Title: Kalkkarokäärme
Author: Lange, Kurt
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalkkarokäärme" ***


KALKKAROKÄÄRMEET

Kirj.

KURT LANGE

Suomentanut A. H.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Taru
1923.



SISÄLLYS:

    I. Kalkkarokäärmeitten luolassa.
   II. Pelastettu viime hetkellä. -- Hyvä palkinto.
  III. Salaperäinen tapaus "präärian sydämessä".
   IV. Selitys ja uhkarohkean pelin alku.
    V. Peli elämästä ja kuolemasta.
   VI. Jälleen kalkkarokäärmeitten vallassa.
  VII. Hyvässä kellarissa.
 VIII. Mies matkalaukussa ja viimeisen tanssin alku.
  IX. Juhlan loppu ja hyvä kaappaus.



I.

KALKKAROKÄÄRMEITTEN LUOLASSA.


Yksinäinen kulkija liikkuu sangen hitaasti Arizonan pääkaupungin
Phoenixin pääkatua. Kaupungissa kuusine tuhansine ihmisineen ei ole
paljon kehumista. Mutta usein kyllä sattuu, että asukkaat joutuvat
vilkkaaseen liikkeeseen. Ja syynä siihen on tietysti aina joku villien
arizonapoikien uusi kuje.

Tällä kertaa oli siellä kuitenkin tavattoman rauhallista, ei mikään
kiinnittänyt erikoisesti yksinäisen kulkijan huomiota huolimatta siitä,
että hän silminnähtävästi oli muukalainen paikkakunnalla ja näki
ensimäistä kertaa aito cowboyden pääkaupungin.

Miehellä oli suuri huopahattu, kiiltävät nahkaliivit hihoineen ja
pitkävartiset saappaat, joihin keltaiset korderoyhousut oli pistetty.
Hän näytti olevan farmarin ja cowboyn välimuoto, mutta ei muuten
mitenkään huomiotaherättävä -- ei edes kirkuvan punaisen kaulahuivinsa
vuoksi, jonka molemmat päät läpättivät kuin siivet. Tietysti ei
takataskuista puuttunut helposti käsille saatavia revolvereita.

Mutta muukalainen hän paikkakunnalla oli, muuten olisi hän liikkunut
suuremmalla varmuudella eikä silmäillyt joka puolelle niinkuin teki --
pysähtyäkseen lopuksi eräälle portille, joka johti pieneen, heiluvilla
palmuilla, pippuripuilla, oleandereilla ja muilla ihanuuksilla
koristettuun pihaan.

Puiden takana oli kaksikerroksinen tiilirakennus ja matala
kylkirakennus palvelusväkeä varten.

Kun oli alkanut hämärtää ja pian tulisi aivan pimeä, ei tästä
ihanuudesta voinut eroittaa paljoakaan. Mutta muukalaisen seisoessa ja
katsellessa, tuli pieneen portin yläpuolella olevaan ikkunaan valoa ja
hän saattoi nähdä talon numeron, joka sai hänet tyytyväisesti
murahtamaan ja mutisemaan itsekseen:

-- Saattaa olla viekkauttakin... Näitä pokerihaikaloja ei tapaa sieltä
minne ne on päästetty. Mutta joka tapauksessa... Antaa mennä!

Nahkaliivinen mies heitti vielä kerran katseen houkuttelevaan
talonnumeroon -- juuri siihen, jota oli etsinyt -- ja vei samalla
kätensä lähimpään revolveritaskuun -- ikäänkuin tunnustellakseen, että
siellä oli kaikki kunnossa, ja uudisti saman liikkeen vastakkaisella
puolella. -- Senjälkeen meni hän niin äänettömästi kuin mahdollista
suletulle portille koettaen astua niin, etteivät hänen askeleensa
turhanpäiten narskuvassa hiekassa kuuluisi.

Messinkisellä kirjelaatikolla ja nimikilvellä varustetun portin luona
hän pysähtyi vielä kerran kuuntelemaan.

Sisällä, samoinkuin pihalla ja kadullakin, oli kaikki hiljaista.
Jossain kaukana kaupungilla kuului koira haukkuvan. Siinä kaikki.

Hän vetäytyi hiukan sivulle voidakseen silmäillä talon toistakin
puolta. Mutta oli tullut jo niin pimeä, ettei hän voinut edes eroittaa
oliko siellä ikkunoita. -- Mutta äkkiä huomasi hän aivan vieressään
seinää vasten olevat rautatikapuut, kenties paloportaat, jotka lähemmin
tarkastellessa osoittautuivat johtavan katolle. Hän näki myöskin, että
tikapuut johtivat aivan läheltä toisessa kerroksessa olevaa parveketta,
niin että sillä saattoi siirtää itsensä portaita myöten joko ylös tahi
alas -- mikä kai oli tulenvaaran sattuessa tarkoituskin.

Muukalaiseen vaikutti tämä huomio rauhoittavasti. Hän näki siinä keinon
pelastua muustakin kuin tulen vaarasta; niin, hetkisen tuntui hänestä
melkein siltä, kuin pitäisi hänen sisäänmennessään käyttää juuri
parveketta eikä tavallista käytettyä tietä.

Tämä ajatus kuitenkin hylättiin yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Se
saattaisi hänet sisälläolijoiden kanssa sotajalalle ja hänen
tarkoituksensa oli esiintyä mahdollisimman varovasti -- saavuttaakseen
päämaalinsa, jota varten oli tullut.

Hetkistä myöhemmin oli hän jälleen portin vieressä. Vihdoin ojensi hän
päättävästi kätensä ja painoi sähkökellon nappia.

Hänen kasvoillaan oleva ilme, kun portti silmänräpäyksessä avattiin,
oli varmasti paras kummastuksen merkki millä ajatella saattoi. -- Näytti
kuin olisi sisäpuolella seisottu valmiina millä hetkellä hyvänsä
avaamaan ja hän saattoi vain, kuten sanottu, näyttää äärimmäisen
hölmistyneeltä, kun tulenvalossa porttiaukossa näyttäytyi kiiltävän
musta neekeri, joka irvisti hänelle tervetuliaisiksi ja sanoi
papukaijamaisen koneellisesti:

-- Ketä haetaan?

-- Haen talonomistajaa tahi oikeammin vuokraajaa, mr Täyskäsi-Frediä,
tuli vastaus melkein yhtä koneellisesti -- ei tosin sellainen,
jollaiseksi se olisi tullut, jos hänellä olisi ollut muutamia
sekuntteja miettimisaikaa.

-- En tunne, sanoi musta irvistäen niin, että hampaat loistivat.

-- Ettekö? Well, kenties nimellä Fred Folson?

-- Fred Folson? --

-- Juuri niin. Älkääkä seisoko siinä kuin irvistelevä orangutangi...
Etsin Fred Folsonia ja...

-- Kuinka oli nimi.

-- Pitääkö minun tosiaankin _huutaa_ se korviinne?... Fred...

-- Sen kuulin. Mutta mikä on oma nimenne?

-- Dennis Muley.

Neekeri pureskeli hyvässä rauhassa kynsiään ja näytti neuvottomalta.

-- Odottakaa vähän, mr Muley; sanoi hän vihdoin ja löi portin kiinni
vieraan nenän edessä. Tämä antoi kuulua muutamia sanoja, joiden
mainitsematta jättämisellä teemme hänelle parhaan palveluksen.

Onneksi koetellulle kärsivällisyydelleen ei hänen tarvinnut odottaa
kauan. Portti salaperäiseen pimeään taloon avautui uudelleen ja tällä
kertaa selko selälleen. -- Ilosta säteilevin kasvoin sanoi neekeri:

-- Sydämellisesti tervetullut, sir! Astukaa sisään! Astukaa sisään! --
Mr Folson pyysi teitä odottamaan salongissa, sir... Astukaa sisään...
Minä näytän tietä...

Vieras saatettiin upeasti koristettuun halliin. Neekeri aukasi toiseen
huoneeseen johtavan oven ja vieras kuuli hänen huutavan sinne:

-- Miss Belly! Täällä on herra, joka haluaa tavata mr Folsonia. Hä!...

Viimeinen sana kuului kuin tukahdutetulta ilkeältä naurulta eikä
suinkaan tuntunut lupaavan hyvää. Mutta vieras ei ollut parempaa
odottanutkaan. Ja hän oli täysin varuillaan olipa sitten odotettu tahi
ei.

Erittäin miellyttävä naisääni sisähuoneesta kuului sanovan:

-- Pyytäkää häntä astumaan sisään.

Mr Dennis Muley, jolla nimellä toistaiseksi tahdomme häntä kutsua,
totteli käskyä. Hän sysäsi ovella seisovan neekerin syrjään ja oli
seuraavassa sekunnissa hienossa kabinetissa, joka oli kalustettu
silkkipäällyksisillä mahonkihuonekaluilla, paksuilla ääntävaimentavilla
matoilla ja seinillä olevilla kultakehyksisillä peileillä, jotka saivat
huoneen näyttämään paljoa suuremmalta kuin se oli. Monista
kattokruunussa olevista sähkölampuista paloi vain kaksi, jotka olivat
ympäröidyt himmeillä verhoilla, niin että valaistus oli hyvin hillitty.

Huoneen perällä näkyi ameriikkalainen kirjoituspöytä. Sen ääressä istui
nuori nainen, joka oli puettu hienoon kotipukuun. Sikäli kuin vieras
saattoi eroittaa, näytti nainen sangen kauniilta ja askaroi panemalla
pasianssia. Joka tapauksessa oli hänellä käsissään kortit ja hän näytti
olevan niihin niin kiintynyt, että tuskin huomasi vieraan tuloa.

Mr Dennis Muley rykäsi keveästi.

Naisen huulilta kuului heikko huudahdus. Hän nousi, teki kädenliikkeen
ja samalla hetkellä säteili huoneeseen mitä kirkkain valo.

Hän oli vienyt kätensä sähkönappulalle ja seisoi nyt kirkkaassa
valaistuksessa, joka ensi hetkellä vaikutti häikäisevästi vieraaseen.
Nainen huudahti sointuvalla äänellään:

-- Suokaa minulle anteeksi, sir... Hajamielinen kuten tavallisesti,
korteista ennustaessani. -- Millä voin teitä palvella?

Valaistuksen äkillinen voima ja naisen käytös, mutta vielä enemmän
hänen omituiset silmänsä, olivat saaneet vieraan pois tolaltaan. Hän
jäi vastauksen velkaa ja tuijotti vain naiseen tämän jatkaessa:

-- Ketä te etsitte?

-- Mr Täyskäsi Frediä.

-- Täyskäsi-Frediä?... Häntäkö, tahi oikeammin mr Fred Folsoniako te
haette? Tahi kenties jotain muuta "Täyskättä"? lisäsi nainen
ilveilevästi naurahtaen.

-- Niin, se kyllä pitää paikkansa.

-- Mikä pitää paikkansa?

-- Että haen mr Täyskäsi-Frediä.

-- Siinä tapauksessa surkuttelen, ettette voi häntä tavata.

-- Enkö? Mutta hän sanoi minulle asuvansa täällä ja senvuoksi olen
tullut.

-- Täällä häntä ei kuitenkaan ole... Mitä hänestä haluatte?

-- Minulla on yksityistä asiaa.

-- Valitan vielä kerran.

-- Etsin täältä paikkaa.

Naisen silmät loistivat omituisesti. Hän sanoi hymyillen:

-- Tulitteko ilmoituksen johdosta?

Vieras veti koneellisesti taskustaan sanomalehden, ojensi sen naiselle
ja osoitti kysymyksessä olevaa ilmoitusta vastaamatta muuten kuin
lyhyellä nyökkäyksellä ja sanoilla.

-- Well! Tämä tässä.

-- Niin. Tämän tiedän.

Ja nainen silmäili muukalaista ikäänkuin tämä olisi ollut ihmeellinen
eläin, tarkasteli häntä päästä jalkoihin ja sanoi vihdoin:

-- Ja te kelpaisitte -- ulosheittäjäksi?

-- Niin luulen,

-- Mahdollista... mutta ette tänne.

-- Olen ollut ulosheittäjänä ennenkin -- New-Yorkissa.

-- Kenties, mutta ette Arizonassa.

-- Onko se täällä vaikeampaa, sanoi vieras, joka tosin oli kookas ja
leveähartiainen mies, mutta ei kenties kuitenkaan täyttänyt täällä
vaadittavaa mittaa.

-- Etelävaltiossa on yleensä veri kuumaa. Ettekö tiedä mitä täällä
vaaditaan.

-- Tämähän on pelipaikka.

Nainen vavahti ikäänkuin ei vastaus olisi häntä miellyttänyt. Hän
vastasi tutkivin katsein:

-- Siinä tapauksessa hyvin _yksityinen_. Vain ystäville ja tutuille.

-- Mutta silloin ei kenties tarvita ulosheittäjää ollenkaan, sanoi
vieras pettynein ilmein.

-- Aivan oikein! Vaikka välistä...

-- Well! Silloin otan paikan... kokeeksi.

-- Otatte? -- kysykää ensin saatteko.

-- Juuri senvuoksi olen tullut tänne. -- Ja minä olen kyllin vahva
heittämään ulos kymmenenkin, jos niin tarvitaan ja ystävyys
rikkoutuisi... tarkoitan, ettei peli menisi kaikkien mielen mukaan. --
Sellainen mies minä olen. -- Alan koska tahansa.

Vielä kerran miestä silmäiltyään sanoi nainen:

-- Hyvä, saammehan kuulla mitä veljeni sanoo.

-- Veljenne?

-- Niin, mr Täyskäsi Fred, mr Folson, tarkoitan.

-- Missä hän sitten on?

-- Odotan häntä kotiin koska hyvänsä. -- Istukaa niin kauaksi.
Voittehan silmäillä sanomalehtiä. Niitä on tuolla kulmapöydällä. Luulen
veljeni heti tulevan.

Nainen ihmeellisine silmineen katosi ja vieras istuutui, mutta heti
oven sulkeuduttua muuttui hän vilkkaammaksi ja vähemmän cowboymaiseksi
kuin koko aikana sitä ennen.

Äärimmäisellä mielenkiinnolla tutki hän katseellaan kaikkea huoneessa
olevaa. Äkkiä nousi hän jäntevänä ja hiipi äänettömästi kuin kissa
halliin johtavalle suletulle ovelle sekä pani korvansa sitä vasten.

Mutta ei ääntäkään kuulunut, ei liioin sen oven takaa, josta nainen oli
kadonnut.

Kolmaskin ovi tahi käytävä oli huoneesta.

Sen eteen oli kiinnitetty raskas verho ja siihen suuntasi vieras
katseensa pitkäksi aikaa ennenkuin hiipi sen luo.

Verhon takana oleva ovi oli sulettu kahdenkertaiseen lukkoon. Siltä
taholta ei hän luullut tarvitsevansa pelätä mitään yllätyksiä
aikoessaan ryhtyä jatkuviin tutkimuksiin tämän odottamattoman
odotusajan kestäessä.

Hän meni kirjoituspöydän luo, jonka ääressä nainen oli korttien kera
askaroinut.

Pöytä oli lukittu. Kortit olivat levällään ulosvedetyllä laudalla.
Tässä ei ollut mitään epäiltävää, jota hän oli toivonut löytävänsä.
Mutta kun hänen ammattiinsa kuului raivata tieltään kaikki mahdolliset
vastukset, veti hän esille kokoelman työkaluja, joita lukkosepät --
sitä pahempi myöskin varkaat -- käyttävät, sekä valmistautui näiden
avulla jatkamaan tutkimuksiaan tässä salaperäisessä talossa
aavistamatta, että verho juuri nyt heilui hiljaa ja sen takana oleva
ovi oli avautunut. Ovessa seisoi sama nainen, joka äsken oli ollut
sisällä ja silmäili läpitunkevilla silmillään terävästi jokaista
vieraan pienintäkin liikettä, samalla kun hänen hyvinmuodostuneilla
huulillaan väikkyi ilkeä hymy.

Niin, tutkiva vieras ei aavistanut, että häntä pidettiin tarkoin
silmällä. Hän ei tiennyt itse olevansa taitavasti viritetyn ansan uhri,
enempää kuin sitäkään, ettei hänellä, vaan hänen vastustajillaan oli
yliote.

Paikka, johon hän oli henkilökohtaisten asioittensa vuoksi joutunut,
oli yksi pahimmista peliluolista, joita Arizonan pienessä
pääkaupungissa oli, vaikka siitä ei paljon tiedetty, sillä kaikki oli
niin salaista ja naamioitua, ettei kaupungin poliisikaan varmuudella
tiennyt mitä siellä tapahtui, vaikkakin se oli tehnyt eräitä
johtopäätöksiä.

Sillävälin saattoi katsoja nähdä kuinka muukalainen ilman suurempaa
vaivaa sai pöydän auki. Hän näki myöskin, kuinka tämä alkoi kaikessa
kiireessä selailla ja lukea papereita, avaten laatikon toisensa jälkeen
-- käyttäen sanalla sanoen aikansa mahdollisimman hyvin ja ollen
silminnähtävästi sangen mielissään siitä, että hänet oli jätetty näin
kauaksi yksin.

Mutta hän ei löytänyt mitä etsi. Hän pani kaikki tarkoin entisille
paikoilleen, antaen tuon tuostakin kuulua tyytymättömyyden murinan.
Vihdoin hän veti kirjoituspöydän kannen alas ja sulki pöydän.

Juuri kun hän oli valmis, hän säpsähti.

