Title: Marsin prinsessa
Author: Burroughs, Edgar Rice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Marsin prinsessa" ***


MARSIN PRINSESSA

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ("A Princess of Mars") suomentanut

Alpo Kupiainen



Kariston nuorisonkirjoja 40.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.



SISÄLLYS:

Alkulause
Arizonan kunnailla
Pelastuminen kuoleman kidasta
Saapumiseni Marsiin
Vankina
Petän vahtikoiran valppauden
Taistelu, joka tuotti ystäviä
Lasten kasvatus Marsissa
Ilmasta saatu ihana vanki
Opin kieltä
Sankarina ja päällikkönä
Dejah Thorisin seurassa
Vanki, jolla on valtaa
Rakkautta Marsissa
Taistelu elämästä ja kuolemasta
Solan elämäntarina
Pakosuunnitelma
Taistelu ja tappio
Kahleissa Warhoonissa
Taistelu areenalla
Ilmatehtaassa
Lentoretki Zodangassa
Löydän Dejahin
Harhailemassa ilmassa
Zodangan ryöstö
Verilöylyn kautta riemuun
Riemusta kuolemaan
Arizonalaisessa luolassa



ALKULAUSE


Tämän teoksen lukijalle:

Toimittaessani kapteeni Carterin eriskummaisen käsikirjoituksen kirjan
muodossa käsiinne on mielestäni paikallaan lausua muutama sana tästä
huomiota ansaitsevasta henkilöstä.

Ensimmäiset muistoni kapteeni Carterista juontuvat niiden muutamien
kuukausien ajalta, jotka hän vietti isäni talossa Virginiassa juuri
ennen kansalaissodan puhkeamista. Olin silloin vain viisivuotias lapsi,
mutta muistan hyvin hänet, solakan, tumman, sileäksi ajellun,
atleettimaisen miehen, jota nimitin setä Jackiksi.

Hän näytti aina hymyilevän; ja hän syventyi lasten leikkeihin
samanlaisena herttaisena kelpo toverina kuin oli kuluttaessaan aikaansa
ikätovereittensa, miesten ja naisten, huvituksissa; tahi hän istui
sitten tuntikauden yhteen menoon huvittamassa vanhaa isoäitiäni
kertomalla tälle kummallisia, hurjia seikkailujaan kaikista maailman
ääristä. Kaikki me häntä rakastimme, ja orjamme suorastaan palvoivat
hänen polkemaansa maata.

Hänen ulkomuotonsa oli komean miehevä; pituus runsaasti kaksi tuumaa
yli kuuden jalan, hartiat leveät, lanteet hoikat, ryhti harjaantuneen
ja karaistuneen taistelijan. Kasvot olivat säännölliset ja
selväpiirteiset, tukka musta ja lyhyeksi leikattu, kun taas silmät
olivat teräksenharmaat, ja niistä kuvastui luja, vilpitön luonne, joka
uhkui tulista toimekkuutta. Hänen käytöstapansa oli mallikelpoinen, ja
hän oli niin kohtelias kuin etelävaltioiden parhaimmille herrasmiehille
on luonteenomaista.

Hänen ratsastustaitonsa, erittäinkin koirilla metsästettäessä, herätti
ihmettelyä ja ihailua Virginiassakin, loistavien ratsastajien
kotimaassa. Usein kuulin isän varoittelevan häntä harkitsemattomasta
huimapäisyydestä, mutta nauraen hän aina sanoi, että sen kuperkeikan,
joka hänet surmaisi, hän tekisi toistaiseksi vielä syntymättömän
hevosen selästä.

Sodan puhjetessa hän poistui luotamme, enkä sitten nähnyt häntä
viiteen-, kuuteentoista vuoteen. Aivan aavistamatta hän sen jälkeen
palasi, ja minua ihmetytti suuresti huomatessani, ettei hän näyttänyt
vähääkään vanhentuneen eikä hänen ulkomuotonsa ollut muutenkaan yhtään
muuttunut. Toisten seurassa hän oli sama sukkela, iloinen veitikka,
jonka tunsimme vanhastaan, mutta kun hän luuli olevansa yksin, näin
hänen istuvan tuntikausia tuijottaen avaruuteen, samalla kun kasvoista
kuvastui ääretön kaipaus ja toivoton tuska; ja myöskin öisin hän
saattoi niin istua katselemassa taivaalle; mutta mitä hän katsoi, sitä
en tiennyt ennenkuin vuosien kuluttua, luettuani hänen muistiinpanonsa.

Hän kertoi meille olleensa sodan jälkeen Arizonan puolessa etsimässä ja
kaivamassa kultaa; ja häntä oli ilmeisesti onnistanut hyvin, sillä
hänen käytettävissään oli rahaa rajattomasti. Mutta näiden välivuosien
aikaisen elämänsä yksityiskohdista hän oli hyvin vaitelias; hän
suorastaan ei tahtonut ryhtyä niistä ensinkään puhumaan.

Hän viipyi luonamme vuoden päivät, minkä jälkeen hän siirtyi New
Yorkiin, ostaen pienen tilan Hudson-virran varrelta. Kävin siellä häntä
katsomassa kerran vuodessa pistäytyessäni New Yorkin kauppamaailmassa
-- isälläni ja minulla oli näet siihen aikaan sarja sekatavarakauppoja
ympäri Virginian. Kapteeni Carterilla oli pieni, mutta kaunis huvila
joen äkkijyrkällä rantatörmällä, ja viimeisiä kertoja siellä
käydessäni, talvella v. 1885, huomasin hänen kirjoittelevan ahkerasti,
kuten nyt otaksun, muistelmiaan.

Samalla käynnilläni hän sanoi minulle, että jos hänelle jotakin
tapahtuisi, tulisi minun ottaa hoitooni hänen omaisuutensa, ja antoi
minulle avaimen erääseen työhuoneensa kassakaapin lokeroon; siitä
löytäisin hänen jälkisäädöksensä ja eräitä henkilökohtaisia ohjeita,
joiden ehdottoman tarkasta noudattamisesta hän vaati minulta lupauksen.
Sen jälkeen kun olin mennyt makuulle, näin aina ikkunastani hänen
seisovan kuutamossa jyrkänteen reunalla, josta näki yli Hudson-virran,
kädet ojennettuina taivasta kohti ikäänkuin rukoukseen. Rukoilevan minä
silloin hänen luulinkin, vaikka en ollut milloinkaan pitänyt häntä
uskonnollisena ihmisenä tämän sanan varsinaisessa mielessä. Useita
kuukausia sen jälkeen, kun olin palannut kotiin viimeiseltä
vierailultani, muistaakseni maalisk. 1 p:nä 1886 -- sain häneltä
sähkösanoman, jossa minua pyydettiin saapumaan heti hänen luokseen.
Minä olin aina ollut hänen suosikkinsa Carterien nuoremmasta polvesta,
ja niinpä kiiruhdin noudattamaan hänen pyyntöään.

Kun maaliskuun 4 p:nä 1886 saavuin pienelle asemalle, joka on
puolisentoista kilometrin päässä hänen maatilaltaan, ja käskin
liveripukuisen palvelijan viedä minut hevosellaan kapteeni Carterin
asunnolle, vastasi hän, että jos minä olin kapteenin ystäviä, niin
hänellä oli minulle hyvin huonoja uutisia kerrottavana; kapteenin oli
naapuritilan yövartija löytänyt kuolleena kohta päivän valjettua juuri
samana aamuna.

Jostakin syystä tämä tieto ei hämmästyttänyt minua; kuitenkin kiiruhdin
vainajan asunnolle mahdollisimman nopeasti huolehtimaan hänen
ruumiistaan ja asioistaan. Saavuttuani perille tapasin vartijan, joka
oli hänet löytänyt, sikäläisen poliisipäällikön ja joitakuita
kaupunkilaisia kokoontuneina vainajan pieneen työhuoneeseen. Vartija
selosti yksityiskohtaisesti sen vähän, mitä hänellä oli kertomista.
Silloin kun hän huomasi ruumiin, oli se vielä ollut lämmin. Se oli, hän
sanoi, maannut pitkänään lumessa, kädet ojennettuina pään yli
jyrkänteen reunaa kohti, ja kun hän näytti minulle paikan, niin
mieleeni välähti, että se oli juuri sama kohta, jossa olin aikaisemmin
nähnyt hänen seisovan öisin käsivarret kohotettuina taivasta kohti
rukoukseen.

Minkäänlaisia väkivallan merkkejä ei ruumiissa ollut, ja
ruumiintarkastuksesta annetun lääkärinlausunnon nojalla tuli
tutkintotuomari pian siihen päätökseen, että kuolema oli johtunut
sydänhalvauksesta. Jäätyäni yksin työhuoneeseen aukaisin kassakaapin ja
vedin esille sen laatikon sisällön, josta hänen sanojensa mukaan
löytäisin ohjeeni. Ne olivat osaksi todella omituisia, mutta olen
noudattanut niitä pienimpiä yksityiskohtia myöten niin uskollisesti
kuin olen voinut.

Hän määräsi, että minun oli vietävä hänen ruumiinsa Virginiaan
palsamoimatta sitä ja pantava se avoimeen arkkuun hautakammioon, jonka
hän oli aikaisemmin rakennuttanut ja jossa, kuten myöhemmin huomasin,
oli hyvä tuuletuslaitos. Ohjeissa teroitettiin nimenomaan, että minun
oli henkilökohtaisesti valvottava kaiken tämän suoritusta ja että sen
tuli käydä juuri niin kuin hän oli määrännyt, tarpeen vaatiessa
vaikkapa salaisestikin.

Omaisuutta koskevien säädösten mukaan oli minun saatava kaikki siitä
kertyvät tulot kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jonka jälkeen
pääomakin joutuisi minulle. Hänen muut määräyksensä koskivat tätä
käsikirjoitusta, joka minun oli säilytettävä sellaisena kuin se oli
saadessani, sinetöitynä ja lukematta, yksitoista vuotta; en myöskään
saanut julkaista sen sisältöä ennenkuin kahdenkymmenenyhden vuoden
kuluttua hänen kuolemastaan.

Omituinen piirre siinä hautakammiossa, jossa hänen ruumiinsa vieläkin
lepää, on se, että sen vankkatekoisessa ovessa on yksi ainoa,
tavattoman suuri, kultalevyinen jousilukko, joka voidaan avata _vain
sisäpuolelta_.

                                              Kunnioittaen
                                          Edgar Rice Burroughs



ENSIMMÄINEN LUKU

Arizonan kunnailla


Olen hyvin vanha mies; ikääni en tiedä. Kenties se on sata vuotta,
kenties enemmän; en voi sitä sanoa, sillä en ole vanhentunut toisten
ihmisten tavalla enkä muista milloinkaan olleeni lapsi. Niin pitkälti
kuin muistan, olen aina ollut mies -- suunnilleen kolmikymmenvuotias
mies. Olen nykyisin samannäköinen kuin neljäkymmentä vuotta sitten ja
vieläkin aikaisemmin, mutta kuitenkin tunnen, etten voi elää ikuisesti,
että jonakin päivänä kuolen todellisen kuoleman, josta en enää ikinä
herää. En tiedä, miksi kuolemaa pelkäisin, minä, joka olen kuollut
kahdesti ja kuitenkin olen elossa; mutta se herättää minussa
samanlaista kammoa kuin teissäkin, joka ette ole kuollut kertaakaan; ja
juuri tämä kuoleman pelko, niin luulen, saa minut varmasti uskomaan,
että olen kuolevainen.

Ja juuri tämän vakaumukseni tähden olen päättänyt kirjoittaa
kertomuksen elämäni ja kuolemani mielenkiintoisista vaiheista. En osaa
selittää niissä esiintyviä ilmiöitä; voin vain tässä pukea tavallisen
onnenetsijän sanoihin selostuksen niistä oudon kummallisista
tapahtumista, jotka sain kokea kymmenen vuoden aikana, kuolleen
ruumiini levätessä häiritsemättä eräässä Arizonan luolassa.

En ole milloinkaan ennen hiiskunut mitään kertomuksestani, eikä kukaan
kuolevainen saa nähdä tätä käsikirjoitusta ennenkuin olen iäksi
poistunut. Tiedän kyllä, että tavallisen ihmisen järki ei
usko mitä se ei käsitä, enkä niin ollen aio antautua yleisön,
puhujien ja sanomalehtien pilkattavaksi enkä sallia, että minut
maalataan mahdottomaksi valehtelijaksi, vaikka kerronkin vain
pelkkiä tositapahtumia, jotka tiede tulevaisuudessa osoittaa
paikkansapitäviksi. Kenties ne tiedot, jotka sain Marsista, ja tässä
kertomuksessa esittämäni kokemukset ovat omiaan edistämään lähimmän
kiertotähtemme salaperäisten olojen ymmärtämistä, jotka ovat
salaperäisiä teistä, mutta eivät enää minusta.

Nimeni on John Carter, mutta paremmin minut tunnetaan nimellä kapteeni
Jack Carter Virginiasta. Kansalaissodan päättyessä huomasin, että
omaisuutenani oli muutamia satojatuhansia (etelävaltioiden) dollareita
[etelävaltioiden sodanaikainen paperiraha menetti lopulta kokonaan
arvonsa. -- _Suom_.] ja kapteenin valtakirja sellaisen armeijan
ratsujoukoissa, jota ei enää ollut olemassa, ja että olin sellaisen
valtion palveluksessa, joka oli haihtunut Etelän toiveiden mukana.
Isännättömänä, pennittömänä ja menettäneenä ainoan elinkeinoni,
taistelemisen, päätin pyrkiä lounaista kohti ja koettaa korjata
omaisuuteni menetyksen etsimällä kultaa.

Vietin lähes vuoden kulkien yhdessä erään toisen etelävaltioiden
upseerin, richmondilaisen kapteeni James K. Powellin, kanssa. Meillä
oli tavattoman hyvä onni, sillä lopputalvella 1865, monien kovien
ponnistusten ja puutteiden jälkeen, löysimme parhaimman kultapitoisen
kvartsisuonen, mitä hurjimmissakaan unelmissamme olimme kuvitelleet.
Powell, jolla oli kaivosinsinöörin ammattisivistys, totesi että hieman
enemmässä kuin kolmessa kuukaudessa olimme kaivaneet malmia yli
miljoonan dollarin arvoisen määrän.

Kun varustuksemme olivat äärimmäisen puutteelliset, niin päätimme, että
toisen meistä oli lähdettävä sivistyneeseen maailmaan ostamaan
välttämättömiä koneita ja palatessaan tuotava mukanaan riittävästi
kaivostöihin kykenevää työvoimaa.

Koska Powell tunsi seudun samoin kuin kaivostyössä tarvittavat koneet,
niin arvelimme, että parasta oli hänen lähteä matkalle. Sovimme, että
minun oli pidettävä hallussa palstaamme sen varsin vähäisen
mahdollisuuden varalta, että joku kuljeksiva kullankaivaja yrittäisi
sitä napata.

Maaliskuun 3 p:nä 1866 Powell ja minä sälytimme hänen eväänsä kahden
_burron_ selkään, ja sanottuaan jäähyväiset hän hyppäsi ratsaille ja
lähti liikkeelle vuoren rinnettä pitkin laaksoa kohti, jonka poikki
hänen matkansa alkuosa kulki.

Powellin lähtöaamu, samoin kuin melkein kaikki aamut Arizonassa, oli
kirkas ja ihana; saatoin nähdä hänen pienine kuormajuhtineen kulkevan
nytkyttelevän tietään vuoren kuvetta alas laaksoon, ja pitkin aamua
näin heidät silloin tällöin vilahdukselta, kun he kohosivat jollekin
harjanteelle tai kulkivat tasaisella ylänteellä. Viimeisen kerran näin
Powellin kello kolmen seuduissa iltapäivällä, jolloin hän painui
laakson toiselle puolelle vuorijonon varjoon.

Noin puoli tuntia myöhemmin katsahdin sattumalta laakson toiselle
rinteelle ja hämmästyin suuresti huomatessani kolme pientä täplää
samoilla kohdin, missä viimeksi olin nähnyt ystäväni ja hänen molemmat
juhtansa. Minulla ei ole taipumuksia tarpeettomaan tuskitteluun, mutta
kuta enemmän koetin itselleni selittää, että Powellilla ei ollut mitään
hätää ja että täplät, jotka olin nähnyt hänen jäljillään, olivat
antilooppeja tai villejä hevosia, sitä vähemmän kykenin saamaan
mieltäni rauhalliseksi.

Koko sinä aikana, jonka olimme olleet tällä seudulla, emme olleet
nähneet ainoatakaan vihamielistä intiaania ja olimme senvuoksi tulleet
rajattoman huolettomiksi ja laskettelimme pilaa kuulemistamme
kertomuksista, joiden mukaan näitä hirveitä rosvoja liikkui muka suurin
laumoin kulkuteiden varsilla, levittäen surmaa valkoihoisten seurueiden
keskuuteen ja rääkäten niitä, jotka joutuivat heidän armottomiin
kynsiinsä.

Tiesin, että Powell oli hyvin aseistettu ja lisäksi ollut mukana
intiaaneja vastaan käydyissä taisteluissa; mutta myöskin minä olin
vuosikausia elänyt ja taistellut siouxintiaanien keskuudessa
pohjoisessa ja tiesin, että hänen toiveensa olivat vähäiset saadessaan
niskoilleen joukon taitavia vainuaja-apacheja. Viimein en jaksanut enää
kestää jännitystä, vaan hyppäsin ratsuni selkään, otettuani mukaani
molemmat colt-revolverini ja karbiinin sekä kaksi vyöllistä patruunia,
ja lähdin painumaan laaksoon samaa tietä, jota Powell oli aamulla
mennyt.

Niin pian kun pääsin suhteellisen tasaiselle maalle, hoputin ratsuni
lyhyeen laukkaan, jota ratsastin missä vain polun laatu teki sen
mahdolliseksi, kunnes hämärissä saavuin sille kohdalle, jossa Powellin
jälkiin yhtyivät toiset, kolmen täyttä neliä juosseen, kengittämättömän
hevosen jäljet.

Ratsastin ripeästi jälkiä pitkin, kunnes minun pimeän tullen oli pakko
pysähtyä odottamaan kuun nousua ja minulle jäi aikaa harkita
ratsastusretkeni järkevyyttä. Kentiespä olin ajatuksissani manannut
esiin mahdottomia vaaroja, kuten hermostunut vanha akka, ja kun
tapaisin Powellin, nauraisi hän katketakseen vaivoilleni. Mutta minä en
ole herkkä loukkautumaan, ja velvollisuudentunnon noudattaminen,
tulkoonpa sitten mitä tahansa, on koko elämäni ajan ollut minulle
jonkinlaista epäjumalan palvomista; ja se seikka selittäneekin ne
kunnianosoitukset, joita olen saanut kolmelta tasavallalta, sekä sen
ystävyyden ja ne kunniamerkit, jotka ovat tulleet osakseni vanhan ja
mahtavan keisarin sekä useiden pienempien valtiaiden taholta, joiden
palveluksessa miekkani on lukuisia kertoja punertunut.

Kello yhdeksän vaiheilla oli kuutamo jo siksi kirkas, että voin jatkaa
matkaani, eikä minun ollut ensinkään vaikeata seurata jälkiä myöten
nopeata astuntavauhtia. Paikoitellen saatoin ratsastaa reipasta
raviakin, kunnes keskiyön tienoissa saavuin lähteelle, jonka partaalle
Powell oli suunnitellut leiriytyä. Saavuin sinne aavistamattani ja
näin, että paikka oli aivan autio eikä siellä ollut merkkiäkään mistään
äskeisestä leiriytymisestä.

Mieltäni kiihotti, kun jälkiä tarkastaessani huomasin, että
takaa-ajajat -- sillä nyt olin varma siitä, että ne olivat niitä --
olivat seuranneet Powellia pysähdyttyään lähteellä vain hetkisen; ja
aina olivat he ratsastaneet hänen kanssaan samaa vauhtia.

Nyt oli aivan selvää, että vainuajat olivat apacheja ja että he
tahtoivat vangita Powellin elävänä saadakseen itselleen pirullisen
huvin rääkätä häntä. Kannustin senvuoksi ratsuni vaarallisen hurjaan
vauhtiin, toivoen kaikesta huolimatta saavuttavani punaiset lurjukset,
ennenkuin he kävisivät Powellin kimppuun.

Kaikki mietteeni keskeytyivät äkkiä kuullessani kahden laukauksen
hiljaiset äänet kaukaa edeltäni. Arvasin, että silloin, jos
milloinkaan, Powell minua tarvitsi, ja kannustin hevoseni nelistämään,
minkä se suinkin pääsi kaitaa ja vaikeakulkuista vuoristopolkua
ylöspäin.

Olin ratsastanut mitään sen enempää kuulematta kenties lähemmä kaksi
kilometriä, kun polku lähellä solan korkeinta kohtaa laajeni vähäiseksi
aukeaksi tasangoksi. Olin juuri tullut ahtaan, hyvin jyrkkärinteisen
rotkon läpi, kun äkkiarvaamatta jouduin tämän kentän reunaan ja
silmiäni kohtasi näky, joka saattoi minut hämmennyksiin ja kauhun
valtaan.

Pieni tasainen maakaistale oli valkeanaan intiaanien teltoista, ja
arviolta puolisen tuhatta punaista sotilasta tungeskeli leirin
keskikohdan ympärillä. Intiaanien huomio oli niin täydelleen; kiintynyt
heidän muodostamansa piirin keskustaan, etteivät he huomanneet minua,
ja minä olisin helposti voinut peräytyä rotkon pimentoihin ja paeta
ilman pienintäkään vaaraa. Mutta kun tämä ajatus ei johtunut mieleeni
ennenkuin seuraavana päivänä, ei minulla ole vähintäkään oikeutta
vaatia itselleni sankaruuden kunniaa, mihin tämä kertomukseni kohta
minut muuten kenties oikeuttaisi.

En luule, että olen samasta aineesta kuin sankarit, sillä vaikkakin
olen täysin tietoisesti satoja kertoja joutunut katsomaan kuolemaa
vasten kasvoja, niin en voi muistaa ainoatakaan kertaa, jolloin joku
toinen menettelytapa kuin silloin noudattamani olisi johtunut mieleeni
ennenkuin monien tuntien kuluttua. Henkisen olemukseni rakenne on
ilmeisesti sellainen, että joku alitajunnassani oleva voima ajaa minut
velvollisuuden tielle minun tarvitsematta vaivata järkeäni
aikaakysyvällä pohdinnalla. Mutta olkoonpa sen laita miten tahansa,
milloinkaan ei minua ole surettanut se, että minulla suorastaan ei ole
ollut mahdollisuutta valita raukkamaista toimintatapaa.

Puheena olevalla hetkellä olin luonnollisesti varma siitä, että
intiaanien huomio oli kiintynyt Powelliin. En tiedä, ajattelinko ensin
ja toimin sitten vaiko päinvastoin, mutta joka tapauksessa minä,
samalla kun näky avautui eteeni, tempasin revolverini ja ryhdyin
nopeasti ampumaan intiaaniarmeijaa kiljuen minkä keuhkoni kestivät.
Yksin ollen en olisi voinutkaan sen parempaa taktiikkaa noudattaa,
sillä äkillinen yllätys saattoi punanahat hämmennyksiin, joten he,
luullen saaneensa kimppuunsa vähintään rykmentin säännöllistä
sotaväkeä, pakenivat joka suuntaan noutamaan jousiaan ja nuoliaan sekä
pyssyjään.

Se näky, mikä heidän nopeasti hajaantuessaan paljastui silmiini, sai
minut silmittömäksi kauhusta ja raivosta. Kirkkaassa arizonalaisessa
kuutamossa virui Powellin ruumis, jossa oli punaisten sankarien nuolia
kuten harjassa harjaksia. Hän oli jo kuollut, sitä en saattanut
epäilläkään, mutta olin yhtä valmis pelastamaan hänen ruumiinsa
joutumasta apachien raadeltavaksi, kuin olisin ollut pelastamaan hänet
itsensä kuolemasta.

Ratsastin aivan hänen vierelleen ja hyppäsin satulasta, minkä jälkeen
tartuin hänen patruunavyöhönsä ja vedin hänet poikittain ratsuni
sä'älle. Yksi ainoa vilkaisu taakseni riitti selvittämään minulle, että
palaaminen samaa tietä olisi paljoa vaarallisempaa kuin matkan
jatkaminen kentän halki. Niinpä iskinkin kannukset hevos-raukkani
kupeisiin ja syöksyin aukeaman toisessa laidassa näkyvää solan suuta
kohti.

Intiaanit olivat tällä välin huomanneet, että minä olin yksin, ja minun
jälkeeni lähetettiin sadatteluja, nuolia ja pyssynkuulia. Mutta kun
kuutamossa on vaikea saada osumaan mitään muuta paitsi sadatuksia, ja
kun lisäksi äkillinen, odottamaton saapumiseni oli saattanut intiaanit
kiihdyksiin ja minä olin nopeanlaisesti liikkuva maali, säilyin minä
vihollisteni lukuisilta kuolettavilta ammuksilta ja saavuin
onnellisesti läheisten kukkulain varjoon ennenkuin intiaanit ehtivät
järjestää säännöllisen takaa-ajon.

Ratsuni sai juosta ohjaamatta, sillä mielestäni oli todennäköistä, että
minä tunsin huonommin solan suulle vievän polun kuin se. Se sattui
poikkeamaan syrjäpolulle, joka vei harjanteen huipulle eikä solalle,
jonka kautta olin toivonut pääseväni laaksoon ja turvaan. On kuitenkin
luultavaa, että sitä seikkaa saan kiittää hengestäni ja niistä
merkillisistä kokemuksista ja seikkailuista, jotka tulivat osakseni
seuraavien kymmenen vuoden aikana.

Sen, että olin joutunut väärälle tielle, huomasin vasta silloin, kun
minua takaa-ajavien villien kiljuminen alkoi kuulua yhä heikompana
kaukaa vasemmalta.

Arvasin, että he olivat menneet aukeaman reunassa olevan säröisen
kallioulkoneman vasemmalle puolelle, kun taas ratsuni oli tuonut minut
ja Powellin ruumiin sen oikealle puolelle.

Pysähdytin hevoseni pienelle tasaiselle kielekkeelle, josta näkyi
vasemmalla allani oleva polku, ja näin takaa-ajavien raakalaisten
häviävän läheisen kukkulan taakse.

Tiesin, että intiaanit pian huomaisivat olevansa väärällä tiellä ja
että minua ryhdyttäisiin uudelleen etsimään oikealta suunnalta, niin
pian kun he olisivat löytäneet jälkeni.

Olin ratsastanut vain vähän matkaa, kun jouduin kerrassaan hyvältä
näyttävälle tielle, joka kulki pitkin korkean kallion kuvetta. Tie oli
tasainen ja jokseenkin leveä sekä vei ylöspäin siihen suuntaan, johon
minä pyrin. Kallioseinämä kohosi oikealla puolellani monien kymmenien
metrien korkeuteen, ja vasemmalla puolellani oli yhtä syvä ja melkein
kohtisuora jyrkänne alaspäin.

Etenin tätä tietä kenties satakunnan metriä. Sitten teki tie äkkimutkan
oikealle, ja jouduin avaran luolan suulle. Aukko oli lähes puolentoista
metrin korkuinen ja noin metrin levyinen, ja tie päättyi siihen.

Oli jo aamu, ja melkein aavistamatta oli tullut kirkas päivä. Kuten
tavallista, ei nytkään ollut ollut hämyn aikaa, mikä on Arizonan
luonteenomaisia, yllättäviä piirteitä.

Laskeuduin satulasta ja nostin Powellin maahan, mutta vaikka kuinka
tarkkaan olisin häntä tutkinut, en voinut huomata hänestä
heikoimpiakaan elon merkkejä. Kaadoin kenttäpullostani vettä hänen
jäykkien huuliensa väliin, pesin hänen kasvonsa ja hieroin hänen
käsiänsä, jatkaen virvottamisyrityksiäni yhtä mittaa lähes tunnin,
vaikkakin tiesin, että hän oli kuollut.

Pidin Powellista hyvin paljon; hän oli läpikotaisin mies, joka
suhteessa täysin moitteeton etelän puolen herrasmies, luotettava ja
uskollinen ystävä; ja tunsin syvää tuskaa, kun lopultakin luovuin
virvottamispuuhistani.

Jättäen Powellin ruumiin paikalleen kallion reunalle ryömin luolaan
tarkastusmatkalle. Se oli avara onkalo, kenties läpimitaltaan noin
kolmekymmentä metriä ja korkeudeltaan kymmenen metrin seuduissa.
Sileästä, askelten kuluttamasta lattiasta ja monista muista merkeistä
saattoi päättää, että luolassa oli kaukaisina aikoma asuttu. Peremmällä
oli niin pimeätä, etten voinut erottaa, oliko siellä mahdollisesti
aukkoja, jotka veivät toisiin onkaloihin.

Jatkaessani tarkastustani, aloin tuntea miellyttävää raukeutta, jonka
arvelin olevan pitkän ja ripeän ratsastuksen aiheuttamaa väsymystä sekä
taistelun ja takaa-ajon kiihtymyksen vastavaikutusta. Arvelin olevani
jotakuinkin turvassa nykyisessä olinpaikassani, sillä tiesin, että
yksikin mies kykenisi puolustamaan luolan suuta kokonaista armeijaa
vastaan.

Pian tulin niin uniseksi, että tuskin jaksoin vastustaa voimakasta
halua heittäytyä edes muutamiksi hetkiksi lepäämään luolan permannolle,
mutta samalla tiesin, että se ei käynyt päinsä millään ehdolla, sillä
se tuottaisi minulle varman kuoleman; saattoivathan punaiset ystäväni
millä hetkellä hyvänsä olla kimpussani. Ponnistin voimiani ja lähdin
luolan aukkoa kohti, mutta horjahdin kuin juopunut seinää vasten,
vaipuen sitten pitkälleni lattialle.



TOINEN LUKU

Pelastuminen kuoleman kidasta


Suloisen raukeuden tunne valtasi minut, lihakseni höltyivät ja
nukkumisen halu oli juuri voittamaisillaan, kun korvaani saapui
lähestyvien ratsujen kavioiden kopse. Koetin nousta seisomaan, mutta
kauhukseni huomasin, että lihakseni eivät totelleet minua. Olin täysin
valveilla, mutta yhtä kykenemätön liikauttamaan jäsentäkään, kuin jos
olisin muuttunut kiveksi. Vasta silloin huomasin, että luolan täytti
kevyt utu. Se oli hyvin ohutta, ja sen saattoi nähdä vain päivänvaloon
vievää aukkoa vasten. Myöskin tunsin sieraimissani heikkoa, pistävää
katkua, ja minusta tuntui todennäköiseltä, että olin saanut
jonkunlaisen kaasumyrkytyksen, mutta en jaksanut käsittää, kuinka
minulla säilyi ajatuskyky, vaikka en päässyt liikkeelle.

Makasin katse luolan suuta kohti ja saatoin nähdä sen ja kallion
kulmauksen välisen lyhyen palasen tiestä. Hevosten kavioiden kopse oli
lakannut, ja päättelin intiaanien parhaillaan ryömivän salaa kimppuuni
pitkin vähäistä ulkonemaa, joka johti elävään hautaani. Muistan
toivoneeni, että he tekisivät minusta lopun hyvin äkkiä, sillä ajatus
kaikista niistä lukemattomista tempuista, joita he sille päälle
sattuessaan saattaisivat minulle tehdä, ei minua erikoisesti
miellyttänyt.

Minun ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin hiipimisestä johtuva ääni
kertoi minulle, että he olivat lähelläni, ja pian kurkottui sotajalalla
olevien intiaanien tapaan maalattu naama varovaisesti kallion takaa,
tähystäen minua villeine silmineen. Olin varma siitä, että hän näki
minut huolimatta luolassa vallitsevasta hämärästä, sillä varhaisen
aamun aurinko paistoi suoraan minuun luolan aukosta.

Intiaani ei hyökännyt kimppuuni, vaan seisoi paikallaan tuijottaen
minua silmät pullollaan ja suu auki. Ja sitten ilmestyi toinen villi
naama, ja sitten kolmas, neljäs, viides, intiaanien kurkottaessa
kaulojaan tovereittensa olkapäiden yli, kun eivät päässeet näiden
sivuitse kapealla ulkonemalla. Kaikkien heidän kasvoiltaan kuvastui
kunnioittava pelko, jonka syytä en tietänyt ennenkuin kymmenen vuotta
myöhemmin. Oli ilmeistä, että katselijoiden takana oli vielä toisiakin,
sillä etumaiset kuiskailivat jotakin takana-olijoille.

Äkkiä kuului matalaa, mutta selvää ulinaa luolan perältä, ja niin pian
kun intiaanit sen kuulivat, he kääntyivät ympäri ja pakenivat
kauhuissaan. Niin hätäisinä he pyrkivät pääsemään takanani olevan
näkymättömän olion kynsistä, että heistä yksi kierähti päistikkaa
kallion reunalta rotkoon. Vähän aikaa heidän rajut huutonsa
kajahtelivat _cañonissa_, ja sitten oli taaskin kaikki hiljaista.

Ääni, joka oli säikähdyttänyt heidät, ei toistunut, mutta se oli ollut
tarpeeksi herättämään minussa ajatuksia kauheasta vaarasta, joka minua
mahdollisesti uhkasi takanani olevasta pimeydestä. Pelko on
suhteellinen käsite, ja silloisia tunteitani voinkin arvioida vain
vertaamalla niitä kokemuksiini, joita minulla on sitä ennen ja sen
jälkeen ollut vaarallisissa tilanteissa. Mutta häpeilemättä voin sanoa,
että jos ne tunteet, joiden vallassa olin muutamien sitä seuraavien
minuuttien aikana, olivat pelkoa, niin armahtakoon Jumala pelkuria,
sillä totisesti on arkuus oma rangaistuksensa.

Maata halvaantuneena, selin jotain hirvittävää ja tuntematonta vaaraa
vastaan, jonka pelkkä ääni ajoi rohkeat apachisotilaat hurjaan pakoon
kuten susilauma lammaskatraan, se on mielestäni mahdollisimman kauhea
asema miehelle, joka on aina tottunut taistelemaan henkensä puolesta
turvautuen voimakkaan ruumiinsa koko jäntevyyteen.

Useita kertoja olin kuulevinani takaani hiljaisia ääniä, ikäänkuin
olisi joku varovaisesti liikkunut, mutta lopuksi nekin lakkasivat, ja
minä sain häiritsemättä pohtia asemaani. Vain hyvin ylimalkaisesti
saatoin aavistaa, mikä oli syynä halvaantumiseeni, ja ainoa toivoni
oli, että se menisi ohitse yhtä äkkiä kuin oli tullutkin.

Myöhään iltapäivällä hevoseni, joka oli suitset riipuksissa seisonut
luolan edustalla, lähti hitaasti tietä alaspäin ilmeisestikin etsimään
ravintoa ja vettä, ja minä jäin yksin salaperäisen tuntemattoman
toverini sekä ystävävainajani ruumiin seuraan, joka viimemainittu virui
juuri näköpiirini rajalla kallion kielekkeellä, jonne olin sen aamulla
varhain sijoittanut.

