Title: Tarzan ja Oparin aarteet - Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä
Author: Burroughs, Edgar Rice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tarzan ja Oparin aarteet - Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä" ***


TARZAN JA OPARIN AARTEET

Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä


Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS


8. englantilaisesta painoksesta ("Tarzan and the Jewels of Opar")
suomentanut

A. J. Salonen



Kariston nuorisonkirjoja 45



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.



SISÄLLYS:

     I. Belgialainen ja arabialainen
    II. Matkalla Opariin
   III. Viidakon kutsu
    IV. Ennustus ja sen täyttyminen
     V. Liekehtivän jumalan alttari
    VI. Arabialaisten rosvoretki
   VII. Oparin aarrekammio
  VIII. Pako Oparista
    IX. Jalokivet varastetaan
     X. Ahmet Zek näki jalokivet
    XI. Tarzanista tulee jälleen eläin
   XII. La tahtoo kostaa
  XIII. Kidutukseen ja kuolemaan tuomittuna
   XIV. Papitar ja kuitenkin vain nainen
    XV. Werperin pako
   XVI. Tarzan johtaa taas manganeja
  XVII. Jane Clayton kuolemanvaarassa
 XVIII. Taistelu aarteesta
   XIX. Jane Clayton ja viidakon pedot
    XX. Jane Clayton taas vankina
   XXI. Pako viidakkoon
  XXII. Tarzanin muisti elpyy
 XXIII. Kauhun yö
  XXIV. Kotiin



ENSIMMÄINEN LUKU

Belgialainen ja arabialainen


Luutnantti Albert Werper sai kiittää vain tahraamansa nimen
mainehikkuutta siitä, että hän töin tuskin välttyi tulemasta erotetuksi
sotapalveluksesta. Alussa hän oli ollut nöyrästi kiitollinen, että
hänet oli lähetetty tälle Jumalan hylkäämälle Kongon sotilasasemalle
sen sijaan että hänet olisi asetettu sotaoikeuden eteen, kuten hän oli
täydellä syyllä ansainnut. Mutta nyt oli kuuden kuukauden
yksitoikkoinen elämä, kauhea eristys ja yksinäisyys saanut aikaan
muutoksen. Nuori mies mietti alituisesti kohtaloansa. Hänen päivänsä
kuluivat sairaalloisessa itsesurkuttelussa, ja tämä herätti lopuksi
hänen heikossa ja horjuvassa mielessään vihaa niitä vastaan, jotka
olivat lähettäneet hänet tänne -- juuri niitä miehiä vastaan, joita hän
alussa oli sydämestään kiittänyt siitä, että he olivat pelastaneet
hänet upseeriarvon häpeällisestä menetyksestä.

Hän kaipasi suuresti Brysselin iloista elämää, -- paljon enemmän kuin
koskaan oli katunut niitä syntejä, jotka olivat temmanneet hänet pois
tästä iloisimmasta pääkaupungista, ja päivien vieriessä hän alkoi
kohdistaa vihantunteitaan sen viranomaiseen edustajaan Kongossa, joka
oli ajanut hänet maanpakoon -- omaan kapteeniinsa ja lähimpään
esimieheensä.

Tämä upseeri oli kylmä, harvapuheinen mies ja herätti vain vähän
rakkautta alaisissaan, mutta hänen pienen joukkonsa mustat soturit
kunnioittivat ja pelkäsivät häntä.

Werperillä oli tapana istua tuntikausia tuijottamassa esimiestään, kun
he kumpikin yhteisen asuntonsa kuistikolla polttelivat iltasavukkeitaan
hiljaisuuden vallitessa, jota ei kumpikaan näyttänyt haluavan rikkoa.
Luutnantin mieletön viha kasvoi lopulta jonkinlaiseksi vimmaksi.
Kapteenin luontaisen vaiteliaisuuden hän selitti tahalliseksi
yritykseksi häväistä häntä aikaisempien hairahdustensa vuoksi. Hän
kuvitteli esimiehensä halveksivan häntä, ja näin ollen hän raivosi ja
oli kiihtynyt sydämessään, kunnes eräänä iltana hänen hulluutensa äkkiä
puhkesi murhanhimoksi. Hän hypisteli kupeellaan riippuvan revolverin
päätä, hänen silmänsä kapenivat ja hänen otsansa rypistyi. Vihdoin hän
alkoi puhua.

"Nyt te olette herjannut minua viimeisen kerran!" hän huudahti
hypähtäen pystyyn. "Olen upseeri ja herrasmies, enkä aio tätä enää
kärsiä, vaan vaadin teiltä selitystä, te sika!"

Kapteeni kääntyi alaistaan kohti hämmästyksen ilme kasvoillaan. Hän oli
ennenkin nähnyt miehiä viidakkohulluuden uhreina -- yksinäisyyden ja
loputtoman mietiskelyn aiheuttaman hulluuden, johon ehkä sekoittui
hieman kuumetta.

Hän nousi ja ojensi kätensä laskeakseen sen toisen olkapäälle. Hänen
huulillaan oli tyynnyttäviä sanoja, mutta hän ei saanut niitä enää
lausua. Werper käsitti esimiehensä liikkeen yritykseksi käydä hänen
kimppuunsa. Hänen revolverinsa oli kapteenin sydäntä kohti suunnattuna,
ja tämä oli tuskin astunut askeleen, kun Werper veti liipaisimesta.
Yhtään valitusääntä päästämättä mies vaipui kuistikon karkeatekoiselle
lattialle, ja hänen kaatuessaan hajautui Werperin aivoja verhonnut
sumu, niin että hän näki itsensä ja juuri tekemänsä teon samassa
valossa kuin nekin, jotka tulisivat hänet tuomitsemaan.

Hän erotti kiihtyneitä huudahduksia sotamiesten asunnolta päin ja kuuli
miesten juoksevan häntä kohti. He ottaisivat hänet kiinni, ja jolleivät
he tappaisi häntä, veisivät he hänet Kongo-virtaa pitkin paikkaan,
jossa asetusten mukainen sotaoikeus tekisi saman teon yhtä tehokkaasti,
vaikkakin säännöllisemmällä tavalla.

Werperillä ei ollut halua kuolla. Hän ei ollut milloinkaan ennen niin
suuresti halunnut elää kuin tällä hetkellä, jolloin hän oli niin
täydellä syyllä menettänyt elämisoikeutensa. Miehet lähestyivät häntä.
Mitä hänen piti tehdä? Hän katsahti ympärilleen ikäänkuin etsien
jotakin kouraan tuntuvan pätevää syytä rikokseen, mutta näki vain sen
miehen ruumiin, jonka oli niin aiheettomasti ampunut.

Hän kääntyi epätoivoissaan ja pakeni lähestyvien sotamiesten tieltä.
Hän juoksi pihan poikki, revolveri yhä tiukasti käteen puristettuna.
Portilla hänet pysähdytti vahti. Werper ei jäänyt neuvottelemaan hänen
kanssaan eikä käyttänyt hyväkseen virka-asemansa suomia etuja --
kohotti vain aseensa ja ampui syyttömän neekerin kuoliaaksi. Hetkeä
myöhemmin pakolainen oli temmannut portin auki ja kadonnut viidakon
pimeyteen, otettuaan kuitenkin ensin haltuunsa kuolleen vahdin pyssyn
ja patruunavyöt.

Koko sen yön Werper pakeni yhä kauemmaksi aarniometsän syvyyksiin.
Kerran toisensa jälkeen sai leijonan ääni hänet pysähtymään ja
kuuntelemaan, mutta sitten hän läksi taas eteenpäin, pyssy laukaisuun
valmiina, sillä hän pelkäsi enemmän takanaan tulevia inhimillisiä
vainoojia kuin villejä petoja edessään.

Päivä sarasti vihdoin, mutta mies ponnisteli yhä eteenpäin. Kaikki
nälän ja väsymyksen tunne katosi hänen ajatellessaan mahdollisen
kiinnijoutumisen kauhuja. Hän saattoi ajatella vain pakenemista. Hän ei
uskaltanut pysähtyä lepäämään tai syömään ennenkuin kaikki takaa-ajon
vaara olisi ohi, ja niin hän hoiperteli eteenpäin, kunnes lopulta
kaatui eikä jaksanut enää nousta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälle
oli paennut, eikä koettanutkaan saada sitä tietoonsa. Kun hän ei enää
päässyt kauemmaksi, ei hän tietänyt voimiensa loppumisesta, sillä hän
oli tajuttomana pelkästä uupumuksesta.

Tässä tilassa hänet löysi arabialainen Ahmet Zek. Ahmetin seuralaiset
olisivat tahtoneet syöstä keihään perivihollisensa ruumiiseen, mutta
Ahmet tahtoi toista. Hän aikoi ensin kuulustella belgialaista.
Helpompaa oli kuulustella miestä ensin ja tappaa hänet sitten kuin
tappaa hänet ensin ja kuulustella jälkeenpäin.

Niinpä hän kuljetti luutnantti Albert Werperin omaan telttaansa, ja
siellä orjat antoivat vangille viiniä ja ruokaa vähissä erin, kunnes
hän lopulta tuli tuntoihinsa. Avatessaan silmänsä hän näki vieraiden
mustien miesten kasvoja ympärillään, ja juuri teltan ulkopuolella näkyi
arabialaisen hahmo. Hänen omien sotamiestensä univormuja ei näkynyt
missään.

Arabialainen kääntyi ja nähdessään vangin avoimet silmät itseensä
suunnattuina astui telttaan.

"Minä olen Ahmet Zek", hän ilmoitti. "Kuka olet sinä ja mitä teet
maassani? Missä ovat sotamiehesi?"

Ahmet Zek! Werperin silmät kävivät suuriksi, ja hänen rohkeutensa
lannistui. Hän oli kaikkein pahamaineisimman murhamiehen kynsissä --
sellaisen, joka vihasi kaikkia eurooppalaisia ja etenkin belgialaisessa
univormussa olevia. Vuosikausia olivat Belgian Kongon sotavoimat
käyneet hyödytöntä sotaa tätä miestä ja hänen seuralaisiaan vastaan,
eikä siinä milloinkaan ollut kummallakaan puolella pyydetty tai
odotettu armoa.

Mutta nyt Werper näki juuri miehen belgialaisvihassa heikon
toivonsäteen. Arabialainen oli itsekin henkipatto ja lainsuojaton.
Siinä suhteessa heillä ainakin oli yhteisiä etuja valvottavina, ja
Werper päätti käyttää tätä asiain tilaa hyväkseen mahdollisimman
edullisesti.

"Olen kuullut teistä", hän vastasi, "ja olin etsimässä teitä!
Kansalaiseni ovat kääntyneet minua vastaan. Minä vihaan heitä. Nytkin
heidän sotilaansa etsivät minua tappaakseen minut. Tiesin, että te
suojelisitte minua heiltä, sillä tekin vihaatte heitä. Korvaukseksi
ryhdyn palvelukseenne. Olen harjaantunut soturi. Osaan tapella, ja
teidän vihollisenne ovat minun vihollisiani."

Ahmet Zek silmäili eurooppalaista ääneti. Hänen mielessään liikkui
monia ajatuksia, ja etualalla oli se, että tuo uskoton valehteli.
Tietystikin oli mahdollista, että hän ei valehdellut, ja jos hän puhui
totta, oli hänen ehdotuksensa kylläkin harkitsemisen arvoinen, koska
sotureita ei ollut koskaan liikaa -- erittäinkin valkeita miehiä,
joilla olisi niin hyvä harjaantuminen ja sota-asiain tuntemus kuin
jokaisella eurooppalaisella upseerilla.

Ahmet Zek katseli synkästi eteensä, ja Werperin rohkeus lannistui.
Mutta Werper ei tuntenut Ahmet Zekiä, joka kykeni katselemaan synkästi
siinä, missä toinen hymyili, ja hymyilemään siinä, missä toinen katseli
synkästi.

"Ja jos olet valehdellut minulle", sanoi Ahmet Zek, "tapan sinut
milloin tahansa. Mitä muuta korvausta kuin henkesi odotat
palveluksistasi?"

"Alussa ainoastaan elatukseni", vastasi Werper. "Myöhemmin, jos
huomaatte minun ansaitsevan enemmän, sovimme kyllä helposti asiasta."

Werperin ainoa toive sillä hetkellä oli henkensä säilyttäminen. Näin
saatiin aikaan sopimus, ja luutnantti Albert Werperistä tuli jäsen
pahamaineisen Ahmet Zekin rosvojoukkioon, joka ryösti norsunluuta ja
orjia.

Kuukausimääriä ratsasteli belgialainen luopio villien rosvojen kanssa.
Hän tappeli rajun hillittömänä ja pahanilkisen julmana samoin kuin
uskalikot toverinsakin. Ahmet Zek tarkkasi oppilastaan terävin silmin
ja yhä tyytyväisempänä, mikä lopuksi ilmeni suuremmassa luottamuksessa
häntä kohtaan. Ja seurauksena oli, että Werper sai toimia yhä
itsenäisemmin.

Kun Ahmet Zek näin oppi luottamaan belgialaiseen, ilmaisi hän vihdoin
mielisuunnitelmansa, jota oli kauan hautonut, mutta ei ollut vielä
päässyt toteuttamaan. Eurooppalaisen avulla sen kuitenkin voisi
helposti suorittaa. Hän otti sen varovasti puheeksi Werperin kanssa.

"Oletko kuullut eräästä miehestä, jota sanotaan Tarzaniksi?" hän kysyi.

Werper nyökkäsi. "Olen kuullut, mutta en tunne häntä."

"Jollei häntä olisi olemassa, voisimme harjoittaa 'kauppaamme' turvassa
ja hyvin menestyksellisesti", jatkoi arabialainen. "Vuosikausia hän on
taistellut meitä vastaan, ajaen meidät pois maan rikkaimmasta osasta,
vainoten meitä ja aseistaen alkuasukkaat, että he karkottaisivat
meidät, kun tulemme tekemään 'kauppaa'. Hän on hyvin rikas. Jos
voisimme keksiä jonkun tavan pakottaa hänet maksamaan meille monta
kultakolikkoa, saisimme hänelle kostetuksi, ja lisäksi meille tulisi
korvausta paljosta, mitä hänen takiaan emme ole voittaneet hänen
suojeluksessaan olevilta alkuasukkailta."

Werper otti jalokivillä koristetusta kotelosta savukkeen ja sytytti
sen.

"No, onko sinulla suunnitelma, jonka avulla saat hänet maksamaan?" hän
kysyi.

"Hänellä on vaimo", vastasi Ahmet Zek, "jota sanotaan hyvin kauniiksi.
Hänestä maksettaisiin hyvä hinta kauempana pohjoisessa, jos huomaamme
olevan liian vaikeata saada lunnaita Tarzanilta."

Werper taivutti päätänsä miettiväisenä. Ahmet Zek seisoi odottaen
hänen vastaustaan. Albert Werperiin vielä jääneet jalot tunteet
nousivat vastustamaan ajatusta, että valkoinen nainen myytäisiin
muhamettilaiseen haaremiin orjuuteen ja häpeään. Hän katsahti Ahmet
Zekiin. Hän näki arabialainen silmien kapenevan ja arvasi, että toinen
oli huomannut hänet vastahakoiseksi tähän aikeeseen. Mitä hänelle
merkitsisi kieltäytyminen? Hänen elämänsä oli tämän puoliraakalaisen
käsissä, joka piti uskottoman henkeä vähemmässä arvossa kuin koiran.
Werper rakasti elämää. Mitä tuo nainen oikeastaan häntä liikutti?
Nainen oli epäilemättä eurooppalainen, järjestetyn yhteiskunnan jäsen.
Hän itse, Werper, oli lain ulkopuolella. Jokaisen valkoisen miehen käsi
oli häntä vastassa. Tarzanin vaimo oli hänen luonnollinen vihollisensa,
ja jos hän kieltäytyisi avustamasta tämän tuhoamisessa, tappaisi Ahmet
Zek hänet itsensä.

"Sinä epäröit", mutisi arabialainen.

"Harkitsen vain menestyksen mahdollisuuksia", valehteli Werper, "ja
palkintoani. Eurooppalaisena minä voin päästä heidän kotiinsa ja
seuraansa. Sinulla ei ole ketään muuta siihen pystyvää. Vaarani on
silloin suuri. Tahtoisin hyvän maksun, Ahmet Zek."

Helpotuksen hymy häilähti rosvoretkeilijän kasvoilla.

"Hyvin sanottu, Werper." Ahmet Zek taputti apuriaan olkapäälle. "Sinun
pitäisi saada hyvä maksu, ja sinä saatkin sen. Istukaamme nyt
neuvottelemaan, miten asian voi parhaiten suorittaa."

Ja he kyyristyivät pehmeälle matolle Ahmetin muinoin upean teltan
haalistuneiden silkkiverhojen alle ja puhelivat matalalla äänellä
myöhään yöhön. Molemmat miehet olivat pitkiä ja parrakkaita, ja
auringon ja tuulen vaikutus oli antanut melkein arabialaisen ihonvärin
eurooppalaisen kasvoille. Pukunsa jokaisessa yksityiskohdassakin Werper
jäljitteli päällikköänsä, joten hän oli ulkonaisesti yhtä hyvä
arabialainen kuin toinenkin. Vasta myöhään hän nousi ja vetäytyi omaan
telttaansa.

Seuraavan päivän Werper vietti belgialaisen univormunsa
tarkastamisessa, poistaen siitä kaikki jäljet, jotka olisivat
osoittaneet sen sotilaallista tarkoitusta. Ahmet Zek haki kirjavasta
saalisvarastosta hellekypärän ja eurooppalaisen satulan ja valitsi
mustista orjistaan ja seuralaisistaan joukon kantajia, askareita ja
telttapoikia vaatimattomaksi safariksi, saattueeksi, suurelle
metsästäjälle. Tämän seurueen etunenässä Werper lähti leiristä.



TOINEN LUKU

Matkalla Opariin


Kaksi viikkoa myöhemmin näki John Clayton, Greystoken loordi,
ratsastaessaan laajoille afrikkalaistiluksilleen tekemältänsä
tarkastusmatkalta, miesjoukon alkupään tulevan tasangon poikki, joka
oli hänen huvilansa ja pohjoisessa ja lännessä leviävän metsän välillä.

Hän pidätti hevostaan ja silmäili pientä seuruetta sen noustessa erään
noron kätköstä esiin. Hänen terävät silmänsä näkivät auringon
heijastuvan ratsastavan miehen valkoiseen kypärään, ja ollen varma
siitä, että vaeltava eurooppalainen metsästäjä aikoi pyytää hänen
vieraanvaraisuuttaan, hän käänsi hevosensa ja ratsasti hitaasti tulijaa
vastaan.

Puoli tuntia myöhemmin hän nousi huvilansa kuistikolle vieviä portaita
ylös ja esitteli lady Greystoken ja herra Jules Frecoultin.

"Olin eksyksissä", selitti herra Frecoult. "Safarini johtaja ei ole
milloinkaan ennen ollut tässä osassa maata, ja oppaat, joiden piti
viedä meitä eteenpäin viimeksi kohtaamastamme kylästä, tunsivat maata
vielä vähemmän kuin me. Lopuksi he karkasivat luotamme kaksi päivää
sitten. Olen tosiaan onnellinen saadessani niin äkkiarvaamatta apua
ikäänkuin kohtalon sallimasta. En tosiaan tiedä, mitä olisin tehnyt,
jollen olisi tavannut teitä."

Päätettiin, että Frecoult jäisi seurueineen maatilalle useiksi
päiviksi, kunnes kaikki täydelleen toipuisivat, ja sitten loordi
Greystoke hankkisi oppaita viemään heidät turvallisesti takaisin
sellaiselle seudulle, jonka Frecoultin safarin johtaja varmasti
tuntisi.

Werperin oli jokseenkin helppo joutilaan ranskalaisen herrasmiehen
valepuvussa pettää isäntäänsä ja päästä sekä Tarzanin että Jane
Claytonin suosioon. Mutta mitä pitemmäksi ajaksi hän jäi, sitä enemmän
vähenivät hänen toiveensa aikeittensa helposta toteuttamisesta.

Lady Greystoke ei ratsastanut milloinkaan yksinään kauas huvilalta, ja
rajujen waziri-soturien uskollisuus, -- nämä olivat suurena osana
Tarzanin seurueessa, -- näytti tekevän mahdottomaksi väkivaltaisen
ryöstöyrityksen, saatikka wazirien lahjomisaikeen.

Viikko kului, eikä Werper ollut oman arvostelunsa mukaan lähempänä
aikeensa täyttymistä kuin tulopäivänäkään, mutta juuri sillä hetkellä
sattui jotakin, mikä antoi hänelle uutta toivoa ja sai hänet odottamaan
vielä suurempaa palkintoa kuin naisen lunnaita.

Huvilaan oli saapunut juoksija, mukanaan viikon posti, ja loordi
Greystoke oli viettänyt iltapäivän työhuoneessaan lukien ja vastaten
kirjeisiin. Päivällisellä hän näytti hämmentyneeltä, ja aikaisin
illalla hän pyysi anteeksi ja vetäytyi huoneeseensa, lady Greystoken
seuratessa häntä hyvin pian. Istuessaan kuistikolla saattoi Werper
kuulla heidän vakavaa pohdintaa ilmaisevat äänensä, ja havaittuaan,
että oli tekeillä jotakin tavattoman tärkeätä, hän nousi rauhallisesti
tuoliltaan ja pysytellen huvilan ympärillä kasvavan rehevän pensaikon
varjossa hiipi äänettömästi sen huoneen ikkunan alle, joka oli hänen
isäntänsä ja emäntänsä makuusuoja.

Tänne hän jäi kuuntelemaan, vieläpä hyvin tuloksin, sillä jo
ensimmäiset hänen kuulemansa sanat kiihdyttivät hänen mieltään. Lady
Greystoke puhui silloin, kun Werper alkoi erottaa sanoja.

"Olen aina pelännyt yhtiön vakavaraisuutta", sanoi hän, "mutta näyttää
uskomattomalta, että he olisivat hävinneet niin äärettömän summan;
paitsi jos on tehty jotakin häpeällisiä temppuja."

"Sitä minä juuri epäilen", vastasi Tarzan, "mutta olkoon syy mikä
tahansa, tosiasiallisesti olen nyt menettänyt kaikki, eikä ole muuta
keinoa kuin palata Opariin hakemaan lisää."

"Oi, John", huudahti lady Greystoke, ja Werper saattoi tuntea
väristyksen hänen äänessään, "eikö asiaa voi selvittää toisin? En voi
kestää sitä ajatusta, että sinä palaisit tuohon kauheaan kaupunkiin.
Mieluummin tahtoisin aina elää köyhyydessä kuin panna sinut Oparin
hirveille vaaroille alttiiksi."

"Sinun ei tarvitse pelätä", vastasi Tarzan nauraen. "Kykenenhän hyvin
huolehtimaan itsestäni, ja jollen kykenisikään, niin minua seuraavat
wazirit suojelisivat minua kaikelta pahalta."

"He karkasivat kerran Oparista ja jättivät sinut oman onnesi nojaan",
muistutti Jane.

"He eivät tee sitä uudelleen", vastasi Tarzan. "He häpesivät suuresti
ja olivat takaisin tulemassa, kun tapasin heidät."

"Mutta varmasti on olemassa jokin muukin keino", väitti rouva.

"Mikään muu keino ei ole puoleksikaan niin helppo uuden omaisuuden
saavuttamiseksi kuin mennä Oparin aarreholveihin ja tuoda se sieltä",
vastasi Tarzan. "Lupaan olla hyvin varovainen, Jane, ja mahdollista on,
etteivät Oparin asukkaat milloinkaan saa tietää minun käyneen siellä
toistamiseen ja riistäneen heiltä taas osan aarteesta, jonka
olemassaolosta he ovat yhtä tietämättömiä kuin sen arvostakin."

Hänen äänensävynsä päättäväisyys näytti saavan lady Greystoken
uskomaan, että pitemmästä väittelystä ei olisi apua, ja siksi hän jätti
asian.

Werper jäi vielä lyhyeksi ajaksi kuuntelemaan, ja sitten hän arvellen
kuulleensa kaiken tarpeellisen ja peläten joutuvansa ilmi palasi
kuistikolle, missä ennen makuulle menoa poltti useita savukkeita
perätysten.

Seuraavana aamuna Werper aamiaisella ilmoitti aikovansa lähteä
liikkeelle aikaisin ja pyysi Tarzanilta lupaa metsästää matkalla suuria
otuksia waziri-alueella. Siihen loordi Greystoke helposti suostuikin.

Belgialainen kulutti kaksi päivää varusteittensa täydentämisessä, mutta
poistui vihdoin safareineen yhden ainoan waziri-oppaan seuraamana,
jonka loordi Greystoke oli hänelle lainannut. Seurue oli edennyt vain
yhden lyhyen päivämatkan kun Werper teeskenteli sairautta ja ilmoitti
aikovansa jäädä paikalleen, kunnes tulisi täysin terveeksi. Koska
matkue oli päässyt ainoastaan vähän matkaa Greystoken huvilalta, päästi
Werper waziri-oppaan pois, sanoen soturille lähettävänsä hakemaan häntä
sitten kun taas kykenisi etenemään. Wazirin lähdettyä belgialainen
kutsui telttaan erään Ahmet Zekille uskollisen neekerin ja määräsi
hänet tarkkaamaan Tarzanin lähtöä, käskien miehen palata heti
ilmoittamaan, milloin ja mihin suuntaan englantilainen oli mennyt.

Belgialaisen ei tarvinnut odottaa kauan, sillä seuraavana päivänä
hänen lähettinsä palasi ilmoittaen, että Tarzan ja viisikymmentä
waziri-soturia olivat aikaisin aamulla lähteneet kaakkoa kohti.

Werper kutsui safarin päällysmiehen luokseen kirjoitettuaan pitkän
kirjeen Ahmet Zekille. Tämän kirjeen hän antoi päällysmiehelle.

"Lähetä kirje heti juoksijan mukana Ahmet Zekille", hän selitti
neekerille. "Jää tänne leiriin odottamaan lähempiä määräyksiä häneltä
tai minulta. Jos englantilaisen huvilalta tulee joku, niin sano, että
olen teltassani pahoin sairaana enkä voi ottaa vastaan ketään. Anna
minulle nyt kuusi kantajaa ja kuusi askaria -- safarin vahvimmat ja
rohkeimmat miehet -- niin lähden englantilaisen jälkeen saadakseni
selville, mihin hänen kultansa on kätketty."

Näin ollen, kun Tarzan, yllään ainoastaan lanneverhonsa, ja
aseistettuna sillä alkeellisella tavalla, josta hän eniten piti, vei
uskollisia wazirejaan Oparin kuollutta kaupunkia kohti, seurasi
Werper-luopio hänen jälkiään pitkinä, kuumina päivinä ja leiriytyi
yöllä hänen likelleen.

Ja heidän edetessään Ahmet Zek ratsasti koko seurueineen etelää kohti
Greystoken maatilalle päin.

Apinain Tarzanista tämä retki tuntui sunnuntai-huvimatkalta. Hänen
sivistyksensä oli lopultakin vain pintasilausta, jonka hän ilomielin
karisti päältään epämukavien eurooppalaisten vaatteittensa mukana heti
kun tuli sopiva syy. Naisen rakkaus sai Tarzanin ulkonaisesti pitämään
kiinni sivistyksestä -- tilasta, jota kohtaan hän, lähemmin siihen
tutustuessaan oli alkanut tuntea ylenkatsetta. Hän vihasi sen
petollisuutta ja ulkokultaisuutta, ja hänen turmeltumattoman mielensä
selvä näkemys oli päässyt perille sen mädästä sydämestä -- kaikki oli
vain raukkamaista halua säilyttää rauha, levollisuus ja omistusoikeuden
koskemattomuus. Hän vastusti kiivaasti sitä mielipidettä, että elämän
hienoimmat puolet -- taide, musiikki ja kirjallisuus -- olivat
menestyneet sellaisten heikontavien ihanteiden pohjalla, väittäen, että
ne pikemmin olivat säilyneet sivistyksestä huolimatta.

"Näyttäkää minulle sellainen lihava, varakas pelkuri", oli hänellä
tapana sanoa, "joka on esittänyt kauniin ihanteen. Aseiden kalskeessa,
taistelussa elämästä ja kuolemasta nälän, tuhon ja vaaran keskellä,
Jumalan kasvojen edessä, sellaisina kuin ne ilmenevät luonnon
pelottavimpien voimien ilmauksissa, on syntynyt kaikki, mikä on
hienointa ja parasta ihmissydämessä ja sielussa."

Ja sitten Tarzan tuli aina takaisin luontoon, tuntien samaa kuin
rakastaja, joka vihdoin kohtaa rakastettunsa, oltuaan pitkän aikaa
vankilan seinien takana. Hänen wazirinsa olivat sisimmässään
sivistyneempiä kuin hän. He keittivät ruokansa ennen syöntiä ja
välttivät monenlaista, heidän mielestään saastaista ravintoa, jota
Tarzan oli halukkaasti syönyt koko elämänsä ajan. Ja teeskentelyn
myrkky on niin salakavalasti tarttuvaa, että uskalias apinamieskin
epäröi antaa valtaa luonnollisille haluilleen miestensä nähden. Hän söi
paistettua lihaa, vaikka mieluummin olisi nauttinut sen raakana ja
pilaamattomana, ja hän tappoi riistansa nuolella tai keihäällä, vaikka
olisi paljon mieluummin hypännyt väijyksistä sen niskaan ja iskenyt
vahvat hampaansa sen kurkkuun. Mutta lopulta alkoi villin äidin maito,
jota hän oli imenyt lapsuudessaan, kiihkeästi vaatia oikeuksiaan -- hän
kaipasi vereksen saaliin kuumaa verta, ja hänen lihaksensa tahtoivat
otella villiä viidakkoa vastaan siinä taistelussa olemassaolon
puolesta, joka oli ollut hänen ainoa esikoisoikeutensa ensimmäisinä
kahtenakymmenenä elinvuotena.



KOLMAS LUKU

Viidakon kutsu


Näiden hämärien, mutta kuitenkin ylivoimaisten pyrkimysten valtaamana
apinamies makasi eräänä yönä valveilla sen pienen okaisen aitauksen,
boman, sisäpuolella, joka jossakin määrin suojeli hänen seuruettaan
viidakon suurten petojen hävitykseltä. Yksinäinen soturi vartioi
unisena tulen ääressä, jota leirin ulkopuolelta pimeästä näkyvät
keltaiset silmät pakottivat pitämään vireillä. Suurten kissaeläinten
valittavat ja yskivät äänet sekoittuivat viidakon pienempien asujamien
lukemattomiin ääniin ja kiihdyttivät villiä leikkiä tämän villin
englantilaisen loordin rinnassa. Hän heittelehti tunnin ajan unettomana
ruohovuoteellaan ja nousi sitten äänettömästi kuin haamu. Wazirin
ollessa selin häneen hän hyppäsi boman seinän yli siitä, missä
liekehtivät silmät näkyivät, heilautti itsensä meluttomasti suureen
puuhun ja oli kadonnut.

Hän kiiruhti hetken aikaa nopeasti eteenpäin metsän keskitasanteen
läpi, tuntien ylenmääräistä elinvoimaa, heilautti itsensä uhkarohkeasti
ammottavien aukkojen yli viidakon toisesta jättiläisestä toiseen ja
kiipesi sitten ylöspäin ylemmän tasanteen heiluville, heikommille
oksille, missä kuu paistoi suoraan häneen, pienet tuulenhenkäykset
kävivät ilmassa ja kuolema väijyi jokaisella hauraalla oksalla. Tänne
hän pysähtyi ja nosti kasvonsa Goroa, kuuta, kohti. Hän seisoi
käsivarsi koholla, urosapinan huuto melkein huulillaan, mutta pysyi
kuitenkin vaiti, ettei herättäisi uskollisia wazirejaan, joille heidän
herransa uhmahuuto oli liiankin tuttu.

Ja sitten hän jatkoi matkaansa hitaammin, äänettömämmin ja varovammin,
sillä nyt Apinain Tarzan etsi saalista. Hän laskeutui maahan asti
likekkäisten puunrunkojen ja yllä kaareutuvan vehreyden täydelliseen
pimeyteen. Silloin tällöin hän kumartui ja lähensi nenänsä ihan likelle
maata. Hän etsi riistapolkua ja löysikin leveän uran, ja lopulta hänen
sieraimiinsa tuli Bara-kauriin tuoreen jäljen haju. Tarzanin suu
vettyi, ja hänen jalomuotoisilta huuliltaan pääsi matala murahdus.
Hänestä oli irtautunut keinotekoisten luokkatunnuksien viimeinenkin
jäännös -- hän oli taas alkuajan metsästäjä -- ensimmäinen ihminen --
ihmissuvun korkeimman tyypin edustaja. Kulkien tuulta vasten hän
seurasi tuskin huomattavia jälkiä, luottaen havaitsemiskykyynsä, joka
oli niin paljon tavallisen ihmisen mahdollisuuksia ylempänä, ettemme
voi sitä käsittääkään. Lihansyöjistä lähtevän voimakkaan löyhkän
vastavirtojen lävitsekin hän tunsi Baran hajun; Horta-metsäsian
suloinen ja huumaava lemu ei voinut hävittää hänen saaliinsa jälkiä --
kauriin jalan läpitunkevaa, mieluisaa myskintuoksua.

Pian ilmaisi kauriin ruumiista lähtevä eritys Tarzanille, että hänen
saaliinsa oli likellä. Se pani hänet menemään taas puihin --
alatasanteelle, jolta hän voi katsella maata allaan ja saada korvillaan
ja nenällään ensitiedoituksen varsinaisesta kosketuksesta saaliinsa
kanssa. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin apinamies havaitsi Baran
seisovan valppaana kuun valaiseman aukean reunalla. Tarzan hiipi
äänettömästi puiden läpi, kunnes oli suoraan kauriin yläpuolella.
Apinamiehen oikeassa kädessä oli hänen isänsä pitkä metsästysveitsi, ja
hänen sydämessään oli lihansyöjäeläimen verenhimo. Vain hetken ajaksi
hän pysähtyi pahaa aavistamattoman Baran yläpuolelle ja syöksähti
sitten eläimen sileälle selälle. Hänen painonsa sysäys rutisti kauriin
polvilleen, ja ennenkuin eläin kykeni pääsemään jaloilleen, oli veitsi
käynyt sen sydämeen. Kun Tarzan nousi seisomaan saaliinsa ruumiin
viereen, kohottaakseen kauhean voittohuutonsa kuuta kohden, toi tuuli
hänen sieraimiinsa jotakin, mikä pakotti hänet liikkumattomaksi ja
äänettömäksi kuin patsas. Hänen villit silmänsä katselivat leimuten
siihen suuntaan, josta tuuli oli tuonut hänelle varoituksen, ja hetkeä
myöhemmin taipuivat ruohot aukeaman toisella sivulla, ja Numa-leijona
tuli majesteetillisesti näkyviin. Sen vihreänkeltaiset silmät olivat
kiintyneet Tarzaniin, joka juuri seisoi aukeaman rajalla, ja
tuijottivat kateellisesti onnekkaaseen metsästäjään, sillä Numalla ei
ollut tänä yönä ollut menestystä.

Apinamiehen huulilta kuului kumeata, varoittavaa murinaa. Numa vastasi
siihen, mutta ei tullut likemmäksi. Sensijaan se seisoi paikallaan
heilutellen häntäänsä hiljaa sinne tänne, ja pian kyyristyi Tarzan
saaliinsa viereen ja leikkasi muhkean palan sen reidestä. Numa silmäili
häntä paheksumisen ja raivon yhä kasvaessa, kun apinamies syönnin
välillä murahteli villejä varoituksiaan. Tämä leijona ei ollut
milloinkaan ennen joutunut tekemisiin Apinain Tarzanin kanssa ja oli
nyt pahasti ymmällä. Olennolla oli ihmisen ulkomuoto ja haju ja Numa
oli maistanut ihmisenlihaa ja havainnut, että vaikka se ei ollut
kaikkein maukkainta, oli se ainakin helpommin saatavissa. Mutta
omituisen olennon villi murina sai sen muistelemaan kauheita
vastustajia ja pakotti pysähtymään, vaikka nälkä ja Baran lämpimän
lihan haju ärsytti sitä melkein hulluuteen asti. Tarzan tarkkasi
leijonaa yhtä mittaa, arvaten mitä lihansyöjän pienissä aivoissa
liikkui, ja hyvä olikin, että hän niin teki, sillä lopulta ei Numa
voinut kestää kauemmin. Eläimen häntä kohosi äkkiä pystyyn, ja samassa
hetkessä tarttui varuillaan oleva apinamies, joka tiesi liiankin hyvin,
mitä tämä merkki ilmaisi, hampaillaan kauriin reiden jäännökseen, Numan
hyökätessä häntä kohti yhtä nopeasti kuin pikajuna ja nähtävästi yhtä
painavanakin.

Tarzanin peräytyminen ei ollut mikään pelon merkki. Viidakon elämä on
järjestynyt eri suuntaan kuin meidän elämämme, ja siellä on käytännössä
erilainen mittapuu. Jos Tarzan olisi ollut nälissään, olisi hän
epäilemättä jäänyt paikalleen ja ottanut vastaan leijonan hyökkäyksen.
Hän oli ennenkin niin tehnyt useamminkin kuin kerran, samoin kuin hän
menneinä aikoina oli itse käynyt leijonan kimppuun. Mutta tänä yönä hän
ei ollut nälissään, ja hänen mukaansa ottamassaan reidessä oli enemmän
raakaa lihaa kuin hän jaksoi syödä.

Silti hän ei katsellut lainkaan tyynin mielin, kuinka Numa repeli hänen
saaliinsa lihaa. Tämän vieraan Numan röyhkeyttä täytyi rangaista! Ja
heti Tarzan alkoi katkeroittaa suuren kissaeläimen oloa. Likellä oli
monta puuta, joissa oli suuria, kovia hedelmiä, ja apinamies heilautti
itsensä erääseen niistä ketteränä kuin orava. Sitten alkoi pommitus,
joka sai Numan karjumaan maatajärisyttävästi. Tarzan viskeli kovia
hedelmiä leijonan niskaan toisen toisensa perästä niin nopeasti kuin
vain ehti koota ja singota niitä. Keltaisenruskean kissaeläimen oli
mahdotonta syödä sellaisessa raekuurossa -- se voi ainoastaan karjua,
murista ja vältellä uhkaavia hedelmiä, ja lopuksi sen oli pakko
kokonaan paeta Bara-kauriin ruumiin luota. Se lähti karjuen ja
kostonhimoisena, mutta aukeaman keskellä kiljunta loppui äkkiä, ja
Tarzan näki, kuinka suuri pää painui ja kallistui maahan, ruumis meni
kyyryyn ja pitkä, häntä värisi eläimen hiipiessä varovasti puita kohti
aukeaman toiselle puolelle.

Tarzanin mielenkiinto heräsi heti. Hän nosti päätään ja nuuski viidakon
hiljaista tuulenhenkeä. Mikä oli kiinnittänyt itseensä Numan huomion ja
vienyt sen kevyin askelin ja vaiteliaana pois tappionsa näyttämöltä?
Juuri kuin leijona katosi puiden joukkoon aukeaman toiselle puolelle,
pääsi Tarzan sieltä puhaltavan tuulen avulla selville, mikä oli
uudestaan herättänyt sen mielenkiintoa -- apinamiehen herkkiin
sieraimiin tuli voimakkaana ihmisen haju. Laskien kauriin reiden
jäännökset oksan haarukkaan Tarzan pyyhki tahraiset kämmenensä
alastonta lonkkaansa vasten ja heilautti itsensä oksalta, lähtien
vainoamaan Numaa.

Leveä, hyvin tallattu norsun polku vei aukeamalta metsään. Numa hiipi
polun suuntaan, ja Tarzan eteni sen yläpuolella puissa aaveentapaisena
varjona. Villi kissaeläin ja villi mies näkivät saaliin melkein
yhtaikaa, vaikka kumpikin oli tietänyt jo ennenkuin se tuli heidän
silmiensä näkyviin, että siellä oli musta mies. Heidän herkät
sieraimensa olivat sen sanoneet, ja Tarzan tiesi lisäksi, että haju
tuli vieraasta ihmisestä -- miespuolisesta ja vanhasta, sillä joka
rodulla, sukupuolella ja ikäkaudella on oma erikoinen hajunsa. Vanha
mies marssi yksin synkän viidakon läpi, ryppyinen ja kuivettunut pieni
vanha mies, kauhean arpinen, tatuoitu ja omituisissa pukineissa --
hänellä oli hyenan talja hartioillaan ja sen kuivattu päänahka
harmaalla päälaellaan, Tarzan havaitsi miehellä poppamiehen korvamerkit
ja odotti Numan hyökkäystä mielihyvän tuntein, sillä apinamies ei
pitänyt poppamiehistä. Mutta samalla hetkellä kun Numa hyökkäsi, muisti
valkoinen mies äkkiä, että leijona oli varastanut hänen otuksensa
muutamia minuutteja aikaisemmin ja että kosto on suloinen.

Ensi tiedon uhkaavasta vaarasta sai musta mies silloin, kun oksat
räiskyivät Numan syöksyessä pensaiden läpi riistapolulle vain
kahdenkymmenen metrin päässä hänestä. Silloin hän kääntyi ja näki
suunnattoman, mustaharjaisen leijonan syöksähtävän ihan kohti, ja juuri
hänen kääntyessään Numa tavoitti hänet. Samalla hetkellä apinamies
pudottausi yläpuolella riippuvalta oksalta suoraan leijonan selkään ja
päästyään siihen survaisi veitsensä keltaisenruskeaan kylkeen oikean
lavan taakse, tarrautui oikealla kädellään pitkään harjaan, iski
hampaansa Numan niskaan ja kiersi voimakkaat jalkansa eläimen vartalon
ympäri. Tuskasta ja raivosta karjuen Numa nousi takajaloilleen ja
kaatui taaksepäin apinamiehen päälle. Mutta mahtava ihmisolento piti
yhä kiinni, ja pitkä veitsi upposi nopeasti tavan takaa eläimen
kylkeen.

Numa-leijona vieritteli itseään puolelta toiselle, raapien ja haukkoen
ilmaa, karjuen ja muristen kammottavasti, koettaessaan rajulla
tavallaan päästä kiinni selkäänsä takertuneeseen olentoon. Useammin
kuin kerran oli Tarzan vähällä luiskahtaa irti. Hän sai kuhmuja ja
haavoja, ja oli kauttaaltaan Numan veren ja polun lian tahraama, mutta
hän ei vähentänyt hetkeksikään raivoisan hyökkäyksensä hillittömyyttä
eikä hellittänyt puristavaa otettaan vastustajansa selästä. Jos hän
olisi tuokioksikin irrottanut kätensä, olisi hän samassa joutunut
raatelevien kynsien ja torahampaiden ulottuville, ja viidakossa
syntyneen englantilaisen loordin vaivaloinen elämänjuoksu olisi
päättynyt ainiaaksi. Poppamies makasi nyt siinä, mihin oli kaatunut
leijonan hypätessä. Kykenemättä laahautumaan pois hän katseli
raadeltuna ja verta vuotavana viidakon kahden herran kauhistavaa
ottelua. Hänen kuoppaiset silmänsä kimaltelivat, ja hänen ryppyiset
huulensa liikkuivat hampaattomien ikenien kohdalla, kun hän mumisi
aaveellisia rukouksia palvomilleen henkiolennoille.

Jonkun aikaa hän oli varma taistelun tuloksesta -- vieraan valkoisen
miehen täytyi varmasti sortua taistelussa hirmuista Numaa vastaan --
kuka oli kuullut, että yksinäinen mies olisi pelkästään veitsellä
aseistettuna voittanut niin mahtavan pedon! Mutta pian vanhan neekerin
silmät kävivät suuremmiksi, ja hänen mielessään heräsi epäilyksiä ja
aavistuksia. Mikä ihmeellinen olento olikaan tämä, joka taisteli Numaa
vastaan ja piti puolensa välittämättä eläinten kuninkaan mahtavista
lihaksista! Syvissä silmissä, jotka loistivat niin kirkkaina arpisesta
ja ryppyisestä naamasta, sarasti hiljalleen heräävän muiston valo.
Muisto etsi haparoiden menneitä vaikutelmia ja sai vihdoin esiin heikon
kuvan, joka vuosien vieriessä oli haalistunut ja kellastunut. Kuvassa
näkyi notkea, valkoinen nuorukainen, joka heilautti itseään puusta
toiseen, mukanaan joukko mahtavia apinoita. Vanhat silmät räpyttelivät
ja niissä kuvastui suurta pelkoa -- taikauskoista pelkoa, kun ihminen
uskoo aaveisiin, henkiin ja paholaisiin.

Vihdoin tuli hetki, jolloin poppamies ei enää epäillyt taistelun
tulosta. Hänen ensi arvostelunsa muuttui, sillä nyt hän tiesi, että
viidakon jumala tappaisi Numan. Vanha neekeri kauhistui vielä enemmän
sitä kohtaloa, joka häntä uhkaisi voittajan puolelta, kuin varmaa ja
äkillistä kuolemaa, jonka voitokas leijona olisi hänelle suonut. Hän
näki leijonan heikontuvan verenvuodosta, mahtavien jäsenten värisevän
ja horjuvan ja lopulta eläimen vaipuvan maahan, josta se ei enää
noussut. Hän näki metsänjumalan tai -haltian nousevan voitetun
vastustajansa äärestä, painavan jalkansa yhä värisevälle raadolle,
kohottavan kasvonsa kuuhun päin ja päästävän ilmoille kaamean huudon,
joka suorastaan hyyti veren poppamiehen suonissa.



NELJÄS LUKU

Ennustus ja sen täyttyminen


Sitten Tarzan käänsi huomionsa mieheen. Hän ei ollut tappanut Numaa
pelastaakseen neekerin -- hän oli tehnyt sen vain kostaakseen
leijonalle; mutta nyt, kun hän näki vanhan miehen makaavan avuttomana
ja nääntyvänä edessään, kosketti hänen villiä sydäntään jokin
säälintapainen tunne. Nuoruudessaan hän olisi tappanut poppamiehen
ilman pienintäkään tunnonvaivaa, mutta sivistys oli vaikuttanut
hillitsevästi häneen samoin kuin niihin kansoihin ja rotuihin, jotka
tulevat sen piiriin, vaikka se ei ollut vielä muuttanut Tarzania niin
paljon, että hän olisi käynyt pelkurimaiseksi tai veltostuneeksi. Hän
näki vanhan miehen kärsivän ja tekevän kuolemaa, kumartui, tunnusteli
hänen haavojaan ja pysäytti verenvuodon.

"Kuka olet?" kysyi vanha mies vapisevalla äänellä.

"Olen Tarzan -- Apinain Tarzan", vastasi apinamies, äänessä yhtäläinen
ylpeyden sävy kuin jos hän olisi sanonut: "Olen John Clayton,
Greystoken loordi."

Noitalääkäri vavahteli kouristuksentapaisesti ja sulki silmänsä. Kun
hän avasi ne taas, kuvastui niissä alistumista kaikkeen siihen
kauheaan, mitä hänellä oli odotettavissa tämän pelätyn metsänhaltian
puolelta. "Miksi et tapa minua?" hän kysyi.

"Miksi tappaisin sinut?" kysyi Tarzan puolestaan. "Et ole tehnyt
minulle pahaa, ja joka tapauksessa olet jo kuolemaisillasi.
Numa-leijona ehti iskeä sinua pahasti."

"Sinä et tahtoisi tappaa minua?" Vanhassa vapisevassa äänessä oli
hämmästystä ja epäuskoa.

"Minä pelastaisin sinut, jos voisin", vastasi Tarzan, "mutta se on
mahdotonta. Miksi luulet, että tappaisin sinut?"

Vanha mies oli hetken vaiti. Kun hän alkoi puhua, täytyi hänen
ilmeisesti hieman ponnistaa kootakseen rohkeutta. "Tunsin sinut
vanhastaan", hän sanoi, "kun vaeltelit pitkin viidakkoa
Mbonga-päällikön maassa. Olin poppamiehenä jo silloin kun surmasit
Kulongan ja muut ja ryöstit majamme ja myrkkypatamme. Ensin en
muistanut sinua, mutta lopulta sain sinut mieleeni -- valkeaihoisen
apinan, joka oli karvaisten apinoiden joukossa ja teki elämän
sietämättömäksi Mbongan-päällikön kylässä -- muistin metsänjumalan --
Munango-Kiwatin, jolle me veimme ruokaa porttimme ulkopuolelle ja joka
tuli sen syömään. Sano minulle ennenkuin kuolen -- oletko ihminen vai
paholainen?"

Tarzan nauroi. "Olen ihminen", hän sanoi.

Vanha mies huokasi ja pudisti päätänsä. "Olet koettanut pelastaa minut
Numalta", hän sanoi. "Siitä minä palkitsen sinua. Kuule minua,
valkoinen mies! Näen pahoja päiviä edessäsi. Se on kirjoitettu omaan
vereeni, jota olen sivellyt kämmenelleni. Sinuakin suurempi jumala
nousee ja kukistaa sinut. Käänny, Munango-Kiwati! Käänny, ennenkuin on
myöhäistä. Vaara on edessäsi, ja vaara väijyy takanasi, mutta
edessäpäin on suurempi vaara. Näen --". Hän pysähtyi, hengähti syvään
ja läähätti. Sitten hän lysähti pieneksi ryppyiseksi mykkyräksi ja
kuoli. Tarzan ihmetteli, mitä hän vielä oli nähnyt.

Oli hyvin myöhä, kun apinamies palasi bomaan ja asettui makuulle
mustien soturiensa joukkoon. Kukaan ei ollut nähnyt hänen menevän eikä
kukaan nähnyt hänen palaavan. Hän ajatteli vanhan poppamiehen
varoitusta ennen uneen vaipumistaan ja ajatteli sitä taas herättyään.
Mutta hän ei kääntynyt takaisin, sillä hän ei pelännyt. Kuitenkin, jos
hän olisi tiennyt, mikä kohtalo uhkasi sitä olentoa, jota hän rakasti
eniten maailmassa, olisi hän lentäen rientänyt puiden välitse hänen
suojakseen ja antanut Oparin kullan jäädä ikuisiksi ajoiksi unohdetun
varastohuoneen kätköön.

Hänen jäljessään samoava toinen valkoinen mies punnitsi samana aamuna
mielessään jotakin, mitä oli kuullut yöllä, ja hän oli vähällä luopua
suunnitelmastaan ja lähteä pois. Tämä mies oli Werper, murhaaja, joka
oli yön hiljaisuudessa kuullut edestäpäin tieltä kaukaisen äänen. Se
oli täyttänyt hänen raukkamaisen mielensä kauhulla -- hän ei ollut
milloinkaan ennen kuullut sellaista ääntä eikä uneksinutkaan, että niin
kaamea huuto voi tulla Jumalan luoman olennon keuhkoista. Hän oli
kuullut urosapinan voittohuudon, jonka Tarzan oli kohottanut Goroa,
kuuta, kohden, ja silloin hän oli vavissut ja kätkenyt kasvonsa. Nyt,
uuden päivän kirkkaassa valossa, hän vapisi taas sitä muistellessaan ja
olisi paennut sitä nimetöntä vaaraa, jota kammottavan äänen kaiku
tuntui ennustavan, jollei olisi vielä enemmän pelännyt Ahmet Zekiä,
herraansa.

Ja niin Apinain Tarzan ponnisteli tarmokkaasti Oparin raunioisia
valleja kohti, ja hänen takanaan hiipi Werper sakaalin tavoin; Jumala
yksin tiesi, mitä kummallakin oli edessään.

Tarzan pysähtyi aution laakson reunaan katsellakseen Oparin kultaisia
kupukattoja ja minaretteja. Yöllä hän menisi yksinään aarreholviin
tiedustelumatkalle, sillä hän oli päättänyt noudattaa retkellään
varovaisuutta kaikissa toimissaan.

Yön tullessa hän lähti liikkeelle, ja Werper, joka oli yksin kiipeillyt
kallioita apinamiehen seurueen takana ja piileksinyt päivisin
vuorenhuipun korkeiden onkaloiden suojassa, hiipi varovasti hänen
jälkeensä. Kalliojärkäleiden peittämä tasanko laakson reunan ja
kaupungin muurien ulkopuolella kohoavan mahtavan graniittikummun
välillä, jossa oli aarreholviin vievän käytävän suu, antoi
belgialaiselle mainiota turvaa hänen seuratessaan Tarzania Opariin
päin.

Hän näki jättiläiskokoisen apinamiehen kapuavan reippaasti suuren
kallion laelle. Werper tarrautui pelokkaasti kiviseinämään vaarallisen
nousun aikana ja hikoili kauhun valtaamana ja pelosta miltei
lamautuneena, mutta seurasi yhä ahneuden kannustaessa kunnes oli
lopulta kallionkummun huipulla.

Tarzania ei näkynyt missään. Hetken ajan Werper piili erään sellaisen
pienehkön järkäleen takana, joita oli hajallaan kukkulalla, mutta kun
hän ei nähnyt eikä kuullut englantilaista, ryömi hän piilopaikastaan ja
ryhtyi järjestelmällisesti tutkimaan ympäristöä siinä toivossa, että
keksisi aarrekätkön kyllin ajoissa päästäkseen pakoon ennen Tarzanin
paluuta. Belgialainen halusi näet vain saada selville kullan
säilytyspaikan, jotta Tarzanin lähdettyä voisi tulla rauhassa
seuralaisineen ja viedä pois niin paljon kuin jaksaisi kuljettaa.

Hän huomasi kapean halkeaman, jossa oli kallion sisäosaan vievät
kuluneet graniittiportaat. Hän meni tunnelin mustalle suuaukolle asti,
jonne hänen takaa-ajettavansa oli kadonnut. Mutta siihen hän pysähtyi,
peläten astua sisään, ettei kohtaisi Tarzania tämän palatessa.

Apinamies oli kaukana hänen edellään ja tunnusteli tietään
kalliokäytävässä, kunnes tuli vanhalle puuovelle. Hetkeä myöhemmin hän
oli aarrekammiossa. Ammoin kuolleet ihmiset olivat aikoja sitten
latoneet sinne korkeiksi riveiksi kallisarvoisia harkkoja sen suuren
mantereen hallitsijoiden käytettäväksi, joka nyt on uponneena Atlantin
laineiden alla.

Yksikään ääni ei häirinnyt maanalaisen holvin hiljaisuutta. Ei näkynyt
mitään merkkiä, että joku toinen olisi löytänyt unohdetun aarteen sen
jälkeen kun apinamies viimeksi oli käynyt sen kätköpaikalla.

Tarzan kääntyi hyvillään ja lähti taas kummun huipulle. Werper tarkkasi
esiinpistävän graniittilohkareen kätköstä, kuinka hän tuli portaitten
varjosta ja eteni laaksonreunassa olevan kukkulan juurelle, missä
wazirit odottivat herransa merkkiä. Sitten Werper livahti varovasti
piilopaikastaan, pujahti sisäänkäytävän synkkään pimeyteen ja hävisi.

Pysähtyen kukkulan reunalle Tarzan kohotti äänensä, päästäen leijonan
jyrisevän kiljunnan. Hän uudisti huudon kahdesti, säännöllisen väliajan
päästä, seisoen tarkkaavan hiljaisena useita minuutteja sen jälkeen kun
kolmannen huudon kaiku oli häipynyt. Ja sitten kuului kaukaa laakson
toiselta puolen heikko vastaushuuto -- kerran, kahdesti, kolmasti.
Busuli, wazirien päällikkö, oli kuullut ja vastasi.

Tarzan kääntyi taas aarreholvia kohti tietäen, että muutamassa tunnissa
hänen mustansa tulisivat hänen luokseen valmiina jälleen viemään
kokonaisen omaisuuden Oparin omituisen muotoisina kultaharkkoina. Sillä
välin hän kuljettaisi kummun huipulle niin paljon kallisarvoista
metallia kuin voisi.

Hän suoritti tämän matkan kuudesti viiden tunnin aikana,
ennenkuin Busuli ehti kummulle, ja siihen mennessä hän oli tuonut
kahdeksanviidettä harkkoa suuren vierinkiven reunalle, kantaen joka
kerta taakan, joka olisi pannut kaksikin tavallista miestä horjumaan.
Mutta hänen jättiläisvoimissaan ei näkynyt väsymyksen merkkiäkään hänen
auttaessaan mustia sotureitaan kummulle köyden avulla, jonka oli sitä
varten tuonut.

Kuusi kertaa hän oli mennyt aarrekammioon ja kuusi kertaa belgialainen
Werper oli kyyristynyt mustiin varjoihin pitkän holvin kaukaisimmassa
päässä. Taas tuli apinamies, ja tällä kertaa oli hänen mukanaan
viisikymmentä soturia. Nämä olivat ryhtyneet kantajiksi rakkaudesta
siihen ainoaan olentoon, joka voi vaatia heidän rajua ja ylpeätä
luonnettaan alistumaan sellaiseen halpaan tehtävään. Holvista ilmestyi
vielä kaksikuudetta harkkoa, ja kaikkiaan niitä oli sata, jonka määrän
Tarzan aikoi viedä mukanaan.

Kun viimeiset wazirit olivat tulleet kammiosta, kääntyi Tarzan viime
kerran katsomaan satumaisia rikkauksia, joita hänen kaksi
ryöstöretkeänsä ei ollut paljonkaan vähentänyt. Ennenkuin hän sammutti
sen kynttilän, jonka oli tuonut mukanaan ja jonka lepattava valo oli
luonut umpinaisen kammion läpitunkemattomaan pimeyteen ensimmäiset
vienot säteet sen jälkeen kun ihmiset ammoin olivat sen unohtaneet,
muistui hänen mieleensä se kerta, jolloin hän ensin oli tullut
aarreholviin; hänhän oli joutunut sinne sattumalta silloin kun pakeni
temppelinalaisista holveista, minne hänet oli kätkenyt La,
auringonpalvelijain ylipapitar.

Hän muisti kohtauksen temppelissä, jolloin hän oli ollut pitkällään
uhrialttarilla ja La seisonut tikari koholla hänen vieressään, pappien
ja papitarten rivien odottaessa kiihkoisan ja hysteerisen hurmion
vallassa uhrinsa lämpimän veren ensi pulpahdusta, täyttääkseen sillä
kultaiset maljansa ja juodakseen liekehtivän jumalansa kunniaksi.

Than, hullun papin, törkeä ja verinen keskeytys kuvastui eloisana
apinamiehen muistissa, samoin toisten pappien pako kauhean olennon
mielettömän verenhimon tieltä, raaka hyökkäys Lan kimppuun ja hänen oma
osansa synkässä murhenäytelmässä, kun hän oli tapellut raivostuneen
oparilaisen kanssa ja jättänyt hänet kuolleena sen papittaren jalkojen
juureen, jota mies oli tahtonut häväistä.

Tämä ja moni muu seikka muistui Tarzanin mieleen hänen tuijottaessaan
tummankeltaisten metallilaattojen pitkiin riveihin. Hän aprikoitsi,
hallitsiko La vielä temppeliä tässä raunioituneessa kaupungissa, jonka
murenevat muurit kohosivat niin lähellä. Oliko La lopuksi pakotettu
suostumaan avioliittoon jonkun eriskummaisen papin kanssa? Se oli
tosiaan katkera kohtalo niin kauniille naiselle. Tarzan astui päätänsä
pudistaen lepattavan kynttilän luo, sammutti sen heikon valon ja
kääntyi ovea kohti.

Hänen takanaan odotti vakoilija hänen menoaan. Werper oli nyt päässyt
selville salaisuudesta, jota varten oli tullut, ja voisi sopivassa
tilaisuudessa palata odottavien seuralaistensa luo, tuoda heidät
aarreholviin ja kuljettaa pois kaiken kullan, minkä he suinkin
jaksoivat kantaa.

Wazirit olivat ehtineet käytävän toiseen päähän ja astuivat jo
kiemurtelevaa tietä pitkin raitista ilmaa ja kummun huipulta näkyvää
tervetullutta tähtien valoa kohti, ennenkuin Tarzan riistäytyi unelmien
pidättävistä siteistä ja lähti hitaasti heidän jälkeensä.

Vielä kerran ja -- niin hän ajatteli -- viimeisen kerran hän sulki
aarreaitan tukevan oven. Werper nousi pimeässä hänen takanaan ja
ojenteli turtuneita lihaksiaan. Hän kurotti kättään ja hyväili
lempeästi kultaharkkoa lähimmässä rivissä. Hän nosti sen pitkälliseltä
lepopaikaltaan ja punnitsi sitä käsissään. Hän puristi sitä rintaansa
vasten ahneuden huumassa.

