisesti ja tuomari myös. Ja kun minä vihdoinkin näin,
että sain kirjat pitämään yhtä, oli kai varsin luonnollista ja
anteeksiannettavaa, että minä syöksyin ylös ja aloin ylistää:

    On selvä hei!
    Se liian varhain ollut ei!

Silloin näin hänet ovessa ja peräydyin vaistomaisesti lähintä seinää
vasten. Siellä seisoin hyvin hiljaa ja katsoin häntä suoraan silmiin
ajatellen nopeasti ja selvästi: _Nyt annan perään_, sillä minä olen
suuri raukka.

Siihen aikaan kun minun äitini oli nuori, oli varmasti helpompi
selviytyä miehistä ja miesten rakkaudesta. Silloin oli käsivarsi
vyötäisten ympärillä sama kuin sormus sormessa, suutelo sama kuin
kihlausilmoitus, eikä kenestäkään tytöstä pidetty kiinni, ellei hänestä
pidetty.

Mutta _nyt_!

Hän otti minut sanaakaan sanomatta syliinsä ja suuteli minua, ja minä
en saanut ääntä enkä voinut liikuttaa itseäni. (-- "Sitten sanon
hänelle, sitten -- -- --".)

Sitten otti hän, yhä vielä sanomatta sanaakaan, minut omaan
huoneeseensa ja sijoitti minut matalaan nahkatuoliin, mutta itse istui
hän karmilla käsivarsi minun kaulallani.

-- Antakaa minun mennä, sanoin minä tarmottomasti.

-- Niinkö luulette? sanoi hän liikuttamatta lihastakaan. _Nyt_!

Äänessä oli niin paljon varmuutta, että se harmitti minua, joka
tavalliselta moraaliselta näkökannalta koitui minulle pelastukseksi.

-- Ohoo, sanoin minä. -- Vielä ei maksa vaivaa olla liian varma.

-- Minä olen ensi hetkestä asti ollut varma sinusta! sanoi hän
pirtistyttääkseen minua.

Minä muistin juuri hänen kerran sanoneen, että oli hauska nähdä minut
salamoivan vihaisena, ja sentähden nauroin minä vain niin harmillisesti
kuin suinkin ja ponnistin päästäkseni ylös. Mutta koettakoon, ken voi,
nousta ylös matalasta nahkatuolista, kun joku, joka on voimakkaampi
istuu karmilla eikä anna siihen lupaa. Minun on käytettävä kieltäni,
ajattelin minä, mutta minä en pillitä, ennenkuin viime tingassa, jos ei
muu auta.

Ja koko ajan minä tiesin, että loppu ei riippunut hänestä, vaikkapa
ilmeisesti näyttikin siltä, niinkuin hän tilannetta hallitsisi, vaan
minusta. Mutta minä olin hölmö ja rakastin häntä.

Kuinka usein olenkaan nähnyt painettuna tuon yksitoikkoisen lauseen:
tahdotko tulla minun vaimokseni? Olen monta kertaa ihmetellyt tokko
sitä todellisuudessa on niin paljon käytetty, mutta nyt se kuitenkin
tuli esille, s.t.s. ei sanasta sanaan, koska hän tarkoituksella jätti
pois sanan vaimo.

Minä pudistin päätäni.

Se ei häneen laisinkaan vaikuttanut.

-- Minkätähden? kysyi hän hiukan ylimielisesti.

-- Minulla on pieni, naurettava syy, sanoin minä: Te ette minua rakasta.

-- Ooh! sanoi hän. -- Saatoin arvata, että te toisitte tuon esiin.
Mutta jos minä nyt "rakastaisin" teitä?

Hän lausuu aina verbin selvillä ja halveksivilla lainausmerkeillä.

-- Jos te sen tekisitte, sanoin minä, luulen että voisitte saada minut
vaikka mihin!

-- Mistä sinä sen tiedät, etten sitä tee?

-- Siitä että te kohtelette minua, niinkuin teette! sanoin minä. --
Sitä ette silloin ikinä tekisi.

Se tuli minulle varmuudeksi samalla hetkellä kuin sen sanoin, ja
minä takerruin kiinni siihen varmuuteen kaikella sillä naisellisella
ylpeydellä, mitä minulla kiireessä oli käytettävänä.

-- Jos minä rakastaisin (taas lainausmerkit) teitä, tekisitte te siis
mitä minä siinä tapauksessa en teiltä pyytäisi? sanoi hän. Vai kuinka?
Varsin oivallista logiikkaa. Te mutkittelette. Te teette verukkeita.
Pelkuri niinkuin kaikki muut? Tai ei, se on varmaankin vain sotajuoni?

Siinä kaikki mitä voitin. Hän ei ollut koskaan ennen näyttänyt kuinka
vähän hän minua kunnioitti. Rohkeuteni petti.

-- Antakaa minun mennä, sanoin uudestaan surkeammin.

-- Olkaa niin hyvä, vastasi hän kylmästi.

Ei ole minkäänlaisia esteitä. -- Mutta niitä oli sentään, sillä kun
minun piti nousta ylös, huomattiin, että hänen nutunhihansa nappi oli
tarttunut minun hiuksiini.

-- Myöntäkää, että te sentään olette kiintynyt minuun, sanoi hän.

-- Minulla on aina huono onni, sanoin minä ja nauroin vasten tahtoani.
-- Minä kiinnyn helposti kaikellaisiin hirviöihin, jotka eivät
hituistakaan ansaitse, että niistä välitetään.

-- Kiitän teitä! sanoi hän.

-- Ei ole mitään syytä kiittää, vastasin minä keveimmällä mielellä ja
menin ovelle.

