Title: Valkoinen päällikkö - Kertomus Pohjois-Meksikosta
Author: Reid, Mayne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkoinen päällikkö - Kertomus Pohjois-Meksikosta" ***


VALKOINEN PÄÄLLIKKÖ

Kertomus Pohjois-Meksikosta

Kirj.

KAPTEENI MAYNE REID

Suomentanut

Siimes Kanervio



Helsingissä,
Yrjö Weilin,
1909.



SISÄLLYS:

 1. Meksikolaisia kansanhuveja ja -leikkejä.
 2. Vedonlyönti.
 3. Kansanjuhla.
 4. Cibolero kohtaa villiheimoja.
 5. Valkoinen päällikkö.
 6. Ryöstö.
 7. Löytö.
 8. Linnanpäällikön penkereellä.
 9. Turmiollinen kirje.
10. Jälkien seuraajat.
11. Ihmismetsästäjäin kuolema.
12. Cibolero vangitaan.
13. Carlos täyttää valansa. Loppu.



ENSIMÄINEN LUKU.

Meksikolaisia kansanhuveja ja -leikkejä.


Seuraavassa kertomuksessa mainitut tapaukset sattuivat jo yli sata
vuotta sitten siinä osassa Pohjois-Amerikaa, joka silloin vielä
kuului Espanjan alusmaihin Uudessa maailmassa, nim. silloin Meksikon
pohjoisimmassa osassa.

Tämän laajan alueen kautta kulkee Kalliovuorten jatko ja sen
haarautumat, joista erästä sanotaan Sierra Blancaksi.

Kun vuorivaeltaja siihen aikaan katseli joltakin näistä
vuorenkukkuloista ympäröivää maisemaa, näki hän idässä suunnattoman
tasangon, sen liepeillä laajoja metsäseutuja ja hedelmällisiä
viljelysmaita, niitten joukossa San Ildefonson ihanan laakson, jonka
läpitse juoksi mutkitellen pieni Pecos-joki.

Astuessaan vuorilta alemmas laaksoon huomasi hän uutisasunnoita,
kyläkuntia, vieläpä väkirikkaan ja kukoistavan kaupunginkin
presidioineen (linnoineen), jonka valleilla liehui Espanjan lippu.
Mainituilta kukkuloilta voi etäämpänä nähdä useita muitakin
kaupungeita, kauppaloita ja kyliä.

Kaikki ovat ne jo aikoja sitten hävinneet maan päältä; niiden nimet on
unohdettu, ja vähän vaan tunnetaan niiden historiaa, sitä surullista
kohtaloa, mikä tuli näitten kerran niin onnellisten pikkuyhteiskuntien
osaksi. Tarinoita niistä vaan enää kulkee.

Syynä onnettomuuksiin ja lopulliseen hävitykseen oli intiaaneissa
kauvan kytenyt kostonhimo sortajiaan kohtaan, mikä vihdoin aiheutti
suuren kostosodan koko seudulle.

Sitä käytiin suurella julmuudella. Kaupungeita, kyliä ja uutisasunnoita
hävitettiin perustuksiaan myöden, onnettomat asukkaat surmattiin,
jolleivät ehtineet paeta, ja niin täydellinen oli hävitys, etteivät
meidänaikuiset tutkijat löydä muuta kuin vähäpätöisiä jälkiä entisistä
asumasijoista.

Seuraavassa kertomuksessa puhutaan eräistä tapauksista, mitkä sattuivat
tämän kostosodan aikana San Ildefonson laaksossa. Sekin oli onnettoman
sodan alueella.

       *       *       *       *       *

Eräänä juhannuspäivänä olivat el presidio [presidiolla tarkotetaan
kaupunkia, jossa on linnotus, se voi myöskin tarkottaa vaan linnotusta
varustuksineen] de San Ildefonson asukkaat kokoontuneet kaupungin
ulkopuolelle suurelle ruohoiselle tasangolle odotellen alkaviksi niitä
juhlaleikkejä, joita erittäin loistavasti vietettiin juuri San Juanin
-- Pyhän Johanneksen -- päivänä.

Koko seudun väestö näytti kokoontuneen tänne, sillä jokainenhan tahtoi
päästä tai ottaa osaa juhliin.

Siellä olivat jo molemmat jalosukuiset padres -- siirtokuntaan
kuuluvat munkit -- pitkissä karkeissa viitoissaan, ruususeppele
ja ristiinnaulitunkuva vyöstään roikkuen; heitä seurasi kaupungin
kirkkoherra, joka helposti tunnettiin mustasta viitastaan,
leveälierisestä hatustaan ja mustista silkkisukistaan. Kirkkoherra
hymyilee tapansa mukaan yleisölle, joskus se taas katselee sitä
vakavasti, jopa synkästikin, näyttelee taas väliin valkoisia,
jalokivisormuksilla koristettuja käsiään auttaessaan jotakuta señoraa
paikalleen.

Vielä eivät ole juhlaleikit alkaneet, sydämiä riemastuttaakseen, mutta
paljon on siltä jo näkemistä.

Katselkaamme!

Edessämme on rivi penkkejä, jotka asteettain kohoavat niin, että
etäämpänäkin istuvat voivat hyvin kaikki nähdä. Ne kai ovat las
familias principales-henkilöille -- s.o. ylhäisimmille perheille.

Ja niin onkin, sillä tuollahan istuu rikas kauppias don José Rincon
rehevän rouvansa rinnalla ja katselee itsetietoisena ja ylpeänä
neljää komeasti puettua ja yhtä hyvinvoivaa tytärtään. Ja tuollahan
tarkastelee el alcalde -- pormestari -- juhlavarusteita arvokkaan
näköisenä! Hänen virka-arvoansa todistavat selvästi virkasauvan tupsut.
Hänkin odottaa perheensä keskuudessa juhlallisuuksien alkamista.

Toisilla penkeillä on varakkaita tilanomistajia puolisoineen; niistä
on rikkain hacendado, señor Gomez del Monte, jolla on hallussaan
lukemattomia karjalaumoja ja laajoja maita.

Mutta suurinta huomiota herättää kuitenkin rakastettava ja kaunis
Catalina de Cruces, rikkaan vuorikaivannonomistajan don Ambrosion
tytär, ja moni itserakas nuori herra pitää itseään onnellisena, jos saa
häneltä ystävällisen katseen tai hymyilyn. Sellainen oikea caballero
seisoo nytkin hänen vieressään; se on isän suosima kosija, kapteeni
Roblado, jolle kultaisten olkalappujen ja kultakudosten koristama puku
antaa, yhdessä ylpeän käytöksen kanssa, jonkinlaisen ylhäisen leiman.

Nyt tunkeutuu koko joukko katselijoita toiselle puolelle, sillä siellä
tulee linnotuksen päällikkö señor Vizcarra. Huojuvine hattutöyhtöineen,
kultakoristeisine takkineen ja ylpeine ryhtineen muistuttaa
suurikokoinen neljänkymmenenvuotias eversti aikalailla riikinkukkoa.
Suopea hymy kohdistuu etupäässä naisiin. Vilkkaasti keskustelee hän
milloin kirkkoherran milloin tuomarin kanssa.

Linnotuksen sotilaat jäljittelevät lystikkäällä tavalla käynnissään ja
puheessaan upseereitaan, joita on saapuvilla kolme. Kannukset kilisten
ja sapeli maata laahaten pysähtyvät sotilaat milloin minkin ryhmän luo,
missä heitä mielellään kuunnellaan. He ovat varmoja siitä suotuisasta
vaikutuksesta, minkä heidän henkilönsä tekee yleisöön.

Seudun nuoret tytöt, sekä rumat että kauniit, ovat kaikki juhlissa.
Koreat liivit, lumivalkeat hiat ja kaulukset, kirjavat hameet, helmet
ja hepeneet puhuvat heidän suuresta halustaan miellyttää miehiä.

Kaupungin miespuolinen nuoriso on sekin juhlapukineissaan lukuisasti
läsnä. Se erkanee suuresti los pueblos-väestä -- köyhät kaivostyöläiset
-- ja köyhästä kaupunkilaisväestä, varsinkin lähetysoppilaista.
Meksikon pueblolla on yllään pussinmuotoinen takki, lyhyet nahkahousut,
sandaalit ja leveälierinen hattu.

Sadottain kuljeskelee täällä noita vähävaraisempia miehiä. Heidän
vaimonsa ja tyttärensä kaupittelevat nurmikolla pienten pöytien ääressä
hedelmiä y.m., ostajia odotellen. --

Mutta keitä ovat nuo rohkeat ja ylpeät ratsastajat, joitten hevoset
ovat koreissa hetuleissa tehden kauniita hyppäyksiä? Mainiosti osaavat
he ohjata ratsujaan ja tänään saavat he vielä koetella kilpailuissa
taitoaan. Heitä on useita satoja; kuuluvat eri säätyihin. Useimmat
ovat ilmottautuneet osanottajiksi kilparatsastuksiin y.m. -- Tuolla
tervehtivät toisiaan nuoret hacendadot ja rancherot -- suuret ja
pienet tilanomistajat --; vaquerot -- karjanpaimenet ja cibolerot --
puhvelinpyydystäjät -- arvioiden tulevien kilpailijoidensa voimia.
Heillä on kaikilla raikasväriset puvut, hyvin erilaiset, ja moni hieno
señorita heitä ihastuksella katselee.

Ohjelman alussa on n.k. coleo de toros. [Coleo de toros voitanee
parhaiten suomentaa sanalla häränheitto.] Tämä meksikolaisten
mielileikki suoritetaan siten, että ratsastajat nelistäen ahdistavat
pakenevaa härkää, kukin ensimäisenä koettaen saada sitä hännästä kiinni
ja siitä heitetyksi juoksussa nurin. Leikki on aika vaarallista,
sillä usein haavottuu hevonen tai ratsastaja tai molemmatkin. Jos
hevonen kompastuu, joutuu se ratsastajineen armotta päälle ajavien
kilpailijoiden jalkoihin. Koetukseen vaaditaan suurta voimaa, taitoa ja
rohkeutta, ja siitäpä syystä haluaakin nuori meksikolainen tyydyttää
kunnianhimoaan juuri tällaisessa yrityksessä.

Kun viimeiset juhlavarustukset oli suoritettu, huutaa muuan kuuluttaja
että coleo alkaa. Katsojat peräytyvät nyt sivulle, jotta näyttämöksi
jää suuri ala härän hurjaa pakoa varten.

Useat naiset rientävät carretaseihin -- kärryihin -- joilla katsojat
ovat saapuneet juhliin. Mutta vähän peläten nousevat niihin señoritat,
sillä voisihan härkä syöksyä yleisön keskuuteen. Ennenkin oli sellaista
tapahtunut. Luonnollisesti tuntevat ylhäiset señorit ja señoritat
itsensä varsin turvatuiksi penkeillään näyttämön sivulla. --

Tänään kilpailevista oli kaksitoista parasta valittu ensimäiseen
kilpailuun, ja heidät asetettiin nyt riveihin. Samantekevää on
niissä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat; koreapukuinen ranchero
istuu ciboleron rinnalla, jolla on koti aavalla tasangolla; ja
heidän rinnallaan ratsastaa linnotusväen rakuuna, haluten näyttää
ratsastustaitonsa etevämmyyttä.

Merkki annetaan ja härkä päästetään lähelläolevasta corralista
(talosta), jossa sitä on pidetty. Sen saattajat kulkevat ratsain härän
sivulla, lassoilla pidellen härkää sarvista, valmiina nykäisemään
härän polvilleen, jos se yrittäisi niskotella. Härkä näyttää jo vallan
raivoisalta, sillä sen silmät välähtelevät vihaisina, ja otsalla oleva
tuuhea tukka häilyy kiukkuisesti. Ei sitä näy enää tarvitsevan paljoa
härsyttää, sillä se jo pieksee hännällä kylkiään, puhkoo ilmaa pitkillä
sarvillaan, tohisee pahasti ja kuopii maata jaloillaan. Se on varmaan
hyvärotuinen espanjalainen härkä.

Kaikki katselevat härkää suurella mielenkiinnolla.

Puhutaan sen ominaisuuksista, ja kun muutamat katselijoista väittävät
sitä liian lihavaksi voidakseen coleossa juosta tarpeeksi nopeasti, ja
toiset taas ovat päinvastaista mielipidettä, niin lyödään vetoja siitä
ajasta mikä kuluu ennenkuin härkä on hännästä maahan kellistetty.

Kun ajattelee että tähän kilpakoetukseen oli valittu vahvin, nopein
ja villein härkä, mitä löytää voitiin, niin saattaa käsittää voittoa
vaikeaksi ja suuriarvoiseksi, varsinkin kun ei saanut käyttää edes
lassoa. -- Kun härkä on ärsytetty, niin juoksee se melkein yhtä
nopeasti kuin nelistävä hevonen -- ja mitä taitoa ja voimaa, tottumusta
ja varmuutta tarvitaankaan ennenkuin ratsumies saattaa lähestyä rajua
eläintä, tarttua sen häntään ja temmata se nurin! Mutta kun se onnistuu
niin onkin se leikki lopussa.

Ainoastaan suurissa Meksikon kaupungeissa on todellinen Plaza de toros
-- härkätaistelukenttä --, pienet kaupungit saavat tyytyä avonaiseen
kenttään, jolla taistelut suoritetaan.

Yleisön jännitettynä katsoessa mitä tuleman pitää, kuljetetaan härkä
muutamia satoja askeleita eteenpäin, pää avonaista kenttää kohden.
Härkään ammutaan vielä pari palavaa nuolta, ja raivoissaan syöksee se
eteenpäin yleisön huutaessa ja melutessa.

Silloin ratsastavat kisaveikot sen perään vielä huudoillaan härkää
kiihottaen. Aluksi järjestetty ratsastajien rivi hajautuu. Eteenpäin
syöstään hurjaa vauhtia. Kannuksia ja piiskoja käytetään ahkerasti.

Härkä juoksee sillävälin nopeasti eteenpäin, eivätkä parhaatkaan
ratsastajat saavuta sitä niinkään nopeasti, varsinkin kun härälle on
annettu vähän ennakkoaikaa.

Silloin vihdoin pääsee muuan vahvalla ruskealla hevosella ratsastava
rakuuna härän sivulle, tarttuu sen häntään lujasti ja koettaa usealla
voimakkaalla heitolla saada härkää nurin. Mutta se ei onnistu. Äkkiä
kääntyy härkä sivullepäin ja jättää petetyn ahdistajan kauvaksi
jälkeensä.

Lähin seuraaja, muuan nuori hacendado, joka ratsastaa komealla mustalla
hevosella, koettaa sitten vuoroonsa onneaan. Mutta joka kerta kun hän
ojentaa kätensä tekee härkä käänteen. Lopulta saa hacendado otteen
härän häntään, mutta silloinkin vapautuu se ahdistajastaan hacendadon
suureksi kiukuksi.

Häpeissään ratsastaa hän pois kuten äsken rakuuna, sillä
järjestyssääntöjen mukaan saa tällaisen koetuksen tehdä vaan kerran
kussakin kilpailulajissa.

Yhä kauvemmaksi juoksee härkä ahdistajien seuraamana.

Muuan toinen rakuuna koettaa sitten onneaan, mutta yhtä huonolla
menestyksellä kuin edellisetkin.

Järjestyksessä seuraa sitten kolme vaqueroa. He saavat osakseen vaan
yleisön pilkkanaurua! Ja suurta riemua herättää katsojissa ratsastajan
ja hevosen kaatuminen, vieläpä silloinkin kun härkä niitä puhkoo
sarvillaan.

Monesta haavasta jo vuotaa veri, eikä kahdestatoista kilpailijasta ole
enää jäljellä muita kuin yksi. Urhealle nelijalkaiselle taistelijalle
huudetaan: "bravo toro! bravissimo!"

Jo lähestyy ratkaiseva hetki. Yleisö vaikenee. Ylpeänä ratsastaa
viimeinen kilpailija. -- Jo ensi katseella näkee, että siinä on kentän
paras hevonen ja komein ratsastaja.

Mutta ovatko myöskin paraat kilpailussa? Siitä kysymys.

Ratsu on pikimusta mustangi, jolla on pitkä ja tuuhea häntä. Komealta
se näyttää vihreällä nurmikolla. Sen kaareva kaula ja jalomuotoinen pää
herättävät yleistä ihastusta, kun se nelistäessään tuskin koskee maahan.

Ratsastaja on parinkymmenenneljänvuotias mies, jonka vaaleakiharaiset
hiukset ja vaalea kasvonväri suuresti erkanevat muiden kilpailijoiden
tummasta, auringonpolttamasta hipiästä.

Hänen yllään on täydellinen rancherovaatetus koreine neulouksineen;
purppuranpunainen manga [Manga on yhdenvärisestä vaatteesta
neulottu päällysviitta, jota reunustavat sametti-, kulta-, hopea-
tai silkkitupsut. Sarape on muuten samallainen, on vaan koristettu
kirjavammaksi. Se on aina meksikolaisen yllä paitsi kotona.],
kauniimmasta ja kalliimmasta kankaasta kuin tavallinen sarape, riippuu
miellyttävästi hänen olkapäiltään. Saadakseen kädet vapaiksi on hän
heittänyt rikaspoimuisen viitan päätä taaksepäin, ja kun tuuli avaa sen
poimut ja näyttää katselijalle koko sen väriloisteen, niin mielellään
katselee jokainen tätä uutta kilpailijaa, vierasta ratsastajaa, jolla
on niin uljas ryhti. Haluttiin tietää hänen nimensä.

"Cibolero Carlos!" Kuului silloin eräs ääni selvästi yli kentän.

Nähtävästi tunsivat jotkut hänet jo ennestään, mutta useimmat eivät
tunteneet.

"Miksei hän ole aikaisemmin esiintynyt ahdistamaan härkää?" Kysyi muuan.

"Carramba! -- Varmasti olisi hän jo ennen voinut sen tehdä!" vastasi
muuan. "Hän on vaan tahtonut antaa muitten ensin koettaa, hyvin tietäen
ettei siitä mitään tulisi!"

"Mira! Mira! -- Katsokaapas!" --

Mainittu arvelu oli epäilemättä oikea.

Ensi silmäyksellä saattoi arvata, että tämä ratsastaja tulisi
voittamaan härän. Hevonen nelisti tosin vielä lyhyeen, mutta sen
heristetyistä korvista ja pärskyvistä sieramista saattoi päättää, että
sitä jo ajo kiihotti, ja että vaan kireälle vedetyt suitset pidättivät
sen vauhtia.

Kun huuto "mira!" kuului, niin näytti ratsastajassa tapahtuneen
äkkinäinen muutos. Vielä oli hän noin parinkymmenen askeleen päässä
härästä, mutta silloin syöksyi hepo lujaan vauhtiin ja oli pian
pelättävän vastustajan sivulla; sitten nähtiin ratsastajan tarttuvan
pitkään, ojossaolevaan härän häntään, kumartuvan syvälle eteenpäin,
sitten äkkiä kohoutuvan satulassaan ja heittävän nurmelle kellelleen
härän, joka sätkytteli koipiaan ilmassa.

Nopeasti, suurella taidolla ja helppoudella näkyi koko temppu
suoritetun.

Hämmästynyt yleisö puhkesi kovaääniseen ja kestävään hyvähuutoon.
Onnellinen voittaja kumarsi vaatimattomasti joka puolelle. Pian
senjälkeen katosi hän katselijain sekaan.

Yksi ja toinen oli kyllä huomaavinaan, että cibolero kiittäessään
erittäin haki silmillään kaunista Catalina de Crucea, ja että señorita
vastasi lempeällä silmäniskulla ja suloisella hymyllä. Mutta voiko
se olla mahdollista? Alentuisiko rikkaan don Ambrosion perijätär
palkitsemaan ciboleron kunnioittavaa tervehdystä suosiollisella
hymyllä?!

Varma oli kuitenkin, että muuan toinen silmäpari, erään viehättävän
valkoverisen naisen, katseli ihastuneena nuorta sankaria.

Kun cibolero lähestyi sitä carretaa, jossa tyttö oli, ilmeni selvästi
tytön riemu. -- Mutta kun heidät näki rinnakkain, huomasi selvästi,
että he olivat sisarukset -- samat kasvonpiirteet, sama hipiä, sama
ryhti ja vartalo!

Nuoren tytön takana carretassa istui vanha vaimo, jonka pitkät
alasriippuvat hiukset olivat vallan valkoiset. Ei hän mieltään muuten
ilmottanut, mutta hänen silmistään loisti mitä suurin ilo.

Muutamat katselivat vanhusta uteliaisuudella, toiset taas kauhulla,
useat olivat kuulleet hänestä merkillisiä juttuja.

"Esta una bruja -- una hechicera! -- Hän on noita-akka!" kuiskailtiin
siinä; ei kukaan kuitenkaan puhunut siitä niin, että Carlos tai nuori
tyttö olisi sen kuullut. Kaikkien kammoama vanhus oli nuorten äiti.

Ciboleron kaatamalla härällä ei näyttänyt olevan mitään halua jatkaa
tuimaa juoksuaan. Se ravasi vaan hiljalleen eteenpäin siksi kunnes
se jälleen lassolla pyydystettiin kiinni ja annettiin palkinnoksi
voittajalle.

Kilpailuja jatkettiin. Uusi härkä tuotiin tantereelle, ja kaksitoista
uutta ratsumiestä koetteli onneaan. Joko heillä sitten oli yhtä hyvät
hevoset kaikilla, tai oli härkä niin väsyksissä, ettei se enään
jaksanut juosta kyllin nopeasti, joka tapauksessa sattui niin, että
kilpailijat saavuttivat härän yhtaikaa, jopa toiset sen sivuttivatkin;
mutta silloinpa kääntyikin härkä äkkiä ympäri ja alkoi katselijain
suureksi kauhuksi juosta suoraan katsojaryhmää kohden.

Kuului huikeita huutoja. Penkeillä olevat ylimystönaiset huusivat
samoinkuin carretoissa olevatkin, sillä muutamassa sekunnissahan oli
härkä varmaan siellä. Ratsumiehet olivat kaukana härän jäljessä. He
olivat hämmästyneet äkkinäistä käännettä.

Kaikeksi onnettomuudeksi ei ollut enää kukaan ensimäisistä
kilpailijoistakaan ratsailla, ja kukapa olisi jalkasin uskaltanut käydä
estämään raivostunutta härkää?

Joka hetki kasvoi hämminki ja neuvottomuus yleisön keskuudessa,
olihan usean henki uhattu. Vaunuissaolijoita uhkasi suurin vaara,
sillä vaunurivi ulottui kauvas kentälle. Mutta härkä näytti syöksyvän
suorastaan penkkejä kohden, aivankuin aikoen siltä kohtaa puhkaista
tien itselleen.

Mutta juuri silloin nähtiin erään miehen lasso kädessä astuvan ulos
vaunurivistä. Hän oli jalkasin. Päästyään ulommaksi heitti hän lassonsa
kohden härkää. Lasso tarttui sarviin, ja härän juoksu seisahtui.
Hetkeäkään hukkaamatta juoksi mies lähellä olevan puun luo ja kietoi
lasson toisen pään sen ympäri. Heti senjälkeen kuului kumea rusahdus:
härkä oli ehtinyt köyden päähän ja syöksyi nurinniskoin juuri katsojain
lavan eteen.

"Bravo! Wiva!" kuului sadoista kurkuista kun ihmiset olivat ehtineet
vähän tointua säikähdyksestään. Yhä uudelleen huusivat he: "Wiva! Wiva!
Carlos el cibolero!"

Sillä hän se oli, joka jo toisen kerran samana päivänä oli osottanut
erinomaista urhoollisuuttaan ja taitavuuttaan pelastaen useita
hengenvaarasta.

Ei oltu härkää tosin vielä kokonaan voitettu, rajotettu vaan suljettuun
piiriin, mutta se näytti kuitenkin voimattomalta. Ja kun se vielä
kerran koetti rynnätä katsojia vastaan, ja nämä hätääntyneinä
perääntyivät, niin heittivät heti useat ratsumiehet lassoja sen
sarviin ja niskaan vetäen sen maahan niin rajusti, ettei se enään
kilpatantereelle voinut lähteä. --

Kun tämän päivän kilpailuita varten oli määrätty vaan kaksi härkää,
niin oli samalla el coleo de toros päättynyt.



TOINEN LUKU.

Vedonlyönti.


Suoritettiin vielä muutamia vähäpätöisempiä ratsastuskilpailuita
ajan kuluksi varustauduttaessa päivän varsinaiseen juhlaan. Niinpä
koetettiin lasso heittää juoksevan ihmisen tai eläimen jalkaan ja
kaataa maahan. Ratsumiehet ja nuorukaiset jalkasin koettelivat
taitavuuttaan, mutta useat pitivät tällaista kisailua liian helppona.

Seurasi sitten hatun otto maasta. Ratsastaja heittää sombreronsa
[sombrero on hyvin leveälierinen hattu, joskus on se koristettu hopea-
tai kultasolkisella vyöllä, joskus jalokivilläkin] -- hattunsa --
maahan ja koettaa temmata sen käteensä ratsastaessaan täyttä nelistä
ohitse.

Useimmat suoriutuvat hyvin tästä kokeesta, nuoremmat vaan katselevat
ihmetellen sellaista taitavuutta.

Varsinkin on vaikeata täyttä laukkaa ratsastaen ottaa maasta niin pieni
esine kuin raha, ja parhainkin caballero saa siinä koetuksessa koettaa
parastaan.

Linnotuspäällikkö Vizcarra astui nyt esiin ja ilmotti kädenliikkeellä
haluavansa sanoa jotakin. Hän laski espanjalaisen dollarin pehmeälle
ruoholle ja sanoi:

"Tämän rahan saa se, joka sen voi ottaa maasta ensi koetuksella. Lyön
vetoa viisi kulta-unzasta [unza de oro = 16 pesoa; noin 90 mk], että
kersantti Gomez suorittaa sen tempun."

Syntyi hiljaisuus. Olihan se jo sellainen aarre, että vaan Kroisos
saattoi uhrata sen vedonlyöntiin! Vihdoin huusi muuan nuori ranchero:

"Eversti Vizcarra!, En tosin halua lyödä vetoa sitä vastaan, ettei
kersantti Gomez voisi sitä temppua suorittaa, mutta siitä uskallan
lyödä vetoa, että täällä on toinenkin joka voi sen tehdä. Mutta siinä
tapauksessa pyydän teitä lisäämään panoksenne kaksinkertaiseksi."

"Kuka se toinen on?" kysyi Vizcarra.

"Cibolero Carlos!"

"Hyvä on, hyväksyn vedon. Mutta älkäämme rajottako kilpailua ainoastaan
häneen," jatkoi eversti kääntyen yleisöön päin. -- "Panen vetoa yhden
peson joka kerta kun palkinto voitetaan, mutta huomattava on, että
kukin ratsastaja saa koettaa vaan yhden kerran!"

Useita taitavia ratsastajia houkutteli ruoholle laskettu kiiltävä
kultaraha koettelemaan taitoaan. Mutta harvojen onnistui edes koskettaa
siihen tai siirtää sitä syrjään. Silloin tuli vihdoin kersantti
Gomezkin, joka oli ensin yrittänyt härkäottelussa.

Vielä näytti hän synkältä ensimäisen tappionsa jälkeen. Hän oli
epäilemättä hyvä ratsastaja, ja vaikkei hänen ruumiinrakenteensa
näyttänytkään edellyttävän erityistä notkeutta, niin todisti kuitenkin
varovaisuutta se tapa millä hän kiristi satulavyötään.

Pian ratsasti hän tasaista ravia rahaa kohden, alkoi sitten nelistää ja
kumartui alas. Hän saikin rahan käteensä ja oikasi jo itsensä suoraksi
satulassa kun samassa raha putosi hänen sormiensa lomitse maahan.

Voimakas hyvähuuto kajahti kun nähtiin raha rakuunan käsissä.
Joittenkuitten mielestä oli sellainen mielenosotus ehkä mieleinen
siirtokunnan päällikölle, jota enemmän pelättiin kuin rakastettiin.
Useat sentään huusivat tyytymättömyydestä kun näkivät rahan putoavan
nurmelle.

Gomezin voitonmahdollisuudet olivat nyt menneet, ja odottaen katseli
yleisö kiiltävän mustan hevosen selässä ratsastavaa ciboleroa.

Tämä nuori mies oli jo herättänyt nuorten neitosten suurta ihastusta,
mutta miehet eivät oikein pitäneet hänen vaaleasta ihostaan; ei ollut
niinkään helppoa voittaa vastenmielisiä ennakkoluuloja tätä vaaleata
nuorukaista kohtaan, joka oli toista rotua kuin he itse, vaikka
amerikalaisen esiintyminen -- sillä se hän oli -- maan alkuasukkaista
syntyneissä, puolivilleissä tagnoissa saattoi ehkä herättää eleille sen
aina kyteneen toivon, että idän vaaleaverisistä miehistä heille vielä
tulee vapauttajat espanjalaisten painavasta ikeestä.

Cibolero ei katsonut tällaista temppua varten ensinkään tarpeellisiksi
minkäänlaisia ennakkovarusteluita, heitti vaan huolettomasti taaksepäin
komean viittansa liepeet. Nopeasti nelisti ratsu, jota cibolero
ohjasi suureksi osaksi polvillaan, rahaa kohden. Sen kohdalle päästyä
kumartui cibolero, otti rahan ja heitti sen suoraan korkealle ilmaan,
samalla pidättäen hevosensa paikallaan. Raha putosi hänen ojennetulle
kämmenelleen.

Kaikki tämä suoritettiin niin ilmeisellä helppoudella ja suloudella
että nekin, jotka eivät kilpailijasta pitäneet, yhtyivät toisten kanssa
innokkaasti huutamaan "vivas!"

Kersantti Gomez -- joka edellisenä vuonna oli voittanut näissä
kilpailuissa -- näytti alakuloiselta; eikä juuri paljoa loistavammalla
tuulella ollut Vizcarra. Häntä ei niin paljoa suututtanut suosikkinsa
häviäminen kuin menetetyt kauniit kultarahansa, ja se, että yleisö
pääsi nauramaan hänelle, vedon ehdottajalle. Siitäpä syystä kasvoi
hänessä yhä suurempi vastenmielisyys juhlapäivän sankaria kohtaan,
kehittyen lopulta todelliseksi vihaksi.

Seuraavassa kilpailussa vaadittiin ratsastajalta suurta rohkeutta ja
tottumusta hevosen ohjaamisessa. Hänen piti nim. ratsastaa täyttä
nelistä kentän laidassa olevan syvän rotkon, "Zequian", reunalle.

Zequia -- kanava peltojen kastelemista varten -- oli niin leveä, että
paraskaan hevonen tuskin olisi voinut hypätä sen yli, ja niin syväkin
se oli, ettei suinkaan ollut mieleistä sinne sukeltaa.

Ratsastajan piti lentää täyttä nelistä kanavan reunalle ja pysäyttää
hevosensa parin hevosen mitan päähän jyrkänteen reunasta. Reunamaa oli
ihan kovaa, muutenhan olisikin yritys ollut mahdoton.

Useat suoriutuivat kilpailusta hyvin, ja innokkailla hyvähuudoilla
heidät palkittiin. Kaunis oli näky kun eteenpäin lentävä hevonen
silmänräpäyksessä pysähtyi äkkijyrkänteelle pää eteenpäin kurotettuna
ja sieramet pärskyen.

Suurta naurua sensijaan saivat osakseen muutamat nuorukaiset, jotka
eivät uskaltaneet ratsastaa kyllin lähelle, tai sitten syöksyivät
päistikkaa likavetiseen kanavaan, josta suurella vaivalla saivat rämpiä
kuivalle, vaatteet mudan ja liejun peitossa, yleisön nauraessa.

"Miksei cibolero kilpaile?" kysyttiin. Hänen ystävänsä selittivät
vallan oikein, ettei sopinut hänen, äsken näytettyään taitavuuttaan
niin loistavalla tavalla, kilpailla tällaisissa vähäpätöisemmissä
koetuksissa. -- Eikä Carlos todella halunnutkaan niin helppohintaisia
voittoja.

Mutta eversti hautoi mielessään jotain ilkeätä juonta, ja toverin
sai hän pian kapteeni Robladosta. Edellistä suututti rahojensa
menettäminen, jälkimäistä se ilmeisesti suosiollinen tapa, jolla ihana
Catalina katseli voittoisaa ciboleroa.

Upseerit halusivat jollakin häpeällisellä tavalla nöyryyttää Carlosta.
He tulivat hänen luokseen ja tiedustelivat miksei hän ottanut osaa
kilpailuun, minkä pitäisi olla cibolerolle varsin helppo tehtävä.

Syvästi loukkasi Carlosta se halveksiva äänen sävy, jolla hänen
toimensa nimi lausuttiin. Aivan kuin olisi ollut jotakin halveksittavaa
siinä, että metsästäjän tavoin etsi puhvelin jälkiä, surmasi niitä ja
myymällä niiden vuotia ja lihoja ansaitsi elantonsa!

Hilliten kuitenkin kiukkunsa sanoi hän lyhyeen ja tyyneesti:

"Se ei mielestäni maksa vaivaa."

"Vai niin, poikaseni!" huudahti Roblado ivallisesti, "luulenpa arvaavani
oikean syyn. Olisi ehkä vähän vastenmielistä sunnuntaihepenissään meloa
kanavan pohjalla, sillä ette kai väitä vähäiseksi tempuksi pysäyttää
hevosta kanavan jyrkänteelle?"

Tahallaan oli kapteeni puhunut niin kovaa, että kauvempanakin olijat
saattoivat sen kuulla. Vieläpä hän hymyilikin ivallisesti.

Ja juuri sellaisen likakylvyn olisivat upseerit niin mielellään suoneet
cibolerolle. He toivoivat jonkin sattuman, hevosen kompastumisen tai
muun sellaisen auttavan heidän aikeitaan. Nauruahan synnyttää aina
kurasta maalle kömpivä mies, vaikkapa olisi kuinka monta voittoa
saanut. Ja sitä juuri ne toivoivat "don" Carlokselle!

Kukapa tietää vaikka cibolero olisi aavistanut heidän kurjat toiveensa?

Kauvan istui loukattu nuorukainen sanaakaan sanomatta satulassaan. Hän
mietti oliko syytä Robladon ivan tähden ryhtyä tähänkin kilpailuun.
Kielto olisi ehkä taas synnyttänyt pilkkaa muutamissa.

Vaistomaisesti aavisti hän upseereilla olevan pahaa mielessä. Häntä
suututti kovasti näitten miesten lurjusmaisuus, sillä hän tunsi heidän
entisenkin elämänsä, vaikka olikin heille tuntematon. Tänään olivat he
taas osottaneet halpamielisyyttään, ja vielä kaikui hänen korvissaan
Robladon ivanauru.

Vihdoin vastasi hän:

"Kapteeni Roblado, sanoin jo, ettei sellainen kilpailu minusta näytä
maksavan vaivaa. En haluaisi rikkoa hevosen suuta niin turhan tähden.
Kymmenvuotias poikakin saattaisi tuolla kanavan reunalla hevosen
pysäyttää, mutta jos te haluatte --"

"Mitä sitten?" kysyi Roblado kerkeästi, joka puoleksi näytti aavistavan
ciboleron aikomuksen.

"Jos te haluatte panna vetoa yhden kultarahan -- sillä olen köyhä
metsästäjä enkä voi enempää siihen uhrata -- niin haluanpa koettaa
jotakin sellaista, mitä ei kymmenvuotias muchachito (pikkupoika)
niinkään helposti uskaltaisi."

"Mitähän se sitten onkaan, señor cibolero?" kysyi upseeri ivallisesti.

"Haluan seisauttaa hevoseni tuolla kalliojyrkänteellä!"

"Pari hevosen mittaa kallion reunasta?"

"Pari hevosen mittaako? -- Ei, muutamia jalkoja; -- puolta sitä matkaa,
mikä tässä kilpailussa on kanavan reunalla."

Sellainen ehdotus hämmästytti suuresti kaikkia läsnäolijoita. Se näytti
niin huimapäisen rohkealta, ettei sitä todeksikaan voitu luulla.
Molemmat upseeritkin hämmästyivät ja luulivat ciboleron leikkiä
laskevan.

Carloksen mainitsema kallionkieleke oli sitä vuorenselkämää, mikä
ympäröitsi laaksoa.

Se ulottui hyvän matkaa vuorenselkämästä ulos ja näkyi hyvästi
kaikkialle laaksoon. Se kohosi ainakin 1000 jalkaa laaksoa ylemmä
ja oli melkein vuoren korkuinen. Se oli muodostunut kalkki- ja
hietakivikerrostumista. -- Heikkohermoisille oli jo tuskallista
katsellakin sinne ylös; arvata saattaa, että sieltä oli vielä paljoa
kauheampaa katsella alas.

Ja puhvelinmetsästäjä tarjoutui nyt vedon perästä pysäyttämään ratsunsa
täydestä nelisestä tuon kallionkielekkeen jyrkällä reunalla muutamien
jalkojen päässä reunasta! Eipä siis kummakaan vaikka ihmiset olivatkin
suuresti ihmeissään. Toisilleen huudahtelivat he:

"Se on mahdotonta, se on hulluutta! Ei kaiketi hän sillä totta
tarkotakaan, tekee vaan pilaa upseereista."

Carlos istui kuitenkin tyynenä mustanginsa selässä odottaen vastausta.
Vähän aikaa mietittyään sanoi Roblado:

"Hyväksyn vedon!"

"Minäkin panen vetoa yhden kultarahan," sanoi eversti.

"Señores," vastasi cibolero, nähtävästi nyreissään, "ikävä kyllä en
minä voi hyväksyä muuta kuin yhden vedon. Tämä kultaraha on ainoa
rikkauteni, ja kukapa minulle lainaisi onzaakaan?"

Hän hymyili tätä sanoessaan, mutta ympärilläolijat näyttivät vakavilta,
sillä heitä suretti se julma kohtalo, johon cibolero näytti tahallaan
syöksyvän.

"Kaksikymmentä kultarahaa, Carlos! Niinpaljo kuin vaan tahdot!" huusi
muuan siinä läheisyydessä, "mutta ei tuollaiseen uhkayritykseen; väärin
olisi auttaa sinua siinä."

Iloisesti hämmästyen huomasi Carlos puhujan siksi samaksi nuoreksi
rancheroksi, joka jo kerran oli tänään ryhtynyt häntä puolustamaan.

"Kiitoksia, don Juan", vastasi cibolero, "tiesin teidän tahtonne;
mutta olkaa huoletta, rahoja ette menetä. -- Ha! ha! ha! olisinko
istunut kaksikymmentä vuotta ratsailla antaakseni jonkun gachupinon
pilkata itseäni?" [Gachupino on pilkkanimi espanjalaisista tai heidän
puhdasrotuisista jälkeläisistään. Se on aztekien kieltä. Intiaanit
olivat saaneet sanan espanjalaisten kannuksista.]

"Hei mies!" kiljasivat Vizcarra ja Roblado yhtaikaa katsellen
uhkaavasti puhujaan ja tarttuen miekankahvaan.

"Oh, hyvät herrat, älkää pahastuko!" sanoi Carlos heittäen heihin
ivallisen katseen. "Se tuli sanottua vahingossa. Olisin hyvin
pahoillani jos siitä loukkaantuisitte."

"Hillitse toisten kielesi paremmin, poikaseni!" uhkaili Vizcarra
kiukkuisesti; "saattaisipa arvokas henkilönne muuten joutua
ikävyyksiin."

"Suuri kiitos, herra eversti!" vastasi cibolero nauraen; "neuvonne
näyttää hyvältä, koetan noudattaa sitä."

Nuori mies tuskin enää huomasikaan everstin kiukkua ja kirouksia,
kun hänen sisarensa hyvin kiihtyneenä juoksi hänen luokseen. Tieto
uhkayrityksestä oli jo levinnyt koko yleisölle.

"Voi veli Carlos!" huudahti hän syleillen hänen polveaan. "Onko totta,
ihan totta?"

"Mikä sitten, hermanita -- pikkusisar --?" kysyi hän nauraen.

"Että sinä --"

Eikä hän voinut päättää lausetta, viittasi vaan vuorelle.

"Totta se on, Rosita -- ja miksei olisi? Vapisethan sinä! Älä pelkää
minun tähteni! Vakuutan sinulle, ettei se ole vaarallista; olenhan
usein suorittanut yhtä vaikeita töitä."

"Rakas veli, tiedänhän minä, että sinä olet taitava ratsastaja; ei ole
parempaa täällä eikä muuallakaan --, mutta ajattele kuinka suuri vaara
siinä on, -- voi Jumala -- ajattele sitä --"

"Tyynny, rakas sisareni! Hämmentynyt mielesi sokaisee näkösi. Ethän
tahtoisi ainoan veljesi joutuvan häpeään! Mennäänpä kuulemaan äidin
mieltä; olen varma, ettei hän pane vastaan!"

Näin sanoen käänsi hän hevosensa ja ratsasti vaunujen luo. Nuori tyttö
kulki sinne hitaasti jäljessä, huomaamatta, että yleisö mielenkiinnolla
katseillaan häntä seurasi. Tuska loi hänen kauniille kasvoilleen
omituisen viehätyksen. Se varsinkin pisti eversti Vizcarran silmiin.
Hän jutteli tunteistaan kapteeni Robladolle, joka oli hänen toverinsa
nautinnoissa niinkuin virkatoimissakin. Mutta kun poika ja äiti
alkoivat keskustella, tulivat he muitten uteliaitten joukkoon vaunujen
luo kuullakseen mitä puhuttiin.

"Rosita haluaa estää aikeeni, äiti", sanoi Carlos. "Tiedäthän, äiti,
mihin työhön aijon ryhtyä. Luovun siitä vaan sitten jollet sinä sitä
salli. Mutta toivon sinun siihen suostuvan, sillä kunnia-asia on pitää
sanani."

Viimeiset sanat lausui hän erityisellä ponnella, jottei vaimolta olisi
jäänyt huomaamatta asian pääpaino.

"Rositako tahtoisi sinua estää! Hän menköön kangaspuilleen ja
laittamaan koruja naisille, siinä hänen tehtävänsä; mutta sinä,
poikani, pystyt suurempiin töihin, sillä suonissasi virtailee
sankarillisen isän verta. Hänpä suoritti aikoinaan tekoja, ha, ha, ha!"

Tämä merkillinen nauru ja vanhan vaimon villi katse vapisuttivat
kuuntelijoita.

"Mene vaan!" huudahti hän työntäen hiukset taaksepäin, kohoten
seisomaan ja ojentaen kätensä, "mene, Carlos el cibolero, ja
näytä noille kurjille raukoille, mateleville orjille, mitä vapaa
amerikkalainen kykenee tekemään! -- Kalliolle! Kalliolle!"

Carlos halusi lopettaa keskustelun, sillä jo näki hän upseerien ja
pappien vaihtavan keskenään merkitseviä silmäyksiä. Vaimon käytös oli
suuresti heitä hämmästyttänyt.

Puristaen lämpimästi äitinsä kättä ja suudellen häntä jäähyväisiksi
nosti Carlos sisarensa vaunuihin, nousi ratsaille ja kiiruhti kalliota
kohden. Hetkisen tarkasteli hän vielä señorein ja señoritain ryhmiä,
joissa vilkkaasti keskusteltiin uhkayrityksen johdosta.

Moni tunteellinen sydän sykki jännityksestä kiivaammin ja moni toivoi
ciboleron onnellisesti vaarasta suoriutuvan; mutta pakahtua oli sen
tytön sydän, jota Carlos katseillaan haki. Ei tosin muodossa mitään
erityistä muutosta näkynyt, mutta Carlos arvasi sen. Valkoisella
nenäliinalla heilutti cibolero hyvästiä; sitten kiiruhti hän heponsa
täyteen juoksuun.

Ei tiedetty ylhäisten eikä alhaisten piirissä ketä tämä tervehdys
tarkoitti, vaikka siitä yhtä ja toista arveltiin.

Kaikki ratsastajat seurasivat ciboleroa polulla, joka mutkitellen
johti vuorenrinnettä pitkin laaksosta kukkulan laelle. Kun kesti yli
parikymmentä minuuttia ratsastaa kukkulalle ja kilpailukenttä oli
muutenkin loitommalla, seurasivat ainoastaan upseerit ja jotkut harvat
asiaan erittäin kiintyneet polkua ylös. Toiset ratsastivat kukkulan
juurelle ainakin lähempää nähdäkseen itse jännittävää ratsastuskoetta.

Runsaan tunnin saivat ihmiset odottaa kentällä. Mutta aikaa koetettiin
kuluttaa miten voitiin. Nopeasti pantiin kuntoon pelipöydät ja
montspeli nieli usean taskuista kulta- ja hopearahat siirtäen
ne toisiin taskuihin. Aina kuinka onnikin vaihteli. Toiset taas
kiinnittivät kaiken huomionsa kukkotaisteluun.

Mutta kun ratsastajat ilmaantuivat vuoren laelle, taukosi leikki
laaksossa. Kaikki katselivat vuorelle. --

Päästyään vuorelle määräsi Carlos paikan millä aikoi suorittaa
ratsastusnäytteensä, ja valitsi siksi aikaisemmin mainitsemamme
kallionkielekkeen. Noin sadan askeleen päästä jyrkänteen reunasta oli
kallionharjanteella tasainen kenttä, jolla kasvoi lyhyttä grammaruohoa.
Siellä ei pieninkään kivi voinut vahingoittaa hevosen kavioita.

Sinne päästyään tutki cibolero ruohokenttää mitä suurimmalla huolella.
Vizcarra ja Roblado olivat aina hänen lähellään. Vaaran pelko pidätti
kuitenkin toiset etäämmällä reunasta huolimatta siitä, että näköala oli
juhlallinen.

Cibolero istui kuitenkin satulassaan tyyneenä kuin olisi ratsastellut
alhaalla kanavan reunalla ja johti matkan mittausta ja rajaviivan
merkitsemistä. Hevonen tuotti isännälleen kunniaa. Ei sekään mitään
pelännyt, se näytti tottuneelta niinkin vaaralliseen ratsastukseen.
Välistä se kurotti kaulansa ja hirnahti iloisesti huomatessaan alhaalla
laaksossa toisia hevosia. Carlos ohjaili hevostaan joskus hyvin lähelle
reunaa totuttaakseen sitä jyrkänteen näkyyn ennen ratkaisevaa koetta.

Rajaviiva merkittiin vajaan parin hevosenmitan päähän jyrkänteen
reunasta. Siinä kasvoi vielä ohut nurmikerros. Mutta kun upseerit
tahtoivat vielä siitäkin lyhentää matkaa, vastustivat toiset sitä
yleisesti.

Nuori ranchero puolusti ystävänsä etuja tässä kauheassa leikissä ja
tahtoi rehellistä peliä. Vaikka hän vaan oli karjanomistaja, kuului
hän kuitenkin varallisuutensa tähden yhteiskunnan etuoikeutettuihin ja
uskalsi siitä syystä, rohkea mies kun muuten oli, puolustaa Carloksen
oikeuksia välittämättä upseerien vihaisista silmäyksistä.

"Carlos!" huudahti hän mittauksia toimitettaessa, "ottakaa tämä
kukkaroni, huomaan ettette aijo luopua järjettömästä kokeestanne, mutta
en kuitenkaan voi sallia, että niin vähäisestä rahasummasta panette
henkenne alttiiksi! Ottakaa se ja pankaa vetoa niinpaljosta kuin
tahdotte!"

Carlos silmäili täysinäistä kukkaroa, jossa näytti olevan iso summa,
kuitenkin arveli hän hetkisen. Kiitollisuus loisti hänen silmistään,
mutta tarjousta ei hän silti ottanut vastaan, vaikka ranchero olisi sen
niin mielellään suonut.

"Ei, hyvä don Juan!" sanoi hän liikutettuna. "Kiitän teitä kaikesta
sydämestäni, mutta apunne täytyy minun kuitenkin hyljätä. Lainatkaa
minulle yksi onza, ei enempää! Sen avulla voin panna vetoa
linnanpäällikön kanssa. -- Ajatelkaapa kuinka äkkiä köyhä cibolero
on tullut varakkaaksi mieheksi! Nyt voi hän jo panna vetoa kaksi
kultarahaa, joista toinen on hänen omansa!"

"No niin", sanoi don Juan, "jollette te haluakaan koettaa onneanne, niin
minä sen teen. -- Eversti Vizcarra!" sanoi hän tälle, "otaksun teidän
haluavan saada rahanne takaisin? -- Ystäväni panee teidän kanssanne
vetoa kaksi onzaa, minä puolestani panen kymmenen!"

"Hyväksyn vedon," sanoi linnanpäällikkö ylpeästi.

"Uskaltaisittekohan panna kahdesti saman summan?" kysyi ranchero.

"Minäkö uskallan?" kivahti eversti suuttuneena tällaisesta
kysymyksestä. "Vaikka neljästi jos haluatte, hyvä herra!"

"No niin, siis nelinkerroin!" kuului tyynesti ärsyttävä vastaus.
"Neljäkymmentä onzaa siitä, että Carlos suorittaa ratsastusnäytteensä!"

"Jo riittää turha löpinä, rahat ulos!"

Rahat laskettiin. Ne otti haltuunsa eräs läsnäolijoista.
Palkintotuomarit valittiin. -- Kun kaikki valmistukset oli
suoritettu siirtyivät katselijat kauemmaksi jättäen ciboleron
ratsuineen kallionkielekkeen kentälle. Kaikki seurasivat hänen
liikkeitään mielenkiinnolla. -- Ensin astui hän maahan ratsailta ja
ja heitti yltään mangan nurmelle, jottei se häntä haittaisi. Sitten
tarkasti hän kannustensa hihnat, pukunsa ja hattunsa. Piiskansa ja
metsästyspuukkonsa jätti hän don Juanille.

Sitten kiinnitti hän koko huomionsa hevoseen, joka koko ajan oli
seisonut hiljaa paikallaan, ylpeänä ja kaulaansa kaarehtien kuin
hyvinkin tietäen mitä tapahtuisi. -- Tarkkaan tutki Carlos päitsimet,
suitset ja kuolaimet. Leukahihnan veti hän vähän kireämmälle. Hyvin
tarkasti hän erittäinkin satulahihnat. Mahavyön päästi hän hetkeksi
auki ja asetti satulan oikealle paikalle. Sitten kiristi hän mahavyön
uudelleen, polvella tuupaten sen oikein kireälle.

Kaiken tämän varovaisuuden saattaa hyvin käsittää. Sillä jos jokin
hihna katkeisi tai jokin solki murtuisi, niin voisi urhea ratsastaja
syöksyä ikuisuuteen.

Kun kaikki hänen mielestään oli täydessä kunnossa, tarttui hän suitsiin
ja hyppäsi kevyesti satulaan. Ensin ohjasi hän hevostaan hitaasti
pitkin jyrkänteen reunaa, ainoastaan muutamien jalkojen päästä siitä,
totuttaakseen sitä näkyyn ja vahvistaakseen sen hermoja, mutta pian
kiristi hän hevosensa tasaiseen raviin ja siitä neliseen.

Jo tämä ratsastus oli kauheata katsella, ja alhaalla olijat seurasivat
sitä vavisten ja ihmetellen.

Sitten kääntyi hän jälleen keskemmälle nurmea ja päästi ratsunsa
nopeaan neliseen -- juuri sellaiseen, jolla hän aikoi kokeensa
suorittaa -- ja veti niin äkkiä suitsista, että mustangi oli pudota
istuvilleen. Sitä koetta jatkoi hän sitten ainakin kymmenisen kertaa,
nelistäen ja pysäyttäen, hevosen pää milloin kentälle päin milloin
jyrkänteelle päin. Tosin olisi hevonen päässyt lujemminkin, mutta
siitä ei oltu ennakolta sovittu, ja mahdotonta olisi ollut vaatiakin
pysäyttää hevosta niin lyhyen matkan päähän jyrkänteestä, jos se olisi
juossut kilpa-ajovauhtia. Vaikka se olisi siihen paikkaan ammuttu, niin
sen vauhtia ei olisi voinut pysäyttää. Reipas nelinen riitti tässä
tapauksessa, ja sitä mieltä olivat palkintotuomaritkin, kun Carlos
heiltä sitä kysyi.

Vihdoin nähtiin ciboleron kääntävän hevosensa kallionkärkeä kohden
ensin otettuaan varmemman asennon satulassa. Hänen päättävästä
katseestaan saattoi arvata, että nyt se tapahtuu.

Keveä kannusten isku pani hevosen ripeään juoksuun ja niin nelistikin
se jo täyttä laukkaa suoraan jyrkänteen reunaa kohden.

Joka silmä tähtäsi rohkeaan ratsastajaan, joka sydän löi kuin
kuumeessa, ei ääntäkään kuulunut suuresta väkijoukosta. Kuului vaan
mustangin tasainen kavionisku kovalla nurmikolla.

Jännitystä ei kestänyt kauvan. Parikymmentä harppausta toi ratsastajan
jo noin kuuden hevosenmitan päähän reunasta.

Suitset olivat vielä löysällä -- Carlos ei tahtonut niitä kiristää --
hän tiesi, että vähänkin niitä nykästessä hevonen pysähtyisi. Ja sehän
olisi vienyt hukkaan koko koetuksen -- hän olisi pysähtynyt ennen
rajaviivaa. -- Vielä harppaus, toinen ja kolmas! --

"Voi, hän on mennyt viivan yli, hän syöksyy varmaan alas!"

Niin huudahdettiin ympärillä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
muuttui katselijain kauhu suureksi iloksi, ja sadoista kurkuista kuului
voimakas "viva!"-huuto sekä alhaalta että ylhäältä.