Siitä lähtien vallitsi keskiyön seuduille saakka hiljaisuus -- kuoleman
hiljaisuus. Sitten äkkiä säpsähdin, sillä aamuinen, kammottava ulina
kajahti taaskin, ja senjälkeen kuului synkästä pimeydestä taaskin
liikehtimisestä syntyvää ääntä ja kuivien lehtien kahinaa. Hermoni,
jotka olivat jo ennestään ylenmäärin pingoittuneet, saivat äärimmäisen
hirvittävän kolauksen, ja yli-inhimillisin ponnistuksin koetin saada
kammottavat kahleeni murretuksi. Se oli järjen, tahdon, hermojen
ponnistusta eikä lihasjännitystä, sillä en saanut edes pikku sormeani
liikkumaan, mutta silti oli ponnistukseni valtava. Ja sitten joku
paikka antoi perään, tunsin hetkellistä pahoinvointia, kuului näpsäys,
kuin olisi teräslanka katkennut, ja minä seisoin selkä luolan seinää
vasten kasvot tuntemattomaan viholliseeni päin.

Juuri silloin valaisi kuu luolan, ja näin edessäni oman ruumiini
samassa asennossa, jossa se oli virunut kaikki nämä tunnit, silmät
tuijottaen luolan suulle ja kädet velttoina permannolla. Katsahdin
ensin lattialla olevaa hengetöntä tomumajaani ja sitten itseäni
äärimmilleen hämmästyneenä; sillä tuollahan minä makasin täysissä
pukimissa, ja kuitenkin seisoin tässä, mutta alastomana kuin
syntymähetkelläni.

Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta, että hetkeksi unohdin
kaiken muun ja ajattelin vain tätä kummallista muodonvaihdosta.
Ensimmäinen ajatukseni oli, onko tämä sitten kuolemaa! Olenko
todellakin ikuisiksi ajoiksi siirtynyt toiseen elämään! Mutta hevillä
en voinut sitä uskoa, sillä tunsin sydämeni jyskyttävän kylkiluita
vasten kiihtyneenä äskeisistä ponnistuksistani. Hengitykseni oli
nopeaa, läähättävää, kylmä hiki kihosi ruumiini jokaisesta huokosesta,
ja vanha nipistämiskoe osoitti aivan varmasti, että haamu minä en
ainakaan ollut.

Äkkiä palasivat ajatukseni välittömään ympäristööni, kun kammottava
ulina kuului uudelleen luolan perältä. Alastomana ja aseettomana en
ensinkään halunnut kohdata minua uhkaavaa näkymätöntä oliota.

Revolverini olivat hengettömän ruumiini vyöllä, ja jostakin
käsittämättömästä syystä en voinut saada itseäni kajoamaan siihen.
Karbiinini oli kotelossaan satulaani sidottuna, ja kun hevoseni oli
mennyt tiehensä, ei minulla ollut puolustusvälineitä. Ainoana keinonani
näytti olevan pako, ja päätökseni oli valmis, kun kahiseva ääni toistui
ja kiihtynyt mielikuvitukseni loihti silmiini luolan pimeydessä
kimppuuni hiipiviä olioita.

En voinut enää vastustaa haluani päästä pois tästä hirveästä paikasta
ja pujahdin nopeasti aukosta Arizonan tähtikirkkaaseen yöhön. Luolan
ulkopuolella vaikutti raitis, vilpoisa vuoristo-ilma kuin olisin
nauttinut virvottavaa lääkettä, ja tunsin saavani suoniini uutta
elämää, mieleeni uutta rohkeutta. Jäin seisomaan jyrkänteen reunalle ja
soimasin itseäni, kuten minusta nyt tuntui, täysin aiheettomasta
arkailusta. Järkeilin, että olin virunut luolassa avuttomana
tuntikausia, mutta kuitenkaan ei minulle ollut tapahtunut mitään, ja
selvän ja johdonmukaisen harkinnan ohjaamana sai kylmä järkeni minut
vakuutetuksi, että kuulemieni äänten täytyi johtua yksinomaan
luonnollisista ja vaarattomista syistä; todennäköisesti oli luolan
muoto sellainen, että heikko tuulen henkäys oli synnyttänyt äänet.

Päätin ottaa siitä selvän, mutta ensin ojensin pääni pystyyn
hengittääkseni puhdasta ja virkistävää vuoristoilmaa. Samalla sattui
katseeni kaukana allani olevaan ihanaan rotkomaisemaan ja kaktuksia
kasvavaan tasaiseen maatilkkuun, joille kuu valoi himmeää loistetta
tehden ne haaveellisen kauneiksi.

Lännen ihmeellisistä nähtävyyksistä ovat harvat niin tenhoavia kuin
arizonalainen kuutamomaisema; kaukaiset, hopealta hohtavat vuoret,
kukkulajonojen ja laaksojen kiehtova valon ja varjon vaihtelu,
jäykkien, mutta silti kauniiden kaktuksien jylhän kummalliset muodot,
kaikki se muodostaa lumoavan tenhoisan taulun, jota katsellessaan
luulee näkevänsä vilahduksen kuolleesta ja unohdetusta maailmasta,
siksi erilainen se on kuin mikään muu seutu maailmassa.

Näin mietin, ja katseeni kääntyi maisemasta taivaalle, jonka
kymmenettuhannet tähdet muodostivat sopivan, loistavan katoksen tälle
maanpäälliselle näyttämölle. Huomioni kiintyi pian kaukana
taivaanrannalla välkkyvään suureen punaiseen tähteen. Katsellessani
sitä tunsin sen kiehtovan itseäni tavattomasti -- se oli Mars, sodan
Jumala, ja minä, sotilas, olin aina tuntenut sitä kohtaan
vastustamatonta viehätystä. Silloin, kauan sitten menneenä yönä sitä
katsellessani, se tuntui kutsuvan minua käsittämättömän tyhjyyden läpi,
viittaavan minua luokseen, vetävän minua puoleensa kuten magneetti
rautapalasta.

Kaipaukseni oli vastustamaton; suljin silmäni, ojensin käteni
kutsumukseni jumalaa kohti, ja tunsin kiitäväni nopeasti kuin ajatus
mittaamattoman, tiettömän avaruuden halki. Hetken oli ympärilläni
äärimmäisen kylmää ja aivan pimeätä.



KOLMAS LUKU

Saapumiseni Marsiin


Kun aukaisin silmäni, olin loihditun kummallisessa ympäristössä.
Tiesin, että olin Marsissa; en edes tehnyt mielessäni kysymystä, olinko
valveilla ja täydessä järjessäni. En ollut unessa, nipistämiskoe oli
nyt tarpeeton; sisäinen tietoisuus sanoi minulle, että olin Marsissa,
yhtä varmasti kuin teidän järkenne sanoo teille, että olette
maapallolla. Te ette sitä kysele, en minä liioin kysellyt. Huomasin
makaavani kellahtavan, sammalmaisen kasviston muodostamalla alustalla,
joka ulottui penikulmittani ympärilleni kaikkiin suuntiin. Olin
syvässä, ympyrän muotoisessa notkelmassa, jonka reunoilla erotin
matalia, epäsäännöllisiä kukkuloita.

Oli keskipäivä, ja aurinko paistoi täydeltä terältään paahtaen
alastonta ruumistani varsin kuumasti, ei kuitenkaan kuumemmin kuin
Arizonan aavikoilla samanlaisissa oloissa. Siellä täällä pilkotti
kvartsipitoinen kallio välkkyen auringon paisteessa; ja vähän matkan
päässä vasemmalla, kenties satakunta metriä minusta, oli joku matala,
muurin ympäröimä, vähän toista metriä korkea laitos. Vettä ei ollut
näkyvissä, eikä liioin mitään muuta kasvullisuutta kuin sammalta, ja
kun minua janotti kelpo lailla, päätin lähteä vähän tarkastamaan
seutua.

Hypähtäessäni pystyyn sain kokea ensimmäisen hämmästykseni Marsissa,
sillä sama ponnistus, joka maapallolla olisi auttanut minut jaloilleni,
lennähdytti minut Marsissa ilmaan melkein kolmen metrin korkeuteen.
Maahan putosin kuitenkin pehmeästi saamatta tuntuvampaa tärähdystä. Nyt
alkoi sarja tavattoman hullunkurisia liikkeitä. Huomasin, että minun
oli opeteltava uudelleen kävelemään alusta alkaen, sillä samat
lihasponnistukset, jotka maapallolla oli tehtävä keveätä ja mukavaa
käyntiä varten, tekivät Marsissa minulle ihmeellisiä kepposia.

Sensijaan että olisin astellut täysijärkisen ihmisen arvokkaaseen
tapaan, oli kävelemisyrityksistäni tuloksena monenlaisia hyppyjä, ja
joka askelella minä ponnahdin kolmen, neljän metrin korkeuteen ja joka
toisen tai kolmannen askelen perästä lennähdin suulleni tai selälleni.
Lihakseni, jotka olivat tottuneet Maan oloihin ja sopeutuneet Maan
vetovoiman mukaisiksi, tekivät minulle kolttosia, koettaessani
ensimmäistä kertaa liikkua Marsin pinnalla, jossa painovoima ja ilman
paine ovat vähäisemmät.

Mutta olin päättänyt tarkastaa matalaa laitosta, joka oli ainoa
näkyvissä oleva asutuksen merkki, ja niinpä keksinkin omalaatuisen
suunnitelman turvautua alkeelliseen liikkumiskeinoon, ryömimiseen. Se
kävi minulta varsin hyvin, ja pian olin päässyt laitoksen matalalle
ympärysmuurille.

Minunpuoleisellani sivulla ei näkynyt ainoatakaan ovea eikä ikkunaa,
mutta kun muuri oli vain alun toista metriä korkea, nousin varovasti
seisomaan ja kurkistin muurin yli. Minua kohtasi kummallisin näky, mitä
milloinkaan olen saanut katsella.

Laitoksen katto oli vahvaa, toistakymmentä senttimetriä paksua lasia,
jonka alla oli useita satoja suuria, aivan pyöreitä, lumivalkoisia
munia. Munat olivat kaikki jotakuinkin yhtä suuria, läpimitaltaan noin
kolme neljännesmetriä.

Niistä oli viisi tai kuusi jo hautunut valmiiksi, ja kummalliset
irvioliot, jotka istuivat niissä räpytellen silmiään auringon valossa,
riittivät saattamaan minut epäilemään, olinko täydessä järjessäni. Ne
olivat suurimmaksi osaksi päänä, ruumis oli pieni ja hintelä, kaula
pitkä, ja jalkoja oli kuusi, tahi kuten myöhemmin sain tietää, kaksi
jalkaa ja kaksi kättä sekä yksi välissä oleva raajapari, jota voitiin
tarpeen mukaan käyttää joko jalkoina tai käsinä. Silmät olivat pään
kupeilla, hieman keskikohdan yläpuolella, ja ne olivat niin ulkonevat,
että ne voivat suuntautua sekä eteen- että taaksepäin ja lisäksi
toisistaan riippumatta, joten nämä oudot eläimet saattoivat päätään
kääntämättä katsoa mihin suuntaan hyvänsä, vieläpä kahteen suuntaan
samalla kertaa.

Korvat, jotka olivat vähän silmien yläpuolella ja lähempänä toisiaan,
muistuttivat pieniä, kuppimaisia tuntosarvia ja ulkonivat näillä
nuorilla olioilla vain pari sentimetriä. Nenää edusti pitkittäinen rako
keskellä kasvoja, suun ja korvien puolivälissä.

Iho oli karvaton, väriltään kellahtavan vihreä. Täysikasvuisilla tämä
väri, kuten varsin pian sain nähdä, tummenee olivinvihreäksi ja on
miehillä tummempi kuin naisilla. Myöskään ei täysikasvuisilla pää ole
niin suhteeton ruumiiseen verrattuna kuin keskenkasvuisilla.

Silmän iris on veripunainen kuten albino-muodoilla, kun taas silmäterä
on tumma. Itse silmämuna on hyvin valkoinen, samoin kuin myöskin
hampaat. Viimemainitut antavat villin leiman muutenkin pelkoa ja kauhua
herättävälle ulkomuodolle, sillä alaleuan torahampaat ulottuvat
teräväkärkisinä kaarina suunnilleen niille kohdin, missä maapallolla
elävien ihmisten silmät sijaitsevat. Hampaiden valkea väri ei ole
samanlainen kuin norsunluun, vaan mitä lumihohtoisimman ja kiiltävimmän
posliinin. Olivinvärisen ihon muodostamaa tummaa taustaa vastaan
näkyvät kulmahampaat hyvin silmäänpistävästi ja näyttävät erittäin
peloittavilta aseilta.

Useimmat näistä yksityiskohdista huomasin vasta myöhemmin, sillä sain
vain vähän aikaa tutkiakseni noita outoja ihmeolioita. Olin nähnyt,
että munat olivat haudottavina, ja seisoessani tarkaten, kun pienet,
kammottavan näköiset hirviöt murtautuivat kuoristaan, en huomannut
parinkymmenen täysikasvuisen marsilaisen saapumista takaapäin.

Heidän askeleensa eivät kuuluneet ollenkaan, koska he tulivat pitkin
pehmeätä sammalta, joka peittää melkein koko Marsin pinnan,
lukuunottamatta jäisiä napaseutuja sekä siellä täällä olevia viljeltyjä
alueita, ja he olisivat helposti saaneet minut vangiksi, mutta heillä
oli paljoa tuhoisammat aikomukset. Minua varoitti ensimmäisen sotilaan
varustusten kalahdus.

Henkeni riippui hiuskarvasta, ja usein olen ihmetellyt, että selviydyin
niin helposti. Jollei joukon johtajan pyssy olisi heilahtanut
kannattimessaan ja sattunut pitkän metallikärkisen keihään nuppiin,
olisin vetänyt viimeisen henkäykseni aavistamattakaan, että kuolema oli
lähelläni. Mutta tämä pieni ääni sai minut käännähtämään, ja minua
uhkasi, tuskin kolmen metrin päässä rinnastani, tavattoman pitkän
keihään kärki. Keihäs oli lähemmä kymmenen metrin pituinen, sen kärki
välkkyvää metallia, ja sitä ojensi äsken tarkastelemieni pienten
paholaisten! suurennettu, ratsastava jäljennös.

Mutta kuinka hentoja ja vaarattomia nuo pienet oliot olivatkaan
verrattuina tähän jättiläismäiseen ja peloittavaan, vihaa, kostoa ja
kuolemaa uhkuvaan ilmestykseen! Mies -- sillä niin lienee minun häntä
nimitettävä -- oli hyvinkin neljä ja puoli metriä pitkä ja olisi,
maapallolla mitattuna, painanut loppupuolelle toista sataa kiloa. Hän
istui ratsunsa selässä samalla tavoin kuin me hevostemme, puristaen
eläimen kupeita alaraajoillaan. Molempien oikeiden käsien kannattama,
kauhea keihäs oli tanassa ratsun kupeella. Kummankin vasemman
käsivartensa hän oli ojentanut sivulle tasapainon säilyttämistä varten,
sillä hänellä ei ollut suitsia eikä minkäänlaisia muitakaan
ohjausvehkeitä hoidettavanaan.

Entä hänen ratsunsa sitten! Kuinka voisinkaan kuvailla sitä
ihmiskielellä! Se oli kolmen metrin korkuinen lapojen kohdalta;
kummallakin kupeella sillä oli neljä jalkaa; leveä, litteä häntä, joka
oli leveämpi päästä kuin juuresta ja jota eläin juostessaan piti
ojossa; ammottava kita, joka ulottui halki pään turvasta pitkään,
tukevaan niskaan saakka.

Samoin kuin isäntä oli ratsukin aivan karvaton, mutta sen iho oli
tumman saven värinen sekä tavattoman sileä ja kiiltävä. Vatsa oli
valkoinen, ja jalkojen värissä oli monta vivahdusta lapojen ja lautasten
savenväristä jalkaterien kirkkaaseen keltaiseen. Itse jalkaterät olivat
paksuanturaiset ja kaviottomat, mikä seikka osaltaan selitti
ratsastajien äänetöntä saapumista. Raajojen kynnettömyys on muuten
niiden suuren lukumäärän ohessa Marsin eläinkunnan luonteenomaisia
piirteitä. Vain kehittyneimmällä ihmisrodulla ja eräällä toisella
eläimellä, ainoalla Marsissa olevalla nisäkkäällä, on hyvin
muodostuneet kynnet, ja kaviollisia eläimiä ei siellä ole ollenkaan.
Tämän ensimmäisen kummituksen takana oli rivissä yhdeksäntoista muuta
otusta, jotka olivat joka suhteessa hänen kaltaisiaan, mutta joilla
kuitenkin, kuten myöhemmin opin tuntemaan, oli kullakin omat erikoiset
yksilölliset piirteensä, samoin kuin ei meidänkään keskuudessamme ole
kahta aivan samanlaista, vaikkakin olemme kaikki kuin samaan kaavaan
valetut. Tämä kuva tahi paremminkin aineellistunut painajainen, jota
olen tässä pilkallisesti kuvannut, herätti minussa hyvin äkillisen
kauhun tunteen, kun käännyin ympäri ja näin sen vastassani.

Aseettomana ja alastomana täytyi minun, totellen luonnon ensimmäistä
lakia, turvautua ainoaan mahdolliseen keinoon selviytyäkseni pulasta,
laittautua pois uhkaavan keihään kärjen läheisyydestä. Senvuoksi tein
hyvin maapallon olojen mukaisen ja samalla kertaa yli-inhimillisen
hyppäyksen päästäkseni marsilaisten hautomalaitoksena pitämäni
rakennuksen katolle.

Ponnistukseni tulos ällistytti minua yhtä paljon, kuin se näytti
hämmästyttävän marsilaisia sotilaita, sillä minä lensin lähes kymmenen
metrin korkeudelle ilmaan, pudoten maahan noin kolmenkymmenen metrin
päähän vainoojistani laitoksen vastakkaiselle puolelle.

Vahingoittumatta tupsahdin kevyesti pehmeään sammalikkoon ja
käännyttyäni katsomaan näin viholliseni rivissä pitkin heidänpuolisensa
muurin kuvetta. Toiset heistä katselivat minua kasvoissaan ilme, jonka
myöhemmin huomasin johtuvan tavattomasta ihmettelystä, toiset taas
tarkastelivat poikasia ollen ilmeisesti hyvillään, etten ollut niitä
vahingoittanut.

He haastelivat matalaäänisesti keskenään samalla viittoillen käsillään
ja osoitellen minua. Todettuaan, etten ollut tehnyt pahaa pienille
marsilaisille ja että olin aseeton, he nähtävästi katselivat minua
hieman suopeammin silmin. Mutta, kuten myöhemmin sain tietää, eniten
vaikutti edukseni äskeinen hyppynäytteeni.

Marsilaiset ovat tosin tavattoman kookkaita, mutta heidän luunsa ovat
suuria ja lihakset vain voitettavana olevan painovoiman mukaiset.
Niinpä heidän ketteryytensä ja voimansa ovatkin painoon katsoen
verrattomasti paljon vähäisemmät kuin Maan asukkaan, ja epäilenpä,
jaksaisiko joku heistä, jos hänet äkkiä siirrettäisiin maapallolle,
kohottaa omaa painoansa maan pinnasta; uskonpa totisesti, ettei hän
kykenisi sitä tekemään.

Äskeinen hyppyni olikin Marsissa niin ollen yhtä ihmeellinen, kuin se
olisi ollut maapallollakin, ja sensijaan että marsilaiset olisivat
halunneet tuhota minut, he nyt pitävät minua eriskummaisena otuksena,
joka olisi saatava kiinni näytettäväksi muille heikäläisille.

Sillä hengähdysajalla, jonka odottamaton ripeyteni oli minulle antanut,
ehdin harkita lähimmän tulevaisuuden suunnitelmia ja tarkata sotilaiden
ulkonäköä yksityiskohtaisemmin, sillä mielessäni en voinut erottaa
näitä niistä sotilaista, jotka vasta edellisenä päivänä olivat ajaneet
minua takaa.

Panin merkille, että heillä jokaisella oli jo kuvaamani pitkän keihään
lisäksi vielä runsaasti muitakin aseita. Siihen, että päätin luopua
ajattelemasta pakenemista, vaikutti ratkaisevasti eräänlainen pyssyn
tapainen ase, jonka jostakin selittämättömästä syystä tunsin olevan
hyvin tehoisan heidän käsissään.

Pyssyjen piippu oli valkoista metallia ja perä, kuten myöhemmin sain
tietää, erästä hyvin keveätä ja lujaa, Marsissa kasvavaa ja siellä
suuressa arvossa pidettyä, meille, Maan asukkaille, täysin tuntematonta
puulajia. Piipun metalli on pääasiallisesti aluminiumin ja teräksen
sekoitusta, jonka he ovat oppineet karkaisemaan paljoa kovemmaksi kuin
meidän tuntemamme teräs. Pyssyjen paino on verrattain vähäinen, ja kun
he käyttävät läpimitaltaan pieniä, räjähtäviä radiumkuulia ja
pyssynpiippu on pitkä, niin nämä aseet ovat peräti tuhoisia
sellaisillakin ampumamatkoilla, joita Maassa ei voida ajatellakaan.
Näiden pyssyjen teoreettinen tehoisa kantomatka on neljäsataa
viisikymmentä kilometriä, mutta tosioloissa eivät marsilaiset,
silloinkaan kun heillä on apunaan tähystäjät langattomine
lennättimineen, kykene ampumaan kauempaa kuin hieman yli kolmensadan
kilometrin päästä.

Mutta tämäkin on varsin riittävä etäisyys herättämään minussa suurta
kunnioitusta marsilaisten tuliaseita kohtaan, ja jonkunlainen
kaukoaavistus minua varmaankin silloin varoitti koettamasta päästä
selkeässä päivänvalossa pakoon kahdenkymmenen tällaisen surmaa
syöksevän koneen suun edestä.

Marsilaiset keskustelivat hetkisen. Sitten he kääntyivät ympäri ja
ratsastivat samaan suuntaan, josta olivat tulleetkin, jättäen
joukostaan yhden laitoksen luokse. Edettyään lähes kaksisataa metriä he
pysähtyivät, käänsivät ratsunsa meihin päin ja jäivät odottaen
katsomaan jälkeenjääneen puuhia.

Tämä oli sama otus, jonka keihäs oli ollut niin vähällä lävistää minut,
ja hän oli ilmeisesti joukkueen johtaja, sillä olin huomannut toisten
poistuneen nykyisille paikoilleen hänen määräyksestään. Joukkueensa
pysähdyttyä hän laskeutui ratsunsa selästä, heitti pois keihäänsä sekä
lyhyet aseensa ja tuli hautomalaitoksen nurkkauksen ympäri minua kohti
aivan aseettomana, kuten minäkin olin, yllänsä vain päähän, raajoihin
ja rintaan kiinnitetyt koristukset.

Saavuttuaan noin viidentoista metrin päähän minusta hän irroitti
valtavan suuren metallisen rannerenkaan ja ojentaen sitä minua kohti
avoimessa kädessään puhutteli minua selvällä, sointuvalla äänellä,
mutta sellaisella kielellä, jota -- sitä lienee tarpeeton sanoa -- en
ymmärtänyt. Sitten hän keskeytti puheensa ikäänkuin odottaen minulta
vastausta, heristäen tuntosarven tapaisia korviaan ja kääntäen
oudonnäköiset silmänsä entistäkin enemmän minuun päin.

Hiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta, ja minä päätin puolestani puhua
jonkun verran, sillä olin arvannut, että hänen tarkoituksenaan oli
rauhan hierominen. Aseista luopuminen ja joukkueen lähettäminen
kauemmaksi ennen hänen lähtöään minua kohti olisi ollut rauhallisten
aikeiden merkkinä joka paikassa Maassa; miksipä siis ei myöskin
Marsissa!

Panin käden sydämelleni ja tein marsilaiselle syvän kumarruksen,
selittäen, että vaikkakaan en ymmärtänyt hänen kieltään, hänen eleensä
lupasivat rauhaa ja ystävyyttä, jota sydämeni sillä hetkellä eniten
kaipasikin. Luonnollisesti olisi ollut samantekevää, vaikka puheeni
kaikkine kauniine sanontatapoineen olisi ollut pelkkää puron lorinaa,
mutta hän ymmärsi liikkeen, jonka puhuessani tein.

Ojentaen käteni häntä kohti astuin eteenpäin ja otin rannerenkaan hänen
avoimelta kämmeneltään, kiinnittäen sen käsivarteeni kyynärpään
yläpuolelle, sekä pysähdyin hymyillen odottamaan. Hänen leveä suunsa
virnisti vastaushymyyn, ja tarttuen toisella väliraajallaan
käsikoukkuuni hän kääntyi ympäri, ja me lähdimme astelemaan hänen
ratsuansa kohti. Samalla hän antoi seuralaisilleen lähestymismerkin.
Nämä ryntäsivät meitä kohti hurjaa vauhtia, mutta hän hillitsi heitä
viittauksella. Hän nähtävästi pelkäsi, että jos minä uudelleen toden
perästä pelästyisin, saattaisin hypätä pois koko seudulta.

Hän vaihtoi miestensä kanssa muutamia sanoja, osoitti minulle, että
minun pitäisi ratsastaa erään miehen takana, ja nousi sitten ratsaille.
Minulle määrätty saattaja ojensi pari kolme raajaa ja nosti minut
taakseen ratsunsa kiiltäville lautasille, jossa pysyttelin niin hyvin
kuin voin, pidellen kiinni marsilaisen aseita ja koristuksia
kannattavista vöistä ja hihnoista.

Koko ratsujoukko teki sitten käännöksen ja lähti täyttä neliä kaukaista
kukkulajonoa kohti.



NELJÄS LUKU

Vankina


Kun olimme ratsastaneet ehkä puolitoista penikulmaa, alkoi maa kohota
hyvin jyrkästi. Parhaillaan lähestyimme, kuten myöhemmin sain tietää,
toista päätä yhdestä Marsin ammoin kuivuneista järvistä, jonka pohjalla
ensimmäinen kohtaukseni marsilaisten kanssa oli tapahtunut.

Lyhyessä ajassa saavuimme vuorten juurelle ja jouduimme ahtaan solan
kautta avoimeen laaksoon, jonka toisessa päässä olevalla matalalla
ylänteellä näkyi suunnattoman suuri kaupunki. Sitä kohti me lasketimme
täyttä laukkaa, ratsastaen kaupunkiin, kuten näytti, rappeutunutta,
kaupungista lähtevää viertotietä pitkin, joka kuitenkin äkkiä päättyi
ylätasangon reunassa oleviin leveihin portaihin.

Jouduttuamme rakennusten kohdalle tarkastelin niitä lähemmin ja
huomasin, että ne olivat autioina, ja vaikkakaan ne eivät olleet
suuresti rapistuneita, niin ilmeisestikään ei niissä oltu asuttu
vuosikausiin, kenties ei pitkiin ajanjaksoihin. Kaupungin keskustassa
oli suuri aukio, ja sille sekä sitä reunustaviin rakennuksiin oli
leiriytynyt yhdeksän- tai kymmenentuhatta vangitsijaini kaltaista
otusta -- sillä vankina nyt pidin itseäni huolimatta siitä
miellyttävästä tavasta, jolla minut oli siepattu.

Jollei koristuksia oteta huomioon, niin kaikki olivat aivan alastomia.
Naisten ulkomuoto erosi vain vähän miehistä, paitsi että heidän
torahampaansa olivat kokoon verrattuina paljoa suuremmat, kaareutuen
eräissä tapauksissa korkealla oleviin korviin saakka. He olivat
kooltaan pienempiä, heidän ihonsa oli vaaleampi, ja heidän sormissaan
ja varpaissaan oli jätteitä kynsistä, jotka miehiltä tyyten puuttuivat.
Täysikasvuisten naisten pituus oli kolmesta puoleenneljättä metriin.

Lapset olivat vaaleavärisiä, vielä vaaleampia kuin naiset, ja minusta
kaikki samannäköisiä, paitsi että jotkut olivat muita kookkaampia,
arvattavasti vanhempia.

Varsinaisia vanhuksia en heidän joukossaan nähnyt ainoatakaan, eikä
heidän ulkomuodossaan ollut huomattavaa eroa täysi-ikäisyyden rajasta,
neljänkymmenen vuoden vaiheilta, siihen saakka, jolloin he noin
tuhannen vuoden vanhoina vapaaehtoisesti lähtevät viimeiselle
vaellukselleen alaspäin Iss-jokea myöten, jonka laskupaikkaa ei
ainoakaan elävä marsilainen tunne ja jonka helmasta ei yksikään
marsilainen ole palannut eikä saisikaan palata elämään, lähdettyään
kerran purressa kyntämään sen kylmää, tummaa vettä.

Vain noin yksi tuhannesta marsilaisesta kuolee johonkin sairauteen, ja
kenties noin kaksikymmentä tuhannesta tekee tämän vapaaehtoisen
viimeisen matkan. Kaikki muut, yhdeksänsataayhdeksänkahdeksatta
tuhannesta, saavat väkivaltaisen kuoleman kaksintaisteluissa,
metsästysretkillä, lentomatkoilla ja sodassa; mutta verrattomasti
suurin osa heistä luultavasti kuolee lapsuusiässä, sillä pieniä
marsilaisia joutuu joukoittain Marsin isojen valkeiden apinain uhriksi.

Täysi-ikäisyyden rajan saavuttaneiden marsilaisten todennäköinen
keskimääräinen ikä on noin kolmesataa vuotta, mutta se lähentelisi
tuhatta, jolleivät väkivaltaiset kuolemantapaukset olisi niin lukuisia.
Kun luonnon antimet ovat tällä kiertotähdellä niukat, niin on
ilmeisesti ollut välttämätöntä saada jonkunlainen vastapaino
lisääntyvälle pitkä-ikäisyydelle, joka on ollut seurauksena
marsilaisten erinomaisesta sairauksien ja haavojen parannustaidosta;
niinpä onkin ihmiselämä muuttunut marsilaisten ajatuksissa varsin
vähä-arvoiseksi, mikä ilmenee myöskin heidän vaarallisista
urheiluleikeistään ja eri heimojen välisistä melkein yhtämittaisista
sodista.

Onhan tosin muitakin ja luonnollisia syitä vähentämässä väestöä, mutta
suurin tekijä on tässä suhteessa se seikka, ettei yksikään marsilainen,
ei mies eikä nainen, ole milloinkaan vapaaehtoisesti ilman
surma-asetta.

Kun lähestyimme aukiota ja minut huomattiin, kerääntyi ympärillemme
heti näitä olioita sadoittain, näyttäen kovin mielellään haluavan
pudottaa minut paikaltani vartijani takaa. Mutta joukkueemme johtaja
vaimensi heidän melunsa, ja käymäjalkaa me ratsastimme aukion halki
niin suurenmoisen rakennuksen edustalle, kuin kuolevaisen silmät ovat
ikinä nähneet.

Rakennus oli matala, mutta täytti tavattoman laajan pinta-alan. Seinät
olivat hohtavan valkoista marmoria, ja niihin oli upotettu koristuksia
kullasta ja jalokivistä, jotka säihkyivät ja säkenöivät päivän
paisteessa. Pääkäytävä oli ehkä kolmekymmentä metriä leveä, ja ulkoni
rakennuksesta, muodostaen laajan, katetun eteissalin. Portaita ei
ollut, vain loivasti kohoava lattia johti rakennuksen ensimmäisessä
kerroksessa olevaan, suuren suureen, parvekkeiden ympäröimään
huoneeseen.

Tähän huoneeseen, jonka lattialla oli siellä täällä korkokuvin
koristettuja puisia pöytiä ja tuoleja, oli kokoontunut neljä- tai
viisikymmentä miespuolista marsilaista puhujalavan korokkeen ympärille.
Korokkeella sananmukaisesti kyykötti jättiläiskokoinen soturi, jonka
verhona oli raskaita metallikoristuksia, kirkasvärisiä höyheniä ja
sirosti valmistettuja nahkahihnoja aistikkaine jalokivi-upotuksineen.
Hänen hartioillaan riippui lyhyt, valkeista turkiksista tehty viitta,
sisustus hohtavan tulipunaista silkkiä.

Tämän kokouksen ja kokoussalin silmäänpistävimpänä piirteenä
hämmästytti minua se seikka, että nämä olennot olivat kerrassaan
suhteettoman suuria verrattuina pöytiin, tuoleihin ja muuhun kalustoon.
Viimemainitut olivat minun kaltaisteni ihmisolioiden koon mukaisia, kun
taas marsilaisten isoja ruhoja olisi tuskin saatu tungetuksi tuoleihin
eikä pöytien alla liioin ollut tarpeeksi tilaa heidän pitkille
raajoilleen. Oli niin ollen ilmeistä, että Marsissa oli muitakin
asukkaita kuin nämä villit ja luonnottoman näköiset olennot, joiden
käsiin olin joutunut; mutta kaikkien ympärilläni olevien esineiden
perin muinaisaikainen leima osoitti, että nämä rakennukset olivat
kenties kuuluneet jollekin jo ammoin sukupuuttoon kuolleelle ja
unohdetulle rodulle, joka oli elänyt Marsin hämärässä menneisyydessä.

Joukkueemme oli pysähtynyt rakennuksen ovelle ja päällikön antamasta
merkistä oli minut laskettu maahan. Hän tarttui taaskin käsivarteeni,
ja käsitysten astelimme vastaanotto-saliin. Paljoa muodollisuuksia ei
tarvittu saavuttaessa marsilaisten ylimmän miehen puheille.
Vangitsijani yksinkertaisesti marssi puhujalavan luo toisten väistyessä
hänen tieltään. Valtias nousi seisomaan ja lausui saattajani nimen;
tämä vuorostaan pysähtyi toistaen hallitsijan nimen ja arvonimen.

Silloin ei tämä juhlallisuus eivätkä heidän lausumansa sanat merkinneet
minulle mitään, mutta myöhemmin opin tietämään, että se oli vihreiden
marsilaisten tavanmukainen tervehdys. Jos miehet olisivat olleet
toisilleen outoja eivätkä niin ollen olisi voineet sanoa toistensa
nimiä, niin he olisivat ääneti vaihtaneet koristuksia, mikäli heidän
aikeensa olisivat olleet rauhallisia -- muussa tapauksessa he olisivat
vaihtaneet laukauksia tahi käyttäneet selvittelyyn jotakin muuta
moninaisista aseistaan.

Vangitsijani, jonka nimi oli Tars Tarkas, oli jonkunlainen
varahallitsija tässä yhteiskunnassa ja hyvin kyvykäs sekä valtiomiehenä
että sotilaana. Nähtävästi hän lyhyesti selosti retkensä yhteydessä
sattuneita tapahtumia, kuten minun vangitsemistani, ja hänen
lopetettuaan selostuksensa piti valtias minulle pitkähkön puheen.