-- Ettekö sano edes hyvästi?

Minä käännyin. Hänen äänensä tuntui väsyneeltä ja hänen silmissään luin
ainakin minä pettymistä ja alakuloisuutta.

Ja silloin tein minä kaikki taas tyhjäksi.

Minä menin suoraan häntä kohti ja hiivin vapaaehtoisesti hänen syliinsä!

-- Elisabeth, tiesinhän sen!

En tiedä kuinka kauan me seisoimme näin, lopulta kuiskasi hän jotakin
korvaani, joka teki minut aivan kylmäksi pelosta, jota en koskaan ennen
ollut tuntenut.

Ja minä pakenin pois, ennenkun hän sai aikaa tointua, mielettömänä,
takovin valtimoin.

Vavisten kuin galvanoitu sammakko menin minä kotiinpäin ajatellen:

-- Mihin tämä johtaa?

Ja sieluni silmällä näin hänet autossa menossa jonnekin pelaamaan
pokeria ja luin hänen ajatuksensa: nyt tulee minun vain hiukan pitää
puoliani niin -- -- --

Kaikesta huolimatta en sentään voinut olla nauramatta Eevalle
iltasella. Hän kulki kuin unissakävijä ympäri huonetta, huomaamatta
minua, ajattelematta missä hän oli tai mitä hän teki.

-- Eeva! sanoin lopulta. -- Herää!

Silloin hypähti hän ylös ja katsoi minuun ja silmät olivat kuin
auringot.

-- Pit... pitääkö minun päästää auki leninkisi?

-- Kiitos! sanoin minä vavisten. -- Ei, mutta sinun pitää istua tässä
sänkyni vieressä ja antaa minun itkeä viisi minuuttia, sillä minä olen
niin onneton, ja varmasti on vain sattuma, jos minulle käy hyvin!



XVI.

Maaliskuun 15 p., mutta pakkanen.


-- Nyt sinä saat kuulla, sanoi Eeva.

-- Sitä olen jo kauan odottanut, sanoin minä.

Hän meni pois ovelle ja sulki sen.

-- Se on suuri salaisuus, sanoi hän. Minä jätän hautajaistoimiston.

-- Minne sitten aiot lähteä? kysyin minä.

-- Minä lakkaan palvelemasta, sanoi hän ylpeästi. Olen saanut jonkun,
joka sen sijaan palvelee minua.

-- Kerro, ystäväiseni, sanoin minä salaa hieman kateellisesti
huokaisten. Minkätähden, minkätähden on se toiselle niin helppoa ja
niin kumman pulmallista minulle?

-- Se on satu, sanoi hän.

-- Niin, sanoin minä, niin tietysti. Aivan uusi.

-- Me, niin, me tavattiin ensi kerran, kuules, viisi vuotta sitten. Me
kävimme kauppaopistoa Göteborgissa ja olimme jotakuinkin yhtä taitavat.
Ja aatteles, nyt on hänellä 4,600 vakinaista palkkaa ja minulla on
1000, eikö se ole merkillistä?

-- Kyllä, kovin on, sanoin minä. Entä sitten?

-- Niin, saatathan ajatella, että ei sitä juuri mennä kihloihin
kauppaopistossa, vaikkapa kuinka riittävästi toisistaan pitää.
Ajatellaan, että voihan vielä tulla joku prinssi, ja me erosimme ilman
lupauksia. Minä sain paikan, mutta vaihdoin yhtenään, niin hänkin teki,
ja niin jouduimme toistemme jäljiltä. Tiedäthän kuinka se käy.

-- Kyllä, tietysti, sanoin minä. Se menee rikki. Eteenpäin.

-- Nyt et saa uskoa, että minä unhoitin, sanoi hän ja katsoi kelloaan
kymmenennen kerran, minä muistin vain hiukan vähemmin hyvin. Ja sitten
minä niin kokonaan antauduin leipähuoliin!

-- Sinä, kyllä! Sinä olet tunnettu siitä! Tuliko hän sitten Tukholmaan
ja haki sinut?

-- Sanoinhan sinulle, että se oli kokonainen romaani, sanoi Eeva
loukkaantuneena. Oi, ei toki, niin yksinkertaista se ei ollut, hän
tuli Tukholmaan, vaan ei hän minua hakenut. Ymmärräthän, ettei hän
tiennyt, että minä olin täällä. Minä sain sattumalta kuulla että hän
oli kaupungissa eräältä meidän molempain entiseltä toverilta, joka
oli nähnyt hänet Engelbrektin kadulla harmaassa päällystakissa. Siitä
tulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja yhteen aikaan kuljin
minä vilkaisten ympärilleni kadulla nähdäkseni hänet, mutta kaikilla
herroillahan on harmaat kevättakit! Toisinaan kun olin pahoillani,
avasin telefoonikataloogin ja _katselin_ hänen nimeään.

-- Ei, kuulehan, sanoin minä, nyt sinä varmasti uskot ajatelleesi
vain häntä koko ajan. Etkö muista herroja klubissa, jossa minä sinut
ensi kerran näin, ja tuota edellisessä toimistossa, josta sinä niin
usein juttelit? Tätä et ole koskaan maininnut. Sinä et saa luulotella
itsellesi, että hän on sinun ainoa rakkautesi.

-- Niin, sinä et siedä, että ihmisellä on kuvitteluja, sinä, sanoi Eeva
ja heitti niskaansa. Sinä olet, jumala paratkoon, niin kuvitteluja
vailla, kun itse saat sen sanoa. Paljonko kello on? Minkätähden ei Baby
tule?