Tarzan uneksi edessään olevasta onnellisesta kotiintulosta, rakkaista
käsivarsista kaulansa ympärillä ja pehmeästä poskesta, joka painuisi
hänen poskeaan vasten. Mutta sitten hänen mieleensä nousi muisto
vanhasta poppamiehestä ja hänen varoituksestaan ja hävitti unelman. Ja
silloin, muutaman lyhyen sekunnin kuluessa, kummankin miehen toiveet
menivät pirstaksi. Toinen unohti ahneutensakin silmittömässä kauhussaan
-- toinen unohti menneisyyden kokonaan, kun särmikäs kallionlohkare
iski syvän haavan hänen päähänsä.



VIIDES LUKU

Liekehtivän jumalan alttari


Tämä tapahtui hetkellä, jolloin Tarzan kääntyi suljetulta ovelta
jatkaakseen matkaansa ulkomaailmaan. Muutos tuli varoituksetta. Hetken
oli kaikki hiljaa ja järkkymättä -- seuraavalla hetkellä koko maailma
huojui, ahtaan käytävän sijoiltaan vääntyneet seinät halkeilivat ja
murenivat, suuria graniittilohkareita irtautui katosta ja putoili
ahtaaseen solaan tukkien sen, ja seinät taipuivat sisäänpäin raunioiden
yli. Katosta irtaantuneen järkäleen iskusta Tarzan hoippui taaksepäin
aarrehuoneen ovea kohti. Hän työnsi sen painollaan auki ja hänen
ruumiinsa vieri kammion lattialle.

Suuressa huoneessa, johon aarre oli sijoitettu, aiheutti maanjäristys
vähemmän vahinkoa. Muutamia harkkoja suistui pinon yläosasta alas,
kivikatosta irtautui yksi palanen ja murskautui lattiaan, ja seinät
rakoilivat, vaikka eivät luhistuneet.

Tärähdyksiä oli vain yksi; toista ei tullut täydentämään ensimmäisen
aiheuttamaa vahinkoa. Werper, joka oli ryskeen äkillisyydestä ja
rajuudesta lentänyt selälleen, nousi pystyyn, kun huomasi olevansa
vahingoittumaton. Haparoidessaan huoneen toista päätä kohti hän etsi
kynttilää, jonka Tarzan oli jättänyt jälkeensä, kiinnitettyään sen
sulattamallaan vahalla erään harkon esiinpistävään reunaan.

Raapien useita tulitikkuja belgialainen löysi lopulta etsimänsä
esineen, ja kun kalpeat säteet hetkeä myöhemmin hälvensivät sysimustaa
yötä hänen ympärillään päästi hän hermostuneen helpotushuokauksen sillä
läpitunkematon pimeys oli lisännyt hänen tilanteensa kauheutta.

Kun hänen silmänsä tottuivat valoon, käänsi hän katseensa ovea kohti --
nyt oli hänen ainoana ajatuksenaan päästä pakoon tästä kaameasta
haudasta -- ja silloin hän näki alastoman jättiläisen ruumiin
pitkällään lattialla juuri oviaukon edessä. Werper vetäytyi taaksepäin,
peläten tulevansa ilmi, mutta toinen silmäys sai hänen arvelemaan, että
englantilainen oli kuollut. Miehen päässä olevasta ammottavasta
haavasta oli sementtilattialle vuotanut verta kokonainen lätäkkö.

Belgialainen hyppäsi nopeasti entisen isäntänsä pitkällään viruvan
hahmon yli, ja ajattelemattakaan auttaa miestä, jossa hänen tietämänsä
mukaan vielä saattoi olla henkeä, hän syöksyi käytävää ja pelastusta
kohti.

Mutta hänen uudistuneet toiveensa pettyivät pian. Kohta oviaukon
toisella puolen hän huomasi läpipääsemättömiä kiviröykkiöitä, jotka
täydelleen sulkivat ja salpasivat tien. Hän kääntyi taas ja astui
uudelleen aarreholviin. Ottaen kynttilän käteensä hän alkoi
järjestelmällisesti tutkia huonetta eikä ollutkaan päässyt pitkälle,
ennenkuin keksi huoneen vastakkaisessa päässä toisen oven, joka
naristen avautui hänen ruumiinsa painosta. Oven takana oli uusi kapea
sola. Tähän Werper harppoi, sitten nousten kiviportaita toiseen
käytävään, joka oli kaksikymmentä jalkaa korkeammalla kuin ensimmäinen.
Lepattava kynttilänvalo osoitti hänelle tietä, ja hetkeä myöhemmin hän
oli kiitollinen, että hänellä oli tämä karkea ja vanhanaikainen
valaistuskeino, jota hän muutamia tunteja aikaisemmin oli katsellut
halveksien; sillä se osoitti hänelle viime hetkellä ammottavan kuilun;
siihen ilmeisesti päättyi tunneli, jota pitkin hän eteni.

Hänen edessään oli pyöreä kaivosaukon tapainen onkalo. Hän piti
kynttilää sen yläpuolella ja kurkisteli alaspäin. Alhaalla hän näki
pitkän matkan päässä valon heijastuvan vesilammikon pinnasta. Hän oli
tavannut lähteen. Hän kohotti kynttilän päänsä yli ja tähysti mustan
aukon yli, nähden tunnelin jatkuvan vastakkaiselle puolelle. Mutta
kuinka hän pääsisi kuilun yli?

Kun hän seisoi siinä mittaillen välimatkaa toiselle puolelle ja
aprikoiden, uskaltaisiko ryhtyä niin pitkään loikkaukseen, kajahti
hänen korvissaan äkkiä läpitunkeva kirkaisu, joka vähitellen häipyi
päättyen surkeisiin valitushuutoihin. Ääni tuntui puolittain
inhimilliseltä, mutta kuitenkin niin kammottavalta, että se hyvinkin
saattoi tulla helvetin tulessa vääntelehtivän, perikatoon joutuneen
sielun kidutetusta kurkusta.

Belgialaista värisytti, ja hän silmäili pelokkaasti ylöspäin, sillä
huuto oli tuntunut tulevan hänen yläpuoleltaan. Katsoessaan hän näki
korkealla päänsä päällä aukon ja siitä hiukan taivasta ja loistavia
tähtiä.

Kauhistava kirkaisu oli hävittänyt hänen puolinaisen aikomuksensa
huutaa apua -- siellä ei voinut asua ihmisolentoja, missä oli sellaisia
ääniä. Hän ei uskaltanut paljastaa itseään yläpuolellaan olevan paikan
asujamille. Hän kirosi itseään, kun oli ollenkaan ryhtynyt tällaiseen
tehtävään. Hän toivoi pääsevänsä taas turvallisesti Ahmet Zekin leiriin
ja olisi miltei suostunut antautumaan Kongon sotilasviranomaisille, jos
siten olisi suoriutunut nykyisestä kauheasta tilastaan.

Hän kuunteli pelokkaana, mutta huuto ei toistunut, ja lopulta hän,
turvautuen epätoivoiseen keinoon, kokosi rohkeutensa hypätäkseen kuilun
poikki. Mennen takaisinpäin kaksikymmentä askelta hän otti vauhtia ja
hyppäsi lähteen reunalta ylöspäin ja eteenpäin, koettaen päästä
vastakkaiselle puolelle.

Kädessään hän puristi lepattavaa kynttilää ja hänen hypätessään
ilmavirta sammutti sen. Hän lensi avaruuden halki pilkkopimeässä,
tavoitellen käsillään jotakin, mihin tarttuisi, jolleivät hänen
jalkansa osuisi kuilun näkymättömään toiseen reunaan.

Hän paiskautui polvilleen lattian reunaan kalliotunnelin vastakkaiselle
puolelle, luiskahti taaksepäin, haparoiden hetken ajan epätoivoisesti
tukea ja jäi lopuksi riippumaan puoleksi tunneliaukon sisä- ja puoleksi
ulkopuolelle. Mutta hän oli kuitenkin turvassa. Hän ei uskaltanut
liikkua moneen minuuttiin, vaan riippui heikkona ja hikoillen siinä,
mihin oli jäänyt. Lopulta hän veti itsensä varovasti tunneliin ja
makasi taas pitkällään lattialla, koettaen tointua hermojensa
järkytyksestä.

Kun hänen polvensa olivat osuneet tunnelin reunaan, oli hän pudottanut
kynttilän. Toivoen kaikesta huolimatta, että se oli pudonnut käytävän
lattialle eikä kaivon syvyyksiin, hän nousi pian käsiensä ja jalkojensa
varaan ja alkoi huolellisesti etsiä pientä tulipuikkoa, joka nyt tuntui
hänestä äärettömän paljon arvokkaammalta kuin Oparin kaikkien
kultaharkkojen satumaiset rikkaudet.

Ja kun hän lopulta löysi sen, puristi hän sitä rintaansa vasten ja
vaipui lattialle nyyhkyttäen ja uupuneena. Monen minuutin ajan hän
makasi siinä vavisten ja murtuneena. Mutta lopulta hän kohottautui
istumaan ottaen tulitikun taskustaan, sytytti jäljellejääneen
kynttilänpätkän. Saatuaan valoa hän huomasi helpommaksi tyynnyttää
hermonsa, ja pian hän taas eteni pitkin tunnelia, etsien pääsytietä.
Hirveä kirkaisu, joka oli kuulunut ylhäältä vanhasta kaivosaukosta,
vaivasi häntä yhä, niin että hän vapisi kauhuissaan, kun kuuli oman
varovaisen kulkunsa aiheuttamia ääniä.

Hän oli päässyt eteenpäin vain vähän matkaa, kun hänen mielipahakseen
tuli vastaan muurattu seinä, joka esti hänen etenemisensä, se kun sulki
tunnelin täydellisesti kaikille tahoille. Mitähän se saattoi merkitä?
Werper oli sivistynyt ja älykäs mies. Hänen sotilaallinen kasvatuksensa
oli opettanut häntä käyttämään järkeään siihen tarkoitukseen, johon se
oli aiottu. Tämäntapainen umpinainen tunneli oli järjettömyyttä.
Tunnelin täytyi jatkua seinän toisella puolen. Joku oli joskus
menneisyydessä tukkinut sen syystä, jota oli mahdoton arvata. Mies
alkoi tarkastella muuria kynttilän valossa. Hän huomasi ilokseen, että
kivestä hakatut ohuet tiilet, joista se oli tehty, liittyivät toisiinsa
höllästi ilman muurilaastia tai sementtiä.

Hän kiskaisi erästä kiveä ja huomasi riemukseen, että se oli helposti
liikutettavissa. Hän irrotti kivet toisen toisensa jälkeen, kunnes oli
saanut syntymään niin suuren aukon, että siitä mahtui hänen ruumiinsa,
ja ryömi sitten suureen matalaan huoneeseen. Sen toisessa päässä sulki
ovi taas hänen tiensä, mutta sekin avautui hänen ponnistuksistaan,
sillä se ei ollut lukossa. Hänen eteensä tuli nyt pitkä pimeä käytävä,
mutta ennenkuin hän oli päässyt kauaksikaan, paloi hänen kynttilänsä
loppuun, kärventäen hänen sormiaan. Päästäen kirouksen hän pudotti sen
lattialle, missä se lepatti hetken ja sammui.

Hän haparoi hitaasti eteenpäin, tunnustellen käsillään tunnelin seiniä
ja siirtäen varovasti jalkojaan lattialla, ennenkuin uskalsi astua
yhtään askelta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälti hän hiipi sillä
tavoin, mutta lopulta, tuntiessaan, että tunneli oli loppumattoman
pitkä, ja väsyneenä ponnistuksistaan, kauhusta ja unen puutteesta hän
päätti laskeutua pitkäkseen ja levätä, ennenkuin taas lähtisi
kauemmaksi.

Hänen herätessään ei ympäröivässä pimeydessä näkynyt mitään muutosta.
Hän oli ehkä maannut sekunnin tai koko päivän -- hän ei tiennyt sitä.
Mutta se seikka, että hän tunsi itsensä virkistyneeksi ja nälkäiseksi,
osoitti hänen tosiaan nukkuneen jonkun aikaa.

Hän alkoi taas hapuilla eteenpäin, mutta tällä kertaa hän oli edennyt
vain lyhyen matkan, kun joutui huoneeseen, johon pääsi valoa katossa
olevasta aukosta. Tästä aukosta ulottuivat sementtiportaat huoneen
lattialle.

Pyöriöstä saattoi Werper nähdä auringon heijastuvan tukeviin
pylväisiin, joiden ympärillä oli kiemurtelevia viiniköynnöksiä. Hän
kuunteli, mutta ei kuullut muuta ääntä kuin tuulen suhinaa lehtevissä
oksissa, lintujen käheitä huutoja ja marakattien rupatusta.

Hän nousi rohkeasti portaita ylöspäin ja huomasi olevansa pyöreällä
pihamaalla. Juuri hänen edessään oli kivialttari, jossa oli
ruosteenruskeita pilkkuja. Sillä hetkellä ei Werper edes koettanut
selittää näiden tahrojen alkuperää -- myöhemmin niiden merkitys tuli
liiankin kaamealla tavalla ilmi.

Lukuunottamatta juuri alttarin takana olevaa aukkoa lattiassa, josta
belgialainen oli tullut pihamaalle alhaalta maanalaisesta kammiosta,
hän näki useita ovia, jotka veivät pihalta pois, ollen lattian tasalla.
Ylhäällä oli joka taholla pyöreän pihamaan ympärillä joukko avonaisia
parvekkeita. Apinoita hyppeli autioiden raunioiden joukossa, ja
loistavanvärisiä lintuja lenteli sinne tänne pylväiden ja parvekkeiden
välitse korkealla hänen päänsä yllä, mutta ihmisten läsnäolosta ei
näkynyt merkkiäkään. Werper tunsi huojennusta. Hän huoahti ikäänkuin
suuri paino olisi poistettu hänen hartioiltaan. Hän astui askeleen
erästä ovea kohti ja pysähtyi sitten, silmät hämmästyksestä ja kauhusta
selällään, sillä melkein samalla hetkellä avautui tusina ovia pihan
seinässä ja lauma kauhistavia miehiä syöksyi hänen kimppuunsa.

Ne olivat Oparin liekehtivän jumalan pappeja, samoja takkuisia,
kyhmyisiä ja rumia pikku miehiä, jotka vuosi sitten olivat laahanneet
Jane Claytonin uhrialttarille juuri tässä samassa paikassa. Heidän
pitkät käsivartensa, heidän likekkäiset ilkeät silmänsä ja matalat,
taaksepäin kaltevat otsansa tekivät heidät niin eläimellisen
näköisiksi, että lamauttavan kauhun kouristus värisytti belgialaisen
järkytettyjä hermoja.

Päästäen huudahduksen hän kääntyi paetakseen niiden synkkien käytävien
ja huoneiden vähemmän kauhistavaan suojaan, josta hän oli juuri tullut,
mutta hirveät miehet estivät hänen aikeensa. He salpasivat tien ja
tarttuivat häneen, ja vaikka hän lankesi maahan ja polvillaan ryömien
heidän edessään rukoili heitä säästämään hänen henkeään, sitoivat he
hänet ja viskasivat sisemmän temppelin lattialle.

Loppu oli vain sen kertausta, mitä Tarzan ja Jane Clayton olivat
kokeneet. Papittaret tulivat ja heidän mukanaan ylipapitar La. Werper
nostettiin maasta ja pantiin alttarille. Kylmää hikeä pursui hänen joka
huokosestaan, kun La kohotti julman uhriveitsensä hänen ylitseen.
Kuolemanlaulu kuului hänen kidutettuihin korviinsa, ja hänen
tuijottavat silmänsä siirtyivät kultaisiin kuppeihin, joista hirveät
uhrimenojen viettäjät pian sammuttaisivat epäinhimillisen janonsa hänen
omalla lämpimällä sydänverellään.

Hän toivoi, että hänelle suotaisiin lyhyt tiedottomuuden hetki,
ennenkuin terävä veitsenterä lopullisesti iskisi -- sitten kuului äkkiä
kaameata karjuntaa, joka kajahti melkein hänen korvassaan. Ylipapitar
laski tikarinsa alemmaksi. Hänen silmänsä laajenivat kauhusta.
Papittaret, hänen palvelijattarensa, kiljuivat ja pakenivat hulluina
ovia kohti. Papit huusivat raivoissaan tai kauhuissaan, mikäli kullakin
oli rohkeutta. Werper käänsi kaulaansa nähdäkseen heidän pakokauhunsa
syyn, ja kun hän lopulta huomasi sen, värisytti pelko häntäkin, sillä
hänen silmänsä kohtasivat suunnattoman leijonan hahmon, joka seisoi
keskellä temppeliä -- yksi uhri makasi jo raadeltuna sen julmien
kynsien välissä.

Erämaan valtias karjaisi taas, kääntäen pahaa ennustavan katseensa
alttaria kohti. La hoiperteli eteenpäin, horjahti ja kaatui pyörtyneenä
Werperin päälle.



KUUDES LUKU

Arabialaisten rosvoretki


Kun maanjäristyksen myllerrystä seurannut ensi kauhun tunne oli
tyyntynyt Busulin ja hänen miestensä mielissä, kiiruhtivat he takaisin
käytävään etsiäkseen Tarzania ja kahta omaa miestään, joita myöskin
kaivattiin.

He huomasivat, että yhteenpuristuneet sikinsokin sortuneet
kallionlohkareet sulkivat aukon. Kaksi päivää he ponnistelivat
raivatakseen tietä vankeuteen jääneiden ystäviensä luo, mutta kun he
jättiläisuurastuksen jälkeen olivat päässeet vain muutamia metrejä
tukitussa käytävässä eteenpäin ja löytäneet toisen toverinsa
ruhjoutuneet jäännökset, oli heidän pakko päätellä, että Tarzan ja
toinen waziri myöskin makasivat kuolleina röykkiöiden alla kauempana
käytävässä ihmisavun saavuttamattomissa ja sitä enää kaipaamatta.

Yhä uudestaan he työtä tehdessään huutelivat herransa ja toisen
toverinsa nimeä, mutta yksikään vastaushuuto ei tullut heidän
kuunteleviin korviinsa. Lopulta he luopuivat etsimästä. Kyynelsilmin he
katsahtivat viime kerran isäntänsä raunioitunutta hautakumpua,
sälyttivät hartioilleen raskaan kultakuorman, joka toisi ainakin elämän
mukavuutta, joskaan ei onnea, heidän turvattomaksi jääneelle
rakastetulle emännälleen, ja vaelsivat murheellisina Oparin aution
laakson poikki, jatkaen matkaansa alaspäin toisella puolella leviävien
metsien halki kaukaista huvilaa kohti.

Ja mikä surullinen kohtalo uhkasikaan tätä rauhallista ja onnekasta
kotia jo silloin, kun he olivat matkalla!

Pohjoisesta päin tuli Ahmet Zek apurinsa kirjeessä olleen kehoituksen
mukaan. Hän oli kerännyt joukon arabialaisia luopioita ja
lainsuojattomia rosvoja sekä yhtä kunnottomia neekereitä kaikkein
alhaisimmista ja tietämättömimmistä ihmissyöjäheimoista, joiden maiden
läpi ryöstöretkeilijä kuljeskeli sinne tänne rankaisematta.

Mugambi, musta Herkules, joka oli ollut mukana rakastetun bwanansa
kaikissa vaaroissa ja onnenvaihteluissa Viidakkosaarelta melkein
Ugambin lähteille saakka, huomasi ensimmäisenä synkän karavaanin
rohkean lähestymisen.

Hänen silmälläpitoonsa oli Tarzan uskonut ne soturit, jotka olivat
jääneet vartioimaan lady Greystokea, eikä hän mistään olisikaan voinut
löytää urhoollisempaa ja uskollisempaa vartijaa. Jättiläiskokoisella ja
villillä, pelottomalla soturilla oli myöskin arvostelukykyä ja älyä sen
verran, että se oli täysin verrattavissa hänen kokoonsa ja rajuuteensa.

Hän ei ollut kertaakaan herransa lähdön jälkeen ollut huvilalta näkö-
tai kuulomatkaa kauempana, paitsi kun lady Greystoke halusi nelistää
hevosellaan leveän tasangon yli tai tuottaa vaihtelua yksinäisyytensä
yksitoikkoisuuteen lyhyellä metsästysretkellä. Sellaisissa
tilaisuuksissa oli Mugambi ratsastanut hänen hevosensa kintereillä
voimakkaan arabialaisrotuisen selässä.

Rosvoretkeilijät olivat vielä kaukana, kun soturin terävä silmä erotti
heidät. Hetken hän seisoi ääneti ja tarkasteli lähestyvää joukkoa ja
juoksi sitten nopeasti alkuasukasmajoja kohti, jotka olivat muutaman
sadan metrin päässä huvilasta.

Siellä hän huusi mukavasti makailevia sotureita luokseen. Hän antoi
kiireesti käskyjä. Niitä totellen miehet tarttuivat nopeasti aseisiinsa
ja kilpiinsä. Jotkut juoksivat kutsumaan työmiehiä pelloilta ja
varoittamaan karjalaumojen paimentajia. Suurin osa lähti Mugambin
kanssa takaisin huvilalle päin.

Rosvoretkeilijäin nostattama tomu oli vielä pitkän matkan päässä.
Mugambi ei tiennyt varmasti, kulkiko sen suojassa vihollinen, mutta hän
oli viettänyt kokonaisen mieheniän villiä elämäänsä villissä Afrikassa
ja myös nähnyt joukkueiden aikaisemminkin tulleen sillä tavoin
ilmoittamatta. Joskus ne olivat tulleet rauhassa ja joskus sotaa tuoden
-- asiaa ei voinut koskaan tietää. Oli hyvä olla varuillaan. Mugambi ei
pitänyt vieraiden nopeasta etenemistavasta.

Greystoken huvila ei ollut hyvin varustettu puolustusta varten. Sen
ympärillä ei ollut paalutusta, sillä kun se sijaitsi uskollisten
wazirien maan sydämessä, ei sen omistaja ollut otaksunut, että kukaan
vihollinen voisi hyökätä väkivalloin sen kimppuun. Ikkuna-aukoissa oli
kuitenkin raskaat puukaihtimet vihollisen nuolia vastaan, ja Mugambi
laski niitä parhaillaan alas, kun lady Greystoke ilmestyi kuistikolle.

"Mitä, Mugambi?" hän huudahti. "Mitä on tapahtunut? Miksi lasket
kaihtimia?"

Mugambi osoitti tasangon poikki sinne, missä valkoviittainen,
ratsastava miesjoukko oli nyt selvästi näkyvissä.

"Arabialaisia", hän selitti. "He eivät varmastikaan tule hyvässä
tarkoituksessa suuren Bwanan poissaollessa."

Sievän nurmikon ja kukkivien pensaiden toisella puolen Jane Clayton
näki waziriensa välkkyvät mustat ruumiit. Aurinko välähteli heidän
metallipäisten keihäittensä kärjissä, korosti sotapäähineitten sulkien
loistavia värejä ja heijastui kirkkaana heidän leveiden hartioittensa
ja esiin pistävien poskiluittensa kiiltävästä nahasta.

Jane Clayton tarkasteli heitä tuntien yksinomaan ylpeyttä ja
kiintymystä. Mitä pahaa voi hänelle tapahtua, kun hänellä oli tällaisia
suojelijoita?

Rosvoretkeilijät olivat nyt pysähtyneet tasangolle noin sadan metrin
päähän. Mugambi oli kiiruhtanut soturiensa luo. Hän eteni muutamia
metrejä heistä ja korottaen ääntänsä tervehti muukalaisia. Ahmet Zek
istui satulassa suorana kätyriensä edessä.

"Arabialainen!" huudahti Mugambi. "Mitä teet täällä?"

"Tulemme rauhassa", huudahti Ahmet Zek vastaukseksi.

"Sitten kääntykää ja menkää rauhassa takaisin", vastasi Mugambi. "Emme
tarvitse teitä täällä. Arabialaisten ja wazirien välillä ei synny
rauhaa."

Vaikka Mugambi ei ollut syntyään waziri, oli hänet otettu heimon
jäseneksi, eikä siinä nyt ollut ketään, joka olisi tarkemmin vaalinut
sen perinnäistapoja ja uljuutta kuin hän.

Ahmet Zek vetäytyi joukkionsa toiselle sivustalle ja puhui miehilleen
matalalla äänellä. Hetkeä myöhemmin pamahti ilman mitään varoitusta
epätasainen yhteislaukaus wazirien rivejä kohti. Pari soturia kaatui,
ja muut tahtoivat hyökätä vastustajiensa kimppuun, mutta Mugambi oli
yhtä varovainen kuin urhoollinenkin johtaja. Hän tiesi, kuinka turhaa
oli käydä ratsastavien miesten kimppuun, joilla lisäksi oli pyssyt. Hän
peräytyi joukkoineen puutarhan pensaiden taakse. Huvilaan itseensä hän
määräsi menemään puolisen tusinaa, käskien miehiä pitämään emäntäänsä
sisällä talossa ja puolustamaan häntä hengellään.

Noudattaen erämaassa taistelleiden isiensä menettelytapaa Ahmet Zek
käski seuralaistensa laukata hajalleen pitkäksi, kapeaksi rivistöksi,
joka teki suuren ympyrän ja vähitellen tuli yhä lähemmäksi puolustajia.

Mugambi näki heidän tulevan, kutsui jäljellä olevia sotureitaan
luoksensa ja juoksi huvilaan, viimeistä puolustuspaikkaa kohti. Lady
Greystoke seisoi kuistikolla pyssy kädessä. Useammalle kuin yhdelle
rosvolle olivat hänen vakavat hermonsa ja tarkka tähtäämisensä
tuottaneet rangaistuksen rikollisesta elämästään, useampi kuin yksi
poni kiiti hyökkäävän joukkion seassa ilman ratsastajaa.

Mugambi työnsi emäntänsä parempaan turvaan talon sisälle ja
valmistautui uupuneine miehineen vielä kerran vastustamaan vihollista.

Arabialaiset etenivät huutaen ja heilutellen pitkiä pyssyjään päänsä
yläpuolella. He kiitivät kuistikon ohi suunnaten kuolettavan tulen
polvillaan olevia wazireja kohti. Nämä lähettivät oikean nuolisateen
pitkien soikeitten kilpiensä takaa, jotka ehkä olivat kylläkin sopivia
pysähdyttämään vihollisnuolen tai kääntämään keihään toisaalle, mutta
kerrassaan mitättömiä pyssymiesten lyijyluoteja vastaan.

Verenhimoinen joukkio syöksyi kuistikkoa kohti ammuskellen tullessaan.
Heitä kaatui tusinan verta puolustajien nuolista, mutta suurin osa ehti
ovelle. Raskaat pyssynperät iskivät sitä vastaan. Pirstoutuneen puun
räiskinä sekaantui pyssyn pamaukseen, kun Jane Clayton ampui
säälimättömiä vihollisia laudoituksen takaa.

Miehiä kaatui kummallakin puolella ovea, mutta heikko este murtui
lopulta hurjistuneiden rynnistäjien raivokkaista hyökkäyksistä; se
kaatui sisäänpäin, ja kymmenkunta tummaa roistoa syöksyi
arkihuoneeseen. Sen toisessa päässä seisoi Jane Clayton jäljellä
olevien uskollisten vartijoittensa ympäröimänä. Lattia oli täynnä
niiden ruumiita, jotka jo olivat heittäneet henkensä häntä
puolustaessaan. Suojaajien etunenässä oli jättimäinen Mugambi.
Arabialaiset nostivat pyssynsä ampuakseen viimeisen yhteislaukauksen,
joka lopullisesti murtaisi kaiken vastarinnan, mutta Ahmet Zek karjaisi
varoittavan käskyn, pysähdyttäen heidän sormensa liipasimelle.

"Älkää ampuko naista", hän huusi. "Kuoleman oma, joka vahingoittaa
häntä. Ottakaa nainen elävänä kiinni!"

Arabialaiset hyökkäsivät huoneen poikki ja wazirit torjuivat heitä
raskailla keihäillään. Miekat välähtelivät, ja pitkäpiippuiset
pistoolit lausuivat jyristen synkkiä kuolemantuomioitaan. Mugambi
lennätti keihäänsä lähinnä olevaa vihollista vastaan niin voimakkaasti,
että raskas varsi meni kokonaan arabialaisen ruumiin läpi. Sitten hän
tempasi pistoolin toiselta mieheltä ja tarttuen siihen piipusta
murskasi pään kaikilta, jotka tunkeutuivat liian lähelle hänen
emäntäänsä.

Mugambin esimerkin innostamina tappelivat harvat jäljelle jääneet
soturit paholaisen tavoin. Mutta he kaatuivat toinen toisensa jälkeen
kunnes ainoastaan Mugambi jäi puolustamaan apinamiehen vaimon henkeä ja
kunniaa.

Ahmet Zek tarkkasi epätasaista taistelua huoneen toiselta puolen ja
innosti kätyreitään. Hänen käsissään oli jalokivillä koristettu
musketti. Hän nosti sen hitaasti olalleen, odottaen kunnes jokin liike
saattaisi Mugambin suojattomaksi, panematta silti naisen tai
arabialaisten henkeä vaaraan.

Lopulta se hetki tuli, ja Ahmet Zek veti liipasimesta. Ääntäkään
päästämättä urhea Mugambi vaipui lattialle Jane Claytonin jalkain
juureen.

Hetkeä myöhemmin oli nuori nainen saarrettu ja aseetonna. Sanaakaan
sanomatta rosvot raastoivat hänet huvilasta. Jättimäinen neekeri nosti
hänet satulaan, ja sillä aikaa kun rosvot etsivät huvilasta ja
ulkorakennuksista ryöstettävää tavaraa, ratsasti hän saaliinsa kanssa
portin ulkopuolelle ja odotti herransa tuloa.

Jane Clayton näki rosvojen tuovan hevoset aitauksesta ja ajavan karjan
niityiltä. Hän näki kodistaan ryöstettävän kaikki, millä arabialaisten
mielestä oli jotakin arvoa. Sitten hän näki, kuinka soihtu heitettiin
taloon ja liekit alkoivat nuoleskella sitä, mikä oli jäljellä.

Ja lopuksi, kun rosvot kokoontuivat yhteen, tyydytettyään raivonsa ja
ahneutensa pyyteet, ja ratsastivat hänen kanssaan pohjoista kohti, näki
hän savun ja liekkien nousevan korkealle taivaalle, kunnes tien
kääntyessä tiheisiin metsiin surkea näky katosi hänen silmistään.

Kun liekit tunkeutuivat arkihuoneeseen ja lennättelivät haaraisia
kielekkeitä nuoleskelemaan kuolleiden ruumiita, liikahti muuan hahmo
siinä kaameassa joukossa, jonka verinen kamppailu oli aikoja sitten
tyyntynyt. Jättimäinen neekeri kääntyi toiselle kyljelleen ja avasi
verestävät, kivistävät silmänsä. Mugambi, jonka arabialaiset olivat
jättäneet kuolleena jälkeensä, oli yhä elossa. Kuumat liekit olivat
melkein hänen kimpussaan, kun hän nousi vaivaloisesti käsiensä ja
polviensa varaan ja ryömi hitaasti ovea kohti.

Kerran toisensa jälkeen hän vaipui voimattomana lattiaan, mutta nousi
joka kerta jälleen ja jatkoi surkeata matkaansa turvallisuutta kohti.
Loputtomalta tuntuvan ajan perästä, jonka kuluessa liekit olivat
kiihtyneet todelliseksi pätsiksi huoneen toisessa päässä, onnistui ison
mustan päästä kuistikolle, vieriä portaita alas ja ryömiä läheisen
pensaan viileään turvaan.

Koko yön hän makasi siellä, vuoroin tiedottomana, vuoroin selvästi
tuntien tuskansa. Tajullaan ollessaan hän katseli villin vihan vallassa
kellertäviä liekkejä, joita yhä kohosi palavista karjatarhoista ja
heinäkasoista. Saaliinhaussa oleva leijona liikkui likellä, mutta
jättimäinen musta ei pelännyt. Hänen rajun mielensä täytti yksi ainoa
ajatus -- kostoa! kostoa! kostoa!



SEITSEMÄS LUKU

Oparin aarrekammio


Jonkun aikaa Tarzan makasi siinä, mihin oli kaatunut aarrehuoneen
lattialle Oparin raunioituneiden muurien alle. Hän makasi kuin kuollut,
mutta hän ei ollut kuollut. Lopulta hän liikahti. Hänen silmänsä
avautuivat, mutta eivät nähneet huoneen pilkkopimeydessä mitään. Hän
kohotti käden päähänsä, ja kun hän otti sen pois, oli se tahmeana
hyytyneestä verestä. Hän haisteli sormiaan kuten villieläin haistelisi
lämmintä verta haavoittuneessa käpälässään.

Hän nousi hitaasti istumaan -- ja kuunteli. Yksikään ääni ei
kantautunut hänen hautansa etäisiin syvyyksiin. Hän kompuroi pystyyn ja
kulki haparoiden harkkorivien keskitse. Kuka hän oli? Missä hän oli?
Hänen päätään kivisti, mutta muuten hän ei tuntenut mitään pahoja
seurauksia iskusta, joka oli kaatanut hänet. Hän ei muistanut
tapaturmaa eikä myöskään muistanut, mitä oli tapahtunut ennen sitä.

Hän siveli käsillään raajojansa, vartaloaan ja päätänsä kuin vieras
henkilö. Hän tunnusteli nuolikoteloa selässään ja veistä
lannevaatteessaan. Jokin seikka pyrki hänen aivoissaan jälleen
tietoisuuteen. Ah, nyt hän tiesi. Jotakin puuttui. Hän ryömi pitkin
lattiaa hapuillen kädellään esinettä, jonka hänen vaistonsa sanoi
kadonneen. Lopulta hän löysi sen -- raskaan sotakeihään, joka menneinä
vuosina oli ollut niin tärkeänä tekijänä hänen jokapäiväisessä
elämässään, melkeinpä hänen olemassaolossaan -- niin läheisesti se oli
liittynyt hänen kaikkiin tekoihinsa siitä ammoin menneestä päivästä
lähtien, jolloin hän oli temmannut ensimmäisen keihäänsä villin
kasvatuksen uhriksi joutuneen neekerin ruumiista.

Tarzan oli varma, että oli olemassa toinen, suloisempi maailma kuin se,
joka rajoittui häntä ympäröivän neljän kiviseinän väliseen pimeyteen.
Hän jatkoi etsintäänsä ja löysi lopulta oviaukon, joka vei sisäänpäin
kaupungin ja temppelin alle. Hän asteli tätä pitkin hyvin
huolettomasti, tullen kiviportaille, jotka johtivat ylöspäin
korkeammalle tasanteelle. Hän nousi niitä ylös ja vaelsi eteenpäin
kaivosaukkoa kohti.

Mikään ei kannustanut hänen vioittunutta muistiaan, niin että hän olisi
tajunnut olevansa vanhastaan tutussa ympäristössä. Hän tallusteli
pimeän läpi ikäänkuin olisi mennyt aukean tasangon poikki keskipäivän
loistavassa auringonpaisteessa, ja äkkiä tapahtui se, minkä pitikin
tapahtua hänen uhkarohkean etenemisensä vuoksi.

Hän tuli aukon partaalle, astui tyhjään kohtaan, kaatui eteenpäin ja
syöksyi alas sysimustaan syvyyteen. Pitäen yhä kiinni keihäästään hän
molskahti veteen ja vajosi pinnan alle painuen syvyyksiin.

Hän ei ollut pudotessaan loukannut itseään, ja noustessaan pinnalle hän
pudisti veden silmistään ja huomasi voivansa nähdä. Kaivoon kuulsi
päivänvaloa aukosta, joka oli korkealla hänen päänsä päällä. Se valaisi
heikosti kaivon sisäseinät. Tarzan tuijotti ympärilleen. Hän näki
vedenpinnan rajassa suuren reiän kosteassa ja limaisessa seinässä. Hän
ui sen luokse ja kiskoi itsensä tunnelin märälle lattialle.

Hän eteni uutta latua pitkin, mutta nyt hän meni varovasti, sillä
Apinain Tarzan otti oppia kokemuksistaan. Odottamaton kuilu oli
opettanut häntä olemaan varovainen, kun kulki pimeitä käytäviä -- hän
ei tarvinnut enää toista opetusta.

Pitkän matkaa käytävä jatkui suorana kuin nuoli. Lattia oli liukas,
ikäänkuin kaivon tulvivat vedet olisivat aika ajoin vuotaneet sen yli
ja peittäneet sen. Tämäkin seikka hidastutti Tarzanin menoa, sillä hän
pysyi vain vaivoin pystyssä.

Käytävän päässä alkoivat uudet portaat. Hän nousi niitä ylöspäin. Ne
kääntyivät sinne tänne monta kertaa, vieden lopulta pieneen, pyöreään
huoneeseen. Sen hämäryyttä hälvensi heikko valo, joka tuli
putkimaisesta aukosta. Tämä aukko, läpimitaltaan useita jalkoja, lähti
huoneen katon keskipalkalta ja kohosi noin sadan jalan korkeuteen,
päättyen sitten kiviristikkoon, jonka läpi Tarzan voi nähdä sinisen,
auringonvalaiseman taivaan.

Uteliaisuus kannusti apinamiestä tutkimaan ympäristöä. Pyöreän huoneen
ainoana kalustona olivat moniaat metallivanteiset kuparihelaiset arkut.
Tarzan koetti niitä kädellään. Hän tunnusteli kupariheloja, veti
saranoita ja nosti vihdoin sattumalta erään arkun kantta.

Mielihyvän huudahdus pääsi hänen huuliltaan, kun hän näki sen korean
sisällön. Siellä oli suuri astia täynnä kimaltelevia kiviä, jotka
välkkyivät ja loistivat kammion himmeässä valossa. Tarzan, joka
tapaturmansa kautta oli joutunut alkuperäiseen tilaansa, ei ollenkaan
käsittänyt löytönsä satumaista arvoa. Hänestä ne olivat vain sieviä
piikiviä. Hän työnsi kätensä niiden joukkoon ja antoi verrattoman
kalliiden jalokivien solua sormiensa välitse. Melkein kaikki olivat
hiotut, ja hän kokosi niitä kourallisen ja täytti pussin, joka riippui
hänen kupeellaan -- hiomattomat kivet hän työnsi takaisin arkkuihin.

Apinamies oli tietämättään osunut Oparin unohdettuun aarrehuoneeseen.
Se oli ollut aikoja sitten hautautuneena liekehtivän jumalan temppelin
alle keskivälille sellaista sysimustaa käytävää, jota muinaisten
auringonpalvojien taikauskoiset jälkeläiset eivät olleet joko
uskaltaneet tai huolineet tutkia.

Väsyen lopulta kivillä leikkimiseen Tarzan jatkoi matkaansa käytävää
pitkin, joka jyrkästi nousten vei aarrehuoneesta ylöspäin. Kiemurrellen
ja kaarrellen, mutta aina pyrkien ylöspäin, tunneli johti hänet yhä
lähemmäksi maanpintaa päätyen lopuksi matalakattoiseen huoneeseen, joka
oli valoisampi kuin mikään niistä, missä hän oli tähän mennessä käynyt.

Hänen yläpuolellaan oli katossa aukko, jonne veivät sementtiportaat, ja
aukosta näkyi loistava, auringon valaisema näyttämö. Tarzan katseli
viiniköynnösten peittämiä pylväitä hieman ihmetellen. Hän rypisteli
otsaansa, koettaen muistutella mieleensä jotakin samanlaista
aikaisempaa näkyä. Hän ei ollut varma itsestään. Hänen mielessään oli
aina kiduttava ajatus, että jokin seikka pysyisi häneltä salassa, --
että hänen pitäisi tietää monia asioita, mutta ei tiennytkään.

Hänen vakava mietiskelynsä keskeytettiin räikeästi -- aukosta hänen
yläpuoleltaan kuului jyrisevää karjuntaa. Karjuntaa seurasi miesten ja
naisten huutoja ja kiljaisuja. Tarzan tarttui lujemmin keihääseensä ja
nousi portaita. Hänen silmiinsä tuli omituinen näky, kun hän pääsi
puolipimeästä kellarista temppelin häikäisevään valoon.

Olennot, jotka hän näki edessään, hän tunsi helposti -- siinä oli
miehiä ja naisia ja suuren suuri leijona. Miehet ja naiset pötkivät
oviaukkoja kohti turvaan. Leijona seisoi erään olennon ruumiilla, jolla
oli ollut huonompi onni kuin toisilla. Se oli keskellä temppeliä.
Suoraan Tarzanista eteenpäin seisoi muuan nainen kivimöhkäleen
vieressä. Kiven päällä oli pitkällään mies, ja kun apinamies tarkkasi
edessään olevaa näyttämöä, näki hän leijonan kauhistavana mulkoilevan
niihin kahteen, jotka olivat jääneet temppeliin. Villistä kurkusta
kuului taas jyrisevää karjuntaa, nainen kiljahti ja kaatui pyörtyneenä
miehen ruumiille, joka oli pitkällään hänen edessään kivialttarilla.

Leijona eteni muutamia askelia ja kyyristyi. Kiemurassa olevan hännän
pää värisi hermostuneesti. Se aikoi juuri hyökätä, kun sen silmät
kiintyivät apinamieheen.

Maatessaan avuttomana alttarilla Werper näki suuren pedon
valmistautuvan hyppäämään hänen kimppuunsa. Hän näki äkillisen
muutoksen eläimen ilmeessä, kun sen silmät siirtyivät johonkin, mikä
oli alttarin toisella puolen häneltä näkymättömissä. Hän näki
kauhistavan luontokappaleen nousevan seisomaan. Muuan hahmo vilahti
Werperin ohi. Hän näki mahtavan käsivarren kohoavan, ja tukeva keihäs
sinkosi leijonaa kohti ja hautautui sen leveään rintaan.

Hän näki leijonan tavoittelevan ja tempovan aseen vartta, ja sitten hän
näki -- tosiaan ihmeiden ihme! -- alastoman jättiläisen, joka oli
viskannut aseen, hyökkäävän suuren pedon kimppuun, vain pitkä veitsi
kädessä valmiina kohtaamaan eläimen hirvittäviä torahampaita ja kynsiä.

Leijona nousi takajaloilleen, käydäkseen uuden vihollisensa kimppuun.
Peto murisi hirvittävästi, ja sitten belgialainen hämmästyksekseen
kuuli samanlaista villiä murinaa sen miehen huulilta, joka syöksyi
pedon kimppuun.

Tarzan vältti leijonan kynsien ensimmäisen, äkillisen raapaisun
astumalla nopeasti sivulle. Syöksähtäen pedon viereen hän hyppäsi sen
keltaisenruskeaan selkään. Hänen kätensä kiertyivät tuuheaharjaisen
kaulan ympärille, ja hänen hampaansa uppoutuivat syvälle eläimen
lihaan. Karjuen, hyppien, maassa kieriskellen ja kaikin tavoin
ponnistellen koetti jättimäinen kissaeläin päästä irti tästä villistä
vihollisesta, ja koko ajan iski suuri ruskea nyrkki pitkän terävän,
veitsen yhä uudestaan pedon kylkeen.

Taistelun aikana La tuli taas tuntoihinsa. Hän seisoi kuin lumottuna
uhrinsa ääressä tarkaten näytelmää. Näytti uskomattomalta, että
ihmisolento voittaisi eläinten kuninkaan kaksintaistelussa, ja
kuitenkin tapahtui sellainen uskomaton asia hänen silmiensä edessä.

Lopulta Tarzanin veitsi osui isoon sydämeen, ja leijona vierähti
kuolleena marmorilattialle, nytkähdellen viimeisen kerran
kouristuksentapaisesti. Hypäten pystyyn voittaja laski toisen jalkansa
saaliin raadolle, kohotti kasvonsa taivasta kohti ja päästi niin
karmivan huudon, että La ja Werper vapisivat, kun se kaikui temppelin
läpi.

Sitten apinamies kääntyi, ja Werper tunsi hänet samaksi mieheksi, jonka
oli jättänyt kuolleena aarrehuoneeseen.



KAHDEKSAS LUKU

Pako Oparista


Werper oli ymmällä. Voiko tämä olento olla sama arvokas englantilainen,
joka oli niin vieraanvaraisesti kestinnyt häntä ylellisessä
afrikkalaiskodissaan? Voiko tämä villipeto leimuavine silmineen ja
verisine kasvoineen olla tosiaan ihminen? Voiko se hirveä voittohuuto,
jonka hän äsken oli kuullut, tulla ihmisen kurkusta?

Tarzan silmäili miestä ja naista; hänen silmissään oli kummastuksen
ilme, mutta niissä ei näkynyt jälleentuntemisen häivettäkään. Tuntui
siltä kuin hän olisi keksinyt jonkun uudenlajisen elävän olennon ja
ihmetellyt löytöään.

La tarkasteli apinamiehen piirteitä. Vähitellen hänen suuret silmänsä
avautuivat selkoselälleen.

"Tarzan!" hän huudahti ja jatkoi sitten suurten apinain kielellä, joka
oli tullut oparilaisten tavalliseksi kieleksi, -- seurauksena
alituisesta seurustelusta ihmisapinain kanssa: "Sinä olet tullut
takaisin luokseni! La on laiminlyönyt uskontonsa käskyt odottaessaan,
yhä odottaessaan Tarzania -- omaa Tarzaniaan. Hän ei ole ottanut
puolisoa, sillä koko maailmassa on vain yksi, jonka La ottaisi
miehekseen. Ja nyt sinä olet tullut takaisin! Sano minulle, oi Tarzan,
että sinä olet minun takiani palannut!"

Werper kuunteli kärsimättömänä mongerrusta. Hän katsahti
ylipapittaresta Tarzaniin. Ymmärsikö mies tätä merkillistä kieltä?
Belgialaisen hämmästykseksi englantilainen vastasi kielellä, joka
ilmeisesti oli samaa kuin Lan käyttämä.

"Tarzan", kertasi apinamies miettivästi. "Tarzan! Nimi kuuluu tutulta."

"Se on sinun nimesi -- sinä olet Tarzan", huudahti La.

"Minäkö olen Tarzan?" Apinamies kohautti hartioitaan. "No, se on hyvä
nimi -- en tiedä muuta. Pidän sen siis. Mutta en tunne sinua. En ole
tullut tänne sinun takiasi. En tiedä ollenkaan, miksi tulin, en
myöskään tiedä, mistä olen tullut. Voitko sinä sanoa sen minulle?"

La pudisti päätänsä. "En ole kuullut siitä", hän vastasi. Tarzan
kääntyi Werperiin päin ja kysyi häneltä samaa, mutta suurten
ihmisapinain kielellä. Belgialainen pudisti päätänsä.

"En ymmärrä sellaista kieltä", hän sanoi ranskaksi.

Ponnistuksetta ja myöskin ilmeisesti huomaamatta kielen muutosta Tarzan
uudisti kysymyksensä ranskaksi. Äkkiä Werper käsitti täydelleen, kuinka
suuren onnettomuuden uhriksi Tarzan oli joutunut. Mies oli menettänyt
muistinsa eikä voinut enää palauttaa menneitä tapauksia mieleensä.
Belgialainen oli vähällä selittää asian hänelle, kun hänen ajatuksiinsa
äkkiä juolahti, että hän, pitämällä Tarzania ainakin jonkun aikaa
tietämättömänä oikeasta olemuksestaan, voisi mahdollisesti kääntää
apinamiehen onnettomuuden omaksi edukseen.

"En voi sanoa teille, mistä olette tullut", hän vastasi, "mutta erään
asian voin sanoa teille -- jollemme pääse pois tästä kauheasta
paikasta, saamme kumpikin surmamme tällä verisellä alttarilla. Nainen
oli vähällä iskeä veitsensä sydämeeni, kun leijona keskeytti pirulliset
juhlamenot. Tulkaa! Hakekaamme itsellemme pääsytie heidän kirotusta
temppelistään, ennenkuin he toipuvat kauhistuksestaan ja kokoontuvat
jälleen."

Tarzan kääntyi taas Lan puoleen.

"Mitä", hän kysyi, "olisitko tappanut tämän miehen? Oletko nälissäsi?"

Ylipapitar päästi inhon huudahduksen.

"Yrittikö hän tappaa sinut?" jatkoi Tarzan.

Nainen pudisti päätänsä.

"Miksi sitten olisit halunnut tappaa hänet?" Tarzan oli päättänyt
päästä asian perille.

La kohotti hoikan käsivartensa ja osoitti aurinkoa.

"Aiomme uhrata hänen sielunsa lahjaksi liekehtivälle jumalalle", hän
ilmoitti.

Tarzan näytti olevan ymmällä. Hän oli jälleen apina, eikä apinoilla ole
mitään käsityksiä sieluista ja liekehtivistä jumalista.

"Haluatko kuolla", hän kysyi Werperiltä.

Belgialainen vakuutti hänelle kyyneleet silmissä, ettei hän halunnut
kuolla.

"No hyvä, sitten et kuole", päätti Tarzan. "Tule! Me menemme. Tämä
naaras tahtoisi tappaa sinut ja pidättää minut itselleen. Tämä ei
ainakaan ole sopiva paikka manganille. Minä pian kuolisin näiden
kivimuurien taakse suljettuna."

Hän kääntyi ylipapitarta kohti. "Nyt menemme", hän sanoi.

Nainen syöksyi eteenpäin ja sulki apinamiehen kädet omiinsa.

"Älä lähde luotani!" hän pyysi. "Jää, niin sinusta tulee ylimmäinen
pappi. La rakastaa sinua. Koko Opari tulee omaksesi. Orjat palvelevat
sinua. Jää, Apinain Tarzan, ja anna rakkauden tulla palkaksesi."

Apinamies työnsi polvistuvan naisen syrjään. "Tarzan ei kaipaa sinua",
hän virkkoi yksinkertaisesti ja astuen Werperin viereen katkaisi
belgialaisen siteet ja viittasi häntä mukaansa.

Huohottaen ja kasvot raivon vääristäminä La hypähti pystyyn.

"Jää, sinun täytyy!" hän huudahti. "La tahtoo saada sinut -- jollei hän
saa sinua elävänä, tahtoo hän sinut kuolleena", ja kohottaen kasvonsa
aurinkoa kohti hän päästi saman hirveän huudon, jonka Werper oli
kuullut kerran aikaisemmin ja Tarzan monta kertaa.

Vastaukseksi hänen huutoonsa kuului kokonainen äänten sekamelska
ympärillä olevista kammioista ja käytävistä.

"Tulkaa, vartijapapit!" huuteli hän. "Uskottomat ovat häväisseet
pyhimmän paikkamme. Tulkaa! Täyttäkää heidän sydämensä kauhulla;
puolustakaa Lata ja hänen alttariaan; puhdistakaa temppeli
saastuttajien verellä."

Tarzan ymmärsi kaikki, vaikkakaan ei Werper. Apinamies katsahti
belgialaiseen ja näki, että tämä oli aseeton. Astuen nopeasti Lan
sivulle hän otti papittaren vahvoille käsivarsilleen, ja vaikka tämä
taisteli vastaan mielettömän rajusti kuin paholainen, riisti Tarzan
häneltä pian hänen pitkän uhriveitsensä, antaen sen Werperille.

"Tulet tarvitsemaan tätä", hän sanoi, ja sitten alkoi jokaisesta
oviaukosta tulvia Oparin eriskummaisia pikku miehiä temppeliin.

Heillä oli aseinaan lyhyitä ryhmysauvoja ja veitsiä, ja heidän
rohkeuttaan vahvisti kiihkoisa viha ja raivo. Werper oli kauhuissaan.
Tarzan silmäili vihollisia ylpeän halveksivasti. Hän läheni hitaasti
oviaukkoa, jota oli päättänyt käyttää tunkeutuessaan pois temppelistä.
Muuan tukeva pappi sulki hänen tiensä. Ensimmäisen vastustajan takana
oli parikymmentä muuta. Tarzan huitaisi raskaan keihäänsä nuijan tavoin
vasten papin päätä. Mies lyyhistyi maahan, pää murskana.

Ase iski yhä uudestaan Tarzanin raivatessa hitaasti tietänsä ovea
kohti. Werper tuli heti hänen perässään silmäillen kirkuvaa ja
hyppelevää rahvasta, joka takaapäin uhkasi heidän kulkuaan. Hän piti
uhriveistä valmiina iskemään, tulipa kuka tahansa hänen ulottuvilleen,
mutta ketään ei tullut. Hetken aikaa hän aprikoi, miksi he niin
urhoollisesti taistelivat jättimäistä apinamiestä vastaan ja kuitenkin
epäröivät hyökätä hänen kimppuunsa, joka oli suhteellisesti niin
heikko. Jos he olisivat rynnänneet häntä vastaan, olisi hän varmasti
sortunut ensi hyökkäykseen -- sen hän tiesi. Tarzan oli jo ehtinyt
ovelle kaikkien niiden ruumiiden yli, jotka olivat asettuneet häntä
vastaan, kun Werper arvasi syyn, miksi häneen ei koskettu. Papit
pelkäsivät uhriveistä! He astuivat mielihyvällä kuolemaa vastaan ja
kohtasivat sen arastelematta puolustaessaan ylipapitartaan ja häneen
alttariaan; mutta kuolemallakin oli eroa. Jokin omituinen taikausko
ympäröi varmaan tuota kiiltävää veitsenterää, koska kukaan oparilainen
ei tahtonut saada kuoliniskua siitä, vaikka he ilomielin syöksyivät
apinamiehen julman keihään teurastettaviksi.

Päästyään temppelin pihalta ulos Werper ilmoitti huomionsa Tarzanille.
Apinamies irvisti ja antoi Werperin kulkea edellä, jalokivin
koristettua pyhää asetta heilutellen. Oparilaiset hajaantuivat joka
suunnalle kuin lehdet tuulessa, ja Tarzan ja belgialainen saivat
esteettä samota vanhan temppelin käytävien ja kammioiden läpi.

Belgialaisen silmät kävivät suuriksi heidän mennessään huoneen läpi,
jossa oli seitsemän pilaria puhtaasta kullasta. Kätkien huonosti
ahneutensa hän katseli ikivanhoja kultalaattoja, joita oli melkein
jokaisen huoneen ja monen käytävänkin seinissä. Apinamieheen ei kai
tämä rikkaus näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.

Miehet jatkoivat matkaansa, ja sattuma vei heidät leveätä lehtokujaa
kohti, joka oli puoliksi raunioituneiden rakennuksien ja kaupungin
sisemmän muurin välissä. Suuret apinat rupattelivat heille ja
uhkailivat, mutta Tarzan vastasi heidän omalla tavallaan, antaen
pistopuheen pistopuheesta, herjauksen herjauksesta, haasteen
haasteesta.

Werper näki karvaisen urosapinan heilahtavan alas murtuneen pylvään
päästä ja lähenevän alastonta jättiläistä jäykkäkoipisena ja karvat
pörrössä. Keltaiset torahampaat olivat näkyvissä; vihaista ärinää ja
haukuntaa kuului uhkaavana paksujen, riippuvien huulien välistä.

Belgialainen tarkkasi toveriaan. Hän näki kauhukseen miehen kumartuvan,
kunnes hänen nyrkissä olevan kätensä rystyset olivat maata vasten kuten
ihmisapinankin. Hän näki hänen kiertelevän jalat jäykkinä apinan
ympärillä, joka niinikään alinomaa kääntyi. Hän kuuli ihmisen kurkusta
lähtevän samanlaista eläimellistä haukuntaa ja murinaa, jota kuului
luontokappaleenkin suusta. Jos hänen silmänsä olisivat olleet kiinni,
olisi hän varmasti luullut, että kaksi jättiläisapinaa varustautui
taisteluun.

Mutta taistelua ei syntynyt. Kaikki päättyi kuten suurin osa
sellaisista viidakon yhteenotoista päättyy -- toinen kerskuri menettää
rohkeutensa ja kiinnittää äkkiä huomionsa lentävään lehteen,
koppakuoriaiseen tai täihin karvaisella vatsallaan.

Tässä tapauksessa ihmisapina peräytyi jäykän arvokkaana tarkastaakseen
onnetonta toukkaa, jonka hän pian söi suuhunsa. Hetken ajan Tarzan
näytti halukkaalta jatkamaan riitaa. Hän asteli pelottavan näköisenä
edestakaisin, pullisti rintaansa, karjui ja kävi yhä likemmäksi apinaa.
Vain vaivoin Werper sai hänet lopuksi lähtemään pois ja jatkamaan
matkaansa auringonpalvojien muinaisesta kaupungista.

Miehet etsivät melkein tunnin ajan pääsytietä, ennenkuin löysivät
kapean aukon sisemmässä muurissa. Sieltä vei monien matkaajien tallaama
polku ulompien varustusten läpi Oparin autioon laaksoon.

Mikäli Werper voi huomata, ei Tarzanilla ollut vähääkään käsitystä
siitä, missä hän oli ja mistä tuli. Hän vaelteli tarkoituksettomasti
sinne tänne, etsien ruokaansa pienten kivien alta tai piileskellen
siellä täällä kasvavien kurjien pensaiden varjossa.

Belgialainen oli kauhuissaan toverinsa inhoittavasta ruokalistasta.
Kovakuoriaiset, pienet jyrsijät ja toukat tuottivat kaikki ilmeistä
nautintoa apinamiehelle. Tarzan oli tosiaan taas apina.

Lopulta Werperin onnistui viedä toverinsa kaukaisia kukkuloita kohti,
jotka olivat laakson lounaisrajana, ja he lähtivät yhdessä Greystoken
huvilaa kohti.

Vaikeata on arvata, mikä tarkoitus saattoi belgialaisen viemään
petollisuutensa ja ahneutensa uhria takaisin entistä kotia kohti,
jollei syynä ehkä ollut se, että ilman Tarzania ei voitu saada lunnaita
Tarzanin vaimosta.

Seuraavan yön he majailivat laaksossa kukkuloiden takana, ja heidän
istuessaan pienen tulen edessä, jossa paistui Tarzanin nuolen kaatama
villisika, oli apinamies mietiskelyyn vaipuneena. Hän näytti yhtä
mittaa koettavan saada kiinni jostakin mielikuvasta, joka alituisesti
vältti häntä.

Lopulta hän avasi kupeellaan riippuvan nahkapussin.. Siitä hän pudotti
kämmenelleen joukon kimaltelevia jalokiviä. Niistä heijastuva tulen
valo loihti esiin välähteleviä säteitä, ja kun belgialaisen suuret
silmät kiintyivät kiviin ihastuneina ja lumoutuneina, näkyi hänen
ilmeestään, että hänellä oli määrätty tarkoitus, jonka vuoksi hän
edelleen pysytteli apinamiehen seurassa.



YHDEKSÄS LUKU

Jalokivet varastetaan


Kaksi päivää Werper etsi joukkuetta, joka oli saattanut häntä leiristä
laakson rajalla oleville kallioille, mutta vasta myöhään kolmannen
päivän iltapuolella hän sai selvityksen heidän olopaikastaan ja
silloinkin niin pöyristyttävällä tavalla, että hän lamautui näystä.

Eräällä aukeamalla metsässä hän tapasi kolmen neekerin ruumiit
hirveästi silvottuina, eikä tarvittu paljon päättelytaitoa selittämään
heidän murhaansa. Pienestä seurueesta ainoastaan nämä kolme eivät
olleet orjia. Muut olivat ilmeisesti toivoen pääsevänsä vapaiksi
julmasta arabialaisherrastaan käyttäneet hyväkseen sitä, että olivat
erillään pääleiristä, ja surmanneet sen vihatun voiman kolme edustajaa,
joka piti heitä orjuudessa. Sitten he olivat hävinneet viidakkoon.

Kylmää hikeä tihkui Werperin otsalta hänen harkitessaan kohtaloa, jonka
hän vain sattumalta oli välttänyt, sillä jos hän olisi ollut läsnä, kun
salaliiton tuumat toteutettiin, olisi hänkin varmasti ollut samassa
kadotuksessa.

Tarzanissa ei löytö herättänyt vähintäkään kummastusta tai
mielenkiintoa. Luontainen tottumus väkivaltaiseen kuolemaan oli
tehnyt hänet tällaisissa asioissa tunteettomaksi. Hänen vereksen
sivistyksensä luoma hienous oli kadonnut häntä kohdanneessa surkeassa
onnettomuudessa, ja jäljelle olivat jääneet vain alkeelliset
mielikuvat, jotka hänen lapsena saamansa opetus oli häviämättömästi
painanut hänen sieluunsa.

Kaalan opetukset, Kertshakin, Tublatin ja Terkozin esimerkit ja neuvot
olivat nyt perustana hänen kaikkiin ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Hän
säilytti koneellisen tiedon ranskan ja englannin kielistä. Werper oli
puhunut hänelle ranskaa, ja Tarzan oli vastannut samalla kielellä
tajuamatta tietoisesti, että oli poikennut ihmisapinoiden
puheenparresta, jota käyttäen hän oli keskustellut Lan kanssa. Jos
Werper olisi käyttänyt englantia, olisi tulos ollut sama.

