Title: Salainen puutarha
Author: Burnett, Frances Hodgson
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Salainen puutarha" ***


SALAINEN PUUTARHA

Kirj.

F. H. BURNETT

Suomentanut

Toini Swan



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1911.



SISÄLLYS:

 1. Ketään ei jäänyt.
 2. Mary-neiti, ärripää.
 3. Halki nummen.
 4. Martha.
 5. Käytävästä kuuluu huutoa.
 6. "Joku siellä huusi -- huusi varmasti!"
 7. Puutarhan avain.
 8. Punarinta näytti tietä.
 9. Näin merkillistä taloa ei ole toista.
10. Dickon.
11. Laulurastaan pesä.
12. "Saanko palasen maata?"
13. "Minä olen Colin".
14. Nuori radzha.
15. Pesää rakentamassa.
16. "En tahdot".
17. Raivokohtaus.
18. "Meidän on toimittava pian".
19. "Se on tullut!"
20. "Minä saan elää ikuisesti!"
21. Ben Weatherstaff.
22. Auringon laskiessa.
23. Taika.
24. "Naurakoot vain".
25. Verho.
26. "Äiti".
27. Puutarhassa.



FRANCES HODGSON BURNETT (1849-1924)


Frances Hodgson Burnett on nimeltään tämän kirjan tekijä -- kertoja,
joka on kirjoittanut viehättävät kirjat "Pikku lordi" ja "Pikku
prinsessa" ja joka Louisa M. Alcottin ja L. M. Montgomeryn rinnalla
kuuluu maailman suosituimpiin, jopa suorastaan klassillisiin
nuorisonkirjailijoihin.

Frances Hodgson (Hodgson oli hänen tyttönimensä) oli jo pikkutyttönä
verraton tarinoiden kertoja. Siitä saakka kun hän oppi kirjoittamaan,
hän pani paperille kertomuksiaan, kirjoitti vaikkapa hiilellä jollei
ollut lyijykynää, ja paperin puutteessa jopa lastuillekin.

Frances, joka oli syntynyt ja kasvanut Englannissa, muutti 16-vuotiaana
Amerikkaan. Silloin alkoi myös hänen kirjailijanuransa -- hän
oli päättänyt palauttaa perheensä varallisuuden kirjoittamalla
kirjoja. Hodgsonit olivat näet saaneet kamppailla köyhyyttä vastaan
aina siitä lähtien, kun isä Hodgson oli kuollut -- Frances oli
silloin vasta nelivuotias. Mutta ennen kuin Frances saattoi ruveta
kirjailijaksi, hänen täytyi ansaita rahat paperin, musteen ja
postimerkkien ostamiseen. Yhdessä sisartensa kanssa hän alkoi poimia
metsämarjoja ja myydä niitä kaupungissa, ja sillä tavalla saatiin rahaa
kirjoitustarvikkeita varten.

Frances kopioi 13-vuotiaana kirjoittamansa tarinan ja lähetti sen
erään aikakauslehden toimitukseen. Mutta kun toimittaja epäili, ettei
niin nokkela kertomus voinut olla hänen ikäisensä tytön kirjoittama,
Francesin täytyi sepittää uusi tarina verrattavaksi. Lopulta lehti
ottikin julkaistakseen molemmat jutut, ja Frances sai nostaa
ensimmäisen tekijänpalkkionsa, 35 dollaria.

Siitä pitäen Frances Hodgson kirjoitti hyvin ahkerasti noin 60 vuoden
ajan, kaikkiaan yli 50 teosta (enimmäkseen nuorisonkirjoja), jotka
saivat niin erinomaisen menestyksen, ettei sanaakaan siitä, mitä hän
kirjoitti, jäänyt myymättä. Hänen teoksiaan esitettiin sitä paitsi
näytelminä teattereissa ja elokuvina. -- Kirjailijatar meni Amerikassa
naimisiin kuuluisan lääkäri Burnettin kanssa ja sai kaksi poikaa,
joille hän heidän vartuttuaan luki kertomustensa käsikirjoituksia.

Yhtä työteliäs kuin rouva Burnett oli kirjailijana, yhtä puuhakas hän
oli auttaessaan muita ihmisiä. Hänellä oli hyvin lämmin sydän ja hän
otti syvästi osaa toisten suruihin ja vastoinkäymisiin. Avuliaisuus
saattoi hänet itsensä usein suuriin rahavaikeuksiin.



1.

KETÄÄN EI JÄÄNYT


Kun Mary Lennox lähetettiin Misselthwaite Manoriin setänsä luo, kaikki
olivat sitä mieltä, että hän oli harvinaisen ikävän näköinen pikku
tyttö, ja totta se olikin. Hänen kasvonsa olivat pienet ja kapeat,
vartalo hintelä ja hiekan värinen tukkakin perin ohut. Kasvot olivat
yrmeän näköiset ja väriltään kellertävät, sillä hän oli syntynyt
Intiassa ja sairastellut milloin mitäkin tautia.

Maryn isä oli toiminut virkamiehenä Intiassa, ja hän oli aina ollut
kiireissään tai sairaana hänkin. Äiti taas oli ollut kaunotar, joka ei
harrastanut juuri muuta kuin kutsuja ja iloista seuraelämää. Hän ei
ollut lainkaan toivonut lasta, ja siksi hän luovuttikin pikku tyttönsä
kokonaan aian, intialaisen lastenhoitajan, hoiviin. Tämä huomasi
piankin, että jos mieli pysyä rouvan -- memsahibin -- suosiossa,
oli lapsi pidettävä mahdollisimman paljon poissa näkyvistä. Niinpä
kärtyisä, ruma sairasteleva vauva eristettiin tykkänään vanhemmistaan,
ja kun hänestä kasvoi kärtyisä, sairasteleva pikku tyttö, häntä
pidettiin yhä heistä erillään.

Mary ei nähnyt juuri muita ihmisiä kuin mustia palvelijoita, ja kun
nämä aina tottelivat häntä ja antoivat hänelle kaikessa periksi,
jottei memsahib häiriintyisi ja hermostuisi hänen itkustaan, hän oli
kuusivuotiaana niin komenteleva ja itsekäs pikku otus kuin kuvitella
saattaa. Nuori englantilainen kotiopettajatar, joka tuli neuvomaan
tytölle lukemisen ja kirjoittamisen alkeita, ei voinut sietää Maryä,
vaan lähti talosta jo kolmen kuukauden kuluttua, eikä yksikään niistä
nuorista naisista, joita myöhemmin palkattiin samaan toimeen, pysynyt
edes niin kauan kuin ensimmäinen. Ellei lukeminen olisi Marystä ollut
hauskaa, hän ei olisi oppinut ensinkään aakkosia.

Eräänä painostavan helteisenä päivänä ollessaan noin yhdeksänvuotias
Mary heräsi hyvin pahantuulisena, ja vielä äreämmäksi hän kävi
huomatessaan, ettei vuoteen ääressä seisova palvelija ollutkaan hänen
aiansa.

-- Mitä sinä täällä teet? hän sanoi vieraalle naiselle. -- Et sinä saa
olla täällä. Lähetä tänne minun aiani pukemaan minua.

Nainen änkytti pelästyneen näköisenä, ettei aia voinut tulla, ja
kun Mary alkoi kiukuissaan lyödä ja potkia häntä, hän näytti yhä
säikähtyneemmältä ja toisti, ettei aia mitenkään voinut tulla neiti
sahibin luo.

Jotakin salaperäistä oli ilmassa sinä aamuna. Ei mikään sujunut niin
kuin ennen. Alkuasukaspalvelijoista osa oli kadonnut ja toiset hiipivät
tai kiiruhtivat hätäisinä paikasta toiseen. Mutta kukaan ei suostunut
kertomaan Marylle mitään eikä aiaakaan kuulunut. Jäätyään lopulta aivan
yksin Mary lähti puutarhaan ja alkoi leikkiä kuistin vieressä kasvavan
puun alla. Hän oli tekevinään kukkapenkkiä, ja pistellessään suuria
tulipunaisia hibiscuksen kukkia pieniin multakumpuihin hän ärtyi yhä
enemmän ja jupisi itsekseen sapekkaita sanoja, jotka oli tarkoitettu
Saidielle kun tämä palaisi.

-- Sika! Sika! Emäsika! hän sanoi, sillä pahemmin ei voi alkuasukkaita
loukata kuin sättimällä heitä siaksi.

Hän kyyrötti siinä suu mutrussa ja hoki herjaavia sanojaan yhä
uudelleen, kun hänen äitinsä tuli äkkiä kuistille nuoren vaaleaverisen
miehen seurassa. He juttelivat keskenään merkillisen matalalla äänellä.

Mary tunsi tuon poikamaisen nuoren miehen; hän oli hiljakkoin
Englannista Intiaan tullut upseeri. Tyttö tuijotti hartaasti häneen,
mutta vielä hartaammin äitiinsä. Niin hän aina teki, kun hänellä oli
tilaisuus nähdä äitiään, sillä memsahib -- siksi Marykin tavallisesti
sanoi häntä -- oli pitkä, kaunis, solakka olento, jolla oli aina yllään
ihmeen kaunis puku. Hänen hiuksensa olivat kuin taipuisaa silkkiä,
pieni soma nenä näytti hiukan halveksivalta ja suurissa silmissä päilyi
alati nauru. Hänen vaatteensa olivat ohuet ja hulmuavat, "täynnä
pitsejä", sanoi Mary. Tänä aamuna ne näyttivät hulmuavan vieläkin
enemmän kuin tavallisesti, mutta silmät eivät nyt nauraneet. Suurina ja
rukoilevina ne tarkastivat nuoren upseerin kasvoja.

-- Onko se niin vaarallista? Todellako? Mary kuuli hänen kysyvän.

-- Se on kerrassaan hirveätä, vastasi nuori upseeri ääni värähtäen. --
Hirveätä, rouva Lennox. Teidän olisi pitänyt lähteä vuoristoon jo kaksi
viikkoa sitten.

Memsahib väänteli käsiään.

-- Voi, tietysti minun olisi pitänyt! hän sanoi. -- Mutta minä hupsu
halusin jäädä noihin typeriin päivälliskutsuihin!

Samassa palvelijain asunnoista alkoi kuulua äänekkäitä valituksia, niin
kaameita, että hän tarrautui nuoren miehen käsivarteen. Maryä värisytti
päästä jalkoihin.

-- Mitä se on? Mitä se on? änkytti rouva Lennox.

-- Joku on kuollut, vastasi nuori upseeri. -- Ette sanonut, että se
raivoaa jo omien palvelijoittennekin keskuudessa.

-- En tiennyt sitä! äännähti memsahib. -- Tulkaa! Tulkaa! Ja hän
kääntyi kiireesti ja juoksi sisään.

Tämän jälkeen sattui monta kammottavaa tapausta ja aamun
käsittämättömät yksityiskohdat selvisivät Marylle. Kolera oli levinnyt
paikkakunnalle ja ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä. Aia oli sairastunut
yöllä, ja palvelijain majoista kuuluvat valitushuudot merkitsivät, että
hän oli juuri heittänyt henkensä. Samana päivänä kuoli kolme muuta
palvelijaa ja toiset riensivät pakoon kauhun valtaamina. Kaikissa
bungalow'issa voihki kuolevia.

Toisena päivänä, kun hämmennys ja sekasorto olivat pahimmillaan, Mary
pysytteli lastenkamarissa kaikkien unohtamana. Ei kukaan ajatellut eikä
kaivannut häntä, eikä hän tiennyt lainkaan mitä talossa tapahtui. Päivä
kului itkemiseen ja nukkumiseen. Mary tajusi vain, että sairaita oli
kaikkialla, ja hänen korviinsa kuului salaperäisiä, kammottavia ääniä.

Kerran hän hiipi ruokasaliin, mutta siellä ei ollut ketään. Kesken
jäänyt päivällinen oli vielä pöydällä, ja näytti siltä, kuin
aterioitseville olisi äkkiä tullut kiireinen lähtö.

Tyttö söi hiukan hedelmiä ja keksejä ja tyhjensi janoonsa melkein
täyden viinilasin. Viini oli makeata, eikä hän tiennyt kuinka
väkevää se oli. Niinpä hän piankin kävi nuokkuvan uniseksi ja palasi
lastenkamariin palvelijain majoista kuuluvien huutojen ja askelten
töminän säikyttämänä. Häntä nukutti niin etteivät silmät pysyneet auki,
ja hän heittäytyi vuoteelleen tietämättä pitkään aikaan mitä hänen
ympärillään tapahtui.

Paljon tapahtuikin hänen raskaasti nukkuessaan, mutta ei mikään
häirinnyt häntä, eivät valitukset eivätkä askelet, kun kantamuksia
vietiin edestakaisin.

Herättyään hän makasi alallaan tuijottaen seinään. Talosta ei kuulunut
hiiskahdustakaan. Varmaan koko onnettomuus oli jo ohitse, kun mistään
ei enää kuulunut valituksia eikä askelia. Kukahan Marystä nyt pitäisi
huolta, kun hänen aiansa oli kuollut? Kai hän saisi toisen aian, ja
ehkä vielä sellaisen, joka osaisi kertoa uusia tarinoita. Hän olikin jo
lopen kyllästynyt entisiin.

Hoitajansa kuolemaa Mary ei itkenyt. Hän ei ollut kiintyväinen
lapsi eikä ollut ikinä välittänyt sanottavasti kenestäkään. Melu ja
hätäinen juoksu talossa sekä kolerasairaiden valitushuudot olivat vain
säikähdyttäneet häntä ja hän oli suutuksissaan siitä, ettei kukaan
näyttänyt muistavankaan häntä. Mutta jos kaikki olivat jo terveitä,
niin varmaan joku tulisi pian häntä katsomaan.

Mutta kukaan ei tullut, ja hänen maatessaan siinä odottamassa
hiljaisuus alkoi tuntua ahdistavalta. Matolta kuului kahinaa
ja kurottautuessaan katsomaan hän näki pienen tarhakäärmeen,
joka luikerteli pitkin lattiaa ja tarkasti häntä säkenöivillä
jalokivisilmillään. Maryä ei pelottanut, sillä se oli vaaraton pikku
eläin. Käärme näyttikin hätäisesti pyrkivän pois huoneesta; se puikahti
oven alle Maryn katsellessa sitä.

-- Kuinka lystikäs ja rauhallinen se on, tuumi Mary. -- Tuntuu siltä
kuin bungalow'ssa ei olisi muita kuin minä ja käärme.

Melkein samassa hän kuuli askelia kuistilta. Tulijat olivat miehiä
ja he juttelivat matalalla äänellä. Ei kukaan mennyt vastaan tai
puhutellut heitä, ja he kuuluivat aukaisevan ovia ja kurkistelevan
huoneisiin.

-- Kylläpä on kolkkoa! hän kuuli jonkun sanovan. -- Tuo kaunis
viehättävä nainen! Ja nähtävästi lapsikin on mennyt. Heillä kuului
olleen lapsikin, vaikkei häntä koskaan näkynyt.

Heidän avatessaan lastenkamarin oven pari minuuttia myöhemmin Mary
seisoi keskellä lattiaa. Siinä hän seisoi rumana ja kiukkuisena pikku
äkäpussina, sillä hänen alkoi olla nälkä ja hänestä oli häpeällistä,
että hänet oli näin jätetty oman onnensa nojaan. Ensimmäinen tulijoista
oli kookas upseeri, jonka Mary oli kerran nähnyt puhelevan isänsä
kanssa. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta, ja Maryn nähdessään
hän hätkähti yllättyneenä.

-- Barney! hän huudahti. -- Täällä on lapsi! Lapsi ihan yksin!
Tällaisessa paikassa! Ihme ja kumma, kuka hän mahtaa olla.

-- Minä olen Mary Lennox, sanoi tyttö suoristaen jäykästi selkäänsä.
Oli hyvin epäkohteliasta sanoa hänen isänsä bungalow'ta "tällaiseksi
paikaksi"! -- Minä nukahdin, kun kaikki sairastuivat koleraan ja
heräsin juuri. Miksi ei kukaan tule tänne?

-- Siinä on nyt tuo lapsi, jota ei kukaan ole ikinä nähnyt! huudahti
mies seuralaiselleen. -- Totisesti: hänet on unohdettu tänne!

-- Miksi minut on unohdettu! kivahti Mary jalkaansa polkien. -- Miksi
ei kukaan tule?

Nuori Barney-niminen mies katseli häntä surullisesti, ja Mary näki
hänen räpyttävän silmiään aivan kuin ne olisivat kostuneet.

-- Pikku raasu, hän sanoi. -- Ei ole jäljellä ketään joka tulisi.
Näin oudolla ja äkillisellä tavalla Mary sai tietää, ettei hänellä
ollut enää isää eikä äitiä. Molemmat olivat kuolleet yöllä, ja heidät
oli kannettu pois. Ne muutamat alkuasukaspalvelijat, jotka olivat
säästyneet sairaudelta, olivat lähteneet suin päin talosta muistamatta
ensinkään pientä neitiä. Siksipä kaikkialla olikin ollut niin
hiljaista. Mary ja kahiseva käärme olivat todella äsken olleet ainoat
elävät olennot koko bungalow'ssa.



2.

MARY-NEITI, ÄRRIPÄÄ


Marystä oli aina ollut hauskaa katsella äitiään ja ihailla häntä
kaukaa. Mutta kun äiti oli pysynyt hänelle melkein vieraana, ei ollut
ihme, ettei tyttö osannut häntä paljon ikävöidä. Oikeastaan hän ei
ikävöinyt ensinkään; umpimielisenä lapsena hän ei ajatellut juuri muuta
kuin itseään.

Jos Mary olisi ollut hiukan vanhempi, hän olisi varmaan miettinyt
huolissaan tulevaisuuttaan; hänhän oli jäänyt ypöyksin maailmaan.
Mutta hän oli vielä lapsi, eikä osannut kuvitellakaan, ettei hänestä
pidettäisi edelleen huolta niin kuin tähänkin asti. Hän oli jännittynyt
vain siitä, millaisten ihmisten luokse hän joutuisi, oltaisiinko
hänelle kohteliaita ja saisiko hän noudattaa omaa mieltään kuten
ollessaan aian ja muiden alkuasukaspalvelijain hoivissa.

Hän tiesi, ettei jäisi pitkäksi aikaa englantilaisen papin kotiin,
jonne hänet ensin vietiin. Ei hän tahtonutkaan jäädä. Pappi oli
köyhä ja hänellä oli viisi jotensakin samanikäistä lasta; heillä oli
tahraiset vaatteet ja he riitelivät alinomaa leluista. Mary ei voinut
sietää perheen epäsiistiä bungalow'ta ja oli lapsille niin tyly ja
ärtyisä, ettei kukaan heistä parin päivän kuluttua enää tahtonut
leikkiä hänen kanssaan. Toisena päivänä annettiin hänelle pilkkanimi,
joka sai hänet raivostumaan.

Basil sen alkuaan keksi. Basil oli ujostelematon pikku poika, jolla
oli siniset silmät ja terhakka pysty nenä, ja Mary inhosi häntä.
Tyttö leikki yksikseen puun alla samoin kuin sinäkin aamuna, jolloin
kolera puhkesi. Kun hän siinä taputteli pieniä multakumpuja ja
puutarhapolkuja, tuli Basil seisomaan hänen viereensä ja tarkkasi hänen
työtään hartaasti.

-- Miksi et tee siihen kiviläjää, ne voisivat olla olevinaan kallioita?
hän virkkoi äkkiä. -- Tuohon, juuri keskelle, ja hän kumartui
osoittamaan sormellaan.

-- Mene tiehesi! kirkaisi Mary. -- En voi sietää poikia. Mene tiehesi!

Basil näytti ensin suuttuvan, mutta sitten hän alkoi kiusoitella. Hän
kiusoitteli aina sisariaan. Hän hyppeli ja tanssi Maryn ympärillä,
väänteli kasvojaan, nauroi ja lauloi:

    "Mary-neiti ärripää
    miten kasvaa tarhas tää?
    Liljat, kaalit, orvokit
    kaikki rinnan istutit."

Hän lauloi sitä, kunnes toisetkin lapset kuulivat sen ja rupesivat
nauramaan, ja mitä äkäisemmäksi Mary tuli, sitä enemmän he lauloivat:
"Mary-neiti ärripää". Ja sen jälkeen he sanoivat häntä aina Mary-neiti
ärripääksi, usein hänelle itselleenkin.

-- Sinä saat lähteä kotiin loppuviikolla, sanoi Basil Marylle. -- Ja
siitä me olemme hyvillämme.

-- Niin minäkin olen, vastasi Mary. -- Missä on koti?

-- Hän ei tiedä, missä koti on! sanoi Basil seitsenvuotiaan mahtava
ylenkatse äänessään. -- Koti on tietysti Englanti. Isoäiti asuu siellä
ja Mabel-sisko lähetettiin hänen luokseen viime vuonna. Sinä et lähde
isoäitisi luo. Sinulla ei ole isoäitiä. Sinä lähdet setäsi luo. Hänen
nimensä on Archibald Craven.

-- En minä tiedä mitään hänestä, kivahti Mary.

-- Et tietenkään, vastasi Basil. -- Tytöt eivät koskaan tiedä mitään.
Kuulin isän ja äidin puhuvan hänestä. Hän asuu autiossa vanhassa
talossa eikä kukaan käy hänen luonaan. Hän on niin kiukkuinen, ettei
huoli ketään luokseen, ja vaikka huolisikin, niin kukaan ei menisi. Hän
on kyttyräselkäinen ja ihan kamala.

-- En usko sinua, sanoi Mary ja käänsi Basilille selkänsä tukkien
sormillaan korvansa, sillä hän ei tahtonut kuulla enempää.

Mutta jäljestäpäin hän mietiskeli pitkään asiaa, ja kun rouva
Crawford samana iltana kertoi hänelle, että hän saisi parin
päivän kuluttua matkustaa setänsä, herra Archibald Cravenin luo,
joka asui Misselthwaite Manorissa, hän näytti niin ynseältä ja
välinpitämättömältä, etteivät Crawfordit tienneet mitä hänestä ajatella.

-- Hän on raukka kovin ruma, sanoi rouva Crawford säälivästi,
kun Mary oli lähtenyt huoneesta. -- Ja äiti oli niin kaunis. Hän
oli käytökseltäänkin viehättävä, mutta Mary on niin ikävä ja
epäystävällinen, että harvoin näkee sellaista lasta. Lapset sanovat
häntä nykyään Mary-neiti ärripääksi, ja vaikka se on häijyä, voi sen
hyvin ymmärtää.

-- Ehkäpä Marykin olisi hiukan toisenlainen, jos hänen äitinsä olisi
vähän useammin näyttänyt lastenkamarissa kauniita kasvojaan ja sievää
käytöstään. On oikein surullista ajatella, että harvat ihmiset tiesivät
hänellä olleenkaan lasta.

-- Lieneekö hän koskaan edes katsellut tyttöä, huokasi rouva Crawford.
-- Hoitajansa kuoltua tuo pikku raukka jäi aivan turvattomaksi. Ja
palvelijat juoksivat tiehensä ja jättivät hänet ypöyksin autioon
bungalow'hon! Eversti McCrew sanoi, että hän ei ollut uskoa silmiään,
kun hän oven avatessaan näki tytön seisovan yksinään keskellä huonetta.

       *       *       *       *       *

Maryn huoltajana pitkällä merimatkalla oli eräs upseerin rouva, joka
matkusti Englantiin viemään lapsiaan kouluun. Rouvalla oli yllin kyllin
puuhaa omissa lapsissaan, ja hän oli mielissään, kun sai Lontoossa
luovuttaa Maryn herra Archibald Cravenin taloudenhoitajattarelle, joka
oli lähetetty noutamaan tyttöä. Taloudenhoitajattaren nimi oli Medlock.
Hän oli punakka ja tukeva, ja hänen mustat silmänsä tähystelivät
terävinä ympärilleen. Hänellä oli sinipunertava puku, musta,
ripsuilla koristettu silkkikaapu ja musta hattu, jonka sinipunertavat
samettikukat hyppivät hänen liikuttaessaan päätään. Mary ei pitänyt
hänestä ensinkään, mutta sehän ei ollut ihme, koska hän ei pitänyt
juuri kenestäkään. Sitä paitsi rouva Medlock ei näyttänyt liioin
välittävän hänestä.

-- Voi ihmettä, millainen pieni rääpäle! hän puuskahti. -- Ja joku
väitti, että hänen äitinsä oli kaunotar. Eipä hän tosiaankaan ole
tyttärelleen suuria peruja antanut.

-- Ehkäpä hän vanhemmaksi tultuaan muovautuu, sanoi upseerin rouva
hyväntahtoisesti. -- Kun hän ei vain olisi niin väritön ja ynseän
näköinen. Lapset muuttuvat kasvaessaan.

-- Kyllä hänen sitten onkin muututtava aika paljon, vastasi rouva
Medlock. -- Eikä Misselthwaite suinkaan ole sellainen paikka, missä
lapset kaunistuvat -- sen saatte uskoa.

He eivät tienneet Maryn kuulevan, sillä hän seisoi melko kaukana
hotellin ikkunan ääressä. Hän katseli raitiovaunuja, ajoneuvoja ja
ihmisiä, mutta seurasi koko ajan keskustelua ja oli hyvin utelias
tietämään, millainen hänen setänsä oli ja millainen se paikka, jossa
hän tulisi asumaan. Millainen oli kyttyräselkäinen ihminen? Hän ei
ollut koskaan nähnyt ketään kyttyräselkäistä. Ehkäpä sellaisia ei
Intiassa ollutkaan.

Jouduttuaan hoitajansa kuoltua toisten ihmisten pariin Mary oli alkanut
tuntea itsensä yksinäiseksi, ja hänen mielessään liikkui aivan uusia
ajatuksia. Hän oli alkanut pohtia, miksi hän ei milloinkaan ollut
tuntunut kenenkään lapselta, ei edes siihen aikaan, kun hänen isänsä ja
äitinsä olivat elossa. Toiset lapset näyttivät kuuluvan vanhemmilleen,
mutta hän ei ollut ikinä kuulunut kenellekään. Palvelijoita, ruokaa ja
vaatteita hänellä oli ollut, mutta ei kukaan ollut hänestä välittänyt.
Hän ei tiennyt sen johtuvan siitä, että hän itse oli töykeä ja
pahantuulinen. Muita hän kyllä usein piti epämiellyttävinä, mutta omaa
luonteenvikaansa hän ei huomannut lainkaan.

Punakka, arkipäiväisen näköinen rouva Medlock oli hattuineen kaikkineen
Maryn mielestä epämiellyttävin olento, jonka hän koskaan oli nähnyt.
Kun he seuraavana päivänä lähtivät matkalle Yorkshireen, hän asteli
asemasiltaa pää pystyssä koettaen pysytellä rouva Medlockista niin
loitolla kuin mahdollista, sillä hän ei tahtonut näyttää kuuluvansa
samaan seuraan. Häntä olisi suututtanut kovasti, jos ihmiset olisivat
luulleet, että hän oli rouva Medlockin tytär.

Mutta rouva Medlock välitti vähät Marystä ja hänen ajatuksistaan.
Hän oli niitä naisia, jotka "eivät voi sietää, että lapset ovat
nenäkkäitä". Hän ei ollut lähtenyt Lontooseen lainkaan mielellään,
sillä matka sattui juuri siksi päiväksi, jolloin hänen Maria-sisarensa
tytär vihittiin. Mutta hänellä oli mukava toimi ja hyvä palkka, ja
jos mieli pysyä herra Archibald Cravenin taloudenhoitajattarena, oli
viisainta noudattaa empimättä hänen käskyjään.

-- Kapteeni Lennox ja hänen vaimonsa ovat kuolleet koleraan, oli herra
Craven sanonut lyhyeen, kylmään tapaansa. -- Kapteeni Lennox oli
vaimoni veli ja minä olen heidän tyttärensä holhooja. Lapsi on tuotava
tänne. Teidän on mentävä Lontooseen häntä noutamaan.

Niinpä rouva Medlock sulloi pienen matkalaukkunsa täyteen ja lähti
matkaan.

Mary istui rautatievaunun nurkassa rumana ja kärttyisänä. Hänellä
ei ollut mitään luettavaa eikä katsottavaa, ja hän piteli laihoja,
mustiin käsineisiin verhottuja käsiään helmassaan. Mustassa puvussaan
hän näytti tavallistakin keltaisemmalta, ja suruhatun alta hapsottava
tukka oli ohut ja väritön. Noin ikävää ja hemmoteltua tenavaa en ole
eläissäni tavannut, mietti rouva Medlock. Hän ei ollut ikinä nähnyt
kenenkään lapsen istuvan niin hiljaa ja haluttomana, ja viimein hän
kyllästyi katselemaan murjottavaa tyttöä ja alkoi puhella kovalla,
kimeällä äänellään.

-- Kerronpahan tässä sinulle hiukan paikasta, mihin olet menossa, hän
sanoi. -- Oletko kuullut mitään sedästäsi?

-- En, vastasi Mary.

-- Eikö isäsi tai äitisi koskaan puhunut hänestä?

-- Ei, sanoi Mary otsaansa rypistäen. Hän muisti, etteivät hänen isänsä
ja äitinsä yleensä puhuneet hänelle mistään.

-- Hm, mutisi rouva Medlock tuijottaen hänen töykeihin pikku
kasvoihinsa. Tuokion verran hän oli vaiti, sitten hän aloitti uudelleen.

-- Voisinhan minä sinulle jotain kertoakin -- valmistaa sinua. Sinä
tulet merkilliseen paikkaan.

Mary ei virkkanut mitään. Rouva Medlockia näytti harmittavan tytön
näennäinen välinpitämättömyys, mutta hän veti syvään henkeään ja jatkoi:

-- Ei sen puolesta, onhan se komea ja suurellinen paikka, vaikka
vähän kolkko, ja herra Craven on tavallaan ylpeäkin siitä. Talo on
kuudensadan vuoden vanha, ja siinä on lähes sata huonetta, vaikka
useimmat ovat käyttämättä ja lukittuja. Ja tauluja siellä on, vanhoja
hienoja huonekaluja ja kaikenlaista tavaraa, joka on ollut siellä ties
kuinka kauan. Talo on nummen laidassa, mutta sitä ympäröi suuri puisto
ja puutarha -- vanhat puut, joiden oksat viistävät maata... Hän vaikeni
ja veti uudelleen henkeään. -- Mutta siinä onkin kaikki, hän päätti
äkkiä puheensa.

Mary oli alkanut kuunnella vasten tahtoaan. Kaikki tuntui olevan niin
erilaista kuin Intiassa, ja uusi oli hänestä aina jännittävää. Mutta
hän ei halunnut näyttää kiinnostustaan. Niinpä hän istui vaiti.

-- No niin, sanoi rouva Medlock. -- Miltä sinusta tuntuu?

-- Ei miltään, vastasi Mary. -- En tiedä mitään tuollaisista paikoista.

Rouva Medlockista pääsi lyhyt naurahdus.

-- Vai et! hän sanoi. -- Sinähän olet kuin vanha ihminen. Etkö lainkaan
välitä, millaista siellä on?

-- Eihän se ketään liikuta, välitänkö vai en, sanoi Mary.

-- Siinä sinä kyllä olet oikeassa, arveli rouva Medlock. -- Ei sitä
kukaan kysy. En todellakaan voi käsittää, mitä sinä Misselthwaite
Manorissa teet; setäsi kai arvelee pääsevänsä sillä keinoin
helpommalla. Ei hän itse aio vaivautua sinun tähtesi, se on kyllä varma.

Hän katkaisi puheensa ikään kuin älyten jotakin.

-- Hänen selkänsä on viallinen, hän sanoi. -- Sen takia hänellä kaikki
meni vinoon. Hän oli kitkerä ja ärtyisä nuori mies eikä voinut nauttia
rahoistaan ja suuresta maatilastaan ennen kuin meni naimisiin.

Unohtaen että oli aikonut näyttää välinpitämättömältä, Mary katsoi
häneen kysyvästi. Hän ei ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että
kyttyräselkäiset voisivat mennä naimisiin, ja oli hiukan hämmästynyt.
Rouva Medlock huomasi sen, ja koska hän oli puhelias nainen, hän jatkoi
yhä paremmalla vauhdilla.

-- Hänen rouvansa oli suloinen ja kaunis, ja herra Craven olisi
ilomielin noutanut hänelle ruohonkorren vaikka maailman toisesta
äärestä, jos hän olisi niin toivonut. Ei kukaan uskonut hänen menevän
naimisiin herra Cravenin kanssa, mutta hän meni, ja ihmiset sanoivat,
että hän otti miehen rahojen tähden. Mutta se ei ollut totta -- ei
missään tapauksessa, sanoi rouva Medlock hyvin päättävästi. -- Kun hän
kuoli --

Tahtomattaankin Mary hätkähti.

-- Voi, kuoliko hän? hän huudahti aivan vaistomaisesti. Hän oli juuri
muistanut ranskalaisen sadun poloisesta kyttyräselkäisestä miehestä ja
ihanasta prinsessasta, ja herra Archibald Craven rupesi äkkiä kovasti
säälittämään häntä.

-- Hän kuoli, vastasi rouva Medlock. -- Ja silloin herra Craven muuttui
vielä merkillisemmäksi kuin ennen. Hän ei välitä kenestäkään eikä
tahdo nähdä ketään. Hän on enimmäkseen matkoilla, ja kotona ollessaan
hän sulkeutuu läntiseen kylkirakennukseen eikä näyttäydy muille kuin
Pitcherille. Pitcher on jo vanha mies, mutta hän hoiti herra Cravenia
jo silloin, kun tämä oli lapsi ja tuntee hänen tapansa.

Tämä kaikki kuulosti peräti merkilliseltä, se oli kuin satua eikä
suinkaan herättänyt Maryssä iloisia toiveita. Talo, jossa oli sata
huonetta, melkein kaikki asumattomia ja lukittuja -- talo nummen
laidassa -- minkähänlainen tuo nummi olikaan? herätti sangen kaamean
mielikuvan. Entä tuo kyttyräselkäinen mies, joka sulkeutui telkien
taakse! Huulet yhteen puserrettuina Mary tuijotti ulos ikkunasta,
ja kun sade alkoi vihmoa ruutuun harmaita, vinoja vesiviiruja, ne
tuntuivat hänestä aivan luonnollisilta. Jos sedän kaunis rouva olisi
ollut elossa, hän olisi ehkä tuonut iloa taloon ja liehunut kuten hänen
oma äitinsä edestakaisin huoneissa ja käynyt kutsuissa yllään puku,
joka oli "täynnä pitsejä". Mutta hän oli mennyt hänkin.

-- Älä odota näkeväsi setääsi, sillä lyön vaikka vetoa, ettei hän halua
tavata sinua, sanoi rouva Medlock. -- Äläkä kuvittele, että siellä on
ihmisiä, jotka juttelevat kanssasi. Sinun täytyy leikkiä itseksesi ja
tulla toimeen omin neuvoin. Et saa juoksennella kaikissa huoneissa.
Sinulle sanotaan, missä saat olla ja missä et. Puutarhassa saat leikkiä
mielin määrin. Mutta talon seinien sisällä ollessasi älä kuljeksi
ympäri urkkimassa. Sitä ei Craven kärsi.

-- En minä aio urkkia, virkkoi pikku Mary, ja hänen säälin tunteensa
herra Archibald Cravenia kohtaan sammui yhtä äkkiä kuin se oli
herännytkin. Hänestä alkoi tuntua, ettei niin epämiellyttävä mies sen
parempaa kohtaloa ansainnutkaan kuin hänen osakseen oli tullut.

Ja hän käänsi kasvonsa rautatievaunun sateen liottamaa ikkunaa
kohti ja tuijotti ulos harmaaseen sadetulvaan, joka näytti jatkuvan
iankaikkisesti. Hän tarkasti sitä kauan ja tiukasti, kunnes sankka
harmaus yhä sakeni hänen silmissään ja hän nukahti.



3.

HALKI NUMMEN


Hän nukkui kauan aikaa. Sillä välin rouva Medlock osti eräältä asemalta
lounaskorin, ja Maryn herättyä he söivät kananpaistia, voileipiä ja
kuumaa teetä. Sade pieksi ikkunaruutuja entistä rajummin ja asemalla
seisojien sadetakit valuivat vettä noronaan. Junailija sytytti
lamput vaunussa, ja rouva Medlock reipastui koko lailla nautittuaan
osansa teestä ja kananpaistista. Hän söi vahvasti ja nukahti
sitten hänkin ruoan jälkeen. Mary tuijotti hänen hattunsa uhkeaan
nauharuusuun, kunnes nukahti uudelleen vaununnurkkaansa rapisevan
sateen tuudittamana. Oli jo aivan pimeä, kun hän taas heräsi. Juna oli
pysähtynyt eräälle asemalle ja rouva Medlock ravisteli häntä.

-- Oletpa sinä nukkunut kauan! hän sanoi. -- On jo aika herätä. Olemme
Thwaiten asemalla, ja meillä on edessämme pitkä ajomatka.

Mary nousi pystyyn ja koetti pitää silmänsä auki rouva Medlockin
kootessa tavarakääröjään. Tyttö ei tarjonnut apuaan, sillä Intiassa
alkuasukkaat aina kiirehtivät tarttumaan tavaroihin ja kantamaan ne, ja
Marystä oli aivan luonnollista, että toiset ihmiset palvelivat häntä.

Asema oli aivan pieni eikä junasta näyttänyt astuvan ulos muita kuin
he. Asemapäällikkö, rehevä, hyväntuulinen mies, tuli juttelemaan rouva
Medlockin kanssa. Hän puhui leveää Yorkshiren murretta.

-- Vai olette te palannut matkaltanne, hän sanoi. -- Ja pikkarainen on
tullut mukana.

-- Niin, siinähän hän on, vastasi rouva Medlock nyökäyttäen päätään
olkapäänsä yli Maryä kohti. -- Miten rouvanne jaksaa?

-- Hyvin vain. Hevonen on ulkopuolella teitä vastassa. Asemasillan
toisella puolella olevalla tiellä odottivat vaunut.

Ne olivat sirot ajoneuvot, ja Mary huomasi, että häntä vaunuihin
auttava palvelija oli hienoissa tamineissa. Hänen pitkä, kiiltävä
sadetakkinsa ja vedenpitävä hattunsa tihkuivat vettä.

Palvelija sulki vaunujen oven, kiipesi kuskipukille ajajan viereen, ja
sitten lähdettiin liikkeelle. Mary huomasi istuvansa mukavasti pehmeän
istuimen nurkassa, eikä häntä nyt ensinkään nukuttanut. Hän katseli
ikkunasta pimeään toivoen näkevänsä edes hiukan maisemaa, joka ympäröi
tuota rouva Medlockin kuvaamaa merkillistä paikkaa. Arka hän ei ollut
eikä häntä juuri pelottanut, mutta kukapa tiesi, mitä saattoi tapahtua
nummen laidalla olevassa talossa, jossa oli sata miltei asumatonta
huonetta.

-- Minkälaista on nummi? hän kysäisi yhtäkkiä rouva Medlockilta.

-- Katsele ulos ikkunasta kymmenen minuuttia, niin tiedät, vastasi
nainen. -- Meillä on viiden mailin ajomatka Misseliin nummen halki,
ennen kuin tullaan Manoriin. Paljon et pysty näin pimeässä näkemään,
mutta ehkä sentään jotain.

Mary ei kysellyt enempää vaan tyytyi tähystelemään ikkunasta.
Vaunujen lyhdyistä heijastuvan valon välähdellessä tien laitaan hän
silloin tällöin näki vilahduksen seudusta, jonka halki kuljettiin.
Asemalta lähdettyä oli ajettu läpi pienen kylän; sen talot hohtivat
valkoisina ja kapakan ikkunasta loisti valoa. Oli sivuutettu kirkko ja
pappila sekä pienen kauppapuodin ikkuna, jossa oli leluja, makeisia
ja kaikenmoista pikku rihkamaa. Kylän toisessa laidassa tultiin
maantielle, jonka varsilla oli pensasaitoja ja puita. Sen jälkeen ei
pitkään aikaan näkynyt mitään erikoista.

Lopulta hevoset hiljensivät vauhtia. Ajettiin ylämäkeä, ja samassa
pensasaidat ja puut hävisivät tien vieriltä. Ei näkynyt enää muuta kuin
sakeaa pimeyttä molemmin puolin. Mary kumartui eteenpäin ja litisti
kasvonsa ikkunaa vasten juuri kun vaunut saivat kovan sysäyksen.

-- No niin, nyt ollaan nummella, sanoi rouva Medlock. Vaunujen
lyhdyistä tulvehti kellertävää valoa kuoppaiselle tielle. Se näytti
kiemurtelevan pensaitten ja pitkin maata kasvavien matalien kasvien
läpi loputtomaan pimeyteen, joka tuijotti vastaan joka puolelta, edestä
ja takaa. Tuuli alkoi puhaltaa ja nostatti omituisen, hurjan, kohisevan
suhinan.

-- Eihän se ole -- eihän se ole meri? virkkoi Mary kääntyen
seuralaisensa puoleen.

-- Eihän toki, vastasi rouva Medlock. -- Eikä nummella ole peltoja eikä
vuoria, onpahan vain maileittain viljelemätöntä maata, jossa ei kasva
muuta kuin kanervaa ja sananjalkoja ja josta eivät muut eläimet löydä
ravintoa kuin lampaat ja villiponit.

-- Jos siinä olisi vettä, luulisin sitä mereksi, sanoi Mary. -- Se
kuohuu kuin meri juuri nyt.

-- Tuuli vain puhaltaa pensaikossa, virkkoi rouva Medlock. -- Autiota,
yksitoikkoista seutua tämä on, vaikka onhan sellaisiakin ihmisiä, jotka
pitävät siitä -- varsinkin kun kanervikko kukkii.

Yhä eteenpäin he ajoivat halki pimeän, ja vaikka sade oli tauonnut,
vinkui tuuli yhä herkeämättä nostattaen outoja ääniä heidän
ympärillään. Mäkeä ylös ja mäkeä alas tie kulki, ja usein vaunut
vierivät pienelle sillalle, jonka alitse vesi ryöppysi vuolaana
virtana. Marystä ajomatka tuntui loputtomalta, laaja kolkko nummi oli
hänestä kuin musta valtameri, jonka yli he ajoivat kapeata kangasta
pitkin.

-- En pidä tällaisesta, hän saneli itsekseen. -- En pidä tällaisesta,
ja hän pusersi ohuet huulensa yhteen tavallista tiukemmin.

Hevosten kavutessa kuoppaista mäkeä ylös alkoi pimeässä vilkkua valoa.
Rouva Medlock näki sen yhtä aikaa kuin Marykin ja huoahti helpotuksesta.

-- Kas, miten iloiseksi tuo valopahanen tekee, hän huudahti. -- Se
tulee ulkokartanon ikkunasta. Kohta saamme kupin kuumaa teetä.

Kului aikaa ennen kuin he saivat teensä, sillä portilta oli vielä kaksi
mailia ajomatkaa puiston läpi pitkin lehtokujaa, jossa korkeiden puiden
latvat melkein koskettivat toisiaan, niin että tuntui kuin olisi ajettu
läpi pitkän, pimeän kaariholvin.

Holvista tultiin aukealle paikalle, ja vaunut pysähtyivät kivipihan
ympäröimän tavattoman pitkän, mutta matalan talon eteen. Ensin se
näytti aivan pimeältä, mutta astuessaan ulos vaunuista Mary huomasi
eräästä yläkerran nurkkahuoneen ikkunasta tuikkivan himmeän valon.

Rakennuksen pääovi oli suunnattoman suuri, tehty jykevistä, omituisesti
yhteen liitetyistä tammilaudoista, joita pönkittivät isot rautanaulat
ja tukevat rautatelat. Se aukeni avaraan halliin, jonka hämärässä
valaistuksessa haarniskat ja seinillä riippuvat muotokuvat näyttivät
niin aavemaisilta, ettei Maryn tehnyt ensinkään mieli katsella niitä.
Hän tunsi olevansa pieni, hylätty, yksinäinen olentoraukka, ja pieneltä
ja yksinäiseltä hän näyttikin seisoessaan siinä kivilattialla mustassa
puvussaan.

Laiha, siistin näköinen vanha mies seisoi ovea avaavan miespalvelijan
vieressä.

-- Teidän on vietävä lapsi huoneeseensa, hän puhui puolittain
kuiskaamalla. -- Ei hän halua nähdä tyttöä. Hän lähtee huomisaamuna
Lontooseen.

-- Hyvä on, herra Pitcher, vastasi rouva Medlock. -- Kyllä minä
järjestän asiat, kun vain tiedän, miten niiden pitää olla.

-- Teidän on järjestettävä niin, ettei herra Craven tule häirityksi ja
ettei hän näe, mitä hän ei halua nähdä, sanoi herra Pitcher.

Ja niin Mary Lennox vietiin ensin leveitä portaita ylös ja sitten läpi
käytävän ja sitten taas portaita ylös vielä kahden muun käytävän läpi,
kunnes ovi avattiin ja hän huomasi olevansa huoneessa, missä takkatuli
räiskyi ja pöydälle katettu illallinen odotti häntä.

Rouva Medlock virkkoi kursailematta:

-- No niin, nyt olet perillä. Tässä ja viereisessä huoneessa saat asua
-- ja niissä sinun on pysyttävä. Pidä se mielessäsi!

Tällainen oli Maryn tulo Misselthwaite Manoriin, eikä hän arvatenkaan
ollut milloinkaan ennen elämässään ollut niin ärripäällä kuin nyt.



4.

MARTHA


Aamulla hän heräsi siihen, että nuori palvelustyttö puhalteli
äänekkäästi takan hiillokseen kyyhöttäen polvillaan uunimatolla. Mary
seurasi häntä hetken ja alkoi sitten katsella ympärilleen. Hän ei
koskaan ennen ollut nähnyt sellaista huonetta; se oli hänen mielestään
niin merkillinen ja synkkä. Seiniä peitti metsämaisemaa kuvaava
gobeliinikangas. Puiden alla oli ihmisiä oudonnäköisissä pukimissa
ja etäällä näkyi vilahdus ritarilinnan torninhuipuista. Siellä oli
metsästäjiä ja hevosia, koiria ja hienoja naisia. Marystä tuntui aivan
siltä kuin hän olisi ollut metsässä heidän seurassaan. Korkeasta
ikkunasta hän saattoi nähdä laajan puuttoman maiseman; se muistutti
suuresti jylhää, sinipunertavalle vivahtavaa merta.

-- Mitä tuo on? hän sanoi viitaten kädellään ikkunaa kohti. Martha,
nuori sisäkkö, nousi ja osoitti Maryn katsetta seuraten hänkin
sormellaan.

-- Tuo tuossako? hän sanoi.

-- Niin.

-- Nummihan se on, virkkoi tyttö hyväntahtoisesti virnistäen. -- Mitäs
pidät siitä?

-- En voi sietää sitä, sanoi Mary.

-- No, sinä et ole tottunut siihen, sanoi Martha palaten takaisin
takkavalkean ääreen. -- Se on mielestäsi liian suuri ja autio. Mutta
vielä sinä opit pitämään siitä.

-- Pidätkö sinä? kysäisi Mary.

-- Totta kai, vastasi Martha reippaasti uuninristikkoa kiillottaen. --
Oikeinhan minä rakastan sitä. Eikä se ole ollenkaan autio. Siellähän
kasvaa vaikka mitä ja tuoksuu mahdottoman hyvältä. Keväällä ja kesällä,
kun kanervat ovat kukassa, se on ihmeen kaunis. Se tuoksuu melkein kuin
hunaja ja siellä on puhdasta ja raitista -- ja taivas tuntuu olevan
korkealla ja mehiläiset ja leivoset pitävät sellaista hauskaa ääntä,
surisevat ja laulavat. Semmoista täällä on! En minä tahtoisi nummea
jättää, en mistään hinnasta.

Mary kuunteli häntä totisena ja hämmästyneenä. Tämä tyttö oli aivan
erilainen kuin intialaiset alkuasukkaat, joihin hän oli tottunut.
He olivat kuuliaisia ja nöyristeleviä eivätkä rohjenneet puhutella
isäntäväkeään vertaisinaan. Intialaisia palvelijoita ei koskaan
pyydetty tekemään mitään, heitä komennettiin. Ei heille, sanottu
"olkaa hyvä" ja "kiitos". Suuttuessaan Mary oli aina läimäyttänyt aiaa
vasten kasvoja. Hän olisi tahtonut tietää, mitä tämä tyttö tekisi, jos
joku läimäyttäisi häntä vasten kasvoja. Hän oli pullea, punaposkinen
ja hyväntahtoisen näköinen, mutta hänen käytöksensä ja puhetapansa
oli pelotonta, eikä ollut ensinkään varmaa, ettei hän voisi lyödä
läiskäyttää takaisin -- jos lyöjä sattuisi olemaan vain pikku tyttö.

-- Sinä olet merkillinen palvelija, hän sanoi tyynyjensä nojasta
jotensakin ylväästi.

Martha istui kyykkysillään ja nauroi näyttämättä vähääkään
loukkaantuneelta.

-- Niinpä kai, tiedänhän minä sen, hän vastasi. -- Jos Misselthwaitessa
olisi mahtava emäntä, en minä kelpaisi edes sisäkön apulaiseksi. Minä
olisin navetan puolella enkä huoneita siivoamassa. Minä olen maalainen
ja puhunkin maalaisesti. Mutta tämä talo on kovin eriskummallinen,
vaikka on mukamas olevinaan niin hieno. Ei täällä tunnu olevan isäntää
eikä emäntää, ei muita kuin herra Pitcher ja rouva Medlock. Herra
Craven ei tahdo täällä ollessaankaan tietää mistään, ja harvoinhan
hän täällä käykin Rouva Medlock antoi minulle tämän paikan pelkkää
hyvyyttään. Hän sanoi, ettei koskaan olisi voinut sitä tehdä, jos
Misselthwaite olisi ollut samanlainen kuin muut hienot kartanot.

-- Tuleeko sinusta minun palvelijani? kysyi Mary yhtä lyhyesti ja
käskevästi kuin hänen tapansa oli ollut Intiassa.

Martha alkoi uudelleen kiillottaa uuninristikkoa.

-- Minä olen rouva Medlockin palvelija, hän sanoi mahtavasti. -- Ja hän
on herra Cravenin. Mutta minun on määrä tehdä sisäkön töitä ja auttaa
sinua hiukan. Mutta ethän sinä paljon apua tarvitse.

-- Kuka minut pukee? kysyi Mary.

Martha asettui uudelleen kyykylleen ja tuijotti Maryyn.

-- Etkö osaa itse pukeutua? hän puhkesi ällistyneenä sanomaan.

-- En, vastasi Mary hyvin närkästyneenä. -- En ole eläissäni pukenut
itse. Tietenkin aiani puki minut joka aamu.

-- Vai niin, no onpa sitten jo aika oppia, sanoi Martha nähtävästi
vähääkään aavistamatta olevansa häikäilemätön. -- Sinulle tekee vain
hyvää oppia tulemaan toimeen omin päin. Äiti sanoo aina, ettei olisi
ihme, vaikka herrasväen lapsista tulisi minkälaisia hupsuja -- kun
niillä on aina hoitajat kintereillään ja kun niitä pestään ja puetaan
ja viedään ulos kävelylle kuin nukkeja.

-- Intiassa on aivan toisin, sanoi Mary halveksivasti. Tämä oli hänestä
sietämätöntä.

Mutta Martha ei nolostunut.

-- Niinpä kyllä, tiedänhän minä, että toisin siellä on, hän vastasi
melkein säälivästi. -- Siellähän on paljon mustia ja vain vähän
valkoisia ihmisiä. Kun kuulin, että sinun piti tulla Intiasta, luulin
sinuakin mustaksi.

Mary hypähti raivostuneena pystyyn vuoteessaan.

-- Mitä? hän kirkaisi. -- Mitä? Sinä luulit, että minä olen musta
alkuasukas! Sinä -- sinä emäsika!

Martha ällisteli ensin ja näytti sitten tulistuneelta.

-- Ketä sinä siaksi sätit? hän sanoi. -- Ei sinun tarvitse noin
kovasti kiukustua. Ei nuoren herrasneidin sovi puhua tuolla tavoin.
Enkä minä vihaa mustia yhtään. Lähetyssanomissakin kerrotaan vähän
väliä, kuinka jumalisia ne ovat. Aina niissä sanotaan, että musta on
ihminen ja meidän veljemme. En ole eläissäni nähnyt mustaa, ja minä
ihastuin, kun luulin kerrankin saavani nähdä yhden aivan läheltä. Kun
tänä aamuna tulin huoneeseesi tulta sytyttämään, hiivin vuoteellesi ja
vedin varovasti peiton päältäsi katsellakseni sinua. Mutta Martha sanoi
pettyneenä, et sinä ollut sen mustempi kuin minäkään -- vaikka oletkin
aika keltainen.

Mary ei edes koettanut hillitä raivoaan ja pettymystään.

-- Sinä luulit minua intialaiseksi! Kuinka sinä uskalsit? Sinä et tiedä
mitään Intiasta. Sinä et tiedä mitään!

Hänen raivonsa vain kiihtyi tytön ällistellessä häntä mykkänä ja
äkkiä hän tunsi olevansa niin hirvittävän yksinäinen, niin kaukana
kaikesta, mitä hän ymmärsi ja mikä ymmärsi häntä, että hän heittäytyi
kasvoilleen tyynyille ja puhkesi kiihkeisiin nyyhkytyksiin. Hän itki
niin hillittömästi, että hyväntahtoinen Martha ihan pelästyi ja rupesi
säälimään häntä. Hän astui vuoteen luo ja kumartui Maryn puoleen.

-- Älähän toki tuolla tapaa itke! hän pyyteli. -- Älä toki. Totta sinä
puhuit, en minä tiedä mitään. Anna hyvä ihminen anteeksi ja lakkaa
itkemästä!

Marthan maalaisessa puhetavassa oli niin paljon teeskentelemätöntä
ystävällisyyttä, että se alkoi vaikuttaa Maryyn. Vähitellen hän lakkasi
itkemästä ja makasi hiljaa. Martha huoahti helpotuksesta.

-- Nyt on jo aika nousta sängystä, hän sanoi. -- Rouva Medlock sanoi,
että minä saan tuoda ateriasi tähän viereiseen huoneeseen. Se on
muutettu lastenkamariksi sinua varten. Minä autan sinua pukemisessa,
jos nouset sängystä. Jos napit ovat selässä, et osaa itse napittaa
niitä.

Päätettyään lopultakin nousta Mary huomasi Marthan ottavan
vaatekaapista puvun, jota hänellä ei ollut yllään eilisiltana.

-- Ei se ole minun, hän sanoi. -- Minun on musta.

Hän katseli arvioiden Marthan käsissä olevaa paksua valkoista
villatakkia ja pukua ja sanoi sitten kylmän hyväksyvästi:

-- Nuo vaatteet ovat kauniimmat kuin minun.

-- Nämä sinun on pantava päällesi, vastasi Martha. -- Herra Craven
käski rouva Medlockin ostaa ne Lontoosta. Hän sanoi: "En tahdo,
että lapsi kuljeskelee täällä mustana kuin mikäkin kadotettu sielu.
Paikka tulee entistäkin kolkommaksi. Pukekaa hänet kirjaviin." Äiti
sanoi ymmärtävänsä mitä hän tarkoitti. Äiti tietää aina, mitä ihmiset
tarkoittavat. Ei hän itsekään pidä mustasta.

-- En voi sietää mustia vaatteita, sanoi Mary. Kummallakin oli yhtä ja
toista opittavaa pukemisen aikana.

Martha oli tottunut napittamaan siskojensa vaatteita, mutta hän ei
ollut ikinä nähnyt kenenkään lapsen seisovan liikkumatta odottamassa,
että toinen suorittaisi kaiken hänen puolestaan, aivan kuin hän itse
olisi vailla käsiä ja jalkoja.

-- Miksi et pistä itse kenkiä jalkaasi? hän sanoi, kun Mary tyynesti
kurotti esiin jalkansa.

-- Aia pani ne aina jalkaani, vastasi Mary ihmeissään. -- Niin oli
tapana.

Hän sanoi hyvin usein -- "niin oli tapana". Intialaiset palvelijat
sanoivat aina niin. Jos heitä käskettiin tekemään jotakin, jota
heidän esi-isänsä eivät olleet tehneet tuhansien vuosien aikana, he
silmäilivät käskijää lempeästi ja sanoivat: "Niin ei ole tapana", ja
silloin ei asiasta kannattanut sen enempää väitellä.

Mary oli todella tottunut seisomaan pukemisen kestäessä niin kuin
"oli tapana" jäykkänä ja liikkumattomana. Mutta tänä aamuna hänestä
alkoi tuntua, että hänen oli Misselthwaite Manorissa opittava aika
paljon uutta -- muun muassa vetämään itse jalkaansa sukat ja kengät
sekä korjaamaan tavarat, joita hän pudotteli. Jos Martha olisi
ollut hyvin opetettu, hieno kamarineiti, hän olisi ollut nöyrempi
ja kunnioittavampi käytökseltään ja hän olisi tiennyt, että hänen
toimiinsa kuului hiusten harjaaminen ja kenkien napittaminen ja
pudonneiden esineiden korjaaminen lattialta. Mutta hän oli vain
kouluttamaton yorkshirelainen maalaistyttö; hän oli kasvanut salomaan
mökissä pikku veljiensä ja siskojensa parissa, jotka eivät koskaan
olleet voineet muuta kuvitellakaan kuin että heidän oli huolehdittava
itsestään ja kapaloissa itkevistä tai konttaavista sisaruksistaan.

Jos Mary Lennox olisi ollut herkkä nauramaan, ei Marthan puhetulva
olisi voinut olla huvittamatta häntä, mutta hän kuunteli sitä
haluttomasti ja ihmetteli tytön kursailematonta käytöstä. Marthan
puhua pärpättäessä hyväntahtoiseen, tuttavalliseen tapaansa hän alkoi
kuitenkin vähitellen kiinnittää huomiota siihen mitä tämä sanoi.

-- Voi sentään, kun näkisit ne kaikki, Martha jutteli. -- Meitä on
kaksitoista ja isä ansaitsee vain kuusitoista shillinkiä viikossa. Äiti
on usein helisemässä, arvaahan sen, kun pitää hankkia puuroa kaikille.
Lapset piehtaroivat nummella ja leikkivät siellä kaiken päivää ja äiti
sanoo, että nummi-ilma lihottaa. Hän sanoo, että he osaavat syödä
ruohoa niin kuin nummen villit ponit. Dickon-veikko on kahdentoista
vuoden vanha, ja hän on ottanut kiinni nuoren ponin, jota hän pitää
omanaan.

-- Mistä hän sai sen kiinni? kysyi Mary.

-- Nummelta hän sen löysi. Se oli emonsa kanssa, se oli aivan pieni ja
hän alkoi kesyttää sitä ja antoi sille milloin palasen leipää, milloin
tuoretta ruohoa. Se on niin kiintynyt Dickoniin, että seuraa hänen
kintereillään ja antaa hänen nousta selkäänsä. Dickon on kiltti poika
ja eläimet ovat hulluina hänen peräänsä.

Marylla ei ollut koskaan ollut omaa lemmikkieläintä, vaikka hän oli
aina sitä halunnut. Niinpä Dickon alkoi häntä jotenkin kiinnostaa,
ja se oli jo terveiden tunteiden sarastusta, hän kun oli tähän
saakka ollut kiinnostunut vain omasta itsestään. Tultuaan viereiseen
huoneeseen, joka oli tehty lastenkamariksi, hän huomasi, että se oli
jotensakin saman näköinen kuin se, missä hän oli nukkunut. Se ei ollut
kalustettu lapsia, vaan aikuisia varten. Siellä oli synkkiä vanhoja
tauluja ja vanhoja jykeviä tuoleja. Keskellä huonetta oli pöydälle
katettu maukas, vankka aamiainen. Mutta hänellä oli aina ollut huono
ruokahalu, ja Marthan asettaessa ensimmäisen lautasen hänen eteensä
hänen katseensa ilmaisi muutakin kuin välinpitämättömyyttä.

-- En halua, hän sanoi.

-- Et halua puuroa! puuskahti Martha epäuskoisena.

-- En.

-- Et tiedä kuinka hyvää se on. Tiputa päälle vähän siirappia tai
sokeria.

-- En halua, toisti Mary.

-- Vai et! sanoi Martha. -- Minä en voi sietää, että Jumalan viljaa
halveksitaan. Ollapa meidän lapset tämän pöydän ääressä, niin he
tyhjentäisivät vadit tuossa tuokiossa.

-- Miksi? kysäisi Mary kylmästi.

-- Miksi? äännähti Martha. -- Siksi että he ovat tuskin koskaan
eläessään syöneet vatsaansa täyteen. He ovat niin nälkäisiä kuin haukan
ja ketun poikaset.

-- En tiedä, millaiselta tuntuu olla nälkäinen, sanoi Mary
välinpitämättömästi.

Martha näytti närkästyneeltä.

-- Vai niin, sittenhän sinun olisi hyvä kokea sekin. Sen näkee
selvästi, virkkoi hän kursailematta. -- En voi olla suuttumatta, kun
näen ihmisten töllistelemässä hyvää ruokaa ja juomaa. Voi toki, ollapa
vain Dickonilla, Filillä, Janella ja niillä muilla edes hiukankaan tätä
hyvää.

-- Miksi et vie sitä kotiisi heille? ehdotti Mary.

-- Eihän se ole minun, vastasi Martha loukkaantuneena. -- Eikä tänään
ole vapaapäivänikään. Kerran kuukaudessa minulla on vapaapäivä. Silloin
käyn kotona ja toimitan siellä kaikki askareet, että äiti saa vähän
levätä.

Mary joi hiukan teetä ja söi palasen marmelaatilla siveltyä
paahtoleipää.

-- Pukeudu lämpimästi ja juokse ulos leikkimään, sanoi Martha. -- Siitä
sinä reipastut ja vatsasikin alkaa vielä kurnia nälästä.

Mary astui ikkunan luo. Hän näki puutarhan käytävineen ja suurine
puineen, mutta kaikki näytti viluiselta ja kylmältä.

-- Ulos! Mitä minä ulkona tällaisena päivänä?

-- No niin, pysy sitten sisällä, mutta mitä sinä aiot täällä puuhailla?

Mary silmäili ympärilleen. Hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Sisustaessaan lastenkamaria rouva Medlock ei ollut ajatellut
hauskuutta. Kannatti ehkä sittenkin mennä puutarhaa tarkastamaan.

-- Kuka lähtee kanssani? kysäisi hän. Martha oli ihmeissään.

-- Sinun täytyy lähteä yksinäsi, hän vastasi. -- Täytyy oppia
leikkimään kuten muutkin lapset, joilla ei ole veljiä eikä sisaria.
Dickon-veikko menee yksinään nummelle ja leikkii siellä tuntikausia.
Siellä hän sai poninkin ystäväkseen. Nummella käyvät lampaatkin
tuntevat hänet ja linnut tulevat nokkimaan ruokaa hänen kädestään.
Oli leipää vaikka kuinka niukalti, niin aina häneltä liikenee murunen
noille ystäville.

Tuo tuntematon Dickon sai Maryn tekemään päätöksensä, vaikka hän itse
ei sitä tiennyt. Mary ilmoitti menevänsä ulos. Poneja ja lampaita ei
puutarhassa tosin ollut, mutta sen sijaan kyllä lintuja. Ne olivat
tietenkin toisen näköisiä kuin Intian linnut ja niitä oli ehkä
huvittavaa katsella.

Martha nouti hänen päällystakkinsa ja hattunsa, toi hänelle tukevat
pikku kengät ja vei hänet sitten alakertaan.

-- Mene tuota tietä, niin tulet puutarhaan, hän sanoi viitaten
pensasaidan verhoamassa muurissa olevaan porttiin. -- Kesäaikaan
siellä on runsaasti kukkia, mutta nyt siellä ei kuki mikään. Hän
näytti epäröivän silmänräpäyksen ja lisäsi sitten: -- Osa puutarhaa on
lukittu. Kukaan ei ole ollut siellä kymmeneen vuoteen.

-- Miksi? pääsi Maryltä.

-- Herra Craven sulki sen, kun hänen vaimonsa kuoli. Hän ei salli
kenenkään mennä sisään. Se oli rouvan puutarha. Hän lukitsi oven ja
kaivoi kuopan, johon hän hautasi avaimen. Rouva Medlock kuuluu huutavan
-- minun täytyy juosta.

Hänen mentyään Mary pyörähti käytävälle, joka johti pensasaidan
portille. Hänen ajatuksensa kiertelivät puutarhassa, jota ei kukaan
ollut nähnyt kymmeneen vuoteen. Hän mietti, miltä se mahtoi näyttää
ja olikohan siellä vielä kukkia elossa. Astuttuaan pensasaidan
portista sisään hän huomasi olevansa suuressa puutarhassa, missä oli
laajoja ruohokenttiä ja kiemurtelevia käytäviä. Siellä oli puita ja
kukkapenkereitä ja omituisen muotoisiksi leikeltyjä ikivihantapensaita
ja vanha harmaa suihkulähde keskellä suurta lampea. Tämä ei ollut
lukittu puutarha. Miten oli mahdollista lukita puutarhaa? Puutarhaanhan
saattoi aina mennä.

Tätä juuri miettiessään hän näki kulkemansa tien päässä muratin
verhoaman pitkähkön muurin. Hän ei ollut vielä tutustunut Englantiin
niin paljon, että olisi tiennyt tulevansa keittiöpuutarhaan, jossa
kasvoi vihanneksia ja hedelmiä. Hän kulki kohti muuria ja huomasi
muratin keskellä vihreän oven, joka oli auki. Tämä ei tiettävästi ollut
kielletty puutarha. Hän saattoi siis mennä portista.

Puutarhaan tultuaan hän näki, että sitä ympäröi muuri joka puolelta ja
että tällaisia muurien ympäröimiä toisiinsa avautuvia puutarhoja oli
useita. Muurien vierustoilla kasvoi hedelmäpuita; pensaiden ja polkujen
välissä oli talvivihannespenkkejä ja laseilla peitettyjä lavoja. Maryn
mielestä kaikki näytti autiolta ja rumalta. Kesällä täällä oli ehkä
hauskempaa, kun kaikki oli vihreätä, mutta nyt ei ollut kaunista.

Samassa astui viereisen puutarhan portista sisään vanha mies lapio
olalla. Hän näytti hämmästyvän nähdessään Maryn ja kosketti sitten
lakkiaan. Hänen jurot vanhat kasvonsa ilmaisivat tyytymättömyyttä, kun
hän näki Maryn -- eikä ihmekään, sillä Mary puolestaan oli tyytymätön
hänen puutarhaansa, ja se kuvastui selvästi Mary-ärripään kasvoiltakin.

-- Mikä paikka tämä on? hän kysyi.

-- Vain yksi keittiöpuutarhoista, vastasi mies.

-- Entä tuo? jatkoi Mary viitaten toiseen vihreään oveen.

-- Sekin on keittiöpuutarha, kuului lyhyt vastaus. -- Muurin toisella
puolella on vielä yksi ja sen takana on hedelmäpuutarha.

-- Saako sinne mennä? kysyi Mary.

-- Saahan toki, jos haluttaa. Mutta ei siellä ole mitään nähtävää.

Mary ei vastannut. Hän meni käytävää pitkin ja pujahti toisesta
vihreästä puutarhaovesta. Hän näki uusia muureja ja vielä enemmän
talvivihanneksia ja lasipeittoisia lavoja, mutta taustalla näkyi taas
vihreä ovi ja se oli kiinni. Ehkä se johti puutarhaan, jossa kukaan ei
ollut käynyt kymmeneen vuoteen.