Vastasin hänelle hyvällä äidinkielelläni vain osoittaakseni hänelle,
ettemme voineet ymmärtää toisiamme; mutta huomasin, että kun minä
puheeni päätyttyä hieman hymyilin, hän hymyili myöskin. Tämä seikka
yhdessä sen kanssa, että keskustellessani ensi kertaa Tars Tarkasin
kanssa oli käynyt samoin, sai minut uskomaan, että meillä oli edes
vähän yhteistä, nimittäin kyky hymyillä ja siis nauraakin, mikä oli
todistuksena huumorin tajunnasta. Mutta sain kyllä oppia tietämään,
että marsilaisen hymy on aivan pintapuolista ja että marsilaisen nauru
kykenee saamaan voimakkaan miehen kalpenemaan kauhusta.

Se, mitä vihreät marsilaiset pitävät huvittavana, eroaa suuresti
kaikesta, mikä meidän mielestämme voi tehdä ihmisen iloiseksi.
Lähimmäisen kuolintuskat ovat näistä oudoista olennoista omiaan
herättämään mitä rajuinta hilpeyttä, ja pääasiallisimpana julkisena
huvituksena on heillä sotavankien tappaminen näitä taidokkaasti ja
kauheasti rääkkäämällä.

Koolla olevat sotilaat ja päälliköt tutkivat minua tarkoin, koetellen
lihaksiani ja hypistellen ihoani. Ylin päämies sitten nähtävästi
ilmoitti haluavansa nähdä minun suorittavan temppujani ja viitaten
minulle, että tulisin perästä, hän lähti Tars Tarkasin kanssa aukiolle.
Mutta minä en ollut ensimmäisen perinpohjaisen epäonnistumiseni jälkeen
koettanutkaan kävellä muuten kuin pitäen lujasti kiinni Tars Tarkasin
käsivarresta, ja niinpä jouduinkin nyt hoippumaan ja liehumaan pöytien
ja tuolien seassa kuin hirvittävän iso heinäsirkka. Kolhittuani itseäni
ankarasti, mikä suuresti huvitti marsilaisia, minun oli taaskin
turvauduttava ryömimiseen, mutta se ei ollut heidän mieleensä, ja minut
tempasi raa'asti jaloilleni kookas otus, joka oli eniten nauranut
surkeille yrityksilleni.

Kun hän reutoi minua pystyyn, olivat hänen kasvonsa lähellä omiani, ja
minä tein sen ainoan tempun, mitä ritarillinen mies voi tehdä, kun
häntä kohtaan käyttäydytään raa'asti ja moukkamaisesti polkemalla
vierasoikeuden vaatimuksia; iskin nyrkkini suoraan hänen leuoilleen, ja
hän kaatui maahan kuin huumattu härkä. Hänen vaipuessaan lattialle
minä pyörähdin ympäri asettuen selkä lähintä pöytää vasten, odottaen
saavani hänen, toverinsa kostonhimoisina kimppuuni, ja päätin ennen
kuolemaani antaa heille niin kunnollisen tappelunäytöksen, kuin
epätasaiset voimasuhteet suinkin sallisivat.

Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, sillä toiset marsilaiset, jotka aluksi
olivat ällistyksestä mykistyneet, lopuksi puhkesivat rajuun nauruun ja
suosion osoituksiin. Viimemainittuja en kyllä niinä pitänyt, mutta kun
myöhemmin tutustuin heidän tapoihinsa, sain tietää, että olin voittanut
osakseni heidän, varsin harvinaisen hyväksymisensä.

Iskun saanut sai maata paikallaan eikä hänen tovereistaan yksikään
häntä lähestynyt. Tars Tarkas astui luokseni ojentaen yhden
käsivartensa, ja niin pääsimme aukiolle ilman sen enempiä kommelluksia.
En luonnollisesti vielä tietänyt, minkä vuoksi olimme tulleet
taivasalle, mutta pian sain siihen selityksen. Aluksi he hokivat moneen
kertaan sanaa "sak", ja sitten Tars Tarkas hyppäsi muutamia kertoja,
toistaen saman sanan joka hypyn edellä. Senjälkeen hän kääntyi minuun
päin ja sanoi: "Sak!" Ymmärsin heidän tarkoituksensa, ponnistin ja
"sakasin", onnistuen siinä niin tavattomasti, että lennähdin hyvinkin
viidenkymmenen metrin päähän; enkä tällä kertaa menettänyt
tasapainoanikaan, vaan tulin maahan jaloilleni, kaatumatta. Palasin
sitten kevein kahdeksan ja kymmenen metrin harppauksin pienen
sotilasryhmän luokse.

Hyppynäytöstäni katsomassa oli ollut useita satoja vähempiarvoisia
marsilaisia, jotka heti puhkesivat huutamaan vaatien sen toistamista,
ja ylipäällikkö käski minua tekemään sen; mutta minun oli sekä nälkä
että jano, ja myöskin arvelin, että ainoa pelastumiskeinoni oli vaatia
näitä olentoja pitämään minua arvossa, mitä he ilmeisesti eivät
vapaaehtoisesti tekisi. En sen vuoksi välittänyt mitään toistetuista
"sakaamis"-komennuksista, vaan osoitin suutani ja hieroin vatsaani joka
kerran, kun käsky lausuttiin.

Tars Tarkas ja päällikkö vaihtoivat muutamia sanoja, minkä jälkeen
edellinen kutsui erään nuoren naisolennon joukon seasta ja antoi
hänelle joitakuita määräyksiä, viittauksella käskien minua seuraamaan
häntä. Tartuin naisen ojennettuun käteen, ja yhdessä me menimme aukion
poikki sen toisella puolella olevalle suurelle rakennukselle.

Kaunis seuralaiseni oli kaksi ja puoli metriä pitkä; hän oli juuri
päässyt kypsyysikään, mutta ei vielä ollut täysimittainen. Hänen
värinsä oli vaaleahko oliivinvihreä, iho sileä ja kiiltävä. Hänen
nimensä, kuten sittemmin sain tietää, oli Sola, ja hän kuului Tars
Tarkasin seurueeseen. Hän vei minut avaraan huoneeseen erääseen aukion
kupeella olevista taloista, jota minä, päättäen lattialla olevista
silkki- ja turkisalusista, arvelin asukkaiden nukkumapaikaksi.

Huone sai runsaasti valoa suurista ikkunoista ja oli kauniisti
koristettu seinämaalauksilla ja mosaiikeilla, mutta kaiken yllä lepäsi
sama epämääräinen muinaisuuden tuntu, joka sai minut varmasti uskomaan,
ettei näiden ihmeluomuksien arkkitehdeillä ja rakentajilla ollut mitään
yhteistä niiden alhaisella tasolla olevien puolieläinten kanssa, jotka
niitä nyt pitivät hallussaan.

Sola viittasi minua istumaan huoneen keskustassa olevalle silkkiläjälle
ja kääntyen toisaalle päästi omituisen vihellysäänen, ikäänkuin
merkiksi jollekulle viereisessä huoneessa olevalle. Vastaukseksi hänen
kutsuunsa ilmestyi eteeni uusi Marsin ihme. Se lyllersi huoneeseen
kymmenellä lyhyellä jalallaan ja painautui tytön eteen maahan kuin
tottelevainen koiranpentu. Otus oli suunnilleen skotlantilaisen ponin
kokoinen, mutta sen pää muistutti hieman sammakon päätä, paitsi että
leukapielissä oli kolme riviä pitkiä, teräviä torahampaita.



VIIDES LUKU

Petän vahtikoiran valppauden


Sola tuijotti eläimen ilkeännäköisiin silmiin, mutisi pari
komennussanaa, osoitti minua ja poistui huoneesta. Ihmetellen
ajattelin, mitä tuo kauhealta näyttävä hirviö saattoikaan tehdä, kun se
jäi yksin ja niin lähellä sitä oli tällainen suhteellisen murea
suupala. Mutta pelkoni oli aiheeton, sillä tarkastettuaan minua
kiinteästi hetkisen peto meni huoneen poikki ainoalle, kadulle vievälle
ovelle, asettuen makaamaan pitkin pituuttaan poikki kynnyksen.

Ensimmäisen kerran olin joutunut tekemisiin marsilaisen vahtikoiran
kanssa, mutta se ei suinkaan ollut viimeinen kerta, sillä tämä otus
vartioi minua huolellisesti koko sen ajan, minkä olin vihreiden
marsilaisten vankina, pelastaen henkeni kahdesti ja milloinkaan
poistumatta vapaaehtoisesti luotani hetkeksikään.

Solan poissaollessa käytin tilaisuutta tutkiakseni tarkemmin huonetta,
jossa olin vankina. Seinämaalaukset kuvasivat harvinaisia ja
ihmeellisen kauniita maisemia: vuoria, jokia, järviä, meriä, niittyjä,
puita ja kukkia, kiemurtelevia teitä, aurinkoisia puutarhoja -- mitkä
kaikki aiheet olisivat saattaneet olla Maan näköaloja, jolleivät
kasvullisuuden värit olisi olleet toisenlaisia. Maalaukset olivat
ilmeisesti lähteneet mestarin kädestä, niin kuulakka oli taivas, niin
täydellinen tekniikka; mutta missään ei ollut kuvattuna elävää olentoa,
ei ihmistä eikä eläintä, jonka nojalla olisin voinut arvailla, minkä
näköisiä nämä toiset, kenties sukupuuttoon kuolleet Marsin asukkaat
olivat olleet.

Olin juuri päästänyt mielikuvitukseni hurjaan lentoon miettiessäni
mahdollisia selityksiä niille monille oudoille ilmiöille, joita
Marsissa olin nähnyt, kun Sola palasi tuoden ruokaa ja juomaa. Hän
laski ne viereeni lattialle ja istuutui itse vähän matkan päähän,
katsoen minua kiinteästi. Ruokana oli noin puoli kiloa jotakin
kiinteää, juuston kaltaista ja melkein mautonta ainetta, kun taas juoma
tuntui olevan jonkun eläimen maitoa. Sen maku ei ollut ensinkään
vastenmielinen, vaikkakin hieman hapan, ja varsin pian opin pitämään
siitä hyvin paljon. Se ei kuitenkaan ollut, kuten myöhemmin huomasin,
peräisin eläimestä, sillä Marsissa on vain yksi nisäkäs ja sekin
lisäksi hyvin harvinainen, vaan eräästä suuresta kasvista, joka tulee
toimeen melkeinpä ilman vettä, imien runsaat maitovarastonsa maasta,
ilman kosteudesta ja auringon säteistä. Yksi ainoa tällainen kasvi
antaa viisi tai kuusi litraa maitoa päivässä.

Syötyäni tunsin voimieni palaavan, mutta kun tunsin levon tarvetta,
kävin pitkäkseni silkkialustalle ja olin pian unessa. Olin varmaankin
nukkunut useampia tunteja, sillä herätessäni oli pimeätä, ja ilma oli
hyvin kylmä. Huomasin, että joku oli heittänyt päälleni turkin, mutta
se oli osittain valunut pois, ja pimeässä en nähnyt laittaa sitä
paikoilleen. Äkkiä ojentui käsi vetäen turkin ylleni, tuoden kohta
senjälkeen vielä toisenkin peitteekseni.

Arvelin, että huolehtiva vartijani oli Sola, enkä ollutkaan väärässä.
Niin monen vihreän marsilaisen kanssa kuin jouduinkin kosketuksiin,
ainoastaan tämän tytön luonteessa huomasin hyväntahtoisuutta,
ystävällisyyttä ja kiintymystä; lakkaamatta hän huolehti ruumiini
tarpeista, ja hänen valpas huolenpitonsa pelasti minut monilta
kärsimyksiltä ja kovilta kokemuksilta.

Marsin yöt, kuten sain kokea, ovat hyvin kylmiä, ja kun siellä ei ole
ensinkään hämärää, niin lämmön vaihtelut ovat äkillisiä ja perin
epämiellyttäviä, samoin kuin myöskin huikaisevan päivänvalon
muuttuminen pimeydeksi. Yöt ovat joko kirkkaan valoisia tahi hyvin
pimeitä, jollei kumpikaan Marsin kuu satu olemaan taivaalla, on pimeys
melkein täydellinen, sillä kun siellä ei ole ilmakehää, tahi oikeammin,
kun ilmakeliä on hyvin ohut, niin se ei jaksa hajoittaa tähtien valoa
kovinkaan voimakkaasti; jos taas toisaalta molemmat kuut ovat
taivaalla, on Marsin pinta kirkkaasti valaistu.

Kumpikin Marsin kuu on sitä paljon lähempänä kuin meidän kuumme Maata;
sillä lähempi kuu on vain noin kahdeksantuhannen kilometrin, ja
etäisempi vain noin kuudenkymmenen viidentuhannen kilomerin päässä
[Flammarion mukaan lähempi 6,000 km, etäisempi 20,000 km], kun taas
meidän kuumme etäisyys Maasta on kokonaista kolmesataakahdeksankymmentä
tuhatta kilometriä. Marsin lähempi kuu kiertää kerran päätähtensä
ympäri vähän enemmässä kuin seitsemässä ja puolessa tunnissa, joten sen
voi nähdä tavattoman suuren meteorin lailla kiitävän taivaan halki
kahdesti tai kolmasti samana yönä, näyttäen kaikki vaiheensa jokaisella
kierroksella.

Kaukaisempi kuu viipyy kierroksellaan Marsin ympäri runsaasti
kolmenkymmentä kokonaista ja yhden neljännestunnin. Nämä Marsin
seuralaiset tekevät tämän kiertotähden maisemat öiseen aikaan
loistavaksi ja taikamaisen suurenmoiseksi näyttämöksi. Ja hyvä onkin,
että luonto on näin auliisti ja viljalti valaissut Marsin öitä, sillä
vihreillä marsilaisilla, jotka ovat kuljeksivaa väkeä ja joiden järki
ei ole korkealle kehittynyt, on vain alkuperäisiä vehkeitä
keinotekoista valaisemista varten, pääasiallisesti soihtuja,
eräänlaisia kynttilöitä ja omituisia öljylamppuja, joissa öljy
kaasuuntuu ja palaa ilman sydäntä.

Tällaisen lampun valo on huikaisevan kirkas, kauaskantava ja valkoinen,
mutta kun siinä käytettyä luonnonöljyä voidaan saada vain siellä täällä
syrjäseuduissa olevista kaivoksista, niin nämä olennot, jotka
ajattelevat vain kuluvaa hetkeä ja ovat ruumiillista työtä kohtaan
tuntemansa kammon johdosta lukemattomia miespolvia pysyneet puolittain
barbaarisella tasolla, käyttävät näitä lamppuja hyvin harvoin.

Sen jälkeen kun Sola oli lisännyt minulle peitteitä, nukuin uudelleen
ja heräsin vasta päivällä. Muut huoneessaolijat, viisi luvultaan,
olivat kaikki naisia ja nukkuivat vieläkin korkeiden, kirjavien
silkki- ja turkiskasojen peitossa. Kynnyksellä loikoi valpas
vartijaeläin aivan samassa asennossa, jossa olin sen edellisenä iltana
viimeksi nähnyt: se ei ollut näköjään liikauttanut ainoatakaan lihasta.
Eläimen silmät tuijottivat suoraan minuun, ja pohdin mielessäni, mitä
minulle saattaisi tapahtua, jos yrittäisin karata.

Olen aina ollut altis heittäytymään seikkailuihin ja kokeilemaan
sellaista, minkä järkevämmät ihmiset olisivat jättäneet tekemättä.
Senvuoksi johtui nytkin mieleeni, että varmin keino saada tietää
eläimen suhtautuminen minuun olisi yrittää poistua huoneesta. Olin
mielessäni jotakuinkin varma, että selviäisin sen takaa-ajosta, jos
vain kerran olisin rakennuksen ulkopuolella, sillä olin alkanut
suuresti ylpeillä hyppykyvystäni. Ja lisäksi saatoin eläimen koipien
lyhyydestä päätellä, ettei se ollut hyppääjä eikä todennäköisesti
juoksijakaan.

Nousin siis hitaasti ja varovasti seisomaan, mutta näin vartijani
tekevän samoin. Astuin verkalleen sitä kohden, huomaten että jos en
nostanut jalkojani korkealle, voin säilyttää tasapainoni ja lisäksi
päästä verrattain nopeasti eteenpäin. Kun lähestyin eläintä, peräytyi
se varoen tieltäni, ja kun olin saapunut ovelle, vetäytyi se sivulle
päästäen minut ulos. Sitten se lähti perästäni, seuraten minua noin
kymmenen askeleen päässä, minun astellessani pitkin autioita katuja.

Ilmeisestikin sen tehtävänä oli vain minun suojaamiseni, ajattelin,
mutta kun saavuimme kaupungin laitaan, juoksi se äkkiä eteeni
päästellen outoja ääniä ja paljastaen ilkeännäköiset, pelottavat
hampaansa. Haluten hieman huvitella sen kustannuksella juoksin sitä
kohti ja päästyäni aivan sen eteen hyppäsin ilmaan, lennähtäen
korkealta sen ylitse kaupungin rajan ulkopuolelle. Eläin pyörähti heti
ympäri ja juoksi perästäni niin hämmästyttävän nopeasti, etten moista
ollut ennen nähnyt. Olin luullut, että sen raajojen lyhyys teki
nopeuden mahdottomaksi, mutta jos se olisi joutunut kilpasille
susikoiran kanssa, niin viimemainittu olisi jäänyt jälkeen kuin olisi
se nukkunut ovimatolla. Myöhemmin sain tietää, että tämä on Marsin
nopein eläin ja että sitä älykkyytensä, uskollisuutensa ja rohkeutensa
tähden käytetään metsästyksessä, sodassa ja suojelemaan Marsin
asukkaita.

Pian huomasin, että minun olisi vaikea välttää pedon hampaita, jos
koettaisin juosta suoraan eteenpäin, minkä vuoksi käännyin vähä
väliä ympäri ja hyppäsin eläimen yli aina kun se oli melkein
saavuttamaisillaan minut. Tätä minulle edullista menettelytapaa
käyttäen pääsin kaupunkiin hieman sen edellä, ja kun se sitten syöksyi
kimppuuni, hypähdin erään laakson puolella olevan rakennuksen lähes
kymmenen metrin korkeudessa olevalle ikkunalle.

Tarttuen ikkunalautaan vedin itseni sille istumaan silmäämättä
huoneeseen ja katselin allani ällistelevää eläintä. Riemuni oli
kuitenkin lyhytaikainen, sillä tuskin olin ennättänyt tukevasti
istuutua, kun tavattoman iso käsi kouristi takaapäin niskaani ja
tempasi minut rajusti huoneeseen. Lensin selälleni lattialle ja näin
ylitseni kyyristyvän jättiläiskokoisen apinamaisen olennon, jonka
valkea iho oli karvaton, lukuunottamatta sen päässä törröttävää
tavattoman tuuheata hiustupsua.



KUUDES LUKU

Taistelu, joka tuotti ystäviä


Olento, joka muistutti meitä, maapallolla olevia ihmisiä, enemmän kuin
siihen asti näkemäni marsilaiset, painoi minua lattiaa vasten
tavattomalla jalallaan, samalla äännellen ja viittoillen toiselle,
takanani olevalle otukselle, joka sille vastaili. Tämä toinen, joka
nähtävästi oli edellisen puoliso, tuli pian meitä kohti heiluttaen
valtavaa kivinuijaa, jolla se ilmeisestikin aikoi musertaa kalloni.

Otukset olivat pystyssä seistessään noin neljän metrin korkuisia, ja
niillä, samoin kuin vihreillä marsilaisilla oli kolmas raajapari ylä- ja
alaraajojen keskivälillä. Niiden silmät olivat lähekkäin, ihon tasalla;
korvat korkealla, mutta enemmän sivuilla kuin marsilaisten korvat;
kuono ja hampaat olivat hyvin samanlaiset kuin afrikkalaisella
gorillalla. Niiden ulkomuodon kokonaisvaikutus ei ollut vastenmielinen
vihreisiin marsilaisiin verrattuna.

Nuija heilahti parhaillaan kaaressa, joka olisi päättynyt ylöspäin
kääntyneihin kasvoihini, kun tuhatjalkainen hirmu kiiti salamana ovesta
suoraan teloittajani rintaan. Kiljaisten minua pidellyt apina hyppäsi
ulos avoimesta ikkunasta, kun taas sen toveri jäi hirvittävään
tappeluun, jossa oli kysymyksessä elämä ja kuolema, pelastajani kanssa,
joka oli juuri minun vartijaotukseni, sillä koiraksi minä en voi
nimittää niin kamalannäköistä eläintä.

Nousin seisomaan niin pian kuin pääsin ja nojaten seinään katselin
sellaista taistelua, jollaisen näkeminen on suotu ani harvoille. Nämä
molemmat eläimet olivat niin voimakkaita, nopeita ja hurjan rohkeita,
ettei mitään maapallon ihmisten tuntemaa eläintä voi lähimainkaan
niihin verrata. Minun otuksellani oli se etu, että se oli saanut
ensimmäisen otteen, upottaen mahtavat torahampaansa syvälle
vastustajansa rintaan, mutta isoine käsineen, joiden lihakset olivat
paljoa voimakkaammat kuin näkemilläni marsilaisilla, apina kuristi
vartijani kurkkua salvaten siltä hengityksen ja painaen sen päätä ja
niskaa taaksepäin ruumista vasten, niin että minä joka hetki odotin sen
retkahtavan herpaantuneena maahan katkennein niskoin.

Samalla apina kiskoi irti koko etuosaa rinnastaan, johon eläimen
valtavat leuat olivat iskeytyneet kuin ruuvipihdit. Tappelijat kierivät
lattialla sinne tänne, kummankaan päästämättä ainoatakaan pelon tai
tuskan äännähdystä. Minun pedollani jo silmät pullistuivat kuopistaan
ja sieraimista vuoti veri. Sen voimat vähenivät silminnähtävästi, mutta
niin kävi myöskin apinalle, jonka ponnistukset muuttuivat heikommiksi
joka hetki.

Äkkiä tulin tajuihini, ja saman vaiston valtaamana, joka aina näytti
pakoittavan minua tekemään velvollisuuteni, tempasin nuijan, joka heti
taistelun alussa oli pudonnut lattialle, heilautin sitä, minkä
maapallon oloihin tottuneet käsivarteni suinkin jaksoivat, ja iskin sen
apinan kalloon, joka musertui kuin munankuori.

Tuskin oli isku kajahtanut, kun huomasin uuden vaaran uhkaavan. Apinan
puoliso oli äkillisestä säikähdyksestään selvittyään palannut
taistelupaikalle rakennuksen sisähuoneiden kautta. Näin sen
vilahdukselta, juuri sen saapuessa oviaukolle, ja sen näkeminen, kun se
nyt, huomattuaan puolisonsa viruvan hengetönnä lattialla, kiljui
äärimmilleen raivostuneena vaahdon kiehuessa suusta, herätti minussa,
se minun on tunnustettava, kaameita aavistuksia.

Olen aina valmis ryhtymään taisteluun, jos mahdollisuudet eivät ole
liian ylivoimaisesti minulle vastaiset, mutta tässä tapauksessa en
jaksanut käsittää, mitä kunniaa tai etua olisi minulle tuottanut, jos
olisin verrattain mitättömine voimineni ryhtynyt vastustamaan tämän,
tuntemattoman maailman raivostuneen asujamen rautaisia lihaksia ja
hurjaa rohkeutta. Ainoana tuloksena tällaisesta kohtauksesta näytti,
ainakin minulle, olevan hyvin nopea kuolema.

Seisoin lähellä ikkunaa ja tiesin, että kun vain kerran olisin kadulla,
niin pääsisin aukiolle ja turvaan, ennenkuin apina minut saavuttaisi.
Ainakin oli minulla mahdollisuus pelastua pakenemalla, kun taas minua
edottaisi melkein varma kuolema, jos jäisin paikalleni ja tappelisin,
vaikkapa kuinkakin hurjasti.

Olihan minulla tosin nuija, mutta mitäpä olisin sillä mahtanut apinan
neljää isoa kättä vastaan? Joskin ensi iskullani saisin niistä yhden
katkaistuksi, sillä oletin apinan koettavan torjua nuijaa, ehtisi se
muilla käsillään tarttua minuun ja tehdä minusta lopun, ennenkuin
ennättäisin antaa toista iskua.

Samalla kun nämä ajatukset välähtivät päässäni, käännyin ikkunaan päin,
mutta silloin sattuivat silmäni pelastajaani, ja kaikki pakoajatukset
haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Vartijaotukseni virui lattialla haukkoen
henkeään, suuret silmät kiintyneinä minuun ikäänkuin avuttomasti suojaa
pyytäen. Sitä katsetta en voinut vastustaa enkä jättää pelastajaani,
vaan tahdoin osoittautua puolestani yhtä rehdiksi sitä kohtaan, kuin se
oli näyttänyt olevansa minua kohtaan.

Ilman enempiä mietteitä käännyin senvuoksi vastustamaan raivostuneen
apinan hyökkäystä. Nyt se oli jo siksi lähellä minua, etten enää voinut
tehokkaasti käyttää nuijaani, minkä vuoksi heitin sen kaikin voimin
päälleni syöksyvää ruhoa vastaan. Se sattui apinaan juuri polvien
alapuolelle, saaden tämän ulvahtamaan tuskasta ja raivosta. Horjahtaen
iskusta apina kaatui päälleni käsivarret ojossa.

Samoin kuin edellisenä päivänä turvauduin taaskin maapallolla oppimiini
temppuihin, ja iskien oikean nyrkkini täysin voimin vastustajani
leukaan annoin sille samalla kelpo täräyksen vatsaan vasemmalla
nyrkilläni. Vaikutus oli suorastaan ihmeellinen, sillä kun minä
jälkimäisen lyönnin annettuani astahdin hieman sivulle, apina horjui ja
kaatui käpertyneenä lattialle ähkyen tuskasta ja ilmaa haukkoen.
Hyppäsin sen ylitse, tempasin nuijan ja nujersin hirviön, ennenkuin se
pääsi nousemaan pystyyn.

Kun olin antanut apinalle surmaavan iskun, kuului takaani matalaa
naurua, ja kääntyessäni näin Tars Tarkasin, Solan ja kolme tai neljä
soturia seisovan huoneen oviaukossa. Kun katseemme sattuivat
vastakkain, sain toisen kerran osakseni heidän perin harvinaisen
suosionosoituksensa.

Sola oli herätessään huomannut poissaoloni ja ilmoittanut siitä heti
Tars Tarkasille, joka nopeasti oli muutamien sotilaiden kanssa lähtenyt
minua etsimään. Saapuessaan kaupungin reunaan he olivat nähneet apinan
raivosta vaahdoten kiitävän rakennukseen.

He olivat heti seuranneet apinaa arvellen, että se mahdollisesti
saattaisi opastaa heidät minun jäljilleni, ja joutuneet minun ja apinan
välisen lyhyen, mutta ratkaisevan taistelun todistajiksi. Tämä tapaus,
yhdessä edellisenä päivänä marsilaisen soturin kanssa sattuneen
otteluni ja hyppynäytteitteni kanssa, kohotti minut heidän silmissään
hyvin korkealle. Nämä olennot, joilta ilmeisesti puuttuu kaikkia
hienompia ystävyyden, rakkauden ja kiintymyksen tunteita, palvovat
pelkästään ruumiillisia kykyjä ja rohkeutta, eikä mikään ole liian
hyvää heidän jumaloimalleen olennolle, niin kauan kun hän säilyttää
asemansa, aina uudelleen antamalla näytteitä taidostaan, voimistaan ja
rohkeudestaan.

Sola, joka oli omasta tahdostaan liittynyt etsintäjoukkueeseen, oli
ainoa marsilainen, jonka kasvoilla ei ollut väreillyt hymy minun
tapellessani henkeni edestä. Päinvastoin hän oli ilmeisesti tuskaisen
huolestunut, ja niin pian kun minä olin lopettanut hirviön, hän syöksyi
luokseni ja tarkasti huolellisesti, oliko ruumiissani haavoja tai
ruhjeita. Huomattuaan, että olin selviytynyt ilman vammoja, hän hymyili
tyytyväisenä ja rauhoittuneena, tarttui minua kädestä ja lähti ovea
kohti.

Tars Tarkas ja hänen sotilaansa olivat astuneet huoneeseen ja seisoivat
katsellen nopeasti virkoavaa eläintä, joka oli pelastanut henkeni ja
jonka hengen minä puolestani olin pelastanut. He näyttivät
keskustelevan vakavasti, ja lopuksi yksi heistä puhutteli minua, mutta
muisti samassa, etten osannut heidän kieltään ja kääntyi taaskin Tars
Tarkasiin. Tämä antoi jonkun määräyksen puhujalle, tehden samalla
käskevän eleen, ja kääntyi sitten poistumaan meidän kanssamme
huoneesta.

Heidän käyttäytymisestään aavistin vaaran uhkaavan otustani enkä
tahtonut poistua, ennenkuin olisin nähnyt, mitä tapahtuisi. Hyvä
olikin, että niin tein, sillä sotilas veti kauheannäköisen pistoolin
tupestaan ja aikoi juuri ampua eläimen, kun minä hypähdin hänen
luokseen ja löin hänen kättänsä ylöspäin. Sattuessaan puiseen
ikkunanpieleen kuula räjähti, tehden reiän sekä puuhun että
muuraukseen.

Polvistuin sitten pelottavan näköisen otuksen viereen, nostin sen
jaloilleen ja kehoitin sitä tulemaan perästäni. Hämmästyksen ilme, joka
tekoni johdosta levisi marsilaisten kasvoille, oli naurettava; vain
kovin hämärästi ja lapsellisesti he kykenivät tajuamaan tällaisia
kiitollisuuden ja säälin ilmaisumuotoja. Sotilas, jonka laukauksen olin
syrjäyttänyt maalistaan, katsoi kysyvästi Tars Tarkasiin, mutta tämä
antoi merkin, että minun oli annettava puuhailla rauhassa, ja niin
palasimme aukiolle, iso otukseni kantapäillämme, Solan pitäessä minua
lujasti käsivarresta.

Minulla oli Marsissa ainakin kaksi ystävää -- nuori nainen, joka
huolehti minusta äidillisen hartaasti, ja mykkä eläin, jonka rumassa
ruumiissa, kuten myöhemmin opin tuntemaan, oli enemmän rakkautta,
enemmän uskollisuutta, enemmän kiitollisuutta kuin yhteensä kaikilla
viidellä miljoonalla vihreällä marsilaisella, jotka kuljeksivat Marsin
autioissa kaupungeissa ja kuivuneiden merien pohjalla.



SEITSEMÄS LUKU

Lasien kasvatus Marsissa


Syötyämme aamiaisen, joka täsmälleen vastasi edellisenä päivänä
saamaani ateriaa ja jonkalaisia itse asiassa kaikki ateriani olivat,
niin kauan kuin olin vihreiden marsilaisten keskuudessa, Sola saattoi
minut aukiolle, jossa näin koko heimon katselemassa ja avustamassa, kun
valtavan kokoisia, mastodontin tapaisia eläimiä valjastettiin
jyhkeiden kolmipyöräisten vaunujen eteen. Näitä ajoneuvoja oli noin
kaksisataaviisikymmentä ja kutakin niitä veti yksi eläin, joka näöstä
päättäen olisi helposti jaksanut vetää koko vaunujonon täysine
lasteineen.

Itse vaunut olivat avarat, mukavat ja loisteliaasti koristellut.
Kussakin niissä istui naispuolinen marsilainen metallihelyjen sekä
jalokivien, silkin ja turkisten peittämänä, ja kunkin vaunuja vetävän
eläimen lautasille oli ajajaksi kiivennyt nuori marsilainen. Samoin
kuin sotilaiden ratsueläimillä, ei näilläkään, suuremmilla vetojuhdilla
ollut päitsiä eikä suitsia, vaan niitä ohjattiin yksinomaan
telepaattisesti, ajatusten siirron avulla.

Tämä kyky on kaikissa marsilaisissa ihmeellisesti kehittynyt ja suurena
syynä heidän kielensä yksinkertaisuuteen sekä pitkissäkin
keskusteluissa käytettyjen sanojen suhteellisesti pieneen lukumäärään.
Kieli on yleismarsilainen, ja sen avulla voivat tämän eriskummaisten
mahdottomuuksien kokoomukselta näyttävän maailman korkeammat ja
alhaisemmat elolliset ilmaista toisilleen ajatuksiaan joko suuremmassa
tai pienemmässä määrin, riippuen lajin henkisestä tasosta ja yksilön
kehityksestä.

Kun vaunut asettuivat peräkkäin yksinkertaiseksi jonoksi, veti Sola
minut tyhjään ajoneuvoon, ja muiden mukana lähdimme liikkeelle siihen
suuntaan, josta olin edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin. Karavaanin
edellä ratsasti viisimiehisissä riveissä noin kaksisataa sotilasta, ja
sama määrä oli jonon takapäässä, kun taas kummallakin sivulla oli
kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä vartioratsastajaa.

Minua lukuun ottamatta kaikki -- miehet, naiset ja lapset -- olivat
runsaasti aseistettuja, ja jokaisen ajoneuvon perässä asteli
marsilainen koira, minun otukseni meidän takanamme; itse asiassa tämä
uskollinen eläin ei vapaaehtoisesti poistunut luotani ainoatakaan
kertaa niinä kymmenenä vuotena, jotka Marsissa vietin. Tiemme vei
pienen, kaupungin edustalla olevan laakson poikki, kukkuloiden yli ja
laskeutui kuolleen meren pohjalle, jonka yli olin kulkenut saapuessani
hautomalaitokselta aukiolle. Juuri hautomalaitos, kuten kävi ilmi, oli
tämänpäiväisen matkamme määrä, ja kun koko karavaani lähti kulkemaan
hurjaa laukkaa, niin pian kun olimme päässeet meren pohjan
muodostamalle tasangolle, olimme piankin päämäärämme näkyvissä.

Perille saavuttuamme vaunut ajettiin sotilaallisen täsmällisesti
riveihin rakennuksen neljälle kupeelle, ja valtavankokoisen
ylipäällikön johdolla kymmenkunta sotilasta, niiden joukossa Tars
Tarkas ja monia muita pienempiä päälliköitä, astui ratsuiltaan ja
asteli laitoksen luo. Näin Tars Tarkasin selittävän jotakin ylimmälle
päällikölle, jonka nimi ohimennen mainittuna, mikäli voin sen
ihmiskielelle sovittaa, kuului Lorkvas Ptomel jed; "jed" oli arvonimi.

Pian sain tietää, mistä he keskustelivat, kun Tars Tarkas huusi Solalle
ja antoi tälle merkin lähettää minut luokseen. Olin tällä välin jo
oppinut voittamaan Marsin oloissa kävelemisestä aiheutuneet
kommellukset, ja noudattaen reippaasti hänen komennustaan menin sille
puolelle hautomalaitosta, jossa sotilaat seisoivat.

Tultuani heidän luokseen näin yhdellä silmäyksellä, että muutamia
harvoja lukuun ottamatta kaikki munat olivat jo hautuneet valmiiksi ja
koko laitos vilisi kamalannäköisiä pieniä paholaisia. Niiden pituus
vaihteli hieman yli ja alle metrin, ja yhtenään ne olivat liikkeessä
ikäänkuin ruokaa etsien.

