Title: Tarzan ja kultaleijona - Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä
Author: Burroughs, Edgar Rice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tarzan ja kultaleijona - Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä" ***


TARZAN JA KULTALEIJONA

Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ("Tarzan and the Golden Lion") suomentanut

Valfrid Hedman



Kariston nuorisonkirjoja 69



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1925.



SISÄLLYS:

     I. Kultaleijona
    II. Jad-bal-jan kasvatus
   III. Salaperäinen kohtaus
    IV. Jalanjälkien tarina
     V. Kohtalokkaat tipat
    VI. Kuolema väijyy
   VII. "Sinun täytyy hänet uhrata"
  VIII. Muinaisuuden salaisuus
    IX. Kuoleman vasama
     X. Mieletön petos
    XI. Oudon suitsutuksen tuoksu
   XII. Kultaharkot
  XIII. Kummallinen latteakattoinen torni
   XIV. Kauhujen kammio
    XV. Verikartta
   XVI. Timanttivarasto
  XVII. Liekkien uhri
 XVIII. Koston polulla
   XIX. Väkäkärkinen surmankeihäs
    XX. Kuolleen paluu
   XXI. Pako ja takavarikko



ENSIMMÄINEN LUKU

Kultaleijona


Sabor, naarasleijona, imetti pentuaan -- yhtä ainoaa villamaista
palloa, täplikästä kuin Shita, pantteri. Hän loikoi lämpimässä
päivänpaisteessa pesänään olevan kallioluolan suulla kyljelleen
kellistyneenä, silmät puoliummessa. Mutta Sabor oli silti valppaana.
Noita pieniä karvapalloja oli ollut aluksi kolme -- kaksi tytärtä ja
poika, -- ja Sabor ja niiden isä Numa olivat tunteneet itsensä ylpeiksi
ja onnellisiksi. Mutta saalista oli ollut niukalti, ja puutteellisesta
ravinnosta laihtunut Sabor ei ollut kyennyt tuottamaan riittävästi
maitoa, kunnollisesti ruokkiakseen kolmea ahnetta pentua, ja kylmän
sateen tultua olivat pienokaiset sitten sairastuneet. Vain voimakkain
oli jäänyt eloon -- molemmat tyttäret olivat kuolleet. Sabor oli
surrut, tassutellut edestakaisin noiden surkeannäköisten,
tahraantuneiden turkismyttyjen ääressä, ulissut ja valittanut. Silloin
tällöin hän nuuski niitä kuonollaan ikäänkuin herättääkseen ne siitä
pitkästä unesta, josta ei enää herätä. Vihdoin hän kuitenkin luopui
ponnistuksistaan, ja nyt hänen koko villin sydämensä täytti vaisto
huolehtia pienestä urospennusta, joka hänellä oli jäljellä. Senvuoksi
oli Sabor tavallista valppaampi.

Numa, urosleijona, oli poissa. Kaksi yötä sitten hän oli kaatanut
otuksen ja laahannut sen heidän pesäänsä. Viime yönä hän taas oli
lähtenyt matkalle, mutta ei ollut palannut. Sabor ajatteli siinä
puoliksi torkkuessaan Wappia, lihavaa antilooppia, jota hänen uljas
puolisonsa ehkä juuri sillä hetkellä raahasi sotkuisen viidakon läpi
pesää kohti. Tai kenties hän toisi Paccon, seebran, jonka liha oli
heikäläisten parasta herkkua -- mehevän, maukkaan Paccon. Saborille
tuli vesi suuhun.

Ah, mitä se oli? Heikko äänenvärähdys oli osunut noihin herkkiin
korviin. Emo kohotti päätänsä keikauttaen sen ensin toiselle puolelle
ja sitten toiselle, kun hän korvat hörössä koetti erottaa sen äänen
pienintäkin toistumista, joka oli häntä häirinnyt. Hänen kuononsa
haisteli ilmaa. Oli vain pienoinen aavistus tuulenhenkäyksestä, mutta
se huokui häntä kohti hänen kuulemansa rasahduksen suunnalta, ja
rahinaa hän kuuli vieläkin ja hiukan vahvistuneena, ja hänelle selvisi,
että olipa se mitä tahansa, lähestyi se häntä. Kun se tuli lähemmäksi,
lisääntyi eläimen hermostunut levottomuus, ja hän kierähti vatsalleen,
sulkien maidonsaannin pennulta, joka ilmaisi paheksumistaan pienoisilla
murahduksilla, kunnes emon matala ärtynyt ulahdus sen vaiensi. Sitten
se seisoi äitinsä vieressä, katsellen ensin häntä ja sitten samaan
suuntaan, johon emo katsoi, ja keikauttaen pääkköstään ensin toiselle
ja sitten toiselle puolen.

Epäilemättä oli Saborin kuulemassa äänessä jotakin häiritsevää,
jotakin, mikä herätti levottomuutta, elleipä varsinaista pelkoakaan.
Mutta vielä hän ei ollut varma, että se oli mikään paha enne.
Saattoihan hänen suuri herransa olla palaamassa; mutta ääni ei toki
muistuttanut leijonan liikunnasta, varsinkaan ei raskasta saalista
laahaavan leijonan. Emo vilkaisi pentuunsa, samalla ulahtaen
valittavasti. Häntä vaivasi aina pelko, että joku vaara uhkaisi
poikasta -- hänen pienen perheensä viimeistä vesaa. Mutta olihan hän,
Sabor, lastaan puolustamassa.

Nyt toi tuulenviima hänen vainuaviin sieraimiinsa hajun siitä, mikä
häntä kohti oli viidakon läpi liikkumassa. Heti muuttuvat huolestuneet
äidinkasvot kiiluvasilmäiseksi hurjan raivon naamioksi, ja torahampaat
paljastuivat, sillä haju, joka viidakon läpi oli häntä kohden
löyhähdellyt, oli vihattu ihmisenhaju. Hän nousi pystyyn, pää
kallistui, kaareva häntä vavahti hermostuneesti. Sillä omituisella
keinolla, jolla eläimet ilmoittavat toisilleen ajatuksiaan, varoitti
hän penikkaansa laskeutumaan maahan ja pysymään alallaan, kunnes hän
itse palaisi. Sitten hän riensi nopeasti, mutta äänettömästi
tungettelijaa vastaan.

Pentu oli kuullut, mitä sen emo oli kuullut; ja nyt sekin tunsi
ihmisenhajua -- oudon hajun, joka ei koskaan ennen ollut sen sieraimiin
osunut, mutta jonka se kuitenkin heti tunsi vihollisen hajuksi --
hajuksi, joka synnytti siinä yhtä luonteenomaisen vastavaikutuksen kuin
emäleijonassakin. Se nosti hennot selkäkarvansa pystyyn ja paljasti
pienoiset torahampaansa. Täysikasvuisen eläimen mennessä nopeasti ja
hiipimällä korkeiden puiden alla kasvavaan pensaikkoon seurasi pieni
pentu hänen kiellostaan välittämättä perässä, takaraajain hoippuessa
sivulta sivulle, niinkuin lajin nuorimmilla on tapana, mikä naurettava
käynti sopii huonosti yhteen eturaajain ylvään ryhdin kanssa. Mutta
kiintyneenä siihen, mitä oli hänen edessään, ei naarasleijona tiennyt,
että pentu pomppi hänen jäljessään.

Näiden kahden edessä oli sadan metrin taival tuuheaa viidakkoa, mutta
sen lävitse olivat leijonat puhkaisseet tunnelimaisen polun pesälleen.
Sitten tuli pieni aukio, jonka poikki vei syvään poljettu viidakkolatu
aukeaman toisesta laidasta sen vastakkaiselle syrjälle alkavaan
tiheikköön. Kun Sabor ehti aukealle, näki hän pelkonsa ja vihansa
esineen olevan jo hyvän matkaa sen sisäpuolella. Entä jos tuo
ihmisolento ei pyydystänytkään häntä tai heikäläisiä? Entä jos se ei
aavistanut heidän olemassaoloaankaan? Nämä seikat eivät leijonattaresta
tänään merkinneet mitään. Tavallisesti hän olisi sallinut olennon mennä
häiritsemättä ohi, kunhan se vain ei olisi tullut kyllin lähelle
uhatakseen hänen tai pennun turvallisuutta; ja pennuttomana hän olisi
luikkinut tiehensä heti kun olisi saanut vihiä ihmisen lähestymisestä.
Mutta tänään oli leijonaemo hermostunut ja pelokas ainoan
jäljelläolevan pentunsa puolesta. Hänen äidinvaistonsa keskittyivät
kolminkertaisesti tähän ainoaan elossa olevaan ja kolmin verroin
rakastettuun lapseen; eikä hän siis odottanut, että mies uhkasi häntä
tai hänen pienokaisensa turvallisuutta, vaan samosi häntä vastaan
pysähdyttääkseen hänet. Lempeästä äidistä hän oli muuttunut
peloittavaksi tuhoeläimeksi, hänen aivoissaan vallitsi vain yksi ajatus
-- tappaminen.

Hän ei epäröinyt hetkistäkään aukean laidassa eikä antanut pienintäkään
varoitusta. Ensimmäisenä tiedoituksena mustalle soturille siitä, että
oli leijona penikulmainkaan päässä hänestä, oli tuon hiidenmoisen,
julmanaamaisen kissan ilmestyminen hyökkäämään ahon yli häntä kohti
nopeana kuin nuoli. Musta soturi ei etsinyt leijonia. Jos hän olisi
tiennyt, että sellainen oli lähettyvillä, olisi hän tehnyt suuren
kaarroksen. Hän olisi vielä nytkin paennut, jos olisi ollut mihin
paeta. Ensimmäinen puu oli kauempana hänestä kuin leijona. Tämä olisi
hänet tavoittanut ennenkuin hän olisi ehtinyt juosta neljännestäkään
välimatkasta. Ei ollut mitään toivoa, ja vain yksi tehtävä oli
mahdollinen. Peto oli melkein hänen kimpussaan, ja sen takana hän näki
pienen pennun. Miehellä oli raskas keihäs. Hän työnsi sen kauas
taaksepäin oikealla kädellään ja paiskasi sen juuri samalla hetkellä,
kun Sabor kohottausi karkaamaan hänen kimppuunsa. Keihäs lävisti villin
sydämen, ja melkein samassa tarttuivat jättiläisleuat soturin kasvoihin
ja pääkalloon. Leijonan ponnahdus kaatoi molemmat raskaasti tantereelle
-- kuolleina; vain lihasten väreelliset nytkähtelyt vielä todistivat
heidän vastikään eläneen.

Orvoksi jäänyt pentu seisoi kahdenkymmenen askeleen päässä, katsellen
kysyvin silmin elämänsä ensimmäistä suurta onnettomuutta. Se tahtoi
lähestyä emoaan, mutta ihmisenhajun aiheuttama luontainen pelko pidätti
sen. Sitten se alkoi uikuttaa äänellä, joka aina sai äidin rientämään
luokse; mutta tällä kertaa hän ei tullut -- ei edes noussut pentuaan
vilkaisemaan. Poikanen oli hämillään, ei voinut tätä ymmärtää. Hän
jatkoi kirkumistaan, tuntien itsensä yhä surullisemmaksi ja
yksinäisemmäksi. Vähitellen hän hiipi lähemmäksi emoaan. Hän näki, että
outo olento, jonka emo oli tappanut, ei liikahtanut, ja hetkisen
kuluttua hän kaihtoi sitä vähemmän, rohkenipa viimein tulla aivan
emonsa viereenkin ja nuuskia häntä. Uikutti hänelle yhä, mutta emo ei
vastannut. Vihdoin hänelle alkoi selvitä, että jotakin oli vinossa --
että tuo iso, kaunis äiti ei ollut entisellään, vaan että hänessä oli
tapahtunut muutos. Siitä huolimatta pentu yhä riippui hänessä,
uikuttaen kovin, kunnes vihdoin nukahti lyyhistyneenä hänen ruumistaan
vasten.

Siinä asennossa Tarzan sen löysi -- Tarzan ja Jane, hänen vaimonsa, ja
heidän poikansa Korak, Tappaja, palatessaan Pal-ul-donin salaperäisestä
maasta, josta nuo kaksi miestä olivat Jane Claytonin pelastaneet.
Kuullessaan heidän lähestyvän pentu avasi silmänsä ja nousi, luimisti
korviaan ja murisi heille, painuen kuollutta äitiään vasten. Sen
nähdessään apinamies hymyili.

"Näppärä pikku veitikka", hän virkkoi, käsittäen yhdellä silmäyksellä
koko murhenäytelmän. Hän lähestyi sähisevää ja sylkevää pentua,
odottaen, että se kääntyisi pakenemaan. Mutta sitä se ei suinkaan
tehnyt. Päinvastoin se murisi yhä raivokkaammin ja iski Tarzanin
ojennettuun käteen, kun hän kumartui sitä tavoittamaan.

"Mikä urhea pikku elukka!" huudahti Jane. "Orpo-parka!"

"Siitä tulee komea iso leijona tai olisi tullut, jos sen emo olisi
elänyt", sanoi Korak. "Katsokaahan tuota selkää -- suoraa ja vahvaa
kuin keihäs. Kovin surullista, että pikku lurjuksen täytyy kuolla."

"Sen ei tarvitse kuolla", vastasi Tarzan.

"Ei sillä ole suuria mahdollisuuksia -- se kaipaa maitoa vielä parin
kuukauden ajan; kuka sitä sille hankkii?"

"Minä", vastasi Tarzan.

"Aiotko ottaa sen kasvatiksesi?"

Tarzan nyökkäsi.

Korak ja Jane nauroivat. "Se on mainiota", huomautti edellinen.

"Loordi Greystoke Numan pojan kasvatusäitinä", nauroi Jane.

Tarzan nauroi heidän kanssaan, mutta ei lopettanut huomaavaisuuttaan
pentua kohtaan. Kurottaen äkkiä kätensä hän tarttui pienen leijonan
niskavilloihin ja silittäen lempeästi puhutteli sitä matalalla
tuudittelevalla äänellä. En tiedä, mitä hän sanoi; mutta ehkä pentu
tiesi, sillä samassa se lopetti ponnistelunsa eikä enää yrittänyt
raapia ja purra hyväilevää kättä. Sitten apinamies nosti sen ylös ja
painoi rintaansa vasten. Se ei näyttänyt enää pelkäävän eikä edes
paljastanut hampaitaan, vaikka äskeinen vihattu ihmisenhaju oli näin
lähellä.

"Kuinka sinä siinä menettelit?" huudahti Jane Clayton.

Tarzan kohautti leveitä olkapäitään. "Samansukuiset eivät pelkää
toisiaan -- nämä ovat tosiaan minun sukulaisiani, yritettäköön minua
sivistää kuinka paljon tahansa. Ehkä se on syy, miksi ne eivät pelkää
minua, kun annan niille merkkejä ystävyydestä. Näkyyhän tämäkin pikku
veitikka sen tietävän."

"Minä en voi sitä koskaan tajuta", huomautti Korak. "Olen mielestäni
jokseenkin tottunut Afrikan eläimiin, mutta minulla ei ole niihin samaa
valtaa enkä tajua niitä yhtä hyvin kuin sinä. Mistä se johtuu?"

"On ainoastaan yksi Tarzan", sanoi lady Greystoke, hymyillen ilkkuvasti
pojalleen, mutta värähtipä hänen äänessään ylpeyttäkin.

"Muista, että minä synnyin eläinten parissa ja olen eläinten
kasvattama", huomautti Tarzan hänelle. "Ehkäpä isäni sittenkin oli
apina -- väittihän Kaala aina, että hän oli."

"John! Kuinka sinä tuollaista?" huudahti Jane. "Tiedäthän varsin hyvin,
ketkä isäsi ja äitisi olivat."

Tarzan vilkaisi juhlallisesti poikaansa ja sulki toisen silmänsä.
"Äitisi ei koskaan opi kunnioittamaan ihmisapinain oivallisia
ominaisuuksia. Tuntuu melkein siltä kuin hän närkästyisi vihjauksesta,
että on mennyt naimisiin erään sellaisen kanssa."

"John Clayton, minä en enää koskaan puhu sinulle, jollet lakkaa
haastelemasta moisia kauhistuksia. Minä häpeän sinun tähtesi. On kyllä
paha, että olet uudestisyntymätön villi, sinun yrittämättäsi vielä
vihjailla, että saatat olla apinakin."

Pitkä matka Pal-ul-donista oli melkein lopussa -- viikon kuluttua he
ehtisivät takaisin entisille asuinsijoilleen. Epätietoista oli, oliko
saksalaisten jättämistä raunioista enää mitään jäljellä. Ladot ja
ulkorakennukset olivat kaikki poltetut ja asuinrakennuksen sisusta
osittain tuhottu. Ne Greystoken uskollisista alkuasukasseuralaisista,
wazireista, jotka eivät olleet saaneet surmaansa taistelussa hauptmann
Fritz Schneiderin sotamiehiä vastaan, olivat kerääntyneet sotarummun
kutsusta ja asettuneet englantilaisten käytettäviksi toimissa, missä
heistä vain olisi hyötyä. Näin paljon oli Tarzan tiennyt ennenkuin hän
lähti lady Janea etsimään; mutta kuinka moni hänen sotaisista
wazireistaan oli jäänyt sodan jälkeen eloon ja mitä muuta oli
tapahtunut hänen laajoilla tiluksillaan, sitä hän ei tiennyt.
Kuljeskelevat alkuasukasheimot tai rosvoilevat arabialaiset
orjakauppiaat olivat saattaneet tehdä hävitystyön täydelliseksi, ja
luultavaa oli myös, että viidakkokin oli versonut ja vaatinut omansa
takaisin, peittäen hänen raivauksensa ja haudaten villinä rehoittavaan
vihannuuteensa jokaisen merkin ihmisen lyhytaikaisesta tepastelusta sen
ikivanhalla alueella.

Pienen Numan kasvatiksi ottamisen seurauksena täytyi Tarzanin heti
miettiä holhokkinsa tarpeita päivämatkoja suunnitellessaan ja
pysähdyspaikoissa, sillä pennun täytyi saada ravintoa, eikä se ravinto
voinut olla muuta kuin maitoa. Leijonanmaitoa ei voinut ajatellakaan,
mutta onneksi olivat he verraten taajaan asutussa seudussa, jossa kyliä
oli tiheänlaisesti ja jossa suuri viidakon herra oli tunnettu, pelätty
ja kunnioitettu. Niinpä Tarzan sen päivän iltapuolella, jona oli nuoren
leijonan löytänyt, lähestyi kylää saadakseen pennulle maitoa.

Ensiksi näyttivät alkuasukkaat nyrpeiltä ja välinpitämättömiltä,
katsellen halveksivasti valkoisia, jotka matkustivat ilman suurta
safaria. Halveksivasti ja pelotta. Safaritta nämä muukalaiset eivät
voineet tuoda heille lahjoja eivätkä mitään maksaakseen ruuan, jota
kaiketikin halusivat. Sotamiehittä he eivät voineet vaatia
ruokatarpeita eli oikeammin pakottaa tottelemaan määräyksiään eivätkä
puolustautua, jos näyttäisi maksavan vaivan hätyyttää heitä. Nyrpeitä
ja välinpitämättömiä alkuasukkaat näyttivät olevan, mutta mielenkiintoa
heiltä tuskin puuttui, koska näiden valkoihoisten omituinen asu ja
koristukset herättivät heissä uteliaisuutta. Olivathan muukalaiset
melkein yhtä alasti kuin he itsekin ja samalla tapaa aseistettuja,
lukuunottamatta nuorempaa miestä, jolla oli pyssy. Kaikilla kolmella
oli pal-ul-donilaiset helyt, alkuperäiset ja barbaariset ja aivan oudot
yksinkertaisten neekerien silmissä.

"Missä on päällikkönne?" kysyi Tarzan, astuen kylään naisten, lasten ja
luskuttavien rakkien keskelle.

Muutamia sotureita nousi hökkelien siimeksestä, jossa olivat loikoneet
ja torkkuneet. He lähestyivät tulokkaita.

"Päällikkö nukkuu", vastasi eräs. "Kuka sinä olet, että hänet
herättäisit? Mitä haluat?"

"Tahdon puhua päälliköllenne. Menkää noutamaan hänet!"

Soturi vilkaisi häneen silmät suurina kummastuksesta ja purskahti
sitten äänekkääseen nauruun.

"Päällikkö on tuotava hänen luokseen", hän huusi kääntyen toveriensa
puoleen, ja sitten hän äänekkäästi nauraen löi reiteensä ja nyhji
kyynärpäillään lähimpänä seisovia.

"Sanokaa hänelle", jatkoi apinamies, "että Tarzan haluaa häntä
puhutella."

Heti tapahtui hänen kuulijainsa asennoissa merkillinen muutos. He
kaikkosivat hänestä ja lakkasivat nauramasta, ja heidän silmänsä
pyöristyivät hyvin laajoiksi. Se, joka oli äänekkäimmin nauranut, kävi
äkkiä vakavaksi. "Tuokaa mattoja", hän huusi, "Tarzanin ja hänen
väkensä istuttavaksi, sillä välin kuin minä noudan päällikkö Umangan";
ja hän juoksi tiehensä, minkä kerkisi, ikäänkuin olisi ollut iloinen
täten saadessaan tilaisuuden poistua mahtavan miehen lähettyviltä, jota
pelkäsi loukanneensa.

Enää ei ollut väliä, oliko heillä safaria, sotilaita tai lahjoja.
Kyläläiset kilpailivat toistensa kanssa heidän kunnioittamisessaan. Jo
ennen päällikön tuloa olivat monet tuoneet lahjoiksi ruokaa ja
koristeita. Nyt saapui Umangakin. Hän oli vanha mies, joka oli ollut
päällikkönä jo ennen Apinain Tarzanin syntymistä. Hänen sävynsä oli
patriarkallinen ja arvokas, ja hän tervehti vierastansa niinkuin suuri
mies tervehtii vertaistaan. Hän oli kuitenkin kieltämättä mielissään,
että viidakon herra oli kunnioittanut hänen kyläänsä käynnillään.

Kun Tarzan selitti toivomuksensa ja näytti leijonanpentua, vakuutti
Umanga, että maitoa olisi runsaasti niin kauan kuin Tarzan mieli
kunnioittaa heitä läsnäolollaan -- lämmintä, tuoretta maitoa, päällikön
omista vuohista lypsettyä. Heidän haastellessaan havaitsi apinamies
terävillä silmillään kaikki kylän ja sen asujamiston yksityiskohdat, ja
pian ne osuivat isoon narttuun monilukuisten kujilla ja hökkelien
vierustoilla juoksentelevien koirien joukosta. Sen utaret olivat
maidosta pullollaan, ja tästä juolahti Tarzanin mieleen ajatus. Hän
viittasi eläimeen peukalollaan. "Haluaisin ostaa tuon", hän sanoi
Umangalle.

"Se on sinun, _bwana_, ilman maksua", vastasi päällikkö. "Se poiki
kaksi päivää sitten, ja viime yönä varastettiin kaikki penikat sen
pesästä, -- iso käärme ne epäilemättä vei. Mutta jos otat vastaan, niin
annan sinulle paremminkin niin monta nuorempaa ja lihavampaa koiraa
kuin haluat; sillä minä olen varma, että tämän liha on huonoa."

"Minä en halua sitä syödäkseni", vastasi Tarzan. "Otan sen mukaani
hankkiakseni maitoa pennulle. Käske tuoda se minulle."

Jotkut pojat tavoittivat sitten eläimen ja sidottuaan hihnan sen
kaulaan laahasivat sen apinamiehen luo. Kuten leijonakin ensin, oli
koirakin alussa peloissaan, sillä tarmanganin haju ei ollut sama kuin
neekerien, ja se murisi ja yritti purra uutta isäntäänsä; mutta
vähitellen hän voitti eläimen luottamuksen, niin että se aivan
rauhallisesti loikoi hänen vieressään, kun hän silitti sen päätä. Mutta
leijonan tuominen sen luo oli vaikeampi tehtävä, sillä molemmat
säikähtyivät toisensa vihollishajua; leijona mörisi ja sylki, ja koira
murisi hampaat irvissä. Siihen vaadittiin kärsivällisyyttä, ääretöntä
kärsivällisyyttä, mutta vihdoin se onnistui, ja narttu imetti Numan
poikaa. Nälkä oli vienyt voiton leijonan luontaisesta epäluulosta,
samalla kuin apinamiehen varma, mutta ystävällinen sävy oli voittanut
koiran luottamuksen, se kun elämässään oli tottunut pikemmin iskuihin
ja potkuihin kuin hyväilyihin.

Sinä yönä oli koira Tarzanilla kytkettynä hänen asuntohökkeliinsä, ja
kahdesti ennen aamua pani hän sen makaamaan ja imettämään pentua.
Seuraavana päivänä he jättivät hyvästi Umangalle ja hänen kansalleen,
ja koiran tepsuttaessa talutusnuorassa heidän vierellään lähtivät he
jälleen matkalle kotia kohti, nuori leijona milloin Tarzanin toisessa
kainalossa, milloin hänen hartioilleen heitetyssä säkissä.

He nimittivät leijonaa värinsä vuoksi Jad-bal-jaksi, mikä Pal-ul-donin
apinaihmisten kielellä merkitsee kultaleijonaa. Päivä päivältä se yhä
enemmän tottui heihin ja kasvatusemoonsa, joka lopulta alkoi sitä
helliä kuin omaa lastaan. Nartulle he panivat nimeksi Za, mikä
merkitsee "tyttöä". Toisena päivänä he päästivät sen irti köydestä, ja
se seurasi heitä kernaasti viidakon läpi samoiltaessa, koskaan
yrittämättä heitä jättää ja tuntien itsensä onnelliseksi vain ollessaan
näiden kolmen lähettyvillä.

Kun hetki lähestyi, jolloin polku pujahtaisi viidakosta, johtaen
aaltoilevan tasangon syrjään -- heidän kotiansa ympäröivälle kentälle,
-- tunsivat kaikki kolme hillittyä liikutusta sydämessään, vaikkei
kukaan heistä sanallakaan ilmaissut omaa toivoaan ja pelkoaan. Mitä he
löytäisivät? Mitäpä muuta he _voisivat_ löytää kuin saman rennosti
rehoittavan, sotkuisen kasvullisuuden, jonka apinamies oli raivannut
pois rakentaakseen kotinsa, kun hän ensiksi saapui sinne nuorikkoineen?

Vihdoin he astuivat esille metsän verhoavasta vihannuudesta ja
saattoivat nähdä tasangon yli, missä talon ääriviivat kerran olivat
olleet selvästi erotettavissa jo pitkän matkan päästä niiden puiden ja
pensaiden keskeltä, jotka joko oli säilytetty tai muualta tuotu paikan
kaunistukseksi.

"Katso!" huudahti lady Jane. "Se on vielä siellä -- se on vielä
siellä!"

"Mutta mitä ovat nuo tuolla vasemmalla sen takana?" kysyi Korak.

"Ne ovat alkuasukasten majoja", vastasi Tarzan.

"Pellot ovat viljelyksessä!" virkkoi rouva.

"Ja muutamat ulkorakennuksista on pantu jälleen pystyyn", sanoi Tarzan.
"Se voi merkitä vain sitä, että wazirini -- uskolliset wazirini -- ovat
palanneet sodasta. He ovat rakentaneet uudestaan sen, minkä sota
hävitti, ja vartioivat taloamme meidän palaamistamme odotellessaan."



TOINEN LUKU

Jad-bal-jan kasvatus


Näin saapuivat Apinain Tarzan, Jane Clayton ja Korak kotiin pitkän
poissaolon jälkeen, ja heidän kanssaan Jad-bal-ja, kultaleijona, ja Za,
narttukoira. Ensimmäisten joukossa heitä vastaanottamassa ja
tervehtimässä oli vanha Muviro, jonka poika Wasimbu oli vihollisten
hyökätessä uhrannut henkensä puolustaessaan apinamiehen kotia ja
vaimoa.

"Ah, bwana", huudahti uskollinen neekeri, "teidät nähdessäni
nuorentuvat vanhat silmäni jälleen! Olette ollut kauan poissa, mutta
vaikka monet epäilivät palaamistanne, tiesi vanha Muviro, ettei
avarassa maailmassa ollut sellaista, mikä voisi hänen isäntänsä
musertaa. Ja hän tiesi myöskin, että hänen isäntänsä palaisi
rakastamaansa kotiin ja maahan, jossa hänen uskolliset wazirinsa häntä
odottivat; mutta että rouvakin, jota me olemme kuolleena surreet, on
palannut, tuntuu uskomattomalta, ja suuri on tänä iltana riemu wazirien
majoissa. Pian vapisee maa tanssivain soturien askeleista ja ilmapiiri
kaikuu heidän naistensa ilohuudoista, koska ne kolme, joita he maan
päällä enimmin rakastavat, ovat palanneet heidän luokseen."

Ja suuri oli todellakin riemu wazirien mökeissä. Eikä ainoastaan sinä
yhtenä iltana, sillä monet puhteet jatkui tanssi ja ilonpito, kunnes
Tarzanin täytyi lopettaa juhliminen, jotta hän perheineen saisi nukkua
häiritsemättä. Apinamies huomasi, etteivät hänen uskolliset wazirinsa
yhtä uskollisen englantilaisen pehtoorin, Jervisin, johdolla olleet
ainoastaan täydellisesti rakentaneet uudestaan hänen tallejaan,
navettojaan ja ulkosuojia, samoin kuin alkuasukasmajojakin, vaan että
he olivat myöskin panneet kuntoon hänen asuinhuoneistonsa, joten paikka
näytti aivan samanlaiselta kuin se oli ollut ennen saksalaisten
hävitysretkeä.

Jervis oli Nairobissa kartanon asioilla ja palasi maatilalle vasta
muutamia päiviä heidän saapumisensa jälkeen. Hänen kummastuksensa ja
riemunsa eivät olleet vähemmän vilpittömät kuin wazirien. Päällikön ja
soturien kanssa hän istuskeli tuntikausia suuren Bwanan jalkojen
juuressa, kuunnellen kertomusta Pal-ul-donin ihmeellisestä maasta ja
niistä seikkailuista, joita nuo kolme olivat kokeneet silläaikaa kun
lady Greystoke oli ollut siellä vankina, ja wazirien kera hän ihmetteli
niitä eriskummaisia lemmikkejä, jotka apinamies oli tuonut mukanaan.
Että Tarzan oli mielistynyt afrikkalaiseen sekarotuiseen rakkiin, oli
jo kylläkin omituista, mutta että hän oli ottanut kasvatikseen
perivihollisensa Numan ja Saborin pennun, oli ihan uskomatonta. Ja yhtä
paljon he kaikin ihmettelivät tapaa, jolla Tarzan pentua kasvatti.
Kultaleijonalla ja sen kasvatusemolla oli hallussaan nurkka apinamiehen
makuuhuoneessa, ja monet tunnit päivittäin hän käytti pienen
täplikkään, keltaisen pallon opettamiseen, joka nyt oli perin leikkisä
ja herttainen, mutta josta kerran tulisi iso, hurja peto.

Kun päivät kuluivat ja kultaleijona varttui, opetti Tarzan sille
monenlaisia temppuja -- opetti sen noutamaan ja kantamaan esineitä,
makaamaan liikkumattomana piilossa hänen melkein kuulumattomasta
käskystään, liikkumaan paikasta paikkaan hänen määräyksensä mukaan,
etsimään vainunsa avulla kaikenlaisia kätkettyjä kapineita. Ja kun
lihaa liitettiin sen ruokajärjestelmään, ahmi pentu sen tavalla, joka
sai juron hymyilyn waziri-soturien villeille huulille; sillä Tarzan oli
tehnyt sille ison miehennäköisen puunuken, ja leijonan muonaksi aiottu
liha sidottiin aina nuken leuan alle kurkun kohdalle. Ruokintatapa ei
milloinkaan vaihdellut. Apinamiehen lausuessa sanan kyyristyi
kultaleijona ja laskeusi mahalleen maahan, ja sitten Tarzan osoitti
nukkea ja kuiskasi lyhyesti: "tapa!" Olipa leijona kuinka nälissään
tahansa, oppi se kärsivällisesti odottamaan eikä koskaan liikahtanut
annostaan kohti ennenkuin sen isäntä oli tuon sanasen virkkanut. Sitten
se raivokkaasti muristen ryntäsi suoraan lihan kimppuun. Pienenä
pentuna ollessaan oli sen vaikea kiivetä ison nuken kaulaan ripustettua
makupalaa ottamaan, mutta vanhemmaksi ja isommaksi tultuaan se pääsi
siihen helpommin kiinni, kunnes se vihdoin yhdellä harppauksella
hyppäsi maaliinsa ja nukke mätkähti selälleen nuoren leijonan
reuhtoessa sen kurkussa.

Oli eräs opittava, joka oli kaikista muista vaikein, ja on
epätietoista, olisiko kukaan muun kuin eläinten kasvattama ja eläinten
keskuudessa kasvanut Apinain Tarzan kyennyt taltuttamaan lihansyöjän
hurjaa verenhimoa ja alistamaan sen luontaisen vaiston isännän tahtoon.
Vaadittiin viikkoja ja kuukausia kärsivällistä ponnistelua tähän
ainoaan seikkaan leijonan kasvatuksessa ennenkuin se oppi tajuamaan,
että isännän virkahtaessa "tuo!" sen oli noudettava jokin määrätty
esine ja tuotava se isännälleen, vaikkapa se olisi nukke kaulaan
sidottuine kimpaleineen raakaa lihaa, ja ettei saanut kajota lihaan tai
vahingoittaa nukkea tai muuta noudettavaa esinettä, vaan piti ne laskea
huolellisesti apinamiehen jalkojen juureen. Myöhemmin se oppi
tietämään, että se sitten aina sai palkkion, jona tavallisesti oli
kahdenkertainen annos sellaista lihaa, josta se enimmin piti.

Lady Greystoke ja Korak katselivat usein uteliaina pikku kultaleijonan
kasvatusta, vaikka jälkimmäinen kummasteli tätä nuoren pennun perin
huoliteltua ohjailua, jopa hiukan epäili apinamiehen ohjelman
järkevyyttäkin.

"Mitä ihmettä teet moisella pedolla, kun se on kasvanut isoksi?" hän
kysyi. "Siitä on kehittymässä mahtava Numa -- alku on lupaava.
Tottuneena ihmisiin se ei niitä vähääkään pelkää, ja kun se aina on
saanut riistää ravintonsa nuken kaulasta, etsii se sitä vastedes
eläväin ihmisten kurkkuun karkaamalla."

"Se syö ainoastaan, mitä minä sen käsken syödä", vastasi apinamies.

"Mutta ethän odottane, että se aina käyttää ruuakseen ihmisiä", kysyi
rouva nauraen.

"Se ei koskaan syö ihmisiä."

"Mutta kuinka voit sen siitä ehkäistä, kun olet sen penikkavuosista
alkaen totuttanut niitä syömään?"

"Pelkään, Jane, että arvostelet leijonan järjen liian vähäiseksi, tai
muutoin minä arvostelen sen aivan liian suureksi. Jos sinun teoriasi on
oikea, on raskain osa työstäni vielä jäljellä, mutta jos minä olen
oikeassa, on se nyt jokseenkin lopussa. Mutta kokeilkaamme hiukan,
nähdäksemme, kumpi on oikeassa. Otamme Jad-bal-jan mukaamme kedolle
tänä iltapäivänä. Riistaa on runsaasti, eikä meidän ole vaikea havaita,
kuinka suuri vaikutusvalta minulla Numaan todella on."

"Panenpa sata puntaa vetoa", sanoi Korak, "että se tekee ihan niinkuin
sitä itseään huvittaa, kun se kerran pääsee elävän veren makuun."

"Hyvä on, poikani", vastasi apinamies. "Luulen voivani näyttää sinulle
ja äidillesi tänä iltana, mitä te tai kukaan muukaan ette vielä ole
uneksineet mahdolliseksi."

"Loordi Greystoke, maailman parhain eläintenkesyttäjä!" huudahti lady
Greystoke, ja Tarzan yhtyi heidän nauruunsa.

"Tämä ei ole eläinten kesyttämistä", selitti apinamies.
"Työsuunnitelmani ei olisi mahdollinen kellekään muulle kuin Apinain
Tarzanille. Olettakaamme sanojeni valaistukseksi, että luoksesi tulee
joku olento, jota vihaat, jota perinnäisvaistosi pakottaa pitämään
verivihollisenasi. Sinä pelkäät häntä. Et käsitä sanaakaan hänen
puheestaan. Vihdoin onnistuu hänen joillakin, ehkä raaoilla keinoilla,
saada sinut tajuamaan toivomuksensa. Teet ehkä mitä hän haluaa, mutta
teetkö sen epäitsekkään alttiuden hengessä? Et, -- sinä teet sen
pakosta, vihaten olentoa, joka panee sinut tottelemaan tahtoansa. Jos
vain tuntisit voivasi kieltäytyä, niin sinä et tottelisi häntä.
Menisitpä pitemmällekin -- sinä kääntyisit häntä vastaan ja tuhoisit
hänet. Mutta otaksukaamme toiselta puolen, että luoksesi saapuu tuttu.
Hän on ystävä ja suojelija. Hän ymmärtää ja haastaa sitä kieltä, jota
sinä ymmärrät ja haastat. Hän on ruokkinut ja hoitanut sinua ja siten
voittanut luottamuksesi ystävyydellään ja suojelullaan. Jos hän pyytää
sinua tekemään jotakin puolestaan, niin kieltäydytkö? Et, sinä tottelet
mielelläsi. Juuri sillä tavoin tottelee kultaleijona minua."

"Niin kauan kuin se soveltuu sen tarkoituksiin", huomautti Korak.

"Astukaamme siis askel eteenpäin", sanoi apinamies. "Otaksukaamme, että
tuolla olennolla, jota sinä rakastat ja tottelet, on valta rangaista
sinua, jopa sinut tappaakin, jos se on välttämätöntä hänen käskyjensä
tehostamiseksi. Kuinka silloin on tottelemisesi laita?"

"Saammepa nähdä", lausui Korak, "kuinka helposti kultaleijona ansaitsee
minulle sata puntaa."

Sinä iltapäivänä he lähtivät tasangolle, ja Jad-bal-ja seurasi Tarzanin
hevosen kintereillä. He astuivat ratsuiltaan pienen metsikön luona
vähän matkan päässä kartanosta, ja sieltä he liikkuivat varovaisesti
eteenpäin kapeaa laaksonuomaa kohti, missä oli melkein aina
tavattavissa antilooppeja, ja nousten varovaisesti noroa ylöspäin he
tulivat tiheään pensastoon, joka reunusti sitä molemmilta puolin.
Siellä olivat Tarzan, Jane ja Korak, ja aivan Tarzanin vieressä
kultaleijona -- neljä viidakkometsästäjää -- ja näistä neljästä oli
Jad-bal-ja, leijona, vähimmin pätevä. Ääneti he hiipivät tiheikön läpi,
tuskin lehtikään liikahti heidän kulkiessaan, ja vihdoin osui heidän
silmiinsä antilooppikarja, joka söi rauhallisesti ruohoa alhaalla
notkossa. Heitä lähinnä seisoi vanha pukki, ja sen osoitti Tarzan
jollakin salaperäisellä tavalla Jad-bal-jalle.

Se pujottelihe salavihkaa pensaiden lävitse. Antiloopit söivät
edelleen, mitään pahaa aavistamatta. Välimatka, joka erotti leijonan
saaliistaan, oli liian pitkä, jotta se olisi voinut tehdä tehokkaan
harppauksen, minkävuoksi Jad-bal-ja odotti pensaikossa piillen, kunnes
antilooppi joko syödessään tulisi lähemmäksi tai kääntäisi selkänsä
väijyjään. Nuo neljä, jotka katselivat ruohonsyöjäin aterioimista,
eivät äännähtäneetkään, eivätkä antiloopitkaan näyttäneet aavistavan
vaaran läheisyyttä. Vanha pukki siirtyi verkalleen lähemmäksi
Jad-bal-jaa. Melkein huomaamattomasti leijona valmistausi hyökkäykseen.
Ainoa havaittava liike oli hännänpään vavahtelu, ja sitten se singahti
kuin salama taivaalta, kuin vasama jousesta, liikkumattomasta
asennostaan silmänräpäyksessä huikeaan vauhtiin. Se oli pukin kimpussa
melkein ennen kuin viimemainittu aavistikaan vaaran läheisyyttä, ja
sitten oli liian myöhäistä, sillä tuskin oli antilooppi kääntynyt, kun
muu lauma syöksyi suin päin pakoon.

"Nyt saamme nähdä", sanoi Korak.

"Se tuo antiloopin minulle", vastasi Tarzan luottavaisesti.

Kultainen leijona epäröi hetkisen, muristen kaatamalleen eläimelle.
Sitten se tarttui siihen selästä ja pää käännettynä sivulle laahasi
sitä vieressään tannerta pitkin, verkalleen palatessaan Tarzania kohti.
Tiheikön läpi se raahasi tapettua antilooppia, pudotti sen vihdoin
isäntänsä jalkojen juureen ja jäi seisomaan, katsellen apinamiestä
kasvoihin ilmeellä, jota ei olisi voinut tulkita muuksi kuin ylpeydeksi
suoritetusta tehtävästä ja kiitoksen odotukseksi.

Tarzan silitti sen päätä ja puhutteli sitä hiljaisella äänellä, kehuen,
ja tarttui sitten metsästyspuukkoonsa ja katkaisi antiloopin
kaulasuonen, laskien veren ruumiista. Jane ja Korak seisoivat vieressä,
katsellen Jad-bal-jaa... Mitä tekisi leijona tuoreen, kuuman veren
hajun hivellessä sen sieraimia? Se haisteli sitä ja murahti ja katseli
noita kolmea hampaat irvissä ja vihaisin silmin. Apinamies työnsi sen
pois kämmenellään, ja leijona murahti taas kiukkuisesti ja yritti
puraista häntä.

Nopea on Numa, nopea on Bara, kauris, mutta Apinain Tarzan on kuin
salama. Niin nopeasti hän iski ja niin voimakkaasti, että Jad-bal-ja
kaatui selälleen melkein samassa hetkessä kuin se murahti isännälleen.
Ketterästi se nousi jälleen pystyyn, ja nuo kaksi seisoivat tuijottaen
toisiinsa.

"Alas!" komensi apinamies. "Kyyristy, Jad-bal-ja!" Hänen äänensä oli
matala ja luja. Leijona epäröi vain hetkisen ja sitten se laskeutui
maahan niinkuin Apinain Tarzan oli opettanut sitä hänen käskystään
tekemään. Tarzan kääntyi ja nosti kuolleen antiloopin hartioilleen.

"Noh", sanoi hän Jad-bal-jalle, "tule perässä!" Ja enempää
vilkaisematta petoon hän lähti hevosia kohti.

"Minun olisi pitänyt se arvata", sanoi Korak nauraen, "ja säästää sata
puntaani".

"Tietysti sinun olisi", myönsi hänen äitinsä.



KOLMAS LUKU

Salaperäinen kohtaus


Verrattain miellyttävän näköinen, vaikka liian korskeapukuinen nuori
nainen oli syömässä päivällistä eräässä toisen luokan ruokalassa
Lontoossa. Hän ei kiinnittänyt huomiota niin paljon komealla
vartalollaan ja karkeankauniilla kasvoillaan kuin toverinsa koon ja
ulkonäön vuoksi. Tämä oli isokasvuinen, sopusuhtainen mies, iältään
puolivälissä kolmatta vuosikymmentään, ja hänellä oli niin mahtava
parta, että näytti siltä kuin hän olisi sen takana piileskellyt. Hän
oli mitaltaan hyvinkin kolme tuumaa kuuden jalan yli. Hartiat olivat
leveät, rinta syvä ja lanteet kapeat. Hänen ruumiinrakenteensa,
ryhtinsä ja koko olemuksensa osoitti silminnähtävästi harjaantunutta
atleettia.

Nämä kaksi olivat hartaassa keskustelussa, joka silloin tällöin näkyi
kaikesta päättäen lähenevän kiihtyneen väittelyn rajaa.

"Sanon sinulle", selitti mies, "etten käsitä, mitä me niillä muilla
tekisimme. Miksi he pääsisivät osallisiksi meidän kanssamme -- miksi
jakaa kuuteen osaan se, minkä sinä ja minä voisimme yksinämme saada?"

"Suunnitelman toteuttamiseen tarvitaan rahaa", vastasi nainen, "eikä
meillä kummallakaan sitä ole. Heillä on rahoja ja he tukevat meitä
niillä -- minua tietojeni ja sinua ulkonäkösi ja voimiesi vuoksi. He
olivat etsineet sinua kaksi vuotta, Esteban, ja nyt kun ovat sinut
löytäneet, en tahtoisi olla kengissäsi, jos heidät pettäisit. He eivät
häikäile katkaista kurkkuasi, Esteban, jos edes epäilisivät, etteivät
voisi sinua käyttää, nyt kun tunnet heidän suunnitelmansa kaikki
yksityiskohdat. Mutta jos sinä yrittäisit riistää heiltä kaiken
voiton..." Hän vaikeni kohauttaen olkapäitään. "Ei, ystäväni, minä
rakastan elämää liian paljon yhtyäksesi kanssasi mihinkään sellaiseen
salavehkeeseen."

"Mutta minä sanon sinulle, Flora, että meidän tulisi saada enemmän kuin
mitä he mielivät antaa. Sinä hankit kaikki tiedot, ja minä yksin
antaudun vaaraan, -- eikö meidän pitäisi saada enemmän kuin kuudesosa
kummankin?"

"Puhu heille sitten itse, Esteban", virkkoi tyttö taaskin nytkäyttäen
olkapäitään; "mutta jos noudatat minun neuvoani, niin tyydyt siihen,
mitä sinulle tarjotaan. Minulla ei ole ainoastaan tietoja, joita ilman
he eivät voi tehdä mitään, mutta minä etsin päälle päätteeksi sinutkin
enkä kuitenkaan pyydä kaikkea, -- minä tyydyn täydellisesti
kuudennekseen, ja vakuutanpa sinulle, että kuudennes saavutuksestasi,
jollet sotke asiaa, riittää jokaiselle meistä maallisen elinikämme
loppuun asti."

Mies ei näyttänyt varmistuneelta, ja nuori nainen vaistosi, että häntä
sieti pitää silmällä. Hän tiesi tuosta miehestä tosiaan varsin vähän ja
oli nähnyt hänet henkilökohtaisesti vain muutaman kerran sen jälkeen
kun kaksi kuukautta sitten oli keksinyt hänet lontoolaisen
elokuvateatterin valkoisella kankaalla esittämässä keisarilliseen
henkivartiostoon kuuluvaa roomalaista soturia.

Täällä hän oli tullut otetuksi huomioon vain sankarikokonsa ja
moitteettoman ruumiinrakennuksensa vuoksi, sillä hänen osansa
oli vähäpätöinen, ja niistä tuhansista, jotka näkivät hänet
hopeanhohtavalla kankaalla, oli Flora Hawkes kaiketikin ainoa, jossa
hän herätti enemmän kuin ohimenevää mielenkiintoa, eikä hänenkään
mielenkiintoaan herättänyt miehen näyttämötaiteellinen kyky, vaan
pikemminkin se, että Esteban Miranda niin ihmeellisesti vastasi
sellaista tyyppiä, jota hän liittolaisineen oli pari vuotta
etsiskellyt. Miehen itsensä löytäminen osoittautui perin vaikeaksi
tehtäväksi, mutta kuukautisen, näennäisesti tuloksettoman etsinnän
jälkeen hän vihdoin tapasi hänet parinkymmenen statistin seurassa erään
pienenlaisen filmiyhtiön työpajassa Lontoossa. Flora ei kaivannut muita
suosituksia kuin hyvän ulkonäkönsä päästäkseen hänen tuttavakseen, eikä
hän ystävyyssuhteen sydämellisemmäksi kehittyessä ollut maininnut
mitään seurustelunsa oikeasta tarkoituksesta.

Että mies oli espanjalainen ja arvatenkin hyvästä perheestä, näytti
Florasta selviöltä, ja hänen tunnottoman häikäilemättömyytensä arvasi
hän siitä nopeudesta, jolla hän suostui osalliseksi siihen hämärään
hommaan, jonka Flora Hawkes oli mielessään suunnitellut ja jonka
yksityiskohdat hän oli neljän liittolaisensa kanssa viimeistellyt. Ja
juuri sen vuoksi, että hän vaistosi miehen tunnottomuuden, tiesi hän
kaiken varovaisuuden olevan tarpeen estääkseen tätä käyttämästä
hyväkseen tietoaan heidän suunnitelmastaan, joka hänelle kerran
täytyisi selittää yksityiskohtaisesti, vaikkakin Flora tähän asti oli
pidättänyt asian avaimen yksinomaan itselleen, edes uskomatta sitä
kellekään neljästä liittolaisestaan.

He istuivat hetkisen ääneti, hypistellen tyhjiä laseja, joista olivat
juoneet. Sitten nainen vilkaisi miehen kasvoihin ja näki hänen
silmissään ilmeen, jonka vähemmänkin ovela nainen kuin Flora Hawkes
olisi helposti kyennyt tulkitsemaan.

"Sinä voit pakottaa minut tekemään mitä tahdot, Flora", sanoi mies,
"sillä sinun parissasi minä unohdan kullan ja ajattelen ainoastaan sitä
toista palkintoa, jonka sinä minulta alati kiellät, mutta jonka minä
kyllä kerran voitan."

"Lempi ja liikeasiat eivät kuulu yhteen", vastasi tyttö. "Odota, kunnes
olet onnistunut tässä tehtävässäsi, Esteban, niin sitten voimme puhua
rakkaudesta."

"Sinä et rakasta minua", kuiskasi toveri käheästi. "Minä tiedän... olen
nähnyt... että jokainen niistä muista rakastaa sinua. Siksi minä
saattaisin vihata heitä. Ja jos luulisin sinun rakastavan jotakuta
heistä, niin voisin puhkaista hänen rintansa. Joskus olen ajatellut,
että sinä rakastat... ensin aavistelin sinun rakastavan yhtä ja sitten
toista. Sinä olet heidän kanssaan liian tuttavallinen, Flora. Olen
huomannut John Peeblesin puristavan hartaasti kättäsi, kun ei luullut
kenenkään olevan näkemässä, ja tanssiessasi Dick Throckin kanssa pitää
hän sinua liian lähellä ja te tanssitte poski poskea vasten. Sanon
sinulle, Flora, että se ei minua miellytä, ja jonakuna päivänä minä
vielä unohdan koko kullan, ajattelen vain sinua, ja silloin tapahtuu
jotakin, eikä sen jälkeen ole niin monta jakamassa kultaharkkoja, jotka
Afrikasta noudan. Eivätkä Bluber ja Kraski ole paljoa parempia; Kraski
on ehkä pahin kaikista, sillä hän on hyvännäköinen lurjus, enkä minä
pidä niistä vasikansilmäyksistä, joita sinä häneen luot."

Syttyvä kiukku alkoi leimahdella tytön silmistä. Vihaisella eleellä hän
vaiensi toverinsa.

"Mitä se teihin kuuluu, señor Miranda, keitä minä valitsen ystävikseni
tai kuinka minä heitä kohtelen ja he minua? Sinun ei sovi unohtaa, että
olen tuntenut nuo miehet vuosikausia, kun sitävastoin olen tuntenut
sinut vain muutaman viikon; ja jos jollakulla olisi oikeutta sanella
minulle käytöstapoja -- mitä jumalan kiitos ei kellään ole, -- niin
sitten pikemmin jollakulla heistä kuin sinulla."

Miehen silmät välähtivät äkäisesti.

"Arveluni oli oikea!" hän huudahti. "Sinä rakastat jotakuta heistä."
Hän nousi puolittain tuolilta ja nojausi sen yli uhkaavasti toveriaan
kohti. "Kunhan vain saan selville, kuka se heistä on, niin minä
leikkaan hänet palasiksi!"

Hän työnsi sormensa pitkään, mustaan tukkaansa, kunnes se kohosi
pystyyn kuin vihaisen leijonan harja. Hänen silmistään säihkyi tuli,
joka sai tytön tuntemaan vihlovaa pelkoa sydämessään. Tuo mies näkyi
hetkiseksi menettäneen järkensä. Jollei hän ollut hullu, oli hänellä
ainakin hullun ilme, ja tyttö pelkäsi ja käsitti, että hänen oli häntä
lepyteltävä.

"Nos, noh, Esteban", hän kuiskasi vienosti, "sinun ei tarvitse tyhjästä
kiihoittua noin tuliseen vimmaan. Minä en ole sanonut rakastavani
ketään heistä enkä ole myöskään sanonut, etten rakasta sinua, mutta
minä en ole tottunut moiseen kosintaan. Kenties teidän espanjalaiset
señoritänne siitä pitävät, mutta minä olen englantilainen tyttö, ja jos
sinä minua rakastat, niin kohtele minua niinkuin englantilainen kosija
kohtelisi."

"Et ole sanonut rakastavasi ketään niistä toisista -- et kyllä, mutta
et ole myöskään sitä kieltänyt. Sano minulle, Flora, ketä sinä heistä
rakastat?"

Hänen silmänsä hehkuivat yhä ja hänen kookas ruumiinsa vapisi
hillitystä intohimosta.

"Minä en rakasta ketään heistä, Esteban", vastasi tyttö, "enkä minä
vielä rakasta sinuakaan. Mutta minä voisin, Esteban, -- niin paljon
saatan sinulle sanoa. Minä voisin rakastaa sinua, Esteban, niinkuin en
koskaan voisi rakastaa ketään muuta; mutta minä en anna itselleni
siihen lupaa ennenkuin olet palannut ja olemme vapaat elämään missä ja
miten haluamme. Sitten ehkä -- mutten minä sitäkään lupaa."

"Parasta, että lupaisit", sanoi Esteban jurosti, vaikka ilmeisesti
leppyneempänä. "Parasta, että lupaisit, Flora, sillä minä en piittaa
siitä kullasta, jollen saa sinuakin."

"Hst", varoitti nainen, "tuolla he tulevat, ja aika jo onkin; ovat
hyvinkin puoli tuntia myöhästyneet."

Toveri käänsi silmänsä sinne päin, mihin hän katsoi, ja molemmin he
istuivat odottaen neljän miehen lähestymistä, jotka juuri olivat
astuneet ruokalaan. Kaksi heistä oli ilmeisesti englantilaisia --
isoja, lihavia miehiä keskiluokasta, ja he näyttivät siltä, mitä
todella olivatkin, entisiltä nyrkkeilijöiltä; kolmas, Adolph Bluber,
oli lyhyt, lihava, pyöreä, punakkakasvoinen ja kyhmyniskainen
saksalainen. Neljäs, nuorin heistä, oli melkoisesti kauniimpi toisia.
Hänen sileät kasvonsa, heleä hipiänsä ja isot tummat silmänsä olisivat
jo kyllin riittäneet tekemään Mirandan mustasukkaiseksi, mutta niiden
lisäksi oli hänellä vielä tuuhea, aaltoileva, ruskea tukka,
kreikkalaisen jumalan vartalo ja venäläisen tanssijan joustava sirous;
ja tanssija todella olikin Karl Kraski, milloin hän suvaitsi olla
jotakin muuta kuin lurjus.

Tyttö tervehti näitä neljää hauskasti, mutta espanjalainen soi heille
vain yhden ainoan juron nyökkäyksen, heidän ottaessaan tuolit ja
istuutuessa pöydän ääreen.

"Oltta!" huusi Peebles ja iski pöytään herättääkseen viinurin huomiota.
"Tuokaa meitille oltta!"

Ehdotusta tervehdittiin yleisellä tyytyväisyydellä, ja juomaa
odottaessa he rupattelivat kaikenlaista joutavaa: helteestä,
viipymisensä syystä ja niistä pikkutapauksista, joita oli sattunut
heidän viime kohtaamisensa jälkeen. Sen ajan istui Esteban jurosti
ääneti, mutta kun viinuri palasi ja he joivat Floran maljan, jolla
juhlamenolla heillä jo aikoja oli ollut tapana merkitä jokainen kokous,
kävivät he asiaan.

"No", huudahti Peebles iskien pöytään lihakkaalla nyrkillään, "tässä me
nyt siis ollaan! Meitillä on kaikki, Flora, -- suunnitelmat, kolikot,
señor Miranda -- ja olemme vallan valmiit, armahaisemme, kunhan vain
sinä puolestasi viserrät oman virtesi."

"Kuinka paljon rahaa teillä on?" kysyi Flora. "Sitä tarvitaan melkoinen
summa, eikä hyödytä yrittää, jollei teillä ole riittävästi ropoja asian
perilleajamiseksi."

Peebles kääntyi Bluberiin. "Tuossa", hän sai näyttäen häntä paksulla
sormellaan, "on hyvin ruokittu rahastonhoitajamme. Hän voi sanoa sulle,
kuinka paljon meitillä on, toi lihava saksalainen lurjus."

Bluber myhäili öljymäistä hymyä ja hieroi lihavia kämmeniään yhteen.
"No", sanoi hän "kuinka paljon te luulette, neiti Flora, että me
tarvitaan?"

"Vähintäänkin kaksituhatta puntaa, voidaksemme toimia varmasti",
vastasi tyttö nopeasti.

"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Mutta se on paljon rahaa -- kaksituhatta
puntaa! Oi, oi!"

Neitonen teki närkästyneen liikkeen. "Sanoinhan teille heti alussa,
etten tahtoisi olla missään tekemisissä kituuttelijain kanssa, ja että
vasta sitten, kun teillä on riittävästi rahoja tehtävän kunnolliseen
suoritukseen, antaisin teille kartat ja ohjeet -- välttämättömät
opastukset holveihin, joihin on kasattuna kyllin kultaa koko tämän
tiukan pikkusaaren ostamiseksi, jos vain puoletkin siitä, mitä olen
kuullut kerrottavan, on totta. Saatte tuhlailla omat rahanne mielenne
mukaan, mutta teidän tulee näyttää minulle, että teillä on vähintäänkin
kaksituhatta puntaa käytettäväksi, ennenkuin luovutan teille ne tiedot,
jotka tekevät teidät maailman rikkaimmiksi miehiksi."

"Sillä hyväkkäällä on kyllä", murahti Throck. "Lempo ties mitä varten
hän kieräilee."

"Bluber ei sille mitään voi", ärähti venäläinen, -- "rotupiirre. Se
juutalainen yrittäisi tinkiä naimalupatoimiston sihteerinkin palkkiota,
jos sattuisi menemään avioliittoon."

"No mutta", huokasi Bluber, "miksi me tuhlaisi enempi rahaa kuin on
välttämätön? Jos me tulla toimeen yksituhannella punnalla, niin sitä
parempi."

"Epäilemättä", tokaisi tyttö, "ja jos siihen riittää tuhat puntaa, ei
teidän tarvitse enempää uhrata; mutta teillä tulee olla kaksituhatta
kaiken varalta, ja näkemistäni siinä maassa päättelen, että joudutte
kyllä kokemaan enemmän vaikeuksia kuin aavistattekaan."

"Oi, oi!" huoahti Bluber.

"Kyllä sillä rahat on", sanoi Peebles, "ryhdytään nyt vain toimeen."

"Ehkä hänellä on, mutta minä tahdon ne ensin nähdä", vastasi tyttö.

"Luuleeko, että minä kanta kaikki se rahasumma minun plakkarissani?"
huudahti Bluber.

"Etkö voi luottaa meidän sanaamme?" mörähti Throck.

"Mokoma varaskopia sitä minulta vielä kysyykin!" vastasi tyttö, nauraen
roteville roistoille päin naamaa. "Minä luotan kuitenkin Karlin sanaan;
jos hän vakuuttaa minulle, että teillä on varat ja että ne käytetään ja
voidaan käyttää kaikkien retkemme välttämättömäin kulujen maksamiseksi,
niin minä uskon häntä."

Peebles ja Throck rypistivät vihaisesti otsaansa, ja Mirandan silmät
siristyivät kahdeksi kapeaksi, luihuksi rakoseksi, kun hän tähtäsi
katseensa venäläiseen. Bluber vain ei piitannut mistään. Mitä enemmän
häntä herjattiin, sitä enemmän näkyi hän siitä pitävän. Sellaisia
kohtaan, jotka kohtelivat häntä kunnioituksella ja arvonannolla, tuli
hän piankin röyhkeäksi, mutta suuteli sensijaan ruoskijan kättä. Kraski
yksin hymyili itsetyytyväisyyden hymyä, mikä sai Mirandan espanjalaisen
veren kiehumaan.

"Bluberilla on rahat, Flora", hän sanoi; "jokainen meistä on antanut
osansa. Me teemme Bluberista rahastonhoitajan, koska tiedämme, että hän
pitää joka roposesta kiinni niin että sormia kirvelee, ennenkuin
päästää sen hyppysistään. Suunnitelmanamme on nyt lähteä parittain
Lontoosta."

Hän veti kartan taskustaan, avasi sen ja levitti pöydälle heidän
eteensä. Hän osoitti sormellaan X:llä merkittyä paikkaa. "Tuolla me
kohtaamme ja varustaudumme retkelle. Bluber ja Miranda lähtevät
ensinnä, sitten Peebles ja Throck. Neidin ja minun saapuessa on kaikki
valmista siirtyäksemme heti sisämaahan, jonne pystytämme vakinaisen
leirin etäälle kulkureiteistä ja niin lähelle päämääräämme kuin
mahdollista. Miranda karkeloi viiksiensä takana, kunnes on valmis
matkansa lopulliselle näyttämölle. Oletan, että hän on hyvin koulutettu
esitettäväänsä osaan ja kykenee mainiosti naamioitumaan ja
näyttelemään. Kun hänen tarvitsee pettää vain tietämättömiä
alkuasukkaita ja metsänpetoja, ei se käyne ylivoimaiseksi hänen
näyttelijäkyvylleen." Pehmeässä venytetyssä äänessä värähti purevaa
ivaa, mikä sai espanjalaisen mustat silmät häijysti kiilumaan.

"Ymmärränkö minä asian niin", kysyi Miranda, jonka vieno äänensävy
kielsi kasvojen vihaisen ilmeen, "että sinä ja neiti Hawkes matkustatte
kahden X:ään?"

"Kyllä vain, jollei ymmärryksesi ole puutteellinen", vastasi
venäläinen.

Espanjalainen nousi puolittain tuoliltaan ja kurottausi sen yli
uhkaavasti Kraskia kohti. Neitonen, joka istui häntä lähinnä, tarttui
hänen takinliepeisiinsä.

"Ei sellaista!" hän sanoi vetäen miehen takaisin tuolilleen.
"Välillänne on ollut jo liiankin paljon kahnausta, ja jos sitä vielä
sattuu, teen eron teistä kaikista ja etsin sopuisampia ja hauskempia
matkatovereita retkelleni."

"Niin, jättäkää se sikseen, tässä me nyt ollaan, ja suut poikki!"
huudahti Peebles sotaisesti.

"John on oikeassa", mörähti Throck syvällä bassollaan, "ja minä olen
valmis häntä tukemaan. Flora on oikeassa, ja minä olen valmis häntäkin
kannattamaan. Ja jos vielä rähisette, niin, jumalavita, enkö minä anna
pari mojausta teille kaunokuonoille!" Ja hän vilkaisi ensin Mirandaan
ja sitten Kraskiin.

"Noh", lepytti Bluber, "puristetaan kaikki toisten kättä ja olla hyviä
ystäviä."

"Juuri niin", huudahti Peebles, "se on oikeata puhetta. Anna hänelle
käpäläsi, Esteban. No, Karl, hautaa sotakirveesi. Ei me voida tällä
tavoin kiukutellen asiaan ryhtyä; ja tässä me nyt ollaan, niinpä niin."

Venäläinen, joka tunsi asemansa varmaksi Floraan nähden ja siis oli
jalomielisellä päällä, ojensi kätensä pöydän yli espanjalaista kohti.
Esteban epäröi hetkisen.

"No, mies, purista nyt hänen kättään", mörähti Throck. "Muutoin saat
palata hommaasi näyttämön lisämiehenä, ja, lempo soikoon, me etsimme
jonkun muun sinun tilallesi jakamaan kultakasan kanssamme."

Äkkiä valaisi hauska hymy espanjalaisen kasvot. Hän ojensi kätensä
nopeasti ja tarttui Kraskin käteen. "Suo anteeksi", hän sanoi, "minä
olen äkkipikainen, mutta en minä pahaa tarkoita. Neiti Hawkes on
oikeassa, meidän kaikkien tulee olla ystäviä, ja tässä on käteni, sen
vakuudeksi, Kraski, minun puolestani."

"Hyvä on", vastasi Kraski; "olen pahoillani, että sinua loukkasin."
Mutta hän unohti, että toinen oli näyttelijä, ja jos hän olisi voinut
nähdä tuon synkän sielun pohjaan, olisi häntä puistattanut.

"Ja nyt kun me olla hyvät ystävät", sanoi Bluber hieroen mairean
intoilevasti käsiään, "miksi ei me järjestä asiaa laskuun, jotta me saa
kaikki päätökseen? Neiti Flora antaa minulle kartta ja ohjeet ja me
ryhty heti toimeen."

"Lainaa minulle lyijykynä, Karl", pyysi tyttö, ja kun tämä oli hänelle
sellaisen antanut, etsi hän kartalta kohdan, jonkun matkaa sisämaahan
päin X:stä, jolle piirsi pienen pyörylän. "Tämä on O", hän sanoi. "Kun
kaikki olemme ehtineet tänne, niin saatte lopulliset ohjeet, -- ette
ennen."

Bluber kohotti kätensä ylös. "Oi, neiti Flora, mitä te ajattelee! Mekö
tuhlais kaksituhatta puntaa ostaa sika säkissä? Oi, oi, eihän te voi
meiltä sellaista asia pyytää? Me täytyy nähdä kaikki, tietää kaikki,
ennenkuin me tuhlaa yks äyri."

"Niin, ja tässä me nyt ollaan, jukoliste!" karjaisi John Peebles,
iskien nyrkillään pöytään.

Tyttö nousi verkalleen tuoliltaan. "Hyvä sitten", hän sanoi kohauttaen
olkapäitään, "jos te asiasta sillä tavoin ajattelette, voimme yhtä
hyvin peruuttaa kaikki."

"Oh, odottaa, odottaa, neiti", huudahti Bluber, nousten kiireellisesti.
"Ei saa kiihtyä. Mutta eikö käsitä meidän asemaa? Kaksituhatta puntaa
on paljo rahaa, ja me on hyviä liikemiehiä. Ei meidän sopi se kaikki
tuhlata, jos me ei siitä mitä saa."

"En minä pyydä teitä sitä turhaan tuhlaamaan", vastasi tyttö hanakasti;
"mutta jos tässä hommassa jonkun on toiseensa luotettava, on teidän
luotettava minuun. Jos minä luovuttaisin teille kaikki tietoni, ei
mikään maailmassa estäisi teitä menemästä edellä ja jättämästä minua
imeskelemään kynsiäni; mutta sellainen ei kuulu minun ohjelmaani."

"Mutta eihän me olla halunkkeja, neiti Flora", tivasi juutalainen. "Me
ei ajattelis yksi minuutti pettää neiti."

"Mutta ettepä ole enkeleitäkään, Bluber enempää kuin toisetkaan",
vastasi tyttö. "Jos tahdotte päästä eteenpäin, on teidän noudatettava
minun määräyksiäni; ja minä olen siellä loppusuorituksessa mukana
pitämässä huolta, että saan oman osani. Tähän asti olette uskoneet
sanaani, että minulla oli selvä tieto, ja nyt teidän on uskottava sitä
loppuun asti, tai muutoin saa koko homma jäädä sikseen. Mitä minua
hyödyttäisi lähteä hirveään viidakkoon kärsimään kaikkia vaivoja ja
vaikeuksia, joita meidän siellä täytyy kokea, ja laahata teidät
mukanani, jollen kykenisi avaamaan aarreholveja, kun sinne pääsen? Enkä
minä ole sellainen hupsu, että luulottelisin voivani kaapata saaliin ja
livistää teidänlaisenne rosvokoplan kynsistä, jos yrittäisin teitä
jutkauttaa. Ja niin kauan kuin pelaan rehellisesti, tunnen olevani
täydessä turvassa, sillä minä tiedän, että joko Esteban tai Karl
suojelee minua -- ja mitäpä te toisetkaan muuta tekisitte? Kelpaako vai
ei?"

"No, John, mitä sinä ja Dick ajatella?" kysyi Bluber, kääntyen entisten
ammattinyrkkeilijäin puoleen. "Karl kylläkin ajatella mitä ikänä Flora,
sen minä tietää. Noh, mitä te sanoo?"

"Tuhat tulimmaista", virkkoi Throck, "ei minun ole juuri koskaan ollut
tapana kehenkään luottaa, jollei ole ollut pakko, mutta nyt näyttää
siltä kuin meidän täytyisi luottaa Floraan."

"Samat sanat", säesti John Peebles. "Jos yrität jotakin koirankujetta,
Flora..." Hän teki merkitsevän liikkeen sormellaan kaulansa ympäri.

"Minä ymmärrän, John", virkkoi tyttö hymyillen, "ja tiedän, että
tekisit sen yhtä nopeasti kahden punnan kuin kahdentuhannen vuoksi.
Mutta oletteko nyt sitten kaikki valmiit toimimaan minun suunnitelmieni
mukaan? Myöskin Karl?"

Venäläinen nyökkäsi. "Minä tyydyn kaikkeen, mitä muut päättävät", hän
sanoi."

Ja sitten tuo herttainen pikku ryhmä pohti suunnitelmiaan niin pitkälle
kuin voi -- jokaista pienintäkin yksityiskohtaa, joka oli välttämätön
heidän kaikkien päästäkseen tytön kartalleen piirtämään O:hon.



NELJÄS LUKU

Jalanjälkien tarina


Kun Jad-bal-ja, kultaleijona, oli kaksivuotias, oli se komein näyte
lajistaan, mitä Greystoket olivat koskaan tavanneet. Kooltaan
se oli paljon yli varttuneiden urosten saavuttaman keskiko'on.
Ruumiinrakenteeltaan se oli muhkea, ja jalomuotoinen pää ja musta harja
antoivat sille täysikasvuisen uroksen ulkonäön, samalla kun se älyltään
melkoisesti voitti villit metsäläisveljensä.

Jad-bal-ja oli loppumattoman ylpeyden ja riemun lähde apinamiehelle,
joka kasvatti sitä erinomaisen huolellisesti ja ravitsi ovelasti,
kehittääkseen täyteen määrään kaikki siinä uinuvat avut. Leijona ei
enää nukkunut isäntänsä vuoteen jalkopäässä, vaan sillä oli vahva
häkki, jonka Tarzan oli sille teettänyt rakennuksen perään, sillä
kukapa paremmin tiesi kuin apinamies, että olkoonpa leijona missä
tahansa ja olkoon se saanut millaisen kasvatuksen hyvänsä, on se
sittenkin leijona -- hurja lihansyöjä. Ensimmäisen vuoden se oli
liikuskellut vapaana pihamaalla ja talon liepeillä; sen jälkeen se
läksi ulos ainoastaan apinamiehen seurassa. Monesti nämä kaksi
samoilivat tasangolla ja viidakossa metsästellen yhdessä. Tavallaan oli
leijona melkein yhtä tuttavallisissa väleissä Janen ja Korakin kanssa,
eikä kumpikaan heistä sitä pelännyt tai epäillyt, mutta Apinain
Tarzania kohtaan se osoitti suurinta kiintymystä. Tarzanin talouteen
kuuluvia neekereitä se suvaitsi, eikä se koskaan hätyytellyt
kotieläimiä tai -lintuja, sitten kun Tarzan oli sille pienestä pennusta
opettanut, että asianmukainen rangaistus heti seurasi jokaista
ryöstöretkeä karjapihoihin tai kanaloihin. Että sen ei koskaan sallittu
tulla naukuvan nälkäiseksi, oli epäilemättä ratkaisevana tekijänä
pidättämässä sitä kartanon eläimistöä ahdistelemasta.

Mies ja leijona näyttivät ymmärtävän toisensa täydellisesti. Saattaa
epäillä, tajusiko eläin kaikki, mitä Tarzan sille sanoi, mutta olkoon
sen asian laita kuinka tahansa, niin milteipä taikamaisen helposti hän
ilmaisi toivomuksensa leijonalle. Tottelevaisuus, jonka hän ankaruuteen
liittyvällä hellyydellä oli pennussa herättänyt, oli suuressa määrin
tullut täysikasvuisen leijonan ominaisuudeksi. Tarzanin käskystä sen
oli tapana pitkän matkan päästä tuoda saaliinaan antilooppi tai seebra
ja laskea se isännän jalkojen juureen, itse yrittämättäkään
koskea lihaan; ja olipa se kaapannut otuksia elävältäkin, niitä
vahingoittamatta. Sellainen siis oli aarniometsässä isäntänsä kanssa
samoileva kultaleijona.