Hevonen näytti jo olevan hyppäämäisillään syvyyteen, kun ratsastaja
siinä samassa veti ohjakset kireälle, ja hepo seisahtui heti, iskien
jalkansa tanakasti maahan. -- Sen etujalat olivat kolme jalkaa vaan
jyrkänteen reunasta.

Tässä asennossa otti ratsastaja sombreronsa, heilutti sitä ilmassa ja
pani jälleen polttavalle otsalleen. Kauniilta näyttivät ratsastaja
ja hevonen sieltä korkeudesta laaksossa olijoille tummansinistä
taivaanlakea vastaan.

Selvästi näkyi alhaalle voittajan kädet ja jalat samoinkuin hevosenkin
piirteet. Ja kun tämä ryhmä ei hetkiseksi liikahtanutkaan, näytti se
pronssipatsaalta, kallio jalustanaan.

Ei tämä näky sentään kauvaa pysynyt, sillä hyvähuutojen vielä yhä
kaikuessa käänsi cibolero nopeasti heponsa ympäri ja katosi vuorelle.

Rohkea teko oli suoritettu, ja äsken vielä ahdistuksesta sykkivät
sydämet pääsivät taas vapaaseen liikkeeseen.



KOLMAS LUKU.

Kansanjuhla.


Suurella riemulla tervehdittiin laaksossa ciboleroa, mutta eniten
ihastutti häntä kuitenkin niitten silmien ystävällinen välke, joita hän
erityisesti yleisön joukosta etsi, ja suurin palkinto oli hänelle kun
tyttö huiskutti nenäliinaansa.

Kiireesti halusi hän päästä jälleen näkemään äitiään ja sisartaan.
Päästyään heidän luokseen tervehti hän heitä kättä puristaen ja
suudellen.

Hänen rinnallaan oli uskollinen ystävä don Juan. Hauska oli nähdä tätä
nelihenkistä ryhmää, jossa näytti vallitsevan luja keskinäinen ystävyys.

Vaikka don Juan oli rikas, nuori tilanomistaja ja karjatarhojen
omistaja, ja hänen nimensä eteen siitä syystä kohteliaisuudesta
liitettiin sana "don", niin ei hän siitä huolimatta ollut syntyynsä
nähden paljoa ciboleroa korkeammalla. Jollei hän kuulunutkaan seudun
varsinaisiin säätyhenkilöihin -- muuten kunnia josta hän vähät välitti
-- niin tunnettiin hänet kuitenkin yleensä rohkeaksi ja rehelliseksi
nuoreksi mieheksi.

Hän haki parhaillaan juhlapaikalta parhaita virvokkeita vaunuissa
oleville ystävilleen.

Suuri ero oli rancheron ja linnanpäällikön kasvonilmeissä. Edellinen
oli ollut ystävälleen apuna ja sai sitäpaitsi saaliikseen monta
kultarahaa. Hän oli iloinen ja tyytyväinen. Linnanpäällikkö kulki
ympäri otsa vihaisissa rypyissä, kosto ja kiukku sydämessään!

Juhlien päättäjäisiksi julistettiin viimeinen kilpailu: "kukon
tempaaminen".

Tämä kilpailu suoritetaan siten, että täyttä nelistä ratsastaen
temmataan alas kukko, joka jaloistaan on sidottu niin korkeaan oksaan,
että ratsumies siihen juuri ulottuu. Temppua on lisätty vielä sillä,
että kukon kaula voidellaan hyvin rasvalla tai suovalla.

Kun joku on onnistunut saamaan kukon alas -- hän saa sen myöskin pitää
palkintonaan -- niin koettavat toiset kilpailijat riistää sitä häneltä.
Voittajan pitää kiertää määrätty rata ja palata sitten jälleen sen
puun luo, josta kukko riippui. Joskus sattuu, että voittajalta tällä
matkalla kukko riistetään. Se jää silloin riistäjän haltuun. Näytös
loppuu siten, että voittaja tarjoo saaliinsa lemmitylleen, joka sitten
ilolla tanssiaisissa pitää kukkoa kainalossaan fandangoa tanssiessaan.

Kolmannen kerran esiintyy rakuuna Gomez kilpailijoiden keskuudessa ja
jo onkin hänen onnistunut saada, pitkä kun on, kukko oksalta. Mutta
mitenkäs kävikään. Muuan nokkela vaquero tempasi sen häneltä piiriä
ympäri ratsastettaessa.

Carlos ei ollut aluksi enää tässä kilpailussa, sillä hyvin käsitti hän,
vaikkapa olisikin ystäviään ilahuttanut, liiaksi saavansa vihamiehiä
ja kadehtijoita. Eikä hän sitä tahtonut. Mutta kun ympärilläolijat
härnäilivät, ettei hän ehkä enää uskalla, pelkäsi ehkä edellisiä
voittojaan, niin nähtiin sankarimme uudelleen kilpakentällä.

Tämä kilpailujen viimeinen ohjelmanumero erosi vähän edellisestä.
Maahan kaivettiin pieni kuoppa ja siihen peitettiin lumivalkea haikara
niin että pitkä kaula vaan oli maanpinnan yläpuolella. Kun kilpailijan
piti täyttä laukkaa ratsastaen ohimennessään temmata haikara maasta,
niin se ei ollut ensinkään helppoa kun haikara heilutti kovasti päätään.

Useat olivat jo turhaan koettaneet. Silloin esiintyi Carlos. Nopeasti
ja taitavasti tempasi hän valittavan linnun pehmeästä mullasta, jolloin
lintu iloisesti räpytteli vapautuneita siipiään. Mutta silloinpa täytyi
suojella itseään toisilta kilpailijoilta. Milloin käänsi hän äkkiä
hevosensa yhtäälle milloin toisaalle, milloin taas sen äkkiä pysäytti,
mestarillisia käänteitä tehden. Ja lopulta onnistui hänen päästä radan
loppuun.

Jo oli monen sievän kaunottaren poski punastunut toivosta saada
haltuunsa suositun sankarin voitonmerkki, mutta samassa nähtiinkin
linnun vapaana lentävän tiehensä. Carlos oli siitä ottanut vaan pari
sulkaa ja vei ne Catalina de Crucen eteen.

Tuskin oli hän ehtinyt sen tehdä, ja Ambrosion tytär suosiollisesti
kiittää "gracias caballero" -- kiitos, herra -- kun Ambrosio kiukusta
hypähti pystyyn ja lähellä oleva Roblado heitti sulat nurmelle.
Cibolero otti ne ylös vallan tyynesti ja pisti hattuunsa, jota hän
vielä reippaasti heilautti hyvästiksi señoritalle ja poistui sitten.

Vähitellen alettiin sitten valjastaa aaseja ja muuleja raskaitten
maalaisvaunujen eteen, ja pian oli koko kenttä autio ja tyhjä. Ennen
niin vilkasliikkeisellä paikalla harhailivat enää aavikon sudet etsien
jotakin syötävää nälkäisiin vatsoihinsa.

Illalla kokoontuivat kaupungin kaduille ne, jotka halusivat ottaa
osaa pyhän Johanneksen kunniaksi toimeenpantavaan juhlakulkueeseen.
Saattueen etupäässä kantoi viisi nuorta miestä raskasta pyhimyksenkuvaa
suurella vaivalla ja ponnistuksella ympäri kaupunkia. Tämä kuva
oli sangen merkillinen ilmiö. Se oli tehty vahasta ja kipsistä, ja
koristettu kauhtuneilla silkkivaatteilla ja kaikellaisella muulla
sälyllä, niin että se näytti pikemmin joltain intiaanien jumalalta
kuin katoolisen kirkon pyhimykseltä. Vaikka meistä sellainen näytelmä
saattaisikin tuntua sopimattomalta, herätti se kuitenkin silloin San
Ildefonson asukkaissa suurta hartautta. Hurskaasti kumarsivat he
polviaan, rukoilivat innolla hyvää pyhimystä ja saivat uutta halua ja
voimaa hyviin töihin.

Maallismieliset sitävastoin kiiruhtivat la casa de cabildon --
raatihuoneen -- tanssiaisiin, missä ei tehty eroa säädyn ja arvon
eri asteitten välillä. Siellä hyörittiin sekaisin, upseerit
täysissä pukineissaan, pormestari juhlatakissaan, ahkerat
kaupunkilaiskutojattaret ja sievät maalaistytöt.

Kaikki tanssivat halukkaasti, näky oli viehättävä, ja kaikki olivat
huvitettuja.

Kaunis Catalinakin oli siellä. Hänen silmänsä näyttivät harhaillen
etsivän jotakuta, ja äkkiä ne saivatkin suloisen kiillon, sillä
ovensuussa näkyi nuorukainen, jolla oli valkoisia haikaransulkia
hatussa.

Carlos tuli tanssisaliin ystävänsä don Juanin seuraamana. Hän tuli näin
myöhään vasta sentähden, että oli ensin käynyt saattamassa kotiinsa
äitinsä ja sisarensa.

Kun hämärä alkoi peittää maisemia, ja useat jo olivat väsyneitä,
poistui tanssipaikalta jo väkeä, varsinkin hienompaa. Vaan kaikkein
innokkain nuoriso karkeloi aamunkoittoon saakka.



NELJÄS LUKU.

Cibolero tapaa villiheimoja.


Omituisimpia luonnonmuodostuksia laajoilla amerikkalaisilla tasangoilla
on Llano estacado s.o. paalutettu tasanko, kuten metsästäjät sitä
kutsuvat.

Se muodostaa ylätasangon, joka on noin 600 m. korkeammalla ympäröivää
seutua ja kulkee etelästä pohjoiseen. Leveimmältä kohdaltaan se on
noin 40 penikulmaa, mutta pituutta on siinä yli 60 penikulmaa. Se on
alaltaan melkein yhtä laaja kuin Irlanti.

Se on osittain autiota, vallan puutonta tasankoa, paikottain taas
kasvaa siellä kituvaisia akasioita. Joskus sitä taas leikkaavat syvät
rotkot, joita jyrkät kalliot usealta puolen reunustavat.

Rotkojen pohjalla on suuria murskaantuneita kallionlohkareita; siellä
täällä on suuria rämeikköjä ja kasvullisuus supistuu muutamiin
vaivaisseetreihin.

Ainoastaan muutamin paikoin voidaan kulkea näitten rotkojen ja
syvänteitten yli, mutta itse ylätasangolla kulkee kautta koko sen
pituuden luotettava tie. Grammaruoho muodostaa vihreän nurmikon.

Tasangon eteläpäässä herättää huomiotamme muuan omituinen luonnonilmiö.
Siellä on nim. kokonainen vyöhyke hiekkakunnaita. Monet niistä ovat 30
m korkuisia, mutta kätkevät silti laguneja, joissa vesi säilyy aina.

Llano estacadoa rajottavat pohjoisessa, lännessä ja etelässä
Kalliovuoret, sekä Canadia- ja Pecosvirrat. Idässä ei ole niin selviä
rajoja.

Ei yksikään ihmisolento ollut rakentanut asumasijojaan tälle
tasangolle, eivätkä edes intiaanitkaan halunneet sinne pysähtyä
pitemmäksi aikaa kuin mitä oli välttämätöntä lepoon pitkien matkojen
jälkeen; olipa siellä sellaisiakin seutuja, joihin eivät nämäkään
aavikoilla tottuneet kulkijat uskaltaneet mennä.

Suurimman haitan tuotti matkustavaisille vedenpuute, sillä ruohoa oli
kaikkina vuodenaikoina yltäkyllin, mutta parhaimmankin tien varrella
sai olla joskus ilman vettä penikulmamääriä. Eräs tällainen tie Santa
Fén ja San Antonio de Bexarin kaupunkien välillä Teksasissa oli
viitotettu paaluilla, jotta kulkijat eivät eksyisi. Siitä johtui koko
tasangon nimi.

Harvoin näki Llano estacadolla kulkijaa; vaan cibolerot ja comancherot
-- intiaanikaupustelijat -- siellä liikuskelivat. Suurissa
seurueissa kulkivat he metsästämässä puhveleita tai kaupustelemassa
intiaaniheimojen kanssa, vaikka heitä enemmän houkuttelikin
seikkailurikas elämä kuin saaliintoivo.

Ciboleron varustukset olivat siihen aikaan yksinkertaiset; hänellä oli
jousi ja nuolia, metsästyspuukko, pitkä keihäs ja lasso. Ampuma-aseelle
ei hän niin erittäin suurta arvoa pannut. Suurta huomiota kiinnitti
hän hevoseen, joka oli aina hyvä ja mikäli mahdollista jalorotuinen.
Tavaroita oli hänellä vähän. Muutamia säkillisiä karkeata leipää, joka
oli intiaanien mieliruokaa, kirjavata ja koreata sälyä yhtä toista,
helakoita viittoja ja kankaita y.m. Niillä vaihtoi hän vaarallisella
matkallaan puhvelinlihaa ja vuotia. Sitäpaitsi hankki hän intiaaneilta
hevosia, muuleja ja aaseja, joita intiaanit ehkä vähää ennen olivat
varastaneet meksikolaisilta.

Omituinen oli puhvelinmetsästäjän seurue. Sillä useilla oli mukanaan
vaimo ja lapset kuin intiaaneilla. Kullakin joukolla oli johtajansa.
Intiaanit ottivat kyllä mielellään luokseen tällaisia kaupustelijoita,
mutta koettivat samalla pettää ja varastaa minkä suinkin saattoivat.

Härät tai muulit vetivät tavallisesti raskaita ja kömpelösti tehtyjä
tavaravaunuja. Ne näyttivät suurilta hinkaloilta, jotka oli pantu
soikeitten, melkein nelikulmaisten pyörien päälle. Kulkiessaan
kitisivät ja kolisivat ne vallan tavattomasti.

       *       *       *       *       *

Noin kahdeksan päivää Juhannus-juhlien jälkeen kulki muuan seurue
Pecos-joen erään kaalamopaikan yli. Siinä oli viisi henkilöä, nim.
eräs puoli-intiaani, kolme intiaania, jotka ajoivat härkävaunuja, ja
joukon johtaja cibolero Carlos. Puoli-intiaani, nimeltään Antonio,
oli kulkueen arriero eli muulinajaja, ja johti vaivaloista kulkua
kaalamon yli. Carlos ratsasti joukon edellä tietä tutkistellen. Hän oli
vaihtanut komean mangansa, purppuravyönsä ja koreat samettihousunsa
yksinkertaisempiin vaatteisiin, jottei herättäisi intiaanien ahneutta.
Sillä nämä olisivat varmaan ensi tilassa nylkeneet häneltä päänahan
saadakseen haltuunsa sellaiset aarteet.

Matka oli Carlokselle hyvin tärkeä. Juhlissa voittamillaan ja don
Juanin auliisti lainaamilla rahoilla oli hän ostanut yhtä ja toista
korusälyä intiaaneja varten, samoin joukon espanjalaisia aseita.

Päästyään joen yli jatkoi pieni joukkue matkaansa Llano estacadolla.

Leveätä rotkoa myöten pääsi kulkue ylätasangolle, missä oli edessä
pensaaton tasanko. Ei tarvinnut cibolero opasta. Kukapa olisikaan
tuntenut paremmin paalutetun tasangon kuin hän? Hän käänsi mustan
hevosensa erästä Punaisen virran (Red River) haarajokea kohden
Lousianassa, kun oli kuullut siellä liikuskelevan nykyään suuria
puhvelilaumoja.

Ensi kertaa oli hän tässä osassa tasankoa, eikä hän nytkään olisi sinne
tullut, jolleivät comanchit liittolaisineen olisi olleet yksinomaisia
valtiaita niillä mailla, joilla hän oli ennen metsästellyt, missä he,
alituisesti ahdistamalla puhvelilaumoja, olivat tehneet ne aroiksi ja
villeiksi.

Toisin oli laita Punaisen virran seuduilla. Se oli puolueetonta
maata, jossa tosin käytiin verisiä taisteluita waco-, pawnee- ja
cherokesi-intiaanien välillä, kun tahdottiin riistää viholliselta
saalis, mutta siitäpä johtuikin puhvelien suuri lisääntyminen, sillä
villit vainosivat rajummin vihollisiaan kuin puhveleita.

Carloksella oli hyvät metsästysaseet, samoin Antoniolla, ja
intiaaneista oli pari osottautunut taitaviksi metsästäjiksi. Cibolero
oli vaan täydentänyt asevarastoaan eräällä pitkäpiippuisella
amerikalaisella pyssyllä, joka lienee tarkoitettu jotakin suurempaa
saalista varten, sillä puhvelit olisivat pelästyneet kovia laukauksia.

Tämä ase oli kallis muisto rakkaasta isästä ja entisestä kodista
Pohjois-Amerikassa. Perhe oli vasta myöhemmin siirtynyt Meksikoon.

Ei voinut olla parempaa ampujaa kuin cibolero käyttäessään tätä
isävainaansa asetta, joka jo oli tehnyt hänelle useita suuria
palveluksia, kuten rakas mustangikin. --

Väsyttävää olisi kuvata yksityisseikoittain matkueen vaivaloista
kulkua aavan tasangon halki. Hyvin oli tarpeen ciboleron erinomainen
tarkkanäköisyys, suuret kokemukset ja taito. Vedenpuutteesta huolimatta
ei yhtään vetojuhtaa kuollut.

Annettuaan juhtien viimeisellä vesipaikalla juoda kyllikseen,
lähdettiin iltapäivällä matkalle ja kuljettiin koko yö, jolloin
levättiin pari tuntia ja annettiin juhtien syödä kasteesta kosteata
ruohoa, ja sitten jatkettiin matkaa taas uusin voimin iltapäivään
saakka. Levättiin vähän ja taas jatkettiin matkaa.

Muutamien päivien kuluttua alettiin laskeutua ylätasangon itäistä
rinnettä alangolle, jossa juoksi se aikaisemmin mainitsemamme Punaisen
virran lisäjoki.

Täällä näytti maisema kokonaan muuttuneen. Heidän edessään oli laaja,
vihreä aro mataline kukkuloilleen ja laaksoineen, joissa kirkasvetiset
joet juoksivat. Kunnaitten rinteillä kasvoi puita. Kasvullisuus oli
yleensä rehevä ja kukkia oli kaikkialla lukemattomia eri lajeja.

Ei tarvinnut ciboleron kauvan kulkea tässä ihanassa seudussa ennenkuin
huomasi jäljistä, että siellä oli liikkeellä puhvelilaumoja, ja jo
seuraavana aamuna oli hän keskellä suurta puhvelilaumaa, joka rauhassa
käyskenteli nurmella ja söi, välittämättä ensinkään matkamiehistä.

Matkan päähän oli nyt päästy. Cibolero saattoi jo katsoa edessään
käyskentelevää muhkeata karjaa kuin omakseen. Oli vaan sopivalla
tavalla saatava se kotiin turvaan, ja siitä syystä oli metsästykseen
ryhdyttävä viipymättä. Paljon työtä oli varmaan lihan valmistamisessa
ja kuivaamisessa, ja kauppaan nähden intiaaniheimojen kanssa toivoi hän
saavansa sopivan tilaisuuden seuraavassa kuussa.

Luonnon kauneutta ihailevana miehenä valitsi Carlos itselleen kauniin
leiripaikan. Hän pysäytti joukkueensa nurmelle erään pienen joen
rannalle. Lehtevät pekani- ja kinapuut tekivät katvea ja pieneen
silkkiäispuulehtoon pystytti toivehikas cibolero telttansa.

Ripeästi ryhtyivät metsästäjät työhön ja runsaasti tuli saalista.
Kun aurinko toisen kerran laski mailleen, oli heillä jo kaadettuna
parikymmentä muhkeata puhvelia. Carlos ja Antonio olivat ahkerasti
käyttäneet jousiaan. Intiaanit nylkivät ja palottelivat puhvelit.
Lopuksi leikeltiin liha ohuihin viipaleisiin ja jätettiin kuivamaan
päivänpaisteeseen. Carlos arveli tältä samalta paikalta saavansa niin
paljo vuotia ja lihaa kuin suinkin jaksoi kotiin kuljettaa. Ja syyllä
saattoi hän toivoa voivansa edullisesti myydä vuodat San Ildefonsossa
ja muissa uusmeksikolaisissa kaupungeissa.

Kolmantena päivänä näytti kuitenkin puhvelilauman käytös muuttuneen.
Ne olivat äkkiä tulleet villeiksi ja varovaisiksi. Joskus juoksi niitä
pois laumottain vaikkei Carloksen miehet niitä hätyyttäneetkään.

Oikein siis arveli cibolero, että joku intiaaniheimo metsästi
läheisyydessä, sillä kun hän eräältä kukkulalta katseli laajemmalle
laaksoon, näki hän verrattain lähellä erään kukkulan takana
intiaanileirin, jossa oli yli viisikymmentä majaa, jonkinlaisessa
leirintapaisessa järjestyksessä.

Ne olivat keilanmuotoisia, tehty seipäistä, joitten yläpäät oli
sidottu yhteen ja alapäät levitetty piiriin. Päälle oli heitetty
puhvelinnahkoja.

"Wacomajoja!" huudahti Carlos kohta kun hänen tottunut katseensa sai
eteensä nuo omituiset majat.

"Mitä sanotte, herra! Olisivatkohan ne niitä! Mistä sen päätätte?"

Antonion kokemus oli ilmeisesti pienempi kuin hänen herransa, sillä
Carlos oli jo lapsuudestaan saakka elänyt näillä aroilla.

"Itse majoista juuri sen näen", sanoi Carlos.

"Minä puolestani pitäisin sitä comancheleirinä", sanoi puoli-intiaani,
"sillä sellaisia juuri olen nähnyt 'puhvelinsyöjillä'".

"Sinä erehdyt, Antonio", sanoi hänen herransa; "comanchit tosin
pystyttävät telttaseipäänsä samoin kuin wacotkin, mutta edellisillä ei
ole savureikää, ja ne ovat sitäpaitsi kapeampia."

"Wacot eivät ole vihamielisiä meille", jatkoi cibolero, "ei meillä
liene syytä peljätä heitä. Toivonpa päinvastoin, että voimme tehdä
hyviä kauppoja heidän kanssaan. -- Mutta missä he ovat?" ihmetteli hän,
"enhän näe yhtään miestä enkä naista, lapsia enkä edes eläimiäkään
koko laaksossa. Ei suinkaan leiriä ole jätetty kylmilleen? Eivätkä
intiaanit varmaankaan jätä kulkusalle noin hyviä telttoja kaluineen.
-- Varmaankin metsästelevät he jossain tässä lähistöllä ja teurastavat
pian ehkä koko puhvelilauman".

Vielä tarkasteli cibolero intiaanileiriä, kun samassa kuului kovaa
huutoa. Yhä enemmän läheni melu, ja pian näkyikin suuri joukko, useita
satoja ratsastajia kulkevan hitaasti leiriä kohden. Heidän vaahtoisista
hevosistaan saattoi päättää, että he olivat suorittaneet raskaan
päivätyön ja saaneet hyvän saaliin.

Heitä seurasi jonkin matkan päässä vielä suurempi joukko. Siinä oli
hevosia ja muuleja kantaen suuria lihataakkoja ja melkein vaipuen
niitten painosta maahan. Ajomiehet hätyyttivät niitä kiiruhtamaan.

Siinä oli menoa ja mylläkkää: vaimoja, poikanulikoita, parkuvia
kakaroita ja suuret joukot koiria.

Intiaanit eivät ensin huomanneet Carlosta ja Antoniota, mutta kun
lopulta eräs heidät huomasi, päästi hän kohta kaikuvan varotushuudon,
ja silmänräpäyksessä istuivat sotilaat jälleen satulassa valmiina
mahdolliseen taisteluun. Muuan ratsastajista kiiti heti ilmoittamaan
jälkijoukolle uhkaavasta vaarasta. Intiaanien kasvot näyttivät
säikähtäneiltä.

He luulivat varmaan verivihollistensa pawneeien olevan niskassaan.

Carlos päästi heidät kuitenkin pian tästä pelosta ratsastamalla
kukkulalle, niin että he saattoivat nähdä hänet kokonaan.

Muutamilla jo aikaisemmilla retkillään oppimilla viittauksilla selitti
hän heille rauhalliset aikeensa ja "amigo" -- ystävä -- vielä lisäsi
heidän luottamustaan. Muuan nuori waco ratsasti silloin kukkulaa ylös,
mutta pysähtyi päästyään kuulomatkan päähän cibolerosta.

Puhe heidän kesken kävi vaillinaisesti, mutta onneksi osasi waco
jonkin sanan espanjaa, ja viittaillen sitten puhettaan täydensivät.
Lähettilään selitykset lienevät hyvin tyydyttäneet intiaaneja, koskapa
he lähettivät hänet toistamiseen neuvottelemaan ja pyytämään ciboleroa
seurueineen vieraakseen.

Carlos hyväksyi luonnollisesti tarjouksen, ja pian istui hän
kaikessa sovussa punanahkojen keskellä syöden vierasvaraista
puhvelinliha-illallista, iloisesti heidän kanssaan jutellen.

Ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä ja varmaankin heimon keskuudessa
arvossapidetty päällikkö näkyi suuresti kiintyneen Carlokseen. Hän
puhui sotilaistaan, retkistään ja taisteluistaan, ja halusi puolestaan
mielellään nähdä kaupunkia ja kuunteli jännitettynä vieraansa
kertomusta. Kun hän kuuli vieraalla olevan muassaan kankaita, lupasi
hän seuraavana aamuna tulla niitä ostamaan ja antaa heimonsakin tehdä
kauppaa.

Intiaanit olivat todella wacoja, kuten cibolero oli arvannut. Heitä
pidettiin yleensä suuressa arvossa.

Hyvillä mielin palasi Carlos omaan leiriinsä varmasti tietäen
seuraavana päivänä tekevänsä hyviä kauppoja. Päällikkö oli luvannut
muuleja. Ja sehän oli matkan tarkotuskin.

Seuraavana aamuna tuli intiaanipäällikkö Carloksen leiriin, muassaan
suuri joukko heimolaisia. Pian oli koko ciboleron leirilaakso täynnä
iloista elämää ja häärinää. Naisia ja lapsia tunkeili tavaroitten
ympärillä. Kaikkia he halusivat nähdä. Huudahdellen ihastelivat he
kaunisvärisiä kankaita, eivätkä voineet kyllikseen katsella kiiltäviä
ja välähteleviä helyjä. Sitten saivat miehet valita, ja moni silmä
välähti iloisesti, kun vaatekääröjen keskeltä ilmestyi kalliita
miekkoja ja komeita pikareita.

Siten kului koko päivä iloisessa häärinnässä, eikä illalla ollut
Carloksen koko varastosta mitään jälellä, mutta sensijaan oli hänen
leirinsä lähellä kokonainen lauma muuleja, ainakin kolmekymmentä,
paaluihin sidottuina.

Villit olivat kaupanteossa hyvin rehellisiä, petosyritystäkään ei tehty
Hyvin oli kantanut satoa ciboleron 10 onzaa!

Kotona tiesi hän saavansa muuleista hyvän hinnan, sitäpaitsi aikoi
hän lastata ne puhvelinvuodilla ja kuivatulla lihalla. Tämä aroretki
tulisi kaikesta päättäen luonnistamaan hyvin, ja puoleksi se jo oli
onnistunutkin. Unta odottaessaan kuvitteli cibolero jo mielessään
vastaista rikkautta ja tyyntä kodin onnea.

Seuraavana päivänä jatkettiin innolla metsästystä. Olihan nyt tarpeeksi
kuormajuhtia, eikä tarvinnut pelätä, että täytyi jättää liikoja lihoja
tai vuotia mätänemään kedolle. Juhtia oli hänellä nyt omiensa kanssa
35 ja sitäpaitsi kahdet vankkurit, joihin mahtui tavaraa ainakin sadan
dollarin arvosta.

Intiaanien kanssa oli hän vaihtanut muutamia valmiita puhvelinnahkoja.
Vaihtotavaraksi oli kelvannut kaikki: napit, kultahetuleet, hänen
sombreronsa soljet y.m. Hänen miehensä olivat tehneet samoin. Aseet
vaan oli säästetty.

Wacoilla oli samallaiset aseet, jotenka he eivät niitä halunneet.
Ciboleron pitkän pyssyn he tosin olisivat mielellään ottaneet, mutta
sitä hän ei olisi myynyt vaikka olisi saanut kaksikymmentä muulia siitä.

Siten jatkettiin metsästystä muutamia päiviä. Mutta puhvelit alkoivat
sillä välin tulla yhä levottomammiksi. Hän huomasi kuljeksivia joukkoja
saapuvan yhä enemmän pohjoisesta päin, vaikka wacot metsästivät etelään
päin. Siihen oli siis toinen syy, mutta mikä?

Yö tuli, ja metsästäjät panivat maata. Cibolerokin laskeutui makuulle.
Antonion vuoro oli vartioida puoliyöhön, jolloin toinen hänet päästäisi.

Luja ratsastus ja jännittävä ajojahti olivat kuitenkin niin raukaisseet
puoli-intiaanin, että hän unenvastustuksestaan huolimatta nukahti
vartionsa viimeisellä tunnilla. Mutta sitten hän äkkiä kavahtikin
seisaalleen kun muulilaumasta alkoi kuulua töminää ja korskahduksia.

Mitähän se oli? Oliko laumassa arosusi vai karhuko?

"Lähden herättämään Carloksen", ajatteli Antonio.

Hiljaa meni hän ciboleron makuusijalle ja nykäsi nukkujan kättä. Kohta
oli nuori metsästäjä jalkeilla ja tarttui pyssyynsä. Se varmaan nytkin
pulasta pelastaisi.

Carlos kuiskasi muutamia sanoja Antoniolle, ja pian oli hän herättänyt
toisetkin miehet aseisiin vaunupiiriin, joka oli kuin pieni linnoitettu
corral, aitaus. Vaunukorit suojelivat heitä kyllä nuolilta. Leirissä ei
palanut tulta, se oli kokonaan pimennossa, varsinkin kun silkkiäispuut
sitä pimittivät. Sen sijaan voivat he nähdä tasangolle.

Esteenä oli kuitenkin sinnepäin taaja pensaikko. Ja sen takana
saattoivat viholliset piileksiä.

Metsästäjät olivat vaiti, he kuuntelivat tarkkaan oliko kenties
vihollisia läheistössä.

Kerran näytti siltä kuin joku ihmisenmuotoinen olento olisi ryöminyt
muulilaumaa kohden, joka oli heistä noin sadan askeleen päässä. Mutta
oli vielä niin hämärä, ettei mitään voinut varmasti nähdä. Liikkuja
eteni niin hitaasti, että se näytti joskus olevan ihan paikallaan.

Kauvaa ei Carlos odottanut. Hän tahtoi tietää lähestyikö todella joku
elävä olento leiriä. Siitä syystä ryömi hän hiljaa liikkujaa kohden,
pitäen sitä aina silmällä. Antonio seurasi häntä. Lopulta he tarkalla
katseellaan huomasivat sen tosiaan liikkuvaksi olennoksi.

"Ei epäilystäkään!" kuiskasi cibolero.

Samassa korskahtelivat muulit vielä entistä kovemmin, ja peloissaan
tömistyttivät maata.

"Se on varmaankin karhu", kuiskasi Carlos. "Se kömpelys ei näy jaksavan
enää kulkea. Kun se vaan ei säikäyttäisi muulejani. Luulenpa melkein,
että ne eivät laukausta niinkään säikähtäisi".

Näin sanoen ojensi hän pyssynsä, tähtäsi niin hyvin kuin hämärässä
saattoi ja ampui.

Laukaus sai varmaan liikkeelle kaikki pahat henget. Sadasta kurkusta
kuului kiljuna, ja sadat kaviot tömistivät maata. Koko muulilauma
joutui liikkeeseen. Ne tempasivat itsensä irti paaluista, ja koko lauma
juoksi ulospäin laaksosta täyttä laukkaa.

Joukko ratsastajia seurasi niitä ja ajoi armottomasti pimeässä yössä.
Ennenkuin cibolero oli ehtinyt tointua hämmästyksestään, olivat muulit
ja intiaanit jo tiessään. Koko laumasta ei jäänyt paikalle ainoatakaan
eläintä. Niin varmaksi luultu paikka oli nyt autio ja tyhjä.

"Sepä kävi joutuin", lausui cibolero synkkänä. "Koko kauniista
muulilaumastani ei ole ainoatakaan jälellä. Kirotut intiaaniroistot!"

Hän oli täysin vakuutettu siitä, että varkaat olivat wacoja, ehkä juuri
samoja, joilta hän oli muulit päivällä ostanut.

Jo entuudesta muisti hän samallaisia tapauksia. Kauppiaat olivat
saaneet joskus ostaa toiseen kertaan tavarat.

"Kirotut intiaanilurjukset!" sadatteli Carlos kiukuissaan vielä
toisenkin kerran. "Vieläkö ihme, että he olivat minulle niin
vieraanvaraisia. He olivat varmaan jo etukäteen suunnitelleet
varastavansa kaikki takaisin. Julkisesti eivät he sitä uskaltaneet,
vaan yön turvissa. Nyt olen taas köyhä mies!"

Viimeiset sanat lausui hän kiukuissaan ja huolestuneena.

Ihanista tulevaisuudenunelmistaan oli hän täten joutunut äkkiä synkkään
todellisuuteen. Haihtuneet olivat toiveet riippumattomuudesta ja
onnesta. Koko omaisuus ryöstetty! Vaivaloinen aavikkomatka edessään.
Synkkänä tuijotti maahan muutoin niin iloinen cibolero. Pahaksi onneksi
olivat hänen omat kuormamuulinsakin seuranneet muita. Vaunuhärät ja
hänen hevosensa olivat jääneet.

Mutta saattaisivatko ne edes kuljettaa matkalla välttämättömät
ruokavarat? Köyhempänä kuin tullessaan täytyi hänen lähteä tästä
ihanasta laaksosta, jossa jo oli ehtinyt niin suloisesti unelmoida
tulevaisuudesta!

Näissä synkissä mietteissä katseli cibolero ryövärien katoamaan
suuntaan. Jo arveli hän lähteä heitä ajamaan takaankin. Pianhan
saavuttaisi hänen nopea hevosensa heidät. Mutta mitä hyötyä siitä
olisi? Henkensä vaan menettäisi?

Syvään huokaisten palasi hän corralille varustautumaan uusien
hyökkäyksien varalle. Hän käski kuljettaa härät sinne ja sitomaan ne
vaunuihin, etteivät mahdollisesti jälelläolevat intiaanit niitäkin
ryöstäisi.

Vaikka kaikki olivatkin hyvin väsyksissä, ei kukaan silti voinut
nukkua. Vuorotellen oltiin nyt valppaassa vartiossa.



VIIDES LUKU.

Valkoinen päällikkö.


Carlos oli viettänyt surullisen yön. Kauhulla ajatteli hän mitenkä
hänen silloin kävisi, jos villit palaisivat vielä laaksoon hänet
lopullisesti ryöstääkseen. Ikävältä tuntui hänestä ajatella sitäkin,
kuinka kotiseutulaiset ottaisivat ivalla vastaan hänet, palatessaan
kotiin keppikerjäläisenä. Ei ollut myöskään ajateltavissa, että
hallitus ryhtyisi puuhaamaan mitään erityistä retkeä muutamien
vaivaisten muulien vuoksi. Ei linnanpäällikkö eikä ylpeä Roblado
varmaankaan auttaisi ciboleroa?

Mutta eikö hän voisi saada apua muualta? -- Silloin heräsi hänessä
ajatus itse ratkaista kohtalonsa. Päivän koittaessa aikoi hän mennä
wacojen leiriin ja selittää heille ryöstön koko ilkeys. Mutta
epätietoista oli vieläkö intiaanit olivat leirissään. Mutta uudet
ajatukset ponnahuttivat hänet ylös. Jollei hän saanutkaan muulejaan
takaisin, niin kostaa hänen kuitenkin piti.

Carlos tiesi wacoilla olevan vihollisia, vieläpä ihan rajan takana.
Sellaisia olivat m.m. pawneet.

"Kova on kohtaloni, mutta kosto on sentään suloinen!" ajatteli
hän. "Jos lähtisin etsimään pawneita ja puhuisin heille
kostosuunnitelmistani? -- Mitähän jos tarjoisin heidän avukseen
keihääni, jouseni ja tarkan pyssyni? En ole tosin ennen tavannut
heitä, enkä tiedä mitenkä he ottaisivat minut vastaan, mutta hyvän
liittolaisen he saisivat minusta. Tiedänpä varmaan miestenikin
seuraavan minua ja taistelevan mielellään herransa puolesta. Menenpä
tosiaankin hakemaan pawneita!"

Nopeasti teki cibolero yleensä päätöksensä ja pani ne myöskin kohta
täytäntöön. Ei saata ihmetellä hänen päätöstään kun muistaa kuinka
kurjasti intiaanit olivat häntä pettäneet. Sitäpaitsi toivoi hän
saavansa osan muuleistaan takaisin kun vaan saisi apua pawneilta.

Jo oli hän aikeessa ilmottaa päätöksensä seuralaisilleen; kun samassa
Antonio kiiruhti hänen luokseen.

"Herra", sanoi arriero, joka oli myöskin vakavasti miettinyt asiaa,
"ettekö ole huomanneet mitään eriskummallista tässä tapauksessa?"

"Mitä sitten?"

"Siinä että useat rosvoista olivat jalkaisin."

"Se on totta, huomasin sen."

"Usein olen minäkin nähnyt comanchien rosvoavan karjalaumoja, mutta he
liikkuvat aina ratsain."

"Mitäpä se merkitsee? Meidän rosvomme olivat wacoja eivätkä comancheja."

"Voi olla, mutta olen aina kuullut wacojen olevan oikeita
hevosintiaaneja, jotka aina suorittavat tällaiset temput ratsain."

"Asia on tosiaankin niin", vastasi cibolero, ja näytti arvelevan asiaa.
"Minusta tuntui heidän menettelytavassaan poikenneen wacojen tavoista."

"Sitäpaitsi tuntuu minusta muuan toinen seikka vähän merkilliseltä
tässä hyökkäyksessä", huomautti arriero. "Ettekö ole, herra, sitä
huomannut?"

"En mitään muuta erityistä. Kaikki tapahtui niin odottamatta. Mitä sinä
huomasit muuta?"

"Ettekö kuulleet kiljunnan välillä kimeitä pillien ääniä?"

"Kuulitko sinä?"

"Useita kertoja."

"Missä minun korvani ovat olleet?" huudahti cibolero. "Oletko ihan
varma siitä?"

"Vallan varma, herra!"

Carlos tuumiskeli asiaa. Lopulta näytti hän päässeen johonkin tulokseen
ja lausui:

"Niin se on varmaan ollut, totisesti!"

"Kuinka sitten?"

"Että juuri pawneepillit niin säikäyttivät muuleja!"

"Sitäpä minäkin arvelen. Comanchit eivät kilju niin korkealla äänellä,
eivät myöskään kiawait, enkä koskaan ole kuullut wacojen antavan
sellaisia merkkejä. Mikseivät ne olisi voineet olla pawneita? Usein
he kuljeksivat näin retkillään jalkaisin, eivätkä ole yleensä wacojen
tavoin kuin kasvaneet hevosen selkään. Sitäpaitsi on tällainen
salakavala yöllinen hyökkäys hyvin heidän viekkaan luonteensa mukainen."

Äkkiä oli ciboleron mielipide muuttunut. Antonion otaksuma oli hyvin
todennäköinen. Ensinnäkin on pillienpuhallus pawneitten erityinen
merkinantotapa, ja toiseksi kulkevat he usein retkillään jalkaisin.
Vaikka he yleensä ovatkin ratsastavia intiaaneja, kulkevat he silti
usein jalkaisin pitkiä matkoja etelään, toivoen viekkautensa palkaksi
saavansa ratsut alleen kotiin palatessa, mikä myöskin useimmiten
tapahtuu.

Carlos katui jo melkein sitä, että oli epäillyt wacoja niin kurjasta
menettelystä, mutta samassa alkoi häntä arveluttaa muuan toinen
seikka. Mitähän jos he olisivat vaan pettääkseen häntä jäljitelleet
pawneepillejä? Pakenivathan he juuri wacoleiriä kohden? Oikein hänen
tuli mielensä pahaksi ajatellessaan, että ihmiset, jotka ystävällisellä
käytöksellään olivat herättäneet hänen myötätuntonsa ja luottamuksensa,
taas niin ilkeällä tavalla olisivat sen menettäneet. Mutta toisaalta
todisti wacojen puolesta se seikka, että he olivat metsästelleet
etelässäpäin, jotavastoin puhveleita ilmeisesti viime päivinä oli
ahdisteltu pohjoisesta päin.

Mietteet eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään lopulliseen varmuuteen.
Sitävarten täytyi toimia; ja siitä syystä päätti hän ratsastaa
wacoleiriin katsomaan varastettuja muulejaan tai ainakin ottamaan
selvää asiasta.

Kun auringon ensi säteet valaisivat kukkuloitten huippuja, ja hämärä
alkoi hälvetä, tutkiskeli Antonio jälkiä leirin läheistössä. Ja pian
huomasikin hän merkillisiä asioita.

Lähellä muulien seisontapaikkaa näkyi maassa jotakin. Se ei voinut olla
pensas. Se oli kuin jokin makaava eläin. Suuremmalta se näytti kuin
susi.

Arriero näytti herralleen esinettä. Molemmat katselivat sitä. Oli
kuitenkin vielä siksi hämärä ja matka pitkä, etteivät voineet tarkkaan
erottaa mitä se oli. Mielellään olisi cibolero poistunut turvallisesta
vaunuaitauksesta katsomaan esinettä, mutta täytyi olla varoillaan.

Kun päivä kokonaan valkeni riensivät he paikalle ja saivat
arveluittensa vakuudeksi nähdä kauhean totuuden.

Heidän edessään makasi ruoholla kuollut intiaani. Kasvot olivat maata
vasten, ja ohauksessa oli haava, josta näkyi verta juosseen kedolle.
Se oli kuulan jälki. Amerikalaisen pyssynlaukaus oli siis osunut. He
kumartuivat katsomaan ruumista ja käänsivät sen selälleen. Villi oli
täydessä sotavarustuksessa, mutta alasti lantioihin saakka. Rinta ja
kasvot oli maalattu hirveillä kuvilla.

Eniten herättivät ciboleron huomiota pään koristeet. Aina ohauksiin
ja korviin asti oli pää paljaaksi keritty, keskelle vaan oli jätetty
hiustukko, joka oli lujaan palmikoitu. Siihen oli kiinnitetty kirjavia
sulkia, ja se riippui kuin naisten palmikko pitkin selkää. Sellainen
komeapalmikkoinen päänahka on intiaanisoturin suurin ylpeys. Sen
riistäminen viholliselta on sankarityö.

Tulipunaiset pilkut poskilla ja ohauksilla olivat kauheana vastakohtana
jo ilmenneelle kalmanvärille huulissa ja muualla ruumiissa. Hetkisen
tarkasteli cibolero vielä ruumista ja viitaten päähän ja mokassiineihin
sanoi tyytyväisenä: "pawnee".

Katkeruus wacoja kohtaan oli hänen mielestään haihtunut. Hän tunsi
heitä kohtaan samaa myötätuntoa kuin ennenkin. Eikä intiaanin kuolema
hänen mieltään painostanut, päinvastoin tunsi hän tyytyväisyyttä kun
tiesi voivansa puolustautua ylivoimaakin vastaan.

Ihmisen surmaamista olisi hän kyllä muissa olosuhteissa katunut, mutta
olihan tämä heimolaisineen tullut tuhoamaan viattoman miehen onnea.

Wacot olivat siis viattomia. He ehkä auttaisivat häntä saamaan muulinsa
vielä takaisin.

Se saattoi hyvinkin olla mahdollista, koska nämä heimot olivat
verivihollisia. He auttaisivat häntä vihollisen ajamisessa jo siitäkin
syystä, että heidän oma leirinsä oli vaarassa.

Itse aikoi hän lähteä viemään heille sanaa ja samalla lupautua
miehineen liittyä heihin.

Ensin aikoi hän lähteä kohta, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että
pawneet jo ehkä olivat ehtineet hyökätä wacojen kimppuun, koskapa yöllä
olivat paenneet juuri sille taholle.

Se oli hyvinkin todennäköistä.

Hyökkäys Carloksen leiriin oli tapahtunut ensimäisen yövartion aikana,
ja puolenyön seuduissa olivat villit sitten kiljuen paenneet ajaen
muuleja edellään. Heillä oli siis hyvää aikaa aamuyöllä hyökätä
wacoleiriin. Ja se oli sitäkin luultavampaa kun intiaanit mieluummin
juuri silloin tekevät hyökkäyksensä, vihollisten maatessa raskaassa
unessa.

Siitä syystä pelkäsikin cibolero myöhästyvänsä ja wacojen jo joutuneen
turmioon. Mutta siitä huolimatta päätti hän lähteä auttamaan heitä.

Käskettyään miestensä tarkkaan vartioida leiriä ja puolustaa sitä
tarpeen tullen viimeiseen saakka, otti hän pyssynsä ja jousensa, nousi
mustanginsa selkään ja ratsasti wacoleiriä kohden. Matkalla eteni hän
hyvin varovaisesti. Jokaista pensasta, puuta ja lehtoa hän tarkasti,
joka kukkulan rinnettä tähysteli, ettei vihollisnuoli sieltä lentäisi.
Eikä se tarpeetonta ollut, sillä saattoivathan pawneet hyvinkin jossain
tällä matkalla väijyä häntä.

Ei hän pelännyt. Voimaan ja taitavuuteen nähden olisi hän helposti
suoriutunut mistä vastustajasta tahansa, jopa kolmestakin kerrallaan.
Sitäpaitsi saattoi hän täydellisesti luottaa hyvään hepoonsa, jota
yksikään intiaanihevonen ei olisi voinut nopeudessa saavuttaa. Mutta
saattoihan käydä, että he äkkiä ympäröisivät hänet, ennenkuin hän
ehtisi wacoleiriin!

Tämä saattoi hänen varovaisuutensa äärimmilleen. Hän epäili
villikalkkunan kuherrusta tammenoksilla, ja kauluskanan kaakatusta
jollain kukkulalla; metsäpeuran vihellys ja arokoiran heikko haukunta
pani hänet pysäyttämään hevosensa, vaikka ne muulloin olivat hänelle
tuttuja ääniä.

Tänään täytyi epäillä kaikkea, sillä hän tiesi kuinka taitavia
intiaanit ovat luonnonäänien matkimisessa. He antavat niillä merkkejä
toisilleen.

Selvästi huomasi hän yölliset pawneejäljet. Lukuisat muulinkavion
jäljet nurmikolla ja sandaalien monet jäljet jonkun ylikahlatun joen
rantahiekalla todistivat sotajalalla olevan intiaaniheimon lukuisuutta.

Hänen kauniit muulinsa veivät seljässään monta miestä, mutta valtavampi
oli vielä jalkamiesten luku. Sitä suuremmalla varovaisuudella kulki
cibolero. Jo oli hän ehtinyt puoliväliin wacoleiriä, ja yhä vaan
kulkivat vihollisjäljet samalle suunnalle. Varmaankin olivat niin
tarkkavainuiset intiaanit kuin pawneet haistaneet hyvän saaliin wacojen
leirissä. Eläimiä oli siellä varsinkin paljo.

Jo kuvitteli cibolero mielessään intiaanien taistelua. Varmaankin
tapahtui hirmutöitä, kun elämästä ja kuolemasta oteltiin!

Äkkiä keskeytti kaukainen huuto ciboleron mietteet. Hän pysähtyi heti,
mutta oli vielä niin etäällä, ettei huutoa selvemmin voinut erottaa.
Sekavaa meteliä kuului. Hän säpsähti. Se oli siis tapahtunut! Wacot
ja pawneet taistelivat. Raaka kiljunta todisti, että kamppailu oli
kauheimmillaan.

Väliin kuului voitonhuutoja ja ilon karjuntaa, väliin taas halkoi ilmaa
ja kuului yli taistelun melun terävä pillin ääni, tietäen kostoa tai
voittoa.

Vallan hyvin tiesi Carlos mitä nämä äänet merkitsivät. Aikaisemmin
olisi hänen pitänyt rientää auttamaan ystäviään! Pelastus ehkä oli
riippunut vaan muutamista minuuteista. -- "Liian myöhään cibolero",
ajatteli hän, "ystäviäsi et enää voi pelastaa!"

"Eteenpäin!" huudahti kuitenkin rohkea ratsastaja kannustaen hevostaan.

Taistelun rymäkkä kuului kukkulan toiselta puolen. Toista puolta
ratsasti hän ylös täyttä nelistä ja sieltä saattoi hän nyt nähdä koko
wacoleirin laaksossa.

Hänen edessään raivosi villi, eläimellinen taistelu. Hyvin saattoi hän
sitä seurata, nähdä sen kaikki kauhut.

Noin kuusisataa punaista ratsastajaa kiiti arolla. Keihäät ojossa
syöksyivät he vihollisia vastaan. Ilmassa suhahtelivat nuolet
Toiset iskivät tomahawkeillaan. Kaikkialta kuului kauheata huutoa.
Hyökkäyksiä tehtiin ryhmittäin. Hevosetkin näkyivät purren ja potkien
ottavan osaa taisteluun. Muutamat intiaaneista olivat, saadakseen
varman jalansijan, hypänneet maahan ratsuiltaan ja heiluttivat sieltä
tuhoisia tapparoitaan vihollisen pään menoksi. Jotkut nuoret soturit
piiloutuivat puiden taa ja ampuivat sieltä otollisella hetkellä
nuoliaan, tai lävistivät keihäällä vihollisen selän.

Siten jatkui kiivas taistelu.

Ei kuulunut yhtään pyssyn laukausta. Ei torvien räiske eikä
rummunpärinä kiihoittanut taistelijoita; eivät tykit ukkosena
jyrisseet, ei savu taistelukenttää peittänyt. Sellaista ei korvan
tarvinnut kuulla eikä silmän nähdä, jotta katselija olisi tullut
vakuutetuksi siitä, että edessä oli villein näytelmä mitä nähdä voi --
taistelu tasangolla.

Hyökkääjien sotahuuto, ja ahdinkoon joutuneitten pillienvihellys,
aaltoilevat soturijoukot, voitto- ja kostohuudot, isännättöminä
laukkaavat hevoset, siellä täällä makaavat intiaanit, joilta oli
päänahka riistetty, ja verinen päälaki auringon valossa loisti,
vierellään verinen keihäs tai kirves. Kaikki tämä todisti taistelun
vakavuutta. -- Cibolero kukkulallaan käsitti koko aseman kauheuden. Jo
ensi silmäys sen sanoi.

Helppo oli hänen eroittaa pawneet täydellisestä sota-asustaan ja heidän
sulkakoristeisista palmikoistaan. Wacoilla, joitten päälle epäilemättä
oli hyökätty, ei ollut muuta tuntomerkkiä kuin metsästyspaitansa ja
nahkahousunsa. Joiltakuilta puuttuivat nekin. Sitäpaitsi liehuivat
heidän pitkät hiuksensa vapaasti tuulessa.

Ensin aikoi cibolero ratsastaa alas kukkulan rinnettä ja ryhtyä
taistelemaan wacojen rinnalla. Ystäviensä ankara ahdistaminen ja
niitten rosvojen näky, jotka muutamia tunteja sitten olivat tehneet
hänestä kerjäläisen, saattoi hänen verensä kovaan kuohuntaan ja
kiihotti häntä kostoon. Monet punanahat istuivat juuri häneltä
ryöstämiensä muulien selässä. Carlos tahtoi saada edes osan niistä
takaisin.

Jo oli hän aikeessa kannustaa vireätä mustangiansa ja sekaantua
taisteluun, mutta se sai silloin sellaisen käänteen, että hän jäi
paikoilleen -- pawneet pakenivat.

Hän huomasi yhä useampien heistä kääntävän viholliselle selkänsä.

Samassa näki hän kolmen pawneesoturin rientävän sitä kukkulaa kohden,
jolla hän oli. Suurin osa heimoa pakeni taistellen toiselle suunnalle,
mutta nämä kolme olivat joutuneet erilleen muista.

Nopeasti kätkeytyi cibolero erään pensaikon taakse odottamaan
intiaaneja.

Samassa kuului heidän takanaan wacojen sotahuuto ja Carlos näki kaksi
wacoa ajavan takaa pawneita.

Kun pakenijat huomasivat ahdistajiaan olevan vaan kaksi, pysähtyivät he
ryhtyäkseen taisteluun.

Ensi kahakassa kaatui jo toinen waco, ja toinen, jonka Carlos tunsi
wacojen päälliköksi, joutui yksin taistelemaan kolmea vastaan.

Nyt sekaantui cibolerokin verileikkiin. Hänen pyssynsä pamahti, ja
kohta suistui yksi pawnee satulasta. Toiset eivät tietäneet kuka
ampui. Wacopäällikkö hyökkäsi rajusti päälle ja halkaisi valtavalla
sotakirveen iskulla toisen pawneen pään. Mutta kun ei hän kyllin
nopeasti voinut kääntää kovassa vauhdissa olevaa hevostaan, iski
pawnee, jättiläiskokoinen mies, keihään takaapäin hänen selkäänsä.
Kovasti rääkäisten kaatui waco kuolleena maahan.

Ciboleron nuoli suhahti nyt ilmassa, myöhään tosin pelastaakseen
päällikön, mutta varhain kyllä kostaakseen. Nuoli lävisti pawneen
sydämen melkein samalla hetkellä kun hän heitti keihäänsä, ja
kuolleena vaipui hän wacon viereen. Vielä kaatuessaankin puristi hän
suonenvedontapaisesti keihäsvartta.

