Title: Sihteerin hommat
Author: Thomasson, Pehr
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sihteerin hommat" ***


SIHTEERIN HOMMAT

Kirj.

PEHR THOMASSON

Suomennos



Helsingissä,
Lång & Ståhlberg, kustantajat,
J. C. Frenckellin ja pojan kirjapainossa,
1884.



I.


Eräällä viljavalla niemekkeellä Blekingin ihanassa saaristossa on
peilikirkkaan lahden rannalla pieni hauskan näköinen kalastuspaikka,
jolla on tuo romantillinen nimi Balderinlehto.

Kansantaru tietää kertoa, että täällä muinaisina aikoina oli
ollut mahtava kauppakaupunki, joka loisti kukoistuksessaan aina
viidennentoista vuosisadan alkuun, jolloin sen ryösti ja hävitti tuo
tunnettu merisankari Severin Norrby, joka kauvan aikaa oli oleskellut
lahdella ryövärilaivastoineen.

Olkoon tämän asian laita kuinka hyvänsä. Se kuitenkin on varma, että
Balderinlehto meidän aikoinamme on ainoastaan kaunis kalastuspaikka,
joka on saanut suurimman merkillisyytensä myöhempinä aikoina muutamien
harvinaisten tapausten kautta, jotka tässä alempana tahdomme lukijamme
suosiollisella luvalla kertoa.



II.


Myrskyisen lokakuun yön perästä 1821 huomasivat Balderinlehdon
asukkaat aamulla kauhistavan näyn jollaisia usein sattuu pimeänä
vuoden aikana kivisillä rannikoillamme. Eräs laiva oli nimittäin yöllä
joutunut haaksirikkoon. Vaahtoavain aaltojen harjoilla oli ylt'ympäri
laivan jäännöksiä ja muutamia merimiesten tavaroita sekä moniaita
ihmisruumiita, joita yltyneet aallot viskelivät säälimättä sinne tänne,
hyökäten vasten karia niin että vaahto pärskyi kohden pilviä.

Se oli kamala kuva, jossa näkyi ainoastaan kuoloa ja hävitystä; sillä
aallot paiskelivat alituisesti rantaan uusia esineitä särkyneestä
laivasta, joka jo oli niin perin pohjin musertunut, etteivät jäännökset
enää näyttäneet vesilintuja suuremmilta.

Kansa katseli hävitystä sekanaisilla tunteilla. Moni ajatteli
surullisesti huokaillen haaksirikkoisia, jotka yöllä laskivat
ijäisyyden satamaan; mutta useimmat iloitsivat kuitenkin rikkaasta
saaliista, jonka he toivoivat varmaan saavansa tämän onnettomuuden
kautta. Kaikki siis oli vilkkaassa liikkeessä rannalla. Lapset ja
vaimot juoksentelivat edestakaisin kirkuen, varustettuina kekseillä
ja muilla aseilla, joilla he kokivat tavoitella kaikkea mitä suinkin
taisivat kuljeksivista laivan kapineista. Miehet varustivat veneensä ja
riensivät maalta uutterasti puuhaten samassa tarkoituksessa.

Myrsky asettui vähitellen, mutta vielä kohoili meri suurina
hyökylaineina. Pienet kalastajaveneet hyppivät ylös alas, niin että
ne pitkiä aikoja olivat vallan näkymättömissä. Pelastustyö oli niin
muodoin hyvin vaarallista, mutta vähänpä se huoletti rivakoita
merimiehiä, sillä saalis oli sangen runsas. Aaltojen kuohuvat
harjat olivat melkein täynnä tervatynnyreitä, hamppua ja suuria
talikappaleita, jotka olivat kallisarvoisia ranta-asukkaille. He
korjasivat väsymättömällä innolla laulellen vaan iloisia lauluja.
Toisen kuolema auttaa toista leipään, sanoo vanha sananlasku, joka
on täysin tosi sellaisissa tilaisuuksissa. Kaikki olivat sentähden
iloissaan, eivätkä tällä kertaa ajatelleet muuta kuin kiskoa itselleen
veden päällä kuljeksivaa tavaraa, ja sitä he tekivätkin semmoisella
ripeydellä, että siitä oli kunniaa heidän käsivarsilleen.



III.


Kanta-asukasten tuolla tapaa puuhatessa, seisoi yksinäinen mies
läheisellä kallion kärjellä katsellen heidän askareitaan. Vesi tippui
hänen vaatteistansa ja paljaasta päästänsä, niinkuin hän vast'ikään
olisi noussut vedestä, ja arvatenkin lienee asian laita niin ollutkin.
Hän oli kohtalaisen pitkä, voimakas vartaloltaan ja noin neljänkymmenen
vuoden ikäinen. Leveä otsa, tuuheat kulmakarvat, leveät sieramet ja
kaareva ylähuuli tekivät hänen jotenkin säännölliset kasvonsa kovan
näköisiksi, joista muuten kuvautui lujatahtoinen sielu, kykenevä vaikka
painisille kohtalon myrskyjen kanssa, joita hän tällä hetkellä näytti
olevan valmis uhalla vaatimaan taisteluun kanssansa. Hän puristeli
lujasti oikeaa nyrkkiänsä pauhaavalle merelle ja hääriviä ihmisiä
kohden, puhuen itsekseen kumealla äänellä seuraavaan tapaan:

-- Kaikkivoipa Jumala, sallimus tahi kuinka sinua nimittäisin! Miksi
heitit minut tänne tälle autiolle kalliolle?... Minun pitäisi kai tällä
hetkellä kiittää sinua, että sain pitää henkeni. Mutta ei... minä en
tahdo, minä en voi, sillä... sinä olet armahtamaton... Petollinen,
oikullinen ja myrskyävä meri! Miksi et sulkenut minuakin vihastuneesen
syliisi, kuin sinä säälittä ryöstit kaikki mitä minulla oli?... Ja sinä
kurja ihmisjoukko, joka taistelet tuolla saadaksesi muutamia joutavia
hylkysälyjä! Eikö sinulla ole korvia? Pitääkö minun menehtymän kylmästä
ja nälästä kuin kehnon koiran?... Vuoret ja aallot kuulevat varmaan
ääneni, mutta sinä olet kuuro... minä olen huutanut, ja vielä kerran
tahdon huutaa, niin että keuhkoni ovat pakahtua.

Tuo mies raukka, jonka koko ruumis silminnähtävästi vapisi kylmästä,
päästi muutamia tuskallisia hätähuutoja. Meren kohina hämmensi
kuitenkin hänen äänensä, niin ett'ei kukaan kuullut häntä. Hän vaipui
sentähden masentuneena kivelle, kätki kasvonsa käsiinsä ja jupisi
sortuneella äänellä:

-- Kova kohtalo! Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, puuhannut ja
työskennellyt kahtenakymmenenä pitkänä vuotena, on nyt meren
pohjassa... minä tiedän kyllä missä se on; sillä tuolla -- tuolla
ulkona sitä kirottua karia vastaan pirstaantui laiva ja siellä arkku on
upoksissa. Rauta ei pysy veden päällä eikä vesi voi hopeaa hävittää. Se
lepää siis hyvässä rauhassa ja minä sen kyllä sieltä urkin ylös ajan
pitkään. Mutta... ei kukaan kuuntele minun huutojani, ja kohta minä en
jaksa enää... Kirottu hetki, jolloin mieleeni juolahti uskoa itseni
merelle, joka on yhtä uskoton kuin _hän_... Hän... tuo kopea, ylpeä,
joka myrkytti koko elämäni; mutta jonka minä nyt muutamassa päivässä
olisin täydellisesti lannistanut ja nöyristänyt... Kaikki on kuitenkin
nyt ohitse... Julma, sydäntä särkevä ajatus... julmempi kuin kaikki
helvetin tuskat.

Viimeisiä sanoja lausuessaan nousi mies pystyyn ja loi vielä vakoilevan
silmäyksen ympärilleen. Äkkiä kirkastui hänen synkät kasvonpiirteensä
ja ruumis sai luonnollisen jäntevyytensä. Kaksi soutajaa pienessä
veneessä lähestyi vähitellen kallionkärkeä.

-- Vihdoinkin, sanoi mies iloisella äänellä lyöden kätensä yhteen;
-- vihdoinkin tulee pelastuksen hetki ja toivon aurinko nousee
jälleen pimitetylle elämäni taivaalle. Taivas, meri ja ihmiset! Minä
tahdon vielä kerran kilvoitella kanssanne ja olen voittava, tahi...
kukistun... Ei, en kukistukaan!... Niinkuin mies tahdon minä vielä
masentaa kohtalon ja saattaa yritykseni onnelliseen loppuun... minä
tiedän kyllä mihin aarteeni on kätketty ja enempää en tarvitse onneeni.
Itse minä sen hankin esiin, vaikka työskentelisinkin vuosikausia.
Lujalla tahdolla ja uskolla saapi vuoretkin siirtymään. Minulla on
kumpaakin tässä asiassa, ja siis rohkeasti eteenpäin!

Miehen näin puhuessa, laski vene niemelle. Hän meni vakavin askelin
sitä vastaan, mutta ei kyennyt itse nousemaan alukseen, sillä hän
oli menehtynyt vilusta ja nälästä niin, että hampaat kalisivat ja
kaikki hänen jäsenensä vapisivat. Toisen merimiehistä täytyi kantaa
hänet alukseen. He soutivat sitte kaikin voimin, sillä mies huononi
huononemistaan. Kun he saapuivat toiseen rantaan, ei hän voinut puhua,
vielä vähemmin käydä. Molemmat miehet kantoivat hänet käsissään erääsen
kalastajamökkiin, jossa he hoitivat häntä niin huolellisesti kuin
suinkin voivat.



IV.


Vieraan pelastajat olivat kaksi kalastajaa, Elg nimiset kumpikin, he
näet olivat isä ja poika. Ukko oli kolmekymmentä vuotta palvellut
pursimiehenä Karlskronan laivastossa, jolla ajalla hän oli ollut
mukana Suursaaren ja Ruotsinsalmen tappeluissa ja muutamissa muissakin
otteluissa, joissa oli melkoisen tulisesti taisteltu. Nyt oli hän
vanha ja oli monta vuotta harjoittanut ainoastaan kalastusta poikansa
Joonaan kanssa, joka oli kolmenkymmenen vuotias mies, sekä suuri ja
vahva jäseniltään kuin jättiläinen. Ukko oli oikea merikarhu, ja
poika tuli kaikissa isäänsä. Molemmat olivat kunniallisia, jumalisia
ihmisiä, jotka elivät ainoastaan kalastuksesta. Kaikki muu oli heistä
yhdentekevää. Ei ketään naishenkilöä ollut heidän majassaan. He
laittoivat itse ruokansa ja hoitivat asumuksensa, joka olikin siisti ja
kaikin puolin hyvässä kunnossa.

Heti kuin ne olivat saaneet muukalaisen huoneesen, riisui Joonas
häneltä märät vaatteet ja peitti hänet lämpimään vuoteesen, vahvoille
höyhenpatjoille. Ukko sytytti sillä välin tulta pesään ja pani
valkealle pieneen kuparipannuun kiehumaan viinaa ja olutta. Tämän
kaatoi hän sitte saviastiaan ja ojensi sen Joonaalle, joka kohotti
vieraan päätä ja kaatoi siitä muutamia aika siemauksia hänen
kurkkuunsa. Juoma vaikutti pian ja varmasti. Sairas alkoi vähitellen
hikoilla, sitte hän vaipui syvään uneen, jota kesti muutaman kerran
keskeytyen aina seuraavaan päivään, jolloin hän jätti vuoteen ihan
terveenä.