Juuri näihin aikoihin alkoi apinamiehen korviin kuulua huhuja hänen
maatilansa länsi- ja eteläpuolella liikuskelevasta rosvojoukosta.
Kamalia kertomuksia norsunluunryöstöistä, orjain pyydystyksestä ja
kidutuksesta, jollaiset eivät olleet häirinneet apinamiehen villin
viidakon rauhaa sheikki Amor ben Khadurin ajoista asti; ja sitten
saapui toisia huhuja, jotka saivat apinamiehen rypistämään
kulmakarvojaan hämmästyneenä ja mietteissään. Senjälkeen kului kuukausi
apinamiehen kuulematta mitään enempää noista lännestä saapuneista
huhuista.

Sota oli vähentänyt Greystoken varat varsin pieniksi tuloiksi. He
olivat tositeossa uhranneet melkein kaikki liittolaisten asialle, ja se
vähä, mitä heille oli jäänyt, oli melkein kaikki kulunut Tarzanin
afrikkalaisen maatilan kuntoonpanoon.

"Näyttää hyvinkin siltä, Jane", sanoi hän eräänä iltana vaimolleen,
"kuin olisi edessä uusi Oparin-retki."

"Se ajatus peloittaa minua. Minä en halua, että sinne lähdet", vastasi
Jane. "Sinä olet palannut siitä kauheasta kaupungista kahdesti, mutta
töintuskin sieltä elävänä pääsit. Kolmannella kerralla ei sinua ehkä
suosi sama onni. Meillä on kylliksi, John, elääksemme täällä mukavasti
ja onnellisina. Miksi panisit alttiiksi nämä kaksi etua, jotka ovat
kaikkea rikkautta arvokkaammat, jälleen yrittääksesi tunkeutua
aarreholveihin?"

"Ei ole mitään vaaraa, Jane", vakuutti apinamies hänelle. "Viime
kerralla vainusi Werper askeleeni, ja hän ja maanjäristys olivat minut
vähällä tuhota. Mutta sellainen yhteensattuma ei voi olla minua jälleen
uhkaamassa."

"Ethän mene yksinäsi, John?" kysyi rouva. "Ottanet Korakin mukaasi?"

"Ei", sanoi apinamies, "minä en ota häntä mukaani. Hänen täytyy jäädä
tänne sinun luoksesi, sillä pitkät poissaoloni ovat tosiaan
vaarallisempia sinulle kuin minulle itselleni. Otan mukaani
viisikymmentä waziria kultaharkkojen kantajiksi, jotta voimme tuoda
kylliksi riittämään meille pitkäksi aikaa."

"Entä Jad-bal-ja", kysyi rouva, "otatko sinä sen mukaasi?"

"En; on parempi, että se jää tänne; Korak voi pitää siitä huolta ja
viedä sen toisinaan metsästämään. Minä aion matkustaa keveästi ja
nopeasti, joten vaellus kävisi sille rasittavaksi. Leijonat eivät
mielellään liiku kuumassa auringonpaahteessa, ja kun me enimmäkseen
matkustamme päivisin, pelkään, että Jad-bal-ja ei kauan jaksaisi."

Näin lähti Apinain Tarzan jälleen pitkälle matkalle Oparia kohti. Hänen
takanaan marssi viisikymmentä jättimäistä waziria, sen sotaisen heimon
valiomiehiä, joka oli ottanut Tarzanin päällikökseen. Asuinrakennuksen
kuistilla seisoivat Jane ja Korak liehutellen hyvästiksi, samalla kun
talon perältä kuului apinamiehen korviin Jad-bal-jan, kultaleijonan,
römeä karjunta. Heidän vaeltaessaan saatteli Numan ääni heitä
aaltoilevalla tasangolla, kunnes se vihdoin häipyi etäälle
kuulumattomiin.

Kun vauhti oli sovitettu hitaimpien neekerien astunnan mukaan, ei
Tarzanin matka edistynyt varsin nopeasti. Opar oli maatilalta hyvinkin
viisikolmattapäiväisen taipaleen takana keveästi liikkuville miehille,
kuten nämä, mutta paluumatkalla he kultakuormituksineen samoaisivat
hitaammin. Senvuoksi oli apinamies määrännyt yritykseen kaksi
kuukautta. Hänen _safarilleen_, johon kuului vain karaistuja sotureita,
oli nopea liikkuminen todellakin mahdollista. Heillä ei ollut mitään
muonaa tai muita varastoja kannettavina, kaikki kun olivat metsästäjiä
ja matkasivat seutua, jossa riistaa oli runsaasti. Heidän ei siis
tarvinnut sälyttää taakakseen valkoisten erämiesten hankalia kapineita.

Okaisista pensaista ja lehvistä kyhätty _boma_ riitti heille suojaksi
öisin, keihäät ja nuolet taasen ja heidän suuren valkoisen päällikkönsä
voimat takasivat, ettei heidän koskaan tarvinnut olla tyhjin vatsoin.
Mukaansa ottamine valiomiehineen Tarzan toivoi suorittavansa matkan
Opariin yhdessä kolmatta päivässä, vaikka hän yksinään olisi liikkunut
kaksin- tai kolminkertaisella nopeudella; sillä jos Tarzan mieli
rientää vauhdikkaasti, suhahteli hän melkein lentämällä viidakon läpi,
edeten siellä yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin ja miltei
uupumattomana.

Oltiin iltapäivän puolivälissä matkan kolmannella viikolla, kun Tarzan
samoillessaan kaukana neekeriensä edellä äkkiä tapasi Bara-kauriin
raadon, jonka kyljestä pisti esiin sulitettu nuoli. Oli ilmeistä, että
Bara oli haavoittunut jonkun matkan päässä paikasta, johon se oli
laskeutunut kuolemaan, sillä vasama oli osunut kohtaan, jossa se ei
ollut voinut viedä henkeä heti. Mutta erikoisesti kiinnitti apinamiehen
huomiota -- jo ennenkuin hän oli ehtinyt kyllin lähelle sitä edes
oikein tarkastaakseen -- tuon nuolen malli; ja heti kun hän veti sen
kauriin ruumiista, tiesi hän, mitä se merkitsi, ja kummastui niinkuin
te tai minä kai kummastuisimme nähdessämme swazilaisen päähineen
Broadwaylla tai Strandilla, sillä nuoli oli täsmälleen sellainen,
joita saa ostaa jokaisesta urheilutavarain kaupasta kaikissa
maailman suurkaupungeissa -- jollaisia myydään käytettäviksi
jousenammuntaharjoituksissa puistoissa ja esikaupungeissa. Mikään ei
olisi voinut olla epäluonnollisempaa kuin tämä typerä lelu villin
Afrikan sydämessä; ja kuitenkin se oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti,
mistä oli todistuksena Baran hengetön ruumis, vaikka apinamies
arvasikin, ettei nuolta ollut singahduttanut minkään villin
harjaantunut käsi.

Tarzanin uteliaisuus heräsi ja samalla hänelle synnynnäinen
viidakkoasukkaan vaisto. On tunnettava viidakkonsa hyvin voidakseen sen
vaaroja kauan välttää, ja sen hyvä tunteminen merkitsee, että mitään
tavallisuudesta poikkeavaa seikkaa ei saa sivuuttaa selittämättä.
Niinpä Tarzankin läksi samoamaan Baran latua taaksepäin, saadakseen
kenties selvän kauriin surmaajasta. Veristä jälkeä oli helppo seurata
ja apinamies ihmetteli, että metsästäjä ei ollut ajanut takaa ja
tavoittanut saalistaan, joka ilmeisesti oli surmattu ja edellisenä
päivänä. Hän huomasi Baran vaeltaneen pitkälti, ja aurinko oli jo
alhaalla länteen vaipumassa, ennenkuin Tarzan sai ensimmäiset todisteet
elukan tappajasta. Ne olivat jalanjälkiä ja herättivät hänessä aivan
yhtä suurta kummastusta kuin nuolikin. Hän tarkasti niitä huolellisesti
ja kumartuen alas ryhtyi niitä herkillä sieraimillaan haistelemaankin.
Niin vähän luultavalta, jopa mahdottomalta kuin se tuntuikin, olivat
nuo paljaiden jalkojen jäljet _valkoisen miehen_ polkemat -- rotevan,
ehkä Tarzanin itsensä kokoisen miehen. Tuijottaessaan näihin
salaperäisen muukalaisen jälkiin työnsi Kaalan kasvattipoika toisen
kätensä sormet tuuheaan mustaan tukkaansa suurta hämmästystä ilmaisevin
elein.

Kuka valkoinen mies saattoi olla täällä Tarzanin viidakossa kaatamassa
Tarzanin riistaa urheilukerhojen käyttämillä siroilla vasamilla? Oli
uskomatonta, että sellainen henkilö olisi tänne saapunut: mutta
apinamiehen mieleen juolahtivat hänen viikkoja sitten kuulemansa
hämärät huhut. Päättäen ratkaista ongelman hän lähti nyt seuraamaan
muukalaisen jälkiä -- harhailevia jälkiä, jotka kiertelivät viidakossa
näköjään tarkoituksettomasti, mistä Tarzan otaksui metsästäjän olleen
tottumattoman täällä liikkumaan. Mutta yö yllätti ennenkuin hän sai
arvoituksen selvitetyksi, ja oli pilkkosen pimeä, kun hän käänsi
askeleensa leiriä kohti.

Apinamies tiesi waziriensa odottavan riistaa, eikä hän suinkaan
tahtonut tuottaa heille pettymystä, vaikka hän samassa huomasikin,
ettei hän ollut ainoa lihansyöjä, joka seudulla sinä iltana metsästeli.
Lähellä olevan leijonan yskähtävä murina sen hänelle aluksi ilmaisi ja
sitten toisen etäämpää kuuluva syvä karjahdus. Mutta mitäpä apinamies
välitti siitä, että muitakin oli riistanajossa? Eihän olisi ensi kerta,
kun hän kilpailisi oveluudessa, voimassa ja ketteryydessä muiden hänen
villissä maailmassaan metsästelevien -- ihmisten tai eläinten --
kanssa.

Vihdoin hän kaatoikin otuksen, siepaten sen melkein nenän edestä
pettyneeltä ja hurjistuneelta leijonalta -- lihavan antiloopin, jonka
viimemainittu oli merkinnyt omakseen. Heittäen otuksen olalleen melkein
tuon hyökkäävän Numan reitillä, heilahti apinamies keveästi puiden
alaoksille ja hävisi, vimmastuneelle kissaeläimelle ilkkuvasti nauraen,
äänettömästi yön pimentoon.

Vaivatta hän löysi tiensä leiriin ja nälkäisten waziriensa luo. Ja niin
järkkymättä luottivat nämä häneen, etteivät olleet hetkeksikään
epäilleet hänen palaavan ruokaa tuoden.

Varhain seuraavana aamuna Tarzanin safari läksi jälleen matkalle Oparia
kohti, ja käskien waziriensa marssia suorinta tietä jätti apinamies
heidät voidakseen jatkaa tutkimustaan tuon viidakkoonsa saapuneen
salaperäisen olennon selvillesaamiseksi, josta nuoli ja jäljet olivat
hänelle tarinoineet.

Päätyen jälleen paikalle, jolla pimeys oli pakottanut hänet luopumaan
tutkimuksestaan, hän lähti seuraamaan muukalaisen jälkiä. Eikä kauan
kestänytkään, ennenkuin hän tapasi uusia todistuksia tämän oudon ja
häijyn henkilön liikuskelusta. Se kuului siihen isojen ihmisapinani
heimoon, jonka parissa Tarzan oli kasvatettu. Manganin karvaisesta
vatsasta pisti esiin toinen tehdasmaisesti valmistettu, sivistysmaista
tuotu nuoli. Apinamiehen silmät kapenivat, ja otsa meni synkkiin
ryppyihin. Ken oli se, joka tohti tunkeutua Tarzanin pyhille alueille
ja näin armottomasti surmata hänen kansaansa?

Apinamiehen kurkusta kuului matala mörähdys. Sivistyneiden vaateparren
mukana oli hänestä irtaantunut se ohut sivistyksen silaus, joka hänellä
oli valkoisten seurassa. Tässä ei ollut englantilainen loordi
katselemassa harvinaisen serkkunsa ruumista, vaan toinen viidakkoeläin,
jonka sydämessä riehui epäluulon ja vihan sammumaton tuli ihmisolentoa
kohtaan, se kun on synnynnäinen jokaiselle viidakon kasvatille.
Petoeläin katseli armottoman ihmisen veristä työtä. Eikä Tarzanin
tietoisuudessa välähtänyt mitään tunnustusta hänen verensiteistään ja
sukulaisuudestaan surmaajaan.

Todeten, että jäljet olivat toispäiväiset, riensi Tarzan ampujan
jälkeen. Hänen mielessään ei ollut mitään epäilystä siitä, että oli
tapahtunut tahallinen murha, sillä hän tunsi kylliksi manganien
luonteenpiirteet tietääkseen, että kukaan heistä ei ärsyttämättä
karkaisi kimppuun.

Tarzan vaelsi vastatuuleen, ja noin puoli tuntia senjälkeen, kun hän
oli tavannut apinan ruumiin, kohtasi hänen herkkiä sieraimiaan toisten
samanlaisten jälkien haju. Tietäen, kuinka arkoja nämä viidakon villit
asukkaat ovat, liikkui hän nyt eteenpäin mitä varovaisimmin, jotta ne
eivät hänen lähestymistään huomatessaan livistäisi pakoon ennenkuin
näkivät, kuka hän oli. Hän ei tavannut heitä usein, mutta tiesi, että
joukossa oli aina sellaisia, jotka hänet muistivat, ja että hän heidän
välityksellään aina pääsisi ystävällisiin suhteisiin heimon muiden
jäsenten kanssa.

Alametsän tiheyden vuoksi Tarzan valitsi kulkureitikseen lehvistöjen
keskitasanteet, ja niin hän vapaasti ja keveästi heilautellen itseään
oksalta oksalle saavutti pian isot ihmisapinat. Niitä oli laumassa
parikymmentä pienellä aholla alinomaisessa puuhassaan, toukkien ja
kuoriaisten etsimisessä, jotka olivat tärkeinä tekijöinä manganien
ruokajärjestelmässä.

Heikko hymy levisi apinamiehen kasvoille, kun hän pysähtyi paksulle
oksalle, ympäröiviin tuuheihin lehviin kätkeytyneenä, ja tarkkasi
pientä laumaa alapuolellaan. Isojen apinain jokainen toiminta, jokainen
liike toi Tarzanin mieleen elävästi hänen lapsuutensa vuodet, jolloin
hän Kaalan, naarasapinan, hurjan äidinrakkauden turvissa oli samoillut
viidakkoa Kertshakin heimon kanssa. Ilakoivissa nuorissa oli hän
näkevinään jälleen Nitan ja toisia lapsuutensa leikkitovereita ja
täysikasvuisissa isot, hurjat pedot, joita hän lapsuudessaan oli
pelännyt ja jotka miehuuden iässä oli voittanut. Ihmisten tavat
saattavat muuttua, mutta apinain tavat ovat aina samat eilen, tänään ja
ainiaan.

Hän tarkkasi niitä ääneti muutaman minuutin. Kuinka iloiseksi ne
tulisivatkaan todetessaan, kuka hän oli! Sillä Tarzan tunnettiin
suuressa viidakossa pitkin ja poikin manganien ystävänä ja suojelijana.
Ensiksi ne murisisivat hänelle ja uhkailisivat häntä, sillä ne eivät
luottaisi pelkkiin silmiinsä ja korviinsa hänen henkilöllisyytensä
todisteina. Vasta sitten, kun hän oli astunut aukealle ja urokset,
niskakarvat pystyssä ja torahampaat irvissä, olivat tiukasti
ympäröineet hänet, vasta sitten kun ne olivat tulleet kyllin lähelle,
jotta niiden sieraimet vahvistaisivat silmäin ja korvain todistuksen,
tunnustaisivat ne hänet vihdoin heikäläiseksi. Sitten seuraisi
epäilemättä muutamiksi minuuteiksi suuri innostus, kunnes joku
lennähtävä lehti, toukka tai linnunmuna herättäisi niiden apinanvaistot
ja kääntäisi niiden huomion hänestä, minkä jälkeen ne jatkaisivat
askarteluaan, välittämättä hänestä enempää kuin mistä muusta
heimonjäsenestä tahansa. Mutta se tapahtuisi vasta sitten, kun jokainen
yksilö oli häntä nuuskinut ja känsäisillä käsillään ehkä taputellut
hänen ihoaan.

Nyt Tarzan päästi ystävällisen tervehdysäänen, ja apinain vilkaistessa
ylös siirtyi hän piilostaan aivan heidän näkyviinsä. "Minä olen Apinain
Tarzan", hän sanoi, "mahtava taistelija, manganien ystävä. Tarzan
saapuu ystävänä kansansa luo."

Näin puhellessaan hän pudottausi keveästi ahon rehevään ruohostoon.

Äkkiä näytti siltä kuin kaikki paholaiset olisivat päässeet
valtoimiksi. Kuului kirkuvia varoituksia, naaraat riensivät poikasineen
aukeaman vastaiselle puolelle, ja urokset kääntyivät niskakarvat
pystyssä ja muristen tungettelijaa kohti.

"No", virkahti Tarzan, "ettekö tunne minua? Minä olen Apinain Tarzan,
manganien ystävä, Kaalan poika ja Kertshakin heimon kuningas."

"Me tunnemme sinut", murahti joku uroksista; "eilen me näimme sinun
tappavan Gobun. Mene tiehesi, muutoin me tapamme sinut."

"Minä en tappanut Gobua", vastasi apinamies. "Minä löysin eilen hänen
ruumiinsa ja olin seuraamassa surmaajan jälkiä, kun tapasin teidät."

"Me näimme sinut", toisti vanha uros; "mene tiehesi taikka me tapamme
sinut. Sinä et ole enää manganien ystävä."

Apinamies seisoi otsa rypyssä mietiskellen. Oli ilmeistä, että nämä
apinat todella uskoivat hänen tappaneen heidän toverinsa. Miten se oli
selitettävissä? Mikä oli siihen syynä? Merkitsivätkö nuo hänen
seuraamansa ison valkoisen miehen paljaiden jalkojen jäljet siis
enemmän kuin hän oli aavistanutkaan? Tarzania ihmetytti. Hän kohotti
silmänsä ja puhutteli jälleen uroksia.

"En minä Gobua tappanut", hän väitti. "Monet teistä ovat tunteneet
minut kaiken ikänsä. Te tiedätte, että ainoastaan rehellisessä
taistelussa, jolla tavoin toinen uros taistelee toista vastaan, olen
saattanut tappaa manganin. Te tiedätte, että kaikista viidakon
asukkaista ovat manganit parhaat ystäväni ja että Apinain Tarzan on
manganien paras ystävä. Kuinka minä siis voisin tappaa jonkun omasta
kansastani?"

"Me tiedämme vain", vastasi vanha uros, "että näimme sinun tappavan
Gobun. Omin silmin näimme, kuinka sinä hänet tapoit. Mene siis nopeasti
tiehesi tai me tapamme sinut. Mahtava taistelija on Apinain Tarzan,
mutta häntäkin mahtavammat ovat Pagthin isot urokset. Minä olen Pagth,
Pagthin heimon kuningas. Mene tiehesi ennenkuin me tapamme sinut."

Tarzan koetti puhua heille järkeä, mutta he eivät halunneet kuunnella,
sillä niin vahvasti he uskoivat, että juuri hän oli tappanut heidän
toverinsa, Gobu-uroksen. Mieluummin kuin antautuisi riitaan, jossa
jonkun heistä täytyisi välttämättä saada surmansa, hän kääntyi vihdoin
surumielin pois. Mutta entistä enemmän päätti hän nyt etsiä Gobun
surmaajaa, jotta voisi vaatia tilille hänet, joka täten tohti tunkeutua
hänen elinkautiselle alueelleen.

Tarzan seurasi jälkiä, kunnes ne sekaantuivat monien miesten,
enimmäkseen paljasjalkaisten neekerien jälkiin, joiden joukossa
kuitenkin oli myös valkoisten miesten saappaanjälkiä. Kerran hän
havaitsi naisen tai lapsen jälkiäkin, vaikkei voinut ratkaista
kumpaisen. Latu johti kaiketikin kallioisille vuorille, jotka
suojelivat Oparin karua laaksoa.

Unohtaen nyt varsinaisen tehtävänsä ja palaen vain hurjasta halusta
vaatia tungettelijoilta täysi selostus heidän oleskelustaan viidakossa
ja maksaa Gobun tappajalle ansion mukaan, ponnisti Tarzan eteenpäin
tuon melkoisen joukkueen nyttemmin leveää ja hyvin näkyvää tolaa
pitkin. Muukalaiset eivät enää voineet olla hänestä kuin puolen
päivämatkan päässä, mikä merkitsi, että he nyt epäilemättä olivat jo
Oparin laakson reunalla, jos se oli heidän lopullinen päämääränsä. Eikä
Tarzan voinut käsittää, mitä muuta päämäärää heillä saattoi olla.

Hän oli aina pitänyt Oparin asemaa tiukasti omana salaisuutenaan. Hänen
tietääkseen ei kellään muulla valkoisella kuin Janella ja heidän
pojallaan Korakilla ollut vihiä muinoisten atlantilaisten unohdetusta
kaupungista tai sen paikasta. Mutta mikä muukaan olisi voinut
viekoitella nämä valkoiset miehet niin suurin joukoin Oparia joka
taholta rajoittavaan, villiin tutkimattomaan erämaahan?

Tällaisia ajatuksia liikkui Tarzanin mielessä hänen nopeasti
seuratessaan Oparia kohti johtavia jälkiä. Tuli pimeä, mutta niin
verekset olivat jäljet, että apinamies saattoi seurata niitä
hajuaistinsa nojalla, vaikkei voinutkaan niitä maasta erottaa, ja
vihdoin hän näki etäältä leirinuotion edessään.



VIIDES LUKU

Kohtalokkaat tipat


Kotona maatalossa elämä kulki tavallista rataansa niinkuin ennen
Tarzanin lähtöä. Milloin jalkaisin, milloin ratsain tarkasteli Korak
maanviljelystyöväen ja paimenten toimintaa, joskus yksinään, mutta
useimmiten valkoisen pehtoorin, Jervisin, kanssa. Monesti lähti Janekin
mukaan, varsinkin milloin ratsastettiin.

Kultaleijonaa harjoitti Korak kahlehihnassa, koska hän ei laisinkaan
luottanut kykyynsä hallita eläintä ja pelkäsi, että Jad-bal-ja
isäntänsä poissa ollessa saattaisi karata metsään ja palata
luonnolliseen villiin tilaansa. Sellainen leijona vapaana viidakossa
olisi erikoisen vaarallinen ihmisille, koska Jad-bal-jalta, joka oli
ihmisten parissa kasvanut, puuttui se luontainen arkuus luomakunnan
herraa kohtaan, joka on niin silmään pistävänä piirteenä kaikilla
villieläimillä. Kun se oli opetettu sieppaamaan saaliinsa ihmiskuvan
kurkusta, oli Korakin varsin helppo kuvitella, mitä voisi tapahtua, jos
kultaleijona kaikesta pakosta vapautuneena jäisi oman onnensa varaan
lähiviidakkoja kiertelemään.

Tarzanin poissaolon ensimmäisellä viikolla tapahtui, että saapui
viestintuoja Nairobista lennättäen lady Greystokelle sähkösanoman,
jossa ilmoitettiin hänen isänsä vakavasti sairastuneen Lontoossa. Äiti
ja poika pohtivat tilannetta. Kuluisi viisi tai kuusi viikkoa ennenkuin
Tarzan ehtisi palata,, vaikka he lähettäisivät sanansaattajankin hänen
jälkeensä: ja jos Jane häntä odottaisi, oli vähän luultavaa, että hän
ajoissa ehtisi isänsä luo. Sittenkin, vaikka hän heti lähtisi, näytti
olevan vain vähän toiveita, että hän saapuisi kyllin nopeasti
nähdäkseen vanhuksen elossa. Päätettiin siis, että hän lähtisi heti
matkalle ja Korak seuraisi häntä Nairobiin saakka, palatakseen sitten
maatilalle ylivalvojaksi siihen asti, kun isä saapuisi kotiin.

Greystokein tilalta oli pitkä taival Nairobiin, eikä Korak ollut vielä
palannut, kun noin kolme viikkoa Tarzanin lähdöstä neekeri, jonka
toimena oli ruokkia ja hoitaa Jad-bal-jaa, huolimattomuudessaan jätti
häkkiä puhdistaessaan sen oven sulkematta. Kultaleijona tassutteli
edestakaisin, neekerin lakaistessa häkin lattiaa. He olivat vanhoja
ystäviä, eikä waziri eläintä laisinkaan pelännyt, vaan käänsi tuon
tuostakin selkänsä. Neekeri puuhasi häkin etäisessä nurkassa, kun
Jad-bal-ja hetkiseksi pysähtyi ovelle sen toiseen päähän. Eläin näki,
että ovi riippui hiukan raollaan saranoillaan. Hiljaa se kohotti ison
pehmeän käpälänsä ja pisti sen rakoon. Pieni nykäys, ja ovi heilahti.
Samassa silmänräpäyksessä työnsi kultaleijona kuononsa laajentuneeseen
aukkoon, ja sen tuupatessa esteen tieltään vilkaisi kauhistunut neekeri
ovelle ja näki holhokkinsa hypähtävän häkin ulkopuolelle.

"Seis, Jad-bal-ja! Seis!" kirkui säikähtynyt neekeri, juosten eläimen
perässä. Mutta kultaleijona vain lisäsi vauhtiaan, loikkasi aidan yli
ja riensi metsää kohti.

Neekeri seurasi sitä, heiluttaen luutaansa ja päästäen äänekkäitä
kiljahduksia, siten hälyttäen wazirit ulos majoistaan ja yhtymään hänen
kanssaan ajamaan leijonaa takaa. Yli aaltoilevan kentän he seurasivat
sitä, mutta yhtä hyvin olisi voinut tavoittaa ilkkuvaa virvatulta kuin
tätä nopeaa ja varovaista pakolaista, joka ei välittänyt heidän
mairittelustaan enempää kuin uhkauksistaankaan. Ja niin he näkivät
kultaleijonan häviävän aarniometsään, ja vaikka he uutterasti etsivät
melkein pimeään asti, täytyi heidän vihdoin luopua yrityksestään ja
palata noloina maatilalle.

"Ah", huudahti onneton neekeri, joka oli syyllinen Jad-bal-jan
karkaamiseen, "mitä suuri Bwana minulle sanookaan, mitä minulle
tekeekään, kun saa tietää, että olen sallinut kultaleijonan mennä
tiehensä!"

"Sinut karkoitetaan maatilalta pitkäksi aikaa, Kiwazi", vakuutti
hänelle vanha Muviro. "Ja epäilemättä sinut lähetetään laitumille
kauaksi itään karjaa paimentamaan, missä saat runsaasti leijonia
tovereiksesi, vaikka ne eivät ole yhtä ystävällisiä kuin Jad-bal-ja
oli. Eikä se ole puoltakaan siitä, minkä ansaitsisit. Ja jollei suuren
Bwanan sydän sykkisi rakkaudesta mustia lapsiaan kohtaan -- jos hän
olisi muiden valkoisten bwanain kaltainen, joita vanha Muviro on
nähnyt, --- niin sinua piestäisiin, kunnes et pysyisi pystyssä, ehkäpä
hengettömäksi."

"Minä olen mies", vastasi Kiwazi. "Minä olen soturi ja waziri. Minkä
rangaistuksen suuri Bwana minulle määränneekin, alistun siihen miehen
tavoin."



Juuri samana iltana oli Tarzan lähestymässä vainuamansa oudon
retkikunnan leirinuotioita. Kenenkään näkemättä hän pysähtyi puun
lehvistöön aivan keskelle heidän leiriään, jota ympäröi valtava
okapensaista laitettu boma ja jota kirkkaasti valaisivat lukuisat
tulet. Näitä hoitelivat uutterasti neekerit, heitellen ahjoon oksia
mahtavasta pinosta, jonka nähtävästi olivat aikaisemmin päivällä sitä
varten keränneet. Melkein leirin keskellä oli useita telttoja, joista
yhden edessä istui nuotion valossa neljä valkoista miestä. Kaksi näistä
oli rotevaa, kyrmyniskaista, punakkakasvoista retkaletta, kaiketikin
alempiin kansanluokkiin kuuluvia englantilaisia; kolmas, lyhyt, lihava
mies, näytti Saksan juutalaiselta; mutta neljäs oli pitkä, solakka,
kaunis nuori mies, jolla oli tummanruskea aaltoileva tukka ja
säännölliset kasvonpiirteet.

Hän ja saksalainen olivat mitä huolitelluimmin pukeutuneet
keskiafrikkalaista matkustelua varten elokuvain suuresti ihannoiman
mallin mukaan, joten näytti siltä kuin kumpikin olisi vastikään
astunut esille uusimman viidakkoseikkailuja esittävän teatterin
näytelmäteltasta. Tuo nuori mies ei varmaankaan ollut englantilaista
syntyperää, ja mielessään arvioi Tarzan hänet melkein heti
slaavilaiseksi. Apinamiehen saapumisen jälkeen viimemainittu pian nousi
ja meni erääseen läheiseen telttaan, josta Tarzan sitten kuuli
hiljaisen keskustelun supatusta. Hän ei erottanut sanoja, mutta jonkun
äänen sävel kuulosti selvästi naiselliselta. Nuo kolme nuotion ääreen
jäänyttä miestä rupattelivat niitä näitä, kunnes aivan läheltä boman
takaa kuuluva leijonan karjahdus keskeytti viidakon äänettömyyden.

Hätääntyneesti huudahtaen hypähti juutalainen pystyyn niin äkkiä, että
luisui askeleen verran eteenpäin ja sitten, astahtaen taaksepäin,
menetti tasapainonsa, kompastui kenttätuoliinsa ja kaatua retkahti
selälleen.

"Jukoliste, Adolph!" ärjäisi toinen hänen tovereistaan. "Jos sen vielä
teet, niin hiisi vieköön, taitan niskasi! Tässä sitä ollaan, niinpä
niin."

"Hän on, lempo soikoon, pahempi kuin kiljuva jalopeura", murisi toinen.

Juutalainen kömpi jaloilleen. "_Mein Gott_!" hän huudahti vapisevalla
äänellä. "Minä luuli, että se tulis ihan aita yli. Auta armias,
pääseekö minä enää koskaan tästä paha paikka?... Kaikki Afrikan gulda
tähden minä ei tahtois kärsiä, mitä minä jo kärsiny nämä kolme kuukausi
aika. Oi, oi, kun minä sitä vaan ajatteleekin, oi, oi, leijonia ja
leopardeja ynnä sarvikuonosia ja virtaheposia! Oijoi!"

Hänen toverinsa nauroivat. "Sanoimmehan me, Dick ja minä, heti alussa,
ettei sinun olisi pitänyt tulla tänne sisämaahan", huomautti toinen
heistä.

"Mutta miksi minä sitten olisi ostanu kaikki nämä vaatteet?" valitti
saksalainen. "_Mein Gott_, tämä puku, jossa minä olen sisällä, maksaa
minulle kaksikymmentä puntaa. Ah, jos minä olis jotakin tiennyt, niin
yks punta olis riittäny ostaa minulle koko vaatevarasto! Kaksikymmentä
puntaa tästä, eikä kukaan muu sitä näkemässä kuin niggerit ja
leijonat!"

"Ja sinä näytätkin siinä niin hiton hassunkuriselta", virkkoi eräs
hänen tovereistaan.

"Ja katsho, nyt se on kaikki likainen ja rikki. Mistä minä tietä, että
minä tärvelis tämä puku? Omin silmin minä nähnyt Prinsessan
teatterissa, kuinka filmin sankari viettänyt kolme kuukautta Afrikassa
pyytämässä leijonia ja tappamassa ihmissyöjiä, ja kun hän tulla
takaisin, ei hänellä olla tahranplänttiäkään housunlahkeessa. Mistä
minä tiesi, että Afrikka niin likainen ja täynnä piikkejä?"

Tällä hetkellä katsoi Apinain Tarzan sopivaksi hiljaa pudottautua
valokehään heidän eteensä. Molemmat englantilaiset hypähtivät pystyyn,
ihan ilmeisesti säikähtyneinä, ja juutalainen kääntyi astahtamaan
taaksepäin ikäänkuin paetakseen, mutta samassa osuivat hänen silmänsä
apinamieheen. Hän pysähtyi, ja hänen kasvoilleen tuli helpotuksen sävy
sen kauhunilmeen sijalle, joka oli niille levinnyt, kun Tarzan putosi
heidän eteensä ikäänkuin taivaasta.

"_Mein Gott_", huusi saksalainen kimakasti, "miksi sinä tulla takaisin
näin pikaa ja miksi sinä tulla tuolla tavalla, noin äkkiä -- eikö sinä
luulla, että meillä on hermot?"

Tarzan oli vihainen -- vihainen näille raaoille tungettelijoille, kun
he hänen luvattaan uskalsivat astua sille laajalle alueelle, jolla hän
piti yhä rauhaa ja järjestystä. Ja kun Tarzan oli vihainen, hohti hänen
otsallaan arpi, joka oli muistona ammoin, hänen poikana ollessaan,
tapahtuneesta kuolettavasta kamppailusta Bolganin, ison villin
gorillan, kanssa, missä tilaisuudessa hän ensiksi oli oppinut
ymmärtämään isänsä metsästyspuukon oikean arvon, sillä verrattain
heikko, pieni tarmangani oli sen avulla päässyt tasaväkiseksi viidakon
suurten petojen kanssa.

Hänen harmaat silmänsä kapenivat, ja ääni oli kylmän levollinen, kun
hän puhutteli heitä. "Keitä te olette", hän kysyi, "jotka täten
tunkeudutte wazirien maahan, Tarzanin maahan, ilman viidakon herran
lupaa?"

"Mitä sinä nyt lörpöttelet, Esteban", kysyi toinen englantilaisista,
"ja miksi hiidessä olet palannut tänne yksinäsi ja näin pian? Missä
ovat kantajasi ja missä se kirottu kulta?"

Apinamies silmäili puhujaa hetkisen äänetönnä. "Minä olen Apinain
Tarzan", hän sanoi sitten. "En tiedä, mitä te haastelette. Tiedän vain,
että etsin häntä, joka tappoi Gobun, ison apinan, ja häntä, joka minun
luvattani surmasi Baran, kauriin."

"Lempo soikoon", ärjäisi toinenkin englantilainen, "jätä tuo
hassuttelu, Esteban! Jos yrität olla sukkela, emme me tuossa mitään
vitsiä näe, emme totisesti näekään."

Teltassa, johon neljäs valkoinen mies oli astunut sillä välin kun
Tarzan tarkasteli leiriä lymypaikastaan ylhäältä puun oksilta, kosketti
nainen, ilmeisesti äkkiä säikähtyneenä, hurjasti toverinsa käsivarteen
ja osoitti kookasta melkein alastonta apinamiestä tämän seisoessa
petoja karkoittavain nuotioiden kirkkaassa hohteessa. "Hyvä Jumala,
Karl", hän kuiskasi vapisevalla äänellä, "katso!"

"Mikä hätänä, Flora?" kysyi toveri. "Minä näen vain Estebanin."

"Ei se ole Esteban", sihisi tyttö. "Se on loordi Greystoke itse -- se
on Apinain Tarzan!"

"Sinähän olet hupsu, Flora", vastasi mies, "ei se voi hän olla."

"On kuin onkin", väitti neitonen. "Etkö luule minun häntä tuntevan?
Enkö minä vuosikausia palvellut hänen kaupungintalossaan? Enkö minä
nähnyt häntä melkein joka päivä? Luuletko, etten minä tuntisi Apinain
Tarzania? Katso tuota hänen otsallaan leimuavaa punaista arpea. Minä
olen kuullut tarinan siitä arvesta ja olen sen nähnyt hehkuvan
tulipunaisena, kun hän kiukustuu. Se on punainen nyt, ja Apinain Tarzan
on vihoissaan."

"No, entä jos hän _cm_ Apinain Tarzan, niin mitä hän voi tehdä?"

"Sinä et tunne häntä", vastasi tyttö. "Et aavista, mikä ääretön valta
hänellä täällä on -- valta päättää ihmisten ja eläinten elämästä ja
kuolemasta. Jos hän tietäisi, mitä täällä hommailemme, ei ainoakaan
meistä pääsisi hengissä meren rannikolle. Jo siitäkin, että hän nyt on
täällä, otaksun hänen saaneen aikeestamme vihiä; ja jos niin on, niin
Jumala meitä armahtakoon -- jollei... jollei..."

"Jollei mitä?" tiedusti mies.

Tyttö mietti hetkisen ääneti. "On vain yksi keino", sanoi hän vihdoin.
"Me emme tohdi häntä tappaa. Hänen villit neekerinsä saisivat sen
tietää, eikä mikään mahti maailmassa voisi meitä silloin pelastaa. On
kuitenkin yksi keino, jos toimimme nopeasti." Hän kääntyi ja etsi
hetkisen eräästä laukustaan ja ojensi sitten miehelle pienen, nestettä
sisältävän pullon. "Mene ulos ja puhuttele häntä", hän kehoitti.
"Tekeydy hänen ystäväkseen. Valehtele hänelle. Kerro hänelle mitä
tahansa, lupaa mitä tahansa, mutta koeta päästä kyllin ystävällisiin
väleihin, jotta voit tarjota hänelle kahvia. Hän ei juo viiniä eikä
muuta alkoholipitoista, mutta minä tiedän hänen pitävän kahvista. Olen
usein itse tuonut sitä hänelle myöhään illalla, hänen palattuaan
teatterista tai tanssiaisista. Houkuttele hänet juomaan kahvia, ja
sitten tiedät, mihin tätä käytät." Tyttö osoitti pulloa, jota mies yhä
piti kädessään.

Kraski nyökkäsi. "Minä ymmärrän", hän sanoi, kääntyi ja lähti teltasta.

Hän oli astunut vain askeleen, kun tyttö kutsui hänet takaisin. "Älä
anna hänen nähdä minua, älä anna hänen arvata, että olen täällä tai
että tunnet minut."

Mies nyökkäsi ja lähti. Lähestyessään valkean edessä olevia
jännittyneitä henkilöitä hän tervehti Tarzania herttaisesti hymyillen
ja hilpein sanoin:

"Tervetuloa!" hän virkkoi. "Meille on aina mieluista nähdä vieraita
leirissämme. Istukaahan. Tarjoa tälle herrasmiehelle tuoli, John", hän
lisäsi Peeblesille.

Apinamies tarkkasi Kraskia, kuten oli tarkannut toisiakin. Hänen
silmissään ei ollut mitään ystävällistä välähdystä vastaukseksi
venäläisen tervehdykseen.

"Olen yrittänyt saada selville, mitä teidän joukkueenne täällä
puuhailee", hän sanoi terävästi venäläiselle, "mutta he väittävät yhä,
että olen joku muu kuin mitä olen. He ovat joko houkkioita tai
lurjuksia, ja minä aion ottaa selvän, kumpiako, ja menetellä heidän
kanssaan sen mukaan."

"No, no", huudahti Kraski lepytellen. "Tässä on varmaankin joku
erehdys. Mutta sanokaahan minulle, kuka olette?"

"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi apinamies. "Keitään metsästäjiä ei
tule tähän Afrikan osaan minun luvattani. Se seikka on niin yleisesti
tunnettu, että teidän ei ole ollut mitenkään mahdollista lähteä
rannikolta sitä kuulematta. Vaadin selitystä ja nopeasti."

"Ah, te olette Apinain Tarzan!" huudahti Kraski. "Sepä oli meille
onnellinen sattuma, sillä nyt meidät ohjattaneen oikealle tolallemme ja
pääsemme varmaan kauheasta pulastamme. Me olemme eksyneet, hyvä herra,
tolkuttomasti eksyneet oppaamme tietämättömyyden tai roistomaisuuden
vuoksi, hän kun jätti meidät useita viikkoja sitten. Kyllähän me olimme
teistä kuulleet; ken ei tietäisi Apinain Tarzanista? Mutta aikomuksemme
ei ollut tunkeutua teidän alueenne rajojen sisäpuolelle. Me
etsiskelimme kauempaa etelästä näytteitä seudun eläimistöstä, joita
hyvä ystävämme ja työnantajamme, herra Adolph Bluber tuossa, suurilla
kustannuksilla keräilee amerikkalaisen kotikaupunkinsa museoon
lahjoitettaviksi. Varmaankin voitte sanoa, missä olemme, ja neuvoa
meidät oikealle suunnallemme."

Peebles, Throck ja Bluber seisoivat kuin puusta pudonneina Kraskin
liukkaita valeita kuunnellessaan, mutta Saksan juutalainen tajusi
ensimmäisenä tilanteen. Hänen englantilaisten kaveriensa kallot olivat
liian paksut, jotta he olisivat heti voineet käsittää venäläisen ovelan
viekkauden.

"Ka niin", virkkoi sulava Bluber, hieroen kämmeniään yhteen, "juuri
niin, ihan mitä minä aikoi teille sanoa."

Tarzan kääntyi rutosti häntä kohti. "Mitä sitten kaikki tuo lörpötys
Estebanista tarkoittaa?" hän kysyi. "Eivätkö nuo toiset puhutelleet
minua sillä nimellä?"

"Ah", huudahti Bluber, "John laskee mielellään pikkuista leikkiä. Hän
ei tunne Afrikkaa, ei ole täällä koskaan ennen ollut. Hän taisi luulla
teitä alkuasukas. John sanoo kaikki alkuasukas Estebaneiksi ja hänellä
on paljo hauskaa itselle niiden kanssa, koska hän tietää, ettei ne osaa
ymmärtää, mitä hän puhuu. Hei John, eikö se ole niinkuin minä sanoo?"
Mutta ovela Bluber ei odottanut Johnin vastausta. "Te näkee", hän
jatkoi, "että me on eksynyt, ja jos te ottaa me pois tästä viidakosta,
maksaa me mitä hyvänsä -- sanokaa vaan hinta."

Apinamies uskoi häntä vain puolittain, mutta leppyi kuitenkin jonkun
verran, kun huomasi heidän ilmeisen ystävälliset aikeensa. Ehkäpä he
sittenkin puhuivat puoliväliin totta ja olivat todellakin tietämättään
samoilleet hänen alueelleen. Se oli hänen kuitenkin saatava varmasti
selville heidän alkuasukaskantajiltaan, joilta hänen omat wazirinsa
lypsäisivät totuuden. Mutta se, että häntä oli luultu Estebaniksi,
ärsytti yhä hänen uteliaisuuttaan, ja hän oli edelleen halukas
tietämään, kuka oli tappanut Gobun, ison apinan.

"Istukaahan", kehoitti Kraski. "Olimme juuri ryhtymässä juomaan kahvia,
ja meistä olisi hauskaa, jos tekisitte meille seuraa. Tänne tulollamme
emme tarkoittaneet mitään pahaa, ja minä vakuutan teille, että
kernaasti ja mielihyvällä suoritamme täyden korvauksen teille tai
jokaiselle, jolle olemme tahtomattamme tehneet vääryyttä."

Kahvinjuonnista näiden miesten kanssa ei olisi mitään haittaa. Kenties
hän oli tehnyt väärin heitä kohtaan, ja olipa asianlaita kuinka
tahansa, ei kupillinen heidän kahviaan häntä paljoakaan velvoittaisi.
Flora oli ollut oikeassa, että jos Apinain Tarzanilla oli jokunenkin
heikkous, oli se kupponen kahvia myöhään illalla. Hän ei ottanut
vastaan tarjottua kenttätuolia, vaan kyykistyi apinan tapaan heidän
eteensä, nuotioiden lepattelevan valon leikitellessä hänen
pronssinkarvaisella ihollaan, korostaen hänen jumalaisen vartalonsa
siromuotoisia lihaksia. Apinain Tarzanin lihakset eivät olleet sepän
tai ammattimaisen voimamiehen, vaan pikemmin Merkuriuksen tai Apollon,
sillä niin sopusuhtaiset ne olivat keskenään, vain vihjaisten niissä
olevasta voimasta. Kun ne olivat harjaantuneet nopeuteen ja
ketteryyteen yhtä hyvin kuin voimanponnistukseen, antoivat ne, hänen
jättiläisruhoaan päällystäen, hänelle puolijumalan ulkonäön.

Throck, Peebles ja Bluber istuivat katsellen häntä ääneti kuin
lumottuina, sillä välin kun Kraski meni keittonuotiolle kahvitarjoilua
hommaamaan. Molemmat englantilaiset oivalsivat vielä vain puoliksi sen
tosiasian, että olivat erehdyksestä luulleet tulokasta toiseksi, ja
niinpä Peebles raapi korvallistaan ja jupisi itsekseen puoliääneen
epäilyn Kraskin uudesta otaksumasta Tarzanin henkilöllisyyteen nähden.
Bluber oli sisäisesti kauhuissaan. Terävämmällä älyllään hän oli
nopeasti tajunnut pikemminkin Kraskin olevan oikeassa tunnustaessaan
miehen siksi, mikä hän oli, eikä siis enää uskonut Peeblesin ja
Throckin otaksumaa. Ja kun Bluber ei tiennyt mitään Floran
salajuonesta, oli hän aivan hädissään yrittäessään kuvitella, mitä
seurauksia olisi siitä, että Tarzan oli keksinyt heidät aivan Oparin
kynnyksellä.

Hän ei käsittänyt, kuten Flora, että heidän henkensäkin oli vaarassa --
että heidän oli jouduttava tekemisiin Apinain Tarzanin, viidakkopedon,
eikä John Claytonin, loordi Greystoken, englantilaisen ylimyksen
kanssa. Pikemminkin suri Bluber niitä kahtatuhatta puntaa, jotka he
menettäisivät retken näin viheliäisesti päättyessä, sillä hän tunsi
kylliksi hyvin apinamiehen maineen tietääkseen, etteivät he mitenkään
saisi viedyksi mukaansa kultaa, jota Esteban hyvinkin luultavasti juuri
tällä hetkellä näpisteli Oparin holveista. Bluber olikin melkein
hyrähtää itkuun, kun Kraski samassa palasi valmistamaansa kahvia
tuoden.

Teltan tummista pimennoista katseli Flora Hawkes hermostuneesti, mitä
hänen edessään kentällä puuhailtiin. Hän kauhistui mahdollisuutta, että
hänen entinen isäntänsä hänet huomaisi, sillä hän oli palvellut
sisäkkönä Greystoken lontoolaisessa talossa samoinkuin heidän
afrikkalaisella maatilallaankin ja tiesi, että loordi Greystoke
heti tuntisi hänet, jos sattuisi hänet näkemään. Täällä hänen
viidakkokodissaan Flora tunsi tuota miestä kohtaan ehkä suurempaa
pelkoa kuin mihin Tarzanin todellinen luonne antoi aihetta, mutta se
esiintyi kauheana tytölle, jonka syyllinen omantunto loihti hänen
mieleensä kaikkia mahdollisia rangaistuksia tästä uskottomuudesta
entistä, häntä alituisella ystävällisyydellä ja huomaavaisuudella
kohdellutta isäntäväkeänsä kohtaan.

Alituinen uneksiminen Oparin aarreholvien satumaisista rikkauksista,
joista hän oli kuullut niin paljon yksityiskohtia Greystokein
keskusteluissa, oli herättänyt hänen luonnostaan viekkaassa ja
häikäilemättömässä mielessään omistushalun. Ja niin hän oli vähitellen
hahmoitellut suunnitelman, kuinka voisi anastaa aarreholveista
riittävän määrän kultaharkkoja, voidakseen elää riippumattomana ja
varakkaana lopun ikäänsä. Koko suunnitelma oli hänen laatimansa. Hän
oli ensin innostuttanut asiaan Kraskin, joka vuorostaan oli hankkinut
avustajiksi molemmat englantilaiset ja Bluberin, ja nämä neljä olivat
hommanneet retken kustannuksiin tarvittavat rahat. Flora itse oli
etsinyt sopivaa miestä, joka voisi menestyvästi esittää Tarzania
tämän kotiviidakossa, ja keksinyt Esteban Mirandan, väkevän ja
häikäilemättömän espanjalaisen, jonka näyttämötaiteellinen kyky ja
varsinkin hänen mestarillinen naamioimistaitonsa teki hänelle
mahdolliseksi virheettömästi näytellä tarvittavaa osaa, ainakin mikäli
oli ulkonaisesta matkinnasta kysymys.

Espanjalainen ei ollut ainoastaan väkevä ja toimelias, vaan rohkea
tappelijakin, ja sitten kun hän oli ajanut partansa ja pukeutunut
Tarzanin viidakkovaatteisiin, ei hän ollut laiminlyönyt mitään
tilaisuutta jäljitellä apinamiestä joka tavalla parhaan kykynsä mukaan.
Viidakkovaistoa ei hänellä tietenkään ollut, ja varovaisuus neuvoi
häntä välttämään mieskohtaisia otteluita villeimpien metsänpetojen
kanssa, mutta hän pyydysteli pienempää riistaa keihäällä ja nuolilla ja
harjoitteli alituisesti ruohoköydellä, joka oli osana hänen asustaan.

Ja nyt näki Flora kaikkien hyvin harkittujen suunnitelmiensa olevan
raukeamaisillaan. Hän vapisi katsellessaan tulen ääressä olevia miehiä,
sillä hän pelkäsi Tarzania perin todellisesti, ja sitten hän jännittyi
hermostuneesta odotuksesta, nähdessään Kraskin lähenevän ryhmää
kahvipannu toisessa kädessä ja kupit toisessa. Kraski laski pannun ja
kupit tantereelle vähän matkaa Tarzanista tämän selkäpuolelle, ja kun
hän kaatoi kahvia, näki Flora hänen herauttavan saamansa pullon
sisällöstä yhteen kuppiin. Kylmä hiki kihisi Floran otsalle, kun Kraski
kohotti sitä kuppia ja tarjosi apinamiehelle. Ottaisiko tämä sen?
Epäilisikö hän? Jos hän epäilisi, niin minkä kauhean rangaistuksen he
kaikki tästä kamalasta uhkarohkeudestaan saisivatkaan?

Flora näki Kraskin ojentavan toiset kupit Peeblesille, Throckille ja
Bluberille ja sitten palaavan kehään itselleen, varaamansa kuppi
kädessään. Venäläisen kohottaessa kuppiaan ja kumartaessa kohteliaasti
apinamiehelle hän näki kaikkien viiden juovan. Jännitys laukesi,
jättäen Floran heikoksi ja uupuneeksi. Kääntyessään hän lysähti
vuoteelleen ja virui siinä vavisten ja kasvot käsiin peitettyinä. Ja
tuolla ulkona tyhjensi Apinain Tarzan kuppinsa viimeiseen pisaraan.



KUUDES LUKU

Kuolema väijyy


Sen päivän iltapuolella, jona Tarzan löysi salaliittolaisten leirin,
äkkäsi vartija Oparin raunioituneen kaupungin murentuneelta
ulkomuurilta joukon miehiä liikkumassa ympäröivän kalliovyön harjalta
alas laaksoon päin. Tarzan, Jane Clayton ja heidän mustat wazirinsa
olivat ainoat muukalaiset, jotka Oparin asukkaat olivat miesmuistiin
laaksossaan nähneet, ja vain puoliksi unohtuneet tarut muinaisilta
ajoilta viittailivat hämärästi siihen, että muitakin muukalaisia olisi
Oparissa joskus käynyt. Mutta ikimuistoisista ajoista oli ulkomuurin
harjalla aina seisonut vartija. Vain yksi ainoa, koukistunut, ryhmyinen
ja rujo ihmisenmuotoinen olio kyykötti nyt muistuttamassa kadonneen
Atlantiksen lukuisista, notkeista sotureista. Sillä pitkien aikakausien
kuluessa oli rotu pilaantunut ja vihdoin satunnaisin yhtymin isojen
apinain kanssa rappeutunut nykyiseksi Oparin eläimelliseksi kansaksi.
Kummallinen ja selittämätön oli ollut luonnon huolehtiva vaisto, joka
oli rajoittanut tämän rodullisen huononemisen melkein yksinomaan
miespuolisiin, naisten jäädessä suoriksi, siromuotoisiksi ja
piirteiltään usein sieviksi, jopa kauniiksikin, mikä ehkä suureksi
osaksi johtui siitä, että apinamaisia piirteitä saaneet tyttölapset
heti surmattiin, jotavastoin poikalapset, joilla oli yksinomaan
inhimillisiä ominaisuuksia, samaten heti raivattiin pois.

Kaupungin ulkomuurilla kykkivä yksinäinen vartija oli tosiaan
tyypillinen oparilainen, lyhyt, pölkkymäinen, takkupartainen ja -
tukkainen mies, jonka vanukkeiset suortuvat kasvoivat alas matalalle,
kaltevalle otsalle. Pienet likekkäiset silmät ja torahampaita
muistuttavat pureksimet osoittivat hänellä virtaavan suonissaan
apinanverta, ja samaa alkuperää todistivat lyhyet, käyrät sääret ja
pitkät, vahvalihaksiset, apinamaiset käsivarret, kaikki niukalti
karvapeitteiset, niinkuin ruhokin.

Kun hänen häijyt verestävät silmänsä katselivat joukkueen kulkua
laaksoa pitkin Oparia kohti, ilmaisivat hänen lisääntyvää kiihtymystään
nopeammaksi käyvä hengitys ja kurkusta kohoavat matalat, melkein
kuulumattomat murahdukset. Muukalaiset olivat siksi etäällä, että
heidät vaivoin tunsi ihmisolennoiksikaan, ja heidän lukumääränsä
saattoi vain osapuilleen arvioida viideksi- tai kuudeksikymmeneksi.
Saatuaan selville nämä kaksi tosiasiaa astui vartija alas ulkomuurilta,
käveli sen ja sisämuurin välisen alan poikki, mennen aukosta sisälle ja
nopeaa vauhtia takana olevan leveän puistikkokadun yli, minkä jälkeen
hän hävisi ränsistyvään, mutta vieläkin upeaan temppeliin.

Oparin ylipappi Kadsh istua kyykötti jättiläispuiden siimeksessä, jotka
nyt olivat vallanneet muinaisen temppelin entisen puutarhan. Hänen
kanssaan oli tusinan verta alempaan papistoon kuuluvia, ylipapin
hartaimpia tovereita, jotka hätkähtivät tämän oparilaisen paarian
tuloa. Viimemainittu riensi hengähdyksissään Kadshin luo.

"Kadsh!" hän huudahti, "outoja miehiä on matkalla Opariin! He saapuvat
laaksoon luoteesta käsin rajakallioiden takaa -- ainakin viisikymmentä
henkeä, ehkä kaksi sen vertaa. Minä näin heidät ulkomuurin harjalla
tähystellessäni, mutta heidän takanaan on miehiä, joista en saanut
selkoa, koska ovat vielä pitkän taipaleen päässä. Siitä asti kun suuri
tarmangani tuli tänne, ei Oparissa ole käynyt muukalaisia."

"Siitä ovat monet kuunvaiheet kuluneet, kun suuri tarmangani, joka
nimitti itseään Apinain Tarzaniksi, oli keskuudessamme", sanoi Kadsh.
"Hän lupasi palata luoksemme ennen sadekautta, nähdäkseen, ettei La'lle
ole mitään pahaa tapahtunut, mutta häntä ei ole kuulunut takaisin, ja
La on aina väittänyt, että hän on kuollut. Oletko kertonut kellekään
muulle, mitä olet nähnyt?" hän kysyi kääntyen äkkiä sanansaattajaan
päin.

"En", vastasi mies.

"Hyvä on!" huudahti Kadsh. "Ka, menkäämme kaikki ulkovallille
katsomaan, kuka uskaltaa saapua kiellettyyn Opariin, älköönkä kukaan
hiiskuko sanaakaan Blaghin kertomasta ennenkuin minä annan luvan."

"Kadshin sana on lakina, kunnes La puhuu", jupisi muuan papeista.

Kadsh katsoa muljautti puhujaan. "Minä olen Oparin ylipappi", hän
ärähti. "Kuka uskaltaa minua uhmata?"

"Mutta La on ylipapitar", sanoi joku, "ja ylipapitar on Oparin
kuningatar."

"Ylipappi voi uhrata kenet tahtoo Leimuavalle Jumalalle kuolleiden
kammiossa", muistutti Kadsh merkitsevästi toisille.

"Me tukimme kyllä suumme, Kadsh", vastasi pappi matelevasti.

"Hyvä!" murahti ylipappi opastaen heidät puutarhasta temppelin
takakäytävän läpi Oparin ulkomuuria kohti. Sieltä he tarkkasivat
lähestyvää joukkuetta, jonka nyt selvästi näkivät etäällä laakson
keskellä. Katselijat juttelivat matalin kurkkuäänin isojen apinain
kielellä, johon sekaantui tilapäisiä sanoja ja lauseparsia oudosta
murteesta, ja ne olivat epäilemättä joitakin tärveltyneitä jätteitä
Atlantiksen muinaisesta kielestä ja periytyneet lukemattomien
sukupolvien välityksellä heidän inhimillisiltä esivanhemmiltaan --
tuolta nyttemmin sukupuuttoon kuolleelta rodulta, jonka kaupungit ja
sivistys uinuvat syvälle hautaantuneina Atlantin valtameren tyrskyvien
aaltojen alla ja jonka seikkaileva luonne oli sen ammoisina aikoina
viekoitellut tunkeutumaan Afrikan sydämeen kultaa etsimään ja omain
etäisten kotikaupunkiensa maihin rakentamaan Oparin uhkean kaupungin.

Kadshin seuralaisineen katsellessa pensasmaisten kulmakarvojensa alta
joukkuetta, joka laskevan troopillisen auringon paahteessa
vaivaloisesti ponnisteli louhikkoista ja karua laaksoa myöten
eteenpäin, tirkisteli pieni harmaa apina heitä erään heidän takanaan
olevan vanhan kadun kivityksen välistä esille tunkeutuneen
jättiläispuun lehvistöstä. Vakava, ilmeeltään surullinen pikku apina se
oli, mutta perin utelias, kuten kaikki heimolaisensa, mikä lopulta sai
sen unohtamaan pelkonsa Oparin hurjia miehiä kohtaan, jopa siihen
määrin, että se vihdoin kepeästi kiepahti puusta kiveykselle, riensi
sisämuurin raosta esiin ja juosten ulkomuurille kiipesi sen sisäsivua
pitkin pappien taakse paikalle, missä saattoi jokseenkin turvallisesti
kätkeytyä sortuvan muurin isojen graniittimöhkäleiden suojaan ja sieltä
kuunnella oparilaisten keskustelua, se kun miltei kokonaan kävi isojen
apinain kielellä, jota niiden pieni serkku täydellisesti ymmärsi.

Iltapäivä oli lähestymässä loppuaan, ennenkuin Oparia verkalleen
lähestyvä joukkue oli ehtinyt kyllin lyhyen matkan päähän, jotta eri
henkilöt saattoi millään tavoin tuntea, ja silloin eräs nuoremmista
papeista huudahti kiihtyneenä:

"Se on hän, Kadsh. Se on suuri tarmangani, joka nimittää itseään
Apinain Tarzaniksi. Minä erotan hänet selvästi; toiset ovat kaikki
mustia miehiä. Hän kannustaa heitä eteenpäin tyrkkien heitä
keihäällään. Näyttää siltä kuin he olisivat peloissaan ja kovin
väsyneitä, mutta hän pakottaa heitä ponnistamaan."

"Oletko varma", kysyi Kadsh, "oletko varma, että hän on Apinain
Tarzan?"

"Ihan varma", vastasi puhuja, ja sitten eräs toinen papeista yhtyi
toverinsa vakuutuksiin. Vihdoin he olivat kyllin lähellä, jotta Kadsh
itse, jonka näkö ei ollut yhtä hyvä kuin seurueen nuorempien jäsenten,
huomasi, että Apinain Tarzan siellä: todellakin oli palaamassa Opariin.
Ylipappi rypisti mietteissään vihaisesti kulmiaan. Äkkiä hän kääntyi
toisia kohti.

"Hän ei saa tulla", hän huudahti; "hän ei saa astua Opariin. Rientäkää
noutamaan sata soturia. Me menemme heitä vastaan, kun he tulevat
ulomman muurin aukosta, ja surmaamme heidät yksitellen."

"Mutta La", huusi se, joka puutarhassa oli suututtanut Kadshia, "minä
muistan selvästi, että La tarjosi Apinain Tarzanille Oparin ystävyyden
monta kuukautta sitten ja että Tarzan pelasti La'n raivostuneen
Tantorin torahampailta."

"Hiljaa", ärähti Kadsh, "hän ei saa tulla tänne, me tapamme heidät
kaikki, vaikkei meidän tarvitse tietää, keitä he ovat, ennenkuin on
liian myöhäistä. Ymmärrätkö? Ja tiedä myöskin, että jokainen, joka
yrittää vastustaa tarkoitustani, on kuoleman oma -- ja jollei hän kuole
uhrina, saa hän surmansa minun kädestäni ja kuolee joka tapauksessa.
Kuuletko?" Ja hän osoitti vapisevaa pappia likaisella sormellaan.

Kun Manu, apina, kuuli kaiken tuon, oli hän haljeta kiihtymyksestä. Hän
tunsi Apinain Tarzanin -- kuten kaikki vaeltavat apinat kautta Afrikan
hänet tunsivat -- ja tiesi hänet ystäväksi ja suojelijaksi. Manusta
eivät Oparin urospuolet olleet eläimiä, ihmisiä eivätkä ystäviä. Hän
tiesi niiden olevan julmia ja ynseitä olioita, jotka söivät apinanlihaa
ja joita hän siis vihasi. Hän joutui senvuoksi kovin kiihdyksiin
suunnitelmasta, jota oli kuullut pohdittavan ja joka tähtäsi suuren
tarmanganin surmaan. Hän raapi pientä harmaata päätään, häntänsä juurta
ja vatsaansa, yrittäessään mielessään eritellä kuulemaansa ja pienten
aivojensa lokeroissa keksiä suunnitelmaa, jolla voisi tehdä tyhjiksi
pappien elkeet ja pelastaa Apinain Tarzanin. Hän irvisteli
hullunkurisesti, mikä oli tarkoitettu mitään aavistamattomalle
Kadshille ja tämän tovereille, mutta ei näitä häirinnyt, ehkä
senvuoksi, että iso graniittimöhkäle kätki pienen apinan heidän
näkyvistään. Tämä oli merkillisintä, mitä Manun elämässä oli
tapahtunut. Hän olisi tahtonut hypähdellä ylös ja alas, tanssia, raapia
ja parpattaa -- soimatakseen ja uhmatakseen vihattuja oparilaisia,
mutta joku vaisto sanoi, että siitä ei olisi ollut mitään hyötyä,
olisipa hän ehkä vain saanut niskaansa ropsauksen graniitin sirpaleita,
joita papit osasivat liiankin tarkasti heitellä. Eihän Manu ole mikään
syvällinen ajattelija, mutta tässä tilaisuudessa hän aivan ylitti
itsensä ja sai keskitetyksi ajatuksensa käsilläolevaan asiaan,
sallimatta jokaisen putoavan lehden tai surisevan hyönteisen itseään
siinä häiritä. Saipa mehukas toukkakin rankaisematta ryömiä aivan sen
ulottuville ja jälleen takaisin.

Juuri pimeän tullessa näki Kadsh pienen harmaan apinan lähtevän
ulkomuurin harjalta viidenkymmenen askeleen päässä paikalta, jolla hän
itse kyykötti tovereineen soturien saapumista odottamassa. Mutta niin
lukuisia olivat apinat Oparin raunioilla, että tapaus haihtui Kadshin
mielestä melkein yhtä nopeasti kuin apina hävisi näkyvistään, eikä hän
päivän yhä enemmän hämärtyessä erottanut pientä harmaata olentoa
vilistämässä laakson poikki tungettelijajoukkoa kohti, joka nyt näkyi
pysähtyneen levähtämään alangossa noin puolentoista kilometrin päässä
kaupungista sijaitsevan, ison _kopjen_ eli tasalakisen kukkulan
juurelle.

Pientä Manua peloitti kovin olla yksinään ulkona kedolla yhä
lisääntyvässä hämärässä, ja hän kiiti perin nopeasti, häntä ylöspäin
kaareutuneena takanaan. Kaiken aikaa hän loi säikähtyneitä katseita
oikealleen ja vasemmalleen. Heti kun hän saavutti kopjen, kiipesi hän
sen seinämää ylöspäin niin nopeasti kuin kykeni. Se oli oikeastaan iso,
jyrkkä graniittikallio melkein kohtisuorin sivuin, mutta kylliksi
rapautunut, niin että pienen Manun oli helppo kivetä sen rosoista
pintaa. Apina pysähtyi hetkiseksi huipulle hengähtämään ja
tyynnyttämään säikähtyneen pikkusydämensä pamppailua, ja sitten hän
kiersi kohdalle, jolta saattoi helposti katsella joukkuetta alhaalla.
Siellä tosiaan oli iso tarmangani Tarzan ja hänen kanssaan
puolisensataa gomangania. Viimemainitut liittivät yhteen pitkiä, suoria
salkoja, joita he olivat asettaneet maahan kahteen yhdensuuntaiseen
riviin. Molempain yli he sitoivat parin jalan välimatkoin pienempiä,
suoria, noin kahdeksantoista tuuman pituisia oksia, joten saatiin
karkeatekoiset, mutta tukevat tikapuut. Kaiken tämän tarkoitusta ei
Manu tietenkään tajunnut eikä tietänyt, että se oli Flora Hawkesin
hedelmällisissä aivoissa kehittynyt tuuma äkkijyrkälle kopjelle
kiipeämiseksi, jonka huipulla oli Oparin aarreholvien uloskäytävän
aukko. Eikä Manu tiennyt, että seurueella ei ollut mitään aikomusta
astua Oparin muurien sisälle ja ettei se siis myöskään ollut vaarassa
joutua Kadshin kätkettyjen salamurhaajain uhriksi. Pikku apinasta oli
Tarzanin vaara peräti todellinen, ja hengähdettyään hän siis viipymättä
kirkaisi varoituksensa oman kansansa ystävälle.

"Tarzan", hän huusi kielellä, jota he molemmat ymmärsivät. Valkoinen
mies ja neekerit vilkaisivat ylöspäin tuon parpattavan äänen
kuullessaan.

"Kuulehan, Tarzan, minä olen Manu", jatkoi pieni apina, "joka olen
tullut varoittamaan sinua lähtemästä Opariin. Kadsh odottaa väkensä
kanssa ulkomuurin takana, tappaakseen sinut."

Havaittuaan, että häiritsijä oli vain pieni harmaa apina, palasivat
neekerit heti työhönsä, eikä valkoinenkaan mies piitannut sen
varoittavista sanoista. Neekerien osoittama välinpitämättömyys ei Manua
kummastuttanut, sillä hän tiesi, että he eivät ymmärtäneet hänen
kieltään, mutta hän ei käsittänyt, miksei Tarzankaan kiinnittänyt
häneen minkäänlaista huomiota. Yhä uudelleen hän kutsui Tarzania
nimeltä, yhä uudelleen hän kirkui varoituksensa apinamiehelle, mutta
saamatta mitään vastausta tai pääsemättä selville, oliko suuri
tarmangani kuullut tai ymmärtänyt. Manu oli ymmällä. Mikä oli tehnyt
Apinain Tarzanin niin välinpitämättömäksi vanhan ystävänsä
varoituksille?

Vihdoin pikku apina luopui yrityksistään ja silmäili kaihomielin
takaisin Oparin kaupunginmuurin sisäpuolella kasvaviin puihin. Nyt oli
hyvin pimeä, ja poloista vapisutti ajatus mennä toistamiseen laakson
poikki, jossa hän aavisteli vihollisia yöllä liikuskelevan saalista
väijyillen. Hän raapi päätänsä ja syleili polviaan ja istua kyykötti
sitten perin avuttomana ja onnettomana pienenä apinanmykkyränä. Mutta
niin epämukavaa kuin korkealla kukkulalla olikin, oli siellä verrattain
turvallista, joten hän päätti mieluummin jäädä yöksi sinne kuin pimeän
läpi uskaltautua kammottavalle paluumatkalle.

Niinpä hän näki, kuinka tikkaat valmistuivat ja nostettiin kopjen
kylkeä vasten; ja kun kuu vihdoin kohosi näyttämöä valaisemaan, näki
hän Apinain Tarzanin pakottavan miehiään nousemaan tikkaita ylöspäin.
Hän ei ollut koskaan nähnyt Tarzanin kohtelevan mustia seuralaisiaan
noin raa'asti ja julmasti. Manu tiesi, kuinka hurja suuri tarmangani
saattoi olla viholliselleen, olivatpa ne sitten eläimiä tai ihmisiä,
mutta hän ei ollut koskaan nähnyt hänen tuolla tavoin kohtelevan
neekereitä, jotka olivat hänen ystäviään. Yksitellen ja ilmeisesti
vastahakoisina nousivat neekerit tikapuita ylös valkoisen miehen alati
hoputtaessa heitä terävällä keihäällään. Kun he olivat kaikki päässeet
huipulle, seurasi Tarzan perässä, ja Manu näki heidän katoavan
ikäänkuin ison kallion sydämeen.

Ja lyhyen ajan kuluttua alkoivat he jo ilmestyä jälleen, ja nyt
jokainen kantoi kahta raskasta esinettä, jotka Manusta näyttivät hyvin
samanlaisilta kuin jotkut Oparin rakennuksiin käytetyistä pienemmistä
kivimöhkäleistä. Hän näki heidän vievän möhkäleet kopjen reunalle ja
sieltä heittävän ne alas maahan, ja kun viimeinen neekereistä oli
tullut kuormineen esille ja paiskannut sen alas laaksoon, laskeutui
joukkue yksi eräältään tikkaita pitkin kallion juurelle. Mutta tällä
kertaa oli Apinain Tarzan ensimmäisenä. Sitten he ottivat tikapuut
alas, hajoittivat ne ja laskivat kappaleet lähelle kopjen juurta, minkä
jälkeen he ottivat kukkulan sisustasta tuomansa möhkäleet ja seuraten
Tarzania, joka asettui etunenään, lähtivät paluumatkalle laakson äärtä
kohti.

Manu olisi kovin ällistynyt, jos hän olisi ollut ihminen, mutta
pelkkänä apinana hän vain näki mitä näki, yrittämättä sitä paljoakaan
mietiskellä. Hän tiesi, että ihmisten tavat olivat omituiset ja usein
käsittämättömät. Niinpä gomanganit, vaikka eivät kyenneet liikkumaan
viidakon ja metsän läpi yhtä helposti kuin kaikki muut siellä
asustelevat olennot, lisäsivät vaikeuksiaan sälyttelemällä
kannettavikseen lisäpainoiksi metallisia nilkka- ja rannerenkaita,
kaulaketjuja ja vöitä, vieläpä eläinten taljojakin, jotka vain
ehkäisivät heidän nopeuttaan ja tekivät heille elämän paljon
tukalammaksi kuin sellaisista laitteista vapaiden luontokappaleiden.
Milloin Manu asiaa ajatteli, onnitteli hän itseään sen johdosta, ettei
ollut ihminen -- sääli noita typeriä, lyhytjärkisiä olentoja.

Manu oli varmaankin nukkunut. Hän luuli sulkeneensa silmänsä vain
hetkiseksi, mutta ne avatessaan hän näki aamunkoin rusoisen valon jo
levinneen autioon laaksoon. Juuri häipyvinä jyrkänteiden yli koilliseen
saattoi hän erottaa viimeiset Tarzanin joukkueesta alkamassa
rajaharjulta laskeutumista. Sitten Manu käänsi kasvonsa Opariin päin ja
valmistausi laskeutumaan kopjelta, vilistääkseen takaisin puittensa
turvaan Oparin muurien taakse. Mutta ensin hän tahtoi tunnustella:
Shita, pantteri, saattoi vielä liikuskella, ja sen vuoksi hän kiertää
tepsutti kukkulan syrjää pitkin paikalle, mistä voi nähdä koko laakson
lakeuden Opariin asti. Ja sieltä Manu näki taaskin jotakin, mikä sai
hänet kovin levottomaksi, sillä Oparin raunioituneilta ulkomuureilta
sukelsi esiin iso joukko kaupungin kauheita miehiä. Täyden sataluvun
olisi niitä voinut laskea, jos Manu olisi kyennyt laskemaan.

Ne näkyivät tulevan kopjea kohti, ja Manu istahti katselemaan niiden
lähestymistä, päättäen siirtää palaamisensa siksi, kun reitti
kaupunkiin oli puhdas vihatuista oparilaisista. Hänen mieleensä
juolahti, että ne tulivat häntä tavoittamaan. Alempain olioiden
suuriluuloisuus on nimittäin tavaton. Vaikka hän olikin vain marakatti,
ei se ajatus tuntunut hänestä ollenkaan naurettavalta, minkävuoksi hän
pistäysi ulkonevan kallionkielekkeen taakse, vain yksi, pieni, kirkas
silmä tähdättynä vihollista kohti. Hän näki heidän saapuvan lähemmäksi
ja tuli hyvin levottomaksi, vaikkei tosin ollenkaan pelännyt, sillä hän
tiesi, että niiden mahdollisesti kavutessa kukkulan toista sivua ehtisi
hän laskeutua sen toista sivua alas ja olisi puolitiessä Opariin
ennenkuin he hänet jälleen äkkäisivät.