Mary ei ollut suinkaan arka lapsi; hän teki aina mitä häntä halutti.
Nytkin hän astui rohkeasti vihreän puutarhaoven luo ja käänsi kahvaa.
Hän toivoi ettei ovi avautuisi, jotta hän voisi olla varma, että oli
löytänyt salaperäisen puutarhan. Mutta se aukeni helposti, ja hän
astui hedelmäpuutarhaan. Sitäkin ympäröivät puiden varjostamat muurit,
ja alastomia hedelmäpuita kohosi kylmän ruskettamasta ruohikosta.
Vihreätä ovea ei näkynyt missään, mutta siirryttyään puutarhan perälle
Mary huomasi, että hedelmäpuutarhaa kiertelevä muuri näytti ulottuvan
kauemmas, aivan kuin se olisi ympäröinyt jonkin toisella puolella
olevan alueen. Muurin ylitse hän saattoi nähdä puiden latvoja, ja
seisoessaan liikkumatta niitä tähystämässä hän näki punarintaisen
linnun istuvan erään puun latvassa; se puhkesi aivan äkkiä laulamaan
talvilauluaan, ikään kuin se olisi huomannut Maryn ja tahtonut kutsua
häntä.

Mary kuunteli sitä hievahtamatta, ja sen hupainen, ystävällinen pikku
viserrys jotenkin rohkaisi hänen mieltänsä -- juro ja ynseä pikku
tyttökin saattaa ikävöidä, ja iso lukittu talo, iso autio nummi ja iso
autio puutarha olivat saaneet hänet tuntemaan, ettei koko maailmassa
ollut elossa muita kuin hän yksin. Jos hän olisi ollut kiintyväinen
lapsi ja rakkauteen tottunut, hänen sydämensä olisi murtunut painon
alla, mutta "Mary-neiti ärripäänäkin" hän tunsi itsensä hylätyksi ja
sirorintainen pikku lintu nostatti hänen happamille pikku kasvoilleen
hymyntapaisen ilmeen. Hän kuunteli sen liverrystä, kunnes se lensi
tiehensä. Se ei ollut intialaisten lintujen kaltainen; hän piti
siitä ja mietti, näkisiköhän hän sitä enää toiste. Ehkäpä se asusti
salaperäisessä puutarhassa ja tiesi, millaista siellä oli.

Hänellä ei ollut mitään tekemistä, ja siksi hänen ajatuksensa
kiertelivät alinomaa hylätyssä puutarhassa. Hän oli utelias tietämään,
millainen se oli. Miksi Archibald Craven oli haudannut maahan avaimen?
Miksi hän vihasi puutarhaa, jos hän oli niin suuresti rakastanut
vaimoaan? Saisiko hän milloinkaan nähdä setäänsä? Hän tiesi, etteivät
he pitäisi toisistaan, jos sattuisivat yhteen. Ja sitä paitsi
hän seisoisi ja tuijottaisi vain setään puhumatta mitään, vaikka
häntä kauheasti haluttaisi kysyä, miksi setä oli menetellyt niin
merkillisesti.

-- Ihmiset eivät koskaan pidä minusta enkä minäkään pidä heistä, hän
mietti. -- En voi jutella, nauraa ja elämöidä, kuten Crawfordin lasten
oli tapana.

Hän ajatteli kultarintaa ja miten se oli näyttänyt laulavan hänelle.
Muistaessaan puunlatvaa, jonne se oli lentää pyrähtänyt, hän äkkiä
pysähtyi.

-- Se puu on varmasti salaisessa puutarhassa, hän tuumi. -- Puutarhan
ympärillä on muuri, mutta siinä ei ole ovea.

Hän palasi ensimmäiseen keittiöpuutarhaan ja tapasi vanhan miehen
siellä kuokkimassa. Mary asettui seisomaan hänen viereensä ja tarkkasi
häntä tuokion kylmällä tavallaan. Ukko ei ollut häntä näkevinään, ja
niinpä Mary aloitti puheen.

-- Olen käynyt katsomassa muitakin puutarhoja, hän sanoi.

-- Kaipa sinulla oli siihen lupa, vastasi toinen äreästi.

-- Kävin hedelmäpuutarhassakin.

-- Ei siellä ole vihaisia koiria, jotka sinua estäisivät.

-- Sieltä ei ollut ovea siihen toiseen puutarhaan, sanoi Mary.

-- Mihin puutarhaan? virkkoi mies tuimasti lakaten samassa kuokkimasta.

-- Siihen, joka on muurin toisella puolella, vastasi Mary. -- Siellä
on puita, minä näin niiden latvat. Punarintainen lintu istui eräässä
puussa ja lauloi.

Maryn hämmästykseksi vanhoilta, ahavoituneilta kasvoilta katosi äkkiä
juro ilme. Niille kohosi hidas hymy, ja puutarhuri näytti aivan
toisenlaiselta. Mary tuli ensi kerran ajatelleeksi, kuinka paljon
hauskemman näköinen ihminen voi olla hymyillessään. Se ei ollut ennen
tullut hänen mieleensä.

Puutarhuri kääntyi hedelmäpuutarhaa kohti ja alkoi viheltää --
hiljakseen, vienosti. Mary ei voinut käsittää, kuinka tuollainen
happamen näköinen olento saattoi saada suustaan niin houkuttelevia
ääniä.

Melkeinpä siinä tuokiossa tapahtui jotakin ihmeellistä. Ilmasta kuului
kevyttä suhinaa -- ja samassa lensi punarintainen lintu heidän luokseen
ja asettui istumaan suurelle multalohkareelle juuri puutarhurin
saappaan viereen.

-- Kas, tässä se on, hihitti vanha mies, ja sitten hän alkoi supattaa
linnulle kuten pienelle lapselle.

-- Missä olet ollut, senkin pieni vekkuli? hän sanoi. -- Vasta ensi
kertaa näen sinut tänään. Oletko jo tähän vuodenaikaan emännän haussa?
Onpa sinulla kiire.

Lintu kallisteli hentoa päätään ja katseli häneen pehmeillä, kirkkailla
silmillään, jotka muistuttivat kastehelmiä. Se liikkui hyvin
tuttavallisesti eikä näyttänyt pelkäävän vähääkään. Näppärästi se
hyppeli ympäri noukkien maasta siemeniä ja hyönteisiä. Maryn sydämessä
tuntui aivan omituisen lämpöiseltä, sillä lintu oli niin sievä ja
hupainen, ihan kuin inhimillinen olento. Sillä oli siro, pulleahko
ruumis, hieno höyhenpeite ja notkeat, hoikat sääret.

-- Tuleeko se aina kun kutsutte sitä? hän kysäisi melkein kuiskaten.

-- Tuleehan se. Minä olen tuntenut sen siitä lähtien, kun se oli
piipittävä poikanen. Sen pesä oli toisessa puutarhassa. Tultuaan ensi
kerran muurin yli se ei jaksanut lentää takaisin ennen kuin parin
päivän kuluttua, ja sillä aikaa meistä tuli hyvät ystävät. Kun se
sitten pääsi takaisin muurin toiselle puolelle, sen koko muu perhe oli
kadonnut, ja se tuli takaisin minun turviini.

-- Mikä lintu se on? kysyi Mary.

-- Etkö tiedä? Se on punarintasatakieli, linnuista hauskin ja kesyin.
Punarinta on melkein yhtä ystävällinen kuin koira -- jos vain tietää,
miten sitä on kohdeltava. Seuraapas sitä, nokkiessaan se vähän väliä
pysähtyy ja katselee meitä. Se tietää, että siitä puhutaan.

Vanha mies oli todella hassunkurinen. Hän katseli pientä, pulleata,
helottavan punarintaista lintua ylpeänä ja ihastuneena.

-- Se on sellainen itserakas otus, hän nauraa hihitti. -- Se on
mielissään, kun siitä puhutaan. Ja miten utelias se on -- ei kukaan
osaa olla niin utelias toisten asioista kuin se. Aina se haluaa tietää
mitä minä istutan. Se tietää kaiken sellaisenkin, mistä herra Craven
ei koskaan vaivaudu ottamaan selkoa. Se se totta tosiaan pääpuutarhuri
onkin.

Lintu hyppeli vikkelästi nokkien ja pysähtyi tuon tuostakin luodakseen
heihin silmäyksen. Mary arveli sen katselevan häntä uteliaasti mustilla
kastepisarasilmillään. Näytti aivan siltä kuin se olisi tiedustellut
tarkkaan, millainen tyttö Mary oli. Omituinen lämmin tunne hänen
sydämessään tuli yhä voimakkaammaksi.

-- Minne ne muut poikaset lensivät? hän kysyi.

-- Kuka sen tietää. Vanhemmat karkottavat ne pesästä ja pakottavat ne
lentämään, ja niin ne ovat siinä tuokiossa hajallaan. Tämä tässä oli
älykäs lintu, ja se tiesi olevansa yksinäinen ja hylätty.

Mary astui askelen lähemmäs punarintaa ja silmäili sitä tarkasti.

-- Minulla on ikävä yksin, hän virkkoi. Hän ei ollut ennen tiennyt,
että tämä oli osaksi syynä hänen happamuuteensa ja ärtyisyyteensä. Nyt
hän näytti oivaltavan sen seisoessaan siinä punarintaa katselemassa.

Vanha puutarhuri työnsi lakkinsa kaljulle takaraivolleen ja tuijotti
häneen hetken.

-- Oletkos sinä se pieni intialainen tyttö? hän kysyi. Mary nyökäytti
päätään.

-- Eipä sitten olekaan ihme, jos olet ikävissäsi. Ja ikävämpi sinulle
täällä vielä tulee, kunhan aika kuluu.

Hän alkoi uudelleen kaivaa ja iski lapionsa syvälle mustaan, mehevään
puutarhamultaan punarinnan touhutessa vikkelänä hänen ympärillään.

-- Mikä teidän nimenne on?

Puutarhuri ojentautui suoraksi vastatessaan:

-- Ben Weatherstaff. Sitten hän lisäsi jörösti naurahtaen: --
Yksinäistä minunkin elämäni on paitsi silloin kun tuo on seurassani, ja
hän osoitti peukalollaan lintua. Se on ainoa ystäväni.

-- Minulla ei ole yhtään ystävää, virkkoi Mary. -- Eikä ole koskaan
ollutkaan. Aia ei pitänyt minusta, enkä ole koskaan leikkinyt kenenkään
kanssa.

Yorkshirelaisten on tapana lausua ajatuksensa kursailematta, ja Ben
Weatherstaff oli Yorkshiren nummen kasvatti.

-- Sinä ja minä olemme samanlaisia, hän sanoi. -- Ei meistä kumpikaan
ole erikoisen kaunis, ja sisus on yhtä hapan kuin kuorikin. Meillä on
kummallakin yhtä kiukkuinen luonto, siitä olen varma.

Tämä oli suoraa puhetta, ja ensi kerran eläissään Mary Lennox sai
kuulla suoran arvostelun. Intialaiset palvelijat kumartelivat aina
ja olivat alamaisen nöyriä, teki Mary mitä hyvänsä. Hän ei ollut
milloinkaan ajatellut ulkomuotoaan, mutta nyt hän pohti, oliko hän
todella yhtä epämiellyttävän näköinen kuin Ben Weatherstaff ja näyttikö
hän yhtä happamelta kuin tämä oli näyttänyt ennen punarinnan tuloa. Ja
oliko hänellä, Marylla, kiukkuinen luonne? Hän kävi rauhattomaksi.

Äkkiä kajahti hänen takanaan pieni kirkas, helmeilevä ääni, ja
hän kääntyi katsomaan. Hän seisoi parin askelen päässä nuoresta
omenapuusta, ja lintu oli lentänyt sen oksalle päästellen nyt
kurkustaan ystävällisiä säveliä. Ben Weatherstaff nauroi täyttä kurkkua.

-- Mitä varten se niin tekee? kysyi Mary.

-- Se on päättänyt hieroa ystävyyttä kanssasi, vastasi Ben. -- Senkin
vietävä, se on totta tosiaan ihastunut sinuun.

-- Minuunko? äännähti Maryjä lähestyi varovasti pientä puuta lintua
silmäillen.

-- Tahtoisitko tulla ystäväkseni? hän sanoi puhutellen sitä kuin
ihmistä. -- Tahtoisitko? Eikä ääni nyt ollut kova eikä käskevä, vaan
niin vieno, pyytelevä ja houkutteleva, että Ben Weatherstaff hämmästyi
yhtä paljon kuin Marykin oli hämmästynyt kuullessaan hänen viheltävän.

-- Kas vain, hän huudahti, niinhän sinä nyt puhut kuin olisit oikea
ihmislapsi etkä mikään vanha äreä akka. Melkeinhän sinä puhelet kuin
Dickon nummen kesyttömille eläimille.

-- Tunnetteko te Dickonin? kysyi Mary nopeasti käännähtäen.

-- Kaikkihan hänet tuntevat. Dickon kuljeksii kaikkialla. Sinivatukat
ja kanervankukatkin tuntevat hänet. Varmasti ketut näyttävät hänelle
pentujensa turvapaikat ja leivonen pesänsä.

Maryä olisi haluttanut tiedustella lisää. Hän oli melkein yhtä utelias
tietämään jotakin Dickonista kuin salaisesta puutarhasta. Mutta juuri
silloin lintu lopetti laulunsa, päristeli hiukan siipiänsä, levitti ne
ja pyrähti lentoon. Se oli käynyt vierailemassa ja kiiruhti nyt muille
asioille.

-- Se lensi muurin yli! huusi Mary seuraten sitä katseellaan. -- Se
lensi hedelmäpuutarhaan -- se lensi toisen muurin yli -- puutarhaan,
missä ei ole ovea!

-- Siellä se elää, sanoi vanha Ben. -- Siellä sen emo hautoi sen. Ja se
punarinta-neito, jonka kanssa se veitikka kuhertelee, asustaa varmaan
vanhoissa ruusupuissa.

-- Ruusupuissa, virkkoi Mary. -- Onko siellä ruusupuita?

Ben Weatherstaff tarttui uudelleen lapioonsa ja alkoi kaivaa.

-- Oli ainakin kymmenen vuotta sitten, hän mutisi.

-- Tahtoisin nähdä niitä, sanoi Mary. -- Missä on vihreä ovi? Täytyyhän
siellä olla ovi.

Ben työnsi voimakkaasti lapionsa maahan ja oli taas yhtä äreän näköinen
kuin silloin, kun Mary näki hänet ensi kerran.

-- Oli kymmenen vuotta sitten, mutta ei ole enää, hän ärähti.

-- Ei ole ovea! huudahti Mary. -- Täytyy olla.

-- Ei sitä ovea ainakaan kukaan löydä eikä kenenkään tarvitsekaan
löytää sitä. Äläkä rupea urkkimaan ja pistämään nenääsi asioihin,
jotka eivät sinulle kuulu. No niin, minun on ryhdyttävä työhön. Mene
matkoihisi ja ala leikkiä. Ei minulla ole enää aikaa.

Ja hän herkesi äkkiä kaivamasta, heitti lapion hartioilleen ja meni
tiehensä vilkaisemattakaan Maryyn tai sanomatta hyvästi.



5.

KÄYTÄVÄSTÄ KUULUU HUUTOA


Alussa Mary Lennoxin päivät kuluivat samaan yksitoikkoiseen tapaan.
Joka aamu hän heräsi seinäverhoilla koristetussa huoneessaan ja näki
Marthan polvillaan takan ääressä tulta sytyttämässä; joka aamu hän
joi lastenkamarissa aamuteensä -- aina yhtä yksitoikkoinen toimitus
--, tähysteli syötyään ikkunasta laajaa nummea, joka näytti leviävän
kaikkiin suuntiin ja kohoavan pilviin asti, ja tuijotettuaan siihen
kotvan aikaa huomasi parhaaksi lähteä ulos, sillä sisällä ei ollut
mitään tekemistä. Hän ei tiennyt, että hänen ripeä käyntinsä ja
juoksunsa poluilla ja lehtokujilla pani hänen hitaasti virtaavan
verensä liikkeelle ja teki hänet vahvemmaksi taistelemaan nummelta
puhaltavaa tuulta vastaan. Hän juoksi vain lämpimikseen ja hän vihasi
tuulta, joka piehtaroi hänen kasvoillaan ja painoi häntä näkymättömän
jättiläisen tavoin väkisin taaksepäin. Mutta hän veti keuhkoihinsa
syvin siemauksin kanervikon tuimaa, raitista ilmaa, joka virkisti hänen
pientä, laihaa ruumistaan, nosti hiukan punaa hänen poskilleen ja
sytytti loistetta hänen raukeisiin silmiinsä.

Jo parin ulkoilmassa vietetyn päivän kuluttua hän aamulla herätessään
tiesi, millaista on olla nälissään. Käydessään ruokapöytään hän ei
halveksivasti silmäillyt puuroaan eikä työntänyt sitä luotaan, vaan
otti lusikkansa ja söi yhtä päätä, kunnes puurokulho oli tyhjä.

-- Taisipa puuro kelvata sinulle tänä aamuna, vai mitä? kysyi Martha.

-- Tänään se maistuu hyvältä, sanoi Mary itsekin hiukan hämmästyneenä.

-- Nummen ilmahan se panee vatsasi kurnimaan, vastasi Martha. -- Sinä
onnellinen saatkin aina syödä tarpeeksesi, kun olet nälkäinen. Meidän
mökissä on kaksitoista nälkäistä vatsaa eikä paljon mitään niihin
pantavaa. Kunhan vain edelleenkin leikit joka päivä ulkona, karttuu
luittesi päälle vähän lihaa etkä ole niin keltainen.

-- En viitsi leikkiä, sanoi Mary. -- Ei minulla ole mitään millä
leikkisin.

-- Ei mitään millä leikkisit! puuskahti Martha. -- Meidän lapset
leikkivät tikuilla ja kivillä. Siinä juostaan ja huudetaan, katsellaan
ja näytellään.

Mary ei huutanut ja näytellyt esineitä, mutta hänkin alkoi katsella.
Muuta tekemistä ei ollut. Hän kierteli kiertelemistään puutarhoissa,
vaelteli pitkin puiston polkuja. Toisinaan hän meni tapaamaan Ben
Weatherstaffia, mutta tämä hääräili aina ahkerassa työssä tahi näytti
niin happamelta, ettei Mary päässyt puheen alkuun. Kerran kun Mary
oli menossa hänen luokseen, hän herkesi kaivamasta, heitti lapion
olalleen ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan ikään kuin Maryä
välttääkseen.

Oli paikka, jossa Mary kävi useammin kuin missään muualla. Se oli
pitkä käytäväpolku muurien ympäröimän puutarhan ulkopuolella. Sen
kummallakin puolen oli alastomia kukkapenkereitä, ja muuria verhosi
sankka murattiköynnös. Muuria pitkin kiemurtelivat tummanvihreät lehvät
olivat eräässä paikassa tuuheammat kuin muualla. Paikka oli nähtävästi
kauan aikaa ollut hoitoa vailla. Muratti oli muuten karsittu ja
leikelty siroksi, mutta täällä polun alapäässä sitä ei ollut tasoitettu
ensinkään.

Pari päivää sen jälkeen kun oli puhellut Ben Weatherstaffin kanssa
Mary huomasi sen ja pysähtyi ihmettelemään. Kun hän seisoi siinä
seuraten katseellaan pitkää, tuulessa huojuvaa muratinoksaa, hänen
silmiensä ohi vilahti jokin tulipunainen, ja riemukas liverrys kajahti
hänen korvaansa. Muurin yläreunalla istua piipotti Ben Weatherstaffin
punarinta kurottuen eteenpäin pikku pää kallellaan, jotta näkisi
paremmin Maryn.

-- Oh! Mary huudahti. -- Sinäkö siellä olet -- sinäkö? Ja hänestä
tuntui luonnolliselta jutella linnulle aivan kuin se olisi ymmärtänyt
puheen ja vastannut siihen.

Se vastasikin. Se viserteli ja liverteli ja hyppeli pitkin muurin
reunaa ikään kuin kertoen hänelle kaikenmoisia juttuja. Ja Marystä
tuntui kuin hän olisi ymmärtänyt sitä. Se tuntui sanovan:

-- Hyvää huomenta! Eikö tuuli ole herttainen? Eikö aurinko ole
herttainen? Eikö kaikki ole herttaista? Viserrellään, hypitään ja
liverrellään yhdessä. Tule! Tule!

Mary alkoi nauraa ja hyppeli pienin harppauksin pitkin muuripolkua
linnun kintereillä. Laiha, kalpea, ruma Mary-rukka -- tällä hetkellä
hän oli melkein sievä.

-- Minä pidän sinusta! Minä pidän sinusta! hän huusi. Ja hän viserteli
ja koetti viheltää, vaikkei hänellä ollut pienintäkään aavistusta,
miten oli meneteltävä. Mutta tyytyväiseltä punarinta näytti ja se
viserteli ja liverteli hänelle vastaukseksi. Lopulta se levitti
siipensä ja pyrähti lentoon asettuen istumaan muurin toisella puolella
olevan puun latvaan, jossa se rupesi heleästi laulamaan.

-- Se on puutarhassa, johon ei kukaan voi päästä, tuumi Mary itsekseen.
-- Se on puutarhassa, johon ei ole ovea. Siellä se asuu. Kuinka hauskaa
olisi nähdä, millaista siellä on.

Hän juoksi käytävää pitkin vihreälle ovelle, josta oli tullut
puutarhaan ensimmäisenä aamuna. Sitten hän juoksi vielä toisen
puutarhan läpi, kunnes tuli hedelmäpuutarhaan. Sinne hän pysähtyi
katselemaan muurin toisella puolella olevaa puuta. Punarinta oli
lopettanut juuri laulunsa ja alkoi nokallaan puhdistaa sulkiaan.

-- Siinä se puutarha on, Mary sanoi. -- Olen varma, että se on siinä.

Hän kiersi muuria ja tähysteli sitä tarkkaan joka puolelta, mutta tulos
oli sama kuin ennenkin -- ovesta ei näkynyt merkkiäkään. Hän juoksi
uudelleen keittiöpuutarhojen läpi ja pysähtyi vasta pitkän, murattien
verhoaman muurin vierellä kulkevalle käytävälle. Hän kulki sen päähän
asti ja palasi sitten toiseen päähän tarkastellen muuria. Mutta ovea
hän ei löytänyt.

-- Merkillistä, hän mietti. -- Ben Weatherstaff oli oikeassa: ei siinä
ole ovea. Mutta kymmenen vuotta sitten on täytynyt olla, koska herra
Craven kaivoi avaimen maahan.

Tämä pulmallinen seikka antoi hänelle niin paljon päänvaivaa, ettei
hän enää surrut tänne joutumistaan. Intiassa hän oli aina ollut niin
uupunut, ettei jaksanut välittää mistään. Nummen raikas tuuli oli nyt
alkanut puhallella rikki hämähäkinverkkoja hänen nuorista aivoistaan ja
herätellä häntä torkkumistilasta.

Hän oleskeli ulkona melkein koko päivän, ja istuutuessaan illalla
teepöytäänsä hän oli nälkäinen, uninen ja tyytyväinen. Marthan
lavertelukaan ei enää suututtanut häntä; hänestä oli melkein hauskaa
kuunnella tytön juttuja. Lopulta hän päätti tehdä Marthalle erään
kysymyksen. Käytyään illallisen jälkeen istumaan uunimatolle tulen
ääreen hän katsoi hetken sopivaksi.

-- Miksi herra Craven vihasi puutarhaa? hän kysyi.

Hän oli pyytänyt Marthaa viipymään vähän aikaa, eikä tällä ollut mitään
sitä vastaan. Hänestä alakerrassa palvelijain huoneessa oli ikävää,
sillä miespalvelija ja pääsisäköt ivailivat hänen Yorkshiren murrettaan
ja kohtelivat häntä yliolkaisesti. Martha piti juttelemisesta, ja
tuo outo Intiasta tullut tyttö, jota "mustat" olivat palvelleet, oli
hänelle mielenkiintoinen uusi elämys.

Kutsua odottamatta hän kävi istumaan uunimatolle Maryn viereen.

-- Vieläkös sinä ajattelet sitä puutarhaa? hän sanoi. -- Arvasinhan
minä. En minäkään saanut sitä mielestäni, kun kuulin siitä ensi kerran.

-- Miksi setä vihasi sitä? toisti Mary itsepintaisesti. Martha ojenteli
jalkojaan ja asettui istumaan.

-- Kuuntele, miten tuuli ulvoo talon nurkissa, hän sanoi. -- Voisit
tuskin pysytellä pystyssä nummella, jos sattuisit tänä iltana olemaan
ulkona.

Mary kuunteli ja ymmärsi, mitä Martha tarkoitti "ulvomisella".
Kumea voihkiva ärjyntä tärisytti taloa joka kulmalta, ikään kuin
näkymätön jättiläinen olisi kiskonut ja piiskannut seiniä saadakseen
ne luhistumaan. Mutta ei ollut pelkoa että se tunkeutuisi sisään,
ja tuntui kodikkaan turvalliselta istua sisällä hehkuvan hiilloksen
ääressä.

-- Mutta miksi hän sitä vihasi? kysäisi Mary uudelleen hetken aikaa
kuunneltuaan. Hän tahtoi päästä selville, tiesikö Martha.

Silloin laukesivat Marthan kielensiteet.

-- Pidä mielessäsi, hän sanoi, että rouva Medlock on kieltänyt
puhumasta siitä. Tässä talossa on paljon sellaista, josta ei saa puhua.
Herra Craven on kieltänyt. Hän sanoo, etteivät hänen surunsa kuulu
palvelijoille. Ellei tuota puutarhaa olisi, hän olisi toisenlainen. Se
oli rouva Cravenin puutarha; hän oli laitattanut sen itselleen silloin
kun he menivät naimisiin. Se oli rouvalle hyvin rakas ja he hoitivat
sitä yhdessä. Puutarhuria ei päästetty sinne koskaan. Herra ja rouva
menivät aina sinne yhdessä ja sulkivat oven ja olivat siellä sitten
tuntikausia, lukivat ja juttelivat. Rouva oli sellainen pikkuinen ja
hento tipsukka, ja puutarhassa oli vanha puu, jonka oksa oli vääntynyt
istuimen tapaiseksi. Ja hän istutti ruusuja sen puun ympärille, ja
siitä oksasta tuli hänen lempipaikkansa. Mutta kerran juuri kun hän oli
istumassa oksalla, se katkesi, ja hän putosi maahan ja loukkaantui niin
pahasti, että kuoli seuraavana päivänä. Tohtorit luulivat, että herra
menisi sekaisin ja kuolisi hänkin. Siksi herra vihaa sitä puutarhaa.
Ei kukaan ole sen jälkeen käynyt siellä eikä hän salli kenenkään puhua
siitä.

Mary ei kysellyt enempää. Hän tuijotti hiillokseen ja kuunteli tuulen
ulvontaa. Se ulvoi nyt hurjemmin kuin koskaan.

Tällä hetkellä Mary koki neljännen ratkaisevan elämyksensä
Misselthwaite Manorissa. Hän oli elänyt hetken, jolloin tunsi
ymmärtävänsä punarintaa ja arveli punarinnan ymmärtävän häntä; hän oli
juossut tuulessa, kunnes hänen verensä oli lämmennyt; hän oli tuntenut
kunnon nälkää ensi kerran elämässään, ja hän oli kokenut, miltä tuntui
sääliä jotakuta. Hän edistyi.

Mutta kuunnellessaan tuulen ääntä hän alkoi kuulla jotain muutakin.
Hän ei tiennyt mitä se oli, sillä alussa sitä saattoi tuskin erottaa
tuulesta. Se oli omituinen ääni -- melkeinpä kuulosti siltä kuin
jossakin olisi itkenyt lapsi. Toisinaan tuulikin pauhasi kuin itkevä
lapsi, mutta pian Mary oli varma, että tämä ääni tuli sisältä eikä
ulkoa. Se oli kaukana, mutta talosta se kuului. Hän käännähti ja
katsahti Marthaan.

-- Kuuletko huutoa? hän kysyi.

Martha näytti hätääntyneeltä.

-- En, hän vastasi. -- Tuulihan se vain on. Joskus kuuluu siltä kuin
joku eksynyt valittaisi nummella. Onhan niitä ääniä vaikka minkälaisia.

-- Mutta kuuntele, sanoi Mary. -- Se kuuluu talosta -- se tulee tuolta
pitkän käytävän päästä.

Ja samassa varmaan alakerrassa avattiin jokin ovi, sillä käytävässä
kävi veto ja sen huoneen ovi, missä he istuivat, lensi paukahtaen auki.
Heidän hypähtäessään pystyyn tuuli puhalsi kynttilän sammuksiin ja
itkevä ääni eteni jossakin pitkin käytävää joten sen saattoi kuulla
selvemmin kuin ennen.

-- No niin, huudahti Mary. -- Enkö sitä sanonut? Joku itkee -- mutta se
ei ole aikaihminen.

Martha juoksi sulkemaan ovea ja kiersi sen lukkoon, mutta sitä ennen
he kuulivat kumpikin ovea paiskattavan kiinni jossakin kaukaisessa
käytävässä, ja sitten kaikki oli hiljaista, sillä tuulikin lakkasi
silmänräpäyksessä ulvomasta.

-- Tuulihan se oli, hoki Martha itsepintaisesti. -- Tai lieneekö ollut
pikku Betty Butterworth, keittiötyttö. Hänellä on ollut hammassärkyä
kaiken päivää.

Mutta hänen käytöksensä oli niin oudon hätääntynyttä ja kömpelöä, että
Mary silmäili häntä hyvin pitkään. Hän ei uskonut Marthan puhuvan totta.



6.

"JOKU SIELLÄ HUUSI -- HUUSI VARMASTI!"


Seuraavana päivänä sade valui jälleen virtanaan, ja katsellessaan ulos
Mary tuskin erotti nummea sumun ja pilvien välistä. Tänään ei voinut
mennä puutarhaan.

-- Mitä te teette mökissänne tällaisena sadepäivänä? hän kysyi
Marthalta.

-- Koetetaan estää mukuloita joutumasta toistensa jalkoihin,
vastasi Martha. -- Kyllä sitä joukkoa onkin silloin koolla. Äiti on
hyvänahkainen ihminen, mutta hänkin on silloin vähällä tuskastua.
Isoimmat menevät navettaan leikkimään. Dickon ei märästä piittaa. Satoi
tai oli satamatta, ulos hän menee yhtä kaikki. Hän sanoo, että sateella
näkee sellaista, mitä ei koskaan kauniilla säällä näe. Kerran hän löysi
pienen ketunpoikasen luolasta melkein hukkuneena ja kantoi sen kotiin
paitansa alla, että se pysyisi lämpimänä. Kettuemo oli melkein hengetön
ja luola aivan veden vallassa, ja muut pennut olivat kaikki kuolleet.
Toisen kerran hän löysi vedestä henkihieverissä olevan nuoren variksen,
ja hän toi senkin kotiin ja kesytti sen. Sen nimi oli Nokipekka, kun se
on niin musta, ja se hyppii ja lentää kaikkialle hänen kintereillään.

Maryä ei enää harmittanut Marthan tuttavallinen juttelu. Se alkoi
jo huvittaakin häntä, ja hän oli pahoillaan, kun tyttö herkesi
puhelemasta tai meni tiehensä. Aian kertomat tarinat olivat olleet
aivan toisenlaisia kuin Marthan kuvaukset nummimaan mökistä, jossa
neljätoista henkeä asui neljässä pienessä huoneessa saamatta
milloinkaan syödä kyllikseen. Lapset piehtaroivat ja pyöriskelivät kuin
pahnoilla telmivät koiranpennut. Kaikkein hauskinta Marystä oli, kun
Martha kertoi äidistään ja Dickonista.

-- Jos minulla olisi korppi tai ketunpoika, voisin leikkiä sen kanssa,
sanoi Mary. -- Mutta minulla ei ole mitään.

Martha näytti neuvottomalta.

-- Osaatko neuloa? hän kysyi.

-- En, vastasi Mary.

-- Osaatko ommella?

-- En.

-- Osaatko lukea?

-- Osaan.

-- No mikset sitten lue jotakin tai opettele kirjoittamaan? Olethan jo
tarpeeksi vanha istuaksesi kirjan ääressä.

-- Ei minulla ole kirjoja, sanoi Mary. -- Kaikki kirjani jäivät Intiaan.

-- Sepä vahinko, sanoi Martha. -- Jos rouva Medlock antaisi sinun mennä
kirjastoon, saisit sieltä tuhansia kirjoja.

Mary ei tiedustellut, missä kirjasto oli, sillä hänen mieleensä
iski äkkiä uusi ajatus. Hän aikoi lähteä omin päin etsimään sitä.
Rouva Medlock tuntui aina istuvan mukavassa, taloudenhoitajattarelle
varatussa olohuoneessaan. Tässä merkillisessä talossa ei näkynyt
koskaan muita ihmisiä kuin palvelijoita, ja nämä oleskelivat aina
alakerrassa, jossa he isäntänsä poissaollessa elivät varsin komeasti.
Siellä oli avara keittiö kiiltävine kupari- ja tina-astioineen ja iso
palvelijainhuone, missä joka päivä syötiin neljä tai viisi runsasta
ateriaa ja mistä aina kuului kovaäänistä ja vilkasta puhetta, kun rouva
Medlock oli poissa näkyvistä.

Maryn ateriat tarjoiltiin täsmällisesti ja Martha hääri hänen
palvelijanaan, mutta muuten ei kukaan välittänyt hänestä vähääkään.
Rouva Medlock tuli häntä katsomaan kerran tai kahdesti päivässä, mutta
kukaan ei kysellyt häneltä mitä hän teki, tai sanonut mitä hänen oli
tehtävä. Hän arveli, että Englannissa oli kai tapana kohdella näin
lapsia. Intiassa oli aia aina seurannut hänen askeliaan, meni hän
minne tahansa, ja palvellut häntä kaikin tavoin. Maryä oli usein
kyllästyttänyt hänen seuransa. Nyt ei häntä seurannut kukaan, ja hänen
oli opittava omin neuvoin pukeutumaan, sillä Martha näytti pitävän
häntä avuttomana ja typeränä, kun hän juoksutti Marthaa hakemaan
milloin mitäkin tai vaati häntä auttamaan pukeutumisessa.

-- No, johan sinä olet vallan järjetön, sanoi Martha kerran kun Mary
seisoi odottamassa, että hänelle vedettäisiin käsineet käteen. -- Susan
Ann on kaksi kertaa vikkelämpi kuin sinä, ja hän on vain neljän vuoden
vanha. Välistä olet kuin hiukan kaistapäinen.

Tämän jälkeen Mary oli murjottanut tunnin, mutta se johti hänen
ajatuksensa tykkänään uusille urille.

Hän seisoi kymmenisen minuuttia ikkunan ääressä sen jälkeen, kun
Martha oli häipynyt alakertaan. Hänellä oli uusi suunnitelma, joka oli
juolahtanut hänen mieleensä kirjastosta puhuttaessa. Itse kirjastosta
hän ei paljonkaan välittänyt, sillä hän ei ollut lukenut montakaan
kirjaa, mutta se toi hänen mieleensä nuo sata lukittua huonetta, joista
hän oli kuullut kerrottavan. Olivatkohan ne kaikki lukittuja ja mitähän
niissä näkisi, jos voisi päästä sisään? Olikohan niitä todellakin sata?
Miksi hän ei voisi mennä katsomaan ja koettaa laskea ovet? Hän ei ollut
koskaan oppinut pyytämään lupaa mihinkään, eikä hän sen vuoksi olisi
pitänyt tarpeellisena kysyä asiaa rouva Medlockilta, vaikka olisi hänet
tavannutkin.

Hän avasi huoneensa oven ja pujahti käytävään, ja niin hänen
vaellusretkensä alkoi. Käytävä oli pitkä ja haarautui toisiin
käytäviin, joista taas matalat porraskerrokset johtivat uusiin
käytäviin. Ovia oli kaikkialla ja tauluja seinillä. Oli tummia,
outoja maisemamaalauksia, mutta eniten muotokuvia, miehiä ja naisia
merkillisen näköisissä, uhkeissa silkki- ja samettipukimissa. Hän
huomasi joutuneensa pitkään galleriaan, jonka seinät olivat täynnä
muotokuvia. Hän ei ollut koskaan uskonut, että missään talossa
saattaisi olla niin paljon tauluja. Hän asteli verkalleen eteenpäin
tuijottaen kaiken aikaa outoihin kasvoihin, jotka nekin näyttivät
tuijottavan häntä. Hänestä tuntui kuin ne olisivat kummastelleet, mitä
tuollaisella pienellä Intiasta tulleella tyttösellä oli tekemistä tässä
talossa.

Siellä oli lasten muotokuvia -- pieniä tyttöjä paksuissa jalkoihin
ulottuvissa silkkihameissa ja pitkätukkaisia poikia, joilla oli
kohohihat ja pitsi- tai röyhelökaulukset. Hän pysähtyi aina lasten
kuvien eteen ja olisi kovasti tahtonut tietää heidän nimensä ja mihin
he olivat menneet ja miksi heidän vaatteensa olivat niin kummalliset.
Siellä oli jäykkä, ruma pikku tyttö, joka muistutti paljon häntä
itseään. Hänellä oli yllään vihreä brokadipuku ja sormensa päässä hän
piteli vihreätä papukaijaa. Hänen silmissään oli terävä, utelias katse.

-- Missä sinä mahdat asua? puheli Mary ääneen hänelle. -- Jospa sinä
olisit täällä.

Niin merkillistä aamuhetkeä lienee tuskin milloinkaan kukaan pikku
tyttö viettänyt. Tuntui siltä kuin ei koko avarassa, kaikuvassa
talossa olisi ollut muita kuin hänen oma pikku minänsä, joka vaelteli
portaita ylös ja alas, milloin kapeita, milloin leveitä käytäviä. Kun
kerran niin monta huonetta oli rakennettu, oli täällä tietenkin asunut
ihmisiä, mutta talo tuntui nyt niin autiolta kuin kukaan ei olisi
kulkenut täällä ennen häntä; hän ei oikein voinut kuvitella kenenkään
asuneen täällä.

Vasta toiseen kerrokseen kavutessaan hänelle pälkähti päähän koetella
muutamien huoneiden ovenkahvaa. Kaikki ovet olivat lukossa, kuten rouva
Medlock oli sanonut, mutta viimein hän alkoi vääntää varovasti muuatta
kahvaa. Hän melkein säpsähti tuntiessaan sen esteettömästi vääntyvän.
Hän työnsi ovea ja se aukeni verkalleen ja raskaasti. Ovi oli jykevä
ja aukeni isoon makuuhuoneeseen. Seiniä peittivät kirjaillut verhot ja
huonekaluihin oli intialaiseen tapaan kiinnitetty puulajeista tehtyjä
veistoksia. Leveä ikkuna lyijypuitteisine ruutuineen oli nummelle päin,
ja uuninreunalla oli sama jäykän, ruman pikku tytön kuva, joka näytti
silmäilevän häntä vieläkin uteliaammin kuin äsken.

-- Ehkäpä hän on joskus nukkunut täällä, sanoi Mary. -- Hän tuijottaa
minuun oudosti.

Tämän jälkeen hän avasi yhä useampia ovia. Hän näki niin monta
huonetta, että lopulta väsyi ja uskoi niitä varmasti olevan sata,
vaikka ei ollut laskenut niitä. Melkein kaikissa oli vanhoja maalauksia
tai vanhoja gobeliinikankaita, jotka kuvasivat outoja maisemia ja
tapauksia. Kaikissa oli myös omituisia, vanhoja huonekaluja ja
ornamentteja.

Eräässä rouvan arkihuoneelta näyttävässä huoneessa oli kirjaillut
samettiverhot, ja eräässä kaapissa oli sata pientä norsunluusta
valmistettua norsua. Ne olivat erikokoisia ja toisilla oli selässä
suojus. Jotkut olivat isoja, jotkut taas aivan pieniä. Hän avasi kaapin
oven ja leikki niillä jakkaralla seisten hyvän aikaa. Väsyttyään
leikkimiseen hän järjesti norsut paikoilleen ja sulki kaapin oven.

Vaellusretkellään läpi pitkien käytävien ja tyhjien huoneiden hän ei
ollut nähnyt ainoatakaan elollista olentoa, mutta tässä huoneessa
hän näki jotakin. Suljettuaan kaapin oven hän kuuli heikkoa rapinaa
takanaan. Ääni sai hänet säpsähtämään ja katsahtamaan uunin vieressä
olevaan sohvaan, josta ääni tuntui tulevan. Sohvan nurkassa oli
sametilla päällystetty tyyny ja siinä oli reikä, josta pilkisti
näkyviin pelästynyt silmäpari.

Mary hiipi hiljaa huoneen poikki paremmin katsellakseen.
Kirkassilmäinen pieni hiiri oli syönyt reiän tyynyyn ja valmistanut
itselleen mukavan pesän. Kuusi hiirenpoikasta nukkui kyyryssä emon
turvissa.

-- Elleivät ne olisi niin peloissaan, veisin ne mukanani, mietti Mary.

Hän oli vaeltanut jo siksi kauan paikasta paikkaan, että väsymys alkoi
painaa ja hän kääntyi paluumatkalle. Kaksi tai kolme kertaa hän kääntyi
väärään käytävään, ja hänen täytyi kömpiä portaita ylös ja alas, kunnes
hän löysi oikean käytävän. Mutta lopulta hän saapui jälleen omaan
kerrokseensa, vaikka hän oli vielä etäällä omasta huoneestaan, eikä
ollut selvillä siitä, missä oli.

-- Luultavasti olen taas eksynyt, hän sanoi pysähtyen lyhyen käytävän
päähän. -- En tiedä mihin päin kääntyä. Onpa täällä hiljaista!

Hänen seisoessaan näissä mietteissä kuului hiljaisuuden keskellä huuto.
Se ei ollut aivan samanlainen kuin edellisenä iltana. Se oli lyhyt,
kiukkuinen ärähdys, joka tunkeutui seinien läpi vaimentuneena hänen
korviinsa.

-- Nyt se on lähempänä kuin ennen, kuiskasi Mary sydän sykkien. -- Ja
huutamista se on.

Hänen kätensä sattui hipaisemaan lähellä olevaa gobeliinikangasta,
ja samassa hän hypähti taaksepäin pahasti säikähtyneenä. Gobeliini
peitti ovea, joka lensi selälleen ja nyt näkyi käytävän toinen pää, ja
rouva Medlock astui sieltä häntä kohti avainkimppu kädessään ja hyvin
kiukustunut ilme kasvoillaan.

-- Mitä sinä täällä teet? hän sanoi tarttuen Maryä käsivarteen ja
työntäen hänet pois. -- Mitä minä olen sinulle sanonut?

-- Minä käännyin väärään suuntaan, selitteli Mary. -- En tiennyt mitä
tietä mennä, ja kuulin jonkun huutavan.

Hän ihan vihasi rouva Medlockia, mutta tuo viha kasvoi vielä seuraavina
hetkinä.

-- Vielä sinä mitä kuulit, sanoi taloudenhoitajatar. -- Mene heti
takaisin omaan kamariisi tai saat korvillesi.

Ja hän puristi Maryä käsivarresta ja puolittain tuuppi, puolittain veti
häntä käytävästä toiseen, kunnes työnsi hänet ovesta sisään hänen omaan
huoneeseensa.

-- Kas niin, hän sanoi. -- Pysy siellä missä sinun on käsketty pysyä
tai joudut lukkojen taakse. Parasta olisi, että isäntä toimittaisi
sinulle kotiopettajattaren, kuten hän lupasi. Sinä olet sitä lajia,
että sinua on pidettävä tarkasti silmällä, ja minulla on kyllä muutakin
tekemistä.

Hän lähti huoneesta paiskaten oven jäljestään kiinni, ja Mary kävi
istumaan uunimatolle kalpeana raivosta. Hän ei itkenyt, vaan kiristeli
hampaitaan.

-- Joku siellä huusi -- huusi -- huusi varmasti! hän toisteli itsekseen.

Nyt hän oli kuullut sen jo kahdesti, ja kerran hän pääsisi siitä
perille. Hän oli nähnyt paljon tänä aamuna. Hänestä tuntui kuin hän
olisi ollut pitkällä matkalla. Hän oli leikkinyt norsunluisilla
elefanteilla ja nähnyt harmaan hiiren poikasineen samettityynypesässä.



7.

PUUTARHAN AVAIN


Kun Mary kaksi päivää myöhemmin avasi aamulla silmänsä, hän nousi heti
pystyyn vuoteessaan ja huusi Marthaa.

-- Katso nummea! Katso nummea!

Rankkasade oli tauonnut; tuuli oli pyyhkäissyt pois pilvet ja
harmaan sumun ja sitten oli tullut tyyni. Loistavana, tummansinisenä
kaareili korkea taivas nummimaiseman yllä. Koskaan, koskaan ei Mary
ollut uneksinut niin sinisestä taivaasta. Intiassa taivas oli kuuma
ja paahtava, täällä se hohti syvää, viileätä sineä, joka kimalteli
kuin ihanan pohjattoman järven pinta, ja siellä täällä korkealla,
korkealla kaartuvassa sinessä uiskenteli pienoisia lumivalkeita
untuvaisia pilviä. Avara nummi ei enää ollut kolkon sinipunertava eikä
yksitoikkoisen harmaa, vaan pehmeän sininen sekin.

-- Kas niin, sanoi Martha tyytyväisesti virnistäen. -- Myrsky on taas
vähäksi aikaa tiessään. Tähän vuodenaikaan on tällaista aina. Myrsky
menee menojaan yhdessä yössä, ikään kuin ei muka olisi ikinä täällä
ollutkaan eikä koskaan aikoisi palata. Kevät, näetkös, on tuossa.

-- Minä jo arvelin, että Englannissa sataa ja on pimeätä aina, sanoi
Mary.

-- Vielä mitä, huudahti Martha istuen kyykkysillään mustien
uuniharjojensa keskellä. -- Siinä kyllä erehdyt! Yorkshiren kaltaista
aurinkoista paikkaa ei ole koko maailmassa, jos vain päivänpaistetta
annetaan. Sanoinhan sinulle, että kyllä sinä ihastut nummeen. Kun vielä
vähän odotat, saat nähdä nummen kukkivan. On siinä silloin koreutta,
on kullankeltaista ja sinipunaa, kun kanervat oikein rehottavat ja
perhoset lentelevät ja mehiläiset surisevat ja leivoset liitelevät
korkealla. Tekee mieli lähteä nummelle jo auringon noustessa ja olla
siellä kaiken päivää kuten Dickon.

-- Pääsenköhän minä koskaan sinne? mietti Mary katsoen ikkunasta
kaukaiseen sineen. Nummi oli kuin uusi. Se oli avara ja ihmeellinen ja
ihanan sininen.

-- Enpä tiedä, vastasi Martha. -- Minusta tuntuu, että et ole ikinä
oikein käyttänyt sääriäsi. Sinä et jaksaisi kävellä viittä mailia.
Meidän mökkiimme on viisi mailia.

-- Minun tekisi mieli nähdä teidän mökkinne.

Martha silmäili häntä tuokion tutkivasti ennen kuin tarttui
kiillotusharjaansa alkaakseen uudelleen hangata uuninristikkoa. Hän
mietti mielessään, että nuo pienet rumat kasvot eivät olleetkaan enää
aivan niin happamet kuin ensimmäisenä aamuna. Ne muistuttivat melkein
Susan Annin kasvoja, kun tämä hyvin hartaasti halusi jotakin.

-- Minäpäs kysyn äidiltä, hän sanoi. -- Hän tietää melkein aina jonkin
neuvon. Tänään on vapaapäiväni ja minä menen kotiin. Heh, kylläpä on
hauskaa! Rouva Medlock kuuntelee aina äitiä. Ehkäpä äiti voisi puhua
hänelle.

-- Minä pidän äidistäsi, sanoi Mary.

-- Sen uskon, vakuutti Martha kiillottaen uutterasti.

-- En ole koskaan nähnyt häntä, huomautti Mary.

-- Et olekaan.

Martha kyykötti jälleen kantapäittensä varassa ja hieroskeli
kämmenellään nenänvarttaan ikään kuin neuvottomana, mutta sitten hän
sanoi:

-- Näetkös, hän on niin järkevä ja työteliäs ja hyväntahtoinen ja
siisti, ettei kukaan voi olla hänestä pitämättä, näki hänet tai oli
näkemättä. Kävellessäni kotiin lomapäivinäni nummen poikki minä oikein
hypin ilosta.

-- Dickonistakin pidän, lisäsi Mary, vaikka en ole koskaan nähnyt häntä.

-- No niin, virkkoi Martha ylpeänä, sanoinhan sinulle, että hänestä
pitävät kaikki, linnut, kaniinit, lampaat ja villiponit, jopa ketutkin.
Olisipa hauska tietää, hän sanoi silmäillen Maryä miettivästi, mitä
Dickon mahtaisi sinusta ajatella.

-- Ei hän pitäisi minusta, virkkoi Mary jäykkään, kylmään, pikkuvanhaan
tapaansa. -- Ei kukaan pidä minusta.

Martha näytti jälleen miettivältä.

-- Mitäs sinä itse pidät itsestäsi? hän kysäisi äkkiä kursailematta.

Mary epäröi silmänräpäyksen ja tuumi asiaa.

-- Oikeastaan en ensinkään, hän vastasi. -- Mutta en ole koskaan ennen
ajatellut sitä.

Marthan suu vetäytyi merkitsevään irvistykseen.

-- Äiti kysyi kerran samaa minulta, hän sanoi. -- Hän seisoi
pesusoikkonsa ääressä, ja minä olin pahalla päällä ja panettelin
ihmisiä. Lopulta hän kääntyi minuun päin ja sanoi: "Olet oikea pieni
suupaltti. Siinä sinä seisot ja hurpatat, ettet pidä tästä etkä tuosta.
Mitäs sinä itsestäsi sitten pidät?" Silloin minua alkoi naurattaa, ja
siinä samassa minä tulin järkiini.

Martha lähti hyväntuulisena heti kun oli toimittanut aamiaisen Marylle.
Hänen oli käveltävä viisi mailia nummen poikki kotimökille, ja perille
tultuaan hän aikoi auttaa äitiään pyykinpesussa ja leipomisessa ja
pitää oikein hauskaa.

Marthan poistuttua talosta Mary tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin
koskaan ennen. Hän jouduttautui puutarhaan niin pian kuin mahdollista,
ja ensi työkseen hän juoksi kymmenen kertaa suihkukaivopuutarhan
ympäri. Hän laski tarkasti kerrat ja viimeisen kierroksen jälkeen hänen
oli keveämpi olla.

Päivänpaiste muutti koko paikan toisennäköiseksi. Korkea, sininen
taivaanlaki kaartui Misselthwaiten ylitse, ja hän kohotti kasvonsa
taivasta kohti ja katseli sitä väsymättä koettaen kuvitella mielessään,
miltä tuntuisi maata jollakin tuollaisella lumivalkoisella pilvellä ja
ajelehtia hiljakseen eteenpäin. Hän meni ensimmäiseen keittiöpuutarhaan
ja tapasi siellä Ben Weatherstaffin kuokkimassa kahden muun puutarhurin
kanssa. Sään vaihdos näytti tehneen hänellekin hyvää. Hän alkoi jopa
jutella Marylle.

-- Kevät on tulossa, hän sanoi. -- Etkö tunne sen hajua?

Mary haisteli ja arveli tuntevansa. -- Täällä tuoksuu hyvältä,
raikkaalta ja kostealta, hän sanoi.

-- Se on mullan, hyvän, mehevän mullan tuoksua, vastasi Ben jatkaen
kuokkimistaan. -- Se on hyvillään, kun istutusaika lähenee. Talvella
se on ikävissään, kun sillä ei ole mitään tekemistä. Tuolla
kukkapuutarhassa alkaa elämä herätä jo mullan sisässä. Auringon lämpö
pääsee sinnekin. Vähän ajan kuluttua saat nähdä pikkaraisten, vihreiden
silmujen pistävän esiin mustasta mullasta.

-- Mitä niistä tulee? uteli Mary.

-- Krookuksia ja lumipisaroita ja keltanarsisseja. Etkö ole koskaan
nähnyt niitä?

-- En. Intiassa on kaikki kuumaa ja märkää ja vihreätä sateen jälkeen,
selitti Mary. -- Ja siellä taisivat kukat kohota maasta yhdessä yössä.

-- Nämä tässä eivät nouse yhdessä yössä, sanoi Weatherstaff. -- Kyllä
niitä pitää odottaa. Jokainen lehti vaatii oman päivänsä. Kylläpähän
näet, jahka pidät niitä silmällä.

-- Kyllä minä katson niitä, lupasi Mary.

Samassa kuului ilmassa vienoa siipien suhinaa, ja Mary tiesi heti, että
punarinta oli jälleen tullut. Se oli hyvin nopea ja vikkeläliikkeinen,
se hyppeli hänen jalkainsa juuressa niin lähellä ja kallisteli päätänsä
puolelle ja toiselle silmäillen häntä niin viekkaasti, että hän kyseli
Beniltä:

-- Luuletteko sen muistavan minut?

-- Muistavan sinut! toisti Ben närkästyneenä. -- Se tuntee joka
kaalintaimen puutarhassa, eikö se sitten ihmisiä tuntisi? Se ei ole
milloinkaan ennen nähnyt pientä naisihmistä, ja nyt se tahtoo päästä
oikein perille sinusta. Siltä vekkulilta ei kannata koettaa salata
mitään.

-- Nousevatko taimet mullan sisässä siinäkin puutarhassa, missä se
oleskelee? tiedusteli Mary.

-- Missä puutarhassa? ärähti Ben tullen jälleen juron näköiseksi.

-- Siinä, missä on vanhoja ruusupuita. Mary ei voinut olla kyselemättä,
sillä hän halusi niin hartaasti tietää. -- Ovatko kaikki kukat jo
kuolleet, vai vieläkö toiset niistä heräävät kesällä? Onko siellä
koskaan ruusuja?

-- Kysy siltä, sanoi Ben Weatherstaff viitaten punarintaan. -- Kukaan
muu ei tiedä mitään -- ei ole tiennyt kymmeneen vuoteen.

Kymmenen vuotta on pitkä aika, arveli Mary. Hän oli syntynyt kymmenen
vuotta sitten.

Hän poistui puutarhasta verkalleen ja mietteissään. Hän oli alkanut
pitää puutarhasta samoin kuin punarinnasta, Dickonista ja Marthan
äidistä. Marthastakin hän jo alkoi pitää. Olihan siinä jo koko
joukko ihmisiä -- sille joka ei ollut tottunut pitämään kenestäkään.
Punarinnan hän laski ihmisten joukkoon.

Hän meni tapansa mukaan pitkän, murattia kasvavan muurin viertä
kulkevalle käytävälle, josta hän saattoi nähdä puiden latvat; ja kun
hän asteli siinä edestakaisin, hänelle sattui jännittävä tapaus, jonka
aiheuttaja oli Ben Weatherstaffin punarinta.

Hän kuuli vieressään piipitystä ja visertelyä, ja siinä se hyppeli
alastomalla kukkapenkereellä ja oli nokkivinaan syötävää maasta,
jottei Mary arvaisi sen seuranneen häntä. Mutta hän tiesi, että se oli
seurannut häntä, ja tämä huomio sai hänet melkein vavahtamaan iloisesta
hämmästyksestä.

-- Sinä muistat minut! hän huudahti. -- Muistat varmasti! Sinä olet
kauniimpi kuin mikään muu maailmassa!

Hän leperteli ja jutteli ja mielisteli lintua jos jollakin tavoin, ja
se hyppeli ja heilutteli pyrstöään piipitellen. Se tuntui puhelevan.
Sen punainen rinta oli silkinkiiltävä, ja se pöyhisteli siinä ja oli
niin hieno ja sievä ja mahtava kuin olisi tahtonut näyttää tytölle,
miten merkillinen ja suuresti inhimillisen olennon kaltainen punarinta
saattaa olla. Mary unohti tykkänään ynseän juroutensa, kun lintu
salli hänen tulla lähelleen ja kumartua puoleensa ja piipitellä kuten
punarinnat.

Oh, miten lähelle se salli Maryn hiipiä! Se tiesi, ettei mikään
maailmassa olisi saanut häntä kurkottamaan kättänsä ja säikäyttämään
sitä hiukkaakaan. Mary oli niin onnellinen, että uskalsi tuskin
hengittää.

Kukkapenkki ei ollut aivan paljas. Kukkia siinä ei ollut, mutta sen
takana kasvoi korkeita ja matalia pensaita sakeana tiheikkönä. Kun
punarinta hyppeli pensaiden alla, Mary huomasi siellä pienen vasta
käännetyn multakasan, jolle lintu pysähtyi etsimään matoa. Jokin koira
oli kuopinut mullan pinnalle myyrän pesää hakiessaan. Maassa oli syvä
kolo.

Mary jäi katselemaan kuoppaa miettien, miten se oli syntynyt.
Tuijottaessaan siihen hän huomasi, että maasta pisti esiin jokin esine.
Se oli ruosteisen rauta- tai messinkirenkaan näköinen, ja kun punarinta
lensi viereiseen puuhun, Mary kurottautui sieppaamaan renkaan käteensä.
Mutta se ei ollutkaan rengas. Se oli vanha avain, joka näytti olleen
mullassa kauan aikaa.

Mary katseli sormessaan riippuvaa avainta melkein pelästyneenä.

-- Se on voinut olla kymmenenkin vuotta haudattuna, hän kuiskasi. --
Ehkä se on puutarhan avain.



8.

PUNARINTA NÄYTTI TIETÄ


Mary katseli avainta hyvän aikaa. Hän käänteli sitä käsissään ja
tuumiskeli. Jos se tosiaan oli suljetun puutarhan avain ja jos hän
löytäisi oven, niin hän voisi päästä näkemään, mitä muurien kätkössä
oli ja miten vanhojen ruusupuiden oli käynyt. Hän halusi nähdä
puutarhan, joka oli ollut suljettuna niin kauan. Varmasti se oli
erilainen kuin muut paikat; hänestä tuntui, että siellä oli täytynyt
kymmenen vuoden kuluessa tapahtua jotakin merkillistä. Sitä paitsi:
jos hän pitäisi puutarhasta, hän voisi mennä sinne joka päivä, sulkea
oven perässään ja leikkiä siellä jotakin keksimäänsä leikkiä. Ja hän
leikkisi siellä ypöyksin eikä kukaan koskaan tietäisi missä hän oli,
vaan kaikki luulisivat puutarhan olevan yhä edelleen lukossa ja avaimen
maahan haudattuna. Hän oli hyvin innoissaan tätä ajatellessaan.

Eristetty elämä suuressa, salaperäisessä talossa oli saanut Maryn
joutilaat aivot työskentelemään ja herättänyt hänen mielikuvituksensa.
Epäilemättä myös voimakas, raikas ja puhdas nummi-ilma oli omiaan
virittämään toiminnanhalua. Intiassa Mary oli aina ollut kuumuuden
uuvuttama ja veltto, mutta tässä ympäristössä hän alkoi elpyä ja halusi
puuhailla aina jotakin. "Ärripää" oli jo koko lailla talttunut, vaikkei
hän itse tiennyt syytä siihen.

Hän pisti avaimen taskuunsa ja asteli käytävää edestakaisin. Kukaan
muu kuin hän ei näyttänyt koskaan liikkuvan tässä puutarhan kolkassa;
niinpä hän saattoikin kulkea verkalleen ja tutkia tarkasti muuria --
tai oikeammin sitä peittävää murattia. Mutta vaikka olisi tähystellyt
kuinka, ei kiiltävässä, tummanvihreässä köynnösmatossa näkynyt aukkoa
tai saumakohtaa.

Mary oli hyvin pettynyt. Hän tarkasteli muurin syrjää ja koetti kurkkia
sen ylitse nähdäkseen paremmin toisella puolella huojuvat puiden
latvat. Kerrassaan ärsyttävää olla niin lähellä salaperäistä puutarhaa
pääsemättä kumminkaan sisälle, hän tuumi vihoissaan. Mary pisti avaimen
taskuunsa palatessaan taloon ja päätti kuljettaa sitä ulos mennessään
aina mukanaan siltä varalta, että joskus sattuisi löytämään kätkössä
olevan oven.

Martha oli saanut luvan jäädä yöksi kotiinsa, mutta aamulla hän taas
oli työssä punaposkisena ja hyväntuulisena.

-- Minä olin jo kello neljältä jalkeilla, hän sanoi. -- Kyllä nummi oli
kaunis, kun linnut heräsivät unestaan ja jänikset loikkivat pesistään
ja aurinko nousi. Ei minun tarvinnut kävellä koko matkaa. Eräs mies
otti minut rattailleen, ja usko pois, että siinä oli hauska istua.

Hänellä riitti juttuja päivän hauskuuksista. Hänen äitinsä oli ollut
hyvillään hänen kotiintulostaan, ja he olivat yhdessä leiponeet ja
pesseet pyykkiä. Ja hän oli leiponut kullekin lapselle lämpimäispullan
ja pistänyt siihen täytteeksi ruskeata sokeria.

-- Otin pullat uunista sihisevän kuumina, kun lapset palasivat nummelta
leikkimästä. Ja koko tupa tuoksui lämpöiseltä leivältä, ja takassa
paloi iso tuli, ja lapset oikein huusivat mielihyvästä. Dickon-veikko
sanoi, että kelpaisipa vaikka kuninkaan asua meidän tuvassamme.

Illalla he olivat kaikki istuneet tulen ääressä ja Martha oli auttanut
äitiä vaatteiden paikkaamisessa ja sukkien parsimisessa. Ja Martha oli
kertonut heille pienestä tytöstä, joka oli saapunut Intiasta ja jota
"mustat" olivat palvelleet syntymästä lähtien niin ettei hän osannut
vetää omia sukkiaan jalkaansa.

-- Ja he kuuntelivat korvat hörössä, kun kerroin sinusta, sanoi Martha.
-- Mustista he halusivat tietää kaiken, ja laivasta jossa tulit. Mutta
en minä tiennyt paljonkaan.

Mary tuumi kotvan aikaa.

-- Kerron sinulle lisää, ennen kuin menet seuraavan kerran kotiisi,
hän sanoi. -- Silloin sinulla on enemmän puhuttavaa. Kai he mielellään
kuulisivat, millaista on ratsastaa norsulla ja kamelilla ja kuinka
upseerit lähtevät metsästämään tiikereitä.

-- Herranen aika! huusi Martha ihastuneena. -- Johan he joutuisivat
aivan suunniltaan. Kerrotko tosiaan lisää? Se on melkein yhtä
jännittävää kuin villieläinten näyttely, joka on kuulemma ollut
Yorkissa.

-- Intia on aivan erilainen kuin Yorkshire, sanoi Mary verkalleen ikään
kuin asiaa punniten. -- Sitä en koskaan ennen ole tullut ajatelleeksi.
Kuuntelivatko Dickon ja äitisi mielellään, kun juttelit minusta?

-- Hoh, Dickonin silmät kävivät ihan pyöreiksi; ne olivat pudota
päästä, vastasi Martha. -- Mutta äiti oli huolissaan siitä, että sinut
on jätetty niin oman onnesi nojaan. Hän kysyi: "Eikö herra Craven ole
hankkinut hänelle kotiopettajatarta tai hoitajaa?" Ja minä sanoin:
"Eikä ole, vaikka rouva Medlock arvelee, että kyllä hän hankkii
jahka hoksaa, mutta saattaa kulua kaksi, kolme vuotta, ennen kuin se
tapahtuu."

-- En halua kotiopettajatarta, tiuskahti Mary.

-- Mutta äiti sanoo, että sinun olisi jo aika ruveta lukemaan kirjoja.
Lisäksi sinulla pitäisi olla naisihminen, joka pitää huolta sinusta.
Äiti sanoi: "Ajattelehan toki, Martha, miltä itsestäsi tuntuisi olla
tuollaisessa suuressa talossa ja vaellella siellä yksinäsi ilman äitiä.
Koeta sinä parastasi ja hauskuta häntä." Ja minä lupasin.

Mary loi häneen pitkän, vakavan katseen.

-- Kyllä sinä hauskutatkin minua, hän sanoi. -- Minusta on mukavaa
kuunnella juttujasi.

Martha katosi huoneesta ja palasi vähän ajan kuluttua piilotellen
jotakin esiliinansa alla.

-- Arvaas mitä, hän sanoi tyytyväisesti virnistäen. -- Minä olen tuonut
sinulle lahjan!

-- Lahjan! toisti Mary hämmästyneenä. Miten tuvasta, johon oli ahdettu
neljätoista nälkäistä ihmistä, saattoi riittää lahjoja?

-- Eräs kulkukauppias kulki nummen poikki ja pysäytti hevosensa
meidän ovelle, selitti Martha. -- Hänellä oli vateja ja pannuja ja
jos jotakin, mutta äidillä ei ollut rahaa ostaa mitään. Juuri kun hän
oli lähtemäisillään tiehensä, huusi Lisabeth Ellen: "Äiti, hänellä on
hyppynuoria ja niissä on siniset ja punaiset kädensijat." Ja samassa
äiti kutsui miehen takaisin. "Hei, odottakaapa hiukan, miten paljon
ne maksavat?" Niiden hinta oli kaksi penceä, ja äiti alkoi kopeloida
taskuaan ja sanoi minulle: "Martha, sinä olet kelpo tyttö, kun tuot
äidillesi palkkasi. Onhan niitä reikiä jos jonkinlaisia mihin sen
työntää, mutta kaksi penceä minä sittenkin siitä otan saadakseni
hyppynuoran tuolle lapselle", ja hän osti yhden, ja tässä se on.

Hän veti sen esiliinansa alta ja heilutteli sitä ylpeän näköisenä.
Se oli pitkä, joustava nuora, jonka kummassakin päässä oli puna- ja
siniviirukas kädensija. Mutta Mary Lennox ei ollut koskaan ennen nähnyt
hyppynuoraa. Hän tuijotti siihen käsittämättä mitään.

-- Mitä sillä tehdään? hän kysyi uteliaana.

-- Mitä tehdään? ällistyi Martha. -- Eikö Intiassa ole hyppynuoria?
Mitäs sitten kannattaa puhua norsuista, tiikereistä ja kameleista?
Kummako sitten, että ihmiset siellä ovat niin mustia. Tällaista sillä
tehdään!

Hän juoksi keskelle huonetta hyppynuora käsissään, alkoi hyppiä
ja hyppi hyppimistään. Mary katseli häntä ihmeissään, ja vanhat
muotokuvatkin näyttivät tuijottavan hyppijää kuin kummastellen, mitä
tytönhäiläkkä rohkeni tehdä heidän nenänsä edessä. Mutta Martha ei
edes vilkaissut niihin. Häntä ilahdutti Maryn kasvoista kuvastuva
mielenkiinto ja uteliaisuus, ja hän hyppi hyppimistään laskien ääneen
hypyt, kunnes oli päässyt sataan.

-- Ennen jaksoin hyppiä vielä kauemmin, hän sanoi lakattuaan. --
Kahdentoista vanhana pääsin viiteensataan, mutta silloin en ollutkaan
niin lihava kuin nyt.

Mary nousi tuoliltaan näyttäen kiihtyneeltä.

-- Se näyttää hauskalta, hän virkkoi. -- Äitisi on hyvä ihminen.
Luuletko että minä osaisin hyppiä tuolla tavalla?

-- Koetahan, kehotteli Martha ojentaen hänelle hyppynuoran. Aluksi et
jaksa sataakaan kertaa, mutta jos harjoittelet, pääset pian vauhtiin.
Niin sanoi äitikin. Hän sanoo: "Ei mikään ole hänelle niin hyvä kuin
hyppynuora. Se on järjellisin lelu, jonka lapselle voi antaa. Kyllä
sääriin ja käsivarsiin karttuu pian voimaa, kun tyttö vähän hyppelee
ulkoilmassa."

Näki kyllä, ettei Maryn säärissä ja käsivarsissa ollut kehuttavasti
voimaa, kun hän yritti ensi kerran. Hänen liikehtimisensä oli kankeaa
ja avutonta, mutta silti hyppääminen oli hänestä niin hauskaa, ettei
hän halunnut lopettaa.

-- Pistä vaatteet yllesi ja juokse ulos hyppäämään, sanoi Martha.
-- Äidin mielestä sinun olisi oltava ulkona niin paljon kuin voit,
vaikkapa hiukan sataisikin.

Mary otti takkinsa ja hattunsa ja heitti hyppynuoran käsivarrelleen.
Ovea avatessaan hän kääntyi verkalleen; jokin asia oli juolahtanut
hänen mieleensä.