Kun pysähdyin Tars Tarkasin eteen, viittasi tämä hautomalaitoksen
ylitse ja lausui: "Sak." Ymmärsin, että hän halusi minun toistavan
eilisen temppuni näytteeksi Lorkvas Ptomelille, ja kun minun on
myönnettävä, että taitoni tuotti minulle melko lailla tyydytystä,
tottelin nopeasti hypäten jopa hautomalaitoksen toisella puolella
olevan vaunujononkin ylitse. Takaisin palattuani murahti Lorkvas Ptomel
jotakin minulle, kääntyi sitten sotilaihinsa päin ja antoi lyhyen,
hautomalaitosta koskevan määräyksen. Minuun he eivät enää kiinnittäneet
huomiotaan, ja niin sain pysyä heidän lähellään ja tarkata heidän
puuhiaan, kun he mursivat laitoksen seinään siksi suuren aukon, että
nuoret marsilaiset pääsivät siitä ulos. Tämän aukon kahden puolen
marsilaiset naiset ja nuoriso, sekä mies- että naispuolinen, asettuivat
riviin, muodostaen kujan, joka ulottui vaunurivin poikki kauas
kentälle. Näiden rivien välitse pienet marsilaiset syöksyivät villien
hirvien lailla ja saivat juosta aina kujan päähän saakka, missä naiset
ja varttuneemmat lapset ottivat heidät kiinni yhden kerrallaan.
Äärimmäisenä rivissä oleva otti ensimmäisen kujan päähän ehtineen pikku
olion, hänen vastassaan oleva toisen, ja niin edelleen, kunnes kaikki
pikku otukset olivat lähteneet muurien sisältä ja joutuneet jonkun
nuorukaisen tai naisen hoivaan. Lapsen saatuaan poistuivat naiset
rivistä kukin omiin vaunuihinsa, kun taas ne pienokaiset, jotka olivat
joutuneet nuorille miehille, annettiin myöhemmin naisille.

Huomasin, että juhlatoimitus, jos siitä voidaan käyttää niin arvokasta
nimitystä, oli päättynyt. Lähdin etsimään Solaa ja löysin hänet
vaunuistamme, puristamassa lujasti rintaansa vasten kauheannäköistä
pikku otusta.

Nuorten vihreiden marsilaisten kasvattamiseen sisältyy yksinomaan
heidän opettamisensa kävelemään, käyttämään aseita ja käymään sotaa, ja
sillä heitä rasitetaankin jo heti elämänsä ensi vuodesta lähtien.
Päästyään munasta, jossa he ovat maanneet viisi vuotta, hautomisajan,
he astuvat maailmaan täysin kehittyneinä muuten paitsi kooltaan. Aivan
tuntemattomina äideilleen, joiden myöskin olisi vaikeata läheskään
varmasti ilmoittaa isää, he ovat yhteiskunnan yhteisiä lapsia, ja
heidän kasvatuksensa jää niiden naisten huoleksi, jotka sattuvat
ottamaan heidät kiinni heidän poistuessaan hautomalaitoksesta.

Heidän kasvatusäideillään ei ole edes tarvinnut olla munaakaan
haudottavana, kuten ei ollut esimerkiksi Solalla, joka oli alkanut
munia vasta vuotta ennen kun hänestä tuli jonkun toisen naisen
jälkeläisen äiti. Mutta tämä seikka ei vihreiden marsilaisten
keskuudessa paljoa merkitse, sillä vanhempien ja lasten rakkaus on
siellä yhtä tuntematon kuin meillä tavallinen. Tämä hirveä järjestelmä,
jota on noudatettu pitkiä ajanjaksoja, on luullakseni suorana syynä
siihen, että näiltä olennoilta puuttuu kaikki hienommat tunteet ja
korkeammat inhimilliset vaistot. Syntymästään saakka he eivät tiedä
mitään isän- eikä äidinrakkaudesta, he eivät tunne sanaa koti; heille
opetetaan, että heidän sallitaan elää vain niin kauan kuin he
ruumiillisilla kyvyillään ja rohkeudellaan voivat todistaa kykenevänsä
elämään. Jos heissä havaitaan minkäänlaisia epämuodostumia tai
puutteita, heidät heti ammutaan; eivätkä he näe kenenkään vuodattavan
ainoatakaan kyyneltä, kun he varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen saavat
monia katkeria kolauksia.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että täysikasvuiset marsilaiset olisivat
tarpeettomasti tai tahallisesti julmia lapsia kohtaan, mutta he saavat
käydä ankaraa, säälimätöntä taistelua olemassaolostaan kuolevalla
kiertotähdellä, jonka luonnonvarat ovat ehtyneet siinä määrin, että
jokaisen lisäjäsenen elättäminen merkitsee lisäverotusta sille
yhteiskunnalle, johon hän on joutunut.

Huolellisesti valiten he kasvattavat vain kunkin lajin voimakkaimmat
yksilöt ja melkein yliluonnollisen kaukonäköisinä he järjestävät
syntyväisyyden niin, että se parhaiksi vastaa kuolevien määrää.
Jokainen täysikasvuinen marsilainen nainen munii noin kolmetoista munaa
vuodessa, ja ne niistä, joiden koko, paino ja ominaispaino ovat
täysimittaisia, pannaan säilöön maanalaisen holvin sopukkoihin, missä
lämpö on liian alhainen hautumiselle. Joka vuosi kahdestakymmenestä
päälliköstä kokoonpantu neuvosto tarkastaa nämä munat huolellisesti, ja
kaikki muut paitsi kelvollisimmat, noin yksi sadasta, tuhotaan kunkin
vuoden lopussa. Viiden vuoden kuluttua on täten tuhansista munituista
munista valittu noin viisisataa jotakuinkin virheetöntä. Nämä sitten
pannaan melkein ilmanpitävään hautomalaitokseen auringonsäteiden
haudottaviksi toisen viisivuotiskauden aikana. Se hautominen, jonka
päättymisen olimme tänään nähneet, oli hyvin kuvaava senlaatuinen
tapaus; kaikki munat, paitsi noin yksi sadasta, valmistuivat kahden
päivän aikana. Jos jäljelle jääneet munat joskus valmistuivatkin, niin
niiden pienistä marsilaisista me emme tietäneet mitään. Heitä ei
haluttu, sillä heidän jälkeläisensä olisivat perineet ja vuorostaan
jättäneet perinnöksi pitemmän hautoutumisajan taipumuksen sekä siten
vaikuttaneet häiritsevästi järjestelmään, joka oli kestänyt ajanjaksoja
ja jonka nojalla täysikasvuiset marsilaiset voivat melkein tunnilleen
määrätä oikean ajan, milloin hautomalaitokselle on saavuttava.

Hautomalaitokset on rakennettu syrjäisiin turvapaikkoihin, joten se,
että toiset heimot ne löytävät, on hyvin vähän tai ei ollenkaan
todennäköistä. Tällaisen onnettomuuden seurauksena olisi, että
yhteiskunta saisi vielä viisi vuotta olla lapsetonna. Myöhemmin näin,
miten kävi, kun vieraan heimon hautomalaitos löydettiin.

Vihreät marsilaiset, joiden keskuuteen kohtalo oli minut heittänyt,
kuuluivat yhteiskuntaan, jossa oli noin kolmekymmentätuhatta
jäsentä. He kuljeksivat tavattoman laajalla vedettömällä tai
melkein vedettömällä alueella, joka on neljännenkymmenennen ja
kahdeksannenkymmenennen asteen välillä eteläistä leveyttä ja jota
lännessä ja idässä rajoittavat laajat hedelmälliset seudut. Heidän
päämajansa sijaitsi tämän alueen lounaisnurkassa, lähellä kahden n.s.
Marsin kanavan risteyskohtaa.

Kun hautomalaitos oli rakennettu kauaksi pohjoiseen heidän omalta
alueeltaan, otaksuttavasti asumattomaan seutuun, jossa ei ketään
liikkunut, oli edessämme pelottava matka, josta minä luonnollisestikaan
en tietänyt mitään.

Palattuamme takaisin kuolleeseen kaupunkiin vietin muutamia päiviä
jotakuinkin laiskana. Saapumisemme jälkeisenä päivänä olivat kaikki
sotilaat lähteneet jollekin ratsastusretkelle, jolta palasivat vasta
juuri pimeän tullessa. Myöhemmin sain tietää, että he olivat käyneet
munien maanalaisessa säilytysholvissa ja siirtäneet munat
hautomalaitokseen, jonka he sitten taaskin olivat muuranneet umpeen
seuraaviksi viideksi vuodeksi ja jota todennäköisesti ei tällä aikaa
enää käytäisi katsomassa.

Holvit, joihin munat oli piilotettu odottamaan hautomista,
sijaitsivat penikulmien päässä hautomalaitoksen eteläpuolella, ja
kaksikymmenjäseninen päällikköneuvosto kävi siellä kerran vuodessa.
Minulle on aina pysynyt arvoituksena, minkä vuoksi säilytysholveja ja
hautomalaitoksia ei oltu rakennettu lähemmäksi asuinpaikkoja, ja samoin
kuin monia muitakin Marsin omituisuuksia on minun ollut mahdoton
selittää sitä maallisen järkeni ja maapallolla noudatettujen tapojen
avulla.

Solan tehtävät olivat lisääntyneet kaksinkertaisiksi, kun hänen nyt,
paitsi minusta, oli huolehdittava myöskin pienestä marsilaisesta. Mutta
kumpikaan meistä ei kaivannut suurta huolenpitoa, ja kun molemmat
olimme marsilaiseen kasvatukseen nähden samalla tasolla, päätti Sola
harjoittaa meitä yhdessä.

Hänen osalleen oli sattunut toista metriä pitkä poika, varsin
vankkarakenteinen ja ruumiiltaan virheetön. Myöskin tämä oli
nopeaoppinen; ja meille, ainakin minulle, tuotti melkoista huvia
innokas kilpailumme. Marsilaisten kieli oli, kuten olen jo sanonut,
äärimmäisen yksinkertaista, ja yhdessä viikossa opin ilmaisemaan kaikki
tarpeeni sekä ymmärsin melkein kaikki, mitä minulle sanottiin. Solan
ohjaamana kehitin myöskin telepaattisia kykyjäni, niin että piankin
sain kaukovaikutuksen avulla tiedon kaikista ympäristöni tapahtumista.

Eniten ihmetteli Sola minusta sitä, että samalla kun minä kykenin
helposti ottamaan vastaan toisten telepaattiset sanomat, usein
sellaisetkin, jotka eivät olleet minulle tarkoitettuja, ei kukaan
kyennyt koskaan lukemaan minun ajatuksiani. Aluksi se minua kiusasi,
mutta myöhemmin olin siitä hyvin iloinen, sillä se oli minulle etu
marsilaisiin verrattuna.



KAHDEKSAS LUKU

Ilmasta saatu ihana vanki


Kolmantena päivänä hautomisjuhlallisuuden jälkeen lähdimme
kotimatkalle, mutta tuskin oli kulkueemme etupää laskeutunut kaupungin
edessä olevalle aukeamalle, kun annettiin määräys, että oli heti
nopeasti peräydyttävä takaisin. Tuntui siltä, kuin olisi vihreitä
marsilaisia vuosikausia harjoitettu tekemään juuri tätä temppua, sillä
nopeasti kuin usva he katosivat läheisten rakennusten avariin
käytäviin, niin että vajaan kolmen minuutin kuluttua koko vaunujonosta,
mastodonteista ja ratsastavista sotilaista ei ollut jälkeäkään
näkyvissä.

Sola ja minä olimme piiloutuneet aivan kaupungin laidassa olevaan
rakennukseen, muuten juuri samaan, jossa apinaseikkailuni oli sattunut,
ja kun minua halutti nähdä, mikä oli aiheuttanut äkillisen
peräytymisemme, nousin ylempään kerrokseen ja katselin ikkunasta
laaksoa ja sen toisella puolella olevia kukkuloita. Ja kohta huomasin
syyn nopealle kiirehtimiselle turvaan. Valtavan suuri, pitkä, matala,
harmaaksi maalattu ilmalaiva kohosi hitaasti näkyviin lähimmän kukkulan
takaa. Sen jäljestä tuli toinen, sitten vielä yksi, ja niin edelleen,
kunnes niitä kaikkiaan kaksikymmentä, lähellä maanpintaa leijaillen,
purjehti verkkaisesti ja juhlallisesti meitä kohti.

Jokaisella niistä oli kummallisen näköinen, taklaukseen kiinnitetty
lippu, joka liehui keulasta perään saakka, ja jokaisen keulaan oli
maalattu jonkunlainen omituinen merkki, joka loisti auringon
paisteessa, näkyen selvästi niinkin pitkän matkan päästä kuin me olimme
laivoista. Näin olentoja tungeksivan ilmalaivojen etukansilla ja
taklauksessa. En voi sanoa, olivatko he huomanneet meidät vai
katselivatko he vain autiota kaupunkia, mutta joka tapauksessa he
saivat tylyn vastaanoton, sillä äkkiä ja ilman pienintäkään
varoitusmerkkiä vihreät marsilaissotilaat ampuivat rakennuksien laakson
puolella olevista ikkunoista hirveän yhteislaukauksen suuria laivoja
kohti näiden rauhallisesti lähestyessä laakson yläpuolella.

Näyttämö muuttui äkkiä kuin taika-iskusta; etumainen laiva käänsi
pitkän sivunsa meihin päin ja vastasi tuleemme, pannen tykkinsä
soimaan, lentäen samalla lyhyen matkan yhdensuuntaisesti meidän
rintamamme kanssa ja kääntyen sitten takaisin. Sen aikomuksena oli
ilmeisesti tehdä suuri ympyrä ja palata sitten jälleen ampuma-asentoon
tulilinjamme eteen. Toiset laivat seurasivat etumaista, kukin
vuorostaan avaten tulen meitä kohti, käännyttyään sopivaan asentoon.
Meidän oma tulemme jatkui vaimenematta yhtä mittaa, ja epäilenpä,
menikö laukauksistamme harhaan viittäkolmatta prosenttia. En
milloinkaan ennen ollut saanut nähdä niin tuhoisan tehokasta
tähtäämistä, ja näytti siltä, että jokaisen kuulan räjähtäessä aina
joku pikku olento jossakin ilmalaivassa kaatui, samalla kun laivojen
liput ja taklaukset leimahtelivat liekkeihin sotilaittemme
vastustamattomien kuulien tunkeutuessa niiden lävitse.

Laivojen tuli oli jotakuinkin tehoton, mikä johtui, kuten sittemmin
sain tietää, äkillisen ensi laukauksemme aiheuttamasta hämmingistä,
sillä laivojen miehistöt eivät olleet olleet ensinkään varuillaan ja
tykkien suojuksettomat tähtäyslaitteet olivat olleet alttiina
sotilaittemme tarkoille laukauksille.

Jokaisella vihreällä sotilaalla näyttää olevan määrätty tähtäyspiste,
johon hän ampuu, vaikkakin he kaikki ovat jokseenkin samanlaisessa
asemassa rintamassa. Esimerkiksi osa heistä, aina parhaat ampujat,
suuntaavat tulensa yksinomaan hyökkäävän ilmalaivan suurien tykkien
langattomiin tarkkaus- ja tähtäyslaitteisiin; toinen osa käsittelee
samalla tavoin pienempiä tykkejä; toiset nappivat tykkimiehiä, toiset
taas upseereja, kun taas toiset keskittävät huomionsa muuhun
miehistöön, ohjauslaitteisiin ja potkureihin.

Kaksikymmentä minuuttia ensimmäisen laukauksen jälkeen suuri laivasto
lähti pakosalle samaan suuntaan, josta se oli tullut. Monet laivoista
huojuivat huomattavasti, ja niiden harventunut miehistö näytti hädin
tuskin kykenevän niitä ohjaamaan. Niiden tuli oli täydelleen vaimennut,
ja ne keskittivät kaiken tarmonsa päästäkseen pakoon. Meidän sotilaamme
taas syöksyivät rakennusten katoille ja ahdistivat pakenevaa laivastoa,
syytäen sen jälkeen yhtä mittaa kuolettavia ammuksiaan.

Yksi toisensa jälkeen pääsivät ilmalaivat kuitenkin painumaan läheisten
kukkuloiden taakse, kunnes näkyvissä oli enää vain yksi laiva, joka
tuskin kykeni liikkumaan. Se oli joutunut ankarimman tulemme alaiseksi
ja näytti menettäneen koko miehistönsä, sillä ei ainoatakaan olentoa
näkynyt liikkuvan sen kansilla. Hitaasti se kääntyi suunnastaan ja
pyörsi takaisin meitä kohti vaappuen surkeasti sinne tänne. Sotilaamme
lakkasivat heti ampumasta, sillä alus oli ilmeisesti avuton ja
puhumattakaan siitä, että se olisi voinut millään tavoin meitä
vahingoittaa, se ei kyennyt edes yrittämäänkään pakoon.

Kun se lähestyi kaupunkia, syöksyivät sotilaat kentälle ottamaan sitä
vastaan, mutta se oli vielä liian korkealla, että he olisivat
hyppäämällä päässeet sen kansille. Tähystyspaikaltani ikkunasta saatoin
nähdä sen miehistön hajallaan viruvat ruumiit, vaikka en voinutkaan
erottaa, minkälaisia olentoja ne olivat. Ei ainoatakaan elonmerkkiä
näkynyt laivalta, kun se vienon tuulen ajamana hitaasti painui
kaakkoiseen päin.

Se leijaili noin viidentoista metrin korkeudessa, ja sitä seurasivat
kaikki muut sotilaat, paitsi muutamia satoja, jotka oli komennettu
takaisin katoille, siltä varalta että laivasto tahi sen apuvoimat
mahdollisesti palaisivat. Pian saattoi nähdä, että ajautuva laiva
sattuisi rakennuksiin noin puolentoista kilometrin päässä meistä
etelään, ja tarkastaessani sen etenemistä näin joukon sotilaita
ratsastavan sinne täyttä laukkaa, laskeutuvan satulasta ja menevän
rakennukseen, jota vastaan laiva näytti painuvan.

Kun laiva läheni rakennusta ollen juuri törmäämäisillään sitä vasten,
hyppäsivät marsilaiset sotilaat ikkunoista siihen yhtenä laumana,
vaimentaen sitten yhteentörmäystä pitkine keihäineen. Pian olivat he
heittäneet laahauskoukut maahan, ja heidän alhaalla olevat toverinsa
vetivät suuren laivan alas.

Kiinnitettyään laivan he kaikki tunkeutuivat siihen ja nuuskivat sen
tarkoin perästä keulaan saakka. Näin heidän tarkastavan kaatuneita,
nähtävästi tutkien, olisiko joku vielä hengissä, ja kohta näkyi heitä
joukko nousevan kannelle kiskoen pientä olentoa keskellään.
Viimemainittu oli melkoista lyhempi kuin puolet vihreiden
marsilaissoturien pituudesta, ja parvekkeeltani saatoin nähdä, että hän
käveli pystyssä kahdella jalalla, ja arvelin hänen olevan jonkun uuden,
minulle tähän asti oudon, kummallisen marsilaisen hirviön.

He raahasivat vankinsa maahan, ja sitten alkoi aluksen
järjestelmällinen ryöstäminen. Tähän puuhaan kului useita tunteja.
Sillä välin vietiin laivalle joukko vaunuja kuljettamaan pois saalista,
jossa oli aseita, ampumatarpeita, silkkiä, turkiksia, jalokiviä,
kummallisesti kaiverrettuja kivimaljoja sekä runsaasti kiinteitä
ravintoaineita ja nesteitä, muun muassa useita tynnyrejä vettä, jota
silloin näin ensi kerran Marsille saapumiseni jälkeen. Sitten kun
viimeinenkin kuorma oli viety pois, kiinnittivät sotilaat alukseen
nuoria ja vetivät sen kauaksi laaksoon lounaaseen päin. Joitakuita
heistä kiipesi sen jälkeen laivaan ja, mikäli kaukaiselta paikaltani
saattoi erottaa, tyhjensivät kiiruusti muutamien pullojen sisällön
miehistön ruumiille sekä laivan kansille ja taklaukseen.

Tämän tehtyään he nopeasti kiipesivät laidan ylitse ja liukuivat
ankkuriköysiä myöten maahan. Kannelle viimeiseksi jäänyt kääntyi ympäri
ja viskasi jotakin laivaan, pysähtyen sitten hetkeksi odottamaan
tuloksia. Kun siltä kohdalta, mihin hän oli esineen heittänyt, kohosi
heikko tulenliekki, heilautti hän itsensä laidan yli ja oli pian
alhaalla. Heti kun hän oli päässyt maahan, irroitettiin kiinnitysköydet
yhtä aikaa, ja suuri sotalaiva, joka ryöstön jälkeen oli keventynyt,
kohosi majesteettisesti ilmaan, kansien ja taklauksen hulmutessa yhtenä
tulimerenä.

Hitaasti se ajautui kaakkoiseen päin kohoten yhä korkeammalle, sitä
mukaa kuin tuli kulutti sen puuosia ja vähensi sen painoa. Nousin talon
katolle ja katselin sitä tuntikausia, kunnes se lopuksi häipyi
etäisyyden hämärään. Näky oli äärimmäisen kaamea, kun ajatteli, että
siinä ajautui valtava hautauskokko ohjaamatta ja miehistöttä pitkin
Marsin taivaankannen autiota lakeutta; tämä kuoleman ja hävityksen jäte
oli kuvaava piirre näiden outojen, hurjien otuksien elämästä, joiden
julmiin käsiin kohtalo oli sen saattanut.

Hyvin painostuneena, vaikkakaan en itse käsittänyt sen syytä,
laskeuduin hitaasti kadulle. Näkemäni tapaus tuntui merkitsevän
tappiota ja tuhoa minun kaltaisteni olentojen sotavoimille
mieluumminkin kuin sitä, että vihreät marsilaiset olisivat tuhonneet
joukon heidän laisiaan, vaikkakin heille vihamielisiä olentoja. En
voinut ymmärtää tätä ilmeistä harhakuvitelmaa, mutta en myöskään siitä
vapautua. Jossakin, sieluni sisimmissä kätköissä tunsin kummallista
kaipausta päästä näiden tuntemattomien vihollisten luokse, ja minussa
heräsi voimakas toivo, että laivasto palaisi ja vaatisi tilille vihreät
sotilaat, jotka niin armotta ja tarpeettomasti olivat hyökänneet sen
kimppuun.

Aivan kintereilläni, kuten nykyisin aina, asteli Woola, koirani, ja kun
ilmestyin kadulle, syöksyi Sola luokseni, ikäänkuin hän olisi minua
etsinyt. Karavaani palasi parhaillaan aukiolle, sillä kotimatkasta oli
täksi päiväksi luovuttu; eikä sitä yritettykään yli viikkoon, kun
pelättiin ilmailuvoimien uudistavan hyökkäyksensä.

Lorkvas Ptomel oli liian ovela sotilas antautuakseen taisteluun
avoimella kentällä vaunu- ja lapsikaravaaneineen, ja niinpä
pysyttelimmekin autiossa kaupungissa, kunnes vaara näytti menneen ohi.

Kun Sola ja minä saavuimme aukiolle, herätti näky, joka siellä kohtasi
katseeni, mielessäni voimakkaan kuohunnan, johon sekaantui toivoa ja
pelkoa, rajua riemua ja lamaannusta, mutta ylinnä kuitenkin oli
hieno huojennuksen ja onnen tunne. Sillä juuri kun lähestyimme
marsilaistungosta, näin vilahduksen ilmalaivalta saadusta vangista,
jota pari vihreätä marsilaisnaista parhaillaan raa'asti raahasi
läheiseen rakennukseen.

Ja katseeni sattuivat hentoon, tyttömäiseen vartaloon, joka kaikissa
suhteissa oli samanlainen kuin aikaisemmassa elämässäni, maapallolla,
näkemäni naiset. Hän ei huomannut minua aluksi, mutta juuri kun hän oli
katoamaisillaan vankilakseen määrätyn rakennuksen porttikäytävään, hän
kääntyi ympäri, ja hänen katseensa kohtasivat silmäni. Hänen kasvonsa
olivat soikeat ja tavattoman kauniit, piirteet erinomaisen hienot,
silmät suuret ja loistavat, ja päätä peitti runsas, sysimusta,
aaltoileva tukka, joka oli löyhästi koottu omituiseen, mutta pukevaan
laitteeseen. Hänen ihollansa oli vaaleanpunertavan kuparin väri, jota
vastaan hänen poskiensa karmosiinihehku ja kaunismuotoisten huuliensa
ruusuhohde kuvastuivat kaksin verroin voimakkaammin.

Hänen vaatetuksensa oli yhtä vähäinen kuin häntä saattavien
marsilaistenkin; hienotekoisia koristuksia lukuun ottamatta hän todella
oli aivan alaston, eikä minkäänlaisilla laitteilla olisikaan voitu
tehostaa hänen täydellisen ja sopusuhtaisen vartalonsa kauneutta.

Kun hänen katseensa sattui minuun, aukesivat hänen silmänsä levälleen
hämmästyksestä, ja hän teki vapaalla kädellään pienen merkin, jota minä
en luonnollisestikaan ymmärtänyt. Vain hetken katselimme toisiamme, ja
sitten toivon ja jälleen heräävän rohkeuden ilme, joka oli kirkastanut
hänen kasvojaan hänen huomatessaan minut, muuttui äärimmäisen
lamaannuksen ilmeeksi, johon sekaantui halveksimista ja inhoa. Tajusin,
etten ollut vastannut hänen merkkiinsä, ja vaikkakaan en tuntenut
marsilaisten tapoja, tunsin vaistomaisesti, että hän oli
vedonnut minuun pyytäen apua ja suojaa, enkä minä onnettomassa
tietämättömyydessäni ollut hänelle vastannut. Ja sitten hänet
raahattiin pois näkyvistäni aution rakennuksen kammioihin.



YHDEKSÄS LUKU

Opin kieltä


Tointuessani vilkaisin Solaan, joka oli nähnyt koko tapauksen, ja
hämmästyin huomatessani hänen tavallisesti liikkumattomien kasvojensa
omituisen ilmeen. Hänen ajatuksiaan oli minun mahdoton tietää, sillä
siihen mennessä olin oppinut ainoastaan vähän marsilaisten kieltä; vain
juuri parahiksi ilmaistakseni jokapäiväiset tarpeeni.

Kun saavuin asuinrakennuksemme porttikäytävään, odotti minua outo
yllätys. Luokseni tuli sotilas kantaen aseita, koristeita ja muita
heikäläisten täyteen varustukseen kuuluvia vehkeitä. Kaikki ne hän
antoi minulle lausuen samalla muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, ja
käyttäytyen samalla kertaa kunnioittavasti ja uhkaavasti.

Sitten Sola lukuisten muiden naisten avustamana laitteli hihnat
uudelleen sovittaen ne pienemmän kokoni mukaisiksi, ja heidän saatuaan
työnsä valmiiksi minä komeilin täysissä sotavarustuksissa.

Siitä lähtien Sola opetti minulle eri aseiden käyttämistä, ja
marsilaisen pojan kanssa vietin useita tunteja päivässä harjoitellen
aukiolla. Vielä en osannut käsitellä kaikkia aseita, mutta kun tunsin
perin hyvin vastaavat, maapallolla käytetyt kojeet, niin olin
tavattoman oppivainen koulutettava ja edistyin varsin tyydyttävästi.

Minun samoin kuin myöskin pienten marsilaisten opettaminen oli
yksinomaan naisten tehtävä, jotka eivät ainoastaan huolehdi siitä, että
nuoret oppivat mieskohtaiset hyökkäys- ja puolustustemput, vaan myöskin
valmistavat kaikki tarpeet ja välineet, mitä vihreiden marsilaisten
keskuudessa yleensä tehdään. He valmistavat ruudin, ammukset,
tuliaseet; itse asiassa naiset valmistavat kaikki, millä on arvoa. Ja
sotaa käytäessä he ovat osana reservistä, tapellen tarpeen vaatiessa
jopa älykkäämmin ja rohkeammin kuin miehet.

Miehille opetetaan sotataidon korkeampia haaroja, strategiaa ja suurien
joukko-osastojen liikehtimistä. He laativat lakeja, milloin niitä
tarvitaan, uuden lain jokaista sattuvaa tarvetta varten. Heitä eivät
kahlehdi oikeudenkäytön ennakkotapaukset. Pitkien ajanjaksojen
tottumuksesta on muodostunut tapoja, mutta näiden tapojen rikkomisesta
johtuvan rangaistuksen määrääminen joutuu kussakin yksityistapauksessa
valamiehistön käsiteltäväksi, jonka jäsenet ovat tasa-arvoisia
syyllisen kanssa. Ja saattanenpa sanoa, että oikeus harvoin jää
täyttämättä, se näyttää pikemminkin olevan päinvastaisessa suhteessa
lakien arvovaltaan. Yhdessä suhteessa ainakin ovat marsilaiset
onnellista väkeä: heillä ei ole lakimiehiä.

Ensimmäisen kohtaamiseni jälkeen en nähnyt vankia moneen päivään ja
sittenkin näin hänet vain vilahdukselta, kun hänet vietiin suureen
juhlasaliin, jossa olin ensi kerran tavannut Lorkvas Ptomelin. En
saattanut olla huomaamatta, kuinka tarpeettoman tylysti ja raa'asti
vartijat häntä kohtelivat. Se erosi niin suuresti siitä melkein
äidillisestä hellyydestä, jota Sola osoitti minua kohtaan, ja niiden
harvojen marsilaisten, jotka vaivautuivat minua edes huomaamaan,
kunnioittavasta suhtautumisesta minuun.

Molemmilla kerroilla vangin nähdessäni olin pannut merkille, että hän
vaihtoi muutamia sanoja vartijoittensa kanssa, ja senvuoksi pidin
varmana, että he kaikki puhuivat samaa kieltä tai ainakin voivat
selittää toisilleen ajatuksensa samalla, yhteisellä kielellä. Tämä
seikka lisäsi intoani, ja olinpa vähällä saada Solan suuttumaan
kärttäessäni häntä panemaan vauhtia opetukseeni. Mutta muutamissa
päivissä olin oppinut marsilaisten kieltä tarpeeksi, kyetäkseni
auttavasti keskustelemaan ja ymmärtääkseni jotensakin kaikki, mitä
kuulin.

Näihin aikoihin majaili nukkumahuoneessamme kolme tai neljä naista ja
pari äsken hautunutta nuorta marsilaista sekä sen lisäksi Sola, hänen
nuori kasvattinsa, minä ja Woola, koirani. Yösijoille asetuttuaan oli
täysikasvuisilla marsilaisilla tapana ennen nukkumista keskustella
jonkun aikaa minkä mistäkin, ja nyt, kun ymmärsin heidän kieltään, olin
hartaana kuulijana, vaikkakaan en itse milloinkaan tehnyt huomautuksia.

Seuraavana iltana vangin juhlasalissa käynnin jälkeen keskustelu
lopuksi siirtyi tähän kysymykseen, ja heti paikalla minä olin pelkkänä
korvana. En ollut uskaltanut kysellä Solalta mitään kauniista vangista,
sillä en voinut unohtaa hänen omituista ilmettään, jonka olin
huomannut, kun ensimmäisen kerran näin vangitun. En voinut pitää sitä
mustasukkaisuutena, mutta punnitessani kaikkea maapallon mittapuun
mukaan, kuten vielä tein, arvelin varmemmaksi näytellä tässä asiassa
välinpitämätöntä, kunnes olisin saanut tarkemman tiedon Solan kannasta
kiihkeän huoleni esineeseen nähden.

Sarkoja, yksi yötovereinamme olevista vanhemmista naisista, oli ollut
mukana juhlasalissa vangin vartijana, ja hänelle toiset kohdistivat
kysymyksensä.

"Milloin", kysyi eräs naisista, "saamme nauttia punaihoisen
kuolintuskista? Vai aikooko Lorkvas Ptomel jed säilyttää hänet
lunastettavaksi?"

"On päätetty viedä hänet mukanamme Tharkiin ja esittää hänen viimeiset
kärsimyksensä suurien kisojen aikana Tal Hajusille", vastasi Sarkoja.

"Millä tavoin hänen on kuoltava?" kysyi Sola. "Hän on niin hento ja
kaunis. Olin toivonut, että hänet säästettäisiin lunastettavaksi."

Sarkoja ja toiset naiset murisivat kiukkuisesti Solan osoittaman
heikkouden johdosta.

"Onpa ikävä, Sola, ettet syntynyt miljoonia vuosia sitten", ärähti
Sarkoja, "jolloin kaikki kuopat olivat täynnä vettä ja väestö oli yhtä
ventoa kuin se aine, jossa he purjehtivat. Nykypäivinä olemme
edistyneet niin pitkälle, että tuollaiset tunteet merkitsevät
heikkoutta ja atavismia. Sinun ei ole hyvä saattaa Tars Tarkasin
kuuluviin, että sinulla on niin rappeutuneita ajatuksia, sillä
epäilenpä, välittäisikö hän silloin enää uskoa sinulle äitiyden suurta
vastuunalaisuutta."

"Mielestäni en ole tehnyt vähääkään väärin lausuessani, että tämä
punainen nainen herättää minussa osanottoa", huomautti Sola. "Hän ei
ole tehnyt meille mitään pahaa eikä olisi tehnyt, jos olisimme
joutuneet hänen käsiinsä. Hänen lajinsa miehet vain käyvät sotaa meitä
vastaan, ja olen usein ajatellut, että heidän käyttäytymisensä meitä
kohtaan on ainoastaan heijastusta meidän käyttäytymisestämme heitä
kohtaan. He ovat sovussa kaikkien naapureittensa kanssa, paitsi milloin
velvollisuus pakottaa heidät käymään sotaa, mutta me taas emme ole
rauhassa kenenkään kanssa. Aina meillä on sota keskuudessamme samoin
kuin myöskin punaisia vastaan, ja meidän yhteiskunnissammekin yksilöt
taistelevat keskenään. Oi, me elämme yhtämittaisen verenvuodatuksen
aikaa aina siitä asti, kun murramme munan kuoren, siihen saakka, kunnes
ilomielin jättäydymme salaperäisyyden joen helmaan, tumman, ikiaikaisen
Issin, joka vie meidät tuntemattomaan, mutta ei ainakaan tätä
kauheampaan olotilaan. Totisesti onnellinen on se, joka saa aikaisin
kuolla. Sanokaa Tars Tarkasille mitä tahdotte; hän ei voi keksiä
minulle pahempaa kohtaloa, kuin on tämän hirveän elämän jatkaminen,
jota meidän on pakko elää."

Tämä Solan raju mielenpurkaus hämmästytti ja säikähdytti toisia naisia
siihen määrin, että he lausuivat vain muutamia ylimalkaisia
moitteensanoja, minkä jälkeen he vaikenivat ja olivat pian unessa.
Mutta yhden seikan oli tämä välikohtaus saanut aikaan; olin saanut
varmuuden, että Solan tunteet tyttö-parkaa kohtaan olivat ystävällisiä
ja että olin ollut hyvin onnellinen joutuessani hänen enkä jonkun
toisen naisen holhottavaksi. Tiesin, että hän piti minusta, ja kun nyt
olin saanut kuulla, että hän vihasi julmuutta ja raakalaisuutta, tunsin
voivani varmasti luottaa hänen apuunsa yrittäessäni karata vangitun
tytön kanssa, jos se vain olisi mitenkään mahdollista.

