Title: Uppoavia laivoja
Author: Atra, Kaarlo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uppoavia laivoja" ***


UPPOAVIA LAIVOJA

Kirj.

KAARLO ATRA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1918.



I.



1.


Pieni kirkkopuistikko sisämaan kaupungissa.

On elokuun iltapäivä. Vanhain lehmusten ja vaahterain varjot
juoksentelevat pitkinä tummina virtoina tasanukkaisilla, heleän
vihreillä nurmikaistaleilla ja vaaleahiekkaisilla käytävillä.

Melkein unelias rauha vallitsee puitten alla. Se ikäänkuin valuu tänne
ylempänä rinteellä päivänpaisteessa nukkuvasta kaupungista. Joskus
visertää lintunen puitten latvoissa ja silloin tällöin kuuluu kirkon
räystäältä kyyhkysten sävyisää kuherrusta.

Sitten taas on kaikki hiljaa.

Valovirrat pitenevät huomaamatta ja nurmi käy yhä läpikuultavamman
viheriäiseksi.

Kirkon tornissa lyö kello. Hiukan väräjävinä putoavat leppoisat
ääniaallot puitten kruunujen lomitse valojen ja varjojen kirjailemaan
maahan.

Puistikko on lievästi viertävää ja päättyy pientä järvenlahtea
uurtavaan paalutettuun rantalaituriin. Siellä on eloisampaa. Edessä
oleva järvenlahti säihkyy auringon paistetta, ja päämäärää vailla
henkäilevä tuuli piirtelee siihen sinisiä teitänsä.

Laiturilla leikkii muutamia lapsia. Heidän huudahduksensa ja naurunsa
ovat nekin kuin heleätä, riemastuttavaa väriä ja päivänpaistetta.
Muutamat heistä uittavat pieniä selluloosa-kaloja, toisilla taas on
kaarna-veneitä. Pari oikeata purjevenettäkin on vesillä ja niitten
vaiheita seuraa toisinaan koko liuta, kalansa ja kaarna-veneensä
unhoittaen.

Ne ovat oikeita purjelaivoja, -- siitä ovat kaikki yhtä mieltä. Niissä
on oikeat purjeet ja lyijyköli, sitten ovat ne vielä punaiseksi ja
valkoiseksi maalatutkin. Oikeita purjelaivoja ne ovat...

Purjelaivain kadehditut omistajat ovat noin kahdeksan vuotias poika ja
jotenkin samanikäiseltä näyttävä tyttö. Heti ensisilmäyksellä huomaa
heidät kuuluvan parempiosaisempiin kuin useimmat heidän ympärillään
kuhisevassa laumassa. Rantalaiturilla juosten he langoista ohjaavat
etäällä keinuvia laivojansa, kunnes vihdoin leikkiin kyllästyneinä,
lankaa kerien, vetävät laivansa rantaan. Monet omistushaluiset kädet
yrittävät laivoihin tarttua, mutta niitten omistajat kaappaavat ne
kainaloonsa ja juoksevat puistoon, missä heidän äitinsä lehmusten
varjossa käsitöineen istuvat.

Lasten lähestyessä taukoaa äideiltä keskustelu. Hymyillen nostavat he
kasvonsa työstään.

-- Äiti, minä tahtoisin laskea laivani menemään kauemmaksi, mutta tämä
lanka on niin lyhyt. -- Pikkutyttö kiertelee lankaa laivansa ympärille,
odottaen äidiltänsä neuvoa.

-- Kyllä se tarpeeksi kauas pääsee, vastaa tytön komeavartaloinen äiti,
puoleksi hajamielisenä katsellen lapsensa ruskettuneita kasvoja.

-- Mutta minä tahtoisin laskea laivani menemään kauemmaksi, kauaksi,
sanoo tyttö uudestaan itsepäisenä.

-- Silloin saattaa käydä niin, että sinä et saa sitä enää takaisin. --
Nuori rouva katselee taaskin mielihyvällä vaaleita silmiä ja punaista
suuta, joka on niinkuin kukan nuppu.

Tyttö katselee puitten lomasta kimaltelevalle lahdelle, kunnes hän
äkkiä sanoo:

-- Mitä se tekee, äiti, minä tahdon katsella kun laivani menee.

-- Sinä et saa uutta laivaa, sanoo äiti tiukasti, ikäänkuin äkkiä
muistaen kasvattajan velvollisuutensa.

Pikkutyttö ei kysy enempää, vaan katselee suu supussa järvelle.

Silläaikaa on pikkupoika laskenut laivansa tummemman naisen viereen
penkille ja jäänyt kuuntelemaan viereistä keskustelua.

-- Tahtoisitko sinäkin, Heikki, antaa laivasi mennä sen tien? kysyy
hänen äitinsä, asiasta huvitettuna.

Heikistä kysymys on aivan mieletön. Hän tarttuu laivaansa, aivankuin
pelkäisi sen karkaavan.

-- E-en, sanoo hän naurahtaen.

-- Kuuleppas, Ester, kuinka Heikki on järkevä, sanoo tytön äiti pikku
hupakollensa.

-- Esterillä on varmaankin enemmän mielikuvitusta, hymähtää tumma rouva
kohteliaasti. Hänen uteliaisuutensa poikansa tuumain suhteen näyttää
kuitenkin heränneen, mutta hän ei ennätä kysyä uudestaan, kun Heikki
laivaansa katsellen virkkaa:

-- Tämä laiva ei kannata ollenkaan lastia.

-- Mutta, lapsi kulta, huvipurret eivät koskaan lastia kannata.

Äidit katsovat hymyillen toisiinsa.

-- Minä tahtoisin, että se veisi lastiakin, inttää Heikki.

-- Eiköhän se jotakin kannata. Mennään koettamaan uudestaan, sanoo
pieni rouva, kooten käsityönsä.

Lapset juoksevat iloisina takaisin rantaan ja äidit seuraavat heitä
verkalleen, hyvillään katsellen valojen ja varjojen iloista vilinää
heidän vaaleilla puvuillaan.

Kun rouvat lapsinensa häviävät rantaan, niin puiston penkille jää vaan
pari palvelustyttöä lastenvaunuineen, sanomalehteä lueskeleva
ylioppilas ja aidan korjuussa oleva työmies, jolle vaimonsa juuri on
tuonut kahvia. Mies hörppii parhaillaan ensimäistä kupillista ja vaimo
odottelee sukan säärykseen peitetty pullo kädessään. He istuvat
vaieten. Nähtävästi nauttivat he kauniista iltapäivästä, kahvista ja
hyvästä sovusta.

-- Forssnerin rouvakin näkyy jo kaupunkiin tulleen, koskapa tuossa meni
meidän rouvan kanssa, sanoo vaimo vihdoin jotakin sanoakseen.

Mies hörppää kahvia vielä pari kertaa, laskee kupin teevadille ja
ojentaa sen vaimollensa, joka heti kaataa uutta kahvia kuppiin.

-- Se olikin sitten kai Forssnerin tyttö, joka tässä on Heikin kanssa
juoksennellut, arvelee mies toista kuppia juodessaan.

-- Etkö sinä sitä tunne, kun on aivan ilmetty äitinsä?

-- En minä häntä niin tarkoin tullut katsoneeksi, enkä minä äitiäkään
ole nähnyt muuta kuin joskus etäämpää meidän pihalla. -- Mies ojentaa
kupit vaimolleen, joka kaataa pullosta loput kahvia itsellensä,
virkkoen:

-- Mistäpä sinä hänet tuntisitkaan, kun kaiket päivät poissa olet,
mutta minä hänet usein näen siellä meidän rouvan luona.

-- Arkkitehti Forssnerin minä jo kyllä tunsin Hämeenlinnan ajoiltani
saakka. Mies sytytti piippunsa ja alkoi etsiä jotakin työkaluansa
laatikostaan.

-- Niinpä niin, tehän olitte samasta kaupungista, muistelee vaimokin.

-- Juu... Siinä sitten oli vasta teräväpäinen mies ja muutenkin
hyvänluontoinen... Ei hän koskaan työmaille tullessaan karjunut
työmiehille, niinkuin tämä meidän Selanteri tekee. Ja vaikka hän
harvoin aivan selvänä työmaalle tuli, niin kyllä hän silti tehtävänsä
tiesi.

-- Mutta mitä semmoisen lehmän lypsystä on, joka maitonsa maahan
kaataa, myhäilee vaimo. -- Kummonen tuosta tytöstä tullee, kun isä oli
hyvä... ja äiti lienee vielä parempi...

-- Hm... murahtaa mies. Kukapa tässä oikein joutaa toisten lapsista
huolehtimaan... Mutta vieläkö ne puhuvat siitä insinööri Nymanista ja
Forssnerin rouvasta?

-- Voi, voi, vielä kyllä. Vaimon äänessä on paheksumista, mutta mies
naurahtaa:

-- Ikävä kai olisi Forssnerin rouvallakin yksin olla... Eikähän se ole
mikään eilisen päivän uutuus, että nuoret lesket ovat helposti
lohdutettuja.

-- Onhan tuota meidän rouvakin osannut leskenvuotensa kauniisti elää.
Ei yhtään ole mitään rumia kuulunut. Sitä vaan monet ihmettelevät, että
hän viitsii niin hyvää olla Forssnerin rouvan kanssa... Mutta ei taida
tietääkään... ja sitäpaitsi on rouva Halldin niin hyvä ihminen, ettei
hän juuri kai pahaa usko kenestäkään.

-- Kuka heidät tietää, -- eikä ole väliäkään, keskeyttää mies kuivasti,
ryhtyen työhönsä.

Vaimo järjestelee koriansa ja on juuri jotakin sanomaisillaan, mutta
hän huomaa rouvien tulevan heitä kohden käytävällä, ja hän sanookin
vain:

-- Meidän rouvalla taitaa olla jotakin asiaa, koskapa he näkyvät
tännepäin tulevan.

Samassa rouvat jo saapuivatkin heidän luoksensa.

-- Hyvää päivää! tervehti pienempi rouvista. Joutusiko Ahonen näinä
päivinä korjaamaan meidän kellarimme portaat, kun ne ovat niin
lahonneet, että tyttö jo pari kertaa on vähällä ollut jalkansa taittaa.

Ahonen lupasi ensi viikolla koettaa...

-- Tulkaa illalla työstä päästyänne katsomaan, niin saamme tuumailla
paljonko lautojakin tarvitaan.

Ahonen murahti taaskin jotakin myöntävää, avaten uutta naulalaatikkoa
parin visakiilan avulla.

Ahoska katseli rouvia syrjästä, ollen pois lähdössä.

-- Missä Janne nykyään on työssä? kysyi rouva Halldin hiukan arasti
häneen kääntyen.

-- Janne on nyt tulitikkutehtaassa, vastasi Ahoska, solmiten huiviansa.

-- Sehän on hauskaa kuulla, sanoi rouva Halldin osaaottavasti. Hänellä
olisi nähtävästi ollut halua jatkaa keskustelua, mutta hänen toverinsa
oli seisahtunut odottamaan, joten täytyi kiirehtiä.

-- Ahonen on hyvä ja tulee katsomaan sitten illalla, muistutti hän
vielä lähteissäänkin.

-- Kovin se on komea ihminen vieläkin tuo Forssnerin rouva, vaikka on
kai hänelläkin vastoinkäymisiäkin ollut, konkurssit ja muut... sanoi
Ahonen rouvien mentyä.

-- Konstikos tuollaisten on muhkeina säilyä, sanoi vaimo katkerasti,
lisäten: Ei suinkaan herrat konkursseja juuri muuten tee kuin
rikkaudeksensa.

Hän kääntyi jo lähteäksensä, mutta samassa hän näkee lasten juoksevan
rannasta, Halldinin pojan edellä, laiva kainalossaan ja Forssnerin
tytön jälessä.

-- Usein, kun katselen tuota Heikkiä siellä kotipihalla, niin tulen
muistaneeksi meidän Aaku-vainaata. Sillä on hiukan samanlaiset
silmätkin... Vaimon ääni värähtää lämpimästi ja hän seuraa
myötätuntoisin katsein lasten kulkua.

Ahonen rykäisee kuivasti, korjaa vyötänsä ja alkaa veistää aidan
listettä, aivankuin ei olisi kuullut mitään.

Mutta vaimo jatkaa puoleksi itsekseen:

-- Noin suuri Aakukin jo olisi. Tuo Heikki taitaa olla saman vuoden
lapsia... Se oli kai kolmannella silloin, kun maisteri Halldin vainaja
sen talon osti... ja siitä on nyt syksyllä kolme vuotta.

-- Kyllähän ne ajat sentään kuluvat... Ahonen tahtoo sillä sanoa
jotakin hyvin ystävällistä tai ainakin osoittaa, että hän on ymmärtänyt
vaimonsa kaipaavat ajatukset.

-- Mihin aikaan sinä luulet täältä kotiin pääseväsi, että tiedän
illallista laittaa? Janne lupasikin mennä illalla uistinta vetämään
Lehtosen poikain kanssa, kysyy Ahoska, irtautuen haikeista
muistoistaan.

Ahonen silmäilee listoitettavaa alaa.

-- Kai sitä tänäänkin täytyy kahdeksaan saakka painaltaa, ei tämä
muuten lauantaiksi joudu, arvelee hän, ja jatkaa vaimoonsa katsomatta:

-- Voisi Jannekin joskus illan kotonakin olla. Kuka ne Lehtosen
pojatkaan tietää, minkälaisia ne oikeastaan ovat. Parempi olisi
joskuskin yönsä maata kuin soudella kaikkia järvenpoukamia.

-- En minä suinkaan sellaista puolusta, mutta ei sitä voi nuoria niin
kovin orjuuttaakaan, varsinkaan näin kesällä, vastaa vaimo nöyrästi.

-- Samanlaista se on talvellakin... Mitähän rouvakin sitä kysyi? Ahonen
puhui melkein äreästi.

-- Kysyi kai vaan ilman aikojaan... tai olisiko Hilda taas rouvan
poissa ollessa siellä miehiä kestännyt, mutta ei Janne ole siellä ollut
kolmeen viikkoon.

-- Mistä sinä tiedät, kun hän kerran kaiket yöt juoksee.

-- Niin, kalassa... toisten poikain kanssa. Ja oikeastaan se on minusta
paljon parempikin, kun ne naiset siinä kotipihassa sitä aina kiertävät.

Ahonen ei enää vastaa mitään, vaan naulaa aitalistoja, niinkuin ei
hänen läheisyydessään ketään olisikaan.

Vaimo ottaa korin käsivarrelleen ja poistuu nöyränä, ilta-auringossa
loistavaa kaupunkia kohden.

Vihdoin rouvatkin nousevat penkeiltänsä pois lähteäksensä.

Puistossa ovat varjot harvenneet. Puitten rungot eivät enää seiso
tummina, valotäpläisinä, niinkuin aikaisemmin, vaan kylpevät lämpimän
keltaisessa värissä, joka melkein vaakasuorasti virtaa niihin, etäisen
metsänrantaan painuvasta auringosta. Jokainen ruohonkorsi hohtaa
läpikuultavana, ikäänkuin tahtoen huutaa: minä olen vihreä... minä olen
vihreä... Vielä on kesä, vielä, vielä...

Lapset juoksentelevat äitiensä edellä käytävällä. Heikki kantaa
huolellisesti laivaansa, jonka purjeissa ja punaisessa pohjassa
auringon säteet pitävät oikeata riemujuhlaa.

-- Näetkö, Anna, Ester ei ole vähääkään pahoillaan siitä, että hän
päästi laivansa menemään. Hän ei kerta kaikkiaan voi käsittää, että
kaikkea ei enää saa takaisin tässä maailmassa, sanoo rouva Forssner
toverillensa. Hänen äänessään on huolestunut sävy, mutta rouva Halldin
on huomaavinaan, että siinä on ihailuakin. Hän ei kuitenkaan ole siitä
tietääksensä, vaan vastaa puolittain välinpitämättömästi:

-- Sinun täytyisi opettaa se hänelle. Älä osta uutta laivaa.

-- Mitä se auttaa, kun isoäiti ja enot kuitenkin ostavat.

-- Hm... Minusta on johdonmukaisuus ainoa keino kasvatuksessa.

-- Niin kai, mutta, hyvä Jumala, kuka sitä jaksaa ja raahtii oman
lapsensa kanssa olla aina niin ankaran johdonmukainen.

He olivat tulleet varjosta kadulle ja rouva Forssner aukaisi punaisen
päivänvarjonsa, kevyesti huoahtaen. Hänen toverinsa huomasi väittelyn
turhaksi ja kävi äänettömänä hänen rinnallaan, katseellaan seuraten
lapsia, jotka juoksentelivat jo etäällä, niinkuin valkoinen perhospari.

Rouva Forssner pelkäsi sanoneensa jotakin tyhmää ja tahtoi parantaa
asiaa.

-- Kyllä poikia sentään mahtaa olla paljon helpompi kasvattaa kuin
tyttöjä.

-- Yleensä arvellaan päinvastoin. -- Rouva Halldin vilkaisi toveriinsa
kysyvänä.

-- Katsoppas, varsinkin nykyään... Rouva Forssner tahtoi tällä kertaa
punnita sanansa paremmin.

-- Nykyäänhän tytöt saavat jotenkin samanlaisen kasvatuksen kuin
pojatkin, huomautti rouva Halldin, uteliaana kuulemaan mitä toinen
todella koetti hapuilla.

-- Siinäpä se juuri onkin! Jos ajat olisivat niinkuin ennen, niin en
yhtään pelkäisi Esterinkään tähden. Mutta nykyään täytyy tyttöjenkin
valmistautua johonkin määrättyyn elämäntehtävään, elleivät ole
varakkaita...

-- No, mutta onhan se erinomaista, että heillä on tilaisuutta
valmistautua omilla jaloillaan seisomaan, ettei tarvitse odotella
tuulentupien varassa kuten ennen.

-- Niin tietysti... yleensä. Mutta, jos Esterille on kaikki ankara
tosityö yhtä vastenmielistä kuin minullekin, niin hän on hukassa.

Rouva Halldin vilkaisi toveriinsa, joka uhkeana käveli hänen
rinnallansa. Vastenmielistä kuin tosi työ... Hän epäili melkein
kuulleensa väärin, vaan eihän sekään ollut mahdollista. Hän muisti
kerran junassa sivultapäin kuullensa parin naikkosen vakuuttelevan
toisillensa aivan samaa. Hän tunsi punastuvansa harmista, eikä
uskaltanut vähään aikaan sanoa mitään.

-- Sinä olet ihmeellisen avomielinen, Emma, sanoi hän vihdoin, hiukan
hymähtäen.

Mutta rouva Forssner ei huomannut ivallista värettä toisen äänessä,
vaan silmiänsä siristellen katseli pienen suihkukaivon luona
odottelevia lapsia, sanoen puoleksi itsekseen:

-- Minä en ymmärrä, että hän aivan tahallaan päästi laivansa
menemään...



2.


Heikki Halldinin lapsuusvuosina oli kotitalo pihoineen hänen
varsinainen maailmansa.

Kotipihassaan hän leikki päivät pitkät suurissa lapsilaumoissa.
Työmiesten ja pikku virkamiesten lapsia hänen toverinsa enimmäkseen
olivat. Monet heistä saivat aamusta iltamyöhään saakka juoksennella
pihoissa ja nurkissa ilman, että heitä kesken kaiken kovistettiin
ruualle tai nukkumaan. Heikki kadehti heitä äärettömästi. Hän itse
pääsi ulos ainoastaan kauniilla ilmalla ja ruuaalle ja nukkumaan täytyi
hänen lähteä aina kun vaan äiti tai palvelijatar ilmestyivät portaille
kutsumaan, vaikka kuinka hauskat leikit olisivat kesken jääneet. Ja
vaikka hän itse mielestään jo oli suuri poika, kun hän jo oli täyttänyt
kuusi vuotta, niin häntä oli ankarasti kielletty menemästä kotiportista
ulos, yksinään tai toisten lasten seurassa. Se oli jo kauan ollut
hänestä äärettömän nöyryyttävää. Monet häntä pienemmätkin pojat, kuten
Sandströmin Kalle ja Hellforsin Väinö, tunsivat jo kaikki
korttelikunnan talot paremmin tai ainakin yhtähyvin kuin hän tunsi
ruudut "ämmän padassa", jota tytöt aina keväisin, heti lumen sulattua,
hyppäsivät Martolan portaitten edessä. Mutta äiti oli aivan
järkähtämättömän ankara sellaisissa asioissa.

Jo toukokuun alkupäivinä saivat monet hänen tovereistaan juoksennella
pihassa avojaloin. He sanoivat maan olevan polttavan kuumaa ja
halveksivat äärettömästi Heikkiä ja kaikkia muita lapsia, joitten
täytyi vielä monta viikkoa sukat ja kengät jalassa kulkea. Sitten
täytyi hänen joka ilta peseytyäkin, vaikka olisi kuinka väsynyt ollut.
Ja kuitenkin hän tiesi, että monet muut saman talon lapset saivat mennä
sänkyyn, vaikka heidän jalkansa olisivat olleet hiukan savisetkin.
Heikki oppi aikaiseen tuntemaan ihmisten iloja ja näkemään heidän
surujansakin tässä vanhassa talossa, jonka tasaista, suurta pihamaata,
neljä matalaa rakennusta ympäröivät. Kuinka ne hänen tietoisuuteensa
tulivatkaan? Kuka niitä kertoi? Kaikki... tai ei oikeastaan kukaan.
Asiat selvenivät hänelle vähitellen, niinkuin yksityiset puut ja
maiseman osat selvenevät sumussa kulkijalle. Siellä täällä kuullusta
katkonaisesta lauseesta syntyi jonakin päivänä kokonaisuus kuin
itsestään. Mitä ei tänään ymmärtänyt, eikä tullut keneltäkään
kysyneeksikään, sen jo huomenna, jotakin uutta kuultuaan ja nähtyään,
selvästi ymmärsi.

Kaikki oli niin kummallista. Kaikki oli uutta...

Isot ihmiset puhuivat usein merkillisiä asioita, kun he keskenään
juttelivat, kevätiltoina istuessaan keinulaudalla sireenipensaan alla
tai kohdatessaan toisiaan portilla ja pihassa. He eivät koskaan
luulleet lasten mitään ymmärtävän...

Mutta paljon kummallisempia Heikki kuuli ja näki alarakennuksen
pienissä kamareissa, joihin jokaiseen mentiin suuresta
yhteis-keittiöstä, jossa ei ensinkään ollut hellaa, vaan suuri takka,
jonka arinalla jokaisella perheellä oli padanjalkansa ja jalkapannunsa.
Kahdessa kamarissa asui tehtaan tyttöjä, kolme, neljä yhdessä
huoneessa. Kolmannessa kamarissa asui Wilkmanin leski, jonka poika oli
rakuunarykmentissä ja jonka tytär ompeli. Mutta vastapäätä Wilkmanin
kamaria asui puuseppä Rödman Riikansa kanssa.

Riikan kamari oli Heikistä kaikkein kaunein ja ihmeellisin. Siellä oli
piirongin päällystäkin aivan kuin satu. Kahden puolen peiliä oli suuret
paperiruusu-vihot, hopeanhohtoisissa kukkamaljakoissa. Sitten siellä
oli kokonainen armeija porsliinista tehtyjä tyttöjä ja poikia,
suuri-sarvinen porsliininen peura, sekä kanoja ja lintuja. -- Näitä
aarteita sai Heikki aina mielin määrin katsella, saipa hän nousta
tuolillekin piirongin viereen seisomaan, sillä ehdolla ettei koskenut
mihinkään.

Rödmanin kamarin seinällä oli hopeaisia raamatunlauseita
korkki-kehyksissä, sekä kolme muuta suurempaa taulua, jotka esittivät
Osman Pashaa, Skobeleviä ja Beatrice Cenciä. Beatricesta oli puuseppä
Rödman kerran sanonut: "kaunis tyttö, mutta surullinen historia". Kun
Heikki oli pyytänyt häntä enemmän kertomaan kauniista Beatricesta, niin
Rödman oli kierrellen kaarrellen sanonut, että ei hän siitä paljon
enempää tiennytkään, kun että arveltiin Beatricen murhanneen isänsä, ja
että häntä oli sen tähden vankiloissa kidutettu ja vihdoin mestattu.
Kuitenkin antoi tämäkin lyhyt selitys Heikille jo paljon miettimisen
aihetta, ja usein katseli hän kuvaa kuin jotakin salaperäistä
arvoitusta.

Mutta Osman Pashasta ja Skobelev'ista ja heidän urhoollisuudestaan
Plevnassa tiesi Rödman sen sijaan paljonkin kertoa, sillä hänen setänsä
oli ollut Turkin sodassa. Sotajuttujansa kertoessaan Rödman
tavallisesti liimaili joitakin naapuriensa pikkuesineitä, joita hän ei
viitsinyt viedä toisessa talossa olevaan verstaaseensa. Ja lopuksi hän
tavallisesti hyräili:

    "Paljon on haudattu Balkaanin santaan,
    toiselle puolelle Tonavaa..."

Mutta kaikkein syvemmän vaikutuksen Heikkiin oli kuitenkin tehnyt se,
että Rödman oli sanonut Osman Pashan olevan aivan ensimäisiä miehiä
Turkin sulttaanista. Ja hänen kuvansa tuli Heikistä vieläkin
mielenkiintoisemmaksi, kun hän eräänä päivänä kuuli Ahosen Jannen
pihalla laulavan:

    "Konstantinopolin portin päällä
    oli Turkin keisarin kuva ja kuva.
    Suomen pojat ne sanoivat: hyi piru,
    kun se on ruma ja ruma."

Sen jälkeen koetti Heikki Osman Pashan kuvasta saada edes aavistuksen
itse ihmeellisestä sulttaanista, kun he kerran niin läheisiä olivat...
Mutta varmaankin oli sulttaani rumempi, sillä Osman Pasha ei häntä
yhtään peloittanut...

Skobelev taas tuli ikäänkuin tutummaksi senjälkeen, kun Rödman kerran
kaivolla Hakalan Pauliinan kanssa kisaillessaan, sanoi tämän olevan
mustan kuin Skobelevin hentun.

Joskus, kun Riikka oli oikein hyvällä tuulella, nosti hän pari
porsliini kanaa ja koiran lattialle ja haki piirongin laatikostaan
piparkakun tai omenan ja jutteli Heikin kanssa aivankuin isojen
ihmisten...

Mutta Heikki oli huomannut, että makupaloista, joita hän vierailuillaan
sai, samoin kuin kaikesta muustakin mitä hän kuuli ja näki, mutta jota
hän ei oikein ymmärtänyt, niistä oli parasta olla kotona mitään
puhumatta. Äiti oli niin kummallinen toisinaan... Hän paheksui usein
sellaistakin, mistä muut ihmiset olivat aivan luonnollisesti puhuneet
ja jossa Heikki ei ollut osannut mitään pahaa aavistaa.

Kerrankin, eräänä kauniina kevätpäivänä, Heikki oli kuullut läkkiseppä
Hultmanin rouvan sanovan kalakauppias Bastin rouvaa leipäsudeksi, joka
Heikistäkin oli hyvin sanottu, sillä rouva Bastilla oli kaksi
torahammasta, jotka hymyillessä painuivat hänen alahuultansa vasten,
niin, että hän silloin näytti paljon peloittavammalta kuin vakavana
ollessaan. -- Sitten oli sattunut niin, että samana iltapäivänä Ruusa
Martola sieppasi Heikin kädestä piparkakun, jonka hän juuri oli saanut
Rödmanin Riikalta. Heikki juoksi ympäri pihaa koettaen tavoittaa
Ruusaa, huutaen: leipäsusi! leipäsusi! Mutta samassa kuului ruokasalin
akkunasta ankaraa koputusta ja Heikki näki äitinsä akkunassa, tuiman
näköisenä, viittovan häntä sisälle. Mitä pahaa hän oli tehnyt? Sen
sijaan, että äiti olisi edes torunut Ruusaa, vei äiti hänet ruokasalin
nurkkaan pitkäksi ajaksi istumaan, eikä lievittänyt rangaistusta
sittenkään, kun Heikki oli tunnustanut kuulleensa Hultmanin rouvan niin
sanoneen... Päinvastoin uhkaili äiti, että hän ei tästälähin pääsisi
ulos yhtä paljon kuin ennen. Ja illalla kuuli Heikki äidin sanovan
eräälle vieraalle rouvalle, että talossa asui niin raakoja ihmisiä,
ettei kunnolla uskaltanut lastansa ulos laskea. Sitten alkoi koulu.

Heikin maailma laajeni yhtäkkiä. Jonkun päivän kuluttua sai hän mennä
kouluun yksin ja iltapäivillä sai hän pistäytyä naapuritaloissa asuvien
toveriensa luo. Tästä oli seurauksena, että jo ensimäisenä kouluvuotena
tunsi hän, ihmisistä puhumattakaan, melkein kaikki kissat ja koiratkin
omassa kaupunki-korttelissaan.

Mutta kotitalossaan hän kuitenkin edelleenkin parhaiten viihtyi. Siellä
hän sai mennä minne tahtoi ja talon "isäntänä" hän oli kaikkialle
tervetullut. Noissa pienissä kamareissa oli hänestä paljon lämpöisempää
ja kodikkaampaa kuin useimpain koulutovereittensa hienoissa kodeissa.
Ja paljon ihmeellisempää kaikki...

Siihen aikaan oli heidän palvelustyttönsä sanonut Heikille, että Ester
Forssnerista tulisi kerran varmaankin kaupungin kaunein tyttö ja että
Heikki menisi hänen kanssaan naimisiin.

Heikistä ei siinä ollut mitään ihmeellistä. Suureksi tultuaan menivät
melkein kaikki ihmiset naimisiin, eikä hän ollut riidellyt eikä
tapellut Ester Forssnerin kanssa enempää kuin muittenkaan tyttö- tai
poikatuttaviensa kanssa. Ainoastaan yhden ainoan kerran oli hän oikein
ankarasti vetänyt Esteriä tukasta, kun tämä oli tuokkosella heittänyt
vettä räystäs-saavista Heikin uudelle puvulle. Mutta oli Esterkin vielä
häntä raapinutkin. Silloin hän oli pari päivää vihannut Esteriä, eikä
mitenkään tahtonut myöntää hänen olevan kauniin, eikä mistään hinnasta
olisi tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka Hilda rupesi
siitä asiasta puhumaan niin pian kun hän vaan päänsä kyökkiin pisti...
Silloin ei hän enää olisi tahtonut lähteä edes Forssnerille
vieraisillekaan. Hän oli itkenyt ja mieluummin olisi jäänyt kotiin,
vaikka ruokasalin nurkkaan istumaan...

Mutta hänen täytyi lähteä. Vierailu oli kuitenkin päättynyt
odottamattoman hyvin, sillä Esterillä oli ollut uusia leikkikaluja,
joten he eivät sen enempää koko riitaa muistaneet.

Kaunein tyttö, jonka Heikki siihen aikaan tunsi, oli Hulda Martola,
Ruusan vanhin sisar. Martolat olivat narinkka-kauppiaita ja he asuivat
toisessa, katua vasten olevassa rakennuksessa, jossa heillä oli kaksi
kamaria ja kyökki.

Martolan väestä puhui usein koko talo. Heikki oli kuullut sanottavan,
että kauppias Martola oli ollut ylioppilas ja rouvakin parempia
ihmisiä. Mutta nyt joi Martola toisinaan viikkokaudet ja rouva sai
yksinään huolehtia koko perheen elatuksesta.

Hulda Martola oli kaunotar. Sen hän itse oli sanonut Heikille ja
Ruusalle, kerran kammatessaan tukkaansa peilin edessä. Ja todellakin
hän oli Heikistäkin hyvin kaunis. Hänen punainen tukkansa oli niin
kihara, että hän aina valitteli, ettei kampakaan siihen oikein
pystynyt. Sitten hänellä oli vihertävät, pyöreät silmät, aivankuin
Wiikmanin lesken kissanpojalla, jota hän muutenkin muistutti... Ja
sitten hänellä oli aivan samanlainen suu kuin Ester Forssnerin
lempinukella.

"Kaunotar" oli aivan uusi sana Heikille ja hän oli iloinen, että hän
oppi tietämään minkälainen sekin oli...

Mutta Hulda Martola oli vielä muutakin kuin kaunotar: hän oli
kihloissa! Senkin Hulda oli itse sanonut eräänä päivänä, ja paria
päivää myöhemmin oli Heikki nähnyt Huldan istuvan kapellimestari Kahnin
sylissä, niin että tottakai se sitten totta oli.

Kapellimestari Kahnilla oli ystävälliset mustat silmät, pitkät viikset,
silkkiliivi ja punainen kravattineula. Hän oli aina hyvällä tuulella:
hymyili, poltteli paperosseja ja lauleli. Heikki ihaili heitä
kumpaakin, sekä kapellimestari Kahnia, että Hulda Martolaa, eikä hän
voinut ymmärtää mitä äidillä oli heitä vastaan. Mutta jotakin hänellä
vaan oli heitä vastaan, sillä jos hän vaan aavisti kapellimestarin
Martolassa vierailevan, niin silloin oli turhaa pyytääkin sinne.

Ukko Martola oli toisinaan monta päivää kotoa poissa ja silloin
Martolassa aina oli rauha talossa. Rouva Martola tavallisesti neuloi
lakkeja etuhuoneessa ja Ruusa pelasi Heikin kanssa tammipeliä, samassa
huoneessa olevan, suuren vähäkankaalla peitetyn pöydän ääressä. Mutta
peräkamarissa istui Hulda kapellimestarin sylissä, neuloen lakkeja
hänkin. Usein hyräilivät he "Akselia ja Hildaa", kiikkuivat
keinutuolissa ja suutelivat.

Rouva Martola polki vanhaa ompelukonettansa niin, että se pauhaten ja
rämisten huojui puolelle ja toiselle. Ruusa oli kiintynyt peliin koko
sielullaan ja jos hän joskus silmäsikin avonaisesta ovesta toiseen
kamariin, niin ei hän mitään ihmetellyt. Ja niin uskoi Heikki alusta
pitäin, että kaikki oli niinkuin pitikin, kun kaunotar on kihloissa...

Vaikka äiti melkein päivä päivältä kävikin ankarammaksi Heikin
vierailuihin ja tovereihin nähden, niin salli hän edelleenkin hänen
seurustella Ruusa Martolan kanssa ja käydä hänen kodissaan. Ja niinpä
usein sadeilmoilla, kun ei voinut ulkonakaan juoksennella, sai Heikki
luvan pistäytyä hetkeksi Martolaan. Mutta kaikesta ihmeellisestä mitä
hän siellä näki ja kuuli ja mikä paljonkin askarrutti hänen
ajatuksiansa, siitä hän kotona visusti vaikeni.

Yhtäkkiä ei kapellimestari Kahnia enää Martolassa näkynytkään. Ja
jonkun aikaa neuloi kaunis Hulda lakkeja silmät alituisesti
turvoksissa, milloin kummallisen vaiteliaana, milloin taas ärjyen ja
komentaen Ruusaa, niin että hirvitti vierastakin... Eräänä päivänä
uskoi Ruusa Heikille, että Hulda ei enää olekaan kihloissa ja että
kapellimestari oli matkustanut kaupungista. Se oli Heikistä niin
käsittämätöntä ja järkyttävää, että hänen täytyi kertoa se äidillekin
ja samalla hän osanottoisena kysyi, eikö äiti luulisi Ahosen Jannen
rupeavan Huldalle uudeksi sulhaseksi. Mutta äiti vaan naurahti ja käski
häntä lukemaan läksyjänsä, eikä huolehtimaan sellaisista asioista.

Eräänä päivänä oli Hulda Martola taas aivankuin toinen ihminen. Hän
tarjosi Heikille ja Ruusalle hienoja suklaakaramellejä ja kertoi, että
nyt hänellä on uusi sulhanen, jolla on aivan samanlaiset silmät kuin
Heikilläkin, ja että hän rakasti, rakasti ja oli äärettömän
onnellinen...

Huldan uusi sulhanen oli konttoristi, mutta oikein hieno konttoristi,
kuten Hulda vakuutti. Mutta Heikille hän oli suuri pettymys...
kapellimestariin verraten. Hän ei hymyillyt, eikä laulellut, vaan joi
punssia ja tuijotti Huldaa joka päivä aivankuin olisi hänet ensikerran
nähnyt. Sitäpaitsi hän oli punainen koko naamaltaan, aivan kuin suutari
Sjögren, joka Heikille saappaita teki. -- Mutta Hulda ei ollutkaan
konttoristin kanssa kauan kihloissa, joka olikin hyvin ymmärrettävää...
Eikä Hulda nähtävästi viitsinyt edes itkeä hänen tähtensä, vaan lähti
iltasilla huveihin, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Heikkikään ei
enää ollut huolissaan hänen kohtalostaan ja se olikin tarpeetonta,
sillä paria viikkoa myöhemmin viserteli Hulda olevansa kihloissa
parturin kanssa, jonka isä oli oikea elävä parooni. Parturi saisi periä
ja perustaisi oman liikkeen Helsingissä. Hulda vakuutti vielä, että
hänellä oli hieno käytös ja yhtä valkoiset hampaat kuin Heikilläkin ja
kertoi vasta nyt olevansa oikein onnellinen. Tähän saakka hän ei
sanonut tietäneensä edes mitä oikea rakkaus on...

Heikki ja Ruusa kuuntelivat häntä tavallisesti vaieten, sillä mitäpä he
osasivat sellaisiin asioihin sanoa. Kuitenkin oli Heikistä kummallista
ja käsittämätöntä, ettei Hulda jo kapellimestarin kanssa kihloissa
ollessaan ollut oppinut ymmärtämään mitä rakkaus on...

Sama uudistui sitten usein. Hulda Martola vaihtoi sulhasia useammin
kuin vuodenajat vaihtuivat. Parturia seurasi manttaalikirjuri ja hänen
jälkeensä tuli seurahuoneen kellarimestari. Mutta Hulda ei enää
pahimmassakaan tapauksessa päivää kauemmin surrut entisiä sulhasiaan,
vaan sen enemmän hän aina rakasti jokaista uutta ja vakuutteli
oppivansa yhä syvemmin ymmärtämään mitä rakkaus on.

Eräänä päivänä kuuli Heikki parin palvelustytön kaivolla pahanilkisesti
kikattavan, kuinka Hulda Martola lähtee joka ilta ulos ja on alituiseen
kihloissa. He nauroivat ja puhuivat asiasta aivankuin siinä olisi ollut
jotakin pahaa...

Sitten, joku päivä myöhemmin, tuli pastorska Sandman, alarakennuksesta,
vuokraansa maksamaan. Heikki luki parhaillaan läksyjään toisessa
huoneessa, eikä sen enempää seurannut mitä vieras puhui salissa äidin
kanssa, kunnes hän kuuli vanhan rouvan sanovan jotakin Hulda
Martolasta. Se ei missään tapauksessa voinut olla mitään hyvää, koskapa
äiti siunaten huudahti ja nopeasti sulki oven.

Seuraavana päivänä kielsi äiti jyrkästi, ja ilman selityksiä, Heikkiä
enää menemästä Martolaan. Ruusan kanssa sai hän leikkiä pihalla
niinkuin ennenkin tai kutsua Ruusan kotiinsa leikkimään, jos tahtoi.

Mutta jo seuraavassa kuussa Martolat muuttivatkin talosta.

Heikki oli siihen aikaan valmistavankoulun ensimäisellä luokalla.

Samana vuonna sai täti Forssner insinööri Nymanilta joululahjaksi
suuren taulun, jonka sanottiin olevan "Romeon ja Julian". Kaikki
kiittivät sitä kauniiksi. Äitikin kiitti. Heikki katseli sitä kauan.
Hän ei sanonut kenellekään mitään, mutta hän ajatteli, että silloin,
kun Hulda Martola oli ollut kihloissa kapellimestari Kahnin kanssa,
niin olivat he keinutuolissa suudellessaan olleet ainakin yhtä
kauniita... ellei paljon kauniimpia.



