Title: Tarzanin viidakkoseikkailuja - Seikkailuja Afrikan aarniometsissä
Author: Burroughs, Edgar Rice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tarzanin viidakkoseikkailuja - Seikkailuja Afrikan aarniometsissä" ***


TARZANIN VIIDAKKOSEIKKAILUJA

Seikkailuja Afrikan aarniometsissä


Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS


8. englantilaisesta painoksesta ("Jungle Tales of Tarzan") suomentanut

Alpo Kupiainen



Kariston nuorisonkirjoja 48



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.



SISÄLLYS:

    I. Tarzanin ensimmäinen rakkaus
   II. Tarzan vankina
  III. Taistelu balusta
   IV. Tarzanin jumala
    V. Tarzan ja neekeripoika
   VI. Poppamies kostopuuhissa
  VII. Bukawain kuolema
 VIII. Leijona
   IX. Painajainen
    X. Taistelu Tikan puolesta
   XI. Viidakkotepponen
  XII. Tarzan pelastaa kuun



ENSIMMÄINEN LUKU

Tarzanin ensimmäinen rakkaus


Pitkänään herkullisen mukavasti troopillisen metsän siimeksessä
tarjosi Tika kieltämättä mitä kiehtovimman kuvan nuoresta
naisellisesta suloudesta. Niin ajatteli ainakin Apinain Tarzan, joka
kyyrötti läheisen puun matalalle riippuvalla oksalla, katsellen häntä.

Jospa vain olisitte nähnyt tuon miehen siinä veltosti venymässä
aarniometsän jättiläisen oksalla, samalla kun yläpuolelta
lehväkatoksen läpi pilkistellen pujotteleva päiväntasaajan aurinko
kirkkaasti täplitteli hänen ruskeata ihoansa, jos olisitte nähnyt
hänen sopusuhtaisen ruumiinsa ja jäntevät raajansa huolettoman sirossa
asennossa, kaunismuotoisen pään osaksi kääntyneenä mietiskelyyn
vaipumista osoittavin ilmein ja älykkäiden, harmaiden silmien
uneliaasti ahmivan hartaan ihailunsa esinettä, olisitte luullut häntä
jonkun muinaisaikaisen puolijumalan uudeksi ruumiillistumaksi.

Ette olisi aavistanut, että hän lapsuudessaan oli imenyt
kamalannäköisen, karvaisen naarasapinan rintoja tai että hän koko
itsetajuisessa menneisyydessään, sitten kun hänen vanhempansa olivat
menehtyneet pienessä majassa maan saartaman sataman vieressä viidakon
liepeillä, ei ollut tuntenut muita tovereita kuin Kertshakin -- ison
apinan -- heimon jöröjä uroksia ja äriseviä naaraita.

Jos olisitte voinut lukea ne ajatukset, joita risteili hänen
toimeliaissa, terveissä aivoissaan, sen kaipauksen, ne halut ja
pyyteet, joita Tikan näkeminen hänessä herätti, niin ette olisi ollut
vähääkään taipuisampi uskomaan, kuka tämä apinamies todellisesti oli.
Sillä yksistään hänen ajatuksiensa nojalla olisi ollut mahdotonta
saada selville totuutta -- että hänet oli synnyttänyt hieno
englantilainen nainen ja että hänen isänsä oli ollut englantilainen
aatelismies, jonka sukupuu oli vanha ja kunnioitettu.

Ei tuntenut Apinain Tarzan oikeata alkuperäänsä. Siitä, että hän oli
John Clayton, loordi Greystoke, jolla oli paikka ylähuoneessa, ei
hänellä ollut aavistustakaan, ja jos hän olisi sen tiennyt, ei hän
olisi sitä ymmärtänyt.

Niin, Tika oli todella kaunis!

Tietystikin Kaala oli ollut kaunis -- äiti on aina kaunis lapsestaan
-- mutta Tikan kauneus oli kokonaan omalaatuista; sitä ei voinut
kuvata, ja parhaillaan alkoi Tarzan sitä tajuta hyvin epämääräisesti
ja hämärästi.

Vuosikausia olivat Tarzan ja Tika olleet leikkitovereita, ja Tika
pysyi yhä vieläkin leikkisänä, kun taas hänen ikäisensä nuoret
urokset olivat nopeasti muuttumassa äreiksi ja kärtyisiksi. Jos Tarzan
sitä lainkaan ajatteli, niin otaksuttavasti hän järkeili nuorta
naarasta kohtaan tuntemansa lisääntyvän kiintymyksen saavan
helposti selityksensä siitä seikasta, että kaikista entisistä
leikkikumppanuksista vain Tikalla ja hänellä oli säilynyt ollenkaan
halu kisailla kuten menneinä aikoina.

Mutta istuessaan tänään katselemassa Tikaa hän älysi huomaavansa tämän
ruumiin ja kasvonpiirteiden kauneuden -- mitä hän ei ollut milloinkaan
aikaisemmin tehnyt, koska kauneudella ei ollut mitään merkitystä
siihen nähden, että Tika kykeni ketterästi kiitämään metsän alempien
tasanteiden halki, kun he leikkivät Tarzanin tuotteliaiden aivojen
kehittämiä alkeellisia leikkejä, olivat hippasilla ja piilosilla.

Tarzan raapi päätään, upottaen sormensa syvälle mustaan tuuheaan
tukkaan, joka reunusti hänen siroja nuorekkaita kasvojaan -- hän raapi
päätään ja huoahti. Tikan vasta äsken havaittu kauneus muuttui yhtä
äkkiä hänen epätoivonsa aiheeksi. Hän kadehti Tikan ruumiin komeata
karvapeitettä. Hänen oma sileä, ruskea hipiänsä herätti hänessä inhon
ja halveksimisen sekaista kiukkua. Vuosia sitten hän oli sisimmässään
toivonut, että kerran hänkin saisi karvapuvun kuten kaikilla hänen
veljillään ja sisarillaan oli; mutta viime aikoina hänen oli ollut
pakko luopua tästä ihastuttavasta haaveesta.

Sitten oli Tikalla vankat hampaat, ei tietystikään niin isot kuin
uroksilla, mutta sittenkin valtavan uhkeat vehkeet verrattuina
Tarzanin heikkoihin, valkeihin hampaisiin. Entä hänen tuuheat
kulmakarvansa, hänen leveä, litteä nenänsä ja hänen suunsa! Tarzanin
usein harjoittama temppu oli supistaa suunsa pieneksi ympyräksi ja
sitten puhaltaa poskensa pullolleen, samalla nopeasti räpytellä
silmiään; mutta hän. tunsi, ettei hän ikinä oppisi suorittamaan sitä
niin vastustamattoman taitavasti kuin Tika sen teki.

Hänen sinä iltapäivänä tarkkaillessaan ja ihaillessaan Tikaa lähti
eräs nuori urosapina, joka oli ollut laiskasti kaivelemassa ruokaa
kostean ja sotkuisen, lahonneen kasvullisuuskerroksen alta lähellä
kasvavan puun juurella, kömpelösti lönkyttämään Tikaa kohti.
Kertshakin heimon muut apinat liikkuivat veltosti sinne tänne tai
loikoivat rauhallisesti päiväntasaajan viidakon keskipäivän helteessä.
Silloin tällöin oli milloin mikin heistä sattunut joutumaan varsin
lähelle Tikaa, eikä Tarzan ollut välittänyt siitä mitään. Minkä vuoksi
sitten hänen otsansa rypistyi ja hänen lihaksensa jännittyivät nyt,
kun hän näki Taugin pysähtyvän nuoren naaraksen viereen ja senjälkeen
kyyristyvän aivan likelle häntä?

Tarzan oli aina pitänyt Taugista. Lapsuudestaan saakka olivat he
kisailleet yhdessä. Kylki kyljessä he olivat kyykötelleet veden
partaalla, vikkelät, voimakkaat sormet valmiina sujahtamaan esiin ja
tarttumaan Pisahiin, kalaan, jos tämä vilpoisten syvyyksien asukas
kiitäisi lammikon pintaan Tarzanin siihen tiputtamien hyönteisten
houkuttelemana.

Yhdessä he olivat kiusanneet Tublatia ja ärsyttäneet Numaa, leijonaa.
Miksi siis Tarzan tunsi lyhyiden niskakarvojensa pörhistyvän vain sen
tähden, että Taug istui Tikan vieressä?

Totta kyllä oli, ettei Taug enää ollut sama riehakas apina kuin
eilispäivänä. Kun hän murisi ja hänen jättimäiset torahampaansa
paljastuivat, ei kukaan enää saattanut kuvitella, että hän oli yhtä
hilpeällä tuulella kuin silloin, kun hän ja Tarzan olivat kierineet
nurmikolla leikkitappelussa. Nykyinen Taug oli kookas, juro urosapina,
synkkä ja peloittava. Hän ja Tarzan eivät kuitenkaan olleet koskaan
riidelleet keskenään.

Joitakuita minuutteja nuori apinamies katseli Taugin painautuessa yhä
lähemmäksi Tikaa. Hän näki vankan kämmenen hiomattoman hyväilyn, kun
se silitti naaraksen kiiltävää olkaa, ja sitten Apinain Tarzan liukui
maahan keveästi kuin kissa ja lähestyi paria.

Sinne mennessään hänen ylähuulensa kaareutui irvistykseen, niin että
kulmahampaat näkyivät, ja hänen laajasta rinnastaan kajahti syvä
murina. Taug katsahti häneen päin, muljauttaen verestäviä silmiään.
Tika nousi puolittain pystyyn ja silmäili Tarzania. Arvasiko hän, mikä
oli syynä tämän kiihtymykseen? Kukapa voi sanoa? Joka tapauksessa hän
oli naaras, ja niinpä hän ojensi kätensä ja raaputti Taugia pienen,
litteän korvan takaa.

Tarzan näki sen, ja samalla hetkellä kun hän sen näki, ei Tika enää
ollut sama pieni kisakumppani kuin tunti sitten; sensijaan hän oli
ihailtava olento -- ihailtavin koko maailmassa -- ja hänen
omistamisestaan Tarzan oli valmis ottelemaan henkensä kaupalla Taugia
tai ketä hyvänsä muuta vastaan, joka rohkenisi panna hänen
omistusoikeutensa epäiltäväksi.

Kumartuneena, lihakset pingoitettuina ja toinen mahtava olkapää
käännettynä nuoreen urokseen päin, Apinain Tarzan hiipi kylki edellä
yhä lähemmäksi. Hänen kasvonsa olivat hieman poispäin käännetyt, mutta
hänen terävien harmaiden silmiensä katse ei hetkeksikään siirtynyt
Taugin silmistä, ja sitä mukaa kuin hän eteni, kävi hänen murinansa
syvemmäksi ja voimakkaammaksi.

Taug nousi seisomaan lyhyille jaloilleen ja pörhisti karvansa. Hänen
torahampaansa olivat paljaat. Myös hän kääntyi syrjin, pysähtyi jalat
jäykkinä ja murisi.

"Tika on Tarzanin", sanoi apinamies, käyttäen isojen ihmisenmuotoisten
apinain matalia kurkkuääniä.

"Tika on Taugin", vastasi urosapina.

Thaka, Numgo ja Gunto, joiden unta näiden kahden nuoren uroksen
murahtelu häiritsi, nostivat päänsä puolittain välinpitämättöminä,
puolittain tarkkaavaisina. Heitä nukutti, mutta he aavistivat, että
oli tulossa tappelu. Se keskeyttäisi heidän viettämänsä uneliaan
viidakkoelämän yksitoikkoisuuden.

Pitkä ruohoköysi riippui vyyhdittynä Tarzanin olalta rinnan yli; hänen
ammoin kuolleen ja hänelle tuntemattomaksi jääneen isänsä
metsästyspuukko oli hänen kädessään. Pieniaivoinen Taug tunsi suurta
kunnioitusta kiiltävää, terävää metallikappaletta kohtaan, jota
apinapoika osasi niin hyvin käyttää. Sillä hän oli surmannut hurjan
isäpuolensa Tublatin ja Bolganin, gorillan. Taug tiesi sen, ja siksi
hän läheni varovaisesti, kaartaen Tarzanin ympäri ja etsien avointa
hyökkäyskohtaa. Myöskin toinen oli varuillaan; sillä hänellä oli
pienempi ruho ja huonommat luonnon antamat aseet, ja hän noudatti sen
vuoksi samanlaista menettelytapaa.

Jonkun aikaa näytti siltä, että tora menisi samaa latua kuin useimmat
heimon jäsenten väliset kinat ja että toinen riitapuoli lopulta
väsyisi ja lähtisi yrittämään jotakin muuta puuhaa. Niin se kenties
olisi päättynyt, jos _casus belli_ olisi ollut joku muu; mutta Tikan
itserakkautta kutkutti se huomio, joka oli keskittynyt häneen, ja se
seikka, että nämä kaksi urosta aikoivat tapella hänen tähtensä.
Sellaista ei koskaan ennen ollut tapahtunut Tikan lyhyen elämän
aikana. Hän oli nähnyt muiden urosten tappelevan muiden, vanhempien
naaraiden tähden, ja hänen pieni villi sydämensä oli kaivaten
odottanut sitä päivää, jolloin viidakon ruohikko punertuisi hänen
ihanan olentonsa tähden suoritetussa murhaavassa ottelussa
vuodatetusta verestä.

Niinpä hän nyt istua kyyrötti herjaten puolueettomasti kumpaakin
ihailijaansa. Hän sinkautteli heille ivasanoja pelkuruudesta ja
syyteli heille halventavia nimityksiä, kuten Histah, käärme, Dango,
hyena. Hän uhkasi kutsua Mumgan kurittamaan heitä kepillä -- Mumgan,
joka oli niin vanha, ettei enää kyennyt kiipeämään, ja niin hampaaton,
että hänen oli pakko supistaa ruokalistansa melkein yksinomaan
banaaneihin ja toukkiin.

Katselemaan jääneet apinat kuulivat sen ja nauroivat. Taug oli
vimmoissaan. Hän syöksyi äkkiä Tarzanin kimppuun, mutta apinapoika
hypähti ketterästi syrjään, välttäen hänet, ja pyörähti sitten ympäri
vikkelästi kuin kissa, juosten senjälkeen takaisin ahdistamaan toista
uudelleen. Hyökätessään hän nosti metsästyspuukkonsa korkealle päänsä
yläpuolelle ja tähtäsi tuhoisan iskun Taugin niskaan. Apina kääntyi ja
löi aseen sivulle, niin että sen pureva terä vain ohimennen viilsi
hänelle haavan hartioihin.

Punaisen veren tulvahtaminen näkyviin sai Tikan päästämään kimeän
riemuhuudon. Ah, tämäpä oli jotakin! Hän vilkaisi ympärilleen
nähdäkseen, olivatko toiset huomanneet tämän todistuksen siitä, kuinka
hänestä pidettiin. Troijan Helena ei ollut aikoinaan hituistakaan
ylpeämpi kuin Tika sillä hetkellä.

Jos Tika ei olisi ollut niin kokonaan kiintynyt turhamaiseen
itse-ihasteluunsa, olisi hän kenties kuullut lähellä olevan puun
lehvistön kahisevan, mikä ei johtunut tuulesta, koska oli aivan
tyyntä. Ja jos hän olisi katsahtanut ylöspäin, olisi hän nähnyt
kiiltävän sileän otuksen väijyvän melkein suoraan hänen kohdallaan ja
ilkeiden keltaisten silmien tähyilevän häneen nälkäisesti; mutta Tika
ei katsahtanut ylöspäin.

Haavoituttuaan oli Taug peräytynyt, muristen kammottavasti. Tarzan oli
seurannut häntä, kiljuen hänelle solvauksia, ja uhannut häntä,
heilutellen asettaan. Tika siirtyi pois puun alta, haluten pysytellä
lähellä ottelijoita.

Tikan kohdalla oleva oksa taipui ja häilyi hiukan, kun sitä pitkin
ojentautunut vaanija liikutti ruumistaan. Nyt oli Taug pysähtynyt ja
valmistautui uudelleen panemaan vastaan. Hänen huulensa olivat
vaahdossa ja sylkeä tippui hänen suupielestään. Hän seisoi pää
kumarassa ja kädet ojennettuina, toivoen äkkiä pääsevänsä käsikähmään.
Jos hän vain saisi tartutuksi valtaisen väkevillä kourillaan tuohon
pehmeään ruskeaan ihoon, niin voitto olisi hänen. Taugin mielestä ei
Tarzanin taistelutapa ollut rehellistä peliä. Tarzan ei antautunut
käsirysyyn. Sensijaan hän ketterästi hyppeli parhaiksi niin etäällä,
etteivät Taugin jäntevät sormet ulottuneet häneen.

Apinapoika ei siihen mennessä ollut vielä kertaakaan joutunut todella
koettamaan voimiansa urosapinan kanssa muutoin kuin leikillä, eikä hän
niin ollen ollut lainkaan varma siitä, oliko hänen turvallista panna
lihaksiaan koetukselle, kun kamppailtiin elämästä ja kuolemasta. Ei
silti, että Tarzan olisi pelännyt, sillä pelkoa hän ei tuntenut
ensinkään. Itsesäilytysvaisto teki hänen varovaiseksi -- siinä kaikki.
Hän antautui vaaraan vain silloin, kun se näytti välttämättömältä,
eikä hän sitten kaihtanut mitään.

Hänen oma taistelutapansa tuntui sopivan parhaiten hänen
ruumiinrakenteelleen ja aseistukselleen. Vaikka hänen hampaansa
olivatkin vahvat ja terävät, olivat ne hyökkäysaseina surkean kehnot
verrattuina ihmisapinain valtaisiin iskuhampaisiin. Hääräilemällä
vastustajansa ympärillä juuri parhaiksi poissa tämän ulottuvilta hän
saattoi tehdä tavattoman paljon vahinkoa pitkällä metsästyspuukollaan
ja samalla menestyksellisesti välttää niitä tuskallisia ja vaarallisia
haavoja, joita hän ehdottomasti saisi joutuessaan urosapinan kynsiin.

Niin ollen Taug hyökkäili ja mylvi kuin härkä, ja Apinain Tarzan
ponnahteli keveästi puolelta toiselle, syydellen viidakon
häväistyssanoja viholliselleen ja vähän väliä pistäen häntä
puukollaan.

Ottelussa sattui keskeytyksiä, kun riitaveljet läähättäen pysähtyivät
huoahtamaan, silmäillen toisiaan ja tarkastaen järki- ja voimavarojaan
uutta yritystä varten. Tällaisen pysähdyksen aikana antoi Taug
sattumalta katseensa harhailla vastustajansa taakse. Heti tapahtui
apinan ulkonäössä täydellinen muutos. Hänen kasvoistaan katosi raivo,
ja sen sijalle tuli pelokas ilme.

Päästäen huudon, jonka jokainen heimon apina tunsi, Taug kääntyi
pakoon. Häneltä ei tarvinnut kysyä mitään -- hänen varoituksensa
ilmoitti, että apinoiden vanha vainolainen oli läheisyydessä.

Tarzan ponnistautui etsimään turvapaikkaa kuten muutkin heimon
jäsenet, ja samassa hän kuuli pantterin karjaisun, johon sekaantui
naarasapinan hätähuuto. Myöskin Taug kuuli sen, mutta hän ei
seisahtunut, vaan pakeni edelleen.

Mutta apinapoika menetteli toisin. Hän vilkaisi taakseen nähdäkseen,
oliko joku heimon jäsen joutumaisillaan pedon kynsiin, ja hänen
katsettaan kohdannut näky nostatti kauhun ilmeen hänen silmiinsä.

Tika oli juuri kirkaissut säikähtyneenä lähtiessään kiitämään pakoon
vähäisen aukeaman halki sen vastakkaisella puolella kasvavia puita
kohti, sillä hänen jälkeensä hypähteli Shita, pantteri, kevein,
sulavin harppauksin. Shita ei näkynyt vähääkään hätäilevän. Se oli
varma saaliistaan, sillä vaikkakin apina ehtisi puihin sen edellä, ei
hän ennättäisi kiivetä pois sen kynsien ulottuvilta, ennenkuin se
saavuttaisi hänet.

Tarzan näki, että Tikaa uhkasi varma kuolema. Hän huusi Taugille ja
muille koiraille, vaatien heitä rientämään Tikan avuksi, samalla
syöksyen itse takaa ajavaa petoa kohti ja irroittaen juostessaan
köytensä. Tarzan tiesi, että jos isot urokset kerran kiihtyisivät, ei
ainoakaan viidakon asukas, ei edes Numa, leijona, mielellään haluaisi
ryhtyä mittelemään torahampaita heidän kanssaan, ja että jos kaikki ne
heimon jäsenet, jotka sattuivat tänään olemaan läheisyydessä,
hyökkäsivät, niin Shita, suuri kissaeläin, epäilemättä pakenisi
henkensä edestä häntä koipien välissä.

Taug kuuli kuten kaikki muutkin, mutta ei yksikään tullut auttamaan
Tarzania eikä pelastamaan Tikaa, ja Shita lyhensi ripeästi välimatkaa,
joka erotti sen saaliistaan.

Apinapoika juoksi pantterin perässä, huudellen pedolle saadakseen sen
kääntymään poispäin Tikasta tai muutoin kiinnittääkseen sen huomiota
toisaalle siihen asti, kunnes naaras pääsisi turvaan ylemmille
oksille, jonne Shita ei uskalla nousta. Hän syyti pantterille kaikki
haukkumanimet, joita hänen mieleensä juolahti. Hän manasi sitä
pysähtymään ja tappelemaan hänen kanssaan; mutta Shita vain juoksi,
tavoittaen maukasta suupalaa, joka nyt jo oli melkein sen käpälien
ulottuvissa.

Tarzan ei ollut kovin paljon jäljessä ja eteni nopeammin, mutta
välimatka oli niin lyhyt, että tuskin voi toivoa saavuttavansa
raatelijaa, ennenkuin se olisi iskenyt Tikan niskaan. Oikealla
kädellään poika heilutti juostessaan ruohoköyttään päänsä päällä.
Häntä pelotti, että hän heittäisi harhaan, koska ei ollut
viskannut näin pitkän matkan päästä milloinkaan muulloin paitsi
harjoitellessaan. Hänen ja Shitan väli oli koko hänen köytensä pituus,
mutta kuitenkaan hän ei voinut tehdä mitään muuta. Hän ei voinut
päästä lähelle eläintä, ennenkuin se saavuttaisi Tikan. Hänen täytyi
panna kaikki heiton varaan.

Ja juuri kun Tika hypähti, tavoittaen ison puun alaoksia Shitan
kiitäessä hänen jäljessään pitkin, aaltomaisin hyppäyksin, suhahti
apinapojan köysikieppu vinhasti ilmassa, ojentuen pitkäksi ohueksi
viivaksi, ja avoin silmukka häilyi hetkisen pedon pään ja ärisevän
kidan kohdalla. Sitten se laskeutui -- erehtymättä se kietoutui
kellanruskeaan kaulaan ja Tarzan nykäisi nuorasta vetäen silmukan
tiukalle, jännittyen samalla vastustamaan nykäystä, kun Shita
pingoittaisi nuoran kireälle.

Peloittavat kynnet olivat juuri uppoamaisillaan Tikan kiiltävään
selkään, kun ne jäivät hapuilemaan ilmaan; nuora oli kiristynyt,
pysähdyttäen Shitan niin äkkiä, että iso peto kellahti selälleen.
Shita oli heti jälleen pystyssä -- sen silmät kiiluivat, häntä liikkui
vihaisesti, ja avoimesta kidasta lähti kauheita raivon ja pettymyksen
karjaisuja.

Shita näki apinapojan, joka oli riistänyt siltä saaliin, noin
kahdentoista metrin päässä itsestään, ja hyökkäsi.

Nyt oli Tika turvassa; Tarzan varmistautui siitä vilkaisemalla siihen
puuhun, jonka suojaan naaras oli päässyt ihan viimeisellä hetkellä, ja
Shita syöksyi parhaillaan häntä kohti. Olisi hyödytöntä panna henkeään
vaaraan tarpeettomassa ja epätoivoisessa taistelussa, josta ei voisi
koitua mitään hyvää. Mutta voisiko hän välttää taistelua vimmastuneen
kissaeläimen kanssa? Ja jos hänen oli pakko otella, niin mitä
mahdollisuuksia hänellä oli selviytyä elävänä? Tarzanin oli
myönnettävä, että hänen asemansa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava.
Puut olivat siksi kaukana, ettei hän voinut toivoakaan ennättävänsä
niihin, ennenkuin peto saavuttaisi hänet.

Tarzanilla ei ollut valitsemisen varaa, hänen oli torjuttava tuo
kamala hyökkäys. Oikealla kädellään hän puristi metsästyspuukkoaan,
joka oli todella turhanpäiväisen mitätön vehje verrattuna Shitan
vankkoja leukapieliä reunustaviin valtaviin hammasriveihin ja sen
pehmeihin käpäliin piiloitettuihin teräviin kynsiin. Mutta nuori
loordi Greystoke otti hyökkäyksen vastaan yhtä rohkean kylmäverisenä
kuin hänen peloton esi-isänsä oli sortunut tappioon ja kuolemaan
Senlac-kukkulalle Hastingsin luona.

Turvallisille kohdille isoihin puihin paenneet kookkaat apinat
tarkkailivat kohtausta, kiljuen kiukkuaan Shitalle ja neuvojaan
Tarzanille, sillä ihmisten kantavanhemmilla on luonnollisestikin
paljon inhimillisiä piirteitä. Tika oli kauhuissaan. Hän kirkui
uroksille, vaatien niitä rientämään Tarzanille avuksi, mutta ne olivat
kiintyneet muihin puuhiin, etupäässä neuvomaan ja irvistelemään. Eihän
Tarzan sittenkään ollut oikea mangani; miksi pitäisi heidän niin ollen
panna henkensä vaaraan koettaessaan suojella häntä?

Ja nyt oli Shita jo melkein notkean, alastoman vartalon kimpussa,
mutta -- vartaloa ei enää ollutkaan siellä. Vaikka iso kissaeläin
olikin vikkelä, niin apinapoika oli vieläkin vikkelämpi. Hän hypähti
syrjään, kun pantterin kynnet olivat iskeytymäisillään häneen, ja kun
Shita jymähti maahan hänen toiselle puolelleen, kiiti hän turvaan
lähintä puuta kohti.

Pantteri selvisi putouksesta melkein silmänräpäyksessä, kääntyi ympäri
ja syöksyi saaliinsa jäljessä apinapojan nuoran laahautuessa pitkin
maata sen perässä. Pyörtäessään Tarzanin jälkeen oli Shita kiertänyt
matalan pensaan ympäri. Se olisi ollut aivan mitätön vastus minkään
Shitan kokoisen ja painoisen viidakoneläimen tiellä, jollei sillä
olisi ollut kiskottavanaan perässä kiemurtelevaa köyttä. Mutta Shitaa
hidasti nuora, ja kun se taaskin hyppäsi tavoittamaan Apinain
Tarzania, kiertyi nuora pienen pensaan ympärille, sotkeutui siihen
kiinni ja pysähdytti pantterin äkkiä. Hetkisen kuluttua oli Tarzan
turvassa pienen puun yläoksilla, jonne Shita ei voinut häntä seurata.

Siellä hän keinui korkealla, viskellen allaan raivoavaa kissaeläintä
oksilla ja sinkautellen sille herjauksia. Heimon muut jäsenet
ryhtyivät nyt auttamaan häntä pommituksessa, käyttäen kovakuoriaisia,
hedelmiä ja kuivettuneita oksia, joita saivat käsiinsä, kunnes
vimmastunut Shita, joka pureksi ruohoköyttä, sai katkotuksi sen
säikeet. Vähän aikaa pantteri seisoi paikallaan, tuijottaen vuoroin
yhtä, vuoroin toista kiusanhengistään; sitten se päästi vielä
viimeisen raivoisan karjahduksen, kääntyi ja lönkytti tiehensä
viidakon sekaviin tiheikköihin.

Puolta tuntia myöhemmin oli heimo jälleen maassa etsimässä ravintoa,
ikäänkuin ei mikään olisi keskeyttänyt sen elämän synkkää
yksitoikkoisuutta. Tarzan oli saanut takaisin pitemmän osan köyttänsä
ja laitteli parhaillaan siihen uutta silmukkaa, samalla kun Tika
kyyrötteli aivan hänen likellään, ilmeisesti osoittaakseen tehneensä
valintansa.

Taug silmäili heitä äreänä. Kun hän kerran tuli lähelle, paljasti Tika
torahampaansa ja murisi hänelle, Tarzan irvisti ärähtäen vihaisesti.
Mutta Taug ei hakenut riitaa. Hän näkyi heimolaistensa tapojen
mukaisesti hyväksyvän naaraan ratkaisun osoituksena siitä, että hän
oli kärsinyt tappion taistellessaan naaraan suosiosta.

Saatuaan köytensä jälleen kuntoon nousi Tarzan myöhemmin päivällä
puihin etsimään saalista. Hän tarvitsi lihaa enemmän kuin toverinsa,
ja näiden tyytyessä hedelmiin, yrtteihin ja kuoriaisiin, joita he
voivat löytää ilman suuria ponnistuksia, Tarzan vietti tuntuvasti
aikaa metsästämällä riistaeläimiä, joiden liha yksin kykeni
tyydyttämään hänen vatsansa vaatimukset ja antamaan kestävyyttä ja
voimaa hänen pehmeän, sileän, ruskeahipiäisen ihonsa alla päivä
päivältä kehittyville valtaville jänteille.

Taug näki hänen poistuvan, ja aivan sattumoisin tämä iso otus siirtyi
yhä lähemmäksi Tikaa etsiessään ruokaansa. Vihdoin hän oli vain
muutaman askeleen päässä, ja vilkaistessaan salavihkaa Tikaa hän pani
merkille, että tämä tarkkaili merkkejä.

Taug pullisteli laajaa rintaansa ja tepasteli sinne tänne lyhyillä
jaloillaan, päästellen kurkustaan omituisia murahduksia. Hän veti
huulensa irveen, paljastaen torahampaansa. Oi, kuinka uhkeat, kauniit
hampaat hänellä olikaan! Tika ei voinut olla niitä huomaamatta. Hän
antoi katseensa myöskin ihailevasti viipyä Taugin tuuheissa
kulmakarvoissa ja lyhyessä, tanakassa niskassa. Kuinka komea otus hän
todella oli!

Taugia imarteli Tikan silmien peittämättömän ihaileva ilme, ja hän
käveli ympäri ylpeänä ja turhamaisena kuin riikinkukko. Pian hän alkoi
mielessään arvostella ominaisuuksiaan ja huomasi vertailevansa niitä
kilpakosijansa ominaisuuksiin.

Taug murisi, sillä vertaaminen oli mahdotonta. Kuinka voisikaan
rinnastaa hänen ruumiinsa kaunista verhoa ja Tarzanin paljaan ihon
kamalaa alastomuutta? Kukapa voisi pitää tarmanganin surkeata nenää
kauniina nähtyään Taugin leveät sieraimet? Entä Tarzanin silmät!
Kauheat vehkeet, joiden ympärystä oli valkoinen ja joissa ei ollut
lainkaan punaista reunustaa! Taug tiesi, että hänen omat verestävät
silmänsä olivat kauniit, sillä hän oli nähnyt niiden kuvastuvan monen
juomalammikon välkkyvästä pinnasta.

Uros lähestyi Tikaa, kyyristyen lopulta istumaan painautuneena häntä
vasten. Kun Tarzan palasi vähän ajan kuluttua metsästämästä, näki hän
Tikan tyytyväisenä raapivan hänen kilpakosijansa selkää.

Tarzania harmitti. Ei Taug eikä Tika huomanneet häntä, kun hän
heilautti itseään puita myöten aukeamalle. Hän pysähtyi hetkeksi
katselemaan paria; sitten hänen kasvonsa vääntyivät surumieliseen
virnistykseen, hän kääntyi ja katosi lehväisten oksien ja
sammalkiehkuroiden sokkeloihin, joista hän oli tullut.

Tarzan halusi päästä niin kauaksi sydänsurunsa aiheuttajasta kuin
suinkin voi. Hän kärsi hylätyn rakkauden ensimmäisiä tuskia eikä
oikein tietänyt, mikä häntä vaivasi. Hän luuli olevansa kiukuissaan
Taugille eikä jaksanut niin ollen käsittää, minkä vuoksi hän juoksi
tiehensä eikä syöksynyt murhaavaan tappeluun onnensa tuhoojaa vastaan.

Hän luuli myös suuttuneensa Tikaan, mutta kuitenkin väikkyivät hänen
silmissään Tikan monet kauniit piirteet, joten hän rakkauden valossa
näki Tikan maailman viehättävimpänä olentona.

Apinapoika kaipasi rakkautta. Lapsuudesta alkaen oli Kaala ollut
kuolemaansa saakka, jolloin Kulongan myrkytetty nuoli oli lävistänyt
hänen villin sydämensä, englantilaispojan mielestä ainoa rakastettu
olento, jonka oli tuntenut.

Villillä, rajulla tavallaan oli Kaala rakastanut ottopoikaansa, ja
Tarzan oli vastannut hänen rakkauteensa, vaikka sen ulkonaiset merkit
eivät olleetkaan selvemmät kuin voitiin odottaa miltä muulta viidakon
pedolta hyvänsä. Vasta menetettyään hänet käsitti poika, kuinka
syvästi hän oli kiintynyt äitiinsä, sillä sinä hän Kaalaa piti.

Tikasta hän oli muutamien viime tuntien aikana arvellut saavansa
Kaalan sijaisen, -- jonkun, jonka puolesta hän voisi taistella ja
metsästää -- jonkun, jota hän voisi hyväillä; mutta nyt hänen
haaveensa oli romahtanut. Hänen rintaansa kirveli. Hän vei käden
sydämelleen ja ihmetteli, mikä hänelle oli tullut. Hämärästi hän
liitti kipunsa Tikan yhteyteen. Kuta enemmän hän ajatteli Tikaa
sellaisena kuin viimeksi oli hänet nähnyt, hyväilemässä Taugia, sitä
purevampana tuntui kipu hänen rinnassaan.

Tarzan pudisti päätänsä ja murisi. Yhä kauemmaksi viidakkoon hän
eteni, ja kuta pitemmälle hän tunkeutui ja kuta enemmän hän ajatteli
kärsimäänsä vääryyttä, sitä parantumattomammaksi naisvihaajaksi hän
alkoi muuttua.

Kaksi päivää myöhemmin hän yhäti metsästeli yksin, hyvin äreänä ja
hyvin onnettomana; hän oli päättänyt, ettei hän enää koskaan palaisi
heimon keskuuteen. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että hän aina
näkisi Taugin ja Tikan yhdessä. Kun hän heilautti itsensä eräälle
vankalle oksalle, meni hänen alitseen Numa, leijona, ja Sabor,
naarasleijona, ja Sabor nojautui leijonaa vasten ja puri leikillään
sen poskea. Se oli puolittain hyväilyä. Tarzan huokasi ja viskasi
petoja pähkinällä.

Myöhemmin hän osui useiden Mbongan mustien soturien tielle. Hän oli
juuri pudottamaisillaan silmukkansa kaulaan yhdelle heistä, joka oli
vähän matkan päässä tovereistaan, kun hänen huomionsa kiintyi
laitteeseen, jonka kimpussa villit puuhailivat. He rakensivat polulle
häkin ja peittivät sen lehväisillä oksilla. Kun he olivat lopettaneet
työnsä, voi laitosta tuskin havaita.

Tarzan ihmetteli, mikä tarkoitus tuolla kojeella voisi olla ja miksi
mustaihoiset rakennettuaan sen lähtivät takaisin kyläänsä päin vievää
tietä myöten.

Oli kulunut joku aika siitä, kun Tarzan oli vieraillut neekerien luona
ja katsellut kylän turva-aitauksen vierellä kasvavista suojaisista
jättiläispuista noiden vihamiestensä puuhia, joiden keskuudesta Kaalan
surmaaja oli tullut.

Vaikka Tarzan vihasikin heitä, niin hänestä oli varsin hauskaa
tarkkailla heidän jokapäiväisiä puuhiaan kylässä ja erittäinkin heidän
tanssejaan, jolloin nuotioiden valo välkkyi heidän alastomilla
vartaloillaan ja he hypähtelivät, pyörähtelivät ja kiemurtelivat
sotaleikeissään. Toivoen näkevänsä jotakin sellaista hän nytkin
seurasi kylään palaavia sotureita, mutta se toive petti, sillä sinä
yönä ei kylässä tanssittu.

Sensijaan Tarzan, joka kyyrötti turvaisen piiloisassa puussansa, näki
neekerien istuvan pienissä ryhmissä vähäisten nuotioiden ääressä
keskustelemassa päivän tapahtumista, ja kylän pimeimmistä sopukoista
hän erotti yksinäisiä pareja, jotka naureskellen puhelivat keskenään,
ja jokaisesta parista oli toinen aina nuori mies ja toinen nuori
nainen.

Tarzan kallisti päätään sivulle ja mietti, ja ennenkuin hän sinä
iltana vetäytyi nukkumaan kyyristyneenä kylän laidassa kasvavan ison
puun haarukkaan, pyörivät hänen ajatuksensa ja sittemmin hänen unensa
yksinomaan Tikassa -- hänessä ja nuorissa neekerimiehissä, jotka
naureskelivat ja puhelivat nuorten neekerinaisten kanssa.

Taug oli metsästellyt yksin ja joutunut jonkun matkan päähän heimon
muista jäsenistä. Hän asteli verkkaisesti pitkin norsunpolkua, kun hän
huomasi, että sen oli tukkinut alakasvullisuus. Täysikasvuiseksi
tultuaan Taug oli pahasisuinen ja harvinaisen äkkipikainen otus. Jos
hän kohtasi jonkun vastuksen, oli hänellä ainoana ajatuksenaan voittaa
se raa'alla voimalla ja hurjuudella, ja kun hän nyt näki tiensä
tukituksi, repi hän kiukkuisesti lehväverkkoa ja havaitsi hetkisen
kuluttua joutuneensa kummalliseen loukkoon, josta hän ei päässyt
etenemään siitä huolimatta, että hän ponnisteli mitä rajuimmin
tunkeutuakseen lävitse.

Purren ja hakaten ristikkoa Taug lopulta yltyi peloittavan
raivoiseksi, mutta kaikki oli turhaa; ja vihdoin hän uskoi, että hänen
oli käännyttävä takaisin. Mutta kuinka hirveästi hän kiukustuikaan,
kun hän alkoi peräytyä ja huomasi, että hänen taakseen oli laskeutunut
toinen ristikko sillä aikaa kun hän oli reutoillut särkeäkseen toisen
edestään! Taug oli satimessa. Hän rimpuili mielettömästi
vapautuakseen, kunnes nääntymys hänet voitti; mutta mikään ei
auttanut.

Seuraavana aamuna lähti Mbongan kylästä seurue mustia edellisenä
päivänä: rakennetulle satimelle, samalla kun heidän kohdallaan
ylhäällä puiden oksilla liikkui alaston nuori jättiläinen villeille
olennoille ominaisen uteliaisuuden kannustamana. Manu, marakatti,
leperteli ja rähisi Tarzanin kiitäessä ohi, ja vaikka se ei
pelännytkään usein näkemäänsä apinapoikaa, painoi se kuitenkin
elämäntoverinsa pientä, ruskeata ruumista tiukemmin itseään vasten.
Tarzan nauroi nähdessään sen, mutta heti senjälkeen hänen kasvonsa
äkkiä synkkenivät ja häneltä pääsi syvä huokaus.

Hieman kauempana pöyhisteli kirkashöyheninen lintu tummanvärisen
puolisonsa ihailevien silmien edessä. Tarzanista tuntui, että koko
viidakko oli liittynyt muistuttamaan hänelle sitä, että hän oli
menettänyt Tikan, vaikka hän olikin joka päivä koko elämänsä aikana
nähnyt nämä sadat olennot eivätkä ne olleet herättäneet mitään
ajatuksia.

Kun mustaihoiset saapuivat satimelle, nosti Taug pahan metelin. Hän
tarttui vankilansa ristikon tankoihin ja pudisteli niitä rajusti, koko
ajan karjuen ja muristen peloittavasti. Mustaihoiset olivat
haltioissaan, sillä vaikka he eivät olleetkaan rakentaneet sadintaan
puiden karvaisen asukkaan varalle, olivat he riemuissaan saaliistaan.

Tarzan herkisti korviaan kuullessaan ison apinan äänen, kiersi
nopeasti tuulen alapuolelle satimesta ja nuuhki ilmaa tunteakseen
vangin hajun. Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hänen herkkiin
sieraimiinsa kantautui tuttu tuoksu, joka ilmoitti hänelle, kuka vanki
oli, yhtä erehtymättömästi, kuin jos hän olisi nähnyt Taugin. Niin, se
oli Taug, ja hän oli yksin.

Tarzan irvisti ja meni lähemmäksi ottaakseen selvää, mitä mustat
tekivät vangilleen. Epäilemättä hänet surmattaisiin heti. Taaskin
Tarzan irvisti. Nyt hän voisi saada Tikan omakseen, eikä olisi ketään
panemassa hänen omistusoikeuttaan riidanalaiseksi. Tarkkaillessaan hän
näki mustien soturien repivän lehväpeitteen häkin ympäriltä,
kiinnittävän siihen nuoria ja lähtevän hinaamaan sitä kylään vievää
tietä myöten.

Tarzan katseli, kunnes hänen kilpakosijansa oli kadonnut näkyvistä,
yhä takoen vankilansa tankoja ja muristen raivoissaan ja uhkaillen.
Sitten apinapoika kääntyi ja kiiti nopeasti pois etsimään heimoa ja
Tikaa.

Matkallaan hän yllätti Shitan perheineen pienellä, rehevän
kasvullisuuden ympäröimällä aukeamalla. Iso kissaeläin loikoi
pitkänään maassa, ja sen puoliso oli painanut toisen etukäpälänsä sen
villille naamalle ja nuoli kurkun pehmeätä, valkoista turkkia.

Tarzan lisäsi sitten vauhtiaan, kunnes hän suorastaan lensi metsän
läpi, eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hän löysi heimon. Hän näki
heimon jäsenet, ennenkuin kukaan heistä huomasi häntä, sillä ei kukaan
koko viidakon asukkaista liikkunut äänettömämmin kuin Apinain Tarzan.
Hän näki Kamman ja tämän puolison etsimässä ruokaansa kylki kyljessä,
niin että karvaiset ruumiit hankautuivat vastakkain. Ja hän näki Tikan
etsivän ruokaa yksinään. Kauan, hän ei liikkuisi noin yksin, mietti
Tarzan pudottautuessaan heimon keskelle.

Kaikki hätkähtivät ja päästivät vihastuneita ja säikähtyneitä
ärähdyksiä, sillä Tarzan oli yllättänyt heidät; mutta pelkkä äkillinen
hermokiihoitus ei riittänyt selittämään sitä, että niskakarvat olivat
pörhössä vielä kauan senjälkeen, kun apinat olivat nähneet, kuka
tulija oli.

Tarzan pani sen merkille, kuten hän oli huomannut monesti ennenkin --
että hänen äkillinen ilmestymisensä jätti heimon jäsenet aina
ärtyisiksi ja huonolle tuulelle pitkäksi, aikaa ja että heidän täytyi
jokaisen saada itsekohtaisesti varmistautua siitä, kuka hän oli,
nuuhkimalla häntä puolikymmentä kertaa tai useamminkin, ennenkuin
rauhoittuivat.

Pujottelehtien heidän välitseen hän asteli Tikaa kohti, mutta hänen
lähestyessään apina vetäytyi poispäin.

"Tika", sanoi hän, "minä olen Tarzan. Sinä olet Tarzanin. Tulin sinua
etsimään."

Apina tuli lähemmäksi ja silmäili häntä tarkoin. Lopulta hän nuuhki
Tarzania, ikäänkuin saadakseen kaksinkertaisen varmuuden.

"Missä on Taug?" hän kysyi.

"Gomanganit ottivat hänet kiinni", vastasi Tarzan. "He tappavat
hänet."

Kertoessaan Taugin kohtalosta Tarzan näki naaraksen silmissä
murheellisen ilmeen ja huolestuneen suruisen katseen. Mutta Tika tuli
aivan lähelle häntä ja painautui häntä, vasten, ja Tarzan, loordi
Greystoke, kiersi käsivartensa naarasapinan ympärille.

Sen tehdessään hän säpsähti havaitessaan, kuinka oudon, sopimattomalta
hänen sileä, ruskea kätensä näytti hänen rakastettunsa mustalla,
karvaisella iholla. Hän muisti Shitan puolison käpälän Shitan naamalla
-- siinä ei ollut mitään luonnotonta. Hän ajatteli pientä Manua
puristamassa naarastaan rintaansa vasten -- ne näyttivät kuuluvan
yhteen. Myöskin ylpeä koiraslintu kirkkaine höyhenineen muistutti
hyvin läheisesti rauhallisempiväristä puolisoaan, ja jollei Numalla
olisi takkuista harjaa, olisi se melkein aivan samannäköinen kuin
Sabor, naarasleijona. Urokset ja naaraat olivat erilaisia, se oli
totta; mutta niiden eroavaisuudet eivät olleet sellaiset kuin Tarzanin
ja Tikan.

Tarzan oli ymmällä. Jotakin oli vialla. Hänen kätensä putosi Tikan
olalta. Hyvin hitaasti hän vetäytyi kauemmaksi. Tika katseli häntä pää
kallellaan. Tarzan ojensihe täyteen mittaansa ja iski nyrkillään
rintaansa. Hän nosti päänsä taivasta kohti ja avasi suunsa. Hänen
avarasta rinnastaan kajahti voittoisan urosapinan hurja, kaamean kumea
taisteluhaaste. Heimon jäsenet kääntyivät uteliaina silmäilemään
häntä. Hän ei ollut surmannut ketään, eikä hänen vastustajanaan ollut
ketään, joka olisi pitänyt yllyttää raivoon tuolla hurjalla
kiljaisulla. Niin, se oli aivan aiheeton, ja he kääntyivät jälleen
etsimään ravintoa, kuitenkin vilkuillen apinapoikaan päin, ettei hän
voisi äkkiä karata heidän kimppuunsa.

Pitäessään häntä silmällä he näkivät hänen heilauttavan itsensä
läheiseen puuhun ja katoavan näkyvistä. Sitten he unohtivat hänet,
myöskin Tika.

Mbongan mustat soturit, jotka hikoilivat raskaassa työssään ja
levähtivät usein, etenivät hitaasti kyläänsä kohti. Alkeelliseen
häkkiin suljettu raju peto murisi ja karjui aina, kun, häntä vedettiin
eteenpäin. Hän pieksi tankoja suu vaahdossa, pitäen kauheaa melua.

He olivat kulkeneet melkein koko matkan ja levähtivät viimeistä
kertaa, ennenkuin tunkeutuisivat aukeamalle, jossa heidän kylänsä
sijaitsi. Muutaman minuutin perästä he olisivat päässeet metsästä, ja
sitten ei epäilemättä olisi käynyt niin kuin kävi.

Äänetön olento liikkui puissa heidän kohdallaan. Terävät silmät
tarkastivat häkkiä ja laskivat sotilaiden lukua. Nopeat ja rohkeat
aivot punnitsivat, mitä onnistumisen mahdollisuuksia olisi, kun erästä
suunnitelmaa koetettaisiin toteuttaa.

Tarzan silmäili varjossa loikovia mustaihoisia. He olivat lopen
uupuneet. Useita heistä nukkui jo nyt. Hän hiipi lähemmäksi, pysähtyen
juuri heidän kohdalleen. Ei ainoakaan lehti kahahtanut, kun hän eteni
varovasti. Hän odotti rajattoman kärsivällisesti kuten petoeläin
ainakin. Pian oli valveilla enää vain kaksi soturia, ja heistäkin
toinen torkkui.

Apinain Tarzan jännitti lihaksiaan, mutta samalla valvova mustaihoinen
nousi ja kiersi häkin toiselle puolelle. Apinapoika seurasi häntä
aivan hänen päänsä kohdalla. Taug silmäili soturia ja päästeli matalia
murahduksia. Tarzan pelkäsi apinan herättävän nukkujat.

Kuiskaten niin hiljaa, ettei neekeri sitä kuullut, Tarzan mainitsi
Taugin nimen, varoittaen häntä pysymään hiljaa, ja Taugin murina
lakkasi.

Mustaihoinen lähestyi häkin takaosaa ja tarkasti oven kiinnikkeitä,
mutta hänen siinä seisoessaan pudottautui ylhäältä väijynyt otus
suoraan hänen niskaansa. Rautaiset sormet puristautuivat hänen
kurkkuunsa, tukehduttaen huudon, joka kohosi säikähtäneen miehen
huulille. Vahvat hampaat upposivat hänen olkapäähänsä ja voimakkaat
jalat kiertyivät hänen vartalonsa ympärille.

Mielipuolena kauhusta koetti mustaihoinen irroittaa kiinni
takertunutta äänetöntä olentoa. Hän heittäytyi pitkälleen ja
kieriskeli maassa, mutta vahvat sormet puristivat yhä vain tiukemmalle
murhaavaa otettaan.

Miehen suu avautui ammolleen, turvonnut kieli työntyi esiin; silmät
pullistuivat kuopistaan; mutta hellittämättömien sormien puristus vain
tiukkeni.

Taug katseli äänettömänä kamppailua. Hänen pienet, villit aivonsa
epäilemättä ihmettelivät, missä tarkoituksessa Tarzan oli hyökännyt
mustaihoisen kimppuun. Taug ei ollut unohtanut äskeistä riitaansa
apinapojan kanssa eikä sen syytä. Nyt hän näki gomanganin ruumiin
äkkiä retkahtavan veltosti. Mies vapisi suonenvedontapaisesti ja jäi
sitten virumaan hievahtamatta.

Tarzan hypähti uhrinsa luota ja juoksi häkin ovelle. Näppärin sormin
hän käsitteli vikkelästi hihnoja, jotka pitivät ovea paikallaan. Taug
voi vain katsella -- hän ei kyennyt auttamaan. Pian Tarzan nosti ovea
pari jalkaa, ja Taug ryömi ulos. Apina olisi tahtonut karata nukkuvien
mustaihoisten kimppuun tyydyttääkseen hillittyä kostonhimoaan, mutta
Tarzan ei sallinut sitä.

Sensijaan apinapoika kiskoi mustaihoisen ruumiin häkkiin ja sijoitti
sen nojalleen sivutankoja vasten. Sitten hän laski oven alas ja
kiinnitti hihnat entiseen tapaansa.

Hänen puuhaillessaan valaisi hänen kasvojaan onnellinen hymy, sillä
hänen päähuvituksiaan oli Mbongan kylän neekerien kiusoittelu. Hän
saattoi mielessään kuvitella heidän kauhuaan, kun he heräisivät ja
näkisivät toverinsa kuolleen ruumiin häkissä, johon he vain muutamia
minuutteja sitten olivat jättäneet ison apinan varmasti teljettynä.

Tarzan ja Taug nousivat yhdessä puihin rajun apinan takkuisten
karvojen hankautuessa englantilaisen loordin pojan sileää ihoa vasten,
kun he rinnakkain vaelsivat aarnioviidakossa.

"Mene takaisin Tikan luokse!" kehoitti Tarzan. "Hän on sinun. Tarzan
ei tahdo häntä."

"Onko Tarzan löytänyt uuden naaraksen?" tiedusti Taug.

Apinapoika kohautti olkapäitään.

"Gomangania varten on toinen gomangani", hän selitti; "Numaa,
leijonaa, varten on Sabor, naarasleijona; Shitaa varten on hänen
laatuisensa naaras; Baraa, hirveä, Manua, marakattia, kaikkia viidakon
eläimiä ja lintuja varten on puoliso. Vain Apinain Tarzania varten ei
ole. Taug on apina. Tika on apina. Palaa Tikan luokse. Tarzan on
ihminen. Hän tahtoo olla yksin."



TOINEN LUKU

Tarzan vankina


Mustat soturit uurastivat viidakon painostavan ummehtuneen siimeksen
kosteassa helteessä. Sotakeihäällään he rouhivat irti jäykkää, mustaa
savea ja paksuja kerrostumia lahoavaa kasvullisuutta. Vankkakyntisillä
sormillaan he kaapivat irroitetut maakokkareet ikivanhan riistapolun
keskeltä. Usein he keskeyttivät työnsä istuutuen levähtämään
kaivamansa kuopan reunalle, puhellen ja nauraa remuten.

Läheisten puitten runkoja vastaan nojasivat heidän pitkät, soikeat,
paksusta puhvelinnahasta valmistetut kilpensä ja käsineen kaivavien
miesten keihäät. Hiki helmeili heidän sileällä, kiiltävän mustalla
ihollaan, jonka alla liikkuivat heidän pyöreät, luonnon
turmeltumattomissa oloissa joustaviksi ja täydellisiksi kehittyneet
lihaksensa.

Nopsajalkainen antilooppi, joka varovasti asteli vedelle vievää tietä
myöten, pysähtyi, kun pelästyttävä naurunremakka kantautui sen
korviin. Hetkisen se seisoi kuin kivettyneenä; vain sen herkät
sieraimet värähtelivät; sitten se pyörähti ympäri ja pakeni
meluttomasti ihmisen peloittavasta läheisyydestä.

Sadan askeleen päässä, syvällä viidakon läpitunkemattomassa tiheikössä
kohotti Numa vankkaa päätään. Numa oli aterioinut hyvin melkein päivän
koittaessa, ja tarvittiin kovaa melua sen herättämiseksi. Nyt se nosti
kuonoaan ja nuuhki ilmaa, tunsi antiloopin terävän ja ihmisen
voimakkaan tuoksun. Mutta Numa oli hyvin kylläinen. Päästäen matalan,
tyytymättömän murahduksen se nousi ja lönkytti tiehensä.

Loistavahöyhenisiä, käheä-äänisiä lintuja lenteli puusta puuhun.
Pieniä, lörpötteleviä ja toruskelevia apinoita kiipeili huojuvilla
oksilla mustien sotureiden yläpuolella. Mutta he olivat kuitenkin
yksin, sillä viidakko, jossa kuhisee kymmeniätuhansia eläviä olentoja,
on samoin kuin suurkaupunkien ihmistungosten täyttämät kadut
yksinäisimpiä paikkoja Jumalan avarassa luomakunnassa.

Mutta olivatko he yksin?

Heidän yläpuolellaan istui lehväisen puun oksalla harmaasilmäinen
nuorukainen, sulavasti pysytellen tasapainossa tarkkaillessaan heidän
kaikkia liikkeitään kiihkeän innokkaasti. Poika halusi ilmeisesti
saada tietää, mikä oli mustien puuhien tarkoitus, mutta pohjalla kyti
hänessä hillitty viha. Juuri näiden kaltainen olento oli surmannut
hänen rakkaan Kaalansa. Heitä kohtaan oli mahdoton tuntea muuta kuin
vihamielisyyttä, mutta hyvin mielellään hän tarkasteli heitä, sillä
hän tahtoi perin hartaasti oppia paremmin tuntemaan, ihmisten tapoja.

Hän näki kuopan syventyvän, kunnes hänen allaan ammotti tilava onkalo,
joka täytti koko polun leveyden ja johon kaikki kuusi kaivajaa
mahtuivat helposti samalla kertaa. Tarzan ei kyennyt arvaamaan niin
suuren työn tarkoitusta. Ja kun miehet katkaisivat pitkiä seipäitä,
teroittivat ne yläpäästä ja asettivat ne tasaisten välimatkojen päähän
toisistaan pystyyn kuopan pohjaan, niin hänen ihmettelynsä vain
lisääntyi, eikä se lakannut sittenkään, kun kuopan päälle laskettiin
ohuita poikkitankoja ja levitettiin sitten huolellisesti lehdeksiä ja
multaa, niin että mustien miesten suorittama työ täydelleen piilottui
näkyvistä.

Saatuaan työnsä valmiiksi neekerit silmäilivät käsialaansa hyvin
tyytyväisinä, ja myöskin Tarzan silmäili sitä. Tuskin edes hänen
harjaantunut katseensa huomasi mitään jälkiä, jotka olisivat
osoittaneet, että ikivanhaa riistapolkua oli millään tavoin
salakähmäisesti käsitelty.

Apinamies oli niin syvästi vaipunut miettimään peitetyn kuopan
tarkoitusta, että hän salli mustaihoisten poistua kyläänsä päin ilman
tavanmukaista kiusoittelua, joka oli tehnyt hänestä Mbongan kansan
kauhun ja tarjonnut Tarzanille sekä keinon kostaa että ehtymättömän
hauskuuden lähteen.

Mutta pohtipa hän kuinka hyvänsä, hän ei kyennyt ratkaisemaan
piilotetun kuopan salaperäistä arvoitusta, sillä mustaihoisten
menettelytavat olivat vielä Tarzanille outoja. He olivat tunkeutuneet
hänen viidakkoonsa vasta vähän aikaa sitten -- laatuaan ensimmäisinä,
jotka olivat tulleet loukkaamaan siellä asustavien eläinten ikivanhaa
ylivaltaa. Numalle, leijonalle, Tantorille, norsulle, isoille
apinoille ja pienille apinoille, koko tämän villin aarniometsän
kaikille kymmenilletuhansille olennoille oli ihmisten toiminta uutta.
Niillä oli paljon oppimista näiltä mustilta, karvattomilta otuksilta,
jotka kävelivät pystyssä takajaloillaan -- ja ne oppivat hitaasti ja
aina omaksi surukseen.

Kohta mustaihoisten lähdettyä Tarzan pudottautui keveästi polulle,
epäluuloisesti nuuhkien hän kaarsi kuopan reunaa. Laskeuduttuaan
kyykkysilleen hän raapi pois vähän maata, niin että yksi poikkitanko
paljastui. Hän nuuhki sitä, kosketti sitä, kallisti päätään sivulle ja
aprikoi asiaa vakavasti useita minuutteja. Sitten hän peitti sen
jälleen huolellisesti, tasoittaen maan yhtä hyvästi kuin mustatkin
olivat tehneet. Senjälkeen hän heilautti itsensä takaisin puiden
oksien sekaan ja lähti liikkeelle etsimään karvaisia tovereitaan,
Kertshakin heimon isoja apinoita.

Kerran hän osui Numan, leijonan, tielle, ja pysähtyi hetkeksi
sinkauttamaan pehmoisen hedelmän vasten vihollisensa äriseviä kasvoja
ja pilkkaamaan ja herjaamaan sitä, nimitellen petoa haaskojen syöjäksi
ja Dangon, hyenan, veljeksi. Numan kellanvihreistä, pyöristyneistä
silmistä hehkui katkeraa vihaa, kun se katsella tuijotteli
yläpuolellaan hyppelevää olentoa. Matalat murahdukset panivat leijonan
vankat leukapielet värähtelemään, ja sen sapekas kiukku antoi
kiemurtelevalle hännälle rajun, ruoskamaisen liikkeen; mutta kun se
entisten kokemustensa nojalla hyvin käsitti, kuinka turhaa oli pitkän
matkan päästä käydä sanasotaa apinamiehen kanssa, niin se pian kääntyi
ja katosi sotkuisen kasviston sekaan, joka piiloitti sen
kiusanhenkensä näkyvistä. Vielä viimeisen kerran kiljaistuaan
poistuvalle viholliselleen viidakkohäväistyksen ja irvistettyään sille
apinain tavalla Tarzan lähti jatkamaan matkaansa.

Hänen edettyään vielä noin puolitoista kilometriä osui hänen teräviin
sieraimiinsa toisaalta puhaltavan tuulahduksen mukana tuttu, kirpeä,
lähellä olevan otuksen tuoksu, ja hetkisen kuluttua häämöitti hänen
allaan tavattoman kookas, tumman harmaa ruho, joka tukevasti astua
tömisti viidakkopolkua pitkin. Tarzan tarttui ohueen oksaan ja
katkaisi sen; kuultuaan sen äkillisen risahduksen raskas olento
pysähtyi. Isot korvat kääntyivät eteenpäin, ja pitkä, notkea kärsä
kohosi heilumaan sinne tänne, etsien vihollisen hajua, samalla kun
kaksi heikkoa pientä silmää turhaan tirkisteli epäluuloisesti
ympärilleen löytääkseen rauhallista vaellusta häirinneen melun
aiheuttajan.

Tarzan nauroi ääneen ja tuli lähemmäksi paksunahan pään kohdalle.

"Tantor! Tantor!" hän huusi. "Bara, hirvi, ei ole niin pelokas kuin
sinä -- sinä, Tantor, norsu, isoin viidakon asukkaista, vaikka sinulla
onkin yhtä monen Numan voimat kuin minulla on varpaita jaloissani ja
sormia käsissäni. Tantor, joka jaksaa kiskoa juurineen paksuja puita,
vapisee pelosta kuullessaan katkeavan oksan risahtavan."

Jymisevä ääni, joka saattoi olla yhtä hyvin halveksumisen kuin
huojennuksen merkki, oli Tantorin ainoa vastaus, samalla kun kohotettu
kärsä ja korvat laskeutuivat ja otuksen häntä vaipui tavalliseen
asentoonsa; mutta hänen silmänsä pyörivät yhä vieläkin ympäri, etsien
Tarzania. Kauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut jännittyneenä arvailla,
missä apinamies oli, sillä sekuntia myöhemmin pudottautui nuorukainen
keveästi vanhan ystävänsä leveälle päälaelle. Sitten hän ojensihe
pitkin pituuttaan, naputteli paljailla varpaillaan paksua nahkaa,
raaputti sormillaan hennompia kohtia isojen korvien takaa ja puheli
Tantorille viidakon juoruja, ikäänkuin kookas eläin olisi ymmärtänyt
kaikki hänen sanansa.

Paljon Tarzan saattoikin saada Tantorin ymmärtämään, ja vaikka
aarniometsän pakinat eivät lainkaan liikuttaneet viidakon vankkaa,
harmaata jättiläistä, seisoi hän kuitenkin, räpytellen silmiään ja
heiluttaen tyynesti kärsäänsä, ikäänkuin hän olisi perin tarkkaavasti
imenyt itseensä jokaisen sanan ja pitänyt niitä tärkeinä. Oikeastaan
hän nautti miellyttävästä, ystävällisestä äänestä, korvien taustaa
hyväilevistä käsistä ja sen olennon välittömästä läheisyydestä, jota
hän oli usein kantanut selässään, senjälkeen kun Tarzan kerran pienenä
lapsena oli pelkäämättä lähestynyt kookasta koirasnorsua, uskoen
paksunahalla olevan yhtä ystävälliset tunteet kuin ne olivat, jotka
sykähdyttelivät hänen omaa sydäntään.

Heidän vuosikausia kestäneen liittonsa aikana oli Tarzan huomannut,
että hänellä oli selittämätön kyky hallita ja ohjata valtavaa
ystäväänsä. Hänen kutsustaan oli Tantor valmis saapumaan pitkien
välimatkojen päästä -- niin kaukaa kuin hänen herkät korvansa
saattoivat erottaa apinamiehen kimeän läpitunkevan huudon -- ja kun
Tarzan kyykötti hänen niskassaan, oli Tantor valmis kompuroimaan
viidakossa minne päin ratsastaja vain käski. Se oli ihmisjärjen kyky
hallita eläintä, ja se oli aivan yhtä tehokas kuin jos he molemmat
olisivat ymmärtäneet sen alkuperän, vaikka kumpikaan heistä ei sitä
käsittänyt.

Puoli tuntia Tarzan loikoili Tantorin selässä. Aika ei merkinnyt
mitään heille kummallekaan. Elämä, sellaisena kuin he sen näkivät, oli
pääasiallisesti vatsan täyttämistä. Tarzanille se työ ei ollut niin
vaivaloinen kuin Tantorille, sillä Tarzanin vatsa oli pienempi, ja kun
hän oli kaikkiruokainen, oli ravinnon hankkiminen hänelle helpompaa.
Jollei yhtä lajia ollut helposti saatavissa, niin olihan aina paljon
muita, joilla hän voi tyydyttää nälkänsä. Hän ei ollut niin
turhantarkka ruuistaan kuin Tantor, joka ei suostunut syömään mitään
muuta kuin määrättyjen puiden kaarnaa ja toisten puuta, kun taas
kolmannesta puulajista vain lehdet kiihoittivat hänen ruokahaluaan ja
nekin kenties vain määrättyinä vuodenaikoina.

Tantorin täytyi kuluttaa suurin osa elämästään äärettömän vatsansa
täyttämiseen, valtaisten lihaksien tarpeiden tyydyttämiseksi.
Sellainen, on asianlaita kaikkiin alempiin olentoihin nähden --
ravinnon etsiminen ja sen sulattaminen vaativat niiden ajan siksi
tarkoin, että niiltä jää varsin vähän aikaa mihinkään muuhun.
Epäilemättä juuri tämä haitta on estänyt niitä edistymästä yhtä
ripeästi kuin ihminen, joka voi uhrata enemmän aikaa ajatellakseen
muita asioita.

Mutta tällaiset kysymykset eivät kovinkaan pahasti vaivanneet Tarzania
eivätkä ollenkaan Tantoria. Ensinmainittu tiesi olevansa onnellinen
norsun seurassa. Sen syytä hän ei tiennyt. Hän ei aavistanut, että hän
inhimillisenä olentona -- normaalisena, terveenä inhimillisenä
olentona -- kaipasi jotakin elollista oliota tuhlatakseen sille
rakkauttansa. Mutta hänen lapsuudenaikaiset kisatoverinsa Kertshakin
heimon apinoiden keskuudessa olivat nyt isoja, juroja petoja. He eivät
tunteneet eivätkä herättäneet paljoakaan kiintymyksen tunteita.
Nuorempien apinain keralla Tarzan vielä silloin tällöin leikki. Omalla
villillä tavallaan hän piti heistä; mutta he eivät olleet läheskään
tyydyttäviä ja rauhallisia tovereita. Tantor oli juhlallisen iso,
tyyni, tasainen, vakava. Oli niin rauhaisan miellyttävää olla
pitkällään hänen karkealla päälaellaan ja valaa hämäriä toiveitaan ja
pyrkimyksiään leveihin korviin, jotka heiluivat raskaasti edestakaisin
silminnähtävän ymmärtämyksen merkiksi. Kaikista viidakon asukkaista
oli Tantor voimakkaimmin vallannut Tarzanin rakkauden, senjälkeen kun
Kaala oli apinapojalta riistetty. Joskus Tarzan aprikoi, vastasiko
Tantor hänen kiintymykseenpä. Sitä oli vaikea tietää.

Vatsan ääni -- pakottavin, jyrkin ääni koko viidakossa -- ajoi
Tarzanin vihdoin takaisin puihin ja etsimään ravintoa, kun taas Tantor
jatkoi keskeytymättä matkaansa päinvastaiseen suuntaan.

Tunnin ajan Tarzan hankki ruokaa. Korkealla sijaitseva pesä sai
luovuttaa tuoreen, lämpimän sisältönsä. Hedelmät, marjat ja hennot
kasvit pääsivät Tarzanin ruokalistalle siinä lupauksessa, että hän
osui niiden kohdalle, sillä hän ei etsinyt sellaisia ravintoaineita.
Lihaa, lihaa, lihaa! Apinain Tarzan metsästi aina lihaa; mutta joskus,
kuten tänään, sen onnistui välttää häntä.

Hänen vaeltaessaan viidakossa ei hänen toimelias järkensä miettinyt
yksinomaan metsästystä, vaan myöskin monia muita seikkoja. Hänellä oli
tapana usein muistella edellisten päivien ja tuntien tapahtumia. Hän
eli mielikuvituksessaan uudelleen kohtauksen Tantorin kanssa; hän
ajatteli kaivavia mustaihoisia ja omituista, peitettyä kuoppaa, jonka
he olivat laittaneet. Hän aprikoi moneen kertaan, mikä sen tarkoitus
saattoi olla. Hän vertasi toisiinsa havaintoja, ja hänessä heräsi
mielteitä. Hän vertasi toisiinsa mielteitä ja saavutti johtopäätelmiä.
Ne eivät aina olleet oikeita, se on totta, mutta ainakin hän käytti
aivojaan Jumalan aikomaan tarkoitukseen, mikä ei ollutkaan niin kovin
vaikeata, koska häntä eivät estäneet välilliset, usein harhaan vievät,
toisilta saadut mielipiteet.

Ja kun hän mietti peitettyä kuoppaa, niin äkkiä hänen sielunsa silmien
edessä häämötti kookas, tumman harmaa ruho, joka lönkytti raskaasti
viidakkopolkua myöten. Heti Tarzan jännittyi äkillisen pelon
valtaamana. Päätös ja toiminta olivat tavallisesti yhtäaikaisia
apinamiehen elämässä, ja niinpä hän nytkin riensi lehväisiä oksia
pitkin, ennenkuin käsitys kuopan tarkoituksesta oli ehtinyt tarkoin
muovautua hänen mielessään.

Heilahdellen huojuvalta oksalta toiselle hän kiiti metsän
keskitasannetta pitkin, jossa puut olivat lähellä toisiaan. Joskus hän
pudottautui maahan ja juoksi äänettömästi ja nopsin jaloin lahoavan
kasvullisuuden muodostamalla matolla, hypähtäen taaskin puihin, kun
yhteen takertunut alakasvullisuus esti nopean etenemisen maan
pinnalla.

Tuskassaan hän unohti kaiken varomisen. Eläimen varovaisuuden voitti
ihmisen uskollisuus, ja niinpä sattui, että hän joutui laajalle,
puuttomalle aukeamalle vähääkään ajattelematta, mitä saattaisi olla
siellä tai sen toisella laidalla tukkimassa hänen tietään.

Hän oli puolimatkassa sen poikki, kun suoraan hänen edessään ja vain
muutamien metrien päässä hänestä korkean ruohikon keskeltä kohosi
ilmaan puolikymmentä räkättävää lintua. Tarzan poikkesi heti syrjään,
sillä hän tiesi perin hyvin, minkälaisen otuksen läsnäolosta nämä
pienet vartijat olivat todistuksena. Samalla kertaa kompuroi Buto,
sarvikuono, lyhyille jaloilleen ja hyökkäsi raivoisasti. Umpimähkäinen
on Buton, sarvikuonon, hyökkäys. Heikkoine silmineen se näkee hyvin
kehnosti lyhyidenkin matkojen päästä, ja on vaikea päättää, johtuvatko
sen harhailevat syöksyt kauheasta pelosta, kun se yrittää päästä
pakoon, vaiko kärtyisestä luonnosta, jonka yleensä luullaan sillä
olevan. Eikä sillä seikalla olekaan paljon merkitystä sille, jonka
kimppuun. Buto karkaa, sillä jos Buto saa hänet sarveensa ja pääsee
häntä heittelemään, niin luultavasti hän ei välitä mistään senjälkeen.