-- Odotatko sinä todellakin Babya? kysyin minä. Tiedäthän sen yhtä
hyvin kuin minäkin, että hän on pikakirjoitus-iltakurssilla. Kerro nyt
enemmän, minun täytyy kuulla kaikki, ennenkuin hän tulee? Soititko sinä
lopulta hänelle?

-- Minä, en. Minä tapasin ajatella, etten minä joutuisi mihinkään
tekemisiin hänen kanssaan, ennenkun saisimme toimistoon tilauksen hänen
hautajaistensa johdosta. Jos olisi käynyt päinsä olisin muuten mennyt
naimisiin toisella taholla, siinä saatat olla oikeassa.

-- Hän tai joku toinen!

-- Juuri niin, aivan, mutta nyt se onkin hän! Se tapahtui eräänä
päivänä aivan joulun alla, kun pari toveria konttorissa sairastui ja
johtaja tuli ja sanoi minulle, että minulla olisi aamiaisloma puoli
4 ja että minä sitten tulisin takaisin. Minä olin vihainen, vaan
täytyi totella, ja menin Sturebyffeehen niinkuin tavallisesti.
Muistan ihmetelleeni millaiset uudet päivällisvieraat siellä
olisi tähän aikaan. Toisen ikkunapöydän ääressä istui muuan herra
sanomalehtineen -- -- --

-- Taisit kuitenkin saada hänet huomaamaan sinut? kysyin minä. Sillä
silloin hän kyllä on se oikea!

-- Ei hän minua huomannut. Oli lampaanpaistia, tiedäthän kuinka kastike
kylmenee. Mutta kun hän antoi lehden vaipua, oli hän kuitenkin se
oikea, ja hän oli niin miehistynyt.

Siinä sukeutui kai kohtaus!

-- Ei suinkaan. Minä menin vain hänen luokseen ja sanoin: Hyvää päivää,
tekö olette? Kuinka te olette tänne eksynyt?

-- Etkö sanonut mitään muuta? kysyin minä.

-- En, äsh, kyllä, miten typerä olet! Ja hän oli hyvin punainen
kasvoiltaan ja vastasi: -- En ole ollenkaan eksynyt, minun konttorini
on Stureplanilla ja minä olen syönyt täällä joka päivä melkein vuoden
ajan.

-- _Minä myös_, sanoin minä, ja sitten emme enää tienneet mitä sanoa.
Mutta kuules, Pegg, kyllähän tämä on äärettömän ihmeellistä? Täällä
me olemme käyneet samasta ovesta ja syöneet samaa ruokaa saman pöydän
ääressä kokonaisen vuoden eikä meillä ole ollut aavistustakaan siitä.
Ja sitten sattumalta, sentähden että toveri on sairastunut, tulen
minä varemmin, ja me huomaamme toisemme. Muuten olisimme ehkä syöneet
siellä koko ikämme aavistamatta sitä milloinkaan. Mutta ethän sinä usko
kaitselmukseen, sinä?

-- En, kyllä j.n.e. tahdon nähdä sulhasesi ensin. Mihin aikaan hänen
piti tulla? Puoli kahdeksan? Kello on nyt seitsemän. Sitten hän on
täällä viiden minuutin kuluttua. Kuinka olette sittemmin tavanneet?

-- Hän muutti heti ruoka-aikansa, niin että me syömme nyt aina yhdessä.
Ja me menemme keväällä naimisiin, hänellä on sellainen luonne.

-- Niin, nyt olet satamassa, sanoin minä. Mutta, pikku ystävä, luuletko
tulevasi onnelliseksi?

-- Luuletko minun menevän naimisiin umpimähkään? vastasi hän
loukkaantuneena ja meni ovelle kuuntelemaan astuntaa, niin että minä
ajattelin: Nyt hän on tuossa paikassa täällä.

-- Niin kai sitä aina tehdään, sanoin minä. Eivätkä kaikki mene
naimisiin tullakseen onnelliseksi miehensä kanssa.

-- Ush, Pegg, kuinka olet ilkeä! Etkö usko rakkauteen?

-- Enpä juuri, sanoin minä, olen rakastanut liian monta. Entä sinä?
Uskotko sinä?

-- En, sanoi Eeva, minä _tiedän_ sen.

Se kuulosti niin lapsellisen voitonvarmalta, niin järkkymättömältä ja
onnekkaalta, että minä häneen verraten tunsin itseni kaksinkerroin
kurjalta.

Ja sitten hän tuli. Minulle hän oli pettymys, minusta hän oli niin
vastenmielinen kuin alushameen pudottaminen, mutta eipä olekaan helppoa
kenen tahansa kestää vertailua hänen kanssa, jota minä rakastan. Tällä
oli kyllä suuri plus: hänen rehelliset aikomuksensa. Mutta minä sain
mielestäni aavistuksen siitä epätoivoisesta ja voimattomasta tunteesta,
joka isän ja äidin täytyy kokea, kun he näkevät tyttönsä avomielisesti
ja sokeasti antavan itsensä ja kaikkensa miehelle, jolle he eivät
laisinkaan häntä soisi.

-- Sinä et ole onnitellut minua? sanoi Eeva hänen mentyään.

Minä koetin, mutta silloin ääneni murtui. Ellen olisi tullut niin
hermostuneeksi päivittäisestä kiusaantumisesta konttorissa, ei minulle
milloinkaan olisi niin käynyt.

-- Suo minulle anteeksi, Eeva, sanoin minä, se on kaikki tyyni vain
iloa sinun puolestasi. Mutta jos minä hurjaannun jonakin päivänä ja
matkustan täältä pois, tahdotko silloin pitää huolta Puttesta, kunnes
minä ehdin vähän järjestää?

