Title: Don Balasco Key Westistä - Nykyajan kertomus Kuubasta
Author: Gunter, Archibald Clavering
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Don Balasco Key Westistä - Nykyajan kertomus Kuubasta" ***


DON BALASCO KEY WESTISTÄ

Nykyajan kertomus Kuubasta


Kirj.

ARCHIBALD CLAVERING GUNTER


Suomentanut

A. V. K.



Käkisalmessa,
Vuoksen Kirjapainossa,
1898.



SISÄLLYS:

Espanjan hallituksen asiamies.

  Amerikkalainen salapolisi.
  Sikaritehtailija Key Westissä.
  Tyttö purjeveneessä.
  Haavoitettu kuubalainen.
  Valokuva.

Seuraelämää tropiikeissa.

  Hidalgon tulo.
  "Minä tahdon pitkän hameen."
  Verilöyly lasaretissa.
  Kolme valoa Korallisaarella.
  Vieraat Palm Beachistä.
  Tanssijaiset Smaragdisaarella.
  Mr Vortexin seikkailu.
  "Minun Billyni."

Don Balascon huviretki.

  Suunnitelma kypsyy.
  Huviretki.
  Päivällinen jahdissa.
  Don Balascon sikarit.
  Balascon voitonriemu.
  Loppu.



Ensimäinen kirja.

Amerikkalainen salapolisi.



Ensimäinen luku.

Amerikkalainen salapoliisi.


Tampa uinuu auringonpaisteessa kuumana huhtikuun päivänä vuonna 1890.
Aina laiska kaupunki, on se tänä ehtoopäivänä syvemmässä horrostilassa
kuin koskaan. Ainoa, joka on täysin valveilla kaupunginhotellissa, on
Thomas Duff Mastic, virkamies Yhdysvaltojen tullivirastossa, ja hänet
on äsken kirje, jota hän pitää kädessään, virkistänyt kiroilemaan sen
johdosta.

Se on eräältä raha-asiain toimikunnan virkamieheltä, jonka käskettävänä
Mastic nykyään on, ja käskee hänen samana päivänä höyrylaivalla
matkustaa Key Westiin ja antautua sikaritehtailija, señor Estrabon
Balascon käytettäväksi.

"Tahdon tulla kirotuksi, jos tätä ymmärrän!" mutisee salapoliisi,
sillä sitä Mastic tullivirastossa oli. "Jos minut olisi määrätty salaa
vakoilemaan herra Estrabon Balascoa, joka on innokkain koko tuossa
kuubalaisten isänmaanystäväin pesueessa, ja estämään häntä lähettämästä
sissilaivaa viemään aseita ja räjähdysaineita Gomezille tai Maceolle,
[Kuuban kapinallisten kenraaleja] niin olisin sen paikalla käsittänyt
-- mutta antautua don [don espanjalainen sana = herra] Balascon
käytettäväksi -- hiton kummallista! Alkaako hallitus haaveillen suosia
kuubalaisia isänmaanystäviä! Aikooko Grover [Yhdysvaltain silloinen
presidentti Grover Cleveland] hieman avittaa noita saatanaraukkoja, nyt
sitten kun Amerikan kansa on kongressinsa kautta sanonut hänelle tehdä
se. Jos vaan niin luulisin, joisin hänen maljansa!"

Ja pitkäveteisesti viheltäen ja hämillään repien lyhyitä, suoria,
harjasmaisia hiuksiaan kulkee mr [mr lyhennys sanasta master = herra]
Tom Mastic ulos hotellista ja vähän aikaa miettiväisenä Isoa katua
käveltyään menee hän höyrylaivakonttoriin ja hankkii itselleen piljetin
nopeakulkuiseen _Olivette_ matkustajalaivaan, joka Port Tampasta kulkee
Havannaan ja matkallaan poikkee Key Westiin.

Sen tehtyään ei mr Thomas Duff Masticilla ole muuta tehtävää kuin
juoda, mietiskellä ja tupakoida siihen saakka illalla, kun hänen on
siirryttävä rautateitse varsinaisesta kaupungista Port Tampaan, jonne
on sieltä noin kahdeksantoista peninkulmaa [Englannin peninkulmaa,
joita menee noin 7 meidän peninkulmaamme]. Se sijaitsee pitkän
rantakäytävän, jota pitkin rautatie kulkee, päässä, ja on siinä asema
ja hotelli, jonka etukatoksilta matkustajat, jotka odottavat Mobileen
tai Havannaan tai Key Westiin menevää höyrylaivaa, saattavat pyytää
meritaimenia ja kuhia.

Kaikille näille aluksille on kylliksi syvälti vettä tässä
keinotekoisessa satamassa, jonka yritteliäät amerikkalaiset ovat
kaivaneet tuohon muutoin matalaan ja liejuiseen Tampa-lahteen.

Hänen vihamiehensä ovat mr Masticia usein kutsuneet kovaksi
mieheksi, ja sellaisia vihamiehiä, jotka hän on saanut täyttäessään
virkavelvollisuuksiansa, ottaessaan salapolttimoita takavarikkoon
Georgian ja North Carolinan vuoriseuduissa ja nuuskiessaan
salakuljettajia Floridan saarilla, on hänellä koko joukko. Kukaan
ei ole kuitenkaan milloinkaan kutsunut häntä väärämieliseksi tai
araksi. Ehkäpä muuan tyttönen, jonka sinisilmät ja pehmeä, etelämainen
kielimurre eräänä päivänä saattoivat mr Masticia sulkemaan silmänsä
hänen äitinsä epälailliselta "vuorikasteen" listaamiselta syrjäisessä
metsäkylässä, ja ehkäpä muuan espanjalainen _muchachito_ lempeine
sinisilmineen, joka tavattiin St. Augustinen kadulla kaupittelemasta
leimaamattomia sikareja viidestä centistä kappaleelta, ja jonka
tullivirkamies päästi menemään antamalla lantin ja huomauttamalla "myöt
noita vaaleita Havannoita liian helpolla, poikani" -- ehkäpä nämät
molemmat pitivät häntä kilttinä ja helläsydämisenä miehenä. Mutta
yleensä kun on kysymyksessä täysvoimaiset miehet ja uhma tullisääntöjä
vastaan, on Tom Mastic oikea vainukoira eikä häntä peljästytä Georgian
asukasten varmat pyssyt taikka Floridan salakuljettajain revolverit.
Hän ei varo väijytystä eikä salamurhaa, ei ota vastaan lahjomisia, ja
on sentähden raha-asiaintoimikunnassa suuressa arvossa.

Viiden tunnin kuluessa ei ole mitään tehtävää, ja mr Mastic antautuukin
siihen uutterasti. Hän on heittänyt jalkansa korkeammaksi pöydälle
kuin kukaan muu gentlemanni kaupunginhotellin anniskeluhuoneessa,
hän maistelee hitaammin groggiaan, hän imee tyytyväisemmin savun
sikaristaan ja puhaltaa sen ulos suuremmissa ja pehmeämmissä
renkaissa kuin kukaan muu vieraista, hän syö iltasensakin erittäin
arvelevaisesti, vaikka hänellä on tapana kerskailla, että hän, jos
niin on tarvis, voi heittää sisäänsä aterian ja vangita miehen
kuudessakymmenessä sekunnissa rautatieaikaa.

Mutta kaikki tämä välinpitämättömyys katoaa vähää ennen yhdeksää --
silloin on Tom Mastic taaskin pirteä ja paikallaan.

Kun hän nousee Port Tampaan menevään junaan, vilkkuvat hänen pienet
kärpänsilmänsä terävästi ja viekkaasti, ja hänen liikkeensä, jotka
ovat muistuttaneet veturia, joka hitaasti puhkuen kulkee, ennenkun
se on saanut täyden höyryn vireille, ovat nyt nopeat ja voimakkaat
kuin täyttä vauhtia eteenpäin kiitävän, sadan tonnin pikajunaveturin.
Hänellä on sekä silmät että korvat avoauki kaikkea tarkkaamaan, mitä
tapahtuu ympäristössä, sillä se nyt on Masticin periaate, että "ei
koskaan tiedä, mitä saattaa napata." Tässä tarkoituksessa heittää
hän tutkivia silmäyksiä ympäriinsä rautatievaunussa ja tarkastelee
matkustajia.

"Ei mitään huomattavaa tässä vaunussa, näyttää", ajattelee hän, mutta
pian sen jälkeen aivan toisensa perästä astuu sisään kaksi paria, jotka
vetävät hänen huomionsa puoleensa -- ensimäinen sen vuoksi, että he
ovat kuubalaisia tai espanjalaisia, ja heillä voi olla jotain tekemistä
mr Masticin tulevan toiminnan kanssa; toinen, nuori poika ja tyttö,
sentähden, että tytön kauneus herättää hänen mielenkiintoansa, ja
jokin, mitä poika sanoo, kummastuttaa häntä.

Nämä molemmat istuutuvat vastapäätä mr Masticia.

Tyttö on noin seitsentoista vuotias, ehkä vielä nuorempikin, sillä
hän kantaa vaaleata tukkaansa pitkänä selässä riippuvana palmikkona
ja hänen hameensa eivät ulotu alemmas kuin kengänvarsiin saakka, --
seikka, joka miellyttää mr Masticia, sillä hän on kauniitten jalkain
ja jalanrintain suuri ihailija, ja tällä nuorella naisella on ihan
kauneimmat, mitä hän koskaan on katsellut.

Poika, selvästi tytön veli, on kahdeksantoista vuotta vanha
miehevän, päättävän näköinen nuorukainen, varreltaan jäntevä ja
voimakas. "Yksi niitä, joista tuolla pohjan yliopistoissa tehdään
jalkapallotaistelijoita", ajattelee salapoliisi, jonka tarkkaavaisuus
nyt on kokonaan kiintynyt edessään olevaan nuoreen herrasväkeen.

Kuubalaisia tai Espanjalaisia voi hän myöhemmin tarkastella, ajattelee
hän, jos niin tarvitaan, ja keskustelu nuoren tytön ja hänen veljensä
välillä kiinnittää melkein heti hänen huomionsa.

"Rex parkani", naurahtaa tyttö, "onko hän ollut koko päivän pahalla
tuulella sentähden, ettei ole saanut sinisilmää tavallisessa
jalkapallo-ottelussaan?"

"Me emme ole jalkapallosilla tähän aikaan vuodesta", vastaa veli
ylenkatseellisesti. "Jalkapallosillako huhtikuussa? Ei kukaan muu kuin
tyttö eli ranskalainen voisi semmoista pukkia tehdä."

"No, voithan kostaa minulle lawntennis-kisassa kotona saarellamme",
jatkaa tyttö hilpeästi. "Miksi olet niin synkkämielinen aina siitä
saakka kun jätimme Palatkan? Onko se siksi, että sinun täytyy kulkea
eteläänpäin ja saattaa minut isän, kesän ja troopillisten saarien luo,
kun sinä näytät ikäänkuin sinulla olisi perheenisän kaikki huolet
niskoillani?"

"Älä loruile roskaa!" sanoo poika vihasesti. "Tiedäthän, että minä se
olen, jonka on pitäminen sinusta huoli, ja sinä et, totta tosiaan ole
helppo pitää kurissa." Hänen äänensä hiljenee kuiskaukseksi ja hän
jatkaa sisarensa korvaan: "Etkö tiedä, että nuo espanjalaiset ovat
seuranneet perässämme aina Jacksonvillestä saakka, luulen mä? Sinä
käytät sinisiä silmiäsi aivan liiaksi rajusti, rakas Gertie. Jonakin
kauniina päivänä saat semmoiset torat, että aivan ällistyt."

"Minä en ole käyttänyt niitä ollenkaan", vastaa syytetty,
puheenaolevien silmien täyttyessä kyynelillä. "En voi auttaa, että
herrat tirkistelevät minua. Se ei ole minun vikani, mutta joka kerta
kuin olen pistänyt nenäni ulos akkunasta jollakin asemalla, aina siitä
saakka kuin New Yorkista lähdimme, olet sinä minua torunut. Surkuttelen
vaimoasi, kun kerran menet naimisiin -- sinusta tulee oikea Siniparta."

"Niin, jos nuo roikaleet vielä tänne tirkistelevät, niin annan
heille kelpo selkäsaunan! Sinut on uskottu minun huostaani, muista
se, ja minä, totta vie, toimitan tavaran vahingoittumattomana
Smaragdisaarelle."

"Smaragdisaarelleko?" kertaa tyttö. "Ehkä isä tulee Key Westiin meitä
kohtaamaan."

"Eipä, sitä hän ei teekkään", vastaa veli lyhyesti. "Etkös kuullut,
että minä sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei hän tule Key
Westiin, vaan että hän ja Indra tekisivät jahdilla retken Miamiin ja
Palm Beachiin, ja että, jos 'Lentokala' ei olisi meitä vastassa Key
Westissä, minä luultavasti voisin saada siellä höyrypurren muutaman
Balasco-nimisen espanjalaisen kautta."

"Aa, don Estrabon Balasco", keskeyttää nuori neitonen. "Hänhän se oli,
joka oli omistajan asiamies ja möi Smaragdisaaren isälle."

"Niin oli", sanoo poika. "Ukko kirjoittaa, että jos tarvitsemme, saamme
kyllä Balascolta lainata höyrypurrella kotiin tullaksemme. Sinne on
vaan kaksikymmentä peninkulmaa, ja minä sinne kyllä pähkinänkuoren
voisin soutaa -- merihän täällä kuuluu olevan peilisileä."

Sen miehen mainitseminen, jonka luokse hänet on lähetetty, kiinnittää
kahdenkertaisesti tullisalapoliisin huomion molempain nuorten
keskusteluun.

Neljänkymmenen minuutin kuluessa, jotka junalta menevät Port Tampaan
kulkiessa, saa hän tällä tavalla tietää, että heidän isänsä on George
Alfred Vanstone, Newyorkilainen kauppias ja kapitalisti, joka
on asioista vetäytynyt pois ja vuosi sitten ostanut yhden niistä
pienistä saarista, mitkä ovat hajallaan Florida-lahdelmassa melkein
yhtämittaisessa jaksossa Key Westistä Biscayne Bayhin, ja että hän
sinne on rakentanut huvilan ja aikoo viettää kevätkauden tässä ikuisen
kesän maassa, että miss [neiti] Ira Vanstone, talon vanhin tytär, on
kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka on ollut ylistetty kaunotar New
Yorkin hienoissa seurapiireissä ja nyt tullut Floridaan lepäämään
talven voitoista, että molemmista hänen edessään olevista nuorista
toisen nimi on Rex ja toisen Gertrud, että nuori herra selvästikään ei
pidä tästä kevätretkestä etelään, vaan mieluummin leikkaisi laakereita
urheilukentillä, mutta että nuori neitonen taas on ihastuksissaan
päästessään kasvatuslaitoksesta ja läksyistään. Myöskin että mr Rex
Talbot Vanstone, samaten kuin useimmat samanikäiset nuorukaiset pitää
itseänsä nuoremman sisarensa neuvojana ja holhojana ja on taipuvainen
olemaan sangen ankara kaikkia naisellisen veikisteleväisyyden pieniä
ilmauksia vastaan.

Enemmät huomiot keskeyttää junan huristaminen pitkän rantakäytävän
yli ja pysähtyminen Etelä-Floridan radan pääteasemalle, missä sorea
'Olivette'-laiva odottaa Key Westiin ja Havannaan [Key West on
kaupunki Floridan niemimaan eteläisimmällä rannalla, Havanna on Kuuban
pääkaupunki] meneviä matkustajia.

Noustuaan ylös ja pudistettuaan liehuilevia hameitaan pistää tyttö
päänsä ulos ikkunasta ja puhkeaa nähdessään odottavan höyrylaivan
sanomaan: "Rex, minä pelkään niin!"

"Mitä pelkäät? Noita kirotuita espanjalaistako?" mutisee veli.

"En... kuin meritautia!" sanoo miss Gertrud. Mutta sitten lisää hän
kevyesti naurahtaen, vaikka siinä ehkä piilee hieman pelkoakin:
"No niin! Nyt tirkistelevät ne taas minua, nuo kuubalaiset! Ota
matkareppuni, Rex, jotta et voi nyrkkejäsi puristaa!" Näin sanoen ja
kiivaasti vetäistyään lyhyitä hameitansa saadakseen ne niin pitkiksi
kuin mahdollisti, astuu nuori neitonen vaunusta veljensä seuraamana,
jolla on kädet liian täydet sateenvarjoista, pyssyn koteloista
ja muista matkakapineista, jotta hän voisi saada aikaan muita
vihanosoituksia kuin suuttuneen silmäyksen.

Salapoliisin seisoessa paikoillaan ja seuratessa molempia nuoria
silmillään, kulkevat nuo kaksi miestä, jotka ovat antaneet aihetta
Gertien viime sanoihin, kiirehtien hänen ohitsensa, ja Mastic kuulee
muutamia sanoja, jotka saavat hänen hytkähtämään: "_Diablo!_ Nämät ovat
kaksi niin sanottua viatonta, jotka tahtovat salata rikoksen Espanjaa
vastaan."

Nopeasti kuin salama on salapoliisi kääntänyt huomionsa nuoruudesta
ja kauneudesta pariin niin ruokottomia lurjuksia kuin hän koskaan on
nähnyt, näöltään hyvin Espanjalaisia, likaisia, sipulilta haisevia ja
olennoltaan jotensakin maantierosvon tapaisia.

Ammattimaisella vaistolla tarkastelee hän heitä pikaisesti, etsien
jotakin huomattavaa tuntomerkkiä, ei heidän ulkonäössään kokonaan,
sillä se johtaa usein kummallisiin erehdyksiin, vaan jotain erityistä
merkkiä, josta hän heidät vastakin tuntisi.

Ensimäisessä ei Mastic löydä mitään sellaista tuntemismerkkiä, kun
tämä kulkee hänen ohitsensa vaunuista ulos, mutta toisella, joka on
pitempi ja rakenteeltaan tavattoman voimakas, on onneksi, mitä hän
haluaa. Tämän oikea korva on paljoa suurempi kuin vasen ja törröttää
päästä suurena punaisena, kiiltävänä ja ryppyisenä. Mutisten: "tuon
espanjalaisen paisuneen korvan tunnen milloin tahansa", kokoaa Mastic
siis matkatavaransa, joita ei ole paljon, ja seuraa heidän jäljessään
vaunuista ulos.

Junasillalla huomaa hän, että amerikkalainen poika ja tyttö ovat
kadonneet -- he ovat luultavasti suoraan menneet laivaan.

Molemmat miehet, jotka ovat vetäneet hänen huomionsa puoleensa,
kuiskivat espanjaksi keskenään, ja kun Mastic ei ole kylläksi
perehtynyt tähän kieleen ymmärtääkseen sitä sivusta kuullen,
menee hän verkalleen laivaan. Siellä odottaa hän, kunnes molemmat
Espanjalaisetkin tulevat maaporrasta myöten, ja huomaa silloin, että
niilläkin on piljetit Key Westiin, ja että tuo omituisella korvalla
varustettu kutsuu toista Pabloksi ja itse nimeltään on Juan.

Kello on nyt kymmenen illalla; irroitettuaan kiinnitysköytensä höyryää
matkustajalaiva Tampalahdelmaa pitkin ja ulos aavalle Meksikonlahdelle;
niin kääntyy se etelään päin ja suuntaa kulkunsa suoraan Key Westiin
pitkin pitkää Floridan rannikkoa koralliriuttoineen, luotoineen ja
pikku saarineen.

Varmana, ettei mitään tärkeää voi tapahtua yön kuluessa menee
salapoliisi hyttiinsä ja herää aamulla ulkona kesäisen sileällä
merellä, tyynellä kuin sisäjärven vesi, ja jonka ainoat väreet
syntyvät nopeasti kiitävän Olivetten pyörivien propellien
vaikutuksesta.

Aamiaisella laittaa mr Mastic, että hän saa paikan amerikkalaisen pojan
ja tytön vieressä, mutta hän ei saa heidän keskustelustaan mitään
enempiä tietoja, kuin mitä oli saanut jo edellisenä iltana, paitsi että
heidän isällään on, lukuunottamatta joitakuita pikku purjeveneitä,
myöskin suuri höyry huvijahti.

"Onpa oikein hävytöntä", nurisee poika, "että Indran piti päistikkaa
saada 'Lentokala' tuolle huviretkelle Palm Beachiin, juuri kun me
tulemme kotiin. Eikö hän saanut kyllikseen seuraelämästä New Yorkissa
viime talvena?"

"Kyllä tiedän, miksi hän tahtoisi mennä sinne", nauraa Gertrud: "meidän
Billymme on kait Poncianassa hotellissa."

"Meidän Billymme kuuluu olleitten ja menneitten joukkoon", muistuttaa
Rex; "Indra antoi mr William Arthur Severancelle eropassit kaksi
kuukautta sitten. Billy suuttui ja matkustelee nyt terveydekseen."
Pojan muoto muuttui ajattelevaksi, ja hän jatkaa: "Minun mielestäni
on Indra käyttäytynyt kuin pöllö. Billy Severance oli siivoin poika,
minkä koskaan olen tuntenut -- ja niin antelias sitten! Olisitpa nähnyt
päivälliset, jotka hän tarjosi minulle eräänä iltana Unioni-klubissa.
Hän ei koskaan väsynyt miettimään, mikä minua huvittaisi. Olen usein
luullut, että hän oli minuun rakastunut."

"Se oli siksi, että hän oli Indraan pikiintynyt, sinä itserakas poika",
vastaa miss Gertie. "Mutta minusta on hirmuisen ikävä, että Indra
antoi hänelle rukkaset. Billymmehän laittoi aina mitä rattoisimpia
joululahjoja ja somimpia pääsiäiskortteja. Minä juuri rupesin
pelkäämään, että jotain oli hullusti, kun en kolmeen viikkoon saanut
mitään. Miksikä Indra heitti Billyn sikseen?" puhkeaa hän melkein
uhkaavasti sanomaan!

"Luulevaisuutta!" sanoo Rex lyhyesti.

"Luulevaisuutta? Indrako luulevainen?" huudahtaa Gertie ja aukasee
epäilevänä silmänsä seljälleen.

"Eipä, Billy se oli Othellona", vastaa poika. "En oikein tunne
yksityisseikkoja, mutta luulen, että se koski tuota von Stanep-pöllöä
saksalaisessa lähetyskunnassa -- häntä, joka tanssi kotiljongia niin
hyvin, venäläiseen tapaan -- juuri kuin hyppiminen. Tiedäthän, että
Indra ei ole tottunut kuulemaan läksytyksiä... Billy Severance nuhteli
häntä vakavasti -- ja hehän eivät olleet vielä kunnollisesti kihloissa,
vaan olivat vasta tulemaisillaan. Ensi kerralla kun Billymme tuli
vieraisille Indra 'ei ollut kotona.' Hän tuli taas, ja miss Vanstone
edelleenkin oli ulkona. Hän pistäysi kolmannen kerran, ja miss Vanstone
ei ollut vieläkään tullut kotiin. Silloin oli William Arthur Severance
matkustajain joukossa ensimäisellä Eurooppaan menevällä höyrylaivalla.
Kuukautta myöhemmin tuli hän takaisin, mutta häntä ei koskaan meillä
näkynyt, ja silloin -- silloin luulen Indran alkaneen katua. Se oli
varmaankin ensi kerran koko elämässään. Hän on ollut niin tottunut,
näetkös, että kaikki ovat häneen ihastuneet, ettei ymmärrä antaa
arvoa onnelle, kun se tulee. Tiedätkö, mitä klubissa väitettiin hänen
Billylle sanoneen. Niin, että hänen pitäisi alkaa tehdä työtä!"

"Tehdä työtä", puhkeaa Gertie hämmästyneenä sanomaan. "Mutta
Billyllähän on rahoja kasottain."

Niin on! Mutta niin juuri oli Indra hänelle sanonut, -- että hänen
pitäisi alkaa tehdä työtä... ryhtyä johonkin -- tulla joksikin. Onpas
siivoa sanoa miehelle, joka on oikein miesten mies ja niin monta
kertaa voittanut rekordin pallosilla ja kilpasoudussa, ja joka taitaa
ajaa nelivaljakkoa kuin kukaan, ja joka voisi olla yhtä taitava
asianajaja kuin Joe Choate, sanotaan, jos vaan olisi viitsinyt tutkia
lakitiedettä, mutta sitä hän ei ole. Ja sellaiselle miehelle väitetään
Indran sanoneen, että hänen pitäisi alkaa _tehdä työtä_! Siitä voi
oikein voida pahoin ja Rexin kasvot selvästi näyttivät hänen tunteensa.

"Muuten tiesi meidän Billymme tarkoin, minkälaisista namusista minä
parhaiten pidin", säestää miss Gertie ja lisää huoaten, muistellessaan
kadotettuja namusiansa: "Indra on todellakin menetellyt oikein
perkityperästi. Kyllä minä kerran asian isälle selitän. Hän antaa
Indran liiaksi saada tahtonsa täytetyksi."

"Niin, me olemme kaikki lelliteltyjä lapsia", nauraa Rex. "Mutta
mennään nyt kannelle vähän liikkumaan. Tunnen, että tarvitsen liikettä
nyt, kun en itseäni enään harjoita."

Samassa kun molemmat nuoret nousevat pöydästä, lopettaa salapoliisi
aamiaisensa ja menee myöskin kannelle viettämään laiskehtivaa,
uneliasta, troopillista päivää; hän ajattelee nimittäin älykkäästi,
että molemmat espanjalaiset, jotka nousevat ylös puolenpäivän aikaan ja
selvästi eivät ole tuttuja kenenkään matkustajan kanssa, huomaisivat
jokaisen vakoilemisyrityksen.

Sen vuoksi ei hän huoli pitää heitä silmällä, vaan mutisee: "Arvelen
asian kyllä Key Westissä kehittyvän", sekä antautuu Tampassa ostamansa
romaanin lukemiseen.

Hyvän päivällisen jälkeen huomaa hän itsensä vahvistuneeksi,
elvystyneeksi ja valmiiksi mihin tahansa, mikä voi sattua, kun laiva
kolmen seuduissa lähenee Key Westiä.

Olivetten kannelta näyttää tämä paikka kauniilta kaupungilta, jossa on
kaksi- tai kolmekymmentä tuhatta asukasta, ja jonka etusivu viettää
Floridasalmen sinivesiin päin ja muita sivuja kehystää mitä vihrein
troopillinen kasvullisuus. Tänä ehtoopäivänä on sillä hiljainen,
rauhallinen asioimismainen ulkonäkö, ja vaikka ulkopuoleltaan
espanjalainen ja sydämeltään kuubalainen, on se sen kautta jyrkkänä
vastakohtana Havannalle, joka vaan sata peninkulmaa eteläänpäin,
saman tyynen meren rannalla, nyt vaikeroi Weylerin [Weyler oli
espanjalaisten ylipäällikkö Kuubassa] verestä tiukkuvassa kädessä, ja
jonka kadut ovat peljästyneitä kaupunkilaisia tulvillaan ja vankilat
kuolemaisillaan olevia valtiollisia vankeja täpötäynnä. Mutta Key
West onkin vapaan Amerikan tähtilipun turvassa, kun taas Havannan yli
liehuu Espanjan lippu, Alban [julmuudestaan tunnettu Alban herttua oli
vv. 1507-1573 Espanjan ylimaaherrana Alamaissa vapaussodan aikana
espanjalaisia vastaan] keskiaikaisen raakuuden vertauskuva, mikä
yhdeksännellätoista vuosisadallamme on taas henkiin herännyt yhtä
julmasti verenhimoisena ja yhtä ryöstönhaluisena, kuin silloinkin kun
sen kolmesataa vuotta sitten espanjalaisen armadan [armada oli nimenä
laivastolla, jonka Espanjan kuningas Filip II v. 1588 lähetti Englantia
vastaan, mutta joka kokonaan joutui häviöön] häviö ja Hollannin
tasavallan syntyminen hautasivat alleen.

Nähtävästi välittämättä Havannan suruista Golfivirran [Golfiksi
sanotaan merenvirtaa, joka lähtee Meksikon lahdesta ja kulkee
koilliseen poikki Atlannin valtameren] tuolla puolen, sijaitsee siinä
Key West iloisena ja hymyilevänä haalean merituulen henkäyksissä. Sen
kadut ovat täynnä ihmisiä, jotka työskentelevät rauhallisissa toimissa.
Pesusienen pyytäjät tyhjentävät veneitään, höyrylaivat purkavat
tupakkilastejaan laiturille, troskia ajelee katuja pitkin, ja
sähkölamput syttyvät ja loistavat troopillisessa hämärässä kuni
jättiläismäiset tulikärpäset.

Mutta kaikki tämä ei vedä mr Masticin tarkkaavaisuutta missään
suuremmassa määrässä puoleensa Olivetten liukuessa Plantagelaiturin
vierustaa pitkin. Hän on nähnyt kaupungin monta kertaa ennen
ajellessaan tupakin salakuljettajia takaa tässä osassa Floridaa. Sen
Panamahattuisen väestön vallitseva espanjalainen leima, sen sivukatujen
kuubalainen ulkonäkö, sen neekerikuskit Espanjalaisine mongerruksineen
ja typerine naamoineen ovat kaikki hänelle tutut.

Tällä hetkellä jakaa hän huomionsa amerikkalaisten ja kahden
espanjalaisen kesken, jotka selvästi ovat heitä seuranneet.

Äkkiä puhkeaa Rex Vanstone sanomaan: "Katsos, Gertie! Tuossa se on! --
_Lentokala_! Ja hitto soikoon, eikö sillä ole höyry vireillä! Meillä on
onni! Me olemme jo tänä iltana Smaragdisaarella perillä!"

"Ehkä isä tai Indra on laivassa", huudahtaa miss Gertie ja lentää
kannen yli; veli jäljessä.

Nuorten kiihkeitten eleitten ohjaamana havaitsee mr Mastic satamassa
olevien alusten joukossa komean pleasurejahdin, kylläksi suuren
voidakseen mukavasti purjehtia näissä tyynissä kulkuvesissä, mutta
tuskin kylläksi vahvan pitkälle valtamerimatkalle. Se on noin
sata viisikolmatta jalkaa pitkä, makaa syvästi vedessä, sillä on
kevyt, norea, valkoiseksi maalattu runko ja nähtävästi voimakas
kone. Ruokasali keskellä laivaa ja ohjaushytti heti heti sen
edessä kohoutuvat miellyttävästi lumivalkoiselta kannelta, jonka
takaosaa peittää vaalea, rantuinen aurinkoteltta. Peräpeiliin on
maalattu _Lentokala_, ja kokkaa koristaa kaljoonikuva, kuvaava
tätä päiväntasaajaseutujen kulkuvesien sievää pikku asukasta.
Kokonaisuudessaan on jahti sangen mukava alus, ja huomatessaan sen
suuret propellit lyhyen, täyteläisen savutorven ja koneelle annetun
runsaan tilan päättää salapoliisi, että sen täytyy kauniilla säällä
kulkea vähintäin viisitoista solmuväliä.

Salapoliisin tehdessä näitä havannoita ovat molemmat sisarukset
innokkaasti puhelleet.

"Rex", huutaa miss Gertie, "luuletko, että isä olisi laivassa?"

"Sinä et juuri käsitä laivoista mitään!" pilkkaa hänen opastajansa.
"Kuinka isä voi olla Lentokalassa, kun omistajan lippu ei ole
nostettuna?"

"No niin, joku laivassa kaikissa tapauksissa on", vastaa nuori tyttö.
"Olen varma, että he minut havaitsevat. Katsoppas, tuossa lähtee vene
liikkeelle! Sinä et juuri käsitä laivoista mitään, Rex! Olen varma,
että se on isä."

"Varma, että se on isä?" matkii nuori Vanstone nauraen. "Onko isällä
hiilenmusta tukka ja mustat viikset? Ei kait vaan ukko ole alkanut
värjätä harmaita kutriaan?"

"Oo, Rex, se olisi hirveätä! Värjätty tukka merkitsisi tulevaa
äitipuolta, ja sinä tiedät, ettei Indra enkä minäkään voisi semmoista
sietää."

"Noo, tällä kertaa voit olla tyyni", nauraa poika, "sillä tukka ei ole
värjätty, ja tuo roikale, jonka näemme, on espanjalainen, jolleivät
silmäni minua petä."

Ja uudestaan silmäten lähenevää venettä, joka nyt on melkein aivan
vieressä, lisää hän: "Kuka hiisi se saattaa olla?"

Sen saa hän pian tietää. Valkoiseen Panamahattuun ja keveään
troopilliseen pukuun, jolle punanen, vyötäryksen ympäri taiteellisesti
poimiteltu silkkivyöhyt antaa raakamaisen vivahduksen, puettu herra
tulee maaportaiden yli, joka nyt yhdistää höyryaluksen laituriin, ja
hänen sanottuaan pari kiireellistä sanaa kapteenille, lähenee tämä
molempia nuoria amerikkalaisia ja sanoo: "Mr ja miss Vanstone, sallikaa
minun esitellä don Estrabon Balasco, joka on kysynyt teitä!"

"Ah, olen ihastunut huvista", huomauttaa espanjalainen kumartaessaan
kohteliaasti maailmanmiehen tavoin. "Teidän isänne kirjoitti, että
te ehkä tarvitsette minun höyrypurttani, mutta onneksi on teidän oma
jahtinne täällä. Minä olen rohjennut... tarkastaa sitä." Hän kenties
hieman epäilee viimeisiä sanoja lausuessaan. "Se on täysin selvä
Smaragdisaarelle lähtemään."

Tämän tapahtuessa tutkii Mastic herraa, jonka luo hänet on lähetetty
Key Westiin, ja jonka hän jo ulkonäöltä tuntee. Hän huomaa, että
Estrabonilla on tummat salamoivat silmät ja hyvin mustat viikset, että
hän on hoikka, mutta vahvarakenteinen ja hänellä on tuota notkeaa,
mutta miellyttävää somuutta, joka on kastilialaiselle rodulle
omituinen, etenkin kun sitä on oleskelu troopillisissa maissa
hervaissut ja veltostuttanut.

Señor [herra] Balasco on, ulkomuodosta päättäen, tuskin
kolmenkymmenen vanha, mutta nuoruudestaan huolimatta yksi suurimpia
sikaritehtailijoita Key Westissä, missä hänen tehtaansa hallussa on
suuri tontti pääkadulla ja hänen tehdasmerkkinsä on hyvin tunnettu
ja hänen liikkeensä nähtävästi yhtä laaja kuin kenenkään tässä
kaupungissa, joka etupäässä harrastaa sikareja, sikaretteja,
pesusieniä ja kuubalaista isänmaanrakkautta.

Masticin tarkkaan häntä tarkastellessa puhelee espanjalainen vilkkaasti
molempain nuorten kanssa.

"Niinmuodoin olette te señorita [herrasnainen, rouva tai neiti]
Vanstone", sanoo hän kääntyen Gertien puoleen! "Olette kait tulleet
Floridaan, arvelen, lepäämään kaikkien New Yorkin huvien jälkeen."

Señorin silmäys ja käytös ilmaisevat kunnioitusta. "Hän pitää minua
nuorena daamina", ajattelee tyttö ihastuneena ja kiinnittää parin
kiitollisia silmiä häneen.

Mutta nämä melkein kyynelöityvät, kun Rex poikamaisen vilpittömästi
puhkeaa sanomaan: "Oo, älkää pitäkö häntä Indrana -- se olisi kauhea
pukki. Ja älkää tuomitko Indraa meidän mukaamme. Indra on aivan eri
luokka yksinään."

"Oo, Rex, kuinka voit niin sanoa?" mutisee Gertie rukoilevasti. "Indra
on vaan kaksi vuotta minua vanhempi."

"Kaksi vuotta ja yksitoista kuukautta", sanoo nuorukainen
matemaattisella ja julmalla tarkkuudella.

Mutta Balasco on taitava maailmanmies, ja vaikka hän salaa hymyilee
sisarusten pikku riidalle, tekee hän valtioviisaasti siitä lopun
virkkamalla: "Tulkaa tätä tietä. Minä osoitan teidät veneesenne,
señorita Gertrud. Laiturilta vedenpintaan on muutamia portaita.
Minä olen tarkastellut Lentokalaa ja huomannut, että se on hyvin
nopeakulkuinen; kolmessa tunnissa olette te isänne sylissä. Hänelle
toivon teidän vievän syvimmän kunnioitukseni. Jonakin päivänä, ehkä
pian -- mr Vanstone on minua kutsunut -- saan ehkä kunnian tehdä teille
kaikille tervehdyskäyntini viehättävällä Smaragdisaarella."

"Se on oleva hauskaa", mutisee miss Gertrud Balascon saattaessa
häntä maaportaan yli hidalgon kohteliaalla arvokkaisuudella, ja
tullivirkamiehet, joilla ei ole mitään enempää tehtävää, seuraavat
heitä höyryaluksesta.

Mastic, joka välinpitämättömästi katselee heitä, tulee sillä aikaa
kahteen johtopäätökseen. Ensiksikin, että on tapahtunut jotain, joka
on saattanut miss Indra Vanstonen äkkiä lykkäämään eli aivan sikseen
jättämään huviretken Palm Beachiin, koskapa Lentokala nyt on Key
Westissä, ja toiseksi, että Balasco on syystä tai toisesta käyttänyt
tätä tapausta tarkastaakseen aluksen.

Mutta äkkiä salapoliisi herää mietteistään. Hänen ympärillään
aaltoilee ihmisjoukko, joka tavallisesti tunkeilee laiturilla jonkun
Florida-aluksen saapuessa -- pesusienen pyytäjiä, satamajätkiä,
kaupunkilaisia, syntyperältään enimmäkseen Kuubasta, matkailijoita,
jotka viettävät pari troopillista päivää tuolla ihanalla troopillisella
saarella, sikaritehtailijoita, polttaen välttämättömiä sikarejaan,
kauniita, tummasilmäisiä Espanjalaisia tyttöjä eri sikaritehtaitten
pakkausosastoilta, sekä tavallinen läjä neekereitä ja neekerisikiöitä,
jotka täydentävät tämän kaupungin väestön, jossa on jos jonkin värisiä
iholtaan -- valkoisia, keltaisia, shokolaadinruskeita ja mustia, mutta
enimmäkseen mustia.

Tästä joukosta kuuluu aivan salapoliisin takana muutamia sanoja, jotka
panevat hänet säpsähtämään:

"_Caspita!_ Don Balasco kietoelee mustekalakäsiään noitten kahden
pienen Espanjaa vastaan juonittelijan ympäri!"

Thomas Duff Mastic on varma siitä, että ääni on toisen
rautatievaunuissa olleen espanjalaisen. Hän ei kuitenkaan suoraapäätä
käänny ympäri, vaan katselee välinpitämättömästi venettä, jota kaksi
rotevaa jahdin kansimatroosia soutavat pois don Balascon viipottaessa
jäähyväisiä nuorille anerikkalaisille ja huutaessa, että hän lähettää
heidän matkatavaransa heidän jäljestään neljännestunnin kuluessa.

Mastic kääntyy nyt nopeaan ja näkee edessään mahtavakorvaisen
Espanjalaisen. Hänen vieressään seisoo hänen toverinsa rautatieltä.
Puoli minuuttia myöhemmin kiiruhtaa don Balasco kevein askelin jälleen
laiturille, sekoittuu väkijoukkoon ja aikoo nähtävästi ryhtyä nuoren
Vanstonen ja hänen sisarensa matkatavarain lähettämiseen.

Samassa menee tullisalapoliisi hänen luokseen ja sanoo: "Don Estrabon
Balasco, luulen minä. Minut on raha-asiain toimituskunta määrännyt
teidän luoksenne."

Vaikka tämä ilmoitus tehdään puoliääneen, näyttää se sikaritehtailijaan
vaikuttavan sähköiskun tavoin. Hän kalpenee ja kuiskaa: "Ymmärrän,
mutta älkää puhutelko minua julkisesti -- se voi koskea henkeäni.
Tulkaa kotiini luokseni kaikessa hiljaisuudessa kahdeksan aikaan
illalla."

Vastausta odottamatta rientää señor Balasco taas laivaan ja alkaa
innokkaasti kysellä perämieheltä, eikö hän saisi nuorien
amerikkalaisten matkatavaroita heti maalle viedyiksi.

Salapoliisi katsoo hänen jälkeensä ja ajattelee: "Tulimaista, sepäs
oli odottamatonta! Tuo herrasmies on petturi kuubalaisia kohtaan ja
pelkää henkeänsä. Senpä tähden minut onkin määrätty hänen luoksensa."
Sitten repii hän äkkiä tukkaansa seuraavan arvoituksen johtuessa hänen
mieleensä: "Mitä tuhatta tuolla suorasuisella amerikkalaisella pojalla
ja hänen sievällä pikku sisarellaan on tekemistä Espanjaa vastaan
suunnattujen salahankkeitten kanssa?"



Toinen luku.

Sikaritehtailija Key Westissä.


Tälle ongelmalle ei mr Mastic heti löydä ratkaisua näytellessään
huolimattoman näköisenä matkailijaa ja pannessaan merkille, että
Lentokala lähtee saaren eteläisen niemen ympäri ja edelleen itäänpäin.

Koska hän ei pidä julkisuudesta Russel Housessa, menee hän syrjäiseen
ja vaatimattomaan hotelliin ja asettuu sinne ilmoittaen nimekseen
Robert Johnson ja julistaen emännälle, että hän oli tullut sinne
katsomaan, voisiko hän hankkia joukon huokeita pesusieniä pohjoisille
markkinoille.

Sen tehtyään jättää Mastic matkatavaransa sinne ja ryhtyy aikaa
tappamaan ajelemalla ympäri kaupunkia yhdessä Key Westin kiitetyistä
huokeista ja huonohoitoisista troskista. Kuski on yhtä vanha kuin
huonoruokkoinenkin neekeri, jonka kieli kumminkin on liukas ja
liikkuva, vaikka hänen jäsenrikkoinen hevosensa joskus osoittaa
empimätöntä taipumusta olla paikaltaan hievahtamatta. Matka on maksava
ainoastaan viisikolmatta centtiä, niin että Mastic katsoo itsellään
olevan varoja pikku juomarahaksikin.

Tällä ajoretkellä hämmästyy salapoliisi taas nähdessään, kuinka suuri
Estrabon Balasco & C:on sikaritehdas näyttää olevan, ja koettaessaan
saada kuskiaan puhelemaan paikallisista olosuhteista saa hän tietää don
Estrabonin yksityisasunnon osoitteen sekä pari muuta tärkeänlaista
tietoa.

"Onpas tuo Balascon tehdas koko suuri", huomauttaa hän huolimattomasti
troskan täristessä sen suuren rakennuksen ohi.

"On, massa" [= herra], vastaa neekeri, joka päinvastoin kuin Key Westin
tavalliset mustat, on puoleksi amerikkalainen. Rotunsa tavallisella
oppivaisuudella on hän omistanut itselleen jonkun verran luontoperäistä
kuubalais-isänmaanrakkautta, sekoitettuna suurella määrällä
epäkieliopillista espanjalais-siansaksaa. "Don Estrabon on suuri massa
tässä kaupungissa. _Mucho grande_! Hän on yhtä viekas kuin yankee,
[yankeeksi sanotaan Yhdysvaltojen pohjoisosien asukkaita] _sabe_!"

"Viekas kuin yankee? Tekeekö hän parempia sikareja kuin muut hidalgot
näillä seuduin?" kysyy Mastic.

Vastaus, jonka hän saa, kummastuttaa häntä.

"_Diablo_, siinä juuri on hänen viekkautensa! Täytyy olla _tabaco_
tehdäkseen cigarros. Toiset, ne eivät saa _tabaco_. Don Balasco hän saa
_mucho... mucho tabaco_!"

"Ollakseen isänmaanystävä tuntuu Balasco erittäin hyvin tulevan toimeen
espanjalaisten virkamiesten kanssa", ajattelee Mastic ivallisesti
hymyillen, Sitten kysäsee hän: "Don Balascohan on isänmaanystävä, Cuba
libre, vai?"

"On, hän on oikea kuubalainen: hän saa _mucho tabaco_ Habanasta", lisää
neekeri, ikäänkuin nämät molemmat asiat seuraisivat toisiaan, vaikka
salapoliisi pitää, että se on jotenkin kummallinen yhdistys.

Ajelemisen jälkeen huomaa Mastic pikku hotellissa, että kaikki ovat
yhtä mieltä Balascon alttiudesta Kuuban asialle.

Aterialla teroittaa sitä hänelle sikarityömies, joka istuu hänen
vieressään ja vastaukseksi tullimiehen kysymyksiin sanoo: "Niin,
don Estrabon on _Cuba libren_ uskollinen ystävä. Hänellä ei ole
palveluksessaan ketään muita kuin saarelta maanpakoon ajettuja --
isänmaanystäviä, jotka antavat osan viikkopalkastansa hyvän asian
edistämiseksi. Yhtenä näistä kunnioitan häntä. Espanjan vihollisille
olisi kova isku, jos hänen tehtaansa täytyisi sulkea ja hänen
kuubalaiset sikarityömiehensä joutuisivat palkattomiksi. Huomaten
tämän, on don Balasco sotapäällikön rohkeudella ja yankeen viisaudella
ryhtynyt sellaisiin toimenpiteisiin, että hänen tupakkivarastonsa päivä
päivältä lisääntyy, kun toiset suuret tehtailijat täällä tuskin saavat
ainoaakaan lehteä käsiinsä."

Näiden ajatusten valtaamana menee salapoliisi määräystensä mukaisesti
kahdeksan aikaan don Balascon huvilaan, joka on eräällä syrjäkadulla
banaanien, palmujen ja kookospähkinäpuiden keskellä ja näyttää mitä
suloisimmalta rauhalalta.

Huvila on puinen, valkeaksi maalattu ja sillä on leveät verannat ja
vihreät venetsialaiset akkunavarjostimet. Se on ulkoasultaan kokonaan
amerikkalainen, eikä espanjalainen, vaikka riippumatto heiluu
verannalla ja vihjaa päivällisunista trooppisessa kuumuudessa.
Pääkäytävällä on sähkösoittokello, jota koskettua musta palvelija avaa
oven ja osoittaa Masticin arkihuoneeseen.

"Don Balascoa pidättävät nyt muutamat herrat ruokasalissa. Minä
annan hänelle nimikorttinne samalla", sanoo musta palvelija vietyään
salapoliisin sisään.

"Minulla ei ole nimikorttia mukanani", on tämän vastaus, "mutta
olkaa hyvä ja sanokaa herralle, että henkilö, jonka kanssa hän sopi
yhtymisestä kahdeksan ajoissa, on täällä. Hän kyllä ymmärtää."

Palvelijan poistuttua katselee tullivirkamies ympärilleen huoneessa
ja huomaa sen olevan sisustetun amerikkalaiseen tyyliin pohjoismaisen
mukavasti ja etelämaisen vilvakkaasti, koska sen ikkunat viettävät
suoraan ulos leveälle pylväskäytävälle. Kynttiläkruunu levittää
häikäisevää valoa huoneeseen, ja sen valossa pistävät silmiin muutamat
kauniit taulut ja jotkut kallisarvoiset esineet parissa pienessä
vanhantyylisessä kaapissa. Salapoliisin tarkastellessa näitä viehättää
häntä, jolla on tarkka silmä naisellista ihanuutta huomaamaan, äkkiä
muutaman kaapin päällä komeissa kehyksissä oleva nuoren naisen
valokuva. Se on erinomaisen hienosti väritetty ja esittää tyttöä,
jolla on vaaleanruskea tukka, hymyilevät sinisilmät ja ihastuttava
vartalo, minkä kauneus esiintyy täysin, nuori neitonen kun on soreaan
tanssipukuun puettuna.

"Tulimmaista! Tuo ei olekaan mikään mustasilmäinen espanjalainen
señorita", hymähtää Mastic itsekseen, sillä nuori nainen
valokuvassa näyttää empimättä amerikkalaiselta. Kasvonpiirteet ovat
anglosaksilaiset, ja kasvonjuonteilla, vaikka ne ovatkin iloiset ja
säteilevät, on tuo päättäväisyyden ja itsenäisyyden piirre, joka on
Yhdysvaltojen tyttärille omituinen.

Samalla aikaa kun salapoliisi tekee tämän havainnon, huomaa hän,
että sanoma hänen tulostaan on heti tehnyt vaikutuksen henkilöön,
jota hän hakee. Hän kuulee don Balascon pehmeällä kastilialaisella
äänellä sanovan ulkona eteisessä -- espanjaksi -- kieli, jota Mastic
partioretkillään on hieman oppinut:

"Muistakaa, että olette sikarityömiehiä. Tulkaa ja pyytäkää työtä
tehtaassani huomenna."

Tullivirkamies, jonka mielestä tämä on jotensakin omituinen kehoitus
väelle, joka etsii paikkaa, heittää silmäyksen eteiseen ja näkee
valtavan korvan katoavan sisäänkäyntiovesta.

Seuraavana silmänräpäyksenä tulee hänen isäntänsä häntä vastaan
ojennetuin käsin ja sanoo ystävällisesti äänellä, joka on niin
hiljainen, että se on melkein kuiskaava: "Toivon, etten ole antanut
teidän odottaa, señor Mastic."

"Minä olen viettänyt ajan hyvin hupaisesti", vastaa amerikkalainen,
joka ei voi silmiään valokuvasta kääntää.

"Ah niin", huomauttaa Balasco ja pitää valokuvaa valoa vasten. "Hän on
niin kaunis, että hänen täytyy viehättää jokaista miestä. Tahtoisin
tietää, ken hän on."

"Ettekö tiedä, mikä hänen nimensä on?" kysyy salapoliisi kummastuneena.

"Siitä ei ole minulla aavistustakaan", vastaa espanjalainen keveästi
huoaten: "Minä sain valokuvan aivan asioimismaisesti."

"Asioimismaisestiko?"

"Niin, te ehkä tiedätte, että ammatissani on tavallista tehdä
sikarilaatikkojen kannet houkuttelevammiksi kiinnittämällä
niihin kauniitten naisten muotokuvia. Näyttelijättärille ja muille
muotikaunottarille on se puffia. Mutta teatterivarasto on melkein
tyhjennetty, ja meillä on New Yorkissa asiamies, jonka toimena on
etsiä liikkeellemme sopivia uusien kaunottarien muotokuvia. Hän lähetti
minulle tämän valokuvan, -- hän on arvattavasti tavannut sen jonkin
valokuvaajan luona, joka on tehnyt konkurssin tai muuten muuttanut
varastonsa rahaksi."

"Ja nyt se on luultavasti Estrabon Balasco & C:on tehdasmerkkinä",
hymyilee Mastic.

"_Por Dios_! Eipäs!" puhkeaa espanjalainen sanomaan. "Tämä ei ole
semmoisen naisen kuva, joka tahtoisi ihanuuttaan sikarilaatikon
kannella näytellä. Minä olen antanut erään maalarin värittää sen ja
ihmettelen joskus, onkohan elävä alkukuva puoleksikaan niin viehättävä
kuin muotokuva." Juurikuin innokasna muuttamaan keskustelualuetta
alentaa Balasco sitten äänensä kuiskaukseksi ja huomauttaa:
"Tullinhoitaja on minulle ilmoittanut, että Yhdysvaltain hallitus on
teidät lähettänyt luokseni. Tulkaa kanssani ruokasaliin, niin saamme
asiasta tuumia sikarin ja viinilasin ääressä."

"Mielelläni otan sikarin ja viinin vastaan", vastaa ujostelematon
amerikkalainen ja seuraa don Balascoa valaistun eteisen kautta
huvilan toisessa päässä olevaan huoneeseen. Täällä viekoittelevat
uhkeat hopeakalut, tamminen veistoksilla koristettu bufetti ja
aterian jäännökset, joka paremmin olisi sopinut ruhtinaalle kuin
sikaritehtailijalle, mr Masticin kummastuneena virkkamaan:
"Tulimaista!"

"Te pidätte asunnostani", huomauttaa Estrabon. "Niin, ei se ole
niin huono nuorellemiehelle Key Westissä. Sallikaa minun kestittää
teitä espanjalaisella vierasvaraisuudella. Tässä viinissä --" hän
kaataa täyteen lasin -- "on minulla kunnia juoda teidän ja korkean
presidenttinne malja."

"Maljanne!" vastaa Mastic ja tyhjentää sisäänsä jotakin, jota hän
ei voi kuvata, mutta joka tuntuu hänestä lienteämmälle kuin hienoin
Bourgogne ja suloisempimakuiselle kuin sokeripalmun mehu.

"Mitäs punssia tämä on?" puhkeaa hän sanomaan tyytyväisesti maiskuttaen
ja syvään hengähtäen.

"Punssia? Por Dios! Se on Madeiraa vuoden 1850 sadosta -- lasiko
lisää?"

"Minä en kiellä", vastaa salapoliisi. "Otan vierasvaraisuutenne vastaan
yhtä mieluisasi! kuin sitä tarjotaankin."

"Silloin toivon, että sikarini maistuvat teille", virkahtaa don Balasco
ja tarjoaa tullimiehelle havannan, joka saapi tämän, pari kertaa
koetellen vetäistyään, selittämään: "Hitto vieköön! Nämät ovat paremmat
kuin ne sikarilajit, joita milloinkaan olen ottanut takavarikkoon,
ja kumminkin olen minä niitä ottanut jotakuinkin useita Floridan
salakuljettajilta."

"Ne ovat _Regalias Imperiales_, erityisesti Kuuban kenraalikuvernööriä,
Venäjän tsaaria ja minua itseäni vasten valmistettuja", huomauttaa
espanjalainen, "Teidän pitää koettaa tänä iltana nauttia niistä, sillä
kenties ette saa koskaan enään tilaisuutta siihen, jollette vaan taas
tule minun luokseni vieraisille."

"Silloin otan sanastanne kiinni", nauraa Mastic. "Te kait annatte
anteeksi, mutta se on tapani" -- ja hän täyttää taskunsa laatikosta.

"_Diantre_", hymyilee Estrabon, vaikka hän näyttää hiukan
kummastuneelta. "Toivon, että osoitatte samaa intoa, kun on otettava
kiinni roistot, joiden jäljille tahdon teidät päästää."

"Keitä ne ovat?"

"Sen sanon teille pian, mutta ensin..." Espanjalainen menee kiiruusti
ikkunaovien luo, avaa ne ja heittää varovaisen silmäyksen verannalle,
sulkee ne ja laskee ikkunaverhot, menee sitten ovelle, jonka hän sulkee
ja panee salpaan, ja kuiskaa tullessaan tullivirkamiehen luo, joka
välinpitämättömästi on tarkannut häntä: "Sekä teidän että minun henkeni
voisivat joutua vaaraan, jos joku kuuntelisi meitä. Nuo roistot eivät
epäilisi uhrata ketä hyvänsä kirotulle asialleen." Espanjalainen puree
valkoiset, vahvat hampaansa yhteen viime sanoja lausuessaan.

"Mikä on lurjuksien nimi?" kysyy salapoliisi kesken imasuja
sikaristaan, jonka tuoksu tuntuu hänestä jostain Floridasaaresta
lähtevältä tuulahdukselta ananaasien ollessa kypsymäisillään.

"Lurjukset, joita tarkoitan, ovat Kuuban puoluelaiset tässä kaupungissa
ja Floridassa."

"Sepä oli jotensakin kummallinen selitys kuubalaiselta
isänmaanystävältä kuin te!" sanoo Mastic nauraen.

"Kuubalainen isänmaanystävä -- pah!" puhkeaa Estrabon sanomaan ja
jatkaa ivallisesti: "Minä puijaan heitä -- saadakseni tietooni heidän
salaisuutensa!" Silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen jatkaa hän
tyynemmin: "Mutta minun ja teidän välillänne, señor tullivirkamies,
ei voi olla mitään salaisuuksia -- minulla on päällikkönne sana,
että olette vaitelias ja luotettava. Mielelläni saatan teille puhua
että vihaan Kuuban kapinoitsijoita ja olen yksi Espanjan hallituksen
asiamiehiä."

"Ah, sitten luulen ymmärtäväni teitä", vastaa salapoliisi hitaasti.
"Teillä on vihiä matkueesta, joka varustetaan viemään aseita ja
ampumavaroja saaren kapinallisille. Arvaan tahtovanne, että usuttaisin
tullialuksen tai amerikkalaisen sotalaivan heidän niskaansa -- jotain
samantapaista, jota koetin tehdä, kun oli kysymyksessä Kolme ystävää."

"_Diablo! Kolme ystävää_, niin. Jospa voisimme saada kiinni sen
aluksen! Emme täällä, jossa siitä vaan syntyisi oikeudenkäynti, farssi,
ilveily, mutta Kuubassa -- missä me voisimme hakata maahan järkiään sen
kaikkine päivineen!" huutaa espanjalainen verenhimoinen loiste silmissä.

"Sitä en epäile", vastaa Mastic jurosti. "Mutta nuo verilöylyt maksavat
teille enemmän kuin tappionne. Ne ryöstävät teiltä Amerikan kansan
myötätuntoisuuden."

"_Caramba_! Mitä välitämme Amerikan kansan myötätunnosta niinkauan kun
Amerikan valtio aluksineen auttaa meitä?"

"Niin, luulen että olette meidän puolellamme!" vastaa tullimies
synkästi. Ja jatkaa tuhahtaen, välttääkseen keskustelun: "Parempi
käydä kauppaa ja lopettaa politikointi. Olen täällä valtion tehtävissä
suorittamassa velvollisuutta. Milloin luulette, että teillä on sopiva
syy loukata Yhdysvaltojen puolueetttomuutta näiltä osin?"

"Se ei ole heti tarpeen täällä", vastaa Don, "mutta yksi saari noin 30
mailia länteen täältä -- Smaragdisaari."

"Smaragdisaari!" huudahtaa tullivirkailija. "Taivas! sehän on George
Vanstonen koti. Hänen tyttärensä ja poikansa ovat siellä."

"Pyh! Tämä on ovela mies. Hän tuo viattoman perheessä mukanaan --
loistava paikka, ananasplantaasi, kookospalmulehto, pitää ovensa auki,
viihdyttää ystäviään. Mutta hän juonii lähettämällä vahingontekijöitä
Kuubaan; hän on Espanjan vihollinen."

"Millaista kauppaa luulet Vanstonen käyvän? Hän on amerikkalainen
kauppias."

"Millaista kauppaa Yankee kauppias tekee? _Rahaa_!"

"Mutta Vanstone on miljoonamies. Katsokaa vaan hänen pleasurejahtiaan."

"Oo, sepä se kepposen tekeekin!" huudahtaa espanjalainen. "_Caramba_!
Luuletteko, etten tiedä, että hän on miljoonamies? Estääkö se
tavallisesti koskaan yankeekauppiasta tahtomasta useampia miljoonia?
Hän on yankeekauppias, -- tiedättekö, mitä se on? Se on mies, joka
tekee rahasta mitä tahansa. _Por Dios_! Minä tunnen heidät, minä.
Eivätkö muutamat heistä orjainvapautussodan aikana varustaneet salaa
piirityslinjan murtajalaivoja -- ansaitakseen rahoja? Eivätkö suuret
joukot heitä puijaa nyt tullikamarianne tavarain arvostelussa väärillä
tavaraluetteloilla -- ansaitakseen rahoja?"

Tätä syytöstä voi Mastic tuskin valheeksi väittää. Tullisalapoliisina
tuntee hän yankeekauppiasten synnit liian hyvin. Sen vuoksi sanoo hän
lyhyesti: "Mitä syitä teillä on uskoaksenne, että mr Vanstone aattelee
lähettää sissimatkueen Kuubaan?"

"Niin, ensiksikin piilottaa hän huvilassaan kuubalaista upseeria,
kuuluvaa Maceon esikuntaan, mikäli olen kuullut mainittavan. Toiseksi
on suuri varasto aseita, ampumatavaroja ja dynamiittia kätkettynä joko
Smaragdisaarella tai jollakin aivan läheisellä saarella. Kun aika on
käsissä, saatetaan joukkue isänmaanystäviä Key Westistä, kuubalainen
upseeri, piilotetut aseet ja höyry huvijahti yhteyteen, ja kymmenen
tunnin kuluessa voivat nämä aseet olla Espanjan vihollisten käsissä
veljieni ampumista ja maani autioittamista varten. _Santa Maria_!
Aatelkaapas sitä, _americano_! Aatelkaapa mitä on nähdä näitten
petturien polkevan maahan suurinta valtakuntaa, minkä maailma on
nähnyt, maailman ylväintä kansakuntaa."

Espanjalaisen silmät salamoivat, ja vahva kiihtymys ilmestyy sekä hänen
äänenpainossaan että eleissään.

"Hyvä! Mitä tahdotte minun tekevän tässä asiassa?" kysyy salapoliisi
karskisti ja ja puree poikki nenän vielä yhdestä Estrabonin
verrattomia havannoita.

"Minä tahdon, että hankitte itsellenne veneen ja otatte selvän, missä
piilotettu asevarasto on, niin että sen voi ottaa takavarikkoon. Tahdon
myöskin, että urkitte, kuka kuubalainen upseeri, joka nykyään oleskelee
mr Vanstonen ja hänen perheensä luona, on, ja joko hän on loukannut
amerikkalaista puolueettomuutta, niin että vangitsemiskäsky voidaan
häntä vastaan antaa. Se asia täytyy teidän itse huolehtia. Tässä on
rahoja menojenne korvaamiseksi."

"Yhdysvaltojen hallitus on kassanhoitajani", selittää salapoliisi
lyhyesti ja työntää pois tarjotun kullan.

"Niin, luonnollisesti! Teillä on oikein. Tehän olette suuren
presidentin palkassa. Antakaa minulle raportti niin pian kuin
mahdollista. Luuletteko voivanne toimittaa, mitä haluan?"

"Aivan varmaan. Minä olen tutustunut Floridasaariin ja tiedän, kuinka
niiden seassa on kulkeminen", vastaa Mastic.

"Voinko luottaa teihin? On niin monta maamiehistänne, jotka ovat
myötätuntoisia noita koiria kohtaan, jotka tahtovat nöyryyttää
Espanjaa. Joukko _americanos_ vihaa maatani?" Viime sanat virkkaa hän
jotensakin alakuloisesti.