Tuona yönä, miesten istuessa leiritulensa edessä, Tarzan leikki taas
loistavilla helyillään. Werper kysyi häneltä, mitä ne olivat ja mistä
hän oli löytänyt ne. Apinamies vastasi, että ne olivat korean värisiä
kiviä, joista hän aikoi sommitella kaulanauhan, ja että hän oli
löytänyt ne syvältä liekehtivän jumalan temppelin uhripihan alta.

Werper tunsi huojennusta huomatessaan, ettei Tarzan käsittänyt
jalokivien arvoa. Tämän johdosta belgialaisen oli helpompi saada ne
haltuunsa. Mahdollisesti mies antaisi ne hänelle, jos hän pyytäisi.
Werper ojensi kätensä pientä pinoa kohti, jonka Tarzan oli laittanut
eteensä laakealle puupalalle.

"Näyttäkää minulle niitä!" sanoi belgialainen.

Tarzan laski suuren kämmenensä aarteen yli. Hän paljasti hampaansa ja
murisi. Werper veti kätensä nopeammin takaisin kuin oli ojentanut.
Tarzan alkoi jälleen leikkiä jalokivillä ja keskustella Werperin kanssa
ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään tavatonta. Hän oli vain osoittanut
eläimen kateellista omaisuutensa suojelemisvaistoa. Kun hän sai
saalista, jakoi hän lihan Werperin kanssa, mutta jos Werper olisi
sattumaltakin koskenut Tarzanin osuuteen, olisi hän nostanut saman
villin ja paheksuvan varoitusmurinan.

Tästä tapauksesta alkaen belgialaisen rinnassa heräsi suuri pelko
villiä toveria kohtaan. Hän ei ollut milloinkaan oikein käsittänyt sitä
muutosta Tarzanissa, jonka isku hänen päähänsä oli aiheuttanut, -- hän
oli selittänyt sen muistin menettämisestä johtuneeksi. Werper ei ollut
tiennyt, että Tarzan kerran oli ollut tosiaan villi viidakon peto, ja
näin ollen hän ei tietystikään voinut arvata, että mies oli palannut
siihen tilaan, jossa hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli kulunut.

Nyt Werper näki englantilaisessa vaarallisen hourupään, jonka pieninkin
epämieluinen tapaus saisi hyökkäämään raatelevine hampaineen hänen
kimppuunsa. Werper ei koettanut hetkeksikään tuudittautua siihen
luuloon, että hän menestyksellisesti voisi puolustautua apinamiehen
hyökkäystä vastaan. Hänen ainoa toivonsa oli päästä toverista irti ja
kiiruhtaa Ahmet Zekin kaukaista leiriä kohti niin nopeasti kuin voi.
Mutta ollen aseistettu vain uhriveitsellä Werper epäröi lähteä
samoamaan viidakon läpi. Tarzan oli turvana, jota ei ollenkaan sopinut
halveksia -- suuriakin petoja vastaan, kuten Werperillä oli syytä
tunnustaa sen nojalla, mitä hän oli joutunut näkemään Oparin
temppelissä.

Lisäksi oli Werperin ahnas mieli kiintynyt jalokivipussiin, joten häntä
raastoivat erilaiset tunteet, ahneus ja pelko. Mutta voimakkaimpana
paloi hänen rinnassaan ahneus, niin että hän mieluummin uhmasi vaaroja
ja kärsi kauhuja, joita mielipuoleksi luulemansa miehen alituinen seura
hänessä herätti, kuin luopua toivosta saada haltuunsa se kokonainen
omaisuus, joka oli pienessä pussissa.

Kolmantena päivänä heidän lähdettyään Oparista Tarzanin terävät korvat
kuulivat ääniä, jotka ilmaisivat, että heidän takanaan oli ihmisiä.
Werper ei kuullut muuta kuin viidakkohyönteisten surinaa ja marakattien
ja lintujen rupattavaa ääntelyä.

Hetken ajan Tarzan seisoi hiljaa kuin patsas ja kuunteli; herkät
sieraimet laajenivat aina kun hän tunnusteli jokaista ohimenevää
tuulenhenkäystä. Sitten hän veti Werperin erään paksun pensaan taakse
piiloon ja odotti. Pian tuli Werperin ja Tarzanin käyttämällä
riistapolulla näkyviin sileäihoinen musta soturi, tarkkaavana ja
varuillaan.

Hänen perässään samosi yksinkertaisessa rivissä melkein viisikymmentä
muuta toinen toisensa jäljessä, jokainen kantaen kahta selkään
kiinnitettyä tummankeltaista harkkoa. Werper tunsi joukkueen heti
samaksi, joka oli saattanut Tarzania matkalla Opariin. Hän katsahti
apinamieheen, mutta ei nähnyt villeissä, tarkkaavissa silmissä mitään
merkkiä, että Tarzan olisi tuntenut Busulin ja muut uskolliset
wazirinsa.

Kun kaikki olivat menneet ohi, nousi Tarzan ja sukelsi esiin piilosta.
Hän katseli seutua siihen suuntaan, johon seurue oli mennyt. Sitten hän
kääntyi Werperiin päin.

"Me seuraamme heitä ja tuhoamme heidät", hän sanoi.

"Miksi?" kysyi belgialainen.

"He ovat mustia. Musta se tappoi Kaalankin. He ovat manganien
vihollisia."

Werper ei iloinnut ajatuksesta joutua tappeluun Busulin ja hänen
hurjien soturiensa kanssa. Ja toisaalta hän oli riemumielin nähnyt
heidän palaavan Greystoken huvilaa kohti, sillä hän oli alkanut epäillä
kykyään löytää takaisin wazirialueelle. Hän tiesi, ettei Tarzanilla
ollut vähintäkään aavistusta, mihin he olivat menossa. Pysyttelemällä
turvallisen välimatkan päässä kultakuormaansa kantavien soturien takana
he voisivat vaikeuksitta seurata heitä huvilaan. Kun he kerran olisivat
siellä, tietäisi Werper kyllä tien Ahmet Zekin leiriin. Oli toinenkin
syy, miksi hän ei halunnut joutua tekemisiin wazirien kanssa -- he
kantoivat suurta aarretaakkaa siihen suuntaan, johon hän halusikin sitä
kannettavan. Mitä kauemmaksi he sitä veivät, sitä lyhyempi matka olisi
hänen ja Ahmet Zekin sitä kuljetettava.

Sentakia hän väitteli apinamiestä vastaan tämän tahtoessa surmata
mustat, ja lopulta hän sai Tarzanin seuraamaan heitä rauhassa,
sanomalla olevansa varma, että he veisivät heidät metsästä pois
rikkaaseen maahan, jossa, oli yllinkyllin riistaa.

Oparista oli wazirialueelle monta päivämatkaa, mutta vihdoin tuli
hetki, jolloin Tarzan ja belgialainen, seuratessaan soturien jälkiä,
nousivat viimeiselle mäelle ja näkivät edessään leveän waziri-tasangon,
kiemurtelevan joen ja kaukaiset metsät pohjoisessa ja lännessä.

Tarzan silmäili tuttua näköalaa, mutta hänen katseessaan ei näkynyt
pienintäkään välähdystä osoittamassa, että hän tunsi sen. Hän huomasi
riistaeläimet, ja hänen suunsa vettyi, mutta hän ei katsonut huvilaa
kohti. Werper kuitenkin katsoi. Belgialaisen silmiin tuli kummastunut
ilme. Hän varjosti niitä käsillään ja tuijotti pitkään ja vakavasti
sitä paikkaa kohti, missä huvila oli ollut. Hän ei voinut uskoa omia
silmiään -- näkyvissä ei ollut huvilaa -- ei latoja -- ei
ulkohuonerakennuksia. Karja-aitaukset, heinäsuovat kaikki olivat
menneet. Mitä se tarkoitti?

Ja sitten selveni Werperille vähitellen se onnettomuus, joka oli
kohdannut rauhallista laaksoa senjälkeen kun hän viimeksi oli nähnyt
sen -- Ahmet Zek oli käynyt siellä!

Busuli ja hänen soturinsa olivat huomanneet hävityksen samalla
hetkellä, kun olivat saaneet maatilan näkyviinsä. Nyt he jouduttivat
kulkuaan, puhellen kiihkeästi ja pohtien mullistuksen syytä ja
merkitystä.

Kun he lopulta olivat ehtineet tallatun puutarhan poikki ja
seisahtuneet herransa huvilan hiiltyneiden raunioiden eteen,
toteutuivat heidän pahimmatkin aavistuksensa sen nojalla, mitä he
näkivät ympärillään.

Maassa mätäni kuolleitten ihmisten jäännöksiä, saalistavien hyenain ja
muiden seutua hätyyttäneiden petoeläinten puoliksi syömiä, ja ruumiiden
seassa oli niin paljon jätteitä kuolleitten vaatteista ja koristeista,
että Busulille selvisi hänen herransa taloa kohdanneen onnettomuuden
hirveä tarina.

"Arabialaiset", hän sanoi miestensä ollessa koolla hänen ympärillään.

Wazirit tähystelivät useita minuutteja ympärilleen mykän raivon
vallassa. Joka taholla he tapasivat lisää todisteita sen julman
vihollisen säälimättömyydestä, joka oli tullut suuren Bwanan poissa
ollessa ja hävittänyt hänen omaisuutensa.

"Mitä he tekivät 'ladylle'?" kysyi eräs mustista.

Neekerit olivat aina nimittäneet lady Greystokea tällä tavoin.

"Naiset he ovat luultavasti ottaneet mukaansa", sanoi Busuli. "Meidän
vaimomme ja hänen."

Muuan jättiläinen kohotti keihäänsä päänsä yli ja päästi villin raivon
ja vihan huudon. Muut seurasivat hänen, esimerkkiään. Busuli sai heidät
kädenliikkeellä vaikenemaan.

"Nyt ei ole aikaa päästellä turhia ulvahduksia", hän sanoi. "Suuri
Bwana on opettanut meille, että teoilla jotakin saadaan aikaan eikä
pelkillä sanoilla. Säästäkäämme keuhkojamme, sillä tarvitsemme kaikki
voimamme seurataksemme arabialaisia ja tuhotaksemme heidät. Jos lady ja
meidän vaimomme ovat elossa, on sitä suurempi kiire tarpeen, eivätkä
soturit voi samota nopeata vauhtia tyhjin keuhkoin."

Werper ja Tarzan tarkkasivat mustia kaislikon suojassa joen rannalla.
He näkivät heidän kaivavan kuopan veitsillään ja sormillaan. He näkivät
heidän laskevan keltaiset taakkansa siihen ja kasaavan mullan taas
harkkojen päälle.

Tarzan näytti osoittavan vain vähän mielenkiintoa, kun Werper oli
vakuuttanut hänelle, ettei mustien hautaama tavara ollut hyvää
syötäväksi. Mutta Werper oli suuresti innostunut asiaan. Hän olisi
antanut paljon, jos hän olisi voinut anastaa aarteen heti mustien
lähdettyä, sillä hän oli varma, että he poistuisivat mahdollisimman
pian tältä hävityksen ja kuolon näyttämöltä.

Kun aarre oli saatu haudatuksi, siirtyivät mustat lyhyen matkan päähän
löyhkäävistä ruumiista tuulen yläpuolelle, ja sinne he tekivät leirin
voidakseen levätä ennenkuin ryhtyivät ajamaan arabialaisia takaa.
Hämärä oli jo tullut. Werper ja Tarzan istuivat nieleskellen muutamia
lihankappaleita, joita he olivat tuoneet edellisestä leiristään.
Belgialainen harkitsi, mitä nyt lähinnä tekisi. Hän oli varma, että
wazirit ajaisivat takaa Ahmet Zekiä, sillä hän tunsi tarpeeksi villien
sodankäyntiä ja arabialaisten ja heidän kehnojen seuralaistensa
luonteen ominaisuuksia arvatakseen, että he olivat vieneet
waziri-naiset orjuuteen. Yksistään tämän seikan nojalla oli varmaa,
että wazirien tapainen sotaisa kansa lähtisi ajamaan heitä takaa.

Werper käsitti, että hänen pitäisi keksiä jokin keino päästä neekerien
edelle varoittaakseen Ahmet Zekiä Busulin tulosta ja myöskin
ilmoittaakseen haudatun aarteen paikan. Werper ei tiennyt eikä
välittänytkään tietää, mitä arabialainen nyt tekisi lady Greystokelle,
kun Tarzan oli tällaisessa tilassa. Se riitti, että poltetun huvilan
paikalle haudattu kulta-aarre oli äärettömän paljon arvokkaampi kuin
mitkään lunnaat, jotka juolahtaisivat edes arabialaisen ahneeseen
mieleen, ja jos Werper saisi rosvoretkeilijän antamaan edes osan siitä
hänelle, olisi hän hyvin tyytyväinen.

Mutta Werperille oli kaikkein suurimpana huolen aiheena arvaamattoman
kallis aarre pienessä nahkapussissa Tarzanin kupeella. Jospa hän vain
saisi haltuunsa sen! Hänen täytyi saada se! Hän saisikin sen!

Hänen silmänsä siirtyivät himoitsemaansa esineeseen. Ne mittailivat
Tarzanin jättiläisvartaloa ja pysähtyivät käsivarsien pyöreihin
lihaksiin. Yritys oli toivoton. Mitä hän voi toivoa saavuttavansa muuta
kuin oman kuolemansa, yrittäessään riistää jalokivet villiltä
omistajalta?

Werper heittäytyi apeamielisenä kyljelleen. Hänen päänsä oli toisen
käsivarren päällä, ja toinen oli kasvojen päällä siten, että hänen
silmänsä oli apinamieheltä piilossa, vaikka toinen niistä oli Tarzaniin
tähdättynä käsivarren varjon alta. Hetken ajan hän makasi siten,
tuijottaen Tarzania ja harkiten keinoja aarteen ryöstämiseksi, mutta
mitä tahansa hän keksi, hänen oli pakko heti hylätä se kelvottomana.

Pian Tarzan loi silmänsä Werperiin. Belgialainen näki, että häntä
pidettiin silmällä, ja makasi hyvin hiljaa. Muutaman hetken kuluttua
hän teeskenteli hengittävänsä säännöllisesti kuin syvään uneen
vaipunut.

Tarzan oli ollut mietteissään. Hän oli nähnyt wazirien hautaavan
aarteensa. Werper oli sanonut hänelle heidän kätkevän omaisuutensa,
ettei kukaan löytäisi sitä ja ottaisi pois. Tämä näytti Tarzanista
mainiolta arvoesineiden varjelemiskeinolta. Siitä lähtien kun Werper
oli ilmaissut halua saada haltuunsa hänen välkkyvät piikivensä, oli hän
epäluuloisena kuin villi ainakin vartioinut leluja, joiden arvoa hän ei
ollenkaan tiennyt, yhtä innokkaasti kuin, jos hänen elämänsä tai
kuolemansa olisi riippunut niistä.

Pitkän aikaa apinamies istui tarkaten toveriaan. Lopulta hän ollen
varma, että Werper nukkui, veti esiin metsästysveitsensä ja alkoi
kaivaa kuoppaa eteensä maahan. Hän irrotti mullan veitsen terällä ja
nosti sen käsillään pois, kunnes oli saanut aikaan pienen ontelon,
muutamia tuumia läpimitaltaan ja viisi tai kuusi tuumaa syvän. Sinne
hän pani jalokivipussin. Werper melkein unohti hengittää nukkuvan
tavoin, kun näki, mitä apinamies teki -- hän tuskin saattoi pidättää
tyytyväisyyden huudahdusta.

Tarzan kävi äkkiä liikkumattomaksi, kun hänen terävät korvansa
huomasivat, että toverin säännöllinen hengitys oli lakannut. Hänen
raollaan olevat silmänsä suuntautuivat suoraan belgialaiseen. Werper
tunsi olevansa hukassa -- kaiken onnistuminen riippui siitä, kykenikö
hän jatkamaan petkutustaan. Hän huoahti, ojensi molemmat käsivartensa
ja kääntyi selälleen mumisten ikäänkuin pahan unen vaivaamana. Hetkisen
perästä hän alkoi jälleen hengittää säännöllisesti.

Nyt hän ei voinut pitää silmällä Tarzania, mutta hän oli varma, että
mies istui pitkän aikaa katsellen häntä. Sitten Werper kuuli heikosti,
kuinka toisen kädet raapivat multaa ja sitten jälleen tasoittelivat
sitä paikoilleen. Silloin hän tiesi, että jalokivet oli kätketty
maahan.

Kului tunti, ennenkuin Werper taas liikahti. Silloin hän kääntyi ympäri
Tarzaniin päin ja avasi silmänsä. Apinamies nukkui. Kättään ojentamalla
Werper voi koskettaa paikkaa, johon pussi oli haudattu.

Kauan hän makasi katsellen ja kuunnellen. Hän liikahti aiheuttaen
tarpeettoman paljon melua, mutta Tarzan ei herännyt. Hän veti
uhriveitsen vyöstään ja työnsi sen maahan. Tarzan ei liikahtanut.
Belgialainen painoi veitsenterää varovasti alaspäin löyhän mullan läpi
pussin yläpuolella. Hän tunsi kärjen koskettavan pehmeätä sitkeää
nahkaa. Sitten hän väänsi veitsen kädensijaa sivuun. Löyhä multakasa
kohosi hitaasti ja hajosi. Hetkeä myöhemmin tuli pussin kulma näkyviin.
Werper vetäisi etsimänsä esineen kätköpaikastaan ja sulloi sen paitansa
alle. Sitten hän täytti kolon jälleen ja painoi huolellisesti mullan
samaan asemaan kuin se oli ollutkin.

Ahneus oli saattanut hänet sellaiseen tekoon, että jos hänen toverinsa
sen olisi huomannut, olisi siitä ollut hänelle, Werperille, mitä
kaameimmat seuraukset. Hän saattoi jo melkein tuntea vahvojen,
valkoisten hampaiden uppoavan kaulaansa. Häntä värisytti. Kaukaa
tasangon poikki kuului pantterin karjaisu, ja tiheässä kaislikossa
hänen takanaan astuskeli joku suuri peto pehmeillä käpälillään.

Werper pelkäsi näitä yön rosvoja, mutta hän pelkäsi äärettömän paljon
enemmän vieressään nukkuvan ihmiseläimen oikeutettua vihaa. Werper
astui muutamia askeleita tasankoa ja kaukana luoteisessa olevaa metsää
kohti, pysähtyi sitten ja hypisteli pitkän veitsen kahvaa vyössään. Hän
kääntyi katsomaan nukkuvaa.

-- Miksikä ei? -- tuumi hän. -- Sitten olisin turvassa.

Hän palasi ja kumartui apinamiehen yli. Hänen kätensä puristi tiukasti
liekehtivän jumalan ylipapittaren uhriveistä.



KYMMENES LUKU

Ahmet Zek näki jalokivet


Mugambi oli haavoista heikkona laahautunut poistuvien
rosvoretkeilijöiden jäljessä. Hän kykeni liikkumaan vain hitaasti, ja
hänen täytyi levähtää usein, villi viha ja yhtä villi koston halu sai
hänet pitämään tarkoituksestaan kiinni. Päivien vieriessä hänen
haavansa paranivat ja hänen voimansa palasivat, kunnes lopulta hänen
jättiläisvartalonsa oli jälleen täysin saavuttanut entisen mahtavan
väkevyytensä. Nyt hän jatkoi matkaansa nopeammin, mutta ratsastavat
arabialaiset olivat edenneet pitkän matkaa, kun taas haavoittunut
neekeri oli ryöminyt vaivaloisesti heidän perässään.

He olivat ehtineet linnoitettuun leiriinsä, ja siellä Ahmet Zek odotti
apurinsa Albert Werperin tuloa. Pitkän ja rasittavan matkan aikana oli
Jane Clayton kärsinyt enemmän pahoista tulevaisuuden aavistuksista kuin
mistään muusta.

Ahmet Zek ei ollut suvainnut ilmoittaa hänelle aikomuksiaan
tulevaisuuden varalta. Jane toivoi hartaasti, että hänet oli vangittu
lunnaiden saamiseksi, sillä jos asianlaita olisi niin, ei hän tulisi
kärsimään kovin suuria loukkauksia arabialaisten käsissä. Mutta oli
olemassa mahdollisuus, kamala mahdollisuus, että häntä odotti
toisenlainen kohtalo. Hän oli kuullut monesta naisesta, valkoisistakin
naisista, jotka oli Ahmet Zekin kaltaisten lainsuojattomien toimesta
myyty mustien haaremien orjuuteen tai viety kauemmaksi pohjoiseen
viettämään melkein yhtä kauhistavaa olemassaoloa jossakin
turkkilaisessa vaimolassa.

Jane Clayton oli jäykempää ainesta kuin se, joka hurjan kauhun
valtaamana taipuu vaaran edessä. Hän ei tahtonut luopua toivosta,
ennenkuin se osoittautuisi turhaksi, ja hän ajatteli itsemurhaa
ainoastaan viimeisenä keinona, jotta välttyisi häpeästä. Niin kauan
kuin Tarzan oli elossa, oli täysi syy odottaa apua. Ei yksikään ihminen
tai eläin, joka kuljeskeli villien maanosassa, voinut näyttää sellaista
taitoa ja voimaa kuin hänen herransa ja mestarinsa. Hänestä Tarzan oli
miltei kaikkivaltias synnyinseutunsa maailmassa -- villien petojen ja
villien ihmisten alueella. Tarzan tulisi takaisin, ja hän, Jane,
pelastuisi, samalla kun hänen puolestaan kostettaisiin, siitä hän oli
varma. Hän laski, montako päivää voisi kulua, ennenkuin Tarzan saapuisi
Oparista ja huomaisi, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Sitten
menisi vain lyhyt aika, ennenkuin hän piirittäisi arabialaisten
linnoituksen ja rankaisisi siellä asuvaa kirjavaa pahantekijäin
joukkiota.

Jane ei ollenkaan epäillyt, ettei Tarzan löytäisi häntä. Mikään jälki,
vähäpätöisinkään, ei voinut välttää hänen tarkkoja ja herkkiä
aistimiaan. Hänelle olisi rosvojen tie yhtä selvä kuin avonaisen kirjan
painettu sivu.

Ja hänen toivoessaan tuli synkän viidakon läpi muuan toinen. Albert
Werper saapui saatuaan tuntea matkan kauhuja sekä yöllä että päivällä.
Kymmenisen kertaa hän oli välttynyt jättiläispetojen kynsiltä ja
hampailta vain ihmeen kautta, mikäli hänestä näytti. Aseenaan vain
veitsi, jonka oli tuonut Oparista, hän oli samonnut villeimmän seudun
kautta, mitä on maapallolla.

öisin hän nukkui puissa. Päivällä hän oli kompuroinut pelokkaana
eteenpäin, turvautuen usein puiden oksiin, kun jonkun suuren
kissaeläimen näkeminen tai kuuleminen varoitti häntä vaarasta. Mutta
vihdoin hän oli saanut näkyviinsä paalutuksen, jonka takana hänen
hurjat toverinsa asuivat.

Melkein samaan aikaan tuli Mugambi varustetun kylän edustalle
viidakosta. Seisoessaan ison puun varjossa, ottaakseen selvää asemasta,
hän näki rääsyisen ja siistimättömän miehen sukeltavan esiin viidakosta
aivan lähellä. Hän tunsi tulokkaan heti samaksi mieheksi, joka oli
ollut hänen herransa vieraana ennen tämän lähtöä Opariin.

Musta oli juuri huutamaisillaan belgialaiselle, kun jokin sai hänet
pysähtymään. Hän näki valkoisen miehen kävelevän rohkeasti aukeaman
poikki kylän porttia kohti. Ei kukaan järjissään oleva ihminen olisi
sillä tavoin lähestynyt kylää tässä osassa Afrikkaa, jollei ollut varma
ystävällisestä vastaanotosta. Mugambi odotti. Hänen epäluulonsa
heräsivät.

Hän kuuli Werperin huhuilevan; hän näki portin lennähtävän auki ja
totesi, että leirin hämmästyneet asujamet ottivat loordi ja lady
Greystoken entisen vieraan ystävällisesti vastaan. Asia selveni
Mugambille. Tämä valkoinen mies oli ollut petturi ja vakoilija. Hänen
ansiotaan oli suuren Bwanan poissaollessa tehty ryöstöretki.
Arabialaisvihansa lisäksi Mugambi tunsi vielä suurempaa vihaa valkoista
vakoojaa kohtaan.

Kylässä Werper riensi Ahmet Zekin silkkistä telttaa kohti. Arabialainen
nousi alapäällikkönsä astuessa sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui
hämmästys, kun hän silmäili belgialaisen repaleista ulkoasua.

"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi.

Werper kertoi kaikki, mainitsematta kuitenkaan mitään jalokivipussista,
joka nyt oli hänen vaatteittensa alla tiukasti sidottuna vyötäisten
ympäri. Arabialaisen silmät kapenivat ahneutta kuvastaen, kun hänen
apurinsa selitteli aarretta, jonka wazirit olivat haudanneet Greystoken
huvilan raunioiden viereen.

"Perin helppoa on mennä sinne takaisin ja ottaa se", sanoi Ahmet Zek.
"Ensin odotamme hullunrohkeiden wazirien tuloa, ja kun olemme tuhonneet
heidät, voimme käydä käsiksi aarteeseen -- kukaan ei ota sitä sieltä,
missä se on, sillä me emme jätä eloon ketään, joka tietää sen
olemassaolosta."

"Ja nainen?" kysyi Werper.

"Myyn hänet pohjoiseen", vastasi rosvo. "Se on nyt ainoa keino. Hänestä
saa varmaan hyvän hinnan."

Belgialainen nyökkäsi. Hänen ajatuksensa liikkuivat nopeasti. Jos hän
saisi Ahmet Zekin taivutetuksi määräämään hänet sen joukon johtajaksi,
joka veisi lady Greystoken pohjoiseen, tarjoutuisi hänelle haluamansa
tilaisuus paeta päällikkönsä luota. Hän olisi antanut kultaosuutensa
mennä, jos vain olisi päässyt jalokivineen ehjin nahoin tiehensä.

Hän oli tähän mennessä oppinut tuntemaan Ahmet Zekin kyllin hyvin
tietääkseen, ettei ketään liiton jäsentä päästetty vapaaehtoisesti
rosvopäällikön palveluksesta. Useimmat harvoista karanneista oli
jälleen saatu kiinni. Werper oli useastikin kuullut heidän
tuskanhuutojaan, kun heitä kidutettiin ennen surmaamista. Belgialainen
ei ollenkaan halunnut antautua kiinnijoutumisen vaaraan.

"Kuka menee naisen kanssa pohjoiseen", hän kysyi, "sillä aikaa kun
palaamme hakemaan kultaa, jonka wazirit kätkivät englantilaisen huvilan
tienoille?"

Ahmet Zek ajatteli hetken. Kätketty kulta oli paljon suuremman arvoinen
kuin hinta, joka saataisiin naisesta. Välttämätöntä oli vapautua
hänestä mahdollisimman pian. Belgialainen oli joukkueen kaikista
jäsenistä sopivin johtajaksi, ja hänelle sopisi uskoa saattojoukon
päällikkyys. Joku arabialainen, joka tunsi tien ja heimot yhtä hyvin
kuin Ahmet Zek itse, saattaisi anastaa naisesta saadut lunnaat ja paeta
kauas pohjoiseen. Werper taas voisi tuskin yksin paeta eurooppalaisille
vihamielisen maan läpi, ja toisaalta voitaisiin miehet, jotka hän
lähettäisi belgialaisen mukana, valita huolellisesti pitämällä
erikoisesti silmällä sitä, että Werperin olisi mahdollista saada kovin
suurta osaa käskettävistään puolelleen, jos hän aikoisi karata
päällikkönsä luota.

Lopulta arabialainen sanoi: "Ei ole välttämätöntä, että me kumpikin
palaamme hakemaan kultaa. Sinä menet pohjoiseen naisen kanssa ja viet
kirjeen eräälle ystävälleni, joka on aina kosketuksissa parhaiden
tämänlaista kauppaa harjoittavien kanssa, ja sillä välin minä menen
hakemaan kullan. Voimme kohdata taas täällä, kun toimemme on
suoritettu."

Werper tuskin kykeni peittämään iloa, jota hän tunsi kuullessaan tämän
mieluisan ratkaisun. Ja epävarmaa onkin, saattoiko hän kokonaan salata
sen Ahmet Zekin terävältä ja epäluuloiselta katseelta. Joka
tapauksessa, kun oli tultu päätökseen, pohtivat arabialainen ja hänen
apulaisensa vielä lyhyen aikaa edessä olevien yritysten yksityiskohtia,
minkä jälkeen Werper pyysi anteeksi ja palasi omaan telttaansa,
saadakseen itselleen kauan kaivatun kylvyn ja parranajon tuottaman
ylellisen nautinnon.

Kylvettyään belgialainen sitoi pienen käsipeilin nuoraan, joka oli
ommeltu hänen telttansa takaseinään, siirsi karkeatekoisen tuolin yhtä
karkeatekoisen pöydän ääreen, joka oli peilin vieressä, ja alkoi
poistaa pörröistä parransänkeä kasvoiltaan.

Erikoisesti miehille suotujen ilojen joukossa on tuskin toista, joka
tuo suuremman mielihyvän ja virkistyksen tunnetta kuin parranajo, ja
nyt kun väsymys oli väliaikaisesti poissa, Albert Werper istui
mukavassa asennossa ränstyneellä tuolillaan, polttaakseen viime
savukkeen ennen maatamenoa. Hänen peukalonsa, jotka vyöhön tungettuina
veltosti tukivat hänen käsivarsiensa painoa, koskettivat toista vyötä,
jonka varassa jalokivipussi oli hänen uumillaan. Hän värisi
kiihtymyksestä ajatellessaan sen aarteen arvoa, joka kaikille muille
paitsi hänelle itselleen tuntemattomana oli piilossa hänen
vaatteittensa alla.

Mitä Ahmet Zek sanoisi jos tietäisi? Werper irvisti. Kuinka
suurenisivatkaan vanhan veijarin silmät, jos hän vilaukselta näkisi nuo
säkenöivät, kauniit korut! Werperillä ei ollut vielä milloinkaan ollut
tilaisuutta ihailla niitä kauan aikaa yhtä mittaa. Hän ei ollut edes
laskenut niitä -- hän oli vain ylimalkaan arvannut niiden arvon.

Hän irrotti vyön ja veti pussin piilopaikastaan. Hän oli yksin. Muut
leirissä olijat olivat vartijoita lukuunottamatta menneet levolle --
kukaan ei tulisi hänen telttaansa. Hän hypisteli pussia, tunnustellen
kalliiden kivien muotoja ja kokoa. Hän punnitsi pussia ensin toisella
kämmenellään ja sitten toisella, ja lopulta hän käänsi tuolin hitaasti
ympäri pöydän edessä ja antoi pienen lampun valossa kimaltelevien
jalokivien vieriä karkeatekoiselle pöydänkannelle.

Välkkyvien säteiden vaikutuksesta muuttui likainen ja saastainen teltta
uneksivan miehen mielessä loistavaksi palatsiksi. Hän näki
kullanloistavia huvilinnoja, jotka avaisivat porttinsa sen rikkauden
omistajalle, joka oli hajallaan tahraisella ja rosoisella
pöydänkannella. Hän uneksi ilosta, ylellisyydestä ja vallasta, joka
aina oli ollut hänen saavuttamattomissaan, ja hänen uneksiessaan katse
kohosi pöydästä, kuten uneksijan katseen tavallisesti käy, siirtyen
kaukaiseen päämaaliin maisen jokapäiväisyyden alhaisen näköpiirin
yläpuolelle.

Hänen silmänsä suuntautuivat mitään näkemättä parranajopeiliin, joka
yhä riippui teltan seinällä pöydän yläpuolella, mutta hänen katseensa
kiintyi kauas sen taakse. Ja sitten näkyi pienoisen peilin kiiltävällä
pinnalla heijastus, miehen silmät siirtyivät avaruudesta takaisin
peiliin, ja hän näki Ahmet Zekin tylyjen kasvojen kuvastuvan siihen
takana olevan teltan oviaukon verhojen kehystäminä.

Werper tukahdutti pelästyneen äännähdyksen. Osoittaen harvinaista
itsehillintää hän antoi katseensa vaipua, näyttämättä, että se oli
pysähtynyt peiliin, kunnes se taas kiintyi jalokiviin. Hän pani ne
verkalleen takaisin pussiin ja pujotti pussin uudelleen paitansa alle,
otti savukkeen kotelosta, sytytti sen ja nousi. Haukotellen ja nostaen
käsivartensa pään yli hän kääntyi hitaasti teltan vastakkaista päätä
kohti. Ahmet Zekin kasvot olivat kadonneet oviaukosta.

Olisi kovin lievää sanoa, että Albert Werper oli kauhistunut. Hän
käsitti, ettei hän ollut pannut alttiiksi ainoastaan aarrettaan, vaan
myöskin henkensä. Ahmet Zek ei milloinkaan salli keksimänsä aarteen
päästä käsistään eikä antaisi anteeksi apulaisensa petollisuutta, kun
tämä oli saanut haltuunsa sellaisen aarteen tarjoamatta siitä osaa
päällikölleen.

Belgialainen valmistautui hitaasti makuulle. Hän ei tiennyt,
pidettiinkö häntä silmällä, mutta jos niin oli laita, ei katselija
nähnyt merkkiäkään siitä hermostuneesta kiihtymyksestä, jota
eurooppalainen koetti kätkeä. Kun Werper oli valmis käymään vuoteelle,
meni hän pikku pöydän luo ja sammutti valon.

Kaksi tuntia myöhemmin avautuivat oviverhot teltan etupuolella
äänettömästi, ja sisään tuli tummaviittainen hahmo, joka meluttomasti
siirtyi ulkona vallitsevasta pimeydestä sisällä olevaan pimeyteen.
Rosvo hiipi varovasti teltan poikki. Toisessa kädessä oli pitkä veitsi.
Hän tuli lopulta huoparöykkiön luo, joka oli levitetty matoille lähelle
teltan seinää.

Hänen keveät sormensa etsivät ihmisen ruumista huopien alta ja
löysivätkin sen -- ruhon, jonka piti olla Albert Werper. Ne saivat
haparoimalla selville ihmisvartalon ääriviivat, ja sitten käsivarsi
lennähti ylöspäin, pysähtyen hetkeksi ja laskeutui taas. Yhä uudestaan
se nousi ja laski, ja joka kerta veitsen pitkä terä hautautui huopien
alle olevaan möhkäleeseen. Mutta vaikenevassa hahmossa oli sellaista
elottomuutta, joka sai salamurhaajan hetkeksi ihmettelemään. Hän sysäsi
hätäisesti peitteet syrjään ja etsi hermostunein käsin jalokivipussia,
jonka odotti löytävänsä uhrinsa vaatteiden alle piilotettuna.

Hetkeä myöhemmin hän nousi, kirous huulillaan. Hän oli Ahmet Zek, ja
hän kirosi, koska oli löytänyt apulaisensa huopapeitteiden alta vain
kasan vanhoja vaatteita, jotka oli laitettu nukkuvan ihmisen
muotoiseksi mytyksi -- Albert Werper oli karannut.

Päällikkö juoksi teltasta ulos kutsuen vihaisella äänellä unisia
arabialaisia, jotka syöksyivät majoistaan totellen hänen huutoaan.
Mutta vaikka he etsivät kylän yhä uudestaan, eivät he löytäneet
jälkeäkään belgialaisesta. Vihasta vaahdoten Ahmet Zek käski toverinsa
ratsuilleen, ja vaikka yö oli pikimusta, läksivät he etsimään
saalistaan läheisestä metsästä.

Heidän laukatessaan avonaisesta portista livahti likeisessä pensaikossa
piileskellyt Mugambi kenenkään näkemättä paalutuksen sisäpuolelle.
Parikymmentä mustaa tunkeili sisäänkäytävällä katsellen etsijöiden
lähtöä, ja kun viimeiset näistä olivat menneet kylästä, tarttuivat he
portinpuoliskoihin ja vetivät ne kiinni, ja Mugambi auttoi heitä
niinkuin paras osa hänen elämästään olisi kulunut rosvojen parissa.

Pimeydessä hän hääri joukon mukana herättämättä kenenkään epäluuloa, ja
kun kukin palasi portilta telttaansa ja majaansa, katosi Mugambi
varjoihin, häviten sinne kokonaan.

Hän hiiviskeli tunnin ajan eri majojen ja telttojen takana koettaen
etsiä sitä, jossa hänen herransa puoliso oli vankina. Oli muuan maja,
jossa hänen vakaumuksensa mukaan ladyn täytyi olla, sillä ainoastaan
sen eteen oli pantu vartija. Mugambi kyyristeli majan varjossa, ja
nurkan takana oli mitään aavistamaton vartija. Silloin lähestyi toinen
mies astuakseen toverinsa tilalle.

"Vankihan on varmasti sisällä?" kysyi tulija.

"Kyllä on", vastasi toinen, "sillä ovesta ei ole tullut ketään sen
jälkeen kun saavuin".

Uusi vartija kyyristyi oven viereen, ja se, jonka sijaan hän oli
tullut, lähti omaan majaansa. Mugambi hiipi lähemmäksi rakennuksen
nurkkaa. Hänen voimakkaan kätensä puristuksessa oli raskas ryhmysauva.
Hänen kylmäkiskoista rauhallisuuttaan ei häirinnyt mikään
mielenliikutuksen merkki, mutta hänen sielunsa oli täynnä riemua juuri
saamastaan tiedosta, että lady tosiaan oli teltassa.

Vartijasoturin selkä oli majan nurkkaa kohti, jonka kätkössä
jättiläisneekeri piili. Mies ei nähnyt suunnatonta hahmoa, joka
äänettömänä häämötti hänen takanaan. Ryhmysauva heilahti kaaressa
ylöspäin ja sitten taas alas. Kuului kumea jysähdys, paksu luu
murskaantui ja vartija lysähti ääntä päästämättä elottomana möhkäleenä
maahan.

Hetkistä myöhemmin Mugambi tutki sisäpuolta. Hänen kutsunsa: "Lady!"
tuli ensin hitaasti, matalana kuiskauksena ja lopulta melkein
mielettömän hätäisenä, kunnes totuus vihdoin selvisi hänelle: maja oli
tyhjä!



YHDESTOISTA LUKU

Tarzanista tulee jälleen eläin


Werper oli seisonut hetken kumartuneena nukkuvan apinamiehen yli,
murha-ase valmiina kohtalokkaaseen iskuun, mutta pelko pidätti hänen
kättään. Mitäpä, jos ensi isku ei osuisikaan uhrin sydämeen? Werper
värisi ajatellessaan, mitä kaameita seurauksia siitä olisi hänelle. Jos
jättiläisellä herätessään olisi edes muutama elonkipinä jäljellä, voisi
hän kirjaimellisesti repiä vastustajansa palasiksi, jos tahtoisi, ja
belgialainen oli varma, että Tarzan tekisi niin.

Taas kuului pehmeiden askelten hiljaista ääntä kaislikosta, -- tällä
kertaa lähempää. Werper luopui aikeestaan. Hänen edessään levisi laaja
tasanko, suoden paon mahdollisuuden. Jalokivet olivat hänen hallussaan.
Jos hän jäisi kauemmaksi aikaa, olisi tarjolla kuolema Tarzanin käsissä
tai yhä lähemmäksi hiipivän saaliinhakijan hampaissa. Hän kääntyi ja
hävisi yön kätköön, kiiruhtaen kaukaista metsää kohti.

Tarzan nukkui edelleen. Missä olivat ne varmat suojelijavoimat, jotka
aikaisemmin olivat täysin turvanneet häntä äkillisiltä vaaroilta? Voiko
tämä sikeästi nukkuva olento olla entinen valpas ja herkkä Tarzan?

Ehkä isku hänen päähänsä oli väliaikaisesti turruttanut hänen aistinsa
-- kukapa sen voi sanoa? Varova olento hiipi yhä lähemmäksi kaislikon
läpi. Suhiseva lehtiverho avautui muutaman askeleen päässä nukkujasta,
ja leijonan mahtava pää tuli esiin. Peto silmäili hetken ajan
apinamiestä tarkkaavasti ja kyyristyen sitten; takakäpälät olivat
varovasti vedetyt ruumiin alle, ja häntä pieksi vuoroin kumpaakin
kylkeä.

Pedon hännän läiskähtely kaisloja vasten herätti lopulta Tarzanin.
Viidakon asujamet eivät havahdu hitaasti -- täysi tietoisuus ja
jokainen ruumiin- ja sielunkyvyn täydellinen käyttämisvalta palaa
heille heti sikeän unen jälkeen.

Samassa kun Tarzan avasi silmänsä, oli hän jalkeilla, keihäs käden
lujassa puristuksessa valmiina torjumaan hyökkäystä. Hän oli taas
Apinain Tarzan, herkkätuntoinen, valpas ja valmis.

Kahdella leijonalla ei ole täsmälleen samoja ominaisuuksia, eikä sama
leijona toimi poikkeuksetta yhtäläisesti samoissa oloissa. Lieneekö
hämmästys, pelko tai varovaisuus vaikuttanut leijonaan, joka oli
kyyryssä valmiina hyppäämään miehen kimppuun -- joka tapauksessa se ei
toteuttanut alkuperäistä aiettaan; se ei hypännyt ensinkään miehen
kimppuun, vaan sensijaan kääntyi ja hyppäsi takaisin kaislikkoon,
Tarzanin noustessa ja asettuessa sitä vastaan.

Apinamies kohautti leveitä hartioitaan ja katsahti ympärilleen
nähdäkseen toverinsa. Werperiä ei ollut missään. Tarzan luuli ensin,
että joku toinen leijona oli tarttunut häneen ja raahannut pois, mutta
tutkittuaan maan pintaa hän huomasi pian, että belgialainen oli
lähtenyt yksin tasangolle.

Tarzan oli hetken aikaa ymmällä, mutta tuli pian siihen päätökseen,
että Werper oli pelästynyt leijonan lähestymisestä ja pötkinyt
kauhuissaan pakoon. Tarzanin huulilla näkyi pilkkahymy hänen
ajatellessaan miehen tekoa -- jättää toveri vaaran hetkellä pulaan
ollenkaan varoittamatta häntä. No, jos Werper oli sellainen olento, ei
Tarzan halunnut enää nähdä miestä. Hän oli mennyt, ja mikäli asia
riippui apinamiehestä, sai hän kylläkin pysyä poissa. -- Tarzan ei
etsisi häntä.

Noin sadan metrin päässä kasvoi suuri puu yksinään kaislaviidakon
reunalla. Tarzan lähti sitä kohti, kiipesi siihen ja löytäessään siinä
mukavan oksanhaarukan asettui lepäämään nukkuakseen yhtä mittaa aamuun
asti.

Ja aamun tullessa Tarzan nukkui edelleen kauan aikaa auringon noustua.
Hänen ajatuksiaan, jotka taas olivat palanneet alkeelliselle asteelle,
eivät askarruttaneet sen vakavammat velvollisuudet kuin ruuan
hankkiminen ja hengen suojeleminen. Sentakia ei ole syytä herätä
ennenkuin vaara uhkasi ja nälän kalvaminen kävi vaivaavaksi.
Jälkimmäinen syy lopulta hänet herätti.

Avatessaan silmänsä hän ojenteli jättiläislihaksiaan, haukotteli, nousi
ja tuijotti ympärilleen kätköpaikastaan lehväverhon välissä. Apinain
Tarzan katseli vieraan tavoin John Claytonin, Greystoken loordin,
hävitettyjen niittyjen ja peltojen yli ja huomasi Busulin ja hänen
urhojensa liikkuvat hahmot, kun he hommasivat aamuateriaansa ja
valmistautuivat retkelle, jonka Busuli oli suunnitellut nähtyään
kuolleen herransa tiluksia kohdanneen hävityksen ja onnettomuuden.

Apinamies silmäili mustia uteliaasti. Hänen aivojensa syvyyksissä
välkkyi häilyvä tietoisuus, että kaikki, mitä hän näki, oli tuttua,
mutta hän ei kyennyt yhdistämään mihinkään erikoiseen menneisyyden
tapaukseen niitä erilaisia elollisen ja elottoman elämän muotoja, jotka
olivat joutuneet hänen näköpiiriinsä sen jälkeen kun hän oli päässyt
Oparin onkaloiden pimeydestä.

Hän muisti hämärästi erään synkän ja kauhistavan hahmon, karvaisen ja
rajun. Epämääräinen hellyys valtasi hänen villit tunteensa, kun tämä
haavekuva ponnisteli päästäkseen hänen tietoisuuteensa. Hänen mielensä
oli palannut lapsuuden päiviin -- hän näki jättimäisen naarasapinan
Kaalan kuvan, mutta tunsi sen vain puolittain. Hän näki toisiakin
eriskummaisia, ihmisenkaltaisia hahmoja. Ne olivat Terkoz, Tublat,
Kertshak, ja pienempi, lauhkeampi olento heidän mukanaan oli Nita,
hänen lapsuusaikansa pieni leikkitoveri.

Hitaasti, hyvin hitaasti hän tunsi uudelleen nämä menneisyyden näyt,
kun ne nousivat hänen turtuneeseen muistiinsa. Ne saivat määrätyn
muodon ja hahmon, mukautuen tarkasti hänen elämänsä eri vaiheisiin,
joiden kanssa ne olivat olleet läheisessä yhteydessä. Hänen
lapsuusaikansa apinain joukossa levittäytyi hitaana panoraamana hänen
eteensä, ja kehittyessään se herätti hänessä äärettömän halun päästä
poikuusajan karvaisten, matalaotsaisten petojen pariin.

Hän katseli, kuinka mustat sammuttivat tulen ja lähtivät pois, mutta
vaikka jokaisen kasvot olivat juuri äsken olleet hänelle yhtä tutut
kuin omansakin, eivät ne nyt herättäneet hänessä mitään muistoja.

Heidän mentyään hän laskeutui puusta ja alkoi etsiä ruokaansa.
Tasangolla oli useita villejä märehtijälaumoja syömässä ruohoa. Hän
hiipi varovasti erästä rykelmää kohti, jossa oli lihavia,
sileänahkaisia seebroja. Ei tarvittu monimutkaista ajattelutoimintaa,
kun hän teki laajan kierroksen päästäkseen tuulen alapuolelle
saaliistaan -- hän toimi vaistomaisesti. Hän käytti hyväkseen kaikkia
suojakeinoja ryömiessään nelinkontin ja usein vatsallaankin heitä
kohti.

Hänen tullessaan likelle laumaa söivät pulska nuori naaras ja lihava
uros ruohoa lähimpänä häntä. Vaisto se taaskin sai hänet valitsemaan
edellisen ateriakseen. Matala pensas kasvoi vain muutaman metrin päässä
pahaa-aavistamattomista elukoista. Apinamies pääsi pujahtamaan sen
suojaan. Hän puristi keihästä lujasti kädessään. Hän veti jalkansa
varovasti alleen. Tehden yhden ainoan nopean liikkeen hän nousi ja
viskasi raskaan aseen naaraan kylkeen. Eikä hän odotellut hyökkäyksensä
vaikutusta, vaan hyppäsi kissan tavoin keihäänsä jälkeen,
metsästysveitsi kädessään.

Nuo kaksi eläintä seisoivat hetken liikkumattomina. Julman väkäsen
tunkeutuminen kylkeen sai naaraan äkkiä kiljumaan tuskasta ja pelosta,
ja sitten kumpikin kääntyi ja lähti juoksemaan päästäkseen turvaan.
Mutta Apinain Tarzan kykeni muutaman metrin matkan pysymään niidenkin
tasalla, ja tehdessään ensi harppauksensa naaras huomasi olevansa
saavutettu: vieressä oli joku villi peto. Se kääntyi puremaan ja
potkimaan vihollistaan. Sen toveri epäröi hetken, ikäänkuin
syöksyäkseen avuksi, mutta katsahdus taaksepäin osoitti urokselle, että
muu lauma pakeni kiireimmän kaupalla. Korskahtaen ja päätänsä pudistaen
se käännähti ja kiiti pois.

Tarttuen toisella kädellään saaliinsa lyhyeen harjaan Tarzan iski yhä
uudestaan veitsensä eläimen suojattomaan rintaan. Tulos oli alusta
alkaen ollut selvä. Naaras taisteli urhoollisesti, mutta ilman toivoa,
ja pian se vaipui maahan sydän lävistettynä. Apinamies nosti jalkansa
uhrin ruumiille ja kohotti manganien voittohuudon. Kaukana marssiva
Busuli pysähtyi, kun hirveän kiljaisun heikko kaiku kantautui hänen
korviinsa.

"Suuret apinat", hän sanoi tovereilleen. "Siitä on pitkä aika, kun olen
kuullut niistä wazirien maassa. Mikähän on voinut tuoda ne takaisin?"

Tarzan tarttui saaliiseensa ja laahasi sen puoliksi kätköön pensaan
taakse, joka oli salannut hänen oman lähestymisensä, ja kyyristyi
siellä sen ääreen. Hän leikkasi aimo kappaleen sen reidestä ja alkoi
sammuttaa nälkäänsä lämpimällä, vertavuotavalla lihalla.

Seebran kimeiden huutojen houkuttelemina hiipi pian pari hyenaa
näkyviin. Ne ravasivat muutaman metrin päähän lihaa ahmivasta
apinamiehestä ja pysähtyivät. Tarzan katsahti niihin, paljasti
hampaansa ja murisi. Hyenat vastasivat kohteliaisuuteen ja peräytyivät
pari askelta. Ne eivät liikahtaneetkaan hyökätäkseen, vaan istuivat
edelleen kunnioittavan välimatkan päässä, kunnes Tarzan oli lopettanut
ateriansa. Leikattuaan muutamia lihaviipaleita eläimen ruumiista,
viedäkseen ne mukanaan, käveli apinamies hitaasti joelle päin
sammuttamaan janoaan. Hänen tiensä kulki suoraan hyenoita kohti, eikä
hän muuttanut suuntaansa niiden takia.

Hän harppoi suoraan murisevia eläimiä vastaan yhtä ylevän mahtavana
kuin Numa-leijona. Hetken ne pysyivät paikallaan uhmaavina ja karvat
pörrössä, mutta vain hetken, ja livahtivat sitten sivuun apinamiehen
mennessä valtiaan tavoin niiden ohitse. Hetkeä myöhemmin ne raatelivat
seebran jäännöksiä.

Tarzan meni takaisin kaislikkoon ja sen läpi joelle. Puhvelilauma, joka
pelästyi hänen tulostaan, nousi valmiina hyökkäämään tai pakenemaan.
Suuri härkä kuopi maata ja mylvi kovasti, huomatessaan verestävillä
silmillään tunkeilijan lähestymisen, mutta apinamies meni niiden editse
ikäänkuin ei olisi tiennytkään niiden olemassaolosta. Härän mylvintä
heikkeni matalaksi murinaksi, se kääntyi ja pyyhkäisi turvallaan lauman
kärpäsiä pois kupeeltaan, katsoi viimeisen kerran apinamiestä ja alkoi
jälleen syödä. Sen lukuisa perhe joko seurasi esimerkkiä tai tuijotti
lempeäsilmäisen uteliaasti Tarzanin jälkeen, kunnes vastassa olevat
kaislat peittivät hänet näkyvistä.

Joella Tarzan joi kyllikseen ja kylpi. Päivän helteen ajaksi hän
asettui makaamaan puun varjoon lähelle palaneiden aitojen mustuneita
raunioita. Hänen silmänsä harhailivat tasangon poikki metsää kohti, ja
hän tunsi mielessään melko kauan kaipausta päästä nauttimaan sen
salaperäisten syvyyksien tarjoamista nautinnoista. Seuraavan auringon
noustessa hän samosi aukean paikan ohitse ja meni metsään. Ei ollut
ollenkaan kiirettä -- hänellä oli edessään loputon jono huomispäiviä,
jolloin ei ollut muita tehtäviä kuin nälän ja janon sammuttaminen ja
hetken oikkujen tyydyttäminen.

Apinamiehen mieltä ei vaivannut menneisyyden kaipaus eivätkä
tulevaisuudentoiveet. Hän saattoi maata heiluvalla oksalla pitkin
pituuttaan, ojennellen jättiläisjäseniään ja hekumoida täydellisen
ajatuksettomuuden suomassa siunatussa rauhassa. Mikään paha aavistus
tai mielipaha ei tyrehdyttänyt hänen jänteittensä voimaa eikä riistänyt
häneltä sielunrauhaa. Muistaen vain hämärästi jonkun toisenlaisen
olemassaolon apinamies oli onnellinen. Loordi Greystoke oli lakannut
olemasta.

Tarzan virui monta tuntia heiluvalla lehvävuoteellaan, kunnes nälkä ja
jano toi hänelle ajatuksen lähteä liikkeelle. Laiskasti ojentautuen hän
pudottausi maahan ja lähti hitaasti jokea kohti. Riistapolku, jota
pitkin hän eteni, oli pitkäaikaisesta käytännöstä tullut syväksi,
kapeaksi uomaksi. Sen seinien yläpuolella oli kummallakin sivulla
läpipääsemätöntä pensaikkoa ja taajassa kasvavia puita, ja niiden
välissä yleni paksurunkoisia köynnöskasveja ja hennompia
lehväköynnöksiä, jotka kietoutuivat toisiinsa ja yhtyivät kahdeksi
tukevaksi elävien kasvien muuriksi. Tarzan oli melkein ehtinyt siihen
kohtaan, jossa polku avautui aukealle joen rannalle, kun hän näki
leijonaperheen lähestyvän polkua pitkin joelta päin. Apinamies laski
eläimiä seitsemän, koiraan ja kaksi naarasta, kaikki täysikasvuisia, ja
neljä nuorta leijonaa, jotka olivat yhtä suuria ja kauhistuttavia kuin
vanhempansakin. Tarzan pysähtyi muristen, ja leijonat pysähtyivät myös;
etunenässä asteleva suuri koiras paljasti torahampaansa ja päästi
ilmoille varoituskarjunnan. Kädessään oli apinamiehellä raskas
keihäänsä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan asettua tällaisine
aseineen seitsemää leijonaa vastaan. Hän seisoi kuitenkin paikallaan
muristen ja karjuen, ja leijonat tekivät samalla tavoin.

Kaikki oli vain viidakossa tavattavaa teeskentelyä. Kumpikin koetti
pelottaa toisen pois. Kumpikaan ei halunnut kääntyä ja väistyä, eikä
kumpikaan tahtonut ensimmäisenä aloittaa taistelua. Leijonat olivat
saaneet tarpeekseen ravintoa, joten nälän tuskat eivät niitä
kannustaneet, ja mitä Tarzaniin tulee, nautti hän vain harvoin
lihansyöjien lihaa. Mutta asia koski kunniaa ja arvoa; sentakia ei
kumpikaan puoli halunnut peräytyä. Sitten seisottiin paikallaan
toisiaan vastassa päästellen kaikenlaisia hirveitä kiljaisuja, samalla
kun syydettiin toisilleen viidakon herjaussanoja. Vaikeata on sanoa
kauanko tämä veretön kaksintaistelu olisi kestänyt; lopuksi olisi
Tarzanin tosin ollut pakko väistyä ylivoiman tieltä.

Mutta silloin tuli keskeytys, joka lopetti toimettomuuden ja se tuli
Tarzanin takaa. Hän ja leijonat olivat pitäneet niin kovaa melua, ettei
kummallakaan taholla kuultu muuta kuin omaa hullua räyhäämistä. Näin
ollen Tarzan ei huomannut, kuinka muuan iso ruho vyöryi takaapäin häntä
kohti, ennenkuin se oli melkein hänen kimpussaan. Silloin hän kääntyi
ja näki Buton, sarvikuonon, hyökkäävän mielettömästi häntä vastaan,
pienet porsaansilmät vihasta leimuten. Se oli jo niin likellä, että
pakoonpääsy näytti mahdottomalta, mutta ajatus ja lihakset olivat niin
täydellisesti sopusoinnussa tällä turmeltumattomalla alkuajan
ihmisellä, että melkein samalla kun hänen aistimensa käsittivät
uhkaavan vaaran, hän käännähti ja sinkosi keihäänsä Buton rintaan päin.
Keihäs oli raskas ja rautakärkinen, ja sen olivat lennättäneet
apinamiehen jättiläislihakset, kun sitä vastassa taas oli Buton ääretön
paino ja myös nopean syöksyn voima. Menisi pitkä aika sen kertomiseen,
mitä tapahtui hetkellä, jolloin Tarzan kääntyi vastustamaan
pikavihaisen sarvikuonon hyökkäystä ja kuitenkin olisi nopeastikin
toimivan silmän ollut vaikeata nähdä kaikkea. Kun keihäs sinkosi
apinamiehen kädestä, katseli hän parhaillaan mahtavaa sarvea, joka oli
alhaalla valmiina puskemaan häntä; niin likellä oli Buto. Keihäs
tunkeutui sarvikuonon kaulaan siinä kohdassa, missä se yhtyi vasempaan
lapaan, ja meni melkein kokonaan eläimen ruumiin läpi. Samalla hetkellä
kun Tarzan viskasi sen, hypähti hän ylös ilmaan pudoten Buton selkään
ja siten välttäen mahtavan sarven.

Sitten Buto huomasi leijonat ja syöksyi hulluna niitä kohti, jolloin
Apinain Tarzan hypähti ketterästi tiheiden köynnöskasvien joukkoon
polun toiselle puolelle. Ensimmäinen leijona asettui Buton hyökkäystä
vastaan ja lennähti raadeltuna ja kuolevana korkealle raivostuneen
pedon selän yli. Sitten kuusi jäljellä olevaa leijonaa kävi sarvikuonon
kimppuun repien ja raadellen sitä, samalla kun se lävisti niitä
sarvillaan ja tallasi alleen. Tarzan katseli turvallisesti
olopaikastaan mahtavaa taistelua hyvin tarkkaan, sillä sellaiset
ottelut herättävät älykkäämpien viidakon asujamien mielenkiintoa ja
merkitsevät heille samaa kuin kilpa-ajokenttä ja nyrkkeilylava,
teatteri ja elokuvat meille. He näkevät niitä usein, mutta he nauttivat
niistä aina, sillä kaksi ei ole koskaan täsmälleen samanlaista.

Hetken ajan näytti Tarzanista siltä, että Buto-sarvikuono selviytyisi
voittajana hurmeisesta taistelusta. Se oli jo nujertanut neljä
seitsemästä leijonasta ja haavoittanut pahasti kolmea jäljelläolevaa,
kun se taistelun hetkeksi hiljetessä vaipui veltosti polvilleen ja
kierähti kyljelleen. Tarzanin keihäs oli tehnyt tehtävänsä. Ihmisen
tekemä ase oli tappanut valtavan eläimen, joka helposti olisi kestänyt
vaikka seitsemänkymmenen ison leijonan hyökkäyksen. Tarzanin
keihäs näet oli lävistänyt suuret keuhkot, ja Buto, joka oli jo
voittamaisillaan, sortui sisäiseen verenvuotoon.

Sitten Tarzan laskeutui alas turvapaikastaan, ja kun haavoittuneet
leijonat muristen vetäytyivät pois, kiskoi apinamies keihäänsä Buton
ruumiista, leikkasi raadosta itselleen lihankappaleen ja hävisi
viidakkoon. Välikohtaus oli päättynyt. Se oli ollut kaikki päivätyötä
-- sellaista, mistä te ja minä puhuisimme koko elämämme ajan, mutta
Tarzan unohti sen mielestään samalla hetkellä, kun näyttämö katosi
hänen näkyvistään.



KAHDESTOISTA LUKU

La tahtoo kostaa


Heilutellen itseään puusta puuhun laajassa ympyrässä viidakon läpi tuli
apinamies joelle toisessa paikassa, joi ja lähti taas puihin. Ja kun
hän metsästeli, kokonaan unohtaen menneisyyden ja välittämättä
tulevaisuudesta, vaelsi kolkko ja kauhistava karavaani häntä etsien
pimeiden viidakkojen ja avoimien puistomaisten paikkojen halki ja
laajojen niittyjen poikki, joilla lukemattomia salaperäisiä maanosan
ruohonsyöjiä kävi laitumella. Karavaanissa oli viisikymmentä hirveätä
miestä, joilla oli karvaiset ruumiit ja kyhmyiset, väärät raajat.
Heillä oli aseinaan veitsiä ja suuria ryhmysauvoja, ja heidän
etunenässään samosi melkein alaston, verrattoman kaunis nainen. Hän oli
Oparin La, liekehtivän jumalan ylipapitar, ja hänen kanssaan oli
viisikymmentä kauheata pappia etsimässä pyhän uhriveitsen anastajaa.