Kalastajamme halusivat tietää kuka hän oli ja kuinka tuo haaksirikko
oli tapahtunut. Mies oli siinä suhteessa aivan harvasanainen. Kaikki
mitä he saivat selvitykseksi oli seuraava, jonka hän kertoili aivan
lyhyesti:

Nimeni on Björner. Muutama vuosi sitten olin minä vähäpätöinen
virkamies Tukholmassa, mutta nyt en minä ole mikään, jonka tähden
minua nimitetäänkin vaan sihteeriksi. Kahdeksan päivää on siitä
kulunut, kuin jätin pääkaupungin matkustaen Thor nimisellä prikillä,
jota johti kapteeni Asplund matkalla Malmöhön ja lastina oli Venäjän
hamppua, tervaa ja talia. Matka kävi onnellisesti aina viime yöhön
saakka, jolloin äkkiä nousi oikein pakanallinen myrsky. Kapteeni teki
velvollisuutensa; hän kääri purjeet, hakkasi mastot poikki ja laski
ankkurit alas, mutta kaikki oli turhaa. Myrsky yltyi kahta kovempaan
raivoon, ja kun alus ei enää totellut peräsintä, paiskasi myrsky meidät
pian karille, jolloin kaikki meni upoksiin. Itse jouduin minä maalle
jonkun laudan päällä. Kuinka laivamiehille, joita oli seitsemän miestä,
lienee käynyt, sitä en minä tiedä, sillä myrsky ja pimeys esti minun
näkemästä ja kuulemasta.

-- He ovat kaikki tuuliajolla, sillä niin monta ruumista on löydetty,
vastasi ukko huoaten.

-- Se oli parasta heille! mutisi sihteeri Björner käheällä äänellä. Hän
istuutui sitten valmiiksi katetun pöydän ääreen ja söi oikein tukevan
aterian, silliä, perunoita ja karkeaa leipää.

Aterioittuansa ilmoitti hän syvimmässä salaisuudessa molemmille
miehille, että hän haaksirikossa oli kadottanut pienen rautaisen arkun,
jossa oli muutamia tärkeitä paperia. Hän sanoi tarkoilleen tietävänsä
paikan, missä laiva musertui ja johon siis arkku ihan varmaan oli
vajonnut. Hän pyysi sentähden heitä seuraamaan häntä merelle nostamaan
arkkua ylös, ja lupasi heille sata riksiä heidän vaivoistaan.

-- Voimmehan ainakin koettaa, vastasi Elg; mutta en minä luule sen
onnistuvan. Minä tunnen vanhastaan veden emännän; harvoin heittää hän
saalin, jonka hän kerran on kynsiinsä saanut.

-- Me tahdomme ainakin tehdä parastamme. Hyvin uskallettu on puoleksi
voitettu, vakuutti Joonas.

Vene laitettiin heti kuntoon ja varustettiin tarpeellisilla kapineilla.
Kolmen miehen lähtivät he liikkeelle ja olivat pian karin luona, jossa
Björner vakuutti onnettomuuden tapahtuneen. Meri oli tänään niin
tyyni ja kirkas kuin peilin lasi. Björner katsoa tuijotti syvyyteen
kotkansilmillään ja Joonas koetteli ja tutki pohjaa harjaantuneella
kädellä. He työskentelivät uutterasti iltaan saakka, mutta eivät
löytäneet mitään.

Niin etsivät he yhtä mittaa monta päivää menestyksettä. Björner
ilmoitti kaikille vahinkonsa ja lupasi kaksinkertaisen löytöpalkan.

Ranta-asukkaat osoittivat suurinta ahkeruutta. Aikaisin aamusta myöhään
iltaan oli kymmenittäin veneitä ja ihmisiä liikkeellä määräpaikalla.
He käyttivät kaikkia aseita kuin oli mahdollista, ja onnistuivatkin
saamaan meren pohjasta muutamia keittoastioita ja vähäisiä
rautakappaleita, jäännöksiä tuosta onnettomasta laivasta; mutta
mitä he oikeastaan etsivät, se ei ollut enää saatavissa. Kalastajat
kyllästyivät pian palkattomaan työhön. Moni oli tietävinään, että juttu
rautaisesta arkusta oli vaan pelkkää lorua. Toiset väittivät, että tuo
jäykkä ja kummallinen vieras varmaankin oli vähän mielen viassa.

Björner oli harmissaan. Hän rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja puri
hammasta; mutta ei mitään uhkaavaa eikä toivotonta sanaa päässyt
hänen huuliltaan. Hänen muotonsa oli sileä ja jäykkä kuin silitetty
marmoripatsas. Hän vuokrasi itselleen asunnon noiden kahden kalastajan
luokse, ilmoittaen, ettei hän tahtonut jättää tätä seutua ennenkuin
hän oli löytänyt arkkunsa. Hän pukeutui tavalliseksi merimieheksi, ja
työskenteli aivan kuin kalastajat itsekin. Joka aamu seurasi hän heitä
merelle auttamaan heitä verkkojen korjuussa ja kalastamisessa. Joonas
seurasi häntä sitten luodolle, jossa he joka päivä olivat muutamia
tuntia nuotalla pyytämässä tuota kadotettua aarretta, joka ei koskaan
tahtonut tulla ilmi.

Niin kului syksy ja koko pitkä talvi. Björner eli mitä paraimmassa
sovussa ja suosiossa kalastajainsa kanssa, joita hän myös tarpeen
tullessa autteli vähemmillä rahasummilla. Joonas oli vakuutettu siitä,
että hänellä oli kyllin tätä tavaraa; sillä hän oli nähnyt muutamassa
tilaisuudessa Björnerin käsittelevän suurta setelipakkaa. Tämä seikka
lisäsi hänen kunnioitustaan ja uskollisuuttaan vierasta kohtaan. Sitä
paitse koko Björnerin olennossa oli jotain miehevää ja salaperäistä,
joka suuresti vaikutti Joonaasen. Hän olisi voinut mennä kuolemaan
vieraan puolesta, jos jotain semmoista olisi tullut kysymykseen; sillä
hän ei pitänyt tätä miestä tavallisena ihmisenä.

Ukko sitä vastoin ei ollut niin suuresti mieltynyt Björneriin. Hänen
mielestään tämä oli kummallinen mies, seikkailija tahi ehkäpä vielä
jotain pahempaakin, sillä hän taisi selvästi lukea hänen kasvoistaan,
että hänellä oli joku suuri rikos omassatunnossaan. Hänellä oli siis
alituinen epäluulo Björneriä vastaan; mutta kun tämä oli aina ääneti
ja kohtelijas, niin he eivät koskaan riitautuneet keskenään. Ukko ei
tahtonut koskaan olla yksinään Björnerin kanssa merellä, eikä hän
olisi sallinut Joonaankaan niin tekevän. Sentähden esti hän heitä
usein kun he aikoivat pistäytyä etsimään aarretta, ja se suututti
suuresti Björneriä, jonka niinmuodoin piti mukaantuman asianhaarain
jälkeen. Tapahtumat saivat kuitenkin pian aivan toisen suunnan.
Kevätpuoleen rupesi ukko sairastelemaan. Hän kääri vähitellen elämänsä
purjeet kokoon ja laski vanhan aluksensa ijäisyyden satamaan. Tämä oli
salaisesti Björnerin mieleen, sillä sen kautta hänen tilansa kohta
muuttui.



V.


Heti kuin ukko Elg oli haudattu, tulivat kaikki neljä veljestä Joonaan
luo pyytämään perintöosaansa. Jälkeenjäänyt omaisuus oli tosin
pieni, mutta suuriarvoinen Joonaalle, joka tuli varsin alakuloiseksi
ja huolestuneeksi. Hän valitti hätäänsä Björnerille, mutta tämä
ainoastaan pudisti päätänsä ja oli vaiti. Voutikin tuli vielä paikalle
ja piti kalunkirjoituksen. Koko talon kalustona oli vene ja vähäiset
kalastuskapineet sekä muutamia tuvassa käytettäviä välttämättömiä
huonekaluja. Tuvan omistusoikeus oli arvoltaan paras kaikesta, sillä
sitä ympäröitsi kolme tynnyrinalaa niin kutsuttua kruununmaata,
joka kaikkina aikoina oli siihen kuulunut. Ei kukaan pitänyt
kuitenkaan tätä maata minkään arvoisena koska se melkein kokonaan
oli kivistä ja karuista, ja kasvoi ainoastaan orapihlajapensaita ja
muutamia ijänikuisia tammia. Kaikki laitokset yhteensä arvosteltiin
kalunkirjoituksessa neljäksisadaksi riksiksi. Björner tarjosi heti
tämän summan, jonka perilliset kauvan mietittyään vihdoinkin ottivat.
Björner maksoi paikalla puhtaassa rahassa, ja koko omaisuus oli
hänen. Rupea sinä nyt palvelijakseni, niin saamme ilman mitään tyhmiä
vastaväitteitä hoitaa asioitamme, sanoi hän Joonaalle. Tämä ihastui
siitä sanomattomasti. Hän tarttui ihastuksella sihteerin käteen ja
tahtoi suudella sitä, mutta sitä ei sihteeri sallinut.

-- Ei mitään lapsellisuuksia... Minä tahdon ainoastaan uskollisuutta
ja kuulijaisuutta! sanoi Björner lausuen viimeiset sanat kovalla äänen
painolla.

-- Sen saatte kuoleman hetkeeni saakka, armollinen sihteeri! vakuutti
Joonas luoden rehellisen katseensa korkeuteen, ikäänkuin hän olisi
kutsunut taivaan sanojensa todistajaksi.

-- Se on hyvä! sanoi Björner lyhyesti ja taputti Joonasta kahdella
sormellaan olkapäälle, ja tämä oli ensimäinen ystävyyden osoitus,
jonka hän oli saanut tuolta totiselta mieheltä; sillä Björner ei
koskaan ollut kiittänyt häntä eikä hänen isäänsäkään heidän avustansa
haaksirikon jälkeisinä päivinä.

Björner ryhtyi nyt Joonaan avulla niin uutteraan työhön, että sitä
täytyi ihmetellä. Hän oli lakkaamatta liikkeessä koko päivän ja välistä
yölläkin. Työtunnit ja tehtävät olivat seuraavat.

Päivän koittaessa purjehti hän joka aamu Joonaan kanssa tuolle
tunnetulle luodolle, jossa he viipyivät kolme tuntia etsimässä
kadonnutta raha-arkkua kaikin tavoin kuin suinkin taisi ajatella
ja kaikilla mahdollisilla keinoilla. Hän palasi sitte kotiin ja
käyskenteli kalastustilalla. Jos sillit olivat hyvässä hinnassa,
niin hän osti niitä sen verran kuin suinkin taisi saada. Hän
suolasi ne sitte omin käsin nelikkoihin, jotka säilytettiin
suuressa perunakellarissa, jonka hän vuokrasi eräältä talonpojalta
naapuristossa. Sitte palasi hän mökkiin ja söi Joonaan kanssa
yksinkertaisen aterian, tavallisesti karkeaa ruisleipää, kalaa ja
perunoita sekä voimakasta mallasjuomaa. Loppuosan päivästä olivat he
tiluksilla kaivamassa, kuokkimassa ja kiviä särkemässä. Molemmat miehet
työskentelivät niin että hiki valui pitkin otsaa ja poskia. Molemmat
olivat vahvoja ja lujia miehiä. Ajan pitkään saivat he suuria toimeen,
niin että tarkka katselija voi vieläkin havaita jälkiä heidän töistään.