"Voitte luottaa minuun", vastaa tullivirkamies varmasti. "Mikä
myötätuntoisuuteni onkaan, niin olen Yhdysvaltojen hallituksen
palveluksessa ja olen tekevä velvollisuuteni ruumiini viime
veripisaraan ja kurkkuni viime hengenvetoon asti."

"Niin, niin, luonnollisesti voin luottaa amerikkalaiseen", sanoo don
Estrabon. "Te kylmäveriset amerikkalaiset ette koskaan anna
tunteittenne voittaa velvollisuuttanne."

"Emme usein", vastaa salapoliisi nauraen, "mutta kun sen teemme, olemme
anthraciitin kaltaisia, vaikeita sytyttää, mutta vaikeampia sammuttaa."

"Enkö saa vielä jotain teille tarjota, señor Mastic", kysyy hänen
isäntänsä.

"Hm, minulla on edessäni kolmen päivän risteily Floridan saaristossa",
huomauttaa salapoliisi miettiväisesti, "ja jos saisin olla rohkea, niin
laatikollinen noita erinomaisia sikareja kyllä pitäisi moskitokärpäset
kaukana."

"Ahaa -- hyvin mielelläni luonnollisesti. Eivätkö ne ole herttaisia."

Samalla tuppaa Balasco salapoliisille satasen tosioivia sikarejaan, vie
hänet uloskäytävälle ja kuiskaa varovasti:

"Niin muodoin luotan, että pian saan teistä kuulla. Nykyään on muuan
tullikutteri satamassa. _Raleigh_ tulee tänne kolmen päivän kuluttua --
se on nyt merellä ja ajaa noita kirottuja 'Kolme ystävää', joita se ei
koskaan saa kiinni."

"En luule, että se koskaan saa, niin kauvan kun Nap Broward on 'Kolmen
ystävän' kapteenina", nauraa Mastic.

"Oo, jospa meillä olisi tuo Broward Havannassa... silloin olisi asia
pian selvitetty... _eh, mi amigo_?"

Viime sanat olivat espanjalaiselle vaarallista puhetta; Mastic
puristaa kovasti vankkaa nyrkkiään, ja vaikka don Balascolla ei ole
aavistustakaan siitä, on sangen lähellä, että hänen mustat salamoivat
silmänsä saisivat nähdä seitsemän aurinkoa yhdellä kertaa ja hänen
kauniit etelämaiset kasvonsa saisivat tuntea sanotun nyrkin kosketusta.

Amerikkalainen hillitsee kumminkin itseään ja sanoo lyhyesti: "Kolmen
eli neljän päivän päästä saatte minusta kuulla", jonka jälkeen hän
pyörähtää kantapäillään, ja menee simpukoilla sirotettua käytävää
kadulle, mutisee itsekseen: "Ei, se ei olisi käynyt laatuun. Minut
olisi ajettu virasta pois, jos olisin señoria naamaan lyönyt. Ja nyt on
minun luonnollisesti pakko tehdä velvollisuuteni ja ajaa vielä naula
Kuuban ruumisarkkuun. Kirottuja hankkeita! Minä mieluummin varustaisin
sissimatkueen noita saatanaraukkoja auttaman, kuin ryöstäisin heiltä
aseet, joilla he tahtovat puolustautua tulemasta maahan hakatuiksi."
Sitten hymyilee hän tyytyväisesti itsekseen. "Enpä voinut olla
ottamatta señorin sikareja. Sitä ei kukaan tupakoitsija olisi voinut
-- niin jumalaisia ne ovat... mutta hänen rahojaan! -- Tulimaista,
jos niihin olisin tarttunut, olisi minusta tuntunut, ikäänkuin
olisin myönyt vapauden jumalattaren puhtaasta rahasta."



Kolmas luku.

Tyttö purjeveneessä.


"Annas kun ajattelen, miten täyttäisin velvollisuuteni Amerikan
hallitusta kohtaan", tuumiskelee salapoliisi.

Seuraavana hetkenä jättää hän Key Westin pääkadun ja ramuttuaan
kaupungin kuubalaisen kortteerin tomuiset solakadut läpi, saapuu hän
Etelä-rantakadun läheisyyteen. Täällä koputtaa hän ovelle eräässä
talossa, jolla ympäröivistä palmuista, papajista ja kookospähkinäpuista
huolimatta on jotenkin merimiesmäinen ulkomuoto. Oven ulkopuolella
riippuu kalaverkkoja ja joukko seipäitä ja koukkuja, joita pesusienen
pyytäjät käyttävät.

Kello on tuskin yhdeksän illalla ja oven avaa heti vanha neekeritär,
joka selvästi on talon valtijatar.

Hänelle sanoo Mastic: "Muistatteko minua, täti Dinah?"

"Kyllä, te olette massa Mass-Tick"

"Aivan oikein, täti. Onko Alligaattori-Pete kuultavissa?"

"Oijoi, massa Mass-Tick, teillä on onni. Jos olisitte ehtoopuolella
tulleet ja kysyneet, missä massa Alligaattori-Pete on, niin olisin
vastannut: Vaikka löisitte kuoliaaksi, en sitä tiedä. Mutta nyt
sanon, että hän on tullut Kurppasaaresta skuunertillaan tänään ruokaa
ostamaan."

Sitten korottaa hän äänensä ja huutaa: "Massa Alligaattori-Pete, massa
Massa-Tick Valtojen hallituksesta kysyy teitä!"

Vastaus kuuluu: "Sanokaa hallitukselle, että tulee sisään, täti. Minä
en ole ollut salakuljetuksella ja hauskaa on pudistaa Tom Masticin
kättä."

Seuraavana silmänräpäyksenä on salapoliisi vastatusten laihaa,
ahavoittunutta, epämääräisen ikäistä miestä, jonka nimi kauvan sitten
maailmassa on ollut Petter Smith, mutta nyt yleiseen tunnetaan
Alligaattori-Peten nimellä.

Nykyhetkellä on ainoastaan yksi sivunimi, joka on häneen sopiva,
ja se on "kuivunut." Ainoata, mikä hänessä on kuivumatonta, ovat
hänen silmänsä, jotka ovat kirkkaat, salamoivat ja teräksenharmaat,
mutta muuten ei Floridan polttava aurinko tunnusta muuta jättäneen
jäljelle kuin lihaksia, jänteitä ja luita. Hänen ryhtinsä on suora
ja hänen käyntinsä keveä ja joustava, vaikka hiukan heiluva, sillä
Alligaattori-Pete on samalla kertaa laajalti kuuluisa metsästäjä
ja puoleksi merimies. Johtaen sukuperänsä eräästä Etelä-Floridan
kuuluisimpia ampujaperheitä, on Alligaattori-Pete nuoruusajoiltaan asti
antautunut hävittämään matelijoita, joista hän on saanut nimensä.

Niinkuin useat laatuisensa, on Pete kulkulainen, mutta viime vuosina
on hän viettänyt aikansa pyytämällä pesusieniä Floridasaaristossa,
tuon tuostakin tehden väliin satunnaisia tupakan salakuljetusretkiä.
Häntä pidetään nyt yhtenä Floridan saarimeren taitavimpia luotsia,
ja on hän sellaisena ollut hyödyksi mr Masticille, jota hän joskus
on auttanutkin takaa-ajoretkillä salakuljettajia vastaan. Useammilla
risteilyillä on siten yhteisen vaaran ja molemminpuolisen avun side
vetänyt molempia miehiä toisiinsa kiintymään, ja molemmat ovat
oppineet tuntemaan toisensa miehiksi, joihin voi ankaralla säällä ja
myrskyisellä merellä luottaa.

"Hauskaa tavata sinua, Pete", sanoo salapoliisi.

"Samaa sanon", vastaa toinen. "Onko kysymyksessä asioita vai huvi?"

"Asioita", vastaa tullimies lyhyesti. "Minä haluaisin tietää -- mutta
se jää välillemme -- voitko viedä minut muutamalle Smaragdisaaren
läheisyydessä olevalle saarelle skuunertillasi ja risteillä sen
ympäristössä kanssani kolme neljä päivää pyytämässä etkä nähdä mitään
muuta kuin pyyntiä."

"Kyllä vaan, aattelen, sen saattaa tehdä." Sitten katsoo hän viekkaasti
jatkaessaan: "Olipa onni, että sanoit asian hetimiten, Mastic, sillä
vastainen puoli puhui kanssani jotain ensi viikosta, ja silloin,
näetkös, olisin saattanut olla sinua ja hallitusta vastaan."

"Kuka puhui kanssasi?" kysyy salapoliisi äkkiä.

"Hm, sepä olisi kielimistä", hymyilee Pete, "ja minä tällä kertaa
tulen ottamaan enemmän palkkaa, Mastic, vaikkeihän se sinua
haittaa, koskapa se on eno Sam [Uncle Sam on Yhdysvaltojen hallituksen
pilkkanimi], joka kukkaroa karistaa. Sissialuksia ja tullijahteja
liikuskelee saarien seassa siinä määrin, näetkös, että luotsien ja
oppaitten taksa on paisunut kuni alligaattori, joka makaa ja liejussa
lekottelee."

"Ehdot saat itse määrätä", selittää tullimies sillä ujostelemattomalla
välinpitämättömyydellä, jolla ihmiset aina valtion rahoja maksavat
pois.

"Hyvä, päätetty! Ja kun nyt olen puolellasi, niin puistakaamme
käpälää!"

Tarttuessaan luotsin luiseviin, kuivuneisiin sormiin tietää Mastic,
että, niin kauvan kun Alligaattori-Pete ottaa palkkaa valtiolta, on
hän ehdottomasti sen puolella ja ehdottomasti jokaista vastaan,
joka rikkoo sen lakeja, vaikka häntä ei haittaisi ottaa osaa
salakuljetus- ja muihin Yhdysvaltojen puolueettomuutta loukkaaviin
retkiin, hetki sen jälkeen kun hän on jättänyt sen palveluksen.

"Lähtekäämme heti liikkeelle", sanoo tullivirkamies innokkaasti.
"Meidän täytyy joutua matkalle jo tänä iltana."

"Hyvä, -- laivassa olet oleva kahdessakymmenessä minuutissa", vastaa
alligaattorintappaja. Sanottuaan täti Dinah'ille, että hän katsoisi
pesusienten kuivumista takakartanolla, jatkaa hän: "Mene kaupunkiin
ja ota kamsusi, niin minä lähden veneelle ja panen sen selväksi
purjehtimaan. Olipa onni, että juuri olen varustaunut uudella
varastolla säilykkeitä ja juomatavaroita, jotka nyt luonnollisesti
tulevat hallituksen laskuun."

"Luonnollisesti!" vastaa Mastic ja lähtee kiirein askelin kaupunkiin
hotelliinsa, missä hän ilmoittaa emännälle, että hän on onnistunut
ostamaan joukon huokeita pesusieniä eräällä Dry Tortugasiin päin
olevalla saarella ja aikoo mennä sinne samana iltana.

Muutamia minuuttia myöhemmin on hän taas Etelä-rantakadulla, ja
Alligaattori-Pete soutaa hänet pienessä ruuhessa skuunerttiinsa
_Sisiliskoon_. Se on pieni noin neljänkymmenen jalan pituinen
centerboarddivene, ja vartioi sitä poika, joka "lurjusnulikan" nimellä
palvelee perämiehenä, väestönä, passaajana ja joskus kokkina aluksessa.

"Halloo, oletkos se sinä, lurjusnulikka!" huutaa Mastic hilpeästi.

"Halloo itse, tullikamari!" vastaa poika samaan tapaan. "Mitäs
hirmumaisuuksia hallituksella on nyt hankkeissa?"

"Älä riipu vanteissa? lurjusnulikka, sido kiinni vene perään ja auta
sitten suurpurjetta nostamaan", kirkuu Pete. Sen tehtyä nostavat he
keulapurjeenkin. "Ja kaikki miehet nyt vintturille avittamaan, jotta
saamme ankkurin ylös."

Sitten vetävät lurjusnulikka ja Mastic viistopurjeen ylös Peten
tarttuessa peräsimeen, ja pikku alus kiitää ensin eteläänpäin Key
Westistä, siksi kun se on päässyt riutoista selväksi ja ohjaa sitten
itäänpäin.

"Nyt voit ryömiä kojuun, jos tahdot, Mastic. Ei ole tarpeen, että pysyt
kannella. Lurjusnulikka ja minä voimme kyllä hoitaa aluksen. Jos minun
tarvitsee hilata purjenuoria, niin herätän sinut. Ei, en tahdo, että
ryhdyt perää pitämään tänä iltana, sillä tässä pimeässä karahuttaisit
meidät vedenalaiselle karille. Voinhan nukkua huomenna sill'aikaa kun
lurjusnulikka hoitaa venettä ja sinä pyyntiäsi. Mitäs kaloja sinä nyt
pyydät -- salakuljettajiako vai kuubalaisia?"

"Se olisi kielimistä", nauraa salapoliisi ja katselee ympäriinsä
löytääkseen hyvän makuupaikan.

Yö on ihana ja kannella on paljon parempi kuin tukalassa pikku
kapyysissä.

Masticilla ei mene paljoa aikaa kääriytyessään pariin vilttiin ja
asettuessaan mukavasti makaamaan suojan puolelle kantta, ja pian nukkuu
hän vanhurskaan unta, josta hänet ainoastaan laivuri pari kertaa
herättää, kun venheen on tehtävä käänne. Seurauksena on, että kun
tullimies aamulla herää ja katselee ympäriinsä, luulee hän olevansa
satumaassa. Skuunertti on ankkuroituna pienen saaren luona, joka
trooppisesta kasvullisuudesta viheriöiden uipi sinervällä vedellä.

Kauvempana idässäpäin ovat Suuri ja Pieni Petäjäsaari, joissa
molemmissa, vaikkakin sekaisin päiväntasaajaseutujen kasvien kanssa,
kasvaa puita, joista ne ovat nimensä saaneet.

Lumoavia saaria on hajallaan näiden ympärillä, ja näistä
merenkosteikoista tulevat tuulahdukset lemuavat hedelmä- ja
kukkastuoksuista.

Etelässäpäin on toinen viheriöivä saari, läpimitaltaan ehkei
puoltatoista peninkulmaa suurempi, trooppisia hedelmäpuita kasvava.
Viheriäisten kasvien peitossa sijaitsee suuri valkoinen huvila, yhtä
kokolias kuin mikään herraskartano Berkshirekukkulain keskellä. Sen
ympärillä kukkii rikkaita puutarhoja ja siitä johtaa kaunis polku alas
pienelle sievoselle rantasillalle, joka pistää ulos kirkkaalle vedelle.
Sen ääressä on pieniä pursia ja ruuhia: kauvempaa näkyy tasapohjainen
purjevene, ja noin sadan kyynärän päässä rannasta on ankkurissa
valkoinen höyryjahti, jonka mr Mastic heti tuntee Lentokalaksi.

Lurjusnulikka kolistelee vadeilla ja lautasilla laittaessaan pöytää
kuntoon kannella, ja Pete tulee juuri ulos kajuutasta, josta tuleva
kahvin tuoksu ja paistetun kalan, omenamunkkien, munan ja kinkun haju
julistavat, että aamiainen lähestyy.

Nouseva aurinko värittää veden lämpimiin, loistaviin väreihin, ja
etelätuulonen sitä kevyesti väräyttelee. Kokonaisuudessaan on se niin
kaunis ja hymyilevä taulu, kuin mr Mastic on milloinkaan nähnyt.

Näköala näyttää myöskin Alligaattori-Peten mieltä kiinnittävän, sillä
hän varjostaa useammat kerrat silmänsä kädellään ja katsoo pienelle,
alavalle, pari peninkulmaa itään olevalle saarelle päin. Siinä näkyy
muutamia tuuheita ja mataloita petäjiä, Floridan saarilla tavallisten
mangrove- ja sykomoritiheikköjen ympäröiminä.

"Mitä katselet niin tutkivasti?" kysyy Mastic.

"Minä koetin nähdä, mikä sai aikaan valon tuolla. Tahdon tulla
kadotetuksi, jos sen käsitän. Tuolla saarella ei ole mitään asukkaita,
ja kumminkin voin vannoa nähneeni siellä valon heittäessämme ankkurin
tänä aamuna."

"Valo siellä eikä asukkaita?" puhkeaa Mastic sanomaan. "Jospa
lähtisimme ja pyytäisimme sillä taholla tänään."

"Tosiaan. Korallisaari on yhtä hyvä paikka, kuin mikään, jonka voisit
keksiä", vastaa Alligaattori-Pete. "On sangen merkillistä, ettei
kukaan ole asettunut sinne asumaan. Se on paras maallenousupaikka
näillä saarilla. Pitkin sen reunaa on väylä, ja viidensadan tonnin
laiva voisi yhtä mukavasti kiinnittyä sen korallikallioiden kuin
höyrylaivalaiturinkin ääreen. Mutta tällä hetkellä kiinnittää mieltäni
aamiainen enemmän kuin alukset ja rannassakäynnit. Laita tänne syötävä,
lurjusnulikka!"

He istuutuvat kannelle ja pakinoivat aterian kestäessä siitä, mitä
ympärillään näkevät, ja Mastic koettaa saada joitakin tietoja Vanstonen
perheestä.

"Minulla ei ole paljoa selvillä ukosta", sanoo Pete. "Kaikki
mitä tiedän, on, että hänellä on yhtä paljon rahoja kuin
Havanna-arpajaisissa -- niin, piru tiesi, jollei ole enemmänkin! Hän on
liian rikas juodakseen tavallista vettä, vaan tänne tuodaan sellaista
rautalangoilla sidotuissa pulloissa, jottei mitään siitä hukkaan
pirahtaisi, niin kirotun kallisarvoista se on."

"Äsh, sehän ei ole mitään", keskeyttää lurjusnulikka innokkaana
kertomaan, mitä hän tietää. "Niillä on joukottain jäätä tuolla ja
jäähdytyskellari lihaa varten. Eräänä yönä muuan neekeri hiipi sinne
kellariin varastamaan, ja kuinka hän nyt menettelikään, niin jäi hän
sinne lukon taa, ja seuraavana aamuna löydettiin sieltä paleltunut
neekeri. Saatatte lyödä vetoa, että he varovat ukko Vanstonen
biffimakasiinia toisella kertaa. Muuten kaikkine rahoineen on hän
hirveän raihnainen. Minä voin kertoa teille, että tohtori on ollut
siellä viime viikolla."

"Tohtori?" kertaa Mastic, jossa tämä tiedonanto herättää jonkun verran
kummastusta.

"Niinpä niin", vakuuttaa poika. "Minä tiedän, että se oli tohtori,
sillä Joe Vance, joka vei hänet sinne hinausaluksella, kertoi minulle,
että hän sai kymmenen dollaria jokaiselta kymmeneltä minuutilta, mitkä
hän saattoi ajasta lyhentää. Ja se kait todistanee, että ukkoparka on
hirveän huonossa reilassa, koskapa hän oli niin kiireellinen saamaan
lääkärin apua. Hän ei huoline, mitä hän itselleen kustantaa."

"No niin, Vanstonella ei missään tapauksessa voi olla parempia sikareja
kuin nämät", sanoo Mastic nauraen ja ottaa esiin muutamia sikareja
niistä, mitkä Balasco on hänelle antanut.

"Tuhat tulimaista!" sanoo Alligaattori-Pete puhaltaessaan laiskeliaasti
savua. "Nämätpäs ovat oikein tavattoman oivallisia! Mistä maailmasta
sinä nämät olet kopannut?"

Mutta Masticin vastauksen keskeyttää ulvonta, minkä päästää keulaan
pesuastioita viemään mennyt lurjusnulikka.

"Herra siunatkoon!" kirkuu poika, "Tulee vene, joka suuntaa kulkunsa
suoraan meitä kohti, ja siinä on tyttö, joka ohjaa, ja hän on korein,
minkä milloinkaan olen nähnyt. Hän on taklattu juuri kun menisi
kemuihin taivaanvaltakunnassa."

Pete ja Mastic menevät keulaan, ja noudattaen lurjusnulikan etusormen
suuntaa, havaitsevat he näyn, joka saa alligaattorintappajan
killistämään silmiään ja antaa salapoliisille tuumailemista.

Kevyt, tasapohjainen purjevene, eritoten sopiva purjehtimiseen
Floridalahden matalissa kulkuvesissä, tulee suoraan heitä kohden, niin
nopeaan kuin lempeä tuulonen vaan voi kuljettaa sitä. Keulassa istun
valkohiuksinen neekeri ja perässä niin ihana kappale naissukupuolta,
kuin koskaan on miehen sydämen hurmannut.

"Oletko koskaan semmoista rikiä nähnyt ennen?" kysyy luotsi. "Hän on
hiukkasen sievempi, kuin nuo akankuvat whiskey-pullojen päällä, vai?"

Mutta Mastic ei vastaa. Vene on aivan lähellä heitä, ja tyrmistys
valtaa salapoliisin, sillä nuori nainen, joka niin soreasti
ohjaa purjevenettä, on sama kaunotar, minkä valokuvilla Balascon
hienotunteisuus oli estänyt häntä koristamasta sikarilaatikkoja. Mutta
tämä olento lihaa ja verta on maalattuun kuvaansa verrattuna kuin
aurinko tähtiin.

Kevyesti liehuilevassa lumivalkoisessa puvussa, jota ainoastaan
kolmessa kohdin hieno ruusunpunanen värivivahdus keskeyttää --
pehmoinen silkkivyöhyt solakan vyötäisen ympärillä, joitakuita
ruusunsolmikoita valkeassa olkihatussa ja hänen nuoruutta ja terveyttä
kukoistavat poskensa -- on hän merenneidon, ei, veden Afroditen
näköinen.

Vaikka Mastic ei ensi kohtauksella voikaan arvostaa hänen
ihanuuttaan, sillä nuorella tytöllä on viehättäviä sekä ulkonaisia
että sisällisiä suloja, joita hän ei vielä tunne, tekee sen kauneus
joka silmänräpäykseltä suuremman vaikutuksen häneen ja samaten
Alligaattori-Peteen ja lurjusnulikkaan, joka suu auki tuijottaa siihen.

"Varokaa!" huutaa Pete ritarillisesti, sillä nuori nainen on nyt
kuulomatkalla; "muutoin syöstätte meidät upoksiin, miss!"

"Ei ole mitään vaaraa, kapteeni", huutaa takaisin raikas ja sointuisa
tytönääni; "siksi paljon merimiestä on minussa. Heittäkää köysi
Goliah'ille niin olen silmänräpäyksessä pitkänlaitanne vieressä."

"Ken hitto on Goliah?" kysyy Pete, jota tytön kauneus liiaksi viehättää
kuunnellakseen hänen sanojaan.

"Minä olen Goliah, massa!" sanoo neekeri veneen keulassa.

Samalla aikaa kuuluu naisellisen rukoilevasti. "Oo, olkaa hyvä ja
heittäkää köysi, pian!" Pettyneellä äänenpainolla jatkaa hän: "Ettepä
pitäneet vaaria. Nyt meidän täytyy tehdä luovi."

Sen tekeekin hän, ohjaten venettä kalastajatytön taidolla, ja veneen
kääntyessä tuuleen huutaa hän uudestaan: "Tahdotteko olla kiltti ja
heittää alas köyden?"

Tällä kertaa tottelevat he häntä, ja hänen veneensä liukuu Sisiliskon
sivulle.

"Suokaa anteeksi, miss" sanoo Alligaattori-Pete ottaessaan lakin
päästään ja tehdessään suuremmoisen kumarruksen. "Mutta minä ja
lurjusnulikka olimme niin kiintyneet katselemaan teitä, ettemme tulleet
mitään muuta tehneeksi teidän ensi kerran purjehtiessanne ohi."

Nuori nainen ei kumminkaan tunnu luovan sievistelyyn huomiota; hän
sanoo vaan: "Minä olen miss Vanstone. Tehän olette Alligaattori-Pete,
vai kuinka?"

"Olen, miss; ja tämä tässä on mr Mastic, ja täällä on kokkini,
kajuuttavahtini, ensimäinen perämieheni ja miehistöni, lurjusnulikka",
nauraa luotsi ja lisää: "Ettekö tahdo nousta alukseen, miss?"

"En, kiitoksia paljon", vastaa tyttö, Masticin tehdessä parhaan
kumarruksensa ja lurjusnulikan, jolla ei mitään lakkia otettavana,
tukkaansa vetäessä ja nauraa hikertäessä. Sen jälkeen jatkaa hän,
kumma hermostuneen epäilyksen väre äänessä, mikä herättää salapoliisin
kummastelua: "Minä... minä olen tullut ostamaan kaloja aamiaiseksi.
Tehän olette... olette kalastaja, luullakseni."

"Hitto eikä kalastaja", puhkeaa sanomaan lurjusnulikka, joka selvästi
haluaa ottaa keskusteluun osaa.

"Kuules, poikani", keskeyttää hänen kapteeninsa lauhkealla mutta
ilmeisellä äänellä. "Laittaudu keulaan ja pidä suusi kiinni."

"Emme ole kalastajia", lisää Mastic, "mutta jos tarvitsette kaloja
aamiaiseksi, niin voi tuo neekerinne, jos hän johonkin kelpaa,
kahdessakymmenessä minuutissa hankkia teille koko kannannaisen tuolta
niemen luota."

"Odottakaa, me teemme sen teille", sanoo Alligaattori-Pete, palveliaana
kaunottarelle.

Mutta juuri samassa kirkasee lurjusnulikka, joka myöskin tahtoo
tekeytyä tärkeäksi: "Ohoi, tullikamari, liinaa vene eteenpäin!"

"Tullikamari" sanan vaikutus tyttöön on silmänräpäyksellinen. Ruusut
poistuvat poskilta, hän kalpenee äkkiä ja kumman tuskainen ilme tulee
hänen kauniisiin silmiinsä hänen änkyttäessään: "Tekö... te olette
tullivirkamies?"

"Niin, miss", vastaa Mastic, kiroillen itsekseen poikaa, joka
on ilmaissut hänen ammattinsa henkilölle siitä perheestä,
jota vakoilemaan hän oli tullut. "Yhdysvaltain tullivirkamies
salakuljettajia etsimässä."

"Ahaa! Siinä tapauksessa en tahdo ottaa teitä pois
velvollisuudestanne... enkä salakuljettajista", sanoo nuori nainen.
"Goliah, päästä köysi!" huutaa hän sitten, ja vene liukuu värehtivän
vedenpinnan yli, vieden pois kauniin näyn.

Masticin salapoliisivaisto sanoo hänelle, että kaunis tyttö jostakin
tuntemattomasta syystä pelkää Yhdysvaltojen tullikamaria, ja hän
tuumii: "miksikä?"

Mutta hänen mietiskelyjään keskeyttää huuto ja ulina, joita päästää
onneton lurjusnulikka tanssiessaan sottista pampun viuhkuvien lyöntien
käsissä.

"Minä opetan sinut aukasemaan kirotun leukasi, kun olen sanonut
sinulle pitää se kiinni, penikka! Joka kerta kun jotain suustasi
päästit, peljästytit tuota enkelimäistä olentoa. Ja niin sinä ilmaisit
salapoliisin, kirottu nulikka! Enkö sanonut sinulle, että tästä tulisi
vakoilemispurjehdus?"

Mutta jos lurjusnulikan ääni on karkoittanut miss Vanstonen, tuopi
se hänet takaisinkin. Mastic näkee hänen veneensä nopeaan kääntyvän
ympäri, ja ennenkun poika on lopettanut tanssinsa ja musiikkinsa, on se
taas skuunertin rinnalla. Tytön silmät salamoivat närkästyksestä, ja
hän huutaa: "Miksi lyötte poikaparkaa?"

"Kah, minä annoin lurjusnulikan hieman maistaa pamppua sentähden,
ettei hän totellut käskyä. Laivassa pitää olla kuri", mutisee
Alligaattori-Pete, joka on hyväsydäminen mies, mutta vaatii, että häntä
totellaan. "Minä tein sen vaan pojan omaksi parhaaksi", lisää hän ja
näyttää hieman häpeilevältä.

"Ei, se ei ollut hänen parhaaksensa. Elkää niin minulle sanoko,
Alligaattori-Pete", sanoo tyttö kiivastuneena. "Se oli siksi, että
hän kertoi minulle mr Masticin olevan amerikkalainen tullivirkamies
salakuljettajia etsimässä." Sitten änkyttää hän nämät kummalliset
sanat: "Se... se todistaa, että asia on niinkuin pelkäsin." Närkästys
voittaa taas, ja hän lisää: "Te, herra tullivirkamies, olette täällä
etsiäksenne kuubalaisia kapinallisia -- tulkaa luokseni tänään kello
yksitoista, ja minä näytän teille yhden."

"Te ymmärrätte minua väärin, miss", mutisee salapoliisi.

Mutta tyttö vaan kertaa käskevästi: "Tulkaa, se on velvollisuutenne...
Tulkaa!"

Pikku kätösellään ojentaa hän sitten jotain pahantekijälle, joka yhä
hieroo sääriään ja tyyskyttää tukehtuneesti, sekä sanoo: "Poika parka,
tässä on sulle jotakin, joka saattaa auttaa sinua nauramaan ensi kerran
maalle tullessasi."

"Taivaan talikynttilät", kirkuu poika, "nythän olen rutirikas." Ja hän
huutaa tytön jälkeen: "Te varmaankin erehdyitte. Tämä ei ole mikään
dollarin seteli!"

Mutta vene jatkaa kulkuaan, ja pullistellen kultakutriaan kääntyy tyttö
häneenpäin ja hymyilee. Hän jättää lurjusnulikan itkemään iloisen
kiitollisuuden kyyneliä ja tuijottamaan kahdenkymmenen dollarin
seteliin, joka tuntuu tästä melkein Rotschildin rikkaudelta, ja jonka
tämä on eräänä päivänä maksava takaisin suuremman koron kanssa, kuin
Schylock koskaan uneksi -- eräänä päivänä, jolloin toivo oli jättänyt
nämät sinisilmät, ja epätoivo astunut sen sijaan, ja tämä kaunis maa
tuntui helvetin henkien asumalta.

"Siitä hinnasta, lurjusnulikka, olisin minäkin antanut itseäni
löylyttää. Mutta koska se loukkaa hänen tunteitaan, niin lupaan olla
sinua lyömättä tällä purjehdusmatkalla, jos vaan käyttäydyt jotakuinkin
mukiinmenevästi", sanoo Pete häpeilevällä, ystävällisellä äänellä.
Sitten kääntyy hän Masticin puoleen ja kysyy: "Arvelen, että menet
tervehtimään hänen armoaan kello yhdentoista aikaan?"

"Luulenpa sen!" vastaa salapoliisi. "Sekä siksi, että se on
velvollisuuteni, että sentähden, että hän on kaunein tytöntynkä, minkä
milloinkaan olen nähnyt."

Sitten rupeaa hän ihmettelemään, onko ukko Vanstonella todellakin
sissimatkueen varustamispuuhia, ja mitä tällä nuorella, sorealla,
viehättävällä tytöllä on tekemistä semmoisten asiain kanssa.

Mutta kun on kysymys nuorista herroista, saattavat joskus soreat ja
viehättävät impysetkin sekaantua kummallisiin metkuihin.



Neljäs luku.

Haavoitettu kuubalainen.


Mutta mitkä salapoliisin yksityiset ajatukset tehtävästä
vieraissakäynnistä ovatkaan, on hän selvästi päättänyt tehdä hyvän
vaikutuksen nuoreen naiseen, joka hänet on sinne kutsunut.

Alhaalla Sisiliskon kapyysissa puistaa Mastic vuosisatain tomun
vaatteistaan ja koettaa ajaa parran niistä osista kasvojaan, joita ei
komista hänen muhkeat kokopartansa ja viiksensä. Sitten kaivelee hän
kapsäkkiään, jonka hän on tuonut mukanaan Tampasta, ja ryhtyy niin
laajoihin vaatetuspuuhiin, että lurjusnulikka ylhäällä kannella saa
aihetta pilkallisiin huomautuksiin.

"Tulimaista, Pete!" huutaa hän virnistellen katsellessaan alas Masticin
valmistuksia. "Tulimaista, uskotteko, että tullikamari ottaa päällensä
tärkkipaidan ja punapilkkuisen kaulahuivin. Ja nyt kiitoksia paljon --
nyt panee hän uniformulakinkin päähänsä!"

Mr Masticin tullessa ylös kannelle, näkyvät lurjusnulikan ilmoitukset
tosiksi, sillä Mastic on antanut itselleen niin sivistyneen ja
virkamiesmäisen ulkonäön, kuin olot myöntävät.

"Märssyt ja purjeet!" puhkeaa Alligaattori-Pete sanomaan soutaessaan
tullimiestä Smaragdisaarelle. "Voisipa luulla, että menet
liehittelemään, Mastic, sen sijaan, että sinulla on mielessä tehdä
tytön isälle oiva kepposet." Molemmat ystävykset ovat nimittäin
tuumineet asiasta ja puolittain tulleet siihen johtopäätökseen, että
Vanstonella on jotakin sissihankkeitten kanssa tekemistä.

"Tahdonpa panna vetoa, että olen sen arvannut", sanoo Mastic. "Ukko
aikoo itse aselastineen mennä Kuubaan, ja tyttönen on peloissaan, että
Espanjalaiset ottavat hänet kiinni ja nipistävät kaulan poikki häneltä;
sentähden tahtoo hän käyttää minua estämään häntä."

"Eipä ihmetyttäisi minua, jos sinulla olisi oikein", vastaa Pete.
"Kaikissa tapauksissa on hänellä yhtä kiirut huoli kuin sinullakin.
Pilkistäpäs, tuonne on hän tullut sinua kohtaamaan." Ja hän viittaa
miss Indra Vanstoneen päin, joka seisoo laiturilla selvästi heitä
odotellen ja muodostaen kauniin taulun.

Paikka, missä hän seisoo, on soma aittarakennus, joka menee kylläksi
syvälle vedelle, jotta Lentokala, jos niin tarvitaan, voisi tulla sen
viereen, ja siten vältettäisiin vaiva mennä jahtiin veneellä. Se johtaa
suoraan leveälle, simpukoilla sirotetulle käytävälle, joka kukoistavien
puutarhojen läpi viepi suuren valkoisen talon pylväskatokselle.
Tämän takana, kookospalmujen, banaanien, papajien, leilipuiden ja
sapadillojen keskellä näkyy kaksi sievää pagoodityyliin rakennettua
rakennusta, joista toista ja suurinta käytetään biljaardihuoneena ja
pallosillaoloratana, ja toinen on talli, joka omituisena vastakohtana
huvilan laajuudelle on ylen pieni -- mutta hevoset ovatkin vähäksi
hyödyksi Floridasaarilla.

Purren liukuessa nuoren tytön ohi, joka yhä on valkeassa,
liehuilevassa kesäpuvussa, vaikka hän nyt on lisännyt sitä valkoisella
auringonsuojalla, heiluttaa tämä heille tervetuloa ja huutaa: "Kiitos
puheenne pitämästä, mr Mastic."

Seuraavana silmänräpäyksenä on salapoliisi noussut veneestä, juossut
lyhyitä, laiturille viepiä portaita ylös, ja hänet otetaan vastaan
tavalla, joka hänen omain sanainsa mukaan "panee hänen päänsä aivan
pyörälle." Nuori nainen nimittäin suvaitsee tullimiestä kohtaan käyttää
kaikkea sitä viehättävää, tyttömäisen teeskentelemätöntä lumousvoimaa,
jota hänellä on niin suuri varasto.

"Teitte hyvin kiltisti tullessanne pyynnöstäni", sanoo hän, ojentaen
Masticille hienosti hansikoidun pikku kätösensä.

"Olen palvelukseksenne", vastaa salapoliisi ritarillisesti, samalla kun
hän puristaa hienoja sormia niin kelpo lailla, että niiden omistaja
melkein hypähtää.

Mutta siitä huolimatta jatkaa neitonen ystävällisesti: "Tulkaa kanssani
huvilaan", ja ohjaa vieraansa ihanan luonnon näköalan kautta, joka
saa tämän huomauttamaan: "Tämä muistuttaa minusta Tampan Bay-hotellia
ja Ponce de Leonia, vaikka ahtaammassa muodossa." Huvilan ympäristöt
ovat nimittäin erinomaisen hyvin hoidetut ja sangen troopillisesti
kauniit, ja pagodista, missä Rex harjoittelee iskemään erityistä taitoa
kysyviä palloja, kuuluva biljaardipallojen kolina antaa etelämaiselle
yksinäisyydelle sivumaun nykyaikuista amerikkalaista arkielämää.

Kulkiessaan eteenpäin Masticin sivulla ihmetyttää nuori tyttö tätä
sanomalla: "Luulisi, että nämä saaret ovat hiljaisen levon ja rauhan
tyyssijoja! Ja niin olisikin, jollei murhaava sota raivoaisi tuskin
sata peninkulmaa täältä Golfvirran toisella puolella, mistä jotain sen
verisestä kurjuudesta ja epätoivosta ajelehtaa tännekin luoksemme."

Salapoliisi ei vastaa, vaan ainoastaan kummastuneena haristaa silmänsä,
sillä tytön käytöksestä ilmenee sisällinen kiihtymys. Mutta kohta sen
jälkeen on miss Vanstone selvästi lannistanut mielenliikutuksensa,
sillä hän jatkaa: "Isä piti parhaana jättää koko asia minun huostaani",
ja lisää viehättävästi vääntäen kasvojaan: "Ihmiset yleensä antavat
minun saada tahtoni täytetyksi, näettekös."

"Sitä en ihmettele", selittää salapoliisi hymyillen. "Se joka voisi
teiltä jotain kieltää, ei olisi arvollinen olemaan edes indiaani."

"Olen iloinen, että niin arvelette", vastaa nuori nainen. "Menkäämme
huvilaan, siellä" -- hänen äänensä kevyesti värähtelee -- "siellä on
minulla jotain teille kertomista. Sitten isä itse tervehtii teitä
Kookoslehtoon tervetulleeksi."

"Hyvin hauskaa oli kuulla sitä", keskeyttää Mastic, "sillä olin
peloissani, että saisin käyttää käsirautoja."

"Käsirautoja! Käsirautojako haavoitetulle? Se olisi liian julmaa, liian
hirveätä!" änkkää tyttö, samalla kun hänen solakka vartalonsa vavahtaa.
Mutta niin muuttuu hänen ryhtinsä käskeväksi, hänen silmänsä salamoivat
närkästyksestä ja hän sanoo ylpeästi: "Tulkaa sisään, saatte itse
nähdä!"

Seuraavana silmänräpäyksenä seisovat he huvilan leveällä verannalla ja
Mastic näkee, että mr Vanstonen asunto on rakennettu aito etelämaiseen
tyyliin. Ympäri sen, paitsi takasivulla, on valtava veranta. Sen läpi
menee pylväskäytävä, josta sen suuret ilmakkaat huoneet ovat myös
yhteydessä keskenään leveän talon toisesta päästä toiseen kulkevan
käytävän kautta. Korkeat ikkunaovet päästävät kaikista alakerroksen
huoneista vapaasti verannalle. Koko talo on varustettu keveillä
korihuonekaluilla; lattia on paneelilla pantu ja pienten mattojen
peittämä. Päiväntasaajaseutujen mukavuus sekoittuu lauhkean vyöhykkeen
luontevuuteen.

Masticin astuessa sisään tuntuu joka ikkuna olevan auki, ja leudot,
mutta kumminkin virkistävät tuulenhenkäykset tuovat mukanaan kypsyvien
hedelmien ja kukkien tuoksua.

Mutta nuori nainen ei anna hänelle paljon aikaa katselemiseen, selvästi
on hänellä kiire puhelemaan asiasta, joka painaa hänen mieltään. Hän
sanoo vakavasti, hetkisen mietittyään: "Ylhäällä huoneessani voin
paremmin kertoa teille tarinan ja näyttää teille jotakin, joka saa
teidät häpeämään tointanne täällä."

"En ymmärrä oikein teitä, miss", änkyttää Mastic seuratessaan Indraa
leveitä tammirappusia ylös. Heidän mentyään kalliissa ruukuissa
olevilla kukilla ja palmuilla koristetun eteisen läpi avaa Indra
viehättävän kammion oven ja sanoo: "Olkaa hyvä ja astukaa sisään."

Sitten jatkaa hän hieman kainostellen: "Pyydän antakaa anteeksi viime
sanani. Teidän tulonne on tehnyt minut niin hätääntyneeksi. Istukaa
älkääkä keskeyttäkö minua, vaan antakaa minun kertoa kaikkityyni.
Sitten tehkää velvollisuutenne, muistakaa vaan, että teillä on sydän
rinnassa -- hyvä sydän. Jumalan kiitos, minä voin nähdä, että teillä on
hyvä sydän!"

"No niin, miss, olen täällä teitä kuunnellakseni", vastaa Mastic
hieman hämillään ja koko lailla viehättyneenä tästä esipuheesta, jonka
neitonen esittää kiihtynein kasvoin ja kiihkein, vaikka miellyttävin
elein.

Samalla tullivirkamies vajoo istumaan matalaan, pehmeään nojatuoliin,
ja Indra Vanstone alkaa:

"Tultuani saarelle kaksi viikkoa sitten olen huvitellut purjehtimalla
ympäriinsä näillä kauniilla kulkuvesillä. Luotsinani on ollut neekeri
Goliah, joka on minuun kiintynyt ja tuntee jok'ikisen saaren täältä
Biscayneen saakka. Eräänä päivänä viime viikolla olimme olleet Suurella
Petäjäsaarella tuolla ostamassa ostroneja tai kaloja -- olen unhottanut
mitä, mutta se on sama. Kotimatkalla oli meillä ihan vastatuuli, niin
että meidän täytyi ulostua kappale Golf-virralle. Sää oli kaunis ja
vaikka tuima lounanen puhalsi, ei meri käynyt. Peninkulma tai kaksi
Kalliosaaren tuolla puolen olin juuri ryhtymäisilläni luovia tekemään,
kun Goliah'in huudahdus, hänen, jolla on silmät kuin kotkalla, sai
minutkin vaivaamaan silmiäni. Minusta tuntui kuin näkisin palasen
ajopuuta, tukkipuun -- jonkun noita mahtavia puita, joita suuret
troopilliset joet joskus kuljettavat Golfvirtaan. Minä en olisi pannut
siihen mitään enempää merkitystä, mutta Goliah selitti, että se oli
tuuliajolla oleva vene.

"Aatelien, että se voisi olla jostakin haaksirikkoon joutuneesta
aluksesta, ja että voisin olla joillekin haaksirikon tehneille
merimiehille avuksi, ohjasin venheeni sitä kohden, vaikka pitikin mennä
viisi kuusi peninkulmaa aukinaiselle merelle. Mutta päivä oli kaunis,
ei pilveäkään ollut taivaalla, ja minä olin innokas hätääntyneille
tulemaan avuksi.

"Puolen tunnin purjehdus toi minut veneen läheisyyteen. Voin nähdä,
että sille oli tapahtunut jokin onnettomuus. Sen kapean maston ja
pikku purjeen oli myrskynpuuska osittain repinyt pois. Seuraavana
silmänräpäyksenä olin heittänyt silmäyksen partaan yli veneeseen.

"Vaikka Jumala antaisi minun elää sadan vuoden vanhaksi, mr Mastic,
en koskaan unhota sitä näkyä. Olin odottanut näkeväni kärsiviä, ehkä
kuoliaaksi nälkääntyneitä ihmisiä, mutta en uneksinut verestä. Kolme
miestä makasi kuolleina teljoilla veneessä, mutta ei haaksirikon
seurauksista kuolleina, vaan kuulilla ja veitsillä tapettuina -- niillä
oli syvät haavat, joista veri oli tulvehtinut. Muuan, joka myös oli
haavoitettu, mutta eli vielä, makasi pitkällään peräpuolessa. Minä
en voinut häntä tutkia, mutta Goliah teki sen ja nosti hänet meidän
purteemme. Me otimme veneen kuolleineen jälkeemme, ja minä kaasin
vettä haavoittuneen kalpeitten huulien väliin ja koetin herättää
hänet tajuntaan. Mutta hän vaan mutisi kamaloita sanoja, milloin
englanniksi, milloin espanjaksi. Hän oli puettuna pukuun, joka taisi
olla kuubalaisen upseerin univormu. Sanat, jotka häneltä kuumehoureessa
pääsivät, ilmaisivat, ettei hän ollut espanjalainen; vaikka minä
luonnollisesti olisin hoivaillut yhtä niistä aivan samalla tapaa.

"Kahden tunnin kuluttua olimme kotona. Goliah kantoi haavoitetun
huvilaamme, ja palvelijamme hautasivat kuolleet kookospalmujen alle
tuonne..." tyttö viittaa ulos avonaisesta ikkunasta ja lisää: "Minä
olen pystyttänyt heidän yllensä ristin."

"Onneksi oli täällä juuri muuan hinaajalaiva tuomassa hiililastia
jahdillemme. Sillä oli höyry vireillä ja kuudessa tunnissa haimme Key
Westistä ystävämme, erään newyorkilaisen lääkärin, joka sattumalta
vietti muutamia päiviä siellä. Hänen taitava kätensä veti kuulan
ulos, ja minä ja sisareni -- joka tulostansa saakka on minua
tässä auttanut -- olemme hoitaneet häntä niin huolellisesti, että
vihdoinkin, sen mukaan kuin tänään olen kuullut, on toiveita hänen
henkensä pelastumisesta. Luuletteko nyt, että minä aijon teidän antaa
vangitsemalla hänet hallituksen käskystä tehdä tyhjäksi nämät toiveet.
Sillä sitä varten olette tänne tulleet. Sen ymmärsin käytöksestänne
nähdessänne, että sain selville teidän olevan tullivirkamies."

"Erehdytte, miss Vanstone", vastaa salapoliisi tehden poistavan eleen,
sillä nuoren tytön ääni on nuhteleva, ja hänen ryhtinsä ilmaisee uhmaa.
"Yhdysvaltojen raha-asiain toimikunta panee ainoastaan sellaisia
syytteeseen, jotka rikkovat maan puolueettomuuden menemällä Kuubaan,
eikä niitä, jotka sieltä tulevat."

"Loruja!" vastaa Indra kiihkeästi. "Tietänenhän toki, että on syytetty
upseereja, jotka ovat palanneet Kuubasta, siitä syystä että... että
he ovat ennemmin varustaneet matkueita! Espanjan konsulit jättävät
kirjallisen todistuksen, raha-asiain toimikunta panee heidät
syytökseen, mutta, Jumalan kiitos, vielä ei ole mikään amerikkalainen
valamiehistö langettanut heitä. Enkö näe yö yöltä tullijahtienne
risteilevän näitten saarien ympärillä? Keitähän ne ajavat takaa?
Niin, miehiä, jotka tahtovat mennä taistelemaan kotisaarensa vapauden
puolesta. Enkö ole öisin nähnyt mustan savun Raleigh'istä, joka on
risteillyt edes takaisin merellä täällä ulkona estääkseen kansaraukkaa
saamasta aseita, jotka suojeleisivat heitä tulemasta teurastetuiksi?
Eikö Yhdysvaltain hallitus ole estänyt tusinan matkueita saapumasta
Kuubaan, samalla kun Espanjalaiset ovat estäneet yhden. Oo, minä tiedän
kyllä, kuinka paljon hallitus Washingtonissa rakastaa Kuubaa!"

"Kaikissa tapauksissa", vastaa salapoliisi kohteliaasti, "on tehtäväni
täällä ainoastaan yllättää ja ehkäistä niitä, jotka purjehtivat
saarelle. Haavoitettu, josta puhutte, on täysin turvassa minulta.
Muuten olen vilpitön teitä kohtaan, koska näen, ettette ole sellainen,
joka ilmaisisi lurjusraukan ja antaisi hänet alttiiksi tulla päätään
lyhemmäksi. Neljä viidettä osaa virkamiehistä täällä tekevät, mitä
heille käsketään, vaan sen vuoksi, ettei heillä ole muuta neuvoa. He
ovat kuubalaisia kohtaan yhtä suuresti myötätuntoisia kuin tekin?

"Niin, ja te olette yksi niistä, sen näen myöskin", sanoo tyttö,
innokkaasti ojentaessaan esiin kätensä ja saadessaan vastaan uuden
puristuksen, mikä häntä säpsäyttää.

Sitten jatkaa salapoliisi: "Ehkäpä minä -- jos voisitte sanoa
minulle, ken haavoitettu on -- saattaisin ottaa selvän, onko mitään
todennäköisyyttä, että Espanjalainen konsuli Key Westissä olisi antanut
mitään vangitsemiskäskyä häntä vastaan, tai tokko mikään muu vaara
uhkaa häntä, ja ajoissa antaa teille viittauksen."

"En tiedä hänen nimeään", vastaa Indra. "Me katselimme koko hänen
univormunsa, joka oli yhtenä riepu-, lika- ja verikekona, mutta
löysimme vaan pari kirjoitettua muistiinpanoa, jotka näyttävät
viittaavaan, että hän joko oli Maceon esikunnassa tahi palveli hänen
johtonsa alla."

"Mutta sanat, joita hän on virkkanut houreissaan -- eivätkö ne ole
teille mitään ilmoittaneet?"

Salapoliisin vielä puhuessa kuuluu vieressä olevasta huoneesta huuto.

"Ilmoittaisiko tämä teille mitään?" kuiskaa tyttö kalpein huulin,
huutojen, kirkauksien ja kuumehoureiden, jotka saavat veren
jähmettymään hänen suonissaan -- sellaisista kamaloista tapahtumista ne
vihjaavat -- tunkiessa Masticin korviin.

"_Cuba libre! Al machete!_ Pelastakaa haavoitetut!" Se kaikuu kuin
upseerin kehoitushuuto sotilailleen. Mutta sitte käy äänenpaino
rukoilevaksi, valittavaksi, kauhistuneeksi hänen kirkuessaan: "_Santa
Maria_! Älkää haavoitettuja iskekö! Pyövelit! Paholaiset! Tehän
tapatte lääkärin ja sairaanhoitajattaret!" Ja hänen äänensä vajoo
nyyhkytykseksi. "_Madre de Dios_, he ovat murhanneet koko lasaretin!"

"Tästä juuri voin tietää, että hän on kuubalainen", sanoo tyttö
kiivaasti. "Panevatko kuubalaiset toimeen verilöylyjä lasareteissa?
Lukekaa amerikkalaisia sanomalehtiä ja katsokaa, keitä ne ovat, jotka
murhaavat haavoitetut heidän vuoteisiinsa ja iskevät kuoliaaksi ne,
jotka kantavat punasta Genève-ristiä. [Genèven kaupungissa Sveitsissä
perustetun 'Punasen ristin' jäsenet, jotka sodissa sairaita hoitavat,
kantavat merkiksi punasta ristiä käsivarressaan.] Kuulitteko, mitä hän
sanoi? Hän sanoi, että he löivät kuoliaaksi lääkärin, jonka auttavat
kädet vaalivat sairaita ja kuolevia. Nuo kamalat huudot ne ovat
herättäneet vihani Espanjaa vastaan. Kaksi viikkoa sitten olin
välinpitämätön ja huoleton. Mitä huolin minä kaikesta tuosta? Mutta nyt
on Kuuballa ystävä lisää."

Pian sen jälkeen lisää Indra vähemmän intohimosella äänellä: "Hän on
nyt tyynempi. Hän hourailee harvemmin, ja hänen äänensä on vahvempi.
Tohtori luulee että se on hyvä merkki -- että se merkitsee palauvaa
elinvoimaa. Haluaisitteko ehkä mennä sisään ja katsoa häntä? Kenties
tiedätte, ken hän on. Hänhän on saattanut oleskella Key Westissä jonkun
aikaa. Te voitte estämättä mennä sisään hänen luokseen, hän ei tunne
ketään."

"Teidän luvallanne heitän häneen silmäyksen", sanoo salapoliisi.
Nuori nainen avaa oven ja vie mr Masticin suureen, ilmakkaaseen,
sirosti kalustettuun huoneeseen, missä nuori mies makaa pitsillä
koristetuilla patjoilla, ja häntä vaalivat herra, joka nähtävästi on
lääkäri, ja nuorekas hoitajatar, jossa Mastic heti tuntee neiti Gertien
Tampamatkalta.

Tohtori kohottaa varoittavasti kättään ja kuiskaa: "Olkaa kilttejä
ja kävelkää hiljaa. Olen antanut hänelle unijuomaa. Luulen, että hän
vaipuu taas uneen. Teidän ei tarvitse peljätä katsoessanne häntä. Hän
ei teitä tuntisi -- toivon vaan, että hän sen tekisi."

Mastic menee sängyn luo ja huomaa nuoren seitsemänkolmattavuotiaan
miehen, jonka kasvot taudista huolimatta vielä ovat rusehtuneita
alituisesta ulkonaolosta paahtavassa auringonpaisteessa. Kasvonpiirteet
olisivat kauniit, jolleivät olisi kärsimysten ja puutteiden uurtamat,
ja jollei niitä jossain määrin rumentaisi otsassa oleva iskunhaava,
mikä kumminkin nyt on osittain parantunut. Hänen silmänsä ovat
kiinni, mutta seuraavana silmänräpäyksenä aukeavat ne ja tuijottavat
rauhattomasti ympärilleen sulkeutuakseen taas, näyttämättä mitään
nähneen.

Lähtiessään huoneesta kuiskaa salapoliisi miss Vanstonelle: "Olen
iloinen, että annoitte minun nähdä hänet. Teidän ei tarvitse ollenkaan
peljätä mitään harmillisuuksia Amerikan hallituksen tai Espanjan
konsulin puolelta. Haavoitettu on kuubalainen. Olen nähnyt hänet
useammat kerrat Key Westissä, missä hänellä on ystäviä. Hänen nimensä
on..." Tullimies empii, aattelee hetkisen ja sanoo sitten ripeästi:
"Ramon Varona."

"Oletteko varma siitä?"

"Täydellisesti! Olen usein nähnyt hänet yhdessä don Balascon,
sikaritehtailijan kanssa." Tässä pysähtyy Mastic äkkiä, arvellen, että
hän ehkä on ollut liian suora.

Mutta Indra ei havaitse hänen empimistään, vaan lentää sairashuoneesen,
samalla kun hän kiihkeästi puhkeaa sanomaan: "Gertie, minä tiedän hänen
nimensä. Se on Ramon Varona!"

"Ramon Varona?" kertaa Gertie. "Niin kaunis nimi, -- Ramon Varona!"

Ja nuori mies nousee koholle vuoteessa ja huutaa:

"Niin, Ramon Varona, luutnantti Banderan brigaadista ja komennettu
vartioimaan salaista lasarettia kuusi peninkulmaa Cabanasista
itäänpäin." Sitten katselee hän kummastunein silmäyksin ympärilleen
huoneessa ja mutisee: "_Dios mio_! Missä olen? Olin avonaisessa
veneessä, mutta..." Hänen äänensä käy äkkiä pitkäveteiseksi: "Minua
nukuttaa -- tahdon levätä", ja hänen päänsä vajoaa takaisin tyynylle.

Tohtori nojaa hänen ylitsensä ja kuiskaa: "Hän nukkuu, Jumalan kiitosi
Läheltä piti, ettei käynyt hullusti." Sitten tarttuu hän nuoria
naisia kumpaakin käsivarresta, vie heidät huoneesta ulos, sulkee
oven takanaan ja sanoo: "Mitä tulimaista te tarkoitatte hyökkäämällä
sisään ja kirkumalla potilaani korviin hänen nimeänsä? Jumalan avulla
ja enemmän onnesta kuin ansiosta ette ottaneet hänestä henkeä, vaan
palautitte hänet tajuntaan. Niin, te olette juuri pari siivoja
sairaanhoitajattaria, te! Te saatte lasaretista eronne, eikä kannata
teidän pistää jalkaanne sairashuoneeseen jälleen!"

"Oo, tohtori Granite", sanoo Gertie rukoilevasta "Hänhän tervehtyy --
älkää sulkeko minua nyt ulos! Tehän sanoitte, että minä juuri olen
Ramonin pelastanut. Sitä paitsi tulee hän niin kauniiksi, kun hän
tervehtyy taas."

Vanhempi sisar taas osaltaan sanoo: "Minä unhotin itseni saadessani
äkkiä tietää, kuka luutnantti Varona oli. Pyydän anteeksi ja teen, mitä
sanotte minulle. Myönnätte kait, että tällä poikkeuksella olen koko
ajan tehnyt velvollisuuteni."

"Olette, kuin enkeli", mutisee vanha Granite kyynel silmässä. "Menkää
nyt, kumpikin -- minä otan miettiäkseni asianne, jollei vaan poika
tuolla sisällä käy liian kauniiksi tummine silmineen ja riippuvine
viiksineen. Menkää alas ja syökää aamiaista! Potilas tuolla sisällä
tulee nukkumaan muutamia tunteja, ja herätessään luulen hänen olevan
paranemaan päin."

"Te teette kait aamiaisella meille seuraa, mr Mastic?" sanoo Indra
ystävällisesti. "Tiedän, että isä ihastuisi saadessaan teitä tavata.
Hän hylkäsi ylenkatseella joka ajatuksen siitä, että teillä olisi
vangitsemiskäsky mukananne, ja isäni on herra, josta aina on mieleen
tietää, että hänellä on oikein."



Viides luku.

Valokuva.


Tohtori Granite palaa takaisin sairashuoneeseen, ja molemmat nuoret
naiset sekä mr Mastic menevät alas ruokasaliin, missä mr tullivirkamies
tutustuu aamiaiseen, jollaisen ainoastaan rikas mies voi saada aikaan
niin syrjäisessä maailman kolkassa.

Se on ateria, missä ilmanalasta ei ole väliä pidetty, ja jokainen
ajateltava mukavuus, niin, ylellisyyskin, on huolettomalla
tuhlaavaisuudella tuotu tähän troopilliseen saareen etelämaisessa
meressä. Pöytä on katettu ja koristettu kukilla, hiotuilla laseilla
sekä astioilla pelkkää hopeaa ja hienointa porsliinia. Liina on
lumivalkoinen ja passaus mahtipontista, koskapa sen toimittaa
New Yorkista tuotettu livreeseen puettu hovimestari ja lakeija.

Luonnollisesti on siinä kaikkea, mikä on saarelle omituista --
kalaa, vasta merestä pyydettyä, hedelmiä, vasta puista otettuja, ja
vihanneksia, joita on ateriaa varten poimittu. Mutta biffipaisti, joka
Masticilla on lautasellaan, on parhaalta teurastajalta New Yorkissa
ja on ollut viikon ison, kookospalmujen varjoaman jääkellarin
jäähdytyshuoneessa. Erinomaiset ranskalaiset munakkaat ja hienot
ranskalaiset hillokset kutkuttavat hänen kitalakeaan. Apollinaris ja
soodavesi, tarjottuina hiotuissa laseissa, korvaavat tämän ylellisen
pöydän ääressä Floridasaarien lähdeveden, joka usein on hieman karkeaa,
rikiltämaistuvaa ja kaikkea muuta kuin maukasta. Keveitä hienoja
viinejä on myös mr Masticille juotavana, ja niinikään tarjotaan hänelle
Mokkakahvikupin päälle liköörejä ja konjakkia sekä whiskyäkin, kun hän
on maininnut pitävänsä enimmän viimeksimainitusta juomasta.

Nuorien naisten pakinoiminen on iloista, vilkasta ja huvittavaa,
ja jokainen töykeän totisuuden häivä, minkä salapoliisi on ehkä
katsonut tarpeelliseksi virkansa vuoksi pitää, sulaa pois kauneuden
vierasvaraisen hymyilyn tieltä. Indrasta ja hänen sisarestaan on
erityisen hauskaa koota salapoliisin lautaselle kaikkia mahdollisia
hyviä syötäviä, sitten kun hän nyt on vapauttanut heidät kaikista
peloista haavoitetun upseerin suhteen, josta hänen molemmille
omalupaisille hoitajattarilleen on tullut jotain hoidettavaa,
suojeltavaa ja ehkäpä rakastettavaakin. Sillä nainen rakastaa enin
sitä, jota hän hellii, ja jonka edestä hän uhrautuu.

Keskellä tätä herkullista ateriaa, joka kuluu hyvin rattoisasti, sillä
mr Mastic kertoo muutamia hauskimpia juttujaan tullipalveluksesta, ja
nuoret naiset kuvaavat vilkkaasti hänelle viimeistä hevosnäyttelyä
New Yorkissa -- Mastic on syntyisin kentuckilainen ja semmoisena
suuri hevosten ystävä -- astuu talon herra ja sen molempain kaunisten
emäntäin isä sisään.

Hän on kaunis noin viidenkymmenen vuoden vanha mies, jolla on
terävät, viekkaat silmät, hyvänsävyinen kasvojen ilme ja ystävällinen
käytöstapa. Asioista erottuaan antautuu mr Vanstone puutarhuritaidon
riemuja nauttimaan ja tulee juuri ananaasi-istutuksiltaan. Häntä
seuraa Rex, joka on nälästynyt biljardia pelatessaan.

Liikemiehen rattoisa vieraanvaraisuus saa salapoliisin pian tuntemaan
itsensä kotiutuneeksi. Hän antaa isännälleen sydämellisen kädenlyönnin
ja huomauttaa ystävällisesti Rexille:

"Minä näin teidät, nuori mies, sisarinenne matkalla Tampasta tänne."

"Totta tosiaan, muistan teidät", vastaa poika iloisesti ja kääntää
huomionsa siihen, mitä hovimestari asettaa hänen eteensä, Indran
kiiruusti isälleen selittäessä, että Masticilla ei ole mitään aikomusta
vangita yläkerrassa olevaa haavoitettua, sekä kertoessa juttua hänen
tuntemisestaan, ja että tohtori Granite nyt luulee heidän turvattinsa
tervehtyvän.

"Vai niin, nuoren herran nimi on Varona", huomauttaa Vanstone vanhempi
ja lisää tyytyväisesti nauraen: "Enkö sanonut, että Amerikan hallitus
ei häiritsisi häntä? Mutta sinä olet ollut niin huolissasi tuon
veitikan takia, jonka Golfvirrasta kalastit, Indra, että voisi luulla
sinun rakastuneen häneen."