Ylipapitar oli suunniltaan vihasta, ja hänen sydämensä kiehui kiukkua
Apinain Tarzania kohtaan. Halveksitun naisen raivo lisäsi monin verroin
uskonnollisen yltiöpään kiihkoa, jonka alttari oli häväisty. La oli
kahdesti tarjonnut sydämensä jumalaiselle apinamiehelle ja kahdesti
saanut torjuvan vastauksen. La tiesi olevansa kaunis -- ja hän oli
kaunis, hän oli ruumiillisesti täydellinen olento, ei ainoastaan
esihistoriallisen Atlantiksen mittapuun, vaan myöskin nykyisten aikojen
käsityksen mukaan. Ennen Tarzanin ensi tuloa Opariin ei La ollut
milloinkaan nähnyt muita miehiä kuin oman heimonsa eriskummaisia,
käpristyneitä rumilaita. Jollei kohtalo toisi muita miehiä Opariin,
täytyisi hänen ennemmin tai myöhemmin mennä naimisiin jonkun sellaisen
kanssa, ettei ylipapitarten sarjassa tulisi keskeytystä.

Tarzanin tulo oli herättänyt Lan rinnassa villin toivon, että vanhan
ennustuksen toteutuminen oli vihdoinkin likellä. Mutta vielä
voimakkaammin se oli herättänyt rakkauden kuuman liekin sydämessä, joka
muutoin ei olisi milloinkaan tiennyt tämän kaikki kuluttavan intohimon
merkitystä, sillä Lan kaltainen ihmeellinen olento ei olisi milloinkaan
tuntenut rakkautta ketään Oparin vastenmielistä pappia kohtaan. Tapa,
velvollisuus ja uskonnollinen into olisivat ehkä pakottaneet sellaiseen
liittoon, mutta Lan puolelta ei siinä olisi ollut rakkautta. Hän oli
kasvanut nuoreksi naiseksi kylmänä ja sydämettömänä olentona, tuhansien
muiden kylmien, sydämettömien, kauniiden naisten tyttärenä, jotka eivät
olleet milloinkaan tunteneet rakkautta. Ja niin ollen rakkaus
tullessaan hänen luokseen päästi valloilleen tuhansien sukupolvien
kaikki tukahdutetut intohimot, muuttaen Lan sykkiväksi, väräjäväksi
kiihkon tulivuoreksi, ja kun kiihko ei saanut tyydytystä, muuttui tämä
rakkauden, lempeyden ja uhrautuvaisuuden suuri voima oman tulisuuden
takia vihan ja koston virikkeeksi.

Näiden asianhaarain mukaisessa mielentilassa La johti rupattavaa
joukkoaan, saadakseen takaisin korkean virkansa pyhän tunnusmerkin ja
kostaakseen kärsimiensä vääryyksien alkuunpanijalle. Werperiä hän
ajatteli vain vähän. Se seikka, että veitsi oli ollut hänen kädessään,
kun se Oparista vietiin, ei herättänyt kostonajatuksia häntä vastaan.
Tietystikin hänet surmattaisiin, jos saataisiin kiinni, mutta hänen
kuolemansa ei tuottaisi nautintoa, -- silloin vasta odotti La
tuntevansa nautintoa, kun näkisi Tarzanin kuolontuskat. Apinamiestä
kidutettaisiin. Hänen kuolemansa tulisi olemaan hidas ja kauhistava.
Hänen rangaistuksensa tulisi hänen suunnattoman rikoksensa veroiseksi.
Hän oli riistänyt pyhän veitsen, hän oli saastaisilla käsillään
koskenut liekehtivän jumalattaren ylipapittareen, hän oli häpäissyt
alttarin ja temppelin. Näistä syistä hänen täytyisi kuolla. Mutta hän
oli myöskin halveksinut Lan, naisen, rakkautta, ja sen takia hän
kuolisi kauhealla tavalla, suuren tuskan kouristuksissa.

Lan ja hänen pappiensa eteneminen ei käynyt ilman seikkailuja. He
olivat tottumattomia viidakon teihin, koska vain harvoin kukaan
uskaltausi Oparin sortuvien muurien ulkopuolelle. Mutta heidän
monilukuisuutensa suojeli heitä, ja niin he pääsivät vaurioitta kauas
pitkin Tarzanin ja Werperin kulkemaa tietä. Heitä seurasi kolme suurta
apinaa, ja näiden tehtäväksi oli jätetty saaliin jälkien seuraaminen,
mihin oparilaisten aistimet eivät ollenkaan pystyneet. La oli kaiken
johdossa. Hän huolehti marssijärjestyksestä, hän valitsi leiripaikat,
hän määräsi, milloin pysähdyttiin ja milloin taas lähdettiin
liikkeelle, ja vaikka hän oli kokematon sellaisissa asioissa, oli hänen
synnynnäinen älynsä niin paljon kehittyneempi kuin miesten tai apinain,
että hän toimi paremmin kuin he olisivat voineet.

Lisäksi hän oli ankara päällikkö, sillä hän katseli inhoten ja
halveksien niitä epämuodostuneita olentoja, joiden keskelle julma
kohtalo oli hänet viskannut, ja purki heitä kohtaan tyytymättömyyttään
ja hylätyn rakkautensa katkeruutta. Hän velvoitti heidät rakentamaan
joka yöksi itseään varten vahvan suojaavan majan ja pitämään sen
edustalla suurta tulta vireillä iltahämärästä aamun koittoon. Kun hän
oli väsynyt kävelemään, oli heidän pakko kantaa häntä häthätää
sommitellussa kantotuolissa, eikä kukaan olisi uskaltanut epäillä hänen
oikeuttaan tai valtaansa vaatia sellaisia palveluksia. Itse asiassa
papit eivät epäilleetkään sitä. Heistä hän oli jumalatar, ja jokainen
rakasti häntä ja jokainen toivoi tulevansa valituksi hänen
puolisokseen, joten he raatoivat orjan tavoin hänen hyväkseen ja
sietivät napisematta hänen tyytymättömyytensä kirveleviä ruoskaniskuja
ja hänen tavallista ylpeän halveksivaa käyttäytymistään.

He marssivat monta päivää apinain seuratessa polkua helposti ja
kulkiessaan jonkun matkaa pääjoukon edellä, varoittaakseen jäljessä
tulevia mahdollisesti uhkaavasta vaarasta. Kerran keskipäivällä
pysähdyttäessä, kun kaikki makasivat leväten väsyttävän marssin
jälkeen, nousi muuan apina äkkiä ja haisteli tuulta. Hän kehotti
matalalla kurkkuäänellä toisia olemaan hiljaa, ja hetkeä myöhemmin hän
heilahti rauhallisesti puusta toiseen, edeten päin tuulta viidakkoon.
La ja papit kokoontuivat ääneti, hirveät pikkumiehet sormeilivat
veitsiään ja ryhmysauvojaan ja odottivat karvaisen ihmisapinan tuloa.

Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin näkivät hänen
sukeltautuvan lehväisestä tiheiköstä ja lähestyvän heitä. Hän tuli
suoraan Lata kohti ja puhutteli häntä suurten apinain kielellä, joka
oli myöskin rappeutuneen Oparin kielenä.

"Suuri tarmangani nukkuu tuolla", hän sanoi, osoittaen siihen suuntaan,
josta juuri oli tullut. "Tule, niin voimme tappaa hänet."

"Älkää tappako häntä", käski La kylmäkiskoisesti. "Tuokaa suuri
tarmangani minulle elävänä ja vahingoittumattomana. Kosto on Lan.
Menkää, mutta älkää pitäkö melua!" Ja hän heilautti käsiään
osoittaakseen tarkoittavansa käskyllään kaikkia seuralaisiaan.

Kaamea joukko hiipi varovasti viidakon läpi suuren apinan jäljessä,
kunnes hän lopulta pysähdytti heidät kohottamalla kätensä ja osoitti
eteensä ylöspäin. Siellä he näkivät apinamiehen jättiläishahmon
pitkällään matalalla oksalla, ja unessakin toinen käsi piti kiinni
tukevasta oksasta, ja vahva, ruskea jalka oli ojennettuna toisen yli.
Apinain Tarzan makasi rauhassa, nukkuen raskaasti vatsa täysinäisenä ja
uneksien Numasta, leijonasta ja Hortasta, metsäkarjusta, ja muista
viidakon eläjistä. Apinamiehen uinuvia aisteja ei häirinnyt mikään
vaaran ilmoitus -- hän ei nähnyt kyyristeleviä, karvaisia hahmoja
alapuolellaan maassa eikä kolmea apinaa, jotka rauhallisesti
heilahtelivat hänen viereiseensä puuhun.

Ensimmäinen Tarzanin saama vaaranilmoitus johtui kolmen ruumiin
töytäyksestä, kun kolme apinaa hyökkäsi hänen päälleen ja viskasi hänet
maahan, jonne hän putosi puoliksi typertyneenä heidän painavien
ruumiittensa alle. Hänen kimppuunsa kävi heti paikalla viisikymmentä
karvaista miestä tai oikeastaan niin monta heistä kuin saattoi päästä
häneen käsiksi. Apinamies tuli silmänräpäyksessä ryöppyävän, huitovan
ja purevan kauhunkurimuksen keskipisteeksi. Hän taisteli
sankarillisesti, mutta ylivoima oli liian suuri. Vastustajat
lannistivat hänet vähitellen, vaikka heidän joukossaan oli tuskin
yhtäkään, joka ei olisi tuntenut hänen mahtavien nyrkkiensä painoa tai
saanut jälkiä hänen raatelevista hampaistaan.



KOLMASTOISTA LUKU

Kidutukseen ja kuolemaan tuomittuna


La oli seurannut joukkiotaan ja nähdessään heidän kynsivän ja purevan
Tarzania korotti äänensä, varoittaen heitä tappamasta häntä. Hän näki,
että apinamies uupui ja että ylivoima pian voittaisi hänet, eikä hänen
tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin viidakon mahtava asukas makasi
avuttomana ja sidottuna hänen jalkojensa juuressa.

"Tuokaa hänet siihen paikkaan, johon pysähdyimme", komensi hän, ja he
kantoivat Tarzanin takaisin pienelle aukeamalle ja sysäsivät hänet
erään puun alle.

"Rakentakaa minulle maja", määräsi La. "Pysähdymme yöksi tähän, ja
huomenna La uhraa liekehtivän jumalan kasvojen edessä tämän
temppelinhäpäisijän sydämen. Missä on pyhä veitsi? Kuka otti sen
häneltä?"

Mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä, ja jokainen vakuutti varmasti, ettei
Tarzanilla ollut uhriasetta, kun he saivat hänet kiinni. Apinamies
katseli uhkaavia olentoja ympärillään ja äännähti halveksivasti. Hän
katseli naiseen ja hymyili. Hän ei pelännyt kuoleman edessä.

"Missä on veitsi?" kysyi La häneltä.

"En tiedä", vastasi Tarzan. "Mies otti sen mukaansa hiipiessään yöllä
pois. Koska niin suuresti haluat sen palauttamista, hakisin minä miehen
ja toisin veitsen takaisin, jollet pitäisi minua vankina, mutta nyt kun
minun täytyy kuolla, en voi tehdä sitä. Miksi te muuten haluatte juuri
sitä veistä? Voittehan tehdä toisen. Seurasitteko koko matkan vain
veitsen takia? Antakaa minun mennä hakemaan se mies, niin tuon veitsen
teille."

La naurahti katkerasti; sillä hän tiesi sydämessään, että Tarzanilla
oli vastattavanaan suurempikin synti kuin Oparin pyhän uhriveitsen
varastaminen. Mutta kun hän katseli apinamiestä, joka makasi avuttomana
ja sidottuna hänen edessään, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, niin
että hänen oli käännyttävä toisaalle salatakseen ne. Mutta hän pysyi
järkkymättömänä päätöksessään antaa Tarzanin maksaa kauhealla
kärsimisellä ja lopuksi kuolemalla sen, että oli uskaltanut halveksia
Lan rakkautta.

Kun maja oli valmis, siirrätti La Tarzanin sinne. "Kidutan häntä koko
yön", mumisi hän papeilleen, "ja heti päivän sarastaessa te voitte
valmistaa liekehtivän alttarin, jolla hänen sydämensä uhrataan
liekehtivälle jumalalle. Kootkaa pihkaisia puita, latokaa ne Oparin
alttarin muotoiseksi ja kokoiseksi kasaksi keskelle aukeamaa, jotta
liekehtivä jumala katsoisi työmme ja mielistyisi siihen."

Lopun päivää Oparin papit puuhasivat alttarin pystyttämisessä keskelle
aukeamaa ja lauloivat salaperäisiä hymnejä sen kadonneen mantereen
kielellä, joka nyt on Atlantin pohjalla. He eivät tienneet lausumiensa
sanojen merkitystä, vaan kertasivat samoja juhlamenoja, joita opettaja
oli neuvonut oppilailleen siitä ammoin menneestä ajasta lähtien,
jolloin Piltdownin miehen esi-isät vielä heiluivat häntänsä varassa
niissä kosteissa viidakoissa, joista sittemmin tuli nykyinen Englanti.

Ja majan suojassa La asteli sinne tänne lujamielisen apinamiehen
vieressä. Tarzan oli kohtaloonsa alistunut. Hänen yllään väikkyvän
kuolemantuomion kolkosta pimeydestä ei näkynyt yhtään toivon sädettä.
Hän tiesi, etteivät hänen jättiläislihaksensa voisi katkaista niitä
monia köysiä, jotka sitoivat hänen ranteensa ja nilkkansa, sillä hän
oli usein, mutta turhaan tehnyt ponnistuksia vapautuakseen. Hänellä ei
ollut avun toivoa ulkoapäin, ja leirissä hänen ympärillään oli vain
vihollisia, mutta hän hymyili kuitenkin ylipapittarelle, kun tämä
asteli hermostuneesti edestakaisin pitkin telttaa.

Ja La? Hän hypisteli veistään ja katseli vankiaan. Hän tuijotti
vihaisena apinamieheen ja mumisi jotakin, mutta ei iskenyt. -- Tänä
yönä! -- hän ajatteli. -- Tänä yönä, kun on pimeä, kidutan häntä. --
Hän katseli Tarzanin uljasta, jumalaista vartaloa ja hänen kauniita
hymyileviä kasvojaan ja sitten taas paadutti sydämensä ajattelemalla
halveksittua rakkauttaan ja muistelemalla uskontoa, joka tuomitsi
kuolemaan pyhimmän paikan saastuttaneen uskottoman, hänet, joka oli
Oparin veritahraiselta alttarilta vienyt liekehtivälle jumalalle aiotun
uhrin -- eikä vain kerran, vaan kolmasti. Kolme kertaa oli Tarzan
pettänyt hänen isiensä jumalaa. Tätä ajatellessaan La pysähtyi ja
polvistui uhrinsa viereen. Tytön kädessä oli terävä veitsi. Hän pani
sen kärjen apinamiehen kylkeä vasten ja painoi kahvasta, mutta Tarzan
vain hymyili ja nytkäytti hartioitaan.

Kuinka kaunis hän olikaan! La kumartui hänen ylitseen katsoen häntä
silmiin. Kuinka komea oli hänen ulkomuotonsa! La vertasi häntä niihin
kyhmyisiin ja käpristyneisiin miehiin, joiden joukosta hänen tuli
valita puolisonsa, ja värisi sitä ajatellessaan. Tuli hämärä ja hämärän
jälkeen yö. Suuri tuli leimusi leirissä pienen okaisen boman
sisäpuolella. Sen liekit heijastuivat aukeaman keskelle pystytettyä
uutta alttaria vasten ja toivat liekehtivän jumalan ylipapittaren
mieleen kuvan siitä, mitä tapahtuisi, kun päivä taas sarastaisi. Hän
näki tämän moitteettoman jättiläishahmon vääntelehtivän palavan rovion
liekeissä. Hän näki noiden hymyilevien huulien palaneina ja mustuneina
jättävän vahvat, valkeat hampaat paljaiksi. Hän näki, kuinka Tarzanin
kaunismuotoisen pään ympärillä mustat hiuskiehkurat käpertyen katosivat
tulikielekkeisiin. Tällaisia ja monia muita kauheita kuvia hän näki
seisoessaan silmät suljettuina ja kädet nyrkissä vihaamansa miehen
vieressä -- mutta voi! vihaako Oparin La tunsi?

Viidakkoyön pimeys oli laskeutunut leirin yli; sitä lievitti vain sen
tulen oikukkaat leimahdukset, jota pidettiin vireillä ihmissyöjäpetojen
torjumiseksi. Tarzan makasi rauhallisesti kahleissaan. Häntä vaivasi
jano ja kipu, jota tuottivat ranteiden ja nilkkojen ympäri tiukkaan
kiedotut nuorat -- ne tunkeutuivat lihaan -- mutta hän ei valittanut.
Tarzan oli viidakon eläin; hänellä oli eläimen järkähtämättömyys ja
ihmisen ymmärrys. Hän tiesi, että hänen kohtalonsa oli päätetty --
etteivät rukoukset lieventäisi hänen loppunsa katkeruutta. Hän ei siis
tuhlannut sanoja pyytelyihin, vaan odotti valittamatta, ollen täysin
varma, etteivät hänen kärsimyksensä kestäisi ikuisesti.

La kumartui pimeässä taas hänen puoleensa. Tytön kädessä oli terävä
veitsi, ja hän oli päättänyt aloittaa kiduttamisen pitemmittä
viivytyksittä. Veitsi oli painettuna Tarzanin kylkeä vasten, ja heidän
kasvonsa olivat ihan vastatusten, kun äkillinen tulenliekki, jonka
nostattivat rovioon heitetyt uudet oksat, valaisi majan sisustan. La
näki juuri huuliensa alla metsänjumalan kauniit piirteet, ja hänen
naisensydämeensä tulvi kaikki se suuri rakkaus, jota oli tuntenut
Tarzania kohtaan jo ensi näkemältä, ja kaikki niinä vuosina kertynyt
intohimo, jolloin hän oli uneksinut tästä miehestä.

Ylipapitar La kumartui tikari kädessä sen avuttoman olennon yli, joka
oli uskaltanut häväistä hänen jumalansa pyhättöä. Nyt ei uhria
kidutettaisi -- kuoleman piti tavata hänet viivyttämättä.
Kaikkivaltiaan jumalan katse ei saisi enää tahrautua temppelin
saastuttajan näkemisestä. Yksi ainoa isku raskaalla veitsellä, niin
ruumis oli valmis viskattavaksi ulkopuolella leimuavalle roviolle.
Veistä pitelevä käsi jäykistyi jo, ollen valmiina iskemään, ja sitten
La, nainen, heikkona vaipui rakastamansa miehen päälle.

Hänen kätensä silittelivät mykästi hyväillen Tarzanin alastonta ihoa,
hän peitti miehen otsan, silmät, huulet kuumilla suuteloilla, vieläpä
tahtoi koko ruumillaan suojata häntä siltä hirveältä kohtalolta, jonka
itse oli määrännyt, ja rukoili Tarzanilta vapisevalla, valittavalla
äänellä rakkautta. Tuntikausia piti intohimon huuma liekehtivän jumalan
kiihtynyttä palvelijatarta vallassaan, kunnes uni lopulta uuvutti hänet
ja hän vaipui tiedottomana sen miehen viereen, jolle oli vannonut
kidutusta ja kuolemaa. Ja Tarzan nukkui rauhallisesti Lan syleilyssä,
vaivaamatta itseään tulevaisuuden ajatuksilla.

Päivän ensi sarastuksessa havahdutti Oparin pappien laulu Tarzanin
hereille. Sävel, joka oli alkanut matalana ja hillittynä, kohosi pian
raakalaista verenhimoa kuvastavaksi. La liikahti. Hänen kaunis
käsivartensa puristi Tarzania kiinteämmin -- hymy erotti hänen huulensa
toisistaan, ja sitten hän heräsi. Hymy hävisi hitaasti, ja hänen
silmänsä laajenivat kauhusta, kun kuolinlaulun merkitys selveni
hänelle.

"Rakasta minua, Tarzan!" hän huudahti. "Rakasta minua, niin pelastut."

Tarzanille tuottivat siteet tuskia, joihin liittyi verenkierron
pitkällisestä tukkeutumisesta johtunut kiduttava puudutus. Hän käänsi
vihaisesti muristen selkänsä naiselle. Siinä oli vastaus! Ylipapitar
hypähti pystyyn. Kuuma häpeän puna lehahti hänen poskilleen, ja sitten
hän kävi kalmankalpeaksi ja astui majan ovelle.

"Tulkaa liekehtivän jumalan papit", hän huudahti, "ja valmistakaa
uhri".

Käpertyneet olennot lähestyivät ja astuivat majaan. He kävivät kiinni
Tarzaniin ja veivät hänet pois, laulaessaan pitäen tahtia, huojumalla
köyryisillä ruumiillaan sinne tänne verta ja kuolemaa ennustavan
laulunsa rytmin mukaan. Heidän takanaan tuli La, niinikään heiluen,
mutta ei kuitenkaan laulun tahdissa. Ylipapittaren kasvot olivat
valkeat ja väsyneet -- palkitsemattoman rakkauden ja tulevien hetkien
luoman kauhun takia. Mutta La oli päätöksessään järkkymätön. Uskottoman
tuli kuolla! Hänen rakkautensa halveksija saisi tulisella alttarilla
kärsiä rangaistuksensa. Hän näki ylipapin, jonka kanssa totuttu tapa
liittäisi hänet yhteen, lähestyvän leimuavine soihtuineen --
köyristyneenä, koukkuisena, epämuodostuneena, surkastuneena,
iljettävänä -- ja seisahtuvan odottamaan hänen käskyään, heittääkseen
soihtunsa uhriroviota ympäröiviin risuihin. Papin karvaiset,
eläimelliset kasvot olivat vääntyneet ennakolta iloa osoittavaksi
irvistykseksi -- suu oli auki, ja sieltä näkyivät keltaiset hampaat.

La lähestyi veitsi koholla. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet nousevaa
aurinkoa kohti, ja hänen huulillaan oli hänen kansansa hehkuvalle
jumalalle kohdistettu rukous. Ylipappi katsoi kysyvästi häneen päin --
soihtu paloi ihan hänen kätensä kohdalla, ja risut olivat viettelevän
likellä. Tarzan sulki silmänsä ja odotti loppua. Hän tiesi joutuvansa
kärsimään, sillä hän muisti heikosti aikaisempia uhritoimituksia. Hän
tiesi saavansa kärsiä ja kuolevansa, mutta ei kauhistunut. Kuolema ei
ole suuri seikkailu viidakon kasvateille, jotka koko elämänsä ajan
päivisin vaeltavat tämän kolkon haamun rinnalla ja yöksi laskeutuvat
sen viereen nukkumaan. Epätietoista on, ajatteliko apinamies edes, mitä
tulisi kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa, kun hänen loppunsa lähestyi,
hänen mieltään askarruttivat ne sievät piikivet, jotka hän oli
kadottanut. Mutta hän havaitsi silti kaikki, mitä tapahtui hänen
ympärillään.

Hän tunsi Lan kumartuvan ylitseen ja avasi silmänsä. Hän näki tytön
valkeat, uupuneet kasvot ja näki kyynelten sokaisevan hänen silmänsä.
"Tarzan, minun Tarzanini!" valitti La; "sano minulle, että rakastat
minua -- että palaat kanssani Opariin -- niin saat elää. Kansani
vihastakin huolimatta minä pelastan sinut. Annan sinulle tämän
viimeisen mahdollisuuden. Mikä on vastauksesi?"

Viime hetkessä oli hänessä nainen voittanut julman uskonnon
ylipapittaren. Hän näki alttarilla ainoan olennon, mikä milloinkaan oli
sytyttänyt rakkauden liekin hänen neitseellisessä rinnassaan; hän näki,
kuinka eläimellisen näköinen kiihkoilija, joka jonakin päivänä tulisi
hänen puolisokseen, ellei hän löytäisi miellyttävämpää, seisoi palava
soihtu valmiina sytyttämään rovion. Mutta jos Tarzanin lopullinen
vastaus ei tyydyttäisi häntä, käskisi hän sytyttää tulen huolimatta
kaikesta mielettömästä intohimosta apinamiestä kohtaan. Hän kumartui
Tarzanin yli povensa aaltoillessa. "Kyllä vai ei?" kuiskasi hän.

Kaukaa läpi viidakon kuului heikosti ääni, joka äkkiä sytytti toivon
valon Tarzanin silmiin. Hän korotti äänensä päästäen kaamean kiljaisun,
joka sai Lan astumaan pari askelta taaksepäin. Kärsimätön pappi murisi
ja vaihtoi soihtua kädestä toiseen, lähentäen sitä sytykkeisiin rovion
juurella.

"Vastauksesi!" vaati La. "Mikä on vastauksesi Oparin Lan rakkauteen?"

Tarzanin mielenkiintoa herättänyt ääni tuli lähemmäksi, ja nyt muutkin
kuulivat sen -- se oli norsun kimeätä toitotusta. Kun La katsoi silmät
suurina Tarzaniin, saadakseen selville, oliko hänen kohtalonaan onni
vai sydämen murtuminen, näki hän jännittyneen ilmeen varjostavan
apinamiehen piirteitä. Nyt vasta hän ymmärsi Tarzanin kimeän kiljaisun
tarkoituksen -- apinamies oli kutsunut Tantor-norsun avukseen! Lan
silmäkulmat vetäytyivät kokoon, ja hän tuijotti vankiaan villisti.
"Sinä hylkäät Lan!" huudahti hän. "Sitten kuole! Soihtu!" komensi hän
kääntyen pappiin päin.

Tarzan katsoi hänen kasvoihinsa. "Tantor on tulossa", hän sanoi.
"Luulin, että hän tulisi avukseni, mutta nyt tiedän hänen äänestään,
että hän tappaa minut ja sinut ja kaikki, jotka joutuvat hänen tielleen,
ja hakee viekkaana kuin Shita-pantteri ne, jotka tahtovat piiloutua
häneltä, sillä Tantor on rakkaudesta hulluna!"

La tiesi liiankin hyvin, kuinka mielettömän raivoisa riehaantunut
koirasnorsu on. Hän tiesi, ettei Tarzan ollut liioitellut. Hän tiesi,
että suuren eläimen viekkaissa, julmissa aivoissa asustava pahahenki
sai sen samoamaan sinne tänne ja ajamaan takaa metsien läpi niitä,
jotka välttivät sen ensi hyökkäyksen. Myös oli mahdollista, että eläin
jatkaisi matkaansa palaamatta tännepäin -- kukaan ei voinut arvata
kuinka kävisi.

"En voi rakastaa sinua, La", sanoi Tarzan matalalla äänellä. "En tiedä
miksi, sillä sinä olet hyvin kaunis. En voisi lähteä takaisin ja asua
Oparissa -- minä, jolla on koko laaja viidakko alueenani. En voi
rakastaa sinua, mutta en voi nähdä sinun kuolevan hullun Tantorin
torahampaiden lävistämänä. Katkaise siteeni, ennenkuin on liian
myöhäistä. Hän on jo melkein kimpussamme. Katkaise ne, niin voin vielä
pelastaa sinut."

Rovion eräästä kulmasta nousi pieni kiemurteleva savupatsas -- liekit
leimahtivat räiskyen ylöspäin. La seisoi paikallaan kauniin, epätoivoa
kuvastavan patsaan kaltaisena, tuijottaen Tarzaniin ja leviäviin
liekkeihin. Hetken kuluttua liekit ulottuisivat apinamieheen. Tiheästä
metsästä kuului katkeilevien oksien ja murtuvien puunrunkojen ryskinää
-- Tantor, viidakon suunnaton tuhooja, oli tulossa heitä kohti. Papit
alkoivat käydä levottomiksi. He loivat pelokkaita silmäyksiä sille
suunnalle, josta norsu lähestyi, ja sitten taas ylipapittareen.

"Paetkaa!" komensi hän heitä, kumartui sitten ja katkaisi vangin käsiä
ja jalkoja kahlehtivat siteet. Vain silmänräpäys, ja Tarzan oli maassa.
Papit kiljuivat raivoissaan ja pettymyksessään. Se, jolla oli soihtu,
astui uhkaavasti askeleen ylipapitarta ja apinamiestä kohti. "Petturi!"
hän kiljaisi naiselle. "Tämän palkaksi saat sinäkin kuolla!" Nostaen
ryhmysauvansa hän hyökkäsi ylipapitarta kohti, mutta Tarzan ehti ennen
häntä. Syöksyen papin kimppuun apinamies tarttui kohotettuun aseeseen
ja väänsi sen hurjistuneen kiihkoilijan käsistä, ja sitten pappi kävi
kiinni häneen kynsin hampain. Kaapaten paksun, kyhmyisen ruhon
mahtaviin käsiinsä Tarzan kohotti papin korkealle päänsä yli ja
sinkautti hänet tovereitaan kohti, jotka nyt olivat kokoontuneet
yhteen, ollen valmiina heittäytymään entisen vankinsa kimppuun. La
seisoi ylpeästi veitsi valmiina apinamiehen takana. Hänen kauniilla
kasvoillaan ei ollut pienintäkään pelon merkkiä -- vain ylpeä
halveksiminen pappeja kohtaan ja sen miehen ihailu, jota hän rakasti
niin toivottomasti, täytti hänen ajatuksensa.

Äkkiä syöksyi tälle näyttämölle hullu koirasnorsu -- suunnattoman suuri
torahampainen otus, jonka pienissä silmissä leimusi mieletön raivo.
Papit seisoivat hetken ajan kauhun lamauttamina, mutta Tarzan kääntyi
ja sulkien Lan syliinsä kiiruhti lähintä puuta kohti. Tantor hyökkäsi
häntä vastaan, päästellen kimeitä toitotuksia. La kietoi kummankin
valkoisen käsivartensa apinamiehen kaulan ympäri. Hän tunsi Tarzanin
hyppäävän ilmaan ja ihmetteli hänen voimaansa ja ketteryyttään, kun hän
näin kuormitettuna heilahti reippaasti suuren puun alimmille oksille ja
kantoi hänet nopeasti ylöspäin paksunahkaisen vihollisen taipuisan
kärsän ulottuvilta.

Joutuen hetkeksi ymmälle saaliinsa menettämisestä valtava norsu kääntyi
ja hyökkäsi onnettomia pappeja kohti, jotka nyt olivat kauhuissaan
hajaantuneet eri suunnille. Lähimmän se lävisti ja heitti korkealle
puun oksien joukkoon. Erään se kietoi kärsäänsä, paiskasi jykevää
puunrunkoa vasten ja päästi sitten uhrinsa raadeltuna möhkäleenä
maahan, toitottaen hyökätäkseen toisen kimppuun. Kaksi se tallasi
suunnattomien jalkojensa alle, ja siihen mennessä olivat muut kadonneet
viidakkoon. Nyt Tantor kohdisti taas huomionsa Tarzaniin, sillä
mielihalun muuttuminen päinvastaiseksi tunteeksi on muuan hulluuden
merkki -- se, jota eläin tavallisessa tilassa rakastaa, muuttuu
mielipuoleksi tulleelle vihan kohteeksi. Viidakon kirjoittamattomissa
aikakirjoissa on käynyt sananlaskuksi se kiintymys, joka oli vallinnut
apinamiehen ja Tantorin heimon välillä. Ei mikään norsu olisi koko
viidakossa tehnyt pahaa tarmanganille -- valkoiselle apinalle, mutta
kun hulluus oli vallannut ison koirasnorsun, koetti se tuhota
leikkitoverinsa, jonka kanssa oli seurustellut kauan aikaa.

Tantor-norsu tuli takaisin puun luo, jossa La ja Tarzan istuivat. Se
nousi puunrunkoa ylös etujalkojensa varassa ja kurotti pitkän kärsänsä
heitä kohti, mutta Tarzan oli aavistanut tämän ja kiivennyt ylöspäin
pois norsun ulottuvilta. Epäonnistuminen raivostutti hullua olentoa
vain yhä enemmän. Se mylvi ja pärrytti ja kiljui, kunnes maa tärisi sen
mahtavasta äänestä. Se nojasi päänsä puuta vasten ja työnsi sitä, ja
puu taipui äärettömän voiman pakotuksesta, mutta ei kuitenkaan
taittunut.

Tarzanin toimenpiteet olivat erikoisen omituiset. Jos Numa tai Sabor
tai Shita tai joku muu viidakon peto olisi koettanut tuhota häntä,
olisi hän vain hyppinyt ja heitellyt siihen, mitä käteen osui, singoten
pilkkasanoja vastustajalleen. Hän olisi herjannut ja ilkkunut niitä,
parjaten vastustajiaan viidakon katukielellä, jonka hän tunsi niin
hyvin. Mutta nyt hän istui kaukana Tantorin ulottuvilta; hänen
kauniilla kasvoillaan oli syvän surun ja säälin ilme, sillä Tarzan
rakasti Tantoria eniten kaikista viidakon asujamista. Jos hän olisi
voinut tappaa norsun, ei hän olisi ajatellutkaan sellaista tekoa. Hänen
ainoa ajatuksensa oli päästä pakoon, sillä hän tiesi, että hulluuden
haihduttua Tantor. oli taas terve, ja silloin hän voisi jälleen käydä
pitkäkseen norsun mahtavalle selälle ja puhella hassutuksia sen
suuriin, riippuviin korviin.

Huomatessaan, ettei puu kaatunut töytäyksistä, Tantor raivostui yhä
enemmän. Se katsahti niihin kahteen olentoon, jotka istuivat korkealla
sen yläpuolella, ja punareunaiset silmät hehkuivat mieletöntä vihaa.
Sitten se kietoi kärsänsä puunrungon ympäri, pani suuret jalkansa
haralleen ja koetti kiskoa viidakon jättiläistä juurineen maasta.
Tantor oli kooltaan mahtava koirasnorsu, jonka tavattomat voimat olivat
silloin suurimmillaan. Se ponnisteli valtavasti, kunnes iso puu lopulta
alkoi Tarzanin tyrmistykseksi hitaasti kohota juuriltaan. Maakamara
kohoili puun tyvestä pieniksi töyräiksi ja harjanteiksi, puu heilui --
seuraavalla hetkellä se olisi juuriltaan irti ja kaatuisi.

Apinamies viskasi Lan selkäänsä, ja juuri kun puu ensi kertaa hitaasti
kallistui pystysuorasta asennostaan maahan päin, heilautti hän itsensä
pienemmän naapuripuun oksille. Hyppy oli pitkä ja vaarallinen. La sulki
väristen silmänsä, mutta avattuaan ne jälleen hän huomasi olevansa
turvassa ja näki Tarzanin kiitävän eteenpäin metsän läpi. Heidän
takanaan kaatui juureton puu kovasti ryskyen maahan ja vei tiellään
olleet pienemmät puut mukanaan, ja silloin Tantor, huomatessaan
saaliinsa päässeen pakoon, alkoi taas toitottaa hirveästi ja syöksyi
nopeasti heidän jäljessään.



NELJÄSTOISTA LUKU

Papitar ja kuitenkin vain nainen


Aluksi La sulki silmänsä ja puristautui kauhuissaan Tarzania vasten,
mutta ei kuitenkaan huutanut. Mutta pian hän sai kylliksi rohkeutta
katsoakseen ympärilleen ja allensa maahan, vieläpä pitääkseen silmänsä
auki, kun tehtiin pitkiä vaarallisia hyppyjä puusta puuhun. Ja sitten
hänet valtasi turvallisuuden tunne, koska hän luotti siihen
ruumiillisesti täydelliseen olentoon, jonka voimien, urheuden ja
ketteryyden varassa hänen kohtalonsa oli. Kerran hän kohotti silmänsä
polttavaa aurinkoa kohti ja mumisi kiitosrukouksen epäjumalalleen
siitä, ettei hänen ollut sallittu tuhota tätä jumalaista miestä, ja
silloin hänen pitkät silmäripsensä vettyivät kyynelistä.

Oparin La oli omituinen ilmiö -- olosuhteiden muovaama olento, jota
raastoivat ristiriitaiset mielenliikutukset. Hän oli toisin ajoin
sydämettömän jumalan julma ja verenhimoinen palvelijatar ja taas hento
nainen, joka oli täynnä sääliä ja hellyyttä; milloin hän oli
mustasukkaisuuden ja koston ruumiillistuma, milloin nyyhkivä neito,
jalo ja anteeksi antava; hän oli sekä neitsyt että kiihkeä intohimon
orja, mutta aina kuitenkin -- nainen. Sellainen oli La.

Hän puristi poskensa Tarzanin olkaa vasten. Hitaasti hän käänsi
päätään, kunnes hänen kuumat huulensa olivat painettuina apinamiehen
ihoa vasten. La rakasti häntä ja olisi ilomielin kuollut hänen
puolestaan, mutta tuntia aikaisemmin hän oli ollut valmis iskemään
veitsen hänen sydämeensä ja olisi ehkä taas tunnin kuluttua siihen
valmis.

Muuan kovaonninen pappi, joka etsi suojaa viidakosta, sattui
näyttäytymään raivostuneelle Tantorille. Suuri eläin kääntyi toiselle
puolelle, hyökkäsi köyryisen pikku miehen kimppuun, nitisti hänet ja
eksyen sitten suunnasta läksi samoamaan etelää kohti. Muutaman minuutin
kuluttua toitotuksen ääni häipyi kaukaisuuteen.

Tarzan pudottautui maahan, ja La liukui alas hänen selästään. "Kutsu
väkesi kokoon", sanoi Tarzan.

"He tappavat minut", vastasi La.

"He eivät tapa sinua", väitti apinamies. "Ei kukaan tapa sinua, kun
Apinain Tarzan on täällä. Kutsu heidät, niin puhumme heille."

La korotti äänensä päästäen kaamean huilumaisen kutsuhuudon, joka
kantautui kauas viidakkoon joka taholle. Läheltä ja kaukaa tuli Oparin
pappien haukahtelevia vastaushuutoja: "Me tulemme! Me tulemme!" La
uudisti kutsunsa yhä uudestaan, kunnes suurin osa hänen seuruettaan
lähestyi yksitellen ja parittain ja pysähtyi lyhyen matkan päähän
ylipapittaresta ja hänen pelastajastaan. Miehet tulivat otsa synkkänä
ja ilme uhkaavana. Kun kaikki olivat saapuvilla, ryhtyi Tarzan puhumaan
heille.

"Ylipapittarenne on turvassa", sanoi apinamies. "Jos hän olisi tappanut
minut, olisi hän itse nyt kuolleena samoin kuin vielä monet muut
teistä. Mutta hän säästi minut, jotta minä pelastaisin hänet. Menkää
hänen kanssaan takaisin Opariin; Tarzan menee omalle suunnalleen
viidakkoon. Vallitkoon Tarzanin ja Lan välillä aina rauha. Mikä on
vastauksenne?"

Papit murisivat ja pudistivat päätään. He puhelivat keskenään, ja La ja
Tarzan saattoivat nähdä, etteivät he olleet ehdotukselle suosiollisia.
He eivät halunneet viedä Lata takaisin, ja toisaalta he tahtoivat
lopultakin uhrata Tarzanin liekehtivälle jumalalle. Viimein apinamies
kävi kärsimättömäksi.

"Te tottelette kuningattarenne käskyjä", hän sanoi, "ja menette
takaisin Opariin hänen kanssaan; muutoin Apinain Tarzan kutsuu kokoon
viidakon muut asujamet ja surmauttaa teidät kaikki. La pelasti minut,
jotta minä pelastaisin teidät ja hänet. Olen hyödyttänyt teitä paremmin
elävänä kuin olisin hyödyttänyt kuolleena. Jollette ole kaikki hulluja,
annatte minun mennä rauhassa tieheni ja palaatte itse Lan kanssa
Opariin. En tiedä missä pyhä veitsi on, mutta voitte tehdä toisen.
Jollen olisi ottanut sitä, olisitte tappanut minut, ja nyt teidän
jumalanne on varmaan iloinen että otin sen, koska olen pelastanut hänen
papittarensa hullulta Tantorilta. Menettekö takaisin Opariin Lan kanssa
ja lupaatteko, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa?"

Papit kokoontuivat pieniksi ryhmiksi, kiistellen ja väitellen asiasta.
He löivät nyrkillään rintaansa; he kohottivat kätensä ja silmänsä
tulisen jumalan puoleen; he murisivat ja haukahtelivat keskenään,
kunnes Tarzanille kävi selväksi, että yksi heistä vastusti hänen
esityksensä hyväksymistä. Tämä mies oli ylipappi, jonka sydän oli
täynnä mustasukkaisuuden raivoa, koska La avoimesti tunnusti
rakastavansa muukalaista, vaikka hänen olisi pitänyt heidän uskontonsa
ikivanhain tapojen mukaan kuulua ylipapille. Kiista näytti
sovittamattomalta, kunnes eräs toinen pappi astui esiin ja nostaen
kättään kääntyi Lan puoleen.

"Kadsh, ylipappi", hän ilmoitti, "uhraisi teidät molemmat liekehtivälle
jumalalle, mutta me kaikki muut, Kadshia lukuunottamatta, palaisimme
ilomielin Opariin kuningattaremme kanssa."

"Teitä on monta yhtä vastassa", aloitti Tarzan. "Miksi ette saisi
tahtoanne perille? Menkää Lan kanssa Opariin ja jos Kadsh puuttuu
asiaan, niin tappakaa hänet."

Oparin papit tervehtivät tätä ehdotusta raikuvin hyväksymishuudoin. Se
näytti heistä melkein jumalaisen innoituksen antamalta neuvolta. Kun he
olivat kautta aikojen kysymättä totelleet ylipappeja, oli seurauksena
se, että heistä näytti mahdottomalta epäillä hänen arvovaltaansa. Mutta
huomatessaan, että he voisivat pakottaa hänet mukautumaan tahtoonsa,
olivat he yhtä onnellisia kuin lapset uusista leluista.

He hyökkäsivät eteenpäin ja ottivat Kadshin kiinni. He puhuivat
äänekkäästi ja kiivaasti hänen korvaansa. He uhkasivat häntä
ryhmysauvalla ja veitsellä, kunnes hän lopulta myöntyi heidän
vaatimuksiinsa, vaikkakin synkkänä. Silloin Tarzan astui Kadshin eteen.

"Pappi", hän sanoi, "La menee takaisin temppeliinsä, ja hänellä on
suojana pappiensa ja Apinain Tarzanin uhkaus, että se, joka tekee
hänelle pahaa, on kuoleman oma. Tarzan tulee takaisin Opariin ennen
ensi sadekautta, ja jos hänelle on tehty pahaa, niin voi sinua, Kadsh,
ylipappi."

"Suojelkaa häntä", huusi Tarzan toisille oparilaisille. "Suojelkaa
häntä, niin että Tarzan tullessaan uudestaan tapaa Lan Oparissa
tervehtimässä häntä."

"La on siellä tervehtiäkseen sinua", huudahti ylipapitar, "ja La
odottaa kaihoten, yhtä mittaa kaihoten, kunnes tulet takaisin. Oi, sano
minulle, että tulet!"

"Kukapa sen tietää?" kysyi apinamies, ja heilahti nopeasti puihin
kiiruhtaen itää kohti.

Hetken aikaa La seisoi katsellen hänen jälkeensä; sitten hänen päänsä
vaipui, huokaus pääsi hänen huuliltaan, ja hän lähti vanhan naisen
kaltaisena matkalle kaukaista Oparia kohti.

Apinain Tarzan kiiti puiden läpi, kunnes yön pimeys oli laskenut
viidakkoon. Sitten hän paneutui nukkumaan ajattelematta huomista
kauemmaksi; myöskin La oli vain hämäränä muistona hänen
tietoisuudessaan.

Vain muutaman päivämatkan päässä pohjoiseen päin odotti lady Greystoke
sitä hetkeä, jolloin hänen mahtava herransa ja mestarinsa huomaisi
Ahmet Zekin rikoksen ja kiiruhtaisi auttamaan ja pelastamaan. Ja juuri
hänen kuvitellessaan John Claytonin tuloa kyyristeli hänen ajatustensa
esine melkein alastomana kaatuneen puunrungon vieressä, jonka alta hän
likaisin sormin etsi siellä mahdollisesti piileviä kuoriaisia tai
mehukkaita toukkia.

Kului kaksi päivää jalokivien varastamisen jälkeen, ennenkuin Tarzan
ajattelikaan niitä. Kun ne sitten sattuivat juolahtamaan hänen
mieleensä, sai hän halun leikkiä niillä taas, ja koska hänellä ei ollut
parempaakaan tehtävää kuin tyydyttää ensimmäinen mieleen tullut oikku,
nousi hän ja läksi tasangolle metsästä, jossa oli viettänyt edellisen
päivän.

Vaikka mikään merkki ei osoittanut, mihin jalokivet oli haudattu, ja
paikka oli samanlaista koskematonta maata kuin monien kilometrien
laajuudelta ympärillä, missä kaislikko loppui ruohoalueen reunalla,
meni apinamies kuitenkin erehtymättömän tarkasti suoraan sitä paikkaa
kohti, johon hän oli kätkenyt aarteensa.

Hän kaivoi metsästysveitsellään kuohkeata maata, jonka alla pussin piti
olla, mutta vaikka hän kaivoi syvemmän kuopan kuin alkuperäinen oli
ollut, ei pussista eikä jalokivistä ilmennyt jälkeäkään. Tarzanin otsa
synkkeni, kun hän huomasi joutuneensa ryöstön uhriksi. Hänen tarvitsi
harkita asiaa vain vähän tai ei ollenkaan, päästäkseen selville
syyllisestä, ja hän lähti seuraamaan varkaan jälkiä yhtä nopean
päättävästi kuin oli alkanut kaivaa jalokiviä maasta esiin.

Vaikka latu oli kahden päivän vanha ja monessa paikassa suorastaan
hävinnyt, seurasi Tarzan sitä verrattain helposti. Valkoinen mies ei
olisi voinut sitä noudattaa edes kahtakymmentä askelta, jos se olisi
ollut kahdentoista tunnin vanha; musta mies olisi kadottanut sen
ensimmäisellä kilometrillä, mutta Apinain Tarzanin oli lapsuudessaan
ollut pakko kehittää aisteja, joita tavallinen kuolevainen tuskin
milloinkaan tarvitsee.

Me saatamme tuntea sipulin ja viinan hajun raitiovaunun kattohihnasta
pitelevän lähimmäisemme hengityksestä tai halpahintaisen hajuveden
tuoksun, joka lähtee vastassamme istuvasta ihmeenihanasta
rouvashenkilöstä, ja valitella nenämme herkkyyttä. Mutta tosiasia on,
että emme kykene ollenkaan haistamaan; meidän hajuaistimme on
suorastaan hävinnyt verrattuna sen kehittymiseen villieläimillä.

Paikassa, johon jalka on astunut, pysyy siitä lähtenyt eritys melkoisen
ajan. Meidän aistimme eivät sitä huomaa, mutta alempiarvoisille
olennoille, etenkin metsästäville ja metsästetyille, se on yhtä
mielenkiintoinen ja usein selvempikin kuin painettu kirjansivu meille.

Lisäksi ei Tarzan ollut riippuvainen yksinomaan hajuaististaan. Hänen
aikaisemman elämänsä pakottavat olosuhteet olivat kehittäneet näön ja
kuulon ihmeteltävän tarkoiksi, koska silloin itse eloonjääminen melkein
joka päivä riippui siitä, että aina oli tarkoin varuillaan ja yhtä
mittaa käytti kaikkia kykyjään.

Ja niin hän seurasi belgialaisen vanhaa uraa metsän läpi pohjoista
kohti, mutta jäljen vanhuuden takia hänen oli pakko kulkea jokseenkin
hitaasti. Tarzanin takaa-ajama mies oli kaksi päivämatkaa hänestä
edessä silloin kun hän aloitti seuraamisen, ja joka päivä varas pääsi
yhä kauemmaksi apinamiehestä. Mutta Tarzan ei epäillytkään asian
päätöstä. Jonakin päivänä hän saavuttaisi saaliinsa -- hän saattoi
odottaa rauhassa, kunnes se päivä sarastaisi. Hän seurasi itsepäisesti
heikkoa jälkeä, pysähtyen päivällä vain tappamaan riistaa ja syömään ja
yöllä vain nukkumaan ja lepäämään.

Silloin tällöin hän sivuutti villejä soturijoukkoja, mutta näistä hän
pysytteli kaukana, sillä hänen metsästysretkellään oli tarkoitus, jota
tiellä esiintyvät pienemmät sattumat eivät saaneet häiritä.

Nämä joukkueet olivat wazireja ja heidän liittolaisiaan, joille Busuli
oli lähettänyt kokoontumiskäskyn. He marssivat paraikaa yhteiseen
kerääntymispaikkaan, valmistaakseen hyökkäystä Ahmet Zekin
linnoitukseen, mutta Tarzanista he olivat vihollisia -- hänellä ei
ollut tietoista muistoa ystävyydestä mustia miehiä kohtaan.

Oli yö, kun hän pysähtyi arabialaisen rosvon paaluaitaisen kylän
ulkopuolelle. Istuen suuren puun oksilla hän katseli elämää aitauksen
sisäpuolella. Tähän paikkaan jälki oli vienyt hänet. Hänen saaliinsa
täytyi olla tuolla sisäpuolella. Mutta miten hän löytäisi hänet niin
monesta majasta? Vaikka Tarzan tiesi mahtavat voimansa, käsitti hän
myös rajoituksensa. Hän ymmärsi, ettei hän voinut menestyksellisesti
tapella suurta joukkoa vastaan avoimessa taistelussa. Hänen täytyi
turvautua villin eläimen varovaisuuteen ja viekkauteen, jos aikoi
onnistua.

Istuen puussaan rauhallisesti ja kaluten Hortan, metsäsian, sääriluuta
Tarzan odotti suotuisaa tilaisuutta päästäkseen kylään. Jonkun aikaa
hän jyrsi suuren luun esiinpistäviä pyöreitä päitä, musertaen pieniä
paloja lujien leukojen välissä ja imien sisäpuolella olevaa herkullista
ydintä, mutta loi samalla yhä uudestaan katseensa kylään. Hän näki
valkoviittaisia hahmoja ja puolialastomia mustia, mutta ei saanut
kertaakaan silmiinsä sellaista, joka olisi muistuttanut
jalokivivarasta.

Hän odotti kärsivällisesti, kunnes kaikki lähtivät leirin teiltä,
lukuunottamatta vahteja porteilla, ja pudottautui sitten keveästi
maahan, kaarsi kylän vastakkaiselle puolelle ja lähestyi paalutusta.

Hänen kupeellaan riippui pitkä, muokkaamattomasta nahasta tehty köysi
-- hänen lapsuutensa ruohoköyden luonnollinen ja luontevampi seuraaja.
Irroitettuaan nuoran hän levitti sen taakseen maahan ja liikuttaen
nopeasti rannettaan, heitti köyden päässä olevan silmukan nopeasti
paalutuksen harjan terävään ulkonemaan.

Hän koetti silmukan lujuutta vetämällä sen tiukalle. Silmukka kesti, ja
apinamies juoksi ketterästi pystysuoraa seinää ylös köyden avulla, jota
hän puristi kummallakin kädellään. Päästyään aidan harjalle hän
tarvitsi vain hetken kietoakseen riippuvan köyden taas vyyhdelle ja
kiinnittääkseen sen kupeelleen. Sitten hän katsahti nopeasti alaspäin
paalutuksen sisäpuolelle, sai selville, ettei kukaan ollut väijyksissä
juuri hänen allaan, ja pudottautui keveästi maahan.

Nyt hän oli kylässä. Hänen edessään levisi jono telttoja ja
alkuasukasten majoja. Jokaisen niiden tutkiminen olisi hyvin
vaarallista, mutta vaara oli luonnollinen tekijä jokapäiväisessä
elämässä -- se ei milloinkaan kauhistanut Tarzania. Mahdollisuudet
houkuttelivat häntä -- elämän ja kuoleman mahdollisuudet, kun hän sai
panna uljuutensa ja kykynsä koetteelle ottelussa tasaväkistä vihollista
vastaan.

Ei ollut välttämätöntä mennä jokaiseen majaan -- oven, ikkunan tai
avoimen raon kautta sai hänen nenänsä selville, oliko hänen saaliinsa
sisällä vai ei. Jonkun aikaa tuli pettymys nopeasti toisen jälkeen.
Belgialaista ei ollut huomattavissa. Mutta lopulta hän joutui sen
teltan luo, josta varkaan haju selvästi tuntui. Tarzan kuunteli korva
painettuna teltan takaosan kangasseinää vasten, mutta sisältä ei
kuulunut mitään ääniä.

Vihdoin hän katkaisi erään niistä köysistä, jotka kiinnittivät teltan
maahan, kohotti kankaan reunaa ja pisti päänsä sisään. Kaikki oli
rauhallista ja pimeätä. Tarzan ryömi varovasti telttaan -- belgialaisen
haju oli tuntuva, mutta se ei ollut enää tuore. Hänen tarvitsemattaan
edes tarkasti tutkia teltan sisustaa tiesi Tarzan, ettei sisällä ollut
ketään.

Eräässä nurkassa hän huomasi kasan sikinsokin heitettyjä huopia ja
vaatteita, mutta siinä ei ollut pussia, jossa sievät piikivet olivat.
Tarkastettuaan huolellisesti teltan läpikotaisin hän ei keksinyt mitään
muuta merkille pantavaa, ei ainakaan mitään, mikä olisi ilmaissut
jalokivien paikan. Mutta sillä puolella, missä huovat ja vaatteet
olivat, näki apinamies teltan seinän olevan alapuolelta irti, ja pian
hän sai selville, että belgialainen oli äskettäin tätä tietä poistunut
teltasta.

Tarzan lähti pian samaa tietä, jota pitkin hänen saaliinsa oli paennut.
Jälki kulki aina varjossa ja kylän majojen ja telttojen taitse --
Tarzanille kävi selväksi, että belgialainen oli lähtenyt matkalleen
yksin ja jalan. Hän oli ilmeisesti pelännyt kylän asukkaita; ainakin
oli hänen tekonsa ollut sellainen, ettei hän ollut uskaltanut antautua
ilmitulon vaaraan.

Erään alkuasukasmajan takana jälki vei pieneen aukkoon, joka oli äsken
tehty pensasseinään, ja hävisi sitten mustaan majaan. Tarzan seurasi
jälkeä pelottomasti. Hän ryömi käsin ja jaloin pienestä aukeamasta.
Majassa tuli hänen sieraimiinsa monenlaisia hajuja, mutta niiden
joukossa oli eräs, joka puoleksi herätti uinuvan muiston menneiltä
ajoilta -- se oli naisen heikko ja hieno haju. Saadessaan hajun
sieraimiinsa tunsi apinamies rinnassaan omituista levottomuutta -- sen
herätti vastustamaton voima, johon hän oli tutustunut uudelleen --
vaisto, joka vetää miestä puolisonsa luo.

Samassa majassa tuntui myöskin heikko belgialaisen haju, ja kun nämä
molemmat tunkeutuivat apinamiehen sieraimiin sekoittuen toisiinsa,
heräsi mustasukkaisuuden raivo hänessä pelottavana, vaikka hänen
muistinsa kuvastimessa ei ollut mitään kuvaa naisesta, johon hänen
halunsa oli kiintynyt.

Samoinkuin hänen tutkimansa teltta oli majakin tyhjä, ja kun hän oli
varmistunut siitä, että hänen varastettu pussinsa ei ollut sinne
kätkettynä, lähti hän takaseinän aukosta kuten oli tullutkin.

Sitten hän etsi taas belgialaisen ladun, seuraten sitä aukeaman poikki
ja paalutuksen yli ulkopuolella olevaan mustaan viidakkoon.



VIIDESTOISTA LUKU

Werperin pako


Kyhättyään valenukkujan vuoteeseensa ja hiivittyään kylän pimeyteen
teltan takaseinän kautta Werper oli mennyt suoraa päätä siihen majaan,
jossa Jane Claytonia pidettiin vankina.

Oven edessä oli musta vartija kyyryssä. Werper lähestyi häntä
rohkeasti, puhui jonkin sanan hänen korvaansa, antoi hänelle
tupakkakäärön ja meni majaan. Musta irvisti ja vilkutti silmäänsä, kun
eurooppalainen katosi pimeään huoneeseen.

Koska belgialainen oli Ahmet Zekin tärkeimpiä avustajia, sai hän
luonnollisesti mennä minne tahtoi kylässä ja ulkopuolella, eikä musta
vahti siis ollut kysynyt hänen oikeuttaan tunkeutua majaan, jossa
valkoinen nainen oli vankina.

Päästyään sisään Werper kuiskasi matalalla äänellä ranskaksi: "Lady
Greystoke! Minä tässä olen, Frecoult. Missä te olette?" Mutta vastausta
ei kuulunut. Mies tunnusteli nopeasti teltan sisustaa, haparoiden
käsillään umpimähkään pimeydessä. Sisällä ei ollut ketään.

Werperin ällistys oli kuvaamaton. Hän oli vähällä astua ulos kysyäkseen
asiaa vahdilta, kun hänen silmänsä, totuttuaan pimeyteen, huomasivat
vaaleamman paikan majan takaseinässä likellä maata. Lähempi tarkastelu
ilmaisi, että siinä oli seinään tehty aukko. Se oli kylliksi iso, jotta
siitä saattoi mahtua ruumis, ja arvaten, että lady Greystoke oli mennyt
aukosta koettaen päästä kylästä pakoon, Werper käytti itsekin
viivyttelemättä hyväkseen samaa kulkutietä. Hän ei tuhlannut aikaa Jane
Claytonin hyödyttömään etsimiseen kylästä.

Hänen oma henkensä riippui siitä, kykenikö hän välttämään Ahmet Zekiä
ja pääsemään tämän ulottuvilta, ennenkuin hänen pakonsa keksittäisiin.
Hänen alkuperäisen suunnitelmansa mukaan olisi lady Greystoken
karkaamisen auttaminen kahdestakin perin hyvästä ja riittävästä syystä
saattanut hänet itsensä edullisempaan valoon.

Ensiksikin hän saavuttaisi englantilaisten kiitollisuuden pelastamalla
ryöstetyn naisen ja olisi siten vähemmässä vaarassa joutua
luovutettavaksi omille kansalaisilleen, jos hänet tunnettaisiin ja
häntä syytettäisiin päällikkönsä murhaamisesta. Toinen syy perustui
siihen tosiasiaan, että vain yksi pakosuunta oli turvallisesti avoinna
hänelle. Hän ei voinut lähteä länteen päin, koska belgialaisten alueet
olivat hänen ja Atlantin välissä. Etelä oli suljettu häneltä, koska hän
pelkäsi rosvoamaansa villiä apinamiestä. Pohjoisessa olivat Ahmet
Zekin ystävät ja liittolaiset. Vain idässä päin, brittiläisessä
Itä-Afrikassa, tarjoutui jommoinenkin varmuus vapauden saavuttamisesta.

Kun hänen seurassaan oli ylhäisniminen englannitar, jonka hän oli
pelastanut kauheasta kohtalosta ja joka takaisi, että hän oli
ranskalainen, nimeltä Frecoult, saattoi hän mielestään odottaa, ja
syystä kylläkin, englantilaisten tehokasta apua siitä hetkestä lähtien,
jolloin hän tulisi kosketuksiin heidän ensimmäisen etuvartionsa kanssa.

Mutta vaikka hän nytkin, lady Greystoken kadottua, yhä toivoi idässä
pelastusta, olivat hänen mahdollisuutensa pienentyneet, ja muuan
sivutarkoitus oli täydelleen mennyt myttyyn. Siitä hetkestä lähtien,
jolloin hän oli nähnyt Jane Claytonin, oli hän rinnassaan vaalinut
salaista intohimoa englantilaisen loordin kaunista amerikkalaista
vaimoa kohtaan, ja kun Ahmet Zek, löytämällä jalokivet, oli pakottanut
hänet karkaamaan, oli hän suunnitelmissaan uneksinut saavansa
tulevaisuudessa lady Greystoken uskomaan miehensä kuolleen ja
suostuttavansa hänet omakseen, vetoamalla hänen kiitollisuuteensa.

Siinä osassa kylää, joka oli kauimpana portista, huomasi Werper kaksi
tai kolme pitkää salkoa, jotka oli otettu läheisestä pinosta -- pino
oli varattu majojen rakentamista varten -- ja pantu nojalle paalutuksen
aitaa vasten, niin että niistä sukeutui vaivaloinen, mutta kuitenkin
käyttökelpoinen pakotie.

Hän päätteli aivan oikein, että lady Greystoke oli keksinyt tämän
keinon kiivetä aidan yli, eikä hän itse hukannut hetkeäkään
seuratessaan jäljessä. Päästyään viidakkoon hän suuntasi kulkunsa
suoraan itään päin.

Muutamia kilometrejä hänestä etelään Jane Clayton makasi läähättäen
puun oksilla, jonne oli paennut saalista haeskelevaa nälkäistä
naarasleijonaa.