3.


Kun Martolaiset olivat muuttaneet, niin oli Heikistä Ahosen Janne talon
merkillisimpiä ihmisiä. Eikä hän voinut ensinkään ymmärtää, minkätähden
naapurit aina Ahosista puhuessaan valittivat, ettei niin kunnon
ihmisillä ollut lainkaan iloa ainoasta lapsestaan. Ja sitten he
tavallisesti jatkoivat, kuinka kovin ikävää oli ollut, että Ahosilta
heidän pikkupoikansa oli otettu pois, kun ei Jannesta kuitenkaan
näyttänyt mitään vanhuuden iloa vanhemmilleen koituvan. Se oli Heikistä
hyvin kummallista puhetta, sillä hänen tietääksensä ei Janne koskaan
tehnyt mitään pahaa pienille, eikä suurillekaan. Ja äidilleen hän
pilkkoi puita ja kantoi vettä, jota vaakamestari Sundströmin pojat
eivät koskaan tehneet, vaikka näkivät äitinsä kantavan vettä ulos ja
sisään niin, että hän aivan oli vinona. Mutta sittemmin selveni
Heikille, että ihmiset varmaankin tarkoittivat sitä, ettei Janne
koskaan sunnuntaiaamuina mennyt vanhempainsa kanssa kirkkoon, vaan
viipyi usein myöhään sunnuntai-iltaan saakka lauantai-iltaisilla
huviretkillään.

Jos kenestäkään, niin juuri Jannesta oli koko talon väellä iloa.
Kevät-iltoina, työstä päästyään ja illallista syötyään, ilmestyi Janne
aina pihalle, katselemaan pikkupoikain leikkejä tai keinulaudalle
sanomalehtiä lukemaan. Silloin hän oli aina niin siisti ja hieno, ettei
samaksi tuntea tahtonut, varsinkaan se, joka oli nähnyt hänen nokisena
päivälliseltä palaavan konepajaan työhönsä. Hän oli muuttanut ylleen
uuden sinisen pukunsa ja sitonut kaulaansa punaraitaisen silkkihuivin,
jonka solmu Heikille ja muillekin talon pikkupojille pysyi ikuisena
arvoituksena. Hänen musta sametti-lakkinsa oli aina kallellaan ja sen
lipun alta valahti otsalle leveä kihara, joka oli uhmaava niinkuin
hyökyaalto. Kun hän oli oikein hyvällä tuulella, niin hän otti osaa
pikkupoikain leikkeihinkin, eikä niissä koskaan ollut sellaista vauhtia
kuin silloin, kun Janne viitsi olla mukana. Monta kertaa, kun ketään
tovereita ei ollut saatavissa, löi hän Heikinkin kanssa seinäpalloa ja
monta tuuliviiriä ja myllynratastakin Janne hänelle oli tehnyt,
ollessaan heidän puitaan hakkaamassa.

Mutta eihän Janne koskaan saanut pikkupoikain kanssa kauemmin leikkiä,
tai keinulaudalla rauhassa sanomalehteänsä lukea. Usein sattui, että
niin pian kun hän oli pihalle ilmestynyt, niin Hakalan Pauliinakin heti
tuli keinulaudalle käsitöineen. Sitten ilmestyivät tehtaan tytöt, yksi
toisensa jälkeen, kuistille nauramaan ja pian he tavallisesti saivatkin
Jannen kuistillensa, Hakalan Pauliinan ja pikkupoikain suureksi
harmiksi. Mutta Heikki tiesi, että oli muitakin, joita tuo Jannen
houkutteleminen harmitti. Heidän Hildaa... Kerran, kun eno oli ollut
heillä päivällisellä, niin Heikki oli kuullut äitinsä sanovan, että
Hilda on ollut jo muutaman päivän ihan kuin kipeä pelkästä pahasta
tuulesta ja mustasukkaisuudesta, ja että huomenna täytyy kutsua Janne
puita hakkaamaan ja kyökkiin kahville, niin kai se taas ohi menee...

Tottakai hänestä kaikille iloa oli.

Tehtaan tyttöjen nimipäivillä oli Janne aivan välttämätön vieras. Ellei
hän vaan jostakin syystä suvainnut saapua, niin oikeata iloa ei juhlaan
tahtonut tulla sittenkään, vaikka "rouva", joksi Heikin äitiä
sanottiin, ja pastorska Sandman olivat pois menneet. Jotakin puuttui ja
jotakin odotettiin pitkin iltaa. Kukaan ei sitä sanonut, mutta sen näki
kuitenkin kaikesta. Ja ellei Janne myöhemminkään tullut, niin silloin
tytöt lauloivat lopun iltaa "Siionin kanteleesta" tai erästä pitkää
laulua Maria Stuartista, jota Heikki ei vielä koskaan ollut jaksanut
loppuun kuunnella, sillä melkein jokaisen säkeen jälkeen kerrattiin:
"Oi, Maria, oi, Maria! Oi, kaunis Maria!"

Mutta kun Janne oli mukana, niin silloin leikittiin panttileikkejä tai
"kätkettiin sormusta". Ja pienet kamarit olivat iloa täynnä. Janne
osasi alinomaa sanoa jotakin sukkelaa, joka sai kaikki nauramaan.
Kaikki olivat taas pitkät ajat hyviä ystäviä ja kukaan ei puhunut
Ahosen Jannestakaan muuta kuin hyvää.

Mutta sitten taas tapahtui jotakin, josta koko talon väki kohisi ja
supatti, missä vaan naapuruksia yhteen sattui. Heikki kuuli siitä
muutamia sanoja eräänä kevätiltana heittäessään Hellforsin Väinön
kanssa "nappi-kuoppaa". Rödman ja Ahonen pysähtyivät heidän peliänsä
katsomaan. Rödman kysyi Ahoselta Jannea, ja sanoi, että vaikka sanotaan
Hakalan Pauliinan asiat olevan hullusti, niin ei vaan saanut siitä
Jannea syyttää, sillä se oli Pauliinan oma syy. "Tässä me olemme kaikin
katselleet, kuinka hän on Jannea kiertänyt, niinkuin paholainen
syntisen sielua". Ahonen sanoi vaan, että ikävää se on, olipa se niin
tai näin, mutta minkä niille voi, ja he lähtivät Rödmanin kanssa
portille kävelemään. -- Heikki mietti alinomaa, mitä nuo "asiat"
mahtoivat olla, sillä Pauliina oli niinkuin ennenkin, paitsi ettei hän
enää iltasin istuskellut käsitöineen keinulaudalla, mutta eihän se
ollut ihme, kun Janneakaan ei pitkiin aikoihin iltasin oltu pihassa
nähty. -- Äidiltä Heikki ei ollut enää pitkiin aikoihin uskaltanut
kysyä mitään selitystä pihalla kuulemiinsa asioihin, sillä siitä
seurasi tavallisesti jonkunlaisia vapauden rajoituksia. Mutta eräänä
päivänä, kun äiti ei ollut kotona, kysyi hän asiaa Hildalta, kun tämä
kuori kyökissä perunoita.

Hilda ei nostanut päätäänkään, vaan kysyi kuka niin oli sanonut.
Heikkiä harmitti. Aina kun isoilta ihmisiltä jotakin kuulemainsa
johdosta kysyi, niin he heti tokasivat: kuka niin on sanonut? Heikki
mietti hetkisen. Hänen teki mielensä koetteeksi sanoa, että pastorska
Sandman siten oli sanonut, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut, vaan
vastasi vihdoin, että se oli ollut puuseppä Rödman. -- Silloin on paras
kysyä sitä Rödmanilta, vastasi Hilda. Mutta hänen äänessään oli ollut
pahanilkinen kaiku, joka peloitti Heikkiä sen enempää koko asiaa
keneltäkään kysymästä. Ja kun Hakalan Pauliina pian muutti maalle, niin
ei siitä asiasta puhuttu enää sen enempää. Sitten tuli pitkä kesä ja
Heikki ennätti maalla unhoittaa koko talon väen, melkeinpä Ahosen
Jannenkin.

Eräänä syyskuun aamuna, juuri kun Heikki oli kouluun lähdössä ryntäsi
Hilda hengästyneenä ruokasaliin ja suurella kohinalla kertoi, että
Ahosen Janne oli vangittu. Äiti pudisti vihaisena päätään, nousi
pöydästä ja seurasi Hildaa kyökkiin. Hilda nähtävästi loukkaantui, kun
hänen uutisensa otettiin nuhdelleen vastaan, sillä hän kuului kovalla
äänellä sanovan: "mitä rouva tuosta pojastaan oikein koettaakaan, --
niinkuin se ei siitä muualtakin saisi kuulla". Samassa palasi äiti
kyökistä ja sanoi vielä ovelta Hildalle, ettei koskaan saisi sillä
tavalla ihmisiä säikäyttää.

Myöhemmin sai Heikki kuulla, että Janne oli joissakin tanssiaisissa
riitaantunut ja lyönyt erästä toista miestä puukolla, niin että tämä
oli vähissä hengin. Sen johdosta oli Janne vangittu ja kaikki sanoivat,
että hänet vietäisiin linnaan. -- Rödman sanoi ettei semmoinen asia
miehen papinkirjassa merkinnyt juuri mitään, kun kerran toinenkin oli
puukkonsa paljastanut, niin tuskinpa siitä Jannelle seuraisi muuta kuin
parin kolmen kuukauden "istuminen". Mutta Ahoskan silmät olivat
alituiseen punaiset, kun hänet joskus vilaukselta näki kaivolla. Ja kun
Ahonen iltahämärässä tuli kotiin, niin ei hän katsonut kehenkään ja hän
näytti niin väsyneeltä ja vanhalta. -- Silloin ajatteli Heikki, että
Jumala oli sentään ihmeellisen kova, kun hän oli antanut Ahosen
pikkupojan joutua maalaisen rattaitten alle, vaikka hän kyllä jo
silloin tiesi, että Jannellekin kerran näin kävisi. Ahosilla olisi nyt
edes hänestä iloa ollut, kun Jännekään ei enää iltasin tullut kotiin.
-- Mutta äiti sanoi vaan, että kenties heistä oli hauskempaa ajatella,
että pikkupoika oli päässyt pois, kun Jannestakin oli niin merkillisen
hurja poika tullut, vaikka vanhemmat olivat tavallisia kunnon ihmisiä.

Eräänä iltapäivänä, kun Heikki palasi koulusta, seisoi suuri joukko
heidän talon väkeä Sundbergin kulmassa. Lähemmäksi tultuaan sai hän
kuulla, että he olivat siinä katselemassa kun vankeja asemalle
vietäisiin, ja että tänään vietäisiin kai Ahosen Jannekin. Heikki oli
kahden vaiheella uskaltaisiko hän jäädä siihen odottelemaan, mutta
samassa odotetut jo tulivatkin, keskellä katua käyden. Kylmät väreet
karmivat Heikin selkäpiitä, kun hän näki Ahosen Jannen kulkevan
vartijain välissä, erään toisen vangin rinnalla, toisesta kädestään
käsiraudalla toveriinsa kytkettynä. Janne ei katsonut keneenkään, vaan
huulet yhteen puristettuina ja vakavan näköisenä jatkoi matkaansa.

-- Voi surkeutta sentään, sanoi joku akoista, tuossa Jannessakin on
kokoa ja näköä, mutta eipäs vaan ole miehen tapoja.

-- Ei ole, myönteli joku toinen. Mutta sitä poikaa ovat myöskin viina
ja naiset alusta aikain viipottaneet. --

-- Ja Hakalan Pauliinalla kun kuuluu juuri muutaman päivän vanha poika
olevan, sanoi kolmas.

-- Voi surkeutta sentään...

Heikki tuli kotiin ääneensä itkien. Äiti koetti parhaansa mukaan häntä
lohduttaa... mutta eihän Jannen asia siitä parantunut... Koko päivän
painoi häntä Jannen onnettomuus. Ja vielä illallakin hän oli aivan
elävästi näkevinään Jannen menevän vartiainsa välissä, ranteesta
käsiraudalla toiseen kytkettynä. Kun äiti tuli iltarukousta lukemaan,
niin Heikki luki sen tyynesti hänen kanssaan, eikä sen jälkeen kysellyt
mitään äidiltä, eikä tahtonut edes Jumalaa ajatella sen enempää... Hän
tuntui niin kaukaiselta suurelta ja ankaralta. Heikki veti peitteen
korviinsa ja ajatteli Ahosta ja Ahoskaa, jotka sillä hetkellä
varmaankin istuivat pienen pöytälampun valaisemassa huoneessaan ja
ajattelivat Jannea niinkuin hänkin... Tänä iltana hän olisi tahtonut
olla heidän pikkupoikansa ja olla heille oikein hyvä...

Sen jälkeen muuttui elämä heidän talossaan pitkiksi aikoja hyvin
hiljaiseksi. Äiti puhui usein hyvillään, että nyt hänen talossaan asui
vaan kunnon ihmisiä, sillä tehtaan tytötkin olivat Jannen mentyä
kokonaan lakanneet pihalla keikkumasta. Loma-aikoinaan veisasivat he
kamarissaan "Sionin kanteleesta" tai sitä kauhean pitkää laulua Maria
Stuartista. Ja pastorska Sandmanista ja vaakamestari Lundströmistä ei
koskaan ennenkään oltu sanottu muuta kun pelkkää hyvää.

Mutta Heikki ajatteli usein, että koko elämä oli talossa nyt paljon
ikävämpää kuin silloin, kun kaikki ihmiset alinomaa olivat puhuneet
Hulda Martolasta ja Ahosen Jannesta.



4.


Jumala...

Aikaisimmassa lapsuudessaan Heikki oli tavallisesti ajatellut Jumalaa
iltasin, sängyssään odotellessaan äitiään lukemaan iltarukousta.

Talvi-iltoina paloi ruokasalissa pöydän yläpuolella suuri lamppu, jonka
valovirta tulvasi avonaisesta ovesta Heikin huoneeseen, josta
palvelijatar sammutti lampun heti, kun Heikki oli iltapesunsa jälkeen
sänkyyn suoriutunut. -- Hänestä oli miellyttävää maata siinä lämpimässä
sängyssään, valohämyisessä huoneessa, ajatellen äitiä ja ajatellen
Jumalaa, ja kaikkea mitä hänestä taas äidiltä kysyisi. Päivän kuluessa
hän oli useimmiten nähnyt ja kuullut paljon sellaista, johon Jumalan
suhtautuminen herätti mielessä monia kysymyksiä.

Kun äiti sitten tuli, lukivat he yhdessä pienen iltarukouksen ja äiti
istui hetkiseksi juttelemaan hänen sänkynsä laidalle. Osasihan äiti
vastata mitä ihmeellisimpiinkin kysymyksiin, mutta sittenkin jäi paljon
hämäräksi. Joskus tuskastui Heikki kyyneliin saakka, mutta silloin äiti
suuteli häntä, kääri peitteen huolellisesti hänen ympärillensä ja
sanoi, että suureksi tultuaan Heikki kyllä ymmärtäisi... Mutta se ei
oikeastaan ollut mikään lohdutus, sillä olihan äiti usein sanonut, että
Jumalaa ei kukaan koskaan voinut täydellisesti ymmärtää. Ja kuinka
saattaisikaan koskaan toivoa ymmärtävänsä jotakin, joka oli aina ollut
ja joka aina tulisi olemaan, rajatonta, ääretöntä, kaikkialla olevaa...
Se kaikki oli niin käsittämätöntä ja melkein kauhistavaa. Jos jollakin
tavalla Heikki oli koettanut kiertää äitiä myöntämään, että tähtien
takana tulisi jokin seinä eteen. Mutta sitä ei äiti koskaan myöntänyt,
enempää kuin sitäkään, että mikään loppuisi. Sängyssäänkin näistä
ajatellessaan tunsi Heikki samanlaista kummallista tunnetta kuin
ensikerran katsoessaan heidän vinttinsä akkunasta kadulle...

Jumala on rakkaus... ääretön rakkaus... niin oli äiti Jumalasta sanonut
siitä saakka, kun Heikki muisti. Aluksi se oli häntä tyydyttänytkin.
Kauniina öinä oli äidillä tapana poistuessaan vetää akkunaverhot
syrjään, niin että Heikki vuodettansa vastapäätä olevasta akkunasta
näki tähtitaivaan. Ja hänestä oli turvallista ja viihdyttävää raukeilla
silmillään katsella tähtiä, jotka vilkkuivat siellä kaukana, jossa
Jumala oikeastaan asui, vaikka hän saattoikin olla kaikkialla.
Heikkikin rakasti häntä, sillä olihan hän niin äärettömän hyvä,
rakastaessaan ihmisiä enemmän kuin heidän omat isänsä ja äitinsä.

Kuitenkin oli hänen viimeinen ajatuksensa monen monena iltana, että
kumpahan sentään tähtien takana olisi jokin katto tai seinä, ja että
Jumalakin joskus kuolisi ja taivas lakkaisi olemasta...

Kerran yöllä oli Heikki nähnyt pahaa unta ja pelästyneenä juossut
viereiseen huoneeseen, jossa hänen äitinsä nukkui. Mutta äiti ei
nukkunutkaan, vaan puoleksi pukeutuneena itki, pöytää vasten nojaten.
Heikki ei kysynyt mitään, vaan hänkin yltyi hillittömästi itkemään.
Äiti otti hänet syliinsä ja koetti tyynnyttää häntä, mutta Heikki itki
pakahtuaksensa. Hän tajusi nyt ensikerran, että jokin suuri onnettomuus
painosti äitiä, onnettomuus, johon ei mikään ikuinen rakkaus näyttänyt
lohtua luovan. Selittämättömillä lapsen vaistoillaan näki hän kyynelten
pusertajana elämän kovuuden... ja se oli hänen pahaa untansakin
pahempaa.

Äiti vei hänet uudestaan sänkyyn ja viihdyttääksensä Heikkiä aikoi hän
vetää akkunaverhot syrjään, sillä ulkona näytti kuu valaisevan. Mutta
Heikki hypähti kauhistuneena pystyyn. Ei, ei, nyt ei hän tahtonut nähdä
tähtiä, ei taivasta, eikä Jumalaa... Hän ei sanonut mitään, vaan pyysi
äitiä vetämään akkunaverhot kiinni, veti peitteen korvillensa ja
vihdoin nukkui nyyhkytykseensä.

Sen jälkeen tiesi Heikki, että äiti usein öisin itkien valvoi. Kun hän
joskus keskellä yötä heräsi, niin äidin huoneesta näkyi tulta ja Heikki
kuuli hänen hiljaa itkevän. -- Mitä hän itki? Sitäkö että isä oli
kuollut? Miksikä olikaan hänen isänsä kuollut? Äiti sanoi, että Jumala
antoi jokaiselle töittensä jälkeen, -- mutta Hellforsin Väinö ja
Sandströmin Kalle olivat varmasti paljon pahempia kuin hän, ja heidän
isänsä olivat juoppoja maalareita... ja heidän äitinsä torailivat
pihalla. Miksi siis oli hänen isänsä, joka oli ollut maisteri ja
opettaja, täytynyt kuolla jos kerran Jumala oli rakkaus ja antoi
jokaiselle töittensä mukaan...

Heikki kyseli äidiltään uudestaan ja uudestaan, mutta hänen
vastauksensa olivat lopullisesti aina samoja: ihminen ei näe mitä
Jumala näkee, mutta kuitenkin hän on rakkaus ja vain rakkaus ohjaa
hänen tekojansa.

Sinä kesänä, jona Heikki täytti kahdeksan vuotta, asui hän äitinsä
kanssa erään kaukaisen sukulaisen luona keski-Suomessa.

Mikä se olikaan, joka siellä sai hänet ajattelemaan Jumalaa enemmän
kuin koskaan ennen? Oliko se alituisesti vaihteleva ulappa, joka
melkein rannattomana näkyi hänen akkunaansa, milloin valkeita
jättiläispilviä kuvastellen, milloin laukkavia vaahtopäitä vyörytellen,
milloin taas soiluen kuin sulatettu kulta. Tai oliko se saloseudun
hiljainen temppelirauha, joka alituisesti sai kysymään kaiken
sisäisintä, korkeinta olemusta?

Näinä aikoina Heikkiä tavattomasti ihmetytti se, että ihmiset niin
vähän puhuivat Jumalasta ja kuolemastakin... Mutta hän uskoi, että isot
ihmiset niistä sittenkin enemmän tiesivät, vaikka eivät tahtoneet sitä
sanoa. Olihan niin paljon asioita, joita he eivät sanoneet, vaikka
tiesivät...

Siihen kesään mahtui paljon kauniita ja onnellisia päiviä, jolloin hän
illalla väsyneenä vielä viimeksi ajatteli: Jumala on rakkaus...
iloisena nukkuen huomispäivän odotukseen. Mutta sitten taas tuli
toisia, joina hän ei ymmärtänyt mitään...

Eräänä aamuna talon emäntä itki ja isäntä kulki sanattomana ja
synkkänä. Äiti kertoi Heikille, että yöllä oli halla käynyt mailla,
että paljon viljaa oli paleltunut ja että kenties saataisiin katovuosi
kautta maan.

Ja eräänä päivänä oli pääskysen pesä pudonnut katon räystäältä ja kissa
syönyt pesässä olleet poikaset. Emälinnut lentelivät hätääntyneinä
räystään ympärillä, toisinaan viistäen siivillään maata, missä
murskaantuneet pesän sirpaleet olivat... Pari päivää jälkeenpäin hukkui
lähellä olevan torpan mies järveen ja naapurit kertoivat äidille, että
häneltä oli jäänyt tyhjään tupaan vaimo ja viisi lasta. --

Näitä ja muita asioita, joita hän päiväpäivältä enemmän näki, kuuli ja
ymmärsi, katseli ja kuunteli Heikki tyrmistyneenä.

Hän huomasi, että niinäkin päivinä aurinko paistoi ja laski kultaisena
kaukaisen rannan taakse, aivan kuin se olisi katsellut onnellista,
ihanaa maata...

Ja äiti sanoi yhä, että kaikki mitä tapahtui täytyi tapahtua... ja että
Jumala oli rakkaus.



5.


Koko kaupunki oli kokoontunut katselemaan luistinkilpailuja, jotka
eräänä maaliskuun sunnuntai-iltapäivänä pidettiin Pohjalahdessa.
Luistinradalla oli yleisölle varattu tila väkeä täynnä ja läheisellä
rantavuorellakin oli väkeä mustanaan. Kaikki tiesivät, että kaupungin
parhaat pika- ja kaunoluistelijat ottaisivat osaa kilpailuihin.
Katselijain joukossa olivat varsinkin kaupungin oppikoulut viimeistä
henkeä myöten edustettuina.

Lyseossa ja tyttökoulussa ei viimeisen viikon aikana oltu puhuttu
tuskin mistään muusta kuin siitä, kuinka viime sunnuntain kilpailuissa
Ester Forssner oli saanut ensimäisen palkinnon. Eihän siinä muuten
olisi mitään ihmeellistä ollut, mutta samalla oli tapahtunut
se kumma, että Ella Andersson, joka jo parin vuoden aikana oli
kaunoluistelukilpailuissa ensimäiset palkinnot voittanut, oli tällä
kertaa saanut toisen palkinnon.

Ella Andersson oli Ester Forssneria kahta luokkaa ylempänä. Hän oli
jo melkein täysi "daami", lyseon yläluokkalaisten epäjumala ja
konventtitanssijaisten kuningatar. Ja varakkaan kirjakauppiaan
tyttärenä huomattiin hänet jo vähin muuallakin. Kaupungin ijäkkäämmät
neitoset alkoivat, vaarallista kilpailijaa peläten, luoda häneen yhä
epäluuloisempia silmäyksiä. Ella Andersson luisteli mainiosti, mutta
hän tanssi vieläkin paremmin. Ja koulussa hän oli luokkansa parhaimpia
oppilaita. Hänen tekojansa täytyi itse johtajattarenkin sormiensa läpi
katsella. Koulussa ei vielä ikinä oltu nähty, että johtajatar olisi
taluttanut Ella Anderssonin vesihanan alle ja silittänyt suoraksi,
hänen, aivan kuin uhmaten käherretyn tukkansa, -- vaikka monen monet
vähäpätöisemmät tytöt tuon tuostakin saivat läpäistä tällaisen
vesikokeen, yrittäessään kauneuden kaipuunsa pakoittamina hiukan
luontoa auttaa.

Varsinkin tyttökoululaiset olivat tavattomasti hämmästyneet, kun Ester
Forssner oli viime sunnuntaina aivan odottamatta ilmoittautunut
kaunoluistelukilpailuihin, vaikka hänen täytyi tietää, että Ella
Anderssonkin ja vielä pari muuta yläluokan tyttöä ottaisi niihin osaa.
Monesta se oli tavattoman itserakasta, melkeinpä röyhkeätäkin. --
Olihan kylläkin nähty, että Ester oli koko talven luistinradalla
harjoitellut jos joitakin kiemuroita, mutta kukaan ei uskonut, että
hänen luistelemisestaan tulisi mitään yhtenäisempää ja vähänkään
suurempia vaatimuksia kestävää, kaikkein vähemmin, että hän kykenisi
kilpailemaan Ella Anderssonin kanssa. -- Mutta ihme oli tapahtunut.
Ester Forssner oli viileskellyt jäätä luistimillaan, niinkuin pääskynen
viiltelee siivillään ilmaa. Ja hänen luistelussaan oli joustavuutta ja
itsetiedotonta suloa. Yleisön myötätunto oli alusta aikain ollut hänen
puolellaan, -- suureksi osaksi sen vuoksi, että hän oli vielä melkein
pikkutyttö, jolla ei vielä ollut kadehtijoita, eikä vihollisia.
Palkintotuomarien mielipiteeseen taas vaikutti suuresti tyttökoulun
voimistelunopettajattaren neiti Lundin mielipide. Neiti Lund taas ei
voinut sietää Ella Anderssonia siitä saakka, kun hän oli nähnyt
maisteri Erlingin saattavan tätä kaunista oppilastansa luistinradalta
kotiin.

Kalpeana, mutta pää entistä pystymmässä, oli Ella Andersson
viimesunnuntaina poistunut luistinradalta. Ja seuraavana päivänä oli
hänen paras ystävänsä, Hilja Honkasalo, sanonut koulussa: eilen olivat
vain pikkukilpailut, mutta odottakaapas, tytöt, ensi sunnuntaihin...

Tänään se nyt nähtäisiin.

Torvisoittokunta alkoi soittaa valssia ja kaunoluistelukilpailuun
osaaottajat luistelivat radalle.

Ensimäisenä leijaili Ella Andersson. Heti hänen kintereillään
seurasivat Ester Forssner, pari yhteiskoululaista ja tunnettu
kaunoluistelija Einar Hammar lyseosta. -- Ella Andersson tuskin viitsi
vilkaistakaan kilpailijoihinsa, vaan keijui jäällä suuria kaaria
tehden, niin kuin iso lintu lentelee pienempäin parvessa. Mutta
tälläkin kertaa oli kuin noiduttua, että hän ei parhaalla
tahdollaankaan voinut herättää katsojissa mielenkiintoa ja
myötätuntoista ihailua, jolla häntä aikaisemmin tavallisesti oli
kilpailuissa hemmoiteltu. Heti alussa kysyivät kaikki, jotka eivät
Ester Forssneria tunteneet: kuka on tuo hoikka, nuori tyttö? Häntä
eivät luistimet paina...

... Ester Forssner... Ester Forssner...

-- Tuo neiti Andersson voisikin olla jo vaikka hänen mammansa, --
ilvehti väkijoukossa joku pahasuinen tehtaalaispoika.

Heikki Halldin seisoi aitausköydestä kiinni pidellen ja seurasi
jännityksellä kilpailun menoa. Tai oikeammin seurasivat hänen silmänsä
vain Ester Forssneria. Heikistä Ester oli tänään kauniimpi kuin koskaan
ennen. Oikein jumalattoman kaunis hän oli! Vaalean tukan utu kehysti
hänen ponnistuksesta värikkäitä kasvojansa. Letti heilahteli ja
sininen, nahalla päärmätty hame liehui. Ja yleisön kohina, joka yhä
yltyen toisti Ester Forssnerin nimeä, täytti hänet ylpeyden sekaisella
ilolla. Esterin voitto oli ikäänkuin hänenkin voittonsa... Sekä
lyseolaiset, että tyttökoululaiset tiesivät, että Ester oli hänen
"flammansa". Tänä talvena olivat he melkein joka ilta olleet yhdessä,
luistinradalla, Isollakadulla, Forssnerilla tai Huurin kondiittorissa.
Mutta vaikka he tapasivatkin toisensa melkein joka päivä, niin siitä
huolimatta he usein kirjoittelivatkin toisillensa. Kolme runoakin
Heikki oli saanut juuri viime viikkoina Ester Forssnerilta. Hänkin
olisi kernaasti vastannut runomitalla, mutta hän ei voinut saada
säettäkään kokoon, vaan oli edelleenkin pakoitettu kirjoittamaan
suorasanaisia vastauksia.

Siitä, mistä he kirjoittivat toisillensa, eivät he juuri milloinkaan
puhuneet. Se olisi ollut puhuen niin jokapäiväistä... sillä olivathan
he pitäneet toisistaan niin kauan kuin muistivat. Mutta vasta joulusta
alkaen olivat he rakastaneet... ja neljä viikkoa sitten olivat he
ensikerran suudelleet...

Heikki tunsi poskiensa kuumenevan ja hän havahtui ajatuksistaan
aivankuin pelästyen, että vieressäolijat pääsisivät hänen salaisuutensa
perille. -- -- --

Väliajan tultua seurasi Heikki hiukan pahalla silmällä, kuinka Einar
Hammar talutti Esteriä kahvikojuun lämmittelemään ja mitenkä hän
kohteliaasti auttoi turkkia Esterin harteille. Kun rouva Forssnerkin
näkyi rientävän Esterin luo, niin ajatteli Heikkikin ensin mennä heitä
tervehtimään, mutta Einar Hammarin tähden ei hän kuitenkaan viitsinyt,
sillä hän oli aina niin kovin suurellinen ja ylimielinen.

Samassa alkoivat Heikin vieressä seisovat pari neitiä jutella ja kun he
mainitsivat Ester Forssnerin nimen, niin katosi Heikiltä tykkänään halu
lähteä liikkeelle.

-- Lahjakas hän epäilemättä on, mutta kyllä kai hän myöskin on
kaupungin hemmotelluin tyttö, jatkoi toinen, Esteriä tarkoittaen. --
Hän kuuluu jo kirjoittelevan aika hyviä runojakin. Hänen tätinsä, rouva
Suojärvi, lausui kerran muutamia rouvasväen yhdistyksessä.

-- Niin, koko sukuhan kuuluu aivan hirveästi hassuttelevan tytön
lahjakkaisuudella. Kaikki mitä Ester tekee on muka erinomaista, hänen
runonsa, tanssinsa ja piirustustöherryksensä... Varsinkin tuollaiset
runot saisivat toistaiseksi olla pöytälaatikossa, ei niitä tarvitse
ruveta täysikasvuisille ihmisille lausumaan, julkisissa juhlissa.

-- No niin minäkin ajattelin, mutta onhan maisteri Kannus toki aika
luotettava auktoriteetti ja hän sanoi, että on suorastaan ihmeellistä,
mitenkä niin nuori tyttö kirjoittaa aivan kuin nuori nainen. Ja
sellainen temperamentti...

-- Pah, älä viitsi! Maisteri Kannuksesta on maailman sivun ollut
jokainen runoja töhertelevä koulutyttö tai joku muu kyhäilevä letukka,
aivankuin mikäkin uusi Sappho, vaikka koko heidän lyyrillisyytensä ei
olisi sen merkillisempää kuin kissain keväällä...

-- Hst! Hanna sinä et saa... vielä joku tuttava kuulisi.

-- Kuulkoot! Minua harmittaa koko Forssnerin joukko.

-- Rouva Forssner on itsekin aina ollut kuin huono runo...

-- Tuolla he jo tulevatkin.

-- Ja Ella Andersson aina ja jokapaikassa ensimmäisenä!

-- Hän kai on sinusta ainakin edes hyvää proosaa?

-- Ainakin toivon hänen siksi tulevan, -- ja se on paljon parempaa kuin
huono runous.

-- Mutta katso nyt, kuinka Ester Forssner on suloinen!

Sekä harmistuneena, että huvitettuna oli Heikki kuunnellut
tuntemattomien naisten keskustelua. Hän ymmärsi, että oli rumaa seurata
vieraitten ihmisten keskustelua, mutta minkä hän korvillensa mahtoi.
Olisivat olleet varovaisempia.

Ester Forssner leijaili ja tanssi taaskin aivankuin luistimet olisivat
pyrkineet häntä ilmoihin nostamaan. Joskus leiskahti hän aivan Heikin
eteen ja silloin Heikki aina punastui, vaikka Ester ei koskaan
nostanutkaan katsettaan yleisöön. Seuraavassa hetkessä kaarteli hän jo
toisella puolen luistinrataa kuin tuulessa keinuva höyhen.

Ella Anderssonkin koetti parastansa, eikä häneltäkään ihailijoita
puuttunut. Hänen liikkeensä olivat raskaammat kuin Ester Forssnerin,
mutta ne olivat myöskin varmemmat. Ja kilpailun loppupuolella hän
ikäänkuin notkistui koko olemukseltaan, niin että mielipiteet
ensimäisestä palkinnosta alkoivat vaappua sinne tänne. Monen mielestä
olisi paras ratkaisu ollut: kaksi toista palkintoa, eikä ollenkaan
ensimäistä.

Palkintotuomarien päätös oli pian valmis, vaikka neiti Lundin ja
maisteri Erlingin välillä taaskin sattui pientä sanaharkkaa. --
Ensimäisen palkinnon jaossa saivat Ella Andersson ja Ester Forssner
yhtäpaljon ääniä, joten täytyi heittää arpaa. Arpa ratkaisi voiton Ella
Anderssonille. Mutta joskin hänelle näin tavallaan tuli voitto, niin
tuli Ester Forssnerille kunnia... Kolmannen palkinnon sai Einar Hammar
ja neljännen eräs toinen poika yhteiskoulusta, mutta nämä palkinnot
eivät ketään liikuttaneet.

Yhteisluistelu alkoi.

Heikki oli tuloksesta hyvin onnellinen. Hän riensi kahvikojuun
onnittelemaan Esteriä, joka äitinsä kanssa oli parhaillaan
poislähdössä. Ester näytti iloiselta, mutta kuitenkin huomasi Heikki,
että hän ei ollut parhaimmalla tuulellaan. Arvatenkin kaiveli häntä
arvan ratkaisu... kun kerran voitto oli niinkin lähellä. Mutta
todellisuudessa kiukutti Esteriä se, että hän oli sattunut kuulemaan,
kuinka Ella Andersson oli selittänyt suurelle poika- ja tyttöjoukolle,
että Ester oli alituiseen kiertänyt hänen tiellensä, niin, että joka
hetki oli saanut varoa...

Rouva Forssner oli huolissaan Esterin vuoksi, sillä samana iltana oli
pankinjohtaja Auerilla tanssijaiset. Heidän täytyi rientää kotiin, että
Ester ennättäisi hiukan levätä, vaikka hän vakuuttikin jaksavansa
tanssia vaikka kuinka.

Tanssijaiset Auerilla...

Heikki tuli hajamieliseksi. Pojat olivat kyllä eilen lyseossa
kertoneet, että Auerilla olisi piakkoin tanssijaiset, jonne ei ketään
"suomettarelaisesta" kodista olevaa kutsuttaisi, mutta hän luuli koko
jutun olevan tavallista poikain jupakkaa, eikä hän ollut osannut
kuvitellakaan, että hänkin kuuluisi kutsumatta jätettäviin, sillä eihän
hänellä ollut isää, joka olisi ollut vaikutusvaltaisessa asemassa
siellä tai täällä...

Tämä kaikki oli uutta ja kummallista...

Miksi ei Esterkään ollut kertonut mitään? Hän ei ollut edes maininnut,
että hänet oli kutsuttu. Heikki oli ajatuksissaan juossut katsomaan,
kuinka ensimäiset raketit lensivät ilmaan ja kun ne sammuneina
palasivat maata kohden, meni hän uudestaan Esterin luo ja sivumennen
kuiskasi, että häntä ei oltu kutsuttukaan Auerille. Ester puhui
parhaillaan ruotsia äitinsä ja Einar Hammarin kanssa ja hän vain
heilutti päätänsä ja katsoi Heikkiä kuin rauhansa häiritsijää,
mumisten:

-- Minkä minä sille mahdan...

-- Mikset eilenkään mitään sanonut? kysyi Heikki hiukan vaateliaasti,
tiukasti katsoen Esteriin.

-- Jes, kun sinä olet höntti, sanoi Ester, niiaten samassa eräälle ohi
kulkevalle opettajattarelle.

Heikki loukkaantui ja kääntyi pois. Samassa lensi raketteja taaskin
ilmaan ja hän jäi niitä katselemaan, tuntien mielensä yhä enemmän
karvastuvan...

-- Minnekkä sinä panit minun luistimeni? kysyi Ester Forssnerin ääni,
hetken kuluttua, hänen takanansa. Kun Heikki kääntyi sanoaksensa, että
ei hänellä niitä ollut, niin oli Ester jo toisaalla ja Einar Hammar
heilutti kädessään hänen luistimiansa.

Heikki oli aikonut lähteä Esterin ja hänen äitinsä kanssa kotiin, mutta
hän huomasi, että nyt hän olisi "viides pyörä vaunuissa", ja sen
enempää Esteriä lähestymättä sitoi hän luistimet uudestaan jalkoihinsa
ja luisteli tummansinisenä vilisevään väkijoukkoon, jota monivärisinä
sähisevät raketit tuontuostakin valaisivat.

Luistinradalta palatessaan tapasi Heikki kotiportaissaan kauppaneuvos
Luutosen, joka juuri sulki heidän oveansa. Äiti oli nähtävästi
seurannut kauppaneuvosta ovelle, sillä hänen varjonsa vilahti eteisen
lasioven kaihtimessa.

Heikistä oli kauppaneuvos Luutonen ollut heidän talonsa painajainen
niinkauan kuin hän muisti. Jo varhaisina lapsuusvuosinansa hän oli
huomannut, kuinka äiti oli alakuloinen ja masentunut kauppaneuvos
Luutosen käyntien jälkeen. Ellei kauppaneuvos samassa olisi kääntynyt
portaita alaspäin astumaan, niin Heikki olisi kääntynyt alaovelta
takaisin. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä. Kummallinen hervakkuus
polvissaan nousi hän portaita kauppaneuvosta vastaan, kohteliaasti
tervehtien. Kauppaneuvos pysähtyi, jääden hetkeksi nojaamaan
hopeakahvaiseen keppiinsä. Hänen jykevälihaksiset kasvonsa olivat
olevinaan ystävällisiksi viritetyt, kun hän tervehtiessään ojensi
Heikille vasemman kätensä, -- luultavasti siksi, että hän ei viitsinyt
muuttaa keppiä oikeasta.

-- Jaha... nuori mies tulee luistelemasta. Ja niin posket punaisina!
Onko otettu osaa kilpailuunkin?

Heikki vastasi, että katsomassa hän vain oli ollut, mutta kauppaneuvos
Luutonen ei yleensä kysellyt vastauksia kuunnellaksensa, vaan jatkoi
edelleen:

... Jaha... Kuinkas vanha sinä nyt taas oletkaan? Sinusta tulee pitkä
kuin isäsi... nyt jo olet varmasti äitisi mittainen. Jaha...
kuudentoista ja kuudennella luokalla... niin niin, äitisi juuri
sanoikin... Sitten sopisi jo syksystä aloittaa käytännöllisellä alalla.
Käytännöllinen ala on paras nykyään...