-- Että sinä voit pitää sellaisesta miehestä, sanoi Eeva, tietämättään
kerraten sen kysymyksen, jonka minä sydämessäni olin asettanut hänelle.
Hänellähän on tavallinen viettelemiskiihko tautina.

-- Ooh, ei tuo minun pitämiseni niin vaarallista ole, sanoin minä
niukasti. Pikemmin johtuu se vastenmielisyydestä, kun täytyy häntä
yhtenään nähdä. Ja minulla on se tunne, että minun on lähdettävä.

-- Että sinä voit pitää tuollaisesta hirviöstä, tunnethan hänen
maineensa.

-- Tunnen kai enemmänkin kuin sen, sanoin minä, mutta se haihtuisi
kyllä, kun vain pääsisin näkemästä häntä alati.

Ei kumpikaan meistä ollut huomannut Babya, ennenkun hän oli meidän
keskellämme.

-- Aikooko Pegg matkustaa, kysyi hän kauhistuneena. Silloin tulee
Sakista loppu.

-- Sinun pitää usein tulla tervehtimään minua, kun menen naimisiin,
Baby, sanoi Eeva tehoisasti. Ja niiden sanojen jälkeen unohduin minä.

Mutta sinä iltana vahvistettiin Sakin kohtalo.

Eeva jättää konttorin ensi kuun lopulla. Hän on nyt mukautunut
opettelemaan talouden hoitoa, huolimatta varemmista vakuutuksistaan,
että se oli tarpeetonta, koska hän menisi naimisiin sellaisen miehen
kanssa, joka sitoutuu syömään raakaa paistia. Emmy tulee pian kyllä,
niinkuin hän sanoi, "muuttamaan itsekseen asumaan", ja mitä minä teen,
tietää yksin Jumala. Babylle on tarjottu asunto sokerileipurin luona ja
siinähän onkin hänellä ainoa elämisen mahdollisuus, ellei hän onnistu
saamaan parempaa paikkaa.

Kuinka tahansa, meidän lyhyt, mutta mainehikas satumme on lopussa.

Allah on niin tahtonut.



XVII.

Maaliskuun 19 päivänä.


Kun viimeksi kävin Emmyn luona, pyysi hän minua ottamaan Putten mukaani
seuraavalla kerralla, kun tulen häntä tervehtimään. Poika ei tietenkään
ensin juuri ollut halukas tulemaan, mutta minä puhuin kauniisti hänen
kanssaan ja vetosin hänen tunteisiinsa gentlemannina. Minä voin nähdä
hänen seisovan siellä edessäni lakin laitaa pureskellen ja koettaen
näyttää karskilta silmien tullessa suuriksi ja sumuisiksi, kun minä
kerron hänelle täti Emmystä, joka on hyvin kipeä ja kärsii kovia
vaivoja eikä ehkä jää elämään. Silloin sanoo hän: "Olkoon menneeksi
sitten, Pegg," ja panee pienen laihan, ruskean, voimakkaan kätensä
omaani, ja minä olen suutelematta sitä vain sen takia, että isä
viimeisillään sanoi, että minun olisi koetettava pitää häntä lujilla.

Se oli viime pyhänä, aurinko paistoi ja sulatti nopeasti lunta, ja
Putte hiihteli pelkillä puolianturoillaan, niin että vesi roiski hänen
ympärillään. Minulla oli muutamia Hötorgetilla ostamiani lumipisaroita,
Putten piti antaa ne Emmylle, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä. Oli
melkein valtavata nähdä, kuinka Emmyn kasvot loistivat kirkastettuina,
kun hän näki Putten, oli aivan kuin piilevä äidinrakkaus, joka käy yli
kaiken ymmärryksen, olisi leimahtanut ilmi.

Puttella ei tietenkään ollut älliä kysyä hänen vointiaan eikä
myöskään ilmaista sääliään tai toiveitaan. Mutta Emmy puheli hänelle
koulusta ja läksyistä ja opettajista, ja niin hän tuli vauhtiin ja
kertoi kaskuja Görelin miehestä, mutta toisinaan hän huomasi olevansa
liian kovaääninen ja silloin hän madalsi ääntään vilkaisten hieman
ujostuneena minuun.

Hän huvitti Emmyä. Emmy antautui kokonaan sille hetkelle, hänen
katseensa riippui Putten pienessä poikasuussa, ja koko hänen kasvonsa
ilmaisivat yhtä ainoaa rajatonta halua saada sitä suudella, saada
käsillään sivellä hänen vaaleita, koneellaleikattuja hiuksiaan ja
tuntea hänen pienet, likaiset, luisevat sormensa, poskellaan.

Vaikka minulla tuskin oli sydäntä siihen, täytyi minun kuitenkin
kehoittaa Puttea menemään ja lähetin hänet pois monilla varoituksilla,
että hän ajoissa menisi Rantatielle enon luo päivällisille. Ja samassa
kun hän oli mennyt, katosi loiste Emmyn kasvoista, aivan niin kuin
kynttilästä, joka sammutetaan, ja minä näin, että hän oli sairas ja
kuoleva.

Minä pidän niin paljon pojasta, sanoi hän, ja minä olen ajatellut,
että hänen pitäisi saada vähän rahaa, kun minä en enää itse niitä
tarvitse. Oi, ystäväni, niitä ei ole paljon, on niin kauhean vähän,
mutta säästinhän minä joka vuosi muutaman kruunun, ja nyt minä olen
ajatellut, että Putte saa ne!