Verhon takaa kuului epäilyttävä ääni. Kääntyessään sinne päin näki hän
aivan selvään, että se liikkui ikäänkuin heikosta ilmavedosta. Samalla
oli hän kuulevinaan kuinka sen takana oleva ovi lukittiin.

Tuliko sieltä kenties joku varovaisesti hiipien? Tällä tavoinko
odotettu tulisi?

Muukalainen vain tuijotti samalla kun hän vaistomaisesti vei kätensä
toiselle revolverille valmiina kohtaamaan väkivaltaa väkivallalla, jos
niin tarvittaisiin.

Mutta verhon takana oli hiljaista ja äänetöntä. Vieras luuli nähneensä
ja kuulleensa väärin, minkä hän kuitenkin varmuuden vuoksi tahtoi
todeta.

Varpaillaan hiipien veti hän äkkiä verhon syrjään.

Siellä ei ollut ketään.

Kyllä, sittenkin. Alhaalla lattialla, verhon ja oven välissä oli pieni
peltilaatikko puoliavoimine kansineen ja kun hän ei ennen ollut nähnyt
sitä, täytyi hänen uteliaisuudesta silmäillä tarkemmin tätä niin
salaperäisesti ilmestynyttä laatikkoa.

Hän kumartui ja kohotti varovaisesti kantta.

Samalla hetkellä kuului sähisevä ääni ja ennenkuin hän ehti vetäytyä
syrjään, oli maan peloittavin matelija -- _kalkkarokäärme_ --
kietoutunut hänen kätensä ympärille samalla kun sen sarvirenkainen
pyrstö kääntelehti vilkkaasti edestakaisin aiheuttaen juuri tuon
hyvintunnetun ja peloittavan äänen.

Mutta ei siinä kaikki. Miesraukan kokeet vapautua eivät ehtineet johtaa
mihinkään tulokseen, ennenkuin vielä pari noista kauheista ja
myrkyllisistä käärmeistä oli kiemurrellut ulos laatikosta ja hyökännyt
hänen kimppuunsa, samalla kun käden ympäri kietoutunut puri häntä juuri
kun hän lennätti sen lattialle... mutta liian myöhään.

Kalkkarokäärme oli purrut häntä.

Ellei ajoissa saataisi vastamyrkkyä ja hoitoa, olisi hän ehdottomasti
hukassa.

Silloin kuuli hän oven avautuvan ja ennenmainitun naisen huutavan
täysin keuhkoin:

-- Tänne, Fred! Kiiruhda! Hän on kiinni! Vakoilija! Fred! Fred! Ota
Gaspard mukaasi.

Ei viipynyt monta sekunttia, ennenkuin Frediä huutavan naisen rinnalla
näyttäytyi kaksi asestettua miestä valmiina antamaan kuulien soida
samalla kun vieras -- peläten käärmeitä ja uusia puremia -- ei
uskaltanut liikahtaakaan eikä tiennyt mihin ryhtyä. Hän oli
auttamattomasti kadotettu.



II.

PELASTETTU VIIME HETKELLÄ. -- HYVÄ PALKLNTO.


-- Onneksi olkoon! huusi toinen kookkaista miehistä raa'asti nauraen
sekä uhkaavasti revolveriaan uhrille heilutellen. -- Hauska nähdä
sinua! Tulit kuin kutsuttuna.

-- Hän on vastannut tuohon ilmoitukseen, sanoi nainen.

-- Well! Sanoppa sitten, ettei ilmoittaminen kannata, jatkoi nauraja.

-- Hän etsii ulosheittäjän paikkaa.

-- Juuri niin! Ja ulos hän pääseekin, vaikk'ei seurassa, niinkuin on
ajatellut. Mutta joka tapauksessa, istukaa niin saamme keskustella.

Mr Dennis Muley vain tuijotti ivailevaan ryhmään. Hänen kohtalonsa oli
katsottava selväksi. Hän oli joutunut viekkaimpaan ansaan, mistä koko
poliisiaikanaan oli osannut uneksia. Kysymys oli vain kuolintavasta --
joko käärrneenmyrkystä tahi kuulasta. Viimemainittu olisi varmasti
vähemmän tuskallinen ja pikaisempi.

-- Onko tämä oikea? kuului vanhempi molemmista miehistä kysyvän.

-- Ei enempää eikä vähempää, vastasi nuorempi, jota kutsuttiin
Gaspardiksi. Mr Morgan itse. Yksi itsepäisimmistä.

-- No mitä siihen tulee, niin saa hän pian enemmän kuin tarvitsee
lopettaakseen sen puuhan ainaiseksi, sanoi vanhempi.

Ja kääntyi naiseen lisäten:

-- Eikö ilmoitukseni ollut nerokas? Muussa tapauksessa...

-- Aloitehan oli minun, kuten tavallisesti, kuului vihainen vastaus.

-- Tietysti. Mutta minä laadin ilmoituksen.

-- Minun saneluni mukaan, niin. Katso nyt vain, ettei hän jälleen
livahda, sillä silloin ovat asiamme entistä huonommin.

-- Livahda, sanoit sinä? Kalkkarokäärmeen myrkkyä veressä ei pitkälle
potkita, joten siitä asiasta voit olla rauhallinen.

-- Hänen pitäisi saada kuula myöskin.

-- Kiitoksia paljon, jotta katu tulisi väkeä täyteen.

Niin pitkälle ei mr Morgan -- niinkuin hänen nimensä todella oli --
ollut ajatellut. Laukaus kokoaisi kenties väkeä ja toisi pelastuksen.

Mutta ei maksanut vaivaa koettaa ampua juuri nyt, vain pieni liikekin
revolveritaskuun päin ja hän makaisi maassa.

Toiset sensijaan saisivat ampua, mutta ei kiinteään maaliin.

Tätä mielijohdetta seuraten syöksyi hän äkkiä päätäpahkaa sitä
aavistamattomien miehien kimppuun ja yli-inhimillisellä voimalla oli
hän seuraavassa silmänräpäyksessä antanut yhdelle iskun leukaan ja
toiselle ohimoon, niin että molemmat yht'aikaa kaatuivat lattialle.

Nainen tarttui yhteen lattialla kiemurtelevista käärmeistä. Hän piti
sitä edessään kuin käärmeenlumoojatar ja mr Morgan vältti hädin tuskin
toisen pureman, kun käärme singahutettiin suoraan hänen kasvoihinsa.

Salamannopeasti väistyi hän syrjään. Sekunnin murto-osassa oli hän
suuressa hallissa ja käärme lensi sensijaan kolmanteen mieheen, joka
ryntäsi ovesta apuun, mutta pysähtyi äkkiä kauhusta huutaen ja sai
kylliksi tekemistä koettaessaan vapautua kuolemaatuottamasta pedosta.

-- Belly! Belly! Auttakaa! Tänne Fred ja Gaspard! Auttakaa!

Mutta sekä Fredillä että Gaspardilla oli pätevä syy olla kuulematta
sillä korvalla -- enempää kuin toisellakaan. Kuin tajuttomiksi
juopuneina makasivat he liikkumatta matolla, samalla kun raivoavalla
naisella oli täysi työ käärmeitten kokoamisessa sittenkun hänen
ritarinsa numero kolme oli vapautettu vaarallisesta kiusanhengestään.
Mutta käärmeet olivat nyt niin ärtyneitä, että ne kävivät kenen
kimppuun hyvänsä.

Nämä suotuisat olosuhteet antoivat poliisimies Morganille tilaisuuden
kreivinaikaan päästä pakoon. Se ei tapahtunut kuitenkaan suletun portin
kautta, vaan siten, että hän löi rikki ikkunan ja heittäytyi suinpäin
puutarhaan, sekä sieltä kadulle, rientääkseen tulisen kiireesti
lähimpään apteekkiin.

Mutta oli pimeä ja takanaan kuuli hän nopeita askeleita. Samassa
vihelsi kuula aivan hänen toisen poskensa sivu. Hän kumartui alas ja
heittäytyi sivuun juuri kun peliluolan portinvartia, jättiläismäinen
neekeri, oli hänet saavuttamaisillaan. Mutta tämä kääntyi äkkiä ympäri
kuullessaan läpitunkevan poliisipillin ja jyrisevän äänen, joka huusi:

-- Tännepäin, Mexiko Maria! Halloo, boys! Whakee! Who! Hi ho! Täällä on
jotain hauskaa.

Enempää ei Morgan kuullut. Hän oli vaipunut kasaan kuin tyhjä säkki.
Vaarallinen käärmeenmyrkky oli jo alkanut vaikuttaa. Päätä poltti kuin
olisi se ollut täynnä sulaa lyijyä. Ja kieli kasvoi suussa
tukahduttavaksi möhkäleeksi. Mr Morganin, jäljillä olevan
poliisimiehen, väärinpelaajien kauhun, asiat olivat sangen huonosti.

Nyt seisoi hänen ylitseen kumartuneena nuori sheriffi Arizona Bert ja
tämän vieressä Handsome Harry sekä jättiläinen Big Bob, joka oli
antanut kuulua sen peloittavan huudon, jonka johdosta takaa-ajava
neekeri oli lähtenyt käpälämäkeen välttääkseen kiinnijoutumista.

Oli kuultu laukaus ja vaikk'ei sellainen ääni itsessään olekaan
Arizonassa huomionarvoinen -- vielä vähemmin harvinainen -- oli Arizona
Bert apulaisineen syöksynyt ulos "saloonista", jossa he istuivat
ruokailemassa. He olivat tulleet Phoenixiin samana iltana siitä syystä,
että siellä luultiin erään kauan etsityn rosvojoukon oleskelevan.

-- Tämä näyttää pahalta, tämä, sanoi Handsome Harry valaisten miestä
salalyhdyllään... Mikä hänellä lienee? Verta ei vaatteilla näy.

Nuori sheriffi kumartui katsomaan ja niin teki Big Bobkin.
Viimemainittu huusi äkkiä tavallisella meluavalla tavallaan.

-- Käärmeenpurema!... Mustansininen!... Mexiko-Maria!... Tämä on valmis
haudankaivajalle koska hyvänsä... Kalkkarokäärmeitä, sir!

-- Lorua! Kalkkarokäärmeitä kaupungissa, sanoi Bert, josta asia
kuitenkin näytti epäilyttävältä.

-- Uskokaa mitä haluatte, massa Bert, mutta niin on asia. Olin kerran
Points Rockissa ja siellä...

-- Sisään salooniin, keskeytti Bert peläten, että nyt tulisi joku Bobin
pitkiä selontekoja myrkyllisistä käärmeistä ja muista. -- Lääkäri on
hankittava heti. Matkalle, Harry! Bob ja minä kannamme hänet sisään.
-- Lääkäri tahi apteekkari, kumpi hyvänsä, joka voi vain antaa
vastamyrkkyä, jos sitä tarvitaan.

Handsome Harry katosi kuin nuoli etsimään lääkäriä.

Arizona Bert ja Big Bob kantoivat tajuttoman niin varovaisesti kuin
mahdollista salooniin ja panivat hänet sohvalle, erääseen
sivuhuoneeseen -- "pokerihuoneeseen", joka aina on sellaisissa
paikoissa ja jossa kuolema monissa muodoissa on kutsumattomana vieraana
villien lurjusten ja riidanhaluisten kantavieraiden joukossa, mutta
luultavasti ei silti milloinkaan ennen tällä tavoin.

Sillä mitä enemmän nuori sheriffi katseli sisääntuotua, sitä enemmän
alkoi hänkin -- niin uskomattomalta kuin se hänestä näyttikin --
kallistua siihen luuloon, että tässä oltiin tekemisissä vaarallisen
käärmeenmyrkyn kanssa, joka aivan varmaan lopettaisi uhrinsa, jollei
aikanaan tulisi apua.

-- Onko täällä kaupungissa lääkäreistä puute? kysyi hän kääntyen
kapakanisännän puoleen, joka suu auki töllisteli tapahtumaa.

-- Oli meillä toissapäivänä yksi. Mutta on mahdollista, että hän on jo
mennyt.

-- Mennyt!

-- Niin, nähkääs, asia on sillä tavoin, että pojat mieluummin
parantelevat tautinsa itse. Se on huokeampaa, eikä ole niin
hengenvaarallista.

-- Hengenvaarallista?

-- Niin, saattaisihan saada liian voimakasta lääkettä... Ja enimmäkseen
ollaan totuttu whiskyyn... Sitäpaitsi on paikkakunnan apteekkarin niin
kirotun vaikea lukea kirjoitusta, ainakin reseptejä. Tavallisesti on
kyseessä lyijymyrkytys, tietysti -- jollei heti kuole mikä on
yksinkertaisinta. Erään kerran...

Onneksi sairaalle avautui ovi kesken tätä alettua yksityistapausten
selittelyä. Sisään tuli ensiksi mies, joka oli metodistisaarnaajan ja
makkarantekijän välimuoto. Kädessään oli hänellä matkalaukku, niin
avara, että siihen olisi mahtunut keskikokoinen sika, Tämän kaiken yllä
riippui valtavareunainen olkihattu kuin katto ja sen alta vilkkui pari
epämääräisen väristä rotansilmää.

Tämä mies oli kaupungin tilapäinen lääkäri.

Hänen takanaan seisoi Handsome Harry ja säteili niin kuin olisi
löytänyt maailman suurimman kultakimpaleen.

-- Mitä luulette? sanoi Bert osoittaen tajuttomaan.

Lääkäri kumartui sairaan yli ja sanoi päättävästi:

-- Myyty mies!

-- Häntä ei siis voi pelastaa?

-- Siitä tulee kallis juttu -- jos se sittenkään onnistuu. Mutta minun
on joka tapauksessa saatava omani -- etukäteen.

-- Saatte taksan mukaan.

-- Taksan?... Minä arvioin työni itse, olen tohtori Spike.

-- Paljonko tahdotte?

-- Sata dollaria.

-- Saatte kymmenen, mr Spike. Käykää heti toimeen.

Lääkäriksi itseään kutsuva mies käänsi nuorelle sheriffille selkänsä ja
aikoi jättää "tapauksen" oman onnensa nojaan. Mutta ovella tapasi hänet
Bert, joka tyynesti, mutta päättävästi sanoi:

-- Saatte valita, mr Spike. Joko te hänet jollain vastamyrkyllä
parannatte tahi...

-- Tahi mitä?

-- Saatte kärsiä epämiellyttäviä, kenties kuolettavia seurauksia.

-- Minkälaisia sitten? sanoi lääkäri aikoen juuri siepata revolverinsa,
mutta Bert ehti ennen ja asetti oman revolverinsa miehen rintaa vasten
ja sanoi:

-- Tämännäköisiä!

Mies näytti vakuutetulta. Bertin äänessä oli jotain, josta ei saattanut
juuri erehtyä. Mr Spike pani suuren matkalaukkunsa lattialle, aukasi
sen, mutta sanoi:

-- Viisitoista kai kuitenkin saan?

-- Kaksikymmentäviisi, jos onnistutte, muuten ette senttiäkään. Pankaa
revolverinne toistaiseksi tuonne pöydälle ja käykää toimeen.

Mr Spike totteli.

Hän kietoi ylös takinhihansa ja alkoi tutkia potilasta. Tapaus ei
näyttänyt hänestä ollenkaan harvinaiselta. Hän sanoi lyhyesti ja
selvästi:

-- Kalkkarokäärmeen purema.

Senjälkeiset tapahtumat väsyttäisivät muita kuin asiantuntijoita. Mutta
sitten kun tämä näillä seuduilla ei niinkään ainutlaatuinen lääkäri oli
työskennellyt noin puolisen tuntia, avasi sairas hitaasti silmänsä ja
tuijotti kummastuneena ympärilläseisojiin. Mr Spike laski hihansa alas,
läjäytti laukkunsa kiinni ja sanoi kuin maailman luonnollisimpana
asiana:

-- All right! Rahat tänne.

Arizona Bertin täytyi nauraa. Hän antoi kaksikymmentäviisi dollaria
sekä revolverin ja sanoi:

-- Tällä kertaa teitte kaksoistempun.

-- Kaksoistempun?... Mitä sillä tarkoitatte?

-- Pelastitte kaksi elämää.

-- Kaksi?

-- Niin, hänen ja _omanne_.

-- Painukaa hiiteen!

Ja omituinen hengenpelastaja katosi tarjoiluhuoneeseen kaataen siellä
sisäänsä jättiläisryypyn niinkuin se olisi ollut vain suullinen vettä.

Handsome Harry ja Big Bob nauroivat niin että kaikui nähdessään
"tohtorin" ottavan ryypyn paineeksi kokonaisen kanan ja syövän sen
vilauksessa luineen päivineen.

Mutta molemmat meluavat keskeyttivät naurunsa ja suuntasivat katseensa
kahteen poliisikonstaapeliin, jotka astuivat salooniin mukanaan
paperirulla, jonka käärivät auki ja alkoivat naulata sitä huoneen
seinälle.

-- Mitä peijakasta nyt? sanoi Big Bob -- kulkeeko poliisi naulaamassa
markkinailmoituksia? Ehkä sirkus Wild-West-Show?

-- Kenties tanssiaiset? sanoi Harry, joka mielellään pyörähteli kun
siihen tarjoutui tilaisuus.

-- Pidä minusta kiinni!... Rahaa ansaittavana... Lue, poika!

Ja Arizona Bertin askaroidessa pelastetun kanssa, lukivat molemmat:

                 Tuhannen dollarin palkinto
    luvataan sille, joka voi antaa tietoja siitä, mihin tukkukauppias
    Gerald Morgan Vancouverista on joutunut.