Soturit saapuivat yhä lähemmäksi, mutta eivät pysähtyneet kopjen
juurelle -- eivät edes tulleet sitä varsin lähelle, vaan sivuuttivat
sen matkallaan. Sitten välähti totuus apinan pieniin aivoihin: Kadsh ja
hänen väkensä ajoivat takaa Apinain Tarzania tappaakseen hänet. Vaikka
Manu olikin hieman närkästynyt Tarzanin välinpitämättömyydestä
edellisenä iltana, oli hän sen varmaan jo unohtanut, sillä hän kävi nyt
yhtä levottomaksi apinamiestä uhkaavasta vaarasta kuin oli ollut
edellisenä iltapäivänä. Ensiksi hän aikoi juosta edelle varoittaakseen
Tarzania, mutta hän epäröi uskaltautua niin kauaksi Oparin puista,
vaikkei ajatus vihattujen oparilaisten sivuuttamisesta tiellä olisikaan
riittänyt peloittamaan häntä siitä tuumasta. Muutaman minuutin hän
istui katsellen, kunnes kaikki olivat ehtineet kopjen ohi, ja sitten
selvisi hänelle täydellisesti, että ne suuntasivat suoraan sinnepäin,
jonne Tarzanin joukon viimeiset miehet olivat laaksosta kaikonneet.
Eipä siis epäilystäkään, että he ajoivat apinamiestä takaa.

Manu tähysti vielä kerran laakson yli Oparia kohti. Ei näkynyt mitään
häntä peloittamassa paluumatkaa yrittämästä, joten hän lajinsa
ketteryydellä kapusi kopjen kohtisuoraa seinämää alas ja lähti
vilistämään aika vauhtia kaupunginmuurille päin. Miten hän loi
suunnitelman, jota lopuksi noudatti, on vaikea sanoa. Kenties hän
ajatteli sen valmiiksi istuessaan kopjella katselemassa, kuinka Kadsh
joukkoineen seurasi apinamiehen jälkiä, tai ehkä se pälkähti hänen
päähänsä hänen juostessaan aution alueen poikki Opariin päin. Saattoi
se pilkahtaa hänelle siniseltä taivaaltakin, sitten kun hän oli ehtinyt
takaisin puittensa lehtevään pyhäkköön. Olipa sen asian laita kuinka
hyvänsä, niin totta on, että juuri kun La, Oparin ylipapitar ja
prinsessa, muutamien papittariensa kanssa kylpi erään temppelipuutarhan
lammikossa, säikähdytti hänet kirkuva apina, joka rajusti heiluen
riippui hännästään lammikon yli kurottuvan suuren puun oksalta. Se oli
pieni harmaa apina, niin viisaan ja vakavan näköinen, että olisi
helposti voinut kuvitella kansojen kohtalon alati painavan sen
hartioita.

"La, La", parkui Manu, "ne ovat menneet Tarzania tappamaan, ovat
menneet Tarzania tappamaan!"

Tuon nimen kuullessaan muuttui La heti perin tarkkaavaiseksi. Seisoen
vyötäisiinsä asti lammikossa hän vilkaisi kysyvästi apinaan.

"Mitä tarkoitat, Manu?" hän kysyi. "On kulunut monta kuukautta siitä,
kun Tarzan oli Oparissa. Hän ei ole täällä nyt. Mitä sinä haastelet?"

"Minä näin hänet", kirkaisi Manu, "näin hänet viime yönä monien
gomanganien seurassa. Hän saapui isolle kalliolle, joka on laaksossa
Oparin edustalla, kaikkine miehineen. Hän kiipesi sen laelle, tunkeusi
sen sydämeen; ja sitten he tulivat ulos kantaen kiviä, jotka
paiskasivat alas laaksoon. Sitten he laskeusivat kalliolta, poimivat
kivet jälleen ja lähtivät laaksosta -- tuonne", ja Manu osoitti yhdellä
pienistä karvaisista sormistaan koillista kohti.

"Mistä tiedät, että se oli Apinain Tarzan?" kysyi La.

"Eikö Manu tuntisi serkkuaan ja ystäväänsä?" sanoi apina. "Omin silmin
minä hänet näin -- näin tosiaan Apinain Tarzanin."

Oparin La rypisti miettiväisenä kulmiaan. Syvällä hänen sydämessään
kyti hänen suuren rakkautensa tuli Tarzania kohtaan -- tuli, joka oli
täytynyt sammuttaa, kun hänet pakotettiin Kadshin puolisoksi,
senjälkeen kun hän viimeksi oli nähnyt apinamiehen. Sillä Oparin
laeissa on säädös, että Leimuavan Jumalan papittaren täytyy
valita itselleen aviokumppani, kun määräluku vuosia on hänen
virkaanvihkimisestään kulunut. Monet kuukaudet oli La toivonut, että
saisi puolison Tarzanista. Mutta apinamies ei ollut häntä rakastanut,
ja vihdoin oli La'n täytynyt todeta, ettei Tarzan milloinkaan voisi
häneen rakastua. Sittemmin hän oli alistunut kauheaan kohtaloon, joka
oli pakottanut hänet Kadshin syliin.

Kun kuukausi toisensa perään oli vierähtänyt eikä Tarzan ollut palannut
Opariin, kuten oli luvannut tehdä, nähdäkseen, ettei La'lle tapahtuisi
mitään pahaa, oli viimemainittu alkanut uskoa Kadshin otaksumaa
apinamiehen kuolemasta, ja vaikka hän vihasi inhoittavaa Kadshia yhtä
paljon kuin ennenkin, oli hänen rakkautensa Tarzaniin vähitellen
haipunut melkein joksikin surulliseksi muistoksi vain. Mutta kun hän
nyt kuuli apinamiehen elävän ja käyneen niin lähelläkin, vaikutti se
kuin vanhan haavan avautuminen. Alussa hän ei juuri muuta käsittänyt
kuin että Tarzan oli käynyt Oparin lähettyvillä, mutta vähitellen
herättivät Manun huudot hänessä tietoisuuden apinamiehen vaarasta,
vaikkei hän oikein tajunnutkaan vaaran laatua.

"Kuka on mennyt Apinain Tarzania tappamaan?" hän kysyi äkkiä.

"Kadsh, Kadsh", virkkoi Manu, "hän lähti monenmonituisen miehen kanssa
ja seuraa Tarzanin jälkiä!"

La hyppäsi nopeasti lammikosta, sieppasi seuralaiseltaan vyönsä ja
koristuksensa, sitoi ne kiireellisesti paikoilleen ja riensi sitten
puutarhan ja temppelin läpi.



SEITSEMÄS LUKU

"Sinun täytyy hänet uhrata."


Varovaisesti liikkui Kadsh sadan peloittavan seuralaisensa kanssa,
jotka olivat metallipäisillä sauvoilla ja kirveillä aseistettuja,
hiipien salavihkaa rajaharjulta alas laaksoon, valkoisen miehen ja
tämän mustien toverien jälkiä seuraten. He eivät pitäneet kiirettä,
sillä Oparin ulkomuurien harjalta he olivat havainneet, että
takaa-ajettavat etääntyivät varsin hitaasti, vaikka ahdistajat eivät
tienneet miksi, he kun olivat olleet liian pitkän matkan päässä,
nähdäkseen taakkaa, joka jokaisella neekerillä oli kannettavana. Eikä
Kadsh halunnutkaan yllättää saalistaan päiväiseen aikaan, vaan oli
suunnitellut salaista yöllistä hyökkäystä, jonka äkillisyys yhdessä
hänen seuralaistensa suuren lukumäärän kanssa helposti voisi
hämmennyttää nukkuvan leirin sekasortoon.

Heidän seuraamansa jäljet olivat hyvin selvät. Niistä ei voinut
erehtyä, ja he liikkuivat verkalleen nyttemmin loivasti kaltevaa pintaa
laakson pohjaa kohti. Keskipäivä oli lähellä, kun he äkkiä pysähtyivät
keksiessään vastikään rakennetun okapensas-boman pienellä aukealla
juuri edessään. Boman keskeltä kohosi hiipuvan nuotion ohut savu.
Siellä siis oli apinamiehen leiri.

Kadsh käski seuralaistensa piilottautua latua reunustaviin tuuheihin
pensaisiin ja lähetti sieltä yhden miehen edeltäpäin tiedustelemaan. Jo
lyhyen hetken päästä tämä palasi ilmoittamaan, että leiri oli autio; ja
vielä kerran lähti Kadsh miehineen liikkeelle. Astuen bomaan he
tarkastivat sitä voidakseen arvioida Tarzanin seuralaisten lukumäärän.
Heidän ollessaan siinä puuhassa näki Kadsh jotakin kätkettynä
pensaisiin boman äärimmäisessä laidassa. Hyvin varovaisesti hän
lähestyi sitä, sillä siinä oli jotakin, mikä ei ainoastaan herättänyt
hänen uteliaisuuttaan, vaan teki hänet varovaiseksikin, sillä se
muistutti selvästi maahan lyyhistynyttä miestä.

Sauvat iskuvalmiina lähestyi tusinan verta heistä mykkyrää, joka oli
herättänyt Kadshissa uteliaisuutta, ja kun he olivat ehtineet kyllin
lähelle, näkivät he edessään virumassa Apinain Tarzanin hengettömän
ruumiin. "Leimuava Jumala on kumartunut kostamaan alttarinsa häpäisyn",
huudahti ylipappi silmät kiiluen yltiöpäisyyden vimmaisesta tulesta.
Mutta toinen, ehkä käytännöllisempi tai ainakin varovaisempi pappi
polvistui apinamiehen ruumiin ääreen ja painoi korvansa sydämen
kohdalle.

"Hän ei ole kuollut", kuiskasi kuuntelija; "kenties hän vain nukkuu."

"Tarttukaa häneen siis nopeasti", huusi Kadsh, ja hetkistä myöhemmin
peitti Tarzanin ruumiin niin monta karvaista, hirveää miehenkuvatusta
kuin hänen päälleen mahtui. Hän ei tehnyt vastarintaa -- ei edes
avannut silmiään, ja pian köytettiin hänen käsivartensa tiukasti selän
taakse.

"Laahatkaa hänet sinne, missä Leimuavan Jumalan silmä voi levätä hänen
päällään", huudahti Kadsh. He laahasivat Tarzanin boman keskelle
täyteen auringonvaloon, ja vetäen puukon lannetaljastaan kohotti Kadsh
sen päänsä yli ja seisoi kumartuneena maahan lyyhistyneen uhrattavansa
yli. Kadshin seuralaiset asettuivat kehämäisesti apinamiehen ympärille,
ja jotkut heistä tunkeutuivat lähelle johtajansa taakse. He näyttivät
levottomilta, katselivat vuoroin Tarzania, vuoroin ylimmäistä pappiaan
ja tähyilivät sitten salavihkaa aurinkoon, joka ratsasti korkealla
pilvenhattaraisella taivaalla. Mutta mitkä ajatukset lienevätkin
kiusanneet heidän puolivillejä aivojaan, oli heidän joukossaan vain
yksi, joka tohti pukea ne sanoiksi, ja se oli sama pappi, joka
edellisenä päivänä oli yrittänyt vastustaa Kadshin ehdotusta
apinamiehen tappamisesta.

"Kadsh", sanoi hän nyt, "kuka sinä olet, että uhraisit Leimuavalle
Jumalalle? Se on yksinomaan La'n -- ylipapittaremme ja kuningattaremme
-- etuoikeus, ja hän suuttuu kuullessaan, mitä olet tehnyt."

"Hiljaa, Duth!" huusi Kadsh. "Minä, Kadsh, olen Oparin ylipappi. Minä,
Kadsh, olen kuningatar La'n puoliso. Minunkin sanani on lakina
Oparissa. Jos tahdot pysyä pappina ja jäädä eloon, niin pidä suusi
kiinni."

"Sinun sanasi ei ole lakina", vastasi Duth vihaisesti. "Jos suututat
ylipapittaren tai Leimuavan Jumalan, voidaan sinut rangaista niinkuin
joku toinenkin. Jos sinä tuon miehen uhraat, niin vihoitat heidät
molemmat."

"Riittää!" ärjäisi Kadsh. "Leimuava Jumala on puhunut minulle ja
vaatinut minua uhraamaan temppelinsä häpäisijän."

Hän polvistui apinamiehen viereen ja kosketti terävän väkipuukkonsa
kärjellä hänen rintaansa sydämen yläpuolelta, nostaen sitten aseensa
korkealle ilmaan valmiina sivaltamaan kuolettavan iskun elävään
sydämeen. Sillä hetkellä häilähti pilvi auringon yli ja varjo lankesi
heihin. Ympäröivien pappien joukosta kuului nurinaa.

"Katso", huudahti Duth, "Leimuava Jumala on vihainen. Hän on peittänyt
kasvonsa Oparin asukkailta."

Kadsh pysähtyi. Hän loi puolittain uhmaavan, puolittain pelokkaan
katseen auringon kehrää peittävään pilveen. Sitten hän nousi verkalleen
pystyyn ja ojensi käsivartensa kätkettyä päivänjumalaa kohti, jääden
muutamaksi silmänräpäykseksi tähän ilmeisesti tarkkaavaiseen ja
kuuntelevaan asentoon. Sitten hän kääntyi äkkiä seuralaistensa puoleen.
"Katsokaa, Oparin papit", hän huusi, "Leimuava Jumala on puhunut
ylipapilleen Kadshille. Hän ei ole suuttunut. Hän haluaa vain puhutella
yksinään minua ja käskee teidän mennä pois viidakkoon odottamaan,
kunnes hän on saapunut ja haastanut Kadshille, minkä jälkeen minä
kutsun teidät takaisin. Menkää!"

Useimmat näkyivät pitävän Kadshin sanoja lakina, mutta Duth ja jotkut
muut epäröivät, varmaankin jonkun epäilyksen vaikutuksesta.

"Menkää nyt!" käski Kadsh. Ja niin voimakas on tottelemisen tottumus,
että epäilijät vihdoin kääntyivät pois, häipyen toisten kanssa
viidakkoon. Viekas hymy valaisi ylipapin julmat kasvot, kun viimeinen
heistä hävisi näkyvistä: ja sitten hän jälleen kiinnitti huomionsa
apinamieheen. Että syvällä hänen sydämessään kuitenkin asui
synnynnäinen pelko hänen jumalaansa kohtaan, ilmeni niistä kysyvistä
katseista, joita hän tähtäsi taivaalle. Hän oli päättänyt Duthin ja
muiden poissaollessa tappaa apinamiehen, mutta pelko pidätti hänen
kätensä, kunnes hänen jumalansa valo jälleen lankeaisi säteilevänä
hänen päälleen ja vakuuttaisi hänelle, että hänen aikomansa teko oli
taivaalle otollinen.

Auringon peittänyt pilvi oli iso, ja odotellessaan Kadsh hermostui yhä
enemmän. Kuudesti hän kohotti veitsen kohtalokkaaseen iskuun, mutta
joka kerralla hänen taikauskonsa esti hänet teon toimeenpanosta. Kului
viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia, ja aurinko oli yhä
varjostuneena. Mutta vihdoinkin saattoi Kadsh nähdä sen lähenevän
pilven reunaa, ja vielä kerran hän asettui paikalleen, polvistuen
apinamiehen viereen puukko valmiina sen hetken varalta, jona aurinko
vielä viimeisen kerran loisi säteensä elävään Tarzaniin. Hän näki
valokohdan hiipivän verkalleen boman yli häntä kohti, ja sen
lähestyessä kiilui pirullisen vihan ilme hänen kapeavälisistä
häijyistä silmistään. Vielä hetkinen, ja Leimuava Jumala painaisi
uhritoimitukseen hyväksymisensä sinetin. Kadsh vapisi odotuksesta. Hän
kohotti puukkonsa hitusta korkeammalle, hänen lihaksensa jännittyivät
työntämään sen alaspäin, mutta silloin katkaisi äänettömyyden melkein
kiljahdukseksi korotettu naisen ääni.

"Kadsh!" kajahti tuo ainoa ääni, mutta niin äkkiä ja yllättävänä kuin
salama siniseltä taivaalta.

Veitsi vielä korkealle kohotettuna kääntyi ylipappi sille suunnalle,
josta häiriö oli tullut, ja näki ahon syrjässä La'n, ylipapittaren,
hahmon, ja hänen takanaan Duthin ja parikymmentä alempaa pappia.

"Mitä tämä merkitsee, Kadsh?" kysyi La vihaisesti, lähestyen häntä
nopeasti aukean yli. Ylipappi nousi jurona.

"Leimuava Jumala vaatii tämän uskottoman henkeä", hän huusi.

"Valehtelija", vastasi La. "Leimuava Jumala puhuu ihmisille ainoastaan
ylipapittarensa suun kautta. Liiankin usein olet yrittänyt tehdä
tyhjäksi kuningattaresi tahdon. Tiedä siis, Kadsh, että valta elämän ja
kuoleman yli, joka on kuningattaresi käsissä, tehoaa yhtä hyvin sinuun
kuin muihinkin. Pyhät tarumme kertovat, että niinä pitkinä aikakausina,
jotka Opar on kokenut, useampi kuin yksi ylipappi on uhrattu Leimuavan
Jumalan alttarille, eikä ole mahdotonta. että joku vieläkin saa käydä
niiden röyhkeiden tietä. Hillitse siis turhamaisuutesi ja vallanhimosi,
jotteivät ne vie sinua perikatoon."

Kadsh pisti puukon tuppeensa ja kääntyi äkäisenä pois, luoden
myrkyllisen katseen Duthiin, jota hän kaiketikin syytti tappiostaan.
Oli ilmeistä, että hänen kuningattarensa läsnäolo nolasi hänet
tilapäisesti, mutta ne, jotka tunsivat Kadshin, eivät paljoakaan
epäilleet, että hän yhä riippui aikomuksessaan toimittaa apinamies
hengiltä pois, jos siihen milloin sattuisi tilaisuutta, sillä Kadshilla
oli voimakas puoluelaisjoukko Oparin väestön ja pappien keskuudessa.
Oli monta, jotka epäilivät La'n koskaan uskaltavan ärsyttää ja
vihoittaa niin tärkeää osaa kansastaan surmauttamalla tai alentamalla
ylipapin, joka oli virassaan niin vanhain lakien ja tapojen
valtuudella, että niiden alkuperä jo kauan sitten oli hukkunut
muinaisuuden hämärään.

Usean vuoden kuluessa hän oli keksinyt milloin minkin verukkeen
viivyttääkseen juhlamenoja, jotka yhdistäisivät hänet avioliittoon
ylipapin kanssa. Hän oli sitäpaitsi herättänyt kansassaan
vastenmielisyyttä kouraantuntuvilla todisteilla hullaantumisestaan
apinamieheen; ja vaikka hänen vihdoin oli täytynyt yhtyä Kadshiin, ei
hän ollut millään tavoin yrittänyt salata vihaansa ja inhoaan häntä
kohtaan. Kuinka kauan La saattoi tätä rankaisematta jatkaa, oli
kysymys, joka usein vaivasi niitä, joiden asema Oparissa riippui hänen
suosiostaan. Ja kun Kadsh tiesi kaikki nämä seikat, ei ollut
ihmeellistä, että hän hautoi kavalluksen ajatuksia kuningatartaan
vastaan. Liitossa hänen kanssaan näissä petollisissa vehkeissä oli Oah,
muuan naispappi, joka tavoitteli La'n valtaa ja virkaa. Jos La
voitaisiin raivata tieltä, olisi Kadsh kyllin vaikutusvaltainen
toimittaakseen Oahin ylipapittareksi. Oah oli myös luvannut tulla hänen
puolisokseen ja sallia hänen hallita kuninkaana, mutta vielä sitoi
kumpaakin heidän leimuavan jumalansa pelko, ja sen vuoksi oli La'n
henki toistaiseksi turvattuna. Riitti kuitenkin pieninkin kipuna
sytyttämään hänen ympärillään kytevät kavalluksen vireet ilmiliekkiin.

Toistaiseksi hänellä oli kyllä täysi oikeus kieltää ylipappia
uhraamasta Tarzania. Mutta hänen kohtalonsa ehkäpä henkensäkin riippui
vangin tulevasta kohtelusta. Jos La säästäisi hänet, jos hän millään
tavalla ilmaisisi sen suuren rakkauden palanneen, jota hän kerran oli
melkein julkisesti tunnustanut tuntevansa apinamiestä kohtaan, olisi
luultavaa, että hänen kohtalonsa oli sinetöity. Olipa epätietoista,
saattoiko hän rankaisematta edes säästää muukalaisen henkeä ja päästää
hänet vapauteen.

Kadsh ja toiset tarkkasivat häntä kiinteästi nyt, kun hän astui
Tarzanin luo. Seisottuaan siinä hetkisen äänettömänä hän vilkaisi
mieheen.

"Onko hän jo kuollut?" hän kysyi.

"Hän ei ollut kuollut silloin, kun Kadsh lähetti meidät pois", rohkeni
Duth huomauttaa. "Jos hän nyt on kuollut, niin on Kadsh hänet
poissaollessamme tappanut."

"En minä häntä tappanut", vastasi Kadsh. "Niinkuin La, kuningattaremme,
on teille sanonut, jää se hänen tehtäväkseen. Leimuavan Jumalan silmä
katselee sinua, Oparin ylipapitar. Veitsi on kupeellasi, uhri viruu
edessäsi."

Välittämättä miehen sanoista kääntyi La Duthin puoleen. "Jos hän vielä
elää", hän sanoi, "niin laittakaa paarit ja kantakaa hänet Opariin."

Täten joutui Apinain Tarzan vielä kerran atlantilaisten vanhaan
siirtolakaupunkiin. Kraskin hänelle juottaman narkoottisen nesteen
vaikutus kesti monta tuntia. Oli yö, kun hän avasi silmänsä, ja
hetkisen hän oli hämmennyksissä itseään ympäröivästä pimeydestä ja
äänettömyydestä. Aluksi hän ei tajunnut muuta kuin että virui
turkiskasalla ja oli loukkaantumattomana, sillä hän ei tuntenut mitään
kipua. Verkalleen valkeni hänen huumaantuneiden aivojensa sumun lävitse
muisto viime hetkestä, ennenkuin tajuttomuus oli hänet yllättänyt, ja
pian hän käsitti kepposen, joka hänelle oli tehty.

Kuinka kauan hän oli ollut tiedottomana ja missä hän nyt oli, oli
hänelle arvoituksellista. Verkalleen hän nousi pystyyn ja havaitsi,
pientä huimausta lukuunottamatta, olevansa aivan ennallaan. Hän hapuili
varovaisesti ympärilleen pimeässä, liikkuen arastellen, käsi
ojennettuna ja aina tunnustellen huolellisesti, löytääkseen jotakin
varmaa jalansijaa. Melkein samassa pysähdytti kiviseinä hänen
etenemisensä, ja sitä seuratessaan hän pian huomasi olevansa
nelinurkkaisessa pienessä huoneessa, jossa oli vain kaksi aukkoa -- ovi
kummallakin vastakkaisella sivulla. Täällä hänellä oli apua ainoastaan
tunto- ja hajuaististaan. Alussa ne ilmaisivat hänelle vain sen, että
hän oli teljettynä maanalaiseen kammioon, mutta narkoottisen aineen
vaikutuksen haihtuessa herkistyivät vaistot, ja kun hän oli täysin
tointunut, palasi hänen mieleensä voimakkaana vaikutelma eräistä
tutuista tuoksuista, jotka hivelivät hänen hajuelimiään -- hämärä
vihjaus, että hän oli joskus ennen tuntenut niitä samanlaisten
olosuhteiden vallitessa. Samassa kuului ylhäältä, maan ja muurauksen
lävitse, heikon heikko, kaamea parahdus. Vain kuiskaavana kaikuna
saapui se apinamiehen herkkiin korviin, mutta se riitti palauttamaan
hänen mieleensä eläviä muistoja ja herätti hänet pian myöskin
toteamaan, mitä nuo häntä ympäröivät tutut tuoksut olivat. Hän tiesi
vihdoinkin, että hän oli Oparin pimeässä, maanalaisessa luolassa.

Hänen yläpuolellaan kammiossaan temppelissä heittelehti ylipapitar La
unettomalla vuoteellaan. Hän tunsi liiankin hyvin kansansa mielenlaadun
ja ylipappi Kadshin vilpillisyyden. Hän tunsi sen uskonnollisen
kiihkon, joka kannusti hänen eläimellisten ja tietämättömäin
alamaistensa useinkin mielipuolisia tekoja, ja arvasi aivan oikein,
että Kadsh kiihoittaisi heitä häntä vastaan, jollei hän tälläkään
kertaa taipuisi uhraamaan apinamiestä Leimuavalle Jumalalle. Ja hänen
ponnistellessaan keksiäkseen keinon, miten pääsisi tästä pulmasta,
pakeni uni hänen silmistään, sillä La ei suinkaan aikonut Apinain
Tarzania uhrata. Vaikka hän olikin kamalan uskonnon ylipapitar ja
puolieläimellisen rodun kuningatar, oli hän samalla nainenkin --
nainen, joka oli rakastanut vain kerran ja lahjoittanut rakkautensa
tälle taaskin hänen valtaansa joutuneelle jumalaiselle apinamiehelle.
Kahdesti ennen oli Tarzan välttänyt hänen uhriveitsensä; viime hetkessä
oli rakkaus vihdoin voittanut mustasukkaisuuden ja kiihkon, ja _nainen_
La oli todennut, ettei hän koskaan saattaisi panna alttiiksi
rakastamansa miehen elämää, niin toivottomaksi kuin hän rakkautensa
tiesikin.

Tänä iltana oli hänellä edessään arvoitus, jonka ratkaisemiseen hän
tunsi itseltään melkein kokonaan puuttuvan kykyä. Se seikka, että hän
oli naimisissa Kadshin kanssa, poisti häneltä viimeisenkin
toivonhäivän, mitä hänellä koskaan lienee ollut, apinamiehen vaimoksi
pääsemisestä. Mutta hänen päätöksensä pelastaa Tarzan, jos suinkin
mahdollista, oli yhtä luja. Kahdesti oli apinamies pelastanut hänet:
kerran hullulta papilta ja kerran raivopäiseltä Tantorilta. Silloinpa
hän myöskin oli luvannut, että Tarzan Opariin palatessaan saapuisi
ystävänä ja otettaisiin ystävyydellä vastaan.

Mutta Kadshin vaikutusvalta oli suuri, ja La tiesi, että sitä
vaikutusvaltaa oli herkeämättä käytetty apinamiestä vastaan -- hän oli
nähnyt sen alamaistensa ilmeistä siitä hetkestä asti, kun Tarzan oli
nostettu paareille Opariin tuotavaksi. Hän oli lukenut sen niistä
häijyistä katseista, joita oli häneen tähdätty. Ennemmin tai myöhemmin
he tohtisivat antaa hänet ilmi -- siihen tarvittiin vain vähäpätöinen
uusi veruke, jota hän tiesi heidän innokkaasti vainuavan hänen
vastaisessa suhtautumisessaan Tarzaniin. Oli jo melkoisesti yli
puolenyön, kun hänen luokseen saapui muuan papittarista, jotka aina
vartioitsivat hänen kammionsa oven ulkopuolella.

"Duth haluaisi puhutella sinua", kuiskasi palvelushenki.

"On myöhäinen", vastasi La, "eikä miesten sallita astua tähän temppelin
osaan. Kuinka hän tänne tuli ja miksi?"

"Hän sanoo tulevansa La'n vuoksi, jonka henki on suuressa vaarassa",
vastasi tyttö.

"Tuo hänet sitten tänne", sanoi La, "ja niin totta kuin elämäsi on
sinulle kallis, varo hiiskumasta asiasta kellekään."

"Minä pysyn yhtä äänettömänä kuin alttarin kivet", vastasi tyttö
kääntyessään lähtemään huoneesta.

Hetkisen perästä hän palasi, mukanaan Duth, joka pysähtyi parin
askeleen päähän ylipapittaresta ja tervehti. La viittasi saattajaa
poistumaan ja kääntyi sitten mieheen, kysyvä ilme kasvoilla.

"Puhu, Duth!" hän käski.

"Kaikki tiedämme La'n rakastavan outoa apinamiestä", sanoi Duth, "eikä
meidän, alempain pappien, asiana ole arvostella ylipapittaremme
ajatuksia ja tekoja. Minun on vain palveltava, kuten olisi parasta
tehdä niidenkin, jotka nyt vehkeilevät sinua vastaan."

"Mitä tarkoitat, Duth? Kuka vehkeilee minua vastaan?"

"Juuri tällä hetkellä ovat Kadsh, Oah ja useat papit ja papittaret
panemassa toimeen suunnitelmaa sinun tuhoamiseksesi. He lähettävät
vakoojia sinua vaanimaan, tietäen sinun vapauttavan apinamiehen, koska
luoksesi saapuu eräs kertomaan sinulle, että hänen pakonsa salliminen
on helpoin keino suoriutua pulmasta. Hänet lähettää Kadsh, ja sitten
ne, jotka pitävät sinua silmällä, tiedoittavat kansalle ja papeille,
että ovat nähneet sinun päästävän uhrin vapauteen. Mutta siitäkään ei
olisi sinulla mitään hyötyä, sillä Kadsh, Oah ja ne muut ovat
lähettäneet Oparista vievän reitin varrelle monta miestä lymyilemään,
jotka karkaavat hänen kimppuunsa ja tappavat hänet ennenkuin Leimuava
Jumala on kahdesti laskenut lännen metsään. Ainoastaan yhdellä keinolla
voit pelastaa itsesi, Oparin La."

"Ja mikä se keino on?" kysyi ylipapitar.

"Sinun täytyy temppelimme alttarilla omakätisesti uhrata apinamies
Leimuavalle Jumalalle."



KAHDEKSAS LUKU

Muinaisuuden salaisuus


La oli syönyt aamiaisen seuraavana aamuna ja lähettänyt Duthin viemään
ruokaa Tarzanille, minkä jälkeen hänen luokseen saapui nuori papitar,
joka oli Oahin sisar. Jo ennenkuin tyttö oli puhunut, tiesi La, että
hän oli Kadshin lähettiläs ja että petos, josta Duth oli häntä
varoittanut, oli jo tekeillä. Tyttö näytti hermostuneelta ja oli aivan
ilmeisesti säikähtynyt, sillä hän oli nuori ja piti suuressa kunniassa
kuningatarta, jota hän hyvillä perusteilla arveli kaikkivoivaksi ja
joka saattoi hänet surmauttaakin, jos niin haluaisi. Ollen jo laatinut
suunnitelmansa ja päättänyt ryhtyä tekoon, jonka tiesi saattavan
Kadshin salaliittolaisineen perin hämilleen, odotti La äänettömänä,
että tyttö puhuisi. Mutta kului kotvan aikaa ennenkuin tämä sai
kerätyksi kylliksi rohkeutta tai keksi sopivat alkusanat. Sensijaan hän
haasteli yhtä ja toista aivan asiaan kuulumatonta, ja ylipapitarta
huvitti hänen neuvottomuutensa.

"Usein ei Oahin sisar kutsumatta saavu kuningattarensa huoneisiin",
virkkoi La. "Minua ilahduttaa, että hän vihdoinkin käsittää
palvelusvelvollisuutensa Leimuavan Jumalan ylipapitarta kohtaan."

"Minä tulen", sanoi tyttö vihdoin, puhuen aivan kuin ulkoläksyä lukien,
"ilmoittamaan sinulle jotakin, minkä satuin salavihkaa kuulemaan ja
mikä saattaa olla sinulle mielenkiintoista. Olen varma, että asian
tietäminen sinua ilahduttaa."

"Niinkö?" keskeytti La, kohottaen kaarevia kulmakarvojaan.

"Minä kuulin Kadshin puhuvan alempain pappien kanssa", jatkoi tyttö,
"ja erotin selvästi hänen sanovan, että hän olisi mielissään, jos
apinamies pääsisi karkuun, koska se säästäisi sekä sinut että Kadshin
monilta ikävyyksiltä. Ajattelin, että kuningatar La kernaasti tietäisi
tämän, sillä onhan meille kaikille tunnettua, että La on luvannut
ystävyyttä apinamiehelle eikä siis tahdo uhrata häntä Leimuavan Jumalan
alttarille."

"Velvollisuuteni on minulle selvä", vastasi La ylväästi, "enkä kaipaa
Kadshia tai mitään apuria sitä minulle tulkitsemaan. Minä tunnen
myöskin ylipapittaren etuoikeudet ja tiedän, että uhraaminen on yksi
niistä. Siksipä estin Kadshia uhraamasta muukalaista. Kenenkään muun
käsi kuin minun ei saa tarjota hänen sydänvertaan Leimuavalle
Jumalalle, ja kolmantena päivänä hän kuolee veitseni iskusta
temppelimme alttarilla."

Näiden sanojen vaikutus tyttöön oli juuri sellainen kuin La oli
edellyttänytkin. Hän luki pettymystä ja huolestumista Kadshin lähetin
kasvoilta, eikä tällä ollut nyt mitään vastattavaa, sillä hänen
ohjeissaan ei ollut otettu huomioon tällaista esiintymistä La'n
puolelta. Sitten tyttö keksi jonkun laihan verukkeen vetäytyäkseen
pois, ja hänen lähdettyään ylipapittaren luota kykeni La tuskin
pidättämään hymyä. Hänellä ei ollut mitään aikomusta uhrata Tarzania,
mutta sitähän ei Oahin sisar tiennyt. Tämä palasi siis Kadshin luo ja
toisti hänelle La'n sanat niin tarkoin kuin ne kykeni muistamaan.
Ylipappi harmistui suuresti, sillä hänen suunnitelmansa ei nyt ollut
tarkoittanut niin paljon Tarzanin tuhoa kuin La'n viekoittelemista
tekoon, joka tuottaisi hänelle pappien ja Oparin kansan vihan.
Taitavalla tavalla yllytettynä olisi rahvas vaatinut sovitukseksi hänen
henkeään.

Oah, joka sisarensa palatessa oli saapuvilla, puri huultaan, sillä
hänen pettymyksensä oli suuri. Koskaan ennen ei hänelle ollut niin
läheltä viittonut kauan kaivattu tilaisuus päästä ylipapittareksi.
Useita minuutteja hän asteli edestakaisin syviin mietteihin vaipuneena,
ja pysähtyi sitten äkkiä Kadshin eteen.

"La rakastaa apinamiestä", hän sanoi, "ja vaikka hän hänet uhraisikin,
tekee hän sen vain kansansa pelosta. La rakastaa häntä yhä -- rakastaa
häntä enemmän, Kadsh, kuin on konsanaan sinua rakastanut. Apinamies
tietää sen ja luottaa häneen, ja juuri siksi, että hän luottaa, on eräs
keino. Kuuntele Oahia, Kadsh. Lähetämme apinamiehen luo jonkun
kertomaan tulevansa La'n puolesta, joka on neuvonut hänet opastamaan
Tarzanin pois Oparista ja päästämään vapauteen. Hän johdattaa
apinamiehen meidän väijytykseemme, ja kun muukalainen on surmattu,
menemme monilukuisina La'n eteen ja syytämme häntä petoksesta. Se, joka
johdatti apinamiehen Oparista, selittää tehneensä sen käskystä, papit
ja kansa suuttuvat silmittömästi, ja sinä vaadit La'n henkeä. Se käy
hyvin helposti, ja niin pääsemme heistä molemmista."

"Hyvä!" huudahti Kadsh. "Me teemme sen huomenna päivänkoitteessa, ja
ennenkuin Leimuava Jumala laskeutuu illalla lepoon, on hän säteillään
valaissut Oparin uutta ylipapitarta."

Sinä yönä Tarzan heräsi unestaan kolinaan vankityrmänsä oven edestä.
Hän kuuli salvan lipsahtavan ja yhden ovista hitaasti aukenevan
vanhoilla narisevilla saranoillaan. Sysipimeässä hän ei voinut erottaa
ketään, mutta kuuli sandaalien hiivintää sementtilattialla, ja sitten
hän kuuli naisen äänen pimeässä kuiskaavan hänen nimeään.

"Täällä olen", hän vastasi. "Kuka olet ja mitä sinä Apinain Tarzanista
tahdot?"

"Henkesi on vaarassa", vastasi ääni. "Tule ja seuraa minua."

"Kuka sinut lähetti?" kysyi apinamies, koettaen herkillä sieraimillaan
saada selville öisen kävijän henkilöllisyyden, mutta niin kyllästetty
oli ilma tuikealla tuoksulla jostakin voimakkaasta hajunesteestä, jolla
naisen ruumis tuntui olevan voideltu, että hänelle ei jäänyt mitään
johtolankaa, jonka avulla olisi voinut päätellä, oliko tulija joku
hänen aikaisemmilla käynneillään kohtaamistaan Oparin papittarista
vaiko hänelle ventovieras.

"La lähetti minut", sanoi nainen, "opastaakseni sinut pois Oparin
vankiluolista vapaaseen ulkomaailmaan kaupungin muurien tuolle puolen."
Pimeässä hapuillen hän viimein löysi Tarzanin. "Tässä ovat aseesi", hän
sanoi, ojentaen ne Tarzanille, tarttui sitten häntä kädestä ja johdatti
hänet tyrmästä pitkän mutkittelevan ja yhtä pimeän käytävän läpi ja iän
ikuisia sementtiportaita pitkin yhä uusiin käytäviin ja sokkeloihin,
avaten ja sulkien oven toisensa perään, jotka narisivat ja vonkuivat
ruostuneilla saranoillaan.

Kuinka kauan he siten vaelsivat ja mihin suuntaan, siitä ei Tarzanilla
ollut aavistustakaan. Hän oli kylliksi kysellyt Duthilta, kun
viimemainittu toi hänelle ruoka-annoksen, uskoakseen, että hänellä
La'ssa oli auttavainen ystävä, sillä Duth oli kertonut hänelle, että
ylipapitar oli pelastanu hänet Kadshin käsistä, kun tämä oli löytänyt
hänet tajuttomaksi huumaannutettuna autiosta bomasta, johon
eurooppalaiset olivat hänet jättäneet. Ja kun nainen nyt sanoi
tulevansa La'n lähettämänä, seurasi Tarzan häntä kernaasti. Hän ei
voinut olla muistelematta Janen ennustusta onnettomuuksista, joita
hänellä oli odotettavina, jos itsepintaisesti yrittäisi kolmatta retkeä
Opariin, ja hän kummeksui, oliko hänen vaimonsa sittenkin ollut
oikeassa väittäessään, ettei hän enää koskaan pääsisi Leimuavan Jumalan
kiihkoisten pappien kynsistä. Hän ei tosin ollut aikonutkaan mennä
Opariin, mutta kirotun kaupungin yllä näkyi leijailevan joku
suojelupaholainen uhkaamassa jokaisen henkeä, joka vain rohkeni
lähestyä kiellettyä paikkaa tai anastaa salatuista aarreholveista osan
niiden suurista rikkauksista.

Enemmän kuin tunnin ajan johdatteli opas häntä maanalaisten käytäväin
kaameassa pimeydessä, kunnes he nousten portaita ylös sukelsivat esille
pensasryhmän keskelle, jonka läpi juuri ja juuri saattoi erottaa kuun
valjun valon. Raikas ilma kuitenkin tiedoitti hänelle, että oli päästy
maanpinnalle, ja nyt nainen, joka ei ollut virkkanut sanaakaan siitä
asti, kun oli johtanut hänet kopista, eteni yhä äänettömänä, seuraten
mutkittelevaa, sinne tänne polveilevaa, ikäänkuin harhailevaa polkua,
joka tiheän, pensaskasvullisuuden tukkiman metsän läpi kiemurrellen
alati kohosi ylöspäin. Tähtien ja kuun suunnasta sekä polun
kohoamisesta tiesi Tarzan, että häntä vietiin Oparin takana
sijaitseville vuorille, -- paikkaan, missä hän ei ollut koskaan aikonut
käydä, seutu kun näytti louhikkoiselta ja puoleensavetämättömältä,
jossa tuskin oleskeli sellaista riistaa kuin Tarzan mieluimmin
pyydysteli.

Nyt jo kummastutti häntä kasvullisuus, sillä hän oli otaksunut
kukkulain olevan karuja, joitakuita kituliaita puita ja näivettyneitä
pensaita lukuunottamatta. Heidän jatkaessaan matkaansa, kavuten yhä
ylöspäin, kohosi kuu korkeammalle, kunnes sen pehmeä valo paljasti
apinamiehen teräville silmille entistä selvemmin heidän samoilemansa
tienoon laadun; sitten hän havaitsi, että he olivat nousemassa
ahtaaseen, tiheämetsäiseen rotkoon, ja myös, miksi tätä rehevää
kasvullisuutta ei voinut nähdä Oparin tasangolta. Kun Tarzan ei
luonnostaan itse ollut puhelias, ei naisen äänettömyys häntä
erikoisemmin kummastuttanut. Jos hänellä olisi ollut jotakin
sanottavaa, olisi hän sen sanonut, ja samaten hän oletti, ettei
nainenkaan viitsinyt puhua, jollei siihen ollut mitään pätevää syytä;
sillä niillä, jotka vaeltavat laajalti ja nopeaan, ei ole varaa tuhlata
keuhkojensa ilmaa haastelemiseen.

Idän tähdet alkoivat kalveta aamun sarastuksen ensimmäisistä oireista
näiden kahden kiivetessä äkkijyrkkää törmää, joka oli rotkon yläpäänä,
ja saapuessa sitten verrattain tasaiselle tantereelle. Heidän
edetessään kirkastui taivas, ja pian nainen pysähtyi vierun syrjään, ja
kun päivä koitti, näki Tarzan edessään vuoren sydämessä metsän
reunustaman syvänteen, ja kolmen, neljän kilometrin päässä vilkkui
puiden lomitse jonkinlaisen rakennuksen ääriviivat, jotka hohtivat,
kimaltelivat ja säteilivät aamuauringon valossa. Sitten hän kääntyi
vilkaisemaan toveriinsa, ja nyt kuvastui hänen kasvoissaan ihmettely ja
ällistys, sillä hänen edessään seisoi La, Oparin ylipapitar.

"Sinäkö?" hän huudahti. "Nyt saa Kadsh todellakin aiheen, jota Duth
sanoi hänen etsivän, raivatakseen sinut tieltä."

"Hän ei milloinkaan saa siihen tilaisuutta", vastasi La, "sillä minä en
koskaan palaa Opariin."

"Et koskaan palaa Opariin!" huudahti Tarzan. "Mihin sitten menet? Mihin
sinä voisit mennä?"

"Minä lähden sinun mukaasi", vastasi ylipapitar. "En pyydä sinun
rakkauttasi. Pyydän ainoastaan, että viet minut pois Oparista ja
turvaan vihollisiltani, jotka tappaisivat minut. Ei ollut mitään muuta
keinoa. Manu, apina. kuuli heidän suunnittelevan ja tuli minulle
kertomaan kaikki heidän elkeensä. Jos olisin sinut pelastanut tai
uhrannut, olisi se minulle ollut aivan samaa. He olivat päättäneet
tuhota minut, jotta Oah pääsisi ylipapittareksi ja Kadsh Oparin
kuninkaaksi. Mutta sinua, Tarzan, minä en olisi uhrannut missään
tapauksessa. Näin ollen oli tämä ainoa keino, jolla saatoimme molemmat
pelastua. Emme voineet samota pohjoiseen tai länttä kohti Oparin
tasangon yli, sillä sinne oli Kadsh sijoittanut sotureita sinua
väijymään, ja vaikka oletkin Tarzan ja mahtava taistelija, olisivat he
ylivoimallaan sinut yllättäneet ja tappaneet."

"Mutta mihin sinä minut viet?" kysyi apinamies.

"Olen valinnut kahdesta pahasta vähäisemmän. Tällä suunnalla on
tuntematon seutu, jonka meidän oparilaisten mielikuvitus on täyttynyt
taruilla julmista hirviöistä ja oudosta kansasta. Koskaan ei ole
oparilainen tänne uskaltaneena enää kotikaupunkiinsa palannut. Mutta
jos maailmassa on ketään, joka voi tunkeutua tämän tuntemattoman
laakson läpi, olet se sinä, Apinain Tarzan."

"Mutta jollet sinä laisinkaan tunne tätä maata tai sen asukkaita",
kysyi Tarzan, "niin kuinka sitten niin hyvin tiesit seudulle johtavan
polun?"

"Polun kukkulalle asti tunnemme hyvin, mutta sen kauempana en olekaan
milloinkaan ollut. Isot apinat ja leijonat käyttävät tätä polkua
tullessaan alas Opariin. Leijonat eivät tietenkään voi kertoa meille,
mihin se johtaa, ja isot apinat eivät tahdo, koska tavallisesti olemme
sotajalalla heidän kanssaan. Tätä polkua pitkin he tulevat alas Opariin
varastelemaan meidän kansaamme, ja tällä polulla me heitä väijymme,
sillä usein tarjoamme ison apinan uhriksi Leimuavalle Jumalalle, tai
pikemminkin oli ennen niin laita, mutta jo monet vuodet ovat he olleet
liian varovaisia meidän kaapataksemme, joten meitä varotetaan
yksipuolisesti. Emme vain käsitä, miksi he varastavat meikäläisiä,
jolleivät heitä syöne. He ovat hyvin voimakasta rotua, Bolgania,
gorillaa kookkaampia, ja monin verroin ovelampia, sillä samoin kuin
meidän suonissamme virtaa apinan verta, on Oparin yläpuolella
sijaitsevassa laaksossa asustavilla suonissaan ihmisenverta."

"Minkätähden, La, täytyy meidän matkata tämän villin laakson läpi,
jotta pääsisimme Oparista? Tottahan on joku muukin tie?"

"Ei ole mitään muuta tietä, Apinain Tarzan", vastasi saattaja. "Kadshin
väki vartioi kotilaakson läpi vieviä reittejä. Ainoa pakotie on meillä
tämän kautta, ja minä olen tuonut sinut ainoata polkua pitkin, joka
puhkaisee Oparia etelänpuolelta suojaavat kalliot. Tämän laakson läpi
tai ympäri on meidän kuljettava löytääksemme solatie vuoren yli ja alas
toiselle puolelle."

Apinamies pysähtyi katselemaan heidän alapuolellaan olevaan metsäiseen
alankoon, harkiten mielessään hetken kysymyksiä. Jos hän olisi ollut
yksin, ei hän olisi tullut tätä tietä, sillä hän luotti kylliksi omaan
uljuuteensa uskoakseen voivansa helposti ja jokseenkin turvallisesti
käydä Oparin laakson läpi Kadshin ehkäisevistä suunnitelmista
huolimatta. Mutta hän ei ollut yksin. Hänen täytyi ajatella La'ta, ja
hän käsitti, että naisen ponnistukset hänen pelastuksekseen olivat
tuottaneet hänelle siveellisen velvollisuuden, jota hän ei saanut
laiminlyödä.

Kiertää alanko, pysytellen mahdollisimman kaukana rakennuksesta, jonka
hän etäältä erotti, näytti viisaimmalta menettelyltä, koska hänen
ainoana pyrkimyksenään tietenkin oli löytää tie vuoren yli ja pois
tästä kolkosta maasta. Mutta vilahdukset, jotka hän näki isojen puiden
lehviin puoleksi peittyneestä rakennuksesta, ärsyttivät hänen
uteliaisuuttaan siinä määrin, että hän tunsi melkein voittamatonta
halua tutkia asiaa. Hän ei uskonut alangossa asuvan muita kuin
metsäneläimiä, ja hän otaksui näkemänsä rakennuksen jonkun,
sukupuuttoon kuolleen tai pois siirtyneen väestön työksi, olipa se
väestö sitten ollut joko Oparin rakentaneitten muinaisten
atlantilaisten aikalaisia tai kenties itse alkuperäisiä oparilaisia,
joiden jälkeläiset olivat työnsä unohtaneet. Rakennus näytti olevan
palatsimaisen kookas ja upea.

Apinamies ei tuntenut pelkoa, vaikka hänellä oli kohtuullinen määrä
kaikille villieläimille ominaista varovaisuutta. Hän ei olisi epäröinyt
oveluudellaan ja urhoollisuudellaan uhmata alempia olentoja, olivatpa
ne kuinka hurjia tahansa, sillä ne eivät voineet ihmisten tavoin
liittyä yhteen häntä tuhoamaan. Mutta jos ihmiset ryhtyivät
mieslukuisina häntä pyydystämään, tiesi hän, että todellinen vaara oli
tarjolla ja että heidän yhdistyneen voimansa ja älynsä edessä hänen
omansa saattaisi osoittautua tehottomaksi. Hän arveli kuitenkin olevan
hyvin vähän luultavaa, että alanteessa asui ihmisolentoja. Rakennuksen
lähemmästä tarkastuksesta kaiketikin selviäisi, että se oli vain autio
raunio ja että pelottavimmat viholliset, joita hän tiellään tapaisi,
olisivat isoja apinoita ja leijonia. Kumpiakaan näistä hän ei pelännyt;
olipa varsin otaksuttavaa, että hän edellisten kanssa pääsisi
ystävällisiinkin suhteisiin. Koska hän uskoi, että hänen oli etsittävä
pääsytie alanteesta sen vastakkaiselta puolelta, oli aivan
luonnollista, että hän halusi pyrkiä mahdollisimman suoraan syvänteen
poikki. Hänen haluansa tutkia laaksoa kannustivat siis myöskin nopeus-
ja mukavuussyyt.

"Tule", hän sanoi La'lle ja alkoi laskeutua vierua pitkin alanteeseen ja
heidän edessään häämöittävää rakennusta kohti.

"Ethän mene sitä tietä?" huudahti La kummastuneena.

"Miksikä en?" kysyi Tarzan. "Tästä on suorin tie laakson poikki, ja
mikäli voin päätellä, käy reittimme vuorten yli pikemmin siltä
suunnalta kuin muualta."

"Mutta minä pelkään", virkkoi nainen. "Leimuava Jumala yksin tietää,
mitä kamalia vaaroja väijyy metsän syvyyksissä tuolla alhaalla."

"Vain Numa ja manganit", selitti Tarzan. "Niitä meidän ei tarvitse
pelätä."

"Sinä et pelkää mitään", sanoi ylipapitar, "mutta minä olen ainoastaan
nainen."

"Kuolema kohtaa meidät vain kerran", vastasi Tarzan, "ja sillä kertaa
meidän on kuoltava. Alituisella pelolla emme sitä välttäisi,
tekisimmehän vain elämämme kurjaksi. Me lähdemme siis suorinta tietä,
ja kenties saamme nähdä kyllin paljon, jotta maksaa vaivan uskaltaa."

He seurasivat hyvin tallattua polkua alaspäin pensastoon, ja puut sekä
taajenivat että tulivat kookkaammiksi heidän lähestyessään syvänteen
pohjaa, kunnes he vihdoin kävelivät suuren metsän lehvistön
siimeksessä. Se tuulen hiven, mikä ilmassa tuntui, tuli heidän
takaansa, ja vaikka apinamies liikkuikin keinuvin askelin, oli hän
alati varuillaan. Polun kovaksi sotketulla pinnalla oli vähän merkkejä
osoittamassa, minkälaiset eläimet siitä olivat liikkuneet edestakaisin,
mutta siellä täällä oli toki selvä leijonan jälki. Useita kertoja
Tarzan pysähtyi kuuntelemaan, kohotti monesti päänsä, ja hänen herkät
sieraimensa avartuivat hänen haistellessaan ympäröivää ilmaa,
todetakseen, mitä sen tuoksu saattaisi hänelle tietää.

"Luulen, että laaksossa on ihmisiä", hän sanoi sitten. "Jonkun aikaa
olen ollut melkein varma siitä, että meitä vakoillaan. Mutta kuka meitä
väijyneekin, hän on sanomattoman taitava, sillä minä tunnen
sieraimissani vain heikon vihjaisun muiden läsnäolosta."

La katsahti pelokkaasti ympärilleen ja vetäysi lähemmäksi
seuralaistaan. "Minä en näe ketään", hän sanoi matalalla äänellä.

"En minäkään", vastasi Tarzan, "enkä voi saada nenääni mitään määrättyä
hajunlöyhkähdystäkään, ja kuitenkin olen varma siitä, että joku meitä
vaanii, joku tai jokin, mikä liikkuu vainunsa opastamana ja on kyllin
taitava pidättämään hajunsa meiltä. On perin luultavaa, että olio, onpa
se mikä tahansa, liikkuu puiden oksitse kyllin korkealta säilyttääkseen
hajuvirtansa aina meidän yläpuolellamme. Ilma on siihen sopiva, ja
vaikka hän olisi tuulen puolellakin meistä, emme kenties ollenkaan
tuntisi hänen hajuaan. Odotahan tässä, niin otan asiasta selvän", hän
lisäsi kiepauttaen itsensä lähellä olevan puun oksille ja kiiveten
ylöspäin ketterästi kuin Manu-marakatti. Hetkistä myöhemmin hän
laskeutui alas tytön viereen.

"Olin oikeassa", hän sanoi, "joku tai jotakin on vähän matkan päässä
meistä. Mutta onko se ihminen vai mangani, en voi erottaa, sillä haju
on minulle outo; muistuttamatta kummastakaan erikoisesti, vihjaisee se
molemmista. Pelissä täytyy olla kaksi eri olentoa. Tule!" Ja hän heitti
tytön olalleen ja vei hänet tuokiossa korkealle puihin. "Jollei vaanija
ole kyllin lähellä pitääkseen meitä silmällä, mitä en luule", hän
sanoi, "niin hajuvirtamme ajautuu hänen päänsä yli, eikä hän vähiin
aikoihin voi saada sitä jälleen sieraimiinsa, ellei ole kyllin viisas
noustakseen korkeammalle tasanteelle."

La ihmetteli apinamiehen voimaa, kun tämä kantoi häntä keveästi puusta
puuhun ja hyvällä vauhdilla samosi notkuvaa lehvätietä. Puoli tuntia
hän jatkoi matkaansa ja pysähtyi sitten yhtäkkiä korkealla huojuvalle
oksalle.

"Katso!" hän sanoi, viitaten eteenpäin heidän alapuolelleen.
Vilkaistessaan hänen osoittamaansa suuntaan nainen näki tuuhean
lehvistön läpi pienen, vankasti paalutetun aitauksen ja sen sisällä
toistakymmentä hökkeliä, jotka heti kiinnittivät hänen huomionsa ja
hämmästyttivät häntä; ja samassa määrin ärsyttivät apinamiehen
uteliaisuutta vilahdukset, joita hän lehvistön lävitse näki. Hökkelejä
ne ilmeisesti olivat, mutta ne näkyivät liikkuvan, mitkä heiluen
edestakaisin ilmassa, mitkä taasen hyppien ylöspäin ja alaspäin enemmän
tai vähemmän voimakkaassa tahdissa. Tarzan kiepautti itsensä lähempään
puuhun ja laskeutui sieltä vahvalle oksalle, jolle laski La'n
olaitansa. Sitten hän hiipi varovasti eteenpäin, ja tyttö seurasi
häntä, sillä La oli, kuten muutkin oparilaiset, jonkun verran kykenevä
puissa liikkumaan. Ja pian he tulivat paikalle, josta voivat selvästi
nähdä kylän alapuolellaan; ja silloin tanssivien hökkelien näennäinen
salaisuus heille heti selvisi.

Nämä olivat mehiläispesän muotoisia, kuten monilla Afrikan heimoilla,
noin seitsemän jalkaa läpimitaltaan ja kuusi tai seitsemän korkeita;
mutta sen sijaan, että olisivat olleet maassa, oli jokainen ripustettu
touvimaisella ruohoköydellä jonkun aitauksessa kasvavan jättiläispuun
oksaan. Jokaisen hökkelin pohjan keskikohdalla riippui toinen, ohuempi
köysi. Asemastaan niiden yläpuolella ei Tarzan voinut erottaa mitään
kyllin isoa aukkoa, jotta ihmisruho olisi siitä mahtunut sisälle,
vaikka oli useita muita, neljän tai viiden tuuman levyisiä reikiä
jokaisen sivuilla noin kolmen jalan korkeudella lattiasta.

Tantereella aitauksen sisäpuolella kyyhötti useita kylän asukkaita,
mikäli tämä pieni keinuva hökkeliryhmä kylän nimen ansaitsi. Eivätkä
itse ihmiset olleet Tarzanille vähemmän outoja kuin heidän kummalliset
asuntonsa. Että he olivat neekereitä, oli ilmeistä. Kaikki olivat
alasti ja ilman minkäänlaisia koristuksia paitsi muutamia
väritöhräyksiä, jotka näkyivät olevan umpimähkään sipaistut heidän
ruumiisiinsa. He olivat kookkaita ja näyttivät jänteviltä, vaikka
sääret olivat ilmeisesti liian pitkät ollakseen täydellisesti
sopusuhtaiset. Kasvonpiirteet taas olivat melkein eläimelliset, sillä
leukapielet olivat liian esiinpistävät, eikä tuuheiden kulmakarvain
yläpuolella ollut mitään otsaa, koska kallo pakeni melkein
vaakasuorasti kiirettä kohti.

Katsellessaan heitä näki Tarzan jonkun laskeutuvan erästä noita
hökkelin pohjasta riippuvia köysiä pitkin ja käsitti heti köysien
tarkoituksen, tajuten missä asuntojen oviaukot sijaitsivat. Eri
tahoilla kyyköttävät olennot olivat ruokailupuuhissa. Muutamilla oli
luita, joista repivät raakaa lihaa isoilla hampaillaan, toisten
syödessä hedelmiä ja juurimukuloita. Siinä oli henkilöitä molempaa
sukupuolta ja eri-ikäisiä, lapsuusiästä kypsyneeseen ikään asti, mutta
kukaan ei näyttänyt varsin vanhalta. He olivat tositeossa karvattomia,
paitsi karheita punervanruskeita suortuvia päälaella. He haastoivat
harvoin ja silloin äänellä, joka muistutti eläinten murinaa, eikä
Tarzan heitä katsellessaan nähnyt ainoankaan nauravan tai edes
hymyilevän, mikä kaikista heidän piirteistään enimmin erotti heidät
Afrikan tavallisista alkuasukkaista. Vaikka Tarzan tarkkaan tähysteli
tarhaa, ei hän nähnyt mitään keittovehkeitä tai tulta. Maassa heidän
ympärillään olivat heidän aseensa, eräänlaiset lyhyet heittokeihäät ja
hiotut metalliteräiset sotakirveet. Apinain Tarzan oli iloinen, että
oli tullut tätä tietä, sillä nyt hän oli saanut tilaisuuden nähdä
sellaista alkuasukastyyppiä, jonka olemassaoloa ei ollut
aavistanutkaan, ja niin alhaista, että se suuresti läheni
luotokappaleita. Pal-ul-donin waz-donit ja ho-donitkin olivat näihin
verraten paljon korkeammalla kehitysasteella.

Heitä katsellessaan hänen täytyi ihmetellä, että he olivat kyllin
älykkäitä valmistamaan aseitaan, jotka hän etäältäkin havaitsi
oivallisiksi ja sirotekoisiksi. Heidän majansakin näyttivät hyvin ja
älykkäästi kokoonpannuilta, ja pientä tarhaa ympäröivä paaluaita oli
korkea, vahva ja hyvin rakennettu, kaiketikin yhdyskunnan
suojelemiseksi notkossa oleksivia leijonia vastaan.

Silmäillessään näitä ihmisiä huomasivat Tarzan ja La pian vasemmaltaan
lähestyvän jonkun olennon, ja hetkistä myöhemmin he näkivät aitauksessa
istuvien kaltaisen miehen kapsahtavan paalutuksen yli riippuvasta
puusta tarhan sisäpuolelle. Toiset tervehtivät hänen tuloaan tuskin
muuten kuin välinpitämättömillä silmäyksillä. Hän astui esille ja
kyykistyen heidän joukkoonsa näkyi kertovan heille jotakin, ja vaikka
Tarzan ei erottanut miehen sanoja, päätti hän hänen eleistään ja
merkkikielestään, jolla hän tuon tuostakin täydensi hataraa puhettaan,
että hän kertoi tovereilleen kummallisista olennoista, joita oli nähnyt
metsässä vähän aikaa sitten. Ja heti arvasi apinamies, että tämä
oli sama, jonka oli havainnut heitä seuraavan ja jonka hän
menestyksellisesti oli eksyttänyt jäljiltään. Kertomus kaiketikin
kiihoitti heitä, sillä jotkut nousivat ja hypiskellen ilmaan polvet
koukussa läimäyttelivät hullunkurisesti käsivarsillaan kylkiinsä. Mutta
heidän kasvojensa ilme tuskin muuttui, ja hetken perästä jokainen
kyyristyi jälleen maahan entiseen asentoonsa.

Heidän täten istuessaan kajahti metsästä äänekäs karjahdus, joka
herätti apinamiehen mielessä monta villiä muistoa.

"Bolgani", hän kuiskasi La'lle.

"Se on isoja apinoita", sanoi nainen hätkähtäen.

Pian he hänet näkivätkin keinumassa viidakkopolkua pitkin aitausta
kohti. Se oli iso gorilla, mutta sellainen gorilla, jollaista Apinain
Tarzan ei ollut ikinä ennen nähnyt. Melkein jättiläisen kokoisena
käveli olento pystyssä ihmisen tavoin, kertaakaan koskettamatta
rystysillään maahan. Pää ja kasvot olivat melkein kuin gorillalla,
mutta jotakin eroa sentään oli, niinkuin Tarzan saattoi huomata olennon
tullessa lähemmäksi. Se oli Bolgani, jolla oli ihmisen sielu ja aivot,
ja olipa vielä muutakin, mikä teki otuksen hämmästyttäväksi ja
erikoislaatuiseksi. Kummallisinta kaikesta oli ehkä, että sillä oli
koristuksia -- ja millaisia koristuksia! Kultaa ja timantteja säteili
sen pörröisellä turkilla, kyynärpäiden yläpuolella oli lukuisia
renkaita samoin kuin nilkoissa ja säärissäkin, kun taas vyötäisillä
riippui eteen ja taakse pitkä, melkein maahan ulottuva rihma, joka
näkyi olevan kudottu yksinomaan kultaheltoista ja pienillä timanteilla
kirjailtu. Koskaan ennen ei John Clayton, loordi Greystoke, ollut
nähnyt sellaista villiä upeutta eikä edes Oparin kalleuksien joukossa
sellaista suunnattomien arvokkaiden jalokivien rikkautta.

Melkein heti, kun kamala kiljahdus oli keskeyttänyt verrattain
äänettömän metsän rauhan, huomasi Tarzan sen vaikutuksen tarhan
asukkaihin. Nämä olivat silmänräpäyksessä kavahtaneet pystyyn. Naiset
ja lapset livistivät puunrunkojen taakse tai kiipesivät köysiä pitkin
heiluviin häkkeihin, sillä välin kun jotkut miehistä lähestyivät
Tarzanin nyt huomaamaa aitauksen porttia. Sen ulkopuolelle pysähtyi
gorilla ja korotti taas äänensä, mutta tällä kertaa pikemmin puheeksi
kuin kamalaksi kiljahdukseksi.



YHDEKSÄS LUKU

Kuoleman vasama


Kun iso, ihmisenmuotoinen gorilla astui tarhaan, sulkivat soturit
portin ja peräytyivät kunnioittavasti hänen lähestyessään kylän
keskustaa, jonne hän pysähtyi hetkeksi ja katseli ympärilleen.

"Missä ovat naaraat ja _balut_?" hän kysyi lyhyeen. "Kutsukaa ne!"

Naisten ja lasten oli täytynyt kuulla käsky, mutta he eivät tulleet
esille piilopaikoistaan. Soturit liikkuivat levottomasti ympäriinsä
kaiketi ristiriitaisten tunteiden vallassa, koska pelkäsivät
käskynantajaa, mutta olivat vastahakoiset hänen määräyksiään
täyttämään.

"Kutsukaa ne", toisti hän, "tai menkää ne noutamaan!"

Mutta vihdoin eräs sotureista rohkaisi itsensä kylliksi ja puhutteli
häntä. "Tämä kylä on jo hankkinut yhden naisen kuun tehdessä
kierrostaan", hän sanoi. "Nyt on jonkun toisen kylän vuoro."

"Suusi kiinni!" karjaisi gorillamies, astuen uhkaavasti häntä kohti.
"Sinä olet uhkarohkea gomangani, kun uhmaat bolganin tahtoa. Minä puhun
Numan, keisarin, nimessä; tottele tai kuole!"

Vavisten kääntyi neekeri ja kutsui naisia ja lapsia, mutta kukaan
niistä ei totellut. Bolgani elehti kärsimättömästi. "Menkää niitä
noutamaan", vaati hän. Ja matelevaisina astelivat neekerit nyrpeillään
tarhan poikki naistensa ja lastensa lymypaikoille. Pian he palasivat
raahaten heitä mukanaan, joskus käsivarsista, mutta useimmiten tukasta.
Vaikka he näkyivät olleen vastahakoisia niitä luovuttamaan, eivät he
osoittaneet niille lempeyttä tai hellyyttä. Heidän suhtautumisensa
selvisi kuitenkin pian Tarzanille aikaisemmin puhuneen soturin
seuraavista sanoista.

"Suuri Bolgani", hän virkkoi, haastellen gorillamiehelle, "jos Numa
aina riistää tästä kylästä, niin pian täällä ei ole kylliksi naisia
sotureille, joten syntyy liian vähän lapsia eikä meistä vähän ajan
kuluttua ole ketään jäljellä."

"Mitäpä siitä?" mörähti gorillamies. "On jo liiankin paljon gomanganeja
maailmassa. Mitäpä muuta varten teidät luotiin kuin Numan, keisarin, ja
hänen valitun kansansa, bolganien, käytettäviksi?" Ja puhuessaan hän
tarkasti naisia ja lapsia, nipistellen heidän lihaansa ja lyödä
naputellen heitä rintaan ja selkään. Sitten hän palasi verrattain
nuoren naisen luo, jonka lanteilla oli pieni lapsi hajareisin.

"Tämä kelpaa", hän sanoi, siepaten lapsen äidiltä ja paiskaten sen
tylysti tarhan poikki, jolloin se iski kasvonsa paalutusta vasten,
uikuttaen surkeasti, ehkä runneltuna jo kuolemaisillaan. Typerä
äitiparka, nähtävästi pikemmin eläin kuin ihminen, seisoi hetkisen
mykästä pelosta vavisten ja ryntäsi sitten eteenpäin lastaan kohti.
Mutta gorillamies tarttui häneen isolla kädellään ja paiskasi hänet
maahan. Samalla kajahti äänettömästä lehvistöstä heidän yläpuoleltaan
taisteluun haastavan urosapinan kauhea karjaisu. Säikähtyneinä
vilkaisivat yksinkertaiset neekerit ylöspäin, gorillamiehen kohottaessa
kamalat kasvonsa pahasti äristen eläimellisen huudon aiheuttajaa kohti.

Lehtevällä oksalla keinumassa näkivät he sellaisen olennon, jollaista
kukaan heistä ei ennen ollut tavannut -- valkoisen miehen, tarmanganin,
iholtaan yhtä karvattoman kuin sileäruumiinen Histah, käärme. Samassa
silmänräpäyksessä he näkivät muukalaisen oikean käden työntyvän
eteenpäin ja ajatuksen nopeudella viuhahtavan keihään uppoavan Bolganin
rintaan. Päästäen yhden ainoan raivon- ja tuskankiljahduksen tuupertui
gorillamies maahan, missä hän hetkisen sätkytteli kouristuksissa ja
virui sitten hiljaa kuolleena. Apinamies ei gomanganeja rotuna
suurestikaan rakastanut, mutta hänen englantilaisissa aivoissaan ja
sydämessään oli synnynnäinen rehellisen pelin tunto, joka pakotti hänet
vaistomaisesti asettumaan heikompain puoltajaksi. Sitäpaitsi oli
Bolgani hänen perivihollisensa. Ensimmäisen taistelunsa hän oli käynyt
Bolganin kanssa ja silloin tehnyt ensimmäisen kaatonsa.

Onnettomat neekerit seisoivat yhä hämmästyneinä ja ihmeissään, kun hän
pudottausi puusta maahan heidän joukkoonsa. He astahtivat pelokkaasti
taaksepäin ja samalla kohottivat keihäitään uhkaavasti häntä kohti.

"Minä olen ystävä", sanoi apinamies. "Minä olen Apinain Tarzan.
Laskekaa keihäänne." Ja sitten hän kääntyi vetämään oman aseensa
Bolganin ruhosta. "Kuka on tämä olio, joka saattaa tulla kyläänne
tappamaan balujanne ja ryöstämään naaraitanne? Kuka on hän, jonka
ruumiiseen ette tohdi syöstä keihäitänne?"

"Hän on suuria bolganeja", sanoi soturi, joka näkyi olevan puhemies ja
kylän johtaja. "Hän on Numan, keisarin, valittua kansaa, ja kun Numa
saa tietää, että hänet on meidän kylässämme tapettu, saamme kaikki
surmamme sinun tekosi tähden."

"Kuka on Numa?" kysyi apinamies, jolle _numa_ isojen apinain kielellä
merkitsi ainoastaan leijonaa.

"Numa on keisari", vastasi neekeri, "joka asuu bolganien kanssa
Timanttipalatsissa."

Hän ei lausunut ajatuksiaan juuri näillä sanoilla, sillä isojen apinain
kieli on, oparilaisten korkeamman älyn ja suuremman kehityksen
rikastuttamanakin, vielä kovin alkuperäistä. Tositeossa hän
sanoi pikemminkin näin: "Numa, kuningasten kuningas, joka asuu
kiiltäväkivisessä kuningasmajassa", mutta siitä selvisi apinamiehelle
täsmällisesti asian oikea laita. Numa näkyi olevan bolganien
kuninkaalleen valitsema nimi, ja "keisarilla" tarkoitettiin vain hänen
etevämmyyttään päällikköjen joukossa.

Heti kun Bolgani oli kaatunut, riensi huolestunut äiti sieppaamaan
loukkaantuneen lapsensa käsivarsilleen. Hän kyykistyi nyt aitauksen
viereen, puristi pienokaista rintaansa vasten ja hyväili hiljaa,
tyynnyttääkseen sen voivotusta minkä Tarzan kohta huomasi pikemmin
johtuvankin säikähdyksestä kuin vammoista. Ensiksi oli äiti pelästynyt,
kun apinamies yritti tarkastaa lasta, ja vetäytynyt poispäin isot
hampaat irvissä melkein villipedon tapaan. Mutta nyt näkyi hänen
hidastajuisille aivoilleen selviävän, että tämä olento oli pelastanut
hänet Bolganin käsistä, sallinut hänen ottaa takaisin lapsensa eikä
yrittänyt tehdä heille kummallekaan pahaa. Vihdoin varmistuneena siitä,
että lapsi oli saanut vain ruhjevammoja, Tarzan kääntyi jälleen
sotureita kohti, jotka juttelivat keskenään kiihtyneesti pienessä
ryhmässä muutaman askeleen päässä. Nähdessään hänen lähestyvän he
hajaantuivat ja katselivat häntä.

"Bolganit surmaavat meidät kaikki", he sanoivat, "kun kuulevat, mitä
kylässämme on tapahtunut, jollemme voi viedä heille olentoa, joka tuon
keihään heitti. Siis on sinun, tarmangani, lähdettävä kanssamme
Timanttipalatsiin, jossa jätämme sinut bolganien käsiin. Silloin Numa
ehkä antaa meille anteeksi."

Apinamies hymyili. Minkälaisena olentona nuo yksinkertaiset neekerit
häntä pitivätkään, kun luulivat, että hän niin helposti sallisi viedä
itsensä Numan, bolganien keisarin, kostaviin käsiin? Vaikka hän oli
täysin selvillä vaarasta, johon oli kylään astuessaan antautunut, tiesi
hän myöskin, että hänellä, mahtavalla Apinain Tarzanilla, oli suurempi
mahdollisuus sieltä päästä kuin heillä hänen pidättämiseensä. Hän oli
ennenkin uhmannut hurjia keihäsmiehiä ja tiesi tarkoin, mitä hänellä
vihollisuuksien sattuessa oli odotettavissa. Hän oli kuitenkin
halukkaampi rakentamaan rauhaa, sillä heti kun hän oli löytänyt tämän
villiin metsään kätketyn kylän, oli hän päättänyt keksiä jonkun keinon
udella tietoja sen asukkailta.

"Malttakaa", sanoi hän siis. "Tahtoisitteko te kavaltaa ystävän, joka
saapuu kyläänne suojellakseen teitä viholliselta?"

"Me emme tapa sinua, tarmangani. Me viemme sinut bolganeille,
luovutettavaksi Numalle, heidän keisarilleen."

"Mutta sehän olisi samaa", vastasi Tarzan, "sillä tiedättehän, että
Numa-keisari vaatii henkeäni."