Carlos katseli mielenliikutuksella kaatuneita. Kun oli tarpeetonta
viipyä kukkulalla, ja wacot hyvinkin saattoivat tarvita hänen pyssyään
ja joustaan, riensi hän nopeasti alas laaksoon, missä asema sillävälin
oli huomattavasti muuttunut.

Pawneet olivat kadottaneet paljo parhaita sotureitaan, ja huomatessaan
kaatuneitten heimolaistensa suuren luvun, peljästyivät he ja syöksyivät
pakoon.

Sitten alkoi takaa-ajo, johon cibolerokin otti osaa, silloin tällöin
laukaisten pyssynsä ja surmaten ryöstäjiään.

Hänen tuoma apunsa oli varmaan hyvin tervetullut wacoille, mutta
samalla pälkähti hänen päähänsä, että joku joukko pakenevia pawneita
ehkä menee hänen leirilleen uuteen ryöstöön.

Hän erosi siitä syystä vainoojista ja ratsasti leirilleen. Antonio oli
hyvin iloinen herransa pikaisesta paluusta.

Ylpeydellä näytti hän mihin toimeen hän miesten kanssa oli ryhtynyt
corralin suojelemiseksi. Kaikkia täytyi Carloksen katsoa.

Parvi intiaaneja oli kyllä ratsastanut leirin ohi, mutta tunsivat kai
verisen tappionsa jälkeen haluttomuutta ryöstöön.

Nämä tiedot vakuuttivat hänelle leirin turvallisuuden, ja kohta
lähtikin hän jälleen taistelukentälle, jättäen arrieron vartioimaan
corralia.

Äskeisellä kukkulalla pysäytti hän mustanginsa, sillä wacopäällikön
ruumiin ympärillä oli suuri joukko surevia heimolaisia. He alkoivat
laulaa kuolonvirttä, joka soi synkänkamalasti.

Takaa-ajosta palanneet sotilaatkin yhtyivät toisten lauluun.

Cibolero laskeutui alas ratsailta ja läheni joukkoa. Toiset katselivat
häntä ihmetellen, toiset taas, jotka olivat nähneet hänet taistelussa,
tulivat häntä tervehtimään.

Muuan vanha soturi tarttui Carloksen käteen, johdatti hänet ruumiin luo
ja viittasi sen kasvoihin, ikäänkuin aikoen sanoa: "Siinä makaa nyt
kuolleena päällikkömme!"

Ei hän eivätkä toisetkaan soturit tienneet mitä Carlos oli tehnyt
samalla kukkulalla. Kaikki olivat olleet sellaisessa taistelun
tuoksinassa toisaalla, etteivät olleet sinne katselleet. Sitäpaitsi
esti näkyä taaja pensasto. Vanhus tahtoi siis tavallaan selittää
tapausta, eikä Carlos puhunut mitään.

Sen hän huomasi, ettei waco voinut selittää tapausta.

Maassa oli kuolleena viisi intiaania, eikä yhdeltäkään oltu päänahkaa
nyljetty. Sehän oli arvotus. Eihän ne suinkaan olleet toisiaan
tappaneet pawneet?

Yksi waco ja yksi pawnee olivat vähän erillään muista, mutta kaksi
pawneeta ja wacopäällikkö olivat yhdessä kasassa.

Päällikön käsi oli vielä lujasti kiinni sotakirveen varressa, ja
pawneen halkaistu pää kyllä osotti kirveen tekemää jälkeä.

Se oli kyllä selvää. Mutta kuka oli sitten tappanut päällikön
surmaajan? Siinä kysymys. Joku tästä joukosta oli varmaan jäänyt eloon
siitä hirveästä ottelusta, joka muutamissa minuuteissa oli vaatinut
viisi uhria. -- Jos se olisi ollut joku pawnee, olisi hän varmaan
nylkenyt wacopäälliköltä päänahan, sillä se olisi tehnyt hänestä
kuuluisan miehen elinijäkseen. Jos se taas oli joku waco, niin missä
oli hän? Ei kukaan voinut selittää tätä merkillistä tapausta.

Kun takaa-ajossa oli vielä joitakuita sotureita, päätettiin odottaa
heidän paluutaan. Uudelleen laulettiin kuolonvirttä. Vihdoinkin olivat
kaikki soturit paikalla suuressa kehässä kuuluisan vainajan ympärillä.

Silloin astui joukosta esiin päällikön arvoinen waco, viittasi
kädellään vaikenemaan ja merkiten haluavansa puhua heimolle.

Vallitsi hiljaisuus kun soturi alkoi puhua: "Wacot! Keskellä
voitonriemua valittavat teidän huulenne, ja teidän sydämistänne vuotaa
suuri tuska. Emme näe kaatuneita taistelukentällä, sillä emme voi
siirtää katsettamme tästä vainajasta, joka oli isämme ja veljemme.
Kylmänä ja elottomana lepää hän jalkojemme juuressa, tämä kansamme
suuri päällikkö, joka kuoloa silmiin katsoen niin monasti johdatti
meidät ihaniin voittoihin. Voi, miksi juuri voitonpäivä tuli hänen
kuolinpäiväkseen? --

"Kuinka olisimmekaan riemuinneet vihollisten tappiosta, jos hän olisi
nyt elävänä joukossamme! --

"Surkaa, veljet, kauvan surkaa, mutta lohduttakaa itseänne sillä
tiedolla, ettei hän ole kuollut kostamatta! --

"Hänen surmaajansa makaa myöskin kuolleena nuolen lävistämänä. Kuka
teistä on hänet surmannut?"

Tällä kohtaa puheessaan pysähtyi puhuja kuin vastausta odottaen. Mutta
kaikki vaikenivat.

"Wacot!" jatkoi hän jälleen, "näettehän, että päällikkömme surmaajalla
vielä on päänahka jäljellä? -- Kenelle teistä, urhoolliset soturit,
kuuluu tämä voitonmerkki? Hän lähestyköön kuollutta ja ottakoon
oikeutensa mukaan päänahan!"

Taas tuli hiljaisuus. Ei kukaan tullut omistamaan tekoa. Ei puhunut
cibolerokaan mitään. Hän ei ymmärtänyt tarpeeksi wacokieltä, mutta hän
arvasi puhuttavan kuolleesta päälliköstä.

Puhuja jatkoi uudelleen:

"Veljet! Vaatimattomuus kaunistaa urhoollista soturia, ja vaiteliaisuus
on hänelle kunniaksi, mutta tänään kehotan päällikkömme puolesta
kostajaa esiintymään saadakseen kiitoksen ansiokkaasta teostaan. Olemme
hänelle ikuisesti kiitollisia!"

Jatkaessaan puhetta hänen äänensä vapisi:

"Teen teille erään ehdotuksen"

Kaikki kuuntelivat jännityksellä.

Korotetulla äänellä jatkoi nyt waco:

"Tapa on heimomme keskuudessa sellainen, että päällikkö valitaan
urhoollisimpain joukosta. Ehdotan, että tässä kaatuneen päällikkömme
ruumiin ääressä valitsemme hänen seuraajakseen sen, joka hänen
puolestaan on kostanut."

Näin sanoen viittasi waco kaatuneeseen pawneesoturiin. --

"Minä äänestän sitä, joka on surmannut pawneen", sanoi kohta muuan
soturi.

"Minä samoin!" huusi muuan toinen.

"Häntä kaikki äänestämme!" vakuuttivat soturit.

"Täten siis julistetaan", lausui puhuja, "että jolle pawneen päänahka
kuuluu, hän on wacokansan päällikkö!"

"Sen vakuutamme juhlallisesti!" sanoivat läsnäolijat, pannen valansa
merkiksi oikean kätensä sydämelleen.

"Jo riittää!" sanoi vanha soturi, kun muutamat nuoremmat alkoivat kovin
äänekkäästi osottaa suosiotaan. -- "Kuka on siis wacoheimon päällikkö,
astukoon esiin!"

Seurasi täydellinen hiljaisuus. Miehet katselivat toisiaan että kuka
esiintyisi. Ilolla olisi häntä tervehditty.

Carlos ei aavistanutkaan sitä kunniaa mikä häntä odotti. Vaiti seisoi
hän punasten soturien keskuudessa ja seurasi uteliaisuudella heidän
toimiaan. Muuan hänen lähellään seisova intiaani, joka osasi vähän
espanjaa, ihmetteli Carlokselle tapausta ja selitti hänelle mitä oli
tapahtunut.

Jo aikoi metsästäjä esiintyä ja vaatimattomasti tunnustaa ampuneensa
nuolen, kun samassa muuan arvokas soturi lausui:

"Miksipä olisimme kauvemmin epätietoiset? Helppohan on saada selvä
ampujasta. Jos vaatimattomuus kahlehtii soturin kielen, niin puhukoon
hänen aseensa! -- Kas tässä on vielä hänen nuolensa vihollisen
sydämessä. Se meille kyllä puhuu ampujastaan. Katsokaa, varressa on
merkki?"

"Todellakin!" huudahti vanha soturi, "siitähän nähdään."

Hän meni kuolleen pawneen luo, tempasi nuolen hänen ruumiistaan ja piti
sitä korkealla ilmassa.

Ympärilläolijat huomasivat heti hämmästyksellä, että nuolen kärki oli
rautainen.

Ei kellään wacolla voinut olla sellaista asetta. Kukapa muu siis olisi
voinut olla ampuja kuin vieras, jonka silmistä loisti tyytyväisyys
nähdessään nuolensa. Häntä katseltiin nyt ihmetellen, ja viimeinenkin
epäilys haihtui, kun muuan waco huomasi toisen pawneen kaatuneen
kiväärin kuulasta. Jokainen siis tiesi, että valkonaama oli kostanut
päällikön kuoleman. Olivathan he kauppaa tehdessään nähneet hänen
pitkän pyssynsä.

Kun he tahtoivat osottaa hänelle kiitollisuuttaan, astui hän esille ja
kertoi äskeisen tulkin kautta vaatimattomasti päällikön kuolemasta, ja
siitä mitä hän oli tehnyt tässä kahakassa.

Hyväksymisen hyminä kuului sotilaitten piiristä kertomuksen päätyttyä,
ja monet riensivät osottamaan kiitollisuuttaan cibolerolle,
puristamalla hänen käsiään ja monella muulla tavalla.

Useimmat punanahat tiesivät ciboleron yöllisen pyssynlaukauksen juuri
olleen heille varotusmerkkinä. Ja se saattoi pawneitten yöllisen
hyökkäyksen epäonnistumaan. Vallan toisin olisi voinut käydä, jollei
tuo varotuslaukaus olisi kajahtanut. Sitäpaitsi oli cibolero auttanut
heitä vielä itse taistelussa, kostaen heidän päällikkönsä kuoleman.

Kiitollisuus kohosi ihastukseksi, ja hyvähuudot huumasivat korvia.

Kun melu ja kiihtynyt mieliala olivat jonkun verran asettuneet, astui
taas piiristä esiin se vanha wacosoturi, joka oli esiintynyt puhujana,
ja jota varmaan pidettiin suuressa arvossa, ja lausui Carlokselle
seuraavat sanat:

"Valkoinen päällikkö! Olen puhunut heimojen urhoollisimpien miesten
kanssa. He ovat minun kanssani yhtä mieltä siitä, etteivät sanat riitä
kylliksi selittämään kiitollisuuttamme. Neuvottelustamme olet jo
saanut tietää, ja olet kuullut, että olemme valinneet itsellemme uuden
päällikön. Emme aavistaneet, että urhoollisin taistelussa oli valkoinen
veljemme. Mutta pitäisikö meidän siitä syystä rikkoa sanamme, että sinä
olet toista heimoa, toisellainen väriltäsi ja muodoltasi? Niin emme
ajattele. Ja tällä samalla paikalla vahvistamme siis valamme!"

"Vala vahvistetaan!" kuului kaikkialta sotilaitten piiristä samalla
kuin he laskivat kätensä sydämelleen.

"Valkoinen soturi!" jatkoi wacopuhuja, "vala on meille pyhä. Me
osotamme sinulle korkeinta kunniaa mitä voimme. Ei sitä ole ennen
koskaan osotettu muille kuin wacoheimon omille sankarisotureille. Ei
urhoollisimmankaan päällikön poika, jolta on voimaa ja urhoollisuutta
puuttunut, ole hallinnut wacoheimoa. Emme pelkää jättää kohtaloamme
sinun käsiisi, olemme ylpeitä 'valkoisesta päälliköstä'; ja hän johtaa
meitä ja neuvoo meitä. Johda meitä mihin tahdot, me seuraamme sinua! --

"Tunnemme sinut paremmin kuin luuletkaan. Liittolaisemme comanchit ovat
sinusta puhuneet. Tunnemme hyvin cibolero Carloksen. Tiedämme sinut
suureksi soturiksi ja tiedämme senkin, ettei sinua kotiseudullasi
kunnioiteta arvoasi vastaavalla tavalla. Suo meille anteeksi
suorapuheisuutemme. Koettele meidän sanojemme totuutta, äläkä palaja
sinne missä selkääsi tahdotaan nöyryyttää ja missä ahneus ja kateus
estävät miehuullisia tekojasi. Jää meidän joukkoomme, me rakastamme ja
kunnioitamme sinua! --

"Sinä olet uskollisten miestesi keskellä, ja jolleivät muut siteet sinua
pidätä kotiseudullasi, niin tule meidän päälliköksemme!"

Kun puhuja oli vaijennut, kertasivat kaikki piirissäolijat hänen
sanansa. Sitten seurasi täydellinen hiljaisuus.

Carlos oli niin hämmästyksissään, ettei hän hetkiseksi voinut sanaakaan
sanoa. Tämä omituinen ehdotus, tehtynä niin merkillisissä olosuhteissa,
kummastutti häntä suuresti. Merkillistä oli hänestä sekin, että hänet
tunnettiin, vaikkei hän puolestaan tuntenut ketään koko heimosta.

Viimemainitusta seikasta sai hän siis kiittää comancheja, joitten
kanssa hän tosiaankin oli tehnyt silloin tällöin kauppoja, ja yleensä
ollut ystävällisessä suhteessa heihin, niin että joku oli käynyt häntä
tervehtimässäkin rauhan aikana San Ildefonsossa.

Mutta omituista oli se, että villit olivat huomanneet hänen suhteensa
kansaansa, sillä näyttihän tosiaankin siltä kuin eläisi hän maanpaossa.
Tällä hetkellä ei ollut kuitenkaan aikaa miettiä kaikkia merkillisiä
seikkoja, sillä intiaanisoturit odottivat vastausta.

Ja mitä hän vastaisi? Saattoiko hän, köyhä cibolero, jolla oli omassa
yhteiskunnassaan niin mahtavia vihollisia, hyljätä niin kunnioittavan
tarjouksen? Kotona pidettiin häntä tuskin orjaa parempana, täällä
tulisi hän hallitsijaksi, kokonaisen kansan päälliköksi!

Vaikka wacoja kutsuttiin villeiksi, niin oli hän huomannut heidät
rehellisiksi ihmisiksi. Ehkäpä haluaisivat hänen äitinsä ja
sisarensakin vaihtaa sivistyneen yhteiskunnan levottoman elämän erämaan
rauhaan? Mutta uskalsiko hän vaatia niin paljon heidän rakkaudeltaan?
Ja Catalina! Väärin olisi temmata häntä toimialaltaan erämaahan villien
keskuuteen!

Ei hän kauvaa arvellut, hän oli tehnyt päätöksensä.

"Jalot soturit!" lausui hän. "Käsitän täydellisesti sen suuren kunnian,
jota minulle osotatte. -- En voi sanoin lausua kiitollisuuttani.
Puheeni on siitä syystä lyhyt mutta avomielinen. -- Totta on, etten
juuri suurta kunnioitusta ole saanut osakseni nykyisessä isänmaassani,
asettuessani sinne asumaan. Kaikkein köyhimpien kirjoissa elän kansani
keskuudessa, mutta siitä huolimatta kiinnittävät monet siteet ja pyhät
velvollisuudet minut sinne. Mikään muu ei saattaisi minua hylkäämään
teidän ylevämielistä tarjoustanne. -- Wacot, olen puhunut!"

"Se riittää, urhea valkoinen päällikkö", sanoi vanha wacosoturi. "Ei
ole meidän asiamme udella sinun syitäsi. -- Jollemme saakaan tervehtiä
sinua päälliköksemme, niin toivomme sinun aina pysyvän ystävänämme,
vaikka oletkin poissa keskuudestamme! Vielä enemmänkin! Suo meidän
jollain tavalla osottaa kiitollisuuttamme! Vähäisen lahjan voivat wacot
tarjota, mutta sitä lahjaa seuraavat sitä runsaammat onnentoivotukset
ystävällemme. --

"Iloisen sanoman kerron sinulle. Suuresti sait kärsiä pawneitten
ryöstöstä, omaisuutesi on nyt meidän hallussamme, ja saat sen jälleen
poistuessasi meidän majoistamme. Jos haluat suoda meille suuren ilon,
niin jää vieraaksemme muutamiksi päiviksi nauttimaan yksinkertaista
vieraanvaraisuuttamme! Sano, jääthän?"

Pyyntöön yhtyivät toiset, ja cibolero otti kutsun vastaan.

       *       *       *       *       *

Noin kahdeksan päivää senjälkeen nähtiin atajon, s.o. muulijonon,
kaikkiaan viiteenkymmeneen, kulkevan raskaasti kuormitettuina
puhvelinnahoilla ja kuivatulla lihalla Llano estacadon itäistä rinnettä
ylös ja suuntaavan matkansa luodetta kohden laajalla ylätasangolla.
Johtajana oli erään muulin selässä ratsastava puoli-intiaani.

Kolmet härkien vetämät raskaat vankkurit seurasivat muulijonoa.
Intiaanit ajoivat härkiä. Ne peljättivät kauhealla kolinallaan kauvaksi
akasialehdoissa hiiviskelevät arosudetkin.

Muuan ryhdikäs ratsastaja istui komealla, pikimustalla ratsullaan
kulkueen etupäässä. Silloin tällöin kääntyi hän katsastamaan
tyytyväisyydellä rikkauttaan, lastattuja muulejaan. Se mies oli hyvä
tuttavamme cibolero Carlos.

Wacot olivat todella suurellisesti osottaneet hänelle kiitollisuuttaan.
He tiesivät hänen matkansa tarkotuksen, he tiesivät mitä kaikkea hän
metsästysretkeltä toivoi. Ja siinä oli nyt heidän jäähyväislahjansa:
raskaasti kuormitetut muulit.

Mutta vielä arvokkaampi lahja oli ciboleron povitaskussa. Siellä oli
kallista ainetta, jonka intiaaniystävät olivat antaneet, ja uutta
olivat vielä luvanneet lisää, kun hän toisen kerran tulisi heidän
luokseen.

Mitähän siinä pussissa oli? Ehkä rahoja, ehkäpä jalokiviä? Hiekkaa se
vaan oli, mutta se oli keltaista ja kiiltävää. Se oli kultaa.



KUUDES LUKU.

Ryöstö.


Olemme nyt seuranneet ciboleron vaivaloista vaellusta asumattomilla
tasangoilla ja nähneet hänen villien vieras-ystävänä syövän heidän
vaatimattomia aterioitaan, etupäässä puhvelinlihaa.

Siirrymme nyt San Ildefonson linnanpäällikön verrattain uljaisiin
huoneisiin, jossa Juhannuksen jälkeisenä päivänä pieni, valittu seura
koetti herkullisen pöydän ääressä unohtaa murheita ja huoliaan.

Lukuisat ruokalajit olivat jo vuoronsa pöydässä kulkeneet.

Meksikolaiset pidot olivatkin siihen aikaan varsin herkulliset monine
kansallisine ruokalaitteineen ja mehukkaine hedelmineen. Vieraat joivat
jo viiniä.

Aikaa kulutettiin hauskasti juttelemalla, ja puhelu tuli yhä
vilkkaammaksi, kunnes äkkiä sattumalta mainittiin nimi, joka sai
vakaviksi kaikkien kasvot. Se oli cibolero Carlos.

Sitä nimeä mainittaessa useat kasvot muuttuivat. Kapteeni Roblado
rypisti synkkänä kulmakarvojaan. Linnanpäällikön silmistä välähti
viha ja kostonhimo. Munkit ja kirkkoherra saivat nähtävästi
mitä vastenmielisimpiä tunteita ajatellessaan vääräuskoista
puhvelinmetsästäjää.

Nimen oli maininnut muuan keikaroiva nuorukainen Echevarria, jonka koko
olento todisti turhamielisyyttä.

"Ritarisanani kautta tosiaan hävyttömin ihminen, minkä vielä
koskaan olen tavannut. Sellainen retkale -- nahkojen ja suolalihan
kaupustelija, puhveliteurastaja -- uskaltaakin kohottaa katseensa --
mutta luulenpa, että kauniin señoritan isä pian toimittaa hänelle
matkapassin, hittovieköön!"

"Tosiaankin on hän sietämättömän hävytön!" sanoivat useat vieraat.

"Minusta näytti siltä, ettei nuori neiti katsellut häntä ensinkään
epäsuosiollisesti", kuului joku sanovan pöydän alapäässä.

"Erehdytte", huudahti Roblado kiihkeästi, "hän halveksii ciboleroa
samoin kuin isänsäkin".

"Mutta kuka se puheenaoleva mies sitten oikeastaan on?" kysyi uteliaana
muuan nuori herra.

"Oivallinen ratsastaja joka tapauksessa, sitä kaiketi ei herra
linnanpäällikkö voi kieltää!" sanoi don Ramon, muuan vieraista, vähän
ilkeänpisteliäästi vilkaisten everstiin.

Vizcarran muoto synkistyi vielä enemmän tästä huomautuksesta.

"Te menetitte koko sievosen rahasumman sen miehen ratsastustemppujen
tähden", huomautti siihen vielä lisäksi kirkkoherra nauraen.

"En ainakaan hänelle", vastasi eversti koettaen hillitä kiukkuaan,
"vaan sille toiselle lurjukselle, joka kaiketi oli hänen ystävänsä.
Kauniita ystävyksiä tosiaankin!"

"Kun panee vetoa sellaisten henkilöitten kanssa, niin sillä on se ikävä
puoli, ettei heiltä koskaan voi saada mitään takaisin, kun heitä tapaa
vaan sellaisissa erikoisissa tilaisuuksissa".

"Mutta kuka se nuori mies sitten oikeastaan on?" kyseltiin taas
uudelleen.

"Kukako on? Tavallinen cibolero -- puhvelinteurastaja, johan sen
sanoin".

"Niin kyllä, mutta eikö hänen vaiheissaan sentään ole mitään
merkillistä? Hänellähän on vaalea iho ja vaaleat hiukset, ja sehän on
hyvin harvinaista meksikolaisten keskuudessa. Mitä kansallisuutta hän
on?"

"Sanotaan hänen olevan amerikalaisen", selitti don Ramon.

"Se oli hänen isänsä", sanoi eversti. "Mutta yksi täällä seurassa
tietää enemmän cibolerosta. Pater voi kertoa yhtä ja toista siitä
merkillisestä perheestä".

Yhteisestä vaatimuksesta kertoi pappi sitten vieraille ciboleron
perheestä seuraavaa:

Carloksen isästä ei juuri paljoa tiedetty ennenkuin hän yhtäkkiä muutti
laaksoon asumaan. Sellaiset tapaukset olivat siihen aikaan harvinaisia
uusmeksikolaisessa siirtolassa; mutta vielä suurempaa huomiota herätti
se, kun amerikalainen toi muassaan amerikalaisen vaimon -- Carloksen
äidin -- saman vanhan vaimon, joka herätti niin suurta huomiota
kansanjuhlilla Juhannuksena. Turhaan oli pater koettanut käännyttää
perhettä ainoaan autuaaksi tekevään uskoon, sillä vanha metsästäjä
-- se oli hänen ammattinsa -- kuoli kuten oli elänytkin, pilkaten
pappien oppia; ja hänen leskensä huhuiltiin puuhailevan itse paholaisen
kanssa. Jollei entinen linnanpäällikkö -- Vizcarran edeltäjä -- jostain
tuntemattomasta syystä olisi heitä suojellut, niin varmaan olisivat
papit karkottaneet maasta tämän kerettiläisperheen, joka niin kovasti
suututti seudun oikeauskoisia.

"Mutta, hyvät herrat", jatkoi kavala pappi, luoden syrjäsilmäyksen
everstiin, "sellaiset uskottomat ihmiset ovat myöskin vaarallisia
kansalaisia. Heissä itää levottomuuden siemeniä, heistä voi koitua
vaara koko yhteiskuntajärjestykselle. Katsokaa vaan ciboleroa! Hän
on oikea isänsä poika, yhtä itserakas ja kavala, mitäpä hän muuten
pitäisi yhtä noitten epäiltävien tagnojen kanssa [tagnot olivat muuan
heimo sivistyneitä intiaaneja], joita hänellä on palveluksessaankin?
-- Sellaisia poikia kuin häntä on tarkoin pidettävä silmällä, etteivät
vielä tuota valtiolle suuria huolia".

"Se on kyllä tosi. Jos asia niin on, niin heitä on valvottava",
sanottiin usealta taholta. Mutta pian alettiin taas puhua hauskemmista
asioista, ja iloista naurua kuului kotiin palatessa, vaikka moni
liikuskelikin hiukan epävarmasti.

       *       *       *       *       *

Useimmat olivat jo lähteneet, mutta linnanpäällikkö pyysi Robladoa
jäämään vielä hetkiseksi juttelemaan erään kolmannen henkilön kanssa.

Kapteeni katsoi tutkivasti esimieheensä, mutta sytytti samassa uuden
sikaarin ja lausui leikkisästi:

"Kohta on puoliyö, ja silloinhan tavallisesti kuullaan aaveita. Toivon
sentään, ettei teillä, herra eversti, ole aikomus manata aaveita
esille?"

Hymyillen siveli eversti partaansa ja maistoi parasta viiniä ikäänkuin
vahvistukseksi suunnitelmalleen, jota oli kauvan hautonut mielessään.
Sitten lausui hän:

"Ei, kapteeni, se joka nyt tulee, ei kuuluu henkimaailmaan, vaan on
tosiaankin lihaa ja verta. Siirtykääpä tänne vähän lähemmä, jotta
saan selittää teille, mikä on mieltäni painostanut aina sitten sen
juhlapäivän! -- Minun täytyy saada kostaa cibolerolle, joka on
saattanut minut naurunalaiseksi koko siirtokunnan silmissä, ja kostaa
täytyy sille toisellekin, joka narrasi minulta kauniit kultarahani.
Mutta hiljaa, jo kuuluu koputusta!"

Samassa avautui ovi, ja rakuuna Gomez astui huoneeseen. Levottomana
ja hämillään katsoi hän everstiin, mutta tämä kehotti häntä tulemaan
peremmälle ja esittämään asiansa kapteenista välittämättä. Pian
selveni tämän yöllisen käynnin tarkotus. Gomez oli saanut everstiltä
tehtäväkseen, urkkia ciboleron olosuhteita; rakuuna oli sen tehnyt ja
oli odottanut vaan vieraitten poistumista päästäkseen everstin puheille.

Nyt sai linnanpäällikkö kuulla, että cibolero asui äitineen ja
sisarineen laakson äärimmäisessä majassa, hyvin erillään muun maailman
elämästä.

Niin piilossa oli ciboleron pieni talo, etteivät ohikulkijat sitä juuri
huomanneetkaan pensaitten ja kallionkielekkeitten keskeltä.

Rakuuna tiesi kertoa, että perheellä oli omaisuutta vaan muutamia
eläimiä ja kuormavankkureita, että ciboleron palveluksessa oli neljä
tagno-intiaania, ja että tämä aikoi muutamien päivien päästä matkustaa
Llano estacadolle metsästämään puhveleita.

Urkkija oli sitäpaitsi saanut tietoonsa mihin linnanpäällikön rahat oli
käytetty, ja että don Juan, jota hän arveli Rositan sulhaseksi, oli
vielä lainannut rahaa cibolerolle vaihtotavaran ostoa varten.

Hyvin tyytyväisenä urkinnan tuloksiin tarjosi eversti rakuunalle
viiniä, ja kun ei hänellä ollut muuta kerrottavaa sai hän lähteä.

"No mitäs arvelette, kapteeni, jos käyttäisimme hyväksemme ciboleron
poissaoloa kostaaksemme hänelle? Se olisi nyt varsin helppoa.
Ajatelkaapa hänen kauhistustaan, kun hän palaa pitkältä matkaltaan,
eikä enää tapaakaan kotona rakasta sisartaan! Ja mitä antaisikaan tytön
sulhanen, varakas ranchero, jos vaan löytäisi morsiamensa?"

"Mitä puhuttekaan, eversti! Aijotteko ryöstää tytön!" huudahti kapteeni
hämmästyneenä.

"Juuri niin! Ensiksikin saadakseni kostaa, ja toiseksi saadakseni
lunnasrahoja, siksipä pyydänkin teidän apuanne. Mutta mitä näenkään,
tehän näytte vallan säikähtävän, vaikka olette usein ennen olleet
tällaisissa iloisissa seikkailuissa!"

"En kiellä apuani tälläkään kertaa; mutta kuinka voitaisiin tämä työ
suorittaa? Pientä salassa tehtyä pilaa en säikähtäisi vaikka siihen
tarvittaisiin kaikkien pahojen henkien apu, mutta mitä sanoisikaan
kansa tästä?"

"Pelkäättekö kansaa? Keksikää vaan jokin nerokas juoni. Teidän täytyy
keksiä jokin suunnitelma, jonka mukaan pääsemme päämääräämme, vieläpä
sen jälkeen näytämme turvattomien pelastajilta. Ajatelkaa sitä, että
cibolero väijyy teidän ihanaa Catalinaanne, ja lopulta sen kultakalan
teiltä tempaakin, jollette toimita hänelle muuta ajateltavaa. Ja siten
juuri jouduttekin ihmisten nalkutettavaksi! Velkojat ahdistavat silloin
yötä ja päivää hienoa caballeroa, jolta köyhä cibolero on vienyt
saaliin ohi suun."

"Ei sanaakaan enää, herra eversti!" huudahti kapteeni, kauhulla
ajatellen sellaista mahdolliseksi. "Suostun kaikkeen mitä
tahdotte. Eikähän täällä muuten kukaan uskalla käydä ahdistamaan
linnanpäällikköä."

"Olisipa hauska nähdä rancheron kasvoja kun hän luulee kadottaneensa
pikku morsiamensa!" sanoi eversti ilosta käsiään hykerrellen.
"Kokonaisen pussillisen kultaa on hän uskaltanut ciboleron tähden,
mitenkä paljo uskaltaisikaan hän sisaresta? -- Keksipä nyt, veliseni,
sopiva temppu mitenkä me ensin voisimme ryöstää aarteen ja sitten sen
onnellisina löytäjinä keventää vähän rancheron kultakuormaa!"

Pelko menettää ihana Catalina ja hänen suuri perintönsä, ja toisaalta
halu ansaita löytörahat vaikutti nopeasti Robladoon. Se mies oli muuten
tottunut kaikellaisiin konnankoukkuihin. Hän oli juuri aikeissa viedä
viinilasin huulilleen kun samassa huudahti:

"Suurenmoista, Vizcarra! Pyhän neitsyeen nimessä, jopa luulen sen
löytäneeni!"

"Hyvä, hyvä! Tiesinhän teidät parhaaksi auttajaksi; mutta puhukaa!"
pyysi eversti.

"Vuorokauden kuluessa voi tyttö olla teidän hallussanne, eikä
viekkainkaan kettu löydä tietä siihen pimeään luolaan. Mikä mainio
ajatus! Niin sen juuri pitää käymän eikä muuten. Asia on selvä, amigo!"

"Älkää enää kiusatko minua, selittäkää jo suunnitelmanne!"

"Odottakaahan kunnes ehdin ottaa ryypyn! Janottaa jo pelkkä sellainen
keksintökin."

"No juokaa sitten!" huudahti eversti täyttäen mielihyvissään toisen
lasin.

Roblado tyhjensi lasinsa yhdessä siemauksessa, siirtyi lähemmäs
everstiä ja kertoi tälle tuttavallisesti kuiskaillen suunnitelmansa.
Se näkyi suuresti miellyttävän kuulijaa, koskapa tämä äkkiä nousi
seisaalle huudahtaen "bravo!"

Hetkisen käveli hän sitten edestakaisin huoneessa, puhkesi äänekkääseen
nauruun ja huudahti:

"Caramba, hyvä veli! Tehän olette vallan nero! Enpä tiedä kuka teidät
voittaisi. Santisima virgen! Suunnitelma on hyvin laadittu ja lupaan
panna sen täytäntöön ensi tilassa!"

"Miksi viipyä? Miksei kohta täytäntöön?"

"Olette oikeassa. Kohta se on pantava toimeen tämä pieni huvinäytelmä."

       *       *       *       *       *

Sillä välin tapahtui siirtokunnan sisä- ja ulkopuolella sellaisia
asioita, jotka ehkä saattoivat estää herrojen kaunista hanketta
toteutumasta.

Jo saman vuorokauden kuluessa levisi huhu, että intiaanit olivat
tehneet hyökkäyksen. Sana levisi talosta taloon. Kerrottiin, että
joukko indios bravos (ryöväri-intiaaneja) -- ei tiedetty varmaan
olivatko ne apacheja, yutaeja vaiko comancheja -- oli näyttäytynyt
täydessä sotamaalauksessa ja muussa asussa siirtokunnan lähettyvillä.

Hyökkäystä saatettiin odottaa koska tahansa. Vielä varmemmin
kerrottiin, että intiaanit olivat hyökänneet eräitten lammaspaimenien
kimppuun ylängöillä lähellä kaupunkia, surmanneet koirat ja vieneet
paljo lampaita piilopaikkoihinsa. Paimenet olivat vaivoin päässeet
pelastumaan.

Toiset väittivät näitten intiaanien olevan sotamaalauksista päättäen
yutaeja ja kuuluvan siihen samaan heimoon, joka Pecos-joen itäpuolella
oli ahdistellut kauniin Taos-laakson asukkaita. Mikä oli siis
luonnollisempaa kuin se, että he ennen palaamistaan kotiseuduilleen
Rio del Norten lähteille tekisivät hyökkäyksen San Ildefonsoon, jonka
rikkauksista puhuttiin yli koko maan? Muuten elettiin täällä täydessä
rauhassa apachien ja comanchien kanssa, eikä oltu yleensä annettu
pienintäkään aihetta sotaan.

Pahaa päivää seurasi vielä kamalampi yö, sillä villit uskalsivat jo
ahdistaa itse kaupunkilaisia.

Eräältä rancherolta varastivat he kaikki nautaeläimet ihan paimenten
nähden, jotka olivat niin säikähdyksissään, että kiittivät onneansa kun
pelastuivat ehjin nahoin isäntänsä huoneisiin.

Ei ketään oltu vielä murhattu, luultavasti siitä syystä, ettei kukaan
uskaltanut tehdä vastarintaa. Vielä ei tosin oltu taloja ahdisteltu,
mutta se kai johtui intiaanien vähälukuisuudesta. Pian saattoi heitä
kuitenkin olla kokonaisia laumoja, ja silloin saattoi tapahtua
suurempia väkivaltaisuuksia.

Kaikki olivat levottomia. Kauvempana yksinäisissä taloissa asuvat
ihmiset siirtyivät lähikartanoihin tai kaupunkiin. Kaupungin portit
suljettiin yön tultua, ja valleilla kävelivät vartijat.

Oli syytä pelätä pahinta. Ennenkin olivat villit elämöineet mitä
kauheimmalla tavalla, surmanneet miehet ja laahanneet mennessään
naiset ja lapset. Vielä oli moni valkoihoinen heidän vankinaan turhaan
pelastusta odottaen.

Linnanpäällikkö näytti kuitenkin kokonaan muuttuneen toiseksi mieheksi.
Valppaana kulki hän sotilaineen lähiseuduilla, teki tarkastusmatkoja
aina vuorille asti ja osotti muutenkin sellaista rohkeutta ja
huolellisuutta siirtolaisia turvatakseen, että nämä alkoivat oikein
kunnioittaa häntä ja pitää pelastajanaan. Ne monet jotka ennen olivat
syyttäneet häntä pelkuruudesta, kiittivät nyt häntä ja kehuivat hänen
uhrautuvalla esiintymisellään pelastaneen siirtokunnan perikadosta.

Ensi kertaa oli hänellä nyt toimessaan tilaisuutta näyttää kuntoaan.

Kaikkialla valvoi hän asukkaitten turvallisuutta ja neuvotteli heidän
kanssaan ystävällisesti kaikista puolustusta koskevista seikoista.
Tarkasti valvoi hän vartionpitoa. Ei siirtokunnalla vielä milloinkaan
ollut ennen ollut sellaista sotilasturvaa!

Useita päiviä kesti levottomuutta, mutta suurempaa pahaa eivät
intiaanit sentään tehneet.

Koko tämän ajan elivät ciboleron omaiset yksinäisessä talossaan kahden,
ilman suojaa, ja pelkäsivät silti ehkä vähemmän kuin muut.

Siihen oli erityiset syynsä. Nämä naiset olivat jo tottuneet näkemään
vaarallista ja vaivaloista elämää. Sitäpaitsi oli heidän kotinsa köyhä.
Minkäpä vuoksi intiaanit tulisivat sinne ryöstämään, kun läheisessä
naapuristossa oli paljo varakkaampia taloja, joissa oli enemmän
saalista?

Sitäpaitsi rauhotti heitä vielä muuan toinen seikka. Carlos oli tehnyt
kauppoja kaikkien lähettyvillä olevien intiaaniheimojen kanssa ja tunsi
hyvin heidän päällikkönsä, joilta oli saanut monta ystävyydenosotusta
juuri siitä syystä että hän oli amerikalainen. Amerikalaiset olivat
aina kohdelleet inhimillisesti punanahkoja, ja siitä syystä nämä heitä
kunnioittivatkin enemmän kuin meksikolaisia. -- Vasta myöhempinä
aikoina muuttuivat nämä olosuhteet kokonaan.

Kun cibolero matkallaan tapasi ryöstöretkellä olevia intiaaneja,
kehotti hän näitä säästämään ranchoaan San lldefonson laidassa. Ja
sen ne olivat luvanneet. Siitä syystä saattoi hänen kotiväkensä olla
rauhassa, punaiset ystävät eivät heille tekisi mitään pahaa.

Ainoa heimo, jonka kanssa Carlos ei ollut oikein hyvissä väleissä, oli
kurja Jicarilla-heimo Santa Fé-vuorten koillispuolella.

Se oli muuan haara apacheja, mutta eli erillään siitä ja poikkesi
muutenkin etelän kuuluisien "sudensyöjien" tavoista.

Nämä seikat etupäässä saattoivat ciboleron kotiväkeä noudattamasta
don Juanin ystävällistä kutsua -- hän ratsasti usein tervehtimään
morsiantaan -- muuttaa näinä levottomina aikoina rancheron lujasti
varustettuun kartanoon, jossa oli paljo suojelusväkeä.

Äiti vaan hymyili sellaiselle turhalle pelolle, eikä Rosita tahtonut
jättää yksin vanhaa äitiään.

Mutta hyvä olisi ollut jos eivät olisi niin rohkeasti luottaneet
turvallisuuteensa!

Oli kulumassa kolmas yö siitä kuin intiaanit alkoivat ryöstönsä San
Ildefonson seuduilla. Naiset olivat jo jättäneet kangaspuunsa lepäämään
ja aikoivat itse lähteä nukkumaan, kun samassa Cibolo -- heidän suuri
susikoiransa -- muristen syöksyi ovelle. Tämä uskollinen eläin oli
heidän paras vartijansa, ja se näytti ciboleron, ainoan miespuolisen
vartijan lähdettyä vielä entistä valppaammalta. Kaikki äänet se kuuli.

Cibolo oli aina ollut Rositan leikkitoverina, ja tyttö piti hyvää
huolta koirastaan. -- Koira oli nyt levoton. Vihainen murina muuttui
pian kiivaaksi haukunnaksi. Se oli varmaan kuullut jonkun vieraan
lähestyvän asuntoa. Vaistomaisesti tuntui se aavistavan, ettei yöllinen
vierailu merkinnyt hyvää.

Ovi oli tosin lukittu, mutta vanha rouva, joka ei mitään pahaa
aavistanut, avasi sen, edes kysymättä keitä vieraat olivat.

Suuresti kauhistuivat naiset kun samassa kuului kamala intiaaniulvonta,
ja nuijanisku kaatoi vanhan vaimon lattialle.

Vaikka koira raivoisasti hyökkäsi vihollisten päälle, syöksyi ovesta
huoneeseen useita villejä, kauheasti maalattuina, huutaen ja aseitaan
heiluttaen. Kiivaasta vastustuksestaan ja kovasta huudostaan huolimatta
oli tyttö pian sidottuna erään muulin seljässä.

Huoneesta ryöstivät rosvot kaikki arvoesineet ja sytyttivät talon
tuleen; lähtien nopeasti pakomatkalle.

Rosita näki liekkien kohoavan pimeälle yötaivaalle, näki äitinsä
makaavan tunnottomana, ja tuli hänet varmaankin pian polttaisi. --
Tyttö koetti nousta ylös, mutta hän oli lujasti sidottu. Tuskassaan
saattoi hän vaan tukahtuneella äänellä huokasta: "Voi Jumala! Voi
Jumala! Kuinka käy äiti-raukalleni?"

Melkein samaan aikaan tai ehkä vähän jälkeen tämän ryöstön kävi
intiaaneja myöskin don Juanin talolla. Kiljuivat kauheasti ja
ammuskelivat nuolia oviin ja muualle ja lähtivät sitten pois.

Don Juan oli suuresti huolissaan ciboleron turvattoman naisväen tähden,
siitä syystä hiipi hän pimeän yön suojassa sinne, kuultuaan intiaanien
jo lähteneen.

Suuresti kauhistui hän nähdessään eräässä tienkäänteessä etäällä
loimottavat liekit, ajattelematta lähettyvillä mahdollisesti väijyviä
intiaaneja, kiiruhti hän pelastamaan rakkaita tuttujaan. Muutamien
minuuttien kuluttua oli hän, nopeasti juostuaan, jo palopaikalla.
Jo aikoi hän rohkeasti hypätä muutamien alassyöksyvien palavien
hirsien yli, jo oli hän temmannut puukkonsa kostaakseen mahdollisesti
ryöstäjille, kun hän samassa kauhukseen huomasi Rositan äidin makaavan
verissään, kalman kalpeana liekkien kirkkaasti valaisemalla lattialla.

Vielä eivät olleet liekit häneen tarttuneet, mutta se saattoi tapahtua
koska tahansa, ja savukin voi hänet pian tukahuttaa, jollei hän jo
ollutkin kuollut.

Voimallisin käsivarsin kantoi ranchero vanhan tajuttoman vaimon pois
liekkien ulottumilta ja riensi uudelleen etsimään rakasta Rositaansa,
epätoivoisena huudellen häntä nimeltä.

Ei kuulunut ihmisääntä vastaukseksi.

Vain liekkien räiske, luhistuvan rakennuksen ryske, yötuulen humina ja
huuhkainten huuto vastasi hänelle. Toivo oli loppunut!

Epätoivoisena, melkein tajuttomana palasi hän vaimon luo ja
kumartui tutkimaan häntä. -- Vielä oli hän hengissä, ehkä oli
pelastettavissakin. Hän kostutti taintuneen huulia ja kohotti
korkeammalle hänen päätään hengityksen helpottamiseksi. Ilo kuvastui
rancheron kasvoista, kun vanhus avasi silmänsä ja liikutti huuliaan.
Isku oli hänet vaan tainnuttanut. Nyt oli hankittava pehmeämpi vuode.
Hän nosti vanhuksen syliinsä ja kantoi tuttua tietä pitkin asunnolleen.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna levisi tieto tästä intiaanien uudesta tuhotyöstä
kautta koko siirtolan ja lisäsi vielä enemmän asukkaitten pelkoa. --
Linnanpäällikkö teki uudelleen urouden ihmeitä. Vahvan sotilasosaston
etunenässä karahutti hän läpi kaupungin, komensi korkealla äänellä ja
osotti muutenkin innostustaan, sitten ratsasti hän samaa tietä pitkin,
jota myöden intiaanit todennäköisesti olivat uhriaan kuljettaneet.

Jo aikaisin iltapäivällä palasi kuitenkin sotilasosasto, tapansa mukaan
selittäen:

"Villejä ei ole tavattu".

He kertoivat olleensa aina Pecos-joen rannalla asti, jonka toisella
rannalla olevat jäljet selvästi osottivat, että yutait olivat jatkaneet
matkaansa Llano estacadolle, jotenka takaa-ajo oli siihen keskeytetty.
Se tieto yleensä rauhotti asukkaita, sillä arveltiin, että intiaanit jo
tyytyivät ryöstämäänsä saaliiseen ja jättäisivät vihdoinkin kaupungin
rauhaan. Intiaanit kaiketi yhtyivät johonkin suurempaan heimoryhmään
läheisyydessä.

Vähää sen jälkeen kuin urhea isänmaanpuolustaja oli palannut, kulki
samaa tietä siirtolaa kohden toinen kulkue. Se ei kuitenkaan ollut
mikään ratsastajajoukkue, vaan jono raskaasti kuormitettuja muuleja,
joita tomuset ja väsyneet intiaanit ajoivat, ja härkien vetämiä
kuormavankkureita. Sen edellä oli vaan yksi ratsumies, jonka puvusta ja
koko käytöksestä saattoi päättää hänet karavanin omistajaksi.

Huolimatta retken monista vaivoista ja miestä sekä hevosta peittävästä
hiekasta, oli helppo tuntea ratsastaja. Se oli -- cibolero Carlos.

Niin lähellä oli hän jo siis retkensä päämäärää. Vielä penikulma matkaa
tasangolla, sitten saisi hän nähdä rakkaan kotinsa ja sulkea syliinsä
omaisensa.

Unohtuneen tuntuivat kaikki vaivat; sydän löi riemukkaammin hänen
ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin muhkea muulijoukko pysähtyisi
vaatimattoman kodin edustalle, ja äiti ja sisar rientäisivät ulos
tervehtimään kauvan kaivattua. Kuinka he ihmettelisivätkään -- ajatteli
hän -- hänen menestystään, rikkauttaan, ja etupäässä sitä, että
neljäviikkoiseksi laskettu matka niin pian oli suoritettu!

Nyt saisi rakas sisar uuden puvun -- ei yksinkertaista, villaista
naguasta [rimsuilla koristettu alushame], vaan loistavasta ulkomaan
silkistä tehdyn, sievän mantillan, vieläpä silkkikengät ja silkkisukat!

Ylpeydellä ajatteli hän kuinka korealta pikku sisko näyttäisi ensi
juhlissa, varsin don Juanin silmissä. Vanhalle, hyvälle äidille
katettaisiin pöytään teetä, kahvia ja suklaata, josta hän niin paljo
pitää; atolea [atole on muuan tavallinen meksikolainen juoma] hänen
ei koskaan tarvitsisi juoda. Rancho sitäpaitsi ei sellaisena enää
mitenkään voinut kelvata; uusi rakennus oli rakennettava, somempi
ja mukavampi. Vanhaa majaa voitaisiin sitten käyttää tallina.
Varmaankin saisi hän muuleistaan niin paljo rahaa, että saattoi ostaa
isohkon maapalstan siihen kuuluvine eläimineen. Ja olihan hänellä
vielä sitäpaitsi isot joukot nahkoja ja lihoja; ja kultahietaa!
Mitä saattaisikaan tapahtua, jos cibolerosta tulisi ranchero, joka
itsenäisesti hoitaisi omaa tilaansa? -- Hänen silmänsä loistivat ilosta
sitä ajatellessa!

Nämä unelmat täyttivät Carloksen mielen kotimatkalla. Ja vielä
suurempia tuloksia toivoi hän uudesta matkasta wacoleiriin. Hän oli
varma siitä, että vaan köyhyys esti häntä naimasta Catalinaa. Jos
hän rikastuisi, niin mikäpä silloin enää häntä estäisi? -- Olihan jo
kaikille tunnettu asia, että don Ambrosio vielä muutamia vuosia sitten
oli köyhä gambucino [kullankaivaja, joka tekee työtä omissa nimissään],
kuten hänkin, kunnes hän sattumalta löysi kultarikasta maata, ja tuli
mahtavaksi kaivosmieheksi.

Uusissa, muuttuneissa olosuhteissa ottaisi don Ambrosio varmaan
mielellään vastaan Carloksen, josta hän jo pikkupoikana oli pitänyt,
ja joka oli ollut hänen tyttärensä leikkitoverina. Se varmaan
onnistuisi, jos Carlos vaan pääsisi rikkaaksi ja ylhäiseksi. Mikseipä
viimemainituksikin? Olihan äiti usein sanonut hänen verensä olevan yhtä
jalosyntyistä kuin konsanaan jonkun hidalgon -- aatelismiehen!

Tällaisia kauniita kuvia häälyi ciboleron sielunsilmissä koko
matkan ajan; aina hän niitä ajatteli, päivin ja öin. Kuta enemmän
koti lähestyi, sitä kärsimättömämmäksi hän tuli. Jo aikoi hän usein
iskeä kannukset heponsa kylkiin ja kiiruhtaa kotiin edellä, jättäen
karavaaninsa tulemaan hiljalleen perässä. Mutta hauskemmalta hänestä
tuntui sentään tulla kotiin oikein juhlallisesti koko laumansa
kera ja siten vakuuttaa kotiväelle kaikkea oikein todeksi. --
Varmaankin he makeasti nauraisivat kuultuaan, että hän oli valittu
intiaanipäälliköksi ja tehnyt reippaine seuralaisineen retken itään!

Uskollista ystäväänsä don Juania lähtisi hän kohta tapaamaan. Hänen
kanssaan oli onni jaettava.

"Omituista on kuitenkin", ihmetteli hän, "ettei koko tiellä ole
ketään, eikähän vielä ole niin myöhäinenkään. Missähän kaikki ihmiset
ovat? Jollei tällä tiellä näkyisi niin paljo hevoskavion jälkiä, niin
saattaisipa melkein luulla, että intiaanit ovat peljättäneet siirtolan
asukkaat. Mutta se ei mahda olla asian laita, sillä nämä ovat rakuunain
hevosen jälkiä, eikä se pelkuri linnanpäällikkö varmaankaan uskaltaisi
niin kauvaksi, jos vaan intiaaneja olisi lähiseuduilla.

"Ehkä vietetään jotain juhlaa, ja kaikki ovat sentähden menneet
kaupunkiin?

"En kuitenkaan muista mitä pyhimystä tänään juhlittaisiin. -- Antonio
varmaan sen tietää. -- Kuules, Antonio, muistatko mikä juhla tänään on?"

"En, herra!" kuului väsynyt vastaus.

"Missä sitten ihmiset ovat?"

"En tiedä, merkillistä se vaan on", kuului arrieron lyhyt vastaus.

"Luuletko, että intiaanit ehkä ovat peljättäneet väestöä?"

"En luule, herra, sillä nämä ovat vallan tuoreita rakuunain hevosten
jälkiä! Ei ole vielä tuntiakaan siitä kuin ovat täällä olleet.
Luuletteko intiaanien silloin uskaltaneen näyttäytyä?"

Puhujan äänessä ja katseessa oli siksi ivallinen vivahdus, että
cibolero heti arvasi tarkotuksen.

"Niin, ymmärrän kyllä tarkotuksesi, että linnanpäällikön
hyvinvarustetut miehet pötkisivät pikemmin pakoon nähdessään intiaanien
maalatut kasvot kuin ryhtyisivät taisteluun. Hauska olisi nähdä niin
erilaisten soturien taistelevan keskenään. Kuinkahan siinä kävisi Uuden
Meksikon urhoollisten puolustajien?"

Molempia nauratti.

He kulkivat edelleen, mutta ketään ei tullut vastaan isolla tiellä.
Heidän pilapuheensa kuoli, ja alakuloiseksi tuli Carloksen mieli,
ajatellessaan yksinäistä kotiaan ja sitä, etteivät rakkaat omaiset
olisikaan vastassa. Häntä alkoi arveluttaa.

He eivät olleet vielä nähneet yhtään uutisasuntoa, kun ciboleron
maja oli laaksoon tultaessa ensimäinen; siirtolaisten karjalaumat
kävivät kuitenkin jo täällä saakka laitumella, ja nythän oli jo karjan
kotiinajon aika. Mutta ei näkynyt karjaa eikä paimenia. Autioina olivat
niityt.

Mitä se merkitsi?

Joka hetki kasvoi levottomuus, mutta Carlos ja Antonio koettivat sitä
salata, rauhottaakseen toisia. -- Tie ei tuntunut loppuvan ensinkään.
Nyt olivat he erään käänteen kohdalla ja tulivat tammilehtoon. Jo
muutamien askeleitten päästä piti ciboleron majan näkyä. Silloin
säpsähti cibolero äkkiä. Hevonen hypähti sivullepäin; Carlos nousi
seisaalleen jalustimille ja katseli katselemistaan äänettömänä taloa
kohden.

Rakennusta ei vielä voinut nähdä pensaikolta, mutta sen aukoista näkyi
musta linja, joka näytti luonnottomalta ja kauhealta, ja pensaikon
yläpuolella leijaili jotain savuntapaista utua.

"Voi, Jumala! Mitä onkaan tapahtunut?" huudahti hän tukahtuneella
äänellä.

Heti kannusti hän hevostaan; nuolena se kiiti lyhyen matkan. --
Ratsastaja hyppäsi maahan, tunkeutui kaktusaidan läpi -- ja seisoi
hiiltyneillä raunioilla.