-- Martha, ne olivat sinun palkkarahojasi, hän sanoi. -- Sinunhan nuo
kaksi penceä olivat. Kiitos. Hänen äänensä kuulosti jäykältä, sillä hän
ei ollut tottunut kiittämään eikä huomaamaan, milloin hänen hyväkseen
tehtiin jotakin. -- Kiitos, hän sanoi ojentaen Marthalle kätensä, sillä
hän ei ymmärtänyt mitä muuta saattaisi tehdä.

Marthakin näytti olevan tottumaton tällaiseen, sillä hän ravisteli
kömpelösti Maryn kättä. Sitten hän nauroi.

-- Voi toki, niinhän sinä olet kuin vanhat ihmiset, hän sanoi. --
Lisabeth Ellen olisi antanut minulle suukon.

Mary jäykistyi vielä enemmän.

-- Tahdotko että suutelen sinua? Martha naurahti uudelleen.

-- En toki, hän vastasi. -- Jos olisit toisenlainen, niin ehkä sinunkin
tekisi mieli. Mutta sinä et halua. Juokse vain ulos leikkimään
hyppynuorinesi.

Mary poistui huoneesta hiukan nolostuneena. Yorkshirelaiset tuntuivat
olevan merkillistä väkeä, ja Martha saattoi hänet alati ymmälle. Alussa
hän ei ollut voinut sietää Marthaa, mutta nyt oli toisin.

Hyppynuora oli ihmeellinen kapine. Hän laski ja hyppi ja hyppi ja
laski, kunnes hänen poskensa olivat aivan punaiset. Hänellä ei
ollut koskaan elämässään ollut näin hauskaa. Aurinko paistoi ja
kasvoihin puhalteli tuulenhenki -- ei tuima tuuli, vaan iloisia pikku
puhalluksia, jotka kuljettivat mukanaan tuoreen, vasta käännetyn
mullan tuoksua. Hän hyppi suihkukaivopuutarhan ympäri ja käytäviä
ristiin rastiin. Lopulta hän hyppi keittiöpuutarhaan ja näki siellä
Ben Weatherstaffin, joka jutteli kuokkiessaan jalkainsa juuressa
keikistelevän punarinnan kanssa. Kun Mary hyppi käytävää pitkin ukon
luokse, tämä suoristautui ja silmäili hämmästyneenä tyttöä. Juuri sitä
Mary oli toivonutkin. Hän tahtoi näyttää Benille hyppytaitoaan.

-- No, ihme ja kumma! ällisteli puutarhuri. Eikös vain sinun suonissasi
sittenkin virtaa lapsen verta eikä pelkästään kirnupiimää. Sinähän olet
hyppinyt poskesi punaisiksi, totta totisesti! En olisi uskonut sinun
siihen pystyvän.

-- En ole koskaan ennen hypännyt nuoraa, sanoi Mary. -- Aloitin vasta
nyt. Minä en pääse kuin kahteenkymmeneen.

-- Anna mennä vain, sanoi Ben. -- Tuohan on vallan sopivaa tytölle,
joka on elänyt pakanain parissa. Katsopas vain, miten se tarkkaa
sinua, hän sanoi nyökäten punarintaan päin. Se seurasi jälkiäsi eilen,
ja niin se tekee tänäänkin. Se ei jätä sinua rauhaan ennen kuin on
päässyt selville, mikä hyppynuora on. Se ei ole ennen nähnyt sellaista
kapinetta. Niin vainenkin! Ben ravisteli päätänsä linnulle. --
Uteliaisuutesi vie sinut perikatoon, ellet pidä varaasi.

Mary hyppi ympäri puutarhojen ja ympäri hedelmätarhan levähtäen
tuontuostakin. Viimein hän tuli omalle lempikäytävälleen ja päätti
koettaa, voisiko hyppiä levähtämättä sen päästä päähän. Matka oli
aika pitkä, ja hän aloitti verkalleen, mutta jo ennen puoliväliä
hän oli silti niin kuumissaan ja hengästynyt, että hänen täytyi
pysähtyä. Se ei kyllä häntä paljonkaan harmittanut, sillä hän oli
jo laskenut kolmeenkymmeneen. Hän pysähtyi mielissään ja huomasi
samassa punarinnan, joka jo keikkui pitkällä muratinoksalla. Se oli
seurannut Maryä ja tervehti häntä nyt viserryksellä. Hyppiessään lintua
kohti tunsi Mary jonkin kovan taskussa lyövän häntä polveen joka
hyppäyksellä, ja nähdessään punarinnan hän naurahti uudelleen.

-- Sinä osoitit minulle eilen missä avain oli, hän sanoi. -- Tänään
sinun pitäisi näyttää minulle ovi. Mutta sitäpä sinä et taidakaan osata.

Punarinta lensi huojahtavalta murattiköynnökseltään muurin harjalle ja
alkoi lasketella äänekkäitä, kauniita liverryksiä näyttääkseen taitoaan.

Mary Lennox oli kuullut aian juttelevan paljon taioista ja ihmeistä, ja
se mikä nyt tapahtui, tuntui melkein taialta.

Käytävää pitkin tulla suhahti hilpeä tuulenpuuska, joka keinutti puiden
latvoja ja huojutti muurilta riippuvaa murattia. Mary oli juuri tullut
lähelle punarintaa, kun tuuli taivutti äkkiä syrjään muutamia höllästi
riippuvia muratinoksia. Yhtä äkkiä Mary hypähti niitä kohti ja tempaisi
ne käteensä. Sillä hän oli nähnyt jotakin: köynnöksen kätköstä oli
hetkeksi paljastunut pieni pyöreä nuppi.

Siinä oli ovi!

Hän upotti kätensä köynnösvyyhteen ja alkoi työntää oksia syrjään. Niin
läpitunkemattomalta kuin murattikerros näyttikin, se peitti muurin
irtonaisena verhona; vain muutamat oksat olivat takertuneet ovipuuhun
ja rautaan. Maryn sydän jyskytti ja hänen kätensä vapisivat, niin
ihastunut ja jännityksissään hän oli. Punarinta lauleskeli yhä ja
kallisteli päätään puoleen ja toiseen, ikään kuin se olisi ollut yhtä
kiihtynyt kuin Mary. Mikä oli tuo rautainen, neliskulmainen esine, jota
hänen kätensä kopeloivat ja jossa hänen sormensa tapasivat loven?

Se oli lukko, jota ei ollut avattu kymmeneen vuoteen, ja hän
pisti kätensä taskuun, veti sieltä avaimen ja huomasi sen sopivan
avaimenreikään. Hän väänsi lukkoa. Hän ponnisteli kaksin käsin, ja
lopulta avain kääntyi.

Silloin hän hengähti syvään ja katsahti taakseen, näkyikö pitkällä
käytävällä ketään. Tietenkään ei ketään näkynyt, ja hän hengähti
uudelleen syvään, työnsi syrjään huojuvat muratinoksat ja painoi ovea,
joka verkalleen aukeni.

Sitten hän pujahti sisään ja sulki oven. Hän nojasi selkäänsä sitä
vasten katsellen ympärilleen ja hengittäen taajaan kiihtymyksestä,
ihmetyksestä ja ihastuksesta.

Hän seisoi salaisessa puutarhassa.



9.

NÄIN MERKILLISTÄ TALOA EI OLE TOISTA


Mitään niin viehkeää, niin salaperäiseltä näyttävää paikkaa ei
olisi voinut kuvitella. Korkeita muureja, jotka sulkivat puutarhan
syliinsä, peittivät tiheiksi ja takkuisiksi kasvaneiden köynnösruusujen
lehdettömät rungot. Kaikki nurmikot olivat talvisen, ruskehtavan
ruohon peitossa, ja niistä kohosi paikoittain pensaskimppuja, ruusuja
nähtävästi nekin. Puutarhassa oli muitakin puita, ja pitkin niiden
runkoja kierteli köynnösruusuja. Ne riippuivat alas pitkinä, taipuisina
lonkeroina, jotka kutoutuivat kuin kevyiksi verhoiksi; siellä täällä ne
olivat takertuneet toisiinsa tai johonkin etäämpänä olevaan oksaan ja
pujottautuivat puusta toiseen taipuen sieviksi silloiksi. Nyt ei niissä
ollut lehtiä eikä kukkia, eikä Mary tietänyt olivatko ne kuolleita vai
elossa, mutta niiden ohuet, harmaat ja ruskeahkot oksat ja köynnökset
näyttivät usvaiselta viitalta, johon kaikki peittyi -- muurit, puut,
vieläpä ruskea nurmikin. Tämä usvainen, takkuinen, puusta puuhun
kulkeva köynnösvyyhti sai kaiken näyttämään hyvin salaperäiseltä. Mary
ei todellakaan ollut koskaan nähnyt sellaista paikkaa.

-- Kuinka hiljaista täällä on! hän kuiskasi. -- Kuinka hiljaista!
Sitten hän seisoi tuokion hievahtamatta kuunnellen hiljaisuutta.

Punarinta, joka oli lentänyt puunlatvaan, oli yhtä liikkumaton ja
ääneti kuin kaikki muukin. Se ei edes räpyttänyt siipiään, katsoi vain
Maryyn.

-- Ei ole ihme, että täällä on hiljaista, hän kuiskasi uudelleen. --
Minä olen ensimmäinen, joka kymmeneen vuoteen on täällä mitään puhunut.

Hän lähti kulkemaan eteenpäin hiljaa, aivan kuin olisi pelännyt
herättävänsä jonkun. Hän oli hyvillään siitä, että hänen jalkainsa alla
oli ruohikkoa, joka vaimensi askelten äänen. Hän kulki puiden lomitse
silmäillen köynnöksiä ja lonkeroita, jotka muodostivat hänen ylleen
sadunomaisen holvin.

-- Onkohan kaikki ihan elotonta? hän mietti. -- Onko tämä kuollut
puutarha?

Ben Weatherstaff olisi heti ensi näkemältä voinut sanoa, olivatko puut
elossa, mutta Mary saattoi vain todeta, että oksat ja köynnökset olivat
harmaanruskeita ja ettei hennointakaan lehtinuppua näkynyt missään.

Mutta yhtä kaikki hän oli nyt ihmeellisessä puutarhassa, ja hän saattoi
tulla tänne muratin läpi puutarhanovesta milloin häntä vain halutti.
Hänestä tuntui kuin hän olisi löytänyt maailman, joka kuului yksin
hänelle.

Aurinko paistoi, ja korkea, sininen kaarikatto tuntui täällä säteilevän
vielä kirkkaampana ja pehmeämpänä kuin nummella. Punarinta lehahti
maahan puunlatvasta ja hyppeli vikkelästi ruohikolla tai seurasi
Maryä lentäen pensaasta toiseen. Se viserteli ahkerasti ja hääräsi
toimeliaana kuin mikäkin opas. Kaikki oli outoa ja hiljaista, ja
Marystä tuntui, että hän nyt oli satojen peninkulmien päässä ihmisten
ilmoilta, mutta hänestä ei suinkaan ollut pelottavan yksinäistä.
Hän olisi vain halunnut tietää, olivatko kaikki ruusut kuolleet vai
odottivatko ne vain lämmintä säätä puhjetakseen lehtiin ja nuppuihin.
Jos puutarha oli vielä elossa se mahtoi olla ihana siihen aikaan, kun
tuhannet ruusut kukkivat!

Hyppynuora riippui hänen käsivarrellaan, ja hetken aikaa käveltyään
hän päätti hyppiä ympäri koko puutarhan. Siellä täällä näytti olleen
ruohopolkuja, ja parissa nurkkauksessa oli murattilehtimaja ja
kivi-istuimet, joiden keskellä oli korkea, sammaltunut kukkauurna.

Toista lehtimajaa lähestyessään hän lakkasi hyppimästä. Paikalla oli
ollut kukkapengermä, ja hänestä näytti kuin mustasta maasta olisi
kurkistanut vaaleanvihreitä tiploja, kuin pieniä keihäänkärkiä. Hän
muisti, mitä Ben Weatherstaff oli sanonut, ja polvistui maahan niitä
tarkastamaan.

-- Ne ovat todella pieniä eläviä kasveja, ja niistä voi tulla
krookuksia, lumipisaroita ja keltanarsisseja, hän kuiskasi.

Hän kumartui hyvin lähelle haistellen tuoretta, kosteata maata. Hän
piti sen tuoksusta.

-- Ehkäpä täällä on niitä vielä muuallakin, hän tuumi. -- Parasta
tarkastaa koko puutarha.

Hän ei hyppinyt, vaan käveli verkalleen silmät maahan luotuina. Hän
tähysteli vanhoja kukkapenkkejä ja nurmikkoa, ja kierrettyään koko
puutarhan hyvin tarkkaavana hän oli huomannut vaikka kuinka monta
teräväkärkistä, vaaleanvihreätä täplää ja oli aivan innoissaan.

-- Eihän tämä olekaan kuollut puutarha! Jos ruusut ovatkin kuolleet,
niin muualla on kuitenkin eloa.

Mary ei tiennyt puutarhatöistä mitään, mutta hänestä näytti, että
lakastunutta ruohoa oli paikoitellen vihreiden versojen ympärillä niin
paksulti, ettei niillä ollut tarpeeksi kasvutilaa. Hän löysi terävähkön
tikun, jolla hän kaiveli maata, ja nyhti siitä ruohotupsut, kunnes
multa versojen ympärillä oli melkoisen puhdasta ja sileätä.

-- Nyt ne näyttävät voivan hengittää, hän tuumi saatuaan ensimmäiset
taimet vapaiksi. -- Täällä on vielä paljon muitakin, joita täytyy
auttaa. Minä laitan ne kaikki kuntoon. Kaikki jotka vain näen. Ellen
ennätä tänään, voin tulla takaisin huomenna.

Hän kulki paikasta toiseen muokaten ja peraten ja syventyi niin
innokkaasti tähän työhön, ettei malttanut keskeyttää, vaan kulki
penkiltä penkille etsien versoja ruohikosta ja puiden alta. Siinä
puuhaillessa hänelle tuli niin lämmin, että hän heitti yltään ensin
takin ja sitten hatun, ja tietämättään hän kaiken aikaa hymyili
ruohikolle ja vaaleanvihreille suippokärkisille kasvinaluille.

Punarinnalla oli hirveästi puuhaa. Se oli ihastunut nähdessään,
että puutarhatyö oli käynnissä sen omalla alueella. Usein se oli
kummastellut Ben Weatherstaffia. Puutarhaa muokattaessa nousee pinnalle
mullan mukana kaikennäköistä herkullista syötävää. Tämä uusi olento ei
ollut edes puoliksi Benin kokoinen, ja kuitenkin hän oli siksi järkevä,
että ymmärsi tulla punarinnan puutarhaan ja ryhtyä paikalla työhön.

Mary ahersi puutarhassa, kunnes hänen piti lähteä syömään päivällistä.
Aika oli kulunut hänen huomaamattaan, ja pukiessaan ylleen
päällystakkinsa ja hattunsa ja ottaessaan hyppynuoransa maasta hän
huomasi ihmeekseen tehneensä työtä kaksi tai kolme tuntia. Hänellä
oli ollut kovin hauskaa kaiken aikaa. Hennot, vaaleanvihreät,
teräväkärkiset versot nousivat nyt siistiksi muokatusta maasta ja
näyttivät somilta ja terhakoilta päästyään vapaaksi tukahduttavasta
heinästä.

-- Iltapuolella tulen takaisin, hän sanoi silmäillen uutta
valtakuntaansa ja puhutellen puita ja ruusupensaita kuin kuulevia ja
ymmärtäviä olentoja.

Sitten hän juoksi kevyesti poikki nurmikon, avasi raskaan, vanhan
oven ja pujahti siitä ulos muratin alitse. Hän oli niin rusoposkinen
ja kirkassilmäinen ja söi niin vahvasti päivällistä, että Martha oli
ihastuksissaan.

-- Kaksi lihapalasta ja kaksi annosta riisivanukasta, hän sanoi. --
Hei, kyllä äiti on mielissään kun kuulee, mitä hyppynuora on saanut
aikaan.

Muokatessaan maata teräväkärkisellä tikulla Mary oli kaivanut pinnalle
valkoisia juuria, jotka muistuttivat ruokasipuleita. Hän oli upottanut
ne huolellisesti takaisin maahan ja taputellut multaa niiden päälle.

-- Martha, mitä sellaiset valkeat juuret ovat, jotka näyttävät aivan
sipuleilta? hän kysyi.

-- Ne ovatkin kukkasipuleita, vastasi Martha. -- Niistä kasvaa
kaikenlaisia kevätkukkia. Ihan pikkaraiset ovat lumipisaroita ja
krookuksia, ja suuret ovat valko- ja keltanarsisseja. Et voi uskoa,
miten sieviä ne ovat. Dickon on istuttanut niitä paljon meidän
puutarhapahaseemme.

-- Onko Dickon taitava puutarhatöissä? kysyi Mary, jonka päähän
pälkähti äkkiä uusi ajatus.

-- Meidän Dickon saa kukan kasvamaan vaikka kiviaidan rakosessakin.
Äiti sanoo, että kasvit tottelevat häntä kuin mitäkin taikuria.

-- Pysyvätkö kukkasipulit kauan aikaa elossa? Voisivatkohan ne
elää vaikka vuosikausia, ellei niitä kukaan hoitaisi? kysäisi Mary
levottomana.

-- Kyllä ne miekkoset itsestänsä huolen pitävät, sanoi Martha. --
Siksipä köyhilläkin on varaa pitää niitä. Kunhan saavat olla rauhassa,
niin ne viihtyvät maan alla vaikka koko ihmisiän ja levittäytyvät
ja lisääntyvät. Puistometsikössä kasvaa tuhansittain lumipisaroita.
Keväällä se on kaikkein kaunein näky Yorkshiressa.

-- Olisipa nyt jo kevät, huudahti Mary. -- Tahtoisin nähdä, mitä
kaikkea Englannissa kasvaa.

Hän oli päättänyt ateriansa ja käynyt istumaan mielipaikalleen
uunimatolle.

-- Ollapa minulla pieni lapio, hän sanoi.

-- Mitä sinä lapiolla? naurahti Martha. -- Aiotko ruveta kääntämään
maata? Sepä huvittaa äitiä, jahka kerron.

Mary silmäili takkavalkeaan ja tuumiskeli. Hänen täytyi olla
varovainen, jos tahtoi säilyttää salaisen valtakuntansa. Eihän hän
mitään vahinkoa tehnyt, mutta jos herra Craven pääsisi ovijutun
perille, hän suuttuisi hirmuisesti ja hankkisi uuden avaimen ja
lukitsisi oven ainaiseksi. Sitä hän ei todella voisi kestää.

-- Tämä on niin iso ja yksinäinen paikka, hän sanoi verkalleen ikään
kuin punniten asiaa mielessään. -- Rakennus on yksinäinen, puisto on
yksinäinen ja puutarhat ovat yksinäiset. Täällä pidetään niin monta
paikkaa lukittuna. Intiassa en tehnyt juuri mitään, mutta siellä näki
enemmän ihmisiä -- alkuasukkaita ja sotureita marssi ohitse -- ja
joskus soittokunnat soittivat ja aiani kertoi minulle juttuja. Täällä
en voi jutella kenenkään muun kanssa kuin sinun ja Ben Weatherstaffin.
Ja sinullakin on omat työsi, eikä Ben Weatherstaff viitsi usein
jutella minun kanssani. Ajattelin, että jos minulla olisi pieni lapio,
voisin kääntää maata kuten hänkin ja tehdä pienen puutarhan, jos hän
antaisi minulle hiukan siemeniä. Marthan kasvot säteilivät mielihyvästä.

-- Kas vain! hän huudahti. -- Sitähän äitikin juuri sanoi. Hän sanoi:
"Onhan siellä lääniä vaikka miten paljon, miksi ei lapselle anneta
omaa pientä maatilkkua, johon hän voisi istuttaa vaikka parsaheinää ja
retiisejä. Sitä hänen sitten kelpaisi muokata ja kaivaa ja siitä hän
varmaan pitäisi." Niin äiti sanoi.

-- Niinkö? ihastui Mary. -- Kylläpä hän tietää!

-- Eikö tiedäkin! sanoi Martha. -- Hän sanookin: "Nainen, jonka pitää
kasvattaa kaksitoista lasta, tietää muutakin kuin aakkoset. Lapset
selvittävät ajatuksia yhtä paljon kuin laskento."

-- Kuinkahan paljon mahtaa lapio maksaa, aivan pikkuinen? kysyi Mary.

-- Thwaiten kylässä on puoti, kuului Marthan tuumiva vastaus.

-- Muistan nähneeni siellä puutarhakaluja, lapion, kuokan ja haravan,
kaikki yhteen kimppuun sidottuina, ja ne maksoivat kaksi shillingiä.
Ja ne kestävät kyllä oikeata työntekoa.

-- On minun kukkarossani enemmänkin rahaa, sanoi Mary.

-- Rouva Morrisonilta sain viisi shillingiä, ja rouva Medlock antoi
minulle vähän rahaa herra Cravenin puolesta.

-- Kas vain, että setäsi muisti sinua edes sen verran! puuskahti Martha.

-- Rouva Medlock sanoi, että minä saan taskurahaa. Hän antaa minulle
shillingin joka lauantai. En tiedä mihin nuo rahat käyttäisin.

-- Voi hyvänen aika, shillinki on iso raha, sanoi Martha. -- Sinä voit
ostaa mitä vain haluat. Me maksamme mökistä vuokraa shillingin ja kolme
penceä, ja kyllä siinä saa hikoilla, ennen kuin ne ovat hyppysissä.
Mutta kuulepas, mitä tuli mieleeni, sanoi Martha pannen kädet
lanteilleen.

-- Mitä sitten? kysäisi Mary innokkaasti.

-- Thwaitessa myydään siinä samassa kaupassa kukansiemenpaketteja ne
maksavat vain pennyn. Ja Dickon tietää tarkalleen, mitkä kukat ovat
kauneimpia ja miten ne saadaan kasvamaan. Hän kävelee monta kertaa
Thwaiteen vain lystikseen. Osaatko kirjoittaa painokirjaimin? hän
kysäisi äkkiä.

-- Kyllä minä osaan muutenkin kirjoittaa, vastasi Mary. Martha pudisti
päätään.

-- Dickon lukee vain painokirjaimia. Jos osaat kirjoittaa
painokirjaimia, niin voisimme kirjoittaa hänelle kirjeen ja pyytää
häntä ostamaan puutarhatyökalut ja siemenet samalla kertaa.

-- Voi, miten kiltti sinä olet! huudahti Mary. -- Ihan totta. En ole
tietänytkään, että olet niin kiltti. Osaan minä varmasti kirjoittaa
painokirjaimiakin jos koetan. Pyydetään rouva Medlockilta kynä ja
hiukan paperia.

-- Kyllä minullakin on, sanoi Martha. -- Ostin paperia, että voisin
aina sunnuntaisin kyhätä äidille kirjelapun. Minä menen hakemaan.

Hän juoksi ulos huoneesta ja Mary seisoi takkatulen ääressä puserrellen
laihoja pikku käsiään hyvillä mielin.

Iltapuolella hän ei mennyt enää ulos. Martha toi näet
kirjoitustarvikkeet, mutta viedessään päivällisastioita alakertaan hän
joutui työhön keittiöön ja Mary sai odottaa kauan aikaa ennen kuin hän
tuli takaisin. Sitten ryhdyttiin kirjoittamaan kirjettä Dickonille, ja
siinä oli aika urakka. Kotiopettajattarien alituisen vaihtumisen vuoksi
Maryn kirjoitustaito oli jäänyt heikoksi, mutta hän huomasi sentään
osaavansa kyhätä painokirjaimia, kun oikein yritti. Marthan sanelema
kirje kuului näin:

    Rakas Dickon! Minä olen terve ja toivotan sitä samaa Jumalan
    lahjaa sinulle. Mary-neidillä on kosolti rahaa, ja etkö sinä
    menisi Thwaiteen ja ostaisi hänelle vähän kukansiemeniä ja
    työkaluja, joita tarvitaan, kun tehdään kukkapenkkejä. Ota
    kauniita ja sellaisia, jotka helposti kasvavat, sillä hän ei ole
    ennen tehnyt puutarhatyötä, kun hän on ollut Intiassa, ja siellä
    on ihan toisenlaista. Äidille rakkaat terveiset ja myös kaikille
    muille. Mary-neiti aikoo kertoa minulle vielä kaikenmoista, niin
    että ensi vapaapäivänäni saatte kuulla kameleista ja kuinka herrat
    metsästävät tiikereitä ja jalopeuroja.

                                        Rakastava sisaresi
                                       Martha Febe Sowerby.

-- Pannaan rahat kirjekuoreen; minä annan sen teurastajan pojalle, että
hän vie sen mukanaan. Hän on Dickonin hyvä ystävä, sanoi Martha.

-- Mutta miten ne tavarat saadaan tänne sitten kun Dickon on ne
ostanut? kysyi Mary.

-- Hän tuo ne itse. Kyllä hän mielellään kävelee tänne.

-- Sittenhän minä saan nähdä hänet, huudahti Mary. -- Luulin etten
ikinä tapaisi Dickonia.

-- Onko sinusta hauskaa tavata hänet? kysäisi Martha äkkiä. Mary oli
näyttänyt niin ihastuneelta.

-- On oikein hauskaa. En ole koskaan nähnyt poikaa, jota ketut ja
harakat pitävät ystävänään. Minä haluan oikein hartaasti nähdä hänet.

Martha hätkähti hiukan, ikään kuin jotakin olisi äkkiä juolahtanut
hänen mieleensä.

-- Voi sentään kun unohdin, vaikka minun piti kertoa sinulle eräs asia
ensimmäiseksi tänä aamuna, hän puhkesi sanomaan. -- Minä kysyin äidiltä
ja hän lupasi itse puhua rouva Medlockille.

-- Tarkoitatko --? aloitti Mary.

-- Mitä minä sanoin sinulle tiistaina. Äiti kysyy häneltä, pääsetkö
jonakin päivänä ajelemaan meidän mökillemme.

Kaikki jännittävät tapaukset tuntuivat kertyvän tämän päivän osalle.
Minkälaista olisi ajaa nummen yli, kun taivas oli näin sininen?
Minkälaista olisi mökissä, johon mahtuu kaksitoista lasta?

-- Arveliko äitisi rouva Medlockin suostuvan? kysyi Mary hyvin
levottomana.

-- Kyllä hän arveli. Rouva Medlock tietää, kuinka siisti äiti on ja
kuinka puhtaana hän pitää mökin.

-- Silloin saisin nähdä äitisikin samoin kuin Dickonin, puheli Mary
pohtien ajatuksissaan tätä uutta suunnitelmaa, johon hän oli perin
ihastunut. -- Hän näyttää olevan aivan erilainen kuin Intian äidit.

Ahkera puutarhatyö ja iltapuolen kiihdyttävät tapaukset tekivät
Maryn lopulta hyvin hiljaiseksi ja miettiväiseksi. Martha viipyi
hänen luonaan, kunnes tuli teenjuonnin aika, mutta kumpikin istui
ajatuksissaan puhumatta paljon mitään. Vasta kun Martha oli lähdössä
alakertaan teetarjotinta noutamaan, pujahti Maryn huulilta kysymys.

-- Martha, onko keittiötytöllä taas tänään ollut hammassärkyä? Martha
säpsähti silminnähtävästi.

-- Miksi sitä kysyt? hän sanoi.

-- Katsos, odotellessani sinua avasin oven ja menin käytävään
katsomaan, joko olit tulossa. Ja kuulin taas jostain etäältä itkua,
juuri samanlaista kuin silloin kerran. Tänään ei tuule ensinkään, eikä
se siis voinut olla tuuli.

-- Kaikkea vielä! virkkoi Martha rauhattomana. -- Älä sinä kuljeskele
käytävissä kuuntelemassa. Jos herra Craven sen tietäisi, niin hän
suuttuisi -- suuttuisi ihan silmittömästi.

-- En minä kuunnellut, penäsi Mary. -- Olin vain odottamassa -- ja
silloin kuulin tuon äänen. Tämä on jo kolmas kerta.

-- Hyvänen aika! Rouva Medlockin kello kutsuu taas, sanoi Martha ja
kiiruhti juoksujalkaa ulos huoneesta.

-- Näin merkillistä taloa ei varmaan ole toista, mutisi Mary unisena
kallistaen päänsä vieressä olevan nojatuolin pehmeälle istuimelle.
Raitis ilma, kuokkiminen ja hyppääminen olivat raukaisseet häntä niin
suloisesti, että hän vaipui uneen.



10.

DICKON


Viikon päivät paistoi aurinko salaiseen puutarhaan. Salaiseksi
puutarhaksi Mary sitä aina sanoi ajatuksissaan. Nimi miellytti häntä
ja vieläkin enemmän häntä miellytti se, ettei kukaan tiennyt missä hän
oli, kun puutarhan kauniit vanhat muurit kätkivät hänet suojaansa.
Tuntui melkein kuin hän olisi siirtynyt pois maailmasta johonkin
lumottuun paikkaan. Hän oli lukenut muutamia satukirjoja, joissa oli
kerrottu kätkössä olevista puutarhoista. Toisinaan ihmiset nukkuivat
niissä sata vuotta, mikä oli hänen mielestään aika typerää. Mary ei
suinkaan aikonut pitää puutarhaansa torkuskelupaikkana; hän tunsi
olevansa päivä päivältä yhä enemmän hereillä. Hän viihtyi nykyisin
mainiosti ulkoilmassa eikä vihannut enää tuulta, vaan nautti siitä. Hän
jaksoi juosta nopeasti ja kauan ja hyppiäkin jo sataan asti.

Salaisen puutarhan kukkasipulit mahtoivat olla hyvin ihmeissään. Niitä
ympäröivä maa muokattiin niin pehmeäksi ja puhtaaksi, että niillä
oli yllin kyllin hengitystilaa. Jos Mary olisi voinut kurkistaa maan
sisään, hän olisi nähnyt, miten sipulit alkoivat pimeässä virota ja
uutterasti työskennellä.

Mary oli merkillinen, päättäväinen pikku olento, ja nyt kun hänen
tarmonsa oli löytänyt mielenkiintoisen kohteen, hän suuntasi kaikki
ajatuksensa siihen. Hän kaivoi ja kiskoi maasta rikkaruohoja, ja
mieltyi tunti tunnilta yhä enemmän työhön.

Noita vaaleanvihreitä versoja löytyi puutarhasta paljon enemmän kuin
hän oli voinut aavistaa. Niitä näytti puhkeavan maasta kaikkialla, ja
joka päivä hän tiesi varmasti löytävänsä uusia, niin hentoja ja arkoja,
että ne vain hiukan uskalsivat kurkistaa mullasta. Ne olivat olleet
oman onnensa nojassa kymmenen vuotta, ja ehkäpä ne sinä aikana olivat
lisääntyneet tuhansiin kuten lumipisarat, joista Martha oli puhunut.
Mary mietti, miten kauan mahtoi kestää, ennen kuin ne kukkivat.
Toisinaan hän lakkasi äkkiä kaivamasta katsellakseen puutarhaa ja
koettaakseen mielessään kuvitella, miltä se mahtoi näyttää, kun
tuhannet ihanat kukat helottivat väriloistossaan.

Tänä aurinkoisena viikkona hän ystävystyi yhä enemmän Ben
Weatherstaffin kanssa. Usein hän hämmästytti tätä ilmestymällä äkkiä
hänen eteensä kuin maasta nousseena. Totta puhuen hän pelkäsi Benin
sieppaavan työkalunsa ja lähtevän tiehensä nähdessään hänen tulevan,
ja siksi hän aina lähestyi ukkoa niin kuulumattomin askelin kuin
mahdollista. Mutta Ben ei ollutkaan enää niin murjottava ja tyly
hänelle kuin alussa. Ehkäpä hän oli salaisesti hyvillään nähdessään
Maryn selvästi viihtyvän hänen, vanhan miehen, seurassa. Ja olihan
Marykin tullut hiukan kohteliaammaksi. Ensimmäisen kerran Benin
tavatessaan hän oli tietämättään puhutellut tätä kuin intialaista
alkuasukasta; mitenpä hän olisi ymmärtänyt, ettei vanha, äreä, juro
yorkshirelainen ole tottunut kumartelemaan isännilleen tai olemaan
heidän komennettavissaan.

-- Niinhän sinä olet kuin punarinta, sanoi Ben eräänä aamuna
kehottaessaan päätänsä ja nähdessään Maryn seisovan vieressään. -- En
koskaan tiedä, milloin ilmestyt eteeni tai mistä tupsahdat tänne.

-- Linnusta on tullut minun ystäväni, sanoi Mary.

-- Sehän on sen tapaista, ärähti Ben Weatherstaff. -- Naisväkeä se
mielistelee pelkästä turhamaisuudesta ja huikentelevaisuudesta.
Kyllä se tekee vaikka mitä, kunhan vain saa keimailla ja näytellä
pyrstösulkiaan. Se on niin täynnä ylpeyttä kuin mikäkin.

Ben oli harvasanainen. Usein hän vastasi Maryn kysymyksiin vain
mörähtäen, mutta tänä aamuna hän jutteli tavallista enemmän. Hän
suoristautui ja laski jalkansa lapiolle katsellen Maryä.

-- Kuinka kauan olet ollut täällä? hän töksäytti.

-- Kuukauden verran kai, vastasi Mary.

-- Misselthwaite voi olla ylpeä, virkkoi Ben. -- Olet melkoisesti
lihonnut, etkä ole enää niin keltainenkaan. Olit kuin kynitty
variksenpoika tullessasi ensi kerran tähän puutarhaan. Ajattelin
mielessäni, etteivät silmäni koskaan olleet nähneet rumempaa ja
äreänaamaisempaa tyttölasta.

Mary ei ollut turhamainen, eikä hän erityisesti pahastunut, koska ei
ollut milloinkaan kuvitellut suuria ulkomuodostaan.

-- Kyllä minä tosiaan olen lihavampi kuin ennen, hän sanoi. -- Sukkani
ovat käyneet tiukemmiksi sääristä. Ennen niihin jäi aina ryppyjä. Hei,
tuossa tulee punarinta, Ben Weatherstaff.

Siinä se jo olikin, ja Marystä se oli somempi kuin koskaan ennen. Sen
punainen rinta oli kiiltävä kuin silkki, ja se päristeli siivillään
ja pyrstöllään, pöyhisteli ja keikutti pikku päätään ja hyppeli jos
jonkinmoisissa koukeroissa. Se näytti päättäneen saavuttaa Benin
ihailun. Mutta Ben oli ivallinen.

-- Vai siinä sinä olet! hän murisi. -- Kyllä minä kelpaan taas vähän
aikaa paremman seuran puutteessa. Oletkos muuta nyt tehnyt kahden
viikon aikana kuin kiillottanut punaista rintaasi ja sulkiasi?
Kyllä minä sinut tunnen. Sinä kosiskelet jotakin pöyhkeätä nuorta
neitokaista. Uskottelet sille olevasi muka hienoin punarintakukko
Misselin nummella ja lupaat tapella kaikkia muita vastaan.

-- Oh, katsokaapa sitä! innostui Mary.

Punarinta oli nähtävästi vallattomalla, kiehtovalla tuulella. Se
hyppeli yhä lähemmäksi katsellen kaiken aikaa hyvin mielistelevästi Ben
Weatherstaffia. Se lensi lähimpään viinimarjapensaaseen ja pyörittäen
päätänsä lauleli pienen laulun suoraan hänelle.

-- Luuletko saavasi minut noin lepytetyksi? jupisi Ben vääntäen
naamansa sen näköiseksi, että Mary huomasi selvästi hänen koettavan
kätkeä mielihyväänsä. -- Sinä luulet, ettei kukaan kykene sinua
vastustamaan -- niinpä luuletkin.

Punarinta levitti siipensä -- Mary saattoi tuskin uskoa silmiään. Se
lensi suoraan Ben Weatherstaffin lapiota kohti ja laskeutui sen varren
päähän. Silloin ukon kasvoille levisi verkalleen uusi ilme. Hän uskalsi
tuskin hengittää -- ikään kuin hän ei mistään hinnasta olisi suostunut
liikahtamaan, jotta lintu ei pyrähtäisi lentoon. Hän puheli melkein
kuiskaamalla.

-- Voi hyvä tavaton! hän virkkoi leppeästi, aivan muuttuneella äänellä.
-- Kyllä sinä konstit tiedät, senkin vekkuli! Tämähän on sulaa ihmettä.
Oletpa sinä viisas.

Ja hän seisoi liikkumatta, melkein henkeään pidättäen, kunnes punarinta
räpäytti siipiään toisen kerran ja lensi tiehensä. Hän seisoi vielä
hetken katsellen lapionsa kädensijaan ikään kuin siihen olisi jäänyt
taikaa, ja alkoi sitten uudelleen kuokkia puhumatta vähään aikaan
mitään.

Mutta kun leveä, hyväntuulinen virnistys tuon tuostakin puhkesi hänen
kasvoilleen, uskalsi Mary puhua hänelle.

-- Onko teillä itsellänne oma puutarha? hän kysyi.

-- Ei. Minä olen naimaton ja asun yhdessä Martinin kanssa veräjän luona.

-- Jos teillä olisi puutarha, niin mitä kasvattaisitte siinä?

-- Kaalia ja perunoita ja sipulia.

-- Mutta jos tekisitte itsellenne kukkatarhan, penäsi Mary, mitä sitten
istuttaisitte?

-- Sipulikukkia ja tuoksuvia kasveja, mutta enimmäkseen ruusuja.

Maryn kasvot kirkastuivat.

-- Pidättekö ruusuista? hän uteli.

Ben Weatherstaff nyhtäisi maasta rikkaruohon ja viskasi sen menemään
ennen kuin vastasi:

-- Pidän. Muuan nuori rouva, jonka puutarhurina olin, opetti minua
pitämään niistä. Hänellä oli niitä kosolti eräässä paikassa, jota hän
rakasti, ja hän helli niitä kuin ne olisivat olleet lapsia -- tai
punarintoja. Toisinaan hän oikein kumartui suutelemaan niitä. Ben
kiskaisi irti vielä toisenkin rikkaruohon ja tuijotti siihen vihaisesti.

-- Siitä on jo kymmenen vuotta.

-- Missä hän nyt on? kysyi Mary kiinnostuneena.

-- Taivaassa mikäli pastorin sanoissa on perää, vastasi Ben ja iski
lapionsa syvälle maahan.

-- Miten ruusujen kävi? kysyi Mary edelleen silmät jännityksestä
hehkuen.

-- Ne jäivät oman onnensa nojaan.

Mary oli aivan kiihdyksissään.

-- Kuolivatko ne? Kuolevatko ruusut tykkänään, jos ne jäävät oman
onnensa nojaan? uskalsi hän udella.

-- Hm, olin ruvennut niistä pitämään... ja pidin hänestä... ja hän piti
niistä, myönsi Ben vastahakoisesti. -- Kerran tai kahdesti vuodessa
minä kävin hiukan hoitelemassa niitä -- karsin niitä ja kaivelin
juurien kohdalta. Ne ovat villiintyneet, mutta ne ovat väkevässä
maassa, joten muutamat niistä ovat vielä elossa.

-- Kuinka voi tietää, ovatko ruusut kuolleita vai elossa, kun ei
niissä ole yhtään lehtiä ja ne näyttävät vain harmailta ja kuivilta,
tiedusteli Mary.

-- Odotas vain, kun kevät tulee. Kunhan alkaa sataa ja paistaa
vuorotellen, niin kylläpähän näet.

-- Kuinka -- kuinka? huudahti Mary unohtaen varovaisuutensa.

-- Katsele tarkkaan oksia, ja jos näet siellä täällä ruskean paisuvan
silmun, niin pidä sitä silmällä lämpimän sateen jälkeen, kyllä sitten
saat tietää mitä tapahtuu. Hän vaikeni äkkiä ja katsahti uteliaasti
Maryn hehkuviin kasvoihin. -- Miksi sinä nyt yhtäkkiä olet niin
innostunut ruusuista ja muusta? hän kysyi.

Mary punastui. Häntä melkein pelotti vastata.

-- Minä... minä tahtoisin leikkiä, että minulla on oma puutarha, hän
änkytti. -- Minä... minulla ei ole mitään tekemistä. Minulla ei ole
mitään... ei ketään.

-- No niin, sanoi Ben verkalleen yhä häntä silmäillen. -- Se on totta.
Ei sinulla ole ketään.

Hän lausui sen niin oudolla äänellä, että Mary jäi miettimään, mahtoiko
Ben hiukkasen sääliä häntä. Mary ei ollut koskaan säälinyt itseään.
Hän oli vain ollut väsyksissä ja ärtyisä, kun ihmiset ja asiat eivät
olleet ensinkään hänelle mieleen. Mutta maailma tuntui nyt muuttuvan
ja tulevan hauskemmaksi. Ellei kukaan saisi tietää hänen puuhistaan
salaisessa puutarhassa, hänen ei tulisi koskaan ikävä.

Hän viipyi vielä Benin luona kymmenen tai viisitoista minuuttia
tiedustellen häneltä kaikkea, mitä uskalsi kysyä. Ben vastasi kaikkiin
kysymyksiin murahtavaan tapaansa, mutta ei hän näyttänyt olevan
tosissaan äreä eikä hän siepannut lapiotansa ja lähtenyt tiehensä. Hän
mainitsi jotakin ruusuista juuri kun Mary oli lähtemäisillään, ja tämä
toi tytön mieleen vielä yhden kysymyksen.

-- Käyttekö vielä hoitelemassa noita ruusuja? hän kysyi.

-- Tänä vuonna en ole käynyt. Jäseneni ovat niin pahasti reumatismin
kangistamat.

Sitten hän äkkiä näytti suuttuvan, vaikka Mary ei voinut käsittää syytä
siihen.

-- Kuulehan, hän ärähti, älä sinä kysele niin paljon. Uteliaampaa
tyttölasta en ole ikinä tavannut. Mene leikkimään. Minä olen jo
soittanut suutani tämän päivän osalle.

Tämä sanottiin niin äkäisesti, että Mary oivalsi olevan hyödytöntä
viipyä kauemmin. Hitaasti hyppien hän poistui paikalta miettien
mielessään, että hän piti vanhasta Ben Weatherstaffista tämän
omituisuudesta ja äreydestä huolimatta. Piti kuin pitikin. Hänen teki
aina mieli houkutella Ben juttelemaan. Mary alkoi myös uskoa, että Ben
tiesi kukista kaiken.

Salaisen puutarhan ohi kiemurteli laakeripensaiden reunustama käytävä,
joka vei puistoon johtavalle portille. Mary lähti hyppimään käytävää
pitkin puistoon päin katsoakseen, näkyisikö siellä kaniineja.
Lähestyessään käytävän päätä hän kuuli metsästä matalaa vihellystä.
Mitähän se mahtoi olla? Hän tuli uteliaaksi ja pujahti portista
katsomaan.

Varsin merkillinen näky hänen eteensä avautuikin. Hän pysähtyi
henkeään pidättäen. Puun alla runkoon nojaten istui poika puhaltaen
puupilliä. Hän oli lystikkään näköinen, kahdentoista korvissa oleva
poika. Hän näytti hyvin puhtaalta, nenä oli terhakasti pystyssä ja
posket rusottivat kuin punaiset unikot, eikä Mary ollut vielä koskaan
nähnyt kellään niin pyöreitä ja sinisiä silmiä. Puunrungolla, johon hän
nojasi, kiipesi ruskea orava häntä tähystellen; läheisen pensaan takaa
kurkisteli fasaanikukko arasti kaulaansa venytellen, ja aivan lähellä
soittajaa istua nökötti kaksi kaniinia varovasti kuonollaan nuuskien
-- ja ne kaikki näyttivät tosiaankin siirtyvän lähemmäksi katsomaan
häntä ja kuuntelemaan hänen pillistään lähtevää matalaa vienoa kutsua.
Nähdessään Maryn poika nosti kätensä ja puhutteli häntä äänellä, joka
oli melkein yhtä matala kuin pillin puhallus ja muistuttikin paljon
sitä.

-- Älä liikahda, hän virkkoi. -- Ne säikähtävät pakosalle.

Mary seisoi hievahtamatta. Poika lakkasi puhaltamasta pilliä ja alkoi
verkalleen nousta seisomaan. Hän liikkui niin hitaasti, että näytti
tuskin ensinkään liikkuvan, mutta viimein hän oli pystyssä, ja silloin
orava harppasi takaisin puun oksalle, fasaani herkesi kurottamasta
kaulaansa ja kaniinit alkoivat loikkia tiehensä näyttämättä silti
lainkaan säikähtyneeltä.

-- Minä olen Dickon, poika sanoi. -- Sinä olet Mary, sen tiedän.

Mary oli ensi hetkestä alkaen tiennyt, että poika oli Dickon. Eihän
kukaan muu olisi osannut lumota fasaaneja ja kaniineja niin kuin
alkuasukkaat Intiassa lumoavat käärmeitä. Pojalla oli leveä, punainen,
ilmeikäs suu, ja hänen hymynsä levisi yli koko kasvojen.

-- Minä nousin seisomaan niin hitaasti, sillä ne säikkyvät, jos
liikahtaa äkkiä, hän selitti. On liikuttavaa verkalleen ja puhuttava
hiljaa, kun lähettyvillä on metsän eläimiä.

Hän jutteli Marylle kuin vanhalle tutulle. Mary oli hyvin harvoin
joutunut tekemisiin poikien kanssa, ja hän puhui hiukan jäykästi, koska
ujosteli Dickonia.

-- Saitko Marthan kirjeen? hän kysyi.

Poika nyökäytti kiharaista, ruosteen väristä päätänsä.

-- Sitä vartenhan minä juuri tulinkin.

Hän kumartui ottamaan maasta käärön, joka hänen pilliä puhaltaessaan
oli ollut hänen vieressään.

-- Minä olen hankkinut puutarhavehkeet. Tässä on lapio ja hara ja
kuokka ja vielä haravakin. Kyllä niitä kelpaa käytellä. Ja nainen, joka
oli myymässä, pisti vielä kaupantekijäisiksi paperiin hiukan valkoisia
unikonsiemeniä ja kehäkukkia, kun ostin muut siemenet.

-- Saanko nähdä siemenet? sanoi Mary.

Kunpa hän olisi osannut puhua samalla tapaa, yhtä nopeasti ja
luontevasti kuin Dickon. Kuulosti siltä kuin Dickon olisi pitänyt
Marystä eikä ensinkään epäillyt, ettei Mary pitäisi hänestä, vaikka hän
oli vain mökinpoika, jolla oli paikatut vaatteet. Astuessaan lähemmäksi
häntä huomasi Mary hänestä uhoavan puhdasta, raitista kanervan ja
heinän tuoksua. Se miellytti Maryä kovasti, ja kun hän katsahti pojan
punaisiin poskiin ja sinisiin silmiin, häneltä unohtui kokonaan ujous.

-- Mennään istumaan tuolle pölkylle ja katsotaan niitä, hän ehdotti.

He kävivät istumaan, ja Dickon kaivoi taskustaan pienen paperikäärön.
Hän avasi sen ja otti esiin useita pieniä paperipusseja, joissa
kussakin oli kukan kuva.

-- Tässä on resedoja ja unikkoja, hän sanoi. -- Mikään kukka ei tuoksu
niin hyvältä kuin resedat, ja ne kasvavat mihin niitä vain sirottelet,
aivan niin kuin unikotkin. Sen kuin vihellät, niin ne jo kohoavat
maasta ja alkavat kukkia.

Hän vaikeni ja kääntyi nopeasti kuuntelemaan iloinen välähdys
punaposkisilla kasvoillaan.

-- Missä on tuo punarinta, joka kutsuu meitä? hän kysyi. Visertely tuli
tiheästä, marjoja punaisenaan hohtavasta rautatammipensaasta, ja Mary
arveli tietävänsä, kenen ääni se oli.

-- Kutsuuko se todella meitä? hän kysyi.

-- Tietysti, sanoi Dickon puhuen aivan kuin luonnollisesta asiasta.
Juuri tuolla tavalla punarinnat juttelevat ystävilleen. Se sanoo näin:
"Tässä minä olen. Katseles minua. Minua haluttaisi vähän jutella."
Siellähän se onkin pensaassa. Kenen se on?

-- Se on Ben Weatherstaffin, mutta luulen, että se tuntee minutkin,
vastasi Mary.

-- Vai tuntee se sinut, puheli Dickon jälleen kuiskaamalla. -- Ja se
pitää sinusta. Se on seurannut sinua. Se juttelee kyllä kohta minulle,
mitä se tietää sinusta.

Hiljakseen, verkkaisin liikkein hän lähestyi pensasta, ja sitten
häneltä pääsi äännähdys, melkein punarinnan liverryksen kaltainen.
Punarinta kuunteli parin silmänräpäyksen ajan hievahtamatta ja
tarkkaavasti, sitten se visersi ikään kuin vastaukseksi kysymykseen.

-- Kyllä vain, kyllä se on sinun ystäväsi, hihitti Dickon.

-- Luuletko niin? huudahti Mary innokkaasti. -- Luuletko sen todella
pitävän minusta?

-- Miksikäs se muuten pyrkisi sinua lähestymään, vastasi Dickon. --
Linnut ovat tavattoman herkkiä ja älyävät sukkelammin kuin ihmiset,
mitä lajia kukin on. Katsopas, nyt se oikein mielistelee sinua. "Etkö
sinä huomaa lainkaan minua miekkosta?" se sanoo.

Ja niin näytti sanovankin. Se käänteli päätänsä, keimaili, liverteli ja
hyppeli aivan väsymättömästi.

-- Ymmärrätkö kaiken, mitä linnut sanovat? kysyi Mary.

Dickonin suu vetäytyi iloiseen, leveään irvistykseen.

-- Luulen ymmärtäväni, ja kyllä nekin uskovat minun ymmärtävän, hän
sanoi. -- Olen niin kauan elänyt nummella niiden parissa. Olen nähnyt
niiden puhkaisevan munankuorensa ja tulevan ulos ja saavan höyheniä
ja oppivan lentämään ja alkavan laulaa, niin että lopulta jo luulen
itsekin olevani lintu. Välistä minusta tuntuu, että ehkä olenkin lintu
tai kettu tai kaniini tai orava tai vaikkapa vaapsahainen, vaikken itse
ole selvillä siitä.

Hän istuutui jälleen pölkylle ja rupesi uudelleen puhumaan
kukansiemenistä. Hän selitti Marylle, millaisia kukkia niistä tuli, ja
neuvoi häntä istuttamaan, hoitamaan ja kastelemaan niitä.

-- Kuulehan, hän sanoi äkkiä kääntäen katseensa Maryyn. -- Minäpä
kylvän ne sinulle. Missä sinun puutarhasi on?

Maryn helmassa olevat kädet pusertuivat yhteen. Hän ei tiennyt mitä
sanoa eikä siksi virkkanut mitään. Tätä hän ei ollut ensinkään
ajatellut. Hän oli perin onneton. Hän tunsi punastuvansa ja
kalpenevansa.

-- Sinulle on annettu pieni puutarhatukku, niinhän? tiedusteli Dickon.

Dickon huomasi Maryn hämmennyksen, ja kun tyttö oli yhä ääneti, hän
joutui ymmälle.

-- Eikö sinulle annetakaan maata? hän tiedusteli. Etkö ole vielä saanut
sitä?

Mary pusersi käsiään yhä lujemmin yhteen ja käänsi kasvonsa Dickoniin.

-- En tiedä mitään pojista, hän sanoi verkalleen. -- Voisitkohan
säilyttää salaisuuden, jos uskoisin sen sinulle? Se on suuri salaisuus.
En tiedä mitä tekisin, jos joku pääsisi sen perille. Varmaankin
kuolisin. Viimeiset sanat lausuttiin melkein hurjasti.

Dickon joutui yhä enemmän ymmälle ja kynsi pyöreätä päätään, mutta
siitä huolimatta hän vastasi hyväntuulisesti:

-- Ainahan minä salaisuudet säilytän. Ellen pitäisi toisilta pojilta
salassa, mitä tiedän ketunpoikasista, linnunpesistä ja kaikkien nummen
eläinten kätköistä, ei kukaan olisi turvassa. Kyllä minä osaan pitää
suuni kiinni.

Mary ojensi huomaamattaan kätensä ja kouristi Dickonin käsivartta.

-- Minä olen varastanut puutarhan, hän puhui hätäisesti. -- Se ei ole
minun. Se ei ole kenenkään. Ei kukaan sitä tarvitse, ei kukaan välitä
siitä, siellä ei koskaan käy kukaan. Kenties kaikki siellä onkin jo
kuollut.

Hän kiihtyi omista sanoistaan, ja vanha ärripää nosti taas päätään
voimakkaampana kuin koskaan ennen.

-- Minä teen mitä tahdon, minä teen mitä tahdon! Ei kellään ole
oikeutta viedä sitä minulta. Minä pidän siitä, mutta kukaan muu ei
siitä välitä. Kaikki jättävät sen kuolemaan, ihan oman onnensa nojaan,
hän päätti kiihkeästi kätkien kasvonsa käsivarsiinsa ja puhjeten itkuun
-- pikku poloinen.

Dickonin siniset silmät pyöristyivät pyöristymistään.

-- Ä-l-ä-h-ä-n! hän sanoi venyttäen ääntään ihmeissään ja
myötätuntoisesti.

-- Minulla ei ole mitään tekemistä, virkkoi Mary. -- Minulla ei ole
mitään. Itse minä sen löysin ja itse minä sinne menin. Minä tein aivan
samoin kuin punarinta, eikä kukaan halua viedä sitä punarinnaltakaan.

-- Missä se on? kysäisi Dickon ääntään alentaen.

Mary nousi heti pölkyltä. Hän tiesi olevansa jälleen ärripää, mutta
siitä hän vähät välitti.

-- Tule, niin näytän sinulle, hän sanoi.

Hän opasti Dickonia laakerikäytävälle, ja sieltä he kääntyivät polulle,
jota reunusti muratin peittämä muuri. Dickon seurasi häntä kasvoillaan
omituinen, miltei säälivä ilme. Kun Mary pysähtyi muurin eteen ja
siirsi syrjään köynnökset niin että ovi tuli näkyviin, poika hätkähti
yllättyneenä. Mary työnsi oven verkalleen auki, ja he astuivat yhdessä
puutarhaan. Sitten Mary jäi seisomaan viitaten uhmaavasti kädellään.

-- Tässä se on, hän sanoi. -- Tämä on salainen puutarha, ja minä olen
ainoa koko maailmassa, joka tahdon sen jäävän eloon.

Dickon silmäili ihmeissään puutarhaa.

-- Voi toki! hän puheli kuiskaamalla. -- Onpa se merkillinen ja soma
paikka. Niinhän tämä on kuin kaunista unta.



11.

LAULURASTAAN PESÄ


Muutamia minuutteja hän seisoi paikallaan Maryn tarkastellessa hänen
kasvojaan, sitten hän lähti kävelemään hiljaa, vielä kepeämmin kuin
Mary, kun tämä ensi kerran liikkui puutarhan neljän muurin sisällä.
Dickonin silmät näyttivät huomaavan kaiken -- harmaat puut ja niitä
pitkin kiemurtelevat harmaat köynnösoksat, muurien ja nurmikoiden
takkuisen peitteen, murattimajat kivi-istuimineen ja niiden edustalla
seisovat korkeat kukkauurnat.

-- En luullut koskaan näkeväni tätä paikkaa, hän kuiskasi viimein.

-- Tiesitkö sitten siitä? kysyi Mary.

Hän oli puhunut ääneen, ja Dickon teki varoittavan eleen.

-- Täytyy puhella hiljaa, hän varoitteli, muuten joku kuulee ja
ihmettelee mitä täällä on tekeillä.

-- Voi, minä unohdin! virkkoi Mary pelästyneenä ja painaen kätensä
suulleen. -- Tiesitkö mitään puutarhasta? kysäisi hän uudelleen
toinnuttuaan pelästyksestään.

Dickon nyökäytti päätään.

-- Martha kertoi minulle täällä olevan puutarhan, jossa ei kukaan
koskaan käy, hän vastasi. -- Me olemme aina pohtineet, millainen se
mahtaa olla.

Hän vaikeni ja siirsi katseensa viehkeään, harmaaseen, takkuiseen
köynnösvyyhteen, ja hänen pyöreissä silmissään kiilsi ihmettelevä
mielihyvä.

-- Hei! Täälläpä vasta on linnunpesiä kevätaikaan, hän sanoi. -- Tämä
on varmasti turvallisin pesimispaikka koko Englannissa. Ei ainoatakaan
elävää sielua lähettyvillä, ja lymypaikkoja kosolti. Ihme ja kumma,
etteivät kaikki nummen linnut pesi täällä.

Mary laski huomaamattaan jälleen kätensä hänen käsivarrelleen.

-- Tuleeko ruusuja? hän kuiskasi. -- Mitä luulet? Olen pelännyt, että
ne ovat ehkä kaikki kuolleet.

-- Vielä mitä! Eivät ne ole kuolleet, eivät ainakaan kaikki! vastasi
Dickon. -- Katsopas!

Poika astui lähimmän, ikivanhan puun luo, jonka kuori oli kokonaan
sammalten peittämä. Hän otti taskustaan paksun veitsen ja leikkasi
sillä oksasta haaran.

-- Täällä on paljon kuivia puita, jotka olisi hakattava, hän sanoi. --
Mutta monet vanhat puut ovat tehneet uusia vesoja. Tämä tässä on aivan
uusi, ja hän kosketti vesaa, joka ei ollut kova, kuiva ja harmaa, vaan
ruskean vihertävä.

Marykin kosketti sitä hartaasti, melkein kunnioittavasti.

-- Tämäkö? hän huudahti. -- Onko tämä aivan elävä?

Dickonin suu vääntyi leveään myhäilyyn.

-- Se on yhtä elävä kuin sinä ja minä, hän vakuutti.

-- Sepä on hauskaa, sanoi Mary kuiskaten. Kunpa niissä kaikissa olisi
elämää. Tehdään kierros puutarhan ympäri ja lasketaan, kuinka monta
puuta on vielä elossa.

Hän aivan huohotti innostuksesta, ja Dickon oli yhtä innoissaan kuin
hänkin. He kulkivat puulta ja pensaalta pensaalle. Dickon piteli veistä
kädessään ja näytti hänelle ihmeellisiä seikkoja.

-- Ne ovat villiintyneet, sanoi Dickon, mutta vahvimmat ovat siitä
vain elpyneet. Kaikkein hennoimmat ovat kuolleet, mutta toiset ovat
kasvaneet kasvamistaan ja lisääntyneet niin vahvasti, että sitä
voi pitää ihmeenä. Katsopas! ja hän painoi maahan paksun, harmaan,
kuivuneen oksan. Tätä voisi luulla kuolleeksi, mutta en usko että se on
-- juurta myöten. Kunhan katkaisen sen poikki, niin nähdään.

Hän laskeutui polvilleen ja katkaisi veitsellään elottomalta näyttävän
oksan melkein juuresta.

-- No niin! hän huudahti innoissaan. -- Sanoinhan jo. Tämä puu on vielä
tuore. Katsohan.

Mary oli polvillaan maassa tuijottaen hartaasti Dickonin osoittamaan
paikkaan.

-- Kun se on hiukankin vihertävä ja mehevä niin kuin tämä tässä,
niin siinä on eloa, selitti Dickon. -- Jos se on sisästä kuiva ja
katkeaa helposti niin kuin tämä oksa tässä, silloin puu on mennyttä.
Tässä on iso juuri, josta kaikki terveet oksat ovat lähtöisin, ja jos
kuivettuneet oksat hakataan pois ja puun alus muokataan pehmeäksi ja
perataan, niin silloin -- hän vaikeni ja kohotti päätään katsellakseen
päänsä päällä kiemurtelevia ja riippuvia köynnöksiä -- täällä nähdään
tänä kesänä kokonaisia ruusutelttoja.

Puulta puulle ja pensaalta pensaalle he kulkivat. Dickon käytti
puukkoaan taitavasti, ja hän tiesi, miten kuolleet ja kuivat osat oli
karsittava puusta sekä milloin jossakin kituvassa oksassa oli vielä
kipinä elinvoimaa. Työkalut olivat hyvään tarpeeseen. Dickon opetti
Maryä möyhentämään haralla mullan kuohkeaksi sitä mukaa kuin hän itse
käänsi sitä lapiolla juurien kohdalta.

Heidän uutterasti hääräillessään komean ruusupensaan ympärillä Dickonin
silmät sattuivat johonkin, mikä sai hänet hämmästyksestä huudahtamaan.

-- Mitä kummaa? hän ihmetteli viitaten parin metrin päässä olevaan
ruohikkoon. -- Kuka tuon on tehnyt?

-- Minä, virkkoi Mary.

-- Kas vain, luulin että olet puutarhatöissä aivan taitamaton, huudahti
Dickon.

-- Niin olenkin, vastasi Mary, mutta nuo versot olivat niin pikkuisia
ja ruoho niin paksua, ja ne näyttivät aivan tukehtuvan siihen. Siksi
minä laittelin niille tilaa. En tiedä edes, mitä kasveja ne ovat.

Dickon meni tarkastamaan versoja ja paneutui polvilleen niiden eteen
leveästi myhäillen.

-- Oikein tehty, hän sanoi. -- Ei puutarhurikaan olisi voinut neuvoa
sinua paremmin. Kyllä ne nyt kasvavat kuin Jaakon pavunvarsi. Ne ovat
krookuksia ja lumipisaroita ja nämä tässä narsisseja. Niistä tulee
vielä upeita.

Hän juoksi paikasta paikkaan Maryn työtä tarkastellen.

-- Paljon oletkin saanut tehdyksi, vaikka oletkin tuommoinen pieni
tiitiäinen, hän virkkoi silmäillen Maryä.

-- Minä olen lihonnut, vastasi Mary, ja vahvemmaksi olen myös tullut.
Ennen olin aina uuvuksissa. Nyt en ensinkään väsy kaivaessani maata. On
hauskaa haistella multaa.

-- Se tekeekin sinulle tavattoman hyvää, sanoi Dickon nyökäyttäen
päätään viisaan näköisenä. -- Mullan haju on parasta maailmassa, se
ja lehtien lemu sateella. Sadepäivinä minä usein menen nummelle,
heittäydyn pitkälleni pensaan alle ja kuuntelen siellä sateen hiljaista
pisaroimista kanervikolle ja haistellen haistelemistani. Minun
sieraimeni vavahtelevat melkein kuin kaniinin, sanoo äiti.

-- Etkö milloinkaan vilustu? tiedusteli Mary ihmetellen. Koskaan ennen
hän ei ollut nähnyt niin lystikästä ja hauskaa poikaa.

-- Vielä mitä, virnisteli Dickon. -- En ole vielä eläissäni vilustunut.
En ole tottunut semmoiseen. Minä olen samoillut nummen ristiin rastiin
niin kauniilla ilmalla kuin pahallakin, aivan kuin kaniinit. Äiti
sanoo, että kahdentoista vuoden aikana olen haistellut sieraimiini
niin paljon raitista ilmaa, ettei minun tarvitse haistella nuhaa koko
elinaikanani. Minä olen sitkeä kuin katajapensas.

Puhellessaan hän lapioi kaiken aikaa ja Mary seurasi häntä auttaen
kuokalla tai haralla, milloin se oli tarpeen.

-- Kyllä täällä työtä riittää! arveli Dickon katsoen ihastuneena
ympärilleen.

-- Tuletko takaisin auttamaan minua? pyyteli Mary. -- Kyllä minäkin
osaan jotakin tehdä, osaan ihan varmaan. Voin kaivaa ja kiskoa
rikkaruohoja ja tehdä mitä sinä käsket. Tule, Dickon!

-- Tulen vaikka joka päivä jos tahdot, satoi tai paistoi, vakuutti
Dickon mahtavasti. -- Näin hauskaa puuhaa ei minulla ole eläissäni
ollut -- olla salaa herättämässä nukkuvaa puutarhaa.

-- Jos vain tulet, sanoi Mary, jos vain autat minua herättämään sitä
eloon, niin minä... en tiedä mitä tekisin, hän päätti avuttomana. --
Mistähän pojat pitäisivät?

-- Minäpä sanon, mitä sinun on tehtävä, sanoi Dickon tyytyväisenä
myhäillen. -- Sinun pitää tulla lihavaksi ja nälkäiseksi kuin nuori
kettu. Ja oppia juttelemaan punarinnan kanssa. Kyllä meille tulee
lystiä.

Hän astuskeli ympäriinsä tähystellen miettivän näköisenä puita, muureja
ja pensaita.

-- Minä en tahtoisi tehdä tästä niin siistittyä, katkottua ja
tasoiteltua kuin puutarhurin puutarha. Tahtoisitko sinä? hän kysyi.
-- Mukavampi se on tällaisena, kun kaikki on villiintynyttä ja oksat
heiluvat toisiinsa kiinni takertuneina.

-- Siistiksi se ei saa tulla, virkkoi Mary levottomana. -- Jos se on
siisti, niin se ei ole ensinkään salainen puutarha.

Dickon raapi ruosteenkarvaista päätään neuvottoman näköisenä.

-- Salainen puutarha tämä kyllä on, hän sanoi, mutta tottapa täällä
sittenkin on käynyt joku muukin kuin punarinta sen jälkeen kun tämä
suljettiin kymmenen vuotta sitten.

-- Mutta ovi oli lukossa ja avain haudattuna maahan, huomautti Mary. --
Ei kukaan ole päässyt sisään.

-- Se on totta, vastasi Dickon. -- Tämä on merkillinen paikka. Mutta
minusta näyttää kuin täällä olisi hiukan karsittu puita ja pensaita
myöhemmin kuin kymmenen vuotta sitten.

-- Miten se olisi saattanut tapahtua? kysyi Mary.

Dickon tutki päätään pudistaen muuatta ruusupensaan oksaa.

-- Siinäpä se! Miten? hän mutisi. -- Kun ovi oli lukossa ja avain maan
sisässä.

Myöhemmin Mary usein ajatteli, että elipä hän vaikka kuinka vanhaksi
tahansa, hän ei milloinkaan unohtaisi tätä ensimmäistä aamua, jolloin
hänen puutarhansa alkoi kasvaa. Sillä tänä aamuna se näytti rupeavan
viheriöimään. Kun Dickon alkoi muokata maata kylvökuntoon, oli Mary
polvillaan vieressä siemeniä pidellen.

-- Dickon, hän sanoi äkkiä. -- Sinä olet niin kiltti kuin Martha sanoi
sinun olevan. Minä pidän sinusta ja sinä olet jo viides josta pidän. En
ole koskaan luullut voivani pitää niin monesta ihmisestä.

Dickon istui kyykkysillään, kuten Marthan oli tapana takanristikkoa
kiillottaessaan. Kuinka lystikkäiltä ja hauskoilta hänen pyöreät
sinisilmänsä, punaiset poskensa ja tyytyväisenä nököttävä pystynenänsä
näyttivätkään!

-- Pidätkö vain viidestä ihmisestä? hän kysyi Maryltä. -- Keitä ne
toiset neljä sitten ovat?

-- Sinun äitisi ja Martha, Mary laski sormillaan, ja punarinta ja Ben
Weatherstaff.

Dickonilta pääsi niin äänekäs nauru, että hänen täytyi painaa suunsa
käsivarteen estääkseen ääntä kuulumasta.

-- Sinusta minä varmaankin olen hyvin merkillinen poika, mutta minusta
sinä olet merkillisin tyttölapsi, jonka koskaan olen nähnyt.

Silloin Mary teki jotakin omituista. Hän kumartui Dickonin puoleen ja
kysäisi häneltä jotakin, jota hän ei koskaan ennen ollut uneksinutkaan
keltään kysyvänsä.

-- Pidätkö sinä minusta? hän kysyi.

-- Totta kai! vastasi Dickon reippaasti. -- Pidän minä. Minä pidän
sinusta aivan ihmeesti, ja kyllä punarintakin sinusta pitää, luulisin.

-- Siinä on jo kaksi, huudahti Mary. -- Kaksi jotka pitävät minusta.

Ja sitten alettiin taas tehdä työtä entistä uutterammin ja iloisemmalla
mielellä. Kun pihan suuri kello löi, huomasi Mary hämmästyksekseen ja
mielipahakseen, että hänen päivällisaikansa oli käsissä.