Björnerin kalastusmaja oli suuren tammen juurella itse meren rannalla.
Sen ympärillä oleva maapalsta oli kolmikulmainen ja ulkonäöltään
varsin miellyttävä. Muutamia pienempiä, ikivanhoja hautakumpuja kohosi
siellä täällä kentällä, joka muutoin oli tasainen ja kasvoi tiheitä
orapihlajia ja muutamia sammaltuneita tammia. Tilusten keskipaikoilla
kohosi vähäinen kallio, jonka huipulta oli viehättävä näköala yli meren
ja ympärillä olevan seudun. Tällä kalliolla, joka oikeastaan oli suuri
kunnas, alkoi Björner työnsä. Hän tasoitti maan ja laski perustuksen
rakennukseen. Enempää hän ei ennättänyt ensimäisenä vuotena, koska
hän samaan aikaan rakenteli tukevaa kivimuuria maapalstansa ympäri,
jota hän myös koetti viljellä ja raivata. Seuraavana suvena valmistui
rakennuksen ensimäinen kerros. Hän teki myös muutamia puutarhan
aloitustöitä ja laittoi istutuksia, jotka todistivat erinomaista
kauneuden aistia. Kaikki kävi ripeästi kummaltakin mieheltä, ja he
työskentelivät verrattomalla innolla. Joonas oli väsymätön ja niin oli
Björnerkin. He kaivoivat, särkivät kiviä ja muurasivat. Joka päivä
kävivät he myös merellä tekemässä tutkimuksiansa.

Mutta Björner harjoitti sillä välin vielä toistakin elinkeinoa, joka
teki hänet yleisesti tunnetuksi koko seudulla. Hänellä oli nimittäin
rahaa, jota hän lainasi tarvitseville, mutta kovilla ehdoilla.
Sanottiinpa ihan varmaan, että hän otti kumminkin viisikolmatta
prosenttia korkoja ja välistä vähän enemmänkin. Sillä tavalla hän
auttoi köyhiä kalastajia hädän hetkenä. Alussa hän vaan lainaili
jotenkin vähiä summia; mutta sittemmin hänen rahaliikkeensä kasvoi
melkoisen suureksi. Hän lainasi ahkeraan rahoja ja piti aina varalta,
että hän sai omansa takaisin; sillä helläsydäminen hän ei ollut.
Kruununvouti oli ainoa henkilö naapuristossa, jonka luona hän joskus
kävi ja joka vuorostaan kävi häntä tervehtimässä, sillä heillä oli
alituisesti keskenäisiä raha-asioita.

Björner siis oli tunnettu tästä syystä sangen ankaraksi
koronkiskojaksi. Kaikki vihasivat häntä itsekseen sydämensä pohjasta,
vaikka he hädän hetkenä olivat hyvillään siitä, että tällainenkin
auttaja oli saatavilla. Ei kellään ollut oikeaa syytä moittia
häntä. Hän käytti rahaansa kauppatavarana, jota he saivat vaihettaa
velkakirjaan, jos tahtoivat, tai olla vaihettamatta. Hän ei pakoittanut
koskaan ketään eikä hän koskaan rikkonut lupaustansa, olipa se annettu
kelle hyvänsä. Käytökseltään hän oli kohtelijas, mutta vakava ja
harvasanainen. Ei koskaan nähty hymyilyä hänen ohuilla huulillaan,
hän ei koskaan puhutellut ketään ilman syyttä eikä hän koskaan
vastannut sanaakaan, jos joku tiedusteli hänen raha-asioitaan taikka
hänen entisiä elämänvaiheitansa. Hän oli sanalla sanoen salaperäinen
arvoitus, joka antoi aihetta moneen ihmeelliseen kertomukseen kansan
keskuudessa.

Muutamat väittivät, että "raha-sihteeri", joksi Björneriä yleensä
sanottiin, varmaankin oli rosvopäällikkö, joka arvatenkin oli
murhannut miehistön tuossa haaksirikkoon joutuneessa laivassa ja sitte
anastanut laivan kassan sekä laskenut aluksen karille. Toiset luulivat
tietävänsä, että hän oli väärän rahan tekijä ja osasi tehdä rahaa
kuinka paljon hyvänsä. Olipa niitäkin, jotka vannoivat hänen olevan
noidan ja liitossa paholaisen ja veden emon kanssa, sillä he olivat
itse nähneet, että hän joka aamu kävi onkimassa rahaa meren pohjasta.
Varmaankin oli asian laita jotenkin siihen suuntaan, sillä ei kukaan
voinut käsittää, mistä hän muuten olisi saanut rikkautensa, koska hän
alussa selitti kadottaneensa kaikki mitä hänellä oli. Moni arveli,
että hän oli löytänyt rautalippaansa, täynnä hopeaa ja kultaa; mutta
Joonas vannoi, ettei niin ollut asian laita. Ei kukaan ollut ihan varma
väitöksissään, mutta kaikki olivat yksimieliset siinä, että vieras oli
kummallinen ihminen, josta ei ollut helppo saada selkoa.

Joonaan kautta tulivat nämät uutiset Björnerin tietoon, mutta hän
ei vastannut niihin mitään. Rypistihän vaan tuuheita kulmakarvojaan
ja teki edelleen tavallisia toimiansa ja eleli aikojaan yhtä
yksinkertaisesti kuin ennenkin. Joonas oli hänelle uskollinen
ja kuulijainen kuin koira. Työ edistyi nopeasti ja siihen näkyi
Björnerkin tyytyvän. Muutamissa tilaisuuksissa, kun Joonas johti puheen
kadonneesen arkkuseen, jota ei tahdottu ikipäivinä löytää, saattoi
tapahtua, että sihteeri polki jalkaa ja kiroili. Uskollinen palvelija
ei kuitenkaan muistuttanut tätä seikkaa kuin harvoin, ja kaikki meni
siis hiljaista menoaan.

Tulipa viimein kuitenkin päivä, jolloin hiljaisuus ja yksitoikkoinen
elämä vaihettui suuren muutoksen kautta Björnerin elämässä ja
käytöksessä; ja tämä muutos hämmästytti suuresti sekä Joonasta että
kaikkia hänen tuttaviansa niinkuin seuraavassa saamme nähdä.



VI.


Viisitoista vuotta on kulunut haaksirikon tapahduttua.

Mitä Björner on tehnyt tällä ajalla paikan kaunistukseksi on
todellakin hämmästyttävää, varsinkin kun huomaamme, että hänellä ei
ole ollut muuta apua kuin Joonas. Kivinen maa oli muutettu suloiseksi
puutarhaksi, jossa oli kiertäviä teitä, tuoksuvia kukkapenkkiä,
tuuheita lehtimajoja ja varjoisia kujia, ylen ympäri. Mainitulla
vuorentöyryllä kohosi omituinen rakennus. Se oli ympyriäinen torni,
rakennettu tiilistä, kaksikerroksinen pienillä, nelikulmaisilla
ikkunoilla ja katto oli tasainen, niin että sen päällä mukavasti voi
kävellä ihailemassa viehättävää näköalaa. Rakennustapa tosin tuntui
vähän raskaalta ja kömpelöltä, mutta torni kokonaisuudessansa näytti
kohtalaisen komealta, sillä se oli kalkilla sivuttu ja korkealle
paikalle rakennettu. Ikäänkuin mahdottoman suuri lumipatsas kohosi se
yli puitten latvain ja näkyi laajalle ylen ympäri.

Björner nimitti aluettansa Balderinhaaksi ja rakennustaan
Neitsyttorniksi; mutta talonpojat sille antoivat sattuvan nimen
Kalastajainpiinala. Tämä nimi oli näet merkitsevinään, että
talonomistaja oli sortamalla kiskonut lähistön köyhältä kansalta koko
komeaan asumukseensa tarvittavat varat.

Björner ei pitänyt lukua ihmisten loruista, vaan sisusti torninsa
komeasti. Hän panetti seinäpaperit huoneisiin ja hankki Karlskronasta
komeita huonekaluja ja muita talontarpeita. Varsinkin piti hän tarkkaa
huolta kolmannen kerroksen sisustamisesta, josta hän valmisti oikean
neitoiskamarin.

Kun kaikki oli valmista, riisui hän yksinkertaisen kalastajapukunsa ja
pukeutui herrasmieheksi ja muutti sitte asumaan uuteen rakennukseensa.
Hän hankki Joonaallekin uuden merimiespuvun ja antoi alakerroksen hänen
asuakseen, itse ottaen toisen kerroksen huostaansa. Kolmas kerros oli
vielä asumaton, mutta pian tuli siihenkin asukas.

Samalla kuin hän oli riisunut pois vanhan pukunsa, lopetti hän
kaiken seurustelun kalastajain kanssa ja muutti kokonansa ulkonaiset
tapansa. Hän rupesi hyvin siistiksi ja hienoksi käytökseltään mutta
eleli ylipäänsä yhtä yksinänsä kuin ennenkin. Vouti ja eräs nuori
ylioppilas olivat ainoat, joiden kanssa hän seurusteli. He kävivät
tavallisesti kerran viikossa vierailemassa hänen luonansa, jolloin
herrat kolmen miehen huviksensa joivat totia ja pelasivat wiraa.
Näissä tilaisuuksissa sattui Joonas välistä kuulemaan herransa
nauravan ja juttelevan. Hän oli muuten harvapuheinen ja synkkä kuin
tavallisesti. Viimeiset viisitoista vuotta olivat muuttaneet suuresti
hänen ulkomuotoaan, Nyt hän oli harmaapäinen, kellertävän kalpea
ja laiha ukko; mutta yhtä ripeä ja nopea kaikissa liikkeissään.
Vielä edelleenkin kävi hän merellä joka päivä pari tuntia etsimässä
hukkunutta lipastaan; mutta ei pitänyt vähintäkään lukua mistään
kalakaupasta. Hän kirjoitteli sen sijaan joutohetkinä ja tarkasteli
välistä aikansa kuluksi rahakirstuansa, joka oli kiinnitetty hänen
vuoteesensa päänalustan kohdalle.

Niin oli kuukausi kulunut uudessa asunnossa, kun Björner eräänä aamuna
lähti Karlskronaan. Tämä hämmästytti Joonasta erittäin suuresti: sillä
se oli ensimäinen kerta kuin hänen herransa viiteentoista vuoteen lähti
johonkin kaupunkiin. Mutta vielä enemmän hän ällistyi kun Björner
illalla palasi mukanaan nuori nainen, jonka hän huolellisesti majoitti
yläkertaan asumaan.

Kun vouti ja ylioppilas seuraavana päivänä tulivat vierailemaan,
joutuivat he jotenkin hämilleen, kun Björner tuli heitä vastaan
käsityksin nuoren tytön kanssa ja lausui:

-- Tyttäreni Hulda.



VII.


Herrain hämmästys muuttui pian ihastukseksi, kun he lähemmältä
tarkastelivat tuota tuntematonta ilmiötä; sillä Hulda oli tavattoman
kaunis tyttö. Hänellä oli solakka, hyvin muodostunut vartalo ja ihmeen
ihanat kasvot, ympärillä kullankellertävät kiharat, jotka riippuivat
aaltomaisesti hänen hienoille ruusuisille poskilleen, joiden suloa
vielä lisäsi hänen ihanasti viehättävät vaaleansiniset silmänsä.
Koko hänen olentonsa osoitti lapsellista viattomuutta, joka selvästi
kuvastui kaikissa hänen liikkeissään. Hän olikin vielä oikeastaan
lapsi, sillä vasta äskettäin oli hän täyttänyt seitsemäntoista
vuotta. Mutta hän näytti olevan iloinen ja hyvä lapsi, joka oli
saanut huolellisen kasvatuksen. Hän haasteli luontevasti ja nauroi
ääneensä muutamille mitättömille kohteliaisuuksille, joita vouti katsoi
sopivaksi lausua hänelle.