       *       *       *       *       *

Heti perässä tuli muulijono Antonion jouduttamana. Arriero juoksi
majaan ja löysi sieltä herransa hiiltyneillä hirsikerroksilla, pää alas
vaipuneena ja kädet pitkässä tukassa.

Antonion tulo sai hänet kohottamaan päätään, mutta vaan hetkiseksi.

"Laupias Jumala! Äitini -- sisareni!" siinä ainoa mitä cibolero
tuskassaan saattoi sanoa.

"Laupias Jumala!" kertasi hän vieläkin kuin unissaan, ja entistä
syvemmälle painui pää rinnalle, jota raskaat huokaukset tärisyttivät.
-- Hän tunsi kuoleman tuskaa, sillä vaistomaisesti aavisti hän koko
tapauksen.



SEITSEMÄS LUKU.

Löytö.


Niin liikuttava oli tämä näky, että uskollinen palvelija tunsi sen
kovasti koskevan sydäntään. Vaiti ollen kunnioitti hän isäntänsä suurta
tuskaa. Silloin juolahti hänen mieleensä, että ystävän lohdutus olisi
varmaan tässä paras, ja nopeasti hävisi hän.

Carlos ei huomannut hänen poistumistaan. Ajatukset koettivat päästä
johonkin selvyyteen. Mutta samalla tajusi hän, ettei tällaiseen
saamattomaan toivottomuuteen voinut heittäytyä pitkäksi aikaa. Toimia
täytyi, ja pikainen apu saattoi vielä paljon parantaa. --

Hän nousi ylös, kohotti päänsä, ja edessään oli hänen paras ystävänsä
don Juan, joka laski kätensä hänen olalleen.

Mutta rancheron kasvoilta kuvastui syvä huoli, mikä ei toiveita
herättänyt. Siksipä huokasikin vaan cibolero:

"Äitini, sisareni?"

"Äitisi on minun luonani", vastasi don Juan.

"Missä on Rosita?"

Don Juan ei voinut heti vastata. Kurkusta ei tuntunut ääntä lähtevän.
Vuolaat kyynelkarpalot virtasivat pitkin hänen poskiaan. Ne puhuivat
selvää kieltä.

"Ystäväni", sanoi Carlos, "sano kaikki, puhu katkerinkin totuus. Onko
sisareni kuollut?"

"Ei, ei! Herra siitä hyvin varjelkoon!"

"No puhu sentään! Onko hän ryöstetty?"

"On".

"Kutka sen ovat tehneet?"

"Intiaanit."

"Oletko varma siitä, että sen ovat tehneet intiaanit?" kysyi Carlos,
luoden omituisesti tutkivan katseen ystäväänsä.

"Olen varma siitä. Itse olen heidät nähnyt. Äitisi --"

"Äitini? Mitenkä hän voi?"

"Ei hänellä ole enää mitään hätää, mutta kovasti hän on kärsinyt. --
Kannoin hänet täältä kotiini --

"Kerron lyhyesti kuinka kaikki kävi. Muutamia päiviä sitten ovat
intiaanit riehuneet täällä siirtolan läheistöllä; karjalaumoja
ja paimenia ahdistelivat he; suuren osan eläimiäni veivät he, ja
levittivät suurta kauhua kaikkialle. Lähetin tiedustelijoita eri
tahoille ja sain kuulla intiaanien taas uudelleen olevan liikkeessä."

"Kävivätkö he ranchoni kimppuun; eikö sitä voitu estää?"

"Ei ehditty. Sanan saatuani intiaanien liikkeistä laitoin meillä
kaikki kuntoon puolustusta varten. Joka hetki odotin hyökkäystä. He
kulkivat tästä ensin ohitse, mutta palasivat pian jälleen. Luulivat
kai olevan helppoa ahdistaa meitä, mutta siinä suuresti erehtyivät,
sillä hacienda oli vahva kuin pieni linna ja kuumat tuliaiset olisivat
ne saaneet. Siitä syystä kai katsoivatkin paraaksi poistua nopeasti.
Silloin tuli mieleeni surullinen aavistus. -- Ajattelin turvatonta
kotiväkeäsi, ja lähdin tänne huolimatta pimeästä ja siitä, että yutaeja
oli lähettyvillä."

"Sanoit heidän olleen yutaeja; olisivatko he todellakin ryöstäneet
sisareni?"

"Useat paenneet lammaspaimenet ovat tunteneet heidät
sotamaalauksistaan, ja minäkin olen varma siitä, sillä muuan
tiedustelijoistani on tarkkaan kuvaillut heidän ulkomuotonsa. Kuulin
heidän juuri poistuvan kiiruhtaessani tänne auttamaan kotiväkeäsi.
Kovasti säikähdin nähdessäni talosi liekkien vallassa ja äitisi
makaavan tajuttomana kynnyksellä. -- Sisaresi oli kadonnut."

"Madre de Dios! -- Jumalan äiti! -- Oliko hän kadonnut?"

Uudelleen itki ranchero.

Cibolero koetti lohduttaa ystäväänsä.

"Don Juan", sanoi hän lujalla äänellä, "tiedän, että olette aina
ollut ystävä ja veli minulle ja omaisilleni. Kärsinyt olette samoin
kuin minäkin; aavistamatta on sattunut onnettomuuden isku. -- Mutta
rohkeutta vaan; kuivatkaa kyyneleenne! Katsokaahan, en minäkään enää
itke. Mutta eivät myöskään väsyneet silmäni unta saa ennenkuin Rosita
on pelastettu tai kostettu. Toimikaamme siis viipymättä! Kertokaa
kaikki mitä tiedätte täällä esiintyneistä intiaaneista. Kaikki haluan
tietää. Ehkä pääsemme piankin jäljille."

Hätääntynyttä nuorta miestä lohdutti suuresti saada purkaa sydämensä
ja aikalailla vahvisti häntä se, että sai voimakkaasta cibolerosta
seuralaisen morsiantaan etsiessä. Ranchero koetti muistutella
pienimpiäkin yksityisseikkoja viimepäivien tapahtumista, m.m. senkin,
että intiaanit olivat ilmestyneet ylängöille vasta kolme päivää
sitten; ja että senjälkeen alkoivat tuhotyöt siirtolan läheisyydessä,
karjanryöstöt y.m.

Niinikään kertoi hän sotilaitten uutteruudesta, ja kuinka he joka aamu
kävivät retkeilyllä etsimässä vihollista; -- vieläpä oli hän itsekin
tarjoutunut miehineen seuraamaan linnanpäällikköä, mutta tarjous oli
hylätty.

"Onko linnanpäällikkö hylännyt sellaisen tarjouksen?" kysyi Carlos
hyvin ihmeissään.

"Hänen mielestään olimme sotilaille pikemminkin esteeksi kuin hyödyksi.
Lupasin omasta ja väkeni puolesta tarkoin noudattaa hänen määräyksiään,
mutta ei sekään auttanut. Todellisena syynä luulen olevan sen, että hän
on minulle vielä suutuksissaan juhannus-juhlista asti."

"No mitä sitten tapahtui?"

"Sotilaat palasivat noin tunnin verran aikaa sitten ja sanoivat
seuranneensa jälkiä Pecos-joelle saakka. Vastaiselta rannalta olivat
he nähneet intiaanien jälkien johtavan laajalle ylätasangolle ja
keskeyttivät siitä syystä takaa-ajon. -- Siten he ainakin selittivät
aikaisen paluunsa."

"Jos lausun oman mielipiteeni", sanoi don Juan väkinäisesti hymyillen,
"niin luulen kaupunkilaisten olevan hyvinkin mielissään intiaanien
lähdöstä, ja etteivät ryhdy enää mihinkään muihin hommiin. Olen nyt
omasta puolestani koonnut pienen miesjoukon ajaakseni heitä takaa.
Useat kieltäytyvät kauhulla seuraamasta, mutta oma väkeni ainakin on
rohkeata. -- Jumalan kiitos, että te tulitte! Te ryhdytte johtoon, ja
kaikki voi vielä kääntyä hyväksi."

"Rukoilkaa taivasta", sanoi Carlos, "ettei olisi jo liian myöhäistä
seurata jälkiä. -- Toivokaamme kuitenkin. -- Toissayönähän sanoitte sen
tapahtuneen? No sitten voi vielä toivoa. Ei ole sitten satanut eikä
tuullut kovasti. Jäljet ehkä vielä näkyvät. Olisi vaan hyvä vainukoira.
-- Missä on Cibolo?"

"Koira on meillä. Luulimme ensin, että se oli tapettu tai laahattu
pois, mutta puolenpäivän aikaan se palasi lian peittämänä ja
keihäänhaava ruumiissa. Se on kai päässyt karkuun intiaanien kynsistä."

"Sepä on hyvin merkillistä. -- Olisiko se jättänyt emäntänsä? --
Ketähän se etsi? -- Voi, Rosita raukka, uskollisimpasikin ovat sinut
jättäneet! -- Voi sisar raukka! Nähnenkö sinua enää milloinkaan! Voi,
Jumala armahda!"

Suru murti uudelleen hänen kalpeat kasvonsa, mutta suurella
ponnistuksella voitti hän epätoivonsa.

Kädet nyrkissä ja silmät tulta iskien hypähti hän seisaalle ja huudahti:

"Olkoon tasanko kuinka laaja tahansa, ja olkoot jäljet mitenkä
haihtuneet tahansa, ciboleron silmä on tarkka. Hän on löytävä sinut,
rakas sisar! Vaikkapa aamusta iltaan täytyisi vaeltaa niin sinut
löydän. Älä pelkää, Rosita! Veljesi jo rientää sinun avuksesi, ja
armahda sitä heimoa, joka on uskaltanut sinut ryöstää!"

Pian vaihtui sentään ciboleron kiihtymys vakavaksi harkinnaksi.

"Yö on jo tullut", sanoi hän ystävällisesti don Juanille, "menkäämme
äitiä katsomaan. Ajo aljetaan huomenna."

Kauvan istui cibolero kuumetta sairastavan äitinsä vuoteen ääressä
tuskallisissa mietteissä.

Yön hiljaisuudessa kuului vaan vanhan rouvan huokauksia. Lopulta nousi
Carlos hiljaa ryhtyäkseen varustelemaan seuraavan päivän retkeä.

Kaikki tarkastettiin huolellisesti, aseet, satulat ja hevoset.
Palvelijain varustaminen kiinnitti koko heidän huomionsa. Muulien
selkään nostettiin eväät, sillä Carlos ei aikonut ennen palata kuin
oli valansa täyttänyt -- joko vapauttanut sisarensa, tai kostanut
hänen puolestaan. Lujasti oli hän päättänyt ahdistaa vihollisia vaikka
tasangon reunoille, heidän salaisimpiinkin komeroihinsa.

Molempia miehiä painosti sama huoli. Nuori ranchero kärsi yhtä paljo
kuin cibolerokin. Mitä olisi elämä ilman Rositaa? Ei hänkään saanut
unta, ja jos se tuli, oli se lyhyt ja herääminen sitä kauheampi.

Usein kumartui Carlos katsomaan äitiään. Monia suunnitelmia laati
hän. Vaikeata oli hänen ratkaista sitä kysymystä, mitä heimoa
ryöväri-intiaanit olivat.

Ne eivät voineet olla apacheja eivätkä comancheja, sillä niitä hän oli
tavannut kotimatkalla; ne olivat ystävällisiä entiseen tapaansa eivätkä
tietäneet mitään hyökkäyksestä San Ildefonsoon. Varmaankaan eivät
ryövärit olleet tehneet niin pitkämatkaista retkeä palatakseen sitten
niin vähäinen saalis mukanaan. Mutta olivatpa he nyt kumpaa heimoa
tahansa -- ajatteli Carlos -- niin varmaan vapauttavat he tytön heti,
kun saavat kuulla, että hän on ciboleron sisar. -- Varmaankaan ne eivät
olleet apacheja eikä comancheja.

Mutta keitä siis? Yutaejako? Niin luulivat laaksolaiset, ja samaa
mieltä oli don Juan. Jos siinä huhussa oli perää, niin hän saattoi
olla huoleti, sillä hän kävi kauppaa tämän mahtavan ja sotaisen heimon
kanssa, vaikka se nyt oli sotaretkillä pohjoisessa. Mutta toiveitten
sijaan tuli aina uusia huolia kun hän ajatteli jicarilleja. He olivat
arkoja ja julmia, sitäpaitsi vihamielisiä hänelle. He olisivat ilolla
häneltä päänahan nylkeneet. Surullinen oli sisaren kohtalo, jos hän oli
joutunut heidän valtaansa. Se hirvitti Carlosta.

Aamu jo alkoi valjeta. Seuralaiset olivat jo jalkeilla ja valmiina
lähtöön. Hevoset ja muulitkin olivat jo kunnossa, ja don Juan sanoi
jättävänsä johdon cibolerolle. Carlos meni jättämään hyvästi äitiään.
Tämä viittasi poikansa lähemmäksi kuullakseen hänen heikkoa puhettaan.

"Poikani," sanoi hän Carloksen kumartuessa vuoteelle, "siunaan
yritystäsi hakea Rositaa; mutta tiedätkö minkälaisia intiaaneja saat
ajaa takaa?"

"En, äiti, mutta luulen, että he ovat pahimpia vihollisiamme
jicarilleja".

"Onko niillä partaa ja onko niillä jalokivisormuksia?"

"Ei, äiti, miksi sitä kysyt, tiedäthän ettei niillä ole. -- Äiti
raukkani", kuiskasi hän huolestuneena don Juanille, "isku on
heikontanut hänen järkeään."

"No seuraa sitten jälkiä", sanoi hän heikosti, aivan kuin ei olisi
kuullutkaan poikansa kuiskausta, "ne ehkä johtavat --;" hän veti
Carloksen lähemmäksi ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Mitä, äiti?" kysyi hän hämmästyneenä, "luuletko tosiaankin niin?"

"Se on vaan arvelu, mutta minulla on siihen syytä. Tyydy siihen! --
mutta lähde nyt seuraamaan jälkiä, pian huomaat ovatko minun vanhat
silmäni pettäneet".

"Luota minuun. Olen vannonut. Tässä käteni sen vahvistukseksi!"

"Lupaa vielä olla varovainen kaikissa toimissasi. Ei hätäillä."

"Älä pelkää, äiti. Pian palaan. Jumala sinua varjelkoon!"

Kättä puristettiin, jäähyväissuutelo annettiin, ja sairas jäi yksin.

Pian senjälkeen kulki ratsastajajoukko ulos talon portista tielle, joka
johti pois laaksosta.

Vielä peitti hämärä maita, mutta cibolero tunsi hyvin seudun. Ja
pianhan jo koitti päiväkin.

Lähes penikulman päässä don Juanin talosta haarautui tie. Eteläinen
vei sinne, mistä cibolero eilen palasi, läntinen johti sinne, missä
sotilaat olivat olleet, eräälle Pecos-virran kaalamolle. Sen näki
vieläkin kavionjäljistä.

Helppoa olisi ollut vaikka nelistäen seurata näitä jälkiä, mutta
cibolero ei pitänyt silmällä ainoastaan isoa tietä; hänen huomionsa
kiintyi myöskin tien ohessa oleviin eläintenjälkiin. Ja se hidastutti
matkaa. Tätä tietä olivat intiaanit epäilemättä ajaneet don Juanin
karjaa, noin viittäkymmentä eläintä. Jäljet olivat arvion mukaan kahden
päivän vanhoja.

Jo olivat he lähellä jokea, kun Cibolo-koira äkkiä kääntyi vasemmalle
ja pysyi sillä suunnalla. Carlos ymmärsi heti, ettei se ollut sattuma,
vaan että viisaalla eläimellä oli siihen syynsä. Pian huomasi hän
sotilashevosten jäljistä erkanevan toiset jäljet suoraan pohjoiseen.

Se herätti erityisesti ciboleron ja rancheron huomiota, että koira
kääntyi juuri tälle suunnalle, jossa ei ollut tietä, ei edes polkua,
muutamia hiljantulleita hevosenjälkiä vaan.

Olisikohan koira ennen ollut täällä?

Carlos laskeutui hevoseltaan tutkimaan jälkiä.

"Tästä on kulkenut neljä hevosta ja yksi muuli!" sanoi hän. "Kahdella
hevosella on ollut kengät etujaloissa, toisilla ei ensinkään. Kaikkien
seljässä on ollut ratsastaja; muuli oli ehkä kuormitettu -- sitä
talutettiin -- ei, se ei ollut mikään kuormajuhta!" selitteli cibolero
jälkiä tutkien.

Muutamissa minuuteissa oli cibolero päässyt näihin tärkeisiin
tuloksiin, eikä hänen johtopäätöksiään saattanut epäillä.

Kaikki seuraajat ihmettelivät johtajansa tarkkaa huomiokykyä, paitsi
Antonio, joka oli siihen jo tottunut.

"Aika sopii", sanoi Carlos don Juanille. "He ovat kulkeneet tästä
eilen, aamulla varhain. Oletteko varma siitä, että he jo ennen
keskiyötä lähtivät teiltä?"

"Vallan varma", vastasi ranchero. "Vasta keskiyöllä minä kannoin
äitinne kotiini. Sen muistan varmaan."

"Montako intiaania luulette olleen teillä, don Juan?"

"Montaa ei heitä ollut. Enempää ei selvään näkynyt kuin kolme tai
neljä. Oli pimeä. Muutamat vaan kiljuivat, ja luulen niitten olleen,
jäljellejääneitä, jotka kiljuivat ilosta kun rancho paloi. Retkikunta
ei kaiketi ollut lukuisa."

"Kaikesta päättäen ovat nämä juuri heidän jälkiään."

"Luuletteko todella niin?" kysyi ranchero.

"Niin, katsokaahan, eikö se ole merkillistä?"

Carlos näytti koiraa, joka palasi takaisin ja vinkui ikäänkuin pyytäen
seuraamaan.

"Se on merkillistä, varmaankin on koira jo kerran ennen ollut täällä",
huomautti don Juan.

"Se on minunkin mielipiteeni, mutta jäljet eivät haihdu vielä yhteen
tuntiin, ja me voimme sittekin niitä seurata."

"Mutta ei sentään, se olisi ajan haaskausta," jatkoi cibolero.
"Sotilaat eivät varmaankaan käyneet kaukana; he olivat jo ennen iltaa
laaksossa; ja minun täytyy tietää minnepäin he ratsastivat ennenkuin
jätän tavallisen kulkutien. Ratsastakaamme vielä eteenpäin tiellä
päästäksemme selville siitä asiasta?"

Kiihtyneenä kannustivat kaikki hevosiaan ciboleron perään, joka yhä
tarkasteli tien molemmille puolille.

Vähän ajan päästä olivat he ehtineet Pecos-joelle, sille kaalamolle,
jolta sotilaat olivat kääntyneet takaisin.

Carlos huomasi, etteivät sotilaat olleet menneet yli, mutta että
siitä sensijaan oli kulkenut joukko eläimiä ajajineen, kuten rannalla
olevista jäljistä saattoi nähdä.

Hän viittasi muuta väkeä seuraamaan joen yli ja sanoi don Juanille:

"Amigo, luulenpa, että voitte vielä saada takaisin karjanne."

"Kuinka niin luulette?"

"Ajajat ovat olleet täällä vuorokausi sitten. He eivät voi olla
kaukana."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Oh, se ei ole vaikeata, miehet ovat istuneet juuri niillä hevosilla,
joitten jäljet tässä näkyvät. Eläimet voimme kai nähdä jo tuolla
vuorilla."

Carlos näytti harjanteita, jotka ulottuivat hyvän matkaa ylätasangolle
ja näyttivät olevan noin kolmannespenikulman päässä kaalamosta.

"Sinnekö menemme?" kysyi ranchero.

"Ei ihan vielä", kuului vastaus. Cibolero ei ollut vielä tehnyt varmaa
päätöstä. Hän punnitsi syitä ja vastasyitä. Lopulta näkyi hän päässeen
varmuuteen ja sanoi melkein juhlallisella äänellä:

"Se lienee varminta. Huolimatta kauheista epäluuloistani voin sentään
olla väärässä; -- mutta olisiko äiti voinut erehtyä? -- Ehkä molemmat
jäljet vielä yhtyvät." Viimeiset sanat lausui hän melkein itsekseen,
ja vaikka don Juan ne kuuli, ei hän niitä ymmärtänyt. Hän aikoi juuri
pyytää cibolerolta selitystä, kun tämä samassa kannusti hevostaan ja
käski miehiä seuraamaan perässään jälkiä. Noin tunnin ratsastettuaan
tuli joukkue erääseen rotkoon.

Kukapa voisi kuvata heidän hämmästystään rotkossa nähdessään sen täynnä
zopiloteja, korppikotkia joita sadottain istui kallionkielekkeillä tai
maassa siipiään räpytellen. Arosusiakin oli joukossa, samoinkuin muulle
seuralle vastenmielinen karhu, joka oli varmaan tehnyt pitkän matkan
halki ylätasangon. Eläimet taistelivat ruuasta, jota tällä kertaa
kuitenkin oli erittäin runsaasti. Rotkon pohjalla nim. oli neljä tai
viisikymmentä eläimenraatoa, joita don Juan ja hänen paimenensa hyvällä
syyllä uskoivat rancheron karjan jätteiksi.

"Jopa minä sitä arvelin", sanoi Carlos, jonka äänestä soi synkkä huoli.
"Jo sitä arvelin, mutta en olisi luullut mahdolliseksi sellaista
roistomaisuutta. Mikä kurja teko! Hän pelkäsi, että jos eläimet
olisivat jääneet henkiin, ne olisivat palanneet kotiin, ja koko juoni
olisi paljastunut. Ah sitä konnaa! Hän se on varmaan ollut, äitini on
ollut oikeassa."

"Mitä, kuka sitten, Carlos?" kysyi don Juan, jota hämmästytti
vaiteliaan johtajan katkonaiset lauseet.

"Älkää kysykö nyt, don Juan, kaikki selitän myöhemmin; pääni tuntuu
palavan, ja sydän lyö haletakseen. Odottakaahan vähän kunnes ehdin
tyyntyä. Teko on ollut vallan kamala, ihan helvetillinen! Mutta sitä
ei oltu suunniteltu niin viekkaasti, ettei cibolero olisi saanut siitä
selvää. Arvotus on ratkaistu, tiedän jo kaikki! -- Kurja raukka, vielä
kostan sinulle! Don Juan, Antonio, seuratkaa minua, jälkiä on helppo
seurata. Tiedän jo vallan liiankin hyvin mihin ne johtavat. Eteenpäin!"

Hän iski kannukset heponsa kylkiin, ja nopeasti ratsastettiin jälleen
kaalamolle takaisin.

Viimeiset tapaukset olivat mitä suurimmassa määrässä hämmästyttäneet
Carloksen seuralaisia.

Vielä eivät he ymmärtäneet asemaa, mutta viipymättä seurasivat he
johtajaansa Pecos-joelle. Koira kiiruhti edellä. Se haukahti välistä ja
sillä näkyi olevan yhtä suuri kiire kuin herrallaankin.

Tuskin olivat he kulkeneet jälkiä seuraten neljännestunnin, kun Cibolo
kääntyi äkkiä suoraan kaupunkia kohden.

Tähän saakka eivät ratsastajat vielä olleet lausuneet ihmettelyään
ciboleron omituisen käytöksen johdosta, mutta nyt vasta he
kummastuivat, kun tunsivat jälleen koiran osottamat jäljet. Carlos
yksin oli vaiti, hän oli odottanut tätä löytöä. Hänen kasvoillaan ei
ollut hämmästyksen vaan hirveän uhan leima. Syvälle päähän painuneet
silmät hehkuivat kamalasti kuin jonkin sisällisen tulen polttamina;
yhteenpuristetut, vaaleat huulet ilmaisivat jyrkkää päättäväisyyttä.
Harvoin hän enää katsahti jälkiin, liiankin hyvin hän tiesi jo minne ne
johtivat.

Heidän oli kahlattava mutaisen joen yli, josta koira vaivalla raahasi
itsensä kuivalle. Sen pitkiin karvoihin jäi punertavaa savea. "Kas
tuota!" huudahti don Juan ystävilleen. "Väri on aivan samaa, jota
koirassa oli kun se tuli rancholle. Nyt tiedetään missä se on ollut."

"Tiedän sen, amigo", sanoi Carlos, "mutta suo minun nyt vaieta ja
miettiä."

Jäljet johtivat edelleen kaupunkiin päin. Ne eivät menneet enää
takaisin laaksoon vaan kiersivät vielä korkeammille seuduille.

"Herra", sanoi Antonio, ratsastettuaan isäntänsä rinnalle, "nämä eivät
ole intiaanien hevosjälkiä; voinpa panna vetoa, että tästä on kulkenut
upseerien hevosia ennen meitä."

Cibolero istui satulassaan niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei näkynyt
huomanneen, mitä Antonio sanoi eikä siihen mitään vastannutkaan.

Tämä luuli siitä syystä ettei herransa ollut häntä kuullut, ja uudisti
siitä syystä huomautuksensa.

"Rakas Antonio", sanoi cibolero heittäen surullisen ja ystävällisen
katseen vanhaan seuralaiseensa, "pidätkö minua sokeana vaiko tuhmana?"

Tätä ei lausuttu kiukkuisella äänellä, mutta Antonio huomasi, että
herransa halusi olla yksin, ja peräytyi jälkijoukkoon.

Ratsastettiin milloin nelistä milloin ravia. Eläimet jo alkoivat väsyä;
mutta vielä ei oltu perillä.

Vihdoin tultiin sille paikalle mistä polku johti mutkitellen ylängöltä
laaksoon, sama polku, jota myöten Carlos juhannuksena oli ratsastanut
kallion kielekkeelle. Carlos käski silloin muun joukon seisahtua ja
ratsasti Don Juanin kanssa kallion reunalla asti. Kallionkielekettä
sanottiin Nina perfida'ksi s.o. petolliseksi tytöksi. Täältä saattoi
nähdä yli koko lakeuden ja kaupungin.

Kuinka toisellainen olikaan heidän mielialansa nyt kuin
silloin juhannus-juhlissa, kun Carlos oli suorittanut rohkean
ratsastusnäytteensä!

"Näettekö tuota rakennusta?" kysyi cibolero viitaten erääseen
yksinäiseen asuntoryhmään heidän ja kaupungin välillä.

"El presidio."

"Niin, se on el presidio."

"Mitä sillä tarkotatte?"

"Sisareni on siellä."

       *       *       *       *       *

Jätämme nyt hetkiseksi ystävämme mietteisiinsä, ja käymme tervehtimään
miestä, joka samalla hetkellä käveli asuntonsa pengermällä.

Sen toisella sivulla kulki myöskin pari muuta miestä samaa
yksitoikkoista kävelyään, mutta ne olivat vartiosotilaita karbinit
olalla, jota vastoin edellinen oli korkea-arvoinen upseeri, itse
siirtolan pelätty kuvernööri, linnanpäällikkö eversti Vizcarra.

Rakennus oli juuri äskenmainittu presidio, ja pengermä oli upseerien
rakennuksen tasaisella katolla. Upseerien asuntoryhmä oli erotettu
muusta linnotuksesta yhtä korkealla muurilla kuin itse suojamuuritkin.
Tämä pengermä oli rauhotettu alue, jonne ei miehistö saanut tulla
muuten kuin jonkin erityisen syyn tähden.

Eversti oli puettu mitä suurimmalla huolella, ja mielihyvällä katseli
hän kultanyöristä pukuaan, kiiltonahkasaappaitaan ja sormuksilla
koristettuja käsiään.

Itserakas hymy leikki hänen huulillaan, mutta joskus näkyi huolen
pilvikin kulkevan hänen otsallaan.

Jokin kalvava ajatus varmaankin häntä vaivasi, sillä hän säpsähti
väliin ja näytti levottomalta joskus, aivankuin joku olisi voinut
kuunnella hänen sisimpiä mietteitään.

"Oh, sehän oli vaan uni!" mutisi hän. "Mitäpä sitä enää ajattelen?
Miksen iloitsisi menestyksestäni?" Unet vierivät kuin virta, sanoo
sananlasku. "Huoli pois ja ilo sijalle! Elämä on lyhyt!"

"Mitä se on?" huudahti hän äkkiä, luodessaan sattumalta katseensa Nina
perfidaan.

Eikö se siis ollutkaan unta; olisivatko unikuvat tulleet tosiksi?

Tuollahan oli kalliolla ilmielävänä se haamu, joka oli koko yön häntä
vaivannut, eikä nyt päivälläkään suonut hänelle rauhaa!

Eversti kalpeni säikähdyksestä, vaivoin saattoi hän hengittää;
suonenvetoisesti tarttui hän aitaan.

Hänen silmänsä tuijottivat kallioon. Siellähän oli elävänä se
ratsastaja, jonka kuva yöllä oli häntä vainonnut. Kuva alkoi elää.

"Jumalani, Jumalani, hän se on", huokasi eversti. "Hevonen! -- Hän
itse; kaikki! -- Vallan kuin unessa -- Hän se on -- en voi häntä
katsoa, en voi!" Onneton mies käänsi toisaalle päänsä ja peitti
kasvot käsillään, aivankuin olisi tahtonut päästä katsomasta näkyyn.
Mutta hetken päästä pakotti jokin salaperäinen voima häntä katsomaan
uudelleen kalliolle. Näky oli hävinnyt. Kallio oli alaston kuin
ennenkin.

"Olen varmaan uneksinut valveillani!" mutisi miesraukka itseään
lohdutellen. --

"Eihän siellä ketään ole voinut olla, ei ainakaan. -- Ja kuinka
olisikaan se mieslurjus jo ehtinyt palata? Onhan hän monien penikulmien
päässä villien keskuudessa. --

"Se oli ilmeisesti vaan näköhairahdus, ha, ha, ha! --

"Ihmettelenpä tosiaan mikä minulta on näön vienyt! Olenpa kuin noiduttu.
Ei suinkaan uni ole voinut sitä tehdä! -- Mutta tyttöhän kiljui ja
katseli minua niin kummallisesti kun menin hän luokseen! -- En enää
viitsi ajatella asiaa. Täytyy hakea jotakin huvittavaa!"

Hänen toiveensa näkyi kohta toteutuvan, sillä portailla tuli jo ylös
penkereelle kapteeni Roblado, joka iloisesti hyvää huomenta toivottaen
tervehti päällikköään.

"Terve tuloa, amigo, olkaa hetkinen seurassani!" sanoi eversti, joka
tunsi mielensä keventyvän.

"Voinko todellakaan olla nauramatta", huudahti Roblado. "Naamiaiset
onnistuivat hyvin kai? -- Kaikkea ihomaaliakaan en ole vielä saanut
pois, ja kurkkuni on varmaankin viikon vielä käheänä sellaisen
kiljumisen jälkeen. Syystä voimme ylpeillä yrityksestämme. -- Olihan
vallan naurettavaa tuo hyökkäys paimenten kimppuun; ja ne hajotetut
karjalaumat, mikä oivallinen teurastus kivääreillämme! Ämmälle isku
päähän! talo liekkeihin; sotamaalaukset, ja kiljunta sellainen, ettemme
pitkiin aikoihin voineet puhua; sehän oli vallan suuremmoista! --
Onnistuimme erinomaisesti, mutta kyllä osamme myöskin hyvin esitimme. --

"Viekas Gomez esitti osansa tässä näytelmässä moitteettomasti, ja José
kiljui niin, että varmaan luulivat olleen sata päällehyökkääjää neljän
asemasta. -- Se on paras metku mitä täällä vielä minun ollessani on
tehty. -- Mutta mikä teidän on eversti? Miksi on otsanne synkkä? Mikä
on vienyt hyvän tuulenne jo näin varhain?"

"Muuan uni", kuului alakuloinen vastaus. "Muuan kauhea uni, joka
kiusasi minua koko viime yön."

"Tekö, urhea soturi, antaisitte unien peljättää itseänne? -- Leikkiä
kai laskette?"

"Näin todellakin kauheata unta, Herra varjelkoon sitä toteutumasta!"

"No kertokaahan se! Minä osaan selittää unia, ehkä voin tämänkin unen
selittää teidän mieliksenne."

Vakavana alkoi eversti kertoa:

"Te autoitte minua eilen, ja lähditte kun työ oli suoritettu. Mutta
ette tiedä mitä sitten tapahtui. --

"Miehet olivat sitoneet vaatteen tytön silmille palatessaan
Pecos-joelle, -- se tapahtui teidän neuvostanne ja oli älykkäästi
keksitty -- jottei tyttö tietäisi mihin hänet viedään, tai kuka hänet
oli vanginnut. Mutta tyttö näyttää mielipuolelta. Menin häntä katsomaan
siinä intiaanipuvussani; halusin selittää hänelle, ettei ollut mitään
peljättävää, mutta hän ei minua kuunnellut.

"Kauheata oli nähdä hänen vääntelevän käsiään ja hänen tuijottavaa
katsettaan. Hän pakeni minua kuin käärmettä. Olen jo katunut koko
yritystä. Kun vaan pääsisin häntä näkemästä! Näin ajattelin tytön luota
lähtiessäni, riisuin yltäni ja koetin nukkua."

"Kuten epäilemättä oli tarpeellistakin, eversti, kolmipäiväisen
ratsastuksen ja häärinän perästä. Mutta entäs se unenne?"

"Join lasin viiniä poistaakseni tytön aikaansaaman ikävän mielialan.
Mutta se vaan kiihotti minua. En voinut nukkua. Kaikki äsken kertomanne
tapaukset pyörivät elävinä sieluni silmissä. Näin elukanraadot
rotkossa, kuulin liekkien räiskeen ja näin tytön äidin vaipuvan maahan.
-- Mutta se oli vasta unen alkua. -- Nukuin. Sitten tuntui minusta
kuin olisin ollut Nina perfidalla kahden ciboleron kanssa. Hän tuntui
saaneen selvän kaikesta ja oli houkutellut minut kalliolle kostaakseen
minulle sisarensa puolesta. Minulla ei ollut voimaa vastustaa häntä,
mutta hän veti minua jättiläisvoimin jyrkänteen reunalle. --

"Siinä me sitten taistelimme kauvan, hirveän kauvan, kunnes olin
kokonaan uupunut. Silloin heitti hän minut jyrkänteeltä alas. --

"Tunsin putoavani yhä syvemmälle ja syvemmälle. --

"Ylhäällä näin ciboleron sisarineen, ja ihan kallion reunalla seisoi se
noitavaimo ja nauroi kamalasti, hullua naurua, ja löi yhteen pitkiä,
luisia käsiään. --

"Putosin yhä syvemmälle, mutta pohjaa ei vaan tullut; tätä putoamista
kesti niin kauvan, että lopulta heräsin hirveään tuskaan. --

"Herääminen oli niin kamalaa, etten luullut unta nähneenikään. --

"Ah, hyvä toveri, se oli kauhea uni!"

"Mutta joka tapauksessa vaan uni!" sanoi Roblado, joka oli itse tullut
vallan kalpeaksi.

"Ja kuule edelleen. En ole vielä lopettanut. Tulee vielä kauheampaa. --

"Juuri hiljan, noin neljännestuntia sitten, kun tässä penkereellä
kävelin edestakaisin ja mietin kaikkea tätä, väliin naurahdellen
tuskalleni, väliin tehden uusia suunnitelmia vastaisiin nautinnoihin,
tulin sattumalta katsoneeksi ninakalliolle; ajatteles, Roblado, ja
kuvaile kauhuani -- siellä oli kallion reunalla ratsastaja, joka
selvästi näkyi taivasta vasten; ja se oli vallan ciboleron näköinen! --

"Tunsin täydellisesti hänen kauniin hevosensa ja amerikalaisen ryhdin.
Olin ihan varma siitä. --

"Hämmästyin niin, että luulin näkyjä näkevinäni, katsoin hetkiseksi
muualle -- ja sillävälin oli näky haihtunut. --

"Kaikki se kävi niin äkkiä, että luulin sen olevan mielikuvitusta;
eihän ketään juuri voinut olla kalliolla; -- mutta; jollen olisikaan
erehtynyt, Roblado, jos tuo rohkea mies todella asettuisi meidän
tiellemme?"

"Älkää sellaista ajatelko, eversti, poistakaa mielestänne sellaiset
houreet!" sanoi kapteeni, joka itse tunsi ilkeän mielialan painostusta.

"Olen samaa mieltä kuin tekin", sanoi eversti, nähtävästi tyyntyneenä;
"se oli varmaankin vaan mielikuvitusta; se on ainakin hyvin
todennäköistä; niin, sehän on vallan luonnollista."

"Ensiksikin, herra eversti, on täältä hyvästikin viisituhatta askelta
kalliolle; on siis ollut teidänkin tarkalle silmällenne mahdotonta
erottaa ciboleroa muista ratsastajista. Toiseksi on mainittu
puhvelinmetsästäjä kymmenien penikulmien päässä tästä hyvätuoksuisesta
havannasikaaristani, etsimässä henkensä kaupalla pahanhajuisia
puhvelinvuotia ja kuivattua lihaa. Toivokaamme, että hänen
kuparinväriset ystävänsä ryöstävät häneltä ensin meiltä saamillaan
kultarahoilla hankitut korut, ja sitten riistävät häneltä sen ihaillun
vaaleatukkaisen päänahan. --

"Ja mitä taas uneen tulee, herra eversti, niin on se luonnollinen
seuraus eräistä tapauksista. Ciboleron ratsastusnäyte oli teillä
mielessä, ja siitä syystä olitte unissa hänen kanssaan tuolla vuorella;
eikä saata luulla häntä erittäin ystävälliseksi teille, jos hän kaikki
tietäisi ja kohtaisi teidät tuolla kalliolla kahdenkesken; -- siinä
unenselitys!"

"Entäs se vanha rouva? Jos hän haihtuukin teidän mielestänne, niin ei
ainakaan minun."

"Unohtaisinko minä akan, jonka löin maahan? Ha, ha, ha!"

Se lurjus nauroi saadakseen toverinsa siihen käsitykseen, että tapaus
oli vähäpätöinen. Se muuten kyllä tuntui hänestä hyvinkin ilkeältä.

"Ja nyt, rakas ystävä, saatte heittää mielestänne kokonaan pois nuo
ajatukset -- ainaiseksi!"

"En voi, Roblado. Uni ahdistaa minua alituisesti. Jokin paha aavistus
vaivaa minua, ja toivon jo hartaasti, että olisin jättänyt tytön
majaansa. -- Toivoisinpa totisesti, että hän olisi siellä jälleen.
Ennen en voi olla entinen Vizcarra, ennenkun se tyttö on jälleen
kotonaan."

"Kuinka voitte puhua niin, eversti, voitteko jättää kostonne niin
vähään? Pääsisikö rikas ranchero niin helpolla, ja hävytön cibolero
ilman muuta? Silloinhan alkaisivat minun huoleni Catalinan suhteen
uudelleen; sillä niinkauvan minulla on vapaat kädet puuhailla don
Ambrosion luona kuin cibolero haeskelee sisartaan."

"Eihän teidän tarvitse peljätä, että hän antaisi tyttärensä tuolle
kerjäläiselle; ja mitä tulee minun kostooni, niin, hyvä ystävä, kaikki
olisi sovittu, jos vaan pääsisin eroon tytöstä."

"Jos tällä puheella totta tarkotatte, eversti", sanoi Roblado,
joka näki, ettei mikään vakuuttelu enää auttaisi, ja tahtoi pitää
päällikön ystävänään, "niin voidaanhan asia pian niin järjestää, ettei
kenellekään mitään pahaa tapahdu. --

"Viedään hänet vaan takaisin samaa tietä jota tuotiinkin. Meidän täytyy
vaan vielä kerran panna toimeen naamiaiset."

"Uskotteko niin, kapteeni?" huudahti eversti tarttuen Robladon käteen.

"Puhun täyttä totta."

"Selittäkää suunnitelmanne, niin olen hyvin kiitollinen. Mutta
kiiruhtakaa, sillä tätä levottomuutta en voi kauvempaa kestää!"

"No niin", sanoi Roblado katsellen viekkaasti everstiin, "meidän täytyy
vielä kerran pukeutua intiaaneiksi -- meidän täytyy..."

Mutta tässä keskeytyi hän äkkiä.

Vizcarra päästi raskaan huokauksen. Hänen silmänsä näyttivät
pullistuvan ulos päästä, huulet kalpenivat, otsasta kohosi tuskanhiki,
ja koko miehen ruumis tärisi kuin kuumeessa.

Mitähän se oli?

Vizcarra seisoi aivan penkereen aitauksen vieressä, josta hän saattoi
nähdä kasarmin pääportille johtavalle tielle. Hän katseli yli
suojamuurin ja viittasi kädellään erääseen suuntaan.

Roblado, joka oli istuutunut erääseen nojatuoliin, hypähti ylös
nähdessään äkkinäisen mielenliikutuksen, ja katsoi everstin viittaamaan
suuntaan.

Hiekkainen ja hikinen ratsastaja nelisti tiellä. Hän oli jo niin
lähellä, että hänet saattoi tuntea.

Oikeassa oli ollut Vizcarra mitä tulee näkyyn Nina perfidalla.

Se oli cibolero Carlos.



KAHDEKSAS LUKU.

Linnanpäällikön penkereellä.


Kuultuaan sanan: "Sisareni on tuolla", ja nähtyään el presidion, jossa
hänen morsiamensa oli vangittuna, ei nuori ranchero voinut pidättää
tunteitaan. -- Selväksi kävi hänelle nyt se, minkä cibolero jo oli
arvannut. He eivät olleet seuranneet intiaanien jälkiä, vaan kavalien
upseerien ja näiden apumiesten Gomezin ja Josén.

Nämä neljä olivat tehneet kaikki edellisenä päivänä tapahtuneet
julmuudet, ja surmattuaan kivääreillään karjan -- nuoren rancheron
ylpeyden aiheen --, jotteivät eläimet palaisi taloon, samalla ryöstivät
he viattoman tytön rauhallisesta kodistaan kätkeäkseen hänet johonkin.
Samalla olivat he teeskennelleet pitävänsä hyvää huolta yleisestä
turvallisuudesta ja hankkineet itselleen kansalaisten suosion.

Don Juania suututti niin tämä kavaluus, että hänen oli vaikea pysyä
alallaan satulassa kuullessaan Carloksen selityksen. Miksi viipyi hän
vielä kalliolla? Miksei jo rientänyt ryöväreitä vastaan? Olisivatpa
silloin saaneet tuntea, mihin pystyy epätoivoon saatettu urhea mies.

Ciboleron tarkka silmä keksi penkereellä Vizcarran juuri samalla
hetkellä, kuin linnanpäällikkö tuijotti kalliolle.

"Kärsivällisyyttä! kärsivällisyyttä!" puhui Carlos itsekseen. "Kosto
lähestyy jo."

Hän ratsasti jälleen pienen joukkonsa luo ja kehotti Antoniota tulemaan
neuvotteluun hänen ja don Juanin kanssa. Antoniolla oli jo oma
mielipiteensä asiasta, jota ei vielä ollut lausunut, mutta kun Carlos
nyt ehkä aikoi vallottaa tytön takaisin linnasta, sanoi hän:

"Tiedättehän, herra, etten ole pelkuri; mielellään uhraan vaikka
henkenikin teidän puolestanne, mutta olkaamme varovaisia?"

Näistä sanoista muisti cibolero äitinsä varotuksen; oli hetki
hiljaisuutta; cibolero näytti tekevän uusia suunnitelmia. --

Selvästi älysi hän kaikki vaikeudet sisartaan väkivallalla vallottaessa
linnasta; rakennus oli vahva ja vaikea vallottaa; linnaa, jossa sisar
varmaan oli, ei hän tuntenut; mutta voiko sitäkään toivoa, että ne
roistot päästäisivät sisaren vapaaksi hänen pyynnöstään?

Epäilemättä kieltäisi eversti hänen olevankaan linnassa; sehän olisi
rikoksen tunnustamista. Sellaista kaiketi ei voinut tehdä se mies,
joka oli asetettu muita suojelemaan; siten menettäisi hän asemansa,
kunniansa, kaikki. Ja mitä todistuksia oli Carloksella tähän
koiranjuoneen nähden? Ainoastaan muutamilla sotilailla oli tieto tästä
ryöstöstä, ja he varmaan olivat uskollisia upseereilleen.

Eivät San Ildefonson asukkaatkaan uskoisi sitä, jos cibolero sen
kertoisi. Hänelle naurettaisiin, ehkä hänet vielä vangittaisiinkin.

Saattoiko köyhä puhvelinmetsästäjä syyttää siirtolan kuvernööriä
sellaisesta rikoksesta? Olihan tällä silloin tuhansia keinoja kostaa
hänelle.

Lopulta keksi hän keinon.

"Toverit", sanoi hän, "muu ei auta kuin julkisesti vaatia sisartani, ja
heti. Mutta olisi hullua teidän kaikkien seurata minua. Mitäpä voisi
parikymmentä urheatakaan miestä tehdä usealle sadalle asestetulle
sotilaalle? He vaan suotta panisivat henkensä vaaraan. Minä lähden ihan
yksin. --

"Toivon sattumalta saavani keskustella everstin kanssa kahden, vaikkapa
vaan hetkisen. Hänhän on päällikkönä linnassa, jos hän siis myöntyy,
onnistuu se. --

"Hänen täytyy siis myöntyä."

Carloksen ääni tätä sanoessaan, ja se, että hän tarttui vyössään olevan
suuren metsästyspuukon varteen, selvästi osotti mitä hän ajatteli.

"Hänen täytyy siis myöntyä!" toisti cibolero, "ja pian nukkuu hän
ikuista lepoa, jos onni minua suosii. Vaarasta en välitä, mutta kostaa
minun täytyy, ja ihan täydellisesti."

"Mutta kuinkahan sinä pääset keskustelemaan everstin kanssa. Hän ei
siihen suostu. Eiköhän valepuku auttaisi?" kysyi don Juan.

"Ihonvärini ja vaaleat hiukseni minut heti ilmaisisivat, ja maalaaminen
vie liian paljon aikaa. Joka hetki on kallis, ja kenties juuri tässä
neuvotellessamme häviää hänen pelastuksensa hetki. Älkää minusta
välittäkö, sallikaa minun vaan mennä; mutta jos haluatte osottaa
ystävyyttänne, niin seuratkaa minua erääseen paikkaan, jossa voitte
odottaa tuloani, ja josta voitte tulla avukseni, jos pako on ainoa
pelastus! Mutta pian! Minulla on kiire, ja aika tulee pitkäksi."

Näin sanoen hyppäsi cibolero satulaan, ja seuralaiset saattoivat
häntä pitkin jyrkkää, laaksoon vievää polkua. Pian tulivat he eräälle
paikalle, jossa oli taaja lehto tammia ja pensaita. Se oli taaja ja
paha kulkea, mutta se suojeli samalla hyvin vierailta katseilta. Carlos
käski miestensä nousta ratsailta ja sijoitti heidät niin, ettei heitä
presidiosta voitu nähdä.

"Odottakaa minua täällä, rakas ystävä!" sanoi hän don Juanille.
"Odottakaa minua täällä rauhassa vaikka iltaan asti; minulla on
mukanani talismani, joka varmaan auttaa ja tekee ihmeitä! Katsokaahan
tätä rahakukkaroa, se on täynnä kultaa! Ja tässä on", sanoi hän
mustangiaan näyttäen, "sellainen ystävä, joka tarpeen tullessa tuo
minut tuulen nopeudella jälleen teidän luoksenne."

Vielä kerran puristi hän rancheron kättä huusi a'dios. Päästyään ulos
lehdosta kannusti hän hevostaan ja ratsasti nopeasti linnan pääporttia
kohden. Uskollinen Cibolo seurasi ratsastajaa, aivankuin ei olisi
uskaltanut jättää häntä. --

       *       *       *       *       *

"Pyhä neitsyt, hän se on!" huudahti Roblado suuresti hämmästyneenä. "Se
lurjus itse, tosiaankin!"

Näin huudahti kapteeni, kun eversti näytti hänelle ciboleroa.

"Tiesinhän sen, tiesinhän sen", huokaili eversti, "hän se istui
ratsunsa seljässä tuolla kalliolla. Se ei siis ollut mitään
mielikuvitusta!"

"Onko siis tuuli tuonut hänet tänne?" huudahti Roblado hypähtäen
seisaalleen ja koettaen peitellä ilkeätä tunnetta asemasta; "vai
mikä pahahenki on hänelle vienyt sanan tapauksista San Ildefonsossa?
Katsokaapa vaan kuinka pian hän teitä hakee eversti; hän varmaan tietää
jo kaikki!"

"En voi jäädä tänne. En voi tavata häntä, Roblado. Kysykää mitä hän
tahtoo? Minä menen alas."

"Se on myöhäistä, hän on jo nähnyt teidät", kuului kapteenin vastaus.
"Se herättäisi varmaan hänen epäluuloaan, jos kieltäytyisitte
puhuttelemasta häntä. Ja kun hän tulee noin yksinään, tulee hän
varmaankin pyytämään apua intiaaneja ajaakseen takaa."

"Luuletteko niin?" kysyi Vizcarra, jota tämä olettamus hieman rauhotti.

"Se on ihan varmaa. Totuutta ei hän voi tietää, jollei hän sitten ole
liitossa paholaisen kanssa.

"Puhukaa hänelle täältä penkereeltä ja antakaa hänen esittää asiansa!
Jos hän tulee hävyttömäksi, niin saa hän katua ajattelemattomuuttaan
calabozossa (vankilassa). Mutta jos hän pyytää avukseen vaan joitakuita
sotilaita, niin parasta on suostua hänen pyyntöönsä. Sillähän saatte
hänestä ystävän, ha, ha, ha!"

Se ohjelma miellytti Vizcarraa. Hän päätti noudattaa sitä. Ratsastaja
oli jo muuten muurin juurella.

Loppumatkaa ei cibolero nelistänyt, vaan ratsasti hiljaa, ottaen
kasvoilleen kunnioittavan muodon. Hän näytti sitäpaitsi nöyrältä ja
huolestuneelta. Roblado oli oikeassa; sellaiselta näytti mies, jolla
oli jokin pyyntö tehtävänä.

Päästyään lähelle otti ratsastaja päästään leveälierisen hattunsa ja
tervehti upseereita, joitten päät ja hartiat näkyivät penkereen aidan
yli. Hän pidätteli hevostaan, tervehti nöyrästi uudelleen odottaen,
että häntä puhuteltaisiin.

"Mitä haluatte?" kysyi Roblado.

"Haluaisin saada puhutella herra linnanpäällikköä."

Tämä pyyntö tehtiin niin nöyrällä äänellä, että se heti rohkaisi
Vizcarraa, ja kapteenikin tuntui päässeen ahdistavasta mielentilasta,
kun peljätty mies oli tuolla alhaalla nyt niin nöyränä.

"Täällä minä olen", sanoi Vizcarra, "mitäs sinulla on asiaa, poikani?"

"Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne, jos cibolero raukka pyytää
apuanne sellaisessa tapauksessa, jossa ei voi itse mitään. Te olette
jo osottanut asialle niin suurta huomiota, ja teidän harrastuksianne
kiitetään kaupungissa niin yleisesti, etten luule teillä olevan mitään
pyyntöäni vastaan."

"Johan sitä sanoin", kuiskasi Roblado esimiehelleen, "kaikki käy hyvin."

"Antakaas kuulua sitten, jollei pyyntönne ole vallan mahdoton", sanoi
eversti hyväntahtoisesti. "Mitä on tapahtunut?"

Tarkotuksella lausuttiin nämä sanat niin kovalla äänellä, että
vartiosotilaatkin sen kuulisivat ja huomaisivat mikä tärkeä henkilö
hän oli. Mutta cibolerokin korotti ääntään, vaikka toisesta syystä, ja
sanoi vihaansa hilliten:

"Pyydän teidän armoanne suosiollisesti kuuntelemaan, kun suoraan kerron
mikä kauhea työ on tapahtunut. Intiaanit ovat toissayönä hyökänneet
köyhän ranchoni kimppuun kylän ulkolaidassa, polttaneet sen, lyöneet
tainnoksiin vanhan äitini. Sisar raukkani --".

"Olen kuullut jo kaikesta siitä", sanoi eversti lempeällä äänellä; "ja
vielä enemmänkin; lähdin miehineni ajamaan villejä takaa heti kun sain
tiedon tapauksesta; mutta olette kai kuulleet, että etsintäretkemme
meni turhaan."

"Sen olen kuullut, ja tiedän kaikki mitä teidän armonne on tehnyt asian
hyväksi. Sain kuulla siitä palattuani matkalta, enkä voi kylliksi
lausua kiitollisuuttani."

"Sitä ei tarvitsekaan, olen vaan täyttänyt velvollisuuteni; valitan
suuresti teidän kohtaloanne; niin, lupaan teille, että kun linnaan
vaan saadaan lisää varustusväkeä, niin minä teen laajan retken villejä
vastaan. -- Mutta mitä te aijoitte pyytää?"

"Pyytäisin teiltä sitä suurta suosiota, että sallisitte joukkonne
vielä kerran lähteä ajamaan takaa intiaaneja, joko omassa johdossanne
tai jonkun urhoollisen upseerinne. Minä seuraan mielelläni oppaana,
enkä liene liiaksi itserakas, jos sanon parhaiten tuntevani tiet ja
polut näillä seuduilla. Jos siihen suostutte, niin panen vetoa kaiken
kunniani jälkienetsijänä siitä, että voin seurata jälkiä vieköötpä
sitten minne tahansa!"

"Voisitteko todella tehdä sen?" kysyi Vizcarra luoden katseen
kapteeniin, jolloin molemmat vaan vaivoin saattoivat salata
vastenmielisen tunteensa.