Heikki oli katsellut hänen sileäksi ajeltuja kasvojansa, joissa nahka
kauttaaltaan oli tasaisen punertavaa ja kummallisen paksun näköistä ja
hän muisti Schillerin säkeen: "Kasvoissa noissa ei sydäntä näy", ja
luoden katseensa alas, sanoi hän varmasti:

-- Minä tahdon jatkaa ainakin ylioppilaaksi.

Kauppaneuvoksesta kuulosti vastauksessa köyhän ylpeyttä. Hän alensi
äänensä isällisen opettavaksi, samalla kun hymynväreet tykkänään
katosivat hänen kasvoistaan.

-- Juu, juu, tietysti se olisi hauskaa ja mukavaa sekin, mutta niin
suuren pojan pitäisi ruveta jo vähän ajattelemaan mitenkä voisi
äitiäkin auttaa...

Samassa aukeni ovi heidän takanansa ja Heikin äiti katsoi kysyvänä
eteiseen.

Kauppaneuvos astui askeleen alaspäin. Heikki nosti hattuaan ja alkoi
nousta portaita.

-- Minä täällä vielä juttelen teidän nuoren herran kanssa, jatkoi
kauppaneuvos äidille,... kun on niin kasvanut ja punaposkinen...
Käytännölliselle alalle minä kehoitin, mutta ei taida olla halua...
Tulee kai isäänsä. Niinpä niin... hänen puoleltaanhan Heikki tuleekin
pappis-sukuun, juu juu, lukeminenkin on kai veressä... No, hyvästi
vaan.

Rouva Halldin vastasi väsyneesti jotakin, että Heikki ei kai vielä ole
ajatellut tulevaisuuttansa sinne eikä tänne, sanoi hyvästi, ja sulki
oven.

Äitinsä kasvoista näki Heikki heti, että Luutosen käynti ei heille
tälläkään kerralla mikään onnellinen sattuma ollut.

Mutta kun tällaista sattui ainakin pari kolme kertaa vuodessa, niin ei
hän myöskään osannut ajatella, että Luutosen tämänpäiväisellä käynnillä
olisi ollut tavallista kohtalokkaampi merkitys. Hän koetti iloisen
huolettomasti kertoa mitenkä luistinkilpailut olivat päättyneet ja meni
kyökkiin kuivaamaan luistimiansa.

Ahdistava tunne, joka juuri oli hänet hetkeksi jättänyt kiertyi
uudestaan hänen ympärillensä. Äiti oli äärettömän väsyneen näköinen ja
kalpea... raukka.

Luotosella oli kiinnitys heidän taloonsa ja muutenkin olivat he olleet
aivan hänen vallassaan siitä saakka kun isä kuoli. Nyt hän oli
varmaankin puristanut otteensa yhä lujempaan. Sitä kai hän oli
tarkoittanutkin puheellaan äidin auttamisella ja käytännöllisellä
alalla. Ah! Miksei hänessä ollut miestä vapauttamaan heidät tuon
vampyyrin kynsistä! Heikki tunsi masennuksella oman voimattomuutensa.
Hän ei vielä ikänänsä ollut ansainnut kuin pari sataa markkaa,
opettaessaan parina viimekesänä erään perheen sairalloista poikaa.
Siinä kaikki. Ja nyt! Vaikka hän jättäisi kaikki ja koettaisi ruveta
miten käytännölliselle alalle tahansa, niin kestäisi kuitenkin kauan,
ennenkuin hän kykenisi mitään sanottavaa ansaitsemaan. Kirottu
Luutonen!

... Vai pettivätköhän hänen vaistonsa? Kenties vieläkin oli kaikki
voitu toistaiseksi järjestää. Äidillä oli tapana sanoa: "joka voittaa
aikaa, se voittaa kaikki..." Kenties äiti oli muuten vain tavallista
väsyneempi ja kiusaantunut ainaisista asioista...

Hiukan rohkaistuneempana vei Heikki luistimet eteiseen. Äiti istui
salissa lampun ääressä ja oli silmäilevinään sanomalehteä. Heikki meni
myöskin pöydän luo ja otti päivän lehden käteensä, mutta se oli hänestä
tyhjää täysi... Hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan pitää
ajatuksiaan koossa.

Huoneessa väreili jotakin raskasta, tuskallista, jota aina on ilmassa,
kun jokin vaikea asia on sanomatta...

-- Sinä kai tahtoisit teetä; minä luulin sinun menneen Forssnerille,
sanoi rouva Halldin hetken kuluttua, hermostuneesti kääntäen lehteä.
-- Heikki kiitti.

Hän ei tahtonut mitään. Vasta hetken kuluttua heitti hän lehtensä
pöydälle ja koetti huolettomasti virkkoa:

-- Auerilla on tänään tanssiaiset ja Ester meni sinne.

Rouva Halldin nosti katseensa nopeasti lehdestä ja hänen kasvonsa
elostuivat.

-- Eikö sinua ole kutsuttu? kysyi hän hämmästyneenä, kasvot elostuen.

Heikki hymyili ivallisesti.

-- Ei! Ei minua, eikä keitaan muitakaan suomettarelaisista kodeista.

Äiti näytti yhä hämmästyneemmältä.

-- Niin on sanottu. Eikä meidänkään koulusta ole siellä muita kuin
Artur Holmberg, kertoivat pojat luistinradalla. Ja viimekerralla oli
siellä meidänkin luokalta... kolme, ainakin... neljä poikaa, kertoi
Heikki, naurahdellen.

Rouva Halldin nousi kiihtyneenä kävelemään.

-- Mikähän vilja tästäkin vielä kypsyy, kun lapset ja lasten
tanssijaisetkin sekoitetaan politiikkaan... Ja mitä suomettarelaisia
mekin muka olemme! --

-- Onhan äiti suomettarelainen, intti Heikki, puoleksi leikillä, --
tuossa on pöydällä "Suometar" ja tuolla on Yrjö-Koskisen rintakuva...

-- Älä viitsi! keskeytti rouva Halldin kärsimättömästi, jatkaen
kävelyään.

-- Parempi onkin, että tuollaiset ihmiset näyttävät oikean värinsä, ja
pikkumaisuutensa, jatkoi hän hetken kuluttua.

Molemmat vaikenivat. Heidän oma asiansa oli vielä puhumatta.

Rouva Halldin katseli ajatuksissaan lampun helmireunustaan ja Heikin
katse harhaili puolihämärällä seinällä, pysähtyen isän suurennettuun
valokuvaan. Sen tummat silmät katsoivat suoraan heihin, jotka siinä
lampun valaisemina istuivat. Ne silmät Heikki muisti kuitenkin paljon
kummallisempina, samoin kiharan suippoparran, joka pani posken
kutiamaan, niin että täytyi nauraa, nauraa loppumattomasti... Ja
sitten hän muisti kylmän sateisen päivän, jolloin pappi heitti
hiekkamöhkäleitä hautaan lasketulle arkulle, ja kuinka sitten alkoi
sataa vettä ja ihmiset lauloivat: "taivaassa ratki taivaassa" ja kuinka
hän katseli taivaalle, mitenkä pilvet olisivat rikki...

-- Kai meidän täytyy nyt vihdoinkin luopua tästä talosta... ja paljosta
muustakin, sanoi rouva Halldin pitkän vaitiolon jälkeen.

Heikki havahtui. Hänestä oli kuin äiti olisi sanonut saman jo
aikaisemminkin.

-- Luutonen siis vaatii niin?

-- Tavallaan. Ja kun talo tuottaa näinä aikoina vain tappiota, niin on
turhaa koettaa kääntyä kenenkään toisenkaan puoleen.

-- Mutta voivathan ajat muuttua taas vuoden parin kuluttua, huomautti
Heikki.

-- Se on epävarmaa ja silläaikaa me vain yhä onnettomammin
velkaantuisimme, selitti rouva Halldin toivottomana.

-- Siis vararikko...? Heikki kysyi tuskin kuuluvasti.

-- Muuta neuvoa en minä ainakaan tällä hetkellä tiedä, vastasi äiti
samassa äänilajissa.

Heikin silmäripsiin ilmestyi pari suurta kyyneltä. Rouva Halldinin
äidin sydäntä ne polttivat ja hän koetti lohduttaa:

-- Ehkä minä saan jotakin työtä ja kenties joku hyvä ihminen suostuu
auttamaan sinua luvuissasi. Onhan se aivan toista esittääkin ihmisille
kuin pyytää heitä tukemaan afääriä, joka ei kannata... Sitä minä en
enää voi, enkä jaksa.

Heikki kuivasi kyyneleensä nopeasti. Oli siis tultu tähän mitä he jo
vuosikaudet olivat kauhulla ajatelleet. Talo oli jo kauan ollut heille
kuin hiljaa uppoava laiva. Nyt tulisi siis kai pian hetki, jolloin
heidän täytyisi se jättää.

Mutta heistä kummastakin tuntui helpommalta heti, kun hetkisen olivat
katsoneet kovaa todellisuutta suoraan silmiin.

Kuitenkin oli läksyjen lukeminen sinä iltana Heikistä aivan mahdotonta,
sillä hänen ajatuksensa eivät hetkeäkään pysyneet koossa.

Tämä päivä oli hänestä ollut oikea onnettomuuden päivä, siitäkin
huolimatta, että Ester Forssner oli saanut palkinnon... Nyt olisi hän
melkein suonut ettei Ester olisi sitä saanutkaan. Miksikä kaikki noin
liittyi äitiä ja häntä vastaan? Hän koetti ajatella kaikki julkiset ja
salaiset pahat tekonsa, mutta mitään näin suurta rangaistusta
ansaitsevaa syntiä ei hän mitenkään löytänyt, vaikka kuinka olisi
muistellut. Jos kaikki ihmiset, Jumalalta tai elämältä, niinkuin
maisteri Holm sanoi, saisivat pahoista töistään samanlaisia
rangaistuksia, niin silloin ei kenelläkään olisi taloa, eikä
tavaroita... Kohta hän ei enää voinut oikein uskoa mihinkään... Äiti
puhui alituiseen koettelemuksen rististä, jota Jumala kyllä auttoi
kantamaan. Minkätähden piti ihmisiä koetella ja kiusata viimeiseen
saakka? Itkihän äiti muutenkin usein öisin, ja monta kertaa päivilläkin
kun hän tuli koulusta, niin äidin kasvot olivat itkusta turvonneet.

Talo myytäisiin... Ja kuitenkaan ei Heikki oikein osannut kuvitellakaan
kotiansa muualla kuin juuri tässä talossa. Tästä oli niin hyvä mennä
hiihtelemään santakuopille, tuohon heidän lankkuaitansa taakse. Ja
akkunastaan näki hän aina milloinka heidän koulun poikia alkoi sinne
ilmestyä. Ja kesäisin... Täällä oli aivan kuin maalla.

Isän kiväärikin kai myytäisiin... Ensi kesänä oli hänen ollut määrä
saada sitä käyttää. Isän kirjoituspöytä... Kaikki... Heillä ei
varmaankaan olisi tästä talosta lähteissään senkään vertaa tavaraa kun
Wiikmanin leskellä oli ollut muuttaessaan. Mutta sitten hän muisti
Ester Forssneria ja sitä, että hänenkin äitinsä sanottiin tehneen
konkurssin. Ja kuitenkin heillä taas oli tavaraa huoneet täynnä. Ehkä
konkurssi sittenkään ei ollut niin kauheata kuin se näin ennakolta
näytti.

... Ester Forssner oli parhaillaan tanssiaisissa... Hän sai syödä
hedelmiä ja jäätelöä niin paljon kuin maittoi ja tanssia, tanssia...
Hänkin olisi niin mielellään tanssinut, nyt kun hänellä oli aivan uusi
smokingikin, joka hänellä vasta oli pari kertaa ollut tanssiaisissa. --
Miksikähän äidin pitikin kuulua semmoiseen puolueeseen, jota kaikki
haukkuivat bobrikoffilaiseksi ja maansa myyjäksi. Ja kuitenkin vihasi
äiti Bobrikoffia yhtäpaljon kuin muutkin. Hän katkeroitui ajatuksissaan
äidilleen ja kaikille ihmisille...

Einar Hammar tietysti saattaa Esteriä kotiin. Sitten he varmaankin
sopivat huomisesta luistinradalle menosta...

Sopikoot ja luistelkoot! Hänkään ei tästä alkaen välitä Esteristä, vaan
luistelee Aino Kajavan kanssa. Hän oli melkein yhtä sievä tyttö kun
Esterkin ja vielä paljon etevämpi.

Jos hän olisi kehdannut, niin hän olisi vielä lähtenyt ulos ja mennyt
Auerin akkunan taakse katsomaan... Siellä oli varmaankin toisiakin
poikia katselemassa. Mutta hän ei uskaltanut, eikä viitsinyt äidiltä
enää sellaista pyytää.

Hän meni aikaiseen levolle harmissaan ja masentuneena.

Yöllä näkee hän unta.

Heillä on huutokauppa. Kaikki myydään, niin ettei jää edes vanhaa
tuoliakaan jälelle, vaan vieraitten täytyy seisoa heidän huoneissaan.
Rouva Forssner seisoo muurin luona ja joku sanoo, että hän on niinkuin
huono runo. Ihmiset itkevät. Silloin kohistaan, että Ester Forssner ja
Pekka Auer avaavat tanssiaiset, ja samassa tanssivat Ester ja Pekka
saliin. Pekalla on oikea aikamiesten smokingi ja kiiltonahkakengät.
Ester on niinkuin prinsessa. He tanssivat, puhuen ja nauraen, eivätkä
huomaa ketään, kunnes vihdoin menevät salin perällä kasvavan
sireenipensaan alle keinulaudalle istumaan, ja nauravat ja
suutelevat...



6.


Huutokauppapäivä oli tullut.

Jo puoli kymmenen aikaan aamupäivällä alkoi väkeä kokoontua Halldinin
talon pihalle, ja kymmenen tienoissa oli piha jo mustanaan ihmisiä. --
Siellä oli huutokaupasta toiseen juoksevia matameja vanhoissa silkki-
tai samettikapoissa, jotka aikoinaan olivat nähneet parempia päiviä,
hienojen rouvien päällysvaatteina ollessaan. Jossakin nurkassa
naureskeli kopla pöhönaamaisia talonhuijareita, silmät valppaina
jokapuolelle. Viimeksi saapui paikalle muutamia hienoja rouvia,
käsilaukun ketju lujasti ranteen ympärille kiedottuna. He tulivat
antiikki-esineiden toivossa. -- Kotosalla oleva oman talon väki
kurkisteli akkunoistansa tai seisoskeli portaillansa, tuttavainsa
kanssa keskustellen.

Vanha vasaramies Granqvist sai juuri valmiiksi pakkalaatikoista
itsellensä laittamansa korokkeen, jossa jo oli pieni pöytäkin
odottamassa, kun raatihuoneen kello alkoi lyödä kymmentä. Väkijoukko
alkoi tungeksia korokkeen ympärille ja ukko Granqvist nousi pöytänsä
taakse, vasara ja soittokello kädessään, juhlallisin ilmein. Näki
kaikista hänen eleistänsä, että hän ei ollut ensikertaa pappia
kyydissä... Moniin satoihin taisivat nousta ne huutokaupat, jotka hänen
suulaalla avustuksellaan oli tässä kaupungissa ja ympäristön
lähipitäjissäkin pidetty. Hän katseli korokkeeltansa edessään olevaa
väkijoukkoa, niinkuin pappi ennen saarnansa alkamista katselee
seurakuntaansa, tai niinkuin esiintyvä taiteilija silmäilee yleisöä
konserttisalissa. Vielä silmäys ympärille kasattuihin esineisiin ja
rouva Halldinin kyökin portaille asettuvaan kirjuriin. Samassa löi
raatihuoneen kellokin kymmenennen lyöntinsä.

Ukko Granqvist soitti aisakellollaan pitkään ja alkoi sitten
yksitoikkoisella juhlallisella äänellä julistaa huutokaupan avatuksi
-- -- -- "viisipenniä saa olla pienin huutomäärä. Rahat huudoista ovat
paikalla maksettavat."

Ja sitte hän alkoi tarjoilla tavaroita.

Ensinnä sai hän käsiinsä piippuhyllyn, jossa oli muutamia Heikin
iso-isän vanhoja merenvahapiippuja.

-- Piippuhylly, viisi hyvää merenvahapiippua... alkoi hän samalla
nuotilla, mutta yleisöstä huudettiin usealta eri tahoilta äkäisesti:
yksitellen, yksitellen! Vastaan napisematta otti Granqvist heti yhden
piipuista käteensä ja alkoi uudestaan: -- Merenvahapiippu, helmillä
koristellulla varrella, helat vanhaa hopeata.

-- Viisikymmentä penniä! huudettiin väkijoukosta.

-- Viisikymmentä penniä, kertasi vasaramies, viisikymmen...

-- Kaksi markkaa! huudettiin taampaa.

-- Kaksi markkaa ensimäinen, kaksi...

-- Kolme markkaa, lisäsi joku vieläkin kauempaa.

Piipun sai kahdeksalla markalla rouva Nyholm, jolla oli vanhain
tavarain kauppa Laitakadulla.

Ja huutokauppa jatkui yhä vauhdikkaammin.

Oli toukokuun päivä. Tuuli lennätti taivaalla repaleisia pilvipurjeita.
Suurissa vaahterissa pihan perällä lauloivat linnut. Ilmassa tuoksui
kevät. Monet huutokauppavieraat katselivat kummakseen, kuinka talon
makasiinin nurkalla olevassa sireenipensaassa jo oli suuria
lehtinuppuja. Mutta joku ennusti vielä takatalveakin.

Heikki seisoi yksinään portailla, katsellen avonaisista ovista
huutokaupan kulkua. Hän oli jäänyt tänään koulusta pois, vaikka äiti
oli toivonut ettei hän jäisi tähän häläkkään... Heikki ymmärsi, että
äiti oli niin toivonut säästääkseen häntä... mutta kun kerran äidinkin
täytyi olla saapuvilla, niin miksei hänkin voisi katsella kuinka heidän
kotinsa pirstaleet lopullisesti lähtisivät tuuliajolle. -- Viime
viikkoina oli hän jo tottunut ja karaistunut jos johonkin. Milloin
olivat saamamiehet tarkastelleet taloa ulkoa ja sisältä ja heidän
kodissaan melkeinpä eri esineitäkin. Se oli aluksi ollut kamalaa. Herra
Jumala! Joskus iltapäivillä, kun hän läksyjään lukiessaan näki Luutosen
parin muun pomon kanssa pihalla töllistelevän ja arvioivan, niin, jos
hänellä olisi ollut rahaa, kuinka hän olisikaan mennyt ja lyönyt sitä
heille suut ja silmät täyteen. Hah, luulivat muka jotakin ja enemmän
olevansa siksi, että heillä oli rahaa, jota olivat joko keinotelleet,
varastaneet, pettäneet tai naineet. Kyllä hän heidät tiesi jokaisen,
niin, melkein jokaisen, ilman eroitusta. Kuka tuli upporikkaaksi
rehellisellä työllä...?

Senkin korpit!

Noille olisi hänen äitinsä korkorästi vuodelta tai parilta ollut vain
jokunen numero kirjoissa, niin tai näin, eikä mitään muuta. -- Heidän
käytännölliset alansa! Kuinka typerää puhua siitäkin jokaiselle, ilman
poikkeusta. Mitähän siitäkin tulisi, jos vain kaikki ne lukisivat,
joitten papalla oli paksu rahalompakko. Jo heidänkin koulussaan sai
siitä selvän käsityksen.

Heikkiä oli koko kevään harmittanut, että hän äitinsä kehoituksesta
eräänä päivänä oli näyttänyt kauppaneuvos Luutoselle viimekeväisen
todistuksensa. Hän oli puolittain toivonut, että Luutonen siitäkin
olisi nähnyt jonkunlaisia tulevaisuuden takeita tai edes käsittänyt,
että hän kiristyksellään ehkäisi nuoren ihmisen lupaavia
kehitysmahdollisuuksia... Mutta se oli ollut turhaa, turhaa. "Kyllähän
se korea paperi on", oli Luutonen sanonut, lisäten samassa: "mutta
sellaisia minulle tuon tuostakin nuoret miehet näyttelevät apua
pyytäessään, mutta meillä on nyt jo eteviä maistereitakin kuin
Wilkkilässä kissoja; käytännöllistä alaa minä vaan suositan
jokaiselle". Heikkiä oli harmittanut kahdenkertaisesti. Miksi hän ei
ollut luottanut silmiinsä: kun tuon miehen kasvoissa kerta ei ollut
muuta kuin lihaksia... Mutta äiti oli torunut häntä ylimielisyydestä,
kun Heikki oli pihdeillä ottanut Luutosen pöydälle jättämän todistuksen
ja vienyt sen laatikkoon.

Huudot ja sorina havauttivat Heikin tuon tuostakin seuraamaan edessään
tapahtuvaa näytelmää...

Huh! Kuinka ihmiset olivatkaan sentään... sitä oli vaikea sanoakaan...
Ottipa vasaramies käteensä minkä esineen tahansa, niin sitä kaikki heti
tuijottivat ahnaasti kuin siat riepua... Saakoot, ottakoot! Nyt juuri
sai Luutonen, kahden markan koroituksella, itselleen empiiretyylisen
kristallikruunun, jota muuan vahtimestari Heikin huoneen akkunasta
näytti väkijoukolle. Kruunu oli hänen isänsä kodista ja pienenä olivat
sen kristallit olleet Heikistä kuin "Tuhannen ja yhden yön sadut".

Ottakoot,... viekööt! ajatteli Heikki edelleen. Hän tunsi poskiensa
kuumenevan ja koko hänen olemuksessaan kuohahti jokin kuuma virta.
Sillä hetkellä tunsi hän salaisella riemulla, että hän oli nuori ja
että hän oli lahjakas... Olihan koulussa kaikki ollut hänelle kuin
leikkiä alusta alkaen. Miksei kaikki vastedeskin siten olisi... Jos hän
tahtoo -- -- -- ja hän tahtoo -- -- --, niin muutaman vuoden kuluttua
hän kutsuu noita rihkaman kerääjiä jokaista omalla, oikealla
nimellänsä. Silloin hän on jotakin, mutta he eivät ole mitään, enempää
kuin tänäkään päivänä, vaikka heillä olisi kahdenkertaisesti rahaa
ostaa leskien ja orpojen konkurssipesistä joitakin vanhoja
kalleuksia... Hän kulkee omia uusia teitänsä ja hänelle ojennetaan
käsiä, joita nuo eivät saa koskaan puristaa. Rikkakasalta toiselle he
kulkevat, etsien mistä mitäkin saisi markkaa, paria, halvemmalla...

-- Silinterihattu... huusi vasaramies.

Kuului naurun rähähdyksiä.

-- Viisikolmatta penniä!

-- Viisikymmentä!

... Äidillä oli muutamia haalistuneita valokuvia, joissa isällä oli
päässään silinterihattu. Ne olivat heidän kihlausajaltaan. Isä oli
niissä niin hienon näköinen. Heikki oli pienenä usein katsellut
silinteripäisiä herroja hautajaissaatoissa, voidakseen paremmin
kuvitella minkälainen isä kerran oli ollut...

-- Markka seitsemänkymmentä.

-- Viisi ja kuusikymmentä...! Ensimäinen... toinen... ja kolmas...
kerta! Vasara paukahti pöytään ja väkijoukosta tunkeutui hölmön
näköinen mies saalistaan ottamaan.

-- Missä se silkkipytty on? -- Hän maksoi kirjanpitäjälle rahat,
myttysi lippulakin taskuunsa ja pani silinterin päähänsä ja
suurenmoista ryhtiä teeskennellen tunkeutui remuavaan väkijoukkoon.

-- Katsokaas, kun Jelmin Aatu on kuin suuri herra! imarteli hampaaton
Polvianderska, vanhat turkit käsivarrellaan.

-- Vaatteethan herran tekevät, kikatti joku palvelustyttö joukosta.

-- Ja leskien huutokaupoista saa hyvää tavaraa halvalla hinnalla,
vastasi muuan hamppari, koetellen ylleen vanhaa sadetakkia.

Mutta uusi "herra" kulki väkijoukossa kädet housuntaskuissa, mahtaillen
tervehtien tuttaviaan, aivankuin olisi vastikään keksinyt uuden
elämäntehtävän.

Heikin silmät sumenivat. Hän lähti nopeasti sekasortoisiin huoneisiin
harhailemaan.

Missähän äiti oli? Hän oli aikaisemmin hetkisen seisonut portailla.
Heikki katsoi sinne ja tänne, ja viimeisestä huoneesta löysi hän äidin
levähtämästä. Hän oli kalpea ja surullinen, mutta hänen silmänsä olivat
kyyneleettömät.



7.


Sen jälkeen oli rouva Halldinin ja hänen poikansa elämä ikäänkuin
ainaista pilvisäätä.

Rikkaita eivät he ennenkään olleet, mutta he olivat kuitenkin eläneet
tavallista hyvinvoipaa elämää. Olihan heillä ollut kaunis koti, johon
kuului useita huoneita, palvelija ja muita tavallisen porvarillisen
elämän mukavuuksia.

Entisestä talostaan muuttivat he aivan toiseen kaupunginosaan, jossa
haalistuneet rakennukset olivat sinne tänne kallellaan ja akkunat
useissa paikoin talorytäkköjen välissä mutkistelevien teitten tasalla.
Siellä olivat he kalustaneet pari huonetta niillä rippeillä, mitä
kauppaneuvos Luutonen ja pari muuta saamamiestä olivat hyväntahtoisesti
suvainneet heille jättää.

Rouva Halldin oli saanut paikan erään suuren kauppaliikkeen
konttorissa, mutta vaikka hänen täytyikin olla kaiket päivät kotoa
poissa, niin palvelijaa ei hän voinut ajatellakaan. Aamusilla laittoi
hän ruokaa tavallisesti koko päivää varten ja koulusta tultuaan sai
Heikki etsiä hellan uunista ja ruokakomeroista mitä sattui olemaan,
kattaa pöytänsä ja sitten taas pestä astiat ja panna kaikki
paikoilleen. Elämä oli kalseata ja rumaa... Vilua tai nälkää eivät he
nähneet, mutta usein katseli harmaanaamainen köyhyys heidän
akkunastansa.

Monta kertaa päätti Heikki erota koulusta ja pyrkiä jollekin noista
ylistetyistä käytännöllisistä aloista, mutta äiti ei tahtonut kuulla
sellaisesta puhuttavankaan. Olihan hänellä enää vain puolitoista vuotta
jälellä ylioppilaaksi tuloon saakka. Jotenkin kai se aika vielä menisi.
Sitten nähtäisiin... Pari kertaa pujahti Heikki kuitenkin
sanomalehdissä ilmoitettuja paikkoja kysymään.

Ensimäinen tarjolla oleva paikka oli apteekissa. Hyväntahtoisen
näköinen vanha apteekkari silmäili nopeasti Heikin todistuksen ja
silmälasiensa takaa häntä tarkastellen ojensi sen takaisin.

-- Joo, kyllähän todistus hyvä on, mutta onko teillä myöskin halua
apteekkialalle?

Sitä ei Heikki voinut vakuuttaa, hän ei tiennyt...

-- Kyllähän tällä alalla voi saavuttaa kauniin tulevaisuuden. Miettikää
nyt huomiseen. Mutta palkkaa emme me toistaiseksi voi sanottavasti
maksaa.

Heikki sanoi hyvästi ja mietti asiaa sen päivän ja seuraavan yön.
Sellaistako elämä sitten olisi: juosta tiskin takana, kierrellä
pillereitä, sekoitella rohtoja ja kaadella Hoffmanin ja Törnrothin
tippoja pikkupulloihin... Ei, ei, kyllä hän tiesi: ei häntä sille
alalle haluttanut. -- Toinen paikka olisi ollut erään tehtaan
varastohuoneessa. Kyllä hän sinnekin päässyt olisi. Palkkaa aluksi sata
markkaa kuussa, josta sitten luvattiin vähitellen ylentää. Heikki
katseli suuria pölyisiä akkunoita ja lattian, ja katonvälin täyttäviä
kangaspakkavuoria. Täällä kuluisi hänen nuoruutensa kuin elävänä
haudattuna pölyyn ja kangaspakkoihin. Melkein samaahan olisi olla
jonkun kauppiaan makasiinirenkinä... silloin ainakin pääsisi useammin
raittiiseen Jumalan ilmaan, näkemään ihmisiä ja auringon paistetta.

Kenellekään mitään virkkaamatta jätti hän paikanhakupuuhansa ainakin
toistaiseksi ja koetti nureksimatta käydä kouluansa päivästä toiseen.
Vaikka hän olikin hemmoiteltu, niin vaikeinta ei hänestä sittenkään
ollut käydä kuluneissa vaatteissa ja huonoissa kengissä, samaan aikaan,
kun useimmat hänen tovereistansa ikäänkuin heräsivät ulkoasuunsa
mahdollisimman suurta huomiota kiinnittämään. Vaikeinta oli pyytää joka
penni äidiltä, nyt, kun hänellä muutenkaan ei liikoja ollut, sillä
melkein naurettavan pieni hänenkin palkkansa oli. Ja niin oli jokainen
päivä kieltäymystä ja kärsimystä täynnänsä. -- Kun hänen toverinsa
iltakävelyllään joukolla poikkesivat kondiittoriin, niin täytyi Heikin
melkein säännöllisesti kieltäytyä. Senvuoksi hän olikin paljon yksin,
kun ei ollut mihinkään varaa. Pahin kiusaaja ja nöyryyttäjä oli Ester
Forssner. Vaikka hänellä itselläänkään ei liikoja rahoja ollut, niin
keksi hän aina sellaista pikkuhuvia joka maksoi. Ja kun Heikki ei
voinut lähteä mukaan, niin hän suuttui ja sätti häntä saituriksi. Mutta
sekin oli Heikistä helpompaa kuin alituiseen tunnustaa olevansa ilman
rahaa. Teatteriin ja konsertteihinkin pääsi hän vain pari kolme kertaa
vuodessa ja vaikka niistä poissa oleminen surettikin häntä paljon
enemmän, niin oli se tavallaan helpompaa kieltäytymistä, sillä sitä ei
koko toverilauma ollut todistamassa.

Paljon mahtui niihin vuosiin kärsimyksiä, joista varakkaitten lapset
eivät tiedä mitään. Kirjakaupan akkunassa oli alinomaa houkuttelevia
uutuuksia, joita hartaalla halulla olisi ostanut lukeakseen läksyjen
lomassa. Niistä puhuivat opettajat ja niistä puhuivat toverit. Eikä
niitä uutuuksina saanut mistään lainaksikaan, kaupungin lainakirjastoon
tulivat syksyn uutuudet vasta maalis- tai huhtikuussa, jolloin kaikilla
ihmisillä jo taas oli käsissään uusia kirjoja. Mutta kun ei ollut
rahaa, niin ei ollut... Joskus sai hän enoltansa jonkun markan, mutta
niitä odottivat monet välttämättömästi tukittavat reiät. Mihinkään
hauskoihin mielitekoihin ei häneltä riittänyt rahaa juuri milloinkaan.

Kun hän viimeisenä koulukesänään palasi hymyilevästä maalaispappilasta,
jossa hän oli kesäajan ollut kotiopettajana, niin oli hänellä
sataviisikymmentä markkaa taskussaan ja hän oli mielestään kauhean
rikas. Ja kun pahimman puutteen kärki kerran oli katkennut, niin alkoi
se peräytyä ikäänkuin itsestään. Koulua kestäisi enää tulevan vuoden
helmikuuhun ja sitten oli eräs äidin hyvä ystävätär, joka oli saanut
pienen perinnön, luvannut avustaa häntä parin vuoden aikana.

Tulevaisuus hymyili niinkuin maisema, jota pilvipeitteestä äkkiä
vapautunut päivä valaisee. Kun syksyinen ilta-taivas loimusi kylmän
keltaisena ja kun kylmä tuuli lennätteli keltaisia vaahteran lehtiä yli
pihojen lankkuaitojen, karkeamukulaiselle kadulle, niin Heikkiä ei
ahdistanut kuten aina ennen tähän aikaan, kylmän ja pimeän lähestyessä.
Tänä vuonna hänestä tuntui kuin syksy olisi jo kantanut kevättä
sylissään, laskeakseen sen jonakin päivänä maille liihoittelemaan...

Hän kulki suorana ja hymyillen, tuntien olevansa nuori ja voimakas.



8.


Eräänä päivänä, kun Heikki tuli koulusta aamiaiselle, huomasi hän, että
äiti ei ollutkaan varannut hänelle ruokaa. Pöydällä ei ollut mitään,
hellan uuni oli myöskin tyhjä. Kyökin eteisessä oli sentään maitokannu
koskemattomana. Heikkiä kummastutti tavattomasti minne äidillä
sellainen kiire oli ollut, ettei hän edes ollut ennättänyt maitokannua
tyhjentää. Mutta sen enempää asiaa ajattelematta etsi hän vähän leipää
ja juustoa ja otti kannusta maitoa, ja iltapäiväläksyjänsä silmäiltyään
lähti kouluun.

Iltapäivällä kotiin palatessaan hän oli aivan varma, että äiti olisi
käynyt kotona ja kenties jättänyt pöydälle pari riviä kuten hän
tavallisesti teki silloin, kun ei voinut tavallisiin aikoihin kotiin
päästä. Mutta koti oli samassa kunnossa kuin aamullakin. Heikki näki
kaikesta, että äiti ei ollut kotona käynyt.

Heikki alkoi aavistaa pahaa. -- Tällaista ei ollut vielä koskaan
tapahtunut.

Hän heitti kirjansa pöydälle ja aikoi mennä puhelimella konttoorista
tiedustelemaan syytä äidin merkilliseen poissaoloon, kun ovelle
koputettiin ja Verner-eno astui sisälle. Heikki näki heti hänen
kasvoistansa, että hän ei tuonut hyvää sanomaa.

Tervehdittyään kutsui eno Heikkiä kotiinsa päivälliselle, nyt heti,
hänen mukanaan.

-- Onko äitikin siellä...? kysyi Heikki ilostuen. Sitenhän asia näytti
saavan luonnollisen ratkaisun.

-- Ei, mutta hän kenties tulee illalla, vastasi eno, eikä juhlallinen
synkkyys vieläkään haihtunut hänen kasvoiltaan.

-- Mutta missä hän sitten oikein on? ihmetteli Heikki. -- Hän on
nähtävästi aamulla lähtenyt ulos.

Eno aukasi päällystakkiansa ja käveli lattian yli akkunasta ulos
katsomaan. Hän ei nähtävästi tiennyt miten vastata. Tätä kesti vain
kenties pari kolme sekuntia, mutta silläaikaa ennätti Heikki kuvitella
lukemattomia onnettomuustapauksia, joitten uhrina oli hänen äitinsä...
Enon puhe äidin tulosta illalla oli tietysti vain tuollaista kömpelöä
varovaisuutta, jolla valmistetaan kuulemaan järkyttävää onnettomuutta.

-- Äitisi kielsi kertomasta sinulle mitään, alkoi eno viimein, -- mutta
eihän tällaisia asioita voida pitää salassa muuta kuin pikkulapsilta...

Heikki kalpeni ja hänen sydämensä löi kuin hengen hädässä.

-- Niillä on jotakin sekavaa siellä Saleniuksen konttoorissa ja etsivä
poliisi on tänään pidättänyt äitisi...

Mutta sanat takertuivat taas enon kurkkuun...

Herra Jumala! Heikin ajatukset menivät hetkeksi sekaisin ja hänestä oli
kuin hän olisi uponnut jonnekkin syvälle, jossa tuli yhä pimeämpää ja
pimeämpää... Äiti oli kuitenkin elossa... Hän ei ollut sairastunut,
eikä joutunut yliajetuksi... Se tieto oli ensimäinen valonsäde
pimeyteen ja hetken kuluttua alkoi yhä enemmän valjeta... Hän
heittäytyi puolittain pöydälle ja tukehduttavan itkun seasta huusi:

-- Se on mahdotonta! Sen täytyy olla mahdotonta. Täällä me olemme
melkein nälkää nähneet... Se on mahdotonta...

-- Niinhän sen luulisi, myönteli enokin, ikäänkuin suopeampana. --
Eihän sellaista ennenkään ole meidän suvussamme tapahtunut.

Valtavat nyyhkytykset puistattivat Heikkiä. Niinpian kuin hänen
ajatuksensa vähänkin olivat ennättäneet selvitä hän oli saanut
varmuuden, että tässä täytyi olla jokin onneton erehdys, mutta samalla
hän tajusi yltyvällä kauhulla, että kaikki voisi olla mahdollistakin...
Olihan heillä alinomaa ollut vuokrarästiä viime vuosina ja olivathan
kaupunginvoudin apulaiset alinomaa käyneet kärkkymässä kunnallis- ja
kirkollisveroja, joita äidin oli sanomattoman vaikea saada kokoon. Ja
talven tullen, kuinka he olivatkaan saaneet kääntää ja vääntää
talvitamineitaan, saadakseen niistä vähänkään käyttökuntoisia...

Meidän suvussamme...

Heikin veri alkoi kiehua. Oliko eno koskaan vähääkään äitiä tukenut!
Jouluna ja pääsiäisenä olivat he tavallisesti olleet kutsutut hänen
luokseen päivällisille, joka armo oli ollut yhtä kiusallinen äidille
kuin Heikillekin... mennä katsomaan uusia mattoja, huonekaluja tai
tapetteja, mitä enon ruotsinmaalaisella rouvalla, entisellä
tarjoilijattarella, milloinkin oli näytettävänä, joita hän muka omilla
rahoillaan oli taloon hankkinut. Nyt... jos jotakin onnetonta
todellakin oli tapahtunut... niin olisi se tietysti häpeä koko tälle
pienelle suvulle, jotka muuten eivät heistä mitään välittäneet.

-- Kuinka suuren summan luulette olevan kysymyksessä? kysyi Heikki,
tyyntyneempänä.

-- On sanottu niin eri tavalla, viidestä kahdeksaan tuhanteen, vastasi
eno hautajaisilmein.

-- Pahimmassa tapauksessa se kai sentään voitaisiin järjestää, sanoi
Heikki lapsellisen miehekkäästi.

-- Niin sanovat kaikki, jotka eivät ymmärrä rahan arvoa, kaikki, jotka
elävät toisten kustannuksella... Olisit sinäkin konkurssinne jälkeen
voinut jättää koulusi, eikä vaan itsepäisesti lukea ja lukea... ja
pakoittaa äitiäsi ansaitsemaan. -- Eno puhui harvakseen ja katsoi
Heikkiä siristetyin silmin.

Vaikka Heikki olikin läheisimpäin sukulaistensa ajatussuunnasta
selvillä, niin oli tämä solvaus juuri tällä hetkellä niin odottamaton,
että hän parahti hiljaa kuin sydämeen lyöty. Samassa ei hän enää
tiennyt mitä hän teki ja sanoi. Raivosta valkoisena, silmät hehkuen,
huusi hän astuen pari askelta enoansa lähemmäksi:

-- Minäkö pakoittanut..? Kuka sen on sanonut. Kuka? Ja eikö se ole
äidin ja minun asiani? Ja mitä rahanarvon ymmärtämiseen tulee, niin
siitä en tahdo teidän kanssanne kiistellä. Te sen kai aina olette
paremmin ymmärtäneet... sillä...

Eno peräytyi seinää kohden ja ivallisesti hymähtäen murahti:

-- Sano vaan!

Heikki sai vaivoin nieltyä kauheat sanansa enon rouvasta, mutta ne
nousivat uudestaan hänen kielelleen, ja hän jatkoi melkein kähisten:

-- Muuten ette kai olisi naineet rahoja, niinkuin tiedätte tehneenne ja
niinkuin kaikki ihmiset tietävät. Ja minkälaisia rahoja?

-- Vaiti! tiuskasi eno uhkaavana.

Heikki ei kuullut mitään.