Ja tällä kertaa Buto sattui juoksemaan suoraan Tarzania kohti heidän
välillään olevan, muutamia metrejä leveän, polvenkorkuisen ruohikon
halki. Vahingossa se osui apinamieheen päin ja sitten sen heikot
silmät erottivat vihollisen, ja päästäen sarjan korskahduksia se
karkasi suoraa päätä hänen kimppuunsa. Pienet sarvikuonolinnut
lepattivat ja kiertelivät jättiläismäisen isäntänsä ympärillä.
Aukeaman reunoilla kasvavien puiden oksilla räkätti ja äkeili ainakin
parikymmentä marakattia, kun kiukustuneen eläimen kovaääniset
korskahdukset panivat ne hätäisesti pyrkimään pelästyneinä ylemmille
oksille. Vain Tarzan näytti olevan välinpitämättömän tyyni.

Hän seisoi suoraan hyökkäyssuunnassa. Hänellä ei ollut aikaa etsiä
suojaa puista aukeaman ulkopuolella, eikä Tarzanilla ollut vähääkään
halua viivästyttää matkaansa Buton tähden. Hän oli kohdannut tämän
typerän eläimen ennenkin ja tunsi sitä kohtaan hiukan halveksimista.

Ja nyt oli Buto hänen kimpussaan, sen jykevä pää oli alhaalla ja
pitkä, vankka sarvi kallistettuna siihen hirveään työhön, johon luonto
oli sen määrännyt. Mutta kun se nykäisi sarven ylöspäin, niin se
puhkaisi vain pelkkää ilmaa, sillä apinamies oli kissamaisen keveästi
hypännyt uhkaavan sarven yli sarvikuonon leveään selkään. Vielä hyppy,
ja hän oli maassa eläimen takana ja kiiti hirven lailla puita kohti.

Raivostuneena ja ihmeissään uhrinsa kummallisesta katoamisesta Buto
pyörsi ympäri ja lähti rajusti juoksemaan toiseen suuntaan, joka nyt
sattumalta ei ollut se, johon Tarzan oli paennut, ja niin pääsi
apinamies turvallisesti puihin ja lähti jatkamaan nopeaa matkaansa
metsän läpi.

Jonkun matkan päässä hänen edellään liikkui Tantor vakavasti
tasaiseksi poljettua norsupolkua myöten, ja Tantorin etupuolella
kyykötti musta soturi keskellä polkua tarkkaavasti kuuntelemassa.
Äkkiä hän kuuli toivomaansa ääntä -- risahduksia ja napsahduksia,
jotka ilmoittivat norsun olevan tulossa.

Kauempana viidakossa, hänestä oikealle ja vasemmalle oli toisia
sotureita odottamassa. Hiljainen merkki, joka annettiin miehestä
mieheen, ilmaisi kaukaisimmallekin, että riista saapui. Ripeästi he
keräytyivät polkua kohti, sijoittuen puihin, jotka olivat tuulen
alapuolella siitä kohdasta, missä Tantorin oli sivuutettava heidät.
Hiljaa he odottivat ja saivat pian palkkiokseen nähdä mahtavan norsun,
jonka valtavissa hampaissa oli sellainen määrä hohtavan valkoista
luuta, että heidän ahnaat sydämensä sykähtivät riemusta.

Tuskin oli Tantor mennyt heidän sivuitseen, kun he kiipesivät alas
piilopaikoistaan. Mutta enää he eivät olleet hiljaa, vaan sensijaan
alkoivat heti maahan päästyään taputtaa käsiään ja kiljua. Hetkiseksi
norsu pysähtyi seisomaan kärsä ja häntä koholla, heristäen korviaan;
sitten se lähti jälleen tietä pitkin nopein, laahustavin askelin
-- suoraan peitettyä kuoppaa kohti, jonka pohjasta törrötti ylöspäin
teräväkärkisiä seipäitä.

Hänen jäljessään tulivat kirkuvat soturit, hoputtaen häntä yhä
ripeämmin pakenemaan, joten hän ei saisi huolellisesti tarkastaa
edessään olevaa maata. Tantor, norsu, joka olisi voinut kääntyä ja
yhdellä hyökkäyksellä hajoittaa vastustajansa, pyrki pakoon kuten
säikähtynyt hirvi -- kohti kamalaa tuskallista kuolemaa.

Ja kaikkien heidän jäljessään tuli Apinain Tarzan, kiitäen viidakon
halki vikkelästi ja ketterästi kuin orava, sillä hän oli kuullut
soturien huudot ja selittänyt ne oikealla tavalla. Kerran hän päästi
läpitunkevan kutsun, joka kajahteli viidakossa, mutta pakokauhun
valtaama Tantor joko ei kuullut sitä tai, jos kuuli, ei uskaltanut
pysähtyä sitä noudattamaan.

Nyt oli paksunahkainen jättiläinen enää vain muutaman metrin päässä
häntä polulla väijyvästä kuolemasta, ja mustaihoiset, jotka olivat
varmoja onnistumisestaan, kiljuivat ja hyppivät hänen takanaan,
heilutellen keihäitään ja riemuiten etukäteen saaliinsa hohtavista
hampaista ja ylenmääräisistä annoksista norsunlihaa, jotka he saisivat
sen illan syömingeissä.

Niin kiihkeästi he onnittelivat itseään, etteivät he lainkaan
huomanneet päänsä päällä liikkuvan ihmispedon ohimenoa, eikä liioin
Tantorkaan nähnyt eikä kuullut mitään, vaikka Tarzan huusi häntä
seisahtumaan.

Muutamia askelia vielä, ja Tantor suistuisi teroitettuihin seipäisiin;
Tarzan suorastaan lensi puiden läpi, kunnes hän oli päässyt pakenevan
eläimen kohdalle ja sitten sivuuttanut hänet. Kuopan reunalle,
keskelle polkua pudottautui apinamies. Tantor oli vähällä polkea
hänet, ennenkuin heikot silmät tunsivat hänet vanhaksi ystäväksi.

"Seis!" huusi Tarzan, ja iso otus pysähtyi kohotetun käden edessä.

Tarzan kääntyi ja potkaisi syrjään muutamia kuoppaa peittäviä lehviä.
Heti Tantor näki ja käsitti.

"Taistele!" murahti Tarzan. "He tulevat takaasi!" Mutta Tantor, norsu,
on ääretön hermokimppu ja silloin hän oli puolittain hulluna kauhusta.

Hänen edessään ammotti kuoppa, kuinka laajana, sitä hän ei tiennyt;
mutta oikealle ja vasemmalle levisi ikivanha viidakko, johon ihminen
ei ollut koskenut. Kirkaisten kääntyi iso eläin äkkiä suoran kulman
verran ja raivasi ryskien tiensä vanhan yhteenkietoutuneen
kasvullisuusseinän lävitse, joka olisi pidättänyt kenet hyvänsä muun
paitsi häntä.

Kuopan reunalla seisovaa Tarzania hymyilytti, kun hän näki Tantorin
raukkamaisen paon. Pian saapuisivat mustaihoiset. Apinain Tarzanin
olisi parasta kadota näyttämöltä. Hän yritti astua askeleen kuopan
laidalta, mutta kun hän nojasi koko ruumiinsa painon vasemmalle
jalalleen, niin maa vierähti pois sen alta. Tarzan teki yhden ainoan
herkulesmaisen ponnistuksen heittäytyäkseen eteenpäin, mutta se oli
liian myöhäistä. Hän suistui taakse- ja alaspäin kuopan pohjalla
olevia teräviä seipäitä kohti.

Kun mustaihoiset hetkisen kuluttua saapuivat, näkivät he jo kaukaa,
että Tantor oli pujahtanut heidän käsistään, sillä kuopan peitteessä
oleva reikä oli siksi pieni, ettei norsun tavaton ruho ollut voinut
siitä mahtua. Aluksi he luulivat, että heidän saaliinsa oli painanut
yhden jykevän jalkansa katoksen läpi, mutta sitten havainnut vaaran ja
peräytynyt; mutta kun he olivat ehtineet kuopan reunalle ja
tirkistivät alas, menivät heidän silmänsä pystyyn hämmästyksestä,
sillä pohjalla virui tyynenä ja hiljaa alaston valkoinen jättiläinen.

Jotkut heistä olivat aikaisemmin vilahdukselta nähneet tämän metsän
jumalan, ja he peräytyivät kauhistuneina; heitä kammotti sen olennon
läheisyys, jolla he jonkun aikaa olivat uskoneet olevan ihmeellisiä
haltiakykyjä; mutta toiset heistä tunkeutuivat eteenpäin, ajatellen
vain vihollisen vangitsemista, hyppäsivät kuoppaan ja nostivat
Tarzanin sieltä ylös.

Hänen ruumiissaan ei ollut naarmuakaan. Ei yksikään teroitetuista
seipäistä ollut lävistänyt häntä -- vain kuhmu pääkopassa osoitti,
minkälaisen kolauksen hän oli saanut. Pudotessaan taaksepäin oli hänen
päänsä sattunut yhden seipään syrjään ja hän oli menettänyt
tajuntansa. Mustaihoiset oivalsivat sen pian ja sitoivat vikkelästi
vankinsa kädet ja jalat, ennenkuin hän tulisi jälleen tuntoihinsa,
sillä he olivat oppineet tuntemaan terveellistä kunnioitusta tätä
outoa ihmiseläintä kohtaan, joka oli liitossa karvaisen, puissa
liikkuvan väen kanssa.

He olivat kantaneet häntä vain lyhyen matkan kyläänsä kohti, kun hänen
silmäluomensa värähtivät ja avautuivat. Hän katseli kummastellen
ympärilleen hetkisen; sitten palasi hänen tajuntansa täydelleen, ja
hän käsitti asemansa vakavuuden. Tottuneena melkein syntymästään
saakka luottamaan yksinomaan omiin voimiinsa ja omaan neuvokkuuteensa
hän ei odottanut ulkoista apua nytkään, vaan keskitti järkensä
punnitsemaan, mitä pelastumismahdollisuuksia hänellä oli itsekseen ja
nojautuen omiin kykyihinsä.

Hän ei rohjennut koettaa siteittensä lujuutta mustaihoisten kantaessa
häntä, peläten, että he huomaisivat sen ja vahvistaisivat niitä. Pian
hänen vangitsijansa havaitsivat, että hän oli tajuissaan, ja kun heitä
ei lainkaan haluttanut kantaa raskasta miestä viidakon helteessä,
nostivat he hänet pystyyn, ja pakottivat hänet astelemaan keskellään,
silloin tällöin pistellen häntä keihäillään, mutta kuitenkin kaikin
tavoin osoittaen, kuinka kammottavana olentona he häntä pitivät.

Kun he näkivät, ettei heidän pistelynsä aiheuttanut mitään ulkoisia
tuskan merkkejä, lisääntyi heidän pelkonsa, joten he pian lakkasivat,
puolittain uskoen, että tämä omituinen valkea jättiläinen oli
yliluonnollinen olento ja ettei kipu niin ollen häneen pystynyt.

Lähestyessään kylää he kiljuivat voittoisien sotilaiden riemuhuutoja,
joten heidän saavuttuaan portille, tanssien ja heiluttaen keihäitään,
sinne oli kertynyt taaja joukko miehiä, naisia ja lapsia tervehtimään
heitä ja kuulemaan kertomusta heidän seikkailuistaan.

Kun kyläläisten silmät osuivat vankiin, niin he hölmistyivät, ja
heidän jykevät leukapielensä jäivät ammolleen ihmettelystä ja
epäilystä. Kuukausimääriä he olivat eläneet, alituiseen peläten
kummallista, valkoista haltiaa, jonka vain harvat olivat milloinkaan
vilahdukselta nähneet voidakseen eloonjääneinä kuvata häntä.

Sotilaita oli kadonnut poluilta melkein heidän kylänsä näkyvissä
toveriensa seurasta yhtä salaperäisesti ja jäljettömästi kuin olisi
maa heidät niellyt, ja myöhemmin olivat heidän ruumiinsa yöllä
tipahtaneet kuin taivaasta kylän raitille.

Tämä peloittava olento oli öisin näyttäytynyt kylän majoissa,
surmannut ja hävinnyt jälleen, jättäen jälkeensä majoihin tappamiensa
vainajien lisäksi omituisia kauhistuttavia todistuksia, kaameasta
huumorin tajusta.

Mutta nyt hän oli heidän vallassaan! Enää hän ei voisi kauhistaa
heitä. Hitaasti valkeni se heille. Kiljaisten juoksi eräs nainen esiin
ja iski apinamiestä vasten kasvoja. Hänen esimerkkiään noudatti toinen
ja sitten taas toinen, kunnes Apinain Tarzan oli riehuvan, kynsivän ja
kirkuvan alkuasukasjoukon ympäröimänä.

Mutta sitten saapui Mbonga, neekerien päällikkö, ja ajoi alamaisensa
pois uhrin kimpusta mäjäytellen keihäällään lujasti heidän selkiään.

"Hänet säästetään illaksi", hän komensi.

Kaukana viidakossa seisoi Tantor, norsu, jonka pahin pakokauhu oli
vaimennut, korvat hörössä ja huojutellen aaltomaisesti kärsäänsä. Mitä
liikkui hänen villien aivojensa sokkeloissa? Saattoiko hän etsiä
Tarzania? Voiko hän muistaa ja antaa oikean arvon sille palvelukselle,
jonka apinamies oli hänelle tehnyt? Sitä ei voida epäilläkään. Mutta
tunsiko hän kiitollisuutta? Olisiko hän ollut valmis panemaan oman
henkensä alttiiksi pelastaakseen Tarzanin, jos olisi tietänyt, missä
vaarassa hänen ystävänsä oli? Sitä te epäilette. Kaikki, jotka
vähänkin tuntevat norsuja, epäilevät sitä. Englantilaiset, jotka ovat
paljon metsästäneet norsuilla Intiassa, väittävät, etteivät he ole
kuulleet ainoastakaan tapauksesta, jolloin joku näistä eläimistä olisi
rientänyt vaarassa olevan ihmisen avuksi, vaikka tämä mies olisi usein
auttanut niitä ja osoittanut niitä kohtaan ystävyyttä. Ja niin ollen
voidaankin epäillä, olisiko Tantor koettanut voittaa mustaihoisia
kohtaan tuntemaansa vaistomaista pelkoa, yrittääkseen auttaa Tarzania.

Vimmastuneiden kyläläisten kiljunta kantautui heikkona hänen herkkiin
korviinsa, ja hän pyörähti ympäri, ikäänkuin aikoen kauhun valtaamana
paeta; mutta häntä pidätti jokin, ja taaskin hän kääntyi, nosti
kärsäänsä ja päästi kimeän karjaisun.

Sitten hän jäi seisomaan kuunnellen.

Kaukaisessa kylässä, johon Mbonga oli palauttanut rauhan ja
järjestyksen, saattoivat neekerit tuskin kuulla Tantorin ääntä, mutta
Tarzanin tarkkoihin korviin se toi sanomansa.

Hänen vangitsijansa saattoivat häntä erääseen majaan, jossa hän saisi
virua sidottuna ja vartioituna yöllistä hurjaa juhlaa varten, odottaen
tuskaista kuolemaansa. Hän pysähtyi kuullessaan Tantorin kutsuvan
äänen, kohotti päätään ja päästi niin peloittavan kiljahduksen, että
kylmät väreet kulkivat pitkin taikauskoisten neekerien selkäpiitä ja
häntä vahtivat soturit hypähtivät taaksepäin, vaikka heidän vankinsa
kädet olivatkin vankasti köytetyt selän taakse.

Keihäät tanassa he ympäröivät hänet, kun hän seisoi vielä hetkisen
paikallaan kuunnellen. Heikosti tuli etäisyydestä toinen huuto
vastaukseksi, ja Apinain Tarzan kääntyi tyytyväisenä astelemaan
edelleen majalle, johon hänet piti teljetä.

Iltapäivä kului. Häntä ympäröivästä kylästä kuuli apinamies juhlan
valmisteluhyörinää. Majan ovelta hän näki naisten sytyttelevän
keittotuliaan ja täyttävän savisia kattiloitaan vedellä; mutta sen
kaiken ylitse hän herkisti korviaan kuullakseen Tantorin lähestyvän
viidakon lävitse.

Myöskin Tarzan uskoi vain puolittain hänen saapuvan.

Hän tunsi Tantorin jopa paremmin kuin Tantor itse. Hän tiesi
jättiläismäisessä ruhossa piilevän aran sydämen. Hän tiesi, kuinka
kauheaa pelkoa gomanganien haju herätti Tantorin villissä rinnassa, ja
yön tullen kuoli toivo hänen sydämestään, ja villieläimelle, jollainen
hänkin oli, ominaista stoalaista tyyneyttä osoittaen hän alistui
kohtaamaan häntä odottavaa kohtaloa.

Koko iltapäivän hän oli ponnistelemistaan ponnistellut repiäkseen
ranteitaan kahlehtivat siteet. Ne antoivat perään hyvin verkkaisesti.
Hän saisi kenties kätensä vapaiksi, ennenkuin häntä tultaisiin viemään
teurastettavaksi, ja jos se onnistuisi -- Tarzan nuolaisi huuliaan
sitä ajatellessaan ja hymyili kylmää, julmaa hymyä. Hän saattoi
mielessään kuvitella pehmeän lihan tunnun sormissaan ja valkoisten
hampaittensa uppoamisen vihamiestensä kurkkuihin. Hän antaisi heidän
maistaa vihaansa, ennenkuin he saisivat hänet nujerretuksi!

Vihdoin he saapuivat -- maalatut, sulitetut soturit -- vielä
kamalamman näköisinä kuin miksi luonto oli heidät aikonut. He tulivat
ja sysäsivät hänet ulkoilmaan, jossa kokoontuneet kyläläiset
tervehtivät hänen ilmestymistään hurjilla huudoilla.

Paalulle hänet vietiin, ja kun häntä tyrkättiin raa'asti sitä vastaan,
valmistautuen kiinnittämään hänet lujasti siihen kuolontanssia varten,
jonka pyörteet pian ympäröisivät hänet, jännitti Tarzan valtavia
lihaksiaan ja katkaisi yhdellä ainoalla voimakkaalla nykäisyllä
hihnat, joilla hänen kätensä oli sidottu. Nopeasti kuin ajatus hän
hypähti eteenpäin lähimpien soturien keskelle. Isku kaatoi yhden
maahan, samalla kun apinamies ikenet irvissä ja muristen tarrautui
erään toisen rintaan. Hänen hampaansa upposivat heti vastustajan
kurkkuun, mutta sitten oli puolisataa mustaihoista karannut hänen
kimppuunsa ja kaatanut hänet maahan.

Apinamies otteli lyöden, raapien ja purren -- kuten hänen
kasvattajakansansa oli opettanut hänet taistelemaan -- kuten
äärimmäiseen hätään joutunut villipeto tekee. Voimiensa,
vikkelyytensä, rohkeutensa ja älynsä nojalla olisi hän helposti
kyennyt pitämään puoliaan puolta tusinaa neekeriä vastaan
käsikähmässä, mutta ei edes Apinain Tarzan voinut toivoa kykenevänsä
menestyksellisesti vastustamaan puolta sataa.

Vähitellen olivat he saamaisillaan hänet nujerretuksi, vaikka
pariltakymmeneltä heistä vuoti verta pahoista haavoista ja kaksi virui
aivan hiljaa taistelevien jaloissa ja kierivien ruumiiden alla.

Nujerretuksi he hänet voisivat saada, mutta kykenisivätkö he pitämään
häntä nujerrettuna sitoessaan häntä? Puoli tuntia kestäneet
epätoivoiset ponnistukset todistivat heille, etteivät he sitä
jaksaneet, ja Mbonga, joka kaikkien hyvien hallitsijoiden tavoin oli
kierrellyt turvaisilla paikoilla takalistolla, käski yhden miehistään
raivaamaan itselleen tien temmellykseen ja keihästämään uhrin.
Asteittain läheni sotilas päämääräänsä kamppailussa myllertävien
miesten lomitse.

Hän seisoi keihäs kohotettuna päänsä yli, odottaen tilaisuutta,
jolloin apinamiehen ruumiista paljastuisi joku kohta niin, että hän
voisi iskeä siihen aseensa pelkäämättä satuttavansa ketään
mustaihoista. Yhä lähemmäksi hän siirtyi, tarkkaillen kiemurtelevien
ja painiskelevien taistelijoiden liikkeitä. Apinamiehen murina sai
hänet tuntemaan kylmiä väreitä pitkin selkäpiitä ja liikkumaan
varovasti, ettei hän heittäisi harhaan ensimmäisellä kerralla ja
joutuisi itse noiden armottomien hampaiden ja valtavien kourien
hyökkäykselle alttiiksi.

Vihdoin hän löysi suojattoman kohdan. Hän nosti keihäänsä korkeammalle
ja jännitti lihaksiaan, jotka pullistuivat hänen kiiltävän mustan
ihonsa alla, mutta samassa kuului viidakosta aivan suojapaalutuksen
takaa kumeata räiskettä. Keihästä pitelevä käsi pysähtyi, ja neekeri
loi pikaisen silmäyksen melun suuntaan, samoin kuin tekivät kaikki
muutkin mustaihoiset, jotka eivät olleet mukana apinamiestä
kukistamassa.

Nuotioiden hohteessa he näkivät tavattoman ison ruhon kohoavan
aitauksen yli. He näkivät paalutuksen pullistuvan ja notkuvan
sisäänpäin. He näkivät sen murtuvan ikäänkuin se olisi ollut oljista
rakennettu, ja hetkistä myöhemmin syöksyi Tantor, norsu, tömisten
heitä kohti.

Mustat pakenivat oikealle ja vasemmalle, kiljuen kauhuissaan. Jotkut
Tarzania vastaan rimpuilevat rykelmän laitamilla häärivät miehet
kuulivat sen ja lähtivät ajoissa pakoon, mutta puoli tusinaa heistä
oli joutunut siinä määrin taistelun herättämän verenhimon valtoihin,
etteivät huomanneet isohampaisen urosnorsun lähestymistä.

Näiden kimppuun Tantor hyökkäsi, pärskyen raivoissaan. Hän pysähtyi
heidän kohdalleen, hänen herkkätuntoinen kärsänsä pujottautui heidän
lomitseen ja löysi heidän altaan Tarzanin verissään, mutta vielä
taistelevana.

Eräs sotilas vilkaisi ylöspäin mylläkästä. Hänen yläpuolellaan kohosi
paksunahkaisen jättiläisen valtava ruumis, ja otuksen pienet silmät
kiiluivat ilkeästi ja kaamean peloittavasti tulien valossa. Sotilas
kirkaisi, mutta samassa kietoutui taipuisa kärsä hänen ympärilleen,
kohotti hänet korkealle maasta ja sinkosi hänet kauaksi pakenevan
parven jälkeen.

Neekerin toisensa jälkeen Tantor kiskoi irti apinamiehen ruumiista,
heittäen heidät oikealle ja vasemmalle, minne he jäivät virumaani joko
ähkyen tai aivan hiljaa, riippuen siitä, tuliko kuolema hitaasti vaiko
heti paikalla.

Jonkun matkan päässä Mbonga järjesti sotilaitaan. Hänen, ahnaat
silmänsä olivat havainneet norsun mahtavat torahampaat. Kun pahin,
pakokauhu tasaantui, yllytti hän miehiään ahdistamaan Tantoria
vankoilla norsukeihäillään. Mutta kun he tulivat, heilautti
Tantor Tarzanin leveälle päälaelleen, kääntyi ympäri ja juosta
hölkytti viidakkoon laajasta repeämästä, jonka hän oli tehnyt
suojapaalutukseen.

Norsunmetsästäjät lienevät oikeassa väittäessään, ettei tämä eläin ole
tehnyt sellaista palvelusta ihmisille, mutta Tantorista Tarzan ei
ollut ihminen -- hän oli saman viidakon eläintoveri.

Ja niin kävi, että Tantor, norsu, maksoi kiitollisuudenvelkansa
Apinain Tarzanille, lujittaen yhä kiinteämmäksi sitä ystävyyttä, joka
oli vallinnut heidän välillään siitä alkaen, kun Tarzan pienenä,
ruskeana poikasena ratsasti Tantorin leveässä selässä kuutamoisessa
viidakossa päiväntasaajan tähtien tuikkiessa.



KOLMAS LUKU

Taistelu balusta


Tika oli tullut äidiksi. Apinain Tarzanin mieltä se kiinnitti
tavattomasti, todellisesti paljon enemmän kuin Taugin, isän, mieltä.
Tarzan piti hyvin paljon Tikasta. Eivät edes tulevan äitiyden huolet
olleet tyyten tukahduttaneet nuoruudenaikaista hilpeyttä, vaan Tika
oli pysynyt hyväluontoisena kisatoverina sellaisessakin iässä, jolloin
Kertshakin heimon muut naaraat olivat muuttuneet varttuneiden tapaan
juron arvokkaiksi. Hän tunsi vieläkin lapsellista riemua alkeellisista
leikeistä, hippasilla- ja piilosillaolosta, jotka Tarzanin tuottelias
ihmisjärki oli kehittänyt.

Hippasillaoleminen puiden latvoissa on kiihoittavan innostavaa
ajanvietettä. Tarzan nautti siitä, mutta hänen lapsuutensa aikaiset
nuoret koiraat olivat aikoja sitten hylänneet moiset lapselliset
kujeet. Tika oli kuitenkin aina ollut valmis leikkimään, hyljeksien
sitä vasta vähän ennen pienokaisen tuloa. Mutta kun hänen esikoisensa
syntymäaika läheni, niin Tikakin muuttui.

Ilmeinen muutos hämmästytti ja loukkasi Tarzania äärettömästi. Eräänä
aamuna hän näki Tikan kyyröttävän alhaalla riippuvalla oksalla,
painaen hyvin lujasti rintaansa vasten jotakin -- jotakin hyvin
pientä, joka kiemurteli ja sätkytteli. Tarzan lähestyi; hänet oli
vallannut uteliaisuus, yhteinen ominaisuus kaikille olennoille, joiden
aivot ovat kehittyneet mikroskooppista tasoa korkeammalle.

Tika muljautti silmiään häneen päin ja puristi vääntelehtivää
pienokaista vielä tiukemmin itseään vasten. Tarzan meni lähemmäksi.
Tika vetäytyi poispäin ja paljasti torahampaansa. Tarzan oli ymmällä.
Koko heidän yhdessäoloaikanaan ei Tika ollut kertaakaan paljastanut
hänelle hampaitaan muutoin kuin leikillä; mutta tällä kertaa hän ei
näyttänyt leikkisältä. Tarzan työnsi ruskeat sormensa tuuheaan,
mustaan tukkaansa, kallisti päänsä sivulle ja tuijotti hölmistyneenä.
Sitten hän siirtyi hiukan lähemmäksi, kurottaen kaulaansa nähdäkseen
paremmin Tikan sylissä olevan olion.

Naaraksen hampaat upposivat hänen kyynärvarteensa, ennenkuin hän ehti
vetäistä kättään pois, ja Tika ajoi lyhyen matkan häntä takaa hänen
suinpäin paetessaan puita myöten; mutta pienokaistaan kantava Tika ei
kyennyt saavuttamaan apinamiestä. Tarzan pysähtyi turvallisen
välimatkan päähän ja kääntyi katselemaan entistä leikkikumppaniaan
salaamatta ällistystään. Mitä kummaa oli tapahtunut, mikä oli voinut
tuolla tavoin muuttaa lauhkean Tikan? Tämä oli niin hyvin peittänyt
käsivarsillaan olevan olion, ettei Tarzan ollut vielä voinut saada
selville, mikä se oikeastaan oli; mutta kun naaras nyt lakkasi
ajamasta häntä takaa, näki hän sen. Kivustaan ja harmistaan huolimatta
Tarzan hymyili, sillä hän oli aikaisemmin nähnyt nuoria apinaäitejä.
Muutaman, päivän kuluttua ei Tika enää olisi noin epäluuloinen. Mutta
sittenkin Tarzan oli loukkaantunut; juuri Tika ainakaan ei menetellyt
oikein pelätessään häntä. Eikä hän missään nimessä tahtoisi tehdä
pahaa hänelle eikä hänen _balulleen_, mikä on apinain nimitys
lapselle.

Ja vaikka hänen haavoittunutta käsivarttaan kivisti ja hänen
ylpeytensä oli saanut kolauksen, heräsi hänessä vieläkin voimakkaampi
halu päästä läheltä tarkastamaan Taugin vastasyntynyttä poikaa.
Kenties ihmettelette, että Apinain Tarzan, mahtava taistelija, lähti
pakoon väistääkseen naaraksen ärhäkkää hyökkäystä, ja että hän epäröi,
ennenkuin palasi tyydyttämään uteliaisuuttaan, vaikka hän olisi
helposti kyennyt voittamaan vastasyntyneen pienokaisen heikontuneen
äidin; mutta teidän ei tarvitse ihmetellä. Jos olisitte apina, niin
tietäisitte, ettei uros muutoin kuin hulluuden puuskassa käy naaraan
kimppuun paitsi lempeästi häntä kurittaakseen; poikkeuksena oli
silloin tällöin jotkut yksilöt, jollaisista löydämme esimerkkejä
omankin lajimme keskuudessa ja jotka nauttivat parempien puoliskojensa
pieksämisestä, koska nämä sattuvat olemaan pienempiä ja heikompia kuin
he.

Tarzan meni jälleen nuorta äitiä kohti -- varovasti ja peräytymistie
aina selvänä. Taaskin Tika murisi äkäisesti. Tarzan nuhteli häntä:

"Apinain Tarzan ei tahdo vahingoittaa Tikan balua. Anna minun katsoa
sitä!"

"Mene tiehesi!" komensi Tika. "Mene tiehesi, tai minä tapan sinut!"

"Anna minun katsoa!" tiukkasi Tarzan.

"Mene tiehesi!" toisti naarasapina. "Tuossa tulee Taug. Hän ajaa sinut
pois. Taug tappaa sinut. Tämä on Taugin balu."

Raju murina aivan hänen takanaan ilmaisi Tarzanille, että Taug oli
lähellä ja että uros oli kuullut puolisonsa varoitukset ja uhkaukset,
tullen nyt hänen avukseen.

Taug samoin kuin Tikakin oli ollut Tarzanin kisatovereita, niin kauan
kuin uros oli ollut siksi nuori, että oli halunnut leikkiä. Kerran oli
Tarzan pelastanut Taugin hengen; mutta apinan muisti ei ole kovinkaan
pitkä, eikä kiitollisuus ole isyyden tai äitiyden vaistoa
voimakkaampi. Tarzan ja Taug olivat kerran mitelleet voimiaan, ja
Tarzan oli selviytynyt voittajana. Sen seikan Taug aivan varmasti
vielä muisti; mutta sittenkin hän saattaisi kernaasti antautua uuden
tappion vaaraan esikoisensa tähden -- jos hän sattuisi olemaan
oikealla tuulella.

Kamalasta ärinästään päättäen, joka nyt kävi voimakkaammaksi ja
syvemmäksi, hän tuntui olevan juuri sellaisella päällä. Tarzan ei
tosin lainkaan pelännyt Taugia, eivätkä viidakon kirjoittamattomat
lait vaatineet häntä kaihtamaan tappelua ainakaan uroksen kanssa,
jollei hän halunnut sitä puhtaasti henkilökohtaisista syistä. Mutta
Tarzan piti Taugista. Hänellä ei ollut vihankaunaa Taugia vastaan, ja
hänen ihmisjärkensä sanoi hänelle -- mitä apinan järki ei ikinä olisi
kyennyt päättelemään -- ettei Taugin käyttäytyminen ollut missään
mielessä vihan ilmaisu. Se oli vain uroksen vaistomaista, pakottavaa
intoa suojella jälkeläistään ja puolisoaan.

Tarzan ei lainkaan halunnut otella Taugin kanssa, ja toisaalta ei
hänen englantilaisilta esi-isiltä perittyä luontoaan miellyttänyt
pakenemisen ajatus; mutta kun urosapina hyökkäsi, hyppäsi Tarzan
ketterästi syrjään, ja näin rohkaistuneena Taug pyörsi ympäri ja
syöksyi uudelleen hurjasti käsiksi. Kenties muisto Tarzanilta
aikaisemmin saadusta löylytyksestä kannusti häntä. Kenties se seikka,
että Tika istui lähellä katselemassa, kiihoitti häntä voittamaan
apinamiehen Tikan näkyvissä, sillä viidakon kaikkien uroseläinten
rinnassa väijyy voimakkaana itserakkaus, joka ilmenee siitä, että he
suorittavat rohkeita tekoja, jos toisen sukupuolen jäseniä on
katsomassa.

Apinamiehen kupeella heilui hänen pitkä ruohoköytensä -- entinen lelu,
nykyinen ase -- ja kun Taug hyökkäsi toistamiseen, huiskautti Tarzan,
nuorakimpun päänsä yli ja irroitti kätevästi juoksusilmukan, samalla
kun hän jälleen vikkelästi väisti kömpelöä petoa. Ennenkuin apina
ennätti uudelleen kääntyä, oli Tarzan paennut korkealle metsän
ylätasanteen oksille.

Nyt Taug yltyi todelliseen raivoon ja seurasi häntä. Tika tirkisteli
ylöspäin nähdäkseen heidät. Oli vaikea sanoa, huvittiko kamppailu
häntä. Taug ei kyennyt kiipeämään niin ripeästi kuin Tarzan, joten
viimemainittu pääsi kiinni joutumatta yläoksille, jonne raskas apina
ei uskaltanut ajaa häntä takaa. Sillä Tarzan pysähtyi katselemaan
alaspäin vastustajansa, irvistellen hänelle ja huudellen hänelle
kaikkia mahdollisia valionimityksiä, joita hänen kekseliäisiin
ihmisaivoihinsa juolahti. Kun hän sitten oli ärsyttänyt Taugin niin
rajun vimmaiseksi, että kookas uros suorastaan hyppi allaan notkuvalla
oksalla, heilautti Tarzan äkkiä kättään, laajeneva silmukka suhahti
nopeasti alaspäin, osui Taugin ympärille, pudoten hänen polviinsa
saakka, ja kiivas nykäys tiukkasi sen lujalle apinan karvaisten
jalkojen ympärille.

Hidasälyisenä oivalsi Taug liian myöhään kiusanhenkensä aikeet. Hän
yritti kömpiä karkuun, mutta, apinamies kiskaisi nuorasta hirvittävän
ankarasti, niin että Taug tipahti oksaltaan, ja hetkistä myöhemmin
riippui apina pää alaspäin viidentoista metrin korkeudella ilmassa,
mölisten kamalasti.

Tarzan kiinnitti nuoran vankkaan oksaan ja laskeutui aivan lähelle
Taugia.

"Taug", hän sanoi, "sinä olet yhtä typerä kuin Buto, sarvikuono. Nyt
saat riippua siinä, kunnes saat hieman järkeä paksuun kalloosi. Saat
riippua ja katsella, sillä aikaa kun minä menen puhuttelemaan Tikaa."

Taug riehui ja uhkaili, mutta Tarzan vain irvisteli hänelle,
joustavasti laskeutuessaan alaoksille. Siellä hän taaskin lähestyi
Tikaa, mutta sai tervetuliaisikseen jälleen hampaiden paljastamista ja
uhkaavia ärähdyksiä. Hän koetti suostutella Tikaa, vetosi
ystävällisiin aikeisiin ja kurotti kaulaansa nähdäkseen Tikan balun;
mutta naarasapinaa oli mahdoton saada uskomaan, ettei hänen
tarkoituksensa ollut vahingoittaa pienokaista. Hänen äitiytensä oli
vielä niin nuori, että järki oli heikompi vaistoa.

Tajuten, kuinka hyödytöntä hänen oli koettaa päästä käsiksi Tarzaniin
kurittaakseen häntä, pyrki Tika pakoon. Hän pudottautui maahan ja
lönkytti pienen aukeaman poikki, jonka laitamilla heimon apinat olivat
hajallaan, joko leväten tai etsien ravintoa, ja silloin Tarzan taukosi
yrittämästä taivuttaa häntä eikä enää pyrkinyt tarkastamaan balua
läheltä. Apinamies olisi tahtonut saada pikkuolennon käsiinsä. Jo
pelkkä sen näkeminen herätti hänen rinnassaan omituisen kaipauksen
tunteen. Hän olisi halunnut syleillä ja hyväillä omituista, pientä
apinan alkua. Se oli Tikan balu, ja Tarzanin nuori sydän oli kerran
sykähdellyt rakkaudesta Tikaa kohtaan.

Mutta nyt kiinnitti Taugin ääni hänen huomionsa toisaalle. Apinan
suusta pursuneet uhkaukset olivat muuttuneet rukouksiksi. Yhä
tiukkeneva silmukka esti verenkiertoa hänen jaloissaan -- hänelle tuli
tuska. Useita apinoita istui lähellä häntä hyvin huvitettuna hänen
tukalasta tilastaan. He lausuivat hänestä epäkohteliaita huomautuksia,
sillä kukin heistä oli saanut tuntea Taugin valtavien käsien painoa ja
hänen vankkojen leukojensa voimaa. Nyt he nauttivat kostosta.

Kun Tika näki, että Tarzan oli palannut puiden luokse, seisahtui hän
keskelle aukeamaa ja istuutui sinne vaalimaan baluaan, luoden
epäluuloisia katseita ympärilleen. Balun syntymä muutti äkkiä Tikan
huolettoman maailman lukemattomain vihollisten asuttamaksi. Hän piti
leppymättömänä vihamiehenään Tarzania, joka siihen saakka oli aina
ollut hänen paras ystävänsä. Jopa vanha Mumga-parkakin, joka oli
puolisokea ja melkein hampaaton ja joka oli kärsivällisesti etsimässä
toukkia kaatuneen puunrungon alta, oli hänestä ilkeä haltia, joka
janosi pienten balujen verta.

Ja samalla kun Tika epäluuloisesti varoi vaaraa, mistä vaara ei
uhannut, jäi häneltä huomaamatta myrkyllinen kellanvihreä silmäpari,
joka hievahtamatta tähysteli häntä aukeaman vastaisella puolella
kasvavan pensasryhmän takaa.

Vatsan kuristessa nälästä tuijotti Shita, pantteri, ahnaasti noin
lähellä olevaan himoittavaan lihaan, mutta taempana olevien isojen
urosapinoiden näkeminen pani sen empimään.

Oi, jospa naaras baluineen tulisi vain hiukankin lähemmäksi! Vikkelä
hyppy, ja peto olisi tavoittanut heidät ja poistunut saaliineen,
ennenkuin urokset ehtisivät sitä estää.

Shitan kellanruskean hännän pää liikkui pienin, suonenvedontapaisin
nytkäyksin, ja sen alaleuka riippui alhaalla, niin että punainen kieli
ja keltaiset hampaat olivat näkyvissä. Mutta tätä kaikkea ei nähnyt
Tika eikä kukaan muukaan hänen ympärillään ravintoa etsivistä tai
lepäävistä apinoista.

Kuullessaan, kuinka urokset syytivät herjauksia avuttomalle Taugille,
kiipesi Tarzan sukkelasti heidän keskelleen. Yksi apina siirtyi
parhaillaan lähemmäksi kurottautuen mahdollisimman kauas ulottuakseen
riippuvaan Taugiin. Hän oli yltynyt vimmoihinsa muistaessaan viimeistä
kertaa, jolloin Taug oli pehmittänyt häntä, ja nyt hän oli kärkäs
kostamaan. Kun hän vain saisi kiinni heiluvasta apinasta, niin pian
hän olisi vetänyt sen hampaittensa ulottuville. Tarzan näki sen ja
julmistui. Hän piti rehellisestä taistelusta, mutta tämän apinan
aikoma teko inhoitti häntä. Jo oli karvainen käsi kouraissut kiinni
avuttomasta Taugista, kun Tarzan hyppäsi samalle oksalle, jolla
hätyyttävä apina oli, äkäisesti muristen paheksumistaan ja yhdellä
töykkäyksellä pyyhkäisten hänet paikaltaan.

Yllätyksestä vimmastunut uros horjahti sivulle, huitoen rajusti
ympärilleen saadakseen tukea, ja nopealla liikkeellä hänen sitten
onnistui suunnata putoamisensa toista, joitakuita metrejä alempana
olevaa oksaa kohti. Siihen hän sai tartutuksi, kipusi nopeasti sille
ja alkoi heti kavuta ylöspäin kostaakseen Tarzanille, mutta
apinamiehellä oli muuta tehtävää eikä hän sietänyt häiritä itseään.
Hän selitti parhaillaan Taugille, kuinka pohjattoman syvä
viimeksimainitun tietämättömyys oli, ja todisteli hänelle, kuinka
suurempi ja mahtavampi Apinain Tarzan oli kuin Taug tai kuka muu apina
hyvänsä.

Jonkun ajan kuluttua hän kyllä päästäisi Taugin irti, mutta ei ennen
kuin tämä täysin tuntisi oman huonommuutensa. Samassa lähestyi
hurjistunut uros alhaalta käsin, ja heti muuttui Tarzan
hyvänluontoisesta, kiusoittelevasta nuorukaisesta äriseväksi hurjaksi
pedoksi. Hänen tukkansa pörhistyi; hänen ylähuulensa vetäytyi
taaksepäin, jotta hänen taisteluhampaansa paljastuisivat ja olisivat
valmiit iskemään. Hän ei odottanut toisen saapumista, sillä hyökkääjän
ulkonäössä tai äänessä oli jotakin, mikä sytytti apinamiehessä
sotaisen, vastustamattoman taisteluvimman. Päästäen karjaisun, jossa
ei ollut lainkaan ihmisäänen sointua, Tarzan hyppäsi suoraan kiinni
ahdistajansa kurkkuun.

Hänen syöksynsä rajuus ja ruumiinsa paino ja vauhti paiskasivat
taaksepäin apinan, joka suistui puun lehväisten oksien välitse
alaspäin, hapuillen käsillään tukea. He putosivat neljä tai viisi
metriä, Tarzanin hampaat vastustajan kurkussa, ja heidät pysähdytti
jäykkä oksa. Uros satutti nivusensa poikkipäin oksaan, heilui siinä
hetkisen, apinamies yhä tarrautuneena hänen rintaansa, ja luiskahti
sitten maata kohti.

Tarzan oli tuntenut allaan olevan ruumiin velttonevan heti sen
jälkeen, kun se oli ankarasti tärähtänyt oksaan, ja kun toinen
lopullisesti suistui jälleen putoamaan maahan, tarttui hän kädellään
ajoissa kiinni välttyäkseen itse tipahtamasta, samalla kun apina kiiti
kuin kivi puun juurelle.

Tarzan katsahti hetkisen äskeisen vastustajansa elotonta ruhoa,
oikaisihe sitten täyteen mittaansa, pullisti laajaa rintaansa, iski
siihen nyrkillään ja kajautti voittoisan urosapinan kaamean huudon.

Jopa Shita, pantteri, joka oli kyyristynyt hyppäämään pienen aukeaman
reunalla, liikahti peloissaan, kun valtavan äänen kammottava kaiku
kiiri viidakossa. Shita vilkaisi hermostuneena kummallekin sivulleen,
ikäänkuin varmistuakseen siitä, että pakotie oli avoinna.

"Minä olen Apinain Tarzan", kerskasi apinamies, "mahtava metsästäjä,
mahtava taistelija! Ei kukaan koko viidakossa ole niin suuri kuin
Tarzan."

Sitten hän lähti takaisin Taugin luokse. Tika oli tarkannut puussa
sattuneita kohtauksia. Olipa hän laskenut kalliin balunsa pehmeään
ruohikkoon ja tullut vähän lähemmäksi, nähdäkseen paremmin kaikki,
mitä ylhäällä oksilla tapahtui. Vieläkö hän sydämensä sisimmässä
sopukassa kunnioitti sileäihoista Tarzania? Pullistuiko hänen villi
rintansa ylpeydestä, kun hän näki Tarzanin voittavan apinan? Sitä
saatte kysyä Tikalta.

Ja Shita, pantteri, huomasi naarasapinan jättäneen poikansa yksin
ruohikkoon. Se liikutti taaskin häntäänsä, ikäänkuin tämä hännän
pieksämistä muistuttava liike, jonka se uskalsi sallia itselleen,
kenties kiihoittaisi sen sillä hetkellä lamautunutta rohkeutta, sillä
sen hermot olivat vielä voittoisan apinamiehen kiljaisun lumoissa.
Kuluisi useita minuutteja, ennenkuin se saisi sisunsa nousemaan siksi
paljon, että hyökkäisi jättiläiskokoisten apinain näkyviin.

Ja Shitan kootessa voimiaan ehti Tarzan Taugin luokse, kiipesi sitten
ylemmäksi sille kohdalle, mihin ruohoköyden pää oli kiinnitetty,
irroitti sen ja laski apinaa hitaasti alaspäin, heilauttaen häntä,
kunnes hapuilevat kädet ylettyivät oksaan.

Ripeästi Taug veti itsensä turvalliseen asentoon ja pudisti silmukan
irti. Hänen raivosta mielipuolisessa sydämessään ei ollut tilaa
kiitollisuudelle apinamiestä kohtaan. Hän muisti vain, että Tarzan oli
tuottanut hänelle tämän tuskallisen häväistyksen. Hän tahtoi kostaa,
mutta juuri tällä hetkellä olivat hänen jalkansa niin turrat ja hänen
päänsä niin sekava, että hänen oli pakko jättää kostonhimonsa
tyydyttäminen toistaiseksi.

Tarzan vyyhtesi köyttään, samalla kun luennoi Taugille sitä, kuinka
turhaa tämän oli ryhtyä mittelemään vähäisiä voimiaan, sekä
ruumiillisia että henkisiä, etevämpien kanssa. Tika oli tullut aivan
puun alle ja tirkisteli ylöspäin. Shita ryömii äänettömästi eteenpäin,
vatsa maata hipoen. Seuraavalla hetkellä se olisi päässyt pois
pensaikosta ja olisi valmis ripeään hyökkäykseen ja nopeaan
peräytymiseen, mikä lopettaisi Tikan balun lyhyen olemassaolon.

Silloin sattui Tarzan vilkaisemaan aukeaman poikki. Heti loppui hänen
hyväntahtoinen naljailunsa ja pöyhkeäsanainen kerskailunsa.
Äänettömästi ja nopeasti hän syöksyi alaspäin maata kohti. Kun Tika
näki hänen tulevan, arveli hän apinamiehen pyrkivän käsiksi häneen tai
hänen baluunsa ja pöyhisti karvojaan ja valmistautui tappeluun. Mutta
Tarzan riensi hänen ohitseen, ja kun Tika seurasi häntä katseellaan,
huomasi hän, mikä oli syynä nuorukaisen äkilliseen laskeutumiseen ja
kiivaaseen juoksuun aukeaman yli. Shita, pantteri, oli nyt täysin
näkyvissä hiipimässä hitaasti pientä, sätkyttelevää balua kohti, joka
makasi ruohikossa monen metrin päässä.

Tika päästi kimakan, säikähtyneen ja varoittavan kirkaisun, lähtien
kiitämään apinamiehen jäljessä. Shita huomasi Tarzanin lähestyvän.
Naarasapinan pentu oli juuri sen edessä, ja peto luuli tämän toisen
aikovan riistää siltä saaliin. Kiukkuisesti murahtaen se hyökkäsi.

Tikan huudon varoittamana Taug kiipesi kömpelösti alaspäin puolisoaan
auttamaan. Useita muita äriseviä ja karjuvia koiraita keräytyi
aukeamaa kohti, mutta he olivat kaikki paljon kauempana balusta ja
pantterista kuin Apinain Tarzan, joten Shita ja apinamies saapuivat
Tikan pienokaisen luokse melkein yhtäaikaisesti; siinä he seisoivat
sen kahden puolen hampaat irvessä ja äristen toisilleen pienen olennon
ylitse.

Shita ei uskaltanut käydä kiinni baluun, sillä silloin saisi apinamies
tilaisuuden hyökätä; ja samasta syystä Tarzania epäilytti siepata
pantterin saalista pois vaaralliselta kohdalta, sillä jos hän olisi
kumartunut niin tekemään, olisi iso peto samalla hetkellä ollut hänen
niskassaan. Niinpä he seisoivat liikkumatta, sillä aikaa kun Tika
saapui aukeaman ylitse, kävellen hitaanpuoleisesti lähestyessään
pantteria, sillä tuskinpa edes hänen äidinrakkautensakaan jaksoi
voittaa hänen tätä lajinsa luonnollista vihollista kohtaan
vaistomaisesti tuntemaansa pelkoa.

Hänen jäljessään tuli Taug, usein pysähtyen ja pitäen kovaa meteliä,
ja hänen takanaan saapui muita uroksia, hurjasti äristen ja päästellen
kaameita taistelukarjaisujaan. Shitan kellanvihreät silmät tuijottivat
Tarzaniin, peloittavasti välkkyen, ja Tarzanin sivuitse ne loivat
lyhyitä vilkaisuja Kertshakin apinoihin, jotka myös olivat tulossa sen
kimppuun. Varovaisuus vaati petoa kääntymään pakoon, mutta nälkä ja
niin kovin lähellä oleva, houkutteleva suupala kiihoittivat taas
jäämään paikalleen. Shita ojensi käpälänsä Tikan baluun päin, mutta
samassa Apinain Tarzan päästi villin kurkkuäänen ja loikkasi sitä
vastaan.

Pantteri peräytyi torjumaan apinamiehen hyökkäystä. Se suuntasi
Tarzaniin raatelevan iskun, joka olisi pyyhkäissyt pois hänen
kasvonsa, jos se olisi sattunut; mutta se ei sattunut, sillä Tarzan
kumartui käpälän alitse ja painui petoon kiinni toisessa vankassa
kädessään puukko -- kuolleen isänsä, hänelle täysin tuntemattoman
isän, puukko.

Heti unohtui Shitalta, pantterilta, balu. Nyt se tahtoi vain repiä
voimakkailla kynsillään vastustajansa lihakset siekaleiksi, upottaen
keltaiset torahampaansa apinamiehen pehmeään, sileään ihoon, mutta
Tarzan oli ennenkin otellut viidakon kissaeläinten kanssa. Jo ennenkin
hän oli taistellut torahampaisia hirviöitä vastaan, eikä hän aina
ollut selviytynyt vaurioitta. Hän tunsi itseään uhkaavan vaaran, mutta
Apinain Tarzan oli karaistunut katsomaan kipuja ja kuolemaa silmiin
eikä väistänyt kumpaakaan, sillä hän ei pelännyt kumpaakaan.

Pujahtaessaan Shitan käpälän alitse hän hypähti pedon taakse ja sitten
se kullanruskeaan selkään, upottaen hampaansa Shitan niskaan, toisen
kätensä sormet kaulan turkkiin ja iskien toisella kädellään aseensa
Shitan kylkeen.

Kerran toisensa jälkeen kiersi Shita ympäri ruohikossa, muristen ja
kiljuen, raapien ja purren, hurjasti rimpuillen pudistaakseen
vastustajansa irti tai saadakseen jonkun osan hänen ruumiistaan
hampaiden tai kynsien ulottuviin.

Kun Tarzan syöksähti käsikähmään pantterin kanssa, oli Tika juossut
vikkelästi esiin ja temmannut balunsa. Nyt hän istui korkealla puussa,
turvassa vaaralta, puristaen pienokaistaan karvaista rintaansa vasten,
samalla kun hänen pienet hurjat silmänsä tähyilivät aukealla
kieriskeleviä ottelijoita ja hänen raju äänensä usutti Taugia ja muita
uroksia sekaantumaan kamppailuun.

Yllytyksestä kiihtyneet urokset menivät lähemmäs, pitäen kahta
kamalampaa elämää; mutta Shitalla oli jo kylliksi työtä -- se ei edes
kuullut heidän meluaan. Kerran hänen onnistui osittain kirvoittaa
apinamies selästään, niin että Tarzan hetkiseksi joutui hirveiden
kynsien etupuolelle, ja ennenkuin hän ennätti saada takaisin
aikaisemman otteensa, viilsi pantterin takakäpälän sivallus hänen
jalkansa auki lonkasta polveen saakka.

Tämän veren näkeminen ja haju kenties vaikutti apinoihin; mutta
Taugille on oikeastaan annettava kunnia siitä, mitä he tekivät.

Taug, joka vain hetkinen sitten oli vimmastunut Apinain Tarzanille,
seisoi aivan ottelevien vieressä, tuijottaen heihin punareunaisine,
pienine, ilkeine silmineen. Mitä liikkui hänen villissä mielessään?
Nauttiko hän äskeisen kiusaajansa vähän kadehdittavasta asemasta?
Toivoiko hän näkevänsä Shitan isojen hampaiden iskeytyvän apinamiehen
pehmeään kurkkuun? Vai tajusiko hän, kuinka suurta rohkeutta ja
epäitsekkyyttä todisti se, että Tarzan oli syöksynyt pelastamaan Tikan
balua -- Taugin pientä balua -- pannen siinä oman henkensä vaaraan?
Onko kiitollisuus vain ihmisille ominainen tunne vai tuntevatko sitä
myöskin alemmat eläimet?

Kun Tarzanin veri alkoi vuotaa, silloin Taug vastasi näihin
kysymyksiin. Kookkaan ruumiinsa kaikella painolla hän heittäytyi
Shitan kimppuun, muristen kamalasti. Hänen pitkät torahampaansa
upposivat valkoiseen kurkkuun. Hänen voimakkaat kätensä pieksivät ja
repivät pehmoista turkkia, niin että karvat pölisivät viidakon
tuulahduksen vietäviksi.

Ja Taugin esimerkki silmiensä edessä hyökkäsivät muut urokset,
peittäen Shitan raatelevilla hampaillaan ja täyttäen koko metsän
sotahuutojensa huumaavalla melulla.

Oi, sepä vasta oli viehättävä ja innostava näky -- tämä ylimpien
apinain ja kookkaan valkoisen miehen taistelu ikivanhaa vihollista,
Shitaa, pantteria, vastaan!

Hulluna innostuksesta Tika suorastaan tanssi oksallaan, joka huojui
hänen raskaasta painostaan, ja Thaka, Mumga, Kamma ja muut Kertshakin
heimon naaraat tekivät kimakoilla karjaisuillaan viidakossa nyt
vallitsevan metelin vieläkin hornamaisemmaksi.

Purren ja purtuna, repien ja revittynä Shita kamppaili henkensä
edestä; mutta hänellä oli ylivoima vastassaan. Jopa Numa, leijonakin,
olisi empinyt ahdistaa niin suurta lukumäärää Kertshakin heimon isoja
urosapinoita, ja kun eläinten kuningas nyt lähes kilometrin päähän
kuuli tämän hirveän tappelun äänet, nousi se levottomana
puolipäivä-uinailustaan ja hölkytti kauemmaksi viidakkoon.

Pian lakkasivat Shitan raadellun ja verisen ruumiin jättimäiset
ponnistukset. Se jäykkeni kuin suonenvedossa, värisi ja oli hiljaa,
mutta apinat jatkoivat repimistään, kunnes kaunis nahka oli ihan
siekaleina. Vihdoin he herkesivät pelkästään ruumiillisen väsymyksen
tähden, ja sitten nousi sekasortoisina myllertäneiden vartaloiden
keskeltä veren punaama jättiläinen suorana kuin keihäs.

Hän laski toisen jalkansa pantterin raadolle, kohotti veren tahraamat
kasvonsa päiväntasaajan sinistä taivasta kohti ja kajautti urosapinain
kauhistuttavan voittohuudon.

Toinen toisensa jälkeen noudattivat hänen Kertshakin heimoon kuuluvat
karvaiset toverinsa hänen esimerkkiään. Naaraat laskeutuivat
turvaisilta oksiltaan ja pieksivät ja häpäisivät Shitan kuollutta
ruumista. Nuoret apinat suorittivat taistelun uudelleen, matkien
valtavia vanhempiaan.

Tika oli aivan lähellä Tarzania. Tämä kääntyi ja näki hänen painavan
balua lujasti rintaansa vasten; apinamies ojensi kätensä ottamaan
pienokaista, odottaen Tikan karkaavan hampaat irvissä kimppuunsa;
mutta sensijaan naaras laski halun hänen käsivarrelleen, tuli
lähemmäksi ja nuoli hänen kauheita haavojaan.

Ja samassa Taug, joka oli selviytynyt vain muutamilla naarmuilla, tuli
kyyköttämään Tarzanin viereen, katseli häntä, kun hän leikki pikku
balun kanssa, ja vihdoin myöskin Taug kumartui auttamaan Tikaa
puhdistamaan ja parantamaan apinamiehen vammoja.



NELJÄS LUKU

Tarzanin jumala.


Isä-vainajansa kirjoista, joihin Apinain Tarzan tutustui suojaisen
sataman pohjukassa sijaitsevassa pienessä majassa, löysi hän paljon
sellaista, mikä oli omiaan panemaan hänen nuoren päänsä ymmälle.
Vaivojaan säästämättä ja kärsivällisesti uurastamalla hän oli ilman
apua saanut selville kirjojen sivuille painettujen, tanssivalta
hyttysparvelta näyttävien merkkien tarkoituksen. Hän oli oppinut, että
ne niissä monissa yhtymissä, joissa ne esiintyivät, puhuivat
äänetöntä, outoa kieltä, kertoivat ihmeellisistä asioista, joita pieni
apinapoika ei millään tavoin kyennyt täysin käsittämään; ne
kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan, vilkastuttivat hänen
mielikuvitustaan ja valoivat hänen sieluunsa voimakasta tiedon
kaipuuta.

Sanakirja oli osoittautunut ihastuttavaksi tietoaitaksi, sittenkun hän
monivuotisen väsymättömän ponnistelun jälkeen oli ratkaissut
salaperäisen arvoituksen siitä, mikä on sen tarkoitus ja miten sitä
käytetään. Hän oli oppinut noudattamaan sitä lukiessaan jonkunlaista
metsästysmenetelmää, pysytellen uuden käsitteen jäljillä niiden
lukuisten määritelmien sokkeloissa, joista jokainen outo sana pakotti
hänet ottamaan selkoa. Se oli samanlaista kuin otuksen seuraaminen
viidakossa -- se oli metsästämistä, ja Apinain Tarzan oli väsymätön
metsästäjä.

Oli luonnollisestikin sellaisia sanoja, jotka herättivät hänen
uteliaisuuttaan suuremmassa määrin kuin toiset ja jotka syystä tai
toisesta kannustivat hänen mielikuvitustaan. Oli esimerkiksi yksi,
jonka merkitys oli hyvin vaikea käsittää. Se oli sana Jumala. Tarzanin
huomio oli aluksi kiintynyt siihen sen vuoksi, että se alkoi isommalla
j-merkillä kuin sen läheisyydessä olevat sanat -- urospuolinen
j-itikka se oli Tarzanista, kun taas pienet kirjaimet olivat
naaraspuolisia. Toinen seikka, joka veti hänet sitä tarkastamaan, oli
se, että sen määritelmässä -- Korkein Olento, Maailman Luoja ja
Ylläpitäjä -- oli niin runsaasti uros-merkkejä. Sen täytyi totisesti
olla hyvin tärkeä sana; hänen oli otettava siitä selvää, ja hän
ottikin, vaikka hän vielä kuukausia kestäneen miettimisen ja
tutkimisen jälkeen yhä olikin neuvoton sen merkityksestä.

Yhtä kaikki Tarzan ei katsonut sitä aikaa tuhlatuksi, jonka hän uhrasi
näihin omituisiin metsästysretken tiedon riistakentillä, sillä
jokainen sana, jokainen määritelmä opasti häntä yhä edelleen outoihin
paikkoihin, uusiin maailmoihin, joissa hän yhä useammin kohtasi
vanhoja, tuttuja kasvoja. Ja aina hän kartutti tietovarastoaan.

Mutta _Jumala_-sanan merkitys pani hänet yhä vieläkin epäilemään.
Kerran hän luuli sen käsittäneensä -- Jumala on mahtava päällikkö,
kaikkien manganien kuningas. Aivan varma hän ei kuitenkaan ollut,
koska se merkitsi sitä, että Jumala oli mahtavampi kuin Tarzan -- ja
sitä ei Apinain Tarzan, joka ei tunnustanut, vertaisekseen ketään koko
viidakossa, ollut hevillä valmis myöntämään.

Ei missään niistä kirjoista, joita siellä oli, ollut ainoatakaan kuvaa
Jumalasta, vaikka hän löysikin niistä paljon sellaista, mikä vahvisti
hänen uskoaan, että Jumala oli suuri, kaikkivaltias yksilö. Hän näki
kuvattuina paikkoja, joissa Jumalaa palvottiin, mutta ei yhtään kuvaa
Jumalasta. Lopulta hän alkoi aprikoida, että Jumala kenties olikin
toisenlainen olento kuin hän, ja vihdoin hän päätti lähteä etsimään
Häntä.

Hän aloitti etsintänsä tiedustamalla Mumgalta, joka oli hyvin vanha ja
oli nähnyt paljon kummallisia seikkoja pitkän elämänsä aikana. Mutta
koska Mumga oli apina, oli hänellä kyky muistaa joutavanpäiväisiä
pikkuseikkoja. Se, että Gunto oli erehtynyt luulemaan pistiäistä
syötäväksi kuoriaiseksi, oli tehnyt häneen paljon syvemmän
vaikutuksen, kuin kaikki näkemänsä Jumalan suuruuden ilmaisut, joita
hän luonnollisestikaan ei ollut ymmärtänyt.

Numgo, joka kuuli Tarzanin kysymyksen, sai riistetyksi huomionsa
kirppujen tappamisen suomasta huvista kyllin pitkäksi aikaa
esittääkseen teorian, että se voima, joka aiheutti salamat ja sateen
ja jyrinän, johtui Gorosta, kuusta. Hän tiesi sen, selitti hän, siitä
että dum-dumia tanssittiin Goron valossa. Vaikka tällainen
päätteleminen tyydytti täydellisesti Numgoa ja Mumgaa, ei se kyennyt
saamaan Tarzania aivan varmaksi. Se tarjosi hänelle kuitenkin pohjan
uuteen suuntaan käyville jatkuville tutkimuksille. Hän päätti tutkia
kuuta.

Sinä iltana hän kiipesi viidakon korkeimman jättiläispuun ylimmälle
oksalle. Oli täysikuu, suuri, loistava, päiväntasaajan kuu. Apinamies
nousi seisomaan hennolle, huojuvalle oksalle ja nosti pronssinväriset
kasvonsa hopeista pyörää kohti. Mutta nyt, kun hän oli kiivennyt niin
korkealle kuin suinkin pääsi, hän huomasi hämmästyksekseen, että Goro
oli yhtä kaukana kuin silloin, kun hän katseli sinnepäin maasta. Hän
arveli, että Goro koetti välttää häntä.

"Tule tänne, Goro!" hän huusi. "Apinain Tarzan ei tee sinulle pahaa!"
Mutta kuu pysyi sittenkin korkealla.

"Sano minulle", jatkoi Tarzan, "oletko sinä se suuri kuningas, joka
lähettää Aran, salaman, joka synnyttää kovan jyrinän ja rajut tuulet
ja joka heittää vettä viidakon asukkaiden päälle, kun päivät ovat
pimeät ja on kylmä. Sano minulle, Goro, oletko sinä Jumala!"

Tietystikään hän ei lausunut Jumalan nimeä kuten te ja minä sen
lausumme, sillä Tarzanilla ei ollut aavistustakaan englantilaisesta
esi-isiensä puhutusta kielestä. Mutta hänellä oli omat keksimänsä
nimet kaikille niille pikku merkeille, jotka muodostivat aapiston.
Päinvastoin kuin apinat hän ei tyytynyt pelkästään siihen, että
hänellä oli mielessään kuva tuntemistaan asioista, vaan hänellä täytyi
olla myöskin kutakin niistä kuvaava sana. Lukiessaan hän tajusi sanan
kokonaisuutena, mutta lausuessaan isänsä kirjoista oppimiaan sanoja
hän äänsi järjestyksessä peräkkäin ne nimet, jotka hän oli antanut
niissä esiintyville pienille itikoille, usein pannen kunkin eteen
sukupuolta ilmaisevan etuliitteen.

Niinpä oli Tarzan _Jumalasta_ muodostanut juhlallisen sanan. Apinoiden
miespuolinen etuliite on _bu_, naispuolinen _mu_, j:n nimitys oli
Tarzanilla _la_, u:n _tu_, m:n _mo_, a:n _re_ ja l:n _ga_. Sana
_Jumala_ oli hänen suussaan _Bulamutumoregare_ eli suomeksi
uros-ja-naaras-j-u-m-a-l-a.

Samalla tavoin oli hän saanut omalle nimelleen oudon ihmeellisen
tavaamistavan. Tarzan johtuu kahdesta apinakielen sanasta, _tar_ ja
_zan_, joka merkitsee valkea iho. Sen antoi hänen kasvatusäitinsä
Kaala, iso naarasapina. Kun Tarzan ensi kerran käänsi sen oman
kansansa kirjoitetulle kielelle, ei hän vielä ollut sattunut tapaamaan
sanoja _valkea_ ja _iho_ sanakirjasta; mutta aapisessa hän oli nähnyt
pienen valkoisen pojan ja niinpä hän kirjoitti nimensä bumudetarokare,
eli urosapina.

Tarzanin omituisen tavaamisjärjestelmän noudattaminen olisi sekä
vaivaloista että turhaa, minkä vuoksi tästä eteenpäin pysymme meille
tutummassa, koulussa opitussa kirjoitustavassa, kuten olemme tähänkin
asti tehneet. Teitä väsyttäisi, jos teidän pitäisi muistaa, että _de_
on p, _ta_ o, _ro_ i, _ka_ k, ja _re_ a, ja että lausuaksenne sanan
"urosapina" on teidän liitettävä apinain miespuolinen etuliite bu koko
sanan eteen ja naispuolinen etuliite mu ainakin ensimmäisen sanassa
"poika" olevan kirjaimen eteen -- se väsyttäisi teitä, ja minut se
saattaisi pahempaan kuin pulaan.

Näin Tarzan puheli kuulle, ja kun Goro ei vastannut, kiukustui Apinain
Tarzan. Hän pullisti valtavaa rintaansa, paljasti hampaansa ja
sinkautti maapallon kuolleelle seuralaiselle vasten kasvoja urosapinan
taisteluhaasteen.

"Sinä et ole Bulamutumoregare", hän kiljui. "Sinä et ole viidakon väen
kuningas. Sinä et ole niin suuri kuin Tarzan, mahtava taistelija,
mahtava metsästäjä. Ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan. Jos olisi
joku Bulamutumoregare, niin Tarzan voisi tappaa hänet. Tule alas,
Goro, pelkuri-raukka, taistelemaan Tarzanin kanssa. Tarzan surmaa
sinut. Minä olen Tarzan, surmaaja."

Mutta kuu ei vastannut mitään apinamiehen kerskailuun, ja kun sitten
pilvi ajautui sen eteen, niin Tarzan luuli, että Goro todellakin
pelkäsi ja meni häntä piiloon. Senvuoksi hän laskeutui puusta, herätti
Numgon ja kertoi tälle, kuinka suuri Tarzan oli -- kuinka hän oli
säikäyttänyt Goron pois taivaalta ja pannut hänet vapisemaan. Tarzan
puhui kuusta uroksena, sillä kaikki isot tai muuten pelkoa ja
kunnioitusta herättävät oliot ovat apinakansasta miespuolisia.

Numgoon ei hänen puheensa suurestikaan tehonnut; mutta hän oli hyvin
uninen, minkä vuoksi hän käski Tarzanin mennä tiehensä ja jättää
rauhaan parempansa.

"Mutta mistä minä löydän Jumalan?" tiukkasi Tarzan. "Sinä olet hyvin
vanha; jos on olemassa joku Jumala, on sinun täytynyt nähdä hänet.
Minkä näköinen Hän on? Missä Hän asustaa?"

"Minä olen Jumala", vastasi Numgo. "Ja nyt mene nukkumaan äläkä enää
häiritse minua!"

Tarzan katsoi muutamia minuutteja värähtämättä Numgoa; hänen
siromuotoinen päänsä painui hiukkasen alemmaksi leveiden hartioiden
väliin, vankka leuka työntyi eteenpäin ja lyhyt ylähuuli meni irveen,
niin että valkeat hampaat näkyivät. Sitten hän murahti matalasti,
syöksyi apinan kimppuun ja upotti hampaansa toisen karvaiseen
olkapäähän, puristaen tanakkaa niskaa lujilla sormillaan. Kahdesti hän
pudisti apinavanhusta ja hellitti sitten irti hampaansa.

"Oletko Jumala?" hän kysyi.

"En", ulvoi Numgo. "Olen vain vanha apina-parka. Jätä minut rauhaan.
Mene tiedustamaan gomanganeilta, missä Jumala on! He ovat karvattomia
kuten sinä itsekin ja myöskin perin viisaita. Heidän pitäisi se
tietää."

Tarzan päästi Numgon irti ja kääntyi poispäin. Ehdotus, että hänen
olisi kysyttävä mustaihoisilta, miellytti häntä, ja vaikka hänen
suhteensa Mbongan, päällikön, kansaan olivatkin kaikkea muuta kuin
ystävälliset, niin hän voi ainakin vakoilla vihattuja vainolaisiaan
saadakseen selville, olivatko he missään tekemisissä Jumalan kanssa.

Niinpä siis Tarzan lähti oikaisemaan puita myöten neekerien kylää
kohti, vapisten innostuksesta ajatellessaan, että hän oppisi tuntemaan
Korkeimman Olennon, kaikkien olioiden Luojan. Matkalla hän mielessään
tarkasti aseistustaan metsästyspuukkonsa kuntoa, nuoliensa lukumäärää,
jousensa jänteen joustavuutta -- ja punnitsi kädessään sotakeihästään,
joka aikoinaan oli ollut jonkun Mbongan heimoon kuuluneen mustan
soturin ylpeys.

Jos hän kohtaisi Jumalan, niin hän olisi valmistautunut. Mahdotonta
oli sanoa, oliko ruohoköysi, sotakeihäs vaiko myrkytetty nuoli
tehokkain ase outoa vihollista vastaan. Apinain Tarzan oli aivan
tyytyväinen -- jos Jumala haluaisi otella, niin apinamies olisi ihan
varma kamppailun tuloksesta. Tarzanilla oli paljon kyseltävää Maailman
Luojalta, ja siksi hän toivoi, ettei Jumala olisi sotainen Jumala;
mutta hänen kokemuksensa elämästä ja elollisten olentojen tavoista
olivat opettaneet hänelle, että kaikki, joilla oli hyökkäys- ja
puolustusvälineitä, olivat varsin todennäköisesti valmiit ryhtymään
taisteluun, jos olivat oikealla tuulella.

Oli pimeä Tarzanin saapuessa Mbongan kylän laitaan. Yhtä äänettömästi
kuin yön hiljaiset varjot hän meni tavanmukaiselle paikalleen
suojapaalutuksen vieressä kasvavan tuuhean puun oksille. Allaan kylän
raitilla hän näki miehiä ja naisia. Miehet olivat kamalan näköisiksi
maalattuja -- kamalamman kuin tavallisesti. Heidän keskuudessaan
liikkui kummallinen, luonnoton otus, pitkä hahmo, joka käveli kahdella
ihmisjalalla, mutta jolla oli puhvelin pää. Hänen selästään roikkui
nilkkoihin saakka ulottuva häntä, ja toisessa kädessä hänellä oli
seepran häntä, toinen puristi kimppua pieniä nuolia.