"Kyllä, teidän ylhäisyytenne, viekööt mihinkä tahansa."

"Se lienee mahdotonta!" sanoi Roblado kiivaasti. "Jäljethän ovat jo
kahden päivän vanhat, ja sitäpaitsi olemme me seuranneet niitä aina
Pecos-joelle saakka, vaikka turhaan. Olisi siis suotta enää niitä
seurata."

"Caballeros", jatkoi cibolero itsepäisesti, "minä vakuutan varmaan
löytäväni jäljet. Ei mikään polku ole minulle siinä työssä liian
vaikea, eikä mikään tie liian pitkä. Jollei päivä riitä niin jatketaan
yöllä. Mutta teidänhän ei tarvitse ottaa osaa ajoon, eikä päämäärä ole
ehkä niinkään kaukana kuin näytte luulevan."

Upseerit kauhistuivat ja ilmeisesti kalpenivat.

"Se on hulluutta, hyvä ystävä", sopersi Roblado. "Mitä ajattelettekaan?
Villit ovat jo hyvin kaukana, ylätasangolla tai vuorilla."

"Anteeksi, kapteeni, jos uskallan olla toista mieltä. Heidät voimme
kyllä saavuttaa, sillä luulenpa tietäväni mihin heimoon he kuuluvat!"

"Mihin heimoon?" kysyivät upseerit melkein yhtaikaa. "Olivatko he
yutaeja?"

"Eivät", vastasi cibolero hyvin huomaten upseerien hätääntymisen; "ne
olivat jicarilleja, vihollisiani."

"Sehän voi olla hyvinkin mahdollista", sanoi eversti keventynein
mielin. "Paimenraukat säikähtivät kai niin, etteivät sen tarkemmin
heitä katsoneet. Oli sitäpaitsi yö. Mutta miksi luulette heidän olleen
jicarilleja?"

"Heitä oli niin vähän, eivätkä yutait kulje niin pienissä joukoissa.
Jos teidän ylhäisyytenne uskoisi johdettavakseni edes pienen
sotilasjoukon, niin löytäisin varmaan heidän jälkensä ja tavottaisin
ryövärit, jollei muualla, niin ainakin heidän piilopaikoissaan
vuorilla?"

Kapteeni hymyili tyytyväisenä ja veti everstin vähän taaksepäin aidasta.

"Kaikki käy hyvin!" sanoi Roblado kuiskaten. "Peli on voitettu. Antakaa
vaan sen aasin johdettavaksi pieni miesjoukko, niin teette hänelle
palveluksen ja vielä suuremman itsellenne! Hyvät ildefonsolaiset
kiittävät kuvernööriään, kun hän köyhänkin asiaa niin innokkaasti ajaa."

"Mutta otaksukaapas, että tuo tarkkasilmäinen mies todella löytää
meidän jälkemme, tai eläinten?"

"Älkää turhaan olko levoton! Ensiksikään ei hän kulje rotkoon päin,
ja toiseksi tulen minä johtamaan joukkoa. Jollen minä pidä hänen
ehdottamastaan tiestä, niin eihän meidän tarvitse sitä kulkea. Hän
luultavasti tietää vuoristossa jonkin jicarillipesän, jonka tahtoo
hävittää. Auttakaamme häntä siinä, siitähän on meille vaan kunniaa.
Hauskoja koristuksiahan olisivat kasarmin portilla jotkut päänahat, ha,
ha, ha!"

"Minä puolestani olen tyytyväinen kaikkeen, kun minun vaan ei tarvitse
olla sen miehen seurassa, ja jollei teitäkään se retki huvita, niin
komentakaa sinne Gomez!"

"Pidän varmimpana itse johtaa retkeä; mutta ei ole hetkeäkään
aikailtava; mitä enemmän harrastusta, sitä suurempi kunnia! Ilmottakaa
nyt, eversti, cibolerolle se hyvä sanoma, minä varustan sillä aikaa
retkeä!"

Kapteeni kiiruhti penkereeltä alas, ja pian kuului sen jälkeen
torvenääni käskevän satuloimaan hevoset.

Tämän keskustelun aikana istui Carlos liikkumatta mustan hevosensa
seljässä. Häntä katselivat uteliaina ympärillä olevat joutilaat
rakuunat, mutta pian kutsui torvi heidät talleihin. Sen ääni vaikutti
iloisesti ciboleroon, sillä nyt hän tiesi pyyntöönsä suostutun.

Hetken päästä ilmestyi eversti penkereen aidan luo ja sanoi
ylpeännäköisenä, että ciboleron pyyntöön oli suostuttu.

"Kiitän teidän armoanne tästä suuresta suosiosta; haluaisin vaan tietää
tuleeko joukko minun johdettavakseni."

"Etevin upseerini kapteeni Roblado tulee retken johtajaksi; parhaillaan
varustelee hän matkaa; saatte odottaa häntä", kuului Vizcarran varma
vastaus; hän näytti siihen lopettavan keskustelunsa ciboleron kanssa.

Ei ollut hetkeäkään hukattava; muuten saattaisi sopiva hetki päämäärän
saavuttamiseksi mennä käsistä. Roblado oli poissa. Kuuluvalla äänellä
jakeli hän määräyksiään. Retkelle määrätyt sotilaat istuivat jo
ratsailla, ja tie penkereelle oli avoinna.

Tuskin oli eversti jälleen alottanut kävelynsä penkereellä, kun
cibolero äkkiä hyppäsi maahan ratsailta, otti pitkän pyssynsä, jonka
hän tähän asti oli kätkenyt laajan viittansa liepeisiin, sekä vyössään
olevan pitkän veitsen, ainoat aseensa, ja meni portille.

Muuatta seikkaa hän epäili. Päästäisikö portilla oleva vartija hänet
sisälle? Jollei, niin hänen täytyi kuolla!

Päätös oli pian tehty, ja lujasti pusertaen puukonpäätä lähestyi hän
porttia.

Hän meni sisälle, ja se onnistui hyvin, kaikeksi onneksi sekä hänelle
että vartijalle. Vartija näytti uniselta ja huolimattomalta; hän oli
kuullut Carloksen puhuvan upseerien kanssa, eikä siitä syystä mitään
epäillyt, varsinkin kun cibolero kysymykseen: "Kuka siellä?" vastasi,
että päällikkö tahtoi häntä puhutella penkereellä.

Carlos oli siis päässyt jo pihalle. Nopeasti juoksi hän katolle
johtaville portaille ja nousi ääneti niitä ylös. Mokasinit pitivät niin
vähän ääntä, että Carlos ehti jo kulkea pari askelta penkereelläkin,
ennenkuin eversti huomasi mitään, kulkiessaan siinä edestakaisin niissä
hauskoissa mietteissä, että nyt pääsee mukavasti koko ilkeästä jutusta.

Siellä siis oli tuskin kuuden jalan etäisyydellä ryöstetyn tyttöraukan
veljestä ryöväri, teeskentelevä roisto -- kuuden jalan päässä ciboleron
tarkasta pyssystä aavistamatta lainkaan uhkaavaa vaaraa. Ei hän nähnyt
paljastettua puukkoa eikä rihlapyssyä.

Carlos olisi voinut ampua häntä selkään, se jo juolahti hänen
mieleensä, mutta heti hän sen aikomuksen karkotti. Surmata hän oli
tosin päättänyt miehen, mutta ei sillä tavalla. Varovaisuuskin jo
saattoi hänet miettimään jotain muuta tapaa. Puukko tekisi hyvää ja
hiljaista jälkeä, ja helpottaisi siten hänen pakoaan. Siitä syystä
laski hän pyssyn hiljaa lattialle aitaa vasten nojalleen.

Raudan kalskahdus aitaan, vaikka se heikosti kuuluikin, kantoi sentään
everstin korvaan. Hän kääntyi äkisti ympäri ja näki suureksi kauhukseen
kutsumattoman vieraansa.

Aluksi aikoi hän pelottaa miehen katseellaan, mutta ciboleron muoto
oli niin uhkaava, ei rukoileva enää kuten äsken, että everstin valtasi
tuska.

"Kuinka uskallatte tunkeutua tänne, mies, mitä..."

"Ei niin lujaa, herra eversti" kuului uhkaavansointuinen ääni, "ei niin
lujaa puhetta, eversti, se voitaisiin kuulla."

Jos jo ääni oli säikäyttänyt pelkuria everstiä, niin sitä enemmän hän
kauhistui, kun ciboleron kädessä välähti pitkä metsästyspuukko; ja
miehen ryhti oli niin kamalan epätoivoisen uhkaava, että se näytti
sanovan: "tottele tai olet ruumiina!"

Omantunnon soimaama mies menetti kaiken itseluottamuksen, kurkusta
ei ääntä lähtenyt; äkkiä selvisi hänelle koko ciboleron juoni. Hänen
pyyntönsä saada sotilaita oli vaan keino päästä everstin kimppuun.
Cibolero oli päässyt hänen jäljilleen, hänen rikoksensa oli tunnettu,
ja Rositan veli oli nyt tullut joko saamaan hyvitystä tai kostamaan.

Viimeöiset unikuvat tulivat nyt uudelleen hänen mieleensä, kun kamala
todellisuus oli hänen edessään. Hänen silmänsä harhailivat kaikkialle
apua etsien, mutta lähellä ei ollut yhtään ihmistä, ei laajalla
linnanpihallakaan, ei ollut mitään toivoa, kylmät kivimuurit vaan, ja
edessä säälimätön vastustaja.

Huutaisiko hän portilla olevalle vartijasotilaalle? -- Ciboleron puukko
näytti sanovan, että jos hän sen tekee, saa hän iskun heti.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä.

"Sisareni!"

"Sisarenne?"

"Vaadin sitä teiltä heti."

"Carlos, en ymmärrä teitä, ei hän ole täällä, minä..."

"Valehtelija, eivätkö konnantyönne jo riitä? Kuuletteko kuinka
raivoisasti koirani haukkuu tuolla ovella? Siellä on sisareni."

Tahdottomana katsoi eversti alas eräälle ovelle, josta koira turhaan
pyrki sisälle, ja uudelleen välähti ciboleron puukko uhkaavasti.

"Sanokaa mitä se merkitsee! -- Katsokaa!"

"En voi sitä selittää. Minä -- minä en tiedä. Luuletteko, että...?"

"Te olette valmis vaikka minkälaiseen konnuuteen! -- Tämän on, Jumala
minua auttakoon, teidän viimeinen hetkenne, jos vielä valehtelette. --
Petollinen roisto! Tunnen työnne! Tunnustakaa tai! --."

"Älkää tappako minua! Tunnustan kaikki. Hän, hän on tuolla. Vannon,
ettei hänelle ole tehty mitään pahaa. Pankaa pois puukko, Carlos,
vapisen sen nähdessäni."

"Tulkaa tänne, ryöväri, ihan muurin viereen! -- Pian!" Cibolero oli
näyttänyt erään paikan, josta näki osan pihaa. Hänen käskyään totteli
eversti kohta, hyvin tietäen muuten kuolevansa.

"Käskekää nyt heti avaamaan hänen vankilansa, huutakaa se niille
lurjuksille, jotka teitä siinä konnantyössä niin mielellään ovat
auttaneet! Mutta jos sanalla tai viittauksellakaan kehotatte heitä
tulemaan tänne ylös, niin työnnän kohta tämän puukon rintaanne!"

"Voi, Jumalani -- älkää sitä vaatiko nyt! Hukka minut perii, jos se
saataisiin tietää. Armahtakaa, armahtakaa, Carlos! Vannon henkeni
kautta, että sisarenne vapautetaan. Jo tänä iltana saatte nähdä hänet."

"Ei, nyt kohta! Totteletteko, roisto! Luuletteko, että cibolero voi
kärsiä ijankaiken? Käskekää miestenne aukaisemaan vankilan ovi, ja
nopeasti! -- Silmänräpäys vaan, ja..." Jo kohotti hän puukkonsa
iskeäkseen.

"Voi, Jumalani! Hän murhaa minut -- vielä hetkinen -- odottakaa --
tahdon -- --."

"No, suostutteko?"

"Haa!"

Tämä viimeinen huudahdus oli vallan toisellainen, se oli ilonhuudahdus.

Kun eversti katseli portaille päin, mutta cibolero oli selin sinne,
ei hän nähnyt sitä muutosta mikä tuli tähän jännittävään asemaan sen
kautta, että kolmas henkilö saapui penkereelle. Äkkiä tarttui vahva
käsi hänen kohotettuun käsivarteensa. Hän kääntyi äkkiä ympäri, kiersi
kätensä vapaaksi ja näki edessään luutnantti Garcian.

"Teille ei ole minulla mitään asiaa", huusi cibolero, "älkää tulko
lähelle!"

Upseeri oli jo temmannut pistoolin ja ojentanut sen, viitsimättä
vastata, ciboleron päätä kohden, kun samassa Carlos hyökkäsi hänen
päälleen.

Kuului laukaus. Molemmat taistelijat peittyivät ruudinsavuun. Kuului
kumea putoaminen lattialle, ja toinen syöksyi ulos savupilvestä,
nähtävästi vahingoittumattomana. Se oli cibolero. Hän oli kaatanut
vastustajansa. Puukko oli verinen.

Carlos riensi nyt sinne missä oli viimeksi nähnyt everstin, mutta
tämä oli kadonnut. Puolustajansa kaatuessa oli eversti ajatellut vaan
pakoa. Hänen onnekseen oli penkereen toisessa päässä salaportaat. Sinne
syöksyi hän; mutta cibolero huomasi hänestä vielä pään ja hartiat.

Myöhäistä oli häntä enää saavuttaa, ja vaarallista oli seurata häntä
pihalle saakka, sillä laukaus oli jo varmaankin herättänyt miehistön
huomion. Hän oli vallan epätoivoissaan ajatellessaan, että eversti
pääsisi karkuun, mutta siinä samassa huomasi hän pyssynsä.

Sillä ehkä vielä ehtisi saavuttaa everstin.

Hän otti aseen ja ampui.

Pakenija oli jo ehtinyt kulkea muutamia portaita salaisessa käytävässä,
joka tavallisesti suljettiin luukulla ylhäältä, ja iloitsi jo, että oli
päässyt niin kauheasta vaarasta ehjin nahoin.

Silloin valtasi hänet äkkiä uteliaisuus; hän tahtoi nähdä mitenkä
luutnantin ja ciboleron taistelu oli päättynyt, hän aikoi vaan
hetkiseksi vilkaista taakseen, mutta juuri everstin päätään kääntäessä
kuului laukaus, ja mies kieri alas pitkin portaita.

Carlos näki kuulan sattuneen, ja luulipa vielä everstin kuolleeksikin.
Hän kuuli jo kostonhuutoja pihalta ja tiesi olevansa kuoleman oma
jollei ehtisi nopeasti paeta.

Ensin aikoi hän paeta samaa tietä jota oli tullutkin; mutta piha oli
täynnä aseellisia miehiä; ehkä pääsisi hän pois niitä pieniä portaita,
joilta Garcia oli niin äkkiä ilmestynyt. -- Sieltäkin jo kuului
huutoja ja aseitten kalsketta. Ei siis pelastusta siltäkään taholta.
Aikailematta hyppäsi hän yli ruumiin, juoksi pitkin penkerettä aidan
luo ja katsoi alas.

Kauhea hyppy olisi tässä ollut, mutta yhtä suurta vaaraa uhkasivat
sotilaat. Jo juoksi muutamia niistä penkerettä pitkin häntä kohden. Jo
kuului karbinien räiskettä, ja kuulia mennä suhisi hänen korviensa ohi;
ei ollut aikaa siekailla. Silloin näki hän kauniin hevosensa nurmella
seisovan kaarevin kauloin. Se oli siis vielä siellä.

Tämän näyn elähyttämänä hyppäsi Carlos yli aidan ja pääsi onnellisesti
maahan. Kimakka vihellys sai hevosen kohta hänen luokseen; nopeasti oli
hän ratsailla ja samassa jo porhalsi täyttä karkua avonaisella kedolla.

Kuulat vinkuivat hänen ympärillään, ja muuan asestettu sotilasjoukko
koetti sulkea häneltä tien, mutta molemmista hän pelastui. Parin
loikkauksen päästä oli cibolero jo taajan lehdon suojassa.

Joukko keihäillä varustettuja rakuunoita Robladon ja Gomezin johdossa
seurasi häntä; ja vaikeata oli hänen varmaankin päästä sellaisen
ylivoiman käsistä; mutta kuka voisikaan kuvailla takaa-ajajien
kauhistusta, kun metsässä äkkiä näkyi joukko päitä ja kamala kiljunta
kuului.

"Indios bravos, los barbaros! -- Villejä intiaaneja!" -- huusivat
sotilaat, toiset pysähtyen, toiset kääntyen ympäri hakemaan apua
linnasta.

Vaikka Roblado oli juuri aikonut joukkoineen lähteä ajamaan takaa
intiaaneja, pysähtyi hän kuitenkin nyt hyvin säikähtäneenä odottamaan
apuväkeä linnasta.

Koko varustusväki lähti liikkeelle, lehto ympäröitiin ja metsään
uskallettiin lopultakin mennä, mutta ei mitään intiaaneja näkynyt.

Oliko helvetti heidät niellyt, vai oliko se harhanäky? Se ei se
kuitenkaan ollut, koska maassa oli paljo kavionjälkiä kaikkialla.

Useita tunteja turhaan metsässä etsittyään palasi Roblado sotilailleen.

       *       *       *       *       *

Garcia oli kuollut, mutta Vizcarra eli, vaikkei hänessäkään paljoa
näyttänyt henkeä olevan, kun hänet nostettiin ylös putoamisensa jälkeen
portailta. Itse pelkäsi hän jo viimeisen hetkensä lyöneen. Kasvot
olivat kokonaan veressä. Kuula oli mennyt poskien lävitse ja vienyt
mennessään useita hampaita, niin ettei eversti voinut puhua varmaankaan
moniin aikoihin. Tämä ei kuitenkaan ollut vielä pahin puoli asiassa.

Huokaillen ja ähisten makasi eversti vuoteessaan; eikä ollut hänen
hauska odottaa nuoren ja kokemattoman lääkärin selitystä, joka vihdoin
monen tunnin kuluttua saapui, ettei haava ollut hengenvaarallinen, vaan
tavallinen lihahaava. Sairasta vaivasi kova kuume, ja se piti häntä
kauhujensa vallassa.

Cibolero oli päässyt hänen käsistään. Jos hän nyt parhaillaan
suunnitteli uusia hyökkäyksiä? Jos Rositan vangitseminen tulisi
yleisön tiedoksi, ja voitaisiin todistaa hänen osallisuutensa siihen?
-- Hän toivoi yön loppuvan, vaikka sen piti suoda hänelle virkistävää
unta; hän pelkäsi yön pimeyttä, sillä sen suojissa saattoi murhamies
helpommin toteuttaa aikeensa.

Koko päivän vallitsi suuri hämminki kasarmissa ja kaupungissa. Koko
siirtolassa puhuttiin vaan tästä merkillisestä asiasta; se levisi kuin
kulovalkea tasangolla.

Asiaa kerrottiin kahdella eri tavalla. Toisaalta kerrottiin villien
ciboleron johdolla hyökänneen linnaan, vieläpä suurilukuisena joukkona,
koskapa olivat uskaltaneet hyökätä itse linnaa vastaan, mutta että
urhoolliset sotilaat olivat vimmatun taistelun jälkeen karkottaneet
heidät. Moni oli saanut taistelussa surmansa. Linnanpäällikön
kerrottiin kuolleen, ja oli odotettavissa uusi hyökkäys siirtolaa
vastaan - ehkä vielä samana yönä.

Toisen kertomuksen mukaan olivat los indios mansos -- tähän saakka
rauhalliset intiaanit -- nousseet kapinaan cibolero Carloksen johdolla,
tehneet epäonnistuneen hyökkäyksen presidioon, siellä taistelussa oli
kaatunut eversti ja muut upseerit ja tulevana yönä tehtäisiin uusi
hyökkäys, johon kaikki tagnos -- rauhalliset intiaanit ja ahkerat
työläiset -- ottaisivat osaa.

Molemmatkin huhut tuntuivat San Ildefonson tyynistä ja viisaista
asukkaista vallan uskomattomilta. Miksi olisivat intiaanit hyökänneet
linnaa vastaan, kun he olisivat helposti voineet ryöstää turvattoman
kaupungin tai suuret haciendat? Tai miksi olisi cibolero juuri
intiaanien etunenässä ryhtynyt hyökkäykseen, kun oli tunnettua,
että hänen sisarensa juuri vähäistä ennen oli joutunut intiaanien
käsiin? -- Toinen kertomus tuntui pelkältä tarulta, kun tagnojen
nähtiin kaikkialla rauhassa suorittavan peltotöitään. Ei kuulunut
kaivoksiltakaan mitään levottomia tietoja. Mistä siis olisivat
kapinoitsijat tulleet? Kaikki halusivat saada tarkempia tietoja
sotilailta, ja pian kokoontui siitä syystä puolet kaupunkia kasarmien
ympärille. Mutta ei sieltäkään voitu saada tyydyttävää varmuutta.

Sotilaitten kertomukset olivat salaperäisiä ja sekavia, ja
ristiriitaisia heidän tietonsa ciboleron avunpyynnöstä; toiset heistä
eivät itsekään voineet asiaa ymmärtää, ja ne taas, jotka jotakin
tiesivät, eivät uskaltaneet paljastaa päälliköidensä menettelyä. Ei
uteliaiden siis auttanut muu kuin palata kotiin ja siellä miettiä näitä
merkillisiä tapauksia.

Muutamat arvelivat, että cibolero oli mustasukkaisuudessaan mennyt
kostamaan kapteeni Robladolle, tullut estetyksi ja käynyt siitä syystä
everstin kimppuun.

Vaikka liikkeessä olikin näin erilaisia kertomuksia, tuomitsivat ne
kuitenkin kaikki ciboleron. Se niissä oli yhteistä.

Hirttoköysi oli sellaiselle miehelle melkein liian lievä rangaistus, ja
jos hän vaan olisi saatu kiinni, niin kyllä hän olisi saanut hyvittää
pahat työnsä.

Olihan sen lurjuksen kiittämättömyys vallan tavaton. Edellisenä
päivänähän olivat juuri samat upseerit käyneet retkellä häntä
auttaakseen! Hän oli varmaan tullut hulluksi, tai oli hänet äiti
noitunut. Oliko nyt laitaa tappaa niin suosittu mies kuin luutnantti
Garcia!

Kuollut upseeri ei tosin ollut erittäin ylhäinen, mutta ystävällisellä
ja vaatimattomalla käytöksellään oli hän saavuttanut kaupunkilaisten
suosion.

Sinä yönä ei San Ildefonsossa tunnettu ystävällisyyttä ciboleroa
kohtaan. Oli sentään kaupungissa hänellä yksi ystävätär. Yksi sydän
tunsi häntä kohtaan samaa rakkautta kuin ennenkin. Se oli Catalina,
Crucesin tytär. Mutta ihmetteli hänkin sitä syytä, mikä oli aiheuttanut
ciboleron toimimaan niin omituisesti.

Mutta oli syy mikä tahansa, missään tapauksessa ei hän olisi tuominnut
Carlosta! Mitäpä välitti hän niistä parjauksista ja solvauksista, joita
syydettiin hänen rakastettunsa niskoille? Vaikkapa hän oli surmankin
tehnyt, niin ei se ollut syyttä tapahtunut. Siitä oli hän vakuutettu.
Tunsihan hän Carloksen jo lapsuudesta, yhteisiltä leikkiajoilta saakka,
ja sitten myöhemmältä nuoruudelta niin jaloksi mieheksi, ettei hänen
viattomuuttaan voinut epäillä!

Hän oli Catalinan silmissä kuin kirkas tähti pimeällä taivaalla. Ei
mikään voinut riistää siltä valoa. Tuskallista oli kuitenkin tämä
kaikki nuorelle tytölle, ja syvä suru valtasi hänen mielensä, -- se
tiesi pitkää, ehkä ikuista eroa siitä miehestä, jonka läsnäolo oli
hänelle niin mieleinen.

Carlos ei luonnollisesti uskaltanut enää tulla kaupunkiin, ei koko
siirtolaan; kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän saattoi vaan
onnettomuutta siirtolalle.

Sentähden ajautui hän erämaahan -- vainottuna kuin susi tai puhveli --
hänet ehkä vangittaisiin, surmattaisiin!

Katkeria ja surullisia olivat tyttöraukan mietteet. Koska saisi hän
jälleen nähdä rakastettunsa? Ehkä ei milloinkaan!



YHDEKSÄS LUKU.

Turmiollinen kirje.


Kun Carlos pakomatkallaan ehti lehtoon, olivat takaa-ajajat päässeet
vasta vähän matkaa linnasta. Kaukana takanaan kuuli hän aseenkalsketta
ja saattoi siitä syystä jo iloita pelastuksestaan.

Ei hän lehtoa lähetessään ajatellut enään niinkään paljo omaa
pelastustaan, sillä hän saattoi huoleti luottaa hyvään juoksijaansa,
niin ettei hänen edes olisi tarvinnut mennä metsän kautta pakoon; mutta
paljoa suurempaa huolta tuotti hänelle don Juan ja tämän miehet. Ne oli
saatava turvaan vaarallisesta asemastaan. Mitenkä pelastaisi ystävänsä?

Ratsastaisiko mahdollisesti suoraan Nina perfidaa kohden ja
houkuttelisi siten rakuunat pois koko metsän läheisyydestä? Siten voisi
don Juan miehineen pelastua. Mutta hän tunsi ystävänsä kiivauden ja
varomattoman uhkarohkeuden, siitä syystä luopui hän tästä aikeesta.
Tämä ehkä olisi lähtenyt väkineen sopimattomaan suuntaan, ja silloin
olisi rauennut tyhjiin Carloksen koko suunnitelma.

Senvuoksi ratsasti cibolero suoraan kohden lehtoa, missä don Juan
valmiina ratsailla oli väkineen väijyksissä.

"Jumalalle kiitos, että taas olette turvassa!" huudahti nuori ranchero.
"Tuolla niitä jo tulee tusinoittain; pian olisi voinut käydä niin,
ettemme olisi teitä enää koskaan saaneet nähdä."

"Niin kyllä," sanoi Carlos, "mutta nyt olen kuitenkin hyvän matkaa
heidän edellään."

"Mitäs nyt on tehtävä, hajotaanko metsään, vai pysytäänkö yhdessä
koossa? Pian ovat he täällä!"

Cibolero älysi kohta, ettei pitänyt hajota metsään, sillä sotilaat
saattoivat kiertää metsän, joka ei ollut niin erittäin laaja. Ja
silloin olisi don Juanin miehet helposti voitu vangita yksitellen. Paha
oli myöskin lähteä ratsastamaan yhdessä joukossa, sillä tagnojen muulit
olivat jo väsyneitä, sotilasten sitävastoin virkeitä.

Mutta oli kolmas tapa, ja sitä päätti Carlos käyttää.

"Ratsastakaa pensastoon", kuului hänen varma äänensä. "Näyttäkää sieltä
päänne ja olkapäänne sekä jousenne! Kiljaiskaa sotahuuto, mutta älkää
muuten näyttäytykö heille! Tulkaa sitten tänne kohta ja seuratkaa
minua!"

Näin sanoen ratsasti hän edelleen. Mutta tagnot menivät don Juanin
ja Antonion johdolla pensastoon, heiluttelivat sieltä aseitaan ja
päästivät niin kamalan kiljunnan kuin kokonainen intiaaniheimo.

Olisi tarvittu hyvin harjaantunut silmä erottamaan sitä kuinka suuri
vaara todella oli. Se näytti pahemmalta kuin se olikaan.

Useat tagnot olivat avopäin, pitkät hiukset tuulessa hulmuten, ja
erosivat siten hyvin vähän villeistä veljistään aavikoilla. Kaikilla
heillä oli jouset ja nuolet kuin konsanaan sotajalalla olevilla
intiaaneilla.

Carlos oli oikein laskenut tämän tempun vaikutuksen. Kuultuaan
sotakiljunnan pysähtyivät rakuunat heti, sillä he luulivat kohdanneensa
koko heimon intiaaneja, ehkä juuri samoja, joitten jälkiä edellisenä
päivänä olivat seuranneet. He eivät uskaltaneet tunkeutua pensastoon
ennenkun olivat saaneet lisäväkeä linnasta, vaikkapa silloin jo
olisikin myöhäistä seurata punanahkoja.

Kun tagnot käskyn mukaan olivat kokoontuneet johtajansa ympärille,
saivat he määräyksen nousta satulaan ja Antonion johdolla lähteä
eräälle polulle, joka johti erästä toista rotkoa pitkin, kuin Nina
perfidalle vievä, ylängölle.

Täältä korkealta saivat he katsella mitenkä sotilaat piirittivät metsän
ja sieltä haeskelivat vihollisiaan.

Carlos ratsasti melkein pohjoista kohden ja aikoi tämän kaarron kautta
päästä eräälle rotkolle alangolle.

Tämä rotko oli erään pienen joen pohjana, jossa sadeaikana oli
runsaasti vettä, mutta joka nyt oli vallan kuivillaan. Pohjalla oli
pieniä piikiviä, jotenka kavioista ei jäänyt mitään jälkiä, vaikka
kivisoraan tulikin lovia monien entisten lisäksi.

Tässä rotkossa seisautti Carlos joukkonsa esittääkseen seuralaisilleen
erään suunnitelman, jota jo kauvan oli hautonut päässään.

Koko joukosta eivät sotilaat tunteneet muita kuin hänet. Don Juan ja
Antonio eivät olleet näyttäytyneet, eivätkä tagnotkaan muuta kuin
hetkiseksi päänsä. Jos he siis lähtisivät kotiin, ei heille seuraisi
mitään koko retkestä.

Ei kukaan tiennyt tästä retkestä. Kotiväkeä oli ankarasti varotettu
vaikenemaan, ja lähtö oli tapahtunut niin varhain, että kyläläiset
vielä silloin nukkuivat.

Carloksen kotiin tuomat muulit oli viety turvaan vähän matkan päähän
ranchosta, eikä ciboleron paluusta tietäneet ihmiset mitään ennenkuin
kohtauksesta linnanpenkereellä.

Don Juanin piti siis joukkoineen palata kotiin; Carloksen seuralaisten
piti sitävastoin mennä hänen majalleen, laittaa se uuteen kattoon ja
olla sen läheisyydessä. Eihän heidän tarvinnut olla edesvastuussa
herransa töistä.

Ciboleron olinpaikkaa ei voitu ilmottaa kuin aniharvoille luotettaville
ystäville.

Hyvin tiesi hän suojapaikkoja erämaassa; siellä oli hänellä yhtä suuri
suoja kuin vuorenonkaloissa; kattoa hän ei kaivannut, tähtitaivas oli
loistavampi katto kuin ylhäisten saleissa koskaan.

Pian oli cibolero laittanut kuntoon varustuksensa, ja auringon
laskiessa erottiin.

Tagnot ratsastivat ulos rotkosta vuorotellen kulkien eri tietä
laaksoon. Lopulta jäi rotkoon vaan cibolero, ranchero ja arriero.

Ystävykset ratsastivat rotkon päähän, kääntyivät oikealle ja tulivat
San Ildefonson laaksoon etelästäpäin.

Oli ihan pimeä, mutta ystävykset tunsivat hyvin tien. Puolenyön
seuduissa ehtivät he rancheron kotiin.

Sitä ennen lähti Antonio tutkimaan oliko tie vapaa, ja eikö sotilaita
ollut väijyksissä läheistöllä. Hän toi rauhottavia tietoja, ja pian oli
Carlos äitinsä luona.

Hartaan tervehdyksen perästä kertoi Carlos äidilleen kaikki tapaukset,
ja useasti ojensi vanhus kätensä pojalleen osottaen sillä hyväksyvänsä
sen älykkään varovaisuuden, jota Carlos yleensä oli noudattanut.

Pian päättyi keskustelu, erota täytyi, sillä rancheron koti ei ollut
enää turvallinen cibolerolle. Hänen täytyi lähteä erämaahan.

Lopuksi pyysi Carlos rancheroa suorittamaan muutamia toimia ja sanomaan
terveisiä Catalina de Crucesille, sanoi liikutettuna jäähyväiset
äidilleen ja ratsasti ulos maailmalle.

Äiti-vanhus toivotti pojalleen menestystä, ja kyyneleitä vieri pitkin
hänen kurttuisia poskiaan: olihan pojan kohtalo nyt taas niin synkkä.

Antonio seurasi häntä ajaen muulia, jonka selkään oli sälytetty
ruokavaroja. Matka kulki laakson läpi Llano estacadolle. --

       *       *       *       *       *

Ciboleron jatkaessa yöllistä ratsastustaan pistäydymme katsomaan
haavotettua Vizcarraa, joka kääntelehti levottomana vuoteessaan,
omantunnontuskissa ja aavistellen pahoja tapauksia.

Eniten vaivasi häntä se, mitenkä pääsisi eroon Rositasta, josta kaikki
tämä hänen nykyinen kurjuutensa oli johtunut, ja kiihkeästi odotti
hän kapteenin paluuta, sillä tämä älykäs mies varmaan keksisi keinon,
mitenkä saada tyttö jälleen omaistensa luo niin, ettei saataisi tietää
hänen nykyistä olinpaikkaansa.

Hänen toivonsa toteutui.

Haettuaan turhaan lehdosta vihollisiaan ja seurattuaan jonkin matkaa
luultujen intiaanien jälkiä, palasi Roblado presidioon kertomaan
päällikölle tapausten kulkua.

Ei ollut juuri erittäin hauskaa saada kuulla, että murhamies oli
päässyt karkuun. Mieluummin olisi eversti suonut makaavan tikarin
lävistämänä kentällä sen miehen, joka oli niin tuhoisasti rumentanut
hänen kasvonsa, ja saattoi milloin tahansa riistää häneltä aseman ja
hengen.

Vaikeata oli everstille puhuminen, mutta hänen täytyi saada asiasta
täysi varmuus, ja sentähden kysyi hän suurta kipua tuntien:

"Luuletko hänellä tosiaan olleen mukanaan intiaaneja?"

"En", sanoi Roblado. "Aluksi kyllä luulin niin, se on sotilaat uskoivat
sitä, ja se johti minua harhaan. Nyt olen varma siitä, etteivät ne
olleet indios bravos, vaan joitakuita hänen tagnoystäviään".

"Ja mitä aijotte nyt tehdä?" kysyi sairas, jolla ei ollut voimaa toimia
eikä ajatella.

"Luulen, että saamme kauvan häntä pyydystellä. Gomez luulee niiden
lurjuksien paenneen ylisen rotkon kautta ja olevan jo matkalla
vuoristoon. Meidän täytyy sentähden kiiruusti ilmottaa toisille
siirtokunnille, että tietävät olla varoillaan ja ottaa hänet kiinni,
jos hän uskaltaisi ilmestyä heidän alueellaan. Mutta sitä hän ei
uskaltane niinkään pian, ja meidän on kai saatava hänet kiinni
viekkaudella."

"Mitenkä, sanokaa pian, Roblado!"

"Asia käy helposti. Ensiksikin elää hänen vanha äitinsä vielä, ja on
sairaana tuolla laaksossa. Poika ei jättäne siitä syystä seutua; ja
sitäpaitsi pidättää häntä muuan toinen vanha vetovoima."

"Tarkotatte kai häntä", sanoi eversti viitaten Rositan vankilaan päin.

"Aivan niin! Sanotaan veljen pitävän hyvin paljo sisarestaan. Kun
viemme Rositan sellaiseen paikkaan, missä veli voi hänet tavata, niin
varmaan voidaan hänet helposti vangita. Viemme siis tytön jälleen
entisen kotinsa lähelle, ja --"

"Te nostatte tosiaankin raskaan taakan päältäni, Roblado. Tapahtukoon
se niin pian kuin mahdollista. Mutta mitenkä aijotte menetellä?"

"Se on varsin helppoa", sanoi kapteeni. "Jo tänä yönä tai varhain
huomenaamuna vievät Gomez ja José, intiaaneiksi puettuina, tytön
sellaiselle paikalle kuin heille käsken. Siellä sidotaan hänet, jotta
näyttää siltä kuin hän tosiaankin olisi ollut punanahkojen vankina.
Sitten joudun minä, ajaessani takaa ciboleroa, sattumalta rosvojen
läheisyyteen, ammun muutamia viattomia laukauksia, vapautan tytön ja
jätän hänet kaupungin viranomaisille. Siinä koko temppu, ha, ha, ha!
Mitäs siitä sanotte, eversti?"

"Se on kerrassaan mainio!" sanoi eversti keventynein mielin.

"Niin pääsemme kaikista epäluuloista, vieläpä saamme kiitosta. --
Vanki on vapautettu ja jätetty ystäviensä haltuun -- ja vieläpä juuri
sen miehen sisar, joka koetti surmata teidät! Sanonpa teille, eversti
-- asian pitäisi huvittaman teitä --, että ciboleroa itseä tässä
huiputetaan, ja hänen säikähdyksestä miltei hourupäinen sisarensa
varmaan vannoo olleensa koko ajan intiaanien käsissä; vieläpä
vakuuttaakin, että veli on erehtynyt".

"Suunnitelma on hyvä, amigo, se pitää toteuttaa jo tänä yönä", selitti
eversti hyvin mielissään siitä, että jo näytti päässeen niin raskaista
huolista.

Kuu sotilaat jo lepäsivät kasarmeissaan, lähti muuan merkillisesti
puettu seurue ulos kasarminportista kulkien vuoristoon vievää tietä.

Siinä oli vaan kolme henkilöä. Yksi oli puettu hyvin viittoihin ja
näytti naiselta; toisia olisi sulkakoristeista, maalauksista ja aseista
päättäen voinut luulla intiaanisotureiksi, mutta he olivat vaan
espanjalaisia ratsusotilaita, rakuunat Gomez ja José.

Seuraavana päivänä sattui sitten taas tapauksia, joista ildefonsolaiset
saivat paljo puhumisen ja ihmettelemisen aihetta.

Puolenpäivän seuduissa ratsasti nim. joukko sotilaita läpi kaupungin.
He olivat olleet etsimässä murhaajaa -- joksi Carlosta nyt yleensä
nimitettiin. Häntä he tosin eivät olleet tavanneet, mutta sensijaan
kohdanneet indios bravos, joiden kanssa oli kiivaasti taisteltu.

Intiaanit olivat takaa-ajosta huolimatta voineet pelastaa haavotetut ja
kuolleet, joten niitä ei oltu saatu, mutta sensijaan oli sotilaitten
käsiin joutunut muuan naisraukka. Retken urhea johtaja kapteeni Roblado
otaksui tyttöä samaksi, jonka intiaanit muutamia päiviä sitten olivat
ryöstäneet eräästä ranchosta.

Tie linnaan ei tosin kulkenut kaupungin läpi, mutta kapteeni tahtoi
ylpeillä retkestä, siitä syystä ratsasti hän torille, pysähtyi la casa
de cabildon -- raatihuoneen -- eteen ja jätti tytön viranomaisten
haltuun. Uteliasta väkeä oli kerääntynyt sinne kuuntelemaan urheiden
sotilaiden kertomuksia. Kun jalo pelastaja sitten nousi ratsaille
palatakseen presidioon, huusi väkijoukko alcaldin -- pormestari ja
tuomari -- kehotuksesta eläköötä kapteenille.

"Jumala teitä palkitkoon, kapteeni!" huudettiin kaikkialta.

Vaivoin saattoi tämä ylistetty sankari pidättää nauruaan, ajatellessaan
kuinka hyvin kepponen oli onnistunut, ja kuinka helppo oli pettää
yksinkertaisia ihmisiä.

Sotilaitten poistuttua kerääntyi yleisö tytön ympärille. Mutta vähän
hänelle osotettiin myötätuntoisuutta. Kaiken sääliväisyyden työnsi
syrjään se tieto, että tämä oli sen saman lurjuksen sisar, joka oli
murhannut Garcian ja niin kiittämättömästi kohdellut everstiä. Rosita
oli yhtä kaunis kuin ennenkin, vaikkei puna hänen poskillaan ollutkaan
yhtä helakka, ja vaikka katse oli omituisen harhaileva. Runsas,
kullankeltainen tukka ja vaalea hipiä ihastutti ihmisiä nyt samoinkuin
juhannuksenakin. Kysymyksiin vastasi hän vaieten tai sitten hyvin
sekavasti. Joskus hypähti hän seisoalleen ja huudahti sekavin lausein
'indios', 'barbaros'.

"Esta loca! -- Hän on hullu!" kuiskailivat ihmiset toisilleen. "Hän
luulee vielä olevansa villien keskuudessa!" -- Ehkä oli niin! Ei hän
ainakaan ystävien seurassa ollut.

Alcaldi kysyi oliko läsnäolijoissa keitään tytön sukulaisia tai
muita, jotka halusivat ottaa tytön luokseen. Seurasi hiljaisuus,
kunnes esiintyi juuri paikalle tullut poblana -- kansannainen --, ja
selitti haluavansa viedä la pobrecitan -- pikku raukan -- kotiinsa.
Sanoi tuntevansa tytön. Siihen suostuttiin mielellään. Vaimo tarttui
suojattinsa käteen ja vei pois. Yleisö hajaantui eri tahoille.

Naiset nousivat lähellä oleville rattaille, joille vaimo oli laittanut
mukavan sijan tytölle, ja ystävällisesti jutellen rohkaisi hän
matkatoveriaan. Mutta ei Rosita häntä tuntenut. Tuskin olivat he
ehtineet kaupungin ulkopuolelle, kun heitä vastaan tiellä tuli hieno
nainen kauniin hevosen seljässä ratsastaen. Tämä kiiruhti heidän
luokseen nähtyään rattaat, ja pian kumartui ylpeän don Ambrosion tytär
katsomaan Rosita raukan harhaileviin silmiin.

Donna Catalina oli osottautunut uskolliseksi ystävättäreksi hädässä.
Ikkunastaan oli hän nähnyt sotilaitten palaavan retkeltään ja sai pian
selvän siitä mitä oli tapahtunut. Heti päätti hän auttaa vankia. Mutta
itse ei hän uskaltanut hakea ciboleron sisarta kotiinsa, sillä mitä
olisikaan siitä sanonut hänen isänsä, mitä ihmiset? Sentähden lähetti
hän kamaripalvelijansa Josefan noutamaan Rositaa.

Pian olivat rattaat kunnossa ja hänen oma hevosensa satuloituna. Nuoren
naisen sydän sykki ilosta, kun sai kuulla työnsä onnistuneen ja Rositan
olevan turvassa. Suuresti hän iloitsi nähdessään tytön, mutta tämän
harhaileva katse häntä suuresti huoletti, samoin silmien omituinen
loiste. Rakkaita sanoja hän haasteli, mutta ei Rosita näyttänyt häntä
ymmärtävän; olisivatko ihmiset puhuneet totta? Olisiko hän -- ei, se
ei voinut olla mahdollista! Levottomana koetti hän puhua lempeästi;
hiljaa kuiskasi hän Carloksen nimen ja puhui vanhasta äidistä. --
Silloin vihdoin näkyi Rosita heräävän kuin unesta, keveä puna tuli
hänen poskilleen, silmiin tuli kyyneleitä, ja samassa jo heittäytyi hän
rakkaan ystävättären syliin, joka oli valaissut hänen sielunsa hämärän.

       *       *       *       *       *

Mutta missä mahtoi nyt olla koditon Carlos? -- Catalina käski Josefan
olla koko yön Rositan luona ja sitten ottaa Antoniolta selvää
cibolerosta, jonka kovaa kohtaloa hän ei itse voinut mitenkään
lieventää. Hyvästiä heittäessään jätti hän Josefalle kalliin sormuksen
Antonion kautta cibolerolle jätettäväksi merkiksi hänen uskollisesta
rakkaudestaan. -- Vielä tervehti hän jäähyväisiksi Rositaa ja palasi
kaupunkiin.

Kun kirkonkellot seuraavana aamuna kutsuivat jumalanpalvelukseen,
peitti hämärä vielä maisemat. Catalina oli uskovainen ja hartaasti
rukoili hän Jumalalta apua. Rukouksen vahvistamana tunsi hän taas
voivansa kestää elämän koettelemuksia, ja rohkaistunein mielin palasi
hän jälleen kotiin.

Siellä puuhaili hän kauvan kotoisissa askareissa. Silloin tuli Josefa
hänen luokseen ja sujautti kirjeen emäntänsä kouraan. Antonio oli
jättänyt sen hänelle, ja oltuaan Rositan luona yötä oli hän kiiruhtanut
tuomaan sitä perille. Catalina juoksi huoneeseensa lukemaan kirjettä.
Se oli seuraava:

    "Rakas Catalina!

    Kuinka onnelliseksi olettekaan tehnyt minut! Vielä tunti sitten
    olin kurjin ihminen maailmassa. Olin epätoivossa sisareni
    kohtalosta ja luulin teidän halveksivan minua. Vallan toisin ovat
    asiat nyt: pidän rakkaan Rositan kättä omassani, ja sormessani
    välähtelevä sormus todistaa, etteivät parjaukset eikä päälleni
    syydetty häpeä ole riistäneet minulta teidän ystävyyttänne.

    Te ette pidä minua salamurhaajana, Jumalan kiitos; ja vannon,
    etten ole kunniaton roisto, vaan kostaja. Saatte tietää kaikki
    -- kauheat juonet minua ja omaisiani vastaan --, sitä tuskin
    saattaisi uskoa, sillä niin suuri on roistomaisuus. Olen
    tosiaankin heidän uhrinsa. Viholliset vainoavat minua kuin
    verikoirat, en uskalla tulla siirtolaan, minua ahdistetaan kuin
    nälkäistä sutta, mutta mistään en välitä, kun vaan te olette
    ystävien joukossa.

    Luotan hyvään hepooni ja uhmailen vihollisiani. Vielä kerran
    täytyy minun käydä kaupungissa nähdäkseni teidät! Työni ja
    ajatukseni selitän teille suoraan; kaikki konnanjuonen seikat
    saatte kuulla, en uskalla niistä kirjottaa. Älkää kieltäytykö
    kohtaamasta minua. Tahdon vapautua teidän silmissänne kaikista
    epäluuloista! Huomenyönä -- puolenyön seuduissa -- olen
    puutarhassanne, siinä mielipaikassanne. Älkää antako ystävänne
    turhaan odottaa!

                                                Carlos."

Onnellisena pani Catalina kirjeen taskuunsa ja askarrellessaan usein
mietti sen sisällystä. Niin kului tunti tunnilta, ja emännän tehtäviä
näkyi riittävän runsaasti. Kaikkialla täytyi hänen olla tarkastamassa,
että kaikki kävi hyvin. Vihdoin tuli ilta, silloin saattoi hän ihailla
kukkien tuoksua, silloin muistella armastaan.

Hän istuutui eräälle penkille vielä uudelleen lukeakseen Carloksen
kirjeen. Hän pisti kätensä taskuun ottaakseen sen, mutta voi taivas!
Missä se oli? Taskussa se ei ollut enää. Hän hypähti ylös ja haki sitä
kaikkialta missä oli ollut. Mutta ei sitä mistään löytynyt. Hän oli
varmaan vetänyt sen vahingossa ulos taskustaan. Sen täytyi kuitenkin
olla sitten hänen kamarissaan. Levottomuus eneni yhä. Joka paikasta hän
etsi tuota vaarallista kirjettä. Tuskan valtaamana vaipui hän eräälle
tuolille huudahtaen:

"Madre de dios! Missä se mahtaa olla?"

"Täytyy kysyäni Vicenzalta", sanoi hän; "sitä en tosin mielelläni
tee kun tyttö on epäluotettava, ja jo kahdesti olen tavannut hänet
petoksen jäljiltä. -- Mutta hätäistä tuomiota ei saa tehdä, enkä
minäkään sitä halua", sanoi hän itsekseen miettien, "mutta tytöltä
täytyy kysyä. Hän on ehkä löytänyt kirjeen, katsonut sen arvottomaksi
ja heittänyt tuleen. Onneksi ei hän osaa lukea! -- Voi, olin unohtaa
hänen sulhasensa, rakuuna Josén! Se kuuluu olevan huono mies, mutta
Robladon ja Vizcarran suuressa suosiossa. Jos tyttö olisi löytänyt
kirjeen ja näyttänyt sen sulhaselleen? Dios de mia alma! -- Jumala
minua armahtakoon!"

"Se olisi todella kauheata!" huudahti hän epätoivossaan käsiään
väännellen. "Se olisi pahinta mitä Carlosraukalle saattaisi tapahtua!
Mutta tästä epävarmuudesta täytyy päästä! -- Vicenza! Vicenza!"

"Señorita!" kuului ääni viereisestä huoneesta.

"Tule tänne!"

"Kohta, señorita!"

Huoneeseen astui palvelustyttö, jolla oli yllään lyhyt hame ja
valkoinen liivi ilman hioja. Kasvonväristä näki hänet mestitsiksi,
(valkoihoisen ja intiaanin lapsia). Vaikkei hän suinkaan näyttänyt
rumalta, oli hänen silmissään sentään sellainen viekkauden ja ilkeyden
ilme, ettei hänessä voinut olla hyveitä eikä kunniallisuutta. Hänen
töykeä käytöksensä osotti äärimäistä välinpitämättömyyttä, ja Catalina
olisi jo aikoja ajanut hänet pois palveluksesta, jollei hän säälistä
olisi pitänyt tyttöä, kun tyttö oli yksin maailmassa.

"Mitä haluatte, armollinen neiti?" kysyi palvelija katsellen arasti
emäntäänsä kuin omantunnonvaivoissa.

"Vicenza -- olen kadottanut erään paperin -- erään paperilapun, joka
oli kokoontaitettu näin, oletko löytänyt sen?"

"En, señora!" vastasi tyttö nopeasti.

"Etkö ole ehkä lakaissut sitä tunkioon tai heittänyt tuleen?"

"Ei, en ole, vakuutan sen! Lakaissut tai polttanut? En uskalla hävittää
mitään paperia, kun en osaa lukea; voisihan se olla jotain tärkeätäkin."

Tyttö vastasi varmasti, näyttipä olevan kuin nyreissään siitä, että
häntä uskallettiin epäillä huolimattomuudesta.

"Uskon sanaasi, Vicenza; ja mikset sitä sanoisikin, jos olisit sen
löytänyt?"

"Sen olisin varmaan tehnyt".

"No se ei ollut erittäin tärkeä paperi, saat mennä Vicenza".

Tyttö poistui ärtyneen näköisenä.

Catalina koetti yhä vielä muistella mihin se onneton kirje
mahdollisesti oli voinut joutua, siitä syystä ei hän huomannut Vicenzan
kasvojen ilkeätä ilmettä ja ivairvistystä poistuessaan huoneesta. Hänen
katseestaan olisi varmaan nähnyt, että hän tiesi kirjeestä enemmän kuin
tahtoi ilmottaa.

Catalinan yhä etsiessä oli jo tullut ilta, ja lumihuippuisten vuorten
taakse katoava aurinko täytti Catalinan mielen sillä iloisella
toivolla, että jo muutamien tuntien kuluttua sai lohduttaa armastaan.
Mutta samalla täytti huoli hänen mielensä.

       *       *       *       *       *

Ärtyisellä mielellä oli Vizcarra, kun lääkäri oli lähtenyt hänen
luotaan, osaamatta antaa mitään lievittäviä lääkkeitä. -- Ja ikuisiksi
ajoiksi oli everstin kasvoista kauneus mennyt. Sen sanoi peili. Eiköhän
ollut mitään taidekeinoa tämän vamman koristamiseksi.

Kiukussaan pui eversti nyrkkiä ja vannoi kalliit valat kostavansa
ilkiölle. Kidutuspenkki ja tuskallinen kuolema odotti pahantekijää!
Mitä äitiin tuli, niin olihan häntä varten häpeäpaalu, vieläpä
roviokin, josta hengenmiehet kyllä pitivät huolta rangaistakseen vanhan
vaimon noituutta.

Robladokin oli saanut kokea esimiehensä ärtyisyyttä. Koko siirtola
siitä sai kärsiä.

Kapteeni istui nyt huoneessaan kasarmissa ja hautoi uusia kostojuonia
suositellakseen everstiä. Jo oli hän kuulutuksella julistanut suuren
palkkion annettavaksi sille, joka saisi ciboleron kiinni joko kuolleena
tai elävänä. Tämän kuulutuksen olivat allekirjoituksillaan vahvistaneet
sekä sotilasvallan että kaupungin hallituksen korkein päällikkö, joka
viimemainittu kaikin tavoin koetti suositella yhteiskunnan turvaajaa.
Muutenkin oli ryhdytty kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin ciboleron
kiinnisaamiseksi.

Kapteeni mietiskeli juuri näitä asioita, kun samassa kuului hiljainen
koputus ovelle.

"Kuka se on?" kysyi hän ennenkuin käski astua sisälle.

"Minä, kapteeni", kuului heikko, kimeä ääni.

Kapteeni kai tunsi äänen, koskapa käski tulijan astua sisälle.

Ovi avautui, ja huoneeseen tuli kevein, hiipivin askelin pieni mies,
jolla oli ilkeämuotoiset kasvot. Hänellä oli päällään rakuunan
asepuku, miekka ja kannukset, ja näytti muuten sellaiselta kavalalta
lurjukselta, joka pystyi mihin konnantyöhön tahansa. Se oli José, sama
mies, joka oli mukana Rositan ryöstössä, ja sama, jonka Catalina tiesi
Vicenzan sulhaseksi.