-- Luuletteko, että tässä pienessä kaupungissa on unhoitettu kuka _hän_
oli, mistä hän tuli ja minkälaisia olivat hänen rahansa. Sitä minä olen
kuullut puhuttavan jo ennen kuin sain kotiportista ulos juosta. Ja se
kaikki on paljon häpeällisempää kuin väärennys... jos äiti on
väärentänyt... Mies, joka nai rahoja on paljon huonompi kuin...

-- Sinä olet aivan hulluna! Eno tarttui Heikin käsivarsiin ja koetti
tyynnyttää häntä, mutta hän riuhtautui irti.

-- Antakaa minun olla! pyysi Heikki, istahtaen pöydän ääreen kuin
heräävä unissa kulkija.

Vasta nyt eno ehkä hiukan ymmärsi häntä, sillä hän meni hänen luoksensa
ja taputti häntä olalle, sanoen ystävällisesti:

-- Luuletko sinäkin jo kaikkea ymmärtäväsi, poika parka! Katsos...
yhden täytyy tässä maailmassa tehdä sitä, toisen tätä... Teillä on kai
ollut vaikeata... Olisihan minunkin pitänyt koettaa jotakin tehdä,
mutta mitä minä olisin voinut... Mutta mennään nyt päivälliselle ja
puhutaan toiste... jos tällaiset asiat puhumisesta paranevat.

Heikkiä tämäkin ystävällisyys liikutti, mutta hän istui edelleenkin pää
käsien varassa, sanoen vain hiljaa:

-- Minun ei ole nälkä.

-- Mutta ei ole hyvä, että sinä jäät tänne yksin...

-- Minä tahdon olla yksin.

Eno käveli mietteissään lattialla, kunnes uudestaan pysähtyi Heikin
luo.

-- Koeta ainakin rauhoittua, äläkä tee mitään tyhmyyksiä. Kyllä kai
kaikki vielä ennen iltaa selviää. Minä soitan taas heti päivällisen
jälkeen sinne... ja ellei äitisi pääse kotiin vielä illallakaan, niin
tulen tänne uudestaan.

Heikki jäi yksin. Hänen päätänsä poltti ja ohimoillansa jyskytti.
Väsyneenä heittäytyi hän sohvalle, haudaten päänsä tyynyihin...

Illalla tuli äiti kotiin. Hän näytti vuosia vanhemmalta, mutta hänen
katseensa oli rauhallinen ja kirkas. Nähtyään Heikin turvonneet kasvot,
sanoi hän surullisesti:

-- Verner ei siis luottanut minuun, muuten hän ei olisi sinulle
kertonut kaikkea.

Heikki ei vastannut heti mitään. Hän vain katsoi äitiinsä, joka nyt
riutuneena ja väsyneenä oli hänestä kauniimpi kuin koskaan ennen.

-- Minä uskoin, että sinä olit syytön, sanoi Heikki hiljaa.

Rouva Halldinin silmät kostuivat. He olivat hetkisen vaiti, sillä
Heikki ei tahtonut kysyä mitään tämän tuskallisen päivän tapahtumia.

-- Neiti Aaltonen tunnusti vihdoin ottaneensa rahat, joista minä olin
vastuussa, kertoi rouva Halldin, arvaten poikansa jotakin selitystä
odottavan.

-- Neiti Aaltonen! huudahti Heikki hämmästyneenä. Neiti Aaltonen oli
äidin konttoritoveri ja he olivat aina luulleet häntä hiukan
varakkaaksikin.

-- Jos minä olisin nuo rahat ottanut, niin tuskinpa olisi se ollut
surullisempaa kuin nyt, jatkoi rouva Halldin. -- Nyt itkee Selma
Aaltosen vanha äiti silmänsä sokeaksi, ja siinä jutussa on vielä paljon
muutakin surkeata.

-- Mitä? kysyi Heikki arasti.

-- Selma Aaltonen anasti rahat antaaksensa ne miehelle, jota hän
rakasti... ja kunnottomalle miehelle...

Rouva Halldin nousi ja meni kyökkiin illallista hommaamaan.

Heikki tuijotteli mietteissään kadun toisella puolella palavaan
katulyhtyyn, jonka ympärille kevätsumussa syntyi vihertävä utukehä.



9.


Aika oli synkkää.

Idän kaksipäinen, kruunattu kotka oli ryöstönhaluisempi kuin koskaan
ennen, ja kohdisti raivoisan hyökkäyksen toisensa jälkeen Suomen
valoilla vahvistettuihin oikeuksiin.

Mutta se ei ollut ainoa onnettomuus, joka niinä vuosina maata painoi.

Ilmaa saastutti veljesvihan myrkky. Perheetkin rikkoutuivat; poika
nousi isäänsä vastaan, veli ei tuntenut veljeänsä. Kaikki ymmärsivät
politiikkaa: miehet, naiset ja lapset. Kaikki siitä puhuivat ja
kaikkialla. Kaikki olivat unhoittaneet, että: "Iöytyy ainoastaan yksi
hyljättävä mielipide, se joka ei kärsi muita mielipiteitä kuin niitä,
jotka ovat sen itsensä kaltaisia". Jokainen oli toisensa tuomari.
Useimmista olivat toisinajattelevat isänmaanpettureita, joita oli
oikeus kohdella miten halutti...

Otollisia tilaisuuksia alituisesti vaanivat onnenonkijain laumat
riensivät vastakkain seisoviin veljesleireihin palvelustansa
tarjoamaan, kukin sinne, missä laskelmainsa mukaan luuli parempien
lihapatain ääreen pääsevänsä.

Siihen leiriin, joka uskoi virastojemme suomalaisina säilymisen
tärkeämmäksi kuin tämän tai tuon myönnytyksen -- jotka kerran taas
toivottiin takaisin saatavan -- siihen liittyi paljon niitäkin, joille
edessä häämöittävä, nopea virkaura, oli vakaumuksen sisäisin värin
määrääjä. Kyvyn puutteesta kolkutteleva omatunto oli helposti
tyydytetty ajatuksilla, että eiväthän venäläiset virkamiehet sitenkään,
edes läheskään, olisi noita virkoja hoitaneet. Tulihan kansa ainakin
palveltua omalla kielellänsä...

Toiselle puolen taas, sinne, missä hehkuvin mielin ja suurin sanoin
julistauduttiin kaiken oikeuden ja kunnian erehtymättömiksi tulkeiksi,
sinne riensivät monet, joiden elämä oli ollut täynnä suuria unelmia ja
suuria sanoja. Olihan tilaisuus erinomainen. Jonakin suotuisana hetkenä
saattoi kääntää kaikki korkean isänmaalliset valonheittäjät itseänsä
valaisemaan, ja mikä vielä ihanampaa: samalla tarjoutui erinomainen
tilaisuus, rankaisematta, vieläpä suurta suosiotakin saavuttaen,
syyttää ja mustata niitä, joita ehken oli kaiken ikänsä kadehtinut, ei
enemmästä eikä vähemmästä kuin maankavalluksesta! Monet tavalliset
katurähisijät ja kotirauhanhäritsijät kohosivat niinä aikoina
hetkellisiksi kansallissankareiksi.

Mielet katkeroittuivat puolella ja toisella. Elämä Suomessa kävi yhä
synkemmäksi.

Pienessä sisämaan kaupungin lyseossakin, jossa Heikki oli oppilaana,
jakautuivat sekä opettajat että oppilaat, kahteen jyrkästi eroavaan
leiriin: perustuslaillisiin ja suomettarelaisiin.

Oppilaitten jakautuminen tapahtui yleensä heidän vanhempainsa
vakaumuksen perusteella ja oli yksilöihin nähden sitä kärjistyneempää,
mitä vaikuttavimmassa asemassa kunkin isä sattui olemaan. Useinkin
päättivät nuoret "aktivistit" äitiensä inspiroimana, että sitä tai tätä
toveria ei tervehdittäisi, toisinaan taas päätettiin olla kutsumatta
pannaan julistettuja tanssijaisiin tai muihin nuorten kemuihin.
Määräykset ja niistä johtuvat menettelytavat vaihtelivat alituiseen,
sillä niihin vaikuttivat monet muutkin seikat kuin puhtaasti
"isänmaalliset".

"Tanssijaispanna" kohtasi Heikkiä vain kaksi kertaa. Auerilaisten
esimerkkiä seurattiin pari viikkoa myöhemmin insinööri Nyholmilla. Ja
näinä viikkoina katselivat onnelliset valitut tyttökoulussa ja lyseossa
kutsumatta jääneitä, jotka aikaisemmin olivat olleet hyvinkin
mahdollisia, aivankuin nuo onnettomat, yhdessä isäinsä kanssa, olisivat
myöneet sielunsa paholaiselle...

Mutta sitten tapahtui jotakin odottamatonta.

Kauppaneuvos Sandelin, joka oli tunnustetusti ei ainoastaan rikkain,
vaan muutenkin kunnioitetuin mies kaupungissa, sanoi eräissä herrain
kekkereissä, että hän ei ensinkään hyväksy tuollaista nuorison
seulomista ja että hänen talossaan se ei saa tulla kysymykseenkään,
vaan että heille kutsutaan kaikki kuten ennenkin, ja ne, joita ei
haluta tulla saavat jäädä pois.

Herrat Auer ja Nyholm olivat noloja asian tällaisesta käänteestä,
sillä he olivat jo saaneet paljon tunnustustakin isänmaallisesta
valppaudestaan... Ja kerran pikku-tunneilla syytti Auer rouvaansa ja
Nyholm kälyänsä koko keksinnöstä. Mutta koko kaupunki odotteli suuressa
jännityksessä Signe Sandelinin tanssijaisia. Monet tiesivät, että
Auerilta ja Nyholmilta jäätäisiin pois. Tietysti he koppavuudessaan
senkin saattoivat tehdä, sillä kummatkaan eivät tainneet olla
kauppaneuvos Sandeliinille penniäkään velkaa... Mutta vahinko se heille
sittenkin olisi ollut, sillä koko kaupungissa ei ollut sellaista salia
kuin Sandeliinien. Ja sen talon katon alle astuminen oli kunnia...

Kaikki päättyi kuitenkin hyvin. Sandeliinille kutsuttiin nuorisoa
suojat täyteen, puolueisiin tai vanhempiin katsomatta, eikä kukaan
jäänyt tulematta. Ja siihen sitten päättyikin koulunuorisolle
pikku-kaupungissa aiottu "tanssijaispanna".

Heikiltä ei alunpitäin kukaan ollut kysynytkään mitä hän ajatteli tai
mitä mieltä hän oli, mutta koulussa joutui hän suomettarelaisten
kirjoihin luultavasti äitinsä mielipiteitten vuoksi. Ja tämän suurin
synti oli se, että hän oli kaupungin suomalaisen nais-yhdistyksen
varapuheenjohtaja ja että hän tilasi Suometarta, jota hän aina oli
tilannut. Raskain syytös mitä häntä vastaan voitiin tehdä oli kuitenkin
kenties se, että hän yhä edelleenkin piti Yrjö-Koskisen rintakuvaa
salissaan, vielä senkin jälkeen, kun "Unioonin" rouvat olivat rouva
Forssnerin kautta lähettäneet hänelle vakavat terveiset ja
hienotunteisen huomautuksen siitä, mitä isänmaa häneltä vaati
tällaisena hetkenä juuri tuon kuvan suhteen... Kun rouva Halldin sitten
uskalsi olla niin röyhkeä, että lähetti terveisiä takaisin, ja sanoi
kunnioittavansa ketä itse hyväksi näkee, sekä omassa kodissaan
pitävänsä kenen kuvia häntä vaan haluttaa, niin silloin olivat sillat
poltetut...

-- Vakaumus, hm! terveisten saaja kohautti olkapäitänsä, vakaumus...
tällaisessa tapauksessa saattoi siis vain valittaa, että niin järkevä
ja miellyttävä nainen kuin rouva Halldin, oli voinut saada niin
onnettoman vakaumuksen...

-- Ja säälittävää oli, lisäsi edellisen puhujan ystävätär, että hän
niin sokeasti kunnioitti miehensä muistoa, ettei älynnyt ajan
vaatimuksia, vaan edelleenkin piti kunniassa kansallisia suuruuksia,
jotka kaikki tosi isänmaalliset, valveutuneet henkilöt, jo aikoja
sitten olivat jalustoiltaan syösseet.

Eikä rouva Forssner osannut siihen sanoa mitään. Hän oli usein
pahemmassa kuin pulassa siksi, että melkein kaikki ihmiset, joitten
kanssa hän puhui, olivat oikeassa... ja varsinkin aina viimeinen
puhuja. Pahinta oli, ettei hän parhaalla tahdollaankaan päässyt
selvyyteen, mikä kanta hänen miehellään olisi ollut, jos hän vielä
olisi elänyt. Siinä suhteessa oli hänen ystävättärensä Anna Halldin
paljon onnellisempi, hän kun sai kulkea aivankuin viitoitettua tietä...

Koulussakin unhoittuivat opettajat usein opetustunneillaan
esitelmöimään valtiollisista kysymyksistä tai oikeastaan kotoisesta,
vihan myrkyttämästä puolue-elämästämme, jokainen tietysti värittäen
niitä omain silmälasiensa läpi näkemillään väreillä. Tavallisesti
päättyivät tällaiset tunnit siten, että opettaja jakoi, kuten
entisajan papit saarnoissaan, koko kansan kahteen osaan: lampaat
kunniaan, vuohet ikuiseen kadotukseen.

Kaikkein nokkelampia käännyttäjiä koko koulussa oli lehtori Kouru.
Hänellä oli suorastaan virtuoosimainen taito suomentunnillaan livahtaa
päivän tapahtumiin, unhoittuen niihin pitkälti ja lavealti.

Oli taaskin suomenkielen tunti. Oltiin runo-opissa. Ikäänkuin
sattumalta kirjoitti lehtori Kouru runo-esimerkiksi Yrjö-Koskisen
säkeet:

    "Kaukana korvessa käkönen kukkuu,
    sulhonsa suloutta ylistää,
    paimenten soitanto laitumen tieltä
    ääntänsä korviini vilistää."

Oppilaat olivat heti tunnin alussa havainneet, että sinä päivänä
lehtori Kouru oli tavallista huonommalla tuulella. Tuskin hän oli
kirjoittanut säkeen loppuun, kun hän alkoi pauhata suurista miehistä,
lausuen: "suuret miehet" tavalla, joka sai oppilaat ymmärtämään, että
hän ne kirjoittaessaan varmasti olisi käyttänyt lainausmerkkiä...
Suuret miehet, ne vaaralliset suuret miehet, jotka nostavat itsensä
jalustoille ja sieltä sitten saarnaavat heitä sokeasti seuraaville
joukoille, joihin kaikki menee täydestä. -- Sulhonsa suloutta ylistävä
käki! Mikä otus sekin oli, kun kerran jokainen renkikin maalla tietää,
että vain koiras käkikukkuu. -- Sitten seurasi vielä pitkä saarna
"suurista miehistä", jotka toisella kädellä ottavat maaltansa mitä
toisella ovat antaneet... niinkuin taas näinäkin päivinä oli nähty
Yrjö-Koskisenkin tekevän.

Luokalla oli aivan hiljaista. Oppilaat olivat tähän jo tottuneet.
Joukossa oli sitäpaitsi paljon niitä, jotka tällaisista
syrjähyppäyksistä nauttivatkin, sillä heidän kodeissaan parjattiin
samoja henkilöitä, joita opettajakin koetti mustata. Mutta joukossa oli
paljon sellaisiakin, jotka loukkaantuneina itsekseen kysyivät: mitä
viime päivien tapahtumilla oli runo-opin kanssa tekemistä ja joista
runoilijan ja valtiomiehen rinnastaminen oli aivan yhtä tarpeetonta.

Lehtori Kouru henkäsi ja kokosi nähtävästi ajatuksiansa uuteen
sanatulvaan.

-- Se on vaan lehtori Kouru, joka sitä sanoo, kuiskasi Antti Wiljakka
Heikin vieressä.

Heikkiä alkoi tällainen alituinen näykkiminen kuohuttaa. Eikö enää
missään osattu puhua muusta kuin politiikasta! Kotona väittelivät äiti
ja rouva Forssner alituiseen siitä, mitä heidän miehensä siinä ja siinä
tapauksessa olisivat tehneet. Ja koulussa... Hän ei itsekään tiennyt
mitenkä kaikki tapahtui, hän selvisi vasta, kun kuuli omain sanainsa
kaikuvan hiljaisessa luokkahuoneessa:

-- Ehkä opettaja on hyvä ja jatkaa opetusta!

Koko luokka kohahti vahingoniloisena. Tämähän oli myrskyn enne... Pojat
vilkkuilivat vuoroin lehtori Kouruun, joka hämmästyneenä korjasi
silmälasejaan, vuoroin tulipunaisena paikalleen istuneeseen toveriinsa.
Heikki tuijotti pulpettiinsa ja koetti valmistautua vastaanottamaan
ties mitä...

Lehtori Kouru tuijotti Heikkiin hetkisen kuin harhanäkyyn, sillä aikaa
kuin luokalla tuskin kuului henkäystäkään... mutta pian hän havahtui ja
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, katsoi ympäri luokkaa, kysyen:

-- No, kuka tahtoo tehdä selkoa loppusoinnusta?



10.


Toukokuun valoisa iltahämy alkoi levitä yli Helsingin. Tornit
verhoutuivat kevyeen sineen ja kullankeltainen taivas valaisi kaupunkia
lännen puolelta, niinkuin kesästä ja valosta kertova lupaus.

Senaatintorille alkaa kahdeksatta käydessä kokoontua yhä sankempia
ihmisjoukkoja. Useimmilla on kädessään ruusuja, joko valkeisiin
silkkipapereihin käärittynä tai ilman. Joukko sakenee nopeasti ja
ryhmittyy yliopiston edustalle yhä tiiviimmin. Siinä on kansaa kaikista
kerroksista. On hienoa pääkaupungin herrasväkeä, kokonaisia perheitä,
hyvinvoipaa porvaristoa, työväkeä ja sitten taas yksinäisiä
vanhanpuoleisia rouvia maaseutukaupungeista.

Tänään odotetaan uusia ylioppilaita. Millä hetkellä tahansa saattaa jo
ensimäinen parvi ilmestyä yliopiston portaille...

Ilma on leppoisan lämmin, keväinen ja sekin osaltansa lisää väkijoukon
iloisen herkkää tunnelmaa. Ruusut paljastuvat kääreistään... Jokainen
on tahtonut saada kaikkein kauneimpia... Ja kauniita ne ovatkin kaikki.
Vehmailla samettihipiäisillä lehdillä kimaltelee pieniä vesipisaroita,
jotka antavat niille aamun tuoreuden. Väri koroittaa toisensa
vaikutusta, vaalea tumman ja tumma vaalean. Kunpa ne kestäisivät
kauniina edes huomiseen, jolloin ne valokuvataan uuden lakin kanssa,
muistoksi tästä odotetusta toivojen päivästä...

Samat ajatukset ja samat tunteet yhdistävät siinä kukkineen odottelevaa
joukkoa. Ajatellaan menneitä vuosia, monille kodeille vaikeita
kieltäymyksen ja aherruksen vuosia, joina tämä päivä on näyttänyt niin
sanomattoman kaukaiselta. Mutta nyt se on tullut ja kaikki on kuin
unta. Ja monet katseet suuntautuvat tulevaisuuteen, siunaavilla
toivomuksilla valaisemaan hänen tietänsä, joka ehken jo seuraavassa
silmänräpäyksessä ilmestyy tuonne portaille kultainen lyyra
otsallaan...

Yliopiston portaitten vasemmassa pielessä seisoo pari vanhaa naista.
Heilläkin on pari punaista ruusua kädessään, mutta koko heidän
olemuksensa kertoo köyhyydestä ja suruista. Varsinkin ovat vanhemman
naisen uurteiset kasvot kalpeat ja hänen silmissään on ikäänkuin kevyt
verho. Hänen kulunut päällystakkinsa on kerran ollut musta, mutta nyt
on se vihertävä, ja hänen yksinkertainen hattunsa on jo aikoja sitten
yksinäiseksi jäänyttä kuosia. Varmaankin on hän jonkin pikkuvirkamiehen
leski ja hänen hiukan nuorempi ja varakkaammin puettu näyttävä
toverinsa on kenties hänen sisarensa. Hän on nähtävästi noita
kunniallisia pikkueläjiä, jotka elävät elämänsä toisten hyväksi, ja
tekevät työtä työn vuoksi, saamatta milloinkaan työstään sellaista
palkkaa, että sillä saattaisivat kunnollisesti elää. Kenties hän on
opettajatar jossakin koulussa tai "oikea käsi" jossakin pienessä
liikkeessä. Hän katselee myötätunnolla vanhempaa sisartansa, jota
seisominen nähtävästi väsyttää, vaikka hän koettaakin tuon tuostakin
nostaa kokoonpainuvaa laihaa vartaloansa.

-- Kyllä ne vuodet sentään kulua osaavat, sanoo hän hiljaa, ehken vain
vaitiolon katkaistaksensa. -- Minä muistan kuin eileisen päivän, kun
sinä lähdit Einon kanssa lyseoon sisäänpääsytutkintoon.

-- Kuluuhan se päivä pilvessäkin, vastaa vanhempi, suojaten ruusujansa
parin ohi tunkevan naisen rynnistykseltä. He ajattelevat samoja aikoja
ja ymmärtävät toisensa puhumattakin. Hetken kuluttua vanhempi kuitenkin
jatkaa samaa ajatusta:

-- August oli jo silloin hyvin sairas... ja sitä kestikin sitten enää
vain pari viikkoa...

-- Syksyllä tulee jo kahdeksan vuotta umpeen, ei sitä oikein tahdo
voida uskoa, keskeyttää nuorempi, tahtoen nähtävästi johdattaa
keskustelua valoisassa sävyssä.

-- Merkillisesti on sekin aika kulunut, mutta ilman sinua, Alma, olisi
minulta ja Einolta varmasti tie pystyyn noussut. Vanhempi nainen
katselee vakavana kiviportaita edessään, kunnes hän väkijoukon
kahnauksen johdosta taas muistaa ruusunsa... Nuoremman naisen suun
ympärillä värähtää pari kertaa ja hetken kuluttua ilmestyy hänen
silmäripsiinsä suuri kyynel... Tunnustus lausuttiin hänelle kenties
ensimäisen kerran, mutta enimmän liikutti häntä kai se, että todella
oli kyennyt jotakin muille olemaan. Hän etsii laukustaan nenäliinan ja
koettaa huomaamatta pyyhkiä kyyneleet silmistään ja virkkaa hetken
kuluttua tyynesti:

-- Kyllä se on Jumala, joka auttaa, ei siitä saa ihmisille kiitosta
antaa.

-- Niin tietysti, mutta...

Korkealla, yliopiston eteisessä vilahtaa jotakin valkeata ja
väkijoukossa käy sähköinen kohahdus. Samassa juoksee parvi
valkolakkisia nuoria ihmisiä yliopiston kiviportaita alas ja torilta
nousevat voimakkaat hurraa- ja eläköönhuudot heitä vastaan ja
väkijoukko syöksähtää kiviportaita vasten kuin hyökyaalto, sulkeakseen
alas juoksevat valkolakit ruusuineen syliinsä.

-- Tuolla tulee Ilmari ja Pekka! Näetkö sinä Maijua! Eero! Täällä me
olemme. Onnea! No onnea, onnea!

Yliopiston edusta on täynnä riemua ja huudahtuksia ja valkoisia
lakkeja, jotka ovat kuin vuosien työn, toiveitten ja kyynelten
kasvattamat, vihdoinkin puhjenneet, ihmeelliset kukat, joille vain
kauneimmat ruusuistakin uhriksi kelpaavat...

Portaitten pielessä odottelevat vanhat naisetkin, jotka jo monta kertaa
ovat ennättäneet pelätä tulevansa kuoliaaksi muserretuiksi, keksivät
vihdoin Einonsa portaita alas juoksemassa. Hän on pitkä ja voimakkaan
näköinen ja hänen kasvoillaan säteilee jännityksestä iloiseksi lauennut
ilme. Hän juoksee suoraan heitä kohden, vaikka he jo ovat pelänneetkin,
että hän tuossa suuressa vilinässä on päässyt heiltä huomaamatta ja
turhaan etsii heitä.

-- Kiitos äiti! Kiitos täti! Hän sulkee heidät samaan syleilyyn
ja pitäen heitä kumpaakin kädestä, hän kertoo pelostaan ja
jännityksestään... Eihän sitä koskaan tiedä, ja kun hänelle suullisissa
kokeissa sattui parikin kertaa sellainen onnettomuus... Mutta nyt on
kaikki ohi... Hän kohottaa lakkiansa hiukan ylemmäksi otsaltansa, tai
kenties hän sitä muuten vaistomaisesti koskettaa, peläten kaiken unta
olevan...

Äiti ja täti näyttävät nuortuneilta häntä katsellessaan. Hän on niin
pitkä... nythän on pidempi kuin koskaan ennen, heidän täytyy katsoa
niin armottoman korkealle, katsoessaan valkoiseen lakkiin, jonka
mustassa samettivanteessa kultainen lyyra kimaltelee. Kuin
toteutuneeseen unelmaansa katsovat häneen vanha äiti ja täti. Heistä on
viihdyttävää kuulla hänen puhuvan, heille on kylliksi, kun hän vaan
seisoo siinä lakissaan ja ruusuissaan, kasvot palavina. Mutta sitä
kestää vain hetkisen. Hän sanoo toveriensa odottavan rannassa. He
lähtevät kaikin Luodolle. Kenties oli jo kohta kiirekin. Ei, kyllä hän
vielä ennättää saattaa heidät kotiin, kun kello ei ole sen enemmän.

-- Kyllähän me yksinkin menemme, että et jää tovereistasi, sanoo äiti,
ja täti pahoittelee, että hän kokonaan unhoitti antaa hänelle rahaa
illallista varten... Kyllä hänellä on mukanaankin, ellei hän ennätä
kotiin tulla. Mutta Eino sanoo ennättävänsä ja onnea säteilevinä
lähtevät he kaikin nousemaan Uniooninkatua, pitkälle sillalle päin...

Eläköön huutojen kaikuessa juoksi Heikki Wuollekin, uusi
ylioppilaslakki päässään, yliopiston portaita alas. Hän ei aavistanut,
että kukaan häntä alhaalla odottaisi, eikä hän mitään sellaista
ennättänyt ajatellakaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi huimaavaa
vauhtia syöksynyt pauhaten kohisevaan elämään, joka eläköön huudoin
otti hänet vastaan... Ihmeellinen keveys oli vallannut koko hänen
olemuksensa, niin että hänen melkein täytyi painamalla painaa
jalkojansa porraskiviin. Nyt... mikä tenho olikaan eläköötä huutavassa
ihmisjoukossa, jonka myötätunto nostavana voimana häntä, ja kaikkia
valkolakin voittaneita, vastaan tulvahti. Viehättävää, vetävää oli
lähestyä odottavaa joukkoa, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi...

Mutta portaitten alapäässä ilmestyy ihmisjoukosta yhtäkkiä hänen
eteensä Ester Forssnerin valkoisen lakin koristama pää, ikäänkuin
suuresta ruusukimpusta kohoavana.

-- Heikki, Heikki, onnea! Kas noin, minä sain sittenkin kiinnittää
rintaasi ensimäisen ruusun tänäpäivänä. He puristavat toistensa käsiä
ja Heikki onnittelee vuorostaan Esteriä, huomaten vasta kömpelyytensä,
kun ei ollut häntä kukilla tänään muistanut. Kuinka hän olikin niin
typerä ollut. Heikki sanoo siitä jotakin, mutta Ester on tänään
verrattomalla tuulella ja nauraa vain:

-- Kun minä muutenkin olen tähän heinän painoon uupua! -- Ei, mutta
enpä minä olisi uskonut, että ylioppilaslakki sinua, Heikki, noin
pukee! Se ei tee sinua yhtään nulikkamaiseksi. Jospa näkisit Gösta
Sundin! Hän on aivan kuin kynitty lintu! -- Ja Ester nauraa
vallattomasti. Samassa tunkeutuu ihmisjoukosta rouva Forssner, kasvot
punoittavina. Hän suutelee Heikkiä äidillisesti, onnittelee ja alkaa
sitten torua Esteriä, joka oli jäänyt kaikessa rauhassa tähän
juttelemaan, vaikka hänen oli pitänyt johdattaa Heikki hänen luoksensa,
taaemmaksi, sillä hän aina niin hirveästi pelkäsi tungosta...

-- Kas tässä ovat sinun äitisi ruusut, ja tässä neiti Engströmin, ja
tässä kauppias Saleniuksen ja tässä äitisi konttooritoverien...

-- Hyvä ihme, päivittelee Ester, -- lukkoneuloja, onko äidillä
lukkoneuloja, huutaa hän seuraavassa silmänräpäyksessä, ja alkaa
sovitella ruusuja Heikin rintaan. -- Nyt on rouva Forssner jo saanut
hiukan henkeään vedetyksi ja ojennellen Esterille lukkoneuloja, alkaa
hän kertoa tämäniltaisista tunnelmistaan, vähääkään välittämättä
ympärillä tungeksivista ihmisistä, joilla kuitenkin on jokaisella omat
touhunsa ja kuunneltavansa. -- Herran jesta! kuinka minä pelkäsin
teidän puolestanne, kun Tyko Nygren ensimmäisinä tuli äitinsä luo ja
ajatelkaas, -- ilman lakkia! Poika parka oli aivan sinisen harmaa.
Kuinka minun kävi sääli häntä ja rouva Nygreniä... Hänellä oli niin
kauniita ruusujakin, tottakai lapsellensa hänkin, ja rouva Nygrenin
sisarella, valtioneuvoksettarella, oli myöskin mitä ihanimpia ruusuja.
Kyllä ne professorit kanssa saisi panna piikkitynnyriin ja laskea noita
portaita alas kieriämään...

-- Kaikkiko, mamma? nauraa Ester. Eihän nyt! Minä olen jo ennakolta
rakastunut professori Wettergreniin.

-- Ei, kun syylliset, kaikista turhista rettelöivät, naurahtaa rouva
Forssner armeliaasti... innostuen uudestaan pyhään vihaan, kovaosaisten
ylioppilaskokelaiden puolesta. -- Onko se lasten syy, jos ei ole
opetettu... ja tarvitseeko sitä sitten laskea tänne saakka tulemaan,
viimehetkeen. Kyllähän minä olen aina sanonut, että neiti Molander ei
tiedä ranskankielestä muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi, mutta onko se
oppilaan syy...

-- Äiti, Heikki sai 38 ääntä. Salissa kävi aivan kuin tuulen suhahdus
kun se mainittiin.

-- Sehän kovin hauskaa, sanoo rouva Forssner makeasti. Hyvää jatkoa
vaan eteenkin päin. Tietysti etevyys on erinomainen asia, mutta kyllä
minä sentään olen niin hullu, että vähät minä heidän äänistänsä, kunhan
vaan läpi pääsee. No, mutta miksi sinä, Ester, panit kaikki vaalean
punaiset ruusut toiselle puolen? Hyvä lapsi, noinhan se on aivan
muotopuoli!

-- No äiti kun puhuu ja sekoittaa.

-- Näkee kai tumman ja vaalean vähemmälläkin.

Ester ja Heikki hymyilevät ja Ester järjestää neuloja uudestaan.

-- No nyt ne ovat hauskemmin. -- Oli se vahinko, että äitisikään ei
tullut täksi päiväksi tänne, kyllä kai hän sen verran olisi vapautta
saanut, aloittaa rouva Forssner hetken kuluttua, lisäten matalammin:
Minä olen taas niin riidellyt hänen kanssaan nimen muutoksestasi. Eikö
se sentään ole synti, kun muutetaan nimet, joita isät ovat kunnialla
kantaneet?

-- Ne isäin nimetkin ovat kerran muutetut, eikä niin kovinkaan kauan
sitten.

-- Mutta eikös Halldinit oikeastaan polveudu...

-- Mutta äiti kulta, älä nyt kesken kaiken rupea tässä paasaamaan
noista onnettomista asioista! pyytää Ester, keskeyttäen äitinsä. Hän on
saanut Heikin ruusut onnellisesti sijoitetuksi ja tarttuu äitiänsä
käsivarresta ja he lähtevät väkivirran mukana esplanaadille päin.

Heikistä on itse ilmassakin jotakin koko olemusta syleilevää. Kaikki
ihmiset ovat iloisia ja kaikki ovat nuoria ja kauniita. Kukoistavia
kasvoja, kirkkaita silmiä, valkoisia lakkeja ja ruusuja minne vaan
katsoi. Mutta kukaan ei ole niin kaunis kuin Ester Forssner. Hänen
silmäteränsä palavat suurina ja alituinen hymy leikkii hänen
kasvoillaan kuin auringon heijastus hiljaa väräjävällä lahden pinnalla,
ja hänen huulillaan on samaa punaa kuin muutamissa hänen rinnallaan
lepäävissä ruusuissa.

Rouva Forssner saattaa nuoria Kappelin edustalle olevaan puistoon,
jossa heidän kaupunkinsa tämänpäiväiset valkolakit olivat päättäneet
yhtyä. Hän itse liittyy pariin tuttuun rouvaan ja Heikki ja Ester
sekaantuvat toisten valkolakkien ja kukkien sekaan, iloisten
huudahtusten ja puheen sorinaan.



11.


Luoto ravintolan lasiverannat ovat iloa ja elämää tulvillaan.
Katettujen pöytien ääressä juhlivat tänään ylioppilaaksi tulleet,
pitkien kouluvuosien jälkeen vielä viimeisen kerran yhdessä, jo
huomenna hajaantuaksensa eri tahoille maata.

Valkoisten lakkien sametti hohtaa lumipuhtaana kymmenien sähkölamppujen
valossa ja kultaiset lyyrat kimmeltävät otsilla. Minne vain katsoo,
niin kaikkialla on hehkuvia kasvoja, iloisia silmiä ja nauravia suita.

Nuoriso juhlii voiton päivänä. Edessä on elämä, ihmeellinen elämä,
johon he nyt katselevat kuin kukilla ja köynnöksillä koristettuun
juhlasaliin.

Tarjoilijat kiidättelevät pöytiin ruokia, viinejä, jäätelöä ja kahvia.
Kevään kukkien joukossa kuultavat pöydillä vichy-vesipullot, viinit ja
liköörilasit niinkuin suuret smaragdit ja almandiinit, lisäten juhlan
yltäkylläistä väriloistoa, johon ulkona valkenevan toukokuun aamun
kajastus yhä enemmän pyrkii heittämään satumaista, sähkövalon kanssa
taistelevaa, sinistä hohdetta.

On melkein yhteen menoon laulettu pari maakuntalaulua. Nyt on ilma
täynnä puheensorinaa ja naurua ja lasienhelinää.

Eräässä pöydän kulmassa, lähellä verannan lasiseinää, juttelee muuan
naisylioppilas miehisen toverinsa kanssa. He ovat viipyneet menneissä
vuosissa, muistelleet pieniä ja suuria tapahtumia pienessä
koulukaupungissaan, siellä keski-Suomessa.

-- Mahtuuhan tuohon kahdeksaan vuoteen paljon, paljon hauskojakin
päiviä, sanoo nuori mies, puhaltaen hiukan tottumattomasti savupilven
ilmaan.

Neitonen katsoo mitään vastaamatta kevätsumuiselle merelle.

-- On se sentään kummallista, että oikeastaan vain menneisyys todella
on meidän, sanoo hän hetken kuluttua, kääntyen toveriinsa.

-- Nykyisyys myöskin, juuri tämäkin hetki. Maljasi Elli!
Elämällä täyteläisesti edessä olevan hetken, on ainoa tapa luoda
tulevaisuuttakin, joka kuitenkaan ei ole meidän.

-- Ei ole meidän...? Kuinka se kuuluu kovalta... kauhealta, sanoo
neitonen, juotuaan lasinsa pohjaan.

-- Niin, niin. Meillä ihmisillä on vain menneisyys ja nykyhetki.
Tulevaisuus ei ole meidän, se muodostuu sittenkin aina toisenlaiseksi,
kuin miksi olemme sen suunnitelleet. Siihen vaikuttavat niin monet
seikat, joita emme milloinkaan voi ottaa lukuun.

-- Mutta onhan elämä aina niin ankarasti johdonmukaista.

-- Niin, senpä vuoksi. Mutta kun on olemassa niin paljon salassa olevia
vaikuttimia, niin sen vuoksi usein hämmästymme, kun tulokset ovat
kokonaan toisenlaiset kuin mitä olimme odottaneet.

He vaikenevat hetken. Kummankin sisäinen katse kilpistyy muutaman
sekunnin aikana yhä uudestaan läpinäkymättömästä verhosta, johon on
kirjoitettu: Tulevaisuus.

Tulevaisuus...?

Ulkona aamun valo elpyy yhä voimakkaammaksi ja sähkölamppujen ympärillä
leijailevat tupakansavupilvet käyvät yhä sinisemmiksi. Mutta nuoren
tytön kasvot muuttuvat hetkeksi vakaviksi. Häneen koskee toverinsa
epäilykset. Kuinka hänellä ei tällaisenakaan hetkenä ollut uskoa
valoisaan tulevaisuuteen. Olihan heillä, heillä kaikilla, jotka täällä
nyt valkenevan aamun valossa istuivat, olihan heillä, jos kenelläkään,
edellytyksiä onnelliseen tulevaisuuteen.

-- No terve taas! Mikä nyt niin synkistyttää? kysyy hänen
miestoverinsa, kaadettuaan punssia laseihin.

-- Ellei meidän koulun tytöistä, ainakin Ester Forssnerista ja Aino
Kajavasta, tule jotakin suurta, niin sitten eivät mitkään merkit pidä
paikkaansa, sanoo neitonen naurahtaen, koettaen nähtävästi vapautua
äskeisistä ajatuksistaan.

-- Mahdollisesti, mutta älä sentään ole kovin varma heistä, epäilee
ylioppilas veitikkamaisena. -- Ja minkälaista suuruutta sinä tarkoitat?

-- Tietysti sitä, että heistä tulee kuuluisia naisia! -- Neitonen on
loukkaantuvinaan.

-- Ethän vain tarkoita surullisen kuuluisia...?

-- Varo itseäsi! Tuon minä sanon Esterille, uhkaa neitonen. Ja kun
vieressä istujat samassa hetkeksi taukoavat hiljaisemmin juttelemaan,
niin käyttää hän tilaisuutta hyväkseen ja huutaa pöydän toiseen päähän:
Ester, Ester!

-- Koetappas vain! Elli, minä suutun, jos sinä... hätääntyy uhattu,
mutta neitonen koettaa vain itsepintaisesti saada Esterin huomion
puoleensa ja onnistuukin vihdoin.

-- Mitä pahaa minä taas olen tehnyt? kysyy Ester hymyillen.

Puhujat vaihtavat nauraen taistelevan silmäyksen.