Tarzan oli kuin sähköistynyt. Oliko sattuma voinut näin pian suoda
hänelle tilaisuuden Jumalan näkemiseen? Varmaa oli, ettei tämä olento
ollut ihminen eikä eläin. Mikä muu siis se olisi voinut olla kuin
Maailman Luoja? Apinamies tarkkasi kummallisen olennon jokaista
liikettä. Hän näki mustien miesten ja naisten vetäytyvän taaksepäin
sen lähestyessä, ikäänkuin he olisivat pelänneet sen salaperäisiä
voimia.

Piakkoin hän näki tämän jumaluusolennon puhuvan ja kaikkien
kuuntelevan hänen sanojaan äänettöminä. Tarzan oli varma siitä, ettei
kukaan muu kuin Jumala kyennyt herättämään niin suurta kunnioitusta
gomanganien sydämissä, eikä niin tarkoin suistamaan heidän suutaan
turvautumatta nuoliin tai keihäisiin. Tarzan oli johtunut halveksimaan
mustaihoisia, etupäässä heidän lörpöttelyhalunsa tähden. Pienet apinat
puhelivat paljon ja kiirehtivät pois vihollisen läheisyydestä.
Kertshakin isot, vanhat urokset puhuivat vain vähän ja tappelivat mitä
mitättömimmistä aiheista. Numalla, leijonalla, ei ollut
lavertelutaipumuksia, mutta kaikista viidakon asukkaista vain harvat
taistelivat useammin kuin se.

Tarzan sai sinä yönä nähdä paljon kummallista, mistä hän ei ymmärtänyt
mitään, ja kenties juuri siitä syystä, että se oli kummallista, luuli
hän sen olevan yhteydessä Jumalan kanssa, jota hän ei käsittänyt. Hän
näki kolmen nuorukaisen saavan ensimmäiset sotakeihäänsä
taikamenoissa, jotka kuvatuksen näköinen poppamies onnistuneesti
koetti tehdä kaameiksi ja kunnioitusta herättäviksi.

Äärettömän innostuneena hän katseli, kuinka kunkin nuorukaisen mustaan
käsivarteen viillettiin haava ja heidän vertaan ja Mbongan verta
sekoitettiin veriveljeyden juhlalliseksi vahvistukseksi. Hän näki,
kuinka seebran häntää kastettiin vesikattilassa, jonka kohdalla
poppamies oli tehnyt taikatemppuja tanssiessaan ja hyppiessään sen
ympärillä; ja hän näki, että kunkin kolmen alokkaan otsaan ja rintaan
pirskoitettiin tätä taiottua nestettä. Jos apinamies olisi tietänyt
tämän teon tarkoituksen, että sillä tahdottiin tehdä soturi
haavoittumattomaksi vihollisen hyökkäyksistä ja pelottomaksi kaikissa
vaaroissa, niin hän olisi epäilemättä syöksynyt kylän raitille ja
anastanut seepran hännän ja osan kattilan sisällöstä.

Mutta hän ei sitä tietänyt, ja senvuoksi hän vain ihmetteli, ei
ainoastaan näkemäänsä, vaan myöskin kummallisia väreitä, jotka
kulkivat edestakaisin pitkin hänen selkäpiitään; epäilemättä ne
aiheutti sama hypnoottinen vaikutus, joka piti mustat katselijat
tiukasti pelokkaan kunnioituksen vallassa, hysteerisen innostuksen
partaalla.

Kuta kauemmin Tarzan tarkkaili, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että
hänen silmäinsä edessä oli Jumala, ja sen varmuuden mukaan vakiutui
hänessä päätös, että hänen oli päästävä tuon jumaluusolennon puheille.
Apinain Tarzanille olivat ajatus ja toiminta yhtä.

Mbongan kansan hysteerinen kiihtymys oli nyt mahdollisimman tiukassa
vireessä. Paljon ei tarvittu laukaisemaan mustaihoisien äärimmilleen
kohonnutta hermojännitystä, jonka poppamies oli kammottavilla
tempuillaan saanut aikaan.

Äkkiä kuului leijonan voimakas karjaisu aivan paaluaitauksen takaa.
Neekerit hätkähtivät hermostuneesti, jääden hievahtamatta ja hiljaa
odottamaan tuon liiankin tutun, mutta aina peloittavan äänen
toistumista. Myöskin poppamies keskeytti monimutkaisen toimituksen,
jäykistyen silmänräpäykseksi ikäänkuin kivipatsaaksi ja vaivaten
ovelia aivojaan miettiessään, kuinka hän parhaiten voisi käyttää
hyväkseen kuulijakuntansa mielentilaa ja sopivaan aikaan sattunutta
keskeytystä.

Jo nyt oli ilta ollut hänelle tavattoman edullinen. Hän saisi kolme
vuohta siitä, että vihki mainitut kolme nuorukaista täysikelpoisiksi
sotilaiksi, ja lisäksi hän oli ihailevilta ja pelästyneiltä
kuulijoiltaan saanut useita jyvä- ja helmilahjoja sekä palasen
kuparilankaa.

Numan karjaisun vielä tärisyttäessä pingoittuneita hermoja, särki
kylässä vallitsevan hiljaisuuden naisen kimeä, vihlova nauru. Tämän
hetken valitsi Tarzan pudottautuakseen keveästi puusta kylän raitille.
Pelottomana hän seisoi verivihollistensa seassa hyvinkin päätään
pitempänä kuin muut Mbongan soturit, suorana kuin aidanseiväs,
voimakaslihaksisena kuin Numa, leijona.

Hetkisen Tarzan seisoi paikallaan, silmäillen poppamiestä. Kaikkien
silmät olivat tähdätyt häneen, mutta kukaan ei ollut liikahtanut -- he
olivat kuin halvautuneet pelosta, mutta herpaannus kirposi heistä
hetkisen kuluttua, kun Tarzan päätään keikauttaen astui suoraan
kamalaa, puhvelipäistä olentoa kohti.

Silloin eivät neekerien hermot enää kestäneet. Kuukausimääriä oli
heitä painanut oudon, vaalean viidakkojumalan herättämä kauhu. Heidän
nuoliaan oli varastettu aivan kylän keskeltä; heidän sotureitaan oli
äänettömästi surmattu viidakkopoluilla, ja niiden ruumiit olivat
salaperäisesti yöllä tipahtaneet kylän raitille ikäänkuin taivaasta.

Pari, kolme heistä oli vilahdukselta nähnyt tämän oudon haltian
kummallisen hahmon, ja juuri heidän usein toistettujen kuvaustensa
perusteella tunsi koko kylä nyt Tarzanin useiden heidän vahinkojensa
aiheuttajaksi. Jossakin toisessa tilaisuudessa olisivat soturit
epäilemättä karanneet hänen kimppuunsa, mutta yöllä ja ennen kaikkea
tänä yönä, jolloin heidän poppamiehensä kaameat taikatemput olivat
siinä määrin saaneet heidät hermostuneen kauhun valtaan, he olivat
pelosta avuttomia. Yhtenä miehenä he Tarzanin lähestyessä kääntyivät
pakoon, hajautuen majoihinsa. Hetkisen pysyi heistä lujana yksi, mutta
vain yksi. Se oli poppamies. Hän oli enemmän kuin puolittain
hypnotisoinut itsensäkin uskomaan omaan taikurimahtiinsa ja jäi
uhmaamaan tätä uutta haltiaa, joka uhkasi tuhota pohjan hänen
ikivanhalta, tuottavalta ammatiltaan.

"Oletko sinä Jumala?" kysyi Tarzan.

Poppamies, jolla ei ollut aavistustakaan toisen sanojen merkityksestä,
tanssi muutamia omituisia askelia, hyppäsi korkealle ilmaan,
pyörähtäen täyden kierroksen ympäri, ja tuli maahan kumaraan asentoon,
jalat hyvin levällään ja pää ojennettuna apinamiestä kohti. Niin hän
oli hetkisen, lausuen sitten äänekkäästi: "Buu!" Sillä hän
ilmeisestikin aikoi säikäyttää Tarzanin tiehensä; mutta sellaista
tehoa ei sanalla ollut.

Tarzan ei hellittänyt. Hän oli saanut päähänsä, että hänen oli
päästävä kuulustelemaan Jumalaa, eikä mikään maailmassa kyennyt nyt
häntä pidättämään. Nähtyään ettei hänen kujeilunsa lainkaan tepsinyt
vieraaseen, koetti poppamies uutta keinoa. Hän sylkäsi seebran
häntään, joka hänellä oli yhä kädessään, piirsi sen yläpuolelle
ympyröitä toisessa kädessään olevilla nuolilla, samalla peräytyen
varovasti kauemmaksi Tarzanista ja puhellen hännän jouhipäälle kuten
uskotulleen.

Tämän taian täytyi kuitenkin olla kehno, sillä otus, olipa hän sitten
jumala tai haltia, lyhensi pysähtymättä heidän välistänsä matkaa.
Ympyröitä tulikin senvuoksi vain vähän ja vikkelästi, minkä jälkeen
poppamies koetti tehdä ryhtinsä pelkoa ja kunnioitusta herättäväksi ja
heilautti seebran häntää edessään, pyyhkäisten sillä kuvitellun rajan
itsensä ja Tarzanin väliin.

"Tämän rajan ylitse sinä et voi astua, sillä taikani on voimakas
taika", hän huusi. "Seis! Muutoin kaadut kuoliaana maahan, niin pian
kun jalkasi koskettaa tätä paikkaa. Äitini oli vudu, isäni oli käärme;
minä olen leijonan sydämistä ja pantterin sisälmyksistä; syön pieniä
lapsia aamiaiseksi, ja viidakon haltiat ovat orjiani. Olen mahtavin
poppamies koko maailmassa; en pelkää mitään, sillä minä en voi kuolla.
Minä --" Sen edemmäksi hän ei päässyt; sensijaan hän kääntyi pakoon,
kun Apinain Tarzan astui taiotun surmaviivan yli ja oli sittenkin
elossa.

Poppamiehen lähtiessä juoksemaan oli Tarzan vähällä menettää
malttinsa. Tällainen ei ollut Jumalalle sopivaa menettelyä, ei
ainakaan sen käsityksen mukaan, jonka Tarzan oli saanut Jumalasta.

"Tule takaisin!" kiljaisi apinamies. "Tule takaisin, Jumala! Minä en
tee sinulle pahaa!" Mutta silloin poppamies jo pakeni täyttä karkua,
hyppien korkealle, harpatessaan keittopatojen ja kyläläisten majojen
edustalla palaneiden, suitsuaviksi tuhkaläjiksi hiiltyneiden
pikkunuotioiden ylitse. Suoraan omaa majaansa kohti juoksi poppamies,
jota pelko kannusti harvinaisen vinhaan vauhtiin; mutta turhaan hän
ponnisteli -- apinamies kiiti hänen perässään yhtä nopeasti kuin Bara,
kauris.

Juuri majansa ovella joutui poppamies kiinni. Raskas käsi laskeutui
hänen olalleen ja kiskaisi hänet takaisin. Se kouraisi puhvelinnahan
liepeestä ja tempasi häneltä naamion. Tarzan näki, että pimeään majaan
pujahti alaston neekeri.

Tätäkö hän siis oli luullut jumalaksi! Tarzanin huulet kaartuivat
äkäisesti irveen, kun hän syöksyi majaan kauhistuneen taikurin
jäljessä. Siellä vallitsevassa sysimustassa pimeydessä hän löysi
miehen kyyristyneenä vastaiselle seinustalle ja veti hänen kuutamoisen
yön verrattain valoisaan ulkoilmaan.

Poppamies puri ja raapi, pyrkien karkuun; mutta saatuaan muutamia
nyrkiniskuja kalloonsa hän pian tajusi vastustelun turhaksi.
Kuutamossa Tarzan nosti kyyristelevän olennon vapiseville jaloilleen.

"Sinä siis olet Jumala!" hän huusi. "Jos sinä olet Jumala, niin Tarzan
on suurempi Jumala." Ja niin apinamies ajattelikin. "Minä olen
Tarzan", hän mylvi neekerin korvaan. "Ei koko viidakossa, ei sen
yläpuolella, ei juoksevassa vedessä, ei hiljaisessa vedessä, ei isossa
vedessä eikä pienessä vedessä ole ketään suurempaa kuin Tarzan. Tarzan
on suurempi kuin manganit; hän on suurempi kuin gomanganit. Omin käsin
hän on surmannut Numan, leijonan, ja Shitan, pantterin; ei kukaan ole
niin suuri kuin Tarzan. Tarzan on suurempi kuin Jumala. Katso!" Äkkiä
nykäisten hän kiersi mustaihoisen niskaa, kunnes mies kirkui tuskasta
ja vaipui, sitten pyörtyneenä maahan.

Laskien jalkansa kaatuneen poppamiehen kaulalle, apinamies nosti
kasvonsa kuuhun päin ja päästi voittoisan urosapinan pitkän, vihlovan
kiljaisun. Sitten hän kumartui sieppaamaan seebran hännän tiedottoman
miehen hervottomista sormista ja lähti vilkaisemattakaan taaksepäin
astelemaan samaa tietä kylän läpi takaisin.

Useiden majojen ovilta tarkkailivat häntä pelokkaat silmät. Muiden
muassa oli Mbonga, päällikkö, nähnyt, mitä poppamiehelle oli
tapahtunut. Mbonga oli kovin suuttunut. Vanhana viisaana patriarkkana
hän ei ollut koskaan uskonut poppamiehiin muuta kuin puolittain, ei
ainakaan sitten kun hän iän mukana oli saanut enemmän viisautta; mutta
päällikkönä hän antoi poppamiehen vallalle täyden arvon hallituksen
aseena, ja usein Mbonga oli käyttänyt kansansa taikauskoista pelkoa
omiin tarkoituksiinsa taikurin välityksellä.

Mbonga ja poppamies olivat työskennelleet yhdessä ja jakaneet saaliin,
mutta nyt olisi poppamiehen arvo ikuisiksi ajoiksi mennyttä, jos
kukaan muu oli nähnyt samaa kuin Mbonga, eikä tällä miespoloisella
enää olisi yhtä suurta luottamusta ketään muuta vastaista poppamiestä
kohtaan.

Mbongan täytyi tehdä jotakin vastapainoksi sille turmiolliselle
vaikutukselle, joka metsänhaltian tuottamasta poppamiehen tappiosta
koituisi. Hän tempasi raskaan keihäänsä ja hiipi hiljaa majastaan
poistuvan apinamiehen jälkeen. Kylän raitilla marssi Tarzan yhtä
huolettomana, yhtä tyynenä kuin olisi hänen ympärillään ollut vain
Kertshakin heimon ystävällisiä apinoita eikä aseellisten vihollisten
täyttämä kylä.

Vain näennäinen oli Tarzanin välinpitämättömyys, sillä valpas ja
tarkkaava oli hänen jokainen harjaantunut aistinsa. Mbonga,
tarkkakorvaisten viidakkoeläinten kavala väijyjä, liikkui nyt
äärimmäisen hiljaa. Ei edes Bara, kauris, suurine korvineen olisi
voinut mistään risahduksesta aavistaa, että Mbonga oli lähistöllä;
mutta neekeri ei ollut väijymässä Baraa; hän hiipi ihmisen jäljessä,
ja siksi hän koetti vain välttää melua.

Hän tuli yhä lähemmäksi hitaasti liikkuvaa apinamiestä. Nyt hän nosti
sotakeihäänsä, ojentaen oikean kätensä kauas olkansa taa. Kerta
kaikkiaan tahtoi Mbonga, päällikkö, vapauttaa itsensä ja kansansa
tämän uhkaavan vihollisen painajaisesta. Hän ei heittäisi huonosti;
hän olisi huolellinen ja sinkauttaisi aseensa niin väkevästi, että se
kerrassaan surmaisi haltian.

Mutta vaikka Mbonga olikin olevinaan varma, niin hän erehtyi
laskuissaan. Hän lienee uskonut vaanivansa ihmistä -- mutta hän ei
kuitenkaan tietänyt, että tällä ihmisellä oli alempien eläinten herkät
aistimet. Kun Tarzan oli kääntänyt selkänsä viholliselleen, oli hän
pannut merkille yhden seikan, jonka huomioon ottaminen ei olisi
johtunut Mbongan mieleenkään metsästäessään ihmistä -- tuulen. Se
puhalsi Tarzanin menosuuntaan ja kantoi hänen tarkkoihin sieraimiinsa
hänen takanaan syntyvät hajut. Niinpä Tarzan tiesi, että häntä
seurattiin, sillä vaikka afrikkalaisessa kylässä onkin monenlaista
löyhkää, kykeni apinamiehen uskomattoman hyvä hajuaisti erottamaan
määrätyn löyhkän toisesta ja huomattavan tarkoin määräämään, miltä
kohdalta se lähti.

Hän tiesi, että häntä vainosi mies, joka tuli lähemmäksi, ja hänen
järkensä varoitti häntä tämän hiipijän aikeista. Kun Mbonga niin ollen
pääsi keihäänheiton päähän apinamiehestä, pyörähti viimemainittu äkkiä
häneen päin, niin äkkiä, että kohotettu keihäs lennähti sekunnin
murto-osan aikaisemmin kuin Mbonga oli aikonut. Se osui hiukan liian
korkealle, ja Tarzan kumartui antaakseen sen sujahtaa päänsä ylitse;
sitten hän lähti juoksemaan päällikköä kohti. Mutta Mbonga ei jäänyt
häntä odottamaan, vaan kääntyi pakenemaan lähimmän majan pimeää
oviaukkoa kohti, huutaen mennessään sotilaitaan käymään muukalaisen
kimppuun ja surmaamaan hänet.

Syytä olikin Mbongalla kirkua apua, sillä nuori ja ketteräjalkainen
Tarzan lyhensi heidän välimatkaansa, kiitäen pitkin askelin ja
nopeasti kuin saalistaan ahdistava leijona. Hän myöskin murisi hyvin
samaan tapaan kuin Numa itse. Mbonga kuuli sen, ja hänen sydämensä
kylmeni. Hänen villainen tukkansa nousi pystyyn, ja hän tunsi
pisteleviä kylmänväreitä selkäpiissään, ikäänkuin kuolema olisi
kylmällä sormellaan hapuillut pitkin hänen selkäänsä.

Myöskin toiset sen kuulivat ja näkivät -- he olivat rohkeita,
kamalannäköisiksi maalattuja sotureita ja puristivat hervottomilla
sormillaan raskaita sotakeihäitään. Numan, leijonan kimppuun he
olisivat karanneet pelottomasti. Monta kertaa itseään lukuisampia
mustia sotureita vastaan he olisivat rientäneet suojaamaan
päällikköään; mutta tämä kammottava viidakonhaltia herätti heissä
kauhua. Hänen syvästä rinnastaan humahteleva pedonmurina ei ollut
lainkaan inhimillinen; inhimillisiä eivät myöskään olleet paljastetut
hampaat eivätkä kissamaiset hyppäykset. Mbongan sotureita hirvitti
-- hirvitti siihen määrin, etteivät he uskaltaneet poistua
turvallisilta tuntuvista majoistaan, vaan katselivat syrjästä, kun
petomies hypähti suoraan heidän vanhan päällikkönsä niskaan.

Mbonga kaatui, kiljaisten kauhusta. Hän oli liian säikähtynyt
yrittääkseenkään puolustautua. Hän vain virui vastustajansa alla pelon
lamauttamana, kirkuen täyttä kurkkua. Tarzan nousi polvilleen hänen
selkäänsä. Hän käänsi Mbongan selälleen, niin että hänen kurkkunsa
näkyi ja katsoi häntä silmiin; sitten Tarzan veti esille pitkän,
terävän puukkonsa, saman puukon, jonka John Clayton, loordi Greystoke,
oli tuonut Englannista monta vuotta sitten. Hän laski sen lähelle
Mbongan kurkkua. Neekerivanhus uikutti pelosta, rukoillen armoa
sellaisella kielellä, jota Tarzan ei ymmärtänyt.

Ensimmäisen kerran apinamies tarkasteli päällikköä läheltä. Hän näki
vanhan miehen, hyvin vanhan miehen, jolla oli laiha kaula ja
kurttuiset kasvot -- kuivettuneet, pergamenttimaiset kasvot, ne
muistuttivat hieman pieniä apinoita, jotka Tarzan niin hyvin tunsi.
Hän näki miehen silmistä, kuvastuvan kauhun -- Tarzan ei ollut
milloinkaan ennen nähnyt sellaista kauhua minkään eläimen silmissä
eikä niin säälittävää armonpyyntöä minkään olennon kasvoilla.

Apinamiehen käsi pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin joku olisi sitä
pidättänyt. Hän ihmetteli, miksi hän epäröi surmata; tällä tavoin hän
ei ollut vitkastellut koskaan ennen. Vanhus näytti surkastuvan ja
kutistuvan mitättömäksi luusäkiksi hänen katseensa edessä. Neekeri oli
niin heikko, avuton ja kauhistunut, että apinamiehen valtasi suuri
halveksuminen; mutta hän tunsi myöskin jotakin muuta, jotakin, mikä
Apinain Tarzanille oli uutta viholliseen nähden. Se oli sääliä --
sääliä pelästynyttä vanhaa mies-raukkaa kohtaan.

Tarzan nousi pystyyn ja poistui, jättäen Mbongan, päällikön,
vahingoittumattomaksi. Pää pystyssä asteli apinamies kylän läpi,
heilautti itsensä paaluaitauksen vieressä kasvavan puun oksille ja
katosi kyläläisten näkyvistä.

Koko matkan palatessaan apinoiden leiripaikalle Tarzan mietti sen
kummallisen voiman selitystä, joka oli pidättänyt, hänen kättään ja
estänyt hänet tappamasta Mbongan. Tuntui siltä, kuin olisi joku häntä
mahtavampi olento käskenyt häntä säästämään vanhuksen hengen. Tarzan
ei voinut sitä ymmärtää, sillä hän ei voinut ajatella mitään eikä
ketään, jolla olisi arvovaltaa sanella hänelle, mitä hänen pitäisi
tehdä tai mitä tekemästä hänen tulisi pidättyä.

Oli jo myöhä, kun Tarzan sijoittui huojuvalle oksalle erääseen niistä
puista, joiden juurella Kertshakin apinat nukkuivat, ja hänen
ajatuksensa pyörivät yhä tämän kummallisen kysymyksen ympärillä, kun
hän vaipui uneen.

Aurinko oli varsin korkealla taivaalla, kun hän heräsi. Apinat olivat
jalkeilla etsimässä ravintoa. Tarzan silmäili heitä veltosti
paikaltaan, kun he kaivelivat lahoavasta maanpinnasta etanoita,
kovakuoriaisia ja toukkia tai etsivät puiden oksilta munia,
linnunpoikasia ja herkullisia lehtimatoja.

Aivan hänen päänsä vieressä kelluva kämmekkä avautui hitaasti,
levittäen hienot terälehtensä lämmittävään ja valaisevaan
auringonpaisteeseen, joka vasta äskettäin oli tunkeutunut sen
varjoisaan piilopaikkaan. Tuhansia kertoja oli Tarzan nähnyt tämän
kauniin ihmenäyn; mutta nyt se herätti hänen mielenkiintoaan
voimakkaammin kuin ennen, sillä parhaillaan alkoi apinamies tehdä
itselleen kysymyksiä kaikista niistä lukemattomista ihmeistä, joita
hän tähän asti oli pitänyt itsestään selvinä ilmiöinä.

Mikä pani kukan aukeamaan? Mikä pani sen kasvamaan pienestä nupusta
täysin kehittyneeksi kukaksi? Miksi se lainkaan oli olemassa? Miksi
oli hän itse olemassa? Mistä oli Numa, leijona, tullut? Kuka istutti
ensimmäisen puun? Miksi nousi Goro pimeälle öiselle taivaalle luomaan
tervetullutta valoaan kammottavaan öiseen viidakkoon? Entä aurinko?
Oliko aurinko taivaalla vain sattumalta?

Miksi eivät kaikki viidakon asukkaat olleet puissa? Miksi eivät puut
olleet jotakin muuta? Miksi oli Tarzan erilainen kuin Taug, Taug
erilainen kuin Bara, kauris, ja Bara erilainen kuin Shita, pantteri,
ja miksi ei Shita ollut samanlainen kuin Buto, sarvikuono? Mistä ja
miten tulivat he kaikki -- puut, kukat, hyönteiset ja viidakon
lukemattomat asukkaat?

Aivan aavistamatta välähti Tarzanin päähän ajatus. Tutkiessaan
sanakirjassa esiintyviä lukuisia _Jumalan_ määritelmiä hän oli
tavannut sanan _luoda_ -- "tehdä olemassa olevaksi; tehdä tyhjästä".

Tarzan oli melkein saavuttanut jotakin kouraantuntuvaa, kun kaukaa
kuuluva valitus sai hänet hätkähtäen heräämään mietiskelystään
nykyisen todellisuuden tajuntaan. Valitus oli viidakosta, jonkun
matkan päästä Tarzanin huojuvalta lepopaikalta. Se oli pienen balun
valitus. Tarzan tunsi sen heti Gazanin, Tikan lapsen, ääneksi. Hänet
oli nimitetty Gazaniksi, koska hänen pehmoinen lapsentukkansa oli
harvinaisen punainen ja _Gazan_ merkitsee isojen apinain kielellä
punainen iho.

Valitusta seurasi heti oikein aito kauhun kirkaisu pienistä
keuhkoista. Kuin sähköiskusta virisi Tarzanin toimintahalu. Hän kiiti
puiden läpi ääntä kohti kuin jousen lennättämä nuoli. Edeltään hän
kuuli täysikasvuisen naarasapinan kiukkuisia ärähdyksiä. Siellä riensi
Tika auttamaan. Vaaran täytyi olla hyvin uhkaava. Sen saattoi Tarzan
päättää naaraan äänen pelonsekaisesta, raivoisasta sävystä.

Juosten pitkin nuokkuvia oksia, heilahtaen puusta toiseen kiiruhti
apinamies ääniä kohti, jotka nyt olivat käyneet korvia huumaaviksi.
Kaikilta suunnilta kiiti sinnepäin Kertshakin apinoita, noudattaen
balun ja sen äidin äänien vetoomusta, ja heidän tullessaan pani heidän
kiljuntansa metsän kajahtelemaan.

Mutta nopeampana kuin raskaat toverinsa jätti Tarzan heidät kaikki
jälkeensä. Ensimmäisenä joutui hän näyttämölle. Hänen katsettaan
kohdannut näky sai hänen jättiläismäisen vartalonsa värisemään kuin
vilusta, sillä vihollinen oli eniten vihattu ja eniten kammottu
kaikista viidakon eläimistä.

Kiertyneenä isoon puuhun oli Histah, käärme -- tavattoman iso,
voimakas, limainen -- ja sen murhaavaan syleilyyn, kiedottuna oli
Tikan pikku balu, Gazan. Mikään koko viidakossa ei herättänyt Tarzanin
rinnassa niin läheisesti pelkoa muistuttavaa tunnetta kuin kamala
Histah. Myöskin apinat kammosivat Histahia ja pelkäsivät sitä jopa
enemmän kuin Shitaa, pantteria, ja Numaa, leijonaa. Kaikista
vihamiehistään he eivät ketään kaartaneet kauempaa kuin Histahia,
käärmettä.

Tarzan tiesi, että Tika erikoisesti pelkäsi tätä äänetöntä,
inhoittavaa vihollista, ja kun näky avautui hänen silmiensä eteen,
kummastutti häntä enimmän Tikan käyttäytyminen, sillä juuri sillä
hetkellä, kun hän näki Tikan, karkasi naarasapina välkkyvän käärmeen
kimppuun, ja kun voimakkaat kiemurat kietoivat hänet samoin kuin hänen
lapsensakin, ei hän millään tavoin koettanut pelastautua, vaan tarttui
vääntelehtivään ruumiiseen, turhaan koettaen raastaa sitä irti
kirkuvasta balustaan.

Tarzan tiesi liian hyvin, kuinka syvälle Histahin pelko oli syöpynyt
Tikaan. Siksi hän tuskin voi uskoa omia silmiään, kun ne vakuuttivat
hänelle, että Tika vapaaehtoisesti syöksyi tuohon kuolettavaan
syleilyyn. Eikä Tikan synnynnäinen pelko tätä hirviötä kohtaan ollut
paljoakaan kauheampi kuin itse Tarzanin. Vapaaehtoisesti ei Tarzan
milloinkaan ollut koskettanut käärmettä. Sen syytä hänen oli mahdoton
sanoa, sillä hän ei voinut myöntää pelkäävänsä mitään: eikä se
ollutkaan pelkoa, vaan pikemminkin synnynnäistä inhoa; sen hän oli
perinyt sivistyneiden esi-isiensä monilta miespolvilta ja ennen heitä
kenties lukemattomilta Tikan kaltaisilta esivanhemmilta, joiden
kaikkien rinnassa oli sama nimetön kammo tuota limaista matelijaa
kohtaan.

Tarzan ei kuitenkaan empinyt sen enempää kuin Tikakaan, vaan kävi
Histahin kimppuun yhtä nopeasti ja rajusti kuin olisi tehnyt
ahdistaessaan Baraa, kaurista, surmatakseen sen ravinnokseen. Täten
häiritty käärme kiemuroi ja mutkitteli hirveästi; mutta hetkeksikään
se ei irroittanut otettaan ainoastakaan aikomastaan uhrista, sillä se
oli sulkenut myöskin apinamiehen kylmään syleilyynsä, samassa kun tämä
oli hyökännyt sen kimppuun.

Riippuen yhä puussa kannatti valtava matelija kaikkia kolmea,
ikäänkuin he olisivat olleet höyheniä, koettaen samalla puristaa
heidät kuoliaaksi. Tarzan oli vetäissyt puukkonsa, iskien sillä
ripeästi ahdistajansa ruumista; mutta häntä ympäröivät kiemurat
uhkasivat rusentaa hänet hengettömäksi, ennenkuin hän olisi saanut
haavoitetuksi käärmettä kuolettavasti. Mutta hän taisteli edelleen
koettamatta kertaakaan välttää häntä odottavaa kauheata kuolemaa --
hänen ainoana pyrkimyksenään oli surmata Histah ja siten vapauttaa
Tika ja tämän balu.

Käärme käänsi isot, ammottavat leukapielensä hänen kohdalleen.
Kimmoisa kita, johon sopi kaniini tai sarvipää kauris yhtä helposti,
tavoitti häntä; mutta kiinnittäessään huomionsa apinamieheen Histah
toi päänsä Tarzanin puukon ulottuville. Heti ojentui ruskea käsi,
tarttui täplikkääseen niskaan, ja toinen upotti raskaan
metsästyspuukon kahvaa myöten pieniin aivoihin.

Histah vapisi suonenvedontapaisesti ja velttoni sitten, jännittyi ja
velttoni uudelleen, pieksäen sinne tänne pitkää ruhoaan; mutta se ei
enää tietänyt eikä tuntenut mitään. Histah oli kuollut, mutta
kuolinkamppailussaan se olisi helposti voinut tuhota kymmenkunta
ihmistä tai apinaa.

Reippaasti Tarzan tarttui Tikaan ja veti hänet irti höllentyneestä
kiemurasta, pudottaen hänet maahan; sitten, hän irroitti balun ja
sysäsi sen äidilleen. Histah yhä nytkähteli puristaen apinamiestä;
mutta ankarien ponnistusten jälkeen Tarzanin onnistui reutoutua irti,
ja hän hyppäsi maahan pois kuolevan käärmeen rajun tempomisen
ulottuvilta.

Joukko apinoita oli piirissä katselemassa taistelua. Mutta heti kun
Tarzan vahingoittumattomana selviytyi vihollisesta, kääntyivät he
ääneti poispäin ryhtyäkseen jälleen jatkamaan keskeytynyttä
ravinnonetsintäänsä, ja Tika poistui heidän mukanaan, näyttäen
unohtavan kaiken muun paitsi haluaan ja sitä seikkaa, että hän juuri
ennen keskeytystä oli löytänyt taitavasti piiloitetun pesän, jossa oli
kolme täysin tuoretta munaa.

Tarzan, joka ei myöskään vähääkään välittänyt sivuutetusta
taistelusta, loi vain jäähyväissilmäyksen vielä kiemuroivaan Histahiin
ja lähti pienelle lammikolle, josta heimo näillä seuduin kävi
juomassa. Omituista oli, ettei hän kiljaissut voittohuutoaan
surmattuaan Histahin. Muuta syytä hän ei olisi voinut siihen ilmoittaa
kun sen, että hänestä Histah ei ollut eläin. Se erosi jollakin
erikoisella tavalla muista viidakon asukkaista. Tarzan tiesi vain
vihaavansa sitä.

Lammikolla Tarzan joi kyllikseen ja ojensihe pehmeään ruohikkoon puun
varjoon. Hänen ajatuksensa palasivat Histahin, käärmeen, kanssa
käytyyn taisteluun. Hänestä tuntui kummalliselta, että Tika meni
vapaaehtoisesti tuon kamalan hirviön kierteisiin. Miksi oli Tika niin
tehnyt? Entä miksi hän itsekin oli tehnyt samoin? Tika ei ollut hänen,
ei myöskään Tikan balu. Miksi siis hän oli menetellyt siten? Kuollut
Histah ei kelvannut hänen ruuakseen. Kun, hän nyt mietti asiaa, ei hän
voinut keksiä kerrassaan mitään syytä, minkä vuoksi hänen olisi
pitänyt se tehdä, ja nyt hänen päähänsä pälkähti, että hän oli
toiminut melkein tahtomattaan, aivan samoin kuin jättäessään
vahingoittamatta vanhan gomanganin edellisenä iltana.

Mikä pakotti hänet tekemään sellaista? Jonkun häntä voimakkaamman
täytyi silloin, tällöin olla ohjaamassa hänen toimintaansa.
--Kaikkivaltias, -- ajatteli Tarzan. -- Pikkumerkit kertoivat, että
Jumala on kaikkivaltias. Varmastikin on Jumala pannut minut
menettelemään siten, sillä ikinä en olisi itsestäni niin tehnyt. Juuri
Jumala pani Tikan karkaamaan Histahiin käsiksi. Tika ei ikinä menisi
lähelle Histahia omasta tahdostaan. Jumala se pidätti puukkoani vanhan
gomanganin kurkusta. Jumala suorittaa ihmeellisiä tekoja, sillä hän on
"kaikkivaltias". Minä en voi nähdä Häntä; mutta tiedän, että juuri
Jumalan on täytynyt tehdä nämä teot. Ei yksikään mangani, gomangani
eikä tarmangani voisi niitä tehdä.

Entä kukat -- kuka pani ne kasvamaan? Niin, nyt oli kaikki selvää
-- kukat, puu, kuu, aurinko, hän itse, kaikki viidakon elolliset
olennot -- ne oli kaikki Jumala tehnyt tyhjästä.

Entä mitä Jumala on? Minkänäköinen Jumala on? Siitä hänellä ei ollut
minkäänlaista aavistusta; mutta hän oli varma siitä, että kaikki hyvä
tuli Jumalalta; hänen hyvät työnsä, kun hän pidättyi surmaamasta
vanhaa, turvatonta gomangani-raukkaa, Tikan rakkaus, joka oli
kiidättänyt hänet kuoleman syleilyyn; hänen oma uskollisuutensa Tikaa
kohtaan, kun hän pani vaaraan henkensä pelastaakseen Tikan. Kukat, ja
puut olivat hyviä ja kauniita. Ne oli Jumala tehnyt. Hän oli luonut
myöskin muut olennot, jotta kullakin olisi ruokaa elääkseen. Hän oli
luonut kaunisturkkisen Shitan, pantterin, ja uljaspäisen
takkuharjaisen Numan, leijonan. Hän oli luonut herttaisen viehkeän
Baran, kauriin.

Niin, Tarzan oli löytänyt Jumalan ja hän vietti koko päivän
ajatellessaan kaikkea sitä luonnossa olevaa hyvää ja kaunista, mikä
oli saanut Hänestä alkunsa. Mutta yksi seikka tuotti hänelle
päänvaivaa. Sitä hän ei oikein saanut soveltumaan siihen käsitykseen,
joka hänellä oli äsken löytämästään Jumalasta:

Kuka oli luonut Histahin, käärmeen?



VIIDES LUKU

Tarzan ja neekeripoika


Apinain Tarzan istui ison puun juurella, punoen uutta ruohoköyttä.
Hänen vierellään maassa olivat Shitan, pantterin, hampaiden ja kynsien
pahasti repimän vanhan nuoran kuluneet jätteet. Alkuperäisestä
nuorasta oli jäljellä vain puolet; toisen puolen oli vihainen
kissaeläin vienyt mukanaan hyppiessään viidakkoon silmukka vielä
hillittömässä kaulassaan, kun taas irtonainen pää laahautui
pensaikossa.

Tarzan hymyili muistellessaan Shitan vimmaista raivoa, mielettömän
rajuja ponnistuksia vapautuakseen siihen takertuneista säikeistä, sen
kaameata karjumista, joka oli osaksi vihaa, osaksi kiukkua, osaksi
pelkoa. Häntä hymyilytti, kun hän ajatteli vihollisensa äskeistä
lannistumista ja sitä, kuinka kävisi ensi kerralla, kun hän olisi
punonut uuden köytensä yhtä säiettä paksummaksi.

Tästä tulisi vahvin, paksuin nuora, mitä Apinain Tarzan oli
milloinkaan valmistanut. Kun apinamies kuvitteli mielessään Numaa,
leijonaa, turhaan rimpuilemassa sen pidättämänä, niin hän värähteli
ihastuksesta. Hän oli tyytyväinen ja hyvillä mielin, sillä hänen
kätensä ja aivonsa olivat puuhassa. Samoin olivat myöskin hänen
Kertshakin heimoon kuuluvat toverinsa etsiessään ravintoa aukeamalta
ja hänen ympärillään kasvavista puista.

Eivät mitkään kiusalliset tulevaisuuden huolet rasittaneet heidän
mieltään, ja vain silloin tällöin heräsi heidän aivoissaan muistelmia
läheisestä menneisyydestä. Heille tuotti jonkunlaista eläimellistä
tyydytystä vatsan täyttämisen hauska toimitus. Sitten he nukkuisivat
-- siinä oli heidän elämänsä, ja he nauttivat siitä, kuten me, te ja
minä, nautimme omastamme ja kuten Tarzan nautti omastaan. Kenties he
nauttivat elämästään enemmän kuin me nautimme omastamme, sillä kukapa
voi väittää, etteivät viidakon eläimet täytä sitä tarkoitusta, jota
varten heidät on luotu, paremmin kuin ihminen, joka usein poikkeaa
vieraille alueille ja rikkoo luonnon lakeja vastaan? Ja mikäpä tuottaa
suurempaa tyydytystä ja onnea kuin olemassaolon tarkoituksen
täyttäminen?

Tarzanin työskennellessä leikki Gazan, Tikan pikku balu, hänen
läheisyydessään, kun taas Tika oli etsimässä ravintoa aukeaman
vastaisella laidalla. Enää eivät Tika, äiti, eikä Taug, juro isä,
vähääkään epäilleet Tarzanin aikeita heidän esikoistaan kohtaan. Eikö
hän ollut uhmannut kuolemaa pelastaakseen heidän Gazaninsa Shitan
hampaista ja kynsistä? Eikö hän hellitellyt ja hyväillyt pienokaista,
osoittaen häntä kohtaan vieläkin enemmän rakkautta kuin Tika itse?
Heidän pelkonsa oli tyyntynyt, ja usein Tarzan nyt huomasi joutuneensa
esittämään pienen ihmisapinan lapsenhoitajan osaa -- eikä se toimi
suinkaan tuntunut hänestä väsyttävältä, koska Gazan oli ehtymätön
yllätysten ja huvin lähde.

Parhaillaan oli pikku apina kehittämässä kiipeämistaipumuksiaan, jotka
olisivat hänelle niin suureksi hyödyksi hänen nuoruusvuosinaan,
jolloin ripeä pako puiden yläoksille olisi paljon tärkeämpi ja
arvokkaampi kuin hänen varttumattomat lihaksensa ja koettelemattomat
hampaansa. Peräydyttyään viiden tai kuuden metrin päähän sen puun
rungosta, jonka oksien alla Tarzan punoi köyttään, Gazan juoksi
vinhasti eteenpäin ja kiipesi ketterästi alemmille oksille. Siellä hän
sitten aina kyykötti vähän aikaa perin ylpeänä saavutuksestaan,
kiipesi sitten alas toistaakseen saman tempun. Joskus, oikeastaan
hyvin usein, sillä olihan hän apina, kiintyi hänen huomionsa muihin
seikkoihin, kovakuoriaisiin, lehtimatoon tai pieneen hiireen, ja
silloin hän kiiti sitä takaa ajamaan; lehtimadon hän sai kiinni aina,
kovakuoriaisen joskus, mutta hiirtä ei koskaan.

Nyt hän havaitsi Tarzanin valmisteilla olevan köyden pään. Hän tarttui
siihen toisella kätösellään, nykäisi sen pois apinamiehen kädestä,
kimmahti kauas kuin elollinen kumipallo ja juoksi tiehensä aukeaman
poikki. Tarzan hypähti pystyyn ja lähti heti häntä tavoittamaan; ei
suuttumuksen jälkeäkään ollut hänen kasvoillaan eikä hänen äänessään,
kun hän huutaen kehoitti vallatonta pikku balua hellittämään hänen
köytensä.

Suoraan äitiänsä kohti oikaisi pikku Gazan, ja hänen jäljessään tuli
Tarzan. Tika katsahti sinnepäin ruokapuuhistaan, ja kun hän oivalsi,
että Gazan pakeni ja joku toinen ajoi takaa, niin hän ensiksi paljasti
hampaansa ja pörhisti niskakarvansa; mutta kun hän näki, että
ahdistaja oli Tarzan, syventyi hän jälleen omiin tehtäviinsä.
Apinamies saavutti bahun aivan hänen jalkojensa juuressa ja vaikka
vekara kirkui ja rimpuili, kun Tarzan otti hänet kiinni, niin Tika
vain pikimmiltään vilkaisi heihin päin. Hän ei enää pelännyt, että
hänen esikoistaan uhkaisi mikään vaara apinamiehen puolelta. Eikö tämä
ollut kahdesti pelastanut Gazania?

Saatuaan takaisin köytensä Tarzan palasi puun juurelle ja ryhtyi
jälleen työhönsä, mutta senjälkeen oli hänen valppaasti pidettävä
silmällä vallatonta balua, joka nyt kärkkäästi koetti varastaa köyden,
kun vain luuli, että hänen kookas, sileäihoinen serkkunsa hetkisenkään
oli varomaton.

Mutta tästä hidastuksesta huolimatta Tarzan sai vihdoin valmiiksi
pitkän, taipuisan aseen, lujemman kuin mikään hänen aikaisemmin
tekemänsä. Vanhan köytensä hylyksi joutuneen pätkän hän antoi
Gazanille leluksi, sillä Tarzanin mielessä oli opettaa Tikan balua
omien ajatustensa mukaan, sitten kun lapsi olisi kyllin vanha ja
vankka hyötyäkseen hänen neuvoistaan. Toistaiseksi riittäisi nuoren
apinan synnynnäinen matkimishalu tutustuttamaan häntä Tarzanin
menettelytapoihin ja aseisiin, ja niinpä apinamies katosi viidakkoon,
uusi köysi kiepuksi käärittynä toiselle olalle, kun taas pikku Gazan
kisaili aukeamalla, vetäen vanhaa köyttä perässään lapsellisen riemun
vallassa.

Harhaillessaan etsimässä ravintoa ja samalla kertaa kyllin uljasta
pyydystettävää riistaa, johon hän voisi koettaa uutta asettaan,
lensivät hänen ajatuksensa usein Gazaniin. Apinamies oli melkein
alusta alkaen suuresti kiintynyt Tikan baluun, osittain sen tähden,
että lapsi oli Tikan, hänen ensimmäisen lemmittynsä, ja osittain
pienen apinan itsensä tähden ja senvuoksi, että Tarzan kaipasi jotakin
tunnekykyistä olentoa, jolle osoittaisi rakkauttaan tyydyttääkseen
hänen kuten kaikkien ihmissuvun normaalisten jäsenten sielussa
piilevää kiintymyksen tarvetta. Tarzan kadehti Tikaa. Totta kyllä,
Gazan, näkyi hyvin suuressa määrin vastaavan Tarzanin häntä kohtaan
tuntemaan hellyyteen, jopa pitäen häntä parempana kuin omaa jöröä
isäänsä; mutta Tikaan pienokainen turvautui aina, kun tuli kipu tai
pelko, kun se oli väsynyt tai nälkäinen. Silloin Tarzan aina tunsi
olevansa ihan yksin maailmassa, ja haikeasti kaipasi jotakuta, joka
ensiksi rientäisi hänen luokseen tarvitessaan apua tai turvaa.

Taugilla oli Tika; Tikalla oli Gazan ja melkein jokaisella muulla
Kertshakin heimon uroksella ja naaraalla oli yksi tai useampia muita,
joita he voivat rakastaa ja jotka rakastivat heitä. Luonnollisestikaan
Tarzan ei osannut pukea ajatustaan juuri tähän muotoon -- hän vain
tiesi kaipaavansa jotakin, mitä hänellä ei ollut, jotakin, joka tuntui
ilmenevän Tikan ja pikku balun välisissä suhteissa, ja siksi hän
kadehti Tikaa ja ikävöitsi edelleen omaa balua.

Hän oli nähnyt Shitan puolisoineen pienen kolmijäsenisen perheensä
keskuudessa; ja syvemmällä sisämaassa, lähellä kaihoisia kukkuloita,
jossa helteisenä päivänä voi loikoa jyrkän vuorenrinteen juurella
kasvavan, yhteenkietoutuneen tiheikön vilpoisan synkässä varjossa, oli
Tarzan löytänyt Numan, leijonan, ja Saborin, naarasleijonan, pesän.
Siellä hän oli tarkkaillut niitä ja niiden pieniä baluja -- leikkisiä
olentoja, jotka olivat täplikkäitä kuin pantteri. Ja hän oli nähnyt
Baran, kauriin, nuorine vasikoineen ja Buton, sarvikuonan, kömpelöine
pienokaisineen. Jokaisella viidakon olennolla oli omansa -- paitsi
Tarzanilla. Tämän seikan ajatteleminen teki Tarzanin murheelliseksi,
surumieliseksi ja yksinäiseksi. Mutta äkkiä haihdutti riistan haju
hänen nuoresta mielestään kaiken muun, ja notkeasti kuin kissa hän
ryömi oksalle, joka notkui tämän jylhän seudun villieläinten
ikivanhalle juomapaikalle vievän polun kohdalla.

Kuinka monta tuhatta kertaa tämä vankka, vanha oksa olikaan taipunut
jonkun villin, verenhimoisen saalistajan painosta niinä pitkinä
vuosina, joina se oli ojentanut lehväisiä oksiaan syvälle kuluneen
viidakkopolun yläpuolelle! Tarzanin, apinamiehen, Shitan, pantterin,
ja Histahin, käärmeen, se tunsi hyvin. Ne olivat kuluttaneet sen oksan
yläpinnan kuoren sileäksi.

Tällä kertaa lähestyi vanhassa puussa odottavaa väijyjää Horta,
metsäkarju, jonka peloittavat torahampaat ja kiukkuinen
luonto suojasivat sitä kaikkien muiden paitsi hurjimpien ja
nälkiintyneimpien, isointen raatelijain hyökkäyksiltä.

Mutta Tarzanista liha oli aina lihaa; ei mikään syötävä ja maukas
päässyt nälkäisen Tarzanin ohitse rauhassa ja ahdistamatta. Nälän
ajamana samoin kuin taistelussa apinamies oli rajumpi kuin viidakon
eniten pelätyt asukkaat. Hän ei tuntenut pelkoa eikä sääliä,
lukuunottamatta harvoja tilaisuuksia, jolloin joku kummallinen
selittämätön voima pidätti hänen kättään -- selittämätön hänestä,
koska hän ei tuntenut syntyperäänsä eikä sitä humaanisuuden ja
sivistyksen vaikutusta, joka juuri hänen syntyperänsä nojalla oli
hänen pysyväistä perintöänsä.

Niinpä hän ei nytkään hillinnyt kättään siihen asti, kunnes vähemmän
peloittava herkkupala osuisi hänen tielleen, vaan pujotti uuden
köytensä silmukan Hortan, metsäkarjun, kaulaan. Se oli erinomainen
todistus uusien säikeiden kestävyydestä. Raivostunut karju rimpuili
sinne tänne, mutta uusi köysi, jonka Tarzan oli kiinnittänyt puun
runkoon sen oksan yläpuolelle, jolta hän oli silmukan heittänyt, kesti
sen kaikki ponnistukset.

Hortan röhkiessä ja riehuessa, viillellen viidakon tukevaa jättiläistä
valtavilla torahampaillaan, niin että kaarnasirpaleita sinkoili
kaikkiin suuntiin, pudottautui Tarzan maahan sen taakse. Apinamiehen
kädessä oli pitkä, terävä puukko; se oli ollut hänen alituinen
seuralaisensa siitä kaukaisesta päivästä saakka, jolloin sattuma oli
ohjannut sen kärjen Bolganin, gorillan, ruumiiseen ja pelastanut
silvotun ja vertavuotavan ihmislapsen muutoin varmasta kuolemasta.

Tarzan astui Hortaan päin, joka nyt pyörähti vihamiestään vastaan.
Vaikka nuori jättiläinen olikin kookas ja vahvalihaksinen, olisi
kuitenkin saattanut näyttää hullunrohkealta hänen käydä vastustamaan
niin hirvittävää otusta kuin Hortaa, karjua, aseenaan vain mitätön
metsästyspuukko. Niin olisi saattanut tuntua sellaisesta, joka tunsi
Hortan vaikkapa vain pintapuolisesti eikä Tarzania lainkaan.

Hetkisen Horta seisoi liikkumatta, silmäillen apinamiestä. Sen häijyt,
syvällä kuopissaan olevat silmät kiiluivat kiukkuisesti, ja se pudisti
alhaalle painettua päätään.

"Mudansyöjä!" pilkkasi apinamies. "Loassarypijä. Lihasikin haisee,
mutta se on mehevää ja tekee Tarzanin voimakkaaksi. Tänään syön sinun
sydämesi, sinä isojen torahampaiden haltija, että se pitäisi rajussa
liikkeessä minun omia kylkiluitani vasten sykkivän sydämen."

Vaikka Horta ei ymmärtänytkään mitään Tarzanin haastelusta, oli se
yhtä kaikki perin raivostunut. Se näki edessään vain alastoman,
karvattoman ja heikon ihmisolennon, joka mitättömine hampaineen ja
pehmeine lihaksineen uhitteli sen omaa hillitöntä rajuutta, ja kohta
se hyökkäsi.

Apinain Tarzan odotti, kunnes kauhean torahampaan sivallus oli juuri
viiltämäisillään auki hänen reitensä, sitten hän liikahti
-- äärimmäisen vähän syrjään; mutta hänen liikkeensä oli niin nopea,
että salama olisi ollut siihen verrattuna kuhnuri, ja samalla hän
kumartui, iskien oikean kätensä koko valtavalla voimalla isänsä
metsästyspuukon pitkän terän suoraan Hortan, metsäkarjun, sydämeen.
Vikkelä hyppy vei hänet pois otuksen kuolinkamppailun alalta ja
hetkistä myöhemmin oli Hortan lämmin, vertatihkuva sydän hänen
käsissään.

Tyydytettyään nälkänsä ei Tarzan etsinyt korkealla sijaitsevaa paikkaa
nukkuakseen, kuten hänen tapansa oli joskus tehdä, vaan jatkoi
vaellustaan viidakossa etsien pikemminkin seikkailuja kuin ravintoa,
sillä tänään hän oli rauhaton. Ja niinpä hän sattumalta suuntasi
askeleensa Mbongan, neekeripäällikön, kylää kohti, jonka kansaa Tarzan
oli niin säälimättömän heltymättä kiusoitellut siitä lähtien, kun
Kulonga, päällikön poika, oli surmannut Kaalan.

Aivan mustaihoisten kylän vieritse koukerteli joki. Tarzan saapui sen
rannalle hieman alapuolella sitä aukeamaa, jolla neekerien matalat
olkikattoiset majat olivat. Joessa vilisevä elämä oli apinamiehestä
aina kiehtovaa. Hänestä oli hauskaa tarkkailla Duron, virtahevon,
kömpelöitä liikkeitä ja perin mielellään hän urheili härnäämällä
kauheata krokotiilia, Gimlaa, tämän ollessa rannalla päivää
paistattamassa. Sitten siellä oli myös mustaihoisten gomanganien
naaraita ja baluja, joita hän säikytteli, kun he kyykistelivät joen
partaalla naiset vähäisine pesuineen, balut alkeellisine leluineen.

Tänä päivänä hän sai näkyviinsä naisen ja lapsen alempana joen
varrella kuin tavallisesti. Edellinen oli etsimässä eräänlaisia
simpukoita, joita oli mudassa juuri vedenrajassa. Hän oli nuori, noin
kolmikymmenvuotias neekerinainen. Hänen hampaansa olivat teräviksi
hiotut, sillä hänen kansalaisensa olivat ihmissyöjiä. Hänen
alahuulensa oli lävistetty, ja se kannatti karkeatekoista kuparilevyä,
jota hän oli pitänyt niin monta vuotta, että huuli oli venynyt
kammottavan pitkälle alaspäin, jättäen alaleuan hampaat ja ikenet
paljaaksi. Myöskin hänen nenänsä oli lävistetty, ja reikään oli
pistetty punainen puikko. Metallisia koristuksia riippui hänen
korvissaan, otsallaan ja poskillaan; leuassa ja nenänselkämyksellä oli
värillisiä tatueerauksia, jotka olivat iän mukana haalistuneet, Hän
oli alaston lukuunottamatta vyötäisille sidottua ruohoköyttä. Kaikesta
huolimatta hän oli hyvin kaunis omasta ja myöskin Mbongan heimon
miesten mielestä, vaikka hän olikin eräästä toisesta kansasta --
sotasaalis, jonka eräs Mbongan soturi oli hänen tyttönä ollessaan
saanut.

Hänen lapsensa oli kymmenvuotias poika, notkea, suora ja neekeriksi
komea. Tarzan katseli paria läheisen pensaan piiloisan lehvistön
takaa. Hän oli juuri hyökkäämäisillään heidän eteensä, peloittavasti
kiljaisten, nauttiakseen heidän säikähdyksestään ja suinpäin paostaan;
mutta äkkiä pisti hänen päähänsä uusi ajatus. Tässä oli balu, joka oli
samanmuotoinen kuin hän itsekin. Tosinhan pojan iho oli musta; mutta
mitäpä siitä? Tarzan ei ollut koskaan nähnyt valkeaihoista ihmistä.
Sikäli kun hän tiesi, oli hän ainoa sellaisen kummallisen elämänmuodon
edustaja koko maapallolla. Musta poika oli erinomainen balu
Tarzanille, koska hänellä ei ollut omaa. Hän hoivaisi häntä
huolellisesti, ruokkisi häntä hyvin, suojaisi häntä niinkuin vain
Apinain Tarzan kykeni suojelemaan omaansa ja opettaisi hänelle
puolittain inhimillisiä, puolittain eläimellisiä, viidakon
salaisuuksia koskevia tietojaan lahoavasta pintakasvullisuudesta
alkaen aina metsän ylimpien tasanteiden korkealle kohoavia huippuja
myöten.

Tarzan päästi nuoransa kiepulta ja pudisti silmukan levälleen.
Vähääkään aavistamatta tuon peloittavan olennon läheisyyttä puuhaili
hänen edessään oleva pari edelleenkin simpukoita etsien, kaivellen
mutaa lyhyillä kepeillä.

Tarzan astui esiin heidän takanaan olevasta viidakosta; silmukka oli
levällään maassa hänen vieressään. Oikea käsi heilahti nopeasti, ja
silmukka kohosi sirosti ilmaan, leijaili hetkisen pahaa
aavistamattoman pojan kohdalla ja laskeutui sitten. Kun se kietoutui
pojan vartalon ympärille olkapäiden alapuolelta, nykäisi Tarzan äkkiä,
niin että silmukka tiukkeni pojan käsivarsien ympärille, puristaen ne
kylkiä vasten. Pojan huulilta pääsi kauhistunut kirkaisu, ja kun hänen
äitinsä kääntyi säikähtyneenä hänen huudostaan, näki hän poikaa
vinhasti kiskottavan kookasta, valkeata jättiläistä kohti, joka seisoi
läheisen puun varjossa vain vähän enemmän kuin kymmenen pitkän
askeleen päässä hänestä.

Päästäen vimmastuksen ja kauhistuksen sekaisen huudahduksen, syöksyi
nainen pelottomasti apinamiestä kohti. Hänen ilmeissään näki Tarzan
sellaista päättäväisyyttä ja rohkeutta, joka ei väistäisi itse
kuolemaakaan. Hän oli perin kamalan ja peloittavan näköinen silloinkin
kun hänen kasvonsa olivat tyynet; mutta kun hänen muotonsa oli
intohimon vääntämä, niin se oli hornamaisen kauhistuttava. Jopa
apinamieskin peräytyi, mutta enemmän inhosta kuin pelosta -- pelkoa
hän ei lainkaan tuntenut.

Mustan naaraksen balu puri ja potki, kun Tarzan pisti hänet
kainaloonsa ja katosi sillä kohdalla alhaalle riippuvien oksien
sekaan, juuri kun vimmastunut äiti kiiti esille tavoittamaan häntä ja
tappelemaan hänen kanssaan. Ja painuessaan syvemmälle viidakkoon
rimpuilevan saaliinsa kanssa hän mietti, minkälainen gomanganien
taistelukunto saattaisi olla, jos urokset olisivat yhtä hirmuisia kuin
naaraat.

Päästyään turvallisen välimatkan päähän äidistä, jonka lapsen hän oli
ryöstänyt, ja pois hänen kirkumisensa ja uhkauksiensa kuuluvilta,
pysähtyi Tarzan tarkastamaan saalistaan, joka nyt oli niin perin
pohjin peloissaan, että oli lakannut rimpuilemasta ja kiljumasta.

Pelästynyt lapsi muljautteli kauheasti silmiään vangitsijaansa päin,
niin että välkkyvät valkuaiset näkyivät silmäterän joka puolelta.

"Minä olen Tarzan", sanoi apinamies ihmisapinoiden kielellä. "Minä en
tee sinulle pahaa. Sinusta tulee Tarzanin balu. Tarzan suojelee sinua.
Hän ruokkii sinua. Tarzanin balu saa parasta, mitä viidakossa on,
sillä Tarzan on oivallinen metsästäjä. Sinun ei tarvitse pelätä
ketään, ei edes Numaa, leijonaa, sillä Tarzan on mahtava taistelija.
Ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan, Kaalan poika. Älä pelkää!"

Mutta lapsi vain uikutti ja vapisi, sillä hän ei ymmärtänyt isojen
apinoiden kieltä, ja Tarzanin ääni kuulosti hänestä eläimen ärinältä
ja murinalta. Lisäksi hän myöskin oli kuullut tarinoita tästä pahasta,
valkoisesta metsänjumalasta. Juuri hän oli surmannut Kulongan ja monta
muuta Mbongan, päällikön, soturia. Ja hän se yön pimeydessä hiipi
salaapäin, noitakeinoja käyttäen, kylään, varastamaan nuolia ja
myrkkyjä ja säikyttelemään naisia ja lapsia, jopa täysikasvuisia
soturejakin. Epäilemättä tämä ilkeä jumala söi pieniä poikia. Olihan
hänen äitinsä niin sanonut, kun hän oli ollut tottelematon ja äiti oli
uhannut antaa hänet viidakon valkealle jumalalle, jollei hän olisi
hyvä. Pieni musta Taibo välisi kuin vilutautinen.

"Onko sinulla kylmä, Go-bu-balu?" kysyi Tarzan, käyttäen paremman
nimen puutteessa apinoiden sanaa mustasta poikalapsesta. "Aurinko
paistaa lämpimästi; miksi väriset?"

Taibo ei ymmärtänyt, vaan huusi äitiänsä ja pyysi isoa valkoista
jumalaa päästämään hänet, luvaten siitä lähtien aina olla hyvä poika,
jos hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Tarzan pudisti päätään. Hän ei
ymmärtänyt sanaakaan. Tällainen ei kävisi päinsä! Hänen oli opetettava
Go-bu-balulle sellaista kieltä, joka kuulostaisi puheelta; Tarzanista
oli varmaa, ettei Go-bu-balun äänteleminen ollutkaan mitään puhetta.
Se tuntui aivan yhtä järjettömältä kuin mielettömien lintujen räkätys.
Parasta olisi, arveli apinamies, viedä hänet kiireesti Kertshakin
heimon keskuuteen, jossa hän kuulisi manganien keskustelevan
keskenään. Niin hän pian oppisi pummaan ymmärrettävästi.

Tarzan nousi seisomaan korkealle maanpinnan yläpuolella huojuvalle
oksalle, jolle hän oli pysähtynyt, ja viittasi Taiboa seuraamaan,
mutta Taibo vain takertui lujasti kiinni puun runkoon ja itki. Poikana
ja Afrikan alkuasukkaana hän tietystikin oli usein tätä ennen
kiipeillyt puissa; mutta se ajatus, että hänen olisi kiidettävä metsän
läpi, hyppien oksalta toiselle, kuten hänen vangitsijansa oli hänen
kauhukseen tehnyt kantaessaan Taiboa pois äidin luota, täytti hänen
lapsellisen sydämensä pelolla.

Tarzan huokasi. Hänen äskettäin saamallaan balulla oli totisesti
paljon opittavaa. Oli säälittävää, että hänen kokoisensa ja
voimaisensa lapsi oli niin takapajulla. Hän koetti houkutella Taiboa
seuraamaan itseään, mutta poika ei uskaltanut; niinpä Tarzan nosti
hänet selkäänsä ja kantoi häntä. Taibo ei enää kynsinyt eikä purrut.
Pako näytti mahdottomalta. Vaikka hänet nyt olisikin laskettu maahan,
niin olisi hyvin todennäköistä, sen hän tiesi, ettei hän osaisi palata
Mbongan, päällikön, kylään. Ja jos hän osaisikin, niin matkallaan hän,
kohtaisi leijonia ja panttereita ja hyenoja, jotka kaikki, siitä oli
Taibo myöskin hyvin selvillä, pitivät erittäin paljon pienien, mustien
poikien lihasta.

Siihen mennessä ei kammottava valkoinen viidakkojumala ollut tehnyt
hänelle mitään pahaa. Näinkään hyvää kohtelua hän ei voisi odottaa
kauhistuttavilta, vihreäsilmäisiltä ihmissyöjiltä. Kahdesta pahasta
olisi niin ollen pienempi antaa valkoisen jumalan viedä hänet mukanaan
raapimatta ja purematta, kuten hän oli aluksi tehnyt.

Tarzanin ripeästi heilautellessa itseään puusta puuhun sulki pikku
Taibo silmänsä, jottei hänen enää tarvitsisi nähdä allaan ammottavia,
pelottavia kuiluja. Taibo ei ollut koskaan eläissään ollut niin
kauhuissaan, mutta häntä kantavan valkoisen jättiläisen kiitäessä
eteenpäin metsässä hiipi hänen rintaansa omituinen turvallisuuden
tunne, kun hän näki, kuinka varmoja apinamiehen hypyt olivat,
kuinka erehtymättömästi hän tarttui huojuviin oksiin, joista
hän sai kädensijan, ja olihan lisäksi niin turvallista metsän
keskitasanteilla, korkealla hirmuisten leijonien ulottuvilta.

Ja niin saapui Tarzan aukeamalle, josta heimo etsi ravintoa, ja
pudottautui apinoiden sekaan uuden balunsa painautuessa lujasti hänen
hartioitaan vasten. Hän oli päässyt keskelle laumaa, ennenkuin Taibo
havaitsi ainoatakaan karvaista otusta ja ennenkuin apinat huomasivat,
ettei Tarzan ollut yksin. Kun he näkivät pikku gomanganin hänen
selässään, tulivat muutamat heistä hänen luokseen hampaat irvissä ja
kasvot äkäisesti vääntyneinä.

Tunti sitten olisi pieni Taibo voinut sanoa tuntevansa, mitä on
äärimmäinen pelko; mutta kun hän nyt näki nuo kauheat pedot
ympärillään, käsitti hän, etteivät hänen kaikki aikaisemmat
kokemuksensa olleet mitään tähän verrattuina. Miksi seisoi iso
valkoinen jättiläinen noin huolettomana paikoillaan? Miksi hän ei
paennut, ennenkuin nuo kauheat, karvaiset puiden asukkaat karkaisivat
heidän kimppuunsa ja repisivät heidät molemmat kappaleiksi? Ja sitten
välähti Taibon päähän hyydyttävä muisto. Se oli kertomus, jota
Mbongan, päällikön, kansan keskuudessa pelokkaasti kuiskailtiin suusta
suuhun, ettei tämä iso valkoinen haltia muka ollut muuta kuin karvaton
apina, sillä olihan hänet nähty niiden seurassa.

Taibo ei voinut muuta kuin silmät levällään kauhusta tuijottaa
lähestyviin apinoihin. Hän näki heidän tuuheina törröttävät
kulmakarvansa, heidän vankat torahampaansa, heidän häijyt silmänsä.
Hän pani merkille heidän karvaisen ihon alla liikkuvat valtaiset
lihaksensa. Heidän kaikki liikkeensä ja ilmeensä olivat hyvin
uhkaavia. Myöskin Tarzan näki sen. Hän veti Taibon eteensä.

"Tämä on Tarzanin Go-bu-balu", hän selitti. "Älkää tehkö hänelle
pahaa! Muutoin Tarzan tappaa teidät." Ja hän paljasti omat hampaansa,
irvistäen lähimmälle apinalle.

"Se on gomangani", vastasi apina. "Anna minun tappaa se! Se on
gomangani. Gomanganit ovat vihollisiamme. Anna minun tappaa se!"

"Mene tiehesi!" ärähti Tarzan. "Sanoinhan sinulle, Gunto, että se on
Tarzanin balu. Mene tiehesi tahi Tarzan tappaa sinut!" Ja apinamies
astui askeleen lähestyvää apinaa kohti.

Tämä siirtyi syrjään jäykkänä ja uhkaavana aivan samoin kuin koira,
joka kohtaa toisen ja on liian peloissaan tappelemaan ja liian ylpeä
kääntyäkseen pakenemaan.

Sitten tuli Tika, jota kannusti uteliaisuus. Hänen vierellään
hyppelehti pikku Gazan. He olivat ihmeissään kuten muutkin; mutta Tika
ei paljastanut hampaitaan, Tarzan näki sen ja viittasi häntä
lähemmäksi.

"Tarzanilla on nyt balu", hän virkkoi. "Hän ja Tikan balu saavat
leikkiä yhdessä."

"Se on gomangani", esteli Tika. "Se surmaa minun baluni. Vie se pois,
Tarzan!"

Tarzan purskahti nauramaan. "Se ei kykenisi vahingoittamaan Pambaa,
rottaa. Se on vain pieni balu ja perin peloissaan. Anna Gazanin
leikkiä sen kanssa!"

Tikaa yhä peloitti, sillä tavattomasta hurjuudestaan huolimatta ovat
isot ihmisapinat arkoja; mutta vihdoin hänen Tarzania kohtaan
tuntemansa suuri luottamus sai hänet rauhoittumaan, ja hän työnsi
Gazania lähemmäksi neekeripoikaa. Pieni apina painautui vaistomaisesti
äitiänsä vasten, paljasti torahampaansa ja päästi pelon ja kiukun
sekaisia kirkaisuja.

Ei myöskään Taibo näkynyt suinkaan haluavan lähemmin tutustua
Gazaniin, minkä vuoksi Tarzan toistaiseksi luopui yrityksestään.

Sitä seuraavalla viikolla oli Tarzanilla paljon puuhaa. Balustaan oli
hänellä suurempi vastuunalaisuus kuin hän oli aavistanut. Hän ei
rohjennut jättää sitä yksin hetkeksikään, sillä koko heimosta voi
varmasti ainoastaan Tika pidättyä surmaamasta kovaonnista neekeriä,
jollei Tarzan ollut alituisesti varuillaan. Metsästäessään piti
Tarzanin kantaa Go-bu-halua muassaan. Se oli vaivaloista, ja lisäksi
musta poika tuntui Tarzanista niin typerältä ja aralta. Se oli tyyten
turvaton viidakon pieniäkin otuksia vastaan. Tarzania ihmetytti, miten
se oli lainkaan voinut säilyä elossa. Hän koetti opettaa sitä ja näki
toivon säteen siinä seikassa, että Go-bu-balu oli oppinut muutamia
sanoja ihmisapinoiden kieltä ja kykeni nyt pysyttelemään korkealla
oksalla kirkumatta pelosta; mutta lapsessa oli jotakin, mikä
huolestutti Tarzania. Hän oli usein tarkkaillut kylässä olevia
mustaihoisia. Hän oli nähnyt lasten leikkivän, ja aina oli silloin
kajahdellut nauru; mutta pieni Go-bu-balu ei nauranut milloinkaan.
Silloin tällöin hän hymyili jurosti, mutta nauru oli hänelle tyyten
vierasta. Mutta mustaihoisen olisi pitänyt nauraa, järkeili apinamies.
Se oli gomanganien tapa.

Hän näki myöskin pikku pojan usein hyljeksivän ruokaa ja käyvän päivä
päivältä laihemmaksi. Joskus hän yllätti pojan hiljaa nyyhkyttämässä
itsekseen. Tarzan koetti lohduttaa häntä aivan samoin kuin raju Kaala
oli lohduttanut Tarzania, kun apinamies oli balu, mutta siitä ei ollut
lainkaan apua. Go-bu-balu ei vain enää pelännyt Tarzania -- siinä
kaikki. Hän pelkäsi kaikkia muita viidakon elollisia olentoja. Hän
pelkäsi viidakon päiviä, pitkiä retkiä huimaavissa puunlatvoissa. Hän
pelkäsi viidakon öitä, vaarallisia makuusijoja korkealla maasta ja
hänen alapuolellaan saalistavien raatelijain murahtelua ja kiljuntaa.

Tarzan ei tietänyt mitä tehdä. Hänen peritty englantilainen verensä
teki hänelle vaikeaksi ajatellakaan suunnitelmastaan luopumista,
vaikka hänen olikin pakko myöntää itselleen, ettei hänen balunsa
vastannut hänen toiveitaan. Vaikka hän pysyikin uskollisena
ottamalleen tehtävälle, jopa huomasi alkaneensa pitää Go-bu-balusta,
ei hän voinut pettää itseään kylliksi paljon uskoakseen tuntevansa
neekeripoikaa kohtaan niin kiihkeän lämmintä rakkautta kuin Tika
osoitti Gazania kohtaan ja mustaihoinen äiti oli osoittanut
Go-bu-balua kohtaan.