    Todennäköisesti on hän kadonnut Phoenixissä, Arizonassa, tahi sen
    läheisyydessä, josta hänen viimeinen sähkösanomansa on lähetetty,
    torstaina kello 10 aamupäivällä. --

Alla olivat tuntomerkit ja muut tiedot, joita sekä Big Bob että
Handsorne Harry alkoivat lähemmin tutkia.

-- Se mies on joutunut kovaan kiipeliin, sanoi Bob.

-- Niin pelkään.

-- Ja nyt ne luulevat, että täkäläinen poliisi voi jotain tehdä.

-- Ei se siltä näytä.

-- Tiedätkö mitä minä olisin tehnyt tässä tapauksessa, jos olisin ollut
paikkakunnan poliisi, toisin sanoen, jos minulla olisi ollut oikeus
käskeä.

-- En. Mitä sitten? kysyi Harry.

-- Olisin pitänyt suuni kiinni.

-- Silloin ei asia olisi tullut milloinkaan tunnetuksi.

-- Mutta minä olisin saanut rahat yksin.

-- Voithan nytkin saada.

-- Se ei käy, kun työskentelee yhtiössä.

-- Missä yhtiössä?

-- Master Bertin ja teidän muiden kanssa.

-- Halloo siellä, Bob ja Harry, kuultiin päällikön huutavan
sairashuoneesta. Tänne whiskyä ja kuppi kuumaa maitoa. Nopeasti!

Molemmat toverukset saivat muuta ajateltavaa. Mutta juuri heidän
astuessaan "pokerihuoneeseen", jossa käärmeenpurema mies istui nojaten
sohvankulmaan -- nyt vaaleana eikä enää sinisenä -- huudahti Big Bob:

-- Näetkö, Harry!

-- Mitä niin?

-- Lyön vetoa, että olemme hänet jo saaneet. Ajattele miten kirotun
vihaiseksi tuo saita tohtori tulee. Sillä hänhän oikeastaan miehen
pelasti. Mies sohvassa ei ole kukaan muu kuin Gerald Morgan.



III.

SALAPERÄINEN TAPAUS "PRÄÄRIAN SYDÄMESSÄ."


Sohvassa oleva mies sai kulauksen whiskyä lämpimässä maidossa. Hän
nieli annoksen ikäänkuin se olisi ollut hänestä inhoittavaa. Sitten
vaipui hän jälleen kokoon ja kuiskasi:

-- Kiitoksia, rakkaat ystävät, tämä teki joka tapauksessa hyvää. Nyt
vielä muutamia minuutteja lepoa ja olen varmasti jälleen terve. Saatte
kuulla, mutta ei nyt... En jaksa.

Hänen tahtoaan noudatettiin. Mutta Big Bob vei päällikön
kapakkahuoneeseen ja seinään kiinnitetyn julistuksen luo, jonka
ympärille oli jo kokoontunut sekalaista joukkoa.

Eräs sanoi:

-- En ainakaan _minä_ ole nähnyt häntä kaupungissa.

-- Mistä sen tiedät?

-- Tiedät? Onhan siinä tuntomerkit, vaatteet ja kaikki.

-- Monet ovat puetut saappaihin ja nahkaliiveihin.

-- Tietysti... mutta ei kukaan, jolla on _halkinainen ylähuuli_.

-- Peijakas, sitä ei hänelläkään ole, sanoi Big Bob.

-- Kenellä hänellä? kysyi Bert uteliaana.

-- Tuolla sohvalla olevalla.

-- No, mitä sitten... Mutta odota... kaikki muu näyttää sopivan... Tämä
on tosiaankin merkillistä.

-- Niin, ajatelkaa, jos se olisi hän! Siitä tulisi rahoja, siitä, Sanoi
Big Bob arvioiden nopeasti montako whiskyä saisi tuhannella dollarilla.

Arizona Bert ei tosiaankaan tiennyt mitä uskoa. Kaikki sopi sisällä
olevaan mieheen... paitsi ei halkinainen ylähuuli. Sillä pelastetulla
se oli niin ehyt kuin olla saattoi.

-- Asia on joka tapauksessa ihmeellinen, sanoi hän. -- Saammehan
kuulla, mitä hän herättyään sanoo. Nimen ainakin kuulemme.

-- Ja jutun kalkkarokäärmeistä, sanoi Big Bob. -- Hitonmoisia elukoita!
-- Erään kerran Points Rockissa... Ilta oli lämmin ja minä olin
juuri...

-- Älä puhu turhia, keskeytti jutun tällä kertaa Handsome Harry, joka
oli kuullut sen vähintäin toistakymmentä kertaa.

-- Asia on kummallinen, sanoi Bert. Kenties se on yhteydessä sen
roistojoukon kanssa, jonka täällä pitäisi olla. Meidän on vähän kunkin
pidettävä auki silmämme.

-- Peijakas soita, kuului tohtorilta, joka vihdoin näytti saaneen
kyllikseen tarjoilupöydän luota ja oli tullut muitten uteliaitten
kanssa julistusta lukemaan.

Ja hän jatkoi luetellen.

-- Suuri huopahattu, kiiltävät nahkaliivit hihoineen, pitkävartiset
saappaat ja keltaiset korderoyhousut, punainen kaulaliina ja...

-- Halkinainen ylähuuli, keskeytti Big Bob nauraen.

-- Mitä sanotte? kysyi tohtori suuttuneena.

-- Sanoin vain: ja halkinainen ylähuuli.

-- Mitä se teitä liikuttaa?

-- Halkinaista ylähuultako tarkoitatte? Se ei sovi ollenkaan. Tuolla
sisälläolijalla ei ole halkinaista ylähuulta.

-- Mitä ei ole, sen hän voi saada, vastasi "tohtori" karkeasti.

-- Tahi te itse, sanoi Big Bob asettuen miehen eteen, kun tämä jälleen
näytti aikovan mennä pelastetun luo.

-- Pois tieltä, muuten...

-- Mitä niin? kysyi Big Bob välinpitämättömästi ja silmäili tunkeilijaa
lystikkäin katsein.

-- Unohdin tuonne sisälle jotain.

-- Tarkoitatteko halkinaista ylähuulta. Neuvon teitä jättämään sen,
vaikka olisi kyseessä kymmenentuhatta dollaria.

Jokainen alkoi vähän kummastella kuinka tämä päättyisi. "Tohtori"
tahtoi heti sisään. Big Bob ei halunnut sitä ollenkaan sallia.

-- Korjatkaa luunne tieltä...

-- Ettekö ole saaneet mitä teidän piti? kysyi Arizona Bert.

-- Tämä on toinen asia. Lukekaa julistus ja myöntäkää, että
sisälläolijan ja tuntomerkkien välillä on yhtäläisyyttä.

-- Sen kyllä myönnän. Mutta huuli?

-- Sitä juuri tahtoisin lähemmin tutkia.

-- Jollette painu tiehenne, niin saatte kenties epämieluisan tehtävän
tutkia omia huulianne, sanoi Big Bob. -- Täällä ei teillä ole enää
mitään tekemistä.

-- Ei, ei vähintäkään, totesi Bert. -- Matkoihinne!

Kaikesta huolimatta tahtoi n.k. tohtori ahneutensa ajamana välttämättä
päästä sairaan luo -- toivossa voida tehdä hyvä kaappaus. Mutta tuskin
oli hän asettanut kätensä lukkoon, kun Big Bobin suonikkaat kädet
lennättivät hänet kuin höyhenen kapakanlattian yli ulko-ovelle -- ja
hän vieri edelleen alas portaita, että luut ratisivat. Hänen oli vaikea
nousta, mutta hän katosi kuitenkin yön pimeyteen.

Julistuksen sisällystä tuumien oli Bert jälleen tullut sairaan luo.
Tämä oli yhä uneen vaipuneena. Hän hengitti kuitenkin tyynesti ja
kasvojen luonnollinen väri alkoi palata. Seuraavana päivänä olisi hän
luultavasti jälleen terve.

Häntä tarkastellessaan saattoi Bert vain todeta, että julistuksessa
mainitut tuntomerkit liiankin hyvin sopivat tähän mieheen
lukuunottamatta ylähuulta, joka ainakin tällä kertaa oli täysin ehyt.
Se teki asian vain vielä sotkuisemmaksi.

Äkkiä kuului Big Bob, joka myöskin oli tullut makaavan miehen luo,
huudahtavan.

-- Kukahan mahtoi häntä ampua kun me syöksyimme ulos?

-- Sinäpä sen sanoit, Bob. Ehkäpä sinä teet kierroksen ja koettelet
saada asiasta selon.

-- Todennäköisesti on ollut tappelu.

-- Tahi kenties on häneltä aiottu ryöstää. Ehkä joku rosvojoukosta,
jota haemme.

-- On mahdollista, että kapakanisäntä on kuullut jotain rosvojoukosta.

-- Sattui jälleen paikalleen, Bob, sanoi Bert sellaisin ilmein, että
tämän pään puolesta heikonpuoleinen jättiläinen tuli yhtä iloiseksi
kuin olisi saanut omalle osalleen koko pullon whiskyä. -- Minä koetan
urkkia isännältä sill'aikaa kun sairas nukkuu.

-- Sinä voit ottaa Harryn mukaasi. Tapaamme taas täällä.

-- All right!... Jos huomaamme jotain erikoista, olemme vilahduksessa
täällä... Näkemiin!

Big Bob oli ulkona kuin nuoli, vauhdilla, jota hänen valtavalta
ruumiiltaan ei olisi voinut odottaa. Ja viivyttelemättä lähti hän
Handsome Harryn kanssa tutkimaan paikkakuntaa saadakseen selville kuka
oli ampunut muukalaista juuri kun hänelle kreivinaikaan ehdittiin
apuun.

Arizona Bert istuutui pitkän tarjoilupöydän ääreen. Hän kuuli kuinka
ryhmissä vielä keskusteltiin julistuksesta ja mahdollisuuksista
palkinnon saantiin. Mutta hän kuuli myöskin yleisen mielipiteen olevan,
ettei ketään sennäköistä ja sellaisissa vaatteissa olevaa henkilöä oltu
kaupungissa nähty eikä myöskään tätä ennen kuultu, että sellainen olisi
täällä jäljettömiin kadonnut.

Mistään ryövärijoukosta ei hiiskahdettu sanaakaan.

-- Mitä te tästä arvelette? sanoi Bert äkkiä kapakoitsijalle, joka
sekoitti hänelle juomaa, "Lempeätä Johannaa", kuten tätä yksinkertaista
sekoitusta halveksittavasi kutsuttiin.

-- Jollei se ole tuolla sisällä oleva, sanoi kapakoitsija nyökäten
suljettuun "pokerihuoneen" oveen päin, niin en tosiaankaan tiedä mitä
uskoa. -- Olen joka tapauksessa ilmoittanut asian.

-- Ilmoittanut? sanoi Bert epämiellyttävästi hämmästyneenä.

-- Tietysti! Onhan kysymys suuresta palkinnosta. Ja jokainen on itseään
lähin.

-- Tahtoo sanoa, että te aiotte...

-- Saada rahat, niin. Onhan huoneusto minun.

-- No, kernaasti minun puolestani, sanoi Bert hymyillen pilkallisesti
tälle ahneudelle, jota tapasi kaikkialla minne kääntyi. -- Mutta minun
luullakseni vähän jokainen iskee siinä asiassa kirveensä kiveen. --
Sanokaa minulle eräs asia...

-- Well! Laulakaa julki!

-- Kenen luulette ampuneen häntä?

-- Mistä minä sen tietäisin?

-- Ehkä täällä kaupungissa tällä hetkellä on muitakin kuin tavalliset
asukkaat. Tarkoitan vieraita, joista mielellään pääsisi eroon.

-- Hyvin mahdollista.

-- Ette tiedä mitään varmaa?

-- Minulla on kylliksi omissa asioissani, kuului silminnähtävästi
välttelevä vastaus. -- Toiset saavat hoitaa itsensä.

-- Hyvin järkevä elämänsääntö, vaikk'ei se aina pidä kutiaan. --
Otaksukaa, että saatte vieraiksenne vaarallisia rikollisia. Mitä
silloin teette? Tarjoilette ja näytätte hymyilevää naamaa?

-- Poliisin asia on ottaa rikolliset kiinni eikä minun.

-- Mutta sairastapauksia ilmoittamaan te kyllä olette ripeä.

-- Well, sir!... Jos se kannattaa. -- Tuhat dollaria on rahaa.

Tähän vastaukseen ei Arizona Bert sanonut mitään, sillä hänen huomionsa
kiintyi pariin uuteen vieraaseen ja antoi hänelle muuta ajattelemista
kuin tietojen urkkimista kapakoitsijalta "Präärian sydämessä" kuten
paikkaa runollisesti kutsuttiin. Miehet eivät nähtävästi olleet
kotonaan tässä "sydämessä". He katselivat ympärilleen ja pysähtyivät
julistuksen eteen.

Tämä oli itse asiassa maailman luonnollisin seikka. Kuulutushan oli
pantu siihen kaikkien nähtäväksi. Mutta Bert kiinnitti huomiota
vieraiden välillä vaihdettuun tarkoittavaan katseeseen ja huomasi
heidän nopeasti vaihtavan muutamia sanoja ennenkuin he istuutuivat
melkein julistuksen alle ja huusivat luokseen tarjoilevaa neekeriä.

Toinen miehistä oli kooltaan jättiläinen. -- Hänen hiuksensa olivat
harmahtavat ja parta leikattu à la Buffalo Bill. Puku oli verrattain
hieno ollakseen tässä puolivillissä maailman kolkassa, mutta
vyötäisillä oli kuparinastoilla koristettu nahkavyö ja siinä pari
revolvereja -- suuria kuin karbiinit. -- Mies näytti muuten
sellaiselta, jota mielellään autiolla paikalla välttää. Puhuessaan
muutamia sanoja tarjoilevan neekerin kanssa kierteli hänen katseensa
pitkin salia ikäänkuin jotain etsien ja pysähtyi vihdoin koko ajan
häntä terävästi silmäilevään Arizona Bertiin, joka olisi voinut lyödä
vetoa, että mies juuri silloin säpsähti, mutta -- huomatessaan itseään
tarkasteltavan -- omaksui huolettoman ylimielisen ilmeen.

Sitten kääntyi hän melkein huomaamattomasti seuralaiseensa, laihaan,
mutta suonikkaaseen malajinnäköiseen mieheen kovine, ilkeine silmineen.
Tämäkin vilkaisi Bertiin. Mutta senjälkeen näytti kuin olisi näille
molemmille kaikki salissa ollut pelkkää ilmaa. He sytyttivät
jättiläissikaarinsa ja alkoivat tupakoida sekä juoda samalla kun Bert
kysyi kapakoitsijalta:

-- Ovatko nuo kaksi myöskin "Präärian sydämen" kantavieraita?

-- En ole ikinä ennen heitä nähnyt.

Sekä ääni että ilme ilmaisivat kapakoitsijan poikkeavan jyrkästi
totuudesta. Mutta niin mielellään kuin Bert olisikin tahtonut tietää
siihen syyn, ei asialle tällä kertaa voinut mitään.

Äkkiä sai hän mielijohteen.

Hän nousi ja lähestyi "pokerihuoneen" ovea.

Selkä oveen päin onnistui hänen ottaa avain ja sujauttaa se kenenkään
huomaamatta taskuunsa, joten sairas, tahi oikeammin sanoen nukkuja, jäi
lukitun oven taa. Maksettuaan sanoi Bert kapakoitsijalle.

-- Jos seurueeni tulee tänne niin sanokaa, että tapaamme asemalla.

-- Te aiotte siis matkustaa, sir? sanoi kapakoitsija vilkuttaen silmää.

-- Tärkeitten asiain vuoksi täytyy.

-- Mutta sisälläoleva, ettekö hänestä huoli?

-- Arvelen teidän voivan hoitaa häntä yhtä hyvin kuin minäkin, kenties
paremminkin.

-- Ei hän saa sinne kauaksi jäädä, sillä huonetta tarvitaan muuhunkin.

-- Kyllä ymmärrän. Mutta jos hän saa olla yön rauhassa, niin kykenee
hän kyllä aamulla hoitamaan itse itsensä. -- Kiitoksia avusta!

Bert lähti kapakasta edes vilkaisemattakaan pokerihuoneen ovelle ja oli
seuraavalla hetkellä kadulla. Hän pysähtyi pimeään kulmaan katsoakseen
seurattiinko häntä. Mutta mitään ei ollut näkyvissä ja silmänräpäystä
myöhemmin hän oli pokerihuoneen ikkunan alla, joka raittiin ilman
saamiseksi oli jätetty auki.

Vilahduksessa oli Bert huoneessa. Äänettömästi hiipi hän nukkuvan luo.
Ilman että tämä heräsi, nosti Bert hänet ikkunasta ulos ja katosi hänen
kanssaan uppopimeälle kadulle, jossa kuuli Big Bobin huutavan:

-- Tällä kertaa ei tullut mitään. -- Nyt painumme takaisin master
Bertin luo, sillä täällä ei kannata maleksia.

Apu tuli kuin kutsuttuna. Hetkeä myöhemmin olivat Bert, Bob, Harry ja
muukalainen sijoittautuneet erään köyhän suutarin pihakamariin.

Ja sairas nukkui yhä, nukkui niinkuin väsynyt lapsi, sill'aikaa kun
Bert piti suutarille ja tämän vaimolle pienen puheen:

-- Kuten näette merkistäni, olen poliisimies. Nämä kaksi herraa ovat
apulaisiani. Nukkuja on mies, jonka olemme pelastaneet rosvojen
kynsistä, Maksamme tästä huoneesta mitä haluatte. Mutta neuvon teitä
molempia, ettette elävälle ettekä kuolleelle hiiskahda täällä
olostamme. Silloin voi teille käydä pahoin. Ymmärrättekö?