En kyllä edes tietänyt, olisiko olemassa tämän parempia oloja, joihin
voisin paeta, mutta enemmän kuin halukkaasti olin valmis koettamaan
onneani oman mallini mukaisten ihmisten keskuudessa mieluummin kuin
jäämään pitemmäksi aikaa näiden kammottavien ja verenhimoisten
vihreiden marsilaisten joukkoon. Mutta minne menisin ja miten, se oli
minulle yhtä vaikeasti ratkaistava pulma, kuin ikivanha ikuisen elämän
lähteen etsiminen on aikojen alusta alkaen ollut maapallon asukkaille.

Päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa tehdä Solan uskotukseni ja
avoimesti pyytää häntä auttamaan itseäni. Tämä päätös lujana mielessäni
käännyin silkkien ja turkisten seassa ja nukuin Marsin sikeään,
virkistävään uneen.



KYMMENES LUKU

Sankarina ja päällikkönä


Seuraavana aamuna olin jalkeilla varhain. Sain olla jotakuinkin
vapaana. Sola oli selittänyt minulle, että kun vain en koettanut
poistua kaupungista, sain mennä ja tulla oman mieleni mukaan. Hän oli
kuitenkin varoittanut minua uskaltautumasta kauaksi aseettomana, sillä
tässä kaupungissa kuten Marsin muinaisen sivistyksen kaikissa
keskuksissa asusti isoja valkeita apinoita, joihin jo saapumiseni
jälkeisenä päivänä olin saanut tutustua.

Huomauttaessaan minulle, etten saanut poistua kaupungin alueelta, Sola
oli selittänyt, että joka tapauksessa Woola sen estäisi, jos sitä
koettaisinkin. Hyvin vakuuttavasti Sola varoitti minua ärsyttämästä
koiran rajua luontoa olemalla välittämättä sen varoituksista, jos
sattuisin joutumaan liian lähelle kiellettyjä paikkoja. Sen luonto oli
sellainen, sanoi tyttö, että se toisi minut kaupunkiin takaisin
kuolleena tai elävänä, jos sitä itsepäisesti vastustaisin --
"mieluummin kuolleena", hän lisäsi.

Tänä aamuna olin valinnut uuden kadun tutkittavakseni, kun äkkiä
huomasin olevani kaupungin ulkoreunalla. Edessäni oli matalia kumpuja,
joiden välissä oli kaitoja, houkuttelevan näköisiä laaksoja. Minua
halutti kovasti tutustua edessäni olevaan seutuun ja -- polveuduinhan
uudisraivaajain suvusta -- nähdä, minkälainen maisema ympäröivien
kukkuloiden takaa avautuisi katseelleni näköpiiriäni rajoittavilta
huipuilta.

Myöskin pälkähti mieleeni, että nyt olisi erinomainen tilaisuus ottaa
selvää Woolan mielenlaadusta. Olin varma, että eläin rakasti minua;
olin nähnyt todistuksia sen kiintymyksestä enemmän kuin minkään muun
marsilaisen olennon, ihmisen tai eläimen, ja uskoin ehdottomasti, että
kiitollisuus siitä, että olin kahdesti pelastanut sen hengen, painaisi
enemmän kuin velvollisuus, jonka julmat ja tunteettomat isännät olivat
sille määränneet.

Kun lähestyin rajaviivaa, juoksi Woola huolestuneena eteeni ja
heittäytyi jalkojani vasten. Sen eleet olivat paremminkin vetoavia kuin
uhkaavia, eikä se paljastanut suuria torahampaitaan eikä päästänyt
pelottavia kurkkuääniään. Kun minulla ei ollut kaltaisteni olentojen
seuraa, olin aika suuresti kiintynyt Woolaan ja Solaan, sillä
normaalisella maapallon ihmisellä täytyy olla joku kiintymyksen kohde,
ja nyt päätin vedota tämän ison eläimen vastaavaan vaistoon varmana
siitä, etten pettyisi.

En ollut koskaan hyväillyt enkä hyssytellyt koiraani, mutta nyt
istahdin maahan, kiersin käteni eläimen vankkaan kaulaan, taputtelin ja
silittelin sitä, puhellen vasta oppimallani marsilaisten kielellä,
kuten olisin kotonani puhellut koiralleni tai mille hyvänsä ystävälleni
alempien eläinten keskuudesta. Kiintymyksenosoituksiini se vastasi
kerrassaan erinomaisesti; se aukaisi laajan kitansa ihan ammolleen,
paljastaen kaikki yläleukansa torahampaat, ja kipristi kuonoansa, niin
että sen suuret silmät melkein peittyivät lihapoimuihin. Jos olette
joskus nähneet koiran nauravan, niin teillä kenties on jonkunlainen
aavistus Woolan naaman väänteistä.

Se heittäytyi selälleen ja suorastaan kiemuroi jaloissani, hypähti
sitten pystyyn ja minua vasten, kaataen minut maahan painollaan. Se
ryömi ja mateli ympärilläni kuin leikkisä koiranpentu työntäen
selkäänsä raaputeltavaksi. En voinut vastustaa näyn hullunkurisuutta,
pidellen kylkiäni huojuin sinne tänne nauraen kuollakseni, ensimmäistä
kertaa moneen päivään, ensimmäistä kertaa sen aamun jälkeen, jolloin
Powell oli lähtenyt leiriltämme ja jolloin hänen kauan käyttämättä
ollut hevosensa oli äkkiarvaamatta töykännyt hänet päistikkaa
frijoliruukkuun.

Nauruni säikähdytti Woolaa; se lakkasi heti kujeilemasta, ryömien
surkeannäköisenä luokseni ja työntäen ruman päänsä syvälle syliini. Ja
silloin muistin, mitä nauru Marsissa merkitsi -- kidutusta,
kärsimyksiä, kuolemaa. Hillitsin itseni, sivelin otus-raukan päätä ja
selkää, puhelin sille muutamia minuutteja, ja antaen äänelleni käskevän
soinnun komensin sen sitten tulemaan perästäni, nousin ja lähdin
astelemaan kukkuloita kohti.

Nyt ei meidän keskemme enää ollut kysymystä määräysvallasta: Woola oli
siitä hetkestä alkaen altis orjani, minä sen ainoa, eittämätön herra.
Kukkuloille pääsin muutamissa minuuteissa, mutta mitään erikoisen
mielenkiintoista en sieltä nähnyt vaivojeni palkaksi. Lukemattomia
loistavanvärisiä, outomuotoisia kukkia oli läikittäin siellä täällä
laaksoissa, ja ensimmäisen kukkulan huipulta näin yhtämittaisen
kukkulajonon kohoavan pohjoiseen toisen toistaan korkeampina, kunnes ne
sulautuivat varsin mahtavalta näyttävään vuoristoon. Myöhemmin kyllä
huomasin, että vain hyvin harvat huiput ovat läheskään puolentoista
tuhannen metrin korkuisia. Vuoriston valtavalta näyttävä suuruus oli
vain suhteellista.

Tämä aamukävelyni oli ollut minulle suurimerkityksinen, sillä sen
kautta olin päässyt täydelliseen yhteisymmärrykseen Woolan kanssa,
jonka Tars Tarkas ehdottomasti uskoi minua visusti vartioivan. Tiesin
nyt, että vaikkakin olin teoreettisesti vanki, olin todellisuudessa
vapaa, ja kiiruhdin joutumaan takaisin kaupunkiin, ennenkuin Woolan
entiset isännät huomaisivat sen auliuden. Tämän seikkailun jälkeen
päätin, etten milloinkaan enää poistuisi minulle määrätyltä
liikkumisalueelta, ennenkuin olisin valmis yrittämään lopullisesti.
Siitä olisi varmastikin seurauksena vapauteni rajoittaminen ja
todennäköisesti myöskin Woolan kuolema, jos joutuisimme kiinni.

Saapuessani takaisin aukiolle sain kolmannen kerran nähdä vangiksi
joutuneen tytön. Hän seisoi vartijoittensa kanssa vastaanottosalin
sisäänkäytävän edessä, ja kun tulin lähemmäksi, loi hän minuun
halveksivan katseen ja kääntyi sitten selin minuun päin. Hänen tekonsa
oli niin aito naisellinen, niin maapallon naisten tapainen, että
vaikkakin se loukkasi ylpeyttäni, se samalla herätti rinnassani
lämpimän yhteenkuuluvaisuuden tunteen. Tuntui hyvältä tietää, että
Marsissa jollakulla toisellakin paitsi minulla oli inhimilliset vaistot
ja käsitys sivistyneistä oloista, vaikkakin niiden ilmeneminen oli
minulle niin tuskallinen ja musertava.

Jos joku vihreä marsilaisnainen olisi halunnut osoittaa
vastenmielisyyttään tai halveksimistaan, niin hän kaiken
todennäköisyyden mukaan olisi tehnyt sen iskemällä miekalla tai
nykäisemällä pyssyn liipasinta. Mutta kun heidän tunteensa ovat
jotakuinkin turtuneet, olisi vaadittu varsin vakava loukkaus
herättämään heissä niin rajua purkausta. Sola, se on minun lisättävä,
oli poikkeus; en kertaakaan nähnyt hänen menettelevän julmasti enkä
raa'asti, aina hän oli yhtä herttainen ja hyvällä tuulella. Hän oli
todellakin, kuten hänen marsilaistoverinsa oli sanonut, suloinen ja
harvinainen palautumismuoto aikaisemmista esi-isistä, jotka olivat
rakastaneet ja joita oli rakastettu.

Kun vanki näytti olevan kaikkien huomion esineenä, pysähdyin
tarkkaamaan tapahtumien kehitystä. Kauan ei minun tarvinnutkaan
odottaa, sillä pian saapui Lorkvas Ptomel päällikköseurueineen astellen
rakennusta kohti. Annettuaan vartijoille merkin, että näiden tuli
seurata vangin kanssa, hän meni vastaanottosaliin. Arvellen olevani
jonkunverran suosiossa ja varmana siitä, etteivät sotilaat tietäneet
minun oppineen heidän kieltään, sillä olin pyytänyt Solaa pitämään sen
salassa, kun en muka tahtonut joutua puheisiin miesten kanssa,
ennenkuin kykenisin täysin käyttelemään kieltä, päätin uskaltautua
vastaanottosaliin kuuntelemaan, mitä siellä puhuttaisiin.

Neuvosto kyykötteli puhujalavan portailla vangin ja molempien vartijain
seistessä heidän alapuolellaan. Näin, että toinen naisista oli Sarkoja,
ja ymmärsin, minkä vuoksi hän oli ollut saapuvilla edellisen päivän
kuulustelussa, jonka tuloksia hän oli edellisenä iltana selostanut
yömajamme asukkaille. Hän käyttäytyi vankia kohtaan hyvin tylysti ja
häikäilemättömästi. Pidellessään kiinni onnetonta tyttöä, hän upotti
kitukasvuiset kyntensä tämän ihoon tahi kiersi hänen käsivarttaan hyvin
pahasti. Kun oli siirryttävä paikasta toiseen, hän joko raa'asti
riuhtaisi vankia tahi tyrkkäsi hänet suin päin edelleen. Hän näytti
purkavan tähän turvattomaan olento-raukkaan kaiken sen vihan,
julmuuden, raakuuden ja ilkeyden, joka hänen yhdeksänsataa vuotta
kestäneen elämänsä aikana oli häneen lukemattomien hurjien ja raakojen
esipolvien perinnön pohjalle kasaantunut.

Toinen nainen ei ollut niin julma, sillä hän oli täysin tunteeton. Jos
vanki olisi ollut yksin hänen hallussaan, ja onneksi hän oli öisin, ei
hänen olisi tarvinnut kestää tylyä kohtelua eikä häneen liioin olisi
kiinnitetty huomiota ensinkään.

Kun Lorkvas Ptomel kohotti katseensa aikoen puhutella vankia, sattuivat
hänen silmänsä minuun, ja hän kääntyi Tars Tarkasiin päin sanoen
jotakin ja tehden kärsimättömän liikkeen. Tars Tarkas vastasi hänelle
jotakin, jota minä en kuullut, mutta joka sai Lorkvas Ptomelin
hymyilemään. Senjälkeen he eivät enää olleet minua näkevinään.

"Mikä on nimesi?" kysyi Lorkvas Ptomel vangilta.

"Dejah Thoris, heliumilaisen Mors Kajakin tytär."

"Entä mikä oli retkenne tarkoitus?"

"Se oli puhtaasti tieteellinen tutkimusretkikunta, jonka isoisäni,
Heliumin jeddak oli lähettänyt uudelleen kartoittamaan ilmavirtoja ja
tekemään ilmakehän tiheysmittauksia", vastasi kaunis vanki matalalla,
kaunissointuisella äänellä. "Emme olleet valmistautuneet taisteluun",
hän jatkoi, "sillä tehtävämme oli rauhallinen, kuten lippumme ja
alustemme tunnukset osoittivat. Työ, jota olimme suorittamassa, oli
yhtä paljon teidän kuin meidänkin etujemme mukaista; tiedätte hyvin,
että ilman meidän ponnistuksiamme ja tieteellistä työskentelyämme, ei
Marsissa olisi ilmaa eikä vettä tarpeeksi ainoallekaan inhimilliselle
oliolle. Miespolvia olemme säilyttäneet ilma- ja vesivarastomme
jotakuinkin samanlaisina, ilman huomattavaa vähennystä, ja sen olemme
tehneet huolimatta siitä, että te, vihreä kansa, olette typerästi meitä
siinä häirinneet.

"-- Miksi, oi, miksi ette koeta oppia elämään sovussa naapureittenne
kanssa? Onko teidän välttämättä miespolvesta miespolveen, lopulliseen
tuhoutumiseenne saakka, pysyttävä samalla tasolla, vain vähän teitä
palvelevien mykkien eläinten yläpuolella! Kansana ilman kirjakieltä,
ilman taiteita, ilman koteja, ilman rakkautta; kauhean yhteisyysaatteen
iänikuisena uhrina. Teillä on muka kaikki yhteistä, jopa vaimot ja
lapsetkin, ja seurauksena on ollut, ettei teillä ole mitään yhteistä.
Te vihaatte toisianne, samoin kuin vihaatte kaikkia muitakin, paitsi
itseänne. Palatkaa noudattamaan yhteisten esi-isiemme menettelytapoja,
palatkaa valoisaan, hyväntahtoiseen naapuruuteen! Tie on teille
avoinna. Punainen kansa ojentaa kätensä teitä tukemaan. Yhdessä saamme
aikaan vielä enemmän kuolevan tähtemme elinvoimien elvyttämiseksi.
Suurimman ja mahtavimman punaisen jeddakin tyttärentytär pyytää teitä.
Tulkaa!"

Nuoren naisen lopetettua puheensa Lorkvas Ptomel ja muut sotilaat
istuivat useita hetkiä silmäillen häntä ääneti ja syvän tarkkaavasti.
Mitä heidän mielessään liikkui, sitä tuskin kukaan tietää, mutta
varmasti luulen, että he olivat liikutettuja. Ja jos jollakulla heidän
päämiehistään olisi ollut tarpeeksi voimaa kohotakseen totuttujen
tapojen yläpuolelle, olisi se hetki muodostunut uuden ja mahtavan
aikakauden alkukohdaksi Marsille.

Näin Tars Tarkasin nousevan puhumaan, ja hänen kasvoillaan oli
sellainen ilme, jollaista en ole milloinkaan nähnyt vihreiden
marsilaisten sotilaiden piirteissä. Se kertoi rajusta sisäisestä
taistelusta, jota hän kävi itseään, perinnöllisyyttä, ikivanhoja tapoja
vastaan, ja kun hän avasi suunsa puhuakseen, niin melkeinpä
hyväntahtoisuuden ja ystävällisyyden välähdys kirkasti hetkiseksi hänen
julmia, pelottavia kasvojaan.

Mutta mitkä sanat tämä hetki lieneekään tuonut hänen huulilleen, niitä
ei lausuttu, sillä juuri silloin eräs nuori sotilas, joka ilmeisesti
aavisti vanhempien miesten ajatusjuoksun, hypähti alas puhujalavan
portailta, antoi hennolle vangille ankaran iskun vasten kasvoja kaataen
hänet permannolle ja nosti sitten jalkansa kaatuneen vangin päälle.
Kaikki neuvoston jäsenet käännähtivät ja purskahtivat hirveään, julmaan
nauruun.

Hetkisen luulin, että Tars Tarkas iskisi miehen kuoliaaksi, eivätkä
myöskään Lorkvas Ptomelin kasvot ennustaneet kovinkaan hyvää tälle
raakalaiselle. Mutta heidän mielialansa muuttui, vanha olemus sai
heissä vallan, ja he hymyilivät. Huomattavaa oli kuitenkin se, etteivät
he nauraneet ääneen, sillä tämä raaka temppu oli vihreiden marsilaisten
huumorikäsitteiden mukaan mitä herkullisimmin nauruhermoja kutkuttava.

Vaikka olenkin käyttänyt monta hetkeä kertoakseni osan siitä, mitä
tapahtui sen jälkeen, kun isku annettiin, ei se suinkaan merkitse, että
minä olisin ollut toimettomana läheskään niin pitkää aikaa. Luulenpa
melkein edeltäkäsin tunteneeni, mitä oli tulossa, sillä muistan nyt
olleeni jo kyyristynyt ikäänkuin hyökkäämään, kun näin iskua
tähdättävän vangin viehkeisiin, ylöspäin kääntyneihin, vetoaviin
kasvoihin, ja ennenkuin käsi laskeutui, olin jo keskellä salia.

Tuskin oli miehen kamala nauru ennättänyt kajahtaa, kun minä olin hänen
kimpussaan. Vastustajani oli neljättä metriä pitkä ja aseistettu
hampaisiin saakka, mutta olisin ollut valmis ryhtymään taisteluun
kaikkia salissaolijoita vastaan, niin hirveän raivostunut olin.
Hypähdin ja iskin häntä vasten kasvoja, kun hän kääntyi kuullessaan
uhkaavan huutoni. Kun hän sitten veti esille lyhyen miekkansa, tempasin
minä omani ja hyppäsin uudelleen hänen rintaansa vasten. Toisella
jalallani ponnistin hänen pistoolinsa nuppiin ja vasemmalla kädelläni
tartuin toiseen suureen torahampaaseen, samalla kun annoin piston
toisensa jälkeen hänen valtavaan rintaansa.

Olin niin kiinni hänessä, ettei hän voinut menestyksellisesti
käyttää miekkaansa eikä saanut vedetyksi esille pistooliaan, vaikka
yrittikin, rikkoen siten jyrkästi marsilaisten tapoja, joiden mukaan
kaksintaistelussa ei saa käyttää mitään muita aseita, kuin mitä
hyökkääjäkin on käyttänyt. Hän ei itse asiassa voinut tehdä mitään
muuta kuin hurjasti, mutta onnistumatta koettaa sysätä minua pois
päältään. Huolimatta tavattomasta ruhostaan hän oli vain vähän, jos
yhtään, voimakkaampi minua, ja hyvin pian hän vaipui verissään ja
kuoliaana lattialle.

Dejah Thoris oli kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan ja katseli
taistelua tuijottavat silmät levällään. Kun olin taaskin päässyt
lattialle seisomaan, nostin hänet käsivarsilleni ja kannoin hänet
huoneen seinustalla olevalle penkille.

Ei nytkään yksikään marsilainen sekaantunut puuhiini, ja repäisten
silkkisiekaleen vaipastani koetin tyrehdyttää hänen sieraimistaan
vuotavaa verta. Pian siinä onnistuinkin, sillä hänen vammansa ei ollut
juuri muuta kuin tavallinen nenänvuoto, ja kyetessään puhumaan hän pani
kätensä käsivarrelleni ja katsoen silmiini sanoi:

"Miksi teit sen? Sinähän et suonut minulle edes ystävällistä tuntemisen
merkkiä vankeuteni ensimmäisellä hetkellä! Ja nyt panet henkesi vaaraan
ja tapat yhden tovereistasi minun tähteni. Sitä minä en ymmärrä. Mikä
kummallinen ihminen oletkaan! Olet vihreiden keskuudessa, vaikka
ulkomuotosi on sama kuin minun rotuni ja värisi hieman tummempi kuin
valkoisen apinan. Oletko ihminen, oletko yli-ihminen?"

"Kertomukseni on omituinen", vastasin, "liian pitkä koettaakseni kertoa
sitä sinulle nyt. Ja sen uskottavuutta epäilen itsekin niin paljon,
etten uskalla toivoa toisten sitä uskovan. Tällä kertaa riittäköön se,
että olen ystäväsi, ja jos vangitsijani sen sallivat, suojelijasi ja
palvelijasi."

"Oletko sinäkin siis vanki? Mutta miksi sitten nuo aseet ja nuo
tharkilaisen päällikön kunniamerkit? Mikä on nimesi? Mistä olet
kotoisin?"

"Kyllä, Dejah Thoris, vanki olen minäkin; nimeni on John Carter, ja
kotipaikkani on Virginia, yksi Amerikan Yhdysvalloista, Maassa. Mutta
miksi saan kantaa aseita, sitä en tiedä enkä liioin ole ennen tietänyt,
että koruni ovat päällikön merkkejä."

Tällöin puhelumme keskeytyi, kun luoksemme astui sotilas kantaen
aseita, muita varustuksia ja kunniamerkkejä. Se antoi vastauksen tytön
yhteen kysymykseen ja selvitti minulle siihen asti hämärän seikan.
Näin, että kaatuneelta vastustajaltani oli riisuttu varustukset, ja
näitä voitonmerkkejä minulle tuovan sotilaan uhkaavasta, mutta
samalla kunnioittavasta käyttäytymisestä kuvastui aivan samanlainen
tunne kuin sen miehen eleistä, joka oli tuonut minulle ensimmäiset
varukseni. Ja vasta nyt arvasin, että isku, jonka olin antanut ensi
kertaa tapellessani vastaanottosalissa, oli tuottanut kuoleman
vastustajalleni.

Nyt selvisi minulle täydelleen marsilaisten käyttäytyminen minua
kohtaan. Olin, niin sanoakseni, hankkinut kannukseni, ja sen
alkeellisen oikeudenkunnioituksen nojalla, joka aina on kuvaavaa
marsilaisten teoille ja joka osaltaan on antanut minulle aihetta
nimittää Marsia ristiriitaisuuksien tähdeksi, minulle annettiin
voittajalle kuuluva kunnioitus -- sain surmaamani miehen varukset ja
aseman. Olin todellakin marsilainen päällikkö, ja se, kuten sittemmin
sain tietää, oli syynä siihen, että sain liikkua niin vapaasti ja että
minua siedettiin vastaanottosalissa.

Kääntyessäni ottamaan kuolleen vastustajani tamineita huomasin Tars
Tarkasin eräiden muiden mukana tulevan luokseni. Ensinmainittu katseli
minua hyvin kummastuneesti. Lopuksi hän sanoi:

"Puhut Barsoomin kieltä varsin sujuvasti siihen nähden, että vain
muutamia päiviä sitten esiinnyit meille kuuromykkänä. Missä olet sitä
oppinut, John Carter?"

"Sinä itse olet siihen syynä, Tars Tarkas", vastasin, "sillä annoit
minulle erinomaisen taitavan opettajattaren. Solaa saan kiittää kielen
oppimisesta."

"Hän on suoriutunut siitä hyvin", lausui Tars Tarkas. "Mutta muissa
suhteissa sietää edistyksesi vielä paljon hiomista. Tiedätkö, mitä
kuulumaton ajattelemattomuutesi olisi sinulle maksanut, jollet olisi
saanut tapetuksi kumpaakin päällikköä, joiden merkkejä nyt kannat?"

"Oletan, että se heistä, jota en olisi saanut surmatuksi, olisi
tappanut minut", vastasin hymyillen.

"Ei, olet väärässä. Vain äärimmäisessä hädässä marsilainen sotilas
itsepuolustuksekseen tappaa vangin; me haluamme säästää vangin muihin
tarkoituksiin." Hänen kasvojensa ilme kertoi sellaisista
mahdollisuuksista, joita ei ollut hupaista ajatella.

"Mutta yksi seikka voi sinut nyt pelastaa", hän jatkoi. "Jos Tal Hajus,
tunnustukseksi huomattavasta kunnostasi, rohkeudestasi ja taidoistasi,
pitää sinua palveluskelpoisena, niin sinut kenties otetaan
yhteiskuntamme jäseneksi, ja sinusta tulee täysiarvoinen tharkilainen.
Siihen asti, kunnes olemme saapuneet Tal Hajusin päämajaan, tahtoo
Lorkvas Ptomel sinua kohdeltavan niin kunnioittavasti kuin tekosi
ansaitsevat. Sinua pidetään tharkilaisena päällikkönä, mutta älä
unohda, että kaikki päälliköt, jotka ovat vähintäin sinun arvoisiasi,
saavat vastata sinun saattamisestasi mahtavan ja mitä rohkeimman
valtiaamme käsiin. Siinä asiani."

"Olen kuullut sanasi, Tars Tarkas", vastasin. "Kuten tiedät, en ole
kotoisin Barsoomista, Teidän tapanne eivät ole minun tapojani, ja
vastaisuudessakaan en voi toimia toisin kuin menneisyydessäni,
omantuntoni määräysten mukaan ja oman kansani katsantokantojen
ohjaamana. Jos annatte minun mennä, poistun rauhallisesti, mutta
jollette, niin kaikki ne barsoomilaiset, joiden kanssa joudun
tekemisiin, kunnioittakoot oikeuksiani, kun olen muukalaisena
keskuudessanne, tahi kestäkööt sitten seuraukset, jotka saavat
päällensä. Yhden seikan tahdon saada selväksi; mitkä lienevätkin
lopulliset aikomuksenne tähän onnettomaan nuoreen naiseen nähden, niin
kuka hyvänsä häntä vastaisuudessa loukkaa, se joutuu siitä vastaamaan
minulle. Ymmärrän, että te halveksitte kaikkia jalomielisiä ja
ystävällisiä tunteita, mutta minä en niitä halveksi, ja olen valmis
parhaalle soturillenne todistamaan, etteivät nämä luonteenominaisuudet
suinkaan ole ristiriidassa taistelukyvyn kanssa."

Oikeastaan ei minulla ole taipumusta pitkien puheiden pitoon, enkä
milloinkaan ennen ollut alentunut kerskumaan, mutta olin arvannut, mikä
sointu herättäisi vastaavan värähdyksen vihreiden marsilaisten
rinnassa. Enkä ollutkaan väärässä, sillä puheeni oli ilmeisesti tehnyt
heihin syvän vaikutuksen, ja he käyttäytyivät minua kohtaan senjälkeen
vieläkin kunnioittavammin.

Tars Tarkasia itseään näytti vastaukseni miellyttävän, mutta hänen
ainoa huomautuksensa sen johdosta oli enemmän tai vähemmän
arvoituksellinen lause:

"Ja minä luulen tuntevani Tal Hajusin, Tharkin jeddakin."

Nyt kohdistin huomioni Dejah Thorisiin ja auttaen hänet seisomaan
lähdin hänen kanssaan ovea kohti välittämättä mitään epäröivistä
vartijatar-raivottarista sen enempää kuin päälliköiden kysyvistä
katseistakaan. Enkö minä myöskin nyt ollut päällikkö! Siispä otin
myöskin päällikön vastuunalaisuuden. He eivät meitä häirinneet ja
niinpä me, Dejah Thoris, Heliumin prinsessa, ja John Carter,
virginialainen herrasmies, astelimme uskollisen Woolan seuraamina
hiljaisuuden vallitessa ulos Lorkvas Ptomelin, Barsoomin tharkien
jedin, vastaanottosalista.



YHDESTOISTA LUKU.

Dejah Thorisin seurassa


Kun olimme päässeet ulkoilmaan, kiiruhtivat luoksemme molemmat naiset,
joiden tehtävänä Dejah Thorisin vartioiminen oli ollut, näyttäen
aikovan ryhtyä häntä vartioimaan edelleenkin. Lapsi-parka painautui
säpsähtäen minua vasten, ja tunsin hänen molempien pienien käsiensä
kiertyvän tiukasti käsivarteni ympärille. Viittasin naisia poistumaan
selittäen heille, että Sola huolehtisi vangista tästä lähtien. Varoitin
lisäksi Sarkojaa, että jos hän vielä yrittäisi kohdella Dejah Thorisia
julmasti, niin olisi siitä seurauksena Sarkojan nopea ja tuskallinen
kuolema.

Uhkaukseni oli huonosti osunut ja tuotti Dejah Thorisille enemmän pahaa
kuin hyvää, sillä myöhemmin sain tietää, etteivät Marsissa miehet
surmaa naisia eivätkä naiset miehiä. Niinpä Sarkoja vain loikin meihin
ilkeän katseen ja poistui hautomaan konnanjuonia meitä vastaan.

Pian tapasin Solan ja selitin hänelle, että halusin hänen vartioivan
Dejah Thorisia samoin kuin oli vartioinut minua. Myöskin toivoin hänen
etsivän toisen asunnon, jossa Sarkoja ei heitä kiusaisi. Lopuksi
ilmoitin hänelle itse sijoittuvani miesten keskuuteen.

Sola katsahti kädessäni oleviin ja olallani heiluviin varustuksiin.

"Olet suuri päällikkö nyt, John Carter", hän sanoi, "ja minun on
noudatettava määräystäsi, vaikka mielelläni sen totisesti teen joka
tapauksessa. Se mies, jonka merkkejä kannat, oli nuori, mutta hän oli
mainehikas taistelija ja oli taitonsa avulla ja surmaamalla raivannut
itselleen tien aivan Tars Tarkasin rinnalle, joka, kuten tiedät, jää
arvossa jäljelle vain Lorkvas Ptomelista. Olet yhdestoista; tässä
yhteiskunnassa on vain kymmenen päällikköä, jotka mieskunnossa ovat
vertaisiasi."

"Ja jos surmaisin Lorkvas Ptomelin?" kysyin.

"Olisit ensimmäinen, John Carter; mutta sen kunnian voit saavuttaa vain
siten, että koko neuvosto suostuu antamaan Lorkvas Ptomelin taistella
kanssasi tahi että hän hyökkää kimppuusi ja sinä surmaat hänet
itsepuolustukseksi, jolloin pääsisit ensimmäiseksi."

Nauroin ja vaihdoin puheenaihetta. Minulla ei ollut erikoista halua
tappaa Lorkvas Ptomelia, ja vielä vähemmin halusin päästä jediksi
tharkien keskuuteen.

Solan ja Dejah Thorisin kanssa lähdin etsimään uutta asuntoa. Sen
löysimme eräässä rakennuksessa, joka oli lähempänä vastaanottosalia
kuin aikaisempi asuntomme ja rakennustavaltaan viimemainittua paljoa
komeampi. Tässä rakennuksessa oli lisäksi oikeita makuuhuoneita
muinaisine, sirotekoisine metallisine vuoteineen, jotka riippuivat
pitkissä kultaketjuissa marmorikatosta. Seinäkoristukset olivat hyvin
huoliteltuja, ja päinvastoin kuin muissa siihen asti tarkastamissani
rakennuksissa, oli tämän rakennuksen freskoihin sommiteltu useita
ihmisolentoja. Nämä olivat minun kaltaisiani ihmisiä, ja heidän ihonsa
oli paljoa vaaleampi kuin Dejah Thorisin. He olivat puettuja
viehättäviin, poimuisiin pukuihin, joissa oli runsaasti metalli- ja
helmikoristeita, ja heidän upeat hiuksensa olivat kullankeltaisia tai
punertavan pronssin värisiä. Miehet olivat parrattomia, ja aseita oli
vain harvoilla. Yleensä oli nämä valkoihoiset ja vaaleatukkaiset
ihmiset kuvattu leikkivinä.

Dejah Thoris taputti käsiään ja huudahti ihastuneesti nähdessään nämä
suurenmoiset taideluomat, jotka periytyivät kauan sitten sukupuuttoon
kuolleelta kansalta. Sola taas ei näyttänyt niitä edes huomaavankaan.

Erästä toisessa kerroksessa aukion puolella olevaa huonetta päätimme
käyttää Dejah Thorisin ja Solan makuuhuoneena ja sen vieressä pihan
puolella olevaa huonetta keittiönä ja varastona. Sitten lähetin Solan
noutamaan vuodetarpeita sekä ruokaa ja muita tarvikkeita, sanoen itse
vartioivani Dejah Thorisia hänen poissaollessaan.

Kun Sola oli mennyt, kääntyi Dejah Thoris minuun päin hieman hymyillen.

"Ja minnehän vankisi sitten pakenisi, jos antaisitkin hänen mennä.
Voisiko hän muuta kuin tulla perästäsi, pyytää sinulta suojelusta ja
rukoilla anteeksi niitä julmia ajatuksia, joita hänellä on sinua
kohtaan ollut viimeksi kuluneina päivinä?"

"Olet oikeassa", vastasin, "kummankin meidän on mahdotonta paeta,
jollemme lähde yhdessä."

"Kuulin sinun vetoavan Tars Tarkasiksi nimittämääsi otukseen, ja luulen
ymmärtäväni asemasi näiden olentojen keskuudessa, mutta sensijaan en
jaksa käsittää selitystäsi, ettet ole kotoisin Barsoomista.

"-- Ensimmäisen esi-isäni nimessä", hän jatkoi, "mistä sitten olet?
Olet hyvin meikäläisten kaltainen, mutta kuitenkin niin erilainen.
Puhut kieltämme, mutta kuulin sinun sanovan Tars Tarkasille, että olet
sitä vasta äsken oppinut. Samaa kieltä puhuvat kaikki barsoomilaiset
jäisestä etelästä jäiseen pohjoiseen saakka, vaikkakin heidän
kirjakielensä ovat erilaisia. Vain Dorin laaksossa, missä Iss-virta
laskee unhotettuun Korusjärveen, oletetaan puhuttavan erilaista kieltä,
ja vain esi-isiltä perityissä muinaistaruissamme kerrotaan jonkun
barsoomilaisen palanneen Korusin rannoilta Dorin laaksosta takaisin
ylöspäin pitkin Iss-virtaa. Älä sano minulle, että olet sellainen
palannut matkalainen! Jos niin olisi, niin kaikkialla Barsoomissa sinut
kauheasti surmattaisiin. Sano, ethän ole!"

Hänen silmissään oli omituinen haltioitunut hehku, ääni oli rukoileva,
ja pienet kätensä hän oli ojentanut painaen niitä rintaani vasten,
ikäänkuin koettaen puristaa kieltävän vastauksen suorastaan
sydämestäni.

"En tunne täkäläisiä tapoja, mutta omassa Virginiassani ei herrasmies
valehtele pelastaakseen henkeänsä. En ole Dorista; en ole milloinkaan
nähnyt salaperäistä Issiä; tietymättömissä oleva Korus on yhä
tietymättömissä, ainakin minulta. Uskotko minua?"

Ja sitten minusta äkkiä tuntui, että toivoin hyvin hartaasti hänen
uskovan vakuutustani. En sen vuoksi, että olisin pelännyt seurauksia,
jos olisi yleisesti luultu minun palanneen barsoomilaisten taivaasta
tai helvetistä tai mikä se sitten lieneekään ollut. Mutta minkä vuoksi
sitten? Miksi oli hänen uskomisensa minusta niin tärkeätä? Katsoin
häntä, hänen ylöspäin käännettyjä kauneita kasvojaan ja hänen
ihmeellisiä silmiään, joista kuvastui koko hänen sielunsa syvyys. Ja
kun silmäni kohtasi hänen katseensa, niin tiesin miksi ja -- vapisin.