-- Erkki Honkala tahtoo juoda sinun maljasi, ja minä myös, sanoo
neitonen lasiansa nostaen. Esterkin nostaa heille lasiansa,
ystävällisesti nyökäten, ja kääntyy nopeasti hiukan kovaäänisiä
naapureitansa kuulemaan. -- -- --

-- Suomi on luotava uudestaan -- ja me luomme sen uudestaan! -- Antti
Wiljakan kookas nyrkki kolahti pöytään, niin että lasit helähtivät.
Tytöt kiljahtivat kuorossa. Mutta Antti Wiljakka jatkoi edelleen:

-- Mitä me näemme muuta kuin riitaa, hometta ja vanhaa hapatusta, minne
vaan katsommekin. Kirkko on vanhoillisista vanhoillisin, koulut ovat
vanhoillisia -- se oikeus meillä kai on tällä hetkenä sanoa!
Virastot...! Parasta vaieta niistä. -- Tiede ja taide ovat sitä, mitä
milloinkin tuuli tuo. Ja sanomalehdet, joitten pitäisi koota voimia
yhteen, valaista ja herättää, ne ovat niinkuin toinen toistaan
haukkuvia vanhoja ämmiä. Halkovat hiuksia, taistelevat rikoista
tunkiolla. Oman puolueen mies on niistä aina oikeassa, silloinkin, kun
tavataan parhaillaan vääryyttä tekemässä, ja toiseen katraaseen kuuluva
mies on jo ennakolta tuomittu väärässä olemaan. -- Mutta me, me kaikki,
laskemme jo piankin nuorta verta vanhaan Suomeen. Eivät ne tämän
kummempia nassikoita ole aikanansa olleet, kaikki nuo tarhapöllötkään,
jotka nyt niin varmoina oksillaan istuvat, mutta, jumaliste, ne
pudotetaan alas! Riidelkööt sitten vanhain kantojen välissä ja
nokkikoot vaikka silmät toistensa päästä. He ovat joka tapauksessa
museotavaraa. Ja sitten me kokoamme ja yhdistämme kaikki nuoret voimat,
niin että vielä -- Antti Wiljakka alensi äänensä, niin että vain
lähimpänä istujat kuulivat: "... vielä vanhemmat veljetkin..." saavat
Suomesta kovan pähkinän purraksensa.

-- Hyvä, hyvä! Se on puhetta, josta minä pidän! huudahti Ester Forssner
haltioissaan, mutta puhuja ei näyttänyt häntä kuulevankaan, vaan
jatkoi:

-- Luvataan se, Heikki, sinuun, jos kehenkään minä uskon ja sinulla,
jos kellään, on tulevaisuutta. Minä olen ylpeä, että sinä kuusi vuotta
olet ollut minun vierustoverini, ja minä uskon, että me kaikki olemme
joskus vielä ylpeämpiä, että kerran olemme olleet sinun toverejasi, ei
niin paljon sinun tämän päiväisen "laudaturisi" tähden, vaan aivan
yksinkertaisesti siksi, että me tiedämme, että sinä olet poikain
parhaita ja kunnon toveri. Mutta muuan vika sinulla kuitenkin on, jonka
vuoksi minä hiukan pelkään. Suoraan sanoen, sinä olet niitä miehiä,
joilla on hyvyys vikana...

-- Hyvä, hyvä! huusivat Aino Kajava ja Ester Forssner.

Antti Wiljakka tarttui lasiinsa, lausuen vielä: -- Mutta koeta oppia
puristamaan nyrkkisi yhteen, silloin kun mieltäsi karvastelee ja anna
tulla muutamia pystykarvaisia ärräpäitä, niin kyllä siitä hyvää
tulee... Hei, maljasi! Mutta vannotaan: me luomme Suomen uudestaan!

-- Siihen maljaan tahdon minäkin yhtyä, huusi Ester Forssner. -- Miehen
malja, jolla on hyvyys vikana!

Lasit kilisivät. Heikkiä huvitti Antin rehti suorasukaisuus, mutta hän
oli kuitenkin iloinen ettei Antti jatkanut pidemmältä, sillä hän näytti
humaltuvan omista sanoistaan enemmän kuin viinistä. Ja pienimmänkin
huomion esineenä oleminen oli Heikistä aina ollut mitä kiusallisinta.

Mutta samassa Antti Wiljakka oli jo meluavassa keskustelussa Ester
Forssnerin kanssa ja ympärillä istujain huomio kiintyi heihin. Ja
hetken kuluttua huusi Antti, niin että veranta kaikui: Tulkaa pojat!
Täällä on neitonen, joka sanoo olevansa, ja aina tulevansa olemaan,
paljon innostuneempi mies-asiasta kuin nais-asiasta. Se on
suurenmoisesti sanottu!

Ja ennenkuin kukaan oikein ennätti mitään sanoa, niin ylioppilasjoukko
oli nostanut Ester Forssnerin tuolissaan harteilleen ja kantoivat häntä
verannan päästä toiseen, eläköön-huutojen ja huumaavan melun raikuessa.
Pojat olivat haltioissaan ja tytötkin nauroivat ja taputtivat käsiään,
vaikka useita Esterin riemukulku hiukan harmittikin.

-- Minä tässä jo ennätin ajatellakin, että mistä ihmeestä tuo Ester
tänä iltana numeron tekee, sanoi Aino Kajava, voimainsa takaa käsiään
paukuttaen.

Hilja Eerola ja Selma Tuomela vaihtoivat ymmärtävän silmäyksen, ja joku
kuiskasi heille takaapäin: -- Paras sitä sanoo...

Ester oli aivan riehaantunut, kun hänet vihdoin tuotiin entiselle
paikalleen. Hän leyhytteli nenäliinallaan hehkuvia kasvojansa, puhui ja
nauroi. Heikki katseli häntä kummissaan. Noin varmana ja rohkeana ei
hän vielä ikinä ollut Esteriä nähnyt. Hän näytti vuosia vanhemmalta
kuin monet muut samanikäiset tytöt hänen ympärillänsä, tai oikeammin
kehittyneemmältä. Ja säteilevän kaunis hän oli. Heikki vilkasi
salavihkaa ympärillensä... Ei, ei se vain hänen kuvitteluansa ollut.
Ester oli kun olikin täällä kaiken keskustana. Tytöt alkoivat härnätä
Esteriä.

-- Vastaakin puheistasi! sanoi Aino Kajava ankaruutta teeskennellen.

Ester kääntyi nauraen poikain puoleen:

-- Tiesinhän minä, että nuo vielä tulisivat nokkimaan minulta silmät
päästäni, sanaini tähden.

-- Kyllä me puolustamme, lupasi Antti Wiljakka -- ja eihän totuus pala
tulessakaan. --

-- Ehkä saan luvan kysyä, mikä on se "miesasia", jonka ennen nais-asiaa
sanot mieltäsi kiinnittävän? kysyi Selma Tuomela.

Ester näytti hämmästyneeltä, aivankuin hän ei olisi oikein muistanut
mistä oli kysymyskään, mutta hän ei kuitenkaan kauan ollut vastausta
vailla.

-- Hyvät ihmiset, tarkoitin tietysti miehen oikeuksia elämässä ja
miehen elämän-työtä, vastasi hän viattomasti.

-- Ja mistä syystä se sitten muka on sinua lähempänä kuin nais-asia,
ahdisti Aino Kajava kärkkäästi.

-- Mistä syystä? matki Ester ivallisesti, -- tarvitseeko minun tässä
tehdä teille tiliä mistä syystä.

-- Ei tarvitse, ei tarvitse! huusi joku pojista. Ja toisaalta
lisättiin: -- Sehän on ymmärrettävä asia...

Jossakin nauraa sihitettiin. Esteriä alkoi harmittaa.

-- Mistä syystä? kertasi hän, vielä ivallisemmin kuin edellisellä
kerralla. -- Siitä syystä, että minusta mies on työn tekijä ja nainen
on hänen henkevä innoittajansa.

-- Älä nyt aina puhu taiteilijoista!

-- Sama sopii muihinkin. Tavallinen normaalinainen on ehdottomasti
onnellisempi, voidessaan liittää kohtalonsa yhteen rakastamansa miehen
kanssa ja voidessaan hänen elämän-työhönsä antaa kaiken kauneimpansa.

-- Kuinka vanhoillista! huudahti Aino Kajava, hypäten seisaalleen.

-- Tyyntykää nyt neiti! Ehkä se on taas jo uudenaikaistakin, naurahti
Heikki.

-- Luuletteko te, jos minä tulen elämässä onnelliseksi, että minä
yrittäisinkään julkisuudessa esiintyä runoilijana, vaikka minulla olisi
minkälaiset edellytykset, jatkoi Ester vielä. En ikinä! Minä
siroittelisin aiheet miehelleni, vuodattaisin koko runosuoneni hänen
elämäänsä ja elämäntyöhönsä.

-- Hyvä, hyvä, huusivat pojat.

-- Katso, vaan, että et heitä päärlyjä sikain eteen! nauroi Hilja
Eerola. Mutta samassa Antti Wiljakka julisti, että Ester Forssnerilla
oli taas puheenvuoro.

Tarjoilijat tulivat laskuineen. -- "Mies on luotu sotilaaksi ja nainen
sotilaan iloksi!" Ester heitti lauseen tytöille kuin pallon.

-- Älä viitsi aina Nietzschellä ratsastaa, ne laulut me jo tunnemme,
torui Selma Tuomela. Mutta Aino Kajava lähestyi Esteriä pari askelta ja
ainakin näennäisesti vihaisena sinkosi hänelle:

-- Tytöltä, joka puhuu tuollaisia, pitäisi riistää ylioppilaslakki
päästä.

-- Siihen jäisi vielä kuitenkin niin kaunis tukka jälelle, puolusti
Antti Wiljakka.

-- Ja toivottavasti jäisi vielä jotakin tukan allekin! Ester nauroi
itsetietoisesti, napittaen hansikkaitaan.

Ulkona oli seesteä kevätaamu jo valjennut, kun valkolakkinen joukko
iloisesti mekastaen lähestyi rantaa, jossa laiva ja muutamia veneitä
odottelivat. Helsingin huiput hohtivat ja säteilivät riemastuttavassa
valossa ja meren pinta kimoili välkkyen keveiden usvaleijujen alla.

Aamu oli täynnä kirkkautta ja kevään kohisevaa valoa ja voimaa.



II.



1.


Niihin aikoihin heräsi Heikki Wuolle öisin usein yhtäkkiä. Ja
ensimäinen sekava tunne mikä hänellä oli herättyään, oli kummallinen
ahdistus ja kauhu, aivankuin hän olisi herännyt uppoavassa laivassa,
joka on täynnä huutoa ja hätää. Se lamasi hänet vuoteelleen pitkäksi
aikaa, niin että hän ei voinut kättään liikuttaa, vaan ainoastaan
ajatuksissaan kerrata: Jumala, hyvä Jumala... Minä hukun, minä hukun...

Mutta paremmin valveuduttuaan ja ennätettyään enemmän ajatella hän
tavallisesti rauhoittui, eikä oikein voinut ymmärtää mistä tällainen
kauhea ahdistus aiheutui, sillä hänen päivätajunnassaan ei sillä ollut
lähimainkaan vertoja vetävää vastinetta. Olihan kaikki tavallaan
hyvin... Hänen lukunsa olivat onnistuneet kutakuinkin. Kolmessa
vuodessa hän oli suorittanut kanditaattitutkinnon, ja nyt hänellä oli
enää vain muutamia koetunteja normaalilyseossa. Sitten olisi hän valmis
jättämään koko Helsingin, alkaakseen syksyllä opettajatoimensa jossakin
maaseutukaupungin oppikoulussa, ellei kohtalon laine sattuisi häntä
tänne takaisin heittämään, joka seikka hänestä näin ennakolta näytti
yhdentekevältä. Ennättäisi hän tänne päästä sitten parin kolmen vuoden
kuluttuakin, jos maaseutu kovin rupeaisi tympäisemään. Siinä ei siis
ollut mitään surtavaa. -- Taloudellisia huolia hänellä kyllä oli. Näinä
vuosina oli hän aivan pakostakin velkaantunut ja kun velalle oli
maksettava korko, ja koron korko, niin oli se nopeasti kasvanut, mutta
mitenkään toivoton ei hänen näittenkään asioitten tähden tarvinnut
olla.

Olihan siis kaikki oikeastaan hyvin... Elämä tulisi kylläkin menemään
rauhallista menoansa, sillä olivathan pahimmat vuodet jo sivuutetut...
nuo vuodet, jolloin elämä aina toi jotakin uutta ratkaistavaa eteen.

Hän sytytti tavallisesti lampun ja paperossin ja nautti, että ahdistus,
johon hän oli herännyt, etääntyi yhä kauemmaksi. Hm... eihän hänellä
oikeastaan ollut mitään järkevää syytä pelätä huomista tai
myöhempiäkään päiviä. Kenenkä elämä nyt oikeastaan oli sellaista,
jommoiseksi sen varhaisemmassa nuoruudessaan oli kuvitellut... Mutta
tarvitsiko sitä edes pettymyksenäkään pitää, että paljon oli käynyt
toisin. Elämä oli sellaista... Kuinka moni hänen entisistä
koulutovereistaan oli näinkään pitkällä. Monella olivat vielä tutkinnot
kesken, raha-asiat hunningolla, mutta täällä he kuitenkin elivät
päivästä toiseen, vuodesta vuoteen.

Nikotiini rauhoittaa häntä. Hän polttaa paperossin loppuun ja aikoo
sammuttaa lampun ja koettaa uudestaan tavoitella unta.

... Jumala, hyvä Jumala!

Hätähuudot hänen sielussaan olivat kaikonneet, mutta ne kuuluivat
selvästi vieläkin... niinkuin aina ennenkin tällaisina öinä. Hän
tietää, että jos hän kaikesta huolimatta heittäytyy vuoteelleen ja
koettaa koko tahtonsa lujuudella karkoittaa ajatukset luotansa, niin
uni vihdoin taas häntä lähestyy, mutta aamulla herää hän kuitenkin
raskaaseen epäselvyyteen, tuntien yllänsä jonkin tilittämättömän asian
painon. Ja toisinaan hänestä on taas kuin lukemattomat silmät
kysyvinä katsoisivat häneen, mutta joita hän ei voi, jostakin
selittämättömästä syystä, suoraan silmiin katsoa.

Hän nousee vuoteeltaan, pukeutuu puolittain ja alkaa käydä huoneessaan
edestakaisin. Hänen täytyy kerrankin ajatella kaikki loppuun ja
kerrankin vastata noihin kaikkiin salaman tavoin välkähteleviin
kysymyksiin, jotka veivät hänen päiviensä rauhan ja hänen öittensä
unen... Jumala, hyvä Jumala...!

Hän ei tarkemmin ajatellessaan edes käsitä, miksi välitön hätähuuto
juuri tällaisena hänen sielustaan nousee ja miksi hänen huulensa ja
ajatuksensa, tuskan korkeimmilleen noustessa, sitä aina kertaavat,
sillä Jumala-käsite oli hänelle kaukainen ja epäselvä, senjälkeen kun
hänen lapsuutensa Jumala vuosien kuluessa oli peittynyt eri tahoilta
tulvanneitten viisauksien pimentoon. Mutta se oli kai vanhaa perittyä
tottumusta. Niin huusivat kaikki hädässä olevat. Ja kuitenkin:
lukemattomia laivoja upposi ja miljoonittain yksilöitä ja kokonaisia
kansoja sortui, hädän hetkellä huulillaan sama huuto, jota hän
nimettömässä tuskassaan hiljaisina öinä kertasi. Olivatko nuo sielun
välittömät huudot sittenkin kenties kuin avuttoman lapsen huudot, joka
pimeässä itkee äitiänsä...? -- -- --

Hänellä on purressaan vuoto.

Vihdoin uskaltaa hän sen itselleen myöntää. Nyt hän tietää, että
hänellä ei ole mitään uskoa. Ei mitään! Ei Jumalaan, ei elämään, ei
rakkauteen, eikä isänmaahan.

Jum...!

Eikä mitään toivoa.

Hm... Olihan hänellä edessään leipävirka, tässä riitojen repimässä
maassa, jota vieras valta vuosi vuodelta yhä kiivaimmin ottein kuristi.
Ja vielä oli jäljellä nautintoja...

Monille olisi kaikessa tässä ollut kylliksi roihuavaa elintarmon
sytykettä ja näihin saakka olivat ne hänellekin riittäneet, mutta ne
olivat luhistuneet tuhaksi sinä hetkenä, jona hän oli havahtunut
huomaamaan särön sielussaan... ja tietoisesti sitä suremaan.

Mitä se häntä auttoi, että kukaan ei edes aavistanutkaan mitenkä hänen
laitansa oikeastaan oli. Ja mitä häntä hyödytti, että aurinko vieläkin
kultasi hänen purjeitansa, kun kerran venheessään oli vuoto... kun
hänen yksinäisinä hetkinään täytyi jäätävällä kauhulla havaita laivansa
uppoavan, hitaasti, mutta varmasti.

Eikä rantaa näkynyt missään.



2.


Luonnossa oli taaskin kevät. Leyhkeät tuulet puhaltelivat päivin ja
öin. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, niinkuin ei syksyä ja talvea
koskaan olisi ollutkaan, eikä enää koskaan tulisi olemaankaan. Puitten
nuput paisuivat taaskin päivä päivältä ja nurmet alkoivat vihoittaa. Se
oli luomisriemua, luomisriemun vuoksi. Niinkuin joka kevät.

Näinä toukokuun päivinä eli Heikki ajatuksissaan alinomaa paria kolmea
edellistä vuotta ja kevättä, jotka hän Helsingissä oli viettänyt.
Herkät, humalluttavan kauniit kevätpäivät toivat mieleen muistoja
menneistä samanlaisista. Paljon oli samoin kuin ennenkin, mutta paljon
oli muuttunutkin... Eniten oli hän varmaankin itse muuttunut. Hän
kulkee ja katselee kaikkea kuin viimeistä kertaa ja yhä uudestaan
kääntyy hänen katseensa sisään päin.

Kaikki oli niinkuin unta. Edellisiin vuosiin olisi pitänyt sisältyä
hänen parhaat vuotensa, joina hänen olisi pitänyt imeä itseensä valoa
ja kauneutta, niinkuin sadun kiven, voidakseen säteillä sitä
ympärilleen myöhäisempinä harmaina päivinä. Mutta mitä hän oli saanut?
Mitä hän oli tehnyt? Kirjatietoa hän oli saanut päänsä täyteen,
tutkintoja hän oli suorittanut...

Ja muuta, muuta?

Särön hän oli saanut sieluunsa. Kannattava voima oli sieltä huomaamatta
virrannut pois ja elämän tyhjyys oli sen täyttänyt...

Kerta toisensa jälkeen hän sen itselleen myöntää, yksinäisinä tilinteon
hetkinä, ja epätoivo laskeutuu läpinäkymättömänä sumuna hänen
ympärillensä. Mutta kun se taas hetkeksi hälvenee, niin hän koettaa
reipastua ja uskottelee kaiken olevan vain jotakin satunnaista
alakuloisuutta. Onhan kevään kauneus toisinaan ihmiselle kuin ohimoita
pakoittava, säteilevä kruunu, ja sen täyteläinen ilma melkein
pakahduttavaa...

Mutta ei, ei! Hän ei tahdo kauemmin itseänsä pettää. Virvatulia kohden
oli hän jo monta vuotta kulkenut ja katinkultaa ottanut oikean arvosta.
Nyt ei enää enempää sellaista! Oli sittenkin helpompaa olla houkkio
muitten silmissä kuin omissaan...

Ah, mitä olikaan elämä ollut, kun se parasta oli ollut. Mitä olivat
olleet hänen kalliit nuoruusvuotensa?

... Lukuja, ylioppilaselämää, lukuja, osakuntaelämää, johon kiihkeä
_viha_, >puolueviha, henkäili myrkkyjänsä. Agitatsioonimatkoja,
lähetystöihin osanottamista ja vihellyskonsertteja. Ikäviä asuntoja,
ikävästi kalustetuissa huoneissa ja vieläkin ikävämpiä ruokapaikkoja,
joissa kaikkien hyvien tapojen ulkopuolella oleva joukkosyöminen,
mieluisan ja viihdyttävän tunteen asemasta, tuotti sielullista
kärsimystä kaksi kertaa päivässä. Jonkun ystävällisen kodin valaistut
suojat loivat lämpöä ja viehätystä tähän kuvaan, mutta nekin olivat
harvat ja enemmän tai vähemmän puolue-elämän karsinoimat: jos liittyi
läheisemmin yhtäälle, niin toisaalla kylmennyttiin, aivankuin olisi
talon vieraan havaittu seurustelevan rikoksellisissa piireissä.

Sitten oli kyllä vielä koteja, joihin eri puolueisiin ja piireihin
kuuluvat ylioppilaat olivat tervetulleita, mutta niissä taas paasattiin
ainoita, oikeita ja autuaaksi tekeviä mielipiteitä, sekä poliittisissa,
että taidekysymyksissä sellaisella paatoksella, että se vähitellen
alkoi korvia särkeä, eikä lopuksi enää mitenkään tehonnut kodittomaan
ylioppilaaseen, ei edes teen, eikä taloissa vierailevain taiteilijain
musiikkiesityksien lomassakaan. Mutta kun ystävällistä huolenpitoa
nauttinut ylioppilas sitten kerran hiljaa sulki noitten talojen ovet,
kiitollisena siitä minkä todella oli voinut ottaa vastaan, niin sai hän
joskus myöhemmin huomata, että rakastettavien emäntien valkeissa
käsissä oli myöskin taitavasti kätketyt kynnet, jotka joskus, sopivassa
tilaisuudessa, pienellä raapaisulla muistivat omille huivilleen ennen
aikojaan pyrähtänyttä linnun poikaa... Vaikka eihän vahinko noille
rakastettaville rouville suinkaan ollut suuri, sillä tulihan
ylioppilaita joka vuosi uusia, ja monen monet heistä olivat Helsingissä
kodittomia ja tarvitsivat valmiita mielipiteitä, herättävää kiihoitusta
oikeisiin asioihin... teetä, valoa ja musiikkia...

Heikki hymähtää näitä aikoja muistaessaan.

Mitä hyvää oli vetää suoraan koulunpenkiltä tulevat nuoret pohtimaan
kysymyksistä, joista maan kypsyneimmät ja kaukonäköisimmät henkilöt
olivat eri mieltä? Ja miksi usuttaa nuorisoa puoluetta tai toista
vastaan, kun he tai heidän yllyttäjänsä eivät kuitenkaan voineet nähdä
ja tietää puoltakaan siitä, mitä ruorissa olevat miehet näkivät ja
tiesivät ja mitkä seikat heidän tekoihinsa vaikuttivat.

Ainoa varma tulos oli se, että heissä yhä voimakkaammaksi iti _viha_,
jo koulun penkillä kylvetty _viha_, kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka
eivät olleet heidän kannallaan.

Oikeus ja kunnia!

Heikki oli vakuutettu ettei tässä maassa milloinkaan ennen mikään
ohjaksissa oleva vanhempi polvi ollut siinä määrin itse sekaantunut, ja
nuorisoltakin sekoittanut käsitteitä oikeudesta ja kunniasta kuin mitä
oli tehty hänen ylioppilasvuosinaan.

Mitä toiset pitivät loistavana sankaritekona, se oli toisista mitä
inhoittavin pimeyden työ. Mikä toisista oli ehdotoin isänmaallinen
velvollisuus, se oli toisista maankavallusta. Ja puolella ja toisella
osoitettiin auktoriteetteihin, joilla oli kunniakas menneisyys
takanaan.

Ah, miksi ei silloin ollut ketään, joka olisi sanonut nuorille
ihmisille, että tämä maa ei ole täynnä vain sankareita ja
maankavaltajia, vaan jotenkin tasaväkistä väkeä, joka riitelee eri
teistä, vaan joilla on sama päämäärä. Ja sanonut, että paljon täällä
_taistellaan vallasta!_

Mutta sitä ei kukaan sanonut. Sen sijaan koetti jokainen, jolla
vähänkin oli tilaisuutta joutua ylioppilaitten kanssa kosketukseen,
vetää heitä omalle tahollensa, omia asioitansa ajamaan, välittämättä
siitä, kuinka kesken-kypsyneiksi ja kiihkosieluisiksi he täten
kuumennettiin. -- Politiikasta puhumattakaan, johdettiin nuoret,
useinkin suoraan maan sydämestä tulevat ylioppilaat, kuumimpiin
teatteririitoihin, johtajakysymyksiin ja Kansallisteatterin
"taiteellista tasoa" arvosteleviin kokouksiin. Ja kuitenkaan eivät
monetkaan noista, joitten henkilölukuisuuden ja ylioppilaslyyran takaa
heitä kalastaneet ryhmät ampuivat, ennen ensimäistä ylioppilassyksyään
olleet nähneet muuta kuin joitakin maaseututeatterin tai jonkun
kotipaikkakunnallaan vierailevan kiertueen esityksiä. Mutta kun hienot
herrasväet aivan vakavina veivät heidät tähän korkeantaiteelliseen
rintamaan, niin alkoivat he itsekin uskoa, että koko maailmassa taide
on helpointa ymmärtää. -- Ja ehken jo seuraavana vuonna olivat useimmat
löytäneet Kansallisteatterilla oman johtajaehdokkaan, jonka
syrjäyttäminen oli ilmeistä vääryyttä. Mutta sitä seuraavana keväänä
olivat monet näistä, toisten esitaistelijoista, tulleet siihen
hiljaiseen vakaumukseen, että paras johtaja olisi juuri hän itse!
Useimmat odottivat vaatimattomina, että joku toinen olisi hänet
keksinyt ja koettivat teatterin toimintaa sättien ja alasrepien
herättää ympäristöänsä huomaamaan, mitenkä korkeat vaatimukset heillä
oikeastaan olivat. Mutta ne, jotka suuren innostuksen herättäminä
olivat kirjoittaneet jonkin seuranäytelmän ja varsinkin, jos se tekijän
harjoittamana oli esitetty hänen kotipaikkakuntansa nuorisoseurassa, ne
olivat jo paljon häikäilemättömimpiä "kruunun tavoittelijoita".

Heikin täytyi naurahtaa kaikkea tätä muistaessaan.

Olihan heillä hyvä, jopa parhainkin tarkoitus, kaikilla noilla hyvillä,
rakkailla ihmisillä... Ja sitäpaitsi heillä oli jotakin, jota hänellä
itsellään ei ollut: suuri usko ja luottamus omaan kykyynsä ja
erehtymättömyyteensä. Kenties sekin oli syntymäpäivälahja, jota olevat
olosuhteet sittemmin olivat suotuisasti vaalineet ja joka kenties teki
omistajansa yhtä onnelliseksi kuin varmaksi...

Mutta omasta puolestaan ei hän edes näissä taiteellisissakaan,
julkisissa tai yksityisissä kokouksissa, ollut saanut muuta kuin
sieluunsa kaunaa ja kiihkoa vieraita henkilöitä kohtaan, joita ei hän,
eikä suurin osa muistakaan läsnäolleista, tuntenut useinkaan muuta kuin
nimeltä. -- -- --

Ester Forssnerin kuva väikkyi niissä vuosissa kaikkialla, aina viime
kuukausiin saakka.

Viime kuukausiin... Niin, siitä oli todellakin vasta puolen vuotta kun
hän oli matkustanut ulkomaille.

Ester Forssner... jalojäseninen, lempeäsilmäinen gaselli. Ester
Forssner... notkea, kimmeltäväsuomuinen... Mikä hän oikeastaan olikaan
sisimmältä olemukseltaan?

Kaksoissielu... Arvoitus...

Ester Forssner oli tullut samana syksynä Helsinkiin kun Heikkikin. Hän
lauloi erään yksityisopettajan johdolla ja piirusti yliopiston
piirustussalissa.

He olivat kihloissa, tosin ilman sormuksia, ilman julkaisuja, mutta
heidän kummankin lähimmät omaisensa tiesivät sen ja heidän
toveripiirissäänkin se oli julkinen salaisuus. Alituiseen ja kaikkialla
he olivat yhdessä. Esterin kautta joutui hän, maallikko, heti alussa
kaikenlaisiin taiteilijapiireihin, jotka päivä päivältä enemmän ja
enemmän tulivat Esterin vakinaiseksi maailmaksi.

Päivän tunnussanana oli _elää_, elää polttavasti, täyteliäästi. Tuskin
koskaan Helsingissä oli kiihkeämmin syöksytty elämän nautinnoihin kuin
siihen aikaan. Tuskin koskaan enemmän puhuttu "elävästä elämästä",
lihasta ja verestä, kuin noina vuosina, jolloin toisaalta veljesviha
pimitti ilman ja ulkonainen painostus suorastaan henkeä ahdisti.

Elää, elää, syöksyä rinnoilta rinnoille, poimia paljon, nauttia paljon,
"polttavasti", "sykähtelevästi", "elävästä elämästä", "lihasta ja
verestä"... kun kerran nautinto oli elämän korkein päämäärä... ja kun
elämä oli lyhyt, niin lyhyt.

Ilmestyi profeettoja ja papittaria, jotka sanoin ja teoin näyttivät
esimerkkiä, miten pian ohi kiitävä elämä oli elettävä. Samppanja-humala
oli korkein extaasi, mihin lihaa ja verta oleva ihminen saattoi päästä,
ja siinä tilassa jokelletut sanat olivat korkeimpia henkisiä
kalleuksia, joita muistiin piirtämään kultakynäkin oli liian halpa...
Syntyi kokonainen kirjallisuus, joka kyynillisellä terävyydellä piirsi
kuvia...

Kun kerran ihminen oli lihaa ja verta, kun ihana maa kerran oli niin
paljon lähempänä kuin kaikki kalpeat taivaat, niin tottahan ne, jotka
pöyhivät rikkakasoja, olivat lähempänä ihmistä ja elävää elämää kuin
aamun kajastuksessa, puitten latvoissa laulavat linnut...

Ja taas puhuttiin lihasta ja verestä, ja nautittiin makuukomeroista tai
takapihalta verrattomalla havaintokyvyllä ja hämmästyttävällä
objektiivisuudella piirretyistä kuvista.

Mutta kummallisinta oli, että vaikka nuo ihmiset puhuivat vain lihasta
ja verestä, enemmän kuin niistä puhutaan teurastuslaitoksissa, niin
eivät tämän opin apostolit suinkaan mitään ruumiillisen terveyden
kukoistavia perikuvia olleet.

... Heikki muisti pitkän sarjan olentoja, jotka olivat keskellä
kirkasta aamupäivää kuin painajaisen ajamia, kasvot harmaina, silmät
sameina. Hän muisti miehiä, jotka olivat kuin mullasta nostettuja, ja
naisia, niinkuin luuturiepuja. -- Heitä oli pitkä jono ja heihin
liittyi yhä uusia. Olihan monilla joukkueen etupäässä kulkevilla
jumalallinen soihtu kädessään, miksi siis olisi epäilty liittyä
mukaan... Eteenpäin, eteenpäin! Olihan rakkaus vihdoinkin keksitty
samaksi kuin aistilliset nautinnot. Ja kuinka suuremmoista: monet maan
parhaista ja lahjakkaimmista uskalsivat sen sanoa! Olihan se
suurenmoista, että vihdoinkin oli revitty kaikki romanttiset,
sievistelevät harsot ja verevä, terve totuus sanottiin oikeilla
nimillään.

Rakkaus...! Mitä se oli muuta kuin neitseellisissä tornikammareissa
joutilaisuudessa kirjailtu kellastunut pitsi...

Uuden ajan nainen sanoi, että siinä suhteessa ei tarvinnut puhua muusta
kuin uroksesta ja naaraasta... Kaikki mitä siihen lisättiin se oli
pelkkää koru-kirjailua. Ihminen oli vain lihaa ja verta! Ottakoon
jokainen elämältä minkä suinkin sai. Ja katsokoon jokainen eteensä. Se
oli lyhyttä ja selvää!

Mutta kun ihmiset joskus yksinäisinä hetkinään näkivät elämänsä
nautintojen täyttämän tyhjyyden ja olemuksensa sisäisemmistä uumenista
kuulivat uupuvia huutoja, niin uskoivat he sen olevan vain väsymystä,
perinpohjaista, pieniin oloihin ja typeriin ihmisiin kyllääntymistä,
jolloin äitien maidossa imetyt, kymmenissä polvissa perityt,
kummitustarinat heräävät elämään terveimmässäkin mielikuvituksessa...

Seuraavana aamuna näytti elämä taas paljon valoisammalta, niin että
eilisiltainen mieliala aivan ihmetytti. Illalla täytettiin lasit taas
uudella viinillä.

Vihdoin ei salaperäistä nyyhkintää enää kuulunut ollenkaan. Ja ihmiset
uskoivat olevansa yläpuolella hyvän ja pahan...

He menivät huumaantuneina ajan virran mukana.

Ester oli hänen, kokonaan hänen... Mitä he olisivat odotelleet! Ketä
liikutti, olivatko he mies ja vaimo paria vuotta aikaisemmin tai
myöhemmin? Olihan elämä heidän omansa. Vain itselleenhän he olivat
kaikesta edesvastuussa. Ja jos kukaan enää rakkauteen uskoi, niin
ainakin heidän tunteensa sitä olivat. Esterillä olikin tapana laskea
leikkiä heitä sitovista, aikaisten nuoruusvuosien "kultalangoista",
jommoiseen ylellisyyteen ei tämänpäivän liitoilla enää ollut varaa.
Olivathan heidän tunteensa lapsellisista haaveiluista kasvaneet niiksi
voimakkaiksi siteiksi, jotka päivä päivältä yhä voimakkaammin liittivät
heidät yhteen, monista eroittamaan pyrkivistä seikoista huolimatta,
jommoisina erilaiset harrastukset, toverit, ja päivän polttavissa
kysymyksissä eriävät mielipiteet, tuon tuostakin uhkaavina päätään
nostivat.

... Mutta mikään ei ollut Heikistä mitään, kun Ester oli hänen. Koko
elämä oli aivankuin epätodellista onnen huumaa. Ja usein ajatteli hän
nöyrästi, että saavuttamansa onni oli ansaitsematon, täydellisesti
ansaitsematon ja paljoon velvoittava. Olihan ihmeellistä, että Ester,
tanssijaisten liehakoitu kuningatar, laajain toveripiirien
hemmoittelema lupaava taiteilijatar ja yksityisjuhlien säkenöivän
sukkela-kielinen ilon pitäjä, oli hänen, tavallisen ylioppilaan, jota
ei kenties missään olisi erikoisemmin huomattu muuten kuin Ester
Forssnerin sulhasena. Ja kuitenkin olivat monet tunnetut leijonat
iskeneet kokeneet silmänsä Esteriin. -- Toverit varoittelivat Heikkiä
usein, mutta hän oli aivan rauhallinen ja varma. Olisihan Ester jo
aikoja sitten voinut lentää hänen luotansa, jos olisi tahtonut. Ja
kuitenkin oli hän, jota koulutytöstä saakka oli kevytmieliseksi
parjattu, ollut uskollisista uskollisin...

Niihin aikoihin Heikki oli ollut varmasti vakuutettu, että Ester
saattoi olla oikullinen, mutta ei kevytmielinen. -- Alituiseen hän oli
myöskin Esterille kiitollinen siitä hienotunteisesta tahdikkaisuudesta,
jota hän osoitti, kuu innokkaat ihailijat Heikin läsnäollessa käyttivät
hyväkseen heidän julkaisematonta suhdettaan. Liian kärkäs lähestyjä sai
aina tuntea tulleensa liian myöhään...

Muutama ihana viikko kului onnessa, joka oli kirkas ja selkeä kuin
poutapäivän taivas. He eivät tuskin muita ihmisiä maailmassa
huomanneetkaan kuin toinen toisensa. Elämä oli hyvää ja hymyilevää. Ja
eikö onni ollut viisautta? Oli äärettömän viehättävää omistaa toisensa
näin, ilman, että siitä kukaan tiesi. Kuinka typeriä he olisivatkaan
olleet, jos olisivat hukanneet nuoruusvuotensa kuluttavassa
kaipauksessa, kulkien toistensa rinnalla kuin munkki ja nunna. -- Mutta
vapauttavat sanat olivat olleet itse ajan ilmassa... Heikki oli ollut
onnellinen ja Ester oli vakuuttanut samaa. Se oli ollut niin
kummallista. Keskellä ihmisvilinääkin kulkivat he noina viikkoina
aivankuin omassa, kauniimmassa ilmakehässään, joka sulostuttavana
seurasi heitä kaikkialle, ilman, että ihmiset heidän ympärillään sitä
huomasivat tai pääsivät siihen tunkeutumaan.

Mutta silloin alkoivat ensimmäiset pilvet nousta. Ester muuttui
yhtäkkiä selittämättömän ärtyiseksi ja oikulliseksi. Pienimmästäkin
poikkipuolisesta sanasta nosti hän suuria kohtauksia, jotka ensin kyllä
piankin päättyivät kyyneleihin ja suloiseen sovintoon, mutta vähitellen
muuttuivat ne yhä vaikeimmiksi. He eivät enää tavanneet toisiaan
useampaan päivään, ja aivankuin Heikkiä härnätäkseen liittyi Ester
seurustelemaan piireissä, joita Heikki ei voinut sietää. Jonkun päivän
kuluttua he kuitenkin taas sopivat kaikki ja nauroivat erossa elettyjen
päivien ajatuksille. Ja taas näytti heidän onnensa nuortealta ja
raikkaalta kuin ruoho aamukasteessa.

Silloin oli tullut eräs hirveä päivä, jonka pienimmätkin yksityiskohdat
olivat syöpyneet hänen mieleensä niinkuin teräkseen piirrettyinä.

Hän oli parina päivänä turhaan käynyt Esteriä tapaamassa hänen
asunnossaan, mutta siellä sanottiin neiti Forssnerin lähteneen
jonnekkin maalle, josta hänen oli pitänyt palata heti seuraavana
päivänä. Eikä sanaakaan, riviäkään kenellekkään? Ei mitään! -- He eivät
edes viimeisimpinäkään aikoina olleet mitenkään toisiaan sitoneet,
mutta sittenkin oli Esterin käytös häntä harmittanut. Olisi hän sentään
voinut parilla rivillä ilmoittaa matkastaan, vaikka se kuinkakin
odottamatta olisi tullut, eikä jättää häntä tällaiseen ikävään
levottomuuteen...

Vasta kolmannen päivän iltana tuli Ester hänen luoksensa.

Hän on heti huomannut Esterin teeskennellyssä iloisuudessa jotakin
outoa. Ester kertoi huolettomasti olleensa muutamain tuttavainsa kanssa
vieraisilla erään rikkaan vanhanpojan huvilassa lähellä kaupunkia. He
olivat huvitelleet aivan hirveästi. Illoin oli tanssittu, aamulla
nukuttu myöhään ja automatkallakin olivat he olleet. Kutka siellä
olivat olleet? Ester mainitsi pari naista ja herraa, joitten nimillä ei
Heikin korvissa ollut lainkaan hauska kaiku. Mutta Heikki ei vielä
sanonut mitään. Ja Ester jatkoi yhtä huolettomasti: -- Ai niin, sitten
siellä oli vielä Erik Seger, tiedäthän sinä, laulaja, josta nykyään
koko Helsinki puhuu. Hän on aivan ihastuttava ihminen.

Paha tuuli, joka jo parin päivän ajan oli Heikkiä ajoittain
puistatellut, valtasi nyt hänet kokonaan ja katsomattakaan Esteriin
sanoi hän ylenkatseellisesti: -- Mikä ihastuttava! Tuollainen
toreadore... jommoisten jälessä te naiset aina juoksette. Rouva Ekmania
ja neiti Kaartoa minä en ihmettele, mutta että sinäkin viitsit...

Ester nousi kävelemään, virkkoen näennäisesti tyynenä ja
välinpitämättömänä: -- Mitäpä minäkään olisin muita naisia kummempi.

-- Siltä se näyttää, mutta voisit sentään hiukan ajatella
mainettasikin, eikä päiväkausiksi liittyä ensimäiseen vastaan tulevaan
sakkiin, tuollaisiin...

Ester nosti harson kasvoiltansa ikäänkuin paremmin nähdäkseen ja
kummastelua teeskentelevällä äänellä kysyi:

-- Ja ketä se liikuttaa?

-- Ellei sinua, niin ainakin minua! vastasi Heikki jäykästi.

-- Sinua! Ester näytteli yhä suuresti kummastunutta, mutta hän alkoi
kuitenkin käydä epävarmemmaksi.

-- Niin minua! Minusta ei ole lainkaan yhdentekevää minkälaisissa
seuroissa sinä kulloinkin iltasi vietät, sanoi Heikki yhä
kiihtyneempänä.

Ester kohautti olkapäitään.