Pieni neekeripoika lakkasi vähitellen kyyristelemästä pelosta
nähdessään Tarzanin, alkaen sensijaan luottaa häneen ja ihailla häntä.
Vaikka hyvyyttä oli hän aina saanut kokea kookkaan, valkoisen haltian
puolelta, mutta hän oli nähnyt, kuinka hurjasti hänen vangitsijansa
saattoi kohdella muita. Hän oli nähnyt apinamiehen karkaavan erään
urosapinan kimppuun, joka itsepäisesti pyrki ottamaan kiinni ja
surmaamaan Go-bu-balun. Hän oli nähnyt Tarzanin vahvojen, valkeiden
hampaiden pureutuvan vastustajan niskaan ja valtavien lihaksien
jännittyvän ottelussa. Hän oli kuullut villit, eläimelliset ärähdykset
ja karjaisut taistelun tehneessä ja häntä oli puistattanut, kun hän
käsitti, ettei hän kyennyt eroittamaan suojelijansa ääntä karvaisen
apinan äänestä.

Hän oli nähnyt Tarzanin nujertavan kauriin aivan kuten Numa, leijona,
olisi sen tehnyt, hyppäämällä sen selkään ja iskemällä hampaansa sen
niskaan. Taibo oli vapissut sen nähdessään, mutta hän oli myöskin
värähtänyt ihailusta, ja ensimmäistä kertaa hänen tylsässä
neekerimielessään heräsi epämääräinen halu jäljitellä villiä
kasvatusisäänsä. Mutta Taibolta, pieneltä mustaihoiselta pojalta,
puuttui sitä jumalaista kipinää, jonka nojalla Tarzan, valkoinen
poika, oli voinut käyttää hyväkseen jylhän viidakon menettelytapoja.
Mielikuvitusta oli hänellä liian vähän, mutta mielikuvitus on vain
ylemmän älykkyyden toinen nimitys.

Juuri mielikuvitus rakentaa siltoja, kaupunkeja ja valtakuntia.
Eläimet eivät sitä tunne, mustaihoiset tuntevat sen vain vajavaisesti,
kun se taas on annettu taivaanlahjana yhdelle sadastatuhannesta
maapallon vallitsevan rodun jäsenestä, jottei ihminen menehtyisi ja
häviäisi maan päältä.

Sillä aikaa kun Tarzan pohti balunsa tulevaisuutta koskevaa
pulmallista kysymystään, valmistautui kohtalo ottamaan asian johdon
pois hänen käsistään. Murheissaan poikansa menettämisestä oli Momaja,
Taibon äiti, tiedustanut neuvoa heimon poppamieheltä, saamatta
kuitenkaan mitään apua. Miehen tekemä taika ei ollut tehoisa, sillä
vaikka Momaja maksoi hänelle siitä kaksi vuohta, niin se ei tuonut
Taiboa takaisin eikä edes ilmaissut, mistä Momaja voisi etsiä
poikaansa vähääkään uskoen löytävänsä hänet. Momaja oli äkkipikainen
ja vieraasta kansasta eikä senvuoksi paljoakaan luottanut miehensä
heimon taikuriin, ja kun tämä niin ollen esitti, että kahden vuohen
suuruinen lisämaksu epäilemättä auttaisi häntä tekemään voimakkaamman
taian, niin hän muitta mutkitta päästi toraisen kielensä valloilleen
ja sätti taikuria niin tepsivästi, että tämä oli iloinen päästessään
luikkimaan tiehensä seebranhäntineen ja taikapatoineen.

Kun hän oli mennyt ja Momaja saanut osittain hillityksi kiukkunsa,
vaipui hän ajatuksiinsa, kuten hän niin usein oli tehnyt Taibonsa
ryöstön jälkeen, toivoen vihdoin keksivänsä jonkun järkevän keinon
poikansa olinpaikan selvillesaamiseksi tai ainakin saadakseen
varmuuden siitä, oliko Taibo elossa vaiko kuollut.

Mustaihoiset tiesivät, ettei Tarzan syönyt ihmislihaa, sillä hän oli
tappanut heistä useampia kuin yhden, mutta ei koskaan ollut maistanut
yhden ainoankaan lihaa. Myöskin oli ruumiit aina löydetty; toisinaan
ne olivat tipahtaneet ikäänkuin pilvistä keskelle kylää. Koska Taibon
ruumista ei oltu löydetty, niin Momaja päätteli pojan olevan elossa.
Mutta missä?

Sitten hänen mieleensä juolahti muisto Bukawaista, saastaisesta, joka
asui luolassa pohjoisessa olevan vuoren rinteellä ja jonka yleisesti
tiedettiin pitävän pahoja henkiä luonaan kurjassa loukossaan. Harvat,
jos ketkään, olivat kylliksi uhkarohkeita mennäkseen Bukawai-vanhuksen
puheille; ensiksikin pelättiin hänen taikavoimaansa ja kahta hyenaa,
jotka oleskelivat hänen luonaan ja joiden hyvin tiedettiin olevan
niiden muotoon pukeutuneita pahoja henkiä; ja toiseksi inhottiin
kammottavaa tautia, joka pakotti Bukawain elämään hylkiönsä ja joka
hitaasti syövytti hänen kasvojaan.

Mutta nyt Momaja ovelasti mietti, että jos kukaan, niin juuri Bukawai
tietäisi Taibon olinpaikan, sillä mies oli ystävällisissä suhteissa
jumalien ja pahojen henkien kanssa, ja hänen lapsensa ryöstäjä oli
joko paha henki tai jumala; mutta jopa hänen äidinrakkautensakin
joutui kovalle koetukselle, kun hänen piti uskaltautua synkkään
viidakkoon mennäkseen kaukaiseen vuoristoon ja Bukawain, saastaisen,
ja tämän pahojen henkien asuinpaikkaan.

Äidinrakkaus on kuitenkin yksi niitä inhimillisiä intohimoja, joita on
pidettävä melkein vastustamattomien voimien arvoisina. Se ajaa heikon
naisen vähäisine voimineen suorittamaan sankarillisia tekoja. Momaja
ei suinkaan ollut ruumiillisesti heikko, mutta hän oli nainen,
tietämätön ja taikauskoinen afrikkalainen villi. Hän uskoi pahoihin
henkiin, loitsuihin ja taikavoimiin. Momajan mielestä asusti
viidakossa paljon hirvittävämpiä olentoja kuin leijonia ja panttereita
-- kauheita, nimettömiä olentoja, joilla oli kyky tehdä kamalaa
vahinkoa monissa viattomissa valemuodoissa.

Eräältä kylän soturilta, jonka Momaja tiesi kerran sattumalta
joutuneen Bukawain luolalle, sai Taibon äiti tietää kuinka hän sen
löytäisi; se sijaitsi lähellä lähdettä, joka kumpusi esille eräässä
kallionrotkossa kahden kukkulan välissä, joista idänpuolisen saattoi
helposti tuntea sen laella olevasta isosta graniittilohkareesta.
Lännenpuolinen kukkula oli edellistä mahtavampi ja aivan alaston; vain
yksi ainoa mimosapuu kasvoi aivan lähellä sen lakea.

Nämä kaksi kukkulaa, vakuutti mies hänelle, näkyisivät jonkun matkan
päähän, ennenkuin hän saapuisi niiden luokse, ja olisivat erinomaisena
tienviittana hänen matkallaan. Soturi varoitti häntä kuitenkin
luopumaan niin hullusta ja vaarallisesta seikkailusta, painostaen sitä
hänen jo ennestään hyvin tietämäänsä seikkaa, että jos hän
selviytyisikin vahingoittumatta Bukawain ja tämän pahojen henkien
käsistä, olisi hyvin mahdollista, ettei hän niin onnellisesti voisi
välttää isoja raatelijoita viidakossa, jonka läpi hänen pitäisi kulkea
mennen tullen.

Menipä soturi vielä Momajan miehen puheille, ja kun tällä puolestaan
ei ollut kovinkaan paljon vaikutusvaltaa sisukkaaseen sydänkäpyseensä,
meni hän puolestaan puhumaan Mbongalle, päällikölle. Tämä kielsi
Momajaa uskaltautumasta niin jumalattomalle retkelle, uhaten häntä
muussa tapauksessa mitä ankarimmalla rangaistuksella. Vanhan päällikön
mielenkiinto tätä asiaa kohtaan johtui yksinomaan ikivanhasta kirkon
ja valtion välisestä liitosta. Sikäläinen poppamies, joka tunsi omat
taikansa paremmin kuin kukaan muu, oli kateellinen kaikille
sellaisille, jotka pyrkivät suorittamaan jotakin taikatempuilla. Hän
oli jo pitkän aikaa kuullut puhuttavan Bukawain taidosta ja pelkäsi,
että jos tämän onnistuisi hankkia Momajan kadonnut lapsi takaisin,
menettäisi hän heimon keskuudessa paljon avunpyytäjiä ja siis myöskin
palkkioita saastaiselle. Kun Mbonga päällikkönä sai määrätyn osan
poppamiehen palkkiosta eikä voinut toivoakaan mitään Bukawailta, hän
luonnollisesti sydämineen, sieluineen kannatti oikeaoppista kirkkoa.

Mutta jos Momaja kerran saattoi pelottomin sydämin suunnitella retkeä
viidakkoon ja vierailua Bukawain pelättyyn tyyssijaan, ei hän
tietenkään antanut salaisesti halveksimansa vanhan Mbongan uhkaaman
vastaisen rangaistuksen peloittaa itseään luopumasta aikeestaan. Hän
oli kyllä alistuvinaan päällikön käskyihin ja meni mitään virkkamatta
majaansa.

Hän olisi mielellään lähtenyt etsintämatkalleen päivänvalossa, mutta
se ei nyt tullut kysymykseenkään, koska hänen oli vietävä mukanaan
ravintoa ja jonkunlainen ase eikä hän ne mukanaan pääsisi päiväsaikaan
poistumaan kylästä joutumatta vastaamaan uteliaisiin kyselyihin, mikä
varmasti heti kantautuisi Mbongan korviin.

Niinpä Momaja odotti iltaan saakka ja pujahti juuri ennen kylän portin
sulkemista siitä pimeään viidakkoon. Häntä peloitti kovasti, mutta
päättävästi hän käänsi kasvonsa pohjoista kohti, ja vaikka hän usein
pysähtyi henkeään pidättäen kuuntelemaan, kuuluisiko isojen
kissaeläinten hiipimistä, joka täällä oli hänen pahin pelkonsa, niin
hän kuitenkin jatkoi horjumatta matkaansa useita tunteja, kunnes
heikko uikutus, joka kuului takaviistosta hänen oikealta puoleltaan,
sai hänet äkkiä seisahtumaan.

Sydän läpättäen seisoi nainen, tuskin uskaltaen hengittää ja sitten
kuului hyvin heikosti, mutta kuitenkin niin, etteivät hänen tarkat
korvansa voineet erehtyä, hiljaista oksien ja ruohon kahinaa pehmeiden
käpälien niitä polkiessa.

Joka puolella Momajaa kasvoi troopillisen viidakon jättiläispuita
riippuvien köynnösten ja sammalien koristamana. Hän turvautui
lähimpään ja alkoi kiivetä ylemmille oksille ketterästi kuin apina.
Samassa syöksähti iso ruho esiin, hänen takanaan, kajahti uhkaava
karjaisu, joka pani maan vapisemaan, ja joku otus tärähti niitä
köynnöksiä vasten, joihin hän oli tarrautunut -- mutta hänen
alapuolellaan.

Momaja veti itsensä turvaan lehväisille oksille ja kiitti
kaitselmusta, joka oli sallinut hänen ottaa mukaansa kuivatun
ihmisenkorvan, joka riippui nauhassa hänen kaulassaan. Hän oli aina
tietänyt, että korva on hyvä taikakalu. Sen oli hän tyttönä ollessaan
saanut oman heimonsa poppamieheltä, eikä siihen voinut verratakaan
Mbongan poppamiehen kehnoja, viattomia taikaesineitä.

Koko yön Momaja kyyrötti oksallaan, sillä vaikka leijona vähän ajan
kuluttua lähtikin etsimään muuta saalista, ei hän rohjennut laskeutua
uudelleen pimeyteen, peläten kohtaavansa saman tai jonkun toisen
leijonan; mutta aamun koittaessa hän kiipesi maahan ja jatkoi
matkaansa.

Kun Apinain Tarzan huomasi, ettei hänen balunsa lakannut olemasta
ilmeisesti peloissaan heimon apinoiden läheisyydessä ja että useimmat
täysikasvuiset apinat alituisesti uhkasivat riistää Go-bu-balulta
hengen, joten Tarzan ei tohtinut jättää häntä yksin heidän seuraansa,
niin alkoi hän metsästää pienen neekeripojan kanssa yhä kauempana
ihmisapinoiden oleskelupaikoilta.

Vähitellen hänen poissaolonsa heimon keskuudesta kävivät yhä
pitemmiksi hänen vaeltaessaan yhä kauemmaksi, kunnes hän huomasi
joutuneensa kauemmaksi pohjoiseen kuin milloinkaan ennen
metsästysmatkoillaan; ja kun siellä oli vettä sekä runsaasti riistaa
ja hedelmiä, ei häntä lainkaan haluttanut palata heimonsa luokse.

Pienen Go-bu-balun elämänhalu näkyi kasvavan sitä mukaa kuin hän
joutui kauemmaksi Kertshakin apinoista. Nyt hän asteli Tarzanin
rinnalla tämän edetessä maanpinnalla, ja puissa hän myöskin parhaansa
mukaan seurasi valtavaa kasvatusisäänsä. Poika tunsi vieläkin itsensä
murheelliseksi ja yksinäiseksi. Hänen pieni, hento ruumiinsa oli
muuttunut yhä hennommaksi, senjälkeen kun hän oli tullut apinain
keskuuteen, sillä joskaan hän nuorena ihmissyöjänä ei ollut turhan
tarkka valitessaan ruokaansa, eivät ne omituiset ruoat, jotka
kutkuttivat apinaherkuttelijan suulakea, aina olleet hänen makunsa
mukaisia.

Hänen isot silmänsä olivat nyt todella isot, ja jokainen hänen
laihtuneen vartalonsa kylkiluu olisi ollut selvästi näkyvissä, jos
joku olisi välittänyt lukea ne. Alituisella pelolla oli kenties yhtä
suuri syy hänen ruumiilliseen tilaansa kuin sopimattomalla ruualla.
Tarzan pani muutoksen merkille ja oli huolissaan. Hän oli toivonut
näkevänsä, että hänen balunsa kasvaisi tanakaksi ja voimakkaaksi.
Hänen pettymyksensä oli suuri. Vain yhdessä suhteessa tuntui
Go-bu-balu edistyvän -- hän oppi helposti apinain kieltä. Jo nyt hän
ja Tarzan voivat keskustella tyydyttävästi, täydentäen apinoiden
niukkaa sanavarastoa merkeillä; mutta enimmäkseen Go-bu-balu pysyi
ääneti, vain vastaten hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hänen suuri
surunsa oli vielä siksi uusi ja siksi vihlova, ettei hän hetkeksikään
voinut sitä unohtaa. Aina hän ikävöi Momajaa -- kiukkuinen, kamala ja
inhoittava olisi tämä nainen kenties ollut teistä tai minusta, mutta
hän oli Taibon äiti ja pojan mielestä hän oli sen suuren rakkauden
ruumiillistuma, joka ei tunne itsekkyyttä ja joka ei pala omissa
liekeissään.

Heidän metsästäessään tai oikeammin Tarzanin metsästäessä ja
Go-bu-balun tulla retuuttaessa hänen jäljessään, näki apinamies paljon
ja ajatteli paljon. Kerran he kohtasivat Saborin, joka valitti
korkeassa ruohikossa. Leijonan ympärillä kisaili ja leikki kaksi
pientä turkispalloa, mutta sen haikea katse oli kiintynyt kolmanteen,
joka oli pedon voimakkaiden etukäpälien välissä ja joka ei kisaillut,
joka ei enää milloinkaan kisailisi.

Tarzan näki ison emäkissan tuskan ja kärsimyksen. Hän oli aikonut
kiusoitella Saboria. Juuri sitä varten hän oli ääneti hiipinyt puissa,
kunnes oli päässyt melkein naarasleijonan kohdalle, mutta jokin
pidätti apinamiestä, kun hän näki Saborin surevan kuollutta pentuaan.
Hankittuaan Go-bu-balun oli Tarzan oppinut käsittämään vanhemman
velvollisuuksia ja murheita, mutta ei hänen ilojaan. Hänen sydämensä
heltyi, kun hän näki Saborin, mikä ei olisi tapahtunut joitakuita
viikkoja aikaisemmin. Kun hän silmäili leijonaa, kohosi vastoin hänen
tahtoaan hänen sielunsa silmien eteen Momajan kuva, puupuikko
työnnettynä nenän väliseinän lävitse ja lerpallaan oleva alahuuli
painuneena alhaalle raskaan helyn painosta. Tarzan ei nähnyt hänen
rumuuttaan; hän näki hänessä vain saman tuskan kuin Saborissa, ja
apinamies säpsähti.

Se ajatustoiminta, jota joskus nimitetään mielleyhtymäksi, toi Tikan
ja Gazanin Tarzanin sielunsilmien eteen. Entäpä jos joku tulisi ja
ottaisi Gazanin Tikalta. Tarzanilta pääsi matala, uhkaava murina,
ikäänkuin Gazan olisi ollut hänen oma lapsensa. Go-bu-balu vilkaisi
peloissaan ympärilleen, luullen Tarzanin havainneen jonkun vihollisen.
Sabor hypähti äkkiä seisoalleen; keltaiset silmät kiiluivat, häntä
pieksi kupeita, kun leijona herkisti korviaan ja nosti kuonoaan.
nuuhkien ilmasta mahdollisesti uhkaavaa vaaraa. Molemmat pienet
pennut, jotka olivat olleet leikkimässä, kiitivät nopeasti emonsa
luokse, pysähtyen sen alle ja tirkistelivät sieltä etukäpälien
välitse, isot korvat pystyssä, kurottaen pieniä päitään ensin
toiselle, sitten toiselle sivulle.

Pudistaen mustaa, tuuheata tukkaansa Tarzan kääntyi poispäin ja lähti
metsästämään toiselle suunnalle; mutta pitkin päivää johtui hänen
mieleensä milloin Sabor, milloin Momaja, milloin Tika --
naarasleijona, ihmissyöjä ja naarasapina, mutta apinamiehestä ne
olivat samanlaisia äitiytensä tähden.

Oli puolenpäivän aika kolmantena päivänä, kun Momaja tuli Bukawain,
saastaisen, luolan näkyviin. Vanha taikuri oli valmistanut
yhteenliitetyistä oksista oventapaisen tekeleen estämään petoja
tunkeutumasta luolan aukosta sisään. Se oli nyt nostettu syrjään,
ja sen takana oleva pimeä onkalo ammotti salaperäisenä ja
luotaantyöntävänä. Momajaa värisytti kuin sadeajan kylmässä tuulessa.
Luolan läheisyydessä ei näkynyt elonmerkkiä, mutta Momajan valtasi
kaamea tunne siitä, että näkymättömät silmät katselivat häntä
pahansuovasta. Taaskin häntä puistatti. Hän koetti pakottaa
vastahakoisia jalkojaan eteenpäin luolaa kohti, kun sen uumenista
kajahti kammottava ääni, joka ei ollut ihmisen eikä eläimen -- kolkko,
iloton, naurua muistuttava ääni.

Päästäen tukahdutetun kirkaisun Momaja kääntyi pakenemaan viidakkoon.
Hän juoksi sata metriä, ennenkuin sai pelkonsa hillityksi, ja
seisahtui sitten kuuntelemaan. Pitikö kaiken hänen vaivansa, kaiken
kauhun ja kaikkien vaarojen, jotka hän oli kokenut, mennä hukkaan? Hän
koetti karkaista luontoaan ja palata luolan suulle, mutta taaskin
valtasi hänet pelko.

Alla päin, pahoilla mielin hän kääntyi verkkaisesti astelemaan
takaisin Mbongan kylää kohti. Hänen nuoret olkapäänsä olivat nyt
painuksissa ikäänkuin hän olisi ollut vanha akka, joka kantaa monina
pitkinä vuosina kasautuneiden tuskien ja surujen raskasta taakkaa, ja
hän käveli laahustavin, kompuroivin askelin. Nuoruuden joustavuus oli
Momajalta mennyttä.

Vielä sata metriä hän laahusti eteenpäin raskasta tietään, aivot
melkein turtina jäytävästä pelosta ja tuskasta, mutta sitten hänen
mieleensä muistui pieni lapsi, joka imi hänen rintojaan, ja hintelä
poika, joka nauraen kisaili hänen ympärillään ja molemmat ne olivat
Taibo -- hänen Taibonsa!

Hänen hartiansa suoristuivat. Hän pudisti villiä päätään, pyörsi
ympäri ja astui rohkeasti Bukawain, saastaisen, poppamiehen, luolan
suulle.

Taaskin kuului luolan sisältä kamalaa naurua, joka ei ollut naurua.
Tällä kertaa Momaja tunsi, mitä se oli, hyenan omituista rääkynää.
Enää hän ei vapissut, vaan piti keihästään iskuvalmiina, ääneen
huutaen Bukawain tulemaan ulos.

Bukawain sijasta ilmestyi hyenan inhoittava pää. Momaja hätisti sitä
keihäällään, ja ruma, äreä otus peräytyi, muristen vihaisesti. Taaskin
Momaja kutsui Bukawaita nimeltä ja tällä, kertaa, hän sai mutisten
lausutun vastauksen, jonka sointu tuskin oli inhimillisempi kuin
eläimen ääni.

"Kuka pyrkii Bukawain luokse?" tiedusti ääni.

"Täällä on Momaja", vastasi nainen; "Momaja Mbongan, päällikön,
kylästä".

"Mitä tahdot?"

"Tahdon tehokasta taikaa, parempaa kuin Mbongan poppamies kykenee
tekemään", selitti Momaja. "Iso, valkoinen viidakkojumala ryösti
Taiboni, ja haluan sellaista taikaa, joka tuo hänet takaisin tai
neuvoo minulle, mihin hänet on piilotettu, jotta voin mennä häntä
noutamaan."

"Kuka on Taibo?" kysyi Bukawai.

Momaja ilmoitti sen.

"Bukawain taiat ovat hyvin tepsiviä", kehui ääni. "Viisi vuohta ja
uusi vuodematto tuskin riittävät korvaukseksi Bukawain taiasta."

"Kaksi vuohta on kylliksi", sanoi Momaja, sillä tinkimishalu on
voimakas neekerin rinnassa.

Hinnasta tinkimisen huvi oli riittävän suuri houkutus tuomaan Bukawain
luolan suulle. Nähdessään hänet oli Momaja pahoillaan siitä, ettei hän
ollut pysynyt sisällä. On sellaista, mikä on liian hirveätä, liian
kamalaa, liian inhoittavaa kuvattavaksi -- Bukawain ulkomuoto oli
sellainen. Hänet nähdessään Momaja ymmärsi, minkä vuoksi hänen
puheestaan oli vaikea saada selvää.

Hänen vierellään olivat ne kaksi hyenaa, jotka huhun mukaan olivat
hänen ainoat ja alituiset seuralaisensa. He olivat erinomainen
kolmikko -- kaksi mitä inhoittavinta eläintä niitä inhoittavimman
ihmisen parissa.

"Viisi vuohta ja vuodematto", mutisi Bukawai.

"Kaksi lihavaa vuohta ja vuodematto". Momaja korotti tarjoustaan;
mutta Bukawai oli itsepintainen. Hän tinki viittä vuohta ja
vuodemattoa puoli tuntia hyenojen nuuhkiessa ja muristessa ja
nauraessa kaameata nauruaan, Momaja oli päättänyt antaa kaikki, mitä
Bukawai vaati, jollei hän muutoin selviäisi, mutta tinkiminen on
neekerin toinen luonto kauppaa tehtäessä, ja lopulta hän osittain sai
siitä palkkion, sillä vihdoin saatiin aikaan sopimus kolmesta
lihavasta vuohesta, uudesta vuodematosta ja palasesta kuparilankaa.

"Tule uudelleen tänä iltana, kun kuu on ollut kaksi tuntia taivaalla!"
käski Bukawai. "Sitten teen tehokkaan taian, joka toimittaa Taibon
takaisin luoksesi. Tuo mukanasi kolme lihavaa vuohta, uusi vuodematto
ja kookkaan miehen kyynärvarren mittainen palanen kuparilankaa!"

"En minä voi niitä tuoda", esteli Momaja. "Sinun on tultava noutamaan
ne. Kun olet hankkinut Taibon takaisin minulle, niin saat ne kaikki
Mbongan kylästä."

Bukawai pudisti päätään.

"Minä en tee taikaa", hän virkkoi, "ennenkuin olen saanut vuohet,
maton ja kuparilangan".

Momaja rukoili ja uhkaili, mutta mikään ei auttanut. Lopulta hän
kääntyi ja lähti viidakon läpi Mbongan kylää kohti. Miten hän saisi
kolme vuohta ja vuodematon kuljetetuksi kylästä ja viidakon läpi
Bukawain luolalle, sitä hän ei käsittänyt, mutta siitä hän oli varma,
että hän jollakin tavoin sen tekisi -- hän tekisi sen tai kuolisi.
Taibo hänen täytyi saada takaisin.

Harhaillessaan Go-bu-balun kanssa verkkaisesti viidakossa tunsi Tarzan
Baran, kauriin, hajun. Tarzania himoitti Baran liha. Mikään ei
kutittanut hänen ruokahaluaan niin kovasti; mutta hänen ei maksanut
yrittääkään väijyä Baraa Go-bubalu kintereillään, minkä vuoksi hän
piilotti lapsen puun haaraantumaam, jossa tiheä lehvistö peitti hänet
näkyvistä, ja lähti nopeasti ja äänettömästi seuraamaan Baran jälkiä.

Yksin ollessaan peloitti Taiboa jopa enemmän kuin apinoiden
keskuudessa. Todellinen, näkyvä vaara ei vaivaa meitä niin paljon kuin
kuvittelut, ja vain Taibon kansan jumalat tiesivät, mitä kaikkea hän
kuvitteli.

Hän oli ollut vain lyhyen ajan piilopaikassaan, kun hän kuuli, että
jotakin lähestyi häntä viidakosta. Hän painautui tiukemmin sitä oksaa
vastaan, jolla hän oli pitkänään, ja rukoili, että Tarzan pian
palaisi. Hänen levällään olevat silmänsä tähyilivät viidakkoon sille
suunnalle, jossa otus liikkui.

Entä jos se olisi pantteri, joka oli tuntenut hänen hajunsa? Se olisi
tuossa tuokiossa hänen kimpussaan. Kuumia kyyneliä tihkui pikku Taibon
isoista silmistä. Viidakon lehväverho kahisi aivan hänen lähellään.
Otus oli vain muutaman askeleen päässä hänen puustaan! Hänen silmänsä
suorastaan pullistuivat ulos hänen mustista kasvoistaan, kun hän
odotti sen kauhuolion ilmestymistä, joka pian tunkisi ärisevän
naamansa esiin köynnösten välitse.

Sitten verho jakautui ja näkyviin astui nainen. Päästäen läähättävän
huudahduksen pudottautui Taibo oksaltaan ja kiiti hänen luokseen.
Momaja astahti taaksepäin ja nosti keihästään, mutta silmänräpäystä
myöhemmin hän viskasi sen pois ja sulki hennon pojan voimakkaaseen
syleilyynsä.

Pusertaen Taiboa rintaansa vasten hän itki ja nauroi yhtä aikaa, ja
kuumia kyyneliä, joihin sekaantui Taibon kyyneliä, kieri pitkin hänen
paljaiden rintojensa välistä uurretta.

Niin likeisen melun häiritsemänä heräsi läheisessä tiheikössä nukkuva
Numa, leijona, unestaan. Se katsoi sotkuisen pensaikon läpi ja näki
neekerinaisen poikineen. Se nuoli suupieliään ja mittaili katseellaan
mustaihoisten ja sen välillä olevaa matkaa. Lyhyt vauhti ja pitkä
hyppy kiidättäisi sen heidän niskaansa. Peto heilautti häntänsä päätä
ja huoahti.

Väärältä suunnalta puhaltava tuulen häilähdys kantoi äkkiä Tarzanin
hajun Baran, kauriin, herkkiin sieraimiin. Bara hätkähti, jännitti
lihaksiaan, herkisti korviaan, syöksähti äkkiä juoksuun, ja Tarzanin
saalis oli tipo tiessään. Apinamies pudisti äkeissään päätään ja
kääntyi palaamaan sinne, mihin hän oli jättänyt Go-bu-balun. Hän
liikkui hiljaa, kuten hänen tapansa oli. Ennenkuin hän saapui pojan
luokse, kuuli hän omituisia ääniä -- naisen naurua ja naisen itkua, ja
niihin molempiin, jotka kuulostivat lähtevän samasta kurkusta,
sekaantui lapsen suonenvedontapaista nyyhkytystä. Tarzan joudutti
vauhtiaan, ja kun Tarzan kiiruhti, silloin vain linnut ja tuuli
pääsivät nopeammin eteenpäin.

Lähestyessään ääniä Tarzan kuuli vielä yhden, syvän huokauksen. Momaja
ei sitä kuullut eikä myöskään Taibo, mutta Tarzanilla oli yhtä herkät
korvat kuin Baralla, kauriilla. Hän kuuli huokauksen ja tiesi, mitä se
oli, ja siksi hän irroitti selässään riippuvan keihään. Kiitäessään
pitkin puiden oksia yhtä huolettomasti kuin me astelemme maaseudun
kylätietä, vetäen taskustamme esille nenäliinan, päästi Tarzan keihään
hihnastaan, että se olisi valmiina käsillä kaikkien mahdollisuuksien
varalta.

Numa, leijona, ei syöksynyt suinpäin saaliinsa kimppuun. Se mietti
taaskin, ja järki sanoi sille, että saalis oli jo sen oma; siksi se
tunki ison ruhonsa lehvien läpi ja seisoi paikallaan, katsoen
ateriaansa ilkeästi kiiluvin silmin.

Momaja huomasi pedon ja parkaisi, painaen Taibon lujemmin rintaansa
vastaan. Oliko hän löytänyt lapsensa vain menettääkseen hänet heti
samalla hetkellä? Hän kohotti keihästään, ojentaen kätensä kauas
olkansa taa. Numa karjaisi ja astui hitaasti eteenpäin. Momaja
sinkautti aseensa. Se raapaisi kellanruskeata lapaa, tehden
lihashaavan, joka ärsytti raatelijan täyteen, peloittavaan,
petomaiseen raivoonsa, ja leijona hyökkäsi.

Momaja koetti sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hän näki kuoleman
lähestyvän salamannopeasti, kun iso peto syöksyi häntä kohti, ja
sitten hän näki jotakin muuta. Hän näki kookkaan, alastoman, valkoisen
miehen tipahtavan kuin taivaasta ja syöksyvän leijonan tielle. Hän
näki voimakkaan käden lihakset, kun puiden lehvistön läpi pujottelevat
päiväntasaajan auringon säteet karkeloivat niillä. Hän näki raskaan
metsästyskeihään lentävän ilmassa suoraan keskelle leijonan rintaa.
Numa putosi istualleen, kiljui kauheasti ja iski käpälillään
rinnassaan törröttävää keihästä. Sen rajuista iskuista keihäs taipui
ja kiertyi vääräksi. Metsästyspuukko kädessään kierteli Tarzan
varovasti raivoisan kissaeläimen ympärillä. Momaja seisoi silmät
levällään ikäänkuin paikalleen naulittuna ja katseli näkyä kuin
loihdittuna.

Äkillisen vimman vallassa Numa heittäytyi apinamiestä kohti, mutta
jäntevä mies vältti umpimähkäisen hyökkäyksen, astahtaen vikkelästi
syrjään ja karaten sitten ahdistajansa kimppuun. Kahdesti välähti
metsästyspuukko ilmassa. Kahdesti se upposi Numan selkään. Peto oli jo
heikkona, sillä keihään kärki oli osunut lähelle sydäntä. Tarzanin
toinen isku tunkeutui suoraan Numan selkäytimeen, ja vielä viimeisen
kerran huitaistuaan suonenvedontapaisesti etukäpälillään, turhaan
koettaen tavoittaa kiusanhenkeään, kaatui leijona pitkälleen maahan
hervottomana ja kuolevana.

Huolissaan siitä, ettei vain menettäisi palkkiotaan, Bukawai seurasi
Momajaa, aikoen kehoittaa tätä luopumaan kuparisista ja rautaisista
koruistaan siihen asti, kunnes hän palaisi tuoden mukanaan maksun
taiasta -- toisin sanoen maksamaan käsirahaa poppamiehen avusta,
samoin kuin maksetaan ennakkomaksua asianajajalle, sillä kuten
asianajaja tunsi Bukawaikin taikansa arvon ja tiesi, että oli hyvä
saada mahdollisimman paljon hyvitystä jo ennakolta.

Poppamies joutui näyttämölle silloin, kun Tarzan hypähti torjumaan
leijonan hyökkäystä. Hän näki kaikki ja ihmetteli, arvaten heti, että
tämän täytyi olla sama valkoinen haltia, josta hän oli kuullut
epämääräisiä huhuja jo ennenkuin Momaja ja saapui hänen luokseen.

Kun leijona ei nyt enää voinut vahingoittaa Momajaa eikä hänen
lastaan, silmäili neekerivaimo Tarzania uuden pelon vallassa. Juuri
tämä olento oli ryöstänyt Taibon. Epäilemättä hän yrittäisi riistää
lapsen uudelleen. Momaja painoi poikaa tiukasti itseään vasten. Hän
oli päättänyt tällä kertaa mieluummin kuolla kuin sallia, että Taibo
jälleen häneltä vietäisiin.

Tarzan katseli heitä ääneti. Kun hän näki pikku pojan painautuvan
äitiään vastaan ja nyyhkyttävän, heräsi hänen villissä rinnassaan
surumielinen yksinäisyyden tunne. Ei ollut ketään tuolla tavoin
painautumassa Tarzania vastaan, joka niin suuresti kaipasi jonkun tai
jonkin rakkautta.

Vihdoin Taibo viidakossa syntyneen hiljaisuuden johdosta nosti
katseensa ja näki Tarzanin. Hän ei vavahtanut.

"Tarzan", hän sanoi Kertshakin heimon isojen apinain kielellä, "älä
vie minua pois Momajalta, äidiltäni! Älä vie minua takaisin puiden
karvaisten asukkaiden pesälle, sillä minä pelkään Taugia ja Guntoa ja
muita! Anna minun jäädä Momajan luokse, oi Tarzan, viidakon jumala!
Salli minun jäädä Momajan, äitini, luokse, ja elämämme loppuun saakka
me siunaamme sinua ja panemme ruokaa Mbongan kylän portin edustalle,
jottei sinun tarvitse milloinkaan olla nälissäsi!"

Tarzan huokasi.

"Menkää", hän virkkoi, "takaisin Mbongan kylään! Tarzan seuraa teitä
nähdäkseen, ettei teille tapahdu mitään pahaa."

Taibo selitti nämä sanat äidilleen, ja he kaksi käänsivät selkänsä
apinamiehelle, lähtien astelemaan kotiansa kohti. Momajan sydän
sykähteli voimakkaasti pelosta ja riemusta, sillä koskaan ennen hän ei
ollut vaeltanut jumalan seurassa eikä ollut koskaan ennen ollut näin
onnellinen. Hän veti pikku Taibon lähelleen ja silitti hänen poskeaan.
Tarzan näki sen ja huokasi uudelleen.

"Tikalla on Tikan balu", hän puheli itsekseen; "Saborilla on baluja,
samoin naarasgomanganilla, Baralla, Manulla, jopa Pamballakin,
rotalla; mutta Tarzanilla ei voi olla ketään -- ei naarasta eikä
balua. Apinain Tarzan on ihminen, ja varmaankin täytyy ihmisen olla
yksin."

Bukawai näki heidän poistuvan ja mutisi visvaisten huuliensa välitse,
vannoen juhlallisen valan, että hän sittenkin saisi kolme lihavaa
vuohta, uuden vuodematon ja kappaleen kuparilankaa.



KUUDES LUKU

Poppamies kostopuuhissa


Loordi Greystoke oli metsästämässä, tai täsmällisemmin sanoen, hän oli
ampumassa fasaaneja Chamston-Heddingissä. Loordi Greystoke oli
moitteettoman puhtaassa ja arvonsa mukaisessa puvussa -- hän oli
viimeisen muodin mukainen pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Varmasti
hän oli ensimmäisiä metsästäjiä, ei senvuoksi, että häntä olisi
pidetty erinomaisena ampujana, vaan siksi, että sen, mitä häneltä
taidossa puuttui, korvasi ylenmäärin hänen ulkoasunsa. Päivän
päättyessä hänellä epäilemättä olisi paljon lintuja omalla osallaan,
koska hänellä oli kaksi pyssyä ja näppärä lataaja -- paljon enemmän
lintuja kuin hän jaksaisi vuodessa syödä, vaikka hän olisikin ollut
nälkäinen, jollainen hän ei kuitenkaan ollut, sillä hän oli juuri
noussut aamiaispöydästä.

Riistan liikkeelleajajat -- niitä oli kaksikymmentäkolme
valkopuseroista miestä -- olivat juuri hätyyttäneet linnut
kanervikkoaukeamalle ja kaarsivat nyt parhaillaan vastaiselle laidalle
ajaakseen ne pyssymiehiä kohti. Loordi Greystoke oli niin innostunut
kuin hän yleensä koskaan salli itsensä olla. Urheilu oli
kieltämättömästi riemuisan virkistävää. Hän tunsi verensä kiertävän
vinhasti suonissaan, kun hätyyttäjät lähestyivät yhä likemmäksi
lintuja. Hämärästi ja tylsästi -- kuten aina sellaisissa
tilaisuuksissa -- loordi Greystoke tunsi, että hän ikäänkuin palaisi
johonkin esihistorialliseen olomuotoon -- että jonkun muinaisen
esi-isän veri virtasi kuumana hänen suonissaan, karvaisen,
puolialastoman esi-isän, joka oli elänyt metsästyksestä.

Ja kaukana päiväntasaajan tiheässä viidakossa metsästi toinen loordi
Greystoke, oikea loordi Greystoke. Niiden esikuvien mukaan, jotka hän
tunsi, oli myöskin hän muodikas -- erittäin muodikas, kuten oli ollut
hänen muinainen esi-isänsä ennen ensimmäistä häätöä. Koska päivä oli
helteinen, oli hän heittänyt pantterintaljan pois hartioiltaan,
oikealla loordi Greystokella ei ollut kahta pyssyä, totisesti ei, ei
edes yhtäkään, eikä liioin näppärää lataajaa; mutta hänellä oli
jotakin äärettömän paljon tehokkaampaa kuin pyssyt tai lataajat tai
kaksikymmentäkolme valkopuseroista hälyttäjää -- hänellä oli
ruokahalu, ihmeellinen eränkävijän taito ja lihakset, joustavat kuin
teräsjänteet.

Myöhemmällä samana päivänä söi loordi Greystoke Englannissa runsaasti
sellaista riistaa, jota hän ei ollut itse surmannut, ja joi viiniä
pulloista, joiden korkit avautuivat kovasti pamahtaen. Hän pyyhki
huuliaan lumivalkealla liinalla poistaakseen aterian vähäiset jäljet
aavistamattakaan esiintyvänsä väärällä nimellä ja hänen ylvään
arvonimensä oikeudenmukaisen omistajan myöskin parhaillaan lopettavan
päivällistään kaukana Afrikassa. Mutta tämä mies ei käyttänyt
lumivalkoista liinaa. Sen sijaan hän pyyhki suutaan ruskean
kyynärvartensa ja kätensä selkämyksellä ja hieroi verisiä sormiaan
reisiinsä. Sitten hän hitaasti siirtyi viidakkoa myöten juomapaikalle,
jossa hän joi nelinkontin kuten viidakon muutkin eläimet.

Hänen tyydyttäessään janoaan lähestyi polkua pitkin takaapäin
toinenkin jylhä metsän asukas puroa. Se oli Numa, leijona, ruumiiltaan
kellanruskea, mustaharjainen, äkäinen ja uhkaava, ja se päästeli
hiljaisia, yskimistä muistuttavia karjaisuja. Apinain Tarzan kuuli
leijonan tulon paljon ennen kuin se oli näkyvissä, mutta apinamies joi
juomistaan, kunnes oli saanut kyllikseen. Sitten hän nousi
verkkaisesti pystyyn, sulavan viehättävästi kuten metsän elävä ainakin
ja esiintyen syntyperänsä mukaisesti tyynen arvokkaana.

Numa pysähtyi nähdessään miehen seisomassa juuri sillä kohdalla, jossa
eläinten kuningas aikoi juoda. Sen kita oli auki, ja julmat silmät
kiiluivat. Sitten se murahti ja tuli hitaasti lähemmäksi. Myöskin mies
murisi, vetäytyen verkalleen syrjään ja pitäen silmällä, ei leijonan
kasvoja, vaan häntää. Jos se alkaisi liikkua puolelta toiselle, ja jos
se äkkiä kohoaisi pystyyn suorana ja jäykkänä, niin olisi
valmistauduttava taisteluun tai lähdettävä pakoon; mutta se ei tehnyt
kumpaakaan, ja niin ollen Tarzan vain peräytyi pois, ja leijona tuli
purolle juomaan neljän tai viiden metrin päähän miehestä.

Huomenna he voisivat karata toistensa kurkkuun, mutta tänään oli
kummallinen, selittämätön aselepo, jollaisia on niin usein huomattu
viidakon villieläinten välillä. Ennenkuin Numa oli lakannut juomasta,
oli Tarzan palannut metsään ja heilautteli itseään puita myöten
Mbongan, neekeripäällikön, kylään päin.

Oli kulunut ainakin kuukausi siitä, kun apinamies viimeksi oli käynyt
tervehtimässä gomanganeja. Senjälkeen, kun hän oli antanut pikku
Taibon takaisin murheen murtamalle äidille, ei hänen mieleensä ollut
juolahtanut mennä sinne. Ottopojan juttu oli Tarzanista päättynyt
luku. Hän oli koettanut löytää jotakuta, jota hän olisi saanut helliä
kuten Tika baluaan, mutta pienestä neekeripojasta saatu lyhytaikainen
kokemus oli osoittanut apinamiehelle aivan selvästi, ettei heidän
välillään voinut mitenkään olla sellaisia tunteita.

Se seikka, että hän oli jonkun aikaa kohdellut mustaihoista
pienokaista, kuten hän olisi kohdellut ihan omaa baluaan, ei ollut
vähimmässäkään, määrin jäähdyttänyt kostonhimoa, jota hän tunsi Kaalan
murhaajia kohtaan. Gomanganit olivat hänen verivihollisiaan eivätkä
voisi ikinä muuksi muuttua. Tänään hän toivoi saavansa yksitoikkoiseen
elämäänsä hieman vaihtelua siitä kiihoituksesta, jota neekerien
kiusoitteleminen hänelle tuottaisi.

Ei ollut vielä pimeä, kun hän saapui kylän laitaan ja sijoittui
paikalleen paaluaitauksen vieressä kasvavaan isoon puuhun. Alhaalla
läheisestä majasta kuului kovaa vaikerrusta. Ääni vaivasi Tarzanin
korvia -- se kirskui ja narisi. Hän ei pitänyt siitä ja päätti
senvuoksi poistua vähäksi aikaa, toivoen sen lakkaavan; mutta vaikka
hän viipyi poissa pari tuntia, oli valitus hänen palatessaan yhtä
äänekästä.

Aikoen lopettaa häiritsevän melun väkivaltaisesti lipui Tarzan hiljaa
alas puusta sen varjoon. Hiipien varovasti ja pysytellen visusti
muiden majojen suojassa hän lähestyi sitä majaa, josta voivotukset
kuuluivat. Sen oven kuten kylän kaikkien ovien edustalla paloi kirkas
nuotio. Tulen ympärillä kyyrötteli muutamia naisia, jotka silloin
tällöin avustivat murheellisella ulinallaan sisällä olevaa
mestari-itkijää.

Apinamiehen kasvoilla väikkyi jäykkä hymy, kun hän ajatteli,
minkälainen hämminki syntyisi, kun nopea hyppy kiidättäisi hänet
naisten keskelle ja tulen hohteeseen. Sitten hän ällistyksen kestäessä
pujahtaisi majaan, kuristaisi pääparkujan ja katoaisi viidakkoon,
ennenkuin neekerit ehtisivät kylliksi tointua hermotäristyksestään
hyökätäkseen hänen kimppuunsa.

Monta kertaa oli Tarzan menetellyt samalla tavoin Mbongan, päällikön,
kylässä. Hänen salaperäinen, odottamaton ilmestymisensä täytti aina
taikauskoisten neekeri-parkojen mielet pakokauhulla; he eivät
nähtävästi koskaan voineet tottua hänen näyttäytymiseensä. Juuri tämä
pelko antoi näille seikkailuille viehättävän ja hauskan tunnun, jota
apinamiehen ihmisluonto kaipasi. Pelkkä tappaminen ei sellaisenaan
riittänyt hänelle. Kun Tarzan oli tottunut näkemään kuolemaa, ei se
kovinkaan suuresti häntä huvittanut. Hän oli jo aikoja sitten kostanut
Kaalan surman, mutta samalla hän oli oppinut tuntemaan, minkälaista
kiihoitusta ja nautintoa mustaihoisten kiusoitteleminen tuotti. Siihen
hän ei milloinkaan kyllästynyt.

Juuri kun hän oli ponnahtamaisillaan eteenpäin ja päästämäisillään
rajun kiljaisun, ilmestyi majan oviaukkoon hahmo. Se oli sama
valittaja, jota hän oli tullut vaimentamaan, nuori nainen, jolla oli
punainen puikko työnnettynä nenän väliseinän läpi, raskas metallikoru
riippumassa alahuulessa, niin että se oli venyttänyt huulen
muodottomaksi, kamalan ja inhoittavan näköiseksi, omituisia
tatuoimiskuvia otsassa, poskissa ja rinnassa ja ihmeellinen, savea ja
metallilankaa käyttämällä muovailtu tukkalaite.

Tulen äkillinen leimahdus valaisi selvästi tätä eriskummaista olentoa
ja Tarzan tunsi hänet Momajaksi, Taibon äidiksi. Tuli loi oikullista
hohdettaan myöskin Tarzanin varjoisaan piilopaikkaan, niin että hänen
vaalean ruskea vartalonsa erottui sitä ympäröivästä pimeydestä. Momaja
näki hänet ja tunsi hänet. Huudahtaen hän syöksyi eteenpäin, ja Tarzan
meni häntä vastaan. Kun toiset naiset kääntyivät katsomaan, näkivät
myöskin he apinamiehen; mutta he eivät lähteneet häneen päin.
Sensijaan he kimmahtivat pystyyn kaikki samalla kertaa, kiljaisivat
kuin yhdestä kurkusta ja pakenivat kilvan.

Momaja heittäytyi Tarzanin jalkojen juureen, kohotti rukoilevasti
kätensä häntä kohti, ja hänen muodottomilta huuliltaan tulvi koskena
sanoja, joista apinamies ei ymmärtänyt mitään. Hetkisen hän katseli
naisen ylöspäin käännettyjä pelon vääntämiä kasvoja. Hän oli tullut
tappamaan, mutta tämä pursuava puhetulva tyrmistytti ja kammotti
häntä. Hän vilkaisi levottomasti ympärilleen ja sitten jälleen
naiseen. Hänen tunteissaan tapahtui käänne. Hän ei voinut surmata
pikku Taibon äitiä eikä liioin voinut jäädä tänne kuuntelemaan tätä
sanakohinaa. Tehden nopean kärsimättömän liikkeen, kun hänen
seniltainen huvinsa oli turmeltu, hän pyörähti ympäri ja pujahti
tiehensä pimeyteen. Hetkistä myöhemmin hän kiiti viidakon sysimustassa
yössä, Momajan kirkumisen ja voivotusten käydessä yhä heikommiksi
välimatkan kasvaessa.

Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun hän vihdoinkin pääsi niin
kauas, etteivät ne enää kuuluneet. Löydettyään mukavan haarautuman
korkealla puussa hän vaipui sikeään uneen saalistavan leijonan
ulvoessa ja karjuessa hänen allaan, samalla kun kaukana Englannissa
toinen loordi Greystoke riisuutui kamaripalvelijan auttamana ja ryömi
tahrattomien lakanoiden väliin, kiroillen ärtyneesti, kun kissa naukui
hänen ikkunansa alla.

Kun Tarzan seuraavana aamuna seurasi tuoreita Hortan, metsäkarjun,
jälkiä, osui hän kahden gomanganin, toisen ison ja toisen pienen,
jäljille. Apinamies, joka oli tottunut ottamaan tarkan selon kaikista
havainnoistaan, pysähtyi lukemaan riistapolun pehmeään mutaan
kirjoitettua tarinaa. Te ja minä emme olisi nähneet siinä paljoakaan
mielenkiintoista, jos sattumoisin olisimme siinä jotakin huomanneet.
Kenties me olisimme nähneet mudassa syvennyksiä, jos siellä olisi
ollut joku osoittamassa niitä meille, mutta siellä oli niitä
lukemattomia, toinen toisensa päällä sekasotkuna, joka olisi meistä
ollut aivan käsittämätöntä. Mutta Tarzanille ne kukin kertoivat oman
tarinansa. Tantor, norsu, oli mennyt sitä tietä vasta kolme päivää
sitten. Numa oli metsästänyt siellä viime yönä, ja Horta, metsäkarju,
oli astellut hitaasti polkua pitkin korkeintaan tunti sitten. Mutta
Tarzanin huomio kiintyi gomanganien jälkeen. Ne ilmaisivat hänelle,
että pohjoista kohti oli mennyt vanhus pienen pojan seuraamana, ja
heidän muassaan oli ollut kaksi hyenaa.

Tarzan raapi päätään ymmällä ja epäilevänä. Siitä, miten jäljet olivat
päällekkäin, hän näki, etteivät pedot olleet seuranneet ihmisiä, sillä
joskus oli toinen heidän edellään, toinen heidän takanaan, ja
toisinaan olivat molemmat edellä tai molemmat jäljessä. Se oli perin
kummallista, selittämätöntä, etenkin kun jäljet polun leveämmillä
kohdilla osoittivat, että hyenat olivat silloin kävelleet toinen
toisella, toinen toisella puolella molempia ihmisiä ja aivan heidän
likellään. Sitten Tarzan vielä luki pienemmän gomanganin jäljistä,
että hän oli vetäytynyt peloissaan syrjään pedon koskettaessa hänen
kylkeään, mutta vanhuksen jäljissä ei ollut merkkiä pelosta.

Aluksi Tarzanin huomion oli herättänyt yksinomaan Dangon ja
gomanganien jälkien merkillinen rinnakkaisuus, mutta nyt hänen terävä
katseensa osui pienen gomanganin jäljissä erääseen seikkaan, joka sai
hänet äkkiä pysähtymään. Se oli samanlaista, kuin jos te löydettyänne
tieltä kirjeen olisitte äkkiä tuntenut siinä ystävänne tutun käsialan.

"Go-bu-balu!" huudahti apinamies, ja heti hänen muistiinsa välähti
Momajan rukoileva käytös, kun tämä oli heittäytynyt hänen eteensä
Mbongan kylässä edellisenä iltana. Samassa selvisi hänelle kaikki
--valitukset ja voivottelut, neekeriäidin rukous ja nuotion ympärillä
istuneiden naisten myötätuntoinen ulvonta. Pieni Go-bu-balu oli
taaskin ryöstetty, ja tällä kertaa oli ryöstäjä joku muu eikä Tarzan.
Epäilemättä oli äiti luullut pojan olevan jälleen Tarzanin vallassa ja
rukoillut häntä antamaan hänelle takaisin halunsa.

Niin, kaikki oli nyt täysin selvillä; mutta kuka saattoi tällä kertaa
olla Go-bu-balun ryöstäjä? Tarzan oli ihmeissään, ja häntä ihmetytti
myöskin Dangon jälkien näkyminen. Hän tutki asiaa. Jäljet olivat
päivän vanhat ja veivät pohjoiseen päin. Tarzan lähti seuraamaan
niitä. Paikotellen ne olivat tyyten kadonneet, kun teillä oli
liikkunut paljon eläimiä, ja milloin polku vei kalliopohjalle, joutui
Apinain Tarzankin melkein neuvottomaksi; mutta ainahan oli silloinkin
ihmisen jälkiin tarttunut haju, jonka vain niin tarkat ja
harjaantuneet aistimet kuin Tarzanilla oli, saattoivat havaita.

Kaikki oli kohdannut Taiboa niin äkkiä ja niin aavistamatta kahden
lyhyen päivän aikana. Ensin oli saapunut Bukawai, taikuri -- Bukawai,
saastainen -- jonka mädäntyvissä kasvoissa vielä oli rosoinen kappale
lihaa. Hän oli tullut yksin ja päivällä joen rannalle, sinne, missä
Momaja joka päivä pesi itseään ja Taiboa, pikku poikaansa. Hän oli
astunut esiin tuuhean pensaan takaa aivan Momajan lähellä,
säikäyttänyt pientä Taiboa, niin että tämä kirkaisten juoksi äitinsä
suojaiseen syliin.

Mutta vaikka Momaja oli hätkähtänyt, oli hän pyörähtänyt kammottavaan
olentoon päin niin kiukkuisena kuin puolustautumaan pakotettu
naarastiikeri konsanaan. Nähdessään, kuka häiritsijä oli, huudahti hän
osittain helpotuksesta, vaikka hän yhä painoikin Taiboa lujasti
itseään vastaan.

"Olen saapunut", sanoi Bukawai ilman alkuvalmisteluja, "noutamaan
kolmea lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoa ja kookkaan miehen
käsivarren pituista palasta kuparilanka."

"Minulla ei ole vuohia sinua varten", ärähti Momaja, "ei myöskään
vuodemattoa eikä kuparilankaa. Taikasi jää tekemättä. Valkoinen
viidakkojumala antoi minulle Taiboni takaisin. Sinulla ei ollut siinä
mitään tekemistä."

"Mutta minä tein", jupisi Bukawai lihattomien leukapieliensä lomitse.
"Juuri minä käskin valkean viidakkojumalan antaa takaisin Taibosi."

Momaja nauroi hänelle vasten kasvoja. "Sinä valheiden sepustelija",
hän huusi, "palaa kurjaan pesääsi ja hyenoittesi luokse! Mene takaisin
ja piiloita löyhkäävät kasvosi vuoren uumeniin, ettei aurinko ne
nähdessään peittäisi omia kasvojaan synkkään pilveen!"

"Olen tullut", toisti Bukawai, "noutamaan kolmea lihavaa vuohtani,
uutta vuodemattoa ja kookkaan miehen käsivarren mittaista
kuparilanka-palasta, jotka sinun on suoritettava minulle Taibosi
palauttamisesta."

"Sen piti olla miehen kyynärvarren pituinen", oikaisi Momaja, "mutta
sinä et saa mitään, sinä vanha varas. Sinä et suostunut tekemään
taikaa, ennenkuin minä olisin tuonut maksun etukäteen; mutta kun minä
olin paluumatkalla kylääni, antoi iso valkoinen jumala minulle Taiboni
takaisin -- antoi hänet minulle Numan kidasta. Hänen taikansa on
tehokas taika -- sinun on vanhan, reikänaamaisen miehen kehno taika."

"Olen tullut", kertasi Bukawai kärsivällisesti, "noutamaan kolmea
lihavaa --". Mutta Momaja ei ollut enää jäänyt kuuntelemaan sellaista,
minkä hän jo osasi ulkoa. Vetäen Taiboa aivan kiinni itseensä hän
riensi Mbongan, päällikön paaluaitaista kylää kohti.

Ja seuraavana päivänä, kun Momaja oli ollut työssä viljelyksillä
heimon muiden naisten kanssa, ja pikku Taibo leikkimässä viidakon
laidalla, heitellen vähäistä keihästään odottaessaan sitä kaukaista
päivää, jolloin hän olisi täysikuntoinen soturi, oli Bukawai saapunut
uudelleen.

Taibo oli nähnyt oravan kiipeävän ison puun runkoa pitkin.
Lapsellisessa mielessään hän oli kuvitellut, että se oli
vihollissoturin uhkaava hahmo. Pikku Taibo oli kohottanut vähäisen
keihäänsä, sydän täynnä hänen rodullensa ominaista hurjaa verenhimoa,
samalla kun hän haaveili öisistä syömingeistä, jolloin hän tanssi
surmaamansa ihmisen ruumiin ympärillä heimon naisten valmistaessa
lihaa pian alkavaa juhla-ateriaa varten.

Mutta kun hän sinkosi keihäänsä, meni se sekä oravan että puun ohitse,
kadoten kauas viidakon sekavaan pensaikkoon. Mutta se ei voinut olla
muuta kuin muutamien askelien päässä kielletystä sokkelosta. Naiset
puuhailivat kaikki vainiolla. Sotureita oli vartioimassa lyhyen
huutomatkan päässä, ja niinpä pikku Taibo uskaltautui hämyiseen
tiheikköön.

Mutta köynnöskasvien ja sotkuisen lehvistön muodostaman verhon takana
väijyi kolme kauheata olentoa -- hyvin vanha mies, joka oli musta kuin
sysihauta, jonka kasvot olivat puolittain pitaalin syömät ja jonka
teräviksi viilatut hampaat, ihmissyöjän hampaat, välkkyivät keltaisina
ja inhoittavina laajasta, ammottavasta kuonosta siinä paikassa, missä
hänen suunsa ja nenänsä olivat olleet. Ja hänen vieressään seisoi yhtä
kamalan näköisinä kaksi voimakasta hyenaa -- haaskan syöjät haaskan
liittolaisina.

Taibo ei huomannut heitä, ennenkuin hän oli pää edellä tunkeutunut
tiheiden köynnösten väliin etsimään pientä keihästään, ja sitten se
oli liian myöhäistä. Kun hänen katseensa osui Bukawain kasvoihin,
tarttui vanha poppamies häneen ja tukahdutti hänen hätähuutonsa
painamalla kämmenensä hänen suulleen. Rimpuileminen ei auttanut Taiboa
lainkaan.

Hetkisen kuluttua häntä sysittiin ja kiidätettiin eteenpäin pimeässä
peloittavassa viidakossa kammottavan vanhuksen yhä tukahduttaessa
hänen huutojaan ja molempien hyenain astellessa milloin kahden puolen
heitä, milloin heidän edellään, milloin takanaan, aina tähyillen
saalista, aina muristen, näykkien, äristen tai, mikä oli kaikkein
pahinta, kaameasti nauraen.

Pienestä Taibosta, joka lyhyen olemassaolonsa aikana oli saanut kestää
sellaisia kokemuksia, joita vain harvoille sattuu koko elinaikanaan,
tuntui pohjoiseen suunnattu matka kauhealta painajaiselta. Hän
muisteli sitä kertaa, jolloin hän oli ollut ison, valkoisen
viidakkojumalan muassa, ja hän rukoili hartaasti pienen sielunsa
pohjasta, että hän pääsisi takaisin vaaleaihoisen, karvaisen puukansan
kanssa seurustelevan jättiläisen luokse. Olihan hän silloinkin ollut
peloissaan, mutta hänen silloinen ympäristönsä ei ollut mitään
verrattuna siihen, mitä hänen nyt oli pakko sietää.

Vanhus puhutteli harvoin Taiboa, vaikka hän jupisi melkein yhtä mittaa
koko pitkän päivän. Taibo erotti hänen usein viittailevan lihaviin
vuohiin, vuodemattoihin ja kuparilangan kappaleisiin. "Kymmenen
lihavaa vuohta, kymmenen lihavaa vuohta", mutisi vanha neekeri tuon
tuostakin. Siitä pikku Taibo arvasi, että hänen lunastusmaksunsa oli
korotettu. Kymmenen lihavaa vuohta? Mistä hänen äitinsä saisi kymmenen
lihavaa vuohta, sen enempää kuin laihaakaan, lunastaakseen takaisin
pienen poika-raukan? Mbonga ei ikinä antaisi niitä, ja Taibo tiesi,
ettei hänen isällään ollut koko elämänsä aikana ollut enempää kuin
kolme vuohta samalla kertaa. Kymmenen lihavaa vuohta? Taibo nyyhkytti.
Tuo mädänsyömä ukko tappaisi ja söisi hänet, sillä kymmentä vuohta hän
ei ikinä saisi. Bukawai viskaisi hänen luunsa hyenoille. Pieni
neekeripoika vapisi ja kävi niin heikoksi, että oli vähällä kaatua
selälleen. Bukawai läimäytti häntä korvalle ja tyrkkäsi häntä
eteenpäin.

Pikku Taibosta tuntui kuluneen kokonainen iäisyys, ennenkuin he
saapuivat kahden kallioisen kukkulan välissä sijaitsevan luolan
suulle. Aukko oli matala ja ahdas. Joitakuita vesoja oli raa'asta
vuodasta leikatuilla hihnoilla nidottu yhteen sulkemaan sitä
harhailevilta pedoilta. Bukawai siirsi syrjään alkeellisen oven ja
työnsi Taibon sisään. Äristen luikkivat hyenat hänen ohitseen ja
katosivat luolan pimeihin uumeniin. Bukawai sijoitti oven paikoilleen,
tarttui kovakouraisesti Taibon käsivarteen ja kiskoi häntä pitkin
kapeata, kallioseinäistä käytävää. Lattia oli jotakuinkin sileä, sillä
sitä peittävää paksua likakerrosta oli poljettu siksi paljon, että
melkein kaikki rosot olivat tasaantuneet.

Käytävä oli kiemurteleva, ja kun se oli hyvin pimeä ja sen seinät
olivat karkeat ja säröiset, sai Taibo monia naarmuja ja mustelmia
lukuisista kolhaisuista. Bukawai asteli mutkittelevissa sokkeloissa
ripeästi kuin olisi kävellyt tuttua raittia kirkkaassa päivänvalossa.
Hän tunsi jokaisen taipaleen, jokaisen käänteen yhtä hyvin kuin äiti
tuntee lapsensa kasvot, ja hänellä tuntui olevan kiire. Hän sysi
pientä Taibo-raukkaa kenties hieman säälimättömämmin kuin olisi ollut
tarpeellista niinkin nopeasti käveltäessä; mutta vanhalla taikurilla,
joka oli ihmisten yhteiskunnan hylkiö, taudin saastuttama, kammottu,
vihattu ja pelätty, ei suinkaan ollut enkelimäinen mielenlaatu. Luonto
oli antanut hänelle vain vähän ihmisen lempeämpiä piirteitä, ja nekin
harvat oli kohtalo tyyten häneltä hävittänyt. Viekas, ovela, julma ja
kostonhimoinen oli Bukawai, poppamies.

Kauheita juttuja kerrottiin niistä julmista kidutuksista, joita hän
valmisti uhreilleen. Lapsia peloitettiin tottelevaisiksi uhkaamalla
hänen nimellään. Taiboa oli usein sillä tavoin säikytetty, ja nyt hän
sai korjata hirveätä satoa niistä siemenistä, joita hänen äitinsä oli
ajattelemattomuudessaan kylvänyt. Pimeys, pelätyn taikurin läheisyys,
kolauksien tuottama kipu ja kammottavat tulevaisuuden kuvitelmat
yhdistyneinä melkein lamauttivat lapsen. Hän kompasteli ja horjui,
niin että Bukawai pikemminkin raahasi kuin talutti häntä.

Äkkiä Taibo näki heikkoa valoa edessäpäin, ja hetkistä myöhemmin he
astuivat jokseenkin pyöreään kammioon, johon tunkeutui vähän
päivänvaloa kalliokatossa olevista halkeamista. Hyenat olivat siellä
jo ennen heitä odottamassa. Kun Bukawai saapui Taibon kanssa,
lähestyivät pedot heitä, paljastaen keltaiset torahampaansa. Niillä
oli nälkä. Ne pyrkivät Taibon kimppuun, ja toinen niistä näykkäsi
hänen paljaita jalkojaan. Bukawai tempasi luolan lattialta kepin ja
tähtäsi petoon kovan iskun, samalla jupisten kokonaisen sarjan
kirouksia. Hyena väisti ja juoksi kammion seinustalle, pysähtyen sinne
murisemaan. Bukawai astui askeleen eläintä kohti, se pörhisti
äkäisesti niskakarvojaan hänen lähestyessään. Sen ilkeät silmät
säihkyivät pelkoa ja vihaa, mutta onneksi Bukawaille oli pelko
voimakkaampi.

Kun toinen peto huomasi, ettei sitä pidetty silmällä, karkasi se
nopeasti Taibon kimppuun. Lapsi kirkaisi ja lähti juoksemaan
poppamiehen jäljessä, joka nyt kiinnitti huomionsa toiseen hyenaan.
Sen hän tavoitti, antaen sille useita iskuja raskaasta kepistään ja
ajaen sen seinänvierelle. Haaskansyöjät alkoivat kierrellä kammion
ympäri pitkin seiniä, samalla kun ihmishaaska, niiden isäntä, raivosi
kuin paha henki, syöksähteli juoksujalkaa sinne tänne, niitä
tavoitellen, huitoi nuijallaan ja sätti niitä, toivottaen niille
kaikkea mieleensä johtuvien jumalien ja haltiain kirouksia ja
herjaillen karkein sanoin niiden esivanhempia.

Useita kertoja kääntyi pedoista jompikumpi vastustamaan poppamiestä,
ja silloin Taibo aina pidätti henkeään hyytävän pelon vallassa, sillä
koko lyhyen elämänsä aikana hän ei ollut nähnyt niin kammottavan vihan
kuvastuvan ihminen eikä eläimen ilmeissä; mutta aina voitti pelko
villipetojen kiukun, ne lähtivät jälleen pakoon, äristen hampaat
irvessä, juuri kun Taibo oli varma siitä, että ne karkaisivat Bukawain
kurkkuun.

Vihdoin taikuri väsyi hyödyttömään takaa-ajoon. Ärähtäen yhtä
eläimellisesti kuin hyenatkin hän kääntyi Taibon puoleen. "Minä menen
noutamaan kymmentä lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoani ja kahta
kuparilangan-kappalettani, jotka äitisi on maksettava minulle, kun
teen hänelle taian, joka toimittaa sinut takaisin hänelle", hän
ilmoitti. "Sinä jäät tänne. Tuonne" -- hän osoitti käytävää, jota
myöten he olivat tulleet kammioon -- "jätän hyenat. Jos yrität paeta,
niin ne syövät sinut."

Hän viskasi pois keppinsä ja kutsui petoja. Ne tulivat äristen ja
luimistellen, häntä koipien välissä. Bukawai ohjasi ne käytävään ja
ajoi ne sinne. Sitten hän kiskoi karkeatekoisen ristikon aukon
tukkeeksi ensin itse poistuttuaan kammiosta. "Tämä estää niitä
pääsemästä kimppuusi", hän selitti. "Jollen minä saa kymmentä lihavaa
vuohtani ja muita esineitä, niin ne saavat ainakin joitakuita luita,
jotka jäävät minulta tähteiksi." Ja hän jätti pojan miettimään
lausumaansa perin selvää viittausta.

Hänen mentyään Taibo heittäytyi maapermannolle ja puhkesi
lapsellisesti nyyhkyttämään pelosta ja yksinäisyydestä. Hän tiesi,
ettei hänen äidillään ollut kymmentä lihavaa vuohta annettaviksi ja
että pikku Taibo Bukawain palattua tapettaisiin ja syötäisiin. Kuinka
kauan hän oli virunut pitkänään, sitä hän ei tiennyt, mutta äkkiä
hänet herätti hyenojen murina. Ne olivat tulleet takaisin käytävästä
ja tuijottivat häneen ristikon lävitse. Hän saattoi nähdä niiden
keltaisten silmien kiiluvan pimeässä. Ne kohosivat ristikkoa vastaan
ja raapivat sitä. Taibo vapisi ja vetäytyi kammion toiselle puolelle.
Hän näki teljen notkuvan ja huojuvan petojen ponnistuksista. Millä
hetkellä hyvänsä hän odotti sen kaatuvan sisäänpäin, päästäen otukset
hänen kimppuunsa.

Hitaasti vierivät kauhistuttavat tunnit. Tuli yö, ja Taibo nukkui
vähän aikaa, mutta nälkäisiä petoja ei näyttänyt lainkaan nukuttavan.
Aina ne seisoivat aivan ristikon takana muristen peloittavasti ja
nauraen kamalaa nauruaan. Kallioisen katon kapeasta raosta Taibo näki
muutamia tähtiä, ja kuukin sivuutti sen. Vihdoin valkeni päivä. Taibon
oli hyvin nälkä ja jano, sillä hän oli viimeksi syönyt edellisenä
aamuna, ja hänen oli sallittu juoda vain kerran pitkän marssin
kestäessä, mutta hänen asemansa kauheus sai hänet melkein unohtamaan
sekä nälän että janon.

Päivän koittaessa lapsi huomasi toisen aukon maanalaisen kammion
seinissä; se oli melkein vastapäätä sitä aukkoa, josta nälkiintyneet
hyenat tähyilivät häntä. Se oli vain kapea rako kallioseinässä.
Kenties se ulottui vain muutamien askelten päähän, kenties se vei
vapauteen! Taibo meni lähemmäksi ja tirkisteli sinne. Hän ei nähnyt
mitään. Hän ojensi kätensä pimeyteen, mutta ei rohjennut mennä
edemmäksi. Bukawai ei olisi jättänyt pakotietä avoimeksi, ajatteli
Taibo, joten tämä käytävä siis varmasti veisi umpikujaan tai johonkin
vielä kamalampaan vaaraan.

Poikaa uhkaavien todellisten vaarojen -- Bukawain ja molempien hyenain
-- aiheuttamaan pelkoon lisäsi hänen taikauskonsa lukemattomia muita,
jotka ovat liian kauheita mainittaviksi, sillä neekerien uskon mukaan
liiteli viidakossa sekä hämyisessä päivänvalossa että yön kaamean
synkässä pimeydessä kummallisia, haaveellisia hahmoja, jotka
kansoittivat jo muutoinkin kamala-asukkaisen metsän uhkaavilla
olennoilla, ikäänkuin eivät leijonat ja pantterit, käärmeet ja hyenat
sekä lukemattomat myrkylliset hyönteiset olisi riittäneet herättämään
kauhua näiden yksinkertaisten ihmisparkojen sydämissä, jotka kohtalo
on pannut asumaan maapallon kammottavimmalle seudulle.