"Mitä sanot? Rakastunutko muuhun kuin meidän Billyymme?" virkahtaa
Gertie harmistuneesti.

"Oo, sepäs olisi liian kovin Severancea vastaan", sanoo Rex
naureskellen.

Mutta nyt muuttuvat mr Vanstonen kasvonpiirteet totisiksi, ja hän
mutisee jotain, joka kuulostaa kuin "kirottu lurjus!" Sitten kääntyy
hän poikansa puoleen ja sanoo ankarasti: "Tee hyvin äläkä mr Severancea
enempää mainitse. Hän on käyttäynyt hyvin pahasti."

"Eipäs ole, isä", keskeyttää Indra hämistä tulipunasena kasvoiltaan:
"mr Severance on vaan tehnyt, mihin olen häntä kehoittanut."
Jalomielisen luonteensa vaikutuksesta unohtaen silmänräpäykseksi
kaiken muun lisää tyttö innokkaasti: "En voi sallia, että teet väärin
poissaolevaa ystävää kohtaan, joka on kohdellut minua paremmin kuin
ansaitsinkaan." Mutta nyt keksii hän sattumalta Masticin silmäilyn,
puree äkkiä huultaan ja sanoo: "Mutta enpä luule tarvitsevamme asiasta
tällä erää enempää keskustella." Sen jälkeen nousee hän pöydästä,
menee verannalle ja kaihoen silmäilee sinivesille pohjoiseenpäin,
kuni toivoen jonkun tulevan sieltä -- tapa, johon nuori nainen oli
antautunut aina siitä saakka, kun hän tuli Floridasaarille.

Muutamia minuutteja myöhemmin seisoo Mastic miss Gertien seuraamana
hänen vieressään.

"Suokaa anteeksi, miss", sanoo salapoliisi, "mutta minun täytyy lähteä.
Alligaattori-Peten ja minun on näiltä saarilta etsittävä kätkettyjä
asevarastoja. Ymmärrätte, että minun täytyy toimittaa virkamääräykseni,
vaikkapa tuon nuoren veitikan tuolla yläkerrassa ei tarvitsekaan
mitään peljätä -- minulta." Sitten kysyy hän, viitaten Korallisaarta,
jonnepäin Indra yhä silmäilee: "Tiedättekö, onko tuossa saaressa
asukkaita, miss Vanstone?"

"Ei ole. Tiedän varmaan, ettei ole", vastaa Indra varmasti. "Olen
kymmenet kerrat purjehtinut sen ympäri. Miksi kysytte sitä?"

"Niin, Alligaattori-Petestä näytti, että hän tänä aamuna näki sieltä
valoa."

"Oo, silloin on niiden täytynyt olla huvimatkailijoita tai kalastajia",
huomauttaa Indra. "Te luulitte kait, että ne olivat sissejä, arvaan.
Kuinka epäluuloinen olettekaan. Arvelenpa, että se kuuluu ammattiinne."

"Niin", virkkaa Gertie innokkaasti, "hän on paras salapoliisi, minkä
milloinkaan olen nähnyt. Hän on Floridasaarien Vidocq [Vidocq oli
kuuluisa ranskalainen rosvo ja salapoliisi], ja hän auttaa meitä
potilaamme suhteen."

"Ja siitä asiasta täytyy minun puhua kanssanne", sanoo Indra hymyillen
Gertien lausumalle, tietämättään epäkohteliaalle vertaukselle. "Mutta
onko teillä kiirut? Me seuraamme teitä veneelle, niin voin sanoa sen
teille matkalla."

"Teidän luvallanne sytytän sikarin", sanoo Mastic. "Jos vaan teillä ei
ole mitään sitä vastaan, luonnollisesti", lisää hän kohteliaasti.

"Ei ollenkaan", vastaa nuori nainen. "Pienestä saakka olen tottunut
tupakan savuun. Rex, isä ja meidän..." Hän äkkiä keskeyttää ja huutaa:
"Gertie, juokse hakemassa muutamia sikareja mr Masticille."

"Kiitoksia, isänne tarjosi äsken minulle yhtä, mutta minä sain hänet
puhutelluksi koettamaan yhtä minun sikareistani. Hetkisen päästä huutaa
hän sen takia ihastuksesta", naurelee Mastic tyytyväisesti ottaessaan
esiin yhden Balascon erinomaisia Imperialesia.

Samassa kuuluukin mr Vanstonen ihastunut ääni tupakoimishuoneesta:
"Tuhat tulimaista, mr Mastic, mistä olette saaneet tämän sikarin?"
Ja talon isäntä tulee ulos sinisiin savupyörteisiin kietoutuneena ja
kiihkeän nautinnon ilme kasvoissaan. "Se on paras, mikä milloinkaan on
ollut huulieni välissä", jatkaa hän ja virkahtaa luoden leikillisen
silmäyksen salapoliisiin: "Mistä olette sen ottaneet takavarikkoon?"

"En ole sitä virkatoimissani saanut", vastaa Mastic nauraen, "mutta jos
käännytte don Balascon puoleen Key Westissä, ehkä hän voi toimittaa
teille muutamia kappaleita."

"Ahaa, don Estrabon -- hänhän se oli niiden herrain asiamies, joilta
tämän saaren ostin", sanoo kauppias.

"Suuri sikaritehtailija ja kuubalainen isänmaanystävä", puuttuu Indra
puheeseen. "En ole häntä koskaan nähnyt."

"Mutta minäpä olen", huudahtaa Gertie innokkaasti. "Hän on tumma,
romantillinen ja kaunis, hyvin espanjalainen ja etelämaalainen
puolisaappaineen, punasine vöineen ja panamahattuineen. Hän sanoi, että
hän tulisi tänne meitä tervehtimään. Miten romantilliseksi hän tämän
saaren tekisikään."

"Hän on tehnyt meille paljon palveluksia", huomauttaa mr Vanstone,
"ja minä olen pyytänyt häntä käymään meillä. Minulla ja Rexillä
saattaisi olla hänestä paljon hupia, -- hän on tavattoman taitava
biljaardinpelaaja, kuten pari kertaa olen kokenut Key Westissä. Vai
niin, täytyykö teidän mennä, mr Mastic? Olen teille hyvin kiitollinen,
että olette hajoittanut tyttäreni levottomuuden potilaansa suhteen, ja
minua ilahduttaa nähdä teitä niin usein kuin te satutte purjehtimaan
tällä taholla."

Salapoliisi suuntaa kulkunsa veneelle, miss Indra oikealla sivullaan
ja Gertie tanssien heidän edessään puettuna valkeaan musliiniin,
olkihattuun ja liehuviin nauhoihin -- soma kuva lapsesta, joka juuri on
immeksi kehittymäisillään.

"Señor Balasco", sanoo Indra, "hänhän on se herra, jonka sanoitte
tuntevan luutnantti Ramon Varonan. Palaatteko pian Key Westiin?"

"Pian, arvelen olevani siellä viidenkolmatta tunnin kuluessa."

"Tahdotteko sitten tehdä hyvin ja ilmoittaa don Balascolle hänen
haavoitettua ystäväänsä kohdanneen kovan onnen. Don Estrabon on
todellinen kuubalainen isänmaanystävä, tiedän sen. Näin ollen ehkä
olisi parasta, että kysyisitte häneltä, voisiko hän pistäytyä käymään
täällä don Ramonia tapaamassa. Hän voisi tälle toimittaa asioita,
joita me emme voi."

Masticin kieltä kutkuttaa puhua nuorelle tytölle tätä Cuba Libren
luultua ystävää koskeva totuus, mutta se on ammattisalaisuus ja
semmoisena hautaa hän sen rintaansa ajatellen: "Minut ajettaisiin
virasta pois, jos lörpöttelisin, ja señorin kimppuun karattaisiin,
ehkäpä hänet murhattaisiinkin tuolla Key Westissä, yhtä varmaan kuin
hänellä on puolisaappaat jalassaan."

"Pyydättehän señor Balascoa käymään meillä", kertaa nuori nainen heidän
rantaa lähestyessään.

"Pyydän, jos niin haluatte", vastaa Mastic hitaasti ja hymyily
lennähtää hänen kasvoilleen hänen ajatellessaan: "Kuinkahan hän
Espanjalaisia korpinreikiään aukoneekaan saadessaan nähdä tämän nuoren
kaunottaren."

"Kiitos", sanoo Indra. "Te olette lopettaneet levottomuuteni
nuoreen upseeriin nähden ja... Hyvästi!" Hän ojentaa Masticille
kätensä, sillä he ovat laiturilla, joka nyt näyttää hyvin eloisalta.
Siinä on "Lentokalan" vene ottamassa sisään vihannesvarastoa, ja
maallenoususillalla seisoo Goliah puhellen alligaattorintappajan
kanssa.

"Nöyrä palvelijanne, miss", vastaa Mastic ja menee portaita myöten
pienelle sillalle, missä Gertie, joka on kiiruhtanut ennen häntä alas,
paraikaa kyselee luotsilta yhtä ja toista.

"Indra!" huutaa hän innokkaasti, "tämä on se niin kuuluisa
Alligaattori-Pete. Goliah sanoo, että hän on tappanut useampia
alligaattoreja kuin kukaan muu maailmassa."

"Se ei ole oikein totta, miss", huomauttaa Pete nauraa virnistäen.
"Alligaattori-Pratt, vanha toverini muinoin, tappoi useampia kuin minä
olen edes vilahdukseltakaan nähnyt. Siihen aikaan olikin noita elukoita
enemmälti."

"No niin, te olette kaikissa tapauksissa etevin nykyään elävä
alligaattorintappaja", sanoo Gertie, joka ei tahdo antaa
sankariaan itseltään ryöstää. "Goliah, toivon, että olet antanut
Alligaattori- Petelle hyvän aamiaisen ja riittävästi juomista?"

"Onpa niinkin", vastaa Pete, "Goliah on minua runsaasti kestittänyt.
Olen aivan täpötäysi."

Seuraavana silmänräpäyksenä kiitää vene pois, kummankin nuoren tytön
huiskutusten tervehtimänä.

"Ajatteles, kuinka viehättävää!" puhkeaa Gertie innostuneena sanomaan.
"Don Balasco, tuo romantillinen kuubalainen isänmaanystävä, tulee tänne
Ramon Varonaa, kuubalaista sankaria, tervehtimään." Lapsen tavoin
huolettomasti naurellen lisää hän: "Toinen minulle, toinen sinulle!"
mutta ei tiedä, kuinka totta hän ennustaa.

"Älä puhu niin paljon tyhmyyksiä, Gertie", sanoo vanhempi sisar
ankarasti ja menee takaisin huvilaan.

Verannalla silmää Indra taas pohjoiseenpäin ja surullinen ilme
lennähtää hänen kauniille kasvoilleen ja hän mutisee: "Minulla oli onni
kädessäni -- eikö siinä ollut kyllin?"

"Oo, tiedänpä, mitä ajattelet", kuiskaa Gertie, joka on juossut
portaita ylös hänen jäljessään. "Kun katsot tuolle suunnalle, ajattelet
Billyämme. Mutta sinä... sinähän itket, Indra!"

"Loruja!" sanoo miss Vanstone terävästi. "Älä nyt ole hupakko, Gertie,
muuten et saakaan hoitaa minun potilastani enään."

"_Sinun_ potilastasi!" kirkasee tyttö. "Enköhän minä ole tänään antanut
lääkkeitä neljä kertaa useammin kuin sinä? Minä en perusta siitä, että
sinä olit se, joka hänet Golfvirrasta kalastit. _Minun_ potilaani on
hän kaikissa tapauksissa!"

Seuraavana aamuna silmäilee miss Indra Vanstone, aukaistuaan kauniissa
huoneessaan akkunanvarjostimet, samaa tyyntä vettä. "Skuunertti on
kadonnut näkyvistä", sanoo hän itsekseen. "Aattelen, että mr Mastic
näihin aikoihin on Key Westissä, ja huomenna tai ylihuomenna voimme
odottaa don Balascoa." Mutta sitten lisää hän huolimattomasti: "Ehkäpä
mr Mastic ei viekään sanaa, taikkapa kuubalaisella on liian paljon
tekemistä. No niin, minulle se on oikeastaan samantekevä."

Ehkäpä miss Vanstone ei olisi niin välinpitämätön, jos hän voisi kuulla
keskustelua, jota samana kauniina kevätaamuna pidetään herran luona,
josta hän puhuu, Key Westissä kolmekymmentä peninkulmaa sieltä.

Se on Balascon ruokasalissa. Salapoliisi on kaikkea mahdollista
varovaisuutta noudattaen mennyt skuunertista huvilaan. He istuvat
kumpikin aamiaispöydän ääressä ja Mastic polttaa yhtä Espanjalaisen
erinomaisista sikareista.

"Siinäkö kaikki, mitä teillä on kertomista?" kysyy Estrabon pettynein
äänin. "Ettekö löytäneet mitään kätketyitä aseita Smaragdisaarella tai
jollain sen läheisyydessä olevalla saarella?"

"En, Pete ja minä etsimme läpeensä useimmat eilen ehtoopäivällä
ja muutamia yöllä, mutta emme voineet löytää jälkeäkään mistään
epäiltävästä koko seudussa."

"Ja nuori nainen, miss Indra Vanstone, on hyvin levoton haavoittuneen
kuubalaisen kapinoitsijansa takia?" kysyy don Balasco ja lisää nauraen:
"Onko siinä ehkä ensi silmäyksellä syttyneen rakkauden tapaus?"

"Eikä ole, mikäli häneen tulee", hymyilee Mastic. "Mutta luulenpa että
nuorempi sisar... miss Gertie... on hieman pikiintynyt nuoreen Ramon
Varonaan... hän on Varonan hoitajattarena. Olisittepa nähneet, miten
hän vei minut syrjään... suurimmassa salaisuudessa, niin ettei kukaan
mitään aavistaisi... ja pyysi ja rukoili minua olemaan vangitsematta
miestä, joka oli niin jalo, isänmaata rakastava ja urhoollinen.
Sellainen lapsellinen haaveilu miellyttää minua aina."

"Ohoo! _Diantre_! Onko pikku _muchachita_ rakastunut? Ha, ha, sepäs
hupaisata! Mitäs kaunis miss Indra sanoo siitä, että hänen pikku
sisarellaan... lyhyeen hameeseen puetulla lapsella... on rakkausjuoni
haavoitetun kapinoitsijan kanssa?" kysyy Estrabon nauraen.

"Oo, miss Indra ei sano mitään, arvellakseni", huomauttaa salapoliisi
vetäessään pari filosoofin imausta sikaristaan, ajatellessaan
arvaamatonta tietoa, mikä hänellä on don Balascolle varattuna. "He
kiusaavat häntä nuoreen mieheen, minkä hän on lähettänyt pois, ja jota
he kutsuvat 'meidän Billyksemme'."

"Jota he kutsuvat 'meidän Billyksemme?'" kertaa espanjalainen yhäti
nauraen. "_Que aburricion_! Mr Vanstonella on romantillinen perhe."
Sitten lisää hän noustessaan ylös keskustelua lopettaaksensa:
"En luule, että lähden tuota haavoitettua kuubalaista katsomaan.
Tunnen hiukan Ramon Varonaa, enkä vihaa häntä enemmän kuin jokaista
muutakaan, joka tahtoo autioittaa ja nöyryyttää maatani. Jos nyt
kävisin mr Vanstonen luona, olisin pakoitettu näyttelemään kuubalaista
isänmaanystävää -- ja siihen alan väsyä!"

"Kaikissa tapauksissa lyön vetoa, että menette sinne!"

"Mikä minut sinne veisi?"

"Uteliaisuus."

"Uteliaisuusko? Pah! Se ei ole luonnossani. Nuorta kuubalaista koskeva
uteliaisuusko?"

"Niin, uteliaisuus -- tai jokin muu", sanoo Mastic tarkoittavalla
äänellä. Sitten lisää hän: "Luuletteko, että antaisitte minulle satasen
noita taivaallisia sikareja lisää, jos voisin kertoa teille, missä
töytäisitte salongissanne olevan väritetyn valokuvan originaalin?"

"Hänen nimensäkö?" Sanat tulevat esiin intohimoisella kiihkolla.

"Saanko satasen sikareja?"

"Luonnollisesti! Hänen nimensä?" Espanjalaisen silmät salamoivat.

"Indra Vanstone!"

"Oletteko... oletteko varmat siitä?" änkyttää Estrabon, hyökkää ulos
ruokasalista, tullakseen takaisin valokuvan kanssa, jota hän kiiltävin
silmin katselee. "Sanokaa minulle, oletteko varma, että se on hän?"

"Varmako, olen! Valokuva vaan ei likimainkaan piisaa."

"Onko hän vielä sitä kauniimpi? Mahdotonta!"

"Yhtä paljon kuin liha ja veri ovat paperia ja maalia kauniimmat."

"Dios mio!" mutisee Balasco ahmien valokuvaa himokkain silmäyksin.
"Luulenpa, että menen sinne, -- mutta en uteliaisuudesta. Tarkemmin
harkitessani asiaa olen tullut johtopäätökseen, että Smaragdisaaren
läheisyydessä täytyy olla aseita kätkössä ja tahdon itse niitä
etsiskellä. Mutta haluan myös apuanne. Minä lähetän sähkösanoman
esimiehellenne teidän enemmistä määräyksistänne."

"Kuten haluatte", myöntää Mastic. "Tämä on arvatakseni täysi
laatikko", ja hän valikoipi tarjoimistosta paketin sikareja, jotka
ovat hänet hurmanneet. "Te tapaatte minut Peten skuunertista
eteläisen rantalaiturin ääreltä. Kiitoksia, otanpa todellakin sikarin
lisää." Sytytettyänsä sen poistuu hän, mutta ovessa mutisee hän
hymyillen: "Tulimaista, sellainen katse kun hänellä oli silmissä!
Hidalgo [herrasmies] on ihan hurmaantunut valokuvaan. Hänestä tulee
huokaileva Romeo. Kenties olen tehnyt käänteen Espanjalaisen elämässä."

Mutta Mastic tuskin hymyilisi hilpeästi, jos hän tietäisi, minkä
käänteen hän oikeastaan on tehnyt.

Muutoin on hän arvannut oikein. Estrabon pitää juuri valokuvaa valoa
vasten, katselee sitä ja mutisee: "Mikä kaunotar! _Santa Maria_! Olenko
hänet näkevä elävänä edessäni? -- Tämänkö kuvan, joka on herättänyt
kuumemman intohimon rinnassani, kuin mitä koskaan olen tuntenut lihaa
ja verta kohtaan?"



Toinen kirja.

Seuraelämää tropiikeissa.



Kuudes luku.

Hidalgon tulo.


Merituulonen henkäilee vielä, kun Balascon höyrypursi Figaro seuraavana
iltapäivänä liukuu Smaragdisaaren laiturin vieressä olevan pienen
maallenoususillan ääreen.

Tuskin on pursi rantaan kiinnitetty, kun sen omistaja troopillisen
keikarin tavoin puettuna kiiltonahkasaappaisiin, valkeaan
flanellipukuun, tulipunaseen vyöhyeeseen, lumivalkoiseen liinaan ja
_sombrero de Guayaquiliin_, hienoimmista troopillisista ruohoista
kudottuun, kiiruhtaa portaita ylös laiturille ja ohjaa kulkunsa
kauniiden puutarhain kautta Vanstonen huvilaan.

Kulkiessaan mutisee hän itsekseen, kevyt vapistus hienoilla huulillaan:
"Olen hänet näkevä! Valokuva saa minulle elon, hänen sinisilmänsä
loistavat vastaani, hänen punahuulensa puhuvat minulle."

Kertasen pysähtyy hän kumminkin ja ajattelee, kuni itseään ivaten:
"Pah, koko jutusta tulee vain pettymys. Ehkä salapoliisi on
erehtynytkin. Koetinhan New Yorkiin kirjoittamalla saada selville, ken
nuori nainen oli -- mutta tuloksetta! Valokuva on vaan näytekortti,
jossa ei ole edes valokuvaajan nimileimaa?"

Mutta äkkiä juoksee hän kiihkeästi huvilan uhkeita portaita ylös,
ajatuksen ajamana: "Hän on ihan lähellä minua. _Dios mio_! Minähän
pidätän silmiltäni näyn, jota ne kauvan ovat himonneet."

Hän soittaa ison, avonaisen porttikäytävän vieressä olevaa kelloa. Sen
kutsua heti seuraa palvelija, mikä kunnioittavasti sanoo: "Don Balasco,
luullakseni? Niin, jättäkää nimikorttini naisille ja mr Vanstonelle?"

"Heti, sir. Herrasväki odottaa teitä. Teidän luvallanne lähetän
matkatavaroitanne veneeltä hakemaan?"

"_Gracias_, siitä pitää palvelijani huolen. Jättäkää vaan korttini niin
pian kuin suinkin", sanoo espanjalainen kärsimättömäsi!

Seuraavana silmänräpäyksenä on Estrabon salongissa, missä hän istuutuu
odottamaan, sydän tykyttäen kiivaammin kuin on tavallista tulevaa
mielenliikuststa aavistaessa, ja sitä saakin hän runsain määrin tuntea
Indra Vanstonen huoneeseen liitäessä.

Jos hän erityisesti olisi pukeutunut aikomuksessa Balascon
auttamattomasti hurmata, ei hän olisi voinut taitavammin menetellä.
Jokainen jälki haavoitetun sairasvuoteen ääressä valvomisesta oli
kadonnut hänen ihanilta kasvoiltaan, jotka säteilivät nuoruutta ja
kauneutta.

Puku, mihin hän tänä ehtoopäivänä oli pukeutunut, oli ihan
yksinkertainen, mutta sen vaikutus häntä tervehtimään nousevaan
vieraaseen on sanomaton. Indra näyttää hänestä häikäisevältä
viehättävän keikailevaisuuden ilmiöltä, joka esiintyy viheriästä
harsopilvestä, missä on siellä täällä aallonvaahdolta näyttäviä
valkojuomuja, ja romantillinen muistelo mielessään mutisee hän
itsekseen: "Venus Afrodite!"

Mutta jos Balasco pitää Indraa kauneuden jumalattarena, niin on tämä
samalla kertaa vieraanvaraisuuden haltiatar. Hän sanoo ystävällisesti:
"Tervetuloa Kookospähkinälehtoon!" ja ojentaa hänelle kätensä Amerikan
tavan mukaan.

Balasco suutelee sitä ritarillisesti, kuten tosi Espanjalaisen tulee ja
sopii, ja keveän hämin punastuksen noustessa tytön hienoille kasvoille
jatkaa tämä: "Eilen saimme kirjelappusenne, señor Balasco. Kiitän teitä
sydämellisesti siitä, että niin kohta vastasitte tuolla ylhäällä olevaa
haavoitettua upseeria koskevaan pyyntööni."

"Nuori Varona on toivoakseni parempi?" sanoo espanjalainen. "Onko
hän teille kertonut, miten hän haavoittui avonaisessa veneessä
Golfvirralla?"

"Se kysymys osoittaa, ettette tunne tohtori Granitea!" vastaa nuori
nainen iloisesti. "Hän on oikea tyranni sairashuoneessa. Luuletteko,
että hän antaisi meidän tervehtyvältä sairaalta mitään kysyä? Mutta
tohtori Granite sanoo, että señor Ramon on nyt paljoa parempi. Huomenna
viimeistään saatte häntä tavata."

"Ah, se tekee minut onnelliseksi", virkkaa Estrabon kohteliaasti,
"sillä silloin saan viipyä täällä vielä päivän."

"Oo, paljoa kauvemmin toivoakseni", esittää Indra vieraanvaraisesti.
"Isä sanoo, että teidän täytyy viipyä tanssijaisiin, jotka aiomme
pitää."

"Ahaa, fandangon!"

"Niin, me odotamme muutamia ystäviä Palm Beachistä parin päivän
päästä. Me kutsumme kaikki ihmiset Largosaaren etäisyydeltä saakka
ympäristöstä", sanoo tyttö. "Sitä paitse on luutnantti Varona
silloin toipumassa, ja te voitte hänen kanssaan neuvotella rakkaasta
saarestanne."

"Ah niin", vastaa Estrabon. "Isänmaanystävä ajattelee aina _Cuba
libreä_. Olettehan toivoakseni asiamme ystävä?"

"Niin paljon kuin amerikkalainen nainen voi olla", vastaa Indra
sydämellisesti.

"Siinä riittää", puhkeaa espanjalainen innostuneesti sanomaan, vaikka
hän itsekseen lisää: "Minä muutan hänen mielipiteensä sen asian
suhteen. _Mi queridan_ pitää tulla espanjattareksi, kun hänestä
tulee..." tässä pysähtyy hän, itsekin melkein hämmästyneenä rohkeasta
ja äkillisestä halustaan. Sillä nuoren naisen hopeanheleä ääni,
miellyttävä vieraanvaraisuus, vilkas käytös ja pirteästi vaihteleva
kasvojenilme ovat sytyttäneet palavan rakkauden Balascon tulisessa
sydämessä, rakkauden, jonka miss Indra -- ehkä tietämättänsä,
muttei silti vähemmän tehokkaasti -- saa kiihtymään leikikkäällä
kiemailemisella amerikkalaistyttöjen tapaan, joille on opetettu, että
miehen pitää ryömiä tomussa heidän edessään, ja että he voivat kaikkia
miehiä vapaasti komentaa ja niiden kanssa huvitella.

Jollei hän olisi ollut niin hyväsydäminen, olisi miss Vanstone
ollut vaarallinen koketti; nykyisissä oloissa, nuorena, iloisena ja
terveenä ollen, yksinäiseen saareen karkotettuna, pulska kavaljeeri
sivullaan, ei hän voi olla tätä parhaiten kohtelematta niin, kuin
hänen kasvatuksensa on häntä opettanut, ja se on koettaa tehdä tämä
nöyräksi ihailijakseen -- sangen vaarallista, kun on kysymyksessä
Espanjalaisluonteinen ja arkatuntoisesti kastilialaisen ylpeä mies.

Mutta tulevat tapaukset eivät luo varjoa edelleen, ja nuori nainen
alkaa vieraansa kanssa luontevan keskustelun, sanoen: "Isä tulee
muutamien minuuttien perästä. Arvatakseni on hän tapansa mukaan
ananaasikentällään. Gertie... pikku sisareni... tehän olette
luullakseni nähnyt hänet."

"Olen", vastaa Estrabon hymyillen, "minulla oli huvi tavata señorita
Gertrud ja nuori veljenne Key Westissä, missä suureksi ilokseni saatoin
auttaa heitä heidän matkakalujensa kera. Hän on vilkas pikku neiti."

"Siitä tulee hän pian teille osottamaan enempiä todisteita", nauraa
Indra. "Mutta me emme syö päivällistä ennenkuin seitsemän aikaan, niin
että kerkeän näyttää teille puutarhat sitä ennen. Täällä on paljon
muuttunut, sitten kun isä osti saaren."

"Muuttunutko? Niin. _Caspita_! Kookospähkinälehdosta,
mangrovelammikosta ja ananaasikentästä olette luoneet oikean jumalien
paradiisin."

"En tiedä, ketä 'jumalilla' tarkoitatte, jollei Rexiä, joka varmaankin
nyt on kalastamassa."

"No, mutta tämän saaren '_jumalatar_' sitten!" virkkaa Estrabon
ahmiessaan silmillänsä nuorta kaunotarta, joka hänen edellään sipsuttaa
puutarhan läpi.

"Ettekö ole oppineet, että kaikki naiset ovat kuolevaisia?" kysyy
Indra veitikkamaisesti ja tekee Espanjalaisen sydämessä yhä
pahempia hävityksiä eloisalla vilkkaudellaan ja vastustamattomalla
hurmaavaisuudellaan.

Pian sen jälkeen istuvat he kookospalmujen alla, pakisten ja
nauraen kuni vanhat ystävät, Balascon kertoessa kohtauksia elämästä
päiväntasaajan seuduilla ja Indran jutellessa juoruja New Yorkin
seurapiiristä. Esitystänsä valaistakseen menee espanjalainen sitten
ananaasikentälle ja näyttää seuraajalleen, miten tätä hedelmää Kuubassa
syödään, ja heillä on yksissä hyvin hauska iltapäivä. Estrabonilla on
nimittäin kohtelias ja miellyttävä käytöstapa ja vilkas luonto, sekä
tuntee ominaisuutensa, ja nuorella naisella ei ole ollut mukiinmenevää
kavaljeeria sivullaan pariin kolmeen viikkoon.

Aika lentää nopeasti, varjot alkavat pidentyä, ja maatuuli rupeaa
puhaltamaan, kun miss Indra äkkiä puhkeaa sanomaan: "Oo, siunatkoon!
Eikö Lentokalassa soitettu neljä kertaa? Kellon täytyy olla kuusi! Se
aika, jolloin minun olisi annettava potilaalleni lääkettä. Olin aivan
unohtanut hänet!"

"Ja minä olin unohtanut paljon enemmän", hymyillen virkkaa hänen
kavaljeerinsa onnellisella äänellä ja lisää rukoilevasti: "Pitääkö
teidän todellakin mennä?"

"Pitää varmaan", vastaa Indra, "minä olen sairaanhoitajatar."

"Ah niin. Ja te olette luonnollisesti hyvin kiintynyt...
velvollisuuteenne?"

"Sen kait voitte ajatella!"

Nämät sanat ahdistavat espanjalaisen sydäntä hänen seuratessa
lumoojatartansa. Mutta ahdistus lakkaa heidän tullessansa huvilan
luo, sillä siellä tulee miss Gertie syöksyen leveitä tammiportaita
alas yläkerrasta ja huutaa kiivaasti: "Kylläpä oletkin hieno
sairaanhoitajatar! Sinä unohdat potilaamme!" Sitten lisää hän
pilkallisesti: "Niin, et tarvitse vaivata itseäsi, rakas Indra -- minä
olen antanut Ramonille hänen lääkkeensä oikeaan aikaan. Jos sinusta
vaan riippuisi, hän ehdottomasti kuolisi, raukka."

"No niin, ole nyt vaiti loruinesi ja tule tänne!" sanoo sisar nauraen.
"Etkö muista don Balascoa?"

"Ahaa, nyt näen, mikä on saanut sinut unhottamaan Ramonin", huomauttaa
Gertie ja niiaten espanjalaiselle jatkaa hän: "Minua ilahduttaa
saattaessani kertoa teille, don Estrabon, että ystävänne pian on terve
ja vahva taas."

"Ah, ketä eivät sellaiset sairaanhoitajat henkiin herättäisi... heidän
tähtensä elämään", sanoo Balasco, lapsen ajattelemattomista sanoista
ihastuneena.

"Luuletteko todellakin, don Balasco, että herrojen on helppo rakastua
nuoriin naisiin, jotka heitä hoitavat heidän kipeinä ollessaan?"
kysähtää Gertie kiihkeästi. "Tohtori Granite sanoo, etteivät ne niin
koskaan tee. New Yorkin sairashuoneessa on joukkue kauneimpia nuoria
sairaanhoitajattaria, ja hän väittää, etteivät miessairaat koskaan
huoli, tultuansa terveiksi ja päästyänsä sieltä pois, hitustakaan
niistä. Hän sanoo, että heitä nämät muistuttavat tuskista ja lääkkeistä
ja... Mutta Granite on jörö-jukka, ja meidän kesken puhuen, minä en
häntä usko."

"Pah!" sanoo Estrabon, "kukaan ihmisteurastaja ei kykene rakkautta
perinjuurin käsittämään."

"No, te saatatte väitellä asiasta ihmisteurastajan kanssa päivällisen
kestäessä, hän istuu vieressänne pöydässä", nauraa miss Vanstone heidän
astuessaan huvilaan.

Estrabon huomaa, että hänet on majoitettu ilmakkaaseen ja mukavaan
huoneeseen yläkerrassa. Hänen palvelijansa ja matkakapineensa ovat
tulleet laivasta, ja kolmenkymmenen minuutin kuluttua astuu hän
salonkiin puvultaan ja ryhdiltään yhtä moitteettomana kuin jokin New
Yorkilainen keikari.

Täällä tervehtii häntä hänen isäntänsä, joka sanoo: "Olisin ennemmin
pudistanut kättä kanssanne, muttei kukaan tiennyt, missä olin. Minä
olin, näettekös, kiintyneenä ankaraan taisteluun muurahaisia vastaan
ananaasieni puolesta."

"Niin, niin", vastaa Balasco, "meidän täytyy kaikkien taistella
herkkupalain puolesta täällä maailmassa."

"Niin suokaa minun kiittää teitä niistä viidestäsadasta erinomaisesta
sikarista, jotka minulle lähetitte."

"Rohkenin lähettää ne teille vähäiseksi lahjaksi kuultuani señor
Masticilta, miten paljon niistä piditte."

"Mutta en voi sallia..." väittää Vanstone vastaan.

"Minä en voi niitä muulla tavoin teille antaa, siitä huolimatta, että
olen sikaritehtailija ja mielihyvällä möisin teille jokaista muuta
lajia", vastaa don Estrabon. "Mutta näitä saatan ainoastaan lahjoittaa,
koskapa itsekin olen ne saanut lahjaksi..." hän pysäyttää puheensa,
eikä sano "Kuuban kenraalikuvernööriltä", vaan "henkilöltä, jota en voi
nimittää. Sattuuhan, että täällä on yksi ja toinen salakuljettaja."

"Silläkös lailla siis tullimies olikin sikarinsa saanut!" hymyilee
Vanstone.

Molempain herrain puhellessa ovat muut päivällisvieraat tulleet
sisään, ja Estrabon esitetään kuuluisalle lääkärille, joka, vaikkakin
tyranni sairashuoneessa ja huolimattomien sairaanhoitajattarien ja
vastaleivottujen nuorien lääketieteentutkijain kauhu, on hyvin hauska
seuraihminen.

Nuori herra Rex saapuu myöskin joltakin kalastus- tai metsästysretkellä
ja tervehtii espanjalaista vanhana ystävänä, muistaen tämän
kohteliaisuuden häntä kohtaan Key Westissä. Balascolla on nimittäin
suuri taito kohdella hyvin nuoria ihmisiä, niinkuin he olisivat vanhaa
väkeä, taito, mikä hyvin suuresti on molempaa sukupuolta olevista
nuorukaisista mieleen. Sekä Gertiestä että Rexistä tulee sangen pian
hänen uskolliset seuralaisensa, niin, jopa leikkitoveritkin, sillä
kuten monessa muussa latinalaisrotuisessa, on espanjalaisessa jotain
lapsen luontoista... sen uhkuvaa riemukkaisuutta... sen hillitsemätöntä
intohimosuutta.

Pian sen jälkeen puhkeaa Granite sanomaan: "Katsos, tuossa ovat
molemmat Punasen Ristin vapaaehtoiseni!" ja Indra ja Gertie astuvat
sisään, vaikkeivät sairaanhoitajatarunivormuissa. Miss Vanstonella on
sama puku, mikä ennenkin -- arvattavasti, jottei hänen menestyksensä
kävisi liian suureksi -- mutta Gertie on vaihtanut esiliinan ja lakin
vaaleaan ehtoopukuun, joka pukee häntä viehättävästi.

Ilmoitetaan, että päivällinen on valmis, ja he menevät iloisille
päivällisille, missä keskustelu käy yleiseksi jo ostroneja ja lientä
tarjotessa. Tohtori Granite kestitsee heitä jotenkin kamalalla
kuvauksella New Yorkissa äskettäin tekemästään leikkauksesta ja
lopettaa sanoen: "Minä leikkasin potilaan paloiksi kahdessakymmenessä
minuutissa ja ompelin hänet kokoon kolmessakymmenessä."

"Ja hautasin hänet jäljellä-olevina kymmenenä minuuttina", virkkaa Rex,
joka on nuorten tapaan taipuvainen pilan tekoon.

"Minä en koskaan puhu onnistumattomista leikkauksista, nuori mies",
selittää tohtori. "Minä olen kirurgi, jolla on onnea."

Mutta Rexiä, joka on saanut muut suupieltä vetäsemään, rupeaa nyt
ahdistamaan kiihkeä halu, että häntä pidettäisiin kokkapuheisena, ja
hän nuorukaisen itsevarmuudella alkaa jaella sukkeluuksiaan ympäri
pöytää, saaden aikaan yleistä harmia.

"Gertie", sanoo hän ankarasti tälle puheliaalle nuorelle naiselle,
"lasten tulee näkyä eikä kuulua."

"Ole hyvä, ja paina se itse mieleesi!" vastaa tyttö kiivaasti. "Tohtori
Granite saattaa sinulle sanoa, että olen nainen sairashuoneessa."

"Niin, hän suoriutuu toimestaan sangen hyvin", sanoo lääkäri, "nyt kun
sisaresi on paikkansa jättänyt."

"Niinpä niinkin", virkkaa Rex, "nyt _toisen_ potilaan tultua. Se on
niin Indran tapaista. Vaihtelu huvittaa, se on hänen mielipiteensä.
Kun hän oli viisitoistavuotias, oli se Sammy Ranson, paksu poika:
hänen ollessaan kuudentoista vuotias, oli Sammy saanut matkapassin ja
tämän sijassa vallitsi Julian Sturges, taitavin tanssija Dodsworthin
tanssikoulussa; hänen ollessaan seitsemäntoista vanha, oli Sturges
pantu toimesta pois, sillä Billy oli Suur-Mogul, ja nyt on Billykin,
ilkeä poika, valtaistuimelta kukistettu. Kuka nyt ensiksi tulee?" ja
hän katsoo nauraen don Estrabonia.

Miss Vanstone ei näytä tälle puheelle omistavan pienintäkään huomiota,
vaikka hänen kasvonsa ovat saaneet kauniin punasen värin, hänen
näyttäessä olevan syvästi kiintynyt _Pompano à la crèoléensa_
[ruokalaji].

Mutta Balasco höristää korviansa kaikin voimin kuullessaan "Meidän
Billymme" nimen, jota salapoliisi edellisenä päivänä on toitottanut
hänen korviinsa, ja kuunnellessaan tekee hän omituisen erehdyksen.
Espanjalainen taitaa englannin kieltä sangen hyvin, mutta hän ei tunne
New Yorkin nuorison ujostelematonta puhetapaa, ja hänen suureksi
riemukseen ja tyydytyksekseen kuulee hän nyt "meidän Billystämme"
puhuttavan kuni poikasesta ainakin. Senpä vuoksi karkottaakin hän
enemmittä mutkitta ajatuksistaan mr William Arthur Severancen, luullen
häntä seitsentoistavuotiseksi poikanulikaksi, joka ei ole hänen
huomionsa eikä luulevaisuutensa arvoinen.

Hän ehkä saisi tarkempia tietoja sanotusta herrasta, jollei Rexin
puheliaisuus olisi saanut häpeällistä loppua. Mr Vanstone katsahtaa
ylös lautasestaan ja sanoo: "Rex, mitäs aivan äsken Gertielle
sanoitkaan?"

"Minä tiedän, isä", huutaa Gertie hilpeästi. "Hän sanoi: lasten tulee
näkyä eikä kuulua."

"Niin, nyt sanon minä aivan samoin!" selittää isäntä ja antaa
painoa sanoilleen tuimasti rypistämällä silmäkulmiaan, niin että
nuorempi Vanstone vaikenee ja kiinnittää mielensä yksinomaan ruokiin.
Poikamaisesta pilanteosta vapautettuna voivat seuran muut jäsenet
häiritsemättä jatkaa iloista keskusteluaan, minkä kestäessä Balasco
omistaa suurimman osan ajastaan vieressään istuvalle miss Indralle,
jonka veitikkamaiset silmäykset, suloiset eleet ja iloinen pakina
täydentävät hänen muotokuvansa alkaman valloituksen. Mutta Balasco ei
uskalla vielä Indralle kertoa valokuvasta. Se saa jäädä tuonnemmaksi,
ajattelee hän, kun... ja hänen silmänsä kiiltävät intohimosta, joka on
koko hänen Espanjalaisen sydämensä vallannut.

Kahvin jälkeen otetaan hänen erinomaisia sikarejaan esiin, ja
Granitekin hymyilee hyvänsuopaisesti niiden sinisten savurenkaiden läpi
ja sanoi: "Tämä on ainoa myrkky, jota itselleni määrään."

"Määrätkää sitten tuolla ylhäällä olevalle potilaallennekin", virkkaa
Gertie innokkaasti ja hämmästyttää lääkäriä sanomalla: "Ramon on
kerjännyt ja pyytänyt sikareja aina siitä saakka, kun hän tointui
tainnoksista."

"Suuri Jumala! Et kait toki ole niitä hänelle antanut?" mutisee Granite
kauhistuneena.

"En, mutta lapasin hänelle parisen niin pian..."

"Niin pian kun olen huomenna lähtenyt", täydentää tohtori terävästi.

"Luuletteko, että señor Varona on kylliksi tervehtynyt voidaksenne
lähteä?" kysyy Indra.

"Luulen, viikon päästä on tuo nuori herra, joka saa voimat takaisin
niin nopeasti kuin elämä raittiissa ilmassa terveelle kahdenkymmenen
viiden vuoden ikäiselle miehelle suinkin voi tehdä mahdolliseksi, vahva
kuin härkä -- jollette ota häneltä henkeä liian paljolla ruualla,
sikareilla ja ystävällisyydellä."

"Lähdetkö niin pian?" kysyy hänen isäntänsä pöydän päästä.

"Minun täytyy. Sähkösanomistani päättäen näyttää puoli New Yorkia
kuolevan, ennenkun ennätän takaisin", hymyilee lääkäri. "Luuletko, että
voit lainata minulle Lentokalan?"

"Mielelläni", vastaa Vanstone, ja Indra ehdottaa: "Miksikä ei anneta
viedä sen teidät Miamiin? Sieltä voitte ottaa salonkivaunun suoraan New
Yorkiin."

"Jollei vaan siitä ole teille mitään vastusta...?"

"Ei ollenkaan. Jahti voi silloin ottaa vieraamme mukaansa Palm
Beachistä."

"Se sopii minulle oivallisesti", sanoo Granite. "Minä lähden huomenna
iltapuoleen. Niihin aikoihin olen saanut kuubalaisen sankarin portaita
alas."

"Niin, ja minä olen saapa señor Ramonnin viikossa kyllin terveeksi
tekemään retkeilyjä!" huutaa Gertie loistavin silmin. "Ette voi uskoa,
miten hänen kasvonsa valistuvat tullessani huoneeseen!"

"Kuka ei sitä uskoisi, kun on sellainen sairaanhoitajatar?" mutisee
tohtori -- huomautus, mikä tekee nuoren naisen sanomattoman
onnelliseksi.

Pian sen jälkeen menevät nuoret naiset ulos verannalle, ja
espanjalainen seuraa heitä.

"Teidän ei tarvitse heittää sikaria pois", huomauttaa Indra. "Minä
pidän niin paljon sytytetyn sikarin tuoksusta. Sitä paitsi pitää minun
tuolla ylhäällä olevan potilaani vuoksi jättää teidät vähäksi aikaa."

Silloin sattuu pieni tapaus, joka sytyttää intohimosen toivon
Estrabonin tulisessa mielessä.

Miss Gertie puhkeaa sanoihin kiivaasti: "Miksi aina kutsut häntä sinun
potilaaksesi, Indra? Minun mielestäni sinun pitäisi hävetä... sinä olet
aina niin kauhean ahne!"

Sitten jatkaa hän, omituinen väreily äänessä: "Luonnollisesti tiedän,
että sinä se hänet tapasit veneessä Golfviralla, mutta minä olen
vaalinut Ramonia paljon enemmän kuin sinä, ja kun hän nyt tulee
terveeksi ja kauniiksi taas, niin minun mielestäni et tee kiltisti
kutsuessasi häntä sinun potilaaksesi. Voisi luulla, että hän on sinun
omaisuuttasi."

"Hyvä, minä tartun sanoihisi, Gertie", nauraa Indra, "ja annan hänet
sinulle. Luutnantti Varona on sinun potilaasi! Mutta pysy nyt vaan
sairashuoneessa! Mene pian sinne ylös, lapsukaiseni!" Mutta lauseen
loppuosa ei ole mieliksi.

"_Lapsukainen_!" puhkeaa miss Gertrud sanomaan ja taistelunhaluinen
hehku silmissään lähenee hän sisartaan. "Kuinka uskallat minua lapseksi
kutsua? Tiedän mukamas, että se on tekeytyäksesi tärkeäksi _hänen_
silmissään." Viime sanoja seuraa tarkoittava silmäys Balascoon päin.
"Mutta siinä teet, Indra, hyvin ilkeästi, sinun ijälläsi. Jos olisit
viidenkolmatta tai kolmenkymmenen vanha, voisin sen sietää; mutta
hävytöntä on yhdeksäntoistavuotiaan nuhdella kuudentoista vuoden
vanhaa siitä, että tämä on liian nuori." Mutta äkkiä lopettaa hän
nuhdesaarnan, hänen sinisilmänsä täyttyvät kyynelistä, hän mutisee:
"Sinä... sinä olet hyvin ilkeä?" ja hyökkää tiehensä verannan nurkan
ympäri.

Mutta sisar kiiruhtaa hänen jälkeensä, ottaa pakolaisen kiinni,
hyväilee ja lohduttaa häntä, ja kenties arvaten miss Gertien valituksen
syyn, väittää hän viekkaasti kyllä, että tohtori Granite on hänelle
sanonut señor Varonan ottavan mieluummin lääkkeensä señorita Gertrudin
kuin kenenkään muun käsistä.

"Se on siksi, ettet huoli hänestä -- mutta minä saatan sinulle kertoa,
että luutnantti Varona tulee hyvin kauniiksi", nyyhkyttää nuorempi.

"Ikäänkuin en tietäisi sitä yhtä hyvin kun sinäkin?" nauraa Indra.
"Mutta kiiruhda nyt kuubalaisen sankarisi luo." Sen jälkeen lisää hän
kevyesti: "Ehkä en olisikaan ollut yhtä jalomielinen eilen."

Espanjalainen, joka on seisonut ja tupakoinut, ei ole paljoa kuullut
siitä, mitä nurkan toisella puolella on sanottu, mutta Indran tullessa
takaisin hänen luoksensa loistavat hänen silmänsä kuin opaalit,
ja tyttö punehtuu kasvoiltaan ja ihmettelee: "Liekö hän kuullut
ajattelemattomat sanani? Saattaisinpa purra kieleni poikki, kun tulin
ne sanoneeksi."

Mutta Estrabonin käytöstapa saa pian hänet ujostelemattomaksi taas,
ja he istuvat ja puhelevat kahden kesken, sillä Vanstone ja Granite
ovat vielä ruokasalissa, Rex on kävellyt matkoihinsa, ja Gertie toimii
sairaanhoitajattarena. Silloin saa nuoressa naisessa, joka on tottunut
ihailuun ja nyt on ollut sen puutteessa tällä saarella, Eevan-luonto
ylivallan, ja Indra Vanstone tekeytyy niin miellyttäväksi ja
hurmaavaksi, että jokainen hänen virkkamansa iloinen sana ja jokainen
hänen Estrabon Balascolle heittämänsä veitikkamainen katse saa tämän
sydämen kovemmin sykkimään.

Niin kuluu troopillinen ehtoo nuoren miehen luullessa olevansa
taivaassa ja nuoren naisen tietäessä olevansa maan päällä. Ja
laulettuaan don Estrabonille pari espanjalaista rakkauslaulua,
joita esittäessään hän on säestänyt itseään gitarrilla ja ollut niin
lumoavan keimailevainen, että, jos vaan se olisi kestänyt vielä pari
minuuttia, hidalgo olisi aivan päänsä kadottanut ja virkkanut sanoja,
mitkä olisivat äkkiä hänen romaanistaan lopun tehneet, sanoo Indra
Vanstone kavaljeerilleen hyvää yötä ja sipsuttaa ylös huoneeseensa,
sanoen itsekseen: "Espanjalainen on hyvin hauska, ja minulla on ollut
miellyttävä ilta."

Niin sytyttää hän ajattelemattomasti kiihkon, jonka hän on huomaava
hyvin vaikeaksi sammuttaa, sillä hän on Espanjalaisen ihailijansa
sydämessä herättänyt ensi luokan etelämaisen intohimon, sen laatuisen,
joka saa sen omaajan tekemään sangen eriskummallisia asioita, jos se
tulee hyljätyksi tai jää ilman vastausta.

Nuoren naisen parhaillaan kömpiessä valkeaan sänkyynsä, istuu sanottu
herra alhaalla verannalla ja rakentaa ruusunpunasia ilmalinnoja ja
mutisee itsekseen nämät sanat, jotka panisivat tytön kauhistumaan, jos
hän ne kuulisi: "Indra, _mi querida_, sinun kauneutesi ja rakkautesi
pitää kuulua yksin minulle eikä kellekään muulle miehelle maan päällä
-- sen vannon minä, Estrabon Balasco, tässä itselleni pyhästi ja
kalliisti!"



Seitsemäs luku.

"Minä tahdon pitkän hameen."


Seuraavana aamuna tulee miss Indra aamiaiselle ihanana kuin kasteinen
ruusunnuppu, ja alkaa taas leikkiä tulen kanssa -- ihan viattomasti,
ehkä tietämättänsä ja aivan varmaan aavistamatta, miten pahoin hän on
polttava sormensa don Balascon sydämen espanjalaisessa tulipalossa.

Tämä herra on selvästi vartonut hänen tuloansa, sillä muut kaikki ovat
aamuateriansa päättäneet ja menneet tiehensä, mutta Espanjalainen
istuu jäljellä hyljättyänsä sekä mr Vanstonen kutsumuksen tulla mukaan
tarkastamaan hänen ananaasejansa, että Rexin esityksen biljaardierästä.

"Te olette minua odottaneet -- se oli kiltisti", sanoo miss Indra
ystävällisesti, kaataessaan itselleen kahvia. "Jos voitte pitkittää
hedelmäin syömistänne siksi, kun tavotan teidät, tarjoamme Goliah ja
minä teille puolen tunnin purjehduksen ja minä kerron teille uudesta
keksinnöstäni."

"Uudesta keksinnöstännekö?"

"Niin, huvipurjehdusretkestäni. Minulla on valmisteilla pikkuinen
äkkihämmästys muille, mutta tarvitsen apuanne, ja sen takia otan teidät
salaisuudesta osalliseksi."

"Luottamuksenne ihastuttaa minua."

"Oo, siitä tulee ihastuttavan omituista! Ajattelin sitä eilen illalla
mentyäni huoneeseeni. Lupasin itselleni, että siitä tulisi oikeaa
elämää raittiissa ilmassa, mustalaismaista, romantillista", sanoo Indra
innostuneena. "Tarvitsen neuvoanne siitä, kuinka monta Lentokalaan
mukavasti mahtuu, ja te voitte myös hankkia kuubalaiset soittajat. Eikö
totta, tahdottehan auttaa minua, _mi caballero_?" lisää hän hiukeevasti
katsahtaen.

"Henkeni palvelukseksenne!" vastaa espanjalainen, ja hänen silmänsä
säteilevät, sillä hän on tottumaton amerikkalaisten nuorten naisten
ujostelemattomaan tapaan, ja paljoa, mitä miss Vanstone tekee hänen
piireissään tavallisella vapaudella, arvostelee hidalgo vieraan
tapainlain mukaan ja ihastuneena pitää sitä hänen lämpimän suosionsa
osoitteena.

"No, jos olette lopettaneet, niin lähdemme. Merellä selitän
teille tarkemmin risteilyhuviretken aijetta", huomauttaa hänen
hurmaajattarensa luontevasti. "Tahdotteko ottaa päivänvarjoni, sillä
ruoho on kasteista, ja tarvitsen kädet hametta kannattaakseni."

Sillä tavalla puhellen sipsuttaa hän Estrabonin sivulla puutarhojen
läpi maallenousulaiturille, missä vene ja Goliah odottavat, ja he
viettävät hauskan puolituntisen merellä. Nuori nainen ohjaa purtensa
Lentokalan ympäri, jonka väestö parhaillaan varustelee saman päivän
ehtoopuolella tapahtuvaa lähtöä, jolloin heidän on vietävä tohtori
Granite Miamiin, Floridan itäisen rannikkoradan päätepisteeseen.

"Se kiitää kuin päivänkorento veden yli" sanoo Indra, luoden silmäyksen
jahdin solakkaan runkoon. "Kun se tulee takaisin vierainemme, panen
fandangon jälkeen risteilyhuviretkeni toimeen." Sitten uskoo hän
espanjalaiselle uudet vieraiden huvittelutuumansa, ja tekee hänet hyvin
onnelliseksi sanoessaan lopuksi: "Pariksi päiväksi pitää tämän jäädä
_meidän_ pikku salaisuudeksemme."

"Ja eikös meillä kerran ole oleva toinenkin pikku salaisuus
keskenämme?" kysyy Estrabon, jonka pää on tällä hetkellä aivan pyörällä
nuoren kaunottaren miellyttävän tuttavallisuuden vuoksi.

"Oo, puoli tusinaa, toivoakseni, jonakin kauniina päivänä", sanoo Indra
ujostelemattomasti, kiiruhtaessaan kepeästi pois veneestä, joka taas on
laiturin ääressä.

"_Dios mio_!" mutisee espanjalainen ällistyneenä. "Mitä hän sillä
tarkoitti?" Ja hän auttaa ritarillisella kohteliaisuudella nuoren
naisen rantatielle viepiä portaita ylös, ja tekee silloin huomion, että
miss Vanstonella on maailman kauneimmat jalat ja sievimmät jalanrinnat.

Rex, joka istuu verannalla, näkee heidän tulevan, ja tämä
nuorukaisfilosoofi sanoo silloin itsekseen: "Tulimaista, jos vaan mies
on näkyvissä, aina sen pitää Indraa kierrellä", ja hän lisää huoaten:
"Billyraukka, ihmettelenpä, missä hän nyt leijonan osaa näyttelee?
Joskus luulen, että Indra katuu antaneensa hänelle eropassit."

Mutta Estrabon ei ensinkään Billyä tai ketään toista ajattele, ollen
onnellinen saadessaan astella Indran vieressä hilpeästi haastellen.

Verannan portailla kohtaa heidät mr Vanstone, joka iloisesti sanoo:
"Minä olen pitänyt huolta vieraistasi, Indra, katsomalla, että
Lentokala on kunnollisesti varustettu ruokatavaroilla matkaksi Miamiin
ja sieltä tänne."

"Et kait unohda sanoa kapteeni Thomasille, että hänen on odottaminen
siellä siksi, kun mrs Ormiston, Flora Woodbridge ja Ethel Rivers
tulevat laivaan yhdessä Jack Blakelyn ja nuoren Vortex'in kanssa?"
sanoo Indra.

"Luonnollisesti en", nauraa hänen isänsä. "Minä en paljostakaan rahasta
tahtoisi pikku Cortright Vortexia jäämään pois."

"Näettekös, Vortex joutuu aina seikkailuihin", lisää hän kääntyen
Balascon puoleen. "Palm Beachissa hän pari viikkoa sitten eksyi
rämemaille ja vietti siellä koko yön alligaattorien ympäröimänä."

"Niin, sanomalehtiuutisessa siitä oli luettavana, että hänen hiuksensa
olisivat vaalenneet, jollei ne olisi olleet niin vaaleanvärisiä
ennestään", virkkaa Indra.

"Täällä hän kait arvatakseni joutuu haikalojen uhriksi", naureskelee
Gertie, joka äsken on seuraan yhtynyt, nähtävästi erinomaisella
tuulella ollen, sillä hän kertoo nyt, että hänen potilaansa tulee alas
verannalle jälkeen puolenpäivän ja viikon päästä, jos hänellä on halua,
voi ottaa osaa vaikka härkätaisteluihin.

"Minä olen puhunut señor Ramonin kanssa teistä, don Balasco, ja
hän on ihastuva saadessaan jutella kanssanne", jatkaa Gertie. "Hän
innokkaasti haluaa kuulla uutisia sodasta, mutta tohtori Granite pitää,
että on viisainta lykätä se huomiseksi -- silloin voitte te, kaksi
isänmaanystävää, saada keskustella."

Näitä uutisia täynnä, muodostaa neiti sairaanhoitajatar sellaisen
nuorellisen ilon ja riemastuneen vallattomuuden kuvan, että kyynillinen
Rex huomauttaa: "Kylläpäs nyt olet jotakin olevinasi, Gertie, kun
olet vallannut sisareltasi hänen potilaansa ja todenperään ukko
Granitelle selittänyt, että hänen nyt saatuaan haavoitetun sankarisi
jalkeille, sinä voit loput tehdä. Mutta minä ennustan, että ylpeys käy
lankeemuksen edellä."

Niin käykin! Jo samana ehtoopäivänä toteutuu nuoren filosoofin
ennustus.

Se on heti lunchin jäljestä. [Lunch on kevyt ateria, jonka
englantilaiset ja amerikkalaiset syövät aamiaisen ja päivällisen
välillä.] Tohtori Granite ja nuorellinen sairaanhoitajatar tekevät
valmistuksia viedäkseen miss Gertien potilaan ja sankarin alas
verannalle, missä merituulonen henkäilee viileänä, virkistävänä ja
vahvistavana. Vanstone vanhempi kirjastohuoneessa kirjoittelee
asioimiskirjeitä, Rex, Indra ja tämän espanjalainen kavaljeeri istuvat
pylväskäytävässä odottaen sairaan tuloa. Keveästi levoton uteliaisuus
ilmenee Estrabonin katseessa -- hän ihmeksii voikohan haavoitetulla
kuubalaisella olla mitään epäluuloa siitä, että hän pitääkin Espanjan
puolta. Maceo tietää ehkä enemmän kun Key West. Miss Vanstone ei ole
vielä espanjalaisiin mielipiteisiin kääntynyt, -- ilmisaanti nyt tulisi
liian varhain.

Kevyitten korkeakantaisilla kengillä varustetuin jalkain kopina kuuluu
käyvän rappuja pitkin ja suuressa eteisessä Gertrud tulee hiljaa
ulos verannalle, lankeaa polvilleen sisaren viereen ja panee päänsä
hänen polvelleen, mutta niin hiljaisesti, että kolme puhelevaa tuskin
panevat siihen huomiota, erittäinkin kun tämä on yksi miss Gertien
hyväilytapoja sisarta kohtaan, josta hän paljon pitää.

Yht'äkkiä tunkeutuu heidän hämmästyneihin korviinsa Indran polvelta,
mihin tytön pää on hautaunut, sydäntäsärkevä nyyhkytys.

"_Santos_! Mitä on tapahtunut?" virkahtaa Estrabon.

Uusia nyyhkytyksiä.

"Onko se jotain Varonaa koskevaa?" kuiskaa Indra kalveten.

Puistattavia nyyhkäyksiä.

"Hän on sairastunut uudelleen!" huutaa miss Vanstone levottomalla
äänellä.

"Ei... pahempaa... pahempaa!"

"Pahempaa?" Indra hyökkää ylös! "Mitä on tapahtumassa? Sano pian! Eikö
tohtori Granite ole hänen luonansa? Rex, juokse tohtoria etsimään! Ehkä
hän on kirjastohuoneessa isän luona."

"Ei, tohtori Granite on sairaan luona. Se se juuri on, mikä tekee
niin... niin vaikeaksi kestää!" voihkii tyttö.

"Niin vaikeaksi kestää! Onko hän kuollut?" puhkeaa Rex säikähtyneenä
sanomaan.

"E--e--ei!" Valittavasti vaikeroiden: "Hän... hän sanoi", puuskuttaa
Gertrud nyyhkytysten kesken, "hän sanoi tohtori Granitelle... minä
kuulin sen... 'Gertie on kaunis pikku tyttönen... pikku tyttönen!' Hän
on musertanut sydämeni!"

Tämän hämmästyttävän tiedonannon kuullessaan tukahduttaa Balasco
naurunpuuskan, mutta Rex nauraa vapaasti, huutaen: "Suuri Jumala!
Minä luulin Ramonista jonkin verikammion särkyneen!" Ja hän lisää
ivaten: "Tyynnytä hänet, Indra, anna hänelle hermotippoja. Suuri
sairaanhoitajatar, lääkepullojen ja sidekääreitten haltijatar,
onkin kaunis pikku tyttönen!" minkä jälkeen hän on naurusta ihan
nääntymäisillään.

"En keksi, miten auttaisimme vaivaasi, Gertie", sanoo miss Vanstone
huojentuneen näköisenä, "jollet vaan tahdo koota nämät kutrit
palmikoksi niskaan ja tuhrata kauniita kasvoja tullaksesi _rumaksi_
pikku tytöksi."

"Älä rohkene tehdä narria minusta!" huutaa Gertie kyynelten kadotessa
hänen silmistään ja vihan leimahtaessa sijaan. "Lopeta naurusi! Indra,
äidin kuoltua olet sinä ollut olevinasi perheen pää. Minä tahdon pitkän
hameen!"

"Oo mutta, Gertie, sinun jalkasi ja jalanrintasihan ovat yleiseen
kiitetyt", nauraa Rex. "Kuulin nuoren Jonesin sanovan tanssikoulussa,
että sinun..."

Mutta Gertie keskeyttää Jonesin sievistelyn kiihkeällä huudahduksella:
"Minä lyön nuoren Jonesin kuoliaaksi!"

"No, hameesi on tuskin lyhyempi kuin lawntennispuku ja melkoisesti
pitempi muodikasta polkupyöräpukua", virkahtaa tohtori Granite, joka
on seurannut itkevää sairaanhoitajatartansa koettaakseen heittää öljyä
kuohuville aalloille.

"Siinä kuulette!" kirkuu Gertrud. "Te olette havainneet hameitteni
lyhyyden, tohtori Granite! Olen tullut ikään, jolloin se huomataan!"

Ja leimuavin poskin ja ylpein katsein kääntyy hän taas sisarta kohden
ja sanoo: "Indra, säädyllisyyden nimessä vaadin minä pitkän hameen!"

Sillä aikaa on miss Vanstone näyttänyt tuumivan jonkin tehtävän
ratkaisua.

"Kun niin on laita, Gertie", sanoo hän, "niin saat niin pitkiä hameita
kuin tahdot. Mutta en vaan tiedä, miten voisit ne heti saada."