Kyyneleet nousivat silmiini, minun täytyi purra hampaani yhteen, etten
itkisi. Minun kävi niin suunnattomasti sääli Emmyä, hänen yksinäisen
ja vaivaloisen elämänsä takia, elämän ilman iloa ja tarkoitusta. Jos
minä olisin tuossa maannut, ajattelin minä, niin olisin voimattomassa
vihassa puinut nyrkkiä, olisin kieltäytynyt kuolemasta, olisin pyytänyt
saada tietää millä oikeudella minun annettiin kuluttaa elämäni koneena
ja lennätettiin tunkiokasalle, kun koneisto on loppuun kulunut.

Mutta Emmy oli vain tyytyväinen.

-- Kun minä herään aamuisin tai makaan unettomana öisin ja ajattelen,
ettei minun aamusella tarvitse mennä konttoriin, tuntuu se minusta
niin _suloiselta_, tiedätkö, sanoi hän. -- Ja jos tietäisit, kuinka on
hauska, kun on lupa olla väsynyt!

Elämä on häntä luita myöten kalunnut, ettei hänellä ole muuta
aistimusta jäljellä kuin väsymyksentunto ja lepäämisen nautinto. Hän
on fyysillisesti tyytynyt kuolemaan, ja tie toiselle puolelle tulee
tasaiseksi ja kauhuttomaksi. Elämä ottaa voidakseen antaa, kiusaa
voidakseen säästää, vihastuu voidakseen sovittaa. Lopultakaan ei voi
muuta kuin paljastaa päänsä ja vaieta.

Rantatiellä oli perhepäivälliset häämatkalta kotiutuneiden kunniaksi.
Siellä oli iloa ja riemua ja prameutta, eikä kukaan paitsi eno,
huomannut, että minä olin alakuloinen. Päivällisen jälkeen, joka oli
valmistettu tämän periaatteen mukaan: joka ei tahdo työtä tehdä,
syököön sitä enemmän, huusi hän minut luokseen.

-- Elisabeth, mikä sinun on, sanoi hän ystävällisesti. -- Etkö voi sitä
kertoa?

-- Minä en voi mitään kertoa, hyvä eno, sanoin minä.

-- Eiei, eiei, sanoi hän, et ehkä minulle, vaan hyvälle tädillesi!

Pelkäänpä että vedin suuni nauruun. Mutta aviomiehet ovatkin niin
tietäväisiä ja naurettavia, kun on kysymys heidän rouvistaan.
Uskoutua tädille! Arvattavasti saisin paljon enemmän ymmärtämystä
sanomalehtimuijalta. Samalla lensi jonkun jumalan lähettämä ajatus
minuun:

-- Mutta jos eno voisi antaa minulle sata kruunua, sanoin minä.

En minä oikein ehtinyt ajatella, mihin ne olivat tarpeen, mutta luulen
jotakuinkin tuumineeni näin: Rahalla pääsee aina pitemmälle kuin ilman.

Minä sain kaksisataa; ja minä olen enolle ijäti kiitollinen siitä,
ettei hän maininnut sanaakaan minkäänlaisista ehdoista eikä antanut
minulle minkäänlaisia ohjeita näiden käyttämiseen.

Minä otin häntä kaulasta ja suutelin häntä ystävällisesti viileällä
kunnioituksella ja hiukkasen säälien. Säälin aiheutti täti. On
hirveätä, kun vähälahjaiset naiset joutuvat naimisiin, mutta tietenkin
on vielä pahempi, elleivät ne siihen joudu.

Koko sunnuntaiyön olin valveilla, ja sieluni kulki ikävöiden
vertavuotavin jaloin kohti aamua.

Eeva, joka oli ollut niin jatkuvasti kihlattu koko päivän, että hänen
valkoinen viyellapuseronsa oli seljästä kokonaan sulhasen takinhihan
mustaama, makasi ja viserteli unessa ja sanoi aina sopivien väliaikojen
perästä: Gustav. Baby makasi hiljaa ja levollisesti sillä välin kuin
minä milloin makasin kaikki valtimot pielusta vasten suhisten, milloin
istuin kädet ristissä polvien ympärillä ja valitin äänettömästi koko
ruumiillani.

Toisena hetkenä puhui järkeni: "Minä en voi hävittää elämääni miehen
takia, joka ottaa minut kuin urheilun -- 'big gamé' ja ehkäpä ei edes
big".

Toisena hetkenä vastaa sydämeni: Se ei ole hävittämistä, ja entäpä jos
olisikin, mitä sitten? Kenelle minä säästäisin itseni, minä ilman muita
myötäjäisiä kuin Putte?

Minä en _voi_ jäädä!

Minä en _voi_ lähteä, hän on tullut minulle yhtä välttämättömäksi kuin
ruoka ja ilma.

Minä ajattelin Emmyä, ja minä, joka olin niin kärsinyt hänen
puolestaan, toivoin nyt, että niinkuin hän, olisin saavuttanut tuon
suuren välinpitämättömyyden.

Minä ajattelen minuuttani alun pitäen pyöreäksi ja voimakkaaksi
pieneksi taikinapalloksi, joka nyt on muodostumaisillaan kaluksi, jonka
pitää tulla niin ohueksi, että se kadottaa kaiken yksilöllisyytensä,
niin ohueksi että reunat huomaamatta haipuvat leivinpöytään. Sillä
tavalla elämä käsittelee, ja jota taipuvampi on, sitä pikemmin kaikki
taistelut taukoavat, mutta menetelmä on tuskallinen ja sitä vavahtelee
sen käden kovuuden alla, niinkuin kaulauslaudan.

Sillä tavalla päivä valkeni.