"Sitä emme voi auttaa", vastasi puhemies. "Jos voisimme sinut pelastaa,
niin tahtoisimme sen tehdä, mutta kun bolganit saavat tietää, mitä on
tapahtunut kylässämme, niin me joudumme kärsimään, jolleivät he kenties
tyydy sensijaan rankaisemaan sinua."

"Mutta miksi tarvitsee heidän tietää, että Bolgani on surmattu teidän
kylässänne?" kysyi Tarzan.

"Eivätkö he näe hänen ruumistaan, kun he ensi kerralla tulevat tänne?"
sanoi puhemies.

"Eivät, jos poistatte hänen ruumiinsa", vastasi Tarzan. Neekerit
raapaisivat päätänsä. Heidän typerissä, tietämättömissä aivoissaan ei
ollut välähtänyt sellaista ajatusta pulan ratkaisemiseksi. Muukalainen
puhui totta. Ainoastaan he ja hän tiesivät, että Bolgani oli surmattu
heidän aitauksessaan. Korjaamalla hänen ruumiinsa voitiin siis poistaa
kaikki epäluulo kylästä. Mutta mihin he sen veisivät? He kysyivät
Tarzanilta.

"Minä otan toimittaakseni sen pois", selitti tarmangani. "Vastatkaa
vilpittömästi kysymyksiini, niin lupaan korjata hänet täältä ja
järjestää niin, että kukaan ei tiedä, miten tai missä hän kuoli."

"Mitä sinä haluat kysyä?" tiedusti puhemies.

"Minä olen muukalainen teidän maassanne. Olen eksynyt tänne",, vastasi
apinamies. "Ja minä tahtoisin löytää tien laaksosta tuolle suunnalle."
Hän viittasi kaakkoon.

Neekeri pudisti päätänsä. "Sille suunnalle saattaa olla tie laaksosta",
sanoi hän, "mutta mitä taempana on, ei kukaan tiedä, enkä minä tiedä,
käykö sieltä tietä tai onko mitään siellä taempana. Sanotaan vuoren
takana alati roihuavan tulen, eikä kukaan tohdi lähteä katsomaan. Minä
puolestani en ole koskaan ollut etäällä kylästäni -- enintään vain
päivän matkan päässä pyytämässä riistaa bolganeille ja keräämässä
heille hedelmiä, pisangeja ja pähkinöitä. Onko täältä tietä ulos, en
tiedä, eikä kukaan tohtisi sille lähteä, jos sellainen olisikin."

"Poistuuko kukaan koskaan laaksosta?" kysyi Tarzan.

"En tiedä, mitä muut tekevät", vastasi puhemies, "mutta tämän kylän
asukkaat eivät koskaan lähde laaksostamme."

"Mitä on tuolla suunnalla?" kysyi Tarzan, viitaten Opariin päin.

"En tiedä", vastasi neekeri, "en muuta kuin että bolganit toisinaan
tulevat sieltä tuoden mukanaan omituisia olentoja, pieniä valkoihoisia
ja hyvin karvaisia miehiä, joilla on lyhyet, käyrät sääret ja pitkät
käsivarret, ja joskus valkoisia naaraita, jotka eivät lainkaan ole
niiden kummallisten, pienten tarmanganien kaltaisia. Mutta mistä he
niitä saavat, sitä en tiedä, eivätkä he meille koskaan kerro. Onko
tässä kaikki kysymykset, jotka haluat tehdä?"

"Kyllä, siinä on kaikki", vastasi Tarzan nähdessään, ettei voinut saada
minkäänlaisia tietoja näiltä typeriltä kyläläisiltä. Käsittäen, että
hänen oli etsittävä tie laaksosta, ja tietäen, että voisi sen tehdä
paljon nopeammin ja varmemmin, jos olisi yksinään, päätti hän
tunnustella neekerien suhtautumista suunnitelmaan, joka oli juolahtanut
hänen mieleensä.

"Jos korjaan Bolganin pois, jotta ne toiset eivät saa tietää hänen
tulleen surmatuksi teidän kylässänne, niin kohteletteko minua sitten
ystävänä?" hän kysyi.

"Kyllä", vastasi puhemies.

"Tahdotteko siis", tiedusti Tarzan, "pitää täällä valkoista naarastani,
kunnes palaan kyläänne? Voitte kätkeä hänet johonkin majaanne, jos joku
bolgani tulee, eikä kenenkään tarvitse tietää, että hän on
keskuudessanne. Mitä sanotte?"

Neekerit katsahtivat ympäriinsä. "Me emme näe häntä", virkkoi puhemies.
"Missä hän on?"

"Jos lupaatte suojella häntä ja piilottaa hänet, niin tuon hänet
tänne", vastasi Tarzan.

"Minä en tee hänelle pahaa", sanoi päämies, "mutta en tiedä toisista."

Tarzan kääntyi toisten puoleen, jotka olivat kerääntyneinä ympärille ja
kuuntelivat. "Minä tuon naiseni teidän kyläänne", hän sanoi, "ja teidän
on kätkettävä hänet, ruokittava ja suojeltava häntä siihen asti, kun
tulen takaisin. Minä vien Bolganin ruumiin pois, jotta teihin ei osu
mitään epäluuloa, ja palatessani odotan tapaavani naiseni turvallisena
ja loukkaamattomana."

Hän oli arvellut parhaaksi kuvailla La'ta puolisokseen, jotta he
käsittäisivät tämän olevan hänen suojeluksessaan ja La siis, tunsivatpa
he häntä kohtaan kiitollisuutta tai pelkoa, olisi paremmassa turvassa.
Kohottaen kasvonsa puuta kohti, jossa La piili, hän kutsui häntä alas,
ja hetkistä myöhemmin La kapusi erään tarhassa kasvavan puun alimmille
oksille ja pudottausi Tarzanin syliin.

"Tässä hän on", hän sanoi kerääntyneille mustille; "varjelkaa häntä
hyvin ja kätkekää hänet bolganeilta. Jos palatessani näen, että hänelle
on jotakin pahaa tapahtunut, niin käyn ilmoittamassa bolganeille, että
te teitte tuon tekosen", ja hän viittasi gorillamiehen raatoon.

La kääntyi vetoovasti häneen, pelokas välke silmissä.

"Ettehän jättäne minua tänne?" hän kysyi.

"Vain vähäksi aikaa", vastasi Tarzan. "Nämä ihmisparat pelkäävät, että
kaikki saavat kokea hänen toveriensa vihaa, jos tulee ilmi, että tuo
kuvatus on surmattu heidän kylässään. Sen vuoksi olen luvannut poistaa
todistuskappaleen, kääntääkseni epäluulot toisaalle. Jos heidän
kehitystasonsa on kyllin korkea, jotta voivat tuntea kiitollisuutta,
mitä epäilen, niin he käsittävät olevansa kiitollisuudenvelassa minulle
tämän elukan surmaamisesta samoin kuin siitäkin, että ehkäisen
epäluulon osumasta heihin. Näistä syistä he suojelisivat sinua, mutta
ollakseni asiasta kaksin verroin varma, olen vedonnut myöskin heidän
bolganeja kohtaan tuntemaansa pelkoon, ja minä tiedän, että he niitä
pelkäävät. Olen varma, että olet tällä välin täällä yhtä hyvin turvassa
kuin olisit minun kanssani; muutoin en sinua tänne jättäisikään. Mutta
yksinäni voin samota paljon nopeammin, ja samalla retkellä aion etsiä
tien tästä laaksosta, minkä jälkeen palaan luoksesi, ja yhdessä
voinemme helposti paeta tai ainakin suuremmalla menestyksen
mahdollisuudella kuin jos molemmin hitaasti ja umpimähkään
harhailisimme."

"Tuletko sinä takaisin?" kysyi nainen, pelon, kaipauksen ja vetoomuksen
värähdys äänessä.

"Minä tulen takaisin", vakuutti apinamies ja kääntyi sitten neekerien
puoleen: "Tyhjentäkää ja puhdistakaa joku noista majoista naistani
varten ja pitäkää huolta, ettei häntä häiritä ja että hän saa ruokaa ja
vettä. Muistakaahan myös sanani, että hänen turvallisuudestaan riippuu
teidän elämänne." Kumartaen nosti Tarzan kuolleen gorillamiehen
hartioilleen, ja yksinkertaiset neekerit ihmettelivät hänen
rotevuuttaan. Vaikka he itse olivat ruumiillisesti hyvin väkeviä, ei
heidän joukossaan ollut ketään, joka ei olisi horjunut bolganin suuren
painon alla; mutta tämä ihmeellinen tarmangani käveli keveästi
taakkoineen, ja kun he olivat avanneet aitauksen portin, astui hän
viidakkopolkua pitkin kuin hänellä ei olisi ollut muuta kannettavana
kuin oma ruhonsa. Hetkistä myöhemmin hän hävisi ladun mutkaan, jossa
metsä hänet nieli.

La kääntyi neekerejä kohti. "Valmistakaa majani", hän sanoi, sillä hän
oli kovin väsynyt ja kaipasi lepoa. He katselivat häntä kieroon ja
kuiskailivat keskenään. Oli ilmeistä, että heidän välillään vallitsi
erimielisyyttä, ja kuulemistaan keskustelun pätkistä La jo havaitsi,
että toisten ollessa taipuvaisia ehdottomasti tottelemaan Tarzanin
määräyksiä toiset niitä tarmokkaasti vastustivat, haluten vapauttaa
kylänsä vieraasta naisesta, jotteivät bolganit häntä sieltä keksisi ja
kyläläisiä senvuoksi rangaistaisi.

"Olisi parempi", hän kuuli erään neekerin sanovan, "heti työntää hänet
bolganeille ja sanoa heille, että näimme hänen uroksensa tappavan Numan
lähetin. Me kerromme, että yritimme tavoittaa tarmangania, mutta että
hän pääsi karkuun ja me saimme käsiimme ainoastaan hänen naisensa.
Täten hankimme itsellemme Numan suosion, ja ehkei hän sitten ota meiltä
niin monta vaimoistamme ja lapsistamme."

"Mutta tarmangani on suuri", vastasi muuan toisista. "Hän on
bolganejakin voimakkaampi. Hänestä tulisi peloittava vihollinen, ja
koska on mahdollista, että bolganit eivät meitä uskoisi, täytyisi
meidän vavista, ei ainoastaan heidän, vaan tarmanganinkin vuoksi."

"Olet oikeassa", huudahti La, "tarmangani on suuri. Paljon parempi
teille, että hän on ystävänne kuin vihollisenne. Yksinään hän ottelee
Numan, leijonan, kanssa ja tappaa sen. Näittehän, kuinka helposti hän
nosti mahtavan bolganin ruumiin hartioilleen. Näitte hänen kepeästi
astelevan viidakkopolkua taakkoineen. Yhtä helposti hän kantaa raadon
metsän puiden välitse korkealla maanpinnasta. Koko maailmassa ei ole
ketään hänen kaltaistaan, ei ketään Apinain Tarzanin vertaista. Jos
olette viisaita, gomanganit, niin varaatte Tarzanin ystäväksenne."

Neekerit kuuntelivat häntä, heidän typeräin kasvojensa ilmaisematta,
mitä heidän lyhytjärkisissä aivoissaan liikkui. Muutaman minuutin he
seisoivat täten rujomuotoiset, tietämättömät mustat toisella, ja
solakka, kaunis valkoinen nainen toisella puolella. Sitten La puhui.

"Menkää valmistamaan majani!" hän huusi käskevästi. Tässä oli Leimuavan
Jumalan ylipapitar, Oparin kuningatar La orjia puhuttelemassa. Hänen
ruhtinaallinen sävynsä ja käskevä äänensä sai heti aikaan muutoksen
kyläläisissä, ja nyt tiesi La Tarzanin olleen oikeassa otaksuessaan,
että heihin tehosi vain pelko, sillä he kääntyivät nopeasti,
matelevaisina kuin piestyt rakit, ja riensivät läheiseen hökkeliin,
jonka pian valmistivat hänelle, tuoden tuoreita lehtiä ja ruohoja
lattialle ja hedelmiä, pähkinöitä ja pisangeja vieraansa ateriaksi.

Kun kaikki oli valmista,, kiipesi La köyttä pitkin ylös ja lattian
pyöreästä aukosta tähän riippuvaan hökkeliin, jonka havaitsi tilavaksi
ja ilmavaksi ja nyt kohtuullisen siistiksikin. Hän veti köyden
perässään ja heittäysi häntä varten laitetulle, pehmeälle vuoteelle. Ja
pian oli heiluvan majan vieno keinuminen, lehvien hiljainen suhina
hänen yläpuolellaan, lintujen viserrys ja hyönteisten surina hänen oman
ruumiillisen uupumuksensa ohella tuuditellut hänet syvään uneen.



KYMMENES LUKU

Mieletön petos


Oparin laaksosta luoteeseen kohosi keittonuotioitten savu leiristä,
jossa satakunta neekeriä ja kuusi valkoista nauttivat illallistaan.
Neekerit istua kyyköttivät juroina ja nyrpeinä, mutisten hiljaa
keskenään laihan ateriansa ääressä; valkoiset mulkoilivat pelokkaasti
kulmiensa alta ja pitivät tuliaseitaan kätensä ulottuvilla. Eräs
heistä, tyttö ja sukupuolensa ainoa edustaja seurueessa, haastoi
tovereilleen:

"Saamme kiittää Adolphin kitsautta ja Estebanin rehentelyä siitä
tilasta, jossa olemme", hän sanoi.

Lihava Bluber kohautti olkapäitään, ja kookas espanjalainen nyrpisti
nenäänsä.

"Miksi minussa on moittiminen?" kysyi Adolph.

"Sinä olet liian kitsas hankkiaksesi kylliksi kantajia. Sanoinhan
sinulle, että meillä olisi pitänyt olla kaksisataa neekeriä
joukkueessamme, mutta sinä tahdoit säästellä rahoja, ja mikä siitä nyt
on seurauksena? Viisikymmentä miestä kantamassa kahdeksankymmentä
naulaa kultaa kukin, ja toisille taas on sälytetty liian suuri taakka
leiritarpeita, samalla kun meillä on tuskin riittävästi sotilaita meitä
kunnollisesti suojelemaan. Meidän täytyy ajaa heitä kuin eläimiä,
päästäksemme eteenpäin ja estääksemme heitä heittämästä taakkaansa
maahan. He ovat suuttuneet julmuudestanne ja ärhentelystänne ja
vihoissaan. Pienestäkin tekosyystä he saattavat häikäilemättä tappaa
meidät. Kaiken lisäksi he saavat liian niukalti ravintoa. Jos voisimme
täyttää heidän vatsansa, pysyttäisimme heidät luultavasti onnellisina
ja kohtalaisen tyytyväisinä, mutta minä olen tutustunut riittävästi
alkuasukkaisiin tietääkseni, että he eivät nälkäisinä ole onnellisia
eivätkä tyytyväisiä, vaikka saisivat olla joutenkin. Jollei Esteban
olisi kerskunut niin paljon metsästystaidostaan, olisimme ottaneet
mukaan kylliksi ruokavaroja riittämään meille koko retken ajaksi; mutta
vaikka vasta äsken lähdimme paluumatkalle, täytyy meidän tyytyä
vähempään kuin puoliin annoksiin."

"En voi kaataa riistaa, kun sitä ei ole", murahti espanjalainen.

"Riistaa on yltäkyllin", huomautti Kraski. "Otusten jälkiä näemme joka
päivä."

Espanjalainen loi häneen myrkyllisen katseen. "Jos riistaa on niin
runsaasti", hän sanoi, "niin mene itse sitä pyydystämään."

"Minä en ole koskaan väittänyt olevani metsästäjä", vastasi Kraski,
"vaikka voisinkin mennä lingolla ja hernepyssyllä varustettuna metsään
yhtä hyvin tuloksin kuin sinä olet saavuttanut."

Espanjalainen hyppäsi uhkaavasti pystyyn, jolloin venäläinen heti
ojensi häntä kohti jykevän sotilasrevolverin.

"Lakatkaa tuosta leikistä", huudahti tyttö terävästi ja karkasi heidän
väliinsä.

"Anna niiden lurjusten tapella", jyrisi John Peebles. "Jos toinen
heistä tappaa toisen, niin ei meitä ole niin monta saaliin jaossa, sen
minä sanon ja sillä hyvä."

"Miksi me riideltäis?" kysyi Bluber. "Sitä on riittävästi meille
jokainen -- enempi kuin neljäkymmentäkolmetuhatta punda kullekin. Kun
te suuttuu minuun, te kutsuu minua likainen juutalainen ja sanoo, että
minä olla kitsas; mutta, _mein Gott_, te kristityt olla pahemmat! Te
tahtois tappa yks teidän ystävistä, että te sais enempi raha. Oi, oi,
minä kiittä Jumalaa, että minä en olla kristitty!"

"Tuki leipäläpesi", ärähti Throck, "muutoin saamme
neljäkymmentäkolmetuhatta puntaa enemmän jakaaksemme."

Bluber silmäili pelokkaasti rotevaa englantilaista. "No, no, Dick", hän
uikutti maireampaan sävyynsä, "ethän sinä suutu pikku leikistä, minä
kun olla sinun paras ystävä?"

"Minua väsyttää kaikki tämä kinastelu", manasi Throck. "Minulla ei ole
korkeaa otsaa, minä olen vain mitätön rakki. Mutta minulla on kylliksi
tajua tietääkseni, että Flora on tässä kirotussa koplassa ainoa, jonka
aivot eivät väljästi mahtuisi maapähkinän kuoreen. John Bluber, Kraski
ja minä olemme täällä, koska kykenimme hankkimaan Floran suunnitelman
toteuttamiseen tarvittavat kolikot. Tuo etelämaalainen" -- ja hän
osoitti Estebania -- "pääsi mukaan näyttämönaamansa ja ruhonsa vuoksi.
Tässä työssä ei meistä kukaan tarvitse aivoja, eikä kellään meistä ole
enempää älyä kuin hän tarvitsee. Tässä hommassa ovat Floran aivot
pelissä, ja mitä pikemmin jokainen sen käsittää ja tottelee häntä, sitä
parempi meille kaikille. Hän on ollut jo aikaisemmin Afrikassa sen
Greystoken loordin kanssa -- sinähän olit hänen rouvansa kamarineitona,
Flora! Ja Flora tietää jotakin tästä maasta, sen alkuasukkaista ja
eläimistä, eikä kukaan muu meistä tiedä mitään."

"Throck on oikeassa", sanoi Kraski nopeasti, "olemme patustelleet jo
kyllin kauan. Meillä ei ole ollut pomoa, mutta tästälähin meidän on
tehtävä Flora pomoksemme. Jos joku voi meidät pelastaa tästä pälkäästä,
niin on se hän, ja siitä tavasta päätellen, jolla nuo veitikat
toimivat" -- hän nyökkäsi neekereihin päin -- "saamme kiittää onneamme,
jos konsaan pääsemme täältä ehjin nahoin, saati sitten että veisimme
kullan mukanamme."

"Oi, oi, et kai tarkoita, että me jättäis gulda tänne?" virkkoi Bluber
melkein kiljahtaen.

"Minä tarkoitan, että teemme, minkä Flora parhaaksi näkee", vastasi
Kraski. "Jos hän käskee meidän jättää kullan, niin me jätämme sen."

"Niin teemme", säesti Throck.

"Siinä olen minä mukana", sanoi Peebles. "Mitä tahansa Flora käskee, se
tehdään."

Espanjalainen nyökkäsi jurosti myöntymyksensä. "Kaikki muut ovat asiaan
myöntyväiset, Bluber. Entä sinä?" kysyi Kraski.

"No niin, tietysti kai... koska te niin tahtoo", vastasi Bluber, "ja
niinkuin John sanoo: 'tässä me olla, eikä mitä muuta'."

"Ja nyt, Flora", virkkoi Peebles, "sinä olet suurtekijä. Sinun sanojasi
me totellaan. Mihin meidän on nyt ensinnä ryhdyttävä?"

"Noh", virkkoi tyttö, "me leiriydymme tänne, kunnes nämä miehet ovat
levähtäneet, ja varhain huomenaamulla lähdemme matkalle älykkäästi ja
järjestelmällisesti ja hankimme heille muonaa. Heidän avullaan me
voimme sen tehdä. Kun he ovat levänneet ja aterioineet hyvin, lähdemme
jälleen samoilemaan rannikkoa kohti, liikkuen perin hitaasti, jottemme
heitä liiaksi väsyttäisi. Tämä on minun ensimmäinen suunnitelmani,
mutta kaikki riippuu kyvystänne hankkia syötävää. Jollemme sitä saa,
niin hautaan kullan tänne ja ponnistelemme mahdollisimman nopeasti
rannikkoa kohti. Sieltä palkkaamme uusia kantajia -- kaksin verroin
niin monta kuin meillä on nyt -- ja ostamme kylliksi muonaa riittämään
meille sekä tulo- että paluumatkalle. Tänne tullessamme kätkemme
varastoja jokaiseen leiripaikkaan paluumatkaa varten, siten säästäen
itseltämme vaivan kantaa raskaita taakkoja pitkin tietä edestakaisin.
Tällä tavoin voimme helposti ottaa mukaamme kaksin verroin niin paljon
kantajia kuin todella tarvitsemme. Ja käyttäen heitä vuoroin
matkustamme paljon nopeammin eikä synny mitään murinaa. Nämä ovat minun
kaksi suunnitelmaani. En kysy teiltä, mitä niistä ajattelette, koska en
teidän ajatuksistanne välitä. Olette valinneet minut päälliköksenne, ja
tästälähin minä komentelen niinkuin parhaaksi näen."

"Hiton reipas vaimoihminen", huusi Peebles, "sellaisesta puheesta tää
poika pitää!"

"Sano päämiehelle, Karl", virkkoi tyttö, kääntyen Kraskin puoleen,
"että haluan puhutella häntä", ja hetkistä myöhemmin venäläinen palasi
rotevan neekerin kanssa.

"Owaza", haastoi tyttö, kun neekeri pysähtyi hänen eteensä, "meiltä
ovat ruokavarat vähissä, ja miehillä on toista vertaa raskaammat taakat
kuin he kunnolleen jaksavat kantaa. Sano heille, että odotamme täällä,
kunnes he ovat levänneet, ja että huomenna lähdemme kaikin metsälle
riistaa pyytämään. Lähetä nuorukaisesi kolmen kelpo miehen johdolla
meille apureiksi ja ajamaan riistaa pyssyjemme eteen. Tällä tavoin
saamme runsaasti muonaa, ja kun miehet ovat levänneet ja hyvin ravitut,
liikumme verkalleen eteenpäin. Missä riistaa on runsaasti, siellä
metsästämme ja lepäämme. Sano heille, että jos he tekevät näin ja me
pääsemme turvassa rannikolle kaikkine taakkoinemme, niin maksan heille
kaksi kertaa niin paljon kuin mistä olemme sopineet."

"Oi, oi", rähähti Bluber, "kaksi kerda nin baljon kuin sopineet! Oh,
Flora, miksi ei tarjoo nille kymmenen prosentti? Se olisi kaunis korko
heidän rahan päälle."

"Pidä suusi kiinni, hölmö!" tokaisi Kraski, ja Bluber antoi perään,
vaikka hän keinutteli itseään edestakaisin, pudistaen paheksuvasti
päätänsä.

Neekeri, joka oli saapunut haasteluun juron ja nyrpeän näköisenä,
vilkastui nyt huomattavasti. "Minä sanon heille", vastasi hän ripeästi,
"ja luulen, ettei teille enää tule mitään vastuksia."

"Hyvä on", sanoi Flora, "mene siis ilmoittamaan heille", ja neekeri
kääntyi ja lähti.

"Kas", huudahti tyttö huoahtaen helpotuksesta, "vihdoinkin pilkistänee
meille toivon säde."

"Kaksi kerda se, mitä me lupasi niille maksa!" mölisi Bluber. "Voi,
voi!"

Aikaisin seuraavana aamuna he valmistausivat lähtemään riistanajoon.
Neekerit olivat nyt hymyilevän näköisiä ja onnellisia runsaan ravinnon
toivossa ja lauloivat iloisesti viidakkoon talsiessaan. Flora oli
jakanut heidät kolmeen osastoon, joilla kullakin oli oma päällikkönsä
selvin määräyksin, mihin kohtaan kukin osasto ajomiesten linjalle
asettuisi. Toiset oli määrätty valkoisille pyssynkantajiksi, kun taas
pieni joukko sotureita oli jätetty leiriä vartioimaan. Kaikki
valkoiset, Estebania lukuunottamatta, olivat kivääreillä varustetut.
Hän yksinään näkyi olevan taipuvainen panemaan Floran arvovallan
kyseenalaiseksi, väittäen mieluummin metsästävänsä keihäällä ja
nuolilla sen osan mukaisesti, jota esitti.

Se tosiasia, että hän viikkokausia uutterasti pyydysteltyään ei vielä
koskaan ollut kaatanut ainoatakaan eläintä, ei riittänyt vaimentamaan
hänen itserakkauttaan. Niin hartaasti hän oli antautunut osaansa, että
hän todella luulotteli olevansa Apinain Tarzan, ja niin uskollisesti
hän oli joka suhteessa itsensä varustanut ja niin mestarillisesti
naamioinut, että häntä, komealta vartaloltaan ja kauniilta kasvoiltaan
melkein täydellistä jäljennöstä Tarzanista, saattoi todella luulla
apinamieheksi. Niinpä ei ollutkaan kovin ihmeteltävää, että hän petti
itseään, melkein yhtä hyvällä menestyksellä kuin oli pettänyt muita;
sillä vaikka kantajain joukossa oli sellaisia, jotka olivat tunteneet
suuren apinamiehen, pettyivät hekin, joskin ihmettelivät hänessä
tapahtunutta muutosta, kun hän pikkuseikoissa ei käyttäytynyt Tarzanin
tavoin ja erämiehenä esiintyi perin vaivaisesti.

Flora Hawkes, jolla oli tavallista runsaampi annos älyä, käsitti, ettei
ollut viisasta tarpeettomasti ärsyttää ketään tovereistaan, minkä
vuoksi hän salli Estebanin sinä aamuna pyydystää omalla tavallaan,
vaikka jotkut toiset hiukan nurisivatkin hänen päätöksensä johdosta.

"Mitäpä sillä on väliä?" kysyi neitonen heiltä, sitten kun
espanjalainen oli heidät jättänyt. "Hyvinkin mahdollista on, ettei hän
kykenisi käyttämään kivääriä sen paremmin kuin hän käyttää keihästä ja
nuolia. Karl ja Dick ovat tosiaan ainoat pyssymiehemme, ja heistä
metsästyksemme menestys tänään etupäässä riippuu. Estebanin
itserakkautta on niin pahoin kolhittu, että hän ehkä ponnistaa
kaikkensa kaataakseen otuksen tänään, -- toivokaamme, että onni häntä
suosii."

"Minä toivon, että se hupsu taittaa niskansa", sanoi Kraski. "Hän on
tehnyt tehtävänsä ja olisi parasta, että pääsisimme hänestä."

Tyttö pudisti kieltävästi päätänsä. "Ei", hän sanoi, "emme saa mitään
sellaista ajatella tai puhua. Me ryhdyimme yritykseen yhdessä,
pysykäämme yksissä loppuun asti. Jos toivot jollekulle joukostamme
kuolemaa, niin mistä tiedät, että toiset eivät toivo kuolemaa sinulle?"

"En laisinkaan epäile, että Miranda toivoo minulle kuolemaa", vastasi
Kraski. "En koskaan mene levolle iltaisin pelkäämättä, että se kirottu
poropeukalo saattaa yrittää pistää puukon ruumiiseeni ennen aamua.
Eivätkä minun tunteeni häntä kohtaan suinkaan tule ystävällisemmiksi
kuullessani sinun häntä puolustavan, Flora. Olet ollut hänelle hiukan
liian hempeä alusta pitäen."

"Jos olen, niin ei se sinuun kuulu", kivahti tyttö. Ja niin he lähtivät
eräretkelleen, venäläinen nyrpeänä ja vihaisena, hautoen kostontuumia
Estebania kohtaan, ja viidakossa metsästellessään tunsi Esteban
puolestaan vihaa ja mustasukkaisuutta. Hänen synkkä mielensä oli avoin
jokaiselle tilapäiselle mietteelle, miten voisi raivata seurueen muut
miehet pois tieltään ja anastaa naisen ja kullan itselleen. Hän vihasi
heitä kaikkia: jokaisessa hän vainusi kilpailijaa Floran suosiosta ja
kunkin kuolemassa hän ei nähnyt ainoastaan yhden kilpakosijan
poistumista, vaan neljänkymmenenkolmentuhannen punnan lisäsumman
jaettuna pienemmän henkilöluvun kesken. Näitä hän mietiskeli,
laisinkaan muistamatta metsästystä, jonka olisi pitänyt olla hänen
ainoana huolenaan. Mutta sitten hän tuuhean pensasmetsän läpi astahti
äkkiä auringon kirkkaasti valaisemalle aukiolle ja näki aivan edessään
puolensataa uhkeaa soturia, jotka olivat mustia kuin eebenpuu. Hetkisen
seisoi Esteban kauhusta herpaantuneena, vähäksi aikaa unohtaen
esittämänsä osan -- pitäen itseään vain yksinäisenä valkoisena miehenä,
joka villin Afrikan sydämessä katseli kasvoista kasvoihin sotaisia
alkuasukkaita, ehkäpä ihmissyöjiä. Tämä ehdottoman äänettömyyden ja
toimettomuuden hetki hänet pelasti, sillä kun hän täten seisoi heidän
edessään, luulivat wazirit tuossa hiljaisessa majesteetillisessa
olennossa näkevänsä rakastetun isäntänsä hänelle ominaisessa asennossa.

"Oi, bwana, bwana", huudahti yksi sotureista, rientäen eteenpäin,
"siinähän sinä oletkin, Apinain Tarzan, viidakon herra, jonka me
luulimme menettäneemme! Me, uskolliset wazirisi, olemme sinua etsineet,
ja juuri nyt olimme menossa uhmaamaan Oparin vaaroja, peläten sinun
uskaltautuen sinne ilman meitä joutuneen vangituksi."

Neekeri, joka oli kerran yksityispalvelijana seurannut Tarzania
Lontooseen, puhui murtamalla englanninkieltä, josta taidosta hän oli
tavattoman ylpeä, eikä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä
ylvästelläkseen siitä kyvystään vähemmän onnellisten maanmiestensä
seurassa. Se seikka, että kohtalo oli valinnut juuri hänet
puhemieheksi, oli onnellinen sattuma Mirandalle. Vaikka viimemainittu
oli uutterasti yritellyt länsirannikon kantajain murteen oppimista,
olisi hänen ollut perin vaikea keskustella näiden kanssa, kun hän ei
laisinkaan ymmärtänyt wazirien kieltä. Flora oli hyvin ja huolellisesti
kouluttanut häntä Tarzania koskevissa tiedoissa, niin että hän nyt
käsitti joutuneensa apinamiehen uskollisten wazirien joukkoon.

Koskaan ennen hän ei ollut tavannut sellaisia uhkeita neekereitä,
siromuotoisia, voimakkaita miehiä, joilla oli älykkäät kasvot ja
hyvinmuodostuneet piirteet ja jotka näkyivät olevan yhtä paljon
korkeammalla kehitysasteella länsirannikon neekereitä kuin nämä
apinoihin verrattuina. Onni tosiaankin Esteban Mirandalle, että hän oli
nopea älyltään ja mainio näyttelijä. Muutoin hän ei tosiaan olisi
voinut olla ilmaisematta kauhuaan ja huolestumistaan todetessaan, että
tämä joukko Tarzanin hurjia ja uskollisia seuralaisia oli tässä osassa
maata. Hetkisen vielä hän seisoi ääneti heidän edessään, kooten älyään,
ja sitten hän puhui, käsittäen, että hänen henkensä riippui siitä,
kuinka vakuuttavana hän esiintyi. Ja näitä miettiessään sai hän, tuo
häikäilemätön espanjalainen, oveliin aivoihinsa aivan neronvälähdyksen.

"Senjälkeen kuin teidät viimeksi näin", hän sanoi, "huomasin, että
joukko valkoisia miehiä oli tunkeutunut maahan ryöstääkseen Oparin
holvien aarteet. Seurasin heitä, kunnes keksin heidän leirinsä, ja
sitten tulin teitä etsimään, sillä heitä on monta ja heillä on paljon
kultaharkkoja, koska ovat jo käyneet Oparissa. Seuratkaa minua, niin
ryöstämme heidän leirinsä ja otamme heiltä kullan. Tulkaa!" Ja hän
kääntyi takaisin leiriä kohti, josta oli juuri lähtenyt.

Heidän samotessaan viidakkopolkua pitkin asteli Usula, se waziri, joka
oli puhunut englanninkieltä, Estebanin rinnalla. Heidän takanaan kuuli
espanjalainen toisten soturien haastavan omaa kieltään, josta hän ei
sanaakaan ymmärtänyt, ja nyt juolahti hänen mieleensä, että
hänen asemansa kävisi perin tukalaksi, jos häntä puhuteltaisiin
wazirinkielellä, jota Tarzan tietenkin täydellisesti osasi. Hänen
kuunnellessaan Usulan rupattelua toimivat hänen aivonsa nopeasti, ja
sitten ikäänkuin innoituksena muistui hänen mieleensä Tarzanille
sattunut tapaturma, josta Flora oli hänelle jutellut -- kertomus
vammasta, jonka apinamies oli saanut Oparin aarreholveissa,
jolloin tämä oli päähän sattuneen iskun seurauksena menettänyt
muistinsa. Esteban mietti, oliko hän ehkä alussa mennyt liian
pitkälle, syyttääkseen muistamattomuutta joistakin mahdollisista
puutteellisuuksista esitettävänsä osan suorituksessa. Mutta kaikista
pahoista parhaana näytti tämä menettely hänestä kuitenkin viisaimmalta.
Hän kääntyi äkkiä Usulaan päin.

"Muistatko", hän kysyi, "minua Oparin aarreholveissa kohdannutta
tapaturmaa, joka riisti minulta muistini?"

"Kyllä, bwana, minä muistan sen hyvin", vastasi neekeri.

"Samanlainen tapaturma on minulle nyt sattunut", sanoi Esteban. "Iso
puu kaatui polulleni, ja silloin paksu oksa kolhaisi päähäni. Se ei
tuottanut täydellistä muistinmenetystä, mutta sen jälkeen minun on
vaikea muistaa eräitä asioita ja toiset olen varmaankin kokonaan
unohtanut, sillä minä en muista nimeäsi enkä ymmärrä sanoja, joita muut
wazirit ympärilläni haastelevat."

Usula katsoi häneen säälivästi. "Ah, bwana, murheellinen on todellakin
Usulan sydän hänen kuullessaan sinulle sattuneesta tapaturmasta.
Epäilemättä se pian menee ohi, kuten edellinenkin, ja sillä välin minä,
Usula, olen sinun muistinasi

"Hyvä on", sanoi Esteban, "kerro toisillekin, jotta he ymmärtävät, ja
sano myöskin, että olen unohtanut vielä muitakin asioita. En voisi nyt
ilman sinua löytää tietä kotiini, ja muut vaistoni ovat myöskin
turtuneet. Mutta kuten sanot, Usula, se menee pian ohitse ja toivun
jälleen entiselleni."

"Sillä hetkellä uskolliset wazirisi todellakin riemuitsevat", virkkoi
Usula.

Heidän lähestyessään leiriä kehoitti Miranda Usulaa käskemään
seuralaisiaan vaikenemaan. Ja sitten hän pysähdytti heidät aukeaman
ulkolaidalle, josta he saattoivat nähdä boman ja teltat noin puolen
tusinan soturin vartioimina.

"Kun he näkevät meidän suuremman lukumäärämme, eivät he tee mitään
vastusta", virkkoi Esteban. "Saartakaamme siis leiri, ja minun
antamastani merkistä lähestymme heitä yhdessä, jolloin sinun on
puhuteltava heitä sanoen, että Apinain Tarzan tulee waziriensa kanssa
etsimään heidän varastamaansa kultaa, mutta että hän säästää heidät,
jos heti lähtevät maasta eivätkä koskaan palaa."

Jos se olisi yhtä hyvin sopinut hänen tarkoituksiinsa, olisi
espanjalainen käskenyt waziriensa karata leiriä vartioivain miesten
kimppuun ja tuhota heidät kaikki, mutta hänen ovelissa aivoissaan oli
herännyt älykkäämpi tuuma. Hän halusi, että nämä miehet näkisivät hänet
waziriensa kanssa ja eläisivät kertoakseen näkemänsä muille sekä
toistaakseen Floralle ja hänen seuraajilleen, mitä Estebanilla oli
mielessään kertoa eräälle soturille, sillä välin kuin wazirit
keräilisivät kultaharkot leiristä.

Määrätessään Usulan asettamaan miehensä leirin ympärille käski Esteban
hänen varoittaa heitä näyttäytymästä ennenkuin hän oli hiipinyt
aukealle, ja herättänyt vartioivain soturien huomion. Kului ehkä
viisitoista minuuttia miehien asettelemiseen, ja sitten Usula palasi
Estebanin luo ilmoittamaan hänelle, että kaikki oli valmista.

"Kun kohotan käteni, silloin tiedät, että he ovat tunteneet minut ja
että teidän on lähestyttävä", neuvoi Esteban häntä ja asteli
verkkaisesti aholle. Eräs sotureista näki hänet ja tunsi hänet
Estebaniksi. Espanjalainen astui muutaman askeleen lähemmäksi bomaa ja
pysähtyi sitten.

"Minä olen Apinain Tarzan", hän sanoi; "leirinne on kokonaan
sotilaitteni saartamana. Älkää liikahtako meitä kohti, niin emme tee
teille pahaa."

Hän heilautti kättään. Viisikymmentä rotevaa waziria astui näkyviin
ympäröivän viidakon kätkevästä vihannuudesta. Soturit silmäilivät heitä
huonosti salatulla pelolla ja hypistelivät hermostuneesti kivääreitään.

"Älkää ampuko", varoitti Esteban, "tai me tapamme teidät kaikki." Hän
meni lähemmäksi, ja hänen wazirinsa lyöttäytyivät hänen ympärilleen,
piirittäen boman kokonaan.

"Puhu heille, Usula", sanoi Esteban. Neekeri astui eteenpäin.

"Me olemme wazireja", hän huusi, "ja tämä on Apinain Tarzan, viidakon
herra, meidän isäntämme. Olemme saapuneet vaatimaan takaisin Tarzanin
kultaa, jonka olette Oparin aarreholveista varastaneet. Tällä kertaa
säästämme henkenne ehdolla, että lähdette maasta ettekä koskaan palaa.
Kertokaa tämä päälliköillenne, sanokaa heille, että Tarzan väijyy ja
hänen wazirinsa hänen kanssaan. Laskekaa kiväärinne maahan."

Mielissään siitä, että pääsivät niin helpolla, suostuivat soturit
Usulan vaatimuksiin, ja hetkistä myöhemmin olivat wazirit astuneet
bomaan ja keräilivät Estebanin johdolla kultaharkkoja. Heidän
työskennellessään Esteban lähestyi erästä soturia, jonka tiesi puhuvan
murteellista englanninkieltä.

"Käske isäntääsi", hän haastoi, "lausumaan kiitoksensa Tarzanin
armollisuudesta, koska hän on veroittanut teitä vain yhdellä
ihmishengellä maahansa hyökkäämisestä ja aarteittensa varastamisesta.
Olennon, joka rohkeni esiintyä Tarzanina, minä olen tappanut, ja hänen
ruumiinsa minä otan mukaani ja syötän leijonille. Sano heille, että
Tarzan suo anteeksi myöskin heidän yrityksensä myrkyttää hänet silloin,
kun hän vieraili heidän leirissään, mutta ainoastaan sillä ehdolla,
etteivät he koskaan palaa Afrikkaan eivätkä koskaan paljasta Oparin
aarteiden salaisuutta keillekään muille. Tarzan valvoo ja hänen
wazirinsa valvovat, eikä kukaan pääse Afrikkaan Tarzanin tietämättä. Jo
ennen kuin he lähtivät Lontoosta tiesin minä heidän tulonsa. Sano se
heille."

Wazireilta kului vain muutama minuutti kultaharkkojen keräämiseen, ja
ennenkuin soturit olivat toipuneet heidän ilmestymisensä aiheuttamasta
hämmästyksestä, olivat he poistuneet viidakkoon johtajansa kanssa.

Oli myöhäinen iltapäivä ennenkuin Flora ja hänen neljä valkoista
kumppaniansa palasivat metsästysretkeltä onnellisten, nauravain
neekerien seurassa, joilla oli muassaan menestyksellisen riistanajon
tulokset.

"Nyt kun sinä olet johdossa, Flora", puhui Kraski, "hymyilee onni
meille tosiaankin. Meillä on nyt riittävästi lihaa useiksi päiviksi, ja
täyteläisin vatsoin ne toki marssinevat ripeästi."

"Minäkin sanoo, että kaikki näyttää baljo kirkkaampi", virkkoi Bluber.

"Eikö, hiisi vie, näytäkin!" sanoi Throck. "Flora on minusta veikeä
lintu."

"Mitä hittoa tuo on?" kysyi Peebles. "Mikä noita kutaleita vaivaa?" Ja
hän osoitti bomaa kohti, joka nyt oli näkyvissä ja josta soturit
tulivat juoksujalkaa, äännähdellen kiihtyneesti heitä lähestyessään.

"Apinain Tarzan on ollut täällä", he huusivat hätääntyneinä. "Hän oli
täällä kaikkine wazireineen -- tuhannen mahtavan soturin kanssa, -- ja
vaikka me taistelimme, nujersivat he meidät, anastivat kullan ja
menivät tiehensä. Apinain Tarzan puhui kummallisia sanoja ennenkuin he
lähtivät. Hän kertoi tappaneensa yhden joukostanne, joka oli rohjennut
nimittää itseään Apinain Tarzaniksi. Me emme tätä ymmärrä. Hän läksi
yksinään metsästämään silloin, kun tekin aamulla lähditte, ja tuli pian
senjälkeen takaisin tuhannen soturin kanssa, vei kaiken kullan ja
uhkasi tappaa meidät, jos koskaan enää palaisimme tähän maahan."

"Mite, mite", huudahti Bluber, "onko gulda mennyt pois? Voi, voi!" Ja
sitten he alkoivat kaikin kysellä yhdestä suusta, kunnes Flora vaiensi
heidät.

"No", sanoi hän sotilaiden johtajalle, "palatkaamme nyt bomaan, ja
sitten sinä kerrot minulle verkalleen ja huolellisesti kaikki, mitä
lähtömme jälkeen on tapahtunut."

Flora kuunteli tarkkaavaisesti neekerin kertomusta ja kyseli häneltä
sitten huolellisesti muutamia seikkoja useampaan kertaan. Vihdoin hän
päästi miehen menemään ja kääntyi sitten liittolaistensa puoleen.

"Kaikki on minulle nyt selvää", hän sanoi. "Tarzan toipui sen
huumausnesteen vaikutuksesta, jonka hänelle juotimme. Senjälkeen hän
seurasi meitä waziriensa kanssa, kaappasi Estebanin kiinni ja tappoi
hänet, löysi sitten leirimme ja anasti kullan. Saamme tosiaan kiittää
onneamme, jos pääsemme hengissä Afrikasta."

"Oo, oi!" huudahti Bluber melkein kiljuvalla äänellä. "Senkin roisto!
Hän varastaa meidän kulda, ja me menettää kaksituhatta punta kauppa
päälle. Oi, oi!"

"Pidä kitasi kiinni, kapinen juutalainen!" murahti Throck. "Ilman sinua
ja sitä murjaania ei tätä olisi koskaan tapahtunut. Se kerskui
metsästystaidostaan eikä kykene tappamaan varpustakaan, ja sinä
kitsastelit jokaisen homeisen rovon luovuttamisesta kirotuista
hyppysistäsi -- siinä syy koko tähän pahuksen pulmaan. Se Tarzanin
vietävä nitisti Estebanin, mikä oli paras teko, jonka hän konsaan on
tehnyt. Saakelin ikävää, ettet sinä ollut täällä joutuaksesi samaan
löylyyn, ja minulla on hurskas halu itse halaista kurkkusi."

"Jätä tuo rähinä, Dick", karjaisi Peebles; "ei se minun käsittääkseni
kenenkään syy ollut. Sensijaan, että soitamme suutamme, tulisi meidän
ajaa sitä Tarzanin ryökälettä takaa ja riistää se kirottu kulta häneltä
pois."

Flora Hawkes nauroi. "Siihen meillä ei ole pienintäkään
mahdollisuutta", hän sanoi. "Minä tunnen sen jättiläisen. Vaikkapa hän
olisi yksinään, niin emme vetäisi hänelle vertoja, mutta nyt hänellä on
joukko wazirejaan mukanaan, eikä Afrikassa ole parempia sotureita kuin
he. Ja he taistelisivat hänen puolestaan viimeiseen mieheen. Sanokaahan
vain Owazalle, että aiotte lähteä ajamaan takaa Apinain Tarzania ja
hänen wazireitaan, anastaaksenne häneltä kullan, niin näette, että
meillä ennen pitkää ei ole ainoatakaan mustaihoista matkassamme.
Tarzanin pelkkä nimi säikyttää nämä länsirannan neekerit vuoden kasvua
lyhemmiksi. Mieluummin he katsovat paholaista silmiin. Ei, herraseni,
me olemme hukassa, emmekä muuta voi kuin pyrkiä pois tästä maasta ja
kiittää onnentähteämme, jos täältä hengissä pääsemme. Apinamies pitää
meitä silmällä. En ihmettelisi, vaikka hän tälläkin hetkellä meitä
vaanisi." Toverit katselivat tämän kuullessaan pelokkaasti ympärilleen,
luoden hermostuneita silmäyksiä viidakkoa kohti. "Eikä hän koskaan
sallisi meidän palata Opariin toista kuormaa noutamaan, jos voisimmekin
taivuttaa neekerimme sinne vielä lähtemään."

"Kaksi tuhannen punta, kaksi tuhannen punta!" vaikeroitsi Bluber. "Ja
koko tämä puku, joka maksoi minulta kaksikymmenen punta ja jota minä ei
voi käyttää Englannissa, jollen minä mene naamiaistenhuveihin, mitä
minä ei koskaan teke."

Kraski ei ollut puhunut, vaan istunut silmät maahan luotuina, toisia
kuunnellen. Nyt hän kohotti päänsä. "Me olemme menettäneet kultamme",
hän sanoi, "ja ennenkuin palaamme Englantiin, on meidän menetettävä
loputkin kahdestatuhannesta punnastamme -- toisin sanoen yrityksemme on
mennyt täydellisesti myttyyn. Muut teistä tyytykööt lähtemään
murtuneina takaisin, mutta minä en. Afrikassa on muutakin kuin Oparin
kulta, ja kun me lähdemme maasta, ei ole mitään järkeä siinä, ettemme
ottaisi mukaamme jotakin, mikä korvaa aikamme ja rahansijoituksemme."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Peebles.

"Olen pitkälti jutellut Owazan kanssa", vastasi Kraski, "yrittäen oppia
heidän hullunkurista kieltään, ja olen siltä vanhalta lurjukselta
saanut tietää yhtä ja toista. Hän on niin ovela ja kiero kuin olla
saattaa, ja jos hänet hirtettäisiin kaikista murhistaan, tulisi hänellä
olla useampi henki kuin kissalla, mutta sittenkin hän on vanha viekas
veitikka, ja olen oppinut häneltä enemmän kuin pelkästään hänen
apinanpärpätyksensä -- olen sanalla sanoen kuullut kylliksi, voidakseni
vakuuttaa, että jos pysymme yhdessä, niin viemme Afrikasta mukanamme
aimo apajan. Omasta puolestani en ole vieläkään luopunut Oparin
kullasta. Mikä on menetetty, se on menetetty, mutta samassa paikassa on
vielä runsaat varastot jäljellä, ja kun tämä puuska on puhaltanut ohi,
palaan jonakuna päivänä noutamaan sieltä osani."

"Mutta entä se muu?" kysyi Flora. "Millä tavoin voi Owaza meitä
auttaa?"

"Täällä on pieni joukkio arabialaisia", selitti Kraski, "jotka
varastelevat orjia ja norsunluuta. Owaza tietää, missä he
työskentelevät ja missä heidän leirinsä on. Heitä on vain kourallinen,
ja heidän neekerinsä ovat melkein kaikki orjia, jotka heti ovat valmiit
karkaamaan heidän kimppuunsa. Suunnitelmani on siis tällainen: meitä on
kyllin paljon nujertaaksemme heidät ja anastaaksemme heidän
norsunluunsa, jos saamme heidän orjansa puolellemme. Orjia emme
tarvitse; emme voisi niitä mihinkään käyttää, jos ne meillä olisi,
joten voimme luvata heille vapauden heidän avustaan ja antaa Owazalle
ja hänen joukolleen osan norsunluusta."

"Mistä tiedät, että Owaza on halukas meitä auttamaan?" kysyi Flora.

"Suunnitelma on hänen; siitä minäkin sen tiedän", vastasi Kraski.

"Tuo kuulostaa hyvältä", sanoi Peebles; "en minäkään halua täältä
tyhjin käsin lähteä." Ja vuoronsa jälkeen ilmaisivat toisetkin
hyväksyvänsä ehdotuksen.



YHDESTOISTA LUKU

Oudon suitsutuksen tuoksu


Kantaessaan kuollutta Bolgania gomanganien kylästä suuntasi Tarzan
askeleensa rakennusta kohti, jonka oli nähnyt laakson laidasta, sillä
ihmisen uteliaisuus voitti pedon varovaisuuden. Hän vaelsi
vastatuuleen, ja hänen sieraimiinsa löyhähtelevät tuoksut ilmaisivat
hänelle, että hän lähestyi bolganien tyyssijaa. Gorillamiesten
hajuvirtaan liittyi gomanganien ja keitetyn ruuan haju sekä
aavistuttava tuntu tuikean suloisesta tuoksusta, jota apinamies ei
voinut verrata muuhun kuin palavaan suitsutukseen, vaikka hänestä oli
mahdotonta, että sellainen lemu voisi levitä bolganien asunnoista.
Kenties se tuli tuosta hänen näkemästään suuresta rakennuksesta --
rakennuksesta, jonka täytyi olla ihmiskätten työtä ja jossa ihmisiä
ehkä vieläkin asui, vaikkei hän sieraimiaan hivelevien monenlaisten
hajujen joukosta voinut erottaa heikompaakaan vivahdusta valkoisten
ihmisten hajusta.

Kun Tarzan heidän hajunsa lisääntyneestä voimakkuudesta huomasi
lähestyvänsä bolganeja, nousi hän taakkoineen puihin, jotta hänellä
olisi parempi mahdollisuus välttää ilmituloa; ja pian hän näki edessään
olevain lehväin välitse korkean seinän ja taaempana kaamean,
kummallisen ja salaperäisen rakennuksen ääriviivat, jotka
omituisuudellaan muistuttivat jotakin ilmiötä toisesta maailmasta, ja
seinän takaa löyhähteli bolganien haju ja suitsutuksen tuoksu Numan,
leijonan, hajuvirtaan liittyneenä. Viidakko oli raivattu pois
viidenkymmenen jalan leveydeltä rakennusta ympäröivän muurin vierestä,
joten mitään puuta ei ollut tämän yli riippumassa, mutta Tarzan siirtyi
niin lähelle kuin voi, silti yhä pysytellen jokseenkin hyvin
lehvistönsä suojassa.

Hän oli valinnut paikan, joka oli riittävän korkealla maasta, ja
saattoi sieltä nähdä muurinharjan yli. Tarhassa sijaitseva rakennus oli
varsin iso, ja sen eri osat näkyivät olevan rakennetut eri aikoina,
kaikki mistään yhdenmukaisuudesta välittämättä, minkä tuloksena oli
ryhmä toisiinsa liittyviä huoneistoja ja torneja, joista mitkään eivät
olleet toistensa näköisiä, vaikka kokonaisuus tarjosikin miellyttävän,
joskin hiukan eriskummaisen näyn. Rakennus sijaitsi noin kymmenen jalan
korkuisella keinotekoisella korokkeella, jota ympäröi graniittinen
tukimuuri, ja leveät portaat johtivat alas maanpinnalle. Rakennuksen
ympärillä oli pensaikkoa ja puita, viimemainituista jotkut kaikesta
päättäen hyvin vanhoja, ja muuan suunnattoman iso torni oli melkein
kokonaan muratin verhoama. Rakennuksen kaikkein merkillisimpänä
ominaisuutena oli sen muhkea ja räikeä koristelu. Silattuun
graniittiin, josta se oli pantu kokoon, oli sovitettu monikuviollista
kulta- ja timanttimosaiikkia. Lukemattomia kimaltelevia kiviä säteili
julkisivuista, minareteista, kupukatoista ja torneista.

Tarha oli alaltaan noin kuusi tai kahdeksan hehtaaria, ja enimmän osan
siitä täytti itse rakennus. Pengermälle, jolta tämä kohosi, oli
laitettu polkuja ja istutettu kukkia, pensaita ja koristepuita, kun
taas se osa alemmasta alueesta, joka oli Tarzanin näköpiirissä, näkyi
olevan varattu hedelmäviljelykselle. Puutarhassa ja pengermällä oli
alastomia neekereitä, samanlaisia kuin hän oli nähnyt kylässä, johon
oli La'n jättänyt. Niitä oli sekä miehiä että naisia, ja he puuhailivat
tarhassa kasvavien istutusten hoitelemisessa. Joukossa oli muutamia
gorillamaisia olentoja, samanlaisia kuin Tarzanin kylässä tappama,
mutta nämä eivät tehneet mitään työtä, vaan pikemminkin näkyivät
johtavan neekereitä, joita kohtaan heidän sävynsä oli korskea ja
käskevä, joskus raakakin. Näillä gorillamiehillä oli koristuksena
muhkeita helyjä, niinkuin silläkin, jonka ruumis nyt lepäsi
puunhaarukassa apinamiehen takana.

Tarzanin uteliaana katsellessa alapuolellaan olevaa näytelmää tuli
kaksi bolgania ulos pääovesta eli isosta holvatusta portista, noin
kolmenkymmenen jalan levyisestä ja ehkä viidentoista jalan korkuisesta.
Kummallakin oli päässä nauhat, joihin oli kiinnitetty pitkät, valkoiset
sulat. Ulos tultuaan he asettuivat kummallekin puolen ovea ja kivertäen
kämmenensä suun eteen päästivät sarjan kimeitä kirahduksia, jotka
merkillisesti muistuttivat torvien toitotusta. Heti lakkasivat neekerit
työstään ja riensivät pengermältä puutarhaan laskeutuvien portaiden
juurelle. Siellä he asettuivat riviin portaiden kummallekin puolelle,
ja samaten muodostivat bolganit kaksi riviä pengermälle pääovelta
portaille asti ikäänkuin elävänä kujana toiselta toiselle. Melkein
samassa kuului rakennuksen sisältä toisia torventörähdyksiä
muistuttavia huutoja, ja hetkistä myöhemmin Tarzan näki kulkueen pään
tulevan ulos.

Ensin tuli neljä bolgania rinnakkain, jokaisella koreatöyhtöinen
päähine, ja jokainen kantoi isoa lyijypäistä sauvaa pystyssä edessään.
Näiden takana astui kaksi toitottajaa, ja kahdenkymmenen askeleen
päässä heidän takanaan tassutteli tavattoman iso mustaharjainen
leijona, jota sen kummallakin puolella parittain astelevat rotevat
neekerit taluttivat, kaikesta päättäen pidellen sitä kultaisesta
ketjusta. Se päättyi eläimen kaulassa olevaan välkkyvään
timanttikaulahihnaan. Leijonan jäljessä marssi kaksikymmentä muuta
bolgania, neljä rinnakkain. Näillä oli keihäät, mutta olivatko ne
leijonan suojelemiseksi ihmisjoukolta vai ihmisten suojelemiseksi
leijonalta, sitä ei Tarzan saanut selville.

Bolganien asento kummallakin puolella pääovesta portaille johtavaa
tietä osoitti äärimmäistä kunnioitusta, sillä he taivuttivat ruumiinsa
vyötäisiltä syvään kumarrukseen Numan astellessa heidän riviensä
välitse. Eläimen ehtiessä portaiden yläpäähän kulkue pysähtyi, ja heti
kumartuivat alhaalla riviin asettuneet gomanganit, koskettaen otsallaan
maata. Numa, joka ilmeisesti oli iäkäs leijona, seisoi ylvään näköisenä
katsellen eteensä maahan langenneita ihmisiä. Sen häijyt silmät
kiiluivat lasimaisesti, samalla kun se paljasti torahampaansa rumasti
irvistäen, ja sen syvistä keuhkoista vyöryi esille pahaaennustava
mörinä, jonka kuullessaan gomanganit vapisivat teeskentelemättömästä
kauhusta. Apinamies rypisti miettiväisesti kulmiaan. Koskaan ei ollut
hänellä ollut tilaisuutta katsella näin kummallista näytelmää, nähdä
ihmisen noin alentuvan eläimen edessä. Sitten kulkue jatkoi matkaansa,
laskeutuen portaita ja kääntyen oikealle polkua pitkin puutarhaan. Ja
kun se oli mennyt ohi, nousivat gomanganit ja bolganit ja ryhtyivät
keskeytyneihin hommiinsa jälleen.

Tarzan pysyi kätkössään, tarkaten heitä ja yrittäen keksiä jonkun
selityksen näihin näkemiinsä omituisiin ja nurinpäisiin olosuhteisiin.
Leijona oli saattueineen kääntynyt palatsin etäisimmän nurkan taakse ja
hävinnyt näkyvistä. Mitä se oli näille ihmisille, näille kummallisille
olennoille? Mitä se esitti? Mistä johtui tämä nurinpäin käännetty
lajien järjestely? Täällä oli ihminen puolieläintä alempana, ja
kaikkien yläpuolella oli siitä kunnioituksesta päättäen, jota sille
osoitettiin, todellinen peto -- hurja raatelueläin.

Apinamies oli mietiskellyt näitä asioita ja omia huomioitaan noin
viisitoista minuuttia sen jälkeen kun Numa oli hävinnyt palatsin
itäisen nurkan taakse; mutta nyt kiinnittivät toiset kimeät toitotukset
hänen huomionsa rakennuksen vastakkaiseen päähän. Kääntäen katseensa
sinne päin hän näki kulkueen jälleen tulevan esille ja liikkuvan
portaita kohti, joita pitkin se oli puutarhaan saapunut. Heti kun
kimakka kutsu kajahti heidän korviinsa, palasivat gomanganit ja
bolganit omituisiin asentoihinsa portaiden alapäästä palatsin
sisäänkäytävään asti, ja taaskin osoitettiin kunnioitusta Numalle, kun
se mahtavana astui rakennukseen.

Apinain Tarzan tunki sormensa sotkuiseen tukkaansa, mutta lopuksi hänen
täytyi tolkuttomana ravistaa päätänsä, sillä hän ei voinut näkemälleen
keksiä minkäänlaista selitystä. Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin
niin kovin kiihtynyt, että hän päätti tutkia palatsia ja sen ympäristöä
tarkemmin, ennenkuin jatkaisi laaksosta vievän polun etsimistä.

Jättäen Bolganin ruumiin, mihin oli sen kätkenyt, hän ryhtyi verkalleen
kiertämään rakennusta, voidakseen ympäröivän metsän verhoavasta
lehvistöstä tutkia sitä joka puolelta. Hän havaitsi, että rakennustapa
oli yhtä ainutlaatuista joka sivulla ja että puutarha täydellisesti
ympäröi rakennusta, vaikka osa palatsin eteläisellä puolella oli
luovutettu pihoiksi ja tarhoiksi, joissa pidettiin lukuisia vuohia ja
melkoista kananpoikaliutaa. Tällä sivulla oli myöskin useita satoja
huojuvia mehiläispesän muotoisia majoja, samanlaisia kuin hän oli
nähnyt bolganien alkuasukaskylässä. Näiden hän arvasi olevan niiden
mustain orjain asuntoja, jotka suorittivat kaikki palatsissa esiintyvät
raskaat ja palvelusväelle kuuluvat työt.

Koko tarhaa ympäröivässä korkeassa graniittimuurissa oli yksi ainoa
portti, joka sijaitsi palatsin itäpään puolella. Se oli iso ja
jykevärakenteinen, nähtävästi aiottu kestämään lukuisain ja hyvin
aseistettujen vihollisvoimain hyökkäyksiä. Niin vahvalta se näytti,
että apinamies ei voinut muuta kuin otaksua, että se oli tarkoitettu
suojelemaan sisustaa raskailla muurinmurtimilla varustettuja joukkoja
vastaan. Että sellainen sotavoima oli näillä tienoilla koskaan
historiallisella aikakaudella liikkunut, näytti varsin vähän
luultavalta, joten Tarzan arveli muurin ja portin olevan peräisin
melkein käsittämättömän etäisestä muinaisuudesta, kaiketikin
atlantilaisten unohtuneilta ajoilta asti; ja kenties ne olivat
rakennetut suojelemaan Timanttipalatsin rakentajia niitä
hyvin aseistettuja joukkoja vastaan, jotka olivat saapuneet
Atlantis-valtakunnasta käyttelemään Oparin kultakaivoksia ja
siirtolaisina kansoittamaan Keski-Afrikkaa.

Samalla kun muuri, portti ja itse palatsikin monella tavalla
viittasivat melkein uskomattoman etäiseen muinaisuuteen, olivat ne
kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että järkeväin ja älyllisten olentojen
siellä asuminen oli ilmeistä. Eteläsivulla taas oli Tarzan nähnyt uuden
tornin olevan rakenteilla, missä urakassa joukko neekereitä ahersi
bolganien johdolla graniittimöhkäleitten lohkomisessa, muovaamisessa ja
sijoittamisessa.

Tarzan oli pysähtynyt puuhun lähelle itäistä porttia katsellakseen,
kuinka elämä pulppusi palatsin alueella vanhan holvioven alapuolella,
ja siinä tähystellessään hän näki pitkän jonon voimakkaita
gomanganeja tulevan metsästä ja astuvan tarhaan. Kahden riu'un väliin
kiinnitetyille vuodille paiskattuina kantoi tämä joukkue karkeasti
hakattuja graniittimöhkäleitä, neljä miestä kutakin. Pari, kolme
bolgania seurasi kantajain pitkää jonoa, jonka edellä ja jäljessä astui
osasto tapparoilla ja keihäillä varustettuja mustia sotureita. Mustien
kantajain ryhti ja asento, samoinkuin bolganienkin sävy, muistutti
apinamiehelle vain jonkinlaista aasikaravaania, joka typerästi
ponnisteli eteenpäin ajajainsa käskystä. Jos joku jäi hiukan jälkeen,
kutkutettiin häntä keihäänkärjellä tai iskettiin sen varrella. Ei siinä
ilmennyt suurempaa raakuutta kuin kuormajuhtain tavallisessa kohtelussa
kautta maailman, eikä neekerien käyttäytyminen osoittanut suurempaa
vastahakoisuutta tai kapinanhalua kuin näette kuvastuvan pitkässä
rivissä astuvain kuormamuulien kasvoista. Kaiketikin he olivat vain
älyttömiä luontokappaleita. Verkalleen he liikkuivat porttikäytävän
lävitse ja katosivat näkyvistä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin saapui toinen joukkue metsästä ja astui
palatsin alueelle. Siinä oli hyvinkin viisikymmentä aseistettua
bolgania ja kaksin verroin niin paljon mustia sotureita keihäin ja
tapparoin.

Aivan näiden aseistettujen olentojen ympäröimänä astui neljä jäntevää
kantajaa, raahaten pieniä paareja, joille oli kiinnitetty noin kahden
jalan levyinen, neljän jalan pituinen ja lähes kahden jalan syvyinen
kirstu. Tämä oli tehty jostakin tummasta, ilman rapauttamasta puusta ja
vahvistettu kiskoilla ja kulmalevyillä, jotka näkyivät olevan puhdasta
kultaa, olivatpa vielä monilukuisilla timanteillakin koristetut.
Kirstun sisältöä ei Tarzan tietenkään voinut aavistaa, mutta että sitä
pidettiin kalliina, kävi ilmi niistä varokeinoista, joihin sen
kuljettamisessa oli ryhdytty. Kirstua kannettiin suoraan isoon, muratin
peittämään, palatsin koilliskulmassa sijaitsevaan torniin, jonka
sisäänkäytävää, kuten Tarzan vasta nyt huomasi, sulki yhtä leveä ja
raskas ovi kuin itse itäporttiakin.

Ensimmäisessä tilaisuudessa, jossa saattoi sen kenenkään huomaamatta
tehdä, Tarzan heilautti itsensä viidakkopolun yli ja jatkoi matkaansa
puiden välitse siihen puuhun, johon oli Bolganin ruumiin jättänyt.
Heittäen sen olalleen hän palasi aivan polun yläpuolella olevalle
kohdalle lähelle itäistä porttia ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jona
liikkeessä sattui seisahdus, paiskasi raadon niin lähelle holviporttia
kuin mahdollista.

-- No, -- ajatteli apinamies, -- arvatkootpa nyt, kuka heidän toverinsa
tappoi, jos voivat.

Rientäen kaakkoiseen päin läheni Tarzan Timanttipalatsin laakson takana
kohoavia vuoria. Hänen täytyi usein tehdä mutkia välttääkseen
alkuasukaskyliä ja pysytelläkseen poissa lukuisain bolganijoukkojen
näkyvistä, joita huomasi liikuskelevan ristiin rastiin metsän läpi.
Myöhään iltapäivällä hän sai mäkiseudulta ulospäästyään takana
olevat vuoret täydellisesti näkyviinsä. Ne olivat rosoisia
graniittikukkuloita, joiden äkkijyrkät huiput kohosivat korkealle
metsärajan yläpuolelle. Aivan hänen edessään oli selvästi poljettu
polku, vieden syvälle uurtuneeseen joenuomaan, jonka hän näki
kiemurtelevan kauas ylöspäin huippua kohti. Tämä siis olikin yhtä hyvä
paikka hänen tutkimustensa alkamiseen kuin joku toinenkin. Ja niin hän,
nähdessään väylän olevan vapaan, laskeutui puista ja käyttäen hyväkseen
polkua reunustavaa viidakkoa liikkui äänettömästi mutta nopeasti
kukkuloita kohti. Enimmäkseen hänen täytyi pujotella tiheikköjen läpi,
sillä gomanganit ja bolganit käyttivät alituisesti polkua, samoillen
joukkioissa ylöspäin tyhjin käsin ja palaten suuret graniittimöhkäleet
kantamuksinaan.

Hänen ehtiessään syvemmälle kukkulain keskelle väistyi viidakko
harvemman pensaskasvullisuuden tieltä, jonka lävitse hän saattoi
liikkua paljon helpommin, vaikka ilmitulon vaara oli melkoista
suurempi. Mutta viidakkoeläimen valpas ja varma vaisto teki hänelle
mahdolliseksi löytää suojaa sieltäkin, missä jokainen muu olisi
joutunut täydellisesti vihollisen näkyviin. Puolivälissä vuoren kuvetta
polku kävi kapean rotkon läpi, joka oli vain kaksikymmentä jalkaa
leveä, vankkoihin graniittikallioihin uurtunut uoma. Täällä ei ollut
minkäänlaista katetta, ja apinamies käsitti, että hän siihen astumalla
olisi melkein heti paljastanut itsensä. Vilkaisten ympärilleen hän
huomasi, että hän tekemällä pienen mutkan pääsisi rotkon yläpäähän,
missä tiesi kalliosta murtuneiden graniittimöhkäleiden ja
kitukasvuisten puiden ja pensaiden välistä löytävänsä riittävästi
suojaa ja arveli selvemmin näkevänsä etäämpänä olevan polun.

Eikä hän pettynytkään, sillä päästyään edulliseen kohtaan melkoisesti
polun yläpuolelle hän näki edessään avoimen taskun vuoressa, ja sitä
ympäröivät kalliot olivat seulanaan monilukuisia aukkoja, jotka hänen
käsittääkseen eivät voineet olla muuta kuin tunnelinsuita. Karkeita,
puisia tikkaita ulottui muutamiin lähempänä kallionjuurta sijaitseviin,
kun taas toisista riippui solmuisia köysiä alas maahan. Muutamista
näistä tunneleista tuli esiin miehiä, kantaen multapusseja, jotka he
mäiskäyttivät yhteiseen pinoon rotkon läpi juoksevan puron äyräälle.
Täällä oli toisia, bolganien vartioimia neekereitä huuhtelemassa
liejua, mutta mitä he toivoivat siitä löytävänsä tai löysivät, ei
Tarzan kyennyt arvaamaan.

Louhikkoisen noron toisella puolella oli paljon muita neekereitä
louhimassa graniittia kallioista, jotka sillä tavoin oli vähitellen
hakattu syvänteen permannosta kallionhuipulle asti ulottuviksi
pengermiksi. Täällä ahersi alastomia neekereitä alkuperäisillä
työaseilla hurjien bolganien silmälläpidon alla. Louhijain hommat
olivat kyllä selvät, mutta mitä toiset raahasivat tunnelin suuaukoista,
ei Tarzan voinut varmasti tietää, joskin hän luonnollisesti otaksui sen
olevan kultaa. Mistä he siis saivat timanttinsa. Eivät suinkaan noista
vanhoista graniittikallioista.

Muutamain minuuttien havainnoista selvisi Tarzanille, että polku, jota
hän oli metsästä seurannut, päättyi tähän pieneen umpikujaan, ja niin
hän etsi tietä ylöspäin ja sen ympäri, päästäkseen vuorijonon poikki.

Lopun päivää ja melkein koko seuraavan hän käytti näihin ponnistuksiin,
mutta lopulta hänen täytyi myöntää, että laaksosta ei ollut tältä
puolen mitään ulospääsyä. Useihinkin kohtiin metsänrajan yläpuolelle
hän nousi, mutta kohtasi siellä aina edessään pelkkiä kohtisuoria
graniittikallioita, jotka kohosivat korkealle hänen yläpuolelleen ja
joiden pinnasta ei edes apinamies voinut löytää jalansijaa. Hän jatkoi
tutkimuksiaan syvänteen etelä- ja itäsivuilla, mutta yhtä
tuloksettomasti, ja vihdoin hän käänsi askeleensa metsää kohti, aikoen
pimeän tultua pyrkiä La'n kanssa Oparin laakson halki.

Aurinko oli juuri laskenut, kun Tarzan ehti alkuasukaskylään, johon oli
La'n jättänyt, mutta tuskin hän oli saanut sen näkyviinsä, kun hän
alkoi pelätä, että jotakin kamalaa oli tapahtunut; ei ainoastaan portti
ollut selko selällään, mutta aitauksen sisältäkään ei näkynyt mitään
elonmerkkiä, eivätkä edes riippumajat liikkuneet, mistä olisi voinut
päättää niissä olevan asukkaita. Aina varoen väijytystä tutki Tarzan
huolellisesti ennenkuin laskeutui kylään. Harjaantuneella
havaintokyvyllään hän pian totesi, että se oli jätetty autioksi
vähintään vuorokausi sitten. Juosten hökkelille, johon La oli ollut
kätkettynä, nousi hän kiireesti köyttä pitkin ja tarkasti majan
sisustaa. Se oli tyhjä, eikä näkynyt jälkeäkään ylipapittaresta.
Laskeuduttuaan maahan, apinamies ryhtyi perinpohjin tutkimaan kylää,
saadakseen jotakin vihiä sen asukkaiden ja La'n kohtalosta. Hän oli
tarkastanut useiden hökkelien sisustat, kunnes hänen tarkat silmänsä
huomasivat yhden noista heiluvista häkkimäisistä asumuksista hieman
liikkuvan jonkun matkan päässä hänestä. Nopeasti hän harppoi välimatkan
ja majaa lähestyessään näki, ettei mitään köyttä ollut sen oviaukosta
riippumassa. Pysähtyen sen alapuolelle Tarzan kurkki aukkoon, josta ei
mitään muuta ollut nähtävissä kuin majan katto.

"Gomangani", hän huusi, "minä täällä olen, Apinain Tarzan. Tule aukolle
kertomaan minulle, mitä on tapahtunut tovereillesi ja naiselleni, jonka
jätin tänne soturienne suojeltavaksi."

Ei kuulunut vastausta, ja Tarzan kutsui uudelleen, sillä hän oli varma,
että joku piili hökkelissä.

"Tule alas", hän huusi jälleen, "tai minä lähden sinua noutamaan."

Ei vieläkään vastausta. Julma hymy värähti apinamiehen huulilla hänen
temmatessaan metsästyspuukkonsa tupesta ja pannessaan sen hampaittensa
väliin. Sitten hän hyppäsi kissamaisesti aukkoa kohti ja tarttuen sen
syrjiin veti ruumiinsa majaan.