-- Minun täytyy mennä, hän sanoi allapäin. -- Ja kaiketi sinunkin
täytyy mennä. Täytyykö?

Dickon virnisteli.

Minun päivällisestäni ei ole paljon huolta, se on matkassani, hän
sanoi. -- Äiti antaa minulle aina hiukan evästä taskuuni. Hän sieppasi
päällystakkinsa nurmikolta ja kaivoi sen taskusta esiin pienen, paksun,
puhtaaseen karkeaan sini- ja valkoraitaiseen nenäliinaan kierretyn
käärön. Siinä oli kaksi paksua leivänkyrsää, joiden välissä näytti
olevan jotakin.

-- Tavallisesti minulla ei ole muuta kuin leipää, sanoi hän. -- Mutta
tänään pantiin väliin aimo viipale hyvää silavaa.

-- Onpa tuokin päivällinen, ajatteli Mary itsekseen, mutta Dickon alkoi
halukkaasti haukata.

-- Juokse syömään, hän kehotti. -- Minä kyllä selviän pian. Täällä
riittää vielä työtä ennen kuin pääsen lähtemään kotiin.

Hän kävi istumaan puun juurelle ja nojasi selkänsä runkoon.

-- Kutsun punarinnan tänne, hän virkkoi, se saa nokkia silavan kuorta.
Linnut ovat niin ahneita sille.

Marystä oli ikävää lähteä. Tuntui aivan siltä kuin poika olisi joku
metsän haltija, joka saattaisi hävitä näkymättömiin Maryn poissa
ollessa. Hän oli liian hyvä ollakseen todellinen. Mary astui verkalleen
muurin ovea kohti, mutta puolitiessä hän pysähtyi ja palasi takaisin.

-- Tuli vaikka mikä -- ethän sinä kerro kenellekään? hän virkkoi.

Dickonin helakanpunaiset posket olivat pullollaan leipää ja silavaa,
mutta hänen onnistui kuitenkin hymyillä Marylle rohkaisevasti.

-- Jos sinä olisit laulurastas ja näyttäisit minulle pesäsi paikan,
luulisitko minun kertovan siitä kenellekään? Enhän toki, hän vakuutti.
-- Sinä olet yhtä turvassa kuin rastas.

Ja sen Mary uskoikin lujasti.



12.

"SAANKO PALASEN MAATA?"


Mary juoksi niin kiireesti, että hän oli aivan hengästynyt tullessaan
huoneeseen. Hänen hiuksensa olivat pörröllään, otsalle ja poskille oli
kohonnut heleä puna. Päivällinen odotti pöydällä ja sen vieressä odotti
Martha.

-- Myöhästyit vähän, hän sanoi. -- Missä olet ollut?

-- Olen nähnyt Dickonin! huudahti Mary. -- Olen nähnyt Dickonin!

-- Tiesinhän hänen tulevan, virkkoi Martha silmät loistaen. -- Mitäs
pidit hänestä?

-- Minusta -- minusta hän on kaunis! sanoi Mary hyvin päättävästi.

Martha näytti hiukan ällistyvän, mutta oli kuitenkin mielissään.

-- No niin, hän tuumi, parempaa poikaa kuin Dickon ei olekaan, mutta en
ole koskaan pitänyt häntä kauniina. Hänen nenänsä on liian pysty.

-- Minä pidän pystynenästä, vastasi Mary.

-- Ja hänen silmänsä ovat pyöreät, jatkoi Martha hiukan epäröiden. --
Vaikka on niissä sievä väri.

-- Minä pidän pyöreistä silmistä, tokaisi Mary. -- Ja niissä on juuri
sama väri kuin nummen taivaassa.

Martha säteili tyytyväisyyttä.

-- Äiti sanoo hänen saaneen silmiensä sinisen värin siitä, että hän
aina katselee pilviä ja lintuja. Mutta suuri suu hänellä ainakin on,
eikös olekin?

-- Minä pidän hänen suuresta suustaan, sanoi Mary itsepintaisesti. --
Ollapa minullakin samanlainen suu.

Martha hihitti mielissään.

-- Sinun kasvoissasi se näyttäisi oudolta ja hassunkuriselta, hän
sanoi. -- Mutta tiesin että pidät hänestä. Mitä pidit siemenistä ja
puutarha vehkeistä?

-- Kuinka tiesit hänen tuoneen ne? ihmetteli Mary.

-- Heh! Tiesinhän minä, ettei hän tulisi ilman, jos niitä yleensä oli
saatavana Yorkshiressa. Häneen voi luottaa, sen takaan.

Mary pelkäsi Marthan alkavan udella asioita, joita hän ei tahtonut
kertoa, mutta niin ei käynyt. Hänen mieltään kiinnittivät kovasti
siemenet ja puutarhavehkeet, ja vain kerran Mary joutui pulaan. Silloin
nimittäin, kun Martha tiedusteli, mihin hän aikoi kukat kylvää.

-- Keneltä olet pyytänyt luvan? hän kysyi.

-- En ole vielä pyytänyt keneltäkään lupaa, vastasi Mary epäröiden.

-- Pääpuutarhurilta minä en tahtoisi pyytää. Herra Roach on niin
mahtava ja ollakseen.

-- Minä en ole koskaan nähnyt häntä, virkkoi Mary. -- Olen nähnyt vain
alipuutarhurit ja Ben Weatherstaffin.

-- Minä pyytäisin lupaa Ben Weatherstaffilta, jos olisin sinun
sijassasi, neuvoi Martha. -- Hän ei ole läheskään niin kiukkuinen kuin
miltä näyttää, vaikka hän mulkoileekin niin äkäisesti. Herra Craven
antaa hänen tehdä mitä hän haluaa, sillä hän oli täällä jo rouva
Cravenin eläessä ja sai rouvan usein nauramaan. Hän piti Benista. Ehkä
hän voi löytää sinulle jonkin syrjäisen kolkan.

-- Jos se on syrjässä eikä sitä tarvita, niin eihän kukaan voi pahastua
siitä, että otan sen? kysyi Mary levottomana.

-- Ei ainakaan kenenkään luulisi pahastuvan, arveli Martha. -- Ethän
sinä ole silloin kenenkään tiellä.

Mary söi päivällisensä niin joutuin kuin taisi. Pöydästä noustuaan hän
oli menossa huoneeseensa noutamaan hattuaan kun Martha pysähdytti hänet.

-- Minulla on sinulle jotakin kerrottavaa, hän sanoi. -- Ajattelin
antaa sinun syödä päivällisesi ensin. Herra Craven tuli kotiin tänä
aamuna ja tahtoo luultavasti tavata sinut.

Mary kävi aivan kalpeaksi.

-- Oh! hän huudahti. -- Miksi! Miksi! Hän ei tahtonut nähdä minua, kun
tulin. Kuulin Pitcherin sanovan, ettei hän tahtonut.

-- Katsos, selitti Martha, rouva Medlock sanoi, että hän suostui äidin
tähden. Äiti oli menossa Thwaiten kylään ja kohtasi siellä herra
Cravenin. Hän ei ollut koskaan ennen puhunut herra Cravenin kanssa,
mutta rouva Craven on käynyt kaksi tai kolme kertaa meidän mökissämme.
Herra Craven ei sitä enää muistanut, mutta äiti muisti ja rohkeni
pysähdyttää herra Cravenin. En tiedä, mitä hän sinusta sanoi, mutta
ainakin herra päätti ottaa sinut puheilleen ennen kuin lähtee huomenna
taas matkoille.

-- Oh, huudahti Mary, lähteekö hän jo huomenna tiehensä? Sepä hauskaa!

-- Hän lähtee pitkäksi aikaa eikä taida palata ennen kuin syksyllä tai
talvella. Hän matkustaa ulkomaille. Niin hän aina tekee.

-- Voi kuinka hauskaa, kuinka hauskaa! hoki Mary iloisena. Ellei
hän palaisi ennen talvea tai vaikkapa syksyä, olisi Marylla kyllin
aikaa nähdä salaisen puutarhansa virkoavan eloon. Vaikka herra Craven
pääsisikin sitten asian perille ja ottaisi puutarhan häneltä pois, hän
olisi ainakin ehtinyt saada siihen asti iloa siitä.

-- Koska luulet hänen tahtovan tavata --?

Kesken hänen lausettaan ovi aukeni ja rouva Medlock astui sisään.
Hänellä oli yllään paras musta pukunsa ja myssynsä ja hänen kaulustaan
piti kiinni iso rintaneula, johon oli kuvattu miehen kasvot. Se oli
värillinen muotokuva herra Medlockista, joka oli kuollut vuosia sitten,
ja juhla-asussa ollessaan rouva Medlock aina piti sitä rinnassaan. Hän
näytti hermostuneelta ja kiihtyneeltä.

-- Sinun hiuksesi ovat pörröiset, hän puheli kiireisesti. -- Mene
harjaamaan ne. Martha, auta häntä panemaan ylleen paras pukunsa. Herra
Craven käski minun viedä hänet lukuhuoneeseensa.

Helakka puna katosi Maryn poskilta. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää
ja hän tunsi muuttuvansa uudelleen jäykäksi, rumaksi ja vaiteliaaksi.
Hän ei suvainnut vastata mitään rouva Medlockille, kääntyi vain äkkiä
ja meni makuuhuoneeseensa Marthan seuraamana. Pukua vaihdettaessa
ja hiuksia harjattaessa hän ei puhunut mitään, ja kun hänet oli
perin pohjin siistitty, seurasi hän rouva Medlockia käytävään
yhä puhumattomana. Mitä hän olisikaan sanonut? Hänet pakotettiin
näyttäytymään herra Cravenille, joka ei pitäisi hänestä enempää
kuin Mary puolestaan hänestä. Mary tiesi, mitä herra Craven hänestä
ajattelisi.

Hänet opastettiin siihen osaan taloa, missä hän ei ollut ennen ollut.
Rouva Medlock naputti ovelle, ja kun joku sanoi "sisään" he astuivat
yhdessä huoneeseen. Nojatuolissa takkatulen ääressä istui mies, ja
rouva Medlock puhutteli häntä.

-- Tässä on Mary-neiti, hän sanoi.

-- Voitte mennä ja jättää hänet tänne. Soitan, kun tahdon teidän
noutavan hänet, sanoi herra Craven.

Kun hän oli mennyt ja sulkenut oven, jäi Mary odottelemaan nyppien
laihoja käsiään, ruma pikku Mary-raukka. Nojatuolissa istuva mies ei
ollut kovinkaan pahasti kyttyräselkäinen, mutta hänen hartiansa olivat
hyvin korkeat ja kumarassa, ja mustissa hiuksissa oli valkeita juovia.
Hän käänsi päänsä Maryä puhutellessaan.

-- Tule tänne! hän sanoi. Mary astui hänen luokseen. Herra Craven
ei ollut ruma. Kasvot olisivat olleet kauniitkin, elleivät olisi
näyttäneet niin perin onnettomilta. Hän katseli Maryä hyvin
kiusaantuneen ja ärtyneen näköisenä ikään kuin ei olisi tiennyt mitä
sanoa hänelle.

-- Oletko terve? hän kysyi.

-- Olen, vastasi Mary.

-- Pidetäänkö sinusta hyvää huolta?

-- Pidetään.

Herra Craven hieroi ärtyneesti otsaansa Maryä tarkastaen.

-- Sinä olet hyvin laiha, hän sanoi.

-- Minä olen jo alkanut lihota, vastasi Mary mahdollisimman jäykällä
äänellä.

Kylläpä hänellä olikin onnettomat kasvot. Hänen mustat silmänsä
näyttivät tuskin näkevän Maryä, ne ikään kuin tähystelivät
kaukaisuuteen, ja hänen oli vaikeata pitää ajatuksensa Maryssä.

-- Minä olin aivan unohtanut sinut, hän sanoi. -- Kuinka olisinkaan
voinut muistaa sinua? Aikomukseni oli lähettää sinulle kotiopettajatar
tai hoitaja tai jotakin sen tapaista, mutta se unohtui.

-- Pyytäisin, aloitti Mary. -- Pyytäisin... Ja sitten hänen kurkkuunsa
tuntui nousevan pala, joka oli tukehduttaa hänet.

-- Mitä sinä tahdoit sanoa? kysyi herra Craven.

-- Minä olen... minä olen niin suuri, etten tarvitse enää hoitajatarta,
sammalsi Mary. -- Ja pyytäisin... pyytäisin, ettei minulle vielä
hankittaisi kotiopettajatarta.

Herra Craven hieroi uudelleen otsaansa ja tuijotti häneen.

-- Sitähän Sowerbyn vaimokin sanoi, hän mutisi hajamielisesti. Silloin
Mary sai rohkeuden puuskan.

-- Onko hän... onko hän Marthan äiti? hän änkytti.

-- On luullakseni, vastasi herra Craven.

-- Hän ymmärtää lapsia, sanoi Mary. -- Hänellä on kaksitoista. Hän
ymmärtää.

Herra Craven näytti riistäytyvän irti ajatuksistaan.

-- Mitä sitten tahdot tehdä?

-- Tahtoisin leikkiä ulkona, vastasi Mary koettaen estää ääntään
vapisemasta. -- Intiassa en koskaan pitänyt siitä. Täällä minä tulen
ulkona nälkäiseksi ja alan lihota.

Herra Craven silmäili häntä.

-- Rouva Sowerby sanoi sen olevan terveellistä sinulle. Ehkäpä se
onkin, hän virkkoi. -- Hän arveli, että sinun pitäisi tulla vahvemmaksi
ennen kuin saat kotiopettajattaren.

-- Minä tunnen vahvistuvani, kun leikin ja tuuli puhaltaa nummelta,
kiiruhti Mary vakuuttamaan.

-- Missä sinä leikit? kuului seuraava kysymys.

-- Kaikkialla, läähätti Mary. -- Marthan äiti lähetti minulle
hyppynuoran. Minä hypin ja juoksentelen -- ja katselen ympärilleni
nähdäkseni, milloin kasvit alkavat pistää esiin maasta. En minä tee
mitään vahinkoa.

-- Älä näytä niin pelästyneeltä, sanoi herra Craven väsähtäneesti. --
Mitä vahinkoa sinä voisit tehdä, tuollainen lapsi? Saat tehdä mitä
haluat.

Mary vei kätensä kurkulleen, sillä hän pelkäsi herra Cravenin näkevän,
kuinka kiihtyneesti hän nielaisi, ikään kuin kurkkuun olisi tarttunut
palanen.

-- Saanko? hän kysäisi vavisten.

Hänen hätääntyneet pikku kasvonsa näyttivät kiusaavan herra Cravenia
yhä enemmän.

-- Älä näytä niin pelästyneeltä, hän huudahti. -- Saat tietystikin.
Minä olen holhoojasi, vaikka ei minusta juuri ole lapsen holhoojaksi.
En voi uhrata sinulle aikaa enkä huolenpitoa. Minä olen liian sairas,
kurja ja hajamielinen. Lapsista en tiedä paljon mitään, mutta rouva
Medlockin on pidettävä huolta siitä, ettei sinulta puutu mitään.
Lähetin noutamaan sinut puheilleni, koska rouva Sowerby sanoi, että
minun pitäisi nähdä sinut. Hänen tyttärensä oli puhunut sinusta. Hän
arveli, että sinä tarvitset raitista ilmaa ja vapautta ja ulkona
juoksentelemista.

-- Hän ymmärtää lapsia, virkkoi Mary aivan huomaamattaan.

-- Niinpä luulisin. Hän oli mielestäni melko rohkea pysähdyttäessään
minut nummella, mutta hän sanoi, että vaimoni oli ollut hänelle
ystävällinen. Herra Cravenin näytti olevan vaikeata mainita kuollutta
vaimoaan. -- Rouva Sowerby on hyvä ihminen. Nyt kun olen nähnyt
sinut, huomaan hänen puhuneen järkevästi. Leiki ulkona niin paljon
kuin mielesi tekee. Täällä on kyllä tilaa, saat mennä minne haluat ja
huvitella miten haluat. Tahtoisitko jotakin? hän kysyi. -- Tahdotko
leikkikaluja, kirjoja, nukkeja?

-- Saanko, virkkoi Mary huulet vavahdellen, saanko palasen maata?

Hän oli niin innokas, ettei hän huomannut, kuinka merkillisiltä hänen
sanansa kuulostivat. Herra Craven näytti oikein hätkähtävän.

-- Maata! hän toisti. -- Mitä tarkoitat?

-- Johon saan kylvää siemeniä... jotta kukat alkaisivat kasvaa... ja
elää, änkytti Mary.

Herra Craven tuijotti Maryyn hetkisen ja varjosti sitten äkkiä silmiään
kädellään.

-- Oletko niin kovasti kiintynyt puutarhaan? hän sanoi verkalleen.

-- Intiassa en tietänyt puutarhasta mitään, sanoi Mary. -- Olin aina
sairas ja uupunut ja siellä oli liian kuuma. Toisinaan laitoin santaan
pieniä kukkapenkkejä ja pistin niihin kukkia. Mutta täällä on toista.

Herra Craven nousi ja alkoi hitaasti astella edestakaisin huoneessa.

-- Palasen maata, hän puheli itsekseen ja Marystä näytti, kuin nämä
sanat olisivat johdattaneet hänen mieleensä jotakin. Hänen tummat
silmänsä olivat melkein lempeät ja ystävälliset, kun hän lopulta
pysähtyi ja puhutteli Maryä.

-- Ota itsellesi niin paljon maata kuin haluat, hän sanoi. -- Sinä tuot
mieleeni erään, joka rakasti maata ja kukkasia. Missä näet palasen
maata, joka on mieleesi, ota se, lapsi, ja saata se elämään. Jotakin
hymyntapaista päilyi herra Cravenin huulilla.

-- Saanko ottaa sitä mistä hyvänsä -- ellei sitä tarvita?

-- Mistä hyvänsä, vastasi hän. -- Kas niin! Nyt sinun täytyy mennä.
Olen väsynyt. Hän kosketti kelloa kutsuakseen rouva Medlockin. --
Hyvästi. Minä olen poissa koko kesän.

Rouva Medlock ilmestyi niin äkkiä, että Mary arveli hänen olleen
käytävässä odottamassa.

-- Rouva Medlock, sanoi herra Craven, nyt kun olen nähnyt lapsen
käsitän, mitä rouva Sowerby tarkoitti. Hänen täytyy voimistua, ennen
kuin hän aloittaa koulunkäyntinsä. Antakaa hänelle yksinkertaista,
terveellistä ravintoa. Antakaa hänen juoksennella vapaasti puutarhassa.
Älkää pitäkö häntä liian paljon silmällä. Hän tarvitsee vapautta,
raitista ilmaa ja telmimistä ulkona. Rouva Sowerby tulkoon silloin
tällöin häntä tervehtimään, ja hän saa joskus mennä mökille.

Rouva Medlock oli mielissään. Hän tunsi huojennusta kuullessaan, ettei
hänen tarvinnut liian paljon "pitää silmällä" Maryä. Hän oli pitänyt
tyttöä ikävänä vastuksena ja olikin laiminlyönyt häntä niin paljon kuin
oli uskaltanut. Sen lisäksi hän oli kiintynyt Marthan äitiin.

-- Kiitos, sir, rouva Medlock sanoi. -- Susan Sowerby ja minä olimme
koulutovereita, ja sen järkevämpää ja hyväsydämisempää naista ei voi
löytää hakemallakaan. Itselläni ei minulla ole ollut lapsia, mutta
hänellä on kaksitoista, ja terveempiä ja parempia lapsia ei ole
missään. Mary-neiti ei opi mitään pahaa heiltä. Jos minulla itselläni
olisi lapsia, kuuntelisin aina Susan Sowerbyn neuvoja. Hän on, niin
kuin sanotaan, tervejärkinen... jos herra ymmärtää, mitä tarkoitan.

-- Ymmärrän, vastasi herra Craven. -- Viekää Mary-neiti nyt pois ja
lähettäkää Pitcher tänne.

Kun rouva Medlock oli saattanut Maryn tämän omaan käytävään, tyttö
syöksähti takaisin huoneeseensa. Siellä hän tapasi Marthan odottamassa.

-- Minä saan oman puutarhan! huusi Mary. -- Saan valita sen
mistä mieleni tekee. Minulle ei vielä pitkään aikaan hankita
kotiopettajatarta! Sinun äitisi tulee käymään täällä ja minä saan mennä
teidän mökillenne! Hän sanoi, ettei pikkuinen tyttö voi tehdä mitään
vahinkoa ja että saan tehdä mitä haluan -- kaikkialla.

-- Hänhän oli oikein kiltti, sanoi Martha ilahtuneena.

-- Martha, sanoi Mary juhlallisesti, hän on todella herttainen, vahinko
vain, että hänen kasvonsa ovat niin surkean näköiset ja että hänen
otsansa on niin rypyssä.

Mary juoksi puutarhaan niin joutuin kuin taisi. Hän oli ollut poissa
paljon kauemmin kuin oli aikonut, ja hän tiesi, että Dickonin oli
ajoissa lähdettävä viisi mailia pitkälle kotimatkalleen. Pujahtaessaan
puutarhaan muratin alitse hän näki pojan kadonneen. Puutarhavehkeet
olivat kasassa puun alla. Hän juoksi sinne tänne tähystellen
ympärilleen, mutta Dickonia ei näkynyt missään. Hän oli hävinnyt,
ja salainen puutarha oli tyhjä -- lukuunottamatta punarintaa, joka
oli juuri lentänyt muurin yli ja istui nyt ruusupensaassa häntä
tarkastellen.

-- Hän on lähtenyt, sanoi Mary murheellisena. -- Voi, entä jos hän
sittenkin oli vain haltija?

Samassa hän huomasi, että ruusupensaaseen oli kiinnitetty jotakin
valkoista. Se oli paperiliuska -- näköjään palanen siitä kirjeestä,
jonka hän oli Marthan puolesta kirjoittanut Dickonille lähetettäväksi.
Se oli kiinnitetty pensaan pitkään okaaseen, ja samassa hän oivalsi
Dickonin jättäneen sen sinne. Siinä oli muutamia kömpelösti piirrettyjä
kirjaimia sekä jonkinlainen kuva. Ensin hän ei voinut ymmärtää, mitä se
oli. Sitten hän näki, että se oli pesässään istuva lintu. Alapuolelle
oli kirjoitettu:

"Kyllä minä tulen takaisin."



13.

"MINÄ OLEN COLIN."


Mennessään illallista syömään Mary pisti kuvan taskuunsa ja näytti sen
Marthalle huoneessaan.

Hän toivoi Dickonin tulevan takaisin seuraavana päivänä, ja iloisessa
huomispäivän odotuksessa hän vaipui uneen.

Mutta Yorkshiressa ei koskaan tiedä, mitä ilmojen haltijalle pälkähtää
päähän, ei ainakaan kevätaikaan. Yöllä Mary heräsi ropinaan. Sade
pieksi raskain pisaroin ikkunoita. Se valui rajuna virtana, ja tuuli
vonkui nurkissa ja avaran vanhan talon savupiipuissa. Mary nousi
istualleen vuoteessaan synkkänä ja suuttuneena.

-- Sade on samanlainen ärripää kuin minä olin ennen, hän mietti. -- Se
tuli vain tekemään kiusaa minulle.

Hän heittäytyi takaisin vuoteelleen ja kätki kasvonsa pieluksiin. Hän
ei itkenyt, vaan makasi harmitellen tuulta ja sen vonkunaa. Nukkua hän
ei enää voinut. Valittava ääni piti häntä hereillä, sillä hän itsekin
tunsi halua valittaa. Se olisi luultavasti tuudittanut hänet uneen, jos
hän olisi ollut keveämmällä mielellä.

-- Kuuluu aivan siltä kuin joku harhaileva eksynyt itkisi nummella, hän
tuumi.

Noin tunnin verran hän oli levottomana kääntelehtinyt vuoteessaan,
kun jokin ääni sai hänet äkkiä kavahtamaan istualleen. Hänen päänsä
kääntyi ovea kohti, ja hän kuunteli korvat hörössä. Hän kuunteli
kuuntelemistaan.

-- Tuo ääni ei ainakaan ole tuuli, hän kuiskasi itsekseen. -- Tuuli se
ei ole. Se on muuta. Se on samaa itkua, jota olen ennenkin kuullut.

Hänen huoneensa ovi oli raollaan ja ääni, kaukainen, ärtyisän itkun
ääni tuli käytävän päästä. Parin minuutin ajan hän kuunteli, ja sitten
hän oli aivan varma. Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada tietää
mikä se oli. Tämä oli vielä salaperäisempää kuin salainen puutarha ja
multaan kätketty avain. Ehkä hänen rohkeutensa yltyi siitä, että hän
oli niin kapinallisella tuulella. Hän työnsi jalkansa vuoteesta ja
laskeutui lattialle seisomaan.

-- Nyt minä otan selvän, mitä se on, hän päätti. -- Kaikki ovat levolla
ja rouva Medlockista en välitä.

Vuoteen vieressä oli kynttilä, hän sytytti sen ja hiipi hiljaa ovesta.
Käytävä näytti hyvin pitkältä ja pimeältä, mutta hän oli liian
kiihtynyt kiinnittääkseen siihen huomiota. Hän arveli muistavansa
nurkkaukset joissa hänen oli käännyttävä tullakseen siihen lyhyeen
käytävään missä oli gobeliinivaatteella verhottu ovi -- sama, josta
rouva Medlock oli tullut sinä päivänä, jolloin hän oli eksynyt. Ääni
oli tullut siitä käytävästä. Niinpä hän astui eteenpäin kantaen himmeää
valoaan, tunnustellen tietä pimeässä, ja hänen sydämensä sykki niin
kovasti, että hän oli kuulevinaan sen jyskytyksen.

Heikko, etäinen itkun ääni kuului yhä edelleen ja se opasti häntä
eteenpäin. Toisinaan se taukosi silmänräpäykseksi ja alkoi sitten
uudelleen. Oliko hän kääntynyt oikein? Hän pysähtyi miettimään. Oli
kyllä. Ensin pitkin tätä käytävää, sitten vasemmalle, sitten kaksi
leveätä porrasta ylös ja sitten taas oikealle. Oikein, tuossa oli
verhottu ovi.

Hän työnsi sen auki hyvin hiljaa ja sulki sen jälkeensä, ja seisoessaan
käytävässä hän saattoi kuulla aivan selvästi itkua, vaikkei se ollut
äänekästä. Se tuli vasemmalta, seinän toiselta puolen, ja parisen
metrin päässä hänestä näkyi ovi. Hän saattoi nähdä valonsäteen
tuikkivan rakosesta. Joku itki tässä huoneessa -- joku lapsi.

Niinpä hän astui ovelle, työnsi sen auki ja seisoi tuossa tuokiossa
huoneessa.

Huone oli iso, vanhoilla kauniilla huonekaluilla sisustettu.
Hiillostuli hehkui himmeänä takassa ja yölamppu paloi veistoksilla
koristetun, nelipylväisen, paksujen silkkiverhojen varjostaman vuoteen
vieressä. Ja vuoteessa makasi ikävissään itkevä poika.

Oliko tämä totta, mietti Mary, vai oliko hän jälleen nukahtanut
huomaamattaan?

Pojalla oli kapeat, hennot norsunluunväriset kasvot ja silmät, jotka
olivat aivan liian suuret niin pieniin kasvoihin. Hänellä oli myös
sankka, paksuina kiharoina otsalle valuva tukka, joka sai hänen pienet
kasvonsa näyttämään vieläkin kapeammilta. Hän näytti olevan sairas,
mutta hänen itkunsa ei tuntunut tuskien aiheuttamalta, se oli pikemmin
väsyneen ja ärtyisän lapsen itkua.

Mary seisoi oven luona kynttilä kädessään ja henkeään pidättäen. Sitten
hän hiipi huoneen poikki, ja hänen lähestyessään herätti kynttilänvalo
pojan huomiota. Hän käänsi päätään tyynyllä ja tuijotti Maryyn; harmaat
silmät laajentuivat melkein luonnottoman suuriksi.

-- Kuka sinä olet? hän virkkoi viimein kuiskaamalla säikähtynyt väre
äänessään. -- Oletko aave?

-- En, en ole, vastasi Mary hänkin kuiskaten puolittain säikähtyneenä.
-- Oletko sinä?

Poika tuijotti tuijottamistaan. Mary ei voinut olla ihmettelemättä
hänen tavattomia silmiään. Ne olivat harmaansiniset ja niitä ympäröivät
mustat ripset. Silmät näyttivät aivan liian suurilta hänen kasvoissaan.

-- En, vastasi hän tuokion odotettuaan. -- Minä olen Colin.

-- Kuka on Colin? änkytti Mary.

-- Minä olen Colin Craven. Kuka sinä olet?

-- Minä olen Mary Lennox. Herra Craven on setäni.

-- Hän on minun isäni, virkkoi poika.

-- Sinun isäsi! läähätti Mary. -- Ei kukaan ole kertonut minulle, että
hänellä on poika! Miksi ei?

-- Tule tänne, sanoi poika yhä tarkastaen Maryä levoton katse
omituisissa silmissään.

Mary tuli aivan lähelle vuodetta ja sairas ojensi kätensä koskettaen
häntä.

-- Sinä olet elävä tyttö, olethan? hän sanoi. -- Minä näen usein unia,
jotka tuntuvat todelta. Sinäkin saattaisit olla unta.

Mary oli heittänyt ylleen villaisen peitteen ennen kuin hän poistui
huoneestaan, ja hän työnsi nyt kaistaleen siitä pojan hyppysiin.

-- Hierohan tätä ja katso, miten paksu ja lämmin se on, hän sanoi. --
Minä nipistän sinua hiukan jos sallit, näyttääkseni kuinka elävä olen.
Silmänräpäyksen ajan minäkin luulin, että sinä ehkä olitkin vain unta.

-- Mistä sinä tulit? kysyi poika.

-- Omasta huoneestani. Tuuli vonkui niin, etten voinut nukkua, ja minä
kuulin jonkun itkevän ja tahdoin päästä selville, kuka se oli. Miksi
sinä itkit?

-- Koska en saanut unta ja päätäni kivisti. Mikä taas olikaan nimesi?

-- Mary Lennox. Eikö kukaan ole kertonut sinulle, että minä asun täällä?

Poika hypisteli edelleen Maryn peitteen reunaa, mutta hän näytti jo
alkavan uskoa, että Mary oli tähän maailmaan kuuluva.

-- Ei, hän vastasi. -- Eivät he ole uskaltaneet.

-- Miksi eivät? uteli Mary.

-- Koska minä olisin pelännyt sinun näkevän minut. En salli, että
ihmiset näkevät minut ja juttelevat minusta.

-- Miksi et? kysäisi Mary uudelleen ihmetellen yhä enemmän kaikkea tätä
salaperäisyyttä.

-- Koska minä olen aina tällainen ja aina vuoteessa. Isänikään ei salli
ihmisten puhua minusta. Palvelijoita on kielletty puhumasta minusta.
Jos jään eloon, tulen kyttyräselkäiseksi, mutta minä en elä kauan. Isä
ei kestä ajatusta, että tulen samanlaiseksi kuin hän.

-- Oh, onpa tämä merkillinen talo! huudahti Mary. -- Kaikkialla
salaisuuksia! Huoneet lukittuja ja puutarhat lukittuja -- sinäkin!
Oletko sinäkin ollut lukon takana?

-- En. Olen tässä huoneessa, koska en tahdo liikkua minnekään täältä.
Se väsyttää minua liiaksi.

-- Käykö isäsi sinua tervehtimässä? rohkeni Mary kysäistä.

-- Käy joskus. Tavallisesti silloin kun nukun. Hän ei halua nähdä minua.

-- Miksi ei? pääsi Maryltä taas.

Pojan kasvoja pimensi suuttumuksen varjo.

-- Äitini kuoli syntyessäni, ja isä tulee onnettomaksi, kun hän katsoo
minua. Hän luulee etten minä tiedä, mutta minä olen kuullut ihmisten
puhuvan. Hän miltei vihaa minua.

-- Hän vihaa puutarhaakin, koska hänen vaimonsa kuoli, sanoi Mary
puolittain itsekseen.

-- Mitä puutarhaa? kysyi poika.

-- Oh! Vain -- vain erästä puutarhaa, josta äitisi oli pitänyt hyvin
paljon, änkytti Mary. -- Oletko aina ollut täällä?

-- Melkein aina. Joskus minut on viety merenrannikolle, mutta en tahdo
viipyä siellä, sillä ihmiset tuijottavat aina minua. Minulla oli ennen
rautainen vehje selässä pitämässä minua suorana, mutta Lontoosta tuli
kuuluisa tohtori minua katsomaan ja hän sanoi, että se oli typerää. Hän
käski heidän ottaa sen pois ja pitää minua raittiissa ilmassa. En voi
sietää raitista ilmaa, enkä tahdo ensinkään mennä ulos.

-- En minäkään tahtonut ensin tänne tultuani, sanoi Mary. -- Miksi sinä
katselet minua tuolla tavalla?

-- Koska minä vieläkin mietin, oletko sinä totta vai unta, vastasi
poika hiukan ärtyisästi. -- Välistä silmäni avatessani en usko olevani
valveilla.

-- Kyllä me olemme valveilla, vakuutti Mary. Hän katseli korkealla
olevaa kattoa, huoneen pimeitä nurkkia ja himmeää hiilivalkeaa. -- Tämä
on aivan kuin unta, nyt on keskiyö ja kaikki talossa nukkuvat -- kaikki
paitsi me. Me olemme ihan valveilla.

-- Minä en tahtoisi, että tämä olisi unta, sanoi poika rauhattomasti.

Maryn mieleen juolahti äkkiä jotakin.

-- Ellet pidä siitä että sinua katsotaan, tahdot kai minunkin lähtevän
tieheni.

Poika hypisteli yhä hänen peitteensä reunaa ja nykäisi sitä hiljakseen.

-- En, hän virkkoi. -- Jos nyt menet, luulen varmasti näkeväni unta.
Jos sinä olet oikein todellinen, niin käy istumaan tuolle suurelle
jakkaralle ja ala jutella. Minä tahdon kuulla sinusta.

Mary asetti kynttilän vuoteen vierellä olevalle pöydälle ja istahti
pehmoiselle jakkaralle. Hän ei ensinkään halunnut lähteä tiehensä.
Hän halusi jäädä tähän salaperäiseen huoneeseen ja jutella tälle
salaperäiselle pojalle.

-- Mitä tahtoisit minun kertovan sinulle? hän kysyi.

Poika tahtoi tietää, kuinka kauan Mary oli ollut Misselthwaitessa;
hän tahtoi tietää, missä käytävässä hänen huoneensa oli; mitä hän oli
tehnyt; missä hän oli elänyt ennen Yorkshireen tuloaan; inhosiko Mary
nummea yhtä kovasti kuin hän itse.

Mary vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin ja moneen muuhunkin, ja Colin
lepäsi tyynyllään kuunnellen. Hän pyysi Maryä kertomaan paljon Intiasta
ja matkastaan valtameren yli. Mary huomasi, ettei hän ollut saanut
opetusta kuten muut lapset, nähtävästi siitä syystä että oli niin
paljon sairastellut. Muuan hänen hoitajattarensa oli opettanut häntä
lukemaan jo hänen ollessaan pikku poika, ja hän lueskeli melkein aina
ja katseli komeita kuvakirjoja.

Isä tuli harvoin hänen luokseen silloin kun hän oli hereillä, mutta hän
oli lähettänyt pojalle viihdykkeeksi kaikenmoisia ihmeellisiä esineitä.
Mutta siitä huolimatta Colinilla näytti olevan aina ikävä. Hän sai
kaiken mitä pyysi, eikä häntä koskaan pakotettu tekemään mitään, josta
hän ei pitänyt.

-- Kaikkien on oltava minulle mieliksi, hän sanoi välinpitämättömästi.
-- Minä sairastun, kun suutun. Ei kukaan usko minun elävän aikuiseksi.

Äänensävystään päätellen hän oli niin tottunut tuohon ajatukseen, ettei
siitä kannattanut enempää puhua. Hän tuntui pitävän Maryn äänestä
ja kuunteli unisen huvittuneena, kun tämä jatkoi juttelemistaan.
Pari kertaa Mary jo luuli hänen torkahtaneen. Mutta lopulta hän teki
kysymyksen, joka johti keskustelun uuteen suuntaan.

-- Kuinka vanha sinä olet? hän kysyi.

-- Kymmenen vuoden, vastasi Mary lisäten varomattomasti. -- Ja niin
olet sinäkin.

-- Miten sinä sen tiedät? tiedusteli Colin ihmeissään.

-- Sillä kun sinä synnyit, lukittiin puutarhan ovi ja avain haudattiin
maahan. Ja se on ollut lukittuna kymmenen vuotta.

-- Minkä puutarhan ovi lukittiin? Kuka sen teki? Mihin avain
haudattiin? kysyi Colin kiinnostuen äkkiä.

-- Se... se oli se puutarha, jota herra Craven vihaa, virkkoi Mary
hermostuneena. -- Hän lukitsi oven. Ei kukaan... ei kukaan tiedä, mihin
hän kaivoi avaimen.

-- Millainen puutarha se on? hoki Colin innokkaasti.

-- Ei kukaan ole saanut mennä sinne kymmeneen vuoteen, kuului Maryn
varovainen vastaus.

Mutta oli jo liian myöhäistä olla varovainen. Colin muistutti
luonteeltaan liian paljon häntä. Hänelläkään ei ollut mitään
ajateltavaa, ja kätkössä oleva puutarha herätti hänen uteliaisuutensa.
Kysymyksiä alkoi sataa. Eikö Mary ollut koskaan etsinyt ovea? Eikö hän
ollut koskaan kysynyt puutarhurilta?

-- Kukaan ei tahdo puhua siitä, sanoi Mary. -- Luulen että kaikkia on
kielletty vastaamasta.

-- Minä saisin heidät vastaamaan, sanoi Colin.

-- Saisitko? änkytti Mary alkaen tuntea pelkoa. Jos Colin pakottaisi
ihmiset vastaamaan kysymyksiinsä, niin kukapa tietää miten tässä
saattaisi käydä.

-- Kaikkien on pakko tehdä minulle mieliksi. Sanoinhan jo sinulle,
sanoi poika. -- Jos minä jäisin eloon, niin tämä paikka tulisi kerran
kuulumaan minulle.

Mary ei ollut tiennyt olleensa itse pilalle hemmoteltu, mutta hän
tajusi selvästi, että tämä salaperäinen poika oli kasvanut vinoon:
hänhän luuli koko maailman kuuluvan itselleen. Kuinka eriskummainen
poika ja kuinka kylmäverisesti hän puheli siitä, ettei jäisi eloon.

-- Luuletko ettet elä kauan, hän kysyi osittain uteliaisuudesta,
osittain toivoen johtavansa hänen ajatuksensa pois puutarhasta.

-- En usko tulevani aikuiseksi, vastasi Colin yhtä välinpitämättömästi
kuin ennenkin. -- Olen kuullut ihmisten sanovan siten niin kauan kuin
saatan muistaa. Ensin he luulivat, että olen liian pieni ymmärtääkseni,
ja nyt he luulevat etten kuule. Mutta minäpäs kuulen. Tohtori, joka
minua hoitaa, on isän serkku. Hän on aivan köyhä, ja jos minä kuolen,
hän saa koko Misselthwaiten isäni kuoltua. Hän ei juuri taida toivoa
minun jäävän eloon.

-- Tahdotko sinä itse elää, tiedusteli Mary.

-- En, vastasi Colin äreästi ja väsyneesti. -- Mutta en tahdo
kuollakaan. Kun olen sairas, makaan täällä ja mietin kaikenlaista, ja
silloin itken yhtä mittaa.

-- Kolme kertaa olen kuullut sinun itkevän, sanoi Mary. -- Mutta en
tiennyt kuka itki. Sen tähdenkö sinä juuri itkitkin? Hän halusi kovasti
saada Colinin unohtamaan puutarhan.

-- Sen tähden tietenkin. Puhutaan nyt jostakin muusta. Juttele
puutarhasta. Etkö tahtoisi nähdä sitä?

-- Tahtoisin kyllä, vastasi Mary aivan hiljaa.

-- Minä tahtoisin, hoki poika itsepintaisesti. -- Olen tuskin koskaan
ennen toden teolla halunnut nähdä mitään, mutta sen puutarhan haluan
nähdä. Avain on kaivettava esille piilosta. Ovi on avattava. Minut
voitaisiin viedä sinne tuolissani. Silloinhan saisin raitista ilmaa.
Minä panen heidät avaamaan tuon oven.

Hän oli aivan kiihtynyt, ja hänen omituiset silmänsä kimaltelivat kuin
tähdet luonnottoman suurina.

-- Heidän täytyy tehdä minulle mieliksi, hän sanoi. -- Minä käsken
heidän viedä minut sinne ja sinäkin saat tulla.

Mary väänteli käsiään. Kaikki oli hukassa -- kaikki! Dickon ei tulisi
koskaan takaisin. Hän, Mary, ei milloinkaan enää tuntisi olevansa
laulurastas turvallisessa piilopesässään.

-- Oi, älä -- älä -- älä tee sitä! hän kirkaisi äkkiä.

Colin ällisteli häntä kuin hän olisi päästään vialla.

-- Miksi ei? hän äännähti. -- Sanoithan juuri, että tahtoisit nähdä sen.

-- Niin tahdonkin, vastasi Mary itku kurkussa, mutta jos sinä annat
avata oven ja kannatat itsesi sinne, ei se enää ole mikään salaisuus.

Colin ojentautui eteenpäin vuoteessaan.

-- Salaisuus, hän virkkoi. -- Mitä sinä tarkoitat? Sanohan. Maryn sanat
tulvivat yhtenä ryöppynä hänen huuliltaan.

-- Näetkös... näetkös, hän läähätti, ellei kukaan muu tiedä kuin
me -- jos siellä olisi ovi jossakin muratin takana kätkössä -- jos
olisi -- ja me voisimme löytää sen; ja jos voisimme siitä yhdessä
pujahtaa puutarhaan ja sulkea oven jälleen, eikä kukaan tietäisi
ketään olevan siellä, ja me sanoisimme sitä omaksi puutarhaksemme
ja olisimme olevinamme -- laulurastaita, ja se olisi meidän pesämme
ja me leikkisimme siellä melkein joka päivä ja kaivaisimme maata ja
kylväisimme siemeniä ja saisimme sen virkoamaan eloon...

-- Onko se kuollut? keskeytti Colin.

-- Pian se kuolee, ellei kukaan välitä siitä, jatkoi Mary. --
Kukkasipulit virkoavat, mutta ruusut --.

Colin keskeytti hänet uudelleen yhtä kiihtyneenä kuin hän itse.

-- Mitä kukkasipulit ovat? hän tokaisi nopeasti väliin.

-- Ne ovat keltanarsisseja ja liljoja ja lumipisaroita. Nyt ne
liikahtelevat maan sisässä, työntävät pinnalle vaaleanvihreitä versoja,
kun kevät on tulossa.

-- Onko kevät tulossa? huudahti Colin. -- Miltä se näyttää. Sitä ei voi
nähdä kun on sairas ja huoneessa.

-- Päivä paistaa sateen jälkeen ja päivänpaisteen jälkeen sataa, ja
maasta kohoaa kasveja, sanoi Mary. -- Jos puutarha olisi salaisuus ja
me voisimme mennä sinne, niin voisimme nähdä kasvien kasvavan joka
päivä ja huomata, montako ruusua on elossa. Etkö käsitä? Oh, etkö
käsitä, kuinka paljon hauskempaa olisi, jos se olisi muilta salassa?

Colin painautui takaisin tyynylleen omituinen ilme kasvoillaan.

-- Minulla ei ole koskaan ollut salaisuutta, hän sanoi. -- Ei muuta
kuin se, etten elä aikuiseksi. He eivät tiedä minun tietävän sitä,
ja silloinhan se on salaisuus. Mutta tällainen salaisuus on paljon
hauskempi.

-- Ellet sinä käske heitä viemään sinua puutarhaan, pyyteli Mary,
niin ehkä -- minä olen melkein varma, että keksin jonkin keinon,
miten voimme päästä sinne joskus. Ja silloin... jos tohtori määrää,
että sinun pitää lähteä ulos tuolissasi, ja jos sinä voit aina tehdä
mitä mielesi tekee... niin ehkä... voisimme löytää jonkun pojan, joka
työntää sinut, ja me voisimme mennä sinne muiden tietämättä, ja se
pysyisi aina salaisena puutarhana.

-- Se olisi hyvin hauskaa, sanoi Colin verkalleen tuijottaen
uneksivasti eteensä.

Mary hengitti jo vapaammin, sillä Colin näytti mieltyneen siihen
ajatukseen, että heillä olisi yhteinen salaisuus. Hän oli aivan varma,
että jos hän yhä edelleen juttelisi ja voisi kuvata puutarhan hänelle
sellaisena kuin hän, Mary, sen oli nähnyt, niin poika ihastuisi siihen
ja hänestä olisi vastenmielistä ajatella, että kuka tahansa saisi
tallata sen nurmea.

-- Minä kerron sinulle, millaiseksi minä olen sen kuvitellut, jos
voisimme päästä sinne, hän virkkoi. -- Se on ollut niin kauan
suljettuna, että kaikki kasvaa siellä sekavana vyyhtenä.

Colin lepäsi liikahtamatta Maryn kertoessa edelleen ruusuista,
joiden oksat olivat ehkä takertuneet toisiinsa kiinni ja riippuivat
köynnöksinä puusta puuhun -- linnuista, jotka olivat rakentaneet
sinne pesänsä, siellä kun oli niin turvallista. Ja sitten hän kertoi
punarinnasta ja Ben Weatherstaffista. Punarinnasta olikin paljon
puhuttavaa; se oli niin helppo ja vaaraton puheenaihe, että Mary
lakkasi pelkäämästä. Punarinta huvitti Colinia niin että hän hymyili,
ja silloin hän muuttui kauniiksi, vaikka Mary oli ensi näkemältä
pitänyt häntä oikein rumana, vieläpä rumempana kuin hän itse oli.

-- En tietänyt sellaisia lintuja olevan olemassa, sanoi Colin. -- Mutta
kun aina on sisällä huoneessa, ei koskaan näe mitään. Kylläpä sinä
tiedät paljon asioista. Minusta tuntuu aivan siltä kuin olisit ollut
siinä puutarhassa.

Mary ei tiennyt mitä vastata, siksi hän ei puhunut mitään. Colin ei
nähtävästi vastausta odottanutkaan ja seuraavassa tuokiossa hän Maryn
hämmästykseksi sanoi:

-- Nyt näytän sinulle jotakin. Näetkö tuota ruusunväristä silkkiverhoa,
joka riippuu takanreunan yläpuolella.

Mary ei ollut ennen sitä huomannut, mutta nyt hän seurasi Colinin
katsetta ja näki pehmeän silkkiverhon, joka nähtävästi oli ripustettu
jonkin taulun peitteeksi.

-- Näen kyllä, hän vastasi.

-- Siitä riippuu nuora, sanoi Colin. -- Mene vetämään sitä.

Mary nousi salaperäisen odotuksen vallassa ja löysi nuoran. Hänen
sitä vetäessään punainen silkkiverho solui syrjään paljastaen taulun.
Taulu kuvasi naurusuista tyttöä. Sininen nauharuusuke piti koossa
hänen vaaleita hiuksiaan, ja hänen hilpeät, kauniit silmänsä olivat
juuri samanlaiset kuin Colinin tyytymättömät silmät, harmaansiniset
ja mustien ripsien varjostamat, joten ne näyttivät kahta vertaa
suuremmilta kuin olivat.

-- Hän on äitini, sanoi Colin valittavasti. -- En käsitä miksi hänen
piti kuolla. Toisinaan olen vihainen hänelle siitä.

-- Kuinka omituista! huudahti Mary.

-- Jos hän olisi elänyt, en varmaankaan olisi aina ollut sairas, nurisi
poika. -- Luultavasti minäkin olisin silloin saanut elää. Eikä isä
kammoksuisi nähdä minua. Ehkä minulla olisi terve ja vahva selkä. Vedä
verho paikoilleen.

Mary teki kuten käskettiin ja palasi jakkaralleen.

-- Hän on paljon kauniimpi kuin sinä, sanoi tyttö. -- Mutta hänen
silmänsä ovat samanlaiset kuin sinun -- ainakin niissä on sama muoto ja
väri. Miksi sen edessä on verho?

Colin liikahti levottomasti.

-- Minä panetin sen siihen, hän sanoi. -- Toisinaan minua kiusaa, kun
hän katsoo minua. Hän hymyilee liian paljon, kun minä olen sairas ja
onneton. Sitä paitsi hän on minun, enkä tahdo että kaikki katsovat
häntä.

Kotvan aikaa he olivat ääneti ja sitten Mary lausui:

-- Mitä luulisit rouva Medlockin tekevän, jos hän saisi tietää minun
käyneen täällä?

-- Hän tekisi mitä minä käskisin, vastasi Colin arvelematta. -- Ja minä
sanoisin hänelle, että sinun pitää käydä täällä joka päivä juttelemassa
kanssani. Olen iloinen siitä, että tulit.

-- Niin minäkin, sanoi Mary. -- Minä tulen niin usein kuin voin, mutta
hän epäröi -- minun täytyy joka päivä etsiä puutarhan ovea.

-- Niin täytyy, virkkoi Colin, ja sitten voit kertoa minulle. Hän
makasi mietiskellen pari minuuttia ja sitten hän jälleen alkoi puhua.

-- Minusta sinäkin voisit olla salaisuus, hän sanoi. -- En aio kertoa
heille, ennen kuin he saavat itse sen selville. Hoitajattaren voi aina
lähettää pois ja sanoa, että haluan olla yksikseni. Tunnetko Marthan?

-- Tunnen varsin hyvin, vastasi Mary. -- Hän toimittaa kaikki askareet
minulle.

Colin nyökäytti päätään käytävään päin.

-- Hän nukkuu tuossa toisessa huoneessa. Hoitajatar lähti eilen
sisarensa luo ja viipyy siellä aamuun asti, ja hän panee aina Marthan
hoitamaan minua, kun häntä haluttaa lähteä jonnekin. Martha sanoo
sinulle, milloin sinun pitää tulla.

Nyt Mary ymmärsi, miksi Marthan katse oli hätääntynyt, kun hän uteli
Colinin itkua.

-- Martha on siis koko ajan tiennyt sinusta? hän kysyi.

-- Niin on, hän hoitelee minua usein. Hoitajatar käy aina mielellään
jossain, ja silloin tulee Martha.

-- Minä olen ollut täällä jo kauan, sanoi Mary. -- Menenkö nyt pois?
Silmäsi ovat niin uniset.

-- Tahtoisin nukkua ennen kuin sinä lähdet, sanoi Colin vähän ujosti.

-- Ummista silmäsi, sanoi Mary vetäen jakkaransa lähemmäksi vuodetta.
-- Minä teen kuten aiani Intiassa. Minä silittelen kättäsi ja laulan
jotakin hiljakseen.

-- Siitä minä varmaan pitäisin, mutisi Colin unisena.

Maryn kävi sääliksi unetonta poikaa, ja hän nojautui vuoteeseen ja
alkoi hiljakseen silitellä Colinin kättä laulaen hyvin vienolla äänellä
pientä yksitoikkoista laulunpätkää.

-- Se tuntuu hyvältä, sanoi Colin yhä unisemmin, ja Mary jatkoi
laulamistaan ja silittämistään, kunnes näki pojan mustien ripsien
laskeutuneen poskille. Colinin silmät olivat ummessa, ja hän oli
vaipunut syvään uneen.



14.

NUORI RADZHA


Aamun tullessa nummi oli verhoutunut sumuun ja sade virtasi yhä
ryöppynä. Ulos ei voinut mennä. Marthalla oli niin paljon kiireellisiä
töitä, ettei Mary saanut tilaisuutta jutella hänen kanssaan, mutta
iltapuolella hän pyysi Marthaa istumaan huoneeseensa. Martha tuli
kädessään sukanneule, jota hän aina pisteli milloin hänellä ei ollut
muuta tekemistä.

-- Mikä sinua vaivaa? Martha uteli pian kun he olivat käyneet istumaan.
-- Olet sen näköinen kuin sinulla olisi jotakin kerrottavaa.

-- Minulla onkin. Minä olen päässyt selville siitä, mitä se itku oli,
sanoi Mary.

Martha päästi neuleen putoamaan helmaansa ja tuijotti häntä
pelästyneenä.

-- Etpä olekaan, hän äännähti. -- Et ikinä.

-- Kuulin sitä taas yöllä, jatkoi Mary. -- Ja nousin katsomaan mistä se
tuli. Ja silloin löysin Colinin.

Marthan kasvot lehahtivat punaisiksi pelästyksestä.

-- Voi, Mary! Sinun ei olisi pitänyt lähteä katsomaan, hän puolittain
itki. -- Ei olisi pitänyt, ei! Tästä tulee minulle harmia. Minä en ole
puhunut sinulle sanaakaan hänestä, ja silti minulle tulee harmia. Minä
menetän paikkani ja mitä äiti silloin tekee?

-- Et sinä paikkaasi menetä, sanoi Mary. -- Hänestä oli hauskaa
kun tulin. Me juttelimme vaikka kuinka kauan ja hän sanoi olevansa
hyvillään, kun löysin hänet.

-- Vai oli? huudahti Martha. -- Ihanko varmaan? Etpä tiedä millainen
se poika on vihapäissään. Hän itkee kuin sylivauva, ja kun hän oikein
vimmastuu, niin hän parkuu ja kirkuu ilkeästi säikyttääkseen meitä. Hän
tietää, että olemme kokonaan hänen kynsissään.

-- Ei hän ollut vihoissaan, kertoi Mary edelleen. -- Minä kysyin
häneltä, oliko minun mentävä pois, ja hän pyysi minua jäämään. Hän
kyseli minulta kaikenlaista, ja minä istuin jakkaralla juttelemassa
hänelle Intiasta ja punarinnasta ja puutarhasta. Hän ei päästänyt
minua. Hän näytti minulle äitinsä kuvan. Ennen kuin lähdin pois,
lauloin hänet uneen.

Martha saattoi tuskin vetää henkeään ihmetyksestä.

-- Tuo on aivan käsittämätöntä, hän hoki. -- Voisit yhtä hyvin astua
jalopeuran luolaan. Jos hän olisi ollut tavallisella päällään, niin hän
olisi saanut raivokohtauksen ja nostattanut koko talon jalkeille. Hän
ei anna vieraitten katsella itseään.

-- Mutta minun hän antoi. Minä katselin häntä koko ajan, ja hän katseli
minua, sanoi Mary.

-- Mitä minä nyt teen? Martha vaikeroi hätääntyneenä. -- Jos rouva
Medlock saa tietää tämän, niin hän luulee minun kertoneen sinulle, ja
minä saan aika kyydin talosta.

-- Ei Colin aio kertoa rouva Medlockille. Hän haluaa pitää meidän
tapaamisemme vielä salassa, selitti Mary totisena. -- Ja hän sanoo,
että kaikkien täytyy tehdä niin kuin hän haluaa.

-- Siinä hän kyllä on oikeassa, se ilkeä poika! huokasi Martha pyyhkien
otsaansa esiliinallaan.

-- Hän sanoo, että rouva Medlockinkin täytyy. Ja hän haluaa, että minä
tulen joka päivä hänen luokseen juttelemaan. Ja sinun on tuotava sana
minulle, milloin hän tahtoo tavata minua.

-- Minunko? äännähti Martha. -- Minä menetän paikkani, menetän varmasti!

-- Etpä menetä, jos vain teet mitä hän tahtoo, sillä kaikkien on pakko
totella häntä, vakuutti Mary.

-- Ihanko hän käyttäytyi ihmisiksi? kysyi Martha silmät selällään.

-- Luulen hänen melkein pitäneen minusta, vastasi Mary.

-- Sitten olet mahtanut loihtia! päätteli Martha hengähtäen syvään.

-- Minä menin vain hänen huoneeseensa ja hämmästyin niin hänet
nähdessäni, että jäin jäykistyneenä paikalleni. Ja silloin hän
käännähti ja tuijotti minuun. Ja hän luuli minua aaveeksi tai uneksi,
ja minä luulin samaa. Tuntui hirveän oudolta olla siellä kahden
keskellä yötä tietämättä toisistaan mitään. Ja sitten rupesimme
kyselemään toisiltamme kaikenlaista. Ja kun kysyin häneltä, pitikö
minun mennä tieheni, hän kielsi minua.

-- Johan nyt on maailman loppu käsissä! päivitteli Martha.

-- Mikä häntä sitten vaivaa? kysyi Mary.

-- Kuka sen niin varmaan tietää, sanoi Martha. -- Herra Craven oli
mennä päästään vialle pojan syntyessä. Tohtorit luulivat, että hänet
oli vietävä mielisairaalaan. Rouva Cravenin kuolema koski häneen
kovasti, niin kuin jo kerroin. Poikaa hän ei kärsinyt silmäinsä edessä.
Raivosi vain kuin hullu ja sanoi, että lapsesta tulee samanlainen
kyttyräselkäinen vaivainen kuin hän itsekin on ja että pojan olisi
parasta kuolla.

-- Onko Colin kyttyräselkäinen? kysyi Mary. -- Ei hän siltä näyttänyt.

-- Ei hän vielä ole, virkkoi Martha. -- Mutta häntä hoidettiin
takaperoisesti jo alun pitäen. Äiti sanoo, että pojan syntyessä oli
talossa sellainen hätä ja murhe, että mikä lapsi tahansa olisi siitä
saanut vamman. Pelättiin että hänen selässään on vikaa, ja sitä on
hoidettu kaiken aikaa. Hän on maannut vuoteessa koko ikänsä. Kerran
hänelle määrättiin selkään rautavanne, mutta siitä hän kiukustui
niin että tuli peräti sairaaksi. Sitten tuli kuuluisa tohtori häntä
katsomaan ja otatti pois koko vehkeen. Hän puhui sille toiselle
tohtorille suoraa kieltä. Hän sanoi, että pojalle oli annettu liian
paljon lääkkeitä ja ettei pitäisi antaa hänelle aina periksi.

-- Hänet on hemmoteltu pilalle, sanoi Mary.

-- Sen häijympää nuorta komentajaa ei ole missään, puuskahti Martha. --
Mutta onhan hän sairastellutkin paljon. Kaksi tai kolme kertaa hänessä
on ollut niin kova yskä ja kuume, että hän on ollut henkihieverissä.
Kerran hänessä oli lavantauti ja kerran tuhkarokko. Voi toki, silloin
oli rouva Medlock helisemässä. Poika makasi aivan tiedottomana, kun
hän jutteli hoitajattaren kanssa, ja hän luuli, ettei sairas ymmärrä
mitään, ja sanoi: "Tällä kertaa hän varmasti kuolee ja parastahan
se on hänelle itselleen ja kaikille muillekin." Ja samassa hän
huomasi Colinin makaavan silmät suurina ja tuijottavan häneen yhtä
selväjärkisenä kuin hän itse. Rouva Medlock jäi aivan sanattomaksi,
mutta Colin vain tuijotti häneen ja sanoi: "Antakaa minulle vähän vettä
ja heretkää juttelemasta."

-- Luuletko hänen kuolevan? kysyi Mary.

-- Äiti sanoo, että mitäs sellaisen lapsen kannattaa elää, joka ei
koskaan tahdo hengittää raitista ilmaa eikä tee muuta kuin makaa
selällään, lukee kuvakirjoja ja ottaa lääkkeitä. Hän on heikko eikä
suostu lähtemään ulos, kun häntä kiukuttaa kaikki puuha ja hääriminen,
mikä siitä syntyy. Ja hän sanoo tulevansa vain sairaaksi raittiissa
ilmassa.

Mary istui takkatulta katsellen.

-- Eiköhän hänelle tekisi hyvää mennä puutarhaan katselemaan, miten
siellä kaikki kasvaa, hän sanoi hitaasti. -- Minulle se teki hyvää.

-- Kerran hänet vietiin siihen nurkkaukseen, missä on ruusuja ja
suihkulähde. Silloin hän sai niin pahan raivokohtauksen, ettei hänellä
monesti ennen ollut sellaista ollut, jutteli Martha. -- Hän oli
lukenut lehdestä, että ihmisiin tulee joskus tauti, jota hän sanoi
"ruusukuumeeksi", ja hän rupesi aivastamaan ja väitti jo saaneensa
sen, ja samassa uusi puutarhuri, joka ei tiennyt käskyistä mitään,
kulki siitä sivu ja katseli häntä uteliaasti. Hän hurjistui siitä aivan
hirveästi ja sanoi puutarhurin katsovan häneen, koska hänestä tulee
kyttyräselkäinen. Hän huusi itselleen kuumeen ja oli sairas kaiken yötä.

-- Jos hän joskus on kiukkuinen minulle, en enää milloinkaan mene häntä
katsomaan, sanoi Mary.

-- Kyllä sinä menet häntä katsomaan, jos hän vain tahtoo, vakuutti
Martha. -- Parasta on, että jo alun pitäen olet siitä selvillä.

Heti sen jälkeen soi kello ja Martha kääri kokoon neuleensa.

-- Hoitajatar kai tahtoo taas minua vähäksi aikaa istumaan hänen
luokseen, hän sanoi. -- Kunpa hän edes olisi hyvällä tuulella.

Martha viipyi poissa noin kymmenen minuuttia ja sitten hän tuli
takaisin neuvottoman näköisenä.

-- Johan minä sanoin, että sinä olet noitunut hänet, sanoi hän. -- Hän
istuu sohvalla kuvakirjoineen. Hän lähetti hoitajattaren pois ja käski
hänen palata vasta kuudelta. Minun piti olla viereisessä huoneessa
odottamassa hänen käskyjään. Samassa kun hoitajatar oli tiessään, hän
kutsui minut sisään ja sanoi: "Minä tahdon, että Mary Lennox tulee
juttelemaan kanssani, ja pidä mielessäsi, ettet puhu tästä kellekään."
On parasta, että menet niin joutuin kuin suinkin pääset.

Mary ei vitkastellut. Hän ei halunnut tavata Colinia yhtä hartaasti
kuin Dickonia, mutta joka tapauksessa oli hauskaa tavata häntäkin.

Takassa räiskyi leimuava tuli hänen tullessaan Colinin luokse, ja
päivänvalossa huone näytti erittäin kauniilta. Siellä oli värikkäitä
mattoja ja verhoja ja tauluja, jotka tekivät huoneen lämpimäksi ja
kodikkaaksi harmaasta taivaasta ja rankkasateesta huolimatta. Colin
itsekin oli kuin maalaus. Hänellä oli yllään samettinen aamutakki ja
selkänsä tukena iso silkillä päällystetty sohvatyyny. Hänen poskillaan
paloivat punaiset täplät.

-- Tule sisään, hän sanoi. -- Minä olen ajatellut sinua koko aamun.

-- Minäkin olen ajatellut sinua, vastasi Mary. -- Et arvaa, kuinka
pelästynyt Martha on. Hän sanoo, että rouva Medlock luulee hänen
kertoneen minulle sinusta, ja silloin hänet lähetetään pois.

Colin rypisteli otsaansa.

-- Mene kutsumaan hänet tänne, hän käski. -- Hän on viereisessä
huoneessa.

Mary katosi ja palasi Martha mukanaan. Tyttöraukka tutisi hädissään.
Colin rypisteli yhä otsaansa.

-- Onko sinun tehtävä mitä minä käsken vai ei? hän kysyi.

-- Minun on tehtävä mitä te käskette, sammalsi Martha punaisena.

-- Onko rouva Medlockin tehtävä, mitä minä käsken?

-- Kaikkien on tehtävä, vastasi Martha.

-- No niin, jos minä käsken sinun tuoda Mary-neidin tänne, kuinka rouva
Medlock voi silloin lähettää sinut pois, jos hän saa sen tietää.

-- Voi, älkää antako hänen erottaa minua, pyyteli Martha.

-- Minä lähetän hänet tiehensä, jos hän uskaltaa hiiskahtaa sinulle
sanaakaan, sanoi nuori herra Craven mahdikkaasti.

-- Kiitos. Martha niiasi. -- Minä tahdon tehdä velvollisuuteni.

-- Se riittää, sanoi Colin vieläkin mahdikkaammin. -- Minä pidän huolta
sinusta. Mene matkoihisi nyt.

Kun ovi oli sulkeutunut Marthan jälkeen, huomasi Colin Maryn katsoa
tuijottavan häneen aivan ihmeissään.

-- Miksi sinä katsot minuun tuolla tapaa? hän kysyi. -- Mitä sinä
ajattelet?

-- Minä ajattelen kahta asiaa.

-- Mitä sitten? Käy istumaan ja kerro minulle.

-- Ensimmäinen on tämä, sanoi Mary istuutuen isolle jakkaralle.
-- Intiassa näin kerran pojan, joka oli radzha, ruhtinas. Hän oli
kauttaaltaan rubiinien, smaragdien ja timanttien peitossa. Hän
puhutteli väkeänsä juuri niin kuin sinä puhuttelit Marthaa. Kaikkien
oli aina toteltava häntä aivan heti. Luultavasti heidät muuten olisi
surmattu.

-- Kerro minulle enemmän radzhasta, sanoi Colin. -- Mutta sanopas ensin,
mikä se toinen asia oli.

-- Minä ajattelin, sanoi Mary, kuinka erilaisia sinä ja Dickon olette.

-- Kuka on Dickon? kysyi Colin. -- Kuinka hullunkurinen nimi!

Mary arveli saattavansa kertoa hänelle Dickonista. Voisihan hän puhua
Dickonista mainitsematta salaista puutarhaa. Olihan Marykin mielellään
kuunnellut Marthan juttuja hänestä.

-- Hän on Marthan veli. Hän on kaksitoistavuotias, selitti Mary. --
Hänen kaltaistaan ei ole toista koko maailmassa. Hän osaa lumota
kettuja ja oravia ja lintuja niin kuin intialaiset lumoavat käärmeitä.
Hän soittelee pillillään hyvin hiljaista säveltä, ja silloin ne tulevat
kuuntelemaan.

Pöydällä Colinin vieressä oli muutamia suuria kirjoja, ja hän sieppasi
äkkiä niistä yhden.

-- Tässä on kuva käärmeenlumoojasta, hän huudahti. Kirjassa oli
kauniita ja upeasti väritettyjä kuvia, ja Colin näytti niistä yhtä
Marylle.

-- Osaako hän tehdä tällaista? hän kysyi innokkaasti.

-- Hän soitteli pilliään, ja eläimet kuuntelivat, selitti Mary.
-- Mutta se ei ole taikaa, hän sanoo. Hän sanoo tuntevansa niiden
tavat, koska hän oleskelee niin paljon nummella. Hän pitää eläimistä
niin, että hänestä toisinaan tuntuu kuin hän itse olisi lintu tai
kaniini. Minusta näytti kuin punarinta ja Dickon olisivat jutelleet
visertelemällä keskenään.

Colin nojasi suureen tyynyynsä. Hänen silmänsä suurenivat
suurenemistaan, ja täplät hänen poskillaan hehkuivat.

-- Kerro minulle lisää hänestä, hän pyysi.

-- Hän tuntee lintujen munat ja pesät, jatkoi Mary. -- Ja hän tietää
kaikki kettujen ja mäyrien ja saukkojen luolat, mutta ei kerro niistä
kenellekään, etteivät muut pojat löytäisi niitä ja säikyttäisi eläimiä.
Hän tuntee kaiken, mikä kasvaa tai elää nummella.

-- Pitääkö hän nummesta? kysyi Colin. -- Kuinka voi pitää tuollaisesta
autiosta, ikävästä paikasta?

-- Sehän on kaunis, väitti Mary. -- Siellä on tuhansia kauniita kasveja
ja tuhansia pikku eläimiä ahkerassa työssä. Ne rakentavat itselleen
pesiä, koloja ja luolia ja nakertelevat, laulavat tai vikisevät
toisilleen. Ne ovat toimeliasta väkeä ja pitävät hauskaa maan alla,
puissa ja kanervikossa.

-- Miten sinä tiedät tuon kaiken? huudahti Colin kääntyen kyynärpäänsä
varassa katsomaan häntä.