"No mitä asiaa sinulla on José?" kysyi kapteeni. "Oletko nähnyt kauniin
Vicenzasi? Onko sinulla joitakin uutisia?"

"En tiedä joko teillä, kapteeni, on tietoa siitä", sanoi pieni mies,
joka näytti hyvin nöyrältä; "mutta Vicenza juoksi tänne henkimeneissä
kertomaan eräästä asiasta".

"Anna kuulua sitten mistä on puhe!"

"Kun alcaldi eilen torilla kaupitteli sitä tyttöä kuin muutakin
tavaraa, tuli sinne muuan nainen, joka sanoi tuntevansa tytön. Hän
ottikin tytön mukaansa; he nousivat rattaille ja ajoivat eräälle
pienelle rancholle. Nainen, joka sanoi tuntevansa tytön, vaikkei ollut
koskaan häntä nähnytkään, oli señoritan uskottu palvelijatar Josefa".

"Onko se mahdollista? Onko Vicenza varma siitä asiasta?"

"Täydellisesti. Hän tietää vielä enemmänkin. Samaan aikaan kun vaunut
lähtivät, antoi señoritakin satuloida hevosensa, ratsasti pois ja
palasi vasta useitten tuntien perästä".

"Se oli tuhmasti tehty etten käskenyt ketään seuraamaan don Ambrosion
tytärtä tälle ratsastusretkellä."

"Vicenza luulee, että señorita itse tahtoi ottaa selvän siitä, ettei
villit intiaanit olleet tehneet tytölle mitään pahaa. He näyttävät
olevan hyviä ystävättäriä. Hän tietää enemmän kuin muut cibolerosta ja
mitä tämä puuhailee".

"Jaha, nyt ymmärrän!" sanoi kapteeni itsekseen. "Siitäpä syystä
näyttikin se kaunis neiti niin vaiteliaalta, kun hänen isänsä
merkitsi puolestaan niin suuren summan ciboleron päästä; nyt ymmärrän
minkätähden hän näytti niin surulliselta eikä näyttänyt kuuntelevan,
kun puhuttiin murhaajasta. Odotappas, kyyhkyläiseni, ehkä juuri itse
aavistamattasi saat sen vaaleakiharaisen amerikalaisen ansaan".

Kapteeni oli lausunut nämä sanat itsekseen, eikä ensin huomannut,
että José jäi vielä huoneeseen, kumarrellen hyvin nöyrän näköisenä,
aivankuin haluten vielä sanoa jotain. Hän näytti hyvin viekkaalta.

"Onko sinulla vielä jotain sanottavaa, José?"

"Minulla on jotain, joka lienee hyvin tervetullutta?"

"Mitä sinä kouraasi kätket niin salaperäisenä?"

"Paperiliuskaa vaan", irvisteli sotilas. "Tässä se on!" sanoi hän ja
availi samassa kirjettä, jotta se paremmin näkyi.

"Mitä se on?"

"Herra kapteeni kai ymmärtää sen paremmin kuin minä, koska en juuri
paljoa osaa lukea. Señorita pudotti sen aamulla taskustaan, ja Vicenza
tahtoi säästää ylösnostamisen vaivan, ja toi sen tänne. Tässä se on!"

Roblado ehti tuskin kuuntelemaan rakuunan viimeisiä sanoja kun
jo tempasi kirjeen ja luki sitä ahnaasti. Luettuaan hypähti hän
seisaalleen niin iloisena kuin olisi aarteen löytänyt.

"Käske pian tänne Gomez, mutta älä puhu tästä mitään kenellekään!"
huudahti hän hämmästyneelle sotilaalle. "Ole valmis itsekin, tarvitsen
sinuakin. Lähetä tänne Gomez heti!"

Sotilas teki kunniaa ja poistui nopeasti.

"Sepä oli onnenpotkaus! Vielä tänä yönä! Puolenyön tienoissa! Minulla
on hyvästi vielä aikaa tehdä varustukseni. Jos vaan tietäisin varmaan
paikan. Mutta sitä ei mainita kirjeessä".

Uudelleen luki hän kirjeen.

"Niin, mitä on tehtävä?" puheli hän itsekseen. "Señoritaa täytyy
vartioida kunnes hän menee kohtauspaikalle. Sen voi Vicenza suorittaa,
ja minä asetun sillaikaa sotilaineni väijyksiin. Tyttö saa johdattaa
meidät sinne, ja meillä on kyllä aikaa hiipiä sinne niin, etteivät
kynsistämme pääse. -- Jospa vaan saisin käsiini sen miehen, joka aikoo
ryöstää kultakalani!"

Kuului taas koputus ovelle.

Kersantti Gomezin käskettiin tulla sisälle.

"Gomez, laittakaa kuntoon kaksikymmentä parasta miestä! Olkaa valmiina
kello yksitoista! Teillä on vielä tarpeeksi aikaa, mutta olkaakin
sitten heti valmis lähtemään kun käsken! Antakaa ladata karbinit:
saatte ehkä työtä! Lähtekää varustautumaan!"

Yhtä ääneti kuin oli tullutkin lähti kersantti täyttämään määräystä.

       *       *       *       *       *

Puuttui enää tunti puoliyöstä. Kuu loisti taivaalla ja valaisi
yksinäistä ratsastajaa, joka kulki laaksosta vuoristoon. Hänen
varovainen ratsastuksensa ja tarkastelevat katseensa osotti, että hän
jostain erityisestä syystä halusi pysyä salassa. Samasta syystä kaiketi
hän myöskin mieluummin ratsasti kallion varjossa ja valopaikkaan
päästyään katseli entistä tarkemmin ympärilleen.

Pitkien kiertoteitten jälkeen tuli hän sellaiselle polulle, missä ei
kallio eikä pensasto häntä suojannut, ja silloin saattoi nähdä hänet
cibolero Carlokseksi. Hänen uljas mustanginsa ravasi reippaasti, ja
sudenkarvainen Cibolo-koira seurasi jäljessä.

Catalinan rakastettu oli jo ehtinyt erääseen lehtoon lähelle kartanoa.
Oli enää ratsastettava erään niityn poikki. Sitten oli hän myöhäisen
retkensä päämäärässä, don Ambrosion puutarhassa. Leveä joki erotti
niityn puistosta, jossa kasvoi ihania kukkia ja muhkeita puuryhmiä.
Kaksi siltaa kulki veden yli. Toinen oli kauniisti rakennettu, ja
sen keskellä oli portti, joka voitiin lukita. Usein nähtiin Catalina
de Crucesin kulkevan tämän sillan yli kun hän halusi pidentää
kävelymatkaansa aina kauniille nurmikolle asti.

Lehtoon päästyään hyppäsi Carlos maahan ratsailta ja jätti
hevosen valloilleen sidottuaan ohjakset satulannuppiin.
Puhuteltuaan ystävällisesti uskollista seuralaistaan riensi
cibolero metsänrinteeseen, josta saattoi hyvin nähdä yli niityn
puutarhasilloille.

Muutamien minuuttien kuluttua oli kaupungin kirkonkellon aika ilmottaa
puoliyön hetken tulleen.

Silloin näkyi nuori, tiiviisti mantillaansa verhoutunut tyttö tulevan
pitkin komeata, puistoon johtavaa käytävää. Hetkiseksi pysähtyi
hän aivankuin olisi kuullut jostain epäilyttävää ääntä, mutta hän
nähtävästi luuli erehtyneensä koskapa taas jatkoi matkaansa. Päästyään
keskelle siltaa, otti hän taskustaan pienen avaimen, avasi sillä portin
ja palasi jälleen puistoon.

Tuskin oli Carlos huomannut nuoren tytön ilmestyvän kuuvaloon, kun hän
kiiruhti sillalle päin. Cibolo olisi mielellään seurannut herraansa
pitemmältäkin, mutta silloilla taputti isäntä sen päätä, puhui sille
muutamia sanoja koira laskeutui maahan pitkäkseen.

Ymmärsiköhän se, että oli vartioitava?

Seuraavana hetkenä tervehti iloinen metsästäjä ystävätärtään, ja kuukin
näytti hymyilevän ikäänkuin iloissaan nuorten kohtauksesta.

Muuan ruohopenkki siinä läheisyydessä tarjosi lepoaan. Yö oli hiljainen
ja tyyni. Eivät he aavistaneet kuinka lyhyt tämä rauha tulisi olemaan.
Mistäpä he olisivat vaaraa pelänneet?

Catalina raukka! Kotoa lähtiessään ei hän tiennyt, että ilkeät silmät
seurasivat jokaista hänen liikettään. Eikä hän ollut erehtynyt
kuullessaan jotakin outoa ääntä lehtokujalla kulkiessaan. -- Vicenza
oli vaan muutamien askeleitten päässä hänestä.

Kun mestitsityttö oli nähnyt emäntänsä varustautuvan yölliseen
kohtaukseensa, oli hän jo etukäteen hiipinyt kujalle odottamaan.

Nyt makasi hän piilossa erään pensaan takana ja näki vahingoniloisena
emäntänsä saapuvan. Sanaakaan ei jäänyt häneltä kuulematta ja
katsellakin hän koetti.

Ensi hetkinä olivat Catalina ja Carlos niin liikutettuja, etteivät
tahtoneet saada sanaa suustaan. Catalina alkoi ensin puhella.

"Kuinka voi sisarenne?" kysyi hän. "Onko hänen järkensä jälleen selvä?"

"Hän voi paremmin nyt ja asuu entisessä kodissamme, jossa äiti häntä
hoitelee".

"Oletteko ollut hänen luonaan? Onko hän kertonut --?"

"Että muuan hyvä ystävätär on pelastanut hänen sielunsa pimeyden
kahleista ja antanut hänelle uutta rohkeutta elää. Voi, Catalina,
mitenkä voin teitä kyllin kiittää ystävällisyydestänne minua ja
omaisiani kohtaan!"

"Älkää nyt siitä puhuko, vaan iloitkaa pikemmin siitä, että se
pikkutyttö, jonka kerran pelastitte koskenkuohuista, nyt jo on kasvanut
niin suureksi, että voi teidän esimerkkinne mukaan taistella elämän
myrskyjä vastaan".

"Kukapa tietää mihinkä Rosita olisi laahattu, jollette olisi suojellut
häntä?"

"Lapsi raukka! Varmaan on hän saanut kärsiä paljo niitten villien
käsissä!"

"Raa'at villit tosiaankin! Oikean nimen te heille annoitte, vaikkette
tiedä kestä puhutte. Selittääkseni menettelyäni näinä viime päivinä
ja puolustaakseni itseäni olen uskaltanut ratsastaa tänne. Ei mikään
salaisuus saa erottaa teitä minusta. Kaikki saatte kuulla. Kuulkaa!"

Carlos kertoi sitten yksityiskohdittain kaikki tapaukset, ja suuresti
ihmetteli Catalina sellaista hävyttömien juonien paljoutta.

"Voi niitä jumalattomia!" huudahti hän. "Kukapa olisi voinut sitä
aavistaakaan! Asia näyttää uskottavalta vaan kun te sen kerrotte. Olen
tosin kuullut heidän tehneen jo ennenkin monta konnantyötä, mutta tämä
menee jo yli ymmärryksen. Santima madre! -- Pyhä Jumalan äiti! -- Mitä
petoja ne ovat!"

"Nyt tiedätte millä oikeudella minua on sanottu murhaajaksi!"

"Voi, Carlos, älkää sitä ajatelko! En ole hetkeäkään pitänyt teitä
syyllisenä; tiesin teidän asianne hyväksi ja oikeaksi. Älkää peljätkö!
Koko maailma saa sen pian tietää."

"Koko maailma?" toisti Carlos katkerasti. "Minulla ei sitä ole enää
olemassa; ei ole minulla kotia. Ihmiset, joitten keskuudessa olen
elänyt, pitävät minua nyt vieraana, -- maanpakolaisena. Minua ajetaan
kuin metsän petoa, ja päästäni on luvattu suuri palkkio. Kuinka voisin
niinollen jäädä tänne? Kuolema, niin vähintään kuolema minua odottaa.
Minun täytyy lähteä täältä ja palata jälleen sille maalle, josta
vanhempani lähtivät. Siellä ehkä saan uuden kotiseudun. Mutta katkerata
on erota teistä!"

Catalina oli kyynelsilmin kuunnellut niin suurta tuskienkertomusta,
mutta äkkiä näkyi iloinen toivonväre hänen huulillaan, se näkyi
hajottavan epätoivon synkät pilvet.

"Varmaankaan ei ole eromme pitkällinen; luotan isäni jaloon mieleen.
Hän on rehellinen mies. Hänen oikeudentuntoonsa luottavat ylhäiset
ja alhaiset. Juuri tämän rehellisyytensä tähden vihaa hän nyt teitä
ja auttaa teidän kiinniottamista, sillä teistä on hänelle puhuttu
tavattomasti pahaa. Kaikkea alhaista moittii ja rankaisee hän, ja
varmaan hän auttaa teitä, jota ennen poikanaan rakasti, saatuaan kuulla
oikean kertomuksen teitä vastaan tehdyistä roistomaisuuksista. Hänestä
saatte oikeutenne parhaan puolustajan ja hyvän nimenne puhdistajan, ja
ilkeät ihmiset saavat nähdä kuinka espanjalaisen tarmokas käsi jaksaa
hankkia oikeudelle voiton. Jos rakastatte Catalina de Crucesia, niin
luottakaa hänen isänsä oikeudentuntoisuuteen --"

Sanat katkesivat hänen huulilleen. Hänen tarkka korvansa oli kuullut
epäilyttävää kahinaa. Kuului oksien ja lehtien rapinaa, vaikkei
tuulenhenki liikkunut.

"Mitähän se oli?"

Pensasto etsittiin kohta, mutta ei siellä huomattu mitään epäilyttävää.
Kuunvalo oli siellä tosin vaan hämärää, mutta siellä oli siltä kylliksi
valoisaa, jotta saattoi nähdä kaikki esineet ympäristöllä. Ei ollut
lähellä ketään. Olikohan se kenties koira? Carlos kävi sillalla. Cibolo
makasi edelleen tyyneesti vartiopaikallaan. Se oli sitten varmaan jokin
sisilisko tai käärme.

Silloin juolahti Catalinan mieleen äkkiä kauhea ajatus -- hävinnyt
kirje -- tytön merkillinen käytös. -- Jos --

Hyvin tottuneena intiaanien viekkauteen tutki Carlos edelleen tarkoin
epäilyttävää paikkaa; täytyihän hänen nykyisissä oloissaan olla
äärimmäisesti varovainen kaikkialla. Vielä kerran meni hän lehdistön
sekaan, laskeutui polvilleen tutkimaan maata ja ruohoa. Heti hypähti
hän seisaalleen hämmästyksestä huudahtaen.

"Te olette tosiaan oikeassa, Catalina! Epäilemättä on täällä ollut
joku; juuri tässä paikassa on hän maannut. Mihinkähän hän on mennyt? Se
on ollut nainen. Tässä on vielä rintaneula."

"Vicenza!" huudahti Catalina vapisevin huulin. "Ei kukaan muu ole se
voinut olla. Dios de mia alma! -- Herra armahda! Hän on kuullut joka
sanan. Mikä on saattanut hänet näin katalaan tekoon?"

Lyhyesti kertoi sitten Catalina, kuinka Vicenzan käytös oli muuttunut
senjälkeen kun hän sai Josén sulhasekseen. Se mies oli usein tuonut
herraltaan kirjeitä hänen isälleen, ja tunsi suurta vastenmielisyyttä
rakuunaa kohtaan. Vicenza oli tullut valheelliseksi ja kavalaksi ja oli
jo aikoja sitten menettänyt emäntänsä luottamuksen. Sitten kertoi hän
kirjeen häviämisestä ja otaksui tytön löytäneen sen. Siitä syystä pyysi
hän ystäväänsä kiireesti poistumaan kohtauspaikalta.

"Niin, parasta lienee minun lähteä, vaikken pelkääkään vihollisten
karbineja enkä miekkoja niinkauvan kun oivallinen hevoseni on
läheisyydessä."

Hän ojensi liikutetulle tytölle kätensä jäähyväisiksi ja hiljaa
kuiskattiin "a'dios!"

Don Ambrosion tytär kiiruhti jälleen kotiinsa ja Carlos meni sillalle.
Sinne ehdittyään kuuli hän Cibolon äkkiä alkavan murista. Hän seisahtui
kohta. Kaikki oli hiljaa; ei lehti liikkunut, ei linnun siipi
rävähtänyt.

Uudelleen murisi koira yhä vihaisemmin. Sitten alkoi se rajusti haukkua
ensin hiljempaa varotettuaan. Siitä päätti cibolero, että jokin vaara
uhkasi; mutta omasta hengestään välittämättä tahtoi hän nähdä Catalinan
pääsevän turvaan. Hän palasi jälleen puistoon, mutta kun ei enää nähnyt
vilaustakaan armaastaan, palasi hän nopeasti sillalle ja katseli
tarkasti ympärilleen. Mutta mitä se oli?

Kavionkapsetta kuului puutarha-aidan takaa -- joukko ratsastajia
nelisti esiin molemmilta puolilta. Toinen joukko kuului pysyttelevän
yhdessä koossa, toinen sitävastoin hajonneen. Heti senjälkeen kuuluivat
sillanpalkit natisevan, jolloin koira päästi kamalan haukunnan, ja
sitten näkyi ratsastajanhaamuja rannalla ja puitten välissä. Pakoon ei
enää voinut päästä. Puutarha oli saarrettu.



KYMMENES LUKU.

Jälkien seuraajat.


Sopimuksen mukaan oli Vicenza väijynyt puistossa siksi kunnes kuu
oli niin paljo laskenut, että hän saattoi vaaratta hiipiä pois.
Hän oli liikkeissään niin varovainen, ettei kukaan huomannut hänen
poistumistaan, ja jollei muuan hänen alleen taipunut oksa olisi
oijetessaan vähän kahahtanut, ei señoritakaan olisi mitään huomannut.

Nopeasti juoksi mestitsityttö odottavan Robladon luo ja kertoi
kohtauksesta, ja siitäpä sitten johtui, että cibolero muutamissa
hetkissä oli ympäröity. Mitä piti tehdä?

Jo mietti hän kääntyä rakennukseen päin noustakseen siellä penkereelle
ja hypätäkseen sieltä sopivasta paikasta maahan. Sitten voisi hän
pimeän turvissa päästä kiertoteitä niitylle ja sieltä pakoon. Mutta
pian hylkäsi hän tämän suunnitelman. Pihalta kuului aseitten kalsketta.
Sekin oli siis jo vartioitu. Hänelle tuttu ääni käski sotilaita
hyökkäämään. Puistokäytävälläkin näkyi jo sotilaita.

Nopeasti katsahti cibolero puutarhan muuriinkin, mutta se oli liian
korkea, jotta sen yli olisi päässyt ilman mitään apuneuvoja. Muuta
tietä ei ollut kuin rynnätä väkivallalla yli sillan. Siinä syntyisi
vimmattu taistelu, mutta hän ei peljännyt. Muutamilla hypyillä oli
Carlos jälleen lehdossa; pieni joki esti hänet siltä kohtaa pakenemasta.

Äänten sorinasta arvasi hän, että veden toisella puolella oli paljo
vihollisia. Komento-sanoja kuului antavan vihattu Roblado.

Muutamat sotilaat hyppäsivät nyt alas ratsailta ja hyökkäsivät
sillalle, kapteeni etunenässä.

Uskaltaisiko pakolainen nyt tulla sillalle? Sehän olisi hänelle varma
kuolema.

Eikä ollut kuitenkaan enää valitsemisen varaa. Siekailematta hyökkäsi
Carlos pistooli ojossa sillalle. Siellä tuli häntä vastaan mies
toiselta puolen. Portti erotti hänet enää vihollisesta. Se oli Roblado.

Sanaakaan eivät he lausuneet. Kapteeninkin pistooli oli vireissä.
Hän laukaisi, mutta ei osunut, ja peljäten vihollisensa pyssyä lähti
hän pakoon miestensä luo. Samassa jo laukesi ciboleron pistooli, ja
kapteeni keikahti virtaan.

Carlos aikoi juuri avata porttia, kun samassa rakuunat tähtäsivät
karbineillaan häneen.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä uusi aije, ja sen pani hän kohta
täytäntöön.

Kun karbinit olivat paukahtaneet, ja savu haihtunut, ei metsästäjää
näkynyt missään. Puutarhan kautta ei hän ollut voinut paeta, sillä
sillä taholla sulki puolitusinaa rakuunoita häneltä tien.

"Häneen on sattunut kuula!" huusi useita ääniä. "Hän on pudonnut
jokeen! Mira! -- Katsokaa!"

Kaikki katselivat veteen. Selvästi oli sinne jotakin pudonnut, sillä
vesi oli sekasin ja pyreili vielä. Mutta mitään ei näkynyt sen pinnalla.

"Hän on vajonnut ja makaa joen pohjalla", sanoi joku.

"Jollei vaan ole uimalla päässyt pakoon?" arveli joku. Ja samassa jo
useat ratsumiehet etsivät rannoilta.

"Ei hän ainakaan tästä ole päässyt sivutse!" huusi muuan vähän etäämpää.

"Sitten on hän varmaan kuollut ja vajonnut pohjaan."

"Koetetaan saada ylös."

Ennenkuin ehtivät ryhtyä niin hyödyttömään toimeen, tuli paikalle
kapteeni, joka oli vironnut joessa. Hän olikin saanut vaan pienen
haavan käsivarteensa. Roblado käski miestensä hajota joen rannoille
kiljaisten: "Mitä siinä töllistelette, kiiruhtakaa, muuten hän pääsee
karkuun!"

Mutta pian seisahtui pelkästä hämmästyksestä se miesjoukko, joka oli
kulkenut rannalla myötävirran suuntaan. Noin sadan metrin päässä heistä
nousi mies vedestä ja seisoi pian suorana kuivalla rannalla. Ihmetellen
aukoivat sotilaat silmiään paikaltaan liikahtamatta. Mutta heidän
ihmettelemänsä mies juoksi nopeasti yli niityn metsänrinnettä kohden.

"Halloo!" kiljasi muuan rakuuna täyttä kurkkua. "Tuollahan se mies jo
juoksee! Por todos santos! -- Kaikkien pyhien kautta!"

Pyssynpaukkeen halki kuului kimakka vihellys, ja ennenkuin rakuunat
vielä olivat ehtineet takaa-ajoon, nelisti viidakosta esiin niitylle
musta hepo. Herransa tekemästä viittauksesta pysähtyi se, nopeasti oli
mies satulassa ja kajahuttaen yli niityn kuuluvan pilkkanaurun nelisti
hän täyttä karkua yli lakeuden ja hävisi pimeyteen.

Rakuunat ratsastivat heti perään, mutta vaikka he ponnistivat
äärimmilleen hevostensa voimat, jäivät he kauvaksi jälkeen. Heidän
täytyi keskeyttää turha ajo, niin katkeraa kuin olikin tunnustaa
päällikölle huono tulos.

Sen kuultuaan raivostui Roblado silmittömästi, ja vähäinen oli haavan
tuottama kipu sielun tuskan rinnalla.

       *       *       *       *       *

Linnanpäällikön huono tuuli ei suinkaan parantunut tämän yöllisen
seikkailun huonosta menestymisestä. Ja siitä syytti hän etupäässä
Robladoa.

Hampaitaan narskuttaen kulki kapteeni huoneessaan edestakaisin,
katkerasti uhkaillen kostaa cibolerolle, eikä ajosta ennen luopuvansa
kuin oli saanut uhrinsa joko elävänä tai kuolleena.

"Vaikkapa se veisi puolet elämääni, niin kostaa tahdon sille viekkaalle
ketulle!" sanoi hän itsekseen. "Minä tahdon sitä!"

Seuraavana päivänä oli muutamia asioita suoritettava. Toisista
siirtoloista oli pyydettävä pari upseeria apuun haavottuneitten
paranemisajaksi San Ildefonsoon.

Senjälkeen kuulutettiin julistus, jossa ciboleron päästä luvattiin
vielä entistä suurempi palkkio. Urkkijoita lähetettiin eri tahoille
hakemaan ciboleroa, ja hänen ranchoansa samoin kun don Juanin haciendaa
vartioitiin tarkasti.

Otaksuttiin nimittäin, että cibolero saattaisi jonakin yönä hiipiä
sinne ja ryhtyä varustuksiin lähteäkseen omaisineen maasta pois. Se oli
estettävä. Ja siitä syystä vartioitiinkin hänen äitiään ja sisartaan
melkein kuin vankeja.

Niinpä siis oli ryhdytty kaikkiin mahdollisiin toimiin pakolaisen
kiinnisaamiseksi, ja Roblado oli juuri istuutunut erääseen nojatuoliin
levätäkseen monissa huolissaan, kun samassa kamaripalvelija tuli
ilmottamaan, että ulkona oli muuan henkilö, jolla oli kerrottavana
tärkeitä tietoja pakolaisesta.

"Päästä hänet sisälle!" sanoi kapteeni ärtyisesti.

Huoneeseen astui sangen vastenmielisen ja hävyttömän näköinen mies,
jonka seurasta ei kapteenikaan juuri näkynyt pitävän. Mutta mikäs
auttoi? Kostosuunnitelmiinsa täytyi käyttää kaikellaista väkeä.

"Mitä teillä on asiaa!" kysyi hän karskisti.

"Haluaisin mielelläni ansaita rahaa. Ciboleron päästä maksetaan
nykyään paljo; ja vaikken itse voikaan teitä johtaa jäljille, niin
tiedänpä pari miestä, jotka siihen pystyvät erinomaisesti. Heitä tulin
suosittelemaan."

"Kutka vesselit sen ovat saaneet selville, missä se mies piileksii?"

"Pari jälkien seuraajaa. Ettekö ole kuullut puhuttavan mulatista ja
zambosta?"

"Olen kuullut kehuttavan heitä hyviksi metsästäjiksi. No mistä ne ovat
löytäneet pakolaisen luolan?"

"Vielä he eivät ole löytäneet pesää, mutta jäljet sinne. Pelkäämättömiä
lurjuksia he ovat, ja niin taitavia kaikissa intiaanikujeissa, että
ovat toveriensa keskuudessa päässeet siitä suurempaan maineeseen kuin
itse cibolero. Sitäpaitsi vihaavat he pakolaista katkerasti. Mulatti on
ennen ollut amerikalaisen isällä orjana, mutta on karannut, ja vihaa
nyt vaaleatukkaista ciboleroa kuten kaikkea muutakin, mikä muistuttaa
hänen entistä herraansa; ja zambo taas kadehtii ciboleron suurta
metsästäjänmainetta. Molemmat ovat he kykeneviä miehiä, viekkaita ja
väkeviä, mutta mulatti on pääjehu kaikissa koiranjuonissakin. Tarjotkaa
heille hyvä palkkio, niin cibolero on pian teidän vallassanne!"

"Rahat olisivat he voineet jo aikaa sitten ansaita, onhan palkkiosta
kuulutettu kautta koko siirtolan?"

"Miehet palasivat vasta eilen Ylätasangolta, ja ovat suoriutuneet
matkaltaan niin hyvin -- tässä iski mies merkitsevästi silmää --, että
ovat saaneet aika lailla kokoon kultaa."

"Luuletteko heidän sitten ryhtyvän tähän asiaan? Hehän ovat vapaita
miehiä, ja nyt koonneet varojakin, ehkeivät halua antautua näin
vaaralliseen yritykseen?"

"Vaarasta ei ole heille mitään estettä, siitä uskallan panna pääni
panttiin. He ovat rohkeita ja kavalia. Jos vaan tarjoatte heille
tarpeeksi kultaa, niin tuovat he teille ciboleron korvat, päänahan, tai
vaikkapa koko ruumiinkin, jos niin haluatte, kolmen päivän kuluessa
tästä lukien."

"Mitäs etua teille sitten on tästä asiasta?"

"Tapasin heidät eilen puolenpäivän matkan päässä kaupungista -- olin
erään suuren haciendan asioilla. Kerroin silloin heille murhaaja
Carloksesta, ja heillä näytti olevan halua puuttua asiaan. Ehdottelin
siitä syystä, että minä rupeaisin välittäjäksi. Osa voitosta tulee siis
minulle."

"Minun täytyy joka tapauksessa itse puhua heille. Lähettäkää jompikumpi
heistä tänne!"

"Anteeksi, kapteeni. Se voisi herättää huomiota, ja silloin voisi
cibolerokin saada tiedon asiasta. Parasta olisi teidän käydä heitä
tapaamassa. Minun luonani asuu eräs pieni intiaanipoika; hän voisi
opastaa teidät heidän luolalleen vuoristossa. Hän tuntee tien ja
vaikenee, sen takaan."

"Ehkä olisi varminta lähettää joitakuita rakuunoita heidän mukanaan;
cibolero ei varmaankaan ole yksin. Sanotaan erään puoli-intiaanin
olevan hänen luonaan -- hänen oikean kätensä jo pitemmän ajan --, ja se
mies voisi herransa kanssa lähettää hyvät ystävänne toiseen maailmaan
tuossa tuokiossa."

"Se on heidän asiansa. Pelkään vaan, etteivät he oikein pitäisi teidän
ehdottamastanne hienosta seurasta. Kun he vaan löytävät pakolaisen
pesäpaikan, niin tekee luja käsi ja hyvä puukko parempaa jälkeä, kuin
tusina teidän miehiänne."

"Lähettäkää sitten intiaanipoika luokseni huomenaamuna. Haluan saada
koko tämän asian päätökseen niin pian kuin mahdollista. Te saatte
runsaan palkkion."

Ilkeännäköinen mies lähti pois, ja Roblado tunsi itsensä paljo
tyynemmäksi.

Tuli ilta, tuli yö, ja yhä istui kapteeni vaan nojatuolissaan
lähtemättä makuuhuoneeseen. Verenvuoto oli häntä heikontanut, ja
vaikkei ollutkaan pelkoa käden menettämisestä, tunsi hän olevansa hyvin
levoton ja kiihtynyt.

Kaikellaiset mielikuvat häiritsivät ajattelemista, ja hän toivoi
jo, että välipuhe salamurhaajien kanssa olisi tehty, sillä häntä
värisytti ajatellessaan toisen vahvaa kättä ja toisen tarkkaa silmää.
Rauhattomasti nukkui hän vähän aikaa, eikä ollut uni virkistävää.

Varhain seuraavana aamuna oli Robladon hevonen satuloituna. José auttoi
haavan tähden vielä heikkoa herraansa nousemaan ratsaille -- ja niin
lähti hän pientä tammilehtoa kohden.

Nuori intiaanipoika Esteban juoksi muutamia askelia edellä.
Neljännestunti kuljettiin tavallista tietä, mutta sitten käännyttiin
sivutielle, ja puolisentuntia vielä ratsastettuaan tuli kapteeni erään
kalliorinteen juurelle.

Hän oli päässyt matkansa päämäärään ja oli nyt metsästäjien majan
edustalla.

Se oli ränstynyt kota. Muutamat maahan lyödyt paalut kannattivat
kallionkylkeen nojaavaa rimakattoa. Kattona oli juccas-lehtiä,
asetettuina taajaan vierekkäin. Ovena oli vahvoja juccas-lautoja, jotka
oli sidottu vahvoilla puhvelinnahkaköysillä.

Ikkunana oli aukko seinässä. Se suljettiin luukulla, joka niinikään
roikkui puhvelinnahkaköydessä. Paaluihin kiedotut niiniköynnökset ja
nuoret oksat oli savella muurattu majan kolmeksi seinäksi, neljäntenä
oli jyrkkä kallioseinä.

Ei vienyt mikään perattu tie tälle kurjalle asunnolle, jonne harvoin
kulkija eksyi, niin hyvin se oli kallion ja pensaitten peitossa.

Majan toisella sivulla oli kivenlohkareista muurattu aitaus.

Siinä oli kolme laihaa muulia, seljät täynnä haavoja, ja yhtä monta
mustangia, nekin kurjassa kunnossa.

Siinä lähellä oli pieni peltotilkkukin, mutta se oli huonossa ruokossa.
Likaheinä tahtoi tukahuttaa vähäiset maissi- ja kalebastaimet.

Yhtä kurjalta näytti majan sisäpuolikin, joka oli yhtenä huoneena.
Siellä oli vaan muutamia huonoja, kaikkein välttämättömimpiä
talouskaluja, aseita, metsästystarpeita, verkkoja, vuotia ynnä muuta
sellaista yhdessä mylläkässä.

Kaikkialla oli siivotonta ja likaista, seinät olivat ruokottomat.
Maassa oli kalebassin kuoria ja saviastioita, ja kivikiukaalla
palavasta tulesta nouseva savu haki vaivoin tietään kattoon tehdystä
räppänästä.

Pari inhottavaa naista puuhaili ateriaa. Jo heidän näöstäänkin
olisi luullut ruokahalun katoavan, mitä sitten puhettakaan puoleksi
pilaantuneen, suolatun puhvelinlihan inhottavasta katkusta.

Onneksi Robladon ei tarvinnut mennä majaan, kun tapasi metsästäjät
ulkona sen edustalla.

Mulatti oli kellellään nurmella ja zambo makasi kahden puun väliin
vedetyssä riippumatossa, kuten entisellä kotiseudullaan sierra
calientessa -- kuumassa rantavyöhykkeessä.

Miehet olivat kauheannäköisiä mutta sitä paremmin näyttivät ne
Robladosta soveltuvan kostotyöhön.

Tarkastellessaan miesten julkeita, tummia kasvoja ja heidän jänteviä
raajojaan, ei hän hätääntynyt, sillä nepä juuri näyttivät parhailta
miehiltä hänen kataliin tarkotuksiinsa. Kumpikin heistä olisi
huoleti voinut käydä taisteluun ciboleron kanssa, sillä he näyttivät
molemmatkin suuremmilta ja väkevämmiltä kuin hän.

Mulatti oli toisia etevämpi ruumiin koossa, voimissa, murhanhimossa ja
älykkäisyydessä.

Koko maasta olisi tuskin voinut löytää kamalampia kasvoja, paitsi
zambon. Ne olivat lähes samallaiset.

Hänen ihonsa oli vaaleankeltainen ja ohut parta peitti poskia ja
huulia. Hänen huulensa olivat neekerien malliin paksut ja punaiset, ja
niitten takaa välähteli karsina kauheita sudenhampaita.

Silmät olivat päähän vajonneet ja niiden valkuaisissa oli keltaisia
laikkuja. Kulmakarvat olivat paksut ja tuuheat.

Nenä oli leveä, sieraimet tavattoman laajat, korvat suuret, tukka paksu
ja kiharainen; likainen, kirjava pumpulihuivi oli käärittynä turbaniksi
pään ympärille. Kasvoilla oli rohkeuden ja villin julmuuden ilme. -- Ne
herättivät kauhua.

Miehellä oli yllä nahkavaatteet, kuten tavallisesti tasankojen
metsästäjillä.

Päähine vaan oli erikoinen, se muistutti hänen olostaan etelävaltioissa.

Zambon kasvot villine ilmeineen olivat yhtä kauhistuttavat.

Ero oli sentään värissä. Se oli kuparinkarvainen ja hyvin tumma,
yhdistäen itseensä sekä neekerin että intiaanin värin -- ne molemmat
rodut, joista hän oli saanut syntynsä.

Otsa ja huulet olivat neekerin, mutta suorat, alas hartioille valuvat
hiukset muistuttivat intiaania.

Yläruumista peitti osittain karkea pumpulipaita, jossa ei ollut hioja,
rinta oli puoleksi paljas. Laajat, karkeakutoiset pumpulihousunsa oli
hän vyöttänyt ylleen kuluneella vyöllä. Pukuun kuului vielä karkea
sarape, mutta sen oli hän nyt heittänyt sivulleen.

Roblado sattui tulemaan juuri parhaaseen aikaan näkemään erästä
perhekohtausta, joka oli hyvin kuvaava kauhealle zambolle.

Hän oli kohonnut puoleksi istualleen verkkokeinussaan, mielihyvällä
poltellen paperossia ja hätistellen kärpäsiä muokkaamattomasta
puhvelinnahasta tehdyllä piiskallaan.

Hän huusi toiselle naiselle, joka juuri oli tullut majan ovelle:
"Nina! Tahdon ruokaa! Joko guisadon on valmista?" (Guisadon on lihasta
valmistettua muhennosta).

"Ei vielä, saat odottaa hetkisen", vastasi vaimo, aikoen mennä jälleen
sisälle.

"No anna sitten minulle tortilla (maissileipä) ja chile coloradoa!"
(chilepippuria).

"Tiedäthän, rakas ukkoseni, ettei chilepippuria ole kotona", kuului
vastaus.

"Nina, tule tänne, haluan puhua sinulle!"

Nainen tuli ulos ja lähestyi verkkokeinua, vaikka epäillen.

Zambo makasi liikkumatta, kunnes nainen oli tullut tarpeeksi lähelle,
sitten iski hän äkkiä viereensä kätkemällään piiskalla vaimoa yli selän
kaikin voimin.

Naisella ei ollut selkänsä suojana muuta kuin ohut paita, siksi
kiemurteli hän tuskissaan ja koetti päästä pois iskujen alta, mutta
miespeto oli jo ehtinyt saada hänestä kiinni ja iski lakkaamatta
uhriaan, kunnes oli vihansa lauhduttanut.

"Kas niin, Nina, sydänkäpyseni! Sinulla kai on seuraavalla kerralla
tortilla ja chilepippuria, jos sattuisin niinkuin haluamaan", ivaili
hän vaimoraukalleen, joka lyyhistyi kokoon majan edustalle.

Senjälkeen laskeutui hän taas pitkälleen keinuunsa, päästäen kaikuvan,
raakamaisen naurunhohotuksen, johon mulattikin yhtyi.

Samassa tuli Roblado majan edustalle, missä nämä kunnonmiehet ottivat
hänet kunnioittaen vastaan. Äskeisen tapauksen he olivat jo unohtaneet,
sillä olipa nyt hyvää ansiota odotettavissa.

He kumarsivat syvään, ja kapteeni selitti lyhyesti asiansa. Kapteenia
pyydettiin astumaan majaan, mutta hän katsoi parhaaksi pysyä ulkona,
joko sitten inhoten majan likaa, tai peljäten joutua niin ahtaalle
alalle kahden sellaisen rosvon kanssa.

Naiset ja intiaanipoika Esteban lähetettiin pois korvankuulomatkalta,
ja kylmäverisesti ehdotti sitten Roblado, että miehet hakisivat
ciboleron ja valtaisivat hänet millä tavalla parhaaksi näkivät.

Metsästäjät lupasivat toimittaa ciboleron kapteenin haltuun hyvästä
palkkiosta, joka maksettaisiin kaksinkertaisena, jos he saisivat
ciboleron kiinni elävänä.

Mitä sotilaitten apuun tuli, niin sitä katsoivat sekä mulatti että
zambo arvolleen alentavaksi, eikä heillä sitäpaitsi ollut halua
jakaa toisten kanssa tapporahoja. Kun asia oli siten järjestelty
kaikkien mielen mukaan, ratsasti kapteeni takaisin presidioon. Haavan
kipua ei hän enää juuri tuntenutkaan, ja unohtunut oli eilinenkin
vastoinkäyminen -- ciboleron pelastuminen, sillä nyt ainakin oli hän
varma kostonsa onnistumisesta!

Ihmismetsästäjät alkoivat heti varustautua kauhealle retkelleen.

       *       *       *       *       *

Puoli tuntia senjälkeen nousivat mulatti ja zambo -- Manuele ja Pepe --
ratsaille, varustettuina pyssyillä, nuolilla ja jousilla.

Zambon satulannupista riippui lasso, jolla cibolero aijottiin köyttää.
Sitäpaitsi oli heillä pistooleja ja puukkoja vyössä. Ratsastajia
seurasi kaksi isoa ja julmannäköistä koiraa.

Viekkaat metsästäjät halusivat kätkeä jälkensä, siitä syystä olivat
he valmiit kulkemaan pitkiä kiertoteitä ja kaalaamaan kaukana
yli Pecos-joen. Sitten kiipesivät he hevosineen ylös jyrkkää
kallionrinnettä ja ratsastettuaan useita tunteja vaivaloisesti
rotkoissa ja jyrkänteissä lähenivät he vähitellen päämääräänsä.

Sillä missäpä voisi pakolainen olla muualla kuin juuri siinä luolassa,
jonka he vaan tiesivät, ja joka oli varmaan paras kätköpaikka koko
seudulla.

Carloshan tunsi kaikki polut ja rotkot tällä seudulla niin tarkkaan,
että hänen täytyi tietää tämäkin luola; ja siitä olivatkin
ihmismetsästäjät niin vakuutettuja, että miettivätkin vaan, millä
lailla hänet oli vangittava. Sitä he nyt suunnittelivat.

Cibolero sitävastoin ei voinut tietää heidän aikeistaan, sillä kaikki
luulivat heidän olevan kymmenien penikulmien päässä erämaassa. Sen
katsoivat he suureksi eduksi asialleen.

Ja siinä olivat he oikeassa. Sillä jos cibolero olisi tietänyt
heidän palanneen, niin ei hän olisi pitänyt luolaa enää luotettavana
turvapaikkana, eikä koko maatakaan. Palkkio hänen päästään oli jo siksi
suuri, että se varmaan houkuttelisi vainoamiseen sellaiset taitavat
jälkien seuraajat ja muuten niin konnamaiset miehet kuin nämä.

Ilolla he sentähden näkivät edessään sen luolanoven, johon heidän
uhrinsa todennäköisesti oli kätkeytynyt.

Tämä luola näytti kuin luonnonoikusta aijotuksi jollekin pakolaiselle.
Kahdelta puolen suojelivat sitä ylipääsemättömät vuoret. Sen suulta
näki kauvaksi laaksoon, jotenka jo etäältä voi nähdä ahdistajat.

Vizcarrankaan lähettämää sotilasjoukkoa ei ciboleron olisi tarvinnut
peljätä, koskapa hän tiesi salaisen uloskäytävän. Kapea, jyrkkä ja
vaarallinen polku johti nim. luolasta Llano estacadolle. Ja sinne
päästyään ei hänellä olisi ollut hädän pahaistakaan, sillä äärettömällä
ylätasangolla sai turhaan etsiä jälkiä.

Kirkasta ja puhdasta vettä pureili eräästä pienestä vuorijoesta luolan
sisällä, ja kun sitä oli niin lähellä, niin saattoi luolassa tulla
toimeen isot ajat.

Jälkien seuraajat olivat sitoneet hevosensa erääseen lehtoon luolan
lähelle ja odottivat kärsimättömästi yön tuloa. Se oli sama rotko,
missä don Juanin karja oli surmattu. Kaikkialla oli jo valkenevia
luita. Korppikotkat, sudet ja karhut olivat kalvaneet niistä lihat.

Päivällä heidän uhrinsa tuskin uskaltaisi tulla ulos kätköstään, mutta
illalla ja yöllä ei häntä olisi voinut löytää luolan ulkopuoleltakaan.

Yö oli tullut. Kuu valaisi taivaalta kaikella loistollaan kallioita,
rotkon seinämiä, ja puuryhmiä; vaan silloin tällöin kulki sen yli jokin
pilvenhattara, pimittäen hetkiseksi seudun.

Valppaina rosvot katselivat ympärilleen. He olivat piilossa
kallionlohkareitten takana ja kuuntelivat jokaista ääntäkin.

Tällä korkealla seudulla, jossa ilma oli ohutta ja puhdasta,
kuului pieninkin ääni kauvaksi. He kuulivatkin sellaista, mutta
sen aikaansaivat yöllä liikkuvat eläimet. Kuului harmaan karhun
kuorskuntaa, arosuden ulvontaa, huuhkaimen huuhuntaa, ja yökehrääjän
kimeitä ääniä.

Oli jo kulunut puolisen tuntia, ja he alkoivat peljätä yön kuluvan
ilman saaliin ilmestymistä Silloin kuului joku tulevan rotkon toisesta
päästä. Kuului kavionkapsetta ja kivisoran vierintää.

Rosvot odottivat liikahtamatta; he tarkastelivat rotkon tietä, joka
kulki pitkin piikivistä muodostunutta pohjaa.

Tietä pitkin tuli muuan ratsumies.

"Tuolla hän tulee; se on vaaleatukkainen amerikalainen! Katsohan,
Pepe!" sanoi mulatti.

"Sinä olit, Manuele, tosiaankin oikeassa otaksumisessasi. Ne olivat
oikeat jäljet, ne veivät luolaan. Otamme hänet kun hän palaa. Tuolla
hän on!"

Zambon vielä puhuessa näkyi luolasta poistuvan synkkä varjo. Rosvot
olivat vakuutettuja siitä, että se oli heidän uhrinsa.

"Veli Emanuele", kuiskasi Pepe, "jos hän ratsastaa lähemmä, niin ammu
hevonen! Näin kirkkaassa kuutamossa varmaan osaat hyvin. Kun hevonen on
ammuttu, on mies helppo saada kiinni."

"Ei käy päinsä, poikani! -- Haluaisitko saada hänet kiinni jalkaisin?
-- Hän pääsee kallioitten välistä karkuun ja pysyy siellä monta päivää.
-- Hän juoksee nopeammin kuin me. Etkö sitä tiedä? -- Vanha suunnitelma
on paras -- annamme hänen kulkea rauhassa sivutse. -- Kun hän sitten
palaa, saamme hänet varmaan kiinni!"

"Mutta Manuele!"

"Oletko sinä minua viisaampi? Sanotko taas mutta?" sadatteli
mulatti ystäväänsä, joka ei enää tehnyt vastaväitteitä. "Ei, Pepe,
kärsivällisyys tässä on paras! -- Mutta katsos!"

Tällä huudahduksella kiinnitti hän toverinsa huomion siihen, että
hevosen ampuminen oli mahdotonta.

Ratsastaja ei tullut kantomatkallekaan kulkiessaan heidän sivutseen.
Hän ratsasti keskellä tietä.

He eivät enää aikoneetkaan ampua. He makasivat aivan ääneti painaen
koiria maahan ja varottaen niitä ääntä päästämästä.

Hevosen hidas kulku osotti ciboleron varovaisuutta.

Täydessä kuuvalossa tunsi helposti ciboleron komeasta ryhdistään,
vaaleasta ihostaan ja vaaleista hiuksistaan. Helppo oli myöskin tuntea
hänen kaunis mustanginsa.

"Mitäs hänen edellään kulkee?"

"Kas, sitä en ennen huomannutkaan. Kirottua! Se on koira. -- Ja
minkälainen sitten vielä!"

"Kuinka tavaton kita ja suuret hampaat!" huomautti Pepe julmistuneena.

"Olen kuullut siitä puhuttavan, Pepe. -- Sen pitäisi olla erinomainen
vainukoira! -- Sanonpa sinulle, että se elukka vielä tekee meille
kolttoset. Onneksi tuulee toisaalle; -- ei hätää. -- Mutta katsos!"

Samassa pysähtyi ratsastaja ja tähysteli epäluuloisesti sille taholle,
missä rosvot olivat piilossa.

Koira oli vainunnut jotain ja alkoi hiljaa urahdella.

"Koiraryökäle pilaa pian koko asiamme! -- Näyttää siltä kuin se
vainuaisi meidät. -- Hyvä on, että tuuli puhaltaa meitä vastaan?"

Siitä huolimatta ei paljoa puuttunut, ettei cibolero huomannut heitä.

Jokin heikko kolahdus -- ehkä hevosen kavion tömähdys nurmeen -- oli
herättänyt koiran epäluulon, vaikkei sen herra ollut sitä huomannut.
Ei sentään koirakaan ollut varma huomiostaan, koskapa jo taas lähti
juoksemaan edelleen. Ratsastaja seurasi perässä, ja pian katosivat
molemmat näkyvistä.

"Nyt, Pepe, luolaan!"

"Erinomaista! Tästäpä hauskaa tulee."

Miehet ratsastivat pian senjälkeen luolaa kohden samaa tietä jota
cibolero oli kulkenut.

Vihdoin näkivät he luolan aukon mustana pilkkuna vuoren kyljessä.
Sanaakaan sanomatta hyppäsi mulatti maahan, viittasi zambon tekemään
samoin ja alkoi tutkia sisäänkäytävää. Voihan joku olla luolassa arveli
varovainen metsästäjä. Kuunneltuaan hetkisen luolan suulla päästi hän
koirat sinne sisälle, ja kun ne eivät haukkuneet eivätkä osottaneet
muitakaan epäluulon merkkejä, oli hän vakuutettu siitä, ettei luolassa
ollut ketään. Hänkin meni luolaan, kulkien pitkin sen pimeintä
seinäviertä. Sitten iski hän valkeata, varjostaen kuitenkin kädellään
niin, ettei liekki näkynyt ulos. Tutkittuaan luolan ja huomattuaan sen
tyhjäksi, meni hän jälleen ulos hakemaan zamboa ja hevosia.

Hevosille oli siellä hyvästi tilaa. Soihdun valossa tarkastelivat
uudet tulokkaat nyt luolaa ja näkivät ne vähäiset varustukset, joita
cibolero käytti siellä asuessaan. Siellä oli sarape, pieni kirves
puitten hakkausta varten, pata, muutamia saviastioita, kuivattua lihaa
ja leipää. Siinä koko varasto. Parempaa saalista olivat he toivoneet
ja heittivät sentähden kiukkuisesti sivulle sen, mitä eivät katsoneet
tarvitsevansa.

Sitten hakivat he itselleen sopivat hyökkäyspaikat, sammuttivat
tulisoihtunsa ja odottivat väijyen saalistaan kuin pedot. --

Kun Cibolo rosvojen kohdalla oli murahtanut, mutta sitten taas lähtenyt
juoksemaan, seurasi cibolero, kuten mainittiin, koiraansa tietä pitkin
edelleen.

Aavalle tasangolle päästyään antoi hän mustanginsa juosta nopeammin
ja saapui pian Pecos-joen rannalle. Sieltä ratsasti hän myötävirran
suuntaan ja tuli erääseen taajaan lehtoon. Se oli kohtauspaikka. Kauvan
ei hänen tarvinnut lähettiä odottaa. Muuan mies tuli hiipien yli
kentän. Hän vihelsi hiljaa. Cibolero vastasi siihen sopimuksen mukaan,
ja pian oli Antonio -- hän oli lähetti -- herransa luona.

"Onko sinua seurattu, Antonio?" kysyi cibolero, mielihyvillään
nähdessään uskollisen ystävänsä kasvot.

"On kuten tavallisesti, herra, mutta minun oli helppo eksyttää
vakoilijat jäljiltäni."

"Taivas suokoon, että vielä muutamia päiviä voisimme eksyttää
vainoojiani, kunnes ehtisin pelastaa äitini ja sisareni vaarallisesta
siirtolasta. En voi saada hetkeksikään rauhaa niinkauvan kun he ovat
siellä. Mutta asiat ovatkin sentään jo niin valmiit, ettei vapautukseen
ole kuin muutamia tunteja."

Antonio katsoi niin kummastuneena isäntäänsä, että tämä puolestaan
ihmeissään kysyi:

"Onko mitään erinomaista tapahtunut? Minä uskon jo kaikkia. Puhu!"

"Voi, herra, surullisia uutisia minun täytyy teille kertoa!"

"Puhu sitten pian. Epätietoisuus kiusaa minua!"

"Keltainen metsästäjä ja hänen toverinsa ovat taas täällä."

Ciboleron suu vähän värähti. Ei hän sanaakaan vastannut siihen, mutta
selvästi huomasi hän nyt vaaran entistä uhkaavammaksi, sillä mulatti
ja zambo olivat mainioita metsänkävijöitä ja rahasta valmiit mihin
konnuuteen tahansa.

"He ovat äkkiarvaamatta palanneet; mutta vielä pahempaakin on
tapahtunut."

"Pahempaakin? Mitä?"

"He väijyvät teidän henkeänne."

"En luullut heillä olevan niin kiirettä siihen. -- Mutta kuinka sen
tiedät, Antonio?"

"Josefa on ottanut siitä selvää. Hänen veljensä on juoksupoikana
isien luona luostarissa. Tänä aamuna lähetettiin hän näyttämään tietä
keltaisen metsästäjän majalle. Hän palasi hyvin tyytyväisenä saatuaan
hopearahan kapteenilta. Josefa epäili jotain ja koetti pojalta saada
tietoja, vaikka poikaa oli uhkaillen varotettu vaikenemaan. Hän arveli
metsästäjien kohta lähteneen retkelle. Puhelu kapteenin ja metsästäjien
kesken oli ollut salainen. -- Josefa riensi sitten kohta ilmottamaan
asiaa minulle, sillä hän aavisti pahaa. -- Minä luulen heidän
parhaillaan etsivän teidän jälkiänne."

"Siinä olet oikeassa, en sitä epäilekään. Minä siis karkotetaan
luolastani, se on nyt jotenkin varmaa. He aavistavat kyllä
piilopaikkani. Minun täytyy hakea itselleni uusi. -- Onpa tosiaankin
onni, että sain heistä kuulla. He toivovat saavansa minut kiinni
nukkuessani, mutta sen vaivan cibolero heiltä säästää."

"Mitä muuta tiedät?"

"Olen käynyt katsomassa äitiänne ja sisartanne, he ajattelevat aina
teitä ja haluavat kuulla mitenkä voitte."

"Oletko nähnyt don Juania?"

"Don Juan vangittiin sen presidiojutun jälkeen, ja senjälkeen on häntä
ankarasti vartioitu. Häntä syytetään osalliseksi teidän töihinne;
tutkinto häntä vastaan aletaan kohta, kun teidät on saatu kiinni."