Björner havaitsi salaisella mielihyvällä, että hänen tyttärensä näytti
herroja miellyttävän ja niinpä asian laita olikin. Molemmat olivat
mieltyneet tuohon nuoreen hilpeään tyttöön, joka heidän mielestään oli
kuin kaunis ilmiö toisesta maailmasta. Keijukaisen tavoin liehui hän
synkän, vakavan isänsä ympärillä kokien täyttää hänen pienimpiäkin
toiveitansa. Björner ei näyttänyt kuitenkaan olevan liioin huvitettu
hänen hyväilyistään, sillä hän pysyi aina ihan samallaisena. Toista
oli molempien herrojen laita, jotka nyt tahdomme muutamalla sanalla
esitellä.

Kruununvouti Klämming oli viidenkymmenen vuotias herrasmies,
vartaloltaan vähäläntä mutta tanakka; hänellä oli lihavat loistavat
kasvot ja pienet tirkistelevät silmät, joiden väriä ei ollut
helppo määrätä, koska hän ei niitä milloinkaan pitänyt alallaan.
Hän puhui yhtenään ja nauroi mielellään, mutta tavallisesti omille
sukkeluuksilleen. Ylioppilas, eli oikeammin sanottu lääketieteen
kandidaatti Rosén, oli pitkä, solakka nuorukainen, reipas ja hilpeä
koko olennoltaan. Hänellä oli selkeä ja rehellinen katse ja suuret
ruskeat silmät, joista loisti rohkeutta ja päättäväisyyttä. Rosén oli
seurakunnan kirkkoherravainajan ainoa poika ja asui nykyään äitinsä
luona naapuristossa. Hän oli vasta myöhempinä aikoina ja oikeastaan
voudin kehoituksesta tehnyt tuttavuutta Björnerin kanssa ja ollut sitte
aina kolmantena miehenä wirapöydän ääressä. Muuten hän ei ollut mikään
"rahasihteerin" ihailija, sillä tätä hän piti ainoastaan sydämettömänä
koronkiskojana. Häntä kuitenkin miellytti joskus wirapeli ja sen vuoksi
hän salasi inhonsa sihteeriä vastaan.

Tänä ehtoopäivänä pelaamisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Sittenkuin
oli juotu kahvia, otti Björner tyttärensä käsivarren, ja koko seura
lähti ulos hänen viehättävään puutarhaansa, joka oli paraassa
vihannuudessaan, sillä nyt oli Toukokuun loppupuoli.

Hulda nautti lapsellisella mielihyvällä kaikkea ihanuutta, mikä täällä
ilmestyi hänen eteensä. Hän luultavasti ei ollut koskaan nähnyt
mitään puutarhaa oikein läheltä. Jokainen kukka ja puu veti puoleensa
hänen huomionsa ja herätti hänessä kummastusta. Hän tahtoi saada
selvää pienimmästäkin seikasta. Björner selitteli kaikki tavalla,
joka osoitti, että hänellä oli hyvät tiedot kasviopin alalla. Mutta
kun hänen selityksensä kasvimaailmasta olivat vaan katkonaisia, niin
rupesi Rosén laajemmin selittelemään ainetta. Hän puhui lämpimillä
ja hehkuvilla sanoilla luonnon ihmeellisestä rikkaudesta, ja Hulda
kuunteli ihastuksella hänen puhettaan. Hän ojensi Rosénille palkinnoksi
pienen ruusunnuppusen, jonka tämä kiireesti kätki sydämmellensä.
Björner huomasi sen ja rypisti hiukan tuuheita kulmakarvojaan, mutta
vouti polki vihastuneena maata. Hänen mielestään oli tuo nuori
kandidaatti tehnyt liian syvän vaikutuksen tyttöön ja hän rupesi
sentähden itse suostuttelemaan tyttöä.

Molemmat herrat kokivat kilvan olla kohtelijaita Huldalle, joka näytti
sydämmellisesti kiitolliselta ja iloiselta. Ilta kului hupaisesti ja
hauskasti.

Myöhemmin illalla jättäessään hyvästi Rosénille, lausui Klämming:

-- Pahuuksen oiva tyttö, tuo neiti Björner... Panee vanhan pojan
ajattelemaan avioliittoa, he, he, he!

-- Sen kyllä uskon, vastasi Rosén. -- Hulda on rakastettavin tyttö,
minkä olen nähnyt. Tämän jälkeen ei tuo ympyriäinen torni ole enää
mikään kalastajain piinala, vaan rakkauden koti, jossa minä tuon
tuostakin aion käydä.

-- Niin minäkin, urahti Klämming.

Herrat pitivät sanansa. Balderinhaka tuli siitä hetkestä molempien
kilpakosijain jokapäiväiseksi yhtymäpaikaksi. Björner oli kohtelijas
isäntä ja Hulda rakastettava emäntä, jota oli mahdoton nähdä ja
kuulla häneen ihastumatta. Vouti ja kandidaatti hehkuivat kumpikin
lemmen tulesta. Ainoa, joka näytti kylmältä ja välinpitämättömältä,
oli Björner. Hän piti kuitenkin tarkalla silmällä Huldaa, jota hän
ei koskaan jättänyt yksin kandidaatin kanssa, mutta niin usein kuin
mahdollista voudin kanssa, sillä tätä hän näytti salaisesti suosivan.



VIII.


Vielä oli yksi kuukausi kulunut.

Oli Juhannuksen aattoilta.

Pienessä lehtimajassa, meren rannalla, lateli Joonas esiin muutamia
lasia ja viinipulloja, jotka hän otti kopasta, ja Björner ja Hulda
istuivat ääneti katsellen hänen tointansa.

-- Se on hyvä, sanoi Björner Joonaalle. -- Nyt voit sinä mennä
veräjälle vieraita vastaan, jotka heti saat tuoda tänne.

Joonas meni matkaansa. Björner siirtyi lähemmäksi Huldaa, joka istui
pää vaipuneena alaspäin, ja tarttui hänen käteensä kuiskaamalla puhuen:

-- Päättävä hetki on kohta tullut. Ole nyt lapseni luja, ja näytä, että
olet sellaisen miehen tytär, joka tietää mitä hän tahtoo ja joka ei
koskaan peruuta päätöstään.

Hulda kohotti kaunista päätänsä ja katsoi isäänsä. Hänen kasvonsa
olivat vaaleat kuin lumi, ja runsaat kyyneleet kimaltelivat hänen
poskillaan, ja hänen rintansa kohoili kuin kuohuva meri. Hän puristi
suonenvedon tapaisesti isänsä kättä ja nyyhkytti tuskin kuuluvalla
äänellä:

-- Sääli minua, hyvä isä!... Minä en voi... minä en tahdo olla
rakastavinani... se on kauheata... Anna minun ajatella asiata muutamia
päiviä!... Ethän sinä isäkulta toki tahdo tehdä ainoata lastasi
ikäpäiviksi onnettomaksi!

Björner silmäili tytärtänsä kummallisesti ja lausui:

-- Minä tahdon onneasi, rakas lapsi!... Sinä et käsitä sitä itse, ja
sentähden on minun velvollisuuteni toimia... Enemmän kuin kolmekymmentä
vuotta olen minä taistellut, kärsinyt ja työskennellyt yhtä tarkoitusta
varten, jonka minä vasta tämän yhdistyksen kautta olen saavuttava...
Pitäisikö siis kaikki minun vaivannäköni menemän hukkaan yhden naisen
valituksien tähden? Peräytyisinkö minä nyt kun jo seison toiveitteni
rajalla? En, se ei saa, se ei voi tapahtua... Julma, kiittämätön
lapsi!... Sinun täytyy totella, vaikka se olisikin uhraus, sillä
sinun tuskasi eivät ole mitään verraten minun sielunvaivoihini ja
kieltäymyksiini, joita pitkät vuodet olen kärsinyt.

Björner lausui viimeiset lauseensa äänellä, joka kuului niin kolkolta
ja epätoivoiselta, että Hulda sitä peljästyi. Hän nousi äkkiä ylös ja
lausui haaveksivaisella nöyryydellä:

-- Isä! minä koetan täyttää toivomuksesi... Herra olkoon apunani!

-- Kiitos, lapseni... Nyt huomaan minä, että '"sinä olet luu minun
luustani!"; sillä Björneriläinen voi lujuudella kantaa kohtalonsa
ja voittaa sen. Sinun kohtalosi on oleva suloinen. Minä tiedän ja
ymmärrän sen paremmin kuin sinä. Pois siis kaikki turha valitus,
kaikki huokaukset ja kyyneleet! Osoittau iloiseksi, vaikka rintaasi
karvastelisikin.

-- Minä tahdon koettaa, kuiskasi Hulda uudestaan ja huojensi
ahdistettua sydäntänsä syvällä huokauksella.

Samassa tuli kolme herraa lehtimajaan. Ne olivat kruununvouti,
kandidaatti ja seurakunnan pappi. Kaikki olivat juhlapukuun puetut,
koska he olivat oikein kutsutut vieraiksi; ensimäinen kutsumus, jonka
Björner antoi sitten kuin hän oli tullut tälle seudulle. Klämming oli
huolellisesti puettu täyteen virkapukuun, ja hänen pyöreät kasvonsa
loistivat kuin täysikuu.

Isäntä lausui vieraillensa tervetuliaiset, mutta emäntä ei virkkanut
mitään. Hän tosin koetti hymyillä, mutta se oli kyyneliin sekoittunutta
hymyilyä, "surua ruusunpunassa". Rosén huomasi heti, että jotain
tavatonta oli tekeillä. Hän koki saada sitä selville Huldan kasvoista,
mutta havaitsi selvästi, että tyttö vältti häntä, ja tämä seikka enensi
vieläkin hänen uteliaisuuttansa.

Sittenkuin herrat olivat keskustelleet hetkisen, ja Klämming kaiken
aikaa näytti oikein riemastuneelta ja iloiselta, tarttui Björner
lasiinsa ja lausui:

-- Hyvät herrat! Minulla on tärkeä syy, jonka vuoksi olen rohjennut
kutsua teitä tänä iltana juomaan lasin tykönäni. Minulla on nyt iloinen
uutinen ilmoitettava teille, että nimittäin ainoa tyttäreni on mennyt
kihloihin ystäväni kruununvouti Klämmingin kanssa. Toivon, että te
hyvät herrat tyhjennätte lasinne heidän onnekseen ja menestyksekseen!

Jos tulipommi olisi räjähtänyt Rosénin jalkain juuressa, ei hän olisi
enemmän voinut hämmästyä kuin näistä sanoista. Lasi putosi hänen
kädestään ja hän vaipui hämmästyksissään istumaan keinulaudalle. Samoin
oli Huldan laita. Hän kaatui voimattomana isänsä syliin. Molemmat
rohkaisivat kuitenkin pian mielensä ja kokivat näyttää iloisilta.

Klämming lähestyi kevein askelin morsianta, joka vavisten kuin haavan
lehti liittyi hänen sivulleen.

Pappi piti komean onnentoivotuspuheen; mutta kandidaatti oli vaan vaiti
ja ryyppeli.

Björner täytti lasit laitain tasalle ja kehoitti juomaan. Hän oli
erinomaisen puhelijas ja kohtelijain isäntä mitä voi ajatella. Ei
kukaan ollut kuitenkaan niin onnellinen kuin Klämming. Hän paimensi
uskollisesti rakastettuansa koko illan, niin että Rosénin oli mahdoton
kahden kesken koko ehtoona vaihtaa sanaakaan hänen kanssaan, vaikka
hän sitä niin hartaasti halusi. Salaisella tyytyväisyyden tunteella
näki hän kuitenkin, että Huldaa ylen määrin rasitti hänen ylkämiehensä
kömpelöt kohtelijaisuudet. Tästä syystä hän lyijykynällä kirjoitti
muutaman sanan paperille, jonka hän sopivassa tilaisuudessa sai
pistetyksi hänen kouraansa. Sanat olivat seuraavat:

    "Hyvä Hulda!