-- Oikeastaan en ole kertaakaan ollut nummella, sanoi Mary äkkiä
muistaen. -- Olen vain pimeässä ajanut sen läpi. Se oli mielestäni
hirvittävää. Mutta Martha kertoi siitä minulle ensin ja sitten Dickon.
Dickonin puhuessa tuntuu kuin näkisi ja kuulisi mitä siellä tapahtuu,
kuin seisoisi kanervikossa päivänpaisteessa ampiaisten ja mehiläisten
keskellä hengittämässä nummen tuoksua, joka on kuin hunajaa.

-- Jos on sairas, ei näe ikinä mitään, sanoi Colin rauhattomana. Hän
muistutti henkilöä, joka kuuntelee kaukaisuudesta tulevaa outoa ääntä
ja ihmettelee mitä se on.

-- Ei tietenkään, jos aina pysyttelee sisällä, sanoi Mary.

-- Enhän minä voisi mennä nummelle, sanoi Colin loukkaantuneena.

Mary oli hetken aikaa ääneti ja sitten hän sanoi rohkeasti:

-- Ehkä voit -- joskus.

Colin säpsähti.

-- Mennä nummelle! Miten niin? Minunhan täytyy kuolla.

-- Mistä sinä sen tiedät? sanoi Mary hiukan ärtyisästi. Häntä harmitti
pojan tapa puhua kuolemastaan. Tuntui melkein kuin Colin olisi
kerskunut sillä.

-- Niin kauan kuin saatan muistaa olen aina kuullut, että minä pian
kuolen, vastasi Colin nyrpeänä. -- Aina he kuiskailevat ympärilläni. Ja
päälle päätteeksi he toivovat sitä!

Marylle tuli ärripääpuuska. Hän pusersi huulensa yhteen.

-- Silloinpa minä en kuolisikaan, hän tokaisi. -- En uhallakaan. Kuka
toivoo sinun kuolevan?

-- Palvelijat -- ja tohtori Craven tietysti, että hän saisi
Misselthwaiten ja tulisi rikkaaksi, kun hän on köyhä. Hän ei uskalla
sanoa sitä, mutta hän on aina tyytyväisen näköinen silloin kun minä
olen huonompi. Kun minulla oli lavantauti, hän lihoi aivan silmissä.
Luulen että isäkin toivoo sitä.

-- Sitä en usko, sanoi Mary hyvin vastustushaluisena. Colin käännähti
ja silmäili häntä pitkään.

-- Etkö? hän sanoi.

Ja sitten hän vaipui tyynynsä varaan ja näytti miettivän. Seurasi pitkä
hiljaisuus. Ehkäpä kumpikin ajatteli outoja asioita, sellaisia joita
lapset eivät tavallisesti ajattele.

-- Tuo kuuluisa Lontoosta tullut lääkäri käski ottaa pois sen
rautavanteen, sanoi Mary viimein. -- Sanoiko hänkin sinun kuolevan?

-- Ei.

-- Mitä hän sanoi?

-- Hän ei kuiskaillut, vastasi Colin. -- Ehkä hän tiesi minun vihaavan
kuiskailua. Yhden asian hän sanoi aivan ääneen. Hän sanoi: "Poika
saattaa jäädä eloon, jos hän itse päättää elää. Pitäkää hänet hyvällä
tuulella." Kuulosti aivan siltä kuin hän olisi ollut harmissaan.

-- Minäpä tiedän, kuka voisi saada sinut hyvälle tuulelle, sanoi
Mary miettivänä. -- Dickon varmasti voisi. Hän puhuu aina elävistä
asioista. Hän ei koskaan puhu kuolleista tai sairaista. Hän tähystelee
aina taivasta ja katselee lentäviä lintuja -- tai maata nähdäkseen,
mitä siitä kasvaa. Hänellä on pyöreät siniset silmät ja ne ovat
selkoselällään alituisesta ympärilleen katselemisesta. Ja hän nauraa
leveätä naurua suurella suullaan -- ja hänen poskensa ovat punaiset --
punaiset kuin kirsikka.

Hän veti jakkaransa lähemmäksi sohvaa, ja hänen ilmeensä aivan muuttui,
kun hän palautti mieleensä ystävänsä leveän suun ja suuret mulkosilmät.

-- Kuulehan, hän sanoi. -- Ei puhuta nyt kuolemasta. Ei se ole mukavaa.
Puhutaan elämästä. Jutellaan Dickonista, vain Dickonista. Ja katsellaan
sitten sinun kuviasi.

Parempaa hän ei olisi voinut keksiä. Kun puheli Dickonista, täytyi
samalla kertoa mökistä ja sen neljästätoista asukkaasta -- lapsista,
jotka tulivat lihaviksi nummen ruohosta kuin kesyttömät ponit.
Ja Dickonin äidistä -- ja hyppynuorasta -- ja päivänpaisteisesta
nummesta -- ja vaaleanvihreistä versoista, jotka pistivät esiin
mustasta mullasta. Ja kaikki oli niin elävää, että Mary kertoessaan
vilkastui vilkastumistaan eikä Colinkaan ollut koskaan ennen jutellut
niin paljon. Ja he alkoivat molemmat naureskella aivan ilman syytä
kuten lasten on tapana viihtyessään toistensa seurassa. He nauroivat
niin kovasti ja pitivät sellaista melua kuin olisivat olleet kaksi
tavallista, tervettä kymmenvuotiasta -- eivätkä pieni, kova, tyly tyttö
ja sairas poika, joka luuli pian kuolevansa.

He pitivät niin hauskaa, että unohtivat kuvakirjat ja ajan. He olivat
nauraneet äänekkäästi Ben Weatherstaffille ja hänen punarinnalleen, ja
Colin istui niin suorana kuin olisi kokonaan unohtanut heikon selkänsä.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti jotakin.

-- Tiedätkö, erästä asiaa emme ole ensinkään muistaneet, hän sanoi. --
Me olemme serkukset.

Hullunkurista, etteivät he olleet aikaisemmin keksineet tuota pientä
tosiseikkaa! He nauroivat sen huomatessaan katketakseen, sillä nyt
heitä huvitti aivan kaikki. Ja kesken ylintä iloa aukeni ovi, ja sisään
astuivat tohtori Craven ja rouva Medlock.

Tohtori Craven säpsähti pelästyksestä, ja rouva Medlock oli kaatua
selälleen, sillä tohtori oli vahingossa törmännyt häntä vasten.

-- Herra varjelkoon! äännähti rouva Medlock-raukka tuijottaen heitä
niin ällistyneenä, että silmät olivat tipahtaa päästä. -- Herra
varjelkoon!

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi tohtori Craven astuen peremmälle.

Silloin Mary jälleen muisti nuoren radzhan. Colin oli niin
välinpitämätön kuin ei tohtorin säikähdys enempää kuin rouva Medlockin
kauhistus olisi liikuttanut häntä vähääkään.

-- Tässä on serkkuni Mary Lennox, hän sanoi. -- Minä pyysin häntä
juttelemaan kanssani. Minä pidän hänestä. Hänen täytyy tulla
juttelemaan kanssani milloin vain haluan.

Tohtori Craven kääntyi nuhtelevan näköisenä rouva Medlockiin.

-- Voi, tohtori, läähätti taloudenhoitajatar. -- En voi käsittää, miten
tämä on tapahtunut. Koko talossa ei ole ainoatakaan palvelijaa, joka
olisi uskaltanut puhua -- kaikille on annettu käskyt.

-- Ei kukaan olekaan kertonut hänelle mitään, sanoi Colin. -- Hän kuuli
minun itkevän ja löysi itse minut. Olen iloinen, että hän tuli. Älkää
olko hupsu, rouva Medlock.

Mary huomasi, ettei tohtori Craven näyttänyt olevan hyvillään, mutta
nähtävästi hän ei uskaltanut vastustaa potilastaan.

-- Pelkään että olet liiaksi kiihdyttänyt itseäsi. Kiihtyminen ei tee
sinulle hyvää, poikaseni, hän sanoi.

-- Silloin vasta kiihtyisinkin, jos en näkisi häntä, vastasi Colin, ja
hänen silmänsä alkoivat uhkaavasti säkenöidä. -- Minä olen terveempi.
Hän tekee minut terveemmäksi. Hoitajattaren täytyy tuoda teetä
hänellekin. Me juomme teetä yhdessä.

Rouva Medlock ja tohtori Craven silmäilivät toisiaan neuvottomina,
mutta asia ei nähtävästi ollut autettavissa.

-- Hän näyttää todella terveemmältä, tohtori, huomautti rouva Medlock.
-- Mutta -- lisäsi hän tarkemmin asiaa mietittyään -- hän näytti
terveemmältä jo aamulla ennen kuin tyttö tuli huoneeseen.

-- Hän tuli minun huoneeseeni viime yönä. Hän viipyi luonani kauan
aikaa. Hän lauloi minulle intialaisen laulun ja sai minut nukkumaan,
sanoi Colin. -- Olin terveempi herätessäni. Minulla oli nälkä. Ja nyt
haluan teetä. Pyytäkää hoitajatarta tuomaan teetä, rouva Medlock.

Tohtori Craven ei ollut kauan potilaansa luona. Hän jutteli
sairaanhoitajattaren kanssa pari minuuttia tämän tultua huoneeseen ja
lausui muutamia varoituksia Colinille. Hän ei saanut puhella liian
paljon, hän ei saanut unohtaa olevansa sairas, hän ei saanut unohtaa,
että hän väsyi niin helposti. Olipa siinä koko joukko ikäviä seikkoja,
joita ei saanut unohtaa, mietti Mary itsekseen.

Colin näytti ärtyneeltä ja silmäili kaiken aikaa tohtori Cravenia
omituisilla mustaripsisillä silmillään.

-- Minä _tahdon_ unohtaa että olen sairas, hän sanoi viimein. -- Hän
saa minut unohtamaan. Siksi tahdon olla hänen seurassaan.

Tohtori Craven ei ollut tyytyväisen näköinen lähtiessään huoneesta. Hän
vilkaisi neuvottomana jakkaralla istuvaan tyttöön. Mary oli muuttunut
jälleen jäykäksi ja vaiteliaaksi, eikä tohtori voinut käsittää, mikä
hänessä saattoi viehättää Colinia. Mutta poika näytti toden teolla
virkeämmältä -- ja tohtori huokasi jotensakin raskaasti astuessaan
käytävään.

-- Aina minua vaaditaan syömään, vaikka en halua, sanoi Colin
hoitajattaren tuodessa teetarjotinta ja asettaessa sen pöydälle sohvan
viereen. -- Mutta jos sinä syöt, syön minäkin. Nuo tortut näyttävät
maukkailta. Kerro minulle radzhasta.



15.

PESÄÄ RAKENTAMASSA


Kun oli satanut vielä viikon päivät, tuli sininen taivas uudelleen
näkyviin ja aurinko paistoi jo kuumasti. Oli kauan siitä, kun Mary oli
nähnyt salaisen puutarhan ja Dickonin, mutta tämä viikko oli kulunut
varsin hauskasti. Joka päivä hän oli viettänyt tuntikausia Colinin
luona kertoen radzhasta, puutarhasta ja Dickonista tai mökistä ja
nummesta. He olivat katselleet Colinin kauniita kirjoja ja lukeneet
vuorotellen ääneen. Toisinaan kun Colin oli innoissaan tai huvittunut,
ei hän Maryn mielestä olisi näyttänyt ensinkään sairaalta, ellei hän
olisi maannut sohvalla ja ollut kasvoiltaan niin kalpea.

-- Aika ovela pikku otus sinä oletkin, kun tuolla tapaa nouset
vuoteestasi ottamaan selvää asioista, sanoi rouva Medlock kerran
Marylle. -- Mutta usko pois, se voi olla aika siunattu asia meille
muille. Hänellä ei ole ollut raivokohtausta eikä itkunpuuskia
sen jälkeen kun teistä tuli ystävät. Sairaanhoitajatar oli juuri
lähtemäisillään talosta, hän oli niin työlästynyt poikaan, mutta nyt
hän sanoo mielellään jäävänsä, kun on saanut auttajan, hän lisäsi
nauraen.

Jutellessaan Colinin kanssa salaisesta puutarhasta Mary oli koettanut
olla hyvin varovainen. Hän halusi saada selville kaksi Colinia koskevaa
seikkaa, mutta ne olivat senlaatuisia, ettei hän voinut kysyä niitä
suoraan. Ensiksikin hän halusi tietää, oliko Colin niin luotettava,
että hänelle voi uskoa salaisuuden. Dickoniinhan häntä ei tietenkään
voinut verrata. Mutta toisaalta: hän oli selvästi tavattoman ihastunut
siihen ajatukseen, että puutarhasta eivät tietäisi muut kuin Mary ja
hän. Ehkäpä se teki hänet luotettavaksi. Maryn piti kuitenkin tutustua
Coliniin paremmin ollakseen varma asiasta.

Toinen seikka, jonka Mary halusi saada selville, oli tämä: olisiko
mahdollista viedä Colin puutarhaan kenenkään tietämättä? Kuuluisa
tohtori oli sanonut hänen tarvitsevan raitista ilmaa, ja Colin oli
sanonut, että salaisessa puutarhassa hän voisi sietääkin sitä. Kenties
hän ei ajattelisi niin paljon kuolemaa, jos saisi runsaasti raitista
ilmaa ja tutustuisi Dickoniin ja punarintaan ja näkisi, miten kasveja
kohoaa maasta. Viime aikoina Mary oli joskus katsahtanut peiliin ja
huomannut olevansa kokonaan eri olento kuin se lapsi, joka oli saapunut
Intiasta. Tämä lapsi oli sievempi. Marthakin oli huomannut muutoksen.

-- Nummen ilma on jo tehnyt sinulle hyvää, hän oli sanonut. -- Et ole
enää läheskään niin keltainen ja laiha kuin ennen. Tukkasikin on aivan
toisen näköinen.

-- Se on kuten minä itse, sanoi Mary. -- Se on tullut vahvemmaksi ja
paksummaksi.

Koska puutarha ja raitis ilma olivat olleet terveellisiä Marylle, niin
ehkäpä ne virkistäisivät Coliniakin. Mutta suostuisiko hän tapaamaan
Dickonin? Hänhän ei kärsinyt sitä, että ihmiset katsoivat häntä.

-- Miksi sinä suutut, kun sinuun katsotaan? kysyi Mary kerran.

-- Minä en ole koskaan voinut sietää sitä, vastasi Colin. -- En
silloinkaan, kun olin aivan pieni. Kun minut vietiin vaunuissani
merenrannalle, pysähtyivät kaikki tuijottamaan minua, ja rouvat
ja neidit juttelivat hoitajattareni kanssa, ja sitten he alkoivat
kuiskailla ja tiesin heidän sanovan, etten elä kauan. Joskus nuo
naiset taputtivat minua poskelle ja sanoivat: "Lapsiparka!" Kerran kun
eräs rouva teki niin, kirkaisin ääneen ja puraisin häntä käteen. Hän
säikähti ja juoksi tiehensä.

-- Hän luuli, että sinä olit tullut hulluksi, virkkoi Mary moittivasti.

-- Minulle on aivan yhdentekevää, mitä hän luuli, sanoi Colin äreästi.

-- Miksi ihmeessä et kirkaissut ja purrut minua, kun tulin huoneeseesi?
sanoi Mary.

-- Luulin sinua aaveeksi tai uneksi, vastasi Colin. -- Aavetta ei voi
lyödä, eikä untakaan, ja kirkumisesta on vielä vähemmän apua.

-- Olisiko sinusta ilkeätä, jos -- jos joku poika katsoisi sinua? kysyi
Mary varovaisesti.

Colin painautui tyynylleen ja vaipui mietteisiinsä. Sitten hän sanoi
verkalleen ikään kuin joka sanaa mielessään punniten:

-- Luulen että antaisin yhden pojan katsella itseäni. Sen pojan, joka
tietää missä ketut asuvat. Dickonin.

-- Häntä sinä et tietenkään arastelisi, sanoi Mary.

-- Eiväthän linnutkaan pelkää häntä eivätkä muut eläimet, tuumi Colin
yhä miettivänä. -- Miksi sitten minä pelkäisin. Hän on jonkinlainen
eläinten kesyttäjä, ja minä olen poikaeläin.

Sitten hän naurahti ja Marykin naurahti, ja loppujen lopuksi molemmat
alkoivat nauraa sydämensä pohjasta ajatellessaan, kuinka hullunkurinen
olisi tuollainen luolassaan piilevä poikaeläin.

Mutta Mary oli päässyt perille siitä, ettei Dickonista ollut mitään
vaaraa.

       *       *       *       *       *

Ensimmäisenä aamuna kun taivas oli jälleen sininen, Mary havahtui hyvin
aikaisin. Auringon säteet kurkistivat verhojen lomitse sisään niin
hilpeän näköisinä, että Mary hypähti vuoteestaan ja juoksi ikkunaan.
Hän veti ylös kaihtimet ja avasi ikkunan. Vahva tuulahdus raitista,
sulotuoksuista ilmaa tulvahti häntä vastaan. Nummi oli sinertävä ja
koko maailma niin muuttunut kuin sitä olisi kosketettu taikasauvalla.
Kaikkialta kuului vienoa piipitystä, aivan kuin kokonainen lintuparvi
olisi virittänyt soittimiaan aloittaakseen konsertin. Mary pisti päänsä
ulos ikkunasta.

-- On lämmin, lämmin! hän kuiskasi. -- Nyt vihreät versot työntyvät
esiin, ja kukkasipulit ponnistelevat voimainsa takaa mustassa mullassa.

-- On kai hyvin aikaista, hän tuumi. Pilvenhattarat ovat
vaaleanpunaisia, en ole ikinä nähnyt taivasta tuonnäköisenä. Ei kukaan
ole hereillä, eivät tallipojatkaan.

Hänen mieleensä välähti nopea ajatus, joka sai hänet kavahtamaan
pystyyn.

-- Minä en voi odottaa, menen puutarhaa katsomaan!

Hän oli jo oppinut pukeutumaan omin päin, ja viidessä minuutissa
hän oli saanut vaatteet ylleen. Hän tiesi pienen syrjäoven, jonka
lukon hän osasi itse aukaista; niinpä hän juoksi alakertaan kengät
kädessä ja pisti ne hallissa jalkaansa. Hän irrotti ketjut ja avasi
salvan, ja kun ovi aukeni, hän hypähti pihalle yhdellä harppauksella.
Siinä hän nyt seisoi vihertävällä nurmikolla auringon säteiden ja
pehmeiden tuulahdusten hyväilemänä, ja joka pensaasta ja puusta kuului
piipitystä, visertelyä ja laulua. Hän löi kätensä yhteen pelkästä
ilosta ja katsahti taivaalle, joka oli niin sininen ja vaaleanpunainen
ja säteilevä, että hänestä tuntui kuin hänenkin pitäisi ruveta
visertelemään ja laulamaan kuten rastaat ja punarinnat ja leivoset. Hän
juoksi ohi pensaitten ja polkujen kohti salaista puutarhaa.

-- Kaikki näyttää jo toisenlaiselta, hän mietti. -- Ruoho on
vihreämpää, taimet työntyvät esiin maasta, ja lehtisilmuja on
näkyvissä. Dickon tulee varmasti tänään iltapäivällä.

Saapuessaan paikalle, missä puutarhan ovi oli kätkössä muratin takana,
hän säpsähti kuullessaan omituista, kimeätä ääntä. Se oli rääkynää
-- mustavariksen rääkynää, ja se tuli muurilta. Katsahtaessaan sinne
hän näki kiiltohöyhenisen, sinisen mustan linnun, joka silmäili häntä
varsin viisaan näköisenä. Hän ei ollut koskaan ennen niin läheltä
nähnyt mustavarista, ja se hermostutti häntä hiukkasen, mutta samassa
se levitti siipensä ja lensi tiehensä poikki puutarhan. Hän toivoi,
ettei se jäisi sinne, ja työnsi oven auki uteliaana näkemään, minne
se oli lentänyt. Puutarhaan tultuaan hän näki sen laskeutuneen
kääpiöomenapuulle ja omenapuun alla makasi pieni punertava,
tuuheahäntäinen eläin ja molemmat tarkkasivat ruohikossa polvillaan
työskentelevää Dickonia. Mary suorastaan lensi ruohikon poikki hänen
luokseen.

-- Oh, Dickon, Dickon! hän huusi. Kuinka pääsit tänne näin varhain?
Kuinka pääsit? Aurinko on vasta äsken noussut!

Dickon nousi seisomaan nauravana, hehkuvana ja mullan ryvettämänä,
silmissään kappale taivaan sineä.

-- Niin, mutta minä olin jalkeilla jo paljon ennen sitä, hän hymyili.
-- Tänä aamuna on maailma taas muuttumassa koreaksi, usko pois. Ja
kaikkialla on työntekoa ja surinaa, raaputusta ja viserrystä ja pesän
rakentamista ja hyvää hajua. Kukapa tässä malttaisi maata varpaat
pystyssä. Kun aurinko putkahti taivaalle, niin nummi oli tulla
hulluksi riemusta, ja minä juoksin keskellä kanervikkoa aivan kuin
olisin minäkin vähän hassahtanut. Ja sitten tulin suoraan tänne. Tämä
puutarha, näetkös, on avun tarpeessa.

Mary painoi kätensä rinnalleen läähättäen kuin olisi itsekin juossut
kovasti.

-- Oh, Dickon, Dickon! hän huudahti. -- Minä olen niin onnellinen, että
voin tuskin hengittää!

Nähdessään pojan puhuttelevan vierasta pieni, tuuheahäntäinen eläin
nousi paikaltaan puun alta ja tuli Dickonin luokse, ja varis lensi
rääkyen oksaltaan asettuen hänen olkapäälleen.

-- Tämä on pieni ketunpentu, Dickon sanoi raapien pienen punertavan
eläimen päätä. -- Sen nimi on Kapteeni. Ja tämä tässä on Nokipekka.
Nokipekka lensi nummen poikki minun seurassani, ja Kapteeni juoksi kuin
koirat olisivat olleet sen kintereillä. Ne tunsivat kumpikin samaa kuin
minä.

Eläimistä ei kumpikaan näyttänyt vähääkään arastelevan Maryä. Dickonin
alkaessa kävellä pysyi Nokipekka hänen olkapäällään ja Kapteeni
tassutteli rauhallisena hänen vieressään.

-- Katsohan! sanoi Dickon. -- Katsos, mitä tässä on noussut maasta, ja
tässä ja tässä. Ja voi toki, katso näitä tässä!

Hän heittäytyi polvilleen, ja Mary laskeutui maahan hänen viereensä.
He olivat löytäneet kokonaisen kimpun erivärisiä krookuksia,
sinipunertavia, oranssin- ja kullanvärisiä. Mary taivutti päätänsä ja
suuteli niitä.

-- Ei ketään ihmistä voi koskaan suudella tällä tapaa, hän sanoi
kohottaessaan jälleen päätänsä. -- Kukat ovat niin toisenlaisia.

Dickon näytti olevan ymmällä, mutta hymähti.

-- No, olen minä monesti suudellut äitiä tuolla tapaa, kun olen tullut
kotiin samoiltuani koko päivän nummella ja kun hän on seisonut ovella
päivänpaisteessa iloisena ja hyväntuulisena.

He juoksivat ympäri puutarhaa ja löysivät niin monta ihmettä, että
heidän täytyi alinomaa kehottaa toisiaan puhumaan hiljempaa. Dickon
näytti Marylle kuolleilta näyttäneiden ruusunoksien paisuvia nuppuja.
Hän näytti hänelle kymmeniätuhansia uusia vihreitä täpliä, jotka
työntyivät näkyviin mullasta. He työnsivät innokkaat nenänsä aivan
kiinni maahan ja haistelivat sen lämmintä tuoksua; he kaivoivat ja
kitkivät ja nauroivat hiljaa ihastuksissaan, kunnes Maryn hiukset
olivat yhtä pörröiset kuin Dickonin ja posketkin yhtä helakan punaiset
kuin hänen.

Niinpä salaisessa puutarhassa oli sinä aamuna iloa ja riemua, varsinkin
kun kesken kaiken keksittiin vielä uusi, perin ihmeellinen hauskuus.
Muurin yli lensi nopeasti varjoisaan kolkkaan punarintainen lintu
riiputtaen jotakin nokassaan. Dickon seisoi aivan liikahtamatta
viitaten Maryäkin olemaan hiljaa.

-- Ei saa liikahtaa, hän kuiskasi. -- Tuskin saa hengittää. Viime
kerralla nähdessäni sen tiesin, että sillä oli toveri. Se on Ben
Weatherstaffin punarinta. Se alkaa rakentaa pesää. Se tekee sen tänne,
kun emme säikytä sitä.

He laskeutuivat hiljaa ruohikolle ja istuivat siinä liikahtamatta.

-- Ei saa katsella niin tarkkaan, että se luulee meidän vahtivan sitä,
sanoi Dickon. -- Silloin ei kannata enää pyrkiä sen ystäväksi. Se on
nyt ihan kuin toinen lintu, kunnes se on saanut pesän tehdyksi. Se
perustaa omaa kotia. Se on tästä puoleen arempi ja pahastuu helposti.
Nyt ei riitä aikaa vieraissa käyntiin ja haasteluun. Meidän pitää vähän
aikaa olla hiljaa ja koettaa näyttää siltä, kuin olisimme ruohoa ja
puita tai pensaita. Sitten kun se on tottunut meihin, minä visertelen
hiukan, ja silloin se tietää, ettei meillä ole pahaa mielessä.

Mary ei ollut ensinkään selvillä siitä, miten oli meneteltävä, jos
halusi näyttää ruoholta ja puilta ja pensailta. Mutta Dickon näytti
pitävän sitä kaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa, ja Mary
tarkkasi häntä hartaasti parin minuutin ajan ihmetellen mielessään,
pystyisikö hän todella muuttumaan vihreäksi ja puskemaan itsestään
oksia ja lehtiä. Mutta Dickon istui vain ihmeteltävän hiljaa ja puhui
aivan matalalla äänellä.

Pesänrakentaminen kuuluu kevääseen, puheli Dickon. -- Linnut
ajattelevat ja tekevät työtä omalla tavallaan, ja ihmisten on parasta
olla sekaantumatta niiden asioihin.

-- Jos me puhelemme siitä, en voi olla katselematta sitä, kuiskasi
Mary. -- Jutellaan jostakin muusta. Tahtoisin kertoa sinulle jotakin.

-- Punarinta onkin hyvillään, jos puhumme jostakin muusta, arveli
Dickon. -- Mitä aioit kertoa?

-- Niin, tiedätkö sinä mitään Colinista? kuiskutti Mary.

Dickon kääntyi katsomaan häntä.

-- Mitä sinä hänestä tiedät? hän kysyi.

-- Minä olen tavannut hänet. Minä olen käynyt hänen luonaan
juttelemassa joka päivä tällä viikolla. Hän sanoo, että minä saan hänet
unohtamaan sairauden ja kuoleman, vastasi Mary.

Dickon näytti rauhoittuvan, ja hämmästys katosi hänen pyöreiltä
kasvoiltaan.

-- Siitä olen hyvilläni, hän huudahti. -- Oikein hyvilläni. Tuntuu
paljon helpommalta. Minua on kielletty hiiskumasta hänestä mitään ja
asiain salassa pitäminen ei ole minusta hauskaa.

-- Etkö tahdo pitää salassa puutarhaakaan? kysyi Mary.

-- Siitä en koskaan puhu mitään, vastasi poika. -- Mutta äidille
sanoin: "Äiti, minulla on salaisuus. Ei se ole mikään paha, senhän sinä
arvaat. Ethän sinä siitä pahastu?"

Marystä oli aina hauska kuulla äidistä.

-- Mitä hän sanoi? hän kysyi.

Dickon virnisteli lystikkääseen tapaansa. -- Hän taputti minua päähän,
nauroi ja virkkoi: "Ei, poikaseni, pidä sinä niin monta salaisuutta
kuin mielesi tekee. Olenhan minä tuntenut sinut kaksitoista vuotta."

-- Miten sinä olet saanut tietää Colinista? kysyi Mary.

-- Kaikki jotka tuntevat herra Cravenin, tietävät että hänellä on pieni
vaivainen poika ja ettei herra Craven siedä hänestä puhuttavan. Ihmiset
säälivät herra Cravenia, sillä rouva Craven oli nuori ja kaunis ja
he pitivät hurjasti toisistaan. Rouva Medlock pistäytyy aina meidän
mökkiimme Thwaiteen mennessään, ja hän puhuu aivan avoimesti äidille
meidän lasten kuullen, sillä hän tietää, ettei äiti salli meidän
levittää salaisuuksia. Miten sinä pääsit selville Colin-herrasta?
Martha oli oikein hädissään viime kerralla kotona ollessaan. Hän sanoi
sinun kuulleen hänen kiukutteluaan ja kysyneen mitä se oli, eikä hän
tietänyt mitä olisi virkkanut.

Mary kertoi hänelle, miten hän sydänyöllä oli herännyt tuulen vonkunaan
ja kuultuaan etäistä, valittavaa itkua alkanut kynttilä kädessä
vaeltaa pimeitä käytäviä pitkin ääntä kohti, kunnes avasi himmeästi
valaistun huoneen oven, jossa näki nelipylväisen, veistoksilla
koristetun vuoteen. Hänen kuvaillessaan pieniä, luunkeltaisia kasvoja
ja mustaripsisiä silmiä Dickon pudisti päätänsä.

-- Samanlaiset silmät oli hänen äidillään, mutta sanotaan, että
ne nauroivat aina, hän sanoi. -- Herra Craven ei kuulemma kärsi
nähdä häntä hänen valveilla ollessaan, koska pojan silmät ovat niin
samanlaiset kuin äidin ja sittenkin aivan erilaiset hänen surkeassa
naamapahasessaan.

-- Luuletko että hän toivoo Colinin kuolevan? kuiskasi Mary.

-- En. Mutta hän kai toivoo, ettei tämä olisi milloinkaan syntynyt.
Äiti sanoo, että sen pahempaa ei lapselle voi tapahtua maan päällä.
Sellaiset lapset tuskin koskaan menestyvät. Herra Craven tahtoisi ostaa
poikaraukalle kaiken mitä rahalla saa, mutta samalla hän unohtaisi
mielellään, että koko poikaa on olemassakaan. Hän pelkää, että pojasta
tulee kyttyräselkäinen.

-- Sitä Colin itsekin pelkää niin, ettei uskalla istua kunnollisesti,
sanoi Mary. -- Hän sanoo, että jos hän tuntisi nystyrän selässään, hän
luultavasti tulisi hulluksi ja kirkuisi itsensä kuoliaaksi.

-- Älähän! Ei hänen sellaista pitäisi ajatella, sanoi Dickon. -- Ei
kukaan poika tule terveeksi, jos mokomia ajattelee.

Kettu loikoi ruohikolla hänen vieressään katsoen häneen silloin tällöin
ikään kuin hyväilyä pyytääkseen, ja Dickon kumartui sen puoleen ja
kyhnytti hiljakseen sen niskaa mietteisiinsä vaipuneena. Parin minuutin
kuluttua hän kohotti päätänsä silmäillen ympärilleen.

-- Silloin kun me tulimme tänne, näytti kaikki harmaalta, hän sanoi.
Katselehan ympärillesi ja sano, eikö nyt ole erilaista.

Mary katseli ja hengähti syvään.

-- Tosiaan! hän sanoi. -- Harmaa on väistymässä. On aivan kuin sen ylle
vetäytyisi vihreä utu. Kaikkea peittää vaaleanvihreä harso.

-- Niinpä niin, sanoi Dickon. Ja yhä vihreämmäksi se tulee, pian harmaa
on peräti hävinnyt. Arvaapas, mitä minä ajattelin?

-- Jotakin hauskaa, sen tiedän, sanoi Mary innokkaasti. -- Se koskee
varmaan Colinia.

-- Minä ajattelin, että jos hänkin olisi täällä, ei hän odottaisi
kyttyrän kasvamista selkäänsä vaan nuppujen puhkeamista
ruusupensaisiin, ja se olisi varmasti hänelle terveellistä, selitti
Dickon. -- Minä mietin juuri, saisikohan hänet houkutelluksi tulemaan
tänne puun alle vaunuissaan.

-- Sitä minäkin olen miettinyt. Melkein aina kun juttelen hänen
kanssaan ajattelen sitä, huudahti Mary. -- Osaisikohan hän säilyttää
salaisuuden ja voisimmeko me tuoda hänet tänne kenenkään näkemättä?
Sinä kai voisit työntää hänen vaunujaan? Tohtori on käskenyt hänen
oleskella raittiissa ilmassa, ja jos hän tahtoo lähteä ulos, ei
kukaan uskalla vastustaa. Ehkäpä muut ovat iloissaankin siitä, että
hän suostuu tulemaan meidän kanssamme. Hän voisi käskeä puutarhureita
pysymään poissa näkyvistä.

Dickon raapi Kapteenin selkää ja näytti mietiskelevän hartaasti.

-- Hyvää se hänelle tekisi ihan varmasti, hän arveli viimein. --
Hän olisi kolmantena joukossa, ja meillä olisi hupaisa kevät, kun
seuraisimme puutarhan kasvamista. Siitä olisi taatusti enemmän apua
kuin mokomasta tohtorista.

-- Hän on maannut huoneessaan niin kauan, että on tullut vähän
kummalliseksi, sanoi Mary. -- Kirjoista hän on oppinut aika paljon
asioita, mutta mitään muuta hän ei tiedäkään. Hän kammoksuu ulos
menemistä eikä voi sietää puutarhoja ja puutarhureita. Mutta tästä
puutarhasta hän kuulee mielellään kerrottavan, koska se on salainen.
Paljon en uskaltanut hänelle kertoa, mutta hän sanoi että haluaisi
nähdä sen.

-- Kyllä me hänet joskus tänne tuomme, usko pois, sanoi Dickon. -- Minä
voin työntää vaunuja. Oletko huomannut, miten punarinta on toverinsa
kanssa ahertanut sillä välin kun me olemme istuneet täällä? Katsopas,
se tuumii tuolla oksalla, minne olisi parasta asettaa nokassa oleva
varpu.

Hän vihelsi hiljaa, ja punarinta kääntyi katsomaan häneen kysyvästi,
varpu yhä suussaan. Dickon puhutteli sitä ystävällisen neuvovalla
äänellä.

-- Pane minne panet, hän sanoi, hyvä siitä tulee. Sinä tiesit miten
pesä on rakennettava, ennen kuin olit munastakaan päässyt. Rakenna sinä
vain, veikkonen, sinulla on tietysti kiire.

-- Voi, kuinka on hauskaa kuulla sinun puhelevan sille! nauroi Mary
ihastuksissaan. -- Ben Weatherstaff toruu sitä ja tekee siitä pilaa, ja
se hyppelee ja vilkuilee häneen kuin ymmärtäisi joka sanan, ja aivan
selvästi se pitää siitä. Ben väittää, että se on hirveän itsekeskeinen.
Sen mielestä olisi kaikkein kurjinta, jos kukaan ei sitä huomaisi;
mieluummin sitä saa vaikka heitellä kivillä.

Dickonkin nauroi ja puheli edelleen punarinnalle.

-- Sinä tiedät, ettemme me sinua häiritse. Olemmehan itsekin melkein
kuin metsän eläimet. Pesää mekin olemme rakentamassa, näetkös. Pidä
vain varasi, ettet kerro kenellekään.

Ja vaikkei punarinta voinut vastata koska sen nokka ei ollut vapaa,
luki Mary sen kasteenkirkkaista silmistä, ettei se missään tapauksessa
aikonut kertoa heidän salaisuuttaan.



16.

"EN TAHDO!"


Sinä aamuna oli puutarhassa paljon tehtävää. Mary tuli myöhään
aamiaiselle ja oli niin hätäinen palaamaan työhönsä, että Colin johtui
hänen mieleensä vasta viime hetkessä.

-- Sano Colinille, etten voi vielä tulla hänen luokseen, hän sanoi
Marthalle. -- Minulla on paljon puuhaa puutarhassa.

Martha näytti aivan pelästyneeltä.

-- Voi sentään, hän saattaa kiukustua siitä pahanpäiväisesti, tyttö
voivotteli.

Mutta Mary ei pelännyt Colinia kuten muut ihmiset, eikä ollut
uhrautuvainen luonteeltaan.

-- En voi jäädä, hän vastasi. -- Dickon odottaa minua. Ja hän juoksi
tiehensä.

Iltapuoli oli vielä ihanampi ja puuhakkaampi kuin aamu. Melkein koko
puutarha tuli puhdistetuksi rikkaruohoista, ja useimmat ruusut ja
puut karsittiin ja maa niiden juurilla kuokittiin pehmeäksi. Dickon
oli tuonut oman lapionsa, ja hän opetti Maryä käyttämään kaikkia
työvälineitään. Nyt jo saattoi selvästi nähdä, että tästä viehättävästä
paikasta tuli uhkuva yrttitarha, ennen kuin kevät oli mennyt ohi.

-- Täällä tulee olemaan omenan- ja kirsikankukkia aivan joka puolella,
sanoi Dickon iskien lapionsa maahan hikipäässä. -- Ja muurin
luona olevat persikka- ja luumupuut kukkivat ja nurmi on yhtenä
kukkapeitteenä.

Ketunpentu ja varis olivat yhtä ihastuksissaan kuin hekin, ja punarinta
kiiti tovereineen silloin tällöin ohi. Toisinaan varis lyödä räpäytti
mustia siipiään ja leijaili puunlatvojen yli puistoon. Takaisin
tullessaan se laskeutui joka kerta Dickonin viereen ja rääkyi ahkerasti
ikään kuin seikkailustaan kertoen, ja Dickon puheli sille samalla
tapaa kuin punarinnallekin. Kerran kun Dickon ei ennättänyt vastata
heti, Nokipekka lensi hänen olkapäälleen ja kutkutteli leppeästi hänen
korvaansa isolla nokallaan. Kun Mary halusi hiukan levähtää, he kävivät
istumaan puun alle ja Dickon veti pillin taskustaan ja puhalteli siitä
vienoja, outoja säveliä, ja silloin ilmestyi muurille kaksi hartaasti
kuuntelevaa oravaa.

-- Sinä olet jo koko joukon vahvempi kuin ennen, sanoi Dickon kun hän
katseli Maryn kaivamista. -- Sinä alat jo olla toisen näköinen, usko
pois.

Mary hehkui punaisena ponnistelusta ja mielihyvästä.

-- Minä tulen joka päivä yhä lihavammaksi, hän sanoi iloisesti. --
Rouva Medlockin on hankittava minulle isompia vaatteita. Ja Martha
sanoo, että tukkani on käynyt tuuheammaksi. Se ei ole enää niin kuiva
ja suora kuin ennen.

Aurinko oli jo laskemassa ja sen leveitä, kullanvärisiä juovia
pujottautui puiden lomitse heidän erotessaan.

-- Huomenna on kaunis ilma, sanoi Dickon. -- Minun täytyy olla työssä
jo auringon noustessa.

-- Niin minunkin, huudahti Mary.

       *       *       *       *       *

Hän juoksi takaisin taloon minkä jaloistaan pääsi. Hänen teki mielensä
kertoa Colinille Dickonista, ketusta ja variksesta ja ihmeellisestä
kevääntulosta. Hän oli varma, että Colinia huvittaisi kuulla kaikesta.
Siksipä häntä harmitti, kun hän ovea avatessaan näki Marthan seisovan
häntä odottamassa hyvin nyreän näköisenä.

-- Mikä nyt? hän kysyi. -- Mitä Colin sanoi, kun ilmoitit etten voinut
tulla?

-- Voi jospa olisit tullut! sanoi Martha. -- Hän oli vähällä saada
raivokohtauksen. Olimme aivan helisemässä, ennen kuin saimme hänet
pysymään siivolla. Kaiken aikaa hän on pitänyt kelloa silmäinsä edessä.

Mary pusersi huulensa yhteen. Hän ei ollut tottunut enempää kuin
Colinkaan välittämään muiden tahdosta, eikä hän aikonut antaa
kiukkuisen pojan komennella itseään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka
säälittäviä ovat sairaat ja hermostuneet ihmiset, jotka eivät tiedä,
että pahaa tuulta voi hillitä. Kun Marylla itsellään oli Intiassa
ollut päänkivistystä, hän oli tehnyt parhaansa aiheuttaakseen kaikille
muillekin päänkipua, ja hänellä oli mielestään ollut täysi oikeus olla
pahantuulinen. Colinin kiukkua hän ei sen sijaan lainkaan hyväksynyt.

Colin ei levännyt sohvalla Maryn astuessa huoneeseen. Hän makasi
selällään vuoteessa eikä kääntänyt päätään Maryn astuessa sisään. Alku
oli huono, ja Mary jäykkeni vuodetta lähestyessään.

-- Miksi et ole noussut vuoteestasi? hän kysyi.

-- Aamulla sinua odottaessani nousin, vastasi poika häneen katsomatta.
-- Iltapuolella paneuduin jälleen vuoteeseen. Selkään koski ja päätä
kivisti ja olin väsyksissä.

-- Minä olin puutarhatöissä Dickonin kanssa, sanoi Mary.

Colin rypisti otsaansa eikä suvainnut katsoa häneen.

-- Se poika ei saa enää tulla tänne, jos sinä olet hänen kanssaan etkä
tule tänne juttelemaan, hän sanoi.

Mary raivostui. Hän saattoi raivostua melua nostamatta. Kävi vain
happameksi ja itsepintaiseksi eikä välittänyt vähääkään siitä, mitä
tapahtui.

-- Jos sinä lähetät Dickonin pois, en milloinkaan enää tule tähän
huoneeseen! hän julisti.

-- Tulet kyllä, jos minä tahdon, sanoi Colin.

-- En tule! sanoi Mary.

-- Kyllä minä saan sinut tulemaan, sanoi Colin. -- Sinut raahataan
sisään.

-- Vai raahataan, herra radzha! puuskahti Mary suunniltaan. --
Raahattakoon sitten, mutta puhumaan minua ei saada. Minä vain istun ja
kiristelen hampaitani, enkä virka sinulle ainoatakaan sanaa. En aio
edes katsoa sinuun. Minä tuijotan lattiaan!

He olivat sievoinen pari istuessaan siinä toisiinsa mulkoillen. Jos he
olisivat olleet katupoikia, he olisivat karanneet toistensa tukkaan
ja löylyttäneet toisiaan aika tavalla. Mutta kun he eivät olleet
katupoikia, asia kehittyi toisella tavalla.

-- Sinä olet itsekäs otus! huusi Colin.

-- Entä sinä? tiuskaisi Mary. -- Itsekkäät ihmiset aina syyttävät
toisia. Heistä kaikki ovat itsekkäitä, jotka eivät tee heidän mielensä
mukaan. Itsekkäämpi sinä olet kuin minä. Sinä olet itsekkäin poika,
jonka milloinkaan olen nähnyt.

-- Enkä ole! ärähti Colin. -- En ole ollenkaan niin itsekäs kuin tuo
mainio Dickonisi! Hän houkuttelee sinut leikkimään kanssaan vaikka
tietää, että minä olen aivan yksinäni. Hän on itsekäs, sano mitä sanot!

Maryn silmät säkenöivät.

-- Kiltimpää poikaa kuin hän ei ole koskaan elänyt! hän huusi. -- Hän
on -- kuin enkeli! Vähän hullunkuriselta vertaus ehkä kuulosti, mutta
siitä hän vähät välitti.

-- Suloinen enkeli! ilkkui vimmastunut Colin. -- Sivistymätön
mökkiläisen poika nummelta!

-- Hän on parempi kuin sivistymätön radzha! julisti Mary. -- Tuhat
kertaa parempi!

Hän oli vahvempi kuin Colin, ja siksipä hän tunsikin olevansa voiton
puolella. Tosiasia oli, ettei Colin eläessään ollut koskaan riidellyt
kenenkään vertaisensa kanssa, ja tämä riita virkisti häntä, vaikkeivät
Mary ja hän sitä tietäneet. Hän käänsi päänsä sivuun, ja suuri kyynel
pusertui hänen silmästään poskelle. Hän oli masentunut ja alkoi sääliä
itseään.

-- Minä en ole niin itsekäs kuin sinä, sillä minä olen aina sairas ja
tiedän varmasti, että selässäni on nystyrä, hän sanoi. -- Sitä paitsi
minä kuolen pian.

-- Et kuole! intti Mary säälimättömästi.

Colin avasi vihoissaan silmänsä selkoselälleen. Sellaista ei ollut
kukaan ennen lausunut. Hän oli samalla haavaa raivostunut ja hieman
mielissään.

-- Vai en? hän huusi. -- Enkö? Sinä tiedät että kuolen! Kaikki sanovat
niin!

-- Minä en sitä usko! virkkoi Mary ynseästi. -- Sinä vain sanot niin
pahoittaaksesi toisten mielen. Luulen että oikein ylpeilet siitä. Minä
en sitä usko! Jos sinä olisit kiltti poika, niin se saattaisi olla
totta -- mutta sinä olet liian häijy.

Sairaasta selästään huolimatta Colin kavahti istualleen vuoteessaan
terveen raivon vallassa.

-- Ulos huoneesta! hän kirkaisi tempaisten käteensä tyynyn ja
lennättäen sen Maryä kohti. Hän ei jaksanut heittää sitä kauas, se
putosi vain Maryn jalkoihin, mutta tyttö pusersi huulensa lujasti
yhteen.

-- Minä menen, hän sanoi. -- Ja takaisin en tule!

Ovella hän kääntyi.

-- Minä aioin kertoa sinulle kaikenlaista hauskaa, hän sanoi. --
Dickonilla oli mukanaan kettunsa ja variksensa, ja minä aioin kertoa
niistä sinulle. Nyt en kerro sinulle kerrassaan mitään!

Hän marssi huoneesta sulkien oven jälkeensä, ja sen ulkopuolella hän
suureksi hämmästyksekseen tapasi sairaanhoitajattaren seisomassa ja
nähtävästi kuuntelemassa -- nauraen. Hän oli pitkä, kaunis nuori
nainen, jonka ei olisi pitänyt ensinkään ruveta sairaanhoitajattareksi,
sillä hän ei ollut innostunut työhönsä, vaan jätti kaikenlaisten
tekosyiden varjolla potilaansa vähän väliä Marthan tai jonkun muun
haltuun. Mary ei ollut koskaan pitänyt hänestä, ja hän pysähtyi
kylmästi katselemaan, kun hoitajatar tyrski nenäliinaansa.

-- Mitä te nauratte? hän kysyi.

-- Teitä kahta, sanoi sairaanhoitajatar. -- On oikein tuolle
kivulloiselle, hemmotellulle pojalle, että joku yhtä hemmoteltu nolaa
hänet. Ja hän alkoi uudelleen nauraa nenäliinaansa. -- Jos hänellä
olisi ollut äkäpussisisar jonka kanssa riidellä, se olisi varmaan ollut
hänen pelastuksensa.

-- Kuoleeko hän?

-- En tiedä enkä välitä tietää, vastasi sairaanhoitajatar. -- Puolet
hänen sairauttaan on hysteriaa ja kiukkua.

-- Mitä on hysteria? kysyi Mary.

-- Kyllä sinä pääset siitä perille, jos aiheutat hänelle
raivokohtauksen -- mutta joka tapauksessa olet antanut hänelle
hysterian aihetta ja siitä minä olen hyvilläni.

Palatessaan huoneeseensa Mary oli aivan toisenlaisessa mielentilassa
kuin hän oli ollut puutarhasta tullessaan. Hän oli äkäinen ja pettynyt,
mutta ei vähääkään pahoillaan Colinin takia. Hän oli palavasti halunnut
kertoa serkulleen päivän suurista tapahtumista; lisäksi hän oli aikonut
vihdoinkin ratkaista kauan hautomansa ongelman ja ilmaista hänelle
puutarhan salaisuuden. Hän oli jo taipunut uskomaan, että Coliniin
uskaltaisi luottaa, mutta nyt hän oli tykkänään muuttanut mielensä. Hän
ei ikinä kertoisi puutarhasta Colinille. Jääköön vain huoneeseensa,
olkoon ilman raitista ilmaa ja kuolkoon jos teki mieli! Se olisi
hänelle parhaiksi! Mary oli niin äreä ja kiukkuinen, että hän hetkeksi
melkein unohti Dickonin ja nummelta puhaltelevan vienon tuulen.

Martha odotti häntä, ja hänen kasvonsa olivat jännittyneet ja uteliaat.
Pöydällä oli aukaistu puulaatikko, joka oli täynnä somia kääröjä.

-- Herra Craven lähetti sen sinulle, sanoi Martha. -- Siinä näyttää
olevan kuvakirjoja.

Marylle muistui mieleen, mitä hänen setänsä oli kysynyt häneltä sinä
päivänä, jolloin hänet oli kutsuttu tämän huoneeseen. "Haluatko
jotakin -- nukkeja -- leikkikaluja -- kirjoja?" Hän avasi käärön
uteliaana. Oliko siinä nukke ja mitä hän sillä tekisi? Mutta nukkea
setä ei ollut lähettänyt. Kääröstä tuli esiin useita kauniita kirjoja,
samanlaisia kuin Colinilla; joukossa oli kaksi hienosti kuvitettua
puutarhakirjaakin. Lisäksi siinä oli pari kolme seurapeliä ja pieni
nimikirjaimin varustettu kirjoituslipas, jossa oli kultakynä ja
mustepullo.

Tavarat olivat niin sieviä, että suuttumus alkoi karista Maryn
mielestä. Hän ei ollut osannut odottaakaan, että herra Craven muistaisi
häntä, ja hänen kovettunut pikku sydämensä lämpeni kerrassaan.

-- Ensimmäiseksi kirjoitan tällä kynällä kiitoskirjeen sedälle, hän
sanoi.

Jos Mary ei olisi ollut riidoissa Colinin kanssa, hän olisi juossut
heti näyttämään tälle lahjojaan, ja he olisivat katselleet kuvia,
lukeneet puutarhakirjoja ja ehkäpä vielä pelanneet dominoakin. Ja
Colinilla olisi ollut niin hauskaa, ettei hän olisi kertaakaan
muistanut kuolevansa pian tai tunnustellut, oliko hänen selässään jo
kyttyrän alkua.

Hän tunnusteli sitä usein, ja se oli Marystä kauheata. Hän näytti aina
silloin niin säikähtyneeltä, että Marykin hätkähti. Colin sanoi, että
jos hän tuntisi selässään joskus pienenkin nystyrän, hän tietäisi
kyttyrän alkavan kasvaa. Hän oli kuullut kerran, mitä rouva Medlock
kuiskasi sairaanhoitajattarelle; asia oli syöpynyt hänen mieleensä ja
hän oli salassa hautonut sitä, kunnes siitä oli tullut pakkomielle.
Rouva Medlock oli sanonut, että juuri sellaisia oireita ilmeni herra
Cravenin selässä silloin kun se alkoi kasvaa vinoksi hänen lapsena
ollessaan.

Colin ei ollut koskaan uskonut muille kuin Marylle, että useimmat
hänen niin sanotuista "raivokohtauksistaan" johtuivat tästä salaisesta
pelosta. Mary oli säälinyt häntä sen kuullessaan.

-- Hän alkaa aina ajatella sitä ollessaan ärtyinen tai väsynyt, mietti
Mary. -- Ja tänään hän on ollut ärtyinen. Ehkä... ehkä hän on ajatellut
sitä koko iltapäivän.

Hän seisoi paikallaan tuijottaen miettivästi mattoon.

-- Sanoin etten milloinkaan enää tule takaisin -- hän epäröi ja
rypisteli silmäkulmiaan -- mutta ehkä menen sittenkin katsomaan
häntä... aamulla, jos hänen on ikävä minua. Hän voi heittää taas tyynyn
päälleni, mutta -- kyllä minä sittenkin menen.



17.

RAIVOKOHTAUS


Mary oli noussut varhain aamulla ja uurastanut puutarhassa. Hän oli
väsyksissä ja uninen, ja niinpä hän illallisen syötyään paneutui
tyytyväisenä levolle. Laskiessaan päänsä tyynylle hän mutisi itsekseen:

-- Ennen aamiaista menen puutarhaan tekemään työtä Dickonin kanssa ja
sitten myöhemmin -- luulen että menen tervehtimään Colinia.

Joskus puolenyön aikaan hän heräsi niin kauhistuttavaan kirkunaan,
että hän samassa silmänräpäyksessä hypähti vuoteestaan lattialle. Mitä
se saattoi olla -- mitä? Ovia avattiin ja suljettiin, ja joku itki ja
kirkui samalla haavaa, kirkui ja itki hirvittävästi.

-- Se on Colin, kuiskasi Mary. -- Nyt hänellä on tuollainen
raivokohtaus, jota hoitajatar sanoo hysteeriseksi. Kuinka kammottavalta
se kuuluu!

Kuunnellessaan tuota nyyhkyttävää kirkunaa hän ymmärsi, miksi pojalle
annettiin kaikessa periksi. Ääni oli todella kauhistava, ja ihmiset
myöntyvät mihin tahansa päästäkseen sitä kuulemasta. Väristen ja
kalpeana Mary peitti käsillään kasvonsa.

-- Mitä minä teen? Mitä minä teen? hän toisti toistamistaan. -- En
kärsi kuulla tätä.

Mitähän jos hän uskaltautuisi Colinin luo, olisiko siitä apua? Mutta
poikahan oli ajanut hänet ulos huoneesta: luultavasti hän Maryn
nähdessään yltyisi kahta kauheammaksi. Mary painoi kätensä lujasti
korvilleen, mutta ei voinut estää noita hirveitä ääniä kuulumasta. Ne
tuskastuttivat ja kammottivat tyttöä niin, että hän äkkiä suuttui. Hän
tunsi olevansa itsekin lähellä raivokohtausta ja halusi säikäyttää
Colinia niin kuin häntä oli säikäytetty. Hän hypähti pystyyn ja polki
jalkaansa.

-- Hänet on saatava vaikenemaan! Jonkun täytyy saada hänet vaikenemaan!
Jonkun pitäisi lyödä häntä! hän huusi.

Samassa käytävästä kuului juoksun töminää. Ovi aukeni ja hoitajatar
astui sisään. Tällä kertaa häntä ei ensinkään naurattanut; hän oli
melko kalpea.

-- Hän on saanut hysteerisen kohtauksen, sanoi hoitajatar kiireisesti.
-- Hänen voi käydä huonosti. Ei kukaan pysty tekemään hänelle mitään.
Tule sinäkin koettamaan, niin olet kiltti tyttö. Sinusta hän pitää.

-- Hän ajoi minut ulos huoneesta tänä aamuna, vastasi Mary kiihtyneenä
jalkaansa polkien.

Jalan polkeminen melkein ilahdutti hoitajatarta. Hän oli näet pelännyt
tapaavansa Maryn itkemästä pää peitteen alla.

-- Se on oikein, hän lausui. -- Niin on hyvä. Mene torumaan häntä. Anna
hänelle jotain uutta ajateltavaa. Tule, lapsi, tule niin joutuin kuin
suinkin pääset.

Vasta myöhemmin Mary tuli ajatelleeksi, kuinka hullunkurista ja kauheaa
oli, että aikuiset tulivat peloissaan etsimään apua häneltä, koska
arvasivat hänen olevan melkein yhtä kiukkuinen kuin Colinkin.

Mary karkasi läpi käytävän ja mitä lähemmäksi kirkunaa hän tuli,
sitä enemmän hän vimmastui. Ovelle saavuttuaan hän aivan puhkui. Hän
kiskaisi sen auki ja juoksi poikki huoneen pylvässängyn luo.

-- Lopeta jo! hän huusi minkä kurkusta lähti. -- Lopeta! Minä vihaan
sinua! Kaikki vihaavat sinua! Olisi oikein hyvä, jos kaikki lähtisivät
talosta ja jättäisivät sinut kirkumaan itsesi kuoliaaksi! Sinä ulvot,
kunnes olet kuollut, ja parasta se onkin!

Kiltin ja myötätuntoisen lapsen mieleenkään ei olisi tullut kohdella
sairasta poikaa näin. Mutta sattumalta sanat olivat juuri paikallaan,
sillä Colin, jota kukaan ei ollut milloinkaan uskaltanut hillitä eikä
vastustaa, sai kerrankin kokea terveellisen järkytyksen.

Poika oli maannut kasvoillaan piesten tyynyään molemmin käsin, ja
hän melkein hyppäsi selälleen, niin äkkiä hän kääntyi kuullessaan
raivostuneen pikku äänen. Hänen kasvonsa olivat kauhean näköiset,
kirjavan kalpeat ja pöhöttyneet, ja hän veti henkeään kuin
tukehtumaisillaan. Mutta vimmastunut Mary oli säälimätön.

-- Jos sinä vielä jatkat kirkumistasi, niin minäkin rupean kirkumaan,
hän julisti. -- Ja minä osaan kirkua vielä kovemmin kuin sinä ja saan
sinut pelkäämään. Kyllä minä saan sinut pelkäämään.

Colin oli todella herennyt kirkumasta, sillä hän oli säpsähtänyt Maryn
huudosta. Kyynelet virtailivat pitkin hänen kasvojaan, ja koko hänen
ruumiinsa vapisi.

-- En voi lopettaa! hän puuskutti nyyhkien. -- En voi -- en voi!

-- Vai et voi! huusi Mary. -- Puolet sairauttasi on hysteriaa ja
kiukkua -- juuri hysteriaa -- hysteriaa -- hysteriaa! ja hänen jalkansa
polki lattiaa joka kerta, kun hän lausui tuon sanan.

-- Minä tunsin nystyrän selässäni... tunsin nystyrän, läähätti Colin.
-- Minä olen aina tiennyt sen tulevan. Minä saan kyttyrän selkääni
ja sitten minä kuolen. Ja hän kääntyi uudelleen kasvoilleen alkaen
kiemurrella, nyyhkiä ja vaikeroida, mutta ei enää kirkunut.

-- Et sinä mitään tuntenut! väitti Mary vihaisesti vastaan. -- Ja jos
tunsitkin, niin se oli vain hysteerinen nystyrä. Sinun inhottavaa
selkääsi ei vaivaa mikään, ei mikään muu kuin hysteria! Käännä selkäsi
tänne, että saan katsoa sitä.

Sana "hysteria" miellytti häntä suuresti ja hänestä tuntui, että sillä
oli syvä vaikutus Coliniinkin. Hän ei ollut nähtävästi enempää kuin
Marykään ennen kuullut koko sanaa.

-- Hoitajatar, komensi Mary, tulkaa tänne ja näyttäkää minulle heti
paikalla hänen selkänsä.

Sairaanhoitajatar, rouva Medlock ja Martha seisoivat yhteen
kyyristyneinä oven luona tuijottaen ihmeissään häneen. Hoitajatar
astui hiukan peloissaan vuoteen luo. Syvät pidätetyt nyyhkytykset
puistattivat Colinia.

-- Kenties hän -- hän ei salli sitä, sanoi hoitajatar hiljaa ja
epäröiden.

Mutta Colin kuuli hänen sanansa ja ähki nyyhkytystensä välistä:

-- Näyt... näyttäkää hänelle. Silloin hän uskoo.

Laiha ja surkea oli poloisen selkä, kun se paljastettiin. Kylkiluut
ja selkänikamat saattoi hyvin laskea, vaikkei Mary niitä laskenut
kumartuessaan tarkastamaan poikaa kasvot totisina ja suuttuneina.
Hän näytti niin happamelta ja pikkuvanhalta, että hoitajatar kääntyi
sivulle salatakseen nytkähdyksiä suupielissään. Seurasi minuutin
hiljaisuus, sillä Colinkin koetti pidättää henkeään Maryn tarkastaessa
hänen selkärankaansa ylhäältä alas ja alhaalta ylös niin tarkkaan ja
huolellisesti kuin olisi ollut kuuluisa lontoolainen lääkäri.

-- Täällä ei ole pienintäkään nystyrää! hän sanoi viimein. -- Ei
edes neulannupin kokoista nystyrää -- paitsi selkänystyröitä, ja ne
tuntuvat vain siksi, että olet niin laiha. Selkänystyrät minulla on
itsellänikin, ja ne pistivät näkyviin samalla lailla kuin sinun ennen
kuin rupesin lihoamaan, enkä ole vieläkään niin lihava, ettei niitä
näkyisi. Siellä ei ole neulannupin kokoista nystyrää! Jos sinä vielä
puhut tuosta nystyrästäsi, niin minä nauran.

Colin yksin tiesi, miten tärisyttävä vaikutus noilla lapsellisilla,
ärtyisästi lausutuilla sanoilla oli häneen. Jos hän olisi jollekulle
uskonut salaisen kauhunsa -- jos hän olisi koskaan uskaltanut kysellä
-- jos hänellä olisi ollut ikäisiään tovereita eikä hän olisi
maannut selällään isossa, yksinäisessä talossa oppimattomien ja
häneen kyllästyneiden ihmisten ympäröimänä, niin hän olisi tiennyt,
että hänen kauhunsa ja sairautensa olivat enimmäkseen hänen omaa
aikaansaannostaan. Tunteja, päiviä, kuukausia ja vuosia hän oli maannut
vuoteessaan pohtien sairauttaan, kipujaan ja väsymystään. Ja kun
vihainen, säälimätön tyttö nyt itsepintaisesti väitti, ettei hän ollut
läheskään niin sairas kuin luuli, hänestä tuntui, että tyttö puhui
totta.

-- En tiennyt hänen kuvittelevan, että hänellä on selkärangassaan jokin
nystyrä, pahoitteli hoitajatar. -- Hänen selkänsä on heikko, kun hän
ei halua istua. Olisin tietysti voinut sanoa hänelle, ettei siellä ole
nystyrää.

Colin nielaisi nyyhkytyksen ja käänsi hiukan päätänsä katsoakseen
häneen.

-- Olisitteko? hän kysyi surkeana.

-- Olisin.

-- Siinä näet! sanoi Mary nielaisten hänkin nyyhkytyksen.

Colin käännähti jälleen kasvoilleen ja makasi liikkumatta minuutin
verran. Kyynelet vierivät viljavina hänen kasvoiltaan tyynylle, ja hän
päästi pitkän katkonaisen huokauksen nyyhkytysten myrskyn jälkeen.
Kyynelet merkitsivät itse asiassa omituista, suurta huojennusta. Äkkiä
hän jälleen käänsi päänsä hoitajatarta kohti ja radzhasta ei, ihme
kyllä, näkynyt merkkiäkään hänen kysyessään:

-- Luuletteko että voin elää ja kasvaa aikuiseksi?

Hoitajatar ei ollut älykäs eikä hellämielinen, mutta hänelle johtui
mieleen, mitä kuuluisa lontoolainen lääkäri oli sanonut.

-- Luultavasti voitte, jos teette mitä käsketään ja suostutte olemaan
paljon ulkoilmassa ettekä anna valtaa pahalle tuulelle.

Colinin raivokohtaus oli mennyt menojaan, hän oli heikko ja itkusta
uupunut ja nöyrä. Hän kurotti hiukan kättään Maryä kohti, ja koska myös
tytön raivokohtaus oli asettunut, hänkin heltyi puolestaan. Hän ojensi
kätensä Colinille, ja sovinto oli tehty.

-- Sinun kanssasi minä kyllä tahdon... tahdon lähteä ulos, Mary, Colin
sanoi. -- En vihaa raitista ilmaa, jos voimme löytää... Hän oli sanoa
jos voimme löytää "salaisen puutarhan", mutta huomasi ajoissa vaaran
ja lisäsi: -- Minä lähden mielelläni sinun kanssasi, jos Dickon tulee
työntämään tuoliani. Haluan nähdä Dickonin ja ketun ja variksen.

Hoitajatar pöyhi uudelleen sotkuisen vuoteen ja ravisteli ja kohenteli
tyynyjä. Sitten hän lämmitti Colinille lihalientä ja antoi Maryllekin
kupillisen, ja hyvälle liemi maistuikin kaiken kiihtymyksen jälkeen.
Rouva Medlock ja Martha pujahtivat tyytyväisinä tiehensä, ja kun kaikki
oli kunnossa ja rauhallista, näytti hoitajattarenkin tekevän mieli
vuoteeseen. Hän haukotteli peittelemättä katsellessaan Maryä, joka oli
työntänyt jakkaransa aivan lähelle pylvässänkyä ja piteli Colinin kättä.

-- Sinun on mentävä huoneeseesi ja nukuttava, hän sanoi. -- Hetken
kuluttua hän nukahtaa, ellei hän ole liiaksi kiihdyksissään. Silloin
minäkin menen lepäämään viereiseen huoneeseen.

-- Laulaisinko sinulle laulun, jonka opin aialtani? kuiskasi Mary
Colinille.

Colin kosketti hänen kättään ja katsahti häneen rukoilevasti väsyneillä
silmillään.

-- Laula! hän pyysi. -- Se oli lempeä laulu. Se saa minut heti
nukkumaan.

-- Minä odotan kunnes hän nukkuu, sanoi Mary haukottelevalle
hoitajattarelle. -- Kyllä te voitte mennä jos haluatte.

-- No niin, sanoi hoitajatar yrittäen heikosti vastustaa. -- Kutsu
minut, ellei hän puolen tunnin kuluttua ole nukahtanut.

-- Hyvä on, vastasi Mary.

Hoitajatar katosi tuota pikaa huoneesta, ja heti kun hän oli poissa,
Colin kosketti uudelleen Maryn kättä.

-- Olin vähällä kertoa, hän sanoi, mutta keskeytin ajoissa. En tahdo
jutella, tahdon nukkua, mutta sinä sanoit, että sinulla on paljon
hauskaa kerrottavaa minulle. Oletko -- luuletko saaneesi tietää, missä
on salaisen puutarhan ovi?

Mary silmäili pojan surkeita väsyneitä kasvoja ja pöhöttyneitä silmiä,
ja hänen sydämensä suli.

-- Lu-luulen, hän vastasi. -- Jos nyt rupeat nukkumaan, niin kerron
sinulle huomenna.

Colinin käsi oikein vapisi.

-- Voi, Mary! hän huudahti. -- Voi Mary! Kuule, entä jos et sittenkään
laulaisi, vaan kertoisit minulle hiljaa, niin kuin silloin ensimmäisenä
päivänä, miltä kuvittelet siellä näyttävän. Olen aivan varma, että se
saa minut nukahtamaan.

-- Hyvä on, vastasi Mary. -- Sulje silmäsi.

Colin ummisti silmänsä ja makasi aivan hiljaa; Mary piteli hänen
kättään ja alkoi puhua hyvin verkalleen ja aivan matalalla äänellä:

-- Luulen että se on ollut oman onnensa nojassa niin kauan, että kaikki
siellä on kasvanut viehättäväksi sekavaksi vyyhdeksi. Luulen että
ruusut ovat levinneet köynnöksiksi, yhä uusiksi köynnöksiksi, kunnes
ne riippuvat alas oksilta ja muureilta ja kiemurtelevat pitkin maata
-- ne peittävät kaiken melkein kuin oudon näköinen harmaa sumu. Toiset
ruusuista ovat kuolleet, mutta monet elävät, ja kesän tullessa siellä
on aivan kuin ruusuluolia ja -käytäviä. Maa on aivan täynnä narsisseja,
lumipisaroita, liljoja ja iiriksiä, jotka ponnistelevat näkyviin
pimeydestä. Nyt on kevät alkanut -- kenties -- kenties...

Kuunnellessaan hänen vienoa, tasaista puhettaan Colin kävi yhä
hiljaisemmaksi. Mary huomasi sen ja jatkoi edelleen.

-- Ehkäpä ne kohoavat pinnalle ruohikosta, ehkäpä siellä on suuria
kimppuja sinipunervia ja kullanvärisiä krookuksia -- jo nyt. Ehkäpä
lehdet jo alkavat puhjeta ja tulla silmuille, ja ehkäpä harmaa
väri on peittymässä, ja vihreä harsohuntu vetäytyy kaiken yli. Ja
linnut tulevat katsomaan sitä, sillä siellä on niin turvallista ja
rauhallista. Ja ehkäpä... ehkäpä... ehkäpä -- hän sanoi oikein hiljaa
ja verkalleen, punarinta on löytänyt toverinsa ja rakentaa itselleen
pesää.

Colin oli nukahtanut.



18.