Tuomarit eivät sano koskaan mitään, siinä suhteessa ovat ne paremmat
kuin naistoverit, jotka eivät koskaan voi tyytyä vähempään kuin että
päivittäin pistävät arkin nuppineuloja sydämeeni. Mutta vaikka he eivät
mitään sano, luen minä heidän silmistään, että he näkevät ja ymmärtävät
ja että tätä he juuri ovat odottaneet. Hehän ovat nähneet saman
näytelmän pienemmillä muutoksilla kertaantuvan jokaisen soman tytön
kanssa, joka on ollut konttorissa -- ja muunlaisia ei täällä suinkaan
ole koskaan ollutkaan. He ovat olleet mukana alusta ylös huippukohtaan
ja sitten kehityksessä. Heidän täytynee tylsästi inhota tuota kaikkea
ja pitää minua säälittävänä ja hieman naurettavana, aivan niinkuin
minäkin pidän itseäni -- toisinaan.

Estelöihin nähden, joita tuomari pitää anteeksiannettavana
etäisperinnöllisyytenä, joka pian on väistyvä, ottaa hän malttaakseen
ja on säälivän suopea. On kuitenkin hetkiä, jolloin hän on kaikkea
muuta kuin malttavainen. Silloin saattaa hän kääriä minut intohimoon,
niin että minä melkein menetän tasapainoni, mutta silloin voi hän
myöskin suuttua ja vannoa, että hänen pitää joka tapauksessa minut
saada, tekeydyinpä kuinka kovaksi tahansa.

Minä kova!

Minä taukosin menemästä konttoriin iltapäivisin, silloin alkoi hän
soittaa tänne ja komensi minut tulemaan.

Minä olen nyt yksin kotona, ja tiedän, että kymmenen minuutin kuluttua
hän soittaa. Hän on sanova jotakin tärkeästä kirjeestä, joka on
tänä iltana lähetettävä, ja minä olen vastaava, että minä tulen, ja
sitten asetun peilin eteen kampaamaan, ja hiukseni säkenöivät ja
vääntelehtivät kamman alla kuin uhmaten ja kun tapaan peilissä silmäni,
loistavat ne vaarallisina ja mustina poskien purppuroidessa. Ja minun
käteni vapisevat niin, että vain vaivalla voin kiinnittää hattuni ja
napittaa hansikkaani. Sitten tulen portaita alas, tietämättä miten ja
raitiovaunussa minä istun ja hymyilen, niin että vieressäni istuva
herra siirtyi lähemmä --. Hiljaa eikö kuulunut jotakin? Ei -- Kohta sen
jälkeen olen minä hänen lumoissaan taas, nöyryytettynä ja häpeissäni,
mutta kiinni, kiinni --

Tyttö, tiedän sen, pitää olla kuin varmuustulitikku, joka syttyy vain
laatikon laattaa varten. Vaikka kuinka monta kertaa tahansa kastettaisi
tulikiveen ja vietäisi tulen läpi, syttyä ei saa -- ei ennenkun
laatikon laattaa vasten. Jospa vain olisi pieni suojaava perhelaatikko,
missä olla, mutta sitä ei ole.

Kas niin, nyt --

       *       *       *       *       *

Minä ostin kotimatkalla aikataulun ja olen laskenut mitä kolmannen
luokan piletti maksaa parhaan ystäväni asemalle.

Minä aion tehdä itseni ylen naurettavaksi.

Parin vuoden kuluttua tulen kyllä sydämellisesti ivaamaan itseäni,
ellen minä vanhemman neidin näkökannalta siveellisellä ja
ymmärtämättömällä vakavuudella tuomitse nuoruuteni hämmennyksiä.

Juna lähtee yhden ajoissa päivällä -- puoli vuorokautta ja minä olen
poissa. Minä istun nyt täällä ja katselen ympärilleni huoneessa, jossa
Pohjoistullinsakilla on ollut kotinsa, köyhä ja puutteellinen, mutta
sittenkin pieni tuki maailmaa vastaan, jossa toinen on etsinyt tukea
yksinäisyyttä vastaan vieläkin yksinäisemmän luona.

Minä ajattelen Emmyä, joka kohta muuttaa itsekseen huoneustoon,
jossa hänen ei paljon tarvitse vuokrasta huolehtia. Minä ajattelen
Eevaa, joka sileine sormuksineen ja pyyhinliinoineen ja "minun
mielestäni uusihopea on kyllin hyvää" uskoo tietävänsä mitä rakkaus
on, ja joka raottaa ovea, jonka hän väittää johtavan seitsemänteen
taivaaseen. Babya, oi pientä Babylasta, jolla on niin paljon tuskaa
ja levottomuutta edessään ja käy sitä kaikkea vastaan niin pienenä ja
varustamattomana, joka tulee suremaan minua ja Sakkia, kun hän muuttaa
sokerileipurille ja ikävöiden silmäilemään taapäin meidän iloisia
päiviämme ja huolekkaita päiviämme ja kaipaamaan niitä kaikkia.

Ja itseäni, minun kun on lähdettävä keskellä kuukautta, palkka _ei_ ole
etukäteen, ja tehtävä skandaali pelastaakseni -- mitä? -- kunniani,
en juuri omaatuntoa kuullen, vaan jotakin epämääräistä, jota minä
nimitän itsensävarjelusvaistoksi. Se on hyvin heikosti toimittu ja
naurettavasti, mutta ainoa mahdollisuus.

Ajattelen Puttea, pitkää poikaani, jonka puolesta minä olen niin
levoton täällä Tukholmassa.