Jos hän oli odottanut vastarintaa, ei hän mitään sellaista tavannut
eikä hämärästi valaistussa sisustassa ensin voinut erottaa ketään.
Mutta kun hänen silmänsä tottuivat tähän puolipimeään, näki hän lehti-
ja ruohoröykkiön hökkelin vastapäisellä seinustalla. Astuen sitä kohti
hän riuhtasi sen syrjään, ja sen alta kaivautui esille säikähtyneen
naisen hahmo. Tarttuen hänen olkapäähänsä apinamies tempasi hänet
istuvaan asentoon.

"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi. "Missä ovat kyläläiset? Missä on
naiseni?"

"Älä tapa minua! Älä tapa minua!" parkui vaimo. "En minä sitä tehnyt.
Ei se ollut minun syyni."

"En aio tappaa sinua", vastasi Tarzan. "Kerro minulle totuus, niin olet
turvassa."

"Bolganit veivät heidät pois", uikutti vaimo. "Ne tulivat auringon
ollessa matalalla samana päivänä kun sinä saavuit ja olivat
kovin vihoissaan, sillä he olivat löytäneet toverinsa ruumiin
Timanttipalatsin portin ulkopuolelta. He tiesivät, että hän oli tullut
kyläämme; eikä kukaan ollut nähnyt häntä elävänä sitten kun hän oli
palatsista lähtenyt. He tulivat siis, uhkasivat ja kiduttivat
kansaamme, kunnes soturit vihdoin kertoivat heille kaikki. Minä
lymysin. En tiedä, kuinka he eivät minua löytäneet, mutta vihdoin he
lähtivät pois, ottaen mukaansa kaikki muut, myöskin sinun naisesi. He
eivät koskaan palaa."

"Luuletko, että bolganit tappavat heidät?" kysyi Tarzan.

"Kyllä", vastasi neekeritär, "ne tappavat kaikki, jotka ovat niille
vastenmielisiä."

Nyttemmin yksinään ja vapautettuna vastuunalaisuudesta La'n suojelijana
olisi Tarzan helposti voinut yön aikaan livistää Oparin laakson poikki
turvaan rajavuorten toiselle puolen. Mutta sellainen ajatus ehkä ei
koskaan pistänyt hänen päähänsäkään. Kiitollisuus ja uskollisuus olivat
apinamiehessä erikoisen huomattavia piirteitä. La oli pelastanut hänet
kansansa yltiöpäisyydeltä ja juonilta. Hän oli pelastanut hänet kaiken
hinnalla, joka hänelle oli kalleinta -- vallan ja aseman, rauhan ja
turvallisuuden. La oli pannut hänen tähtensä henkensä vaaraan ja
lähtenyt maanpakoon omasta maastansa. Pelkkä se seikka, että bolganit
olivat hänet vieneet ja mahdollisesti aikoivat hänet tappaa, ei siis
riittänyt apinamiehelle. Hänen täytyi tietää, oliko La elossa, ja jos
hän oli, täytyi hänen kohdistaa kaikki tarmonsa vapauttaakseen hänet ja
saattaakseen hänet vihdoin pois tämän laakson vaaroista.

Tarzan käytti lopun päivää tutkiakseen palatsin alueen ulkopuolelta ja
etsi tilaisuutta päästäkseen kenenkään huomaamatta sisälle, mutta sen
hän havaitsi mahdottomaksi, koska ei kulunut hetkeäkään gomanganien tai
bolganien liikuskelematta ulommassa puutarhassa. Mutta pimeän tullen
suljettiin iso itäportti, ja vajojen ja palatsin asukkaat vetäytyivät
muuriensa taakse, jättämättä ainoatakaan vartijaa niiden ulkopuolelle,
mikä selvästi todisti, ettei bolganeilla ollut mitään aihetta pelätä
hyökkäystä. Gomanganien orjuus näytti siis täydelliseltä, joten heidän
palatsiaan ympäröivä korkea muuri, joka oli tarpeettoman vahva suojaksi
leijonia vastaan, oli vain jäännös muinaisilta ajoilta, jolloin ennen
voimakas, mutta nyttemmin kadonnut vihollinen uhkasi heidän rauhaansa
ja turvallisuuttaan.

Kun täysi pimeä oli tullut, lähestyi Tarzan porttia heittäen
ruohoköytensä silmukan erään portinpylvään huippuna olevan vuollun
leijonankuvan kaulaan, ja nousi nopeasti muurin harjalle, jolta hän
keveästi pudottausi alhaalla olevaan puutarhaan. Varmentaakseen nopean
pakotien siltä varalta, että löytäisi La'n, hän päästi raskaan portin
salvat ja paiskasi puoliskot auki. Sitten hän hiipi salavihkaa muratin
verhoamaa itätornia kohti, jonka hän päiväkauden tutkimusten jälkeen
oli valinnut tarkoitukseensa mielestään helpoimpana pääsytienä
palatsiin. Hänen suunnitelmansa menestys riippui suuresti tuon melkein
tornin huipulle asti kasvavan muratin iästä ja lujuudesta, ja
melkoiseksi helpotuksekseen hän huomasi, että se vallan hyvin kesti
hänen painonsa.

Korkealla maan yläpuolella lähellä tornin huippua oli hän palatsia
ympäröivistä puista huomannut avoimen ikkunan, joka ei muiden siinä
osassa palatsia sijaitsevien tavoin ollut kiskotettu. Hämäriä valoja
vilkkui useista torni-ikkunoista, samoin kuin palatsin muissakin osissa
olevista. Välttäen näitä valaistuja aukkoja nousi Tarzan ketterästi,
vaikka varovaisesti ylhäällä olevaa ristikotonta ikkunaa kohti ja
kohotti sen kohdalle päästyään silmänsä salavihkaa ikkunalaudan
yläpuolelle, jolloin hän riemukseen huomasi sen avautuvan
valaisemattomaan kammioon. Sen sisusta oli kuitenkin niin sankan
pimeyden verhossa, ettei hän voinut sieltä mitään erottaa. Laahaten
itsensä ikkunan tasalle hän hiipi hiljaa sen takana olevaan huoneeseen.
Pimeässä hapuillen hän kiersi varovaisesti huoneen sisäseinustaa ja
löysi erikoismallisen veistetyn sängyn, pöydän ja pari penkkiä.
Vuoteella oli kudottuja kankaita heitettyinä pehmeiksi parkittujen
antiloopin- ja pantterinvuotien päälle.

Vastapäätä ikkunaa, josta hän oli tullut sisälle, oli suljettu ovi.
Sitä hän raotti verkalleen ja ääneti, kunnes saattoi pienestä
aukeamasta nähdä hämärästi valaistuun käytävään eli kehämäiseen
eteiseen, jonka keskellä oli noin neljän jalan levyinen ympyriäinen
aukko, ja sen läpi kulkemassa ja häviten samanlaiseen aukkoon katossa
ihan yläpuolella oli suora salko noin jalan välimitan päähän toisistaan
kiinnitetyin poikkipuin -- aivan ilmeisesti alkuperäiset portaat, jotka
yhdistivät tornin eri kerroksia toisiinsa. Kolme yhtä pitkäin
välimatkain päähän ympyrämäisen lattia-aukon reunoille asetettua
kohtisuoraa pylvästä oli kattoa kannattamassa. Tämän kehän ympärillä
oli toisia ovia, samanlaisia kuin siihen kammioon johtava, jossa
apinamies oli.

Kuulematta mitään melua ja näkemättä merkkiäkään mistään muusta
olennosta avasi Tarzan oven ja astui pyöriöön. Hänen sieraimiinsa
tunkeutui nyt voimakkaana sama tuikea suitsutuksen haju, joka ensin oli
tervehtinyt häntä hänen lähestyessään palatsia muutama päivä sitten.
Mutta tornin sisällä se oli paljon voimakkaampi, tositeossa yllättäen
kaikki muut tuoksut ja saattaen apinamiehen melkein pääsemättömään
pulaan La'ta etsiessään. Katsellessaan tämän ainoan tornikerroksen ovia
hän joutuikin aivan ymmälle ajatellessaan miltei mahdotonta urakkaansa.
Tämän suuren tornin etsintä yksinään ja ilman minkäänlaista apua
tarkalta hajuaistiltaan näytti hänestä mahdottomalta tehtävältä, jos
hän edes vähänkin tahtoi varoa ilmituloa.

Apinamiehen itseluottamus ei suinkaan ollut yltiöpäistä röyhkeyttä.
Tuntien rajansa hän tiesi, että hänellä oli vähän tai ei mitään
mahdollisuuksia edes muutamia bolganeja vastaan, jos hänet
keksittäisiin heidän palatsissaan, jossa kaikki oli tuttua heille ja
vierasta hänelle. Hänen takanaan oli avoin ikkuna, hiljainen viidakkoyö
ja vapaus. Edessä vaara, edeltäpäin määrätty tappio ja varsin
luultavasti kuolemakin. Kumman hän valitsisi? Hetkisen hän seisoi
hiljaa miettien, ja sitten hän kohottaen päänsä ja suoristaen leveitä
hartioitaan ravisti uhmaavasti mustia suortuviaan ja astui rohkeasti
eteenpäin lähimmälle ovelle. Hän tutki huoneen toisensa jälkeen, kunnes
oli täydellisesti kiertänyt tasanteen, mutta hänen etsintänsä oli
tuloksetonta sikäli, että La'ta hän ei löytänyt eikä mitään merkkiäkään
hänestä. Hän tapasi omituisia huonekaluja, mattoja ja verhoiluja,
kulta- ja timanttikoristeita, jopa eräässä hämärästi valaistussa
kammiossa nukkuvan bolganinkin; mutta niin äänettömät olivat
apinamiehen liikkeet, että nukkuja jatkoi häiritsemättä untaan,
sittenkin vaikka Tarzan kiersi hänen vuoteensa, joka oli asetettu
kammion keskelle, ja tutki sen takana olevan verhotun komeron.

Kierrettyään tämän kerroksen Tarzan päätti pyrkiä ylöspäin ja vasta
palatessaan tutkia alemmat tasanteet. Tämän suunnitelmansa mukaisesti
hän siis nousi kummallisia portaita. Vasta kolme tasannetta
sivuutettuaan hän vihdoin saapui tornin ylimpään kerrokseen. Jokaista
permantoa ympäröi kehä ovia. Kaikki ovet olivat suljetut, mutta
jokaista tasannetta hämärästi valaisemassa oli heikosti palavia
lamppuja -- matalia kultamaljoja, sisältäen nähtävästi talia, jossa
uiskenteli jonkinlainen rohdinsydän.

Ylimmältä tasanteelta lähti vain kolme ovea, jotka kaikki olivat
suljetut. Tämän kehän kattona oli itse tornin kupukatto ja sen keskellä
taaskin ympyriäinen aukko, josta portaat tunkeutuivat ylös yön
pimeyteen.

Tarzanin avatessa itseään lähinnä olevan oven se natisi saranoillaan
ensimmäisenä kuuluvana äänenä, jonka hänen tutkimuksensa tähän asti
olivat aiheuttaneet. Huoneen sisusta hänen edessään oli valaisematon,
ja seisoessaan hiljaa kuin kuvapatsas muutaman silmänräpäyksen saranan
narahduksen jälkeen Tarzan huomasi äkkiä liikettä -- hyvin heikon
rasahduksen -- takaansa. Kääntyen äkkiä hän näki mieshahmon seisomassa
avoimessa oviaukossa tasanteen toisella puolen.



KAHDESTOISTA LUKU

Kultaharkot


Esteban Miranda oli näytellyt Apinain Tarzanin osaa wazireille vajaan
vuorokauden, kun hän alkoi käsittää, että hänelle kävisi uskotellun
aivovikansakin suojassa perin vaikeaksi rajattomasti jatkaa petostaan.
Ensiksikään ei Usulaa ollenkaan näkynyt miellyttävän ajatus vain
riistää kulta tungettelijoilta ja sitten pötkiä tiehensä. Eikä näkynyt
se suunnitelma hänen soturitovereitaankaan sen enempää innostuttavan.
He eivät tosiaan voineet käsittää, että jokunen kolahdus kalloon voisi
tehdä heidän Tarzanistaan pelkurin; mutta livistää tiehensä näiden
länsirannan neekerien ja muutaman kokemattoman valkoihoisen edeltä ei
heistä ollut muuta kuin pelkuruutta. Kaiken tämän lisäksi oli
iltapäivällä tapahtunut jotakin, mikä vihdoin sai espanjalaisen
varmaksi siitä, että hän ei suinkaan valmistanut itsellensä
ruusuvuodetta ja että hänelle olisi sitä turvallisempaa, mitä pikemmin
hän keksisi verukkeen jättääkseen wazirien seuran. Siihen aikaan he
vaelsivat jokseenkin avoimen viidakon läpi. Pensasmetsä ei ollut varsin
tiheää, ja puut kasvoivat melkoisten välimatkojen päässä toisistaan.
Silloin hyökkäsi yhtäkkiä ja ilman varoittavaa mylvinää sarvikuono
heitä kohti. Wazirien hämmästykseksi kääntyi Apinain Tarzan ja pakeni
lähintä puuta kohti heti kun hänen silmänsä äkkäsivät ryntäävän Buton.
Kiireessään Esteban kompastui ja kaatui, ja kun hän vihdoin ehti puun
juurelle, ei hän hypännyt ketterästi sen alimmille oksille, vaan yritti
käsiensä ja sääriensä varassa kiivetä valtavaa runkoa ylös niinkuin
koulupoika kapuaa sähkölennätinpylvääseen, vain luiskahtaakseen ja
pudotakseen takaisin maahan.

Sillä välin oli Buton, joka hyökkää pikemmin hajuaistinsa ja kuulonsa
kuin näkönsä mukaan, sen silmät kun ovat tavattoman heikot, eräs
wazireista harhauttanut alkuperäisestä suunnastaan, ja rynnättyään
miehen ohi oli se mennä puhkinut umpimähkään eteenpäin ja hävinnyt
viidakkoon heidän taakseen.

Kun Esteban vihdoin nousi ja huomasi sarvikuonon lähteneen, näki hän
edessään puoliympyrässä kookkaita neekereitä, joiden kasvoista kuvastui
sääliä ja surua, jopa muutamilla sen ohella vivahdus halveksumistakin.
Espanjalainen älysi säikähtyneensä tekemään ihan korjaamattoman
virheen, mutta hän turvautui epätoivossaan ainoaan puolustukseen, jonka
saattoi keksiä.

"Voi pääraukkani", hän huudahti, puristaen ohimoitaan molemmilla
kämmenillään.

"Iskunhan sinä sait päähäsi, bwana", virkkoi Usula, "ja uskolliset
wazirisi luulivat, että heidän isäntänsä _sydän_ ei tuntenut pelkoa."

Esteban ei vastannut, ja he läksivät äänettöminä jatkamaan vaellustaan.
Näin he liikkuivat eteenpäin, kunnes leiriytyivät ennen pimeän tuloa
erään virran partaalle aivan vesiputouksen yläpuolelle. Iltapäivän
kuluessa oli Esteban suunnitellut, millä tavoin pääsisi pulastaan, ja
tuskin oli leiri valmis, kun hän käski wazirien haudata kultaharkot
maahan. "Me jätämme aarteen tänne", hän sanoi, "ja huomenna lähdemme
etsimään rosvoja, sillä minä olen päättänyt heitä kurittaa. Heille on
opetettava, että heidän ei ole tulemista Tarzanin viidakkoon, jos
tahtovat välttää rangaistusta. Päähäni saamani vamma vain esti minut
tappamasta heitä heti kun heidän petoksensa huomasin."

Tämänsuuntainen puhe miellytti wazireja paremmin. He alkoivat nähdä
toivon välähdyksiä. Apinain Tarzanista oli jälleen tulemassa Tarzan.
Niinpä he seuraavana aamuna lähtivätkin keventynein sydämin ja mieli
jälleen hilpeänä etsimään englantilaisten leiriä; ja Usulan älykkäiden
laskelmien mukaisesti he painuivat suoraan viidakon läpi katkaistakseen
eurooppalaisten otaksuttavan matkasuunnan ja tekivät sen niin hyvällä
menestyksellä, että tavoittivat heidät juuri parahiksi yöleiriin
asettuneina. Jo kauan ennen kuin he saavuttivat heidät, haistoivat he
nuotioitten käryn ja kuulivat länsirannikon kantajain laulut ja
puheenmekastuksen.

Tällöin Esteban keräsi wazirit ympärilleen. "Lapseni", hän sanoi,
puhutellen Usulaa englanninkielellä, "nämä muukalaiset ovat tulleet
tänne tekemään vääryyttä Tarzanille. Ja Tarzanille siis kuuluu kosto.
Jättäkääkin minut rankaisemaan vihollisiani yksin ja omalla tavallani.
Palatkaa te ja jättäkää kulta paikoilleen, sillä kuluu pitkä aika
ennenkuin sitä tarvitsen."

Wazirit tunsivat pettymystä, sillä tämä uusi suunnitelma ei laisinkaan
ollut heidän toivomustensa mukainen, he kun olivat odotelleet
länsirannikon neekerien hilpeää teurastamista. Mutta vieläkin tuo mies
heidän edessään oli Tarzan, heidän suuri bwanansa, jota he ehdottomasti
ja sokeasti tottelivat. Muutaman silmänräpäyksen sen jälkeen kun
Esteban oli heille aikomuksensa julistanut he seisoivat ääneti,
levottomasti liikahdellen, kunnes vihdoin alkoivat jutella keskenään
wazirien kielellä. Heidän puhettaan ei espanjalainen ymmärtänyt, mutta
ilmeisesti he esittivät jotakin Usulalle, joka nyt kääntyi Estebaniin
päin.

"Oi, bwana", huudahti neekeri, "kuinka voimme palata kotiin lady Janen
luo kertomaan hänelle, että jätimme sinut loukkaantuneena ja yksinäsi
uhmaamaan valkoisten miesten ja heidän soturiensa kiväärejä? Älä meiltä
sellaista vaadi, bwana. Jos olisit entiselläsi, emme pelkäisi
turvallisuutesi puolesta, mutta saatuasi vamman päähäsi et ole ollut
sama kuin ennen, emmekä me tohdi jättää sinua yksinäsi viidakkoon.
Salli siis meidän, uskollisten waziriesi, rangaista noita ihmisiä,
minkä jälkeen me saatamme sinut turvallisesti kotiin, jossa sinut
voitaneen parantaa tapaturmasi tuottamista vaurioista."

Espanjalainen nauroi. "Olen täydelleen toipunut", hän sanoi, "eikä
minulla ole suurempaa vaaraa yksinäni kuin jos olisin teidän kanssanne"
-- väitös, jonka hän heitä paremmin tiesi olevan vain lievän esityksen
tosiasioista. "Te tottelette toivomuksiani", hän jatkoi ankarasti.
"Lähtekää heti samaa tietä kuin olemme tulleet. Vaellettuanne vähintään
kolme kilometriä voitte leiriytyä yöksi, aamulla jatkaaksenne
kotimatkaanne. Älkää pitäkö melua, sillä minä en halua, että he
tietävät minun olevan täällä. Minun suhteeni voitte olla huoleti. Minua
ei enää mikään vaivaa, ja luultavastikin saavutan teidät ennenkuin
ehditte kotiin. Menkää!"

Surumielin wazirit kääntyivät jälleen tolalle, jota juuri olivat
samoilleet, ja hetkistä myöhemmin hävisi viimeinen heistä espanjalaisen
näkyvistä.

Helpotuksesta huoahtaen Esteban Miranda kääntyi oman kansansa leiriä
kohti. Peläten, että hän äkkiä yllättämällä heidät ärsyttäisi soturit
tervehtimään häntä luotisuihkulla, vihelsi hän ja huhusi sitten
äänekkäästi, heitä lähestyessään.

"Se on Tarzan!" huusi ensimmäinen neekereistä, joka hänet näki. "Nyt
meidät tosiaan kaikki surmataan."

Esteban huomasi kantajain ja soturien lisääntyvän kiihtymyksen -- näki
jälkimmäisten tarttuvan kivääreihinsä ja hermostuneesti hypistelevän
liipaisimia.

"Minä, Esteban Miranda, täällä olen", huusi hän äänekkäästi. "Flora,
Flora, käske niiden hölmöjen laskea kiväärinsä alas!"

Valkoihoisetkin olivat nousseet seisaalleen ja katselivat häntä, ja
hänen äänensä kuullessaan kääntyi Flora neekereihin päin. "Niin se on",
hän sanoi, "tuo ei ole Tarzan. Laskekaa kiväärinne maahan."

Esteban astui leiriin hymyillen. "Tässä minä olen", hän virkkoi.

"Me luulimme sinun kuolleen", sanoi Kraski. "Joku noista kertoi
Tarzanin ilmoittaneen, että hän oli sinut tappanut."

"Hän otti minut kiinni", selitti Esteban, "mutta hän ei tappanut minua.
Luulin hänen sitä aikovan, mutta niin hän ei tehnyt, ja lopuksi hän
päästi minut vapaaksi viidakkoon. Hän lienee luullut, etten siellä
säilyisi elävänä ja että hän pääsisi tarkoituksiensa perille
tahraamatta käsiään vereeni."

"Hänen täytyi tuntea sinut", huomautti Peebles. "Kuolisithan kuin
torakka, jos pitkäksi aikaa jäisit yksinäsi viidakkoon -- nääntyisit
nälkään."

Esteban ei vastannut mitään tähän purkaukseen, vaan kääntyi Floraan
päin. "Etkö ole iloinen nähdessäsi minut, Flora?" hän kysyi.

Tyttö kohautti olkapäitään. "Mitäpä sillä väliä?" hän vastasi.
"Retkemme on mennyt päin mäntyä. Jotkut noista ajattelevat, että
sinussa on paljon moittimisen syytä." Hän nyökkäsi valkoisia kohti
ylimalkaan.

Espanjalainen rypisti kulmiaan. Kukaan heistä ei juuri välittänyt hänen
jälleennäkemisestään. Hän ei piitannut muista, mutta oli toivonut, että
Flora osoittaisi jotakin innostusta hänen palaamisensa johdosta. No
niin, jos tyttö olisi tiennyt, mitä hänellä oli mielessä, olisi ehkä
tuntenut itsensä onnellisemmaksi hänet nähdessään ja hyvinkin
mielellään osoittanut hänelle rahtusen ystävällisyyttä; mutta Flora ei
tiennyt. Hän ei tiennyt, että Esteban Miranda oli kätkenyt kultaharkot
paikkaan, josta ne joskus toiste voisi noutaa.

Hänen aikomuksensa oli ollut taivuttaa Flora karkaamaan muiden luota,
ja sitten he olisivat molemmin palanneet aarretta hakemaan, mutta nyt
hän oli loukkaantunut ja närkästynyt... Kukaan heistä ei saisi
penniäkään; hän odottaisi, kunnes he lähtisivät Afrikasta, ja palaisi
sitten ottamaan kaikki itselleen. Ainoana kiusaamuksena oli ajatus,
että wazirit tiesivät aarteen paikan ja ennemmin tai myöhemmin
palaisivat Tarzanin kanssa sitä noutamaan. Tämä heikko kohta hänen
laskelmissaan oli vahvistettava, ja sitä varten hän tarvitsi apua, mikä
taas merkitsi, että salaisuus oli ilmoitettava jollekulle toiselle --
mutta kelle?

Näennäisesti välittämättä toveriensa murjottavista katseista hän
asettui heidän keskelleen. Hän huomasi hyvin, että nämä eivät suinkaan
olleet iloiset hänen näkemisestään, mutta oikeaa syytä siihen
nurjuuteen hän ei tiennyt, sillä hän ei ollut kuullut Kraskin ja Owazan
hautomasta tuumasta ryöstää norsunluurosvojen saalis, joten pääsyy
heidän vastahakoisuuteensa oli pelko, että heidän täytyisi jakaa apaja
hänen kanssaan. Ensimmäiseksi puki Kraski sanoiksi ajatuksen, joka
liikkui kaikkien muiden mielessä paitsi Estebanin.

"Miranda", hän sanoi, "yleisen mielipiteen mukaan olette sinä ja Bluber
suuresti vastuunalaiset yrityksemme myttyynmenosta. Emme me teitä ilman
aikojamme morkkaa. Minä vain mainitsen tosiasian. ^Mutta sinun
poissaollessasi olemme laatineet suunnitelman viedä Afrikasta mukanamme
jotakin, mikä osittain korvaa kullanmenetyksen. Olemme huolellisesti
valmistelleet yritystä ja tehneet suunnitelmia. Niiden toimeenpanoon
emme sinua tarvitse. Meillä ei ole mitään sitä vastaan, että lähdet
mukaamme seuran vuoksi, jos haluat, mutta olkoon alusta pitäen
selviönä, että sinulla ei ole mitään osaa yrityksemme tuloksiin."

Espanjalainen hymyili ja heilautti huolettomasti kättään. "Aivan
oikein", hän vastasi, "minä en pyydä mitään. En haluaisi ottaa mitään
vastaan keltään teistä." Ja hän irvisti sisimmässään, kun ajatteli sitä
runsasta neljännesmiljoonaa kultapuntaa, jonka jonakuna kauniina
päivänä yksinään korjaisi Afrikasta.

Tämä odottamattoman myöntymyksen sävy Estebanin puolelta vaikutti
toisiin helpottavasti, ja heti haihtui olemattomiin tähän asti
vallinnut väkinäisyyden tuntu.

"Sinä olet kunnon poika, Esteban", sanoi Peebles, "minä olen hokenut
kaiken aikaa, että sinä harrastat oikeaa peliä, ja vakuutan olevani
hirveän iloinen nähdessäni sinun palanneen ehjin nahoin. Olin kovin
suruissani, kun kuulin, että muka olit oikaissut koipesi, olin
niinkin."

"Niin", säesti Bluber, "Johnilla olla niin paha mieli, että hän itkenyt
hänensä nukuksiin yöllä. Eikö totta, John?"

"Älä sinä yritä leukailla, juutalainen", murahti Peebles, katsoa
muljauttaen Bluberiin.

"Ei minä mitä liikaa aikonut puhua", vastasi Adolph nähdessään, että
roteva englantilainen oli vihainen; "totta kai me kaikki olla
surulliset, kun me luuli, että Esteban oli tapettu, ja nyt me kaikki
olla iloiset, kun hänet on tullu takaisin."

"Ja kun hän ei vaadi mitään osaa saaliistamme", lisäsi Throck.

"Olkaa huoleti", sanoi Esteban, "olen kyllin onnellinen, kunhan pääsen
takaisin Lontooseen -- minä olen koko eliniäkseni saanut kyliäni
Afrikasta."

Ennenkuin espanjalainen sinä yönä vaipui uneen, vietti hän valveilla
pari tuntia, koettaen keksiä suunnitelmaa, miten voisi varata kullan
yksinomaan itselleen tarvitsematta pelätä, että wazirit sen myöhemmin
veisivät pois. Hän tiesi voivansa helposti löytää paikan, mihin oli sen
kätkenyt, ja siirtää sen johonkin lähettyville, kunhan vain voisi heti
paIata samaa reittiä, jota Usula oli heidät sinä päivänä opastanut: ja
siihen hän kykenisi yksinään ja pääsisi siten varmuuteen, että kukaan
muu ei kullan kätköpaikkaa tuntisi. Mutta hän oli yhtä varma, että hän
ei koskaan myöhemmin osaisi palata rannikolta tänne lähtöänsä etsimään.
Se merkitsi, että hänen täytyi ilmoittaa salaisuutensa toiselle --
sellaiselle, joka oli perehtynyt seutuun ja löytäisi paikan jälleen
milloin hyvänsä, saapukoon miltä suunnalta tahansa.

Mutta kehenkäpä hän voisi luottaa! Mielessään hän tarkasti
huolellisesti heidän safarinsa koko henkilökunnan, ja alati palasivat
hänen ajatuksensa yhteen ainoaan, nimittäin Owazaan. Hän ei luottanut
tuon vanhan ovelan lurjuksen rehellisyyteen, mutta ei ollut ketään
muutakaan hänen tarkoitukseensa sopivaa ja vihdoin hänen täytyi päättää
ilmaista salaisuutensa neekerille ja turvallisuudekseen luottaa
pikemmin hänen ahneuteensa kuin kunniantuntoonsa. Hän saattoi maksaa
miehelle hyvin -- tehdä hänet rikkaammaksi kuin tämä konsaan oli voinut
haaveillakaan. Tämän uhrauksen saattoi espanjalainen hyvin tehdä, koska
oli kysymyksessä niin ääretön omaisuus. Ja niin hän nukahti uneksien,
mitä runsaan neljännesmiljoonan punnan arvoisella kultamäärällä voi
saavuttaa maailman iloisissa pääkaupungeissa.

Heidän einehtiessään seuraavana aamuna mainitsi Esteban ohimennen, että
hän oli edellisenä päivänä sivuuttanut ison antilooppilauman lähellä
heidän leiriään, ja pyysi saada mukaansa neljä, viisi miestä hiukan
metsästelläkseen, luvaten yhtyä muuhun joukkoon heidän leiriydyttyään
sinä iltana. Kukaan ei tuumaa vastustanut, kenties siksi, että he
otaksuivat hänen tuhoutumisensa mahdollisuuden sitä suuremmaksi, mitä
enemmän hän metsästelisi ja mitä kauemmaksi, loittonisi safarista. Eikä
kukaan heistä olisi surrut hänen kuolemaansa, koska he sydämestään
eivät hänestä pitäneet eivätkä häneen luottaneetkaan.

"Minä otan Owazan", sanoi hän. "Se mies on taitavin metsästäjä heistä
kaikista, ja valitkoon hän viisi tai kuusi neekeriä lisäksi." Mutta kun
hän myöhemmin puhutteli Owazaa, vastusti tämä metsästyshanketta.

"Meillä on yltäkyllin lihaa kahdeksi päiväksi", sanoi hän.
"Rientäkäämme niin nopeasti kuin suinkin wazirien ja Tarzanin maasta.
Kyllä minä löydän runsaasti riistaa kaikkialta matkan varrelta
rannikolle asti. Marssikaamme kaksi päivää, ja sitten lähden
metsästämään kanssasi."

"Kuulehan", kuiskasi Esteban. "Minä aion pyydystää jotakin parempaa
kuin antilooppeja. En voi sitä sinulle täällä leirissä kertoa, mutta
kun olemme lähteneet muiden luota, selitän asian. Maksaa paremmin
vaivasi lähteä nyt mukaani kuin saada kaikki norsunluu, mitä voitte
toivoa rosvoilta anastavanne."

Owaza heristi tarkkaavaisesti korviaan ja raapaisi villatukkaista
päätänsä. "Tänään on hyvä metsästyspäivä, bwana", hän sanoi. "Minä
tulen kanssasi ja otan viisi nuorta miestä mukaani."

Sitten kun Owaza oli suunnitellut pääjoukon matkan ja määrännyt heidän
yöleirinsä, niin että hän ja espanjalainen voisivat heidät jälleen
löytää, lähti metsästysjoukkue samoilemaan reittiä, jota Usula
edellisenä päivänä oli käyttänyt maahan kaivetun aarteen paikalta
palatessaan. He eivät olleet ehtineet kauas ennenkuin Owaza huomasi
wazirien verekset jäljet.

"Iso miesjoukko on kulkenut tästä myöhään eilen", hän sanoi
Estebanille, omituisesti silmäillen espanjalaista.

"Minä en heitä ollenkaan nähnyt", vastasi jälkimmäinen. "Niiden on
täytynyt kulkea tästä vasta minun jälkeeni."

"He saapuivat melkein meidän leiriimme asti ja sitten kääntyivät ja
menivät pois", virkkoi Owaza. "Kuule, bwana, minulla on kivääri, ja
sinun on astuttava minun edelläni. Jos nämä jäljet ovat sinun väkesi
polkemat ja sinä johdatat minut ansaan, niin sinä kuolet ensimmäisenä."

"Kuuntele, Owaza", sanoi Esteban. "Me olemme nyt kylliksi etäällä
leiristä, voidakseni kertoa sinulle kaikki. Nämä jäljet ovat Apinain
Tarzanin wazirien, jotka hautasivat kullan minun varalleni päivänmatkan
päähän täältä. Minä lähetin heidät kotiin ja tahdon, että lähdet
mukaani siirtämään kultaa toiseen kätköpaikkaan. Sitten kun nuo toiset
ovat saaneet norsunluunsa ja palanneet Englantiin, tulemme me kaksi
tänne takaisin, ja silloin saamme todellakin runsaan palkan
vaivoistamme."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi Owaza. "Usein olen epäillyt sinua
Apinain Tarzaniksi. Sinä päivänä, kun lähdimme leiristä Oparin
ulkopuolelta, kertoi minulle eräs miehistäni, että oma väkesi oli sinut
myrkyttänyt ja jättänyt leiriin. Sanoi nähneensä sen omin silmin --
ruumiisi oli virunut muutamain pensaiden kätkössä, -- ja kuitenkin olit
sinä kanssamme matkalla samana päivänä. Luulin miehen valehdelleen
minulle, mutta minä huomasin hänen kasvoistaan, kuinka hän sinut
nähdessään hämmästyi, ja niinpä olen usein kummeksunut, olisiko kaksi
Apinain Tarzania."

"Minä en ole Apinain Tarzan", selitti Esteban. "Apinain Tarzanin ne
toiset meidän leirissämme myrkyttivät, mutta he antoivat hänelle vain
jotakin, mikä vaivuttaisi hänet uneen pitkäksi aikaa, ja toivoivat
kenties, että pedot hänet surmaisivat ennenkuin hän heräisi. Onko hän
yhä elossa vai ei sitä emme tiedä. Minun takiani ei sinun, Owaza, siis
tarvitse wazireja ja Tarzania pelätä, sillä minä tahdon välttää heitä
vielä enemmän kuin sinä."

Neekeri nyökkäsi. "Ehkä puhut totta", hän sanoi, mutta pysyi silti yhä
jäljessä, kivääri aina valmiina kädessään.

He liikkuivat varovaisesti, jotta eivät saavuttaisi wazireja, mutta
pian sen jälkeen kun olivat sivuuttaneet viimemainittujen leiripaikan
he näkivät, että nämä olivat kääntyneet toiselle suunnalle ja ettei
enää ollut mitään kohtaamisen vaaraa. Kun he olivat ehtineet lähes
kahden kilometrin päähän paikalta, johon kulta oli haudattu, käski
Esteban Owazan jättää miehet sinne, sillä välin kun he menisivät
eteenpäin, toimittaakseen kultaharkkojen siirron.

"Mitä harvemmat tämän tietävät, sitä turvallisempaa meille", hän sanoi
neekerille.

"Bwana puhuu viisauden sanoja", vastasi ovela alkuasukas. Esteban löysi
helposti paikan läheltä vesiputousta, ja kyseltyään Owazalta hän
huomasi, että viimemainittu tunsi tienoon täydellisesti ja osaisi
vaikeudetta palata sinne suoraan rannikolta. He siirsivät kullan vain
lyhyen matkan päähän, kätkien sen tuuheaan tiheikköön joen partaalle,
koska tiesivät, että se olisi siellä yhtä hyvässä turvassa löytämiseltä
kuin jos olisivat kuljettaneet sen sadan kilometrin päähän, sillä oli
olemassa perin pieni mahdollisuus, että wazirit tai kukaan muukaan,
joka sattuisi tietämään alkuperäisen kätköpaikan, otaksuisi kenenkään
vaivautuneen sitä siirtämään vain satasen metrin päähän. Heidän
lopetettuaan työnsä Owaza katsahti aurinkoon. "Emme mitenkään ehdi tänä
iltana leiriin", hän sanoi, "ja ripeästi meidän on astuttava
saavuttaaksemme heidät edes huomenna."

"En sitä odottanutkaan", vastasi Esteban, "mutta enhän voinut sitä
heille sanoa. Olen mielissäni, jollemme heitä enää koskaan tapaa."

Owaza irvisti. Hänen ovelassa mielessään oli herännyt uusi aatos.

-- Miksi, -- tuumi hän, -- uhmailla kuolemaa taistelussa arabialaisten
norsunluunryöstäjäin kanssa jonkun torahampaan hankkimiseksi, kun
kaikki tämä kulta odottaa vain rannikolle kuljettamista, joutuakseen
meidän omaisuudeksemme?



KOLMASTOISTA LUKU

Kummallinen latteakattoinen torni


Kääntyessään Tarzan huomasi miehen seisovan takanaan ovella
Timanttipalatsin muratinpeittämän itätornin huipputasanteella. Puukko
hypähti tupesta hänen nopeain sormiensa kosketuksesta, mutta melkein
samassa vaipui hänen kätensä sivulle, ja hän seisoi katsellen toista
hämmästynyt ilme kasvoillaan, jotka vain kuvastivat samanlaista
liikutusta muukalaisen kasvoilla. Sillä Tarzan ei nähnyt bolgania eikä
gomangania, vaan valkoisen miehen, vanhan, kaljupään ja kurtistuneen,
jolla oli pitkä, valkoinen parta. Ja tuo valkoinen mies oli ilkialasti,
lukuunottamatta barbaarisia, kultasoljista ja timanteista laadittuja
koristuksia.

"_God_!" huudahti omituinen ilmestys.

Tarzan silmäili miestä kummastuneesti. Tuo ainoa englanninkielinen sana
avasi niin äärettömiä olettamusmahdollisuuksia, että apinamies aivan
hämmentyi ja joutui ymmälle.

"Mikä sinä olet? Kuka sinä olet?" jatkoi vanhus, mutta tällä kertaa
isojen apinain kielellä.

"Lausuit englantilaisen sanan hetkinen sitten", virkkoi Tarzan.
"Haastatko sinä sitä kieltä?" Tarzan itse puhui englanninkieltä.

"Ah, hyvä Jumala!" huudahti vanhus. "Saanko eläessäni vielä kuulla
tuota suloista kieltä?" Ja hänkin puhui nyt englanninkieltä --
vaivaloisesta; niinkuin sellainen, joka ei ole pitkään aikaan joutunut
kieltä käyttämään.

"Kuka sinä olet ja mitä täällä puuhailet?" kysyi Tarzan.

"Saman kysymyksenhän minä teen sinulle!" sanoi vanhus. "Älä pelkää
vastata minulle. Sinä olet ilmeisesti englantilainen, eikä sinulla ole
mitään minun puoleltani pelättävää."

"Olen täällä etsimässä naista, jonka bolganit vangitsivat", vastasi
Tarzan.

Toinen nyökkäsi. "Niin", hän sanoi, "minä tiedän; hän on täällä."

"Onko hän turvassa?" kysyi Tarzan.

"Hänelle ei ole tehty pahaa. Hän on turvassa huomiseen tai
ylihuomiseen. Mutta kuka sinä olet ja kuinka löysit tänne
ulkomaailmasta?"

"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi apinamies. "Tulin tähän laaksoon
etsiäkseni tietä Oparin laaksosta, koska toverini henki oli vaarassa
siinä kaupungissa. Entäs sinä?"

"Minä olen vanha mies", selitti toinen, "ja olen ollut täällä siitä
asti kun olin poika. Olin pujahtanut siihen laivaan, joka toi Stanleyn
Afrikkaan Stanley Poolin aseman perustamisen jälkeen, ja minä läksin
hänen kanssaan sisämaahan. Lähdin eräänä päivänä yksin metsästämään.
Eksyin reitiltäni, ja myöhemmin kaappasivat vihamieliset alkuasukkaat
minut kiinni. He veivät minut kauemmaksi sisämaahan omaan kyläänsä,
josta vihdoin pääsin karkaamaan, mutta olin niin peräti sekaisin ja
tolkuton, etten tiennyt mihin suuntaan samoilla löytääkseni tien
rannikolle. Täten harhailin kuukausimääriä, kunnes lopuksi eräänä
kirottuna päivänä jouduin tähän laaksoon. En tiedä, miksi he eivät
minua heti tappaneet, mutta eivätpä tappaneet, ja myöhemmin he
huomasivat, että he saattoivat käyttää tietojani hyväkseen. Siitä
pitäin olen auttanut heitä kivien louhimisessa, kaivostyössä ja
timanttien hiomisessa. Olen valmistanut heille karaistuilla terillä
varustettuja rautaporia ja timanttikärkisiä poria. Nyt olen tositeossa
yksi heistä, mutta aina on sydämessäni elänyt toivo, että jonakuna
päivänä pääsisin tästä laaksosta -- toivoton toive kylläkin, sen
sinulle vakuutan."

"Eikö täältä käy mitään tietä?" kysyi Tarzan.

"On yksi tie, mutta sitä vartioidaan alati."

"Missä se on?" tiedusti Tarzan.

"Se on erään kaivostunnelin jatkona ja käy kokonaan vuoren läpi sen
toisella puolen olevaan laaksoon. Kaivoksissa ovat tämän rodun esi-isät
työskennelleet ammoisista ajoista. Vuoret ovat seulanaan heidän
purnujaan ja tunneleitaan. Kullanpitoisen kvartsin takana on suunnaton
kerrostuma muuntunutta peridotiittia, joka sisältää timantteja, ja
niiden etsinnässä kaiketikin kävi välttämättömäksi pidentää yksi
purnuista vuoren toiselle sivulle asti, ehkä ilmanvaihdon vuoksi. Tämä
tunneli ja Opariin vievä polku ovat ainoat pääsytiet laaksoon.
Ikimuistoisista ajoista he ovat pitäneet tunnelia vartioituna, pikemmin
luullakseni ehkäistäkseen orjien karkaamista kuin sulkeakseen
hyökkäystien viholliselta, koskapa ei heidän mielestään jälkimmäistä
vaaraa ole. Opariin johtavaa polkua he eivät vartioi, kun eivät enää
pelkää oparilaisia ja varsin hyvin tietävät, etteivät heidän
gomanganiorjansa rohkenisi astua tulenpalvelijain laaksoon. Samasta
syystä, joka estää orjat karkaamasta, täytyy siis meidänkin jäädä tänne
iäti vangeiksi."

"Kuinka tunnelia vartioidaan?" kysyi Tarzan.

"Kaksi bolgania ja tusina ja enemmänkin gomanganisotureita on siellä
aina palvelusvuorossa", vastasi vanhus.

"Eivätkö gomanganit haluaisi paeta?"

"Sanotaan heidän sitä menneinä aikoina usein yrittäneen", selitti ukko,
"vaikka minun täällä ollessani ei sellaista ole tapahtunut, ja aina
heidät oli kaapattu kiinni ja sitten heitä kidutettiin. Noiden
muutamien tekemien yritysten vuoksi rangaistiin koko heidän heimoaan,
ja heillä teetettiin sitä enemmän ja raskaampaa työtä."

"Gomanganejahan on paljon?"

"Heitä on laaksossa luultavasti viisituhatta", vastasi vanha mies.

"Entä bolganeja?" tiedusti Tarzan.

"Kymmenen tai yksitoista sataa."

"Viisi yhtä vastaan", jupisi Tarzan, "eivätkä kuitenkaan tohdi yrittää
pakoa."

"Mutta on muistettava", sanoi vanhus, "että bolganit ovat hallitseva ja
älykäs rotu -- gomanganit ovat hengenlahjoiltaan tuskin metsäeläinten
yläpuolella."

"Ja he ovat sentään ihmisiä", huomautti Tarzan.

"Vain näennäisesti", vastasi vanhus. "He eivät voi liittyä yhteen
ihmisten lailla. He eivät ole vielä saavuttaneet kehityksen
yhteiskunnallista tasoa. Tosin samassa kylässä asuu useita perheitä,
mutta sen aatteen samoin kuin aseensakin he ovat saaneet bolganeilta,
jotta leijonat ja pantterit eivät heitä kokonaan tuhoaisi. Olen kuullut
kerrottavan, että varhaisemmin jokainen gomanganiyksilö tullessaan
kyllin vanhaksi metsästelläkseen omin päinsä rakensi hökkelin erilleen
muista ja alkoi viettää yksinäistä elämää, eikä siihen aikaan ollut
pienintäkään perhe-elämän vivahdusta. Sitten bolganit opettivat heidät
rakentamaan paalutettuja kyliä ja pakottivat miehet ja naiset pysymään
niissä ja kasvattamaan lapsensa kypsyneeseen ikään, minkä jälkeen
lapsienkin oli jäätävä kylään, joten muutamissa yhteiskunnissa on
nykyisin neljä- jopa viisikymmentäkin henkilöä. Mutta tuonen saalis
heidän keskuudessaan on melkoinen, eivätkä he voi lisääntyä yhtä
nopeasti kuin säännöllisissä, rauhallisissa ja turvallisissa
olosuhteissa elävät ihmiset. Raa'at bolganit tappavat monta,
petoeläimet kantavat runsaan veron."

"Viisi yhtä vastaan, ja kuitenkin he pysyvät orjuudessa -- minkälaisia
raukkoja he ovatkaan!" ihmetteli apinamies.

"Pelkureita he eivät suinkaan ole", vastasi vanhus. "Leijonaa he
uhmaavat mitä rohkeimmin. Mutta he ovat niin pitkät ajanjaksot olleet
bolganien tahdon alaisina, että se on tullut heille totutuksi tavaksi.
Niinkuin Jumalan pelko on meissä synnynnäinen, samoin elää bolganien
pelko gomanganien sydämessä heidän syntymästään asti."

"Tuo on mielenkiintoista", virkkoi Tarzan. "Mutta sanohan minulle nyt,
missä on nainen, jota etsimään olen tullut."

"Onko hän vaimosi?" kysyi vanhus.

"Ei", vastasi Tarzan. "Gomangeille minä sanoin hänen sitä olevan, jotta
he häntä suojelisivat. Hän on La, Oparin kuningatar, Leimuavan Jumalan
ylipapitar."

Vanhuksen epäilys oli silminnähtävä. "Mahdotonta!" hän huudahti.
"Oparin kuningatar ei ole voinut panna henkeään alttiiksi saapumalla
verivihollistensa tyyssijoille."

"Hänen oli pakko", vastasi Tarzan. "Osa hänen kansaansa uhkasi hänen
henkeään, koska hän oli kieltäytynyt uhraamasta minua heidän
jumalalleen."

"Jos bolganit tietäisivät sen, nousisi siitä suuri riemu", vastasi
vanhus.

"Sano minulle, missä hän on", pyysi Tarzan. "Hän pelasti minut
kansaltaan, ja minun tulee pelastaa hänet siitä kohtalosta, jota
bolganit hänelle aikonevat."

"Se on toivotonta", selitti vanhus. "Minä voin sanoa sinulle, missä hän
on, mutta sinä et voi häntä pelastaa."

"Voinhan toki yrittää", vastasi apinamies.

"Mutta yrityksesi menee myttyyn, ja sinä saat surmasi."

"Jos kertomasi on totta, jos mitään mahdollisuutta päästä laaksosta ei
ole, voin yhtä hyvin kuoliakin", vastasi apinamies. "En kuitenkaan ole
yhtä mieltä kanssasi."

Vanhus kohautti olkapäitään. "Sinä et tunne bolganeja", hän virkkoi.

"Sano minulle, missä nainen on", pyysi Tarzan.

"Katso", vastasi vanhus, viitaten Tarzania seuraamaan häntä
huoneeseensa ja lähestyen länteen aukeavaa ikkunaa, josta hän osoitti
kummallista tasakattoista, palatsin läntisellä sivustalla sijaitsevan
päärakennuksen katolta kohoavaa tornia. "Hän on luultavasti jossakin
tuon tornin sisällä", puhui vanhus Tarzanille, "mutta sinulta hän on
yhtä saavuttamattomissa kuin jos olisi pohjoisnavalla."

Tarzan seisoi hetkisen ääneti ja tarkkasi terävillä silmillään jokaista
näköpiiriinsä sattuvaa yksityiskohtaa. Hän näki kummallisen,
tasakattoisen tornin, johon hänen arvellakseen pääsisi päärakennuksen
katolta. Hän huomasi myöskin, että jotkut vanhojen puiden oksista
kurottuivat kattoakin ylemmäksi, mutta paitsi joistakuista palatsin
ikkunoista vilahtelevaa himmeää valoa hän ei nähnyt mitään elonmerkkiä.
Hän kääntyi äkkiä vanhusta kohti.

"En tunne sinua", sanoi hän, "mutta luulen voivani sinuun luottaa,
koska verensiteet sittenkin ovat vahvat ja me olemme rotumme ainoat
henkilöt tässä laaksossa. Saattaisit voittaa jotakin suosiota
kavaltamalla minut, mutta en voi uskoa sinun sitä tekevän."

"Älä pelkää", vakuutti vanha mies, "minä vihaan heitä. Tahtoisin auttaa
sinua, jos voisin, mutta minä tiedän, ettei ole mitään menestyksen
toivoa, suunnitteletpa mielessäsi mitä tahansa. Naista ei millään voida
pelastaa; sinä et milloinkaan pääse Timanttipalatsin laaksosta -- et
pääse itse palatsistakaan, jolleivät bolganit sitä salli."

Apinamies irvisti. "Olet ollut täällä niin kauan", huomautti hän, "että
olet joutumassa samaan mielentilaan, joka pitää gomanganeja alituisessa
orjuudessa. Jos haluat paeta, niin tule mukaani; kenties emme onnistu,
mutta ainakin sinulla on parempi mahdollisuus yrittäessäsi kuin jos
iäksi jäisit tähän torniin."

Vanhus pudisti päätään. "Ei", hän kieltäysi, "se on toivotonta. Jos
pako olisi ollut mahdollinen, olisin poistunut täältä jo kauan sitten."

"Hyvästi siis", sanoi Tarzan, ja heilauttaen itsensä ulos ikkunasta hän
kapusi alas kattoa kohti iäkkään muratin tukevaa vartta pitkin.

Vanhus katseli häntä hetkisen, kunnes näki hänen varovaisesti hiipivän
katon yli tasalakista tornia kohti, josta apinamies toivoi löytävänsä
ja vapauttavansa La'n. Vanha mies kääntyi ja riensi nopeasti alas
karkeatekoisia portaita pitkin, jotka tikapuiden tavoin kohosivat
tornin keskukseen.

Tarzan liikkui päärakennuksen katon yli, kavuten sen korokkeiden sivuja
ja laskeutuen jälleen sen alemmille pinnoille, vaeltaessaan melkoisen
matkan itäisen tornin ja tuon erikoismallisen tasakattoisen rakenteen
välillä, johon La'n otaksuttiin olevan teljettynä. Hänen kulkunsa oli
hidasta, sillä hän liikkui varovaisesti kuin petoeläin ja pysähtyi
usein tummaan pimentoon kuuntelemaan.

Tornille päästyään hän vihdoin huomasi päärakennuksen katolle johtavan
sieltä monta aukkoa -- suljettuja ainoastaan raskaasta kirjokankaasta
tehdyillä verhoilla, jollaisia hän oli nähnyt toisessakin tornissa.
Tempaisten yhden niistä hiukan syrjään hän kurkisti isoon
sisustamattomaan kammioon, jonka keskeltä pistäytyi esille samanlaisten
portaiden pää, jollaisia pitkin hän oli itäiseen torniin noussut.
Huoneessa ei näkynyt ketään, ja Tarzan harppasi heti portaiden luo.
Tirkistäessään varovaisesti aukkoon hän totesi niiden laskeutuvan
pitkän matkan monien kerrosten läpi. Kuinka syvälle ne ulottuivat, hän
ei voinut arvata, mutta hänestä näytti siltä, että ne lävistivät
maanalaisia kammioita palatsin alla. Purnun läpi hän erotti elämän
ääniä, tunsipa tuoksujakin, mutta viimemainittujen hajutunnut
haihtuivat siihen määrin tuohon koko palatsin läpi tunkeutuvaan
voimakkaaseen suitsutuksen käryyn, että Tarzan ei niistä paljon tolkkua
saanut.

Tämä lemu koituikin apinamiehelle kohtalokkaaksi, sillä muutoin
olisivat hänen herkät sieraimensa tunteneet häntä lähellä olevan
gomanganin hajun. Mies kyykötti erään verhon takana torniseinän
aukolla. Hän oli ollut sellaisessa asennossa, että oli nähnyt Tarzanin
astuvan huoneeseen, ja hän vaani nyt apinamiestä tämän kurkistellessa
porraspurnuun. Neekerin silmät olivat ensin kauhusta avartuneet hänen
nähdessään tämän kummallisen ilmestyksen, jollaista hän ei ollut
koskaan ennen tavannut. Jos olento olisi ollut kyllin älykäs
tunteakseen taikauskoa, olisi hän luullut Tarzanin taivaasta astuneeksi
jumalaksi, mutta ollen liian alhaisella kehitysasteella, omatakseen
mitään mielikuvitusta, tiesi hän vain näkevänsä muukalaisen ja oli
varma, että kaikki oudot olennot olivat vihollisia.

Hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa isännilleen näkemästään, mutta hän
ei tohtinut liikahtaa ennenkuin tungettelija oli ehtinyt kyllin pitkän
välimatkan päähän hänestä, jotta tämä ei huomaisi hänen liikkeitään.
Hän ei tahtonut kääntää itseensä huomiota, sillä hän oli kokenut, että
mitä vähäpätöisemmäksi itsensä bolganien edessä teki, sitä vähäisemmät
kärsimykset olivat uhkaamassa. Pitkän aikaa tähysteli muukalainen
purnuun portaita alaspäin ja pitkän aikaa gomangani vaani häntä
hiljalleen. Mutta vihdoin edellinen laskeutui portaita ja häipyi
vaanijan näkyvistä, joka heti hypähti jaloilleen ja riensi pois
palatsin katon yli sen toisesta päästä kohoavaa isoa tornia kohti.

Tarzanin laskeutuessa porraslaitetta pitkin kävi suitsutuksen käry yhä
kiusoittavammaksi. Sen sijaan, että hän muutoin olisi nopeasti tutkinut
vainunsa avulla, täytyi hänen nyt kuunnella jokaista ääntä ja
monestikin tarkastaa keskikäytäviin avautuvia huoneita, astumalla
niihin sisälle. Missä ovet olivat lukitut, kumartui hän kuuntelemaan
niiden alla olevasta raosta. Usean kerran hän rohkeni kutsua La'ta
nimeltä, mutta ei saanut milloinkaan vastausta.

Hän oli tutkinut neljä tasannetta ja oli juuri laskeutumassa
viidenteen, kun näki eräässä sille avautuvassa oviaukossa ilmeisesti
kovin säikähtyneen ja kiihtyneen neekerin. Mies oli jättiläiskokoinen
ja aivan aseeton. Hän seisoi katsellen apinamiestä silmät muljollaan,
kun jälkimmäinen ketterästi hyppäsi portailta ja seisahtui vastapäätä
häntä samalle tasolle.

"Mitä sinä haluat?" änkytti neekeri vihdoin. "Haetko valkoista
naarasta, kumppaniasi, jonka bolganit veivät?"

"Haen", vastasi Tarzan. "Mitä sinä hänestä tiedät?"

"Minä tiedän, mihin hän on kätkettynä", sanoi neekeri, "ja jos seuraat
minua, niin opastan sinut hänen luokseen."

"Miksi tarjoudut tämän minun puolestani tekemään?" kysyi Tarzan, käyden
heti epäluuloiseksi. "Miksi et mene heti kertomaan isännillesi
täälläolostani, jotta he lähettäisivät vangitsemaan minut?"

"En tiedä syytä, miksi minut lähetettiin tätä sinulle kertomaan",
vastasi neekeri. "Bolganit minut lähettivät. Minä en halunnut tulla,
sillä minä pelkäsin."

"Mihin he käskivät sinua minut opastamaan?" kysyi Tarzan.

"Minun on vietävä sinut erääseen kammioon, jonka ovi heti teljetään
meidän jälkeemme. Sitten sinä olet vankina."

"Entä sinä?" kysyi Tarzan.

"Minut teljetään yhteen sinun kanssasi. Bolganit eivät välitä, mitä
minulle tapahtuu. Ehkä sinä tapat minut, mutta he eivät siitä piittaa."

"Jos sinä johdatat minut ansaan, niin minä tapan sinut", vastasi
Tarzan. "Mutta jos saatat minut sen naisen luo, niin ehkä kaikki
pääsemme pakoon. Tahtoisithan päästä täältä pois?"

"Minä tahtoisin paeta, mutta en voi."

"Oletko koskaan yrittänyt?"

"En, en ole. Miksi yrittäisin mahdottomia?"

"Jos johdatat minut satimeen, tapan sinut varmasti. Mutta jos viet
minut naisen luo, on sinulla ainakin sama mahdollisuus säilyttää
henkesi kuin minulla itselläni. Kumman valitset?"

Neekeri raapasi miettiväisesti päätänsä, ajatuksen hitaasti valjetessa
hänen typerissä aivoissaan. Vihdoin hän puhui. "Sinä olet hyvin
viisas", hän virkkoi; "minä opastan sinut naisen luo."

"Astu sitten edellä", sanoi Tarzan, "niin minä seuraan sinua."

Neekeri laskeutui seuraavalle tasolle, avasi oven ja astui pitkään,
suoraan käytävään. Apinamiehen seuratessa opastaan hänellä oli aikaa
miettiä, millä tavoin bolganit olivat saaneet tiedon hänen olostaan
tornissa, ja ainoa johtopäätös, jonka hän saattoi tehdä, oli että
vanhus oli hänet pettänyt, koska hänen tietääkseen tämä oli ainoa, joka
tiesi hänen olevan palatsissa. Käytävä, jota pitkin neekeri häntä
opasti, oli kovin pimeä, saaden himmeää ja riittämätöntä valaistusta
vain heidän vastikään jättämältään puolihämärältä keskitasanteelta,
johon ovi oli jäänyt auki heidän jälkeensä. Nyt neekeri pysähtyi
suljetun oven eteen.

"Nainen on tuolla", hän sanoi osoittaen ovea.

"Onko hän yksinään?" kysyi Tarzan.

"Ei", vastasi neekeri. "Katso", ja hän avasi oven, jonka takana oli
raskaat verhot. Niitä hän raotti hiljaa, paljastaen Tarzanille kammion
sisustan.

Tarttuen neekeriä ranteeseen, jottei hän pääsisi livistämään, astahti
Tarzan eteenpäin ja pani silmänsä rakoon. Hänen edessään oli iso
huone ja sen toisessa päässä koroke, jonka jalusta oli tummaa,
veistokoristeista puuta. Pääkuviona tällä alustalla oli iso,
mustaharjainen leijona -- sama, jota Tarzan oli nähnyt saatettavan
palatsin puutarhan läpi. Sen kultakahleet olivat nyt kiinnitetyt
lattiaan lyötyihin renkaisiin, ja neljä neekeriä seisoi sen vieressä
jäykkinä kuin kuvapatsaat, kaksi kummallakin puolen. Kultaisilla
valtaistuimilla leijonan takana istui kolme upeasti koristettua
bolgania. Korokkeen portaille johtavain askelmain juurella seisoi La
kahden gomanganivartijan välissä. Pääkäytävän kummallakin puolella
vastapäätä koroketta oli veistoksilla koristettuja penkkejä, ja
etumaisilla niistä istui viitisenkymmentä bolgania, joiden joukosta
Tarzan melkein heti huomasi tornissa tapaamansa pienen vanhuksen. Ukon
näkeminen kiteytti apinamiehen epäluulon petoksen tekijästä
silmänräpäyksessä varmuudeksi.

Huonetta valaisivat sadat soihtulamput, ja niissä palava aine antoi
valoa ja synnytti myös sitä voimakasta suitsutuksen käryä, joka oli
kiusannut Tarzanin sieraimia siitä asti kun hän bolganien alueelle
saapui. Pitkät katedraalimaiset ikkunat huoneen yhdellä sivulla olivat
avatut selkoselälleen ja päästivät sisälle viidakon kesäyön leppoisaa
ilmaa. Niistä saattoi Tarzan nähdä palatsin alueen ja myöskin huomata,
että tämä suoja oli samalla tasolla kuin pengermä, jolta palatsi
kohosi. Noiden ikkunain takana oli avoin porttikäytävä viidakkoon ja
vapauteen, mutta hänen ja ikkunain välillä oli viisikymmentä
aseistettua gorillamiestä. Kenties viekkaus siis olisi voimaa parempi
ase hänen raivatessaan tien vapauteen itselleen ja La'lle. Mutta
vallitsevana hänen mielessään oli ilmeisesti usko, että hänen lopulta
luultavastikin oli luotettava pikemmin voimaan kuin sotajuoneen. Hän
kääntyi vieressään seisovan neekerin puoleen.

"Haluaisivatko leijonaa vartioivat gomanganit päästä bolganien
käsistä?" hän kysyi.

"Gomanganit tahtoisivat kaikki paeta, jos voisivat", vastasi neekeri.

"Jos minun siis täytyy astua huoneeseen", sanoi Tarzan neekerille,
"niin tahdotko sinä seurata minua ja selittää toisille gomanganeille,
että jos he taistelevat minun puolestani, vien minä heidät ulos
laaksosta?"

"Kyllä minä sanon heille, mutta he eivät sitä usko", vastasi neekeri.

"Sano heille siis, että he kuolevat, elleivät minua auta", virkkoi
Tarzan.

"Kyllä sanon."

Kääntäessään jälleen huomionsa edessään olevaan huoneeseen Tarzan kuuli
keskimmäiselle kultaistuimelle sijoittuneen bolganin puhuvan.

"Numa, eläinten kuninkaan, kaikkien luotujen keisarin ylimykset!" hän
lausui syvällä, murisevalla äänellä. "Numa on kuullut tämän naaraan
puhumat sanat, ja Numan tahto on, että hän kuolee. Suuri keisari on
nälissään. Hän itse ahmii vatsaansa tämän naaraan täällä ylimystönsä ja
keisarillisen kolmineuvoston läsnäollessa. Se on Numan tahto."

Hyväksyvä mylvintä kohosi eläimellisestä kuulijakunnasta, samalla kun
iso leijona paljasti kamalat torahampaansa ja karjunnallaan vapisutti
palatsia. Sen häijyt, kellanvihreät silmät tuijottivat hirvittävästi
sen edessä seisovaan naiseen, todistaen, että nämä juhlamenot olivat
kyllin tavallisia, koska leijona oli tottunut tietämään, mitä se
saattoi niiden luonnollisena lopputuloksena odottaa.

"Ylihuomenna", jatkoi puhuja, "tuodaan tämän olennon puoliso, joka
tällä haavaa on varmasti teljettynä keisarien torniin, Numan eteen
tuomittavaksi. Orjat", hän huusi äkkiä korkealla äänellä, nousten
seisaalleen ja mulkoillen La'ta piteleviin vartijoihin, "raahatkaa
nainen keisarillemme."

Silmänräpäyksessä leijona raivostui, piesten hännällään kylkiänsä ja
riuhtoen lujia kahleitaan, samalla kun se karjuen ja muristen nousi
takajaloilleen ja yritti karata La'an kimppuun, jota nyt väkisin
laahattiin korokkeen askelmia pitkin ylöspäin häntä kärsimättömänä
odottavaa, jalokivillä koristettua ihmissyöjää kohti.

La ei kirkaissut kauhusta, koettihan vain riuhtaista itsensä irti
voimakkaiden gomanganien pidättävistä käsistä, joskin turhaan.

He olivat ehtineet viimeiselle askelmalle ja olivat juuri
työntämäisillään La'n leijonan kynsiin, kun heidät pidätti äänekäs
huuto kammion toiselta puolen -- huuto, joka pysähdytti gomanganit ja
hypähdytti kerääntyneet bolganit seisaalleen kummastuneina ja
kiukuissaan, sillä näky, joka heidän silmiään kohtasi, oli kylläkin
omiaan heitä suututtamaan. Kohotetuin keihäin syöksyi huoneeseen
melkein alaston valkoinen mies, josta he olivat kuulleet, mutta jota
kukaan heistä ei ollut vielä nähnyt. Ja niin nopeasti hän toimi, että
samassa silmänräpäyksessä, kun ryntäsi sisälle -- jo ennenkuin he
ehtivät nousta seisaalleenkaan -- hän oli sinkauttanut keihäänsä.



NELJÄSTOISTA LUKU

Kauhujen kammio


Mustaharjainen leijona samoili viidakkoyössä. Majesteetillisen
huolettomasti, mistään muista luoduista olennoista välittämättä se
kulki ylväästi tietään aarniometsän halki. Se ei pyydystellyt,
koskapa se ei yrittänyt liikkua hiipimällä, vaikka se tosin ei
äännähdellytkään. Se liikkui nopeasti, vaikka toisinaan seisahtuen
kuono pystyssä, vainutakseen ja kuunnellakseen. Ja niin se vihdoin
saapui korkean muurin luo, jota pitkin se nuuski, kunnes tapasi
puoliksi avatun portin katkaiseman kohdan. Ja siitä aukosta se livahti
aitaukseen.

Sen edessä häämöitti iso rakennus, ja kun se seisoi tarkaten sitä ja
kuunnellen, kajahti sisältä vihaisen leijonan ukkosentapainen
karjahdus.

Mustaharjainen keikautti päänsä kallelleen ja hiipi eteenpäin

Juuri sillä hetkellä, kun La'ta oltiin heittämässä Numan kynsiin,
harppasi Apinain Tarzan huoneeseen kimakasti huutaen, mikä sai naista
tuomioonsa raahaavat gomanganit hetkeksi pysähtymään; ja sillä lyhyellä
väliajalla, jonka apinamies tiesi hänen keskeytystään seuraavan, hän
paiskasi nopean keihäänsä. Raivostuen ja ällistyen näkivät bolganit sen
uppoavan keisarinsa -- ison, mustaharjaisen leijonan sydämeen.

Tarzanin vieressä seisoi gomangani, jonka hän oli säikyttänyt
palvelukseensa, ja kun apinamies ryntäsi eteenpäin La'ta kohti, seurasi
neekeri häntä, huutaen tovereilleen, että jos he auttaisivat tätä
muukalaista, he voisivat tulla vapaiksi, ja päästä iäksi bolganien
ikeestä.

"Olette sallineet tappaa suuren keisarin", hän huusi Numaa
vartioineille gomangani-poloisille. "Siitä syystä bolganit tappavat
teidät. Auttakaa vieraan tarmanganin ja hänen puolisonsa
pelastamisessa, niin teillä on ainakin joku mahdollisuus säilyttää
henkenne ja päästä vapauteen. Ja teidät", hän lisäsi, kääntyen niiden
kahden puoleen, jotka olivat La'ta vartioineet, "katsovat he myöskin
syyllisiksi, -- ainoa toivonne on meissä."

Tarzan oli ehtinyt La'n viereen ja raahasi häntä juuri askelmia pitkin
korokkeelle, toivoen siellä hetkiseksi voivansa vastustaa
viittäkymmentä bolgania, jotka nyt istuimiltaan ryntäsivät häntä kohti.

"Tappakaa ne kolme, jotka istuvat korokkeella", huusi Tarzan
gomanganeille, jotka nyt ilmeisesti epäröivät, kummalle puolelle
arpansa heittäisivät. "Tappakaa heidät, jos haluatte vapauteen!
Tappakaa heidät, jos tahdotte elää!"

Hänen käskevä äänensävynsä, hänen henkilöllisyytensä magneettinen
vetoaminen, hänen luontainen johtajavaistonsa voitti heidät hänen
puolelleen siksi lyhyeksi hetkeksi, joka oli välttämätön heidän
usuttamisekseen korokkeella istuvaan kolmen bolganin, noiden vihattua
arvovaltaa edustavain kuvatusten kimppuun, ja kun he syöksivät
keihäänsä isäntiensä mustiin, karvaisiin ruumiisiin, tuli heistä
ainiaaksi Apinain Tarzanin miehiä, sillä eihän heillä tästälähin enää
voinut olla mitään tulevaisuudentoiveita bolganien maassa. Toinen
käsivartensa La'n vyötäisillä kantoi apinamies hänet korokkeelle, missä
hän tarttui keihääseensä ja veti sen ulos kuolleen leijonan ruhosta.
Sitten hän kääntyi läheneviä bolganeja päin, laski toisen jalan
kaatamansa pedon ruumiille ja korotti äänensä Kertshakin apinain
kamalaan voittohuutoon.

Hänen edessään pysähtyivät bolganit, hänen takanaan vaikeroivat
gomanganit kauhuissaan.

"Seis", huudahti Tarzan, kohottaen kämmenensä bolganeja kohti.
"Kuunnelkaa! Minä olen Apinain Tarzan. Minä en haastanut riitaa teidän
kansanne kanssa. Etsin vain tietä maanne läpi omille alueilleni.
Sallikaa minun lähteä rauhassa tämän naisen kanssa ja ottaa nämä
gomanganit mukaani."

Vastaukseksi nousi villi nurina bolganien parvesta heidän hyökätessään
koroketta kohti. Heidän riveistään hyppäsi äkkiä itäisen tornin vanhus,
joka riensi Tarzania kohti.

"Ah, kavaltaja", huusi apinamies, "siksipä siis saatkin ensimmäisenä
maistaa Tarzanin vihaa!" Hän puhui englanninkieltä, ja vanhus vastasi
samalla kielellä.

"Kavaltajako?" hän huudahti kummastuneena.

"Niin, kavaltaja", pauhasi Tarzan. "Etkö sinä rientänyt tänne kertomaan
bolganeille, että minä olin palatsissa, jotta he lähettäisivät
gomanganin viekoittelemaan minut satimeen?"

"En minä mitään sellaista tehnyt", vastasi toinen. "Minä tulin tänne
asettuakseni valkoisen naisen lähelle, ajatellen voivani tarpeen tullen
auttaa häntä ja sinua. Minä asetun nyt, englantilaisena, sinun
sivullesi, taistelemaan ja kuolemaan kanssasi, sillä kuoleman oma sinä
olet niin totta kuin Jumala on taivaassa. Mikään ei voi pelastaa sinua
bolganien raivolta, joiden keisarin sinä surmasit."

"Tule sitten", huusi Tarzan, "ja todista uskollisuutesi! On parempi
kuolla nyt kuin iäti elää orjuudessa."

Kuusi gomangania oli järjestynyt riviin, kolme Tarzanin ja La'n
kummallekin puolelle, samalla kun seitsemäs, joka Tarzanin kanssa oli
aseettomana astunut huoneeseen, riisti aseita yhdeltä korokkeelle
kaatuneista kolmesta bolganista.

Tämän heille niin oudon sotarintaman edessä bolganit pysähtyivät
korokkeelle johtavien askelmain juurelle. Mutta vain hetkeksi, sillä
olihan vihollisia ainoastaan yhdeksän viittäkymmentä vastaan, ja
bolganien rynnätessä portaille otti Tarzan gomanganeineen heidät
vastaan sotakirveillä, keihäillä ja lyijypäisillä sauvoilla. Hetkiseksi
he työnsivät heidät takaisin, mutta ylivoima oli liian suuri, ja
taaskin tyrskähti heitä vastaan aalto, joka uhkasi heidät tuhota. Mutta
silloin kajahti taistelijain korviin peloittava karjahdus, joka melkein
heidän vierestään kuuluvana äkkiä keskeytti ottelun.

Kääntäen silmänsä ääntä kohti he näkivät ison mustaharjaisen leijonan
seisomassa huoneen lattialla, juuri eräästä ikkunasta sisälle
harpanneena. Hetkisen se seisoi kuin kultapronssista valettu
kuvapatsas, ja sitten järähti rakennus taas sen mahtavasta
karjahduksesta.

Kaikkia korkeammalla seisoi Tarzan katsellen korokkeelta isoa petoa
alapuolellaan, ja sitten hän äkkiä riemastuen kohotti äänensä bolganien
mylvintää kuuluvammaksi. "Jad-bal-ja", hän huusi osoittaen bolganeja,
"tapa, tapa!" Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kamala hirviö, oikea
ruumistunut paholainen, hyökkäsi karvaisten gorillamiesten kimppuun. Ja
samassa juolahti apinamiehen mieleen rohkea tuuma itsensä ja muiden
hänestä riippuvien pelastukseksi.

"Nopeasti", hän huusi gomanganeille, "karatkaa bolganien kimppuun!
Tässä on vihdoinkin oikea Numa, eläinten kuningas, kaiken luomakunnan
hallitsija. Hän tappaa vihollisensa, mutta hän suojelee Apinain
Tarzania ja gomanganeja, jotka ovat hänen ystäviään."

Nähdessään vihattujen isäntiensä peräytyvän leijonan hirvittäväin
hyökkäysten edeltä, ryntäsivät gomanganit esille sotakirvein ja nuijin.
Tarzanin heittäessä keihäänsä pois ja asettuessa heidän keskelleen
paljastettu puukko kädessä, pysytellen Jad-bal-jan vieressä, jota hän
ohjaili uhrista toiseen, jottei leijona erehdyksessä kävisi
gomanganien, pienen valkoihoisen ukon tai itse La'n kimppuun.
Kaksikymmentä bolgania virui kuolleina lattialla ennenkuin loput
pääsivät pakenemaan kammiosta, ja sitten Tarzan katsoi Jad-bal-jaan ja
kutsui sen takaisin.

"Menkää ottamaan vale-Numan ruumis korokkeelta", hän sanoi
gomanganeille. "Toimittakaa se pois huoneesta, sillä oikea keisari on
tullut vaatimaan valtaistuimensa."

Vanha mies ja La silmäilivät kummastuneina Tarzania ja leijonaa.