Vaikk'ei suutaripariskunta olisi muuta ymmärtänytkään, ymmärsi se
kuitenkin, että tässä saattoi ansaita ja lupasi juhlallisesti "pitää
suunsa kiinni". Senjälkeen asettautui jokainen muutamaksi tunniksi
levolle. -- Bert tuumiskeli mitä ajateltaisiin kun "Präärian sydämen"
pokerihuone huomattaisiin tyhjäksi, eikä löydettäisi jälkeäkään
miehestä, jonka kautta vähän jokainen aikoi tulla tuhatta dollaria
rikkaammaksi.

Tuskin oli Bert poistunut "Präärian sydämen" saloonista kun
harmahtavahiuksinen jättiläinen nousi ja pyysi vuokrata pokerihuoneen
peliä varten.

-- Ei käy, vastasi kapakoitsija. Siellä on sairas.

-- Sairas?

-- Niin, käärmeenpurema mies. On kai kuolemaisillaan.

-- Peijakas! Mikä käärme häntä on purrut?

-- Kalkkarokäärme, sanoi lääkäri. Tarkoittava katse seuralaiselle ja
senjälkeen kapakoitsijalle:

-- Luultavasti ei kukaan ole ollut kalkkarokäärmeitten kanssa niin
paljon tekemisissä kuin minä. Mutta sittenpä minä tiedänkin, kuinka
sellaisia on hoidettava. Menkäämme katsomaan häntä.

-- Kernaasti. Mutta yhdellä ehdolla.

-- Millä sitten?

-- _Minä_ olen hänet pelastanut ja minun on myös saatava palkinto.
Sikäli kuin olen nähnyt, on sisällä oleva mies ja tuossa julistuksessa
peräänkuulutettu juuri sama.

Molemmat toverukset olivat lukevinaan ilmoitusta, jonka jo osasivat
ulkoa, sitten laiha sanoi kuivasti naurahtaen:

-- Mennään siis. Avatkaa, niin saamme nähdä. Kenties hän on jo kuollut.

Silloin huomattiin, ettei pokerihuoneen ovessa oi lutkaan avainta.
Kapakoitsija raivostui ja sanoi päättävästi:

-- Sitä arvelinkin. Minua aiotaan pettää! Poliisille on joka
tapauksessa ilmoitettu.

-- Poliisille? sanoi harmaahiuksinen nähtävästi epäröiden.

-- Juuri niin! Sillä oikeus on oikeus.

Harmaahiuksinen veti esille briljanteilla koristetun kellon ja sanoi
äkkiä kääntyen laihaan ystäväänsä:

-- Hitto vie, Jocky! Jos aiomme tavata Bartelin, niin ei meillä ole
minuuttiakaan kadotettavana. -- Maksa!

Maksettiin ja kadottiin. Sairas sai kuolla miten tahtoi.

Kapakoitsija ei itkenyt molempien avuliaiden miesten katoamista.
Tarkemmin tuumien hän oli sangen tyytyväinen, että saalis oli lukon
takana. Elävänä tahi kuolleena, palkinnon hän joka tapauksessa ottaisi.
Ja kun todelliset pelastajat olivat kadonneet, saattoi hän suhtautua
asiaan tyynesti.

Kohta ilmestyikin poliisi. Se halusi tietysti oven avattavaksi. Kun oli
myöhäistä hakea seppää, murrettiin ovi ilman muuta.

On sääli, ettei voi julkaista kuvaa ahneesta kapakoitsijasta hänen
huomatessaan saaliin kadonneen.

Huone oli tyhjä! -- Sairas jäljettömiin kadonnut! Ja tuhatlappunen,
josta kapakoitsija oli ollut varma, vaikk'eivät tuntomerkit täysin
sopineetkaan, oli poissa kuin savu.

-- Hyvät herrat! vaikeroi kapakoitsija. Tämä on pirullisin kuje minkä
ikinä olen nähnyt.

-- Ja meille suuri vaiva, josta saamme kiittää ilmoitustanne. Pullo
whiskyä on vähin millä suoriudutte.

-- Vieköön piru kaikki käärmeenpuremat, valitti kapakoitsija. Jos tänne
tuodaan useampia, niin...

Loppu hukkui huokaukseen, jonka jälkeen hän meni tempaisemaan alas
julistuksen, heitti sen lattialle ja sanoi:

-- Koettakaapas vielä kerran panna seinälleni tällainen, niin minä
näytän mitä se maksaa.

-- Maksun saatte kyllä te, mr Blank, suorittaa, sillä me haastamme
teidät oikeuteen _julkisen, virallisen kuulutuksen repimisestä_. Tänne
toinen pullo whiskyä, niin saamme lähemmin keskustella asiasta.



IV.

SELITYS JA UHKAROHKEAN PELIN ALKU.


Aamu valkeni ja yö oli kulunut rauhallisesti.

Ensiksi heräsi Bert ja heti senjälkeen muukalainen. Hän näytti nyt
aivan virkeältä ja antoi katseensa kierrellä ympäri huonetta -- jonka
lattialla Big Bob ja Handsome Harry kuorsasivat kilpaa samalla kun
kolmas tuntematon seisoi ja katseli häntä rauhallisin, ystävällisin
katsein. Muukalainen hieroi silmiään ja katseli vielä kerran vuoron
perään jokaista näistä kolmesta, sekä sanoi sitten heikolla äänellä:

-- Missä minä olen? Mitä on tapahtunut? Ah! Nyt muistan! Käärmeet!
Kalkkarokäärmeet naisen peltilaatikossa.

-- Anteeksi, sir! Mistä naisesta puhutte? sanoi Bert.

-- Peliluolan naisesta. Hänestä, jolla on sellaiset silmät ja
kalkkarokäärmeet.

Tämähän kuului poliisimiehestä lupaavalta ja antoi hänelle tilaisuuden
tutkimiseen tällä paikkakunnalla. Bert siis vastasi:

-- Jos jaksatte, niin otamme kysymykset järjestyksessä. Ja sitten kun
olemme tutustuneet. Nimeni on Bert Brand, kenties paremmin tunnettu
nimellä Arizona Bert ja...

-- Ei, mitä te sanotte! Arizona Bert! Tosiaankin, minulla on ollut
kaksinkertainen onni. Nyt he saavat nähdä.

-- Suokaa anteeksi, mikä on nimenne?

-- Pyydän anteeksi! Olen Dennis Morgan ja...

-- Mitä sanottekaan! Kenties Gerald Morganin veli ja...

-- Aivan niin. Ehkä tunnette hänet?

-- Ainoastaan kuulopuheista. Hän on tahi oikeammin sanoen, oli suuri
liikemies Vancouverissa.

-- Miljonääri, sir!... Mutta sitten tapahtui onnettomuus. Hän vilustui
ja joutui tautivuoteelle. Parannuttuaan neuvottiin häntä matkustamaan
lämpimämpään ilmanalaan. Ja sitä tietä on hän ollut kadoksissa.
Poliisimiehenä olen seurannut hänen jälkiään Friscosta tänne.

-- Vai niin, tekin olette poliisimies? sanoi Bert vielä suuremmalla
mielenkiinnolla.

-- Olen oikeastaan notariona salapoliisissa ja tutkin rikosten
psykologiaa samalla kun harrastan lääketieteellisiä tutkimuksia. --
Mutta täällä jouduin juuri siihen pulaan, jota kaikilla tarjona
olevilla keinoilla olen koettanut vastustaa. Kauhea seikkailu, herra,
joka oli vähällä maksaa henkeni, juuri kun olin tekemäisilläni
ihmisyydelle suurimman mahdollisen palveluksen.

-- Se teidän on kerrottava tarkemmin, sanoi Bert. Kauhea seikkailu,
sanoitte?

-- Niin, hyvin kauhea, pahempi kuin olin voinut uneksiakaan ja niin
pirullinen, ettei sillä liene vertaista.

Kaikenlaisissa seikkailuissa karaistuneesta Arizona Bertistä se kuului
kenties liioitellulta. Mutta hän kuunteli joka tapauksessa kasvavalla
mielenkiinnolla kun kertoja jatkoi:

-- Jollei olisi ollut kyseessä veljeni, en kenties milloinkaan olisi
antautunut tähän seikkailuun. Mutta koska olen nyt alkanut ja minulla
on kaksinkertainen syy jatkaa, en tosiaankaan hellitä otetta, maksoi
mitä maksoi. Lyhyesti ja selvästi, nyt on ennen kaikkea kostettava
veljeni puolesta.

Kerrottuaan kaikki asiat, jotka me jo tunnemme, vaikeni vieras, mutta
Bert kysyi:

-- Onko aivan varmaa, että veljenne on kuollut?

-- Sikäli kuin tiedän, viittaa kaikki siihen. Hän on joutunut samojen
roistojen käsiin kuin minäkin. Hän piti pokerin pelaamisesta. Hävisikö
tahi voitti, oli hänelle melkein yhdentekevää. Mutta hän oli tulinen ja
vihasi kaikkea petosta. Hän on luultavasti huomannut, että pelattiin
väärin ja niin oli asia valmis. Poissa hän joka tapauksessa on. Ehkä
hänkin on noiden kirottujen kalkkarokäärmeitten uhri... Mutta
odottakoot!

Mr Morgan oli noussut. Hän seisoi nyrkkiin puristetuin käsin ja näytti
sennäköiseltä kuin haluaisi alkaa heti. Mutta heikkona vaipui hän
jälleen vuoteelle ja saattoi vain vaikeroida:

-- Teidän on autettava minua, mr Brand! Mutta kertokaa ensiksi kuinka
olen joutunut tänne. Kaikki tuntuu minusta unelta siitä saakka kun
tulin kadulle ja kuulin kuulan viheltävän korvissani.

Bert kertoi, mitä oli tapahtunut "Präärian sydämessä" ja kuinka
jokainen yritti saada palkintoa Gerald Morganin löytämisestä.

-- Tyhmyyttä, mielettömyyttä!... Poliisi on hölmö kuten tavallisesti...
Tuota kuuluutusta ei olisi milloinkaan pitänyt panna julki.

-- Yhdyn! Mutta nyt sitä on levitetty kautta Ameriikan.

-- Tietysti! Ja roistot käyttävät tilaisuutta lakaistakseen jälkensä
umpeen. Mutta kuulkaa... Eräs mielijohde...

-- Well, antakaa kuulua!

-- Voitteko hankkia yhden ruumiin?

-- _Ruumiin?_

-- Niin, sellaisen, joka sopisi minun vaatteisiini, näihin, jotka
minulla nyt ovat ja jotka hankin voidakseni näytellä osaani paremmin.
Tahdoin herättää roistoissa kauhua, kuten olen kenties tehnytkin,
mutta, ikävä kyllä, vahingoksi itselleni.

-- Ja teidän mielijohteenne?

-- Niin, siis ruumis. Se puetaan minun vaatteisiini. Saadaan se
käsitys, että minä itse olen onnistunut poistumaan pokerihuoneen
ikkunasta, mutta kuollut myrkyn johdosta kadulle. Sieltä minut
löydetään, haudataan ja...

-- Mutta kasvot, sanoi Bert hymyillen tälle mielettömälle
päähänpistolle. Vaatteiden suhteen on kaikki hyvin, mutta kaikki muut
tuntomerkit?

Poliisimies-lääketieteilijän täytyi myöntää Arizona Bertin olevan
oikeassa. Hän sanoi huoaten:

-- Tiedättekö jonkin muun tavan, jolla saa heidät vakuutetuksi, etten
minä enää ole elävien joukossa?

-- Yksinkertaisin on usein paras. Näin tuolla kaupungin ulkopuolella
joen. Se laskee vuolaaseen Rio Verdeen. -- Well, te olette
kuumehoureissanne halunneet kylpeä joessa ja olette hukkuneet. Vaatteet
ovat rannalla, mutta ruumiinne on virta vienyt. Kelpaako se?

-- Arizona Bert, en tiedä kuinka kiittäisin teitä!

-- Ei mitään kiitettävää. Minä haluan yhtä mielelläni saada joukkion
kiinni kuin tekin. Tunnen heidät Denverissä pitämänsä peliluolan
ajoilta, jolloin siellä katosi neljä miestä jäljettömiin. Seurasin
joukkiota Santa Feehen, Uuteen Mexikoon, jossa vielä kolme henkilöä
parhaista hotelleista katosi. Sitten johtivat epäilyni minut tänne.
Kiitos teille, näyttää jälki nyt olevan selvä. Ja luulenpa nähneeni
heidät jo lähempääkin.

-- Mitä sanottekaan! Kertokaa!

Bert kuvaili molemmat kapakassa olleet miehet, harmaahiuksisen sekä
malaijin. Mr Dennis Morgan huudahti:

-- Juuri samat! Puuttuu vain nainen ja kirottu neekeri.

-- Ilon tutustua heihin saanen myös pian.

-- Mutta teidän on kuitenkin luvattava minulle yksi asia.

-- Antakaa kuulua!

-- Se, että vangitseminen jätetään minulle -- veljeni vuoksi. Te olette
vain valmiina apuun. Ja tällä kertaa en joudu kiinni minä, vaan he.

-- Yrityshän ei vahingoittane, sanoi Bert tuumien. Mutta oletteko
ajatelleet, että heillä saattaa olla useampiakin kalkkarokäärmeitä? On
selvinnyt, että viisi henkilöä on viime aikoina tavattu sillä tavoin
kuolleena. Kaksi Denverissä, kolme Santa Feessä... Todennäköisesti
nekin joukkion uhreja, koska sellaiset puremat ovat muuten
selittämättömiä keskellä kaupunkeja, etenkin Denverissä.

-- Well, mr Brand! Järjestäkää vain hukkuminen ja vaatteet, niin että
minun luullaan olevan poissa ainaiseksi. Pankaa asiasta ilmoitus The
Phoenix Tribuneen. Muu käy kuin tanssi. Sitä helpommin, kun nyt tunnen
huoneuston ja ensiksi uhkaavan vaaran.

-- Miten aiotte hankkiutua sisään.

-- Valepukuun puettuna. -- Annan houkutella itseni pelaamaan --
tekeydyn "vihreäksi" ja kesken lystiä iskee oikeus heihin kuin ukkonen
-- silloin kun annan heille merkin, että hetki on käsillä.

-- Neuvoisin teitä kuitenkin luopumaan tuumastanne, sanoi Bert, sillä
pelkään, ettei näiden päärosvojen kanssa vetele psykologia ja muu
sellainen. -- Teidän on varottava kalkkarokäärmeitä toista kertaa --
ehkä myöskin muita ansoja, joita emme vielä tunne. Omasta puolestani
neuvon teitä ehdottomasti luopumaan.

Mutta mr Dennis Morgan oli itsepäinen. Hän tahtoi veljensä puolesta
kostaa itse. Ja kun Bert kuitenkin jo tiesi, mistä hän löytäisi
etsityt, sanoi hän vihdoin:

-- Kuten haluatte, sir! Kunhan minä en vain sitten tule liian myöhään.

-- Te olette väkenne kanssa puutarhassa valmiina. Useampia ei tarvita.
Kaikkein vähimmin tämän kaupungin poliiseja. Noita paloportaita myöten,
joista teille puhuin, on helppo rynnätä sisään kun annan merkin. Ja
minä lupaan, että se kuuluu.

-- Miten? Kenties ammutte?

-- Juuri niin.

-- Jos vain saatte siihen tilaisuuden.

-- Olkaa varma siitä. Revolveri liivien sisäpuolella. Painallus ja asia
on selvä.

-- Niin, puheessa se kyllä kuuluu yksinkertaiselta, kunhan se vain ei
käytännössä olisi paljon vaikeampaa.

-- Ei suinkaan. Sormistani olen vikkelä kuin poppamies. Huolehtikaa nyt
vain ilmoituksesta, kun olette ensin sijoittaneet vaatteeni
joenrantaan. Hankkikaa minulle sitten smokingpuku, irtotukka sekä pari
viiksiä, niin on kaikki selvää.

No, Bertillä oli omat ajatuksensa tästä tavasta lähteä paatuneitten
rikollisten joukkoon, mutta ei näyttänyt auttavan muu kuin antaa
kadonneen veljen yrittää. Itse päätti hän molempine apulaisineen
koettaa parsia, niin hyvin kuin saattoi, jos verkko joutuisi
epäkuntoon.

Mutta jos Arizona Bert olisi tiennyt, että hän itse joutuisi tässä
leikissä kenties elämänsä pahimpaan pulaan -- ja että peli sittenkin
saatettiin hävitä, olisi hän varmasti ryhtynyt asiaan toisella tavoin.

Sitten hankittiin puku, valetukka, viikset ja muut tarvittavat esineet.
Asia joella järjestettiin ja lehtiin pantiin ilmoitus. Ja niin oli
kaikki valmiina.

Arizona Bert oli varustautunut apuun. Naamioitu Morgan -- vieläpä niin
hyvin naamioitu, ettei hänen oma äitinsäkään olisi häntä tuntenut --
oli jälleen valmis tekemään uuden käynnin "Kalkkarokäärmeitten luolaan"
kuten hän pelipesää kutsui.

Kuten sanottu, hän naamioi itsensä, pukeutui ja otti mukaansa mitä
katsoi tarvitsevansa. Merkillistä kyllä ei hänen rahojaan oltu ehditty
ryöstää ja hän oli rahojen puolesta hyvin varustettu korkeaankin
peliin. Ja hän pelaisi noiden lurjusten kanssa kahdenlaisessa
merkityksessä, niin etteivät he sitä ikinä unohtaisi.