"Oi taivas! Hänkö näkisi minut näissä!" valittaa Gertrud epätoivoisena
katsellen pikku kenkiään ja reijitettyjä sukkiaan. "Minulla on
ikuisesti oleva koulutytön, lapsinulikan leima hänen silmissään."

Nyt on Indran jalomielinen sydän keksinyt ratkaisun, ja hän sanoo
iloisesti: "Luuletko, että pari uusimpiani -- minä olen saanut
muutamia, New Yorkista lähetettyjä -- sopisi sinulle toistaiseksi,
Gertie?"

"Sopisiko minulle?" kirkuu Gertie. "Oo, aivan viehättävästi! Indra,
sinä olet enkeli, olet pelastanut minut epätoivosta. Anna minulle
crêmevärisillä pitseillä ja heleillä nauhoilla varustettu valkea
organdinipukusi, niin että oikein voin hänet musertaa, kun hän tulee
ulos." Sitten lisää hän nauraen: "Ramon on uskova, että olen vaan
kiinnittänyt hameeni ylös, etteivät ne sairashuoneessa kahisisi. Tahdon
koota tulisia hiiliä kiittämättömän potilaani pään päälle."

"Hyvä", lausuu Indra uudelleen, "tule mukaani ja huuda Annieta,
ompelijatarta, niin katsotaan, mitä voimme tehdä."

"Pian... pian... Ramon tulee heti alas!" huutaa Gertie ja kiiruhtaa
pois sisaren seuraamana.

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin tulee señor Ramon Varona, Graniten
tukemana, hitaasti ulos verannalle ja vaipuisi heti tuolille alas,
jollei kastilialainen kohteliaisuus käskisi häntä pysähtymään ja
kumartamaan kummallekin herralle, jotka nousevat pystyyn ottamaan häntä
vastaan.

"Ah, mi amigo!" puhkeaa Estrabon sanomaan tarttuen toipuvan sairaan
käteen, "te kykenette pian taas taistelemaan espanjalaisia vastaan."

"Älkää seisoko siinä kohteliaisuuden takia!" käskee Granite. "Istukaa,
Varona, älkääkä olko millännekään. Teillä ei ole nyt mitään muuta
tehtävää kuin pysyä hiljaa, ja te olette pian entisellänne jälleen.
Tämä on nuori mr Rex Vanstone, molempain nuorten naisten veli."

"Mr Vanstone", sanoo nuori kuubalainen virheettömällä
englanninkielellä, "minä olen kerran käynyt samaa koulua kun tekin New
Yorkissa. Muistatte kait Charlierin gymnaasion, yhdeksännelläkuudetta
kadulla? Te olitte melkein lapsi silloin, -- minä olin paljoa
vanhempi."

"Tulimaista!" sanoo Rex, "nyt muistan minäkin teidät. Meillä pikku
pojilla oli tapana kutsua teitä '_Cuba libreksi_.' Mutta siihen aikaan
olitte paksu ja lihava."

"Oo jaa!" Sairas nauraa kevyesti ja mutisee sitten: "Ne olivat
onnellisempia päiviä, -- minä olin paksu ja lihava silloin", ja hän
katsoo laihtunutta kättään.

"Tosiaankin olette hieman laiha nyt", hymyilee poika, "mutta meillä on
neekerikeittäjätär, joka osaa tehdä kenen hyvänsä lihavaksi. Tohtori
Granite ei ole hänelle antanut mitään tilaisuutta. Se se teiltä
puuttuu."

"Noo, minä matkustan tänä iltana", huomauttaa lääkäri, "ja huomenna
arvellakseni alkaa keittäjättärenne kuolemaa tuottavia vehkeitään
potilastani vastaan."

"Eipä niin kauvan kuin señorita Gertrud palvelee ylihoitajattarena",
keskeyttää Estrabon nauraen.

"Ah niin, kaksi sisartanne, missä he ovat? Olin luullut, että he
olisivat minua tervehtimässä tervetulleeksi alhaalle verannalle", sanoo
nuori mies ja katselee ympärilleen hieman innollisesti.

"He ovat parastaikaa pukeutumassa, -- erittäinkin Gertie", vastaa veli.

"Parasta on, ettette ota mitään enempää liikuntoa, señor Varona",
määrää tohtori, "ainakaan ette juuri nyt. Pysykää kylmäverisenä -- ja
Jumalan tähden antakaa sen olla!" lisää hän kauhistuneena.

Rex on nimittäin ottanut esiin paketin sikaretteja omaksi käytökseen,
ja huomatessaan kuubalaisen ikävöivän katseen vierasvaraisesti
ojentanut hänelle yhden, jonka Ramonin tottuneet sormet kiiruusti
laittavat kuntoon huulien väliin pantavaksi.

"_Diantre_! Minä en ole polttanut tupakkaa kuukauteen", mutisee
potilas. "Suokaa minulle vaan yksi... laupeuden nimessä, suokaa
minulle yksi, _medico_. Se on todistuksena, että viimeinkin olen
päässyt käsistänne", pyytää Ramon etelämaalaisen imartelevalla
sulolla.

"Muttei minun käsistäni!" Näin sanoessaan nauraen, mutta vakaalla
äänellä, iskee miss Gertie potilaaseensa ja ottaa hänen sikarettinsa
nopealla tempauksella takavarikkoon.

"_Santissima_!" mutisee kuubalainen ja näyttää sitten hoitajattarensa
ulkonäöstä kummastuvan. Hän näyttää äkkiä vilkastuvan. Hän nousee ylös,
ojentaa rukoilevasti kätensä mutistessaan: "Ettekö näe, että olen
kylliksi terve tupakoidakseni?"

"Tulimaista!" kuiskaa Rex Espanjalaiselle, jonka kanssa hän on nyt
luontevan ystävällisellä kannalla. "Sikarettiko vai Gertie se noin
elähdyttävästi vaikuttaa Ramoniin?"

Gertie todellakin elähdyttävästi vaikuttaisi useimpiin miehiin, sillä
siinä seisoessaan on hän nuorekkaan ihanuuden hurmaava kuva.

"Katsoppas!" ajattelee Rex häntä tirkistellessään. "Hän on varastanut
Indran parhaan puvun viehättääkseen kuubalaista." Ja niin näyttää
olevankin asian laita, sillä Gertrud on nyt puettuna pukuun, joka
on kuni juuri luotu miehien sydämiä kahlehtimaan. Niinkuin kaikki
mestariteokset on se ulkonäöltään yksinkertainen, mutta tekee
valtavan vaikutuksen. Vaikkakin kevyt ja ilmakas, esiinnyttää se
tytön hoikan vartalon kauniit hahmoviivat ja antaa niille samalla
erää täyteläisyyttä, ja mikä Gertien silmissä on parasta, siinä on
viehättävä laahustin, joka saa hänet luulemaan vaikuttavansa tavattoman
uhkeasti.

Kaikissa tapauksissa tekee miss Gertie tässä puvussa syvän vaikutuksen
kuubalaiseen. Hänen tummat silmänsä saavat lämpimän loiston, ja hänen
käytöstapansa, joka on osoittanut suurta väsymystä, vilkastuu. Hän
mutisee: "Minä... minä luulin, että te olitte..." ja hämmentyneenä
pysähtyy hän sitten.

"Kaunis pikku tyttö, minä kuulin sen", nauraa Gertrud ja lisää
tuumailevasti: "Ette ole minua pahoittaneet. Minulla ei ole mitään
vastaan, että minulla vielä luullaan olevan nuoruus, mikä on tiehensä
mennyt. Muutamia vuosia sitten olisin suuttunut siitä, että minua
pidetään lapsena, mutta sitä viisastuu, kun elää kauemmin, vai kuinka
señor?" Tämän lausuu hän näyttäen niin filosoofisesti kypsyneeltä
ja kadonneita tyttöaikojaan muistelevalta, että Ramon tuijottaa
häneen ja hämillään änkyttää: "Señora, te olette naimisissa. Minä...
minä luulin..." ja hän vaipuu tuolillensa uudestaan, selvästi aivan
sekaantuneena ja ehkä pahoillaan.

"Onkos moista kuultu?" kuiskaa Rex nauraa hikerrellen Estrabonin
korvaan. "Luulotteleeko tuo tuhma Varona, että Gertiellä on mies. Ei,
se on oivallista!" Ja voimatta nauruaan pidättää hyökkää poika verannan
nurkan ympäri antaakseen yksinäisyydessä hilpeydelleen täyden vallan.

Mutta kun aseman naurettavaisuus vaikuttaa yhtä vastustamattomasti
espanjalaiseen, juoksee hän Rexin jälkeen, ja he yhdessä nauravat
täyttä kurkkua, että kyyneleet juoksevat.

Täten jää Gertie kahden kesken kuubalaisen kanssa, sillä Granite on
mennyt ylös matkalaukkuaan pakkaamaan, kun Lentokala, höyryn vireille
saatuaan, on laskenut laiturin viereen häntä noutamaan.

Gertie ei hidastele käyttää tilaisuutta hyväksensä ja sanoo
osanottavasti: "Oletteko pahoillanne?"

"_Caspita_! Siihen kait minulla on syytä?" mutisee kuubalainen.

"Te... te ette kait luule minun olevan naimisissa?" puhkeaa Gertie
sanomaan. Niin hoksaa hänkin tämän naurettavaisuuden ja hänkin alkaa
nauraa. Mutta seuraavana hetkisenä näyttää hellempi tunne saavan
vallan, ja hän kuiskaa: "Tulisitteko pahoillenne, jos minulla olisi
mies?"

"Ah, teillä ei olekaan!" huutaa nuori mies intohimoisesti. "Señorita,
minä näen silmistänne, että teillä ei ole."

Mutta Gertrud, joka, joskin hän aamulla oli lapsi, nyt ehtoopuolella on
tullut liian paljon naiseksi antaakseen itsensä heti valloittaa, sanoo
nopeasti: "Oo, minua ilahduttaa nähdä teidät vahvana taas, kylliksi
vahvana tupakoimaan. Kas tässä, ottakaa sikarettinne ja nauttikaa
siitä, sill'aikaa kun käyn sisartani hakemassa", ja hän juoksee
matkoihinsa Ameriikan onnellisimpana tyttösenä.

Kaikkea tätä on don Balasco tarkastanut nauraen, mutta
välinpitämättömästi. Hän ajattelee: "Mitäpä merkitystä señorita
Gertrudin lapsellisella taipumuksella on minulle ja minun suurelle
rakkaudelleni." Sitten tarkastelee hän kuubalaista ja havaitsee, että
sen vuoden kuluessa, mikä on mennyt siitä, kun hän hänet viimeksi näki,
nuoresta miehestä, on tullut sotamies ja kaunis semmoinen. Hänellä on
tummat silmät, jotka olisivat salamoivat, jolleivät ne vielä olisi
taudin jälkeen raukeat, pitkät, pehmeät viikset, kiinteät, ohuet
huulet, valkoiset tasaset hampaat ja kaunis otsa, mikä nyt on veitsen
iskusta keveästi arpinen. Hänen käytöstapansa on sotilasmaisesti
päättävää, ja hänen hipiänsä, jolla on kastilialaiselle rodulle
omituinen kirkkaus, on vielä, sairashuoneessa suljettuna olemisesta
huolimatta, päivettynyt alinomaisesta auringolle, säälle ja tuulelle
alttiiksi panosta.

Samassa tulee vanhempi mr Vanstone ulos verannalle ja pudistaa sairaan
kättä, sanoen: "Tervehtymällänne olette ottaneet kiven sydämeltäni,
poikani."

"Ah, miten saatan koskaan teitä kiittää!" vastaa Varona. "Nämät
vaatteetkin", hän silmäilee niitä siroja vaatekappaleita, joita on
hänen päällään, ja mutisee; "Jokainen kuubalainen on nyt köyhä."

"Älkää sitä surko, señor Ramon", sanoo Estrabon. "Te voitte asettaa
nimelleni vekseleitä, ja sitten katsomme, mitä junta [junta = Kuuban
kapinallisten yhdistys] tahtoo hyväksenne tehdä."

Tämä lausunto näyttäytyy hyvin edulliseksi Espanjalaiselle, sillä
miss Indra, joka juuri tulee ulos verannalle, heittää Balascolle
silmäyksen, joka saattaa hänet seitsemänteen taivaaseen. Mutta Varona
virkkaa: "En pesoakaan [peso, pieni espanjalainen raha] isänmaalliselta
komitealtamme! Sen rahat pitää käyttää aseihin kirottuja espanjalaisia
vastaan taistelemiseksi!"

Tässä keskeyttää keskustelun tohtori Granite, joka tulee ulos
mennäkseen Lentokalaan. "Ei enää sanaakaan taisteluista ja aseista,
nuori tappelukukkoseni!" huutaa hän. "Ei ennenkun teillä on enemmän
verta ruumiissanne. Herrat, tuolla", hän osoittaa kädellään
eteläänpäin, "ovat oiva lailla iskeneet teistä suonta. Kuulkaa mitä
sanon", lisää hän juhlallisesti, kääntyen Balascon ja Ramonin puoleen,
"antakaa kaikellaisen isänmaallisen pakinan olla sikseen parina ensi
päivänä. Hyvästi jääkää! Ei, olkaa paikoillanne, Varona." Hymyillen
sanoo hän sitten: "Mutta suutelon kummaltakin sairaanhoitajattarelta
arvelen ansainneeni, kun vaan nuoret herrat eivät siitä pahastune."

Näin sanoen menee tohtori portaita myöten Indran ja Gertien
saattelemana ja saa Lentokalan maaportailla kaksi sydämellistä
jäähyväistervehdystä kauneilta auttajattariltaan.

Estrabon, joka verannalta näkee, miten tohtorin harmaansekaiset viikset
koskettavat Indran ruusuposkea, punoo suuttuneena kättään, mutta
mutisee sitten: "Pah, ukko on yli kuudenkymmenen vuoden vanha, mutta
sitten kun Indrasta on tullut..." ja vajoo onnellisiin unelmiin, sillä
välin kun Lentokala kiitää pois suunnaten Miamiin, nuorten naisten
nenäliinaheilutusten ja Rexin hoilausten saattelemana.

Myöhemmällä illalla, polttaessaan erinomaista Imperialesiaan, antautuu
espanjalainen yhä näihin rakkausunelmiin.

Hänen hurmaajattarensa on juuri hänet jättänyt ja jättänyt hänet
itseensä tyytyväiseksi, sillä Indra oli imarrellut häntä suomalla
hänelle ehtoo-kahdenkeskenolon, mitä oli keskeyttänyt vaan
satunnaisesti pari kertaa Gertie, joka, potilaansa mentyä nukkumaan,
halutonna oli kuljeskellut ympäriinsä verannalla, ja muutamia kertoja
ohimennen Rex ehdottaessaan biljaardierää.

Jokainen silmäys, minkä nuori tyttö, riippumatossa miellyttävässä
asennossa maatessaan, häneen heittää, on yhä kaatanut öljyä tuleen
lisää, -- nyt luulottelee hän, että Indra rakastaa häntä ja kuvittelee
aivan tavallista keimailua Julian intohimoksi. Miss Vanstone pudotti
nenäliinansa -- sen teki hän, jotta Balasco ottaisi sen ylös -- ja kun
tämä ojensi sen hänelle, kosketti hänen kätensä tytön hienoihin
sormiin. Indra oli tänä ehtoona siniseen pukeutunut, -- oliko hän ehkä
maininnut Indralle, että se oli hänen mielivärinsä? Ja Indran sanoessa
hyvää yötä, sanoi hän sen huoaten, ja hänen kätösensä viipyi Balascon
kädessä, hänen suudellessaan sitä Espanjalaisella ritarisuudella. Niin,
se oli vavahdellut hänen viiksensä siihen koskiessa, siitä oli hän varma.
Näin romantillisen luulottelun viehtämänä mutisee Estrabon: "_Mi querida_!
Se on sopiva naimiskauppa sekä hänelle että minulle. Minä olen rikas,
hän on rikas, -- me olemme nuoret ja rakastamme toisiamme. Indra on
elävä onnellisena minun jumaloimanani, minä teen tämän maan taivaaksi
hänelle", ja intohimon häntä viekotellessa, rakentaa señor Balasco
mielikuvituksessaan korttihuoneen, joka eräänä päivänä on luhistuva
kokoon ja musertava hänen yhtä varmasti kuin jokainen ässä olisi
marmoripilari ja jokainen sotamies raskas kattoparru.

Mitä miss Indraan tulee, niin sanoo hän: "Me olemme viettäneet aikaa
hyvin hauskasti tänään."



Kahdeksas luku.

Verilöyly lasaretissa.


On ilta tohtori Graniten lähdön jälkeisenä päivänä -- päivänä, joka on
Estrabonille suonut monta ihastuttavaa kahdenoloa emäntänsä kanssa,
mitkä ovat kaikki yhä lietsoneet häntä kalvavaa tulta.

Useat kerrat ovat he jääneet yksikseen kahden. Miss Gertietä pitää
kiinni potilaansa, joka nyt ei väitä enää potilas olevansakaan,
ja todistaa sen kiertelemällä ympäriinsä puutarhassa, hartaan
hoitajattarensa seuraamana, ja mr Vanstone puuhailee tavallisessa
taistelussaan muurahaisia vastaan, niin että parin biljaardierän
jälkeen, jotka hän on pelannut Rexin kanssa pitääkseen hänet tyynenä,
espanjalaisella tosiasiassa on ollut kenttä vapaana, ja hän on
käyttänyt sitä miss Indran kanssa keskustellakseen muutamista Indran
aikoman juhlan ja sitä seuraavan risteilyhuviretken yksityisseikoista.
Tämä ei luonnollisesti ole antanut hänelle tilaisuutta mihinkään
intohimoisiin lauselmiin, mutta nuoren naisen käytöstapa on ollut hyvin
ystävällinen, ja hän on kiittänyt Balascoa hyvin sydämellisesti siitä
vaivasta, mikä tällä on ollut tilatessa kuubalaisia soittajia Key
Westistä, ja toimiessa juhlanjohtajana lähettäessä kutsumuskortteja
juhlaan läheisyydessä olevilla saarilla asuville perheille. Hän on myös
antanut Estrabonille kukkasvihon napinläveen ja sanonut toivovansa
hänen tanssivan hyvin, sekä lisännyt: "Sitten voitte opettaa minulle
boleroa ja cacuchaa."

Kaikki tämä on kyllä pikku seikkoja, mutta säteileväin silmäysten,
pirteäin hymyilyjen ja hurmaavain äänenvaihdosten seuraamina ja
kaunistamina ovat ne riittäviä tekemään espanjalaisen onnelliseksi.

Seuraavaisesti on don Estrabon hyvin tyytyväinen istuessaan illalla
verannalla iloisesti puhellen mr Vanstonen ja hänen perheensä kanssa.

"Eikö teistä tunnu meidän saaremme näyttävän autiolta ilman vanhaa
rakasta Lentokalaa?" kysyy Indra silmäten pleasurejahdin tyhjälle
ankkuripaikalle päin.

"_Meidän_ saaremme!" huudahtaa espanjalainen itsekseen loistavin
silmin.

"Näihin aikoihin kiitää Granite pohjoiseen päin", huomauttaa mr
Vanstone. "Ja jahti on kait ottamaisillaan vieraslastiaan Palm
Beachistä. He lähtevät kait sieltä Miamiin rautateitse, luulen minä."

"Sitten voimme heitä odottaa huomenna varhain, jos kapteeni Thomas,
joka aina kulkee varovasti saariston keskessä, komentaa laivaa", sanoo
Indra, joka nojaa kaidetta vasten ja silmäilee vesille.

"Laiva saattaisi helposti kulkea tänne kymmenessä tunnissa, jos vaan
Thomasissa on mitään vauhtia", virkkaa Rex. "Lentokala on perheestämme
nopein käänteissään, lukuunottamatta..." Tässä nyökäyttää ja iskee
silmää Gertieen päin, joka istuu Varonan vieressä, vaipuneena
keskusteluun, mikä paljoa enemmän tuntuu olevan nuoren miehen ja nuoren
tytön kuin potilaan ja hänen hoitajattarensa välisen keskustelun
kaltainen.

"Mitä tulimaista tarkoitat, poika?" puhkeaa Vanstone sanomaan
silmäkulmiaan rypistäen.

Mutta ennenkun hän ennättää saada vastauksen, tulee kysymyksessä
oleva nuori nainen esiin ja sanoo tuimasti: "Isä, kuulen, ettei
jäähdytyshuoneessa enää ole kotletteja. Sinun täytyy lähettää Key
Westistä hakemaan."

"Ja miksi ovat kotletit niin välttämättömät onnellesi?"

"Ne ovat välttämättömiä _hänen_ terveydelleen. Tohtori Granite on
määrännyt sen -- kotletteja kolme kertaa päivässä. Luuletteko, että
ajattelen antaa potilaani kuolla kotlettien puutteessa?" huutaa Gertrud
kiivaasti.

Potilas astuu nyt esiin ja sanoo: "Pyydän teitä, señorita Gertrud,
älkää vaivatko itseänne noiden kotlettien vuoksi. Mikä hyvänsä,
kypsymättömät banaanit ja kookospähkinät, villisian liha ja kuivatut
sisiliskot ovat ruhtinaallista ruokaa sille, joka on marssinut ja
hankkinut ruokavaroja Maceon kanssa."

"Te olette taistelleet Maceon sivulla?" mutisee Gertie, ja hänen
silmissään vilahtaa loiste. "Tiedättehän, ettette ole vielä sanoneet
mitään siitä, mikä teidät saattoi niin lähelle kuolemaa."

"Sen tein totellakseni tohtorin määräystä", vastaa nuori mies. "Mutta
nyt olen kokonaan palvelukseksenne kaikessa, mitä haluatte tietää."

"Älkää vielä mitään sanoko, poikani", sanoo Vanstone, "jollette tunne
itseänne kyllin vahvaksi."

"Pah, en enää kuulu sairasten joukkoon", nauraa Varona. "Olen marssinut
viikottain kärsien pahemmista haavoista, kuin mitä minulla nyt on.
Eivät haavani, vaan nälkä ja jano, saattaneet minua kuoleman partaalle.
Sitä paitsi olen viime neljänäkolmatta tuntina syönyt neljä 'vankkaa'
ateriaa... antakaa lausetapa anteeksi, mutta minut on kasvatettu New
Yorkissa ja asuisin vielä siellä, jos en olisi pakotettu taistelemaan
synnyinsaari-parkani puolesta."

"Hyvin puhuttu", puhkeaa Estrabon lämpimästi sanomaan. "Jollen täällä
olisi suuremmaksi hyödyksi, taistelisin vierellänne."

"Sitä paitsi", mutisee Varona, "on veljeni murhattu..."

"Äskettäinkö murhattu?" kuiskaa Indra puoleksi tukahutetulla äänellä.

"Ei, vanhempi veli... yksi lääketieteen ylioppilaita vuodelta 1871. Hän
oli tuskin enempää kuin poikanen -- ei paljoa vanhempi teitä, nuori
señor Rex -- ja taputti minua päähän (minä osasin töin tuskin käydä
silloin) ja meni yliopistoonsa ollakseen koskaan palaamatta. Olette
kait kuulleet kertomuksen, arvelen."

Nuori mies kääntyy pois ja menee verannan kulmalle, jättäen
kuulijansa syvään mielenliikutukseen. He kaikki ovat amerikkalaisissa
sanomalehdissä lukeneet kamalasta ylioppilasmurhenäytelmästä
Havannassa.

Silmänräpäyksen kuluttua tulee kuubalainen takaisin ja sanoo: "Mutta
enpä tiedä, miksi raskauttaisin teitä omillani ja kotimaani
suruilla..."

"Ne ovat meidänkin surujamme, siitä saatte olla vakuutetut!" virkkaa
Gertie innollisesti.

"Ah, te teette minut hyvin onnelliseksi", vastaa Varona kiitollisin
katsein. "Mutta se ei olekaan niin kummallista. Te olette vaan sadan
peninkulman päässä onnettomasta maastani. Ihmeellistä olisi, jollei
Amerikan onnellinen kansa olisi myötätuntoinen... auttaisi kansakuntaa,
joka taistelee vapautensa puolesta ja kärsii sotilashirmuvallasta,
yhtä julmasta kuin Alban kolme sataa vuotta sitten." Sitten lisää
hän puollusteleiden: "En tahdo kuluttaa aikaanne, mutta luulen, mr
Vanstone, että teidän pitää tietää, miten olen tänne tullut?"

"Ei tarvitse, jos se vaan jollain tavoin saa mielenne kuohuksiin?"
vastaa amerikkalainen.

"Oo, kertokaa?" kuiskaa Gertie pidätetyn kiihkoisesti.

"Kuunnelkaa sitten", sanoo kuubalainen surullisesti, "kertomusta
verilöylystä lasaretissa."

"_Diablo!_ Tekivätkö he itsensä siihen vikapäiksi?" puhkeaa Estrabon
sanomaan teeskellyn suuttuneella äänellä.

"Kuulkaa! Tiedätte, Balasco, että olen syntynyt Havannassa hyvästä
ja jotenkin varakkaasta perheestä. Sokeri-istutus saaren toisessa
ja muutamia tupakkakenttiä toisessa päässä olivat tulolähteinämme.
Olin liian nuori ymmärtääkseni eli jakaakseni äitini epätoivoa,
isäni tuskaa hänen heittäytyessään polvilleen kenraalikuvernöörin
eteen ja huutaessaan: 'Punta kultaa jokaisesta punnasta ammuttavaksi
tuomitsemanne poikani ruumista!'

"Vuotta myöhemmin olin liian paljon lapsi ymmärtääkseni äitini kuolemaa
New Yorkissa, minne isäni oli hänet vienyt saadakseen hänet unohtamaan
esikoisensa murhan. Silloin olin liian nuori, mutta nyt olen oppinut
omasta kokemuksesta, mitä veljeni ja vanhempieni on täytynyt kärsiä.

"Muutamia vuosia sitten kuoli isäni, jättäen minut, yksinäisen pojan,
New Yorkiin. Minulla oli ystäviä kuubalaisessa siirtokunnassa -- hyviä
ystäviä, mutta perhetilukset vaativat läsnäoloani Havannassa.

"Siitä hetkestä saakka, jona sinne tulin, olin niin kutsuttu
'epäluulon alainen', vaikka minua silloin, kun saarella kaikki oli
tyyntä, pidettiin silmällä, ei hätyytetty. Niin vuosi sitten puhkesi
kapina. Maceo nousi maalle, Gomez nousi maalle, Marti nousi maalle.
Vapauden liekki paloi taas Kuubassa. Vaikka kiihkeänä yhdistymään
isänmaanystäviin, pidätin itseäni isäni vanhan ystävän, José Castillon
neuvosta, joka kuiskasi: 'Olen nähnyt tätä ennen koetettavan, ja se toi
vaan heille kuolemaa tai maanpakolaisuutta'."

"Jonkun aikaa seurasin Castillon neuvoa ja pysyin Havannassa, missä
Campos edelleen hallitsi Kuuban kenraalikuvernöörinä -- mutta hän
kuitenkin oli ihmisellinen olento, johon ihmisyys voi vedota. Eräänä
päivänä kuiskittiin: 'Weyler tulee!' Silloin tiesin, että oli
joko palaaminen Amerikkaan sieltä rauhassa katsomaan maani
taistelua ja kiroamaan itseäni toimettomuuteni takia, tai myöskin
lähteminen rämeille, ruokotiheikköihin ja siellä yhtyminen johonkin
kapinoitsijajohtajaan. Minä tein niin. Maceo kulki juuri siiloin
Pinar del Rioon, ja minä rupesin hänen palvelukseensa, vaikka aseitta.

"Oleskellessani siellä sain kuulla, että Castillo, joka oli neuvonut
nöyryyteen ja toimettomuuteen, oli vangittu ja viety elinkaudeksi
Cuentaan. Silloin tiesin minä, mitä nyt kaikki tietävät -- ettei
Kuubassa koskaan säästetä '_il pacificoa_', -- sitä, joka ei taistele
eikä tee vastusta.

"Kohta sen jälkeen näyttäytyi 'Kolme ystävää' rannikolla. Minä
autoin maallenousussa ja sain palkkioksi, mitä jokainen kuubalainen
korkeimmaksi arvostaa -- aseita taistelemiseen. Maceon kanssa kuljin
Pinar del Rion läpi. Hänen ja Quintin Banderan johdolla tappelin
puolessa sataa kahakassa, sillä se, mitä espanjalainen kenraali
kutsuu taisteluksi, on tavallisesti etuvartijaottelu, tai vielä
useimmin muutamien avuttomien talonpoikien, joitten hän väittää antavan
meille tietoja, teurastamista ulkona kentällä. Niin että aina... mikäs
päivä meillä tänään on?" kysyy kuubalainen äkkiä. "Minä olen ihan
joutunut ajanlaskusta pois."

"Huhtikuun 25 päivä", vastaa Vanstone.

"Ah! Sitten on siitä kulunut jo enemmän kuin kaksi viikkoa. Pinar del
Rioon tuli matkue, tuoden aseita, ampumavaroja ja dynamiittia. Quintin
Banderan johdolla lähetettiin minut -- joka silloin olin adjutanttina
Maceon esikunnassa -- auttamaan maallenousua ja ottamaan vastaan
lastia, sillä meillä oli tavallisesti tarkat tiedot sekä ajasta että
paikasta, milloin matkueita Ameriikasta meille lähetetään. Se oli
kaitainen rantakaistale, minkä ympärillä olevat vuoret vahtia pitäviltä
kanuunavenheitä kätkevät, muutamia peninkulmia itäänpäin lahdesta,
jonka äärellä puoleksi poltettu Cabanasin kaupunki on. Banderan
johdolla olimme me, viisisataa miestä, kulkeneet ylhäältä Rubivuorilla
olevasta Maceon leiristä ja saaneet aikaan yhteyden matkueen kanssa,
niin että maallenousupäivä oli määrätty. Me pidimme ajasta tarkan
vaarin, mutta espanjalaiset olivat tavalla tai toisella saaneet asiasta
selon ja hyökkäsivät kimppuumme. Meidän onnistui puolustaa rahtitavara,
ja alus pääsi onnellisesti pakoon, mutta Banderan miehistä muutamia
tapettiin ja toisia haavoitettiin. Ah, kuubalaisen sotilaan kauhu on --
_tulla haavoitetuksi_!

"Eräältä kukkulalta voimme nähdä espanjalaisten apujoukkojen
marssivan Cabanasista. Rahtitavara, mikä oli hallussamme, oli liian
suuriarvoinen Maceon armeijalle, jotta olisimme uskaltaneet tappelua
valtavaa ylivoimaa vastaan. Banderaa vaivasi, miten haavoitettujen
kera oli tekeminen. Niitä ei voitu viedä pois. Jos ne jätettiin
jäljelle, olisi kaikki teurastettu kuin karja. Niin espanjalaiset
menettelevät haavoitettujen sotilasparkaimme kanssa, joitten kaikkien
ihmisyyden -- ja myöskin sodan lakien mukaan -- pitäisi saada osalleen
vaan hoitajattaren hellyyttä ja haavalääkärin taitavuutta. Näiden
sijaan saavat he, avuttomina tappelukentällä tai lasaretissa maatessaan
veitseniskuja ja luoteja.

"Mitä meidän olisi sairaiden kera tehtävä? Oli valitseminen muutamien
ihmishenkien ja Maceon ase- ja ampumavaraston kadottamisen välillä.
Jälkimäinen olisi sama kuin Kuuban riippumattomuuden uhraaminen.
Haavoitettuja ei ollut kahtakymmentä enempää, ja he kuiskivat
kuumeisilla huulilla: 'Menkää, jättäkää meidät! Me kuolemme, mutta
Kuuba elää!' Meillä oli ainoastaan niin monta hevosta, kuin tarvittiin
aseiden ja ampumavarojen kuljettamiseen. Jokaiselta haavoitetulta,
joka kuljetettiin pois, olisi Maceo menettänyt kaksi tuhatta
patroonaa, laatikon kiväärejä tai sata puntaa dynamiittia. Yht'äkkiä
johtui minulle, joka tunsin rannikon, koskapa perheemme hävitetty
tupakkakenttä oli ollut niillä seuduin, mieleen eräs piilopaikka,
ja minä huusin kenraalille: 'Minä tiedän paikan, missä he voivat
piiloutua.' 'Voitteko sinne ehtiä kahdessakymmenessä minuutissa?' kysyi
Bandera kiiruusti, sillä espanjalaisten rivit olivat ihan lähellä
meitä.

"'Voin, pidättäkää espanjalaisia niin kauvan, ja minä pelastan
haavoitettumme', vastasin minä.

"'Sitten panen teidät kymmenen miehen johtajaksi, Varona', sanoi
kenraalini. 'Laittakaa niiden avulla kuntoon lasaretti piilopaikassa,
josta puhuitte. Mutta pysykää hyvin piilossa, -- muistakaa, että se on
ainoa pelastuksenne.'

"Nopea toiminta on vapaajoukkosotilaan tapa. Bandera pidätti
espanjalaisia joukkoja. Puolen tunnin kuluessa olin saanut haavoitetut
suojaan merestä pistävän lahdelman luokse, jota maan ja meren puolelta
palmut, mangrovetiheiköt ja aloepensaat salasivat. Banderan vaaleat
rivit katosivat ylöspäin vuorille. Olin yksin kymmenellä miehellä
suojaamassa kahtakymmentä vihollisen maahan piiloitettua haavoitettua
-- ja tämä vihollinen oli espanjalainen.

"Meidän kanssamme oli nuori amerikkalainen, Tom Karrick Lewis,
alilääkäri, joka oli Bellevuessa suorittanut tutkinnon vuosi
sitten. Hän oli vapaaehtoisesti tarjoutunut jäämään jäljelle pienen
lääkevarastonsa ja muutamain haavurikoneittensa kera ja tekemään, mitä
hän voisi haavoitetuille miehille, jotka makasivat ympärillämme maassa.
Hänen vaaliessaan niitä, rakensimme sotilaani ja minä häthätää majoja
palmulehdistä suojaksi aurinkoa vastaan. Pikku puro, joka porisi alas
kallioiden rinteitä, antoi meille raitista vettä. Takanamme oli pieni
okaisten kaktuspensaitten ja orjantappuratiheikön peittämä kukkula, sen
takana ala mangroverämeikköä ja sitten ylänkö.

"Sitten kun olimme asettaneet haavoitetut niin mukavasti kun vaan
varamme sallivat -- muutamat maahan, pari riippumattoihin, ei minulla
ollut mitään muuta tehtävää kuin väsymättömästi pitää vahtia. Minua
painoi hirmuinen vastuu. Useita kertoja seuraavan viikon kuluessa
olisin voinut kymmenen haavoittumattoman sotilaani kanssa paeta,
mutta silloin olisi minun ollut pakko jättää kaksikymmentä avutonta
raukkaa jäljelle. Espanjalaisia sotaväenosastoja kulki usein hyvin
läheltä meitä, ja kerran oli meillä vaikea taistelu muutaman
hourailevan kuumesairaan kanssa, jonka kirkuna olisi ilmaissut meidät
vihollisillemme, jollei tohtori olisi nukuttanut hänet kloroformilla
pelastaakseen muut. Päivin piilin siis siellä ja öisin hiiviskelin
ympäriinsä seudussa hankkimassa ruokaa haavoitetuille.

"Lopuksi, onnettomana hetkenä, vaelsin eräälle maatilalle, missä asui
eräs kuubalainen nainen, joka oli ollut äitini ystävä, ja kerroin
hänelle asemani. Hän sanoi; 'Jonakin kauniina päivänä seurataan teitä,
ja haavoitettunne keksitään. Minä lähetän joka päivä poikani luoksenne
ruokavarojen kera, mitkä riittävät neljäksikolmatta tunniksi. Kääntykää
takaisin ja puolustakaa avuttomia sotilaitanne.'

"'Minä en voi sallia teidän antautuvan siihen vaaraan', väitin minä.
'Jos teidän huomataan auttavan meitä...'

"'Minähän olen vaan nainen', vastasi hän, 'ja poika on vaan lapsi --
kyllin nuori, jotta pyövelimme säästäisivät häntä vielä vuoden tai
kaksi.'

"Joka päivä sen jälkeen kantoi poika, Tonio, ruokaa meille salaista
polkua myöten rämeikön poikki. Meidän luona ollessaan oli hänellä
tapana leikkiä amerikkalaisen lääkärin kanssa, joka itse oli suuri
hyvänsävyinen, lämminsydäminen ja iloluontoinen lapsi, joka reipastutti
haavoitettujen ja epätoivoistenkin mieliä.

"Niin eräänä päivänä ei poika tullutkaan.

"Iltapuoleen huomasin hänet venheessä tyynessä vedessä heti lahdelman
ulkopuolella kalastamassa. Pimeän tultua liukui hänen venheensä
notkelmaan, muutamien askeleiden päässä lasaretistamme, mitä oli
ainoastaan muutamia palmumajoja suojaamassa haavoitettuja tuulelta,
sateelta ja auringolta. Tonio antoi minulle pyytämänsä kalat ja
muutamia viljantähkiä, jotka hänellä oli ollut piiloitettuina venheessä
olevassa laatikossa, ja sanoi: 'Minä en uskalla enään kulkea polkua
pitkin. He epäilevät minua.' 'Jätä venheesi minulle', vastasin minä,
'niin purjehdimme pimeän tultua pitkin rannikkoa kalastamassa ja itse
kokoomassa ruokavaroja. Kuule nyt tarkkaan! Älä tule enää luoksemme,
niin totta kuin omasi ja äitisi henki ovat sinulle rakkaat!'

"'Ymmärrän', vastasi poika, 'äitini on minulle opettanut. Kun olen
kylläksi vanha, olen minäkin Espanjalaisia vastaan taisteleva!'

"Sinä yönä pidin amerikkalaisen lääkärin kanssa neuvottelua. 'Milloin
kykenevät haavoitetut täältä lähtemään?' kysyin minä.

"'Kolme tai neljä kykenisi siihen nyt', oli Lewisin vastaus. 'Kymmenen
lisää kahden päivän päästä. Kaksi on jo kuollut ja neljää, joilta olen
jalan sahannut poikki, ei voida muuttaa useaan viikkoon. Odota kaksi
päivää vielä, rakas Ramon', lisäsi hän -- meistä oli tullut erittäin
hyvät ystävät yhteisen vaaran yhdistäessä -- 'hiivi sitten pois ja ota
sairaat mukaasi. Minä jään tänne niiden neljän kanssa, jotka eivät voi
käydä. Jospa he löytäisivätkin minut, eivät nuo pirut tee mitään pahaa
lääkärille, joka toimii Geneveristin turvissa.'

"Mutta aina siitä saakka, kun poika kertoi, että häntä epäiltiin,
vaivasi minua vielä suurempi levottomuus kuin ennen. Ryhdyin heti
kaikkiin valmistuksiin, mitkä voin. Annoin panna kuntoon veneen,
päättäen pahimmassa tapauksessa panna sairaat siihen ja koettaa
kulettaa heidät Amerikkaan. Golfvirta juoksi ohitsemme lähes neljän
peninkulman nopeudella tunnissa: sopivalla tuulella veisi se
tarpeelliseen koilliseen suontaan, ja parissa päivässä voisivat
turvattini astua maalle Dry Tortugasin eli Key Westin luona.

"Sinä yönä sanoin lääkärille, etten tahtonut kauvempaa odottaa. Aamun
tullen aioin ottaa ne haavoitetut, jotka kykenisivät kävelemään
kanssani ja sivuteitä vuoristossa koettaa saavuttaa Maceo. Jäljellä
olevat panisin veneeseen ja kolme sotilasta heitä hoitamaan, ja he
koettaisivat purjehtimalla Golfvirran yli päästä turvaan.

"'Luulenpa sinun keksineen parhaan keinon', sanoi Lewis-parka.

"Mutta meidän vielä puhellessamme kuulimme yön hiljaisuudessa
vihlaisevia hätähuutoja. Kamalat äänet tuntuivat minusta tulevan
maaltapäin muutamien satojen kyynäräin päästä.

"Meidän vahtisoturimme olivat valppaita -- he tiesivät, että heidän oma
henkensä riippui heidän silmistään ja korvistaan. Minä hiivin kiiruusti
etäisimmän etuvartijamme luokse. Hän kuiskasi: 'Huudot tulevat rämeikön
tuolta puolen?'

"Ryömin edelleen sinnepäin, mangroovetiheikön keskitse johtavaa polkua
pitkin. Rämeikön yli tultuani näin kietoutuneitten kärhikasvien ja
palmunrunkojen välitse leiritulen. Ryömin lähemmäs paljas puukko ja
pistooli kädessä, ja tiheän orjantappuratiheikön läpi näin ensimäisen
hirmutyön tänä yönä.

"Komppania espanjalaisia partiosotamiehiä oli leiriytynyt pienelle
metsässä olevalle aukeamalle. Puolet niistä makasivat maassa
kopuloitujen kivääriensä vieressä. Toiset seisoivat joutilaina
katselemassa kolmea toveriaan, jotka rääkkäsivät poikaa, joka
meille oli ruokaa kantanut, saadakseen hänet ilmaisemaan salaisen
piilopaikkamme.

"'Säästäkää minua!' huusi hän. '_Madre mia_! En voi sanoa sitä! He ovat
haavoitettuja!'

"'_Caramba_! Lasarettiko! Teilläpäs on onni!' puhkesi luutnantti
sanomaan. 'Se tuottaa teille ylennystä, kapteeni Valdez?'

"'_Diablo_!' vastasi kapteeni. 'Lasaretin voittaminen merkitsee
urhoollisuusmitalin minulle. Ota uusi piiska, Domingo, ja anna
kapinoitsijapenikalle uusi ja vahvempi annos!'

"Mutta harmaahiuksinen kersantti teki kunniaa ja mutisi: 'Hän ei kestä
enää -- hän on vaan lapsi', ja käänsi pois päänsä.

"'Tottele, muuten revin kaluunan hihastasi', käski kapteeni.

"Niin alkoi kidutus uudelleen.

"En voi kuvata tapahtumaa -- se oli tehdä minut hulluksi. Uhri kirkui
ja älisi, ja hänen kiduttajansa noituivat ja kiroilivat.

"Mutta poika ei puhunut mistään.

"Kaksi kertaa kohotin pistoolini ampuakseni Espanjalaisen kapteenin,
mutta se olisi ilmaissut piilopaikkamme salaisuuden. Kaksi kertaa
kohotin sen säälistä saattaakseni piinatulle uhrille levon, mutta
minä... minä ajattelin hänen äitiänsä enkä voinut...

"Äkkiä ei uhri enää kärsinyt. Tiedottomuus toi hänelle unohdusta.

"He irroittivat hänen kahleensa.

"Pari minuuttia myöhemmin hypähti poika pystyyn, tuijotteli ympäriinsä
ja nauroi -- hourun naurua. Kidutus oli ryöstänyt häneltä ymmärryksen.

"'Nyt on salaisuutemme varmassa tallessa', ajattelin hetkiseksi. Mutta
en tuntenut Espanjalaisten viekkautta.

"'Antakaa hänen nyt olla. Hän on hullu', sanoi kapteeni miehillensä.
'Hiljaa! Älkää koskeko häneen. _Maniacos_ juoksevat aina ystäväinsä
luokse', lisäsi hän nauraen.

"Kauhukseni näyttäytyi, että hän oli oikeassa.

"Poika pakeni ahdistajainsa luota ja juoksi hakemaan turvaa niiltä,
jotka olivat, olleet hänelle ystävällisiä -- minulta, amerikkalaiselta
lääkäriltä ja haavoitetuiltamme. Hourun askeleet johtivat espanjalaiset
polkua pitkin -- Jumala auttakoon minua! -- lasaretillemme.

"Ensi mutkassa seisautin heidät tappamalla Espanjalaisen kapteenin.
Seisautin heidät taas, kun he tulivat rämeikölle, ampumalla luutnantin,
joka heitä johti. Mutta komppania lisää oli tullut heidän taaksensa,
ja he tunkeutuivat yhä eteenpäin. Lähinnä hetkisenä olin etuvartijaini
keskessä. Nyt ei kannattanut enää kokea pitää meitä salassa! Me
huusimme alas laaksonpohjalle: 'Lähettäkää ylös jok'ainoa mies, joka
kykenee pyssyä pitämään eli veistä kohottamaan!'

"Niin olivat Espanjalaiset kimpussamme, ja me taistelimme avuttomia
haavoitettuja pelastaaksemme. Kuula ja veitsenpistos lähetti minut
päistikkaa kukkulan rinnettä vyörien alas. Siellä jäin maahan makaamaan
ja käskin tohtorin viedä ne, jotka eivät jaksaneet kävellä, veneeseen.

"'Sitten otan sinut ensiksi!' virkkoi Lewis samalla kun hän kohotti
minut
ylös ja asetti minut perään, Kaksi tai kolme -- te näitte ne --, joilta
oli jalat poikki sahattu, pantiin siihen myös, juuri kun espanjalaiset,
kukkulan rinnettä rynnäten alas, hakkasivat maahan viimeisen
taistelevan kuubalaisen. Ja niin tuli heidän suuri loistovoittonsa --
lasaretti, haavoitetut ja raajarikot.

"He olivat sytyttäneet erään majan tuleen, ja sen valossa näin Lewisin
seisovan heidän edessään huutaen: 'Tämä paikka on Punasen ristin
turvissa! Minä olen lasarettilääkäri!'

"'Amerikkalainen, kuulen äänestä. Se on kuolemantuomiosi!' vastasi
kersantti ja kaatoi hänet maahan.

"Ja sitten saivat tulisoihdut ja miekat esteittä toimia. Minusta tuntuu
vielä kuin näkisin leimuavat palmumajat -- oo, _Madre de Dios_! kuinka
he murhasivat haavoitetut ja veitsillään hakkasivat lääkärin palasiksi,
hänen yhä heidän kasvojensa edessä heiluttaessaan Geneveristillä
varustettua lippua.

"Samalla aikaa kun hänen kuolinhuutonsa viilti ilman halki, hyökkäsi
kaksi pakolaista veteen ja heittäytyi veneeseen. Seuraavana
silmänräpäyksenä tarttui tuulenpuuska purjeeseemme, ja me kiidimme ulos
lahdelmasta, kuulien ahdistamina, mitkä kaatoivat ne meistä, jotka
vielä kykenivät peräsintä tai airoa käsittelemään.

"Verenvuodosta ihan voimatonna makasin siinä. Yö oli vilpoinen ja
merituulonen virkistävä.

"Aamulla ei näkynyt maata mistään. Niin nousi aurinko ja lähetti
polttavia säteitään suoraan jäljellä oleviin. He huusivat vettä, eikä
sitä ollut ollenkaan heille antaa. Koko päivän paahti aurinko --
armoton aurinko, jota olin kerran rakastanut, mutta nyt kirosin -- ja
joi vertamme, ja niin alkoivat silmissäni hämärtyä enkä sitten tiedä
mitään enempää.

"Kun heräsin tajuuni, huomasin merituulosen heilauttelevan varjokkaan
huoneen avonaisissa akkunoissa olevia pitsiuutimia ja itseni, joka en
kuukausiin ollut sängyssä levännyt, makaavan pitseillä koristetuin
lakanain välissä. Vieno ruusuntuoksu aaltoili ympärilläni, ja jostain
alhaalla olevasta huoneesta kuului heikkoa pianon soittoa, enkeli
nojautui ylitseni, ja hetkisen ajan luulin olevani taivaassa -- mutta
olinkin Amerikassa."



Yhdeksäs luku.

Kolme valoa Korallisaarella.


Kuubalainen vaikenee, ja pitkään aikaan ei kuulu muuta ääntä kuin
vanhemman Vanstonen puoleksi tukahtuneella äänellä lausuma "Luojani!"
Rexin sikaretti on sammunut aikoja sitten ja unohtunut. Molemmat tytöt
ovat tarttuneet toistensa käsiin. Estrabon on ensimäinen, joka ryhtyy
puhelemaan.

"_Santos y demonios_!" puhkeaa hän sanoiksi, kiihkeästi ja silmiään
mulkoillen. "Kirotut Espanjalaiset murhaajat! Tappaa amerikkalainen
lääkäri! -- Se vaatii verta!"

"Kaikin mokomin, Balasco!" sanoo Vanstone asioitsijan hermostuneella
pelolla. "Tehän ette ole Amerikan kansalainen ja kumminkin tahdotte
meidän takiamme virittää sodan."

"En, olen vaan don Estrabon", vastaa sikaritehtailija, "mutta pidän
kunniana puristaa Maceon sivulla taistelleen miehen kättä."

Ja hän käy lausunnoissaan tulisen sotaisaksi, sillä Indran silmät
katselevat häntä myötätuntoisuudella, jota naisilla aina on taistelevia
isänmaanystäviä kohtaan.

Mutta nuori Varona virkkaa synkästi: "Älkäämme enempää puhuko tästä --
silloin olen näkevä taas ensi yönä unta noista kauhuista."

Ja Gertie huutaa: "Jumalan tähden, älkää häntä hermostuttako! Silloin
olen pakoitettu antamaan hänelle unijuomaa omalla vastuullani.
Aatelkaas, että tohtori Granite on mennyt matkoihinsa."

Tämän jälkeen väsähtyy keskustelu, vaikka kaikki uudestaan harrastuvat,
kun mr Vanstone äkkiä virkkaa: "Minä olen yksi Bellevuelasaretin
kuraatteja, ja olin muassa, kun murhattu lääkäri, nuori Lewis, otti
tutkinnon vuosi sitten. Tämä sota alkaa yhä enemmän käydä kimppuumme."

"Meidän sitä pitäisi sen sijaan käydä sen kimppuun", sanoo Rex.
"He murhaavat Amerikan kansalaisia, ja meidän hallituksemme tyytyy
kirjoittamaan vastalauseita."

"Hiljaa, poikaseni", muistuttaa isä. "Tuollaiset tuumat vaikuttavat
häiritsevästi pörssiin."

"Vaikuttavat häiritsevästi pörssiin? Sitä sanot sinä, isä, kun jotakin
amerikkalaista tahdotaan saada aikaan", puhkeaa miss Gertie ihan
pahanilkisesti sanomaan. "Mutta olen kuullut sinun sanovan, että suuren
sisällissotamme aikana oli pörssillä loistokausi, silloin oli siellä
kymmenen kertaa suurempi mahdollisuus omaisuuden ansaitsemiseen kuin
nyt."

"Niin, ja kymmenen kertaa suurempi mahdollisuus omaisuuden
menettämiseenkin", nauraa Estrabon, jota pari kertaa on
amerikkalaisissa
keinotteluissa hieman "nyljetty."

"Koskapa jo olen ansainnut omaisuuteni", huomauttaa vanhempi mies,
"miellyttää varman korkokannan tyyni meri minua enemmän, kuin
vaihtelehtavien arvopaperien raivoavat myrskyt. Sen sanoin nuorelle
Severancellekin", lisää hän ajattelevasti, "ja onnistuin sillä lailla
pidättämään tämän nuoren miljoonamiehen pörssikeinotteluista."

"Luulenpa, että menen ja panen maata", sanoo miss Vanstone ja nousee
ylös.

"Ettekö viivy kauvempaa... hetkisen vielä?" mutisee Balasco, joka
ikävöi ehtoo-kahdenkeskenoloa.

"En, saatte antaa anteeksi, että sanon teille hyvää yötä: señor
Ramonin kertomus on tehnyt minut surumieliseksi", vastaa nuori
tyttö hieman synkästi ja menee huoneeseensa, missä hän kumminkaan ei
paneudu nukkumaan, vaan istuu, käsi poskella, ja tuijottaa avonaisesta
ikkunasta pohjoiseen päin. Niin täyttyvät hänen kauniit silmänsä
kyynelillä. Hän kuiskaa: "Billyni!" -- ja panee sitten valkoiset
kätensä yhteen ja puhuttelee itseään: "Tyhmä hupakko! Miksikä kuuntelin
nykyaikuisia naisteorioja ja heitin pois onneni?"

Alhaalla verannalla ei myöskään ole kuubalaisen kertomus ollut omiaan
mielialaa kohottamaan, vaikka Vanstone sattumalta kysyy, epäileekö
Varona ketään siitä, miten espanjalaiset saivat tiedon "Kolmen ystävän"
matkueesta.

"En, luonnollisesti en", vastaa nuori mies. "Kenraalikuvernöörillä on
yhtä monta salaista asiamiestä Floridassa kuin Havannassakin."

"_Vakoojiako_ tässä maassa?" huudahtaa Gertie peljästyneenä. "Sittenhän
olette yhä vaarassa täälläkin!"

Ja hän sanoo äkkiä hyvää yötä muille seuran jäsenille ja menee hitaasti
portaita ylös.

Huoneensa ovella kohtaa hänet Indra, jolla selvästi ei ole aijettakaan
nukkua, vaan sanoo: "Aijotko mennä makaamaan. Gertie? Tuo kertomus ei
ollut omiaan nukuttamaan."

Gertie ottaa kasvoillensa innollisen ilmeen ja huudahtaa pöyristyen:
"Oo, jos he olisivat Ramonin tappaneet, olisin kuollut!" sekä ryntää
huoneeseensa ja olisi sulkenut oven jälkeensä, jollei sisar olisi heti
hänen perässänsä seurannut.

"Älä nyt ole hupsuna", sanoo Indra lohdutellen: "Jos he olisivat
tappaneet Ramonin, ethän koskaan olisi häntä tuntenut."

"Enkö tuntenut Ramonia? Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet
kaiken ikäni."

"Loruja! Sinä olet aivan liian nuori puhuaksesi sillä tapaa. Et ole
täyttänyt seitsemäätoista vielä."

"En, minä en ole täyttänyt seitsemäätoista vielä", kuiskaa nuori nainen
valittavalla äänellä; "mutta kauhea vaara, joka uhkaa Ramonia, tekee
minusta ennen aikojani vanhan. Luuletko, että hän aikoo palata takaisin
taisteluun ja kuolemaan."

"En, jos hän vaan käsittää voittaneensa aarteen", vastaa vanhempi sisar
ja katsoo tarkoittavasti nuorempaan, sillä Gertie on niin suloinen,
kuin seitsentoistavuotias saattaa, ja lupaa vuoden tai parin päästä
tulla vielä viehättävämmäksi.

Näiden huomautusten esine taas istuu verannalla ja polttaa miettivänä
sikarettia. Samaa tekevät toiset herrat.

Mutta äänettömyys keskeytyy Rexin virkkaessa: "Kas! Sepäs oli
merkillistä!"

"Mikä sitten?" kysyy hänen isänsä.

"Valo tuolla saarella! En ole koskaan ennen nähnyt mitään valoa
korallisaarella."

"En minäkään, Siellä on kait jokin kilpikonnia pyytämässä", sanoo mr
Vanstone.

"Korallisaarellako?" huutaa Espanjalainen harrastuneena, hänen silmänsä
noudattaessa pojan kättä, joka viittaa tulisoihdusta tahi lyhdystä noin
kahden peninkulman päässä sieltä lähtevään valonsäteeseen. Hänelle
muistuu mieleen, mitä Mastic oli kertonut, että Alligaattori-Pete oli
nähnyt merkkivalkean kysymyksessä olevalla saarella.

"_Caramba_!" sanoo Varona. "Siellä on nyt kolme valoa -- katsokaas,
kolmikulmassa. Se muistuttaa minua merkistä, minkä annoimme 'Kolmelle
ystävälle', kun sen oli laskettava maihin Cabanasin seuduilla."
He jännittävät kaikki silmiään, mutta pimeys on liian tiheä, ja he
erottavat vaan kolme valoa, jotka lopuksi muutetaan riviin ja sitten
katoavat.

Mutta Ramonin huolimaton huomautus antaa espanjalaiselle
ajattelemista. Hän on saanut joitakin epämääräisiä tietoja
kuubalaisesta ase- ja ampumavarasto-säilytyspaikasta Smaragdisaaren
läheisyydessä. "Tämä on kenties paikka", ajattelee hän. "Minä purjehdin
sinne ja tarkastelen saarta."

Silmäten vieressään olevaan nuoreen mieheen ihmettelee hän: "Mitähän
Varona tekisi, jos hän aavistaisi, että minä olen ollut hänen
onnettomuuksiensa aiheena."

"No, valot ovat sammuneet", sanoo mr Vanstone noustessaan ylös.
"Luulenpa, että menen sisään. Señor Ramon, kertomuksenne on tehnyt
meidät kaikki alakuloisiksi. Mutta huomenna, poikani, olemme taas
nykyaikaisissa oloissa. Kauneus ja somuus tulevat luoksemme Palm
Beachistä."

"Ja eikö teillä ole kylläksi kauneutta täällä ennestään?" kysyy nauraen
nuori kuubalainen.

"On, enemmän kuin kylläksi!" huudahtaa Balasco. "Señor Vanstone, en
voi suvaita teidän halventavan kauniita tyttäriänne. Teidän pitäisi
olla onnellinen mies." Ja luoden ystävällisen katseen sen nuoren naisen
isään, minkä hän on päättänyt tehdä morsiamekseen, menee don Estrabon
iloisesti makaamaan ja uneksimaan hänestä -- ihana unelma, joka
seuraavana päivänä on muuttuva kamalaksi painajaiseksi.



Kymmenes luku.

Vieraat Palm Beachistä.


Mutta tietämättä siitä, mikä häntä on kohtaava, nukkuu don Balasco
vanhurskaan unta ja herää varhain seuraavana aamuna, iloisena ja
eloisana.

Hän laulaa pukeutuessaan hilpeätä espanjalaista laulua ja mutisee:
"Vielä päivä yksissä hänen kanssaan!" mutta väännältää sitten muikeasti
muotoaan ja sanoo: "Pah, tuo seurue Palm Beachistä tulee häiritsemään
rakkauttamme!" ja menee alas höyrypurrellensa, joka on kiinnitettynä
pienen maallenousulaiturin ääreen -- ja hidalgo on mielellään
onnellinen ja lempeä, kuin koskaan ihanan donnan kättä suudellut.

Näin hyvällä tuulella ollen polttaa hän sikarinsa, hänen väkensä
lämmittäessä Figaron höyryä vireille, ja kun se on tehty, panee
masinisti koneen käymään, ja peränpitäjä ohjaa espanjalaisen käskystä
Korallisaarta kohden, mistä valot olivat edellisenä iltana näkyneet.

Väli ei ole pitkä, ja höyrypursi, joka kulkee aika hyvää vauhtia näissä
tyynissä kulkuvesissä, tekee matkan viidessätoista minuutissa.

Sillä välin tarkastelee espanjalainen epäluulon alaista saarta
tutkivin silmäyksin, mutta ei keksi mitään, joka viittaisi, että valot
olisivat lähteneet mistään muusta kuin ympäriinsä kuljeskelevain
kilpikonnanpyytäjäin tahi pesusienenkokoojain veneistä. Vihdoin menee
hän, luoden surkuttelevan silmäyksen kiiltonahkasaappaisiinsa, maihin
saarelle.

Se on noin puolta peninkulmaa pitkä ja viisisataa metriä leveä, sekä
on suoraan pohjoisesta etelään pitkin. Keskusosa on hietikkoa, johon
muutamia harvoja mäntyjä on juurtunut. Rannikko melkein ylt'ympäriinsä
on tiheätä mangroveviitakkoa, ainoastaan eteläpuolella päättyy hietikko
vesiperäiseen niittyyn, minkä yllä sadottain rantasipejä risteilee.

Tämän vastakohtana kohoaa saaren pohjapuolella kalliosärkkä, joka
on pari kolme jalkaa muuta saarta korkeampi. Aivan sen vieressä on
nousuvesikanava, missä käy vahva virta, ja missä Espanjalaisen laskun
mukaan on viisitoista tai kaksikymmentä jalkaa vettä.

Tätä paikkaa juuri Alligaattori-Pete muutamia päiviä sitten
seuralaiselleen kuvaili erinomaiseksi satamaksi, ja tässä nousee
Espanjalainenkin maihin.

Heti siinä vieressä näkee hän ihmisjälkiä. Valkeaa tuhkaa, kaksi eli
kolme puoleksi palanutta halonkapulaa, ja joukon jalanjälkiä pehmeässä
sannassa sisempänä saarella. Se näyttää, että saarella on käyty
edellisenä päivänä. Luultavasti jokin kalastus- tai metsästysjoukkue.

Estrabon etsiskelee niin tarkkaan kuin vaan voi mäntyjen keskellä,
mutta ei löydä mitään. Mangroveviitakko uhmaa hänen hienoja
kiiltonahkasaappaitansa.

Muutamien minuuttien tutkimisen jälkeen päättää hän jättää asian
Masticin huostaan, joka yhä on hänen käytettävänään Key Westissä, ja
joka viime päivinä Balascon kehoituksesta on koettanut ottaa selvän,
mitä amerikkalaisesta _Toveri_-nimisestä skuunarista, joka muutamia
päiviä varemmin oli salaperäisesti kadonnut tämän kaupungin satamasta,
on tullut.

Etsiskelyssään on Balasco osittain unohtanut ilon sydämessään,
mutta kun pursi kotimatkalla kääntyy saaren niemekkeen ympäri, ja
Smaragdisaari tulee näkyviin, näkee Estrabon valkean puvun liehuvan
huvilaa ympäröivässä puutarhassa ja hänen kasvonsa loistavat
ihastuksesta hänen kuiskatessaan: "_Estrella mia_!"

Välimatka on aivan liian suuri, jotta ketään voisi tuntea, mutta hänen
sydämensä sanoo hänelle, että se on Indra Vanstone.

Siihen saapi hän pian todistuksenkin, sillä nuori nainen, huomatessaan
lähestyvän purren, juoksee rantalaiturille, viipoittaa tervetuloa ja
panee sulokkailla liikkeillään ja hurmaavalla äänellä hänet tuleen ja
liekkeihin.

"_Dentro de poco_" huutaa Estrabon, "ja minä olen luonanne!" Ja hänen
silmänsä säteilevät ihastuksesta hänen hypätessään laiturille.