"MEIDÄN ON TOIMITTAVA PIAN"


Aamulla Mary nukkui myöhään, sillä hän oli väsyksissä. Tuodessaan
hänelle aamiaista Martha kertoi, että Colin oli rauhallinen, mutta
sairas ja kuumeinen kuten aina näiden uuvuttavien itkukohtausten
jälkeen. Mary söi hitaasti aamiaistaan kuunnellessaan.

-- Hän pyytää, että menisit käymään hänen luonaan niin pian kuin voit,
sanoi Martha. -- On oikein merkillistä, kuinka ihastunut hän on sinuun.
Sinä puhuit suusi puhtaaksi viime yönä -- totisesti. Ei kukaan muu
vain olisi uskaltanut. Voi poloista sentään! Hän on niin hemmoteltu,
että se on aivan kauheata. Äiti sanoo, että pahempaa onnettomuutta ei
lapsen osaksi voi tulla kuin että hän ei milloinkaan saa tehdä niin
kuin haluaa -- tai että hän saa tehdä aina. Äiti ei tiedä, kumpi on
pahempaa. Osasit sinäkin olla aika kiukkuinen. Mutta aamulla kun minä
kävin hänen huoneessaan, hän sanoi: "Ole hyvä ja kysy Maryltä, voiko
hän tulla puhelemaan minun kanssani?" Ajatella, hän sanoi todella: ole
hyvä! Menetkö sinä?

-- Juoksen ensin tapaamaan Dickonia, sanoi Mary. -- Ei, ensin menen
tapaamaan Colinia ja kerron hänelle -- kyllä tiedän, mitä hänelle
kerron. Ja Maryn silmissä välähti äkillinen innostus.

Hän pistäytyi Colinin huoneeseen ulos mennessään, ja huomatessaan
hatun hänen päässään poika näytti pettyneeltä. Hän makasi vuoteessaan
säälittävän kalpeana, ja silmien ympärillä oli mustat renkaat.

-- Hauskaa että tulit, hän sanoi. -- Päätäni kivistää ja koko
ruumistani kivistää, olen niin väsyksissä. Aiotko mennä jonnekin?

Mary astui lähemmäksi ja nojautui hänen vuoteeseensa.

-- En viivy kauan, hän sanoi. -- Menen Dickonin luo, mutta tulen pian
takaisin. Colin, se koskee -- se koskee salaista puutarhaa.

Colinin kasvot kirkastuivat ja puna kohosi hänen poskilleen.

-- Todellako? hän huudahti iloisesti. -- Näin koko yön siitä unta.
Kuulin sinun puhuvan jotain sellaista, että harmaa on muuttunut
vihreäksi, ja uneksin seisovani paikalla, joka oli täynnä väriseviä,
vihreitä lehtiä -- ja kaikkialla istui lintuja pesässään, ja ne
näyttivät lempeiltä ja rauhallisilta. Minä ajattelen sitä tässä
maatessani, kunnes sinä tulet takaisin.

Viiden minuutin kuluttua Mary oli Dickonin luona puutarhassa. Pojalla
oli mukanaan taas kettu ja varis ja lisäksi vielä kaksi kesyä oravaa.

-- Ratsastin tänne ponilla, sanoi Dickon. -- Et usko, kuinka mainio
pikku otus Hyppyjalka on! Nämä kaksi toin tänne taskussani. Tämä on
Pähkinä ja toinen on Kuori.

Hänen sanoessaan "Pähkinä" hypähti toinen orava hänen oikealle
olkapäälleen, ja hänen sanoessaan "Kuori" hypähti toinen vasemmalle.

He kävivät istumaan ruohikolle. Kapteeni kyyristyi heidän jalkainsa
juureen, Nokipekka kuunteli totisena puun oksalla ja Pähkinä sekä Kuori
nakertelivat jossakin heidän takanaan. Marystä tuntui mahdottomalta
luopua tästä hauskuudesta, mutta kun hän alkoi kertoa Colinista ja
silmäsi Dickonin lystikkäitä kasvoja, hänen mielialansa muuttui. Hän
huomasi, että Dickon oli Colinin puolesta enemmän pahoillaan kuin hän.
Dickon katseli taivasta ja kaikkea ympärillä olevaa.

-- Kuuntelehan lintuja, miten ne visertelevät ja piipittävät aivan kuin
maailma olisi niitä täynnä, sanoi Dickon. -- Katsele niiden lentoa ja
kuuntele, miten ne kutsuvat toisiaan. Lehdet puhkeavat aivan silmissä,
ja voi miten hyvältä täällä tuoksuu! Hän nuuhki tyytyväisenä ilmaa. --
Ja tuo poikapoloinen makaa huoneessaan ja näkee niin vähän, että rupeaa
tuumimaan semmoista, mikä panee hänet kirkumaan! Sehän on nurinkurista.
Ulos hänet on saatava, ulos katsomaan ja kuuntelemaan ja haistelemaan
kevättä, niin että aurinko saa oikein huuhdella häntä. Ja meidän on
toimittava pian.

-- Hän on hyvin ihastunut sinuun, huomautti Mary. -- Hän tahtoo nähdä
sinut ja Nokipekan ja Kapteenin. Kun menen takaisin sisään puhelemaan
hänen kanssaan, kysyn häneltä, voitko tulla huomenaamuna ja tuoda
kaikki eläimesi, ja sitten kun lehdet ovat hiukan auenneet ja muutama
nuppukin on jo näkyvissä, me viemme hänet ulos. Sinä työnnät hänen
tuoliaan ja me tuomme hänet tänne ja näytämme hänelle kaiken.

Puutarha oli nyt kuin loihdittu. Päivin ja öin tuntuivat näkymättömät
kädet kiskovan maasta ja oksista ihanuutta, jota ne levittelivät
kaikkialle. Marystä oli ikävää lähteä juuri tällä hetkellä, varsinkin
kun Pähkinä oli pelkäämättä pujahtanut hänen hameensa helmoihin ja
Kuori kavunnut sen omenapuun rungolle, jonka alla he istuivat, ja
tähysteli sieltä häntä kysyvin katsein. Mutta hän palasi taloon, ja kun
hän istui Colinin vuoteen ääressä, tämä alkoi nuuhkia kuten Dickonin
oli tapana, vaikkei läheskään niin harjaantuneesti.

-- Sinä tuoksut samalle kuin kukat ja -- tuore ruoho, Colin sanoi
iloisesti. -- Mitä tuo tuoksu oikein on? Se on samalla kertaa viileätä,
lämmintä ja suloista.

-- Se on nummen tuulta, sanoi Mary. Minä olen istunut ruohikossa puun
alla Dickonin ja Kapteenin ja Nokipekan ja Pähkinän ja Kuoren kanssa.
Kevät ja ulkoilma ja päivänpaiste, nehän ne tuoksuvat.

Koettaen jäljitellä Dickonia hän puhui leveätä Yorkshiren murretta, ja
se kuulosti perin lystikkäältä. Colin purskahti nauruun.

Ja sitten he molemmat nauroivat eivätkä voineet heretä, ja rouva
Medlock, joka avasi oven tullakseen sisään, vetäytyi takaisin käytävään
ja jäi sinne hämmästyneenä kuuntelemaan.

-- No, ihme ja kumma! hän virkkoi. -- Onko mokomaa kuultu? Kuka olisi
kuuna päivänä voinut sitä uskoa?

Oli paljon puhuttavaa. Colin ei tuntunut saavan kylliksi Dickonista,
Kapteenista, Nokipekasta, Pähkinästä, Kuoresta ja Hyppyjalka-ponista.
Mary oli juossut Dickonin kanssa metsään katsomaan Hyppyjalkaa. Se oli
hento, pieni, pörröinen nummen poni; sankka, kihara harja riippui sen
silmillä, kasvot olivat sievät, ja nuuhkiva turpa sametinhieno. Se oli
jotensakin laiha, se kun eli pelkästä nummen ruohosta, mutta sitkeä se
oli ja joustava kuin sen säärijänteet olisivat olleet terästä. Dickonin
nähdessään se oli heti nostanut päätään ja hirnunut hiljaa, ravannut
hänen luokseen ja hieronut turpaansa hänen olkapäähänsä. Ja Dickon oli
puhellut sen korvaan, ja Hyppyjalka oli vastannut pienin lystikkäin
hirnahduksin ja korskahteluin. Dickon oli käskenyt sitä ojentamaan
Marylle pienen etukavionsa ja suutelemaan häntä samettiturvallaan.

-- Ymmärtääkö se todella kaiken, mitä Dickon sille sanoo? kysyi Colin.

-- Siltä näyttää, vastasi Mary. -- Dickon sanoo, että kaikki eläimet
ymmärtävät, jos vain on niiden oikea ystävä.

Colin lepäsi hetken aikaa äänettömänä, ja hänen harmaat, omituiset
silmänsä näyttivät tuijottavan seinään, mutta Mary tiesi hänen
miettivän.

-- Kunpa minäkin olisin jonkun ystävä, hän sanoi viimein. -- Mutta
minulla ei ole koskaan ollut mitään eläintä, jonka ystävä voisin olla.
Ihmisiä taas en voi sietää.

-- Etkö voi sietää minuakaan? kysyi Mary.

-- Voin kyllä, vastasi Colin. -- Sinusta minä jopa pidän, eikö se ole
lystikästä?

-- Ben Weatherstaff sanoi, että hän ja minä olemme samanlaiset, sanoi
Mary. -- Hän väitti, että meillä on kummallakin yhtä kiukkuinen luonne.
Sinäkin taidat kuulua joukkoon. Me olemme kaikki kolme samaa maata
-- sinä ja minä ja Ben Weatherstaff. Hän sanoi, ettei meitä ole ilo
katsella ja että meissä on sisus yhtä hapan kuin kuorikin. Mutta minä
en usko olevani enää niin hapan sen jälkeen kun opin tuntemaan Dickonin
ja punarinnan.

-- Vihasitko sinäkin ihmisiä?

-- Vihasin, vastasi Mary avomielisesti. -- Olisin inhonnut sinuakin,
jos olisin nähnyt sinut ennen kuin Dickonin ja punarinnan.

Colin ojensi laihan kätensä ja kosketti Maryä.

-- Mary, hän virkkoi. -- Minä kadun, että sanoin lähettäväni Dickonin
pois. Minä olin vihainen sinulle, kun sanoit Dickonin olevan kuin
enkeli. Mutta... mutta hän onkin enkeli.

-- No niin, olihan hiukan hullua sanoa niin, myönsi Mary tyynesti.
-- Dickonilla on pystynenä, ja hänen suunsa on hyvin iso ja vaatteet
paikkoja täynnä, ja hän puhuu leveätä Yorkshiren murretta, mutta --
mutta jos joku enkeli tulisi asumaan Yorkshiren nummelle -- jos olisi
olemassa jokin erityinen Yorkshiren enkeli -- niin luulen, että hänkin
ymmärtäisi kaikenlaisia kasveja ja saisi ne kukkimaan ja tietäisi,
miten eläimille on puhuttava, ja hänestä ja niistä tulisi varmasti
hyvät ystävät.

-- En suutu, vaikka Dickon katselee minua, sanoi Colin. -- Tahdon nähdä
hänet.

-- Olen iloinen, että sanot niin, vastasi Mary, sillä... sillä...

Äkkiä iski hänen päähänsä, että nyt oli aika paljastaa salaisuus. Colin
tunsi, että jokin uutinen oli tulossa.

-- Sillä mitä? hän huusi jännittyneenä.

Mary oli niin rauhaton, että hän nousi jakkaraltaan ja tarttui Colinin
käsiin.

-- Voinko luottaa sinuun? Dickoniin minä luotin, koska linnutkin
luottivat häneen. Voinko luottaa sinuun -- varmasti -- varmasti --
varmasti? hän rukoili.

Colinin kasvot olivat juhlalliset ja hän vastasi puolittain kuiskaten:

-- Voit!

-- No niin, Dickon tulee tervehtimään sinua huomisaamuna ja hän tuo
eläimensä mukanaan.

-- Hei, hei! huusi Colin riemastuneena.

-- Mutta siinä ei ole vielä kaikki, jatkoi Mary melkein kalpeana
juhlallisesta kiihtymyksestä. -- Paras tulee viimeiseksi. Puutarhassa
on ovi. Se on muurissa muratin peitossa.

Jos Colin olisi ollut vahva, terve poika, hän olisi arvatenkin huutanut
ja riehunut ilosta. Mutta hän oli heikko ja perin hermostunut. Hänen
silmänsä vain suurenivat suurenemistaan ja hän sai tuskin vedetyksi
henkeään.

-- Oh, Mary! hän äänsi puolittain nyyhkyttäen. -- Saanko minä nähdä
sen? Pääsenkö minä sinne? Saanko elää ja mennä sinne? Ja hän takertui
Maryn käsiin.

-- Tietysti sinä saat, ärähti Mary harmistuneena. -- Totta kai sinä
elät ja näet sen. Älä ole hupsu!

Mary suhtautui Colinin purkaukseen niin luontevasti ja terveen
järkevästi, että pojan kiihtymys asettui samassa ja hän alkoi nauraa
itselleen. Parin minuutin kuluttua Mary istui jälleen jakkaralleen
kertoen hänelle, minkälaiseksi hän oli kuvitellut salaisen puutarhan,
ja kuunnellessaan häntä Colin unohti kipunsa ja väsymyksensä.

-- Sellainen se varmaan on kuin olet kuvannut, hän sanoi viimein. --
Tuntuu aivan siltä kuin olisit todella nähnyt sen. Muistathan että
sanoin samaa kun ensin kerroit siitä minulle?

Mary epäröi parisen minuuttia ja sitten hän ilmaisi rohkeasti totuuden.

-- Minä olen nähnyt sen, ja minä olen ollut siellä, hän sanoi. -- Minä
löysin avaimen ja menin sinne jo viikkoja sitten. Mutta en uskaltanut
kertoa sinulle. En uskaltanut, sillä pelkäsin, etten voisi luottaa
sinuun -- varmasti!



19.

"SE ON TULLUT!"


Tohtori Craven oli tietenkin noudettu taloon Colinin raivokohtauksen
jälkeisenä aamuna. Hänet noudettiin aina kohtauksen sattuessa, ja hän
saapui tavallisesti siinä vaiheessa, jolloin poika virui kalpeana
ja vapisevana vuoteessaan valmiina saamaan uuden itkunpuuskan
pienimmästäkin aiheesta. Itse asiassa tohtori Craven pelkäsi ja
kammoksui näitä sairaskäyntejä ja niihin liittyviä ikävyyksiä. Tällä
kertaa hän tuli Misselthwaite Manoriin vasta iltapuolella.

-- Miten hänen laitansa on? hän kysyi rouva Medlockilta jotensakin
ärtyneenä. -- Häneltä ratkeaa vielä jokin suoni, jos hän jatkaa tuota
menoa. Poika on hysteerinen ja hillitön.

-- Omituinen juttu, tohtori, te ette varmaan voi uskoa silmiänne
nähdessänne hänet nyt, vastasi rouva Medlock. -- Tuo ruma,
nyreänaamainen tyttö, joka on melkein yhtä häijy kuin hän itse,
on lumonnut hänet. Ei kukaan tiedä, miten se on tapahtunut. Herra
paratkoon, ei tuolta tytöltä tavallisesti heltiä montakaan sanaa, mutta
hänpä vain teki sen, mitä ei yksikään meistä olisi uskaltanut. Hän
karkasi viime yönä vuoteen luo kuin pieni kissa ja polki jalkaansa ja
käski pojan heretä kirkumasta, ja eikös vain Colin-herra pelästynyt
niin että tosiaan lopetti. Ja tänä iltapuolena -- no niin, tulkaapa
itse katsomaan, tohtori. Se on aivan uskomatonta. Tohtori Cravenia
kohtasi todellakin hämmästyttävä näky, kun hän astui potilaansa
huoneeseen. Rouva Medlockin avatessa oven hän kuuli naurua ja
juttelua. Colin istui sohvalla yönutussaan selkä suorana ja katseli
puutarhakirjaansa. Hän jutteli pikku tytölle, jota tällä hetkellä
tuskin ensinkään saattoi sanoa rumaksi, sillä hänen kasvonsa hehkuivat
mielihyvästä.

-- Noita korkeita, sinisiä, kellomaisia kukkia -- niitä meidän on
hankittava oikein kosolti, sanoi Colin.

-- Dickon sanoo, että ne ovat jalostettuja kukonkannuksia, huusi Mary.
-- Siellä on jo niitä ennestään vaikka kuinka paljon.

Samassa he näkivät tohtori Cravenin ja vaikenivat. Mary jähmettyi
paikalleen, ja Colin näytti ärtyisältä.

-- Kuulin ikäväkseni, että olit sairas eilisiltana, poikaseni, sanoi
tohtori Craven hieman hermostuneena. Hän oli yleensä hermostunut mies.

-- Nyt voin jo paremmin, paljon paremmin, vastasi Colin muistuttaen
taas radzhaa. -- Päivän tai parin kuluttua lähden ulos tuolissani, jos
on kaunista. Minä tarvitsen raitista ilmaa.

Tohtori Craven kävi istumaan hänen viereensä ja tunnusteli hänen
valtimoaan utelias katse silmissään.

-- Sinun ei ole hyvä mennä, jollei päivä ole erityisen kaunis, hän
sanoi. -- Ja muista varoa, ettet väsy liikaa.

-- Ei raitis ilma väsytä, sanoi radzha.

Kun aikaisemmin oli puhuttu raittiista ilmasta, tämä samainen nuori
herra oli joutunut raivon valtaan ja väittänyt itsepintaisesti
vilustuvansa ja kuolevansa siitä. Eipä ole kumma, että hänen lääkärinsä
oli hiukan hämmästynyt.

-- Luulin ettet pidä raittiista ilmasta, hän huomautti.

-- En pidäkään kun olen yksin, vastasi Colin, mutta serkkuni tulee
minun kanssani.

-- Ja totta kai hoitajatar myös, huomautti tohtori Craven.

-- Ei, kyllä serkkuni pitää minusta huolen. Ja pyörätuolia työntää eräs
hyvin vahva poika, jonka tunnen.

Suunnitelma huolestutti tohtori Cravenia. Jos tämä väsyttävä,
kiukkuinen poika sattuisi paranemaan, hän itse joutuisi tietenkin
luopumaan perinnön toiveista. Mutta hän ei ollut kovasydäminen mies,
vaikka olikin luonteeltaan heikko, eikä hän aikonut antaa Colinin
vaarantaa henkeään.

-- Onko tuo poika varmasti voimakas ja luotettava? hän kysyi.

-- Kuka hän on?

-- Hän on Dickon, vastasi Mary äkkiä. Hänestä tuntui, että jokaisen
nummen lähistöllä asuvan täytyi tuntea Dickon. Ja oikeassa hän olikin.
Hän huomasi tohtorin totisten kasvojen lauhtuvan.

-- Ahaa, Dickon, tämä sanoi ilahtuneena. -- Siinä tapauksessa olet
hyvässä turvassa. Dickon-poika on voimakas kuin nummen poni. --
Nautitko sinä rauhoittavan lääkkeesi viime yönä, Colin? hän kysyi
sitten potilaaltaan.

-- En, vastasi Colin. -- Ensin en tahtonut ottaa sitä, ja saatuaan
minut vaikenemaan Mary jutteli minut nukuksiin. Hän kertoi miten kevät
hiipii puutarhaan.

-- Se kuulostaakin rauhoittavalta, sanoi tohtori Craven joutuen
yhä enemmän ymmälle ja vilkaisten Maryyn, joka istui jakkarallaan
äänettömänä mattoon tuijottaen. -- Sinä voit nähtävästi paremmin, mutta
sinun on muistettava...

-- En tahdo muistaa, keskeytti Colin jälleen radzhan äänellä. -- Kun
makaan yksinäni ajattelemassa, minua alkaa kivistää joka paikasta ja
muistan asioita, jotka panevat minut kirkumaan. Jos jossakin olisi
lääkäri, joka saisi minut unohtamaan, että olen sairas, eikä aina
muistuttaisi siitä, niin haetuttaisin hänet tänne. Serkkuni saa minut
unohtamaan, ja siksi hän tekee minut terveemmäksi.

Tohtori Craven ei ollut milloinkaan ennen selviytynyt niin nopeasti
talosta "kohtauksen" jälkeen; tavallisesti hän oli joutunut viipymään
hyvän aikaa ja hänellä oli ollut paljon tekemistä. Tänä iltana hän
ei antanut mitään lääkettä eikä uusia määräyksiä, ja hän säästyi
epämieluisilta kohtauksilta. Laskeutuessaan alakertaan hän näytti
mietteliäältä, ja kun hän tuli kirjastoon juttelemaan rouva Medlockin
kanssa, tämä huomasi hänen olevan hyvin ymmällä.

-- No niin, tohtori, sanoi rouva Medlock, olisitteko voinut uskoa sitä?

-- Asiat ovat tosiaankin kääntyneet uudelle tolalle, sanoi tohtori. --
Ja kieltämättä entistä paremmalle.

-- Luulen että Susan Sowerby on oikeassa, sanoi rouva Medlock. -- Eilen
käydessäni Thwaitessa pistäydyin hänen mökkiinsä ja istuin hetken
juttelemassa hänen kanssaan. Ja hän sanoi minulle: "Näetkös, Sarah
Ann, saattaa olla, ettei tuo tyttönen ole erityisen herttainen ja soma
lapsi, mutta hän on yhtä kaikki lapsi, ja lapset tarvitsevat toisiaan."
Me olimme koulutovereita, Susan Sowerby ja minä.

-- Rouva Sowerby on paras sairaanhoitajatar jonka tunnen, sanoi tohtori
Craven vetäessään päällystakkia yllensä. -- Kun löydän hänet jostakin
mökistä, tiedän että minulla on suuri mahdollisuus pelastaa potilaani.
Hän on teräväjärkinen nainen.

Rouva Medlock hymähti. Hän oli kiintynyt Susan Sowerbyhyn.

-- Niin on, hänellä on oma tapansa puhua suunsa puhtaaksi, hän puheli
mielissään. -- Monesti olen sanonut hänelle: "Näetkös, Susan, jos sinä
olisit joku muu etkä puhuisi niin leveätä Yorkshiren murretta, niin
minä olisin valmis sanomaan, että sinä olet älykäs."

Sinä yönä Colin nukkui kertaakaan havahtumatta, ja aamulla avatessaan
silmänsä hän makasi liikahtamatta ja myhäili tietämättään -- olo
tuntui omituisen hyvältä. Oli todella mieluista olla hereillä, ja hän
käännähti toiselle kyljelleen ja oikoili tyytyväisenä jäseniään. Sen
sijaan että olisi harmitellut heräämistään hän uppoutui mielessään
suunnitelmiin, joita Mary ja hän olivat eilisiltana punoneet. Oli
hauskaa, kun oli jotakin ajateltavaa. Eikä hän ollut kymmentäkään
minuuttia ollut hereillä, kun hän kuuli käytävästä juoksuaskelten
töminää ja Mary ilmestyi ovelle. Seuraavassa tuokiossa hän oli
huoneessa ja vuoteen luona tuoden mukanaan tuulahduksen raitista
aamuilmaa.

-- Olet ollut ulkona! Täällä tuoksuu taas mukavasti lehdille! nuuhki
Colin.

Mary oli tullut juoksujalkaa, ja hänen hiuksensa olivat pörröiset ja
kasvot punoittivat, vaikkei hän itse voinut sitä nähdä.

-- Siellä on ihanaa! hän huusi hengästyneenä. Et ole koskaan nähnyt
mitään niin kaunista! Se on tullut! Luulin sen tulleen jo ennemmin,
mutta silloin se oli vain tulossa. Nyt se on tullut. Kevät! Dickon
sanoo niin!

-- Onko? riemuitsi Colin, ja vaikkei hän tiennyt paljon mitään
keväästä, hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä. Hän nousi istumaan
vuoteessaan. -- Avaapas ikkuna! hän pyysi, ja hänen hymyssään oli
samalla kertaa hilpeää kiihtymystä ja pientä itseivaa.

-- Ehkä saamme kuulla kultatorvien törähdyksen.

Mary kiirehti ikkunaan ja aukaisi sen selkoselälleen. Sisään tulvehti
kevään tuoksua ja lintujen laulua.

-- Tämä on raitista ilmaa, sanoi Mary. -- Makaa selälläsi ja hengitä
sitä sisääsi pitkin siemauksin. Sillä tapaa Dickon tekee nummella
maatessaan. Hän sanoo tuntevansa, miten se virtaa suoniin ja tekee
hänet voimakkaaksi, ja hänestä tuntuu kuin hän voisi elää ikuisesti.
Hengitä sitä, hengitä sitä yhä uudelleen!

Hän kertasi vain Dickonin sanat, mutta Colinin mielenkiinto heräsi.

-- "Ikuisesti!" Tuntuuko hänestä siltä? hän tuumi ja vetäessään syvään
henkeä hän koki mieluisan uudistumisen tunteen.

Mary oli jälleen hänen vuoteensa vieressä.

-- Maasta nousee kaikenlaisia kasveja, hän kertoili kiireisesti.

-- Nuppuja on kaikkialla, ja vihreä huntu on peittänyt melkein kaiken
harmaan, ja linnuilla on sellainen kiire rakentaa pesää, että muutamat
oikein taistelevat paikoista salaisessa puutarhassa. Ja ruusupensaat
ovat niin sieviä, ettei sen sievempää voi olla, ja metsät ja tienreunat
ovat esikkoja täynnä, ja ne siemenet, jotka kylvimme, ovat jo nousseet,
ja Dickonilla on mukanaan kettu ja varis ja oravat ja vastasyntynyt
karitsa.

Ja sitten hän vaikeni vetääkseen henkeä. Dickon oli löytänyt kolme
päivää sitten vastasyntyneen karitsan nummen kanervikosta kuolleen
emonsa vierestä. Se ei ollut Dickonin ensimmäinen orpo karitsa, ja hän
tiesi mitä sille oli tehtävä. Hän oli vienyt sen mökkiin takkiinsa
käärittynä ja asettanut sen makaamaan takkavalkean eteen ja ruokkinut
sitä lämpimällä maidolla. Se oli pehmoinen ja sillä oli somat, tyhmät
pikkulapsen kasvot ja pitkät jalat. Dickon oli aamulla tuonut sen
nummen poikki sylissään, ja maitopullo ja orava olivat olleet hänen
taskussaan, ja istuessaan puun alla ja tuntiessaan helmassaan karitsan
lämpimien jäsenten värähtelyn Mary oli ollut niin ylen onnellinen,
ettei ollut saanut sanaa suustaan. Karitsa -- karitsa! Elävä karitsa,
joka lepäsi sylissä kuten pikkuvauva!

Tätä kaikkea hän kuvaili hyvin riemastuneena, ja Colin kuunteli
hengittäen kevätilmaa pitkin siemauksin hoitajattaren astuessa sisään.
Tämä hätkähti hiukan nähdessään avatun ikkunan. Monena helteisenä
päivänä hän oli ollut tukehtumaisillaan potilaansa huoneessa, tämä kun
oli itsepintaisesti väittänyt vilustuvansa raittiista ilmasta.

-- Eihän teidän vain ole kylmä? hän kysyi.

-- Ei, kuului vastaus. -- Minä hengitän oikein syvään raitista ilmaa.
Siitä tulee voimakkaaksi. Minä tahdon nauttia aamiaiseni sohvalla, ja
serkkuni aterioi minun kanssani.

Hoitajatar lähti kohta puuhaamaan aamiaista hymähtäen salavihkaa.

Palvelijain parissa oli hupaisempaa kuin sairashuoneessa, ja nykyisin
jokainen halusi kuulla uutisia yläkerrasta. Keittiössä naurettiin
nuoren herran kustannuksella ja laskettiin leikkiä siitä, että hän oli
"kerrankin joutunut jyrän alle", kuten keittäjä sanoi. Palvelijoiden
puolella oltiin hyvin kyllästyneitä Colinin raivokohtauksiin, ja
hovimestari, joka oli perheellinen mies, oli monta kertaa lausunut
mielipiteenään, että parasta olisi antaa potilaalle "kelpo selkäsauna".

Kun hoitajatar oli kattanut pöydälle aamiaisen, Colin ilmoitti hänelle
arvokkaalla äänellä:

-- Eräs poika, jolla on mukanaan kettu, varis, kaksi oravaa ja
vastasyntynyt karitsa, tulee tervehtimään minua tänä aamuna. Heidät
on tuotava heti tänne yläkertaan. Ette saa ruveta leikkimään eläinten
kanssa palvelijain huoneessa ettekä pidättää niitä siellä. Ne on
tuotava tänne.

Hoitajatar yskähti.

-- Hyvä on, hän vastasi.

-- Voitte käskeä Marthan tuomaan heidät tänne. Poika on Marthan veli.
Hänen nimensä on Dickon, ja hän on eläinten kesyttäjä.

-- Toivottavasti eläimet eivät pure, sanoi hoitajatar.

-- Sanoinhan jo, että hän on kesyttäjä, sanoi Colin alentuvasti.

-- Eivät kesyttäjäin eläimet koskaan pure.

-- Intiassa on käärmeenkesyttäjiä, sanoi Mary. -- He työntävät usein
käärmeen pään suuhunsa.

-- Hyi olkoon, kauhisteli hoitajatar.

He söivät aamiaisensa ikkunasta tulvivassa auringonpaisteessa. Colin
pisteli aimo annoksen ja Mary tarkkasi häntä kiinnostuneena.

-- Sinä alat lihota niin kuin minäkin, hän sanoi. -- Intiassa ei
aamiainen maistunut minulle koskaan, ja nyt se maistuu aina.

-- Tänä aamuna minun olikin nälkä, sanoi Colin. -- Kenties se johtui
raittiista ilmasta. Milloin luulet Dickonin tulevan?

Siihen ei ollut pitkä aika. Kymmenen minuutin kuluttua Mary kohotti
kätensä.

-- Kuuntele! hän sanoi. -- Kuuletko rääkynää?

Colin kuunteli, ja hänen korviinsa kantautui talon seinien sisältä outo
ääni, käheä "kvaak -- kvaak".

-- Kuulen, hän vastasi.

-- Se on Nokipekka, sanoi Mary. -- Kuuntele uudelleen! Kuuletko
määkinää -- hyvin vienoa?

-- Kuulen, huudahti Colin punastuen innosta.

-- Se on karitsa, sanoi Mary. -- Dickon tulee.

Dickonin jalkineet olivat raskaat ja kömpelöt, ja vaikka hän koetti
kävellä hiljaa, erottui hänen askeltensa kopse jo etäältä, kun hän
marssi pitkin käytäviä, kunnes pehmeä matto vaimensi äänen hänen
tullessaan käytävään, josta päästiin Colinin huoneeseen.

-- Jos suvaitsette, ilmoitti Martha juhlallisesti avatessaan ovea, jos
suvaitsette, täällä on Dickon ja hänen elukkansa.

Dickon astui sisään kasvoillaan leveä myhäily. Pieni karitsa oli hänen
sylissään, ja punertava ketunpoikanen tassutteli hänen vieressään.
Pähkinä kökötti vasemmalla ja Nokipekka oikealla olkapäällä ja Kuoren
pää ja käpälät kurkistivat esiin takintaskusta.

Colin kohosi hitaasti istumaan ja tuijotti tuijottamistaan -- kuten hän
oli tuijottanut nähdessään Maryn ensi kertaa. Huolimatta kaikesta mitä
oli kuullut hän ei ollut osannut kuvitella, millainen tämä poika oli,
ja että hänen kettunsa, variksensa, oravansa ja karitsansa saattaisivat
olla niin lähellä häntä, että ne melkein tuntuivat olevan osa häntä
itseään. Colin ei ollut eläissään puhunut kenenkään pojan kanssa, ja
hän joutui sellaisen ihastuksen ja uteliaisuuden valtaan, että hän
unohti puhua.

Mutta Dickon ei ujostellut eikä arkaillut. Ei hän silloinkaan ollut
joutunut ymmälle, kun hän oli ensimmäisen kerran tavannut variksen ja
tämä oli hänen kieltään ymmärtämättä vain tuijottanut häneen mitään
virkkamatta. Sellaisia eläimet aina olivat ennen kuin perehtyivät
ihmisiin. Hän meni Colinin luo ja laski rauhallisesti karitsan hänen
syliinsä, ja pikku eläin alkoi heti nuuhkia kuonollaan pehmeän
samettitakin laskoksia ja hieroskella kiharaista päätään hiukan
kärsimättömänä Colinin kylkeä vasten.

-- Mitä se tekee? kysyi Colin. -- Mitä se tahtoo?

-- Se kaipaa emoaan, myhäili Dickon. -- Toin sen tänne sinun luoksesi,
koska tiesin, että tahtoisit nähdä miten se syö.

Hän asettui polvilleen sohvan viereen ja otti taskustaan maitopullon.

-- Tästä saat, pikkarainen, hän sanoi kääntäen hellävaroen ruskealla
kädellään pientä valkoista, villaista päätä. -- Tätä sinun mielesi
tekee. Siitä kostut enemmän kuin kaiken maailman samettinutuista. Kas
tässä. Hän työnsi pullon suun ahneesti etsivään suuhun, ja karitsa
alkoi himokkaasti imeä.

Samassa kielenkannat irtosivat. Colin kyseli kyselemistään ja Dickon
vastaili iloisesti. Heidän puhellessaan karitsa nukahti, Nokipekka
lensi ulos ja sisään avoimesta ikkunasta ja Pähkinä ja Kuori
retkeilivät ulkona olevissa suurissa puissa. Kapteeni taas kyyristyi
uunimatolla istuvan Dickonin viereen.

He katselivat puutarhakirjoissa olevia kuvia, ja Dickon tunsi kaikki
kukkaset nimeltä ja tiesi tarkalleen, mitä niistä jo kasvoi salaisessa
puutarhassa.

-- Tuota nimeä en osaa lausua, hän virkkoi viitaten kuvaan, jonka alla
oli nimi "Aquilegia". -- Täällä päin sitä sanotaan akileijaksi. Ja tuo
tuossa on leijonankita. Niitä kasvaa molempia villeinä pientareilla,
mutta nämä jalostetut lajit ovat isompia ja koreampia. Siellä
puutarhassa on muutamia isoja akileijakimppuja. Ne näyttävät aivan
sinivalkoiselta perhosparvelta sitten kun ne kukkivat.

-- Minäkin saan nähdä ne! sanoi Colin.

-- Niin saat, virkkoi Mary. -- Ja nyt et saa enää hukata aikaa.



20.

"MINÄ SAAN ELÄÄ IKUISESTI!"


Heidän täytyi odottaa toista viikkoa, sillä ensin tuli muutamia
tuulisia päiviä ja sitten Colinia vaivasi lievä vilustuminen. Nämä
viivytykset olisivat epäilemättä saaneet hänet raivostumaan, ellei
hänellä olisi ollut yllin kyllin ohjelmaa. Oli tehtävä salaisia
suunnitelmia; lisäksi Dickon pistäytyi melkein joka päivä vaikkapa vain
pariksi minuutiksi kertomaan, mitä tapahtui nummella ja kedoilla ja
pensasaidoissa ja virran rannikoilla.

Perin jännittäviä olivat ne valmistuspuuhat, joita Colinin
kuljettaminen puutarhaan vaati, jottei salaisuus paljastuisi. Ei kukaan
saanut nähdä pyörätuolia eikä Dickonia ja Maryä heidän käännyttyään
pensasaitakulmauksesta käytävälle, joka kulki murattien peittämän
muurin vieritse. Päivä päivältä Colin tunsi yhä selvemmin, että
puutarhan suurimpia vetovoimia oli sen salaperäisyys. Sitä ei saanut
mikään pilata. Eikä kukaan saanut epäillä, että heillä oli salaisuus.
Palvelijoille oli uskoteltava, että hän lähti ulos Dickonin ja Maryn
kanssa vain siksi, että piti heistä.

Heillä oli hauskoja ja pitkiä keskusteluja siitä, mitä teitä
kuljettaisiin. Ensin oli mentävä tätä tietä, sitten alas tuota
tietä, ja tässä oli kuljettava yli ja kierrettävä suihkukaivon
kukkapenkit ikään kuin haluttaisiin katsella pääpuutarhurin järjestämiä
kukkaistutuksia. Sehän näyttäisi niin järjelliseltä, ettei kukaan voisi
epäillä mitään. Sitten häivyttäisiin pensasaidan taakse ja pysyttäisiin
näkymättömissä, kunnes tultaisiin pitkien muurien kohdalle. Kaikki
harkittiin melkein yhtä huolellisesti kuin suurten kenraalien
taistelusuunnitelma sota-aikana.

Kartanon perillistä koskevat merkilliset huhut olivat kuitenkin
tihkuneet palvelijain huoneesta tallirenkien ja puutarhurien puolelle.
Siitä huolimatta pääpuutarhuri Roach melkein säikähti eräänä päivänä,
kun Colin-herra oli lähettänyt sanan, että hänen oli ilmaannuttava
siihen osaan taloa, jota ei yksikään syrjäinen ollut vielä nähnyt, ja
että sairas poika itse halusi puhutella häntä.

-- Jopa nyt, jopa nyt, hän puheli itsekseen vaihtaessaan kiireisesti
ylleen toista takkia. -- Mitähän nyt on tekeillä? Hänen Kuninkaallinen
Korkeutensa, jota ei ole lupa katsella, kutsuu puheilleen miespoloisen,
johon hän ei ole koskaan suvainnut luoda ainoatakaan silmäystä.

Herra Roach oli hieman utelias. Hän ei ollut koskaan nähnyt edes
vilahdusta pojasta, ja hän oli kuullut jos jonkinlaisia juttuja hänen
kammottavasta ulkonäöstään ja käytöksestään sekä hänen sairaalloisista
kiukunpurkauksistaan. Yleensä arveltiin, että poika saattoi kuolla minä
hetkenä tahansa, ja ihmiset, jotka eivät olleet koskaan nähneet häntä,
kertoivat mielikuvituksellisia tarinoita hänen kyttyräselästään ja
vaivaisista sääristään.

-- Asiat ovat muuttumassa tässä talossa, herra Roach, sanoi rouva
Medlock opastaessaan häntä takaportaita ylös tuohon salaperäisenä
pysyneeseen huoneeseen.

-- Toivotaan, että ne muuttuvat parempaan päin, rouva Medlock, vastasi
puutarhuri.

-- Eivätpä ne juuri huonommiksikaan voisi muuttua, jatkoi rouva
Medlock. -- Ja kumma kyllä, yhdellä jos toisellakin on nyt paljon
helpommat päivät poikaa hoitaessaan. Älkää pahasti hämmästykö, herra
Roach, jos tapaatte itsenne keskeltä eläintarhaa. Dickon on siellä
enemmän kotonaan kuin koskaan te tai minä.

Dickonia ympäröi todella jonkinlainen taikakehä, kuten Mary aina
itsekseen arveli. Kuullessaan hänen nimensä herra Roach hymähti
suopeasti.

-- Hän olisi yhtä kotonaan Buckinghamin kuninkaallisessa palatsissa
kuin hiilikaivosten syvyyksissä, hän sanoi. -- Eikä hän kuitenkaan ole
röyhkeä eikä tungetteleva. Kelpo poika tuo Dickon.

Oli hyvä, että häntä oli varoitettu, muuten hän ehkä olisi säpsähtänyt.
Iso varis, joka näytti kotiutuneen veistoksin koristellun tuolin
korkealle selkänojalle, julisti vieraan tulon vaakkumalla äänekkäästi:
"Kvaak-kvaak."

Nuori radzha ei ollut vuoteessaan eikä sohvalla. Hän istui nojatuolissa,
ja hänen vieressään oli pieni karitsa, joka häntäänsä viputtaen imi
Dickonin pitämästä maitopullosta. Sirosti pähkinää nakerteleva orava
nökötti Dickonin kumarassa olevalla selällä. Pieni Intiasta tullut
tyttö istui isolla jakkaralla tätä katselemassa.

-- Täällä on herra Roach, sanoi rouva Medlock.

Nuori radzha kääntyi ja mittaili katseellaan palvelijaansa -- siltä
ainakin pääpuutarhurista tuntui.

-- Vai olette te Roach, hän sanoi. -- Minä kutsutin teidän tänne
antaakseni teille muutamia hyvin tärkeitä määräyksiä.

-- Hyvä on, vastasi Roach odottaen uteliaana, olisiko hänen kaadettava
kaikki puiston tammet maan tasalle tai muokattava hedelmäpuutarhat
kukkapenkeiksi.

-- Minä aion tänään iltapäivällä lähteä ulos pyörätuolissani, sanoi
Colin. -- Jos raitis ilma tuntuu tekevän minulle hyvää, lähden ehkä
joka päivä ulos. Sinä aikana ei yksikään puutarhureista saa olla
missään pitkän käytävän puutarhamuurien läheisyydessä. Siellä ei saa
olla ketään. Kello kahden aikaan lähden ulos, ja kaikkien on pysyttävä
poissa, kunnes lähetän sanan, että työt voidaan aloittaa.

-- Hyvä on, vastasi herra Roach huojentuneena kuullessaan, että tammet
saivat jäädä paikoilleen ja hedelmäpuutarhat olivat turvassa.

-- Mary, jatkoi Colin, miten Intiassa taas sanotaankaan, kun on puhuttu
loppuun ja tahdotaan, että ihmiset lähtevät.

-- Sanotaan: "Minä sallin teidän poistua", vastasi Mary.

Radzha heilutteli kättään.

-- Minä sallin teidän poistua, Roach, hän sanoi. -- Mutta muistakaa,
tämä on hyvin tärkeätä.

-- Kvaak -- kvaak! huomautti varis käheästi, ei kuitenkaan
epäkohteliaasti.

-- Hyvä on. Kiitoksia, sanoi herra Roach ja poistui rouva Medlockin
seuraamana. Roach, hyvänahkainen mies, hymähti käytävään tultuaan ja
alkoi viimein nauraa.

-- Totta totisesti, sillä pojalla on mahtavan käskijän tavat. Luulisi
hänen edustavan koko kuninkaallista perhettä, joka on sulanut yhdeksi
henkilöksi.

-- Hoh, hoh, päivitteli rouva Medlock. -- Meidän on jokaisen täytynyt
olla aina hänen peukalonsa alla, ja sitä varten hän kai luulee ihmisten
maailmaan syntyneenkin.

-- Ehkä hän siitä talttuu, jos saa elää, arveli herra Roach.

-- No niin, eräs asia ainakin on varma, sanoi rouva Medlock. -- Jos
hän todella saa elää ja tuo tyttö jää tänne, niin hän kyllä opettaa
pojalle, ettei koko puurovati kuulu hänelle, kuten Susan Sowerbyn on
tapana sanoa.

Colin nojautui huoneessaan tyynyihinsä.

-- Nyt saamme olla huoleti, hän sanoi. -- Ja tänä iltapuolena saan sen
nähdä, saan kuin saankin!

Dickon palasi puutarhaan eläimineen ja Mary jäi Colinin luo. Tämä
ei näyttänyt uupuneelta, mutta hän oli hyvin vaitelias ennen kuin
väliateria tuotiin ja hyvin äänetön heidän sitä syödessään. Mary
ihmetteli ja uteli syytä siihen.

-- Sinun silmäsi ovat kauhean suuret, Colin, hän sanoi. -- Kun sinä
mietit jotakin, ne tulevat aina suuriksi kuin teevadit. Mitä sinä nyt
mietit?

-- En voi olla ajattelematta, miltä se mahtaa näyttää, vastasi poika.

-- Puutarhako? kysyi Mary.

-- Kevät, sanoi Colin. -- Tulin ajatelleeksi, etten ole oikeastaan
milloinkaan ennen nähnyt sitä. Olen tuskin koskaan ollut ulkona, ja kun
olen ollut, olen tuskin lainkaan katsonut sitä. En ole edes ajatellut
sitä.

-- En minäkään Intiassa koskaan nähnyt sitä, sillä siellä ei ole
kevättä, huomautti Mary.

Colin oli viettänyt eristettyä ja synkkää elämää, mutta hänellä oli
vilkkaampi mielikuvitus kuin Marylla, ja sitä paitsi hän oli kuluttanut
paljon aikaa kirjojen ja kuvien parissa.

-- Sinä aamuna, jolloin sinä juoksit sisään ja huusit: "Se on tullut!
Se on tullut!" minusta tuntui perin oudolta. Oli aivan kuin suuri
helisevä juhlakulkue olisi ollut tulossa soittaen riemusta. Eräässä
kirjassani on kuva siitä -- kauniita ihmisiä suunnaton joukko
seppeleillä ja kukkaköynnöksillä koristettuina, ja kaikki nauravat,
tanssivat ja soittavat huilua. Siksi minä sanoinkin "Ehkä saamme kuulla
kultatorvien toitottavan" ja pyysin sinua avaamaan ikkunan.

-- Aika hullunkurista, sanoi Mary. -- Kyllä siinä olisi joukkoa, jos
kaikki kukat ja lehdet ja linnut ja metsän eläimet tanssisivat yhtaikaa
ohi. Kyllä ne varmaan tanssisivat ja laulaisivat ja toitottaisivat,
niin ettei soitosta olisi puutetta.

He nauroivat molemmat, mutta ei siksi että ajatus oli naurettava, vaan
koska se miellytti heitä.

Hiukan myöhemmin hoitajatar tuli Colinia pukemaan. Hän huomasi, ettei
tämä entiseen tapaansa maannut pölkkynä vaatteita ylle vedettäessä,
vaan että hän kohosi istualleen pyrkien itsekin auttamaan ja jutteli
kaiken aikaa Maryn kanssa.

-- Tämä on yksi hänen hyviä päiviään, sanoi hoitajatar tohtori
Cravenille, joka pistäytyi tarkastuskäynnille. -- Hän on niin hyvällä
tuulella, että hän vahvistuu siitä.

-- Minä käyn katsomassa häntä myöhemmin sen jälkeen kun hän on palannut
sisään, sanoi tohtori Craven. -- Minun täytyy nähdä, miten oleskelu
ulkoilmassa vaikuttaa häneen. Soisin, hän sanoi hyvin hiljaa, että hän
sallisi teidän lähteä mukaan.

-- Ennemmin jätän paikkani tässä hetkessä kuin suostun olemaan läsnä,
jos sellaista ehdotetaan, vastasi hoitajatar nopeasti ja päättävästi.

-- En todella aikonutkaan ehdottaa sitä, sanoi tohtori hieman
ärtyneenä. -- Voimmehan tämän kerran kokeilla. Dickonin huostaan voisin
uskoa vaikka vastasyntyneen lapsen.

Talon vankin miespalvelija kantoi Colinin alakertaan ja sovitti hänet
pyörätuoliin, jonka ääressä Dickon odotteli. Kun kaikki tyynyt ja
peitteet oli saatu kuntoon, viittasi radzha kädellään palvelijalle ja
hoitajattarelle.

-- Minä sallin teidän poistua, hän sanoi, ja kumpikin katosi
joutuisasti. Tosin he nauraa hihittivät päästyään hänen näkyvistään.

Dickon alkoi työntää pyörätuolia verkalleen ja varmasti. Mary asteli
vieressä, ja Colin nojautui taaksepäin kohottaen kasvonsa taivasta
kohti. Se näytti kaartuvan hyvin korkealla, ja pienet hahtuvapilvet
leijailivat valkoisten lintujen tavoin sinen alla. Nummelta tulevat
pehmeät tuulet olivat täynnä outoa, villiä tuoksua. Colin veti
vetämistään ilmaa laihaan rintaansa, ja hänen suuret silmänsä näyttivät
kuuntelevan -- kuuntelevan korvien asemesta.

-- Täällä on niin monenlaista laulua, surinaa ja viserrystä, hän
huudahti. -- Mitä on tuo tuoksu, jota tuuli puhaltaa tänne?

-- Se tulee nummen kanervikosta, joka on juuri kukassa, vastasi Dickon.
-- Nyt on mehiläisillä hyvät päivät.

Ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt teillä, joita pitkin he kulkivat.
Mutta kun he saapuivat pitkälle käytävälle muratin peittämän muurin
luo, sai lähestyvän hetken jännitys jostakin selittämättömästä syystä
heidät puhelemaan kuiskaten.

-- Tässä se on, hengähti Mary. -- Tässä minä kävelin edestakaisin ja
mietin -- mietin.

-- Tässäkö? huudahti Colin, ja hänen silmänsä alkoivat innokkaina
etsiskellä muratin lehvien takaa. -- Mutta eihän tässä näy mitään, hän
kuiskasi. Ei tässä ole ovea.

-- Niin minäkin luulin, sanoi Mary.

Sitten seurasi harras äänettömyys ja pyörätuoli vieri eteenpäin.

-- Tässä on puutarha, jossa Ben Weatherstaff työskentelee, sanoi Mary.

Vielä kuljettiin parisen metriä, ja sitten Mary kuiskasi jälleen.

-- Tässä punarinta lensi muurin yli, hän sanoi.

-- Tässäkö? huudahti Colin. Voi, kunpa se taas tulisi.

-- Ja tässä, jatkoi Mary juhlallisesti viitaten ison sireenipensaan
alle, tässä se laskeutui pienelle multaläjälle näyttäen minulle avaimen.

Silloin Colin kohosi istualleen.

-- Siinäkö? hän huudahti. Dickon herkesi työntämästä ja pyörätuoli
seisahtui.

-- Ja tässä, sanoi Mary astuen muratin juurella olevalle kukkapenkille,
tässä minä rupesin juttelemaan sen kanssa, kun se viserteli minulle
muurilta. Ja tässä on se muratinoksa, jonka tuuli puhalsi syrjään. Hän
tarttui kiinni löyhänä riippuvaan, vihreään verhoon.

-- Oh! huohotti Colin.

-- Ja tässä on ovenkahva ja tässä on ovi. Dickon, työnnä hänet sisään
-- työnnä joutuin!

Ja Dickon antoi pyörätuolille voimakkaan, varman sysäyksen.

Mutta Colin oli painautunut takaisin tyynyilleen ja peitti käsillään
silmänsä sulkien näkyvistään kaiken, kunnes he olivat tulleet
puutarhaan, jolloin tuoli pysähtyi kuin taikasauvan koskettamana ja ovi
sulkeutui. Silloin vasta hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen,
katseli katselemistaan, kuten Dickon ja Marykin olivat tehneet. Ja
yli muurien ja maan ja puiden ja huojuvien oksien ja köynnösten
levittäytyi hentojen pikku lehtien vihreä huntu ja ruohikossa puiden
alla ja lehtimajojen harmaissa kivimaljakoissa, kaikkialla välähteli
kultaa, sinipunertavaa ja valkoista, ja pään yläpuolella huojuivat
puut vaaleanpunaisina ja lumenpuhtaina, ja ilmassa oli siipien suhinaa
ja heikkoa, suloista piipitystä ja surinaa, ja kaikkialla tuoksua
-- tuoksua. Päivän lämpimät säteet hyväilivät hänen kasvojaan kuten
hyväilevän käden lempeä kosketus.

Mary ja Dickon katselivat häntä ihmeissään. Colin näytti oudolta
ja toisen näköiseltä, sillä vaaleanpunainen värihohde oli todella
peittänyt hänet -- kasvot ja niskan ja kädet ja kaiken.

-- Minä tulen terveeksi! hän huusi. Mary, Dickon, minä tulen terveeksi.
Ja minä saan elää ikuisesti!



21.

BEN WEATHERSTAFF


Maallisen elämän omituisuuksiin kuuluu, että ihminen vain silloin
tällöin on aivan varma siitä, että hän tulee elämään ikuisesti. Joskus
tietää aamusarastuksen hetkenä, kun nousee vuoteeltaan ja menee
ulos tähystelemään kalpeata taivasta, joka verkalleen muuttuu ja
rusottaa, kunnes sydän melkein herkeää lyömästä auringon ihmeellistä,
muuttumatonta, majesteettista nousua katsellessa. Silloin sen tietää
ehkä silmänräpäyksen ajan. Ja joskus sen tietää, kun on yksin metsässä
auringonlaskun aikaan, kun syvä, salaperäinen, kullanhohtava, puiden
välitse ja alitse hiipivä hiljaisuus tuntuu kertovan jotakin, jota ei
voi täysin kuulla vaikka kuinka koettaisi. Joskus myös tummansinisen
yötaivaan ääretön rauha ja sen miljoonat vartioivat tähdet tuovat
varmuuden; joskus etäinen soitto, joskus jonkun silmien katse.

Näin kävi Colinin, kun hän ensimmäisen kerran salatun puutarhan
muurien sisäpuolella näki ja kuuli ja tunsi, millainen oli kevät.
Tänä iltapuolena maailma tuntui tekevän kaikkensa näyttääkseen koko
rikkautensa, säteilevän ihanuutensa ja anteliaisuutensa yhden ainoan
pojan takia. Tuon tuostakin Dickon pysähtyi kesken puuhiaan ja seisoi
päätään pudistaen, harras ihmetys kasvoillaan.

-- No totta totisesti, oikein tämä on ihmettä, virkkoi hän. -- Minä
olen kolmannellatoista, ja kahdentoista vuoden aikana olen ennättänyt
nähdä päiviä jos jonkinlaisia, mutta en koskaan tämän veroista.

-- Ihme on, on tosiaan, toisti Mary jäljitellen Dickonin puhetapaa ja
huoaten mielihyvästä. -- Näin suurenmoista päivää ei ole ennen nähty.

-- Onkohan se minun takiani näin ihmeellisen kaunis? tuumi Colin
uneksivasti.

He työnsivät tuolin valkoisena upeilevan ja mehiläisten surinasta
soivan luumupuun alle. Se oli kuin kuninkaan, keijukaiskuninkaan
valtaistuinkatos. Katoksen kukkivien oksien lomitse pilkisti päivinä
sinistä taivasta.

Mary ja Dickon kitkivät hiukan sieltä täältä ja Colin seurasi
katseillaan heidän työtään. He toivat hänen nähtäväkseen nuppuja,
jotka olivat avautumaisillaan, toisia jotka olivat tiiviisti ummessa,
ruohikolle pudonneen tikan höyhenen, jonkin munankuoren, josta
varhainen poikanen oli päässyt ulos. Dickon työnsi hitaasti tuolia
ympäri puutarhan pysähtyen tavan takaa antaakseen Colinin katsella maan
tai puiden ihmeitä.

-- Saankohan nähdä punarinnan? aprikoi Colin.

-- Saat nähdä tarpeeksesi kunhan odotat, vastasi Dickon. -- Jahka se on
nokkinut munat rikki ja saanut pikku joukkoa pesäänsä, sillä on niin
paljon touhua, että se on ihan helisemässä. Silloin näet sen lentää
suhahtelevan edestakaisin kantaen suussaan melkein yhtä isoja matoja
kuin se itse on, ja pesässäkös on hälinää, kun se tulee sinne, eikä
se tiedä, mihin suureen suuhun ensimmäisen palan panisi. Nokka selko
selällään ja piipittäen poikaset ahdistavat emoa joka puolelta.

Tuo mielikuva sai heidät niin hilpeiksi, että heidän oli pantava
kätensä suun eteen, jottei nauru kuuluisi kauas. Colin oli jo monena
päivänä harjoitellut kuiskailemista. Tämä salaperäisyys viehätti häntä
ja hän teki parhaansa, mutta melko vaikeata on olla remahtamatta
nauruun, kun on mielihyvästä halkeamaisillaan.

Joka hetki toi uutta nähtävää, ja tunti tunnilta auringon kulta kävi
kirkkaammaksi. Pyörätuoli oli sysätty katoksen alle. Dickon oli käynyt
ruohikolle istumaan ja oli juuri kaivanut pillinsä taskustaan, kun
Colin äkkiä keksi jotakin, jota ei ollut ennen huomannut.

-- Tuo tuossa on varmaankin hyvin vanha puu, hän sanoi.

Dickon loi silmäyksen ruohikon syrjässä olevaan puuhun; Marykin katseli
sitä, ja molemmat olivat tuokion vaiti.

-- On se, vastasi Dickon sitten, ja hänen matalassa äänessään oli vieno
sointu.

Mary tuijotti puuhun ja mietti.

-- Oksat ovat harmaat, eikä lehtiä näy missään, jatkoi Colin -- Se on
aivan kuollut, eikö olekin?

-- Onhan se, myönsi Dickon. -- Mutta annas kun ruusut ovat täynnä
lehtiä ja kukkia, niin kyllä kaikki harmaat paikat peittyvät. Ei se
silloin näytä kuolleelta. Siitä tulee kaunein koko joukosta.

Mary tuijotti yhä puuhun ja mietti.

-- Siitä on näköjään taittunut iso oksa, sanoi Colin. -- Mitenkähän se
on mahtanut tapahtua?

-- Siitä on varmasti monta vuotta, vastasi Dickon -- Hei! hän huusi
äkkiä keventyneenä, ja laski kätensä Colinin olalle. -- Katso
punarintaa. Siinä se on! Se on käynyt ruoanhaussa.

Colin ennätti töin tuskin nähdä vilauksen ohi kiitävästä
punarintaisesta linnusta, jonka nokassa riippui jotakin. Se lensi
vehreän puutarhan läpi tiheikkönurkkaan ja katosi näkyvistä. Colin
nojautui naurahtaen tyynyynsä.

-- Se vie toverilleen iltapäiväteetä. Kello taitaakin olla jo viisi.
Minäkin tahtoisin juoda teetä.

Ja niin he pelastuivat vastaamasta.

-- Punarinnan tulo oli kyllä taikuutta; sanoi Mary Dickonule
jälkeenpäin. Tiedän että se oli taikuutta. Sillä sekä Dickon että hän
olivat pelänneet Colinin alkavan udella jotakin puusta jonka oksa oli
taittunut kymmenen vuotta sitten, ja he olivat jo aikaisemmin pohtineet
asiaa Dickonin huolestuneena raapiessa ruosteenkarvaista päätään.

-- Ei olla huomaavinamme, että se on erilainen kuin muut puut hän oli
sanonut. -- Eihän Colinille voi kertoa, kuinka se katkesi. Jos hän
jotakin siitä sanoo, niin meidän täytyy -- meidän täytyy vain näyttää
iloiselta.

-- Niin täytyy, Mary vastasi.

-- Rouva Craven on ollut hyvin herttainen nuori rouva, Dickon jatkoi.
-- Ja meidän äiti uskoo, että hän käy aina silloin tällöin täällä
katsomassa mitä Colinille kuuluu; niin tekevät kaikki äidit, kun heidät
on otettu maailmasta. Heidän on tultava takaisin, näetkös. Usko pois,
hän on ollut täällä puutarhassa. Hän se meidät pani työhön ja kehotti
meitä tuomaan Colinin tänne.

Mary oli luullut hänen tarkoittavan jonkinlaista taikuutta. Hän
uskoi vahvasti taian voimaan. Salaisesti hän oli varma, että Dickon
vaikutti taikavoimalla kaikkeen, mikä oli hänen lähettyvillään, siksi
ihmiset pitivät hänestä ja nummen eläimet tiesivät hänet ystäväkseen.
Hänestä tuntui, että Dickonin taikavoima oli ollut vaikuttamassa koko
iltapuolen ja tehnyt Colinista aivan erinäköisen pojan. Oli mahdotonta
ajatella häntä samaksi rajuksi olennoksi, joka oli kirkunut, lyönyt ja
purrut tyynyään. Hänen norsunluun värinen ihonsakin näytti muuttuneen.

Kaksi tahi kolme kertaa he näkivät punarinnan kuljettavan ruokaa
aviopuolisolleen, ja tämä tuntui niin houkuttelevalta, että Colin alkoi
ikävöidä iltapäiväteetänsä.

-- Mene pyytämään, että joku miespalvelijoista tuo ruokakorin
rhododendron-käytävälle, hän ehdotti Marylle. -- Sinä ja Dickon voitte
noutaa sen sieltä tänne.

Sepä olikin mieluisa tuuma ja helposti toteutettukin. Ruohikolle
levitetylle pöytäliinalle katettiin teetä, paahtoleipää, voita ja
kakkuja, jotka katosivat nopeasti nälkäisiin suihin. Tuon tuostakin
pysähtyi paikalle joku kotiaskareissaan puuhaava lintu kyselemään, mitä
tässä toimitettiin, ja tutkimaan innokkaasti muruja. Pähkinä ja Kuori
kapusivat puihin kakkupalasilla evästettyinä, ja Nokipekka kuljetti
kokonaisen voileivänpuoliskon syrjäiseen kolkkaan ja nokki ja tutki
ja käänteli sitä puolelle ja toiselle tehden siitä käheällä äänellään
huomautuksia, kunnes lopulta nielaisi sen ahneesti yhtenä suupalana.

Iltapuoli läheni hämyhetkeä. Auringon säteet syvenivät, mehiläiset
palasivat kotiinsa ja linnut lentelivät harvemmin ohi. Dickon ja Mary
istuivat ruohikolla, teekori oli sullottu valmiiksi taloon vietäväksi,
ja Colin lepäsi tyynyjensä varassa kasvoillaan terve väri ja ruskeat
kiharat otsalta syrjään työnnettyinä.

-- En soisi tämän iltapäivän loppuvan, hän sanoi. -- Mutta huomenna
tulen takaisin, ja sitten seuraavana päivänä ja taas seuraavana.

-- Sinä tahdot paljon raitista ilmaa, etkö tahdokin? sanoi Mary.

-- En välitä mistään muusta, vastasi Colin. -- Nyt olen nähnyt kevään
ja aion vielä nähdä kesän. Aion nähdä kaiken kasvavan täällä. Aion
itsekin kasvaa täällä.

-- Kyllä kasvatkin, sanoi Dickon. -- Ennen pitkää sinä kävelet täällä
ja kuokit maata niin kuin muutkin.

Colin lensi hehkuvan punaiseksi.

-- Kävelen? Kuokin? Minäkö? hän äännähti.

Dickon vilkaisi häneen hienotunteisen tutkivasti. Ei hän enempää kuin
Marykään ollut milloinkaan kysellyt, oliko hänen säärissään mitään
vikaa.

-- Totta kai, hän sanoi reippaasti. -- On -- on kai sinullakin sääret
kuten muillakin ihmisillä.

Mary odotti pelonsekaisella jännityksellä Colinin vastausta.

-- Ei niitä oikeastaan vaivaa mikään, tämä vastasi. -- Ne ovat vain
ohuet ja heikot. Ne tutisevat niin, että pelkään seisoa niillä.

Mary ja Dickon huokasivat kumpikin helpotuksesta.

-- Sinä seisot niillä sitten kun herkeät pelkäämästä, Dickon sanoi yhä
rohkaisevammin. -- Ja pian sinä kyllä herkeätkin pelkäämästä.

-- Niinkö luulet? sanoi Colin. Hän makasi hiljaa ja syvästi miettien.

He olivat kaikki tuokion ajan hyvin vaiteliaita. Aurinko solui
alemmaksi. Oli tullut hetki, jolloin kaikki luonnossa hiljenee, ja
heillä olikin ollut puuhakas ja kiihdyttävä iltapäivä. Kesken tätä
hiljaisuutta Colin kohotti hiukan päätänsä ja häneltä pääsi äänekäs,
pelästynyt kuiskaus:

-- Kuka on tuo mies?

Dickon ja Mary kavahtivat pystyyn.

-- Mies? huudahti kumpikin matalalla, hätäisellä äänellä.

Colin viittasi korkealle muurille.

-- Katsokaa! kuiskasi hän kiihtyneenä. Katsokaahan toki!

Mary ja Dickon kääntyivät katsomaan. Ben Weatherstaffin vihaiset kasvot
tuijottivat heihin muurin toiselta puolelta tikapuilta. Hän totisesti
heristi nyrkkiään Marylle.

-- Jos sinä vain olisit minun kakarani, niin kyllä nyt saisit kyytiä,
hän huusi.

Ukko kiipesi uhkaavasti askelman ylemmäksi tikapuillaan ikään kuin
olisi aikonut hypätä alas kurittamaan tyttöä. Mutta kun Mary astui
askelen lähemmäksi, hän malttoi mielensä ja tyytyi heristämään
nyrkkiään tikapuittensa päästä.

-- En ole ikinä välittänyt sinusta! hän kiukutteli. -- Ensi hetkestä
lähtien tiesin, että sinä olet sietämätön tenava. Senkin laiha
kalkkinaama! Päälle päätteeksi kyselet jos jotakin ja pistät nenäsi
asioihin, jotka eivät kuulu sinulle. Ja minä kun en ole osannut
ollenkaan arvata, minkä takia sinä aina kieput perässäni. Jollei
punarintaa olisi ollut... Hornantuuttiin koko lintu...

-- Ben Weatherstaff, sai huohottava Mary vihdoinkin huudetuksi. -- Ben
Weatherstaff! Punarinta näytti minulle tien!

Silloin Ben raivostui niin pahanpäiväisesti, että hän näytti tällä
kertaa todella muksahtavan sille puolelle muuria, missä Mary oli.

-- Mokomakin letukka! hän huusi. -- Vai panet sinä punarinnan niskoille
omat elkeesi -- ei sen puolesta, ettei sekin olisi tarpeeksi hanakka
tekemään mitä tahansa! Vai sekö? Kas vain sinua kelvotonta.

Mary huomasi, että voittamaton uteliaisuus pani seuraavat sanat hänen
suuhunsa. -- Miten kummassa pääsit sisälle?

-- Punarinta näytti minulle tien, väitti Mary yhä. -- Ei se kai sitä
tahallaan tehnyt, mutta se se joka tapauksessa oli. Enkä minä voi
ruveta teille täältä mitään selittelemään, jos te vielä puitte nyrkkiä
minulle.

Samassa Ben taukosikin heristämästä nyrkkiään ja hänen kasvonsa
venyivät pitkiksi hänen ällistellessään Maryn pään yli jotakin, jonka
hän näki tulevan ruohikon poikki häntä kohti.

Kuullessaan Benin ensimmäiset sanat Colin oli niin hämmästynyt, että
hän istui vain kuuntelemassa kuin noiduttuna. Mutta ei aikaakaan, kun
hän tointui ja viittasi käskevästi Dickonille.

-- Työnnä minut tuonne, hän komensi. -- Työnnä aivan lähelle ja pysähdy
juuri hänen eteensä!

Juuri tämä näky sai Ben Weatherstaffin ällistyneenä vaikenemaan.
Häntä kohti kulkevassa pyörätuolissa, ylen komeiden tyynyjen ja
peitteiden varassa istui nuori radzha kuninkaallisen käskijän katse
suurissa mustaripsisissä silmissään ja laiha valkoinen käsi mahtavasti
ojennettuna. Ja pyörätuoli pysähtyi juuri Ben Weatherstaffin nenän
eteen. Ei ihme, että hän jäi töllistelemään.

-- Tiedätkö kuka minä olen? kysäisi radzha.

Ben Weatherstaffin vanhat, punaiset silmät tuijottivat pyörätuoliin
kuin siinä olisi istunut aave. Hän töllisteli töllistelemistään ja
nielaisi, mutta ei virkkanut sanaakaan.

-- Tiedätkö kuka minä olen? kysyi Colin yhä käskevämmin. -- Vastaa!

Ben Weatherstaff pyyhkäisi silmiään ja otsaansa nystyräisellä kädellään
ja vastasi sitten oudolla, täräjävällä äänellä:

-- Kukako olet? Heh, enkö tietäisi -- kun tirkistelet minua äitisi
silmillä? Herra tietää, miten tänne olet tullut. Sinäkö sitten olet se
rampa poloinen?

-- En minä ole rampa! huusi Colin raivostuneena. -- En ole!

-- Ei hän olekaan! huusi Mary tulistuneena. -- Ei hänellä ole selässä
nystyrää, ei edes nuppineulanpään kokoista. Minä olen katsellut eikä
siellä ole mitään -- ei niin mitään.

Ben Weatherstaff vei uudelleen kätensä otsalleen ja tuijotti
tuijottamistaan. Hänen kätensä tutisivat, ja hänen suunsa tutisi, ja
hänen äänensä tutisi. Hän oli tietämätön vanha mies, jolla ei ollut
juuri käsitystä tahdikkuudesta, ja kun jokin asia oli iskeytynyt hänen
päähänsä, ei se aivan helposti lähtenyt sieltä pois.

-- Etkö sinä olekaan vääräselkäinen? äännähti Ben käheästi.

-- En! karjaisi Colin.

-- Etkö sinä olekaan vääräsäärinen? sammalteli Ben yhä käheämmin.