"Silloinpa melkein voisin toivoa heidän löytävän kätköpaikkani,
sillä häntä he eivät voi mistään todistaa syylliseksi. Heidän täytyy
vapauttaa hänet, sillä heille ei hän ole tehnyt mitään. Hän on vaan
ollut minun ystäväni." --

"Eikö Josefalla ollut mitään sanottavaa neidiltään?"

"Mielelläni olisin vaijennut siitä, mitä tiedän señoritasta, mutta kun
kerran kysytte, niin vastattava kai on. -- Puutarhakohtauksen perästä
on isä hänet sulkenut haciendaan. Josefa ei ole voinut tavata häntä;
siinä kaikki."

Carlos oli kauvan synkissä mietteissä, mutta lopulta sanoi hän:

"Surullisia uutisia sinä tuot minulle tänään, Antonio, mutta kiitän
sinua sentään tulostasi! Aijoin puhua sinulle suunnitelmastani hiipiä
varovasti rancholleni ja vapauttaa omaiseni, mutta kertomasi uutiset
pakottavat minun muuttamaan aikeeni. --

"Yksin on vaikeata taistella kahta niin vaarallista vihollista vastaan
kuin mulatti ja zambo. Ja varmaankin he jo ovat jäljilläni. --

"Rauhota äitiäni ja sisartani ja tuo parempia uutisia huomenna! Jos
jokin seikka estäisi minua tulemasta tänne, niin tule seuraavana
yönä tai sitä seuraavana! Ratsastan nyt luolalle hakemaan vähät
tavarani viedäkseni ne toiseen piilopaikkaan. -- Kiitos runsaista
ruokavaroistasi! -- Tervehdi kotiväkeä -- buenas noches, amigo -- hyvää
yötä, ystävä!"

Antonio hiipi jälleen varovaisesti laaksoon, mutta cibolero ratsasti
ylätasangolle luolaansa kohden.

Arrieron uutiset saattoivat hänet synkälle tuulelle ja olisivat häntä
peljättäneetkin, jollei sellainen tunne olisi ollut hänelle outo.

Keskustelun johdosta oli Carlos tullut entistään varovaisemmaksi ja
jännitti kaikki aistimensa voidakseen menestyksellä suojella itseään.

Jos olisikin ollut edessä vaan avoin taistelu, vaikkapa niinkin vahvoja
miehiä vastaan, niin ei hän olisi ollut niin levoton, mutta hän tiesi
heidän tavattoman kavaluutensa. Hän tiesi, etteivät nämä rosvot koskaan
hyökkäisi avoimesti hänen kimppuunsa, jollei heillä ollut suoranaista
etua puolellaan; he mietiskelivät varmaan juonia vangitakseen tai
surmatakseen hänet nukkuessa. Heidän juoniaan vastaan täytyi hänen siis
erikoisesti olla varoillaan.

"He tietävät luolan", puheli cibolero itsekseen: "Jos he nyt
poissaollessani ovat jo ehtineet sinne, niin mitäs on sitten tehtävä?
-- Niin, heillä on tosiaan ollut tarpeeksi aikaa ehtiä sinne, jos vaan
ovat lähteneet retkelleen kohta Robladon keskustelun jälkeen. Onpa,
taivaan kautta, minun aika pitää silmä kovana!"

Näin miettien kiristi hän ohjaksia niin, että hepo kulki vaan
hiljalleen; hän kurottautui yli hevosen kaulan ja tähysteli pimeään
yöhön. Pian oli hän rotkon alapäässä ja samalla tiellä, jolla rosvot
olivat hänet ensin nähneet. Mutta kuu ei enää loistanut, eikä valaissut
rotkoa.

"Olisipa juuri heidän kavaluutensa mukaista", ajatteli hän, "jos
olisivat hiipineet rotkon kapeimmalle kohtaa odottamaan luolasta
lähtöäni. Nuoli tai kuula osuu siellä minuun helposti, sillä he ovat
maan parhaita ampujia. Mitäs jos jo olisivat siellä!"

Hän pysähtyi hetkiseksi, mutta jatkoi sitten taas matkaa. Cibolo saisi
tutkia luolan jo edeltäpäin pyssynkantaman päässä hänestä.

"Jos he ovat siellä niin piilossa, ettei koirani heitä löydä, niin
ovatpa tosiaan viekkaampia kuin luulinkaan. Jos taas koira heidät
löytää, on minulla aikaa pelastua. -- Tule tänne, Cibolo!"

Koira juoksi herransa luokse ja katseli häntä älykkäin silmin. Isäntä
viittasi mihin suuntaan oli haettava ja sanoi: "Anda! -- Mene!"

Se juoksi heti vainuamaan ympäristöä, Carloksen ratsastaessa yhä luolaa
kohden.

Koira tuli levottomaksi vainutessaan metsästäjien jäljet rotkon
keskellä.

Kuu valaisi jälleen kirkkaasti, ja Carlos näki, mitenkä koira syöksyi
luolan suuta kohden.

Carlos aikoi huutaa koiran takaisin, kun se oli jättänyt muutamia
kiviryhmiä tutkimatta, ja oli vaarallista edetä muuten, mutta koiran
kiihko oli tavaton.

Cibolo oli varmaan päässyt tuoreille jäljille, niin vinhasti se juoksi
-- mutta silloinpa juolahtikin ciboleron mieleen, että vihollinen voi
jo olla itse luolassa.

Jo haukahteli koira useasti, ja vaikkei sitä näkynyt, kuuli cibolero
sen olevan luolan lähellä.

Heti pysäytti cibolero hevosensa. Edemmäs ei hän uskaltanut ratsastaa,
eikä huutaa koiraakaan takaisin. Rosvot olisivat silloin, jos heitä oli
luolassa, saaneet tietää, millä kohtaa hän oli.

Hän päätti senvuoksi odottaa, kunnes koira palaisi tai haukunnallaan
osottaisi jotain löytäneensä. Saattoihan siellä olla jokin petokin,
harmaa karhu tai susia.

Vaiti istui Carlos satulassaan valmiina kaikkeen. Hyvän pyssynsä oli
hän asettanut eteensä poikittain, tarkoin tutkittuaan sytytysruudin.

Kaikkia ääniä kuunteli hän ja koetteli pimeässä tähystellä ympärilleen.

Mutta missä oli Cibolo? Odotus oli tosin lyhyt, mutta se alkoi
tuskastuttaa.

Silloin kuului äkkiä yön hiljaisuudessa niin kamala kiljunta ja elämä
kaikuvassa luolassa, että cibolero säikähti siinä istuessaan varoillaan.

Kuului siltä kuin koirat olisivat tapelleet, vai olisiko Cibolo
tavannut karhun? -- Ei, amerikalaisen tarkka korva erotti heti
mylläkästä verikoiran haukunnan.

Heti selvisi hänelle asema -- viholliset odottivat häntä luolassa --
siitä meteli -- villi meteli lähti keltaisen metsästäjän koirasta. --

Pakolainen aikoi ensin kääntää hevosensa ja ratsastaa kiireesti pois
rotkosta, mutta sitten muutti hän mieltä. -- Hän kuunteli.

Vimmattu taistelu jatkui yhä, ja koirankiljunnan keskeltä kuuli Carlos
miesääniä, jotka kiihottivat koiria ja puhuivat keskenään.

Vihdoin kuului taistelu päättyneen, verikoira vaan enää sillointällöin
päästi kiukkuisen haukahduksen, mutta sekin jo vaikeni.

Amerikalainen päätti siitä, että Cibolo oli joko surmattu tai lähtenyt
ihmisten ahdistamana pois luolasta. Edellisessä tapauksessa oli
odottaminen turhaa, jälkimäisessä taas koira kyllä hänet hakisi vaikka
kymmenen penikulman päästä.

Sentähden käänsi hän hevosensa ja ratsasti kiireesti alas rotkoa.



YHDESTOISTA LUKU.

Ihmismetsästäjäin kuolema.


Rotkon päähän päästyään pysähtyi Carlos samojen kallionlohkareitten
taa, joilta rosvot ensin olivat häntä väijyneet.

Yhä edelleen satulassa istuen kuunteli hän ajettaisiinko häntä takaan.

Pian näki hän mustan esineen lähenevän hitaasti.

Suuresti iloitsi Carlos huomatessaan sen Ciboloksi. Se seurasi
vaivaloisesti nyt herransa jälkiä. -- Cibolo raukka! Pahasti oli sitä
revitty, ja monista haavoista vuoti runsaasti verta. Kyljistä oli purtu
suuria paloja ja kaulassakin oli iso haava. Koira näytti olevan ihan
uupunut verenvuodosta ja pääsi vaan horjuen kulkemaan.

"Uskollinen toverini", sanoi Carlos, "sinä olet pelastanut minun
henkeni! Nyt on minun vuoroni auttaa sinua, jos se on enää mahdollista".

Näin jutellen nelijalkaiselle ystävälleen hyppäsi Carlos maahan, nosti
koiran syliinsä ja nousi jälleen ratsaille.

Cibolero tiesi nyt varmaan keitä oli hänen piilopaikassaan.

Verikoiran haukunta todisti keltaisen metsästäjän siellä oloa, eikä
Zambon olosta ollut mitään epäilystäkään.

"Nyt ratsastan joen lähelle lehtoon odottamaan Antoniota ja kätkeydyn
sinne", puheli hän itsekseen, "eivät ne lurjukset voi kuitenkaan
jälkiäni seurata näin pimeänä yönä. Taivas kai suosii minua, koskapa
ei näy tulevan kuuvaloakaan. Koko huomisen päivän voin piileksiä
siellä, jolleivät näe jälkiäni, ja jos taas löytävät ne ja seuraavat
niitä lehtoon, niin nopea ratsuni minut kyllä pelastaa. -- Voi, Cibolo
raukka, kuinka sinusta vuotaa verta! Kuinka kauheita haavoja! Koeta nyt
kestää. Kohta kun päästään suojaan, koetan parantaa niitä. -- Niin,
lehtoon ratsastan. He eivät luule minun uskaltaneen sinne, kun se on
siirtolassa päin, yöllä he eivät taas voi nähdä jälkiäni. -- Voi,
unohdinhan verikoiran! Jumala minua armahtakoon! Ne voivat nyt seurata
minua yölläkin!" Hänen kasvoilleen ilmestyi pelko, ja osaksi koiran
painon väsyttämänä, osaksi levottomuuden vaivaamana, laski hän päänsä
vaipumaan rinnalle. Ensi kertaa oli pakolainen suurimman epätoivon ja
lannistuksen vallassa.

Kauvan ratsasti hän siten pää kumarassa, mutta sitten oikaisi hän
itsensä äkkiä. Hän näkyi tehneen jonkin päätöksen, joka herätti hänessä
uutta toivoa ja viritti hänen elintarmonsa.

"Ratsastanpa sittenkin sinne lehtoon", puheli hän itsekseen, "panen
teidän taitonne koetukselle, verenhimoiset rosvot. Tänään ehkä saatte
palkkanne, vaikka se voi ollakin toisellainen kuin mitä odotitte!"

Näin miettien kohensi hän ryhtinsä, nosti Cibolon mukavampaan asentoon
ja ratsasti nopeammin. Ei hän kiirehtinyt pelosta joutua kiinni, sillä
hevosensa nopeuteen saattoi hän aina luottaa, mutta Cibololle oli
pikainen apu tarpeen.

Silloin tällöin puhutteli hän ystävällisesti koiraansa, jonka veri
vuosi hänen reisilleen ja pitkin hevosen kylkiä. Siinä hevosen kaulalla
ja vinhassa juoksussa oli koiralla hyvin tukala olla.

"Kärsi vielä hetkinen, uskollinen toverini. Tärinä tekee sinulle
kipeätä, mutta pian saat lievitystä".

Vajaassa tunnissa ehti hän Pecos-virran lehtoon, samaan paikkaan, jossa
hiljan oli Antoniosta eronnut. Sinne pysähtyi hän.

Se oli toistaiseksi suojapaikkana yön ja seuraavan päivänkin, jollei
häntä häirittäisi.

Pecos-virran ranta oli tällä kohtaa matalaa; se oli autiota, melkein
puutonta lakeutta; siellä täällä vaan oli joitakuita puuryhmiä.
Rannalla kasvoi pajukkoa. Sen aukoista voi nähdä isot alat virtaa.

Se lehto, johon cibolero nyt oli tullut, oli vähän erillään muista,
jotenka sieltä näki laajemmalle tasankoa.

Lehto näytti etäämmälle laajemmalta kun joen pajukko näytti myöskin
kuuluvan siihen. Sen keskellä oli puuton aukko, jossa kasvoi tasainen
grammaheinänurmikko. Se oli noin sadan jalan laajuinen, ja sen toinen
reuna oli ihan lähellä rantaa ja puuton, jotenka sille taholle näki yli
joen kauas tasangollekin.

Matalaa pensaikkoa ja pientä akasiapuuta kasvoi aukon reunoilla.
Kauvempana oli nuorta tammimetsää. Puitten runkoihin kietoutui
runsaasti lianeja. Pensaitten läpi ei voinut nähdä, vaikka
metsästäjä kyllä saattoi tunkeutua niitten lävitse. Yöllä näytti se
läpipääsemättömältä tiheiköltä. Tasangon puolella aukkoa kasvoi melkein
tammien korkuisia kaktuksia. Maa oli kuivaa ja hiekkaista. Ne seisoivat
yksinään kuin valtavat patsaat -- tai ehkä voisi niitä verrata
pikemminkin jättiläismäisiin kynttilähaarukoihin -- ja tekivät paikan
omituisen näköiseksi.

Tänne siis oli pakolainen tullut hakemaan yösijaa ja suojaa.

       *       *       *       *       *

Niin varmoja kuin rosvot olivatkin hankkeensa menestymisestä, alkoi
heitä sentään arveluttaa nähdessään Cibolon tulevan luolaan.

Robladon palkkaamat salamurhaajat olivat ryhtyneet kaikkiin
varokeinoihin.

Hevosensa olivat he taluttaneet syvälle luolaan ja itse asettuneet
suurien kivien taa luolan seinävierellä, hyökätäkseen sitten sopivana
hetkenä tiikerien tavoin uhrinsa kimppuun.

Koirat olivat heille suurena apuna. Odottaessa makasivat ne hiljaa,
mutta ensi viittauksesta hyökkäisivät ne uhrinsa kurkkuun.

Mulatti oli tehnyt tämän nerokkaan suunnitelman, ja Zambokin tunnusti
sen oivalliseksi.

Heidän salainen lähtönsä siirtolasta, kiertoteitä tulo luolalle,
kärsivällinen odotuksensa, että Carlos lähtisi ulos luolasta, ja luolan
älykäs valtaaminen - sanalla sanoen kaikki varustukset oli suoritettu
hyvin ja älykkäästi.

Enemmän vielä varmistutti heitä onnistumisestaan se, etteivät luulleet
ciboleron tietävän heidän paluutaan siirtolaan. Sitäpaitsi ei
kivisorassa voinut nähdä heidän jälkiään.

Lieneekö väijyntää koskaan paremmin suoritettu kuin tämä.

Kärsimättöminä odottivat he sitä hetkeä, jolloin cibolero tulisi
luolaan, hevostaan taluttaen.

Silloin aikoivat he kohta hyökätä koirineen hänen niskaansa ja sitoa
hänet, ennenkuin mies ehtisi tarttua pyssyyn tai puukkoonsa.

Ei heidän uhrillaan näyttänyt olevan mitään pelastumisen
mahdollisuutta. Oli kuitenkin yksi sellainen: se oli koira. Sen tiesi
keltainen metsästäjä. Olihan hän huomannut kuinka se jo päivemmällä
vainusi heidän läsnäoloaan.

Maine kulki siirtolassa ciboleron taitavuudesta kaikissa miesten
sankarileikeissä, intiaanit kehuivat hänen suurta taitoaan ampua
jousella, mutta harvat tiesivät minkä hyvän opetuksen hän oli antanut
viisaalle koiralleen.

Metsästäjät ajattelivat näin: joko koira kulkee isäntänsä edellä
luolaan ja haukunnalla ilmottaa siellä olevan vieraita, tai sitten
kulkee se isäntänsä rinnalla tai perässä, jossa tapauksessa voi ampua
ciboleron tai hänen hevosensa.

Aikansa kuluksi söivät metsästäjät luolasta löytämiään ruokia,
vaikkeivät ne ensin maittaneet.

Mulatti kääriytyi luolasta löytämäänsä sarapeehen ja avasi muassaan
tuomansa kurbitsisäiliön, jossa oli paloviinaa; sitten viettivät he
yötä koko mukavasti.

Mutta odotus ei tullutkaan niin pitkäksi kuin olivat luulleet.

He olivat otaksuneet ciboleron ratsastavan kauvemmaksi -- ehkä aina
siirtolaan saakka -- ja palaavan vasta aamupuoleen yötä.

Äkkiä säpsähti mulatti, joka alituisesti katseli luolan suusta isolle
rotkotielle -- oli vielä iltayö, -- ja tarttui toverinsa käsivarteen.

"Katsos tuonne, Pepe poikaseni! -- Tuolla tulee hän".

Kädellään viittasi hän ratsastajanhaamuun, joka tasangolta tuli
rotkotielle.

Hämärässä saattoi vaan vaivoin erottaa sen ratsastajaksi.

"Carraï!" huudahti Zambo, koettaen tähystellä siihen suuntaan.

"Älä liiku, Pepe! -- Hiljaa! -- Pidätä koiraa! -- Jää tänne, minä menen
tuonne vähän ulommas! -- Hiljaa!"

Zambo jäi paikalleen, mutta keltainen metsästäjä meni luolan suulle,
taluttaen hihnasta verikoiraansa.

Sitten näkyi hän äkkiä säpsähtävän.

"Johan sen sanoin!" huudahti hän. "Kaikki menee helkkunaan! Ole
varoillasi, Pepe! -- Koira on löytänyt jo jälkemme!"

"Manuele, mitäs tehdään?" kysyi Zambo, levottomana hänkin.

"Ole piilossa vaan; Antaa sen koiran tulla tänne vaan! Tapetaan se
täällä luolassa!"

Miehet menivät peremmälle ja jäivät odottamaan. He päättivät ottaa
koiran kiinni ja kuristaa sen.

Aikomus ei onnistunut, sillä viisas koira ei mennyt liian syvälle
luolaan, jäi vaan eräälle kivelle ja alkoi vimmatusti haukkua.

Mulatti päästi karkean kirouksen, irrotti verikoiransa ja syöksyi
puukko ojossa Cibolon kimppuun.

Nyt alkoi koirien kesken raivoisa taistelu, jossa verikoira varmaan
olisi hävinnyt, jollei ylivoima -- mulatti, Zambo, verikoira ja
susikoira -- olisi hyökännyt yhtaikaa sen päälle hampain ja puukoin.

Koira ymmärsi, ettei se voinut sellaista ylivoimaa vastaan kauvan
taistella, sentähden se, viisaasti kyllä, pakeni ajoissa. Pahoja
haavoja se jo oli sentään ehtinyt saada.

Rosvot eivät ajaneet sitä takaa, he näet toivoivat, että cibolero
tulisi itse luolaan katsomaan mikä oli syynä meteliin.

Mutta siinä he erehtyivät, sillä pian näkivät he ratsastajan kiiruusti
katoavan rotkotietä pitkin.

Karkeasti sadattelivat silloin rosvot, kun saalis näkyi päässeen heidän
käsistään. Sitten menivät he hevostensa luo ja taluttivat ne ulos
luolasta. Luolan suulla he jälleen hetkisen kiroilivat ja mietiskelivät
mitä piti tehdä.

Ei ollut älykästä kohta ruveta seuraamaan ciboleroa, sillä hän oli jo
päässyt hyvän matkaa edelle. Cibolo oli pelastanut uhrin heiltä. Siksi
he koiraa kovasti kirosivat. Mutta mitäpä se auttoi.

Zambo arveli, ettei pitäisi enää yöllä seurata ciboleroa. He eivät
saisi kuitenkaan kiinni niin hyvää ratsastajaa. Päivällä oli helppo
seurata hänen jälkiään.

"Narri sinä olet, poikaseni Pepe!" sanoi mulatti, katsellen melkein
säälien toveriaan. "Seuratako hänen jälkiään päivällä? -- Niin että hän
näkee meidät. -- Mitä mietitkään, poikaseni?"

"Mitäs tässä sitten tehdään, Manuele?"

"Onhan meillä verikoira, Pepe. Etsiihän se jäljet yhtä hyvin yöllä kuin
päivälläkin. Varmaan se löytää valkoisen miehen tuossa tuokiossa".

"Sinä luulet hänen ehkä yöpyvän tässä jossain lähellä. Ei, Manuele,
kyllä hän ratsastaa yhden kymmenisen penikulmaa, ennenkuin yötulensa
virittää; emme häntä tänä yönä tavota, mutta huomenna".

"Tuhmahan sinä olet taas, Pepe! Väsyttäisikö hän hevosensa sillä
tavalla? -- Ei hän ratsasta pariakaan penikulmaa. -- Ei tiedä olevan
verikoiraa -- ei luule meidän osaavan seurata jälkiä pimeässä. --
Jollei sitä koiraa olisi ollut. Arvasinhan sen!"

"Ei se meitä enää häiritse!"

"Kuinka niin luulet, Pepe?"

"Minä iskin siihen puukkoni, veli Manuele. Pitkältä se ei linkuta
perässä!"

"Toivoisin olevasi oikeassa! -- Jollei sitä koiralurjusta olisi ollut,
niin mies olisi köysissä. -- Hän ei epäile mitään -- pysähtyy pian --
sen vakuutan. Hyökkäämme hänen kimppuunsa nukkuessa!"

"Eikä hänellä ole enää silloin koiraa, sen takaan".

"Se olisi hyvä, poikaseni! -- Koetamme joka tapauksessa -- tule!"

Näin sanoen nousi mulatti satulaan, ja koko seurue kulki rotkotietä
alas.

Päästyään sille kohtaa, missä olivat nähneet ratsastajan häviävän,
laskeutui mulatti maahan ja kutsui verikoiran luokseen. Muutamat sanat
ja viittaukset riittivät sille selittämään mitä tahdottiin. Heti alkoi
se nuuskia ja juosta. -- Metsästäjä istui jälleen satulaan, ja molemmat
saivat kannustaa hevosiaan voidakseen seurata verikoiraa.

Kuu ei tosin enää loistanut, mutta valkokarvainen koira oli helppo
nähdä viheriällä nurmella.

Mulatti oli hyvin opettanut koiransa. Sana tai ääni sai sen hänen
sivulleen, ja vaikka se mielellään kaikin voiminsa olisi halunnut
seurata löytämiään tuoreita jälkiä, oli mulatti opettanut sen yöllä
ajamaan otusta hitaasti eikä haukkumaan; toiset samanrotuiset koirat
olisivat päästäneet kaikuvan haukunnan.

Pari tuntia kesti metsästäjäin kulkea, ennenkuin näkivät edessään sen
lehdon, jossa cibolero vietti yötä.

Nähdessään sen viittasi mulatti sitä kohden kädellään ja sanoi
seuralaiselleen:

"Katsos, Pepe poikaseni, tänne on koira meidät johdattanut! Panenpa
onzan vetoa, että cibolero on täällä! -- Niin totta kuin olen Manuele,
niin täällä hän on!"

Päästyään noin 500 askeleen päähän lehdosta, huusi mulatti koiran
takaisin jäljiltä ja käski sen seurata perässä. Samantekevää oli oliko
vainottu lehdossa tai ratsastanut läheltä, koiran levoton käytös
osotti, että saalis oli lähellä. Sentähden ei enää tarvittu viisaan
eläimen apua. Nyt tarvittiin kavalaa metsästäjää, ja viekkaasti oli
meneteltävä.

Keltainen metsästäjä ei ratsastanut suoraan lehtoon, vaan kiersi
kaaressa, aina yhtä etäältä. Zambo ja koirat seurasivat häntä.

Päästyään rantaan vievän leveän tien aukolle näkivät he äkkiä kirkkaan
valkean, joka sai heidät hämmästyneinä pidättämään hevosensa. He
näkivät nyt selvästi nuotiotulen keskellä lehdon sisällä olevaa aukkoa.

"Johan sen arvasin, Pepe poikaseni!" sanoi mulatti hiljaa tyytyväisenä.
"Se narri nukkuu kai tuolla -- ei aavistakaan, että me voisimme yöllä
seurata jälkiä -- ei pidä yöilmasta -- on tehnyt tulen -- luulee
olevansa turvassa. -- Tietää paikan -- viekkaasti ajateltu -- tuli
näkyy vaan kahdelta puolen. -- Kas, tuolla on hevonenkin; Nyt se
saadaan!"

Selvästi näkyi hevonen lähellä nuotiota.

"Onpa totisesti amerikalainen tuhmempi kuin luulinkaan", jatkoi
mulatti. "Mutta katsos! Tuollahan se mies nukkuu! Tosiaankin!"

Tyytyväisenä viittasi mulatti mustaan olentoon lähellä tulta.

Ei epäilemistäkään, cibolero nukkui lähellä tulta.

"Santisima! Hän se on", selitti Zambo; "vallan tulen vieressä; hän on
tuhma, mutta hän luottaa pimeään yöhön".

"Siellä ei ole koiraa; oikeassa olit Pepe! Hiljaa -- nyt se ratkee! --
Ei enää sanaakaan -- seuraa minua!"

He ratsastivat nyt kaartaen joen rantaa kohden. Suuri halu oli heillä
hyökätä kohta uhrinsa päälle.

He tunsivat hyvin lehdon, sillä he olivat ampuneet siellä usein
pensastosta hirviä. Lähellä rantaa sitoivat he hevoset ja koirat
pajukkoon ja alkoivat hiipiä tulta kohden.

Yö oli tyyni. Ei lehtikään värähtänyt, ja pieninkin kahahdus olisi
voinut kuulua tulelle. Kauvempaa kuului veden loiske Pecos-joessa,
arosuden ulvontaa, ja yölinnun valittavaa ääntä. -- Kaikki oli muuten
hiljaa, ja vaikka rosvot kulkivat tiheätä pensastoa, ei risaustakaan
kuulunut. Ei lehtien kahina, ei taittuvien oksien ritinä, eikä kuivan
riisin kahina polven tai käden painosta ilmaissut ihmisten liikkeitä.

Miehet luikertelivat käärmeinä tiheikössä. Lopulta pääsivät he niin
lähelle, että saattoivat helposti nähdä kaikki esineet tulen lähellä.
Siellä näkivät he ciboleron mangan, sombreron, saappaat kannuksineen.
Hevosen liekana oli lasso, jonka toinen pää varmaan oli sidottu
nukkuvan käteen. Heti tunsivat he varman saalinsa.

Hevonen näkyi äkkiä säpsähtävän. Se polki maata, mutta oli sitten taas
ihan hiljaa. Mikähän peljästytti valpasta ratsua? Olikohan petoja
läheistöllä?

Ei, peto se ei ollut -- jokin suurempi vaara uhkasi; onnettomuus uhkasi
nukkuvaa pakolaista, eikä ollut ketään varottamassa häntä.

Aukon etelänpuolisesta pensaikosta pistihe näkyviin ihmisen kasvot. Ne
näyttäytyivät vaan hetkiseksi, sitten ne jälleen katosivat. Kerran nämä
kasvot nähtyään ei niitä enää saattanut unohtaa.

Kasvojen keltainen väri ilmaisi, että mies oli Manuele.

Minkälainen ilme niillä kasvoilla oli? Silmissä oli kauhean ilon ilme
ja huulilla hirvittävä hymy! Se tiesi sitä, ettei onnettomalla uhrilla
ollut armoa odotettavissa.

Pian ilmestyi mulatin naama uudelleen, ja tällä kertaa Zambonkin.

Molemmat katselivat nukkuvaa kohden. Menestys näytti varmalta -- uhri
oli heidän vallassaan.

Jälleen katosivat vakoojat. Mutta pian ilmestyi mulatin pää uudelleen
aukosta ihan lähellä maata. Sitten seurasi koko ruumis. Ja kohta oli
mulatti matkalla nukkujaa kohden. Zambo seurasi jäljessä. Pehmeä ruoho
ei kahissut heidän allaan. He ryömivät vatsallaan ja näyttivät suurilta
sisiliskoilta. He siirtyivät yhä eteenpäin perätysten.

Keltainen metsästäjä kulki edellä. Oikeassa kädessä oli hänellä
pitkäteräinen metsästyspuukko, vasemmassa pyssy.

Molemmat olivat valmiit heittäytymään uhrinsa kimppuun, jos hän
sattumalta äkkiä heräisi.

Vihdoin oli mulatti enää kolmen jalan päässä nukkujasta. Silloin kohosi
hän polvilleen tehdäkseen loppuhyökkäyksen.

Kun hän oikasi itsensä, valaisi tuli hänen kasvonsa. Mutta silloin
tulikin ratkaiseva hetki.

Kuului rihlapyssyn laukaus, ja erään lähellä olevan tuuhean tammen
latvasta leiskahti tuli ja hulmahti savua. Mulatti hypähti ilmaan
kauheasti karjaisten, levitti kätensä, horjui muutamia askelia
eteenpäin, pudotti käsistään aseet ja kaatui suulleen tulta kohden.
Zambokin hypähti seisaalleen ja, luullen nukkujan ampuneen, syöksyi
hänen kimppuunsa. Rajusti iski hän puukkonsa nukkujan kylkeen. Mutta
tämä makasi vaan yhtä rauhallisesti.

Mutta samassa peräytyi hän kauhusta huudahtaen ja pakeni, välittämättä
haavottuneesta toveristaan, suoraa päätä tiheään pensaikkoon.
Merkillinen ruumis makasi nuotion ääressä yhtä rauhallisesti.

Kun Zambo oli poistunut, kiipesi tammen oksia alas musta olento. Se
oli sama tammi, josta laukaus oli ammuttu. Kuului kimeä vihellys, ja
samassa oli ciboleron mustangi tammen juurella, laahaten lassoa.

Puolialaston mies pitkä pyssy kädessään istahti kohta sen selkään,
jonka jälkeen ratsastaja kiiruusti katosi tasangolle.

Kukahan sitten oli se merkillinen olento nuotion ääressä, kun se ei
ollut cibolero Carlos? Olihan siinä hänen mangansa -- saappaansa --
sombreronsa kaikki vaatteensa! -- Mutta itse ei hän ollut niissä. Sitä
vastoin oli juuri hän se, joka tammesta oli laskeutunut hevosen selkään.

Katsokaamme mitä hän puuhaili lehdossa yksin ollessaan, sillä aikaa kun
rosvot olivat matkalla sinne. Siitä arvotus selviää.

Päästyään lehdon aukkoon pysähtyi Carlos ja alkoi kohta vaalia Ciboloa.
Varovasti laski hän koiransa pehmeälle ruoholle, silitti hiljaa sen
karvaa ja jutteli lohduttavasti, kuin koira olisi voinut sitä ymmärtää.

"Odota vielä hetkinen, vanha ystävä, tehdään olo täällä ensin
turvalliseksi, sitten hoidellaan haavojasi!"

Mielellään hän ne olisi kohtakin sitonut, mutta ensin oli suoritettava
muutamia tärkeitä töitä.

Hevosen syödessä nurmiheinää toteutti cibolero matkalla tekemänsä
suunnitelman.

Ensin viritti hän tulen. Yö oli kylmä, ja niinkin karaistuneelle
miehelle kuin cibolero teki nuotio hyvää. Kuivia oksia ja puunrunkoja
oli kaikkialla, joten niistä helposti sai oivallisen kokon. Liekit
valaisivat kirkkaasti koko aukon.

Mahtavat pitahayakaktukset kohosivat matalasta pensaikosta kuin
kivipatsaat, ja herättivät hänen huomionsa.

Hän meni erään kaktuksen luo ja taittoi sen puukollaan. Sitten veisteli
ja lyhenteli hän siitä oksia ja laahasi sen nuotion luo. Ei suinkaan
hän aikonut heittää sitä tuleen?

Tuore, mehevä puuhan sammuttaisi tulen -- Eikä hän niin aikonutkaan.

Hän asetti puun muutamien jalkojen päähän tulesta niin ja sovitteli
oksat siten, että se näytti ruumiilta.

Sitten levitti hän avaran mangansa sen yli. Ei puuttunut kuvalta
muuta kuin pää ja jalat. Ruohoista teki hän pään kokoisen pallon,
kääri kaulahuivinsa taitavasti sen ympärille ja pani sitten hattunsa
sen päälle kuin tahtoisi nukkuja suojella kasvojaan kasteelta tai
moskiitoilta. Ruoholla täytetyt saappaat toimittivat jalkojen virkaa.

Se työ oli vaikein petoksen peittämiseksi, sillä metsästäjien tapaan
olivat jalat tuleen päin. Varret asetti hän koukkuun kaktusreisiä
vastaan ja jätti kannukset paikoilleen, niin että ne tulen valossa
jo kaukaa välähtelivät. Viitan liepeet heitti hän sopivasti varsien
suitten yli.

Lopuksi vielä silitteli hän työtään, korjaili viitan poimuja hiukan. Ja
kuva oli tosiaan nukkuvan miehen näköinen.

Cibolero katseli sitten eri puolilta työtään ja arvattavasti piti sitä
onnistuneena, koskapa huulille tuli tyytyväinen hymy. Jopa häntä vähän
naurattikin.

Ja jokainen olisi varmaan pitänyt sitä väsyneenä matkamiehenä, joka
nukkui kannukset saappaissa.

Carlos kutsui sitten luokseen hevosen, joka kohta tulikin; talutti sen
vähään matkaan tulesta ja sitoi suitset satulannuppiin.

Hyvin opetettu eläin tiesi kyllä mitä tarkotettiin: se ei saisi syödä
ennenkuin herra päästi ohjakset irti.

Sitten irrotti cibolero lasson; toisen pään solmi hän kuolaimiin,
toisen pään vei kuvan käteen, jotta näyttäisi siltä kuin pitäisi
nukkuja lasson päästä kiinni.

Vielä ei ollut kaikki kunnossa. Cibolero katseli puita ja huomasi
silloin aukon reunassa suuren tammen, jonka vaakasuorat oksat
ulottuivat kauvas aukolle. Latvapuoli oli taajalehväistä, ja lianit
sitä vielä tihensivät. Tämä puu oli suurempi ja tuuheampi kuin muut.

"Kuin minua varten luotu", ajatteli cibolero. "Kolmenkymmenen askeleen
päässä. Juuri parhaalla matkalla pyssylleni".

"He eivät nähtävästi tule isoa tietä joelta, sillä heidät voisi silloin
helposti nähdä -- sellaista varomattomuutta eivät jälkien seuraajat
koskaan tee; siltä taholta he kaiketi tulevat, mutta ryömivät kai
pensastosta ukkoani kohden".

Cibolero kiipesi sitten tammeen ja teki siellä oksien haarukkaan
sammaleista mukavan sijan ja kiipesi jälleen alas. Sitten otti hän
koiran syliinsä, nosti sen olalleen ja kiipesi jälleen puuhun, laski
koiransa pehmeälle sammalvuoteelle; ja siinä tuntui Cibolo viihtyvän
hyvin.

Carlos näytti tämän suoritettuaan rauhottuneen.

Pian löysi hän itselleenkin sopivan oksahaarukan. Hän kävi noutamassa
pyssyn maasta. Selkänsä nojasi hän erääseen vahvaan oksaan, ponnisti
jalkansa toiseen oksaan ja kolmanteen tuki hän käsivarttaan.

Pyssynpiipun asetti hän erääseen oksanhaaruun pitäen kiinni tukista.
Pyssy oli tosin ladattu, mutta vielä halusi hän sitä tarkastaa.
Olisihan kaste voinut kostuttaa sytytysruudin. Hän pani huolellisesti
uutta ruutia sytykkeeksi.

Cibolero ei heittänyt mitään sattuman varaan, jo ennestään tiesi hän
varovaisuuden suuren hyödyn.

Eikä ollut ensinkään ihmeellistä, että hän nyt oli varovainen, sillä
uhkasihan häntä entistä suurempi vaara. Kostean sytytysruudin tai
väärään osuneen laukauksen vuoksi olisi hän voinut menettää henkensä.
Sillä vaikeata oli paeta sellaisia vainoojia kuin mulattia ja zamboa.

Hyvin hän oli valinnut yösijansa. Sieltä näki hän yli koko aukon. Ei
mitään jäänyt häneltä huomaamatta, ja tavallisella sitkeydellään päätti
hän tyynesti odottaa, eikä suotta olla liiaksi rauhaton.

Siten kului tunti. Se tuntui hänestä ijankaikkisen pitkältä, sillä joka
hetkihän saattoi varrota vimmattua taistelua.

Carlos raukka! Olisivatpa vihollisesi presidiossa tietäneet, kuinka uni
karttoi silmääsi, ja kuinka suuria tuskia kärsit, niin ehkä olisivat
heittäneet kostonsa.

Vihdoin kuitenkin odotus loppui. Hän näki mulatin keltaisen naaman
pilkistävän pensastosta, ja mielellään olisi hän jo silloin laukaissut.
Mutta pää katosi aina yhtä nopeasti.

Nyt tuli hän taas näkyviin. Jokohan nyt laskisi?

Lähemmäksi ryömi mulatti yhä toverinsa seuraamana.

Äärimmäisilleen jännityksissään odotti Carlos, kunnes mulatti kohosi
polvilleen kasvot tulta ja tammea kohden. Se oli ratkaiseva hetki.
Sormi koski liipasinta; tulisuihku suhahti tammen latvasta, ja
ciboleron tarkka kuula oli lävistänyt mulatin pään.

Kun zambo kauhun vallassa oli poistunut läpi tiheikön, ja cibolero
lähtenyt ratsullaan ajamaan häntä takaan, ei paikalle jäänyt ketään
elävää olentoa.

Mulatin jättiläismäinen ruumis oli entisessä asennossaan, kädet
levällään ja toinen käsi tulessa. Se sammutti allaan olevat kekäleet.
Tulen valossa näyttivät hänen kasvonsa kamalilta.

Keltainen metsästäjä oli kuollut.

Hänen kättään nuoleksivat liekit eivät enää tuottaneet tuskaa.

Toverinsa hylkäämällä, eikä kenenkään suremana makasi siinä se konna,
joka rahanhimosta oli tarjoutunut salamurhaajaksi.

Mutta mihinkä olivat toiset joutuneet? He näyttivät syösseen eri
haaralle kuin toisiaan pakoon. Zambo oli juossut sille taholle mistä
oli tullutkin. Ei hetkeksikään hän pysähtynyt, juoksi vaan hengen
tiestä. Oksien kahina ja räiske todisti hänen hurjaa menoaan. Kaikki
oli taas hiljaista. Ei kuulunut edes kaukaista kavionkapsetta.

Carlos ei ollut suinkaan lähtenyt zamboa pakoon. Zambo kyllä olisi
välttänyt mielelläänkin kohtausta, mutta cibolero tahtoi saada tavata
häntä.

Hän tiesi zambon nyt menettäneen kaiken rohkeutensa. Toverinsa kuolema
niin merkillisellä tavalla oli saanut mustan miehen ihan kauhusta
hulluksi.

Hän tahtoi vaan päästä pakoon -- sen tiesi cibolero.

Carlos oli arvannut vihollisten lähenevän lehdon eteläpuolelta,
senvuoksi olikin hän etupäässä sinnepäin tähystellyt. Hän oli oikein
arvannut.

Edelleen arveli hän heidän jättäneen hevosensa vähän loitommalle
samalle suunnalle etteivät kavionäänet kuuluisi. Siinäkin oli hän
oikeassa. Ja selvää oli edelleen, että zambo rientäisi suoraa päätä
hevosten luo. Sitä Carlos mietti nähdessään vihollisensa syöksyvän
pensastoon.

Ja juuri niin menetteli zambo. Nähdessään toverinsa kaatuvan, ajatteli
zambo heti pakoa.

Hän aikoi juosta hevosten luo niin pian kuin mahdollista, istua
satulaan ja nelistää karkuun. Hän toivoi, ettei cibolero niin pian
löytäisi hänen jälkiään; ja yön pimeydessä toivoi hän pääsevänsä pakoon
lumousta ja näkymätöntä vihollistaan.

Mutta hän erehtyi.

Cibolero oli arvannut hänen aikeensa ja ratsasti nyt minkä mustangin
kavioista lähti sinnepäin, missä arveli rosvojen hevosten olevan.

Tasangolla kääntyi hän oikealle kiertämään lehtoa joelle päin.

Joelle varmaan zambokin ratsastaisi; siellä voisi hänet ampua.

Carlos aikoi nyt ladata pyssynsä. Ei ollut ehtinyt ennen. Hän etsi
ruutisarvea. Mutta se oli poissa. Samoin oli poissa kannikehihnakin.
Ne olivat varmaan tarttuneet johonkin tammen oksaan, kun hän laskeutui
alas.

Kiukussaan tästä seikasta aikoi hän juuri palata hakemaan niitä, kun
samassa tiheiköstä vähän matkan päässä hiipi musta varjo. Se oli zambo.

Hetkisen oli Carlos epätietoinen. Pitikö hänen palata hakemaan
ruutisarvea ladatakseen pyssyn ja päästää vihollisensa pakoon? Pitkää
aikaa ei zambo tarvinnut päästäkseen hevosten luo. Sitten oli ciboleron
enää vaikeata saavuttaa vihollisensa, kun tämä pääsisi ratsaille ja
niinkin paljo edelle. Sitäpaitsi oli yö.

Toinen vihollinen oli tosin kuollut, mutta mielellään hän halusi päästä
tästä toisestakin.

Siihen kehotti häntä viisaus ja kostonhimo, jota vielä oli kiihottanut
salamurhaajien hankkeet.

Sitäpaitsi tiesi cibolero, ettei hänen henkensä ollut turvassa niin
kauvan, kun vaan toinenkin rosvoista oli elossa. Sentähden ei zambokaan
saanut hengissä lähteä. -- Nopeasti teki Carlos päätöksensä, jätti
pyssynsä maahan, käänsi hevosensa ja ratsasti nopeasti joellepäin. Pian
oli hän vihollisensa luona.

Kun zambo näki, että tie hevosien luo oli suljettu, päätti hänkin
antautua ratkaisevaan taisteluun. Mutta ennenkuin Carlos ehti hypätä
alas hevoseltaan ja käydä vihollisensa kimppuun, valtasi pelko
uudelleen zambon, ja kiiruusti heittäytyi hän pajukon läpi jokeen.

Sitä ei Carlos osannut arvatakaan. Hämmästyneenä ja pettyneenä näki hän
vihollisensa pakenevan.

Seuraisiko hän perässä jalkasin vaiko hevosella? Ei ollut aikaa
pitkältä siekailla, sillä jo nousi zambo vastaiselle rannalle ja juoksi
tasankoa minkä vaan jaloista lähti.

Hevosen olisi ollut mahdotonta nousta äkkijyrkälle vastaiselle
rannalle, eikä ollut aikaa hakea kaalamoa. Joka hetki oli kallis, ja
zambo pakeni kuin vainottu hirvi.

"Minäkin koetan", sanoi päättäväinen cibolero ja syöksyi jokeen.

Pian ui hän toiselle rannalle. Nopeasti kiipesi hän rantatörmää ylös ja
juoksi vihollisensa jälkeen.

Tämä oli tosin edellä noin pari sataa askelta, mutta cibolero oli
paljoa nopeampi juoksija. Ennenkuin zambo oli ehtinyt juosta vielä
parisataa askelta, oli matka heidän välillään jo lyhentynyt puoleksi.
Selvää oli siis, että cibolero pian saavuttaisi zambon, vaikka tämä
juoksikin hengen tiestä.

Ajoa kesti tuskin kymmentä minuuttia. Carlos läheni yhä. Zambo kuuli
hänen askeleensa jo ihan takanaan. Hän huomasi, että oli suotta enää
juosta. Sentähden pysähtyi hän odottamaan päällehyökkäävää vihollista.
Seuraavassa hetkessä seisoivat he jo lähekkäin, tuskin kymmenen
askeleen päässä toisistaan. Molemmilla oli käsissään suuret puukot,
joitten terät hämärässä yössä kamalasti välähtelivät. Tuskin ehtivät he
henkeä vetämään. Raivoisasti iskivät he yhteen ja alkoivat hirvittävän
kaksintaistelun.

Kauvan ei tämä ottelu kestänyt, tuskin minuuttiakaan. Väkevin ottein
pitivät he kiinni toisilla käsillään koettaen väistää iskuja,
hypähtelivät ja kiemurtelivat. Mutta sitten kaatui toinen maahan
raskaasti huokaisten. Zambo kaatui. Hetkisen kiemurteli hän tuskissaan
maassa koettaen päästä jalkeille, mutta kaatui jälleen maahan. Vielä
muutamia sätkähdyksiä, ja sitten makasi hän liikkumatta. Henki oli
lähtenyt. Cibolero kumartui tarkastamaan ruumista. Hämärässä saattoi
hän tuskin nähdä että kuolema jo löi leimansa näille inhottaville
kasvoille. Huulet valkenivat ja silmät kangistuivat.

Kauvempaa ei tarvinnut Carloksen epäillä, tästä vihollisesta oli hän
päässyt rauhaan elinijäkseen. Tultuaan siitä vakuutetuksi palasi hän
hitaasti Pecos-joelle. Toisin tuntein ui hän nyt joen yli uudelleen,
otti pyssynsä ja meni etsimään ruutisarveaan. Se olikin tammen alla.
Ladattuaan kiväärinsä uudelleen, meni hän rosvojen hevosia hakemaan.

Ne löysi hän läheltä pajukkoa. Koirat makasivat erään puun juurella
vähässä matkaa sieltä. Ne molemmat hän ampui. Hevoset irrotti hän ja
laski vapaiksi tasangolle. Sitten palasi hän lehtoaukolle.

Siellä kantoi hän koiran alas puusta ja toi nuotiolle. Tuli oli jo
osittain korventanut keltaisen metsästäjän. Inholla katseli Carlos
tätä kamalaa näkyä, puki ylleen vaatteensa, istui ratsaille ja kulki
mietteisiin vajonneena takaisin luolalle.



KAHDESTOISTA LUKU.

Cibolero vangitaan.


Kolme päivää oli kulunut siitä kun kapteeni Roblado kävi rosvojen
luona, ja nämä hyvän palkkion yllyttäminä lähtivät hyvin toivein
ihmismetsästykseen.

Aika tuntui upseereista ijankaikkisen pitkältä. Joka tunti odottivat he
uutisia salamurhaajilta.

He eivät voineet epäillä metsästäjien intoa -- siihen oli tapporaha
liian suuri --, ja keltaisen metsästäjän tunnettu taito taas oli
takeena hankkeen onnistumisesta.

Mutta kärsimättömästi he sittenkin vartosivat tietoja, ainakin
sitä, että metsästäjät jo olivat jäljillä, vaikkeivät vielä olleet
saavuttaneetkaan ciboleroa.

Hyvin he siitä syystä hämmästyivät, kun muuan paimen kertoi löytäneensä
tasangolta kaksi miehen ruumista. Toisen oli hän tuntenut mulatti
Manueleksi, toisen hänen arvoisaksi toverikseen Pepeksi. Varmasti
olivat he murhatut. Ruumiit olivat olleet lähellä erästä lehtoa
Pecos-joen rannalla. Sudet ja muut pedot olivat ne jo suureksi osaksi
syöneet. Vaatteenriekaleista ja aseista vakuutti paimen ne tunteneensa.

Aluksi ei San Ildefonsossa ensinkään voitu selittää tätä merkillistä
murhaa, mutta otaksuttiin, että indios bravos sen olivat tehneet.

Kuinkapa hyvät ildefonsolaiset olisivatkaan voineet aavistaa, että
heidän oma kuvernöörinsä kapteeni Robladon kautta oli palkannut
ciboleron salamurhaajiksi nämä rosvot, jotka niin arvaamatta nyt itse
olivat joutuneet surman omiksi.

Luultiin intiaanien metsästysretkellä surmanneen nämä siirtolaiset.

Vizcarra käski heti rakuunaosaston lähtemään paimenen opastamana
murhapaikalle. Rakuunat palasivat ja kertoivat asian kokolailla toisin
kuin paimen.

Oli käynyt selville, etteivät intiaanien nuolet olleet surmanneet
metsästäjiä, vaan jonkun valkoisen miehen pyssy.

Sitä otaksumaa vahvisti sekin seikka, ettei heidän hevosiaan oltu
viety, vaan laskettu vapauteen tasangolle, ja että koirat oli ammuttu.
Se nähtiin niitten raadoista joen rannalla.

Murhaaja tai murhaajat eivät olleet myöskään huolineet metsästäjien
vaatteista eikä aseista, jota eivät suinkaan intiaanit olisi tehneet.

Kun koirien raatojen lähellä oli hevosen jälkiä, joista useat
varmuudella sanoivat tuntevansa ciboleron mustangin kaviot, niin jo
arvattiin, että murhaaja oli ollut cibolero.

Häntä epäiltiin sitäkin suuremmalla syyllä, kun cibolero ja keltainen
metsästäjä aina olivat olleet vihamielisellä kannalla toisiinsa.
Luultavasti oli mulatti ammuttu nukkuessaan nuotion ääressä, koskapa
hänen ruumiinsa oli pudonnut tuleen ja osaksi hiiltynyt; toveri
sitävastoin oli paennut, mutta cibolero oli saavuttanut hänet ja
tappanut puukolla.

Siirtolaiset sadattelivat yhä kovemmin sitä jumalatonta miestä. Hänen
nimeään mainittaessa ristivät ihmiset itsensä tai lausuivat rukouksen;
äidit pelottivat hänellä pahankurisia lapsiaan.

Ciboleron nimi herätti laajalti suurempaa kauhua kuin intiaanien
hyökkäys.

Taikausko sai nyt hyvää vauhtia.

Ei enää monikaan epäillyt sitä, ettekö hänen äitinsä ollut noita,
ja hänen äitinsä avustamiksi tai yllyttämiksi luultiin ne monet
ihmeelliset teot, joista poikaa syytettiin.

Jospa se kauhea mies vaan olisi voitu vangita! Mutta kukas paholaisen
kiinni voisi saada ja rangaista?

Moni hurskas ja kunniallinen porvari ehdotti totuudessa, että Carloksen
äiti -- noita -- vangittaisiin ja poltettaisiin. Jollei sitä tehtäisi,
ei ciboleroa koskaan saataisi kiinni. Vasta kun noita oli poltettu,
voitaisiin poika saada oikeuden rankaiseviin käsiin.

Todennäköisesti olisi näitten yltiöhaaveksijain mielipide voittanut
rauhallisemmin ajattelevan vähemmistön, jollei samaan aikaan olisi
sattunut tapauksia, jotka kokonaan muuttivat aseman.

       *       *       *       *       *

Eräänä sunnuntai-aamuna tulivat ihmiset juuri ulos kirkosta, kun eräs
hiekkainen ja hikinen ratsastaja nelisti katuja ja pysähtyi plazalle --
torille.

Kaikki seisahtuivat ihmettelemään kuka niin meluavasti häiritsi
pyhärauhaa. Miehellä oli yllään rakuunan asepuku, ja hänen kasvoistaan
saattoi päättää hänellä olevan tärkeitä uutisia.

Ratsastaja oli kersantti Gomez.

Pian oli uteliaita suuri joukko hänen ympärillään, ja tuskin oli hän
ehtinyt lausua muutaman sanan, kun jo ilo remahti julki väkijoukosta.

Päivän pyhyys oli unohdettu, hattuja heitettiin ilmaan ja vivat-huutoja
kuului kaikkialla.

Miehestä mieheen kulki sana:

"Pakolainen on vangittu!"

Voiko parempaa uutista odottaa?

Ratsastaja oli puhunut totta.

Carlos oli vangittu, ja nyt rakuunain hallussa.

Ei oltu häntä vangittu väkivallalla eikä viekkaudella. Petos oli
suorittanut asian. Eräs hänen omasta väestään oli hänen pettänyt.

Mutta kuinka oli muuten niin valpas Carlos joutunut sellaiseen
onnettomuuteen?

Catalina oli luvannut isälleen selittää asioitten oikean laidan ja
tapausten kulun presidiossa. Siten paljastuisi upseerien katala
menettely. -- Niin toivoi Carlos, mutta siinä hän pettyi.

Don Ambrosio oli sairastunut, ja tytär pelkäsi hänen kuolevan.

Cibolero ei tahtonut eikä voinut jättää omaisiaan enää siirtolaan,
mistä hän oli ajettu maanpakoon, ja missä ei heilläkään ollut mitään
turvaa.

Tilapäinen asunto erämaassakin oli varmempi, kuin asunto vihollisten
keskellä.

Vaikeata tosin oli kuljettaa pois tarkkaan vartioidut omaiset, mutta
cibolero oli keksinyt siihen keinon.

Ja se olisi varmaan onnistunut, jollei hänen omassa väessään olisi
petturiksi ruvennut muuan peoni, renki, joka oli ollut muassa
viimeisellä metsästysmatkalla. Tämä mies ilmiantoi hänet vihollisille.

Carlos oli ranchossa suorittamassa viimeisiä valmistuksia.

Äiti ja sisar olivat hyvin iloissaan, kun kauvan kaivattu Carlos oli
jälleen kotona. Innolla järjestelivät he asioita kuntoon. Hevosen
oli hän piilottanut pensaikkoon vähän matkan päähän majasta. Koira
ei pahaksi onneksi ollut hänellä mukana. Se sairasti vielä haavojaan
luolassa.

Eräs hänen rengeistään oli vartioimassa. Koira oli ennen hoitanut sen
tehtävän erinomaisesti.

Tämän rengin olivat Vizcarra ja Roblado hiljan lahjoneet, ja niinpä
menikin petturi, sensijaan että olisi isäntäänsä suojellut, heti
ilmiantamaan hänet presidioon, sanoen kapteenille:

"Cibolero on täällä. -- Tulkaa heti!"