"Kuka sinä olet", kysyi ensinmainittu, "joka voit tehdä sellaisia
ihmeitä viidakon villin pedon avulla? Kuka sinä olet ja mitä nyt aiot?"

"Odota, niin näet", sanoi Tarzan julmasti hymyillen. "Luulen, että
olemme nyt turvassa ja että gomanganit saavat kauan tämän jälkeen elää
huolettomina."

Kun neekerit olivat poistaneet leijonanraadon korokkeelta ja heittäneet
sen ulos yhdestä huoneen ikkunasta, lähetti Tarzan Jad-bal-jan
korokkeelle istumaan surmatun Numan entiselle paikalle.

"Tuossa", hän sanoi gomanganeille, "näette oikean keisarin, jota ei
tarvitse kytkeä valtaistuimeensa. Kolme teistä menköön kansanne
hökkeleihin palatsin taa kutsumaan ihmiset sieltä valtaistuinsaliin,
jotta hekin näkisivät, mitä on tapahtunut. Rientäkää, jotta saamme
tänne paljon sotureita ennenkuin bolganit palaavat joukolla."

Niin innostuneina, että heidän typerissä aivoissaan melkein välähti
älyä, riensi kolme gomangania täyttämään Tarzanin käskyä, toisten
katsoa töllistellessä Tarzania sellaisen pelonsekaisen kunnioituksen
ilmein, jonka vain jumaluusolennon näkeminen voi aiheuttaa. La tuli
sitten seisomaan Tarzanin viereen ja katsoi häntä kasvoihin silmillä,
jotka kuvastivat aivan yhtä syvää kunnioitusta kuin neekerien tuntema.

"En ole kiittänyt sinua, Apinain Tarzan", hän sanoi, "siitä, mitä olet
minun tähteni tehnyt ja pannut alttiiksi. Minä tiedän kyllä sinun
tulleen tänne minua etsimään, pelastaaksesi minut noiden olentojen
käsistä, ja tiedän, että se ei ollut rakkautta, mikä pakotti sinut
tähän sankarilliseen ja melkein toivottomaan tekoon. Että olet
yrityksessäsi näin pitkälle onnistunut, on ihan ihmeellistä, mutta
minä, joka olen kansani taruissa kuullut kerrottavan bolganien
urotöistä, tiedän, että mitään lopullisen pelastuksen toivoa meille
kaikille ei ole, ja pyydän siis sinua heti käyttämään tilaisuutta
paetaksesi yksinäsi, jos mahdollista, sillä sinulla ainoalla meistä
saattaa olla joitakin pakenemismahdollisuuksia."

"En ole kanssasi samaa mieltä siitä, La, että meillä ei ole
mahdollisuutta paeta", vastasi apinamies. "Minusta näyttää, ettei
meillä nyt ole ainoastaan täyttä syytä uskoa todelliseen ja varmaan
pelastukseen, vaan voinemmepa vapauttaa nämä gomangani-paratkin
bolganien orjuudesta ja hirmuvallasta. Mutta ei siinä kaikki. Tähän
minä en tyydykään. Ei ole rangaistava ainoastaan tätä kansaa, joka ei
suo mitään vieraanvaraisuutta muukalaiselle, vaan omia uskottomia
pappejasikin. Sitä varten minä aion marssia ulos Timanttipalatsin
laaksosta Oparin kaupunkia vastaan mukanani riittävän suuri
gomanganijoukko, pakottaakseni Kadshin luopumaan anastamastaan vallasta
ja asettamaan sinut takaisin Oparin valtaistuimelle. Mikään vähempi ei
minua tyydytä, enkä mitään vähempää tyydy suorittamaan ennenkuin täältä
lähden."

"Sinä olet urhoollinen mies", sanoi vanhus, "ja olet onnistunut
paremmin kuin luulin mahdolliseksi, mutta La on oikeassa: sinä et tunne
bolganien hurjuutta ja apulähteitä tai sitä valtaa, joka heillä on
gomanganien yli. Jos voisit neekerien typeristä mielistä karkoittaa
pelon painajaisen, joka heitä niin raskaana pöpönä kahlehtii, voisit
ehkä saada puolellesi riittävän suuren joukon paetaksesi laaksosta,
mutta minä pelkään, että se on sinullekin ylivoimainen tehtävä. Ainoa
toivomme siis on paeta palatsista heidän ollessaan tilapäisesti
epäjärjestyksessä ja luottaa nopeuteemme ja onneemme, ehtiäksemme
laakson ulkopuolelle ennenkuin meidät tavoitetaan."

"Kah", huudahti La osoittaen sormellaan; "nytkin on jo liian myöhäistä
-- he palaavat."

Tarzan katsahti osoitettuun suuntaan ja näki avoimesta oviaukosta
huoneen eteläisestä päästä ison joukon gorillamiehiä lähestyvän. Hän
käänsi silmänsä nopeasti toisen seinän ikkunoihin. "Mutta odottakaas",
hän sanoi, "katsokaa, toisessakin vaakakupissa on jotakin!"

Hänen seuralaisensa katsoivat pengermälle aukeaviin ikkunoihin päin ja
huomasivat niiden takana monisataiselta näyttävän neekerijoukon
juoksemassa nopeasti ikkunoita kohti. Korokkeella olevat neekerit
huusivat innostuneina: "Ne tulevat! Ne tulevat! Me pääsemme vapaiksi,
eivät bolganit enää voi teettää meillä työtä, kunnes kaadumme
uupumuksesta, piestä meitä, kiduttaa meitä tai syöttää meitä Numalle."

Kun ensimmäiset bolganit ehtivät huoneen ovelle, alkoi gomanganeja
tunkeutua sisälle useista vastapäisellä seinällä leveistä ikkunoista.
Heitä johtamassa olivat ne kolme, jotka oli lähetetty heitä noutamaan,
ja niin vaikuttavasti he olivat suorittaneet lähetintoimensa, että
neekerit jo näyttivät uudelta kansalta, sillä niin elähdytti heitä
koittava vapauden ajatus. Heidät nähdessään bolganien päällikkö huusi
heille äänekkäästi, että he tarttuisivat korokkeella oleviin
tungettelijoihin, mutta vastaukseksi lävisti lähin neekeri hänet
heittämällään keihäällä, ja kun hän tuupertui kasvoilleen kuolleena,
riehahti taistelu ilmiliekkiin.

Palatsin bolganit olivat neekereitä melkoisesti lukuisammat, mutta
jälkimmäisillä oli se etu, että heitä oli valtaistuinsalin sisäpuolella
riittävästi, estääkseen suurempaa bolganimäärää pääsemästä huoneeseen
samalla kertaa. Heti kun Tarzan huomasi neekerien mielentilan, kutsui
hän Jad-bal-jan seuraamaan häntä ja astuen alas korokkeelta ryhtyi
johtamaan gomanganeja. Jokaiseen aukkoon hän sijoitti kylliksi miehiä
sitä suojelemaan ja piti loput varalla keskellä huonetta. Sitten hän
kutsui vanhuksen neuvottelemaan.

"Itäisen muurin portti on auki", hän sanoi. "Minä jätin sen tullessani
auki. Olisiko kahden- tai kolmenkymmenen neekerin mahdollista päästä
sinne turvallisesti ja sieltä metsään, viedäkseen viestin kylien
asukkaille siitä, mitä täällä palatsissa tapahtuu, ja taivuttaakseen
heidät lähettämään heti kaikki soturinsa lopettamaan aloittamamme
vapautustyön?"

"Se on oivallinen suunnitelma", vastasi vanhus. "Bolganit eivät ole
meidän ja portin välisellä puolella palatsia, ja jos tuuma konsaan
voidaan panna täytäntöön, niin nyt on sopiva aika. Minä valitsen
puolestani miehet; niiden tulee olla päälliköitä, joiden sanoilla on
kantavuutta palatsin muurien ulkopuolella asuvien kyläläisten
keskuudessa."

"Hyvä!" huudahti Tarzan. "Valitse heidät heti; kerro heille, mitä
haluamme, ja varoita heitä kaikin mokomin rientämään."

Vanhus valitsi yksitellen kolmekymmentä soturia, joille jokaiselle hän
tarkoin selitti heidän velvollisuutensa. He riemastuivat suunnitelmasta
ja vakuuttivat Tarzanille, että ensimmäinen apujoukko saapuisi
ennenkuin tuntiakaan oli kulunut.

"Kun lähdette aitauksesta", sanoi apinamies, "niin särkekää lukko, jos
voitte, jotta bolganit eivät voi lukita porttia jälleen ja sulkea
apujoukoiltamme tietä. Sanokaa myöskin, että ensiksi tulleiden on
jäätävä muurin ulkopuolelle, kunnes on saapunut kyllin suuri joukko,
jotta he voivat verraten turvallisesti astua palatsin alueelle --
ainakin niin monta kuin nyt on tässä huoneessa."

Neekerit ilmaisivat tajuavansa ja läksivät hetkistä myöhemmin huoneesta
erään ikkunan kautta, häviten yön pimentoon.

Pian sen jälkeen, kun neekerit olivat lähteneet, tekivät bolganit
päättäväisen rynnäkön valtaistuinsalia vartioivia gomanganeja vastaan,
minkä tuloksena parin-, kolmenkymmenen gorillamiehen onnistui tunkeutua
huoneeseen. Tästä ensimmäisestä vastoinkäymisen merkistä säikähtyneinä
osoittivat neekerit horjumisen oireita; heidän luontainen pelkonsa
bolganeja kohtaan esiintyi heidän epäröivässä asennossaan ja
haluttomuudessaan vastahyökkäykseen. Hypätessään eteenpäin, auttaakseen
bolganien valtaistuinsaliin tekemän rynnäkön torjumisessa, kutsui
Tarzan Jad-bal-jaa, ja kun suuri leijona loikkasi korokkeelta, osoitti
apinamies lähintä bolgania ja huusi: "Tapa, tapa!"

Jad-bal-ja hyppäsi suoraan lähimmän kurkkuun. Mahtavat leuat
loksahtivat vain kerran säikähtyneen gorillamiehen murisevassa
naamassa, ja sitten heitti kultaleijona raadon sitä vain kerran
ravisteltuaan ja karkasi toisen kimppuun. Kolme oli täten saanut
nopeasti surmansa, toinen toisensa jälkeen, kun loput bolganeista
kääntyivät pakenemaan tästä kauhun kammiosta. Mutta gomanganit, joiden
rohkeus palasi heidän nähdessään, kuinka helposti tämä hurja
liittolainen tuotti tyranneille kuolemaa ja pelästystä, asettuivat
bolganien ja oviaukon väliin, katkaisten heiltä pakotien.

"Pidättäkää heidät, pidättäkää heidät", huusi Tarzan. "Älkää tappako
heitä!" Ja sitten kääntyen bolganien puoleen: "Antautukaa, niin
säästämme teidät!"

Jad-bal-ja pysytteli isäntänsä vieressä, mulkoillen ja muristen
bolganeille ja silloin tällöin luoden apinamieheen rukoilevan
silmäyksen, joka sanoja selvemmin haastoi: "Lähetä minut heidän
joukkoonsa!"

Viisitoista saliin saapuneista bolganeista oli vielä elossa. Hetkisen
he epäröivät, mutta sitten yksi heistä heitti aseensa lattialle. Toiset
noudattivat heti esimerkkiä.

Tarzan kääntyi Jad-bal-jan puoleen. "Takaisin!" hän sanoi osoittaen
koroketta, ja kun leijona kääntyi ja tassutti pois korokkeelle, haastoi
apinamies jälleen bolganeille.

"Menköön yksi joukostanne", hän käski, "ilmoittamaani tovereillenne,
että vaadin heitä heti antautumaan."

Bolganit kuiskailivat muutaman silmänräpäyksen keskenään, ja lopuksi
muuan heistä ilmoitti lähtevänsä toisia tapaamaan. Hänen poistuttuaan
huoneesta vanhus lähestyi Tarzania.

"He eivät milloinkaan antaudu", hän virkkoi. "Varo petosta."

"Hyvä näinkin", sanoi Tarzan. "Minä aavistelen petosta, mutta voitan
aikaa, ja sitä me enimmin tarvitsemme. Jos lähettyvillä olisi paikka,
johon voisin teljetä nämä toiset, tuntisin asemamme turvallisemmaksi,
sillä se vähentäisi vastustajaimme lukua ainakin näin monella."

"On sellainen huone", virkkoi vanhus, osoittaen yhtä valtaistuinsalin
oviaukosta, "johon voit heidät sulkea -- sellaisia huoneita on
keisarien torneissa monta."

"Hyvä", sanoi Tarzan, ja hetkistä myöhemmin olivat bolganit hänen
ohjeittensa mukaan tiukasti teljettyinä valtaistuinsalin viereiseen
huoneeseen. Käytävästä he kuulivat gorillamiesten väittelyä. Oli
ilmeistä, että he pohtivat Tarzanin heille lähettämää tiedonantoa.
Kului viisitoista, kului kolmekymmentäkin minuuttia, eikä mitään sanaa
saapunut bolganeilta, eikä vihollisuuksiakaan uudistettu, mutta sitten
saapui valtaistuinsalin pääovelle sama mies, jonka Tarzan oli
lähettänyt viemään antautumishaasteen.

"No", kysyi apinamies, "mitä he vastasivat?"

"He eivät antaudu", sanoi bolgani, "mutta he sallivat sinun lähteä
laaksosta, kunhan päästät vapaiksi ne, jotka olet vanginnut etkä tee
pahaa toisillekaan."

Apinamies pudisti päätänsä. "Se ei kelpaa", hän vastasi. "Minulla
on valta musertaa Timanttilaakson bolganit. Katso", ja hän
osoitti Jad-bal-jaa, "tässä on oikea Numa. Otus, joka teillä oli
valtaistuimellanne, oli vain villipeto, mutta tämä on Numa, eläinten
kuningas, kaikkien luotujen keisari. Katso häntä. Täytyykö häntä pitää
kultakahleilla kytkettynä kuin vankia tai orjaa? Ei! Hän on todella
keisari. Mutta yksi on häntä korkeampi, ja sen käskyjä hän tottelee. Se
olen minä, Apinain Tarzan. Ken minut suututtaa, ei saa tuntea
ainoastaan Numan vihaa, vaan myöskin Tarzanin vihaa. Gomanganit ovat
minun kansaani, bolganit joutuvat orjikseni. Mene sanomaan
tovereillesi, että heidän, jos mielivät laisinkaan säilyttää henkensä,
on parasta saapua pian anomaan armoa. Mene!"

Kun lähetti oli jälleen poistunut, vilkaisi Tarzan vanhukseen, joka
silmäili häntä ikäänkuin pelon tai kunnioituksen ilmein, mutta hänen
silmäkulmissaan välähtikin hiukan vekkulia. Apinamies huokaisi syvään
helpotuksesta. "Tällä tavoin voitamme ainakin puoli tuntia lisää", hän
sanoi.

"Sen kyllä tarvitsemme ja enemmänkin", vastasi vanhus, "vaikka tosin
oletkin saanut aikaa enemmän kuin pidin mahdollisena, sillä olet toki
herättänyt epäröimistä bolganeissa, joilla ei ennen koskaan ole ollut
aihetta epäillä voimaansa."

Silloin ulkokäytävistä kuuluva väittely ja pohdinta vaihtui
liikehtimiseksi. Noin viisikymmentä gorillamiestä käsittävä joukko
asettui aivan valtaistuinsalin pääkäytävän eteen, missä seisoivat
ääneti, aseet valmiina, ikäänkuin ehkäistäkseen huoneissa olevilta
jokaisen pakomahdollisuuden. Heidän takanaan nähtiin muiden bolganien
liikkuvan poispäin ja häviävän ovista ja käytävistä, jotka johtivat
palatsin pääeteisestä. La'n ja vanhuksen kanssa odottivat gomanganit
levottomasti apujoukkojen saapumista, Tarzanin istuessa puolittain
nojaillen korokkeen reunalla, toinen käsivarsi Jad-bal-jan kaulalla.

"Niillä on jotain tekeillä", sanoi vanhus. "Meidän tulee huolellisesti
varoa yllätystä. Kunhan neekerit vain saapuisivat nyt, kun ovea
vartioimassa on vain viisikymmentä, nujertaisimme heidät helposti ja
meillä olisi, niin tosiaan luulen, joku pieni mahdollisuus raivata
itsellemme tie palatsin alueelta."

"Pitkän täälläolosi aikana", huomautti Tarzan, "on sinussa herännyt
samaa mieletöntä pelkoa bolganeja kohtaan kuin gomanganeissakin.
Mielentilastasi heitä kohtaan voisi päätellä heidän olevan joitakin
yli-ihmisiä; mutta hehän ovat vain elukoita, ystäväni; ja jos pysymme
lujina ja itsellemme uskollisina, voitamme heidät."

"Olkoot vain elukoita", vastasi vanhus, "mutta niillä elukoilla on
ihmisen aivot -- ja niiden oveluus ja julmuus on pirullista."

Seurasi pitkä äänettömyys, jota vain gomanganien hermostuneet
kuiskaukset keskeyttivät. Neekerien ryhti oli ilmeisesti verkalleen
lamaantumassa pakollisen odotuksen herpaisevasta jännityksestä, kun
heidän metsäläistoverinsa eivät nopeasti ehtineet apuun. Lisäksi tuli
kuria höllentävä vaikutus aprikoimisesta, mitä bolganit ehkä
suunnittelivat tai ehkä jo olivat panemassa täytäntöönkin.
Gorillamiesten pelkkä äänettömyys oli kauheampi kuin todellisen
hyökkäyksen melske. La oli ensimmäinen valkoisista, joka katkaisi
äänettömyyden.

"Jos kolmekymmentä gomangania saattoi niin helposti lähteä palatsista,
miksi emme mekin voisi?" hän kysyi.

"On kaksi syytä", vastasi Tarzan. "Toinen, että jos olisimme lähteneet
samaan aikaan, niin bolganit meitä paljon lukuisampina olisivat voineet
häiritä meitä ja pidättää meitä kyllin kauan, jotta heidän lähettinsä
olisivat ehtineet hyvissä ajoissa ennen meitä, minkä seurauksena meidät
ennen pitkää olisivat tuhannet vihamieliset soturit piirittäneet.
Toinen syy on, että haluan rangaista noita olentoja, jotta vieras
vastaisuudessa olisi turvassa Timanttipalatsin laaksossa." Hän
pysähtyi. "Ja nyt mainitsen kolmannen syyn, miksi meidän ei sovi
yrittää pakoa tällä hetkellä." Hän osoitti pengermälle aukeavia
ikkunoita. "Katsokaa", hän sanoi, "pengermä ja puutarha ovat täynnä
bolganeja. Mitkä aikeet heillä lieneekin, arvelen heidän suunnitelmansa
menestyksen riippuvan yrityksestämme paeta tästä huoneesta ikkunain
kautta, sillä jollen erehdy, koettavat pengermällä ja puutarhassa
olevat bolganit kätkeytyä meiltä." Vanhus asteli huoneessa sellaisella
kohdalla, mistä voi nähdä suurimman osan pengermää ja puutarhaa, jonne
päin valtaistuinsalin ikkunat olivat.

"Olet oikeassa", hän sanoi palatessaan apinamiehen viereen; "bolganit
ovat joukolla kerääntyneet ikkunain alle, paitsi valtaistuinsalin
toisten ovien edessä. Mutta siitä meidän on saatava selko." Hän käveli
nopeasti huoneen vastakkaiselle puolelle, vetäen erään oviaukon edestä
syrjään uutimet, joiden takaa tuli näkyviin pieni joukko bolganeja. He
seisoivat siellä liikkumattomina, millään tavoin yrittämättä häneen
tarttua tai tehdä hänelle pahaa. Hän astui ovelta ovelle, ja jokaisen
takaa näyttäytyi huoneessa olijoille samanlainen äänetön
gorillavartiosto. Hän kiersi huoneen seinustaa korokkeen ja kolmen
valtaistuimen taitse ja palasi sitten Tarzanin ja La'n luo.

"Asia on niinkuin pelkäsin", hän virkkoi, "me olemme täydellisesti
saarroksissa. Jollei apua pian tule, niin meidät perii hukka."

"Mutta heidän voimansa on jaettu", huomautti Tarzan.

"Sittenkin se on riittävä meidät nujertamaan", vastasi ukko.

"Saatat olla oikeassa", myönsi Tarzan, "mutta teemmepä edes sitkeää
vastarintaa."

"Mitä tuo on!" huudahti La, ja huomio kääntyneenä samaan meluun
kohottivat heti muutkin valtaistuinsalissa olijat silmänsä kattoa
kohti, havaiten, että kahdestatoista aukosta oli poistettu laskuluukut,
ja nähden usean kymmenen gorillamiehen synkät naamat.

"Mitä ne nyt hommailevat!" huudahti Tarzan, ja ikäänkuin vastauksena
tähän kysymykseen alkoivat ylhäällä olevat bolganit paiskella
valtaistuinsaliin palavia, öljyssä liotettuja ja vuohennahkoihin
köytettyjä rättejä, jotka heti alkoivat täyttää sitä paksulla,
tukehduttavalla, palavain vuotain ja karvain käryyn sekaantuneella
savulla.



VIIDESTOISTA LUKU

Verikartta


Sitten kun Esteban ja Owaza olivat kaivaneet kullan maahan, palasivat
he paikalle, johon olivat jättäneet viisi neekerinuorukaistaan,
lähtivät heidän kanssaan joen rannalle ja leiriytyivät yöksi. Täällä he
pohtivat suunnitelmiaan, päättäen jättää loput joukkoa pyrkimään
rannikolle miten parhaiten kykenivät, itse palatakseen toiselle kohtaa
rannikkoa, mistä voisivat varmastikin pestata kylliksi kantajia kultaa
kuljettamaan.

"Miksi emme sen sijaan, että palaamme rannikolle kantajia etsimään",
kysyi Esteban, "yhtä hyvin hanki niitä lähimmästä kylästä?"

"Sellaiset eivät lähtisi kanssamme rannikolle", vastasi Owaza. "He
eivät ole kantajia. Korkeintaan kuljettaisivat kultamme seuraavaan
kylään."

"Miksei sitten niin?" tiedusti espanjalainen. "Ja seuraavasta kylästä
voisimme ottaa kantajia kuljettamaan sitä edelleen, kunnes saisimme
taas uusia miehiä käytettäväksemme."

Owaza pudisti päätänsä. "Se on hyvä suunnitelma, bwana, mutta me emme
siihen pysty, koska meillä ei ole millä maksaisimme kantajamme."

Esteban raapi päätänsä. "Olet oikeassa", hän sanoi, "mutta se säästäisi
meiltä sen kirotun matkan rannikolle ja sieltä takaisin."

He istuivat jonkun ajan ääneti ja ajatellen. "Nyt älyän!" huudahti
espanjalainen vihdoin. "Vaikka meillä olisi kantajiakin, niin emme nyt
voisi suoraan palata rannikolle pelosta, että tapaisimme Flora Hawkesin
joukon. Meidän täytyy sallia heidän lähteä Afrikasta ennenkuin
siirrämme kullan rannikolle. Kaksi kuukautta täytyy meidän joka
tapauksessa odottaa, sillä heillä on hitonmoinen urakka pyrkiessään
rannikolle napisevine kantajaliutoineen. Viekäämme siis odottaessamme
yksi kultaharkko lähimpään paikkaan, missä voimme sitä kaupata. Sitten
voimme palata pestaamaan kantajia kuljettaaksemme kullan kylästä
kylään."

"Bwana puhuu viisauden sanoja", vastasi Owaza. "Täältä ei ole varsin
pitkä matka lähimmälle kauppa-asemalle, ei niin pitkä kuin rannikolle,
ja täten me emme ainoastaan voita aikaa, vaan säästämme itseltämme
monet pitkät vaellukset."

"Huomenna siis kaivamme esiin yhden kultaharkoista, mutta meidän pitää
varoa, ettei kukaan miehistäsi meitä seuraa, sillä kukaan ei saa tietää
kullan kätköpaikkaa ennenkuin se on ehdottomasti välttämätöntä. Sitten
kun me palaamme sitä noutamaan, saavat tietenkin toisetkin asiasta
selvän, mutta kun me sen jälkeen olemme itse alati mukana, ei ole
suurta vaaraa, että aarre riistetään meiltä."

Ja niin espanjalainen ja Owaza palasivat seuraavana päivänä aarteen
kätköpaikalle, josta he kaivoivat esille yhden ainoan kultaharkon.

Ennenkuin he lähtivät paikalta, piirsi espanjalainen olkapäällänsä
kantamansa pantterintaljan sisäpuolelle tarkan kartan seudusta, johon
aarre oli kätkettynä, käyttäen piirustukseensa teroitettua puikkoa,
jota kasteli vartavasten tappamansa pikku nakertajan vereen. Owazalta
hän sai tietää alkuasukasten nimityksen joelle ja sellaisille
huomattaville kohdille, jotka nähtiin aarteen kätköpaikalta, sekä
mahdollisimman selvät ohjeet, kuinka voisi rannikolta saapua tälle
paikalle. Nämä tiedot hän kirjoitti kartan alapuolelle, ja sen tehtyään
hän tunsi suurta helpotusta, tarvitsematta enää pelätä, että jos
jotakin tapahtuisi Owazalle, ei hän koskaan kykenisi löytämään kullan
kätköpaikkaa.



Kun Jane Clayton oli saapunut rannikolle Lontooseen matkustaakseen,
odotti häntä sähkösanoma, joka ilmoitti että hänen isällään ei ollut
mitään vaaraa eikä siis tyttärelläkään mitään pakkoa palata hänen
luokseen. Senvuoksi hän muutaman päivän levähdettyään käänsi jälleen
kasvonsa kotia kohti ja alkoi samota takaisin samaa pitkää, helteistä,
vaivaloista reittiä, jonka vastikään oli taivaltanut. Kun hän vihdoin
pääsi maatilalle, kuuli hän hämmästyksekseen, että Apinain Tarzan ei
vielä ollut palannut retkeltään Oparin kaupunkiin, aarreholvien kultaa
noutamasta. Hän tapasi Korakin ilmeisesti kovin levottomana, mutta
haluttomana ilmaisemaan epäilyä isänsä kyvystä pitää huolta itsestään.
Hän kuuli kaihomielin kultaleijonan karkaamisesta, sillä hän tiesi,
että Tarzan oli suuresti kiintynyt tähän jaloon eläimeen.

Toisena päivänä Janen palaamisen jälkeen saapuivat Tarzania seuranneet
wazirit kartanoon ilman häntä. Silloin vasta täyttyi rouvan sydän
pelosta. Mitä hänen herralleen ja puolisolleen olikaan tapahtunut? Hän
kyseli tarkkaan miehiltä, ja kuultuaan, että Tarzania taaskin oli
kohdannut tapaturma, joka oli vioittanut hänen muistiaan, ilmoitti hän
heti, että hän lähtisi seuraavana päivänä puolisoaan hakemaan, käskien
juuri palanneiden wazirien häntä seurata.

Korak yritti saada hänet luopumaan siitä päätöksestä, mutta kun hän ei
siinä onnistunut, pyrki hän äitinsä mukaan.

"Emme kaikki saa lähteä kotoa", sanoi rouva. "Sinun tulee jäädä tänne,
poikani. Jos minä en onnistu, niin palaan ja lähetän sinut."

"Minä en voi sallia sinun lähteä yksinäsi", vastasi Korak.

"Minä en ole yksinäni, kun wazirit ovat kanssani", nauroi äiti, "ja
sinä tiedät varsin hyvin, poikani, että heidän seurassaan olen yhtä
hyvin turvassa missä tahansa Afrikan sydämessä kuin täällä maatilalla."

"Niin, niin, sen uskon", vastasi Korak, "mutta minä soisin voivani
lähteä tai että Mirjam olisi täällä."

"Niin, minäkin toivoisin, että Mirjam olisi täällä", vastasi lady
Greystoke. "Mutta älä ole huolissasi. Sinä tiedät, että minun
viidakkovaistoni, joskaan en siinä vedä vertoja Tarzanille ja
Korakille, ei suinkaan ole halveksittava ja että minä uskollisten ja
urhoollisten wazirien ympäröimänä olen turvassa."

"Saatat olla oikeassa", vastasi Korak, "mutta en mielelläni näe sinua
lähtevän ilman minua."

Ja niin Jane Clayton seuraavana aamuna pojan vastaväitteistä huolimatta
lähti viidenkymmenen wazirisoturin seurassa etsimään villiä puolisoaan.



Kun Esteban ja Owaza eivät olleet palanneet leiriin, kuten olivat
luvanneet, olivat toiset joukkueen jäsenet ensin suuttumaisillaan, mikä
myöhemmin muuttui huolestumiseksi, ei niin paljon espanjalaisen
turvallisuuden vuoksi kuin pelosta, että Owazaa oli kohdannut tapaturma
ja että hän ei palaisi opastamaan heitä turvallisesti rannikolle, sillä
kaikkien mustien joukosta hän yksinään näytti kykenevän pitämään
kurissa nyrpeät ja kapinalliset kantajat. Neekerit nauroivat
otaksumalle, että Owaza olisi eksynyt, ja pikemminkin luulivat, että
hän ja Esteban olivat ehdoin tahdoin heidät jättäneet. Luvinilla, joka
toimi päämiehenä Owazan poissaollessa, oli oma selityksensä.

"Owaza ja bwana ovat yksinään menneet tapaamaan norsunluurosvoja.
Oveluudella he voivat saada aikaan yhtä paljon kuin me olisimme
väkivallalla saavuttaneet, ja silloin on vain kaksi jakamassa
norsuhampaat."

"Mutta kuinka voi kaksi miestä voittaa rosvojoukon?" kysyi Flora
epäilevästi.

"Te ette tunne Owazaa", vastasi Luvini. "Jos hän saa kuiskatuksi
sanansa orjain korviin, niin hän voittaa heidät puolelleen, ja kun
arabialaiset näkevät, että Owazan toverina ja kapinallisia orjia
taistelussa johtavana on Apinain Tarzan, niin he pakenevat
säikähtyneinä."

"Luulen, että hän on oikeassa", mutisi Kraski; "se kuulostaa juuri
espanjalaisen tapaiselta", ja sitten hän äkkiä kääntyi Luvinin puoleen.
"Voitko johtaa meidät rosvojen leiriin?" hän kysyi.

"Kyllä", vastasi neekeri.

"Hyvä", huudahti Kraski; "ja mitä sitten sinä, Flora, ajattelet tästä
suunnitelmasta? Lähettäkäämme nopea viestinviejä rosvojen luo
varoittamaan heitä Owazasta ja espanjalaisesta ja ilmoittamaan heille,
että viimemainittu ei ole Apinain Tarzan, vaan petkuttaja. Me voimme
pyytää heitä vangitsemaan ja pidättämään nuo kaksi, kunnes itse
saavumme ja paikalle ehdittyämme voimme tehdä enempiä suunnitelmia sen
mukaan kuin olosuhteet sallivat. Hyvin luultavasti voimme panna
täytäntöön alkuperäisen tuumamme, sitten kun kerran ystävinä olemme
astuneet heidän leiriinsä."

"Tuo kuulostaa hyvältä", vastasi Flora, "ja se on tosiaankin aika
kieroa, yhtä kieroa kuin sinä olet itsekin."

Venäläinen punehtui. "Harakat viihtyvät parhaiten harakkain parissa",
hän lausui.

Tyttö kohautti olkapäitään huolettomasti, mutta Bluber, joka Peeblesin
ja Throckin kanssa oli äänettömänä kuunnellut, riehahti.

"Mitä sinä tarkoitat harakoilla, jotka viihtyy parhaiten harakoitten
kanssa?" hän kysyi. "Kuka nyt olla kiero? Minä sanoo sinulle, herra
Karl Kraski, että minä olla reilu mies, ja se yks asia ei kuka ihminen
voi sanoa Adolph Bluberista, että hän olla kiero."

"Pidä suusi kiinni", tokaisi Kraski; "jos yrityksessä on jotakin
tavoitettavaa, niin kyllä sinä mukana olet -- mikäli ei ole mitään
vaaraa. Ne miekkoset itse varastivat norsunluun ja hommassa kaiketi
tappoivat paljon ihmisiäkin. Sitäpaitsi he ovat ottaneet orjiakin,
jotka me vapautamme."

"No niin", sanoi Bluber, "jos se olla oikein ja rehellistä, niin kyllä
kernaasti minun puolestani, mutta muista sentään, Kraski, että _minä_
olla rehellinen mies."

"Tuhat tulimmaista", huudahti Throck, "me olemme kaikki rehellisiä
miehiä; en ole ikinä elämässäni tavannut tällaista metistä
pastorijoukkoa."

"Tietysti me olemme rehellisiä", ulvoi John Peebles, "ja joka vain
sanoo, ettemme sitä ole, siltä me murskaamme kallon, siinä se."

Tyttö hymyili väsyneesti. "Kyllähän te aina voitte kerskua
rehellisyydestänne", hän sanoi. "Mokomat kiertävät maailmaa
rehellisyydestään kerskuen. Mutta eipä väliä; nyt on päätettävä,
seuraammeko Kraskin neuvoa vai emmekö. Siitä asiasta on meidän toki
sovittava ennenkuin yritykseen ryhdymme. Meitä on viisi. Äänestäkäämme.
Teemmekö niin vai emmekö?"

"Tulevatko miehet mukaamme?" kysyi Kraski kääntyen Luvinin puoleen.

"Jos heille luvataan osa norsunluusta, niin he ovat valmiit", vastasi
neekeri.

"Kuinka moni kannattaa Karlin suunnitelmaa?" kysyi Flora.

Kaikki kannattivat sitä yksimielisesti, ja niin päätettiin, että he
ryhtyisivät yritykseen, ja puolta tuntia myöhemmin lähetettiin
viestinviejä rosvojen leiriin viemään sanaa sen päällikölle. Vähän
myöhemmin lähti joukkue liikkeelle, kulkien samaan suuntaan.

Kun he viikon päästä ehtivät rosvojen leiriin, kuulivat he, että heidän
sanansaattajansa oli turvallisesti saapunut perille ja että heitä
odotettiin. Esteban ja Owaza eivät olleet näyttäytyneet eikä
naapuristossa ollut heitä nähty tai heistä kuultu. Siitä johtui, että
arabialaiset olivat taipuvaisia epäluuloisuuteen ja jurouteen, koska
pelkäsivät, että heille tuotu tiedonanto oli vain juoni, jonka avulla
tämä melkoinen joukko valkoihoisia ja aseistettuja neekereitä pääsi
turvallisesti heidän paalutukseensa.

Kun Jane Clayton liikkui nopeasti wazireineen, tapasi hän Flora
Hawkesin safarin jäljet leiriltä, missä wazirit olivat viimeksi nähneet
Estebanin, jota he edelleenkin luulivat Apinain Tarzaniksi. Seuraten
selviksi poljettuja jälkiä ja liikkuen paljon nopeammin kuin Hawkesin
safari, leiriytyivät Jane ja wazirit puolentoista kilometrin päähän
norsunluurosvoista vain viikkoa myöhemmin Hawkesin joukon saapumisesta,
joka siellä edelleenkin viipyi, odottaen joko Owazan ja Estebanin tuloa
tai sopivaa hetkeä tehdäkseen kavalan hyökkäyksen arabialaisia vastaan.
Sillä välin oli Luvinin ja muutamien muiden neekerien onnistunut salaa
kylvää kapinanhenkeä arabialaisleirin orjain keskuudessa. Vaikka hän
joka päivä selosti menestystään Flora Hawkesille, ei hän selostanut
pienen oman suunnitelmansa säännöllistä kehittymistä. Hän näet
orjakapinan ja arabialaisten tappamisen lisäksi tuumi kaikkien leirin
valkoisten murhaamista, lukuunottamatta Flora Hawkesia, jonka Luvini
halusi säilyttää joko itseään varten tai jollekulle pohjoisten seutujen
mustalle sulttaanille myytäväksi. Luvinin ovelana suunnitelmana oli
ensin tappaa arabialaiset valkoisten avulla ja sitten karata valkoisten
kimppuun ja tappaa . heidät, kun heidän palvelijansa ensin olivat
varastaneet heiltä aseet

Ei ole juuri epäilystäkään, että Luvini olisi voinut panna tuumansa
helposti täytäntöön, jollei esteenä olisi ollut erään, Flora Hawkesin
yksityispalvelijana toimineen nuoren neekeripojan uskollisuus ja
kiintymys emäntäänsä.

Tämä nuori valkoinen nainen, vaikka olikin valmis menemään varsin
pitkälle ahneutensa ja rahanhimonsa tyydyttämiseksi, oli ystävällinen
ja lempeä emäntä. Hänen ystävällisyydenosoituksensa tälle
tietämättömälle mustalle pojalle olivat tuottamassa hänelle paljon
suuremman osingon kuin hänen panoksensa edellytti.

Luvini oli muutamana iltapäivänä käynyt Floran luona ilmoittamassa
hänelle, että kaikki oli valmista ja että orjain kapina ja
arabialaisten murha tapahtuisivat sinä iltana heti pimeän tulon
jälkeen. Valkoisten saaliinhimon oli rosvojen omistama norsunluuvarasto
jo kauan sitten herättänyt, minkävuoksi kaikki olivat perin halukkaita
salaliiton lopulliseen ratkaisevaan tekoon, joka tuottaisi heidän
haltuunsa melkoisen varallisuuden.

Juuri vähää ennen ilta-ateriaa hiipi pieni neekeripoika Flora Hawkesin
telttaan. Poika mulkoili silmät selällään ja oli kovin säikähtynyt.

"Mikä nyt on?" kysyi tyttö.

"Hst!" varoitti nuorukainen. "Älä salli heidän kuulla puhuvasi minulle,
vaan tuo korvasi lähelle, kun minä sinulle kuiskaamalla kerron, mitä
Luvini suunnittelee."

Neitonen kallisti päänsä pienen neekerin huulia kohti.

"Sinä olet ollut minulle ystävällinen", kuiskasi poika; "nyt kun Luvini
tahtoisi tehdä sinulle pahaa, olen minä tullut sinulle siitä
ilmoittamaan."

"Mitä tarkoitat?" huudahti Flora hiljaa.

"Tarkoitan, että Luvini on antanut käskyn arabialaisten surmaamisen
jälkeen tappaa kaikki valkoiset miehet ja ottaa sinut vangiksi. Hän
aikoo joko itse pitää sinut tai myydä sinut pohjoiseen suuresta
rahasummasta."

"Mutta kuinka tämän kaiken tiedät?" kysyi neitonen.

"Kaikki neekerit leirissä sen tietävät", vastasi poika. "Minun oli
määrä varastaa sinun kiväärisi ja pistoolisi, niinkuin jokaisen
palveluspojan on varastettava valkoisen isäntänsä aseet."

Neitonen hypähti seisaalleen. "Kyllä minä sille mustanaamalle näytän",
hän huudahti, siepaten pistoolinsa, ja hyppäsi teltan ovikaistaletta
kohti.

Poika tarttui häntä polvien kohdalta ja pidätti häntä. "Ei ei!" hän
huusi. "Älä tee sitä! Älä sano mitään! Se merkitsisi vain, että he
tappavat valkoiset miehet sitä nopeammin ja ottavat sinut vangiksi
kumminkin. Jokainen neekeri leirissä on teitä vastaan. Luvini on
luvannut jakaa norsunluun yhtäläisesti kaikkien kesken. He ovat nyt
valmiit, ja jos sinä uhkaisit Luvinia tai he jollakin muulla tavoin
saisivat tietää, että olet hankkeesta selvillä, karkaisivat he heti
kimppuusi."

"Mitä minun siis olisi mielestäsi tehtävä?" kysyi Flora.

"Ainoa toivo on paossa. Sinun ja valkoisten miesten on pujahdettava
viidakkoon, enkä minäkään saa teitä seurata."

Tyttö seisoi katsellen poikaa hetkisen ääneti, ja sitten hän sanoi:
"Hyvä on, minä teen niinkuin neuvot. Sinä olet pelastanut henkeni.
Kenties en koskaan kykene sinua palkitsemaan, mutta kenties kykenenkin.
Mene nyt ennenkuin sinua vastaan herää epäluuloja."

Neekeri poistui teltasta, kiiveten takaseinän alitse välttääkseen, että
joku hänen leirin keskelle kerääntyneistä tovereistaan hänet huomaisi,
teltan etuosa kun oli selvästi nähtävissä sieltä. Heti kun hän oli
mennyt, käveli Flora, ikäänkuin sattumalta kentälle ja meni Kraskin
telttaan, jossa venäläinen asui yhdessä Bluberin kanssa. Hän tapasi
molemmat miehet ja kertoi heille hiljaa kuiskaillen, mitä oli
neekeriltä kuullut. Kraski kutsui sitten Peeblesin ja Throckin, koska
oli päätetty olla millään ulkonaisella merkillä ilmaisematta, että
heillä oli vihiä salajuonesta. Englantilaiset tahtoivat karata
neekerien kimppuun ja tuhota heidät, mutta Flora Hawkes sai heidät
luopumaan sellaisesta yltiöpäisyydestä huomauttamalla, kuinka suuresti
alkuasukkaat olivat heitä lukuisammat ja kuinka toivotonta heidän
nujertamisensa oli.

Bluber, joka oveluudessaan ja viekkaudessaan aina oli taipuvainen
kaksinaiseen peliin, missä sellaiseen oli vähänkin tilaisuutta,
ehdotti, että he salavihkaa ilmoittaisivat arabialaisille, mitä olivat
kuulleet, ja näiden kanssa yhteisvoimin asettuisivat mahdollisimman
lujaan asemaan ja avaisivat tulen mustia vastaan heidän hyökkäystään
odottamatta.

Taaskin Flora Hawkes suhtautui ehdotukseen kielteisesti. "Se ei
kelpaa", hän sanoi, "sillä arabialaiset ovat pohjaltaan yhtä paljon
meidän vihollisiamme kuin neekeritkin. Jos meidän onnistuisi nujertaa
neekerit, ei kuluisi monta minuuttia ennenkuin arabialaiset tietäisivät
äsken heitä vastaan punomamme juonen jokaisen yksityiskohdan, minkä
jälkeen ei henkenne olisi _tuon_ arvoinen", ja hän näpsäytti sormiaan.

"Kyllä kai Flora on oikeassa, kuten tavallista", mörisi Peebles, "mutta
mihin hiidessä me joudumme harhaillessamme tässä viidakossa ilman
neekerejä, jotka pyytäisivät meille riistaa, keittäisivät meille,
kantaisivat kapineitamme ja opastaisivat meitä erämaassa? Sen minä
tahtoisin tietää -- ja tässä sitä nyt ollaan."

"Ei, ei tässä kai muuta neuvoa ole", sanoi Throck. "Mutta ei maar minua
halutakaan juosta tieheni, en ainakaan likaisten neekerien edeltä
pakoon pötki."

Silloin kuului valkoisten korviin mölyä etäältä viidakosta: se oli
leijonan karjahdus.

"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Menisikö me yksinämme tuohon viidakkoon?
_Mein Gott!_ Melkein minä kernaammin jään tänne ja antaa tappaa itse
niinkuin valkoinen mies."

"Eivät ne tapa sinua valkoisen miehen lailla", virkkoi Kraski. "Ne
kiduttavat sinua, jos jäät."

Bluber väänteli käsiään, ja tuskanhiki valui hänen pulleita kasvojaan
pitkin. "Voi, minkä takia minä tämä tehnyt?" hän uikutti. "Miksei minä
jäänyt Lontoo, jonne minä kuuluu?"

"Tuki suusi", tiuskasi Flora. "Etkö tiedä, että jos jollakin tavoin
herätät heidän epäluulonsa, ne ryökäleet karkaavat heti kimppuumme? Ei
meillä ole muuta neuvoa kuin odottaa, kunnes he hyökkäävät arabialaisia
vastaan. Meillä on silloin vielä aseemme, sillä he eivät aio niitä
meiltä viedä ennenkuin arabialaiset on surmattu. Taistelun hämmingissä
täytyy meidän paeta viidakkoon, ja senjälkeen -- vain Jumala tietää --
ja Jumala meitä auttakoon!"

"Niin, Jumala meitä auttakoon!" sopersi Bluber aivan hätäännyksissään.

Hetkistä myöhemmin tuli Luvini heidän luoksensa. "Kaikki on valmista,
bwanat", hän sanoi. "Olkaa varuillanne heti kun ilta-ateria on syöty.
Kuulette merkkilaukauksen. Avatkaa sitten tuli arabialaisia vastaan."

"Hyvä on", virkkoi Kraski; "olemme juuri siitä haastelleet ja
päättäneet asettua lähelle porttia, estääksemme heidät pakenemasta."

"Se sopii", sanoi Luvini, "mutta sinun täytyy jäädä tänne." Hän
puhutteli Floraa. "Sinun ei olisi turvallista olla taistelun
tuoksinassa. Jää tänne telttaan, niin rajoitamme ottelun kylän toiselle
sivulle ja mahdollisesti portin tienoille, jos joku heistä yrittää
murtautua riviemme lävitse pakoon."

"Hyvä niin", myönsi Flora, "minä jään tänne, missä on turvallista."

Mielissään, että asiat sujuivat mitä parhaiten hänen etujensa
mukaisesti, jätti neekeri heidät, ja pian oli koko leiri nauttimassa
ilta-ateriaansa. Kaikkialla leirissä vallitsi väkinäisyyden ja kovin
hermostuneen jännityksen tunne, joka arabialaistenkin oli täytynyt
huomata, vaikka sen syy ainoastaan heille oli tuntematon. Bluber oli
niin säikähtynyt, ettei voinut syödä, vaan istui kalpeana ja vavisten,
katse harhaillen hurjasti pitkin kenttää -- ensin mustain parveen,
sitten arabialaisiin ja sitten portille, jonka etäisyyden hän varmaan
oli mielessään mitannut sata kertaa istuessaan siinä ja odotellessaan
laukausta, joka olisi merkkinä verilöylylle ja hänen pakenemiselleen
viidakkoon, missä hän varmasti luuli joutuvansa ensimmäisen
pyydystelevän leijonan välittömäksi saaliiksi.

Peebles ja Throck nauttivat ateriansa juroina Bluberin suureksi
kiusaksi. Kraski, joka oli perin hermostunut luonteeltaan, söi vain
vähän, mutta ei osoittanut mitään pelonmerkkiä, eikä Flora Hawkeskaan,
vaikka hän sydämessään käsitti heidän asemansa toivottomuuden.

Oli tullut pimeä. Jotkut neekereistä ja arabialaisista aterioitsivat
vielä, kun äänettömyyden äkkiä katkaisi terävästi pamahtava
kiväärinlaukaus. Muuan arabialainen vaipui äännähtämättä maahan. Kraski
nousi ja tarttui Floraa käsivarresta.

"Tule", hän huudahti.

Peeblesin ja Throckin seuraamina he astuivat paalutuksen porttia kohti,
ja heidän edellään riensi Bluber, jonka jalat pelko siivitti.

Nyt täyttyi ilma taistelevien miesten käheistä huudoista ja
kiväärinlaukauksista. Arabialaiset, joita oli vain puolisen tusinaa,
taistelivat kuin susilaumaa vastaan, ja koska he olivat paljon parempia
pyssymiehiä kuin neekerit, oli taistelun tulos vielä epätietoinen, kun
Kraski avasi portin ja viisi eurooppalaista pakeni viidakon pimentoon.

Ottelun leirissä täytyi toki päättyä niinkuin se päättyi, sillä niin
monin verroin lukuisammat arabialaisia olivat neekerit, että heidän
onnistui kehnosta ampumataidostaan huolimatta kaataa viimeinenkin
vihollisensa. Silloin Luvini käänsi huomionsa toisiin valkoihoisiin,
vain todetakseen, että nämä olivat paenneet kylästä. Neekeri käsitti
heti kaksi asiaa. Ensiksikin, että joku oli hänet kavaltanut, ja
toiseksi, että valkoiset eivät olleet voineet ehtiä etäälle siinä
lyhyessä ajassa, joka oli heidän poistumisestaan kulunut.

Kutsuen soturinsa ympärilleen hän selitti heille, mitä oli tapahtunut;
teroittamalla heidän mieleensä, että valkoiset, jos heidän
sallittaisiin päästä pakoon, varmastikin palaisivat lisäjoukoin
neekerejä rankaisemaan, sai hän seuralaisensa, joita nyt oli
kolmattasataa soturia, tajuamaan, kuinka välttämätöntä oli heti lähteä
seuraamaan pakolaisten jälkiä ja tavoittaa heidät ennenkuin he
ehtisivät viedä viestin edes johonkin naapurikylään, joista lähin oli
ainoastaan päivämatkan päässä.



KUUDESTOISTA LUKU

Timanttivarasto


Alkeellisten savupommien täyttäessä keisarin tornin valtaistuinsalin
tukehduttavalla katkullaan lyöttäytyivät gomanganit Tarzanin ympärille,
rukoillen häntä pelastamaan heidät, sillä hekin olivat nähneet jokaisen
sisäänkäytävän eteen kasaantuneet bolganit ja sen suuren joukon, joka
odotteli puutarhassa ja ulkona pengermällä.

"Odottakaa hetkinen", virkkoi Tarzan, "kunnes savu on kyllin sakea
ehkäistäkseen bolganit näkemästä liikkeitämme. Sitten ryntäämme
pengermälle aukenevista ikkunoista ulos, sillä ne ovat lähempänä
itäporttia kuin mikään muu aukko, joten joillakuilla meistä on parempi
pakomahdollisuus."

"Minulla on parempi suunnitelma", sanoi vanhus. "Kun savu on meidät
peittänyt, niin seuratkaa minua. Yksi ovi on vartioimatta, luultavasti
siksi, että he eivät aavista meidän sitä käyttävän. Mennessäni
korokkeen yli valtaistuimen taitse oli minulla tilaisuus havaita, että
bolganeja ei ollut sitä vartioimassa."

"Mihin se johtaa?" kysyi Tarzan.

"Timanttitornin maakerrokseen -- sen tornin, josta sinut löysin. Se osa
palatsista on lähinnä itäporttia, ja jos ehdimme sinne ennenkuin he
aavistavat aikomustamme, ei ole juuri epäilemistäkään, että pääsemme
ainakin metsään."

"Oivallista!" riemuitsi apinamies. "Ei kestä kauan ennenkuin savu
verhoo meidät bolganeilta."

Tositeossa oli savu nyttemmin niin sakeaa, että valtaistuinsalissa
olijain oli vaikea hengittää. Monet heistä yskivät ja aivastelivat
tukehtumaisillaan, ja kaikkien silmät vettyivät kitkerän savun
vaikutuksesta. Mutta silti he eivät olleet kokonaan heitä ympäröiviltä
vartijoilta kätkettyinä.

"En tiedä, kuinka paljon kauemmin tätä voimme kestää", sanoi Tarzan;
"minä olen siitä jo saanut ihan kyliäni."

"Savu sakenee hiukan", virkkoi vanhus. "Lyhyt tuokio vain, niin voimme
luullakseni lähteä kenenkään näkemättä."

"Minä en voi tätä enää kestää", parahti La. "Minä tukehdun ja olen
puolisokea."

"No", sanoi vanhus, "ehkeivät he enää voi meitä erottaa. Savu on varsin
sakeaa. Seuratkaahan siis minua!" Ja hän johdatti heidät korokkeen
askelmia ylös ja valtaistuinten takana olevan pienen, uutimien
verhoaman aukon läpi. Vanhus astui ensimmäisenä ja sitten La, Tarzanin
ja Jad-bal-jan seuraamana, joka oli melkein saavuttanut kestävyytensä
ja kärsivällisyytensä rajan, niin että Tarzan vain vaivoin oli kyennyt
sitä hillitsemään; ja nyt ilmaisi eläin suuttumustaan syvällä
murinalla, mistä oli pelättävissä, että bolganit siitä arvaisivat
heidän pakotiensä. Tarzanin ja leijonan takana tungeksivat yskivät
gomanganit; mutta kun Jad-bal-ja oli heidän edessään, eivät he
lyöttäytyneet niin lähelle edellä kulkevia kuin muutoin olisivat
luultavasti tehneet.

Aukosta päästiin pimeään käytävään, joka johti korkeita portaita pitkin
alas matalammalle tasolle ja sitten pilkkosen pimeässä sen melkoisen
välimatkan, joka erotti timanttitornin keisarin tornista. Niin suurta
huojennusta he tunsivat päästessään valtaistuinsalin sakeasta savusta,
että kukaan heistä ei piitannut käytävän pimeydestä, vaan he seurasivat
kärsivällisesti vanhuksen opastusta. Tämä oli selittänyt, että
ensimmäiset portaat, joita pitkin he olivat astuneet, olivat ainoat
tunnelissa tavattavat esteet.

Käytävän päässä pysähtyi vanhus raskaan oven eteen, jonka hän
melkoisella ponnistuksella sai avatuksi.

"Odottakaa tuokio", hän sanoi, "kunnes löydän soihtulampun,
sytyttääkseni valoa."

He kuulivat hänen hetken hapuilevan ovikäytävässä, ja sitten leimahti
himmeä liekki, ja kohta lepatti valo lampussa. Sen hämärissä säteissä
näki Tarzan edessään nelikulmaisen kammion, jonka laajuudesta lampun
vavahteleva lieska antoi vain osittaisen käsityksen.

"Toimittakaa heidät kaikki sisälle", sanoi vanhus, "ja sulkekaa ovi",
ja kun se oli tehty, huusi hän Tarzanille: "Tule! Ennenkuin lähdemme
tästä kammiosta haluan näyttää sinulle sellaista, mitä mikään
ihmissilmä ei vielä koskaan ole nähnyt."

Hän johdatti Tarzanin kammion etäiselle puolelle, missä tämä
soihtulampun valossa näki rivittäin hyllyjä, joille oli pinottu pieniä
nahkapusseja. Vanhus laski lampun eräälle hyllyistä, otti yhden säkin,
avasi sen ja kaatoi osan sisältöä kämmenelleen. "Timantteja", hän
sanoi; "jokainen näistä mytyistä painaa viisi naulaa ja jokainen
sisältää timantteja. Bolganit ovat kasanneet niitä ikimuistoisista
ajoista, sillä he kaivavat niitä paljon yli oman tarpeensa. Heidän
taruissaan elää usko, että atlantilaiset jonakuna päivänä palaavat ja
että he voivat myydä timantit niille. Ja niin he jatkavat niiden
kaivamista ja varastoonpanoa, ikäänkuin niillä olisi alituista ja
kiihkeää kysyntää. Kas tässä, ottakaa pussi mukaanne", hän lisäsi,
ojentaen Tarzanille ja La'lle kummallekin yhden.

"En luule, että tästä laaksosta koskaan elävinä pääsemme, mutta
mahdollistahan se on", ja näin sanoen otti hän itse kolmannen pussin.

Timanttiholvista vanhus opasti heidät alkeellisia portaita pitkin
ylempään kerrokseen, ja sitten nopeasti tornin pääovelle. Vain kaksi
raskasta, sisäpuolelta teljettyä ovea oli nyt heidän ja pengermän
välillä, ja vähän matkaa taempana ammotti itäportti avoinna. Vanhus oli
avaamaisillaan ovet, kun Tarzan ehkäisi hänet.

"Odota hetkinen", hän virkkoi, "kunnes loput gomanganit ovat tulleet.
Portaiden nouseminen vie heiltä jonkun aikaa. Kun he ovat kaikki täällä
takanamme, paiskaa ovet auki, ja sitten sinä ja La niiden kymmenen tai
kahdentoista gomanganin kanssa, jotka ovat aivan ympärillämme,
ryntäätte porttia kohti. Loput meistä seuraavat jälkijoukkona ja
pitävät bolganit loitolla, jos ne hyökkäävät kimppuumme. Olkaa
valmiit", hän lisäsi hetkistä myöhemmin; "luullakseni ovat kaikki nyt
ylhäällä."

Huolellisesti selitti Tarzan gomanganeille suunnitelmansa ja sitten
hän, kääntyen vanhukseen päin, komensi: "Nyt." Salpa lipsahti auki,
ovet lensivät selälleen, ja koko joukkue ryntäsi juoksujalkaa
itäporttia kohti.

Valtaistuinsalin lähettyville kasaantuneet bolganit eivät tienneet,
että heidän uhrinsa olivat heiltä livistäneet, ennenkuin Tarzan, joka
seurasi Jad-bal-jan kanssa oli astumassa itäportin läpi. Silloin
bolganit hänet huomasivat ja päästivät heti hälytyshuudon, jonka
kuultuaan useat sadat heistä ryhtyivät hurjaan takaa-ajoon.

"Tuolla he tulevat", huusi Tarzan toisille; "juokse minkä jaksat
suoraan Oparin laaksoa kohti, La."

"Entä sinä?" kysyi nuori nainen.

"Minä jään hetkiseksi gomanganien seuraan ja yritän rangaista noita
otuksia."

La pysähtyi tiellään. "Minä en astu askeltakaan ilman sinua, Apinain
Tarzan", hän sanoi. "Olet jo antautunut minun tähteni liiankin suuriin
vaaroihin. Ei, minä en lähde ilman sinua."

"Kuten tahdot", vastasi toinen. "Tuolla he tulevat."

Suurella vaivalla hän keräsi joukon gomanganeja, jotka kerran portin
läpi päästyään eivät näkyneet mitään muuta ajattelevan kuin päästä niin
etäälle Timanttipalatsista kuin mahdollista. Tuskin puolisataa soturia
totteli hänen kutsuaan, ja näiden kanssa hän seisoi porttikäytävässä,
jota kohti useita satoja bolganeja parhaillaan ryntäsi.

Vanhus astui Tarzanin luo ja kosketti häntä käsivarteen.

"Sinun on parasta paeta", hän sanoi. "Gomanganien rivit murtuvat, ja he
pötkivät ensi hyökkäyksestä tiehensä."

"Paolla emme mitään voita", selitti Tarzan, "sillä me vain
menettäisimme mitä olemme gomanganien avulla voittaneet, ja sitten
olisi koko laakso kuin herhiläiset niskassamme."

Hän oli tuskin lopettanut puheensa, kun eräs gomanganeista huusi:
"Katsokaa, katsokaa! Ne tulevat!" ja hän osoitti polkua pitkin metsään.

"Juuri ajoissa tulevatkin", huomautti Tarzan nähdessään ensimmäisen
gomanganiparven vyöryvän metsästä itäporttia kohti. "Tulkaa", hän huusi
läheneville neekereille, "bolganit hyökkäävät meitä vastaan. Tulkaa
kostamaan vaivanne!" Sitten hän kääntyi ja kutsuen ympärillään olevia
mustia syöksyi ryntääviä gorillamiehiä vastaan. Heidän takanaan vieri
kuin aalto aallon jälkeen gomanganijoukko toisensa perästä
Timanttipalatsin itäportista sisälle, tunkien kaikki tieltään ja
tyrskähtäen vihdoin bolganien horjuvaa rintamaa vastaan, joka
paiskattiin armotta takaisin palatsin muureja kohti.

Huudot, taistelu ja verenhaju kiihoittivat Jad-bal-jan sellaiseen
raivoon, että Tarzan vain töin tuskin onnistui pidättää se karkaamasta
yhtä hyvin ystävän kuin vihollisenkin kimppuun, joten apinamieheltä
kului niin paljon aikaa hurjan liittolaisensa hillitsemiseen, että hän
ehti vain vähän ottaa osaa taisteluun. Mutta hän näki, että se oli
kallistumassa heikäläisten voittoon ja että bolganien täydellinen
tappio oli varma, jollei mitään odottamatonta tapahtuisi.

Eikä hän johtopäätöksissään erehtynytkään. Niin hurjia olivat
gomanganit verisestä kostonhimosta ja niin innostuneita voiton
ensimmäisistä hedelmistä, että tulivat yhtä vimmaisiksi kuin itse
Jad-bal-ja. He eivät antaneet armoa eivätkä sitä anoneet, ja taistelu
loppui vasta sitten, kun he eivät enää löytäneet bolganeja tappaakseen.

Ottelu oli ohi, ja Tarzan palasi La'n ja vanhuksen kera
valtaistuinhuoneeseen, josta savupommien käry nyttemmin oli haihtunut.
Sinne he kutsuivat jokaisen kylän päämiehen, ja kun nämä olivat
kerääntyneet korokkeen eteen, jolla seisoivat nuo kolme valkoihoista,
iso mustaharjainen leijona Jad-bal-ja heidän vieressään, haastoi Tarzan
neekereille:

"Timanttipalatsin laakson gomanganit, tänä yönä olette vapauttaneet
itsenne julmien isäntienne hirmuvallasta, jolla teitä on rasitettu
kauemmin kuin vanhinkaan teistä kykenee muistamaan. Niin
aavistamattoman pitkät ajanjaksot on teitä sorrettu, että joukostanne
ei ole koskaan kehittynyt johtajaa, joka kykenisi teitä viisaasti ja
oikeudenmukaisesti hallitsemaan. Valitkaa siis itsellenne hallitsija
jostakin vieraasta heimosta."

"Sinut, sinut!" huusi ääni toisensa perään, päämiesten vaatiessa
Apinain Tarzania heidän kuninkaakseen.

"Ei", lausui apinamies, kohottaen kätensä vaitiolon merkiksi; "mutta
täällä on sellainen, joka on kauan elänyt keskuudessanne ja tuntee
tapanne ja tottumuksenne, toivomuksenne ja tarpeenne paremmin kuin
kukaan muu. Jos hän tahtoo jäädä luoksenne teitä hallitsemaan, niin
hänestä saatte varmaan hyvän kuninkaan", ja Tarzan osoitti vanhusta.

Tämä katsahti Tarzaniin hämmästyneenä. "Mutta minä haluan lähteä täältä
pois", hän sanoi; "haluan palata sivistyneeseen maailmaan, josta olen
tänne haudattuna ollut eristettynä niin monet pitkät vuodet."

"Sinä et tiedä, mitä haastelet", puheli apinamies. "On kulunut paljon,
paljon aikaa siitä, kun sieltä läksit. Et enää tapaa ketään tuttavia
kotiseudultasi. Kohtaat vain petosta, ulkokultaisuutta, ahneutta,
omanvoitonpyyntöä ja julmuutta. Pian huomaisit, ettei kukaan siellä
sinusta välittäisi, etkä sinä kenestäkään. Minä, Apinain Tarzan, olen
lähtenyt viidakosta ja käynyt ihmisten rakentamissa kaupungeissa,
mutta aina on minua siellä tympäissyt, ja mielelläni olen palannut
viidakkoon -- jalojen eläinten luo, jotka rakastavat rehellisesti ja
rehellisesti vihaavat, -- luonnon vapauteen ja teeskentelemättömään
vilpittömyyteen.

"-- Jos palaat, niin saat tuntea pettymystä ja huomaat hylänneesi
tilaisuuden suorittaa työn, joka hyvin maksaisi vaivasi. Nämä
ihmispoloiset tarvitsevat sinua. Minä en voi jäädä tänne heitä
pimeydestä opastamaan, mutta sinä voisit, ja sinä kykenet ehkä niin
muovaamaan heidät, että heistä tulee uuttera, hyveellinen ja
ystävällinen kansa, joka kuitenkaan älköön jääkö sotataidossakaan
harjaantumattomaksi, sillä jos meillä on jotakin hyvää, niin on aina
kadehtijoita, ja jos he ovat meitä voimakkaampia, yrittävät he tulla
sen meiltä väkivalloin riistämään. Sinun on siis opetettava kansasi
puolustamaan maataan ja oikeuksiaan, ja niitä puolustaakseen tulee
heidän kyetä menestyksellä taistelemaan, ja heillä täytyy olla aseita,
joilla käyvät sotiaan."

"Puheesi on totta, Apinain Tarzan", vastasi vanhus; "siellä vanhassa
maailmassa ei minulla ole mitään odotettavaa, joten jään tänne, jos
gomanganit minut päällikökseen haluavat."

Kun Tarzan tiedusteli asiaa päämiehiltä, vakuuttivat he, että jolleivät
voineet saada päällikökseen häntä itseään, he hyvin kernaasti
ottaisivat vanhuksen, tämän kun kaikki joko näkemättä tai kuulematta
tiesivät henkilöksi, joka ei koskaan ollut harjoittanut mitään
julmuuksia gomanganeja kohtaan. Harvat eloon jääneet bolganit, jotka
olivat paenneet palatsin eri osiin, haettiin esille ja tuotiin
valtaistuinsaliin. Täällä heille annettiin kaksi ehtoa: joko jäädä
orjiksi laaksoon tai kokonaan poistua maasta. Gomanganit olisivat
karanneet heidän päälleen ja surmanneet heidät, mutta heidän uusi
kuninkaansa ei sitä sallinut.

"Mutta minne me menisimme, jos lähdemme Timanttipalatsin laaksosta?"
kysyi muuan bolganeista. "Emme tiedä mitä Oparin kaupungin tuolla
puolen on, ja Oparissa tapaisimme vain vihollisia."

Tarzan istui silmäillen heitä salaperäisesti ja ääneti. Pitkään aikaan
hän ei puhunut, jolla välin muutamat gomanganien päämiehet ja jotkut
bolganit tekivät ehdotuksia gorillamiesten tulevaisuuden varalle.
Vihdoin apinamies nousi ja kääntyi bolganeja kohti.

"Teitä on satakunta miestä", hän sanoi. "Te olette väkeviä ja hurjia
taistelijoita. Minun vieressäni istuu La, Oparin ylipapitar ja
kuningatar. Häijy pappi anasti hänen valtansa ja syöksi hänet
valtaistuimelta, mutta huomenna marssimme Oparia vastaan
Timanttipalatsin laakson urhokkaimpien gomanganien kanssa,
rangaistaksemme ylipappi Kadshia, joka on kuningattarensa kavaltanut;
ja La nousee jälleen Oparin valtaistuimelle. Mutta missä kavalluksen
siemeniä on kylvetty, siellä saattavat idut nousta oraalle, milloin
sitä vähimmin aavistetaan. Kestänee näin ollen kauan ennenkuin Oparin
La voi täydellisesti luottaa alamaisten uskollisuuteen -- ja se seikka
tarjoo teille tilaisuuden ja kotimaan. Seuratkaa siis meitä Opariin ja
taistelkaa meidän kanssamme asettaaksemme La'n uudestaan
valtaistuimelleen, ja jääkää taistelun tauottua sinne La'n
henkivartiostoksi suojellaksenne häntä ei ainoastaan ulkonaisilta, vaan
sisäisiltäkin vihollisilta."

Bolganit pohtivat asiaa muutaman minuutin, ja sitten eräs heistä tuli
apinamiehen luo. "Me suostumme sinun ehdotukseesi", hän sanoi.

"Ja oletteko uskollisia La'lle?" kysyi Tarzan.

"Bolganeista ei koskaan tule kavaltajaa", vastasi gorillamies.

"Hyvä!" huudahti Tarzan. "Entä sinä, La, oletko tyytyväinen tähän
järjestelyyn?"

"Minä otan heidät palvelukseeni", vastasi ylipapitar.

Aikaisin seuraavana aamuna lähtivät Tarzan ja La kolmentuhannen
gomanganin ja sadan bolganin kanssa kavalaa Kadshia rankaisemaan.
Mitään sotajuonta tai petosta ei juuri yritettykään. He marssivat vain
Timanttipalatsin laakson läpi, astuivat louhikkoista rotkoa pitkin alas
Oparin laaksoon ja suuntautuivat sitten suoraan La'n palatsin
takarakennuksia kohti.

Pieni harmaa marakatti, joka istui köynnösten ja kiertokasvien verhossa
temppelimuurin harjalla, äkkäsi heidän tulonsa. Se keikautti päätään
ensin oikealle ja sitten vasemmalle, ja tapaus herätti siinä niin
kiihkeää mielenkiintoa, että se hetkiseksi unohti raapia vatsaansa --
mitä se jonkun aikaa oli uutterasti tehnyt. Mitä lähemmäksi marssivain
rivistö ehti, sitä enemmän kiihtyi Manu, ja kun se hämärästi totesi
gomanganien suuren joukon, joutui se aivan suunniltaan, mutta
viimeisenä pontimena, joka pani sen hurjasti livistämään takaisin
Oparin palatsin turviin, oli bolganien -- hänen pienen maailmansa
peikkojen -- näkeminen.

Kadsh oli sisemmän temppelin pihassa, jossa hän auringon noustessa oli
uhrannut Leimuavalle Jumalalle. Kadshin kanssa oli joukko alempia
pappeja ja Oah papittarineen. Että heidän keskensä oli riitaa, ilmeni
sekä heidän synkistä kasvoistaan että Oahin Kadshille lausumista
sanoista.

"Taaskin olet mennyt liian pitkälle, Kadsh!" hän huudahti katkerasti.
"Ainoastaan Leimuavan Jumalan ylipapitar saa uhrauksen toimittaa. Ja
kuitenkin sinä itsepintaisuudessasi tuon tuostakin saastutat
uhriveitsen kelvottomalla kädelläsi."

"Hiljaa, vaimo!" ärähti ylipappi. "Minä olen Kadsh, Oparin kuningas ja
Leimuavan Jumalan ylipappi. Sinä olet se, mikä olet, ainoastaan Kadshin
suosiosta. Älä koettele kärsivällisyyttäni liiaksi tai saat itse
maistaa uhriveitsen terää." Ei ollut epäilystäkään hänen uhkaukseensa
sisältyvästä kamalasta tositarkoituksesta. Monien hänen ympärillään
olevien oli vaikea salata tyrmistymistään, nähdessään hänen
pyhyyttäloukkaavan sävynsä ylipapitarta kohtaan. Niin vähän kuin he
Oahista välittivätkin, oli toki totta, että hänet oli korotettu
korkeimmalle arvopaikalle, ja ne, jotka luulivat La'n kuolleen,
niinkuin Kadsh oli kaikin keinoin koettanut heille uskotella,
osoittivat Oahille täydelleen sitä kunnioitusta, johon hänen korkea
virkansa hänet oikeutti.

"Ole varuillasi, Kadsh", varoitti eräs vanhemmista papeista. "On raja,
jonka yli et sinäkään voi mennä."

"Rohkenetko sinä minua uhata?" huudahti Kadsh, jonka silmissä oli
yltiöpäisyyden hurja vimma. "Rohkenetko sinä uhata _minua_, Kadshia,
Leimuavan Jumalan ylipappia?" Ja puhuessaan hän karkasi loukkaajaa
kohti, uhriveitsi uhkaavasti kohotettuna päänsä yli, mutta juuri sillä
hetkellä tuli pieni harmaa apina riekuen ja kirahdellen muurin aukosta,
josta nähtiin temppelin pihan yli.

"Bolganit! Bolganit!" se kirkui. "Ne tulevat! Ne tulevat!"

Kadsh pysähtyi ja kääntyi Manua kohti, veistä pitelevän käden
valahtaessa hänen sivulleen. "Näitkö sinä ne, Manu?" hän kysyi.
"Puhutko sinä totta? Jos tämä taaskin on sinun kepposiasi, niin et elä,
kunnes sellaisen jälleen Kadshille tekisit."

"Minä puhun totta", piipitti marakatti. "Minä näin heidät omin silmin."

"Kuinka paljon heitä siellä on?" kysyi Kadsh. "Ja kuinka lähelle Oparia
he ovat ehtineet?"

"Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä puissa", vastasi Manu. "Ja he ovat jo
lähellä temppelin muuria -- bolganit ja gomanganit. Heitä vilisee kuin
viileissä ja kosteissa rotkoissa kasvavaa ruohoa."

Kadsh kääntyi, kohottaen kasvonsa aurinkoa kohti, ja heittäen päänsä
taaksepäin hän luikkasi venytetyn kirkunan, joka päättyi vihlovaan
kiljahdukseen. Kolmesti hän laukaisi kamalan huutonsa ja käskien sitten
muiden pihassa olijain seurata häntä alkoi vilistää rivakasti
varsinaista palatsia kohti. Kadshin suunnatessa askeleensa vanhaa
puilla reunustettua tietä kohti, jonka äärellä Oparin palatsin
julkisivu kohosi, tulvehti jokaisesta käytävästä ja oviaukosta
ryhmittäin Oparin kyhmyisiä ja karvaisia miehiä aseina raskaat
lyijypäiset sauvansa ja puukkonsa. Puissa heidän yläpuolellaan kirkui
ja parpatti pari-, kolmekymmentä pientä harmaata marakattia.

"Ei tänne", ne huusivat, "ei tänne!" ja osoittivat kaupungin
eteläsivulle päin.

Kurittoman rahvaslauman lailla astuivat papit ja soturit jälleen
palatsiin Kadshin kintereillä, palaten rakennuksen toista sivua kohti.
Sieltä he kapusivat palatsia suojaavan korkean muurin harjalle, juuri
kun Tarzanin joukot pysähtyivät sen ulkopuolelle.

"Kivimöhkäleitä, kivimöhkäleitä!" kirkui Kadsh. Ja vastauksena hänen
käskyihinsä alkoivat naiset alhaalla kerätä irtonaisia, palatsin
muurista murtuneita sirpaleita ja heitellä niitä ylös sotureille.