Bert odottaisi vain merkkilaukausta. Silloin syöksyisi hän miehineen
esiin ja senjälkeen olisi asia pian selvä. Kaikki kävisi kuin paperilla
tahi niinkuin ohjelman mukaan. Se käy kyllä päinsä teattereissa ja
romaaneissa, mutta elävässä elämässä tapahtuu usein vallan toisin.

Saman päivän iltana oli mr Morgan jälleen Arizonan pääkaupungin
valtakadulla sijaitsevan salaperäisen talon edessä. Mutta nyt ei kukaan
olisi voinut luulla häntä enempää mr Muleyksi, joka etsi ulosheittäjän
paikkaa kuin psykoloogiksi, poliisimieheksi ja lääkäriksi mr Dennis
Morganiksikaan.

Hän katseli huolettomasti ympärilleen, oli jo pelitalon pihallakin ja
aikoi juuri lähteä sieltä, kun ovi avautui ja ulos tuli harmaahiuksinen
mies puettuna silkkihattuun ja muuten ainakin yhtä hienona kuin
muukalainen.

Hän tervehti tätä kohteliaasti ja sanoi:

-- Herra näyttää olevan vieras kaupungissa, eikö niin?

Muutetulla äänellä vastasi mr Morgan:

-- Aivan oikein. Juuri niin, hyvä herra! Etsin sopivaa hotellia. Tulen
Friscosta silmäilläkseni täällä hieman ympärilleni. Mutta jumala
tietää, ettei täällä ole juuri paljon näkemistä. Ette kai te tiedä
paremmanpuoleista majapaikkaa pariksi päiväksi.

Nopein tuntijakatsein silmäsi väärinpelaaja Täyskäsi-Fred -- siksi
kutsuttu senvuoksi, että hänellä aina oli käsi täynnä hyviä kortteja
kun niitä parhaiten tarvittiin -- vierasta ja sanoi:

-- Sattumalta olen itsekin vieras kaupungissa, mutta olen vuokrannut
toistaiseksi tämän talon ja voin kyllä luovuttaa teille pari huonetta
sekä antaa ruokaa jonkun kerran päivässä, jollei muuta tarvita.

-- Teette minulle hyvin suuren palveluksen, sanoi Morgan. -- Olen
insinööri Sam Peters, Friscosta.

-- Minä olen koroillaeläjä Fred Folson, palvelukseksenne. Saanko
kenties luvan viedä teidät sisään heti sekä esitellä vaimolleni ja
serkulleni? He tulevat yhtä iloisiksi kuin minäkin saadessaan vaihtelua
tässä yksinäisyydessä. Molemmat ovat ihastuneet pieneen pelierään. Tahi
ehk'ei herra pelaa ollenkaan?

-- Intohimoisesti. Mitäpä sitä muutakaan tekisi pitkillä matkoilla
yksinäisissä paikoissa? Ikävä kyllä, minun on liikeasioiden vuoksi
jäätävä tänne koko viikoksi.

-- Aivan kuin minunkin. Astukaa sisään!

Hiottu huijari avasi kohteliaasti oven vaaralliseen ansaan -- loistaen
tyytyväisyydestä, että oli saanut saaliin, joka näytti tarttuvan
koukkuun kuin tyhmin kala.

Hallissa kohdattiin jättiläsmäinen neekeri, joka sytytti sähkövalon ja
molemmat herrat kulkivat ylös matolla peitettyjä portaita, jonkajälkeen
vieras saatettiin kahteen niin sanottuun vierashuoneeseen
puhdistautumaan matkan jälkeen. Kun hän oli valmis, piti hänen saapua
salonkiin tullakseen esitellyksi.

Yksin jätettynä ei Morgan kaikesta huolimatta voinut olla nauramatta.

Tämä vastaanotto oli aivan toisenlainen kuin siioin, kun hän oli tullut
paikkaa etsimään. Hän oli nähtävästi näytellyt osansa mainiosti. Hän
oli itseensä hyvin tyytyväinen.

-- Mitä tästä sanot? kysyi Täyskäsi-Fred kohdatessaan hallin
viereisessä huoneessa käärmeenlumoojattaren, joka juuri luki
sanomalehteä.

-- Mitä _sinä_ sanot tästä'? sanoi nainen osoittaen uutista.

Fred luki sen ja huudahti: Hitto! Hän on hukuttautunut! Erinomaista!
Nyt voimme rohkeasti alkaa taas.

Mutta nainen vastasi:

-- Fred! Sinä olet nauta! Uutinen on valetta. Nyt vasta tulee kuuma.
Hän ei ole hukuttautunut sen enempää kuin minä. Joll'et nyt pelaa
ensiluokkaisesti, niin joudumme kiinni. Emme ole koskaan istuneet niin
tyhjin käsin kuin nyt.



V.

PELI ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA.


Kun musta palvelija, joka oli saattanut hänet sisään, saattoi vakoilla
avaimenreiästä, heitti Morgan sen päälle hattunsa ja meni huoneen
ainoaan ikkunan luo.

Siinä teki hän sen ilahduttavan huomion, että paloportaat, jotka hän
oli nähnyt talon ulkopuolella, johtivat juuri tämän huoneen parvekkeen
vieritse -- ja se rauhoitti häntä, sillä pahimmassa tapauksessa saattoi
hän näiden portaitten avulla päästä pakoon, jos vaara kävisi liian
uhkaavaksi. Tässä pesässä saattoi odottaa minkälaisia yllätyksiä
hyvänsä.

Hän alkoi heti tutkimuksensa, mutta päätti käyttäytyä varovaisemmin
kuin ensimäisellä kerralla. Hän ei nähnyt minkäänlaista verhoa, eikä
mitään muutakaan, jonka takaa häntä olisi voitu vakoilla. Niin, tällä
kertaa hän olisi varuillaan. -- Ja kaikki oli suunniteltu hyvin. --
Jollei hän olisi tilaisuudessa ampumaan, oli hän Arizona Bertin kanssa
sopinut siitä, että heittäisi ulos paperilapun, jolle olisi kirjoitettu
mistä häntä voitiin etsiä.

Kesken näitä rauhoittavia ajatuksia säpsäytti häntä tukahduttava
hätähuuto, joka saattoi kuulua alhaalta, mutta myöskin hänen huoneensa
seinän takaa. Uteliaana painoi hän korvansa seinää vasten. Ja nyt kuuli
hän äänen aivan selvään. Rako, josta kävi heikko ilmavirta, todisti,
että seinän takana täytyi olla jonkunlainen ilma-aukko.

Mr Morgan otti esille kynäveitsen ja alkoi tunnustella lautojen väliä.
Silloin sattuu veitsi erääseen vieteriin, joka antoi perään ja miehen
korkuinen ovi tahi luukku avautui. Sen takana oli syvä, musta kuilu --
hän ei tiennyt miten syvä.

Todennäköisesti oli se tilava ruokahissinaukko, jota ei jostain syystä
enää käytetty ja se oli sulettu hengenvaarallisena, ettei kukaan sinne
putoaisi.

Mutta hän teki toisenkin huomion. Hän saattoi kuulla kolmen erilaisen
äänen keskustelevan alhaalla keskenään kiivaasti. Yksi äänistä oli
naisen, todennäköisesti miss Bellyn, se kuului hyvin vihaiselta hänen
huudahtaessaan:

-- Kuten sanottu, ei neekeriin ole luottamista. Silmänräpäys vielä ja
kallis saaliimme olisi kadonnut, jollen minä olisi tullut.

-- Mutta nyt voit olla rauhallinen, sanoi toinen ääni, nähtävästi
Täyskäsi-Fredin. Sieppasin hänet portaissa, nyt istuu hän varmasti
sidottuna ja jollei hänen konttoristaan tule rahoja kahden päivän
kuluessa, saavat kalkkarokäärmeesi tehdä tehtävänsä. Ja onhan meillä
tuolla ylhäällä sitäpaitsi hänen veljensä, jos olet kerran varma, että
se on hän.

-- Se on selvä. Hän ei voi ikinä naamioida silmiään eikä liioin
liikettä, jonka tekee vasemmalla kädellään kävellessään. Mutta saatte
nähdä pian itse.

-- Belly on korvaamaton! huudahti kolmas ääni. Ilman hänen
terävänäköisyyttään emme olisi pitkälle potkineet.

-- Niin, sinulla on merkilliset silmät, sanoi Täyskäsi-Fred kiittäen.
Niillä kesytät sinä sekä ihmisiä että eläimiä.

-- Sen tiedän, vastasi nainen uteliaasti ja ilkeästi nauraen, jonka
naurun Morgan liiankin hyvin tunsi. Senjälkeen lisäsi Belly sanat,
jotka saivat kuuntelijan hämmästymään.

-- Joka tapauksessa on nyt oltava varovaisempi kuin milloinkaan ennen.
Ja tiedättekö miksi?

Ei kukaan näyttänyt tietävän. Mutta Täyskäsi-Fred vastasi
ylimielisesti:

-- Varovaisuudessakin voi mennä liian pitkälle.

-- Ei silloin kun Arizona Bertin kanssa on tekemisissä.

-- Arizona Bert, sanoivat molemmat miehet hämmästyen. Onko _hän_
täällä?

-- Olkaa siitä varmat. Hän se myöskin on pannut lehteen uutisen
hukkumisesta.

-- Damn it! kirosi Fred että kaikui. Silloin ei ole muuta neuvoa kuin
paeta suinpäin.

-- Tahi vangita myöskin hänet. Vastaukseksi kuului kahden miehen
ivanauru ja sanat:

-- Tee se, silloin olet saavuttanut ennätyksen ja me lopetamme
miljonääreinä.

-- On kylliksi puhuttu, mutta varustautukaa kaikkeen, sanoi nainen. --
Jokainen livistämisen ajatus on jätettävä, kunnes olemme saaneet
myöskin Arizona Bertin kiinni, ensi aluksi tänne kellariin.

-- Ja sinä luulet hänen tosiaan tulevan?

-- Aivan varmaan. Hän ei milloinkaan peräydy. Kenties hän on jo täällä.

Hetkeksi tuli täydellinen hiljaisuus. Tuntui kuin olisi tuumittu
perusteellisesti. Mutta sitten jatkoi miss Belly:

-- Ja onhan meillä kalkkarokäärmeet... Nyt voitte mennä ylös alkamaan.
Mutta olkaa varovaisia älkääkä nostako mitään melua ennen minun
tuloani. Tällä kertaa saa hän hiukan ylimääräistä senvuoksi, että
koetti pettää minua toisen kerran. Mutta nyt...

Enempää ei kuulunut. Tuli aivan hiljaista.

Mutta mr Morgan, joka oli kuullut kaiken, tunsi olevansa kuin
kidutuspenkillä. Ampuminen asiain tällä kannalla ollen tekisi tilanteen
vain vielä pahemmaksi. Olisi kai parasta koettaa kirjoittaa muutamia
rivejä ja heittää ne alas parvekkeelta, niin kauan kun siihen oli
tilaisuus.

Lentävän kiireesti kirjoitti hän paperilapulle:

    Rakkaat ystävät!

    Kaikki keksitty. Vain suurin varovaisuus voi selvittää asian.
    Koettakaa portaita. Toinen kerros tahi, jos ei siellä, niin
    kellari. Kohtalokkaassa kiireessä

                                               Dennis M.

Hän hiipi parvekkeelle, päästi paperilapun varovaisesti käsistään ja
näki sen putoavan melkein siihen, johon tikapuut päättyivät.

Silmänräpäyksen tuumi hän seurata jälestä, mutta samalla kuului hänen
takaansa:

-- Kaunis näköala, eikö niin, sir?

Kääntyessään seisoi hän silmästä silmään ivallisesti hymyilevän
Täyskäsi-Fredin edessä, joka jatkoi:

-- Minulla on serkkuni Gaspard mukanani! Ette usko kuinka iloiseksi hän
tuli kuullessaan saavansa pelitoverin. Ehdimme kenties pari peliä
ennenkuin päivällinen tarjotaan. Neljänneksi "mieheksi" tulee vaimoni
ja voin tosiaankin sanoa, että hän pelaa kuin aika mies.

Astuttiin huoneeseen, jossa Morgan oli pannut ruokahissin luukun
paikoilleen. Täyskäsi-Fred järjesti nopeasti pelipöydän, johon
istuuduttiin sekä keskusteltiin minkä mistäkin neljättä "miestä", miss
Bellyä, odotellessa.

Missä tämä juuri nyt oli, sen olisi mr Morgan mielellään halunnut
tietää. Mutta tällä kertaa sai hän olla iloinen, se tahtoo sanoa, ei
kenties iloinen, mutta tyytyväinen siihen mitä jo tiesi. Hän alkoi yhä
enemmän katua, ettei ollut seurannut Arizona Bertin neuvoa ja jättänyt
toista kertaa yksin tulematta tähän ryövärienluolaan.

Ainoa, mitä hän saattoi tehdä, oli koettaa pitkittää peliä ja voittaa
aikaa. Ja nyt saattoi hän tosiaankin sanoa, että panoksena oli henki,
ei vain hänen, mutta, kuten hän toivoi, myöskin toisten.

Ovi avautui ja miss Belly näyttäytyi.

Hän näytteli kohteliaan seurustelun aikana osaansa mestarillisesti. Ei
edes silmien ilmekään paljastanut hänen ajatuksiaan kun hän pyysi
anteeksi viipymistään.

Mr Morgan nousi ylös ja vastasi koettaen esiintyä niin luonnollisena
kuin mahdollista:

-- Ei milloinkaan odoteta liian kauan, armollinen rouva, kun odotetaan
jotain hyvää.

-- Siinä tapauksessa toivon vain, ettette ole erehtyneet, vastasi Belly
nauraen tavalla, joka lupasi pahinta samalla kun hän mestarillisella
taidolla ja tottumuksella sekoitti korttejaan. Mutta vielä
peloittavampi oli katse, jonka hän heitti Morganiin, saaliistaan varman
petolinnun katse, joka samalla ilmaisi, että huvi tulisi yksinomaan
hänen puolelleen, huvi saada nähdä uhrin sätkyttelevän hänen
kuolemaatuottavassa verkossaan.

Pelin aikana havaitsi Morgan kuinka jokaista hänen liikettään pidettiin
mitä tarkimmin silmällä. Kaikkien ajatusten ollessa muualla meni peli
miten sattui.

Uuden jaon aikana nousi miss Belly ja meni kaapin luo ja sanoi!

-- Kenties lasillinen, hyvät herrat.

-- Vaikkapa niin, sanoi Täyskäsi-Fred myöskin nousten. Ja hän kääntyi
vieraaseen kysyen:

-- Vai kuinka, sir?

Mr Morgan oli selvillä, että nyt alkaisi tanssi. Nyt ei saanut kadottaa
mielenmalttiaan. Samassa hän näki, että nainen sormeili kaapin luona
jotain salaperäistä rasiaa ja kääntyi sitten vieraaseen päin sanoen
pilkallisesti nauraen:

-- Tässä saatte nähdä jotain oikein hauskaa, hyvä herra!

Talon edessä olevassa pensaikossa oli alkanut hämärtää.

-- Kuulkaa! kuiskasi Arizona Bert Handsome Harrylle ja Big Bobille.
Tämä näyttää epäilyttävältä. En tosiaankaan tiedä mitä luulla. Mr
Morganin piti laukauksella ilmoittaa milloin meidän oli aika rynnätä.
Mutta on vallan hyvin voinut tapahtua, ettei hän ole ollut
tilaisuudessa tuota merkkiä antamaan. Ehkä hänet on jo ainaiseksi
mykistetty ja Dennis Morgan saanut saman kohtalon kuin veljensäkin,
jonka puolesta hän aikoi kostaa.

Ja Bert jatkoi hetken kuluttua:

-- Selvästi on jotain tehtävä. Vaiti! Mikä se oli? Hän oli kuulevinaan
lukon rasahtavan -- mutta se kuului kuin ilmasta. Se tuli varmasti
tikapuiden vieressä olevalta parvekkeelta. Joku oli siellä
vakoilemassa.

-- Harry! kuiskasi Bert toiselle apulaiselleen. Minun on
välttämättömästi saatava tänne Bully-Dass. Täällä siitä on hyötyä. Hae
se nopeasti majapaikastamme ja sitten on parasta aloittaa tanssit koska
hyvänsä.

Bully-Dass oli pieni, mutta hyvin vahva bulldoggi, joka tosiaankin
erinomaisesti saattoi toimia apuna. Ja nyt tarvittiin sitä erikoisesti,
koska oltiin niin vähälukuisia, eikä voitu luottaa mr Morganin
tietoihin vihollisen lukumäärästä.

Odottaessa -- ja sill'aikaa kun Big Bob sai pitää silmällä pääkäytävää
ja antaa heti merkin, jos jotain epäilyttävää näkyisi -- liukui Bert
tikapuiden luo. Hän oli näkevinään maassa jotain valkoista ja heti
juolahti hänen mieleensä, että siinä oli tiedonanto.

Seuraavalla hetkellä oli hänellä kädessään mr Morganin kirjoittama
paperilappu ja sähkölamppunsa valossa hän luki kiireisen ilmoituksen,
jonka Morgan kreivinaikaan oli pudottanut parvekkeelta.

Asia oli selvä! Hyökätä saattoi milloin tahansa. -- Ja paloportaita
myöten oli kenties parasta se tehdä. -- Mutta vaikeudet olivat tulleet
suuremmiksi senvuoksi, että roistot tavalla tahi toisella olivat
saaneet selville, että vaara uhkasi myöskin heitä itseään, eikä ollut
näin ollen tietoa minkälaisiin vastatoimenpiteihin he olivat ryhtyneet.