Indra Vanstone on nimittäin erittäin kaunis tänä aamuna, seisoessaan
siinä laiturilla, kasvot auringon valaisemina ja tuuli liekuttaen
kesäpukua, joka edullisesti esiinnyttää hänen hienon, uhkean
vartalonsa hahmopiirteet ja näyttää vilahduksen ihastuttavaa jalkaa
ja jalanrintaa. Hän on puettuna vaaleanheleillä nauhoilla ja kukilla
koristettuun valkoiseen. Hänen pikku jaloissansakin on kengät
samaa hienoa väriä. Hänen kasvonsa ovat paljasta liljaa ja ruusua,
lukuun-ottamatta sinisiä silmiä, jotka ystävällisesti säteilevät don
Balascoa kohden tänä kauniina kevätaamuna.

Mutta hänen ihailijaansa ei viehätä ainoastaan hänen kauneutensa.
Hänellä on käytöksessään suloa, joka miellyttää melkein kaikkia miehiä,
ja mikä on kaikista parasta, se lähtee hyvästä sydämestä ja jalosta
mielestä.

"Meneekö teidän purtenne Key Westiin tänään?" huutaa miss Vanstone
laiturilta.

"Se on käytettävänänne."

"Ja tulee takaisin illalla?"

"Se voi tulla takaisin mihin aikaan vaan suvaitsette määrätä!"

"Pyytäkää sitten heitä, etteivät unohda kuubalaisia soittajia, joitten
on soitettava illalla tanssimusiikkia", sanoo tyttö iloisesti.

"Soittajat tulevat", vastaa espanjalainen kursailevasti laiturilta,
mihin hän juuri on noussut. "Teidän käskynne on lakini." Ja hän
kumartaa hänelle vanhanaikaisen kohteliaasti.

"Niin", vastaa nuori tyttö keveästi. "Jokainen yleensä tekee, mitä
tahdon. Se on minulla tapana."

Ja hän puhuu totta, sillä Indra on yksi niitä onnensuosikkeja, joitten
tahtoa isä ja äiti noudattavat, ja joitten tahtoa myöskin rakastajat
ja aviomiehet tulevat tottelemaan; joille nykyaikainen amerikkalainen
järjestelmämme on opettanut, että maailma on heidän, että heidän
tehtävänsä on vallitseminen, että vanhempien, jotka ovat heidät
synnyttäneet, rakastajan, joka heitä kosii, ja miehen, joka heidän
kanssaan menee naimisiin, on jumaloiminen ja palveleminen heitä, --
mihin jumalatar- ja valtijatartoimeen Amerikan ihanat tyttäret hyvin
taipuisasti ja tyytyväisesti antautuvat.

"Hyvä, kun nyt huoli musiikista on mieleltäni nostettu", sanoo miss
Vanstone, kun espanjalainen tulee hänen luoksensa rantakäytävälle,
"niin ehkä saatatte minut aamiaispöytään? Minulla on kauhean nälkä. Ja
niin kait on teidänkin laitanne, don Balasco, aamuretkeilynne jälkeen."

Heidän kävellessään huvilaa kohden, kysyy hän hieman uteliaasti:
"Mitä löysitte Korallisaarelta? Minä näin Lentokalan kannelta
merikiikarillani siellä tässä muutamana päivänä joukkueen miehiä."

"Mitä heillä oli tekemistä?" kysyy Estrabon innokkaasti.

"He kantoivat tavarajoukkoa, -- mutta mitä ne olivat, en voinut
eroittaa, en edes kaukolasilla. Niiden täytyi olla kilpikonnia tahi
pesusienikimppuja, joita he tahtoivat auringonpaisteessa kuivata",
sanoo tyttö tuumivasti ja lisää sitten: "Niin, luulenpa niiden olleen
kilpikonnia. Kimalteleeko niiden kuori auringonpaisteessa?"

"Hyvin usein", vastaa espanjalainen, mutta tämä tiedonanto saa hänet
päättämään käskeä salapoliisin heti ryhtymään toimeen.

He ovat nyt ehtineet huvilan luo.

"Teillä on joitakuita kukkia kädessänne", sanoo Balasco merkitsevästi.

"On. Tahdotteko yhden?" kysyy Indra ja ojentaa hänelle heleän
ruusunnupun.

Kun Balasco ottaa yhden, tarttuu hänen kätensä hetkiseksi Indran
käteen, ja tämä, joka tapaa silmäyksen hänen silmistään, huomaa
niissä jotakin, joka häntä hieman kainostuttaa -- ehkäpä hiukan
peljästyttääkin. Hän vetäytyy kiivaasti poispäin.

"Mikä teitä vaivaa?" mutisee espanjalainen.

"Minua... minua pisti oka", änkyttää Indra, mutta jatkaa iloisesti:
"Oo, tunnen kahvin tuoksua", sekä menee vieraan edellä ruokasaliin.

Täällä tervehtii häntä pöytäseurue suurella sydämellisyydellä. Miss
Gertrud sanoo: "Me olimme viivytiämäisillämme aamiaista teidän
tähtenne", ja luo häneen ystävällisen silmäyksen, sillä hän muistaa,
että espanjalainen oli onnitellut hänen sankariaan edellisenä iltana
siitä, että tämä oli taistellut Maceon sivulla.

Samaa huomaavaisuutta nuorta kuubalaista kohtaan osoittaa Balasco
nytkin, sillä hän sanoo kahvia maistellessaan: "Luutnantti Varona,
arvelen teidän palaavan saarellenne niin pian kun haavanne ovat
paranneet. Kuuba tarvitsee teidänlaisianne."

"Niin, minun täytyy taas ryhtyä toimeen niin pian kun mahdollista",
vastaa nuori mies, vaikka lause, joka on alkanut iloisesti, loppuu
keveällä huokauksella: "Kovaa on kääntää selkänsä sivistykselle,
sillä meidän sotilaselämämme on parhaassa tapauksessa puutteita
tuolla ylhäällä kuubalaisten vuorileirissä. Mutta minun täytyy tehdä
velvollisuuteni -- ja siitä puhuen, don Balasco, niin olettehan te
osallinen niiden matkueitten varustamisessa, jotka tuovat maihin
aseita Kuuban rannikoilla. Niin pian kun olen sotaan kykenevä, pitää
teidän hankkia minulle tilaisuus seurata jotakin niistä -- 'Kolmea
ystävää' esimerkiksi. Se on nopeakulkuinen alus -- ja sillä on onni
kerallaan. Kuuba on kerran pystyttävä muistomerkin tälle laivalle ja
sen kapteenille. Koettakaa, jos voitte, laittaa niin, että pääsen sillä
Kuubaan."

"Koetan", vastaa Estrabon suopeasti. "Tahtoisin mielelläni tietää,
milloin 'Kolme ystävää' lähtee, ja missä se menee maihin."

Tällä keskustelulla on hirmuinen vaikutus Gertie-parkaan. Hän katsoo
tuskallisena sankariinsa, jonka hän hellällä hoidollaan on henkiin
herättänyt jälleen, ja ajattelee kauhistuen: "Jokainen suupala, minkä
Ramon nielee terveyttä ja voimia saadakseen takaisin, vie hänet
lähemmäksi vaaraa ja kuolemaa ja kauvemmaksi minusta."

Hänen itsehillitsemiskykynsä ei kyllä kestäisi koko aamiaisen aikaa,
sillä luutnantilla on kelpo ruokahalu tänä aamuna, ja hän on jo itkuun
purskahtamaisillansa, jollei Rex, joka on ulkona verannalla, olisi
pistänyt päänsä sisään ikkunasta ja huutanut: "Hurraa! Lentokala on jo
näkyvissä! Tulkaa auttamaan naisia maihin!"

Niinmuodoin menee koko seurue heti ulos ruohokentälle katsomaan jahdin
lähenemistä ja pian sen jälkeen alaalle rantakäytävälle vieraita
ottamaan vastaan.

Don Estrabon, joka on kävellyt ennen Vanstonen perhettä laiturille,
lähettää purtensa Key Westiin ja uskoo neekeriperämiehen huostaan
kirjelapun, jonka hän kiireessä on kirjoittanut salapoliisille.

"Jos tuolla saarella on jotakin hullutuksia", ajattelee luultu Kuuban
ystävä, "niin on Mastic osoitusteni mukaan aivan varmaan saava ne
käsiinsä."

Niin kuulee hän kimeitten naisäänien huudahduksia ja tervehdyksiä.
Joukosta kuuluu pikku Vortex innokkaasti sanovan: "Kiitoksia paljon, --
elossa minä vielä olen!" ja pitkä Jack Blackeley miehekkäästi kysyvän:
"Kuinkas kaikki voitte?"

Balasco kääntyy Lentokalaan päin, joka jo on laiturin vieressä. Sen
kannella näkyy soreita herroja ja kauniita naisia, jotka näkyvät
tuovan pohjan ylellisyyttä tähän yksinäiseen saareen ja saattavan sen
kosketukseen riehuvan maailman kanssa. Mutta espanjalainen ajattelee
luoden halveksivan silmäyksen: "Pah! Noita koreita lintuja ei voi
verrata häneen", ja tuijottaa lakkaamatta Indraan, joka menee laivaan
vieraitansa toivottamaan tervetulleiksi.

Ja Estrabonilla on oikein, sillä vaikka mrs Ormiston, joka nyt menee
maaporrasten yli ja ojentaa mr Vanstonelle hienosti hansikoidun käden,
on puettu mitä somimpaan purjehduspukuun, ja kaunis pikku Ethel
Rivers Baltimoresta on niin viehättävä kuin kukaan tämän kaunottarien
kaupungin tytär, ja Flora Woodbridge, joka on upeampaa tyyppiä, ja
jolla on siro bostonilainen käytöstapa, on täydellisen eleganssin
perikuva, ei kukaan heistä voi kilpailla heidän emäntänään esiintyvän
yksinkertaiseen, valkoiseen kesäpukuun puetun nuoren tytön kanssa.

Mutta huolimatta siitä, mitä tunteita he herättävät don Balascon
mielessä, ovat vieraat ja heidän isäntäväkensä täysin kiintyneet
toistensa tervehtimiseen, niinkuin sopii hyvin kasvatettujen ihmisten,
jotka toivovat kuluttavansa aikaa yksissä muutamien hauskojen päivien
kestäessä.

Kaikki kolme vastasaapunutta naista luovat harrastuneita silmäyksiä
luutnantti Varonaan ja tulevat vielä uteliaimmiksi, kun he kuulevat
miss Gertien kuiskaavan: "Hän on haavoitettu sankari, joka on
taistellut Maceon sivulla."

Mutta mrs Ormiston, vielä Ramonia tervehtiessään, kääntää silmäyksensä
hänestä ja kiinnittää sen Estrabonin ihantavaan hahmoon, joka tulee
portaita ylös maallenousulaiturilta ja nyt esitetään naisille.

"Olipa hauskaa tavata teitä, don Balasco", sanoo leski ja kääntyy
häneen päin. "Te varmaankin harvoin tulette New Yorkiin, mutta minä
kuulin puhuttavan teistä Tampassa."

"Niin", vastaa espanjalainen, "minä käyn harvoin pääkaupungissanne
muuta kuin asioissa. Mutta minulla on kumminkin ollut kunnia eräänä
iltana nähdä teidät parterrilooshissa, kiikarini seuratessa kaikkien
ympärilläni istuvien herrain silmäysten suuntaa."

"Oo, jospa olisimme tavanneet New Yorklssa!" puhkeaa kaunis leski
sanomaan ihastuneena noin hurmaavan mustasilmäisen herran
korulauseesta.

Amy Ormiston on nimittäin leski, jolla on kolmekymmenlukuun pitkä matka
jäljellä, ja joka ei vielä ole kadottanut toivoa toisesta, niin, jopa
kolmannestakin miehestä, jos kohtalo sellaisen tuo hänen tiellensä.

"Niin, se oli suuri pahaonni, jonka tunnen nyt syvemmin, sitten kun
olen saanut kuulla ääntänne ja suudella kättänne", sopertelee Estrabon
lempeällä äänellä, sillä hän on aina hyvin kohtelias naisia kohtaan.

"Hyvä, sitten täytyy meidän kiirehtiä voittaaksemme kadotetun ajan
takaisin", keskeyttää leski iloisesti, ja espanjalaisen pitää
tahtomattansakin saatella häntä huvilaan, vaikka hän useammat kerrat
kääntää päänsä nähdäkseen miss Indran, joka nyt seisoo jahdin kannella
pakisten toisten naisten kanssa, joitten ympärillä pikku Vortex, nuori
vilkaseleinen, kimeä-ääninen ja ylen huolellisesti pukeutunut herra,
lakkaamatta kiertelee, laverrellen huomautuksia:

"Kauhean hauska retki, tiedättekös! En koskaan ole niin hauskassa ollut
mukana. Huvijahdissa on niin romantillista, ettekö tekin niin pidä?
Ei koskaan olisi tietänyt, mitä pikku rakkausjuttuja Blackeley ja
minä olisimme voineet panna alkuun nuorten naisten kanssa, jollei mrs
Ormiston olisi näytellyt oikean lohikäärmeen tavoin esiliinan osaa."

Hänen purkauksiinsa vastaavat kysymyksessä olevat kaksi nuorta naista
ylpeillä silmäyksillä ja Jack Blackeley, voimakas bostonilainen, joka
auttaa miss Riversin maaporrasten yli, virkkamalla ylenkatseellisesti:
"No niin, pikku lörppöseni, älä tekeydy pahemmaksi narriksi kuin olet."

Mutta pikku Vortex on niitä ihmisiä, jotka eivät anna itseään
tiuskaisemalla ajaa pois, ja hellittämättömyytensä takia onnistuukin
hänen usein, tavallisesti sulottaren epätoivoksi ja raivoksi, vallata
hoiviinsa vallitseva kaunotar siinä piirissä, jota hän sattuu
suvaitsemaan läsnäolollaan kunnioittamaan.

Niin on nytkin. Miss Vanstone, joka on paljoa taipuisampi kuin
muut, näkee itsensä pakoitetuksi ottamaan vastaan nuoren herran
huomaavaisuuksia, ja tämä saattelee hänet koko ylpeänä maaportaitten
yli, Joe Thomasin, Lentokalan kelpo kapteenin katsoessa vihaisesti
hänen jälkeensä ja virkkaessa vanhan merikarhun suorasukaisuudella:
"Olipas hyvä, että tuosta pääsi erilleen!"

Muutamia minuutteja myöhemmin ovat he huvilassa, missä miss Indra
lunchia syötäessä selittää aikeensa panna toimeen risteilyhuviretken.

Se otetaan vastaan yleisellä mieltymyksellä.

"Me purjehdimme saarien ympäri", sanoo Indra, "itäänpäin aina Key
Largoon ja ehkäpä länteenkinpäin aina Dry Tortugasiin saakka. Voimme
laittaa yöleirin jollekin saarista."

"Ulosko raittiiseen ilmaan? Se on terveellistä ja vahvistavaa",
huomauttaa miss Woodbridge.

"Oo, sitä en tahdo ajatella", virkkaa pikku Ethel Rivers. "Saattaisihan
olla käärmeitä." Viimeiset sanat lausuu hän tehden pikku kasvojen
väänteen, minkä hän tietää olevan miellyttävän, ja joka erittäin on
suunnattu hänen vieressään istuvalle Jack Blackeleylle.

"Sen suhteen saatte tehdä, miten haluatte. Te voitte saada joko hytin
jahdissa tahi peitteen maalla. _Chacun à son goût_", selittää don
Balasco.

"Siitä tulee viehättävän romantillista! Kauniita naissilmiä leiritulen
ympärillä. Älkää vaan menkö yöllä kuljeksimaan, sillä silloin
saattaisin luulla teitä metsänriistaksi ja ampua." Tämän epätoivoisen
sukkeluuden yrityksen virkkaa pikku Vortex, joka kunnianhimoisesti
pyrkii suuren sanailijan ja urheilijan maineeseen.

"Jos te olette niin innokas saamaan jotain ampuaksenne, niin voin
teille hankkia. Don Balasco kertoi minulle, että Korallisaarella
on joukottain kurppia. Haluatteko koettaa niiden ampumista tänään
ehtoopuoleen?"

"Minä heti myöntyisin, rakas poikani... mutta... hm... pelkään... että
naisilla voisi olla minua tarvis iltapuoleen."

"Oo, me voimme elää ilman teitäkin pari tuntia", sanoo Flora Woodbridge
ivallisesti.

"Ja tiedättehän, että niin kauhean mielelläni söisin jotain
ampumaanne", lisää miss Rivers. "Kaikki ihmiset ovat kuulleet
puhuttavan metsästyksistänne, mutta kukaan ei ole milloinkaan nähnyt
saalistanne."

"Ei koskaan nähnyt saalistani!" kirkuu Vortex ja lisää, Rexin
puoleen kääntyen: "Päätetty, poikani! Hyvät naiset, te saatte kurppia
aamiaiseksi huomenna, niin totta kuin nimeni on Vortex."

Niin siis kiireessä sovitaan, että risteilyhuviretki alkaa päivän tai
parin päästä ja pannaan toimeen mustalais- ja ulkoilmaperiaatetten
mukaan. Öisin voivat ne, jotka tahtovat nukkua taivasalla, tehdä niin,
ja toiset mukavasti mennä maata jahtiin.

"En ole koskaan ennen kuullut puhuttavan risteilyhuviretkestä",
huomauttaa heidän isäntänsä, heidän pöydästä noustessaan. "Se kait on
joku uusi kuje, mukamas, ja miellyttää sen vuoksi suuresti. Mutta älkää
tulko kotia kaikki kihloissa, tytöt. Muistakaa, että olen leski, ja
sentähden pitää minutkin ottaa laskuun."

"Sitä olemme ajatelleet, aina siitä saakka kun Palm Beachistä
lähdimme", sanoo miss Woodbridge niin viattoman vilpittömästi, että
kaikki purskahtavat nauruun ja espanjalainen kaikkein hilpeimmin.

Sillä heidän mennessään huoneesta ulos, panee hänen nuori emäntänsä
käden kevyesti hänen käsivarrelleen ja sanoo tuttavallisesti hänelle:
"Niin pian kun olen laittanut kaikki mukavaksi muille iltapäiväksi,
tulkaa kanssani alas Lentokalaan, niin tarkastamme sen ja teemme
varustuksia risteilyä varten", sekä lisää äänellä, joka saa Balascon
uskomaan, että hän jo on tuon ihanan olennon ja kaiken hänen
omaisuutensa herra: "Minä aijoin jättää yksityisseikat teidän käsiinne.
Te olette oleva juhlamenojen yliohjaaja, mutta laittakaa vaan, että
hankitte meille täysin määrin Espanjalaista romantiikkia." Ja sen
sanottuaan sipsuttelee hän iloisesti vieraittensa luo tekemään mitä voi
valmistaakseen heille hauskan iltapäivän.

Mitä espanjalaiseen tulee, niin on hän seitsemännessä taivaassa
onnellisuudesta. Hän polttaa sikariansa, viheltelee hilpeästi ja
mutisee: "Santos! Estrabon, sinä olet hitonmoinen mies!"



Yhdestoista luku.

Tanssijaiset Smaragdisaarella.


Mutta hitonmoisena miehenä olemisella on hankaluutensa. Naiset vaativat
usein huomaavaisuutta sellaisilta herroilta, ja semmoinen nainen on Amy
Ormiston.

Kauniin lesken mieltä kiinnittää Estrabonin etelämainen ulkonäkö
ja käytös. Hän tietää, että Balascoa pidetään varakkaana, tämä kun
omistaa Key Westissä suuren tehtaan, jolla on melkoinen haaraliike
New Yorkissa. Hän on kaunis, kohtelias ja omituinen sekä täydellinen
vastakohta lesken ensimäiselle miehelle, joka oli jäykkä, kuiva ja
kaavoihin piintynyt yankee.

Otettuaan haltuunsa enimmän syrjässä olevan riippumaton leveässä
pylväskäytävässä, onnistuu hänen saada aikaan kahdenkeskenolo
Espanjalaisen kanssa. Mutta nuoren lesken suloista huolimatta -- ja
hän on hyvin viehättävä -- ei don Balasco sikaria poltellessaan, voi
olla silmillään seuraamatta rakkautensa esinettä, joka sipsuttelee
ympäriinsä iloisesti puhellen vieraittensa kanssa ja koettaen
saada heidät tuntemaan itsensä rattoisiksi ja uuteen ympäristöönsä
kodistuneiksi.

Hänen vaikutuksestaan on seurueella hauska, laiskelias,
troopillinen iltapäivä, sillä on tavattoman lämmin päivä. Pari
menee biljaardihuoneeseen pelaamaan verkkaisen erän. Yksi tai kaksi
naista asettuvat ihailtaviin asemiin riippumattoihin verannalla ja
harjoittavat hieman kurtiisia mitä reippaimmalla ja viattomimmalla
tavalla -- urheilutapa, jossa pikku Rivers on sangen harjaantunut,
vaikka Amy Ormiston tänä iltapuolena vie etusijan.

Hänen viettelytempuistaan huolimatta polttelee espanjalainen
sikariaan levottomalla, hajamielisellä, hurmaavaa leskeä sangen
vähän imartelevalla tavalla, eikä tämä, maatessaan riippumatossaan
tietoisena, että hän näyttää oivalliselta, käsitä, mikä miehellä on.

Hetkisen päästä häiritsevät heitä Rex ja mr Vortex, jotka tulevat
portaita myöten, edellinen puettuna siniseen flanellipaitaan ja
lahkeet korkeihin saapasvarsiin pistettyinä, jälkimäinen somemmassa
urheilupuvussa, joka ei näytä milloinkaan ruudinsavua haistaneen, mutta
jossa on keltaiset nahkasäärykset ja monitaskuinen metsästystakki. Mr
Vortex nimittäin matkustaa aina suuri pukuvarasto muassaan, ja hänen
kolme suurta kohverttiaan ovat Lentokalan kapteenia suututtaneet paljoa
enemmän kuin kaikki naisten matkakapineet.

Kummallakin nuorella miehellä on kaksipiippuinen pyssy olalla, ja he
ovat selvästi menossa Korallisaarelle sen kurppia ampumaan.

Pian viepi muuan pienistä purjeveneistä heidät sinne, ja hetkistä
myöhemmin antaa Amy espanjalaisen poistua ajatellessaan: "Näyttääkseen
niin omituisen somalta, ei hän todellakaan ole huvittava."

Orjuudestaan vapaantuneena yhtyy Balasco miss Vanstonea ympäröivään
joukkoon. Tämä piammiten tekee hänet onnelliseksi menemällä hänen
sivullaan leveitä, pilarikäytävästä puutarhaan viepiä portaita alas
ja hilpeästi sanomalla: "Tulkaa, don Estrabon! Olen käskenyt jahdin
tulla laiturin viereen. Menkäämme sinne yhdessä ja sopikaamme kapteeni
Thomasin kanssa risteilystämme. Teidän on pidettävä ylin huoli siitä."

"Olen aina palvelukseksenne", vastaa Balasco ritarillisesti, eikä
kukaan ole ylpeämpänä kulkenut maaporrasten yli, kuin espanjalainen
auttaessaan ihanaistaan pienen höyrypurren lumivalkoiselle kannelle,
missä laivuri ottaa heidät vastaan tehden kunniaa sotilasten tavalla.

"Kapteeni Thomas, olemme tulleet laivaan sanomaan teille, että huomenna
alamme risteilyhuviretkemme", julistaa nuori nainen.

"Risteilyhuviretkenkö? Mitä hittoa se on? Pyydän anteeksi, miss, mutta
en käsitä teitä oikein", mutisee kapteeni. "Olen kuullut puhuttavan
huviretkestä, olen tehnyt risteilyjä, mutta en koskaan ole nähnyt
molempia yhdistettyinä. Eikö se olisi jotain samantapaista, kuin
asettaa ratsastava karjanpaimen komennuskannelle. Toinen kuuluu
maapohjalle ja toinen merelle, eikä minusta näytä, että ne sopisivat
yhteen."

"Rakas kapteeni", vastaa Estrabon, "tämä on uusien keksintöjen
aikakausi."

"Ja tämä on minun keksintöni", huutaa Indra innollisesti ja alkaa
kuvailla epäuskoiselta näyttävälle merimiehelle asian yksityisseikkoja.

"Hyvä", sanoo hän vihdoin, "hankkikaa minulle vaan hyviä
ankkuroimispaikkoja öiksi, niin pidän teistä huolen. Meillä on
riittävästi ruokavaroja laivassa ja kokki, joka osaa kiihottaa
merikipeän ruokahalua. Mutta aattelen meidän tarvitsevan vähän tuoretta
lihaa jääkaappiin."

"Lihaa, kanoja, metsänriistaa ja juomatavaroita tulee huomenna
laivaan", sanoo miss Vanstone mahdikkaasti.

"Niin, paljon juomatavaroita! Groggi on aina tarpeellista merellä",
nauraa kapteeni. "New Yorkin purjehdusseurassa ei koskaan ole ollut
alusta, jonka väestö olisi ehdottomasti raittiita."

Tätä lausuntoa tervehditään sellaisella riemulla, että merimies tulee
sangen tyytyväiseksi.

"Kalaa", jatkaa hän, "voitte saada niin paljon kuin tahdotte
heittämällä koukun mereen tuolta peräpeilin ylitse. Minulla on tosin
hieman vähän väkeä, mutta luullakseni riittää se jahdin liikehtimiseen
tässä myllylammikossa. Tahtoisitteko ehkä lukea, kuinka monta voimme
majoittaa."

"Kyllä kait se paras olisi", vastaa espanjalainen ja kapteenin
johdolla pitävät molemmat nuoret pikaisen jahdin tarkastuksen.
Se on sangen merikelpoinen ja nopeakulkuinen alus, ja vaikkakaan
se ei ole suuri, on sen kannella hyvää tilaa, koska siinä ei ole
muita kuin yksi salonki, jota käytetään ruokasaliksi, ja joka on
varustettu sokerivaahterasta tehdyllä huonekalustolla. Sen edessä
ja sen yhteydessä on pieni ohjaushytti, vaikka peräpuolessakin on
ylimääräinen ruoriratas tarvittaessa käytettävänä. Keulassa on kaksi
pientä kanuunaa tervehdyslaukauksia varten. Kansisalongista viepi
kajuuttaportaat allaolevaan naisten salonkiin, johon antavat kolme
hienosti sisustettua, vaaleista puulajeista tehdyillä huonekaluilla
varustettua hyttiä, ja joista omistajan salonki on yhteydessä puku-
ja kylpyhuoneitten kanssa. Yläpuolella olevassa salongissa voidaan
seinäkaapit muuttaa herroille makuupaikoiksi. Toisien, peremmällä
olevien portaitten kautta saattavat naiset tulla kajuuttaansa salongin
läpi kulkematta. Jahtiin saattaa kun saattaakin mukavasti sijoittaa
Vanstonen perheen nuoremmat jäsenet ja heidän vieraansa lyhyen
risteilyn ajaksi.

Tämän tarkastelun tapahtuessa sattuu pieni kohtaus, joka panee
rakastuneen espanjalaisen onnelliseen innostustilaan. Miss Indra
katsellessaan kauniita hyttejä vaaleansinisine poimutelmineen sanoo
huolettomalla, reippaalla, amerikkalaisella tavallaan: "Tämä olisi
juuri sopiva alus häämatkaa varten."

"Kies' auta!" puhkeaa Thomas sanomaan. "Ettehän vaan ajattele mennä
naimisiin, miss?"

"En ainakaan nyt heti", vastaa nuori nainen kevyesti punastuen
juostessaan portaita myöten kansisalonkiin.

Balasco, joka seisoo alhaalla, ahmii hänen sulokasta olentoaan
tulisilla silmäyksillä ja mutisee itsekseen: "_Mi querida_! Se oli
minulle tarkoitettua. Oo, näitä amerikkalaisia tyttöjä! He oikein
kosasevat, eikä heillä ole sivullaan duennoja, jotka kylmentävät.
Huomenna varhain puhun hänen isälleen, että Indra rakastaa minua, ja
pyydän hänen kättänsä."

Ehkä Balasco tekisi sen jo samana päivänä, jolleivät muutamat sanat,
jotka miss Indra sattuu kuulemaan, äkkiä olisi saaneet häntä erillään
pysyväisemmäksi, vähemmän vilkkaaksi ja kenties ei niin suuressa määrin
Espanjalaisen seuraa haluavaksi ehtoopäivän jäljellä olevana osana.

Heidän tullessaan takaisin jahdista menee nuori nainen ja hänen
kavaljeerinsa mrs Ormistonin ohi, joka ei ole oikein tyytyväinen
siihen, että espanjalainen hänet jätti, vaikkei hän tätä oikein
huvittavaksi löytänytkään. Hän katsahtaa ylös aikakauskirjastaan,
viittaa Indran luoksensa ja kuiskaa tämän korvaan: "Mitä _hän_
sanoisi?"

"Ken hän? En tiedä, kenestä puhut", vastaa miss Vanstone keveästi.

"Ka, mr Severance, luonnollisesti", nauraa leski. "Olen koko päivän
odottanut saavani nähdä hänen ilmestyvän tänne Smaragdisaarelle. Näin
hänet, kuten ehkä tiedät, Jacksonvillessä neljätoista päivää sitten ja
otaksuin hänen olleen matkalla tänne."

"En ole tavannut mr Severancea moneen kuukauteen", vastaa Indra
kylmästi, vaikka hänen äänessään huomaa vavahduksen vastoin hänen
tahtoaan. Sitten palaa hän Balascon luo, joka odottaa vähän matkan
päässä sieltä verannalla, mutta ei pysähdy kauvan tämän luona.

Sanoen syyksi valmistukset iltaa varten, vetäytyy hän pian erilleen
muusta seurueesta ja menee huoneeseensa, missä hän istuutuu ikkunan
ääreen ja huokaa: "Billyni! -- Billyni!"

Leski, joka nuorelle emännälleen on antanut tämän viattoman
tikarinpiston, taas katsoo omituisella silmäyksellä poismenevän tytön
jälkeen ja ajattelee: "Ihmettelenpä, teinkö Estrabonin rakkaudelle
pikku kepposet", sillä hän on lukenut paljoa selvemmin Espanjalaisen
sydämessä kuin Indra Vanstone.

Niin kuluu aika päivällisiin saakka, jonka jälkeen lähisaarilta
kutsutut vieraat tulevat ja tanssi alkaa.

Tälle juhlalliselle aterialle tulevat naiset vaaleissa, liehuvissa,
kimaltelevissa tanssijaispuvuissa, jotka täysin antavat heidän
valkoisten käsivarsiensa ja olkapäittensä esiintyä, ja Indra Vanstone
herättää suurta huomiota sipsuttaessaan esille.

"Indra näyttää oikein tahtoneen häikäistä jonkin", kuiskaa Gertie
leikikkäästi Estrabonille, "ihmettelenpä kenen?"

Kysymys saa Espanjalaisen, ehkä hieman itseluuloisesti, sivelemään
pitkiä viiksiään, hänen hurmaantuneena tuijottaessaan säteilevää
ilmiötä.

Kun hän ensi kerran näki Indran, näytti tämä hänestä meren aaltoihin
ja vaahtoon puetulta. Nyt väikkyy hän ympäriinsä troopillisen
auringonlaskun sateenkaarenvärisissä pilvissä. Hänen pukuansa
ei voi sanoilla kuvata. Se on sanalla sanoen hurmaava -- kevyt,
ilmainen, kiiltelevä sateenkaaren eri väreissä, mitkä hänen sulokkaan
vartalonsa jokaisella liikkeellä saavat uusia vivahduksia. Ja kaiken
muun väriloiston keskeltä kimaltelevat hänen kauniit olkapäänsä ja
hyvinmuodostuneet käsivartensa vielä valkoisempina kuin tavallisesti.
Hänen seisoessaan yhdessä kohti näyttää hän norsunluiselta,
sateenkaaren väreissä säkenöiviin usmapilviin kietoutuneelta
kuvapatsaalta; liikkuessaan on hän elävyyden, hilpeyden ja onnen
ruumiillisentunut kuva, sillä miss Indra on karkottanut alakuloisuuden
-- ainakin täksi illaksi.

Mutta toisetkin nuoret naiset ovat kauniita, päivällinen on tavattoman
hyvä, viinit erinomaisia, hilpeys tarttuvaa, ja mielientila tulee yhä
iloisemmaksi, kuta edemmäs päivällinen kuluu.

"Vaikka meillä ei olekaan mitkään suuret tanssijaiset tänä iltana",
sanoo Indra hänen vieressään istuvalle Jack Blackeleylle, "tulee
niistä kumminkin somat ja romantilliset." Sitten kuiskaa hän toisella
sivullaan istuvalle espanjalaiselle: "Ettehän toivoakseni ole
unohtaneet musikantteja, don Estrabon?"

"Ne ovat jo saapuneet Key Westistä", vastaa tämä. "Minä annoin heille
viittauksen pukeutua kuubalaiseen pukuun señor Varonan tähden. Jos
hän ummistaa silmänsä, voi hän luulla tanssivansa cacuchaa jonkin
maalaistytöntyngän kanssa Cuba Librestä."

"Veitsenisku estää minun cacuchasta, jossa minua pidettiin ylhäällä
Rubivuorissa hyvin poikana", sanoo nuori mies nauraen. "Ehken saatan
nilkuttaa yhden katrillin."

"Se on suuri vahinko", virkkaa miss Gertie. "Meillä on niin puute
kavaljeereista." Sitten kiitää hänen katseensa ympäri pöytää, ja hän
puhkeaa sanomaan: "Kah, missäs Rex ja mr Vortex ovat?"

"He eivät ole tulleet vielä kurppametsästykseltä kotia", vastaa
Blackeley.

"Niin minusta tuntuikin tavattoman hiljaiselta talo", huomauttaa
Vanstone. "Mutta kyllä he nälistyvät ja tulevat pian kotiin."

Molempien metsästäjien poissaolosta huolimatta kuluu päivällinen
yleisen tyytyväisyyden vallitessa loppuunsa.

Jättäen herrat ehtoosikariansa polttelemaan, menevät naiset verannalle,
missä heiltä pääsee ihastuneita huudahduksia, sillä puutarha on
valaistu kiinalaisilla lyhdyillä, ja biljaardihuone, missä heidän
on tanssittava, on yhtenä valomerenä. Sieltä kuuluvat mandoliinin,
gitarrin ja viulun äänet pehmoina ja hyväilevinä -- musiikki semmoinen,
jota ei mikään muu maa auringon alla kuin Kuuba ja Espanja voi tarjota.

Heti sen jälkeen tulee mr Vanstone tyttärensä luo ja sanoo: "Naapurimme
alkavat tulla." Pieni höyrylaiva näet tulee puhkaen läheisen saaren
niemen ympäri, ja siinä on pieni iloinen seurue Matacombasta.

"Se on Jacksonin perhe Cincinnatista", huutaa Gertie, joka nyt seisoo
sisaren vieressä ja lisää valittavasti: "Mutta Jacksonilaiset ovat
kaikki tyyni tyttöjä."

Tämän nuorten naisten runsauden pian korvaa kylliksi pärskyvä
hinaaja-alus, joka kimeästi viheltäen tulla porhaltaa, ja jolla on
muassa joukko herroja Key Westistä, nuori De Soto, pesusienimagnaatti,
ja George Jamesten ja Rafael Fernandez, kuuluisa sikaritehtailija,
ja pari linnoitusupseeria Fort Taylorista, puettuina poletteihin ja
sotilasloistoon. Sitten koko joukko kaikilta suunnilta tulleita kevyitä
purjeveneitä, joitten huojuvat lyhdyt valaisevat vettä, ja jotka ovat
täynnä nauravia tyttöjä ja siroja nuoria herroja.

Muutamia minuutteja myöhemmin ovat kaikki kokoontuneet
biljaardihuoneeseen, joka on muutettu tanssisaliksi. Useimmat
nuoret naiset ovat hyvin sieviä, kaikki ovat he puetut parhaimpiin
vierailupukuihinsa, ja kun Vanstone vanhempi avaa nuoren lesken kanssa
ensimäisen katrillin, tekee tanssisali iloisen ja vilkkaan vaikutuksen,
vaikka vieraat ovat kokoontuneet Yhdysvaltojen neljältä kulmalta
ja heissä ehkä on jotensakin erilaisia aineksia. Naiset ovat hyvin
ihastuneita siitä, että herroja on riittävästi -- jotakin tavatonta
Floridalaistanssijaisille -- ja kaikki tanssivia.

Kuubalaiset soittajat lisäävät taulun ihailtavaa väriloistoa. Pieneltä
palmujen ympäröimällä ja kukilla koristetulta estraadilta antavat nämät
synnyinsaarensa juhlapukuun puetut maanpakolaiset kuulua suloisen,
tahdikkaan ja lumoavan musiikkinsa, joka "saa sydämen rinnassa
tanssimaan", sen mukaan kuin miss Rivers ilmaisee kavaljeerillensa,
nuorelle Fernandezille Boca Chicasta.

Mutta koko tästä nauravasta, pakinoivasta ja tanssivasta joukosta on
Estrabon iloisin. Hänen silmänsä salamoivat voitonriemusta, ja hän
tuntee itsensä voittajaksi pannessaan ensi kerran käsivartensa Indra
Vanstonen hoikan vyötäisen ympärille ja ensi kerran tuntiessaan hänen
sydämensä tykyttävän omaansa vastaan. Se on kosketus, joka melkein saa
hänet pyörtymään, sillä hän luulee pitävänsä sylissään sitä, joka oli
tuleva hänen morsiamekseen.

Niin kuluvat tanssijaiset. Hetkisen perästä tahtoo Balasco
välttämättömästi näyttää heille cacuchaa ja tanssii sen miss Indran
kanssa, vaikka saapuvilla on muutamia kirkassilmäisiä señoritoja --
taidonnäyte, jonka hän, rakkautensa ja musiikin innostamana, suorittaa
erinomaisella reippaudella. Häntä avustaa hyvin hänen kaunis naisensa,
joka useimpien amerikkalaistyttöjen tavoin tanssii sangen sulokkaasti
ja taidokkaasti osaa liikutella pikku jalkojaan oivallisessa tahdissa,
minkä sävelen mukaan hyvänsä, jota vaan soitetaan.



Kahdestoista luku.

Mr Vortexin seikkailu.


Mutta äkkiä häiriintyy iloinen mieliala! Pikku Vortex tulee syöksyen
tanssisaliin, läähättäen: "Katsokaas minua!" ja naisilta pääsee kopeita
huudahduksia ja herrat nauraa hikertelevät. Nuoren herran ulkoasu ei
näet juuri ole tanssiaisiin sopiva. Hänen metsästyspukunsa on lian ja
liejun vallassa, toinen hänen hienoista kiiltonahkasäärystimistään ei
enään korista häntä ja toinen riippuu kiinni yhdestä ainoasta napista.
Hänen vääristyneissä kasvoissaan on orjantappura-okain piirtoja
ja kuivunutta verta. Kokonaisuudessaan tekee hän vaarallisesta
seikkailusta töin tuskin pelastuneen vaikutuksen.

"Suuri Jumala! Mitä on tapahtunut?" puhkeaa Vanstone sanomaan.

"Merirosvoja!" kuiskaa tuo muutamia tunteja sitten niin pönäkkä
urheilija kamalalla äänellä.

"Taivas! Missä on Rex?" huutaa Indra tuskaisesti.

"Eiväthän ole häntä tappaneet?" änkyttää Gertie.

"Eivät, hänellä oli nälkä ja meni huvilaan saadakseen päivällistä.
Mutta merirosvoja oli kaikissa tapauksissa."

"Mitä yksinkertaisia loruja sinä puhelet?" sanoo Blackeley ja kääntyy
kiukustuneena nuoreen herraan päin, jonka kummalliset päähänpistot hän
tuntee. "Palm Beachissä oli krokodiileja ja täällä on merirosvoja!"

"No niin, merirosvoja tai sissejä, se kait on jotenkin sama!" selittää
mr Vortex, joka tahtoo herättää huomiota. "Sen kait minusta näkee?"

"Sissejäkö? Ne varmaankin ovat matkalla Kuubaan! Kenties minä voisin
saada seurata heidän kerallaan", sanoo Varona innollisesti nuoren
hoitajattarensa isoksi kauhistukseksi.

"Tekö tahtoisitte seurata noitten kauheain ihmisten kanssa?"
sammaltelee Vortex hämillään, mutta lisää ratkaisevalla äänellä: "Mutta
sitä ette voi, näettekös. 'Kolme ystävää' -- se oli merirosvolaivan
nimi -- on jo matkalla Kuubaan. Suuri Jumala, millaista hamppua se
kiiti!"

"'Kolme ystävääkö?'" huudahtaa Balasco. "Siitä täytyy minun kuulla.
Kertokaa juttunne, _amigo_!"

"Kyllä, kyllä! Sentähdenhän minä laiminlyön päivällisenkin!" vastaa
Cortright kiihkeästi ja sanoo siinä puhtaan totuuden, sillä hän
mielellään tahtoo olla merkillisten seikkailujen sankarina ja on jo
useat kerrat avannut suunsa keventääkseen sydämensä, mutta kiihkeät
kysymykset ovat keskeyttäneet.

"Kuulkaa nyt, -- voitteko hankkia minulle lasin konjakkia ensin?"
mutisee hän. "Kertomus on pitkä, ja olen hiukan uuvuksissa..."

"Luonnollisesti", nauraa pesusienimagnaatti Key Westistä ja kiiruhtaa
tarjoiluhuoneeseen hakemaan konjakkilasillista.

"Se panee ydintä luihin", mutisee pikku Vortex lasia tyhjentäessään ja
alkaa:

"Te... hm... te tiedätte kaikki, mikä innokas urheilija minä olen. Olen
kiivennyt muutamille Kalliovuorien korkeimmista huipuista saadakseni
tähdätä vuorivuohia..."

"Ja aina ampunut ohi", virkkaa väliin Blackeley. "Mutta mitä on sinun
urheilukiihkollasi tekemistä merirosvojen kanssa?"

"Shs! Älkää häntä keskeyttäkö!" huutavat kiihkeät naisäänet, ja kauniit
silmät katselevat vihastuneina keskeyttäjää.

Pikku Vortex kohottaa poistavasti kättään ja sanoo valittavalla
äänellä: "Pitääkö minun alkaa uudelleen alusta taas! No, kuten sanottu,
olen niin innokas urheilija, että olen harjoittanut metsästystä
melkein ympäri koko maailman. Tänään olin niin halukas hankkimaan
vähän metsänriistaa teille, nuoret naiseni, huomiseksi aamiaiseksi,
että ryöstäydyin seurastanne. Korallisaarella on joukottani kurppia
-- me saavuimme onnellisesti ja hyvin sinne ja meillä oli sangen
hauskaa, ammuimme kolmisen tusinaa tai niin ensi katsahdukselta.
Olin kuljeksinut saaren pohjoispäähän ja seurasin juuri tiheän
pensasviitakon reunustaa, kun äkkiä -- tiedättehän, että saaren
luullaan olevan asumattoman -- minusta näytti metsäkauris vilahtavan
pensaitten välissä. Nähdä on ampua, niin pian kun minulla on pyssy
kädessä! -- urheilijan vaisto, käsitättekös! Silmänräpäyksessä
olin lauvaissut kaksipiippuisen pyssyni molemmat latingit suoraan
pensaikkoon.

"Silloin tapahtui jotain hirmuista. Raju, irlanniksi murtava ääni
kirkui: 'Pyhä Mooses! Hän on haavoittanut minua ta... pyydän anteeksi,
hyvät naiset... takapuoleen!

"Helvetinmoinen meteli syntyi samassa hiljaisessa viitakossa. Saari
tuntui olevan ryöväreitä täynnä. Suuri, karkea, parrakas roisto
hyökkäsi minua vastaan ja huusi: '_Caramba! Maltido diablo!_ Kuinka
uskallatte ampua minua?'

"Minä pötkin pakoon, mutta jäljissäni oli vähintäin sata ryöväriä,
jotka olivat viidakossa olleet piilossa. Heitin pois pyssyn, juoksin
henkeni kaupalla viidakon läpi ja piilottausin läähättäen muutaman
mangrovepensaan juurella olevaan liejuun heidän etsiessänsä minua.

"Vihdoin keksivät he minut.

"Muuan herra, joka näkyi olevan jonkinlainen päällikkö, heristi minulle
nyrkkiparia ja sanoi murteisella englanninkielellä: 'Tulkaa ulos
sieltä! -- Antakaa olla meitä ampumatta, muuten ammun pistoolillani
teitä.'

"'Älä säikäytä raukkaa kuoliaaksi', sanoi nauraen toinen hyvällä
englanninkielellä. 'Hän ei näytä tullivirkamieheltä taikka
espanjalaiselta vakoilijalta. Hän on vaan siivo urheilija, joka
on tervehtinyt Pat Mc Guirea ja Sanchez Esterdilloa muutamilla
kurppahauleilla.'

"Niin ympäröi minut kauhea ryövärijoukkue, oikeita italialaisia Fra
Diavolo-roistoja. Useimmat heistä polttelivat sikaria, mutta kellään
ei ollut pyssyn alkuakaan. Ylipäällikkö tuli luokseni ja sanoi
moitteettomalla englanninkielellä: 'Luulenpa, että minulla on ollut
huvi kohdata teidät Ponce de Leonissa, mr Vortex.'

"'Onpa niinkin, hitto soikoon -- nyt muistan teidät; teidän nimenne on
Alvarez', sanoin. 'Teitähän salapoliisit vainosivat S:t Augustinessa.'

"'Uskallanko kysyä, mitä te täällä saarella teette?' sanoi hän.

"'Tietysti -- minä metsästän kurppia.'

"'Olipa se paha onni', sanoi hän, 'että se johtui mieleenne juuri
tänään. Meidän ehkä on pakko pidättää teitä täällä muutamia tunteja,
señor Vortex.'

"'Tuhat tulimaista!' sanoin. 'Mitä Vanstonelaiset sanovat? Ei käy
päihinsä, että lyön laimin heidän tanssijaisensa tänä iltana. Ja mitä
nuoret naiset ajattelevat, jollei heidän veljensä tule takaisin?'

"'Heidän veljensä! Teillä on siis joku kanssanne täällä saarella',
puhkesi ystäväni S:t Augustinesta sanomaan ja äkkiä antoi
määräyksensä: 'Siepatkaa toinenkin kiinni, ennenkun hän hiipii
veneeseen ja lähtee tiehensä.'

"Niin meni parikymmentä ryöväriä eteläpäähän, missä Rex oli
metsästämässä, ja hetkisen kuluttua tuli hän heidän kanssaan, nauraen
ja kauhean harrastuneena. 'Teidätkö ilmaista!' huusi hän päällikölle.
'En, en edes itse Grover Clevelandille. Me amerikkalaiset olemme
puolellanne, me!'

"Sitten nauroi hän ivallisesti minulle ja sanoi: 'Vai niin, te olette
alkaneet paukuttaa kuubalaisia isänmaanystäviä, vanha Weyler siinä!'
Nuo sanat olisivat voineet tulla onnettomuudekseni, sillä pari heistä,
jotka eivät englanninkieltä ymmärtäneet, mulkoili vihasesti päälleni.

"Heidän johtajansa tuntui olevan leikikäs luonnoltaan, sillä hän sanoi
minulle: 'Hyvä señor Vortex, mies joka vahtii teitä, ei puhu muuta kuin
espanjaa. Seuraavasti eivät mitkään selitykset voi henkeänne pelastaa,
jos vaan koetatte karata.'

"Muttei kellään heistä ollut aseita.

"Äkkiä, tiedättekös, sattui jotain erittäin hämmästyttävää. Höyryalus
tuli varovasti liukuen, niin että propellien loisketta tuskin kuului,
koralliriutan luo saaren pohjoispuolella."

"Minkä näköinen se oli?" kysyy Balasco kiihkeästi.

"Oo, olihan jonkinlainen suuri hinaaja-alus, jolla oli kaksi matalaa
mastoa ja kannella kajuutta toisesta mastosta toiseen ja sen päällä
ohjaushytti ja vaan yksi savupiippu."

"'Kolme ystävää!'" huutaa Varona. "Minä tunnen sen. Jumala siunatkoon ja
suojelkoon sitä!"

Ja vieraat, jotka yleensä ovat kuubalaismielisiä, hurraavat, ja naiset
taputtavat käsiään.

"Mitä sitten tapahtui?" mutisee Estrabon käheästi.

"Niin, näettekös, se laski pitkän sivunsa riutan ääreen, ja lastina oli
sillä hiilisäkkejä etukansi täynnä. Pari leveää maaporrasta laskettiin
rannalle, ja hetikohta tuli merirosvoille kauhean kiirut kantaa laivaan
kirstuja ja laatikkoja, jotka olivat kätkettyinä tiheikköön. Kaikki
tekivät työtä kuin orjat, ja muuan suuri jättiläinen heidän seassaan
kantoi joka kerralla kaksi laatikkoa aseita tai ampumavaroja. Toiset
kutsuivat häntä nimellä 'Cid', -- hän näytti olevan niin suuri ja vahva
ja ritarillinen.

"Mutta vaikka he tekivät työtä kaikin voimin, ei se kumminkaan käynyt
kyllin sukkelaan.

"Äkkiä huutaa yksi heistä, joka istui toisessa mastonhuipussa
tähystämässä: 'Ohoi, siellä alhaalla kannella! Tullijahti tulee
tännepäin, noin kolmen peninkulman päässä täältä.'

"'Voitko nähdä, mikä se on?' huusi merirosvolaivan kapteeni, aika
ruokoton roikale.

"'Voin, luullakseni se on _Boutwell_!' Ja silmänräpäys sittemmin huusi
hän: 'Niin, se on Boutwell!'

"'Joka mies laivaan!' kiljui kapteeni täyttä kurkkua.

"Silloinpas ryöväreille tuli kiirut!

"'Emme ole vielä saaneet kaikkia laivaan, -- kaksi tusinaa
ampumavaralaatikkoja on vielä jäljellä', huutaa merirosvojen päällikkö.

"'Saamme ottaa ne ensi kerralla!' vastaa kapteeni. 'Kaikki miehet
laivaan!'

"'Kuulkaa nyt!' karjuu tähystäjä mastonhuipussa! 'Boutwell näkee
meidät. Se ohjaa kulkunsa suoraan meihin päin.'

"'Maaportaat sisään ja kaikki miehet laivaan!' komensi kapteeni
ohjaushytistä.

"Kylläpäs maaportaat tulivatkin sisään vauhdilla ja ryövärit
hyökkäsivät laivaan vitkastelematta. Heillä oli niin kiire, että he
jättivät yhden."

"Oo, kuinka nauroinkaan nähdessäni, että se oli tuo vahva veitikka.
Hänellä oli kaksi laatikkoa seljässä, ja toisen niistä viskasi hän
laivaan niin keveästi, kuin olisi se ollut höyhen. Hän oli juuri
toistakin viskaamaisillaan, kun kuulin kapteenin soittavan 'eteenpäin!'
ja alus lensi tiehensä. Se oli jo viidenkymmenen jalan päässä hänestä,
ennenkun hän tiesikään.

"'Otetaan mukaan ensi kerralla!' kiljui kapteeni hänelle.

"'Kirottua!' puhkesi suuri jättiläinen sanomaan, 'Olen maksanut tämän
matkueen, ja niin se menee minusta!' Ja niin pudisti hän päätänsä ja
mutisi: 'Enkö siis koskaan saa alkaa tehdä työtä?'

"Mutta en kiinnittänyt häneen paljoa huomiota, sillä katsoin
höyrylaivan jälkeen. Suuri luoja! miten se kiiti tiehensä! Oli niihin
aikoihin aivan pimeä, mutta vaikka sillä ei ollut lyhtyjä, tuntui
tullijahti kuitenkin näkevän sen, sillä se ei välittänyt meistä,
vaikka minä viittailin käsivarsilla ja hoilasin sille, sen vilistäessä
ohitsemme ryövärien jälkeen.

"Sitten astuimme Rex ja minä venheeseemme, jota onneksi ei oltu
lävistetty upoksiin ja tulimme takaisin tänne. Mutta nuo toiset olivat
lähteneet kauhealla kiireellä. Rex sanoo, että hänen luullaksensa he
jättivät kolmisenkymmentä tai nelisenkymmentä kappaletta laatikkoja
jäljelle."

"Kolmekymmentä tai neljäkymmentä aselaatikkoa _Cuba Librelle_", puhkeaa
Varona sanoiksi, "Nämät aseet ovat ehkä isänmaani elinverta. Meidän
täytyy ottaa ne talteen. Teidän, señor Balasco, pitää isänmaanystävänä
auttaa minua niitä suojaamaan."

"Mitä se auttaa?" vastaa Estrabon puoleksi huolettomasti, puoleksi
pilkallisesti. "Onhan tuo suuri mies, jota he 'Cidiksi' kutsuivat,
siellä ja pitää niistä huolen."

"Herra Jumala! Onko hän yksinään saarella koko yön", huutaa Gertie
tuskaisesti, "ehkä vielä ruuattakin!"

"Oo, Cid ei ole semmoisia, luulisin, jotka paljoakaan perustavat,
vaikka olisivatkin yksin koko yön ulkona", nauraa Vortex. "Muuten
tulikin hän tänne Rexin ja minun kanssani."

"Missä hän on?" kysyvät kuorossa naiset, jotka tuntuvat halukkailta
tekemään sankarin tästä suuresta ja vahvasta tuntemattomasta.

"Hän on ruokasalissa Rexin kanssa ja saa vähän nälkäänsä. Hän sanoi,
ettei ollut saanut kunnon puolipäivästä neljääntoista päivään. Ehkä
hänellä ei ole halua tulla naisten seuraan. Kenties ei hän myöskään
katsonut pukuaan, korkeita saappaitaan ja harmaata villapaitaansa
oikein sopiviksi, ymmärrättehän, tähän iloiseen tilaisuuteen. Itse
tuskin olen juhlapuvussa, mutta en tahtonut pidättää teiltä uutista,
vaan juoksin sentähden tänne ensiksi. Syön vaan vähän ensin, heitän
hännystakin ylleni ja olen pian takaisin taas. Saanko luvan tanssia
kanssanne kotiljongin, miss Rivers? Tuhat kiitosta. Jack Blackeleykö se
johtaa? Ta ta, vaan silmänräpäys", ja pikku mies mennä letustelee pois,
jättäen kaikki vilkkaasti tapauksesta keskustelemaan.



Kolmastoista luku.

"Minun Billyni."


Mutta mr Vortex ei mene yksin: Gertie mennä leuhottaa hänen edellään.

Varona sanoo Balascolle: "Tulkaa, _mi amigo_! Pudistakaamme yhden
Kuuban ystävän kättä."

"Sinun pitää mennä ja tervehtiä häntä ja saada hänet kodistuneeksi",
sanoo miss Vanstone kiihkeästi isällensä ja ehdottaa sitten: "Don
Estrabon, jos hän on mukiinmenevä, niin me kutsumme 'Cidin'
risteilyhuviretkellemme!"

Isännän viittauksesta menevät perheen lähimmät ystävät huvilaan
vastatullutta tervehtimään, sill'aikaa kun sankari ei herätä niin
suuressa määrin mielenkiintoa läheisiltä saarilta olevissa vieraissa,
jotka varsin hyvin tuntevat kuubalaisten sissien ulkonäön, ja
soittajain alkaessa soittaa hilpeätä habaneraa, ryhtyvät he taas
tanssimaan samalla innolla ja halulla, jota he osoittivat, ennenkun
pikku Vortex tuli sisään ja keskeytti heidät juttujaan kertomalla.

Simpukankuorilla sirotelluilla käytävillä puutarhassa, missä
kiinalaiset lyhdyt levittävät moniväristä valoa, kävelee Balasco
jutellen ja onnellisena nuoren emäntänsä rinnalla. Eikö tämä ole
sanonut hänelle: "_Meidän_ täytyy ottaa hänet risteilyllemme?" --
"_Diantre_!" nauraa espanjalainen itsekseen; "aina kuuluu nyt vaan _me_
ja _meidän_", ja katsoo omistajan silmäyksellä nuorta tyttöä, joka nyt
liehuvassa tanssijaispuvussa astuu ruokasaliin.

Päivällispöydän ääressä istuvat Rex ja suuri, karkeatekoinen,
ujostelematon jättiläinen, puettu löyhästi päälläolevaan harmaaseen
puseroon, vyö vyötäisillä ja lahkeet korkeain, yli polven ulottuvain
saapasvarsien sisässä. Avonainen puseronkaulus näyttää jänteikkään
kaulan, mikä juuri on alkanut säästä ja päivästä ruskettua. Sen yllä
kohoaa rehelliset anglosaksilaiset kasvot, joita kehystää ruskea
kiherä tukka ja valaisee pari vaaleanruskeita silmiä. Nyt hän istuu
ja tupakoitsee, mutta sekä hänen katsantonsa että ryhtinsä osoittavat
väsymystä ja ikävystymystä. Tämä kasvojen ilme kuitenkin katoaa miss
Gertien virkahtaessa: "Indra on tässä!" ja Rex huutaa: "Isäukkoseni,
minä olen ottanut Billy Severancen mukanani kotiin."

"Niin, meidän Billymme on Cid!" sanoo Gertie ja taputtaa käsiään.

"Niin, olen tullut tänne päivällistä syömään", huomauttaa harmaaseen
paitaan puettu Herkules. "Meidän kokkimme meni höyrylaivan mukana
tiehensä, näettekös." Näin sanoen nousee hän pystyyn, kumartaa
luontevasti ja lisää: "Hyvää iltaa, miss Vanstone."

Mutta tyttö ei vastaa. Estrabon, joka seisoo hänen vieressänsä, luulee
kuulevansa syvän läähättävän henkäyksen samalla aikaa, kun muut tulevat
huoneeseen.

Pikku miss Rivers puhkeaa sanoiksi: "Kah, sehän on mr Severance!" ja
jatkaa innollisesti: "Hänen täytyy johtaa kotiljonki! Siinä hän on
mestari."

"Pelkään, että saatte tänä iltana suoda minulle anteeksi", sanoo
vieras hymyillen katsahtaen pukuaan, joka on repaleinen ja liejun ja
korallitomun likaama. "Kohverttini ovat Jacksonvillessä, ja olen hieman
liian pitkä Rexin vaatteille, vaikka hän hyväntahtoisesti on tarjonnut
minulle toisen hännyspukunsa."

"No, eikö minun onnistunut hyvin salata hänen nimensä?" livertelee
pikku Vortex. "Koetin saada hänet kanssani tanssisaliin, missä hänen
korkeavartiset saappaansa ja merirosvon tapainen varustuksensa olisivat
tehneet suurenmoisen vaikutuksen, mutta hän oli niin kauhean nälkäinen,
näettekös!"

Tässä keskeyttää hänet mr Vanstone, joka ojennetuin käsin
sydämellisesti huudahtaa: "Olipa hauska saada nähdä sinut, poikani!
Mutta mitä tulimaista ajattelit antautuessasi sissiksi ja pannessasi
henkesi vaaraan kuin joku... joku..."

"Bayard", täyttää Flora Woodbridge.

"Oo, ymmärrättehän, minua kehoitettiin tekemään työtä", vastaa meidän
Billymme tyynesti. "Sain myöskin tietää, ettei pallosillaolo ole
mitään työtä, ja ettei valjakon ajaminen ole mikään sopiva toimi
miehelle. Valtiolliseen elämään antautumasta ei piireissämme pidetä
oikein soveliaana. Olin liian vanha mennäkseni sotakouluun ja samasta
syystä en voinut tulla meriupseeriksikaan. Ajattelin ensin auttaa
armeenialaisia, mutta sanomalehdet sanoivat, että ne olivat kaikkityyni
tapetut, ja siksi päätin tehdä vähän työtä saman asian eduksi, jonka
hyväksi George Washington taisteli satasen vuotta sitten. Minulla oli
juuri hiukan rahoja liikenemään pankkiirini luona, ja neuvoteltuani
muutamain henkilöjen kanssa New Yorkissa, lähdin siis Jacksonvilleen,
sijoitin rahani sopivanlaatuisiin tavaroihin ja aijoin mennä Kuubaan
pienelle retkelle."

Kaikkea tätä sanottaessa silmäilee don Estrabon Indra Vanstonea, ja
tämän kasvoissa näkee hän jotakin, jota hän niissä ei koskaan ennen ole
nähnyt -- jotakin, mikä antaa hänelle kuolettavan haavan.

Koko Indran ryhti, hänen siinä seisoessaan toinen käsi tervetuloa
toivovasti ojennettuna ja povi aaltoillen, todistaa ylenpalttisesta
riemusta ja uudestaanheränneestä rakkaudesta.

Juuri samassa menee hän pöydän luo, katsoo "Cidiä" suoraan
silmiin ja mutisee: "Suuri hupakko, ihmisten kuoliaaksilyöminen ja
kaulanleikkaaminen ei ole työtä, mikä teille soveltuu!" ja liikkeessä,
jolla hän ojentaa Severancelle kätensä, on jotain melkein hyväilevää.

"Eikö?" vastaa Severance tarttuessaan hienoihin sormiin.
"Tahdotteko ehkä hyväntahtoisesti ensi kerralla olla vähän selvempi
määritellessänne miehen velvollisuuksia?"

"Kuulitteko?" kuiskaa miss Woodbridge Blackeleylle. "Indra Vanstonehan
se 'Cidille' antoikin tämän määräykset."

"Niin, ja nyt peruuttaa hän ne takaisin taas!" huomauttaa Jack sotto
voce. "Jupiterin kautta! Itse mielelläni rupeaisin sissiksi sellaisesta
katseesta."

Mutta Indra ei saa pitää sankaria yksinomaan itselleen. Toiset nuoret
naiset tunkeilevat tämän ympärillä ja Ethel Rivers, miss Woodbridge ja
Amy Ormiston liehivät ja pyörivät hänen edessään.

Kaunis sukupuoli on aina pitänyt mr Severancesta, sillä hänellä
on ujostelematon, miehekäs, huoleton käytöstapa, joka naisväkeä
miellyttää, ja tätä suosiota lisää yhä hänen viimeinen seikkailunsa,
sillä naiset jumaloivat aina vahvakätisiä, keveämielisiä ja urhoollisia
miehiä. Herratkin, omituista kyllä, pitävät myöskin hänestä hauskana,
avosydämisenä toverina, jolla on alati avonainen käsi ja sangen
täyteläinen kukkaro.