Hänen pakonsa kylästä oli ollut paljon helpompi kuin hän oli
odottanutkaan. Veitsen, jota hän oli käyttänyt, raivatakseen itselleen
majan pensasseinän kautta tien vapauteen, hän oli löytänyt vankilansa
seinään pistettynä -- epäilemättä se oli jäänyt sattumalta, kun joku
aikaisempi asukas oli poistunut majasta muille maille. Oli kulunut vain
muutamia hetkiä, kun hän oli hiipinyt tiehensä kylän taitse, pysyen
aina tiheimmässä varjossa. Se onnellinen seikka, että hän oli huomannut
majasalkojen olevan niin lähellä paalutusta, oli osoittanut hänelle,
kuinka voi päästä korkean seinän yli.

Hän oli matkannut tunnin ajan vanhaa riistatietä pitkin etelää kohti,
kun hänen harjaantunut kuulonsa erotti takaapäin vaanivan pedon varovaa
tassuttamista. Lähin puu tarjosi hänelle heti turvapaikan, sillä hän
oli liiaksi hyvin perillä viidakon tavoista pannakseen turvallisuuttaan
hetkeksikään alttiiksi sen jälkeen kun oli huomannut olevansa
takaa-ajettu.

Werperillä oli parempi onni, ja hän vaelsi hitaasti eteenpäin
aamunkoittoon asti, jolloin kauhukseen huomasi ratsastavan arabialaisen
jäljessään. Mies oli muuan Ahmet Zekin käskyläisiä; näitä oli nimittäin
paljon hajaantuneina kaikkiin suuntiin pitkin metsää, ja he etsivät
karannutta belgialaista.

Jane Claytonin pakoa ei ollut vielä huomattu, kun Ahmet Zek ja hänen
tiedustelijansa lähtivät tavoittamaan Werperiä. Ainoa mies, joka oli
nähnyt belgialaisen sen jälkeen kun tämä oli lähtenyt teltastaan, oli
musta vartija lady Greystoken vankikopin ovella, mutta hän ei puhunut
mitään, kun oli tavannut sen miehen kuolleena, joka oli tullut hänen
sijaansa, -- vahdin, jonka Mugambi oli surmannut.

Lahjusten ottaja päätteli luonnollisesti, että Werper oli tappanut
hänen toverinsa, eikä uskaltanut Ahmet Zekin vihaa peläten ilmaista
päästäneensä belgialaisen majaan. Näin ollen, koska sattuman sallimasta
juuri hän oli löytänyt vartijan ruumiin sen jälkeen kun Ahmet Zek oli
nostanut hälytyksen päästyään selville Werperin petoksesta, oli viekas
neekeri laahannut kuolleen miehen ruumiin läheiseen telttaan ja
asettunut itse taas paikalleen majan oven eteen, jossa luuli naisen yhä
olevan.

Huomattuaan arabialaisen likellä takanaan belgialainen kätkeytyi
lehväisen pensaan suojaan. Tässä kohdassa polku meni melkoisen matkan
suoraan eteenpäin, ja takaa-ajajan valkeaviittainen hahmo ratsasti
pitkin varjokasta metsän kujannetta ylikaartuvien puunoksien alla.

Hän tuli yhä lähemmäksi. Werper kyyristyi likemmäksi maata,
piilopaikkansa lehvien taakse. Muuan viiniköynnös liikahti tien
toisella puolen. Werperin silmät kohdistuivat heti siihen. Tuuli ei
liikutellut lehtiä viidakon syvyyksissä. Taas viiniköynnös liikahti.
Belgialaisen mielessä oli vain jonkun synkän ja pahaa tarkoittavan
voiman läsnäolo syynä tähän ilmiöön.

Miehen silmät suuntautuivat kiinteinä lehväverhoon polun toisella
puolen. Vähitellen lehvistä erottautui joku hahmo -- keltaisenruskea
hahmo, kolkko ja kauhistava, jonka kellanvihreät silmät pelottavina
tuijottivat kapean polun poikki suoraan hänen silmiinsä.

Werper olisi kiljahtanut kauhusta, mutta polkua pitkin tuli toinen
kuoleman ja yhtä hirvittävän kuoleman sanansaattaja, yhtä varmana. Hän
pysyi hiljaa, ollen melkein pelon kangistama. Arabialainen lähestyi.
Polun toisella puolen leijona kyyristyi hyppyyn, kun sen huomio kiintyi
äkkiä ratsumieheen.

Belgialainen näki mahtavan pään kääntyvän rosvoa kohti, ja hänen
sydämensä miltei lakkasi sykkimästä, kun hän odotti tämän keskeytyksen
seurausta. Hevonen lähestyi kävellen. Pelästyisikö vauhko eläin
lihansyöjän hajua ja syöksyisi pois, jättäen Werperin edelleenkin
eläinten kuninkaan armoille?

Mutta hevonen ei näyttänyt huomaavan suuren kissaeläimen läsnäoloa. Se
tuli eteenpäin kaula kaaressa ja pureskellen kuolaimia hampaillaan.
Belgialainen käänsi silmänsä leijonaa kohti. Pedon koko tarkkaavaisuus
näytti nyt kohdistuneen ratsastajaan. Ratsu oli leijonan kohdalla, eikä
peto vieläkään hypännyt. Odottiko se ehkä vain heidän ohimenoaan?
Werperiä värisytti, ja hän kohottautui puoliksi. Samassa hetkessä
leijona loikkasi piilopaikastaan suoraan ratsastajan kimppuun. Hevonen
päästi kimeän hirnahduksen kauhusta ja syöksähti sivulle melkein
belgialaisen päälle. Leijona veti avuttoman arabialaisen satulastaan,
hevonen hypähti taas tielle ja pakeni länttä kohti.

Mutta se ei paennut yksin. Kun pelästynyt eläin oli painautunut
Werperiä kohti, oli tämä pian huomannut tyhjentyneen satulan ja sen
tarjoaman tilaisuuden. Leijona oli tuskin raastanut arabialaisen
toiselta puolen alas, kun belgialainen tarttui satulan nuppiin ja
hevosen harjaan ja hyppäsi eläimen selkään toiselta puolen.

Puoli tuntia myöhemmin muuan alaston jättiläinen, joka heilautti
itseään nopeasti pitkin puiden alempia oksia, pysähtyi ja nuuski
aamuilmaa pää koholla ja sieraimet laajentuneina. Hän tunsi veren hajun
voimakkaana, ja siihen sekottui Numa-leijonan haju. Jättiläinen
kallisti päänsä toiselle puolelle ja kuunteli.

Lyhyen matkan päässä tietä pitkin kuului selviä ääniä, jotka osoittivat
leijonan syövän ahnaasti. Sieltä saattoi erottaa luiden murtumista,
isojen lihapalojen hotkimista ja tyytyväistä murinaa, mitkä
kaikki todistivat, että eläinten kuningas oli jossakin likellä
aterioimispuuhissa.

Tarzan lähestyi paikkaa pysyen yhä puiden oksilla. Hän ei yrittänytkään
salata lähestymistään, ja pian hän totesi, että Numa oli havainnut
hänet, sillä tiheiköstä tien vierestä kuului pahaenteinen, muriseva
varoitusääni.

Pysähtyen matalalle oksalle juuri leijonan yläpuolelle Tarzan
katseli kauheata näyttämöä. Voiko tuo tuntematon hahmo olla hänen
takaa-ajamansa mies? Apinamies oli mietteissään. Hän oli silloin
tällöin laskeutunut polulle ja saanut hajuaistinsa avulla selville,
että belgialainen oli edennyt tätä riistapolkua pitkin itää kohti.

Nyt hän meni juhla-ateriaa pitävän leijonan toiselle puolelle,
laskeutui taas alas ja haisteli maata. Hänen takaa-ajamastaan miehestä
ei ollut pienintäkään jälkeä. Tarzan palasi puun luo. Hän tutki terävin
silmin maata raadellun ruumiin ympärillä, etsiäkseen merkkiä
kadonneesta piikivipussista, mutta ei nähnyt mitään.

Hän ärjyi Numalle ja koetti ajaa valtavaa petoa pois, mutta sai
ainoastaan vihaista murinaa palkakseen. Hän taittoi pieniä varpuja
läheisestä oksasta ja viskasi niitä vanhaa vihollistaan vasten. Numa
katsahti häneen torahampaat paljaina ja irvisti pelottavasti, mutta ei
noussut saaliinsa äärestä.

Silloin Tarzan otti esille jousensa ja vetäen jännettä kauas taaksepäin
ampui vasamansa sitkeäpuisen, vain hänen käsissään taipuvan kaaren
kaikella voimalla. Kun nuoli upposi syvälle Numan kylkeen, syöksyi
eläin pystyyn, päästäen raivon ja tuskan kiljunnan. Se hypähteli
turhaan tavoittamaan irvistelevää apinamiestä, raastoi nuolen
esiinpistävää päätä ja loikaten sitten taas polulle asteli edestakaisin
kiduttajansa alla. Tarzan ampui jälleen nopeasti vasaman. Tällä kertaa
tunkeutui huolellisesti tähdätty nuoli leijonan selkärankaan. Peto
pysähtyi paikalleen ja lysähti halvauksen kohtaamana avuttomasti
maahan.

Tarzan laskeutui polulle, juoksi nopeasti pedon sivulle ja iski
keihäänsä syvälle villiin sydämeen. Irrotettuaan sitten nuolensa pedon
ruumiista hän käänsi huomionsa eläimen saaliin raadeltuihin jäännöksiin
läheisessä tiheikössä.

Kasvot olivat kokonaan poissa. Arabialainen puku ei herättänyt mitään
epäilyksiä kuolleen oikeasta syntyperästä, koska hän oli seurannut
miestä arabialaisten leiriin ja sieltä pois, ja siellä hän oli voinut
helposti hankkia pukineensa. Tarzan oli niin varma siitä, että hänellä
oli etsimänsä rosvon ruumis edessään, ettei hän yrittänytkään varmentaa
johtopäätöstensä todenmukaisuutta tarkkaamalla niitä monenlaisia
hajuja, jotka nousivat valtavasta lihansyöjästä ja uhrin tuoreesta
verestä.

Hän tyytyi etsimään huolellisesti pussia, mutta ruumiissa tai sen
lähistöllä ei ollut merkkiäkään siitä tai sen sisällyksestä. Apinamies
oli tyytymätön -- ehkä ei niin paljon värikkäiden piikivien
kadottamisesta kuin Numan takia, joka oli riistänyt häneltä kostamisen
nautinnon.

Aprikoiden, kuinka aarteen oli käynyt, apinamies kääntyi hitaasti
takaisin tielle, mennen samaan suuntaan, josta oli tullutkin. Hän
mietti mielessään suunnitelmaa lähteä pimeyden jälleen tultua
arabialaisten leiriin vielä tutkimaan. Hän nousi puihin ja kulki
suoraan etelää kohti, etsien saalista, sammuttaakseen nälkänsä ennen
puoltapäivää ja asettuakseen sitten iltapäiväksi makuulle johonkin
paikkaan kauas leiristä, missä voisi ilmitulemisen pelotta nukkua,
kunnes tulisi aika suunnitelman toteuttamiseen.

Hän oli tuskin lähtenyt polulta, kun kookas musta soturi, joka
itsepintaisesti samosi eteenpäin, kiiruhti polkua pitkin itään päin. Se
oli Mugambi, joka etsi emäntäänsä. Hän jatkoi matkaansa tietä myöten,
pysähtyen tutkimaan kuolleen leijonan ruumista. Hänen kasvoilleen tuli
hämmästyksen ilme, kun hän kumartui tarkastamaan haavoja, jotka olivat
syynä viidakon herran kuolemaan. Tarzan oli ottanut nuolensa pois,
mutta Mugambille oli kuoleman syy yhtä selvä kuin jos vasamat ja keihäs
olisivat yhä pistäneet esiin raadosta.

Musta katseli salavihkaa ympärilleen. Ruumis oli vielä lämmin, ja tästä
seikasta hän päätteli, että tappaja oli lähettyvillä, vaikka ei
näkynytkään merkkiä elävästä ihmisestä. Mugambi pudisti päätään ja
lähti taas liikkeelle, ollen kuitenkin kaksin verroin varovainen.

Hän matkasi koko päivän pysähtyen silloin tällöin huutamaan yhden
ainoan sanan: "Lady", toivoen, että hänen emäntänsä lopultakin kuulisi
ja vastaisi. Mutta hänen uskollinen uhrautuvaisuutensa saattoi hänet
vihdoin onnettomuuteen.

Abdul Murak, jolla oli johdossaan osasto abessinialaisia sotilaita, oli
koillisessa päin usean kuukauden etsinyt uutterasti arabialaista rosvoa
Ahmet Zekiä, joka kuusi kuukautta aikaisemmin oli loukannut Abdul
Murakin keisarin majesteettia, kuljettamalla orjia ryöstämään joukon
Menelikin alueen rajojen sisäpuolelle.

Ja nyt tapahtui, että Abdul Murak oli juuri tänä päivänä pysähtynyt
puolenpäivän aikaan hieman lepäämään saman polun varrelle, jota pitkin
Werper ja Mugambi samosivat itää kohti.

Vähän sen jälkeen kun sotilaat olivat laskeutuneet hevosiltaan, ohjasi
belgialainen heidän läsnäolostaan tietämättä väsyneen ratsunsa melkein
heidän keskelleen, ennenkuin huomasi heidät. Hänet ympäröitiin heti, ja
hänelle sateli kysymyksiä, kun hänet vedettiin hevosen selästä ja
vietiin päällikön luo.

Kääntyen taas eurooppalaiseksi Werper kertoi Abdul Murakille, että hän
oli ranskalainen, joka metsästeli Afrikassa, ja että muukalaiset olivat
käyneet hänen kimppuunsa, hänen safarinsa oli tapettu tai hajoitettu,
ja hän itse oli päässyt pakoon vain ihmeen avulla.

Eräästä abessinialaisen satunnaisesta huomautuksesta Werper sai
selville retken tarkoituksen, ja kun hän huomasi, että nämä miehet
olivat Ahmet Zekin vihollisia, rohkaisi hän itsensä ja pani kurjan
tilansa heti arabialaisten syyksi.

Mutta ettei hän joutuisi uudelleen rosvon käsiin, kehotti hän Abdul
Murakia lopettamaan takaa-ajonsa ja vakuutti abessinialaiselle, että
Ahmet Zekillä oli johdossaan suuri ja vaarallinen joukko, ja myöskin,
että hän marssi nopeasti etelää kohti.

Ollen varma siitä, että menisi pitkä aika rosvon saavuttamiseen ja että
epätasaiset voimasuhteet saattoivat taistelun päätöksen erittäin
arveluttavaksi, Murak luopui mielellään suunnitelmastaan ja antoi
joukolleen tarpeelliset määräykset leirin pystyttämiseksi siihen, missä
olivat; seuraavana aamuna he lähtisivät marssimaan takaisin Abessiniaa
kohti.

Myöhään iltapuolella leirilläolijain huomio kiintyi länttä kohti, josta
kaikuisa ääni kuului huutavan kerran toisensa jälkeen yhtä ainoata
sanaa: "Lady! Lady! Lady!"

Noudattaen vaistonsa mukaisesti varovaisuutta joukko abessinialaisia
eteni salavihkaa Abdul Murakin johdolla viidakon läpi sitä paikkaa
kohti, jossa huutaja oli.

Puoli tuntia myöhemmin he palasivat raahaten Mugambia mukanaan.
Ensimmäinen henkilö, johon isokokoisen mustan silmät sattuivat, kun
hänet töykittiin abessinialaisten päällikön luo, oli ranskalainen Jules
Frecoult, joka oli ollut hänen isäntänsä vieraana ja jonka hän viimeksi
oli nähnyt menevän Ahmet Zekin kylään sellaisissa olosuhteissa, että
oli syytä uskoa hänen olevan rosvojen tuttavan ja ystävän.

Mugambi käsitti, että hänen isäntäänsä ja isäntänsä taloa kohdanneet
onnettomuudet ja ranskalainen olivat pahaenteisesti yhteydessä
toistensa kanssa, ja se esti häntä ilmaisemasta itseään Werperille,
joka ei häntä enää nähtävästi muistanutkaan.

Vakuuttaen olevansa vain vaaraton soturi eräästä etelämpänä olevasta
heimosta Mugambi pyysi, että hänen sallittaisiin mennä tiehensä, mutta
Abdul Murak, joka ihaili soturin loistavaa ruumiinrakennetta, päätti
viedä hänet Addis Abebaan ja tarjota häntä Menelikille. Muutamia hetkiä
myöhemmin Mugambi ja Werper vietiin vartioituina pois, ja silloin
belgialainen sai huomata olevansa pikemmin vanki kuin arvossa pidetty
vieras. Hän kiisteli turhaan sellaista kohtelua vastaan, ja lopulta
muuan roteva sotilas iski häntä suulle ja uhkasi ampua hänet, jollei
hän pitäisi pienempää ääntä.

Mugambi ei ottanut asiaa niin raskaalta kannalta, sillä hän ei
ollenkaan epäillyt, että hän matkan aikana helposti voisi pettää
vartijansa valppauden ja päästä karkuun. Kun tämä ajatus oli aina
etualalla hänen mielessään, tekeytyi hän abessinialaisten ystäväksi,
kyseli paljon heidän keisaristaan ja maastaan ja osoitti yhä
kiihkeämpää halua päästä perille, voidakseen nauttia kaikista niistä
eduista, joita he vakuuttivat olevan Addis Abeban kaupungissa. Sillä
tavoin hän haihdutti heidän epäluulonsa, niin että heidän valppautensa
päivä päivältä laimeni.

Käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, että häntä ja Werperiä pidettiin aina
yhdessä, hän koetti saada selville, mitä toinen tiesi Tarzanin
olopaikasta tai huvilaa vastaan tehdyn rosvoretken alkuunpanijasta ja
lady Greystoken kohtalosta. Mutta kun hänen oli pakko tyytyä
keskustelun satunnaisiin käänteisiin näiden tietojen saamiseksi ja kun
Werper yhtä huolellisesti tahtoi maailmalta salata osuutensa entisen
isäntänsä kodin ja onnen hävittämiseen, ei Mugambi saanut selville
mitään -- ainakaan tällä tavalla.

Mutta tuli aika, jolloin hän sattumalta sai tietää hyvin hämmästyttävän
seikan.

Joukko oli erään helteisen päivän iltapuolella aikaisin leiriytynyt
kirkkaan ja kauniin virran rantamalle. Joen pohja oli hiekkainen, eikä
ollut merkkiäkään krokotiileista, jotka muutamissa mustien maanosan
seuduissa ovat vaarana, kun yhteisesti mennään uimaan. Näin ollen
abessinialaiset ottivat tilaisuudesta vaarin suorittaakseen kauan
lykätyn ja kipeästi tarvitun pesun.

Kun Werper, jolle samoin kuin Mugambillekin oli annettu lupa mennä
veteen, riisui vaatteensa, huomasi musta, kuinka huolellisesti
belgialainen irrotti jotakin vyötäisiltään ja otti paitansa mukana
pois, aina pitäen tätä vaatekappaletta epäilyttävän huolensa esinettä
verhoamassa.

Juuri tämä huolellisuus kiinnitti mustan huomion esineeseen ja herätti
luonnollista uteliaisuutta hänen mielessään. Näin ollen, kun
belgialainen liiallisesta varovaisuudesta hermostuneena liikutteli
kätkettyä esinettä kömpelösti ja päästi sen kädestään, näki Mugambi,
että se putosi maahan ja osa sen sisällyksestä valui nurmikolle.

Mugambi oli aikaisemmin ollut isäntänsä kanssa Lontoossa. Hän ei ollut
sellainen yksinkertainen villi kuin asusta päättäen näytti. Hän oli
ollut tekemisissä maailman suurimman kaupungin kirjavien ihmisjoukkojen
kanssa, käynyt museoissa ja tarkastellut kauppojen ikkunoita, ja
lisäksi hän oli teräväpäinen ja älykäs mies.

Samalla hetkellä kun Oparin jalokivet kimaltelevina vierivät hänen
hämmästyneiden silmiensä eteen, ymmärsi hän mitä ne olivat. Mutta hän
huomasi myös jotakin muuta, mikä kiinnitti paljon enemmän hänen
mieltään kuin kivien arvo. Hän oli tuhansia kertoja nähnyt nahkapussin,
joka riippui hänen isäntänsä kupeella, kun Apinain Tarzan oli halunnut
kisailu- ja seikkailuhengen valtaamana palata muutamaksi tunniksi
poikuutensa alkeellisiin tapoihin ja oloihin ja alastomien soturiensa
ympäröimänä ajaa takaa leijonaa ja pantteria, puhvelia ja norsua sillä
tavalla, josta hän eniten piti.

Werper näki, että Mugambi oli huomannut pussin ja kivet. Hän kokosi
kiireesti kallisarvoiset esineet ja pani ne takaisin pussiin. Sillä
välin Mugambi maleksi välinpitämätön ilme kasvoillaan alas joelle
kylpemään.

Seuraavana aamuna Abdul Murak oli raivoissaan, huomattuaan, että hänen
kookas musta vankinsa oli yön aikana karannut. Werper oli omasta syystä
kauhuissaan, kunnes hänen vapisevat sormensa tunsivat, että pussi
teräväsärmäisine pikkukivineen yhä oli paikallaan hänen paitansa alla.



KUUDESTOISTA LUKU

Tarzan johtaa taas manganeja


Ahmet Zek oli kahden seuralaisensa kanssa tehnyt laajan kaarroksen
etelään, sulkeakseen pakotien karanneelta apuriltaan Werperiltä. Toiset
olivat hajaantuneet eri suuntiin, muodostaen siten yön aikana avaran
kehän, ja nyt he suuntasivat kaikki kulkunsa keskustaa kohti.

Ahmet ja hänen kaksi miestään pysähtyivät hieman levähtämään juuri
ennen puoltapäivää. He kyyristyivät puiden alle erään aukeaman
eteläreunaan. Rosvopäällikkö oli huonolla tuulella. Sekin oli jo paha,
että uskoton oli puijannut häntä, mutta kun hän samalla oli menettänyt
jalokivet, joihin hänen ahne sydämensä oli kiintynyt, oli se jo ihan
liikaa -- varmaan Allah oli palvelijalleen vihainen.

No, hänellä oli vielä nainen hallussaan. Tästä hän saisi pohjoisessa
hyvän hinnan ja sitten hänellä oli tiedossaan maahan haudattu aarre
englantilaisen talon raunioiden vieressä.

Viidakosta aukeaman vastakkaiselta puolelta kuului jotakin ääntä, ja se
sai Ahmet Zekin heti valppaaksi ja tarkkaavaiseksi. Hän tarttui
pyssyynsä, ollen valmis käyttämään sitä viipymättä, ja viittasi
tovereitaan olemaan hiljaa ja piiloutumaan. Ryömien pensaiden taakse
nuo kolme miestä odottivat, silmät kiintyneinä aukeaman toiseen päähän.

Pian tuli lehväverhoon aukko, ja siihen ilmestyi pelokkaasti
ympärilleen katselevan naisen kasvot. Hetkeä myöhemmin hän astui
aukeamalle arabialaisten näkyviin, ollen ilmeisesti varma, ettei mikään
välitön vaara väijynyt häntä.

Ahmet Zek pidätti henkeään ja tukahdutti epäuskoisuuden huudahduksen ja
kirosanan. Nainen oli hänen vankinsa, jonka hän oli luullut olevan
turvallisesti vartioituna leirissä!

Nainen oli ilmeisesti yksin, mutta Ahmet Zek odotti asian
varmistumista, ottaakseen hänet sitten kiinni. Jane Clayton lähti
hitaasti liikkeelle aukeaman poikki. Kahdesti sen jälkeen, kun hän oli
karannut rosvojen kylästä, oli hän töintuskin välttänyt petojen
hampaat, ja kerran hän oli miltei osunut takaa-ajajien tielle. Vaikka
hän oli melkein epätoivoissaan pelastuksen saavuttamisesta, päätti hän
kuitenkin jatkaa ottelua, kunnes kuolema tai voitto lopettaisi hänen
ponnistuksensa.

Kun arabialaiset tarkkasivat häntä turvallisesta kätköpaikastaan ja
Ahmet Zek tyytyväisenä totesi, että uhri käveli suoraan hänen
kynsiinsä, katseli toinen silmäpari koko näyttämöä läheisen puun
lehvistöstä.

Silmät olivat hämmästyneet ja vaivaantuneet, kaikesta harmaasta ja
villistä välkkeestä huolimatta, sillä niiden omistaja otteli vaikeasti
määriteltävän ajatuksen kanssa: hänen alitseen kävelevän naisen kasvot
ja vartalo tuntuivat hänestä tutuilta.

Äkillinen räiskinä pensaissa sillä kohdalla, josta Jane Clayton oli
ilmestynyt aukeamalle, sai nuoren naisen äkkiä pysähtymään ja kiinnitti
arabialaisten ja puussaolijan huomion samaan kohtaan.

Nainen käännähti ympäri nähdäkseen, mikä uusi vaara uhkasi häntä takaa,
ja silloin vaappui suuri ihmisapina näkyviin, jäljessään toisia, mutta
lady Greystoke ei jäänyt odottamaan saadakseen tietää, kuinka monta
noita hirveitä olentoja oli niin likellä.

Tukahduttaen huudahduksensa hän syöksyi vastapäistä viidakkoa kohti, ja
hänen saapuessaan sen pensaisiin nousivat Ahmet Zek ja kaksi hänen
apuriaan ja tarttuivat häneen. Samassa hetkessä pudottautui alaston
ruskea jättiläinen puun oksilta aukeaman oikealla puolella.

Kääntyen hämmästyneitä apinoita kohti hän päästi tulvan matalia
kurkkuääniä ja odottamatta sanojensa vaikutusta heihin kääntyi ympäri
ja hyökkäsi arabialaisia vastaan.

Ahmet Zek raastoi paraillaan Jane Claytonia liekaan sidottua hevosta
kohti. Hänen kaksi palvelijaansa irrotti nopeasti kaikkia kolmea
ratsua. Nainen, joka ponnisteli päästäkseen arabialaisesta irti,
kääntyi ja näki apinamiehen juoksevan itseään kohti.

"John!" huudahti hän. "Jumalan kiitos, että tulit ajoissa."

Tarzanin takana tulivat suuret apinat, ihmetellen, mutta kuitenkin
totellen hänen käskyään. Arabialaiset näkivät, ettei heillä olisi aikaa
nousta ratsaille ja päästä pakoon, ennenkuin eläimet ja mies olisivat
heidän kimpussaan. Ahmet Zek tunsi miehen vanhaksi pelottavaksi
viholliseksi, mutta näki myös, että olosuhteet antoivat hänelle
tilaisuuden ikiajoiksi vapautua uhkaavasta apinamiehestä.

Kehottaen miehiään seuraamaan esimerkkiään hän kohotti pyssynsä ja
laukaisi sen hyökkäävää jättiläistä vastaan. Hänen seuralaisensa, jotka
toimivat yhtä nopeasti kuin hänkin, ampuivat melkein yhtaikaa, ja
laukausten kajahtaessa suistuivat Apinain Tarzan ja kaksi hänen
karvaista apulaistaan viidakon nurmelle.

Pyssynpamausten ääni sai muut apinat ihmetellen pysähtymään. Käyttäen
hyväkseen heidän hetkellistä hämmennystään Ahmet Zek ja hänen apurinsa
hyppäsivät hevostensa selkään ja laukkasivat pois, vieden toivottoman
ja tuskan murtaman naisen mukanaan.

He ratsastivat takaisin kylään, ja lady Greystoke oli taas vankina
likaisessa pienessä majassa, josta oli luullut ainiaaksi päässeensä.
Mutta tällä kertaa hän ei ollut ainoastaan vahvemmin vartioitu, vaan
lisäksi myös sidottu.

Etsijät, jotka olivat Ahmet Zekin kanssa lähteneet belgialaisen
jäljille, palasivat tyhjin käsin joko yksitellen tai kaksittain. Kun he
toivat tietonsa, yltyi rosvopäällikön raivo ja suuttumus, kunnes hän
oli sellaisessa villin vihan huumassa, ettei kukaan uskaltanut häntä
lähestyä. Uhkaillen ja kiroillen Ahmet Zek asteli edestakaisin
silkkitelttansa lattialla, mutta hänen suuttumuksensa ei auttanut häntä
ollenkaan -- Werper oli poissa ja hänen mukanaan kokonainen omaisuus
kimaltelevia jalokiviä, jotka olivat herättäneet hänen päällikkönsä
saaliinhimoa ja tuottaneet luutnantille kuolemantuomion.

Arabialaisten paetessa olivat suuret apinat kääntäneet huomionsa
kaatuneihin tovereihinsa. Toinen oli kuollut, mutta toinen ja suuri
valkoinen apina hengittivät yhä. Karvaiset hirviöt kokoontuivat näiden
kahden ympärille muristen ja jupisten omalla tavallaan.

Tarzan tuli ensiksi tajuihinsa. Nousten istumaan hän katseli
ympärilleen. Hänen olkapäässään olevasta haavasta vuoti verta.
Laukauksen voimakkuus oli paiskannut hänet maahan ja tehnyt hänet
tiedottomaksi, mutta hän ei ollut suinkaan kuollut. Nousten hitaasti
pystyyn hän suuntasi silmänsä siihen paikkaan, missä oli viimeksi
nähnyt naaraan, joka oli nostattanut hänen villissä rinnassaan niin
omituisia tunteita.

"Missä on naaras?" hän kysyi.

"Tarmanganit veivät hänet pois", vastasi toinen apinoista. "Kuka sinä
olet, joka puhut manganien kieltä?"

"Olen Tarzan", vastasi apinamies, "mahtava metsästäjä, suurin
taistelijoista. Kun minä karjun, on viidakko vaiti ja vapisee kauhusta.
Olen Apinain Tarzan. Olen ollut poissa, mutta nyt olen tullut takaisin
kansani luo."

"Niin", aloitti muuan vanha apina, "hän on Tarzan. Tunnen hänet. Hyvä,
että hän on tullut takaisin. Nyt me saamme paljon riistaa."

Muut apinat tulivat likemmäs ja nuuskivat apinamiestä. Tarzan seisoi
hyvin hiljaa, hampaat puoliksi näkyvissä, lihakset jännitettyinä ja
valmiina toimimaan. Mutta kukaan ei tahtonut evätä hänen oikeuttaan
olla heidän kanssaan, ja heti kun tarkastus oli päättynyt apinoiden
tyydytykseksi, he käänsivät taas huomionsa toiseen eloonjääneeseen.

Tämäkin oli vain lievästi haavoittunut; luoti, joka oli riipaissut
hänen kalloansa, oli vain huumannut hänet, niin että hän tultuaan
tuntoihinsa oli ilmeisesti yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin.

Apinat kertoivat Tarzanille olleensa matkalla itää kohti, kun naaraksen
heikko jälki oli herättänyt heidän huomiotaan ja he olivat alkaneet
hiipiä hänen perässään. Nyt he halusivat jatkaa keskeytynyttä
matkaansa, mutta Tarzan piti parempana, että he seuraisivat
arabialaisia ja koettaisivat heiltä riistää naaraksen. Melko pitkän
väittelyn jälkeen päätettiin, että he ensin metsästelisivät idässä päin
muutamia päiviä ja sitten palaisivat etsimään arabialaisia. Kun aika ei
merkitse paljon apinoille, myöntyi Tarzan heidän vaatimuksiinsa, koska
hän itsekin oli palannut sellaiseen henkiseen tilaan, joka vain vähän
kohosi apinoiden tason yläpuolelle.

Toinen seikka, joka sai hänet lykkäämään arabialaisten takaa-ajon, oli
hänen haavansa tuskallisuus. Parempi oli odottaa sen parantumista,
ennenkuin taas asettuisi tarmanganien pyssyjä vastaan.

Kun Jane Clayton työnnettiin vankilamajaansa ja hänen kätensä ja
jalkansa sidottiin lujasti, vaelteli hänen luonnollinen suojelijansa
itää kohti parinkymmenen karvaisen hirviön seurassa, joiden hartioihin
hän hieroi hartioitansa yhtä tuttavallisesti kuin muutamia kuukausia
aikaisemmin oli seurustellut moitteettomien, ylhäisten tovereitten
kanssa.

Mutta koko ajan väikkyi hänen vahingoittuneiden aivojensa pohjukassa
tuskallinen tietoisuus, ettei hänellä ollut mitään tekemistä nykyisessä
olopaikassaan -- että hänen piti jostakin selittämättömästä syystä olla
muualla, toisenlaisissa oloissa. Hän tunsi myös pakottavaa tarvetta
seurata arabialaisten jälkiä ja lähteä auttamaan naista, joka oli niin
voimakkaasti vedonnut hänen villeihin tunteisiinsa; tosin kyllä sana,
joka itsestään tuli hänen mieleensä hänen ajatellessaan seikkailua, oli
pikemmin "ryöstäminen" kuin "apuuntulo".

Naisella oli hänen ajatuksissaan sama asema kuin muillakin saman
sukupuolen olennoilla viidakossa. Niinpä Tarzan oli päättänyt saada
hänet puolisokseen. Kun hän oli tullut likemmäksi naista aukeamalla,
jossa arabialaiset olivat ottaneet hänet kiinni, oli hieno tuoksu, joka
ensi kerran oli nostattanut hänen halunsa naisen vankimajassa, tuntunut
hetken ajan hänen sieraimissaan ja sanonut hänelle, että hän oli
uudelleen löytänyt olennon, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea niin
äkillistä ja selittämätöntä intohimoa.

Jalokivipussi askarrutti myös jossakin määrin hänen ajatuksiaan, niin
että hänellä oli kaksinkertainen tarve palata rosvojen leiriin. Hän
anastaisi sekä sievät piikivensä että naaraksen. Sitten hän palaisi
suurten apinoiden luo, mukanaan uusi puolisonsa ja lelunsa, ja veisi
karvaiset toverinsa kaukaiseen erämaahan pois ihmisasunnoilta ja eläisi
omaa elämäänsä metsästellen ja taistellen alempiarvoisten olentojen
joukossa sillä ainoalla tavalla, joka nyt muistuisi hänen mieleensä.

Hän puhui apinatovereilleen asiasta, koettaen saada heitä
seuraamaan häntä, mutta kaikki kieltäytyivät, Taglatia ja Tshulkia
lukuunottamatta. Jälkimmäinen oli nuori ja vahva; hänellä oli suurempi
äly kuin hänen toverillaan ja siksi myöskin paremmin kehittynyt
mielikuvitus. Hänen mielestään tässä retkessä oli seikkailun tuntua, ja
sentakia se houkutteli häntä suuresti. Taglatilla oli toinenkin
kannustin -- salainen ja pahaa ennustava. Jos Apinain Tarzan olisi sen
tiennyt, olisi hän mustasukkaisuuden raivosta käynyt toisen kurkkuun.

Taglat ei ollut enää nuori, mutta vieläkin kauhistava peto,
mahtavalihaksinen, julma ja suuremman kokemuksen perusteella myös
viekas ja kavala. Lisäksi hän oli jättiläiskokoinen, ja juuri hänen
suuren ruhonsa paino usein auttoikin häntä voittamaan nuoremman
vastustajan, joka oli ketterämpi.

Hän oli luonteeltaan äreä ja synkkä, ollen erikoisesti tunnettu tästä
ominaisuudestaan murjottavien tovereittensakin kesken, joille sellaiset
piirteet ovat pikemmin sääntönä kuin poikkeuksena. Ja vaikka Tarzan ei
aavistanutkaan asiaa, vihasi hän apinamiestä intohimoisen rajusti: hän
kykeni salaamaan tunteensa vain sen vuoksi, että jalomman olennon
valtiashenki oli herättänyt hänessä jonkinlaista pelkoa, joka oli yhtä
voimakas kuin selittämätönkin hänelle.

Nämä kaksi siis tulivat Tarzanin tovereiksi hänen palatessaan Ahmet
Zekin kylään. Heidän lähtiessään soi muu heimo heille vain katseen
hyvästiksi ja alkoi sitten taas vakavana etsiä ravintoa.

Tarzan huomasi olevan vaikeata pysyttää tovereittensa ajatuksia
seikkailun tarkoituksessa, sillä apinan mieli ei jaksa kauan aikaa
keskittyä yhteen asiaan. Se, että lähtee pitkälle matkalle, jolla on
määrätty tarkoitus, ei merkitse ollenkaan sitä, että aina muistaisi
tämän päämäärän ja pitäisi sitä alituisesti etualalla ajatuksissaan. On
niin paljon sellaista, mikä matkalla johtaa huomion toisaalle.

Tshulk tahtoi alussa syöksyä nopeasti eteenpäin ikäänkuin rosvojen
kylä olisi vain tunnin matkan päässä heistä, vaikka perilletulo
todellisuudessa olikin usean päivän asia. Mutta jonkun minuutin
kuluttua sai muuan kaatunut puu hänen huomionsa puoleensa, koska sen
alla saattoi olettaa paljon mehukasta ruokaa. Ja kun Tarzan, kaivaten
häntä, palasi etsimään, löysi hän Tshulkin kyyryllään mätänevän rungon
vieressä. Sen alta hän kaivoi uutterasti toukkia ja kuoriaisia, jotka
ovat melkoisena osana apinoiden ruokajärjestyksessä.

Jos Tarzan halusi välttää tappelua, ei hän voinut muuta kuin odottaa,
kunnes Tshulk oli tyhjentänyt varaston, ja niin hän tekikin ja huomasi
sitten, että Taglat oli poissa. Melko pitkän etsinnän jälkeen hän
tapasi tämän kaverin tarkastelemassa, mitä kärsimyksiä on
loukkaantuneella nakertajalla, jonka kimppuun hän oli käynyt. Hän
istuskeli näennäisen välinpitämättömänä tuijottaen toiseen suuntaan
samalla kuin raajarikkoinen olento hitaasti ja vaivaloisesti ryömi
hänestä poispäin. Ja silloin juuri kun hänen uhrinsa luuli varmasti
päässeensä pakoon, ojensi hän jättiläiskämmenensä ja iski sen
pakolaiseen. Hän uudisti tämän tempun moniaita kertoja, kunnes leikkiin
kyllästyneenä lopetti lelunsa kärsimykset syömällä sen suuhunsa.

Sellaiset epätoivoon saattavat viivytykset hidastuttivat Tarzanin
paluumatkaa Ahmet Zekin kylää kohti. Mutta apinamies oli kärsivällinen,
sillä hänen mielessään oli suunnitelma, joka teki Tshulkin ja Taglatin
läsnäolon välttämättömäksi, kun hän saapuisi perille.

Ei ollut aina helppoa saada ihmisapinain huikentelevaa mieltä
jatkuvasti kiintymään esilläolevaan yritykseen. Tshulk oli vähällä
väsyä yhtämittaiseen etenemiseen ja lepohetkien harvalukuisuuteen ja
lyhyyteen. Hän olisi ilomielin heittänyt seikkailun etsimisen sikseen,
jollei Tarzan olisi alinomaa loihtinut hänen mieleensä houkuttelevia
kuvia niistä suurista ruokavaroista, joita tavattaisiin tarmanganien
kylässä.

Taglat piti salaisesta tarkoituksestaan kiinni paremminkin kuin olisi
voinut odottaa apinalta. Mutta oli kuitenkin hetkiä, jolloin hänkin
olisi luopunut seikkailusta, jollei Tarzan olisi houkutellut häntä
jatkamaan yritystä.

Oli troopillisen helteisen päivän iltapuoli, kun kolmen matkaajan
terävät aistit ilmaisivat heille, että arabialaisleiri oli likellä. He
lähestyivät sitä varovasti, pysyen puiden ja pensaiden tiheissä
rykelmissä, joihin heidän, kokeneiden viidakkoasujanten, oli vaaran
uhatessa helppo piiloutua.

Ensiksi tuli jättimäinen apinamies, ja hänen sileällä ruskealla
ihollaan kiilsi ponnistusten ja viidakon ummehtuneen, kuuman ilman
aiheuttama hiki. Hänen takanaan hiipivät Tshulk ja Taglat jumalaisen
johtajansa eriskummaisina ja karvaisina irvikuvina.

He etenivät meluttomasti sen aukeaman reunalle, jota paalutus ympäröi,
ja kiipesivät siellä suuren, vihollisten kylän yläpuolelle ulottuvan
puun alaoksille, saadakseen paremmin vakoilla vastustajan liikkeitä.

Valkoviittainen ratsastaja läksi kylän portista ulos. Tarzan kuiskasi
Tshulkille ja Taglatille, että jäisivät paikoilleen, ja heilautteli
itseään apinan tavoin puita pitkin samaan suuntaan kuin arabialainen
ratsasti. Hän kiiruhti viidakon jättiläisestä toiseen nopeasti kuin
orava ja äänettömästi kuin aave.

Arabialainen ratsasteli hitaasti eteenpäin tietämättä vaarasta, joka
leijaili puissa hänen takanaan. Apinamies teki pienen kierroksen ja
lisäsi vauhtiaan, kunnes oli päässyt polulle ratsastajan eteen. Siinä
hän pysähtyi lehväiselle oksalle, joka ulottui kapean viidakkotien yli.
Uhri läheni yhä, hyräillen pohjoisessa leviävän erämaan villiä
sävelmää. Hän kulki ylikaartuvan oksan alta; lehdistä kuului heikkoa
kahinaa; hevonen korskahti ja kavahti pystyyn, kun ruskeaihoinen olento
pudottautui sen selkään. Mahtavat käsivarret kiertyivät arabialaisen
ympäri, ja hänet raastettiin satulasta polulle.

Kymmenen minuuttia myöhemmin apinamies tuli taas tovereittensa luo
kantaen arabialaisen vaatteita kainalossaan kääröksi sullottuina. Hän
näytti heille voitonmerkkejään, selittäen matalalla kurkkuäänellä
urotyönsä yksityiskohtia. Tshulk ja Taglat koskettivat pukimia,
maistelivat ja koettivat kuunnella niitä, pannen ne korvansa juureen.

Sitten Tarzan vei heidät viidakon läpi takaisin polulle, missä kaikki
kolme kätkeytyivät odottamaan. Heidän ei tarvinnutkaan varrota kauan,
ennenkuin kaksi Ahmet Zekin mustaa, jotka olivat samanlaisissa puvuissa
kuin heidän herransa, tulivat jalkaisin pitkin polkua paluumatkalla
leiriin.

He nauroivat ja puhelivat hetken ajan keskenään -- seuraavalla hetkellä
he makasivat kuoliaina polulla, ja kolme mahtavaa tuhontuojaa kumartui
heidän ylitseen. Tarzan otti heiltä vaatteet kuten ensimmäiseltäkin
uhriltaan ja vetäytyi Tshulkin ja Taglatin kanssa sen puun turviin,
jonka he alussa olivat valinneet olopaikakseen.

Täällä apinamies verhosi karvaiset toverinsa ja itsensä vaatteilla,
niin että jonkun matkan päästä saattoi näyttää siltä kuin kolme
valkoviittaista arabialaista olisi ääneti istunut kyyryssä metsän
oksien keskellä.

He jäivät asemilleen pimeän tuloon asti, sillä Tarzan saattoi
edulliselta paikaltaan nähdä paalutuksen sisäpuolisen aukeaman. Hän
pani merkille sen majan aseman, jossa ensiksi oli keksinyt etsimänsä
naaraksen heikon jäljen. Hän näki kaksi vartijaa seisovan sen ovella ja
sai myöskin selville Ahmet Zekin asuinpaikan; jokin sanoi hänelle, että
hän sieltä hyvin todennäköisesti löytäisi kadonneen pussinsa ja
piikivensä.

Tshulk ja Taglat olivat alussa kovin innostuneita ihmeelliseen
pukuunsa. He koskettelivat kangasta, haistelivat sitä ja katselivat
toisiaan tarkkaavasti, osoittaen kaikkia tyydytyksen ja ylpeyden
merkkejä. Tshulk, joka oli tavallaan leikinlaskija, ojensi pitkän,
karvaisen käsivartensa ja tarttuen Taglatin burnusin päähineeseen, veti
sen toverinsa silmien yli ikäänkuin se olisi ollut kynttilänsammuttaja.

Vanhempi apina, joka oli luonteeltaan alakuloinen, ei ymmärtänyt
leikinlaskua. Muut olennot tarttuivat häneen käpälillään vain
kahdesta syystä -- etsiäkseen kirppuja tai tehdäkseen hyökkäyksen.
Tarmanganihajuisen esineen vetäminen hänen päänsä ja silmiensä yli ei
voinut tarkoittaa edellistä temppua; sen täytyi siis viitata
jälkimmäiseen. Hänen kimppuunsa oli hyökätty! Tshulk oli rohjennut
häntä ahdistaa.

Hän kävi vihaisesti muristen toisen kurkkuun, huolimatta edes nostaa
villaverhoa, joka kaihtoi hänen näköään. Tarzan hyppäsi näiden kahden
luo, ja heiluen ja horjuen epävarmalla oksallaan kaikki kolme suurta
eläintä rähisivät ja koettivat purra vastustajiaan, kunnes apinamiehen
lopulta onnistui erottaa raivostuneet ihmisapinat toisistaan.

Kun anteeksipyyntö on tuntematon asia näiden ihmisen villien esi-isien
kesken ja selittely työlästä ja tavallisesti hyödytöntä, selvitti
Tarzan vaarallisen tilanteen suuntaamalla heidän huomionsa pois
riidasta ja ohjaamalla heidät harkitsemaan välittömästi edessä olevia
tehtäviä. Koska apinat ovat tottuneet taajoihin kiistelyihin, joissa
menetetään enemmän karvoja kuin verta, unohtavat he nopeasti sellaiset
mitättömät ottelut, ja pian Tshulk ja Taglat taas kyyköttivät likellä
toisiaan rauhallisessa levossa ja odottivat hetkeä, jolloin apinamies
ohjaisi heidät tarmanganien kylään.

Oli kulunut pitkä aika pimeän tulosta, kun Tarzan vei toverinsa puun
kätköstä maahan ja kuljetti paalutuksen ympäri kylän takalaitaan.

Kooten burnusinsa liepeet toiseen kainaloonsa, etteivät ne olisi
estäneet liikkuessa, apinamies otti juosten vauhtia ja kiipesi
varustuksen harjalle. Peläten, että apinat repisivät samanlaisessa
yrityksessä vaatteensa riekaleiksi, hän oli käskenyt heidän odottaa
alhaalla, ja päästyään varmasti istumaan paalutuksen huipulle hän otti
esiin keihäänsä ja laski sen toisen pään Tshulkille.

Apina tarttui siihen, ja Tarzanin pitäessä lujasti kiinni yläpäästä
eläin kiipesi nopeasti keihäänvartta ylös, kunnes sai toisella
käpälällään kiinni seinän harjasta. Sitten oli vain hetken asia kiivetä
Tarzanin sivulle. Samalla tavalla Taglat toimitettiin ylös, ja hetkeä
myöhemmin kaikki kolme pudottautuivat äänettömästi aitauksen
sisäpuolelle.

Tarzan vei heidät ensiksi sen majan taa, johon Jane Clayton oli
suljettu, ja sieltä hän herkillä sieraimillaan tunnusteli kömpelösti
korjattua seinän aukkoa, saadakseen selville, oliko hänen etsimänsä
naaras sisäpuolella.

Tshulk ja Taglat nuuskivat hänen mukanaan, karvaiset naamat tiukasti
puristettuina hänen ylimyksellisiä kasvojaan vasten. Jokainen tunsi
sisällä olevan naisen heikon hajun, ja tämä huomio vaikutti heihin eri
lailla kunkin luonteenlaadun ja ajatustavan mukaan.

Tshulk pysyi välinpitämättömänä. Naaras oli Tarzania varten -- Tshulk
halusi vain iskeä hampaansa tarmanganien ruokavarastoihin. Hän oli
tullut tänne saadakseen vaivatta syödä itsensä kylläiseksi -- Tarzan
oli sanonut hänelle, että se olisi hänen palkkansa, ja hän oli
tyytyväinen.

Mutta Taglatin pahanilkiset, verestävät silmät kapenivat, kun hän
huomasi huolellisesti miettimänsä suunnitelman olevan likellä
toteutumistaan. On totta, että joskus niiden monien päivien aikana,
jotka olivat kuluneet heidän lähdettyään retkelle, Taglatin oli ollut
vaikea pysyttää aiettaan etualalla mielessään, ja monesti hän oli
kokonaan unohtanut sen, kunnes Tarzan oli jollakin satunnaisella
sanalla palauttanut sen hänen ajatuksiinsa. Mutta ollakseen apina oli
Taglat yleensä suoriutunut kaikesta hyvin.

Nyt hän nuoleskeli suupieliään, ja hänen lerpattavat huulensa saivat
aikaan vastenmielisen, maiskuttavan äänen, kun hän veti henkeään.

Tyytyväisenä siihen, että naaras oli siellä, missä oli toivonut
löytävänsä hänet, Tarzan vei apinansa Ahmet Zekin telttaa kohti.
Ohikulkeva arabialainen ja kaksi orjaa näkivät hänet, mutta yö oli
pimeä, ja valkeat burnusit kätkivät apinain karvaiset jäsenet ja heidän
johtajansa jättiläisvartalon, joten kaikki kolme, jotka olivat kyyryssä
ikäänkuin keskusteluun syventyneinä, eivät herättäneet mitään
epäluuloa. He suuntasivat askeleensa teltan takaosaa kohti.
Sisäpuolella keskusteli Ahmet Zek useiden apulaistensa kanssa. Tarzan
kuunteli ulkopuolella.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Jane Clayton kuolemanvaarassa


Ajatellen kauhun vallassa sitä kohtaloa, joka odottaisi Addis Abebassa,
koetti luutnantti Albert Werper keksiä jotakin pakosuunnitelmaa. Mutta
kun musta Mugambi oli tehnyt tyhjäksi vartijoittensa valppauden,
kävivät abessinialaiset kaksinkerroin varovaisiksi, estääkseen Werperiä
seuraamasta neekerin jälkiä.

Jonkun aikaa Werper tuumi, sopisiko lahjoa Abdul Murak antamalla
hänelle osan pussin sisällöstä, mutta peläten, että hän vaatisi kaikki
jalokivet vapauden hinnaksi, koetti belgialainen itaruuden valtaamana
keksiä jotakin muuta keinoa päästä pulastaan.

Silloin hänen mieleensä juolahti toisenlainen pelastumistapa. Sitä
seuraten hän saisi yhä pitää jalokivensä ja tyydyttäisi samalla
abessinialaisen ahneuden, tämä kun uskoisi saaneensa kaikki, mitä
Werperillä oli tarjottavana.

Ja näin ollen, kun oli kulunut päivä Mugambin katoamisesta, Werper
pyysi päästä Abdul Murakin puheille. Kun belgialainen tuli
vangitsijansa luo, ennusti synkkä ilme jälkimmäisen kasvoilla Werperin
toiveiden tyhjäksi tekemistä, mutta hän rohkaisi kuitenkin itsensä
muistelemalla ihmissuvun yleistä heikkoutta, joka saa jäykimmänkin
luonteen taipumaan kaikki voittavan rikkaudenhalun edessä.

Abdul Murak silmäili häntä synkästi. "Mitä nyt haluat?" hän kysyi.

"Vapauttani", vastasi Werper.

Abessinialainen nauroi pilkallisesti. "Ja sinä olet häirinnyt minua
tällä tavoin sanoaksesi sen minulle, mitä kuka hullu tahansa voi
tietää", hän sanoi.

"Voin maksaa siitä", sanoi Werper.

Abdul Murak nauroi ääneensä. "Maksaa siitä?" huudahti hän. "Mitä sitten
-- rääsytkö, jotka sinulla on ylläsi? Tai ehkä takkisi alla on piilossa
tuhannen naulaa norsunluuta? Mene ulos! Olet hullu. Älä vaivaa minua
enää, muutoin pieksätän sinut."

Mutta Werper oli itsepäinen. Hänen vapautensa, ehkä hänen henkensäkin
riippui asian menestymisestä.

"Kuule minua", hän rukoili. "Jos voin antaa sinulle niin paljon kultaa
kuin kymmenen miestä kykenee kantamaan, lupaatko silloin, että minut
saatetaan turvallisesti lähimmän englantilaisen hallitusmiehen luo?"

"Niin paljon kultaa kuin kymmenen miestä kykenee kantamaan?" kertasi
Abdul Murak. "Olet mieletön. Missä sinulla on niin paljon kultaa?"

"Tiedän, minne se on kätketty", sanoi Werper. "Lupaa, mitä pyydän, niin
vien sinut sinne -- jos kymmenen kantamusta on kylliksi?"

Abdul Murak oli lakannut nauramasta. Hän silmäili belgialaista
tarkkaavasti. Mies näytti kylläkin olevan järjillään -- mutta kymmenen
kantamusta kultaa! Sehän oli hassua. Abessinialainen vaikeni ja mietti
asiaa hetken.

"No, jos lupaat", sanoi hän. "Kuinka kaukana kulta on?"

"Runsaan viikon matkan päässä etelään päin", vastasi Werper.

"Ja jollemme löydä sitä sieltä, missä sanot sen olevan, ymmärrätkö,
mikä on rangaistuksesi?"

"Jollei se ole siellä, tiedän olevani mennyttä", vastasi belgialainen.
"Tiedän, että se on siellä, sillä näin omin silmin, että se haudattiin
sinne. Ja lisäksi, -- siellä ei ole vain kymmenen kantamusta, vaan niin
monta kuin viisikymmentä miestä voi kuljettaa. Se on kaikki sinun, jos
lupaat huolehtia, että minut saatetaan turvassa englantilaisten
suojelukseen."

"Sinä panet henkesi pantiksi siitä, että kulta löydetään?" kysyi Abdul.

Werper nyökkäsi myöntymykseksi.

"No hyvä", sanoi abessinialainen. "Minä lupaan, ja jos siellä on vain
viisikin kantamusta, saat vapautesi. Mutta sinä olet vankina, kunnes
kulta on hallussani."

"Olen tyytyväinen", sanoi Werper. "Lähdemmekö jo huomenna?"

Abdul Murak nyökkäsi, ja belgialainen palasi vartijoittensa luo.
Seuraavana päivänä abessinialaiset sotilaat hämmästyivät saadessaan
käskyn, joka muutti heidän kulkusuuntaansa koillisesta etelään. Ja niin
tapahtui, että samana yönä, kun Tarzan ja kaksi hänen apinaansa tulivat
rosvojen kylään, olivat abessinialaiset leirissä vain muutaman
kilometrin päässä itäänpäin samasta paikasta.

Kun Werper uneksi vapaudesta ja häiriintymättömistä nautinnoista, jotka
varastettuun pussiin kätketty omaisuus tarjosi, ja kun Abdul Murak
makasi valveilla hautoen ahnaita ajatuksia viidestäkymmenestä
kultakantamuksesta, jotka olivat vain muutaman päivämatkan päässä
etelään päin, antoi Ahmet Zek apureilleen käskyn pitää sotureita ja
kantajia valmiina etenemään seuraavana päivänä englantilaisen duarin
raunioille ja tuomaan sen satumaisen rikkauden, jonka hänen karannut
apulaisensa oli sanonut sinne olevan haudatun.

Ja hänen antaessaan määräyksiä teltassa kyyristeli vaitelias kuulija
ulkopuolella, odottaen hetkeä, jolloin voisi turvallisesti tunkeutua
telttaan ja etsiä kadonnutta pussia ja sieviä kiviä, joihin hän oli
mieltynyt. Lopulta Ahmet Zekin mustapintaset toverit lähtivät hänen
teltastaan, ja päällikkö meni heidän mukanaan polttaakseen piipullisen
erään toverinsa seurassa ja jätti tällöin oman silkkisen majansa
vartioimatta. Tuskin he olivat lähteneet, kun veitsen terä pistettiin
takaseinän kankaan läpi noin kuusi jalkaa maasta ylöspäin ja nopea
sivallus alaspäin avasi pääsytien ulkopuolella odottaville.

Apinamies astui aukosta, ja heti hänen takanaan tuli suuri Tshulk,
mutta Taglat ei seurannut heitä. Sensijaan hän kääntyi ja livahti
pimeässä sitä majaa kohti, missä hänen eläimellistä mieltymystään
herättänyt nainen makasi lujasti sidottuna. Vartijat istuivat oven
edustalla kyyryssä, keskustellen yksitoikkoisella äänellä. Sisäpuolella
makasi nuori nainen likaisella makuumatolla, ollen täydellisessä
toivottomuudessaan valmistautunut kaikkeen, olipa mikä kohtalo tahansa
hänen edessään, kunnes tulisi tilaisuus vapautua kaikesta sen ainoan
keinon avulla, joka enää näytti mahdolliselta -- hän ajatteli tähän
asti inhoamaansa itsemurhaa.

Hiljaa hiipien vartijoita kohti lähestyi valkoburnusinen hahmo majan
seinustalla kyyröttäviä varjoja. Olennon heikosta älystä johtui, ettei
se voinut käyttää hyväkseen valepuvun tarjoamia etuja. Kun se olisi
rohkeasti voinut kävellä vartijoiden viereen, hiipi se mieluummin
näkymättömänä heidän luokseen takaapäin.

Se tuli majan nurkalle ja kurkisteli ympärilleen. Vartijat olivat vain
muutaman askeleen päässä, mutta apina ei uskaltanut hetkeksikään panna
itseään alttiiksi niille pelätyille ja vihatuille ukkoskepeille, joita
tarmanganit osasivat niin hyvin käytellä, kun hänellä oli tarjona
toinen, varmempi hyökkäystapa.

Taglat toivoi, että lähistöllä olisi ollut puu, jonka riippuvilta
oksilta olisi voinut hypätä pahaa aavistamattoman saaliin kimppuun.
Mutta vaikka paikalla ei ollut puuta, synnytti tämä ajatus hänessä
erään suunnitelman. Majan katonräystäs oli juuri vartijoiden pään
yläpuolella -- sieltä hän saattoi näkymättä hypätä tarmanganien
kimppuun. Mahtavien leukojen nopea naksahdus tekisi selvän toisesta,
ennenkuin toinen huomaisi, että heidän kimppuunsa oli hyökätty, ja
toinen vartija joutuisi seuraavassa nopeassa hyökkäyksessä helposti
ketteryyden ja rajuuden uhriksi.

Taglat peräytyi muutamia askelia majan taakse, kokosi voimia
ponnistaakseen, juoksi nopeasti eteenpäin ja loikkasi korkealle ilmaan.
Hän jysähti katolle juuri majan takaseinän yläpuolella, ja katto, jota
alapuolinen seinä tuki, kannatti hetken ajan hänen raskasta painoaan.
Sitten hän astui askeleen eteenpäin, katto antoi perään, olkipeite
murtui, ja suuri ihmisapina suistui majaan.

Vartijat, jotka kuulivat kattosalkojen räiskeen, hypähtivät pystyyn ja
syöksyivät majaan. Jane Clayton koetti kiertyä syrjään, kun iso hahmo
mätkähti lattialle niin likelle häntä, että toinen jalka osui hänen
hameelleen, likistäen sen kiinni.

Tuntiessaan liikettä vieressään apina kyyristyi ja nosti nuoren naisen
mahtavan käsivartensa varaan. Burnusi peitti karvaisen ruumiin, joten
Jane Clayton luuli, että ihmiskäsivarsi piteli häntä, ja äärimmäisen
toivottomuuden jälkeen heräsi hänen rinnassaan suuri toivo, että hän
vihdoinkin oli pelastajansa turvissa.

Vartijat olivat nyt majassa, mutta epäröivät, koska eivät tietäneet
hämmingin syytä. Heidän silmänsä, jotka eivät olleet vielä tottuneet
huoneen pimeyteen, eivät ilmaisseet heille mitään, eivätkä he kuulleet
yhtään ääntä, sillä apina seisoi vaiti, odottaen heidän hyökkäystään.

Kun Taglat näki, että he seisoivat paikoillaan, ja huomasi, että hän
naisen painon estämänä voisi vain työläästi pitää puoliaan, piti hän
parempana koettaa äkillisellä iskulla saavuttaa vapautensa. Painaen
päänsä alas hän hyökkäsi suoraan vartijoita kohti, jotka sulkivat oven.
Hänen mahtavien hartioittensa tölmäys viskasi heidät selälleen, ja
ennenkuin he kykenivät kömpimään pystyyn, oli apina tiessään, pinttäen
majojen varjoissa paalutusta kohti kylän toiseen päähän.

Pelastajan nopeus ja voimakkuus täytti Jane Claytonin ihmetyksellä.
Oliko Tarzan jäänyt eloon arabialaisten luodeista huolimatta? Kuka muu
olisi koko viidakossa jaksanut kantaa täysikasvuista naista niin
keveästi kuin se olento, joka nyt piteli häntä? Hän lausui Tarzanin
nimen, mutta vastausta ei tullut. Kuitenkaan hän ei luopunut toivosta.