Tämä oli jo liikaa. Ei kukaan ollut vielä panetellut Colinia
vääräsääriseksi -- ei edes kuiskauksin -- ja Ben Weatherstaffin ääni
paljasti niin selvästi hänen vahvan yksinkertaisen uskonsa Colinin
vääräsäärisyyteen, ettei radzha voinut sitä kestää. Hänen vihastuksensa
ja loukattu ylpeytensä saivat hänet tällä hetkellä unohtamaan kaiken
muun, niin että hänen voimansa kasvoivat luonnottomasti.

-- Tule tänne! hän huusi Dickonille, ja hän alkoi tosiaan työntää pois
jalkojaan suojelevia peitteitä. -- Tule tänne! Heti paikalla!

Dickon oli silmänräpäyksessä hänen luonaan. Mary alkoi säikähdyksestä
huohottaa ja kävi aivan kalpeaksi.

-- Hän voi tehdä sen! Hän voi tehdä sen! Hän voi tehdä! Hän voi! hän
jupisi itsekseen.

Jalat piehtaroivat hetken rajusti, peitteet lensivät maahan, Dickon
piteli Colinia käsivarresta, laihat sääret tulivat näkyviin, laihat
jalat olivat ruohikolla. Colin seisoi pystyssä suorana kuin nuoli ja
näyttäen oudon pitkältä -- pää taaksepäin heitettynä ja omituiset
silmät salamoiden.

-- Katso tänne! hän huusi muurilla olevalle Ben Weatherstaffille. --
Katsopa minua -- sinä siinä! Katso minua!

-- Hän on yhtä suora kuin minäkin! huudahti Dickon. -- Hän on yhtä
suora kuin muutkin pojat Yorkshiressa!

Marystä Ben Weatherstaff nyt käyttäytyi perin merkillisesti,
aivan käsittämättömästi. Hän rykäisi ja nielaisi, ja äkkiä alkoi
kyynelkarpaloita tippua hänen ahavoituneille poskilleen hänen
kouristaessaan vanhoja käsiään.

-- Jo osaavat ihmiset levitellä valheita, hän puhkesi sanomaan. --
Sinä olet laiha ja valju kuin haudasta karannut, mutta eihän sinussa
ole vähäistäkään vikaa. Vielä sinusta ihminen tulee. Jumala sinua
siunatkoon!

Dickon piti lujasti Colinia käsivarresta, mutta poika ei horjahtanut.
Hän ojentautui yhä suoremmaksi ja katseli Ben Weatherstaffia tiukasti
kasvoihin.

-- Minä olen sinun isäntäsi isäni poissa ollessa, hän sanoi. -- Ja
sinun on toteltava minua. Tämä on minun puutarhani. Uskallapas vain
lausua sanaakaan siitä. Laskeudu alas tikapuiltasi ja mene pitkälle
käytävälle, Mary tapaa sinut siellä ja tuo sinut tänne. Haluan puhua
kanssasi. Emme ole tahtoneet sinua tänne, mutta nyt sinun on päästävä
salaisuuden perille. Joudu!

Ben Weatherstaffin järeät vanhat kasvot olivat yhä kosteat noista
merkillisistä kyynelistä. Hän ei näyttänyt voivan siirtää silmiään
laihasta, suorana seisovasta Colinista.

-- Kas poikaa, virkkoi hän melkein kuiskaten. -- Kas poikaa! Ja sitten
hän äkkiä havautui ajatuksistaan ja koskettaen hattuansa puutarhurin
tavoin sanoi: -- Kyllä, herra! ja laskeutui tottelevaisesti alas ja
katosi näkyvistä.



22.

AURINGON LASKIESSA


Kun hänen päänsä oli kadonnut näkyvistä, sanoi Colin Marylle.

-- Mene tapaamaan häntä, hän sanoi, ja Mary lensi poikki ruohikon
muratin peittämälle ovelle.

Dickon tarkasteli Colinia terävästi. Tämän poskilla hehkui punaisia
täpliä ja hän oli oudon näköinen, mutta hän ei osoittanut kaatumisen
oireita.

-- Minä voin seisoa, hän sanoi yhä pystyssä päin ja juhlallisesti.

-- Sanoinhan että voit kun herkeät pelkäämästä, vastasi Dickon. -- Sinä
herkesit, näetkös?

-- Niin tein, vastasi Colin.

Sitten hänelle äkkiä johtui mieleen, mitä Mary oli sanonut.

-- Osaatko sinä taikoa? hän kysyi epäluuloisesti.

Dickonin ilmeikäs suu venähti tyytyväiseen myhähdykseen.

-- Itsehän sinä harjoitat taikomista, hän vastasi. -- Se on samaa
taikaa, joka panee nämä tässä nousemaan maasta, ja hän kosketti
paksulla jalkineellaan ruohikolla olevia krookuskimppuja.

Colin katseli niitä.

-- Niin, hän tuumi verkalleen, suurempaa taikaa ei voi ajatella. Hän
ojentautui entistä suoremmaksi.

-- Minä aion kävellä tuon puun luo, hän sanoi osoittaen muutaman metrin
päässä olevaa puuta. -- Aion seisoa, kun Weatherstaff tulee tänne. Jos
haluan levätä, voin nojata puuhun. Kun haluan istua, niin istun, mutta
en ennen. Tuo huopapeite tuolilta.

Hän astui puun luo ihmeteltävän varmasti, ja Dickon tuki yhä häntä
käsivarresta. Hän nojautui puun runkoa vasten, mutta tuntui tuskin
ensinkään tarvitsevan tukea siitä, ja hän seisoi yhä vielä niin
suorana, että näytti pitkältä.

Tullessaan puutarhan muurin ovesta Ben Weatherstaff näki Colinin
seisovan ja kuuli Maryn mutisevan jotakin hampaittensa takaa.

-- Mitä sinä sanot? kysyi Ben ärtyisesti. Mutta Mary ei vastannut. Hän
manasi hiljaa itsekseen:

-- Sinä voit seisoa! Sinä voit seisoa! Sinä voit!

Hän saneli sitä Colinin tähden, sillä hän tahtoi saada taikomalla hänet
pysymään pystyssä. Sydän kurkussa hän odotti, jaksaisiko Colin kestää
vai olisiko hänen pakko antaa periksi heikkoudelleen Ben Weatherstaffin
nähden. Colin ei antautunut. Mary näki ihmeekseen, että hän näytti
aika kauniilta laihuudestaan huolimatta. Colin iski silmänsä Ben
Weatherstaffiin lystikkään käskevään tapaansa.

-- Katso minua! hän komensi. -- Katsele minua oikein tarkkaan! Olenko
minä kyttyräselkäinen? Onko minulla väärät sääret?

Ben Weatherstaff ei ollut vielä täysin selvinnyt mielenliikutuksestaan,
mutta hän vastasi jotensakin levollisesti:

-- Vielä mitä. Ei sinne päinkään. Mitäs peliä sinä olet oikein pitänyt
-- piilotellut ihmisten näkyvistä ja uskotellut heille, että olet rampa
ja vähäjärkinen?

-- Vähäjärkinen! huudahti Colin vihastuneena. -- Kuka niin luulee?

-- Hupsut ihmiset, sanoi Ben. -- Maailma on täynnä jaarittelijoita,
eivätkä ne milloinkaan jaarittele muuta kuin valheita. Miksikäs et
näyttänyt itseäsi ihmisille?

-- Kaikki luulivat minun kuolevan, sanoi Colin lyhyesti. -- Mutta minä
en kuole.

Ja sen hän lausui niin päättävästi, että Ben Weatherstaff tarkasti
häntä kiireestä kantapäähän.

-- Vai kuolisit, puhkesi hän lopulta sanomaan kuiva mielihyvä
äänessään. -- Siitä ei ole puhettakaan. Sinussa on liiaksi miestä
kuolemaan. Kun näin sinun laskevan jalkasi maahan sellaisella
kiireellä, niin tiesin, ettei sinussa ollut vikaa. Käy peitteelle
istumaan vähäksi aikaa, nuori herra, ja käske sitten, mitä haluat.

Hänen käytöksessään oli eriskummainen sekoitus juroa hellyyttä ja
ovelaa ymmärtämystä. Heidän kulkiessaan pitkää käytävää oli Mary
päästänyt puhetulvan valloilleen. Benille jäi vain mieleen pääasia,
että Colin oli parantumaisillaan -- todella parantumaisillaan. Puutarha
sen teki. Ei kukaan saanut puhella hänelle nystyröistä ja kuolemasta.

Radzha suvaitsi käydä istumaan puun alle levitetylle peitteelle.

-- Minkälaista työtä sinä teet puutarhassa, Weatherstaff? hän
tiedusteli.

-- Kaikkea mitä minun käsketään tehdä, vastasi vanha Ben. -- Minua
pidetään täällä armosta -- koska hän piti minusta.

-- Hän! sanoi Colin.

-- Äitisi, näet, vastasi Ben Weatherstaff.

-- Äitinikö? toisti Colin luoden miettivän silmäyksen ympärilleen. --
Tämä oli hänen puutarhansa, eikö ollutkin?

-- Oli! Ben Weatherstaff loi niin ikään katseen yli puutarhan. -- Ja se
oli hänelle niin ihmeen rakas.

-- Nyt se on minun puutarhani. Minä rakastan sitä. Minä tulen tänne
joka päivä, julisti Colin. -- Mutta se on pidettävä salassa. En halua
kenenkään tietävän, että me tulemme tänne. Dickon ja serkkuni ovat
tehneet työtä saadakseen puutarhan virkoamaan. Minä lähetän joskus
noutamaan sinua avuksi -- mutta sinun on tultava niin ettei kukaan sitä
näe.

Ben Weatherstaffin kasvot vääntyivät kuivahkoon hymyyn.

-- Olen ennenkin tullut tänne muiden näkemättä, hän sanoi.

-- Mitä? huudahti Colin. -- Koska sitten?

Ben Weatherstaff raapi leukaansa ja silmäili ympärilleen. Siitä on
lähes kaksi vuotta, kun viimeksi olin täällä, hän sanoi.

-- Mutta kukaan ei ole ollut täällä kymmeneen vuoteen! huudahti Colin.
-- Ovi oli lukossa!

-- En tullutkaan ovesta, sanoi Ben kuivasti. -- Kiipesin muurin ylitse!
Kahtena viimeisenä vuotena en ole päässyt reumatismini vuoksi.

-- Sinä siis olet latvonut ja karsinut täällä hiukan, huudahti Dickon.
-- En ole voinut keksiä, miten se on tapahtunut.

-- Tämä puutarha oli hänelle hyvin rakas -- niin oli! virkkoi Ben
Weatherstaff hitaasti. -- Ja hän oli niin kaunis nuori rouva. "Ben",
hän sanoi kerran nauraen, "jos minä joskus sairastun tai lähden pois,
on teidän pidettävä huoli minun ruusuistani." Kun hän oli lähtenyt
pois, annettiin sellainen käsky, ettei kukaan saisi koskaan mennä
lähelle niitä. Mutta minäpäs menin, hän sanoi jörön itsepintaisesti.
-- Kiipesin muurin yli -- kunnes en enää päässyt reumatismiltani -- ja
kerran vuodessa askartelin täällä hiukan. Hänhän oli käskenyt niin.

-- Puutarha ei olisi ollut näin kaunis, jollet sinä olisi käynyt
täällä, sanoi Dickon. -- Kylläpä minä ihmettelin.

-- Olen hyvilläni siitä, että teit niin, Weatherstaff, sanoi Colin.

-- Sinä osaat säilyttää salaisuuksia.

-- Osaan minä, herra, vastasi Ben. -- Ja helpompihan on reumatismia
potevan miehen tulla ovesta sisään.

Mary oli pudottanut lapionsa ruohikolle lähelle puuta. Colin kurotti
kätensä ottaakseen sen ylös. Hänen kasvoilleen tuli kummallinen ilme,
ja hän alkoi raapia maata. Hänen ohut kätensä oli melko voimaton, mutta
toisten seuratessa katseillaan hänen liikkeitään -- Mary jännityksestä
henkeään pidättäen -- hän työnsi piankin lapion terän multaan kääntäen
siitä aimo kokkareen.

-- Sinä pystyt siihen! Sinä pystyt siihen, saneli Mary itsekseen.

-- Minä sanon, että pystyt.

Dickonin pyöreistä silmistä kuvastui palava uteliaisuus, mutta hän ei
virkkanut mitään. Ben Weatherstaff seurasi yritystä kiinnostuneena.

Colin oli itsepäinen. Käännettyään muutaman lapiollisen multaa hän
huudahti haltioissaan Dickonille:

-- Sinä sanot, että minä voisin kävellä kuten muutkin ihmiset -- ja
minä luulin sinun sanovan niin vain minun mielikseni. Tämä on vasta
ensimmäinen päivä, ja nyt olen jo kävellyt -- ja tässä minä käännän
maata.

-- Tekisikö mielesi istuttaa jotakin pientä? ehdotti tyytyväisyydestä
virnistävä Ben Weatherstaff. -- Voin hankkia tänne ruukkuruusun.

-- Mene noutamaan se! sanoi Colin kaivaen aivan kiihtyneenä. --
Sukkelaan! Sukkelaan!

Sukkelaan se todella tuotiinkin. Ben Weatherstaff alkoi mennä laputtaa
unohtaen tykkänään reumatisminsa. Dickon otti lapion ja kaivoi reiän
syvemmäksi ja avarammaksi kuin uuden kaivajan laihat, valkoiset kädet
olivat jaksaneet kaivaa. Mary pujahti noutamaan ruiskukannua. Kun
Dickon oli tehnyt reiän tarpeeksi syväksi, Colin käänteli ja penkoi yhä
pehmeätä multaa. Innosta hehkuen hän katsahti taivaalle.

-- Tahtoisin tehdä sen, ennen kuin aurinko laskee kokonaan, hän sanoi.

Marystä tuntui melkein kuin aurinko olisi varsin tahallaan viivytellyt
parisen minuuttia. Ben Weatherstaff toi taimilavalta ruusun
ruukkuineen. Hän köpitti ruohikon yli niin sukkelaan kuin suinkin
pääsi. Hänkin oli kiihtynyt. Hän kävi polvilleen reiän ääreen ja särki
ruukun.

-- Kas tässä, poika, hän sanoi ojentaen kasvin Colinille. -- Istuta se,
niin kuin olisit kuningas, joka tulee uuteen paikkaan.

Ohut, valkoinen käsi vapisi hiukan, ja puna Colinin poskilla kävi
kirkkaammaksi hänen sovitellessaan ruusua multaan ja pidellessään
sitä, sillä välin kun vanha Ben painoi mullan kiinteäksi ja lujaksi.
Mary kumartui eteenpäin käsiensä ja polviensa varassa. Nokipekka oli
lentänyt puusta maahan nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Pähkinä ja Kuori
juttelivat kirsikkapuussa.

-- Se on istutettu! sanoi Colin viimein. -- Ja aurinko on juuri
pujahtamaisillaan piiloon. Auta minut seisomaan, Dickon. Tahdon seisoa,
kun se laskee. Se kuuluu taikaan.

Ja Dickon auttoi häntä, ja taika -- tai mikä lienee ollut -- soi
Colinille niin paljon voimaa, että auringon pujahtaessa piiloon hän
toden teolla seisoi jaloillaan -- nauraen.



23.

TAIKA


Kun he palasivat kotiin, oli tohtori Craven jo hetken aikaa odottanut
heitä. Hän oli jo alkanut tuumia, eikö olisi viisainta antaa etsiä
lapsia puutarhan käytävistä. Kun Colin kuljetettiin takaisin
huoneeseensa, miespoloinen tarkasteli häntä tutkivasti.

-- Sinun ei olisi pitänyt viipyä niin kauan, hän sanoi. -- Sinä et saa
rasittua liiaksi.

-- En ole ensinkään väsyksissä, sanoi Colin. -- Olen tullut terveeksi.
Huomenna lähden ulos sekä aamu- että iltapäivällä.

-- Tuskinpa voin sitä sallia, vastasi tohtori Craven. -- Pelkään ettei
se olisi viisasta.

-- Ei olisi viisasta koettaa estää minua, virkkoi Colin aivan
rauhallisesti. -- Minä menen joka tapauksessa.

Marykin oli jo tullut huomaamaan, miten töykeä pikku riiviö Colin oli
ympäristöään komennellessaan. Poika oli kaiken ikänsä elänyt ikään
kuin autiolla saarella, ja koska hän oli ollut sen kuningas, hän oli
muodostanut itselleen omat tapansa, sillä hänellä ei ollut koskaan
ollut tilaisuutta verrata itseään muihin ihmisiin. Mary oli jotensakin
samantapainen itsekin, ja Misselthwaiteen tultuaan hänelle oli
vähitellen selvinnyt, että hänen oma käytöksensä oli tavallisuudesta
poikkeavaa ja epämiellyttävää. Tehtyään tämän havainnon hän tietenkin
piti sitä niin mielenkiintoisena, että siitä oli syytä jutella
Colinillekin. Niinpä hän tohtori Cravenin poistuttua istui hetken aikaa
Colinia katsellen.

-- Mitä sinä minua katselet? kysyi poika.

-- Minä ajattelen tohtori Cravenia. Minun käy sääliksi häntä.

-- Niin minunkin, sanoi Colin rauhallisesti, mutta tyytyväisen
näköisenä. -- Nyt hän ei saa Misselthwaitea, kun minä en kuolekaan.

-- Tietysti minun käy häntä sääliksi senkin vuoksi, sanoi Mary.
-- Mutta ajattelin juuri, että mahtaa olla aivan hirveätä, kun on
pakko kymmenen vuoden aikana olla kohtelias pojalle, joka on aina
epäkohtelias. Minä en suostuisi siihen koskaan.

-- Olenko minä epäkohtelias? kysyi Colin hämmästymättä.

-- Jos sinä olisit ollut hänen oma poikansa ja hän olisi kärkäs
lyömään, niin hän varmaankin olisi läimäyttänyt sinua poskelle.

-- Mutta hän ei uskaltanut, sanoi Colin.

-- Ei, ei uskaltanut, vastasi Mary aivan puolueettomasti asiaa
punniten. -- Ei kukaan ole milloinkaan uskaltanut tehdä mitään, mikä ei
ole ollut mieleesi -- koska sinun muka piti kuolla ja muuta sellaista.
Sinä olit sellainen säälittävä raukka.

-- Mutta minä en aio enää olla säälittävä raukka, vastusteli Colin.
-- En salli ihmisten ajattelevan niin. Minä seisoin jo pystyssä tänä
iltana.

-- Kun aina olet saanut seurata omaa päätäsi, niin olet tullut niin
kummalliseksi, jatkoi Mary ajatuksenjuoksuaan.

Colin käänsi päätänsä silmäkulmiansa rypistäen.

-- Olenko minä kummallinen? hän kysyi.

-- Olet, vastasi Mary, hyvin eriskummallinen. Mutta älä huoli suuttua,
hän lisäsi tyynesti, sillä olenhan minäkin kummallinen -- ja on Ben
Weatherstaffkin. Mutta minä en ole niin omituinen kuin olin, ennen kuin
rupesin pitämään ihmisistä ja ennen kuin löysin puutarhan.

-- Minä en tahdo olla kummallinen, sanoi Colin. -- Minä en aio enää
olla sellainen. Ja hän rypisti uudelleen silmäkulmiaan päättävän
näköisenä.

Hän oli luonteeltaan hyvin ylpeä. Hän makasi hetken aikaa miettien, ja
sitten Mary näki kauniin hymyn kohoavan hänen kasvoilleen ja vähitellen
tykkänään muuttavan ne.

-- Jos menen joka päivä puutarhaan, niin minusta häviää kummallisuus,
hän sanoi. -- Siellä on taikaa -- hyvää taikaa, näetkös, Mary. Olen
varma, että siellä on.

-- Niin uskon minäkin, sanoi Mary.

-- Vaikka siellä ei olisikaan oikeata taikaa, jatkoi Colin, niin voimme
olla uskovinamme, että on. Jotakin siellä on -- _jotakin_!

-- Se on taikaa, sanoi Mary, mutta ei mustaa. Se on valkoista kuin lumi.

Ja taikavoimat lienevät todella olleet liikkeellä seuraavina kuukausina
-- noina ihmeellisinä kuukausina -- säteilevinä kuukausina --
hämmästyttävinä kuukausina. Oh, mitä kaikkea puutarhassa tapahtuikaan!
Jollei sinulla ole milloinkaan ollut puutarhaa, niin et voi käsittää
sitä, ja jos sinulla on ollut puutarha, niin tiedät, että voisi
kirjoittaa kokonaisen kirjan kaikesta mitä siellä tapahtuu. Ensin
näytti siltä kuin loputon tulva vihreää olisi puskenut itselleen tietä
läpi maan, ruohikon, kukkapenkkien ja vieläpä muurien rakostenkin.
Sitten vihreässä alkoi näkyä nuppuja ja nuput alkoivat paisua muuttuen
värikkäiksi ja saaden kaikki mahdolliset sinisen, sinipunertavan ja
punaisen vivahdukset. Kukkia oli työntynyt kasvamaan joka tuuman
alalle, joka reikään ja kolkkaan.

-- Nuori rouva oli niin rakastunut niihin -- oikein kovasti, sanoi Ben
Weatherstaff. -- Hän piti sellaisista esineistä, jotka viittasivat ylös
taivaaseen päin, hän sanoi usein. Ei sen puolesta, että hän itse olisi
ollut niitä ihmisiä, jotka kammoksuvat kaikkea maanpäällistä -- vielä
mitä. Kyllä hän maatakin rakasti, mutta sininen taivas oli aina niin
hupaisa hänen mielestään.

Dickonin ja Maryn kylvämät siemenet kasvoivat kuin keijukaisten
vaalimina. Silkinpehmeät unikot tanssivat tuulessa, iloisina uhmaten
niitä kukkia, jotka olivat vuosikausia asustaneet puutarhassa ja
näyttivät ihmettelevän, miten sinne oli pesiytynyt niin paljon uutta
väkeä. Entä ruusut -- ruusut! Vaaleita, tuoreita lehtiä ja nuppuja
-- ensin hentoja, sitten paisuvia, kunnes ne puhkesivat loistoonsa
levittäen tuoksunsa koko puutarhaan.

Kaiken tämän näki Colin, ja hän seurasi tarkkaavasti tapahtumia. Joka
aamu hänet vietiin ulos, ja jos ei satanut hän oleskeli puutarhassa
kaiken päivää. Harmaatkin päivät miellyttivät häntä. Hänen oli tapana
loikoa nurmella katselemassa, kuinka kaikki kasvoi. Jos oikein kauan ja
tarkasti katseli, hän selitti, niin saattoi nähdä nuppujen puhkeavan
verhostaan. Muurahaiset, ampiaiset, mehiläiset, sammakot, linnut ja
kasvit antoivat hänelle uuden maailman tutkittavaksi, ja kun Dickon
johdatti hänet vielä kettujen, saukkojen, oravien ja mäyrien maailmaan,
ei juttelemisesta eikä miettimisestä tullut koskaan loppua.

Eikä tässä ollut puoliakaan taikavoimasta. Colin oli saanut hirveästi
päänvaivaa siitä tosiasiasta, että hän oli seisonut omilla jaloillaan,
ja Maryn kertoessa hänelle manauksestaan hän innostui ja mieltyi siihen
suuresti.

-- Maailmassa on tietenkin hyvin paljon taikaa, mietti hän eräänä
päivänä, mutta ihmiset eivät tunne sen mahtia eivätkä osaa sitä
käyttää. Ehkä se alkaa vain sillä, että sanelee jotakin, jota hartaasti
toivoo tapahtuvaksi, kunnes saa sen todella tapahtumaan. Minä aion
tehdä kokeen.

Seuraavana aamuna heidän tultuaan salaiseen puutarhaan hän lähetti
heti noutamaan Ben Weatherstaffia. Ben tuli niin joutuin kuin pääsi ja
tapasi radzhan seisomassa puun alla hyvin mahdikkaana, mutta samalla
hyvin kauniisti hymyillen.

-- Hyvää huomenta, Ben Weatherstaff, hän sanoi. -- Sinun ja Dickonin ja
Maryn on nyt seisottava rivissä ja kuunneltava minua, sillä minulla on
hyvin tärkeätä puhuttavaa teille.

-- Ymmärrän, herra! vastasi Ben Weatherstaff lakkiansa koskettaen. Ben
Weatherstaff osasi vastata merimiesten tavalla, sillä hän oli poikana
karannut merille ja nähnyt monia maita.

-- Minä aion tehdä tieteellisen kokeen, selitti Colin. -- Kun kasvan
suureksi, aion tehdä suuria tieteellisiä keksintöjä, ja nyt aion
aloittaa tästä kokeesta.

-- Ymmärrän, herra, sanoi Ben Weatherstaff rohkeasti, vaikka hän
nyt ensimmäisen kerran kuuli puhuttavan suurista tieteellisistä
keksinnöistä.

Ensimmäisen kerran Marykin nyt kuuli niistä, mutta hän oli jo näihin
aikoihin tehnyt sen huomion, että vaikka Colin oli hyvin omituinen
poika, hän oli lukenut koko joukon merkillisiä asioita ja saattoi
vakuuttavasti puhua niistä. Kun hän kohotti päänsä ja silmäili toista
kummallisilla silmillään, häntä tuli uskoneeksi vasten tahtoansakin,
vaikka hän oli vain kymmenen vuoden vanha -- yhdennellätoista. Ja tällä
hetkellä hän tuntui erikoisen vakuuttavalta, sillä hän oli innostunut
pitämään puhetta kuin mikäkin puhuja.

-- Ne suuret tieteelliset keksinnöt, jotka aion tehdä, koskevat taikaa,
jatkoi Colin. -- Taika on hyvin merkittävä ilmiö, ja tuskin kukaan
tietää siitä mitään, paitsi jotkut ihmiset, joista vanhat kirjat
kertovat -- ja Marykin hiukan, koska hän on syntynyt Intiassa, missä
on fakiireja. Luullakseni Dickonkin on jonkin verran perillä taiasta,
vaikkei hän ehkä tiedä olevansa. Hän lumoaa eläimiä ja ihmisiä. En
olisi milloinkaan päästänyt häntä luokseni, ellei hän olisi ollut
eläinten lumooja -- siis myös poikien lumooja, sillä onhan poikakin
eläin. Olen varma siitä, että kaikessa on taikaa, vaikka me emme osaa
käyttää sitä hyödyksemme -- kuten on laita esimerkiksi sähkön ja höyryn.

Tämä kuulosti niin vakuuttavalta, että Ben Weatherstaff oli joutumassa
aivan haltioihinsa ja ojentautui hyvin suoraksi.

-- Ymmärrän, nuori herra, häneltä pääsi jälleen.

-- Kun Mary löysi tämän puutarhan, se näytti aivan kuolleelta, jatkoi
puhuja. -- Silloin alkoi jokin työntää kasveja maan sisästä pinnalle
ja kuolleeseen tuli eloa. Toisena päivänä ei ollut mitään nähtävää
ja toisena oli. En ollut koskaan ennen katsellut ympärilleni, ja nyt
tulin hyvin uteliaaksi. Tiedemiehet ovat aina uteliaita, ja minä aion
tulla tiedemieheksi. Minä sanon lakkaamatta itselleni: "Mitä se on?
Mitä se on?" Jotakin se on. Ei se voi olla tyhjää! Sen nimeä en tiedä,
sanon sitä siis taiaksi. En ole koskaan nähnyt auringon nousevan,
mutta Mary ja Dickon ovat, ja heidän kertomuksistaan päättäen siinäkin
on varmasti taikaa. Jokin nostaa sen ylös ja vetää sitä. Toisinaan
puutarhaan tultuani olen puiden välitse katsahtanut taivaalle, ja
silloin minulla on ollut hyvin hyvä olla, aivan kuin jokin työntäisi
ja vetäisi minun rinnassani ja panisi minut hengittämään nopeasti.
Taika työntää ja vetää kaikkea ja saa kuolleeseen eloa. Kaikki on taian
tekemää, lehdet ja puut, kukat ja linnut, myyrät ja ketut ja oravat ja
ihmiset. Niin on laita kaiken, mikä ympäröi meitä. Tässä puutarhassa --
kaikkialla. Tämän puutarhan taika on saanut minut nousemaan jaloilleni
ja tuntemaan, että tulen kasvamaan mieheksi. Nyt aion tehdä sellaisen
kokeen, että koetan siirtää itseeni tätä taikaa, jotta se alkaisi
minussa työntää ja vetää ja tekisi minut vahvaksi. En tiedä, miten se
on tehtävä, mutta arvelen, että jos te yhtenään ajattelette sitä ja
kutsutte sitä tulemaan, niin se ehkä tulee. Kun minä yritin seisoa
silloin ensimmäisen kerran, saneli Mary itsekseen niin joutuisaan kuin
taisi: "Sinä voit seisoa!" Ja minä voin. Minun täytyi tietysti itsekin
ponnistella minkä jaksoin, mutta taika auttoi minua -- Dickonin taika
myös. Joka aamu ja ilta ja päivälläkin niin usein kuin vain saatan
muistaa tulen sanomaan: "Taika tekee minut terveeksi! Minä aion tulla
yhtä vahvaksi kuin Dickon!" Ja teidän kaikkien on tehtävä niin. Tämä on
minun kokeiluni. Tahdotko auttaa, Ben Weatherstaff?

-- Tottahan toki, herra! sanoi Ben Weatherstaff. -- Tottahan toki!

-- Jos sinä yhtenään sanelet sitä säännöllisesti kuin liikkeitä
harjoitteleva sotilas, niin saamme nähdä mitä tapahtuu ja onnistuuko
koe. Ihminen oppii asioita kertaamalla niitä mielessään yhä uudelleen
ja ajattelemalla niitä, kunnes ne tarttuvat muistiin ainiaaksi, ja
samoin on luullakseni taiankin laita. Jos me väsymättä kutsumme sitä
luoksemme ja autamme sitä, siitä tulee ikään kuin osa meitä itseämme,
ja se jää meihin ja saa aikaan ihmeitä.

-- Kuulin kerran erään upseerin Intiassa kertovan äidilleni, että on
olemassa fakiireja, jotka toistavat sanoja yhä uudelleen tuhansia
kertoja.

-- Olen kuullut Jim Fettleworthin muijan toistavan samaa asiaa
senkin tuhannen kertaa -- kutsuvan Jimiä juoppolalliksi, virkkoi Ben
Weatherstaff kuivasti. -- Olihan siitä jotain hyötyä, sepä tietty. Jim
antoi hänelle kelpo löylytyksen ja meni Siniseen Jalopeuraan, jossa joi
itsensä sikahumalaan.

Colin rypisteli silmäkulmiaan ja tuumi parisen minuuttia jotakin. Mutta
sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- No niin, hän huudahti, siinä näet, että siitä seurasi sittenkin
jotakin. Mutta Fettleworthin vaimo käytti väärää taikaa, ja siitä
johtui piekseminen. Jos hän olisi käyttänyt oikeata taikaa ja sanonut
jotakin ystävällistä, niin ehkäpä Jim ei olisi juonut itseään
sikahumalaan ja ehkäpä -- ehkäpä hän olisi ostanut hänelle uuden huivin.

Ben Weatherstaff nauraa hihitti ja hänen pienistä, vanhoista silmistään
vilkkui ovelaa ihailua.

-- Siinäkös vasta poika, yhtä viisas kuin sääriltään suora, hän
virkkoi. -- Kun ensi kerralla tapaan Betty Fettleworthin, annan hänelle
pienen vihjeen, mitä hyvää taika voi tehdä hänelle. Olisipa hänellä
hyvä mieli sellaisesta tieteellisestä kokeesta -- ja kyllä olisi
Jimilläkin.

Dickon oli kuunnellut luentoa pyöreät silmät uteliasta mielihyvää
kiiluen. Pähkinä ja Kuori kipusivat hänen hartioillaan, ja sylissään
hän piteli pitkäkorvaista, valkoista kaniinia, jota hän hiljakseen
silitteli.

-- Luuletko kokeen onnistuvan? kysäisi Colin häneltä haluten tietää,
mitä hän mietti. Hyvin usein häntä halutti tietää, mitä Dickon mietti,
kun hän näki tämän tyytyväisesti myhäillen tarkastavan häntä tai
jotakin eläimistään.

Nytkin hän myhäili ja hänen myhäilynsä oli tavallista leveämpi.

-- Luulen, hän vastasi. -- Käy samalla lailla kuin siemenille päivän
paistaessa niihin. Varmasti menestyy. Aloitammeko nyt heti?

Colin oli ihastunut ja samoin Mary. Innostuneena kuvissa näkemistään
fakiireista ja loitsijoista Colin ehdotti, että he istuisivat jalat
ristissä puun alla, joka muodosti kuin katoksen.

-- Istumme silloin kuin jonkinlaisessa temppelissä, sanoi Colin. --
Olen aika tavalla väsyksissä ja tahdon istua.

-- Älähän toki! sanoi Dickon. -- Ei saa heti alussa puhua väsymyksestä.
Se saattaisi pilata taian.

Colin kääntyi katsomaan häntä -- hänen viattomiin, pyöreisiin silmiinsä.

-- Sehän on totta, hän vastasi verkalleen. -- Minun täytyy ajatella
yksinomaan taikaa.

Perin juhlalliselta ja salaperäiseltä tuntui koko toimitus heidän
istuessaan ympyrässä. Ben Weatherstaffista tuntui kuin hän olisi
jollakin merkillisellä tavalla joutunut hartaustilaisuuteen. Mary oli
juhlallisessa hurmostilassa, Dickon piteli kaniiniaan sylissään, ja
ehkäpä hän lausui jonkin toisilta kuulematta jääneen loitsun, sillä
kun hän kävi istumaan asettaen säärensä ristiin samoin kuin muut,
vetäytyivät harakka, kettu, orava ja karitsa verkalleen lähemmäksi
ympyrää asettuen lepäävään asentoon ikään kuin tietoisina hetken
juhlallisuudesta.

-- Eläimet ovat tulleet, virkkoi Colin vakavana. -- Ne tahtovat auttaa
meitä.

Marystä Colin oli oikein kaunis tällä hetkellä. Tämä piti päätään
korkealla, ikään kuin tuntien olevansa jonkinlainen ylipappi, ja outo
välke kiilsi hänen suurissa, omituisissa silmissään. Päivä paistoi
häneen oksakatoksen lomitse.

-- Aloitetaan, hän sanoi. -- Huojummeko eteenpäin ja taaksepäin kuten
dervishit, Mary?

-- En minä kykene huojumaan eteenpäin enkä liioin taaksepäin, sanoi Ben
Weatherstaff. -- Reumatismi haittaa.

-- Taika vie sen pois, saneli Colin ylipapin äänellä, mutta jääköön
huojuminen kunnes se on tapahtunut. Nyt vain laulamme.

-- En minä pysty laulamaankaan, sanoi Ben Weatherstaff hiukan äreästi.
-- Minut ajettiin pois kirkkokuorosta, kun kerran yritin sinne.

Ei ketään naurattanut. Kaikki olivat liian juhlallisia. Colin ajatteli
yksinomaan taikaa.

-- Silloin minä laulan, sanoi Colin. Ja hän aloitti kuin mikäkin
henkiolento. -- Aurinko paistaa -- aurinko paistaa. Se on taikaa. Kukat
kasvavat -- juuret liikkuvat. Se on taikaa. Eläminen on taikaa --
voimakkaaksi tuleminen on taikaa. Taika on minussa -- se on minussa.
Se on meissä kaikissa. Se on Ben Weatherstaffin selässä. Taika! Taika!
Tule meitä auttamaan!

Hän toisti tämän toistamistaan, ei juuri tuhatta kertaa, mutta hyvin
monta kertaa. Mary kuunteli haltioituneena. Hänestä koko toimitus oli
omituinen ja kaunis, ja hän toivoi Colinin jatkavan sitä loputtomiin.
Ben Weatherstaff alkoi tuudittautua varsin mieluisaan torkkumistilaan.
Kukkasissa touhuavien mehiläisten surina sekaantui laulavaan ääneen
sulautuen unettavaksi sorinaksi. Dickon istui sääret ristissä uinuva
kaniini sylissään, painaen kädellään karitsan selkää. Nokipekka oli
työntänyt oravan syrjään ja kyykistyi hänen olkapäälleen, ja harmaa
sumu oli laskeutunut sen silmille. Viimein Colin herkesi laulamasta.

-- Nyt minä aion kävellä ympäri puutarhan, hän julisti.

Ben Weatherstaffin pää oli juuri retkahtanut alas, ja se kohosi nyt
nytkähtäen pystyyn.

-- Sinä olet nukkunut, huudahti Colin.

-- Mitä vielä, mutisi Ben. -- Olihan saarna melko hyvä, mutta minun on
mentävä tieheni ennen kuin kolehtia ruvetaan kantamaan.

Hän ei ollut vielä täysin hereillä.

-- Et sinä ole kirkossa, sanoi Colin.

-- Minäkö? virkkoi Ben ojentautuen suoraksi. -- Kuka sitten sanoi, että
olen. Kuulin joka sanan. Sanottiin, että selässäni on taika. Tohtori
sanoo sitä reumatismiksi.

Radzha heilutteli kättään.

-- Se oli väärä taika, hän sanoi. -- Sinä tulet paremmaksi. Saat mennä
työhösi. Mutta tule takaisin huomenna.

-- Tahtoisin nähdä sinun kävelevän puutarhan ympäri, murahti Ben.

Hän oli itsepintainen vanha mörkö, eikä oikein täydelleen luottanut
taikaan; hän oli päättänyt, että jos hänet ajetaan pois, hän kiipeää
tikapuilleen ja kurkistaa muurin yli ollakseen valmiina, jos sattuisi
kompastumisia.

Radzha ei vastustanut hänen jäämistään, ja kulkue järjestäytyi. Ja
juhlallinen kulkue siitä tulikin. Etumaisena kulki Colin Dickonin ja
Maryn välissä. Takana asteli Ben Weatherstaff ja häntänä Dickonin
perässä pysytellen kulkivat karitsa ja ketunpentu, valkean kaniinin
hypellessä vieressä silloin tällöin jotakin nakerrellen ja Nokipekan
seuratessa arvokkaana ja tärkeänä.

Hitaasti mutta arvokkaasti tämä kulkue liikkui eteenpäin. Aina kun oli
kuljettu parisen metriä, pysähdyttiin hetkeksi. Colin nojasi Dickonin
käsivarteen ja Ben Weatherstaff piti häntä kaiken aikaa tarkasti
silmällä, mutta tuon tuostakin Colin irrotti kätensä tuestaan ja asteli
joitakin askelia yksinään. Hän kulki pystyssä päin näyttäen hyvin
mahtavalta.

-- Taika on minussa! Taika on minussa! hän saneli lakkaamatta. -- Taika
tekee minut voimakkaaksi! Voin tuntea sen! Voin tuntea sen!

Jokin häntä nähtävästi piteli pystyssä ja kohotti häntä. Hän istahti
lehtimajoissa ja levähti kerran tai kahdesti ruohikolla, ja useita
kertoja hän pysähtyi tiellä Dickoniin nojaten, mutta hän ei tahtonut
heittää kesken, vaan ponnisteli kierroksen loppuun. Hän palasi
katospuun alle posket punoittaen ja katse voitonvarmana.

-- Se onnistui! Taika tehosi! hän huudahti. -- Tämä on ensimmäinen
tieteellinen keksintöni.

-- Mitähän tohtori Craven sanoo? innostui Mary.

-- Hän ei sano mitään, vastasi Colin, sillä hänelle tätä ei kerrota.
Ei kukaan saa tietää mitään, ennen kuin minä olen tullut niin
voimakkaaksi, että voin kävellä ja juosta kuten muut pojat. Joka päivä
minä tulen tänne tuolissani ja joka päivä minut viedään takaisin siinä.
En voi sietää ihmisten kuiskailuja ja kyselyjä, enkä tahdo isäni
tietävän asiasta, ennen kuin koe on täysin onnistunut. Sitten joskus
hänen palattuaan Misselthwaiteen minä astun äkkiä hänen työhuoneeseensa
ja sanon: "Tässä minä olen aivan kuten muutkin pojat. Minä olen ihan
terve ja aion tulla mieheksi. Sen on tieteellinen koe saanut aikaan."

-- Hän luulee näkevänsä unta, huudahti Mary. -- Hän ei usko silmiään.

Colin punoitti voitonvarmana. Hän oli saanut itsensä uskomaan, että
hän tulee terveeksi, mikä merkitsi voiton olevan jo lähellä, vaikkei
hän itse sitä tiennyt. Ja mielikuvituksessaan hän ajatteli alinomaa
jännitystä tuntien, miltä hänen isänsä näyttäisi nähdessään, että hänen
poikansa oli yhtä suora kuin muidenkin isien pojat. Hänen menneiden
synkkien päiviensä raskaimpia kärsimyksiä oli ollut voimaton vihantunne
siitä, että hänen täytyi olla sairaalloinen, vaivainen poika, jota oma
isä pelkäsi katsella.

-- Kyllä hänen on uskottava, hän sanoi. -- Kun taika on saanut
vaikuttaa, aion ennen keksijäksi tuloani ruveta painijaksi.

-- Ei kai kestäne viikkoakaan, ennen kuin näemme sinut
nyrkkitaistelussa, virkkoi Ben Weatherstaff. -- Lopulta sinusta
tietysti tulee Englannin ensimmäinen kilpapainija.

Colin silmäili häntä totisena.

-- Weatherstaff, hän sanoi, tuo on nenäkästä. Sinä et saa ruveta liian
rohkeaksi, vaikka tiedät salaisuuden. Olkoonpa taika vaikka kuinka
tehoisa, niin kilpapainijaa minusta ei tule. Minusta tulee oppinut
keksijä.

-- Anteeksi -- pyydän anteeksi, herra, vastasi Ben kohottaen lakkiaan.
-- Olisihan minun pitänyt tietää, ettei tämä ole leikin asia. Mutta
hänen silmänsä vilkkuivat ja hän oli salaa tavattoman hyvillään. Torat
eivät häntä vähääkään masentaneet, sillä ne osoittivat vain, että pojan
voimat ja elämänhalu olivat karttumassa.



24.

"NAURAKOOT VAIN"


Salainen puutarha ei ollut Dickonin ainoa työmaa. Nummella mökin
ympärillä oli maatilkku, jota ympäröi matala, karkeista kivistä kyhätty
aita. Varhain aamulla ja myöhään illalla sekä kaikkina niinä päivinä,
jolloin Colin ja Mary eivät voineet tavata häntä, Dickon ahersi siellä
istuttaen ja hoitaen perunoita ja kaaleja, nauriita, porkkanoita
ja muita vihanneksia. Hänellä oli aina "elukat" mukanaan eikä hän
näyttänyt koskaan väsyvän työhön. Ruokkiessaan tai rikkaruohoja
nyhtäessään hän milloin vihelteli ja lauleli yorkshirelaisia
nummilauluja, milloin puheli Nokipekan ja Kapteenin tai pienten
siskojensa kanssa, jotka hän oli opettanut apulaisikseen.

-- Meidän elämämme ei olisi ollenkaan näin mukavaa, sanoi rouva
Sowerby, ellei meillä olisi Dickonin puutarhaa. Hän saa kaiken
kasvamaan. Perunat ja kaalit ovat hänellä kahta vertaa suuremmat kuin
muilla, ja niissä on toisenlainen hajukin kuin muissa.

Kun Susan Sowerbylta liikeni hetkinenkään joutoaikaa, hänen teki
mielensä ulos juttelemaan Dickonin kanssa. Illallista seurasi pitkä,
hämyisä työaika, ja se oli hänen lepohetkensä. Silloin hän usein istui
matalalla, epätasaisella kiviaidalla katsellen kuinka Dickon puuhaili
ja kuunnellen kertomuksia päivän tapahtumista. Näitä hetkiä hän rakasti.

Puutarhassa ei ollut yksinomaan vihanneksia. Dickon oli silloin tällöin
ostanut pennyn maksavia kukkasiemenpusseja ja kylvänyt värikkäitä
kasveja karviaismarjapensaitten väliin ja kaalimaahankin, ja hän
viljeli riveittäin resedoja, neilikoita ja orvokkeja ja muita kukkia,
joiden siemeniä hän saattoi säästää vuodesta toiseen ja joiden varret
kukkivat keväisin komeina kimppuina. Tuo matala aita oli Yorkshiren
somimpia nähtävyyksiä, sillä hän oli pistellyt joka loveen nummen
vihantaa, kissankelloja, sananjalkoja, nousuruohoa ja pensasaitakukkia,
kunnes kivistä ei näkynyt muuta kuin vilahdus siellä täällä.

-- Eiväthän ne kaipaa menestyäkseen mitään, äiti, hänen oli tapana
sanoa, kun vain hoitelee niitä kuten elukoitakin. Kun niitä janottaa,
antaa niille juotavaa, kun ne ovat nälkäisiä, antaa niille hiukkasen
ravintoa. Jos ne kuolisivat, minun olisi aika ikävä olla, sillä silloin
olisin hoitanut niitä kehnosti.

Näinä hämyhetkinä rouva Sowerby vihdoinkin sai kuulla kaiken, mitä oli
tapahtunut Misselthwaite Manorissa. Ensin hän sai tietää, että Colin
oli mielellään ulkona puutarhassa Maryn kanssa ja että hän näytti siitä
virkistyvän. Mutta eipä aikaakaan, kun lapset jo sopivat siitä, että
Dickonin äiti oli "päästettävä mukaan salaisuuteen". He olivat aivan
varmoja siitä, että häneen voi taatusti luottaa.

Niinpä Dickon eräänä kauniina, hiljaisena iltana kertoi koko jutun
kaikkine jännittävine yksityiskohtineen: se alkoi maahan kätketystä
avaimesta ja punarinnasta ja päättyi Ben Weatherstaffin muurin
yli kurkistaviin vihastuneisiin kasvoihin ja Colinin äkilliseen,
suuttumuksen nostattamaan voimannäytteeseen. Susan Sowerbyn herttaiset
kasvot oikein punoittivat hänen kuunnellessaan Dickonia.

-- Jopa nyt! hän huudahti. Olipa oikein siunattu asia, että tuo
pikkutyttö tuli taloon. Oikeinko Colin seisoi? Ja me kun olemme
luulleet häntä poloiseksi puolihulluksi pojaksi, jolla ei ole yhtään
suoraa luuta ruumiissaan.

Hän kyseli kaikenlaista, ja hänen siniset silmänsä olivat miettiväiset.

-- Mitä talossa ajatellaan -- kun hän on niin terve ja reipas eikä
koskaan valita? hän tiedusteli.

-- He eivät tiedä mitä ajatella. Hänen kasvonsa muuttuvat päivä
päivältä. Ne pyöristyvät pyöristymistään, ja hipiästäkin on vahan väri
katoamassa. Mutta valittelemista on kumminkin vielä jatkettava. Ja
Dickonin suu vääntyi hilpeään virnistykseen.

-- Mitä ihmettä? Miksi niin? kysyi rouva Sowerby.

Dickon nauraa hihitti.

-- Hän valittelee, jotteivät muut arvaisi mitään. Jos tohtori tietäisi,
hän pääsisi pian selville siitäkin, että Colin voi seisoa jaloillaan,
ja silloin hän tietenkin kirjoittaisi ja kertoisi herra Cravenille.
Colin tahtoo itse kertoa salaisuutensa. Hän aikoo harjoitella taian
voimaa joka päivä, kunnes hänen isänsä tulee kotiin, ja silloin hän
aikoo marssia hänen huoneeseensa ja näyttää hänelle, että hän on yhtä
suora kuin kuka muu poika tahansa. Mary arvelee, että paras keino,
jottei kukaan pääsisi jäljille, on valitella ja juonitella aina vähän
päästä.

Rouva Sowerby nauroi matalaa, tarttuvaa nauruansa jo paljon ennen kuin
Dickon oli puhunut loppuun.

-- Voi toki! hän virkkoi. -- Se pari pitää hauskaa keskenään, sen
arvaa. Heidän täytyy näytellä koko lailla, eivätkä lapset pidä mistään
niin paljon kuin näyttelemisestä. Kerropas, mitä he tekevät, Dickon.

Dickon herkesi kitkemästä ja istui kyykkysillään. Hänen silmänsä
vilkkuivat kujeellisina.

-- Colin kannetaan alas tuoliinsa joka kerta, kun hän lähtee ulos, hän
selitti. -- Ja hän ärjäisee Johnille, palvelijalle, ettei tämä muka
kanna häntä kyllin varovasti. Hän tekeytyy niin avuttoman näköiseksi
kuin voi eikä nosta kertaakaan päätään, ennen kuin olemme poissa
talon näkyvistä. Ja hän ähkii ja kiukuttelee minkä jaksaa, kun hänet
pannaan tuoliin. He ovat niin lystikkäitä, hän ja Mary, kun hän ähkii
ja valittelee, sanoo Mary: "Colin-raukka, koskeeko taas noin kovasti?
Kylläpä sinä olet heikko!" Paha vain, että heitä naurattaa kamalasti.
Kun me pääsemme turvaan puutarhaan, he nauravat aivan läkähtyäkseen. Ja
heidän täytyy upottaa kasvonsa Colinin tyynyihin, etteivät puutarhurit
kuulisi, jos joku heistä sattuisi olemaan lähettyvillä.

-- Sitä parempi mitä enemmän nauravat! sanoi rouva Sowerby itsekseen
hymyillen. -- Hyvä, terve nauru on parempi kuin mitkään pillerit. Kyllä
he varmasti pulskistuvat.

-- He pulskistuvat minkä jaksavat, sanoi Dickon. -- He ovat aina
niin nälkäisiä, etteivät tiedä miten jaksaisivat syödä kyllikseen
herättämättä huomiota. Colin sanoo, että jos hän aina mankuu lisää
ruokaa, häntä ei lopulta uskota ensinkään sairaaksi. Mary sanoo
antavansa hänelle osansa, mutta ei Colin siihen suostu, hänestä heidän
on molempien tultava yhtaikaa lihaviksi.

Susan Sowerby nauroi sydämellisesti tälle pulmalle.

-- Kuulkaas nyt, hän sai viimein sanotuksi. -- Kun sinä aamulla menet
heitä tapaamaan, otat matkaasi kannullisen hyvää, nuorta maitoa, ja
minä leivon heille lämpimän kakkaran tai rusinapullia, joista te lapset
pidätte. Ei mikään ole niin makeata kuin tuore maito ja leipä. Silloin
he voisivat haukata ensi nälkäänsä puutarhassa ollessaan ja syödä jo
maltillisemmin hienon ruoan, jota sisässä tarjotaan.

-- Voi, äiti, huudahti Dickon ihaillen, oletpa sinä koko aarre. Sinä
keksit aina neuvon hädässä. He sanoivat eilen olevansa aivan nälkään
kuolemassa, kun eivät uskaltaneet pyytää lisää ruokaa.

-- Tietäähän sen, kaksi kasvavaa lasta, kumpikin parhaillaan
toipumassa. Lapset ovat siinä iässä kuin sudenpennut, ja ruoka on
heille a ja o, sanoin Susan Sowerby. -- Mutta hauskaa heillä on
yhdessä, on varmasti, lisäsi hän myhäillen.

Ja oikeassa hän oli, tuo ihmeteltävä, lämminsydäminen äitiystävä --
oikeassa siinäkin, että "näyttelemisestä" koitui heille erikoista iloa.
Se oli Colinille ja Marylle alituisena jännittävien ja huvittavien
tapausten lähteenä.

-- Teidän ruokahalunne on suunnattomasti lisääntynyt, Colin-herra, oli
hoitajatar sanonut eräänä päivänä. -- Ennen ette syönyt mitään, ja moni
ruokalaji sai teidät voimaan pahoin.

-- Minä en voi pahoin enää mistään, vastasi Colin, mutta nähdessään
hoitajattaren tarkastavan häntä uteliaasti hän äkkiä muisti, ettei
hänen pitäisi näyttää liian terveeltä. -- Ainakaan en voi pahoin niin
usein kuin ennen. Raitis ilma sen vaikuttaa.

-- Ehkäpä, sanoi hoitajatar yhä tarkastaen häntä uteliaasti. -- Mutta
minun täytyy puhua siitä tohtori Cravenille.

-- Kuinka hän tuijotti sinuun! huudahti Mary hänen poistuttuaan. --
Ikään kuin epäilisi tässä olevan jotakin, josta on otettava selvää.

-- En tahdo, että hän rupeaa ottamaan selvää mistään, sanoi Colin. --
Ei kukaan saa vielä aavistaa mitään.

Kun tohtori Craven samana aamuna saapui, hänkin näytti olevan
ymmällään. Hän kyseli kaikenmoista Colinin suureksi mieliharmiksi.

-- Sinä oleskelet paljon puutarhassa, hän tuumi. -- Missä päin sinä
siellä tavallisesti istut?

Colinin kasvoille tuli hänen mieli-ilmeensä -- arvokas
välinpitämättömyys.

-- Sitä ei tarvitse kenenkään tietää, hän vastasi. -- Olen siellä
eräässä paikassa, josta pidän. Kaikille on annettu käsky pysyä
loitolla. En siedä vahtimista ja tuijottamista. Senhän tiedätte.

-- Sinä olet ulkona kaiken päivää, mutta en luule siitä koituvan mitään
vahinkoa sinulle -- en ollenkaan luule. Hoitajatar sanoo sinun syövän
enemmän kuin koskaan ennen.

-- Ehkä ruokahaluni on sairaalloinen, sanoi Colin äkillisen
mielijohteen innostamana.

-- Sitä en usko, sillä sinä näyt sulattavan hyvin ravintosi, tuumi
tohtori Craven. -- Painosi lisääntyy nopeasti ja ihonvärisi on
terveempi.

-- Ehkä minä olen kiihtynyt ja kuumeinen, murahti Colin muuttaen
kasvonsa kolkon tyytymättömiksi. -- Kuolemaan tuomitut ihmiset ovat
usein -- hyvin oikullisia.

Tohtori Craven pudisti päätänsä. Hän piti Colinin rannetta kädessään ja
työntäen syrjään hihan tunnusteli hänen valtimoansa.

-- Et sinä ole kuumeinen, hän sanoi miettivänä. -- Jos tätä menoa
jatkuu, poikaseni, ei meidän kannata puhua kuolemasta. Isäsi tulee
hyvin onnelliseksi kuullessaan tästä huomattavasta edistyksestä.

-- Ei hänelle saa puhua mitään! tiuskaisi Colin rajusti. -- Hän vain
pettyy, jos tulen taas huonommaksi. Saan vaikka raivokuumeen. Minusta
tuntuu kuin se olisi jo tulossa. En salli, että isälle kirjoitetaan
-- en -- en salli! Te saatte minut suuttumaan, vaikka tiedätte että
se vaikuttaa minuun pahasti. Nyt olen jo aivan tulistunut. Siedän
yhtä vähän, että minusta kirjoitetaan ja puhellaan kuin että minuun
tuijotetaan.

-- Hiljaa, poikaseni! tyynnytteli tohtori Craven häntä. -- Ei mitään
kirjoiteta sinun luvattasi. Sinä olet liian herkkätunteinen. Et saa
repiä alas sitä hyvää, mikä on tehty.

Hän ei puhunut sen enempää herra Cravenille kirjoittamisesta, ja
tavatessaan hoitajattaren kahden kesken hän varoitti tätä mainitsemasta
pojan kuullen herra Cravenia lainkaan.

-- Poika on huomattavasti parempi, hän sanoi. -- Hän edistyy melkein
luonnottomasti. Mutta se on ymmärrettävää, sillä nyt hän omasta
vapaasta tahdostaan tekee kaiken, mihin emme voineet ennen häntä
pakottaa. Hän kiihtyy kumminkin vielä hyvin helposti, joten hänelle ei
saa virkkaa mitään, joka voisi häntä ärsyttää.

Mary ja Colin olivat hyvin säikähtyneitä ja neuvottelivat levottomina
keskenään. Tästä hetkestä heidän "näyttelemisensä" sai alkunsa.

-- Minun kai täytyy saada raivokohtaus, valitti Colin. -- Ei minua
ensinkään haluttaisi, enkä ole nykyään siinä mielentilassa, että voisin
saada aikaan kunnon raivokohtauksen. Enpä tosiaan luule pystyväni enää
siihen. Minä ajattelen alinomaa hauskoja asioita enkä kiusallisia.
Mutta jos vielä puhutaan isälle kirjoittamisesta, niin jotakin minun on
tehtävä.

Hän päätti lopulta ruveta syömään vähemmän, mutta pahaksi onneksi ei
tätä loistavaa ajatusta voitu käytännössä toteuttaa, sillä hän heräsi
joka aamu uskomattoman nälkäisenä, ja hänen sohvansa viereiselle
pöydälle oli katettu aamiainen: kotona leivottua leipää, tuoretta
voita, munia, vattuhilloa ja kuohukermaa. Mary söi aina aamiaista
hänen kanssaan, ja ruokapöydässä istuessaan -- varsinkin jos hopeisen
kannen alla sihisevistä herkullisista liikkiöviipaleista tunki nenään
houkuttelevia tuoksuja -- he silmäilivät toisiaan epätoivoisina.

-- Syödään vielä tämän kerran kaikki loppuun, Mary, Colin tavallisesti
päätti. -- Lähetetään takaisin sitten osa lounaasta ja jätetään
päivällistäkin jonkin verran.

Mutta he eivät koskaan voineet lähettää takaisin mitään, ja kiiltäviksi
kaavitut lautaset ja vadit herättivät keittiöön palatessaan paljon
päänvaivaa.

-- Ollapa kinkkuviipaleet hiukan paksumpia, harmitteli Colin edelleen.
Eikä yksi piirakka henkeä kohden riitä mihinkään.

-- Se riittää kyllä ihmiselle, joka aikoo kuolla, vastasi Mary
kuullessaan tämän ensimmäisen kerran. -- Mutta sille, joka aikoo jäädä
elämään, siinä ei ole tarpeeksi. Toisinaan kun ikkunasta tulvii sisään
noita ihania, raittiita kanervatuulahduksia, tuntuu kuin voisin syödä
vaikka kolme kappaletta.

Sinä aamuna, jolloin Dickon heidän huviteltuaan puutarhassa noin
parisen tuntia katosi ison ruusupensaan taakse ja toi sieltä kaksi
kapeata sankoa, joita tutkittaessa toisen havaittiin sisältävän
sakeata kermansekaista maitoa ja toisen mökissä leivottuja, lämpimiä
rusinakakkuja, syntyi puutarhassa iloisen yllätyksen myrsky. Oli aivan
ihmeellistä, että rouva Sowerby tuli tätä ajatelleeksi. Kylläpä kakut
maistuivat! Entä tuo tuore maito!

-- Hänessä on taikaa juuri kuten Dickonissakin, sanoi Colin. -- Se
neuvoo häntä mitä hänen on tehtävä, kun hän tahtoo ilahduttaa muita.
Hän on taikahenkilö. Sano hänelle, Dickon, että olemme kiitollisia,
ylen kiitollisia. Colin puhui toisinaan mielellään aikaihmisten tavoin.

Tämä oli vain monen samanlaatuisen mieluisan yllätyksen esimakua.
Pian heille kuitenkin valkeni se tosiasia, ettei rouva Sowerbyllä
arvatenkaan ollut varaa tyydyttää kahta ylimääräistä syöjää niiden
neljäntoista lisäksi, joille hänen oli joka päivä hankittava ravintoa.
Niinpä he pyysivät, että hän suostuisi ottamaan heiltä hiukan rahaa
tavaroiden ostoa varten.

Dickon teki sen virkistävän keksinnön, että puiston metsikössä
puutarhan ulkopuolella oli pieni syvennys, johon saattoi rakentaa
kivistä pikku uunin perunain ja munien paistamista varten. Paistetut
munat olivat tätä ennen olleet tuntematonta ylellisyyttä, ja kuumat,
suolan ja tuoreen voin kera nautitut perunat maistuivat kerrassaan
herkullisilta. Perunoita ja munia saattoi ostaa ja syödä vaikka kuinka
monta tuntematta omantunnonvaivoja siitä, että otti ruoan neljäntoista
ihmisen suusta.

Jokaisena kauniina aamuna harjoiteltiin taikaa luumupuun alla, joka
lyhyen kukkimisaikansa päätyttyä muodosti vihreän, tuuhealehväisen
katoksen tuon salaperäisen seuran ylle. Toimituksen päätyttyä
alkoivat aina Colinin kävelyharjoitukset, ja pitkin päivää hän tuon
tuostakin harjoitteli vasta keksimäänsä taitoa. Joka päivä hän tuli
voimakkaammaksi ja pystyi kävelemään varmemmin ja pitemmän matkaa. Ja
joka päivä lujittui hänen uskonsa taikaan -- eikä ihmekään. Tuntiessaan
voimiensa karttuvan hän kokeili jos jollakin tavalla, mutta Dickonilta
hän lopulta sai parhaat ohjeet.

-- Eilen kävin äidin asioilla Thwaitessa ja tapasin Sinisen Lehmän
ravintolan luona Bob Haworthin, kertoi Dickon eräänä aamuna oltuaan
kotvan aikaa poissa. -- Hän on nummen vahvin poika. Hän on kilpapainija
ja hyppää korkeutta paremmin kuin kukaan muu. Hän on monena vuotena
ollut Skotlannissakin kilpailemassa urheilukisoissa. Hän on tuntenut
minut aivan pikkuisesta asti, ja kun hän on hyväluontoinen, niin
minäpä aloin kysellä häneltä kaikenlaista. Ajattelin sinua, Colin,
ja sanoin: "Miten olet saanut lihaksesi tuolla tapaa paisumaan, Bob?
Oletko tehnyt jotakin erikoista tullaksesi noin vahvaksi?" Ja hän
vastasi: "Olenpa niinkin, poikaseni. Thwaitessa oli kerran muuan
näyttelijäseurue, ja siellä eräs vahva mies opetti minulle, miten on
harjoitettava käsivarsia, sääriä ja muita ruumiin lihaksia." Ja minä
kysyin: "Tiedätkö voiko heikkojäseninenkin poika kehittää voimiaan
sillä tapaa?" ja hän vähän nauroi ja kysyi: "Sinäkö se heikkojäseninen
poika olet?" mutta ystävällinen kaveri kun on, hän nousi seisaalleen
ja näytti minulle, ja minä matkin hänen liikkeitään kunnes osasin ne
ulkoa. Colin oli kuunnellut jännittyneenä.

-- Näytätkö ne minulle? hän kysyi.

-- Tietysti, vastasi Dickon nousten seisaalleen. -- Mutta hän sanoi,
että liikkeet pitää alussa tehdä hiljakseen ja olla varovainen, ettei
liiaksi väsy. Välillä on aina levättävä ja vedettävä syvään henkeä eikä
saa harjoitella kovin kiivaasti.

-- Minä olen varovainen, lupasi Colin. -- Näytä!

Dickon astui ruohikolle ja suoritti verkalleen sarjan harkitun
tehokkaita, mutta yksinkertaisia lihasten vahvistusharjoituksia.
Colin tarkkasi häntä silmät selällään. Muutamia niistä hän saattoi
istualtaan itsekin tehdä. Eipä aikaakaan, kun hän jo nousi seisomaan
vahvistuneille jaloilleen ja alkoi hellävaroen harjoitella. Marykin
seurasi esimerkkiä. Nokipekka katseli heitä, tuli hyvin rauhattomaksi
ja lähti lopulta tuskastuneena hyppimään, kun ei voinut tehdä samoja
liikkeitä kuin muut.

Tästä hetkestä alkaen myös nämä harjoitukset kuuluivat päivän
säännöllisiin tehtäviin. Kerta kerralta Colin ja Mary saavuttivat
niissä yhä enemmän kestävyyttä, ja niiden jälkeen heillä oli niin
valtava ruokahalu, että ilman Dickonin koria he olisivat olleet
huutavassa hukassa. Mutta pieni paistinuuni ja rouva Sowerbyn herkut
täyttivät niin hyvin tehtävänsä, että rouva Medlock ja hoitajatar ja
tohtori Craven joutuivat uudelleen ymmälle. Voi olla välinpitämätön
aamiaisen suhteen ja olla halveksivinaan päivällistä, jos on sullonut
vatsansa täyteen paistettuja munia ja perunoita ja mehevästi kuohuvaa
nuorta maitoa ja ohrarieskaa ja leivoksia ja nummen hunajaa ja paksua
kermaa.

-- He eivät syö suorastaan mitään, sanoi hoitajatar. -- He kuolevat
nälkään, ellei heitä saa taivutetuksi nauttimaan enemmän ruokaa.
Katsokaa miltä he näyttävät yhtä kaikki.

-- Niin kyllä, vai vielä katsoa! kiukutteli rouva Medlock. -- Hohhoh,
minä olen aivan kuoliaaksi kiusaantunut heidän tähtensä. He ovat
oikeita vintiöitä, nuo lapset. Milloin palaavat puutarhasta hihat
puhki, milloin nyrpistävät nenäänsä herkuille, joilla keittäjä koettaa
heitä houkutella. Eilenkään he eivät ottaneet edes suupalasen vertaa
haarukkaan tuosta suussa sulavasta kananpaistista -- ja naisparka
tarjosi heille vanukasta, jonka hän oli valmistanut ihka oman
reseptinsä mukaan -- ja takaisin sekin tuotiin. Hän oli pillahtaa
itkuun. Hän pelkää saavansa vielä syyn päälleen, jos ruokahalun puute
vie heidät hautaan.

Tohtori Craven tuli ja silmäili Colinia kauan ja tutkivasti. Hän oli
tavattoman kiusaantuneen näköinen hoitajattaren puhellessa hänen
kanssaan ja näyttäessä hänelle melkein koskematonta aamiaistarjotinta,
jonka hän oli pannut syrjään tohtorille näytettäväksi -- mutta vielä
kiusaantuneemmalta hän näytti käydessään istumaan sohvan viereen ja
tutkiessaan Colinia. Hän oli käynyt Lontoossa asioilla eikä ollut
nähnyt poikaa lähes kahteen viikkoon. Kun nuoret vesat alkavat toipua,
käy paraneminen nopeasti. Colinin hipiästä oli haihtunut vahanväri;
hänen kauniit silmänsä olivat kirkkaat, ja kolot poskissa ja ohimoilla
olivat tasoittuneet. Hänen huulensa olivat täyteläiset ja terveen
punaiset. Kuolemaan tuomitun pojan mallikappaleeksi häntä ei todella
olisi uskonut.

-- Onpa ikävä, ettet syö mitään, sanoi tohtori. -- Ei sellainen kelpaa.
Sinä menetät kaiken mihin olet päässyt -- ja hämmästyttävästi oletkin
lihonut. Jonkin aikaa sitten söit niin vahvasti.

-- Sanoinhan teille, että ruokahaluni oli luonnoton, vastasi Colin.

Mary istui jakkaralla sohvan vieressä ja päästi äkkiä perin merkillisen
äänen, jonka hän koetti tukahduttaa niin rajusti, että oli vähällä
tukehtua.

-- Mikä hätänä? kysyi tohtori Craven kääntyen häneen päin.

Mary muuttui ankaran vakavaksi.

-- Se oli jotakin aivastuksen ja yskän väliltä, hän vastasi nuhtelevan
arvokkaasti, ja se tarttui kurkkuuni.

-- Mutta en voinut pidättää itseäni, hän sanoi jäljestäpäin Colinille.
-- Olin purskahtaa nauruun, kun mieleeni muistui äkkiä viimeinen suuri
perunasi ja kuinka sinä vääntelit suutasi pistäessäsi suuhusi paksun
herkullisen leipäkannikan hilloineen ja kermahyytelöineen.

-- Onko noilla lapsilla jokin salainen keino, jolla he hankkivat ruokaa
itselleen? kysäisi tohtori Craven rouva Medlockilta.

-- Ei heillä voi olla, elleivät he kaiva sitä maasta tai poimi puista,
vastasi rouva Medlock. -- He ovat kaiken päivää ulkona eivätkä näe
muita kuin toisensa. Ja jos he haluavat syödäkseen jotakin muuta kuin
mitä heille tarjotaan, ei heidän tarvitse muuta kuin pyytää.