Herratkin tunkeilevat hänen ympärillänsä ja ovat iloisia häntä
tapaamastansa. Jack Blackeley, joka on hänen hyviä ystäviänsä, taputtaa
häntä selkään. Varona pudistaa hänen kättänsä ja mutisee: "Eräänä
päivänä taistelemme toistemme sivulla."

Estraboninkin on pakko, kun miss Vanstone hänet esittää, sanoa: "Kuuban
ystävä on minunkin ystäväni!" Mutta hänen silmänsä ovat kadottaneet
loistonsa ja hänen huulensa vavahtelevat. Hän on kuni halvattu. Hän
ei voi, hän ei tahdo uskoa sitä -- mutta nauravat kuiskaukset, mitkä
saavuttavat hänen korvansa, tekevät hänet melkein mielipuoleksi.

"Ajatelkaas, don Balasco", sanoo Gertie leikikkäästi hänelle, "tuhma
Rex väitti, että Indra oli hänelle antanut eropassit. Mutta Billy on
takaisin voittanut alan."

Tämän vahvistaa se, mitä hän kuulee nuorelta naiselta ja nuorelta
herralta itseltään.

Varonan puhe taistelusta kaikuu vielä Indran korvissa, ja hän kuiskaa:
"Isä, meidän pitää estää Billymme menemästä uudestaan sotaan."

"Te tiedätte, että on vaan yksi tapa tehdä se", sanoo Cid tyynesti,
mutta hänen silmänsä antavat painoa hänen sanoilleen.

Tyttö luopi silmänsä maahan hänen katseensa edessä ja mutisee kukkaa
rikki poimiessaan: "Minun täytyy mennä tanssisaliin vieraitamme
katsomaan ja pitää huoli, että he tanssivat." Mutta samalla kun hän
menee avonaisesta lasiovesta, heittää hän hellän silmäyksen Billyyn ja
sanoo kädellään viitaten: "Olen silmänräpäyksessä takaisin."

Se on silmäys, joka tekee espanjalaisen epätoivoiseksi, sillä nyt
_uskoo_ hän.

Hän horjuu verannalle ja saa siellä uuden pistoksen Rexiltä, joka lyö
hilpeästi häntä olkapäälle ja sanoo nauraen:

"Näittekös? Romeo ja Julia taas. He olivat ennen toisiinsa
rakastuneita, mutta Indra käyttäytyi kuin oikea hupakko, mutta nyt
luulen kaiken tulevan selville taas."

Että kaikki tulee selville taas, merkitsee don Balascolle, että kaikki
menee hullusti. Hän kuljeksii puutarhan varjoisilla kujanteilla,
väännellen käsiään ja oihkuu: "_Dios mio_! Olen niin avuton!" ja
epätoivossaan käyden intomieliseksi, mutisee hän: "Jumala armahtakoon
Balasco raukkaa, jonka sydän vuotaa verta."

Samassa satuttaa ilkeä sattumus, että hän kuulee ääniä ylhäältä
verannalta. Ne tulevat Flora Woodbridgelta ja Amy Ormistonilta.

"Ja kuinka käy nyt toisen, Espanjalaisparan, nyt kun sir Lancelot on
saapunut?" nauraa Flora.

"Oo, romantillinen espanjalainen saattoi ajanvietteenä käydä laatuun.
Miss Vanstone pitää huvittelemisesta", mutisee kaunis leski.

Silloin herää äkkiä Estrabonin espanjalaisessa sydämessä tuo
etelämaisen intohimon toisintolaji, joka sen tekee usein vaaralliseksi,
niin, onnettomuutta luottavaksikin sen esineelle. Hän mutisee käheästi
itsekseen: "Kostoa! Indra, olen muistava valani. Sinun kauneutesi
on kuuluva minulle, eikä kellekään muulle!" ja niin kuljeskelee hän
troopillisten lehtokujien läpi puoleksi tupertuneena iskusta, joka
on hänelle muuttanut tämän kauniin illan Helvetin haamuja täynnä
olevaksi Vapunyöksi, jonka kuluessa hän sisäisesti keskustelee hänen
saatanallisen majesteettinsa kanssa.

Tässä ei häntä häiritse juuri kukaan, sillä kaikki muut huvittelevat
oivallisesti. Musiikin sävelet kuuluvat hyväilevinä tanssisalista,
missä nyt tanssitaan _farandolia_, sillä juhla on vähitellen saanut
kuubalaisen leiman vastatulleen sissin kunniaksi.

Mutta vaikka Severance menee sinne, ei hän astu tanssisaliin sisään,
vaan istuu ulkona pikku verannalla ja tyytyy katselemaan sisään. Kaikki
nuoret naiset tulevat juosten hänen luoksensa kotiljongin paussien
aikana, ja kaikki laulavat ne samaa nuottia: "Ettehän anna pukunne
estää ottamasta illallisiin osaa?"

"En", vastaa sir Galahad, joka huomaa Venuksen ihanuuden yhtä
miellyttäväksi kuin Marsin urhoollisuuden, "minä tulen sinne yhtaikaa
sampanjan kanssa."

Niin kuluu juhla kaikessa riemussa, ilman että kukaan näyttää kaipaavan
Balascoa erittäin paljon, ehkä Gertie kerran kysyy: "Rex, missä on don
Estrabon?"

Ja poika vastaa: "Oo, hän on alhaalla puutarhassa. Kysyin, puuttuiko
häneltä jotain, ja hän vastasi, että häntä vaivasi hermokipu."

"Hyvä, jollei hän tule paremmaksi, niin on minulla jotain, mikä tuottaa
hänelle helpotusta", sanoo miss Gertie, joka ei vielä ole unohtanut
olleensa sairaanhoitajatar.

Sitten kokoontuvat kaikki pallohuoneeseen kruunaamaan iloista iltaa
kunnon illallisella.

Raikuvien hurraahuutojen kuuluessa esittää Ramon maljan uudelle Kuuban
ystävälle, ja se tyhjennetään vaahtoavassa sampanjassa.

Mutta kaikella on loppunsa, hauskallakin. Vieraat ovat menneet pois,
muutamat huvilaan makaamaan, toiset veneille lähteäkseen kukin
kotiinsa.

Suuri hinaaja-alus on juuri puhkien mennyt matkoihinsa viimeisten
Key Westistä olleiden vieraitten kera, mutta Billy Severance istuu
yhä tupakoiden yhdellä biljaardihuoneen ulkopuolella olevista pikku
verannoista, ja Indra Vanstone menee hänen luoksensa ja sanoo: "Nyt
ovat ne kaikki poissa."

Veranta on jotensakin eroitettuna muusta maailmasta, sillä sitä
kehystävät molemmilla puolilla tiheät pensaikot, ja sitä peittää suuri
markiisi, vaikkakin sitä etupuolelta suojaavat ainoastaan kukkivat
oleanderit.

"Olen ajatellut, miss Vanstone", sanoo nuori mies, hitaasti imeskellen
sikariaan, "että elämäni on kuni yksi noita loppuunpalaneita
kiinalaisia lyhtyjä, joita olette ripustelleet tänne ympäriinsä -- ne
eivät koskaan enää valaise, ja jos ne sammuvat niitä tuskin kannattaa
sytyttää uudelleen."

"Ajattelette yhä mennä Kuubaan?" kysyy Indra pelokkaasti.

"Niin, enpä luule minulla olevan mitään muuta tekemistä. Olen luvannut
tulla. On vaan yksi asia olemassa, joka säädyllisesti voisi minut siitä
pidättää."

"Ja mikä se on?" Nuori nainen luo silmänsä alas ja näyttää kainon ja
suloisen näköiseltä hänen yläpuolellaan riippuvan, sammumaisillaan
olevan kiinalaisen lyhdyn heikossa valossa.

"Sinä!"

"Oo, Billy!"

"Ajatteletko taasen kehoittaa minua rupeamaan työtä tekemään?"

"En, Billy!"

Heidän silmänsä kohtaavat toisensa, ja nuori mies kuiskaa: "Mitä nyt?
Itketkö?"

Vastaukseksi änkyttää tyttö: "Billyni! Minä... minä olen ollut niin
onneton!" Mutta ei ole sitä enään, sillä väkevät käsivarret, joita hän
rakastaa, ympäröivät hänet, ja hänet painetaan leveää rintaa vastaan,
jota hän on ikävöinyt, ja huomaa olevansa siinä niin onnellinen, kuin
nainen voi olla.

Mutta tämä on hirmuinen näky don Estrabonille, joka juuri sattuu
kulkemaan ohi, ja se herättää rajuja intohimoja hänen rinnassansa.

Hän horjuu pois ja mutisee itseksensä: "Billyni! Minun Billyni! Hän
tahtoi lähteä sotaan. Jospa autettaisiin häntä siihen!"

Niin sukeltaa hänen nopeatajuisissa aivoissansa esiin viekas neuvo
hänen saatanalliselta majesteetiltansa, hänen silmänsä loistavat
vahingonilosta, ja hän nauraa matalaa, soinnukasta naurua ja mutisee
pehmeällä etelämaisella murteellansa: "Minun Billyni tahtoi lähteä
Kuubaan! _Dios mio_! Hän on saapa tulla sinne!"

Niin kuljeksii Estrabon ympäriinsä neuvotellen Mefistofeleen [piru]
kanssa, siksi kunnes hän sattuu luomaan silmänsä Lentokalaan, jolloin
don Balasco hitaasti, paussi joka sanan välissä, ikäänkuin kahta ja
kahta yhteensovittaen, lausuu: "Jahti... aseet ... Varona! Se on sama
kuin sissi!"

Mutta päästäen epätoivon huudon oihkii hän sitten: "_Mi querida!
Mi alma!_ Se ei voi sinua minulle lahjoittaa takaisin!" Ja äkkiä
muuttunein mielentiloin purskahtaa espanjalainen raivokkaaseen itkuun,
kuten pikku lapsi, jolta on lelu ryöstetty.



Kolmas kirja.

Don Balascon huviretki.



Neljästoista luku.

Suunnitelma kypsyy.


Tukahuttaen mielenliikutuksensa mutisee espanjalainen. "Minun täytyy
nukkua. Minun täytyy olla vahva huomenna. Minun pitää voittaa itseni,
jotta voin voittaa heidät", ja niin sanoen jättää hän puutarhan, missä
hän on pitänyt neuvottelunsa Asmodeuksen [piru] kanssa, menee leveitä
portaita ylös ja astuu huvilaan, jonka ovet ovat yhä auki, sillä vaikka
yö on jo jotensakin pitkälle kulunut, ei osa vieraista ja suurin osa
palvelijoita vielä ole mennyt makaamaan.

Kohteliaasti eväten Blackeleyn kehoituksen istuutumaan ja polttamaan
sikarin hänen kanssaan, menee Estrabon suuren eteisen läpi ja portaita
ylös, missä avun enkeli hänet kohtaa.

Se on pikku Gertie, joka sanoo: "Kuulin Rexiltä, että teillä oli
hermokipuja, ja olen ottanut mukaani jotakin, joka voi auttaa teitä
nukkumaan. Te todellakin näytätte olevan sen tarpeessa. Parka! Teillä
on täytynyt olla hirmuiset tuskat!"

Kasvot, jotka hän näkee, näet osoittavat jälkiä rajusta
mielenliikutuksesta. Balasco näyttää äkkiä vanhentuneen. Hänen
silmissään on raivokas ja kärsivä ilme, hänen huulensa vavahtelevat,
ja kädet vapisevat hermokkaasti.

"Tässä on minulla jotakin, jonka tohtori Granite jätti Ramonia varten,
jos hän tulisi hermoheikoksi ja levottomaksi. Onneksi on hän tullut
niin vahvaksi ja tukevaksi, että pullo on aivan liikuttamaton."

Hän ojentaa espanjalaiselle pienen morfiiniruiskun ja pullon, jossa on
nimilappu: "Magendien morfiiniliuosta" "Kymmenen tippaa tätä", sanoo
hän kokeneen sairaanhoitajattaren varmuudella, "on kolmasosa grammaa,
ja se on parahultainen annos; mutta jos se ei tuottaisi lepoa, niin
ottakaa tunnin kuluttua kymmenen lisää."

"Kuinka pitkän unen se antaa minulle?" kysyy Estrabon nopeasti.

"Tohtori Granite sanoi, että yksinkertainen annos luultavasti antaa
kuuden tunnin unen."

"Ah, kuusi tuntia on juuri, mitä tarvitsen. Kuuden tunnin unhotus!
Sitte olen kylläksi vahva täyttääkseni työni."

Ja niin sanoen menee hän kiiruusti huoneeseensa nuoren naisen hieman
ihmetellen katsoessa hänen jälkeensä ja ajatellessa: "Hänen työnsä!
Mutta hänellähän ei ole mitään!"

Sitten luulottelee hän, että sen täytyy olla Indran risteilyhuviretki,
jolle Estrabon omistaa huomionsa, tai jokin isänmaallinen toimi.
"Ajatteles, jos hän aikoisi houkutella Ramonin ulos sotaan!" mutisee
tyttö kauhusta värähtäen, mutta tyyntyy sitten virkkaen: "Pah! Ramon ei
ole kylliksi vahva taistelemaan vielä moneen viikkoon, ja siitä olen
iloissani!" Kummallinen tunne sairaanhoitajattaressa!

Sisällä huoneessansa sanoo Balasco: "Kuusi tuntia! Niin, sitä
tarvitsen", ja täyttää pikku ruiskun kymmenellä tipalla, mutta
pysäyttää itsensä äkkiä ja mutisee: "Hitto viel Tässä minulla on haettu
kortti! Nyt ei minun enään tarvitse tuumiskella sitä -- suunnitelmani
avainta!" Hän luo omituisen silmäyksen morfiiniliuokseen ja puhkeaa
sanomaan: "Kiitos, pikku kullannuppuseni, joka annoit sen käteeni!"
samalla heittäen lentomuiskun sille suunnalle, jossa hän otaksuu miss
Gertiellä olevan huoneensa ja kiittää häntä asiasta, mikä saisi tämän
hellän pikku sydämensä jähmettymään, jos hän siitä tietäisi.

Seuraavana silmänräpäyksenä rupeaa hän levolle, pistettyään ruiskun
terävän pään käsivarteensa ja ruiskautettuansa nesteen siihen, ja
huolimatta häntä yhä vahaavista sieluntuskista, nukahtaa hän hymy
huulilla ja mutisten: "Huomenna tulevat he nukkumaan. _Caramba_!
semmoinen herääminen!"

Kuuden tunnin ruumiillisen virkistyksen jälkeen hypähtää Estrabon
sängystä. Häntä kohtaa polttavan kuuma päivä. Tuskin tuulahdustakaan
käypi, ja polttava aurinko osoittaa, että ollaan huhtikuussa, ja että
Smaragdisaari on kuuman vyöhykkeen rajalla.

Kello on lähes kymmenen.

Hän pukeutuu kiireesti ja päättävästi ja menee ruokasaliin, missä hän
löytää useat herroista. Useimmat naiset eivät vielä ole näyttäytyneet,
mutta miss Vanstone on siellä ja näyttää hieman kainolta, vaikka
säteilevän kauniilta, uusi loiste silmissään -- hänellähän on
kihlattunsa vieressään.

Severance on yhä harmaassa puserossa, korkeavartisissa saappaissa,
niinkuin eilisiltanakin, mutta ne ovat perusteellisesti harjatut. Sitä
paitsi on hänellä yllään kevyt päällystakki, joka on mr Blackeleyn
oma ja liian pieni hänelle. Hän nauraa itse pukuaan ja sanoo: "Jack
on ainoa, joka koossa lähenee minua, vaikka hänen takkinsa on hiukan
liiaksi ahdas, mutta paitojen puolesta ei kukaan Smaragdisaarella voi
minua avustaa."

"Minä menen Key Westiin tänään höyrypurrrellani, -- sähkötänkö teidän
kohverttejanne?" kysyy Balasco.

"Olkaa hyvä ja sähköttäkää S:t Jamesin hotelliin Jacksonvillessä",
sanoo Billy ja lisää: "Olen rajattoman kiitollinen teille."

"Ja minäkin olen sitä", selittää Indra, "mutta se on vaan yksi don
Estrabonin minulle tekemistä palveluksista."

Hänen silmänsä ovat kiitollisuutta täynnä, ja hän kokoaisi hehkuvia
hiiliä espanjalaisen pään päälle, jollei tämä jo palaisi etelämaisesta
intohimosta. Balascon rakkaus ei ole sitä laatua, joka tyytyy tulemaan
hyljätyksi, vaan intohimo, joka on sekä uhkaus että vaara naiselle,
joka on sen esineenä.

"Milloin alkaa risteilyhuviretki, Indra?" kysyy mr Vanstone pöydän
päästä.

"Ei ennen kuin huomenna, -- emme voi lähteä matkalle tänään. Naiset
tuolla ylhäällä ovat niin väsyksissä eilisen juhlallisuuden jälkeen
-- sitäpaitsi Gertie on kerrassa pitkiä pukuja vailla", hymyilee
miss Vanstone veitikkamaisesti ja katsoo sisartansa, joka punastuu
koulutyttömäisellä kainoudella ja painaa päänsä.

"Pitkiä pukuja vailla?" huutaa Rex. "Hänhän juuri justiinsa on saanut
ne."

"Mutta Annie, ompelijattaremme, parastaikaa ompelee muutamia uusia",
ilmoittaa Indra.

"No, sinä varmaan pian itse tulet tarvitsemaan joukon pukuja, otaksun
minä", nauraa Vanstone ja lisää isällisen näköisenä: "Billy, miksi
Indra tahtoo meitä kaikkia New Yorkiin ensi viikolla?"

Sitten kuulee Estrabonin korvat joitakuita sanoja, jotka ärsyttävät
häntä ja herättävät hänen vihaansa, ja jolleivät hänen hermonsa
olisi vahvistuneet unesta ja niitä pidetty ankarassa kurissa, olisi
espanjalaiselta kentiesi päässyt raju; raivokas mielen purkaus.

Hän kuulee nimittäin Rexin koulupoikamaisella leikillisyydellä
puoliääneen kuiskaavan nuoremman sisarensa korvaan: "Otaksun, että asia
päätettiin eilen illalla verannalla. Gertie, milloin pannaan Billy
teurastuslavalle?"

Gertie vastaa iloisella naurunhihityksellä, ja Balasco kertaa ivallinen
vapajaminen pehmeässä äänessään: "Milloin pannaan meidän Billymme
teurastuslavalle? _Diantre_! Se oli hauskuttava lausetapa!" ja hän
päästää vahingoniloisen naurun.

Mutta miss Vanstone on liian onnellinen antaakseen muutamain
pilasanojen häiritä itseään. Hän punastuu kevyesti ja katsoo vieressään
istuvaa jättiläistä sanoessansa: "Billyä ei ollenkaan teurasteta, minä
en aijo antaa hänen mennä sotaan."

"Eikö hän lähde Kuubaan?" kysyy Varona pöydän toisesta päästä. "Mutta
nuo asevarat sitten? Olin ymmärtävänäni mr Vortexin kertomuksesta,
että kolmisen tai nelisenkymmentä laatikkoa on vielä jäljellä tuolla
saarella."

"Niin. Kaksikymmentä laatikkoa patroonia ja viisikolmatta kiväärejä ja
yksi pikaa-ampuva kanuuna", vastaa Severance kevyesti.

"Ne eivät saa mennä hyvältä asialta hukkaan!"

"Oo, yöilma ei niitä ollenkaan vahingoita. Minä katsoin itse, että
ne olivat preseningeillä hyvin peitetyt, ennenkun tulin tänne. Mutta
ajattelen kumminkin olevan parasta, että ryhdymme niiden kera toimiin",
huomauttaa amerikkalainen.

"Miksei mentäisi jahdilla saarelle ja haettaisi ne?" ehdottaa Estrabon
innollisesti.

"Niin, se olisi oivallista! Jollei teillä ole mitään sitä vastaan, mr
Vanstone?" sanoo Ramon.

"Oo, tehkää kuin tahdotte", vastaa isäntä huolimattomasti. "Kunhan ette
saata minua riitaan eno Samin [Yhdysvaltain hallitus] kanssa."

"Siitä kyllä pidämme huolen", sanoo Estrabon merkitsevästi. Molemmat
toiset nuoret herrat sopivat sitten, että he menevät saarelle jahdilla
varhain iltapuolella ja lastaavat asevarat siihen saadakseen ne
varmempaan säilyyn.

"Me jätämme ne sinne vaan päiväksi tai korkeintaan kahdeksi, mr
Vanstone. Sitten tulen kyllä keksimään keinon saattaakseni ne oikeaan
paikkaan", sanoo Severance tahtonsa täytäntöön panemiseen tottuneen
miehen päättäväisyydellä.

Näitä suunnitelmia kuuntelee Estrabon loistavin silmin. Ehdotettu
toimenpide on askel eteenpäin tiellä, jonka hän on viittonut itselleen
-- ja muille.

Sikarinsa sytytettyhän menee hän ulos ja istuutuu verannan
varjokkaimpaan osaan imeskelemään yhtä erinomaisia Imperialestaan,
tuultumaan ja rauhassa asiaa ajattelemaan.

Pian kuulee hän vihellyksen, ja kun hän katsahtaa ylös, huomaa hän
höyrypurtensa liukuvan laiturin ääreen tuoden mukanaan hänen postinsa
Key Westistä.

Pari silmänräpäystä myöhemmin saa hän kirjeensä ja sanomalehtensä
venheen perämieheltä.

"Enempiä määräyksiä?" kysyy tämä.

"Pitäkää höyry vireillä. Minun täytyy lähteä pistäytymään Key Westissä
tänään." Neekeriperämies poistuu.

Lukematta kirjeitään, jotka kaikki koskevat tupakka-asioimisia,
pistää espanjalainen ne taskuunsa. Hänen polvillaan on sanomalehti,
_Päiväntasaajan kansanvaltainen_, jossa muutamat suurilla,
harvennetuilla kirjasimilla painetut päällysnimet vetävät hänen
katseensa puoleensa. Hän ottaa sen ylös ja lukee kasvavalla
mielenkiinnolla.

_Toverin_, sen aluksen; jota Mastic on haeskellut, on espanjalainen
tykkivenhe ottanut kolmen peninkulman päässä Kuuban rannikosta.
Laivassa oli aseita, ja sen matkustajat olivat suurimmaksi osaksi
Kuuban kansalaisia Yhdysvalloista, ehkä jotkut heistä olivat
sukuperältään amerikkalaisia, niiden joukossa muuan Ona Milton,
sanomalehtimies ja Key Westin _Moskiitto_ lehden ulosantaja. Vaikka
alus purjehti amerikkalaisella lipulla, ja vaikkei väestö eivätkä
matkustajat tehneet minkäänlaista vastarintaa, kumminkin kaikki
vangittiin, kahlehdittiin ja, ehkei tosin heitä heti paikalla
kuoliaaksi lyöty, kuten ensin oli ollut espanjalaisten aije, vietiin
he Havannaan ja heitettiin Mono Castleen vankeina _incommunicado_,
s.o. ilman oikeutta asettua yhteyteen kenenkään kanssa, käyttää
lakitieteellistä avustajaa tai edes ilmoittaa Amerikan hallituksen
edustajalle. Heidät tulisi tuomitsemaan sotaoikeus, ja otaksuttavasti
ammuttaisiin he samana päivänä. Niin väittää ainakin sanomalehti, joka
lisää, että koko Key West on suuresti kiihtynyt, siellä kun on monta
vangittujen ystävää.

Nämät ovat mieluisia uutisia don Balascolle, osittain sentähden, että
hän saa tietää muutamia Kuuban puoltajia lisää taas tuhotun, mutta
varsinkin sentähden, että ne tekevät sen sukkelan suunnitelman, mikä
hänellä on päässään, vahvaksi kuin toisen Gibraltarin.

"Indran täytyy saada kuulla tämä", ajattelee hän ja on pian sisällä
ruokasalissa, jossa häntä ympäröivät kauniit ja iloiset kasvot ja sirot
puvut, sillä naiset ovat vihdoinkin tulleet alas aamiaiselle, ja koska
lämpömittari antaa heille tilaisuuden siihen, ovat he pukeutuneet
ilmakkaimpaan muslimiin ja patistiin. He juttelevat innokkaasti
lähenevästä risteilyhuviretkestä, jonka Indra on luvannut heille, ja
Amy Ormiston huomauttaa: "Huomenna kiidämme raittiissa merituulessa."

"Älkää unohtako, don Balasco, että teillä on ylin huolenpito
huviretkestämme!" sanoo hänen nuori emäntänsä laiskeliaasti leyhytellen
itseään viuhkalla ja hymyillen katsahtaen häneen.

"Olen aina palvelukseksenne, señorita Vanstone", sanoo espanjalainen,
ääni keveästi värähtäen ja kumma välähdys silmässä, kun hän luo sen
Indraan.

Sillä juuri Indran virkkaessa: "Teillä on ylin huolenpito
huviretkestämme!" sikiää hänen viekkaissa aivoissansa hänen laatimansa
suunnitelman itse loppuponsi --- suunnitelman niin kekseliään
ja pirullisen, että itse Saatana olisi voinut siitä ylpeillä,
suunnitelman, jossa on monta eri astetta, mutta joka lopuksi oli
viepä Indra Vanstonen Estrabon Balascon syliin morsianna, joskin
vastahakoisena. Omituista kyllä, ei näet espanjalainen, kaikesta
aistillisesta intohimostaan huolimatta ole koskaan ajatellut muuta
kuin avioliittoa sen nuoren naisen yhteydessä, jonka hurmaava sulo on
vieroittanut hänet sanomaan itselleen: "Minä, Estrabon Balasco, olen
hänet voittava ja omistava, hänen kauneutensa on yksinomaan kuuluva
minulle eikä kenellekään muulle miehelle maan päällä!"

Tämän lentäessä hänen mielessänsä valtaa hänet niin raju voitonilo,
ettei hän, pelosta ilmaista itsensä, uskalla jäädä paikoilleen.
Luoden salavihaisen katseen "meidän Billyymme", joka istuu hilpeästi
keskustellen Amy Ormistonin kanssa, ja itsekseen nauraen:
"Ihmettelenpä, mitä tuo mies sanoisi tai tekisi... jos hän tietäisi...
jos hän tietäisi!" menee hän sentähden ulos etukatokseen ja alkaa
tupakoida taas, -- iloisena ja tyytyväisenä kuin paha henki, joka
ensiksi keksi amerikkalaisen valtioviisauden.

Pian sen jälkeen tulee miss Vanstone ulos hänen luoksensa ja sanoo
leikikkäästi: "Te näytätte hylkäävän minut tänään, señor Balasco." Ehkä
hän on arvannut jotakin, sillä hän jatkaa: "Minulla on pikku salaisuus
teille, -- minulle on tapahtunut jotakin hyvin onnellista. Viikon
päästä lähdemme täältä, ja kuukauden ajalla menemme mr Severance ja
minä naimisiin. Me toivomme, että tulette New Yorkiin häihin."

Tavassa, jolla hän sanoo tämän, on jotakin puolustelevaa. Kenties Indra
nyt näkee, että hän on ollut ystävällisempi don Estrabonia kohti, kuin
hänen ehkä olisi pitänyt olla.

Mutta Estrabon katsoo häneen ja vastaa iloisesti hymyillen: "Olen kyllä
oleva häissänne mukana, siihen saatatte luottaa."

"Se ilahduttaa minua sanomattomasti", vastaa miss Vanstone. "Mutta
minulla on toinen suosionosoitus teiltä pyydettävänä -- vapauttakaa
minut kokonaan pikku huviretkemme huolenpidosta. Minä..."

"Ahaa! Teillä on nyt jotain parempaa toimittamista?"

"Ehkä!" hymyilee tyttö veitikkamaisesti.

"Mr Severancella tulee luultavasti myöskin olemaan paljon tehtävää",
sanoo espanjalainen nauraen ja lisää innollisesti: "Älkää huolehtiko
mistään. Minä pidän huolen kaikesta."

"Hyvä, minä jätän koko asian käsiinne", sanoo Indra, "aina
juomavaroihin ja sampanjagroggeihin saakka!"

"Sampanjagroggit! Ne ne juuri ovat erikoisalaani", nauraa Balasco.

Ja Vanstone vanhempi, joka sattumalta pilkistää yhdestä ikkunasta,
menee tästä hänelle takuuseen sanoen: "Älkää suinkaan millään mokomin
antako kenenkään muun laittaa groggia huvimatkalla! Minä olen maistanut
don Estrabonin panosta Key Westissä."

Luoden silmäyksen vielä kädessään olevaan sanomalehteen ajattelee
Balasco yht'äkkiä: "Tulimaista, unohdin! Ilo viime hoksauksestani
karkoitti kertomuksen Toverista päästäni."

Sitten mutisee, hän merkitsevästi: "Hänen pitää tietää, mitä merkitystä
sillä on hänelle", ja koska Indra on palannut ruokasaliin, seuraa
hän häntä puhuakseen uutisen Amerikan kansalaisten vangitsemisesta
ja melkein varmasta kuolemasta tuskin sadan peninkulman päässä tästä
luontevan iloisuuden ja mukavan soreuden näyttämöstä.

Herrain kasvot käyvät vakaviksi, kun he saavat kuulla kertomuksen,
ja naiset lausuvat vapaasti ilmi sääliväisyytensä noita onnettomia
kohtaan, mutta se, mitä Balasco lukee, vaikuttaa enimmän Varonaan.

"Jos heidät sotaoikeuden tuomiosta ammutaan kuoliaaksi, merkitsee se
samaa kuin sota Amerikan ja Espanjan välillä ja teidän synnyinsaarenne
vapautuu!" sanoo Blackeley ja lyö Ramonia olkapäälle.

"Loruja", sanoo Vanstone. "He eivät tule tappamaan ketään
heistä. Meidän ulkoasiain toimikuntamme saa luvan ryhtyä asiaan.
Sopimuksen mukaan ovat he velvolliset asettamaan jokaisen heistä
siviilioikeusistuimen tuomittavaksi."

"Silloin", sanoo kuubalainen hitaasti, "-- pankaa sanani merkille --
tulee ensin aseita kuljettava ja Amerikan lipulla purjehtiva alus
jäljettömästi häviämään. Väestö hakataan kuoliaaksi ja alus upotetaan.
He eivät koskaan tule tilaisuuteen vedota Amerikan hallitukseen."

"Uskon olevanne oikeassa -- tiedän, että olette oikeassa, Varona,
ystäväni!" puhkeaa don Estrabon sanomaan, ja hänen silmänsä loistavat
kamalasta tulesta, jonka toiset luulevat olevan isänmaanrakkauden,
toiset epätoivon synnyttämän; mutta itse hän tietää, mitä se merkitsee,
sillä hänen sisässään kaikuvat lakkaamatta nuo kummat sanat: "Lippu ei
suojellut -- lippu ei suojellut!"

"_Dios_!" sanoo Varona. "Yhä useampia urhoollisia miehiä on menettänyt
henkensä saariparkamme takia", ja hän kiroilee espanjalaisia.

"Milton raukka! Hän oli S:t Augustinessa neljätoista päivää sitten
kirjoittaakseen sanomalehdelleen kirjeitä seuraelämästä siellä", sanoo
Amy Ormiston. "Herra Jumala, eivät kait toki aikone häntä tappaa!"

Mitä tyytyväisemmällä mielellä jättää espanjalainen tämän seurueen
suuttuneita miehiä ja mielenkuohuksissa olevia naisia ja menee
alas maallenousulaiturille, missä hänen höyrypurtensa odottaa
häntä viedäkseen hänet Key Westiin. Hän antaa muutamia käskyjä
peränpitäjälle, ja pursi liukuu Lentokalan luo, minkä kannella Balasco
pian seisoo neuvottelemassa kapteenin kanssa.

"Minä olen nyt ruoka- ja juomavarojen puolesta aivan kunnossa", sanoo
Thomas. "Toivon vaan, että väestön suhteen olisi yhtä hyvin laita.
Ensi koneenkäyttäjä täytyi minun jättää Miamiin, koska hänellä oli
jonkunlaatuinen kuume. Jos olisin pitänyt hänet laivassa, olisivat kait
naiset kuolleet kauhistuksesta ja luulleet, että se oli keltakuumetta.
Perämies joi itsensä päihinsä eilisiltana ja on useampaan päivään
kykenemätön. Minulla on vaan kaksi matruusia ja kaksi lämmittäjää, yksi
koneenkäyttäjä ja minä itse, paitsi kokkia ja kajuuttavahtia -- aivan
liian harvat tämän laivan liikehtimiseksi jos meidän on kulkeminen
pitkälti ja on monta matkustajaa huolehdittavana."

"Luulenpa voivani auttaa teitä, jos on sikseen", vastaa Balasco
iloisena näistä tiedonannoista. "Minun höyrypurteni koneenkäyttäjä,
vaikkakin neekeri, on hyvin taitava mies. Hän voi vuorotella teidän
koneenkäyttäjänne kanssa. Minun peränpitäjäni saattaa auttaa teitä
ruorirattaan ääressä, ja minulla on purressa kaksi matruusia, jotka
niinikään ovat käytettävinänne."

"Teillä on jotensakin lukuisa väestö niin pienelle venheelle",
huomauttaa kapteeni.

"Oo, se on kokonaista neljäkymmentä jalkaa pitkä", vastaa
Balasco. "Tahdotteko väkeäni?" Hän tekee tämän kysymyksen hiukan
huolestuksissaan, sillä hän pelkää hänen koneenkäyttäjänsä mustan
ihonvärin osoittautuvan voittamaksi esteeksi.

"Kyllä, lähettäkää heidät illalla laivaan. He voivat kyllä kelvata
pariksi päivää", sanoo Thomas ja lisää: "Minun hiilipoksini ovat
täynnä. Voisin ajaa täältä Bermudaan käymättä missään satamassa."

"Hyviä hiiliä?" kysyy Estrabon.

"Kaikkein parhaita. Mr Vanstone pitää nopeasta kulusta, eikä voida
sopivatta polttoaineetta saavuttaa mitään nopeutta."

"Hyvä. Olen takaisin kello kuusi." Ja järjestettyään muutamia pienempiä
erityisseikkoja, menee espanjalainen taas purteensa, ja Figaro höyryää
matkoihinsa, tervehtien muutamia mr Vanstonen puutarhassa olevia
naisia ja herroja kimeällä vihellyksellä, kohteliaisuus, johon naiset
vastaavat viipottamalla ja herrat huutamalla: "Onnellista matkaa ja
tervetullut pian takaisin!"

Ja venheen kiitäessä aaltojen yli Key Westiä kohden, laulaa sen
omistaja yhä laulukertoa: "Lippu ei suojellut! -- Lippu ei suojellut!"



Viidestoista luku.

Huviretki.


Kello on nyt yksitoista edeltä puolenpäivän.

Täydellä koneella ajaen saapuu höyrypursi saarikaupunkiin noin
puolessakolmatta tunnissa.

Hän menee sikaritehtaallensa, ja muutamia minuutteja
välinpitämättömästi puheltuansa toiminimen asioista muutaman
yhdysmiehensä kanssa, menee hän suureen saliin, missä sikarit
valmistetaan.

Vaikka työ käypi parhaillaan, huomaa hän työmiehensä, jotka kaikki ovat
kuubalaisia isänmaanystäviä, olevan kovasti kiihdyksissään uutisista,
mitkä heille julistaa heidän esilukijansa, jonka toimena on aamulehtien
tulkitseminen ja kääntäminen.

Tämä pitää juuri nyt kädessään lisälehteä, joka herättää yleistä
mielenkiintoa, ja sanoo innokkaasti espanjalaiselle tämän sisään
astuessa: "Heitä ei vielä ole ammuttu!"

"Jumalan kiitos siitä!" puhkeaa Balasco sanoiksi, vaikka hän sisässään
ei olekaan erin kiitollinen. Hän näet sangen mielellään tahtoisi viedä
miss Indra Vanstonelle tiedon, että Toverin väestöstä joka mies on
saanut kuoleman Cabanasin linnoituksessa.

Estrabon, vaeltaessaan läpi salin näennäisesti pitäen kevyttä
yleiskatsehnusta, menee molempain niiden miesten ohi, jotka Mastic
matkalla Tampasta oli pannut merkille. Heille kuiskaa hän: "Tavatkaa
minua kotonani niin pian kuin mahdollista."

Näihin sanoihin vastaavat Juan ja Pablo tarkoittavilla silmäyksillä.

Pian sen jälkeen jättää espanjalainen salin, mutta ulkona konttorissa
sanoo hän yhdelle kirjureista: "Hankkikaa minulle laatikko vahvimpia ja
mustimpia Invinciblesiänne."

Laatikko kädessä ja puhuttuaan liiketoverilleen, että hän viipyy
muutamia päiviä purjehdusmatkalla, lähtee Estrabon huvilaansa.

Hän tapaa molemmat miehet jo odottamassa häntä. Hän vie heidät sisään
ruokasaliin, sulkee kaikki ovet ja pitää pikaisen tarkastelun ollakseen
varma, ettei kukaan voi heitä kuulla. Sitten tekee hän kuiskien heille
ehdotuksen, joka saa heidät peljästymään ja vakuuttamaan, etteivät he
sitä tohdi, -- eivät, vaikka henki olisi kysymyksessä.

Siihen vastaa hän: "Mitä nyt! Kun te nyt olette Weylerin
suojeluksessa? Minulla on käsissäni papereita häneltä ja Espanjan
hallitukselta, jotka tekevät minut ja ne, mitkä minä osoitan, yhtä
varmoiksi kuin itse kenraalikuvernöörin kaikkialla, missä vaan Espanjan
lippu liehuu. Sitä paitsi on tässä tuhat dollaria teille."

Mutta miehet epäilevät yhä, ja Estrabon kertaa, mitä hän on sanonut,
ja tarjoo heille kaksi tuhatta dollaria kullassa -- tuhannen dollaria
kummallekin.

Hiljaa neuvoteltuansa suostuvat molemmat miehet ehdotukseen, vaikka
yhäkin tuskaisella ja vastahakoisella tavalla -- mutisten, että he
pitävät hengestänsä.

"Noo, enkö minä pidä omastani?" nauraa hän. "Lähtisinkö matkaan,
jollei minulla olisi kenraalikuvernöörin allekirjoitusta? Menkää heti
höyrypurteen, jossa teidän on palveleminen matruuseina. Teidän toimenne
tulee olemaan sama Lentokalassa. Ei mitään muuta."

"Mitä, siinäkö kaikki?" kysyy Pablo kummastuneena.

"Niin -- yksi seikka vaan vielä! Niin totta, kuin annatte
hyväntahtoisuudelleni arvoa, ette saa polttaa yhtään sikaria, niin
kauvan kun olette jahdissa."

"Eikö yhtään sikaria?" puhkeaa Juan sanomaan. "_Diablo_! Ei yhtään
sikaria!"

"Mutta niin monta sikarettia kuin vaan haluatte", vastaa Estrabon.
"Muistakaa, ei sikariakaan, niin totta kuin henki on teille rakas!"

Molemmat miehet poistuvat Pablon kuiskatessa toverilleen: "_Santos_!
Tämäpä oli kummallinen juttu!"

Sitten kiiruhtaa espanjalainen läheiseen apteekkiin ja ostaa isollaisen
määrän opiumia, jolloin hän sivumennen kysäsee proviisorilta, joka on
hänen vanha tuttavansa, Magendien morfiiniliuoksen ominaisuuksia.

Hetkistä myöhemmin on hän sähkösanomakonttorissa ja lähettää Havannaan
pitkän tärkeän salakirjainsähkösanoman.

Sieltä palaa hän huvilaansa, avaa laatikon, jossa väkevältä tuoksuvat
Invinciblesit ovat ja toisen, missä on erinomaisia Imperialesia, ja
sanoo nauraen: "Ihmettelen, olenko unohtanut poikasena saavuttamani
sikarien kiertämistaidon!" sekä alkaa käsitellä sikareja hyvin
omituisella tavalla.

Hän on tavattoman kätevä, ja työ kuluu nopeasti, etenkin kun
kummassakaan laatikossa ei ole viittäkolmatta sikaria enempää.
Kääriessään ne erityiseen pakettiin sanoo hän hymyillen: "Nämät
Imperialesit hienoille herroille ja nuo Inrinciblesit niille
miehistöstä, jotka pitävät tupakoimisesta."

Kymmenen minuuttia myöhemmin on hän höyrypurressaan, missä
suurikorvainen Juan ja tämän toveri odottavat häntä.

Juuri veneen irtautuessa rannasta tulee eräs konttoristi juosten
konttorista tuomaan hänelle Havannasta saapunutta tunnustusta, että
hänen sanomansa oli otettu vastaan.

Espanjalainen hymyilee tyytyväisesti silmäillessänsä sen läpi, ja
purren höyrytessä Smaragdisaareen päin, asettuu hän päiväkatoksen alle
ja syöpi kevyen lunchin, jonka hän on antanut lähettää muutamasta
ravintolasta, hänen aikansa kun on ollut liian kallis ruuan ja juoman
nauttimiseen tuhlattavaksi.

Syödessään tuumiskelee hän.

Ajatuksissaan liittää hän toisen erikoisseikan toiseen saadakseen
suunnitelmansa niin täydelliseksi kuin mahdollista ja mutisee:
"Samanlainen tapaus, aivan samanlainen tapaus!" Sitten heittää
hän tutkivan katseen miehistöön. Koneenkäyttäjä ja peränpitäjä
ovat espanjalaisia neekerejä, jotka jo kauvan ovat olleet hänen
palveluksessansa ja ovat häneen kiintyneitä, koska hän on antelias
isäntä. Heidän kanssaan on hän jo puhunut. "Toiset tekevät, mihin
heitä käsken", ajattelee hän; "toiset molemmat tietävät, mikä heidän
velvollisuutensa on, ja mitä he saavat, täyttääksensä sen."

Kello on nyt lähes kuusi. On yhäti tukahduttavan kuuma, mikä ei ole
tavatonta näissä seuduin kesän alussa. Vaikka aurinko on jotensakin
alhaalla taivaanrannalla, on hirmuisen tukala ilma, eikä mitään
maatuulta ole vielä alkanut puhaltaa.

Siitä näkyy pian selviä todisteita. Purren lähetessä Smaragdisaaren
maallenousulaituria, saattaa Balasco nähdä, että kaikki mr Vanstonen
verannalla olevat naiset lakkaamatta käyttävät viuhkojansa, vaikka
heidän pukunsa ovat ohuet kuni hämähäkinverkot.

Hän katselee ympärilleen ja havaitsee jotakin, joka tekee hänet sangen
tyytyväiseksi. Lentokala on ankkuria heittämäisillänsä, selvästi vasta
Korallisaarelta tultua. Sen kannella keksii hän Varonan ja Severancen,
jotka hiljakseen kävelevät päiväkatoksen alla, ja Jack Blackeleyn, joka
istuu saranatuolilla laiskeliaasti tupakoiden ja itseään leyhyttäen.
Estrabon antaa käskyn peränpitäjällensä, -- Figaro muuttaa heti suuntaa
ja liukuu jahdin luo, tämän juuri ankkuria laskiessa.

"Onko teillä ne kaikki?" huutaa Balasco innollisesti.

"On. Kiväärit, patroonit ja kanuunat ovat kaikkityyni lastihuoneeseen
pantuina", vastaa Severance.

"Kaikki paitsi dynamiitti!" virkkaa kapteeni Thomas; "sitä en tahdo
ottaa laivaan."

"Älkää sitte tulko maihin!" sanoo Estrabon.

"Miksikä ei?"

"Minulla on teille pikku äkkiyllätys", vastaa hän. "Tahtoisin tarjota
teille päivällistä laivassa. Ottakaamme mukaamme pari naista, niin
lähdemme hakemaan viileyttä. Merituuli on varmaankin alkanut puhaltaa
ulohtaampana Golfvirralla."

"Näyttää kuin tulisi hirveän helteinen ilta", sanoo Billy veltosti.

"Tänään ei synny mitään maatuulta", virkkaa Varona.

"Herra Jumala, ettehän toki sitä tarkoita! Mikä saa teidät sitä
luulemaan", kysyy Blackeley tylsän hämmästyksissään.

"Olen oleskellut liian kaavan Länsi-indiassa ollakseni tuntematta
tiempo caloroson enteitä", vastaa nuori kuubalainen. "Tulee polttavan
kuuma ilta -- vuoden ensimäinen."

"Se ei minua suurin hirvitä", sanoo Billy, "sillä Vanstonen perhe
ja minä lähdemme pian pohjoiseen päin. Mutta se ei estä meitä
voimasta laittaa iltaa itsellemme hieman mukavammaksi." Ja näin
sanoen huutaa hän Balascolle, jonka höyrypursi juuri nyt on jahdin
heittonuoraporrasten sivulla: "Pysähtykää silmänräpäykseksi! Se oli
hyvä aate teiltä, don Estrabon, -- antakaa minun tulla Figaroon ja
seurata muassanne maihin, niin noudamme ne naisista, jotka haluavat
olla muassa."

"Niin, päivällinen jahdissa ja ihana purjehdusmatka kuutamassa",
vastaa Estrabon innokkaasti. "Sanokaa kokille että minä tahdon puhua
hänen kanssansa", huutaa hän Thomasille, silmät loistaen kummasta
ilosta, sillä ankara kuumuus on tehnyt hänelle mahdolliseksi sangen
luonnollisella tavalla voittaa yhden suunnitelman suurimmista
vaikeuksista.

Kapteenin käskystä: "Ohoi, lähettäkää kokki perään", sukeltaa tämä
herra esiin kapiisista, ja don Estrabon antaa hänelle määräyksen
laittaa oivallinen päivällinen.

Sill'aikaa on Severance heittonuoraportaita myöten mennyt alas purteen,
joka nyt ohjaa kulkunsa maallenousulaiturille.

Niinä lyhyinä silmänräpäyksinä, mitkä tarvitaan sinne tulemiseen,
sopivat Billy ja Balasco asiasta.

"Hankkikaa ne naiset, mitkä voitte, mutta minä en ottaisi liian monta
mukaan, vaan parempi on, jos saamme olla hieman itseksemme", ehdottaa
Estrabon.

"Juuri minun ajatukseni", vastaa Severance, joka mieluisimmin ottaisi
mukaan ainoastaan yhden naisen, sillä toisetkin pitävät hänestä ja
mielellään tahtovat kuluttaa häneltä aikaa, joka hänen mielestänsä
pitäisi nyt omistaa jakamatta miss Indra Vanstonelle.

"Meillä tulee silloin olemaan hauskaa!" virkkaa espanjalainen heidän
rantaan tullessaan.

Mutta samassa kiinnittyy laituriin myöskin muuan soutuvene, ja Balasco
hätkähtää hämmästyneenä, sillä siitä nousee Mastic, tullisalapoliisi.

Tämän tulo saattaa tehdä tyhjiksi kaikki espanjalaisen toiveet
menestyksestä, sillä jos hän ottaa asevarat takavarikkoon -- hyvästi
silloin ijäksi kaikeksi Balascon suuri suunnitelma!

Hän sanoo kiirehtien Severancelle: "Olkaa kiltti ja menkää ylös
huvilaan ja pitäkää huoli, mitä tarvitaan. Tuo mies selvästi haluaa
puhutella minua." -- Mastic on näet jo hoilannut hänelle, ja seuraavana
silmänräpäyksenä on hän jo tullivirkamiehen luona.

"Mitenkäs menee. Estrabon?" kysyy salapoliisi ujostelematta, sillä hän
ei koskaan enää karsastele espanjalaista veljyttään. Sitten jatkaa
hän sanoilla, mitkä saattavat tämän epätoivoon: "Sain piljettinne
eilisiltana, mutta koko päivänä ei ole tuullut hitustakaan, ollut vaan
tukahduttavan kuuma ja Alligaattori-Pete ja minä olemme soutaneet
kaksitoista tuntia ja paahtuneet Sisiliskolla tänne tullessamme. Mutta
luulenpa tulevani ajoissa. Muutamasta purjeveneestä, jonka kohtasimme
Sokurikekosaaren luona, huudettiin minulle, että tuolla olisi
sahatavaroita." Hän osoittaa Korallisaarta.

"Niin", vastaa toinen innokkaasti, "kokonainen sissijoukkue ja joukko
aseita, ampumavaroja ja dynamiittia."

"Tulimaista! Sepä saattaa tuottaa minulle ylennystä, se!"

"Mutta te tulette hieman liian myöhään", jatkaa Balasco. "He
hyökkäsivät kaikki laivaan 'Kolme ystävää' eilisiltana ja lähtivät
Kuubaan Bouthwellin seuraamina, mikä nähtävästi on heidän
jäljillänsä."

"Kirottua! Ovatko he taas päässeet minulta pakoon?" ja salapoliisilta
pääsee muutamia kirouksia puoliääneen.

"Antakaa minun kuiskata teille jotakin korvaan", sanon espanjalainen,
joka nyt on tointunut ja nopeasti harkinnut seikan.

"Kuubalaiset roistot eivät ennättäneet ottaa kaikkia mukaansa, --
Bouthwell oli liian sukkela käänteissään. He jättivät kolmisen- tai
nelisenkymmentä ampumavaralaatikkoa y.m. jäljelle Korallisaarelle."

"Jotka Bouthwell otti talteen, arvaan", nurisee Mastic.

"Eikä, ne ovat vielä jäljellä luullakseni" sanoo Balasco, iloissaan,
että hän osaa valehdella niin hyvästi. Sillä jos Mastic tietäisi, että
aseet ovat Lentokalassa, ottaisi hän ne luonnollisesti takavarikkoon,
ja kaikki espanjalaisen sukkelat laskut olisivat turhia.

"Sitten otan ne ensi yönä! Alligaattori-Pete ja minä purjehdimme sinne
heti."

"Luuletteko pääsevänne sinne tällä tuulella?"

"Saammehan koettaa."

"Niin, onhan se velvollisuutenne", sanoo Estrabon totisesti. "Antakaa
minulle tieto, miten onnistutte. Voinko mitään muuta tehdä hyväksenne?"

"Voitte", nauraa Mastic; "hyvät sikarit kuluvat niin kauhean pian.
Alligaattori-Pete ja minä olemme juuri tehneet lopun viimeisistä siinä
erinomaisessa laatikossa, minkä annoitte minulle viime kerralla. Eikö
teillä sattumalta ole muutamia sitä Lajia mukananne?"

"On muutamia", sanoo Balasco lyhyesti ja ottaa esiin pari kappalta
ylenoivallista _Regalias Imperialeseja_.

"Hyvä, -- nyt saatan ryhtyä työhön", arvelee salapoliisi sytyttäessään
sikarin ja palaa veneelle, jota soutaa Alligaattori-Peten laivapoika,
lurjusnulikka.

Estrabon katsoo salapoliisin jälkeen ja mutisee: "Olipa todellakin
onni, että pääsin irti! Jos hän olisi aavistanut, missä asevarat
ovat, olisi kaikki rauennut turhiin. Nyt saa hän ponnistella koko yön
päästäkseen Korallisaarelle... ei tunnu tuulen henkäystäkään -- ja
huomenna!"

Hänen liikkuvat kasvonpiirteensä valaisee riemuitseva toivo hänen
kääntyessään palaamaan huvilaan.

Täällä tapaa hän Severancen, joka sanoo hänelle helpostuneella
äänenpainolla: "Sain ainoastaan kaksi naista kiinni."

"Mitkä sitten?" Kiihkeästi.

"Miss Vanstonen ja lesken. Pikku Rivers ja miss Woodbridge ovat
Vortexin ja mr Vanstonen kera tämän ananaasi-istutnksilla. Minua ei
ihmetyttäisi, jos jollakin heistä tekisi mieli päästä anopikseni",
lisää hän nauraen.

"Ja miss Gertie?" kysyy Estrabon.

"Miss Gertien on vallannut ompelijatar", huutaa Rex, joka samassa tulee
eteisessä. "Jos miss Gertie lähtee tänä iltana, on hänen pakko pitää
lyhyttä pukua risteilyhuviretken kestäessä."

"Rex", puhkeaa hänen nuorempi sisarensa ankarasti sanomaan,
katsahtaessaan alas kaiteen yli, "ole hyvä ja muista, että olen nuori
nainen!"

Tämän muistutuksen tekee hän ylpeähköllä arvokkaisuudella, joka narraa
Severancen hilpeästi nauramaan.

"Sinä kait seuraat mukana, Rex, arvatakseni?" sanoo espanjalainen.

"Luonnollisesti! Teen mitä hyvänsä saadakseni kunnon päivällisen ja
vähän viileyttä tässä kuumuudessa."

"Silloin on seurue täysi", mutisee Balasco, sillä se on juuri
semmoinen, kuin hän tahtoo.

Mutta miss Gertie tulee juosten portaita alas ja huutaa: "Seuraako
luutnantti Varona myöskin mukana?"

"Luullakseni", vastaa Severance, joka nyt kiiruhtaa ottamaan kultasensa
huostaansa: sillä Indra on tullut portaita alas sisaren vanavedessä.
Hän näyttää sangen suloiselta puettuna keveimpään musliinipukuun ja
ilmakkaimpaan vyöhyeesen. Hänet nähdessään salamoivat Balascon silmät,
ja hän ajattelee riemastuneena: "Se on hänen hääpukunsa!"

Mrs Ormiston, joka on sangen soman näköinen merimiespuvussa ja pikkunen
merimieshattu päässä, tulee nyt myös lisäksi, ja hän ja miss Vanstone
menevät ulos verannalle mr Severancen ja Rexin kanssa.

Espanjalainen aikoo seurata heitä, mutta äkkiä säpsähtää hän ja
mutisee: "Suokaa silmänräpäykseksi anteeksi!" ja hyökkää portaita ylös.

Huoneessansa ottaa hän piirongin laatikosta kiiruusti
morfiiniliuospullon ja pikku ruiskun esiin, sanoen itsekseen: "Läheltä
piti, että unohdin tämän!"

Niin kiiruhtaa hän alas taas ja on juuri ulos menemäisillään, kun pieni
käsi rukoilevasti laskeutuu hänen käsivarrellensa ja Gertien pehmyt
ääni kuiskaa: "Luuletteko voivanne olla luutnantti Ramonia vailla?
Saatte liian monta herraa Lentokalaan harvoille naisille. Tervehtikää
häntä, että minä pyydän häntä syömään päivällisen täällä kotona."

"Olen viepä tervehdyksenne", vastaa Estrabon kevyt empiminen äänessä.

"Siitä tulee hauska", sanoo nuori tyttö. "Mr Vortex, isä ja Ramon ja
miss Rivers, Flora ja minä tulemme saamaan yhtä hupaisen päivällisen
kuin tekin jahdissa."

"Toivotan teille mieluista iltaa!" Näin sanoen kumartaa espanjalainen
kohteliaasti ja menee toisten luo ulos, missä miss Vanstone on
selittänyt Severancelle ja leskelle, että Gertien pukuhommat ovat
hyvin vakava asia. "Annoin hänelle kaikki pukuni, joita vailla voin
olla", huomauttaa Indra, "ja hän on käyttänyt pukua toisensa jälkeen
tuhlaavasti kuni..."

"Kuni tyttö, jolla ensi kerran on pitkä puku", nauraa mrs Ormiston.

"Niin, jos lainaisin hänelle useampia, saisin pian itse kulkea Gertien
lyhyissä hameissa", vastaa miss Vanstone kauniisti punastuen.

Samassa tulee Rex innoissaan ulos eteisestä, huutaen: "Höyry käymähän,
kapteeni!" ja seurue lähtee, Balascon laskiessa itsekseen heidät ja
sanoessa: "Nyt on minulla muassa kaikki, joita tarvitsen."

Viisi minuuttia myöhemmin viepi Esrabonin höyrypursi heidät
Lentokalaan, jonka heittonuoraportaita ylös Severance auttaa naiset,
jotka ovat hyvin iloissaan päästessään avaran aurinkoteltan alle, joka
suojaa sen valkeaa kantta.

Yleensä ovat he niin hilpeä seurue, kuin koskaan on astunut johonkin
huvijahtiin, ja se on sangen paljon sanottu, sillä mikä on hauskempaa,
kuin risteilyretki merellä, kun naiset ovat kauniit, rakastettavat ja
meritaudittomat, ja herrat kohteliaat ja huomaavaiset, ja laivassa on
viinejä ja sikareja yltä kyllin?

Mutta Estrabon on heistä kaikista iloisin. Hänen tummat silmänsä
loistavat riemuavasta hehkusta, ja hänen naurunsa helähtää pehmeästi
ja sointuvasti. "Miksi en olisi iloissani", ajattelee hän; "eikös nyt
häämatkani ala?"

Omituista kyllä ei hän Varonalle vie miss Gertien sanaa, vaan menee
suoraan ohjaushyttiin, missä kapteeni Thomas seisoo ruorirattaan
ääressä, ja sanoo jännittyneellä kiihkolla, mikä tuntuu ihan
tarpeettomalta: "Tarvitsetteko niitä ylimääräisiä apumiehiä, kapteeni?"

"Niin, kyllä kait on hyvä, että otan ne, koska nyt lähdemme merelle",
vastaa tämä.

"Kuten tahdotte", sanoo Estrabon. "Kiinnitän purren poijuunne."

Sen hän tekeekin ja käskee väkensä tulla laivaan, jolloin hän
komentaa Juanin ja Pablon keulapuoleen matruusien joukkoon ja sanoo
kapteenille, että Figaron perämies voi hoitaa ruoriratasta niin usein,
kuin tarvitaan, ja koneenkäyttäjä asettua alas konehuoneeseen auttamaan
Lentokalan koneenhoitajaa.

"Annan peränpitäjänne hoitaa hetkisen ruoriratasta, samalla kun itse
tarkastan häntä, ja jos hän tekee sen tyydyttävästi, saa hän vuorotella
kanssani. Minun koneenkäyttäjäni saattaa selittää koneistomme teidän
koneenkäyttäjällenne ja ilmoittaa, miten hän käyttäytyy", sanoo Thomas
ja aukaisee yhden ikkunoista ohjaushytissä, mikä on välittömässä
yhteydessä konehuoneen kanssa, se kun on sijoitettu jotensakin pitkälti
keulapuoleen, antaakseen suurempaa tilaa perähyteille.

Ylhäiseltä paikaltansa saattaa kapteeni katsoa suoraan alas sinne, ja
hän huutaa nyt koneenkäyttäjälle: "Sandy, anna minulle tieto, miten
uusi apumies menettelee."

"Lähettäkää hänet vaan alas, kapteeni, minä kyllä pian otan selvän,
mihin toveri kelpaa!" vastaa hilpeä Skotlanniksi murtava ääni. Ankkuri
on nyt nostettu ja Thomas soittaa kelloa, jonka jälkeen Lentokala
lähtee etsimään viileyttä Golfvirran aukeilta kulkuvesiltä.

Kaiken tämän havaitsee kiikarilla lohduttamaton nuori nainen eräästä
Vanstonen huvilan yläkerroksen ikkunasta. Miss Gertie odottaa, että
nuori Varona tulisi, mutta hän ei tulekaan.

"Eiväthän he lähetä ketään maihin", mutisee hän pettyneenä. "Oo. Herra
Jumala, nyt nostavat he ankkurin!" Hän sieppaa olkihatun ja hyökkää
rappusia alas, vaikka ompelijatar huutaa hänen jälkeensä: "Olen valmis
nyt koettamaan, miss."

"Olen pian takaisin!" kirkuu Gertie vastaukseksi ja kiiruhtaa puutarhan
kautta rantalaiturille, juuri parhaiksi nähdäkseen Lentokalan katoavan
näkyvistä muutaman matalan vihreän saaren taakse puolen peninkulman
päässä sieltä.

"Miksei hän tullut maihin, kun minä pyysin häntä?" puhkeaa hän
sanomaan. Niin lentää yht'äkkiä kamala ajatus hänen mieleensä.
"Ramonillla on nuo aseet mukanansa -- ehkä hän menee niiden kanssa
Kuubaan samalla." Ja seuraten tavallista naisten logiikkaa pelästyy
hän kovin ja ajattelee: "Tuo kauhea Balasco! Hän on niin innokas
isänmaanystävä ja kiihdyttää tietysti Ramonia muistutuksilla hänen
velvollisuudestansa! Ramonhan sanoi, että nuo aseet saattoivat olla
Kuuban elinasia. Hän menee johonkin niiden kanssa. Hänellä ei ollut
rohkeutta sanoa minulle jäähyväisiä -- se olisi musertanut meidän
kummankin sydämet." Hän on pyörtymäisillään ajatellessaan Toveria ja
mutisee valkoisin huulin: "Espanjalaiset murhaavat kaikki vankinsa."

Mutta tässä kohtaa hänet lohdutuksen säde.

Hän kuulee laiturin luota äänen, joka sanoo: "Hyvä, nulikka, jos olet
sovittanut sen puutarhavaunullisen hyvästi veneeseen, niin lähdemme
Sisiliskoon."

Se on Masticin ääni, tuon kiltin tullisalapoliisin, joka oli luvannut
suojella Ramonia vaarasta.

Gertie kiiruhtaa laiturin reunalle ja huutaa innokkaasti: "Mr Mastic!
Mr Mastic! Kiiruhtakaa ja tulkaa tänne, minulla on jotakin teille
sanottavaa! Muistattehan minut, Gertie Vanstonen, joka puhelin teidän
kanssanne lunchia syötäessä joitakuita päiviä sitten?"

"Niin, muistan teidät sangen hyvin", vastaa tullivirkamies. "Tulen
silmänräpäyksessä. Sinä pysyt veneessä, lurjusnulikka!" Ja niin
sanoen hyppää hän maallenousulaiturille, kiiruhtaa portaita ylös, yhä
poltellen yhtä Estrabonin sikareista ja sanoo: "Palvelukseksenne, miss
Gertie, mitä voin tehdä hyväksenne?"

Gertie ilmaisee hänelle epäluulonsa, joille salapoliisi katkerasti
nauraa ja sanoo: "Ei mitään vaaraa siitä; aseet ovat tuolla saarella,
mistä minä ne otan takavarikkoon, niin pian kun saavumme sinne."

"Ko... Korallisaarellako?" änkyttää Gertie.

"Niin varmaan! Sen sain tietää don Estrabonilta tuskin kaksikymmentä
minuuttia sitten."