Peto ei epäröinyt edes paalutuksen luona. Yksi ainoa mahtava hyppy vei
sen aidan harjalle, jossa se pysyi vain hetken, ennenkuin pudottautui
maahan vastakkaiselle puolelle. Nyt oli nuori nainen melkein varma,
että hän oli turvallisesti miehensä sylissä, ja kun apina nousi puihin
ja vei hänet nopeasti viidakkoon, kuten Tarzan oli toisinaan tehnyt
aikaisemmin, muuttui luulo vakaumukseksi.

Pienellä kuun valaisemalla aukeamalla noin kilometrin päässä rosvojen
leiristä hänen pelastajansa pysähtyi ja laski hänet maahan. Suojelijan
siekailematon käyttäytyminen hämmästytti häntä, mutta hän ei vieläkään
epäillyt mitään. Taas hän lausui Tarzanin nimen, ja samalla hetkellä
apina, jota tarmanganien epämukavat vaatteet vaivasivat, riisti
burnusin yltänsä ja paljasti kauhistuneen naisen nähtäväksi jättimäisen
ihmisapinan hirveän naaman ja karvaisen hahmon.

Päästäen surkean kauhunvoihkaisun Jane Clayton pyörtyi, ja samaan
aikaan Numa-leijona katseli nälkäisenä apinaa ja naista läheisen
pensaan piilosta ja nuoleskeli suupieliään.

Astuttuaan Ahmet Zekin telttaan Tarzan tutki sen sisäpuolen
perusteellisesti. Hän raastoi vuoteen riekaleiksi ja siroitti
laatikkojen ja pussien sisällyksen lattialle. Hän tarkasti kaikki, mitä
hänen terävät silmänsä näkivät, eikä niiltä jäänyt huomaamatta yksikään
esine rosvopäällikön asunnossa. Mutta hän ei löytänyt pussia eikä
sieviä piikiviä perusteellisesta etsinnästään huolimatta.

Päästen lopulta varmuuteen, ettei hänen omaisuutensa ollut Ahmet Zekin
hallussa, jolleivät kivet mahdollisesti olleet päällikön mukana, päätti
Tarzan siepata haltuunsa naaraksen, ennenkuin jatkaisi pussin
etsimistä.

Viitaten Tshulkia mukaansa hän lähti teltasta samaa tietä kuin oli
tullutkin ja kävellen rohkeasti kylän läpi suuntasi matkansa suoraan
sitä majaa kohti, jossa Jane Claytonia oli pidetty vankina.

Hän huomasi hämmästyksekseen, että Taglat, jonka hän oli luullut
odottavan Ahmet Zekin teltan ulkopuolella, olikin poissa. Mutta ollen
tottunut apinoiden epäluotettavuuteen hän ei kiinnittänyt sen suurempaa
huomiota murjottavan toverinsa karkaamiseen. Niin kauan kuin Taglat ei
ollut esteenä hänen suunnitelmilleen, ei hän välittänyt apulaisensa
poissaolosta.

Lähestyessään majaa huomasi apinamies ihmisjoukon, joka oli kokoontunut
sen ovelle. Hän saattoi nähdä, että joukko oli hyvin kiihtynyt, ja
peläten, että Tshulkin valepuku ei voinut salata tätä niin monen
läsnäolijan katseilta, hän käski apinan lähteä kylän toiseen päähän ja
odottaa häntä siellä.

Kun Tshulk vaappui pois pysytellen varjossa, läheni Tarzan rohkeasti
majan oven edessä meluavaa ryhmää. Hän astui mustien ja arabialaisten
joukkoon, koettaen saada selville hämmingin syyn ja unohti innoissaan,
että hänellä yksin koko ryhmässä oli keihäs, jousi ja nuolet ja että
hän siten saattoi joutua epäluuloisen huomion alaiseksi.

Tunkeutuen joukon läpi hän lähestyi ovea ja oli melkein saapunut sinne
asti, kun eräs arabialainen laski kätensä hänen olkapäälleen
huudahtaen: "Kuka tämä on?" ja samalla temmaten burnusin pääverhon
apinamiehen kasvoilta.

Apinain Tarzan ei ollut villin elämänsä aikana milloinkaan tottunut
väittelemään vastustajansa kanssa. Alkeellinen itsesäilytysvaisto
opettaa käyttämään monia viekkaita temppuja ja kepposia, mutta
sanakiista ei kuulu niihin, eikä hän nytkään tuhlannut kallisarvoista
aikaa koettamalla saada rosvot uskomaan, ettei hän ollut susi lammasten
vaatteissa. Sensijaan hän oli paljastajansa kurkussa heti kun miehen
sanat olivat lähteneet hänen huuliltaan, ja viskellen häntä puolelta
toiselle lakaisi tieltään ne, jotka olisivat käyneet hänen kimppuunsa.

Käytellen arabialaista aseenaan Tarzan tunkeutui nopeasti ovelle ja oli
hetkeä myöhemmin majassa. Pikainen tarkastelu osoitti huoneen tyhjäksi,
ja hänen hajuaistinsa havaitsi myöskin Taglat-apinan heikon jäljen.
Tarzan päästi matalan, pahaenteisen murinan. Ne, jotka tunkeutuivat
ovelle eteenpäin ottaakseen hänet kiinni, peräytyivät pikaisesti, kun
eläimellisen uhmahuudon villi ääni kajahti heidän korviinsa. He
katselivat toisiaan hämmästyneinä ja tyrmistyneinä. Majaan oli astunut
yksinäinen mies, ja kuitenkin he olivat omin korvin kuulleet sisältä
villin pedon äänen. Mitä se tarkoitti? Oliko leijona tai pantteri
hiipinyt majaan vartijoiden tietämättä?

Tarzanin nopeat silmät näkivät katossa aukeaman, josta Taglat oli
pudonnut. Hän arvasi, että apina oli tullut tai mennyt murtumasta, ja
arabialaisten epäröidessä ulkopuolella hän hyppäsi kissan tavoin?
aukkoa kohti, tarttui seinän yläosaan ja kiipesi katolle pudottautuen
heti maahan majan taakse.

Kun arabialaiset lopulta, ammuttuaan useita yhteislaukauksia seinän
läpi, saivat rohkeutta mennä majaan, huomasivat he sen tyhjäksi. Samaan
aikaan Tarzan etsi kylän toisessa päässä Tshulkia, mutta ei voinut
löytää apinaa mistään.

Naaraansa menettäneenä, toveriensa hylkäämänä ja yhtä tietämättömänä
pussinsa ja piikiviensä kohtalosta kuin ennenkin, oli Tarzan vihan
vimmassa, kiivetessään paalutuksen yli ja kadotessaan viidakon
pimeyteen.

Tällä kertaa hänen täytyi luopua etsinnästä, koska arabialaisleiriin
tunkeutuminen nyt merkitsi itsensä tuhoamista, kun kaikki sen asukkaat
olivat hereillä ja varuillaan.

Paetessaan kylästä oli apinamies kadottanut pois kiiruhtavan Taglatin
ladun ja teki nyt laajan kierroksen metsän läpi, koettaen taas sitä
löytää.

Tshulk oli jäänyt paikalleen, kunnes arabialaisten huudot ja laukaukset
olivat täyttäneet hänen yksinkertaisen sielunsa kauhulla, sillä eniten
kaikesta pelkäävät apinat tarmanganien ukkoskeppejä. Sitten hän
oli ketterästi kiivennyt paalutuksen yli, repien burnusinsa
ponnistellessaan, ja paennut viidakon syvyyksiin muristen ja toruen
mennessään.

Etsiessään viidakosta Taglatin ja naaraksen jälkiä Tarzan matkasi
nopeasti eteenpäin. Pienellä kuun valaisemalla aukeamalla hänen
edessään oli suuri apina kumarruksissa Tarzanin etsimän naisen makaavan
hahmon yli, tempoen ja pureskellen nuoria, jotka sitoivat hänen
nilkkojaan ja ranteitaan.

Apinamiehen kulkusuunta olisi vienyt hänet vain pienen matkan päähän
heistä oikealle, ja vaikkakaan hän ei olisi nähnyt heitä, puhalsi tuuli
heistä häneen päin ja olisi tuonut kylliksi hajua heistä hänen
sieraimiinsa.

Hetki vielä ja Jane Clayton olisi ollut turvassa, vaikka Numa-leijona
jo valmistautui hyökkäämään. Mutta kohtalo, joka nytkin jo oli ollut
liian julma, näytti ihan riehaantuneen -- tuuli kääntyi äkkiä
muutamiksi hetkiksi, ja heikko haju, joka olisi vienyt apinamiehen
nuoren naisen viereen, suuntasi vastakkaiselle taholle; Tarzan sivuutti
viidenkymmenen metrin päässä aukeaman, jossa murhenäytelmä oli tulossa,
ja tilaisuus oli peruuttamattomasti mennyt hukkaan.



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Taistelu aarteesta


Oli aamu, ennenkuin Tarzan pääsi varmuuteen, että hän oli etsinnässään
epäonnistunut, ja silloinkin hän myönsi vain, että lopullinen
menestyksen saavuttaminen oli ainoastaan viivästynyt. Viidakko oli
laaja, mutta Tarzanin kokemus ja taitavuus oli myöskin laaja. Taglat
voi kyllä edetä kauas, mutta Tarzan löytäisi hänet lopulta, vaikka
hänen olisi etsittävä jokainen puu valtavassa metsässä.

Puhellen tällä tavoin yksikseen apinamies seurasi Bara-kauriin jälkiä,
tuon kovaonnisen, jonka lihalla hän oli päättänyt tyydyttää nälkänsä.
Puolen tunnin ajan vei tie apinamiestä itää kohti hyvin viitoitettua
riistapolkua pitkin, kun saalis väijyvän hämmästykseksi tuli äkkiä
näkyviin: se juoksi mieletönnä pitkin kapeata tietä takaisin vainoojaa
kohti.

Tarzan, joka oli samonnut polkua myöten, hypähti niin nopeasti sivulle
vehreyden piiloon, ettei kauris vieläkään tiennyt vihollisesta tällä
suunnalla, ja kun eläin oli vielä jonkun matkan päässä, heilautti
apinamies itsensä tien yli kaartuvan puun alemmille oksille. Hän
kyyristyi sinne villin petoeläimen tavoin, odottaen uhrinsa tuloa.

Tarzan ei tiennyt mikä oli pelästyttänyt kauriin niin mielettömästi
peräytymään -- ehkä syynä oli Numa-leijona tai Shita-pantteri. Mutta
olipa mikä tahansa, Apinain Tarzan välitti siitä vain vähän -- hän oli
valmis ja halukas puolustamaan saalistaan kaikkia viidakon asujamia
vastaan. Jollei hän kykenisi siihen ruumiillisilla kyvyillään, oli
hänellä käytettävänään toinen, suurempi voima -- terävä älynsä.

Ja näin tuli juokseva kauris eteenpäin suoraan kuoleman kitaan.
Apinamies kääntyi niin, että hänen selkänsä oli lähestyvään eläimeen
päin. Hän heilui polvet koukussa hiljaa huojuvalla oksalla tien
yläpuolella, laskien terävin korvin pelästyneen Baran lähestyviä
kavioniskuja.

Hetken kuluttua uhri vilahti oksan alle, ja samassa silmänräpäyksessä
apinamies hänen yläpuolellaan loikkasi oksaltaan sen selkään. Miehen
ruumiin paino rutisti kauriin maahan. Se teki turhan yrityksen
kompuroida pystyyn, ja sitten mahtavat lihakset vetivät sen pään kauas
taaksepäin, väänsivät kaulaa rajusti, ja Bara oli kuollut.

Surmaaminen oli käynyt nopeasti, ja yhtä nopeita olivat apinamiehen
seuraavat liikkeet, sillä kuka tiesi, millainen vainooja ajoi takaa
Baraa tai kuinka likellä se oli? Uhrin niska oli tuskin naksahtanut
poikki, kun ruumis jo riippui Tarzanin leveällä olkapäällä, ja hetkeä
myöhemmin apinamies istui taas puun alemmilla oksilla polun
yläpuolella, terävin harmain silmin tutkien polkua, jota pitkin kauris
oli paeten tullut.

Ei kulunut kauan, ennenkuin Baran säikähdyksen syy selvisi Tarzanille,
sillä pian kuului lähestyvien ratsastajien ääniä. Vetäen saalista
perässään apinamies nousi keskitasanteelle ja asettui mukavasti
puunhaaraan, josta voi yhä nähdä polun alapuolellaan, leikkasi
mehukkaan palan kauriin reidestä ja upotti vahvat valkoiset hampaansa
lämpimään lihaan, alkaen nauttia urheutensa ja taitavuutensa hedelmiä.

Nälkäänsä sammuttaessaan hän ei kuitenkaan päästänyt silmistään polkua.
Hänen terävä katseensa näki etummaisen hevosen turvan, kun se tuli
näkyviin kiemurtelevan tien mutkasta, ja hän tutki tarkasti jokaista
ratsastajaa, kun he kulkivat yksimiehisessä rivissä hänen altaan.

Heidän joukossaan oli muuan, jonka Tarzan tunsi, mutta apinamies oli
niin etevä mielenliikutuksensa hillitsemisessä, ettei pieninkään ilmeen
muutos osoittanut hänen sisäistä kiihtymystään -- puhumattakaan
hysteerisestä mielenosoituksesta, joka olisi paljastanut hänen
läsnäolonsa.

Hänen alapuolellaan ratsasti Albert Werper yhtä tietämättömänä hänen
läsnäolostaan kuin abessinialaisetkin hänen edessään ja takanaan, ja
belgialaisen mennessä alitse apinamies tutki häntä tarkoin nähdäkseen
jonkun merkin varastetusta pussista.

Abessinialaisten ratsastaessa etelää kohti leijaili jättiläishahmo aina
heidän polkunsa yläpuolella -- kookas, melkein alaston valkoinen mies,
joka kantoi kauriin veristä ruumista olkapäillään, sillä Tarzan tiesi,
että hänellä ei ehkä muutamaan aikaan olisi taas tilaisuutta
metsästämiseen, jos hänen oli seurattava belgialaista.

Tarzankaan ei aikonut siepata häntä aseistettujen ratsastajien keskeltä
muutoin kuin viime hädässä, sillä villiolentojen menettelytavat ovat
varovaisia ja viisaita, jollei tuska tai suuttumus kiihota heitä
varomattomuuteen.

Siten abessinialaiset ja belgialainen vaelsivat etelää kohti ja Apinain
Tarzan heilautti itseään ääneti heidän perässään keskitasanteen
huojuvien oksien kautta.

Kahden päivän marssi toi heidät tasangolle, jonka toisella puolella oli
vuoria ja jonka Tarzan hämärästi tunsi; se herätti hänessä
epämääräisiä, puolittaisia muistoja ja omituista kaipuuta. Ratsastajat
suuntasivat kulkunsa tasangolle, ja apinamies hiipi turvallisen
välimatkan päässä heidän takanaan, käyttäen hyväkseen maaperän
tarjoamaan suojaa.

Abessinialaiset pysähtyivät hiiltyneen hirsiröykkiön viereen, ja
Tarzan, joka hiipi likelle ja kätkeytyi läheiseen pensaikkoon, tarkkasi
heitä ihmetellen. Hän näki heidän kaivavan maata ja aprikoi, olivatko
he aikaisemmin kätkeneet sinne ruokaa ja tulleet nyt sitä hakemaan.
Sitten hän muisti, kuinka hän itse oli haudannut sievät piikivensä ja
mikä hänet oli saanut niin tekemään. He kaivoivat sieltä mustien
hautaamia esineitä!

Pian hän näki heidän saavan sieltä esiin likaisen, keltaisen möhkäleen,
ja hän pani merkille Werperin ja Abdul Murakin ilon, kun tahrainen
esine tuli näkyviin. He kaivoivat monia samanlaisia likaisen keltaisia,
ja lopulta niitä oli maassa kokonainen pino, jota Abdul Murak hyväili
ja taputteli ahneuden huumassa.

Jotakin liikkui apinamiehen mielessä, kun hän katsoi kultaharkkoja
pitkään. Missä hän oli nähnyt sellaisia ennen? Mitä ne olivat? Miksi
nämä tarmanganit halusivat niitä niin suuresti? Kenelle ne kuuluivat?

Hän muisti mustat miehet, jotka olivat haudanneet ne. Esineet olivat
varmaan heidän. Werper aikoi varastaa ne, kuten oli varastanut Tarzanin
piikivipussin. Apinamiehen silmät leimusivat vihasta. Hän hakisi mustat
miehet ja veisi heidät näitä varkaita vastaan. Hän tuumiskeli, missä
heidän kylänsä saattoi olla.

Kun kaikki nämä asiat liikkuivat hänen toimeliaassa mielessään, tuli
muuan miesjoukko metsästä aukeaman laidalta ja lähestyi palaneen
huvilan raunioita.

Aina tarkkaavainen Abdul Murak näki heidät ensimmäisenä, mutta he
olivat jo päässeet puoliväliin aukeaman poikki. Hän käski miehiään
nousemaan ratsaille ja olemaan valmiina, sillä kukapa tietää Afrikan
sydämessä, onko vieras tulija ystävä vai vihollinen?

Werper heilautti itsensä satulaan ja loi silmänsä saapujiin. Sitten hän
kääntyi kalpeana ja vavisten Abdul Murakiin päin.

"Siellä on Ahmet Zek ja hänen rosvonsa", hän kuiskasi. "He ovat tulleet
hakemaan kultaa."

Samalla hetkellä varmaan Ahmet Zek huomasi keltaisen harkkopinon ja
käsitti, että oli tapahtunut se, mitä hän jo oli pelännyt, heti kun
hänen silmänsä olivat osuneet miesjoukkoon, joka hääri englantilaisen
huvilan raunioiden vieressä. Joku oli ehtinyt ennen häntä -- toinen oli
jo aikaisemmin tullut hakemaan aarretta.

Arabialainen oli suunniltaan raivosta. Viime aikoina hän oli kaikessa
epäonnistunut. Hän oli menettänyt jalokivet ja belgialaisen ja taas
kadottanut englantilaisen naisen. Nyt oli joku tullut ryöstämään
häneltä tämän aarteen, jonka hän oli luullut olevan yhtä varmassa
turvassa kuin jos sitä ei milloinkaan olisi kaivettu maasta esiin.

Hän ei välittänyt siitä, keitä varkaat olivat. He eivät luopuisi
kullasta ilman tappelua, siitä hän oli varma, ja huutaen villisti ja
antaen käskyn seuralaisilleen hän kannusti hevostaan ja syöksyi
abessinialaisia vastaan. Hänen perässään tuli kirjava joukko hänen
julmia saattolaisiaan heilutellen pitkiä pyssyjään päänsä päällä ulvoen
ja kiroillen.

Abdul Murakin miehet ottivat hänet vastaan yhteislaukauksella, joka
tyhjensi muutamia satuloita, ja sitten rosvot olivat heidän kimpussaan
ja miekat, pistoolit ja musketit tekivät mitä kauheinta ja verisintä
jälkeä.

Ahmet Zek huomasi jo ensi hyökkäyksessä Werperin ja syöksyi
belgialaista kohti, ja tämä, joka kauhistui ansaitsemaansa kohtaloa,
käänsi hevosensa ja hyökkäsi hulluna poispäin, koettaen päästä pakoon.
Kiljaisten eräälle apulaiselleen, että hän ryhtyisi päälliköksi, ja
yllyttäen häntä kuolemanrangaistuksen uhalla tekemään selvää
abessinialaisista ja tuomaan kullan takaisin leiriin, Ahmet Zek
suuntasi kulkunsa tasangon poikki belgialaisen jäljessä, sillä hänen
häijy luonteensa ei voinut olla vailla koston tyydytystä, vaikka hän
sitten pani aarteen alttiiksi.

Takaa-ajetun ja takaa-ajajan mielettöminä laukatessa kaukaista metsää
kohti raivosi taistelu heidän takanaan verisen villinä. Armoa ei
pyydetty eikä annettu rajujen abessinialaisten tai Ahmet Zekin
murhanhaluisten roistojen puolella.

Tarzan tähysti pensaiden kätköstä hurmeista ottelua, joka saarsi hänet
niin täydellisesti, ettei hän keksinyt mitään aukkoa, josta olisi
voinut päästä seuraamaan Werperiä ja arabialaispäällikköä.

Abessinialaiset olivat kehässä Tarzanin piilopaikan ympärillä, ja
heidän ympärillään ja joukossaan laukkasivat ulvovat rosvot, milloin
kiitäen pois, milloin hyökäten heidän kimppuunsa, pistääkseen ja
lyödäkseen käyrillä miekoillaan vastustajiansa.

Lukumäärältään olivat Ahmet Zekin miehet voitolla, ja Menelikin
sotilaat tuhottiin hitaasti, mutta varmasti. Tarzanista tulos oli
yhdentekevä. Hän tarkasti sitä yhdessä ainoassa tarkoituksessa -- hän
tahtoi päästä verestä hullaantuneiden taistelijoiden piiristä ja lähteä
seuraamaan belgialaista ja piikivipussia.

Alussa, kun hän oli huomannut Werperin polulla, missä oli surmannut
Baran, ajatteli hän silmiensä pettävän: niin varma hän oli siitä, että
Numa oli tappanut ja syönyt suuhunsa varkaan. Mutta seurattuaan joukkoa
kahden päivän ajan, terävät silmät aina belgialaiseen kiintyneinä, hän
ei enää ollut epätietoinen, kuka tuo oli, vaikkei voinutkaan käsittää,
kenen se raadeltu ruumis oli, jota hän oli luullut etsimäkseen
mieheksi. Hänen kyyristyessään hoitamattoman pensaikon piiloon, joka
niin vähän aikaa sitten oli ollut hänen jo unohdetun vaimonsa ylpeytenä
ja ilona, pyörsivät muuan arabialainen ja abessinialainen ratsunsa ihan
hänen olopaikkansa viereen, iskiessään toisiaan miekoilla.

Askel askeleelta arabialainen karkotti vastustajansa, kunnes tämän
hevonen melkein tallasi apinamiestä. Silloin kauhea isku halkaisi
mustan soturin kallon, ja ruumis vierähti taaksepäin melkein Tarzanin
päälle.

Abessinialaisen suistuessa satulastaan käsitti apinamies
ratsastajattoman hevosen tarjoaman paon mahdollisuuden, ja se innosti
häntä heti toimimaan. Ennenkuin pelästynyt eläin ehti riittävästi
tointua päästäkseen karkuun, oli alaston jättiläinen hajareisin sen
selässä. Voimakas käsi oli tarttunut ratsun ohjaksiin, ja hämmästynyt
arabialainen näki uuden vihollisen voitetun satulassa.

Mutta tämä vihollinen ei heilutellut miekkaa, ja hänen keihäänsä ja
jousensa pysyivät selän puolella. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään
arabialainen syöksyi häntä vastaan miekka koholla, tuhotakseen röyhkeän
muukalaisen. Hän tähtäsi apinamiehen päätä kohti huiman iskun, joka
kuitenkin meni vaarattomana ilmaan, kun Tarzan väistyi sen tieltä.
Sitten arabialainen tunsi vastustajansa hevosen hipaisevan hänen
jalkaansa, jäntevä käsivarsi syöksyi esiin ja kietoutui hänen
vyötäistensä ympäri, ja ennenkuin hän ehti tointua, vedettiin hänet
satulasta ja kannettiin pois villiä vauhtia suoraan tovereittensa
piirin läpi -- hän itse oli tällöin vastustajansa kilpenä.

Heidän toisella puolellaan hänet sysättiin maahan, ja kun hän viime
kerran näki omituisen vihollisensa, laukkasi tämä tasangon toisessa
reunassa metsää kohti.

Taistelu raivosi vielä tunnin ajan eikä loppunut, ennenkuin viimeinen
abessinialainen makasi kuolleena maassa tai oli paeten laukannut
pohjoista kohti. Vain kourallinen miehiä pääsi pakoon, niiden joukossa
Abdul Murak.

Voittoisat rosvot kokoontuivat kultaharkkopinon ääreen, jonka
abessinialaiset olivat kaivaneet maasta, ja odottivat siinä johtajansa
palaamista. Heidän innostuksensa laimeni hiukan, kun he vilaukselta
näkivät omituisen näyn: alaston valkoinen mies laukkasi pois erään
vihollisen hevosella ja kuljetti mukanaan heidän toveriaan, joka
kuitenkin pian tuli heidän joukkoonsa selittelemään apinamiehen
yli-inhimillistä voimaa. Jokaiselle heistä oli Apinain Tarzanin nimi ja
maine tuttu, ja se seikka, että he olivat tunteneet valkoisen
jättiläisen viidakon pahantekijäin tuimaksi viholliseksi, lisäsi vain
heidän kauhuaan, sillä he olivat olleet varmoja Tarzanin kuolemasta.

Ollen luonnostaan taikauskoisia he uskoivat täydelleen, että olivat
nähneet kuolleen miehen vapautuneen hengen. Nyt he loivat pelästyneitä
katseita ympärilleen, odottaen aaveen pikaista palaamista sen
hävityksen näyttämölle, jonka he olivat saaneet aikaan äskeisellä
ryöstöretkellään hänen kotiinsa, ja pohtivat levottomasti kuiskaillen,
minkälaisen koston tämä henki heille valmistaisi, jos palatessaan
huomaisi kullan olevan heidän hallussaan.

Heidän kauhunsa yltyi keskustelun kuluessa, ja samaan aikaan tarkkasi
pieni joukko alastomia mustia sotureita heidän jokaista liikettään
läheisen joen reunalta, kaislikon piilosta. Nämä mustat miehet olivat
kuulleet ottelun melun kukkuloilta joen toiselta puolen ja hiipien
varovasti virtaa alas kahlanneet sen yli ja edenneet kaislikon läpi,
kunnes saattoivat pitää silmällä taistelijoiden jokaista liikettä.

Puolen tunnin ajan rosvot odottivat Ahmet Zekin paluuta, ja heidän
pelkonsa, että Tarzanin henki palaisi aikaisemmin, vähensi yhtä mittaa
heidän uskollisuuden- ja pelontunteitaan päällikköään kohtaan. Lopuksi
eräs heistä toi ilmi kaikkien halun, lausuessaan aikovansa ratsastaa
metsää kohti etsimään Ahmet Zekiä. Heti hyppäsi joka mies ratsaille.

"Kulta on täällä kylläkin turvassa", huudahti eräs. "Olemme tappaneet
abessinialaiset, eikä täällä ole ketään muita, jotka veisivät sen pois.
Ratsastakaamme hakemaan Ahmet Zekiä."

Ja hetkeä myöhemmin rosvot laukkasivat pölypilven keskellä mieletöntä
vauhtia tasangon poikki, ja kaislikon piilossa joen rannalta hiipi
joukko mustia sotureita sitä paikkaa kohti, jossa Oparin kultaharkot
olivat maahan läjättyinä.

Werper oli yhä ollut Ahmet Zekin edellä ehtiessään metsään, mutta
jälkimmäinen, jolla oli parempi ratsu, pääsi yhä lähemmäs. Ratsastaen
silmittömän rohkeasti kuten epätoivoinen ainakin belgialainen kannusti
hevostaan suurempaan vauhtiin sillä ahtaalla ja mutkikkaalla
riistapolulla, jota pitkin se laukkasi.

Hän kuuli takanaan Ahmet Zekin äänen, joka huusi häntä pysähtymään,
mutta Werper vain iski kannuksensa syvemmälle huohottavan ratsunsa
vertavuotaviin kylkiin. Kahdensadan metrin päässä oli metsässä
katkennut oksa poikittain tiellä. Se oli niin pieni, että hevonen olisi
tavallisessa kunnossaan harpannut vaivattomasti sen yli huomaamatta
sitä, mutta Werperin hevonen oli lopen uupunut, sen jalat olivat
väsymyksen kangistamat, ja kun oksa tarttui sen etujalkojen väliin,
kompastui se eikä voinut pysyä pystyssä, vaan kaatui pitkälleen tielle.

Werper suistui pää edellä maahan, vieri muutamia metrejä eteenpäin,
kompuroi pystyyn ja juoksi takaisin. Tarttuen ohjaksiin hän tempoi
niitä saadakseen eläimen jaloilleen, mutta hevonen ei tahtonut tai
jaksanut juosta, ja belgialaisen kiroillessa ja lyödessä sitä tuli
Ahmet Zek näkyviin.

Belgialainen lakkasi heti ponnistelemasta jalkainsa juuressa kuolevan
eläimen kanssa ja tarttuen pyssyynsä kyyristyi hevosen taakse ja ampui
lähestyvää arabialaista.

Hänen luotinsa, joka kulki matalalta, iski Ahmet Zekin hevosta rintaan,
saaden sen kaatumaan noin sadan metrin päässä siitä, missä Werper
makasi valmistautuen ampumaan toisen laukauksen.

Arabialainen, joka oli suistunut hevosensa mukana, seisoi hajasäärin
sen päällä; nähdessään belgialaisen viisaasti sijoittuneen kaatuneen
hevosensa taakse hänkin asettui heti samalla tavoin oman hevosensa
suojaan.

Ja siinä he makasivat vuorotellen ampuen ja kiroillen toisiaan, samalla
kuin Apinain Tarzan lähestyi metsän reunaa arabialaisen takana. Täällä
hän kuuli silloin tällöin kaksintaistelijoiden laukauksia ja kiipesi
puihin, koska piti oksien varmaa ja nopeata kulkuväylää parempana kuin
puolikuollutta abessinialaista ponihevosta.

Pysyen polun toisella puolella apinamies tuli pian sille kohtaa, mistä
saattoi melko turvallisesti katsella taistelijoita. Ensin toinen
ja sitten toinen nousi puolittain hevosen ruumiin tarjoaman
rintavarustuksen yläpuolelle, laukaisi aseensa ja heittäytyi heti taas
suojuksensa taa, missä uudestaan panosti pyssynsä ja hetken kuluttua
toisti saman tempun.

Werperillä oli vain vähän ammuksia, koska Abdul Murak oli kiireessä
varustanut hänet erään abessinialaisen aseilla, joka oli ensimmäisten
joukossa kaatunut taistelussa harkkopinon luona. Nyt hän huomasi, että
häneltä pian menisi viimeinenkin luotinsa ja että hän joutuisi
arabialaisen armoille, jolloin loppu olisi varma.

Belgialainen, jolla oli edessään sekä kuolema että aarteensa menetys,
koetti keksiä jonkun pakoonpääsysuunnitelman, ja ainoa, joka hänestä
tuntui edes vähänkin lupaavan menestystä, perustui siihen, että Ahmet
Zekin voisi lahjoa.

Werperillä oli enää vain yksi panos ampumatta, kun hän taistelun
lomassa huusi vastustajalleen:

"Ahmet Zek, Allah yksin tietää, kumman luut jäävät tänään mätänemään
tälle polulle, jos jatkamme typerää taisteluamme. Sinä haluat vyöhöni
pistetyn pussin sisältöä, ja minä pidän paljon kiihkeämmin kiinni
hengestäni ja vapaudestani kuin jalokivistä. Ottakaamme siis kumpikin,
mitä eniten haluamme, ja menkäämme rauhassa eri teitä. Minä panen
pussini hevosen raadolle, mistä sinä voit sen nähdä, ja sitten sinä
vuorostasi panet pyssysi oman hevosesi päälle sillä tavoin, että perä
on minuun päin. Senjälkeen minä menen pois jättäen pussin sinulle, ja
sinä annat minun mennä turvassa. Haluan vain pitää henkeni ja
vapauteni."

Arabialainen ajatteli tuokion. Sitten hän alkoi puhua. Hänen
vastaukseensa vaikutti se seikka, että hän oli ampunut viimeisen
laukauksen.

"Mene sitten tiehesi", hän murisi, "ja jätä pussi jälkeesi, että näen
sen selvästi. Katso, minä panen pyssyni näin, perän sinuun päin. Mene!"

Werper otti pussin vyöstään. Surumielin hän puristi hellästi sormillaan
sisällä tuntuvia kovia esineitä. Ah, jospa hän voisi saada vain pienen
kourallisen noita kallisarvoisia kiviä! Mutta Ahmet Zek oli nyt
seisaallaan ja näki kotkansilmillään selvästi belgialaisen ja hänen
jokaisen liikkeensä.

Werper laski kaipausta tuntien pussin koskemattomine sisältöineen
hevosensa ruumiille, nousi ottaen pyssyn mukaansa asteli hitaasti
takaperin polkua pitkin, kunnes mutka kätki hänet valppaan arabialaisen
näkyvistä.

Silloinkaan ei Ahmet Zek vielä edennyt, koska pelkäsi jotakin
samanlaista petosta, johon itsekin olisi tehnyt itsensä syypääksi
tällaisissa oloissa. Eivätkä hänen epäluulonsa olleet perusteettomia,
sillä tuskin oli belgialainen päässyt arabialaisen näköpiiristä, kun
hän jo pysähtyi erään puunrungon taa, mistä yhä saattoi esteettömästi
nähdä kuolleen hevosensa ja pussin. Nostaen pyssynsä hän tähtäsi siihen
kohtaan, josta toisen ruumiin täytyi näkyä, kun hän tulisi ottamaan
aarretta.

Mutta Ahmet Zek ei ollut niin hullu, että olisi jättäytynyt varkaan ja
murhamiehen mustuneen kunnian varaan. Ottaen pitkän pyssynsä mukaan hän
lähti polulta, astui sitä reunustavaan rehevään ja sekasotkuiseen puu-
ja pensasrykelmään ja ryömien käsillään ja jaloillaan eteni hitaasti
polun vieressä. Mutta hänen ruumiinsa ei hetkeksikään jäänyt alttiiksi
piilossa olevan salamurhaajan pyssylle.

Täten Ahmet Zek samosi eteenpäin, kunnes oli tullut vihollisensa
kuolleen hevosen kohdalle. Pussi oli siinä näkyvissä, ja vähän matkan
päässä polkua pitkin odotti Werper yhä kärsimättömämpänä ja
hermostuneempana ja ihmetteli, miksi arabialainen ei tullut hakemaan
palkintoaan.

Pian hän näki pyssyn piipun ilmestyvän äkkiä ja salaperäisesti muutaman
tuuman päähän pussin yläpuolelle, ja ennenkuin hän ehti käsittää, minkä
viekkaan tempun arabialainen oli tehnyt hänelle, pujotettiin aseen
tähtäin taitavasti nahkahihnaan, josta pussia kannettiin, ja pussi
vedettiin nopeasti hänen näkyvistään tiheään lehvikköön polun syrjälle.

Rosvo ei ollut hetkeksikään paljastanut edes tuuman vertaa ruumiistaan,
eikä Werper uskaltanut ampua viimeistä panostaan, kun ei ollut täysin
varma sen osumisesta.

Ahmet Zek vetäytyi itsekseen hihittäen muutamia askeleita kauemmaksi
viidakkoon, sillä hän oli yhtä varma siitä, että Werper odotti
lähistöllä tilaisuutta ampuakseen hänet, kuin jos hänen silmänsä
olisivat viidakon puiden läpi nähneet piileskelevän belgialaisen
hahmon, kun tämä hypisteli pyssyään jättimäisen puunrungon takana.

Werper ei uskaltanut edetä -- toisaalta hänen ahneutensa ei sallinut
hänen lähteä pois, ja niin hän seisoi paikallaan, pyssy valmiina
kädessä ja silmät tarkaten äärimmäisen jännittyneinä edessä olevaa
tietä.

Mutta oli toinenkin, joka oli nähnyt pussin ja tuntenut sen, ja tämä
toinen eteni Ahmet Zekin mukana, leijaillen hänen yläpuolellaan yhtä
vaiteliaana ja varmana kuin itse kuolema. Ja kun arabialainen
löytäessään pikku täplän, jossa ei kasvanut niin paljon pensaita kuin
muissa paikoissa, valmistautui ihailemaan pussin sisältöä, pysähtyi
Tarzan hänen yläpuolelleen, silmät kiintyneinä samaan esineeseen.

Kostuttaen kielellään ohuita huuliaan Ahmet Zek avasi nuoransolmun,
joka sulki pussin suun, ja pannen linnun kynsiä muistuttavan kätensä
kouruun pudotti osan sisällyksestä kämmenelleen.

Hän katsahti yhden ainoan kerran kädessään oleviin kiviin. Hänen
silmänsä kapenivat, kirous pääsi hänen huuliltaan, ja hän sinkosi pikku
esineet halveksivasti maahan. Sitten hän tyhjensi pussin nopeasti,
kunnes oli lopulta tarkastanut joka kiven erikseen. Ja kun hän paiskeli
ne kaikki maahan ja polki niitä, kiihtyi hänen vimmansa ihan
silmittömäksi, lihakset hänen kasvoillaan värähtivät pirullisen raivon
puuskassa, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, niin että kynnet
tunkeutuivat lihaan.

Hänen yläpuolellaan Tarzan katseli ihmetellen tätä näytelmää. Hän oli
ollut utelias näkemään, mitä kaikki tämä metakka pussin takia
tarkoitti. Hän halusi nähdä, mitä arabialainen tekisi, kun toinen oli
mennyt ja jättänyt pussin jälkeensä. Tyydytettyään uteliaisuutensa hän
olisi sitten syöksynyt Ahmet Zekin niskaan ja ottanut pussin ja kauniit
piikivensä, sillä eivätkö ne kuuluneet hänelle?

Hän näki nyt arabialaisen sysäävän tyhjän pussin syrjään ja tarttuvan
pitkän pyssyn piippuun, ikäänkuin se olisi ollut nuija, ja hiipivän
varovasti viidakon läpi sen polun vieressä, jota pitkin Werper oli
mennyt.

Kun mies katosi näkyvistä, pudottautui Tarzan maahan ja alkoi koota
pussista pudotettuja kiviä. Samalla hetkellä, kun hän näki likeltä
sinne tänne sirotetut kivet, ymmärsi hän arabialaisen raivon, sillä
kimaltelevien ja säihkyvien jalokivien sijasta, jotka alussa olivat
herättäneet apinamiehen huomiota, oli pussi nyt sisältänyt vain joukon
tavallisia joen piikiviä.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Jane Clayton ja viidakon pedot


Murtauduttuaan onnellisesti vapauteen oli Mugambi joutunut kokemaan
kovaa. Hänen tiensä oli vienyt seudun läpi, jota hän ei tuntenut,
viidakkoseudun, josta hän ei voinut löytää ollenkaan vettä ja vain
vähän ruokaa. Moniaan päivän vaelluksen jälkeen hän huomasi voimiensa
niin voipuneen, että hän tuskin kykeni laahautumaan eteenpäin.

Kävi yhä vaikeammaksi saada tarpeeksi voimia, jotta kykenisi yöksi
rakentamaan majan, jossa saattoi olla verrattain turvassa suurilta
pedoilta, ja päivällä hän kulutti yhä enemmän voimiaan kaivaessaan
maasta syötäväksi kelpaavia juuria ja etsiessään vettä.

Muutamat umpinaiset lätäköt, jotka olivat melkoisen matkan päässä tien
sivulla, pelastivat hänet kuolemasta janoon, mutta hän oli joka
tapauksessa surkuteltavassa tilassa, kun hän lopulta sattumalta joutui
suurelle joelle seudulla, jolla oli runsaasti hedelmiä ja pientä
riistaa. Tätä hän saattoi viekkautta ja varovaisuutta käyttäen
pyydystää karkean ryhmysauvan avulla, jonka oli muovaillut pudonneesta
oksasta.

Huomatessaan, että oli vielä edessä pitkä marssi, ennenkuin pääsisi
edes waziri-maan liepeille, päätti Mugambi viisaasti kylläkin jäädä
siihen, missä oli, kunnes saisi takaisin voimansa ja terveytensä. Hän
tiesi, että muutaman päivän lepo vaikuttaisi hänessä ihmeitä, eikä
hänellä ollut oikein varaa panna turvallista paluumatkaa alttiiksi
lähtemällä liikkeelle heikkouden lamaamana.

Ja näin ollen hän rakensi tukevan oksaisen boman ja sommitteli sen
sisäpuolelle olkikattoisen majan, jossa sai nukkua yönsä turvassa ja
josta päivisin teki hyökkäyksiä hankkiakseen lihaa -- tämä ravinto
yksin saattoi palauttaa hänen jättiläisjänteisiinsä niiden tavallisen
tarmon.

Eräänä päivänä hänen metsästäessään tapahtui, että hänet keksi pari
villiä silmää sen suuren puun oksien piilosta, jonka alta musta soturi
kulki. Silmät olivat verestävät ja pahanilkiset ja katselivat julmasta
ja karvaisesta naamasta. Ne näkivät, kuinka Mugambi tappoi pikku
nakertajan, ja seurasivat häntä hänen palatessaan majaansa; niiden
omistaja eteni rauhallisesti puita pitkin neekerin jäljessä.

Tämä olento oli Tshulk, ja hän katseli pahaa aavistamatonta miestä
pikemmin uteliaana kuin vihan vallassa. Arabialaisen burnusin
pitäminen, jonka Tarzan oli pukenut hänen ylleen, oli herättänyt hänen
mielessään halua jäljitellä edelleenkin tarmanganeja. Mutta burnusi oli
estänyt hänen liikkeitään ja osoittautunut niin vaivaloiseksi, että
apina oli aikoja sitten raastanut sen päältään ja heittänyt menemään.

Nyt hän kuitenkin näki gomanganin, jolla oli keveämmät varusteet --
lannevaate, muutamia kuparikoristeita ja sulista tehty päälaite.
Tällainen puku oli paremmin Tshulkin mieleen kuin laajaliepeinen
viitta, joka alituisesti sekaantui jalkojen väliin ja tarttui jokaiseen
oksaan ja pensaaseen lehväisellä polulla.

Tshulk silmäili pussia, joka Mugambin olkapäälle ripustettuna heilui
hänen mustalla lanteellaan. Se miellytti häntä, sillä se oli koristettu
sulilla ja ripsuilla, ja niin oleili apina Mugambin boman tienoilla
odottaen tilaisuutta, saadakseen joko salaa tai väkivalloin jonkun
esineen mustan varusteista.

Ennen pitkää tilaisuus ilmestyikin. Tuntien olevansa turvassa okaisen
aitauksen sisällä Mugambi oikaisi itsensä tavallisesti majansa varjoon
päivän kuumimmaksi ajaksi ja nukkui rauhassa ja turvassa, kunnes
auringon laskiessa keskipäivän lamauttava kuumuus lieveni.

Katsellessaan ylhäältä puustaan Tshulk näki eräänä helteisenä
iltapäivänä mustan soturin sillä tavoin pitkällään unen helmoihin
vaipuneena. Hiipien majapaikan ylitse riippuvalla oksalla ihmisapina
pudottautui maahan boman sisäpuolelle. Hän lähestyi nukkujaa kävellen
pehmeillä tassuillaan, joista ei tullut mitään ääntä, ja ollen
tavattoman taitava liikkumaan metsässä hän ei kahisuttanut yhtäkään
lehteä tai ruohonkortta.

Pysähtyen miehen viereen apina kumartui hänen ylitseen ja tutki hänen
tavaroitaan. Vaikka Tshulkin voimat olivat suuret, oli hänen pienten
aivojensa sopukassa jotakin, mikä pelotti häntä nostamasta miestä
taisteluun -- jokin tunne, joka on synnynnäinen kaikille
alempiarvoisille olennoille; se on jonkinlaista omituista
ihmisenpelkoa, joka joskus ohjaa voimakkaimpia viidakon asujamia.

Mahdoton olisi ollut ottaa Mugambin lanneverhoa herättämättä häntä, ja
ainoat irralliset esineet olivat ryhmysauva ja pussi, joka oli pudonnut
neekerin olkapäältä hänen kääntyessään unissaan.

Temmaten nämä kaksi esinettä, koska nekin olivat paremmat kuin ei
mitään, Tshulk peräytyi kiireesti ja kaikkia hermostuneen kauhun
merkkejä osoittaen sen puun turviin, josta oli laskeutunutkin. Ja kun
häntä yhä vaivasi se epämääräinen kauhu, jonka ihmisen läheisyys oli
herättänyt hänen rinnassaan, pakeni hän suin päin viidakon läpi.
Hyökkäyksen kiihoittamana tai toisen apinan tukemana olisi Tshulk
uhmannut pariakymmentäkin ihmisolentoa, mutta yksin ja ilman aihetta
raivoon -- silloin oli asia toinen.

Vähän aikaa heräämisensä jälkeen Mugambi kaipasi pussiaan. Hän joutui
heti kovasti kiihdyksiin. Mihin se oli voinut joutua? Se oli ollut
hänen kupeellaan, kun hän oli laskeutunut nukkumaan -- siitä hän oli
varma, sillä eikö hän ollut sysännyt sitä pois altaan, kun se
pullottavana painoi hänen kylkiluitaan vasten ja teki hänen olonsa
epämukavaksi? Niin, se oli ollut siinä, kun hän asettui makaamaan.
Mitenkä se sitten oli hävinnyt?

Mugambin villiin mielikuvitukseen nousi kuolleiden ystävien ja
vihollisten henkien kuvia, sillä vain heidän vehkeilynsä syyksi hän
saattoi ensi kiihtymyksessään lukea pussinsa ja ryhmysauvansa
katoamisen. Mutta myöhempi ja huolellisempi tarkkailu sellainen, johon
hänen metsäläistaitonsa kykeni, osoitti kiistämättömästi, että oli
tarjolla luonnollisempikin selitys kuin se, jonka hänen kiihtynyt
mielikuvituksensa ja taikauskonsa ensin oli saanut hänet hyväksymään.

Tallatussa ruohikossa hänen sivullaan oli suurten ihmisjalkaa
muistuttavien käpälien jättämiä heikkoja jälkiä. Mugambi kohotti
kulmakarvojaan, kun totuus valkeni hänelle. Lähtien kiireesti bomasta
hän etsi joka puolelta aitauksen ympäriltä lisää noita paljon puhuvia
merkkejä. Hän kiipesi puihin ja koetti saada selville, mihin suuntaan
varas oli paennut, mutta varovaisen apinan heikot jäljet -- apina kun
lisäksi oli pitänyt parhaana kulkea puissa -- jäivät huomaamatta metsän
merkkeihin perehtyneeltä Mugambiltakin. Tarzan olisi ehkä voinut
seurata niitä, mutta kukaan tavallinen kuolevainen ei olisi voinut
havaita niitä tai ainakaan selittää, jos olisi havainnut.

Musta, joka nyt oli voimistunut ja virkistynyt levostaan, tunsi
olevansa valmis lähtemään taas wazirien maata kohti, ja hakien
itselleen toisen ryhmysauvan hän kääntyi poispäin joesta ja painui
viidakon sokkeloihin.

Kun Taglat tempoi kahleita, jotka sitoivat hänen vankinsa nilkat ja
ranteet, hiipi suuri leijona, joka katseli heitä läheisen pensasryhmän
takaa, likemmäksi aiottua saalistaan.

Apinan selkä oli leijonaan päin. Hän ei nähnyt karkean harjan
reunustamaa leveätä päätä, joka pisti esiin lehväseinästä. Hän ei
voinut tietää, että voimakkaat takakäpälät hiljaa siirtyivät
keltaisenruskean mahan alle, valmistautuen äkkiä hyppäämään.
Ensimmäinen merkki uhkaavasta vaarasta oli se jyrisevä ja riemuitseva
karjunta, jota hyökkäävä leijona ei enää voinut tukahduttaa.

Tuskin pysähtyen taakseen katsomaan jätti Taglat tiedottoman naisen ja
pakeni vastakkaiselle suunnalle hirveästä äänestä, joka oli niin
odottamatta ja kauhistavalla tavalla kajahtanut hänen korviinsa. Mutta
varoitus oli tullut liian myöhään, jotta hän olisi voinut pelastua:
leijona syöksyi toisella hyppäyksellä suoraan ihmisapinan leveille
hartioille.

Kun suuri koirasapina paiskattiin maahan, heräsi hänessä täydessä
mitassaan kaikki viekkaus, kaikki viileys, kaikki ruumiillinen urheus,
mikä perustuu luonnon mahtavimpaan lakiin, itsensä säilyttämisen
lakiin, ja kääntyen selälleen hän iski yhteen lihansyöjäpedon kanssa
taistellen elämästä ja kuolemasta niin pelotonna ja kiihtyneenä, että
hetken ajan suuri Numa itsekin ehkä oli epätietoinen taistelun
tuloksesta.

Tarttuen leijonan harjaan Taglat hautasi keltaiset torahampaansa
syvälle hirviön kurkkuun, muristen kammottavasti verisistä karvoista
kasautuneen suukapulan läpi. Apinan huutoon yhtyneet leijonan raivon ja
tuskan karjahdukset kiirivät viidakon läpi, kunnes pienemmät eläimet,
rauhallisista toimistaan karkoitettuina, puikkivat pelokkaina tiehensä.

Kierien ruohikolla sinne tänne molemmat vastustajat ottelivat
mielettömän vimmaisina, kunnes valtava kissaeläin sai takakäpälänsä
koukistetuksi kauas mahan alle ja iski kyntensä syvälle Taglatin
rintaan. Painaen senjälkeen käpäläänsä alaspäin kaikella voimallaan
Numa pääsi tarkoituksensa perille: vatsa halkaistuna ihmisapina
ponnisti viime kerran kouristuksentapaisesti ja lysähti sitten velttona
ja verisenä kasana jättiläisvastustajansa alle.

Kompuroiden pystyyn Numa katseli nopeasti ympärilleen kaikkiin suuntiin
ikäänkuin koettaen saada selville, oliko mahdollisesti muita vihollisia
likellä.

Sen katse kohtasi kuitenkin vain nuoren naisen hiljaisen ja tiedottoman
hahmon, joka makasi muutaman askeleen päässä. Päästäen vihaisen murinan
peto laski etukäpälänsä saaliinsa ruumiille, nosti päänsä ja karjaisi
villin voittohuutonsa.

Se seisoi vielä hetken paikallaan tähystäen leimuavilla silmillä pitkin
aukeamaa. Vihdoin ne pysähtyivät toistamiseen nuoreen naiseen. Matala
murina kohosi leijonan kurkusta. Alaleuka nousi ja laski, ja kuola
tippui ja valui kuolleen Taglatin naamalle.

Kauhistavat silmät tuijottivat Jane Claytoniin kahden keltaisenvihreän
pallon tapaisina, laajoina ja rävähtämättöminä. Ison ruhon suora ja
mahtava asento painui äkkiä pahaa ennustavaksi kyyristykseksi, kun
paholaisnaamainen kissaeläin liukui nuorta naista kohti hitaasti ja
hiljaa, kuten olisi astellut hauraita munia pitkin.

Suopea kohtalo piti Janea onnellisessa tietämättömyydessä siitä
kaameasta olennosta, joka salaa hiipi häntä kohti. Hän ei tiennyt,
milloin leijona pysähtyi hänen sivulleen. Hän ei kuullut sen sieraimien
nuuskivaa ääntä, kun se haisteli häntä. Hän ei tuntenut löyhkäävää
kuumaa hengitystä kasvoillaan eikä syljen tippumista kauheasta kidasta,
joka puoleksi avoimena oli niin likellä.

Lopuksi leijona nosti etukäpälänsä ja käänsi nuoren naisen ruumiin
puoleksi ympäri, jääden sitten taas seisomaan silmäillen häntä,
ikäänkuin yhä epätietoisena siitä, oliko henki lähtenyt vai ei. Jokin
ääni tai haju läheisestä viidakosta veti hetkeksi sen huomion
puoleensa. Pedon silmät eivät siirtyneet enää Jane Claytoniin, ja pian
se lähti hänen luotaan, käveli Taglatin jäännösten luo ja kyyristyen
saaliinsa ääreen selkä Janeen päin alkoi syödä apinaa suuhunsa.

Tällainen oli tilanne, kun Jane lopulta avasi silmänsä. Ollen tottunut
vaaraan hän säilytti mielenmalttinsa niistä hämmästyttävistä seikoista
huolimatta, jotka hän nyt havaitsi tultuaan tuntoihinsa. Hän ei
huutanut eikä liikauttanut jäsentäkään, ennenkuin oli kaikissa
yksityiskohdissa tarkastanut sen näyn, joka oli hänen silmiensä
ulottuvilla.

Hän näki, että leijona oli tappanut apinan ja että se söi saalistaan
vain viidenkymmenen jalan päässä siitä, missä hän oli. Mutta mitäpä
saattoi tehdä? Hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut. Hänen täytyi
niinmuodoin mahdollisimman kärsivällisesti odottaa, kunnes Numa oli
syönyt ja sulattanut apinan, jolloin hän epäilemättä palaisi hänen
luokseen jatkamaan juhla-ateriaa, jolleivät pelottavat hyenat tai
jotkut muut viidakon lukuisista rosvoilevista pedoista sillä välin
löytäisi häntä.

Maatessaan paikallaan näiden kaameiden ajatusten vaivaamana hän tunsi
äkkiä, etteivät siteet hänen ranteissaan ja nilkoissaan enää koskeneet
häneen, ja huomasi sitten, että hänen kätensä olivat erillään, yksi
kummallakin sivulla sensijaan että ne olisivat olleet sidottuina selän
taakse.

Hän liikutti kummastuneena kättään. Mikä ihme oli nyt tapahtunut? Käsi
ei ollut sidottu. Hän liikutti varovasti ja meluttomasti muitakin
jäseniään ja huomasi olevansa vapaa. Hän ei voinut tietää, että Taglat,
nakertaessaan siteitä omien pahojen tarkoitustensa saavuttamiseksi, oli
katkaissut ne vain hetkeä ennen kuin Numa oli pelottanut sen pois
saaliiltaan.

Tuokioksi valtasi Jane Claytonin ilo ja kiitollisuus, mutta vain
tuokioksi. Mitä hyödytti hänen äsken saavutettu vapautensa, kun
kauhistava peto kyyristeli niin likellä häntä? Kuinka onnellisena hän
olisikaan käyttänyt hyväkseen näitä mahdollisuuksia toisenlaisissa
oloissa! Mutta nyt ne tarjoutuivat hänelle hetkellä, jolloin
pakoonpääsy oli suorastaan mahdotonta.

Lähin puu oli sadan jalan päässä ja leijona korkeintaan viidenkymmenen.
Jos Jane olisi noussut pystyyn ja koettanut päästä houkuttelevien
oksien turviin, olisi hän silloin heti joutunut perikatoon, sillä
epäilemättä Numa olisi liiaksi mieltynyt tulevaan ateriaansa,
salliakseen sen päästä ilman muuta pakoon. Mutta oli kuitenkin eräs
toinen mahdollisuus -- sellainen, joka kokonaan riippui suuren pedon
silloisesta mielialasta.

Kun leijonan vatsa oli jo osittain täynnä, katseli se ehkä
välinpitämättömänä nuoren naisen lähtöä, mutta saattoiko hän jättäytyä
niin epätodennäköisen sattuman varaan? Hän epäili sitä. Mutta toisaalta
hän ei ollut myöskään halukas kokonaan päästämään käsistään tätä --
tosin epäillyttävää -- tilaisuutta henkensä säilyttämiseksi,
käyttämättä tai koettamatta käyttää sitä hyväkseen.

Hän tarkkasi leijonaa huolellisesti. Tämä ei voinut nähdä häntä muutoin
kuin kääntämällä päänsä ainakin puoleksi ympäri. Hän yrittäisi
sotajuonta. Hän kierähti hiljaa ympäri lähimpänä olevaa puuta kohti,
leijonasta poispäin, kunnes oli taas samassa asennossa, johon Numa oli
jättänyt hänet, mutta muutamia jalkoja kauempana.

Tässä hän makasi hengittämättä ja tarkkasi leijonaa, mutta eläin ei
mitenkään osoittanut kuulleensa epäilyttävää kahinaa. Jane kierähti
taas ympäri, päästen muutamia jalkoja eteenpäin, ja makasi jälleen
jäykkänä, tuijottaen pedon selkään.

Hän jatkoi hermot jännittyneinä näitä temppuja tuntikausia, kuten
hänestä tuntui, ja leijona söi yhä edelleen ilmeisesti tietämättömänä
siitä, että toinen saalis oli vähällä päästä pakoon. Sitten nuori
nainen oli enää vain muutaman askeleen päässä puusta -- vielä hetki,
niin hän olisi kylliksi likellä uskaltaakseen hypätä pystyyn,
jättääkseen varovaisuuden sikseen, ja tehdäkseen äkillisen rohkean
yrityksen päästä turvaan. Hän oli jo puoleksi vierähtänyt ympäri, ja
hänen kasvonsa olivat poispäin leijonasta, kun tämä äkkiä käänsi ison
päänsä ja loi silmänsä häneen. Leijona näki hänen kiertyvän kyljelleen
poispäin ja sitten Janen silmät taas suuntautuivat eläintä kohti, ja
kylmä hiki pursui nuoren naisen koko ruumiista, kun hän huomasi, että
kuolema oli saavuttanut hänet, vaikka elämä oli miltei ollut hänen
ulottuvillaan.

Sekä nuori nainen että leijona olivat pitkän aikaa hievahtamatta. Peto
makasi värähtämättä, pää kääntyneenä ja hehkuvat silmät kohdistettuina
jäykkään uhriin, joka nyt oli melkein viidenkymmenen metrin päässä.
Nuori nainen tuijotti suoraan noihin julmiin silmäteriin uskaltamatta
liikuttaa edes yhtään lihasta.

Hänen hermojensa pinnistys oli jo käydä niin sietämättömäksi, että hän
tuskin kykeni pitämään yhä paisuvaa huutamisen halua, kun Numa
maltillisesti kääntyi ja alkoi taas syödä. Mutta taaksepäin kääntyneet
korvat ilmaisivat, että se uhkaavana tarkkasi toisella puolen olevan
naisen toimia.

Kun Jane Clayton käsitti, ettei hän voisi uudestaan kääntyä
kiinnittämättä heti itseensä leijonan huomiota, ehkä kohtalokkaalla
seurauksella, päätti hän panna kaikki alttiiksi: hän yrittäisi
viimeisen kerran päästä puun luo ja kiivetä sen alaoksille.

Valmistauduttuaan salavihkaa loppupinnistystä varten hän hyppäsi äkkiä
pystyyn, mutta melkein samalla kertaa leijonakin ponnahti ylös, kääntyi
ja hyökkäsi nopeasti häntä kohti kita ammollaan ja hirvittäviä
karjahduksia päästellen.

Ne, jotka ovat elinikänsä viettäneet Afrikassa metsästellen suurta
riistaa, voivat kertoa, että tuskin mikään olento maailmassa pääsee
yhtä nopeasti eteenpäin kuin hyökkäävä leijona. Sen lyhyen ajan
kuluessa, jolloin suuri kissaeläin voi ylläpitää vauhtiaan, se
muistuttaa eniten eteenpäin kiitävää jättiläisveturia, ja näin ollen
leijonan kauhistuttava nopeus teki Jane Claytonin pakoonpääsytoiveet
melkein mitättömiksi, joskin hänen kuljettavanaan oleva matka oli
verrattain pieni.

Mutta pelko voi saada aikaan ihmeitä, ja vaikka leijona, tultuaan puun
luo, johon Jane juuri kiipesi, ylöspäin hypätessään hipaisi kynsillään
hänen kenkiänsä, vältti hän kuitenkin pedon käpälän raapaisun, ja kun
leijona viskautui suojaa tarjoavan puun runkoa vasten, kapusi nuori
nainen oksien turvaan pois sen ulottuvilta.

Jonkun aikaa leijona asteli muristen ja vinkuen puun alla, jossa Jane
Clayton kyyristeli läähättävänä ja vapisevana. Nuori nainen oli
joutunut vastavaikutuksen valtaan sen kaamean hermostokoettelemuksen
jälkeen, jonka niin äskettäin oli kestänyt, ja kun hän oli tässä ylen
kiihoittuneessa tilassaan, tuntui hänestä siltä kuin hän ei milloinkaan
enää uskaltaisi astua maahan pelottavien vaarojen keskelle siinä
leveässä viidakkovyöhykkeessä, joka hänen tietojensa mukaan vielä oli
hänen ja uskollisten wazirien kylän välissä.

Oli melkein pimeä, ennenkuin leijona lopulta lähti aukeamalta, ja
vaikka hyenajoukko ei olisikaan heti tullut sen tilalle raadellun
apinan jäännösten viereen, olisi Jane Clayton tuskin uskaltanut
laskeutua piilopaikastaan yötä vasten. Niinpä hän valmistautui
parhaansa mukaan pitkän ja väsyttävän odotuksen varalle, kunnes
päivänvalo ilmaisisi jonkun keinon päästä pakoon tältä kaamealta
tienoolta, jossa hän oli joutunut kokemaan hirveitä seikkailuja.