Ja niinpä ei pikku Taibo kyyristellyt ainoastaan todellisten, vaan
myöskin kuviteltujen vaarojen pelosta. Hän ei uskaltanut lähteä
sellaisellekaan tielle, joka olisi voinut viedä turvaan, sillä olihan
Bukawai voinut panna sitä vartioimaan jonkun hirvittävän
viidakkohaltian.

Mutta todella uhkaava vaara karkoitti äkkiä pojan mielestä kaikki
kuvittelut, sillä päivän valjetessa alkoivat puolittain nälkiintyneet
hyenat entistä rajummin ponnistella murtaakseen esteen, joka pidätti
niitä pääsemästä saaliinsa kimppuun. Nousten takakäpälilleen ne
raapivat ja pieksivät ristikkoa. Silmät levällään Taibo katseli, kun
se notkui ja huojui. Kauan se ei voisi, sen hän tiesi, kestää
voimakkaiden, äkäisten eläimien ponnistuksia. Jo nyt oli sen yksi
nurkka painunut sitä paikallaan pitäneen ulkoneman ohitse. Takkuinen
etukäpälä ojentui kammioon. Taibo värisi kuin vilutautinen, sillä hän
tiesi, että loppu oli lähellä.

Hän peräytyi vastakkaiselle seinälle ja painautui sitä vasten niin
kauaksi pedoista kuin mahdollista. Hän näki, kuinka ärisevä pää
tunkeutui ristikon ohitse ja kammottava, irvistävä kita työntyi häntä
kohti. Seuraavalla hetkellä murtuisi surkean heikko tekele ja pedot
olisivat hänen kimpussaan, repien lihan irti hänen luistaan, jyrsien
luita ja tapellen hänen sisälmyksistään.

Bukawai tapasi Momajan Mbongan, päällikön, paaluaitauksen
ulkopuolella. Nähdessään hänet nainen horjahti taaksepäin inhosta,
mutta syöksähti sitten häntä kohti hampaat irvessä ja kynnet
harallaan. Mutta Bukawai pidätti häntä turvallisen välimatkan päässä,
uhaten häntä keihäällään.

"Missä on lapseni?" huusi Momaja. "Missä on pikku Taiboni?"

Bukawai aukaisi silmänsä levälleen, onnistuneesti näytellen
hämmästynyttä. "Sinun lapsesi!" hän huudahti. "Mitäpä minä hänestä
tietäisin, paitsi että pelastin hänet valkean viidakkojumalan kynsistä
enkä vielä ole saanut siitä suoritusta? Olen tullut hakemaan vuohia,
vuodemattoa ja kuparilangan palasta, joka on yhtä pitkä kuin kookkaan
miehen käsivarsi mitattuna olkapäästä sormenpäihin."

"Sinä hyenan hylkiö!" kirkui Momaja. "Lapseni on varastettu, ja varas
olet sinä, ihmisen mädäntynyt jäte. Anna hänet minulle takaisin.
Muutoin revin silmät päästäsi ja syötän sydämesi villeille sioille."

Bukawai kohautti olkapäitään. "Mitäpä minä tietäisin lapsestasi?" hän
kysyi. "Minä en ole häntä vienyt. Jos hänet on uudelleen ryöstetty,
niin mitä voisi Bukawai siitä tietää? Ryöstikö Bukawai hänet ensi
kerralla? Ei, hänet ryösti valkoinen viidakkojumala, ja kun hän ryösti
pojan kerran, niin hän voi ryöstää Taibon toistamiseenkin. Se ei
vähääkään liikuta minua. Ensi kerralla toimitin minä lapsen sinulle
takaisin, ja nyt olen tullut noutamaan palkkiotani. Jos hän taaskin on
poissa, ja jos tahdot saada hänet takaisin, niin Bukawai palauttaa
hänet -- kymmenestä lihavasta vuohesta, uudesta vuodematosta ja
kahdesta kuparilanka-kappaleesta, jotka ovat yhtä pitkiä kuin kookkaan
miehen käsivarsi mitattuna olkapäästä sormenpäihin, eikä Bukawai enää
puhu mitään niistä vuohista, siitä vuodematosta ja siitä
kuparilanka-kappaleesta, jotka sinun olisi ollut maksettava
ensimmäisestä taiasta."

"Kymmenen lihavaa vuohta!" kiljui Momaja. "Minä en voisi maksaa
sinulle kymmentä lihavaa vuohta yhtä monessa vuodessa. Kymmenen
lihavaa vuohta, jopa jotakin."

"Kymmenen lihavaa vuohta", kertasi Bukawai. "Kymmenen lihavaa vuohta,
uusi vuodematto ja kaksi kappaletta kuparilankaa, jotka ovat yhtä
pitkät kuin --"

Momaja keskeytti hänet, tehden kärsimättömän liikkeen. "Seis!" hän
huusi. "Minulla ei ole vuohia. Tuhlaat sanojasi. Odota täällä, sillä
aikaa kun minä noudan mieheni! Hänellä on vain kolme vuohta, mutta
jotakin on tehtävä. Odota!"

Bukawai istui puun alle. Hän oli perin tyytyväinen, sillä hän tiesi,
että joko hänelle maksettaisiin tai hän saisi kostaa. Hän ei pelännyt
mitään näiden vierasheimolaisten puolelta, vaikka hän tiesikin hyvin,
että he varmasti pelkäsivät ja vihasivat häntä. Hänen pitaalitautinsa
riitti jo yksin estämään heitä käymästä häneen käsiksi, ja hänen
maineensa poppamiehenä teki hänet kaksin verroin suojatuksi kaikilta
hyökkäyksiltä. Parhaillaan hän suunnitteli, miten hän pakottaisi
toiset ajamaan kymmentä vuohta hänen luolansa suulle, kun Momaja
palasi. Hänen mukanaan oli kolme soturia -- Mbonga, päällikkö, Rabba
Kega, kylän poppamies, ja Ibeto, Taibon isä. He eivät olleet
tavallisissakaan oloissa kauniita miehiä, ja kun heidän kasvonsa nyt
olivat suuttumuksesta vääntyneet, niin he olisivat voineet herättää
pelkoa kenessä hyvänsä; mutta jos Bukawai pelkäsi, niin ainakaan hän
ei sitä näyttänyt. Sensijaan hän tervehti heitä, tuijottamalla heihin
röyhkeästi, aikoen siten synnyttää heissä kammottavaa kunnioitusta,
kun he saapuivat ja kyykistyivät puoliympyrään hänen eteensä.

"Missä on Ibeton poika?" tiedusti Mbonga.

"Mistä minä sen tietäisin?" huomautti Bukawai vastaan. "Epäilemättä
hän on valkoisen pahan hengen hallussa. Jos minulle maksetaan, niin
teen tehokkaan taian, ja sitten saamme tietää, missä Ibeton poika on,
ja voimme hankkia hänet takaisin. Juuri minun taikani toimitti hänet
takaisin viime kerralla, mutta siitä en ole saanut suoritusta."

"Minulla on oma poppamieheni tekemään taikoja", vastasi Mbonga
arvokkaasti.

Bukawai irvisti ja nousi seisomaan. "No hyvä", hän virkkoi, "tehköön
hän sitten taikansa, ja katsokaamme kykeneekö hän toimittamaan Ibeton
pojan takaisin!" Hän astui muutamia askelia poispäin, kääntyen sitten
äkäisenä ympäri. "Hänen taikansa ei saata lasta takaisin -- sen
tiedän, ja sen tiedän myöskin, että kun hänet löydätte, niin ei enää
mikään taika kykene tuomaan häntä takaisin, sillä silloin hän on
kuollut. Sen olen juuri saanut selville, sillä isäni siskon henki kävi
juuri ilmoittamassa sen minulle."

Mbonga ja Rabba Kega eivät liene paljoakaan uskoneet omiin taikoihinsa
ja lienevät olleet epäuskoisia toistenkin taikoihin nähden; mutta
ainahan oli mahdollista, että niissä oli jotakin, etenkin jos ne eivät
olleet heidän omiaan. Eikö ollut yleisesti tunnettua, että Bukawai oli
puheissa itse haltioiden kanssa ja että kaksi niistä, hyenojen
muodossa oli hänen kanssaan? Mutta he eivät saaneet myöntyä liian
hätäisesti. Oli ajateltava hintaa, eikä Mbongalla ollut vähääkään
halua luopua kymmenestä vuohesta saadakseen yhden ainoan pienen pojan,
joka saattaisi kuolla rokkoon, ennenkuin varttuisi soturin ikään.

"Maltahan", sanoi Mbonga. "Näytähän meille taikojasi, jotta näkisimme,
ovatko ne tehokkaita. Sitten voimme puhua maksusta. Rabba Kega tekee
joitakuita taikoja myöskin. Saamme nähdä, kumman taiat ovat paremmat.
Istu, Bukawai!"

"Maksu on kymmenen vuohta -- lihavaa vuohta -- uusi vuodematto ja
kaksi kuparilanka-kappaletta, jotka ovat yhtä pitkiä kuin kookkaan
miehen käsivarsi olkapäästä sormenpäihin saakka; se on suoritettava
etukäteen, ja vuohet on ajettava luolani edustalle. Sitten teen taian,
ja seuraavana päivänä on poika jälleen äitinsä luona. Sen nopeammin ei
sitä voida tehdä, sillä niin voimakkaan taian tekeminen kysyy aikaa."

"Tee meille joitakuita taikoja nyt heti!" vaati Mbonga. "Anna meidän
nähdä; minkälaisia taikasi ovat!"

"Tuokaa minulle tulta", vastasi Bukawai, "ja minä teen teille jonkun
pienen taian."

Momaja lähetettiin noutamaan tulta, ja hänen poissa ollessaan Mbonga
tinki Bukawain kanssa hinnasta. Kymmenen vuohta, hän selitti, on
kallis hinta täysikuntoisesta sotilaastakin. Hän kiinnitti myöskin
Bukawain huomiota siihen seikkaan, että hän, Mbonga, oli hyvin köyhä,
että hänen kansansa oli hyvin köyhää ja että kymmenessä vuohessa oli
ainakin kahdeksan liikaa puhumattakaan uudesta vuodematosta ja
kuparilangasta; mutta Bukawai oli jäykkä kuin kallio. Hänen taikansa
oli hyvin kallis, ja hänen oli annettava ainakin viisi vuohta
jumalille, jotka auttoivat häntä sitä tekemään. He väittelivät yhäti,
kun Momaja palasi, tuoden tulta.

Bukawai pani muutamia hiiliä eteensä maahan, otti hyppysellisen
pulveria kupeellaan riippuvasta pussista ja ripotti ne hiilien päälle.
Kuului tupsahdus ja kohosi savupilvi. Bukawai sulki silmänsä ja huojui
edestakaisin. Sitten hän heilautti käsiään muutamia kertoja ilmassa ja
oli pyörtyvinään. Mbongaan ja hänen seuralaisiinsa se teki voimakkaan
vaikutuksen. Rabba Kega alkoi hermostua. Hän näki arvonsa vähenevän.
Momajan tuomaan astiaan oli jäänyt joitakuita hiiliä. Hän tempasi
astian, pisti siihen kenenkään huomaamatta kourallisen kuivia lehtiä
ja päästi sitten kauhean kirkaisun, joka kiinnitti häneen Bukawain
kuulijakunnan huomiota. Se herätti myöskin ihmeen tavoin Bukawain
tainnoksista, mutta oivallettuaan häiriön syyn vaipui vanha taikuri
jälleen tajuttomaksi, ennenkuin kukaan ennätti havaita hänen
erehdystään.

Nähdessään, että Mbongan, Ibeton ja Momajan huomio oli kiintynyt
häneen, puhalsi Rabba Kega äkkiä astiaan, niin että hiilet alkoivat
hehkua ja säiliöstä tuprusi savua. Rabba Kega piteli sitä visusti
niin, ettei kukaan nähnyt kuivia lehtiä. Heidän silmänsä menivät
levälleen, kun he näkivät tämän merkillisen todistuksen kylän
poppamiehen mahdista. Viimeksimainittu pöyhisteli perin ylpeänä. Hän
kiljui, hyppi ja irvisti peloittavasti; sitten hän vei kasvonsa aivan
astian suulle ja oli keskustelevinaan siellä olevien henkien kanssa.

Kun hän parhaillaan oli niissä puuhissa, tointui Bukawai
horrostilastaan, sillä uteliaisuus oli lopultakin päässyt hänessä
voitolle. Kukaan ei kiinnittänyt häneen vähääkään huomiota. Hän
vilkutti äkeissään toista silmäänsä; sitten hänkin päästi äänekkään
karjaisun, ja tultuaan varmaksi siitä, että Mbonga oli kääntynyt
häneen päin, hän jäykisti ruumiinsa ja liikutti käsiään ja jalkojaan
suonenvedontapaisesti.

"Minä näen hänet!" hän kiljaisi. "Hän on kaukana. Valkoinen paha henki
ei olekaan saanut häntä. Hän on yksin ja suuressa vaarassa; mutta",
hän lisäsi, "jos kymmenen lihavaa vuohta ja muut esineet suoritetaan
minulle nopeasti, niin hänet ehditään vielä pelastaa."

Rabba Kega oli pysähtynyt kuuntelemaan. Mbonga vilkaisi häneen.
Päällikkö oli kahdella päällä. Hän ei tietänyt kumman taika oli
parempi. "Mitä sinun taikasi ilmoittaa sinulle?" hän tiedusti Rabba
Kegalta.

"Myöskin minä näen hänet", kirkui Rabba Kega; "mutta hän ei ole
siellä, missä Bukawai väittää hänen olevan. Hän on kuolleena joen
pohjalla."

Silloin Momaja alkoi ulvoa ääneen.

       *       *       *       *       *

Tarzan oli seurannut vanhuksen, kahden hyenan ja pienen neekeripojan
jälkiä kahden kukkulan välisessä kalliorotkossa sijaitsevan luolan
suulle. Siellä hän pysähtyi hetkiseksi ristikkoteljen eteen, jonka
Bukawai oli kiinnittänyt aukkoon, kuunnellen onkalon uumenista
heikosti kantautuvia ärähdyksiä ja murahduksia.

Äkkiä erottivat apinamiehen tarkat korvat petojen kiljunnan seasta
lapsen tuskaista valitusta. Enää ei Tarzan empinyt. Hän sysäsi oven
syrjään ja syöksyi pimeään aukkoon. Käytävä oli ahdas ja pimeä; mutta
apinamies oli kauan käyttänyt silmiään viidakon sysimustina öinä, ja
se oli antanut hänelle hieman samanlaista kykyä nähdä pimeässä kuin on
niillä villeillä eläimillä, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä
lapsuudestaan asti.

Hän liikkui ripeästi, mutta varovasti, sillä käytävä oli pimeä, outo
ja koukerteleva. Edetessään hän kuuli yhä selvemmin hyenojen
kiukkuisia ärähdyksiä ja raapimista. Lapsen valitus kävi yhä
äänekkäämmäksi, ja Tarzan tunsi sen pienen neekeripojan äänen, jota
hän kerran oli koettanut ottaa balukseen.

Apinamies eteni lainkaan hätäilemättä. Hän oli siksi tottunut
viidakkoelämän kokemuksiin, ettei häneen kovinkaan suuresti
vaikuttanut tutunkaan henkilön kuolema; mutta taisteluhalu kannusti
häntä. Sydämestään hän oli villipeto, ja hänen pedonsydämensä
sykähteli rajusti läheisen ottelun tuottamasta jännityksestä.

Vuoren sisällä olevassa kallioseinäisessä kammiossa kyyrötteli pikku
Taibo painautuneena seinää vasten niin kauaksi nälän raivostuttamista
pedoista kuin suinkin voi. Hän näki ristikon myötäävän hyenojen
raapiessa sitä rajusti. Hän tiesi, että muutamien minuuttien kuluttua
hänen nuori henkensä sammuisi noiden inhoittavien otusten kauheiden,
keltaisten hampaiden raadellessa hänen ruumistaan.

Jäntevien petojen sysäyksistä notkui ristikko sisäänpäin, kunnes se
vihdoin rysähtäen kaatui ja hyenoille avautui tie pojan kimppuun.
Taibo loi niihin säikähtyneen katseen, sulki sitten silmänsä ja painoi
kädet kasvoilleen, nyyhkyttäen surkeasti.

Hyenat pysähtyivät hetkiseksi; varovaisuus ja pelko pidättivät niitä
karkaamasta saaliinsa kimppuun. Ne seisoivat tähyillen poikaa; sitten
ne alkoivat hitaasti ja äänettömästi ryömiä kyyrysillään häntä kohti.
Juuri silloin saapui Tarzan, livahtaen kammioon nopeasti ja
meluttomasti, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etteivät
herkkäkorvaiset pedot olisi huomanneet hänen tuloaan. Äkillisesti
muristen ne kääntyivät Taibosta apinamiestä vastaan, kun tämä
hymyhuulin syöksyi niiden kimppuun. Hetkisen koetti toinen
eläin pitää puoliaan; mutta apinamies ei viitsinyt edes paljastaa
metsästyspuukkoaan halveksittua Dangoa vastaan. Hän tarttui sen
törröttäviin niskakarvoihin, juuri kun se yritti pujahtaa hänen
ohitseen, ja sinkautti sen luolan poikki toverinsa jälkeen, joka jo
luikki käytävään rientäen pakoon.

Sitten Tarzan nosti Taibon lattialta, ja kun lapsi tunsi ihossaan
hyenojen käpälien ja hampaiden sijasta ihmiskäsien kosketuksen,
aukaisi hän hämmästyneenä ja epäillen silmänsä. Kun hänen katseensa
osui Tarzaniin, pääsi hänen huuliltaan riemuisa nyyhkytys ja hän
kiersi kätensä pelastajansa ympärille, ikäänkuin ei tämä valkea paha
henki olisikaan ollut viidakon pelätyin olento.

Kun Tarzan tuli luolan suulle, ei hyenoja ollut missään näkyvissä, ja
annettuaan Taibon sammuttaa janonsa läheisyydessä kumpuavasta
lähteestä hän nosti pojan selkäänsä ja lähti nopeasti juosten
viidakkoon, tahtoen mahdollisimman pian tyynnyttää valittavan Momajan,
sillä hän oli aivan oikein arvannut, että naisen voivotusten syy oli
balun poissaolo.

       *       *       *       *       *

"Hän ei ole kuolleena joen pohjalla", kiljaisi Bukawai. "Mitä tietää
tämä mies taikojen tekemisestä? Bukawai näkee Momajan pojan. Hän on
kaukana ja yksin uhkaavassa vaarassa. Kiirehtikää tuomaan kymmenen
lihavaa vuohta, sillä --"

Mutta enempää hän ei ennättänyt sanoa. Äkillinen keskeytys tuli
ylhäältä, samasta puusta, jonka alla he kyyköttivät, ja kun neekerit
vilkaisivat ylöspäin, olivat he vähällä pyörtyä säikähdyksestä
nähdessään ison, valkoisen haltian katselevan heitä; mutta ennenkuin
he ehtivät paeta, huomasivat he toisetkin kasvot, kadonneen pikku
Taibon, joka hymyili perin iloisena.

Ja sitten Tarzan hyppäsi pelottomasti heidän keskelleen pikku Taibo
yhä selässään ja laski lapsen äitinsä eteen. Momaja, Ibeto, Rabba Kega
ja Mbonga tunkeutuivat kaikki pojan ympärille, koettaen kysellä
häneltä yhtä aikaa. Äkkiä Momaja kääntyi raivokkaasti, aikoen hyökätä
Bukawain kimppuun, sillä poika oli kertonut, mitä kaikkea hän oli
saanut kärsiä ollessaan julman vanhuksen kynsissä. Mutta Bukawai oli
kadonnut -- hänen ei ollut tarvinnut turvautua taikuuteen päästäkseen
varmaksi siitä, että Momajan läheisyys ei ollut hänelle lainkaan
terveellinen senjälkeen kun poika oli kertonut tarinansa, ja
parhaillaan hän juoksi viidakossa minkä vanhoista jaloistaan pääsi
kaukaista luolaansa kohti, jonne, sen hän tiesi, ei yksikään neekeri
uskaltaisi häntä seurata.

Myöskin Tarzan oli tapansa mukaan kadonnut mustaihoisten ihmeeksi.
Sitten Momajan katse osui Rabba Kegaan. Kylän poppamies näki naisen
silmissä ilmeen, joka ei ennustanut hänelle hyvää, ja peräytyi.

"Vai oli Taiboni kuolleena joen pohjalla?" kirkui vaimo. "Ja hän on
kaukana, yksin ja suuressa vaarassa, niinkö? Taikuutta!" Se
halveksiminen, jonka Momaja sisällytti tuohon yhteen ainoaan sanaan,
olisi tuottanut kunniaa ensimmäisen luokan näyttämötaiteilijattarelle.
"Taikuutta, totisesti!" hän kiljui. "Momaja näyttää teille taikuutta."
Ja hän sieppasi katkenneen oksan ja iski Rabba Kegaa päähän. Kivusta
ulvoen lähti mies pakoon. Momaja ajoi häntä takaa ja pieksi hänen
selkäänsä. He juoksivat sisälle kylän portista ja pitkin raittia
suureksi huviksi kaikille, jotka onnekseen osuivat olemaan näyn
katselijoina, sotureille, naisille ja lapsille, sillä kaikki he
pelkäsivät Rabba Kegaa, ja kun pelätään, niin myöskin vihataan.

Tällä tavoin Tarzan sinä päivänä hankki toimettomien vihollistensa
lisäksi kaksi toimeliasta vihamiestä; ne molemmat olivat valveilla
myöhään yöhön saakka, hautoen kostoa, valkealle haltialle, joka oli
tuottanut heille naurua ja halveksimista; mutta heidän perin
kiukkuiseen suunnitteluunsa sekaantui todellista pelkoa ja kammoa,
joka ei ottanut tyyntyäkseen.

Nuori loordi Greystoke ei tietänyt, että he punoivat juonia häntä
vastaan, ja jos hän olisikin sen tietänyt, niin hän ei olisi siitä
mitään välittänyt. Hän nukkui sinä yönä yhtä hyvin kuin muulloinkin,
ja vaikka hänen päällään ei ollutkaan kattoa eikä ovea estämässä
tungettelijoita lähestymästä, niin hän nukkui rauhallisemmin kuin
hänen Englannissa oleva ylimyksellinen sukulaisensa, joka oli sinä
iltana syönyt aivan liian paljon krapuja ja juonut liiaksi viiniä.



SEITSEMÄS LUKU

Bukawain kuolema


Jo poikana oli Apinain Tarzan muun muassa oppinut punomaan taipuisia
köysiä pitkäkuituisista viidakkoheinistä. Lujia ja sitkeitä olivat
Tarzanin, pienen tarmanganin, köydet. Tublat, hänen kasvatusisänsä,
olisi voinut kertoa teille siitä. Jos olisitte lahjonut häntä
kourallisella toukkia, niin kenties hän olisi taipunut jopa
juttelemaan teille joitakuita tarinoita niistä monista nöyryytyksistä,
joita Tarzan oli vihatulla nuorallaan hänelle toimittanut; mutta
Tublat ärtyi aina niin vimmaiseen raivoon, kun hänen ajatuksensa
lainkaan kääntyivät köyteen tai Tarzaniin, ettei teidän olisi ollut
mukavaa jäädä kyllin lähelle häntä kuullaksenne mitä hänellä oli
sanottavaa.

Käärmemäinen silmukka oli usein arvaamatta sujahtanut Tublatin päähän,
hän oli monesti kellahtanut naurettavasti ja tuskallisesti kumoon, kun
hän kaikkein vähimmin aavisti sellaista tapaturmaa, minkä vuoksi ei
ole lainkaan kummallista, ettei hänen villiin sydämeensä mahtunut
paljoakaan rakkautta hänen vaaleaihoista ottolastaan tai tämän
keksintöjä kohtaan. Oli sattunut sellaistakin, että Tublat oli
killunut avuttomana ilmassa nuoran tiukkautuessa hänen kaulaansa ja
kuoleman tuijottaessa hänen silmiinsä, samalla kun pikku Tarzan hyppi
läheisellä oksalla, härnäten häntä ja virnistellen pahankurisesti.

Sitten oli ollut vielä yksi tilaisuus, jossa köydellä oli ollut mainio
osa -- ainoa köyden yhteydessä oleva tilaisuus, jota Tublat muisteli
mielissään. Tarzan, jonka aivot olivat yhtä toimelliset kuin hänen
ruumiinsakin, keksi alituisesti uusia leikkitapoja. Juuri leikkiessään
hän oppi paljon lapsuusaikanaan. Myöskin tällä kertaa hän oppi
jotakin, ja se, ettei hän menettänyt oppiessaan henkeään, ihmetytti
suuresti Tarzania itseään ja karvasteli pahasti Tublatia.

Kun ihmelapsi oli heittänyt silmukallaan erästä puussa kiipeilevää
leikkitoveriaan, olikin köysi takertunut eteen sattuneeseen oksaan.
Hän koetti kiskoa sitä irti, mutta se tarttui vain sitäkin lujemmin.
Silloin Tarzan lähti kiipeämään nuoraa myöten ylös irroittaakseen sen.
Kun hän oli päässyt jonkun matkan päähän, tarttui eräs veitikkamainen
kisatoveri köyden maassa riippuvaan päähän ja juoksi niin etäälle kuin
voi. Kun Tarzan kiljaisi hänelle, pyytäen häntä hellittämään, hellitti
nuori apina nuoraa hieman ja veti sen sitten jälleen tiukalle.
Tarzanin ruumis joutui heiluvaan liikkeeseen ja äkkiä apina-poika
oivalsi, että tämä oli uusi, hauska leikkitapa. Hän kehoitti apinaa
jatkamaan samalla tavoin, kunnes Tarzan keinui edestakaisin niin
pitkiä heilahduksia kuin lyhyt köysi salli, mutta nuoran riippuva osa
ei ollut kylliksi pitkä eikä hän myöskään ollut kyllin korkealla
tunteakseen välittömät vihlaukset, jotka niin suuresti lisäävät
nuorten leikkien viehättävyyttä. Siksi hän kiipesi oksalle, johon
silmukka oli tarttunut, irroitti köyden ja vei sen korkealle,
kiinnittäen sen pitkään, tukevaan oksaan. Sitten hän otti irtonaisen
pään käteensä ja kiipesi ketterästi oksien välitse alas niin pitkälle
kuin nuora ulottui. Senjälkeen hän päästi itsensä heilumaan sen
varassa, niin että hänen nuori joustava ruumiinsa pyörähteli ja
kieppui inhimillisenä punnuksena ruohoisen heilurivarren päässä --
lähes kymmenen metrin korkeudella maasta.

Oi, kuinka hauskaa! Tämäpä oli totisesti uusi ja mitä parhain leikki.
Tarzan oli haltioissaan. Pian hän keksi, että hän jännittäytymällä
sopivalla tavalla ja oikeana hetkenä voi hidastuttaa tai kiihdyttää
heilumistaan, ja kun hän oli poika, niin hän luonnollisestikin
mieluummin kiihdytti sitä. Pian hän heilahti pitkissä kaarissa
Kertshakin heimon apinoiden katsellessa häntä hieman kummissaan.

Jos nuoran päässä olisi ollut riippumassa jompikumpi meistä, te tai
minä, niin ei olisi käynyt niinkuin kävi, sillä me emme olisi
jaksaneet pysyä kiinni niin kauan, että se olisi ollut mahdollista;
mutta Tarzanin oli aivan tai ainakin melkein yhtä helppo heilua,
riippuen käsin köydessä, kuin seistä jaloillaan maassa. Ainakaan ei
häntä väsyttänyt vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun tavallinen
kuolevainen olisi ollut turta ankarasta ruumiillisesta ponnistuksesta.
Se tuotti hänelle turman.

Tublat tarkkaili häntä kuten muutkin heimon jäsenet. Koko
aarniometsässä ei ollut ainoatakaan olentoa, jota Tublat olisi niin
sydämensä pohjasta vihannut kuin tuota kamalan näköistä, karvatonta,
valkoihoista apinan irvikuvaa. Jollei Tarzan olisi ollut niin
sukkelaliikkeinen eikä villin Kaalan äidinrakkaus niin kateellisen
valpas, olisi Tublat jo aikoja sitten vapauttanut itsensä tuosta
perheensä sukupuuta häpäisevästä tahrasta. Oli kulunut jo niin kauan
siitä, kun Tarzan tuli heimon jäseneksi, että Tublat oli tyyten
unohtanut, miten viidakko-orpo oli joutunut hänen perheeseensä, ja
kuvitteli nyt mielessään, että Tarzan oli hänen oma jälkeläisensä, ja
se lisäsi suuresti hänen kiukkuaan.

Apinain Tarzan heilahteli pitkin kaarroksin, kunnes köysi, joka
nopeasti oli kulunut hankautuessaan oksan säröistä kuorta vastaan,
vihdoin äkkiä katkesi hänen ollessaan korkeimmillaan. Katselevat
apinat näkivät sileän, ruskean pojan singahtavan kauas ja putoavan
kuin kivi maahan. Tublat hyppäsi korkealle ilmaan ja päästi äänen,
joka ihmisolennon suusta lähteneenä olisi ollut riemuisa huudahdus.
Nyt kai tulisi loppu Tarzanista ja Tublatin pahimmista huolista. Tästä
lähtien hän saisi elää eloaan rauhassa ja turvassa.

Tarzan putosi hyvinkin kahdentoista metrin korkeudesta selälleen
tiheään pensaaseen. Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen Kaala -- raju,
kamalan näköinen, rakastava Kaala. Hän oli nähnyt oman balunsa
menettävän henkensä juuri samanlaisessa putoamisessa vuosia sitten.
Pitikö hänen menettää myöskin tämä samalla tavoin? Tarzan virui aivan
liikkumattomana, syvälle pensaaseen painuneena, kun Kaala hänet löysi.
Kaalalta meni useita minuutteja, ennenkuin hän sai pojan irroitetuksi
ja kiskotuiksi sieltä pois; mutta Tarzan ei ollut kuollut. Hän ei
ollut edes pahasti loukkaantunut. Pensas oli vaimentanut putouksen
ankaruutta. Takaraivossa oleva haava osoitti, mikä kohta hänestä oli
kolahtanut pensaan jäykkään runkoon, ja selitti hänen tajuttoman
tilansa.

Muutamien minuuttien kuluttua hän oli yhtä vilkas kuin ennenkin.
Tublat oli raivoissaan. Kiukuissaan hän läimäytti erästä
apinatoveriaan ottamatta ensin selkoa, kuka hänen uhrinsa oli, ja sai
pahan selkäsaunan ilkeydestään, sillä hän oli purkanut vihaansa
äkäiseen, tappeluhaluiseen nuoreen urokseen, joka oli parhaissa
voimissaan.

Mutta Tarzan oli oppinut jotakin uutta. Hän oli oppinut, että jatkuva
hankautuminen kuluttaa poikki hänen köytensä säikeet, vaikka meni
monta vuotta, ennenkuin siitä tiedosta oli hänelle muuta hyötyä kuin
se, ettei hän enää kiikkunut nuoransa päässä liian kauan yhteen menoon
eikä liian ylhäällä.

Tuli kuitenkin sellainen päivä, jolloin sama seikka, joka oli kerran
ollut vähällä tuottaa hänelle kuoleman, osoittautui hänen henkensä
pelastuskeinoksi.

Hän ei enää ollut lapsi, vaan vankka ja kookas viidakkomies. Enää ei
ollut ketään huolekkaasti valvomassa hänen turvallisuuttaan, eikä hän
sellaista tarvinnutkaan. Kaala oli kuollut. Kuollut oli myöskin
Tublat, ja vaikka Kaalassa oli poistunut ainoa olento, joka koskaan
oli häntä todella rakastanut, niin jäljelle jäi paljon sellaisia,
jotka vihasivat häntä, kun Tublat oli siirtynyt isäinsä luokse.

Ei häntä vihattu sen vuoksi, että hän oli julmempi ja hurjempi kuin
toiset, sillä vaikka hän olikin sekä julma että hurja kuten eläimet,
hänen toverinsa, oli hän myöskin usein hellä, ja toiset eivät olleet
milloinkaan. Ei, eniten suututti niitä, jotka eivät pitäneet
Tarzanista, se seikka, että hänellä oli muuan luonteen piirre, jota
heillä ei ollut ja jota he eivät voineet käsittää -- inhimillinen
huumorin tajunta. Tarzanin huumori oli kenties hiukan leveätä,
ilmaantuen ystäville tehtyinä karkeina ja tuskallisina kepposina ja
vihamiesten säälimättömänä kiusoitteluna.

Mutta kumpikaan niistä ei ollut syynä Mbongan, päällikön, kylästä
pohjoiseen kahden kukkulan välissä sijaitsevassa luolassa asuvan
Bukawain, poppamiehen, vihaan, Bukawai kadehti Tarzania, ja Bukawai
oli vähällä saada apinamiehen tuhotuksi. Kuukausimääriä oli Bukawai
hautonut vihaansa, ja kosto oli näyttänyt hyvin kaukaiselta, sillä
Apinain Tarzan oleskeli toisessa osassa viidakkoa penikulmien päässä
Bukawain loukosta. Vain kerran oli musta taikuri nähnyt tämän pahan
haltian, kuten Tarzania neekerien keskuudessa useimmiten nimitettiin,
ja silloin oli apinamies riistänyt häneltä runsaan palkkion,
paljastaen samalla hänet valehtelijaksi ja hänen taikansa
tehottomaksi. Kaikkea sitä ei Bukawai voinut ikinä antaa anteeksi,
vaikka ei näyttänyt todennäköiseltä, että hän saisi tilaisuuden
kostaa.

Mutta hän sai sen kuitenkin ja aivan aavistamattaan. Tarzan oli
metsästämässä kaukana pohjoisessa. Hän oli harhaillut etäälle
heimosta, kuten hän tullessaan täysikasvuiseksi oli alkanut yhä
useammin tehdä, metsästelläkseen muutamia päiviä yksin. Lapsena
ollessaan hän oli mielellään telminyt ja kisaillut nuorien
apinatoveriensa kanssa; mutta nyt nämä hänen leikkitoverinsa olivat
kasvaneet jöröiksi, kärtyisiksi uroksiksi tai herkästi pahastuviksi,
epäluuloisiksi emoiksi, jotka huolellisesti hoivailivat avuttomia
balujaan. Niinpä Tarzan huomasi ihmisjärkensä paremmaksi ja
luotettavammaksi toveriksi kuin mitä koko Kertshakin heimo saattoi
hänelle antaa.

Kun Tarzan tänä päivänä metsästeli, meni taivas vähitellen pilveen.
Rikkinäisiä pilviä kiiti repaleisina viireinä alhaalla puiden latvojen
ylitse. Ne muistuttivat Tarzanin mielestä pelästyneitä antilooppeja
pakenemassa niitä ahdistavaa, nälkäistä leijonaa. Mutta vaikka keveät
pilvet lensivät niin vinhasti, ei viidakko värähtänytkään. Ei
ainoakaan lehti vavahtanut ja vallitsi suuri, sietämättömän painostava
haudanhiljaisuus. Jopa hyönteisetkin tuntuivat käyneen äänettömiksi,
peläten jotakin kauheata, uhkaavaa vaaraa, ja myöskin isommat otukset
olivat hiljaa. Sellaisena lienee metsä, viidakko, ollut mittaamattoman
kaukaisen ajanjakson alussa ennenkuin Jumala kansoitti maapallon
eläimillä, jolloin ei ollut ääniä, koska ei ollut korvia kuulemaan.

Ja kaiken yllä oli himmeä, kalpean kellertävä valaistus, jonka läpi
tuulen raatamat pilvet kiitivät. Tarzan oli nähnyt kaikki nämä merkit
useita kertoja ennenkin, mutta aina valtasi hänet omituinen tunnelma
niiden ilmaantuessa. Häntä ei peloittanut koskaan, mutta luonnon
näyttäessä vääjäämättömiä, mittaamattomia voimiaan tunsi hän itsensä
pieneksi -- hyvin pieneksi ja hyvin yksinäiseksi.

Nyt hän kuuli matalaa ulinaa kaukana. "Leijonat etsivät saalistaan",
hän mutisi itsekseen, vilkaisten taaskin nopeasti lentäviin pilviin.
Ulina paisui voimakkaaksi. "Ne tulevat!" sanoi Apinain Tarzan ja meni
suojaan tiheälehväisen puun alle. Mutta äkkiä taipuivat puiden latvat
samanaikaisesti, ikäänkuin Jumala olisi ojentanut kätensä taivaasta ja
painanut kämmenellään maan pintaa. "Ne menevät!" kuiskasi Tarzan.
"Leijonat menevät." Sitten välähti huikaiseva salama, jota seurasi
korvia huumaava jyrinä. "Leijonat ovat hypänneet", huusi Tarzan, "ja
nyt ne karjuvat uhriensa ruumiiden päällä".

Nyt huojuivat puut lujasti kaikkiin suuntiin; suorastaan hornamainen
tuuli pieksi viidakkoa säälimättömästi. Ja sen mukana tuli sade -- ei
sellaisena kuin se tulee meidän niskaamme pohjoismaissa, vaan
äkillisenä, tukahduttavana, sokaisevana tulvana. "Saaliin verta",
mietti Tarzan, painautuen tiukemmin sen ison puun runkoa vasten, jonka
alla hän seisoi.

Hän oli lähellä viidakon reunaa, ja vähän matkan päässä hän oli ennen
myrskyn puhkeamista nähnyt kaksi kukkulaa; mutta nyt hän ei eroittanut
mitään. Hänestä oli hupaista katsella ryöppyävään sateeseen, etsien
kukkuloita ja kuvitellen mielessään, että ylhäältä tulviva vesi oli
pyyhkäissyt ne pois. Mutta kuitenkin hän tiesi, että pian sade lakkaa,
aurinko näyttäytyy jälleen ja kaikki on ennallaan; vain joitakuita
oksia olisi pudonnut maahan, ja siellä täällä olisi lahonnut puuvanhus
ryskähtäen kaatunut tekemään mehevämmäksi maaperää, jonka voimaa se
oli imenyt kenties vuosisatoja. Kaikkialla hänen ympärillään oli ilma
sakeana oksista ja lehdistä, jotka raju myrsky ja niitä painava vesi
olivat repineet irti, singoten ne maahan. Kuivunut runko huojui ja
kaatui muutaman metrin päässä hänestä; mutta Tarzania suojasivat
sellaisia vaaroja vastaan sen nuoren, vankan jättiläispuun laajalle
ulottuvat oksat, jonka alle erämiesvaisto oli hänet opastanut. Siellä
oli hänellä tarjolla vain yksi vaara ja sekin kaukainen. Mutta se
sattui. Ilman minkäänlaista varoitusta repi salama hänen puunsa, ja
kun sade lakkasi ja aurinko tuli esiin, virui Tarzan samassa
asennossa, johon oli kaatunut, kasvot maata vasten saman nuoren
jättiläispuun pirstaleiden joukossa, jonka olisi pitänyt häntä
suojata.

Bukawai tuli sateen ja myrskyn lakattua luolansa suulle ja katseli
maisemaa. Toisella silmällään Bukawai näki; mutta vaikka hänellä olisi
ollut kaksitoista silmää, ei hän olisi nähnyt kauneutta virkistyneen
viidakon raikkaassa puhtaudessa, sillä sellaisia seikkoja, luonnon
kemiaa, eivät hänen aivonsa kyenneet käsittämään. Eikä hän myöskään
olisi kyennyt nauttimaan puhtaaksi huuhdotun ilman raittiudesta,
vaikka hänellä olisikin ollut nenä, jota hänellä ei ollut ollut
vuosikausiin.

Pitaalisen kahden puolen seisoivat hänen ainoat ja alituiset
seuralaisensa, molemmat hyenat, nuuhkien ilmaa. Äkkiä niistä toinen
murahti hiljaa ja lähti pää painuksissa varovasti hiipimään
viidakkoon. Toinen seurasi sitä. Bukawain uteliaisuus heräsi, ja hän
riensi eläinten jäljessä paksu ryhmysauva kädessään.

Hyenat pysähtyivät muutaman metrin päähän pitkänään viruvasta
Tarzanista, nuuhkien ja muristen. Sitten saapui Bukawai, eikä hän
aluksi voinut uskoa omia silmiään; mutta kun hän sitten varmistui,
että maassa oleva olento todella oli paha haltia, niin hänen
raivollaan ei ollut rajoja, sillä hän luuli, että Tarzan oli kuollut
ja että hän oli menettänyt niin kauan uneksimansa mahdollisuuden
kostaa.

Hyenat lähestyivät apinamiestä hampaat irvessä. Bukawai päästi sekavan
karjaisun ja syöksyi niiden kimppuun, piesten niitä ryhmysauvallaan
säälimättömän hurjasti, sillä voisihan, elottomalta näyttävässä
ruumiissa sittenkin olla henkeä. Näykkivät ja ärisevät pedot olivat
karkaamaisillaan isäntänsä ja kiusaajansa kimppuun, mutta totuttu
pelko pidätti niitä vielä iskemästä hampaitaan hänen saastaiseen
kurkkuunsa. Ne luikkivat muutamien metrien päähän ja kyykistyivät
takakäpälilleen kiukun ja tyydyttämättömän nälän kiiluessa niiden
villeistä silmistä.

Bukawai kumartui ja painoi korvansa apinamiehen sydämelle. Se sykki
vielä. Hänen ilmeensä kävi riemuiseksi, sikäli kuin hänen syöpyneet
kasvonsa saattoivat kuvastaa iloa; mutta se ei ollut kaunis näky.
Apinamiehen vieressä oli hänen pitkä ruohoköytensä. Ripeästi Bukawai
sitoi vankinsa hervottomat kädet selän taakse ja nosti hänet sitten
olalleen, sillä vaikka Bukawai olikin vanha ja sairas, oli hän yhäti
väkevä mies. Hyenat tulivat jäljessä poppamiehen astellessa luolalle
ja seurasivat pitkissä, pimeissä käytävissä Bukawaita, joka kantoi
uhrinsa vuoren uumeniin. Kiemurtelevien käytävien yhdistämien
maanalaisten kammioiden läpi Bukawai hapuili taakkoineen. Kun hän oli
sivuuttanut erään jyrkän käänteen, joutuivat he kirkkaaseen
päivänvaloon, ja Bukawai astui pieneen, pyöreään syvänteeseen;
nähtävästi oli tätä tietä aikoinaan purkautunut joku niistä
tulivuorista, jotka eivät ole kohonneet varsinaisiksi kukkuloiksi,
vaan jääneet melkein vain laavan reunustamiksi maan pinnassa oleviksi
kuopiksi.

Sen seinämät olivat äkkijyrkät. Sieltä ei päässyt pois muutoin kuin
saman käytävän kautta, josta Bukawai oli tullut. Kuopan kallioisella
pohjalla kasvoi joitakuita kituvia puita. Noin kolmenkymmenen metrin
päässä ylhäältä näkyi tämän kylmän, kuolleen hornankidan säröinen
reuna.

Bukawai laski Tarzanin erään puun nojaan ja sitoi hänet siihen omalla
ruohoköydellään, jättäen hänen kätensä vapaiksi, mutta järjestäen
solmut niin, ettei apinamies yltänyt niihin. Hyenat hiiviskelivät
muristen sinne tänne. Bukawai vihasi niitä, ja ne vihasivat Bukawaita.
Hän tiesi niiden vain odottavan sitä hetkeä, jolloin hän olisi avuton
tai jolloin niiden raivo olisi yltynyt niin vimmaiseksi, että ne
voittaisivat jäytävän pelkonsa häntä kohtaan.

Hänen omaakin sydäntään kalvoi suuri pelko näitä inhoittavia otuksia
kohtaan, ja sentähden hän aina piti niitä hyvin ruokittuina, käyden
usein metsästämässä niitä varten, kun ne eivät itse saaneet hankituksi
ruokaansa, mutta aina hän osoitti niitä kohtaan pienille, sairaille,
eläimellisille ja alkeellisille aivoilleen ominaista julmuutta.

Ne olivat olleet hänellä jo pennuista alkaen. Ne eivät olleet koskaan
kokeneet muuta elämää kuin hänen luonaan, ja vaikka ne menivätkin
viidakkoon metsästämään, niin aina ne palasivat. Viime aikoina oli
Bukawai johtunut uskomaan, ettei niiden palaamisen syynä ollut siinä
määrin tottumus kuin pirullinen kärsivällisyys, jonka nojalla ne
olivat valmiit sietämään kaikenlaista huonoa kohtelua ja kipua
mieluummin kuin menettämään lopullisen koston; eikä Bukawailla
tarvinnut olla paljoakaan mielikuvitusta arvatakseen, minkälainen se
kosto olisi.

Köytettyään Tarzanin lujasti kiinni palasi Bukawai käytävään, ajaen
hyenoja edellään ja vetäen aukkoon yhteennidotuista oksista kyhätyn
ristikon, joka eristi kuopan luolasta öiseen aikaan, jotta Bukawai
saisi nukkua rauhassa, sillä yöksi teljettiin hyenat tähän kuoppaan,
etteivät ne voisi pimeässä hiipiä nukkuvan Bukawain kimppuun.

Bukawai palasi ulompaan luolaan, täytti vedellä astian läheisessä
rotkossa kumpuavasta lähteestä ja tuli takaisin kuoppaan. Hyenat
seisoivat ristikon ääressä, silmäillen himokkaasti Tarzania. Niitä oli
ennenkin ruokittu tällä tavoin.

Poppamies meni vesiastioineen lähelle Tarzania ja viskasi osan sen
sisällöstä apinamiehen kasvoille. Tarzanin silmäluomet värähtivät, ja
saadessaan toisen räiskäyksen hän avasi silmänsä ja katseli
ympärilleen.

"Sinä ilkeä haltia", kiljui Bukawai, "minä olen suuri poppamies. Minun
taikani ovat tehokkaat. Sinun ovat kelvottomia. Elleivät ne ole, niin
miksi olet siinä sidottuna kuin leijonien syötiksi pantu vuohi?"

Tarzan ei ymmärtänyt poppamiehen sanoja eikä senvuoksi vastannut
mitään, vaan tuijotti Bukawaita suoraan silmiin kylmän levollisesti.
Hyenat hiipivät hänen takanaan. Hän kuuli niiden murinan; mutta hän ei
edes kääntänyt päätään. Hän oli eläin, jolla oli ihmisen aivot.
Hänessä oleva eläin ei alistunut näyttämään pelkäävänsä kuolemaa,
jonka hänen ihmisjärkensä jo myönsi välttämättömäksi.

Bukawai, joka ei vielä tahtonut luovuttaa uhriaan petojen
raadeltavaksi, karkasi ahdistamaan niitä ryhmysauvallaan. Syntyi lyhyt
kahakka, josta hyenat selviytyivät piestyinä kuten aina. Tarzan
tarkkasi sitä. Hän näki ja käsitti, minkälainen viha vallitsi noiden
kahden eläimen ja kamalan ihmiskuvatuksen välillä.

Saatuaan hyenat taltutetuiksi Bukawai palasi kiusoittelemaan Tarzania;
mutta nähdessään, ettei apinamies lainkaan ymmärtänyt hänen puhettaan,
lakkasi poppamies vihdoin. Sitten hän vetäytyi käytävään ja veti
ristikkoteljen oven eteen. Hän kävi noutamassa luolasta vuodematon,
jonka hän sijoitti lähelle aukkoa, voidakseen laskeutua pitkäkseen
katselemaan kostonäytelmää mukavassa asennossa.

Hyenat puikkelehtivat kavaloina apinamiehen ympärillä. Tarzan kiskoi
siteitään hetkisen, mutta huomasi pian, että köysi, jonka hän oli
punonut kestämään Numan, leijonan, rimpuilua, kestäisi yhtä varmasti
hänenkin ponnistuksensa. Hän ei halunnut kuolla, mutta nyt kuten niin
monesti ennenkin hän voisi katsoa kuolemaa silmiin vapisematta.

Tiukatessaan köyttä hän tunsi sen hankautuvan pientä puuta vasten,
jonka ympärille se oli kiristetty. Ikäänkuin elokuvien valkoiselle
kankaalle välähti hänen sielunsa silmien eteen kuva hänen
muistovarastostaan. Hän näki notkean, poikamaisen olennon heilumassa
nuoran päässä korkealla maasta. Hän näki useita apinoita katselemassa
ja sitten hän näki, kuinka köysi katkesi ja poika lennähti maahan.
Tarzan hymyili. Hän alkoi heti kihnuttaa köyttä edestakaisin puun
runkoa vasten.

Hyenat rohkaistuivat ja hiipivät likemmäksi. Ne nuuskivat hänen
jalkojaan; mutta kun hän tavoitti iskeä niitä vapailla käsillään, niin
ne luikkivat tiehensä. Hän tiesi, että nälän yltyessä ne hyökkäisivät.
Kylmästi, järjestelmällisesti, hätäilemättä Tarzan kihnutti nuoraa
edestakaisin pienen puun rosoista runkoa vastaan.

Luolan suulla vaipui Bukawai uneen. Hän arveli, että kuluisi jonkun
aikaa, ennenkuin pedot saisivat kylliksi rohkeutta tai tulisivat
kylliksi nälkäisiksi karatakseen vangin kimppuun. Niiden murina ja
uhrin kirkuna herättäisivät hänet. Siihen mennessä olisi hänen yhtä
hyvä levätä, ja niin hän tekikin.

Siten kului päivä, sillä hyenat eivät olleet nälkäisiä ja köysi, jolla
Tarzan oli sidottu, oli lujempi kuin se, joka hänellä oli ollut
lapsuusaikanaan ja joka oli niin nopeasti katkennut hankauduttuaan
karkeaa oksaa vasten. Mutta pitkin aikaa kiihtyi eläimien nälkä ja
ruohoköyden säikeet kuluivat yhä ohuemmiksi. Bukawai nukkui.

Vasta myöhään iltapäivällä teki toinen peto kalvavan ruokahalun
kiihdyttämänä äristen vikkelän syöksyn apinamiestä kohti. Melu herätti
Bukawain. Hän nousi heti istumaan ja katsoi, mitä kuopassa oli
tekeillä. Hän näki hyenan karkaavan miehen kimppuun tavoittaen
suojatonta kurkkua. Hän näki Tarzanin ojentavan kätensä ja tarttuvan
murisevaan petoon, samalla kun toinen otus hyppäsi pahan haltian
olkapäälle. Kookas, sileäpintainen ruumis jännittyi valtavasti.
Pyöristyneet lihakset kohosivat isoiksi pingoittuneiksi kuhmuiksi
ruskean ihon alla -- apinamies työntyi eteenpäin koko painollaan,
pinnistäen kaikki suuret voimansa -- kahleet katkesivat, ja kaikki
kolme kierähtivät kuopan pohjalle, äristen, purren ja repien.

Bukawai hypähti seisoalleen. Olisiko mahdollista, että ilkeä haltia
voittaisi hänen apurinsa. Se oli mahdotonta! Tuo olento oli aseeton,
maassa pitkänään, ja molemmat hyenat olivat hänen päällään; mutta
Bukawai ei tuntenut Tarzania.

Apinamies puristi sormensa toisen hyenan kurkkuun ja kohosi toiselle
polvelleen, vaikka toinen peto repikin häntä raivokkaasti, koettaen
vetää häntä pitkälleen. Toisella kädellään Tarzan piteli toista,
tarttuen toisella kädellään toiseen petoon ja kiskoen sen lähelle
itseään.

Ja sitten Bukawai älysi, että taistelu kävi onnettomasti hänen
puolueelleen, ja syöksyi esiin luolasta, heiluttaen ryhmysauvaansa.
Tarzan näki hänen lähestyvän ja nousi seisomaan hyena kummassakin
kädessään ja sinkautti toisen ärisevän pedon suoraan kohti poppamiehen
päätä. He molemmat sortuivat maahan murisevana, purevana sekasotkuna.
Tarzan heitti toisen hyenan kuopan poikki, samalla kun toinen jyrsi
isäntänsä mädäntyviä kasvoja; mutta se ei ollut apinamiehen mielen
mukaista. Hän potkaisi petoa, lähettäen sen ulvoen toverinsa jälkeen;
sitten hän hypähti pitkänään olevan poppamiehen ääreen ja tempasi
hänet seisomaan.

Bukawai, joka oli vielä tajuissaan, näki vangitsijansa silmistä, että
häntä uhkasi kuolema, välitön ja hirvittävä kuolema, ja senvuoksi hän
kääntyi kynsin hampain Tarzania vastaan. Apinamiestä värisytti, kun
hän näki nuo kamalat kasvot lähellä omiaan. Hyenat olivat saaneet
kyllikseen ja kadonneet luolaan vievästä pienestä aukosta. Tarzanin ei
ollut vaikeata nujertaa ja sitoa Bukawaita. Sitten hän raahasi
taikurin saman puun juurelle, johon hänet itsensä oli köytetty. Mutta
kun Tarzan sitoi Bukawain, niin hän huolehti siitä, ettei samanlainen
pelastuminen kuin hänelle tullut kysymykseenkään. Sitten hän jätti
poppamiehen yksin.

Mennessään koukertelevien käytävien ja maanalaisten kammioiden läpi
Tarzan ei nähnyt jälkeäkään hyenoista.

"Ne palaavat", mietti hän itsekseen.

Syvänteen korkeiden seinämien välissä vapisi Bukawai pelosta kuin
vilutautinen.

"Ne palaavat", hän huusi, ja hänen äänensä paisui kauhuiseksi
kirkunaksi.

Ja ne palasivat.



KAHDEKSAS LUKU

Leijona


Numa, leijona, kyyristeli orjantappurapensaan takana juomapaikan
äärellä, siellä missä joki polvekkeen tehtyään pyörtää takaisinpäin.
Siinä kohdassa oli kahlaamo ja joen kummaltakin rannalta lähti
tasaiseksi poljettu polku, joka veden rajassa oli hyvin leveä, sillä
lukemattomien vuosisatojen aikana olivat viidakon ja sen takana olevan
tasangon eläimet tulleet sinne juomaan, lihansyöjät rohkeina,
pelottoman uljaina, kasvissyöjät arkoina, empivinä, peloissaan.

Numa, leijona, oli nälkäinen; se oli hyvin nälkäinen ja senvuoksi
aivan hiljaa. Juomapaikalle tullessaan se oli usein ulvonut ja
karjunut paljon; mutta lähestyessään sitä kohtaa, jossa se aikoi
väijyä Baraa, kaurista, tai Hortaa, metsäkarjua, tai jotakin muuta
tänne juomaan saapuvista mehevälihaisista otuksista, se oli hiljaa. Se
hiljaisuus oli julmaa ja peloittavaa, mitä todisti hurjien silmien
kellanvihreä välke ja notkean hännän aaltomainen värähtely.

Ensimmäisenä saapui Pakko, seebra, ja Numa, leijona, voi tuskin
pidättyä karjaisemasta raivosta, sillä kaikista tasangon eläimistä ei
yksikään muu ole niin varovainen kuin Pakko, seebra. Mustaviiruisen
oriin jäljessä tuli kokonainen lauma, jossa oli kolme- tai
neljäkymmentä noita lihavia, virmoja hevosen kaltaisia eläimiä.
Lähestyessään jokea johtaja pysähtyi usein, herkistäen korviaan ja
nostaen turpaansa nuuhkiakseen vienosta tuulesta pelättyjen
lihansyöjien kielittelevää hajua.

Numa liikahti rauhattomasti, vetäen takakäpälänsä kauaksi
kellanruskean ruumiinsa alle ja jännittäytyen äkillistä syöksyä ja
rajua hyökkäystä varten. Sen silmät kiiluivat nälästä, ja vahvat
lihakset vapisivat hetken kiihtymyksestä.

Pakko tuli hieman likemmäksi, pysähtyi, korskahti ja pyörähti ympäri.
Kuului rientävien kavioiden kapsetta, ja lauma oli tipotiessään. Mutta
Numa, leijona, ei hievahtanutkaan. Se tunsi seebran tavat. Se tiesi
oriin palaavan, vaikka se saattaisikin kääntyä pakoon useita kertoja,
ennenkuin se rohkaistuisi niin paljon, että toisi haareminsa ja
jälkeläisensä veden partaalle. Oli semmoinenkin mahdollisuus, että
Pakko pelästyisi tyyten pois. Numa oli nähnyt sellaista sattuvan
ennenkin ja kävi senvuoksi melkein jäykäksi, ettei ainakaan itse
lähettäisi laumaa janoaan sammuttamatta täyttä neliä takaisin
tasangolle.

Yhä uudelleen lähestyi Pakko perheineen, ja yhä uudelleen se taaskin
juoksi pakoon. Mutta joka kerta tuli lauma likemmäksi jokea, kunnes
vihdoin jäntevä ori laski samettiturpansa sirosti veteen. Varovasti
kävellen lähenivät toiset johtajaansa. Numa valitsi kiiltäväkarvaisen,
lihavan tammavarsan, ja sen kiiluvissa silmissä oli ahnas hehku niiden
jo ahmiessa saalista, sillä leijona pitää tuskin mistään enemmän kuin
seebran lihasta, kenties siitä syystä, että kaikista ruohonsyöjistä
Pakko on vaikein pyydystää.

Leijona nousi hitaasti, mutta sen noustessa katkaisi oksan yksi sen
tukevista, pehmeistä käpälistä. Kuin pyssyn suusta lentäen se syöksyi
varsaa kohti; mutta oksan katkeaminen oli riittänyt säikäyttämään
arkoja otuksia, niin että ne lähtivät heti pakoon, samalla kun Numa
hyökkäsi.

Viimeksi jäi ori, ja huima hyppy sinkosi leijonan tavoittamaan sitä.
Mutta oksan taittuminen oli riistänyt Numalta aterian, vaikka sen
voimakkaat kynnet raapaisivat seebran kiiltävää kylkeä, jättäen neljä
veristä viirua kauniiseen karvaan.

Raivoissaan Numa poistui joelta ja painui hurjistuneena, vaarallisena
ja nälkäisenä viidakkoon. Nyt se ei ollut lainkaan turhan tarkka
syötävään nähden. Dango, hyenakin, olisi nyt makupala sen ravintoa
huutavaan kitaan. Ja tällaisessa mielentilassa leijona osui Kertshakin
isojen apinoiden heimon läheisyyteen.

Leijonaa vastaan ei olla varuillaan niin myöhään aamulla. Siihen
aikaan pedon pitäisi nukkua edellisen yön saaliin vieressä; mutta Numa
ei ollut tappanut mitään edellisenä yönä. Se oli yhä metsästämässä
nälkäisempänä kuin koskaan ennen.

Ihmisapinat vetelehtivät aukeamalla tyydytettyään pahimman aamuisen
nälkänsä. Numa haistoi heidät paljoa aikaisemmin kuin näki.
Tavallisissa oloissa se olisi poikennut etsimään muuta riistaa, sillä
Numakin kunnioitti Kertshakin heimon kookkaiden urosten valtavia
lihaksia ja teräviä torahampaita, mutta tänään se eteni suoraan heitä
kohti viiksikäs kuono äkäisesti irvessä.

Hetkeäkään empimättä Numa hyökkäsi päästyään sellaiselle kohdalle,
että apinat olivat näkyvissä. Pienellä aukeamalla oli toistakymmentä
karvaista, ihmisenmuotoista olentoa. Aukeaman laidalla istui puussa
ruskeaihoinen nuorukainen. Hän näki Numan nopeasti syöksyvän esille,
apinain kääntyvän pakoon ja isojen urosten polkevan pieniä baluja.
Vain yksi apina jäi paikalleen torjumaan hyökkäystä; hän oli nuori
naaras, jota äskettäin alkanut äitiys innostutti uhraamaan itsensä
pelastaakseen balunsa.

Tarzan hyppäsi oksalta ja kiljui alhaalla pakeneville ja ympärillä
kasvavissa puissa turvallisesti kyyköttäville uroksille. Jos nämä
olisivat pysyneet paikoillaan niin Numa ei olisi suorittanut
hyökkäystään, jollei sitä olisi innostanut vimmainen raivo tai
nälkiintymisestä aiheutuvat jäytävät tuskat. Eikä se sittenkään olisi
selviytynyt ehein nahoin.

Jos urokset kuulivat Tarzanin huudot, hidastelivat he toiminnassa,
sillä Numa oli siepannut emoapinan ja raahannut hänet viidakkoon,
ennenkuin urokset olivat saaneet takaisin kylliksi malttia ja
rohkeutta ryhtyäkseen puolustamaan toveriaan. Tarzanin kiukkuinen ääni
herätti samanlaista kiukkua apinoiden rinnassa. Äristen ja karjuen he
seurasivat Numaa tiheään, sekavaan lehvistöön, jonne peto koetti
piiloutua heiltä. Apinamies oli etummaisena, liikkuen ripeästi, mutta
varovasti, luottaen, korviinsa ja nenäänsä vieläkin enemmän kuin
silmiinsä etsiessään leijonaa.

Jälkiä oli helppo seurata, sillä raahautuessaan oli uhri tehnyt
selvän, veren tahraaman ja voimakashajuisen uran. Niinkin
tylsäaistimiset olennot kuin te ja minä olisimme hyvin kyenneet sitä
seuraamaan. Tarzanista ja Kertshakin apinoista se oli yhtä näkyvä kuin
sementillä laskettu katukäytävä.

Tarzan tiesi, että he lähestyivät isoa kissaeläintä, ennenkuin kuuli
äkäisen varoitusmurinan suoraan edestään. Kehoittaen apinoita
noudattamaan esimerkkiään hän heilautti itsensä puuhun ja hetkistä
myöhemmin ympäröi Numaa piiri ärjyviä petoja, jotka pysyttelivät
poissa kauheiden hampaiden ja kynsien ulottuvilta, mutta olivat
selvästi näkyvissä. Raatelija kyyrötti etukäpälät naarasapinan päällä.
Tarzan erotti, että jälkimmäinen oli kuollut, mutta hänellä oli se
tunne, että eloton ruumis oli välttämättä pelastettava vainolaisen
kynsistä ja petoa rangaistava.

Hän syyti Numalle pilkka- ja herjaussanoja, katkoi kuivuneita oksia
siitä puusta, jossa hyppi, ja heitteli niillä leijonaa. Apinat
noudattivat esimerkkiä. Numa karjui raivoissaan ja kiusaantuneena. Sen
oli kova nälkä, mutta sellaisissa oloissa ei syöminen käynyt päinsä.

Jos apinat olisivat jääneet omiin valtoihinsa, olisivat he epäilemättä
pian jättäneet leijonan rauhassa nauttimaan ateriaansa, sillä olihan
naaras kuollut. He eivät voineet palauttaa häntä henkiin viskelemällä
kalikoilla Numaa, ja parhaillaankin he olisivat jo voineet olla itse
levollisesti etsimässä ravintoa; mutta Tarzan oli toista mieltä. Numaa
oli rangaistava, ja se oli ajettava tiehensä. Sille oli näytettävä,
että vaikkakin se sai tapetuksi manganin, ei sen sallittaisi syödä
uhriaan. Ihmisjärki piti silmällä tulevaisuutta, kun taas apinat
ajattelivat vain läheisintä nykyisyyttä. He olisivat olleet
tyytyväisiä selvittyään tänään Numan taholta uhkaavasta vaarasta, kun
taas Tarzan oivalsi, kuinka välttämätöntä ja myöskin mahdollista oli
taata turvallisuus vastaisten päivien varalta.

Niinpä hän yllytti isoja ihmisapinoita, kunnes Numan niskaan lenteli
satamalla kalikoita, pannen leijonan pudistelemaan päätänsä ja
karjumaan rajusti ja uhkaavasti; mutta yhä se piti epätoivoisesti
kiinni saaliistaan.

Pian Tarzan käsitti, että Numaan singotut oksat eivät osuessaankaan
koskeneet kipeästi eivätkä lainkaan vahingoittaneet petoa, minkävuoksi
apinamies silmäili ympärilleen löytääkseen tehokkaampia heittoaseita,
eikä hänen tarvinnutkaan niitä kauan hakea. Varsin lähellä Numaa oli
maasta ulkoneva, rappeutunut graniittimöhkäle, ja se tarjosi paljon
pahemmin koskevia heittoaseita. Käskien apinoita tarkkaamaan häntä
Tarzan liukui maahan ja keräsi kourallisen pieniä kivensirpaleita. Hän
tiesi, että kun kerran apinat olisivat nähneet hänen toteuttavan
ajatuksensa, niin he noudattaisivat hänen esimerkkiään paljon
sukkelammin kuin tottelisivat hänen käskyjään, jos hän komentaisi
heitä noutamaan kiviä ja nakkelemaan niillä Numaa, sillä silloin ei
Tarzan vielä ollut Kertshakin heimon apinoiden kuningas. Siksi hän
tuli vasta myöhempinä vuosina.

Nyt hän oli vain nuorukainen, vaikka hän olikin osannut hankkia
itselleen paikan näiden villieläinten neuvotteluissa, joiden
keskuuteen kummallinen kohtalo oli hänet heittänyt. Vanhemman polven
jöröt urokset vihasivat häntä yhäti, kuten eläimet vihaavat niitä,
joiden tunnusmerkillinen haju on vieraan ja siis vihollisen haju.
Nuoremmat urokset, jotka olivat lapsuudessaan olleet Tarzanin
kisatovereita, olivat yhtä tottuneet Tarzanin kuin kenen hyvänsä
heimon jäsenen hajuun. He eivät epäilleet häntä sen enempää
kuin muitakaan tuntemiaan uroksia; mutta he eivät myöskään
rakastaneet häntä, sillä he eivät rakastaneet ketään muulloin kuin
paritteluaikana, ja se viha, jota muut urokset silloin heissä
herättivät, pysyi hyvinkin seuraavaan paritteluaikaan saakka. He
olivat parhaimmillaankin äreää, kärtyistä joukkoa, vaikka heidän
keskuudessaan oli joitakuita, joiden mielessä oli inhimillisyyden
alkeellisia ituja -- epäilemättä vanhaa perintöä; heissä oli kaiketi
vielä jotakin jäljellä siitä ammoisesta esivanhemmasta, joka astui
ensimmäisen askeleen apinanmuodosta ihmisyyttä kohti, kävellen entistä
useammin takajaloillaan ja keksien muuta puuhaa vapaille käsilleen.

Niinpä siis Tarzan johti, koska hän ei vielä voinut komentaa. Hän oli
jo aikoja sitten pannut merkille apinoiden matkimistaipumuksen ja
oppinut käyttämään sitä hyväkseen. Koottuaan sylinsä täyteen
rapautuneen graniitin kappaleita hän kiipesi jälleen puuhun ja näki
hyvillä mielin, että apinat noudattivat hänen esimerkkiään.

Heidän kiviä kerätessään syntyneen vähäisen rauhallisen hetken aikana
oli Numa käynyt aterioimaan; mutta tuskin se oli ehtinyt sijoittua
mukavasti saaliinsa ääreen, kun apinamiehen harjaantuneen käden
linkoama terävä graniittisirpale sattui sen poskeen. Pedon äkillinen
tuskan ja raivon karjahdus tukehtui, kun apinat, jotka olivat nähneet
Tarzanin tempun, tähtäsivät siihen yhteislaukauksen. Numa pudisteli
jykevää päätään ja tähyili kiusanhenkiinsä päin. Puoli tuntia ne
ahdistivat sitä kivillä ja katkotuilla oksilla, ja vaikka se kiskoi
uhrinsa mitä sakeimpiin tiheikköihin, keksivät he aina jonkun keinon
osuakseen siihen heittoaseillaan antamatta sille vähääkään syömisen
tilaisuutta ja ajaen sitä yhä edemmäksi.

Karvaton, ihmishajuinen apinaotus oli pahin kaikista, sillä hän oli
kyllin uhkarohkea tullakseen maan pinnalle muutamien askelten päähän
viidakon valtiaasta voidakseen siten tarkemmin ja voimakkaammin
sinkauttaa teräviä kiviä ja raskaita kalikoita. Vähä väliä syöksähti
Numa äkkiä ja äkäisesti häntä tavoittamaan, mutta notkea,
vilkasliikkeinen kiusanhenki sai aina vältetyksi vaaran niin
loukkaavan keveästi, että leijona joutui raivoisen vimman valtaan,
unohtaen kalvavan nälkänsäkin ja poistuen varsin pitkiksi ajoiksi
saaliinsa luota turhaan koettaessaan saada kiinni vainoojaansa.

Apinat ja Tarzan hätyyttivät kookkaan pedon luontaiselle aukeamalle,
jossa Numa ilmeisesti päätti asettua lopullisesti vastarintaan
sijoittuen keskelle aukeamaa; siellä se oli kylliksi kaukana kaikista
puista ollakseen jotakuinkin turvassa apinoiden huononlaisesti
tähdätyiltä heitoilta, vaikka Tarzanin itsepäisesti ja yhä uutterammin
heittämät kivet edelleenkin osuivat siihen.

Mutta tämä ei tyydyttänyt apinamiestä, koska Numa heiton silloin
tällöin osuessa vain ärähti, valmistautuen nauttimaan viivästynyttä
ateriaansa. Tarzan raapi päätään, miettien jotakin tehokkaampaa
hyökkäystapaa, sillä hän oli päättänyt estää Numan millään tavoin
hyötymästä heimon kimppuun tekemästään hyökkäyksestä. Ihmisjärki
suunnitteli tulevaisuuden varalle, kun taas karvaiset apinat
ajattelivat vain hetkellistä kiukkuaan ikivanhaa vainolaista kohtaan.
Tarzan arvasi, että jos Numa näkisi aterian sieppaamisen Kertshakin
heimon keskuudesta helpoksi tehtäväksi, niin varsin pian muuttuisi
heidän elämänsä kamalaa painajaista muistuttavaksi varomiseksi ja
peloksi. Numalle oli opetettava, että apinan tappamisesta koituisi
heti rangaistus eikä mitään hyötyä. Tarvittaisiin vain muutamia
läksytyksiä, ja heimon aikaisempi turvallisuus olisi taattu. Tuon
täytyi olla joku vanha leijona, jonka voimien ja vikkelyyden
vähentyminen oli pakottanut turvautumaan mihin hyvänsä riistaan, jonka
se vain voi saavuttaa. Mutta yksikin leijona, jota ei hillittäisi,
voisi tuhota heimon tyyten tai ainakin tehdä sen olemassaolon niin
vaaralliseksi ja kammottavaksi, ettei elämä enää olisi lainkaan
miellyttävä.

"Metsästäköön hän gomanganien keskuudessa", arveli Tarzan. "Heistä hän
saa helpommin saalista. Minä opetan hurjalle Numalle, ettei hän saa
pyydystää manganeja."

Mutta miten hän saisi riistetyksi uhrin ruumiin ruokailevalta
leijonalta, se kysymys oli ensiksi ratkaistava. Vihdoin Tarzan keksi
suunnitelman. Kaikista muista paitsi Apinain Tarzanista se olisi
kenties tuntunut kovin uskalletulta, ja kenties se tuntui sellaiselta
hänestäkin; mutta Tarzan piti paljon kaikista sellaisista kujeista,
joihin sisältyi tuntuvasti vaaraa. Joka tapauksessa epäilen suuresti,
olisimmeko me, te ja minä, valinneet sellaista suunnitelmaa ärtyneen
ja nälkäisen leijonan puijaamiseksi.