Heti ratsasti asestettu joukko majalle ja piiritti sen. Taistelussa
haavottui ja kuoli usea rakuuna, mutta ylivoimalla sentään Carlos
lopulta voitettiin, vaikka hän tekikin vimmattua vastarintaa.

Tuskin oli Gomez ollut viittä minuuttia torilla, kun torven ääni
ilmotti sotilasosaston lähestyvän.

Keskellä sotilasryhmää oli cibolero, lujasti sidottuna muulin selkään
ja lukuisan sotilasjoukon vartioimana.

Huhu sellaisesta yleistä mielenkiintoa herättävästä tapauksesta levisi
kulovalkean tavoin kaupungissa, ja torille riensi kuka kynnelle kykeni
katsomaan kuuluisaa cibolero Carlosta.

Ei enää nyt peljätty tätä koko seudun kauhua; hän ei voinut enää
vahingoittaa.

Mutta ei Carlos yksin kiinnittänyt puoleensa yleisön huomiota. Siellä
oli muutakin merkillistä katseltavaa.

Hetken päästä nähtiin lähestyvän erään toisen sotilasryhmän.

Ne kuljettivat hitaasti kahta muuta vankia.

He olivat naisia. Toinen, vanhempi nainen oli ciboleron äiti, ja nuori
kalvakka tyttö hänen rinnallaan oli ciboleron sisar Rosita.

Luultuja noitia kuljetettaessa väkijoukon halki, iskivät heihin vaan
tylyt katseet. Ihmiset kammosivat heitä. Sadatellen saatettiin heitä
raskasta tietä vankilaan.

"Muera la hechicera! Muera!" -- "Kuolemaan noita!" -- kuului huutoja
armottomasta kansajoukosta.

Ei edes nuori, katkerasti itkevä, hajahapsinen tyttö herättänyt sääliä
tässä intohimojen sokaisemassa väkijoukossa. Kuului vaan kolkkoja
huutoja:

"Muera las dos! Madre y hija!" -- "Kuolemaan molemmat, äiti ja tytär!"

Sotilaitten täytyi suojella heitä ihmisten raivolta, kunnes heidät
lopulta työnnettiin vankilaan.

Onneksi ei Carlos nähnyt sitä.

Hän ei edes tiennyt heitä vangitun. Hän luuli heidät jätetyn rauhaan
kotiin, ajatteli vihollisten koston rajottuvan vaan häneen. -- Ei hän
tiennyt vihollistensa katalia aikeita.

       *       *       *       *       *

Naiset vietiin calabozoon -- kaupungin vankilaan, -- mutta nuori ja
voimakas cibolero, jonka irtipääsöä peljättiin, vietiin presidion
holveihin, josta hänen oli mahdoton paeta.

Synkissä mietteissään ei hän huomannut sitä, kuinka illalla myöhään ovi
avautui, ja joku tuli hänen koppiinsa.

Linnanpäällikkö ja Roblado tahtoivat nauttia kostostaan täydellisesti.

Yhdessä ystävineen olivat he juoneet iloissaan yrityksensä lopullisesta
onnistumisesta. Nyt tulivat he pilkkaamaan sidottua vankiaan. He
loukkasivat ja häpäisivät häntä kaikin tavoin, ja kauan kuunteli hän
sitä vaieten.

Vihdoin loppui vangin kärsivällisyys. Vizcarran viimeinen raaka pilkka
sai hänet vastaamaan, ja kun cibolero siinä viittasi muun muassa
everstin kasvoihin saamaan kolahdukseen, oli Vizcarran kiukku vallan
tavaton. Tikari kädessä hyökkäsi hän vangitun uhrin päälle ja olisi
ehkä tappanut hänet, jollei Roblado olisi häntä hillinnyt.

Hän kuvaili everstille vastaista koston suloisuutta, josta niin paljo
toivoivat. Everstihän aikoi pilata koko huvin.

"Antakaa sen kurjan raukan elää!" sanoi hän everstille, ivallisesti
silmäillen Carlosta, "huomennahan on hänellä juhlapäivä, olisihan
vahinko, jollei hän saisi myöskin juhlia!"

Everstikin vähitellen tyyntyi, purettuaan vihansa ukkosta ensin siten,
että iski puolustukseen kykenemätöntä vankia nyrkillä kasvoihin. Sitten
jättivät upseerit vangin yksin miettimään sitä huomenna luvattua
'juhlaa.'

Carlos saattoi syystä odottaa mitä pahinta. Armoa ei hänen tarvinnut
toivoa kunnan -- eikä sotilashallinnon puolelta.

Varmaan tarkotettiin 'juhlalla' sitä, että hän vietäisiin mestattavaksi.

Hänen sielunsa oli suuresti murheissaan, ei niinkään paljo itsensä kuin
vangittujen omaistensa tähden.

Pitkän yön kuluttua tunkeutui ikkunaluukusta hiukan aamuhämärää.

Aina vangitsemisestaan asti ei hän ollut saanut syödä eikä juoda. Ei
lohdutuksen sanaa, ei katsettakaan! Ei yksikään ystävä käynyt häntä
katsomassa -- ei näkynyt merkkiäkään siitä, että yksikään sydän sykki
myötätuntoisesti hänelle, tai kärsi hänen puolestaan!

Tuli puolipäivän aika.

Hänet laahattiin ulos vankilasta. Sotilaat asettuivat järjestykseen
hänen ympärilleen ja veivät hänet pois.

Mihin hänet vietäisiin?

Jokohan mestattavaksi?

Hänen silmiään ei oltu peitetty, senvuoksi näki hän kuljettavan
torille, joka oli täynnä ihmisiä.

Ihmisiä oli asettunut niin paljo kuin oli mahtunut. Katoille ja
parvekkeille ympäri torin. Siinä oli hacendadoja, rancheroja,
vuorikaivoksien omistajia, kaivostyömiehiä ja muita.

Jokin merkillinen tapaus varmaan oli koonnut heidät tänne; ja sen näki
heidän kasvoistaankin, että he odottivat jotakin merkillistä näytelmää,
ehkä juuri sitä, josta Roblado oli puhunut.

Kaikkialla, missä vanki kulki, pilkattiin häntä.

Edelleen laahattiin häntä ja paiskattiin lopulta kaupungin vankilan
kovalle lavitsalle.

Siinä asettui hän pitkälleen, kun lujaan sidotut kädet ja jalat estivät
häntä istumasta.

Hän jäi yksin.

Se sotilaspatrulli, joka oli hänet tuonut, jätti vartijat lukituille
oville ja poistui. Sitä todisti aseitten kalina.

Hetkisen makasi vanki liikkumatta, melkein ajattelematta.

Onnettomuus oli murtanut hänen voimansa, hän oli epätoivoinen
kohtalostaan. Ei voinut ajatellakaan pääsevänsä täältä vapaaksi.

Eivät tosin seinät olleet erittäin paksut, eivätkä kiviset, vaan tehdyt
huonosta tiilestä. Mutta hänhän oli vangittu ja sidottu! Sitäpaitsi ei
hänellä ollut aseita eikä aikaa murtautua niitten läpi.

Varmaankin läheni jo hänen mestauksensa täytäntöönpano.

Ei hän peljännyt kuolemaa, mutta ero rakkaasta äidistä tuntui
katkeralta; -- hän ajatteli sisartaan ja hänen uhrautuvaista sydäntään;
hän ajatteli lapsuutensa leikkitoveria, ystävätärtään ja rakastettuaan.

Eikä hän voinut edes heille lähettää mitään jäähyväistervehdystä?

Näissä synkissä mietteissä ei hän huomannut, kuinka valo kopissa joskus
väheni.

Joku lepero -- kerjäläinen -- oli kiivennyt toisen hartioille
katselemaan ikkunasta vankia.

Carlos kuuli naurua, karkeata pilkkaa ja äitinsä nimen.

Hetkisen päästä avautui ovi, ja Roblado huusi hänelle:

"Kas niin, tappelukukko, olemme luvanneet teille tänään huvitusta, ja
sana on pidettävä. Nouskaa lavitsalle ja katsokaa torille! Siellä on
erinomainen näky! Nouskaa ylös nopeasti vaan, niin saatte nähdä itse!
Ha, ha, ha!"

Kapteeni purskahti käheään nauruun, ja siihen yhtyivät toisetkin
käytävässä olijat. Ovi suljettiin jälleen, ja turhaan koetti Carlos
selittää tämän kehotuksen sisällystä.

Mestattaisiinko torilla hänen viaton ystävänsä don Juan?

Hänen mietteensä keskeytyivät pian; ikkuna-aukossa näkyi taas pää, ja
raaka ääni huusi:

"Halloo, Carlos, puhvelinteurastaja, katsokaas tänne torille! Täällä on
teillä nähtävää. Katsokaapa äitiänne, noitavaimoa! Katsokaa kuinka hän
irvistelee! Ha ha, ha!"

Ei myrkyllisen käärmeen puraisu -- ei vihollisen nyrkinisku kasvoihin
olisi voinut pikemmin ponnahuttaa Carlosta ylös kuin tämä puhe.

Mutta hän oli unohtanut siteensä; pari kertaa horjahti hän ja kaatui
sitten polvilleen.

Hän koetti uudelleen ja varovammin; se onnistui. Lopulta pääsi hän
vaivoin penkille ja saattoi katsella ulos ikkunasta.

Siellä näki hän sellaista, mikä sai melkein jähmettymään hänen verensä
ja pusersi tuskanhien hänen otsalleen.

Mikä kamala näytelmä!

Hänen sydäntään ahdisti sanomaton tuska. Oli kuin joku olisi tarttunut
siihen rautakourin ja sitä äkkiä pusertanut.

Osa toria oli väestä tyhjänä, ja rakuunat ajoivat tungeksijoita
loitommalle.

Keskelle oli järjestetty istumasijoja upseereille, alcaldille,
kaupungin hallinnon jäsenille ja siirtolan arvohenkilöille. Toisissa
olosuhteissa olisi yleisö katsellut heitä, mutta nyt kiinnitti muu
heidän huomiotaan. Se oli muuan ryhmä lähellä Carloksen vankilaa. Tämän
ryhmän huomasi hän ensin. -- Mutta sitten ei hän muuta nähnytkään, ei
väkijoukkoa, eikä koreapukuisia herroja.

Hän näki seuraavaa:

Kahden pörrökarvaisen aasin selkään oli heitetty melkein maahan saakka
ulottuvat karkeat, mustat loimet. Niitä talutti merkilliseen mustaan
pukuun puettu lepero. Pari leperoa huiski piiskalla aaseja.

Kummankin aasin seljässä oli ihmisolento, jonka jalat oli sidottu
aasin mahan alle. Kädet oli sidottu jonkinlaiseen punikeeseen aasin
kaulalle. Siten tuli istujan selkä kumaraan, ja pää roikkui alaspäin.
Asento oli muutenkin vaikea. He olivat naisia. He olivat paitasillaan
vyötäisille asti, hiukset olivat hajallaan ja roikkuivat aasin
kaulalle. Toinen naisista oli vanha ja harmaa, toinen taas elämänsä
keväässä, hän näytti kauniilta ja hänellä oli runsas kullankeltainen
tukka.

Voi, Jumala, mikä näky se oli Carlokselle! Nyt ymmärsi hän Robladon
sanat. Uhreina olivat hänen äitinsä ja sisarensa. Hän tunsi heidät heti.

Ei sydämeen ammuttu nuolikaan olisi tehnyt kipeämpää kuin tämä näky.

Terävä, puoleksi tukahutettu huuto pääsi hänen huuliltaan, mutta siinä
oli suuren tuskan tuimuus!

Senjälkeen oli hän vaiti. -- Hän näytti marmorikuvalta, ei käynyt
värähdystäkään kasvoissa -- sydämen tykytys näkyi pysähtyneen, silmien
katse oli tuijottava ja suu oli tiviisti kiinni.

Vizcarra ja Roblado nauttivat suuresti kostostaan, joka jo näytti
hyvin onnistuneen. He seisoivat keskellä toria ja näkivät Carloksen
vankilanluukusta. He hymyilivät tyytyväisyydestä, mutta cibolero ei
nähnyt heitä.

Muuan kirkonkello alkoi soida, mutta vaikeni pian.

Se oli merkkinä kauhean toimituksen alkamiseen.

Mustapukuiset aasinajajat taluttivat eläimet loitommalle vankilasta.

Naisten kasvot olivat nyt osittain yleisöönpäin, mutta
hiukset peittivät ne. Kaksi pappia läheni heitä heiluttaen
ristiinnaulitunkuviaan ja mutisten naisille jotakin. Sitten peräytyivät
he jälleen.

Sitten tulivat piiskamiehet. Merkin saatuaan kiinnittivät he ranteensa
ympärille varren tyvessä olevan hihnanmutkan ja alkoivat voimakkaasti
ruoskia melkein alastomia naisia.

Iskuja annettiin säännöllisesti, ne laskettiin. Joka iskua seurasi
vako, ja jos siima sattui toisesti samalle kohtaa, tuli verinen viiru
ohueen paidanselkämystään.

Mutta naiset eivät huutaneet, kummallista kyllä!

Tyttö vähän kääntelehti iskujen sattuessa ja valitti hiljaa, mutta ei
huutanut. Karaistunut vanha äiti ei liikahtanutkaan. Ei mikään merkki
osottanut hänen kärsivän.

Kun leperot olivat kukin kymmenen iskuansa jakaneet, kuului ääni
kansanjoukosta:

"Basta por la nina! -- kylliksi tytölle!"

Joukko yhtyi siihen, ja se lepero, jonka tehtävänä oli lyödä noidan
tytärtä, kiersi kokoon piiskansa ja astui sivulle. Toinen iski äitiä
täydet kaksikymmentäviisi kertaa.

Rummunpärrytyksellä annettiin merkki, että ruoskinta keskeytettiin.
Aasit talutettiin torin toiseen kulmaan.

Siellä alkoi ruoskinta uudelleen, ja julma lepero näytti lyövän entistä
kovemmin, aivan kuin vanhan vaimon selkä ei olisikaan ollut verillä.

Tällä kertaa pelastui tyttö kidutuksesta väkijoukon vaatimuksesta,
mutta hänen täytyi sitä seurata häpeällisessä kulkueessa.

Ruoskinnan jälkeen pärrytettiin taas rumpua, ja siirryttiin kolmanteen
ja neljänteen kulmaan, kunnes vaimo oli saanut täyden rangaistuksensa
-- sata iskua.

Kauhea näytelmä oli päättynyt, mutta vieläkään ei yleisö malttanut
poistua. Tunkeuduttiin naisraukkojen ympärille, jotka olivat joutuneet
ilkeän koston ja sokean taikauskon uhreiksi.

Ihmiset olivat uteliaita. Ja vaikka he juuri olivat päässeet näkemästä
niin kauheaa rääkkäystä, ei sääliä missään näkynyt.

Uskonkiihko tukahutti ihmisten lempeämmät tunteet. Ei kukaan säälinyt
noitaa eikä vääräuskoista murhaaja-ciboleron sisarta.

Oli sentään sääliväisiäkin ihmisiä joukossa, koskapa hellät kädet
päästivät siteet, virvottivat vedellä taintuneitten päätä ja huulia.

       *       *       *       *       *

Heitä odottivat yksinkertaiset ja karkeatekoiset rattaat. Ei tiedetty
mistä ne olivat tulleet, eikä siitä välitettykään. Alkoi hämärtää,
ja kun yleisö sai uteliaisuutensa tyydytettyä ja alkoi väsyä ja
nälkiintyä, niin hajosi se vähitellen.

Vankkurien ääressä seisoi voimakas-vartaloinen mies, joka Josefan
käskystä parin intiaanin avulla nosti naiset rattaille. Sitten nousi
mies itse sinne ja ajoi pois. Josefa ja tagnot seurasivat perässä.

Päästyään ulos kaupungista poikkesi joukkue eräälle sivutielle, joka
vei sille yksinäiselle rancholle, missä Rosita jo kerran ennen oli
saanut suojaa.

Avuttomat naiset kannettiin huoneeseen, ja heitä koetettiin kaikin
keinoin herättää henkiin. Lopulta saivat ystävälliset ihmiset Rositan
virkoamaan, mutta hän heräsi vaan näkemään, kuinka hänen äitinsä
rääkätystä ruumiista pakeni viimeinenkin elon kipinä.

Vanhan vaimon ohimoita hierottiin, huulia kostutettiin, ja verta
koetettiin saada liikkeelle, mutta turhaan. Hänen korvansa eivät
kuulleet rakastetun tyttären tuskanhuutoja, eivätkä hänen silmänsä
nähneet tyttären katkeria kyyneleitä -- kuolema oli vienyt hänen
sielunsa ikuisen rauhan maille.

       *       *       *       *       *

Carlos oli vankilan ikkuna-aukosta nähnyt koko rääkkäyksen. Voimatta
liikkua paikaltaan katseli hän vaieten tätä kauheata näkyä, vaan
sillointällöin, piiskan vinhemmin sattuessa, huokasi hän raskaasti. Se
oli rajatonta sielun tuskaa.

Kasvot olivat hirvittävästi vääntyneet. Ne kuvastivat hänen sisässään
palavaa tuskan tulta. Joka sattumalta näki vankilan ikkunassa nämä
kasvot, se kauhistui niitten hirvittävää ilmettä.

Lihakset olivat jännityksestä paisuneet, hampaat karskahtelivat yhteen,
huulet olivat lujasti puristetut yhteen, ja tuskanhiki virtasi otsalla.
Poskien miehuullisen punan sijaan oli tullut kalman kalpeus.

Ikkunastaan oli hän nähnyt vaan ruoskinnan kahdessa ensimäisessä torin
kulmassa, mutta hän tiesi sitä jatkettavan.

Kuolema olisi ollut hänelle otollinen; miksei se pelastanutkin häntä
näistä tuskista? -- Epätoivo toi hänelle jättiläisvoimat; hän tunsi
hihnojen ranteitten ympäriltä hien tähden liestyneen. Kaikin voimin
jännitti hän ranteensa auki, ja siteet heltisivät, kädet olivat vapaat.

Nyt voi hän helpommin liikkua. Ehkä saisi hän vielä kerran nähdä
omaisensa rääkkäyksen jälkeen.

Mielellään olisi hän heille antanut jonkin merkin, mutta tiesivätköhän
he että hän oli täällä?

Silloin kuuli hänen herkkä korvansa piiskan viimeiset iskut. Hän oli
kuulevinaan äitinsä huutavan hänen nimeään.

"Laupias Jumala, armahda minua! Hän kutsuu poikaansa, enkä minä voi
rientää hänen avukseen. Voi minua! Ja minun täytyy elää! Mutta vielä
minä sinun puolestasi kostan niin totta kuin Jumala minua auttakoon!"

Raivoisasti pudisteli hän rautakalteria ikkunassa. Mutta se ei heilunut
-- mutta mitä se oli? -- Raskas esine putosi lavitsalle.

Hän luuli sitä ensin kiveksi, jonka joku oli heittänyt torilta, mutta
siinä kolahduksessa kuului metallin helinää, ja käärö oli pitkulainen.
Nopeasti otti hän sen ylös.

Paketti oli kääritty huolellisesti silkkihuiviin.

Nopeasti avasi hän sen ja katseli sisällystä.

Saattoiko hän uskoa silmiään? Käärössä oli kultarahoja, pitkä puukko ja
kirje.

Cibolero nousi lavitsalle lukemaan kirjettä ikkunan hämärässä valossa.
Siinä oli kirjoitettuna:

    "Sinun mestauksesi on päätetty suorittaa huomenna. En tiedä
    jätetäänkö sinut yöksi kaupungin vankilaan vai viedäänkö
    presidioon. Jos saat jäädä kaupungin vankilaan, voin helpommin
    sinua auttaa.

    "Lähetän kaksi asetta: kultaa ja terävän puukon. Käytä kumpaa
    tahdot, tai molempia! Seinät ovat savesta, niihin voi helposti
    kaivaa aukon, Jos se sinulle onnistuu, on ulkopuolella apua
    odottamassa. Jos sinut kuljetetaan presidioon, niin koeta paeta
    matkalla; se on ainoa keino! Uskaliaisuutta ei sinulta puutu
    ratkaisevalla hetkellä, minä tunnen Carloksen! Riennä Josefan
    rancholle, siellä on uskollisia ystäviä odottamassa. --

    "Voi hyvin, kovaosainen ystäväni, Jumala kanssasi!"

Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta, mutta ilman sitäkin tiesi Carlos,
keneltä se oli.

"Rohkea, jalo tyttö", ajatteli hän kätkiessään kirjeen povelleen;
"sinun uskollinen rakkautesi antaa minulle uutta voimaa taisteluun. --

"Jos kuolen, niin en saa surmaani ainakaan pyövelin kädestä. Käteni
ovat nyt vapaat, eikä niitä sidota niin kauvan kuin vähänkin on eloa
jäljellä. -- Kuolo vaan voi minut lannistaa ja voittaa."

Näin rohkaistuaan itseään istuutui hän lavitsalle ja katkoi nopeasti
hihnat jaloista. Taas voi hän seisoa varmasti jaloillaan. Puukko
kourassa asteli hän vinhasti edestakaisin kopissaan kiihkoisena.
Kauheita silmäyksiä heitti hän ovelle ja varmaan oli hän päättänyt
surmata ensimäisen tulijan.

Silloin näkyi hänen mieleensä äkkiä juolahtaneen jotain uutta.

Hän pujotti jalkansa jälleen siteisiin, pani poveensa rahat ja puukon,
kietoi kätensäkin äskeisiin siteisiin, vaikka lievästi, ja paneutui
pitkälleen penkille.

Kasvot olivat oveen päin, ja muuten oli hän niin liikkumaton kuin olisi
nukkunut.

Vanki olisi mieluummin kohta ruvennut murtautumaan ulos, mutta hän piti
viisaampana odottaa vahdinvaihtoa.

Hän tiesi uuden vartion toimensa alkaessa tulevan tarkastamaan, että
kaikki olisi kunnossa. Ja sitä hän päätti odottaa.

Sitäpaitsi halusi hän vähän levätä. Nukkua ei voinut, sillä voisivathan
he yöllä kuljettaa hänet presidioon, ja sitä ennen piti paon tapahtua.
Jos hän vaan pääsisi täältä pois, niin takaa-ajajista ei ollut
suurtakaan pelkoa voimakkaalle ja keinokkaalle miehelle. Ainoa pelon
aihe oli karbinit, mutta vaikeata oli niilläkin osata, kun oli pimeä
yö, eivätkä rakuunat muutenkaan olleet hyviä ampujia.

Runsaan tunnin makasi hän siinä mietteissään, valmiina äärimmäiseen
uhkarohkeuteen, kun samassa kuului askeleita käytävässä. Uusi vartio
oli tullut.

Hänen sydämensä sykki levottomasti. Veisiköhän tämä vartio hänet jo
presidioon? Levottomana kuunteli hän joka sanaa. Suureksi ilokseen
huomasi hän vartijoitten vaan vaihtuvan, ja ymmärsi joistakuista
sanoista, että häntä vartioitaisiin tässä vankilassa koko yö. Se tieto
oli hänelle arvokas. Heti senjälkeen avautui ovi, ja useita sotilaita
tuli koppiin; eräällä oli kädessään lyhty. Sen valossa he karkeita
pilkkapuheita lasketellen tutkivat vankia, ja huomattuaan hänen
siteensä olevan ennallaan lähtivät pois uskoen hänen olevan varmassa
tallessa. Sitten lukitsivat he oven, ja huone tuli jälleen pimeäksi.

Cibolero makasi vielä hetkisen hiljaa kunnes oli vakuutettu siitä,
etteivät he enää palaisi. Pari miestä jätettiin vartioimaan ovea, muut
lähtivät pois. Nyt tiesi hän heidän varmaan poistuneen.

Oli aika käydä työhän. Nopeasti kiskasi hän jälleen vapaiksi kätensä
ja jalkansa, otti esille pitkän puukkonsa ja ryhtyi kaivamaan aukkoa
seinään.

Jo maatessaan oli hän miettinyt vankilansa asemaa ja sopivaa paikkaa
aukolle. Hän valitsi sen nurkan, joka oli kauvimpana ovesta ja huoneen
peräseinällä. Tosin ei hän varmaan tiennyt, kaivoiko hän aukon ehkä
toisen koppiin, vai pääsisikö ulos. Mutta hän luotti onneensa. Muuten
tiesi hän, ettei muita vankeja tällä kertaa vankilassa ollut. Tämä oli
nimittäin pienempien pahantekijöitten vankila, jossa pidettiin heitä
vaan lyhemmän aikaa.

Eipä siis hänelle sekään tuottaisi lopullista estettä, että hän
mahdollisesti tulisi aukosta toiseen koppiin. Hän alotti siis työnsä
hyvin toivein. -- Saviseinä mureni verrattain helposti. Se oli tehty
kuivatuista savitiilistä, ja vaikka seinä oli puoli metriä paksu,
onnistui Carloksen puolessa tunnissa saada niin suuri aukko, että
ruumis siitä mahtuisi. Pikemminkin hän sen työn olisi voinut suorittaa,
mutta kun oli työskenneltävä niin varovaisesti, ettei kolinaa yhtään
kuuluisi, hidastutti se työtä. Pari kertaa luuli hän jo vartijoitten
tulevan koppiinsa, ja hypähti jo seisaalle hyökätäkseen heidän
kimppuunsa.

Se oli onneksi vaan mielikuvitusta. Ei kukaan hänen työtään huomannut.
Vielä viimeiset iskut, ja työ oli valmis.

Se toi hänelle uutta elinvoimaa. Täysin siemauksin hengitti hän
raikasta ilmaa; kuunteli sentään samalla tarkasti. Kaikki oli hiljaista
tällä puolen vankilaa. Hän pisti päänsä ulos aukosta ja koetti katsella
ympärilleen. Hän näki vaan ruohoa ja villiä kaktuksia seinän vierellä.

Varovasti ryömi hän ulos aukosta ja nousi seisaalleen puukko kädessä.
Hän oli rakennusten takana pensastossa. Ei ollut enää esteitä. Hän oli
vapaa!

Varovasti pysytellen pensaitten varjossa hiipi hän eteenpäin. Silloin
huomasi hän mustan olennon lähellään äkkiä kohoavan maasta ja hiljaa
lausuvan hänen nimensä. Hän tunsi Josefan, joka viittasi häntä
seuraamaan.

Hiljaa kulkivat he rautatammilehtoon ja kääntyivät eräälle sivutielle.
Pian olivat he sen yksinäisen ranchon luona, jota kirjeessä oli
suositeltu.

Hetkistä senjälkeen katseli Carlos äitivainajansa ruumista. Ei mikään
raju tuskan ääni häirinnyt tätä juhlallista hetkeä.

Jo ennakolta oli hän aavistanut surua kohtaavansa tavatessaan jälleen
rakkaat omaisensa. Hän polvistui vainajan sivulle, tarttui käteen, joka
niin hellästi oli häntä vaalinut, suuteli vielä kerran kalvenneita
huulia, mutta ei itkenyt. Liiaksi olivat tämän päivän kauheat
koettelemukset häntä murjoneet, jotta mikään uusi suru enää olisi
voinut suoda hänelle itkun lievitystä. Tuskien pikarin oli hän juonut
pohjaan saakka, ja tiesi kaiken tulleen kohtalon kädestä. Äitinsä
ruumiin vieressä rukoili hän Jumalalta uutta voimaa.

Hän oli juuri noussut seisaalleen, kun samassa koputettiin ovelle.
Itkuun pakahtumaisillaan avasi Rosita oven ja heittäytyi ystävättärensä
Catalinan syliin. Hän oli tulija. Mikä tuskallinen kohtaus! Saattoiko
hän tuoda näille kovanonnen lapsille lohdutusta!

Tosin oli don Ambrosion tytär tehnyt kaikki voitavansa lievittääkseen
näitten onnettomien naisten tuskia, mutta Josefa oli suorittanut
itse rakkauden työt. Turhaan oli hän koettanut puhdistaa Carlosta
ja paljastaa konnamaisten upseerien työt. Hänen isänsä oli edelleen
sairaana, eikä hän voisi terveeksi tultuaan -- vaikka olisi tahtonutkin
-- mitään vallanpitäjille. Sen tiesi Catalina.

Mutta Catalina sanoi tehneensä päätöksen. Kun isä vaan paranisi, oli
hän päättänyt taivuttaa hänet lähtemään tällaisesta maasta, jossa
väkivalta ja taikausko piti kansaa kahleissaan. Hänen jalomielinen
isänsä varmaan tulisi jälleen Carloksen ystäväksi, ja sitten asuisivat
he kaikessa ystävyydessä.

Kiitollisena ojensi Carlos rakastettavalle tytölle kätensä, jäähyväiset
sanottiin, ja señorita kiiruhti jälleen isänsä vuoteen luo.

"Rosita raukka, kuinka paljo oletkaan saanut kärsiä!" sanoi cibolero.
"Kaikki sinun täytyy minulle myöhemmin kertoa! Mutta nyt kiiruusti
pakoon. Missä ovat hevoset?"

"Ne ovat ihan lähellä -- aitauksessa."

"Tule sitten, ei ole hetkeäkään aikailtavaa!"

Näin sanoen käänsi hän sarapeensa äidin ruumiin ympärille, otti sen
syliinsä ja lähti huoneesta.

Ilo välähti ciboleron silmistä nähdessään muitten hevosten joukossa
ylvään mustan ratsunsa. Antonio oli yleisessä hälinässä saanut sen
kiinni vankeja torille vietäessä. Rosita istui jo satulassa, samoin
Antonio ja pari peonia, jotka halusivat seurata herraansa, kun samassa
don Juan juoksi paikalle ja huusi:

"Minä olen päässyt vapaaksi, ystävät; eversti on tyytyväinen kostoonsa
ja on laskenut minut vapaaksi, kun pelkäsi todistustani oikeuden
edessä. Ottakaa minut mukaan minne tahansa menettekin, seuraan teitä!"

"Onhan taivas meille vielä sentään armollinen!" huudahti Carlos.
"Tervetuloa!"

"Ratsastammeko alas laaksoa, herra?" kysyi Antonio, jolla oli kiire
matkalle.

"Ei", sanoi Carlos hetken mietittyään; "menemme La Ninan kautta. He
eivät arvaa meidän paenneen sen kautta. -- Aja edellä, Antonio! --
Eteenpäin!"

Pieni seurue ratsasti pois, ja tunnin ratsastettuaan, kuiskaillen vaan
keskenään, ehtivät he ylängölle.

Äkkiä pysähtyi Carlos, ja muut kokoontuivat viittauksesta hänen
luokseen.

"Täällä voi äitini nukkua rauhassa. Kallioita ei voi kukaan kääntää.
Haudatkaamme hänet tänne!"

Näin sanoen alkoi hän puukollaan kaivaa hautaa. Toiset auttoivat siinä
vaivaloisessa työssä, ja hartain rukouksin peitettiin vainaja haudan
lepoon.

Hautakummulle koottiin ruohoisia turpeita, ja Rosita kostutti
kyynelillään nurmen nukkaa. Sitten ratsasti Carlos kallionkielekkeelle,
josta saattoi nähdä yli laakson, presidion ja kaupungin tuikkivine
valoineen.

Uhkaavin liikkein ja kumealla äänellä huudahti hän: "Äiti, jos vielä
silmäsi näkevät ja korvasi kuulevat, niin kuule valani! Vannon
kostavani puolestasi. Tästä hetkestä asti omistan henkeni ja ruumiini
kostolle. -- Kostolleko?! -- Miksi käytän sitä sanaa? -- Ei kostoa,
vaan oikeutta. Oikeutta heille, jotka ovat tehneet tämän häpeällisen
murhan! Oi, äitini henki, kuule minua! -- Iloitkaa vaan, te kurjat
konnat! Teidän aikanne on tuleva pian! -- Minä lähden nyt -- mutta
palaan ennenkuin aavistattekaan. Vielä kerran näette kasvoista
kasvoihin cibolero Carloksen!"

Uhaten ojensi hän oikean kätensä kaupunkia kohden, ja voitonvälke
loisti hänen silmistään. Hepo hirnahti rajusti, aivankuin sekin olisi
tahtonut yhtyä herransa sanoihin. Sitten kääntyi ratsastaja ympäri ja
nelisti pois.



KOLMASTOISTA LUKU.

Carlos täyttää valansa. Loppu.


Kauhean näytelmän jälkeen torilla olivat upseerit saaneet
onnentoivotuksia San Ildefonson asukkailta, sillä näitä urhoollisia
miehiähän saatiin kiittää siitä, että peljätty cibolero oli vihdoin
vangittu. Päivän kunniaksi oli yhteiskunnan arvohenkilöt kutsuttu
juhlaan presidioon. Se oli loistava. Viini, soitto ja pila kohotti
mielialaa, ja kaikki olivat iloisia.

Oli jo tullut myöhäinen ilta. Silloin ehdotteli joku vieraista, että
vaarallinen vanki tuotaisiin juhlaan.

Ehdotus oli tosin omituinen, mutta sitä kannattivat monet, ja eversti
myöntyi lopulta vieraittensa pyyntöön.

Kersantti Gomez kutsuttiin sisälle, ja hän sai määräyksen hakea vanki.

Juominkeja jatkettiin sitten, mutta ne saivat äkkiä lopun, kun
kersantti Gomez tuli kiiruusti sisälle ja huusi kovalla äänellä:

"Vanki on karannut".

Tämä uutinen teki seurassa pahempaa jälkeä kuin pommin räjähtäminen.
Kaikki hypähtivät seisoalleen, tuolia ja pöytiä kaadettiin, laseja
heitettiin lattiaan, syntyi suuri mylläkkä.

Sali tyhjeni pian; toiset menivät kotiin katsomaan vieläkö heidän
perheensä oli turvassa, toiset taas riensivät kaupungin vankilaan
ottamaan tarkempaa selvää asiasta.

Vizcarra ja Roblado olivat raivoissaan.

Ei kauvan viipynyt kun rakuunat istuivat satulassa ja ratsastivat
kaupunkiin.

Vankila saarrettiin.

Seinässä huomattiin silloin tosiaankin se aukko, josta vanki oli
karannut, mutta kuka oli päästänyt hänen siteensä? Mistä oli hän saanut
puukon? Vartijoita tutkittiin ja piestiin -- piestiin ja tutkittiin,
mutta ei siitä asia selvinnyt. Heillä ei ollut aavistustakaan vangin
karkaamisesta ennenkuin Gomez tuli häntä hakemaan.

Rakuunoita lähetettiin kaikille suunnille, kaikki talot tutkittiin,
mutta jälkiä oli mahdotonta nähdä pimeässä.

Seuraavana aamuna haettiin karkulaista vielä innokkaammin. Käytiin
ciboleron kodissakin, mutta siellä ei ollut ketään ollut. Tutkittiin
tiet, polut, ja rotkot, mutta turhaan. Lopulta arveltiin hänen jo
päässeen pakoon kauvaksi.

Tämä arvelu näyttäytyi todeksi.

Joukko ystävällisiä comancheja, jotka aika-ajoin kävivät siirtolassa,
kertoivat tavanneensa ciboleron joukkueen Llano estacadolla. Siinä
oli ollut muuan nuori tyttö ja useita miehiä, sekä ruokavaroilla
kuormitettuja muuleja. Cibolero oli sanonut matkustavansa kauvaksi,
ylätasangon toiselle puolelle.

Sellaista uutista ei voitu epäillä. Cibolero oli usein lausunut
aikovansa palata kotimaahaan, Pohjois-Amerikaan. Olihan siis
luonnollista, että hän tällaisissa oloissa etenkin oli pannut tämän
aikeensa täytäntöön. Häntä ei enää voitu ahdistaa, ja useimmat luulivat
päässeensä hänestä ijäksi, sillä ei suinkaan maasta karkotettu
uskaltaisi enää palata Uuteen Meksikoon?

Kauvan puhuttiin ciboleron töistä, mutta tuli taas uusia tapauksia,
jotka kiinnittivät enemmän ihmisten huomiota, ja niin unohdettiin
noidan perhe.

Vizcarra vaan ei lakannut muistelemasta sitä miestä, joka oli jättänyt
hänelle muistomarjan elinijäkseen, ja kapteeni Robladon täytyi
suorittaa tavantakaa rahalahjuksia sille miehelle, joka oli välittänyt
kauppoja salamurhaajien kanssa; varsinkin kun hän oli saanut tietoonsa
yksiä ja toisia seikkoja Rositan ryöstöstä ja uhkasi antaa upseerit
ilmi. Petetty kapteeni sadatteli usein maanpakolaista.

Oli sentään pari rehellistä ihmistä, jotka myötätuntoisesti muistelivat
usein pakolaisia. Kun don Ambrosio useitten viikkojen kuluttua oli
toipunut sairasvuoteeltaan, ilmotti Catalina hänelle, kuinka cibolero
oli päässyt karkaamaan. Aluksi ei vanha herra tahtonut voida uskoa
upseerien kataluutta, mutta lopulta ei hän enää voinut sitä epäillä.
Kun comanchit sitten saapuivat San Ildefonsoon, hämmästyi hän suuresti,
kun comanchien päällikkö halusi puhutella häntä.

Päällikkö antoi don Ambrosiolle kaksi kirjettä, joista toisessa
vakavasti kehotettiin häntä tyttärineen lähtemään siirtolasta.
Toisen oli lähettänyt don Juan. Siinä jätti don Juan don Ambrosiolle
valtakirjan hänen talonsa myymiseen ja pyysi samalla häntä välittämään
kaupan. Entinen tilanomistaja ilmotti siinä nykyisen asumapaikkansa ja
sanoi hyvin menestyvänsä.

Saatuaan don Ambrosiolta Carloksen kirjeen punastui Catalina
mielihyvästä, ja sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun don Ambrosio sanoi
päättäneensä myydä maatilansa ja siirtyä samalle seudulle, jossa hänen
ystävänsä jo olivat. Catalina oli hyvin kiitollinen isälleen.

Ei kauvan kestänytkään kun asiat olivat järjestyksessä, ja molemmat
lähtivät San Ildefonsosta.

       *       *       *       *       *

Mitä teki Carlos? Oliko hän tosiaan kulkenut yli ylätasangon? Eikö hän
enää koskaan palaisi? Kuinka kävi San Ildefonson?

Näin kysyy varmaan lukija, ja niihin vastataan järjestyksessä.

Niin, Carlos palasi vielä San Ildefonsoon, mutta hän ei tullut yksinään!

Häntä seurasi viisisataa soturia -- punaista soturia, jotka olivat
valinneet hänet päällikökseen, -- 'valkoiseksi päälliköksi'. Ne olivat
wacoheimon urhoollisia sotureita, jotka olivat saaneet kuulla hänen
kärsimänsä vääryydet ja olivat päättäneet kostaa hänen puolestaan.

Oli jo myöhäinen syksy, kaunein vuodenaika Amerikassa, aika, jolloin
luonto niin runsaasti jakaa antimiaan. Oli ihana kuutamoyö; vuoret ja
laaksot oli hopeoinut se lempeä valo, josta niin paljo on runoiltu.
Llano estacadon autioille lakeuksillekin loi kuu valoaan. Muuan
lammaspaimen oli siellä laskeutunut yölevolle laumansa lähelle, kun hän
samassa heräsi koiransa vihaiseen murinaan. Hän hypähti äkkiä ylös ja
katseli varovasti ympärilleen. Oliko se susi, harmaa karhu vai punainen
puma? [puma = amerikalainen leijona] -- Ei, muuta hän sai nähdä,
sellaista mikä sai hänet vapisemaan.

Tasankoa pitkin kulki jono mustia olennoita. Siinä oli paljo hevosia
ja ratsastajia. Hevonen seurasi hevosta pitkänä ketjuna. Se kulki
idästä länteen. Se oli jo parinsadan askeleen päässä paimenesta, mutta
niin hiljaa se kulki, että sitä olisi voinut luulla henkinäyksi. Ei
kuulunut hiljaisessa yössä kuolainten kalinaa eikä aseitten kalsketta.
Kengittämättömien kavioitten kumeat iskut nurmeen ja jokunen hirnahdus
vaan todisti niitten olevan eläviä olennoita.

Juuri herännyt paimen vapisi nähdessään tämän jonon, sillä pian huomasi
hän, ettei tämä ollut mikään henkinäky, vaan sotajalalla olevia
intiaaneja.

Kirkkaassa kuunvalossa näki hän heidät vieläkin selvemmin. Hän näki
näitten intiaanien olevan täysissä sotavarusteissa; rinta ja käsivarret
maalattuina, yllään jouset, nuolet ja keihäät -- sanalla sanoen, ne
olivat sotaretkellä olevia intiaanisotureita.

Merkillisimmältä näytti kuitenkin tämän äänettömän joukon johtaja.
Paimen saattoi tuskin uskoa silmiään huomatessaan tämän päällikön niin
paljo eroavan muista muodoltaan ja varustuksiltaan. Paimen huomasi
hänet selvästi valkoiseksi mieheksi, jolla oli yllään rancheron puku.

Silloin muisti hän äkkiä ne merkilliset tapaukset, joista pari
kuukautta sitten San Ildefonsossa niin paljo puhuttiin. Hän muisti
maanpakolaisen; eikä enää epäillytkään:

Cibolero Carlos palasi siirtolaan kostamaan vihollisilleen.

Osaksi isänmaanrakkaudesta, osaksi suuren palkkion toivossa päätti
paimen ilmaista asian. Hän aikoi lähteä laaksoon ilmottamaan intiaanien
tulosta presidioon. Kun jono oli päässyt hänen ohitseen, aikoi hän
lähteä, mutta hän ei osannutkaan arvata valkoisen päällikön älyä.

Ennenkuin paimen oli ehtinyt paeta, saarrettiin hän laumoineen. Osa
laumasta paistettiin illalliseksi niille, jotka hän aikoi antaa ilmi.
Paimen vangittiin.

Vähän matkaa jakaantui tie kahtia. Vaiti ratsasti päällikkö sitten
edelleen, vaiti seurasivat sotilaat. Jono kulki kuin käärme tasangolla.

Hitaasti kulkivat intiaanit. Tunnin kuluttua saapuivat he tasangon
länsireunalle, sille rotkolle, jossa heidän päällikkönsä oli
piilotellut. Surullisin mielin muisteli Carlos mennyttä aikaa.

Kuu valaisi kyllä lakeuden, mutta rotkoon se ei enää paistanut. Siellä
oli pimeä. Laskeutuminen sinne oli vaikeata, mutta ei sellaisille
miehille niin taitavan päällikön johdossa.

Valkoinen päällikkö sanoi hiljaa muutamia sanoja lähimmäiselle wacolle,
ajoi rotkoon ja katosi kallioitten varjoon.

Intiaani kertasi samat sanat seuraajalleen ja katosi hänkin rotkoon;
samoin tekivät kaikki, ja lopulta olivat kaikki viisisataa soturia
rotkossa.

Kavionkapse sorassa kuului vielä kauvan; mutta kun ei niitä enää
kuulunut, ääntelivät taas piilopaikkoihinsa paenneet pedot.

Kuului haukan kimeätä huutoa, kehrääjän valittavaa ääntä ja arosuden
ulvontaa.

       *       *       *       *       *

Vuorokausi oli kulunut. Jälleen oli kuu noussut taivaalle. Silloin
näkyi jälleen sama suuri käärme kiemurtelevan rotkosta ulos tasangolle
Pecos-jokea kohden. Se kulkee joen poikki ja tulee sille ylängölle,
jolle jo näkyy San Ildefonson laakso.

Ylängölle se seisahtuu -- kuun mentyä pilveen johtaa valkoinen
päällikkö joukkonsa tammilehdon suojaan. Sotilaat laskeutuvat maahan
ratsailta ja sitovat hevosensa puihin.

Mustalta näyttää presidion laaja rakennusryhmä; torninvartijaa ei näy,
mutta hänen säännöllisesti uusiintuva huutonsa: "centinela alerta!" --
"vartija, varoillasi!" -- ilmaisee hänen olevan valveilla.

Huutoon vastaa portinvartija; sen jälkeen on kaikki taas hiljaista.

Pian on koko linnotusväestö raskaassa unessa. Yövartijakin portilla on
oikassut väsyneet raajansa kivipenkille ja nukkuu makeasti.

Kaikki silmät ovat sulkeutuneet, ei kukaan aavista vaaran olevan niin
lähellä.

Taas kuuluu: "centinela alerta!" ja huuto vastaa portilta, mutta ei
kukaan vartijoista huomaa niitä tummia haamuja, jotka matavat maata
pitkin suurien sisiliskojen lailla kohti linnanmuuria.

Ne luikertelevat ruohikossa yhä lähemmäs linnoituksen porttia.

Portinpielessä on valaistu lyhty, joka valaisee lähintä ympäristöä,
mutta vartijan selkä on hiipijöihin päin.

Äkkiä sattuu rasahdus hänen korvaansa. Huudahdus: "quien viva?" --
"kuka siellä?" häipyy hänen huuliltaan, sillä hän kaatuu kuolleena
maahan. Puolitusinaa nuolia lävistää hänen sydämensä.

Joukko tummia olennoita syöksyy avonaisesta portista sisälle, ja juuri
unesta herätä sävähtäneet sotilaat surmataan ennenkuin ovat kerinneet
tarttua edes aseisiinsa.

Kuuluu wacojen kamala sotahuuto, ja sadottain hyökkää intiaaneja
linnaan. He tunkeutuvat pihalle ja sulkevat rakuunoitten kasarmien ovet.

Säikähtyneinä juoksevat puolialastomat sotilaat ulos ja syöksyvät
intiaanien keihäisiin. Karbinien ja pistoolien laukauksia kuuluu
kaikkialta, mutta ampujat kaatuvat ennenkuin ehtivät ladata uudelleen.

Taistelu oli lyhyt ja vimmattu.

Huutoja, laukauksia ja huokauksia kuuluu kaikkialta; ovia lyödään
rikki, sapelit kalisevat, ja ruumiita kaatuu maahan.

Vihdoin päättyy hirveä verilöyly. Kaikkialla on uudelleen hiljaista. Ei
enään kuulu intiaanien villiä sotahuutoa. Kaikki sotilaat on surmattu.

Ei sentään ihan kaikkia. Kahden miehen henki on säästetty.

Vizcarra ja Roblado eivät ole kuolleet. Heitä odottaa kauheampi kuolema
kuin kaatuminen taistelussa. Heidät viedään ylpeästä presidiosta
kamalaa kohtaloaan kohden.

Sitä ennen oli hävitettävä muurit ja vahvat varustukset. Monet kädet
olivat hävittämässä, mutta pahinta jälkeä tekivät liekit. Kaikkialla ne
roihusivat, ja savu tuprusi esiin joka raosta. Pian on penkere suurena
tulimerenä; palkit palavat ja putoavat ryskyen. Muurit kaatuvat.
Lopulta on presidio vaan tulta ja savua syöksevä raunio.

Mutta vielä ei ole kauhun mitta täysi. Pakolainen ei halunnut
kostaa ainoastaan rakuunoille, vaan kaupungin asukkaillekin, jotka
sydämettöminä olivat katselleet ja vaatineet vanhan vaimon ruoskimista
aina kuolemaan saakka ja nuoren viattoman tytön häpeällistä rääkkäystä.
-- San Ildefonson asukkaatkin saivat tuta cibolero Carloksen kostoa.

Hän täytti valansa, sillä ennen auringon nousua paloi kaupunki
kaikkialla, ja miehet, naiset ja lapset, nimittäin ne, joita ei kohta
surmattu, pakenivat henkensä tiestä tasangolle, onnellisina kun sen
saivat pelastettua.

San Ildefonson ihanasta laaksosta oli kadonnut ihmiskätten jälki.

       *       *       *       *       *

Olemme nyt tämän murhenäytelmän loppukohtauksessa, mutta sanoin ei
voi kuvailla todellisuutta, sillä se on julmempi kaikkia tähänastisia
tapauksia.

Näyttämönä on La Nina, sama kallionkieleke, jolla cibolero Juhannuksena
suoritti loistavan ratsastusnäytteensä.

Taaskin odottaa jännityksissään utelias katsojajoukko, kuten silläkin
kertaa. Odotetaan uutta näytelmää. Mutta kuinka toisellaiset ovatkaan
nyt osanottajat ja katselijat!

Kalliolla istuu kaksi miestä hevosten selissä. Mutta he eivät ole
siellä vapaasta tahdostaan. Heidän kätensä on sidottu selän taakse, ja
jalat hevosen mahan alle. Satulat ovat lujasti kiinni. Rajaton epätoivo
ja pelkuruus kuvastuu heidän kasvoistaan!

He ovat keski-ikäisiä miehiä, molemmat täydessä upseerinpuvussa. Toinen
on linnanpäällikkö, eversti Vizcarra, toinen on kapteeni Roblado.

Pakolaisen petomaiset vainoojat ovat nyt hänen vankejaan, hänen
vallassaan. -- Mutta mitä varten istuvat he ratsailla juuri täällä? Ja
mitä varten on heidät sidottu? Mikähän näytelmä täällä alkaa?

Huomatkaa! -- Heidän allaan olevat hevoset ovat villejä mustangeja!
Katsokaa niitä tarkemmin! -- Hevosten silmille on sidottu huivi!

Kumpaakin hevosta pitelee vaivoin tagno. Hevosten päät on käännetty La
Ninan äkkijyrkännettä kohden.

Intiaanit muodostavat pitkän rivin vähän matkan päässä ratsastajista.
Villit soturit ovat hiljaa kuin haudassa. Kaikki katsovat valkoiseen
päällikköön, odottavat merkkiä häneltä. Hänen kasvonsa ovat
kalmankalpeat, niitten ilme ankara, hänen siinä istuessaan pikimustan
ratsunsa selässä.

Sanaakaan ei kostaja lausu uhreilleen valmistaakseen heitä kohtaloonsa.
Se on tehty. He tietävät jo tuomionsa. -- Kamalan hiljaisuuden
vallitessa annetaan merkki. Tagnot juoksevat sivulle ja jättävät
mustangit vapaiksi.

Uusi merkki annetaan ratsastaville intiaaneille. He ratsastavat
eteenpäin hurjasti kiljuen. He pistävät mustangeja keihäillään. Ne
eivät mitään näe ja syöksyvät suoraan kohti jyrkännettä.

Sidottujen ratsastajien tuskanhuudot voittaa villien kiljunta. -- Vielä
silmänräpäys -- ja näytös on päättynyt! Säikähtäneet mustangit ovat
syöksyneet jyrkänteeltä alas ja vieneet mennessään ratsastajat.

Tummat ratsastajat pidättävät hevosiaan jyrkänteen reunoilla ja
katselevat kauhistuneina toisiansa.

Muuan ratsastaja meni vielä lähemmäs reunaa ja katseli syvyyteen. -- Se
oli valkoinen päällikkö.

Hetkisen katseli hän ruhjoutuneita ruumiita siellä alhaalla. Ne eivät
liikahtaneet. Hevoset ja miehet olivat murskautuneet kuoliaaksi.

Syvä huokaus pääsi ciboleron rinnasta, aivan kuin olisi taakka siltä
pois nostettu; sen jälkeen kääntyi hän ympäri ja sanoi vakavasti ja
juhlallisesti ystävälleen:

"Don Juan! Olen täyttänyt valani! Olen kostanut äitini puolesta!"

       *       *       *       *       *

Ilta-auringon valossa näkyi intiaanijono ratsastavan pois laaksosta
Llano estacadoa kohden; mutta he eivät palanneet kuten olivat tulleet.
Heillä oli nyt runsaasti saalista San Ildefonsosta.

Edellä ratsasti cibolero, ja hänen rinnallaan don Juan.

Kauheat tapaukset olivat luoneet synkät varjot heidän otsalleen, mutta
haihtuivat vähitellen ajatellessa uutta, onnellisempaa tulevaisuutta.

Carlos ei jäänyt pitkäksi aikaa wacoystävien luo. Hän sai runsaasti
lahjoja ja ratsasti sitten itään päin uuteen, rauhalliseen kotiinsa.

Siellä otti hänet ystävällisesti vastaan don Ambrosio; ja toteen
näkyivät käyneen Catalinan sanat, että don Ambrosio korvaisi entisen
väärinkäytöksensä, kun oli halveksinut Carlosta.

Kun entinen cibolero pyysi vaimokseen Catalinaa, siunasi isä nuorikoita
ja iloitsi heidän onnestaan.

Toteutui myöskin don Juanin hartain toive; hän järjesti onnellisen
kodin puolisolleen Rositalle.

Antonio oli aina tervetullut ystävä molempiin perheisiin, ja kun Carlos
silloin tällöin kävi metsästysretkillä wacoystäviensä luona, oli
Antonio aina mukana.

Siitä ajasta lähtien ei enää kuultu puhuttavan San Ildefonsosta. Eikä
uuttakaan siirtolaa perustettu tuohon ihanaan laaksoon.

Sen häviö olisi toisina aikoina ehkä herättänyt suurempaakin huomiota,
mutta se tapahtui aikana, jolloin Espanjan valta Amerikan mantereella
jo oli häviämässä. San Ildefonson hävitys oli vaan yksi monista
samallaisista surullisista tapauksista siihen aikaan. -- Melkein samaan
aikaan joutui sadottain kukoistavia siirtoloita intiaanien käsiin.
Niillä on oma historiansa, ehkä vielä jännittävämpi kuin tämä.

Carlos ei enää siihen laaksoon palannut, mutta wacointiaanit
muistelivat kauvan kiitollisuudella valkoista päällikköään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkoinen päällikkö - Kertomus Pohjois-Meksikosta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.