    Sinä olet joutunut pahojen juonien uhriksi, mutta älä ole
    toivoton! Huomenna, isäsi ollessa tavallisuuden mukaan merellä,
    tulen minä luoksesi tänne. Sinä et koskaan ole tuleva Klämmingin
    puolisoksi."

Teeskennellen menevänsä johonkin emännän askareihin sai Hulda
tilaisuuden lukea lapun. Hän tuli siitä hetkestä saakka ikäänkuin
vähän iloisemmalle mielelle. Rosén sai kiitollisen silmäyksen.
Jäähyväishetkellä jätti Hulda hänelle paperilapun takaisin ja oli
siihen kirjoittanut:

    "Minä odotan sinua!"

Ihastuneena suuteli Rosén noita muutamia sanoja ja lähti kotiinsa
levolle, mutta ei hän sinä yönä nukkunut. Ja niin taisi olla Huldankin
laita.



IX.


Aikaisin seuraavana päivänä oli Rosén liikkeessä ja lähti ulos
kävelylle.

Aamu oli erinomaisen ihana ja kaunis. Linnut lauloivat ja kukat
loistivat komeassa puvussaan, mutta Rosén ei kuullut eikä nähnyt
mitään. Hän kulki kiivain askelin ja hehkuvin poskin edes takaisin
rannalla odottaen sitä hetkeä, jolloin Björnerin piti lähteä vesille.
Mutta tätä hetkeä ei tahtonut tullakaan. Pitkät tunnit kuluivat
ilman että mitään alusta tuli näkyviin. Näyttipä tosiaankin kuin
Björner tänään ensi kerran viiteentoista vuoteen olisi unhottanut
aarteensa meren helmaan, ja se suuresti kummastutti kävelijäämme.
Lopuksi teki hän rohkean päätöksen, mennä salaisesti käymään sisällä
tiedustellakseen asian laitaa.

Balderinhakaa ympäröitsi joka taholta korkea kivimuuri ja sitä
vartioittiin tarkoin niinkuin linnaa. Ainoastaan kaksi käytävää oli
taloon, nimittäin toinen valtamaantien puolelta ja toinen vei ulos
merelle. Molemmat olivat varustetut korkeilla porteilla, jotka aina
olivat suljetut. Päästäkseen sisään täytyi soittaa kellonvetimestä.
jolloin Joonas kauan odotettua tuli avaamaan, ja kyseli aina ensin
tarkasti mitä vieraalla oli asiana.

Näihin säännöllisyyksiin ei Rosén tahtonut tänään mukaantua. Hän
sentähden kiipesi korkeaan puuhun, josta hän hyppäsi muurille ja siitä
puistoon. Täällä hiipi hän kauan ympäri mutkaisia polkuja myöten, mutta
seisahtui viimein tiheään pensastoon, ihan lähelle tornia, niin että
hän selvästi taisi nähdä mitä sen luona tapahtui.

Kauvan odotettuansa huomasi hän kolme henkilöä tulevan tuolle
tasaiselle katolle, jossa he istuivat viheriäksi maalatulle
nojapenkille. Ne olivat Björner, Klämming ja Hulda. Viimeksi mainittu
istui molempain miesten keskellä, niinkuin alppiruusu kahden
sammaltuneen puurungon välissä. Hän näytti kokonaan niin vaalealta ja
vapisevalta, kuin ulpukan kukka aalloilla.

Rosén oli nähnyt kylläksi. Tänään ei ollut mitään toivoa tavata häntä.
Kauan seisoi hän kuitenkin katselemassa tuota kaunista näkyä. Hulda
ei ollut koskaan ennen näyttänyt hänestä niin enkelin kaltaiselta
ja jumalaiselta kuin tänään. Vastenmielisesti jätti hän paikkansa
ja palasi sitte samaa tietä kuin oli tullutkin, siinä vakaassa
päätöksessä, että hän huomenna tekisi kokeen paremmalla menestyksellä.

Murheellisella sydämmellä saapui hän kotiin, jossa hän sai tietää
rakkaalta äidiltään, että jo oli ensimäinen kerta kuulutettu äsken
kihlattua paria. Tämä oli kiihoitusta hänelle. Kiihkeä nuorukainen
vannoi itsekseen, että hän ehdottomasti tekisi tyhjäksi tuon aiotun
avioliiton.

Ei ollut aikaa hukata. Täytyy takoa, kun rauta on kuuma, oli se
peruslause, jonka hän sen täydessä merkityksessä tahtoi panna voimaan
tässä asiassa.

Seuraavana päivänä teki hän uuden yrityksen ja vielä senkin jälkeisenä
päivänä, mutta aina vaan yhtä huonolla menestyksellä. Björnerin
vene oli sidottu kiinni rantaan; hän näytti heittäneen siksensä
merimatkansa. Rosén hiipi ympäri puistossa ja oli joka päivä äänetön
todistaja Klämmingin rakkaudenloruihin, voimatta niitä millään tavalla
estää; sillä hän tuomasi, että isä vartioitsi Huldaa ikäänkuin kotkan
silmällä. Hän oli siitä syystä aivan toivoton ja alkoi epäillä tärkeän
yrityksensä onnistumista. Äkkiä aukeni kuitenkin toivon portti.
Neljäntenä päivänä aamulla tekivät Björner ja Joonas taas tavallisen
matkansa. Rosén kiiruhti pian portille, mutta kun tämä oli suljettu,
täytyi hänen mennä tavallista tietänsä muurin yli. Ennen pitkää oli hän
kuitenkin määrätyllä yhtymispaikalla, jossa Hulda jo odotti häntä.

Rosén oli saavuttanut toivotun hetken. Hän seisoi nyt tuon herttaisen
tytön edessä; mutta äänetönnä ja sanatonna kuin marmorikuva. Niin
oli Huldankin laita. Nuoret rakastivat toisiansa ensi rakkauden koko
lämpimyydellä, ilman että sanaakaan, joka olisi voinut ilmaista heidän
sisälliset tunteensa, oli vaihdettu heidän kesken. Se selvisi heille
tällä hetkellä, sillä silmien kieli on ollut kaikkina aikoina paras
rakkauden välittäjä. He katsoivat toisiinsa, ja heidän sydämmensä
kuvastui heidän silmäyksissään.

Rosén lopetti viimeinkin äänettömyyden lausuen:

-- Rakas Hulda! Minä käytän tätä nimitystä, sillä aina ensi hetkestä,
kuin minä sinut näin, on sydämmeni palanut rakkaudesta sinuun; mutta
en koskaan ole sitä paremmin tietänyt kuin nyt. Minä sanon siis vielä
kerran rakas Hulda, mutta en tahdo, että sinä pidät tätä minäkään
rakkauden tunnustuksena minun puoleltani, sillä enhän minä uskalla
toivoa, tunteillani olevan mitään perustetta. Minä toivon ainoastaan,
että pidät minua ystävänä... ystävänä, joka tahtoo parasta onneasi.
Luota siis minuun!... Minä yritän pelastaa sinut, sillä minä olen varma
siitä, että sinä pidät liittoa Klämmingin kanssa onnettomuutena.

-- Suurena onnettomuutena! kuiskasi Hulda syvään huoaten.

-- Niin se todella onkin, toisti Rosén. -- Klämming on huonoluonteinen,
sydämmetön ihminen, joka oikeudella ja vääryydellä on raastanut
itselleen suuren rikkauden, ja rikkaus on ainoa, mikä hänelle tuottaa
arvoa ihmisten kesken. Raha ja herkullinen ateriapöytä ovat ainoat
jumalat, joita hän palvelee. Hän voisi myydä rakkautensa, jos sitä
hänellä koskaan lienee ollutkaan, jompaankumpaan niistä.

-- Kauheata! huokasi Hulda uudelleen.

-- Sinä tiedät tämän, ja kuitenkin olet suostunut menemään liittoon
hänen kanssansa; se oli pahasti tehty.

-- Kyllä tosin... Mutta kuule minua ensin, niin et minua niin
ankarasti tuomitse. Minä olen vielä lapsi, jolla on vaan vähän
kokemusta elämästäni. Äitini minä kadotin jo kehtolapsena enkä tiedä
isää ennen nähneeni kuin tänne tultuani. Kolmen vuoden ikäisenä minä
majoitettiin erään rouvan luo Tukholmassa, jossa minä olen elänyt koko
ikäni ja saanut hyvän kasvatuksen isäni huolesta. Hänestä erotettuna
tunsin minä itseni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi maailmassa. Minä
halusin häntä tavata ja hän vastaanottikin minut avoimin sylin.
Oli niin suloista nojata päätään isän rintaa vasten. Minä luulin
onneni ainiaaksi vakaantuneen. Se oli hirveä erehdys! Hän vaati tätä
yhdistystä, joka minua kauhistuttaa. Minä itkin ja rukoilin sääliä. Hän
vihastui ja sanoi minua kiittämättömäksi lapseksi, joka myrkytti hänen
elonpäivänsä. Hän selitti sitte, että ilman tätä yhdistystä olisi hänen
elämänsä tarkoitus turha; hän tulisi surulla hautaan laskettavaksi.
Minä taisin pelastaa hänet, ja lupasin siis koettaa... Vaikeaa se on,
mutta minun täytyy, vaikka sitte menehtyisinkin.

-- Tunnetko sinä isääsi... minä tarkoitan, ovatko sinulle hänen
elämänsä kohtaukset lähemmin tunnetut?

-- Eivät ollenkaan. Minä tiedän ainoastaan, että hän on ollut
joku virkamies Tukholmassa... Hän näyttää minusta välistä niin
kummalliselta, että minä melkein rupean pelkäämään.

-- Niin se onkin. Isäsi on todellakin kummallinen. Minä en tahdo
panetella häntä, kaikkein vähemmin sinulle: mutta asianhaarat vaativat,
että minun täytyy sanoa sinulle katkera totuus. Sinä olet puhdas ja
viaton, siksi täytyy sinun tietää kaikki... Rohkenetko kuulla minua?

-- Kyllä, kuiskasi Hulda ja liittyi lähemmäksi tuota nuorta miestä.

Rosén tarttui hänen kätöseensä ja alkoi puhua, mutta pian hänet
keskeytti ankara kolina rantaportilla. Molemmat peljästyivät. Heidän
ensi ajatuksensa oli, että Björner oli palannut takaisin. Rosén yritti
lähteä pakoon, mutta malttoi mielensä tarkemmin ajateltuansa, sillä
Björnerillähän oli itsellä portin avain. Siellä täytyi siis olla
joku vieras, ja hän jäi paikalleen. Mutta yhä kesti soittamista ja
kolkutusta portilla niin että se tällä hetkellä oli Rosénista erittäin
vastenmielistä. Hän meni viimein avaamaan. Kaksi suurta, mustanverevää
miestä kysyi heti sihteeriä, jota he välttämättömästi tahtoivat
puhutella. Kun he saivat tietää hänen poissaolonsa, jättivät he yhden
nelikontynnyrin sihteerille annettavaksi. Toinen miehistä asetti sen
varovasti portin pieleen ja sanoi:

-- Sihteerille terveisiä ja sanokaa että minä tulen taas ehtoolla;
mutta varokaa hyvin tuota tynnyriä, se on täynnä ruutia.