Keksimänsä tempun suorittamiseen Tarzan tarvitsi apua, ja hänen
auttajansa piti olla yhtä rohkea ja melkein yhtä vikkelä kuin hän oli.
Apinamiehen katse suuntautui Taugiin, lapsuudenaikaiseen
leikkitoveriin, hänen ensi rakkautensa kilpailijaan; kaikista heimon
uroksista voi vain Taugin villissä rinnassa olettaa sykkivän Tarzania
kohtaan sellaisia tunteita, joita me keskuudessamme nimitämme
ystävyydeksi. Ja Tarzan ainakin tiesi Taugin rohkeaksi, ja uros oli
nuori, ketterä, ja hänellä oli ihailtavat lihakset.

"Taug!" huusi apinamies. Iso apina nosti silmänsä puuhastaan; hän oli
juuri koettamassa katkaista kuivunutta oksaa salaman iskemästä puusta.
"Mene lähelle Numaa ja härnää häntä", kehoitti Tarzan, "Ärsytä häntä,
kunnes hän hyökkää! Vie hänet pois Mamkan ruumiin luota! Pidätä häntä
poissa niin kauan kuin voit!"

Taug nyökkäsi. Hän oli Tarzanista aukeaman vastaisella puolella.
Kiskottuaan vihdoin oksan irti puusta hän pudottautui maahan ja
lähestyi Numaa, muristen ja kiljuen herjauksiaan. Ärtynyt leijona
katsahti häneen ja nousi pystyyn. Numan häntä kohosi jäykkänä pystyyn,
ja Taug kääntyi pakoon, sillä hän tunsi tuon varoittavan
hyökkäysmerkin.

Leijonan takaa juoksi Tarzan ripeästi aukeaman keskellä viruvan Mamkan
ruumiin luokse. Numan huomio oli kokonaan kiintynyt Taugiin, eikä se
nähnyt apinamiestä. Sen sijaan peto syöksähti pakenevan uroksen
jäljessä, joka ei ollut lähtenyt pakoon hetkistäkään liian aikaisin,
sillä saapuessaan lähemmälle puulle hän oli vain metrin tai pari
edellä takaa-ajavasta pedosta. Vikkelästi kuin kissa kiipesi raskas
ihmisapina runkoa myöten turvaan, Numan kynsien raapaistessa puuta
vain muutaman kymmenen sentimetrin päässä hänestä.

Leijona seisoi vähän aikaa puun alla, tuijottaen apinaa ja karjuen,
niin että maa vapisi. Sitten se kääntyi palaamaan saaliinsa luokse,
mutta samassa sen häntä uudelleen jäykistyi suoraksi, ja peto
syöksähti takaisinpäin vieläkin rajummin kuin tullessaan, sillä se
näki alastoman ihmisolennon juoksevan toisella laidalla kasvavia puita
kohti, saaliin verinen ruho jättiläisolallaan.

Apinat, jotka katselivat kauheata kilpajuoksua turvallisilta paikoilta
puista, kiljuivat pilkkasanoja Numalle ja varoituksia Tarzanille.
Korkealla oleva aurinko paahtoi kuumasti ja kirkkaasti, valaisten
pienellä aukeamalla esitettävän näytelmän toimihenkilöitä ja näyttäen
heidät huikaisevan selvästi ympäröivien puiden lehväisissä varjoissa
istuville katselijoille. Alastoman nuorukaisen vaaleanruskea ruho,
punaisen veren valuessa pitkin hänen sileätä, sametinpehmoista
ihoansa, jonka alla lihakset pullistelivat. Hänen takanaan
mustaharjainen leijona, viidakon valio-otus, kiitäen pää painuksissa,
häntä ojossa päivänpaisteisen aukeaman halki.

Tämäpä oli elämää! Se sai kuolema kintereillään rientävän Tarzanin
värähtämään riemusta. Mutta ennättäisikö hän puiden luo, ennenkuin
niin lähellä takana vinhasti lähestyvä surma saavuttaisi hänet?

Gunto heilautti itsensä alemmalle oksalle apinamiehen edessä olevassa
puussa. Gunto kirkui varoituksia ja neuvoja.

"Ota kiinni minusta!" huusi Tarzan ja hyppäsi raskaine taakkoineen
suoraan isoa urosta kohti, joka riippui jalkojensa ja toisen kätensä
varassa. Ja Gunto tarttui heihin -- kookkaaseen apinamieheen ja
tapetun naarasapinan elottomaan ruhoon -- tarttui heihin toisella,
vankalla, karvaisella kädellään ja kiskaisi heitä ylöspäin, niin että
Tarzan sai kiinni läheisestä oksasta.

Heidän allaan hypähti Numa; mutta niin raskaalta ja kömpelöltä kuin
Gunto lieneekin näyttänyt, oli hän kuitenkin ketterä kuin Manu,
marakatti, joten leijonan kynnet vain raapaisivat verisen viirun hänen
toiseen käsivarteensa.

Tarzan vei Mamkan ruumiin korkeaan haarautumaan, josta sitä ei voinut
saada edes Shita, pantteri. Numa asteli raivoissaan puun alla
edestakaisin, karjuen peloittavasti. Siltä oli riistetty saalis ja
myöskin kosto. Se oli totisesti vimmastunut; mutta riistäjät olivat
poissa sen ulottuvilta. Vielä vähän aikaa pilkattuaan leijonaa ja
viskeltyään sitä he poistuivat, heilautellen itseään puusta toiseen ja
herjaten vihollistaan ilkeästi.

Senpäiväinen pikku seikkailu antoi Tarzanille paljon ajattelemisen
aihetta. Hän käsitti, miten saattaisi käydä, jos viidakon voimakkaat
raatelijat vakavasti kohdistaisivat huomionsa Kertshakin, ison apinan,
heimoon. Mutta hän ajatteli myöskin, kuinka hurjasti apinat
kiiruhtivat turvaan, kun Numa ensi kerran hypähti heidän keskelleen.
Viidakossa on huumori melkein aina julmaa ja kammottavaa. Eläimillä on
huumorin tajuntaa hyvin vähän, jos ollenkaan; mutta nuori
englantilainen näki huumoria monissa seikoissa, joissa hänen
toveriensa mielestä ei ollut lainkaan humoristista puolta.

Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli hautonut kepposia, jotka
kovasti pahoittivat hänen apinakumppaneitaan, ja nyt hän näki huumorin
apinain pelokkaassa pakokauhussa ja Numan voimattomassa raivossa,
tässäkin kaameassa viidakkoseikkailussa, joka oli tuottanut Mamkalle
kuoleman ja pannut vaaraan heimon monen muun jäsenen hengen.

Vain muutamia viikkoja myöhemmin karkasi Shita, pantteri, äkkiä heimon
kimppuun ja sieppasi pienen balun puusta, johon emo oli sen
piilottanut siksi aikaa, kun hän itse oli hakemassa ravintoa. Shita
pääsi häiritsemättä tiehensä pienine saaliineen. Tarzania karvasteli
pahasti. Hän puheli uroksille siitä, kuinka helposti Numa ja Shita
olivat yhden ainoan kuukauden aikana surmanneet heimon kaksi jäsentä.

"Ne ottavat meidät kaikki ruuakseen", hän kiukkuili. "Me vaellamme
huolettomina viidakossa lainkaan välittämättä lähestyvistä
vihollisista. Ei edes Manu, marakatti, menettele siten. Hän pitää aina
pari, kolme tarkkailemassa vihollisia. Pakko ja Wappi (antilooppi)
pitävät aina lauman ympärillä muutamia vahdissa toisten syödessä,
mutta me, kookkaat manganit, sallimme Numan, Saborin ja Shitan tulla,
milloin haluavat, ja viedä meistä jonkun balujensa ravinnoksi."

"Gr-r-rmph", äänsi Numgo.

"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Taug.

"Myöskin meillä pitäisi aina olla kaksi tai kolme vahtimassa Numan,
Saborin ja Shitan lähestymistä", vastasi Tarzan. "Muita meidän ei
tarvitse pelätä paitsi Histahia, käärmettä, ja pitäessämme silmällä
toisia näemme myöskin Histahin, jos hän tulee, vaikka hän luikertelisi
kuinka äänettömästi."

Ja niin kävi, että Kertshakin heimon isot apinat sijoittivat tästä
lähtien vahteja valvomaan kolmella suunnalla, sillä aikaa kun heimo
liikkui ravinnon haussa vähemmän hajallaan kuin aikaisemmin oli ollut
tapana.

Mutta Tarzan harhaili yksin, sillä Tarzan oli ihmisolento ja etsi
huvia, seikkailuja ja sellaista huumoria kuin jylhä ja hirveä viidakko
tarjoaa niille, jotka sen tuntevat eivätkä sitä pelkää -- outoa
huumoria, jossa hehkuu kiiluvia silmiä ja välkkyy tulipunaista
elonnestettä. Toisten etsiessä vain ravintoa ja rakkautta etsi Apinain
Tarzan ravintoa ja iloa.

Eräänä päivänä hän keinui puun oksalla Mbongan, päällikön,
aarniometsän mustan ihmissyöjän, paalutuksella ympäröidyn kylän
laidalla. Kuten monesti ennen näki hän nytkin Rappa Kegan,
poppamiehen, verhoutuneena Gorgon, puhvelin, päähän ja vuotaan.
Tarzanista oli hupaista nähdä gomangani näyttelemässä Gorgoa; mutta se
ei herättänyt hänen mielessään mitään erikoisia ajatuksia, ennenkuin
hän sattui huomaamaan Mbongan majan seinälle pingoitetun
leijonantaljan, jossa pää oli vielä kiinni. Silloin viilin nuorukaisen
kauniille kasvoille levisi hymy.

Hän painui jälleen viidakkoon, kunnes sattuma, vikkelyys, voima ja
oveluus, joita tuki hänen ihmeellinen havaitsemiskykynsä, hankkivat
hänelle helpon aterian. Jos Tarzan tunsikin, että maailma oli
velvollinen pitämään häntä hengissä ja kunnossa, käsitti hän myöskin,
että hänen oli itsensä hankittava elatuksensa, eikä ikinä ole ollut
parempaa elatuksen hankkijaa kuin tämä englantilaisen loordin poika,
joka tunsi vieläkin vähemmän isiensä tapoja kuin isiä itseään, ja
näitä hän ei tuntenut lainkaan.

Oli jo aivan pimeä, kun Tarzan palasi Mbongan kylän läheisyyteen ja
sijoittui nyt kiiltäväksi hankautuneelle oksalleen kylän laidalla
paalutuksen vieressä kasvavaan puuhun. Kun kylässä ei ollut mitään
erityistä juhlimisen syytä, oli kylän ainoalla tiellä vain vähän
liikettä, sillä ainoastaan mässäykset, jolloin ahmitaan lihaa ja
juodaan neekerien olutta, jaksavat viekoitella Mbongan kansan
ulkosalle. Tänä iltana he istuivat pakisten keittonuotioittensa
ympärillä, nimittäin heimon vanhemmat jäsenet, kun taas nuoret
piileksivät parittain palmunlehvillä katettujen majojen luomissa
varjoissa.

Tarzan pudottautui keveästi kylään ja hiipi hiljaa Mbongan, päällikön,
majalle, pysytellen varovasti synkimmissä pimennoissa. Sieltä hän
löysi etsimänsä esineen. Kaikkialla hänen ympärillään oli sotureja;
mutta he eivät aavistaneet, että pelätty viidakkohaltia pujotteli niin
lähellä heitä, eivätkä he liioin huomanneet hänen ottavan himoamaansa
kappaletta ja poistuvan heidän kylästään yhtä meluttomasti kuin oli
tullutkin.

Kyyristyttyään myöhemmin sinä iltana nukkumaan oli Tarzan valveilla
pitkän aikaa, katsellen tuikkivia tähtiä ja välkkyvää Goroa, kuuta, ja
hymyillen. Hän muisti, kuinka hullunkurisilta kookkaat urokset olivat
näyttäneet rientäessään mielipuolina turvaan, silloin kun Numa oli
syöksähtänyt heidän keskelleen ja surmannut Mamkan, ja kuitenkin hän
tiesi heidät rajuiksi ja rohkeiksi. Juuri äkillinen yllätys saattoi
heidät kauhun valtaan; mutta siitä ei Tarzan vielä ollut täysin
selvillä. Sen hän sai oppia läheisessä tulevaisuudessa.

Hän vaipui uneen leveä hymy kasvoillaan.

Manu, marakatti, herätti hänet seuraavana aamuna nakkelemalla
silpomiaan pavunpalkoja hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen vähän
matkan päässä hänen yläpuolellaan olevalta oksalta. Tarzan vilkaisi
sinne ja hymyili. Hänet oli herätetty samalla tavoin usein ennenkin.
Hän ja Manu olivat vilpittömän hyviä ystäviä, ja heidän ystävyytensä
oli molemminpuolinen. Joskus Manu saattoi varhain aamulla kiitää
herättämään Tarzania ja kertomaan hänelle, että Bara, kauris oli
laitumella läheisyydessä tai että Horta, metsäkarju, nukkui
mutakuopassa aivan likellä; ja vastapalvelukseksi Tarzan särki kovien
pähkinöiden ja hedelmien kuoria Manulle tai säikytti pois Histahin ja
Shitan.

Aurinko oli ollut ylhäällä jonkun aikaa, ja heimo oli jo lähtenyt
liikkeelle etsimään ravintoa. Manu ilmoitti hänelle suunnan, johon
apinat olivat menneet, heilauttamalla kättään ja päästämällä
joitakuita heikkoja kitiseviä äännähdyksiään.

"Tule, Manu", käski Tarzan, "niin saat nähdä sellaista, että tanssit
riemusta ja kiljut niin paljon kuin pienestä, kurttuisesta päästäsi
lähtee! Tule, seuraa Apinain Tarzania!"

Sen sanottuaan hän lähti Manun osoittamaan suuntaan, ja hänen
yläpuolellaan hyppeli marakatti lörpötellen, räkättäen ja kirkuen.
Tarzanin hartioilla oli se esine, jonka hän edellisenä iltana oli
varastanut Mbongan, päällikön, kylästä.

Heimo oli hakemassa ruokaa metsästä saman aukeaman laitamilta, jossa
Gunto, Taug ja Tarzan olivat ärsyttäneet Numaa ja lopuksi riistäneet
siltä saaliinsa. Joitakuita heimon jäseniä oli itse aukeamalla. He
olivat rauhallisia ja huolettomia, sillä olihan kolme vahtia
tähyilemässä eri puolilla laumaa. Tarzan oli sen heille opettanut, ja
vaikka hän olikin ollut poissa useita päiviä, metsästellen yksin,
kuten hän usein teki, tai käyden rannalla sijaitsevassa majassa, niin
he eivät olleet vielä unohtaneet hänen neuvoaan; ja jos he vielä
jonkun aikaa eteenpäin sijoittaisivat vahteja, niin se muuttuisi
tavaksi heidän heimoelämässään ja sitä noudatettaisiin loppumattomiin.

Mutta Tarzan, joka tunsi heidät paremmin kuin he itse, uskoi varmasti,
että he olivat lakanneet pitämästä vahteja heti kun hän oli poistunut
heidän luotaan; nyt hän senvuoksi aikoi hieman kujeilla heidän
kustannuksellaan ja samalla opettaa heille valppautta, joka on
vieläkin tärkeämpi ominaisuus viidakossa kuin sivistyneillä seuduilla.
Te ja minä saamme olemassaolostamme varmastikin kiittää jonkun
oligoseeniajalla eläneen karvaisen ihmisapinan valpasta varovaisuutta.
Tietysti olivat myöskin Kertshakin apinat aina varuillaan
omalla tavallaan -- Tarzan oli vain ehdottanut heille uuden
turvallisuustoimenpiteen entisten lisäksi.

Gunto oli tänään sijoitettu aukeaman pohjoispuolelle. Hän kyyrötti
eräässä puunhaarautumassa, josta hän saattoi tarkastella viidakkoa
varsin laajalti ympärillään. Juuri hän ensiksi huomasi vihollisen.
Pensaikosta kuuluva kahina kiinnitti hänen huomiotaan, ja hetkistä
myöhemmin hän osittain näki takkuisen harjan ja kellanruskean selän.
Se oli vain pelkkä vilahdus hänen allaan olevan tiheän lehvistön läpi;
mutta samalla kajahti Gunton palkeita muistuttavista keuhkoista
kimakka "Krig-ah!" joka on apinain varoitushuuto.

Heti yhtyi koko heimo huutoon, niin että "Krig-ah!" kiiri viidakossa
aukeaman ympärillä, samalla kun apinat nopeasti heilauttivat itsensä
turvaan puiden alaoksille ja isot urokset riensivät Guntoon päin.

Ja sitten asteli aukeamalle Numa, leijona -- majesteettisena ja
valtavana, päästäen laajasta rinnastaan kuuluville ärinää ja jymiseviä
karjaisuja, jotka nostivat apinain karvat jäykkinä pystyyn takkuisista
kalloista aina vankkoihin selkiin saakka.

Numa pysähtyi aukeamalle ja sai heti läheisistä puista niskaansa
kokonaisen kuuron kiviä ja ikivanhoista puista katkotutta oksia.
Häneen osui kymmenkunta kertaa, ja sitten apinat laskeutuivat puista
keräämään lisää kiviä ja peittosivat häntä säälimättömästi.

Numa kääntyi pakoon, mutta häneltä sulki tien tiheä sade
teräväsärmäisiä heittoaseita ja aukeaman laidalla oli häntä vastassa
tanakka Taug, käsissään iso, ihmisen pään kokoinen järkäle, ja
viidakon valtias vaipui maahan saatuaan huumaavan iskun.

Kiljuen, ulvoen ja äkäisesti karjuen syöksyivät Kertshakin heimon
kookkaat apinat sortuneen leijonan kimppuun. Liikkumatonta ruhoa
uhkasivat kepit, kivet ja keltaiset torahampaat. Seuraavalla hetkellä,
ennenkuin Numa ehtisi tulla takaisin tajuihinsa, olisi sitä piesty ja
raadeltu niin että eniten pelätystä viidakon asukkaasta olisi jäljellä
vain verinen läjä murtuneita luita ja takkuisia karvoja.

Mutta kun kepit ja kivet jo olivat ylhäällä paiskautuakseen petoon ja
vankat hampaat irvessä repimään sitä, laskeutui läheisestä puusta
nopeasti kuin putoava kivi piskuinen olento, jolla oli pitkät, valkeat
viikset ja kurttuiset kasvot. Se tipahti suoraan Numan ruumiille ja
siinä se hyppi ja kirkui ja kiljui, uhmaten Kertshakin uroksia.

Nämä pysähtyivät hetkiseksi, ikäänkuin kivettyen näkemänsä
herättämästä ihmetyksestä. Se oli Manu, marakatti, Manu, pieni
pelkuri-raukka, ja tuossa hän, rohjeten vastustaa hurjia, isoja
manganeja, hyppeli Numan, leijonan, ruholla, ja huusi heille, etteivät
he saaneet enää siihen koskea.

Ja kun urokset seisahtuivat, kumartui Manu tarttuen kellanruskeaan
korvaan. Jännittäen kaikki vähäiset voimansa hän kiskoi raskasta
päätä, kunnes se hitaasti siirtyi taaksepäin, paljastaen Apinain
Tarzanin sekavat, mustat hiukset ja puhdaspiirteiset kasvot.

Jotkut vanhemmat apinat olisivat tahtoneet täydentää aloittamansa
työn; mutta Taug, äreä, voimakas Taug, hyppäsi nopeasti apinamiehen
vierelle, asettui hajareisin tajuttoman miehen suojaksi ja varoitti
peräytymään niitä, jotka olisivat halunneet lyödä hänen
lapsuusaikaista leikkitoveriaan. Ja Tika, hänen puolisonsa, tuli
myöskin, sijoittuen hampaat irvessä Taugin rinnalle. Toiset
noudattivat heidän esimerkkiään, kunnes Tarzanin vihdoin ympäröi piiri
karvaisia puoltajia, jotka eivät olisi sallineet ainoankaan vihamiehen
lähestyä häntä.

Ällistyneenä ja masentuneena Tarzan aukaisi silmänsä muutamia
minuutteja myöhemmin. Hän katseli ympärillään olevia apinoita, ja
hitaasti hän alkoi tajuta, mitä oli tapahtunut.

Vähitellen levisi hänen kasvoilleen leveä virnistys. Hän oli saanut
paljon kipeitä kolhauksia; mutta tästä seikkailusta koitunut hyvä oli
kaiken sen arvoinen, mitä se oli maksanut. Hän oli esimerkiksi saanut
tietää, että Kertshakin apinat olivat painaneet mieleensä hänen
opetuksensa ja että hänellä oli hyviä ystäviä näiden jöröjen eläinten
joukossa, joita hän oli pitänyt tunteettomina. Hän oli nähnyt, että
Manu, marakatti, jopa pieni, raukkamainen Manu, oli pannut henkensä
vaaraan puolustaakseen häntä.

Näiden seikkojen tunteminen teki Tarzanin hyvin iloiseksi; mutta
toinen saamansa läksytys sai hänet punastumaan. Hän oli aina ollut
kujeilija, ainoa kujeilija jurossa, peloittavassa seurueessa; mutta
viruessaan nyt puolikuolleena vammoistaan hän melkein vannoi
juhlallisen valan, että hän luopuisi ainiaaksi mokomasta kujeilusta --
melkein, mutta ei aivan.



YHDEKSÄS LUKU

Painajainen


Mbongan, päällikön, kylän neekerit juhlivat, samalla kun heidän
yläpuolellaan kyykötti puussa Apinain Tarzan -- julmana, peloittavana,
nälkäisenä ja kateellisena. Metsästys oli onnistunut kehnosti sinä
päivänä, sillä parhaillakin viidakon metsästäjillä on laihat samoin
kuin lihavat päivänsä. Usein oli Tarzan kärsinyt nälkää kauemmin kuin
kokonaisen vuorokauden ja viettänyt kuukausia, jolloin hän oli hädin
tuskin saanut nälkäkuoleman vältetyksi; mutta sellaista sattui
harvoin.

Kerran oli ruohonsyöjiä kohdannut sairauskausi, jonka jälkeen tasangot
olivat useita vuosia olleet melkein riistattomat, ja toisen kerran
olivat isot kissaeläimet lisääntyneet niin nopeasti ja täyttäneet
seudun siinä määrin, että niiden saalis, joka oli myöskin Tarzanin,
oli säikkynyt pois pitkäksi aikaa.

Mutta enimmäkseen oli Tarzan saanut ravintoa runsaasti. Tänään oli
hänen metsästyksensä kuitenkin rauennut tyhjiin: hänelle oli sattunut
kommellus toisensa jälkeen, aina kun hän oli alkanut ahdistaa uutta
riistaeläintä; ja niinpä hän nyt kyyröttäessään puussa katsellen
juhlivia neekerejä tunsi tuskallisen kalvavaa nälkää, ja viha noita
elinikäisiä vihollisia vastaan kiihtyi voimakkaasti hänen rinnassaan.
Oli todellakin hornamaisen kiusallista istua nälissään, samalla kun
gomanganit ahtoivat itsensä niin täyteen, että heidän vatsansa
näyttivät olevan halkeamaisillaan, ja lisäksi vielä norsunlihasta!

Totta kyllä on, että Tarzan ja Tantor olivat mitä parhaita ystävyksiä
ja ettei Tarzan ollut milloinkaan maistanut norsunlihaa; mutta
gomanganit olivat ilmeisesti surmanneet norsun, ja kun he söivät
saaliinsa lihaa, eivät minkäänlaiset siveelliset epäilykset olisi
estäneet Tarzania tekemästä samoin, jos hän olisi saanut siihen
tilaisuuden. Jos hän olisi tiennyt, että norsu oli kuollut tautiin
useita päiviä sitä ennen, kun mustaihoiset löysivät ruhon, ei hän
olisi ollut niin innokas pääsemään osalliseksi ateriasta, sillä
Apinain Tarzan ei ollut mikään haaskansyöjä. Mutta nälkä voi
tylsistyttää mitä tarkimmankin herkkusuun maun, eikä Tarzan ollut
juuri herkkusuu.

Tällä hetkellä hän oli perin nälkäinen villipeto, jota varovaisuus
piti aisoissa, sillä kylän keskellä kiehuvan ison keittopadan
ympärillä oli mustia sotureita, joiden läpi ei edes Apinain Tarzan
olisi voinut ehein nahoin tunkeutua. Tähyilijän oli senvuoksi pakko
pysyä nälissään paikallaan, kunnes neekerit olisivat ahmineet itsensä
turriksi, ja jos he olisivat jättäneet joitakuita viipaleita jäljelle,
hankkia sitten niistä itselleen mahdollisimman hyvä ateria. Mutta
malttamattomasta Tarzanista tuntui, että ahnaat gomanganit mieluummin
repeäisivät kuin luopuisivat mässäyksestään, ennenkuin viimeinenkin
murunen olisi nielty. Vähäksi aikaa he keskeyttivät yksitoikkoisen
syömisen suorittaen osia eräästä metsästystanssista, ja se liike
kiihdytti heidän ruoansulatustaan siksi paljon, että he kykenivät
uusin voimin käymään jälleen käsiksi ateriaansa. Mutta nautittuaan
ylettömiä määriä norsunlihaa ja neekeriolutta he pian kävivät liian
kankeiksi minkäänlaisiin ruumiillisiin ponnistuksiin; jotkut heistä
joutuivat sellaiseen tilaan, etteivät enää jaksaneet nousta maasta,
vaan loikoivat mukavasti ison keittopadan lähellä, sulloen vatsaansa
lihaa, kunnes menivät tajuttomiksi.

Vasta hyvän joukon yli puolen yön alkoi Tarzan nähdä oireita
mässäyksen päättymisestä. Mustaihoiset vaipuivat toinen toisensa
jälkeen nopeasti uneen; mutta muutamia oli vielä itsepintaisesti ruoan
kimpussa. Katsoen heidän tilaansa oli Tarzan varma siitä, että hän
huoletta voisi mennä kylään ja siepata kourallisen lihaa heidän
nenänsä edestä; mutta kourallinen ei hänelle riittänyt. Vain
vatsantäyteinen ateria voisi vaimentaa huutavan nälän raivoisat
vaatimukset.

Vihdoin oli vain yksi soturi pysynyt uskollisena aatteelleen -- vanha
mies, jonka ennen kurttuinen vatsa oli nyt sileä ja pingoittunut kuin
rumpu. Ilmeisen vaivaloisesti, jopa tuskallisesti hän yhä uudelleen
ryömi padan ääreen, ponnistautui verkkaisesti polvilleen, josta
asennosta hän ylti astiaan ja sai lihakimpaleen. Sitten hän kellahti
selälleen äänekkäästi ähkien ja virui alallaan, tunkien hampaittensa
välitse hitaasti lihaa täyteen ahdettuun vatsaansa.

Tarzanista oli ilmeistä, että ukko söisi kunnes kuolisi tai kunnes
liha tyyten loppuisi. Apinamies pudisti päätään inhon vallassa. Kuinka
törkeitä olentoja, olivatkaan nämä gomanganit! Ja kuitenkin vain he
koko viidakon väestä olivat läheisesti Tarzanin kaltaisia. Tarzan oli
ihminen, myöskin heidän täytyi olla jonkunlaisia ihmisiä, aivan samoin
kuin pienet marakatit, isot apinat ja Bolgani, gorilla, kuuluivat
samaan suureen perheeseen, vaikka heidän kokonsa, ulkomuotonsa ja
tapansa olivatkin erilaisia. Tarzania hävetti, sillä olihan siis
kaikista viidakon eläimistä iljettävin juuri ihminen -- ihminen ja
Dango, hyena. Vain ihminen ja Dango söivät niin, että paisuivat kuin
kuollut rotta. Tarzan oli nähnyt Dangon syömällä kaivautuneen kuolleen
norsun ruhoon ja sitten ahmivan niin, ettei enää mahtunut ulos samasta
reiästä, josta oli mennyt sisään. Nyt hän oli valmis uskomaan, että
ihminen tekisi samoin, jos saisi siihen tilaisuuden. Ihminen oli
myöskin vastenmielisin kaikista olennoista -- ohuine, laihoine
jalkoineen, pulleine vatsoineen, viilattuine hampaineen, paksuine,
punaisine huulineen. Ihminen oli inhoittava. Tarzanin katse kiintyi
kamalannäköiseen, vanhaan soturiin, joka kieriskeli loassa hänen
allaan.

Kas noin! Olio ponnisteli polvilleen saadakseen vielä kappaleen lihaa.
Se ähkyi kovasti tuskissaan, mutta sittenkin se yhä vain söi, söi,
yhäti söi. Tarzan ei jaksanut enää hillitä -- ei nälkäänsä eikä
inhoansa. Hän liukui hiljaa maahan, pitäen puun runkoa itsensä ja
ahmatin välillä.

Mies oli edelleenkin polvillaan keittopadan ääressä taipuneena melkein
kaksin kerroin vatsanväänteissään. Hänen selkänsä oli apinamieheen
päin. Reippaasti ja meluttomasti Tarzan lähestyi häntä. Ei kuulunut
mitään, kun rautaiset sormet puristuivat mustan kurkkuun. Ottelu oli
lyhyt, sillä neekeri oli vanha ja melkein herpaantunut lihan
nielemisen ja oluen seurauksista.

Tarzan hellitti käsistään liikkumattoman ruumiin, otti padasta useita
aimo kimpaleita lihaa -- kylliksi tyydyttämään hänenkin kalvavan
nälkänsä -- ja nosti sitten maasta mässääjän ruumiin, tunkien sen
keittoastiaan. Herättyään olisi muilla mustaihoisilla jotakin
miettimistä! Tarzan virnisti. Palatessaan saaliineen puulle, otti hän
maasta olutta sisältävän astian ja vei sen huulilleen; mutta
maistettuaan juomaa hän sylki sen heti pois suustaan ja viskasi
alkeellisen maljan kädestään. Hän oli aivan varma siitä, ettei edes
Dango voisi nauttia noin saastaista juomaa, ja se usko lisäsi hänen
ihmistä kohtaan tuntemaansa halveksimista.

Tarzan painui viidakkoon lähes kilometrin päähän, ennenkuin pysähtyi
syömään varastamaansa ruokaa. Hän pani merkille, että siitä lehahti
omituinen, vastenmielinen löyhkä, mutta otaksui sen johtuvan
siitä, että se oli ollut tulella olleessa astiassa. Tarzan ei
luonnollisestikaan ollut tottunut keitettyyn ruokaan. Hän ei pitänyt
siitä; hänellä oli hyvin nälkä, ja hän oli syönyt kelpo annoksen
saaliistaan, ennenkuin todella huomasi, että liha oli ellottavaa. Sitä
riitti paljon pienempi määrä kuin hän oli kuvitellut tyydyttämään
hänen ruokahalunsa.

Viskattuaan tähteet maahan hän kyyristyi sopivan oksan juureen ja
koetti nukkua; mutta hänen tuntui olevan vaikea päästä uneen.
Tavallisesti Apinain Tarzan vaipui uneen yhtä nopeasti kuin leiskuvan
takkavalkean ääreen uunimatolle kiertynyt koira; mutta tänä iltana hän
kääntelehti ja vääntelehti, sillä hänen sydänalassaan oli omituinen
tunne, joka pikemmin kuin mistään muusta syystä tuntui voivan johtua
siitä, että siellä olevat norsunlihan kappaleet pyrkivät takaisin
öiseen ilmaan etsimään omaa ruhoaan. Mutta Tarzan oli jyrkkä
puolestaan. Hän puri hampaansa yhteen eikä päästänyt niitä ulos.
Häneltä ei noin vain riistettäisi ateriaa, senjälkeen kun hän oli niin
kauan odottanut sen saamista.

Hänen oli onnistunut uinahtaa, kun leijonan karjaisu herätti hänet.
Hän nousi istumaan ja huomasi, että oli selvä päivä. Tarzan hieroi
silmiään. Oliko hän todella saattanut nukkua? Hän ei tuntenut itseään
erikoisen virkistyneeksi, kuten hänen olisi pitänyt kunnollisen unen
jälkeen. Hänen huomionsa kiintyi alhaalta kuuluvaan meluun ja kun hän
vilkaisi sinne, näki hän leijonan seisovan puun juurella ja tähyilevän
himokkaasti häneen päin. Tarzan irvisti eläinten kuninkaalle, minkä
jälkeen Numa Tarzanin suureksi hämmästykseksi alkoi kiivetä oksien
sekaan häntä kohti. Tarzan ei tosin ollut koskaan ennen nähnyt
leijonan kapuavan puuhun, mutta jostakin selittämättömästä syystä ei
häntä kovinkaan pahasti kummastuttanut, että tämä erikoinen leijona
teki sen.

Leijonan hitaasti kiivetessä häntä kohti pyrki Tarzan ylemmille
oksille; mutta hän huomasi kauhukseen, että hänen oli äärimmäisen
vaikea kiivetä lainkaan. Yhä uudelleen hän liukui takaisin samaan
paikkaan, kun taas leijona jatkoi kiipeämistään hellittämättä ja pääsi
yhä lähemmäksi apinamiestä. Tarzan saattoi erottaa kellanvihreiden
silmien nälkäisen kiillon. Hän näki kuolaa riippuvissa leukapielissä
ja isot hampaat irvissä valmiina iskeytymään häneen ja repimään hänet.
Epätoivoisesti ponnistaen onnistui apinamiehen vihdoinkin päästä
hiukan kauemmaksi ahdistajastaan. Hän oli nyt korkeilla, heikoilla
oksilla, joille ei yksikään leijona, sen hän tiesi, voisi häntä
seurata; mutta ilkeännäköinen Numa läheni yhä. Se oli uskomatonta;
mutta se oli totta. Eniten ihmetytti Tarzania kuitenkin se, että
vaikka hän käsittikin, kuinka uskomatonta tämä kaikki oli, hän samalla
kertaa piti sitä varsin luonnollisena seikkana; hänestä oli
luonnollista ensiksi se, että leijona lainkaan kiipesi, ja toiseksi
se, että Numa nousi yläoksille, joille ei edes Shita, pantteri,
milloinkaan uskaltanut.

Apinamies rimpuili sitten vaivaloisesti korkean puun latvaan saakka,
ja hänen jäljessään tuli Numa, vinkuen kammottavasti. Lopulta Tarzan
keinui huojuvan oksan päässä korkealla metsän yläpuolella. Enää hän ei
päässyt edemmäksi. Alhaalla lähestyi leijona varmasti, ja Apinain
Tarzan käsitti, että loppu oli vihdoinkin käsissä. Hän ei voinut
otella Numan kanssa ohuella oksalla, ei ainakaan tällaisen Numan, joka
liikkui notkuvilla oksilla, kuudenkymmenen metrin korkeudella maasta,
yhtä varmasti kuin itse maan pinnalla.

Lähemmäksi, yhä lähemmäksi tuli leijona. Vielä hetkinen, ja hän voisi
ojentaa toisen vahvan käpälänsä ja kiskoa apinamiehen kauheaan
kitaansa, Tarzanin pään päältä kuuluva suhina sai hänet pahaa
aavistaen katsahtamaan ylöspäin. Hänen kohdallaan aivan lähellä häntä
kaarteli iso lintu. Hän ei ollut koko elämänsä aikana nähnyt niin isoa
lintua, mutta hän tunsi sen heti, sillä olihan hän satoja kertoja
nähnyt sen eräässä niistä kirjoista, jotka hän oli löytänyt suojaisen
lahden rannalla sijaitsevasta majasta -- sammaltuneesta majasta, joka
sisältöineen oli nuoren loordi Greystoken ainoa tuntemattomalta
isävainajalta saatu perintö.

Kirjassa oli lintu kuvattu lentämässä korkealla ilmassa pieni lapsi
kynsissään, kun taas alhaalla maassa seisoi epätoivoinen äiti,
ojennellen käsiään. Leijona nosti parhaillaan vankkakyntistä
käpäläänsä tarttuakseen Tarzaniin, kun lintu syöksyi hänen kimppuunsa
ja upotti hänen selkäänsä aivan yhtä kammottavat kynnet. Tuska oli
puuduttava; mutta keventynein mielin tunsi apinamies, kuinka hänet
siepattiin Numan kidasta.

Siipien voimakkaasti suhistessa kohosi lintu nopeasti, kunnes metsä
oli syvällä heidän allaan. Tarzania kuvotti ja huimasi, kun hän
katseli viidakkoa niin korkealta; hän sulki senvuoksi silmänsä lujasti
ja pidätti henkeään. Yhä ylemmäksi nousi upea lintu. Tarzan avasi
silmänsä. Viidakko oli niin kaukana hänen allaan, että se näkyi vain
himmeänä, vihreänä läikkänä, mutta yläpuolella ja aivan lähellä oli
aurinko. Tarzan oikaisi kätensä ja lämmitteli niitä, sillä niitä
paleli kovasti. Sitten hänet äkkiä valtasi raivo. Minne aikoi lintu
hänet viedä? Alistuiko hän näin vastustamatta siivekkään otuksen
saaliiksi, olipa se sitten kuinka tavaton hyvänsä? Aikoiko hän,
Apinain Tarzan, mahtava taistelija, kuolla lyömättä ainoatakaan iskua
puolustuksekseen? Ei ikinä.

Hän sieppasi metsästyspuukon vyöllään olevasta jänteestä ja sysäsi sen
kerran, kaksi, kolme kertaa yläpuolellaan olevaan rintaan. Valtavat
siivet lepattivat vielä kouristuksentapaisesti jonkun kerran, kynsien
ote heltisi, ja Apinain Tarzan suistui kiitämään kaukana alhaalla
lepäävää viidakkoa kohti.

Apinamiehestä tuntui, että hän putosi useita minuutteja, ennenkuin hän
räiskähti puiden vihreihin latvoihin. Pienemmät oksat hidastuttivat
hänen vauhtiaan, niin että hän hetkiseksi jäi lepäämään samalle
oksalle, jolle hän oli nukkunut edellisenä iltana. Vähän aikaa hän
hoippui, ponnistellen rajusti päästäkseen tasapainoon; mutta vihdoin
hän vierähti oksalta, mutta hurjasti huitomalla hän sai tartutuksi
siihen kiinni ja jäi riippumaan.

Taaskin hän aukaisi silmänsä, jotka hän oli pudotessaan sulkenut. Oli
jälleen yö. Yhtä vikkelänä kuin ennenkin hän kapusi taaskin oksan
haarautumaan, josta hän oli tipahtanut. Alhaalla karjui leijona, ja
katsoessaan sinne näki Tarzan kellanvihreiden silmien välkkyvän
kuutamossa, kun niiden nälkäinen katse suuntautui ylöspäin häntä kohti
viidakkoyön pimeyden lävitse.

Apinamies veti syvän henkäyksen. Kylmää hikeä kihosi hänen kaikista
huokosistaan, ja hänen sydänalaansa kuvotti ilkeästi. Apinain Tarzan
oli uneksinut ensimmäisen unensa.

Pitkän aikaa hän istui odottaen, että Numa kiipeisi puuhun häntä
tavoittamaan ja että hän kuulisi ylhäältä pitkien siipien suhinaa,
sillä Apinain Tarzanista oli hänen unensa silkkaa todellisuutta.

Hän ei voinut uskoa näkemiään, mutta kun hän kerran oli nähnyt
vaikkapa niinkin uskomatonta, niin hän ei voinut epäillä omia
havaintojaan. Koko Tarzanin elämän aikana eivät hänen aistimensa
olleet häntä pahasti pettäneet, ja siksi hän luonnollisesti luotti
niihin horjumatta. Jokainen havainto, jonka ne olivat tuoneet Tarzanin
aivoihin, oli vähemmän tai enemmän täsmällisesti aina ollut oikea
havainto. Hän ei voinut käsittää sellaista mahdollisuutta, että hän
vain näennäisesti oli kokenut niin kummallisen seikkailun ja ettei
siinä olisi todellisuutta siemeneksikään. Että pilaantuneesta
norsunlihasta häiriytynyt vatsa, viidakossa karjuva leijona, kuvakirja
ja uni voivat niin todellisuuden mukaisesti ja yksityiskohtaisen
selväpiirteisesti tuoda hänen sielunsa silmien eteen kaiken sen, mitä
hän luuli kokeneensa, siitä ei hänellä ollut vähäisintäkään
aavistusta; mutta hän tiesi, että Numa ei osannut kiivetä puuhun, hän
tiesi, ettei viidakossa ollut sellaista lintua kuin hän oli nähnyt, ja
hän tiesi myöskin, ettei hän olisi voinut jäädä eloon pudottuaan edes
mitättömän murto-osan siitä matkasta, jonka hän oli kiitänyt alaspäin.

Ainakin Tarzan oli perin ymmällä, kun hän uudelleen koetti paneutua
nukkumaan -- kovin ymmällä ja kovin pahoinvoipa.

Syvästi miettiessään sen yön kummallisia tapahtumia hän näki vielä
lisää merkillistä. Se oli totisesti aivan luonnotonta, mutta hän näki
sen kaiken omin silmin -- ei sen vähempää kuin Histahin, käärmeen,
kiemuraisena ja limaisena luikertamassa puun runkoa myöten häntä kohti
-- Histahin, jolla oli Tarzanin keittopataan tunkema ukon pää -- pää
ja pyöreä, pingoittunut, musta, turvonnut vatsa. Kun vanhuksen kaameat
kasvot ja ylöspäin suunnatut, lasimaisesti tuijottavat silmät tulivat
lähelle Tarzania, avautui kita nielemään häntä. Apinamies tähtäsi
raivoisen iskun kamalannäköisiin kasvoihin, ja hänen iskiessään näky
katosi.

Tarzan ponnahti istumaan oksalleen, läähättäen, silmät levällään, joka
jäsenen vapistessa. Hän tähyili joka taholle ympärilleen, mutta hänen
terävät, viidakkoon tottuneet silmänsä eivät erottaneet jälkeäkään
vanhuksesta, jolla oli Histahin, käärmeen, ruumis, mutta paljaalla
reidellään apinamies näki lehtimadon, joka oli pudonnut hänen
yläpuolellaan olevalta oksalta. Irvistäen hän pyyhkäisi sen alhaalla
vallitsevaan pimeyteen.

Ja niin kului yö unen seuratessa toistansa, painajaisen painajaista,
kunnes hämmentynyt apinamies hätkähti kuin pelästynyt kauris, kun
tuuli kahahti läheisissä puissa; hypähti seisomaan, kun hyenan kamala
nauru katkaisi viidakon hetkellisen hiljaisuuden. Mutta vihdoin koitti
vitkallinen aamu, ja kipeä, kuumeinen Tarzan lähti työläästi
kiertelemään metsän ummehtuneissa, hämyisissä sokkeloissa, etsien
vettä. Koko hänen ruumiinsa oli kuin tulessa, ja hänen kurkussaan
oli ilkeästi ellottava tunne. Hän osui sekavalle, melkein
läpitunkemattomalle tiheikölle, ja villieläimen tavoin hän,
villieläin, ryömi sinne kuolemaan yksin ja kenenkään näkemättä,
turvassa saalistavien raatelijain hyökkäyksiltä.

Mutta hän ei kuollut. Kauan oli hänen henkensä sammumaisillaan, mutta
äkkiä luonto ja rääkätty vatsa turvautuivat omaan terveyshoidolliseen
menetelmäänsä; apinamies hikosi kovasti ja vaipui sitten normaaliseen,
rauhalliseen uneen, jota kesti iltapuolelle päivää. Herätessään hän
oli heikko, mutta ei enää sairas.

Hän etsi uudelleen vettä ja juotuaan pitkän siemauksen suuntasi
verkkaisesti matkansa meren rannalla olevaan majaan. Hänen tapanaan
oli jo kauan ollut tuntiessaan itsensä yksinäiseksi ja vaivautuneeksi
hakea sieltä lepoa ja rauhaa, jota hän ei mistään muualta voinut
saada.

Kun hän lähestyi majaa ja nosti yksinkertaista salpaa, jonka hänen
isänsä oli muovannut niin monta vuotta sitten, tarkkaili häntä kaksi
pientä, verestävää silmää läheisen piiloisan lehvistön takaa.
Takkuisten, törröttävien kulmakarvojen alta ne tähysivät häntä
häijysti ja tarkkaavan uteliaasti. Sitten Tarzan astui majaan ja sulki
oven jälkeensä. Täällä hän oli eristettynä koko muusta maailmasta ja
saattoi uneksia pelkäämättä kenenkään häiritsevän häntä. Hän voi
kyyristyä katselemaan omituisissa esineissä, kirjoissa, olevia kuvia,
hän voi ottaa selkoa painetusta sanasta, jota hän oli oppinut lukemaan
osaamatta sen esittämää puhekieltä, hän voi elää ihmeellisessä
maailmassa, jota hän ei lainkaan tuntenut muutoin kuin rakkaista
kirjoistaan. Numa ja Sabor saivat saalistaa aivan lähellä häntä,
luonnonvoimat saivat riehua ja raivota; mutta ainakin täällä sai
Tarzan olla tyyten huoletonna miellyttävässä levossa, joka salli hänen
kaikkine kykyineen häiritsemättä syventyä suurimpaan nautintoonsa.

Tänään hän otti jälleen esille sen ison linnun kuvan, joka kantoi
pientä tarmangania kynsissään. Tarzanin otsa meni ryppyihin, kun hän
tarkasti väripainosta. Niin, tämä oli aivan sama lintu, joka oli
kantanut häntä edellisenä päivänä, sillä uni oli Tarzanista niin
varmasti ollut todellisuutta, että hän vieläkin luuli päivän ja yön
kuluneeksi siitä lähtien, kun hän oli paneutunut puuhun nukkumaan.

Mutta kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän varmaksi hän kävi
siitä, että hänen näennäisesti kokemansa seikkailu oli todellinen;
mutta hän ei ollenkaan kyennyt määrittelemään, missä todellisuus oli
loppunut ja epätodellinen osa alkanut. Oliko hän siis lainkaan todella
käynyt mustaihoisten kylässä, oliko hän tappanut vanhan gomanganin,
oliko hän syönyt norsunlihaa, oliko hän ollut sairas? Tarzan raapi
mustan, sotkuisen tukan peittämää päätään ja ihmetteli. Se kaikki oli
perin kummallista, mutta sen hän tiesi, ettei hän ollut ikinä nähnyt
Numan kiipeävän puuhun eikä Histahia, jolla olisi ollut vanhan ja
lisäksi jo Tarzanin surmaaman mustaihoisen pää ja vatsa.

Vihdoin hän huoahtaen luopui koettamastakaan käsittää käsittämätöntä;
mutta sydämensä sisimmässä hän tunsi, että hänen elämäänsä oli tullut
jotakin, mitä hän ei ollut ennen kokenut, toinen elämä, jota hän eli
nukkuessaan ja josta hän oli tietoinen valveilla ollessaan.

Sitten hän alkoi pohtia, eikö joku niistä oudoista otuksista, joita
hän kohtasi unissaan, voisi tappaa häntä, sillä sellaisina hetkinä
tuntui Apinain Tarzan olevan kokonaan toisenlainen Tarzan, saamaton,
avuton ja arka -- pyrkien pakoon vihollisiaan kuten Bara, kauris,
kaikista olennoista arin.

Niinpä Tarzan unessa sai ensimmäisen hämärän aavistuksen pelosta, jota
hän ei ollut koskaan valveillaan tuntenut; ja kenties hän koki niitä
elämyksiä, joita hänen ammoisilla esivanhemmillaan oli ollut ja joita
nämä olivat jättäneet perinnöksi jälkipolville aluksi taikauskona ja
sittemmin uskontona. Sillä samoin kuin Tarzan olivat hekin yöllä
nähneet olioita, joita he eivät voineet selittää päiväsaikaisten
havaintojensa eivätkä järkensä avulla, ja muodostaneet niin ollen
itselleen kummallisen selityksen luonnottomine kuvatuksineen, joilla
oli outoja, kaameita kykyjä; niiden laskuun he loppujen lopuksi
panivat kaikki ne selittämättömät luonnonilmiöt, jotka aina
näyttäytyessään herättivät heissä kunnioitusta, ihmettelyä ja pelkoa.

Ja kun Tarzan keskitti huomionsa edessään olevalla painetulla sivulla
tanssiviin pieniin hyönteisiin, sekaantui hänen kummallisten
seikkailujensa elävä muisto pian hänen lukemaansa kertomukseen
-- tarinaan vankeudessa olevasta Bolganista, gorillasta. Kirjassa oli
enemmän tai vähemmän luonnonmukainen värikuva häkkiin teljetystä
Bolganista; lähellä seisoi useita merkillisen näköisiä tarmanganeja,
nojaten kaidepuuta vastaan ja uteliaina tirkistellen ärisevää eläintä.
Nyt kuten aina muulloinkin Tarzan suuresti ihmetteli omituisia ja
nähtävästi hyödyttömiä kirjavia höyhenlaitteita, jotka verhosivat
tarmanganien ruumiita. Aina hän hieman virnisti katsellessaan näitä
omituisia olentoja. Hän tuumi, peittivätkö he tuolla tavoin
ruumistaan, häveten karvattomuuttaan, vai luulivatko käyttämiensä
omituisten laitteiden tekevän heidän ulkomuotonsa komeammaksi.
Erikoisesti huvittivat Tarzania kuvattujen ihmisten eriskummaiset
päähineet. Hän ihmetteli, kuinka jotkut naaraksista saivat pidetyksi
päänsä tasapainossa ja pystyssä asennossa, ja hän oli niin vähällä
purskahtaa äänekkääseen nauruun kuin koskaan ennen, kun hän silmäili
urosten päässä olevia hullunkurisia, pieniä, pyöreitä vehkeitä.

Hitaasti apinamies sai selville kirjan sivulle painettujen erilaisten
kirjainyhdistelmien merkityksen, ja hänen lukiessaan alkoivat pikku
hyönteiset, sillä sellaisiksi hän aina kirjaimia ajatteli, pyöriä
ympäri perin sekasortoisesti, hämäten hänen katsettaan ja sekoittaen
hänen ajatuksiaan. Kahdesti hän kiivaasti pyyhkäisi silmiään kätensä
selkämyksellä; mutta hänen onnistui vain hetkeksi saada hyönteiset
pysymään yhtenäisessä ja järjellisessä asennossa. Hän oli nukkunut
huonosti edellisenä yönä ja oli nyt lopen uupunut unen puutteesta,
pahoinvoinnista ja kestämästään lievästä kuumeesta, joten hänen kävi
yhä vaikeammaksi pitää huomiokykyään vireillä ja silmiään auki.

Tarzan tajusi, että hän oli nukkumaisillaan, mutta juuri kun hän oli
päässyt siitä selville ja päättänyt tyydyttää unen tarpeen, joka oli
yltynyt melkein ruumiilliseksi kivuksi, heräsi hän siihen, että majan
ovi avattiin. Käännyttyään nopeasti häiritsijään päin Tarzan hämmästyi
nähdessään, että oviaukon täytti Bolganin, gorillan, kookas karvainen
ruho.

Kaikista laajan viidakon asukkaista oli Tarzan kenties kaikkein
vähimmin halunnut joutua pienessä majassa vastakkain juuri Bolganin,
gorillan, kanssa, mutta hän ei pelännyt, vaikka hänen nopea silmänsä
huomasikin, että Bolganin oli vallannut viidakkohulluus, jonka puuskia
niin monet rajut urokset saavat. Tavallisesti isot gorillat karttavat
tappelua, piileskelevät muilta viidakon asukkailta ja ovat yleensä
mitä parhaita naapureita; mutta kun niitä ahdistetaan tai kun hulluus
ne valtaa, ei yksikään viidakon asukas ole kylliksi rohkea ja
hurjapäinen etsiäkseen vapaaehtoisesti riitaa niiden kanssa.

Mutta Tarzanin oli mahdotonta päästä pakoon. Bolgani tuijotti häneen
ilkeine, punareunaisine silmineen. Aivan kohta hän karkaisi sisään ja
apinamiehen kimppuun. Tarzan tarttui metsästyspuukkoon, jonka hän oli
laskenut viereensä pöydälle; mutta kun hänen sormensa eivät heti
osuneet aseeseen, loi hän nopean katseen sinnepäin nähdäkseen, missä
se oli. Samassa sattui hänen katseensa kirjaan, jota oli katsellut ja
joka edelleen oli auki Bolganin kuvan kohdalta. Tarzan löysi
veitsensä, mutta hän vain hypisteli sitä välinpitämättömästi ja
katseli hymyhuulin häntä lähestyvää gorillaa.

Enää hän ei antaisi olemattomien, unessa ilmestyvien olijoiden pettää
itseään! Heti tuo Bolgani epäilemättä muuttuisi Pambaksi, rotaksi,
jolla oli Tantorin, norsun, pää. Tarzan oli äskettäin nähnyt sellaisia
kummallisia tapahtumia siksi paljon, ettei hän osannut aavistaakaan,
mitä hän voisi odottaa; mutta tällä kertaa ei Bolgani muuttanut
muotoaan, vaan eteni hitaasti nuorta apinamiestä kohti.

Tarzan oli hieman ymmällä myöskin siitä, ettei häntä haluttanut kuin
hulluna syöksyä johonkin, turvapaikkaan, mikä oli ollut hänen
voimakkain tunteensa äskeisessä merkillisessä seikkailussa. Hän oli
nyt aivan oma itsensä, valmis taistelemaan, jos se kävisi
tarpeelliseksi, mutta yhäti varma siitä, ettei hänen edessään oleva
gorilla ollut lihaa ja verta.

Tuon pitäisi aivan heti haihtua ilmaan, ajatteli Tarzan, tai muuttua
joksikin muuksi; mutta se ei tehnyt kumpaakaan, Sen sijaan se kohosi
selväpiirteisenä ja todellisena ikäänkuin oikea gorilla hänen
edessään, upean, tumman karvan välkkyessä elinvoimasta ja terveydestä
auringon säteissä, jotka tunkeutuivat huoneeseen nuoren loordi
Greystoken takana olevasta korkeasta ikkunasta. Tämä oli enimmän
todellisuutta muistuttavaa hänen kaikista seikkailuistaan, mietti
Tarzan, kun hän toimettomana odotti seuraavaa huvittavaa piirrettä.

Ja sitten gorilla hyökkäsi. Kaksi valtavaa, känsäistä kättä tarttui
apinamieheen, isot torahampaat paljastuivat lähellä hänen kasvojaan,
kauhea murina kajahti laajasta kurkusta ja kuuma hengitys hiveli
Tarzanin kasvoja, mutta sittenkin hän vain istui, virnaillen näylle.
Tarzania voitaisiin pettää kerran tai kahdesti, mutta ei niin monta
kertaa perätysten! Hän tiesi, että tämä Bolgani ei ollut todellinen
Bolgani, sillä muutoin hän ei ikinä olisi päässyt majaan, koska vain
Tarzan osasi käyttää salpaa.

Gorilla näytti ällistyvän karvattoman apinan omituisen alistumisen
johdosta. Se pysähtyi hetkiseksi, ärisevä kita lähellä toisen kurkkua;
sitten se näkyi äkkiä tehneen jonkun päätöksen. Heilautettuaan
apinamiehen karvaiselle olalleen yhtä keveästi, kuin me, te tai minä,
ottaisimme lapsen syliimme, kääntyi Bolgani ympäri, syöksyi ulkoilmaan
ja lähti kiitämään isoja puita kohti.

Olihan Tarzan varma siitä, että tämä oli uniseikkailu, ja siksi hän
vastustelematta vain hymyili leveästi, kun jättiläismäinen gorilla
kantoi häntä pois. Pian, järkeili Tarzan, hän heräisi ja huomaisi
taaskin olevansa majassa, jossa hän oli vaipunut uneen. Niin
ajatellessaan hän vilkaisi taakseen ja näki majan oven olevan sepposen
selällään. Tämä ei kelpaisi! Hän oli aina huolellisesti sulkenut ja
teljennyt sen villien tunkeilijoiden varalta. Manu, marakatti, tekisi
pahaa jälkeä Tarzanin aarteiden seassa, jos se pääsisi sisään vaikka
vain muutamiksi minuuteiksi. Tarzanin mielessä heräsi pulmallinen
kysymys. Missä oli uniseikkailujen ja todellisuuden raja? Miten hän
saisi varmuuden siitä, ettei majan ovi todellakaan ollut auki? Hänen
ympärillään näytti kaikki aivan tavalliselta -- hän ei nähnyt
mitään sellaisia luonnottomia liioitteluja kuin edellisissä
uniseikkailuissaan. Olisi senvuoksi paras olla varuillaan ja ottaa
varma selko siitä, että majan ovi oli suljettu -- sehän ei haittaisi
mitään siinäkään tapauksessa, vaikkei kaikkea sitä, mitä tuntui
tapahtuvan, lainkaan tapahtuisikaan.

Tarzan koetti luiskahtaa pois Bolganin selästä, mutta iso otus vain
murahti uhkaavasti ja puristi häntä entistä tiukemmin. Ponnistaen
rajusti voimiaan kiskaisi apinamies itsensä irti, ja kun hän solahti
maahan, kääntyi unigorilla äkäisesti häneen päin, tarttui häneen
uudelleen ja iski vankat hampaansa sileään, ruskeaan olkapäähän.

Pilkallinen hymy häipyi Tarzanin huulilta, kun kipu ja lämmin veri
nostattivat hänen taisteluhalunsa. Unta tai totta, tämä ei enää ollut
leikkiä! Purren, repien ja äristen kierähtivät ottelijat maahan.
Gorillan mielipuolinen raivo oli nyt kohonnut huippuunsa. Vähän väliä
se hellitti hampaansa apinamiehen olkapäästä iskeäkseen ne Tarzanin
kurkkuun; mutta Apinain Tarzan oli ennenkin kamppaillut sellaisten
vastustajain kanssa, jotka ensinnä pyrkivät käsiksi henkitorveen, ja
hän vältti vaaran joka kerta, samalla kun hän puolestaan koetti saada
sormensa Bolganin kurkkuun. Vihdoin se hänelle onnistui -- hänen
jäntevät lihaksensa jännittyivät ja pullistuivat sileän ihon alla, kun
hän pinnisti valtaiset voimansa viimeiseen saakka työntääkseen
karvaisen ruumiin kauemmaksi itsestään. Ja samalla kun hän kuristi
Bolgania ja pakotti apinaa peräytymään, työntyi hänen toinen kätensä
heidän väliinsä, kunnes metsästyspuukko oli pedon sydämen kohdalla --
sitten liikahti teräsjänteinen ranne nopeasti, ja terä sujahti
maaliinsa.

Bolgani, gorilla, päästi yhden ainoan kauhean kirkaisun, riistäytyi
irti apinamiehen otteesta, nousi pystyyn, hoippui muutamia askelia ja
retkahti sitten maahan. Sen jäsenet nytkähtivät joitakuita kertoja
suonenvedontapaisesti, ja sitten oli peto hiljaa.

Apinain Tarzan seisoi paikallaan, katsellen surmaamaansa otusta,
pyyhkäisten kädellään tuuheaa, mustaa, takkuista tukkaansa. Äkkiä hän
kumartui ja koetti kuollutta ruumista. Gorillan lämmin elinneste
punasi hänen sormensa. Hän vei ne nenänsä alle ja haisteli. Sitten hän
pudisti päätään ja palasi majalle. Ovi oli yhäti auki. Hän sulki sen
ja pani salvan paikoilleen. Mentyään takaisin vastustajansa ruumiin
ääreen hän taaskin jäi seisomaan, raapien päätänsä.

Jos tämä oli uniseikkailu, niin mikä sitten oli todellisuutta? Miten
hän saattoi erottaa edellisen jälkimmäisestä? Kuinka paljon kaikesta
siitä, mitä hänelle eläissään oli tapahtunut, oli todellista ja kuinka
paljon vain näennäistä?

Hän laski toisen jalkansa pitkänään viruvalle ruholle, nosti kasvonsa
taivasta kohti ja kajahutti urosapinan voittohuudon. Kaukaa vastasi
siihen leijona. Se tuntui hyvin todelliselta -- mutta sittenkään hän
ei ollut siitä varma. Syvissä mietteissään hän painui viidakkoon.

Niin, hän ei tietänyt, mikä oli todellista, mikä ei; mutta yhden
seikan hän tiesi -- ikinä hän ei panisi enää suuhunsa Tantorin,
norsun, lihaa.



KYMMENES LUKU

Taistelu Tikan puolesta


Päivä oli hyvin ihana. Lauhkea tuuli vilvoitti päiväntasaajan auringon
paahdetta. Heimon keskuudessa oli viikkokausia vallinnut rauha, eikä
ulkoapäin ollut sen alueille tunkeutunut ainoatakaan vierasta
vihollista. Apinain mielestä oli kaikki tämä riittävä todistus siitä,
että tulevaisuus olisi samanlainen kuin läheinen menneisyys -- että
ihanneolot pysyisivät.

Vahdit, joiden sijoittaminen oli nyt tottumuksen voimasta tullut
heimoelämän tavaksi, joko vähensivät valppauttaan tai poistuivat
tyyten paikoiltaan, miten heidän päähänsä milloinkin pisti. Heimo oli
hajaantunut laajalle alueelle etsimään ravintoa. Näin saattavat rauha
ja menestys kaivaa pohjan mitä alkeellisemman samoin kuin myös mitä
korkeimmalle kehittyneen yhteiskunnan turvallisuudelle.

Myöskin yksilöt kävivät vähemmän varovaisiksi ja valppaiksi, niin että
olisi saattanut luulla Numan, Saborin ja Shitan hävinneen koko
luomakunnasta. Naarakset ja balut harhailivat suojelijoitta jylhässä
viidakossa, kun taas ahnaat urokset hakivat ravintoa kaukana
aukeamalla; niinpä myöskin Tika ja Gazan, hänen balunsa, liikkuivat
heimon alueen äärimmäisellä eteläisellä liepeellä, eikä ainoatakaan
isoa urosta ollut heidän lähistöllään.

Vielä kauempana etelässä vaelsi metsässä uhkaava olento -- kookas
urosapina, joka oli vimmastunut yksinäisyydestä ja tappiosta. Viikko
sitten hän oli tavoittanut kaukana sieltä asustavan heimonsa
kuninkuutta ja harhaili nyt kolhittuna, ruumis vielä hellänä,
aarniometsässä yksinäisenä hylkiönä. Myöhemmin hän voisi palata oman
heimonsa keskuuteen ja alistua karvaisen otuksen tahtoon, jota hän oli
koettanut syöstä valtaistuimelta; mutta nyt hän ei vielä uskaltanut
sitä tehdä, sillä hän ei ollut tavoittanut ainoastaan herransa ja
mestarinsa kruunua, vaan myöskin hänen vaimojaan. Kuluisi vähintäänkin
kokonainen kuukausi, ennenkuin loukattu hallitsija unohtaisi
tapahtuman, ja siksi Tug vaelsi oudossa viidakossa julmana,
peloittavana ja uhkuen vihaa.

Tällaisessa mielentilassa Tug osui aavistamattaan nuoren naaraksen
läheisyyteen, joka oli yksin ruuanhakuretkellä -- vieraan heimon
naaraksen, joustavan ja voimakkaan ja verrattoman kauniin. Tug pidätti
henkeään ja pujahti ketterästi tiepuoleen, jossa tiheälehväinen
troopillinen pensaikko piilotti hänet Tikalta, samalla sallien hänen
antaa silmiensä nauttia naaraksen viehkeydestä.

Mutta hänen katseensa ei yksinomaan tuijottanut Tikaan, vaan harhaili
myöskin heitä ympäröivässä viidakossa, etsien Tikan heimon uroksia ja
naaraita sekä baluja, mutta etupäässä uroksia. Kun himoitaan
vieraaseen heimoon kuuluvaa naarasta, on otettava huomioon rajut,
kookkaat, karvaiset huoltajat, jotka ani harvoin poistuivat etäälle
holhoteistaan ja olivat valmiit taistelemaan elämästä ja kuolemasta
muukalaista vastaan puolustaessaan toverinsa puolisoa tai jälkeläisiä,
aivan samoin kuin ottelisivat omien läheistensä puolesta.

Tug ei havainnut mitään jälkeä ainoastakaan apinasta, lukuunottamatta
vierasta naarasta ja hänen likellään leikkivää nuorta balua. Hänen
häijyt, verestävät silmänsä painuivat puolittain umpeen, kun hänen
katseensa imeytyi edellisen viehättäviin muotoihin -- mitä baluun
tulee, niin hänen vankkojen leukojensa yksi ainoa puraisu sen hoikkaan
niskaan riittäisi estämään sen nostamasta tarpeetonta hälyä.

Tug oli komea, kookas uros ja muistutti monessa suhteessa Tikan
puolisoa Taugia. He olivat molemmat parhaassa iässä, kummallakin
heillä oli ihailtavat lihakset ja mainiot torahampaat, kumpikin he
olivat niin peloittavan hurjia kuin vaativaisinkin ja tarkimminkin
valitseva naaras voi haluta. Jos Tug olisi ollut Tikan omaa heimoa,
niin Tika olisi voinut yhtä hyvin suostua häneen kuin Taugiinkin, kun
hänen paritteluaikansa tuli; mutta nyt hän oli Taugin, eikä yksikään
muu uros saanut vaatia häntä omakseen ensin voittamatta Taugia
mieskohtaisessa kamppailussa. Ja sittenkin pidätti Tika itselleen
erinäisiä oikeuksia tähän asiaan nähden. Jollei hän suosinut uutta
kosijaa, saattoi hän itsekin astua kilpakentälle tukemaan
oikeudenmukaista puolisoansa, vähentäen parhaansa mukaan toisen
voittomahdollisuuksia; eikä se olisikaan mikään vähäinen apu Tikan
herralle ja isännälle, sillä vaikka Tikan torahampaat olivatkin
pienemmät kuin uroksen, niin hän osasi käytellä niitä erinomaisen
tehokkaasti.

Tika oli parhaillaan lumoavan miellyttävässä puuhassa, etsimässä
kovakuoriaisia, unohtaen kaiken muun. Hänellä ei ollut aavistusta
siitä, kuinka kauas heimon muista jäsenistä hän ja Gazan olivat
joutuneet, eivätkä hänen turvallisuudesta huolehtivat aistimensa
olleet valppaina, kuten niiden olisi pitänyt olla. Kuukausia kestänyt
vaaroilta suojattu elämä huolellisten vahtien turvassa, joita
sijoittamaan Tarzan oli heimon opettanut, oli tuudittanut heimon
jäsenet rauhallisuuden tuntuun ja luottamaan petolliseen uskoon, joka
oli menneisyydessä tuottanut tuhon monelle valistuneelle
yhteiskunnalle ja tuottaa vielä vastaisuudessa monelle -- siihen
nimittäin, että koska heitä ei ole ahdistettu, ei heitä ikinä
ahdistetakaan.

Tultuaan varmaksi siitä, ettei lähimmässä ympäristössä ollut ketään
muita kuin naaras baluineen, Tug hiipi hiljaa heitä kohti. Tika oli
selin häneen päin, kun hän lopullisesti karkasi heidän kimppuunsa;
mutta Tikan aistit olivat viimeinkin heränneet huomaamaan uhkaavan
vaaran, ja hän pyörähti outoa urosta kohti juuri kun tämä oli
saavuttamaisillaan hänet, Tug pysähtyi muutaman askeleen päähän
hänestä. Vieraan naaraksen viettelevä naisellinen sulous oli
haihduttanut uroksen raivon. Hän päästeli lepyttäviä äännähdyksiä
-- maiskutellen leveitä, litteitä huuhaan -- eivätkä ne äänet
olleetkaan niin kovin erilaisia kuin ne, joita saattaa kuulua oikeassa
suutelossa.

Mutta Tika vain paljasti hampaansa ja murisi. Pikku Gazan lähti
juoksemaan äitiänsä kohti, mutta tämä varoitti häntä pysymään etäällä,
ehättäen huutamaan: "Krig-ah!" ja käski hänen kiivetä korkean puun
ylimmille oksille. Ilmeisestikään ei uusi kosija tehnyt Tikaan
suotuisaa vaikutusta. Tug oivalsi sen ja muutti menettelytapaansa sen
mukaisesti. Hän pullisti jättimäistä rintaansa, iski siihen
känsittyneillä rystysillään ja pöyhisteli, huojuen edestakaisin Tikan
edessä.

"Minä olen Tug", hän rehenteli. "Katso iskuhampaitani! Katso
voimakkaita käsiäni ja tanakoita jalkojani! Yhdellä puraisulla kykenen
surmaamaan teidän väkevimmän uroksenne. Olen yksin tappanut Shitan.
Olen Tug. Tug tahtoo sinut omakseen."

Sitten hän jäi odottamaan nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen
kerskailunsa oli tehnyt, eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan. Tika
kääntyi niin nopeasti, ettei sitä olisi saattanut odottaa niin
raskaalta olennolta, ja lähti nuolena kiitämään päinvastaiseen
suuntaan. Kiukkuisesti murahtaen syöksyi Tug tavoittamaan häntä; mutta
pienempi, keveämpi naaras oli liian nopsa hänen saavutettavakseen. Hän
ajoi Tikaa takaa muutamia metrejä, jäi sitten seisomaan puhisten ja
karjuen sekä pieksäen maata vankoilla nyrkeillään.

Hänen lähellään kasvavassa puussa istuva pikku Gazan näki vieraan
uroksen raivon ja pettymyksen ilmaisut. Ollen nuori ja luullen
olevansa turvassa painavan uroksen yltämättömissä kiljaisi Gazan
harkitsemattoman herjauksen heidän kiusanhengelleen. Tug vilkaisi
ylöspäin. Tika oli pysähtynyt vähän matkan päähän -- hän ei tahtonut
poistua kauas balustaan; sen käsitti Tug heti ja päätti nopeasti
käyttää sitä edukseen. Hän näki, että se puu, jossa nuori apina
kyykötti, oli yksinäinen ja ettei balu voisi päästä toisiin puihin
laskeutumatta ensin maahan. Hän saisi äidin käsiinsä sen nojalla, että
tämä rakasti lastaan.

Hän heilautti itsensä puun alaoksille. Pikku Gazan lakkasi herjaamasta
Tugia; hänen ilmeensä muuttui ilkkuvasta huolestuneeksi ja sitten
hyvin pian pelokkaaksi, kun Tug alkoi kiivetä häntä kohti. Kirkuen
kehoitti Tika Gazania nousemaan korkeammalle, ja pieni apina kapusi
hennoille oksille, jotka eivät kannattaisi ison apinan painoa; mutta
siitä huolimatta Tug kiipesi edelleen. Tika ei ollut peloissaan. Hän
tiesi, ettei Tug voisi nousta kyllin korkealle saadakseen Gazanin
kiinni, ja siksi hän istui vähän matkan päässä puusta, syytäen
ahdistajalle viidakkohäväistyksiä. Naaraksena hän oli siinä taidossa
oikea mestari.