-- Sepä kummallista ja minä kun en ensinkään kysellä ärhentele sinulta,
missä olet nämä iltasi viettänyt, enkä tule sitä koskaan tekemäänkään.

-- Sinä tiedät hyvin, että minä en ole ollut millään salaperäisillä
matkoilla.

Ester käveli lattialla notkeana ja sirona.

-- Minäpä olen ollut, sanoi hän ärsyttävän veikeästi.

Heikki nousi pöytänsä äärestä kiihtyneenä, astui pari askelta Esteriä
kohden ja katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Mutta niin totta, kun sinä olet minun vaimoni, sinä et tee samoin
toista kertaa, sanoi hän painostaen jokaista sanaa.

Ester nauroi, kummallista kylmää naurua.

-- Sinun vaimosi! kertasi hän ivallisesti ja tehden suuren
hovikumarruksen, jatkoi: -- Minun herrani ja mieheni! "Minun
vaimoni...!" Sinä sanot sen aivankuin olisi kysymys jostakin
kotieläimestäsi. Se on liikuttavaa. "Minun vaimoni!" ilkkui Ester.

-- Naura vaan, Ester! Mutta asia on sittenkin niin, että se on minusta
kaunein ja kunnioittavin nimitys, millä mies voi rakastamaansa naista
kunnioittaa.

-- Siitä kauneudesta minä kiitän. Ester nauroi taaskin ylimielisesti.
-- Mitähän minun eilisiltainen seurani sanoisi, jos kuulisivat kuinka
eräs miellyttävän näköinen nuori mies noin herttaisen viattomasti
kutsuu minua omaksi vaimoksensa...

Heikki tulistui.

-- Minä välitän viisi sinun eilisestä seurastasi, sanoi hän kiivaasti.
-- Mutta sano sinä, mitä sinä itse mielestäsi kuvittelet ja olet
kuvitellut olleesi minulle?

-- Ester Forssner... Esterin ilme oli mitä viattomin.

Heikki ei vastannut mitään. Hän tunsi, että kaikki loppuu huonosti, jos
he vielä jatkavat tästä asiasta. Tällä hetkellä hän vihasi Esteriä.
Minkähän nimen Ester olikaan antanut heidän suhteellensa...? Oh, se oli
ilettävää kaikki... Ah, kuka ja mikä oli hän, joka istui tuossa
vastapäätä, alati vaihtelevine hymyinensä, silmissään kyyn vihaa...
Heikki puristi kädellään pöydän kulmasta, peläten seuraavassa hetkessä
särkevänsä kaikki vuosien kuvat...

Esterkin nähtävästi katui äskeistä ilvehtimistään, sillä hetken
äänettömyyden jälkeen hän selitti:

-- Minusta vaimo-sana tuo aina mieleeni jotakin kauhean vanhanaikaista:
kuvan naisesta, joka keittäen tai sukkaa kutoen odottelee miestänsä,
jota hän ajattelee ja kutsuu sukunimeltään, johon hän miehen kuoltua
liittää sanan autuas... Samassa Ester irroitti hatustaan pari neulaa,
joilla hän oli sukkaa kutovinaan ja suu supussa huokasi: "missähän
Wuolle viipyy...?" Sitten heitti hän neulat pöydälle ja ryhtyi
esittämään toista kuvaa. Hän oli nyt olevinaan vanha mummo, joka hiljaa
itseään huojutellen mumisi: "autuas Wuolle..."

Vaikka Heikkiä tämä näytteleminen tympäisikin, niin oli Esterin
kukoistavan olemuksen ja hänen esityksiensä välillä niin koomillinen
vastakohta, että hänen täytyi naurahtaa ja hänen paha tuulensa alkoi
hälvetä. Ester oli kuitenkin sama, verraton Ester, silloinkin, kun hän
oli kuin pieni paholainen...

-- Miksi me tässä sanoista riitelemme! Tiedäthän sinä, etten minä sinun
vapauttasi tahdo rajoittaa. Hän lähestyi Esteriä, tarttuen hänen
käteensä.

Mutta Ester riistäytyi irti, notkeasti, niinkuin kissanpoika.

-- Anna minun olla! sähisi hän, nousten kävelemään. -- Ja rajoita tai
ole rajoittamatta, mitä se minua liikuttaa!

Heikki katseli häntä hämmästyneenä. Hän kun oli luullut sovinnon jo
olevan lähellä.

-- Mikä sinua sitten liikuttaa? Sinä, Ester, olet tänään aivan
mahdoton.

-- Ja sinä vielä mahdottomampi! Ester istui tuolillaan kuin kivettynyt.

-- Tämä kaikki on niin surkeata! Heikki sanoi sen hiljaa ja
masentuneesti.

-- Niin on! iski Ester, katsellen akkunasta näkyvää lehmuksen latvaa,
jonka tummissa oksissa vielä värjyi muutamia keltaisia lehtiä. Heikki
näki, kuinka hänen sieramensa alkoivat kiihtyneesti liikehtiä, niinkuin
rotuhevosen, ja kuinka ivallinen uhman ilme uudestaan palasi hänen
suunsa ympärille. Kun hän viimein käänsi silmänsä Heikkiin olivat ne
vihasta hehkuvat.

-- Kyllä meitä naisia aina ja kaikkialla syytetään
epäjohdonmukaisuudesta, mutta kyllä te miehet usein olette monta kertaa
epäjohdonmukaisempia. Hah! Ajatellaan nyt, että sinun _vaimosi_ --
niinkuin sinusta on kauneinta sanoa -- että sinun _vaimosi_ on
viettänyt pari vuorokautta epäilyttävien naisten ja herrain seurassa.
Mitä sanoo ja tekee rakkaudesta hiukeneva aviomies, kun hänen
Magdaleenansa kolmantena päivänä palaa hänen luoksensa? Hiukan
hämmästelee seuraa, jossa hänen _vaimonsa_ sanoo olleensa -- ja lopuksi
ojentaa sovinnon kättä!

Ester nousi kävelemään ja lisäsi pilkallisesti:

-- Se on niin haaleata kuin tämä pohjolan lokakuun päiväpaiste. Hän
pysähtyi äkkiä ja linkosi vielä: -- Ja se on niin häpeällistä!

-- Jo riittää! Oletko sinä hullu? -- Heikin kasvoille nousi tummaa
punaa, mutta hän koetti kaikin voimin hillitä itseänsä. -- Ester ei
ollut kuulevinaankaan, vaan yltyi uudestaan puhumaan:

-- Sen minkä tunnen miehiä maailman kirjallisuudesta, niin
sicilialainen mies tällaisessa tapauksessa surmaisi naisensa...
Italialainen potkisi häntä kuin muhamettilainen koiraansa ja
karkoittaisi hänet kadulle, heittäen hänen tavaransa akkunasta
jälessä...

-- Ester...!

Mutta Ester näytti juopuvan omista sanoistaan.

-- Pohjoismainen mies ottaa vaimokseen minkä maailman laahaaman
tahansa...

-- Siksi, että hän on vapaamielisempi ja vähemmän itsekäs! sai Heikki
väliin sanotuksi.

-- Ei kun siksi, että hän on kylmempi ja tunteiltaan kitukasvuinen.
Sormien läpi katsoen omistaa hän usein rakastajattarensakin suosion,
jakaen sen tietensäkin toisten kanssa...

-- Mitä sinä tarkoitat? Ester, sano... sano heti!

Ester väistyi pari askelta, mutta niskojansa heittäen uhmasi hän
vieläkin:

-- Sitä, kun sanonkin...

Mutta samassa hän yhä peräytyi ympäri huonetta. Heikki seurasi häntä
askel askeleelta. Koko maailma näytti palavan... Hän ei nähnyt
minnekkään... hän ei osannut tästä kauheudesta ulos, eikä sisälle...
hänen täytyi kulkea vain erästä kummallista silmäparia kohden, joka yhä
etääntyi... Mitä hän aikoi sanoa...? Mitä se olikaan...? Mitä hän
olikaan kuullut...? Ja mitä...? Jakaa, jakaa... Kuka? Kuka? Hän huutaa
suurella äänellä, mutta hän ei kuule mitään vastausta. Kaikki on
hetkisen hiljaa. Hän on tukehtumaisillaan, näkee vain liekkejä ja
savua, mutta hän tahtoo pimeydestäkin etsiä uudestaan tuon silmäparin
ja kiertää käsissään tuota uhmaten heittäytyvää niskaa...

Hetken kuluttua huomaa Heikki seisovansa akkunan pielessä ja samassa
hän muistaa kaikki. Huoneessa on kaikki hiljaa ja kun hän kääntyy
katsomaan taaksensa, niin hän näkee Esterin istuvan pöydän
ääressä jotakin kirjaa selaillen. Kaikki heidän ympärillään on
järjestyksessä... ja Esterkin näyttää tyyntyneeltä. Mitään kauheata ei
siis ollut tapahtunut... Ja kuitenkin...

-- Emme me toisiamme ymmärrä, mutta puhutaan nyt, kun kerran on
puhumaan ruvettu, sanoo Ester vihdoin. Ja kun Heikki ei vastaa mitään,
niin hän jatkaa: -- Jos sinä rakastaisit minua, niinkuin minä tahtoisin
olla rakastettu, niin sinun olisi tänään tänne tultuani pitänyt raastaa
minua tukasta, pusertaa käsivarteni sinisiksi, heittää minut lattiaan
ja lyödä minua. Silloin minä olisin uskonut, että sinä rakastat minua.
Tiedätkö, Heikki, vaan sellaista miestä minunlaiseni nainen voi
rakastaa ja kunnioittaa.

Heikki ei ymmärtänyt oliko tämä ivaa tai vakavasti tarkoitettu.

-- Siinä tapauksessa minä valitan, etten ole messinalainen rantajätkä
tai napolilainen camorristi, sanoi hän, lisäten väsyneesti hymähtäen:
tai edes tenori... tai sankari-osien näyttelijä.

Esterkin hymyili, ja hänen katseestaan oli aikaisemmin loistanut ilkeys
kadonnut.

Heikkiä väsytti. Miten, Jumalan nimessä, he olivatkaan näin onnettomaan
vyyhteen seonneet? Miksi hän olikaan ryhtynyt Esterin kanssa
kinailemaan tuon viattoman huvimatkan tähden. Olisihan hänen pitänyt
tietää kuinka hedelmätöntä se oli. Ja kenties Ester oli väsynyt ja
sairas. Heikki katui ja syytti itseänsä.

-- Suo anteeksi, Ester! Hän oli mennyt Esterin luo istumaan ja ojensi
hänelle kätensä.

-- Ei sinulla ole mitään anteeksi pyydettävää. Minulla kai on... mutta
eihän se siitä muutu, sanoi hän, katsellen Heikin kättä kädessään.

-- Mitenkä mieletöntä, että me tuolla lailla raivoamme, mutta minä olen
näinä päivinä ollut niin levoton sinun tähtesi, koetti Heikki
selitellä.

-- Ehkä sinulla oli syytäkin olla levoton...

Heikki säpsähti. Tahtoiko Ester uudestaan palata tuohon pyörremyrskyyn,
jonka he juuri olivat onnellisesti sivuuttaneet? Mutta hän näytti
rauhalliselta. Surulliselta.

-- Syytäkin? Mikä sinua vaivaa, rakas? Sinä puhut niin viittaillen ja
hämärästi, että en ymmärrä mitään, puhui Heikki ystävällisesti.

-- Kuka ihminen voi toiselle kyllin selvästi puhua! huoahti Ester. --
Tahdon kuitenkin sanoa, että jos sinä olisit pitänyt minusta
kovakouraisemmin kiinni, älä loukkaannu, mutta minun tekee mieleni
sanoa: väkivaltaisemmin... niin en olisi näin etääntynyt sinusta.

Etääntynyt... Heikistä kuului Esterin rauhallinen puhe aivankuin
kovalta tuomiolta. Todellakin: kaikki ymmärtämisen mahdollisuus näytti
turhalta, mahdottomalta. Näkymätön rautaesirippu laskeutui hiljaa
heidän välillensä... Mitä hyödytti sanoa mitään, kun hänellä oli
edessään joko leppymättömin vihollisensa tai ilmi hullu ihminen.

-- Mutta tiedäthän, ystäväni, että olen tahtomalla tahtonut antaa sinun
olla vapaan. Kuitenkin: vain minä tiedän mitä tuo sinun kallis
vapautesi on minulle maksanut. Ja sittenkin olen aina pelännyt sinua
liiaksi sitovani. Juuri siitä syystähän meillä viimeaikoina alituiseen
on ollutkin pieniä kohtauksia. Heikki sanoi sen toivottomasti, jotakin
sanoaksensa.

-- Nainen sanoo aina toista kuin mitä tarkoittaa. Ester katsoi häntä
hymyillen.

-- Eikä itsekään tiedä mitä tahtoo. Eikö niin?

-- Kenties...

He olivat hetkisen vaiti. Heikki näki Esterin kasvoista, että hänellä
vielä oli jotakin sanottavaa, jonka hän jo kuitenkin tiesi...
Tarvitsiko kaikkea sanoa, sanoa moneen kertaan...

Huoneessa oli jotakin sanomattoman tuskallista.

-- Minä lähden muutaman päivän kuluttua ulkomaille, aloitti Ester
hiljaa.

Heikki irroitti kätensä hänen kädestään ja hiveli sormellaan
kiilloitettua pöydän reunaa, virkkoen niinkuin unissakulkija:

-- Hänen kanssaan...

-- Niin...

Huoneessa alkoi jo hämärtää.

Ester nousi lähteäksensä. Hän tarttui Heikin käteen, niinkuin tartutaan
arkussaan makaavan kuolleen miehen käteen, ja sanoi puoleksi itsekseen:

-- Sinun kätesi ovat niin kauniit. Liian kauniit... Sinussa on kaikki
liian kaunista... Ester laski käden hiljaa pöydälle.

Heikki näkee vielä, kuinka hän asettaa hattunsa vaatekapin peilioven
ääressä ja lähestyy häntä uudestaan, painaen nopean suudelman hänen
huulillensa ja poistuu melkein äänettömästi, niinkuin poistutaan
kuolleen luota...

Ulkoa kajastaa seinään katulyhdyn kuutamomaisen kelmeä valo.
Boulevardin lehmuksen oksain suurentuneet varjot liikkuvat seinällä
hiljaa, niinkuin jättiläiskokoinen hämähäkin verkko...



3.


Heikki oli kauan istunut puolihämärässä huoneessaan tuijottaen
sulkeutunutta ovea.

... He leikkivät kotikaupunkinsa puistossa ja uittavat rantalaitureilla
uusia laivojansa. Esterin laiva on jo kaukana, niin kaukana, että lanka
jo on loppuun kehkeytynyt ja alkaa kiristää. Silloin Ester huudahtaa ja
taputtaa käsiään. Kaikki toisetkin lapset huutavat ja hyppivät
ihmetellen: "Esterin laiva menee, Ester on päästänyt laivansa
menemään..." Hetkisen katselee Ester yhä kauemmaksi häipyvää laivaansa,
mutta sitten hän käskee Heikkiäkin laskemaan laivansa menemään ja kun
hän ei suostu siihen, niin Ester lyö kerän hänen kädestään. Kerä vierii
laiturilla ja on juuri putoamaisillaan järveen, kun Heikki sen
saavuttaa ja itku kurkussa alkaa nopeasti keriä lankaa. Kun hän
vihdoinkin saa laivansa laiturille nostettua, niin Esterin laivaa ei
enää näykään... Mutta toiset lapset huutavat, että Honkaniemen takana
tuulee, vaahtopäitä näkyy tänne saakka... Ester ei ole millänsäkään,
vaan naureskelee rannalla, mutta Heikin valtaa suuri tuska. Laiva menee
iäksi, iäksi... eikä Ester ymmärrä sitä...

... Kirjeitä, valoja ja suudelmia. Eroa, kyyneleitä ja kuukausien
katkeruutta.

Vihdoin vuosien takaa sukeltaa muuan uneksittu kuva... Ester lepää
hänen käsivarsillaan hänen vaimonansa, kauniina, jumalallisena.
Hiljaisuuden urut soivat heidän ympärillänsä ja kullanraskaina
vierähtelevät onnen hetket ijäisyyteen. Ester avaa ihmeelliset
silmänsä ja katselee häntä kauan. Mutta kun hän sulkee silmänsä, niin
kuiskaa hän: "sinä olet niin... virheettömän... kaunis..." ja hänen
huulillaan viipyy kummallinen väre, jota on mahdoton ymmärtää... Se on
Heikille kuin kylmä pisara suoraan kuumalle sydämelle, vaan hän ei
tahdo muistella sitä, eikä ajatella sitä, vaan puristaa tuon uinailevan
olennon rintaansa vasten...

"... Sinun vaimosi...!" Pilkallinen huudahdus viiltää hänen luitansa ja
ytimiänsä, aivankuin kylmän sahanterän vihlova raapaisu. Hän havahtuu.
Huone on puolipimeä. Seinällä katulyhdyn valossa heiluvat puitten
oksien varjot. Ester on poissa. Kaikki on todellisuutta...

Aikaiseen seuraavana päivänä hänen oli täytynyt lähteä muutaman päivän
matkalle. Raittiissa aamuilmassa asemalle ajaessaan olivat eilisillan
tapahtumat ihmeellisesti pienentyneet. Ne näyttivät mahdottomilta. Hän
suorastaan ihmetteli, mitenkä oli voinutkaan noin syvästi antautua
tuollaisiin tunnelmiin. Olihan Esterillä ja hänellä niin paljon
yhteistä, niin paljon siteitä, että niitten katkominen olisi samaa kuin
melkein koko nuoruutensa irti leikkaaminen... ja hävittäminen. Hän,
Heikki, tunsi elävästi, että hänelle se olisi suoranainen mahdottomuus,
eikä hän voinut uskoa, että Esterkään voisi... Heillä oli eilen
sattunut olemaan onneton hetki kummallakin, mutta varmaankin kaikki
taas tulisi hyväksi, niinkuin niin monta kertaa ennenkin. Mutta hän
lupasi itselleen vastedes vakavasti tällaisia kohtauksia välttää, minkä
se suinkin hänestä riippui. Olihan onni epäilemättä myöskin
viisautta...

Hän saapui iltajunalla Helsinkiin ja kiirehti viemään matkalaukkuansa
kotiin. Jotenkin varmaan luuli hän kirjeenkin kotona odottavan. Mutta
siellä ei ollutkaan mitään... Pettyneenä lähti hän Esteriä tapaamaan.
Mutta tultuaan hänen asuntonsa kohdalle hän näki jo kadulle, että
huoneessa ei ollut tulta. Turhaa oli siis mennä kysymäänkään. Hän
käveli alakuloisena kadulla, miettien minne menisi, sillä tänäiltana ei
hän enää Esteriä tapaisi, eikä häntä kotiinkaan haluttanut. Silloin
muisti hän yhtäkkiä, että tänäänhän oli jokin suuri iltama
seurahuoneella. Kello oli jo yhdeksän. Hänen täytyisi vielä mennä
kotiin pukeutumaan. Ohjelma olisi jo kokonaan loppuun suoritettu,
ennenkuin hän sinne ennättäisi, mutta sehän oli saman tekevää. Hän
päätti sittenkin lähteä.

Seurahuoneen suuressa salissa tanssi "kultainen nuoriso" parhaillaan,
kun hän oli sinne ennättänyt. Hän koetti nopeasti silmäillä yli salin,
näkyisikö Esteriä... Mutta ei näkynyt. Hän aikoi juuri lähteä
alakertaan, kun joku takaapäin tarttui hänen käsivarteensa. Antti
Wiljakka! Heikki ilostui edes jonkun läheisemmän tuttavan tavatessaan.

-- Täällähän mies on ja aivan entisellään ja me kun tuolla juuri Aino
Kajavan kanssa juttelimme, että maako sinut on niellyt, kun et eilen
ollut laivalla Esteriä saattamassa.

... Esteriä saattamassa...!

Ester oli sittenkin tarkoittanut täyttä totta... Mutta näin pianko se
olikin tapahtunut... Hänen oli ollut vaikea saada sanaa suustansa,
Antin siinä hyväntuulisena katsellessa häntä suoraan silmiin. Hän sanoi
olleensa matkalla ja sitten taas tulvahtivat ajatukset sekoittavana
ryöppynä...

-- Sitähän minäkin, -- vaikka Aino täällä jo arveli ja uskotteli
minulle vaikka mitä. Kai sinä tiedät, että Seger, tuo uusi
Helsinkiläinen komeetta, matkusti samalla laivalla ja siitäkös on
tytöille tullut päänvaivaa, varsinkin, kun sinuakaan ei Esteriä
saattamassa näkynyt.

Heikki oli koettanut verhoutua suureen välinpitämättömyyteen ja
vastasi:

-- Antaa menevien mennä... yksin tai yhdessä...

Antti säpsähti.

-- Älä helvetissä! huudahti hän välittömästi.

-- Totta se on.

Antti oli katsellut häntä hetkisen niinkuin katsellaan miestä, joka on
kadottanut kokonaisen kuningaskunnan, mutta sitten tarttui hän hänen
käteensä ja lujasti sitä pusertaen sanoi:

-- Nyt sinä tarvitset muutamia oikein hyviä ryyppyjä, Heikki, että et
vilustu... tai saa nuhaa... Tule! Mutta älä kiusallakaan kerro Ainolle
mitään, sillä hän ei nähtävästi tiedä mitenkä asiat ovat, vaikka
aavisteleekin.

Heikki olisi mieluummin lähtenyt pois koko juhlasta, mutta toisaalta
Antin reippaus teki hänelle hyvää. He pujottelivat väkijoukon lomitse
Ainon luo.

Aino Kajava oli yhtä naukuva ja teeskennelty kuin ennenkin.

-- Kas vaan! -- hän ojensi Heikille kätensä primadonnamaisen
suurenmoisesti, -- ja minä kun olin aivan varma, että sinä olit eilen
laivassa piilossa ja seurasit Esteriä. Matkoilla! Kuka nyt lähtee
matkoille juuri siksi päiväksi, kun tuollainen tyttö lähtee
kotirannasta. Se oli suurenmoista! Rantalaituri oli väkeä mustanaan.
Puoli Helsinkiä oli Esteriä saattamassa ja toinen puoli Erik Segeriä...

Aino katseli häntä tutkien, mutta jatkoi edelleen yhtä huolettomasti:

-- Aina minä olen Esteristä pitänyt, mutta sittenkin täytyy minun
sanoa, että joskus epäilen onko Jumala todellakin vanhurskas, kun hän
Esteriä aina auttaa. Onko sekin laitaa: Ester saa yötä päivää matkustaa
miehen kanssa, jonka vaunujen alle puolet Helsingin naisista ilolla
heittäytyisivät... ja pääsee hänen opastamanaan Italiaan!

-- Kesä kaikilla, onni yksillä, naurahti Heikki välinpitämättömänä.

-- Niin kyllä, mutta ette te tavalliset miehet ensinkään ymmärrä mitä
_tuollainen_ mies naiselle on... Jos te sen ymmärtäisitte, niin
ette ikinä meitä päästäisi heidän kanssaan matkustelemaan, jos meistä
vähänkin pitäisitte, viekasteli Aino.

-- Lempoko teitä pitelee, vapaita naisia, murahti Antti ivallisesti.

-- Ja sinä, Aino, olet aina saarnannut, kuinka rikoksellista on, edes
vain ajatuksissaan, koettaa omistaa ja sitoa toinen ihminen, huomautti
Heikki.

Aino turvautui viattomimpaan hymyynsä.

-- Mutta sehän on aivan toista kuin päästää turvattomia naisia
matkustelemaan suurten veitikkain kanssa, vastasi hän lapsen ilmein.

-- Turvattomia naisia, nauroi Antti. -- Mennään alakertaan syömään.
Mutta minä valitan, että meidän seurassamme sinä, Aino, et ollenkaan
voi nauttia tuosta ihmeellisestä turvattomuuden viehätyksestä, josta
naiset niin paljon pitävät... ellemme juo kumpikin aivan käeksi
itseämme.

Aino oli suuttuvinaan ja uhkasi Anttia viuhkallansa.

Heikkiä kiusasi heidän kisailunsa. Hänestä oli tuskallisen vaikeata
hallita ajatuksiansa ja puhua aivan toista ja nauraa tyhjälle.

Sinä iltana Heikki oli ensikerran nähnyt itsensä ja koko tähän astisen
elämänsä ikäänkuin etäämpää. Hän oli katsellut kaikkea, niinkuin
katsellaan toisen ihmisen elämää, ja kuitenkin täyttyi hänen sielunsa
suurella ahdistuksella. Tulevaisuus? Näkyikö majakoita missään? Ei! Ei
ainakaan sillä hetkellä. Tulevaisuudesta häämöitti vain harmaita
varjokuvia, niinkuin maisemasta usvaisena syysaamuna.

Aino Kajava ja Antti Wiljakka istuivat siinä hänen kanssaan, kauniisti
valaistussa, soiton täyttämässä salissa. Se toi hänen mieleensä
kevätillan Luodolla, muutama vuosi sitten. Oliko siitä todellakin vain
muutama vuosi, eikä vuosikymmeniä...? Elämä oli paljon antanut niinä
vuosina, mutta paljon se oli ottanutkin. Heistä kaikista oli paljon
odotettu. Hm... Aino Kajavan "suuruus" oli vieläkin yhtä epämääräistä
kuin silloinkin. Hän oli pari vuotta lukenut estetiikkaa ja kuumeisella
kiihkolla kuluttanut pientä perintöänsä. Kiihkein airon vedoin hänkin
oli harhaillut kimaltelevilla vesillä, etsien... mitä? Varmaankin sitä
"sykähtelevää, lämmintä ja veripunaista elämää", josta kaikki puhuivat,
mutta joka oli tyhjintä juuri siellä, missä kirkkaimmat virvaliekit
paloivat. Hänen silmäkulmissaan oli hienon hieno sädeverkko. Se oli
näiltä vuosilta, samoinkuin terävät, katkerat piirteet hänen suunsa
ympärillä ja särkyvän lasin helinä hänen naurussaan. Tuota
koulutovereitten uneksimaa "suuruutta" ei näkynyt missään. Yhtäkkiä oli
hän jättänyt kirjat ja luvut sillensä ja ottanut pienen toimen eräässä
virastossa. Mutta estetiikka-aikakautenaan valamansa kynttilän antoi
hän loistaa toisinaan joulukirjallisuustulvan keskellä, arvostelujen
muodossa, joihin väkisinkin tahtoi valua hänen suutansa piirittävän
ilmeen katkeruutta.

Ja Antti Wiljakankin maailmaa mullistavista unelmistakin elämä oli
paljon jo näinä vuosina ennättänyt tinkiä. Hänkin oli lopettanut
vahvalla uskolla aloittamansa opinnot ja oli nykyään aputoimittajana
eräässä suuressa pääkaupungin sanomalehdessä. Vuodet eivät olleet
voineet hänen reipasta iloisuuttaan olemattomiin hioa ja ulkonaiselta
olemukseltaan hän oli paisunut ainakin puolta suuremmaksi kuin mitä hän
oli ollut ylioppilaaksi tullessaan. Mutta pettynyt hänkin oli.
Alituiseen väitti hän, ettei ollut mitään sielua kuluttavampaa ahjoa
kuin jokapäiväinen sanomalehtityö, eikä mitään suurempaa humbuugia kuin
puoluelehdet ja puolueet. Mutta siitä asioita ei hän kuitenkaan ollut
mies parantamaan. Hän uneksi omasta lehdestä, josta sitten tulisi
kaikki uudistava ihanne-lehti. Kuitenkin hän oli kerran eräänä heikkona
hetkenänsä Heikille uskonut, että hän jättäisi koko alan, ja painuisi
maanviljelysalalle, jos vaan jokin siunattu sattuma sen vielä sallisi.

Kolmanneksi hän itse... Mutta olivathan unelmat unelmia aina ja
kaikille. Koska ja missä varsinkaan näinä aikoina tapasikaan suureen
sopusointuun virittyneen ihmisen, joka myönsi uneksitut päämäärät
saavuttaneensa? Ja missä hän näki suurta uskoa ja palavaa rakkautta? Ei
missään. Tasamittaista väkeä, minne vaan katsoikin. Miksi vaatia
itseltään ehjyyttä ja sopusointua, kun sitä ei ollut koko
aikakaudella...

Ja olihan muuten kaikki hyvin. Kukapa heistäkään kolmesta voi sanoa
muuta kuin pelkkää hyvää. He olivat nuoria, lahjakkaita ja
tulevaisuus... niin miksei sekin tulisi olemaan heillä yhtähyvä tai
parempikin kuin monilla muilla samanlaisista oloista lähteneillä.

Olihan kaikki hyvin...

He joivat ahkeraan toistensa maljoja.

Antti Wiljakka alkoi selittää Heikille ihannelehteänsä, joka ei pitäisi
suden eikä lampaan puolta... ja Aino Kajava sai vieraakseen erään
kirjallisen nuoren herran, jolle hän pitkin iltaa oli lasiaan
nostellut. Heikki kuunteli hajamielisenä pöytätovereitaan kummallakin
puolella. Antin sanomalehti läheni melkein huomispäivän asiaksi. Siinä
sanottaisiin kaikki asiat oikeilla nimillänsä. Klikit hajotettaisiin,
trustit kaikenkaltaiset paljastettaisiin. Mausta ja väreistä ei saisi
riidellä. Samassa Antin korviin jäi jotakin Ainon ja häntä tervehtimään
poikenneen nuorukaisen keskustelusta. Hän iski Heikille silmää ja
vaikeni hetkiseksi.

-- Se on sittenkin arvostelija, joka löytää kirjailijat ja lajittelee
heidät aivan kuin helmikalastaja helmet, sanoi nuorukainen,
tarkkaavaisena kuuntelevalle neiti Kajavalle.

-- Minä puolestani en vielä tiedä mille sijalle asettaisin Mikko Pölkyn
runot, sillä se on vastuunalaista...

-- Voi, herra Korvola, asettakaa ensimäisille sanon minä, se mies
piirtelee kuvia niinkuin etsausneulalla, huudahti Aino, hypistellen
kultaista medaljonkiansa.

Nuori mies katseli neiti Kajavan hehkuviin silmiin, joiden kulmista
viinin hehku parhaiksi oli saanut säteet silitetyiksi, ja hän vastasi
vakavana:

-- Niin, kyllähän hän syvälle laskee luotinauhansa ihmissieluun.

Antti oli kuunnellessaan sytyttänyt sikaarin. Tällainen puhe oli
hänelle liikaa.

-- Anteeksi! Ehkä herrasväki sallii pienen kysymyksen sivulta päin?

Aino Kajava ja herra Korvola havahtuivat, aivankuin heidän niskaansa
olisi heitetty kylmää vettä.

-- Kernaasti, vastasi Aino nähtävästi jo peläten pientä pilaa, sillä
Antin kasvoilla oli ivansekainen hymy.

-- Luotinauhat ja etsausneulat! Mitä helvetin rekvisiittaa ne ovat,
silloin kuin on puhe kirjallisuudesta? Maallikkonakin minä luulen
ymmärtäväni, että siitä puhuttaissa se on sana joka pitää. Sana, eikä
neulat, nauhat ja naulat!

Aino Kajava alkoi hermostuneesti nauraa ja koetti silmät pyöreänä
katselevalle herra Korvolalle selittää, että herra Wiljakka on aina
niin yllättävä...

Mutta Antti puhalteli sakeita savupilviä sikaaristansa ja sanoi
Heikille, että sellaisista helmikalastajista hän ei maksa viittä
penniä.

Herra Korvola huomasi parhaaksi poistua ja Aino alkoi läksyttää Anttia
epäkohteliaisuudesta:

-- Eivät kaikki sinun tapojasi tunne. Kiltti poika säikähtyi aivan kuin
olisi joutunut karhun pesään.

-- Olihan siellä seraafi ovenvartijana, murahti Antti.

Heikki huomasi, että Antti alkoi tulla huonolle tuulelle ja kun samassa
useita pareja lähti salista tanssimaan, niin nousi hänkin ja tarjosi
kätensä Ainolle ja he poistuivat hetkeksi yläsaliin tanssimaan.

Kun he palasivat, niin Antti oli jo hyvällä tuulella ja pöydässä oli
uusi viinipullo. -- -- --

Olihan kaikki hyvin...

Mutta sitten oli Heikistä kuin musiikki olisi häipynyt jonnekkin
äärettömän kauas, valot himmenneet, ja viereiset pöytäseurueet
kadonneet olemattomiin. Vain he kolmisin istuivat jossakin suuressa,
tyhjässä hämäryydessä. Kolme ihmistä ilman uskoa... mihinkään...
Jumalaan... rakkauteen... isänmaahan. Ei mihinkään, ei mihinkään.

Ester... Ester keinuu laivalla jossakin kaukana, toisen miehen sylissä,
ja vie joka hetki yhä kauemmaksi kaikkea sitä mikä hänelle 011 kallista
ja rakasta. Hänen nuoruusvuotensa Ester vie ja hänen tulevaisuutensa.
Niin niin... eikö koko hänen sielunsa vankina seurannut Esteriä? Mitä
hänellä enää oli.

Vanki, vanki... Hän tahtoisi tempaa itsensä irti, mutta hän on sidottu
sekä käsistä että jaloista, ja hänen ympärillään on ääretön tyhjyys.

Hetken kuluttua hän kuulee puhetta ympärillään ja kaikki alkaa valjeta
entiselleen. Antti kilauttaa hänen lasiinsa ja mainitsee hänen nimensä.
Hän hapuilee lasinsa pöydältä ja ihmettelee, että se on niin kevyt...

-- Esterin malja! sanoo hän luonnottoman rauhallisesti, vaikka sanat
tulevat kuin vuorten alta.

-- Heikki, sinä olet sentään... Antti Wiljakan ääni kuuluu aivankuin
koskien pauhun takaa hänen korviinsa.

-- Gentleman! sanoo Ainon ääni sumusta.

-- Maljasi Heikki. Mikä sinua oikein vaivaa...?

-- Maljasi!

-- Ha, ha, haa!

Ilman uskoa... mihinkään... mihinkään...

       *       *       *       *       *

Ester kirjoitti hänelle jostakin matkansa varrelta.

Se oli samanlainen kirje kuin sadat ja sadattuhannet kirjeet, joita
kirjoittavat naiset, jotka eivät enää rakasta: selityksiä, puhetta
kohtalosta, eroavista teistä, ennen aavistamattoman suurista tunteista
ja taas kohtalosta, välttämättömyydestä, jota kohden täytyi rientää,
vaikkapa sitten murskautuisi niinkuin laiva kallioita vasten... Ja
lopuksi ojennettu ystävän käsi. Hm... Sekin vielä puuttui! Sehän kaikki
oli hyvin ystävällistä... Mutta lukiessaan Esterin kirjettä oli hän
ajatellut, että siihen mitä toisissa vihasi, siihen teki jokainen
itsensä useimmin syypääksi. Hän kuuli korvissaan ivanaurun, jota Ester
olisi varmasti nauranut, jos hän olisi saanut tuollaisen, jonkun toisen
naisen kirjoittaman kirjeen käsiinsä. Eihän hän Esteriä mistään
syyttänyt. Kenties hän itse olisi myöhemmin jättänyt hänet
samalla tavalla. Niinhän heidän ympärillään näinä vuosina oli tehty:
otti ja jätti kuka ensinnä ennätti ja sitten uusia tunnepyörteitä
kohden, uusia ja kiihoittavampia.

Siitä oli jo puolen vuotta kulunut. Mutta haava kirveli vieläkin yhtä
vereksenä kuin olisi se ollut eilispäiväinen.

Kunpa se olisi edes ollut ainoa asia... mutta oli niin paljon muutakin.
Kaikki, koko elämän perustus oli hänellä hiekalle rakennettua. Syy ja
suut? Ne olivat menneisiin päiviin siroiteltuina. Mikä oli vienyt hänen
uskonsa? Ajan henki ja väärät profeetat... Kaikki oli viety, mutta
mitään ei oltu jätetty täytteeksi. Ja kuitenkin tarvitsi jokainen
ihminen jotakin uskoa elämässä lähtiessään työpäiväänsä suorittamaan.
Hänellä ei ollut mitään. Jumalan kuva oli pirstautunut. Rakkaus...
Kaikkialla näkyi vaan itsekkäisyyttä ja nautinnonhimoa, joka ei
suinkaan auttanut häntä omaa pettymystään unhoittamaan. Isänmaa... Kuka
jaksoi uskoa isänmaallisuuteen maassa, jossa jokainen syytti toistansa
isänmaan petturiksi, koettaen suurilla sanoilla verhota omaa
vallanhimoaan.

Mutta elämä ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan virtasi tasaisesti
eteenpäin, vuolaassa virrassaan kiidättäen sekä uhmaavasti
pingoittuneita purjeita, että väsyneitäkin haaksia, kauaskantavia
aluksia samoinkuin niitäkin, joissa oli vuoto...



4.


Kaksi vuotta on kulunut.

Heikki Wuolle kävelee Stettinin rannassa "Ariadnen" kannella, joka
parhaillaan valmistautuu Suomeen lähtemään.

Päivä on kaunis, heinäkuun viimeisiä. Matkustajia saapuu laivan
vierelle ajureilla ja autoilla, kuorma toisensa jälkeen, ja laivamiehet
juoksevat lankkukäytäviä edes takaisin heidän matkatavaroitaan kantaen.
Aikaisemmin saapuneet matkustajat kävelevät kannella tai seisoskelevat
ryhmissä, keskustellen ja nauttien turvallisesta koteutumisestaan.
Kotimaan rantaan lähtevällä suomalaisella laivalla on jokainen
suomalainen jo kuin kotonaan.

Heikki katselee mietteissään hyörinää rannassa ja taampana
auringonpaisteessa ja kivihiilen savussa lepäävää, jokapäiväistä,
raskaspiirteistä kaupunkia. Joskus, kun auto tulla huristaa laivan
viereen, kävelee hänkin rannan puoleiselle kannelle katsomaan, tulisiko
mahdollisesti joku tuttava. Mutta hän näkee vain vieraita kasvoja.

Hän oli pari päivää sitten saapunut Berliiniin Parisista, jossa hän oli
toista kuukautta oleskellut. Sieltä oli hän aikonut vielä lähteä
muutamaksi viikoksi etelä-Saksaan ja vasta lukukauden alkajaisiksi
palata Suomeen, mutta edellisinä päivinä oli Euroopan valtiollinen
taivas äkkiä mennyt synkkään pilveen ja yhtäkkiä syntyneet sotahuhut
olivat saaneet nopeasti kasvavat siivet. Eilen ja tänä aamuna oli
Berliinissä jaettu sähkösanomia, joista päättäen sodan alkaminen enää
riippui vain hiuskarvasta. Senvuoksi hän olikin päättänyt jättää
aikomansa etelään lähdön siksensä ja lähteä kotiin ensimmäisellä
laivalla. --

Samoin olivat varmaankin monet muut ajatelleet, sillä laivan
lähtöhetken lähestyessä oli kannella jo melkoista tungosta.
Sotahuhuista kaikki kohisivat ja monet iloitsivat, että vielä kaikessa
rauhassa kotiin ennättäisivät, mutta kuului sellaisiakin ääniä, jotka
harmittelivat kenties turhaan hätäilleensä, sillä eihän ratkaisevaa
sanaa vielä oltu lausuttu. Muuan Helsinkiläinen kauppamaailman
merkkimies keskusteli kapteenin kanssa, poltellen hyvätuoksuista
sikaariansa, ja julisti äänekkäästi, että ei tästä sodasta
pitkäaikaista tulisi. Pari kolme viikkoa vain... Syyskuun alkupäivinä
uskoi hän taas seisovansa tällä samalla kannella, muutaman päivän
Berliinin matkalta palatessaan.