Rosén sulki jälleen portin ja kiiruhti lehtimajaan. Hän tarttui taas
Huldan käteen ja lausui:

-- Rakas Hulda! Sinun isäsi on täydellinen arvoitus. Viisitoista
vuotta on kulunut siitä, kuin hän tuli tänne haaksirikkoisena, ja
hänellä ei ollut muuta, kuin vaatteet päällä, mutta hän on kuitenkin
nykyään upporikas mies. Hän on sillä välin ollut yksinkertainen
työmies, toiminut ja puuhannut köyhäin kalastajain kanssa, joita hän
voudin avulla on kiskonut luihin ja ytimiin saakka. Hän on sanalla
sanoen ollut ilkeä koronkiskoja. Tuota komeaa rakennusta kutsutaan
tavallisesti "Kalastajain piinalaksi", koska se on muurattu leskien
ja köyhäin kalastajain hiellä ja vaivalla. Muuten ei ole yleensä
mitään moitittavaa hänen jokapäiväisessä elämässään, jos jätämme
lukuun ottamatta muutamat selkkaukset huonomaineisten ihmisten
kanssa, niinkuin äskettäin näimme nuo kaksi miestä. He olivat minun
vakuutukseni mukaan kaksi pursimiestä, jotka ovat varastaneet tavaran
kruunun varoista Karlskronassa. Ruutia ei ken hyvänsä saa myydä, mutta
sinun isäsi on harjoittanut ruutikauppaa monta vuotta.

-- Kauheata... enemmän kuin kauheata! huudahti Hulda ja vaipui
voimattomana nojapenkille.

Rosén kiersi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri ja jatkoi:

-- Hulda parka! Minä en olisi sanonut sinulle tätä katkeraa totuutta,
jos ei se olisi ollut välttämätöntä. Isäsi tahtoo päästä jonkun huonon
tarkoituksen perille sinun yhdistyksesi kautta. Mitä se mahtanee olla,
on vaikea käsittää, hän kun on niin käsittämätön kaikissa toimissaan.
Varmaa on kuitenkin, ettei sinun koskaan tarvitse tulla Klämmingin
puolisoksi.

-- Minun täytyy... Oi, miten onneton minä olen!

-- Jälkimmäisen minä myönnän, mutta en edellistä... Taivaan ja maan
tähden, sinun ei tarvitse koskaan olla hänen, jos sinä luotat minuun...
Teetkö sen rakkaani?

Hulda ei vastannut mitään, mutta hän siirtyi lähemmäksi nuorukaista
silminnähtävällä myöntyväisyydellä. He olivat kauan ääneti. Rosén
piti tuota kaunista, vapisevaa tyttöä sylissään, ja heidän huulensa
sattuivat yhteen ensi kerran.

-- Sinä olet minun... minun ijäisesti! huudahti nuorukainen
ihastuksella, mutta lisäsi matalammalla äänellä: -- Nyt tarvitaan
toimintaa, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Minä olen tuumannut
pelastaa sinut seuraavalla tavalla. Huomen ehtoolla kymmenen aikaan
olen minä täällä, jolloin sinä heti seuraat minua, sillä pako on
ainoa, joka auttaa sinut vaarasta. Minä hankin hevoset ja vaunut
naapuristosta, joilla lähdemme Karlskronaan, jossa minä jätän sinut
kunnioitettavaan perheesen tätini luo. Tulevaisuus on tarkemmin
määräävä menetystapamme... Pahinta on, kuinka sinä voit tulla ulos
määrätyllä ajalla; mutta minä tiedän, että Klämming tulee teille huomen
illalla ja että ukot varmaan tekevät totia. Sillä aikaa sinä helposti
voit pujahtaa tiehesi.

Hulda hämmästyi alussa ajatusta, että hänen tulisi paeta, mutta rakkaus
voittaa kaikki, ja päätös oli tehty.

Se olikin hyvään aikaan, sillä portti aukeni ja Björner astui sisään.
Hän huomasi heti ruutitynnyrin ja käski Joonaan kantamaan sen kellariin
ja virkkoi:

-- Minulla on jo yksi ennestään, mutta täytyyhän minun ottaa tämäkin.
Tämä olkoon myös viimeinen.

Rakastavaiset puristivat toisiaan lämpimästi kädestä ja erosivat.



X.


Monellaiset ajatukset liikkuivat Huldan mielessä hänen erottuaan
oikeasta rakastajastaan. Hän olisi tahtonut mielellään rakastaa ja
kunnioittaa isäänsä; mutta sitä hän ei voinut ajatellessaan niitä
sanoja, joita Rosén oli maininnut hänen elämätavastaan. Hän kauhistui
kuitenkin tuota pakotuumaa, ja kuta lähemmäksi päättävä hetki tuli,
sitä levottomammaksi ja epäilevämmäksi hän muuttui. Mutta hän
tiesi myöskin sydämmessään, että hänen tämän jälkeen oli mahdoton
ojentaa kättänsä Klämmingille tuntematta suurinta inhoa. Hän olikin
suoraan sanonut sen hänelle, oli palavasti rukoillen vedonnut hänen
jalomielisyyteensä; mutta Klämming oli leikkiä laskien tehnyt turhaksi
hänen muistutuksensa. Hän oli käyttänyt samaa keinoa isääkin vastaan,
joka siitä vaan kiukustui ja vihastui. Hän päätti kuitenkin vielä
uskaltaa yhtä keinoa. Hetki näytti suotuisalta. Björner istui polttaen
piippua suuressa nojatuolissa tyttärensä ja raha-arkkunsa välissä. Hän
silmäili jonkunmoisella tyytyväisyyden tunteella kumpaakin puolta,
ja hänen totiset kasvonsa olivat tavallista lempeämmät. Hulda laski
ystävällisesti käsivartensa isänsä kaulalle ja suuteli kyynelsilmin
hänen korkeaa ryppyistä otsaansa. Hän lankesi sitte polvilleen hänen
eteensä, ja lausui kädet ristissä rukoilevalla äänellä:

-- Kallis, rakas isä! Minä olen koettanut tehdä sinulle mieliksi,
mutta... minä en taida, minä en voi... minun voimani lannistuu... Sääli
minua!

Björner katseli kauan tytärtänsä liikutuksen tunteella. Hän tarttui
sitte hänen käteensä ja sanoi:

-- Nouse, lapseni! Minä en ansaitse mitään polvistumista. Itse tein
minä kerran samoin, mutta en tee sitä enää... Minua herjattiin,
pilkattiin, ja mikä oli vielä pahempi: nauraen potkaistiin minut ulos
sentähden... Minä tahdon olla armahtavampi. Asetu tänne rinnalleni!
Tahdon lyhyesti kertoa sinulle elämäni vaiheet. Jos sinulla on
sittenkin rohkeutta vastustaa toivomustani, niin ei ole se minun
vertani, joka juoksee sinun suonissasi.

Hulda totteli kehoitusta. Björner pyyhkäisi muutaman kerran otsaansa ja
alkoi kertomuksensa näin:

-- Minä olen varmaan kova ja kummallinen sinun mielestäsi, lapseni!
Kuitenkin sykkii sydän rinnassani; sydän, joka on liekinnyt kaikelle
kauniille ja ihanalle maan päällä, mutta joka aikaisin tuli heitetyksi
kärsimyksien tuleen, jossa se melkein on palanut tomuksi ja tuhaksi...
Kohta minulla ei ole mitään sydäntä enään. Täytymys vaatii niin. Monena
pitkänä vuotena olen työskennellyt sen turmioksi, kiihoitettuna siihen
seuraavasta tapauksesta, joka oli ensimäinen aihe minun kurjiin elämän
kohtaloihini.

-- Minä olin terve ja hilpeä ylioppilas, joka pääasiallisesti omilla
ansioillani autoin itseäni eteenpäin maailmassa, koska vanhempani,
vähävarainen lukkarinperhe, aivan vähän tahi eivät ollenkaan voineet
minua auttaa. Minä lueskelin, olin kotiopettajana ja kävin kulkuani
eteenpäin rohkein askelin. Kahdenkymmenen vuotiaana olin minä
suorittanut kameraalitutkinnon ja päättänyt matkustaa Tukholmaan,
jossa aioin kääntyä virkamiehen uralle. Mutta kun minulla ei ollut
mitään matkarahaa, rupesin minä joksikin ajaksi kotiopettajaksi erään
rikkaanlaisen henkikirjurin perheesen etelä Skånessa. Isäntäni ja
minä tulimme hyviksi ystäviksi. Hän oli laiska kirjoitusmies, mutta
kunnollinen maanviljelijä, jonka suurin nautinto oli herkulliset
ateriat. Minä toimitin hänen virkaansa, jota minut muutaman kuukauden
kuluessa määrättiin omin neuvoin hoitamaan. Henkikirjurilla oli
hupainen perhe, varsinkin eräs yhdeksäntoista vuotias tytär, nimeltä
Estrid. Hän oli viehättävän kaunis kuin Juno ja majesteetillisen
komea kuin kuningatar. Hänen mustat hiuksensa olivat kuin loistava
verkko ruusutarhan ympärillä, ja hänen ruskeat silmänsä kuin kaksi
polttopeiliä, joissa oli kalkkalokäärmeen lumoava katse. Minä ihastuin
silmittömäksi, hurmaannuin, tahi oikeammin sanoen minä olin tenhottu.
Rintani oli kuin kiehuva tulivuori, jonka, täytyi purkautua ettei
sydän olisi kappaleiksi hajonnut. Eräänä onnellisena hetkenä ilmaisin
minä hänelle rakkauteni, joka ei jäänyt vastausta vaille. Hän vannoi
minulle ijäistä uskollisuutta, ja vala vahvistettiin suuteloilla, jotka
vielä polttavat huulillani kuin hehkuvat hiilet. Minä tulin melkein
mielettömäksi ilosta, ja taivaallisen iloisia olivat ne päivät, jotka
sain elää. Vanhemmat katselivat suostumuksella rakkauttamme. Me elimme
kihlattuna parina suurimmassa vapaudessa. Kesäöitten puoliväliin
istuimme puutarhassa kuunnellen satakieltä, ja nautimme hetkiä, joita
ei yksikään kuolevainen voi selittää. Estrid näytti rakastavan minua
kiihkeästi. Sen hän osoitti kaikissa tilaisuuksissa, ja minä -- minähän
olin onnellisin kuolevaisista... Mutta eipä Aatamikaan saanut olla
kauan paratiisissa... Estrid, tuo kaunis, sydämmellinen, jumalainen
Estrid, oli teeskentelijä, paholainen naisen hahmossa, kyykäärme,
joka vuodatti sydämmeni täyteen myrkkyä, sillä hän rikkoi valansa ja
pilkkasi minua.