Mutta hän ei tietänyt, kuinka ilkeämielisen ovelat Tugin vähäiset
aivot olivat. Hänestä oli varmaa, että uros kapuaisi Gazania kohti
niin pitkälle kuin pääsisi ja huomattuaan sitten, ettei hän yltäisi
baluun, lähtisi jälleen ajamaan häntä takaa, mikä olisi yhtä
tuloksetonta. Hän uskoi niin lujasti, että hänen balunsa oli turvassa
ja että hän itse kykeni huolehtimaan itsestään, ettei hän kiljaissut
avunpyyntihuutoa, joka pian olisi kiidättänyt heimon muut jäsenet
parvissa hänen luokseen.

Verkalleen kohoten Tug saavutti sen rajan, jota ylempänä oleville
hennoille oksille hän ei rohjennut kiskoa raskasta ruhoaan. Gazan oli
vielä lähes viisi metriä hänen yläpuolellaan. Uros sijoittui vakavasti
istumaan ja tarttui latvaan voimakkaine käsineen. Tikan valtasi kauhu.
Hän oivalsi heti toisen aikeet. Gazan kyyrötti korkealla huojuvalla
oksalla. Ensimmäisestä pudistuksesta hän menetti tasapainonsa, vaikka
hän ei tyyten pudonnutkaan, vaan jäi riippumaan kaikkien neljän
raajansa varaan. Mutta Tug ponnisteli kahta rajummin; se oksa, johon
nuori apina oli tarrautunut, naksahteli pahasti. Tika ymmärsi liiankin
selvästi, minkälainen, lopputuloksen täytyi olla, ja unohtaen syvässä
äidinrakkaudessaan oman vaaransa hän syöksyi eteenpäin kiivetäkseen
puuhun tappelemaan tuon kammottavan otuksen kanssa, joka uhkasi hänen
pienokaisensa henkeä.

Mutta ennenkuin hän ennätti edes rungolle, onnistui Tugin saada latva
siksi rajuun liikkeeseen, että Gazanin ote heltisi. Kirkaisten suistui
balu lehvien välitse, turhaan hapuillen saadakseen uudelleen kiinni,
ja putosi raskaasti kumahtaen äitinsä jalkojen juureen, jääden
virumaan siihen ääneti ja hievahtamatta. Parkaisten kumartui Tika
ottamaan elotonta ruumista syliinsä; mutta samassa oli Tug hänen
niskassaan.

Rimpuillen ja purren koetti Tika vapautua; mutta ison uroksen
jättiläislihakset olivat ylivoimaiset hänen heikommille jänteilleen.
Tug löi ja kuristi häntä useita kertoja, kunnes hän vihdoin melkein
tajuttomana heittäytyi rennoksi ja oli alistuvinaan. Sitten uros nosti
hänet olalleen ja kääntyi takaisin etelään vievälle polulle, jota
myöten oli tullutkin.

Maassa virui pienen Gazanin liikkumaton ruumis. Hän ei valittanut. Hän
ei värähtänytkään. Hitaasti nousi aurinko keskitaivaalle. Pensaikossa
hiipi syyhyinen otus, kuono koholla nuuhkien viidakkotuulahduksia. Se
oli Dango, hyena. Äkkiä sen inhoittava turpa pistäytyi esiin läheisen
lehvistön lävitse, ja sen julmat silmät suuntautuivat Gazaniin.

Varhain samana aamuna oli Apinain Tarzan mennyt rannikolle
sijaitsevalle majalle, jossa hän vietti useita tunteja heimon
oleskellessa sen läheisyydessä. Lattialla oli miehen luuranko
-- kaikki, mitä oli jälellä entisestä loordi Greystokesta -- samassa
asennossa, johon se oli pudonnut silloin, kun Kertshak, iso apina, oli
sen kaksikymmentä vuotta sitten elottomana heittänyt kouristaan. Jo
aikoja sitten olivat termiitit ja pienet nakertajat kalunneet
englantilaisen lujatekoiset luut puhtaiksi. Tarzan oli vuosikausia
nähnyt sen viruvan paikallaan eikä kiinnittänyt siihen sen enempää
huomiota kuin niihin lukemattomiin tuhansiin luihin, joita oli
siroteltuna sinne tänne hänen oleskelupaikoillaan ja poluillaan
viidakossa. Vuoteella lepäsi toinen, pienempi luuranko, eikä
nuorukainen välittänyt mitään siitä sen enempää kuin toisestakaan.
Mistäpä hän olisi tietänyt, että toinen oli ollut hänen isänsä, toinen
hänen äitinsä? Loordi Greystoke-vainajan niin rakastavan huolellisesti
valmistamassa karkeatekoisessa kehdossa oleva vähäinen luukasa ei
merkinnyt hänelle mitään -- että tuo pieni kallo olisi vielä kerran
apuna, kun todistettaisiin hänen oikeutensa ylvääseen arvonimeen,
siitä hänellä oli yhtä vähän aavistusta kuin Orionin tähtien kuista.
Tarzanista ne olivat luita -- pelkkiä luita. Hän ei niitä tarvinnut,
sillä niissä ei ollut lainkaan jäljellä lihaa, eivätkä ne olleet hänen
vastuksinaan, sillä hän ei kaivannut vuodetta, ja lattialla olevan
luurangon ylitse hän jaksoi helposti harpata.

Tänään hän oli rauhaton. Hän käänteli ensin toisen, sitten, toisen
kirjan lehtiä. Hän katseli kuvia, jotka hän muisti ulkoa, ja sysäsi
sitten kirjan syrjään. Hän penkoi kaapin sisältöä ainakin tuhannen
kertaa. Hän otti sieltä esille pussin, jossa oli paljon pieniä,
pyöreitä metallilevyjä. Kuluneiden vuosien aikana hän oli leikkinyt
niillä usein; muta aina hän oli pannut ne huolellisesti takaisin
pussiin ja pussin takaisin kaappiin juuri samalle hyllylle, jolta hän
oli sen ensiksi löytänyt. Omituisesti ilmeni perinnöllisyyden vaikutus
apinamiehessä. Järjestystä rakastavan rodun vesana hän itsekin rakasti
järjestystä tietämättä miksi.

Apinat pudottivat esineet käsistään heti, kun heidän mielenkiintonsa
niitä kohtaan sammui -- korkeaan ruohikkoon tai puiden yläoksille.
Pudottamansa kappaleet he joskus löysivät jälleen, mutta vain
sattumalta. Sellainen ei ollut Tarzanin tapa. Hänen vähäinen
omaisuutensa oli määrätyissä paikoissa, ja tunnollisesti hän palautti
jokaisen esineen omalle paikalleen herettyään sitä käyttämästä.
Pussissa olevat pyöreät metallilevyt olivat hänestä aina
mielenkiintoisia. Niiden kummallakin puolen oli kohokuvia, joiden
merkitystä hän ei oikein ymmärtänyt. Levyt olivat kirkkaita ja
välkkyviä. Hänestä oli hauskaa järjestää niitä erilaisiksi kuvioiksi
pöydällä. Satoja kertoja hän oli leikkinyt siten. Kun hän tänään oli
samassa puuhassa, putosi häneltä yksi niistä, kaunis, keltainen
kappale -- englantilainen punnanraha -- ja kieri sen vuoteen alle,
jossa aikoinaan viehättävän lady Alicen maallinen tomu lepäsi.

Säntillisenä miehenä Tarzan heti laskeutui nelinkontin etsimään sängyn
alta pudonnutta kultakolikkoa. Niin kummalliselta kuin se tuntuneekin,
hän ei ollut koskaan ennen tarkastanut vuoteen alustaa. Hän löysi
kolikon ja myöskin jotakin muuta -- pienen, puisen lippaan, jossa oli
löyhästi kiinni painettu kansi. Otettuaan ne molemmat hän pisti punnan
takaisin pussiin ja pussin takaisin hyllyllensä kaappiin. Sitten hän
tutki lipasta. Siinä oli joukko lieriömäisiä metallipalasia, joiden
toinen pää suippeni kartiomaisesti ja toisessa, tasaisessa päässä oli
ulkoneva reunus. Ne olivat kaikki aivan vihreitä ja himmeitä, vuosien
aikana kerrostuneen kuparihomeen peittämiä.

Tarzan otti niitä lippaasta kourallisen ja tarkasti niitä. Hän hieroi
kahta vastakkain ja huomasi, että vihreä väri lähtisi pois, jättäen
näkyviin kiiltävän pinnan kahdelle kolmasosalle niiden pituudesta, kun
taas kartiokärkinen pää jäi himmeän harmaaksi. Etsittyään puupalasen
hän hankasi, sillä ripeästi yhtä lieriötä ja sai vaivojensa palkkioksi
siihen välkkyvän hohteen, joka miellytti häntä.

Hänen kupeellaan riippui reppu, jonka hän oli anastanut eräältä
monista surmaamistaan mustista sotureista. Reppuun hän pani
kourallisen uusia lelujaan, aikoen kiilloittaa ne joutohetkinään.
Sitten hän sijoitti lippaan takaisin sängyn alle, ja kun hän ei
löytänyt enää mitään muuta huvittavaa, poistui hän majasta ja palasi
heimon luokse.

Päästyään lähelle apinoita hän kuuli kovaa hälyä edestäpäin
-- naaraiden ja balujen äänekästä kirkumista, kookkaiden urosten
hurjia, kiukkuisia ärjäisyjä ja murahduksia. Hän kiihdytti heti
vauhtiaan, sillä hänen korviinsa saapuvat "Krig-ah!" huudot ilmaisivat
hänelle, että hänen tovereillaan oli hätä.

Sillä aikaa kun Tarzan oli ollut omissa hommissaan isävainajansa
majassa, oli Taug, Tikan jäntevä puoliso, ollut haeskelemassa ravintoa
noin puolentoista kilometrin päässä heimon pohjoispuolella. Saatuaan
vihdoin vatsansa täyteen hän oli kääntynyt laiskasti palaamaan
aukeamalle, jossa hän oli heimon viimeksi nähnyt, ja pian hän sivuutti
sinne tänne yksittäin, kaksittain tai kolmittain hajaantuneita
apinoita. Tikaa ja Gazania hän ei tavannut ja alkoi pian tiedustella
toisilta, missä he olivat; mutta kukaan ei ollut nähnyt heitä
äskettäin.

Alempien olentojen mielikuvitus ei ole kovinkaan kehittynyt. He eivät,
kuten te ja minä teemme, loihdi sielunsa silmien eteen eloisia näkyjä
siitä, mitä kaikkea on saattanut tapahtua, eikä Taugissa niin ollen
nytkään herännyt pahoja aavistuksia siitä, että onnettomuus oli
kohdannut hänen puolisoaan ja heidän jälkeläistään -- hän vain tahtoi
löytää Tikan voidakseen laskeutua pitkäkseen varjoisaan paikkaan ja
panna Tikan raapimaan selkäänsä, sillä aikaa kun hän sulatteli
aamiaistaan. Mutta vaikka hän huuteli puolisoaan, etsi häntä ja kyseli
kaikilta, joita kohtasi, ei hän löytänyt jälkeäkään Tikasta eikä
myöskään Gazanista.

Hän alkoi äkämystyä ja hautoa mielessään Tikan kurittamista, koska
tämä oli poistunut niin kauas, kun aviopuoliso häntä tarvitsi. Hän
eteni etelään päin riistapolkua pitkin; hänen känsittyneet
jalkapohjansa ja rystysensä eivät ollenkaan kapsahtaneet maahan
sattuessa; äkkiä hän havaitsi Dangon, joka oli pienen aukeaman
vastaisella laidalla. Haaskansyöjä ei huomannut Taugia, sillä sen
silmät tuijottivat yhä värähtämättä johonkin ruohikossa erään puun
alla viruvaan olioon, jonka kimppuun se parhaillaan hiipi, noudattaen
lajilleen ominaista salakavalaa varovaisuutta.

Taug, joka itsekin oli hyvin varovainen, kuten pitääkin olla
sellaisen, joka vaeltelee viidakossa ja haluaa säilyttää henkensä,
kiipesi meluttomasti puuhun, josta hän voi paremmin silmäillä
aukeamaa. Hän ei pelännyt Dangoa; mutta hän halusi saada selville;
mitä Dango vainusi. Häntä kenties kannusti yhtä paljon uteliaisuus
kuin varovaisuus.

Ja kun Taug pääsi sellaiselle kohdalle oksien sekaan, josta hän
esteettömästi näki aukeamalle, oli Dango jo nuuhkimassa olentoa, jonka
Taug heti tunsi oman pikku Gazaninsa elottomaksi ruumiiksi.

Päästäen niin kauhean, niin petomaisen karjaisun, että se hetkiseksi
lamautti yllätetyn Dangon, heittäytyi iso apina valtavine ruhoineen
hölmistyneen hyenan niskaan. Kiljuen ja äristen kääntyi maahan
rusentunut Dango repimään ahdistajaansa; mutta hän oli yhtä voimaton
kuin varpunen haukan kynsissä. Taugin paksut, pahkaiset sormet
puristuivat hyenan kurkkuun ja selkään, hänen leukapielensä
loksahtivat yhden ainoan kerran takkuiseen niskaan, musertaen
selkäytimen, ja sitten hän viskasi kuolleen raadon halveksivasti
syrjään.

Taaskin hän kajahdutti huudon, jolla urosapina kutsuu puolisoaan,
mutta vastausta ei tullut; sitten hän kumartui nuuhkimaan Gazanin
ruumista. Tämän villin, kamalan näköisen pedon rinnassa liikkui,
joskin heikoimpina, samanlaisia isällisen rakkauden tunteita, jotka
panevat meidänkin sydämemme sykähtelemään. Vaikka meillä ei olisikaan
siitä kouraantuntuvia todistuksia, täytyisi meidän se sittenkin
tietää, koska vain sen nojalla voidaan selittää ihmisrodun
olemassaolo; sillä rodun ollessa varhaisilla asteillaan olisi urosten
kateus ja itsekkyys tuhonnut poikaset sitä myöten kuin niitä tuli
maailmaan, jollei Jumala olisi heidän pedonrintoihinsa kätkenyt
isänrakkautta, jonka voimakkain ilmenemismuoto on urosten
suojelemisvaisto.

Taugin suojelemisvaisto oli hyvin kehittynyt; mutta lisäksi hän oli
kiintynyt jälkeläiseensä, sillä Taug oli harvinaisen älykäs näyte
noista isoista, ihmisenmuotoisista apinoista, joista Gobin
alkuasukkaat puhelevat kuiskaten ja joita yksikään valkoihoinen ei ole
milloinkaan nähnyt, tai jos on nähnyt, niin ei ole jäänyt eloon
kertomaan näkemästään, kunnes Apinain Tarzan joutui niiden keskuuteen.

Ja niinpä Taug suri, kuten kuka muu isä hyvänsä olisi surrut
menetettyään pienokaisensa. Teistä olisi pikku Gazan saattanut näyttää
kammottavalta ja inhoittavalta otukselta, mutta Taugista ja Tikasta
hän oli yhtä kaunis ja herttainen kuin teidän pikku Maijanne tai
Juhonne tai Anna-Liisanne teistä; ja hän oli heidän esikoisensa,
heidän ainoa balunsa ja urospuolinen -- kolme seikkaa, jotka riittävät
tekemään apinapienokaisen kenen hyvänsä hellän isän lemmikiksi.

Jonkun aikaa Taug nuuhki pientä, liikkumatonta balua. Huulillaan ja
kielellään hän silitteli ja hyväili sekaantunutta karvapeitettä. Hänen
villistä suustaan pääsi hiljainen valitus; mutta murheen jäljessä
seurasi pian ylivoimainen kostonhimo.

Hypäten seisomaan hän alkoi karjua "Krig-ah!" huutoja, joita vähän
väliä tehosti vimmastuneen taistelunhaluisen -- raivohullun,
verenhimon valtaaman -- urosapinan vertahyydyttävät ärjäisyt.

Vastaukseksi kajahti heimon jäsenten huutoja heidän rientäessään puita
myöten hänen luokseen. Juuri ne kuuli Tarzan palatessaan majasta; ja
vastaukseksi niihin hän antoi oman äänensä kaikua ja lisäsi
nopeuttaan, kunnes hän suorastaan lensi metsän keskitasanteita myöten.

Kun hän vihdoin ennätti heimon luokse, olivat apinat keräytyneet
yhteen, ympäröiden Taugin ja jonkun toisen, joka lepäsi
liikkumattomana maassa. Pudottauduttuaan puusta Tarzan lähestyi ryhmän
keskustaa. Taug yhä kiljui taisteluhaasteitaan, mutta nähdessään
Tarzanin hän vaikeni, kumartui, otti syliinsä Gazanin ja ojensi balun
Tarzanin nähtäväksi. Kaikista heimon uroksista Taug piti vain
Tarzanista. Tarzaniin hän luotti ja turvautui häneen kuten ainakin
viisaampaan ja kokeneempaan. Tarzanin luokse hän tuli nytkin --
lapsuusaikaisen kisakumppaninsa, varttuneella iällä suoritettujen
lukemattomien ottelujen taistelutoverin luokse.

Kun Tarzan näki Taugin käsivarsilla olevan liikkumattoman ruumiin,
pääsi hänen huuliltaan matala murahdus, sillä myöskin hän rakasti
Tikan balua.

"Kuka sen teki?" hän kysyi. "Missä on Tika?"

"En tiedä", vastasi Taug. "Löysin hänet virumassa täällä vierellään
Dango, joka oli juuri alkamaisillaan ahmia häntä; mutta Dango ei sitä
tehnyt -- hänessä ei ole hampaiden jälkiä."

Tarzan meni likemmäksi ja painoi korvansa Gazanin rintaa vasten. "Hän
ei ole kuollut", hän virkkoi. "Kenties hän ei kuolekaan." Hän
tunkeutui apinatungoksen läpi ja kiersi kerran sen ympäri, tarkastaen
maata joka askeleella. Äkkiä hän pysähtyi, painoi nenänsä aivan
lähelle maata ja haisteli. Sitten hän hypähti pystyyn ja huudahti
omituisesti. Taug ja muut apinat keräytyivät hänen ympärilleen, sillä
äänestä tiesivät, että vainuaja oli löytänyt otuksen jäljet.

"Täällä on ollut vieras uros", selitti Tarzan. "Hän on kolhaissut
Gazania ja vienyt pois Tikan."

Taug ja muut urokset alkoivat karjua uhkaavasti; mutta he eivät
tehneet mitään. Jos vieras uros olisi ollut heidän näkyvissään, niin
he olisivat repineet hänet kappaleiksi; mutta heidän mieleensäkään ei
juolahtanut seurata häntä.

"Jos kolme vahtiurosta olisi ollut paikoillaan heimon ympärillä, niin
tätä ei olisi tapahtunut", äkäili Tarzan. "Tällaista tapahtuu vähän
väliä, niin kauan kuin te ette pidä kolmea urosta tarkkailemassa
vihollisten lähentymistä. Viidakko on täynnä vihollisia, mutta
sittenkin te sallitte naaraittenne ja balujenne hakea ruokaa mistä
haluavat yksin ja suojelematta. Tarzan lähtee nyt -- hän menee
etsimään Tikaa ja tuomaan hänet takaisin heimon luokse."

Se ajatus pystyi toisiin uroksiin. "Me lähdemme kaikki", he huusivat.

"Ei", torjui Tarzan, "te ette lähde kaikki. Me emme voi ottaa naaraita
ja baluja mukaamme metsästys- ja taisteluretkille. Teidän on jäätävä
heidän turvakseen tai menetätte heidät kaikki."

Apinat kynsivät päätään. Hänen neuvonsa viisaus alkoi selvetä heille,
mutta aluksi he olivat innostuneet uuteen ajatukseen -- että olisi
ajettava takaa vierasta pahantekijää, riistettävä häneltä saalis ja
rangaistava häntä. Aikakausia kestänyt tapa oli syövyttänyt
yhteiskuntavaiston heidän mieliinsä. He eivät tienneet, miksi he eivät
olleet tulleet ajatelleeksi rikollisen takaa-ajoa ja rankaisemista
-- he eivät voineet tietää sen johtuneen siitä, etteivät he olleet
vielä kohonneet kylliksi korkealle henkiselle tasolle kyetäkseen
toimimaan yksilönä. Kun he joutuivat ahdinkoon, kiidätti
yhteiskuntavaisto heidät tiiviiksi laumaksi, sillä sillä tavoin oli
isojen, rajujen urosten yhdistynein voimin helpompi puolustaa heitä
vihollisia vastaan.

Se ajatus, että heidän olisi jakauduttava, taistellakseen vihollisen,
kanssa, ei ollut vielä välähtänyt heidän päähänsä -- se oli liian
paljon tavoista poikkeava, liian paljon ristiriidassa yhteiskunnan
etujen kanssa. Mutta Tarzanista se oli ensimmäinen ja luonnollisin
ajatus. Hänen aistinsa ilmaisivat hänelle, että vain yksi ainoa uros
oli hyökännyt Tikan ja Gazanin kimppuun. Yhtä ainoata vihollista
rankaisemaan ei tarvittu koko heimoa. Kaksi nopeata urosta voisi pian
saavuttaa hänet ja pelastaa Tikan.

Aikaisemmin ei kukaan ollut ajatellut lähteä etsimään heimolta silloin
tällöin ryöstettyjä naaraita. Jos Numa, Sabor, Shita tai johonkin
toiseen heimoon kuuluva urosapina sattui viemään nuoren naaraan tai
emon, kun ei ketään ollut saapuvilla -- niin naaras oli poissa, siinä
kaikki. Jos uhri sattui olemaan jonkin uroksen puoliso, niin leski
murahteli yhden tai parin päivän aikana, ja jos oli kylliksi väkevä,
otti sitten uuden puolison omasta heimosta; jolleivät voimat siihen
riittäneet, niin hän vaelsi kauas viidakkoon etsimään tilaisuutta
saadakseen ryöstää naaraan jostakin toisesta heimosta.

Tähän asti oli Apinain Tarzan sopeutunut tällaiseen menettelyyn, koska
hän ei ollut tuntenut lainkaan mielenkiintoa ryöstettyjä kohtaan.
Mutta Tika oli ollut hänen ensi lemmittynsä, ja Tikan balulla oli
hänen sydämessään samanlainen sija kuin hänen omalla balullaan olisi
ollut. Vain kerran tätä ennen oli Tarzan tahtonut ajaa takaa ja
kostaa. Se oli tapahtunut vuosia sitten, silloin kun Kulonga, Mbongan,
päällikön, poika oli tappanut Kaalan. Silloin oli Tarzan yksin
seurannut murhaajaa ja kostanut. Nyt häntä kannusti sama intohimo,
vaikkakaan ei niin kiihkeänä.

Hän kääntyi Taugiin päin. "Jätä Gazan Mumgan hoivaan"! hän kehoitti.
"Mumga on vanha, ja hänen hampaansa ovat murtuneet, eikä hän ole
lainkaan hyvä; mutta hän voi vaalia Gazania siihen saakka, kunnes me
palaamme mukanamme Tika. Ja jos Gazan on kuollut, kun me tulemme
takaisin", lisäsi hän Mumgalle, "niin minä tapan sinut".

"Minne menemme?" tiedusti Taug.

"Menemme noutamaan Tikaa", vastasi apinamies, "ja surmaamaan hänen
ryöstäjänsä. Tule!"

Hän lähti vieraan uroksen jäljille, jotka hänen harjaantuneet aistinsa
selvästi eroittivat, eikä vilkaissutkaan taakseen nähdäkseen,
seurasiko Taug häntä. Viimemainittu laski Gazanin Mumgan syliin,
lausuen jäähyväisiksi: "Jos hän kuolee, niin Tarzan tappaa sinut."
Sitten hän riensi ruskeaihoisen nuorukaisen jälkeen, joka jo juosta
hölkytti viidakkopolkua pitkin.

Ei ainoakaan Kertshakin heimon uros ollut niin hyvä vainuaja kuin
Tarzan, sillä hänen harjoituksen terästämien aistiensa tukena oli
korkealle kehittynyt älykkyys. Arvostelukykynsä nojalla hän tiesi,
minkä tien takaa-ajettava luonnostaan oli valinnut, joten hänen
tarvitsi pitkin matkaa tarkata vain silmäänpistävimpiä merkkejä; ja
tänään oli Tugin kulkema tie hänestä yhtä selvä kuin painetun sivun
rivit teistä tai minusta.

Joustavan apinamiehen kintereillä juoksi kookas ja karvainen
urosapina. He eivät virkkaneet toisilleen sanaakaan. He liikkuivat
äänettömästi kuin olisivat olleet varjoja metsän kymmenientuhansien
varjojen joukossa. Yhtä valppaana kuin Tarzanin silmät ja korvat oli
myöskin hänen ylimysnenänsä. Jäljet olivat tuoreet, ja kun he nyt
olivat ehtineet pois heimosta leviävän voimakkaan apinahajun piiristä,
ei hänen ollut lainkaan vaikeata seurata Tugia ja Tikaa yksinomaan
hajuaistinsa avulla. Tikan tuttu haju ilmoitti sekä Tarzanille että
Taugille, että he olivat hänen jäljillään, ja pian kävi Tugin haju
heille yhtä tutuksi kuin toinenkin.

Heidän reippaasti edetessään peittyi aurinko äkkiä synkkään pilveen.
Tarzan kiihdytti vauhtiaan. Nyt hän suorastaan lensi pitkin
viidakkopolkua; niissä paikoissa taas, missä Tug oli turvautunut
puihin, seurasi hän ketterästi kuin orava pitkin lehväisten oksien
muodostamaa notkuvaa ja huojuvaa polkua, heilautellen itseään puusta
toiseen kuten Tug oli tehnyt aikaisemmin, mutta he olivat nopeampia,
koska heitä ei ollut hidastamassa taakka kuten Tugia.

Tarzan tunsi, että heidän täytyi olla aivan pakenijan kintereillä,
sillä haju kävi yhä voimakkaammaksi; mutta silloin äkkiä välähti
viidakossa huikaiseva salama, ja taivaalla ja metsässä kiiri huumaava
jyrinä, joka pani maan vavahtelemaan. Sitten tuli sade -- ei
sellaisena kuin se tulee meille lauhkeissa vyöhykkeissä, vaan
valtavana vyörynä -- valaen vettä tonneittain eikä pisaroittain metsän
taipuvien jättiläisten ja niiden suojassa kyyristelevien,
säikähtyneiden olentojen päälle.

Ja sade teki sen, mitä Tarzan tiesi sen tekevän -- se pyyhki
vainuttavan jäljet pois maan pinnalta. Vettä ryöppysi puoli tuntia
-- sitten pilkisti aurinko esiin, ja metsä näytti välkkyvän miljoonista
säihkyvistä helmistä, mutta apinamies, jonka silmät tavallisesti
olivat avoinna viidakon ihmeellisille vaihteluille, ei tällä kertaa
nähnyt niitä. Hänen aivoihinsa ei mahtunut muuta ajatusta kuin se,
että Tikan ja hänen ryöstäjänsä jäljet olivat hävinneet.

Myöskin puiden oksilla on paljon käytettyjä polkuja aivan samoin kuin
maan pinnalla; mutta puissa ne haarautuvat ja menevät ristikkäin
useammin, koska eri suuntiin liikkuminen on helpompaa kuin maata
peittävässä tiheässä kasvistossa. Yhtä tällaista selvästi näkyvää
polkua pitkin etenivät Tarzan ja Taug edelleen sateen lakattua, sillä
apinamies päätteli, että rosvo oli todennäköisesti valinnut juuri sen;
mutta saavuttuaan haarautumaan he olivat ymmällä. Siihen he
pysähtyivät, ja Tarzan tarkasti jokaista oksaa ja lehvää, jota
pakeneva apina olisi mahdollisesti saattanut koskettaa.

Hän nuuhki puun runkoa ja etsi tarkoilla silmillään sen kuoresta
jotakin merkkiä ryöstäjän kulkemasta tiestä. Se oli hidasta työtä, ja
Tarzan tiesi rosvon koko ajan ponnistelevan yhä vain kauemmaksi heistä
-- voittavan kalliita minuutteja, joina hän saattoi päästä turvaan,
ennenkuin he saavuttaisivat hänet.

Apinamies poikkesi ensin toiselle, sitten toiselle haarautumalle,
käyttäen tutkimuksissaan ihmeellisen erämieskykynsä kaikkia
taitokeinoja; mutta yhä oli kaikki turhaa, sillä rankka sadekuuro oli
huuhtonut hajun kaikista sateelle alttiista paikoista. Tarzan ja Taug
etsivät puoli tuntia, kunnes Tarzanin tarkka nenä vihdoin erotti
heikosti tuntuvan Tugin hajun tuuhean lehväkimpun alta, jota karvainen
olkapää oli pyyhkäissyt, kun apina kulki sen alitse.

Taaskin he lähtivät seuraamaan jälkiä, mutta nyt se kävi verkkaisesti
ja sattui useita lamauttavia viivytyksiä, kun jäljet katosivat ja
niitä tuntui olevan mahdoton enää löytää. Te ja minä emme olisi
havainneet minkäänlaisia jälkiä, emme edes ennen sadetta, paitsi
kenties niillä kohdilla, joissa Tug oli laskeutunut maahan ja
seurannut riistapolkua. Sellaisissa paikoissa olivat isojen, kämmentä
muistuttavien jalkojen ja toisen vankan käden rystysten painamat
merkit joskus siksi selviä, että tavallinen kuolevainen saattoi ne
huomata. Näistä ja eräistä muista havainnoistaan Tarzan päätteli, että
apina yhä kantoi Tikaa. Hänen jalkansa olivat uponneet siksi syvälle,
että niiden varassa on täytynyt olla paljon raskaamman kuorman kuin
ainoankaan uroksen paino oli, sillä nehän olivat kantaneet Tugin ja
Tikan yhteistä painoa; se taas, etteivät maata milloinkaan olleet
koskettaneet kuin toisen käden rystyset, osoitti, että toisella
kädellä oli jotakin muuta tehtävää -- pidellä vankia karvaisella
olkapäällä. Suojaisilla paikoilla saattoi Tarzan nähdä, missä taakka
oli siirretty olalta toiselle; siitä olivat merkkinä kannettavan
puolisen jalan jäljen syventyminen ja rystysten jälkien vaihtuminen
polun toiselta reunalta toiselle.

Maan pinnalla olevilla poluilla oli apina joskus kävellyt melkoisia
matkoja pystyssä vain takajalkojensa varassa -- ihmisten tapaan; mutta
samoin olisi voinut tehdä kuka hyvänsä samaan lajiin kuuluva
ihmisapina, sillä päinvastoin kuin simpanssi ja gorilla he kävelivät
ilman käsien apua aivan yhtä helposti kuin nojautumalla niihin. Mutta
juuri tällaiset seikat auttoivat Tarzania ja Taugia määrittelemään,
minkä näköinen ryöstäjä oli; ja kun hänen yksilöllinen hajunsa jo oli
lähtemättömästi syöpynyt heidän muistiinsa, saattoivat he kohdatessaan
hänet, vaikka hän olisikin jo saanut jätetyksi Tikan luotaan, tuntea
hänet paljon varmemmin kuin nykyaikainen etsivä valokuvineen ja
Bertillon-mittauksineen kykenee tuntemaan sivistyneen oikeuden
kynsistä karanneen rikollisen.

Mutta terästetyistä ja herkkävireisistä havaintoelimistään huolimatta
saivat nämä kaksi Kertshakin heimon urosta usein pinnistää kaikkensa
kyetäkseen lainkaan seuraamaan jälkiä, ja joka tapauksessa kävi se
niin hitaasti, etteivät he toisen päivän iltapuolella vielä olleet
saavuttaneet pakenijaa. Haju oli nyt voimakas, sillä se oli jäänyt
sateen jälkeen, ja Tarzan tiesi, ettei kuluisi pitkää aikaa, ennenkuin
he saisivat kiinni ryöstäjän saaliineen. Heidän hiipiessään varovasti
eteenpäin räkätti heidän yläpuolellaan Manu, marakatti, tuhansine
tovereineen; siellä kiljui ja kirskui punakulkkuisia, upeahöyhenisiä
lintuja, lukemattomia hyönteisiä surisi ja humisi metsän kahisevien
lehtien keskellä; ja heidän edetessään vilkaisi pieni, huojuvalla
oksalla tirskuva ja rähisevä harmaaparta alas ja näki heidät. Heti
vaikeni tirskuminen ja rähinä, ja pitkähäntäinen kääpiö kiisi
tiehensä, ikäänkuin häntä olisi ajanut takaa Shita, pantteri, joka oli
saanut siivet. Kaikesta päättäen se oli vain peräti pelästynyt pikku
marakatti, joka pakeni henkensä edestä -- mitään pahaenteistä ei
hänessä näyttänyt olevan.

Entä kuinka oli Tikan laita koko tänä aikana? Oliko hän vihdoinkin
tyytynyt kohtaloonsa, seuraten nyt uutta isäntäänsä niin alistuvasti
kuin rakastavan ja nöyrän puolison sopi? Yksi vilkaisu tähän pariin
olisi antanut pahimmallekin epäilijälle perin tyydyttävän vastauksen
näihin kysymyksiin. Tika oli raadeltu, ja hänestä vuosi verta
lukuisista haavoista, jotka äreä Tug oli iskenyt, turhaan koettaessaan
pakottaa häntä alistumaan tahtoonsa; ja myöskin Tug oli murjottu ja
kolhittu, mutta itsepäisen julmasti hän yhä piti kiinni hyödyttömästä
saaliistaan.

Hän ponnisteli edelleen viidakossa heimonsa asuinpaikkoja kohti.
Hän toivoi kuninkaan unohtaneen hänen kavalluksensa; mutta
päinvastaisessakin tapauksessa hän tyytyisi kohtaloonsa -- mikä
hyvänsä oli parempi kuin enää kestää yksinäisyyttä tämän hirvittävän
naaraksen seurassa, ja lisäksi hän halusi näyttää vankiaan
tovereilleen. Kenties hän voisi esittää hänet kuninkaalle --
mahdollisesti kannusti häntä sellainen ajatus.

Vihdoin he kohtasivat kaksi urosta ruokailemassa puistomaisessa
lehdossa -- ihanassa lehdossa, jossa oli siellä täällä jyhkeitä
kivijärkäleitä puolittain uponneina hedelmälliseen multaan -- kenties
mykkiä muistomerkkejä unholaan vaipuneelta ajalta, jolloin valtavat
jäätiköt lipuivat hitaasti uraansa siellä, missä paahtava aurinko nyt
paistaa troopilliseen viidakkoon.

Tugin lähestyessä kaukaa katsahtivat urokset sinnepäin ja paljastivat
pitkät torahampaansa. Tug tunsi heidät ystäviksi. "Minä olen Tug", hän
murahti. "Tug on tullut takaisin, tuoden mukanaan uuden naaraksen."

Apinat odottivat, kunnes hän tuli likemmäksi. Tika käänsi ärisevät
kasvot heihin päin, hampaat irvessä. Hän ei ollut hauskan näköinen,
mutta kasvoja tahraavasta verestä ja kiukkuisesta ilmeestä huolimatta
he oivalsivat, että hän oli kaunis, ja kadehtivat Tugia
-- valitettavasti he eivät tunteneet Tikaa.

Heidän kyyköttäessään silmäillen toisiaan, riensi puita myöten heitä
kohti pieni, pitkähäntäinen ja harmaaviiksinen marakatti pysähtyessään
oksalle suoraan heidän kohdalleen.

"Kaksi vierasta urosta on tulossa", hän huusi. "Toinen on mangani,
toinen kamalan näköinen: apina, jolla ei ole lainkaan karvoja
ruumiinsa verhona. He seurasivat Tugin jälkiä. Minä näin heidät."

Kaikki neljä apinaa kääntyivät katsomaan taakseen sinne päin, mistä
Tug oli juuri saapunut; sitten he katselivat toisiaan minuutin ajan.
"Tulkaa!" kehoitti Tugin kookkaampi ystävä. "Mennään väijymään
tulokkaita tiheään pensaikkoon aukeaman toiselle laidalle."

Hän kääntyi mennä lyllertämään aukeaman poikki toisten seuratessa
häntä. Pieni marakatti hyppeli sinne tänne haltioissaan. Hänen paras
huvinsa oli saada aikaan verisiä kohtauksia metsän isompien asukkaiden
välillä, jotta hän itse saisi istua turvassa puissa ja katsella
näytäntöä. Hän nautti nähdessään hurmetta, tämä pieni, viiksikäs,
harmaa marakatti, kunhan se vain oli toisten hurmetta; tyypillinen
tappelujen lietsoja oli harmaaparta.

Apinat piiloutuivat pensaikkoon sen polun viereen, jota pitkin
vieraiden urosten piti tulla. Tika vapisi kiihkosta. Hän oli kuullut
Manun sanat ja arvasi, että karvattoman apinan täytyi olla Tarzan, kun
taas toinen oli epäilemättä Taug. Hurjimmissa kuvitelmissaankaan hän
ei ollut toivonut tämänkaltaista apua. Hänen ainoa toiveensa oli
ollut, että hän pääsisi karkaamaan ja osaisi palata Kertshakin heimon
luokse; mutta sekin oli näyttänyt hänestä jotakuinkin mahdottomalta:
niin tarkoin oli Tug häntä vartioinut.

Kun Taug ja Tarzan saapuivat lehtoon, jossa Tug oli kohdannut
ystävänsä, kävi apinanhaju niin voimakkaaksi, että he kumpikin
tiesivät pakenijan olevan aivan lähellä heitä. Ja siksi he etenivät
vieläkin varovammin, sillä he tahtoivat karata rosvon kimppuun
takaapäin ja yllättää hänet, ennenkuin hän aavistaisi heidän
läsnäoloaan. He eivät tienneet, että pieni, harmaaviiksinen marakatti
oli ehättänyt ennen heitä, sen enempää kuin sitäkään, että kolme paria
villejä silmiä jo parhaillaan tarkkaili heidän kaikkia liikkeitään,
odottaen heidän saapuvan syyhyävien kämmenien ja kuolaisten
leukapielien ulottuville.

He tulivat lehdon läpi, mutta kun he astuivat sen toiselta puolen
alkavaan tiheään viidakkoon vievälle polulle, kajahti aivan heidän
edessään äkkiä kimeä "Krig-ah!" Tikan tutun äänen huutamana. Tugin ja
hänen toveriensa vähäiset aivot eivät olleet osanneet laskea
edeltäpäin, että Tika kavaltaisi heidät, ja kun hän nyt sen teki,
valtasi heidät vimmainen raivo. Tug antoi naaraalle ankaran iskun,
joka kaatoi hänet maahan, ja sitten he kolmisin syöksyivät
taistelemaan Tarzanin ja Taugin kanssa. Pieni marakatti hyppi
oksallaan ja kiljui ihastuksesta.

Ja saipa hän totisesti olla ihastuksissaan, sillä siitä syntyi uljas
ottelu. Ei minkäänlaisia alkuvalmistuksia, ei muodollisuuksia, ei
esittelyjä -- nuo viisi urosta karkasivat ilman muuta käsikähmään. He
kierähtivät kaidalle polulle ja sitä reunustavaan tiheään pensaikkoon.
He purivat ja kynsivät, raapivat ja löivät, ja koko ajan he pitivät
mitä kauheinta melua, muristen, äristen ja karjuen. Viidessä
minuutissa he olivat täynnä vertavuotavia haavoja, ja pieni
harmaaparta hyppi korkealle, päästellen alkeellisia, kimakoita
hyvä-huutojaan; mutta aina hän tahtoi, että piti taistella loppuun
asti. Hän halusi nähdä surmattavan. Sillä ei ollut väliä, kumpi
kuolisi, ystävä vaiko vihollinen. Verta hän himoitsi -- verta ja
kuolemaa.

Taug oli saanut vastaansa Tugin ja toisen tämän tovereista, kun taas
Tarzanin osalla oli kolmas -- tavattoman kookas otus, väkevä kuin
puhveli. Tarzanin vastustaja ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin
kummallista olentoa kuin tämä liukas, karvaton uros, jonka kanssa hän
kamppaili. Hiki ja veri valui pitkin Tarzanin sileää ruskeaa ihoa. Yhä
uudelleen hän luiskahti ison apinan kynsistä ja koetti koko ajan saada
temmatuksi metsästyspuukkonsa tupesta, johon hän oli sen pistänyt.

Viimein se onnistui -- ruskea käsi ojentui, pudistuen karvaiseen
kurkkuun, toinen heilahti ylöspäin, välkyttäen terävää asetta. Kolme
nopeaa, rajua iskua, ja rentona ja valittaen retkahti apina
vastustajansa alle. Heti irroittautui Tarzan kuolevan uroksen
syleilystä ja riensi auttamaan Taugia. Tug näki hänen tulevan ja
pyörähti häntä vastaan. Rajussa hyökkäyksessä luiskahti puukko
Tarzanin kädestä, ja sitten hän joutui käsikähmään Tugin kanssa. Nyt
oli taistelu tasainen -- kaksi kahta vastaan -- ja lisäksi Tika, joka
tällävälin oli tointunut saamastaan iskusta, puikkelehti sivussa,
vaanien tilaisuutta voidakseen auttaa. Hän huomasi Tarzanin veitsen ja
otti sen maasta. Kertaakaan hän ei ollut sitä käyttänyt, mutta tiesi,
miten Tarzan käytti sitä. Hän oli aina pelännyt tuota asetta, joka
tuotti kuoleman viidakon väkevimmillekin asukkaille yhtä helposti kuin
Tantorin vankat torahampaat tuottavat kuoleman Tantorin vihollisille.

Hän näki, että Tarzanin reppu sinkoutui irti vyöstä, ja noudattaen
apinalle ominaista uteliaisuutta, jota ei edes vaara eikä kiihtymys
voi täydelleen tukahduttaa, hän nosti senkin maasta.

Nyt olivat urokset seisoallaan -- otteet olivat hellinneet. Veri
virtasi pitkin heidän kylkiään; heidän kasvonsa olivat siitä
punaisina. Pieni harmaaparta oli niin ihastunut, että hän oli
viimeinkin unohtanut kirkua ja hyppiä, istui vain jäykkänä, katsellen
hurmaantuneena näytelmää.

Takaisin lehdon läpi pakottivat Tarzan ja Taug vastustajansa
peräytymään. Tika seurasi heitä hitaasti. Hän tuskin tiesi mitä tehdä.
Hän oli herpaantunut, kipeä ja nääntynyt kestämästään kauheasta
koettelemuksesta, ja sukupuolensa tavoin hän luotti puolisonsa ja
toisen omaan heimoonsa kuuluvan uroksen taistelukuntoon -- he eivät
tarvitsisi naaraksen apua otellessaan noita kahta vierasta urosta
vastaan.

Kamppailijoiden karjaisut ja kiljunta kiirivät viidakossa, niin että
kaukaiset kukkulat kajahtelivat, Tarzanin vastustajan kurkusta oli
useita kertoja lähtenyt "Krig-ah!" ja nyt kuului takaapäin hänen
odottamansa vastaus. Ärjyen ja murahdellen saapui lehtoon parikymmentä
isoa koirasapinaa -- Tugin heimon taistelijoita.

Tika havaitsi heidät ensiksi ja kirkaisi, varoittaen Tarzania ja
Taugia. Sitten hän pakeni ottelijain sivuitse aukeaman vastaiselle
laidalle, sillä hetkeksi valtasi hänet pelko. Eikä häntä sovi siitä
moittia, kun otetaan huomioon ne hirveät vaivat, joiden seurauksista
hän vieläkin kärsi.

Isot apinat lähestyivät kiirehtien. Hetkisen kuluttua olisivat Tarzan
ja Taug siekaleina, jotka sittemmin olisivat pääruokana tappojuhlan
villissä ateriassa. Tika kääntyi vilkaisemaan taaksepäin. Hän tajusi,
mikä kohtalo hänen puolustajiaan uhkasi, ja hänen rajussa rinnassaan
syttyi palamaan se uhrautuvaisuuden liekki, jonka yhteinen kantaäiti
on jättänyt perinnöksi yhtä hyvin Tikalle, villille apinalle, kuin
miestensä tähden kuolemaa uhitelleille, yleville, korkealle
kehittyneille naisille. Kimeästi kirkaisten hän lähti rientämään
taistelevia kohti, jotka temmelsivät sekasotkuisena röykkiönä yhden
sellaisen kivimöhkäleen juurella, joita oli lehdossa siellä täällä.

Mutta mitä hän kykeni tekemään? Kädessään olevaa puukkoa hän ei
kyennyt käyttelemään tehokkaasti, koska hän oli uroksia heikompi. Hän
oli nähnyt Tarzanin heittelevän aseita, ja sen taidon oli hän muun
muassa oppinut lapsuudenaikaiselta leikkitoveriltaan. Hän etsi jotakin
heittoasetta, ja vihdoin hänen sormensa osuivat apinamieheltä
pudonneessa pussissa oleviin koviin esineisiin. Hän repi repun auki ja
kahmaisi kourallisen kiiltäviä lieriöitä -- raskailta niin pieniksi ne
tuntuivat hänestä, oivallisilta heittoaseilta. Kaikin voimin hän
sinkautti ne graniittilohkareen vierellä otteleviin apinoihin.

Tulos ällistytti Tikaa aivan yhtä paljon kuin apinoitakin. Kuului kova
pamaus, joka pani taistelijoiden korvat lukkoon, ja ilmaan lehahti
kirpeää savua. Ei koskaan ollut heistä yksikään kuullut niin
hirvittävää täräystä. Kirkuen kauhusta hypähtivät vieraat apinat
pystyyn ja pakenivat heimonsa oleskelupaikalle päin, samalla kun
Tarzan ja Taug tointuivat hitaasti ja nousivat heikkoina ja verisinä
seisomaan. Myöskin he olisivat mielellään paenneet, jolleivät he olisi
nähneet Tikan seisovan edessään, puukko ja reppu kädessään.

"Mikä se oli?" kysyi Tarzan.

Tika pudisti päätään. "Minä viskasin näillä vieraita uroksia", hän
sanoi ja näytti toista kourallista kiiltäviä metallilieriöitä, joiden
toinen pää oli himmeä, harmaa ja kartionmuotoinen.

Tarzan katsahti niihin ja raapi päätään.

"Mitä ne ovat?" tiedusti Taug.

"En tiedä", vastasi Tarzan. "Minä löysin ne."

Pieni, harmaapartainen marakatti pysähtyi puuhun puolentoista
kilometrin päähän ja painautui peloissaan oksaa vasten. Hän ei
tiennyt, että Apinain Tarzanin isä-vainaja oli kahdenkymmenen vuoden
pituisen menneisyyden takaa pelastanut poikansa hengen.

Eikä sitä tiennyt myöskään Tarzan, loordi Greystoke.



YHDESTOISTA LUKU

Viidakkotepponen


Tarzanin aika vieri harvoin ikävystyttävän hitaasti. Vaikka elämä
kulkeekin samaa, vanhaa latuaan, niin se ei voi olla yksitoikkoista,
jos sen pääsisältönä on milloin missäkin muodossa uhkaavan kuoleman
vältteleminen ja toisen hengen väijyminen. Sellainen olemassaolo ei
ole tympäisevää; mutta siihenkin osasi Apinain Tarzan keksiä
eloisuutta keksimällä itselleen lisäharrastuksia.

Hän oli nyt täysikasvuinen, miehekkään kaunis kuin kreikkalainen
jumala ja jäntevä kuin härkä. Apinain elämänviisauden kannalta
katsottuna hänen olisi pitänyt olla jörö, kärttyinen ja synkkä; mutta
hän ei ollut. Hänen mielensä ei tuntunut ollenkaan vanhentuvan -- yhä
vieläkin hän oli vallaton lapsi apinatoveriensa haikeaksi kiusaksi. He
eivät jaksaneet ymmärtää häntä eikä hänen tapojaan, sillä tultuaan
täysikasvuiseksi he pian unohtivat nuoruutensa ja sen hauskuudet.

Eikä Tarzan puolestaan voinut oikein ymmärtää heitä. Hänestä oli
omituista, että kun vain muutamia kuukausia sitten oli kietaissut
köytensä Taugin nilkkaan ja raahannut häntä kirkuvana viidakon
pitkässä heinikossa, he olivat sitten nuoren apinan vapauduttua
kierineet ja temmeltäneet ystävällisessä leikkitappelussa, mutta kun
hän nyt oli hiipinyt samaisen Taugin taakse ja kiskaissut hänet
selälleen mättäälle, niin hilpeän apinanuorukaisen sijasta oli häntä
vastaan pyörähtänyt iso, ärisevä peto, joka tavoitti hänen kurkkuaan.

Helposti Tarzan vältti hyökkäyksen, ja nopeasti haihtui Taugin
suuttumus, vaikka hän ei muuttunutkaan leikkisäksi; mutta apinamies
tajusi, ettei Taug ollut huvitettu eikä liioin itsekään huvittava.
Kookas urosapina näkyi menettäneen viimeisetkin rippeet siitä
huumorintajunnasta, joka hänellä aikoinaan lienee ollut.
Tyytymättömästi murahtaen kääntyi nuori loordi Greystoke yrittämään
jotakin muuta. Musta hiustupsu valahti hänen toiselle silmälleen. Hän
pyyhkäisi sen pois kämmenellään, keikauttaen päätään. Silloin hän
muisti jotakin ja hän lähti noutamaan viintänsä, joka oli piilotettuna
salamaniskemän puun onttoon runkoon. Otettuaan siitä nuolet hän käänsi
sen alassuin, tyhjentäen maahan pohjaa myöten sen sisällön -- vähäiset
aarteensa. Näiden joukossa oli litteä kivenkaistale ja simpukankuori,
jonka hän oli löytänyt rannalta läheltä isänsä majaa.

Perin huolellisesti hän hankasi simpukankuoren reunaa edestakaisin
kiveä vasten, kunnes pehmeä reuna oli hyvin hieno ja terävä. Hän
menetteli varsin samaan tapaan kuin partaveistä hiova parturi ja
ilmeisesti yhtä tottuneesti; mutta hänen kätevyytensä oli vuosikausia
kestäneiden ponnistusten tulos. Auttamatta ja opastamatta hän oli
kehittänyt kuoren reunan teroittamismenetelmän -- hän myöskin koetteli
terää peukalonsa päällä -- ja huomattuaan sen kyllin pystyväksi hän
tarttui silmillensä valuvaan hiustupsuun, puristaen sitä peukalollaan
ja vasemman kätensä etusormella, ja sahasi poikki sen terävällä
kuorella. Hän kiersi ympäri päätään, kunnes hänen musta, tuuhea
tukkansa oli karkeasti keritty, niin että otsalle jäi epätasainen
reuna. Ulkonäöstä hän ei välittänyt vähääkään; mutta turvallisuuden ja
mukavuuden kannalta katsoen oli sillä ratkaiseva merkitys. Väärällä
hetkellä silmille valahtava hiuskiehkura saattoi merkitä hengen
menettämistä, kun taas pitkä, niskaan roikkuva tukka oli perin
epämukava, erittäinkin jos oli märkänä kasteesta, sateesta tai hiestä.

Tarzanin uurastaessa parturin ammatissa, pyöri hänen vilkkaassa
mielessään monenlaisia asioita. Hän muisteli äskeistä otteluaan
Bolganin, gorillan, kanssa, jolta saadut haavat olivat juuri ehtineet
parantua. Hän mietti ensimmäisen unensa kummallisia seikkailuja, ja
häntä hymyilytti surkea lopputulos hänen viimeisestä heimolle
tekemästään kepposesta, kun hän Numan, leijonan, taljaan verhoutuneena
oli mennyt apinoiden keskelle.

Tukan pituus oli hänestä nyt täysin tyydyttävä ja kun hän ei nähnyt
minkäänlaisia hauskuuden mahdollisuuksia heimon keskuudessa, kiipesi
hän verkkaisesti puuhun ja lähti majalleen; mutta hänen jouduttuaan
matkan puoliväliin kiintyi hänen huomionsa pohjoisesta päin
kantautuvaan voimakkaaseen hajuun. Se oli gomanganien hajua.

Uteliaisuus, ihmisten ja apinain yhteinen, parhaiten kehittynyt
perintö, kannusti Tarzania aina ottamaan selkoa, milloin gomanganit
olivat esillä. Heissä oli sellaista, mikä kiihoitti hänen
mielikuvitustaan. Kenties se johtui heidän puuhiensa ja harrastustensa
moninaisuudesta. Apinat elivät syödäkseen, nukkuakseen ja
lisääntyäkseen. Samoin oli kaikkien muiden viidakon asukkaiden paitsi
gomanganien laita.

Nämä mustaihoiset olennot tanssivat ja lauloivat, kaivelivat maata
raivattuaan siitä ensin puut ja pensaat, antoivat sitten ruohon siinä
kasvaa, kunnes se tuleentui, minkä jälkeen he leikkasivat sen ja
veivät sen olkikattoisiin majoihin. He valmistivat keihäitä ja nuolia,
myrkkyjä, keittopatoja ja metalliesineitä, joita he kiinnittivät
jalkoihinsa ja käsiinsä. Jolleivät heidän kasvonsa olisi olleet mustat
ja heidän piirteensä runneltu kamalan näköisiksi eikä yksi heistä
olisi surmannut Kaalaa, niin Tarzan olisi saattanut toivoa olevansa
yksi heistä. Ainakin hän joskus niin arveli, mutta aina hänessä
silloin heräsi kummallinen vastenmielisyyden tunne, jota hän ei
osannut selittää eikä käsittää -- hän vain tiesi vihaavansa
gomanganeja ja haluavansa mieluummin olla Histah, käärme, kuin yksi
heistä.

Mutta heidän puuhansa olivat mielenkiintoisia, eikä Tarzan koskaan
kyllästynyt vakoilemaan heitä, vaikka hänen johtavana ajatuksenaan
aina oli keksiä joku uusi keino tehdäkseen heidän elämänsä kurjaksi.
Neekerien kiusoitteleminen oli Tarzanin päähuvitus.

Tarzan oli nyt varma siitä, että mustaihoisia oli läheisyydessä ja
että heitä oli paljon, minkä vuoksi hän eteni hiljaa ja hyvin
varovaisesti. Meluttomasti hän liikkui avointen paikkojen mehevässä
ruohikossa, ja missä metsä eli sankkaa, heilautteli itseään huojuvalta
oksalta toiselle tai hyppi keveästi sekasortoisiksi röykkiöiksi
kaatuneiden puiden ylitse, milloin ei päässyt etenemään metsän
alatasanteita myöten ja maanpinta oli läpipääsemättömän ryteikköistä.

Pian hän sitten pääsi Mbongan, päällikön, mustien soturien näkyviin.
He uurastivat sellaisessa hommassa, joka oli Tarzanille jonkun verran
tuttua, sillä hän oli tarkkaillut sitä muulloinkin. He virittivät ja
varustivat syötillä loukkua Numalle, leijonalle. Pyörillä
työnnettävään häkkiin he sitoivat vohlaa sitoen sen niin että kun Numa
tarttuisi onnettomaan eläimeen, laskeutuisi häkin ovi kiinni, vangiten
pedon.

Näitä vehkeitä olivat mustaihoiset oppineet käsittelemään entisillä
kotipaikoillaan, ennenkuin he pakenivat tiettömän viidakon halki
uuteen kyläänsä. Aikaisemmin he olivat asustaneet Belgian Kongossa,
ennenkuin sydämettömien sortajain julmuus oli pakottanut heidät
etsimään turvapaikkaa tutkimattomista erämaista Leopoldin valta-alueen
rajojen ulkopuolelta.

Entisissä oloissaan olivat he usein pyydystäneet eläimiä
eurooppalaisten kauppiaiden asiamiehille ja oppineet heiltä erinäisiä
temppuja kuten tämänkin, jonka avulla he saivat vangituksi Numankin
vahingoittamatta sitä ja kuljetetuksi kyläänsä turvallisesti ja
verrattain keveästi.

Enää ei ollut valkoihoisia ostamassa heiltä elävää, villiä tavaraa;
mutta heillä oli vielä riittävästi kiihoketta innostamassa heitä
pyytämään Numaa -- elävänä. Ensinnäkin oli välttämätöntä puhdistaa
viidakko ihmisiä hätyyttävistä pedoista, ja leijonan metsästys
järjestettiinkin vain näiden julmien, peloittavien raatelijain
suorittamien ryöstöretkien jälkeen. Toiseksi saatiin aihetta
mässäysjuhlan pitämiseen, jos metsästys onnistui, ja nämä juhlat
tulivat kaksin verroin hauskemmiksi, jos saatiin elävä otus, joka
voitiin rääkätä kuoliaaksi.

Tarzan oli katsellut näitä julmia menoja aikaisemmin. Kun hän itse oli
villimpi kuin villit gomanganisoturit, ei näiden julmuus
kauhistuttanut häntä siinä määrin kuin sen olisi pitänyt, mutta
kuitenkin se loukkasi hänen tunteitaan. Hän ei käsittänyt sitä
vastenmielisyyttä, joka aina sellaisissa tilaisuuksissa valtasi hänet.
Hän ei lainkaan pitänyt Numasta, leijonasta, mutta hänen karvansa
nousivat pystyyn raivosta, kun mustaihoiset kohtelivat vihollistaan
niin häpeällisen julmasti, että ainoastaan ne olennot, jotka on luotu
Jumalan kuviksi, voivat sellaista keksiä.

Kahdesti hän oli vapauttanut Numan loukusta, ennenkuin mustaihoiset
olivat palanneet katsomaan, oliko heidän yrityksensä onnistunut vai
mennyt myttyyn. Tänään hän tekisi sen taaskin -- sen hän päätti heti,
kun hän oivalsi neekerien aikeet.

Jätettyään loukun keskelle leveätä norsunpolkua lähelle juomalammikkoa
poistuivat neekerit takaisin kyläänsä. Huomenna he tulisivat tänne
uudelleen. Tarzan katseli heidän jälkeensä; hänen huulillaan väikkyi
itsetiedoton halveksiva hymy -- perintönä syntyperästään, josta
hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan. Hän näki heidän marssivan
rivissä leveällä polulla lehväisten oksien ja kiehkuroissa
kiemurtelevien köynnöskasvien muodostaman vihreän katoksen suojassa;
heidän kiiltävän mustat olkapäänsä hipoivat upeita kukkia, joita
tutkimaton luonto on nähnyt parhaaksi tuhlaavimmin sirotella sinne,
missä ne ovat kauimpana ihmisten silmistä.

Kun Tarzan silmät soukkina tähyili viimeistä polun mutkan taakse
katoavaa soturia, muuttui hänen ilmeensä; hänen mielessään oli
herännyt uusi ajatus. Hänen huulilleen levisi vähitellen julma hymy.
Hän vilkaisi säikähtyneenä määkivään vohlaan, joka peloissaan ja
viattomuudessaan siten ilmaisi olevansa siellä avuttomana.
Laskeuduttuaan maahan Tarzan meni loukulle ja astui sisään.
Koskettamatta kuitunuoraan, joka oli kiinnitetty niin, että ovi
putoaisi sopivalla hetkellä, hän irroitti elävän syötin, pisti sen
kainaloonsa ja poistui häkistä. Metsästyspuukollaan hän vaimensi
pelokkaan eläimen äänen, katkaisten sen kaulan; sitten hän laahasi
sitä vertavuotavana polkua pitkin juomalammikolle, myhäilyn yhäti
väikkyessä hänen tavallisesti vakavilla kasvoillaan. Veden rajassa
apinamies kumartui ja poisti metsästyspuukollaan ja voimakkailla
sormillaan näppärästi sisälmykset vuonan ruhosta. Kaivettuaan mutaan
kuopan hän hautasi siihen mainitut elimet, joita hän ei syönyt, heitti
ruhon olalleen ja kiipesi puuhun.

Taivallettuaan vähän matkaa mustien soturien menemään suuntaan hän
laskeutui maahan kaivamaan saaliinsa sellaiseen paikkaan, jossa se
olisi säilössä Dangolta, hyenalta, ja viidakon muilta lihaasyöviltä
pedoilta ja linnuilta. Hänen oli nälkä. Jos hän olisi ollut vain
eläin, niin hän olisi syönyt; mutta hänen ihmismielensä vaatimukset
saattoivat olla vieläkin voimakkaampia kuin vatsan, ja nyt hän oli
saanut ajatuksen, joka piti hymyn hänen huulillaan ja hänen silmänsä
säihkyivät toivosta. Ja se ajatus saattoi hänet unohtamaan nälkänsä.

Saatuaan lihan varmaan talteen Tarzan lähti juoksemaan norsunpolkua
myöten gomanganien jäljessä. Kolmen tai neljän kilometrin päässä
häkiltä hän saavutti heidät, heilautti sitten itsensä puuhun ja
seurasi ylhäällä heitä -- odottaen sopivaa tilaisuutta.

Neekerien joukossa oli Rabba Kega, poppamies. Tarzan vihasi heitä
kaikkia, mutta Rabba Kegaa erityisesti. Mustien rivin marssiessa
mutkittelevalla polulla jättäytyi Rabba Kega laiskana miehensä
jälkeen. Sen pani Tarzan merkille ja oli siitä kovin mielissään --
koko hänen olemuksensa säteili julmaa, hirvittävää tyytyväisyyttä.
Kuolemanenkelin lailla hän leijaili mitään pahaa aavistamattoman
neekerin kohdalla.

Huomatessaan, että kylä oli enää vain vähän matkan päässä, istahti
Rabba Kega lepäämään. Lepää hyvin, oi, Rabba Kega! Se on viimeinen
tilaisuutesi.

Tarzan hiipi varovasti puun oksia pitkin runsaasti ruokitun
itsekylläisen poppamiehen kohdalle. Hänen aikaansaamaansa melua ei
huonokuuloinen ihmiskorva saattanut erottaa lievän viidakkotuulen
suhistessa metsän ylätasanteiden aaltoilevissa lehvissä. Tultuaan
aivan lähelle neekeriä hän pysähtyi lehväisen oksan ja tiheiden
köynnöskasvien suojaan.

Rabba Kega istui selkä puun runkoa vasten, kasvot Tarzaniin päin.
Hänen asentonsa ei ollut sellainen kuin vaaniva petoeläin halusi, ja
siksi apinamies kärsivällisenä, villinä metsästäjänä kyyrötti
liikkumatta ja hiljaa kuin veistos, odottaen, että hedelmä kypsyisi
poimittavaksi. Häntä lähestyi kiukkuisesti suriseva myrkyllinen
hyönteinen. Se hiljensi vauhtiaan ja kaarteli aivan Tarzanin kasvojen
edessä. Apinamies tunsi sen. Sen pistimen myrkky tuotti kuoleman häntä
pienemmille olennoille -- hänelle se merkitsi päiväkausia kestävää
kipua. Hän ei hievahtanutkaan. Hänen välkkyvät silmänsä pysyivät
suunnattuina Rabba Kegaan otettuaan yhdellä ainoalla vilkaisulla
selvää siivekkään kiduttajan tulosta. Hänen herkät korvansa
tarkkasivat hyönteisen liikkeitä, ja sitten hän tunsi sen laskeutuvan
otsalleen. Ei ainoakaan lihas, värähtänyt, sillä hänen kaltaistensa
olentojen lihakset ovat aivojen palvelijoita.

Kauhea hyönteinen ryömi alaspäin pitkin hänen kasvojaan -- nenälle,
huulille, leualle. Hänen kaulalleen ja seisahtui, kääntyi ja palasi
samaa tietä. Tarzan tähyili Rabba Kegaa. Nyt ei hänen silmänsäkään
rävähtänyt. Niin hiljaa hän kyyrötti, että vain kuolema voi vetää
vertoja hänen liikkumattomuudelleen. Hyönteinen ryömi ylöspäin
pähkinänruskean posken ylitse ja pysähtyi tuntosarviensa hipoessa
Tarzanin silmän alaluomen ripsiä. Te ja minä olisimme hätkähtäneet,
sulkeneet silmämme ja läimäyttäneet hyönteistä; mutta te ja minä
olemme hermojemme orjia emmekä käskijöitä. Jos otus olisi ryöminyt
apinamiehen silmämunalle, niin luultavasti hän olisi sittenkin kyennyt
pysymään silmät auki ja jäykkänä. Mutta se ei sitä tehnyt. Hetkisen se
kuhnusteli silmäluomen ääressä, lähti sitten lentoon ja poistui
suristen tiehensä.

Se lensi alas Rabba Kegaan päin, ja neekeri kuuli surinan, näki sen,
huitaisi sitä, ja sai piston poskeensa, ennenkuin ehti tappaa sen.
Sitten hän nousi pystyyn, ulvoen tuskasta ja kiukusta, ja kun hän
kääntyi polulle Mbongan kylää kohti joutui hänen leveä, musta selkänsä
alttiiksi ylhäältä väijyvälle hiljaiselle olennolle.

Ja kun Rabba Kega kääntyi, ponnahti notkea hahmo puusta kaaressa hänen
leveille hartioilleen. Niskaansa tupsahtaneen olennon sysäyksestä
tuupertui Rabba Kega pitkälleen. Hän tunsi vankat leuat niskassaan, ja
kun hän koetti huutaa, kouristuivat hänen kurkkuunsa rautaiset sormet.
Väkevä musta soturi koetti rimpuilla vapautuakseen ahdistajastaan;
mutta hän oli kuin lapsi tämän otteessa.

Kohta Tarzan hellitti kurkkuotettaan, mutta joka kerta kun Rabba Kega
yritti huutaa, kuristivat armottomat sormet häntä kovasti. Vihdoin
soturi lakkasi yrittämästä. Silloin Tarzan nousi polvilleen uhrinsa
selkään, ja kun Rabba Kega ponnistausi nousemaan pystyyn, painoi
apinamies hänen kasvonsa polun lokaan. Nuoran palasella, jolla vohla
oli ollut sidottu, Tarzan köytti Rabba Kegan ranteet lujasti selän
taakse yhteen; sitten hän nousi, kiskaisi vankinsa pystyyn, käänsi
hänen kasvonsa takaisin päin ja alkoi työntää häntä edellään polkua
myöten.

Vasta seisomaan päästyään näki Rabba Kega hätyyttäjänsä tarkoin.
Tuntiessaan hänet valkoiseksi pahaksi haltiaksi menetti hän kokonaan
sisunsa, ja hänen polvensa alkoivat vapista. Mutta kun hän asteli
tiellä vangitsijansa edellä eikä häntä loukattu eikä kolhittu, palasi
hänen rohkeutensa hitaasti, ja hän alkoi uudelleen toivoa. Kenties ei
haltia sittenkään aikonut häntä tappaa. Olihan pikku Taibo ollut
päiväkausia hänen vallassaan, eikä hän ollut lainkaan vahingoittanut
poikaa. Ja eikö hän ollut säästänyt Momajaa, Taibon äitiä, vaikka
olisi voinut helposti surmata hänet?

Ja sitten he saapuivat häkille, jonka Rabba Kega ja muut Mbongan kylän
soturit olivat virittäneet ja varustaneet syötillä Numan varalle.
Rabba Kega näki, että syötti oli poissa, vaikkei häkissä ollutkaan
leijonaa eikä ovi ollut pudonnut alas. Hän näki sen, ja hänet valtasi
kummastus, johon sekaantui pahoja aavistuksia. Hänen hämyiseen
päähänsä välähti, että nämä seikat ja hänen olonsa täällä valkoisen
haltian vankina olivat yhteydessä keskenään.

Eikä hän ollutkaan väärässä. Tarzan tyrkkäsi hänet kovakouraisesti
häkkiin ja seuraavalla hetkellä Rabba Kega älysi kaikki. Kylmä hiki
kihosi hänen ruumiinsa kaikista huokosista -- hän vapisi kuin
vilutautinen -- sillä apinamies sitoi hänet tiukasti ihan samaan
paikkaan, jossa vohla oli aikaisemmin ollut, Poppamies rukoili ensin
saadakseen pitää henkensä ja anoi sitten vähemmän julmaa kuolemaa,
mutta yhtä hyvin hän olisi voinut säästää rukouksensa Numalle, sillä
nytkin hän kohdisti ne villipedolle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan
hänen puheistaan.

Mutta hänen lakkaamaton jaarittelunsa ei ainoastaan kiusannut
Tarzania, joka puuhaili äänetönnä, vaan myöskin osoitti, että neekeri
saattaisi myöhemmin huutaa kovemmin apua. Senvuoksi hän pistäysi ulos,
nyhti kourallisen ruohoja, otti pienen kapulan, ja palasi häkkiin,
tunki ruohot Rabba Kegan suuhun, pani kapulan poikkipäin hänen
hampaittensa väliin ja sitoi sen kiinni Rabba Kegan lanneverhosta
kiskaisemallaan jänteellä. Nyt ei taikuri enää voinut muuta kuin
pyöritellä silmiään ja hikoilla. Sitten Tarzan jätti hänet.

Apinamies meni ensiksi sinne, mihin hän oli piiloittanut vohlan ruhon.
Kaivettuaan sen maasta hän kapusi puuhun ja tyydytti nälkänsä. Tähteet
hän hautasi uudelleen maahan. Sitten hän kiiti puita myöten
juomapaikalle ja joi pitkin siemauksin kahden kallion välistä
kumpuavaa raikasta, vilpoisaa vettä. Muut eläimet saivat kahlata
lammikkoon ja juoda seisovaa vettä; mutta niin ei Apinain Tarzan.
Sellaisissa asioissa hän oli perin tarkka. Käsistään hän pesi kaikki
gomanganin inhoittavan hajun jäljet ja kasvoistaan vohlan veren.
Noustuaan pystyyn hän ojentelihe hyvin samaan tapaan, kuin iso, veltto
kissaeläin, kiipesi läheiseen puuhun ja paneutui levolle.

Hänen herätessään oli pimeä, vaikka heikko kajastus vielä loimusi
läntisellä taivaalla. Leijona vikisi ja pärskähteli astellessaan
viidakossa vettä kohti. Se lähestyi juomalammikkoa. Tarzan virnisti
unisesti, muutti asentoaan ja nukkui jälleen.

Saavuttuaan Mbongan kylään huomasivat neekerit, ettei Rabba Kegaa
ollut heidän joukossaan. Kun oli kulunut useita tunteja, niin he
päättelivät, että hänelle oli tapahtunut jotakin, ja heimon enemmistön
toivo oli, että se, mitä hänelle lieneekin tapahtunut, osoittautuisi
tuhoisaksi. He eivät pitäneet poppamiehestä. Rakkaus ja pelko kulkevat
harvoin käsikkäin. Mutta soturi on soturi, ja niinpä Mbonga järjesti
etsintäretkikunnan. Että hänen oli jotakuinkin helppo tyynnyttää oman
murheensa, sen saattoi arvata siitä seikasta, että hän jäi kotiin ja
paneutui nukkumaan. Hänen lähettämänsä nuoret soturit pysyivät
uskollisina tehtävälleen kokonaista puoli tuntia, mutta kovaksi,
onneksi Rabba Kegalle -- niin pienen seikan varassa saattaa ihmisen
kohtalo olla -- kiintyi etsijäin huomio mehiläiseen, ja se viekoitteli
heidät poikkeamaan herkulliselle varastolle, jonka mehiläinen oli
paljastanut, ja Rabba Kegan tuomio oli langetettu.