"Sitten ei don Estrabon sanonut teille totuutta!" kuiskaa tyttö
kauhistuneena. "Aseet ovat jahdissa."

"Mitä!" sähisee Mastic.

"Niin, don Estrabonilla oli selko kaikesta: hänhän se ehdotti sitä
-- hän puhui Ramonin ja meidän Billymme kanssa siitä aamulla, he
menivät sinne iltapuolella ja hakivat ne. Näin kiikarillani, miten he
kantoivat ne laivaan. Ettekö nähneet Lentokalan juuri laskevan ankkuria
tullessanne?"

"Tulimaista! Oletteko varma olevanne oikeassa?"

"Olen. Mitä varten he muuten olisivat sinne menneet?"

"Kirottua!"

"Teidän täytyy auttaa minua estämään Ramonin palaamasta Kuubaan. Mitä
auttoi sitten, että pelastin hänet henkiin? Mikä oikeus on hänelle
antaa tappaa itsensä, kun hänen on elämisestänsä kiittäminen minua?"
mutisee Gertie käsiään väännellen.

"Toivon tietäneeni sen kymmenen minuuttia sitten", sanoo salapoliisi
karskisti, tuijottaen poiskiitävän jahdin savua. Sitten repii hän
tukkaansa ja mutisee: "En käsitä tätä -- Balascohan ei ole..." Hän
pysähtyy äkkiä, peläten ilmaisevansa valtiosalaisuuden, ja sanoo
nopeasti: "En luule, että on tekeillä mitään, jota pelkäätte, miss.
En näe, että nuorella kuubalaisella voisi olla niin raju suunnitelma
päässään, kun te sanotte sisarenne ja mrs Ormistonin olevan
Lentokalassa, paitsi mr Blackeleytä, mr Severancea ja veljeänne."

"Ehkeivät don Estrabon ja señor Varona aijo tehdä mitään tänä
iltana. Mutta pelkään, että Ramon vie nuo aseet maihin Key Westissä.
Velvollisuus on häntä kutsuva, ja hän on menevä takaisin ja hakeva ne
ja lähtevä sotimaan toisten Kuuhan ystäväin kanssa", nyyhkyttää tyttö.

"Vai niin, he ajattelevat mennä Key Westiin viedäkseen aseet maihin",
puhisee salapoliisi. "No, luulenpa voivani siihen panna esteen! Olen
opettava heitä tahtomaan puijata minua ja sanomaan aseiden olevan
tuolla saarella."

"Mitä aijotte tehdä?"

"Saattepas nähdä!" vastaa Mastic karskisti. "Älkää enää huolehtiko,
että nuori kavaljeerinne joutuisi millekään vaaralle alttiiksi; nuo
saaret ovat minun hallussani parin, kolmen tunnin päästä."

Hän katsoo jahdista, joka on jo ennättänyt Golfvirralle, nousevaa savua
ja sanoo: "Se ohjaa länteenpäin kulkunsa -- niin, se aikoo selvästi Key
Westiin. Odottakaa, saattepa nähdä!"

Hän juoksee alas veneeseen ja hyppää siihen sanoen: "Osaatko pitää
perää, nulikka?"

"Mitäs minuun sitten olisi pieksetty kolmen viime vuoden kuluessa",
huutaa nulikka, "jollei pohjoisluodetta ja etelälounasta ja kaksi
piirua tyynen puolelle. Josko osaan pitää perää? Minä osaisia ohjata
krokodiilia!"

"Osaatko ohjata höyrypurtta sitten?"

"Sitä olen tehnyt tusinoittain kertoja!"

"No, luulenpa osaavani hoitaa konetta, jos niikseen on", mutisee Mastic
ja huutaa sitten pojalle: "Suuntaa Balascon purren luo!" Ja hänen
itsensä käydessä airoihin ovat he kahden minuutin päästä espanjalaisen
höyrypurressa, jonka jälkeen heidän pikku veneensä kiinnitetään, ja
salapoliisi lämmittää koneen, mikä on helposti tehty, sillä tuli on
sammutettu suurimmassa kiiruussa, ja pannussa on vielä kylliksi höyryä
Figaron panemiseksi käymään.

Heidän kiitäessään laiturin ohi huutaa salapoliisi Gertielle:

"Älkää olko huolissanne, pikku miss!" Ja rannalta vastataan: "En
ole mikään pikku miss. Mutta luotan turvallisesti teihin." Ja hän
katsoo innollisesti höyrypurren perään, jonka vauhti lisääntyy joka
silmänräpäys. Se ohjaa samaa suuntaa kuin Lentokala, ja muutamia
minuutteja myöhemmin katoaa se saman saaren taa matkalla ulos
Golfvirralle.

Silloin kääntyy miss Gertie hitaasti ympäri ja menee huvilaan, koettaa
pukuja alakuloisen ja murheellisen näköisenä ja tulee päivällispöytään
ilmoittamaan isälleen ja tämän vieraille merkillisiä epäluulojansa,
joille yleiseen nauretaan. Miss Rivers sanoo: "Loruja, rakas lapsi,
tuo kertomus Toverista on hermostuttanut sinut", ja Flora Woodbridge
selittää luottavasti: "Pah! Jack Blackeley ei ole niin tyhmä!"

Ja Gertien isä sanoo hänelle: "Sellaisia tyhmyyksiä! Eikö Severance ole
laivassa Indran kanssa? Etkö luule, että hän tietää suojella häntä? Tuo
kuubalaisen juttu ja sairaanhoito ovat tehneet sinut niin romantillisen
yksinkertaiseksi, kuin olisit oikea Dulcinea del Toboso." Sitten lisää
hän: "Mutta miss Tricksin pensiooni on sinusta nuo tyhmyydet ottava!
Ensi viikolla palaat sinne lyhyine hameinesi ja kaikkinesi."

Tämä hirmuinen uhkaus saa aikaan musertuneen, rukoilevan silmäyksen
miss Gertieltä ja halpauttaa hänen kielensä illan jäljelläolevaksi
osaksi. Eivät edes pikku Vortexin sukkeluudet voi houkutella hymyilyä
hänen kauniille huulillensa.

Hän nyyhkyttää itsensä uneen, ja kun hän herää seuraavana aamuna, on
hänen ensi silmäyksensä akkunasta merelle. Hänen kasvonsa tulevat
kalmankalpeiksi ja hän kirkasee: "Herra Jumala, Lentokala ei ole
siellä!"



Kuudestoista luku.

Päivällinen jahdissa.


Lurjusnulikan ohjaamana on höyrypursi ehtinyt Floridasalmeen. Jahti
höyryää hiljakselleen eteen länteenpäin viisi tai kuusi peninkulmaa
etempänä. Mutta tälläkin keskinkertaisella nopeudella kulkee se hyvästi
kymmenen peninkulmaa tunnissa, eikä pursi jaksa sitä saavuttaa.

Mastic katsoo sen jälkeen ja ajattelee: "Suunnasta päättäen on se
menossa Key Westiin. Jos se sen tekee, tavotan sen siellä. Kaikissa
tapauksissa pitää sen palata Smaragdisaareen, ja ensi yönä ovat aseet
käsissäni, espanjalainen on puijannut minut, jos se, mitä miss Gertie
sanoo, on totta, ja jos itkusta punaiset silmät todistavat jotain, niin
uskoo tyttö itse kertomuksensa. Mutta mikä syy olisi Balascolla ollut?"
Hän repii korvallistansa ja ajattelee: "Tahdon olla kirottu, jos sen
käsitän! Ei ole epäilystäkään siitä, että Estrabon on espanjalainen
vakooja, mutta minkä tähden saatanan nimessä hän ei sitte halua, että
minä ottaisin aseet takavarikkoon?" Jota enemmän hän sitä tuumii, sitä
vähemmän hän sitä tajuaa, ja sitä enemmän hän espanjalaiseen suuttuu.

Niin keksii hän sukkelan keinon ja mutisee: "Tulimaista, kyllä minäkin
hänet puijaan! Olen olevinani, kuin en tietäisi hänen tietävän, että
aseet ovat laivassa. Minä hänet uutisella yllätän ja katson, minkä
värin hänen kasvonsa saavat."

Höyrypursi pysyy siis Lentokalan vanavedessä ja suuntaa sekin kulkunsa
länteenpäin, vaikka nyt on jo niin pimeä, ettei Mastic voisi enää
jahtia eroittaa, jolleivät sen lyhdyt näkyisi.

Pleasurejahti jatkaa sillä välin hilpeästi risteilyänsä viileyttä
etsimään, ja niin pian kuin he tulevat pois saarien suojasta, alkaakin
sen kannella oleva iloinen seurue tuntea viileitä, virkistäviä ja
tuoksuavia tuulahduksia.

"Ihana ilta!" sanoo Amy Ormiston Jack Blackeleylle.

"On, mutta en kadehdi niitä, jotka pysyivät kotona. Heillä on kyllä
jotakuinkin kuuma, sill'aikaa kun täällä on juuri parahiksi viileätä,
jotta ruokahalu tulee." Ja korottaen äänensä, huutaa hän: "Estrabon, te
olette huviretken ylikokki. Eikö päivällinen ole pian näkyvissä?"

"Kaikki aikanaan, kärsimätön ystäväni", vastaa espanjalainen. "Pian
saamme erinomaisen hyvän aterian, ja sitten sekoitan muutamia
erinomaisia sampanjagroggejani teille."

"Niin, olisittepa kuulleet señor Vanstunen veisaavan niiden kiitosta",
virkkaa Ramon. "Te olitte sekoittaneet hänelle yhden Key Westissä ja
hän ei ollut unohtanut, miltä se maistui. Minä muistan ne myös kolme
vuotta sitten."

Severance, joka on istunut kannen toisella puolen ja kuiskinut
morsiamensa kanssa, virkkaa nyt äkkiä: "Ken puhui sampanjagroggeista?
Antakaa meidän saada nyt vähän päivällistä odottaessamme!"

"Tekisin mielelläni teille mieliksi", nauraa Estrabon, "mutta en saata
alentaa sampanjagroggejani ruokaryypyiksi. Sitä paitsi luulen teidän
olevan nälkäisiä ilman sitäkin."

"Ehkä olette oikeassa", myöntää Billy.

Nyt tulee Rex, joka on seisonut puhelemassa kapteenin kanssa
ohjaushytissä, nauraen täyttä kurkkua heidän luoksensa.

"Mikä teitä niin huvittaa?" kysyy Amy Ormiston viitaten nuorukaista
tulemaan luoksensa.

"Oo", vastaa hän, "yhdellä matruuseista on mahtavin korva, minkä
milloinkaan olen nähnyt. Hänen pitäisi jättää meri ja näytellä
itseään rahasta sen sijaan." Ja hän antaa kuvaavan esityksen Juanin
merkillisestä kuuloelimestä, valaisten esitystään eleillä, jotka
houkuttavat kaikki nauramaan.

Balasco kiinnittää kumminkin ainoastaan hiukan huomiota siihen. Hän
ja Varona seisovat nyt miss Vanstonen vieressä ja nuori kuubalainen
antaa hänelle aiheen, jota hän on halunnut. Tämä sanoo näet; "Te olette
olleet Key Westissä tänään. Onko mitään enempiä uutisia Toverista?"

"On parisen", vastaa Estrabon lyhyesti. "Otin mukaani yhden lisälehden,
joka ehkä voi mielenkiintoanne herättää." Hän otti esiin numeron
Päiväntasaajan kansanvaltaista, jonka muutamalla palstalla on suurilla
lihavilla kirjasimilla painettu päällysnimi, ja jossa kerrotaan, että
sanottu laiva on otettu aavalla merellä, koskapa se edellisenä aamuna
oli nähty Hietasaaren majakan läheisyydessä.

Viitaten suoraan aluksen yli huomauttaa Balasco: "Tuolla on Hietasaaren
majakka. Puolen tunnin kuluttua voimme nähdä sen. Mutta Toveri ja ne,
jotka olivat laivassa, missä ovat he? Kysykää Cabanasin korppikotkilta
ja korpeilta." Ikäänkuin antaakseen sanoilleen lisää maustinta, lukee
hän pienen kamalan uutisen, jossa ilmoitetaan, että muuan matkustaja,
joka samana päivänä oli saapunut Mascotte laivalla, oli kertonut
nähneensä noin kaksikymmentä miestä, yhden vaimon ja yhden lapsen,
kaikki kahleissa, tuotavan maihin Havannassa.

Kun Estrabon mainitsee vangitun naisen, näyttävät hänen silmänsä olevan
Indraan luotuina. "Ette kait ole unohtaneet, mitä Varona sanoi tänä
aamuna tapahtuvaksi ensi Amerikan lipulla purjehtivalle laivalle, joka
otettaisiin samallaisissa olosuhteissa kiinni." Ja näyttäen aineensa
kiihottamalta alkaa hän laajasti kuvailla, mitä sanotulle alukselle
tapahtuisi, kuinka Amerikan lipusta huolimatta -- tai ehkä juuri
sentähden -- koko miehistö ja kaikki laivassa olijat hakattaisiin
kuolijaaksi ja alus upotettaisiin, ilman että mikään espanjalainen
virasto olisi koko asiasta tietävinänsäkään... kuinka siitä tulisi...

"Uusi murhanhaluisen, julman ja raa'an hirmuvaltaisuuden urostyö",
puhkeaa Rex sanomaan sillä vapaudenrakkaudella, joka useimmissa
Amerikan pojissa kaikista amerikkalaisista valtiomiehistä huolimatta
on.

Mutta välittämättä hänestä muuten kuin silmäyksellä, joka lupaa, että
Rex ehkä jonakin päivänä saa espanjalaista armeliaisuutta käytännössä
kokea, jatkaa Balasco samaan tapaan niin kauvan ja niin kuvaavasti,
että Amy Ormiston viimein päästää kauhistuneen kirkauksen, pitää kädet
korviensa edessä ja puhisee: "Herrajumala, tahdotteko kerrassaan
menettää päivällisen minulta?"

Mutta miss Indra ottaa tämän kamalan kuvauksen toisella tapaa vastaan.
Hän laskee pikku kätösensä Espanjalaisen käsivarrelle ja kuiskaa:
"Tulkaa kanssani syrjään pikkuseksi. Minulla on teille pyyntö."
Balascon käsivarsi vavahtelee nuoren naisen koskettaessa häneen, ja hän
ajattelee: "Tämä on morsiameni -- morsiameni huomenna. _La Paloma_ ei
sitä tiedä, mutta huomisiltana lepää hän sylissäni."

Seuraavasti ei hän erittäin tarkkaavaisesti kuuntele Indran sanoja,
jotka kuuluvat: "Olkaa kiltti älkääkä puhuko Gertielle tästä
asiasta niin, kuin olette puhuneet minulle, kun tulemme takaisin
Smaragdisaarelle. Lapsi on nyt liian levoton."

"Levoton kenen... kenen tähden?" änkyttää hän, mutta nauraa sitten ja
sanoo: "Oo, ymmärrän... nuoren kuubalaisen isänmaanystävämme vuoksi",
tehden päällä nyökkäyksen perän puoleen, missä luutnantti Ramon nyt
seisoo lesken kanssa puhelemassa. "Olen hyvin varovainen..."

Tässä keskeyttää hänet mr Severance, joka kovalla äänellä huutaa:
"Kajuuttavahti sanoo päivällisen olevan valmiin!"

Seuraavana silmänräpäyksenä vaeltavat he kaikki ruokasaliin, joka on
pieni kaunis huone ja täyttää koko kansihytin. Siellä istuutuvat nuo
seitsemän päivällisvierasta syömään iloista ja runsasta ateriaa, jonka
espanjalainen ja ranskalainen kokki ovat panneet toimeen ja kokoon.
Samassa pyytää Estrabon heitä suomaan hänelle hetkiseksi anteeksi ja
menee ohjaushyttiin.

"Mitä pidätte peränpitäjästäni?" kysyy hän kapteenilta.

"Erittäin hyvää! Hän osaisi hoitaa vaikka sotalaivan ruoriratasta",
vastaa Thomas. "Masinistini, Sandy, ilmoittaa, että neekeri hoitaa
konetta yhtä hyvästi. Nyt voin saada aikaa syödä päivälliseni kaikessa
rauhassa ja Sandykin pääsee lepäämään, kun tarvitaan. Missä aijotte
viettää illan?"

"Ehkä olisi parasta pysähtyä Key Westissä hetkeksi."

"Se ei ollut mikään tyhmä aate?" sanoo kapteeni tyytyväisesti. "Jos
tahtoisitte seisahtua sinne kymmeneksi minuutiksi, tekisitte minulle
suuren palveluksen. Minulla on hiukan rääsyjä muutamassa sataman luona
olevassa talossa, jotka tahtoisin saada mukaani saadakseni parin
ohuempia paitoja tässä kuumuudessa."

"Se käy varsin hyvin päihinsä", vastaa Estrabon, jonka päämääränä
on pitentää risteilyä ja tehdä päivällinen niin myöhäiseksi kuin
mahdollista.

Kun hän tulee päivällispöytään, jossa ensi ruokalajia juuri
tarjoillaan, sanoo hän: "Olen rohjennut, miss Vanstone, sanoa kapteeni
Thomasille, että hän ohjaa Key Westiä kohti, voimme silloin saada
viimeiset uutiset Toverista. Länsikanavassa käy heikko tuuli ja meille
tulee sangen hyvä, kun saavumme sinne, mikä tapahtuu neljännestunnissa.
Päivällisen ei sen takia tarvitse häiriintyä."

"Käykää soppaan käsiksi, don Estrabon!" huutaa Rex kärsimättömästi.
"Ettekö näe, että soppamalja on edessänne ja me kaikki odotamme? Indra
ei ole syönyt yhtään ostronia, niin on hän soppaa kaivannut."

"Oo, minä unohdin!" virkahtaa tämä nuori nainen, joka kuiskien on
vaihtanut meidän Billymme kanssa ensi kihloissaoloajan suloisia
uskomisia.

Espanjalaisen katsoessa heihin, jotka istuvat vierekkäin, vapisee
hänen kätensä kauhaa käytellessä, ja muutamia tippoja kirkasta
kilpikonnasoppaa pirahtaa lumivalkoiselle damastiliinalle, jolla hiotut
lasit ja aitoporsliinit upeilevat ja jota kukatkin koristavat, sillä
Balasco on puhutellut mr Vanstonen puutarhurinkin antamaan lisänsä
juhlaksi.

Viini alkaa tulvata ja kielenkannat aukeavat, jolloin Estrabon, sen
mukaan mitä Rex itsekseen sanoo, "kaikin voimin hakkailee" vieressään
istuvaa leskeä. Mutta Varona näyttää tavattoman hiljaiselta ja kysyy
äkkiä, miksi miss Gertie ei seurannut mukana.

"Hän ei voinut tulla", nauraa Rex. "Silloin olisi hänen ollut pakko
esiintyä pienenä tyttönä taas. Hänellä ei ollut yhtään pitkää
pukua päälle pantavaksi. Näettekös, Gertie on tullut niin kauhean
häveliääksi näinä kolmena päivänä, jotka hän on kulkenut pitkissä
hameissa, että hänen jalanrintojaan täytyy pitää piilossa kuten muita
pyhäinjäännöksiä."

Tämän pistoksen ottaa mrs Ormiston, joka ei kammo silloin tällöin
näyttää omia kauniita jalanrintojaan, vastaan keveällä naurunkihinällä.

"Rakas Rex", huomauttaa Severance filosoofisesti, "siitä saakka
kun polkupyörä keksittiin ovat naisten jalanrinnat yleisenä
näyttelyesineenä. Mutta tahdon olla kirottu, jos siitä pidän", sanoo
hän juhlallisesti ja luoden huvittuneen, vaikka merkitsevän silmäyksen
morsiameensa, joka viime huvikautena oli osoittanut oireita tahtoakseen
ruveta ajamaan polkupyörällä.

"Ohoi, siinä sait, Indra!" huutaa Rex. "Hän oli jo tilannut itselleen
polkupyörän, kun isäukko sai vihiä siitä ja piti hänelle torat. Niin,
ja hankkinut itselleen polkupyöräpuvunkin. Hän antoi minun nähdä se
salaa ja saatanpa teille kertoa, että siinä meni maailmalta hukkaan
jotain tyylikästä; se kun oli niin valtavan pukeva."

"Oli miten oli", mutisee Indra hymyillen, "pian olen vapaa isän
ohjaksista, ja silloin... heti polkupyörä! Vai mitä, Billy?" Ja hän
katsoo kysyvästi pöytäkavaljeeriinsa.

Tätä hänen tunnustustansa kohtaa Balasco tyytymättömällä katseella.

"Pah! Älkää näyttäkö niin happamelta, _mi caballero_!" laskee nuori
nainen leikkiä heittäen veitikkamaisesti silmää espanjalaiselle;
"muuten ette koskaan saa rouvaa."

"Minua ilahduttaa, ettette siitä pidä, don Estrabon", virkkaa
Severance. "Tiedän, mitä ajattelette, ja olen juuri samaa mieltä."

Mutta jos hän olisi sitä aavistanut, olisi hän tarttunut vastapäätä
istuvan miehen valkoiseen kurkkuun suurilla, voimakkailla käsillänsä,
ja Balasco olisi lopettanut päivällisensä Tuonelassa.

Sillä jos Balasco ei hyväksy naisten polkupyöräilyä, niin on se vaan
sen suhteen, jota hän jo katsoo omaksensa, ja hän ajattelee
karskisti; "Huomisen jälkeen saat odottaa polkupyörällä ajamistasi,
kyyhkyläiseni!"

Samassa laskee alus Key Westin laiturin ääreen, ja maaportaat pannaan
ulos. Mutta kukaan ei luo siihen enempää huomiota paitsi Rex, joka
huutaa kapteenille tämän mennessä maihin, että hän koettaisi urkkia
uutisia kaupungilta.

Tällä poikkeuksella seurue Lentokalan pienessä ruokasalissa yksinomaan
vaan syö, juo ja puhelee. Estrabon vaihtaa helliä kuiskeita Amy
Ormistonin kanssa ja näyttää haluavan valloittaa tuon keimailevan
lesken, ja se hänelle täydellisesti onnistuukin. Hän kertoo leskelle
pikku juttuja elämästä Espanjassa, Brasiliassa ja Havannassa ja
joitakuita häväistysjuttuja Madridin ylhäisistä piireistä, joille Amy
levittää viattomat silmänsä ja puhkeaa sanomaan: "No voi kaikkia! Te
kauheat espanjalaiset!"

Muut syövät, juovat ja puhuvat suurimmalla innolla, ja kaikki on hyvin
hauskaa, kun kapteeni Thomas, joka on tullut laivaan takaisin, pistää
päänsä ovesta sisään.

"Joitakin uutisia?" huutaa Rex.

"Ei hitustakaan!" vastaa kapteeni. "Minä pistäysin vaan sanomaan
teille, don Balasco, että täällä on muuan herra kannella, joka pyytää
viipymättä saada puhua kanssanne asioimisista."

"Asioimisistako!" puhkeaa Espanjalainen sanoiksi. "_Diantre_! Mitä
huolin minä, nousevatko tupakan hinnat vai laskeutuvat? Asioimisia
purjehdusretkellä tähän aikaan iltaa? Asioimisia!"

Hän menee närkästyneenä kannelle, mutta hätkähtää hämmästyneenä
takaisin.

Mastic, tullisalapoliisi, se on, joka seisoo häntä odottamassa, ja
hänen olkapäänsä takaa kurkistelee lurjusnulikan virnistelevät kasvot.

"Miten tuhannesti olette tänne tulleet?" puhkeaa Balasco sanoiksi.
"Ette kait ole ennättäneet tällä vähällä ajalla purjehtia Sisiliskolla
Korallisaareen ja sieltä takaisin tänne?"

"Emme, -- minä Lainasin höyrypurtenne."

"_Caramba_! Te rohkenitte?"

"Rohkenin -- se oli teidän asioissanne. Mutta tulkaa tänne peräpuoleen,
jotta voin puhua kahden kesken kanssanne." Tullimiehen silmässä
vilahtaa ovela välkähdys, ja hän vie espanjalaisen perään, missä ei ole
ketään kuulomatkalla ja kuiskaa: "Olen keksinyt, että aseet ovat tässä
laivassa!"

Ja hän jännityksellä odottaa nähdä, mitä Estrabon on sanova, tai minkä
ilmeen hänen kasvonsa saavat.

Mutta tällä on nyt hermonsa vallassaan ja on valmistunut kaikkia
mahdollisuuksia varten. Hän vastaa: "Te kummastutatte minua! Oletteko
varma siitä?"

"Täydellisesti. Tuo Varona on puijannut meidät."

"Kysymme kapteeni Thomasilta asiaa", sanoo Balasco, "eli oikeammin,
kysykää te häneltä! Minä olen vaan vieras aluksessa enkä tahtoisi
saattaa mitään ikävyyksiä naisille." Hän huutaa kapteenia ja pyytää
hänen tulemaan perään.

Tämä tekee ja vastaa Masticin kysymyksiin lyhyesti: "Ovat, aseet ovat
pantu lastiruomaan. Mitä teillä on sen kanssa tekemistä."

"Olen tullivirkamies", vastaa salapoliisi, "ja minulle suodun
valtuun voimasta otan minä nämät aseet takavarikkoon Yhdysvaltain
puolueettomuutta rikkovina salatavaroina."

"Aivan oikein. Tästä hetkestä saakka ovat ne teidän", virkkaa Balasco,
keskeyttäen kapteenin joka murisee jotakin "kirotusta julkeudesta ja
hänen alusoikeuksiensa loukkaamisesta." Sitten kiiruhtaa Espanjalainen
kaatamaan öljyä raivoisille laineille sanomalla: "Aseet ovat
luonnollisesti teidän, señor Mastic, siitä ei ole kysymystäkään.
Mutta miksi häiritsitte naisia tällä hauskalla huviretkellä oltaessa?
Palatkaamme takaisin Smaragdisaarelle, jonne meidän kuitenkin pitää, ja
huomisaamuna varhain voitte ne ottaa yhtä hyvin kuin tänäkin iltana.
Virallinen takavarikkoon-otto täällä, asevarojen nosto lastiruomasta
ja vienti maihin pidättäisi Lentokalaa useita tunteja. Viipyisi niin
kauvan, ennenkuin se saapuisi takaisin kotiin, että mr Vanstone ja
niinikään hänen tyttärensä tulisivat levottomiksi."

"Niin, olen peloissani, että pikku Gertie kävisi tuskaiseksi", sanoo
Mastic ja repii empien päätänsä.

"Te annatte siis jahdin kääntyä takaisin Smaragdisaarelle tänä iltana?"
kysyy Balasco, jonkin verran levottomuutta äänessään.

"Annan, -- mutta minä seuraan mukana!" sanoo salapoliisi päättävästi.

"Mitä? Jahdissako?"

"Muussa tapauksessa annan viedä aseet ylös lastiruomasta laiturille
tänä iltana."

Sisustassaan Balasco raivoaa, mutta ulkoa on hän tyyni. Hän tointuu
heti entiselleen ja sanoo kapteenille: "Mr Masticin ehdotus on paras.
Ei kenenkään tarvitse tietää, että hän on laivassa. Teillä kait on joku
paikka hänelle tuolla alhaalla arvatakseni."

"On, voin antaa hänen saada perämiehen hytin. Siinä on kaksi
makuupaikkaa, ja se on väki tilava."

"Hyvä. Sitten on kaikki selvillä. Mitä sanotte asiasta, Mastic?"

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan."

Kun kapteeni on poistunut pitämään huolta hytin kuntoonpanosta, sanoo
Estrabon luontevasti salapoliisille: "Voinko mitään muuta tehdä
hyväksenne?"

"Voitte, koskapa minun on jääminen laivaan kanssanne", nauraa Mastic,
"parisen noita sikareja, jos uskallan pyytää."

"Sikarejako? Niitä saatte! Minä menen niitä teille hakemaan", vastaa
espanjalainen ilostuneella äänellä.

Hän menee ruokasaliin ja tulee pian ulos taas, ojentaen salapoliisille
yhden Regalla Imperialin ja sanoo: "Meillä ei ole monta laivassa,
mutta jos tahdotte saada yhden lisää, niin lähettäkää hakemaan. Tässä
on teille yksi väkevämpää lajia, nuori mies", jatkaa hän ja antaa yhden
tummista _Inviciblesistänsä_ lurjusnulikalle, joka virnistellen seisoo
vieressä. "Poltattehan?" kysyy hän innollisesti.

"Savuaako tuo savupiippu?" kysyy nulikka viitaten sanottuun esineeseen.
"Tämä on juuri minun mieluiseni, tämä, -- paksu kuin makkara ja musta
kuin neekeri!"

Sen jälkeen menevät hän ja mr Mastic perämiehen hyttiin ja
valmistautuvat viettämään hauskaa iltaa.

"Nauta!" ajattelee Estrabon katsoessaan salapoliisin jälkeen ja mutisee
sitten: "Mitä eroa on kahdessa lisää?" Hän on näet valmis vaikka mihin.



Seitsemästoista luku.

Don Balascon sikarit.


Samassa kuulee hän kapteenin äänen käskevän heittämään kiinnitysnuora
irti. Jahti lähtee liikkeelle.

"Nyt toimeen!" sanoo hän iloisesti itsekseen mennessään kajuuttaan
ja huutaa hilpeästi: "Ahaa! Te olette alottaneet sampanjan minua
vartomatta, _mis amigos_."

"Se on ruokalaji, jota nauttiakseni minä en koskaan ketään varro",
nauraa Blackeley, ja muiden yhdistyessä siihen samallaisilla
huomautuksilla, havaitsee Estrabon suureksi tyytymyksekseen kaikkien
herrain tulleen iloisemmiksi, huolettomammiksi ja seurallisemmiksi
viinistä, jota he jo ovat juoneet. Jälkiruoka on pöydällä ja Varona
huutaa: "Missä on sampanjagroggi?"

"Minä aijoin tarjoilla sampanjagroggia kahvin asemasta."

Pari väitettä kohoaa tätä odottamatonta uutuutta vastaan, mutta
espanjalainen, jolla on vähän pintapuolista tietoa myrkkyopissa,
sanoo nauraen: "Se on Espanjalainen tapa, ja luulen teidän tulevan
pitämään panostani mokkakahvia parempana. Minun sampanjagroggini
ovat täydellisiä taiteen mestariteoksia", lisää hän innostuneesti.
"Sampanja, joka muuttaa epätoivon toivoksi, joka saapi ihmiset
unohtamaan, että löytyy helvetti, ja tuo heille paratiisin riemut --
haihtuvat ehkä, mutta kestäessänsä paratiisilliset -- maistuu vielä
ihanammalta, kun siihen on lisätty käyttämilläni essenseillä kasteltu
sokuripala."

"Hyvä!" huutaa Rex, ja leski taputtaa käsiään Balascon käskiessä
kajuuttavahtia: "Hankkikaa minulle aineet!"

"Mitä pitäisi olla?" kysyy palvelija.

"Kuivaa sampanjaa ja yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi -- kuusi
palaa kiteyntynyttä sokuria."

"Seis!" kirkuu Rex. "Te unohdatte itsenne. Seitsemän palaa sokuria"

"Niinpä niin! Kiitos, poikaseni! Se olisi ollut ankara erehdys",
hymyilee Estrabon. "Mieluimmin valkojuurikassokuria -- se sulaa
hitaammin -- ja vähän Angosturamuikeaa. Muut maustimet ovat minun
salaisuuteni", lisää hän.

Saatuansa pyytämänsä ottaa Espanjalainen taskusta pienen hopeapullon,
joka sisältää viisi- tai kuusikymmentä grammaa "salaisuuttani", kuten
hän nauraen kutsuu sitä, ja tiputtaa varovasti kymmenen noppaa nestettä
jokaiseen sokuripalaan, jotka hän sitten panee seitsemään korkeaan
lasiin, jota paitsi hän joka lasiin kaataa hiukan Angosturamuikeaa.

"No, kajuuttavahti", huutaa hän, "onko tämä sampanja jääkylmää -- ei
_frappe_ -- vaan jääkylmää?"

"Juuri parahultaisen asteista", vastaa kysytty, joka innokkaasti on
katsellut Balascon menettelyä, toivossa voivansa saada ilmi hänen
salaisuutensa ja hyötyä siitä toisilla huviretkillä.

Seurueen toiset henkilöt omistavat kumminkin laittamiselle vaan hiukan
huomiota. He pitävät parempana jutella ja juoda odotettu nektari, kun
se tulee valmiiksi. Miten sitä laitetaan, siitä he eivät paljoa
perusta.

"Vaikutus se on, josta minä huolin", sanoo Rex. "Minua ei koskaan
huvita katsoa, miten totini kahvilassa sekoitetaan. Kaikki mitä
tahdon tietää, on, että se tuntuu oikein repäsevältä, kun se tulee...
määrättyyn paikkaansa."

"Hyss!" sanoo Indra nuhtelevasti, sillä pojan ääni ja käytös
ilmaisevat, että hän alkaa riemastua hiukan liiaksi. "Älä juo
enää sampanjaa, Rex", lisää hän ja olisi luultavasti onnistunut
houkuttelemisessaan, jollei hän olisi tehnyt suurta erehdystä lisäksi
sanomalla: "Sinähän olet vielä niin nuori."

"Nuoriko?" puhkeaa Rex sanomaan. "Suuri Luoja! Milloinka tulee kyllin
vanhaksi saadakseen nauttia tämän maailman hyvästä?" Ja kun
kajuuttavahti tarjoaa hänelle Balascon sampanjagroggia, tyhjentää
hän sen yhdessä henkäyksessä, maiskuttaa huulillaan ja sanoo:
"Erinomaista!" vaikka hän itse asiassa pitää, että se maistuu hieman
muikealta.

Toisetkin herrat tyhjentävät lasinsa, ilman että Blackeley ja Severance
näyttävät havaitsevan omituista makua, mutta Varona sanoo: "Luulenpa,
ettei tämä ole oikein saman veroista, kuin se, jota tarjositte minulle
kolme vuotta sitten Key Westissä."

Ryypiskeltyään noin puolet groggeistaan, selittävät naiset, että he
huomaavat ne liian muikeiksi ja juovat mieluummin imelämpää sampanjaa.
Se on juuri, mitä Balasco haluaa. Hän ei erityisesti haluakaan, että
Indra ja Amy joisivat hänen sekoitustaan, etenkin kun hän näkee kokin
ja kajuuttavahdin kiiruusti tyhjentävän jäännökset tarjoiluhuoneessa.

"Oo, pidättekö siitä?" kysyy hän hyväntahtoisesti tullessaan ovesta
esiin.

"Erittäin paljon!" vastaa kajuuttavahti, joka odottaa moitteita.

"Hyvä, -- ottakaa sitten minun groggini ja jakakaa se keskenänne.
Saatan laittaa itselleni toisen sitten", sanoo Balasco ojentaessaan
heille lasinsa ja tyytyväisesti katsellessaan, miten he heti
tyhjentävät sisällyksen.

"Apropos", sanoo Rex, "missä ovat teidän erinomaiset sikarinne, -- ne
Regalias Imperialesit?"

"Mitä, -- olenko unohtanut ne?" ja espanjalainen panee pöydälle
laatikon, jossa ovat ne sikarit, mitkä hän niin huolellisesti kääri
Key Westissä. "Otan mukaani parisen kapteenille, -- minulla on hänen
kanssaan jotakin puheltavaa."

Otettuaan esiin myöskin samalla tavalla valmistetut
_Invincibles_-sikarit ja pistettyään ne taskuunsa menee hän keulan
puoleen ja ajattelee: "Jumala siunatkoon poikaa! Hän muistutti minulle
jotakin, minkä sillä hetkellä olin unohtanut."

Miehistö on kokoontunut jahdin keulaan, joka nyt kiitää eteläänpäin
selvitäkseen muutamista ulospistävistä riutoista, ennenkuin se kääntyy
itäänpäin. Kohdatessaan suurikorvaisen Juanin, jättää hän tälle
suurimman osan Invincible-sikareja ja sanoo: "Jaa nämät miehistölle ja
lämmittäjille sanoen paljon terveisiä don Balascolta."

Hän tietää, ettei kukaan hänen miehistään koske niihin. Masinisti ja
peränpitäjä polttavat vaan sikareja, joita heillä kuubalaisen tavan
mukaan on joukko mukanansa, -- sitä paitsi on heitä kaikkia varoitettu.

"Olen rohjennut", sanoo hän tullessaan kapteeni Thomasin luo
ohjaushyttiin, "jaella muutamia sikareja väelle, koskapa nyt olemme
kotimatkalla."

"Siinä teitte kiltisti", vastaa kapteeni.

"Jokainen heistä sauhuaa kuin uuninpiippu." Sitten lisää hän
tarkoittavalla äänellä: "Etteköhän ole unohtaneet jotakin?"

"Mitä sitten?" kysyy Estrabon.

"Laivurin", vastaa tämä leveästi hymyillen.

"Oo, minäkö olisin unohtanut teidät? Pyydän tuhat kertaa anteeksi!"
ja Espanjalainen ojentaa hymyillen Thomasille kaksi mustia
Invinciblesiään, koska hän arvaa vahvan ja hieman vaikeapolttoisen
sikarin maistuvan tästä parhaalta.

"Kiitoksia, kiitoksia!" sanoo kapteeni ja kirkastuu. Pian sen jälkeen
lisää hän: "Sandy on myöskin tupakkamies. Älkää unohtako konehuonetta,
herra sikaritehtailija. Se ei maksa teille niin paljoa -- olettehan
itse asiassa osallinen."

"Unohtaako koneenkäyttäjän?" lausuu Estrabon. "Ei koskaan!" ja
avatessaan konehuoneeseen vievän ikkunan huutaa hän: "Sandy,
tahtoisitteko sikarin?"

"Kysykää yhtä mielellänne, tahdonko päästä taivaan valtakuntaan",
vastaa Sandy leveällä skottilaisella murteellaan.

Espanjalainen heittää alas hänelle parisen ja palaa ruokasaliin, missä
hän tapaa herrat yhä juomassa ja tupakoimassa, mutta ei täysin niin
meluavan hilpeinä kuin ennen.

Silmänräpäys sen jälkeen sanoo mrs Ormiston: "Indra, tiedättekös,
parasta on luullakseni jättää herrat itsekseen. Läsnäolomme estää heitä
hauskoista jälkikekkereistä." Viime sanoja seuraa kevyt haukotus.

"Niin, olen itsekin hiukan uninen", vastaa Indra ja kysyy
sitten veltosti: "Kuinka kauvan viipyy ennenkun olemme takaisin
Smaragdisaarella."

"Noin kaksi tuntia", vastaa Balasco.

"Sitten saatamme hiukan nukahtaa", sanoo nuori nainen. "Menkäämme alas
hytteihin, mrs Ormiston."

"Niin, jos tunnen kymmenen minuutin päästä itseni yhtä uniseksi, rupean
minäkin maata", huomauttaa Severance. "Minä paneudun pitkälleni yhdelle
täällä olevista sohvista. Meidän on täytynyt olla aika myöhään ylhäällä
viime yönä."

"Niin, kello oli neljä", sanoo Indra saattaessaan naiset portaita
myöten alhaalla olevaan salonkiin, missä vaan yksi hehkulamppu palaa.
Täällä kääntyy hän ympäri ja sanoo iloisesti sulholleen: "Muista,
Billy, että meidän täytyy herätä varhain huomisaamuna. Meillä on
kokonainen pitkä onnellinen päivä edessämme."

Sulho silmäilee häntä hieman unisesti ja mutisee: "Niin, minun
mielestäni olisi hyvä aate pysyä jahdissa koko yö, sittenkin kun se on
laskenut ankkurin."

"Ehkä olisi juuri niin hyvä. Mitä sanotte mrs Ormiston?" kysyy Indra.
"Minä olen hirmuisen uninen -- jos menisimme ja rupeaisimme nukkumaan?
Meidän hyttimme ovat sangen mukavat."

Ainoa vastaus tähän tuolta muuten niin vilkkaalta leskeltä on
pitkäveteinen haukotus, ja naiset katoavat.

Viisi minuuttia myöhemmin asettaa Indra Vanstone kauniin päänsä
pitsillä koristetulle korvallistyynylle ja nukkuu väsyneenä, mutta
onnellisena ja yhtä turvallisena kuin olisi hän omassa huoneessansa
Smaragdisaarella tahikka suorastaan heidän uhkeassa, suuressa talossaan
New Yorkissa. Ja miksi ei hän sitä olisi? Luotettava kapteeni Thomas
seisoo peräsimessä. Jahti on niin varma pikku alus, kuin koskaan on
aaltoja kyntänyt, ja yö on kaunis ja hiljainen. Hänen veljensä on
yläpuolella olevassa salongissa, hänen seuranaisensa nukkuu viereisessä
hytissä, ja ennen kaikkia, eikö se mies, jolle hän kaikista mieluimmin
tässä maailmassa uskoisi nuoren henkensä, ole ylhäällä kannella,
valvoen hänen ylitsensä, eikö hänen huulillansa tunnu yhäti se hellä
hyvänyön suutelo, jonka se painoi niille naisten salongin hämärässä?

Balasco, joka kulkee edestakaisin kannella, heittää sivumennen
salavihkaisen silmäyksen salonkiin. Herrat puhelevat ja tupakoivat
hyvin unisesti. Rex on nukkunut tuolillensa. Kokki ja kajuuttavahti
ovat jättäneet passailemisen sikseen ja polttelevat laiskeliaasti ja
unisesti kahta hänen mustia Invinciblesiään.

Hän menee keulan puoleen. Pari miehistöstä makaa nukkuen kannella.

Sitten kuulee hän Thomasin äänen ohjaushytistä sanovan: "Tekö se
olette. Balasco? Lähettäkää tänne peränpitäjänne ottamaan ruorirattaan
haltuunsa. Olen niin kirotun uninen, etten voi nähdä Hietasaaren
majakkaa." Kun hän tulee hänen luoksensa, murisee kapteeni: "Kas tässä!
Ottakaa ruori itse. Tulimaista, olen niin kuolonväsynyt, etten voi
nähdä, minne kompassi osoittaa. Huutakaa peränpitäjätänne! Sanokaa
hänelle, että hän ohjaa takaisin Smaragdisaarelle. Hän tuntee väylän
yhtä... hyvin... kuin minä..." Viime sanat ovat yhtä pitkää haukotusta.

"Varmaankin." sanoo Balasco ja tarttuu ruorirattaaseen juuri paraaseen
aikaan, sillä laivurin pää vajoo rinnalle. Hän horjuu pitkälle,
topatulle, ohjaushytin perimmässä osassa olevalle penkille ja
seuraavana silmänräpäyksenä kuuluvat hänen kuorsauksensa tahdissa
koneen lyöntien kera.

Mutta Balasco ei muuta jahdin suuntaa, vaan se kiitää yhäti
lounaaseen, suoraan Kuuban rannikkoa kohti.

Hetkisen kuluttua tulee hänen peränpitäjänsä ylös ja sanoo: "Antakaa
minun astua sijaanne, señor!"

Hänelle sanoo Balasco: "Pidä samaa suuntaa!"

"_Por dios_!j Se veisi meidät pikkusen lännenpnolelle Havannaa -- me
ohjaamme suoraan Kuubaa kohden."

"Niin", vastaa Balasco. "Suoraan Kuubaa kohden. Minun täytyy olla
siellä huomisaamuna varhain. On kysymyksessä hyvin tärkeä asia, ja saat
viisisataa dollaria, jos täytät käskyni."

Pian sen jälkeen huutaa hänen neekerikoneenkäyttäjänsä aukinaisen
ikkunan kautta konehuoneesta: "Minun on pakko hoitaa konetta yksinäni.
Skotlantilainen on nukkunut."

"Sangen hyvin", vastaa don Balasco. "Lämmitä vaan niin kovasti, kuin
suinkin voipi."

"Ei käy päihinsä", sanoo koneenkäyttäjä, "lämmittäjätkin ovat
nukkuneet."

"Ovat, mutta eivät minun kätyrini kokkapuolessa", sanoo Estrabon. Hän
menee ja hakee esiin Juanin ja Pablon sekä käskee heidän lämmittää
pannuja neekerin tarkastuksen alaisina.

Niin kiitää alus eteenpäin yössä, yhä suunnaten lounasta kohden, mikä,
yhteydessä Golfvirran vaikuttaman ajautumisen kanssa, tulee viemään
heidät kaksikymmentä peninkulmaa lännenpuolelle Havannaa.

Ja kannella astelee espanjalainen edestakaisin, valppaana kuin kissa.
Ja kajuutassa makaavat hänen pöytätoverinsa raskaassa unessa, sillä
"minun salaisuuteni" on tehnyt tarkoitetun vaikutuksen.

Katsoessaan heitä sähisee Balasco: "Kaksi heistä on isänmaani
vihollisia ja tahtoisi tuhota sen kunnian, ja yksi on varastanut hänen
rakkautensa minulta. Miksi en pakoittaisi Indran maksamaan lunnaat
heidän hengistänsä?" Mutta kun hän katsoo pitkää Jack Blackeleytä, joka
korsaa ankarasti, sanoo hän säälitellen: "Oiva mies, -- kirotun oiva
mies!" Ja silmänräpäykseksi katuu hän ja huutaa peränpitäjälle: "Muuta
suunta!"

"Mitä? Smaragdisaarelleko takaisin?" kysyy tämä.

"Smaragdisaarelle! Missä olen kärsinyt kaikki helvetin tuskat?" oihkuu
Espanjalainen ja huiskii käsillään ilmaa. Silloin sattuvat hänen
silmänsä Rexiin, joka maatessaan siinä vaalea tukka epäjärjestyksessä
punasella tyynyllä, muodostaen kauniin taulun nuorekasta miehuutta,
ja hän kuiskaa: "Indra rakastaa heitä; hänen täytyy ostaa heidät
vapaiksi!" ja huutaa: "Ei", peränpitäjälle, joka jo on alkanut kiertää
ruoriratasta. "Pidä samaa suuntaa -- Kuubaan!"

Koko yön kävelee Estrabon edestakaisin kannella, uneksien tulevasta
morsiamestaan ja on puoleksi mieletönnä voitonriemusta: "Hän on tuleva
omakseni tänään! Kaikessa kauneudessaan ja ihanuudessaan, minun
omakseni eikä kenenkään muun! Hänen hieno poskensa on painautuva minun
poskeani vasten, hänen punaset huulensa kohtaavat minun huuliani, --
minä olen voiva suudella ja hyväillä häntä ja olla onnellinen, niin
kauvan kun elän täällä maan päällä. Ah, toivotan sinulle onnea, ystävä
Balasco!"

Kuuden aikaan aamusella alkaa vaaleta. Hän näkee Kuuban rannikon
epäselvästi etäisyydessä ja puhkeaa äkkiä sanomaan: "Jos he heräisivät
liian aikaiseen!" mutta sanoo sitten riemuiten: "Ah, morfiiniliuos!
Pikku Gertien lahja minulle. Minä pidän kuubalaisen rakastajansa
sidottuna unen kahleisiin ja hänet, joka tahtoi minulta varastaa, ja
jokaisen, joka tahtoisi asettua minun ja papin ja vihkisormuksen ja
morsiamen väliin -- kapteenin, miehistön ja kaikkityyni! Heidän täytyy
nukkua, kunnes heille on liian myöhäistä auttaa häntä tai itseään, --
jos sitä tarvittaisiin", lisää hän hymyillen onnettomuutta tuottavasti.

Sitten kulkee hän ympäriinsä laivalla eikä unohda ketään. Kokki
saa kymmenen nopan ruiskutuksen, kajuuttavahti niinikään. Kymmenen
tippaa ruiskauttaa hän käsivarteen jokaiselle ruokasalissa makaavalle
henkilölle, jotka nyt raskaasti hengittävät morfiiniunessa, ja hän
tulee juuri parhaiksi yhden luokse niistä. Kun hän pistää kären Jack
Blackeleyn käsivarteen, avaa tämä uneliaasti silmänsä, tuijottaen
Balascoa vasten naamaa mutisten: "Kirottu roisto!" ja ojentaa suoraksi
voimakkaat käsivartensa, mutta uni voittaa hänet ja hän alkaa kuorsata
uudelleen. Matruusit, lämmittäjät, skotlantilainen koneenkäyttäjä ja
kapteeni saavat niinikään kukin luiskauksen. Sitten mutisee hän: "Nyt
ovat he kahlehditut varmemmin kuin rantakallioilla. Käsiraudat voidaan
puistaa pois silmänräpäyksessä, mutta nämät kestävät, kunnes aika on
kulunut. Olenko unohtanut mitään... mitään? Asevarat -- Varona, Maceon
adjutantti, jahti, sissi Kuuban rannikolla... purjehtiva Yhdysvaltain
lipulla -- lipulla, jota halveksimme. Minä olen ajatellut kaikki.
Kuuden tunnin kuluessa on kultaseni maksava näiden miesten henkien
lunnaat, taikka myös ovat he kuoleman omat! Ja mikä on oleva hänen
vastauksensa? Hänen veljensä! Hänen rakastajansa! Mies, jota hänen
sisarensa rakastaa! Mies, jota hän itse rakastaa! Niin, kaikki on,
kuten pitääkin. Tänään soivat hääkellot -- ja sitten häämatkamme! Minä
olen käynyt suunnitelman läpi niin monta kertaa... askel askeleelta...
kaikki on varmaa... ei mitään ole tekemättä. Hyvin, Balasco, sinä et
ole unohtanut mitään!"

Mutta sitä on hän!

Hän on unohtanut antaa morfiiniruiskauksen Thomas Duff Masticille,
virkamiehelle Yhdysvaltain tullihallituksessa, ja lurjusnulikalle,
hänen laivapojallensa, jotka makaavat nukkumassa perämiehen hytissä.

Nämät molemmat olivat tulleet hänen suunnitelmaansa sivuoven kautta...
heidät oli ajettu ulos sivuovesta... hän oli tavallisella nopealla
kekseliäisyydellään saanut heidät uneen opiumisikareillaan. Mutta nyt
olivat he luistaneet hänen mielestänsä, siksi etteivät he olleet mukana
alkuperäisessä suunnitelmassa, jonka hän oli laatinut useiden tuntien
tuumailemisella, siksi kun se oli saanut matemaattisen selvyyden ja
tarkkuuden.



Kahdeksastoista luku.

Balascon voitonriemu.


Seitsemän ajoissa aamulla herää lurjusnulikka perämiehen hytissä ja
ihmettelee, miksi he eivät ole Smaragdisaaren luona, koskapa silmäys
pienestä kajuutanikkunasta osoittaa hänelle, että aurinko on jo
ylhäällä.

"Entä sitten, mitä minä siitä huolin", mutisee poika. "Se ainakin
pelastaa minut hetkeksi selkäsaunasta." Hän pelkää näet, että
Alligaattori-Pete ei pitäisi hänen äkillisestä karkaamisestaan
Sisiliskosta edellisenä iltana. Sen vuoksi kömpii hän alas
makuupaikalta, vetää merisaappaat jalkoihinsa ja alkaa meluavasti
tömistellä ympäriinsä herättääkseen Masticin, joka kuorsaa viereisessä
makuupaikassa, sillä hän ei uskalla palata skuunerttiin ilman
salapoliisin suojelusta, selityksiä ja puolustuksia.

Mutta kun hän näkee tullimiehen häiriintymättä jatkavan nukkumistansa,
sanoo hän: "Tahdon olla kirottu, jos uskallan kohdata Peten ilman
häntä! Muuten ei ole vielä mitään kiirutta vielä. Me emme hyvään aikaan
ole vielä takaisin Smaragdisaarella!" Ja niin sanoen ryömii hän takaisin
makuupaikallensa ja nukahtaa.

Mutta hänen uinailunsa on nyt keveämpää, ja sen pian häiritsee
melu oven ulkopuolella. Kuulostaa kuin jotain pehmeätä ja raskasta
läjättäisiin kapeaan käytävään. Hän kuulee muksauksen toisensa perästä
ja miesten jalkojen kopinaa. Mutta hän ei pane siihen enempää huomiota,
koskapa kapiisi on ihan ulkopuolella, vaan nukahtaa herätäkseen aluksen
pysähtymisestä.

"Smaragdisaari!" huutaa hän, hyppää ylös ja pistää ulos päänsä pienestä
ikkunasta aluksen sivulla. Hetkisen ällistyneenä tuijoteltuansa
huudahtaa hän: "Missä tuhannessa olemme? Mikä kummallinen paikka tämä
on? Minun täytyy nousta ylös kannelle katsomaan."

Mutta kun hän koettaa avata hytin ovea, huomaa hän, ettei hän voi sitä
hievahduttaakaan. Käytävällä, jonne ovi aukeaa antaakseen pienelle
hytille niin suuren tilan kuin mahdollista, on jotain estämässä.

"Se on jotain yhtä raskasta kuin linjalaivan ankkuri", mutisee nulikka
puhisten olkapäällä ovea vasten ponnistaessansa. "Ohoi, kokki!" huutaa
hän sitten pari kertaa. "Ottakaa pois tuo roska! Tahdon päästä ulos!"
Mutta hän ei saa mitään vastausta, muuta kuin Masticilta, joka nyt
katsahtaa ylös ja murisee: "Hitto vie, mitä sinä minusta herätät,
lurjusnulikka? Etkö voi pitää suutasi kiinni?"

"Me emme voi päästä ulos", sanoo poika. "Me olemme olleet kulussa koko
yön ja pysähtyneet juuri nyt. Ja tahdon tulla hirtetyksi, jos tiedän,
missä olemme. Tahdoin mennä kannelle, mutta en pääse ulos."

"Et pääse ulos?" kertaa salapoliisi hypähtäessään ylös ja ponnistaen
olkapäillään ovea, mutta yhtä vähällä menestyksellä. "Olemmeko
olleet kulussa koko yön?" puhkeaa hän äkkiä sanomaan ja pistää
päänsä ikkuna-aukosta vetästäkseen sen heti takaisin ja hämmästyneenä
änkyttääksensä: "Katsos -- tämähän näyttää Kuuban rannikolta."
Yht'äkkiä pääsee häneltä huudahdus: "Varona on puijannut sekä
espanjalaisen että minut! Tämä on Kuuba! Hän on lähtenyt tänne aseiden
kera." Ja hän mutisee pahoilla mielin ja suutuksissaan: "Puijattu!
Hitto soi, minua on jokaikinen tullimies koko maassa naurava. Puijattu
ja kiinniotettu kuin rotta loukkuun, juuri kun olin tehnyt niin pulskan
takavarikon! Mutta olenpa opettava häntä vetämään Yhdysvaltojen
tullihallitusta nenästä!" Hän alkaa päättävällä kiireellä panna
vaatteita päällensä, kun äkkiä kummia ääniä tunkeutuu alas hänen
luokseen pienen ilmareijän kautta yläpuolella olevalta kannelta...
intohimoisia, rukoilevia... naisen epätoivon ja miehen voitonriemun
purkauksia... keskustelu, joka saapuu salapoliisin korviin ainoastaan
katkonaisina, epäyhtenäisinä lauseina, mutta joka kuitenkin saa hänet
kuuntelemaan haralla korvin ja kalpein kasvoin.

Niin kuiskaa hän jotain nulikalle, joka haristaa silmänsä
kauhistuksesta ja kalpenee, sillä mitä Mastic sanoo, on seuraavaa:
"Herra Jumala, poika! Meidät on tänne viety kirottujen espanjalaisten
teurastettavaksi! Meidän täytyy päästä täältä ulos, muuten olemme
kuoleman omat."

"Mutta me emme saa ovea auki", oihkii poika.

"Enpä koskaan ole kuullut moista!" puhkeaa salapoliisi äkisti sanomaan,
yhä kuunnellen. "Don Estrabon se se on meidät kaikki puijannut
ajatellen antaa tulevan tykkiveneen hakata kuoliaaksi jokaikisen
meistä. Katso, mikä vastustaa! Puhkase paneeli. Tee työtä, kuin jos
henki olisi vaarassa, nulikka!"

Ja poika iskee ja loikkaa suurella merimiesveitsellänsä oven ohuinta
osaa, ja muutamain silmänräpäysten perästä repii hän päätänsä ja sanoo:
"Tulimaista, -- luulenpa sen olevan jauhoa!"

"Katsoppas! Estrabon on antanut sulkea oven pitääkseen meitä sisään
salvattuina! Työskele vaan, niin totta kuin henki on sulle rakas,
nulikka!" sanoo Mastic, sillä hän kuulee nyt sanoja, jotka yhä
kiihottavat häntä.

Ja hänen arvaamisensa on oikea.

Melu, jonka poika synnytti, tömistellessään ympäriinsä
merisaappaillansa aamulla herättääksensä Masticin, on ilmoitettu
Balascolle, ja tämä on samassa lyöden otsaansa mutissut: "_Dios mio_!
Minä unohdin tullinuuskijan ja pojan! Nyt on se liian myöhäistä!" sillä
hän ei uskalla mennä sisään ja antaa morfiiniruiskausta, sitten kun he
ovat heränneet.

Sentähden on hän antanut latjata heidän ovensa eteen, mitä oli lähinnä
käsillä ja huomasi tehokkaimmaksi ja vähimmän melua synnyttäväksi,
nimittäin kolmekymmentä kappaletta sadanpunnan säkkejä jauhoja, mitkä
kokilla oli varastohuoneessa.

       *       *       *       *       *

Kello on noin yhdeksän aamulla, kun miss Indra Vanstone herää,
haukottelee, ojentaa valkoiset käsivartensa päänsä yli ja hetkiseksi
hämmästyneenä tuijottaa hytin sinisiä verhouksia. Sitten puhkeaa
hän sanomaan: "Oo, nyt muistan! Arvelen Billyn pitäneen parhaana
olla herättämättä minua Smaragdisaarelle takaisin tullessamme." Alus
on nimittäin seisottanut koneen, vaikka Indra ei tiedä, että se on
tapahtunut aivan vasta, ja että juuri koneen äkillinen vaikeneminen on
hänet herättänyt.

Pian sen jälkeen kuuluu terävä koputus hänen hyttinsä ovella, ja
Estrabonin ääni sanoo: "Oletteko hereillä, miss Vanstone?"

"Oo, tekö se olette, don Balasco?"

"Niin, -- olkaa kiltti ja tulkaa heti ylös kannelle. Minulla on jotain
teille näytettävää."

"Aamiainen, toivoakseni", sanoo nuori nainen. "Missä ovat toiset?
Ovatko he menneet maihin syömään aamiaista huvilassa? Pelkäsivätkö he
herättää meidät, kaksi unikekoa?" Pikainen silmäys mrs Ormistonin
hyttiin avonaisesta ovesta on juuri näyttänyt hänelle, että tämä vielä
nauttii aamu-uinailustansa.

"Niin. Tulkaa ylös kannelle! Minulla on jotain teille näytettävää, ja
sitten toivon voivani tarjota teille aamiaista."

"Aamiainen ensin!" huutaa Indra hilpeästi, ja kiiruhtaa
pukeutumistansa, koska hänen on nälkä. Viisitoista minuuttia myöhemmin
hän saapuu naisten salonkiin ja näyttää sangen viehättävältä, iloiselta
ja ruusuiselta valkeassa musliinipuvussaan, joka sulokkaasti aaltoilee
hänen solevan vartalonsa ympärillä. Se on näky, jota don Balasco ahmii
ujostelemattomalla, huolimattomalla tavalla, mikä hieman kummastuttaa
nuorta naista.

Samassa kuuluu mrs Ormistonin ääni hänelle sanoen unisesti: "Olepas
kiltti ja sano, että tuovat vähän kahvia minulle naisten salonkiin."

"Tapahtuman pitää", vastaa miss Vanstone sulkiessaan oven ja
kääntyessään Estrabonin puoleen, jonka käytöstapa selvästi tekee
häneen vaikutuksen, sillä hän kysyy äkkiä: "Onko jotain tapahtunut?"
Samassa sattuu hän katsomaan ikkunasta ulos ja virkkaa: "Kah, -- mehän
olemme ulkona merellä!"

"Emme varsin", vastaa Balasco. "Mutta tulkaa kannelle. Aika on kallis."
Hän menee ylös peräportaita, -- ei niitä, jotka vievät ruokasalin
kautta.

Seuraavana silmänräpäyksenä seisoo Indra hänen vieressänsä ja katselee
ihastuneena ympäriinsä.

"Oo, niin jumalaista! Sellaiseen kauniiseen paikkaan kun te olette
meidät vieneet", huudahtaa hän, ja sen jälkeen ottaa hän kansilasin
päällä olevan merikiikarin ja herkuttelee ainoastaan tropiikeissa
mahdollisen taulun katselemisesta.

Jahti on pienessä matalassa merenlahdessa. Ylt'ympäriinsä sitä on
Länsi-indian sinervät vedet -- tuo syvä, ihmeellinen sini, josta
matkustajat kirjoittavat. Pieniä laiskeliaita aaltoja loiskii aluksen
valkoisen rungon ympärillä, joka näyttää olevan merkillisen hiljaa,
vaikka musta savupilvi, mikä nousee sen savupiipusta, osoittaa, että
sen pannut yhä ovat lämpiminä ja kone milloin hyvänsä voidaan panna
käymään.

Pohjoisessapäin, aluksen oikealla sivulla, -- se on kokka länteenpäin
-- ei näy mitään muuta kuin sinistä vettä aina taivaanrantaan saakka.
Etelässäpäin taas murtautuvat aallot tuskin peninkulman päässä
heikkona maininkina vasten matalaa valkoista rantuetta, jota reunustaa
kasvullisuus maassa, missä ei milloinkaan vallitse talvi. Palmut,
sananjalat, kirjavat kämmekät, höyhenenkevyiset bamburuovot ja
luikertelevat viiniköynnökset peittävät tusinoittain pieniä kukkuloita,
joita etäisyydessä rajoittavat siniset vuoret. Pieni joki juoksee
lahteen. Yhdellä kukkuloista, ihan lähellä merta, on muutamia majoja ja
suuri valkoinen asumaton ja puoliksi poltettu talo: sen takana muutamia
pieniä majoja lisää, jotka selvästi ovat raunioina, ja rappeutunut
kyläkirkko, melkein viiniköynnösten ja kärhikasvien peitossa.
Sen pienessä kellokastarissa, jonka kannatuspilareista on yksi
rikkimurrettu, riippuu vanha, raiskaantunut malminen eli pronssinen
kello.