Hänen tuumiessaan sitä palasi Handsome Harry pienen doggin kanssa, joka
oikein vapisi halusta saada näyttää taitoaan.

-- Tästä näyttää tulevan mutkikas juttu, Harry, kuiskasi Bert, ottaen
koiran käsivarrelleen.

-- Pahemmassakin olemme kyllä olleet, sanoi Harry. Täällähän meillä on
koko joukko niinkuin rasiassa.

-- Rasiassa, sanot sinä!... Siinä rasiassa saattaa olla pahempaakin
kuin kuulia ja puukkoja.

-- Tarkoittaako master Bert kalkkarokäärmeitä?

-- Niitä juuri! -- Mr Morgan on kenties saanut kokea niitä toisen
kerran. -- Juuri tämä hiljaisuus tekee asian vielä epäilyttävämmäksi.
Meidän ei olisi pitänyt antaa hänen mennä.

Hän luki muististaan mitä Morgan oli kirjoittanut ja Handsome Harry
huudahti hämmästyneenä:

-- Tämä oli melkein pahinta. Jo keksitty!

-- Siltä tosiaan näyttää. Mutta toimeen! Seuraa minun kantapäilläni ja
pidä colttisi valmiina. Jos joku näyttäytyy parvekkeella, niin anna
paukkua vain.

Tämän sanottuaan oli Arizona Bert -- koira yhä käsivarrellaan --
paloportailla ja häntä seurasi Handsome Harry pitäen tiukasti silmällä
parveketta, jolle Bert hetken kuluttua heilutti itsensä ja tempasi
salamannopein liikkein oven auki sekä silmäsi taistelukenttää.



VI.

JÄLLEEN KALKKAROKÄÄRMEITTEN VALLASSA.


Neljät hämmästyneet kasvot kohtasivat häntä. Vain yksissä näkyi
valonpilkahdus.

Jos häntä olikin odotettu, niin ei kuitenkaan nähtävästi tällä hetkellä
eikä myöskään tältä suunnalta.

Belly oli ankarasti käskenyt erästä tähän vaaralliseen joukkoon
kuuluvaa miestä pitämään silmällä katua ja puutarhaa. Tämän neljännen
miehen nimi oli Andy-Joe ja hänet oltiin pantu neekerin kadottua
vahtiin. Mihin ja miksi neekeri katosi, sitä ei tiedetty. Mutta sillä
välin, kun Andy-Joe vahti portin ulkopuolella olevaa Big Bobia, unohti
hän paloportaat eikä aavistanutkaan, että linnoitukseen oli hyökätty.

Yllätetyt seisoivat kuin kauhun lamauttamina: -- Heillä oli vastassaan
Arizona Bertin uhkaavat revolverit samoinkuin mr Morganinkin, joka oli
vetänyt omansa myöskin esille, eivätkä he uskaltaneet liikahtaakaan.

Naisella oli käsissään tuo epäilyttävä rasia. Hän oli raivosta
kalmankalpea, mutta tällä kertaa selvästi voimaton.

Arizona Bert lähestyi pelipöytää. Hän pani pienen doggin keskelle
kulta- ja setelirahoja sekä sanoi tehden kohteliaan eleen:

-- Suvaitkaa istuutua, hyvä herrasväki, niin saamme jutella. Minä tulen
tosin kutsumatta, mutta se tapahtuu viran puolesta. Lyhyesti ja
selvästi: Peli on loppu! -- Nyt seuraa tilinteko, joka kukaties on
hankalampi.

Tätä sanoessaan oli hän tullut pelipöydän toiselle puolen ja selin
oveen. Tämä oli varomatonta. Sillä tuskin oli hän ehtinyt siihen
kohtaan, ennenkuin nainen huusi kaikin voimin.

-- Dickson! Tom!

Ovi temmattiin auki ja sisään syöksyi vielä kaksi miestä, samalla kun
Täyskäsi-Fred salamannopeasti löi lähellä seisovaa Morgania käteen,
niin että ase putosi. Mutta pieni koira teki voimakkaan hypyn ja
pureutui naisen käteen juuri kun tämä pukunsa laskoksista veti esiin
pitkän veitsen.

Se pelasti Bertin, joka oli kääntynyt kohtaamaan hyökkääjiä. Ja kun nyt
myöskin Handsome Harry astui näyttämölle, oli tanssi täydessä
käynnissä.

Bert ei tahtonut mielellään ampua. Hän katsoi kunnianasiakseen saada
rosvojoukon haltuunsa niin lukuisana ja vahingoittumattomana kuin
mahdollista. Mutta kesken tanssia päästi nainen, koiran puremisesta
aiheutuneen tuskan vuoksi, kädessään olevan rasian putoaman lattialle
-- ja samalla hetkellä kuului yhteishuuto:

-- Kalkkarokäärmeitä!

Niin, rasian kansi oli ponnahtanut auki ja ulos ryömi kokonainen kimppu
noita tavattoman vaarallisia matelijoita juuri kun Handsome Harry
jättiläisiskuilla löi lattialle ensin Täyskäsi-Fredin, sitten Tomin
huutaen täysin keuhkoin:

-- Gloria Mexiko-Maria! Tämä käy helposti! Silloin tapahtui
odottamatonta.

Eräs suurimmista käärmeistä suuntautui Bertiin. Vaaraa välttääkseen
heittäytyi hän syrjään, mutta sai samalla hetkellä iskun rintaansa
herkulesmaiselta Dicksonilta ja horjahti seinää vasten. Se antoi
perään. Silmänräpäyksessä oli Arizona Bert -- jäljettömiin kadonnut.

Mr Morgan, joka peilistä oli nähnyt vaaran, riensi huudahtaen esille
estääkseen onnettomuutta.

Miss Bellykin huudahti, mutta ilosta, samalla kun hän vihdoin
vertavuotavin käsin onnistui vapautumaan koirasta.

Nopeasti alkoi käärmeenlumoojatar koota vaarallisia matelijoita. Ne
pistettiin jälleen ahtaaseen rasiaan. Ehtimättä vielä purra ketään
olivat ne kuitenkin olleet korvaamattomaksi hyödyksi ja saattaneet
aikaan hämmingin, joka antoi yllätetyille hengähdysaikaa.

Handsome Harry oli yhdessä mr Morganin kanssa syöksynyt luukulle, josta
Arizona Bert oli kadonnut. Morgan saattoi vain valitella, ettei ollut
sulkenut luukkua kyllin hyvin.

Äkkiä huusi Handsome Harry:

-- Paloportaat! Huutakaa Big Bobille, mr Morgan! Vielä...

Silloin sattui hänen takaraivoonsa voimakkaasti sinkautettu tuoli ja
ääntä päästämättä lyyhistyi hän lattialle. Samassa tartuttiin takaapäin
Morganin molempiin käsiin. Ja kun hän ei voinut kiemurtautua irti, eikä
liioin ollut perillä jiu-jitsusta -- japanilaisten otteista -- oli
hänenkin kohtalonsa selvä.

-- Missä se kirottu koira on? huusi miss Belly, joka oli saanut
käärmeensä rasiaan. Sille on minulla asiaa. Tuokaa se heti tänne.

Mutta Bully-Dassia ei löytynyt mistään.

-- Se on kai hypännyt ruokahissiin, sanoi Gaspard, joka oli selviytynyt
vähimmällä villistä mellakasta.

-- Tahi hypännyt parvekkeelta alas, sanoi Täyskäsi Fred.

-- Hyppää itse, niin näet kuinka se käy päinsä, sanoi Belly ivaten.
Koira on kyllä viisaampi. Enkä liioin usko, että se on opetettu
kiipeämään tikapuita myöten. Miten hyvänsä, tahdon koiran tänne ja
annan sille opetuksen, joka sopii. Mutta ensiksi ovat nuo tyhmeliinit
sidottavat. He saavat myös kokea erinäisiä hauskuuksia.

-- Joka tapauksessa on voitto meidän, sanoi Täyskäsi-Fred alkaen
ahneesti koota kulta ja setelirahoja lattialta, jonne ne mellakan
aikana olivat pudonneet. -- Ja nyt luulen, että voimme ottaa jutun
tyynesti. Missä on Arizona Bert?

Belly osoitti ruokahissin aukkoon. Mies purskahti kaikuvaan nauruun ja
nousi odottamattoman jäntevästi.

-- Yhä parempaa ja parempaa! Jos hän on siellä alhaalla, on hän
varmasti saanut kyllikseen. Vahinko, ettemme voi panna toimeen
juhlallisia hautajaisia, sillä sen palveluksen hän ansaitsisi.

-- Ei sinun tarvitse tulla hentomieliseksi, Fred, vastasi nainen. Mutta
se näkyy kuuluvan asiaan, kun joudut nolatuksi: Mies, joka ottaa
selkäänsä... Ei, tiedätkö! Minä...

-- Sinä pidät kitasi kiinni, kun minä puhun, keskeytti Täyskäsi-Fred
ärtyneenä käsittämättä mihin hänen arvoisa yhtiötoverinsa tähtäsi. Minä
täällä joka tapauksessa määrään ja...

-- Minun saneluni mukaan, niin. Sillä jos sinä hoitaisit asioita,
istuisimme pian siellä mihin eivät kuu eikä aurinko paista. Mutta koeta
nyt kuitenkin kerran olla mies. Mene kellariin ja tuo ylös se mikä
Arizona Bertistä on jälellä, niin järjestämme kaikkien kolmen asiat
yht'aikaa. Katso samalla, miten on pienen kultakaivoksemme laita.

-- Minkä kultakaivoksen?

-- Nauta! Etkö ymmärrä? Ensimmäisen Morganin.

-- Hohoo! Käsitän. Mutta mitä näiden kanssa tehdään?

-- Se jää minun huolekseni, tee sinä vain niinkuin sanoin. Ota Gaspard
mukaasi.

Molemmat roistot, jotka oikeastaan olivat vain käärmeenlumoojattaren
kätyreitä, katosivat. Hän itse vaipui nojatuoliin alkaen sitoa
haavoitettua kättään heittäen tuon tuostakin vihaisia katseita
molempiin voitettuihin, Dennis Morganiin ja Handsome Harryyn, mutta
etenkin ensimainittuun, jolle hän tällä kertaa päätti maksaa
kaksinkertaisesti.

Näitä ajatellessaan pudisti hän kalkkarokäärmerasiaa ikäänkuin oikein
ärsyttääkseen petoja ja mutisi:

-- Odottakaa hieman, odottakaa vain vähän! Te tulette pian yhtä
tyytyväiseksi kuin minäkin. Ei yksikään heistä pääse pakoon, mutta
iskekää tällä kertaa kunnollisesti.

Mr Morgan saattoi sangen hyvin kuulla suuttuneen naisen kostonhimoiset
sanat. Ja hän jähmettyi ajatellessaan uutta tuttavuutta noiden
hirveiden petojen kanssa. Hän olisi tahtonut rukoilla armoa. Mutta hän
ei voinut, sillä hänen suuhunsa oli tungettu nenäliina ja sitäpaitsi
makasi hän kasvot lattiaa vasten.

Handsome Harry sitävastoin ei kuullut mitään. -- Hän oli yhä
tajuttomana eikä aavistanutkaan kohtaloa, joka odotti. -- Ja Arizona
Bert, hän, jonka kiinnijoutumisesta enimmin iloittiin, makasi alhaalla
kellarissa.

Mr Morgan tuumi miten Bertin laita mahtoi olla. Morgan melkein toivoi
hänen jo kuolleen, sillä se olisi ollut paljon parempi kuin kuolema
tuskia aiheuttavan käärmeenmyrkyn kautta, jonka vaikutusta Morgan oli
henkilökohtaisesti kokenut.

Kesken näitä kaikkia muita kuin lupaavia mietteitä tuli toinen
alaslähetetyistä ja pysähtyi ovelle, mutt'ei sanonut sanaakaan. Tulija
oli Gaspard, jolta tavallisesti eivät sanat puuttuneet ja joka
mielellään kerskaili kunnostaan kun oli kysymys jostain konnantyöstä.

-- No, mikä on? Mitä on tapahtunut?... Onko hän kuollut? sanoi nainen
nousten hermostuneena tuoliltaan. -- Vastaa, ihminen, äläkä siinä
tuijota. -- Ylös hänet on joka tapauksessa tuotava, elävänä tahi
kuolleena.

-- Hän ei ole siellä. Emme nähneet hänestä kellarissa vilahdustakaan,
tuli vastaus varovaisesti ikäänkuin kertoja olisi pelännyt, ettei häntä
uskottaisi.

Miss Belly mykistyi hetkeksi. Hän tarkasteli tosiaankin Gaspardia
ikäänkuin ei uskoisi korviaan.

Gaspardin ei tarvinnut puhua muuta. Sisään astui Täyskäsi-Fred ja
hänkin näytti sangen nololta ja vaikeni.

-- Asiaan, Fred! Miten ovat asiat alhaalla? kysyi Belly yhä
ärtyneempänä. -- Miksi ette tuoneet mukananne Arizona Bertiä?

-- Senvuoksi, ettei häntä siellä ollut.

-- Onhan mahdotonta, että hän olisi päässyt pakoon sellaisen putoamisen
jälkeen.

-- En tiedä.

-- Silloin olemme kauniisti kiinni. Talo voi olla poliisin ympäröimä
millä hetkellä tahansa.

-- Eikä se ole vielä pahinta, jatkoi Täyskäsi-Fred melkein kuiskaten.

-- Ei pahinta, sanot. -- Mikä sitten voisi olla pahempaa?

-- Myöskin "Kultakaivos" on kadonnut.

Puoleksi tukahdutettu raivonhuudahdus rikkoi hiljaisuuden juuri kun
myöskin Andy-Joe ilmestyi ja ilmoitti:

-- Eräs ikkuna kellarikerroksessa on rikki. Sitä tietä he luultavasti
ovat paenneet. -- Näin myöskin ikkunan luona jalanjälkiä, mutta oliko
niitä yhdet vai kahdet, sitä en...

-- Vaikene! Vaikene!... Se ei ole totta... Se, joka syöksyy alas
ruokahissistä, ei voi liikkua; eikä käsistä ja jaloista sidottu mies
voi lyödä ikkunaa rikki ja paeta. -- Ei, Arizona Bertillä on ollut
auttajia tahi on hän vielä siellä ja...

Hän pysähtyi keskellä lausetta ja lisäsi parin sekunnin kuluttua:

-- Koira.

Ja hän vastasi itse tähän otaksumaan viekkaalla ivanaurulla samalla kun
Täyskäsi-Fred huomautti:

-- Asia on selvä! -- Peli on kadotettu! -- On paettava niin pian kuin
mahdollista.

-- Fred! -- Tiedätkö mikä sinä olet.

Fred epäili, ettei toinen tarkoittanut mitään kehuvaa ja vaikeni.

-- Sinä olet _raukka!_ Mutta nyt menen itse alas. -- Sillä minä en
lähde tästä kaupungista kuin ulos ajettu kissa. Jos te olettekin
jäniksiä, niin näytän minä ainakin etten sitä ole.

Hän meni etunenässä. Täyskäsi-Fred, Gaspard ja Andy-Joe seurasivat
perästä lujasti vakuutettuna, ettei edes Bellyn nero voisi tässä
asiassa auttaa.

Äkkiä Belly pysähtyi ja palasi jälleen huoneeseen, jossa vangit olivat.
Häntä seurasivat nuo kolme henkivartijaa ihmetellen mitä nyt tulisi.
Eikä sitä tarvinnut kauan odottaa.

Käärmeenlumoojatar tarttui tuolilla olevaan käärmerasiaan. Tämä
vaarallinen Pandorarasia kädessään hän meni sidottujen luo, jotka
makasivat aivan lähekkäin ja sanoi Morganiin kääntyen:

-- Saattaa sattua ettemme enää tapaa, niin mielellänne kuin te kenties
sitä haluaisittekin. -- Opetus, jonka annoin teille ensi kerran, ei näy
olleen riittävä. Mutta tällä kertaa, sen lupaan, saatte varmasti
kylliksenne.

Hän raoitti rasian kantta, mutta Täyskäsi-Fred huusi:

-- Ei tätä!... Ei vain tätä!... Jos joudumme kiinni, niin pahentaa tämä
vain tavattomasti asiaamme.

-- Jää sinä kiinni, jos haluat, mutta minä kyllä selviydyn. Mutta
näistä saavat pikku ystäväni huolehtia. Kas näin!

Ja hän päästi ulos käärmeet, jotka heikosti sähisten alkoivat
kalisuttaa vastakkain sarvirenkaitaan, synnyttäen äänen, joka
kauhistuttaa erämaiden alkuasukkaitakin, vaikka he ovat aina
varoillaan.

Ja kauhea nainen jatkoi puhettaan kääntyneenä Morganiin, jota hän
vähimmin sieti:

-- Kuulkaa! sanoi hän. -- On mahdollista, ettette ole oikein kunnossa
kun palaan. -- Mutta muistakaa, että nyt on loppunne tullut. Te olette
ajaneet meitä Albuquerquesta saakka ja tehneet kaikkenne saadaksenne
meidät kiinni siinä uskossa, että me olemme murhanneet veljenne. Se on
tyhmyys, josta nyt saatte syyttää itseänne. -- Mutta niin käy, kun on
nauta. -- Selviytykää nyt miten haluatte. Tyhmyytenne ei parempaa
ansaitse.