"Menkää tiehenne!" huusi Kadsh sotajoukolle portin ulkopuolella.
"Menkää tiehenne! Minä olen Kadsh, Leimuavan Jumalan ylipappi, ja tämä
on hänen temppelinsä. Älkää saastuttako Leimuavan Jumalan temppeliä,
muutoin saatte tuntea hänen vihaansa."

Tarzan astahti eteenpäin hiukan toisten edelle ja kohotti kätensä
vaatien äänettömyyttä.

"La, teidän ylipapittarenne ja kuningattarenne, on täällä", hän huusi
muurilla seisoville sotilaille. "Kadsh on kavaltaja ja petturi. Avatkaa
porttinne ja ottakaa vastaan kuningattarenne. Jättäkää kavaltajat
oikeuden käsiin, niin teille ei tapahdu mitään pahaa; mutta jos
kiellätte La'lta pääsyn kaupunkiinsa, niin me anastamme väkivallalla ja
verenvuodatuksella sen, mikä La'lle oikeudenmukaisesti kuuluu."

Tarzanin lakattua puhumasta astahti La hänen viereensä, jotta
koko hänen kansansa hänet näkisi, ja heti kuului hajanaisia
hyväksymishuutoja La'lle, ja yksi ja toinen ääni kohotettiin Kadshia
vastaan. Ilmeisesti älyten, ettei vaakakupin kallistumiseen paljon
tarvittaisi, kirkaisi Kadsh miehilleen, että heidän on hyökättävä, ja
sinkautti samalla kiven Tarzania kohti. Ainoastaan apinamiehen
ihmeellinen ketteryys pelasti hänet, ja heitto meni ohi, osuen erästä
gomangania rintaan ja kaataen hänet. Heti satoi kiviä kuurona heidän
päälleen, ja silloin Tarzan käski seuralaistensa rynnätä.

Ulvoen ja möristen syöksyivät bolganit ja gomanganit hyökkäykseen. Kuin
kissat he kiipesivät rosoista muurinpintaa ylöspäin ylhäältä uhkaavien
lyijysauvojen uhalla. Tarzan, joka oli valinnut Kadshin uhrikseen,
saapui ensimmäisten joukossa muurin harjalle. Käyrä, karvainen soturi
iski häntä kohti lyijysauvallaan, mutta riippuen toisella kädellään
muurinharjasta tarttui Tarzan toisella kädellään aseeseen, temmaten sen
hätyyttäjältään. Samassa hän näki Kadshin kääntyvän ja katoavan takana
olevaan pihaan. Tarzanin hinattua itsensä harjalle kävi hänen
kimppuunsa heti kaksi muuta Oparin soturia. Heidän tovereiltaan
sieppaamallaan aseella hän kellisti heidät oikealle ja vasemmalle, niin
suuren etevämmyyden tuotti hänelle hänen iso kokonsa ja voimansa, ja
sitten hän, muistaen vain, että Kadshin, joka oli La'ta vastaan tehdyn
kapinan alkuunpanija ja johtaja, ei ollut sallittava paeta, hyppäsi
alas kiveykselle, juuri kun ylipappi hävisi holvikäytävästä pihamaan
toiselle puolelle.

Jotkut papit ja papittaret yrittivät estää hänen kulkuaan. Tarttuen
nilkoista erääseen pappiin heilautti apinamies hänen ruumistaan kehässä
ympärillään, siten raivaten itselleen tien juostessaan pihamaan
vastapäistä sivua kohti, missä hän pysähtyi, kääntyen ja ponnistaen
mahtavain lihastensa kaikella voimalla heilautti papin ruumista vielä
kerran ja paiskasi sen vasten ahdistajainsa kasvoja.

Jäämättä tarkastamaan, mikä vaikutus hänen teollaan oli, hän kääntyi
jälleen Kadshin takaa-ajoa jatkamaan. Mies pysyi aina hiukan edellä,
sillä hän tunsi palatsin ja temppelin ja pihojen kiemurtelevat sokkelot
paremmin kuin Tarzan ja osasi niissä siis paremmin liikkua. Siitä, että
polku johti temppelin sisäpihoihin, oli Tarzan varma. Sieltä pääsisi
Kadsh helposti pujahtamaan palatsin alla oleviin maaholveihin ja saisi
piilopaikan, josta hänet olisi vaikea karkoittaa, sillä niin lukuisat
ja mutkittelevat nuo pimeät maanalaiset tunnelit olivat. Siispä Tarzan
ponnisti kaikkensa ehtiäkseen uhripihaan kyllin ajoissa, estääkseen
Kadshin pääsemästä verrattain hyvään turvaan maanalaisiin käytäviin,
mutta kun hän vihdoin hyppäsi ovikäytävästä pihaan, kiertyi taitavasti
heitetty silmukka hänen nilkkoihinsa, ja hän paiskautui raskaasti
tantereeseen. Melkein heti karkasi joukko Oparin pieniä, käyriä
miehiä hänen kimppuunsa hänen viruessaan siinä kaatumisestaan
puolipökertyneenä ja ennenkuin hän oli tullut täysin tajuihinsa, olivat
he hänet lujasti köyttäneet.

Melkein puoliksi taintuneena hän tunsi, kuinka ne nostivat hänet maasta
ja kantoivat häntä, ja pian senjälkeen hänet laskettiin kylmälle
kiviselle pinnalle. Vasta silloin hän tointui täydellisesti ja totesi
taaskin makaavansa selällään Leimuavan Jumalan temppelin sisäpihan
uhrialttarilla, ja hänen yläpuolellaan seisoi pääpappi Kadsh, julmat
kasvot vääntyneinä vihan irvistykseen ja kuvastaen viivästyneen koston
riemua, joka häntä odotti.

"Vihdoin!" mölähti ahnehtiva ilkimys. "Tällä kertaa et sinä, Apinain
Tarzan, saa kokea Leimuavan Jumalan raivoa, vaan miehen, Kadshin,
vimmaa; eikä nyt viivytellä eikä kukaan tule väliin."

Kadsh heilautti uhripuukkoaan korkealla hänen päänsä päällä. Veitsen
terän yli näki Apinain Tarzan pihamuurin harjan ja sen takaa juuri
silloin esiin pistämässä mahtavan mustaharjaisen leijonan pään ja
hartiat.

"Jad-bal-ja!" hän huusi. "Tapa, tapa!"

Kadsh epäröi, puukko korkealla. Hän näki apinamiehen silmien suunnan ja
seurasi sitä. Ja sillä hetkellä loikkasi kultaleijona kiveykselle ja
oli kahdella valtavalla harppauksella Oparin ylipapin niskassa. Veitsi
kilahti kivipermannolle, ja pedon lujat leukapielet loksahtivat umpeen
miehen kamalissa kasvolihaksissa. Alemmat papit, jotka olivat
kaapanneet Tarzanin ja jääneet katselemaan, kuinka hän saisi
surmansa Kadshin kädestä, olivat parkuen paenneet pihasta samassa
silmänräpäyksessä kun kultaleijona oli karannut heidän mestarinsa
kimppuun, ja nyt ei temppelin uhripihassa enää ollut muita kuin Tarzan,
Jad-bal-ja ja Kadshin hengetön ruumis.

"Kah, Jad-bal-ja", käski Tarzan, "älä salli kenenkään tehdä pahaa
Apinain Tarzanille."

Tuntia myöhemmin täyttyi Oparin vanha palatsi ja temppelit La'n
voitollisista joukoista. Surmalta säästyneet papit ja soturit olivat
nopeasti antautuneet, tunnustaen La'n kuningattarekseen ja
ylipapittarekseen, ja nyt etsittiin La'h käskystä kaikkialta
kaupungista Tarzania ja Kadshia. Niinpä La itse erään etsijäosaston
johtajana sattui astumaan uhripihaan. Näky, joka hänen silmiään täällä
kohtasi/ sai hänet äkkiä pysähtymään, sillä siellä virui Apinain Tarzan
sidottuna alttarilla, ja hänen päällään seisoi kiukkuisena ja kiiluvin
silmin kultaleijona Jad-bal-ja, tuijottaen suoraan La'han.

"Tarzan, Tarzan!" parahti tämä, astahtaen alttaria kohti. "Kadsh on
viimeinkin ajanut tahtonsa perille. Armahtakoon, minua isieni Jumala!
Tarzan on kuollut!"

"Ei", huusi apinamies, "kaukana siitä! Tulehan päästämään minua. Minä
olen ainoastaan sidottuna, mutta ilman Jad-bal-jaa olisin kuollut
uhriveitsestä."

"Jumalan kiitos", huudahti La ja aikoi lähestyä alttaria, mutta
pysähtyi nähdessään murisevan leijonan uhkaavan asennon.

"Alas!" huusi Tarzan. "Salli hänen tulla!" Ja Jad-bal-ja laskeutui
isäntänsä viereen ja ojensi viiksisen kuononsa apinamiehen rintaa
vasten.

Sitten saapui La ja ottaen uhriveitsen katkoi viidakon vangittua herraa
pidättävät siteet, nähden samassa alttarin toisella puolen viruvan
Kadshin ruumiin.

"Pahin vihollisesi on kuollut", sanoi Tarzan, "ja hänen kuolemastaan
saat kiittää Jad-bal-jaa, niinkuin minä sitä kiitän elämästäni. Nyt
sinun sopii hallita rauhassa ja onnellisesti ja pysyä ystävyydessä
Timanttipalatsin laakson asukkaiden kanssa."

Sinä yönä istuivat Tarzan, bolganit, gomanganien päämiehet sekä Oparin
papit ja papittaret Oparin palatsin isossa juhlasalissa kuningatar La'n
vieraina, syöden muinaisten atlantilaisten kultaisista kulhoista --
sillä mantereella muovatuista kulhoista, jonka olemassaolosta enää vain
vanhat tarut tietävät. Ja seuraavana päivänä Tarzan lähti Jad-bal-jan
kanssa paluumatkalle wazirien maahan ja kotiin.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Liekkien uhri


Flora Hawkes neljän liittolaisensa kanssa hapuili Luvinin ja tämän
kahdensadan soturin takaa-ajamana viidakkoyön. pimeydessä. Heillä ei
ollut mitään päämäärää, sillä oltuaan kokonaan neekerien opastamina he
eivät tienneet, missä olivat, vaan olivat nyt ihan eksyksissä. Ainoa
ajatus, joka vallitsi kaikkien mielissä, oli päästä mahdollisimman
etäälle norsunluurosvojen leiristä, sillä olipa taistelu siellä
johtanut mihin tulokseen tahansa, olisi heidän kohtalonsa ollut sama
heidän joutuessaan jompainkumpain voitollepäässeiden käsiin. He olivat
umpimähkään ponnistelleet eteenpäin noin puoli tuntia, kun he
hetkellisen pysähdyksen aikana selvästi kuulivat takaa-ajajain ääniä ja
jälleen syöksyivät eteenpäin kauhunsa vallassa, jatkaakseen
päämäärätöntä pakoaan.

Nyt he hämmästyksekseen erottivat valkean hohdetta edeltään. Mitä se
oli? Olivatko he tehneet täyden kierroksen ja oliko tämä taaskin sama
leiri, jota he olivat paenneet? He tunkivat edelleen tutkiakseen asiaa,
kunnes vihdoin näkivät okapensas-boman ympäröimän leirin ääriviivat,
jonka keskellä paloi kenttänuotio. Tulen ääreen oli kerääntyneinä
puolikymmentä mustaa soturia, ja kun pakolaiset hiipivät lähemmäksi,
näkivät he neekerien joukossa seisomassa leirinuotion kyllin kirkkaassa
valossa ihmishahmon -- valkoisen naisen, -- ja heidän takanaan kohosi
yhä äänekkäämpänä takaa-ajajain meteli.

Leirinuotion ympärille kerääntyneiden neekerien liikkeistä ja eleistä
kävi selville, että he keskustelivat taistelun ryskeestä, jota olivat
äskettäin rosvoretkeilijäin leiristä kuulleet, sillä he viittoilivat
usein siihen suuntaan, ja nyt kohotti nainen kätensä vaatien
äänettömyyttä, ja he kaikki kuuntelivat. Oli ilmeistä, että hekin
kuulivat Flora Hawkesia ja hänen liittolaisiaan takaa-ajavien soturien
tulon.

"Siellä on heidän joukossaan valkoinen nainen", sanoi Flora Hawkes
toisille. "Emme tiedä, kuka hän on, mutta hänessä on ainoa toivomme,
sillä ne, jotka meitä ajavat takaa, saavuttavat meidät nopeasti.
Kenties tuo nainen meitä suojelee. No, minä menen ottamaan asiasta
selvän", ja vastausta odottamatta hän käveli rohkeasti bomaa kohti.

He olivat ehtineet vain lyhyen matkan, kun wazirien terävät silmät
heidät huomasivat, ja heti reunustivat uhkaavat keihäät boman syrjän.

"Seis!" kirkaisi muuan sotureista. "Me olemme Tarzanin wazireja. Kuka
sinä olet?"

"Minä olen englantilainen nainen", huusi Flora vastaan. "Olen
tovereineni eksynyt viidakkoon. Safarimme on meidät kavaltanut -- sen
päämies ajaa meitä nyt sotureineen takaa. Meitä on vain viisi, ja me
anomme teiltä suojelusta."

"Sallikaa heidän tulla", sanoi Jane wazireille.

Kun Flora Hawkes ja nuo neljä miestä astuivat bomaan Jane Claytonin ja
wazirien tarkastellessa, vaani vieläkin yksi silmäpari heitä leirin yli
sen toisella laidalla kohoavan ison puun lehvistä -- harmaat silmät,
joihin välähti omituinen valo, kun ne tunsivat tytön ja hänen
toverinsa.

Tulokkaiden lähestyessä lady Greystokea parahti tämä hämmästyksestä.
"Flora!" hän huudahti kummastuneena. "Flora Hawkes, mitä ihmettä sinä
täällä puuhailet?" Tyttökin säpsähti ja pysähtyi kuin naulittu. "Lady
Greystoke!" äännähti hän.

"Minä en käsitä", jatkoi lady Greystoke; "en tiennyt, että sinä olit
Afrikassa."

Hetkiseksi joutui liukaskielinen Flora ymmälle, mutta pian tuli hänen
luontainen älynsä hänelle avuksi. "Minä olen täällä herra Bluberin ja
hänen kumppaniensa kanssa", selitti neitonen, "jotka saapuivat tänne
tieteellisiä tutkimuksia varten ja ottivat minut mukaansa, koska olen
ennen ollut Afrikassa teidän ja loordi Greystoken kanssa ja tiesin
jotakin maasta ja täkäläisistä tavoista. Mutta nyt ovat neekerimme
kääntyneet meitä vastaan, ja jollette voi auttaa meitä, olemme
hukassa."

"Ovatko he länsirannikolta?" kysyi Jane.

"Ovat", vastasi Flora.

"Luulen, että wazirini kykenevät heitä käsittelemään. Kuinka paljon
heitä on?"

"Noin kaksisataa", sanoi Kraski.

Lady Greystoke pudisti päätään. "Se käy vaikeaksi", hän huomautti ja
kutsui sitten Usulan, joka oli päällikön toimessa. "Kaksisataa
länsirannikkolaista ajaa takaa näitä ihmisiä", hän sanoi; "meidän on
taisteltava heitä puolustaaksemme."

"Olemme wazireja", vastasi Usula koruttomasti, ja hetkistä myöhemmin
tuli Luvinin etujoukko näkyviin leirinuotion valopiirin ulkosyrjässä.

Nähdessään nämä kiiltävät soturit valmiina heitä vastaanottamaan
pysähtyivät länsirannikon miehet. Luvini, joka yhdellä ainoalla
silmäyksellä totesi vihollisen lukumäärän vähemmyyden, astui muutaman
askeleen miestensä edelle ja alkoi kirkuen pilkata ja herjata
vastustajiaan, vaatien valkoisten luovuttamista hänelle. Hän säesti
sanojaan kummallisilla ja hullunkurisilla askelilla, samalla heiluttaen
kivääriään ja puiden nyrkkiään. Pian yhtyivät hänen seuralaisensa
meteliin, kunnes koko parvi kirkui, ulvoi ja uhkaili, hyppien ilmaan ja
ärsyttäen itseään siihen kiihtymyksen vimmaan, joka antaisi heille
hyökkäykseen tarvittavaa rohkeutta.

Boman takana seisovat Apinain Tarzanin kouluttamat ja opettamat wazirit
olivat jo kauan sitten luopuneet tuollaisista haaveellisista
alkuvalmistuksista taisteluun, jotka ovat niin rakkaita muille
sotaisille alkuasukasheimoille, ja pysyivät siis juroina ja synkkinä
vihollisen hyökkäystä odotellessaan.

"Heillä on monta kivääriä", virkkoi lady Greystoke, "eikä se ennusta
meille hyvää."

"Heidän joukossaan on tuskin puolta tusinaa sellaista, jotka
kivääreillään johonkin osaavat", sanoi Kraski.

"Olette kaikki aseistettuja. Asettukaa wazirien joukkoon. Älkää ampuko
ennenkuin he hyökkäävät, mutta avatkaa tuli ensimmäisestä avoimesta
vihollisuudesta ja pitäkää sitä yllä -- ei ole mitään, joka niin
lamauttaisi länsirannikon neekereitä kuin valkoisten miesten
kiväärituli. Flora ja minä jäämme leirin taustalle tuon ison puun
viereen." Jane puhui jämeästi, niinkuin puhuu sellainen, joka on
tottunut käskemään ja tietää mitä sanoo. Miehet tottelivat häntä --
myös Bluber, vaikka vapisikin surkeasti astellessaan paikalleen
eturiveihin wazirien joukkoon.

Heidän liikkeensä olivat leirinuotion valossa aivan selvästi nähtävissä
Luvinille ja myöskin sille, joka väijyi Jane Claytonin ja Flora
Hawkesin turvakseen ottaman puun lehvistössä. Mutta Luvini ei ollut
tullut taistelemaan. Hän oli saapunut vangitsemaan Flora Hawkesin. Hän
kääntyi miestensä puoleen. "Heitä on vain viisikymmentä", hän sanoi.
"Voisimme heidät helposti tappaa, mutta emmehän ole tulleet sotimaan.
Tulimme sieppaamaan valkoisen tytön takaisin. Jääkää tähän ja
pöyhistelkää noille shakaalin pennuille. Koettakaa aina pitää heidän
katseensa itseenne tähdättyinä. Hyökätkää hiukan ja peräytykää jälleen;
ja teidän näin kiinnittäessänne heidän huomionsa tälle suunnalle,
hiivin minä viidenkymmenen miehen kanssa leirin taakse, kaappaan
valkoisen tytön, ja kun olen saanut hänet haltuuni, lähetän sanan
teille, jolloin voitte heti palata kylään, missä olemme paalutuksen
takana hyökkäykseltä turvassa."

Tämä tuuma olikin varsin mieluinen länsirannikon neekereille, joilta
puuttui rohkeutta näin välittömästi uhkaavaan otteluun, ja niinpä he
tanssivat ja ulvoivat ja uhittelivat entistä äänekkäämmin, tuntien
tekevänsä sen aivan vaarattomasti, koska pian palaisivat verettömän
voittonsa jälkeen vaajavarustuksensa turviin.

Luvinin hiipiessä kiertoteitse tuuhean viidakon kätkössä leirin
taakse, sillä välin kun länsirannikon neekerien melu nousi melkein
korviahuumaavaksi, pudottausi äkkiä puusta tanterelle molempien
valkoisten naisten eteen valkoinen jättiläishahmo, jolla ei ollut muuta
pukua kuin lannetalja ja pantterinnahka ja jonka jumalaista vartaloa
korosti petoja hätyyttämään sytytetyn nuotion lepattava valo.

"John!" huudahti lady Greystoke. "Siinähän sinä olet, Jumalan kiitos!"

"Hst!" varoitti valkoinen jättiläinen, pannen etusormen huulilleen ja
kääntyen sitten äkkiä Flora Hawkesiin päin. "Sinua minä etsin", huusi
hän, ja tarttuen tyttöön heitti hänet keveästi hartioilleen, ja
ennenkuin lady Greystoke ehti väliin -- tai edes juuri huomasi, mitä
tapahtuikaan -- oli mies ketterästi leirin taustalta hypännyt
suojelevan boman yli ja hävinnyt viidakkoon sen taakse. Hetkisen horjui
Jane Clayton kuin odottamattoman iskun huumaamana ja vaipui sitten
tukehtuneesti voihkaisten ja nyyhkien tantereelle, kasvot käsiin
peittyneinä.

Tässä asennossa löysivät hänet Luvini ja hänen soturinsa, kun he
salavihkaa hiipivät boman yli leiriin, nuotion toisella puolella
olevain puolustajain selkäpuolelle. He olivat tulleet etsimään
valkoista naista ja sellaisen löydettyään raastoivat hänet raa'asti
jaloilleen, tukehduttaen hänen huutonsa karkeilla ja likaisilla
kämmenillään, ja kantaa retuuttivat häntä viidakkoon norsunluurosvojen
paalutettua kylää kohti.

Kymmentä minuuttia myöhemmin näkivät valkoihoiset ja wazirit
länsirannikon neekerien verkalleen peräytyvän viidakkoon, yhä ulvoen ja
uhkaillen, ikäänkuin olisivat aikoneet kokonaan tuhota vihollisensa. --
Taistelu oli ohi. Laukauksetta ja keihäänheitotta olivat he
suoriutuneet.

"Lempo soikoon", huudahti Throck, "mitä kaikki tuo pahuksen meteli
oikeastaan merkitsi?"

"Minä luulin, että ne kuumentaisivat meidän korvamme, eivätkä sitten
mokomat tee muuta kuin kiljuvat! Niinpä niin!"

Juutalainen pöyhisti rintaansa. "Eipä sentään kourallinen murjaaneja
kykene peloittaa Adolph Bluber", hän mahtaili.

Kraski vilkaisi poistuviin neekereihin, ja sitten hän korvallistaan
raapaisten kääntyi leirinuotioon päin. "En voi tätä ymmärtää", hän
virkkoi, ja sitten äkkiä: "Missä ovat Flora ja lady Greystoke?"

Vasta nyt he huomasivat, että molemmat naiset olivat poissa.

Wazirit olivat raivoissaan. He huutelivat äänekkäästi valtiattarensa
nimeä, mutta ei kuulunut mitään vastausta. "Tulkaa!" käski Usula. "Me
wazirit taistelemme sittenkin", ja juosten bomalle hän loikkasi sen
ylitse ja lähti viidenkymmenen neekerinsä seuraamana ajamaan
länsirannikon miehiä takaa.

Jo lyhyen tuokion päästä he nämä tavoittivat, ja mitä nyt seurasi, se
oli pikemmin pakokauhua kuin taistelua. Rientäen hätääntyneinä
vaajavarustusta kohti, wazirit kintereillään, heittivät länsirannikon
neekerit pois kiväärinsä, jotta juoksu sujuisi nopeammin; mutta
Luvinilla joukkueineen oli kyllin suuri etumatka ehtiäkseen kylään ja
sen paaluaitauksen turviin ennen takaa-ajettuja ja takaa-ajajia. Portin
sisäpuolelle päästyään he pysähtyivät puolustusasentoon, sillä he
käsittivät, että jos wazirien onnistuisi tunkeutua sisälle, heidät
kaikki surmattaisiin, minkä vuoksi he taistelivat kuin loukkoon
ahdistettu rotta ja saivatkin pidätetyksi hyökkääjät loitommalla kunnes
ehtivät sulkea ja teljetä portin. Koska se oli rakennettu suojaksi
paljon suurempia joukkoja vastaan, oli kylää helppo puolustaa, sillä
wazireja ei enää ollut viittäkymmentäkään, ja kylässä oli lähes
kaksisataa soturia sitä puolustamassa.

Käsittäen sokean rynnäkön hyödyttömyyden Usula peräytti väkensä lyhyen
matkan päähän paaluvarustuksesta, mihin he kyyristyivät, hurjilla,
synkillä silmillään tuijottaen portille, Usulan miettiessä keinoa
vihollisen pettämiseksi, koska hän käsitti, että voimat yksinään eivät
riittäisi sen nujertamiseen.

"Me tahdomme ainoastaan lady Greystoken", hän sanoi; "koston voimme
jättää toiseenkin päivään."

"Mutta emmehän edes tiedä, onko hän kylässä", huomautti muuan hänen
miehistään.

"Missäpä muualla hän sitten olisi?" kysyi Usula. "Tosin saatat olla
oikeassakin -- ehkei hän ole kylässä, mutta siitä aion ottaa selvän.
Minulla on suunnitelma. Katso, tuuli puhaltaa kylän vastakkaiselta
puolelta. Kymmenen teistä seuratkoon minua, toisten mennessä jälleen
portille ja pitäessä aika melua, ikäänkuin olisimme hyökkäysaikeissa.
Hetkisen perästä portti avautuu, ja he ryntäävät ulos, sen teille
lupaan. Minä koetan ehtiä sinne ennenkuin se tapahtuu, mutta jollen
ehdi, jakaantukaa kahtia, seisokaa portin kummallakin sivulla ja
sallikaa länsirannikon neekerien livistää; emme me heistä välitä.
Pitäkää varalla ainoastaan lady Greystokea, ja kun hänet näette, niin
riistäkää hänet vartijoiltaan. Ymmärrättekö?" Hänen toverinsa
nyökkäsivät. "Tulkaa siis", hän sanoi, ja valiten kymmenen miestä
mukaansa hän hävisi viidakkoon.

Luvini oli kantanut Jane Claytonin hökkeliin, joka ei ollut kaukana
kylän portilta. Siellä hän oli sitonut hänet lujasti tolppaan, yhä
luullen häntä Flora Hawkesiksi, ja sitten jättänyt hänet rientääkseen
takaisin portille, jotta voisi johtaa joukkojaan kylän puolustuksessa.

Niin nopeasti olivat viime tunnin tapaukset seuranneet toisiaan, että
Jane Clayton oli vielä puoliksi huumaantuneena siitä järkytysten
sarjasta, joka hänen oli täytynyt kestää. Hänen nykyisen asemansa uhka
kutistui mitättömiin hänen muistaessaan, kuinka hänen Tarzaninsa oli
hädän hetkenä hänet hylännyt ja kantanut pois metsään vieraan naisen.
Ei edes muisto siitä, mitä Usula oli hänelle kertonut Tarzania
kohdanneesta tapaturmasta, joka otaksuttavasti taaskin sumensi tämän
muistia, voinut Janen mielessä sovittaa hänen karkaamisensa
raakamaisuutta; ja nyt hän virui kasvoillaan arabialaishökkelin liassa,
nyyhkyttäen niinkuin ei ollut nyyhkyttänyt moneen vuoteen.

Hänen siinä maatessaan hiiviskeli Usula kymmenen miehensä kanssa hiljaa
ja salavihkaa vaajavarustuksen ulkopuolitse kylän taakse. Täältä he
löysivät suuret määrät kuivia pensaita ja oksia, jotka olivat jääneet
arabialaisten kyläänsä rakentaessaan raivaamasta aukiosta. He kantoivat
niitä aitauksen viereen, pinoten niitä sitä vasten, kunnes melkein
kolme neljännestä kylän sillä sivulla sijaitsevasta paaluvarustuksesta
oli korkealla risuröykkiöllä vallitettu. Huomatessaan vaikeaksi hiljaa
jatkaa työtä lähetti Usula yhden miehistään pääjoukon luo kylän
toiselle puolelle käskemään, että he pitäisivät alituista meteliä,
huudoillaan tukahduttaakseen toveriensa touhun aiheuttaman rytinän.
Suunnitelma tepsi erinomaisesti, mutta vaikka Usulalle tovereineen
siten kävikin mahdolliseksi työskennellä kaksinvertaisin ponnistuksin,
kului enemmän kuin tunti ennenkuin risupino oli hänen mieleisessään
kunnossa.

Paalutuksen raosta tarkkaili Luvini wazirien pääjoukkoa, jonka nouseva
kuu nyt paljasti, ja lopuksi hän teki sen johtopäätöksen, että nämä
eivät aikoneet hyökätä sinä yönä ja että hän siis voisi olla
huolettomampi ja käyttää aikansa toisella, mieluisammalla tavalla.
Käskien soturiensa pääjoukon pysyä portin likellä ja aina olla
valppaana ja lisäten, että hänet oli heti kutsuttava paikalle niin pian
kuin wazirien asennossa havaittiin jotakin muutosta, läksi Luvini
majaan, johon oli lady Greystoken jättänyt.

Neekeri oli kookas, matala- ja kaltevaotsainen, ulkonevaleukainen mies
-- tyypillinen Afrikan alhaisimpiin heimoihin kuuluva alkuasukas.
Astuessaan hökkeliin, kädessään palava soihtu, jonka pisti permantoon,
tuijotti hän veristävillä silmillään ahneesti tuohon lattialla suullaan
viruvaan naiseen. Hän nuolaisi paksuja huuliaan ja tullen lähemmäksi
kurotti kätensä koskettaakseen uhriinsa. Jane Clayton vilkaisi ylös ja
säpsähtäen inhosta liikahti poispäin. Silmätessään naisen kasvoihin
näytti neekeri peräti kummastuvan. "Kuka sinä olet?" hän kysyi, puhuen
rannikon neekerien englantia.

"Minä olen lady Greystoke, Apinain Tarzanin puoliso", vastasi Jane
Clayton. "Jos olet viisas, niin päästät minut heti kohta."

Hämmästys ja kauhu kuvastuivat Luvinin silmistä ja vielä kolmaskin
liikutus, mutta mikä niistä noissa sumeissa aivoissa pääsi voitolle,
oli silloin vaikea ratkaista. Pitkän aikaa hän istui katsellen naista,
ja vähitellen pääsi hänen kasvojensa ahne, himokas ilme vallalle ja
karkoitti niihin ensiksi piirtyneen pelon; ja tässä muutoksessa luki
Jane tuomionsa. Kopeloivin sormin Luvini päästi solmut Jane Claytonin
ranteista ja nilkoista olevista siteistä. Hän tunsi miehen kuuman
hengityksen lähenevän ja näki hänen veristävät silmänsä ja punaisen
kielen, joka silloin tällöin nuolaisi paksuja huulia. Heti kun Jane
tunsi viimeisen häntä köyttäneen hihnan putoavan jäsenistään, hypähti
hän jaloilleen ja syöksyi majan ovea kohti, mutta iso käsi kurottui
häntä tavoittamaan ja Luvinin riuhtoessa häntä takaisin itseään kohti
riehui Jane kuin vimmastunut naarastiikeri ja sivalsi iskun toisensa
perään miehen irvisteleviin, rumiin kasvoihin. Raa'alla, armottomalla
ja talttumattomalla voimalla tämä kuitenkin mursi hänen heikon
vastarintansa ja veti häntä verkalleen ja varmasti lähemmäksi itseään.
Unohtaen kaiken muun, kuuroina portin edessä reuhaavien wazirien
huudoille ja kylässä äkkiä syntyneelle hälinälle, kamppailivat nämä
kaksi edelleen, vaikka nainen jo alusta pitäen olikin tuomittu
joutumaan tappiolle.

Takimmaisen paalutuksen kohdalla oli Usula jo palavilla soihduilla
pistänyt risupinonsa tuleen viidestä, kuudesta eri kohdasta. Lauhkean
viidakkotuulen leyhyttelemät liekit olivat melkein heti leimahtaneet
roihuavaksi tulipaloksi, jonka edeltä paalutuksen kuiva puuaines mureni
miljooniksi punerviksi kipunoiksi tuulen kuljetella takana olevien
majojen olkikattoihin, kunnes koko kylä uskomattoman pienessä ajassa
oli muuttunut ärjyväin liekkien hornaksi. Ja juuri niinkuin Usula oli
ennustanut, lensi portti auki ja länsirannikon neekerit syöksyivät
kauhuissaan viidakkoa kohti. Porttikäytävän kummallakin puolella seisoi
wazireja, etsien silmillään valtiatartaan, ja vaikka he odottivat ja
vaanivat ääneti, kunnes ei enää ketään tullut kylän portista ja
paalutuksen sisusta oli suitsevana tulipätsinä, eivät he nähneet
hänestä vilahdustakaan.

Kauan sen jälkeen, kun he olivat varmat, ettei ketään elävää ihmistä
enää voinut kylässä olla, odottivat ja toivoivat he yhä; mutta vihdoin
Usula lopetti turhan valvonnan.

"Lady Greystoke ei ole siellä ollutkaan", hän sanoi, "ja nyt meidän
täytyy ajaa neekereitä takaa ja kaapata joitakuita heistä, saadaksemme
heiltä tietää hänen olinpaikkansa."

Oli täysi päivä ennenkuin he saavuttivat pienen, pääjoukosta jälkeen
jättäytyneen ryhmän, joka oli leiriytynyt muutaman kilometrin päähän
länttä kohti. Nämä miehet he nopeasti saarsivat ja saivat
heidät heti antautumaan lupaamalla heille loukkaamattomuuden, jos
totuudenmukaisesti vastaisivat Usulan tekemiin kysymyksiin.

"Missä on Luvini?" tiedusti Usula, joka edellisenä iltana oli
eurooppalaisilta kuullut länsirannikkolaisten johtajan nimen.

"Emme tiedä; emme ole nähneet häntä sen jälkeen kun lähdimme kylästä",
vastasi muuan neekereistä. "Olimme arabialaisten orjia, ja kun viime
yönä pääsimme karkaamaan paaluaitauksesta, riensimme eroon muista,
sillä olimme mielestämme paremmassa turvassa yksinämme kuin Luvinin
kanssa, joka on arabialaisiakin julmempi."

"Näitkö valkoisia naisia, jotka hän viime yönä toi leiriin?" tiedusti
Usula.

"Hän toi ainoastaan yhden valkoisen naisen", vastasi puhuteltu.

"Mitä Luvini hänelle teki? Missä nainen nyt on?" kysyi Usula.

"En tiedä. Tuotuaan hänet leiriin hän sitoi hänet käsistä ja jaloista
ja jätti siihen majaansa, joka on kylänportin vieressä. Sen koommin
emme ole naista nähneet."

Usula kääntyi tovereihinsa. Hänen silmänsä osoittivat suurta pelkoa,
joka kuvastui toistenkin kasvoista.

"Tulkaa", hän sanoi. "Me palaamme nyt kylään. Ja te seuraatte mukana",
hän lisäsi, puhuen länsirannikon neekereille. "Jos olette meille
valehdelleet..." Hän teki merkitsevän liikkeen etusormellaan kaulansa
poikki.

"Me emme ole sinulle valehdelleet", vastasivat toiset.

Nopeasti palasivat he arabialaiskylän raunioille. Siinä oli jäljellä
vain muutamia kyteviä hiilikasoja.

"Missä oli hökkeli, johon valkoinen nainen oli suljettuna?" kysyi Usula
heidän astuessaan savuavien raunioiden keskelle.

"Tässä", sanoi muuan neekereistä ja käveli nopeasti muutaman askeleen
entisen kyläportin toiselle puolelle. Hän pysähtyi äkkiä ja viittasi
johonkin maassa.

"Tuossa", hän selitti, "on etsimäsi valkoinen nainen." Usula ja toiset
riensivät paikalle. Raivo ja murhe taistelivat ylivallasta heidän
sielussaan, kun he näkivät edessään ihmisruumiin hiiltyneet jäännökset.

"Siinä hän on", virkkoi Usula kääntyen poispäin salatakseen suruaan,
kyynelten vieriessä hänen mustia poskiaan pitkin. Toiset wazirit olivat
yhtä liikutettuja, sillä kaikki he rakastivat suuren Bwanan puolisoa.

"Ehkä se ei olekaan hän", huomautti muuan heistä; "ehkä se on joku
muu."

"Siitä saamme pian selvän", huomautti kolmas. "Jos hänen sormuksensa
löytyvät tuhkasta, on hän todellakin valtiattaremme", ja mies polvistui
etsimään sormuksia, joita lady Greystoke tavallisesti piti.

Usula pudisti epätoivoisesti päätään. "Kyllä se hän on", sanoi hän,
"tuossa on tolppakin, johon hänet oli sidottu" -- hän osoitti
mustunutta paaluntynkää ruumiin vieressä -- "ja vaikkapa sormuksia ei
tuhassa olisikaan, ei se merkitse mitään, sillä Luvini kaiketikin oli
riistänyt ne häneltä, heti kun hänet kaappasi. Jokaisella muulla oli
aikaa lähteä kylästä paitsi hänellä, joka oli sidottu eikä voinut
liikkua... Ei, ruumis ei voi olla kenenkään muun."

Wazirit kaivoivat matalan haudan ja laskivat kunnioittavasti hiiltyneet
jäännökset siihen, merkiten paikan pienellä kiviröykkiöllä.



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Koston polulla


Kun Apinain Tarzan, sovittaen vauhtinsa Jad-bal-jan astuntaan, verraten
hitaasti liikkui kotia kohti, mietiskeli hän erilaisin tuntein kuluneen
viikon kokemuksia. Vaikka hänen ei ollutkaan onnistunut anastaa
aarteita Oparin holveista, korvasi hänellä oleva timanttipussi
suunnitelman tyhjiinraukeamisen moninkertaisesti. Hänen ainoana
huolenaan oli nyt hänen waziriensa turvallisuus, ja ehkä häntä myöskin
kiusallisesti kutkutti halu etsiä käsiinsä valkoihoiset, jotka olivat
hänet myrkkyjuomalla huumanneet, ja rangaista heitä ansionsa mukaan.
Mutta kun hänen halunsa palata kotiin oli vielä suurempi, päätti hän
olla yrittämättä tavoittaa heitä, ainakaan tällä haavaa.

Pyydystellen yhdessä, aterioiden yhdessä ja nukkuen yhdessä, samoilivat
mies ja iso leijona villejä viidakkopolkuja pitkin kotiin päin.

Eilen he jakoivat keskenään Baran, kauriin, lihat, tänään oli heidän
juhla-aterianaan Hortan, metsäkarjun, ruho, eikä heillä näin ollen
juuri ollut pelkoa, että kummankaan tarvitsisi nälkäisenä vaeltaa.

He olivat ehtineet päivänmatkan päähän maatilalta, kun Tarzan huomasi
melkoisen soturijoukon jäljet. Kuten jotkut ahmivat viimeiset
pörssinoteeraukset, ikäänkuin heidän koko elämänsä riippuisi niiden
täsmällisestä tuntemisesta, samoin ahmi Apinain Tarzan jokaisen
pienimmänkin vihjauksen, minkä viidakko hänelle tarjosi, sillä
tositeossa oli kaikkien tuollaisten seikkain tarkka tunteminen ja
niiden antamain opetusten vaarinotto kautta hänen elinikänsä ollut
hänen elämänsä välttämätön ehto. Niinpä hän nytkin huolellisesti tutki
edessään olevia jälkiä. Vaikka ne olivat useita päiviä vanhat ja siitä
sittemmin kulkeneiden metsäneläinten osittain hävittämät, olivat ne
apinamiehen teräville silmille ja herkille sieraimille kuitenkin kyllin
selvät. Hänen osittainen välinpitämättömyytensä muuttui äkkiä mitä
hartaimmaksi mielenkiinnoksi, sillä rotevain soturien jälkien joukossa
hän tapasi vähän väliä valkoisen naisen pienemmän jäljen -- rakkaan
jalanjäljen, jonka hän tunsi yhtä hyvin kuin te tunnette äitinne
kasvot.

-- Wazirit ovat palanneet ja kertoneet hänelle, että minä olin poissa,
-- tuumi hän itsekseen, -- ja nyt hän on heidän kanssaan lähtenyt minua
etsimään. -- Tarzan kääntyi leijonaan päin: "Ka, Jad-bal-ja, nyt
käännymme taaskin kodista poispäin... tai eipä niinkään, missä Jane on,
siellä. on koti."

Reitin suunta pani Apinain Tarzanin jokseenkin ymmälle, koska se ei
käynyt suoraan Oparia kohti, vaan pikemminkin etelään päin. Kuudentena
päivänä hänen terävät korvansa erottivat lähestyväin miesten ääniä, ja
pian löyhähti hänen sieraimiinsa neekerien hajuvirta. Lähettäen
Jad-bal-jan tiheikköön piiloon nousi Tarzan puihin ja alkoi nopeasti
liikkua läheneviä neekerejä kohti. Välimatkan vähentyessä kävi haju
voimakkaammaksi, kunnes Tarzan jo ennen näkemistäänkin tiesi, että he
olivat wazireja; mutta se yksi tuoksu, joka olisi täyttänyt hänen
sielunsa onnella, oli poissa.

Oli yllätys Usulalle, kun hän, murheellisten ja alakuloisten
waziriensa edellä astuen, polun mutkassa äkkiä joutui isäntänsä kanssa
vastatusten.

"Apinain Tarzan!" hän huudahti. "Oletko se todellakin sinä?"

"Ei kukaan muu", vastasi apinamies; "mutta missä on lady Greystoke?"

"Ah, herra, kuinka voin sen sinulle kertoa!" huokaisi Usula.

"Mitä tarkoitat...?" huudahti Tarzan. "Eihän suinkaan... eihän hänelle
ole voinut mitään tapahtua hänen ollessaan wazirien vartioimana..."

Soturien päät painuivat häpeästä ja surusta. "Me tarjoamme henkemme
hänen hengestään", sanoi Usula koruttomasti. Hän heitti keihäänsä ja
kilpensä maahan ja levittäen käsivartensa paljasti mahtavan rintansa
Tarzanille. "Iske, bwana", hän sanoi.

Apinamies kääntyi, pää kumarassa, poispäin. Sitten hän jälleen katsahti
Usulaan. "Kerro minulle, kuinka se tapahtui", hän käski, "ja unohda
äskeinen typerä puheesi, niinkuin minä olen unohtanut vihjauksen, josta
se johtui."

Lyhyesti Usula kertoi tapahtumat, jotka olivat johtaneet Janen
kuolemaan, ja hänen lopetettuaan lausui Apinain Tarzan vain kolme
sanaa, tehden hänelle, apinamiehelle, ominaisen kysymyksen: "Missä on
Luvini?"

"Ah, sitä emme tiedä", vastasi Usula.

"Mutta minä hankin siitä tiedon", sanoi Apinain Tarzan. "Jatkakaa
matkaanne, lapseni, takaisin majoihinne, vaimojenne ja lastenne luo, ja
kun taas kerran näette Apinain Tarzanin, niin tiedätte, että Luvini on
kuollut."

He pyysivät lupaa häntä seurata, mutta hän ei tahtonut heitä kuulla.

"Teitä tarvitaan kotona tähän aikaan vuodesta", hän sanoi; "olette jo
olleet liiankin kauan poissa karjain luota ja vainioilta. Palatkaa siis
ja viekää tieto Korakille, mutta sanokaa hänelle minun toivovan, että
hänkin jää kotiin; -- jos minä en onnistu, tulkoon hän sitten jatkamaan
keskeytynyttä työtäni, jos haluaa."

Lakattuaan puhumasta Tarzan kääntyi jälleen sille suunnalle, mistä oli
tullut, viheltäen kerran, yhden ainoan, matalan, venytetyn säveleen ja
hetkistä myöhemmin loikki Jad-bal-ja, kultaleijona, näkyviin
viidakkopolkua pitkin.

"Kultaleijona!" huudahti Usula. "Karatessaan Kiwazilta se siis lähti
rakasta bwanaansa etsimään."

Tarzan nyökkäsi. "Se seurasi monet taipaleet outoon maahan, kunnes
minut löysi", hän virkkoi. Sitten hän sanoi wazireille hyvästi ja
suuntasi askeleensa vielä kerran kodista poispäin Luvinia etsimään ja
kostaakseen.



Kiilautuneena ison puun oksanhaarukkaan tervehti John Peebles
sarastavaa päivää väsynein silmin. Hänen lähellään virui Dick Throck
samanlaisen haarukan varassa, jotavastoin älykkäämpi ja siis
neuvokkaampi Kraski oli pienemmistä oksista laatinut lavan kahden
yhdensuuntaisen emäoksan kannatukselle, jolla hän lepäsi verrattain
mukavasti. Kymmenen jalkaa hänen yläpuolellaan heilui Bluber puoliksi
nääntyneenä ja täydellisesti säikähtyneenä pienemmällä oksalla, missä
asennossa häntä epävarmana turvalaitteena kannatti saman sivurungon
haarukka.

"Hiisi vieköön", voihki Peebles, "mieluummin syökööt minut ne kirotut
jalopeurat kuin viettäisin toisen tällaisen yön -- ja tässä sitä
ollaan, niinpä niin!"

"Sen, tuhat tulimmaista, minäkin sanon", säesti Throck. "että tästä
puoleen nukun maassa, olkoon leijonia tai ei."

"Jos teillä kolmella yleensä olisi edes mursun äly", huomautti Kraski,
"niin olisimme viime yön nukkuneet jokseenkin turvallisesti ja
mukavasti maassa."

"Hoi, Bluber, _herra_ Kraski haastelee sulle", huusi Peebles hienon
ivallisesti ja korostaen sanaa "herra."

"Oi, oi! Minä en välitä, mitä kukaan sanoo", uikutti Bluber.

"Se tahtoo rakennuttaa itselleen mökin joka ehtoo", jatkoi Peebles,
"seisoessaan itse vieressä selittämässä meille niin hiton hyvin, kuinka
se on laitettava, eikä hän, hieno herrasmies, omin käsin pane kortta
ristiin."

"Miksi minä tekisin työtä käsilläni, kun teillä kahdella isolla
karhulla ei ole mitään muuta tehtävää?" kysyi Kraski. "Te olisitte jo
kaikki kuolleet nälkään, jollen minä olisi hankkinut teille ruokaa. Ja
leijonain muonaksi te lopultakin joudutte tai kuolette uupumukseen,
jollette kuuntele minua. Eipä niin, että teistä suurta vahinkoa olisi!"

Toiset eivät kiinnittäneet mitään huomiota hänen viime
sisunpurkaukseensa. Olivathan he kinastelleet niin paljon ja niin
kauan, että he tosiaan eivät toistensa sanoista paljoa piitanneet.
Paitsi Peeblesiä ja Throckia, vihasivat he kaikki toisiaan sydämestään
ja pysyttelivät yhdessä vain siksi, etteivät tohtineet erota.
Verkalleen laski Peebles ruhonsa maahan. Throck seurasi perässä, sitten
Kraski ja vihdoin viimeiseksi Bluber, joka seisoi hetkisen ääneti,
tarkaten repeytyneitä vaatteitaan.

"_Mein Gott_!" hän huudahti sitten. "Katsokaa minua! Teme puku: joka
maksanut kaksikymmenen pundaa, katsokaa sitä. Biloilla, biloilla! Siitä
ei enää sais yhtä monta kupariraha."

"Me' hiiteen pukuinesi!" huudahti Kraski. "Täällä me olemme eksyksissä,
nälkään nääntymässä, alati petojen ja kukaties ihmissyöjäin uhkaamina,
ja Flora poissa viidakossa, ja siinä sinä seisot lörpöttelemässä
kahdenkymmenen punnan puvustasi. Sinä väsytät minut, Bluber. Mutta
astutaanpas, voimmehan yhtä hyvin olla liikkeelläkin."

"Minne päin?" kysyi Throck.

"No, länttä kohti tietenkin", vastasi Kraski. "Rannikko on siellä päin,
eikä meillä muuta neuvoa ole kuin yrittää se saavuttaa."

"Ei me voida saavuttaa sitä kulkemalla itäänpäin", ärjäsi Peebles, "ja
tässä sitä nyt ollaan, niinpä niin."

"Kuka on sanonut, että voisimme", kysyi Kraski.

"No, mehän vaelsimme itää kohti koko eilisen päivän", sanoi Peebles.
"Minä tiesin kaiken aikaa, että jotakin oli vinossa, ja juuri nyt
pääsin siitä selville."

Throck katsoi kumppaniinsa typerän kummastuneena. "Mitä tarkoitat?" hän
sanoi. "Mistä päättelet, että vaelsimme itää kohti?"

"Se on perin helppoa tajuta", vastasi Peebles, "ja minä voin sen
sinulle todistaa. Koska tuo miekkonen tietää niin paljon enemmän kuin
me muut, olemme samoilleet suoraan sisämaahan päin aina siitä asti, kun
neekerit meidät jättivät." Hän nyökkäsi venäläistä kohti, joka seisoi
kädet puuskassa, omituisin ilmein silmäillen toisia.

"Jos luulet, että olen johtanut teitä väärään suuntaan, Peebles",
virkkoi Kraski, "niin käännyhän toisin päin; mutta minä jatkan vanhalla
urallamme, joka on oikea tie."

"Ei se ole oikea", tiuskasi Peebles, "ja minä selitän sinulle.
Kuuntelehan. Länttä kohti liikuttaessa on aurinko vasemmalla puolella
-- nimittäin keskipäivän tunneilla -- eikö niin? Mutta siitä asti, kun
olemme matkustaneet ilman mustanaamoja, on aurinko ollut oikeallamme.
Kyllä minusta kaiken aikaa tuntuikin, että jotakin oli vinossa, mutta
en päässyt siitä tolkulle ennenkuin vasta nyt. Asia on selvä kuin sinun
naamataulusi. Me olemme taivaltaneet suoraan itään kaiken aikaa."

"Lempo soikoon", huudahti Throck, "niinpä olemmekin, ihan suoraan
itään, ja tuo mokoma luulee kaikki asiat ymmärtävänsä!"

"Oi", voihkasi Bluber, "ja nyt meidän täytyykö kävellä kaikki tie
takaisin vielä kerran?"

Kraski nauroi ja kääntyi poispäin valitsemaansa suuntaan. "Käykää te,
veikkoset, omaa tietänne, jos haluatte", hän sanoi, "ja miettikäähän
matkallanne sitä seikkaa, että olette päiväntasaajan eteläpuolella,
joten aurinko on pohjoisessa, mikä ei kuitenkaan muuta sen
vanhanaikaista tapaa laskea länteen."

Bluber oli ensimmäinen tajuamaan Kraskin sanojen totuuden. "Tulkaa,
pojat", hän virkkoi. "Karl olla oikeassa", ja hän kääntyi seuraamaan
venäläistä.

Peebles seisoi raapien korvallistaan, aivan ymmällä tästä vaikeasta
ongelmasta, jota myöskin Throck syvästi mietti. Sitten viimemainittu
kääntyi seuraamaan Kraskin ja Bluberin jälkiä.

"Tule pois", hän huusi Peeblesille, "en minä tätä ymmärrä, mutta kyllä
maar ne ovat oikeassa. Meneväthän he suoraan sinne päin, minne aurinko
eilen illalla laski, ja siellä varmaan on länsi."

Peeblesin teoria alkoi horjua, ja hän seurasi Throckia, vaikkei
vieläkään ollut asiasta varma.

Nälkäisinä ja jalat rakoilla olivat nuo neljä miestä laahustaneet
viidakkopolkua pitkin länttä kohden, turhaan etsien riistaa. Viidakossa
liikkumaan tottumattomina he samosivat umpimähkään eteenpäin. Joka
taholla olisi saattanut olla villejä petoja tai hurjia sotureita, mutta
niin tylsät ovat sivistyneiden ihmisten havaintovaistot, että
meluavinkin vihollinen olisi heidän huomaamattaan voinut heitä väijyä.

Niinpä sitten puolenpäivän tienoissa suhahtava nuoli, joka lensi ihan
Bluberin pään ohi, sai heidät äkkiä ja säikähtyneinä pysähtymään.
Kimeästi kiljahtaen pelosta juutalainen tuupertui maahan. Kraski nosti
kiväärin olkapäätänsä vasten ja laukaisi.

"Tuolla", hän huusi, "noiden pensaiden takana!" Ja sitten toiselta
suunnalta suhahtava nuoli lävisti hänen kyynärvartensa. Raskaina ja
kömpelöinä eivät Peebles ja Throck päässeet asentoon yhtä nopeasti kuin
venäläinen, mutta mitään pelonmerkkiäkään eivät he osoittaneet.

"Maahan", komensi Kraski, toimien itsekin ohjeensa mukaan. "Laskeutukaa
vatsallenne ja antakaa niille mitä kuuluu!"

Tuskin olivat nuo kolme miestä heittäytyneet pitkään ruohoon, kun
parikymmentä kääpiömetsästäjää tuli aukeamalle ja nuolikuuro suhahti
makaavain miesten yli, samalla kun läheisestä puusta kaksi
teräksenharmaata silmää katseli väijytystä.

Bluber virui mahallaan maassa, kasvot käsiin peitettyinä ja kivääri
hyödyttömänä vieressä, mutta Kraski, Peebles ja Throck taistelivat
henkensä edestä, lennättäen lyijyä ulvoviin kääpiöihin.

Sekä Kraski että Peebles kaatoivat kivääreillään alkuasukkaan, ja
sitten vihollinen vetäytyi ympäröivän viidakon suojaan. Hetkiseksi
lakkasivat vihollisuudet. Vallitsi haudan hiljaisuus, kunnes sen
keskeytti läheisen metsänjättiläisen vihannuudesta kajahtava ääni.

"Älkää laukaisko, ennenkuin minä käsken", se sanoi englanninkielellä,
"niin pelastan teidät."

Bluber kohotti päätänsä. "Tulla pikaa, tulla pikaa!" hän huusi. "Ei me
ampu. Pelasta minut, pelasta minut, niin minä anta sinulle viisi
punda."

Puusta, josta ääni oli kajahtanut, kuului yksi ainoa, matala, venytetty
vihellyssävel, ja sitten seurasi tuokion äänettömyys.

Kääpiöt, jotka olivat hetkeksi hämmästyneet puun lehvistöstä
kuuluneesta salaperäisestä äänestä, lopettivat toimintansa, mutta kun
he sitten eivät enää kuulleet mitään pelkoaherättävää, tulivat he
esille pensaikon suojasta ja sinkauttivat toisen nuolisateen aukeaman
ruohossa makaavaa neljää miestä kohti. Samalla kun valkoinen
jättiläishahmo hyppäsi viidakon patriarkan alemmilta oksilta, loikkasi
iso mustaharjainen leijona alhaalta tiheiköstä.

"Oi!" kiljahti Bluber ja peitti taas käsivarsillaan kasvonsa.

Hetkisen kääpiöt seisoivat säikähtyneinä, ja sitten heidän päällikkönsä
huusi: "Se on Tarzan!" ja kääntyi pakenemaan viidakkoon.

"Niin, minä olen Tarzan -- Apinain Tarzan", huusi loordi Greystoke.
"Tässä ovat Tarzan ja kultaleijona." Mutta hän haastoi kääpiöiden
kieltä, joten valkoiset eivät tajunneet sanaakaan hänen puheestaan.
Sitten hän kääntyi näitä kohti "Gomanganit ovat menneet tiehensä", hän
sanoi, "nouskaa!"

Kaikki neljä miestä kömpivät pystyyn. "Keitä te olette ja mitä täällä
hommaatte?" kysyi Apinain Tarzan. "Mutta minun ei tarvitsekaan
tiedustaa keitä olette. Olette samoja, jotka huumaannutitte minut ja
jätitte avuttomana leiriinne ensimmäisen ohimenevän leijonan tai villin
alkuasukkaan saaliiksi."

Bluber kompuroi esille, hieroen kämmeniään yhteen, liehakoiden ja
hymyillen.

"Oi, oi, herra Tarzan, me ei te tuntenut! Koskaan ei me olis tehny' se,
jos me olis tietäny' että te oli Apinain Tarzan. Pelastakaa minut!
Kymmenen punda -- kaksikymmenen punda -- mitä ikinä. Sanokaa, mitä se
maksa. Pelastakaa minut, niin koko raha olla teidän."

Tarzan ei välittänyt juutalaisesta, vaan kääntyi toisten puoleen. "Minä
etsin erästä miehistänne", hän sanoi, "Luvini-nimistä neekeriä. Hän
tappoi vaimoni. Missä hän on?"

"Siitä emme tiedä mitään", selitti Kraski. "Luvini kavalsi ja jätti
meidät. Teidän puolisonne ja muuan toinen valkoinen nainen olivat
silloin leirissämme. Kukaan meistä ei tiedä, mihin he ovat joutuneet.
He olivat meidän takanamme, kun asetuimme puolustamaan leiriä omia
miehiämme ja arabialaisten orjia vastaan. Wazirinne olivat siellä.
Sitten kun vihollinen oli vetäytynyt pois, huomasimme, että ne kaksi
naista olivat kadonneet. Me emme tiedä, mitä heille on tapahtunut.
Juuri olemme heitä etsimässä."

"Samaa kertoivat minulle wazirini", virkkoi Tarzan; "mutta ettekö ole
senjälkeen laisinkaan nähneet Luvinia?"

"Emme ole", vastasi Kraski.

"Mitä te täällä hommailette?" kysyi Tarzan.

"Me tulimme herra Bluberin kanssa tieteelliselle tutkimusretkelle",
vastasi Kraski. "Olemme kohdanneet paljon vastuksia. Oppaamme,
soturimme johtajineen ja kantajamme nousivat kapinaan ja karkasivat. Me
olemme aivan yksinämme ja avuttomina."

"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Pelastakaa meidät, pelastakaa meidät! Mutta
pitäkää toi leijona pois. Se tekee minut hermostunut."

"Se ei tee teille pahaa -- jos en minä sitä käske", sanoi Tarzan.

"Sitten olla hyvä eikä sitä käskeä", rukoili Bluber.

"Mihin teillä on matka?" tiedusti Tarzan.

"Koetamme päästä takaisin rannikolle", vastasi Kraski, "ja sieltä
Lontooseen."

"Tulkaa minun kanssani", sanoi Tarzan, "ehkä minä voin auttaa teitä.
Ette te sitä ansaitse, mutta en voi jättää valkoihoisia tänne
viidakkoon kuolemaan."

He seurasivat häntä itää kohti ja leiriytyivät yöksi vähäisen
viidakkopuron partaalle.

Neljän lontoolaisen oli vaikea tottua ison leijonan läsnäoloon, ja
Bluber oli silminnähtävän pelon vallassa.

Heidän kyyköttäessään nuotion ympärillä Tarzanin hankkiman illallisen
jälkeen ehdotti Kraski, että ryhdyttäisiin rakentamaan jonkinlaista
suojaa petoeläimiä vastaan.

"Se ei ole tarpeellista", sanoi Tarzan. "Jad-bal-ja vartioi teitä. Se
nukkuu Apinain Tarzanin vieressä, ja mitä toinen meistä ei kuule, sen
kuulee toinen."

Bluber huoahti.

"_Mein Gott_!" hän huusi. "Minä antais kymmenen punda yksi yön unesta."

"Voitte sen tänä yönä saada halvemmalla", sanoi Tarzan, "sillä mitään
ei teille tapahdu, kun Jad-bal-ja ja minä olemme saapuvilla."

"No, sitten minä luulee, että minä sanoo hyvää yötä", virkkoi
juutalainen, ja astuen muutamia askeleita valkeasta poispäin hän
kietoutui viittaansa ja oli pian unen helmoissa. Throck ja Peebles
seurasivat esimerkkiä ja pian senjälkeen Kraskikin.

Maatessaan puolitorkuksissa, silmät raollaan, näki venäläinen
apinamiehen nousevan siihenastisesta kyykkyisestä asennostaan ja
kääntyvän läheistä puuta kohti. Siinä putosi jotakin hänen
lannetaljansa alta -- pieni nahkainen pussi, joka oli pullollaan
jotakin tavaraa.

Kraski, joka nyttemmin oli täysin valveilla, tarkkasi sitä silmillään,
apinamiehen siirtyessä Jad-bal-jan seuraamana lyhyen matkan päähän,
jonne hän paneutui nukkumaan.

Iso leijona lyyhistyi makaavan miehen viereen, ja pian pääsi venäläinen
varmuuteen, että molemmat nukkuivat. Heti hän alkoi salavihkaa ryömiä
pientä, tulen ääressä olevaa myttyä kohti. Jokaisella liikkeellään hän
pysähtyi ja katsahti edessään makaavia molempia hurjia petoja, mutta ne
nukkuivat rauhallisesti. Vihdoin saattoi venäläinen kädellään tavoittaa
pussin ja vetäen sen luokseen sulloi sen nopeasti paitansa povelle.
Sitten hän kääntyi ja ryömi verkalleen ja varovaisesti paikalleen
nuotion toiselle puolelle. Siellä hän, maaten pää toisella
käsivarrellaan ikäänkuin syvässä unessa, tunnusteli huolellisesti
pussia vasemman kätensä sormilla.

-- Ne tuntuivat pieniltä kiviltä, -- hän mietti, -- ja epäilemättä ne
niitä olivatkin, raakalaismaisia koristuksia tuolle villille
barbaarille, joka on englantilainen pääri. Ei näytä mahdolliselta, että
tuo villi peto olisi istunut parlamentin ylähuoneessa.

Äänettömästi Kraski avasi solmun suljetun pussin suusta, ja hetkistä
myöhemmin vieritti hän osan sen sisällöstä kämmenelleen.

-- Hyvänen aika, timantteja! -- riemastui hän. Ahneesti hän kaatoi ne
kaikki ulos ja tuijotti niihin himokkaasti. Isoja, välkkyviä kiviä,
puhtainta lajia! Viisi naulaa hohtavia, valkoisia timantteja, jotka
edustivat niin satumaista rikkautta, että venäläisen päätä huimasi
hänen sitä ajatellessaan.

-- Hyvänen aika, -- toisti hän, -- kädessäni Kroisoksen aarteet!

Nopeasti hän keräsi kivet ja pani ne takaisin pussiin, toisella
silmällään alati vilkuen Tarzaniin ja Jad-bal-jaan; mutta kumpikaan
näistä ei hievahtanut, ja pian oli hän palauttanut kaikki timantit
pussiin ja sujahduttanut sen paitansa alle.

-- Huomenna, -- hän mietti, -- huomenna... Kunpa minulla olisi ryhtiä
yrittää sitä jo tänä yönä!

Seuraavan aamupäivän puolivälissä Tarzan lähestyi neljän lontoolaisen
kanssa melkoisen isoa paalutettua kylää, jossa oli monta majaa. Häntä
ei otettu vastaan ainoastaan suopeasti, vaan hallitsijalle tulevalla
kunnioituksella.

Valkoisiin teki valtavan vaikutuksen mustan päällikön ja hänen
soturiensa sävy, kun Tarzan saatettiin heidän eteensä.

Kun tavallinen tervehdysjuhlallisuus oli suoritettu, kääntyi Tarzan ja
osoitti kädellään neljää eurooppalaista. "Nämä ovat minun ystäviäni",
hän sanoi mustalle päällikölle, "ja he haluavat turvallisesti päästä
rannikolle. Lähetä siis heidän mukaansa riittävästi sotureita
pyydystämään heille riistaa ja suojelemaan heitä matkan varrella. Minä,
Apinain Tarzan, pyydän sinulta tätä suosiota."

"Apinain Tarzanin, suuren päällikön, viidakon herran, tarvitsee vain
käskeä", vastasi neekeri.

"Hyvä", huudahti Tarzan. "Ruoki heitä hyvin ja kohtele heitä hyvin!
Minulla on muita hommia, enkä voi jäädä tänne."

"Heidän vatsansa täytetään, ja he pääsevät vahingoittumattomina
rannikolle."

Lausumatta sanaakaan jäähyväsiksi, vähäisimmälläkään merkillä
osoittamatta, että oli tietoinen heidän läsnäolostaan, läksi Apinain
Tarzan noiden neljän eurooppalaisen näkyvistä, Jad-bal-jan,
kultaleijonan, tassuttaessa hänen kintereillään.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Väkäkärkinen surmankeihäs


Kraski vietti unettoman yön. Hän käsitti hyvin, että Tarzan ennemmin
tai myöhemmin huomaisi timanttipussinsa menetyksen ja palaisi vaatimaan
siitä tiliä neljältä lontoolaiselta, joita oli avustanut. Ja niinpä
venäläinen aamunkoin ensimmäisen valojuovan valahtaessa idän taivaalle
nousi kuivatuista ruohoista valmistetulta vuoteeltaan majassa, jonka
päällikkö oli hänelle ja Bluberille osoittanut, ja hiipi salavihkaa
kylän raitille.

-- Hyvä Jumala! -- hän tuumi itsekseen. -- On vain yksi mahdollisuus
tuhannesta, että voin päästä rannikolle yksinäni, mutta tämä, -- hän
puristi kädellään paitansa alla olevaa timanttipussia, -- tämä on
jokaisen ponnistuksen arvoinen, on säilytettävä hengenkin uhalla.
Tuhansien kuninkaitten aarteet! Hyvä Jumala, mitä sillä voisinkaan
aikaansaada Lontoossa, Pariisissa ja New Yorkissa!

Varovaisesti hän hiipi kylästä, ja pian sulkeutui viidakon vihannuus
Karl Kraskin, venäläisen, jälkeen, hänen hävitessään iäksi toveriensa
näköpiiristä.

Bluber oli ensimmäinen huomaamaan Kraskin poissaolon, sillä vaikka nuo
kaksi eivät toisiaan rakastaneet, olivat he lyöttäytyneet yhteen
Peeblesin ja Throckin välisen ystävyyden vastapainoksi.

"Oletko nähnyt Karlia tänä aamuna?" hän kysyi Peeblesiltä, kun kaikki
kolme kerääntyivät padan ympärille, jossa oli heidän aamiaisekseen
tuotu mauton keitos.

"En", sanoi Peebles. "Varmaankin hän nukkuu vielä."

"Hän ei olla majassa", vastasi Bluber, "hän ei olla siellä, kun minä
herätä."

"Pitäköön hän huolta itsestään", murahti Throck, jatkaen aamiaistaan.
"Kaipa sinä hänet löydät jonkun ryökynän luota", ja hän irvisti
hyväksyvästi pienelle pilalleen Kraskin hyvintunnetusta heikkoudesta.

He olivat lopettaneet aamiaisensa ja yrittivät haastella muutamien
soturien kanssa, saadakseen tietää, milloin päällikkö aikoi saattaa
heidät rannikolle, eikä Kraski ollut vieläkään näyttäytynyt. Nyt oli
Bluber melkoisesti huolissaan, ei suinkaan Kraskin turvallisuudesta,
vaan omastaan. Sillä jos jotakin saattoi tässä ystävällisessä kylässä
yön hiljaisina hetkinä tapahtua Kraskille, niin saattoi samanlainen
kohtalo odottaa häntäkin, ja kun hän lausui sen ajatuksen ilmi, antoi
se miettimisen aihetta toisillekin, joten he kaikki kolme olivat
päällikön puheille pyrkiessään hyvin peloissaan.

Merkkien ja neekerienglannin avulla ja rääkäten alkuasukasten kieltä,
jota he kaikki osasivat muutaman sanan, onnistui heidän tiedoittaa
päällikölle, että Kraski oli hävinnyt ja että he tahtoivat tietää,
minne hän oli joutunut.

Päällikkö oli tietysti yhtä ymmällä kuin he itsekin ja pani heti
toimeen etsinnän kautta kylän, mutta sen tuloksena vain todettiin, että
Kraskia ei ollut aitauksen sisällä ja pian senjälkeen havaittiin kylän
porttikäytävästä viidakkoon johtavat jäljet.

"_Mein Gott_!" huudahti Bluber. "Hän mennä ulos tuonne, ja mennä ihan
yksin keskellä yötä! Hänen täytynyt olla hullu."

"Niin", säesti Throck, "miksi hän sen oikeastaan teki?"

"Ei suinkaan teiltä ole mitään poissa?" kysyi Peebles molemmilta
toisilta. "Ehkä hän on vohkinut jotakin."

"Oi, oi! Mitä meillä olla otettavaa?" huudahti Bluber. "Meidän pyssyt
ja ammukset -- nehän on tuossa. Niitä hän ei ottanut. Eikä meillä olla
muuta arvokasta, paitsi minun kaksikymmenen punnan puku."

"Mutta miksi hän sen sitten teki?" ihmetteli Peebles.

"Ehkä se tolvana käveli unissaan", sanoi Throck, eivätkä nuo kolme
voineet mitään parempaa selitystä Kraskin salaperäiselle katoamiselle
keksiäkään.

Tuntia myöhemmin he lähtivät rannikkoa kohti, joukko päällikön
sotilaita suojanaan.

Kivääri olalta riippumassa asteli Kraski itsepintaisesti viidakkopolkua
pitkin, pitäen raskasta automaattipistoolia oikeassa kädessään. Hän
heristi alati korviaan kuullakseen ajettiinko häntä ehkä takaa, tai
saadakseen vihiä vaaroista, jotka saattoivat uhata edestä tai
jommaltakummalta sivulta. Yksinään salaperäisessä viidakossa hän oli
kauhun painajaisen vallassa. Ja jokaisella kilometrillä, jonka hän
taivalsi, hupeni timanttien arvo siihen peloittavaan koetukseen
verraten, jonka hän käsitti itsellään olevan kestettävänä, ennenkuin
saattoi toivoa rannikolle pääsemistä.

Kerran Histah, käärme, joka matalalta oksalta riippuen polun yli,
sulki häneltä tien, eikä miekkonen uskaltanut sitä ampua, peläten
kiinnittävänsä mahdollisten takaa-ajajain huomion olinpaikkaansa. Hänen
täytyi siis kiertää sotkuisen alimetsän läpi, jota kasvoi tiheästi
kapean reitin kummallakin puolella. Kun hän jälleen pääsi polulle
käärmeen tuolla puolen, olivat hänen vaatteensa entistä repaleisemmat,
ja lukemattomat piikit, joiden ohi hänen oli täytynyt tunkeutua, olivat
raapineet ja haavoittaneet hänen ihonsa verille. Hän kylpi hiessä ja
läähätti uupumuksesta, ja hänen pukunsa oli täynnä muurahaisia, joiden
häijyt pistot saivat hänet puolihulluksi tuskasta.

Jälleen päästyään aukeamalle hän riuhtaisi vaatteet yltään ja taisteli
vimmatusti, vapautuakseen kiduttavista kiusanhengistä.

Niin tuhkatiheästi vilisi muurahaisia hänen vaatteissaan, ettei hän
enää rohjennut pukea niitä ylleen. Vain timanttipussin, ammuksensa ja
aseensa hän sieppasi ahnaalta parvelta, jonka lukumäärä nopeasti
lisääntyi. Niitä kuhisi näennäisesti miljoonittain, kun ne jälleen
yrittivät käydä hänen kimppuunsa ja syödä hänet suuhunsa.

Ravistaen enimmät muurahaiset näistä takaisin saamistaan kapineista
syöksyi Kraski vimmatusti polkua pitkin yhtä alastomana kuin
syntyessään, ja kun hän puoli tuntia myöhemmin kompasteli ja vihdoin
kaatui uupumuksesta ja makasi läähättäen viidakon kostealla pinnalla,
käsitti hän, kuinka turha oli hänen hullu yrityksensä yksinään pyrkiä
rannikolle, -- käsitti hän vielä täydellisemmin kuin hän konsaan muissa
olosuhteissa olisi käsittänyt, koska ei ole mitään, mikä niin herpaa
sivistyneen miehen rohkeutta ja itseluottamusta kuin se, että hän
menettää vaatteensa.

Niin vähän suojaa kuin hänellä poisheittämistään rääsyiksi repeilleistä
vaatekappaleista olisi ollutkin, ei hän olisi voinut tuntea itseään
avuttomammaksi, jos sensijaan olisi menettänyt aseensa ja ammuksensa,
sillä siihen määrin olemme riippuvaisia tavoista ja ympäristöstä. Kovin
säikähtyneenä siis Kraski, jo edeltäpäin tuomittuna epäonnistumaan,
ryömi pelokkaasti viidakkopolkua eteenpäin.

Nälissään ja viluissaan hän nukkui sen yön ison puun haarukassa,
pyydysteleväin petojen karjuessa, köhiessä ja muristessa viidakon
pimeydessä hänen ympärillään. Kauhusta väristen hän tuon tuostakin
havahtui säikähtyneenä valveille, ja kun hän uupumuksesta viimein
torkahti, ei hän nauttinut lepoa, vaan näki hirmu-unia, jotka äkillinen
karjahdus useinkin muutti todellisuudeksi. Näin kuluivat vihdoin
kamalan yön pitkät, ikävät tunnit, eikä aamu näkynyt koskaan
sarastavan. Mutta se tuli kumminkin, ja taaskin hän jatkoi
kompastelevaa kulkuaan länttä kohti.

Pelosta, väsymyksestä ja tuskasta melkein puolitainnoksissa hän hapuili
eteenpäin, käyden hetki hetkeltä huomattavasti heikommaksi, sillä hän
oli ollut ruuatta ja vedettä siitä asti, kun karkasi toveriensa luota
enemmän kuin kolmekymmentä tuntia sitten.

Keskipäivä lähestyi. Kraski eteni, mutta nyt hitaasti ja usein
levähdellen; ja kerran tällaisen levähdyksen aikana hän luuli
turtuneilla aistellaan erottavansa ihmisääniä lyhyehkön matkan päästä.
Hän ravisti itseään nopeasti ja yritti keskittää heikkenevää
tajuntaansa. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, ja sitten hän jonkun verran
voimistuneena nousi pystyyn.