Väsynyt ruumis voitti lopulta hänen pelkonsakin, ja hän vaipui syvään
uneen, kyyristyneenä verrattain turvalliseen, vaikkakin jokseenkin
epämukavaan asentoon puunrunkoa vasten. Siinä häntä kannatti kaksi
tukevaa oksaa, jotka kasvoivat ulospäin melkein vaakasuoraan, vain
muutaman tuuman päässä toisistaan.

Aurinko oli jo korkealla, kun hän lopulta heräsi, eikä hänen allaan
ollut merkkiäkään Numasta tai hyenoista. Ainoastaan apinan paljaaksi
kalutut luut, joita oli siroteltu pitkin maata, osoittivat mitä oli
tapahtunut tällä näennäisesti rauhallisella paikalla vain muutamia
tunteja aikaisemmin.

Nyt häntä ahdistivat nälkä ja jano, ja kun hän käsitti, että hänen
täytyi laskeutua alas tai kuolla nälkään, sai hän lopuksi rohkeutta
jatkaa kiduttavaa matkaansa viidakon läpi.

Astuttuaan alas puusta hän suuntasi kulkunsa eteenpäin sitä seutua
kohti, jossa hän uskoi waziri-tasankojen olevan, ja vaikka hän tiesi
tapaavansa vain hävitystä ja autiutta onnellisen kotinsa entisellä
paikalla, toivoi hän leveälle tasangolle tultuaan lopulta kuitenkin
pääsevänsä johonkin niistä lukuisista waziri-kylistä, joita oli
hajallaan ympäröivillä alueilla, tai sattumalta kohtaavansa jonkun
kuljeskelevan metsästäjäjoukkueen -- wazirithan olivat uupumattomia
metsämiehiä.

Päivä oli kulunut puolilleen, kun hän hämmästyksekseen äkkiä kuuli
pyssynlaukauksen jokseenkin likeltä. Hänen pysähdyttyään kuuntelemaan
seurasi tämän ensi laukauksen jälkeen yhä uusia. Mitä se tarkoitti?
Hänen mieleensä tuli ensin ajatus, että ammuskelu johtui kahakasta
arabialaisten rosvojen ja wazirijoukkueen välillä, mutta kun hän ei
tiennyt, kummalle puolelle voitto kallistui ja oliko hän ystävän tai
vihollisen takana, ei hän uskaltanut edetä kauemmaksi, peläten
paljastavansa itsensä viholliselle.

Kuunneltuaan useita minuutteja hän pääsi varmuuteen siitä, että
ottelussa oli mukana vain kaksi tai kolme kivääriä, koska hänen
korviinsa ei tullut mitään ääntä, joka olisi muistuttanut
yhteislaukausta. Mutta vieläkin hän epäröitsi mennä likemmäksi, ja
lopulta, päättäen olla antautumatta vaaraan, hän kiipesi erään puun
kätkevien lehvien suojaan sen polun varrella, jota pitkin hän oli
kulkenut, ja odotti siellä pelokkaana, mitä oli tulossa.

Ammunnan harventuessa hän kuuli ihmisääniä, vaikkakaan ei voinut
erottaa sanoja, ja lopulta laukaustenvaihto lakkasi ja hän kuuli kahden
miehen huutelevan kovalla äänellä toisilleen. Sitten tuli pitkä
hiljaisuus, jonka lopulta katkaisi varovainen tassutus polulla hänen
edessään, ja seuraavalla hetkellä tuli näkyviin muuan mies, astellen
selin häneen, pyssy valmiina kädessään ja silmät huolellisesti
tarkkaavina suunnattuina tielle, jota pitkin hän tuli.

Jane Clayton tunsi melkein heti tämän miehen Jules Frecoultiksi, joka
oli niin äskettäin ollut vieraana hänen kodissaan. Hän oli vähällä
päästää iloisen helpotuksen huudon, kun näki miehen nopeasti hypähtävän
sivulle ja kätkeytyvän tiheän vihreän seinän suojaan tien oheen.
Ilmeisesti häntä seurasi joku vihollinen, ja Jane Clayton pysyi siis
hiljaa, jottei suuntaisi Frecoultin tarkkaavaisuutta toisaalle tai
opastaisi vihollista hänen piilopaikkaansa.

Tuskin oli Frecoult kätkeytynyt, kun valkoviittainen arabialaisen hahmo
hiipi äänettömänä polkua pitkin hänen jäljessään. Jane Clayton saattoi
piilopaikastaan nähdä kummankin miehen selvästi. Hän tunsi Ahmet Zekin
sen rosvojoukon päälliköksi, joka oli ryöstänyt hänen kotinsa ja
ottanut hänet vangiksi. Kun hän näki Frecoultin, otaksutun ystävän ja
liittolaisen, nostavan pyssynsä ja huolellisesti tähtäävän
arabialaista, pysähtyi hänen sydämensä sykintä ja hänen koko sielunsa
keskittyi hartaaseen rukoukseen, että mies tähtäisi tarkasti.

Ahmet Zek pysähtyi keskelle polkua. Hänen terävät silmänsä tutkivat
jokaista näköpiirissä olevaa pensasta ja puuta. Hänen korkea hahmonsa
tarjosi oivallisen maalitaulun petolliselle salamurhaajalle. Kuului
terävä, laukaus, ja pieni savupilvi nousi pensaasta, joka kätki
belgialaisen; Ahmet Zek suistui eteenpäin ja kaatui polulle, kasvot
alaspäin.

Kun Werper astui takaisin tielle, hämmästyi hän kuullessaan iloisen
huudahduksen yläpuoleltaan ja käännähtämään katsomaan tämän
odottamattoman keskeytyksen alkuunpanijaa hän näki Jane Claytonin
kevyesti hypähtävän likeisestä puusta ja juoksevan kädet ojennettuina
eteenpäin onnittelemaan häntä voiton johdosta.



KAHDESKYMMENES LUKU

Jane Clayton taas vankina


Vaikka Jane Claytonin vaatteet olivat rikki ja hänen tukkansa
epäjärjestyksessä, tajusi Albert Werper kuitenkin, ettei hän
milloinkaan ennen ollut nähnyt niin rakastettavaa näkyä kuin minkä lady
Greystoke tarjosi kuvastaessaan helpotusta ja iloa, jota hän tunsi
kohdatessaan odottamatta ystävän ja auttajan silloin kun toivo näytti
niin etäiseltä.

Jos belgialainen oli ollut epätietoinen siitä, tiesikö lady hänen
osuutensa petolliseen hyökkäykseen Greystoken kotia ja häntä itseään
vastaan, haihtui epätietoisuus pian, ladyn tervehtiessä häntä
luonnollisen herttaisesti. Hän kertoi Werperille nopeasti kaikki, mitä
hänelle oli tapahtunut vieraan lähdettyä, ja kun hän puhui miehensä
kuolemasta, sumentuivat hänen silmänsä kyynelistä, joita hän ei voinut
pidättää.

"Olen järkkynyt", sanoi Werper, teeskennellen luontevasti myötätuntoa,
"mutta en ole hämmästynyt. Tuo paholainen tuossa", ja hän osoitti Ahmet
Zekin ruumista, "on saanut koko maan kauhun valtaan. Wazirinne ovat
joko tuhotut tai karkoitetut maastaan kauas etelään. Ahmet Zekin miehet
pitävät hallussaan tasankoa teidän entisen kotinne ympärillä -- siellä
ei ole turvaa eikä piilopaikkaa. Ainoa toivomme on siinä, että
matkaamme mahdollisimman nopeasti pohjoiseen päin päästäksemme rosvojen
leiriin, ennenkuin sinne saapuu tieto Ahmet Zekin kuolemasta. Siellä
saamme jonkun juonen avulla saattojoukon mukaamme pohjoista kohti.

"-- Luullakseni voin saada asian onnistumaan, sillä olin rosvon
vieraana, kun en vielä tuntenut miehen oikeata luonnetta eivätkä
leirillä olijat tiedä, että olen kääntynyt häntä vastaan huomattuani
hänen roistomaisuutensa.

"-- Tulkaa! Kuljemme mahdollisimman nopeasti päästäksemme leiriin
ennenkuin ne miehet, jotka seurasivat Ahmet Zekiä hänen viimeisellä
retkellään, löytävät hänen ruumiinsa ja tuovat sanoman hänen
kuolemastaan jälkeenjääneille roistoille. Siinä on meidän ainoa
toivomme, lady Greystoke, ja teidän tulee kokonaan luottaa minuun,
jotta voisin onnistua. Odottakaa minua tässä hetkinen, kunnes otan
arabialaiselta laukun, jonka hän varasti minulta." Werper astui
reippaasti kuolleen miehen luo ja polvistuen hänen viereensä etsi
nopeasti sormin jalokivipussia. Hänen tyrmistyksekseen ei siitä
tuntunut merkkiäkään Ahmet Zekin vaatteissa. Sitten hän käveli polkua
pitkin poispäin, etsien jotakin jälkeä kadonneesta pussista tai sen
sisällöstä, mutta ei löytänyt mitään, vaikka tutki huolellisesti
kuolleen hevosensa ympäristönkin ja ulotti etsintänsä muutamien
askelten päähän viidakkoon kummallekin puolelle. Ällistyneenä,
pettyneenä ja vihaisena hän palasi lopulta nuoren naisen luo. "Laukku
on hukassa", hän selitteli lyhyesti, "enkä uskalla viipyä kauemmin sitä
etsimässä. Meidän pitää ehtiä leiriin ennen rosvojen tuloa."

Kun Jane Clayton ei aavistanut miehen oikeata luonnetta, ei hän
huomannut mitään omituista tässä suunnitelmassa ja näennäisesti
uskottavassa selityksessä, että Werper oli aikaisemmin ollut rosvojen
ystävä, ja niin ollen Jane heti innostui hänen esittämästään
petollisesta pelastuksen toivosta ja kääntyi hänen kanssansa
vihollisleiriä kohti, jossa oli niin äskettäin ollut vankina.

Vasta myöhään seuraavan päivän iltapuolella he ehtivät määräpaikkaansa,
ja kun he pysähtyivät aukeaman reunalle muurilla varustetun kylän
porttien edustalle, kehotti Werper nuorta naista myöntämään kaikki,
mitä hän, Werper sanoisi keskustellessaan rosvojen kanssa.

"Sanon heille", hän selitti, "että sain teidät kiinni, kun olitte
karannut leiristä, että vien teidät Ahmet Zekin luo ja että hän, ollen
parhaillaan kiivaassa ottelussa wazirien kanssa, käski minun palata
leiriin teidän kanssanne. Täällä minun on hankittava riittävä
turvajoukko, ratsastettava mahdollisimman nopeasti pohjoiseen ja
luovutettava teidät erikoisen edullisilla ehdoilla orjakauppiaalle,
jonka nimen hän ilmoitti minulle."

Belgialaisen näennäinen suorasukaisuus johti nuoren naisen taaskin
harhaan. Jane käsitti, että epätoivoisissa tilanteissa tarvittiin
epätoivoisia toimenpiteitä, ja vaikka hän sydämessään vapisi
ajatellessaan taas joutuvansa rosvojen kehnoon ja kaameaan kylään, ei
hän keksinyt parempaakaan menettelytapaa kuin toinen ehdotti.

Huutaen porttia vartioiville miehille Werper tarttui Jane Claytonin
käsivarteen ja meni rohkeasti aukeaman poikki. Ne, jotka avasivat
portit, olivat niin hämmästyneitä, että kummastus kuvastui selvästi
heidän ilmeissäänkin. Se, että petturiksi huomattu ja takaa-ajettu
luutnantti pelottomasti palasi omasta aloitteestaan, näytti yhtä
tehokkaasti poistavan heidän epäluulonsa kuin hänen oli onnistunut
pettää lady Greystokea.

Portin vartijat vastasivat Werperin tervehdykseen ja katselivat
ällistyneinä vankia, jonka hän oli tuonut mukanaan kylään.

Belgialainen etsi heti käsiinsä sen arabialaisen, jonka huostaan leiri
oli jätetty Ahmet Zekin poissaollessa. Taaskin hänen rohkeutensa poisti
epäilykset, ja hänen valheellinen esityksensä palaamisen syistä
uskottiin semmoisenaan. Se seikka, että hän oli tuonut mukanaan
karanneen naisvangin, teki hänen kertomuksensa yhä uskottavammaksi, ja
pian Mohammed Beyd veljeili kaikessa ystävyydessä juuri sen miehen
kanssa, jonka olisi ilman tunnontuskia surmannut, jos olisi tavannut
hänet viidakossa puoli tuntia aikaisemmin.

Jane Clayton suljettiin taas vankilamajaan, jossa hän oli
aikaisemminkin ollut, mutta ajatellen, että tämä kaikki oli yhä
samanlaista herkkäuskoisten rosvojen petkuttamista kuin hänen ja
Frecoultin aikaisempikin esiintyminen, hän astui kurjaan ja likaiseen
hökkeliin eri tuntein kuin aikaisemmin, jolloin toivo oli niin kaukana.

Hänet sidottiin taas, ja hänen vankilansa oven eteen asetettiin
vartijoita, mutta Werper kuiskasi ennen lähtöänsä rohkaisevia sanoja
hänen korvaansa. Sitten belgialainen meni ja suuntasi taas kulkunsa
Mohammed Beydin telttaan. Hän oli aprikoinut, pitkäkö aika kuluisi,
ennenkuin rosvot, jotka olivat lähteneet Ahmet Zekin kanssa, palaisivat
päällikkönsä murhatun ruumiin kera, ja mitä enemmän hän ajatteli asiaa,
sitä enemmän hän alkoi pelätä, että ilman apulaisia hänen
suunnitelmansa epäonnistuisi.

Mitäpä siitä, vaikka hän pääsisikin turvallisesti leiristä, ennenkuin
joku tulisi kertomaan hänen syyllisyydestään, -- olisiko tästä muuta
hyötyä kuin että hän muutamilla päivillä pidentäisi sielullista
kidutustaan ja elämäänsä? Nämä karaistuneet ratsastajat, jotka tunsivat
jokaisen tien ja sivupolun, saavuttaisivat hänet kauan ennenkuin hän
voisi toivoa pääsevänsä rannikolle.

Kun nämä ajatukset liikkuivat hänen mielessään, astui hän telttaan,
jossa Mohammed Beyd istui matolla jalat ristissä ja poltti piippuaan.
Arabialainen kohotti katseensa kun eurooppalainen tuli hänen
näkyviinsä.

"Ole tervehditty, oi veli!" hän sanoi.

"Ole tervehditty", vastasi Werper.

Kumpikin oli kotvan aikaa ääneti. Arabialainen katkaisi ensinnä
hiljaisuuden.

"Ja herrani, Ahmet Zek, oli hyvissä voimissa, kun viimeksi näit hänet?"
hän kysyi.

"Hän ei ole milloinkaan ollut paremmassa turvassa maailman silmiltä ja
vaaroilta", vastasi belgialainen.

"Hyvä on", sanoi Mohammed Beyd puhaltaen pienen pilven sinistä savua
suoraan eteensä.

Taas tuli usean minuutin hiljaisuus.

"Ja jospa hän olisikin kuollut?" kysyi belgialainen päättäen paljastaa
totuuden ja koettaa lahjoa Mohammed Beydin puolelleen.

Arabialaisen silmät kapenivat, ja hän kumartui eteenpäin tuijottaen
suoraan belgialaisen silmiin.

"Olen ajatellut asiaa paljon, Werper, kun niin äkkiarvaamatta palasit
sen miehen leiriin, jota olet pettänyt ja joka etsi sinua surman ajatus
sydämessään. Olen ollut Ahmet Zekin parissa monta vuotta -- hänen oma
äitinsäkään ei ole tuntenut häntä niin hyvin kuin minä. Hän ei
milloinkaan anna anteeksi -- vielä vähemmän uskoisi hän toistamiseen
mieheen, joka kerran on pettänyt hänet; sen minä tiedän.

"-- Olen ajatellut asiaa paljon, kuten sanoin, ja tullut siihen
vakaumukseen, että Ahmet Zek on kuollut -- muutoin et olisi milloinkaan
uskaltanut palata hänen leiriinsä, paitsi jos olet joko urheampi mies
tai suurempi hullu kuin olen kuvitellut. Ja jollei tämä todisteluni ole
kyllin vakuuttava, olen juuri saanut omilta huuliltasi vielä varmemman
todistuksen -- sillä etkö sanonut, ettei Ahmet Zek ole milloinkaan
ollut paremmassa turvassa maailman synneiltä ja vaaroilta?

"-- Ahmet Zek on kuollut, sinun ei tarvitse kieltää sitä. En ole hänen
äitinsä enkä rakastajattarensa, joten sinun ei tarvitse pelätä, että
valitukseni häiritsevät sinua. Sano minulle, miksi olet tullut tänne
takaisin! Sano minulle, mitä haluat, ja jos sinulla vielä on jalokivet,
joista Ahmet Zek puhui minulle, ei mikään estä meitä yhdessä
ratsastamasta pohjoiseen, missä jaamme keskenämme valkoisesta naisesta
saamamme hinnan ja sen pussin sisällön, joka sinulla on mukanasi.
Mitä?"

Pahanilkiset silmät olivat pelkkinä viiruina, ja ohuilla huulilla
välkkyvä häijy hymy vääristi roiston piirteitä, kun hän viekkaasti
irvisti vasten belgialaisen kasvoja.

Werper tunsi sekä huojennusta että levottomuutta arabialaisen käytöksen
johdosta. Se mielihyvä, jota mies osoitti kuullessaan päällikkönsä
kuolleen, nosti melkoisen taakan Ahmet Zekin murhaajan hartioilta.
Mutta arabialaisen vaatimus saada osa jalokivistä ennusti Werperille
pahaa, jos Mohammed Beyd saisi tietää, etteivät kallisarvoiset kivet
enää olleet hänen hallussaan.

Jos hän tunnustaisi kadottaneensa jalokivet, nostattaisi hän ehkä
arabialaisen vihaa tai epäluuloa siinä määrin, että panisi
vaaranalaiseksi äsken saavutetut pakomahdollisuutensa. Hänen ainoa
toivonsa näytti olevan siinä, että hän saisi Mohammed Beydin yhä
uskomaan jalokivien vielä olevan tallella ja luottaisi tulevaisuuteen,
joka toimittaisi jonkun keinon päästä pakoon.

Jos hän voisi matkalla pohjoista kohti päästä samaan telttaan
arabialaisen kanssa, saisi hän yllin kyllin tilaisuuksia raivata
tieltään miehen, joka uhkasi hänen elämäänsä ja vapauttansa, -- asiaa
kannatti yrittää; sitäpaitsi ei näyttänyt olevan muuta keinoa selvitä
vaikeuksista.

"Niin", hän sanoi, "Ahmet Zek on kuollut. Hän kaatui taistelussa
abessinialaista ratsukomppaniaa vastaan, joka piti minua vankina. Minä
pääsin pakoon kahakan aikana, mutta en luule kenenkään Ahmet Zekin
miehistä jääneen eloon, ja heidän etsimänsä kulta on abessinialaisten
hallussa. Nytkin he epäilemättä marssivat tätä leiriä kohti, sillä
Menelik on lähettänyt heidät rankaisemaan Ahmet Zekiä ja hänen
seuralaisiaan, koska he ovat tehneet ryöstöretken abessinialaiskylään.
Heitä on paljon, ja jollemme pakene kiireesti, joudumme kaikki saman
kohtalon alaisiksi kuin Ahmet Zek."

Mohammed Beyd kuunteli ääneti. Hän ei tiennyt, missä määrin uskottoman
kertomukseen saattoi luottaa, mutta kun se tarjosi hänelle tekosyyn
lähteä pois kylästä ja mennä pohjoista kohti, ei hän tahtonut kovin
turhantarkasti kuulustella belgialaista.

"Ja jos ratsastan pohjoiseen sinun kanssasi", hän kysyi, "niin puolet
jalokivistä ja puolet naisen hinnasta tulee minulle?"

"Niin", vastasi Werper.

"Hyvä", sanoi Mohammed Beyd. "Nyt menen antamaan määräyksen, että
lähdetään liikkeelle huomenaamulla aikaisin." Hän nousi poistuakseen
teltasta.

Werper laski pidättäen kätensä hänen käsivarrelleen.

"Odota", hän sanoi, "päättäkäämme, kuinka monta otamme mukaan. Ei ole
hyvä, että vaimot ja lapset tulevat rasitukseksemme, sillä silloin
abessinialaiset tosiaan voivat saavuttaa meidät. Olisi paljon parempi
valita pieni vartiosto urheimmista miehistämme ja ilmoittaa
jälkeenjääville, että ratsastamme länteen. Sitten kun abessinialaiset
tulevat, joutuvat he väärille jäljille, jos heillä on aikomuksena ajaa
meitä takaa, ja jolleivät he ryhdy takaa-ajoon, eivät he kuitenkaan
ratsasta pohjoista kohti niin nopeasti kuin ajatellessaan meidän olevan
heidän kanssaan."

"Käärme ei ole niin viisas kuin sinä, Werper", sanoi Mohammed Beyd
hymyillen. "Tehtäköön kuten sinä sanot. Kaksikymmentä miestä seuraa
meitä, ja me ratsastamme länteen -- silloin kun lähdemme kylästä."

"Hyvä", huudahti belgialainen, ja siten asia oli selvä.

Jane Clayton heräsi aikaisin seuraavana aamuna melkein unettoman yön
jälkeen, kun kuuli ääniä vankilansa ulkopuolelta, ja hetkeä myöhemmin
astui Frecoult ja kaksi arabialaista sisään. Jälkimmäiset päästivät
hänen nilkkansa siteistä ja nostivat hänet pystyyn. Sitten hänen
ranteensa irrotettiin, hänelle annettiin kourallinen kuivaa leipää ja
hänet vietiin ulos sarastuksen heikkoon valoon.

Hän katsoi kysyvästi Frecoultiin, ja hetkellä, jolloin arabialaisten
huomio oli kiintynyt toisaalle, mies kumartui häneen päin ja kuiskasi,
että kaikki kävi, kuten hän oli suunnitellut. Tästä rauhoittuneena
nuori nainen tunsi taas toivoa, jonka pitkä ja kurja, kahleissa
vietetty yö oli melkein sammuttanut.

Vähän jälkeenpäin hänet nostettiin hevosen selkään, saatettiin
arabialaisten ympäröimänä kylän portista ulos ja vietiin viidakkoon
länttä kohti. Puoli tuntia myöhemmin matkue kääntyi pohjoiseen, ja
tähän suuntaan he kulkivat loppumatkan.

Frecoult puhui hänelle vain harvoin, ja Jane käsitti, että toisen
täytyi petoksen onnistumiseksi pikemmin näytellä hänen vangitsijansa
kuin suojelijansa osaa. Näin ollen hän ei epäillyt mitään, vaikka
huomasi, kuinka ystävälliset suhteet näyttivät vallitsevan
eurooppalaisen ja joukkueen arabialaisen johtajan välillä.

Jos Werperin onnistui pidättyä keskustelusta nuoren naisen kanssa, ei
hän kuitenkaan kyennyt karkottamaan häntä ajatuksistaan. Ainakin sata
kertaa päivässä hän huomasi silmiensä suuntautuvan Janeen päin ja
lumottuina katselevän hänen ihastuttavia kasvojaan ja vartaloaan.
Belgialaisen mieletön kiintymys kasvoi tunti tunnilta, kunnes hänen
halunsa omistaa Jane läheni miltei hulluutta.

Jos joko nuori nainen tai Mohammed Beyd olisi arvannut, mitä liikkui
sen miehen mielessä, jota kumpikin piti ystävänä ja liittolaisena,
olisi pienen seurueen näennäinen sopusointu katkerasti häiriintynyt.

Werperin ei ollut onnistunut päästä samaan telttaan Mohammed Beydin
kanssa, joten, hän punnitsi monenlaisia suunnitelmia arabialaisen
murhaamiseksi, mikä teko olisi käynyt paljon yksinkertaisemmin, jos
hänen olisi sallittu viettää yönsä yhdessä toisen kanssa.

Toisen päivän iltapuolella Mohammed Beyd ohjasi hevosensa vangin ratsun
rinnalle. Tällöin arabialainen näkyi ensi kerran kiinnittävän huomionsa
nuoreen naiseen, mutta monta kertaa näiden kahden päivän aikana hänen
viekkaat silmänsä olivat ahnaina tähystäneet burnusin päähineen alta ja
ihailleet vangin kauniita muotoja.

Tämä salattu mieltymys ei ollut eilispäivän synnyttämä. Hän oli
tuntenut sitä jo silloin, kun englantilaisen vaimo oli ensi kerran
joutunut Ahmet Zekin käsiin, mutta ankaran päällikön eläessä Mohammed
Beyd ei ollut uskaltanut toivoa kuvittelujensa toteutumista.

Mutta nyt oli kaikki toisin -- vain kurja kristitty koira oli nyt hänen
ja nuoren naisen välillä. Kuinka helppoa olisikaan tappaa uskoton ja
ottaa itse sekä nainen että jalokivet! Kun kivet olisivat hänen
hallussaan, ei vangista saatava hinta enää suurestikaan houkuttelisi
luopumaan hänestä, varsinkin, jos ajatteli, mitä nautintoja naisen
yksinomainen omistaminen tarjosi. Niin, hän tappaisi Werperin, ottaisi
kaikki jalokivet ja pitäisi itse englantilaisen.

Hän käänsi silmänsä Janeen tämän ratsastaessa hänen sivullaan. Kuinka
kaunis hän olikaan! Arabialaisen sormet avautuivat ja sulkeutuivat --
ne olivat kuin laihat ruskeat petolinnun kynnet, jotka tahtoivat tuntea
uhrin pehmeätä lihaa armottomassa puristuksessaan.

"Tiedättekö", hän kysyi kumartuen Janeen päin, "minne tämä mies
tahtoisi viedä teidät?"

Jane Clayton nyökkäsi myöntävästi.

"Ja te tahdotte tulla mustan sulttaanin leluksi?"

Nuori nainen kohottautui suoraksi ja käänsi päänsä pois, mutta ei
vastannut. Hän pelkäsi, että hän, tietäen sotajuonen, johon Frecoult
oli ryhtynyt arabialaista vastaan, paljastaisi itsensä, kun ei
osoittaisi kylliksi suurta kauhua ja inhoa.

"Voitte päästä tästä kohtalosta", jatkoi arabialainen. "Mohammed Beyd
pelastaa teidät." Ja hän ojensi ruskean kätensä ja tarttui Janen oikean
käden sormiin niin äkkiä ja niin rajusti, että hänen raaka intohimonsa
paljastui tällöin yhtä selvästi kuin jos hän olisi sanoin sen
ilmaissut.

Jane Clayton vääntäytyi irti hänen otteestaan.

"Te peto!" huudahti hän. "Jättäkää minut tai kutsun herra Frecoultia."

Mohammed Beyd vetäytyi pois tuijottaen synkästi eteensä. Hänen ohut
ylähuulensa kaartui ylöspäin, paljastaen hänen tasaiset valkeat
hampaansa.

"Herra Frecoult?" hän pilkkasi. "Ei täällä ole sellaista henkilöä.
Miehen nimi on Werper. Hän on valehtelija, varas ja murhamies. Hän
tappoi kapteeninsa Kongossa ja pakeni Ahmet Zekin turviin. Hän vei
Ahmet Zekin ryöstämään teidän kotinne. Hän seurasi miestänne ja
suunnitteli hänen kultansa rosvoamista. Hän on kertonut minulle, että
te pidätte häntä suojelijananne, ja hän on käyttänyt tätä seikkaa
hyväkseen voittaakseen teidän luottamuksenne, jotta sitten olisi
helpompi viedä teidät pohjoiseen ja myydä jonkun mustan sulttaanin
haaremiin. Mohammed Beyd on teidän ainoa toivonne." Näin vakuuttaen
arabialainen lopetti puheensa, jonka tarkoituksena oli antaa ajatuksen
aihetta vangille, ja kannusti hevostaan laukaten kulkueen etupäähän.

Jane Clayton ei voinut tietää, kuinka paljon Mohammed Beydin
syytöksissä oli totta ja kuinka paljon valhetta. Mutta ne ainakin
vähensivät hänen toiveitaan ja saivat hänet epäillen katselemaan sen
miehen kaikkia edellisiä tekoja, jota hän oli pitänyt ainoana
suojelijanaan vihollisten ja vaarojen moninaisuuden keskellä.

Marssin aikana oli varattu erikoinen teltta vankia varten, ja yöksi se
pystytettiin Mohammed Beydin ja Werperin telttojen väliin. Teltan
eteen asetettiin vartija ja toinen sen taakse, ja kun oli ryhdytty
näihin varokeinoihin, ei ollut pidetty tarpeellisena panna vankia
kahleisiin.

Saman päivän iltana, jolloin Jane Clayton oli keskustellut Mohammed
Beydin kanssa, istui hän jonkun aikaa telttansa oviaukolla katsellen
leirin toimeliasta elämää. Hän oli syönyt ateriansa, jonka Mohammed
Beydin neekeriorja oli hänelle tuonut -- siinä oli ollut kassavakakkuja
ja merkillistä muhennosta, jossa oli edustettuna äsken tapettu
marakatti, pari oravaa ja edellisenä päivänä kaadetun seebran
jäännökset, kaikki tasapuolisesti sekoitettuna inhottavaksi sotkuksi.
Mutta entinen Baltimoren kaunotar oli kovassa taistelussa
olemassaolonsa puolesta jo aikoja sitten voittanut hienostelun, joka
aikaisemmin oli paljon pienemmästä aiheesta saanut nenän nyrpistymään.

Kun nuoren naisen silmät suuntautuivat tallatun viidakkoaukeaman yli,
jonka ihmisen läsnäolo jo oli tahrannut, ei hän enää tajunnut etualalla
liikkuvia olentoja eikä raakoja miehiä, jotka nauroivat ja riitelivät
keskenään, tai taustalla olevaa viidakkoa, joka oli hänen näköpiirinsä
äärimmäisenä rajana. Hänen katseensa kulki kaiken tämän ohi näkemättä
mitään ja kohdistui kaukaiseen huvilaan ja onnellisen turvallisuuden
näkyihin, jotka toivat hänen silmiinsä sekä ilon että surun kyyneleitä.
Hän näki pitkän, leveäharteisen miehen ratsastavan kaukaisilta
vainioilta, hän näki itsensä odottamassa tervehtiäkseen häntä,
sylissään kimppu ruusuja jotka oli äsken leikattu pientä maalaisporttia
reunustavista pensaista. Kaikki tämä oli poissa, kaukaisuuteen
hävinnyttä: noiden inhottavien ja suvustaan huonontuneiden miesten
soihdut, luodit ja viha olivat ne pyyhkineet maan pinnalta.
Nyyhkytyksensä tukehduttaen ja väristen Jane Clayton kääntyi telttaansa
ja meni likaisen huopaläjän luo, joka oli hänen vuoteenaan. Heittäytyen
sille kasvot alaspäin hän itki kurjuudessaan, kunnes lempeä uni toi
hänelle ainakin joksikin ajaksi huojennusta.

Ja hänen nukkuessaan hiipi muuan hahmo teltasta hänen oikealta
puoleltaan. Se lähestyi oven edessä kyyröttävää vartijaa ja kuiskasi
muutamia sanoja miehen korvaan. Tämä nyökkäsi ja läksi pimeässä
harppomaan omaa makuusijaansa kohti. Hahmo meni Jane Claytonin teltan
taakse ja puhui siellä taas jotakin vartijalle, ja tämäkin mies meni
tiehensä seuraten ensimmäisen jälkiä.

Sitten se, joka oli lähettänyt heidät pois, hiipi hiljaa teltan
oviaukon luo ja avaten oviverhon siteet astui sisään meluttomasti kuin
ruumiista irtautunut henki.



YHDESKOLMATTA LUKU

Pako viidakkoon


Vääntelehtien unettomana huopavuoteellaan Albert Werper mietti
pahanilkisessä mielessään viereisessä teltassa lepäävän naisen
suloisuutta. Hän oli huomannut Mohammed Beydin äkillisen mielenkiinnon
Jane Claytonia kohtaan, ja koska hän arvosteli miestä oman itsensä
mukaan, oli hän arvannut, mistä johtui äkillinen muutos arabialaisen
suhteessa vankiin.

Ja kun hän antoi mielikuvituksensa vapaasti liidellä, heräsi hänessä
mieletön mustasukkaisuus Mohammed Beydiä kohtaan ja suuri pelko, että
tämä tekisi tyhjäksi, mitä hän oli suunnitellut turvattoman naisen
kohtaloksi. Ja omituisen ajatuksen tuloksena oli, että Werper, jolla
oli samat aikeet kuin arabialaisellakin, kuvitteli itseään Jane
Claytonin suojelijaksi ja tuli pian varmaksi siitä, että ne
huomaavaisuudet, jotka Mohammed Beydin osoittamina tuntuisivat Janesta
inhottavilta, olisivat tervetulleita Albert Werperiltä saatuina.

Janen mies oli kuollut, ja Werper kuvitteli voivansa nuoren naisen
sydämessä täyttää sen paikan, jonka kuolon kolkko viikatemies oli
jättänyt tyhjäksi. Hän voisi ehdottaa Jane Claytonille avioliittoa --
sitä ei Mohammed Beyd ehdottaisi, ja lisäksi Jane torjuisi sellaisen
tarjouksen hänen puoleltaan yhtä selvästi inhoten kuin hänen saastaisen
himonsakin.

Piankin belgialainen oli onnistunut vakuuttaa itselleen, että vanki
täydellä syyllä oli alkanut tuntea rakkautta häntä kohtaan -- olihan
Jane muka vielä naisellisilla eri tavoilla ilmaissut uuden
kiintymyksensä häneen.

Ja sitten hän teki äkillisen päätöksen. Hän viskasi huovat päältään ja
nousi pystyyn. Vetäen saappaat jalkaansa ja kiinnittäen patruunavyön ja
revolverin vyötäisilleen hän astui telttansa oviverhon luo ja kurkisti
ulos. Vangin teltan ovella ei ollut vartijaa! Mitä se tarkoitti? Onni
oli tosiaan hänelle suosiollinen.

Astuen ulkopuolelle hän livahti Janen teltan taakse. Sielläkään ei
ollut vartijaa! Ja nyt hän käveli rohkeasti teltan oviaukolle ja astui
sisään.

Kuutamo loisti sisällä himmeästi. Teltan toisella puolen kumartui jokin
hahmo vuodehuopien yli. Kuului kuiskaus, ja toinen hahmo nousi
vuoteella istumaan. Albert Werperin silmät tottuivat vähitellen teltan
puolipimeään. Hän näki, että vuoteen yli kumartui miehen hahmo, ja
arvasi, kuka tämä yöllinen vieras oli.

Hänet valtasi synkkä, mustasukkainen raivo. Hän astui askeleen toisia
teltassa olijoita kohti. Hän kuuli kauhistuneen huudon nuoren naisen
huulilta, kun tämä tunsi yläpuolellaan olevan miehen piirteet, ja hän
näki Mohammed Beydin tarttuvan vangin kurkkuun ja painavan hänet
takaisin huoville.

Toiveissaan pettynyt intohimo sumensi belgialaisen silmät, saaden
kaikki näyttämään punaiselta. Ei, tuo mies ei saisi Janea! Jane oli
hänen ja yksinään hänen. Hän ei sallisi riistää itseltään omaansa.

Hän juoksi nopeasti teltan poikki ja heittäytyi Mohammed Beydin
selkään. Vaikka tämä hämmästyi äkillisestä ja odottamattomasta
hyökkäyksestä, ei hän kuitenkaan ollut valmis luopumaan aikeestaan
ilman tappelua. Belgialaisen sormet hapuilivat hänen kurkkuaan, mutta
arabialainen tempasi ne pois ja nousten pystyyn kääntyi vihollistaan
vastaan. Kun he olivat vastatusten, iski Werper arabialaista raskaasti
kasvoihin, saaden hänet hoiperrellen perääntymään. Jos hän olisi
käyttänyt hyväkseen näin saamaansa suotuisaa asemaa, olisi hän
seuraavalla hetkellä nujertanut Mohammed Beydin, mutta sen sijaan hän
tempoi revolveriaan, vetääkseen sen kotelostaan, ja kohtalo sovitti
niin, että juuri tällä hetkellä ase oli tarttunut kiinni
nahkasuojukseensa.

Ennenkuin hän ehti sitä irrottaa, oli Mohammed Beyd tointunut ja
syöksyi taas hänen kimppuunsa. Werper iski miestä uudelleen kasvoihin,
ja arabialainen vastasi lyöntiin. Lyöden toinen toistaan ja lakkaamatta
koettaen saada tukevaa otetta he tappelivat pienessä teltassa, samalla
kun nuori nainen, silmät suurina kauhusta ja hämmästyksestä, katseli
kaksintaistelua liikkumatta ja ääneti.

Yhä uudestaan Werper koetti vetää asettaan esiin. Mohammed Beyd, joka
ei ollut odottanut alhaisten pyyteittensä kohtaavan tällaista
vastustusta, oli tullut telttaan aseettomana, lukuunottamatta pitkää
veistä, jonka hän nyt tempasi, seisoessaan huohottaen ottelun
ensimmäisellä lyhyellä väliajalla.

"Kristitty koira", hän kuiskasi, "katso tätä veistä Mohammed Beydin
kädessä! Katso sitä tarkkaan, uskoton, sillä se on viimeinen esine,
jonka elämässäsi saat nähdä tai tuntea. Sen avulla Mohammed Beyd
raastaa mustan sydämesi ruumiistasi. Jos sinulla on Jumala, niin
rukoile häntä nyt -- minuutin kuluttua olet kuollut." Näin sanoen hän
hyökkäsi villisti belgialaisen kimppuun, veitsi kohotettuna korkealle
pään yläpuolelle.

Werper tempoi yhä turhaan asettansa esiin. Arabialainen oli melkein
hänen kimpussaan. Eurooppalainen odotti epätoivossaan, kunnes Mohammed
Beyd oli melkein hänessä kiinni, ja heittäytyi sitten syrjään teltan
lattialle pitkäkseen, pannen toisen jalkansa poikittain arabialaisen
tielle.

Temppu onnistui. Mohammed Beyd suistui hyökkäyksensä voimasta tähän
esteeseen ja jysähti maahan. Hän oli heti taas pystyssä ja kääntyi
ympäri uudistaakseen tappelun, mutta Werper oli jalkeilla ennen häntä,
ja nyt hänen revolverinsa, joka oli irtautunut kotelostaan, vilahti
hänen kädessään.

Arabialainen hyökkäsi pää kumarassa, käydäkseen häneen kiinni. Kajahti
terävä laukaus, ja pimeässä näkyi vaalea liekki. Sitten Mohammed Beyd
vierähti nurin niskoin lattialle ja pysähtyi lopulta sen naisen vuoteen
viereen, jota oli koettanut häväistä.

Melkein heti laukauksen jälkeen kuului ulkoa leiristä kiihtyneitä
ääniä. Miehet huutelivat toisilleen, kysellen laukauksen tarkoitusta.
Werper kuuli heidän etsiskellen juoksevan sinne tänne.

Jane Clayton oli noussut pystyyn arabialaisen kuollessa ja tuli nyt
kädet ojennettuina Werperiä kohti.

"Kuinka voinkaan kiittää teitä, ystäväni?" hän lausui. "Ja
ajatelkaahan, että juuri tänään olin vähällä uskoa sitä
häpeällistä juttua, jonka tuo roisto kertoi petollisuudestanne ja
menneisyydestänne. Antakaa minulle anteeksi, herra Frecoult! Minun
olisi pitänyt tietää, että valkoinen, sivistynyt mies ei voisi muuta
kuin suojella oman rotunsa naista tämän villin maan vaarojen keskellä."

Werperin kädet valahtivat hervottomina sivulle. Hän seisoi katsellen
nuorta naista, mutta ei keksinyt sanoja vastaukseksi. Kun Jane
viattomuudessaan ilmaisi hänen oikeat tarkoitusperänsä, täytyi hänen
olla vaiti.

Ulkopuolella etsivät arabialaiset häiriötä tuottaneen laukauksen
ampujaa. Vartijat, jotka Mohammed Beyd oli päästänyt pois ja lähettänyt
vuoteilleen, esittivät ensimmäisinä, että mentäisiin vangin telttaan.
Heidän mieleensä juolahti, että nainen ehkä oli jaksanut puolustautua
heidän johtajaansa vastaan.

Werper kuuli miesten tulevan. Jos häntä pidettäisiin Mohammed Beydin
surmaajana, olisi hänen kuolemantuomionsa heti varma. Villit ja raa'at
rosvot repisivät palasiksi kristityn, joka oli uskaltanut vuodattaa
heidän päällikkönsä verta. Hänen täytyi keksiä jokin syy viivyttääkseen
Mohammed Beydin hengettömän ruumiin löytämistä.

Pistäen revolverin taas koteloon hän astui nopeasti teltan oviaukolle.
Vetäen verhot syrjään hän meni ulos ja pysähtyi vastapäätä miehiä,
jotka lähestyivät nopeasti. Hän sai jollakin tavoin tarpeellisen määrän
rohkeutta pakottaakseen huulensa hymyyn, kun nosti kätensä ja sillä
tavoin esti heitä etenemästä.

"Nainen teki vastarintaa", hän sanoi, "ja Mohammed Beydin oli pakko
ampua häntä. Hän ei ollut kuollut -- ainoastaan vähäpätöisesti
haavoittunut. Voitte mennä takaisin vuoteellenne. Mohammed Beyd ja minä
pidämme silmällä vankia." Sitten hän kääntyi ja palasi telttaan ja
rosvot, joita tämä selitys tyydytti, palasivat ilomielin jatkamaan
keskeytynyttä untansa.

Kun Werper taas tuli Jane Claytonin luo, tunsi hän, että häntä nyt
ohjasivat toiset tarkoitukset kuin ne, jotka vain muutamia minuutteja
sitten olivat houkutelleet hänet vuoteeltaan. Kiihtymys, joka johtui
ottelusta Mohammed Beydin kanssa, samoin kuin vaarat, jotka nyt
uhkasivat rosvojen puolelta, kun aamu välttämättä paljastaisi, mitä
vangin teltassa oli tänä yönä tapahtunut, olivat luonnollisesti
hillinneet rajua intohimoa, jonka vallassa hän oli ollut telttaan
astuessaan.

Mutta toinenkin, mahtavampi voima vaikutti nuoren naisen hyväksi.
Vajotkoon mies kuinka syvälle tahansa, kunnia ja ritarillisuus eivät
milloinkaan tyystin häviä hänen luonteestaan, jos hänellä on näitä
ominaisuuksia ollut. Ja vaikka Albert Werperissä ei ollut enää pitkään
aikaan näkynyt vähääkään olevan tällaisia piirteitä, olivat ne kumpikin
heränneet hänessä eloon nuoren naisen vilpittömän kiitoksen
vaikutuksesta.

Nyt vasta hän käsitti kauniin vangin melkein toivottoman ja kauhistavan
aseman ja myöskin sen häpeän kuilun, johon hän itse oli vajonnut; hänen
alennustilastaanhan oli johtunut, että hän, jalosyntyinen
eurooppalainen, oli voinut näytellä sellaista osaa Jane Claytonin
kodin, onnen ja hänen itsensä tuhoamisessa.

Hänen omallatunnollaan oli jo niin paljon alhaisia ja rikollisia
tekoja, ettei hän voinut enää toivoa täydellistä sovitusta, mutta
ensimmäisessä äkillisessä itsesyytösten puuskassa hän teki rehellisen
päätöksen yrittää voimiensa mukaan korvata sen pahan, mitä hänen
rikollinen ahneutensa oli tuottanut tälle suloiselle ja viattomalle
naiselle.

Kun hän seisoi paikallaan, näennäisesti kuunnellen arabialaisten
poistuvia askeleita, mutta todellisuudessa kuitenkin ajatuksiinsa
syventyneenä, lähestyi Jane Clayton häntä.

"Mitä meidän pitää nyt tehdä?" hän kysyi. "Aamulla tämä tulee ilmi", ja
hän osoitti Mohammed Beydin liikkumatonta ruumista. "He tappavat
teidät, kun löytävät hänet."

Werper ei vastannut heti ja kääntyi sitten äkkiä naista kohti.

"Minulla on eräs suunnitelma", hän huudahti. "Siinä tarvitaan malttia
ja rohkeutta teidän puoleltanne, mutta te olette jo osoittanut
kumpaakin. Voitteko kestää vielä lisää?"

"Voin kestää mitä tahansa", vastasi Jane rohkeasti hymyillen, "kunhan
se vain tarjoaa meille edes vähäisen pelastuksen mahdollisuuden".

"Teidän pitää tekeytyä kuolleeksi", selitti Werper, "ja sitten vien
teidät leiristä pois. Ilmoitan vartiolle, että Mohammed Beyd on
käskenyt minun viedä teidän ruumiinne viidakkoon. Tämän näennäisesti
tarpeettoman toimenpiteen selitän siten, että Mohammed Beydissä oli
syttynyt raju intohimo teitä kohtaan ja että hän siinä määrin katui
tekoa, jonka kautta hänestä tuli teidän surmaajanne, ettei hän voinut
kestää teidän elottoman ruumiinne sanatonta moitetta."

Jane nosti kätensä pysähdyttääkseen Werperin puheen. Hänen huulillaan
väreili hymy.

"Oletteko ihan hullu?" hän kysyi. "Kuvitteletteko, että vartijat
uskovat sellaista naurettavaa juttua?"

"Te ette tunne heitä", vastasi toinen. "Heidän karun ulkomuotonsa alla
on paatuneesta ja rikollisesta luonteesta huolimatta selvästi
havaittavissa romanttista tunteellisuutta, te tapaatte sen ominaisuuden
tällaisilla ihmisillä kautta koko maailman. Romanttisuus se houkuttelee
ihmisiä viettämään villiä lainsuojattoman ja rikollisen elämää. Se
juoni onnistuu -- älkää pelätkö."

Jane Clayton kohautti hartioitaan. "Voimme ainakin koettaa -- ja mitä
teemme sitten?"

"Kätken teidät viidakkoon", jatkoi belgialainen, "ja tulen teitä
huomenna yksin hakemaan kahden hevosen kanssa".

"Mutta kuinka selitätte Mohammed Beydin kuoleman?" kysyi Jane. "Se
huomataan ennenkuin te huomenna pääsette leiristä!"

"En selitä sitä", vastasi Werper. "Mohammed Beyd saa itse selittää sen
-- meidän täytyy jättää se hänen huolekseen. Oletteko valmis
yrittämään?"

"Kyllä."

"Mutta odottakaa, minun pitää hankkia teille ase ja ammuksia." Niin
sanoen Werper lähti nopeasti teltasta.

Hän palasi hyvin pian ja hänen vyölleen oli ilmestynyt revolveri ja
patruunavyö entisten lisäksi.

"Oletteko valmis?" hän kysyi.

"Aivan valmis", vastasi Jane.

"Tulkaa sitten ja heittäytykää hervottomana minun vasemman olkani yli."
Ja Werper polvistui ottaakseen hänet vastaan.

"Kas niin", hän sanoi nousten pystyyn. "Antakaa nyt käsivarsienne,
jalkojenne ja päänne riippua hervottomina. Muistakaa olevanne kuollut."

Hetkeä myöhemmin mies astui ulos leiriin, ja hänen olkapäällään oli
naisen ruumis.

Leirin ympäri oli rakennettu okainen boma torjumaan liian rohkeiksi
käyneitä nälkäisiä petoja. Pari vartijaa asteli edestakaisin tulen
valossa, jota he hoitelivat hyvin. Lähinnä oleva vartija katsahti
hämmästyneenä nähdessään Werperin lähestyvän.

"Kuka sinä olet?" hän huudahti. "Mikä sinulla on siinä?"

Werper kohotti burnusinsa päähinettä, jotta mies näkisi hänen kasvonsa.

"Tässä on naisen ruumis", hän selitti. "Mohammed Beyd on käskenyt minun
viedä sen viidakkoon, sillä hän ei voi katsella rakastamansa naisen
kasvoja, jonka hän välttämättömyyden pakottamana surmasi. Hän kärsii
suuresti, hän on ihan lohduton. Töintuskin sain hänet estetyksi
riistämästä omaa henkeään."

Puhujan olalla odotti nuori nainen hervottomana ja säikähtyneenä
arabialaisen vastausta. Hän oli varma, että mies nauraisi näin typerää
juttua. Arabialainen paljastaisi seuraavalla hetkellä petoksen, jota
Frecoult yritti, ja he olisivat kumpikin hukassa. Jane koetti ajatella,
miten hän parhaiten voisi auttaa otaksuttua pelastajaansa siinä
ottelussa, joka varmasti tulisi hetken parin päästä.

Sitten hän kuuli arabialaisen äänen, kun hän vastasi Frecoultille.

"Menettekö yksin vai haluatteko, että herätän jonkun, joka seuraisi
teitä"? hän kysyi, eikä hänen äänensävynsä ilmaissut pienintäkään
hämmästystä sen johdosta, että Mohammed Beyd oli osoittanut niin
herkkää mieltä.

"Menen yksin", vastasi Werper ja katosi boman kapeasta aukosta, jonka
vieressä vartija oli.

Hetkeä myöhemmin hän oli tullut taakkoineen puunrunkojen keskelle, ja
ollessaan täydesti piilossa vartijan katseelta hän laski Janen maahan,
kuiskaten matalasti: "Sh-sh".

Sitten hän vei suojattinsa hiukan kauemmaksi metsään, pysähtyi suuren
puun alle, jossa oli laajalle leviävät oksat kiinnitti patruunavyön ja
revolverin Janen vyötäisille ja auttoi häntä kiipeämään alaoksille.

"Huomenna", hän kuiskasi, "niin pian kuin voin päästä heistä, palaan
teidän luoksenne. Olkaa miehuullinen, lady Greystoke, -- me voimme
vielä päästä pakoon."

"Kiitos", vastasi Jane matalalla äänellä. "Olette ollut hyvin
ystävällinen ja urhoollinen."

Werper ei vastannut, ja yön pimeys kätki häpeän punan, joka kohosi
hänen kasvoilleen. Hän kääntyi nopeasti ja riensi takaisin leiriin.
Vartija näki paikaltaan hänen menevän omaan telttaansa, mutta ei nähnyt
hänen ryömivän teltan takaosasta ulos kangasseinän alitse ja varovasti
hiipivän siihen telttaan, jossa vanki oli ollut ja jossa nyt oli
Mohammed Beydin ruumis.

Kohottaen takaseinän alakulmaa Werper ryömi sisään ja lähestyi
ruumista. Hetkeäkään epäröimättä hän tarttui kuolleen ranteisiin ja
laahasi ruumiin siihen paikkaan, josta hän oli tullut sisään. Kontaten
käsin ja jaloin hän tuli ulos samoin kuin oli mennyt sisään ja veti
ruumista perässään. Päästyään teltasta hän hiipi sen sivulle ja
tarkasti leiriä niin pitkälle kuin näki -- kukaan ei ollut
katselemassa.

Hän palasi ruumiin luo ja nosti sen olkapäälleen. Pannen koko
yrityksensä menestymisen yhden kortin varaan juoksi hän nopeasti kapean
aukon yli, joka erotti vangin teltan kuolleen teltasta. Hän pysähtyi
silkkiseinän taakse, laski taakkansa maahan ja jäi siihen, kuunnellen
monta minuuttia liikkumatta.

Saatuaan lopulta varmuuden, ettei kukaan ollut nähnyt häntä, hän
kumartui ja kohotti telttaseinän alareunaa, meni selkä edellä sisään ja
raahasi Mohammed Beydin ruumista jäljessään. Hän veti sitä perässään
kuolleen rosvon vuodematoille saakka ja hapuili sitten pimeässä, kunnes
löysi Mohammed Beydin revolverin. Hän palasi ase kädessä kuolleen
miehen luo, polvistui vuoteen viereen ja pujottaen oikean kätensä
aseineen mattojen alle kasasi vasemmalla kädellään joukon paksuja
huopia revolverin yläpuolelle ja ympärille. Sitten hän veti
liipasimesta ja yskäisi samalla hetkellä.

Joku teltan ulkopuolella seisova ei olisi hänen yskinnältään voinut
kuulla tukahdutettua laukausta. Werper oli tyytyväinen. Synkkä hymy
väreili hänen huulillaan, kun hän veti aseen matoista ja sovitti sen
huolellisesti kuolleen miehen oikeaan käteen, taivuttaen kolme sormea
kädensijan ympäri ja etusormi liipasimen suojuksen sisäpuolelle.

Hän viipyi vielä hetken järjestelläkseen sekaisia mattoja, ja lähti
sitten, kuten oli tullutkin, kiinnittäen teltan takaseinän maahan,
niinkuin se oli ollut, ennenkuin hän oli sitä kohottanut.

Mennen vangin telttaan hän poisti sieltäkin kaikki, mikä olisi
osoittanut, että joku olisi kulkenut takaseinän alitse. Sitten hän
palasi omaan telttaansa, astui sisään, kiinnitti telttansa takaseinän
maahan ja ryömi vuoteelleen.

Seuraavana aamuna hän heräsi, kun Mohammed Beydin orja kiihtyneenä
kutsui häntä oviaukolta.

"Pian! Pian!" huudahti musta kauhistuneella äänellä. "Tulkaa! Mohammed
Beyd on kuolleena teltassaan -- hän on kuollut oman kätensä kautta."

Werper nousi nopeasti vuoteellaan istumaan, kuultuaan ensi hälytyksen,
ja hänen kasvoillaan oli hämmästyksen ilme. Mutta mustan viime sanat
houkuttivat hänen huuliltaan helpotuksen huokauksen, ja kasvojen
jännittyneet piirteet lientyivät vinoksi hymyksi.

"Minä tulen", hän huudahti orjalle, ja vetäen saappaat jalkaansa hän
nousi ja lähti teltastaan.

Leirin kaikilta puolilta juoksi kiihtyneitä arabialaisia ja mustia
Mohammed Beydin silkkitelttaa kohti, ja sisään astuessaan Werper näki
joukon rosvoja kokoontuneina ruumiin ympärille, joka nyt oli kylmä ja
jäykkä.

Tunkien heidän keskitseen belgialainen pysähtyi kuolleen rosvon
viereen. Hetken ajan hän katseli ääneti hiljaisia kasvoja ja kääntyi
sitten arabialaisiin päin.

"Kuka on tämän tehnyt?" huudahti hän, ja hänen äänensä oli sekä uhkaava
että syyttävä. "Kuka on murhannut Mohammed Beydin?"

Koko joukko puhkesi äkkiä sekasortoisesti väittämään häntä vastaan.

"Mohammed Beydiä ei ole murhattu", huusivat miehet. "Hän on saanut
omasta kädestään surmansa. Tämä ja Allah ovat todistajamme." Ja he
osoittivat revolveria kuolleen miehen kädessä.

Werper teeskenteli hetken ajan epäuskoisuutta, mutta näytti lopulta
käsittävän, että Mohammed Beyd oli tosiaan tappanut itsensä surren sen
valkoisen naisen kuolemaa, jota hän kaikkien miestensä tietämättä oli
rakastanut niin hellästi.

Werper itse kääri kuolleen miehen huovat ruumiin ympäri, sovittaen
huolellisesti sisäpuolelle kärventyneen ja luodin lävistämän kankaan,
joka oli vaimentanut edellisenä yönä ammutun laukauksen äänen. Sitten
kuusi neekeriä kantoi ruumiin aukeamalle, jossa leiri oli, ja siellä he
panivat sen matalaan hautaan. Kun löyhä multa putosi hiljaiselle
hahmolle, joka oli pahaa kielivien huopien alla, pääsi Albert
Werperiltä toinen helpotuksen huokaus -- hänen suunnitelmansa oli
onnistunut paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan.

Ahmet Zekin ja Mohammed Beydin kuoltua olivat rosvot ilman johtajaa, ja
lyhyen neuvottelun jälkeen he päättivät palata pohjoiseen niiden
heimojen luo, joihin kuuluivat. Saatuaan tietää, mihin suuntaan he
aikoivat mennä, ilmoitti Werper, että hän puolestaan lähtisi itäänpäin
rannikkoa kohti, ja kun he eivät tienneet hänellä olevan mitään, mitä
olisivat halunneet, sanoivat he olevansa suostuvaisia päästämään hänet
tiehensä.

Kun he ratsastivat pois, istui hän hevosellaan keskellä aukeamaa,
katsellen, kuinka he toinen toisensa jälkeen hävisivät viidakkoon, ja
kiitti jumalaansa, että vihdoinkin oli päässyt noiden roistojen
kynsistä.

Kun hän ei enää kuullut ääntäkään heistä, kääntyi hän oikealle ja
ratsasti metsään sitä puuta kohti, johon oli kätkenyt lady Greystoken.
Pidättäen hevostaan sen alla hän huusi iloisella ja toivehikkaalla
äänellä: "Hyvää huomenta!"

Vastausta ei kuulunut, ja vaikka hänen silmänsä tutkivat tiheätä
lehvistöä, ei hän voinut nähdä merkkiäkään nuoresta naisesta.
Laskeutuen ratsailta hän kiipesi nopeasti puuhun, niin että saattoi
nähdä sen kaikki oksat. Puu oli tyhjä -- Jane Clayton oli hävinnyt
viidakkoyön hiljaisten hetkien aikana.



KAHDESKOLMATTA LUKU

Tarzanin muisti elpyy


Kun Tarzan juoksutteli sormiensa välitse piikiviä jälleenlöydetystä
pussista, palasivat hänen ajatuksensa keltaiseen harkkopinoon, josta
arabialaiset ja abessinialaiset olivat niin leppymättömästi
taistelleet.

Mitä yhteyttä oli likaisella metallipinolla ja kauniilla kimaltelevilla
piikivillä, joita aikaisemmin oli ollut hänen pussissaan? Mitä tuo
metalli oli? Mistä se oli tullut? Mikä oli tämä kiduttava, epämääräinen
tunne, joka näytti vaativan hänen muistiaan tunnustamaan, että
keltainen pino, jonka puolesta nämä miehet olivat taistelleet ja
kuolleet, oli ollut likeisessä yhteydessä hänen menneisyytensä kanssa
-- että se oli ollut hänen?

Millainen oli hänen menneisyytensä ollut? Hän pudisti päätään. Hänen
muistiinsa kohosi hitaasti ja epämääräisenä kuva lapsuudesta apinain
keskuudessa -- sitten tuli merkillisen sekasotkuinen joukko kasvoja,
hahmoja ja tapahtumia, jotka eivät näyttäneet olevan missään
tekemisissä Apinain Tarzanin kanssa ja jotka kuitenkin katkonaisessa
muodossaankin olivat tuttuja.

Muisti pyrki hitaasti ja vaivaloisesti palautumaan, ja vahingoittuneet
aivot alkoivat toipua, kun terveen verenkierron parantava vaikutus
vähitellen poisti ja hävitti niiden äskeisen toimintahäiriön.

Ihmisillä, jotka kuvastuivat hänen sielunsa silmissä, oli nyt vasta
viikkojen kuluttua taaskin tutut piirteet, mutta hän ei kuitenkaan
voinut panna heitä niihin lokeroihin, joissa he kerran olivat olleet
hänen menneessä elämässään, eikä hän myöskään voinut sanoa heidän
nimiään. Heidän joukossaan oli muuan kaunis naaras, ja juuri hänen
kasvonsa useimmin liikkuivatkin elpyvien aivojen sekavissa
muisteloissa. Kuka tämä naaras oli? Mitä hän oli merkinnyt Apinain
Tarzanille? Tarzanista tuntui kuin hän näkisi hänet juuri sillä
paikalla, missä abessinialaiset olivat kaivaneet kultapinon maasta,
mutta ympäristö oli toinen kuin nykyään -- hän näki rakennuksen -- hän
näki monia rakennuksia -- ja pensaikkoja, pensasaitoja ja kukkia.
Tarzan rypisti otsaansa miettien mieli ymmällä tätä ihmeellistä
ongelmaa. Hetken aikaa tuntui siltä kuin hän osaisi selittää kaikki, ja
sitten, juuri kun hän oli onnistumaisillaan, häipyi koko taulu
viidakkonäyksi, jossa alaston valkoinen nuorukainen tanssi alkuajan
karvaisen apinajoukon kanssa.

Tarzan pudisti päätänsä ja huokasi. Miksi hän ei voinut muistaa
kaikkea? Ainakin hän oli varma, että kultapino, paikka, jossa se oli,
hänen takaa-ajamansa vaikeasti tavoiteltavan naaraan hieno tuoksu,
valkoisen naisen muistikuva ja hän itse, Tarzan, olivat jollakin tavoin
erottamattomasti liittyneet toisiinsa unohtuneen menneisyyden siteillä.

Jos nainen kuului hänen näkemäänsä paikkaan, niin mistä häntä olisi
parempi etsiä tai missä odottaa kuin juuri sillä seudulla, joka hänen,
Tarzanin, katkonaisten muistelmain mukaan tuntui olevan naisen
tyyssijana? Sitä kannatti yrittää. Tarzan pujotti tyhjän pussin
kantonauhan olkansa yli ja alkoi puita myöten vaeltaa tasangolle päin.