Björner keskeytti puheensa. Hulda katseli häntä sääliväisesti, sillä
hänen kasvoistaan heijastui tällä hetkellä syvä kärsimys ja viha, jotka
herättivät sekä sääliä että kammoa. Hulda odotti jatkoa, sillä Björner
puhui lämpimyydellä ja miellyttävällä innostuksella. Hän alkoi jälleen:

-- Hurmaukseni kesti kolme kuukautta. Tuli kosija, jolla oli
satatuhatta riksiä, ja Estrid antoi hänelle heti kätensä ja sydämmensä.
Tämä oli nuorukainen, jolla ei ollut tietoa eikä arvoa, niin että
vaikuttavana syynä Estridin menetystapaan oli rikkaus. En tahtonut
alussa uskoa, että hän tarkoitti totta, ja kun minä tulin siitä
vakuutetuksi, että asian laita oli tosiaan niin, vannotin minä kaiken
nimessä, mikä pyhää on, häntä luopumaan aikomuksestaan, koska minä
muuten tulisin ikipäivikseni onnettomaksi. Minä lankesin polvilleni
hänen jalkainsa juureen ja rukoilin vielä edes yhtä lempeää silmäystä,
mutta hänen kauniit silmänsä ilkkuivat. Hän sanoi minulle suoraan,
että minä olin köyhä raukka, jonka ei koskaan pitäisi ajatellakaan
kihlata ketään tyttöä, koska minä en kumminkaan voisi häntä elättää.
Minä vedin todistukseksi rakkauteni ja tulevaisuuteni, mutta hän nauroi
kumpaakin ja käänsi ylenkatseellisesti selkänsä. Se oli kauhea hetki.
Alakuloisena käännyin hänen vanhempiensa puoleen, mutta hekin moittivat
minua köyhyydestäni ja kohtelivat minua kylmyydellä ja ylenkatseella.
Isä osoitti minulle suorastaan ovea. Minä tottelin paikalla.
Sortuneena, petettynä ja pilkattuna, jätin minä rakkauteni paratiisin
ja vannoin mielessäni ijankaikkista kostoa hänelle, käärmeelle
paratiisissa, joka minut sieltä karkoitti. Hänen uskottomuutensa ei
minua niin paljoa vaivannut kuin se kylmä pilkka ja ylenkatse, jolla
hän minut työnsi takaisin; pilkka, jota en koskaan voi unhoittaa, sillä
siitä hetkestä saakka olen elänyt ainoastaan kostaakseni. Minä vannoin
itsekseni tulevani vielä kerran sadantuhannen riksin omistajaksi; sillä
ilman tätä summaa en voisi panna kostotuumaani täytäntöön. Kuinka minä
olen taistellut, kärsinyt ja kieltäytynyt kaikesta valani tähden, sen
saat nyt kuulla.

-- Koko omaisuuteni kannalmuksessa selässäni, seurasin eräässä jaalassa
Malmöstä Tukholmaan. Minä sain heti paikan ylimääräisenä virkamiehenä
kamarioikeudessa, jossa minä tein työtä yöt päivät virkamiehen uralle
päästäkseni. Pian huomasin kuitenkin, että tämä oli jotenkin palkatonta
työtä, ja kun rahoja etupäässä tarvittiin aatteeni toteuttamiseksi,
niin koetin minä kaikin tavoin niitä ansaita. Minä sahailin halkoja
isännälle huoneen hyyrystä; ruokani maksuksi harjasin matkustajain
vaatteita hotelleissa; ja ansaitsin vaatteeni siten, että hoidin erään
räätälin tilikirjoja. Olinhan minä sillä välin asianajajanakin, ja
siinä virassa minulla oli parhaimmat tuloni. Sillä tavalla ansaitsin
tosin rahaa, mutta eipä ne tahtoneet riittää. Minä rupesin silloin
koronkiskojaksi; mutta tämäkään elinkeino ei suuresti hyödyttänyt,
sillä liikepääomani oli sangen vähäinen. Älykkäällä hoidolla se
kuitenkin vuosi vuodelta kasvoi. Vihdoin tulin tutuksi sinun äitisi
kanssa, jolla oli kymmenentuhatta riksiä, jonka tähden minä nain hänet,
varsinkin kun hän oli erittäin kaunis nainen. Hänen myötäjäisensä
olivat suuri lisäys kassaani. Liikkeeni suureni nopeasti. Pian oli
minulla tuo määrätty summa koossa ja nyt olin saapunut toivottuun
päämaaliini, minulla oli vaan tehtävänä asiasta lopullinen päätös.
Tällä hetkellä kuoli äitisi. Sinä olit silloin kolmevuotias. Minä
majoitin sinut kunnioitettuun porvariperheesen ja valmistauduin
vuorostani kostamaan, seuraavan tuuman mukaan.

-- Aina siitä saakka kuin minä jätin Skånen, olen minä erään ystäväni
kautta kotiseudulla pitänyt tarkoin silmällä tuota uskotonta. Kaikki
hänen elämänvaiheensa ovat minulle tunnetut. Estridin sulhanen osti
omaisuudellaan pienen herraskartanon, ja heidän häänsä pidettiin
loistavalla komeudella. Mutta kauan ei heidän autuaallinen onnensa
kestänyt. Estrid oli turhamainen, kopea ja ylpeä. Hän köyhdytti
muutaman vuoden kuluessa miehensä. Heidän täytyi myydä tiluksensa
ja siitä ajasta saakka on hänen miehensä ollut työvoutina samassa
kartanossa. Aikomukseni oli nyt ostaa ja maksaa tämä tilus. Minä
olisin tämän kautta osoittanut tuolle ylpeilijälle kuinka väärin hän
teki hyljätessään minut. Hän oli ivannut minua köyhyyteni tähden.
Nyt oli tullut minun vuoroni. Minä olisin maksanut samalla mitalla.
Tuon pöyhkeän uskottoman lemmittyni piti tulla minun nöyräksi
palvelijattarekseni ja syvästi saisi hän katua käytöstänsä minua
kohtaan. Hänen piti langeta polvillensa minun eteeni ja... tulla
sysätyksi takaisin.

-- Sellainen oli se kosto, jota minä kahdenkymmenen vuoden kuluessa
mietin panna toimeen. Hetki oli tullut, aseet olivat valmiit ja
sydämmeni riemuitsi ilosta. Minun satatuhatta riksiäni puhdasta
hopearahaa olivat säilytetyt pienessä raha-arkkusessa. Minä tahdoin
tätä rahalajia, että Estridin ylpeät silmät jäisivät kummastuksesta
selälleen katsellessaan häikäisevää aarrettani. Se oli tuhmuus, jonka
minä kalliisti sain maksaa. Laiva, jossa minä matkustin, joutui
haaksirikkoon ja minun aarteeni vaipui meren syvyyteen. Itse jouduin
minä puolikuolleena eräälle paljaalle kallion kielekkeelle. Se oli
kamala, hirveä, kirottu hetki. Kaikki oli kadotettu!

Björner nousi viimeisiä sanoja lausuessaan seisoalle ja astui kiivain
askelin muutaman kerran yli lattian. Hänen leveä rintansa kohoili
valtavasti ja hänen silmänsä salamoivat. Hän osasi kuitenkin hillitä
pian itsensä ja jatkoi rauhallisemmalla äänellä:

-- Sanoin että kaikki oli kadotettu, mutta niin ei ollut, lapseni!
Entinen rohkeuteni ja luja tahtoni olivat minulla jäljellä,
virkistyneinä siitä iloisesta toivosta, että minä pian löytäisin
kadonneen aarteeni. Minulla oli myös tuhannen riksiä lompakossani.
Tällä pienellä summalla aloin minä työskennellä, toimia ja puuhata
uudestaan. Minä olen viidessätoista pitkässä vuodessa lukemattomilla
vaivoilla ja itsekieltämyksillä kartuttanut tämän summan
viideksikymmeneksi tuhanneksi riksiksi, jotka ovat tuossa arkussa
säilytettyinä. Koko aikana olen minä joka päivä etsinyt aarrettani
meren pohjasta, mutta kaikki on ollut turhaa. Minä olen vuosi sitten
jättänyt koko toivoni löytää sitä, ja sentähden olen minä ajatellut
toisen keinon saada tuo määrätty summa täyteen suorempaa tietä, sillä
palavalla kärsimättömyydellä toivon saavani aikomukseni täytäntöön.
Minä tiesin, että sinä olet nuori ja kaunis, ja minä kerroin sen
Klämmingille, ja hän on ainoa, joka tuntee minun puuhani. Hän päätti
ottaa sinut puolisokseen, jos hän sinuun mieltyisi. Sitte minä heti
saisin rahaa toteuttaakseni kauan odottamat toiveeni... Nyt sinä
tiedät kaikki... Ei, et puoltakaan vielä... sillä ei mikään ihmispovi
voi aavistaakaan neljättä osaa edes niistä tuskista, joita minä olen
kärsinyt neljäänkymmeneen vuoteen. Eikä kukaan saa niitä tietääkään.
Turhitta valituksitta kestän minä kohtaloni, vaikka viimeinen
toivonikin raukenisi... Työni he kyllä saakoot tietää ja tuomita. Tee
sinäkin johtopäätöksesi, lapseni! Tämän paikan olen minä omin käsin
kurjan näköisestä maasta muodostanut ihanaksi paikaksi, jolla ei ole
koko tässä saaristossa vertaistansa kauneudessa. Mutta en minä ole sitä
tehnyt rakkaudesta luonnon kauneuksiin, niinkuin monet luulevat. Minä
olen kauan sitte ollut välinpitämätön sellaisista lapsellisuuksista.
Sen olen tehnyt ainoastaan saadakseni rahaa, koska minä heti ensi
hetkestä huomasin, että siitä myytäessä tulisi jollekin rikkaalle
kaupunkilaiselle kaunis suviasunto. Mitä edeltäkäsin arvasin, se on
nyt käynyt toteen. Se on nyt myyty viidestätuhannesta riksistä. Niin
muodoin on raha aina ollut silmämääränäni, enkä koskaan ole erehtynyt
määrätyssä tarkoitusperässäni. Minua on siitä syystä pidetty kovana
ihmisenä, koronkiskojana, niinkuin olen ollutkin, mutta ainoastaan
saavuttaakseni tarkoitukseni. Nyt en enää tahdo olla sellainen. Minä
tahdon tästälähin nauttia elämän suloutta; tähän saakka olen minä
maistanut ainoastaan sen karvautta. Kaikki riippuu kuitenkin sinusta,
lapseni! Sinä voit kieltäymällä avioliitosta lykätä kostoni joksikin
ajaksi, mutta estää sitä et voi koskaan... Tee nyt kuinka sinua
haluttaa ja miten sydämmesi sallii.

Hulda ei pitkään aikaan vastannut mitään. Björnerin äänessä ja
liikenteessä oli niin paljon surua ja epätoivoa hänen puhuessaan, että
Hulda ei voinut muuta kuin tuntea syvää sääliä. Hän kiersi käsivartensa
isänsä kaulan ympäri ja sanoi:

-- Isä raukka! Sinä olet kärsinyt kauheasti, mutta sinä olet lähtenyt
alusta aikain väärästä katsantokannasta. Sinä olet unhoittanut jättää
koston Herralle, joka yksin oikein tuomitsee. Siksipä on Jumala
rangaissut sinua vastoinkäymisillä pyrinnöissäsi, sillä Hän ei kärsi,
että ihmiset ryhtyvät Hänen oikeuksiinsa. Hänen oppinsa on tämä: "Anna
anteeksi, niin tapahtuu sinullekin anteeksi antamus!" Jumala on suuri
armossaan ja...

-- Ei mitään saarnoja, keskeytti Björner. -- Ajattele minun pitkää
kärsimystäni ja tee päätöksesi. Jos sinä tahdot kieltää isältäsi hänen
ensimäisen ja viimeisen pyyntönsä, niin jääköön asia sillensä. Minä en
tahdo valittaa. Vielä kerran tahdon panna rahani liikkeesen, kunnes
olen saanut kootuksi määrätyn summan... Tuo ylpeä, uskoton olento,
joka on myrkyttänyt koko elämäni, on vaipuva jalkojeni eteen ja katuva
sopimatonta käytöstään. Tämän olen minä vannonut, ja mies ei peruuta
valaansa... Sinä olet kuullut päätökseni; salli minun myös kuulla
sinun! Kuitenkin... sinä olet nainen, ja sentähden minä annan sinulle
ajatusaikaa.

Björner nousi seisoalle ja ojensi itsensä suoraksi. Hänen miehevistä
kasvoistaan näkyi luja päättäväisyys ja levollinen maltti. Hulda ei
voinut muuta kuin ihmetellä tuota lujatahtoista miestä. Hän lupasi
ottaa asian tarkoin miettiäksensä.