Etsijäin palatessa tyhjin toimin Mbonga suuttui; mutta kun hän näki,
kuinka valtavan määrän hunajaa he toivat muassaan, lauhtui hänen
vihansa. Muudan vilkas ja ilkeämielinen Tubuto-niminen nuorukainen
harjoitti taikurin ammattia, puoskaroiden sairasta lasta siinä
hurskaassa toivossa, että hän saisi periä Rabba Kegan viran ja tulot.
Tänä yönä vanhan poppamiehen naiset itkisivät ja vaikeroisivat.
Huomenna hän olisi unohdettu. Sellaista on elämä, sellaista maine,
sellaista valta -- maailman korkeimman sivistyksen keskuksessa ja
synkän, koskemattoman viidakon sydämessä. Aina ja kaikkialla ihminen
on ihminen, eikä hänessä ole suuresti muuttunut muu kuin ulkokuori
siitä saakka, kun hän hädissään riensi kahden kallion väliseen
onkaloon, paeten tyrannosaurusta kuusi miljoonaa vuotta sitten.

Rabba Kegan katoamisen jälkeisenä aamuna lähtivät sotilaat
päällikkönsä Mbongan johdolla tarkastamaan Numalle virittämäänsä
loukkua. Kauan ennen häkille saapumistaan he kuulivat ison leijonan
karjumista ja arvasivat, että heidän pyynti-hommansa oli onnistunut;
niinpä he lähestyivätkin riemuisesti kiljuen sitä paikkaa, mistä he
löytäisivät vankinsa.

Niin, siellä se oli, kookas upea otus -- tavattoman iso,
mustaharjainen leijona. Soturit olivat hulluina ilosta. He hyppivät
ilmaan ja päästelivät villejä huutoja käheitä voittohuutoja. Mutta kun
he menivät likemmäksi, niin huudot kuolivat heidän huulilleen, ja
heidän silmänsä laajentuivat, niin että valkuaiset näkyivät joka
puolelta silmäterien ympärillä, ja heidän, paksut alahuulensa jäivät
riippumaan, kun alaleuat painuivat alas. He peräytyivät kauhusta
nähdessään, mitä häkissä oli -- siellä oli silvottu ja raadeltu ruumis
jäljellä siitä miehestä, joka vielä eilen oli ollut Rabba Kega,
poppamies.

Vangiksi joutunut leijona oli ollut liian kiukuissaan ja peloissaan
syödäkseen surmaamaansa miestä; mutta se oli purkanut raivoaan Rabba
Kegaan, niin että tämä oli hirvittävän näköinen.

Läheisessä puussa kyyröttävä Apinain Tarzan katseli suu irvessä mustia
sotureita. Taaskin hän sai ylpeillä kujeilemiskyvystään. Se oli ollut
käyttämättömänä jonkun aikaa sen tuskallisen löylytyksen jälkeen,
jonka hän oli saanut silloin, kun hän oli Numan taljaan verhoutuneena
syöksynyt Kertshakin apinain keskuuteen, mutta tämä kuje oli
kerrassaan onnistunut.

Oltuaan vähän aikaa kauhun lamauttamia, menivät neekerit lähemmäksi
häkkiä; raivo voitti pelon -- raivo ja uteliaisuus. Miten oli Rabba
Kega joutunut häkkiin? Missä oli vohla? Siellä ei ollut jälkeäkään, ei
merkkiäkään alkuperäisestä syötistä. Lähemmin tarkastettaessa he
kauhukseen näkivät, että heidän toverivainajansa oli sidottu juuri
samalla jänteellä, jolla he olivat köyttäneet vohlan. Kuka oli
saattanut sen tehdä? He katselivat toisiinsa.

Ensimmäiseksi puhkesi puhumaan Tubuto. Hän oli sinä aamuna lähtenyt
retkikunnan mukana toiveikkaana. Jostakin hän voisi löytää jälkiä,
jotka selittäisivät Rabba Kegan kuoleman. Nyt hän oli niitä löytänyt,
ja ensimmäiseksi hän keksi selityksen.

"Valkoinen paha haltia", hän kuiskasi. "Tämä on valkean pahan haltian
työtä."

Kukaan ei väittänyt Tubutoa vastaan, sillä kukapa muu se olikaan
voinut olla kuin se iso, karvaton apina, jota he kaikki pelkäsivät? Ja
niin heidän vihansa Tarzania kohtaan yltyi taaskin, samalla kun he
alkoivat pelätä häntä entistä pahemmin. Tarzan istui puussa ja
hykerteli käsiään mielihyvästä.

Ei yksikään neekereistä surrut Rabba Kegan kuolemaa; mutta jokainen
heistä pelkäsi henkilökohtaisesti tuota kekseliästä olentoa, joka
saattaisi valmistaa keille jokaiselle yhtä hirmuisen, kuoleman kuin se
oli, jonka poppamies oli kärsinyt. Niinpä olikin seurue, joka veti
vangitun leijonan norsunpolkua pitkin Mbongan, päällikön, kylään,
perin alakuloinen ja masentunut.

Ja helpotuksesta huokaisten he vihdoin kiskoivat häkin kylään ja
sulkivat portin jälkeensä. Jokaisesta heistä oli tuntunut, että häntä
vakoiltiin siitä alkaen, kun he poistuivat siltä paikalta, jossa
loukku oli ollut, vaikka kukaan heistä ei ollut nähnyt eikä kuullut
mitään, mikä olisi antanut kouraantuntuvaa aihetta pelkoon.

Nähdessään häkissä olevan ruumiin ja leijonan aloittivat kylän naiset
ja lapset hirveän voivottelun, saavuttaen nautintorikkaan hysteerisen
tilan, paljon valtavamman kuin heidän sivistyneiden sisariensa murhe,
jotka huolellisesti jakavat aikansa omille puuhilleen ja naapurien,
sekä ystävien että vieraiden -- erittäinkin vieraiden --
hautajaisille.

Tarzan kyyrötteli puussa, jonka oksat riippuivat paaluaitauksen
toisella puolella, ja tarkkaili, mitä kylässä tapahtui. Hän näki
vimmastuneiden naisten härnäävän leijonaa viskelemällä sitä kalikoilla
ja kivillä. Neekerien julmuus vankejaan kohtaan herätti aina
Tarzanissa suuttumusta ja halveksumista. Jos hän olisi koettanut
eritellä näitä tunteitaan, niin se olisi käynyt hänelle vaikeaksi,
sillä koko elämänsä ajan hän oli tottunut näkemään kärsimyksiä ja
julmuutta. Hän oli itsekin julma. Kaikki viidakon eläimet olivat
julmia; mutta neekerien julmuus oli toisenlaista. Heidän julmuutensa
oli avuttomien olentojen tarpeetonta rääkkäämistä, kun taas Tarzanin
ja muiden eläinten julmuus johtui välttämättömyydestä tai intohimosta.

Ja sitä mukaan kuin hänen kiukkunsa gomanganeja kohtaan yltyi, kävi
hänen villi luontonsa yhä myötätuntoisemmaksi Numalle, leijonalle,
sillä vaikka Numa olikin hänen verivihollisensa, ei Tarzanin tunteissa
sitä kohtaan ollut lainkaan katkeruutta eikä halveksumista.
Apinamiehen mielessä syntyi senvuoksi päätös tehdä tyhjäksi neekerien
aikeet ja vapauttaa leijona; mutta hänen oli tehtävä se sellaisella
tavalla, että se mahdollisimman paljon kiusoittaisi ja masentaisi
gomanganeja.

Kyyköttäessään tarkkailemassa allaan toimitettavia menoja hän näki
sotilaiden taaskin käyvän käsiksi häkkiin ja vetävän sen kahden majan
väliin. Tarzan tiesi, että se saisi nyt olla siellä iltaan saakka ja
että mustaihoiset valmistelivat juhlaa ja syöminkejään tämän
pyydystyksen kunniaksi. Nähdessään, että häkin luokse sijoitettiin
kaksi sotilasta ja että nämä ajoivat pois naiset, lapset ja
nuorukaiset, jotka mahdollisesti olisivat rääkänneet Numan kuoliaaksi,
hän tiesi, että leijona oli turvassa, kunnes sitä tarvittaisiin sen
iltaisia huveja varten, jolloin petoa rääkättäisiin julmemmin ja
täsmällisemmin koko heimon mielenylennykseksi.

Tarzanista oli hauskinta kiusoitella neekereitä niin dramaattisesti
kuin hänen tuottelias mielikuvituksensa suinkin voi keksiä. Hänellä
oli puolinainen käsitys heidän taikauskoisesta pelostaan ja heidän
erikoisesti yön pimeyttä kohtaan tuntemastaan kammosta, ja siksi hän
päätti odottaa, kunnes tulisi pimeä ja tanssi ja uskonnolliset menot
tekisivät neekerit melkein hysteerisiksi, ja vasta sitten ryhtyä
toimenpiteisiin Numan vapauttamiseksi. Siihen mennessä hän toivoi
keksivänsä jonkun keinon, joka soveltuisi kaikkiin huomioon otettaviin
seikkoihin. Ja ennen pitkää hän sen keksikin.

Painuttuaan viidakkoon ravintoa etsimään Tarzan sai päähänsä
suunnitelman. Aluksi se pani hänet hieman, hymyilemään ja sitten
arvelemaan, sillä hänellä oli vielä elävästi muistissa ne surkeat
seuraukset, joita oli ollut perin ihailtavan ja melkein
samansuuntaisen ajatuksen toteuttamisesta. Mutta hän ei luopunut
aikeestaan, ja hetkistä myöhemmin hän kiiti ripeää vauhtia metsän
keskitasanteita myöten Kertshakin heimon oleskelupaikkaa kohti.

Tapansa mukaan hän tipahti apinoiden keskelle ilmoittamatta tuloaan
muutoin kuin kirkaisemalla kamalasti juuri hypätessään puun oksalta
maahan. Kaikeksi onneksi ei Kertshakin apinoilla ollut taipumuksia
sydänhalvaukseen, sillä Tarzanin temput aiheuttivat heille ankaran
säikähdyksen toisensa jälkeen, eivätkä he voineet tottua apinamiehelle
ominaiseen huumoriin.

Kun he nyt tunsivat tulijan, ärisivät he ja murahtelivat vain
hetkisen, alkaen sitten jälleen ruokailla tai torkkua, mitkä puuhat
Tarzan oli keskeyttänyt, kun taas hän, saatuaan tehdä pienen
tepposensa, riensi ontolle puulle, jossa hän säilytti aarteitaan
suojattuna toveriensa uteliailta silmiltä ja sormilta ja
pahankurisilta pieniltä manuilta. Sieltä hän otti esille tiukkaan
myttyyn käärityn taljan -- Numan taljan, jossa oli myöskin pää; se oli
näppärä alkeellisen nahkurintaidon tuote, joka oli ollut Rabba Kegan,
poppamiehen, omaisuutta, ennenkuin Tarzan oli varastanut sen kylästä.

Otettuaan sen mukaansa hän palasi neekerien kylälle, pysähtyen
matkalla metsästämään ja ruokailemaan, jopa iltapäivällä
torkahtamaankin tunniksi, joten oli jo hämärä, kun hän ehti
paaluaitauksen vieressä kasvavaan isoon puuhun, josta hän näki koko
kylän. Numa oli vielä elossa, ja vartijat torkkuivat häkin luona.
Leijona ei ole mikään erikoinen uutuus leijonamaan neekereistä, ja kun
kyläläisten pahin halu kiusata eläintä oli talttunut, eivät he
kiinnittäneet isoon kissaeläimeen kovinkaan paljon huomiota, tyytyen
odottamaan illalla esitettävää suurta näytöstä.

Kohta pimeän tultua aloitettiin juhlamenot. Tom-tomin säestämänä
esiintyi yksinäinen soturi: kyyrysillään hän hypähti nuotion
hohteeseen keskelle muiden soturien muodostamaa laajaa ympyrää, jonka
takana naiset ja lapset seisoivat tai kyyköttivät. Tanssija oli
maalattu ja aseistettu metsästysasuun, ja hänen liikkeensä ja eleensä
olivat samanlaiset kuin riistan jälkiä, etsittäessä. Hän kumartui
syvään ja nojasi silloin tällöin toiseen polveensa hakien otuksen
jättämiä merkkejä, sitten hän taas oikaisihe liikkumattomaksi kuin
kuvapatsas ja kuunteli. Soturi oli nuori, notkea ja komeavartaloinen,
voimakaslihaksinen ja suora kuin aidanseiväs. Nuotion hehku välkkyi
hänen kiiltävän mustalla ihollaan, valaisten selvästi hänen
kasvoihinsa, rintaansa ja vatsaansa maalattuja eriskummaisia kuvioita.

Äkkiä hän kumartui aivan lähelle maata ja hyppäsi sitten korkealle
ilmaan. Hänen kasvojensa piirteet ja ruumiinsa asento osoittivat, että
hän oli päässyt jäljille. Heti hän riensi kertomaan ympärilleen
kertyneille sotureille huomioistaan ja kehoittamaan heitä
metsästysretkelle. Se oli kaikki vain näyttelemistä; mutta se
esitettiin niin tosielämän mukaisesti, että Tarzankin käsitti sen
pienempiä yksityiskohtia myöten.

Hän näki toisten soturien tempaavan metsästyskeihäänsä ja hypähtävän
pystyyn yhtyäkseen viehättävään, hiipimistä muistuttavaan
"väijymistanssiin". Se oli hyvin hauskaa; mutta Tarzan käsitti, että
jos hänen oli mieli menestyksellisesti toteuttaa päätöksensä, hänen
oli toimittava ripeästi. Hän oli ennenkin nähnyt näitä tansseja ja
tiesi, että väijymisen jälkeen ahdistettaisiin riistaa ja
surmattaisiin se, ja silloin olisi Numa soturien ympäröimä eikä sen
lähelle voisi päästä.

Leijonantalja kainalossaan Tarzan pudottautui maahan puun synkkään
varjoon ja kiersi sitten majojen taitse aivan häkin taakse, jossa Numa
ärtyneenä käveli edestakaisin. Häkin luona ei nyt ollut vartijoita,
sillä molemmat siellä olleet soturit olivat poistuneet yhtyäkseen
toisten tanssiin.

Häkin takana Tarzan pukeutui leijonantaljaan samoin kuin siinä
muistettavassa tilaisuudessa, jolloin Kertshakin apinat, jotka eivät
tunteneet häntä naamion lävitse, olivat vähällä tappaa hänet. Sitten
hän ryömi nelin kontin, tuli esiin molempien majojen välistä ja
pysähtyi hämärässä seisovan kuulijakunnan taakse, jonka koko huomio
oli kiintynyt tanssijoihin.

Tarzan näki neekerien nyt saaneen hermonsa niin kiihkeän
jännittyneiksi, että leijonan oli sopiva aika esiintyä. Pian
jakautuisi katsojain piiri häkissä olevan leijonan kohdalta, ja uhri
vedettäisiin piirin keskelle. Juuri sitä hetkeä Tarzan odotti.

Vihdoin se tuli, Mbonga, päällikkö, antoi merkin ja heti nousivat
Tarzanin edessä kyyköttävät naiset, ja lapset pystyyn, siirtyen
sivulle ja jättäen avoimeksi leveän, leijonan häkille vievän tien.
Samassa Tarzan päästi äkäisen leijonan matalan, yskimistä muistuttavan
karjaisun ja ryömi hitaasti avointa tietä myöten hurjistuneihin
tanssijoihin päin.

Ensimmäiseksi huomasi hänet eräs nainen, joka kirkaisi. Heti syntyi
pakokauhu apinamiestä lähimpänä olevien keskuudessa. Nuotion voimakas
hehku valaisi hyvin leijonan päätä, ja mustat päättelivät, kuten
Tarzan oli arvannut, että heidän vankinsa oli päässyt häkistä.

Uudelleen karjaisten Tarzan meni edemmäksi. Tanssivat soturit
seisahtuivat vain hetkeksi. He olivat aikoneet metsästää leijonaa,
joka oli varmasti teljetty lujaan häkkiin, ja kun se nyt oli vapaana
heidän keskellään, joutui asia kokonaan toisenlaiseen valoon. Heidän
hermonsa eivät olleet sellaisessa vireessä, joka olisi sopinut
tällaiseen mahdollisuuteen. Naiset, ja lapset olivat jo paenneet
epävarmaan turvaan läheisimpiin majoihin, eivätkä soturit
vitkastelleet seuratessaan heidän esimerkkiään, niin että Tarzan pian
jäi yksin kylän raitin valtiaaksi.

Mutta ei kauaksi. Eikä hän halunnutkaan jäädä pitkäksi aikaa
yksikseen. Se ei soveltuisi hänen suunnitelmaansa. Kohta pilkisti pää
läheisen majan ovesta, sitten toinen ja vielä kolmas, kunnes ainakin
parikymmentä soturia katseli häntä, odottaen hänen seuraavaa
liikettään - odottaen, että leijona hyökkäisi tai koettaisi paeta
kylästä.

Heillä oli keihäät kädessään kaiken varalta, hyökkäisipä leijona tai
lähtisi pyrkimään vapauteen; ja sitten nousi leijona takakäpälilleen,
kellanruskea talja putosi sen yltä, ja heidän edessään nuotion
kirkkaassa hohteessa seisoi nuorekkaan suorana valkea viidakkojumala.

Hetkisen olivat neekerit liian ällistyneitä tehdäkseen mitään. He
pelkäsivät tätä ilmestystä aivan yhtä paljon kuin Numaakin, mutta he
olisivat ilomielin tappaneet Tarzanin, jos olisivat kyllin pian
tointuneet hämmästyksestään. Mutta pelko, taikausko ja luontainen
henkinen hitaus lamauttivat heitä, sillä aikaa kun apinamies kumartui
käärimään kokoon leijonantaljaa. Sitten he näkivät hänen kääntyvän ja
katoavan pimentoon kylän vastaiselle laidalle. Vasta sitten he
rohkaistuivat ajamaan häntä takaa, mutta kun he syöksyivät joukolla
esiin, heiluttaen keihäitään ja kiljuen sotahuutojaan, oli
ahdistettava tipo tiessään.

Tarzan ei viipynyt puussa vähääkään. Heitettyään taljan oksalle hän
pudottausi erään majan varjoon ja juoksi nopeasti leijonan häkille.
Hypättyään häkin katolle hän veti köyttä, joka nosti ovea, ja samassa
syöksähti kylään parhaissa voimissaan ja jäntevimmillään oleva iso
leijona.

Soturit, jotka palasivat turhaan etsittyään Tarzania, näkivät hänen
tulevan nuotion valoon. Kas! Tuolla oli viidakkohaltia jälleen,
yrittäen vanhaa temppuaan. Luuliko hän voivansa, kahdesti pimittää
Mbongan väkeä samalla tavalla lyhyessä ajassa? He näyttäisivät
hänelle! Jo kauan he olivat odottaneet tällaista tilaisuutta
voidakseen iäksi vapautua pelottavasta viidakkohaltiasta. Yhtenä
miehenä he riensivät eteenpäin keihäät koholla.

Naiset ja lapset tulivat majoista katsomaan ilkeän haltian kuolemaa.
Leijona vilkaisi heihin hehkuvin silmin ja pyörähti sitten lähestyviä
sotureita vastaan.

Kiljuen hurjasti ilosta ja voitonriemusta he lähestyivät sitä, uhaten
keihäillään. Ilkeä haltia oli heidän käsissään!

Ja sitten Numa, leijona, hyökkäsi, karjuen hirvittävästi.

Mbongan, päällikön, miehet ottivat Numan vastaan keihäät tanassa ja
syytäen pilkkahuutoja. Mustana, kiiltävänä lihasryhmänä he odottivat
viidakkohaltian tuloa; mutta heidän uljaan ulkokuorensa alla sykähti
pelko, ettei heidän laitansa ollutkaan hyvin -- etteivät heidän
aseensa kenties sittenkään pystyisi kummalliseen otukseen, vaan että
hän rankaisisi kauheasti heidän herjauksistaan. Heidän päälleen
karkaava leijona oli aivan liian todellinen -- he näkivät sen pikaisen
hyökkäyksen aikana; mutta he tiesivät, että kellanruskean taljan alla
oli valkoisen miehen pehmeä ruumis, ja kuinka se voisi kestää monien
keihäiden ryntäystä?

Heidän eturintamassaan seisoi tavattoman kookas soturi, joka uhkui
voimaa ja nuoruutta ja oli senvuoksi uhkamielinen. Peloittiko? Ei toki
häntä! Hän nauroi Numalle, kun Numa syöksähti hänen kimppuunsa; hän
nauroi ja laski keihäänsä tanaan, suunnaten sen kärjen Numan leveään
rintaan. Ja sitten leijona oli hänessä kiinni. Väkevä käpälä iski
syrjään raskaan sotakeihään, pirstoen sen sirpaleiksi, kuten ihmiskäsi
pirstoo kuivan oksan.

Neekeri sortui maahan, kallo toisen iskun musertamana. Ja sitten oli
leijona soturien keskellä, raapien ja raadellen joka taholle. Kauan he
eivät sitä kestäneet; mutta toistakymmentä miestä virui runneltuina,
ennenkuin muut ennättivät päästä pakoon noilta kauheilta kynsiltä ja
välkkyviltä hampailta.

Kyläläiset pakenivat säikähtyneinä sinne tänne. Ei yksikään maja
tuntunut kyllin vannalta turvapaikalta, kun Numa riehui paaluaitauksen
sisällä. Neekerit pakenivat kauhuissaan toisesta toiseen, samalla kun
Numa seisoi keskellä kylää tappamiensa soturien ruumiiden päällä
muristen ja silmät hehkuvina.

Vihdoin eräs neekereistä työnsi kylän portit selälleen ja pakeni
turvaan metsän puiden oksille. Lampaiden lailla seurasivat toiset
häntä, kunnes kylään jäi vain leijona yksin uhreineen.

Lähimmissä puissa kyyköttävät Mbongan miehet näkivät leijonan painavan
jykevän päänsä alas, tarttuvan yhtä uhriaan hartioista ja astelevan
verkkaisesti ja arvokkaasti kylän raittia pitkin avonaisesta portista
viidakkoon. He näkivät sen ja vapisivat. Ja omasta puustaan Apinain
Tarzan näki sen ja hymyili.

Kului kokonainen tunti sen jälkeen kun leijona oli saaliineen,
kadonnut, ennenkuin neekerit uskalsivat laskeutua puista ja palata
kylään. Silmät levällään he mulkoilivat sinne tänne, ja heidän paljaat
ruumiinsa värisivät enemmän pelosta kuin viidakkoyön kylmyydestä.

"Hän se oli koko ajan", mutisi joku. "Se oli viidakkohaltia."

"Hän muuttui leijonasta ihmiseksi ja jälleen leijonaksi", supatti
toinen.

"Ja hän raahasi Mwizan metsään ja syö häntä parhaillaan", säesti
kolmas vapisten.

"Me emme ole enää turvassa täällä", valitti neljäs. "Ottakaamme
tavaramme ja etsikäämme uusi kylän paikka, kaukana ilkeän
viidakkohaltian oleskelusijoilta!"

Mutta aamun valjetessa kasvoi neekerien rohkeus jälleen, joten sen yön
kokemuksilla ei ollut juuri mitään muuta vaikutusta kuin se, että
heidän pelkonsa Tarzania kohtaan lisääntyi ja heidän uskonsa hänen
yliluonnolliseen alkuperäänsä vahvistui.

Ja niin kasvoi apinamiehen maine ja valta villissä, salaperäisessä
viidakossa, jossa hän vaelsi mahtavampana kuin mikään muu eläin, koska
ihmisjärki ohjasi hänen jättiläislihaksiaan ja hänen horjumatonta
rohkeuttaan.



KAHDESTOISTA LUKU

Tarzan pelastaa kuun


Kuu paistoi pilvettömällä taivaalla -- tavattoman isoksi paisunut kuu,
joka näytti olevan niin lähellä maata, että saattoi tuntua
ihmeelliseltä, miksi se ei hiponut korkeiden puiden latvoja. Oli yö,
Tarzan vaelsi viidakossa -- Tarzan, apinamies, suuri taistelija, suuri
metsästäjä. Miksi hän harhaili puissa suuren metsän tummien varjojen
keskellä, sitä hän ei olisi voinut sanoa. Siihen ei suinkaan ollut
syynä nälkä -- hän oli syönyt runsaasti sinä päivänä, ja hänen
saaliinsa tähteet olivat varmassa kätkössä vastaisen ruokahalun
varalta. Kenties juuri elämänilo kiihoitti häntä lähtemään huojuvalta
makuusijaltaan ja koettelemaan voimiaan, ja aistejaan öisen viidakon
vaaroja vastaan, ja lisäksi Tarzania aina kannusti voimakas
tiedonhalu.

Kudun, auringon, hallitsema viidakko on kokonaan toisenlainen kuin
Goron, kuun, hallitsema, Päiväsaikaisella viidakolla on oma asunsa
-- omat valonsa ja varjonsa, omat lintunsa, omat kukkansa, omat
eläimensä; sen äänet ovat päivän ääniä. Öisen viidakon valot ja varjot
eroavat päiväaikaisista niin paljon kuin suinkin voimme kuvitella
jonkun toisen maailman valojen ja varjojen eroavan meidän maailmamme
valoista ja varjoista; sen eläimet, kukat ja linnut eivät ole samat
kuin Kudun, auringon, viidakon.

Juuri näiden eroavaisuuksien tähden Tarzan mielellään tutki viidakkoa
yöllä. Silloin ei elämä ollut ainoastaan toisenlainen, vaan se oli
lukuisampi ja haaveellisempi; myöskin oli silloin enemmän vaaroja
uhkaamassa, ja Apinain Tarzanista vaara oli elämän maustetta. Ja
viidakkoyön äänet -- leijonan karjaisut, pantterin kiljuminen, Dangon,
hyenan, kamala nauru -- olivat musiikkia apinamiehen korvissa.

Näkymättömien käpälien pehmeä tassutus, lehtien ja ruohojen kahina
hurjien petojen niitä polkiessa, pimeässä kiiluvat opaalinväriset
silmät, kuuluvan ja hajuavan, mutta harvoin näkyvän kuhisevan elämän
miljoonat äänet -- kas siinä se öisen viidakon lumousvoima, joka
kiehtoi Tarzania.

Tänä yönä hän oli kaartanut laajan ympyrän -- ensin itään, sitten
etelään, ja nyt hän kiersi jälleen pohjoiseen. Hänen silmänsä,
korvansa ja herkät sieraimensa olivat alituisesti valppaina. Hänen
tuntemiinsa ääniin sekautui outoja, kummallisia ääniä, joita hän ei
ollut koskaan kuullut, ennenkuin Kudu oli kadonnut pesäänsä laajan
veden, kaukaisen rannan taakse; ne äänet olivat Goron, kuun, ja Goron
salaperäisen valtakauden ääniä. Nämä äänet herättivät Tarzanissa usein
syviä mietteitä. Ne saattoivat hänet ymmälle, koska hän luuli
tuntevansa viidakkonsa niin hyvin, ettei siinä voinut olla mitään
outoa. Joskus hän ajatteli, että samoin kuin värit ja muodot näyttivät
öisin toisenlaisilta kuin päivänvalossa, niin myöskin äänet muuttuivat
Kudun poistuessa ja Goron saapuessa ja hänen aivoissaan heräsi hämärä
arvelu, että kenties juuri Goro ja Kudu saivat aikaan nämä muutokset.
Ja mikäpä oli sen luonnollisempaa kuin että hän johtui pitämään
aurinkoa ja kuuta henkilönä samoin kuin itseäänkin? Aurinko oli elävä
olento ja hallitsi päivää. Kuu, jolla oli aivot ja ihmeellisiä kykyjä,
hallitsi yötä.

Tällä tavoin hapuili oppimaton ihmisjärki tietämättömyyden pimeydessä,
hakien selitystä sellaisille seikoille, joita hän ei voinut koskettaa,
ei maistaa eikä tuntea, ja luonnon suurille, tuntemattomille voimille,
joita hän ei voinut nähdä.

Kun Tarzan kaarsi laajassa ympyrässä pohjoiseen päin, kantautui hänen
sieraimiinsa gomanganien hajua, johon sekaantui kirpeätä palaneen puun
käryä. Apinamies lähti ripeästi siihen suuntaan, josta haju tuli
yötuulen mukana. Pian alkoi lehvistön välitse tuikkia ison nuotion
punertavaa hohdetta, ja pysähtyessään sen lähellä olevaan puuhun näki
Tarzan puoli tusinaa mustia sotureita häärivän tulen ympärillä. Se oli
ilmeisesti Mbongan, päällikön, kylästä lähtenyt metsästysseurue, jonka
yö oli yllättänyt viidakossa. Ympärilleen olivat neekerit kyhänneet
pyöreähkön suojuksen orjantappurapensaista, jonka he nähtävästi
toivoivat yhdessä tulen kanssa peloittavan isompia raatelijoita
lähestymästä.

Ettei toivo ollut varmuutta, kävi ilmi siitä, että he kyyristelivät
silminnähtävän pelokkaasti, vapisten ja silmät levällään, sillä Numan
ja Saborin vinkuna kuului jo viidakosta heidän läheltään. Oli myöskin
muita otuksia nuotion luomissa varjoissa. Tarzan saattoi nähdä niiden
keltaiset, kiiluvat silmät. Myöskin neekerit näkivät ne ja värisivät.
Yksi heistä nousi ja viskasi palavan kekäleen silmiä kohti, jotka heti
katosivat. Neekeri istuutui jälleen. Tarkkaileva Tarzan pani merkille,
että kului useita minuutteja, ennenkuin silmät jälleen tulivat
näkyviin kaksittain ja neljittäin.

Nyt tulivat Numa, leijona, ja Sabor, sen puoliso. Kaikki muut silmät
hajaantuivat oikealle ja vasemmalle näiden isojen kissaeläinten
muristessa uhkaavasti, ja sitten hehkuivat ihmissyöjien isot silmät
yksin pimeässä. Jotkut neekereistä heittäytyivät kasvoilleen ja
valittivat; mutta se mies, joka äsken oli viskannut palavan kekäleen,
sinkautti nyt toisen suoraan nälkäisten leijonain naamaan, ja ne
katosivat samoin kuin pienemmät pedot olivat kadonneet ennen niitä. Se
huvitti Tarzania kovasti. Hän oivalsi uuden syyn, miksi neekerit öisin
polttivat nuotioita, sen lisäksi, että he tarvitsevat tulta, lämpöä,
valoa ja keittämistä varten. Viidakon pedot pelkäsivät tulta, ja siksi
oli tuli jossakin määrin heidän turvanaan. Tarzan itsekin kammosi
tulta jonkun verran. Kerran hän oli tutkiessaan hylättyä nuotiota
ottanut käteensä hehkuvan hiilen. Sen jälkeen hän oli pysytellyt
kunnioittavan välimatkan päässä tapaamistaan nuotioista. Yksi kokemus
oli riittänyt.

Sen jälkeen kun mustaihoinen oli nakannut kekäleen, ei silmiä näkynyt
muutamiin minuutteihin, vaikka Tarzan kuulikin käpälien pehmeätä
tassutusta joka taholta ympäriltään. Sitten välähti taaskin
liekkipari, joka osoitti, että viidakon valtias oli palannut, ja
hetkistä myöhemmin ilmestyivät sen puolisonkin, Saborin silmät, jotka
olivat hieman alempana.

Jonkun aikaa ne pysyivät värähtämättä paikoillaan -- viidakkoyön
peloittava tähtisikermä -- sitten alkoi urosleijona hitaasti lähestyä
suojusta, jossa nyt kaikki muut neekerit paitsi yhtä kyyristelivät,
vapisten kauhusta. Kun tämä ainoa suojavahti huomasi, että Numa oli
taaskin tulossa, sinkautti hän jälleen kekäleen, ja samoin kuin
aikaisemmin peräytyi Numa nytkin ja sen mukana Sabor, naarasleijona,
mutta ei enää niin pitkäksi aikaa. Ne palasivat melkein heti ja
alkoivat kiertää suojusta silmät koko ajan nuotioon päin suunnattuina,
samalla kun matala, kurkusta lähtevä murahtelu ilmaisi, että niiden
kiukku yltyi. Leijonien takana hehkui niitä pienempien seuralaisten
silmiä, niin että koko viidakko neekerien leiripaikan ympärillä näytti
olevan siroteltu täyteen pieniä, hehkuvia hiiliä.

Yhä uudelleen viskasi musta soturi tehottomia kekäleitään noita kahta
isoa kissaeläintä kohti; mutta Tarzan huomasi, ettei Numa välittänyt
niistä juuri mitään peräydyttyään aluksi muutamia kertoja. Apinamies
tunsi Numan äänestä, että se oli nälkäinen, ja oletti, että leijona
oli päättänyt syödä jonkun gomanganin; mutta uskaltaisiko se mennä
likemmäksi pelättyjä liekkejä?

Tämän ajatuksen parhaillaan pyöriessä Tarzanin mielessä Numa keskeytti
rauhattoman kävelynsä ja kääntyi aitaukseen päin. Hetkisen se seisoi
hievahtamatta, lukuunottamatta hännän hermostunutta kaartumista
ylöspäin, ja asteli sitten tyynesti eteenpäin, kun taas Sabor liikkui
rauhattomasti sinne tänne paikallaan. Neekeri huusi tovereilleen, että
leijona oli tulossa, mutta he olivat siksi peloissaan, että vain
painautuivat tiukemmin yhteen ja ulisivat entistä äänekkäämmin.

Mies tempasi hehkuvan kekäleen ja sinkosi sen suoraan vasten leijonan
kuonoa. Kajahti äkäinen karjaisu, jota seurasi nopea hyökkäys.
Yhdellä ainoalla hypyllä pääsi peto suojuksen ylitse, samalla kun
soturi hyppäsi sen ylitse päinvastaiselle puolelle ja kiiti lähimpään
puuhun, uhmaten pimeässä väijyviä vaaroja.

Numa oli suojuksen ulkopuolella melkein yhtä pian kuin oli sinne
tullutkin. Mutta poistuessaan matalan orjantappuramuurin ylitse se vei
mukanaan kirkuvan neekerin. Laahaten uhriaan maata pitkin se asteli
Saborin, naarasleijonan, luokse, joka yhtyi seuraan; yhdessä ne sitten
loittonivat pimeyteen villin murinan sekaantuessa tuohon tuomitun ja
kauhistuneen miehen vihloviin huutoihin.

Leijonat pysähtyivät vähän matkan päähän nuotiosta; kuului joitakin
harvinaisen äkäisiä murahduksia ja karjaisuja, joiden aikana neekerin
huudot ja valitukset lakkasivat -- iäksi.

Kohta Numa ilmestyi jälleen tulen hohteeseen. Se pistäytyi
toistamiseen suoja-aitauksessa, ja äskeinen kaamea näytelmä uudistui,
vaatien toisen uhrin.

Tarzan nousi ja ojenteli veltosti. Tämä huvi alkoi ikävystyttää häntä.
Hän haukotteli ja lähti jatkamaan matkaansa aukeamalle, jonka
ympärillä heimo kaiketi oli puissa nukkumassa.

Mutta sittenkään, kun hän oli löytänyt vanhan tutun oksansa ja
paneutui levolle, ei häntä nukuttanut. Hän oli kauan valveilla,
ajatellen ja uneksien. Katsellen taivaalle hän tarkkaili kuuta ja
tähtiä. Hän aprikoi mitä ne olivat ja mikä voima esti ne putoamasta.
Hänellä oli tutkijan mieli. Aina oli hänen mielessään herännyt
kysymyksiä kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui; mutta koskaan ei
ollut ketään ollut vastaamassa hänen kysymyksiinsä. Lapsena ollessaan
hän olisi tahtonut tietää, mutta hänelle ei oltu suotu juuri lainkaan
tietoja; miehenä ollessaan häntä kalvoi sama voimakas tyydyttämätön
tiedonjano.

Hän ei koskaan oikein tyytynyt vain huomaamaan, että jotakin tapahtui;
hän halusi tietää, miksi se tapahtui. Hän tahtoi tietää, mikä pani
kaikki liikkeelle. Elämän arvoitus oli hänestä äärettömän
mielenkiintoinen. Kuolema oli ihmeellinen ilmiö, jota hän ei jaksanut
täysin käsittää. Lukemattomia kertoja hän oli tutkinut surmaamiensa
otusten sisäistä rakennetta ja kerran tai pari avannut rintaontelon
kyllin ajoissa nähdäkseen sydämen vielä sykkivän.

Hän oli kokemuksesta oppinut, että tähän elimeen osunut puukonpisto
aiheutti heti kuoleman yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, kun hän taas
sai lukemattomia kertoja iskeä vastustajaansa muihin kohtiin edes
tekemättä häntä taistelukyvyttömäksi. Ja niin hän oli johtunut
pitämään sydäntä eli, kuten hän sitä nimitti, "punaista, hengittävää
kapinetta" elämän tyyssijana ja alkuna.

Aivoja ja niiden toimintaa hän ei ymmärtänyt lainkaan. Että hänen
aistihavaintonsa siirtyivät aivoihin, missä ne selitettiin,
luokitettiin ja arvioitiin, siitä hänellä ei ollut pienintäkään
aavistusta. Hän luuli, että hänen silmänsä tiesivät, kun ne näkivät,
korvat, kun ne kuulivat ja nenä, kun se tunsi hajua.

Hän piti kurkkuaan, ihoaan ja hiuksiaan tunteiden pääasiallisina
tyyssijoina. Kun Kaafa oli surmattu, oli hänen kurkussaan tuntunut
omituinen, tukahduttava tunne; jos hän kosketti Histahia, niin hänen
koko ihostaan tuntui pahalta; ja vihollisen lähestyminen sai hänen
hiuksensa nousemaan pystyyn.

Jos voitte, niin kuvitelkaa mielessänne lasta, joka aprikoi luonnon
ihmeitä ja on pakahtumaisillaan kyselynhalusta. Kuvitelkaa sitten,
että hänen ympärillään on vain viidakon eläimiä, joista hänen
tiedustelunsa olisi yhtä outoa kuin sanskritin kieli. Jos hän kysyi
Guntolta, mikä aiheutti sateen, niin iso, vanha apina vain töllisteli
häntä hetkisen mykkänä hämmästyksestä ja ryhtyi sitten jälleen
hauskaan ja mieltäylentävään puuhaansa, etsimään kirppuja; ja kun hän
tiedusti Mumgalta, joka oli hyvin vanha ja jonka olisi pitänyt olla
hyvin viisas, mutta joka ei ollut, mistä syystä eräät kukat
sulkeutuivat, kun Kudu oli poistunut taivaalta, ja toiset kukat taas
aukenivat yöllä, niin hän sai ällistyksekseen nähdä, ettei Mumga ollut
lainkaan pannut merkille näitä mielenkiintoisia seikkoja, vaikka hän
voi tuumalleen ilmoittaa, missä lihavimmat toukat piilivät.

Tarzanista nämä seikat olivat ihmeitä. Ne vetosivat hänen järkeensä ja
mielikuvitukseensa. Hän näki kukkien sulkeutuvan ja avautuvan; hän
näki eräiden kukkien aina kääntyvän aurinkoon päin; hän näki lehtiä,
jotka liikkuivat, vaikkei lainkaan tuullut; hän näki köynnösten
elollisten olentojen lailla kiipeävän isojen puiden runkoja ja oksia
myöten; ja Apinain Tarzanista kukat, köynnökset ja puut olivat
elollisia olentoja. Usein hän puheli niille, kuten myöskin Gorolle,
kuulle ja Kudulle, auringolle, ja oli aina pahoillaan, kun ne eivät
vastanneet. Hän kyseli niiltä monenlaisia; mutta ne eivät voineet
vastata, vaikka hän tiesi, että suhina oli lehtien kieltä -- ne
puhelivat keskenään.

Tuulen aiheuttajana hän piti puita ja ruohoa. Hän arveli niiden
huojuttavan itseään edestakaisin, synnyttäen tuulta. Millään muulla
tavoin hän ei kyennyt selittämään tätä ilmiötä. Sateen aiheuttajana
hän taas piti tähtiä, kuuta ja aurinkoa; mutta hänen olettamuksensa ei
ollut lainkaan viehättävä eikä runollinen.

Kun Tarzan tänä iltana virui aatoksissaan, välähti hänen
tuotteliaaseen mielikuvitukseensa selitys kuusta ja tähdistä. Hän
kerrassaan ihastui siitä. Taug nukkui läheisessä haarautumassa. Tarzan
hyppäsi hänen viereensä.

"Taug!" hän huudahti. Heti oli kookas uros valveilla niskakarvat
pörhössä, sillä öinen kutsu sai hänet aavistamaan vaaraa, "Katsos,
Taug!" intoili Tarzan, osoittaen tähtiä. "Katso Numan, Saborin, Shitan
ja Dangon silmiä. Ne vaanivat Goron ympärillä karatakseen hänen
kimppuunsa ja tappaakseen hänet. Näetkö Goron silmät ja nenän ja suun?
Ja hänen kasvoiltaan hohtava valo on sen ison nuotion valoa, jonka hän
on virittänyt ajaakseen Numan, Saborin, Shitan ja Dangon kauaksi.

"-- Joka puolella hänen ympärillään on silmiä, Taug, näethän! Mutta ne
eivät mene kovin likelle tulta -- silmiä on vain vähän Goron lähellä.
Ne pelkäävät tulta! Juuri tuli pelastaa Goron Numalta. Näetkö ne,
Taug? Jonakin yönä Numa on hyvin nälissään ja raivoissaan -- silloin
hän hyppää Goron ympärillä olevien orjantappura-pensaiden ylitse, eikä
meillä ole sitten enää valoa, senjälkeen kun Kudu vetäytyy pesäänsä
-- yö on synkkä, niin pimeä kuin silloin, kun Goro on laiska ja nukkuu
myöhään yöhön tai kun hän vaeltaa taivaalla päiväsaikaan unohtaen
viidakon ja sen asukkaat".

Taug katsahti tylsästi taivaalle ja sitten Tarzaniin. Putosi
lentotähti, jättäen jälkeensä taivaalle hehkuvan uran.

"Katso"! kirkaisi Tarzan. "Goro heitti palavalla kekäleellä Numaa."

Taug mietti. "Numa on maassa", hän virkkoi. "Numa ei metsästä puiden
yläpuolella." Mutta hän silmäili uteliaasti ja hieman peloissaan
kirkkaita tähtiä, ikäänkuin näkisi ne ensimmäisen kerran, ja
epäilemättä Taug näkikin tähdet ensimmäisen kerran, vaikka ne olivat
olleet taivaalla joka yö koko hänen elämänsä ajan. Taugista ne olivat
samanlaisia kuin upeat viidakkokukkaset -- hän ei voinut syödä niitä
eikä senvuoksi ollut niistä tietävinäänkään.

Taug oli levoton ja hermostunut. Pitkän aikaa hän virui nukkumatta,
tarkastellen tähtiä -- Goroa, kuuta, ympäröivien petojen hehkuvia
silmiä -- Goroa, jonka valossa apinat tanssivat savisten rumpujen
säestyksellä. Jos Numa söisi Goron, niin sitten ei enää voitaisi pitää
dum-dum-juhlia. Se ajatus masensi Taugia. Hän vilkaisi Tarzaniin
melkein pelokkaasti. Miksi hänen ystävänsä oli niin erilainen kuin
heimon muut jäsenet? Ei kukaan niistä, joita Taug oli eläissään
tuntenut, ollut lausunut noin kummallisia ajatuksia kuin Tarzan. Apina
raapi päätään ja aprikoi hämärästi, oliko Tarzanin seura turvallista,
mutta sitten hän vähitellen, vaivaloisesti aivojaan pinnistettyään
muisti, että Tarzan oli auttanut häntä enemmän kuin yksikään muu
apina, vieläkin enemmän kuin heimon voimakkaat ja viisaat urokset.

Juuri Tarzan oli pelastanut hänet neekerien kynsistä vieläpä samoihin
aikoihin kun Taug oli luullut Tarzanin halajavan Tikaa omakseen. Juuri
Tarzan oli pelastanut Taugin pikku balun hengen. Juuri Tarzan oli
keksinyt ja toteuttanut suunnitelman Tikan ryöstäjän takaa-ajamiseksi
ja ryöstetyn vapauttamiseksi. Tarzan oli taistellut ja vuodattanut
vertaan Taugia auttaessaan niin monta kertaa, että Taugille vaikka hän
olikin vain raaka apina, oli painunut mieleen tulinen uskollisuus,
jota ei enää mikään voinut horjuttaa -- hänen ystävyytensä Tarzania
kohtaan oli muuttunut tavaksi, melkeinpä osaksi hänen luonnostaan,
joka pysyisi niin kauan kuin Taug eläisi. Hän ei koskaan näyttänyt
minkäänlaisia ulkoisia merkkejä kiintymyksestään -- hän murisi
Tarzanille kuten kaikille muillekin uroksille, jotka tulivat liian
lähelle hänen ollessaan ruuan haussa -- mutta hän olisi voinut kuolla
Tarzanin tähden. Hän tiesi sen, ja Tarzan tiesi sen; mutta sellaisista
asioista eivät apinat puhele -- he ilmaisevat hienompia tunteitaan
enemmän teoilla kuin sanoilla. Mutta nyt oli Taug huolestunut ja
vaipui jälleen uneen, yhä ajatellen toverinsa kummallisia sanoja.

Seuraavana päivänä hän mietti niitä taaskin ja aikomatta millään
muotoa kavaltaa mainitsi Guntolle, mitä Tarzan oli viittaillut Goron
ympärillä olevista silmistä ja siitä mahdollisuudesta, että Numa
ennemmin tai myöhemmin hyökkäisi kuun kimppuun ja söisi hänet. Apinain
mielestä ovat kaikki isot luonnonesineet miespuolisia, ja niinpä
Gorokin, joka oli isoin kappale öisellä taivaalla, oli uros.

Gunto puri nahkasiekaleen känsittyneestä sormestaan ja muisteli, että
Tarzan oli kerran väittänyt puiden keskustelevan keskenään, ja Gozan
kertoi nähneensä apinamiehen tanssivan kuutamossa yksin Shitan,
pantterin, kanssa. He eivät tienneet, että Tarzan oli heittänyt
köytensä silmukan rajun pedon kaulaan, sitonut sen puuhun ja vasta
sitten laskeutunut maahan hyppimään vimmastuneen kissaeläimen edessä,
ärsyttäen sitä.

Toiset kertoivat nähneensä Tarzanin ratsastamassa Tantorin, norsun,
selässä ja puhuivat siitä, kuinka hän oli tuonut neekeripojan, Taibon,
heimon keskuuteen, ja salaperäisistä esineistä, joita hän käsitteli
omituisessa pesässä meren rannalla. He eivät olleet koskaan
ymmärtäneet hänen kirjojaan, ja näytettyään niitä parille heimon
jäsenelle ja huomattuaan, etteivät edes kuvat tehneet heidän
aivoihinsa mitään vaikutusta, oli hän luopunut yrittämästäkin.

"Tarzan ei ole apina", vakuutti Gunto. "Hän toimittaa Numan syömään
meitä, kuten hän aikoo syöttää hänelle Goron. Meidän pitäisi surmata
hänet."

Heti pörhisti Taug niskakarvojaan. Surmata Tarzan! "Ensin teidän on
tapettava Taug", ärähti hän ja lönkytti tiehensä ruokailemaan.

Mutta juonittelijoihin yhtyi toisia. He ajattelivat monia Tarzanin
suorittamia töitä, joita apinat eivät tee eivätkä käsitä. Taaskin
Gunto äänesti, että tarmangani, valkea apina, olisi surmattava, ja
toiset, joissa kuulemansa jutut herättivät pelkoa ja jotka pelkäsivät
Tarzanin suunnittelevan Goron tappamista, tervehtivät ehdotusta
hyväksyvästi murahdellen.

Heidän joukossaan oli Tika, joka kuunteli hörössä korvin; mutta hän ei
korottanut ääntään suunnitelman puolesta. Sensijaan hän pörhisti
niskakarvansa, paljasti torahampaansa ja lähti sitten etsimään
Tarzania; mutta hän ei löytänyt apinamiestä, koska tämä oli
harhailemassa kaukana pyyntimatkoillaan. Taugin hän kuitenkin löysi ja
kertoi tälle, mitä toiset suunnittelivat, ja kookas uros polki
jaloillaan maata ja ärjyi. Hänen verestävät silmänsä kiiluivat
suuttumuksesta, hänen ylähuulensa meni irveen, niin että torahampaat
paljastuivat ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn; mutta sitten
kiiti nakertaja aukeaman poikki, ja Taug syöksähti sitä tavoittamaan.
Heti hän näytti unohtaneen ystävänsä vihollisia kohtaan tuntemansa
raivon; mutta sellainen oli apinain mieli.

Useiden kilometrien päässä venyi Tarzan huolettomana Tantorin, norsun,
leveällä päälaella. Hän raapi isojen korvien taustaa teräväkärkisellä
tikulla ja puheli isolle paksunahkaiselle kaikesta siitä, mitä hänen
tummatukkaisessa päässään pyöri. Tantor ymmärsi hyvin vähän, jos
ollenkaan, hänen sanojaan; mutta Tantor oli mainio kuuntelija,
nauttien ystävänsä, rakastamansa ystävän seurasta ja hivelevästä
raapimisesta.

Numa; leijona, tunsi ihmisen hajun ja hiipi varovasti sitä kohti,
kunnes sai näkyviinsä valtavan, vankkahampaisen koirasnorsun selässä
olevan saaliinsa. Sitten se äristen ja murahdellen kääntyi etsimään
suotuisampia metsästysmaita.

Norsun sieraimiin kantautui leijonan haju pyörtävän tuulahduksen
mukana; hän kohotti kärsäänsä ja pärisytti sitä äänekkäästi. Tarzan
ojentautui veltosti taaksepäin loikomaan pitkin pituuttaan selällään
norsun karkeassa selässä. Hänen kasvojensa ympärillä surisi kärpäsiä
tiheänä parvena; mutta puusta katkaisemallaan lehväisellä oksalla hän
verkkaisesti hätisteli niitä pois.

"Tantor", hän sanoi, "on hauska elää. On hauska venyä vilpoisessa
siimeksessä. On hauska katsella vihreitä varjoja. On hauska katsella
vihreitä puita, ja kukkien kirkkaita värejä -- kaikkea, mitä
Bulamutumoregare on meitä varten luonut. Hän on meille hyvin hyvä,
Tantor; hän on antanut sinulle hentoja lehtiä, puunkuorta ja mehevää
ruohoa syödäksesi; minulle hän on antanut Baran, Hortan ja Pisahin,
hedelmiä, pähkinöitä ja juuria. Hän on varannut kullekin sitä
ravintoa, josta kukin enimmän pitää. Ja hän vaatii meiltä vain, että
olemme kylliksi voimakkaita tai kylliksi taitavia ottaaksemme sen.
Niin, Tantor, on hupaista elää. Minusta olisi kuolema kammottava."

Tantorilta, pääsi heikko kurkkuäännähdys ja hän taivutti kärsäänsä
ylöspäin hyväilläkseen apinamiehen poskea sen päässä olevalla
sormimaisella lisäkkeellä.

"Tantor", pyysi Tarzan äkkiä, "käänny hakemaan ruokaa siltä suunnalta,
missä Kertshakin, isonapinan, heimo on, että Tarzan saisi ratsastaa
kotiin eikä hänen tarvitsisi kävellä!"

Norsu kääntyi ja lähti verkkaisesti astelemaan leveää, puiden
reunustamaa polkua pitkin, seisahtuen silloin tällöin katkaisemaan
hennon oksan tai kiskaisemaan syötävää kuorta tien vieressä kasvavasta
puusta. Tarzan loikoi vatsallaan eläimen päälaella ja selässä, antaen
jalkojensa riippua kahden puolen, pää kämmenien varassa, nojaten
kyynärpäitään leveään kalloon. Ja niin he hitaasti lähestyivät heimon
kokoontumispaikkaa.

Vähää ennen kuin he saapuivat aukeamalle pohjoisesta, tuli sen
laidalle etelästäpäin toinen olento -- vankkatekoinen musta soturi,
joka liikkui viidakossa varovasti, kaikki aistit valppaina niiden
monien vaarojen varalta, joita saattoi väijyä kaikkialla tien ohessa.
Kuitenkin hän meni eteläisen vahdin alitse, joka oli sijoitettu isoon,
etelästä tuovan tien varrella kasvavaan puuhun. Apina antoi gomanganin
edetä häiritsemättä, sillä hän näki, että mies oli yksin; mutta
samassa kun gomangani astui aukeamalle, kajahti hänen takanaan äänekäs
"Krig-ah!", jota heti seurasi kokonainen kuoro vastauksia eri
suunnilta, samalla kun kookkaat urokset kiitivät puita myöten,
noudattaen toverinsa kutsua.

Neekeri pysähtyi kuullessaan ensimmäisen huudon ja vilkaisi
ympärilleen. Hän ei nähnyt mitään, mutta tunsi puiden karvaisten
asukkaiden äänet, joita hän ja hänen kansansa pelkäsivät; heidän
pelkonsa syynä ei ollut ainoastaan noiden villien olentojen voimakkuus
ja hurjuus, vaan yhtä paljon myöskin taikauskoinen kammo, jota
apinoiden ihmisenkaltainen ulkomuoto heissä herätti.

Mutta Bulabantu ei ollut pelkuri. Hän kuuli apinoiden melua joka
taholla ympärillään; hän tiesi, että hänen oli todennäköisesti
mahdoton päästä pakoon, minkä vuoksi hän jäi paikalleen keihäs
valmiina kädessään ja sotahuuto huulillaan. Hän myisi henkensä
kalliista hinnasta, hän, Bulabantu, Mhongan, päällikön kylän
alapäällikkö.

Tarzan ja Tantor olivat vain vähän matkan päässä, kun vahdin
ensimmäinen huuto kiiri rauhallisessa viidakossa. Salamannopeasti
hyppäsi apinamies norsun selästä läheisten puuhun ja lähti nopeasti
rientämään aukeamaa kohti, ennenkuin ensimmäisen varoitusäänen kaiku
oli vaimentunut. Saapuessaan hän näki toistakymmentä urosta yhden
ainoan gomanganin ympärillä. Kamalasti kiljaisten syöksyi Tarzan
hyökkäykseen. Hän vihasi neekereitä vieläkin enemmän kuin apinat, ja
tässä oli tilaisuus tappaa gomangani avoimella kentällä. Mitä oli
gomangani tehnyt? Oliko hän surmannut jonkun heimon jäsenen?

Tarzan tiedusti lähimmältä apinalta. Ei; gomangani ei ollut tehnyt
pahaa kellekään. Gozan, joka oli ollut vahdissa, oli nähnyt hänen
tulevan metsästä ja varoittanut heimoa -- siinä kaikki. Apinamies
tunkeutui urosten piirien lävitse -- heistä ei vielä yksikään ollut
yltynyt kyllin raivoiseksi karatakseen gomanganin kimppuun -- ja pääsi
sellaiselle kohdalle, josta hän näki neekerin selvästi. Hän tunsi
miehen heti. Vasta viime yönä apinamies oli nähnyt hänen rohkeasti
katselevan pimeässä hehkuvia silmiä, samalla kun hänen toverinsa
kyyröttivät loassa hänen jalkojensa juurella liian peloissaan edes
puolustamaan itseään. Tässä oli urhea mies; ja Tarzan ihaili syvästi
uljuutta. Ei edes hänen mustaihoisia kohtaan tuntemansa viha ollut
niin voimakas tunne kuin hänen rakkautensa rohkeutta kohtaan. Hän
olisi nauttinut ottelusta mustan soturin kanssa melkein koska tahansa;
mutta tätä miestä hän ei halunnut tappaa; hänellä oli epämääräinen
tunne, että neekeri oli ansainnut henkensä puolustamalla sitä niin
uljaasti edellisenä yönä, eikä häntä miellyttänyt se, että yksinäistä
soturia vastassa oli niin musertava ylivoima.

Hän kääntyi apinoiden puoleen. "Menkää takaisin ruokailupuuhiinne",
hän kehoitti, "ja antakaa gomanganin poistua rauhassa. Hän ei ole
vahingoittanut meitä, ja viime yönä näin hänen yksin torjuvan tulella
Numaa ja Saboria viidakossa. Hän on rohkea. Miksi surmaisimme olentoa,
joka on rohkea eikä ole ahdistanut meitä? Antakaa hänen mennä."

Apinat murisivat. He olivat vihoissaan. "Surma gomanganille!" huusi
yksi heistä.

"Niin", karjui toinen, "surma gomanganille ja tarmanganille myöskin!"

"Surma valkoiselle apinalle!" kiljui Gozan. "Hän ei ole mikään apina,
vaan gomangani, jolla ei ole ihoa."

"Surma Tarzanille!" mylvi Gunto. "Surma! Surma! Surma!"

Urokset alkoivat jo olla kyllin raivoissaan tappelua varten, mutta
pikemminkin Tarzania kuin mustaa miestä vastaan. Heidän välitseen
syöksyi karvainen hahmo, tyrkkien ne, joiden kanssa hän joutui
kosketukseen, syrjään, kuten voimakas mies hajoittaa lapsiparven. Se
oli Taug -- kookas, raju Taug.

"Kuka sanoo: 'surma Tarzanille'?" hän kysyi. "Sen, joka tappaa
Tarzanin, on tapettava myöskin Taug. Kuka kykenee tappamaan Taugin?
Taug repii sisälmyksenne näkyviin ja syöttää ne Dangolle."

"Me jaksamme tappaa teidät kaikki", vastasi Gunto. "Meitä on paljon ja
teitä vähän." Ja hän oli oikeassa. Tarzan älysi, että hän oli
oikeassa. Taug käsitti myös, mutta kumpikaan heistä ei myöntänyt sitä
mahdolliseksi. Se ei ollut urosapinain tapaista.

"Minä olen Tarzan", huusi apinamies. "Olen Tarzan, mahtava metsästäjä,
mahtava taistelija. Ei koko viidakossa ole Tarzanin vertaista."

Vuorotellen sitten vastassa olevat urokset kehuivat kykyjään ja
kuntoaan. Ja yhä lähemmäksi tulivat vastustajat toisiaan. Siten
urokset kiihdyttivät itseään vimmaan, ennenkuin aloittivat taistelun.

Gunto tuli jalat jäykkinä aivan Tarzanin luokse ja haisteli häntä
hampaat irvessä. Tarzan päästi matalan, uhkaavan murahduksen. He
saattoivat toistaa samanlaiset temput kymmenkunta kertaa; mutta
ennemmin tai myöhemmin joutuisi kaksi urosta käsikähmään, ja sitten
alkaisi koko kamala lauma repiä ja raadella saalistaan.

Bulabantu, neekeri, oli seisonut silmät levällään hämmästyksestä siitä
alkaen, kun hän oli nähnyt Tarzanin lähestyvän apinoiden välitse. Hän
oli kuullut paljon puhuttavan tästä viidakkohaltiasta, joka
seurusteli karvaisen puukansan kanssa; mutta koskaan ennen hän ei
ollut nähnyt Tarzania täydessä päivänvalossa. Hän tunsi apinamiehen
hyvin niiden kuvauksista, jotka olivat nähneet hänet; ja olihan hän
itsekin useita kertoja vilahdukselta nähnyt tämän hirviön, kun Tarzan
oli öisin saapunut Mbongan kylään panemaan toimeen jotakuta monista
kaameista kujeistaan.

Bulabantu ei luonnollisesti ymmärtänyt vähääkään siitä, mitä Tarzanin
ja apinain välillä tapahtui; mutta hän oivalsi, että apinamies ja yksi
kookkaimpia uroksia oli väittelyssä toisten kanssa. Nämä kaksi
seisoivat selin häneen päin, hänen ja heimon muiden jäsenten välissä,
ja hän aavisti heidän kenties puolustavan häntä, vaikka se näyttikin
epätodennäköiseltä. Hän tiesi, että Tarzan oli kerran säästänyt
Mbongan, päällikön, hengen sekä auttanut Taiboa ja tämän äitiä
Momajaa. Ei niin ollen ollut mahdotonta, että hän auttaisi Bulabantua;
mutta miten hän sen voisi tehdä, sitä ei Bulabantu käsittänyt; eikä
sitä käsittänyt myöskään Tarzan, sillä hänen vastassaan oli liian
suuri ylivoima.

Gunto tovereineen pakotti Tarzanin ja Taugin hitaasti peräytymään
Bulabantuun päin. Apinamies ajatteli vähän aikaa sitten Tantorille
lausumiaan sanoja: "Niin, Tantor, on hupaisa elää. Minusta olisi
kuolema kammottava." Ja nyt hän tiesi, että häntä uhkasi pikainen
kuolema, sillä kookkaiden urosten kiukku häntä vastaan yltyi nopeasti.
Aina olivat heistä monet vihanneet häntä, ja kaikki he olivat
epäluuloisia häntä kohtaan. He ymmärsivät, että hän oli erilainen kuin
he. Myöskin Tarzan tiesi sen; mutta hän oli siitä iloinen, -- hän oli
ihminen; sen hän oli oppinut kuvakirjoistaan, ja hän oli siitä perin
ylpeä. Mutta pian hän olisi kuollut ihminen.

Gunto valmistautui hyökkäämään. Tarzan tunsi enteet. Hän tiesi, että
kaikki muut kohta hyökkäisivät Gunton mukana. Sitten olisi kaikki pian
ohitse. Jotakin liikkui lehvien keskellä aukeaman vastaisella
laidalla. Tarzan huomasi sen, juuri kun Gunto syöksähti eteenpäin,
päästäen taistelunhaluisen apinan hirveän kiljaisun. Tarzan kajahdutti
omituisen kutsun ja kyyristyi torjumaan päällekarkausta. Myöskin Taug
kyyristyi, ja Bulabantu, joka nyt oli varma siitä, että nämä kaksi
ottelivat hänen puolellaan, laski keihäänsä tanaan ja juoksi heidän
väliinsä ottamaan vastaan vihollisen ensimmäistä hyökkäystä.

Samalla murtautui hyökkäävien urosten takaa viidakosta aukeamalle
valtava otus. Kimeänä kaikui vimmastuneen urosnorsun päristys kovemmin
kuin ihmisapinain huudot, kun Tantor syöksyi nopeasti aukeaman poikki
ystävänsä avuksi.

Gunto ei käynyt käsikähmään apinamiehen kanssa, eikä ainoakaan
torahammas uponnut vastustajansa lihaan kummaltakaan puolen. Tantorin
kauhistuttava ääni pani urokset suinpäin kiitämään puihin, hätäillen
ja rähisten. Taug riensi pois heidän muassaan. Vain Tarzan ja
Bulabantu jäivät jäljelle. Viimeksimainittu pysyi paikallaan, koska
viidakkohaltia ei lähtenyt pakoon ja neekerillä oli rohkeutta uhitella
vaaraa, kauheaa kuolemaa sellaisen olennon rinnalla, joka ilmeisesti
oli antautunut kuoleman vaaraan hänen puolestaan.

Mutta gomangani ällistyi, kun valtavan kookas norsu äkkiä pysähtyi
apinamiehen eteen ja hyväili häntä pitkällä, notkealla kärsällään.

Tarzan kääntyi mustaihoiseen päin. "Mene!" hän sanoi apinain kielellä
ja osoitti Mbongan kylän suuntaan. Bulabantu ymmärsi viittauksen,
joskaan ei sanoja, eikä vitkastellut totellessaan sitä. Tarzan seisoi
silmäillen häntä, kunnes hän oli kadonnut. Sitten hän virkkoi
norsulle: "Nosta minut selkääsi!" Ja vankkahampainen norsu heilautti
hänet keveästi päälaelleen.

"Tarzan menee laajan veden rannalla olevaan pesäänsä", huusi apinamies
puissa oleville apinoille. "Te olette kaikki typerämpiä kuin Manu,
paitsi Taugia ja Tikaa. Taug ja Tika saavat tulla katsomaan Tarzania;
mutta muiden on pysyttävä poissa. Tarzanilla ei ole enää mitään
tekemistä Kertshakin heimon kanssa."

Hän nykäisi Tantoria kovanahkaisella varpaallaan, ja iso eläin juoksi
pois aukeaman halki, apinain silmäillessä heitä, kunnes viidakko oli
heidät niellyt.

Ennen iltaa Taug surmasi Gunton, riitauduttuaan hänen kanssaan
Tarzanin hätyyttämisen johdosta.

Kuukauteen ei heimo nähnyt merkkiäkään Apinain Tarzanista. Useille
heistä hän ei luultavasti johtunut mieleenkään; mutta oli niitäkin,
jotka kaipasivat Tarzania enemmän kuin hän kuvittelikaan. Taug ja Tika
toivoivat usein hänen palaavan, ja Taug päätti kymmenkunta kertaa
käydä Tarzanin rannikkopesässä häntä katsomassa; mutta sattui milloin
minkinlaisia esteitä.

Kun Taug eräänä yönä virui nukkumatta pitkällään, katsellen
tähtitaivasta, tulivat hänen mieleensä ne omituiset seikat, joista
Tarzan oli kerran hänelle puhellut -- että kirkkaat täplät muka olivat
ihmissyöjien silmiä, jotka väijyivät tummalla viidakkotaivaalla
käydäkseen Goron, kuun, kimppuun ja ahmiakseen hänet. Kuta enemmän hän
sitä ajatteli, sitä sekavammaksi hän kävi.

Ja sitten, tapahtui omituista. Goroa katsellessaan Taug näki osan kuun
reunasta katoavan, ikäänkuin sitä joku nakertaisi. Yhä laajemmaksi
kävi aukko Goron kyljessä. Kirkaisten hypähti Taug pystyyn. Hänen
vimmaisesta kajauttamansa "Krig-ah!" kiidätti säikähtyneen heimon
kirkuvana ja rähisevänä hänen luokseen.

"Katsokaa!" huusi Taug, osoittaen kuuta. "Katsokaa! Niin käy kuin
Tarzan sanoi. Numa on hypännyt puiden ylitse ja syö Goroa. Te
herjaatte Tarzania ja ajoitte hänet pois heimon keskuudesta; nyt
näette, kuinka viisas hän oli. Menköön nyt joku teistä, jotka
vihasitte Tarzania, auttamaan Goroa! Näettekö silmiä synkässä
viidakossa joka puolella Goron ympärillä. Hän on vaarassa, eikä kukaan
kykene häntä auttamaan -- ei kukaan muu kuin Tarzan. Pian on Goro
Numan kidassa, eikä meillä sitten enää ole valoa, senjälkeen kun Kudu
on mennyt pesäänsä. Miten voimme tanssia dum-dumia ilman Goron valoa?"

Apinat vapisivat ja uikuttivat. Kaikki luonnon voimien ilmiöt saivat
heidät aina kauhistumaan, sillä he eivät käsittäneet niitä.

"Menkää noutamaan Tarzania!" huudahti heistä eräs, ja sitten yhtyivät
kaikki huutoon: "Tarzan! Noutakaa Tarzan! Hän pelastaa Goron." Mutta
kuka suostuisi lähtemään pimeän viidakon läpi yöllä häntä hakemaan?

"Minä menen", tarjoutui Taug, ja hetkistä myöhemmin, hän oli kadonnut
manalamaiseen pimeyteen pientä, maansaartamaa lahdeketta kohti.

Ja odottaessaan heimo tarkkaili, kuinka Goroa hitaasti jyrsittiin. Nyt
oli Numa jo syönyt ison, puolipyöreän kappaleen. Joka tapauksessa
olisi Goro tyyten tuhoutunut, ennenkuin Kudu palaisi. Apinat värisivät
kuvitellessaan alituista pimeyttä öisin. He eivät voineet nukkua.
Rauhattomina he liikkuivat sinne tänne puiden oksilla, silmäillen
taivaallista Numaa, joka oli kauhealla ateriallaan, ja kuunnellen,
eivätkö Taug ja Tarzan saapuisi.

Goro oli melkein lopussa, kun apinat kuulivat heidän saapuvan puita
myöten, ja pian Tarzan Taugin seuraamana heilautti itsensä läheiseen
puuhun.

Apinamies ei tuhlannut aikaa turhiin puheisiin. Kädessään hänellä oli
pitkä jousensa ja selässään viini täynnä nuolia, myrkytettyjä nuolia,
jotka hän oli varastanut neekerien kylästä samoin kuin hän oli
varastanut jousenkin. Hän kiipesi isoon puuhun yhä korkeammalle,
kunnes hän oli hennolla oksalla, joka taipui hänen painostaan. Sieltä
hän saattoi nähdä taivaan selvästi ja esteettömästi. Hän näki Goron ja
sen tuhon, jonka nälkäinen Numa oli tehnyt kuun välkkyvälle pinnalle.

Kohottaen kasvonsa kuuhun päin Tarzan kajautti kauhistuttavan
haastehuutonsa. Heikosti kuului kaukaa leijonan vastaus. Apinat
vavahtelivat. Taivaallinen Numa oli vastannut Tarzanille.

Sitten apinamies sovitti jouseensa nuolen, jännitti sen kauas
taaksepäin ja tähtäsi sen kärjen taivaalla Goroa ahmivan Numan
sydämeen. Kuului voimakas helähdys, kun irti päästetty vasama
sinkoutui tummalle taivaalle. Yhä uudelleen Tarzan ampui nuolillaan
Numaa, ja koko ajan kyyristelivät Kertshakin heimon apinat lähellä
toisiaan pelon vallassa.

Vihdoin pääsi Taugilta huudahdus. "Katsokaa! Katsokaa!" hän kirkui.
"Numa on saanut surmansa. Tarzan on tappanut Numan! Katsokaa! Goro
tulee jälleen esille Numan kidasta." Ja todellakin tuli Goro
vähitellen jälleen näkyviin, mikä hänet sitten lieneekään niellyt,
olipa se sitten Numa, leijona, tai maapallon varjo. Mutta jos te
yrittäisitte vakuuttaa jollekulle Kertshakin heimon apinalle, että
joku muu kuin Numa oli vähällä niellä Goron sinä yönä tai että joku
muu kuin Tarzan pelasti heidän salaperäisen juhlamenojensa jumalan
kamalasta kuolemasta, niin se tuottaisi teille vaikeuksia -- ja
ottelun.

Ja niin palasi Apinain Tarzan Kertshakin heimon keskuuteen, ja
palatessaan hän astui pitkän askeleen kuninkuutta kohti, jonka hän
lopulta saavutti, sillä nyt pitivät apinat häntä itseään korkeampana
olentona.

Koko heimossa oli vain yksi, joka lainkaan epäili sitä, että Tarzan
oli merkillisellä tavalla ilmeisesti pelastanut Goron; ja se ainoa
oli, niin kummalliselta kuin se tuntuneekin, Apinain Tarzan.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tarzanin viidakkoseikkailuja - Seikkailuja Afrikan aarniometsissä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.