-- No niin, arveli tohtori Craven, niin kauan kuin ruoatta oleminen ei
haittaa heitä, ei meidän tarvitse olla levottomia. Poikaa ei tuntisi
enää samaksi.

-- Eikä tyttöäkään, tokaisi rouva Medlock. -- Nyt kun hän on lihonut ja
hapan ilme on kadonnut hänen kasvoiltaan, hän on muuttunut suorastaan
kauniiksi. Hänen tukkansa on kasvanut paksuksi ja vahvaksi ja hänen
hipiänsä on ihan kirkas. Miten kiukkuinen pikku otus hän tullessaan
olikaan, ja nyt he yhdessä Colin-herran kanssa nauraa kikattavat kuin
mitkäkin hassut. Ehkäpä heitä lihottaakin juuri se.

-- Ehkäpä, sanoi tohtori Craven. -- Naurakoot vain.



25.

VERHO


Ja salainen puutarha kukoisti kukoistamistaan, ja joka aamu paljastui
uusia ihmeitä. Punarinnan pesässä oli munia ja punarinnan kumppani
hautoi niitä. Alussa se oli hyvin hermostunut, ja punarinta itse
oli ärtyisen varovainen ja piti Maryä ja Colinia tarkasti silmällä.
Jotenkin se tiesi, ettei Dickonia tarvinnut pitää silmällä. Samalla
hetkellä kun sen kirkas musta silmä keksi Dickonin, se tiesi ettei
tämä ollut muukalainen, vaan jonkinlainen nokkaa ja höyheniä vailla
oleva punarinta. Hän osasi puhua punarinnan kieltä. Sitä Dickon
aina puhui punarinnalle; tuo merkillinen mongerrus, jota hän käytti
ihmisolentoja puhutellessaan, ei niin muodoin haitannut vähääkään.
Hänen liikkeensäkin olivat kuten punarinnan. Ne eivät milloinkaan
säikäyttäneet ketään eivätkä olleet niin äkillisiä, että olisivat
näyttäneet vaarallisilta ja uhkaavilta. Dickonia saattoi mikä punarinta
tahansa ymmärtää, hänen läsnäolonsa ei siis tuottanut minkäänlaisia
häiriöitä.

Mutta alussa näytti olevan tarpeellista olla varuillaan noiden
kahden toisen suhteen. Ensinnäkin poikaolento ei tullut puutarhaan
säärillään kävellen. Häntä työnnettiin eteenpäin pyörillä kulkevassa
esineessä, ja hänen ylleen oli heitetty villieläinten nahkoja. Se oli
jo epäilyttävää. Kun hän sitten alkoi nousta seisaalleen ja liikuskella
ympäri, se tapahtui merkillisen tottumattomasti, ja toisten täytyi
näköjään auttaa häntä. Punarinnan oli tapana piiloutua pensaikkoon ja
silmäillä tuota toimitusta levottomana kallistaen päätänsä puolelta
toiselle. Se arveli pojan verkkaisten liikkeiden merkitsevän sitä, että
tämä valmisteli äkillistä hyppäystä kuten kissat. Parin päivän aikana
punarinta pohti ahkerasti tätä seikkaa kumppaninsa kanssa, mutta sitten
se päätti olla ensinkään koskettelematta aihetta, sillä puoliso joutui
niin suuren kauhun valtaan, että punarinta pelkäsi munien saattavan
siitä kärsiä.

Oli sanomattoman suuri huojennus, kun poika alkoi kävellä omin voimin
ja liikuskella sukkelammin. Mutta vielä kauan aikaa -- ainakin
punarinnasta aika tuntui pitkältä -- hän antoi aihetta levottomuuteen.
Hän ei käyttäytynyt toisten ihmisolentojen tavoin. Hän tuntui olevan
hyvin ihastunut kävelemiseen, mutta vähän päästä hän, omituista kyllä,
kävi istumaan tai makaamaan hetkeksi, ja sitten hän aloitti taas
uudelleen, mikä oli hyvin epäilyttävää.

Kotvan kuluttua poika alkoi liikkua puutarhassa kuten muutkin, mutta
näihin aikoihin lapset alkoivat jokainen järjestänsä tehdä jotakin
hyvin tavatonta. Heidän oli tapana seisoa puiden alla liikutellen
käsivarsiansa, sääriään ja päätään tavalla, joka ei ollut kävelemistä,
juoksemista eikä istumistakaan. Joka päivä näitä liikkeitä suoritettiin
vähän päästä, eikä punarinta koskaan pystynyt puolisolleen selittämään,
mitä he tekivät tai yrittivät tehdä. Kun tuo punarinnan kieltä
sujuvasti puhuva poika oli mukana tuossa joukossa, niin tottapa linnut
sentään saattoivat olla huoleti siitä, ettei toimitus ollut vaarallista
laatua.

Kun poika alkoi kävellä ja juoksennella, kuokkia ja kitkeä, vallitsi
pesässä puutarhan nurkassa suuri rauha ja tyytyväisyys. Pelko ja
rauhattomuus kuului menneisyyden huoliin. Hautominen oli nyt hupainen
toimitus, sillä munien tiedettiin olevan hyvässä turvassa. Sattuipa
niinkin, että sateisena päivänä munien äiti oli hiukan ikävissään, kun
lapset eivät tulleet puutarhaan.

Mutta Marylla ja Colinilla ei ollut ikävä, ei edes sateisina päivinä.
Eräänä aamuna, kun satoi kaatamalla ja Colin alkoi tuskaantua sohvalla
loikomiseen, sillä pystyssä oleminen ja liikkuminen olisi ollut perin
varomatonta, iski Maryn päähän loistava ajatus.

-- Nyt kun olen oikea poika, sääreni ja käsivarteni ja koko ruumiini
ovat niin täynnä taikaa, etteivät ne pysy alallaan, oli Colin sanonut.
-- Ne pyrkivät väkisinkin liikkeelle. Tiedätkö, Mary, että herätessäni
aamulla kun kaikki ulkona tuntuu oikein huutavan ilosta, minunkin tekee
mieleni hypähtää vuoteesta ja ruveta huutamaan. Ja arvaathan, mitä
silloin tapahtuisi.

Mary nauraa hihitti.

-- Hoitajatar ja rouva Medlock hyökkäisivät sisään ja luulisivat, että
sinä olet tullut hulluksi ja lähettäisivät noutamaan tohtoria.

Colinkin tirskui. Hän saattoi nähdä heidän kauhistuneet ja ällistyneet
kasvonsa, kun hän seisoisi pystyssä kirkuen täyttä kurkkua.

-- Kunhan isä tulisi kotiin, sanoi hän. -- Tahdon itse kertoa hänelle.
Ajattelen sitä aina -- mutta tällä tapaa emme voi jatkaa enää kauan. En
voi maata alallani ja olla olevinani sairas, enkä sitä paitsi näytäkään
sairaalta. Kunhan vain lakkaisi satamasta.

Silloin Mary sai loistavan päähänpiston.

-- Colin, hän aloitti salamyhkäisesti, tiedätkö kuinka monta huonetta
tässä talossa on?

-- Tuhat luullakseni, vastasi Colin.

-- Täällä on melkein sata huonetta, joissa ei kukaan koskaan käy, sanoi
Mary. -- Ja kerran sateisena päivänä minä kävin katsomassa niitä, kävin
vaikka kuinka monessa huoneessa. Kukaan ei ole koskaan saanut tietää,
vaikka rouva Medlock oli vähällä päästä minun jäljilleni. Tullessani
takaisin eksyin ja jäin seisomaan sinun käytäväsi päähän. Silloin
minä kuulin sinun toisen kerran huutavan. Colin kavahti istualleen
sohvallaan.

-- Sata huonetta, joissa ei kukaan käy, hän huudahti. -- Sehän on yhtä
jännittävää kuin salainen puutarha. Eiköhän lähdetä niitä katsomaan?
Sinä voisit työntää minun tuoliani, eikä kukaan saisi tietää, mihin
olemme menneet?

-- Sitä minä juuri tuuminkin, sanoi Mary. -- Ei kukaan uskaltaisi
seurata meitä. Siellä on käytäviä, joissa voisit juosta. Me voisimme
tehdä tavallisia harjoitusliikkeitämme. Siellä on pieni intialainen
huone, jossa on kaappi täynnä norsunluusta tehtyjä norsuja. Siellä on
huoneita vaikka minkälaisia.

-- Soita kelloa, käski Colin.

Hoitajattaren tullessa sisään Colin antoi määräyksensä.

-- Tuolini on tuotava tänne, hän sanoi. -- Serkkuni ja minä lähdemme
katsomaan sitä osaa rakennusta, joka ei ole käytössä. John saa työntää
minut taulugalleriaan asti, sillä portaissa tarvitaan apua. Sitten
hänen on mentävä tiehensä ja jätettävä meidät rauhaan, kunnes hänet
kutsutaan takaisin.

Sinä aamuna haihtui sadepäivän kammottavuus. Kun palvelija oli
pyöräyttänyt tuolin taulugalleriaan ja käskyä totellen jättänyt lapset
kahden kesken, katsahtivat Colin ja Mary ihastuneina toisiinsa. Niin
pian kuin Mary oli varmistunut siitä, että John todellakin oli mennyt
omalle puolelleen, Colin kapusi alas tuoliltaan.

-- Minäpä alan juosta gallerian toisesta päästä toiseen, hän huudahti,
ja sitten alan hyppiä ja sitten rupeamme tekemään Bob Haworthin
liikkeitä.

Ja kaiken tämän he tekivätkin ja paljon muuta lisäksi. He katselivat
muotokuvia ja löysivät papukaijaa sormiensa päässä pitelevän ruman
pikku tytön, jolla oli vihreä silkkipuku.

-- Nämä kaikki ovat tietenkin olleet sukulaisiani, tuumi Colin. --
Siitä on kulunut pitkä aika, kun he elivät. Tuo papukaijaa pitelevä
on luullakseni joskus maailmassa elänyt isoäitini. Hän muistuttaa
sinua, Mary -- ei sellaisena kuin nyt olet, vaan niin kuin olit tänne
tullessasi. Nyt olet jo paljon lihavampi ja sievempi.

-- Niin olet sinäkin, sanoi Mary, ja molemmat nauroivat.

He menivät intialaiseen huoneeseen ja leikkivät norsunluisilla
elefanteilla. He löysivät sohvatyynystä reiän, missä hiiri oli
asustanut, mutta hiirenpoikaset olivat kasvaneet ja juosseet tiehensä
ja reikä oli tyhjä. He katselivat monia huoneita ja keksivät enemmän
nähtävyyksiä kuin Mary ensimmäisellä vaellusretkellään. He viettivät
aamupäivän ihmeen hupaisesti ja tuntui salaperäiseltä ja jännittävältä,
kun tiesi, että he olivat kuin peninkulmien päässä muista talon
ihmisistä.

-- Olipa hauskaa että tulimme, sanoi Colin. -- En ole koskaan tiennyt
asuvani näin merkillisessä vanhassa talossa. Minä pidän siitä.
Me tulemme tänne jokaisena sadepäivänä. Aina täältä löytyy uusia
merkillisiä komeroita ja esineitä.

Sinä aamuna heidän ruokahalunsa paisui niin suunnattomaksi, että
kun heille tuotiin aamiainen Colinin huoneeseen, kävi kerrassaan
mahdottomaksi lähettää sitä takaisin koskemattomana.

Viedessään tarjottimen alakertaan hoitajatar paiskasi sen keittiön
pöydälle, jotta keittäjä voisi nähdä kiiltäviksi kaavitut vadit ja
lautaset.

-- Katsokaapas! hän puuskahti. -- Tämä talo on täynnä salaperäisyyttä,
ja nuo kaksi lasta ovat sen suurin arvoitus.

-- Jos tätä vielä jatkuu, virkkoi nuori, vahva John-palvelija, täytynee
minun lähteä paikastani, jotteivät lihakseni tekisi tenää. Poika painaa
tänään kaksi kertaa enemmän kuin kuukausi takaperin.

Mary huomasi samana iltapäivänä Colinin huoneessa tapahtuneen jotakin
uutta. Hän oli sen huomannut jo edellisenäkin päivänä, mutta ei ollut
puhunut mitään, koska arveli muutoksen johtuneen sattumasta. Ei hän
tänäänkään puhunut mitään, mutta hän silmäili herkeämättä takanreunan
yläpuolella olevaa kuvaa. Nyt hän saattoi katsella sitä, sillä verho
oli vedetty syrjään. Siinä oli se muutos, jonka hän oli huomannut.

-- Tiedän mitä toivot minun sanovan sinulle, huomautti Colin, kun Mary
oli istunut kuvaa katselemassa parin minuutin ajan. -- Minä tiedän
aina, milloin toivot minun sanovan sinulle jotakin. Sinä mietit, miksi
verho on vedetty syrjään. Minä aion pitää sen auki.

-- Miksi? kysyi Mary.

-- Koska minusta ei enää ole kiusallista nähdä hänen nauravan. Kaksi
yötä sitten, kun oli kirkas kuutamo, minä heräsin, ja minusta tuntui
kuin taika olisi täyttänyt huoneen ja tehnyt kaiken niin loistavaksi,
etten voinut maata alallani. Nousin vuoteestani ja katselin ikkunasta.
Huone oli ihan valoisa ja kuvan verholla hyppeli kuutamotäplä ja
siitä juolahti mieleeni vetää verhoa. Äiti katseli suoraan minuun,
ja hän hymyili ihan kuin mielissään siitä, että minä seisoin siinä.
Siksi minusta on hauska katsella häntä. Minä tahdon aina nähdä hänen
hymyilevän tuolla tapaa. Ehkäpä hän on ollut jonkinlainen taikahenkilö.

-- Nyt olet niin hänen näköisensä, sanoi Mary, että välistä luulen
sinua hänen hengekseen, joka on muuttunut pojaksi.

Tämä ajatus teki valtavan vaikutuksen Coliniin. Hän mietti hetken ja
vastasi sitten verkalleen.

-- Jos minä olisin hänen henkensä, niin isä rakastaisi minua.

-- Olisitko hyvilläsi, jos hän rakastaisi sinua? tiedusteli Mary.

-- Olen ollut niin katkera siitä, ettei hän rakasta minua. Jos hän
alkaisi minua rakastaa, niin puhuisin varmaan hänelle taiasta. Hänen
mielensä kävisi siitä iloisemmaksi.



26.

"ÄITI!"


Heidän luottamuksensa taikaan tuli pysyväksi. Aamun loitsusanojen
jälkeen Colin piti heille joskus esitelmän taiasta.

-- Minusta on hyvä pitää esitelmiä, hän selitti, sillä kun isoksi
tultuani teen suuria tieteellisiä keksintöjä, minun on pakko puhua
niistä, ja siksi on hyvä harjoitella. Mutta en minä vielä osaa puhua
niin pitkään kuin pitäisi, enkä voisikaan, sillä Ben Weatherstaff
luulisi taas olevansa kirkossa ja nukahtaisi.

-- Parasta esitelmien pidossa on se, virkkoi Ben, että joku miekkonen
voi nousta seisomaan ja laverrella mitä ikinä haluaa eivätkä toiset
poloiset voi sanoa siihen mitään. Tekisipä minunkin mieleni joskus
pitää esitelmiä.

Mutta Colinin luennoidessa puun alla vanha Ben tarkasteli häntä kaiken
aikaa ihailevin, arvostelevin silmin. Luento ei kiinnostanut häntä niin
paljon kuin esitelmöitsijän sääret, jotka näyttivät päivä päivältä
käyvän suoremmiksi ja vahvemmiksi, poikamainen taakse viskattu pää,
pyöristyneet posket ja silmät, joissa oli alkanut välkkyä hohde, joka
palautti ukon mieleen erään toisen silmäparin.

-- Mitä sinä mietit, Ben Weatherstaff? kysäisi Colin, jonka Benin
hartaat katseet toisinaan saivat siihen luuloon, että esitelmä oli
tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

-- Sitä minä tässä mietin, vastasi Ben, että tällä viikolla on painosi
lisääntynyt kolme tai neljä naulaa, siitä uskallan lyödä vaikka vetoa.
Katselin tässä juuri pohkeitasi ja hartioitasi. Tekisipä mieleni
keikauttaa poika vaa'an päälle.

-- Taika sen on tehnyt ja -- ja rouva Sowerbyn maito ja pullat ja muut
herkut, sanoi Colin. -- Tieteellinen keksintöni on onnistunut, näetkös.

Sinä aamuna Dickon myöhästyi luennolta. Perille tullessaan hän punoitti
kovasti juoksemisesta, ja hänen lystikkäät silmänsä vilkkuivat
tavallista kirkkaampina. Sateen jälkeen oli paljon kitkemistä, ja
niinpä ryhdyttiinkin heti työhön. Rikkaruohot kostuivat sateesta yhtä
paljon kuin kukatkin, ja maasta työntyi ilmoille hentoja ruohonvarsia
ja sirkkalehtiä, jotka oli nyhdettävä pois, ennen kuin juuret pääsivät
varttumaan. Colin oli näihin aikoihin jo yhtä reipas kitkijä kuin
muutkin, ja kitkiessään hän osasi luennoidakin.

-- Taika vaikuttaa parhaiten juuri työssä ollessamme, sanoi hän sinä
aamuna. -- Sen tuntee luissa ja lihaksissa. Luita ja lihaksia aion
tutkia kirjoista, mutta taiasta aion itse kirjoittaa kirjan. Minä jo
mietin, mitä panen siihen, ja teen kaiken aikaa huomioita.

Kotvan kuluttua hän laski kädestään rikkaruohoharansa ja nousi
seisomaan. Hän oikaisi selkänsä niin suoraksi kuin saattoi ja levitteli
innostuneena käsivarsiaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen omituiset
silmänsä laajenivat ilosta. Jokin seikka näytti hänelle selvinneen
sillä hetkellä.

-- Mary, Dickon, hän huudahti. -- Katsokaapa minua!

He herkesivät kitkemästä ja katsoivat häntä.

-- Muistatteko sitä ensimmäistä aamua, jolloin toitte minut tänne? hän
kysäisi.

Dickon tarkasteli häntä hyvin tiukasti.

-- Tottahan toki, hän vastasi.

Marykin katseli häntä hievahtamatta, mutta ei virkkanut mitään.

-- Juuri tällä hetkellä, jatkoi Colin, aivan äkkiä muistin sen itsekin
-- kun minä katselin rikkaruohoja kitkevää kättäni, ja minun täytyi
nousta pystyyn nähdäkseni, onko se totta. Ja totta se on! Minä olen
terve -- olen terve!

Hän oli kyllä tiennyt sen jo aikaisemmin, hän oli toivonut ja
mietiskellyt sitä, mutta juuri tällä hetkellä tuo totuus syöksähti
häneen -- jonkinlaisena varmuuden riemastuksena, ja tunne oli niin
voimakas, ettei hän voinut olla huutamatta sitä julki.

-- Minä elän ikuisesti ja ikuisesti ja ikuisesti! hän huudahti
juhlallisesti. -- Minä keksin tuhannen tuhatta seikkaa. Minä teen
keksintöjä ihmisistä ja eläimistä ja kaikesta, mikä kasvaa -- niin kuin
Dickon -- enkä koskaan lakkaa harjoittamasta taikaa. Minä olen terve!
Tahtoisin huutaa jotain -- jotain kiitollista ja riemukasta.

Ben Weatherstaff, joka oli uurastanut ruusupensaan juurella, vilkaisi
häneen.

-- Voisithan veisata kiitosvirren, hän murahti kuivaan tapaansa. Hän ei
tehnyt ehdotustaan erikoisen hurskaassa mielessä, sillä hän ei ollut
mikään virsienlaulaja.

-- Minkälaisen? huudahti Colin.

-- Dickon veisaa sen sinulle, sanoi Ben Weatherstaff.

Dickon myhäili leveää, ymmärtävää eläintenkesyttäjänhymyään.

-- Kirkossa sitä veisataan, hän sanoi. -- Äiti kyllä uskoo, että
leivoset laulavat sitä joka aamu herätessään.

-- Silloin se mahtaa olla kaunis virsi, vastasi Colin. -- En ole
koskaan ollut kirkossa. Olen aina ollut sairas. Veisaa, Dickon!
Tahtoisin kuulla.

Dickon suhtautui kehotukseen tyynesti ja hämilleen joutumatta. Hän
käsitti Colinin tunteet paremmin kuin tämä itse. Hän otti lakin
päästään ja silmäili ympärilleen yhä myhäillen.

-- Sinun on otettava lakki päästäsi, hän sanoi Colinille. -- Ja niin
sinunkin, Ben, ja sinun on noustava seisomaan.

Colin sieppasi lakin päästään, ja aurinko paistoi lämpimästi hänen
tuuhealle tukalleen. Ben Weatherstaff kömpi seisomaan ja paljasti
päänsä hänkin hiukan nolostuneena ja yrmeän näköisenä käsittämättä
oikein, miksi tämmöiseen eriskummaiseen hommaan oli ryhdyttävä.

Dickon seisoi puiden ja ruusupensaiden keskellä ja alkoi veisata
yksinkertaisesti ja vähääkään ujostelematta vahvalla heleällä äänellään:

    -- Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa:
    Hän on ratki hyvä. Elämän lähde on Hän sangen syvä
    on Hän sangen syvä. Hänestä vuotaa lahja enentyvä.
    Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa.

Virren päätyttyä näytti Colin miettiväiseltä.

-- Se on hyvin kaunis virsi, hän sanoi. -- Minä pidän siitä. Ehkä siinä
tarkoitetaan juuri samaa, mitä minäkin tarkoitan, kun minua haluttaa
huutaa ääneen, että olen kiitollinen taialle. Hän vaikeni ja näytti
neuvottomalta. -- Ehkä molemmat ovatkin sama asia. Miten me voisimme
tarkalleen tietää sen oikean nimen? Veisaa se kerran vielä, Dickon.
Meidänkin pitää koettaa, Mary. Minäkin haluan veisata sitä. Se on minun
oma virteni. Miten se alkaa? "Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa!"

Ja he veisasivat virren uudelleen. Mary ja Colin korottivat äänensä
niin sointuvaksi kuin saattoivat, ja Dickonin ääni kohosi ylinnä
voimakkaana ja kauniina. Toista säettä veisattaessa Ben Weatherstaff
karaisi kurkkuansa rykäisten, kolmatta aloitettaessa hän yhtyi siihen
niin rajusti kuin olisi ollut vihoissaan, ja kun viimeinen sana oli
saatu veisatuksi, Mary huomasi vanhan Benin kasvoilla saman ilmeen kuin
silloin, kun hänelle selvisi, ettei Colin ollutkaan rampa -- hänen
leukapielensä vapisivat ja hän räpytteli silmiään ja tuijotti, ja hänen
vanhat, koviksi ahavoituneet kasvonsa olivat märät.

-- Ennen virrenveisuu oli minusta joutavaa, hän sanoi käheästi, mutta
eipä tiedä, vaikka vielä mieltyisin siihen. Olet varmasti pulskistunut
viisi naulaa tällä viikolla, nuori herra, olet vainenkin.

Colinin huomio oli kääntynyt puutarhan perälle, ja hänen kasvoilleen
kohosi säikähtynyt ilme.

-- Kuka tänne tulee? hän huudahti äkkiä. -- Kuka tuo on?

Heidän veisatessaan viimeistä säettä oli murattimuurin ovi työntynyt
hiljalleen auki ja eräs nainen astui sisään. Hän jäi seisomaan
paikalleen kuunnellen ja katsellen heitä. Vihreä muratti taustanaan,
puiden lomitse pilkistävien auringonsäteitten hypellessä hänen
sinisellä viitallaan hän muistutti lempeine silmineen, verevine,
hymyilevine kasvoineen jotakin Colinin kuvakirjan hienosti väritettyä
kuvaa. Hänen silmänsä olivat ihmeen hellät, ne näyttivät sulkevan
katseeseensa heidät kaikki ja "elukat" ja jokaisen kukkivan kukan.
Vaikka hän ilmestyi niin odottamatta, ei heistä yksikään pahastunut
hänen tulostaan. Dickonin silmät tuikkivat.

-- Äitihän se on -- niin onkin! hän huudahti lähtien juoksemaan poikki
ruohikon.

Colinkin alkoi lähestyä vierasta ja Mary seurasi häntä. Kumpikin tunsi
sydämensä lyövän kiivaammin.

-- Se on äiti! sanoi Dickon uudelleen, kun he kohtasivat toisensa
puolitiessä. -- Tiesin teidän haluavan nähdä hänet, ja siksi kerroin
hänelle, missä ovi on.

Colin ojensi kätensä kuninkaallisen mahtavasti ja kuitenkin ujosti ja
punastuen, mutta hänen silmänsä oikein ahmivat "äitiä".

-- Jo silloin kun olin sairas, halusin nähdä teidät, hän virkkoi,
teidät ja Dickonin ja salaisen puutarhan. En ole koskaan ennen halunnut
nähdä ketään tai mitään.

Susan Sowerbyn kasvot muuttuivat äkkiä, kun hänen silmänsä kiintyivät
Colinin kohotettuihin kasvoihin. Puna levisi hänen kasvoilleen,
suupielet värähtivät, ja hänen silmiinsä kohosi ikään kuin sumua.

-- Voi sinua, poikaseni! puhkesi hän ääni väristen puhumaan.

Hän sanoi poikaseni, aivan kuin hän olisi puhunut Dickonille. Colin
piti siitä.

-- Oletteko hämmästynyt, kun näette minut niin terveenä? hän kysyi.

Rouva Sowerby laski kätensä hänen olalleen ja hymyili kosteuden pois
silmistään.

-- Olen, hän virkkoi. -- Mutta sinä olet niin äitisi näköinen, että
sydän hypähti rinnassani.

-- Luuletteko, sanoi Colin hiukan kömpelösti, että se auttaa isää
pitämään minusta?

-- Tottahan toki, poikaseni, vastasi Dickonin äiti sivellen lempeästi
hänen olkapäitänsä. -- Hänen on tultava kotiin -- kotiin hänen on
tultava.

-- Susan Sowerby, sanoi Ben Weatherstaff astuen lähemmäksi. -- Katsopas
tuon pojan sääriä. Mitäs sanot? Kaksi kuukautta sitten ne olivat hoikat
kuin paistinvartaat -- ja näivettyneet ja heikot. Katsopas nyt niitä!

Susan Sowerby nauroi hauskaa nauruansa.

-- Vähän ajan kuluttua niistä tulee oikein vahvan ja pulskan pojan
sääret, hän sanoi. -- Annas kun tätä menoa yhä jatkuu, kun yhä edelleen
leikitään ja tehdään työtä puutarhassa, syödään vahvasti ja juodaan
aika tavalla tuoretta maitoa, niin ei koko Yorkshiressä ole komeampia
sääriä, Jumalan kiitos.

Hän laski kätensä Maryn hartioille ja tutkisteli hänen pieniä kasvojaan
äidilliseen tapaansa.

-- Entä sinä sitten? hän virkkoi. -- Niinhän sinä kasvat kuin meidän
Lisabeth Ellen. Sinäkin taidat olla äitisi näköinen. Meidän Martha
kertoi rouva Medlockin kuulleen, että hän oli kaunis. Sinusta tulee
kuin ruusu, jahka kasvat suureksi, pikku tyttöseni.

Tullessaan kotiin vapaapäivänään ja kuvaillessaan rumaa, väritöntä
intialaista lasta Martha oli tosin tuhahtanut, ettei hän luottanut
rouva Medlockin tietoihin tipan tippaa. -- Eihän kenenkään
järki-ihmisen päähän mene, että tuollaisen pienen kummituksen äiti
olisi ollut kaunis ihminen, hän oli sanonut. Mutta sen Susan Sowerby
piti omana tietonaan.

Mary ei ollut kerinnyt kiinnittää paljonkaan huomiota ulkonäköönsä.
Hän tiesi vain olevansa nyt toisen näköinen ja lihavampi kuin ennen ja
totesi tukkansa kasvaneen vahvasti sekä pituutta että paksuutta. Mutta
hän muisti, kuinka hauskaa oli ollut ennen aikaan katsella memsahibia,
ja siksi hän oli mielissään kuullessaan sanottavan, että hänestä ehkä
joskus tulee äitinsä näköinen.

Lapset kuljettivat Susan Sowerbyta ympäri puutarhan; hänelle kerrottiin
juurta jaksain sen tarina ja näytettiin jokainen eloon vironnut pensas
ja puu. Colin ja Mary astelivat hänen molemmilla sivuillaan. He eivät
irrottaneet silmiään hänen punakoista, leppoisista kasvoistaan, hänen
vieressään tuntui lämpimältä ja turvalliselta. Hän näytti ymmärtävän
heitä niin kuin Dickon ymmärsi "elukoitaan". Hän kumartui katselemaan
kukkia ja puhui niistä kuten lapsistaan. Nokipekka seurasi häntä
vaakkuen kerran tai pari ja lensi viimein hänen olkapäälleen.

Lopuksi Dickonin äidille kerrottiin taian ihmeistä.

-- Uskotteko taikaan? kysyi Colin selitettyään hänelle Intian
fakiireista. -- Uskottehan toki?

-- Uskonhan minä, poikaseni, vastasi hän. -- Sellaista nimitystä en
tosin tunne, mutta eihän nimi tässä suuria merkitse. Sillä taitaa
olla oma nimensä Ranskassa ja oma nimensä Saksassa. Sama mahti, joka
saa siemenet itämään ja auringon paistamaan, teki sinutkin terveeksi
pojaksi. Vähät siitä, miksi me sitä nimitämme, ei se ole meidän
vaivaisten kaltainen. Suuri Hyvä Henki ei pahastu moisesta, ei toki.
Älä sinä kuuna päivänä lakkaa uskomasta Suureen Hyvään Henkeen, sillä
maailma on täynnä sitä -- nimittäkööt sitten ihmiset sitä miksi
haluavat. Te lauloitte juuri sen kunniaksi, kun minä tulin puutarhaan.

-- Minä olin iloinen, sanoi Colin luoden häneen kauniit, omituiset
silmänsä. -- Äkkiä tunsin kuinka toisenlainen nyt olin -- miten
voimakkaat sääreni ja käsivarteni, nähkääs -- ja kuinka minä saatoin
kuokkia ja seisoa -- ja niin minä hypähdin pystyyn ja halusin huutaa
jollekin, joka kuuntelee.

-- Kyllä taika kuunteli, kun kiitosvirttä veisattiin. Olisi se
kuunnellut muutakin laulua. Ilo oli tärkeintä. Voi sinua, poikaseni
-- eihän Ilon Antaja välitä mitään nimistä. Ja hän siveli uudelleen
hyväillen pojan olkapäätä.

Hän oli tuonut korissa suurenmoisen juhla-aterian, ja kun heille tuli
nälkä, Dickon nouti sen piilopaikasta. Äiti kävi istumaan heidän
kanssaan puun alle katsellen heidän syömistään ja nauraen mielissään
heidän ruokahalulleen. Hän oli täynnä veitikkamaisuutta ja huvitti
heitä jos jonkinlaisilla hullunkurisilla jutuilla. Hän kertoi heille
yorkshirelaistarinoita ja opetti heille uusia murresanoja. Hän nauroi
aivan katketakseen, kun he kuvailivat hänelle, miten vaikeaksi oli
käynyt ajan pitkään teeskennellä, että Colin oli yhä parantumaton
sairas.

-- Yhdessä ollessamme me melkein kaiken aikaa nauramme, näettekös,
selitteli Colin. -- Eikä se ole ollenkaan sairaiden tapaista. Me
koetamme pidättää nauruamme, mutta silloin me tyrskimme, ja se on
kaikkein pahinta.

-- Hyvänen aika sentään, kyllä saattekin olla kekseliäitä, sanoi Susan
Sowerby. -- Mutta ei sinun enää kauan tarvitse näytellä. Herra Cravenin
on tultava kotiin.

-- Luuletteko hänen tulevan? kysyi Colin. -- Miksi?

Susan Sowerby naureskeli hiljakseen.

-- Taitaisipa sydämesi aivan haljeta mielipahasta, jos hän pääsisi
asian perille, ennen kuin itse kerkeäisit ilmoittaa sen hänelle omalla
tavallasi, hän sanoi. -- Olet kai yökausia maannut valveilla ja
miettinyt sitä.

-- En siedä ajatellakaan, että joku muu kertoisi sen hänelle, vastasi
Colin. -- Joka päivä minulla on erilainen suunnitelma. Nyt juuri
tahtoisin juosta hänen huoneeseensa.

-- Siitäpä tulisi hänelle aimo hätkähdys, tuumi Susan Sowerby. --
Tahtoisinpa minäkin nähdä hänen kasvonsa, poikaseni. Tahtoisin
totisesti! Hänen on tultava kotiin -- välttämättä.

Puheltiin vielä paljon kaikenmoista, varsinkin pohdittiin mökkiin
suunniteltua retkeä. Päätettiin ajaa poikki nummen ja syödä päivällistä
ulkoilmassa kanervikossa. Mary ja Colin saisivat nähdä mökin
kaksitoista lasta ja Dickonin puutarhan ja lähtisivät kotimatkalle
vasta sitten, kun alkaisivat väsyä.

Viimein oli Susan Sowerbyn lähdettävä taloon rouva Medlockia
tervehtimään. Colininkin oli jo aika kömpiä pyörätuoliinsa joutuakseen
kotiin. Mutta ennen sitä hän asettui seisomaan Susanin eteen silmäillen
häntä puolittain ujosti, mutta siitä huolimatta ihailevasti. Äkkiä
hän sieppasi kiinni Susanin sinisen viitan liepeestä ja piteli sitä
kädessään.

-- Teitä -- juuri teitä minä olen kaivannut, hän sanoi. -- Kunpa te
olisitte minun äitini niin kuin Dickonin.

Susan Sowerby kumartui samassa hänen puoleensa vetäen hänet lämpimillä
käsivarsillaan povelleen sinisen viitan alle -- kuin hän olisi ollut
Dickonin veli. Sumuverho laskeutui hänen silmilleen.

-- Voi sinua, poikaseni! hän kuiskasi. -- Oma äitisi on varmaan tässä
puutarhassa, sen uskon. Hän ei voisi olla tulematta tänne. Isäsi täytyy
tulla kotiin luoksesi -- hänen täytyy!



27.

PUUTARHASSA


Maailman alusta alkaen on jokaisella vuosisadalla keksitty kaikenmoista
ihmeellistä. Viime vuosisadalla keksittiin enemmän hämmästyttäviä
seikkoja kuin millään edellisellä vuosisadalla. Nykyisellä vuosisadalla
tullaan saattamaan päivänvaloon satoja seikkoja, jotka ovat vieläkin
ihmeellisempiä. Ensin ihmiset eivät ota uskoakseen, että jokin
kummallinen, uusi seikka on mahdollinen, sitten he alkavat toivoa, että
se on saavutettavissa, sitten he näkevät, että se onkin mahdollinen,
sitten se toteutetaan, ja silloin koko maailma ihmettelee, kuinka sitä
ei osattu toteuttaa vuosisatoja sitten. Viime vuosisadan kuluessa
päästiin muun muassa selville siitä, että ajatukset -- pelkät ajatukset
-- ovat yhtä voimakkaita kuin sähköparistot -- yhtä hyviä ihmiselle
kuin päivänvalo tai yhtä pahoja kuin myrkky. Yhtä vaarallista on
sallia lamauttavan tai huonon ajatuksen tulla mieleen kuin päästää
tulirokkosiemen ruumiiseensa. Jos sen antaa jäädä sinne, saattaa käydä,
ettei siitä pääse eroon koko elinaikanaan.

Niin kauan kuin Maryn mieli oli täynnä pelkkää happamuutta ja
kiukkuisia ajatuksia ihmisistä, niin kauan kuin hän ei ollut mistään
huvittunut eikä pitänyt mistään, niin kauan hän oli keltanaamainen,
sairaalloinen, kärttyisä ja onneton lapsi. Mutta olosuhteet olivat
hyvin suopeat hänelle, vaikka hän ei itse sitä tiennyt. Punarinta
ja nummen mökki, vanha, merkillinen, muriseva puutarhuri ja pieni
yorkshirelainen palvelustyttö, kevät ja päivä päivältä eloon elpyvä
salainen puutarha sekä lopuksi nummen poika "elukkoineen" askarruttivat
niin hänen mieltään, ettei siinä enää ollut sijaa nyrpeille
ajatuksille, jotka vaikuttivat haitallisesti hänen maksaansa ja
ruoansulatukseensa tehden hänet keltaiseksi ja haluttomaksi.

Niin kauan kuin Colin huoneeseensa sulkeutuneena hautoi mielessään
vain omia vaivojaan, pelkoaan, heikkouttaan ja ihmisvihaansa ja mietti
kyttyrää ja varhaista kuolemaa, oli hän hysteerinen, puolihullu pikku
erakko, joka ei tiennyt mitään auringosta eikä keväästä eikä sitäkään,
että hän saattaisi tulla terveeksi ja seisoa omilla jaloillaan, jos
vain koettaisi. Kun uudet, kauniit ajatukset alkoivat työntää syrjään
entisiä vastenmielisiä ajatuksia, alkoi elämä palata takaisin häneen,
veri virtasi terveenä suonissa ja hän tunsi voimainsa karttumistaan
karttuvan.

Sillä välin kun salainen puutarha oli elpymässä eloon ja kaksi lasta
sen keralla, harhaili muuan mies kaukaisilla seuduilla, Norjan
vuonoilla ja Sveitsin laaksoissa ja vuoristoissa. Kymmenen vuotta tämä
mies oli lakkaamatta hautonut mielessään synkkiä, sielua raastavia
ajatuksia. Hän ei ollut miehekäs; hän ei ollut milloinkaan koettanut
karkottaa niitä. Hän oli kuljeskellut sinisten järvien rannoilla niitä
miettien; hän oli levännyt vuorten kupeilla tummansinisen kukkapeitteen
keskellä ja hengittänyt tuoksuvaa ilmaa niitä miettien.

Kauhistava suru oli vyörynyt hänen ylleen murskaten hänen onnensa,
ja hän oli avannut sielunsa pimeydelle ja estänyt itsepintaisesti
pienintäkin valonpilkettä pujahtamasta sinne. Hän oli unohtanut kotinsa
ja velvollisuutensa. Kun hän matkusteli, häntä ympäröi sellainen
pimeydenkehä, että hän tuntui jo pelkällä kolkolla olemuksellaan
myrkyttävän ilman toisilta ihmisiltä. Vieraat pitivät häntä joko
hulluna tai ihmisenä, jolla oli salainen rikos omallatunnollaan. Hän
oli pitkä, kyttyräselkäinen mies, ja hänen kasvonsa olivat kolkot,
uurteisiin vääntyneet. Hotelliluetteloihin hän merkitsi aina nimekseen:
"Archibald Craven, Misselthwaite Manor, Yorkshire, Englanti."

Sen jälkeen kun hän oli puhunut Maryn kanssa huoneessaan ja luvannut
hänelle "palasen maata", hän oli matkustellut maita mantereita. Hän oli
käynyt Euroopan ihanimmilla seuduilla, vaikkei viipynyt missään paria
päivää kauemmin. Hän oli valinnut hiljaisimmat ja kaukaisimmat seudut.
Hän oli ollut pilviä tavoittelevien vuorten kukkuloilla ja sieltä
katsellut alas toisille vuorille auringon noustessa ja valaessa niille
hohdetta, kuin maailma olisi juuri syntymässä.

Mutta valo ei milloinkaan tuntunut saavuttavan häntä itseään ennen
kuin eräänä päivänä, jolloin hän hämmästyksekseen huomasi oudon seikan
tapahtuneen ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Hän on ihmeen
ihanassa laaksossa Itävallan Tyrolissa. Hän oli kulkenut pitkän
taipaleen, mutta hänen sielunsa oli yhä varjossa. Mutta lopulta
hän oli väsyneenä laskeutunut levähtämään sammalpeitteelle puron
rannalle. Puro oli kirkas ja pieni ja kierteli hilpeänä eteenpäin
pitkin kapeata uomaansa läpi kimaltavan, kostean ruohikon. Toisinaan
kuului kuin matalaa naurua, kun se pulpahteli yli kivien tai porisi
niiden ympärillä. Hän näki lintujen tulevan sen rannalle, kostuttavan
päätään siitä juodessaan ja sitten taas levittävän siipensä ja lentävän
tiehensä. Virran vieno ääni sai hiljaisuuden ikään kuin syvenemään,
vaikka se oli kuin elollinen olento. Laakso oli hyvin, hyvin hiljainen.

Istuessaan katselemassa kirkasta, juoksevaa vettä Archibald Craven
tunsi vähitellen mielensä ja ruumiinsa vaimentuvan lepoon, tuudittuvan
hiljaiseksi kuin itse laakso. Hän luuli jo vaipuvansa nukuksiin, mutta
niin ei käynyt. Hän istui tuijottamassa aurinkoa heijastelevaa vettä,
ja hänen silmänsä avautuivat näkemään mitä sen rannoilla kasvoi.

Aivan lähellä virtaa, melkein kostuttaen lehtiään sen veteen, helotti
kimppu sinisiä lemmikkejä, ja hän huomasi katselevansa niitä samalla
tavalla kuin vuosia takaperin. Hänen mielensä oikein heltyi, kun hän
ajatteli, miten herttaisia ne olivat ihmeteltävässä sinessään, nuo
sadat pikku kukat. Ja verkalleen, hiljakseen, tämä yksinkertainen
ajatus täytti hänen mielensä -- ja työnsi sieltä toiset ajatukset
syrjään. Oli ikään kuin suloinen, kirkas kevätvesi olisi alkanut
paisua likalätäköissä ja paisunut paisumistaan, kunnes se lopulta
pyyhkäisi tiehensä samean veden. Mutta tästä hän ei tietenkään ollut
itse selvillä. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän istui vienoon pehmeään
sineen tuijottaen, mutta viimein hän liikahti ikään kuin unesta
heräten ja nousi hitaasti seisoalleen hengähtäen ihmeissään syvään ja
vapautuneena.

-- Mitä tämä merkitsee? hän sanoi miltei kuiskaamalla pyyhkäisten
kädellään otsaansa. -- Tuntuu melkein kuin -- olisin elossa!

En tunne tarpeeksi hyvin salattujen asioiden ihmeellisyyttä kyetäkseni
selittämään, miten tämä oli tapahtunut hänelle. Itse hän ei ensinkään
sitä käsittänyt, mutta hän muisti tämän merkillisen hetken kuukausia
myöhemmin, kun hän oli jälleen Misselthwaitessa ja sattumalta sai
tietää, että juuri samana päivänä Colin oli huutanut ääneen salaiseen
puutarhaan tullessaan:

-- Minä aion elää ikuisesti, ikuisesti, ikuisesti!

Tuo outo rauhallisuus pysyi hänessä kaiken iltaa, ja hän nukkui
tasaista virkistävää unta. Mutta kauan ei sitä kestänyt. Seuraavan
illan tullessa hän oli avannut ovet selkoselälleen pimeille
ajatuksilleen, ja ne olivat karanneet ryntäämällä takaisin. Hän lähti
laaksosta ja jatkoi kuljeskelemistaan. Mutta joskus kului minuutteja --
toisinaan puolituntisiakin -- jolloin käsittämättömästä syystä taakka
tuntui jälleen vierivän hänen hartioiltaan ja hän tiesi olevansa elävä
ihminen eikä kuollut. Hiljakseen -- hiljakseen -- hän oli elpymässä
eloon kuten puutarhakin.

Kultaisen kesän vaihtuessa syvempään syksynkultaan hän lähti
Comojärvelle. Hän vietti päivänsä järvellä tai tallasi kukkuloiden
pehmeätä vihantaa, kunnes oli niin väsyksissä, että häntä rupesi
nukuttamaan. Näihin aikoihin hän oli alkanut nukkua paremmin, ja unet
olivat lakanneet olemasta hänen kauhunsa.

-- Ehkäpä ruumiini alkaa voimistua, hän arveli.

Se alkoi voimistua, mutta hänen sielunsa alkoi myös verkalleen
elpyä. Hänen ajatuksensa eksyivät usein Misselthwaiteen ja hän
rupesi tuumimaan kotiin lähtöä. Silloin tällöin hän myös hämärästi
muisteli poikaansa ja tutkisteli itseltään, miltä tuntuisi taas
seisoa pylväsvuoteen vieressä katselemassa nukkuvan teräväpiirteisiä,
norsunluunvärisiä pikku kasvoja ja umpeenpainuneita silmiä, jotka
mustat ripset saivat näyttämään niin hämmästyttäviltä. Häntä pelotti
ajatella sitä.

Eräänä päivänä hän oli harhaillut niin etäälle, että kuu kumotti
korkealla ja pyöreänä hänen palatessaan ja koko maailma oli sinertävien
ja hopeisten varjojen peitossa. Hiljaisuus järvellä, rannoilla ja
metsässä oli niin ihmeellinen, ettei hän mennytkään huvilaan, missä
hän asui. Hän astui pienelle, veden sopukassa olevalle kaareutuvalle
penkereelle ja vaipui istumaan hengittäen yön monia taivaallisia
tuoksuja. Hän tunsi tuon oudon rauhan uudelleen hiipivän itseensä ja
yhä syventyvän, kunnes hän nukahti siihen.

Hän ei ollut selvillä siitä, milloin hän nukahti ja milloin hänen
unensa alkoi; se oli niin elävä, ettei se hänen mielestään unta
ollutkaan. Myöhemmin hän muisti, miten virkeästi valveilla hän oli
luullut olevansa kaiken aikaa. Istuessaan hengittämässä syyskesän
ruusujen tuoksuja ja kuunnellessaan vetten loiskintaa jalkainsa
juuressa hän oli erottavinaan äänen, joka kutsui häntä nimeltä. Se oli
suloinen, kirkas, onnellinen ääni. Se tuli hyvin etäältä, mutta hän
kuuli sen niin selvästi kuin se olisi ollut hänen vieressään.

-- Archie! Archie! Archie! puhui ääni, ja sitten uudelleen entistä
suloisemmin ja selvemmin: -- Archie! Archie!

Hän luuli hypähtävänsä pystyyn olematta vähääkään hämmästynyt.

Ääni oli niin elävä ja tuntui aivan luonnolliselta kuulla sen puhuvan.

-- Lilias! Lilias! hän vastasi. -- Lilias, missä olet?

-- Puutarhassa, kuului vastaus kuin kultahuilusta. -- Puutarhassa!

Ja samassa hänen unensa katkesi. Mutta hän ei herännyt. Sikeästi ja
suloisesti hän nukkui koko ihanan yön. Kun hän lopultakin heräsi, oli
jo loistava aamu ja eräs palvelija seisoi hänen edessään tuijottaen
häneen. Hän oli italialainen ja tottunut, kuten kaikki huvilan
palvelijat, muukalaisen isäntänsä päähänpistoihin. Ei heistä yksikään
milloinkaan tietänyt, milloin hän menisi ulos tai tulisi kotiin
tai missä häntä haluttaisi nukkua, harhailisiko hän puutarhassa
vai makaisiko järvellä veneen pohjalla kaiken yötä. Mies piteli
hopeatarjotinta, jossa oli muutamia kirjeitä, ja odotti rauhallisesti,
että herra Craven ottaisi ne. Hänen mentyään herra Craven istui parisen
minuuttia pidellen niitä kädessään ja katsellen järvelle. Hänet valtasi
jälleen tuo outo rauha. Hän muisteli untansa, ihmeellistä, elävää
untansa.

-- Puutarhassa! hän sanoi itsekseen ihmetellen. -- Puutarhassa! Mutta
ovi on lukittu ja avain on syvälle haudattu.

Kun hän pari minuuttia myöhemmin silmäili kirjeitään, hän huomasi,
että päällimmäinen oli englantilainen ja Yorkshiresta tullut. Osoite
oli kirjoitettu harjaantumattomalla naisen käsialalla, jota hän ei
tuntenut. Hän avasi sen kirjoittajaa ajattelematta, mutta ensimmäiset
sanat kiinnittivät heti hänen huomiotaan.

    Arvoisa herra!

    Minä olen Susan Sowerby, joka kerran nummella rohkeni puhutella
    Teitä. Mary-neidistä minä silloin puhuin. Nyt rohkenen taas avata
    suuni. Ei pidä panna pahaksi, mutta minä tulisin kotiin, jos
    olisin herra. Luulen että ilostuisitte jos tulisitte ja -- pyydän
    anteeksi -- luulen että rouva pyytäisi teitä tulemaan, jos hän
    olisi täällä.

                                     Nöyrimmän kunnioittavasti
                                          Susan Sowerby.

Herra Craven luki kirjeen kahdesti, ennen kuin hän pisti sen takaisin
kirjekuoreen. Uni oli yhä hänen mielessään.

-- Lähden takaisin Misselthwaiteen, hän sanoi. -- Ja lähden heti
paikalla.

Parin päivän kuluttua hän oli jälleen Yorkshiressa, ja pitkän
rautatiematkan aikana hän huomasi ajattelevansa poikaansa aivan
toisenlaisin tuntein kuin aikaisemmin. Näinä kymmenenä vuotena hän oli
vain toivonut voivansa unohtaa hänet. Ei hän nytkään aikonut häntä
ajatella, mutta siitä huolimatta hänen mieleensä ajelehti lakkaamatta
muistoja hänestä. Hän muisteli noita mustia päiviä, jolloin hän
oli raivonnut mielipuolen tavalla, koska lapsi oli jäänyt eloon ja
äiti kuollut. Hän ei tahtonut nähdä lasta, ja kun hän lopulta oli
mennyt katsomaan sitä, hänelle oli näytetty kurja, vikisevä pikku
olento, jonka ei luultu elävän montakaan päivää. Mutta hoitajainsa
hämmästykseksi se jäi elämään, ja sitten luulivat kaikki, että siitä
tulisi viallinen ja rampa raukka.

Hän ei ollut aikonut olla huono isä, mutta hänellä ei ollut ensinkään
ollut isän tunteita. Lääkäreitä, hoitajattaria ja ylellisyyttä hän
oli hankkinut, mutta häntä oli puistattanut jo pelkkä ajatuskin, että
hänellä oli poika, ja hän oli hautautunut omaan kurjuuteensa. Kun hän
vuoden poissa oltuaan ensimmäisen kerran palasi Misselthwaiteen ja
tuo pieni, kehno ihmisalku väsyneenä ja välinpitämättömänä kohotti
häneen suuret, harmaat, mustaripsiset silmänsä, niin samannäköiset
ja sittenkin niin hirvittävän erinäköiset kuin ne onnea säteilevät
silmät, joita hän oli jumaloinut, ei hän sietänyt nähdä niitä, vaan
kääntyi poispäin kuolemankalpeana. Sen jälkeen hän oli tuskin koskaan
nähnyt poikaansa paitsi tämän nukkuessa, eikä hän tiennyt hänestä
paljon muuta kuin että hän oli parantumattoman sairas, sisukas,
hysteerinen ja puolittain hullu. Vain sallimalla hänen pienimmissäkin
yksityisseikoissa noudattaa omaa mieltänsä voitiin estää hänen
raivonpuuskansa, jotka olivat vaarallisia hänelle itselleen.

Nämä muistot eivät olleet mieltä virkistäviä, mutta junan
kiemurrellessa läpi vuorensolien ja tasankojen "eloon virkoava" mies
alkoi ajatella aivan toisella tavalla.

-- Kenties olenkin tehnyt väärin kymmenen vuotta, hän saneli itsekseen.
-- Kymmenen vuotta on pitkä aika. Saattaa olla myöhäistä ryhtyä enää
mihinkään -- aivan liian myöhäistä. Missä ovat ajatukseni olleet?

Hän mietiskeli, oliko Susan Sowerby rohkaissut mielensä ja kirjoittanut
hänelle vain siksi, että tuo äidillinen sielu oli selvillä siitä, että
poika oli paljon huonompi -- ehkä kuolemaisillaan. Ellei tuo outo,
selittämätön rauha olisi yhä vielä pitänyt häntä lumoissaan, hän olisi
tuntenut itsensä surkeammaksi kuin koskaan ennen. Mutta rauhan keralla
oli tullut rohkeutta ja toivoa.

-- Luuleekohan Susan Sowerby todella, että minä mahdollisesti kykenisin
tekemään pojalle hyvää ja ohjaamaan häntä? hän mietti. -- Pistäydyn
katsomassa Susania matkallani Misselthwaiteen.

Mutta kun hän nummen poikki matkatessaan pysähdytti vaununsa mökin
kohdalla, kerääntyi seitsemän tai kahdeksan ulkona leikittelevää
pienokaista hänen ympärilleen kertoen ystävällisesti ja kohteliaasti
niiaillen, että äiti oli aikaisin aamulla lähtenyt nummen perälle
auttamaan erästä vaimoa, joka oli saanut pikku vauvan taloon.
Dickon-veikko, he kertoivat, oli lähtenyt puutarhatöihin taloon, missä
hän työskenteli monta päivää viikossa.

Herra Craven silmäili noita reippaita pikku palleroita ja heidän
pyöreitä, punaposkisia kasvojaan, joista kukin virnisteli hänelle
omalla, erikoisella tavallaan, eikä häneltä jäänyt huomaamatta,
että siinä oli terve ja herttainen lapsilauma. Hän myhäili heidän
hyväntahtoiselle virnistykselleen, otti kultarahan taskustaan ja antoi
sen "meidän Lisabeth Ellenille", joka oli vanhin.

-- Jos tasaatte tämän kahdeksaan osaan, kukin teistä saa
puolikruunusen, hän virkkoi.

Sitten hän ajoi tiehensä jättäen taakseen ylenpalttisesti ihastuneen
lapsilauman, joka tuuppi toisiaan ja heitteli iloisia kuperkeikkoja.

Nummen ihmeellinen, jylhä kauneus vaikutti häneen rauhoittavasti. Miksi
se sai hänet tuntemaan kotiintulon riemua? Olisikohan mahdollista, että
hänen pojassaan olisi tapahtunut muutos parempaan päin ja että hän
voisi voittaa vastenmielisyytensä häneen? Kuinka elävä hänen unensa
olikaan ollut -- kuinka ihmeellinen ja kirkas se ääni, joka oli sanonut
hänelle: "Puutarhassa -- puutarhassa!"

-- Koetan löytää avaimen, hän sanoi. -- Koetan avata oven. Minun täytyy
-- vaikka en tiedä miksi.

Hänen saapuessaan taloon vastassa olevat palvelijat huomasivat hänen
näyttävän terveemmältä. Hän meni kirjastoon ja lähetti noutamaan rouva
Medlockin luokseen. Tämä saapui hiukan uteliaana, kiihtyneenä ja
hengästyneenä.

-- Miten on poikani laita, rouva Medlock? kyseli hän.

-- Niin, nähkääs, herra, vastasi rouva Medlock, hän on -- kuinka
sanoisinkaan -- hän on erilainen kuin ennen.

-- Huonompiko? tiedusteli herra Craven.

Rouva Medlock oli kuin kuumilla kivillä.

-- Nähkääs, herra, hän koetti selittää, hänestä ei kukaan pääse oikein
selville, ei tohtori Craven, ei hoitajatar enkä minä.

-- Miten niin?

-- Totta puhuakseni, Colin-herra saattaa olla parempi, mutta saattaa
olla huononemaankin päin. Hänen ruokahaluansa ei voi ymmärtää -- ja
hänen käytöksensä --.

-- Onko hän tullut vieläkin kummallisemmaksi? kysyi hänen isänsä
rypistäen tuskaisena silmäkulmiaan.

-- Siinäpä se, sir. Hän on käynyt hyvin kummalliseksi verrattuna
siihen, minkälainen hän oli ennen. Ensin hän ei syönyt mitään ja
sitten hän äkkiä alkoi syödä ihan suunnattomasti -- ja sitten hän taas
lakkasi ja ateriat lähetettiin takaisin vallan koskemattomina. Ette kai
tiedäkään, ettei hän koskaan ennen suostunut hyvällä lähtemään ulos.
Vieläkin sääreni tutisevat ajatellessani, mitä meidän oli kestettävä,
ennen kuin saimme hänet ulos pyörätuolissa. Hän kiihdytti itsensä
sellaiseen tilaan, että tohtori Craven ei sanonut uskaltavansa pakottaa
häntä. No niin, eipä aikaakaan niin hän -- juuri yhden tuollaisen
kauhean raivokohtauksen jälkeen -- äkkiä vaati päästä ulos joka päivä
Mary-neidin kanssa, ja Susan Sowerbyn pojan Dickonin piti työntää
pyörätuolia. Hän on hyvin mieltynyt sekä Mary-neitiin että Dickoniin,
ja Dickon toi hänelle kesyjä eläimiä, ja uskokaa tai älkää, ulkona
puutarhassa hän on aamusta iltaan.

-- Miltä hän näyttää? kuului seuraava kysymys.

-- Jos hän nauttisi ravintonsa tavallisten lasten tavalla, niin
voisi luulla hänen ruvenneen lihoamaan -- mutta pelkäämme, että se
on jonkinlaista paisumista. Joskus hänen kuulee nauravan kummallista
naurua, kun hän on kahden serkkunsa kanssa. Ennen hän ei milloinkaan
nauranut. Tohtori Craven tulee heti käymään täällä, jos suvaitsette,
herra. Hän ei ole koskaan eläessään ollut niin ymmällä.

-- Missä Colin-herra nyt on? kysyi herra Craven.

-- Puutarhassa. Hän on aina puutarhassa -- vaikkei yhdenkään
ihmisolennon ole sallittu mennä lähelle, kun hän niin pelkää, että
häntä katsotaan.

Viimeisiä sanoja herra Craven tuskin kuuli.

-- Puutarhassa! hän sanoi lähetettyään rouva Medlockin pois. Ja hän
toisti toistamistaan: -- Puutarhassa!

Vaivoin hän tempautui takaisin nykyisyyteen, kääntyi ja poistui
huoneesta. Hän kulki samaa tietä kuin Marykin, läpi pensasaitaportin,
sivu laakerien ja suihkukaivopengerten. Suihkukaivot ruiskuttivat nyt
vettä, ja niitä ympäröivät syyskukkien loistavat rivit. Hän kulki
poikki nurmikon ja kääntyi pitkälle käytävälle murattimuuria kohti.
Hän astui verkalleen silmät maahan luotuina. Hänestä tuntui kuin jokin
salainen voima olisi työntänyt häntä kohti paikkaa, joka oli ollut
hylättynä niin kauan. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä verkkaisemmaksi
kävivät hänen askelensa. Hän tiesi, missä ovi oli, vaikkakin se oli
sakeain murattiköynnösten peitossa -- mutta hän ei tarkalleen tiennyt,
missä tuo kuopattu avain oli.

Niinpä hän seisahtui ja seisoi hievahtamatta paikallaan ympärilleen
katsellen. Mutta samassa hän hätkähti ja alkoi kuunnella -- ja kysellä
itseltään, kävelikö hän unissaan.

Muratti kiemurteli tuuheana peittäen oven, avain oli kaivettu pensaiden
alle, ei yksikään ihmisolento ollut kymmeneen kolkkoon vuoteen kulkenut
ovesta sisään -- ja kuitenkin kuului puutarhasta ääniä -- juoksemista,
jalkojen töminää, puiden alitse kiitävää takaa-ajoa, hillittyjä
huudahduksia ja hilpeätä mutta tukahdutettua kirkunaa. Se kuulosti
totta tosiaan lasten riemukkaalta naurulta, lasten, jotka koettavat
estää nauruansa kuulumasta, mutta jotka millä hetkellä tahansa --
kiihtymyksen kohotessa -- saattoivat murtaa kaikki varovaisuuden sulut.
Mitä taivaan nimessä tämä merkitsi -- mitä taivaan nimessä kuulivat
hänen korvansa? Oliko hän menettämäisillään järkensä ja kuvitteliko hän
kuulevansa ääniä, jotka eivät olleet ihmiskorvan kuultavissa? Tätäkö
tuo etäinen, kirkas ääni oli tarkoittanut?

Ja sitten tuli hetki, jolloin vallattomat äänet unohtivat kaiken
varovaisuuden. Juoksevien jalkojen töminä vilkastui vilkastumistaan
-- se lähestyi puutarhanovea -- kuului nopeata, voimakasta, nuorta
hengitystä ja hurjia, nauravia huutoja, joita oli mahdotonta
pidättää -- ja muratinoksien huojahtaessa syrjään lensi muurin ovi
selkoselälleen. Ja siitä tupsahti poika lennähtäen täyttä vauhtia
melkein oven takana seisovan syliin näkemättä häntä.

Herra Craven ennätti töin tuskin ojentaa horjuen käsivartensa
säilyttääkseen tasapainonsa, ja kun hän ällistyneenä piteli juoksijasta
kiinni katsoakseen häntä, hänen hengityksensä oli salpautua.

Poika oli pitkä ja kaunis. Hän hehkui elämää, ja juoksu oli nostattanut
loistavan punan hänen poskilleen. Hän työnsi syrjään ohimoilta paksun
tukkansa ja kohotti herra Cravenia kohti omituiset, harmaat, kauniiden
mustien ripsien ympäröimät silmänsä -- silmät täynnä poikamaista
naurua. Nämä silmät olivat pysähdyttäneet herra Cravenin hengityksen.

-- Kuka? Mitä? Kuka? hän änkytti.

Tätä ei Colin ollut odottanut -- tätä hän ei ollut suunnitellut. Hän
ei ollut koskaan ajatellut tällaista kohtaamista. Vaikka kenties tämä
puutarhasta ryntääminen, tämä juoksukilpailun voittaminen sopikin ehkä
vielä paremmin. Hän ojentautui niin suoraksi kuin suinkin. Mary toisena
kilpajuoksijana oli myös rynnännyt paikalle, ja hänen mielestään Colin
tällä hetkellä näytti monta tuumaa pitemmältä kuin tavallisesti.

-- Isä, huudahti poika, minä olen Colin! Voitko uskoa sitä? Itsekään
tuskin sitä käsitän. Minä olen Colin.

Hän ei sen paremmin kuin rouva Medlockaan ymmärtänyt, mitä hänen isänsä
tarkoitti, kun tämä kiireisesti puhkesi sanomaan:

-- Puutarhassa! Puutarhassa!

-- Niin, sanat tulivat tulvimalla Colinin suusta. Puutarha sen teki --
ja Mary ja Dickon ja eläimet -- ja taika. Kukaan ei tiedä mitään. Me
olemme pitäneet sen salassa saadaksemme kertoa sinulle kun tulet. Olen
terve; voitan Marynkin kilpajuoksussa. Minusta tulee painija.

Hän puhui innostuneena, posket punoittivat kuin terveellä pojalla
ainakin, ja herra Cravenin sielua vapisutti outo ilo.

Colin laski käsivartensa isänsä käsivarrelle.

-- Etkö ole hyvilläsi, isä? Etkö ole hyvilläsi? Minä aion elää
ikuisesti ja ikuisesti!

Herra Craven asetti kätensä pojan hartioille ja pidätti hänet alallaan.
Kotvaan hän ei uskaltanut avata suutansa.

-- Vie minut puutarhaan, poikaseni, virkkoi hän viimein. -- Ja kerro
miten kaikki on tapahtunut.

Ja niin he taluttivat hänet puutarhaan. Syksyn kulta ja purppura ja
sinipunertava ja hehkuva tulipuna olivat levitelleet värivivahduksiaan
sen nurmikolle, ja joka taholla kohosi kimpuittain syysliljoja --
valkeita ja punavalkeita. Hän muisti hyvin, milloin ensimmäiset
niistä istutettiin juuri sen tähden, että niiden myöhäinen loisto
paljastuisi juuri tähän vuodenaikaan. Ruusuköynnöksistä riippui ja
luikerteli myöhästyneitä ruusuterttuja, ja auringon kirkastaessa puiden
kellertävää hehkua tuntui melkein siltä kuin olisi seisonut lehtimajan
ympäröimässä temppelissä. Hän seisoi liikahtamatta; hän katseli
katselemistaan.

-- Luulin tätä puutarhaa jo kuolleeksi, hän puhkesi sanomaan.

-- Niin Marykin ensin luuli, sanoi Colin. -- Mutta se virkosi eloon.
Sitten he asettuivat istumaan puunsa alle -- kaikki paitsi Colin, joka
tahtoi seisoallaan kertoa tarinansa.

-- Tämän ihmeellisempää en ole koskaan kuullut, mietti Archibald
Craven, kun tarina lapsen hätiköivänä sanatulvana vyöryi Colinin
suusta. Salaperäisyyttä ja taikaa ja nummen eläimiä, tuo tenhoisa
keskiyön kohtaus -- kevään tulo -- loukatun ylpeyden aiheuttama
tulistuminen, joka oli saanut nuoren radzhan ryntäämään pystyyn Ben
Weatherstaffin solvaavan epäluulon raivostuttamana. Entä tuo outo
toveruus, näytteleminen ja niin huolellisesti säilytetty salaisuus!
Kuuntelija nauroi, kunnes kyynelet tipahtivat silmistä, ja toisinaan
ne tipahtivat silloinkin, kun hän ei nauranut. Painija, luennoitsija,
tieteellisten keksintöjen tekijä oli naurava, rakastava, terve nuori
ihmisvesa.

-- No nyt, virkkoi Colin kertomuksensa lopussa, nyt minun ei enää
tarvitse pitää sitä salassa. Kunhan vain eivät pelästyksestä kaatuisi
selälleen minut nähdessään -- mutta pyörätuoliin en ikinä enää kömmi.
Minä kävelen kanssasi takaisin taloon, isä.

       *       *       *       *       *

Hyvin harvoin Ben Weatherstaff pistäytyi minnekään toimiltaan,
mutta tällä hetkellä hän teki keittiöön asiaa vieden sinne hiukan
vihanneksia. Rouva Medlock kutsui hänet palvelijain huoneeseen juomaan
lasillisen olutta, ja niin hän oli saapuvilla -- kuten oli toivonutkin
-- kun esitettiin dramaattisin kohtaus, mitä miesmuistiin oli
Misselthwaite Manorissa nähty.

Toisesta pihanpuoleisesta ikkunasta saattoi nähdä myös vilahduksen
nurmikosta. Rouva Medlock, joka tiesi Benin tulevan puutarhasta,
toivoi, että tämä olisi osunut näkemään isännän ja ehkäpä sattumalta
isän ja pojan tapaamisen.

-- Näitkö heistä jommankumman, Weatherstaff? uteli hän.

Ben laski oluttuopin huuliltaan ja kuivasi suutaan kämmenellään.

-- Näin kuin näinkin, hän vastasi ovelan ja merkitsevän näköisenä.

-- Kummankin? tiedusteli rouva Medlock edelleen.

-- Kummankin, myönsi Ben Weatherstaff. -- Kiitän nöyrimmästi, rouva,
voisin minä ryypätä vielä toisenkin tuopillisen.

-- Yhdessäkö? virkkoi rouva Medlock täyttäen kiihdyksissään tuopin yli
reunojen.

-- Yhdessä, rouva, ja Ben hörppäsi yhdellä siemauksella puolet tuopin
sisällyksestä.

-- Missä Colin-herra oli? Miltä hän näytti? Mitä he sanoivat toisilleen?

-- Sitä en kuullut, sanoi Ben, tikapuiltahan minä vain heidät näin
muurin yli katsellessani. Mutta sen minä teille sanon, että ulkona
puutarhassa on tapahtunut sellaista, josta teillä sisälläistujilla ei
ole aavistustakaan. Pian saatte tietää jotakin.

Ja jo parisen minuutin kulutta ryypättyään oluensa loppuun hän osoitti
juhlallisena tuopillaan ikkunaa, josta näkyi kaistale nurmikkoa.

-- Katsokaapas jos olette utelias, hän sanoi, -- Katsokaapas, keitä
tuolta ruohikon poikki on tulossa.

Rouva Medlock kurkisti ikkunasta, kohotti kätensä ja päästi pienen
parahduksen, ja kaikki palvelijat, miehet ja naiset, ryntäsivät
ikkunaan ja seisoivat siinä töllistelemässä silmät selällään.

Nurmikkoa pitkin astui Misselthwaiten isäntä, eikä monikaan heistä
muistanut ennen nähneensä häntä sen näköisenä. Ja hänen vieressään,
pystyssä päin, nauravin silmin, asteli yhtä voimakkaana ja vankkana
kuin kuka muu Yorkshiren poika tahansa -- Colin-herra!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Salainen puutarha" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.