Minä ajattelen Tukholmaa, jota olen rakastanut kunnioittavalla ja
vastavuorottamalta rakkaudella, vaikka vain olen nähnyt siitä kuoren,
joka on joka miehen omaisuutta, ja niin vähän kaikesta kauniista
ja opetusrikkaasta ja salaperäisen synnillisestä, jota se kätkee.
Ja myöskin tänä hetkenä, jolloin minä niin sanoakseni käännyn
kulmasta elämässäni, en voi olla harmittelematta sitä, että koko
Tukholma-aikanani olen ollut vain kolme kertaa teatterissa, joista
kerran päiväkonsertissa, enkä kertaakaan oopperakellarissa.



XVIII.


    Baby lemmikkini!

    Kiitos pitkästä ja haikeasta kirjeestäsi. Minä tahdon sen
    johdosta opettaa sinulle jotakin, ja se on, ettei pidä kiinnittää
    sydäntään mihinkään, joka kuuluu tähän maailmaan, kaikkein vähin
    minuun. Lapsi, pienoinen, minä olen uskoton rakkaudessa, niinkuin
    niin monet muut naiset ja miehet myöskin, minä väsyn kaikkeen
    ennemmin tai myöhemmin, yksinpä Tukholmaankin ja konttorissa,
    istumiseen. Tiedän kyllä, armas, ei se käytöstäni puolusta, että
    lähdin ilman valmistuksia ja hyvästi sanomatta ja olin vain
    poissa, kun te tulitte talouskoulusta kotiin. Mutta erohan siitä
    jokatapauksessa olisi tullut, silloin tai maaliskuun viimeisenä
    päivänä, ja minä en mielestäni voinut kestää olla hajaantumisessa
    mukana ihan päästä päähän. Minä olen pitänyt teistä niin
    paljon, niin, ja sittenhän oli tuo sairaan ystäväni lähettämä
    sähkösanoma, josta minä kirjeessäni mainitsin.

    Minä olen nyt sellaisessa paikassa, jossa ei ole puhelinta eikä
    konttoria eikä mitään mihin me olemme tottuneet, ja ilma on aivan
    toinen kuin Vaasan kulmakunnalla. Olen erään tilanomistajan
    luona, jonka rouvan ystävyyden minä kerran voitin antamalla
    rukkaset eräälle miehelle, jota hän ei kuitenkaan saanut, ja
    nyt hänellä on pienet, uudet kevätkaksoset, niin että saatat
    arvata, että hän kiitti Jumalaa siitä, että minä tulin, jolla
    ei niitä ole ja olen esteetön käyttämään kaiken puolenvuoden
    aikana Tukholmassa säästämäni lihasvoiman hoitaakseni heidän
    pesuvaatteitaan, jotka olivat tarkoitetut yhdelle, _niin
    että sinä voit arvata_, ja lämmittämään heidän maitonsa ja
    kaikenlaiseen muuhun.

    Sinä kyllä ihmettelet kaipaanko minä Sakkia ja sen luolaa ja sitä
    minä teen, mutta minä en ikävöi takaisin sinne.

    Minun oikea paikkani ei ole kirjoituspöydän ääressä ja kynä
    ei ole minun aseeni. Taivas, kuinka minä nautin saadessani
    tehdä työtä molemmin käsin, koko ruumiillani, kantaa sankoja
    ja retuuttaa tenavoita, silittää pieniä paitoja -- tietäisitpä
    kuinka somia -- ripustaa pyykkiä kuivamaan ja nähdä kuinka
    lumi sulaa metsässä! Minä nousen ylös aamuisin, muhennan luita
    kanoille, minä juoksen kellarissa ja ullakolla, minä valmistan
    sairasruokaa, minä aherran enemmän kuin jos olisin naimisissa
    tässä talossa, minä en ajattele mitään, ja totta totisesti
    hipiäni on tullut paremmaksi. Mitään varmoja suunnitelmia
    minulla ei ole, ainoa mikä minua panee miettimään on Putte.
    Tiedäthän että hän on sellainen erinomainen poika, vaikka hiukan
    hermostunut luokalla ja rehtori sanoo, että häntä olisi hyvin
    hellästi ohjattava. Mutta kuinka minä voisin hankkia pojalle sitä
    Tukholmassa. Minä haluaisin siirtää hänet jonkun pienen kaupungin
    oppilaitokseen ja pitää koulutaloutta 6 tai 7 muulle pojalle,
    mutta tätä kaikkea ei ole suinkaan helppo järjestää. Saapi nähdä
    syksyllä!

    Niin saa nähdä syksyllä! Kuinka on Sakilla silloin?

    Eeva, alkakaamme nyt parhaiten onnistuneella meistä, on
    onnellisena jossakin Vaasan kulmakunnalla nuoruutensa rakkauden
    kanssa, joka minua ei ollenkaan miellyttänyt, mutta sehän on
    samantekevä, kun Eeva itse huomasi kaitselmuksen ilmeisen
    etusormen siinä, että hänellä niinkuin Eevallakin oli ruokaliput
    Stureruokalassa.

    Emmy, niin, sopiipa väitellä siitä, eikö hän sittenkin tule
    olemaan onnellisin meistä kaikista, koska hän silloin
    arvatenkin on läpikäynyt viimeisen suuren yllätyksen tai
    pettymyksen. Poloinen vanha Emmy, hän oli aina meistä se, joka
    oli ajatuksiltaan hitain, joka tiesi vähimmän ja oli enin
    proosallinen. Ja kohta tietää hän enemmän kuin kaikki maailman
    oppineet yhteensä.