Samanlainen tunneaalto näytti vyöryvän hänenkin mielessään. Huoaten hän
vetäytyi kauemmaksi minusta, ja samalla kun hänen vakavat, ihanat
kasvonsa yhä olivat minuun päin, hän kuiskasi: "Uskon sinua, John
Carter; en tiedä, mitä 'herrasmies' on, enkä liioin ole koskaan ennen
kuullut mainittavan Virginiaa; mutta Barsoomissa ei kukaan _mies_
valehtele; jollei hän tahdo puhua totta, niin hän on vaiti. Missä on
tämä Virginia, kotimaasi, John Carter?" hän kysyi, eikä kauniin maani
kaunis nimi ole koskaan sointunut minusta ihanammin kuin silloin, kun
kuulin sen noilta moitteettomilta huulilta tuona kauan sitten menneenä
päivänä.

"Olen toiselta taivaankappaleelta", vastasin, "suuresta
Maa-kiertotähdestä, joka kiertää yhteistä aurinkoamme lähinnä teidän
Barsoominne, jota me nimitämme Marsiksi, piirin sisäpuolella. Miten
saavuin tänne, sitä en voi kertoa, sillä en sitä tiedä; mutta täällä
olen, ja koska olen saanut palvella Dejah Thorisia, olen iloinen siitä,
että olen täällä."

Huolestunein ilmein hän katseli minua pitkään ja kysyvästi. Tiesin
hyvin, että selitystäni oli vaikea uskoa, enkä voinut toivoakaan hänen
pitävän sitä totena, niin kiihkeästi kuin halusinkin hänen luottavan
minuun ja kunnioittavan minua. Paljoa mieluummin olisin ollut
mainitsematta hänelle mitään entisyydestäni, mutta ei ainoakaan mies
olisi kerran katsahdettuaan hänen syviin silmiinsä voinut olla
noudattamatta hänen vähäisintäkin toivomustaan.

Lopuksi hän ojentautui suoraksi ja sanoi hymyillen: "Minun on
uskottava, vaikken ymmärräkään. Voin kyllä hyvin huomata, ettet ole
nykypäivien Barsoomista; olet meidän kaltaisemme ja sittenkin
erilainen. Mutta miksipä vaivaisin pää-parkaani sellaisella
kysymyksellä, kun sydämeni sanoo, että uskon, koska tahdon uskoa!"

Se oli hyvää järkeilyä, hyvää maapallon naisten tapaista järkeilyä, ja
jos se kerran tyydytti häntä, niin totisesti en minä tahtonut ryhtyä
sitä horjuttamaan. Ja itse asiassa se oli ainoa mahdollinen
järkeilytapa, joka kertomukseeni nähden saattoi viedä tyydyttävään
tulokseen Sitten aloimme keskustella yleisistä asioista, tehden
toisillemme kysymyksiä ja vastaillen niihin. Hän halusi oppia tuntemaan
kansani tapoja, ja tällöin hän osoitti tuntevansa Maan tapahtumat
huomattavan hyvin. Kun tiedustelin häneltä, kuinka hän voi olla niin
perehtynyt maapallon asioihin, huudahti hän naurahtaen:

"Näetkös, Barsoomissa tuntee jokainen koulupoika tähtenne maantieteen
sekä osittain kasviston ja eläimistön kuten myöskin historian aivan
yhtä hyvin kuin oman tähtensäkin. Mehän voimme nähdä kaikki, mitä
tapahtuu Maassa, kuten sitä nimität; sehän on tuolla taivaalla selvästi
näkyvissä."

Se hämmästytti minua, se minun täytyy tunnustaa, yhtä suuresti kuin
minun kertomukseni oli saattanut hänet ymmälle. Ja sanoinkin sen
hänelle. Silloin hän yleispiirtein kuvasi minulle niitä välineitä,
joita hänen kansansa oli miespolvien aikana käyttänyt ja kehittänyt ja
joiden avulla voidaan heijastaa levylle selvä kuva kaikesta, mitä
kiertotähdillä ja monilla kiintotähdilläkin tapahtuu ja näkyy. Nämä
kuvat ovat niin yksityiskohtaisen tarkkoja, että kun ne valokuvataan ja
suurennetaan, voidaan niistä selvästi erottaa niinkin pienet esineet
kuin ruohonlehdet. Sittemmin sain Heliumissa nähdä paljon tällaisia
kuvia samoinkuin koneet, joilla niitä valmistettiin.

"Jos kerran tunnet maapallon asiat niin hyvin", kysyin, "niin kuinka et
tunne minua sen kiertotähden asukkaaksi?"

Hän hymyili kuten ihminen, joka vastailee lapsen ikävystyttäviin
kysymyksiin.

"Senvuoksi, John Carter", hän vastasi, "että melkein kaikissa tähdissä,
joissa ilmasto-olot ovat vähänkin samanlaisia kuin Barsoomissa, on
myöskin samanlaisia eläinmuotoja kuin sinä ja minä. Ja lisäksi Maan
asukkaat melkein poikkeuksetta verhoavat ruumiinsa kummallisiin,
läpinäkymättömiin vaatekappaleisiin ja päänsä kauheannäköisiin
laitteisiin, joiden tarkoitusta emme ole voineet ymmärtää. Mutta sinä
taas olit silloin, kun tharkilaiset sotilaat sinut löysivät, aivan
alaston sekä ilman merkkejä ja koristeita.

"-- Se seikka, ettei sinulla ollut minkäänlaisia merkkejä, on sitova
todistus siitä, ettet ole syntyperäinen barsoomilainen, kun taas se,
ettei sinulla ollut hullunkurista vaatetusta, voi saattaa epäilemään,
oletko myöskään Maasta kotoisin."

Kerroin hänelle silloin yksityiskohtaisesti lähtöni Maasta ja selitin,
että ruumiini virui siellä täysin puettuna hänestä kummallisiin
maapallon asujanten tamineihin. Samassa saapui Sola tuoden vähäiset
tavaramme ja mukanaan suojattinsa, nuori marsilainen, jonka
luonnollisesti oli jaettava asuinsija heidän kanssaan.

Sola kysyi meiltä, oliko luonamme käynyt ketään hänen poissaollessaan,
ja näytti suuresti hämmästyvän, kun me vastasimme kieltävästi. Hän
kertoi kohdanneensa portaita alaspäin laskeutuneen Sarkojan tullessaan
yläkertaan, jossa asuntomme sijaitsi. Päättelimme Sarkojan olleen
kuuntelemassa, mutta kun emme muistaneet puhuneemme mistään tärkeistä
asioista, niin sivuutimme koko tapahtuman mitättömänä, päättäen vain
noudattaa vastaisuudessa äärimmäistä varovaisuutta.

Dejah Thoris ja minä syvennyimme sitten tutkimaan valtaamamme
rakennuksen kauniiden huoneiden tyyliä ja koristuksia. Hän lausui, että
tämän kansan kukoistusaika oli otaksuttavasti ollut enemmän kuin
satatuhatta vuotta sitten. Se kansa oli ollut hänen rotunsa
esivanhempia, mutta oli sekaantunut toiseen suureen muinaismarsilaiseen
rotuun, joka oli ollut hyvin tumma, melkein musta, sekä myöskin
punertavan keltaiseen rotuun, joka oli elänyt samoihin aikoihin.

Näiden kolmen korkeamman marsilaishaaran oli ollut pakko yhtyä
voimakkaaksi liitoksi, kun heidän oli Marsin merien kuivaessa täytynyt
etsiä verrattain harvalukuisia ja yhä pieneneviä hedelmällisiä alueita
ja puolustaa itseään vihreiden marsilaisten rajuja laumoja vastaan
uusissa oloissa.

Aikakausia kestäneen läheisen yhteyden ja aviollisen sekaantumisen
tuloksena oli ollut uusi punainen ihmisrotu, jonka vaaleaihoinen,
kaunis tytär Dejah Thoris oli. Monien miespolvien aikaiset ankarat
koettelemukset ja puute sekä eri rotujen väliset, samoin kuin vihreitä
marsilaisia vastaan käydyt lakkaamattomat taistelut olivat tuhonneet
paljon vaaleatukkaisten marsilaisten korkeasta sivistyksestä ja monia
heidän taidesaavutuksiaan, ennenkuin he olivat sopeutuneet uusiin
elinehtoihinsa. Mutta nykypäivien punainen rotu on saavuttanut
sellaisen tason, että se tuntee uusien keksintöjen ja käytännöllisemmän
sivistyksen kautta saaneensa korvauksen kaikesta siitä, mikä
peruuttamattomasti on painunut unholaan lukemattomien vuosien taakse
yhdessä muinaisten barsoomilaisten kanssa.

Nämä muinaiset marsilaiset olivat olleet korkeasti sivistynyttä rotua
ja heillä oli ollut laaja kirjallisuus, mutta niiden raskaiden
vuosisatojen vaiheissa, jolloin heidän oli mukauduttava uusiin
elinehtoihin, keskeytyivät heidän edistyksensä ja tuotantonsa
täydelleen, ja lisäksi heidän arkistonsa, muistonsa ja kirjallisuutensa
tuhoutuivat melkein tyyten.

Dejah Thoris kertoi minulle monia mielenkiintoisia piirteitä ja
tapahtumia tämän kuolleen, ylevän ja lempeän rodun vaiheista. Hän
sanoi, että kaupungin, jossa majailimme, otaksuttiin olleen
Korad-niminen kauppa- ja sivistyskeskus. Se oli rakennettu kauniin,
luonnon muodostaman sataman äärelle, jota maan puolelta suojasivat
mahtavat kukkulat. Satamasta, hän selitti, oli nyt jäljellä vain
kaupungin länsipuolella oleva pieni laakso, kun taas kukkuloiden
välitse vanhalle merenpohjalle vievä sola oli ollut kanava, jota myöten
laivat pääsivät kaupungin porteille.

Muinaisten merien rannoilla oli tällaisia kaupunkeja siellä täällä. Ja
pienempiä kaupunkeja oli perustettu aina lähemmäksi valtamerien
keskustaa, kun väestön oli ollut pakko seurata pakenevan veden mukana,
kunnes heidän oli ollut turvauduttava viimeiseen pelastuskeinoonsa,
niin sanottuihin Marsin kanaviin.

Olimme syventyneet rakennuksen tarkasteluun ja keskusteluun, ettemme
huomanneet ajan kulkua, ennenkuin oli jo myöhäinen iltapäivä. Saimme
huomautuksen niistä olosuhteista, joissa parhaillaan olimme, kun
Lorkvas Ptomelin lähetti tuli kutsumaan minua viipymättä hänen
puheilleen. Sanottuani Dejah Thorisille ja Solalle hyvästi sekä
käskettyäni Woolan jäädä heidän turvakseen kiiruhdin vastaanottosaliin,
jossa tapasin Lorkvas Ptomelin ja Tars Tarkasin istumassa
puhujalavalla.



KAHDESTOISTA LUKU

Vanki, jolla on valtaa


Kun olin astunut sisään ja tervehtinyt, antoi Lorkvas Ptomel minulle
merkin astua lähemmäksi ja tarkastaen minua suurilla, kamalan
näköisillä silmillään puhutteli minua seuraavasti:

"Olet ollut keskuudessamme vain muutamia päiviä, mutta kunnollasi olet
saavuttanut korkean aseman. Mutta olkoonpa sen asian laita miten
hyvänsä, meikäläinen et ole, et tunne kuuluvasi meidän kansaamme.

"-- Asemasi on omituinen", hän jatkoi. "Olet vanki, mutta kuitenkin
voit antaa määräyksiä, joita on toteltava. Olet muukalainen ja
kuitenkin olet tharkilainen päällikkö. Olet kääpiö, mutta kuitenkin
kykenet tappamaan voimakkaan soturin yhdellä nyrkiniskulla. Ja nyt on
kerrottu sinun suunnittelevan pakoa toisen, toista rotua olevan vangin
kanssa, joka omien sanojensa mukaan puolittain uskoo sinun palanneen
Dorin laaksosta. Jos jompikumpi näistä syytöksistä osoittautuisi
oikeaksi, riittäisi se tuottamaan sinulle kuolemantuomion, mutta me
olemme oikeamielistä kansaa, ja sinut asetetaan oikeuden eteen Tharkiin
palattuamme, jos Tal Hajus niin määrää.

"-- Mutta", hän jatkoi karkealla kurkkuäänellään, "jos pakenet punaisen
tytön kanssa, niin siitä on minun tehtävä Tal Hajusille tiliä. Minun on
taisteltava Tars Tarkasin kanssa ja joko näytettävä, että minulla on
oikeus käskeä, tahi vainajana luovutettava arvomerkkini paremmalle
miehelle, sillä sellainen on tharkien tapa.

"-- Olen hyvässä sovussa Tars Tarkasin kanssa. Yhdessä me käyttelemme
vihreän kansan suurimman heimon ylintä valtaa. Emme halua taistella
keskenämme. Ja siksi olisin iloinen, jos olisit kuollut. Mutta vain
kahdessa tapauksessa voidaan sinut surmata meidän keskuudessamme ilman
Tal Hajusin määräystä: mieskohtaisessa taistelussa itsepuolustukseksi,
jos hyökkäisit kimppuumme, tai jos sinut tavattaisiin yrittäessäsi
karata.

"-- Oikeudenmukaisuus vaatii minua varoittamaan sinua ja selittämään,
että me vain odotamme jompaakumpaa tällaista syytä vapautuaksemme näin
suuresta vastuunalaisuudesta. On hyvin tärkeätä, että punainen tyttö
varmasti saatetaan Tal Hajusin käsiin. Tharkit eivät ole tuhanteen
vuoteen saaneet sellaista vankia. Hän on katkerimman vihamiehemme,
suurimman punaisen jeddakin pojantytär. Olen puhunut. Punainen tyttö
sanoi, ettei meillä ole lempeämpiä inhimillisiä tunteita, mutta me
olemme oikeamielistä ja vilpitöntä rotua. Saat mennä."

Käännyin ympäri ja poistuin vastaanottosalista. Kas tässä siis Sarkojan
kostojuonien alku! Tiesin, että kukaan muu ei voinut olla vastuussa
tästä kantelusta, joka oli niin nopeasti saapunut Lorkvas Ptomelin
korviin, ja nyt muistin myöskin keskustelustamme ne osat, joissa olimme
kosketelleet karkaamista ja minun syntyperääni.

Sarkoja oli niihin aikoihin Tars Tarkasin vanhin ja luotetuin nainen.
Sellaisena hän oli valtava, hallituksen takana oleva voima, sillä ei
ainoaankaan sotilaaseen Lorkvas Ptomel luottanut siinä määrin kuin
kyvykkäimpään apulaiseensa Tars Tarkasiin.

Mutta sensijaan että tämä Lorkvas Ptomelin vastaanotto olisi häätänyt
mielestäni karkaamisajatukset, se oli vain omiaan keskittämään kaikki
kykyni tähän asiaan. Nyt ymmärsin entistä selvemmin, kuinka ehdottoman
välttämätöntä Dejah Thorisin oli päästä pakenemaan, sillä olin varma,
että häntä Tal Hajusin päämajassa odottaisi hirveä kohtalo.

Solan kuvausten mukaan tämä hirviö oli olento, johon oli kasaantunut
kaikkien häntä edeltäneiden miespolvien julmuus, hurjuus ja
häikäilemättömyys. Hän oli kylmä, ovela, punnitseva, ja lisäksi hän
räikeänä vastakohtana muille kansalaisille yleensä oli eläimellisen
intohimon orja, jonka intohimon marsilaisten rinnasta ovat melkein
vaimentaneet heidän kuolevan tähtensä vähentyvät toimeentulolähteet.

Pelkkä ajatuskin, että Jumalainen Dejah Thoris joutuisi sellaisen
hornamaisen muinaisperimyksen kynsiin, pusersi kylmän hien otsaani.
Paljoa parempi oli meidän varata itsellemme pelastavat kuulat viimeisen
hetken varalle, kuten tekivät entisen isänmaani sankarilliset
uudisasukasnaiset, jotka itse surmasivat itsensä, ennenkuin antautuivat
intiaanien käsiin.

Astellessani aukiolla vaipuneena synkkiin aavisteluihini tuli Tars
Tarkas luokseni poistuessaan vastaanottosalista. Hänen käyttäytymisensä
minua kohtaan ei ollut vähääkään muuttunut, ja hän tervehti minua,
ikäänkuin emme olisikaan eronneet vasta muutamia minuutteja sitten.

"Missä on asuntosi, John Carter?" hän kysyi.

"En ole vielä valinnut", vastasin. "Minusta tuntui parhaalta majoittua
joko yksin tahi toisten sotilaiden luokse, ja olen odottanut
tilaisuutta kysyäkseni neuvoa sinulta. Kuten tiedät", jatkoin
hymyillen, "en ole vielä perehtynyt tharkien kaikkiin tapoihin."

"Tule mukaani", kehoitti hän, ja yhdessä menimme aukion poikki eräälle
rakennukselle, jonka ilokseni huomasin olevan Solan ja hänen
suojattiensa asumatalon vieressä.

"Minun majapaikkani on tämän rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa",
selitti hän, "ja myöskin toisen kerroksen ovat sotilaat kokonaan
vallanneet. Mutta kolmas ja sitä ylemmät kerrokset ovat tyhjinä. Voit
valita niistä.

"-- Olen kuullut", hän jatkoi, "että olet luovuttanut naisesi vangille.
No niin, kuten olet sanonut, tapasi ovat erilaiset kuin meidän, mutta
osaat taistella tarpeeksi hyvin tehdäksesi kuten haluat, ja jos sinua
siis huvittaa antaa naisesi vangille, niin se on oma asiasi. Mutta
päällikkönä pitäisi sinulla olla myöskin itselläsi palvelijoita, ja
tapojemme mukaan saat valita niiden päällikköjen seurueista, joiden
arvomerkkejä nyt kannat, kenen naisen hyvänsä tai vaikkapa heidät
kaikki."

Kiitin häntä, mutta vakuutin hänelle, että tulisin varsin hyvin toimeen
ilman apuakin muuten paitsi ruuan valmistuksessa. Niinpä hän lupasikin
lähettää naisia tätä tarkoitusta varten sekä huolehtimaan aseista ja
ammuksien valmistamisesta, minkä hän selitti välttämättömäksi.
Huomautin hänelle, että naiset saisivat tuoda mukanaan osan
taistelusaaliina minulle kuuluvista vuodesilkeistä ja -turkiksista,
sillä yöt olivat kylmiä eikä minulla itselläni ollut vuodetarpeita
laisinkaan.

Hän lupasi pitää huolen kaikesta ja poistui. Yksin jäätyäni nousin
kiertoportaita ylempiin kerroksiin etsimään sopivaa asuntoa. Muiden
rakennusten kauniit nähtävyydet toistuivat täällä, ja pian olin minä
unohtunut tutkimuksien ja huomioiden tekoon.

Lopuksi valitsin erään kolmannessa kerroksessa julkisivun puolella
olevan huoneen, sillä siten jouduin olemaan jokseenkin lähellä Dejah
Thorisia, jonka asunto oli viereisen rakennuksen toisessa kerroksessa,
ja mieleeni välähti, että voisin järjestää meille jonkunlaisen
tiedoituslaitteen, jonka avulla hän voisi lähettää minulle merkin
tarvitessaan joko apua tai suojelusta.

Makuuhuoneeni yhteydessä oli kylpy- ja pukeutumishuone sekä muita yö-
ja päivähuoneita, kaikkiaan kymmenkunta. Takahuoneiden ikkunat antoivat
tavattoman suurelle pihalle, joka oli neljän meitä ympäröivän kadun
erottaman neliön keskus. Pihalle oli nyt sijoitettu rakennuksissa
majaileville sotilaille kuuluvat eläimet.

Vaikkakin piha oli yltyleensä kasvanut umpeen keltaista sammalmaista
turvetta, joka peittää melkein koko Marsin pinnan, niin kuitenkin
suihkulähteet, patsaat, penkit ja pergolamaiset laitokset olivat
todistuksena siitä, että pihan oli täytynyt olla hyvin kaunis
muinaisina aikoina silloin kun siellä olivat vallinneet vaaleatukkaiset
hymyilevät ihmiset, joilta tylyt ja vääjäämättömät, avaruuden
kaikkeutta ohjaavat lait olivat riistäneet sekä kodit että lisäksi
kaiken muunkin ja jättäneet heistä jäljelle vain jälkipolvien tarut.

Oli helppoa kuvitella mielessään Marsin rehevän kasvullisuuden upeaa
lehvistöä, joka aikoinaan antoi tälle näyttämölle eloa ja väriä,
kaunismuotoisia, viehättäviä naisia, suoravartisia, miellyttäviä
miehiä, iloisesti kisailevia lapsia -- auringon paistetta, onnea,
rauhaa. Sitten tulivat pimeät, julmat ja tietämättömät ajat, kunnes
periytyneet inhimilliset ja sivistysvaistot olivat vielä kerran
kohottaneet heidän jälkeläisensä muihin sulautuneena rotuna taaskin
Marsin johtavaksi kansaksi.

Ajatukseni keskeytyivät, kun asuntooni saapui useita nuoria naisia
tuoden kokonaisia kantamuksia aseita, silkkejä, turkiksia, jalokiviä,
keittokalustoa, ruoka- ja juoma-astioita, joiden joukossa runsaasti
ilmalaivasta saatua saalista. Kaikki se oli nähtävästi ollut molempien
surmaamieni päälliköiden omaisuutta ja kuului nyt tharkien tavan mukaan
minulle. Käskin heidän sijoittaa tavarat yhteen takahuoneeseen, minkä
jälkeen he poistuivat, palaten pian mukanaan uudet kuormat,
tavaroitteni tähteet, kuten he selittivät. Toisella kerralla saapui
heidän kerallaan kymmenen tai viisitoista muuta naista ja nuorukaista,
jotka olivat ilmeisesti kuuluneet molempien päälliköiden seurueisiin.

He eivät olleet päälliköiden perheitä eivätkä näiden vaimoja eivätkä
palvelijoita. Heidän välisensä suhde oli omituinen ja niin erilainen
kuin mitä me tunnemme, että sitä on vaikea kuvata. Kaikki omaisuus
on vihreiden marsilaisten keskuudessa yhteiskunnan yhteistä,
lukuunottamatta mieskohtaisia aseita ja arvonmerkkejä sekä yksityisten
ihmisten maakuusilkkejä ja turkiksia. Vain näihin on kullakin
eittämätön oikeus, mutta hän ei saa kasata niitä itselleen enempää kuin
todella tarvitsee. Ylijäämä on vain hänen säilytettävänään, ja milloin
tarvitaan, annetaan se yhteiskunnan nuoremmille jäsenille.

Päällikön seurueeseen kuuluvia naisia ja lapsia voinee verrata
sotilasosastoon, josta päällikkö on vastuunalainen monessa suhteessa.
Niinpä on hänen huolehdittava seurueensa ohjauksesta, kurinpidosta ja
muonituksesta sekä johdettava sitä yhtämittaisilla vaelluksilla ja
alituisissa taisteluissa punaisia marsilaisia vastaan. Päällikön naiset
eivät missään merkityksessä ole vaimoja. Tätä maapallolla käytettyä
sanaa vastaamaan ei vihreillä marsilaisilla ole sanaa ollenkaan. Heidän
yhteiselämänsä aiheutuu yksinomaan yhteiskunnan etupyrkimyksistä, eikä
luonnollinen valinta pääse siihen ensinkään määräämään. Kunkin
yhdyskunnan päällikköjen neuvostolla on siinä suhteessa yhtä rajaton
ratkaisuvalta kuin kentuckylaisen hevosjalostuslaitoksen omistajalla,
joka tieteellisesti ohjaa eläintensä lisääntymistä, pitäen rodun
parantumista silmällä.

Teoriassa tämä kuulostanee hyvältä, kuten niin monet muutkin asiat,
mutta tästä luonnottomasta, pitkien ajanjaksojen aikana noudatetusta
menettelystä yhdessä sen seikan kanssa, että yhteiskunnalla on
katsottu olevan lapsiin suurempi oikeus kuin äidillä, on ollut
seurauksena näiden kylmien, julmien olentojen kehittyminen synkkiin,
rakkaudettomiin, ilottomiin oloihin.

Totta kyllä on, että vihreät marsilaiset, sekä miehet että naiset, ovat
ehdottoman siveellisiä, lukuunottamatta Tal Hajusin kaltaisia
rappeutuneita olioita. Mutta paljoa parempi on inhimillisten
luonteenpiirteiden säilyminen, vaikka se sitten tapahtuisikin silloin
tällöin loukkaamalla hieman siveellisyyttä.

Kun huomasin, että minun oli pakko ottaa vastatakseni näistä
olennoista, tahdoinpa tai en, sopeuduin siihen parhaani mukaan ja
käskin heitä etsimään itselleen asuntoja ylemmistä kerroksista,
pidättäen kolmannen kerroksen itselleni. Yhdelle tytölle annoin
tehtäväksi huolehtia yksinkertaisesta ruuastani, kun taas muut saivat
ryhtyä työskentelemään entisillä toimialoillaan. Senjälkeen näin heitä
varsin harvoin enkä heitä liioin ikävöinytkään.



KOLMASTOISTA LUKU

Rakkautta Marsissa


Ilmalaivojen kanssa käydyn taistelun jälkeen heimo jäi kaupunkiin
useiksi päiviksi, luopuen kotimatkasta siihen asti, kunnes he
saattoivat pitää varmana, etteivät laivat enää palanneet.

Tällä toimettomalla ajalla Tars Tarkas oli opettanut minulle monia
tharkien taistelutemppuja ja heidän sotataitoaan, m.m. olin saanut
opetella ratsastamaan sotilaiden käyttämillä suurilla eläimillä ja
ohjaamaan niitä. Nämä otukset, joiden nimi on _thoat_, ovat yhtä
vaarallisia ja rajuja kuin niiden isännätkin, mutta kun ne on kerran
saatu alistumaan, ovat ne täysin käyttökelpoisia vihreiden marsilaisten
tarkoituksiin.

Kaksi tällaista eläintä oli joutunut minulle niiltä sotilailta, joiden
merkkejä kannoin, ja varsin pian osasin käsitellä niitä yhtä hyvin kuin
syntyperäiset marsilaisetkin. Menettelytapa oli hyvin yksinkertainen.
Jos eläin ei tarpeeksi nopeasti totellut ratsastajan telepaattista
määräystä, annettiin sille pistoolin nupilla hirvittävä isku korvien
väliin, ja jos eläin ryhtyi vastahankaan, toistettiin sama temppu,
kunnes eläin oli joko alistunut tahi heittänyt ratsastajansa maahan.

Viimemainitussa tapauksessa alkoi miehen ja eläimen välillä taistelu
elämästä ja kuolemasta. Jos edellinen käytteli pistooliaan tarpeeksi
vikkelästi, niin kenties hän jäi eloon ja ratsasteli vieläkin, vaikka
ei samalla eläimellä. Jollei mies ollut tarpeeksi nopsa, niin hänen
naisensa saivat koota hänen raadellun ja silvotun ruumiinsa tähteet
poltettaviksi tharkien tavan mukaan.

Woolasta saamani kokemuksen nojalla päätin koettaa noudattaa lempeyttä
ratsueläimiäni kohtaan. Ensin opetin niille, etteivät ne saaneet
heitetyksi minua satulasta, ja annoin niille myöskin muutamia tiukkoja
napsauksia korvien väliin saadakseni ne uskomaan, että käskyvalta ja
isännyys olivat minun. Asteittain voitin sitten niiden luottamuksen
menetellen jotakuinkin samalla tavoin kuin olin tehnyt lukemattomia
kertoja maapallolla opettaessani monia ratsujani. Olen aina tullut
hyvin toimeen eläinten kanssa ja sekä luontaisten taipumusteni vuoksi
että tietäen, että siten saavutin pysyvämmät ja tyydyttävämmät
tulokset, olen aina kohdellut alempia olentoja lempeästi ja
inhimillisesti. Tarpeen vaatiessa saattaisin surmata ihmisen, saaden
siitä paljon vähemmän omantunnon tuskia kuin järjettömän, vastuuttoman
eläimen tappamisesta.

Muutamissa päivissä tulivat thoatini koko heimon ihmeeksi. Ne
saattoivat seurata perästäni ja hangata suurta turpaansa minua vasten
osoittaen kömpelösti kiintymystään. Jokaista komennustani ne tottelivat
niin vikkelästi ja herkästi, että marsilaiset soturit väittivät minun
käyttävän jotakin Maassa tunnettua ja Marsissa outoa voimaa.

"Miten olet saanut ne taiotuiksi?" kysyi Tars Tarkas minulta eräänä
iltapäivänä nähtyään minun työntävän käteni syvälle toisen ratsuni
suureen kitaan, joka oli saanut kivimurusen hampaittensa väliin
syödessään pihallamme kasvavia sammalia.

"Lempeydellä", vastasin. "Kuten näet, Tars Tarkas, on hienommilla
tunteilla arvoa myöskin sotilaalle. Tiedän, että thoatini tottelevat
jokaista määräystäni niin hyvin marsseilla kuin taistelun telmeessäkin.
Taistelukelpoisuuteni on sen vuoksi suurempi, ja minä olen niin ollen
parempi sotilas, koska olen lempeä isäntä. Jos muut sotilaamme
alkaisivat tässä suhteessa noudattaa minun menettelytapojani, niin
huomaisivat he sen edulliseksi sekä itselleen että yhteiskunnalle. Vain
muutamia päiviä sitten itse kerroit minulle, että nämä suuret eläimet
laskemattomien päähänpistojensa kautta useinkin muka aiheuttavat sen,
että voitto kääntyy tappioksi, sillä juuri ratkaisevalla hetkellä ne
saattavat ryhtyä heittämään ratsastajiaan satulasta ja repimään heitä."

"Kerro minulle, miten olet saavuttanut tällaiset tulokset!" sanoi Tars
Tarkas yksikantaan.

Selitin hänelle niin hyvin kuin voin koko menettelytavan, jota olin
noudattanut opettaessani eläimiäni, ja myöhemmin hän pyysi minua
toistamaan esitykseni Lorkvas Ptomelille ja muille kokoutuneille
sotilaille. Se hetki merkitsi uusien olojen alkamista thoat-paroille,
ja ennenkuin poistuin Lorkvas Ptomelin heimon keskuudesta, oli minulla
ilo nähdä kokonainen rykmentti, jonka ratsut olivat niin tottelevia ja
herkkiä kuin suinkin voidaan vaatia. Sen vaikutus sotaliikkeiden
täsmällisyyteen ja nopeuteen oli niin huomattava, että Lorkvas Ptomel
lahjoitti minulle paksun kultarenkaan omasta jalastaan merkiksi siitä,
kuinka suuren arvon hän pani heimolle tekemääni palvelukseen.

Seitsemäntenä päivänä ilmalaivaston kanssa käydyn taistelun jälkeen
lähdimme uudelleen liikkeelle Tharkia kohti, sillä silloin ei
hyökkäyksen uudistuminen ollut Lorkvas Ptomelin mielestä enää lainkaan
todennäköistä.

Lähtömme edellisinä päivinä olin nähnyt Dejah Thorisia vain hyvin
vähän, sillä Tars Tarkas oli pitänyt minua ahkerassa puuhassa
neuvoessaan minulle marsilaisten sotataitoa, minkä lisäksi ratsujeni
opettaminen oli vienyt aikani. Niinä muutamina kertoina, jolloin olin
käynyt Dejah Thorisin asunnossa, oli hän ollut poissa joko kävelemässä
Solan kanssa kaupungilla tai tarkastelemassa lähinnä aukiota olevia
rakennuksia. Olin varoittanut heitä uskaltautumasta kauaksi aukiolta,
peläten isoja valkoisia apinoita, joiden villiin raivoon olin itse
saanut liiankin läheisesti tutustua. Mutta kun Woola seurasi heitä
kaikkialle ja Sola oli hyvin aseistettu, niin pelkoon oli kuitenkin
verrattain vähän syytä.

Viimeisenä iltana ennen lähtöämme he tulivat vastaani suurella,
idästäpäin aukiolle tuovalla valtakadulla. Kiiruhdin heidän luokseen ja
sanoen Solalle itse huolehtivani Dejah Thorisin turvallisuudesta
lähetin hänet asuntoonsa jollekin vähäpätöiselle asialle. Pidin Solasta
ja luotin häneen, mutta jostakin syystä halusin olla kahden kesken
Dejah Thorisin kanssa, sillä hän tyydytti kaiken kaipaukseni
miellyttävästä ja tasavertaisesta seurasta, joka oli jäänyt jälkeeni
maapallolle. Meidän välillämme tuntui olevan niin voimakkaat
keskinäisen myötätunnon siteet, kuin olisimme syntyneet saman katon
alla emmekä eri kiertotähdillä, jotka kiitivät avaruudessa yli
seitsemänkymnenenviiden miljoonan kilometrin etäisyydellä toisistaan.

Olin varma siitä, että hänellä oli samanlainen tunne, sillä minun
saapuessani katosi hänen suloisilta kasvoiltaan säälittävän
toivottomuuden ilme, ja sen sijalle tuli iloinen hymy, kun hän,
tervehtien punaisten marsilaisten tapaan laski oikean kätösensä
vasemmalle olalleni.

"Sarkoja kertoi Solalle, että sinusta on tullut todellinen thark", hän
sanoi, "ja etten minä enää saisi nähdä sinua enempää kuin ketä muuta
sotilasta hyvänsä."

"Sarkoja on mitä suurin valehtelija", vastasin, "huolimatta siitä, että
tharkit väittävät aina puhuvansa ainoastaan totta."

Dejah Thoris nauroi.

"Tiesin, että vaikkakin sinusta tulisi tämän yhteiskunnan jäsen, et
lakkaisi olemasta ystäväni. Sotilas voi vaihtaa merkkejään, mutta ei
sydäntään, kuten Barsoomissa sanotaan.

"-- Luulen, että he ovat koettaneet pitää meitä erillämme", hän jatkoi,
"sillä joka kerran kun sinä olet ollut vapaana toimistasi, on joku
Tars Tarkasin seurueen naisista keksinyt tekosyyn saadakseen Solan ja
minut loitolle. He ovat vieneet minut rakennuksien alla oleviin
kellareihin auttamaan heitä sekoittamaan inhoittavaa radiumruutia ja
valmistamaan kauheita ammuksia. Tiedäthän, että ne on valmistettava
keinotekoisessa valossa, sillä jos auringon valo niihin sattuu, niin ne
räjähtävät. Oletko pannut merkille, että heidän kuulansa räjähtävät
sattuessaan johonkin esineeseen? Läpinäkymätön ulkokuori näet silloin
murtuu, ja paljastuu melkein täysinäinen lasilieriö, jonka etupäässä on
hyvin pieni hiukkanen radiumruutia. Jos päivänvalo, vaikka himmeäkin,
osuu tähän ruutiin, niin se räjähtää niin voimakkaasti, ettei mikään
voi sitä vastustaa. Jos joskus satut tarkkaamaan yöllistä taistelua,
niin voit panna merkille, ettei räjähdyksiä tapahdu, mutta seuraavana
aamuna auringon noustessa kuuluu edellisenä yönä ammuttujen kuulien
räjähtelemisestä aiheutuva räiske. Öisin kuitenkin yleensä käytetään
räjähtämättömiä kuulia." [Tätä ruutia kuvatessani olen käyttänyt sanaa
radium, sillä Maassa viime aikoina tehtyjen keksintöjen nojalla
luulen sen seoksen pohjana olevan radiumin. Kapteeni Carterin
käsikirjoituksessa siitä on aina käytetty samaa nimitystä kuin Heliumin
kirjakielessä, ja se on kirjoitettu sellaisilla hieroglyfeillä, joiden
jäljentäminen olisi sekä vaikeata että hyödytöntä.]