-- Tulkaa! sanoi hän seuralaisiinsa kääntyen. -- Täällä ei meillä ole
muuta tekemistä. Nyt katsomme miten on Arizona Bertin laita.

Sidotut näyttivät olevan tuomitut kauheaan kuolemaan. Käärmeet
tulisivat heidän tuomareikseen ja pyöveleikseen. Ne olivat jo valmiina
hyökkäämään kiemurrellessaan lattialla kohottaen tuon tuostakin päitään
sähisten ja katsellen kiiluvilla silmillään avuttomia uhrejaan.

Tällä kertaa ei ollut ajattelemistakaan pelastusta. Vapisten sulki
Dennis Morgan silmänsä...



VII.

SYVÄSSÄ KELLARISSA.


Mutta mitä oli Arizona Bertille tapahtunut? Oliko totta, ettei hän
ollut kellarissa tahi maakerroksessa, jota ameriikkalaisen ja usein
englantilaisenkin tavan mukaan käytetään m.m. keittiöosastona.

Hän oli äkkiä syössyt petolliseen ruokahissin luukkuun ja pudonnut
sinne takaperin koettaessaan väistää käärmettä. Mutta aukko ei ollut
suuri.

Bert joutui senvuoksi alkamaan matkansa melkein kaksinkerroin
puristuneena. Vaistomaisesti sai hän kiinni ruokahissin köydestä --
hissi oli alhaalla kellarissa, Arizona Bertin vetäessä nuorasta alkoi
hissi kohota ja pysähtyi tietysti tullessaan Bertin luo.

Tämä onnellinen sattuma selvisi Bertille silmänräpäyksessä, ja hän
katsoi parhaaksi laskeutua alaspäin sekä hellitti hitaasti köyttä.

Sen mukavammin olisi tuskin alas voinut tulla ja hän oli mitä
parhaimmissa voimissa päästessään alas, eikä suinkaan kuoliaaksi
musertunut kuten ylhäällä otaksuttiin.

Alhaalla oli melkein uppo pimeä. Vain kellarinikkunan kautta tunkeutui
heikko katulyhdyn valo. Kaikki oli hiljaista ja hän saattoi rauhassa
koota ajatuksiaan.

Miten monta miestä rikollisilla oli käytettävänään, sitä ei Bert
tiennyt. Mutta sen hän käsitti, ettei hän itse tällä kertaa voinut
ottaa lukuun Handsome Harrya enempää kuin mr Morganiakaan, jonka
itsepäisyyden vuoksi hänkin oli joutunut tähän tilanteeseen, joka tosin
olisi saattanut olla pahempikin.

Tietysti tultaisiin katsomaan miten hänen oli käynyt. Hän oli iloinen,
ettei heillä olisi huvia löytää häntä musertuneena -- niin, yleensä he
eivät löytäisi häntä ollenkaan -- toistaiseksi...

Revolverit olivat hänellä mukanaan. Mutta alkaa yksin hyökkäys
tuntemattomassa paikassa, ei kenties ollut viisasta. Olisi parempi
koettaa jollain tavoin livahtaa ulos kenenkään näkemättä ja varoittaa
Big Bobia, joka luultavasti seisoi vielä ulkopuolella tietämättä mitä
oli tapahtunut. -- Mahdollisesti tarvittiin enemmänkin apua ja
saattoihan siinä tapauksessa kääntyä poliisiin -- vaikk'ei hän
mielellään halunnut sitä käyttää -- peläten sen tavallista tyhmyyttä ja
kömpelyyttä, joka aina enemmän vahingoitti kuin hyödytti.

Hän oli jo päättänyt yrittää poistua samasta kellarinakkunasta, josta
niukka valo tuli, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan epäilyttävää ääntä.

Tultiinko jo hänen jälestään?

Bertin revolverit olivat heti esillä. Tällä kertaa panisi hän kovan
kovaa vastaan. Hän tiesi, ettei voinut odottaa armoa.

Hän seisoi liikkumattomana, ainoastaan silmät koettelivat lävistää
pimeyttä ja korvat kuulla mahdollisimman tarkkaan.

Ääni oli ollut melkein kuin heikkoa vaikeroimista. -- Mutta oliko sen
aiheuttajana ihminen tahi eläin, sitä hän ei voinut ratkaista. Joka
tapauksessa ei hän aikonut odottaa kauempaa, vaan päätti ottaa asiasta
selon heti.

Hitaasti alkoi hän liikkua outoon ääneen päin, pitäen revolveria
valmiina ja tunnustellen toisella kädellään kiviseinää.

Hän tuli erääseen kulmaukseen ja heti kuului ääni selvemmin. Nyt hän
ainakin tiesi mihin suuntaan oli mentävä.

Sitten vaikeni kaikki yht'äkkiä. Bert seisoi tietämättä mitä tekisi --
jatkaisiko vai kääntyisikö takaisin koettaakseen sopivalla tavalla
pyrkiä ulos tästä pimeydestä, jossa hän ei uskaltanut käyttää
taskulamppuaan. Hän pysähtyi kun ääni kuului uudelleen ja selvempänä.
-- Tuskin kymmentä askelta kauempana sattui hänen toinen jalkansa
johonkin pehmeään esineeseen, josta kummalliset äänet kuuluivat.

Hän kumartui ja tunnusteli käsillään varovasti.

Niin, ei epäilystäkään... Kivilattialla loikoi sidottu ihminen.
Käsivarret oli köytetty selän taa ja kasvot olivat lattiaa vasten.

Vilahduksessa katkaisi Arizona Bert siteet ja vapautti seuraavassa
silmänräpäyksessä uhrin niistä ääntävaimentavista rievuista, joilla
tämän suu oli tukittu. Mutta kuka siinä oli, sitä hän ei tiennyt, eikä
liioin sitäkään, oliko vapautettu ystävä tahi vihollinen.

Heikko ääni kuului sanovan:

-- Jumalan kiitos, että tulitte. Oletteko tekin joutuneet näiden
roistojen käsiin?

-- Kuka te olette? sanoi Bert vastaamatta kysymykseen.

-- Gerald Morgan!

-- Rikas Morgan Vancouverista?

-- Siksi minua kutsutaan. -- Mutta, kuten näette, on rikkauteni
tuottanut minulle vain onnettomuutta. -- Oletteko tekin kuullut minusta
puhuttavan? Ja kuka te olette?

-- Eräs, joka on yhtä pahassa pulassa kuin tekin, ainakin toistaiseksi.
Mutta olisitteko te se rikas Morgan, joka jonkun aikaa sitten äkkiä
katosi ja jota nyt peräänkuuluutetaan?

-- Varmasti... Mutta peräänkuulutuksesta en tiedä mitään. Matkustin
etelään terveyteni vuoksi. Hotellissa Denverissä tapasin naisen ja
kaksi herraa, jotka olivat minulle hyvin ystävällisiä. Matkustimme
yhdessä Albuquerquen kautta Phoenixiin Arizonassa. Missä nyt olen, sitä
en tiedä. Mutta ettei minusta ollut paljoa jälellä teidän tullessanne,
se on varmaa. Kuulin askeleenne -- enkä tiedä mistä se johtui, mutta
luulin kuulevinani niissä pelastuksen, mutta pelastuksen, joka kenties
ei saavuttaisi minua. Vähemmästäkin saattaa kadottaa ymmärryksensä,
hyvä herra, niinkuin minulle kävikin, kun jouduin yksin noiden
kauheiden käärmeiden kanssa.

-- Kalkkarokäärmeitten?

-- Juuri niiden. Oletteko tekin tehneet niiden tuttavuutta?

-- Tavallaan. Ja juuri senvuoksi olen nyt täällä. Ehkä tekin olette
pudonneet hissiaukosta?

-- En, sikäli kuin tiedän... Me istuimme pelaamassa pokeria...
Raivostuin huomatessani kuinka he pelasivat väärin. Silloin vasta
minulle selvisi kenen kynsiin olin joutunut.

-- Ja teidän päällenne usutettiin käärmeet?

-- Ei heti. Otettiin esille mustetta sekä paperia ja minun käskettiin
kirjoittaa sanelun mukaan eräs kirje.

-- Minkälainen kirje? sanoi Bert aavistaen mistä oli kysymys.

-- Niin, minun piti kirjoittaa, että määrättyyn paikkaan Phoenixissä
lähetettäisiin _miljoona dollaria_, jonka minä tarvitsin liikeasioihin.

-- Hohoo! Käsitän! Ja te teitte sen?

-- Olin siihen pakoitettu. Mutta tein sen omalla tavallani.

-- Jota he eivät käsittäneet kenties?

-- Sovittu merkki -- eräs kiemura nimen alla -- ja se merkitsee
suunnilleen sitä, että olen tähän pakoitettu ja että olen joutunut
uhkaavaan vaaraan.

-- Mainiota!

-- Niin, sikäli kyllä, ettei rahoja tullut. Mutta sensijaan uhattiin
minua noilla vaarallisilla käärmeillä ja sulettiin niiden kanssa samaan
huoneeseen. Menin pelosta tajuttomaksi.

-- Ja sitten tuotiin teidät tänne? sanoi Arizona Bert iloissaan, että
kummallisen sattuman kautta, jossa käärmeet myöskin näyttelivät
merkittävää osaa, oli joutunut apuun.

-- Niin, mutta minulla on jo kerran ennen ollut toiveita päästä pakoon.
-- Houkuttelin puolelleni neekerin, joka minua vartioi, lupaamalla
miljoonan hänelle, jos hän auttaisi minut näiden ihmisten kynsistä.

-- Ja neekeri tietysti suostui?

-- Niin, muutamien epäilyjen jälkeen. Hän katkaisi siteeni. Mutta juuri
pois hiipiessäni huomattiin minut, sidottiin uudelleen ja laahattiin
tänne takaisin.

-- Eikä neekeri uudistanut koetta?

-- Neekeri katosi ainiaaksi. Kenties menetti hän henkensä. -- Toivon,
että minä tällä kertaa onnistun paremmin. En voi teitä kyllin
kiittää... Mikä on nimenne?

-- Bert Brand, tämän piirin sheriffi.

-- Mitä sanotte!... _Arizona Bert?_

-- Sama mies!... Ehkä jo tunnettu?

-- Kuka ei tuntisi teitä ja teidän monia seikkailujanne oikeuden
palveluksessa? Te olette varmasti tunnetuin henkilö Ameriikassa,
vieläpä ulkopuolella Valtojenkin. -- Parempiin käsiin en olisi voinut
joutua.

-- Ikävä kyllä, istun samassa liisterissä kuin tekin. Ja
onnettomuudeksi olen tällä kertaa ottanut liian vähän poikiani mukaan.
-- Se taas johtuu miehestä, joka on teille sangen läheinen ja joka...
Niin, hän arveli kykenevänsä suoriutumaan asiasta yksin ja ryhtyi
siihen senvuoksi hieman varomattomasti -- vaikka aikaisempien
tapahtumien olisi pitänyt häntä varoittaa. -- Hänkin oli ollut
tekemisissä kalkkarokäärmeitten kanssa.

-- Sanotte, että tämä henkilö on minulle läheinen?

-- Aivan niin... Sikäli kuin ymmärrän, on hän veljenne.

-- Ei suinkaan Dennis?

-- Juuri hän.

-- Mutta miten herran nimessä... En ymmärrä...

-- Poliisimiehenä, psykoloogina ja lääkärinä luuli hän voivansa saada
selon salaperäisestä katoamisestanne. Hän joutui tekemisiin pahempien
roistojen kanssa kuin oli luullutkaan -- ja on tällä hetkellä varmasti
tullut toisiin ajatuksiin rikosten psykologiasta ja parantunut siitä
yksinkertaisesta katsantokannasta, että hyvillä sanoilla voidaan
tiikeristä tehdä lammas.

-- Dennis on aina ollut sellainen... Mutta eivät kai he... Tarkoitan,
etteivät he kai ole ottaneet minun vuokseni hänen henkeään.

-- Toivon niin, sanoi Bert ja kertoi tapaamisestaan Dennis Morganin
kanssa ja siitä, minkälaisissa olosuhteissa he nyt viimeksi joutuivat
toisistaan eroon.

Silloin huusi Gerald Morgan suorastaan varomattomasti:

-- Se ei tapahdu ikinä, niin kauan kuin minä elän. Hänet täytyy
pelastaa.

-- Se on minunkin mielipiteeni, sanoi Bert tyynesti. -- En vain vielä
tiedä kuinka se käy päinsä -- ja kuinka itse pääsemme täältä.

Se, että Arizona Bert lausui sellaisen epäilyn, saattaa näyttää
kummalliselta niistä, joilla on pienikin aavistus kaikista niistä
vaaroista, joista hän oli mestarillisella tavalla selviytynyt. Mutta ei
tälläkään kertaa hänen sanojaan aiheuttanut pelko, vaan hän sanoi sen
sitä varten, että huomasi tämän Morganin yhtä varomattoman uskaliaaksi
kuin veljensäkin.

-- Jos tällä kertaa epäonnistumme, sanoi hän, niin olemme myytyjä. --
Kolmatta koetta ei ole ajattelemistakaan.

-- Montako meitä vastassa on?

-- Kokonainen liuta. Lukumäärä tuntematon. Meitä on kaksi. Saattaa
tulla kolme. Onko teillä aseita?

-- Minulla oli tietysti revolveri, mutta se otettiin pois.

Bert tuumi hetken. Uskaltaisiko hän luovuttaa aseistaan toisen tälle
miehelle? -- Sen varomaton käyttäminen hyödyttäisi heidän asiaansa
vähän.

Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä samassa kuului lähestyvien
askelten ääni ja Morgan kuiskasi:

-- Pitäkää varanne!... Ne ovat täällä... Mutta minä tiedän... Neekeri
näytti minulle piilopaikan. Olin tyhmä kun en käyttänyt sitä. Tulkaa!

Ehdotus oli hyvä. -- Eikä sitäpaitsi ollut aikaa tuumia parempaa. Bert
seurasi vapautettua, joka johti häntä kädestä eräälle rautaluukulle ja
avasi sen samalla kun siltä suunnalta, jolta he juuri olivat tulleet,
kuului kaikuvia kirouksia.

-- Tänne, sanoi Gerald Morgan. -- Se on säiliö, eikä ole syvä. -- Mutta
luulen, että mahdumme sinne molemmat.

Kun ei muukaan auttanut, seurasi Bert kehoitusta ja pelastetun
esimerkkiä. Tuskin olivat he sen tehneet ennenkuin hakijat kulkivat
rautaluukun yli ja heitä kuului yllyttävän naisen ääni, joka uhkasi
heitä kaikella mahdollisella pahalla, jos ei kadonneita löydettäisi.

Bert pelkäsi, että etsijät huomaisivat kohottaa rautaluukkua, joka
heidät kätki. Siltä varalta piti hän revolverejaan ampumavalmiina.
Mutta kukaan ei innoissaan ajatellut luukkua ja äkkiä tuli jälleen
hiljaista kun hakijat etääntyivät toiselle suunnalle.

-- Nyt on kenties meidän vuoromme, sanoi Arizona Bert tyynesti, kohotti
luukkua ja kiipesi ylös. Luultavasti on pidetty selvänä, että me olemme
livistäneet rikkonaisen ikkunan kautta ja ettei auta muu kuin saattaa
itse itsensä turvaan.

Ja Bert otti johdon. -- Tuumimatta meni hän kellarin portaille, joita
myöten etsijät olivat poistuneet. Jos hän vain saattoi päästä portille,
tiesi hän, että siellä oli Big Bob varmasti ihmetellen pitkää odotusta
ja melua, jonka oli kuullut, vaikkakaan ei oltu ammuttu, merkillistä
kyllä.

Tultiin eteiseen. Mutta siellä oli oltava äärimmäisen varovainen.
Kerrosta ylempänä kuului nainen huutavan ja käskevän. Miehet vastasivat
yhtä meluavasti.

-- Koira!... Doggi!... Se on tuolla! huusi nainen. -- Ottakaa se
kiinni! Tällä kertaa se ei pääse pakoon.

Vilahduksessa oli Bert portilla ja avasi sen. Hän antoi merkin. Vastaus
tuli silmänräpäyksessä. Ja melkein yhtä nopeasti ilmestyi Big Bob, joka
veti suunsa leveään irvistykseen:

-- Onko tulossa lopputanssi?

-- Siltä näyttää, Bob. Pidä varasi! Asetu tämän kojun taa. Älä päästä
ulos kissaakaan. Meidän on saatava koko liuta, ymmärrätkö!

-- All right! Come along Mexiko-Maria!... Tässä he saavat tanssia, niin
että kelpaa... Terveiset Harrylle!

Nyt sai mr Morgan Bertin toisen revolverin. Ja niin alettiin hiljalleen
hiipiä alas portaita.

Mutta silloin sattui odottamaton välikohtaus. Portaita alas kuuluivat
askeleet lähestyvän. Nyt oli hyökättävä joko heti tahi jälleen
piilottauduttava. Hyökkääminen aiheuttaisi melua, jota vielä oli
vältettävä. -- Mutta ei ehditty tehdä mitään ennenkuin tulija syöksyi
ohi. Hän ei ollut huomannut kumpaakaan miestä.

-- Odottakaa täällä, sanoi Bert. Asettukaa tuon oven taa. Olen
silmänräpäyksessä takaisin; teen selvän tuosta, jonka näimme.

Gerald Morgan sai kiinni Bertin käsivarresta ja sanoi:

Se mies on _minun_. Se oli Täyskäsi-Fred, joka... Ja varomaton mies
katosi Fredin jälkeen sekä tulisi todennäköisesti turmelemaan kaiken
ampumalla ja nostamalla sellaisen melun, että kaikki kiiruhtaisivat
paikalle.