    Lopuksi, olet sinä, Baby-lapsi, jonka varalle minä sain ihan
    erityisen sydämen, sinä yksin olit niin avuton ja hyvä, ja minä
    en juuri ole kumpaakaan. Voithan arvata hämmästykseni, kun sinä
    kirjoitit, hakeneesi minun entistä paikkaani tuomarilta, ja että
    hän oli taipuvainen antamaan sen sinulle.

    Olihan se julman hauskaa sinulle ja _tavaton onni_, että sinä sen
    sait, vaikka oli niin monta hakijaa, ja varsinkin kun sinä et
    osaa koneella kirjoittaa etkä ole juuri tottunut kirjevaihtoon.
    Sinulle ei kai koskaan ole juolahtanut mieleen, että voipi olla
    niinkin, että hän ulkomuotosi takia kohdistaa huomionsa sinuun?
    Ei ole? Ei, sellaistahan ei mielellään ajattele, kun on kysymys
    konttoripaikasta! Ollaan sitä mieltä, ettei sillä asialla ole
    mitään sen kanssa tekemistä, vai kuinka? Ja saattaahan varsin
    _hyvin_ niin olla, ettei se _ollenkaan_ ole se asia, mutta
    tiedäthän sinä, että kun sinä vain _lähetit_ todistuksesi, ei
    juuri kukaan _niihin_ kiinnittänyt huomiotaan!

    Minä en ollenkaan tahdo kieltää sinua ottamasta paikkaa vastaan,
    sillä konttoriaikahan on sopiva, ja hän _humaani_ päällikkö,
    ja hän tulee varmasti pitämään sinusta _hyvin_ paljon. Niin
    ystäväiseni, jos hän tahtoisi pitää sinusta toden teolla, niin
    ettei hän tulevaisuudessa koskaan kiintyisi kehenkään toiseen,
    niin ei _kukaan_ iloitsisi siitä enemmän kuin minä, sillä hän on
    käytökseltään hyvin miellyttävä ja rakastettava ja ulkonäöltään
    myöskin tavattoman hieno ja kaunis.

    Tämä kuulostaa kai aivan joutavalta, kun on vain kysymys
    paikasta, mutta voithan arvata, etten minä sitä vallan
    aiheettomasti sano, sillä minähän olen vanhempi ja olen vähän
    yhtä ja toista kokenut. Mutta minä en ole varma siitä, että
    sinä voisit huomata hänen tarkoitustaan niin hyvin kuin minä.
    Sinulla ei ole vielä oikeus olla niin viisas kuin minä olen.
    Siksi tulee vasta, kun on tapahtunut jotakin, jota sinä et vielä
    ole kokenut. Minähän en ollenkaan tiedä onko hän puhunut sinulle
    minusta, no niin, siihenpä hänellä ei aihetta olekaan, ja jos
    hän onnistuu saamaan minun paikalleni sinut, kaksikymmenvuotiaan
    pehmeine kiharoinesi, niin luulen, että hän tulee iloitsemaan
    siitä, että minä lähdin, vaikka hän kuuluu alussa olleen vihainen
    ja sanoneen, että minä käyttäydyin kuin piika, joka "lähtee"
    paikastaan.

    Niin, niin, nyt sinä joka tapauksessa teet, niinkuin itse tahdot,
    hyvät neuvot ovat olemassa vain halveksittaviksi. Mutta tiedäthän
    kuitenkin olla varuillasi, kun hän tulee viehättäväksi, niinkuin
    hän voi olla. Näetkös, seikka on se, että hän ja sinä katsotte
    asioita niin peninkulmittain eri tavalla, mutta sen hän sinulta
    alussa salaa. Ja jos sinun täytyy muuttaa pois sokerileipurilta
    ja asua taas vuokralla, niin muistathan, lemmikkini, että
    perhe-eteisen moraalista tukea ei ole halveksittava.

    Sinä, jos hän jonkun kerran puhuu minusta, sattumalta, voit
    kernaasti antaa minun tietää, mitä hän minusta ajattelee, vaikka,
    armas, se on samantekevä, minä joudun kyllä yhtä unhotetuksi kuin
    kaikki muut, joita hän... minä tarkoitan, joilla on ollut toimi
    hänen luonaan... Varsinkin jos sinä tulet sinne, ymmärräthän. Ja
    niin käy, minä tunnen sen. Kas vain, että se olet juuri sinä!
    Mutta minä voin niin hyvin ymmärtää, että juuri sinun näkösi
    miellyttäisi häntä.

    Ja nyt, pikku Baby, paneudun minä nukkumaan. Minulla on niin
    kapea sänky, että tuskin mahdun siihen itseni kanssa vierekkäin,
    mutta siitä huolimatta nukun minä heti joka-ainoa ilta.
    Ruumiillisen työn siunaus!

    Hyvästi, pienoiseni. Allah olkoon kanssasi! Milloin luulet hänen
    järjestävän niin, että taas saamme tavata?

                                             Sinun Elisabeth.

    Muistatko, kun Emmy muutti sairaalaan, ja minun piti telefonoida,
    että he noutaisivat hänen tavaroitaan? Sinä olit aivan
    aamupuvussa, niin olin minäkin ja samoin Eeva, ja kun minä pyysin
    numeroa huusit sinä minulle: Muista, että pyydät naimisissa
    olevaa kaupunginlähettiä!

    No niin, ystäväiseni, en tahdo hämmentää puhdasta sieluasi,
    mutta tuleva päällikkösi _ei suinkaan ole naimisissa oleva
    kaupunginlähetti_! Kaukana siitä.

    Viimeisen kerran.

                                                Pegg.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pohjoistullin tyttösakki - Elisabetin aikakirja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.