Ainoastaan yksi ihmisolento on näkyvissä. Vaskenvärinen poika, joka on
ollut kanootissa onkimassa, ponnistelee kaikin voimin pakoon pyrkimään,
kuin olisi henki vaarassa; pian katoo hänkin pistävän niemen taakse.

Yläpuolella leviää sininen taivas. Lintujen laulua kuuluu niemeltä.
Yksi koreahöyheninen flamingo seisoo kalastaen pienellä veden
ylihuljumalla saarella. Kaikki on tyyntä, hiljaista ja rauhallista.

"Onko tämä osa risteilyhuviretkeämme?" kysyy nuori nainen iloisesti.
"Minun pitää juosta alas mrs Ormistonllle näyttämään, mihin kauniiseen
paikkaan te olette meidät vienyt. Eivätkö herrat vielä ole ylhäällä, ne
laiskurit?"

Mutta muuan käsi laskeutuu estäen ja hieman raskaasti, tuntuu hänestä,
hänen pehmoiselle käsivarrellensa, ja ääni, joka on innosta käheänä,
kuiskaa: "Tämä on minun osani risteilyhuviretkestä. Tämä on Kuuba."

"Kuuba!" kertaa miss Vanstone kummastuneena.

Keskustelun ensi osassa tuntee hän vaan hämmästystä: sitten tulevat
peljästys ja kauhu ja viimeksi syvin epätoivo.

Espanjalaisen käytöksessä on jotain miss Indraa hämmästyttävää.
Hän haristaa kummeksivana silmänsä ja kysyy: "Miksi olette vieneet
meidät Kuubaan? Meidänhän oli palattava takaisin Smaragdisaarelle.
Isä ja Gertie tulevat levottomiksi. Tämä on omituista pilantekoa, don
Estrabon!" Sitten puhkeaa hän äkkiä sanomaan enemmän kummastuneella
kuin vihastuneella äänellä: "Mitä kapteeni Thomas ajattelee? Minä sanon
isälle, että hän erottaa hänet."

"Tulkaa, antakaa minun näyttää teille jotain."

"Ensiksi tahdon katsoa, missä kapteeni Thomas on."

"Te saatte nähdä hänet. Te saatte nähdä kaikkityyni."

"Kaikkityynni? En ymmärrä."

"Ette, -- mutta pian kyllä tulette ymmärtämään."

Balasco vie Indran salongin ovelle, ja tämä pilkistää sisään ja
kirkasee: "Oo, Herra Jumala!" Sitten jatkaa hän, ikäänkuin ei silmiänsä
uskoisi: "Ei kait saata olla mahdollista, että he kaikki..! Sanokaa,
don Balasco, eiväthän he ole juovuksissa?"

Neljän nukkuvan herran asennot, kun he siinä makaavat kumossa sohvilla
ja tuoleilla keskellä pullojoukkoa, joka seisoo korjaamattomalla
päivällispöydällä, näyttävät näet todistavan aterian loppuneen
suuremmanpuoleisilla juomingeilla.

"Eivät, he eivät ole juovuksissa!"

"Eivätkö?" puhkeaa Indra ihmettyneenä sanomaan, sillä hän on koettanut
herättää Rexiä pudistelemalla häntä ja huutamalla: "Etkö häpeä, Rex?
Olen ihan kummissani tähtesi! Se on häpeällistä!"

Estrabonin sanat kuullessaan pysähtyy hän, katsoo tarkemmin
nuorekkaita kasvoja, joittenka sihnänluomet ovat suljetut, ja
liikkumatonta vartaloa, ja kirkasee kauhistuneena; "Laupias taivas! He
ovat kuolleita!"

"Eivät, kuolleita eivät he ole!"

"Eivät kuolleita!" Hän kuuntelee Rexin sydäntä ja mutisee: "Jumalan
kiitos! -- Hän hengittää, mutta niin hitaasti ja raskaasti." Rex,
samaten kuin toisetkin, osoittaa niitä oireita, jotka seuraavat
morfiiniunea, mutta siitä ei tiedä Indra, vaan jatkaa tuskaisesti: "He
ovat varmaan sairaita. He hengittävät niin raskaasti! He ovat ehkä
kuolemaisillansa!"

"Aivan oikein, -- he ovat kuolemaisillansa", sanoo espanjalainen.

"Laupias Jumala! Mitä voimme tehdä pelastaaksemme heidät?"

"Minä en voi mitään tehdä! Te voitte tehdä kaikki!"

"En ymmärrä teitä. Mutta tehkää jotakin, tehkää jotakin... pian! Don
Balasco, pyydän hartaasti! Mikä heillä on? Kiiruhtakaa ja tehkää
jotakin!"

"Näillä herroilla ei ole mikään uhkaava vaara tarjona. He ovat vielä
turvassa tunnin tai pari. Sillä ajalla voitte ennättää pelastaa heidän
henkensä."

"Minäkö?" -- Indran levottomuus antaa sijaa suurimmalle hämmästykselle.

"Istukaa ja kuulkaa minua", sanoo espanjalainen pehmoisella äänellänsä,
jossa kaikuu pidätetty voitonriemu. "Tässä on tuoli", sillä tyttö
kiihdyksissään kulkee edestakaisin kannella. "Sallikaa minun..."

"Älkää lörpötelkö! Tehkää jotakin!"

"Pelastaaksenne heidän henkensä, täytyy teidän kuunnella minua. Tehkää
minulle palvelus istumalla."

Indra tottelee huoaten.

"Katsokaas, miten pitkitätte aikaa. Kuulkaa. Tämä on Kuuba!" Hän puhuu
hitaasti ja tuijottaa Indraan omituisesti koko ajan. "Tässä laivassa
on aseita -- joita luultavasti Varona, Maceon adjutantti ja nyt
tuossa kajuutassa nukkuva, kuljettaa salaa kapinallisia auttaaksensa.
Seitsemän peninkulmaa täältä Cabanasissa", hän viittaa itäänpäin,
"on luultavasti espanjalainen kanuunavene: jollei siellä ole, on
aivan varmaan Murielissa, kaksitoista peninkulmaa kauvempana.
Näiden alusten päälliköt tietävät luultavasti tällä haavaa -- muussa
tapauksessa ilmoitetaan se merkeillä heille muutamissa minuuteissa --
että sissi on lähestynyt maata."

"Sissi! Mistä puhutte?"

"Tästä aluksesta -- Lentokalasta!"

"Sissikö? Sehän on huvijahti", huutaa Indra, "Yhdysvaltojen lipun
suojaama."

"Yhdysvallat!" nauraa Balasco. "Suojeliko tuo lippu keuhkotautista
poikaa, joka yankee-skuunertissa ammuttiin viisikolmatta vuotta
sitten?" Hän viittaa ivallisesti Amerikan lippua, joka liehuu
maston huipusta, ja jatkaa: "Se on lippu, jota Espanja vihaa, --
niin, halveksii. Kysykää maanmiehiltänne, jotka on otettu vangiksi
ja tapettu, -- kahdeltaneljättä Virginiuksessa olleelta. Toverin
miehistöltä ja matkustajilta, sotakirjeenvaihtajilta, joittenka passit
on revitty heidän kasvojensa edessä rikki, samalla kun he hakattiin
kuoliaaksi tuolla olevilla kentillä!" Hän osoittaa kädenliikkeellä
rantaa kohden. "Kysykää jokaiselta, jonka kuolemaa Espanja todellakin
on tahtonut, onko tuo lippu suojellut heitä, muutoin kuin konsulienne
läsnäollessa, eikä aina edes silloinkaan."

"Niin, tiedän", huokaa tyttö. "Mutta kumminkaan en ymmärrä..."

"Minä näytän teille enemmän'"

Mutta Indra ei kuule Balascoa, vaan huutaa hartaasti: "Kapteeni Thomas!
Kapteeni Thomas! Olkaa hyvä ja tulkaa tänne."

"Thomas ei kuule enemmän kuin muutkaan. Hän on tuolla ohjaushytissä.
Näettekö hänet? -- Nukkuvana... opiumin nukuttamana! Katsokaa keulan
puoleen! Tämä alus on nyt ampumakalulla varustettu."

Ja kun Indra silmää keulaan, huomaa hän pikaa-ampuvan kanuunan, josta
Severance on puhunut, ja joka on viety kannelle, ja hän mutisee:
"En ymmärrä..."

"Pankaa merkille, että olemme aito sissi aivan kuin Toveri", nauraa
Espanjalainen. "Te tiedätte, mitä sen väestölle ja matkustajille
tapahtui? Mutta tästä tulee vielä pahempaa!"

"Pahempaa! Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että verilöyly tulee tapahtumaan samassa. Ei mikään
espanjalainen upseeri enää ota sissimiehistöä elävänä."

Tytön huulet vaalenevat, mutta hän huutaa kiivaasti: "Tämähän ei ole
mikään sissi! Meidän hallituksellemme ilmoitettaisiin siitä ja se
kostaisi!"

"Vastalauseella, kyllä, johon vastataan anteeksipyynnöllä ja
espanjalaisten upseerien korottamisella. Niin käy aina. Enemmistä
yksityisseikoista katsokaa kertomuksia Virginiuksesta ja Karteshista",
sanoo Balasco pilkaten. "Mutta anteeksipyyntö ei palauta Rexiämme
eikä Billyämme henkiin. Sitä paitsi, muistatteko, mitä Ramon ennusti?
-- ensi verisauna tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa: alus upotetaan, ja
miehistö hakataan kuoliaaksi ja viskataan mereen."

"Viekää meitä täältä pois sitten! Huutakaa alas konehuoneeseen! Missä
on Sandy, koneenkäyttäjä? Sandy, tännepäin!" huutaa Indra ja hypähtää
ylös. "Sandy!"

Mutta kun hän ei saa mitään vastausta, kääntää hän katseensa, jossa
kauhistus nyt on syrjäyttänyt kummastuksen, mieheen, joka näyttää
tekevän ivaa hänen tuskastansa.

"Ei maksa vaivaa huudella häntä", huomauttaa Estrabon. "Sandy nukkuu
myös." Ja hän lisää onnettomuutta uhkaavalla äänenpainolla: "He
nukahtivat kaikki eilisiltana minun toimestani."

"Tekö tämän olette tehneet?" kuiskaa tyttö viipyen. "Miksikä?"

"Siksi että tahdon teidän ostavan näiden miesten henget minulta."

"Suuri Jumala -- mitä tarkoitatte?"

"Minä seison tässä kannella. Minun koneenkäyttäjäni on alhaalla
konehuoneessa. Ankkuria ei ole edes laskettu. Jos minä, Balasco,
annan käskyn, niin olemme kymmenessä minuutissa kolmen peninkulman
päässä rannikosta ja tunnissa kaukana merellä. Jahti on kylläksi
nopeakulkuinen ehtiäkseen pakoon miltä espanjalaiselta kanuunavenheeltä
hyvänsä. Teidän tarvitsee suoda minulle vaan pieni suosio, ja propelli
paunaan heti liikkeelle ja me olemme kaikki pelastetut. Ajatelkaas,
kuinka he tulevat olemaan kiitollisia teille -- Rex, Varona, Blackeley
ja meidän Billymme, joiden hengen olette pelastaneet." Hän nauraa
riemuiten nimiä luetellessaan.

"Tuskin luullakseni ymmärrän teitä", änkyttää Indra, joka yhä
on kivettyneenä hämmästyksestä. Kaikki nämät kummat seikat ovat
yllättäneet hänet äkkiä kuin varas yöllä. Niin tulee hänen äänensä
käheäksi, hänen sinisilmänsä katselevat pelokkaasti ja hän kuiskaa:
"Mitä tarkoitatte? Mikä suosio?"

"Tulkaa vaimokseni!"

"Te olette hullu. Ettekö tiedä, että menen naimisiin hänen kanssaan,
jota rakastan."

"Teidän on meneminen naimisiin minun kanssani!"

"En koskaan", vastaa tyttö, ja hyökäten kajuuttaan kiertää hän kätensä
Severancen herkulesmaisen vartalon ympäri ja huutaa: "Billyni, herää ja
suojele minua tuota miestä vastaan! Herää ja pelasta oma henkesi!" Nyt
näet ymmärtää hän espanjalaisen viekkaan suunnitelman.

Mutta silmät, joita hän rakastaa, eivät avaudu, ja vartalo, jota hän
hyväilyillään koettaa herättää tajuntaan, putoaa yhä nukkuvana takaisin
sohvantyynyille.

"Näette, etteivät he voi tehdä mitään, mutta teillä on monta
pelastettavana. Heidän henkensä on mennyttä kalua. Tunnin kuluessa
tulevat espanjalaiset lyömään heidät kuoliaaksi. Teidät itse ehkä
pannaan kahleisiin kuten tuo nainen, josta luin eilisiltana --
muistattehan?"

"Entäs te?" puhkeaa Indra äkkiä kiivastuksissaan sanomaan. "Te ja
teidän raukkamaiset matruusinne", hän osoittaa Pabloa ja Juania. "Ja
viheliäinen peränpitäjänne, joka ei ole liikuttanut sormeakaan minua
auttaaksensa -- mitä teistä tulee?"

"Minä olen turvassa", vastaa Estrabon. "Minulla on mukanani
kenraalikuvernöörin allekirjoittamia papereita ja olen kertomuksen
kautta niin hyvin tunnettu kaikille espanjalaisille upseereille -- sitä
paitse olen ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin -- niin että minä ja
ne, joitten yli ulotan suojelukseni, ovat yhtä turvassa, kuin ei olisi
yhtään kapinoitsijaa Kuubassa!"

"Ulottakaa sitten suojeluksenne näihin miehiin, jotka eilen olivat
ystäviänne -- joitten seurassa söitte päivällistä eilisiltana!"

"Se on mahdotonta. Varona on kapinoitsija, ja eikö teidän Billynne
varustanut omilla rahoillansa saarelle matkuetta, josta laivassa olevat
aseet ovat viimeiset jäännökset? Luuletteko, että minä, joka olen
Espanjan asiamiehiä, pelastaisin heidät?"

"Espanjan asiamiehiä?" kuiskaa Indra ällistyneenä ja pitää kättä
silmiensä edessä kuin huikaistuna. Mutta vaan silmänräpäykseksi, sitten
sanoo hän: "Te olitte olevinanne Kuuban ystävä pettääksenne heidät!
Viinissä oli unijuomaa! Nyt ymmärrän teidät -- petturi! Roisto!"

"Se oli osa suunnitelmaani. Mutta minun ei tarvitse muistuttaa teitä,
miss Vanstone, että joka silmänräpäys, jonka tuhlaatte tyhjiin
sanoihin, lisää ystävienne vaaraa. Joka silmänräpäys tuo Espanjalaisen
kanuunavenheen lähemmäs meitä."

"Antakaa sitten käsky täältä lähtemään. Jumalan tähden, don Balasco!
Pyydän teitä... rukoilen teitä! Sanokaa masinistillenne, että hän
lämmittää höyryn vireille. Siinä kaikki, mitä pyydän... saada kuulla
koneen kolkkasevan... tietää että kulemme pelastusta ja elämää kohden.
Billyni! Rex, veljeni! Ramon, jota sisareni rakastaa! Laupeutta!" ja
hän heittäytyy polvilleen, suutelee Balascon kättä ja nyyhkii: "Enkö
aina ole ollut ystävällinen teitä kohtaan?"

"Liian ystävällinen", sanoo espanjalainen juhlallisesti. Sitten
hänen silmänsä salamoivat intohimoisesti ja hän kuiskaa: "Te olette
opettaneet minua rakastamaan teitä, niin että olen vannonut, ettei
kukaan muu ole teitä voittava, että teidän kauneutenne, teidän sulonne
-- Indra, _mi querida! mi paloma!_ ovat kuuluvat minulle eikä
kenellekään muulle." Ja hän ojentaa käsivartensa nostaakseen Indran
ylös ja painaakseen itseään vasten.

Mutta tyttö kohoaa ylpeästi, vetäytyy värjyen hänestä poispäin ja
vaikuttaa valtavasti näyttämällä valkoiselta epätoivon kuvapatsaalta --
hän näyttää yhdeltä niistä ihanista nuorista morsiamista, jotka muinen
näkivät merirosvojen tappavan heidän sulhonsa tällä samalla merellä.
Hänen hattunsa on pudonnut hänen huomaamattansa. Hänen tukkansa on
irtautunut ja liehuu nyt kultaisena harsona hänen kasvojensa ympärillä,
tehden hänet vielä kauniimmaksi espanjalaisen silmissä ja seuraavasti
vielä vähemmän taipuvaksi osoittamaan laupeutta.

"Näette", huomauttaa Balasco, "mitä teillä on vapaaksi ostettavana.
Kaikki joita rakastatte. Minä en tarjoa teille kättäni, vaan heidän
henkeänsä -- tai kuolemaansa!"

"Minunko mennä naimisiin teidän kanssanne?" änkyttää Indra kalpein
huulin, ikäänkuin hän ei käsittäisi tätä ajatusta.

"Eikö teidän ystävienne henki ole parin alttarin edessä lausutun sanan
arvoinen? Eikö minun rakkaudellani ole mitään arvoa?" Hänen äänessään
on tuskainen valitus, sillä kun hän näkee Indran ihmeellisen ihanuuden,
viehättyy hän melkein antamaan koko voitonriemunsa kaikkein pienimmästä
nurkasta tämän sydämessä.

"Minunko mennä naimisiin teidän kanssanne?" kertaa hänen uhrinsa.
"Niin kyllä, don Balasco", lisää hän tehden voimattoman kokeen
veitikkamaisuutta osoittaaksensa. "Viekää minut isäni luo, niin saatte
minun lupaukseni." Kidutettu tyttöraukka luulee, että hän voittaa
jotain tällä surkealla viekkaudella.

"Pah!" -- ivaa espanjalainen. "Kun minä vien teidän takaisin isänne
hio, on hän oleva minun isäni ja te minun vaimoni. Katsokaa, vene on
heittonuora-rappusten luona. Viidessä minuutissa olemme maissa. Pappi
odottaa tuolla ylhäällä pienessä kappelissa. Kuuletteko kirkonkellojen
soivan? Olen lähettänyt sanan, ja pater [katolilainen pappi] on
valmis. Tulkaa -- langetkaamme polvillemme hänen eteensä ja saakaamme
hänen siunauksensa ja palatkaamme tänne takaisin -- se vie tuskin
kahtakymmentä minuuttia, ja niin olette donna Balasco. Perähytit
sopivat erinomaisen hyvin häämatkalle, sen sanoitte itse pari päivää
sitten, muistatteko sen? Mutta silloin ajattelitte 'meidän Billyämme',
nyt saatte ajatella _minua_. Ha, ha! _Esposa mia_!"

Ja Balascon silmissä leimuaa intohimoinen tuli, kun hän katselee ihanaa
olentoa, jonka epätoivo tekee hänet vaan vielä kauniimmaksi. Nopealla
liikkeellä ojentaa hän käsivarren syleilläkseen tytön soleata
vyötäistä.

Mutta päästäen kauhuhuudon hätkähtää tämä taappäin ja oihkuu:
"Ei! Jumalani! En voi! En voi! Kuinka voitte pyytää sitä minulta?
Tiedättehän, että rakastan häntä. Luuletteko, että hetkeksikään voin
repiä rakkauttani sydämestäni ja antaa sen teille?"

Vastaukseksi huudahtaa Balasco äkkiä: "Katsokaa tuonne!" ja viittaa
itäänpäin. Ja Indra, joka seuraa hänen kätensä suuntaa päästää kamalan
parauksen.

Sillä siellä etäällä näkyy ohut, musta savupilvi, ja hän tietää, mitä
se merkitsee, ja Balasco tietää sen myös, sillä hän kuiskaa: "Se on
kanuunavene, joka tulee -- kuolema, joka tulee! Kansi täällä on pian
tulviva verestä. Rex on kuoleva, ja olen laittava, että hän herää ja
saa tietää, että hänen sisarensa on uhrannut hänet, ja Billy, 'minun
Billyni', on huutava: 'Sinä se olet minut murhannut!'"

"Billy!" mutisee Indra. "Billy! Jos vaan hänestä riippuisi, niin
antaisin teidän espanjalaisten murhaajienne tappaa hänet ja minut
mieluummin kuin tulisin vaimoksenne, sillä se on musertava sekä Billyn
että minun sydämen. Mutta Rex, isän suosikki! Isäni harmaat hiukset!
Armahtakaa häntä!"

"Armahtakaa itse häntä! Teistä se riippuu. Mutta aika on tärkki -- minä
olen koko ajan koettanut saada teidät huomaamaan, että se on hyvin
tärkki." Balascon kasvot loistavat voitonriemusta. Siitä saakka, kun
savu näkyi, näkee hän tytön alkavan myöntyä.

Samassa puhkeaa tämä syvästi hengittäen sanomaan: "Savu tulee
lähemmäksi! Jumalani: kuinka tuo tykkivene kulkee nopeasti! Käskekää
heidän panna kone käymään!" Hän lopettaa särkevällä kirkauksella,
heittäytyy polvilleen Balascon eteen, suutelee hänen kättänsä ja
nyyhkii: "Tahdon tulla vaimoksenne! Pian, peräyttäkää käskynne. Niin
totta kuin itse toivotte armoa, sanokaa koneenkäyttäjällenne, että hän
lakkaa. Onhan kysymyksessä heidän henkensä!"

Espanjalainen on näet äkkiä sanonut: "Olen väsynyt tähän mellakkaan",
ja tuimasti huutanut alas koneenkäyttäjälle: "Sammuta tulet! Päästä
ulos höyry! Jahti seisattuu tähän. Käske matruusien laskea ankkuri!"

Ja kuullessaan höyryn suhisevan äänen, joka merkitsee kuolemaa kaikille
hänen rakkaillensa, tyhjentää tyttö epätoivon maljan ja kuiskaa:
"Myönnyn."

"Tahdotteko tulla vaimokseni?"

"Tahdon. Sanokaa koneenkäyttäjällenne..."

"Siksi kunnes kuolo meidät eroittaa?"

"Se ei viivy kauvan! Se ei viivy kauvan!"

"Siksi kunnes kuolo meidät eroittaa?"

"Siksi kunnes kuolo meidät eroittaa!"

"Niin, jos täällä olisi New York, niin olisimme nyt naimisissa", sanoo
Espanjalainen iloisesti. Sitten huutaa hän: "Pedro, pidä höyry vireillä
ja lämmitä. Olen muuttanut aikeeni. Me lähdemme muutamien minuuttien
päästä."

"Ja nyt, Indra -- unelmani, josta on tullut tosi..." Hän kääntyy
palavin silmin ja ehkä olisi antanut Indralle kihlaussuutelon, mutta
tämä ei ole siinä enään. Hän on hyökännyt ruokasalonkiin ja hyväilee
Severancea ja pyytää tätä antamaan hänelle anteeksi ja nyyhkii:
"Billyni, se on henkeäsi pelastaakseni!"

Mutta tästä tempaa hänet voimakas käsi, ja hän katsahtaa ylös ja näkee
tulevan herransa, joka sanoo: "Muista -- minä olen mustasukkainen
luonnoltani! Sinun huulesi kuuluvat minulle -- miehellesi. Tule,
kiiruhtakaamme kruunaamaan rakkauteni!"

"Pelkurimainen raukka!" mutisee Indra, mutta luo silmänsä maahan hänen
tuliselta katseeltaan, sillä Balasco katsoo häntä kuin hän jo olisi
tämän oma.

"Mitä nyt, kaunis morsiameni! Älä anna tulevalle puolisollesi
tuollaisia liikanimiä", nauraa hän, mutta lisää heti toiseen ääneen:
"Anna anteeksi voitonriemuni -- anna anteeksi viekkauteni -- senhän
teet tulevaisuudessa. Minusta tulee niin hellä ja rakastavainen mies!"
Ja hän taputtaa tyynnyttäen Indran valkoista olkapäätä, joka kiiltää
keveän musliinin alla.

Mutta tyttö alkaa äkkiä väännellä käsiänsä ja huutaa; "Kanuunavene
tulee. Savu on niin lähellä. Emme ennätä! Emme ennätä!"

"Ennätämme sangen hyvin. Espanjalainen alus ei voi olla täällä
puoleentoista tuntiin", vastaa Estrabon tyynesti. "Savu on vielä tuolla
puolen Cabanasin; sen on täytynyt tulla Murielista. Meillä on hyvää
aikaa hääksi, kultaseni, kyyhkyseni!" Ja hän tahtoo suudella häntä.

Mutta Indra repii itsensä hänestä ylenluonnollisella voimalla ja
oihkii: "Ei vielä! Ei vielä!" Sitten sanoo hän käskevästi. "En ole
unohtanut häntä -- miestä, jota rakastan", ja juoksee sohvalla makaavan
tiedottoman vartalon luokse, ottaa sen käden ja nyyhkii: "Billyni,
en voi luopua sinusta!" Samassa kohtaa hän Estrabonin silmäyksen,
ja kamala epäluulo herää hänessä. Onko hänen uhrauksensa todellakin
pelastava ne, joitten tähden hän lahjoittaa itsensä? Hän puhkeaa
sanoiksi käheästi: "Jos minä pidän puheeni, niin pitäkää tekin --
älkää antako hiuskarvaakaan liikuttaa ystävieni päästä! Kuulkaa -- ei
hiuskarvaakaan!"

Kumma pelon varjo on näet laimentanut riemastuksen Balascon kasvoilla.
Kun hän näkee Severancen herkulesmaisen vartalon, tietää hän, että tämä
mies ei anna hänen elää nauttimassa onnea, jonka hän on viekkaudellansa
voittanut, ja hän ajattelee: "Vihkimisen toimitettua tuolla pikku
kappelissa, emme palaa alukseen, vaan kuljemme samassa Havannaan. Hän
on jo oleva Cabanasissa silloin, kuin verilöyly alkaa -- eikä hän saa
tietää mitään!"

Indra, joka huomaa hänen epäilynsä, kuiskaa uhkaavin katsein: "Nämät
henget kädestäni -- muuten ette sitä saa!"

"Minä... minä lupaan."

"Vannokaa se!"

"Minä vannon sen -- jos sinä lupaat tulla todelliseksi ja uskolliseksi
vaimokseni. Kotini haltijattareksi, lapsieni äidiksi, minun vaimokseni
sanan täydessä merkityksessä!"

"Oo, Jumala;" värisee hänen uhrinsa, väännellen käsiään kuunnellessaan
tätä kotoisen onnekkuuden kuvausta.

"Ahaa! Sinä et sitä tarkoittanutkaan. Olisi tullut viekkaus viekkautta
vastaan! Miten olisikaan, ei Balasco paralle olisikaan tullut mitään
kuherruskuukautta. No, käyköön sitten tahtosi mukaan!" Hän kääntyy pois
ja sanoo, kädellä varjostaen silmiään ja itäänpäin osottaen: "Niin
nopeasti kun tuo tykkivene kulkee!"

Pian on Indra tottelevainen taas ja ja pyytää ja rukoilee sanoen: "Minä
tulen vaimoksenne!"

"Uskolliseksi vaimokseniko?"

"Uskolliseksi vaimoksenne!"

"Niin tottako kuin toivot tulevasi autuaaksi?"

"Niin totta kuin toivon pelastavani heidän henkensä! Oo Jumala!
Kiiruhtakaamme papin luo, niin että tulemme takaisin pelastamaan heidät
_ajoissa_."

"No. Nyt näymme vihdoin tulleen asiaan!" sanoo Balasco terävästi ja
lisää käskevästi: "Indra, mene tarjoiluhuoneesen, haudo silmiäsi ja
pane hattu päähän. Morsian ei saa näyttää itkeneeltä. Pappi voisi
luulla, etten ole ollut kiltti sinulle. Mutta saatpa nähdä, _mi
querida_ -- millainen hyvä ja hellä mies minusta tulee -- ja _herra_!
Sinun tulee katsoa minuun ylös kuin jumalaasi eikä sinulla saa olla
muita jumalia -- muutoin käy Balascosi mustasukkaiseksi."

Ja hän näpistää Indran pientä korvaa ja taputtaa hänen kalpeita
kasvojansa, kunnes ne tulevat polttavan punaisiksi, ja hänen mustat
silmänsä säkenöivät katsoessaan kaikkea tätä kauneutta, joka muutamien
minuuttien kuluttua on oleva hänen.



Yhdeksästoista luku.

Loppu.


Tähän epätoivon ja voitonriemun kohtaukseen sekoittuu äkkiä
jokapäiväisyys.

Mrs Ormiston tulee, soreana kuten ainakin, ylös kannelle ja sanoo
närkästyneenä: "Missä on laiska kajuutanvahti? Hän ei ole tuonut
minulle kahvia!" Mutta sitten katselee hän ympärillensä ja virkahtaa:
"Oo, sellainen ihana paikka! Missä olemme?"

"Kuubassa", vastaa espanjalainen, "ja te tulette morsiusneidiksi.
Paras mrs Ormiston, tässä on tuleva vaimoni. Miss Vanstone on luvannut
kymmenen minuutin kuluessa tulla omakseni."

"Kymmenen minuutin kuluessako?" kirkuu leski, hetkiseksi tuimistuneena.
Hän olisi itse tahtonut mennä Balascon kanssa naimisiin.

Sitten katsoo hän Indraa ja peljästyy, sillä hän näkee kuoleman. Ja
kun asia on hänelle lyhyesti selitetty, alkaa hän kirkua ja meluta,
lankee polvilleen ja vannottaa rajusti don Estrabonia viemään hänet
pois täältä, samalla nyyhkien: "Kuolen, jos pidätätte minua täällä...
tykkivenhe..! Tykkivenhe, joka tulee meitä murhaamaan! Indra, rupea
hänelle, ennenkuin on liian myöhästä!"

Tämän nähdessään sanoo tyttö katkerasti, samalla kun hän sivelee
tukkaansa, jota hän hajamielisen näköisenä on panemaisillaan
järjestykseen: "Älkää peljätkö: mrs Ormiston, minä olen maksanut
lunnaat niin teistä kuin muistakin."

"Jumala siunatkoon sinua, rakas, uljas olento!" huutaa leski ja lisää:
"Don Balasco on kaunis mies, ja kun kyllästyt, on olemassa jotain, jota
avioeroksi kutsutaan."

Mutta don Estrabon sanoo karskisti: "Ei mitään avioeroa, ennenkun
kuherruskuukauden jälkeen", ja katsoo tulevaa morsiatansa, siksi kunnes
tämän punastus käy niin tuskalliseksi, että tämän pitää laskea päänsä.

"Mutta mitähän luulette noiden herrojen tulevan sanomaan, kun he
heräävät, te ilkeä Balasco?" kysyy hymyillen mrs Ormiston, jonka pelko
on tehnyt hieman sekavaksi.

"He eivät tule heräämään. Minä annan heille kymmenen tuntia unta lisää.
Luuletteko, että antaisin noiden vahvojen, raakojen miesten herätä
ja katsoa, mitä olen tehnyt, ja ehkä antaa Estrabon parka kaloille
ruuaksi?" nauraa espanjalainen riemuiten. "Oo, eipä, morfiiniruiskutus
lisää. He tulevat nukkumaan vielä, kun saavumme Dry Tortugasiin, missä
aijon panna heidät maihin -- kapteenin, miehistön ja kaikki paitsi
oman väkeni. Niin sitten häämatka Floridasaaristossa ja sitten kotiin
pyytämään isän siunausta. Me olemme kumpikin rikkaita ja avioliitto on
kaikin puolin hyvä ja sopiva. Sinä tulet onnelliseksi, rakas Indra!
Sinä saat miehen, joka rakastaa sinua niin suuresti, että antautuu
vihallesikin alttiiksi voittaaksensa sinut."

Ja hän silmää kaunista olentoa, joka vapisevin käsin koettaa kiinnittää
hattua päähänsä. Epätoivossaan on tämä vielä hurmaavampi, kuin
edellisenä päivänä iloissaan. Hänen silmänsä kimeltelevät kyyneleiden
läpi ylenluonnollisella loistolla, ja jokaista hänen hienon vartalonsa
liikettä leimaa eeterinen sulo kuin paratiisista karkoitetun parin.

"Juan! Pablo!" huutaa Balasco. "Hypätkää veneeseen! Morsian tulee." Ja
jonkinlaisella rajulla voitonriemulla alkaa hän laulaa häämarssia.

"Muistakaa!" mutisee Indra ja menee Balascon luo kuiskaamaan hänen
korvaansa: "Jos tahdotte saada pitää morsiamenne elävänä, niin antakaa
näiden miesten elää!"

"Olen muistava -- kun olet omani", vastaa hän ja huutaa sitten:
"Kiiruhtakaa!" sillä hänkin huomaa nyt ajan olevan täperällä.

Juan ja Pablo ovat veneessä.

"Antakaa minun auttaa teidät alas, mrs Ormiston", sanoo Balasco, joka
seisoo reelingin ääressä. "Ja nyt sinä, morsiameni, Indra -- pian!"

Hän ojentaa käden saalistansa kohden, joka horjuen lähenee, silmät
täynnä toivotonta tuskaa ja kaikissa jäsenissään epätoivosta vapisten.
Mutta juuri kun Balasco tarttuu hänen hienoihin sormiinsa, hätkähtää
Estrabon takaisin.

Karhea ääni huutaa ruokasalongista: "Kaksi kappaletta veneessä! Nyt
on hän meidän, nulikka!" Ja kansihytistä astuu Mastic jauhottuneissa
vaatteissa ja lurjusnulikka kuin valkoinen käärö, ja molemmilla on
heillä revolveri kädessä, hana vireillä.

"Vangitsen teidät. Te olette minun vankini!" huutaa salapoliisi. "Niin
te, don Balasco -- teille minä puhun. Päästäkää nuoren naisen käsi,
niin että voin panna käsiraudat teille." Ja hän ottaa esiin parin
sellaisia.

"Vangita minut! Täällä Espanjassa? Mistä sitten?"

"Merirosvoudesta!"

"Me olemme Espanjan alueella emmekä aavalla merellä!"

"Niin, mutta tämä alus on minun komennossani. Te olette sen varastaneet
minulta. Minä otin aseet takavarikkoon eilen. Antautukaa!"

"Hänen läsnäollessaan -- en koskaan!" kirkuu espanjalainen, jota on
äkkiä keskellä voitonriemua häiritty. Rajulla huudolla kutsuu hän
väkeään, vetää tikarin ja hyökkää kuin villikissa tullimiehen kimppuun,
mutta kaatuu kuolleena kannelle -- läpi pään ammuttuna kuten muukin
vahingollinen elukka.

Herransa huudosta tulee Estrabonin perämies juosten ohjaushytistä,
ja nulikka ampuu häntä, mutta ei tapa, vaan ainoastaan haavoittaa
hänet. Juan ja Pablo tahtovat veneestä hypätä ylös täkille, mutta siitä
estävät revolverit heitä, ja haavoitettu heitetään alas heidän luo.

Mastic nostaa ylös Balascon ruumiin ja sanoo: "Hän on kuollut. Tämän
herran heitän mereen, arvelen minä. Miss Vanstone toivoakseni ei
pahastu minuun siitä, että olen ryöstänyt häneltä sulhon?"

Mutta tämä kamala leikinlasku sattuu hyvin sopimattomaan aikaan.
Indra Vanstone on ratkennut hillitsemättömään itkuun, pyytää heitä
joutuisasti lämmittämään ja nyyhkii: "espanjalainen kanuunavene... se
tulee murhaamaan niitä, joita rakastan!"

Mastic huomaa hänen olevan oikeassa ja puhkeaa sanomaan: "Tulimaista,
meillähän on koneenkäyttäjä siellä alhaalla. Sinä osaat pitää perää,
nulikka. Tartu ruorirattaaseen!"

"Luottakaa minuun!" huutaa poika. "Onhan vaarassa omakin nahkani!"
ja hyökkää ohjaushyttiin juuri parhaiksi.

Samassa näet näkyy joukko sotilaita tulevan pensastiheiköstä rannalle,
ja pian senjälkeen pamahtaa kiväärien yhteislaukaus, ja kuulat
rätisevät jahdin vasenta sivua vasten.

Äkkiä huutaa myös Mastic: "Taivaan nimessä. Me olemme loukussa!" Paksu
savu tupruaa esiin lännenpuolella olevan niemen ympäri -- tykkivene
tulee Bahia Hondasta ja toinen, Murielista tuleva on nyt hyvän matkaa
Cabanasin ohi.

Salapoliisi työntää kiiruusti naiset salonginportaita alas, sanoen:
"Menkää lastiruumaan, vesilinjan alapuolelle. Siellä olette turvassa.
Minä pysyn kannella ja pelastan teidät, taikka myös kuolen."

Näin sanoen juoksee hän alas konehuoneeseen, asettaa revolverinsa
peljästyneen neekerikoneenkäyttäjän otsalle ja sanoo: "Lämmitä
tuimasti! Jos kone pysähtyy, tai jollei alus tee viittätoista
solmuväliä tunnissa, niin ammun teidät kuin koiran. Te tunnette minut
-- Tom Masticin."

Neekeri alkaa peljästyneenä vedellä auki venttiilejä, höyry syöksyy
sylintereihin ja propelli alkaa liikkua.

"Pitäkää vahtia!" huutaa tullimies vetäessään auki ohjaushyttiin
vievän ikkunan. "Pidä tarkkaa vahtia, nulikka. Ohjaa suoraan merelle!
Älä anna koralliriutoille tilaisuutta raapia aluksen pohjaa. Olemmeko
liikkeessä?"

"Olemme, vähän", sanoo poika, "mutta hiton hitaasti."

"Lisää vauhtia!" kirkuu Mastic masinistin puoleen kääntyen. "Lisää
vauhtia! Täytä pannut höyryllä, kunnes räjähtävät. Kirottu nauta, etkö
tiedä, että henkesi on kysymyksessä? Mitä luulet espanjalaisten sinulle
tekevän, jos saavat sinut kiinni? Vaikka olisit itse ukko Weyler,
niin hakkaisivat ne sinut pikku palasiin, ennenkun ehtisit sanoa kuka
olet! Kiiruhda, kuules!" Tämä kehoitus näkyy tekevän suuren vaikutuksen
masinistiin, sillä propelli alkaa kieriä ja alus tekee vauhtia.

"_Caramba_! Kuka hoitaa lämmitystä?" puhkeaa masinisti äkkiä sanoiksi.

"Minä teen sen", sanoo Mastic ja ojentaa revolverin ohjaushyttiin
nulikalle komentaessaan: "Pidä silmällä häntä. Jos hän liikkuu koneen
luota tai hiljentää vauhdin, niin ammu hänet. Minulla ei ole aikaa
hänelle, -- olen tätä nykyä lämmittäjä."

Ja vahvoilla, jäntevillä käsivarsillaan alkaa salapoliisi lapioida
hiiliä, jolloin hän onnekseen huomaa hiilipoksien olevan täynnä. Vähän
väliä pysähtyy hän, katsahtaa lurjusnulikkaan, joka ylhäällä vääntelee
ruoriratasta, ja kysyy: "Minkälaista vauhtia mennään?"

"Ensiluokkaista!", vastaa poika. "Me puikimme tiehemme tulimaisesti."

"Olemmeko tulleet lahdesta?"

"Olemme."

"Olemmeko rajariutan ohi?"

"Niin luulen." Yht'äkkiä huutasee hän: "Kaksi tykkivenettä! Toinen
oikealla, toinen vasemmalla."

"Tuli ja leimaus! Kuinka kaukana?"

"Oikealla puolella oleva kolmen peninkulman päässä -- toinen lähes
kahden. Mutta ne tulevat yhä lähemmäs."

"Ovatko ne ulohtaampana meitä?"

"Ovat, -- puolta peninkulmaa."

"Anna mennä. Luullakseni se lopultakin pääsee pötkimään pakoon."

Kolme minuuttia myöhemmin huutaa poika alas konehuoneeseen:
"Länsipuolella oleva tykkivene näyttää aikovan ampua."

"Ei voi auttaa. Antaa sen pamahtaa!"

Kuni vastaukseksi kuuluu samassa laukaus, ja kuula kulkee viuhkuen
heidän päittensä päällitse.

Tällä on huomattava vaikutus neekerikoneenkäyttäjään, joka on
kyyristynyt alas laukauksen tieltä. Hän ponnistaa koneen korkeaan
painoon, ja alus loikkaa, koko rungossaan vavisten, kun nuoli vettä,
joka onneksi on tyyni ja hiljainen.

"Olemme tulleet niistä edelle!" huutaa nulikka, juuri kun uusi laukaus
salamoi perän puolella.

"Heitä pois se! Odotas, kun käväsen kannella katsomassa. Meidän
täytyy nyt olla lähellä kolmen peninkulman rajaa!" ja Mastic juoksee
kannelle, sillä hän ei enään pelkää neekerikoneenkäyttäjää, jonka hän
huomaa olevan pitämättä henkeään varmana Espanjalaisten kanuunain
kantomatkalla.

Mutta siellä ylhäällä alkaa salapoliisi kiroilla ja sanoo: "Tulimaista!
Me olemme kolmen peninkulman rajan ohi, ja ne yhä kuhnustavat
jäljessämme, vaikka olemme aavalla merellä!" Ja luoden silmäyksen
maansa lippuun mutisee hän: "Sinusta ei näytä olevan suurta hyötyä
missään! Espanja ajaa sinua takaa, missä se vaan saa sinut nähdä.
Tähtilippu on punanen verka espanjalaiselle härälle. Meidän ainoa
pelastuksen toivomme on kaikin voimin eteenpäin kiitäminen."

Ja he kiitävät eteenpäin, suoraan avointa Floridasalmea kohden.

Lentokala tekee neljätoista solmuväliä ja jättää hitaasti ja varmasti
espanjalaiset tykkiveneet jälkeensä. Laukaus, jonka Bahia Hondasta
tullut tykkivene ampuu, ei kanna perille, ja Murielista tullut ei ole
koskaan ollutkaan hyvällä kantomatkalla.

"Näetkö savupilven kaukana taivaanrannalla? Jos se vielä on
espanjalainen tykkivene..." ja kysyttyään neuvoa kompassilta, komentaa
hän: "Ohjaa pohjoiskoilliseen! Yhdessä Golfvirran vaikuttaman
ajautumisen kanssa vie se suunta meidät Key Westin läheisyyteen.
Mutta pidä tarkkaa vahtia ja katso, aikooko tuo mustasavuinen toveri
pohjoisessa päin koettaa pujahtaa tiellemme."

Mutta tässä säpsähtävät sekä Mastic että lurjusnulikka. Syvä bassoääni
rämisee heidän korviinsa; "Kirottu poikaloppi ja sinä musta piru, mitä
teillä on laivani kanssa tekemistä?"

Se on kapteeni Thomas, joka juuri herää opiumiunestansa.

"All right, kapteeni", vastaa salapoliisi. "Te tunnette minut. Herätkää
vähitellen, niin kerron teille kaikkityyni."

Sen tekee hän, ja kun Thomas on päässyt täyteen tajuunsa, kiroilee hän
sydämen pohjasta Estrabonia. Niin menee hän ruorirattaalle sanoen:
"Tänne ruori! Mene alas hiiliä luomaan. Sano koneenkäyttäjälle,
että jollei hän tee velvollisuuttansa, niin ammun hänet täältä
ylhäältä. Te taas, mr Mastic, tekisitte parhaiten, jos menisitte
alas ja tyynnyttäisitte naiset ja toisitte ne taas tänne kannelle.
Espanjalaiset ovat lakanneet ampumasta nyt, mutta..." Hän purskahtaa
nauruun. "Te ette juuri näytä vierailukunnossa olevan."

Mastic, joka ensin oli kokonaan jauhottunut valkoiseksi murtautuessaan
vankeudestaan, ja sitte puuteroitunut hiilentomusta työskennellessään
alhaalla konehuoneessa, muodostaa sellaisen taulun valkoista ja mustaa,
että sitä ei jokainen ivapiirustaja kykenisikään kuvaamaan.

"Niin, enkö ole hieno?" nauraa salapoliisi katsahtaen peiliin.
"Katsokaas, lurjusnulikan ja minun oli pakko hakkailtua ulos hytistä,
-- on onni, että poika on niin ovela veistä käyttämään. Ei kauvan
viipynyt, ennenkun hän oli tehnyt reijän oven paneeliin ja sitten
täytyi meidän leikata halki jokikinen jauhosäkki ja puistaa jauho
ulos, sillä emme voineet niitä siirtää emmekä saada käsiämme kylliksi
pitkälti ulos nostaaksemme ne syrjään. Sekä teidän ja perämiehen
kajuutta, että ruokavarastonne näyttävät, kuin jokin hirmumyrsky
olisi ne jauhomakasiinin kanssa sekoittanut."

"No, sitä ei voi auttaa", sanoo kapteeni karskisti. "Tuokaa naiset
kannelle ja koettakaa herättää joitakin noista laiskureista
väestömiehistä. Ottakaa vettä ja heittäkää niskaan. Se on paras tehdä
ensiksi, -- se on tärkeintä."

Mastic kiiruhtaa sanaa seuraamaan. Häntä avustaa nulikka, niin paljon
kuin lämmittäjävelvollisuuksistansa joutaa. Muutamat vesiämpärit
herättävät Lentokalan väestön tajuntaan. Sandy, koneenkäyttäjä,
herätetään konehuoneessa. Molemmat matruusit ja lämmittäjät rupeavat
huomaamaan, että heillä on muutakin tekemistä kuin nukkumista,
sillä kapteeni huutaa heille: "Laiskurit! Unikeot!" ja antaa
heille joitakuita muita sattuvia nimityksiä heidän itsepäisestä
uneliaisuudestansa.

Espanjalaiset tykkiveneet ovat luopuneet takaa-ajosta ja kadonneet
taivaanrannalle. Mrs Ormiston tulee nyt kannelle, sanoen: "Miss
Vanstone viipyy vielä hetkisen alhaalla", ja puhkeaa sitten sanomaan
ikäänkuin peljästyksissään: "Kah, joko te vihdoinkin olette valveilla!"

Herrat ruokasalissa on näet temmattu morfiinin vallasta ja vielä kuni
horroksissa kuulleet salapoliisin kertomuksen. Vähitellen selkenevät
heidän käsitteensä, ja Blackeley huomauttaa yht'äkkiä: "Niin, nyt
muistan. Minä olin varmaankin puoliksi hereillä, kun tuo kirottu roisto
tuli pistämään morfiiniruiskullansa." Hän käärii ylös paidanhihansa
ja löytää pienen haavan, toiset samoin, ja se selittää asian, josta
Masticillla ei ollut selkoa.

"Siksi se oli, kun nukuimme niin kauvan. Se myrkynsekoittaja antoi
meille kaksinkertaisen annoksen", sanoo Rex närkästyneenä ja lisää:
"Herra Jumala, miten minulla on nälkä! Toivoakseni ei tuo viheliäinen
espanjalainen ole tappanut kokkia."

Tässä keskeyttää Severance äkkiä: "Te sanotte hänen tehneen tämän
pakoittaakseen Indran menemään hänen kanssaan naimisiin."

"Niinpä niin!" vastaa salapoliisi. "Hänhän on ollut rakastunut miss
Vanstoneen jo kauvan ja kovasti, -- hänellä oli neidin valokuva ennen
kuin hän vielä oli häntä nähnytkään." Ja niin sanoen kertoo hän heille
merkillisen kertomuksen valokuvasta Key Westissä.

"Ja te tapoitte hänet?" mutisee Billy.

"Totta on se -- hän kuoli paikalla!"

"Se oli ikävää", vastaa Severance hitaasti tullimiehen kummastukseksi,
joka oli odottanut kiittelyjä.

"Niin, en ole ollenkaan siitä teille kiitollinen! Päinvastoin, olisin
mielelläni tahtonut haastella vähän don Estrabon Balascon kanssa --
muutamia minuutteja ennen hänen kuoloansa."

Sitten vie hän salapoliisin syrjään ja kysyy, hermostuneesti purellen
viiksiänsä: "Indra aikoi mennä hänen kanssaan naimisiin pelastaakseen
henkemme?"

"Minä... minä luulen sen."

Mutta Mastic ei ennätä enempää, sillä Severance on jo alhaalla
naisten salongissa ja koputtaa Indran hytin ovelle ja huutaa: "Indra!
Rakastettuni! Indra!"

Hänen äänensä kuullessaan vastaa tyttö: "Jumalalle kiitos, -- hereillä!
Oo, Billy!" Kun hänen ovensa avautuu, lyö Billy käsivartensa hänen
ympärillensä, ja hän katsoo Billyä, kuin olisi tämä kuolleista
herännyt.

Severance, joka hänen kauneissa kasvoissaan näkee ilmeen, jota hän
ei koskaan ennen ole niissä nähnyt, kuiskaa: "Jumalani, mitä sinun
on täytynyt kärsiä!" ja alkaa raivota ja kiroilla ja olisi kutsunut
kaikki kiroukset Balascon yli, jolleivät Indran valkoiset sormet olisi
sulkeneet hänen huuliansa. Vihdoin katsoo hän morsiatansa omituisella
silmäyksellä ja kysyy: "Sinä aijoit mennä naimisiin hänen kanssansa
pelastaaksesi henkeni?"

"Aijoin."

"Laupias taivas! Hän olisi yhtä hyvin saattanut minut tappaa!"

"Pelkäsin sinun surevan, Billy, mutta toivoin sinun unohtavan minut.
Tiesin, etten enään koskaan voisi tulla sinulle samaksi, ettei mikään
avioero voisi minua jälleen tehdä siksi Indraksi, jota sinä olit
rakastanut. Mutta olihan Rex vielä. Ajattelin isäni harmaata päätä
painuneena surusta ainoan pojan kadotettua. Ajattelin Gertietä,
joka rakasti nuorta kuubalaista, joka olisi samalla kertaa hakattu
kuoliaaksi kuin sinäkin. Ja niin oli siinä vanha kunnon kapteeni Thomas
ja väestö. Sitä paitsi ei Estrabon olisi koskaan riemuinnut minusta --
sinun ei olisi tarvinnut koskaan olla hänelle mustasukkainen, Billy.
Olisin kuollut pelastettuani teidät... nyt tänä iltana, sen jälkeen kun
hän olisi laskenut teidät maihin vahingoittumattomina Yhdysvaltoihin.
Mutta hän on nyt kuollut", lisää hän ajattelevasti, "ja minä elän, ja
sinä elät -- ja hän ei koskaan saanut edes suudella minua!"

Mutta sulhomiehen kasvoissa on omituinen ilme, jonka Indra havaitsee,
ja hän kuiskaa: "Mitä nyt! Mustasukkainenko kuolleelle?"

"En, en!" mutisee Severance. "Mutta en oikein tiennyt ennen kuin nyt,
miten paljon todellakin sinua rakastin."

"Sitä en minäkään tietänyt, ennenkun sanoin sinulle hyvästit maatessasi
tiedotonna ja kuulin hänen hyräilevän häämarssia! Oo, Jumalani! Minusta
tuntuu kuin kuulisin hänet vielä... ja näkisin savun lähenevästä
tykkiveneestä... ja niin huusi hän: 'Sammuta tulet!' ja pisti kuin
tikarin sydämeeni. Ah, Billy! Mitä olen tänään kärsinyt! Voinkohan
koskaan unohtaa?" Ja hän on hänen sylissänsä ja panee päänsä hänen
olkapäällensä, nyyhkyttäen, kuin hänen sydämensä olisi murtua.

Kuutta tuntia myöhemmin, iltapuoleen, höyryää Lentokala Smaragdisaaren
laiturin luo. Laivaan tulevat heti mr Vanstone, joka näyttää sangen
levottomalta, ja Gertie, joka on juossut raskasjalkaisemman isän
edellä. Heidän jäljessänsä tulevat pikku Vortex, Ethel Rivers ja Flora
Woodbridge, ja on heille enemmän kerrottavaa, kun he milloinkaan ovat
uneksineet -- kumma kertomus espanjalaisesta intohimosta ja rakkaudesta
ja kuolemasta. Kun he sen kuulevat, kalpenee mr Vanstone ja Gertie
katselee pelästyneenä Ramonia ja pikku Vortex saa halun viipymättä
matkustaa pohjoiseenpäin.

       *       *       *       *       *

He eivät voi tyynesti keskustella asiasta ennenkun pari päivää
myöhemmin.

Mutta niin tekevät he sen eräänä lämpimänä aamupäivänä Masticin ja
lurjusnulikan läsnäollessa, jotka ovat kutsutut sinne Key Westistä.
Salapoliisilla on mukana muuan päivän sanomalehdistä, joka sisältää
seuraavan uutisen Havannasta.

Uuden sissimatkueen tuhoaminen. Espanjalaisten tykkiveneiden Fernando
Segundon ja Infanta Marian kapteenien Burrielin ja Santiagon loistavat
urotyöt.

"Nämät upseerit urhoollisine miehistöineen ja komppanian Rodriquezln
guerillajoukkoja avustamina kävivät suuren, sotilaita täynnä olevan
ja kanuunoilla varustetun laivan kimppuun ja ajoivat sen pakoon
tuiman taistelun jälkeen, jossa laiva luultavasti upposi, sillä sitä
ei ole sittemmin kuultu eikä nähty. Vihollinen menetti neljäkymmentä
miestä, niiden joukossa kuubalainen, don Estrabon Balasco, joka on
ollut Key Westin kapinoitsijain johtaja ja Weylerin ja Espanjan tuima
vihollinen. Hänen ja kolmen muun nimeltään tuntemattoman kapinoitsijain
ruumiit, joista yhdellä on tavattoman suuri korva, on viety Havannaan,
ja kansanjuhla vietetään voiton kunniaksi. Espanjalaisten tykkialusten
kapteenit saavat urhoollisuusmitalin ja luultavasti myös ylennyksen.
Rodriguez, guerillajoukkojen päällikkö, nimitetään majuriksi.
Espanjalaisten puolella ei sattunut mitään vauriota, -- niin loistava
ja vastustamaton oli heidän hyökkäyksensä."

Tälle merkilliselle uutiselle on salapoliisi naureskellut aina
siitä saakka, kun hän lähti Key Westistä. "Eikö se ole naurettavaa?
Hänen tupakkatehtaassansa olevat kuubalaiset aikovat panna toimeen
juhlallisen ruumissaattueen isänmaanystävä Balascon kunniaksi", sanoo
hän nauraen Smaragdisaaren verannalla olevalle seurueelle.

Mutta toiset eivät naura.

Jäljet tuosta aamupäivästä tropiikeissa viipyvät vielä Indran ihanalla
otsalla, vaikka rakkaudenjumala on alkanut niitä hellällä kädellä
poistaa. Hän istuu ja katsoo "meidän Billyämme", ikäänkuin hän tuskin
olisi varma tästä, vaikka kukat hänen omassa puutarhassansa täyttävät
häntä ympäröivän ilman tuoksullansa, ja Lentokala kevyesti ui veden
päällä ankkuripaikallansa ja näyttää niin pleasurejahtimaiselta, kun ei
espanjalaiset kuulat koskaan olisi sen sivuja vasten rapisseet.

Pallojen kilajaminen biljaardihuoneesta, missä pikku Vortex ja Rex
paraikaa lyövät, muodostaa hilpeän säestyksen keskusteluun. Isän
ääni soi hänen korvissansa, ja Gertie on tarttunut hänen käteensä ja
hyväilee sitä. Perhe lähtee pohjoiseen parin päivän päästä -- silloin
on hän voiva unohtaa.

"Mr Mastic", sanoo Vanstone, "minulla on jotain teille sanomista. Ja
tässä on sinulle shekki, nulikka!"

"Mitäs se on?" kysyy poika luoden epäilevän silmäyksen hänelle
tarjottuun paperilappuun.

"Siinä on enemmän rahaa kuin koskaan sinulla on ollut tai olet
uneksinut saavasi koko elämässäsi."

"Katsoppas, sitä ei tarvita", sanoo nulikka. "Ponnistelin vähän vaan
pelastaakseni oman nahkani, ja niin hieman miss Vanstonenkin takia. Hän
oli ollut kiltti minua kohtaan."

"Ja minä en näe tarvitsevani mitään palkkiota siitä, että pelastin oman
henkeni", sanoo tullimies, jolle Vanstone ojentaa myös jotakin.

"Ettekö sitten tahdo ottaa mitään vastaan?"

"Oo, sitä en juuri tahdo sanoa. Jos teillä on tuollainen laatikko
Regalias Imperialeseja. -- Estrabonhan lähetti teille viisisataa
kappaletta -- niin luulen, luulen antavan houkutella itseäni."

"Ottakaa ne kaikki'" huudahtaa Vanstone. "Paljas niiden haju tekee
minut kipeäksi!"

"Niin ei ole minun laita!" nauraa Mastic, samalla kun hän ja nulikka,
molemmat Regaliaan sauhuuttaen, lähtevät soutamaan takaisin
Sisiliskoon.

Sitten vie mr Vanstone nuoren kuubalaisen syrjään ja kuiskaa: "Sananen
kanssanne, luutnantti Varona. Te aijotte takaisin Kuubaan?"

"Luonnollisesti! Minun täytyy tehdä velvollisuuteni."

"Teillä on vielä toinen velvollisuus, paitsi isänmaanne puolesta
taisteleminen."

"Mikä sitten?"

"Elää niille, jotka teitä rakastavat. Rohkenen sanoa tämän teille
poikani, koska pikku tyttäreni Gertie, jonka hoito teidät saattoi eloon
taas, luulottelee elämänne kuuluvan hänelle."

"Ja sen se tekeekin"; huudahtaa nuori mies. "Mutta nykyisissä oloissa
ei minulta olisi kunniallista sanoa mitään. Jos elävänä tulen takaisin
levottomuuksista ja vaaroista synnyinsaari-paraltani, olen hänelle
sanova, että aina olen ollut hänen orjansa ja ihailijansa." Ja
etelämaalaisen vilkkain elein jatkaa hän: "Hänestä tulee viehättävän
kaunis. Jos saan elää..."

"Niin, en tahtoisi naittaa häntä nyt samassa", sanoo vanhempi mies.
"Mutta jos te nyt lähtisitte pois hänen luotansa, ei Gertie enää
olisi onnellinen. Jokainen tieto, jokainen sähkösanoma Kuubasta olisi
levottomuus, uhkaus hänelle. Hän tietää, etteivät espanjalaiset
ota vankeja. Hän tietää, ettei siellä raivoa sota, vaan verilöyly.
Te olette itse sanoneet, ettei Kuuba tarvitse väkeä, vaan aseita.
Eikö tämä -- minä olen rikas, teidän ei tarvitse kursailla -- tämä
apuraha Cuba Librelle olisi suuremmaksi hyödyksi, kuin teidän
yksityispalveluksenne. Valitkaa. Tehkää, minkä pidätte isänmaatanne
enimmän hyödyttävän. Tarjotkaa joko tämä tai oma henkilönne Kuuban
juntalle."

"Olen ikävissäni sanoessani että rahat olisivat enimnäksi hyödyksi
maalleni", sanoo nuori mies.

"Hyvä. Luulenpa parin vuoden levon ja rauhan ylhäällä pohjoisessa
tekevän teille hyvää. Minä hankin teille paikan pankissa", sanoo
amerikkalainen asioimismiehen ripeydellä. "Asia on päätetty. Kiitos,
-- olette ottaneet kiven sydämeltäni. Ehkä on parasta, että menette
kertomaan Gertielle, ettette aijokaan lähteä. Tyttönen tulee
laihemmaksi päivä päivältä."

"Minunko tähteni", puhkeaa Varona sanomaan ilosta loistavin katsein.
Ja hän kiitää puutarhan läpi etsimään miss Gertietä, joka istuu
kookospähkinäpuun alla.

Kun mr Vanstone tulee salonkiin tästä keskustelusta, vastaa hän
Blackeleyn kysymykseen: "Niin, me matkustamme kaikki pohjoiseen. Haluan
päästä pois täältä. Täällä olemme liian lähellä tuolla olevaa saarta
kalvavaa tulta."

"Jonain kauniina päivänä", sanoo nuori mies, "olemme pakoitetut
sammuttamaan sen! Se on meitä liian lähellä, jotta antaisimme sen
palaa!"

"On omituinen tosiasia", huomauttaa Vanstone, "että vaikka on niin
monta amerikkalaista tapettu Kuubassa, ei ole hyvitystä peritty
ainoastakaan hengestä. Luonnollisesti en puhu niistä maanmiehistämme,
jotka avonaisesti taistelevat espanjalaisia vastaan. He sotivat julmaa
kansaa vastaan ja heidän täytyy tyytyä raa'an sodan seurauksiin. Mutta
kaikki ne viattomat, jotka saaren läheisyys on saattanut Espanjalaisten
kynsiin, -- keuhkotautinen poika Massachusettsista, jonka lääkärit
olivat määränneet menemään lämpimämpään ilmanalaan, aavalla merellä
vasten kaikkia kansainvälisiä lakeja otetun Virginiuksen matkustajat
ja miehistö, Speachman Indianasta, Wyeth New Yorkista ja puolisataa
lisää konsuliemme vastalauseista huolimatta tapettuja. Ei yhdestäkään
näitä murhia ole Espanja antanut mitään selitystä ja hyvitystä, jonka
mikään muu suuri valta maailmassa olisi hyväksi katsonut. He tappavat
meidät! Me panemme vastalauseen! He pyytävät anteeksi ja tappavat
taas."

"Ja kumminkin emme ole pelkurimaista väkeä, me olemme taistelleet
urheasti kyllä aikanamme", mutisee Blackeley.

"Niin, ja tulemme vastakin niin tekemään!" huutaa Rex, joka nyt on
tullut biljaardihuoneesta. "Eräänä kauniina päivänä ottaa Amerikan
kansa vallan omaan käteensä ja lähettää diplomaatit sinne, missä
pippuri kasvaa, ja silloin..."

"Hiljaa, poikaseni!" sanoo isä rahamiehen tuskallisella
varovaisuudella. "Sinä voit saada aikaan hämminkiä Pörssissä!"

(Loppu.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Don Balasco Key Westistä - Nykyajan kertomus Kuubasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.