Metsän reunassa hän kohtasi arabialaiset, jotka palasivat Ahmet Zekiä
etsimästä. Hän piiloutui, antoi heidän mennä ohi ja jatkoi sitten
matkaa hävitettyä kotiansa kohti, jonka oli jo ollut vähällä muistaa.

Hänen matkansa tasangon poikki keskeytyi hänen huomatessaan pienen
antilooppijoukon vähäisessä norossa, jossa maasto ja tuuli yhdessä
tekivät väijymisen helpoksi. Lihava, vuoden vanha eläin oli puolen
tunnin varovaisen hiivinnän ja äkillisen, villin hyökkäyksen palkkana.
Myöhään iltapuolella apinamies istui kyykkyyn saaliinsa ääreen,
nauttiakseen taitonsa, viekkautensa ja urheutensa hedelmää.

Kun nälkä oli tyydytetty, tuli janon vuoro. Joki houkutteli häntä
virkistävän vetensä luo, ja kun hän oli juonut, oli yö jo tullut, ja
hän oli yhä noin puolen kilometrin päässä jokea alaspäin siitä
kohdasta, jossa hän oli nähnyt keltaisen harkkopinon ja jossa hän
toivoi kohtaavansa muistamansa naisen tai saavansa jotakin selvitystä
siitä, missä ja kuka hän oli.

Viidakon asujamille ei aika tavallisesti paljoakaan merkitse, ja kiire
on suorastaan inhottava paitsi kun sen syynä on kauhu, raivo tai nälkä.
Tänään eletty päivä oli mennyt. Huomispäivät, joita oli ääretön jono,
riittäisivät oivallisesti Tarzanin tarkoituksiin. Ja sitäpaitsi
apinamies oli väsynyt ja tahtoi nukkua.

Muuan puu tarjosi hänelle turvaa, yksinäisyyttä ja mukavuutta kuten
hyvin varustettu makuuhuone ainakin, ja hän vaipui pian syvään uneen,
villin joen rannalla metsästävien ja metsästettyjen eläinten säestäessä
huudoillaan hänen uinailuaan.

Aamulla hän oli sekä nälkäinen että janoinen uudelleen, ja pudottautuen
puusta hän lähti juomapaikalle joen rantaan. Siellä hän huomasi
Numa-leijonan ehtineen ennen. Suuri otus lipoi vettä ahnaasti ja
Tarzanin lähestyessä tiellä sen takana nosti päätään ja suunnaten
katseensa taaksepäin tuuheaharjaisten hartioiden yli tuijotti
tunkeilijaan. Sen kurkusta kuului matala varoitusmurina, mutta Tarzan,
joka arvasi, että peto oli juuri lähtenyt saaliiltaan kylläisenä, teki
vain pienen kierroksen ja jatkoi matkaansa joelle, jossa pysähtyi
muutaman metrin päähän ruskeankeltaisen kissaeläimen yläpuolelle ja
laskeutuen käsiensä ja jalkojensa varaan upotti kasvonsa viileään
veteen. Hetken ajan leijona silmäili edelleen miestä, sitten jatkaen
juontiaan, ja mies ja eläin sammuttivat janonsa vieri vieressä,
kumpikin näennäisesti unohtaen toisensa läsnäolon.

Numa lopetti ensiksi. Kohottaen päätään se tuijotti joen poikki
muutaman minuutin ajan, osoittaen ryhdissään sellaista kivettynyttä
tarkkaavaisuutta, joka on luonteenomainen sen sukuisille eläimille.
Jollei ohikulkeva tuulenhenki olisi löyhyttänyt sen mustaa harjaa,
olisi sitä voinut luulla keltaisesta pronssista muovailluksi: niin
liikkumaton, niin patsasmainen oli sen asento.

Syvä huokaus laajoista keuhkoista lopetti jäykkyyden. Mahtava pää
kääntyi hitaasti ympäri, kunnes keltaiset silmät kohdistuivat mieheen.
Karvaiset huulet kaartuivat ylöspäin, ja keltaiset torahampaat tulivat
näkyviin. Toinen varoitusmurina tärisytti voimakkaita poskia, ja
eläinten kuningas kääntyi mahtavana ympäri ja asteli hitaasti tietä
pitkin tiheään kaislikkoon.

Apinain Tarzan joi edelleen, mutta tarkkasi harmailla silmillään
salavihkaa ison eläimen jokaista liikettä, kunnes se oli kadottanut
hänet näkyvistään, ja silloinkin hänen terävät korvansa saivat selville
pedon kaikki toimet.

Joessa pistäydyttyään hän söi sattumalta löytämiään munia niukaksi
aamiaisekseen, ja sitten hän lähti jokea ylöspäin huvilan raunioita
kohti, missä kultaharkot olivat osoittaneet eilispäivän taistelun
paikan.

Ja kun hän saapui sinne, oli hänen hämmästyksensä ja tyrmistyksensä
suuri, sillä keltainen metalli oli kadonnut. Maakamara, jota miesten ja
hevosten jalat olivat tallanneet, ei antanut mitään osviittaa. Tuntui
siltä kuin harkot olisivat haihtuneet ilmaan.

Apinamies ei käsittänyt ollenkaan, minne kääntyä tai mitä tehdä. Ei
ollut merkkiäkään mistään ladusta, joka olisi ilmaissut, että naaras
oli ollut siellä. Metalli oli poissa, ja jos naaraalla ja metallilla
oli jotakin yhteyttä, näytti hyödyttömältä odottaa häntä nyt, kun
jälkimmäinen oli viety muualle.

Kaikki näytti Tarzanin mielestä häviävän häneltä -- sievät piikivet,
keltainen metalli, naaras, jopa muistikin. Hän oli pahalla tuulella.
Hän päätti mennä takaisin viidakkoon hakemaan Tshulkia, ja niin hän
kääntyikin taas metsää kohti. Hän matkasi nopeasti, harppoen tasangon
poikki pitkin, kevein askelin, ja metsän reunassa hän kiipesi puihin
ketterästi ja joustavasti kuin pikku marakatti.

Hänen matkallaan ei ollut mitään päämäärää -- hän vain samosi eteenpäin
viidakon halki. Esteettömän liikunnon tuottama ilo oli hänen
pääasiallinen kiihoittimensa, ja toivo saada sattumalta jotakin selvää
Tshulkista ja naaraasta oli toisarvoisena kannustimena.

Kahden päivän ajan hän kuljeskeli sinne tänne tappaen, syöden, juoden
ja nukkuen, missä milloinkin parhaiten sopi. Kolmannen päivän aamuna
hänen sieraimiinsa tuli miehen ja hevosen tuskin huomattava haju. Hän
muutti heti suuntaansa ja liukui ääneti oksia pitkin sinne päin, mistä
haju tuntui.

Ei kulunut kauan, ennenkuin hän tapasi yksinäisen ratsastajan matkalla
itää kohti. Hän sai heti silmiensä avulla vahvistuksen siitä, mitä
hänen nenänsä oli jo aavistanut -- ratsastaja oli se, joka oli
varastanut hänen sievät piikivensä. Raivon välähdys leimahti äkkiä
harmaissa silmissä, kun apinamies laskeutui alemmille oksille, kunnes
oli melkein suoraan pahaa aavistamattoman Werperin yläpuolella.

Vain nopea loikkaus, ja belgialainen tunsi raskaan ruumiin syöksyvän
hänen kauhistuneen ratsunsa selkään. Hevonen hypähti korskuen
eteenpäin. Jättiläiskäsivarret kietoutuivat ratsastajan ympäri, hänet
raastettiin silmänräpäyksessä satulasta, ja hän huomasi lopulta
makaavansa kapealla polulla alastoman valkoisen jättiläisen ollessa
polvillaan hänen rintansa päällä.

Werper tunsi vangitsijansa heti, nähdessään miehen kasvot, ja hänen
piirteilleen levisi pelon kalpeus. Vahvat sormet tarttuivat hänen
kurkkuunsa, oikeat terässormet. Hän yritti huutaa, rukoilla henkensä
puolesta, mutta julmat sormet riistivät häneltä puhekyvyn yhtä varmasti
kuin ne aikoivat riistää hengenkin.

"Koreat piikivet?" huudahti hänen rintaansa rutistava mies. "Mitä olet
tehnyt koreilla piikivillä -- Tarzanin koreilla piikivillä?"

Tarzanin sormet höltyivät vastauksen antamista varten. Kotvan aikaa
saattoi Werper vain tavoitella henkeään ja yskiä. Lopulta hän kykeni
taas puhumaan.

"Ahmet Zek, arabialainen, varasti ne minulta", hän huusi, "hän pakotti
minut antamaan pussin ja piikivet".

"Näin kaiken sen", vastasi Tarzan, "mutta pussin piikivet eivät olleet
Tarzanin piikiviä -- ne olivat vain sellaisia kiviä, joita on
yllinkyllin jokien pohjalla ja niiden viettävillä rannoilla.
Arabialainenkaan ei huolinut niistä, sillä hän viskasi ne vihaisena
pois, kun oli nähnyt ne. Minä tahdon takaisin koreat piikiveni -- missä
ne ovat?"

"En tiedä, en tiedä", huudahti Werper. "Annoinhan ne Ahmet Zekille,
muutoin hän olisi tappanut minut. Muutamia minuutteja myöhemmin hän
seurasi minua polkua pitkin surmatakseen minut, vaikka oli luvannut
olla häiritsemättä minua ja minä ammuin ja tapoin hänet, mutta pussia
ei hänellä ollut, ja vaikka etsin jonkun aikaa viidakosta, en voinut
löytää sitä."

"Minä löysin sen, kuuletko", murisi Tarzan, "ja löysin myös piikivet,
jotka Ahmet Zek oli kiukuissaan heittänyt menemään. Ne eivät olleet
Tarzanin piikiviä. Sinä olet kätkenyt ne! Sano minulle, missä ne ovat,
muutoin tapan sinut." Ja apinamiehen ruskeat sormet sulkeutuivat hieman
lujemmin uhrin kurkun ympäri.

Werper ponnisti päästäkseen vapaaksi. "Hyvä Jumala, loordi Greystoke",
onnistui hänen huudahtaa, "tekisittekö murhan saadaksenne kourallisen
kiviä?"

Sormet höltyivät hänen kurkultaan, ja hämmästynyt, hajamielinen ilme
lievensi harmaiden silmien ankaruutta.

"Loordi Greystoke!" kertasi apinamies. "Loordi Greystoke! Kuka on
loordi Greystoke? Missä olen kuullut tuon nimen ennen."

"Mutta, mies, tehän olette loordi Greystoke", huudahti belgialainen.
"Putoava kallionlohkare iski päähänne, kun maanjäristys luhistutti
siihen maanalaiseen kammioon johtavan käytävän, johon te ja teidän
mustat wazirinne olitte tulleet hakemaan kultaharkkoja. Isku hävitti
muistinne. Te olette John Clayton, Greystoken loordi, -- ettekö
todellakaan muista sitä?"

"John Clayton, Greystoken loordi!" kertasi Tarzan. Sitten hän oli
hetken vaiti. Pian hänen kätensä nousi epäröiden otsalle, kummastuksen
ilme tuli hänen silmiinsä -- kummastuksen ja äkillisen selviämisen.
Unohdettu nimi oli herättänyt palaavan muistin, joka oli ponnistellut
päästäkseen esille. Apinamies hellitti otteensa belgialaisen kurkusta
ja hypähti pystyyn.

"Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Jane!" Hän kääntyi äkkiä Werperiin päin.
"Vaimoni?" hän kysyi. "Miten hänen on käynyt? Maatila on raunioina. Te
tiedätte sen. Te olette jossakin yhteydessä kaiken tämän kanssa. Te
seurasitte minua Opariin, te varastitte jalokivet, joita luulin
sieviksi piikiviksi. Te olette veijari. Älkää koettakokaan sanoa
minulle, ettette ole."

"Hän on pahempi kuin veijari", lausui rauhallinen ääni ihan heidän
takanaan.

Tarzan kääntyi hämmästyneenä ja näki pitkän virkapukuisen miehen
seisovan tiellä muutaman askeleen päässä, ja taempana oli joukko mustia
sotureita Kongon vapaavaltion univormuissa.

"Hän on murhaaja", jatkoi upseeri. "Olen tavoittanut häntä pitkän
aikaa, viedäkseni hänet tutkittavaksi ylemmän upseerin tappamisesta."

Werper oli nyt seisaallaan ja tuijotti kalpeana ja vavisten sitä
kohtaloa, joka oli saavuttanut hänet sokkeloisen viidakon kätköistäkin.
Hän kääntyi vaistomaisesti paetakseen, mutta Apinain Tarzan ojensi
voimakkaan kätensä ja tarttui hänen olkaansa.

"Odottakaa!" sanoi apinamies vangilleen. "Tämä herra haluaa puhutella
teitä, samoin minäkin. Kun välimme tulevat selviksi, saakoon hän
teidät. Sanokaa minulle, kuinka vaimoni on käynyt."

Belgialainen upseeri katseli uteliaana melkein alastonta valkoista
miestä. Hän huomasi omituisen vastakohdan miehen alkeellisten aseiden
ja varusteiden ja hänen puhumansa sujuvan ja luontevan ranskankielen
välillä. Edelliset edustivat alhaisinta, jälkimmäinen korkeinta
sivistysmuotoa. Hän ei voinut täsmälleen määritellä tämän omituisen
olennon yhteiskunnallista asemaa, mutta ainakaan hän ei pitänyt siitä
rauhallisesta varmuudesta, jota mies osoitti uskaltaessaan määrätä,
milloin hän saisi vangin haltuunsa.

"Suokaa anteeksi", hän sanoi astuen esiin ja laskien kätensä Werperin
toiselle olalle, "tämä herra on minun vankini. Hänen pitää tulla minun
kanssani."

"Kun olen selvittänyt välini hänen kanssaan", vastasi Tarzan
rauhallisesti.

Upseeri kääntyi ja viittasi sotilaille, jotka olivat polulla hänen
takanaan. Osasto aseistettuja mustia astui nopeasti esiin. Kiiruhtaen
kolmen miehen taitse sotilaat ympäröivät apinamiehen ja hänen vankinsa.

"Minun puolellani on sekä laki että voima lain täytäntöönpanemiseksi",
ilmoitti upseeri. "Älkäämme ryhtykö kiistelemään. Jos teillä on jotain
valittamista tätä miestä vastaan voitte tulla kanssani ja esittää
säännönmukaisesti syytöksenne täysivaltaisen tuomioistuimen edessä."

"Teidän lailliset oikeutenne eivät ole kaiken epäilyn yläpuolella,
ystäväiseni", vastasi Tarzan, "ja teidän voimanne panna käskynne
täytäntöön on vain näennäinen -- ei todellinen. Te olette uskaltanut
aseistetun joukon kanssa tulla brittiläiselle alueelle. Missä teillä on
valtuus, joka oikeuttaa tällaiseen maahantunkeutumiseen? Missä on
luovutuskirja, jonka nojalla voitte pidättää tämän miehen? Ja mitä
takeita teillä on, että minä en voi hankkia aseistettua joukkoa, joka
ympäröi teidät ja estää palaamasta Kongon vapaavaltioon?"

Belgialainen menetti malttinsa. "Minulla ei ole halua väitellä
alastoman villin kanssa", hän huudahti. "Jollette tahdo kärsiä
väkivaltaista kohtelua, ette saa sekaantua minun asioihini. Kersantti,
ottakaa vanki."

Werper kurotti huulensa Tarzanin korvan kohdalle. "Varjelkaa minua
heiltä, niin voin näyttää teille sen paikan, jossa näin vaimonne eilen
illalla", hän kuiskasi. "Nyt juuri hän ei voi olla kaukana tästä
paikasta."

Sotilaat, seuraten kersanttinsa merkkiä, sulkivat piirinsä ottaakseen
Werperin kiinni. Tarzan tarttui belgialaisen vyötäisiin ja kantaen
häntä kuin jauhosäkkiä loikkasi eteenpäin, koettaen murtaa itselleen
tien ketjun läpi. Hänen oikea nyrkkinsä osui lähimmän soturin leukaan
ja lennätti hänet taaksepäin tovereittensa päälle. Iskuun kohotetut
kiväärit riistettiin niiden käsistä, jotka salpasivat hänen tiensä, ja
mustat sotilaat keikahtelivat oikeaan ja vasempaan, kun apinamies
taisteli rajuna vapautensa puolesta.

Mustat ympäröivät niin täydellisesti molemmat miehet, etteivät
uskaltaneet ampua, peläten luotien osuvan tovereihin, ja Tarzan oli jo
tunkeutunut heidän lävitseen ja aikoi juuri livahtaa viidakon
sokkeloisiin kätköihin, kun muuan mies, joka oli takaa hiipinyt hänen
luokseen, iski häntä pyssyllään raskaasti päähän.

Samalla hetkellä apinamies oli maassa, ja hänen selässään oli tusinan
verran mustia sotureita. Tultuaan jälleen tuntoihinsa hän huomasi
olevansa lujasti sidottu, ja samoin oli Werperkin. Saatuaan
ponnistuksensa päättymään hyvin oli belgialainen upseeri hyvällä
tuulella ja halukas ivailemaan vankejaan siitä, kuinka helposti heidät
oli saatu kiinni, mutta hän ei saanut Apinain Tarzanilta yhtäkään
vastausta. Werper taas oli hyvin liukaskielinen esittäessään
vastalauseitaan. Hän selitti, että Tarzan oli englantilainen loordi,
mutta upseeri vain nauroi tätä vakuutusta ja neuvoi vankiaan säästämään
sanojaan, jotta voisi puolustaa itseään oikeudessa.

Kohta kun Tarzan tuli jälleen tajuihinsa ja huomattiin, ettei hän ollut
pahasti loukkaantunut, sidottiin vangit sotilaiden keskelle ja alettiin
marssia takaisin Kongon vapaavaltion rajaa kohti.

Illansuussa matkue pysähtyi erään virran varrelle; sotilaat tekivät
leirin ja valmistivat illallisen. Läheisen viidakon tiheästä lehviköstä
tarkkasi villi silmäpari hiljaisen innokkaasti ja uteliaasti mustien
sotilaiden toimia. Olento katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta,
kuinka rakennettiin boma, tehtiin tulia ja valmistettiin ruokaa.

Tarzan ja Werper olivat komppanian pysähdyttyä maanneet sidottuina
pienen rensselikasan takana, mutta kun ateria oli saatu valmiiksi,
käski heidän vartijansa heitä nousemaan ja tulemaan valkean ääreen
missä heidän kätensä irroitettaisiin, jotta he voisivat syödä.

Kun jättimäinen apinamies nousi, näkyi viidakossa katselevan olennon
silmissä hämmästynyt jälleentuntemisen ilme, ja villeiltä huulilta
kuului matala kurkkuääni. Tarzan kävi heti tarkkaavaiseksi, mutta
vastausmurina kuoli hänen huulilleen, koska hän pelkäsi, että se
herättäisi sotilaiden epäluuloa.

Äkkiä hän sai erään ajatuksen. Hän kääntyi Werperiin päin.

"Aion puhua teille kovalla äänellä ja sellaista kieltä, jota ette
ymmärrä. Olkaa kuuntelevinanne tarkasti, mitä sanon, ja mumiskaa
silloin tällöin jotakin ikäänkuin vastaukseksi samalla kielellä --
pakoonpääsymme voi riippua ponnistustenne menestymisestä."

Werper nyökkäsi suostumuksen ja ymmärtämyksen merkiksi, ja silloin
alkoi hänen toverinsa huulilta kuulua merkillistä mongerrusta, jota voi
yhtä sopivasti verrata koiran haukuntaan ja murinaan kuin marakattien
rupatukseenkin.

Lähinnä olevat sotilaat katsoivat ällistyneinä apinamieheen. Jotkut
heistä nauroivat, toiset taas vetäytyivät pois, ollen ilmeisesti
taikauskoisen pelon vallassa. Upseeri lähestyi vankeja Tarzanin yhä
rupatellessa ja pysähtyi heidän taakseen kuunnellen häntä hämmästyneenä
ja mielenkiintoa osoittaen. Kun Werper mutisi jotakin naurettavaa
sekamelskaa vastaukseksi, nousi hänen uteliaisuutensa ylimmilleen ja
hän astui eteenpäin pyytäen saada tietää, mitä kieltä he haastelivat.

Tarzan oli tämän miehen puhetavan ja käytöksen nojalla tehnyt matkan
aikana päätelmiä hänen sivistysmäärästään. Nyt hänen vastauksensa
onnistuminen riippui hänen arviointinsa paikkansapitävyydestä.

"Kreikkaa", hän selitti.

"Oh, minäkin ajattelin, että se oli kreikkaa", vastasi upseeri, "mutta
siitä on niin monta vuotta kun olen lukenut sitä, etten ollut enää
varma. Mutta olisin kiitollinen, jos vastedes puhuisitte kieltä, johon
olen paremmin perehtynyt."

Werper käänsi päänsä salatakseen irvistyksen ja kuiskasi Tarzanille:
"Hänelle se kyllä oli kreikkaa, ja minulle myöskin."

Mutta eräs musta sotilas jupisi tovereilleen matalalla äänellä: "Olen
kuullut näitä ääniä ennen, -- kerran yöllä, kun olin eksynyt
viidakkoon, kuulin karvaisten mustien keskustelevan puissa, ja heidän
sanansa muistuttivat tämän valkoisen miehen sanoja. Toivon, ettemme
olisi löytäneet häntä. Hän ei ole ollenkaan ihminen, -- hän on paha
henki, ja meille tulee huono onni, jollemme päästä häntä menemään."
Näin sanoen mies vilkui pelokkaasti viidakkoon päin.

Hänen toverinsa nauroi hermostuneesti ja poistui kertoakseen
keskustelun muuteltuna ja liioiteltuna mustille sotilastovereilleen,
niin että ennen pitkää jättiläisvangista oli sepitetty kaamea juttu,
joka oli täynnä noituutta ja äkillisiä kuolemantapauksia, ja se oli
levinnyt pitkin leiriä.

Ja syvässä pimeässä viidakossa, laskeutuvan yön tummien varjojen
keskellä, heilautteli karvainen, ihmisen kaltainen olento itseään
nopeasti puusta puuhun, matkaten etelään päin jossakin salaperäisessä
tarkoituksessa.



KOLMASKOLMATTA LUKU

Kauhun yö


Jane Claytonista, joka odotti puussa Werperin lähdettyä hänen luotaan,
tuntui kuin ei pitkä yö milloinkaan loppuisi. Mutta se loppui kuitenkin
vihdoinkin, ja tunnin kuluttua sarastuksesta hänen rohkeutensa elpyi ja
hän sai uutta toivoa nähdessään yksinäisen ratsumiehen lähestyvän
polkua pitkin.

Liehuva burnusi peitti laajoine päähineineen ratsastajan kasvot ja
vartalon, mutta nuori nainen tiesi hyvin, että hänen edessään oli
Frecoult, sillä tämä oli ollut arabialaisen puvussa ja ainoastaan hänen
voi odottaa etsivän piilopaikkaa.

Se, mitä hän näki, lievensi pitkän yövalvonnan tuottamaa jännitystä.
Mutta oli myöskin paljon sellaista, mitä hän ei nähnyt. Hän ei nähnyt
tummia kasvoja valkoisen päähineen alla eikä kiiltävän mustien
ratsumiesten jonoa, joka tien mutkan takana matkasi hitaasti johtajansa
jäljessä. Tätä kaikkea hän ei tiennyt alussa, ja siksi hän kumartui
alaspäin, lähestyvää ratsastajaa kohti, ja hänen suustaan pääsi
tervetuliaishuudahdus.

Ensi sanan kuullessaan mies katseli puuhun pidättäen hämmästyneenä
hevostaan, ja kun Jane näki abessinialaisen Abdul Murakin mustan
naaman, vetäytyi hän kauhistuneena oksien taa, mutta liian myöhään.
Mies oli nähnyt hänet ja kehotti häntä laskeutumaan maahan. Aluksi hän
kieltäytyi, mutta kun tusinan verran mustia ratsumiehiä ilmestyi
johtajansa taakse ja Abdul Murakin käskystä eräs heistä alkoi kiivetä
puuhun hakemaan häntä, käsitti hän vastarinnan turhaksi, laskeutui
hitaasti alas ja pysähtyi uuden vangitsijansa eteen rukoillen armoa
oikeuden ja ihmisyyden nimessä.

Suuttuneena äskeisestä tappiosta ja kullan, jalokivien ja vankiensa
menettämisestä Abdul Murak ei ollut ollenkaan sillä tuulella, että
häneen olisi vaikuttanut vetoaminen lempeämpiin tunteisiin, jotka itse
asiassa olivat hänelle melkein outoja suosituimmissakin oloissa.

Kun hän palaisi synnyinmaahansa ja kertoisi retkestään Menelikille,
olisi hänellä odotettavana arvonalennus ja mahdollisesti kuolemakin
rangaistuksena epäonnistumisestaan ja vastoinkäymisestään. Mutta
mieluinen lahja lohduttaisi ehkä keisarin vihaa, ja musta hallitsija
ottaisi varmasti suosiollisena vastaan tämän vierasrotuisen kauniin
olennon.

Jane Claytonin lopetettua puheensa vastasi Abdul Murak lyhyesti
ottavansa hänet suojelukseensa; hänen täytyi kuitenkin viedä
suojattinsa keisarin luo. Nuoren naisen ei tarvinnut kysyä syytä, ja
toivo sammui taas hänen rinnassaan. Kohtaloonsa alistuen hän salli
nostaa itsensä erään ratsumiehen taakse ja ryhtyi taas uusien
käskijöiden alaisena matkaamaan sitä kohtaloa kohti, jota hän nyt alkoi
pitää välttämättömänä.

Menetettyään oppaansa taistelussa rosvoja vastaan ja ollen itse
perehtymätön tähän maahan oli Abdul Murak harhautunut kauas siltä
polulta, jota hänen olisi pitänyt kulkea. Seurauksena oli, että hän oli
edennyt vain vähän matkaa pohjoista kohti sitten kun oli aloittanut
pakonsa. Tänään hän pyrki länteen päin, toivoen osuvansa johonkin
kylään, josta saisi oppaita. Mutta yön tullessa hän oli yhtä etäällä
toiveittensa toteutumisesta kuin auringon noustessakin.

Näin ollen oli koko joukko alakuloisuuden vallassa, leiriytyessään
tiheään viidakkoon ilman vettä ja nälkäisenä. Hevosten houkuttelemina
leijonat kiljuivat boman ympärillä, ja niiden kaameaan meteliin
sekaantuivat vainottujen, kauhistuneiden eläinten kimeät kiljaisut.
Ihmiset ja eläimet saivat tuskin unta silmiinsä, ja vartijoita
asetettiin kaksinkertainen määrä, jotta heitä olisi tarpeeksi paljon
torjumaan liian rohkean tai liian nälkäisen leijonan äkillistä
hyökkäystä ja pitämään vireillä tulta, joka oli vielä tehokkaampi sulku
leijonia vastaan kuin okainen boma.

Keskiyö oli jo ohi, ja Jane Clayton oli vain vähän torkahtanut siitä
huolimatta, että oli viettänyt edellisen yön unta saamatta. Uhkaavan
vaaran tunne näytti mustan käärinliinan tavoin levinneen leirin yli.
Mustan keisarin vanhat tottuneet ratsumiehet olivat hermostuneita ja
pahalla tuulella. Abdul Murak lähti vuoteeltaan ainakin kymmenen kertaa
ja asteli rauhatonna edestakaisin liekaan pantujen hevosten ja
rätisevän tulen välillä. Nuori nainen näki hänen suuren hahmonsa
kuvastuvan liekkien kalpeata hohdetta vasten ja arvasi miehen nopeista,
hermostuneista liikkeistä, että hän oli peloissaan.

Leijonien kiljunta kohosi äkilliseen raivoon, niin että maa lopulta
tärisi niiden hirveästä äänestä. Hevoset hirnuivat kauhuissaan kimeästi
ja tempoivat pidätysköysiään, mielettömästi yrittäessään päästä irti.
Muuan ratsumies, joka oli tovereitaan uljaampi, kiiruhti potkivien,
pystyyn syöksevien ja pelon hullaannuttamien eläinten joukkoon,
koettaen turhaan niitä rauhoittaa. Eräs suuri, raju ja rohkea leijona
loikkasi melkein boman luo, näkyen selvästi tulen kirkkaassa
loisteessa. Vartija nosti aseensa ja ampui, ja pieni lyijyluoti päästi
kaikki helvetin voimat kauhistuneen leirin kimppuun.

Luoti uursi syvän ja tuskallisen vaon leijonan kylkeen ja nostatti
samalla kaiken pikku aivoissa piilevän eläimellisen raivon
ilmiliekkiin, mutta ei vähentänyt pienimmässäkään määrässä pedon voimaa
tai ketteryyttä.

Jollei leijona olisi haavoittunut, olisivat boma ja liekit
käännyttäneet sen pois, mutta nyt haihdutti tuska ja raivo
varovaisuuden sen mielestä. Päästäen äänekkään ja vihaisen kiljahduksen
se selviytyi keveällä loikkauksella aidasta ja oli hevosten joukossa.

Jos leirissä tähänkin asti oli vallinnut hirveä melu, nousi nyt
suorastaan kuvaamaton kaameiden äänien sekasorto. Se hevonen, jonka
päälle leijona hyppäsi, kiljaisi kauhuissaan ja tuskissaan. Useat sen
toverit katkaisivat kiinnitysköytensä ja syöksyivät mielettöminä pitkin
leiriä. Miehet kavahtivat vuoteiltaan ja juoksivat pyssyt valmiina
aitauksen luo, ja sitten hyökkäsi viidakosta boman takaa noin tusinan
verran leijonia pelottomasti leiriin toverinsa esimerkin rohkaisemina.

Yksitellen, kaksin ja kolmittain ne hyppäsivät boman yli, kunnes pieni
aitaus oli täynnä kiroilevia miehiä ja kiljuvia hevosia, jotka
tappelivat henkensä edestä viidakon vihreäsilmäisten paholaisten
kanssa.

Ensimmäisen leijonan hyökätessä oli Jane Clayton vaivaloisesti noussut
pystyyn ja seisoi nyt kauhun lamaamana nähdessään villin verilöylyn,
joka kohisi ja ryöppysi hänen ympärillään. Kerran muuan pillastunut
hevonen tölmäsi hänet maahan, ja hetkeä myöhemmin eräs leijona, joka
ajoi takaa toista kauhistunutta ratsua, pyyhälsi niin likeltä hänen
ohitseen, että hän taas meni kumoon.

Pyssyjen räiskeen ja petojen kiljunnan keskeltä kohosi haavoittuneiden
miesten ja hevosten kuolinhuutoja, kun verestä hullaantuneet leijonat
iskivät ne maahan. Loikkivat pedot ja hyppivät hevoset estivät
abessinialaisia toimimasta yhdenmukaisesti -- joka mies sai itse pitää
huolta itsestään -- ja taistelun tuoksinassa mustat vangitsijat joko
unohtivat suojattoman naisen tai eivät välittäneet hänestä.
Parikymmentä kertaa oli hänen henkensä vaarassa -- sitä uhkasivat
hyökkäävät leijonat, potkivat hevoset ja kauhistuneiden ratsumiesten
umpimähkään ammutut luodit, eikä vieläkään näkynyt pelastuksen
mahdollisuutta, sillä nyt alkoivat ruskeankeltaiset metsästäjät,
ilmaisten sukunsa pirullista viekkautta, kierrellä saaliinsa ympärillä,
saartaen sen mahtavien, keltaisten torahampaiden ja terävien, pitkien
kynsien piiriin. Yhä uudestaan syöksähti yksityinen leijona äkkiä
pelästyneiden hevosten ja miesten keskelle, ja silloin tällöin jonkun
hevosen onnistui tuskasta ja kauhusta hulluna kiitää ehein nahoin
ympäröivien leijonien keskitse, hypätä boman yli ja pelastua
viidakkoon, mutta miehet ja nainen eivät voineet sillä tavoin päästä
pakoon.

Harhautuneen luodin satuttama hevonen kaatui Jane Claytonin viereen, ja
muuan leijona loikkasi kuolevan eläimen yli suoraan toiselle puolelle
mustan ratsumiehen päälle. Mies kohotti kiväärinsä ja iski tuloksetta
leveään päähän; sitten hän tuupertui maahan, ja peto kumartui hänen
ylitseen.

Kauhusta kiljaisten sotilas tarttui voimattomilla sormillaan pörröiseen
rintaan, koettaen turhaan työntää irvistäviä leukoja poispäin. Leijona
laski päänsä alas, kuului yksi ainoa kaamea rusahdus, kun uhkaavat
torahampaat iskivät pelon vääristämiin kasvoihin, ja sitten peto lähti
taas kuolleen hevosen ruumiin yli, raahaten hervotonta ja veristä
taakkaa perässään.

Nuori nainen tarkkasi näytelmää silmät suurina. Hän näki pedon astuvan
kompastellen hevosen raadolle, kaamean möhkäleen heiluessa sen leuoista
alas etukäpäliin asti, ja hänen silmänsä tuijottivat lumoutuneina
leijonaan, tämän mennessä hänen ohitseen muutaman askeleen päästä.

Ruumiin tuottama rasitus näytti raivostuttavan leijonaa, joka pudisteli
elotonta uhriaan kiukkuisesti. Se murisi ja karjui hirveästi
kuolleelle, tunnottomalle olennolle ja sitten pudotti sen, nosti päänsä
ja katseli ympärilleen etsien jotakin elävää uhria, jolle saisi purkaa
pahaa tuultaan. Leijonan keltaiset silmät kiintyivät pahaa ennustavina
nuoren naisen hahmoon, ja pörröinen huuli kohosi paljastaen irvistävät
torahampaat. Puistattava karjunta puhkesi villistä kurkusta ja peto
kyyristyi hypätäkseen tämän uuden, avuttoman uhrin kimppuun.

       *       *       *       *       *

Hiljaisuus oli jo aikaisin laskeutunut siihen leiriin, jossa Tarzan ja
Werper makasivat lujasti sidottuina. Kaksi hermostunutta vartijaa
asteli kierroksellaan ja heidän silmänsä vilkuilivat usein synkän
viidakon läpitunkemattomiin vartijoihin päin. Muut nukkuivat tai
koettivat nukkua -- kaikki paitsi apinamies. Hän ponnisteli hiljaa ja
voimakkaasti, katkaistakseen ranteitaan kahlehtivat siteet.

Lihakset pyöristyivät käsivarsien ja hartioiden sileän, ruskean nahan
alla, suonet pullistuivat hänen ohimoillaan ponnistusten rajuudesta --
nyt katkesi yksi säie ja sitten yhä useampia, kunnes toinen käsi oli
vapaa. Viidakosta kuului matala kurkkuääni, ja apinamies kävi äkkiä
hiljaiseksi ja jäykäksi kuin patsas; hän koetti korvin ja sieraimin
saada selvää mustasta tyhjyydestä, jonka läpi hänen katseensa ei
tunkeutunut.

Taas kuului kaamea ääni tiheästä, vihreästä syvyydestä leirin takaa.
Vartija pysähtyi äkkiä ja pinnisti silmiään nähdäkseen pimeyteen.
Kähärä villatukka hänen päässään jäykistyi ja nousi pystyyn. Hän kutsui
toveriaan käheästi kuiskaten.

"Kuulitko sitä?" hän kysyi.

Toinen tuli vavisten lähemmäksi.

"Mitä niin?"

Kaamea ääni uudistui taas, ja sitä seurasi melkein heti samanlainen
vastausääni leiristä. Vartijat astuivat lähemmäksi toisiaan, tarkaten
mustaa täplää, josta ääni näytti tulevan.

Juuri siinä kohdassa -- se oli vastakkaisella puolella leiriä --
kaartuivat puut boman yli. He eivät uskaltaneet mennä likemmäs. Heidän
kauhunsa esti heitä herättämästä tovereitaan -- he vain seisoivat
pelosta jähmettyneinä ja tähystivät kamalaa ilmestystä, joka millä
hetkellä tahansa voisi syöksyä viidakosta.

Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Hämärä, kookas hahmo pudottautui
keveästi puun oksilta leiriin. Sen nähdessään toinen vartijoista kykeni
taas käyttämään lihaksiaan ja ääntään. Hän kirkaisi kovasti
herättääkseen nukkuvan leirin, syöksyi lepattavan vartiotulen luo ja
heitti siihen kasan risuja.

Valkoinen upseeri ja mustat sotilaat hyppäsivät vuoteiltaan. Uudestaan
elpyneet tulen liekit leimahtivat korkealle valaisten koko leirin, ja
heränneet miehet hätkähtivät taikauskoisen kauhun valtaamina näkyä,
joka kohtasi heidän pelästynyttä ja hämmästynyttä katsettaan.

Noin kaksitoista suurta, karvaista hahmoa häämötti mahtavina puiden
alla aitauksen toisessa päässä. Valkoinen jättiläinen, jonka toinen
käsi oli vapaana, oli ponnistautunut polvilleen ja kutsui hirveitä
yöllisiä vieraita luokseen, päästellen kurkustaan kaameana sekasotkuna
eläimellisiä kurkkuääniä, haukuntaa ja murinaa.

Werperin oli onnistunut päästä istualleen. Hänkin näki lähestyvien
ihmisapinoiden villit naamat ja tiesi tuskin, pitikö hänen tuntea
helpotusta vai kauhua.

Suuret apinat loikkivat muristen Tarzania ja Werperiä kohti. Tshulk
johti heitä. Belgialainen upseeri komensi miehiä ampumaan
tunkeilijoita, mutta neekerit vitkastelivat, taikauskoisesti peläten
karvaisia metsäihmisiä ja ollen varmoja, että valkoinen jättiläinen,
joka tällä tavoin kykeni kutsumaan viidakon petoja avukseen, oli
yli-inhimillinen olento.

Vetäen esiin oman aseensa upseeri ampui, ja Tarzan, joka pelkäsi, että
pamaus vaikuttaisi hänen itse asiassa pelokkaisiin ystäviinsä, käski
heitä kiiruhtamaan ja täyttämään hänen käskynsä.

Pari apinaa kääntyi pakoon paukauksen kuullessaan, mutta Tshulk ja
puolisen tusinaa toisia kiiruhti vaappuen eteenpäin, ja apinamiehen
käskyjä seuraten he tarttuivat sekä häneen että Werperiin ja kantoivat
heitä viidakkoa kohti.

Belgialaisen upseerin onnistui uhkauksilla, herjauksilla ja kirouksilla
saada vapisevat miehensä ampumaan yhteislaukauksen peräytyvien
apinoiden jälkeen. Laukaus oli hajanainen ja huonosti tähdätty, mutta
ainakin yksi luodeista osui maaliinsa, sillä kun viidakko sulkeutui
karvaisten auttajain suojaksi, alkoi Tshulk, joka kantoi Werperiä
leveällä olkapäällään, hoiperrella ja kaatui.

Hän oli samalla hetkellä taas pystyssä, mutta belgialainen arvasi
apinan epävarmasta käynnistä, että se oli pahasti loukkaantunut. Hän
jäi kauas jälkeen toisista, ja vasta monta minuuttia myöhemmin kun
apinat olivat Tarzanin käskystä pysähtyneet, tuli Tshulk hitaasti
heidän luokseen, hoippuen puolelta toiselle ja kaatuen lopuksi
uudelleen taakkansa painon ja haavansa tuskan uuvuttamana.

Tuupertuessaan maahan Tshulk pudotti Werperin, niin että tämä kaatui
kasvot alaspäin, apinan ruumiin ollessa puolittain hänen päällään.
Tässä asennossa belgialainen tunsi jotakin puristuvan käsiään vasten,
jotka yhä olivat sidottuina selkään -- jotakin, mikä ei kuulunut apinan
karvaiseen ruumiiseen.

Miehen sormet tunnustelivat koneellisesti esinettä, joka oli melkein
niiden ulottuvilla -- siinä oli pehmeä pussi täynnä pieniä kovia
palasia. Werper äännähti kummastuksesta, kun hänen epäuskoinen mielensä
vähitellen käsitti, miten asian laita oli. Tämä oli mahdotonta, mutta
kuitenkin totta!

Hän ponnisteli hätäisesti riistääkseen pussin apinalta ja saadakseen
sen omaan haltuunsa, mutta hänen sidottujen käsiensä rajoitettu
liikkuma-ala esti sen. Hänen onnistui kuitenkin tunkea pussi kalliine
sisältöineen housujensa vyötärön sisään.

Tarzan, joka istui vähän matkan päässä, irrotteli kahlehtivien nuorien
jäljellä olevia solmuja. Pian hän heitti viimeisenkin nuoran syrjään ja
nousi pystyyn. Lähestyen Werperiä hän polvistui tämän viereen. Hän
tutki hetken ajan apinaa.

"Epäämättömästi kuollut", hän lausui. "Kovin paha asia -- hän oli
mainio miekkonen." Sitten hän kääntyi vapauttamaan belgialaista.

Hän vapautti ensin miehen ranteet ja kävi sitten käsiksi hänen
nilkkojaan sitovien köysien solmuihin.

"Voin kyllä suoriutua lopusta", sanoi belgialainen. "Minulla on pieni
taskuveitsi, jota he eivät huomanneet tarkastaessaan minua." Tällä
tavoin hänen onnistui välttää apinamiehen tarkkaavaisuus; hän etsi
pikku veitsensä, avasi sen ja leikkasi poikki pussin nahkahihnan, joka
kulki Tshulkin olkapään yli. Sitten hän siirsi pussin housunkauluksesta
paitansa rintamuksen alle, nousi ja lähestyi Tarzania.

Ahneus oli jälleen saanut hänet valtoihinsa. Unohtuneet olivat kaikki
hyvät tarkoitukset, jotka Jane Claytonin luottamus hänen kunniaansa oli
nostattanut. Mitä Jane oli saanut aikaan, sen oli pikku pussi
hävittänyt. Werper ei voinut kuvitella, kuinka se oli tullut suuren
apinan haltuun, jollei eläin mahdollisesti ollut nähnyt hänen
taisteluaan Ahmet Zekin kanssa, huomannut pussia arabialaisella ja
ottanut sitä pois häneltä. Mutta Werper oli varma, että Oparin
jalokivet olivat tässä pussissa, ja vain se seikka häntä nyt
innostutti.

"Nyt", sanoi apinamies, "pitäkää lupauksenne minulle. Viekää minut
siihen paikkaan, jossa viimeksi näitte vaimoni."

Viidakon läpi tunkeutuminen vitkalleen liikkuvan belgialaisen jäljessä
oli näin sydänyöllä hidasta hommaa. Apinamies oli äkeissään
viivytyksestä, mutta eurooppalainen ei voinut heilautella itseään
puusta puuhun kuten hänen ketterämmät ja voimakkaammat toverinsa, ja
näin ollen kaikkien täytyi edetä samaa vauhtia kuin hitaimman.

Apinat maleksivat valkoisten miesten perässä muutamia kilometrejä,
mutta pian heidän mielenkiintonsa laimeni, etummainen seisahtui
pienelle aukeamalle, ja muut pysähtyivät hänen viereensä. Siinä he
istuivat kurkistellen pörröisten kulmakarvojensa alta miehiä, jotka
yhtä mittaa ponnistelivat eteenpäin ja vihdoin katosivat kumpikin
lehväiselle polulle aukeaman laidassa. Sitten eräs apina etsi mukavan
lepopaikan puun alta ja toiset seurasivat vähitellen hänen
esimerkkiään, niin että Werper ja Tarzan lopulta jatkoivat yksin
matkaansa; Tarzan ei ollut tästä hämmästynyt eikä huolissaankaan.

Miehet olivat edenneet vain vähän matkaa aukeamalta, jossa apinat
olivat karanneet, kun heidän korviinsa kuului kaukaista leijonan
kiljuntaa. Apinamies ei välittänyt näistä tutuista äänistä, ennenkuin
samalta suunnalta kuului heikosti kiväärin laukaus. Ja kun sitten
kuului kimeätä hevosten hirnumista ja melkein yhtämittaista ammuntaa,
johon lisäksi sekaantui suuren leijonajoukon yltynyttä, villiä
karjuntaa, kävi hän heti levottomaksi.

"Siellä on joku pulassa", hän sanoi kääntyen Werperiin päin. "Minun on
mentävä sinne -- siellä voi olla ystäviä."

"Vaimonne voi olla siellä", arveli belgialainen, sillä nyt kun hän taas
oli saanut pussin haltuunsa, oli hän alkanut pelätä ja epäillä
apinamiestä, ja hän oli mielessään miettinyt monenlaisia suunnitelmia
päästäkseen irti tästä jättimäisestä englantilaisesta, joka oli sekä
hänen pelastajansa että vangitsijansa.

Tarzan vavahti belgialaisen sanoista, ikäänkuin häneen olisi sattunut
ruoskanisku.

"Hyvä Jumala", hän huudahti, "hän voi olla siellä ja leijonat käyvät
heidän kimppuunsa -- ne ovat jo leirissä. Voin hevosten kiljunnasta
päättää -- kuulkaa! se oli kuolintuskissa olevan ihmisen huuto. Pysykää
täällä, mies -- tulen kyllä hakemaan teitä. Minun pitää ensin mennä
heidän luokseen." Ja puuhun ponnahtaen solakka hahmo katosi äkkiä
yöhön, nopeasti ja hiljaa kuin ruumiiton henki.

Hetken ajan Werper seisoi siinä, mihin apinamies oli jättänyt hänet.
Sitten ilmestyi viekas hymy hänen huulilleen. -- Pysyisinkö täällä? --
hän kysyi itseltään. -- Pysyisinkö täällä odottaakseni, kunnes palaisit
ottamaan nämä jalokivet minulta? Ei, ystäväiseni, ei.

Kääntyen suoraan itäänpäin Albert Werper tunkeutui riippuvan
viiniköynnöksen lehvistön läpi ja katosi lähimmäistensä näkyvistä --
ainiaaksi.



NELJÄSKOLMATTA LUKU

Kotiin


Kun Apinain Tarzan syöksyi eteenpäin pitkin puita, kuului
abessinialaisten ja leijonain välisen taistelun melskeinen ääni yhä
selvemmin hänen herkkiin korviinsa, vahvistaen hänen vakaumustaan, että
ihmiset olivat hyvinkin tukalassa ottelussa.

Lopulta paistoi leiritulen loimu välillä olevien puiden keskitse
selvästi, ja hetkeä myöhemmin jättimäinen apinamies pysähtyi eräälle
leirin yli riippuvalle oksalle katselemaan alhaalla näkyvää kaameata
verilöylyä.

Hän loi yhden ainoan kaikki käsittävän silmäyksen taistelunäyttämölle,
ja sitten hänen katseensa kiintyi naisen hahmoon, joka oli suurta
leijonaa vastapäätä; välillä oli vain hevosen raato.

Peto kyyristyi juuri hyppyyn, kun Tarzan sai hirveän näyn silmiinsä.
Numa oli melkein sen oksan alla, jolla apinamies seisoi alastomana ja
aseettomana. Tarzan ei epäillyt hetkeäkään -- näytti siltä kuin hän ei
olisi edes pysähtynyt joutuisassa kulussaan pitkin puita, niin
salamannopeasti hän näki ja käsitti näyn alapuolellaan -- niin
välittömästi hän ryhtyi toimeen.

Jane Claytonista oli tilanne tuntunut niin toivottomalta, että hän vain
seisoi välinpitämättömän toivottomana odottaen ison ruhon tölmäystä,
joka viskaisi hänet maahan -- odottaen sitä hetken kestävää tuskaa,
jonka julmat kynnet ja kamalat torahampaat tuottaisivat, ennenkuin
tulisi lempeä unohdus, joka lopettaisi hänen surunsa ja kärsimyksensä.

Mitä hyödyttäisi yrittää pakoon? Yhtä hyvä oli katsella kauheata loppua
silmästä silmään kuin tulla turhan paon aikana takaapäin isketyksi
maahan. Hän ei edes sulkenut silmiään poistaakseen kauhean, murisevan
kidan näkyvistään. Niinpä hän nähdessään leijonan valmistautuvan
hyökkäämään näki myöskin pronssinvärisen mahtavan hahmon loikkaavan
yläpuoleltaan puusta samalla hetkellä, jolloin Numa nousi hypätäkseen.

Janen silmät kävivät ihmetyksestä ja epäuskoisuudesta suuriksi, kun hän
näki tuon hahmon, joka tuntui kuolleista nousseelta. Leijona oli
unohdettu -- samoin hänen oma vaaransa -- kaikki oli merkityksetöntä,
paitsi tämän merkillisen kuolleistaheräämisen ihme. Huulet raolla ja
kädet lujasti puristettuina kohoilevaa rintaa vasten Jane kurottautui
silmät suurina eteenpäin kuolleen puolisonsa näkemisestä lumoutuneena.

Hän näki jäntevän hahmon solahtavan leijonan viereen ja syöksyvän
loikkaavaa petoa vastaan valtavan, elävän muurinsärkijän tapaisena. Hän
näki pedon suistuvan sivulle, kun se oli jo melkein hänen kimpussaan,
ja samalla hetkellä hän käsitti, ettei pelkkä aineeton aave voinut
tällä tavoin tehdä tyhjäksi mielettömän leijonan hyökkäystä -- tuossa
oli todellinen, elävä voima, joka oli suurempi kuin eläimen.

Tarzan, hänen Tarzaninsa eli! Sanomattoman ilon huuto puhkesi hänen
huuliltaan, mutta kauhu keskeytti sen, kun hän näki puolisonsa
täydelleen suojattoman aseman ja käsitti, että leijona oli tointunut ja
kääntynyt Tarzania vastaan mielettömän kostonhimon vallassa.

Apinamiehen jalkojen juuressa oli kuolleen abessinialaisen hyljätty
kivääri, hänen, jonka raadeltu ruumis oli raajat levällään siinä, mihin
Numa oli sen jättänyt. Nopea katse, joka oli tähystellyt maasta jotakin
puolustusasetta, huomasi pyssyn, ja kun leijona nousi takajaloilleen
käydäkseen kiinni uhkarohkeaan ihmisolentoon, joka oli uskaltanut
pikkuruisine voimineen asettua sen saaliin väliin, suhahti raskas
pyssynperä ilmassa ja pirstoutui pedon leveään otsaan.

Samalla hetkellä kun leijona vaipui hengetönnä maahan, heittäytyi Jane
Clayton innokkaasti odottavan miehensä syliin. Lyhyen hetken ajan
Tarzan puristi puolisoaan hellästi rintaansa vasten, sitten pikainen
silmäys ympärille herätti apinamiehen huomaamaan vaarat, jotka yhä
ympäröivät heitä.

Joka taholla leijonat yhä loikkivat uusien uhrien kimppuun. Pelosta
hullut hevoset uhkasivat heitä yhä, syöksyessään umpimähkään aitauksen
toiselta laidalta toiselle. Eloonjääneiden soturien pyssyjen luodit
lisäsivät vain heidän tilanteensa vaarallisuutta.

Paikoilleen jääminen oli kuoleman tavoittelua. Tarzan tarttui Jane
Claytoniin ja nosti hänet leveälle olkapäälleen. Mustat, jotka olivat
nähneet hänen tulonsa, katselivat kummastuneina, kuinka alaston
jättiläinen helposti hyppäsi puun oksille, josta oli kuin aave
pudottautunut leiriin, ja katosi kuten oli tullutkin, vieden heidän
vankinsa mukanaan.

Ja niin pääsi Tarzan kenenkään ahdistamatta abessinialaisten leiristä,
josta taistelun melske seurasi häntä syvälle viidakkoon, kunnes
lisääntyvä välimatka vähitellen vaimensi sen kokonaan.

Apinamies lähti takaisin siihen paikkaan, johon oli jättänyt Werperin.
Nyt oli hänen sydämessään iloa äsken vallinneen pelon ja surun sijasta,
ja hän oli päättänyt antaa belgialaiselle anteeksi ja auttaa häntä
pakenemaan. Mutta kun hän tuli sinne, oli Werper poissa, ja vaikka
Tarzan huuteli häntä monta kertaa, ei hän saanut vastausta. Varmana
siitä, että mies oli omia suunnitelmia seuraten tahallaan välttänyt
häntä, tunsi hän, ettei hänellä ollut mitään velvollisuutta panna
vaimoaan taaskin vaaroille ja rasituksille alttiiksi, ryhtymällä
perusteellisemmin etsimään kadonnutta belgialaista.

"Hän on paollaan tunnustanut syyllisyytensä, Jane", hän sanoi. "Me
annamme hänen nyt niittää, mitä on kylvänyt."

He suuntasivat matkansa suoraan kuin kirjekyyhkyset raunioita ja
hävitystä kohti sille paikalle, joka kerran oli ollut heidän onnellisen
elämänsä keskuksena. Pian pystyttäisivät avuliaat mustat kädet heidän
kotinsa taas kuntoon uskollisten wazirien ahertaessa jälleen iloisina
ja onnellisina siitä, että kuolleena murehdittu isäntäväki oli
palannut.

Heidän tiensä sivuuttivat Ahmet Zekin kylän, ja siellä he tapasivat
paalutuksesta ja alkuasukasmajoista vain hiiltyneitä, yhä savuavia
jäännöksiä mykkänä todistuksena voimakkaan vihollisen vihasta ja
kostosta.

"Wazirit", huomautti Tarzan synkästi hymyillen.

"Jumala heitä siunatkoon!" huudahti Jane Clayton.

"He eivät voi olla kaukana meistä", sanoi Tarzan, "Busuli ja muut.
Kulta on mennyttä ja samoin Oparin jalokivet, Jane, mutta meillä on
toisemme ja wazirit -- meillä on rakkautta, rehellisyyttä, ja
ystävyyttä. Ja mitä ovat kulta ja jalokivet näihin verrattuina?"

"Jospa vain Mugambi eläisi", vastasi Jane, "ja ne muut urheat miehet,
jotka uhrasivat henkensä turhaan koettaessaan suojella minua!"

Tuntien sekä iloa että surua he menivät ääneti kotoisen viidakon läpi
ja päivän muuttuessa illaksi tuli apinamiehen korviin etäisten äänien
epäselviä sointuja.

"Me lähestymme wazireja, Jane", hän sanoi. "Voin kuulla heidät
edessämme. Luullakseni he aikovat leiriytyä yöksi."

Puoli tuntia myöhemmin puolisot kohtasivat joukon mustia sotureita,
jotka Busuli oli koonnut ryhtyäkseen kostosotaansa rosvoja vastaan.
Heidän mukanaan olivat heimon vangitut naiset, jotka he olivat
löytäneet Ahmet Zekin kylästä, ja Busulin sivulla häämötti tuttu musta
hahmo, joka oli jättimäisiin wazireihin verrattuna hyvin kookas. Siinä
oli Mugambi, jonka Jane oli luullut kuolleen hiiltyneitten raunioitten
keskelle.

Ah, sellaista jälleennäkemistä! Tanssi, laulu ja nauru herätti synkän
metsän kaiut myöhään yöhön. Wazirit kertoivat yhä uudestaan erilaisista
seikkailuistaan. Yhä uudelleen he toistelivat taistelunsa villejä
petoja ja villejä miehiä vastaan, ja päivä sarasti jo, kun Busuli
ainakin neljännenkymmenennen kerran selosti, kuinka hän, mukanaan
kourallinen sotureitaan, oli katsellut taistelua kultaharkoista, johon
Abdul Murakin abessinialaiset olivat ryhtyneet Ahmet Zekin arabialaisia
rosvoja vastaan, ja kuinka he, voittajien ratsastettua pois, olivat
hiipineet esiin joen kaisloista ja lähteneet tiehensä kalliit harkot
mukanaan, kätkeäkseen ne sellaiseen paikkaan, josta rosvon silmä ei
niitä milloinkaan voisi huomata.

Kun vertailtiin belgialaisesta saatuja kokemuksia, tultiin täysin
selville hänen pahanilkisestä toiminnastaan. Vain lady Greystoke näki
myös jotakin kiitettävää miehen käytöksessä, mutta hänenkin oli vaikea
sovittaa toisiinsa Werperin monia inhottavia tekoja ja tätä yhtä
ritarillisuuden ja kunnian ilmausta.

"Syvällä jokaisen ihmisen sielussa", sanoi Tarzan, "piilee varmaankin
kunnollisuuden siemen. Sinun oma viattomuutesi, Jane, se pikemminkin
kuin avuttomuutesi herätti hetken ajaksi sen syvälle vajonneen miehen
uinuvan kunniantunnon. Tämän yhden teon kautta hän ilmaisi paremman
puolensa; ja korvatkoon se kaikki hänen tekemänsä synnit, kun hänet
kutsutaan Luojansa eteen."

Ja Jane Clayton kuiskasi lämpimästi: "Amen!"

       *       *       *       *       *

Oli kulunut kuukausia. Wazirien työ ja Oparin kulta oli uudelleen
rakentanut ja pannut kuntoon Greystoken hävitetyn kodin. Suuren
afrikkalaisen maatilan yksinkertainen elämä jatkui taas samaan tapaan
kuin ennen belgialaisen ja arabialaisten tuloa. Eilispäivän surut ja
vaarat oli unohdettu.

Ensi kerran moneen kuukauteen loordi Greystoke tunsi voivansa saada
vapaapäivän itselleen ja wazireilleen. Järjestettiin suuri
metsästysretki, jotta uskolliset työntekijät voisivat juhlallisesti
viettää työnsä lopettajaisia.

Pyyntimatka onnistui kaikissa suhteissa hyvin, ja kymmenen päivän
kuluttua sen alkamisesta lähti runsaasti kuormattu safari paluumatkalle
waziri-tasankoa kohti. Loordi ja lady Greystoke ratsastivat Busulin ja
Mugambin kanssa matkueen etunenässä, ja heidän naurunsa ja puhelunsa
ilmaisi sitä teeskentelemätöntä tuttavallisuutta, jonka yhteiset
harrastukset ja molemminpuolinen kunnioitus synnyttää erirotuistenkin
kunnollisten ja älykkäiden ihmisten kesken.

Jane Claytonin hevonen kavahti äkkiä jotakin esinettä, joka oli pitkän
ruohikon piilossa avoimella paikalla viidakossa. Tarzanin terävät
silmät tähystivät nopeasti selitystä eläimen vauhkouteen.

"Mikä tuossa on?" huudahti hän hypäten satulasta ja hetkeä myöhemmin
olivat kaikki neljä kehässä ihmisen pääkallon ja pienen vaalenneen
luukasan ympärillä.

Tarzan kumartui ja nosti nahkapussin ihmisen kaameiden jäännösten
vierestä. Pussin sisällä tuntui olevan jotakin kovaa, ja häneltä pääsi
hämmästyksen äännähdys.

"Oparin jalokivet!" hän huudahti kohottaen pussia korkealle ja jatkoi:
"Tässä on siis belgialaisen Werperin jäännökset."

Mugambi nauroi. "Katsohan pussin sisään, bwana", huudahti hän, "niin
näet minkälaisia Oparin jalokivet ovat -- näet, minkä puolesta
belgialainen antoi henkensä." Ja neekeri nauroi ääneen.

"Miksi naurat?" kysyi Tarzan.

"Koska", vastasi Mugambi, "täytin belgialaisen pussin joen soralla
ennenkuin pakenin abessinialaisten leiristä, jossa olimme vankina.
Jätin belgialaiselle ainoastaan arvottomia kiviä ja vein mukanani
jalokivet, jotka hän oli varastanut sinulta. Minun ikuiseksi häpeäkseni
jää, että ne jälkeenpäin varastettiin minulta, kun nukuin viidakossa,
mutta belgialainen ainakin menetti ne -- avaa hänen pussinsa, niin saat
nähdä."

Tarzan irrotti hihnan, joka piti nahkapussin suuta suljettuna, ja antoi
sisällön hitaasti valua kämmenelleen. Mugambin silmät kävivät näystä
suuriksi, ja toisilta pääsi hämmästyksen ja epäuskoisuuden
huudahduksia, sillä homehtuneesta ja hauraaksi käyneestä pussista
juoksi virtanaan loistavia ja säkenöiviä jalokiviä.

"Oparin jalokivet!" huudahti Tarzan. "Mutta kuinka Werper sai ne
jälleen haltuunsa?"

Ei kukaan osannut vastata, sillä Tshulk että Werper olivat kuolleet,
eikä kukaan muu tiennyt asiasta.

"Mies parka!" sanoi apinamies heilauttaen itsensä taas satulaan.
"Kuolemassaankin hän on sovittanut rikkomuksiaan -- saakoot hänen pahat
tekonsa unohtua samalla kun hänen luunsa pääsevät rauhaan."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tarzan ja Oparin aarteet - Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.