Siitä ei ollut epäilystäkään. Hän kuuli ääniä aivan lyhyen matkan
päästä, eivätkä ne kuulostaneet alkuasukasten, vaan pikemmin
eurooppalaisten ääniltä. Mutta hän oli yhä varovainen ja hiipi
hiljalleen eteenpäin, kunnes eräästä polunmutkasta näki mutaisen puron
rannalla ahon, jolla kasvoi harvassa puita.

Joenäyrään lähellä oli pieni, ruohokattoinen ja korkealla paalutuksella
ympäröity hökkeli, jota vielä lisäksi suojeli okaisista pensaista
kyhätty ulompi boma.

Mökin suunnalta äänet kuuluivatkin, ja nyt hän selvästi erotti naisen
puhetta, vastustavaa ja vihaista, joka vastasi syvään miehenääneen.

Verkalleen Karl Kraskin silmät avartuivat epäilystä, johon liittyi
pelkoakin, sillä hänen kuulemansa miehenääni oli kuolleen Esteban
Mirandan ja naisen ääni oli kadonneen Flora Hawkesin, jota hän myöskin
jo kauan oli pitänyt kuolleena ja siis menetettynä. Mutta Karl Kraski
ei juuri yliluonnollisiin uskonut. Ruumiista erkaantuneet henget eivät
kaipaa majoja, paaluvarustuksia tai oka-aitausta. Noiden äänten
omistajat olivat yhtä eläviä -- yhtä aineellisia -- kuin hän itsekin.

Hän lähti hökkeliä kohti, melkein unohtaen vihansa ja
mustasukkaisuutensa Estebania kohtaan sen helpotuksen vuoksi, jota hän
tunsi huomatessaan, että jälleen pääsisi itsensä kaltaisten olentojen
seuraan. Hän oli kuitenkin astunut vain muutaman askeleen viidakon
reunasta, kun naisen ääni jälleen kuului hänen korviinsa ja hän samalla
äkkiä totesi alastomuutensa. Hän pysähtyi ajatuksissaan, katsellen
ympärilleen, ja alkoi sitten ripeästi kerätä pitkää levälehtistä
viidakkoruohoa, josta laittoi karkean, mutta käytäntökelpoisen hameen,
kiinnittäen sen vyötäisilleen samasta aineesta kierretyllä köydellä.
Sitten hän uudistunein luottamuksin käveli edelleen mökkiä kohti.
Peläten, että he eivät häntä alussa tuntisi, vaan luulisivat
viholliseksi ja hyökkäisivät hänen päälleen, Kraski huusi ennen
paalutuksen aukolle saapumistaan Estebania nimeltä. Heti tuli
espanjalainen tytön seuraamana hökkelistä. Jollei Kraski olisi kuullut
hänen ääntään ja häntä siitä tuntenut, olisi hän luullut häntä Apinain
Tarzaniksi, sillä niin samanlainen hän oli. Hetkisen tuijottivat
molemmat edessään seisovaan ilmestykseen.

"Ettekö tunne minua?" kysyi Kraski. "Minä olen Karl, Karl Kraski.
Tunnethan sinä minut, Flora."

"Karl!" huudahti tyttö ja yritti harpata eteenpäin, mutta Esteban
tarttui häntä ranteesta ja pidätti häntä.

"Mitä sinä täällä hommailet, Kraski?" kysyi espanjalainen ärtyisästi.

"Pyrin rannikolle", vastasi venäläinen; "olen puolikuollut nälästä ja
uupumuksesta."

"Tuolta päin rannikolle mennään", sanoi espanjalainen, osoittaen länttä
kohti vievää latua. "Lähdehän liikkeelle, Kraski, täällä ei sinulle ole
terveellistä."

"Tarkoitatko, että lähetät minut pois ilman ruokaa ja vettä?"

"Vettä on tuolla", selitti Esteban, viitaten jokeen, "ja viidakko on
täynnä muonaa, jos miehellä vain on kyllin rohkeutta ja älyä sitä
hankkia."

"Ethän voi lähettää häntä pois", huudahti tyttö; "en pitänyt
mahdollisena, että sinäkään voisit olla niin julma", ja sitten kääntyen
venäläisen puoleen: "Oi, Karl", rukoili hän, "älä mene! Pelasta minut!
Pelasta minut tuolta pedolta!"

"Astu sitten sivulle", huusi Kraski, ja kun tyttö riuhtaisi itsensä
irti Mirandan otteesta, kohotti venäläinen pistoolinsa ja tähtäsi aivan
läheltä espanjalaiseen: Luoti sivuutti maalinsa, tyhjä patruuna tukkesi
syöttökotelon, ja kun Kraski jälleen veti liipaisinta, mutta
tuloksettomasti, vilkaisi hän aseeseensa ja huomatessaan sen
hyödyttömyyden paiskasi sen kiroten luotaan. Hänen vimmatusti
yrittäessään saada kiväärinsä toimimaan Esteban sinkautti lyhyen,
raskaan keihäänsä, jota hän nyttemmin oli oppinut käyttämään osuvasti,
ja ennenkuin toinen ehti painaa kiväärinsä liipaisinta, puhkaisi
raateleva väkäkärki hänen rintansa ja sydämensä. Äännähtämättä Karl
Kraski vaipui kuolleena vihollisensa ja kilpailijansa jalkoihin,
samalla kun nainen, jota kumpikin oli rakastanut omalla itsekkäällä tai
karkealla tavallaan, lyyhistyi nyyhkyttäen maahan äärimmäisen epätoivon
vallassa. Nähdessään, että toinen oli kuollut, Esteban astahti
eteenpäin, tempasi keihäänsä Kraskin ruumiista ja otti kuolleelta
viholliseltaan myöskin hänen ammuksensa ja aseensa. Hänen tätä
tehdessään osuivat hänen silmänsä pieneen nahkapussiin, jonka Kraski
oli kiinnittänyt vyötäisilleen alkuperäisen pukimensa pitimeksi
vastikään punomallaan ruohoköydellä.

Espanjalainen tunnusteli pussia ja koetti saada selville, mitä se
sisälsi, ja teki sen johtopäätöksen, että siinä oli ampumatarpeita,
mutta ei tutkinut tarkemmin, ennenkuin oli vienyt vainajan aseet
hökkeliinsä. Sinne hän oli laahannut myöskin tytön, joka kyyhötti
nyyhkien nurkassa.

"Karl-parka, Karl-parka!" voihki Flora ja kääntyi sitten Estebanin
puoleen. "Mikä peto!"

"Niin", huudahti toinen nauraen. "Minä olen peto. Minä olen Apinain
Tarzan, ja tuo pahuksen ryssä tohti nimittää minua Estebaniksi. Minä
olen Tarzan! Minä olen Apinain Tarzan!" hän toisti kirkumalla. "Ken
tohtii minua muuksi nimittää, on kuoleman oma. Kyllä minä niille
näytän. Kyllä minä niille näytän", hän jupisi.

Tyttö katsahti häneen avartunein ja leimuavin silmin, ja häntä
puistatti,

-- Hullu, -- hän ajatteli. -- Hullu! Hyvä Jumala... Yksinäni erämaassa
mielipuolen kanssa! -- Ja yhdessä suhteessa oli Esteban Miranda
todellakin hullu; hän oli hullu niinkuin osaansa täydesti eläytynyt
näyttelijä. Niin kauan oli Esteban Miranda nyt esittänyt osaansa
ja niin tositaitavaksi hän oli tullut tuon ylvään henkilön
tulkitsemisessa, että hän luulotteli olevansa Tarzan; ja ulkonaisessa
esiintymisessään hän olisi saattanut pettää apinamiehen parhaan
ystävän. Mutta tuossa hahmossa asui rakin ja viheliäisen pelkurin
sielu.

"Hän olisi anastanut Tarzanin puolison", jupisi Esteban, "Tarzanin,
viidakon herran puolison! Näetkö, kuinka minä hänet surmasin yhdellä
ainoalla keihäänheitolla. Ethän voisi rakastaa vetelystä, kun sinulle
on tarjona suuren Tarzanin lempi!"

"Minä inhoon sinua", virkkoi tyttö, "sinä olet eläimiä alhaisempi."

"Sinä olet kumminkin minun", sanoi espanjalainen, "eikä sinua kukaan
muu koskaan saa -- ennemmin minä sinut tappaisin. Mutta katsotaanhan,
mitä venäläisellä oli nahkapussissaan; tuntuu kuin siellä olisi
ammuksia koko rykmentin surmaamiseksi", ja hän päästi solmusta
pussinsuuta sitovat hihnat ja tipahdutti vähän sen sisällöstä majan
lattialle. Kun säteilevät kivet vierähtivät säkenöiden heidän
hämmästyneiden silmiensä eteen, jäi tytön suu auki ihmettelystä.

"Pyhä neitsyt!" huudahti espanjalainen; "ne ovat timantteja!"

"Sadoittain timantteja", mutisi tyttö. "Mistähän hän ne oli saanut?"

"En tiedä enkä välitä", sanoi Esteban. "Ne ovat minun. Ne ovat kaikki
minun... Minä olen rikas, Flora. Minä olen rikas, ja jos sinä olet hyvä
tyttö, niin saat jakaa varallisuuteni minun kanssani."

Flora Hawkesin silmät kapenivat. Hänen povessaan heräsi hänen alituinen
ahneutensa, joka vallitsi hänen olemustaan, ja sen ohella leimahti
nyttemmin yhtä voimakas viha espanjalaista kohtaan. Tämän sitä
tietämättä oli noiden kimaltelevain helyjen omistaminen vihdoin
kiteyttänyt naisen mielessä jo kauan harkitun päätöksen tappaa
espanjalainen hänen nukkuessaan. Tähän asti häntä oli peloittanut jäädä
yksikseen viidakkoon, mutta nyt voitti suuren aarteen omistamisen himo
hänen pelkonsa.



Viidakkoa samoillessaan Tarzan keksi länsirannikon neekerien eri
joukkojen ja surmattujen arabialaisten pakenevien orjien jäljet ja
tavoittaen vuoron perään kunkin ryhmän tiedusteli edelleen Luvinia,
säikäyttäen neekerit puhumaan totta ja lähtiessään jättäen heidät pelon
valtaan. Kaikki joukkueet kertoivat saman tarinan.

Ei kukaan ollut nähnyt Luvinia taistelu- ja paloyön jälkeen, ja kaikki
olivat varmat, että hänen oli täytynyt lähteä jonkun muun joukkueen
kanssa. Niin täydellisesti oli apinamies ollut viime päivät surunsa
vallassa ja niin hartaasti antautunut etsintään, että hän oli
laiminlyönyt vähäpätöisemmät seikat eikä siis ollut huomannut sitäkään,
että timantteja sisältävä pussi oli kadonnut. Hän olikin oikeastaan
unohtanut timantit, kunnes ne ihan sattumalta juolahtivat hänen
mieleensä, ja sitten hän äkkiä huomasi, että ne olivat poissa. Mutta
milloin ja missä olosuhteissa hän ne oli hukannut, sitä hän ei voinut
muistaa.

"Ne eurooppalaiset lurjukset", hän jupisi Jad-bal-jalle, "varmaankin
ovat ne vieneet", ja se ajatus leimahdutti äkkiä tulipunaisen juovan
kirkkaasti hänen otsalleen, kun oikeutettu suuttumus kuohahti hänen
rinnassaan hänen auttamainsa miesten petollisuuden ja kiittämättömyyden
vuoksi. "Niinkuin etsimme Luvinia, samoin etsimme niitä muitakin." Ja
sitenpä sattui, että Peebles, Throck ja Bluber olivat vaeltaneet vain
lyhyen matkan rannikkoa kohti, kun he erään puolipäivänlevähdyksen
aikana hämmästyksekseen näkivät apinamiehen hahmon liikkuvan heitä
kohti ja hänen vieressään astuvan ison, mustaharjaisen leijonan.

Tarzan ei millään tavoin vastannut heidän liehakoivaan tervehdykseensä,
vaan tuli ääneti lähemmäksi ja pysähtyi vihdoin, kädet ristissä
rinnalla, heidän eteensä. Hänen kasvoillaan oli syyttävä, yrmeä ilme,
joka toi pelonväristyksen Bluberin arkaan sydämeen ja kalvensi
paatuneiden englantilaisten jätkien naamat.

"Mikä nyt on?" he kysyivät kuorossa. "Onko mitään vinossa? Mitä on
tapahtunut?"

"Tulin hakemaan takaisin kivipussia, jonka te minulta veitte", sanoi
Tarzan koruttomasti.

Jokainen kolmesta vilkaisi epäluuloisesti toveriinsa. "Minä ei ymmärrä,
mitä te sanoo, herra Tarzan", sopersi Bluber, hieroen kämmeniään
yhteen. "Minä olla varma, että tapahtunut joku erehdys, jollei..." Hän
loi salavihkaa epäluuloisen katseen Throckiin ja Peeblesiin.

"Minä en tiedä mitään mistään kivipussista", lausui Peebles, "mutta
minä sanon, että israeliittaan ei koskaan ole luottamista."

"Minä en luota kehenkään teistä", tiuskasi Tarzan; "suon teille viisi
sekuntia pussin luovuttamiseen ja jollette sillä ajalla ole antanut
sitä takaisin, tarkastan teidät läpikotaisin."

"Niin", huudahti Bluber, "tarkastakaa minä, tarkastakaa minä kaikin
mokomin. Ka, herra Tarzan, minä ei millään ehdolla ottais teiltä
yhtikäs mitään."

"Jossakin on nyt sekaannus", mörähti Throck; "minulla ei ole mitään
teille kuuluvaa, ja olen varma, ettei ole näillä toisillakaan."

"Missä se neljäs mies on?" kysyi Tarzan.

"Oh, Kraskiko? Hän hävisi samana iltana, kun toitte meidät siihen
kylään. Emme ole häntä sen koommin nähneet -- niin se on. Nyt minä
tiedän, -- ihmettelimme hänen lähtemistään,- mutta nyt käsitän sen
selvästi kuin oman naamatauluni. Hän sen kivipussin ottikin, hän juuri.
Hänen lähdöstään asti olemme kummeksineet, mitä hän varasti, mutta nyt
on asia aivan selvä."

"Niin", huudahti Peebles, "ihan varmasti, ja tässä sitä ollaan, niinpä
niin."

"Olisihan me se pitänyt tietääkin, olisi pitänyt tietääkin!" myönsi
Bluber.

"Mutta sittenkin minä tutkin teidät kaikki", sanoi Tarzan, ja kun
neekerien päämies saapui ja apinamies oli hänelle selittänyt, mitä
halusi, riisuttiin nuo kolme valkoista nopeasti ja tarkastettiin.
Heidän tavaransakin etsittiin läpikotaisin, mutta jalokiviä ei
löydetty.

Sanaa sanomatta Tarzan kääntyi viidakkoon, ja tuokiossa näkivät
neekerit ja nuo kolme eurooppalaista tuuhean lehtimeren nielaisevan
apinamiehen ja kultaleijonan.

"Jumala varjelkoon Kraskia!" huudahti Peebles.

"Mitähän hän kivipussilla tekee?" ihmetteli Throck. "Minusta hänen
täytyy olla vähän löyhypäinen."

"Ei hän olla lainkaan löyhypäinen", huudahti Bluber. "On vain yksi laji
kiviä Afrikassa, joita Kraski varastais ja juoksis sitten ne mukana
yksinään viidakkoon. Timantteja!"

Peebles ja Throck avasivat hämmästyneinä silmänsä. "Se kirottu ryssä",
huudahti edellinen, "jutkautti meitä kuin jutkauttikin."

"Hyvinkin luultavasti hän pelasti henkemme", lausui Throck. "Jos se
apinaurho olisi tavannut Kraskin timantteineen meidän joukostamme,
olisimme kaikki kärsineet saman kohtalon, -- ei häntä olisi voitu saada
uskomaan, ettei meillä ollut kättämme pelissä. Eikä Kraski olisi tehnyt
mitään, auttaakseen meitä pulasta."

"Toivon, että hän sen lurjuksen tavoittaa!" huudahti Peebles
kiihkeästi.

He säikähtyivät äänettömyyteen hetkistä myöhemmin, nähdessään Tarzanin
palaavan leiriin; mutta apinamies ei kiinnittänyt mitään huomiota
valkoisiin, vaan meni suoraan päämiehen luo, jonka kanssa keskusteli
muutamia minuutteja. Sitten hän taas kääntyi ja lähti.

Toimien päämieheltä saamainsa tietojen mukaan oikaisi Tarzan viidakon
läpi kylää kohti, johon oli jättänyt nuo neljä valkoihoista
heimopäällikön huostaan ja josta Kraski myöhemmin oli yksinään
luikkinut tiehensä. Hän liikkui nopeasti, jättäen Jad-bal-jan
seuraamaan perässä, ja suoriutui välimatkasta verraten lyhyessä ajassa,
koska hän eteni melkein linnuntietä puiden latvoissa, missä ei ollut
mitään takkuista pensasmetsää häntä kammitsoimassa.

Kyläportin ulkopuolelta hän keksi Kraskin jäljet, jotka tosin jo olivat
melkein hävinneet, mutta kuitenkin vielä apinamiehen teräville
vaistoille havaittavissa. Niitä hän seurasi nopeasti, sillä Kraski oli
kaiken aikaa pysytellyt avoimella, läntiseen suuntaan kiertelevällä
polulla.

Aurinko oli melkein vaipunut läntisten puunlatvojen tasalle, kun Tarzan
äkkiä joutui aholle hidasjuoksuisen puron luo, jonka äyräällä oli
vähäinen karkeatekoinen, vaajavarustuksella ja okapensasaidalla
ympäröity hökkeli.

Apinamies pysähtyi kuuntelemaan, nuuhkien ilmaa herkillä sieraimillaan,
ja harppoi sitten äänettömin askelin aukeaman yli hökkeliä kohti.
Ruohikossa paalutuksen ulkopuolella virui valkoisen miehen hengetön
ruumis, ja yhdellä ainoalla silmäyksellä apinamies totesi, että se oli
hänen etsimänsä pakolainen. Heti käsitti hän, että oli turhaa etsiä
timanttipussia kuolleelta, koska oli ilman muuta selvää, että kivet nyt
olivat sen hallussa, joka oli venäläisen tappanut, ken hän sitten
lienee ollutkin. Pintapuolinen tarkastus ilmaisikin hänelle, että hän
oli oikeassa.

Sekä hökkelin sisä- että paalutuksen ulkopuolella oli merkkejä siellä
äsken käyneestä miehestä ja naisesta, ja edellisen jäljet sopivat sen
henkilön jälkien mittasuhteisiin, joka oli tappanut Gobun, ison apinan,
ja metsästänyt Baraa, kaurista, apinamiehen alueilla. Mutta entä
nainen? Oli ilmeistä, että hän oli kävellyt hellillä, väsyneillä
jaloilla ja että hänellä kenkien asemasta oli ollut riepukääreet
jaloissa.

Tarzan seurasi miehen ja naisen jälkiä, jotka veivät hökkelistä
viidakkoon. Niiden etääntyessä kävi ilmi, että nainen oli usein
jättäytynyt jälkeen ja alkanut onnahdella yhä surkeammin. Hän oli
liikkunut varsin hitaasti, ja Tarzan havaitsi, että mies ei ollut häntä
odottanut, sillä muutamin paikoin hän oli ollut melkoisesti naisen
edellä.

Ja Esteban oli todellakin ponnistanut kauas Flora Hawkesin edelle,
jonka haavoittuneet ja verta vuotavat jalat tuskin jaksoivat häntä
kannatella.

"Odota minua, Esteban", oli hän rukoillut. "Älä jätä minua. Älä jätä
minua yksikseni tähän kauheaan viidakkoon."

"Pysy sitten kintereilläni", murisi espanjalainen. "Luuletko, että minä
tällainen omaisuus hallussani aion ainiaan viipyä täällä viidakon
sydämessä, kunnes joku tulee sen minulta riistämään? Ei, minä riennän
rannikolle niin nopeasti kuin voin. Jos kykenet pysymään mukanani, niin
hyvä on. Mutta jollet kykene, on se sinun asiasi."

"Ethän toki voi jättää minua. Ethän sinäkään, Esteban, voisi olla
sellainen peto kaiken sen jälkeen, mitä olet minut pakottanut
puolestasi tekemään!"

Espanjalainen nauroi. "Sinä et ole minulle enempää kuin vanha
hansikas", hän sanoi. "Tällä", ja hän piteli timanttipussia edessään,
"voin ostaa maailman pääkaupungeista hienoimpia hansikkaita -- uusia
hansikkaita." Ja hän nauroi koleasti pikku pilalleen.

"Esteban, Esteban", huusi Flora, "tule takaisin, tule takaisin! Minä en
jaksa enää kävellä. Älä jätä minua. Tulehan toki takaisin ja pelasta
minut!" Mutta toinen vain nauroi hänelle, ja kun hän polun mutkassa
häipyi Floran näkyvistä, vaipui tämä avuttomana ja uupuneena
tantereelle.



KAHDESKYMMENES LUKU

Kuolleen paluu


Sinä yönä Esteban laati yksinäisen leirinsä vanhan joen kuivunutta
uomaa pitkin kiertelevän viidakkopolun syrjään. Uomassa tihkui vielä
pieni puronen, joka soi espanjalaiselle hänen kaipaamaansa vettä.

Hänet huumannut harhaluulo, että hän tosiaan oli Apinain Tarzan, antoi
hänelle valerohkeutta, niin että hän tohti yksinään laskeutua levolle
tantereelle ilman minkäänlaista keinotekoista turvalaitetta, ja onni
oli tässä suhteessa häntä sikäli suosinut, etteivät pyydystelevät
petoeläimet olleet häntä sattuneet löytämään niissä tilaisuuksissa,
joissa hän oli liian paljon uskaltanut. Flora Hawkesin vielä ollessa
hänen kumppaninaan hän oli rakentanut tytölle suojuksia, mutta nyt
hänet jätettyään ja ollessaan jälleen yksinään hän ei saattanut
omaksumassaan osassa pitää itseään niin veltostuneena, että edes
kyhäisi okapensas-aidan turvakseen yön pimeydessä.

Hän oli kuitenkin tehnyt nuotion, sillä hän oli kaatanut otuksen eikä
ollut vielä saavuttanut sitä villeyden astetta, joka olisi sallinut
hänen luulotella pitävänsä raa'asta lihasta.

Syötyään niin paljon lihaa kuin maittoi ja juotuaan kylliksensä
pienestä purosta Esteban palasi kyyröttelemään tulensa ääreen, missä
veti timanttipussin lannetaljansa alta ja avaten sen kaatoi kourallisen
kalliita kiviä kämmenelleen. Niihin osuva värähtelevän valkean hohde
lähetti säteileviä kimmellyksiä ympäröivän viidakkoyön pimeyteen,
espanjalaisen tiputellessa noita välkkyviä kiviä hentona juovana
toisesta kädestään toiseen. Ja tässä kauniissa valoliekissä esiintyi
espanjalaiselle tulevaisuudennäkyjä -- valtaa, ylellisyyttä, ihania
naisia, kaikkea, mitä mies saattaa suurella rikkaudella ostaa. Silmät
puoliummessa hän uneksi ihanteesta, jota hän etsisi kautta maailman --
unelmanaisesta, jota hän oli aina etsinyt, mutta milloinkaan löytämättä
-- sopivasta kumppanista sellaiselle miehelle, jollaiseksi Esteban
Miranda itseään kuvitteli. Kaventuneita silmäluomiaan varjostavain
tummien ripsien raosta hän jo luulikin näkevänsä leirinuotionsa
värähtelevässä valossa unelmansa epämääräisen ruumiistuman, naisen
hahmon puettuna liehuvaan, läpikuultavaan valkoiseen. Se näkyi
leijailevan aivan hänen yläpuolellaan valokehän uloimmalla reunalla
entisen joen korkealla äyräällä.

Näky oli kummallisen kestävä. Esteban sulki silmänsä tiukkaan ja raotti
niitä sitten juuri hitusen, ja siellä oli ilmestys entisellään niinkuin
se oli ollut ennenkuin hän silmänsä ummisti. Sitten hän avasi ne
selkoselälleen, ja yhä leijaili valkopukuisen naisen hahmo hänen
yläpuolellaan.

Esteban Miranda kalpeni äkkiä. "Jumalan äiti!" siunasi hän. "Se on
Flora. Hän on kuollut ja palannut aaveena kummittelemaan."

Tuijottavin silmin hän nousi hitaasti jaloilleen, katsellakseen suoraan
ilmestystä, jolloin se puhui pehmeällä, lempeällä äänellä.

"Kultaseni", se huudahti, "oletko se todellakin sinä!"

Heti Esteban käsitti, ettei se ollut mikään haamu eikä Florakaan --
mutta kuka sitten? Kuka oli tämä kauneuden ihanneilmiö yksinään Afrikan
villissä erämaassa?

Hyvin hitaasti se astui nyt rantatöyrästä alas ja tuli häntä kohti.
Esteban pani timantit takaisin pussiin ja pisti sen jälleen
lannetaljansa alle.

Avosylin tuli nainen häntä kohti. "Rakkaani, rakkaani", hän huusi, "älä
sano minulle, ettet minua tunne!"

Nainen oli nyt kyllin lähellä, jotta espanjalainen saattoi nähdä hänen
rajusti kuohuvan povensa ja rakkaudesta ja intohimosta värähtelevät
huulet. Äkillinen kuuman halun puuska valtasi hänet ja hän syöksyi
kädet ojossa eteenpäin, tavoittaakseen naisen ja rutistaakseen hänet
rintaansa vasten.



Seuraten miehen ja naisen jälkiä Tarzan liikkui verkalleen eteenpäin
viidakkopolkua pitkin, sillä hän käsitti, ettei kiire ollut
tarpeellista noiden kahden tavoittamiseksi. Eikä hän laisinkaan
kummastunut äkkiä löytäessään lyyhistyneen naisen makaamasta keskeltä
reittiä. Apinamies polvistui naisen viereen ja laski kätensä hänen
olalleen, mikä sai hänet säikähdyksestä parahtamaan.

"Hyvä Jumala!" huudahti tyttö; "nyt on loppu käsissä!"

"Sinulla ei ole vaaraa", sanoi apinamies; "en tee sinulle pahaa."

Nainen käänsi katseensa häneen. Alussa hän luuli miestä Estebaniksi.
"Oletko tullut takaisin pelastamaan minut, Esteban?" hän kysyi.

"Esteban!" huudahti toinen. "Minä en ole Esteban. Se ei ole nimeni." Ja
sitten neitonen tunsi hänet.

"Loordi Greystoke!" hän virkahti. "Tekö todellakin?"

"Niin", sanoi apinamies, "ja kuka te olette?"

"Minä olen Flora Hawkes. Minähän olin lady Greystoken kamarineitona."

"Nyt muistan teidät", sanoi Tarzan. "Mitä te täällä teette?"

"Pelkään sitä teille sanoa", virkkoi tyttö. "Pelkään teidän
suuttumustanne."

"Kertokaa minulle", käski loordi. "Tiedättehän, Flora, että minä en tee
pahaa naisille."

"Me tulimme noutamaan kultaa Oparin holveista", selitti neitonen,
"mutta senhän te tiedätte."

"Minä en tiedä siitä mitään", sanoi apinamies. "Tarkoitatteko, että
olitte niiden eurooppalaisten kanssa, jotka juottivat minulle huumaavaa
nestettä ja jättivät minut leiriinsä?"

"Niin", myönsi tyttö, "ja me saimme kultaa, mutta te tulitte
wazireinenne ottamaan sen meiltä pois."

"Minä en tullut wazireineni teiltä mitään ottamaan", sanoi Tarzan.
"Minä en nyt käsitä."

Flora kohotti kummastuneena kulmakarvojaan, sillä hän tiesi, että
Apinain Tarzan ei valehdellut.

"Me jouduimme erillemme", hän virkkoi, "sitten kun miehemme kääntyivät
meitä vastaan. Esteban varasti minut muilta, ja jonkun ajan perästä
meidät löysi Kraski. Hän oli venäläinen. Hänellä oli mukanaan
pussillinen timantteja, ja sitten Esteban tappoi hänet ja otti
timantit."

Nyt oli Tarzanin vuoro hämmästyä.

"Ja Estebanko on se mies, joka on teidän kanssanne?" hän kysyi.

"Niin oli", vastasi tyttö, "mutta hän on hylännyt minut. En voinut
kävellä kauemmaksi kivistelevillä jaloillani. Hän lähti, jättäen minut
tänne kuolemaan, ja otti timantit mukaansa."

"Kyllä me hänet löydämme", sanoi apinamies. "Tulkaa."

"Mutta minä en pääse kävelemään", virkkoi tyttö.

"Siitä ei ole haittaa", vastasi toinen, kumartui ja nosti hänet
hartioilleen.

Keveästi apinamies kantoi nääntynyttä tyttöä polkua pitkin. "Ei ole
pitkä matka veden ääreen", hän sanoi, "ja vettä te kaipaatte. Se
elvyttää ja voimistuttaa teitä, ja ehkä minä pian voin löytää teille
ruokaakin."

"Miksi olette minulle näin ystävällinen?" kysyi tyttö.

"Te olette nainen. En voisi jättää teitä yksiksenne viidakkoon
kuolemaan, olettepa tehnyt mitä hyvänsä."

Eikä Flora Hawkes voinut muuta kuin nyyhkyttää katkonaisen
anteeksipyynnön hänelle tekemästään vääryydestä.

Tuli aivan pimeä, mutta yhä he etenivät hiljaista reittiä pitkin,
kunnes Tarzan etäältä huomasi valkean valonhohteen.

"Luulen, että pian tapaamme ystävänne", hän kuiskasi. "Älkää hiiskuko
mitään."

Hetkistä myöhemmin hänen tarkat korvansa erottivat ihmisääniä. Hän
pysähtyi ja laski tytön jaloilleen.

"Jollette voi seurata", hän sanoi, "niin odottakaa tässä. En halua,
että hän pääsee karkuun. Palaan pian luoksenne. Jos voitte verkalleen
seurata, tehkää niin." Ja sitten hän jätti hänet ja astui varovaisesti
eteenpäin valoa ja ääntä kohti. Hän kuuli Flora Hawkesin liikkuvan
aivan takanaan. Ilmeisestikään tämä ei voinut sietää ajatusta, että
hänet taaskin jätettäisiin yksikseen pimeään viidakkoon. Melkein samaan
aikaan Tarzan erotti matalan ulahduksen jonkun askeleen päästä oikealta
puoleltaan.

"Jad-bal-ja", hän kuiskasi hiljaa, "kintereille!" Ja iso,
mustaharjainen leijona hiipi aivan hänen lähelleen, ja tukehduttaen
parahduksen Flora Hawkes syöksyi hänen viereensä ja tarttui hänen
käsivarteensa. "Hiljaa", kuiskasi apinamies, "Jad-bal-ja ei tee teille
pahaa."

Hetkistä myöhemmin kaikki kolme tulivat vanhan joenuoman syrjälle ja
kurkkivat siellä kasvavan pitkän ruohon välitse alhaalla olevaan
vähäiseen leiriin.

Ällistyksekseen Tarzan näki oman haamunsa seisovan pienen tulen edessä,
samalla kun sitä oli verkalleen ja käsivarret levitettyinä lähestymässä
liehuvaan valkoiseen pukuun verhoutunut nainen. Hän kuuli hänen sanansa
-- suloiset lemmen ja hellyyden sanat. Ja hänen kuullessaan äänensävyn
ja tuntiessaan tuoksuvirran, jonka tuulenlöyhkäys äkkiä kantoi hänen
sieraimiinsa, täyttivät erilaiset liikutukset hänen sydämensä -- onni,
epätoivo, hurjuus, rakkaus ja viha.

Tarzan näki miehen tulen äärestä astuvan avosylin esiin, siepatakseen
naisen povelleen. Mutta silloin hän, halkaisten ruohon, harppasi aivan
äyrään syrjälle, ja hänen äänensä värisytti viidakkoa yhdellä ainoalla
sanalla.

"Jane!" hän huusi, ja silmänräpäyksessä kääntyivät mies ja nainen
katsahtamaan häneen, leirinuotion hämärästi valaistessa hänen hahmonsa.
Hänet nähdessään mies kääntyi ja livisti viidakkoon joen vastakkaiselle
puolelle; ja silloin Tarzan hyppäsi alas uoman pohjaan, juosten naista
kohti. "Jane", hän huusi, "sinähän se olet, sinähän se olet!" Nainen
näytti perin hämmästyneeltä. Hän katsoi ensin pakenevaan mieheen, jota
oli ollut syleilemäisillään, ja loi sitten katseensa Tarzaniin.
Varjostaen sormillaan silmiään hän vilkaisi vielä takaisin Estebaniin
päin, mutta Esteban ei enää ollut näkyvissä. Sitten hän astahti horjuen
apinamiestä kohti.

"Hyvä Jumala", hän huudahti, "mitä tämä merkitsee? Kuka sinä olet, ja
jos sinä olet Tarzan, niin kuka oli hän?"

"Minä olen Tarzan, Jane", virkkoi apinamies.

Nainen katsoi hänen taakseen ja näki Flora Hawkesin lähestyvän.

"Niin", hän sanoi, "minä näin sinut, kun sinä juoksit pois viidakkoon
Flora Hawkesin kanssa. En voi tätä ymmärtää, John. En saattanut uskoa,
että sinä, vaikka olitkin saanut vamman päähäsi, olisit voinut niin
menetellä."

"Minäkö juoksin viidakkoon Flora Hawkesin kanssa?" kysyi apinamies
teeskentelemättömän kummastuneena.

"Minä näin teidät", virkkoi Jane.

Apinamies kääntyi Floraan päin. "Minä en tätä käsitä", hän sanoi.

"Esteban se minun kanssani viidakkoon juoksi, lady Greystoke", selitti
tyttö. "Ja Esteban taaskin oli teidät pettämäisillään. Tässä on
todellinen loordi Greystoke. Se toinen oli petturi, joka juuri äsken
hylkäsi minut ja jätti viidakkoon kuolemaan. Jollei loordi Greystoke
olisi tullut silloin kun tuli, olisin minä nyt kuollut."

Lady Greystoke astahti horjuen puolisoaan kohti. "Ah, John", hän
huudahti, "tiesinhän minä, että se et voinut olla sinä. Sydämeni sen
minulle sanoi, vaikka silmäni minut pettivät. Nopeasti", hän kehoitti,
"se kavaltaja täytyy ottaa kiinni. Riennä, John, ennenkuin hän pääsee
karkuun."

"Anna hänen mennä", sanoi apinamies. "Niin mielelläni kuin tahtoisinkin
saada hänet käsiini, niin paljon kuin kalpaankin sitä, minkä hän
minulta varasti, en enää jätä sinua yksikseen viidakkoon, Jane, edes
häntä tavoittaakseni."

"Entä Jad-bal-ja?" virkkoi Jane. "Eikö se?"

"Kah", huudahti apinamies, "minä olin unohtanut", ja kääntyen leijonaan
hän osoitti suuntaa, johon espanjalainen oli paennut. "Nouda hänet,
Jad-bal-ja", hän sanoi, ja heti loikkasi keltaisenruskea peto
seuraamaan saaliinsa jälkiä.

"Tappaako se hänet?" kysyi Flora Hawkes kauhistuen. Ja kuitenkin hän
sydämessään oli iloinen kohtalosta, joka espanjalaista uhkasi.

"Ei, ei se häntä tapa", selitti Apinain Tarzan. "Kenties se häntä
hiukan näykkäisee, mutta se tuo hänet tänne elävänä, jos mahdollista."
Ja sitten hän, ikäänkuin jo olisi unohtanut pakolaisen kohtalon,
kääntyi puolisoaan kohti.

"Jane", hän lausui, "Usula kertoi minulle, että sinä olit kuollut. Hän
sanoi, että he löysivät hiiltyneen ruumiisi arabialaiskylästä ja
hautasivat sen sinne. Kuinka sitten olet täällä elävänä ja
loukkaantumattomana? Minä olen etsinyt Luvinia viidakot lävitse
kostaakseni kuolemasi. Kenties on hyvä, etten häntä löytänyt."

"Sinä et olisi häntä koskaan löytänyt", vastasi Jane Clayton, "mutta
minä en voi käsittää, miksi Usula olisi sanonut löytäneensä ja
haudanneensa ruumiini."

"Jotkut hänen ottamansa vangit", vastasi Tarzan, "kertoivat hänelle,
että Luvini oli vienyt sinut käsistä ja jaloista sidottuna kyläportin
lähellä sijaitsevaan arabialaismökkiin ja siellä vielä sitonut hökkelin
permantoon lyötyyn paaluun. Kun sitten tuli oli hävittänyt kylän,
palasivat Usula ja wazirit sinua etsimään joidenkuiden vangitsemiensa
miesten kanssa, jotka näyttivät hökkelin paikan. Siitä löydettiin
ihmisruumiin jäännökset hiiltyneen paalun vierestä, johon vainaja
kaikesta päättäen oli ollut kytkettynä."

"Ah", huudahti rouva, "nyt ymmärrän. Luvini sitoi minut tosiaan käsistä
ja jaloista ja kytki paaluun, mutta myöhemmin hän palasi hökkeliin ja
poisti siteet. Hän yritti tehdä minulle väkivaltaa. Kuinka kauan
kamppailimme, en tiedä, mutta niin kovassa ottelussa olimme, että
kumpikaan meistä ei huomannut kylän palamista ympärillämme. Vimmatusti
torjuessani häntä huomasin puukon hänen vyössään, ja sitten minä sallin
hänen tarttua itseeni, ja kun hän kietoi käsivartensa ympärilleni, minä
sieppasin veitsen, vetäen sen tupesta, ja työnsin sen hänen selkäänsä
vasemman olkapään alapuolelle. Se oli loppu. Melkein samassa hökkelin
peräseinä ja katto leimahtivat ilmiliekkiin.

"-- Olin melkein alasti, sillä kamppaillessamme hän oli repinyt melkein
kaikki vaatteeni. Hökkelin seinällä riippui tämä valkoinen burnusi,
kaiketikin jonkun murhatun arabialaisen omaisuutta. Minä sieppasin sen
ja heittäen sen ylleni riensin kylän kujalle. Hökkelit olivat jo kaikki
ilmiliekissä, ja viimeinen alkuasukkaista juoksi pois porttikäytävän
läpi. Oikealla kädelläni oli kappale paaluaitaa, johon liekit eivät
vielä olleet koskeneet. Juosta viidakkoon portin kautta olisi ollut
samaa kuin syöksyä vihollisteni syliin, ja niinpä minä jollakin tavoin
onnistuin kiipeämään paalutuksen yli ja kenenkään näkemättä
heittäytymään viidakon puolelle.

"-- Minulle oli varsin vaikeaa välttää erinäisiä kylästä saapuvia
neekerijoukkoja. Osan tätä aikaa olen etsiskellyt wazireja, ja muulloin
minun on täytynyt piileskellä. Lepäsin puunhaarukassa lähes kilometrin
päässä täältä, kun näin tuon miehen nuotion loimun, ja tullessani
ottamaan asiasta selvää melkein huumaannuin ilosta huomatessani, että
olin löytänyt Tarzanini, kuten luulin."

"Ne siis hautasivatkin Luvinin eivätkä sinun ruumistasi", sanoi Tarzan.

"Niin", vastasi Jane, "ja tuo äsken paennut mies se oli, jonka minä
näin juoksevan pois viidakkoon Floran kanssa, etkä sinä, kuten
otaksuin."

Flora Hawkes vilkaisi äkkiä ylöspäin. "Ja varmaankin se oli Esteban,
joka tuli wazirien kanssa anastamaan meiltä kullan. Hän jutkautti
miehiämme, niinkuin kai oli jutkauttanut wazirejakin."

"Hän saattoi eksyttää ketä tahansa, koska hän kykeni pettämään
minutkin", virkkoi Jane Clayton. "Epäilemättä olisin huomannut
erehdyksen muutamassa minuutissa, mutta nuotiotulen värähtelevässä
valossa ja äärettömästi riemuissani mieheni tapaamisesta uskoin
auliisti, mitä halusin uskoa."

Apinamies haroi tuuheaa tukkaansa hänelle ominaisella miettivällä
liikkeellä. "En voi käsittää, kuinka hän pystyi pettämään Usulan
kirkkaassa päivänvalossa", hän sanoi päätänsä pudistaen.

"Minä voin", virkkoi Jane. "Hän kertoi Usulalle saaneensa vamman
päähänsä, mistä muka johtui osittainen muistinmenetys -- ja se selitys
korvasi monet kommellukset miehen esittäessä sinun osaasi."

"Hän oli taitava paholainen", huomautti apinamies.

"Hän oli tosiaankin paholainen", vahvisti Flora.

Enemmän kuin tuntia myöhemmin jakaantui ruoho äkkiä joen partaalta, ja
Jad-bal-ja sukelsi ääneti heidän näkyviinsä. Sen leukapielissä riippu
verinen ja revitty pantterintalja, jonka se laski isäntänsä jalkojen
juureen.

Apinamies otti taljan, tarkasti sitä ja rypisti otsaansa.

"Jad-bal-ja taisi hänet sittenkin tappaa", hän sanoi.

"Hän teki luullakseni vastarintaa", virkkoi Jane Clayton, "jossa
tapauksessa Jad-bal-ja ei voinut olla häntä surmaamatta
itsepuolustuksekseen."

"Luuletteko, että se söi hänet?" kysäisi Flora Hawkes, vetäytyen
pelokkaasti pedosta loitommalle.

"En", vatsasi Tarzan, "sillä ei ole ollut siihen aikaa. Aamulla
seuraamme jälkiä ja etsimme hänen ruumiinsa. Minä haluaisin saada
timantit takaisin." Ja sitten hän kertoi Janelle kummallisen tarinan
seikkailusta, jonka yhteydessä hän oli saanut käsiinsä tuon pienen
timanttipussin edustaman suuren omaisuuden.

Seuraavana aamuna he lähtivät etsimään Estebanin ruumista. Jäljet
johtivat myötävirran suuntaan tiheän pensaikon ja orjantappurain
välitse jyrkälle kallioiselle rantatöyräälle, ja siellä ne katosivat;
ja vaikka apinamies etsi molemmat rannat pari, kolme kilometriä ja sen
kohdan ylä- ja alapuolelta, jolle jäljet olivat hävinneet, ei hän enää
tavannut mitään merkkiä espanjalaisesta. Näkyi verta Estebanin
polkemissa jäljissä ja verta joen äyräällä kasvavassa ruohossa.

Vihdoin apinamies palasi naisten luo. "Se oli sen miehen loppu, joka
tahtoi tekeytyä Tarzaniksi", sanoi hän.

"Luuletko, että hän on kuollut?" kysyi Jane.

"Olen siitä varmakin", selitti toinen; "verestä päättelen, että
Jad-bal-ja puraisi häntä, mutta että hän sai riuhtaistuksi itsensä irti
ja heittäysi virtaan. Kun en voi löytää mitään merkkiä siitä, että hän
olisi uinut rantaan kohtuullisen matkan päässä tästä paikasta, täytyy
minun otaksua, että krokotiilit ovat hänet nielleet."

Taaskin Flora Hawkesia puistatti. "Hän oli häijy mies", virkkoi tyttö,
"mutta en soisi häijyimmällekään sellaista kohtaloa."

Apinamies kohautti olkapäitään. "Itse hän sen kohtalonsa hankki, ja
epäilemättä on maailma onnellisempi ilman häntä."

"Se oli minun syyni", sanoi Flora. "Minun kataluuteni hänet ja ne
toiset tänne viekoitteli. Minä kerroin heille, mitä olin kuullut Oparin
aarreholvin kullasta, -- minä ehdotin tultavaksi tänne kultaa
noutamaan, etsittyämme miehen, joka voisi esittää loordi Greystokea.
Minun kataluuteni tähden on moni mies menettänyt henkensä, ja te,
loordi Greystoke, ja arvoisa puolisonne olette olleet lähellä kuolemaa.
Enkä rohkene anoa anteeksi."

Jane Clayton kietoi käsivartensa tytön kaulaan. "Ahneus on ollut syynä
moniin rikoksiin maailman alusta asti", hän sanoi, "ja rikokseen
turvautuessaan se esiintyy inhoittavimmassa muodossaan ja tuo usein
mukanaan oman rangaistuksensa, kuten sinä, Flora, hyvin voit todistaa.
Omasta puolestani minä suon sinulle anteeksi. Luulen, että olet saanut
riittävän opetuksen."

"Olette maksanut kalliin hinnan hupsuudestanne", lausui apinamies.
"Olette saanut kyllin suuren rangaistuksen. Me toimitamme teidät
toverienne luo, jotka ovat matkalla rannikolle ystävällisen heimon
saattamina. He eivät voi olla varsin etäällä, sillä siitä tilasta,
jossa miehet olivat heidät nähdessäni, päätän, että he eivät jaksa
marssia pitkiä taipaleita päivässä."

Tyttö vaipui polvilleen hänen jalkainsa juureen. "Kuinka voin kiittää
teitä ystävällisyydestänne?" hän virkkoi. "Mutta mieluummin jäisin
tänne Afrikkaan teidän ja lady Greystoken luo tekemään teille työtä ja
uskollisuudellani osoittamaan, että kykenen sovittamaan vääryyden,
jonka olen teille tehnyt."

Tarzan vilkaisi kysyvästi vaimoonsa, ja Jane Clayton nyökkäsi
suostumuksensa tytön pyyntöön.

"Hyvä sitten", sanoi apinamies, "saatte jäädä meidän luoksemme, Flora."

"Sitä ei teidän koskaan tarvitse katua", vakuutti tyttö; "minä aherran
käteni rakoille teidän hyväksenne."

Nuo kolme ynnä Jad-bal-ja olivat olleet kolme päivää kotimatkalla, kun
Tarzan, joka astui edellä, pysähtyi ja kohottaen päätänsä haisteli
ilmaa. Sitten hän kääntyi hymysuin heidän puoleensa. "Wazirini ovat
tottelemattomia", hän sanoi. "Minä lähetin heidät kotiin ja tuolla he
ovat tulossa meitä kohti suoraan kotoa poispäin."

Muutamaa minuuttia myöhemmin he kohtasivat wazirien etujoukon, ja suuri
oli mustain riemu heidän tavatessaan sekä isäntänsä että emäntänsä
elossa ja terveinä.

"Ja nyt kun olemme teidät tavanneet", sanoi Tarzan, sitten kun
tervehdykset oli vaihdettu ja lukemattomia kysymyksiä tehty ja niihin
vastattu, "sanokaa minulle, mihin panitte kullan, jonka anastitte
eurooppalaisten leiristä."

"Me kätkimme sen, oi bwana, sinne, mihin käskit sen kätkeä", vastasi
Usula.

"Minä en ollut teidän kanssanne, Usula", selitti apinamies. "Hän oli
muuan toinen, joka petti lady Greystoken, niinkuin petti sinutkin --
paha mies, joka esiintyi Apinain Tarzanina niin taitavasti, ettei ole
ihmekään, että hän veti teitä nenästä."

"Sitten et se ollutkaan sinä, joka kerroit meille, että olit saanut
vamman ja ettet muistanut wazirien kieltä?"

"En minä se ollut", sanoi Tarzan, "sillä minä en ole loukannut päätäni
ja minä muistan hyvin lasteni kielen."

"Ahaa", huudahti Usula, "sitten se ei ollutkaan suuri bwanamme, joka
juoksi Butoa, sarvikuonoa, pakoon?"

Tarzan nauroi. "Juoksiko se toinen Butoa pakoon?"

"Niin teki", virkkoi Usula, "juoksi kovin säikähtyneenä."

"Enpä voine häntä moittia", sanoi Tarzan, "sillä Buto ei ole mikään
hauska leikkitoveri."

"Mutta suuri bwanamme ei olisi juossut sitä pakoon", kehaisi Usula
ylpeästi.

"Vaikka joku muu kuin minä olikin kultaa kätkemässä, kaivoit sinä
kuopan. Opasta minut siis paikalle, Usula."

Wazirit laittoivat karkeat, mutta mukavat kantopaarit noille kahdelle
valkoiselle naiselle, vaikka Jane Clayton nauroi ajatusta, että häntä
muka täytyi kantaa, ja tahtoi useammin kävellä kantajainsa vieressä
kuin pysytellä paareilla. Heikko ja uupunut Flora Hawkes sensijaan ei
olisi kantajitta pitkälle päässyt ja iloitsi siis, että jäntevät
wazirit olivat saapuvilla kuljettamassa häntä niin keveästi
viidakkopolkua pitkin.

Se oli onnellinen seurue, joka reippain mielin samosi paikkaa kohti,
johon wazirit olivat kätkeneet kullan Estebanin varalle. Neekerit
olivat erinomaisen hyvällä tuulella, koska olivat löytäneet isäntänsä
ja emäntänsä, kun taas Tarzanin ja Janen helpotuksentunne ja riemu
olivat sanoin kuvaamattomat.

Kun he vihdoin tulivat paikalle joen partaalle, mihin kulta oli
kätketty, alkoivat wazirit laulaen ja nauraen kaivaa aarretta, mutta
pian heidän laulunsa taukosi ja heidän naurunsa vaihtui hämmästyksen ja
huolestumisen huudahduksiksi.

Tuokion Tarzan katseli heitä ääneti, ja sitten levisi verkalleen hymy
hänen kasvoilleen. "Olette kai haudanneet sen syvälle, Usula", hän
sanoi.

Neekeri raapaisi päätänsä. "Ei, emme näin syvälle, bwana", hän
huudahti. "Minä en voi tätä ymmärtää. Meidän olisi pitänyt jo löytää
kulta."

"Oletko varma, että etsitte oikeasta paikasta?" kysyi Tarzan.

"Tämä on oikea paikka, bwana, mutta kulta ei täällä ole. Joku on
siirtänyt sen pois sen jälkeen kun sen hautasimme."

"Espanjalainen taaskin", huomautti Tarzan. "Hän oli liukas veijari."

"Mutta hän ei olisi voinut sitä yksinään kuljettaa", sanoi Usula, "sitä
oli monta harkkoa."

"Ei", myönsi Tarzan, "sitä hän ei ole voinut, mutta täälläkään se ei
ole."

Wazirit ja Tarzan etsivät huolellisesti paikan lähettyviltä, mihin
kulta oli ollut kätkettynä, mutta niin taitava metsäläisen vaisto oli
Owazalla ollut, että hän apinamiehenkin terävien aistien havaittavista
oli tyyten hävittänyt kaikki jäljet, jotka hän ja espanjalainen olivat
polkeneet kantaessaan kultaa vanhasta kätköpaikasta uuteen.

"Se on poissa", sanoi apinamies, "mutta pidän huolen, ettei sitä viedä
pois Afrikasta", ja hän lähetti viestinviejiä eri suuntiin ilmoittamaan
hänen aluettaan ympäröivien ystävällisten heimojen päälliköille, että
nämä huolellisesti pitävät silmällä jokaista heidän maittensa kautta
kulkevaa safaria eivätkä sallisi ainoankaan kultaa kuljettavan päästä
seudun läpi.

"Kyllä heidät nyt pysäytetään", hän virkkoi sitten kun airuet olivat
lähteneet.

Kun he sinä iltana olivat leiriytyneet kotiin päin vievän polun
viereen, istuivat nuo kolme valkoista pienen nuotion ääressä,
Jad-bal-jan loikoessa juuri apinamiehen takana; viimemainittu
tarkasteli pantterintaljaa, jonka kultaleijona oli riuhtaissut
espanjalaiselta. Sitten Tarzan äkkiä kääntyi puolisoaan kohti.

"Olit oikeassa, Jane", hän sanoi. "Oparin aarreholvit eivät ole minua
varten. Tällä kertaa en ole menettänyt ainoastaan kultaa, vaan
äärettömän timanttiaarteenkin, ja sitäpaitsi saattanut vaaraan
kalleimman kaikista aarteista -- sinut itsesi."

"Anna kullan ja timanttien mennä, John", virkkoi puoliso; "onhan meillä
toisemme ja Korak."

"Ja verinen pantterintalja", lisäsi apinamies, "johon on verellä
maalattu salaperäinen kartta."

Jad-bal-ja haisteli taljaa ja nuoleskeli huuliaan odottaen tai
muistellen -- mitä?



YHDESKOLMATTA LUKU

Pako ja takavarikko


Oikean Tarzanin nähdessään Esteban Miranda kääntyi ja pakeni suinpäin
viidakkoon. Hänen sydäntään kouristi kauhu, kun hän sokeassa pelossaan
syöksyi eteenpäin ilman mitään päämäärää. Hän ei tiennyt, mille
suunnalle oli menossa. Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä
mahdollisimman etäälle apinamiehestä, ja niin hän ponnisti umpimähkään
eteenpäin, raivaten tiensä tiheiden okapensastojen lävitse, jotka
repivät ja raatelivat hänen ihoaan, kunnes hän joka askeleella jätti
verijuovan jälkeensä. Joen partaalla okaat kurottuivat tarttumaan,
kuten olivat useita kertoja ennenkin, arvokkaaseen pantterintaljaan,
josta hän riippui kiinni melkein yhtä sitkeästi kuin itse elämästä.
Mutta tällä kertaa eivät okaat hellittäneetkään otettaan, ja kun hän
ponnisteli riuhtaistakseen taljan niistä irti, sattui hän vilkaisemaan
takaisin sille suunnalle, josta oli tullut. Hän kuuli ison ruhon
liikkuvan ripeästi tiheikön läpi häntä kohti, ja hetkistä myöhemmin hän
näki kahden säihkyvän, kellervänvihreän liekkitäplän tuhoaennustavan
kiillon. Päästäen tukehtuneen kauhunparahduksen espanjalainen irroitti
kätensä pantterintaljasta, kääntyi ja sukelsi virtaan.

Juuri kun tumma vesi sulkeutui hänen päänsä yläpuolella, ehti
Jad-bal-ja rantatörmälle ja katseli vedenkalvossa laajenevia renkaita,
jotka osoittivat hänen saaliinsa katoamispaikkaa; sillä Esteban, joka
oli tarmokas uija, ponnisteli rohkeasti virran toista rantaa kohti,
pysytellen huolellisesti pinnan alla.

Hetkisen tuijotti kultaleijona joen väylään, kääntyi sitten ja nuuski
taljaa, joka espanjalaisen oli täytynyt jättää jälkeensä, ja siepaten
sen suupieliinsä repi sen irti pidättävistä okaista ja kantoi takaisin
laskeakseen isäntänsä jalkain juureen.

Kun espanjalaisen vihdoin täytyi ilmaa saadakseen tulla veden pinnalle,
nousi hän sotkuisen lehvä- ja oksarykelmän keskelle. Hetkiseksi hän
luuli olevansa mennyttä miestä, niin tiukasti oli hän kiertyviin oksiin
juuttunut, mutta sai sentään ponnistautuneeksi ylöspäin, ja kun hänen
päänsä ilmestyi vedenpinnan yläpuolelle lehvien joukkoon, huomasi hän
nousseensa ihan kaatuneen puun alle, joka lipui alaspäin keskellä
virtaa. Melkoisella vaivalla hänen onnistui kiskoa itsensä oksain
yläpuolelle ja päästä hajareisin rungolle, ja niin hän ajelehti
jokseenkin turvallisesti virtaa alaspäin.

Hän huokasi syvään huojennuksesta, huomatessaan, kuinka verrattain
helposti oli välttänyt apinamiehen oikeutetun koston. Tosin hän
pahoitteli pantterinnahan menetystä, kun sen kartta opasti kullan
kätköpaikkaan, mutta olihan hänellä yhä hallussaan paljon suurempi
aarre, ja kun hän sitä ajatteli, hyväilivät hänen kätensä ahneesti
lannetaljaan kiinnitettyä timanttipussia. Mutta vaikka hänellä olikin
hallussaan tämä ääretön varallisuus timanteissa, palasi hänen ahne
sielunsa yhäti kultaharkkoihin vesiputouksen luo.

-- Owaza ne saa, -- hän jupisi itsekseen. -- En siihen mustaan koiraan
koskaan luottanut, ja kun hän karkasi luotani, tiesin varsin hyvin,
mitä hän suunnitteli.

Kaiken yötä Esteban Miranda ajelehti virtaa alaspäin kaatuneen puun
rungolla, näkemättä mitään elonmerkkiä, kunnes hän vähän jälkeen
aamukoin joutui rannikolla sijaitsevan alkuasukaskylän kohdalle.

Se oli Obeben ihmissyöjäin kylä, ja oudon, puunrungolla virtaa alaspäin
ajelehtivan valkoisen jättiläisen nähdessään kohotti se nuori nainen,
joka hänet huomasi, äänekkään huudon, kunnes koko kylän väki oli
reunustamassa rannikkoa, katsellen hänen ohikulkuaan.

"Se on joku vieras jumala", huusi muuan.

"Se on virran haltia", selitti poppamies. "Hän on minun ystäväni. Nyt
saamme tosiaan paljon kaloja, jos jokaisesta kymmenestä pyytämästänne
luovutatte yhden minulle."

"Ei se ole virran haltia", mörähti ihmissyöjä Obeben syvä ääni. "Sinä
olet tulemassa vanhaksi", hän sanoi poppaäijälle, "ja viimeiseltä on
taitosi ollut huonoa taikomista. Nyt sinä sanot minulle, että Obeben
suurin vihollinen on virran haltia. Apinain Tarzan se on. Obebe tuntee
hänet hyvin." Ja tosiaan tunsi jokainen naapuriston kannibaalipäällikkö
Apinain Tarzanin hyvin, pelkäsi ja vihasi häntä, sillä niin
leppymättömästi oli apinamies käynyt sotaa heitä vastaan.

"Hän on Apinain Tarzan", toisti Obebe, "ja on joutunut pahaan pulaan.
Ehkä meillä nyt on tilaisuus hänet vangita."

Hän kutsui soturinsa ympärilleen, ja pian hölkötti puolisensataa
jäntevää nuorta miestä joen kanssa yhdensuuntaisesti polkua alaspäin.
Kilometrimäärin he seurasivat verkalleen lipuvaa puuta, joka kuljetti
Esteban Mirandaa, kunnes se vihdoin eräässä joenmutkassa joutui
hitaasti liikkuvan pyörteen ulompaan kehään ja ajelehti lähellä rantaa
kasvavien puiden veden yli ulottuvien oksien alle.

Jäykistynyt, kylmästä kohmettunut ja nälkäinen Esteban tervehti
ilomielin tilaisuutta lähteä aluksestaan ja päästä rantaan. Niinpä hän
työläästi kiskoi itsensä puun oksille, joka tarjosi hänelle tilapäisen
turvasataman, ja ryömien sen rungolle laskeutui maahan, tietämättä,
että ruohikossa hänen ympärillään lymysi puolisataa kannibaalisoturia.

Nojaten puunrunkoa vasten espanjalainen levähti hetkisen. Hän
tunnusteli timantteja ja huomasi niiden olevan tallella.

"Olenpa minä sentään onnen poika!" hän huudahti ääneensä, ja melkein
samassa nousi viisikymmentä neekeriä hänen lähettyviltään ja karkasi
hänen kimppuunsa. Niin äkillinen oli hyökkäys, niin yllättävä oli
ylivoima, että espanjalainen ei kerinnyt puolustautumaan heitä vastaan,
joten hänet oli nujerrettu ja tiukasti sidottu melkein ennenkuin hän
ehti todeta, mitä hänelle tapahtuikaan.

"Ähäh, Apinain Tarzan, olen vihdoinkin saanut sinut käsiini", puhui
ihmissyöjä Obebe himokkaasti; mutta Esteban ei ymmärtänyt siitä
sanaakaan eikä siis voinut mitään vastata. Hän puhutteli Obebea
englanninkielellä, mutta sitä kieltä ei viimemainittu tajunnut.

Ainoastaan siitä oli Esteban selvillä, että hän oli joutunut vangiksi
ja että häntä raahattiin takaisin sisämaahan päin. Kun he pääsivät
Obeben kylään, syntyi siellä suuri riemastus naisten, lasten ja
kotiinjääneiden soturien keskuudessa. Mutta poppamies pudisti päätänsä,
murti suuta ja lausui kaameita ennustuksia.

"Olette vanginneet virran haltian", hän vakuutti. "Nyt emme enää saa
kalaa, ja pian kohtaa Obeben kansaa tuhoisa tauti, tappaen kyläläisiä
kuin kärpäsiä." Mutta Obebe vain nauroi poppaäijälle, sillä kun hän oli
vanha mies ja mahtava kuningas, oli hän kerännyt paljon viisautta, ja
viisauden karttuessa herää ihmisessä taipumusta epäilemään erinäisiä
uskonnon asioita.

"Naurahan vain nyt, Obebe", sanoi poppamies, "mutta et sinä pitkälti
naura. Odota, niin näet."

"Jahka olen omin käsin tappanut Apinain Tarzanin, sitten minä vasta
naurankin", vastasi päällikkö, "ja kun minä sotureineni olen syönyt
hänen sydämensä ja lihansa, niin sittenpä me emme enää pelkää mitään
haltioitasi."

"Odota", huudahti poppaäijä kiukuissaan, "niin kyllä vielä näet."

Sitten he ottivat lujasti sidotun espanjalaisen ja heittivät hänet
likaiseen hökkeliin, jonka oviaukosta hän näki, kuinka kylän naiset
sytyttivät keittovalkeita ja panivat patoja kuntoon illan juhla-ateriaa
varten. Kylmä hiki kihosi Esteban Mirandan otsalle hänen katsellessaan
näitä kaameita valmistuksia, joiden merkitystä hän ei voinut väärin
tulkita, niihin kun liittyi liikkeitä ja katseita kylän alkuasukkaiden
viittoessa hökkeliä kohti, jossa hän virui.

Iltapäivä oli melkein kulunut, ja espanjalainen tunsi voivansa lukea
vielä jälelläolevan elämänsä tunnit ehkä toisen kätensä kahdella
sormella; mutta silloin kuului joen suunnalta sarja vihlovia huutoja
jotka keskeyttivät viidakon hiljaisuuden ja säikähdyttivät kylän
asukkaat tarkkaavaisiksi, niin että he silmänräpäystä myöhemmin
syöksyivät kuin mielipuolet noita kauhunparahduksia kohti. Mutta he
tulivat liian myöhään, ehtien joelle vain nähdäkseen, kuinka iso
krokotiili tempasi naisen vedenpinnan alle.

"Ähäh, Obebe, enkö minä sitä sinulle sanonut?" kysyi poppamies,
häijysti riemuiten. "Vetehinen on jo alkanut kostaa kansallesi."

Taikauskoisuuteen vaipuneet tietämättömät kyläläiset vilkaisivat
pelokkaasti poppaäijästä päällikköönsä. Obebe rypisti kulmiaan. "Se on
Apinain Tarzan", väitti hän.

"Se on virran haltia, joka on omaksunut Apinain Tarzanin hahmon", intti
poppamies.

"Saamme nähdä", vastasi Obebe. "Jos hän on virran haltia, kykenee hän
irroittautumaan kahleistamme. Jos hän on Apinain Tarzan, ei hän siihen
kykene. Jos hän on virran haltia, ei hän kuole luonnollisella
kuolemalla, kuten ihmiset kuolevat, vaan elää iäti. Jos hän on Tarzan,
kuolee hän jonakuna päivänä. Me säilytämme hänet siis nähdäksemme ja
saadaksemme todistuksen, onko hän Apinain Tarzan vai virran haltia."

"Miten sen todistuksen saamme?" kysyi poppamies.

"Se on hyvin yksinkertaista", vastasi Obebe. "Jos jonakuna aamuna
huomaamme, että hän on mennyt tiehensä, niin tiedämme hänet
vetehiseksi, ja koska emme ole tehneet hänelle pahaa, vaan ruokkineet
häntä hyvin hänen täällä kylässämme ollessaan, suosii hän meitä; eikä
tästä koidu meille mitään ikävyyksiä. Mutta jos hän ei kykene
pakenemaan, tiedämme hänet Apinain Tarzaniksi, mikäli hän kuolee
luonnollisen kuoleman. Jollei hän siis mene tiehensä, pidämme häntä
hänen kuolemaansa asti, ja silloin tiedämme, että hän todellakin on
Apinain Tarzan."

"Mutta entä jos hän ei kuolekaan?" kysyi poppamies, raapien
villatukkaista päätänsä.

"Sitten", huudahti Obebe voitonriemuisesti, "tiedämme sinun olevan
oikeassa ja että hän tosiaan on virran haltia."

Obebe lähti ja käski naisten viedä ruokaa espanjalaiselle, mutta
poppaäijä seisoi edelleen kujan keskellä, mihin Obebe oli hänet
jättänyt, ja raapi yhä miettiväisenä villatukkaansa.

Näin tuomittiin Esteban Miranda, ennenkuulumattoman, satumaisen
timanttiaarteen omistaja, elinkautiseen vankeuteen Obeben
kannibaalikylässä.

Hänen viruessaan hökkelissä oli hänen petollinen liittolaisensa Owaza
nähnyt virran toiselta rannalta, vastapäätä sitä paikkaa, johon hän ja
Esteban olivat kultaharkot kätkeneet, Tarzanin wazireineen saapuvan
kultaa etsimään, mutta jälleen poistuvan. Ja seuraavana aamuna tuli
Owaza viidenkymmenen lähikylästä pestaamansa miehen kanssa, kaivoi
kullan esiin ja lähti kuljettamaan sitä rannikkoa kohti.

Sinä iltana Owaza leiriytyi erään vähäisemmän päällikön pienoisen kylän
viereen. Päälliköllä oli vähän sotureita. Tuo vanha mies kutsui Owazan
aitauksensa sisäpuolelle, kestiten häntä ruualla ja alkuasukkaiden
oluella, samalla kun päällikön väki kierteli Owazan miesten parissa,
tehden näille lukemattomia kysymyksiä, kunnes totuus juoruttiin julki
ja päällikkö sai kuulla, että Owazan kantajat kuljettivat suurta
varastoa keltaista kultaa.

Saatuaan täyden varmuuden kävi päällikkö kovin levottomaksi, mutta
vihdoin välähti hymy hänen kasvoillaan hänen haastellessaan
puolipäihtyneelle Owazalle.

"Sinulla on paljon kultaa mukanasi", sanoi vanha päällikkö, "ja se on
hyvin raskasta. Käy työlääksi saada miehesi kantamaan harkkoja
rannikolle asti."

"Niin kyllä", myönteli Owaza, "mutta minä maksan heille runsaan
palkan."

"Jollei heidän tarvitsisi kuljettaa sitä niin kauaksi kodistaan, ei
sinun tarvitsisi maksaa heille yhtä paljoa?" kysyi päällikkö.

"Ei", sanoi Owaza, "mutta minä ei voi päästä siitä eroon lähempänä."

"Minä tiedän paikan kahden päivämatkan päässä, minne sen voit
sijoittaa", vastasi vanha päällikkö.

"Minne sitten?" kysyi Owaza. "Ja kuka täällä sisämaassa kultaa ostaa?"

"On muuan valkoinen mies, joka antaa sinulle siitä pienen paperilipun,
ja kun viet sen paperin rannikolle, niin saat täyden hinnan
kullastasi."

"Kuka se valkoinen mies on", kysyi Owaza, "ja missä hän asuu?"

"Hän on minun ystäväni", sanoi päällikkö, "ja jos haluat, saatan minä
sinut huomenna hänen luokseen, jolloin voit ottaa kaiken kullan mukaasi
ja saat sen pienen paperilapun."

"Hyvä", virkkoi Owaza, "ja sitten minun tarvitsee maksaa kantajille
vain pieni summa."

Kantajat tulivat hyvin iloisiksi, kun seuraavana päivänä kuulivat, että
heidän ei tarvinnut taivaltaa tuota pitkää matkaa rannikolle, sillä
palkankaan viettelys ei riittänyt voittamaan heidän vastahakoisuuttaan
lähteä niin pitkälle retkelle ja pelkoa joutua niin etäälle kodeistaan.
Perin tyytyväisinä he siis läksivät kahden päivän taipaleelle koillista
kohti. Ja Owazakin oli onnellinen, samoin kuin vanha päällikkö, joka
itse seurasi mukana, vaikkakaan Owaza ei aavistanut, minkätähden
viimemainittu siitä riemuitsi.

He olivat matkustaneet lähes kaksi päivää, kun päällikkö lähetti yhden
omista miehistään edeltäpäin sanaa viemään.

"Hän menee ilmoittamaan ystävälleni", hän sanoi, "jotta hän tulee meitä
vastaan ja saattaa meitä kyläänsä." Ja kun pieni karavaani muutamaa
tuntia myöhemmin sukelsi esiin viidakosta laajalle, ruohoiselle
tasangolle, näkivät he vähän matkan päässä itsestään ison soturijoukon
nopeasti lähenevän. Owaza pysähtyi.

"Keitä nuo ovat?" hän kysyi.

"Ystäväni soturit", vastasi päällikkö, "ja hän on itse mukana. Näetkö?"
ja hän osoitti henkilöä neekerien etunenässä, jotka lähenivät
hölkkäjuoksua, keihäiden ja valkoisten töyhtöjen välkkyessä
päivänpaisteessa.

"He saapuvat sotaisin aikein eivätkä rauhan miehinä", virkkoi Owaza
pelokkaasti.

"Se riippuu sinusta, Owaza", vastasi päällikkö.

"Minä en käsitä", sanoi Owaza.

"Kyllä käsität muutaman minuutin päästä, sillä kohtahan on ystäväni
täällä."

Kun soturit ehtivät lähemmäksi, näki Owaza jättiläiskokoisen valkoisen
heidän etunenässään -- valkoisen, jota hän luuli Estebaniksi, niin
kavalasti hylkäämäkseen liittolaiseksi. Hän kääntyi päällikköä kohti.
"Sinä ole pettänyt minut", hän huudahti.

"Odota", sanoi vanha päällikkö; "mitään sinulle kuuluvaa ei sinulta
anasteta."

"Kulta ei ole hänen", huudahti Owaza. "Hän varasti sen", ja hän osoitti
Tarzania, joka oli lähestynyt ja pysähtynyt hänen eteensä, mutta joka
hänestä vähääkään välittämättä kääntyi päällikön puoleen.

"Airuesi saapui", hän sanoi vanhukselle, "tuoden sanomasi, ja Tarzan on
wazireineen tullut katsomaan, mitä voimme tehdä vanhan ystävämme
hyväksi."

Päällikkö hymyili. "Sinun viestintuojasi saapui minun luokseni, oi
Tarzan, ja kahta päivää myöhemmin tuli tämä mies kantajineen,
kuljettaen kultaharkkoja rannikolle. Minä sanoin hänelle, että minulla
oli hyvä ystävä, joka ostaisi ne, antaen hänelle niistä pienen
paperilapun, mutta tietenkin vain siinä tapauksessa, että kulta kuului
Owazalle."

Apinamies hymyili. "Hyvin teit, ystäväni", hän sanoi. "Kulta ei kuulu
Owazalle."

"Eipä se kuulu sinullekaan", tiuskasi Owaza. "Sinä et ole Apinain
Tarzan. Minä tunnen sinut. Sinä tulit neljän valkoisen miehen ja sen
valkoisen naisen kanssa varastamaan kultaa Tarzanin maasta, ja sitten
varastit sen omilta tovereiltasi."

Päällikkö ja wazirit nauroivat. Apinamies hymyili hänelle ominaista
hidasta hymyään.

"Se toinen oli petturi, Owaza", hän sanoi, "mutta _minä_ olen Apinain
Tarzan, ja kiitän sinua siitä, että tuot kullan minulle. Tule", hän
jatkoi, "tästä on vain parin tunnin matka kotiini", ja apinamies
pakotti Owazan käskemään kantajainsa kuljettaa kultaharkot Greystoken
maatilalle. Siellä Tarzan ruokki kantajia ja maksoi heille, ja
seuraavana aamuna hän lähetti heidät kotimaahansa ja Owazan heidän
kanssaan, mutta ei ilman arvokasta lahjaa, samalla varoittaen neekeriä
enää koskaan palaamasta apinamiehen alueelle.

Kun he kaikki olivat lähteneet, ja Tarzan, Jane ja Korak seisoivat
huvilan kuistilla, Jad-bal-jan loikoessa heidän jalkojensa juuressa,
kietoi apinamies käsivartensa puolisonsa kaulaan.

"Minun täytyy peruuttaa sanani, että Oparin kulta ei muka ollut minua
varten, sillä näethän edessäsi uuden omaisuuden, joka on tuotu Oparin
aarreholvista asti ilman mitään ponnistusta minun puoleltani."

"Kunhan nyt vain joku toisi timanttisikin takaisin", nauroi Jane.

"Siitä ei ole mitään toiveita", lausui Tarzan. "Ne ovat epäilemättä
Ugogo-virran pohjassa", -- mutta kaukana Ugogon varrella ihmissyöjä
Obeben kylässä virui Esteban Miranda hänelle määrätyn hökkelin liassa,
silmillään ahmien omaisuutta, jota ei voisi milloinkaan käyttää
hyväkseen, jouduttuaan Obeben itsepintaisuuden ja taikauskon hänen
kärsittäväkseen tuomitsemaan elinkautiseen vankeuteen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tarzan ja kultaleijona - Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.