Arizona Bert oli pahemmassa kuin pulassa. Ja kesken kaiken kuuli hän
pienen dogginsa haukkuvan raivoisasti. Puuttui vain sitä, että Big Bob
ryntäisi paikalle ja kajauttaisi kaikuvan Whakeewho! Hi Ho!-huutonsa
ja silloin olisi kaikki valmista.

Varovaisesti hiipi Bert Gerald Morganin jälkeen estääkseen, jos
mahdollista, pahinta tapahtumasta.

Juuri silloin tuli Bully-Dass! Suussaan oli sillä kiemurteleva
_kalkkarokäärme!_



VIII.

MIES MATKALAUKUSSA JA VIIMEISEN TANSSIN ALKU.


Niin, pieni Bully-Dass tuli kalkkarokäärme suussaan. -- Bert koetti
ottaa siltä matelijaa tallatakseen sen kuoliaaksi. Mutta koira ei
antanut, vaan puisteli petoa hampaissaan eikä näyttänyt ollenkaan
haavoitetulta. Ja Bertillä oli tällä hetkellä tosiaan muutakin
ajateltavaa.

Varovasti seurasi hän Morgania, joka puolestaan seurasi
Täyskäsi-Frediä. Hän ei kuullut, että he olisivat iskeneet yhteen.
Mutta parin kolmen huoneen läpi kuljettuaan näki hän ihmeellisen näyn
ja pidätti koiraa, joka aikoi rynnätä esiin.

Täyskäsi-Fred seisoi ameriikkalaisen, rautahelaisen matka-arkun edessä
-- ja arkusta näkyi ihmispää, johon arvatenkin kuului ruumiskin, jota
Bert ei kuitenkaan nähnyt. -- Täyskäsi-Fredillä oli kädessään
revolveri, jolla hän tähtäsi päätä sekä löi äkkiä kannen kiinni.

Kaiken tämän oli täytynyt tapahtua huimaavan nopeasti. -- Mutta vielä
omituisempaa oli, että se oli käynyt niin äänettömästi.

Mr Morganista ei näkynyt jälkeäkään.

Oliko se tosiaankin hän, jonka Täyskäsi-Fred niin tavattoman nopeasti
oli uudelleen vanginnut? Mutta miks'ei Morgan ollut siinä tapauksessa
ampunut? Olihan hän asestettu ja olihan hän ollut edullisemmassa
asemassa seuratessaan miestä, joka ei sitä aavistanut.

Tämä oli hyvin arvoituksellista. -- Mutta jos matka-arkussa oleva mies
oli Morgan, niin tiedettiin ainakin mistä häntä oli haettava eikä hän
toistaiseksi voinut sekoittaa mitään.

Lyötyään kannen kiinni katsoi Täyskäsi-Fred ympärilleen ja huomasi
olevansa varman käden pitelemän revolverinsuun edessä! On vähintä, jos
sanoo hänen hämmästyneen. Se, että revolverinpitäjä oli mies, joka oli
syöksynyt hissiaukosta alas ja jota turhaan oli haettu, teki asian
vielä kummallisemmaksi.

Täyskäsi-Fred vain tuijotti ja aseiden asemesta oli hänellä kummassakin
kädessä kunnioitusta herättävät pussit, jotka todennäköisesti
sisälsivät kultarahoja. Hän oli ottanut pussit lattialta samalla
hetkellä kun kääntyi -- kenties aikoen paeta yksin niiden kanssa.

Toinen puoli kasvoja oli aivan sininen Handsome Harryn antamasta
iskusta ja muuten hän oli pelon, hämmästyksen, viekkauden ja raivon
elävä kuva. Mutta ennen kaikkea hän näytti mieheltä, joka ei tiedä
mihin ryhtyisi.

Nopealla liikkeellä oli Bert sulkenut takanaan olevan oven. Hän ei
halunnut, että melu kuuluisi. Äkkiä pani hän kätensä pienen koiran
päälaelle ja sanoi:

-- Bully! Vahtiin!

Doggi meni hieman lähemmäksi Täyskäsi-Frediä -- avasi suunsa ja antoi
käärmeen liukua lattialle. -- Raivoisasti sähisten nosti peto päätään
ja varustautui hyökkäämään, mutta, kumma kyllä, ei kiusanhenkensä
koiran, vaan Täyskäsi-Fredin kimppuun. Täten oli Bert saanut aikaan
enemmän kuin oli tarkoittanutkaan.

-- Niin, saatte nyt valita, sanoi hän päättävästi. -- Joko kuulan
kalloon tahi tappavan käärmeenpureman. Mutta pankaa toistaiseksi nuo
pussit pois käsistänne.

Täyskäsi-Fred, joka näki vain vaarallisen matelijan ja oli monta kertaa
ollut tilaisuudessa näkemään sen pureman kohtalokkaan vaikutuksen --
kiiruhti tottelemaan käskyä iloisena, että sai kätensä vapaiksi.

Mutta tämä ilo tuli lyhytaikaiseksi, Arizona Bert lähestyi uhkaavasti
ja käski:

-- Avatkaa tuon arkun kansi. Täyskäsi-Fred epäröi. Hänellä oli siihen
täysi syy.

-- Avatkaa kansi! toisti Bert. Muuten... Bully!

Bully antoi kuulua uhkaavan murinan ja sysäsi käpälällään
kalkkarokäärmettä, niin että se joutui vain muutamien senttimetrien
päähän rikollisesta, joka oli niin jännityksessä kuin aikoisi ottaa
hypyn millä hetkellä tahansa.

-- Avatkaa kansi! käski Bert kolmannen kerran. Jos viivyttelette, niin
saatte kimppuunne sekä koiran että käärmeen.

Se vaikutti. Lukko avattiin ja kansi kohotettiin. Samassa kajahti
laukaus.

Juuri se, mitä Bert oli kaikin tavoin tahtonut välttää, tapahtui
kuitenkin. Toisen kerran oli Gerald Morgan tehnyt tyhmyyden. Sillä hän
se tosiaankin oli, joka näyttäytyi kädessään savuava revolveri, jonka
kuula tosin oli sattunut vain kattoon.

Heti kuului katon yläpuolella levottomuutta herättävää liikettä ja nyt
saattoi odottaa hyökkäystä koska hyvänsä. Nähtävästi sitä
kiiruhtaakseen antoi Täyskäsi-Fred kuulua kovan huudon, mutta vaikeni
äkkiä kun doggi syöksyi hänen kasvojaan kohti sellaisella voimalla,
että Täyskäsi-Fred -- juuri mr Morganin noustessa arkusta -- horjahti
ja kaatui arkkuun takaperin, niin että vain jalat näkyivät.

Arizona Bertille oli silmänräpäyksen työ heiluttaa jalatkin arkkuun, ja
jälleen läimähti kansi kiinni. Se kierrettiin kahdenkertaiseen lukkoon.

-- Tännepäin! huudahti Bert mr Morganille sekä kiiruhti asettautumaan
suletun oven toiselle puolen viitaten mr Morgania asettumaan toiselle.
-- Nyt on oltava vikkeliä.

Nopeita askeleita kuului, kolisten lensi ovi auki ja pelijoukkueen
toinen johtaja Gaspard suistui maahan Bertiltä saamastaan
pistoolinperäniskusta. Hän joutui istumaan aivan käärmeen eteen eikä
osannut muuta kuin tuijottaa siihen.

-- Ei ole aikaa kadotettavissa! Tulkaa! huusi Bert ja syöksyi ulos sekä
huusi eteiseen:

-- Tänne, Bob! Pidä vahtia ovella äläkä päästä ulos sieluakaan! Luulen
asian olevan kohta selvän.

Big Bobia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Jättiläisvartalollaan peitti
hän suletun oven. Mutta samalla kuului ylhäältä tulevan useampia ja
kimeä naisääni huusi:

-- Ampukaa jok'ihminen, joka asettuu tielle -- Läpi meidän on päästävä,
maksoi mitä maksoi.

Nyt oli viimeinen tanssi todella alkanut.



IX.

JUHLAN LOPPU JA HYVÄ KAAPPAUS.


Raivoissaan siitä, ettei ollut saanut käsiinsä kumpaakaan, ei Arizona
Bertiä enempää kuin miljonääri Gerald Morganiakaan, oli miss Belly,
vaarallisen rikollisjoukkion todellinen johtaja, syöksynyt jälleen ylös
ja päättänyt kokonaan muuttaa taktiikkaa.

Jos yksi Morgan oli kadonnut, niin olihan toinen, joka oli tuomittu
kuolemaan. Hänestä piti nyt kiristää lunnaat. Kunhan ei olisi liian
myöhäistä. Ärsytetyt kalkkarokäärmeet olivat jo kenties tehneet
tehtävänsä.

Seisoessaan kynnyksellä valmiina syöksymään sisään näki hän ihmeellisen
näyn, joka sai hänet pysähtymään.

Mr Morganin vieressä istuu koira. Eräs käärmeistä on niin lähellä
uhriaan, että se voi iskeä koska hyvänsä. Pää on kohotettu ja kieli
punaisessa kidassa heiluu edestakaisin samalla kun pienet silmät
tuijottavat kuin tulihiilet onnettoman kasvoihin.

Mutta myöskin koira on valmiina hyppyyn. Ja yht'äkkiä ovat doggin lujat
leuat siepanneet käärmeen niskan takaa kiinni.

Poikkipurruin päin makaa vaarallinen peto kuolonkouristuksissa
kiemurrellen. Miss Belly ei tahdo uskoa silmiään.

-- Fred, Gaspard, Dickson, Andy-Joe! -- Kaikki tänne! huutaa Belly
kaikin voimin samalla kun koira muristen varustautuu hyppäämään hänen
kimppuunsa. -- Lyökää koira kuoliaaksi! Se tekee minut hulluksi!

Silmänräpäyksessä olivat kaikki koolla, lukuunottamatta Täyskäsi-Frediä
-- jolla tiedämme olevan tekemistä toisella taholla sittenkun hän oli
alkanut huomata, ettei peli ollut kadotettu. -- Mutta viime hetkellä
koetti hän yhteisestä saaliista pelastaa omalle osalleen niin suuren
määrän kuin mahdollista.

Mutta Bully-Dass ei ollut se, joka antaa ottaa itsensä kiinni. -- Se
sieppasi vielä yhden käärmeen, sen, joka oli lähinnä Handsome Harrya ja
se suussaan heittäytyi suoraan miss Bellyn kasvoille ollenkaan
huolimatta tämän kyvystä lumota ihmisiä ja eläimiä.

Siinä istui miss Belly lattialla... Hänen ylitseen syöksyi Bully-Dass
huimaa vauhtia sisäänryntääviä miehiä kohti -- jotka väistyivät yhtä
hämmästyneinä kuin olisivat nähneet itsensä paholaisen. -- Ei
milloinkaan olisi kukaan uskonut, että pieni koira rohkenee sillä
tavoin heilutella kalkkarokäärmettä, jota eläimet tavallisesti
vaistomaisesti pakenevat.

Seuraavassa hetkessä katosi ihmeellinen näky ja tuli muuta tuumittavaa.

Miss Belly oli siinä mihin oli pudonnut. Kaatuessaan oli hän iskenyt
takaraivonsa kynnykseen. -- Hän makasi ikäänkuin kuollut. -- Muun
puutteessa kaatoi hänen ystävänsä malaiji hänen silmilleen kannullisen
vettä. -- Kasvot ja hiukset läpimärkinä avasi hän silmänsä, mutta
tarvitsi vielä muutamia minuutteja käsittääkseen tilanteen ja
muistaakseen mitä oli tapahtunut.

-- Doggi! Doggi! huusi hän vihdoin. -- Missä teillä se on?

-- Ei se ole doggi, miss Belly... Se on piru itse, vastasi eräs. Emme
me sitä saa.

-- Ampukaa!

-- Ei siihen kuulat pysty.

Miss Belly nousi. Hän vapisi raivosta ja näytti märkine hiuksineen sekä
tuijottavine silmineen noidalta, niin että miehet luulivat hänen äkkiä
kadottaneen järkensä.

-- Olette kurjia raukkoja! kuului vihdoinkin. -- Tällä tavoin joudumme
kiinni koko roikka... Missä on Fred?

-- Niin, missä Fred on? Ei ainakaan täällä.

Kuin vastaukseksi kuului lattian alta laukaus ja ja senjälkeen kova
huuto, joka vaikeni äkkiä.

-- Gaspard!... Andy-Joe!... Katsokaa mikä siellä on... Te toiset
auttakaa minua saamaan tämä parvekkeelle ja hankkikaa tulisen kiireesti
pitkä ja vahva köysi. Auto esiin! Tämän viemme mukanamme.

Hän osoitti liikkumattomaan Dennis Morganiin.

-- Miss Belly, luulen että...

-- Ei ole mitään luulemista. Tehkää niinkuin käsken.

Gaspard ja Andy-Joe olivat syöksyneet alas. Toiset ryntäsivät ullakolle
hakemaan nuoria. Yksi laskeutui alas paloportaita laittamaan kuntoon
autoa. Kaikkialla oli liikettä ja elämää.

Mutta paloportaita laskeutuva mies on jo nähty. Ja näkijä on Arizona
Bert! Ikäänkuin aavistuksen ajamana on hän heittäytynyt eteisen
ikkunasta ulos ja seisoo erään pensaan takana katsellen alas
laskeutuvaa miestä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovat miehen kädet ja jalat sidottu yhteen
nahkaremmillä, suu on täytetty turpeilla ja mies laahattu pensaan taa.

Kadottamatta turhaan aikaa kiipeää Arizona Bert reippaasti
parvekkeelle. Miss Belly, joka luuli alaslähetetyn palaavan, tuli
vastaan. Arizona Bert tarttui häntä sopivalla tavalla vyötäisiin ja
huudahti ivallisesti:

-- Näyttää kuin tulisin vielä sopimattomampaan aikaan kuin äsken. --
Miten on hiustenne laita? Olen kenties tullut kesken kampauksen.

-- Te! Te! Te!

-- Arizona Bert, palvelukseksenne. Tahi kenties olette unohtaneet
minut.

Pitäen revolverillaan Bellyä aisoissa meni Bert Morganin ja Handsome
Harryn luo sekä katkaisi nopeasti heidän siteensä. Viimemainittu, joka
pitkään aikaan ei ollut uskaltanut liikkua käärmeitten vuoksi, joista
yksi oli kiemurrellut hänen rintansa päälle, hypähti ylös kuin vieteri,
jolloin käärme vieri aivan miss Bellyn jalkoihin. Tämä aikoi heittäytyä
syrjään, mutta Bert komensi:

-- Ei liikettäkään. Muuten...

Mutta nainen sieppasi kuitenkin käärmeen käteensä ja pitäen sitä
Bertiin päin ojennettuna alkoi hitaasti peräytyä.

Bert, joka ei laukauksella halunnut kutsua toisia paikalle, epäröi.
Mutta niin ei tehnyt Handsome Harry.

Takaapäin vangitsi hän naisen käsivarret juuri kuin Bully-Dass jälleen
saapui näyttämölle. Hetkistä myöhemmin oli tämäkin käärme päätä
lyhempänä.

Enempää vastarintaa ei miss Belly voinut ajatellakaan. Hänet sidottiin
nopeasti, varustettiin suukapulalla ja kannettiin parvekkeelle. Nyt
saattoivat toiset tulla koska hyvänsä.

Alhaalla olijoilla oli kylliksi syytä kiiruhtaa odottavaa kohtaloaan
vastaan.

Alaspääseminen näytti mahdottomalta. Mutta kaikki aikoivat livistää
paloportaita pitkin kadulle.

Big Bob ja Gerald Morgan eivät olleet säästäneet kuulia. Portille
meneminen olisi ollut varma kuolema. Mutta kun tultiin ylös, niin
kohdattiin Arizona Bert ja Dennis Morgan. Heidän takanaan kuului
Handsome Harryn kaikuva ääni.

-- Wah -- ku -- vhoo, hi ho, siellä alhaalla. Come along, boys!
Mexiko-Maria! Täältä saatte ilmaisen kyydin!

-- Samoin täältä! kajahti Big Bobin valtava ääni. Pannaan toimeen
kalkkarokäärmetanssi. Ottakaa noita mukaan, niin hienompaa tulee!...

Ei auttanut muu kuin antautuminen.

Tässä komeassa loppukohtauksessa tapasivat veljekset Morgan toisensa.
He lankesivat toistensa kaulaan ja molempien huulilta kuului yht'aikaa:

-- Ilman Arizona Bertiä olisi tämä ollut meille varma kuolema.

Vangit koottiin Handsome Harryn esiinajamaan autoon. Täyskäsi-Fred
ja kultapussit sijoitettiin auton katolle -- ensimainittu yhä
matka-arkussa. Mutta kun parvekkeelta mentiin hakemaan joukkueen
sielua, miss Bellyä, oli hän jo _kuollut_.

Eräs suurimmista ja vaarallisimmista kalkkarokäärmeistä oli
kiemurrellut parvekkeelle ja purrut häntä kaulaan. Kuolleena vietiin
hänet rosvojoukkonsa mukana Phoenixin poliisilaitokselle, juuri kun
siellä oltiin lukemassa uutta julistusta, jossa luvattiin kymmenen
tuhannen dollarin palkinto sille tahi niille, jotka voisivat antaa
tietoja salaperäisellä tavalla kadonneista Morgan-veljeksistä. Ja se
sopi Arizona Bertille sangen hyvin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalkkarokäärme" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.