Jos kohta Dejah Thorisin kuvaus tästä marsilaisten ihmeellisestä
taisteluvälineestä kiinnittikin suuresti mieltäni, niin paljoa
läheisemmin minua koski nykyhetken kysymys siitä, miten häntä
kohdeltiin. Sitä, että häntä koetettiin pitää erillään minusta, ei
kannattanut ihmetellä, mutta minua raivostutti se, että hänet
pakotettiin vaaralliseen ja raskaaseen työhön.

"Ovatko he olleet sinulle julmia ja hävyttömiä, Dejah Thoris?" kysyin,
tuntien esi-isieni kuuman sotilasveren kiehuvan suonissani,
odottaessani hänen vastaustaan.

"Vain varsin vähän, John Carter", vastasi hän. "Ei ole tapahtunut
mitään, mikä loukkaisi muuta kuin hiukan ylpeyttäni. He tietävät, että
olen kymmenentuhannen jeddakin tytär, että minun sukupuuni ulottuu
keskeytymättä ensimmäisen suuren vesiväylän rakentajaan saakka, ja he,
jotka eivät tunne edes äitejään, ovat minulle kateellisia. Sydämestään
he vihaavat kamalaa kohtaloaan ja siksi he valavat katkeruutensa minun
päälleni, sillä minulla on kaikkea sitä, mitä heillä ei ole ja mitä he
eniten kaipaavat, mutta eivät ikinä voi saada. Säälikäämme heitä,
päällikköni, sillä vaikkakin kuolisimme heidän kätensä kautta, voimme
osoittaa sääliä heitä kohtaan, sillä olemme suurempia kuin he ja he
tietävät sen."

Jos olisin tiennyt, mitä sana "päällikköni" merkitsee, kun marsilainen
nainen lausuu sen miehelle, niin olisi se aiheuttanut minulle elämäni
suurimman yllätyksen, mutta en tuntenut sitä silloin enkä vielä moneen
kuukauteen senjälkeenkään. Niin, minulla oli Barsoomissa vielä paljon
opittavaa.

"Uskon kyllä, että viisainta on meidän alistua kohtaloomme niin
arvokkaasti kuin mahdollista, Dejah Thoris, mutta yhtä kaikki toivon
olevani näkemässä, kun ensi kerran joku marsilainen, vihreä, punainen,
vaaleanpunainen tai sinipunerva, rohkenee edes rypistää kulmiaankaan
sinulle, prinsessani."

Dejah Thoris pidätti henkeään kuullessaan viimeisen sanani. Sitten hän
katsoi minua silmät levällään ja rajusti hengittäen, minkä jälkeen hän
naurahti hermostuneesti, niin että hänen suupieliinsä muodostui
ilkamoivat kuopat, pudisti päätään ja huudahti:

"Mikä lapsi! Suuri sotilas ja sittenkin haparoiva pikku lapsi!"

"Mitä olen nyt tehnyt?" kysyin loukkaantuneena ja ällistyneenä.

"Saat sen joskus tietää, John Carter, jos elämme; minä en tahdo sitä
sanoa. Ja minä, Tardos Morsin pojan Mors Kajakin tytär, olen kuullut
sen raivostumatta", hän lopetti puhellen itsekseen.

Sitten hän taaskin ryhtyi puhelemaan iloiseen, reippaaseen, nauravaan
tapaansa lasketellen kanssani pilaa siitä, että olin kelvokas
tharkilainen sotilas, vaikkakin sydämeni oli herkkä ja luontoni lempeä.

"Oletan, että jos vahingossa haavoittaisit vihollista, veisit hänet
kotiisi ja hoitaisit häntä, kunnes hän paranisi", hän pilaili.

"Juuri niin me teemme Maassa", vastasin. "Ainakin sivistyneiden
kansojen keskuudessa tehdään niin."

Tämä sai hänet purskahtamaan uudelleen nauruun. Sitä hän ei voinut
ymmärtää, sillä herkkyydestään ja naisellisesta suloudestaan huolimatta
hän kuitenkin oli marsilainen, ja marsilaisen mielestä vihollinen on
hyvä vain vainajana; sillä jokainen vihollisen kuolema merkitsee sitä,
että elävät saavat sitä enemmän jakaa keskenään.

Olisin kovin mielelläni halunnut tietää, mikä sanani tai tekoni oli
hetki sitten aiheuttanut hänelle sellaisen hämmingin, ja rukoilin yhä
häntä ilmaisemaan sen minulle.

"Ei!" huudahti hän. "Riittää, että olet sen sanonut, ja minä sitä
kuunnellut. Ja kun saat sen tietää, John Carter, ja jos minä silloin
olen kuollut, kuten todennäköisesti olen ennenkuin kaukaisempi kuu on
kiertänyt Barsoomin ympäri kahtatoista kertaa, niin muista, että minä
kuuntelin ja että minä -- hymyilin."

Se oli kaikki minulle hepreaa, mutta kuta enemmän kerjäsin häneltä
selitystä, sitä jyrkemmäksi tuli hänen kieltäytymisensä, ja lopuksi
luovuin toivottomasta pyytämisestä.

Päivä oli väistynyt yön tieltä, ja kulkiessamme pitkin suurta
valtakatua, jota valaisivat Barsoomin molemmat kuut, Maan silmäillessä
meitä kirkkaine vihreine katseineen, tuntui siltä kuin olisimme olleet
kahden avaruudessa, ja ainakin minä olisin ollut tyytyväinen, jos niin
olisi ollut.

Marsin yön kylmyys alkoi tuntua, ja irroittaen silkkivaippani heitin
sen Dejah Thorisin hartioille. Käsivarteni koskettaessa hänen ihoaan
tunsin värähdyksen olemukseni jokaisessa säikeessä. Sellaista
vaikutusta ei ainoankaan kuolevaisen kosketus ollut minussa koskaan
herättänyt. Ja minusta tuntui, kuin olisi hän hieman kallistunut minuun
päin, mutta siitä en ollut varma. Sen vain tiesin, että kun käsivarteni
viivähti hänen harteillaan kauemmin kuin vaipan laitteleminen olisi
vaatinut, hän ei vetäytynyt pois eikä sanonut sanaakaan. Ja vaieten me
siten astelimme kuolevan kiertotähden pinnalla, mutta meistä ainakin
toisen sydämeen oli syttynyt se liekki, joka on kaikkein vanhin ja
kuitenkin aina uusi.

Rakastin Dejah Thorisia. Käteni kosketus hänen paljaaseen olkapäähänsä
oli puhunut minulle sellaista kieltä, jota en voinut väärin tulkita. Ja
tiesin rakastaneeni häntä siitä hetkestä alkaen, jolloin silmäni olivat
ensi kerran kohdanneet hänen silmänsä Koradin kuolleen kaupungin
aukiolla.



NELJÄSTOISTA LUKU

Taistelu elämästä ja kuolemasta


Ensimmäisen tunnepuuskan valloissa aioin puhua hänelle rakkaudestani,
mutta sitten ajattelin hänen turvatonta asemaansa, ja että minä yksin
voin huojentaa hänen vankeuttaan sekä vähäisine voimineni suojella
häntä tuhansia perivihollisia vastaan, joiden eteen hän joutuisi
saavuttuamme Tharkiin. En voinut tehdä sellaista, mikä olisi tuottanut
hänelle yhä lisää surua ja tuskaa, tunnustamalla hänelle rakkauteni,
johon hän kaiken todennäköisyyden mukaan ei vastannut. Jos olisin niin
varomaton, muuttuisi hänen asemansa nykyistäkin sietämättömämmäksi. Ja
se ajatus, että hän voisi luulla minun käyttävän hyväkseni hänen
avutonta tilaansa saadakseni häneltä suotuisan vastauksen, sulki
lopullisesti huuleni.

"Miksi et puhu mitään, Dejah Thoris?" kysyin. "Tahtoisitko kenties
mieluummin palata Solan luokse asuntoonne?"

"En", hän mumisi, "täällä minun on hyvä olla. En tiedä, mistä se
johtuu, mutta olen aina onnellinen ja tyytyväinen, kun sinä, John
Carter, muukalainen, olet seurassani. Joka tapauksessa minusta silloin
tuntuu siltä, että olen turvassa ja että pian pääsen kanssasi palaamaan
isäni hoviin ja saan tuntea isäni voimakkaat käsivarret ympärilläni
sekä äitini kyyneleet ja suudelmat poskillani."

"Suudellaanko sitten Barsoomissa?" kysyin, kun hän j minun sitä
kysyttyäni oli selittänyt käyttämänsä sanan merkityksen.

"Vanhemmat ja lapset sekä sisarukset suutelevat toisiaan; ja", hän
lisäsi hiljaa, miettivästi, "rakastuneet."

"Ja sinulla, Dejah Thoris, on vanhemmat sekä veljiä ja sisaria?"

"Kyllä."

"Entä -- rakastaja?"

Hän vaikeni, enkä minä rohjennut toistaa kysymystäni.

"Barsoomissa ei mies", hän lopulta huomautti, "kysele yksityisiä
asioita naisilta, paitsi äidiltään ja siltä naiselta, jonka puolesta
hän on taistellut ja voittanut."

"Mutta minähän olen taistellut --" alotin, mutta toivoin heti, että
olisin puraissut kieleni poikki. Sillä vaikkakin hillitsin kieleni,
pysähtyi hän kääntyen minuun päin ja tempaisten vaippani hartioiltaan
ojensi sen minulle, minkä jälkeen hän poistui luotani, pää pystyssä ja
ryhti kuin ainakin kuningattarella, aukiota kohti, kadoten pian
asuntonsa ovesta.

En koettanutkaan seurata häntä enempää kuin katsoakseni, että hän pääsi
turvallisesti rakennukseen. Käskin Woolan mennä hänen jäljestään ja
käännyin itse murhemielin, mennen omaan majapaikkaani. Useita tunteja
istuin jalat ristissä ja happamena silkkiläjälläni miettien niitä
arvaamattomia kujeita, joita sattuma tekee meille kuolevaisille
ihmis-paroille.

Tämä siis oli rakkautta! Olin välttänyt sen kaikkina niinä vuosina,
joina olin harhaillut maapallon viidellä manterella ja niitä
ympäröivillä merillä; huolimatta kauneista naisista ja erinomaisista
tilaisuuksista; huolimatta siitä, että olin puolittain kaivannut
rakkautta ja alituisesti etsinyt ihannettani, oli osakseni tullut
rakastua, hurjasti ja toivottomasti rakastua toisesta maailmasta
olevaan olentoon, joka kuului mahdollisesti kyllä samanlaiseen, mutta
ei samaan lajiin kuin minä, naiseen, joka oli haudottu munasta ja jonka
elämä saattaisi kestää tuhat vuotta, jonka kansalla oli kummalliset
tavat ja johtavat aatteet, naiseen, jonka toiveet, ilot, käsitteet
hyveestä, oikeasta ja väärästä kenties erosivat omista käsityksistäni
yhtä paljon kuin vihreiden marsilaistenkin.

Niin, olin hullu, mutta olin rakastunut, ja jos kohta kärsin
suunnattomasti, niin en olisi tahtonut sen olevan toisin, vaikka
minulle olisi tarjottu kaikki Barsoomin aarteet. Sellaista on rakkaus,
ja sellaisia ovat rakastajat kaikkialla missä rakkautta on.

Minusta Dejah Thoris oli täydellisyyden, hyveellisyyden, kauneuden,
ylevyyden, hyvyyden esikuva. Sydämeni pohjasta, sieluni syvyydestä
uskoin sen silloin, istuessani sinä yönä Koradissa jalat ristissä
silkkiläjälläni Barsoomin lähemmän kuun kiitäessä lännen taivaalla
taivaanrantaa kohti ja valaistessa ikivanhan asuntoni kultaisia,
marmorisia ja jalokivisiä mosaiikkeja; ja uskon sen tänään, istuessani
pienen työhuoneeni pöydän ääressä silmäillen Hudsonille. Kaksikymmentä
vuotta on sillä välin vierähtänyt. Kymmenen vuotta elin ja taistelin
Dejah Thorisin ja hänen kansansa puolesta, kymmenen vuotta olen elänyt
hänen muistostaan.

Aamu, jona lähdimme Tharkiin, valkeni kirkkaana ja kuumana, kuten
kaikki Marsin aamut paitsi niinä kuutena viikkona, joina lumi sulaa
navoilla.

Etsin, kunnes löysin Dejah Thorisin lähtevien vaunujen tungoksesta,
mutta hän käänsi minulle selkänsä, ja saatoin nähdä hänen poskiensa
punehtuvan. Rakkaus on oikukas, ja minä pysähdyin, sensijaan että
olisin voinut vedota siihen, että olin loukannut häntä tietämättäni,
ainakin tuntematta loukkauksen suuruutta, ja siten saanut hänet ainakin
puolittain sovinnolliseksi.

Velvollisuuteni oli huolehtia, että hänellä oli mukavaa, ja siksi
vilkaisin hänen vaunuihinsa sekä järjestin hänen silkkinsä ja
turkiksensa paikoilleen. Sitä tehdessäni huomasin kauhukseni, että
hänet oli kiinnitetty raskaalla ketjulla toisesta nilkastaan
ajoneuvoihin.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin Solalle.

"Sarkoja katsoi sen parhaaksi", vastasi tämä ja hänen kasvonsa
todistivat, että hän paheksui tällaista menettelyä.

Tarkastelin kahleita ja näin, että ne oli kiinnitetty jykevällä
munalukolla.

"Missä on avain, Sola? Anna se minulle!"

"Se on Sarkojalla, John Carter."

Sanomatta sen enempää käännyin ympäri ja etsin Tars Tarkasin käsiini.
Moitin hänelle kiivaasti Dejah Thorisia kohdannutta, rakastuneissa
silmissäni tarpeettomalta näyttävää loukkausta ja julmuutta.

"John Carter", vastasi hän, "jos sinä ja Dejah Thoris milloinkaan
karkaatte tharkeilta, niin se tapahtuu tällä matkalla. Tiedämme, että
sinä et lähde ilman häntä. Olet osoittautunut loistavaksi
taistelijaksi, emmekä me tahdo kahlehtia sinua, niin että säilytämme
teidät molemmat helpoimmalla tavalla, joka takaa varmuuden. Olen
puhunut."

Ymmärsin selvästi hänen esittämiensä syiden paikkansapitävyyden ja
tiesin, että oli turhaa koettaa kumota hänen päätöstään, mutta pyysin,
että avain otettaisiin pois Sarkojalta ja että tämän käskettäisiin
jättää vanki vast'edes rauhaan.

"Niin paljon voinet, Tars Tarkas, tehdä vastapalvelukseksi siitä
ystävyydestä, jota minä, se minun on tunnustettava, sinua kohtaan
tunnen."

"Ystävyydestä?" vastasi hän. "Mitään sellaista ei ole olemassa, John
Carter. Mutta pidä sinä oma pääsi. Käsken Sarkojan lakata häiritsemästä
tyttöä ja otan itse avaimen huostaani."

"Jollet tahdo, että minä otan siitä vastatakseni", sanoin hymyillen.

Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti ennenkuin puhui. "Jos annat
minulle sanasi, ettet itse eikä Dejah Thoris yritä karata, ennenkuin
olemme saapuneet Tal Hajusin hoviin, saat avaimen ja voit viskata
kahleet Iss-virtaan."

"Olisi parempi sinun pitää avain, Tars Tarkas", vastasin. Hän hymyili
sanomatta enää mitään, mutta kun samana iltana leiriydyimme, näin hänen
itsensä irroittavan Dejah Thorisin kahleet.

Julmasta, rajusta ja kylmästä luonteestaan huolimatta oli Tars
Tarkasilla sielun pohjalla eräitä hienompia virtauksia, joita hän aina
koetti vastustaa. Oliko se kenties ammoisilta esi-isiltä periytyvien
inhimillisten vaistojen tähdettä, joka sai hänet kammoamaan kansansa
menettelytapojen hirveyttä?

Lähestyessäni Dejah Thorisin vaunuja sivuutin Sarkojan ja se synkkä,
myrkyllinen katse, jonka hän minuun loi, oli suloisinta balsamia, mitä
mieleni oli saanut moneen tuntiin. Hyvä Jumala, kuinka hän minua
vihasikaan! Se pursusi hänestä niin kouraantuntuvana, että sitä olisi
melkein voinut miekalla leikata.

Vähän ajan kuluttua näin hänen keskustelevan innokkaasti erään
Zad-nimisen soturin kanssa, joka oli suuri ja roteva, voimakas otus,
mutta ei vielä ollut surmannut ainoatakaan päällikköä ja oli senvuoksi
yhä _o mad_ eli yksiniminen mies; toisen nimen hän voi saada vain
hankkimalla jonkun päällikön arvomerkit. Tämän tavan nojalla minulla
oli oikeus käyttää kumman surmaamani päällikön nimeä hyvänsä; jotkut
sotilaat puhuttelivatkin minua nimellä Dotar Sojat, yhdistäen kummankin
päällikön nimet, joiden arvomerkit olin saanut, eli toisin sanoen,
jotka olin surmannut rehellisessä taistelussa.

Puhellessaan Zadin kanssa Sarkoja loi silloin tällöin silmäyksen minuun
päin, samalla nähtävästi hyvin kiihkeästi kehoittaen Zadia tekemään
jotakin. Kiinnitin silloin siihen hyvin vähän huomiota, mutta
seuraavana päivänä oli minulla tarpeeksi syytä muistaa näitä seikkoja,
ja samalla opin hieman ymmärtämään, kuinka syvästi Sarkoja minua vihasi
ja kuinka pitkälle hän oli valmis menemään saadakseen kostetuksi
minulle.

Dejah Thoris ei tahtonut tietää minusta mitään sinä iltana, ja vaikka
lausuin hänen nimensä, ei hän vastannut eikä väräyttänyt edes
silmäänsäkään osoittaakseen huomanneensa läsnäoloni. Kiihdyksissäni
tein, kuten useimmat rakastuneet olisivat tehneet: koetin saada hänestä
tietoja uskotun välityksellä, tässä tapauksessa Solan, jonka tapasin
toiselta puolelta leiriä.

"Mikä Dejah Thorisin on?" kysäistä tokaisin häneltä. "Miksi hän ei
tahdo puhua minulle?"

Sola näytti itsekin hämmästyneeltä, ikäänkuin tuollainen kahden
ihmisolion kummallinen käyttäytyminen menisi kokonaan yli hänen
ymmärryksensä, kuten se itse asiassa menikin, lapsi-raukka.

"Hän sanoo, että olet suututtanut hänet, muuta hän ei virka, paitsi
että hän on jedin tytär ja jeddakin tyttärentytär ja että häntä on
loukannut olento, joka ei kelpaisi puhdistamaan hänen isoäitinsä
_sorakin_ hampaitakaan."

Mietin hänen sanojaan hetken ja kysyin lopuksi:

"Mitä merkinnee sorak, Sola?"

"Se on pieni eläin, suunnilleen kämmeneni kokoinen, ja punaiset
marsilaisnaiset pitävät sitä huvikseen", selitti Sola.

Kelvoton puhdistamaan hänen isoäitinsä kissan hampaita! Täytyypä minun
totisesti olla halpa-arvoinen Dejah Thorisin mielestä, ajattelin. Mutta
en saattanut olla nauramatta tätä omituista vertauskuvaa, joka oli niin
tutunomainen ja maapallon sanontatapoja muistuttava. Se herätti minussa
koti-ikävän, sillä se kuulosti niin samanlaiselta kuin "kelvoton
puhdistamaan hänen kenkiään." Ja sitten lähtivät ajatukseni kulkemaan
minulle aivan outoa latua. Aloin miettiä, mitähän omaiseni mahtoivat
tehdä. En ollut nähnyt heitä vuosikausiin. Virginiassa oli eräs
Carter-perhe, jonka väitettiin olevan läheistä sukua minulle. Minua
pidettiin isän setänä tai jonakin, joka kuulosti yhtä hullulta. Voin
milloin hyvänsä käydä kaksikymmentäviisi- tai kolmikymmenvuotiaasta,
ja isän setänä oleminen tuntui minusta aina mitä suurimmalta
järjettömyydeltä, sillä ajatukseni ja tunteeni olivat poikamaiset.
Tässä Carter-perheessä oli kaksi pikku poikaa, joista olin pitänyt ja
joiden mielestä ei koko maailmassa ollut ketään setä Jackin vertaista.
Saatoin nähdä heidät selvästi nytkin seisoessani Barsoomin kuutamoisen
taivaan alla ja kaipasin heitä enemmän kuin milloinkaan olin ketään
kuolevaista kaivannut. Olin luonteeltani kulkija enkä milloinkaan ollut
tuntenut, mitä sana "koti" oikeastaan merkitsi, mutta Carterien suuri
arkihuone oli ollut mielestäni kaikkea sitä, mitä siihen sanaan
sisältyi. Ja nyt kaipasi sydämeni sinne tämän kylmän ja tylyn kansan
luota, jonka keskuuteen olin joutunut. Sillä eikö Dejah Thoriskin
halveksinut minua! Olin alhainen olio, niin alhainen, etten edes
kelvannut puhdistamaan hänen isoäitinsä kissan hampaita. Mutta sitten
tuli siunattu huumorintajuntani avukseni, ja nauraen käännyin silkistä
ja turkiksista tehdyllä vuoteellani ja vaivuin kuutamoisella kentällä
väsyneen ja terveen sotilaan uneen.

Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle ani varhain ja vain kerran
pysähtyen jatkoimme marssia aivan iltapimeään saakka. Kaksi tapausta
keskeytti matkan yksitoikkoisuuden. Puolipäivän tienoissa huomasimme
kaukana kulkusuunnastamme oikealla olevan rakennuksen, joka ilmeisesti
oli hautomalaitos, ja Lorkvas Ptomel määräsi Tars Tarkasin ottamaan
siitä selvää. Viimemainittu otti mukaansa tusinan sotilaita, muiden
muassa minut; ratsastimme sametinpehmoisen sammalpeitteen yli pienelle
rakennukselle.

Se oli todellakin hautomalaitos, mutta munat olivat hyvin pieniä
verrattuina niihin, joiden valmistumisen olin nähnyt Marsille
saapuessani.

Tars Tarkas astui satulasta ja tutki laitosta tarkkaan, selittäen
lopuksi, että se kuului vihreälle warhoonien kansalle ja että niistä
kohdista, joista muuri oli suljettu, oli sementti tuskin ehtinyt
kuivua.

"He eivät voi olla päivänkään matkaa edellämme", hän huudahti
taistelu-innon leimahtaessa hänen hurjille kasvoilleen.

Hautomalaitoksella kävi kaikki hyvin nopeasti. Sotilaat mursivat
seinään aukon ja pari heistä ryömi sisään tuhoten kaikki munat lyhyillä
miekoillaan. Senjälkeen nousimme uudelleen satulaan ja kiiruhdimme
liittymään karavaaniimme. Ratsastaessamme käytin tilaisuutta kysyäkseni
Tars Tarkasilta, olivatko nämä warhoonit, joiden munat olimme
hävittäneet, pienempiä kuin tharkit.

"Huomasin, että heidän munansa olivat paljoa pienempiä kuin ne, joita
näin teidän hautomalaitoksessanne", lisäsin.

Hän selitti, että munat oli juuri viety sinne, mutta että ne,
kuten kaikkien marsilaisten munat, kasvaisivat viisivuotisella
hautoma-ajalla, kunnes ne olisivat yhtä suuria kuin ne, jotka olin
nähnyt Barsoomiin saapuessani. Tämä oli todellakin mielenkiintoinen
tieto, sillä minä olin aina mielessäni ihmetellyt, että marsilaiset
naiset, vaikka he olivatkin suurikokoisia, voivat munia sellaisia
tavattomia munia, joista olin nähnyt metrin mittaisten lasten
kuoriutuvan. Todellisuudessa vastamunitut munat ovat vain vähän isompia
kuin tavalliset hanhenmunat, ja kun ne alkavat kasvaa vasta jouduttuaan
auringonpaisteeseen, ei päälliköiden ole kovinkaan vaikeata kuljettaa
niitä useampia satoja kerrallaan varastokellareista hautomalaitoksille.

Kohta senjälkeen, kun warhoonilaisten munat oli tuhottu, pysähdyimme
lepuuttamaan eläimiämme, ja sen pysähdyksen aikana sattui toinen tämän
päivän merkittävä tapaus. Puuhailin parhaillaan siirtäen
ratsastusvehkeitä toisen thoatini selästä toisen selkään, sillä jaoin
päivän rasitukset niiden kesken, kun Zad saapui luokseni ja sanaa
sanomatta antoi ratsulleni hirveän iskun pitkällä miekallaan.

En tarvinnut vihreiden marsilaisten käyttäytymissääntöjen käsikirjaa
tietääkseni, miten minun oli vastattava, sillä olin todella niin
raivoissani, että tuskin jaksoin hillitä itseäni tempaamasta
pistooliani ja ampumasta maahan tuota raakalaista. Mutta hän seisoi
odottaen pitkä miekka paljaana, ja minulla ei ollut muuta
mahdollisuutta kuin tarttua omaani ja ryhtyä hänen kanssaan taisteluun
joko hänen valitsemallaan tai sitten lyhyemmällä aseella.

Viimeksi mainittu vaihtoehto on aina sallittu, ja senvuoksi olisi
minulla ollut oikeus käyttää lyhyttä miekkaani, tikariani, kirvestäni
tai nyrkkejäni, jos olisin halunnut, mutta ampuma-asetta tai keihästä
en saanut käyttää, kun hänellä oli vain pitkä miekka.

Valitsin saman aseen, jonka hän oli paljastanut, sillä tiesin hänen
ylpeilevän sen käyttämistaidosta ja tahdoin, jos yleensä surmaisin
hänet, tehdä sen hänen omalla aseellaan. Taistelumme kesti kauan ja
viivytti matkamme jatkamista kokonaisen tunnin. Koko heimo keräytyi
ympärillemme, jättäen taistelua varten avoimeksi noin kolmenkymmenen
metrin läpimittaisen tilan.

Aluksi Zad koetti saada minut kaadetuksi syöksymällä päälleni kuten
härkä suden kimppuun, mutta minä olin sitä varten aivan liian vikkelä,
ja joka kerta kun hypähdin sivuun väistäen hänen hyökkäyksensä, syöksyi
hän ohitseni ja sai miekastani piston käsivarteensa tai selkäänsä.
Hänestä vuoti jo verta puolestakymmenestä pienemmästä haavasta, mutta
en milloinkaan keksinyt kyllin suojatonta kohtaa, antaakseni tehokkaan
iskun. Sitten hän vaihtoi menettelytapaa ja koetti varovaisesti ja
hyvin nokkelasti miekkaillen saavuttaa taidolla sen, mitä hän ei
kyennyt tekemään raa'alla voimalla. Minun on myönnettävä, että hän oli
suurenmoinen miekkamies, ja jollen minä olisi ollut kestävämpi ja
Marsin vähäisen painovoiman vuoksi vikkelämpi, niin tuskin olisin
kyennyt taistelemaan häntä vastaan niin tehokkaasti kuin nyt tein.

Jonkun aikaa kiertelimme toisiamme tuottamatta kumpikaan toiselle
kovinkaan suurta vammaa, pitkien, suorien, neulamaisten miekkojen
välkkyessä auringonpaisteessa ja häiritessä hiljaisuutta
kalahduksillaan, kun ne väistettäessä sattuivat vastakkain. Lopuksi Zad
nähtävästi huomasi väsyvänsä enemmän kuin minä ja päätti lopettaa
taistelun kunniakkaalla loistonäytteellä. Juuri kun hän hyökkäsi,
sattui silmiini huikaiseva valon välähdys, joten en nähnyt häntä ja
voin vain sokeasti hypähtää syrjään välttääkseni suuren miekan, joka jo
tuntui tunkeutuvan ruumiiseeni. Onnistuin vain osaksi, kuten vasemmassa
olkapäässäni tuntuva pistävä kipu todisti, mutta kun silmäsin
ympärilleni nähdäkseni taaskin vastustajani, kohtasi kummastunutta
katsettani näky, joka antoi minulle täyden korvauksen ohimenevän
sokeuden tuottamasta haavastani. Dejah Thorisin vaunujen katolla seisoi
kolme olentoa, ilmeisesti haluten katsella ottelua välillä olevien
tharkien päiden ylitse. He olivat Dejah Thoris, Sola ja Sarkoja, ja
nopean silmäykseni sattuessa heihin näin tapauksen, joka pysyy
muistissani kuolinpäivääni saakka.

Juuri heihin katsoessani Dejah Thoris hyökkäsi kuin raivostunut
naarastiikeri Sarkojan kimppuun ja iski tämän kohotetusta kädestä
maahan jotakin -- joka pudotessaan välkkyi auringossa. Silloin tiesin,
mikä minut oli sokaissut juuri vaarallisimmalla hetkellä ja minkälaisen
keinon Sarkoja oli keksinyt surmatakseen minut itse antamatta minulle
lopullista iskua. Näin toisenkin seikan, joka oli vähällä viedä minulta
hengen, sillä sekunnin murto-osaksi se kiinnitti kokonaan huomioni,
saaden minut unohtamaan vastustajani. Kun Dejah Thoris löi Sarkojan
kädestä pienen peilin, niin tämä kasvot vihan ja raivoisan vimman
vääristäminä heilautti tikariaan ja tähtäsi hirvittävän iskun Dejah
Thorisiin. Mutta Sola, rakas uskollinen Solamme, syöksyi heidän
väliinsä. Ennätin vain nähdä suuren puukon painuvan hänen suojaavaan
rintaansa.

Viholliseni oli jo saavuttanut tasapainonsa hyökkäyksen jälkeen ja
ahdisti minua äärimmäisen kiivaasti, joten, niin vastahakoista kuin se
olikin, kiinnitin huomioni käsillä olevaan työhön, mutta mieleni oli
kaukana taistelusta.

Hyökkäsimme yhä uudelleen raivoisasti toistemme kimppuun, kunnes hän
teki äkkiä piston, jota en voinut väistää enkä välttää, ja tunsin hänen
miekkansa terävän kärjen rinnassani. Heittäydyin häntä kohti miekka
ojossa koko ruumiini painolla, päättäen etten kuole yksin, jos suinkin
voin sen estää. Tunsin säilän uppoavan rintaani, kaikki musteni
silmissäni, ajatukseni menivät sekaisin, ja polveni pettivät.



VIIDESTOISTA LUKU

Solan elämäntarina


Kun tulin jälleen tajuihini -- ja myöhemmin sain kuulla, että olinkin
ollut maassa vain hetkisen -- hyppäsin nopeasti pystyyn hapuillen
miekkaani. Se oli kahvaa myöten uponneena Zadin rintaan. Tämä virui
hengettömänä muinaisen meren pohjaa peittävällä kellertävällä
sammalikolla. Päästyäni jälleen täydelleen aistimieni herraksi
huomasin, että hänen aseensa oli lävistänyt rintani vasemmalta puolen,
mutta tehnyt vain lihashaavan, mennen sisään melkein keskeltä rintaa ja
tullen ulos olkapään alapuolelta. Tehdessäni syöksyn olin kääntynyt,
joten hänen miekkansa oli tunkeutunut vain kylkiluita peittävien
lihasten alitse ja tehnyt tuskallisen, mutta vaarattoman vihleen.

Vetäisin pois hänen miekkansa ruumiistani ja pääsin siten tarttumaan
omaani. Käänsin selkäni kuolleen vastustajani rumalle ruholle ja ruumis
hellänä haavasta ja väsymyksestä ja mieli apeana astelin vaunuille,
joissa seurueeni ja tavarani olivat. Marsilaiset tervehtivät minua
muristen hyväksymistään, mutta siitä en välittänyt.

Vertavuotavana ja heikkona saavuin naisteni luokse. Tottuneina
tällaisiin tapahtumiin he sitoivat haavani, käyttäen ihmeellisesti
parantavia lääkeaineitaan, joiden tähden vain äkillisen kuoleman
tuottavat iskut ovat hengenvaarallisia. Jos marsilainen nainen saa
mahdollisuuden koettaa taitoaan, niin kuoleman on luovuttava
otteestaan. Pian olivat he paikkailleet ja lääkinneet minut niin, että
lukuunottamatta verenvuodosta aiheutuvaa heikkoutta ja haavan ympärillä
tuntuvaa hellyyttä minulla ei ollut mitään sen suurempaa haittaa
vammastani, joka, jos sitä olisi käsitelty Maassa noudatettujen
menettelytapojen mukaan, olisi epäilemättä pannut minut useiksi
päiviksi selälleni.

Niin pian kun naiset olivat minusta suoriutuneet, kiiruhdin Dejah
Thorisin vaunuille, joista löysin Sola-parkani rinta kääreissä, mutta
nähtävästi selviytyneenä ilman pahempaa vammaa ottelustaan Sarkojan
kanssa. Tikari näytti ensin sattuneen Solan metalliseen
rintakoristukseen ja luiskahdettuaan siitä tehneen vain vähäisen
pintahaavan.

Kun menin lähemmäksi, näin Dejah Thorisin pitkällään silkki- ja
turkisalustallaan, suloiset kasvot nytkähdellen itkunpuuskissa. Hän ei
huomannut läsnäoloani eikä kuullut puheluani Solan kanssa, joka seisoi
vähän matkan päässä ajoneuvoista.

"Onko hän vahingoittunut?" kysäisin Solalta nyökäyttäen päätäni Dejah
Thorisiin päin.

"Ei", vastasi Sola, "hän luulee, että olet kuollut."

"Ja ettei hänen isoäitinsä kissalla nyt ole ketään hampaiden
puhdistajaa", huomautin hymyillen.

"Luulen, että arvostelet häntä väärin", sanoi Sola. "En ymmärrä hänen
enkä sinun tapojasi, mutta olen varma, ettei kymmenentuhannen jeddakin
jälkeläinen ikinä surisi tuolla tavoin kenenkään sellaisen kuolemaa,
jota hän pitäisi itseään alempana, eikä edes ketään, joka ei olisi
saanut osakseen hänen voimakkainta kiintymystään. He ovat ylpeätä
rotua, mutta he ovat oikeamielisiä, kuten kaikki barsoomilaiset, ja
sinun on täytynyt loukata häntä hirveästi tai tehdä hänelle kauhean
väärin, kun hän ei tahdo tietää sinusta mitään eläessäsi, mutta suree
sinua kuoltuasi.