Lähtöhomma kävi yhä kuumeisemmaksi. Kettingit solisivat, laiva
tuprutti sankkaa savua ja matkatavaroita kasaantui kannellakin joka
nurkkaan ja käänteeseen, niin että touhuavat ihmiset olivat vähällä
niihin kompastua. Aurinko paistoi kuumasti. Mutta pian kai jo
lähdettäisiin. Kello oli jo soinut pari kertaa...

Vieläkin saapui muuan auto. Heikki ei voinut kaidetta vasten seisovan
väkijoukon tähden heti nähdä tulijoita.

-- Hyvänen aika, sehän on laulaja Erik Seger! huudahti muuan
helsinkiläinen neiti, joka äitinsä ja tätinsä kanssa oli jutellut
eräälle tuttavalleen vaiheistaan Marienbadissa. Heikki säpsähti ja
vastustamattomasti lähestyi hänkin kaidetta, tulijaa katsomaan.

Erik Seger nousi juuri autosta ja tottunein valtiasilmein vilkasi
laivan kannella katselevaan ihmisjoukkoon. Hän näytti Heikistä
jokseenkin entisenlaiselta. Pitkä hän oli ja hyvinvoivan näköinen ja
hänen varmassa käytöksessään oli jotakin ylimielistä.

Monien ihailevien silmäparien seuraamana hän joustavasti nousi
lankkukäytävää pitkin laivaan.

-- Ai, kuinka stiilikäs hän yhä vaan on! ihaili äskeinen pikku
neitikin, koettaen vieläkin nähdä edes vilahduksen hyttiään etsimään
rientävästä tenorista.

-- Vieläkin! kertasi hänen äitinsä hymyillen. -- Kun hän on juuri mies
parhaassa iässään.

-- Missähän se neiti Forssner lienee? kysyi eräs nuori nainen, aivan
Heikin vieressä.

-- Kuka hänet tiesi, kuului välinpitämätön vastaus. -- Jossakin
saksalaisessa pikku oopperassa kai. Kyllähän niihin meikäläisiä mahtuu.

-- Pari vuotta sitten kerrottiin hänen menneen naimisiin Erik Segerin
kanssa.

-- Niin kai tavallaan... Mutta ei se sen suurempaa kiintymystä ollut.
Puolen vuotta taisivat yksissä elää.

-- Ai, ai, kuinka kevyttä sentään... Mutta pitihän neiti Forssnerin
tietämän ettei Erik Seger kauan yhteen tyydy.

-- Niinpä kyllä. Mutta kai hän oli itsekin hyvin kaunis lintu...

Näinä vuosina ei Heikki ollut paljoakaan kuullut Ester Forssnerin
vaiheista. Hän oli ollut jo parin vuoden ajan hautautuneena pieneen
pohjanmaan rantakaupunkiin lukukausien ajat, ja edellisen kesänkin hän
oli ollut pienellä stipendillään Parisissa. Eikä hän edes äitinsä
kautta ollut viimeaikoina saanut Esteristä mitään kuulla, sillä rouva
Forssner oli muuttanut Helsinkiin. -- Muutama kuukausi sen jälkeen, kun
Ester oli lähtenyt, oli hän kuullut jotenkin samaa kuin mitä hän äsken
oli kuullut tuntemattomien kertovan, vain sillä lisäyksellä, että Ester
odotti lasta. -- Sittemmin oli kerrottu hänen äitinsäkin matkustaneen
ulkomaille, ja että he asuivat jossakin saksalaisessa pikkukaupungissa,
jossa Esterillä oli paikka oopperassa. Eikä mitään muuta.

Viime aikoina ei hän enää ollut Esteriä usein ajatellutkaan. Mutta nyt,
kun Erik Seger äkkiarvaamatta oli tullut hänen läheisyyteensä, täytyi
hänen taas väkisinkin ajatella häntä. Nähdessään Erik Segerin kannella
ja ruokasalissa, oli Heikistä kuin jotakin Esteristä uudestaan olisi
kummitellut hänen läheisyydessään. Alussa hän oli pelännyt, että herra
Seger tuntisi hänet... Se olisi Heikistä ollut jollain tavalla mitä
epämiellyttävintä. Kenties Esterillä oli ollut paperiensa joukossa
jokin kuva hänestä, kenties hän oli kertonut... Kun he ensi kerran
olivat kulkeneet toistensa ohi laivan kannella, niin herra Seger oli
katsonut häneen niinkuin katsotaan henkilöön, jonka hämärästi
muistetaan jossakin tavatuksi, mutta seuraavalla kerralla hän oli jo
kulkenut aivan välinpitämättömänä ohitse. Silloin Heikki oli varma,
että herra Seger ei häntä tuntenut ja senjälkeen hän jonkunlaisella
uteliaalla mielenkiinnolla huomaamatta häntä tarkasteli.

Hän ei voinut ymmärtää, mikä tuossa miehessä oli niin
vastustamattomasti puoleensa vetävää, että naiset riensivät häntä
kohden niinkuin yöperhoset kynttilän liekkiä... Epämiellyttävä hän ei
suinkaan ollut. Mutta olisihan jokaista hienoa naista luullut
ärsyttävän jo tuon korostetun varmuuden, jolla hän yksityiselämässäkin
näytteli alati valloittavaa ensirakastajaa. Eivätkö he huomanneet
tuota teatteri-varmuutta, tuota hänen poskillaan päilyvää
itsekylläisyyttä? Mutta ehkäpä juuri siinä olikin hänen valttinsa.

Vihasiko hän tuota miestä? Ei. Ellei kohtalo olisi tuonut häntä Esterin
tielle, niin olisi se varmaankin tuonut jonkun toisen. Ja tieten,
tahtoen ei Seger ollut häneltä mitään vienyt. Kenties Ester oli
entisyydestään kokonaan vaiennut. Heillä kahdella ei siis ollut mitään
sanottavaa toisillensa.

Ja se kaikki oli jo alkanut arpeutua... Koulutyö oli tuottanut hänelle
paljon suurempaa tyydytystä kuin mitä hän sitä alkaessaan oli osannut
toivoakaan. -- Ja kaikki muu... se, että hän oli nuoruusvuosinaan
hiedalle rakentanut... se oli hänen oma syynsä... jos syystä voitiin ja
voidaan puhua, varsinkaan silloin, kun aikakauden ilma oli ollut
sellaista kuin se hänen arimpina kehitysvuosinaan oli ollut...

Seuraavana iltana, kun Heikki käveli laivan kannella, tuli herra Seger
hänen luoksensa kohteliaasti esittäen itsensä.

-- Te olette niin kummallisen tutun näköinen, että olen tänään ja eilen
alinomaa ajatellut, että missä ja milloin olen teidät nähnyt, sanoi
hän, nähtävästi yhä vieläkin tavoitellen pakenevia muistikuviaan.

Heikki vastasi, että hänen tietääkseen he eivät olleet koskaan ennen
tavanneet.

-- Sepä kummallista, ihmetteli laulaja. -- Alituiseen matkoilla ollen
tapaa niin paljon ihmisiä ja vihdoin ei tiedä, kutka ovat tuttavia,
kutka eivät, mutta tavallisesti en minä juuri erehdy. -- Suokaa
anteeksi! Minä en mitenkään tahtonut häiritä. -- Hän näytti
jutteluhaluiselta, aikoen kuitenkin vetäytyä pois, mutta Heikki
vastasi, että hän ei mitenkään häirinnyt.

He olivat seisahtuneet salongin suojaan ja alkoivat puhua jotakin sodan
uhasta, josta aikaiseen huomen aamuna, Räävelin rannassa, saataisiin
lähempiä tietoja. Herra Seger sanoi olevansa tavattoman jännittynyt.
Jos sota todellakin syttyisi, niin hänkin menettäisi monet loistavat
sitoumuksensa useammissa saksalaisissa oopperoissa. Se olisi kerrassaan
musertava tappio...

Heikki kuunteli hänen äänensä metallisointua ja hänen täytyi myöntää,
että tuo mies voitti paljon, kun vaan joutui puheisiin hänen kanssaan.
Hän puhui paljon ja kenties itsekin nautti oman äänensä kaiusta, mutta
hän ei koskaan pitkäksi aikaa unhoittanut kuuliaansakaan pelkäksi
kuuliaksi, vaan veti hänet mukaansa ja kuunteli merkityksetöntäkin
vuorosanaa mielenkiinnolla, niinkuin hyvä näyttelijä ainakin. Heikki
mainitsi jotkin niistä mullistuksista, joita mahdollisesti alkava sota
tuottaisi ympäri Eurooppaa, kaikkialla. Niin paljon murskattuja
suunnitelmia...

-- Eikö totta? Herra Seger astui lähemmäksi ja katsoi häntä suoraan
silmiin. -- Mitä oikeastaan kannattaa maailmassa suunnitella. Kenties
tällä hetkellä olemme sellaisien mahdollisuuksien edessä, joita pari
viikkoa sitten emme osanneet kuvitellakaan. Tavallisesti ovat naiset
kaikkein pirumpia miehen tielle kolttosia tekemään, eikö totta? Mutta
on sitä paljon muutakin. Yhtä viisas on se, joka ei ollenkaan ajattele
huomista päivää, kuin sekin, joka huolehtii vuosisadat eteenpäin.

Samassa kulki ohitse muuan italialainen operettilaulajatar, jonka
kanssa herra Seger oli ahkeraan näinä päivinä seurustellut.

-- Nuo etelän naiset ovat tavattomasti erilaisia kuin meidän naisemme!
huudahti Seger, laulajattaren hävittyä portaisiin.

-- Kenties, myönsi Heikki, -- ja minun luullakseni on meillä täällä
pohjolassa aivan väärä kuva heistä.

Herra Seger innostui.

-- Kerrassaan väärä kuva! Aivan päinvastainen! Tahdikkaampia ja
varovaisempia he ovat. Esimerkiksi tämäkin. Hän ei suinkaan ole
pohjaltaan niitä kaikkein vakavampia, mutta kun minä eilen illalla
tarjosin hänelle lasin likööriä, niin eipäs ottanut. Eikä viiniä, eikä
edes sampanjaakaan. Vain lasillisen teetä hän salli minun tarjota.
Ajatelkaapas, mitenkä tahdikasta ja samalla kuinka viisasta, kun on
matkalla sellaiseen pikkupesään kuin Helsinki, jossa hän toivoo suurta
menestystä -- jota muuten ei koskaan tule! Herra Seger kuiskasi sen
veitikkamaisena Heikin korvaan.

-- Oletteko kuullut hänen laulavan? kysyi Heikki.

-- En, mutta tyttö on kaikesta päättäen yhtä tyhmä kun Jumala on
viisas, sillä kun pyysin häntä laulamaan ja lupasin itse säestää, niin
hän sanoi laulavansa ainoastaan suuren orkesterin säestyksellä.
Ajatelkaapas...! Herra Seger nauroi makeasti, jatkaen: -- Mutta
tuollakin pienellä kananpojalla on jotakin sellaista hienoa vainua
nokassaan, jota pohjoismaisilta naisilta useimmiten tykkänään puuttuu.
Kyllä hänkin tietää, etten minä olisi häntä kuristanut tai ryöstänyt,
mutta hänen vaistonsa ja makunsa sanoivat, ettei sovi ruveta
ventovieraan herran kanssa kilistelemään, ainakaan tällaisessa
paikassa. -- Suomalaiset naiset sensijaan -- -- -- voi, hyvä Isä!
Herra Seger oli hetkisen vaiti, kunnes hän äkkiä kysyi Heikiltä:

-- Oletteko paljon matkustellut ulkomailla? Heikki vastasi
vaatimattomasti olleensa vain pari kertaa Ranskassa ja Saksassa. Herra
Seger löi häntä olalle ja virkkoi leikkisästi:

-- Vielä pari kolme kertaa lisää, ja te kyllä näette yhtä ja toista,
niin että me voimme yhdessä kirjoittaa teoksen: "Suomalainen nainen
ulkomailla."

-- Kyllä kai naisetkin osaisivat vastata, arveli Heikki hymyillen.

-- No sittenpähän olisi meilläkin "Elle et Lui". Mutta täällä tuulee.
Ettekö lähde tupakkasalonkiin juttelemaan? Ja mitä jos ottaisimme vähän
konjakkia ja laittaisimme lasin oikeata suomalaista totia? Ettehän
liene raittiusmies?

Heikki suostui ehdoitukseen. Häntä ei vähääkään väsyttänyt. Ja tuuli
alkoi todellakin kiihtyä.

Salongissa ei enää ollut ketään. Totivehkeet tuotiin pöydälle. Herra
Seger laittautui mukavasti sohvan kulmaan ja sytytti uuden sikaarin,
pahoitellen, että Heikki viitsi paperosseihin tyytyä.

-- Hyvät sikaarit ovat yksi nautinto lisää elämässä, miksi syyttä
suotta jättää itsensä sitä vaille.

-- Minulle se ei vielä ole mikään erityinen nautinto, puolustautui
Heikki.

-- Täytyy koettaa omaksua se. Ihminen, jolla on useampia nautintoja, on
rikkaampi kuin se, jolla niitä on vähemmän.

-- Entä niitten laatu? huomautti Heikki.

-- Oh, se on aina makuasia. Herra Segerin oli vaikeata löytää
jaloillensa mieleistään asentoa. -- Mistä minun pitikään teille kertoa?
Niin, niin, naiset, ne naiset! Se oli kerran Parisissa Cafe de la
Régence'ssa. Te tiedätte? -- No niin. Silloin olin vasta ensi vuotta
Pariisissa, enkä vielä ollut vähääkään tunnettu Suomessa. Eräänä
iltana, kun olin ollut mainitussa kahvilassa ja juuri olin pois
lähdössä, meni ohitseni eräs suomalainen neiti, noista niin sanotuista
'hyvistä perheistä Helsingissä. Ulkona satoi. Hän kulki edelläni
suurelle oopperalle päin. Hiukan tuumailtuani, lähestyisinkö häntä
päätin saavuttaa hänet ja -- ranskan kielellä -- pyysin saada tarjota
hänelle suojaa sateenvarjoni alla, johon hän empimättä suostuikin. Minä
puhuin jo silloin yhtä hyvin ranskaa kuin nytkin, sillä kodissani oli
koko lapsuuteni ajan ranskalainen kotiopettajatar. No niin. Meillä oli
hyvin hauskaa kulkeissamme saman sateenvarjon alla. Hän kertoi minulle
Helsingistä ihmeellisiä asioita ja minä kysyin josko Suomen pääkaupunki
on Riika... Ajatelkaas, minä, joka olin suomalaisempi kuin hän itse,
varpusenpoika... Hän sanoi suomalaisten miesten olevan kauhean ikäviä,
eikä toivonut mitään niin hartaasti kuin, että Ranska tulisi vielä
hänen toiseksi kotimaaksensa, johon toivomukseen minäkin liikutettuna
yhdyin... Kun sitten pysähdyimme hänen portaittensa edessä, niin
hänellä ei ollut vähintäkään halua sanoa minulle hyvästi ja minä
uskalsin pyytää, että saisin saattaa hänet huoneeseensa saakka, sillä
portaat näyttivät huonosti valaistuilta... Portaissa minä suutelin
häntä. Ja kun saavuimme hänen huoneeseensa, niin näytti melkein siltä
kuin hän olisi tahtonut sanoa: vihdoinkin kahden! -- Istuin hetkisen,
mutta meille tuli alinomaa tuollaista peloittavaa vaitioloa... ja kun
minä, suoraan sanoen, aina olen ollut mainettani parempi, niin nousin
ja sanoin ruotsiksi: Nyt, hyvä neiti, täytyy minun lähteä, mutta
toivottavasti me tapaamme toisemme joskus Helsingissä. Hyvää iltaa!
Mutta vastedes: älkää, Herran nimessä, salliko edes 'ihastuttavien
ranskalaisten' saattaa teitä huoneeseenne saakka. -- Jos te olisitte
nähnyt hänet! Hän ei olisi voinut kauhistua enemmän, vaikka hänen
'ranskalaisensa' olisi siinä silmänräpäyksessä muuttunut itse
paholaiseksi. Herra Seger nauroi makeasti ja Heikinkin täytyi nauraa.

-- Te olitte julma, sanoi Heikki hetken kuluttua vakavana.

-- Olihan kylpy kenties hänelle liian kylmä, mutta kuitenkin minä tein
vaan mitä kunnon miehen minun asemassani tuli tehdä. Terve! -- On
oikein hauskaa jutella jonkun oikean ihmisen kanssa. Täällä laivalla on
vaan sellaisia poroporvareita, että ellei tuota italialaista pikku
pyhimystä olisi ollut, niin minulla olisi ollut oikein ikävää. Kyllähän
minä heti toissapäivänä huomasin teidät, mutta te näytitte niin
sulkeutuneelta, että en uskaltanut lähestyä. Mutta onko se mahdollista,
että me emme ole aikaisemmin tavanneet?

Herra Seger tuli yhä vilkkaammaksi. Hän kysyi ja vastaili itse.
Tarvitsi vain kuunnella.

-- Voitteko ajatella, herra Wuolle, kuinka kohtalo voi olla julma,
alkoi hän, äskeiseen juttuunsa palaten. -- Muutaman päivän kuluttua
tuli sama neitonen Louvressa minua vastaan, tällä kertaa arvokkaitten
sukulaistensa ympäröimänä. Hän oli taaskin jäykkänä kauhusta, mutta
tietystikään en ollut häntä tuntevinani, etten saattaisi häntä
mihinkään ikävään välikäteen. Ja koska te vaikutatte hyvin
hyväsydämiseltä, niin voin teille mainita, että nykyään hän on
naimisissa ja monen lapsen äiti. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on
hyvin.

He olivat hetken vaiti. Tuuli heitti muutamia suuria sadepisaroita
akkunaan ja etäältä kuului laivan koneen jyskintä hillittynä tasaisena
tykytyksenä. Herra Seger katseli mietteissään sikaarinsa savua, joka
kummallisiin muotoihin ryhmittyneenä pilvenä leijaili ovea kohden.
Hänen kasvoillaan oli omituinen sekoitus hyväntahtoisuutta ja
kylmyyttä, niinkuin eräänlaisilla lapsilla.

Hän havahtui ja tarttui lasiinsa.

-- Terve! Mutta ettehän te juo ollenkaan. -- Minä tässä ajattelin, että
juuri nuo niin sanotut vapaat naiset ovat itse asiassa kaikkein
vaarallisempia. He tulevat miehen luo tasaväkisinä, muka omalta
osaltansa vastaten kaikesta, ja he ovat valmiit vaikka mihin. Mutta kun
sitten todellisuus katsoo heitä kylmästi silmiin, niin he eivät
kestäkään, vaan heittäytyvät miehen kaulaan... ja siinä sitä sitten
ollaan. -- Varokaa tuollaisia naisia, herra Wuolle! Ellen teitä
pahasti ikävystytä, niin kerron teille vielä erään toisen tarinan?

Heikki vastasi, että se päinvastoin häntä ilahuttaisi.

-- Mutta, terve nyt ensinnä! Mistä teillä on silmissänne noin paljon
tuollaista ihmeellistä...? Joku toinen sanoisi  sitä maailmantuskaksi,
mutta se on niin helppohintaiseksi käynyt käsite. Sellainen on
vaarallista. Koettakaa vapautua siitä. Te ymmärrätte mitä tarkoitan,
ellen osaa aivan naulan päähän sanojani sovittaa.

Heikki poltteli rauhallisena paperossiansa, mutta hän tunsi
punastuvansa niinkuin koulupoika jonkin vanhemman sedän
arkaluontoisista kysymyksistä. Häntä harmitti oma herkkyytensä ja hän
koetti mahdollisimman välinpitämättömänä vastata, että se ei ollut
mitään...

Herra Seger sytytti uuden sikaarin ja korjaili tyynyä selkänsä takana,
katsellen Heikkiä hyväntahtoisesti.

-- Jos viitsitte kuulla, niin olkoon menneeksi. En oikein ymmärrä,
minkätähden minua haluttaa kertoa teille tarinani, sillä vain eräälle
ystävälleni olen sen ennen teitä kertonut. Mutta ettekö luule, että
meri tekee ihmisen herkemmäksi? Ja teissä on jotakin luottamusta
herättävää ja sanoisinko... rauhoittavaa.

Heikki ei osannut vastata mitään. Tavallaan häntä hävetti, että herra
Seger ajatteli hänestä vain pelkkää hyvää, vaikka hän oli suhtautunut
häneen alusta alkain kylmästi ja arvostelevasti.

-- Ja ellette paheksu, jatkoi herra Seger, niin minä ehdoittaisin
lähempää tuttavuutta. Erik!

Heikki tarttui hänen ojennettuun käteensä, sanoen nimensä.

Erik jäi kuuntelemaan aivankuin jotakin tuttua kaikua.

-- Heikki... Heikki Wuolle...? Mutta tämähän on aivankuin noiduttua,
mitenkä teissä, anteeksi, mitenkä sinussa kaikki tuntuu kummallisen
tutulta, ihmetteli hän.

-- Niin tavallinen nimi, koetti Heikki selittää. Hän oli aivan varma,
että Ester oli hänestä jotakin Erikille kertonut, mutta onneksi oli se
nähtävästi Erikin muistista hälvennyt.

-- Minä en ymmärrä, mutta maljasi! Toivon, että et pidä minua liian
epämiellyttävän suomalaisena tavoiltani, kun näin tungettelevan
nopeasti riennän tutustumaan! Yleensä en sellaista ensinkään harrasta,
mutta kun nyt kerran näin pian jouduimme intiimille aloille, niin
sellaisia juttelee vain ihminen ihmiselle... Ja tittelit kuulostavat
silloin naurettavilta.

Heikki vastasi ymmärtävänsä hänet täydellisesti. Hän odotti
malttamattomana luvattua kertomusta, sillä hän aavisti...

-- Siitä on nyt syksyllä kolme vuotta, aloitti Erik. -- Vietin silloin
koko syksyn Helsingissä ja eräissä piireissä tutustuin hyvin sievään ja
lahjakkaaseen nuoreen naiseen, joka vähäsen laulelikin, eikä oikeastaan
niinkään hullummin, vaikka hänen opintonsa olivat olleet jotenkin
hajanaista laatua. Olimme usein yhdessä. Ja kerran, kun hän mainitsi
jotakin ulkomaanmatka-aikeistaan, niin sanoin puoleksi leikillä, että
olisi hauskaa, jos hän voisi lähteä jo seuraavalla viikolla minun
mukanani. Silloin en lainkaan uskonut, että hänen matkastaan tosi
tulisi, vaikka hän lupasikin lähteä, sillä kerrottiin hänen olevan
kihloissa, eikä hän muutenkaan näyttänyt olevan erityisen innostunut
lauluopinnoihinsa. Mutta melkoiseksi hämmästyksekseni hän lähtikin
mukaan. Matkustimme yhdessä Milanoon. Meillä oli hauska matka. Kaikki
oli hänelle uutta ja hän nautti elämästä niinkuin vastikään lentämään
oppinut linnunpoika, ja minä tein parhaani näyttääkseni hänelle matkan
varrella kaikki mikä vaan näkemisen arvoista oli. Siinä kaikessa ei
vielä mitään ihmeellisempää ollut. Me olimme kuin kaksi kunnon toveria,
olimme iloisia aamusta iltaan ja minä vakuutan sinulle, että silloin
vielä ei välillämme ollut muuta kuin jokunen suudelma, joita niissä
piireissä joissa häneen olin tutustunut, otettiin ja annettiin niinkuin
kotiljonkeja...

Erik vaikeni hetkeksi ja kaatoi uutta konjakkia laseihin.

Heikki oli kuunnellut henkeä pidättäen. Esterin tarina... Elämä oli
aivan odottamatta tahtonut kertoa hänelle jatkon Esterin tarinaan.
Miksi, miksi? kysyi hän ajatuksissaan hätääntyen. Kaikki unhoitetuksi
luultu tuli uudestaan aivan ahdistavan lähelle. Tahtoiko elämä vieläkin
himmentää sitä kuvaa, mikä hänellä oli Esteristä, tahtoiko se aivan
kuin olemattomiin pyyhkäistä hänen kauneimmat nuoruusvuotensa? Niinkuin
kotiljonkeja...! Arpeutuneessa haavassa viilsi tuskallisesti. Salonki
tuntui kuumalta. Häntä ahdisti.

-- Mutta sitten matkalla -- kuule, älä koskaan lähde matkalle naisen
kanssa, johon et ole rakastunut ja johon et erityisesti toivokaan
rakastuvasi -- niin sitten matkalla me päiväpäivältä yhä enemmän
lähestyimme toisiamme ja lopuksi, niin, täytyyhän minun myöntää
rakastuneeni häneen. Hän puolestaan sanoi ensi näkemästä alkain
olleensa valmis seuraamaan minua vaikka minne, ja kihlauksensa sanoi
hän olleen vain koulutytön lapsellisen tarinan. Me olimme vapaita kuin
taivaan linnut...

Erik keskeytti äkkiä, kysyen ihmeissään, Heikkiin katsoen:

-- Mikä sinua vaivaa?

-- Ei mikään... Mitenkä niin? Heikki pyyhkäisi otsaansa ja koetti
näyttää aivan tyyneltä.

-- Sinä näytät niin kalpealta. Ehkei sentään... Tämä valaistus kai sen
vaikuttaa ja minä join kenties lasini liian nopeasti. Erik naurahti
erehdyksellensä ja kilisti Heikin kanssa. Erik imi hajamielisenä
sikaariansa ja näytti hetkeksi kadottaneensa kertomuksensa punaisen
langan.

-- Missä minä olinkaan...? hapuili hän.

-- Niin, Milanossa me muutimme yhteen asumaan ja sovimme heti alussa,
että hän on edelleenkin -- sanotaan nyt vaikka... neiti Pettersson,
sillä varmaankaan et ole kuullut hänen nimeänsä. Mutta siinä
tapauksessa, että suhteestamme syntyisi lapsi, päätimme
kumpikin antaa hänelle nimemme ja kasvattaa hänet yhdessä. Ymmärrätkö?
Me olimme kumpikin täydellisesti yhtä mieltä siitä, ettei meidän
rakkautemme ja suhteemme ketään liikuttanut. Miksi olisimme
vaivanneet pappia punomaan itseämme siteisiin, joita on vaikea aukoa
tarvittaissa ja siksi älykkäitä me kumpikin olimme, että ymmärsimme,
ettei meidän rakkautemme noilla siteillä sen paremmin koossa pysy,
jos se kerran höltymään rupeaa. Kaikki oli hyvin. Hän oli todella
kiintynyt minuun ja samaa uskallan sanoa itsestänikin. Koetin tehdä
voitavani hänen opintojensa ohjaamisessa ja hän edistyikin nopeasti.
Emme keneltäkään suhdettamme salanneet ja vaikka italialaiset
ovatkin paljon konservatiivisempia kuin me täällä pohjolassa, niin
ulkomaalaisina katsoivat monet perheet kuitenkin meidän vapaata
liittoamme sormiensa läpi ja me olimme kaikkialle tervetulleita.
Mutta eräänä päivänä ilmoitti Ester... no niin, sanotaan, että hänen
nimensä oli Ester, hän ilmoitti minulle iloisen uutisen, ja kun
suurella riemulla suljin hänet syliini, niin kuiskasi hän korvaani,
että hän kernaasti tahtoisi olla minun -- vihitty vaimoni!

-- Ester! huudahti Heikki hämmästyneenä.

-- Niin, voitko uskoa? Erik ei huomannut Heikin hämmästyksessä mitään
ihmeellistä, vaan katsoi häneen ymmärrystä janoavana.

-- Ja sinä voit kuvitella, kuinka vaikeata minun oli sillä hetkellä
huomauttaa hänelle, että mehän olimme aivan vakavasti toisin
päättäneet, tämänkin seikan lukuun ottaen. Hän kiihtyi ja sanoi, että
vaikka tällainen mielijohde olisi häneltä sulaa hulluutta, niin minä
olin sydämetön, kun en tällaisena hetkenä suostunut hänen
toivomukseensa, jota hän ei sanonut osaavansa edes sen paremmin
motiveerata. Minä vastasin myöskin jyrkästi, että tuollainen
epäjohdonmukaisuus oli käsittämätöntä ja että naisena hänen olisi
pitänyt osata jo aikaisemminkin kuvitella tällaista tilannetta. Selitin
myöskin hänelle silloin, kuten olin jo ennenkin sanonut, että kernaasti
otan kaikki isän velvollisuudet kantaakseni, mutta kaikki minun
selitykseni kaikuivat kuuroille korville. Hän vetosi minun
ritarillisuuteeni, isäntunteisiin ja rakkauteeni, ah, ja ties mihin.
Hän pyysi, rukoili ja vaati...

-- Se on uskomatonta, sanoi Heikki.

Erik jatkoi alakuloisena:

-- Siihen särkyi meidän rakkautemme. Kenties se oli jossakin määrin
niinkuin ansarilämmössä, teoriojen keppien tukemana kasvanut kukka,
mutta siinä oli kuitenkin paljon kahden nuoren ihmisen välitöntä
tunnettakin. -- Erikin huulet värähtivät tuskallisesti ja alas katsoen
käänteli hän sikaariansa tuhkakupin reunalla.

Heikki näki heidät elävinä edessään, Esterin ja hänen. Mutta sittenkin
hänen oli paljon vaikeampaa kuvitella Esteriä pyytävänä ja rukoilevana
kuin Erikiä taistelevana ja jyrkkänä. Kuultuaan Erikin kertomuksen oli
vahingonilon salama välkähtänyt hänen sielussaan. Hän muisti Esterin
ilkkuen lingotut sanat: vaimosi, sinun vaimosi...! Oliko elämässä noin
järkähtämätön koston laki? Ah, mutta keneenkä ei sen käsi silloin
ulottunut... Oli kaameata ajatella ihmispoloisia Nemesis alituiseen
kintereillään. Ja vähitellen tuo nopeasti leimahtanut vahingonilon
tunne vaihtui syväksi masennukseksi ja myötätunnoksi Esteriä kohtaan,
aivankuin heidän välillään ei koskaan olisi mitään katkeraa ollutkaan.
Pikku-gaselli parka! Olihan hänellä ja tuolla ihaillulla miehellä, joka
nyt istui häntä vastapäätä, sikaarinsa tuhkaan tuijottaen, olihan
heillä ollut paljon enemmän edellytyksiä tulla onnellisiksi kuin mitä
Esterillä ja hänellä oli ollut. Ja kuitenkin: miksi oli heiltäkin
kaikki särkynyt? -- Jos hän olisi kuullut Esterin tulleen hyvin
onnelliseksi, niin varmaankin hänen omakin onnen uskonsa olisi vielä
kerran jaksanut maasta nousta ja avata arat lehtensä. Nyt oli taas
kaikki mustin mullin...

-- Jospa sinä tietäisit, mitä sitten seurasi ja on seurannut, alkoi
Erik väsyneesti hetken kuluttua. -- Alussa uhkasi hän vuoroin surmata
meidän lapsemme, vuoroin itsensä ja toisinaan taas molemmat yhdessä.
Ah, eihän sitä kaikkea jaksa edes ajatellakaan... Kenties minä olen
ollut kova, mutta hänen heikkoutensa kylmensi minua. Miksei hänellä,
uuden ajan kulttuurinaisella, ollutkaan kuvittelemaansa rohkeutta
seisoa maailman edessä minun lapseni käsivarrellaan, ilman noita
muodollisuuksia, joita hän itsekin aina oli ivaillut? Vielä tänäkään
päivänä en sitä ymmärrä. Sano, Heikki, olenko todellakin ollut liian
kova tai julma kenties? Ja sano myöskin, luuletko tällaisen
todellisuuden olevan naiselle niin vaikean, ettei hän aikaisemmin osaa
sitä kuvitellakaan. Vai eikö suurten sanain takana ollutkaan ollenkaan
vakaumusta?

-- Minä en tiedä, vastasi Heikki empien. -- Mutta kyllähän sitä
suurimmatkin vakaumukset murtuvat elämän kivikareja vastaan, niinkuin
vaahtokuplat.

Hänestä kuulosti Erikin kertomus kamalalta sadulta. Ja muuan ajatus
poltti hänen aivojansa. Ester oli sanonut olleensa ensinäkemästä alkain
valmis seuraamaan Erikiä... Milloinka hän oli tavannut Erikin
ensikerran? Monta kertaa hän oli aikonut kysyä sitä, kun Erik hetkeksi
oli keskeyttänyt kertomuksensa, mutta sanat eivät tulleet hänen
suustansa...

Oliko Ester jo heidän korkeimman onnensa aikanakin kuulunut
Erikille...? Valhetta ja... ah, olikin siis ollut kaikki se, jota hän
tarkasti oli varjellut tummentamaan hiipiviltä varjoilta. Mutta olihan
se mahdotonta! Olisihan Ester jo aikaisemminkin voinut kaikki
katkaista. Ei, ei! Yhtähyvin olivat hänen vakuutuksensa Erikille
kaunista valhetta. "Koulutytön lapsellinen tarina..." Hän olisi
hymyillyt ellei Erik olisi istunut ja katsonut häneen, yhä vieläkin
vastausta odottaen.

-- Minä luulin sinun kertoessasi, että kaikki aiheutui hänen
silloisesta tilastaan...

-- Ei, ei! keskeytti Erik, toivottomin ilmein. Ensi aikoina ajattelin
minäkin jotakin sellaista. Mutta hän odotti ja pyysi minulta samaa
vielä sittenkin, kun lapsi oli syntynyt ja samoin yhä vieläkin:
uhkauksia, rukouksia ja kyyneleitä aina viime kuukausiin saakka,
aivankuin hän olisi vietelty tyttöraukka, joka on petetty kauniilla
lupauksilla. Niin, niin, se on aivan totta! Ja kuitenkin hän tietää,
että meiltä jo on kaikki särkynyt ja että nyt vasta meidän
avioliittomme virallistuttaminen olisi täydellistä komediaa, vain
kysymys nimestä, nimestä, jonka minä annan lapselleni, mutta jota en
vaan pelkästä periaatteestakaan voi antaa hänelle, jolle sitä en
milloinkaan ole luvannutkaan. --

Erik puhui kiihtyneesti ja painosti jokaista sanaa.

Heikki tunsi ohimoitaan pakoittavan.

-- Oletko huomannut, että meillä tämän polven nuorilla on niin paljon
sellaista, joka ei kestä, sanoi hän raukeasti Erikille. Meidän
korkeimmilla jalustoilla seisovat profeettamme saarnasivat meille vain
elämän nautinnoista. Me kuuntelimme heitä uskoen... Ja me olemme
lähteneet merelle vuotavilla veneillä.

Heikki odotti Erikiltä ivallista huomautusta, mutta hän vastasikin
aivan vakavana:

-- Onhan se niinkin! Meiltä on paljon viety ja meille on vähän annettu
ja usein kun katselen miten meillä ja miten muualla, niin minuakin
kauhistaa, miten meidän vielä käy... Mutta ethän tarkoittane, että
juuri minun täytyisi maksaa noita suuria sanoja, joilla ei olekaan
mitään arvoa elämässä?

-- Ei! En tietystikään. Ja kuitenkin sinäkin niitä tavallasi maksat.

Erik mietti silmänräpäyksen.

-- Niin tietysti, -- tämä asia painaa ja kiusaa minua sanomattomasti.
En soisi, että kenenkään tarvitsisi olla minulle katkera, mutta tätä en
voi auttaa.

-- Niin, minä ymmärrän sen kylläkin, myönsi Heikki.

-- Jos Ester olisi heti alussa vaatinut samaa kuin sittemmin, niin se
olisi ollut aivan eri asia, vaikka luulen että sittenkään en olisi
suostunut, sillä minusta ei ole aviomieheksi, ja toiseksi: minua ovat
aina kiusanneet lupaukset ja sitoumukset, joita en voi täyttää. -- Olin
aina uneksinut tuollaisesta ennakkoluulottomasta toverista, jollaisen
sitten luulin hänessä kohdanneeni, kunnes tuli koetuskivi... Ja näin
ollen en voi raivostumatta ajatella, että hänen kaltaisensa nainen ei
käsitä, että hänen entinen vakaumuksensa muuttuu aivankuin
avioliitto-ansaksi, jolla kytketylle miehelle sitten tehdään
vaatimuksia nimestä ja oikeuksista. Ei koskaan! Oppikoot ainakin ne
naiset, joita meidän täytyy tasa-arvoisina tovereinamme kunnioittaa,
tietämään mitä puhuvat ja tekevät. --

Erik nousi kävelemään...

Heikin täytyi myöntää hänellä olevan oikein. Ja kuitenkin hänen
sydämensä tahtomattaankin oli Esterin puolella. Ester varmaankin
rakasti Erikiä vieläkin, mutta Erik... Siitä sitten aiheutui kaikki
tämä sovittamaton.

Heikki ojensi Erikille kätensä ja kiitti häntä ystävällisestä
luottamuksestaan.

-- Kiitos sinulle, kun olet viitsinyt kuunnella minua! vastasi Erik
sydämellisesti. -- On niin ihmeellisen keventävää saada toiselle kertoa
sitä, mikä yöt päivät sielua raskaana painostaa.

-- Niin, jos vaan voi... vastasi Heikki. Erik katseli häntä
myötätuntoisesti ja löi häntä olalle, virkkoen:

-- Mutta ensikerran kun me tapaamme, niin on sinun vuorosi kertoa.

-- Ainakin toistaiseksi on minun tarinani hyvin lyhyt, vastasi Heikki
hymyillen. -- Se loppuu siinä mistä sinun alkoi.

-- Mistä minun alkoi, kertasi Erik, ihmetellen. Mutta sitten luuli hän
Heikin laskevan leikkiä.

-- Ahaa! Joku toinen on tullut väliin...?

-- Koulupojan lapsellinen tarina...

Erik katseli hiukan ihmeissään hänen hymyänsä, mutta hän ei kysynyt
enempää, vaan vetäen päällystakkia yllensä, sanoi:

-- Niin, niin, jokaisella meistä on omat tarinamme.

He kävelivät vielä hetkisen kannella, josta kaikki matkustajat jo
olivat hävinneet. Suolainen merituuli pyyhkieli virkistävänä heidän
kuumenneita kasvojansa ja hajoitti äskeisten ajatusten parven heidän
ympäriltänsä.

Vaalealla taivaalla katselivat lempeäsilmäiset tähdet ja jokunen
suurempi tähti heijastui himmeästi tummana kohisevaan mereen.



5.


Erikin kertomus pidätti Heikkiä kauan valveilla. Juuri kun hän oli
pääsemäisillään unen rajamaille tuli vielä jokin kuva tai kysymys hänen
mieleensä ja ajatukset alkoivat taas uurastaa uutta uomaa.

... Erik oli ollut julma. Jos hän todella olisi Esteriä rakastanut,
niin hän ei olisi voinut noin periaatteistaan kiinni pitää ja jättää
Esteriä yksin lapsensa kanssa...

Minkälainen olisikaan tämänkin mitalin toinen puoli Esterin kertomana?
Ja minkälaiseksi lienevätkään kyyneleet ja kärsimykset muuttaneet
Esterin? Ester itkevänä ja nöyryytettynä...? Hänen kaareva niskansa
taipuneena, hänen uhmaava hymynsä kyynelvirtojen huuhtomana... Ja miltä
tuntui hänestä, joka näihin saakka vain oli tuhlannut, todenteolla
ansaita leipänsä oloissa, joissa kilpailu oli suuri ja elämän taistelu
kokonaisuudessaan vieläkin ankarampaa kuin ikinä kotimaassa. Kenties
hänen äidillään vielä oli jotakin, mutta sittenkin oli elämän kova
arkipäiväisyys vienyt Esterin harmaille lakeuksillensa.