Muutaman minuutin kuluttua tuli Klämming. Björner vastaanotti hänet
hymyillen, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta Hulda istui
vaipuneena syvällisiin mietteisiin.



XI.


Kello ei ollut vielä lyönyt yhdeksää ehtoolla, mutta kuitenkin oli
Rosén kohtauspaikalla ja oli valmistanut kaikki järjestykseen pakoa
varten. Sykkivin sydämmin ja levottomana käveli hehkuva nuorukainen
edes takaisin pienessä lehtimajassa. Jäljellä oleva tunti oli hänestä
pitkä kuin koko ijankaikkisuus. Hän piti kelloa yhtenään kädessään
ja luki sekunnit, ikäänkuin hän olisi tahtonut sillä riennättää
aikaa. Vihdoin kello osoitti kymmentä, mutta eipä Huldaa näkynytkään.
Rosén voi tuskin hillitä maltittomuuttaan. Hän polki jalkaa
malttamattomuudesta; hän vilkaisi tirkistävin silmin taajan pensaston
läpi ja viimein hän laskeusi maahan pitkälleen helpommin voidakseen
kuulla lemmittynsä astumisen.

Sellaista tilaa kesti vähintäin puoli tuntia, kun yhtäkkiä lehdet
rasahtivat ja Hulda seisoi vavisten hänen edessään.

-- Pian täältä! kuiskasi Rosén sulkien hänet innokkaasti syliinsä.

-- Rauhoitu! pyysi Hulda. -- Minä en saa, en voi seurata sinua tänä
ehtoona... kenties en koskaan.

Rosén jäi seisomaan kummastuksesta ja hellitti suloisen syleilynsä. Hän
huudahti sitte moittivaisesti:

-- Sano ennemmin ettet sinä tahdo... Minä käsitän kyllä kuinka asian
laita on. Sinä et rakasta minua, sinä et usko minua, sinä olet
houkuteltu, petetty ja eksytetty; mutta minä olen kuitenkin pelastava
sinut... tule! Ei mikään ihmisvoima voi estää pakoamme.

--- Älä puhu niin! pyysi Hulda suloisella äänellä. -- Sanasi ovat
nuolia, jotka lävistävät sydän parkani. Lohduta minua pikemmin tällä
hetkellä; sillä minä olen perin sortunut.

Hulda tarttui sen ohessa Rosénin käteen ja veti häntä hiljaa luoksensa
luoden häneen sydäntä liikuttavan silmäyksen, joka vuodatti hänen
kuohuviin tunteisiinsa autuaallista rauhaa.

-- Mitä tulee minun sanoa? Mitä tulee minun tehdä? kysäsi hän.

-- Sinun pitää ensin kuulla minua ja sitte neuvoa.

-- Mielelläni, rakkaani! Kiiruhda vaan, sillä aika on kallis... Meidät
voidaan pian havaita.

-- Sitä en luule. Isäni käski minut pois mainiten, että hänellä
ja Klämmingillä oli muutamia laskuja tarkastettavana. Hän aukaisi
raha-arkkunsa, ja minä olen siitä varma, että he nyt lukevat rahoja.

-- Sen parempi, mutta nyt asiaan.

Hulda kertoi pääpiirteet isänsä elämän vaiheista Rosénille, joka
kuunteli varsin tarkkaavaisena.

-- Sinä huomaat tästä, sanoi hän, -- että isäni on hyvin onneton.
Koko elämänsä on hän viettänyt vaivannäössä ja itsensä kieltämisessä,
ainoastaan saadakseen kostaa halpamielisesti. Minä arvelen, että tuo
kopea nainen on kylliksi kärsinyt kostoa köyhyytensä kautta, jonka
Jumala varmaan on pannut hänelle rasitukseksi hänen uskottomuutensa
tähden. Isäni siis tekee pahasti tahtoessaan panna kiveä kuorman
päälle, sillä kosto on Herran. Mutta tämä kosto on tullut isän vakaaksi
päätökseksi, jonka hän välttämättömästi tahtoo panna täytäntöön, jollen
minä onnistu saamaan häntä taipumaan parempiin ajatuksiin.

-- Mahdotonta! Isäsi on niin paatunut hairauksessaan, että kaikki sinun
sanasi kohtaavat hänen kovaa sydäntään niinkuin vasara paasikalliota.
Neuvoni on siis, että sinä pakenet hänen pirullisia paulojaan, niin
kauan kuin aikaa on, jollet tahdo joutua ilkeyden välikappaleeksi hänen
kädessään.

-- En koskaan, rakkaani, ryhtyi taas Hulda puheesen vienoimmalla
äänellä, -- en koskaan ole minä yhtyvä hänen kostontuumaansa; minä
tahdon sen sijaan tehdä sen tyhjäksi Jumalan avulla. Isäni ei ole niin
perin pohjin turmeltunut, kuin sinä luulet. Hänellä on sydän, vaikka se
on täynnä vihaa ja katkeruutta. Minä herätän hänet Jumalan sanan avulla
miettimään ja sopimaan maailman kanssa.

-- Sinä sen sijaan menehdyt hänen rautaisen tahtonsa alle, sillä sinä
olet vaan heikko nainen.

-- Herra on heikoissa väkevä.

-- Mutta pimeyden voima on suuri... Sinä olet masentuva ja muutamassa
päivässä oleva Klämmingin puoliso. Sitte olet sinä kadotettu.

-- En, ystäväni. Hänen puolisonaankaan en minä Jumalan avulla ole
joutuva hukkaan.

-- Sinä saatat minut aivan hämilleni... Tahtoisitko sinä yhdistyä
häneen?

-- Ymmärrä minua oikein, vastasi Hulda. -- Minä en tahdo mistään
hinnasta maailmassa mitään sellaista, sillä minä kammoan häntä kuin
pahaa henkeä, jota minä pelkään nähdä; mutta asianhaarat voivat
pakoittaa minua ottamaan sellaisen askeleen... Isäni on sanonut, että
jollen minä mukaannu hänen toivomukseensa, niin alkaa hän uudestaan
koronkiskojatoimensa. Sitä pitää minun estää, kävi sitte kuinka
hyvänsä. Hän ei saa enää ryöstää ja rasittaa köyhää kansaa. Joka
roponen, jonka hän siten kokoo, on veriraha, ja se tuottaa ennen tai
myöhemmin kirouksen. Minä voin estää hänen yrityksensä ainoastaan
uhraamalla itseni, ja minun täytyy se tehdä... Se on raskasta ja
sydäntä särkevää, mutta minulla ei ole muuta keinoa varalla. Minä
kuolen surusta ja huolesta, sillä minä olen heikko nainen, mutta minä
olen nöyrästi tyhjentävä katkeran surumaljan, kun minä sen kautta voin
huojentaa köyhien kovaa kohtaloa. Asuntomme ei ole enää kauemmin oleva
kalastajain rasituspaikka. Minä olen Jumalan sanalla herättävä isäni
hänen paatumuksestaan. Minä rukoilen ja huudan apua siksi kunnes isäni
kova sydän tulee pehmeäksi kuin vaha. Ja jollen minä siinä onnistu,
niin seison minä hänen vieressään kuin hyvä enkeli lieventämässä hänen
ankaroita töitään. Se on minun tehtäväni ja velvollisuuteni.

-- Sinä haaveksit, sanoi Rosén. -- Sinun päätöksesi on kiitettävä
tunteen vaan ei järjen puolesta. Sinä uhraat elämän onnesi ilman
päämaalia. Sinä et koskaan voi taivuttaa tunnotonta isääsi ja vielä
vähemmän ahnasta rakastajaasi. Hänen kylmässä sylissään elät sinä
ajallista kadotuksen elämää. Mutta se ei saa koskaan tapahtua... Sinun
täytyy seurata minua heti, vaikka minä sitte...

-- Minä en voi, keskeytti Hulda. -- Päätökseni on tehty. Olen tekevä
kaikki mitä voin soaistun isäni tähden, ja Hän, joka on voimakas
heikoissa, on auttava minua onnelliseen päätökseen.

-- Hyvästi sitte onni, autuus ja kaikki, jotka minua jonkun aikaa
ilahuttivat... Minä luulin sinun rakastavasi minua, mutta erehdykseni
on hälvernyt... hyvästi!

Rosén lähti menemään pois, mutta Hulda pidätti häntä lempeällä
silmäyksellä, joka puhui enemmän kuin tuhannen sanaa. Hän seisoi kuin
kiinniloihdittu, ja vavisten liittyi Hulda hänen sivulleen. Samalla
kuului hirmuinen pamahdus. Maa tutisi heidän jalkainsa alla ja kirkas
tulen hohde valaisi puiston.

Rakastavaiset irtautuivat toistensa syleilystä ja kiiruhtivat tornin
luo, joka oli ilmi valkeassa.

Maakerrokseen kätketty ruuti oli räjähtänyt ja syössyt koko tuon
muhkean rakennuksen savuaviksi raunioiksi.

-- Onneton isäni! huudahti Hulda syöksyen epätoivoissaan kekäleitten
sekaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kantoi Rosén hänet sieltä tunnotonna, ja
laski armaan taakkansa varovasti pehmeälle sammalelle tammen juurelle,
jossa hän pian hänet herätti henkiin suuteloillaan.

Paljon väkeä saapui kohta paikalle. Rosén johti sammutustyötä
väsymättömällä innolla. Kaikki oli kuitenkin turhaa. Ahnaat liekit
nielivät kaikki mikä taisi palaa. Suuren tuhka- ja savikasan alta
vedettiin esiin viimeksi kaksi palanutta ruumista sekä avonainen
raha-arkku, puolillaan tuhkaa.

Ei kukaan tiennyt miten ruuti oli syttynyt. Joonas, joka sattumalta oli
ulkona jossain työssä, joten hän pelastui, vakuutti, että sihteeri itse
iltapäivällä oli käynyt kellarissa lyhdyllä, jolloin hän luultavasti
tietämättänsä oli pannut alun onnettomuuteen.

Väkijoukko puhui sinne tänne; mutta kaikki näkivät sattuneessa
tapauksessa uuden todistuksen ijankaikkisen kostajan oikeudesta.

Rosén ja Hulda kiittivät Jumalaa että rahatkin olivat palaneet, koska
kaikki esteet olivat raivatut pois heidän läheisemmän yhdistyksensä
tieltä.

       *       *       *       *       *

Lähes neljäkymmentä vuotta on kulunut tämän tapauksen jälkeen. Tällä
ajalla ei ole näkynyt jälkeäkään entisestä kalastajapiinalasta,
sillä pieni sievä ja hauskan näköinen huone oli nyt sen sijalla.
Tätä rakennusta kutsutaan yleisesti "rakkauden kodiksi", koska
ihmisystävällinen lääkäri ja hänen puolisonsa ovat sieltä levittäneet
rakkautta osoittavaa hoitoa ympäristöönsä. Siitä syystä kaikki ihmiset
siunauksella mainitsevat tätä paikkaa, ja ijäkkäät puolisot elävät
siellä ajallista paratiisielämää.

Niin voi aika muuttaa kaikki. Se torni, jonka Björner oli rakentanut
vihan ja koston raivottarien avulla, kukistui pian soraksi; mutta
siitä sievästä asumuksesta, jonka rauhan haltijattaret ovat raunioille
pystyttäneet, on tullut rakkauden koti, joka ei koskaan joudu
unhotuksiin kiitolliselta jälkimaailmalta.

Onnelliset ne, jotka elävät sovinnossa täällä maailmassa ja rakentavat
sellaisia temppeleitä vihan maalle; mutta voi kaikkia niitä, jotka
unhottavat, että Jumala yksin on kostaja!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sihteerin hommat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.