Heikkiä hämmästytti, että hänen Erikin kertomuksen jälkeen täytyi
ajatella Esteriä niin paljon ja niin suurella lämmöllä. Oliko hän näinä
vuosina voinut kaikki unhoittaa? Ja kuitenkin oli hänelle vielä
tänäänkin selvinnyt, että Ester oli valehdellutkin jommalle kummalle
heistä: Erikille tai hänelle. Mutta kuitenkin tunsi hän melkein
pelolla, että hänessä oli herännyt jotakin lämmintä Esteriä kohtaan,
jonka hän jo oli uskonut ainiaaksi kadonneeksi. Taaskin oli Ester
hänelle sama ihastuttava olento, aivankuin ei mitään olisi ollutkaan.

Uh, mutta se oli mahdotonta! Ne olivat yön ajatuksia, jotka kylmässä
päivänvalossa varmasti häviäisivät... Heidän väliltänsä olivat jo
kaikki siteet katkenneet näinä vuosina, joitten todellista
tuskallisuutta hän ei koskaan ollut tahtonut edes itsellensäkään
myöntää.

Laineet huuhtoivat hauskasti laivan sivuja ja laivan kone tykytti
niinkuin jättiläissydän. Hänen toverinsa nukkui raskaasti hengittäen.
Heikki koetti heittää ajatukset luotansa ja uudestaan tavoitella unta.
Mitä se kaikki häntä liikutti. Jokainen kulki oma ikeensä niskassaan ja
kantoi sen niin hyvin kuin taisi...

Mutta kun ajatukset kahta lukuisimpina uudistavat rynnäkkönsä, niin
koettaa hän kääriytyä välinpitämättömyyteen ja etsii apua kaikkein
synkimmistä muistoistaan.

Hän ajattelee viime vuosien syysiltoja siellä kaukana, pohjanmaan
pikkukaupungissa.

Katulyhdyt palavat himmeinä ja kuvastuvat kivittämättömien katujen
rapakkosilmiin. Sataa, sataa... ah, kuinka siellä aina sataakin. Hän
kiertää päämäärättömänä kaduilla, saadakseen vähäsen liikuntoa ja
raitista ilmaa. Tuon tuostakin juoksee suuri kissa kadun poikki,
kadoten johonkin porttikäytävään tai kellarin luukkuun. Muita eläviä
olentoja ei missään näy, kunnes jossakin kadunkulmassa seisoo poliisi,
kiiltävässä sadetakissaan, seuraten yksinäistä kulkijaa katseellaan
niinkauan kuin suinkin saattaa. Hänelläkään ei ole liiaksi vaihtelua,
mutta kuitenkin hänen katseensa kiusaa Heikkiä niinkauan kuin hän
tietää poliisin näköpiirissä olevansa. Minne mennä? Klubille tai
kotiin. Hänen opettajatoverinsa ovat naineita miehiä ja heidän pienissä
kodissaan on juuri lasten maatapanoaika ja rouvalle tulisi vaivoja
teestä ja leivästä... Klubille...? Siellä ei kenties tänäänkään ole
muita kuin tohtori, henkikirjuri ja oluenpanija, jotka juovat ja
puhuvat roskaa Signen kanssa. Huoneusto tuoksuu pikeytyneeltä
tupakansavulta ja kostealta. Hän tuntee sen kaiken niin elävästi vielä
eiliseltä... Hän kiertää vielä torin kulmaan, jota ympäröivät talot
ovat niin toistensa kaltaisia, että ensikertalaiset eivät tavallisesti
koskaan osaa omaan taloonsa, jos vähänkin ovat kaupunkia kiertäneet ja
sekoneet ilmansuunnista. Kerrottiin, että raatimies Öllenberg oli
kaupungin kukoistusaikana rakennuttanut talot "madameillensa" ja
samanlaisia senvuoksi, ettei yksi olisi ainakaan siinä suhteessa
kadehtinut toista... Onnellinen raatimies Öllenberg! Hänen ei tarvinnut
kotia kompuroidessaan pahimmassakaan "sumussa" pelätä poikkeavansa
väärästä portista sisälle, kun jokaisessa talossa oma ystävätär
odotteli. Näitä taloja katsellessaan Heikki usein muisti mitä
oluenpanija hänelle sanoi heti ensimäisenä syksynä: "Kyllä täälläkin
elää osataan ja elää saattaa, kun vaan ihminen pysyy todellisuudessa ja
siihen tyytyy..." Todellisuudessa... Mutta miksi hän edes ajatuksissaan
näykki oluenpanijaa, sillä olihan niitä paljon muitakin jotka
kuvittelivat, että vain se, mitä he itse kukin todellisuudeksi luulivat
oli todellisuutta. Huuh! Hän palaa kotiin. Pöydällä on sinikantisia
vihkoja. Joka ilta samoin. Kaikki on hiljaa kuin haudassa... Ja
kuitenkin on kello vasta puoli kahdeksan. Muualla maailmassa elämä
vasta alkaakin. -- Ester Forssner... Siellä kaukana menee hänkin
konsertteihin, teattereihin ja juhliin, joissa suuret kristallikruunut
hehkuvat häikäisevää valoa. Siellä on paljon nuoruutta ja kauneutta.
Ester on itsekin huomiota herättävän kaunis... Mies hänen rinnallaan on
ylpeä hänestä.

Unettomana kuuntelee hän kuinka sadevesi lirisee läkkipeltisissä
räystästorvissa.

Sinne ei hänen enää tarvitse palata. Syksystä alkaen hänellä on paikka
Helsingissä. Äiti muuttaa hänen luoksensa ja heillä on taas pitkästä
aikaa kunnollinen oma koti.

Eikö hänellä ollut syytä olla tyytyväinen? Olihan edessään häämöittävä
"todellisuus" niin paljon valoisampi kuin takana olevat vuodet, jolloin
hänellä oli ollut niin tuskallista ja sumuista siinä todellisuudessa,
jota hän ei edes ajatuksissaan sitaattimerkeillä varustanut...

Kaksoiselämä, monikertainen todellisuus!

Kuinka hauskasti laineet huuhtoivatkaan laivan sivuja. Se oli paljon
viihdyttävämpää kuulla kuin räystästorvien lirinä nukkuvassa, matalassa
kaupungissa...



6.


Sota... sota... Ne sanat tunkeutuivat Heikin tajuntaan seuraavana
aamuna jo ennenkuin hän vielä oikein oli herännytkään.

Kannelta kuului nopeita askeleita, jysähdyksiä ja vilkasta
puheensorinaa.

Kunnollisesti valveuduttuaan huomasi Heikki, että laiva oli laiturissa
kiinni. Oltiin siis Räävelin rannassa. Kun Heikki nosti päätänsä, istui
hänen hyttitoverinsa, nuori viipurilainen teknikko, parhaillaan
sohvallaan, kiireesti vetäen kenkiä jalkaansa. Hän tervehti
ystävällisesti ja lisäsi samaan hengenvetoon: sota on sittenkin
syttynyt!

Hänellä oli tulinen kiire kannelle ja rantaan uutisia kuulemaan.
Heikkikin alkaa kiireesti pukeutua, mutta se ei ole niinkään helppoa,
sillä hänen ajatuksensa ovat kaiken aikaa muualla... Käytävässä kuuluu
joku sanovan, että laiva ei kenties voikaan jatkaa matkaansa Suomeen,
vaan että matkustajain täytyy mahdollisesti kiertää Pietarin kautta
kotiin.

Sekin vielä puuttuisi! Heikki laskee ajatuksissaan rahansa... ja
iloitsee, että ainakin senvuoksi tie on hänelle auki.

Koko laiva tuntuu olevan täynnä hälinää ja sekasortoa.

Sota... sota... lausutaan alinomaa monilla eri kielillä, sekä
käytävässä, että rannassa, jossa hän hytin akkunasta näkee matkustajain
hätääntyneinä ahmivan sähkösanomia...

Hän ei löydä mistään kauluksennappiansa, mutta hän koettaa saada
kauluksensa jotenkin huivin avulla kiinni pysymään, kokoaa tavaransa ja
rientää kannelle.

Erik Seger nousee juuri laiturilta sähkösanomakimppu kädessään.

-- Hyvää huomenta, huutaa hän jo kaukaa. -- Tässä me nyt olemme ja
saamme olla tiesi kuinka kauan... Ja minun kaikki lähimmät
tulevaisuudentuumani ovat murskana...

Hän on kiihtynyt ja kalpea. Ojentaessaan Heikille sähkösanomakimpun
kertoo hän, että Ranskan ja Saksan välilläkin on sota
puhkeamaisillaan...

Heikki silmäilee jännittyneenä sähkösanomia, joitten lihavilla
kirjaimilla painetut otsakkeet syöpyvät sieluun...

-- Ellen aivan erehdy, niin kohta on koko Eurooppa sodan liekkien
vallassa, sanoo Erik kun Heikki on lukenut sähkösanomat.

-- Mikä kulttuurin konkurssi! virkkaa muuan kaidetta vasten nojautuva
vanha herra surullisena.

-- Tämä on vain alkua, sanoo muuan ruotsalainen maallikkosaarnaaja. --
Kansat ovat unhoittaneet Jumalan ja ylenkatsoneet hänen pyhän sanansa
ja nyt on ilmestyskirjan, miekkaa kantavan, ruskealla hevoisella
ratsastajan aika tullut. Siellä sanotaan aivan selvästi, jos herrasväki
muistaa: "Ja ruskia orhi meni ulos: ja sille, joka sen päällä istui,
annettiin rauha maasta ottaa pois, että heidän piti keskenänsä toinen
toisensa tappaman; ja hänelle oli annettu suuri miekka". Mutta häntä
seuraa vielä kaksi muuta ratsastajaa... niin että tämä on vain suurten
vaivain alkua...

Puhujan silmissä paloi vakaumuksen tuli ja hätääntyneet ihmiset
kuuntelivat häntä vakavina. Mutta hän ei jatkanutkaan enempää, vaan
alkoi mietteissään kävellä laivan kannella.

Erik tarttui Heikin käsivarteen ja he lähtivät rannalle kävelemään.

Muutamat hätiköivimmät kantavat jo tavaroitansa laivasta ja lähtevät
ajamaan asemalle. Maltillisimmat hymyilevät heille ja monet ovat
hymyilevinään koko sodalle. -- Laiturilla kertoo helsinkiläinen
tukkukauppias, levollisena sikaariaan poltellen, mitä keisari Wilhelmin
on kerrottu sanoneen tätä sotaa ennustettaissa: Vain muutaman päivän
juttu... Ja tietysti se niin onkin, siitä on tukkukauppias varmasti
vakuutettu, eikä hän tahdo kuullakaan mitään vastaväitteitä. Ehei!
Eivät sodat voi kauan kestää nykyisten merkillisten keksintöjen
aikana...

Mutta ihmiset ovat sittenkin sisimmissään järkytettyjä, vaikka kukaan
ei tahdo näyttää naurettavalta toisten silmissä. Jokainen tuntee
vaistomaisesti, että ollaan aavistamattomien mahdollisuuksien edessä.
Ja jokaisen ensimäisiä ajatuksia ovat: koti, rakkaat ja lähin
tulevaisuus.

Tulivuoren purkaus on alkanut ja maaperä on peloittavan vulkaanista
kaikkialla, minne katsookin.

Uusia, hätyyttäviä sähkösanomia saapuu joka hetki.

Erik kertoo Heikille perinpohjaisesti, nyt myttyyn menevistä,
loistavista sitoumuksistaan Berliinissä, Dresdenissä ja Mannheimissa.
Mitä, Jumalan nimessä, mitä hän nyt tekee? Ainoa mahdollisuus oli
kiertää konserttimatkoilla Suomen pikkukaupungeissa, -- jos sekään oli
muutamiin kuukausiin mahdollista. Ah, ja se oli niin kurjaa,
silloinkin, kun se parhainta oli! Minkä toisessa kaupungissa
kukkaroonsa sai, sen toisessa menetti, jos hyvillä kaupunkilaisilla
sattui konserttipäivänä olemaan saunapäivänsä tai jonkun kaupungin
merkkihenkilön nimipäivä. Kyllä hän sen jo tunsi ja tiesi... Elämässä
ei mikään, mikään ollut varmaa. Milloin tahansa saattoivat kaikki
kauniit suunnitelmat olla olemattomiin puhalletut!

Heikki koetti häntä lohduttaa sodan mahdollisella lyhytaikaisuudella,
mutta muuten hän kuunteli Erikiä vain puolella korvalla. Uutinen
Ranskan sotaan sekaantumisesta pakoitti hänet huolestuneena
ajattelemaan sikäläisiä ystäviänsä ja varsinkin kapteeni
Larolles'in perhettä, jossa hän parina viimekesänä oli viettänyt
muutamia unhoittumattomia kuukausia.

... Hän oli päässyt heidän tuttavuuteensa erään Parisissa kauan asuneen
helsinkiläisen suosittamana. Ja he olivat avanneet hänelle sitä
Parisia, johon ulkomaalaisen on vaikea tutustua: sivistyneet
ranskalaiset perheet ja heitä ympäröivän, kulttuuri-ilmapiirin, jolla
ei ole mitään tekemistä sen keinotekoisen huviverkon kanssa, johon
Parisiin saapuvat ulkomaalaiset tavallisesti ensinnä takertuvat,
niinkuin muuttolinnut linnunpyydystäjän verkkoon.

Heikki muisti elävästi illan, ensimäisen iltansa Parisissa, jolloin
kapteeni Larolles nuoren rouvansa kanssa oli ilmestynyt äitinsä,
vanhan rouva Larolles'in salonkiin. -- Siihen saakka hän oli yleensä
ajatellut sotilashenkilöltä kaikkialla, enemmän tai vähemmän
tyhjänpäiväisiksi keikareiksi, pintapuolisiksi ja kylmiksi ihmisiksi.
Mutta heti ensi iltana hän oli suureksi iloksensa havainnut, että
kapteeni Larolles ja koko hänen perheensä olivat loistavia poikkeuksia
tällaisesta ennakkokuvasta. Kapteeni Larolles tunsi laajalti Euroopan
vieläpä Skandinaaviankin kirjallisuutta ja uuden ja vanhan ajan taide
oli hänelle selvillä, paremmin kuin monella ammattiarvostelijalla. Ja
Louvressa ja Luxembourg museossa hän oli löytänyt kokonaisen oman
aarteistonsa, jossa oli paljon sellaisia helmiä, joista eivät
taidehistoriat eikä Baedeckerit tietäneet mitään.

Mutta innokkaasta kirjallisuus- ja taideharrastuksistaan huolimatta, ei
kapteeni Larolles suinkaan ollut mikään "väärällä uralla" oleva
kaunosielu. Ei! Hän oli sotilas kaikesta sielustaan. Ja hänen nuorena
luutnanttina julkaisemansa teos: "lakiasäätävä valta ja armeija
vallankumouksen aikana" oli herättänyt sotilaspiireissä ainakin yhtä
suurta huomiota kuin mitä taiteellisissa piireissä oli omistettu hänen
myöhäisemmälle, "Italian museoista" piirtämällensä kokoelmalle. Mutta
se mitä Heikki ennen kaikkea oli hänessä ja koko tässä perheessä
oppinut ihailemaan oli heidän hehkuva isänmaallisuutensa, ja se
aatteellinen henkevyys, joka sen ilmakehässä väreili.

Nyt... Kenties juuri tänä aamuna täytynee kapteeni Larolles'in ottaa
jäähyväiset vaimoltaan, pikkutytöltään ja hopeahapsiselta äidiltään:

He eivät itke kukaan, vaan hymyilevät kirkasta hymyä ja ilme heidän
silmissään on niinkuin mystikoilla haltioitumishetkenänsä... Marcel
suutelee heitä kaikkia ovella vielä kerran ja vihdoin syöksyy
portaisiin. Kotiin jääneet menevät verannalle, josta näkyy Luxembourg
puiston viheryys, paratiisillisena keitaana, kesän polttavassa
kuumuudessa. Kohta on Marcel kadulla ja lähettää tervehdyksiä
verannalla seisojille... Pieni Anne-Marie viittoo kädellään... Vielä
kerran katsoo Marcel taaksensa, vielä kerran nyökkäys ja hän katoaa
kulman taa...

Santarmeja ja sotilasviranomaisia meni taas laivalle puhumaan
kapteenin kanssa ja laiturilla kävelevät matkustajatkin alkoivat nousta
laivaan viimeisiä uutisia kuulemaan. Erik ja Heikki nousivat myöskin
sinne ja ohi kulkevalta perämieheltä saivat he kuulla, että laiva oli
saanut luvan lähteä.

Katsellessaan santarmien ja venäläisten sotilashenkilöitten isännöiviä
hommia laivalla virkkoi Heikki toverilleen katkerasti:

-- Huomaa kaikesta, että lähenemme kotimaata...

-- Kotimaan tuulahduksia, vastasi Erik, silmää iskien.

Kummastakin heistä tuntui kotirantaa lähestyessään, että vieraan vallan
karkea raakalais-ies taas vähitellen laskeutui heidän hetkeksi
vapautuneille harteilleen...



7.


Sota oli riehunut jo toista vuotta. Sen kaamea tulipalo oli levinnyt
yli puolen maailmaa. Siellä missä kulttuuri jo vuosisatain aikana oli
kauniimpia kukkia kasvattanut, siellä oli maa teräksen peittämä ja
ilmakin kauhua täynnänsä. Hävitettyjen kaupunkien raunioilla seisoivat
ruhjotut katedraalit, niinkuin marttyyrit rovioillansa.

Oli kuin itse helvetti olisi porttinsa aukaissut ja päästänyt
legioonansa maanpiiriä hävittämään.

Pohjoiset maat olivat kuin ihmeen kautta säilyneet sodan kauas
lentäviltä, sytyttäviltä kekäleiltä. Niissä vallitsi vielä rauha.

Mutta siinä rauhassa oli paljon sellaista joka oli sotaa surkeampaa...

Pohjolassa raivosi kultakuume. Ihmiset ostivat ja möivät. Kaikki oli
kaupan. Kaikki kulki kädestä käteen, kodit ja konnut, talot ja tavarat.
Ihmiset ajattelivat vain rahaa. Runoillut pohjolan maat olivat kuin
markkinatoreja.

Suomessakin oli keinottelijain kirjava lauma päivä päivältä kasvanut ja
yhä kasvoi. Kultakuume kiersi kulkutautina hienon maailman naisesta
torimatamiin ja pankinjohtajista rikoksellisimpiin keinottelijoihin
saakka.

Mitä korkeammalle taivaan rannalle nousi muissa maissa palavain talojen
loimu ja mitä enemmän ilmassa värisi kuolevain tuskankorahdukset,
vaikerrus ja viattomain itku, sitä kuumeisemmin kilistelivät pohjolan
kansat käsissään kultaa, kokosivat rahaa ja huumaantuneina puhuivat
rahasta, aivankuin olisivat siitä löytäneet uuden tien autuuteen...



8.


Näinä vuosina kulki Heikki rauhallisena syrjästäkatsojana Helsingissä,
hoitaen vaatimatonta opettajatointansa eräässä oppikoulussa. Hänestä
oli kaikki niinkuin pahaa unta... päivä päivältä pahenevaa.

... Hänen varhaisimmassa nuoruudessaan oli tässä maassa, syvimmän
sorron painaessa, mässätty nautinnoissa kahlaten, tunnussanoina:
rakkaus ja kauneus. Ja kuitenkin oli jalustalla palvottu kuva ollutkin
vain kultainen vasikka, eikä puhdasotsainen Jumalatar... Mutta kukaan
ei ollut sitä sanonut. Maa oli ollut täynnä vääriä profeettoja ja
viisaat olivat vaienneet, peläten tulevansa tyhmäin pilkaksi.

... Nyt, kun kaikissa sotaa käyvissä maissa, isänmaallisessa
innostuksessa, kannettiin isänmaalle suurimpia uhreja kuin koskaan
ennen, nyt oli meillä tunnussanana raha... ja vain raha, samaan
aikaan, kun vieras sotaväki rasitti maata kuin pahin valloittaja...
Olivatko ihmiset houkkioita? Mitä he luulivat tekevänsä kullallansa,
joka sekin todellisuudessa oli vain likaista paperia... jolla ei kohta
kukaan enää vaihtanut kaalinpäätäkään?

Rauhallinen, yksinäinen syrjästäkatsoja ennätti niin paljon kysyä ja
kummeksia...

Ranskalaisista ystävistään hän ei ollut mitään kuullut Pariisista
lähdettyään. Itse hän oli kylläkin kirjoittanut pari kirjettä kapteeni
Larolles'ille, mutta hän ei ollut edes levoton, vaan arveli heillä
siellä kaukana olevan niin paljon muuta ajattelemista. Ja vaitiolon hän
uskoi merkitsevän pelkkää hyvää. --

Vihdoin eräänä päivänä sai hän kirjeen, jossa oli Parisin postileima.
Käsiala oli vieras. Jännittyneenä ja pahaa aavistaen avasi hän kirjeen.
Se oli hienoa, tyypillistä ranskalaisen naisen käsialaa ja neljännen
sivun alla oli nimikirjoitus: Jeanne Marcel Larolles.

Heikki luki sitä tavu tavulta, sana sanalta, raskas paino sydämellään,
peläten ja toivoen:

    Parisissa syyskuun 8 päivänä 1917.

    Rakas Herra.

    Usein syytän itseäni, että näin pitkäksi ajaksi olen jättänyt
    Marcel'ini kaukana olevan ystävän ilman uutisia. Ah, millä ilolla
    olisinkaan niitä lähettänyt, jos ne olisivat olleet hyviä!
    Mutta kun tiedän, kuinka paljon te minun rakkaasta miehestäni
    pidätte, niin olen päivä päivältä viivytellyt saattamasta teitä
    osalliseksi suuresta tuskastani, alati ja epäilyksettä toivoen
    uutisia, joita ei ole tullut.

    Ihastuttavan toivehikkaana ja uhrautuvaisuutta hehkuen lähti
    mieheni rykmenttinsä kanssa elokuun 6 päivänä, sankarillisesti
    kaatuen elokuun 22 päivänä Charleroi'n edustalla, rinta kolmen
    kuulan lävistämänä.

    Sotamiehet nostivat hänet ja veivät erääseen belgialaiseen
    ambulanssiin. Hän oli tiedotonna, mutta hengitti vielä. Sitten
    jätti rykmentti kylän, jonka saksalaiset vähän ajan kuluttua
    valtasivat. Sittemmin en ole lukemattomista etsiskelyistä
    huolimatta saanut mitään tietoja hänestä.

    Mieheni toverit ovat vakuutettuja, että hän on menehtynyt
    haavoihinsa ja samoin hänen rykmenttinsä pitää häntä kuolleena,
    mutta minä en voi sitä uskoa, minä toivon yhä vieläkin, siksi,
    että minä rakastan häntä, siksi, että hän on minulle kaikki
    kaikessa, siksi, etten voi uskoa, että meidän kaunis onnemme
    olisi loppunut. Uskon, että Jumala ja meidän rakkautemme ovat
    auttaneet häntä ja että hän palaa monien kärsimysten jälkeen.
    Vielä vuoden vaitiolon jälkeenkin minä häntä odotan, mutta missä
    tuskassa, sen te ymmärrätte, te, joka tunsitte hänet, ja tiedätte
    mitenkä hän oli ihailun ja rakkauden arvoinen. Mutta hän kykeni
    lähteissään istuttamaan minuun ihmeteltävän paljon rohkeutta
    ja ehtymätöntä voimaa, ja yhä vieläkin tunnen sitä häneltä
    saavani. Usein tunnen hänen suojelevat ajatuksensa ympärilläni
    ja olen kuulevinani äänen, joka sanoo, että hän elää ja palaa
    kerran luokseni. Onko se harhaluuloa? Vai onko se todellakin
    ajatuksensiirto ilmiö?

    Aivankuin omituisen ennakkoaavistuksen johtamana kertasi hän
    usein ennen lähtöänsä: "mitä ikinä tapahtuneekin, niin älä
    usko pahinta, kunnes sota on loppunut." Minä tottelen häntä ja
    hänen kanssansa ilolla kärsin Ranskamme puolesta, _valmiina
    kalleimpaankin uhraukseen_, vaikka minua vavistuttaakin katsoa
    elämää silmiin ilman häntä. Mitenkä Marcel'ini kärsineekään, jos
    hän on vankeudessa, voimatta ottaa osaa taisteluun ja voimatta
    antaa minulle elonmerkkiä itsestään! Olen varma, että hän olisi
    onnellinen tietäessään, että olen vihdoinkin teille kirjoittanut.
    Suokoon Jumala, että ensi kerran saapuessanne Parisiin voisimme
    taas kaikin olla yhdessä meidän pienessä salongissamme,
    jossa niin hyvin aina viihdyimme ja johon teidät taas ilolla
    tervetulleeksi toivotamme hänen palaamisestaan iloitsemaan.

    Pieni Anne-Marie'mme voi hyvin ja muuttuu päivä päivältä yhä
    enemmän isänsä näköiseksi, jota hän pikku raukka, niinkuin
    äitinsäkin, paljon, paljon kaipaa.

    Saanhan pian kuulla uutisia teistä. Vastaanottakaa, hyvä herra,
    syvimmät ystävyyden tunteet, jotka aina olen säilyttävä Marcelini
    ystävälle.

                                     _Jeanne Marcel Larolles_.

    P.S.

    Pari miehelleni osoittamaanne kirjettä ovat saapuneet, mutta
    onnetonta kyllä, en ole voinut niitä edelleen lähettää...

                                               J.M.L.

Ovikello soi.

Heikki meni avaamaan, sillä hänen äitinsä ja palvelijatarkin olivat
poissa kotoa. Tulija oli täti Forssner, puettuna silkkiin ja
hermeliiniin kuten tavallisesti viime aikoina. Hän kysyi Heikin äitiä
ja tulla tuoksahti eteiseen huohottamaan, pidellen sydänalastaan.
Heikki arvasi, että varmaankin hänen liivinsä taaskin oli onnettoman
kireällä... ja hänen täytyi hymyillä, vaikka häntä harmittakin, että
hänen juuri tällä hetkellä täytyi valmistautua kuulemaan tädin
porokellon soittoa, josta he äitinsä kanssa olivat viimeaikoina saaneet
tarpeeksensa.

-- Voi, voi, kun minä en tänään löydä ketään kotoa! Olisin pyytänyt
äitiäsi kanssani kahvikonserttiin. Minua pyysi eversti Makarov jo
toissapäivänä, mutta juuri kun olin valmiiksi pukeutunut, niin hän
soitti ettei pääsekään. Enkä minä sinne viitsisi yksinkään mennä. Et
suinkaan sinäkään...? Niin, niin työ ennen kaikkea...

Heikki pyysi häntä käymään sisälle, mutta täti ei sanonut voivansa
jäädä odottamaan, sillä äiti kai viipyisi...

Mitään pahempaa kiirettä ei hänellä kuitenkaan näyttänyt olevan. Hiukan
henkeään vedettyään, alkoi hän purkaa Heikille huoliaan:

-- Tämä aika on niin jännittävää, että minä pelkään tulevani
hulluksi... En ole taaskaan nukkunut pariin yöhön, kun... Hän sai
yskäkohtauksen ja koetti tukkia suutansa voimakkaasti lemuavalla
nenäliinallaan.

-- Ne osake-markkinatko tätiä taas niin jännittävät? kysyi Heikki
enemmän kohteliaisuudesta kuin osanotosta.

-- Niin juuri, ja menestymiseen tarvitaan suurinta kylmäverisyyttä,
mutta minä aina hätäilen, vaikka kuinka päättäisin pysyä rauhallisena.
Ajatteleppas, että tälläkin viikolla on "Åbo järn" noussut niin, että
minä olisin aivan kuninkaallisesti riippumaton, ellen keväällä olisi
osakkeitani myynyt. Ja "Läskeläisiä" minä en uskalla enää
ajatellakaan...

-- Mutta voittihan täti niillä kuitenkin, sanoi Heikki hajamielisenä.

-- Voitin minkä voitin, mutta se ei ole mikään lohdutus nyt kun niillä
olisi voittanut kokonaisia omaisuuksia. Minä aavistin, että ne nousevat
vielä, sillä niistä oli minulle niin moni juristikin kuiskannut...
Mutta voitko sinä ajatella: eräänä päivänä tuli Agda Sjölund minua
vastaan esplanaadilla ja kun kysyin, minnekkä hänellä on sellainen
kiire, niin hän vaan huusi mennessään: Agda Sjölund myy tänään
Läskelän osakkeet ja tee sinä samoin. Minä säikähdin niin kauheasti ja
myin omani vielä samana päivänä. Mutta sitten ne vasta "nousemaan"
rupesivat.

Täti Forssnerin ilme oli niin epätoivoinen ja suuressa ristiriidassa
hänen ruhtinaallisen komeutensa kanssa, että Heikkiä väkisinkin tahtoi
naurattaa, mutta hän ei sanonut mitään, vaan toivoi hartaasti, että
täti lähtisi. Mutta hän vain alensi ääntänsä, alkaen hyvin äidillisellä
ja suojelevalla nuotilla:

-- Kyllä tällaisina aikoina pitäisi jokaisen koettaa katsoa eteensä...
Kuka sen tietää tuleeko tällaisia mahdollisuuksia enää milloinkaan.
Minä olen monta kertaa sanonut mammalle, että hänkin voisi kerran edes
koetteeksi ostaa muutamia "Littois ylle". Niitä nyt taas kaikki kovin
kiittävät ja jokunen osake ei nyt maita merille veisi... Niinkö,
ettei häntä huvita... Niin... en minä tiedä... Minä olen niin väsynyt
köyhyyteen. Sinä olet niin suuri idealisti kun Annakin... Mutta kyllä
tällaisina aikoina nuortenkin pitäisi koettaa. Tuomari Farmilla
sanotaan jo olevan toista miljoonaa. -- Ja hukassa minäkin olisin
ollut, kun Esterilläkin yhä on huononpuoleista siellä Saksassa. Minä
sain juuri kirjeen Ruotsin kautta. Ei hän mitään erityisempää valita,
mutta tietäähän sen, että sota-aika on sota-aikaa... mutta ei häntä
nähtävästi kotiinkaan haluta. On se senvuoksi kovin hyvä, ettei minun
tarvitse olla riippuvainen mitä eversti Makarov ant... milloinkin
huoneistaan maksaa. Muuten hän kyllä on kovin sympaattinen ja
erinomainen seuramies.

Heikkiä tädin sanat pistelivät niinkuin neulat, mutta hän koetti kärsiä
tyynesti loppuun saakka. Viimein täti Forssner kai havahtui omain
sanainsa kaikuun ja nousi äkkiä.

-- Sinullakin taitaa olla kiire ja minä kun ihan unohdun tähän! Sano
mammalle terveisiä ja että minä olen jo ihan vihanen, kun hän ei enää
koskaan pistäydy Katajanokalle. Mutta hän on kai niin onnellinen, kun
saa pitää poikansa luonaan... Jos minullakin olisi Ester täällä, niin
en suinkaan minäkään näin lentäisi. Mutta näin kuluu edes aika, --
vaikka kyllä tämä jännitys niin vie hermot... No, hyvästi, hyvästi!

Heikki huoahtaa helpoituksesta, kun hän vihdoinkin voi painaa oven
kiinni. -- Häntä säälittää täti Forssner, säälittää siinäkin
tapauksessa, että hän näkee hänessä surkean ajan tyypillisen luoman...

Hän istahtaa tuoliinsa ja ottaa uudestaan käteensä rouva Larolles'in
kirjeen, ja silmäilee uudestaan noita rivejä, jotka kertovat
vuosikautisesta tuskasta toivon ja epätoivon välillä, mutta joista
kuitenkin sankarillinen uhrautuvaisuus ja kirkas isänmaanrakkaus
sädehtii.

Ja hän näkee satoja ja tuhansia koteja monen monissa maissa, joissa
odotetaan isää, puolisoa ja poikaa taisteluista... joista he eivät enää
koskaan palaa.

Myöskin oman kansansa hän näkee, tämän runoillun ja ylistetyn kansan,
tässä valoisain öitten ja säihkyvien timanttikenttien tuhatjärvisessä
maassa.

... Kaupustelijoita hän näkee, ostajia ja myyjiä suuressa narinkassa,
jossa tuhansilla ja taas tuhansilla ei ole silmiä nähdä taivaanrannan
kauhistavaa punerrusta, eikä korvia kuulla kaukaa kuuluvaa
kuolinkellojen humua, eikä sydäntä ja hermoja tuntea ilmassa
aaltoilevaa tuskan värinää...

Ostajia ja myyjiä...

Mitä tulisikaan tapahtumaan, jos suuresta maailman myrskystä jokin
vihuri tännekin kieheltäisi ja yllättäisi tyvenessä istuvat itsekkäät
mässääjät, ostajat ja myyjät..?



9.


Vallankumouksen kauan ennustettu, odotettu, epäilty ja taas uskottu
ihme oli vihdoinkin tapahtunut. Tuhansien toiveitten ja kärsimysten
sädekehän ympäröimä ihme...

Yhä uskottavampia viestejä saapui Suomeenkin itäisen rajan takaa, yhä
raikuvampana alkoi kuulua suuren, vapautuvan kansan riemulaulu.

Ja vihdoin koitti Suomellekin suuri jäitten lähtöpäivä.

Maaliskuun aamu oli kirkas ja kaunis. Helsingissä olivat kadut täynnä
punaisten lippujen johtamina marssivia joukkoja, joilla oli ympärillään
aamuruskoista ilmaa.

Kaikki oli kuin kaunista unta...

Ensimäisinä vapauden häikäisevinä kevätpäivinä kulki Heikki Wuollekin
suuren innostuksen huumeessa. Hänestä tuntui kuin elämä olisi yhtäkkiä
avannut selko selälleen lukituimpain puutarhainsa portit.

Vapaan maan vapaa kansalainen...!

Kun todellisuus kerran oli täyttänyt rohkeimmatkin unelmat, niin täytyi
tähdätä korkealle, korkeammalle kuin koskaan ennen.

Mitä merkitsivätkään yksilön ilot tai surut, kun kansa
kokonaisuudessaan oli vapaa ja saattoi, ilman sortoa, kansana rientää
kilpailemaan kunnian kentille...

Mutta manifestipäivänä, kun leijonaliput liehuivat ja ihmiset
tyhjensivät paperikaupoista joulukuusten koristeliput, kietoillen niitä
ympärillensä, niin hän ei voinutkaan kaikesta sydämestään ottaa osaa
yleiseen riemuun kulkiessaan liputetun kaupungin liputetuissa
joukoissa.

Hän ei itsekään ymmärtänyt yltyvää alakuloisuuttaan.

Oliko tämä liian kaunista ja liian helposti saatua...? Tai aiheutuiko
se eräistä kasvoista, jotka hän oli nähnyt väkijoukossa, ivan hymy
huulillaan...?

Hän kiirehti rauhallisemmille kaduille.

Mutta tuo hymy, jonka hän oli nähnyt erään, meilläkin
kunnioitetun ja hienosti sivistyneenä pidetyn, muukalaisen henkilön
kasvoilla, johdatti hänen mieleensä monia kiistoja sivistyneitten,
vieläpä vapaamielisiksi itseään kutsuvien venäläisten kanssa, joilla
kaikesta huolimatta Suomen asiasta ja oikeuksista oli jotenkin
samanlaiset ajatukset kuin pahemmilla kukistuneen vallan ohjissa
olijoilla. Sekä kotona että ulkomailla olivat he kiihtyen puhuneet
siitä, kuinka venäläiset eivät vielä sadan vuoden kuluttua tule toimeen
kunnolla verellään valloittamassaan maassa...

Kuinka he kaikki eräänä kauniina päivänä mielensä muuttaisivat! Ah, ei,
ei! oli lapsellista sellaista kuvitellakaan. Olojen pakosta tapahtui
mitä tapahtui... mutta eivät sympatiat siellä meille enemmistönä
olleet.

Monen painon alla oli Suomen vapaus vielä silläkin taholla.

Ja eikö myöskin ollut lapsellista uskoa, että oma, supisuomalainen,
keskenäinen vihamme ja kateutemme, olisi hautautunut vapauden
kevättulvalaineisiin...

Kuukaudet kuluivat vapauden humussa. Uneksittiin uusia suuria unia ja
nähtiin kauniita näkyjä. Mutta jo toukokuun ensimäisinä kylvöpäivinä
nosti vihan kyy päätänsä Suomen vainioilla.

Veljesvihan...

Kylväjä raastettiin pelloltansa kalliimpina toukopäivinä. Ja leivosten
visertäessä sinisissä ilmoissa kevään ylistystä, nousivat Suomen
pelloilta karkeat kiroukset korkeuteen ja ennen iltaa oli Kainin merkki
tahraamassa monien suomalaisten miesten otsaa...

Heikkiä ahdisti ja hävetti. Olihan hänkin tämän kansan lihaa ja verta.
Miksi olikaan äsken niin kauniisti sarastanut aamu peittynyt tällaiseen
odottamattomaan häpeän pilveen? Eikö valtava vapauden laulu voinutkaan
sulattaa sydämiä vahanpehmeiksi ja notkistanut polvia suuren ja
ihmeellisen elämän edessä?

Hän kysyi ja kysyi. Mutta jokainen päivä antoi edellistänsä karkeimman
vastauksen...

Milloinka olikaan kylvetty se vihan ja katkeruuden siemen, joka
tällaisia tähkäpäitä kasvoi?

Sitä hänen ei olisi pitänyt kysyä... sillä seuraavassa
silmänräpäyksessä täytyi hänen itsellensä vastata, että tässä maassa
oli lähes parin viimeisen vuosikymmenen aikana vihattu, kadehdittu ja
paneteltu, niinkuin ei kenties missään muualla.

Viattomin ilmein katselivat nyt ihmiset ympärillään räiskyvää vihaa. Ja
kuitenkaan ei vielä ollut kovinkaan kaukana se aika, jolloin viha oli
ollut melkeinpä kansallishyve, aika, jolloin veli ei tervehtinyt
veljeänsä tämän vakaumuksen tähden, aika, jolloin jokainen uskoi
itsellänsä olevan välittömän tuomarinvallan.

Tämä oli tapahtunut yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa.

Niin totta kuin oli ettei ainoakaan ajatuskaan katoa olemattomiin, niin
totta oli, että yllemme oli karttunut kokonaiset raskaat vuoret, jotka
kerran, otollisten johtojen kautta, olivat raivolla purkautuvat...

Kuka uskalsi pestä kätensä?

Viattomin ilmein ihmeteltiin kevytmielisyyttä ja turmelusta Suomen
naisten suurissa joukoissa. Unhoitettiin tai tahdottiin unhoittaa, että
muutamia vuosia sitten pidettiin pienemmissä piireissä samanlaisia
ilmauksia "terveen voiman" pulppuilemisena. Se oli juuri samaa
rakkautta, joka oli runoudessa ollut korkeassa kurssissa, ja jota
korkeammasta oli lihaa ja verta olevan ihmisen typerää uneksiakaan...

Helsingin hienot rouvat kertoivat kauhistuneina toisilleen
palvelijattariensa ja venäläisten matruusien öisistä tanssiaisista
keisarillisessa linnassa, jonka juhlasalin liukkaalla lattialla monet
heistä olivat nuoruudessaan valtiopäivätanssiaisissa tanssineet. Se oli
kuin heidän muistojensa häväistystä. Mikä olikaan ihmiset noin
villinnyt...? Mutta he unhoittivat kokonaan ajan, jolloin monet
Helsingin "parempien" perheitten tyttäret ja nuoret rouvat melkein joka
ilta riensivät tanssimaan "tangoa" ja "one stepiä" samojen elämän
vaistojen vetäminä, jotka nyt heidän palvelijattariaan huumasivat...

    Miksi siis ihmetellä viattomin ilmein?
    Siemen kasvoi vain karkeamman tähkäpään...
    Ja sato oli satakertainen.

Niin moni tunsi jäytävällä kauhulla laivansa uppoavan. Mutta vieläkin
useimmat olivat unhoittaneet, mistä olivat lähteneet ja minne oli
matka...

Syksyllä 1917.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uppoavia laivoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.