"-- Kyyneleet ovat harvinainen näky Barsoomissa", hän jatkoi, "ja
senvuoksi on minun vaikea selittää niiden merkitystä. Olen eläissäni
nähnyt Dejah Thorisin lisäksi vain kahden ihmisen itkevän; toinen itku
surusta, toinen pursuavasta raivosta. Ensimmäinen oli äitini, kauan
sitten, ennenkuin hänet surmattiin; toinen oli Sarkoja, kun hänet
kiskottiin irti minusta tänään."

"Äitisi!" huudahdin. "Mutta, Sola, ethän ole voinut tuntea äitiäsi,
lapsi."

"Mutta sittenkin tunsin. Ja isäni myöskin", hän lisäsi. "Jos haluat
kuulla kummallisen ja epämarsilaisen kertomukseni, niin tule vaunuihin
tänä iltana, John Carter. Kerron sinulle sellaista, mistä en koskaan
eläissäni ole kellekään puhunut. Mutta nyt on annettu merkki, että
lähdetään uudelleen matkaan; sinun on mentävä."

"Tulen tänä iltana, Sola", lupasin. "Muista kertoa Dejah Thorisille,
että olen hengissä ja terveenä, äläkä millään muotoa ilmaise hänelle,
että näin hänen itkevän. Jos hän tahtoo puhella kanssani, niin odotan
vain hänen käskyään."

Sola nousi vaunuihin, jotka huojuivat paikoilleen jonoon, ja minä
kiiruhdin odottavan thoatini luokse ja ajoin täyttä neliä paikalleni
Tars Tarkasin viereen karavaanimme jälkipäähän.

Olimme juhlallisen valtava näky, kun jonomme ojentui suoraksi keltaisen
maiseman halki: kaksisataaviisikymmentä koristettua ja kirkasväristä
ajopeliä, joiden edellä ratsasti etuvartiona parisensataa sotilasta ja
päällikköä viisimiehisissä riveissä sadan askeleen päässä toisistaan,
takana samanlainen jälkijoukko, ja parisenkymmentä ratsastajaa
kummallakin kupeella; viisikymmentä ylimääräistä mastodonttia eli
suurta vetojuhtaa, joita nimitettiin _zitidareiksi_, ja viisi- tai
kuusisataa ylimääräistä sotaratsua irrallaan ympäröivien sotilaiden
muodostaman neliön keskellä. Miesten ja naisten upeissa koristuksissa
kimalteleva metalli ja helmet, joiden tehoa lisäsivät zitidarien ja
thoatien valjaskoristeet, sekä suurenmoisten silkki-, turkis- ja
höyhenkasojen kirkkaasti välkkyvä hohde, antoivat karavaanillemme
barbaarisen loiston, joka olisi saanut itäintialaisen hallitsijan
muuttumaan vihreäksi kateudesta.

Vaunujen tavattoman leveät pyörät ja eläinten kaviottomat jalat eivät
synnyttäneet minkäänlaista ääntä meren sammalpeittoisella pohjalla.
Tavattoman suuren aavekaravaanin tavoin me matkasimmekin täyden
hiljaisuuden vallitessa, paitsi milloin sen keskeytti hoputuskepillä
satutetun zitidarin kurkkuäännähdys tai tappelevan thoatin kiljahdus.
Vihreät marsilaiset keskustelevat hyvin vähän ja silloinkin
tavallisesti yksitavuisesti ja hiljaisella äänellä, joka muistuttaa
kaukaisen ukkosen jymähtelyä.

Kuljimme tietöntä autiota taivalta, ja leveiden pyörien tai eläinten
jalkojen alla painunut sammal nousi taas jäljessämme jättämättä
minkäänlaista merkkiä kulustamme. Olisimme todella voineet olla
kuolevan kiertotähden kuolleen meren pohjalla liikkuvia muinaisaikojen
vainajien haamuja, siksi äänetöntä ja jäljetöntä oli vaelluksemme.
Ensimmäisen kerran eläissäni näin suuren ihmis- ja eläinjoukon
marssivan nostamatta ilmoille pölyä ja jättämättä jälkiä. Sillä
Marsissa ei ole pölyä ollenkaan muualla kuin viljellyissä seuduissa
talvikuukausien aikana, ja silloinkaan sitä tuskin huomaa, kun kovaa
tuulta ei ole milloinkaan.

Sinä iltana leiriydyimme kukkuloiden juurelle, joita olimme lähestyneet
jo kahtena päivänä ja jotka olivat tämän meren etelärannalla. Eläimemme
eivät olleet saaneet juotavaa kahteen päivään; vettä ne eivät olleet
saaneet lähes kahteen kuukauteen eli vähän sen jälkeen kun olivat
lähteneet Tharkista. Mutta, kuten Tars Tarkas selitti minulle, ne
tarvitsevat vettä hyvin vähän ja voivat elää melkein kuinka kauan
hyvänsä syömällä Barsoomia peittävää sammalta, jonka hienoissa varsissa
hän sanoi olevan riittävästi kosteutta tyydyttämään näiden eläinten
vähäiset tarpeet.

Nautittuani illalliseni, jona oli juustomainen ruoka ja kasvismaito,
lähdin Solan luokse, joka soihdun valossa korjaili Tars Tarkasin
varustushihnoja. Kun hän katsahti ylöspäin minun saapuessani,
kirkastuivat hänen kasvonsa ilosta.

"Olen hyvilläni, kun tulit", hän sanoi. "Dejah Thoris nukkuu, ja minä
olen yksin. Oma kansani ei minusta välitä, John Carter; olen niin
toisenlainen kuin he. Kohtaloni on kova, kun minun täytyy elää heidän
keskuudessaan, ja usein toivon, että olisin tavallinen vihreä
marsilainen ilman rakkautta, ilman toivoa. Mutta olen tuntenut
rakkautta ja siksi olen mennyttä.

"-- Lupasin kertoa sinulle tarinani tai paremminkin vanhempieni
tarinan. Sikäli kuin nyt tunnen sinua ja kansasi tapoja, olen varma
siitä, ettei se tunnu kummalliselta sinusta, mutta vihreiden
marsilaisten keskuudessa ei toista samanlaista ole tapahtunut
vanhimpienkaan elävien tharkien muistin aikaan, eivätkä tarumme sisällä
monta senkaltaista kertomusta.

"--- Äitini oli jokseenkin pienikokoinen, siksi pieni, ettei hänelle
myönnetty äitiyden vastuunalaisuutta, sillä määräävänä näkökohtana
tässä suhteessa on päällikköjen mielestä koko. Ei hän myöskään ollut
niin kylmä ja julma kuin useimmat vihreät marsilaisnaiset, ja välittäen
vähän heidän seurastaan hän usein liikuskeli yksin Tharkin autioilla
kaduilla tai istuskeli läheisillä kukkuloilla kasvavien villien kukkien
keskellä, ajatellen ja toivoen sellaista, jonka luulen yksin kaikista
nykypäivien tharkilaisnaisista voivani ymmärtää, sillä enkö minä ole
äitini lapsi?

"-- Ja siellä kukkuloiden keskellä hän kohtasi nuoren sotilaan, jonka
velvollisuutena oli paimentaa laitumella olevia zitidareja ja thoateja
sekä estää niitä loittonemasta kukkuloiden toiselle puolelle. Aluksi he
puhelivat vain sellaisista asioista, joita tharkit yleensä harrastavat,
mutta vähitellen, kun he tapasivat useammin eivätkä enää, kuten
kumpikin selvästi huomasi, pelkästään sattumalta, he alkoivat puhella
itsestään, kiintymyksistään, pyrkimyksistään ja toiveistaan. Äitini
luotti tähän nuoreen sotilaaseen ja kertoi hänelle, kuinka
vastenmielistä hänestä oli heimonsa julmuus ja se kamala, rakkaudeton
elämä, jota heidän aina oli pakko elää. Sen sanottuaan äitini jäi
odottamaan suuttumuksen myrskyn puhkeamista miehen kylmiltä, kovilta
huulilta. Mutta sensijaan tämä sulkikin hänet syliinsä ja suuteli
häntä.

"-- He pitivät rakkautensa salassa kuusi pitkää vuotta. Äitini kuului
suuren Tal Hajusin seurueeseen, kun taas hänen rakastajansa oli pelkkä
sotilas, jolla oli vain oma merkkinsä. Jos heidän luopumisensa tharkien
perinnäistavoista olisi tullut ilmi, niin he molemmat olisivat saaneet
kärsiä rangaistuksensa suurella areenalla Tal Hajusin ja kokoontuneiden
laumojen katsellessa.

"-- Se muna, josta minä sitten kehkeydyin, piilotettiin
suuren lasiastian alle yhteen vanhan Tharkin korkeimmista ja
vaikeapääsyisimmistä, osittain rappeutuneista torneista. Kerran
vuodessa kävi äitini sitä katsomassa pitkänä, viisivuotisena
hautumiskautena. Hän ei rohjennut mennä sen useammin, sillä omatunto
soimasi häntä niin, että hän pelkäsi jokaista liikettään tarkattavan.
Tänä aikana oli isäni saavuttanut paljon mainetta sotilaana ja
riistänyt merkit useilta päälliköiltä. Hän rakasti äitiäni yhtä
voimakkaasti kuin ennenkin, ja hänen ainoana kunnianhimoisena
pyrkimyksenään oli päästä sellaiseen asemaan, että voisi ottaa
arvomerkit itseltään Tal Hajusilta. Silloin hän tharkien hallitsijana
saisi vapaasti ottaa äitini omakseen ja valtansa nojalla suojata lasta,
joka muutoin hyvin nopeasti surmattaisiin, jos totuus tulisi ilmi.

"-- Oli hurja unelma saada riistetyksi arvomerkit Tal Hajusilta
viidessä lyhyessä vuodessa, mutta isäni yleni nopeasti ja pian oli
hänellä korkea paikka Tharkin neuvotteluissa. Mutta eräänä päivänä
menetti hän mahdollisuuden edes yrittää, ainakin ennättääkseen ajoissa,
pelastamaan rakkaitaan, sillä hänet määrättiin pitkälle sotaretkelle
lumipeittoiseen etelään taistelemaan niiden seutujen asukkaita vastaan
ja ryöstämään heiltä turkiksia, sillä sellainen on vihreiden
barsoomilaisten tapa; he eivät tee työtä hankkiakseen sellaista, minkä
he voivat taistelemalla riistää toisilta.

"-- Isäni oli mennyt neljäksi vuodeksi ja hänen palatessaan oli kaikki
jo kolme vuotta sitten sivuutettu. Sillä noin vuosi hänen lähtönsä
jälkeen, vähää ennen kuin hautomalaitokselle lähetetyn retkikunnan piti
palata noutamasta siellä haudottuja lapsia, oli myöskin heidän munansa
kuoriutunut. Senjälkeen äitini säilytti minua edelleenkin vanhassa
tornissa, käyden öisin minua katsomassa ja tuhlaten minuun kaiken sen
rakkauden, jonka yhteiskunta olisi riistänyt meiltä molemmilta. Hän
toivoi retkikunnan palattua hautomalaitokselta voivansa sijoittaa minut
toisten Tal Hajusin seurueeseen määrättyjen lasten joukkoon ja siten
välttää sen kohtalon, joka olisi ehdottomasti seurauksena, jos hänen
perinnäistapoihin kohdistunut rikkomuksensa tulisi ilmi.

"-- Nopeasti hän opetti minulle heimoni kielen ja tavat ja eräänä yönä
hän kertoi minulle tämän tarinan, jonka nyt olen kertonut sinulle.
Samalla hän teroitti minulle, kuinka välttämätöntä minun oli pitää se
ehdottomasti salassa ja olla hyvin varovainen, sitten kun hän olisi
sijoittanut minut toisten nuorten tharkien joukkoon, ettei kukaan
huomaisi kasvatukseni olevan pitemmällä kuin muiden. Myöskään en saanut
millään ehdolla toisten läsnäollessa näyttää pitäväni hänestä enkä
paljastaa sitä, että tunsin vanhempani. Sitten hän puristi minua
lujasti rintaansa vasten ja kuiskasi korvaani isäni nimen.

"-- Mutta silloin välähti valo tornihuoneen pimeyteen, ja edessämme
seisoi Sarkoja, joka silmät kiiluen onnettomuutta ennustavina katseli
äitiäni puhisten halveksuvasta raivosta. Se kiukun ja loukkausten
tulva, jonka hän syyti äitini silmille, jähmetytti nuoren sydämeni
pelosta. Ilmeisesti hän oli kuullut koko kertomuksen. Hän oli epäillyt
äitini pitkiä yöllisiä retkiä ja se selitti hänen saapumisensa tuona
kovan onnen yönä.

"-- Yhtä seikkaa hän ei ollut kuullut eikä tietänyt, isäni kuiskattua
nimeä. Se kävi ilmi siitä, että hän yhä uudelleen vaati äitiäni
ilmaisemaan rikostoverinsa, mutta mitkään solvaukset ja uhkaukset eivät
saaneet häntä sitä paljastamaan, ja säästääkseen minut tarpeettomalta
kidutukselta hän valehteli selittäen Sarkojalle, että hän itse vain sen
tiesi eikä ilmoittaisi sitä edes lapselleenkaan.

"-- Singottuaan äidilleni vielä viimeiset herjaukset Sarkoja kiiruhti
Tal Hajusin luokse kertomaan keksimästään salaisuudesta. Hänen mentyään
äitini kääri minut yöpeittojensa silkki- ja turkispoimuihin, niin että
minua tuskin olisi voinut niistä erottaa, laskeutui kadulle ja lähti
hurjasti juoksemaan kaupungin laidalle, sitä miestä kohti, jonka
suojelusta hän tosin ei voinut pyytää, mutta jonka kasvoihin hän tahtoi
katsahtaa vielä kerran ennen kuolemaansa.

"-- Kun lähestyimme kaupungin eteläreunaa, kuului sammalpeitteisen
tasangon yli ääniä ainoan kukkuloiden poikki kaupungin portille tuovan
solan suunnalta, jonka kautta kaikkien matkueiden, tulivatpa ne sitten
pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, täytyi saapua
kaupunkiin. Sieltä kuului thoatien kiljahduksia ja zitidarien
murahduksia, joihin silloin tällöin sekaantui aseiden kalinaa. Kaikesta
päättäen sieltä oli tulossa sotilasjoukko. Hänen mieleensä välähti
heti, että se oli isäni kotiinpalaava retkikunta, mutta tharkin
synnynnäinen varovaisuus esti hänet suin päin syöksymästä häntä
tervehtimään.

"-- Hän vetäytyi erään portin varjoon odottamaan matkueen saapumista.
Pian se ratsasti kadulle, sen rivit hajaantuivat ja täyttivät kadun
seinästä toiseen. Kun matkueen etupää sivuutti meidät, pilkahti
pienempi kuu katonharjojen yli ja valaisi kirkkaasti näyttämöä
ihmeellisellä valollaan. Äitini painautui syvemmälle ystävälliseen
varjoon ja näki piilopaikastaan, ettei matkue ollutkaan isäni
retkikunta, vaan nuoria tharkeja noutamasta palaava karavaani. Heti oli
hänen suunnitelmansa valmis, ja kun eräät vaunut kulkivat
piilopaikkamme ohitse, hypähti hän salaa takalaudalle, kyyristyen
korkean vaunuseinämän varjoon ja painaen rakkaudentuskassaan minua
lujasti rintaansa vasten.

"-- Hän tiesi mitä minä en tietänyt, ettei hän sen yön jälkeen saisi
enää milloinkaan pitää minua sylissään ja ettemme enää koskaan saisi
edes nähdä toistemme kasvoja. Aukiolla vallitsevassa hämmingissä hän
työnsi minut toisten lasten sekaan, joiden matkahuoltajat olivat nyt
vapautuneet velvollisuudestaan. Meidät sijoitettiin kaikki yhdessä
avaraan huoneeseen, meitä ruokkivat naiset, jotka eivät olleet mukana
retkellä, ja seuraavana päivänä meidät jaettiin eri päälliköiden
seurueisiin.

"-- Sen yön jälkeen en enää nähnyt äitiäni. Tal Hajus vangitutti hänet,
ja kaikin keinoin, mitä häpeällisimpään ja hirveimpään kidutukseen
saakka, koetettiin häneltä kiristää isäni nimeä. Mutta hän pysyi lujana
ja uskollisena, kunnes hän vihdoin kuoli johonkin kauheaan rääkkäykseen
Tal Hajusin ja tämän päälliköiden naurun kaikuessa.

"-- Sittemmin sain tietää hänen kertoneen kiusaajilleen, että hän oli
surmannut minut säästääkseen minut joutumasta samanlaiseen kohtaloon
heidän käsissään ja että hän oli heittänyt ruumiini valkeille
apinoille. Ainoastaan Sarkoja ei uskonut häntä, ja vieläkin tunnen,
että hän epäilee syntyperääni, mutta nykyisin hän ei kuitenkaan uskalla
paljastaa minua, sillä olen varma, että hän myöskin on arvannut, kuka
on isäni.

"-- Kun isäni palasi retkeltään, olin saapuvilla Tal Hajusin kertoessa
hänelle äitini kohtalosta. Mutta hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään,
ei mikään osoittanut, että asia oli häneen koskenut; hän vain kuunteli
vakavana, nauramatta, kun Tal Hajus ilvehtien kuvasi äitini
kuolinkamppailua. Siitä hetkestä lähtien hän on ollut julmimmistakin
julmin, ja minä odotan sitä päivää, jolloin hän on päässyt
pyrkimystensä päämäärään ja saa polkea Tal Hajusin ruhon jalkainsa
alle, sillä siitä, että hän vain odottaa sopivaa tilaisuutta ja että
hänen suuri rakkautensa on yhtä voimakas kuin sen ensi kertoja
sykähdellessä neljäkymmentä vuotta sitten, olen yhtä varma kuin
siitäkin, että me istumme tässä muinaisen valtameren rannalla järkevien
ihmisten nukkuessa, John Carter."

"Entä isäsi, Sola, onko hän nyt mukanamme?" kysyin.

"Kyllä, mutta hän ei tiedä, kuka minä olen, eikä hän myöskään tiedä,
kuka kavalsi äitini Tal Hajusille. Vain minä tiedän isäni nimen, ja
vain minä sekä Tal Hajus ja Sarkoja tietävät, että juuri viimemainittu
kävi kielimässä, saattaen tuskallisen kuoleman isäni rakastamalle
naiselle."

Istuimme ääneti hetken, hän vaipuneena synkkiin ajatuksiin
muistellessaan kauheata menneisyyttä, minä tuntien sääliä
olento-raukkaa kohtaan, jonka tämän heimon sydämettömät, tunteettomat
tavat olivat tuominneet rakkaudettomaan, julmuutta ja vihaa huokuvaan
elämään. Sitten hän alkoi taaskin puhua:

"John Carter, jos todellinen mies on milloinkaan polkenut Barsoomin
kylmää, kuollutta pintaa, niin se olet sinä. Tiedän voivani luottaa
sinuun, ja koska se tieto saattaa vielä joskus auttaa sinua tai isääni
tai Dejah Thorisia tai minua, niin aion sanoa sinulle isäni nimen
vaatimatta sinulta minkäänlaisia vaitiolon lupauksia tai sitoumuksia.
Kun sopiva aika tulee, niin paljasta totuus, jos näet sen hyväksi.
Luotan sinuun, koska tiedän, että kirouksenasi ei ole tuota hirveätä
luonteenpiirrettä, joka pakottaa ehdottomasti ja mistään välittämättä
puhumaan totta, koska tiedän, että voisit, kuten kuka kotimaasi
Virginian herrasmies hyvänsä, valehdella, jos valhe säästäisi toisilta
murhetta ja kärsimyksiä. Isäni nimi on Tars Tarkas."



KUUDESTOISTA LUKU

Pakosuunnitelmia


Loppumatka Tharkiin saakka kului ilman huomattavia tapahtumia.
Viivyimme matkalla kaksikymmentä päivää, kuljimme kahden meren pohjitse
ja sivuutimme lukuisia raunioituneita kaupunkeja, jotka enimmäkseen
olivat pienempiä kuin Korad. Kahdesti menimme Marsin kuuluisien
vesiväylien eli, kuten maapallon tähtientutkijat niitä nimittävät,
kanavien poikki. Tällaisiin kohtiin saapuessamme lähetettiin
aina edeltäkäsin joku sotilas tarkastamaan seutua voimakkaalla
kaukoputkella, ja jollei huomattavaa joukkoa punaisten marsilaisten
sotavoimia ollut lähettyvillä, etenimme niin likelle kuin uskalsimme
ilmituloa pelkäämättä, minkä jälkeen leiriydyimme iltaan saakka. Pimeän
tultua lähestyimme hitaasti viljeltyä seutua ja etsittyämme jonkun
niistä lukuisista, leveistä viertoteistä, joita säännöllisten
välimatkojen päässä kulkee viljellyn alueen poikki, hiivimme
äänettömästi ja varkain viljellyn alueen halki erämaahan. Yksi
tällainen läpikulku vaati viisi tuntia yhtämittaista marssia, ja
toiseen meni kokonainen yö, niin että juuri poistuimme korkeamuuristen
peltojen alueelta, kun aurinko nousi.

Kun kuljimme näiden seutujen poikki pimeässä, en voinut nähdä kuin
varsin vähän, paitsi milloin lähempi kuu, joka lakkaamatta kiersi
hurjaa vauhtia Barsoomin taivaalla, ajoittain valaisi pieniä
maisema-aloja. Silloin näin muuritettuja peltoja ja matalia
epäsäännöllisiä rakennuksia, jotka suuresti muistuttivat maapallon
maalaistaloja. Siellä kasvoi paljon puita järjestettyinä säännöllisiin
ryhmiin, ja jotkut niistä olivat tavattoman pitkiä. Muutamissa
rakennuksissa oli eläimiä, jotka kiljuivat ja korskuivat hirveästi
vainutessaan meidän rajujen, villien eläimiemme ja raaempien
ihmisolentojen läsnäolon.

Vain yhden ainoan kerran näin inhimillisen olennon. Siinä kohdassa
katkaisi tiemme leveä, valkea valtatie, jollainen halkaisee jokaisen
viljellyn alueen pitkin pituuttaan keskeltä kahtia. Tämä olento oli
varmaankin nukkunut tien vieressä, sillä kun minä tulin hänen
kohdalleen, kohosi hän toisen kyynärpäänsä varaan ja luotuaan
silmäyksen lähenevään karavaaniin hyppäsi kauhuissaan seisaalleen ja
pakeni suinpäin tietä myöten, kiiveten sitä reunustavan muurin yli
vikkelästi kuin säikähtynyt kissa. Tharkit eivät kiinnittäneet häneen
vähääkään huomiota; he eivät olleet sotajalalla. Ainoana merkkinä
siitä, että he olivat nähneet hänet, oli karavaanimme vauhdin
jouduttaminen, kun kiiruhdimme kohti toisella puolella olevaa erämaata,
josta Tal Hajusin alue alkoi.

En kertaakaan ollut puhellut Dejah Thorisin kanssa, sillä hän ei ollut
lähettänyt minulle sanaa, että olisin tervetullut hänen vaunuihinsa, ja
typerä ylpeys esti minua lähentelemästä häntä. Uskonpa todella, että
miehen kyky seurustella naisten kanssa on päinvastaisessa suhteessa
hänen kelpoisuuteensa miehenä. Kyvytön raukka kykenee varsin usein
lumoamaan kauniimpaa sukupuolta, kun taas sotilas, joka saattaa
värähtämättä katsoa tuhansia todellisia vaaroja silmästä silmään,
piilottelee takalistolle kuin ujosteleva lapsi.

Kolmantenakymmenentenä päivänä Barsoomiin saapumiseni jälkeen marssimme
muinaiseen Tharkin kaupunkiin, jonka jo ammoin unholaan vaipuneelta
kansalta tämä vihreä rotu oli varastanut nimenkin. Tharkilaislaumojen
yhteinen lukumäärä on noin kolmekymmentätuhatta henkeä jakautuneina
kahteenkymmeneenviiteen yhdyskuntaan. Jokaisella kunnalla on oma
jedinsä ja lisäksi pienempiä päälliköitä, mutta kaikkia niitä hallitsee
Tal Hajus, Tharkin jeddak. Viiden yhdyskunnan päämaja on Tharkin
kaupungissa, ja loput ovat siroteltuina muihin Marsin autioihin
kaupunkeihin pitkin Tal Hajusin vallassa olevaa aluetta.

Suurelle keskusaukiolle saavuimme iltapäivällä. Palaavan retkikunnan
vastaanotto ei suinkaan ollut ihastuneen ystävällinen. Ne, jotka
sattuivat olemaan saapuvilla, sanoivat niiden miesten tai naisten
nimet, joiden kanssa joutuivat suoranaisesti kosketuksiin, lausuen
siten sikäläisen tavanmukaisen muodollisen tervehdyksen. Mutta kun
levisi tieto, että matkueen mukana oli kaksi vankia, heräsi myöskin
enemmän mielenkiintoa, kyselevien ryhmien tungeksiessa Dejah Thorisin
ja minun ympärilläni.

Pian meille näytettiin uudet asuntomme, ja päivän loppuosa kului meidän
sovittautuessamme uusiin oloihimme. Uusi majapaikkani oli aukiolle
etelästäpäin tuovan kadun varrella; tämä katu oli kaupungin valtasuoni,
jota myöten me olimme marssineet portilta keskukseen. Minulle oli
varattu kokonainen rakennus, joka sijaitsi aukion toisessa laidassa.
Sama suurenmoinen rakennustekniikka, joka oli ollut Koradissa niin
silmäänpistävänä piirteenä, oli havaittavissa täälläkin, mutta, jos
mahdollista, vieläkin komeampana ja loistavampana. Majapaikkani olisi
sopinut Maan mahtavimman hallitsijan asunnoksi, mutta näihin
alkeellisiin olentoihin ei rakennuksista vaikuttanut mikään muu kuin
niiden koko ja niiden huoneiden tavaton tilavuus; kuta suurempi
rakennus, sitä halutumpi se oli. Niinpä oli Tal Hajusin hallussa
tavattoman avara talo, joka ilmeisesti oli ollut joku julkinen
rakennus; se oli kaupungin suurin, mutta kokonaan sopimaton hallitsijan
palatsiksi. Lähinnä suurin oli varattu Lorkvas Ptomelille, seuraava
eräälle vähempiarvoiselle, ja niin edelleen kaikille viidelle jedille.
Sotilaat asuivat samoissa rakennuksissa kuin ne päälliköt, joiden
seurueisiin he kuuluivat, tai jos pitivät parempana asua yksin, etsivät
suojaa jostakin tuhansista isännättömistä rakennuksista omassa
kaupunginosassaan, jollainen oli määrätty kutakin yhdyskuntaa varten.
Asuinrakennuksen valinta oli tehtävä tämän jaon puitteissa.
Poikkeuksena olivat jedit, jotka kaikki olivat sijoittuneet aukion
laidoilla oleviin rakennuksiin.

Kun olin saanut taloni järjestetyksi tai oikeammin valvonut, että se
oli järjestetty täyteen kuntoon, oli auringon lasku kohta käsissä, ja
kiiruhdin ulos etsimään Solaa ja tämän huollettavia, sillä olin
päättänyt keskustella Dejah Thorisin kanssa ja koettaa selittää
hänelle, kuinka välttämätöntä meidän oli tehdä ainakin välirauha siihen
asti, kunnes keksisin jonkun keinon auttaakseni hänet karkuun. Etsin
turhaan, kunnes suuresta punaisesta auringosta enää näkyi vain kapea
reuna, joka oli katoamaisillaan näköpiirin taakse. Silloin huomasin
Woolan ruman pään pilkistävän eräästä toisen kerroksen ikkunasta saman
kadun varrella kuin oma majapaikkani, mutta vastaisella puolella katua
ja vielä lähempänä aukiota.

Odottamatta sen kummempaa kehoitusta kiiruhdin portaita myöten toiseen
kerrokseen ja astuin suureen, rakennuksen etusivulla olevaan
huoneeseen. Siellä tervehti minua innostunut Woola, joka heittäytyi
suurine ruhoineen päälleni melkein kaataen minut lattialle. Otusparka
oli niin ihastunut nähdessään minut jälleen, että luulin sen
nielaisevan minut; se hymyili niin, että kita avautui korvasta toiseen
ja kaikki kolme hammasriviä paljastuivat.

Rauhoitin eläintä, lausuen sille muutamia komentosanoja ja hyväillen
sitä, ja katselin hätäisesti ympärilleni yhä lisääntyvässä pimeydessä
nähdäkseni Dejah Thorisin. Kun en nähnyt hänestä merkkiäkään, lausuin
hänen nimensä. Huoneen kaukaisimmasta nurkasta kuului hiljainen
vastaus, ja parilla nopealla askeleella olin hänen vieressään.
Hän oli vetäytynyt kyyryyn silkkivaippojen ja turkisten sekaan
muinaisaikaiselle, leikkauskoristeiselle puutuolille. Kun seisoin
odotellen, nousi hän täyteen pituuteensa ja katsoen minua suoraan
silmiin lausui:

"Mitä tahtoo tharkilainen Dotar Sojat Dejah Thorisilta, vangiltaan?"

"Dejah Thoris, en tiedä, miten olen sinua suututtanut. En missään
nimessä ole tahtonut vähimmässäkään määrin loukata sinua, jota olin
toivonut saavani puolustaa ja tukea. Älä ole minusta tietävinäsi,
jos niin haluat, mutta sinun täytyy auttaa minua valmistamaan
karkaamistasi, jos se suinkin on mahdollista; se ei ole pyyntöni, se on
määräykseni. Kun taaskin olet turvassa isäsi luona, niin saat tehdä
minulle mitä tahdot. Mutta tästä lähtien siihen päivään saakka olen
minä herrasi ja sinun on toteltava ja autettava minua."

Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti, ja minusta tuntui, että hänen
vihansa lauhtui.

"Ymmärrän sanasi, Dotar Sojat", hän vastasi, "mutta sinua itseäsi en
ymmärrä. Olet kummallinen sekoitus miehestä ja lapsesta, raakalaisesta
ja ylimyksestä. Toivoisin hartaasti, että voisin lukea sydämesi
ajatukset."

"Katso jalkoihisi, Dejah Thoris! Sydämeni on siellä nyt, kuten se on
ollut siitä Koradin yöstä asti ja on aina, sykkien vain sinulle, kunnes
kuolema sen vaimentaa."

Hän astui pienen askeleen minua kohti, ojentaen kauniit kätensä
eteenpäin, niin että ne tekivät omituisen haparoivan liikkeen.

"Mitä tarkoitat, John Carter?" hän kuiskasi. "Mitä sanot minulle?"

"Sanon sen, minkä olin itselleni luvannut olla sanomatta ainakin siihen
asti, kunnes et enää ole tämän vihreän kansan vankina. Käyttäytymisesi
johdosta minua kohtaan viimeisinä kahtenakymmenenä päivänä olin
arvellut jättää sen iäksi sanomatta. Sanon sinulle, Dejah Thoris, että
olen sinun, sieluineni, ruumiineni; tahdon palvella sinua, taistella
puolestasi, kuolla puolestasi. Vain yhtä seikkaa pyydän vastalahjaksi,
sitä, ettet millään tavoin, et merkilläkään, lausu moitettasi tai
hyväksymistäsi sanoistani, kunnes olet turvassa oman kansasi
keskuudessa, ja että kiitollisuus ei saa vähääkään vaikuttaa
tunteisiisi minua kohtaan, mitkä hyvänsä ne lienevätkin. Mitä tahansa
teenkin sinua palvellakseni, johtuu se yksinomaan itsekkäistä
vaikutteista, sillä minusta on hauskempi palvella kuin olla
palvelematta sinua."

"Kunnioitan toivomuksiasi, John Carter, sillä ymmärrän niiden
vaikutteet, ja otan vastaan palveluksesi yhtä mielelläni kuin myöskin
alistun määräysvaltaasi. Sanasi olkoon lakini. Olen kahdesti tehnyt
ajatuksissani väärin sinua kohtaan ja pyydän sinua antamaan anteeksi."

Emme enää voineet keskustella henkilökohtaisista asioista, sillä
huoneeseen astui Sola hyvin kiihtyneenä ja kokonaan toisenlaisena kuin
hänen tavallinen, rauhallinen ja hillitty olemuksensa.

"Tuo hirveä Sarkoja on ollut Tal Hajusin puheilla", hän huudahti, "ja
mikäli aukiolla kuulin, on teillä kummallakaan varsin vähän toiveita."

"Mitä he puhuvat?" kysyi Dejah Thoris.

"Että teidät heitetään villien _calotien_ (koirien) raadeltaviksi
suurelle areenalle, niin pian kun heimot ovat kokoontuneet vuotuisille
juhlille."

"Sola", sanoin, "olet thark, mutta vihaat ja inhoat kansasi tapoja yhtä
paljon kuin mekin. Etkö tahdo koettaa paeta kanssamme? Olen varma
siitä, että Dejah Thoris voi tarjota sinulle kodin ja turvan kansansa
keskuudessa, eikä kohtalosi voi olla siellä sen pahempi, kuin sen
täytyy täällä aina olla."

"Niin", huudahti Dejah Thoris, "tule kanssamme, Sola! Sinulla on
parempi olla Heliumin punaisen kansan keskuudessa kuin täällä, ja voin
luvata sinulle sekä kodin keskuudessamme että lisäksi vielä rakkautta
ja kiintymystä, jota luontosi kaipaa ja jonka kansasi tavat sinulta
aina kieltävät. Tule kanssamme, Sola! Voisimmehan paeta ilman sinua,
mutta kohtalosi olisi hirveä, jos he epäilisivät sinun auttaneen meitä.
Tiedän kyllä, ettei sekään pelkosi saisi sinua estämään pakoamme, mutta
me tahdomme sinut mukaamme, tahdomme sinut aurinkoiseen onnen maahan,
sellaisen kansan sekaan, joka tietää, mitä rakkaus, yhteistunto ja
kiitollisuus merkitsevät. Tulethan mukaamme, Sola! Sano, tulethan!"

"Suuri, Heliumiin vievä vesiväylä on vain kahdeksankymmenen kilometrin
päässä etelässä", mumisi Sola puolittain itsekseen. "Nopea thoat
juoksisi sen kolmessa tunnissa. Ja sieltä on Heliumiin kahdeksansataa
kilometriä, enimmäkseen harvaan asuttuja seutuja. He tietäisivät kyllä
ja ajaisivat meitä takaa. Voisimme piiloutua suurten puiden sekaan
vähäksi aikaa, mutta karkaamismahdollisuudet ovat todellakin vähäiset.
He ajaisivat meitä takaa aina Heliumin porteille saakka ja
levittäisivät surmaa joka askeleella. Te ette tunne heitä."

"Emmekö voi päästä Heliumiin mitään muuta tietä?" kysyin. "Etkö voi
piirtää minulle jonkunlaista karttaa seudusta, jonka kautta meidän on
mentävä, Dejah Thoris?"

"Kyllä", hän vastasi ja ottaen hiuksistaan suuren timantin hän piirsi
marmorilattiaan ensimmäisen Barsoomia esittävän kartan, minkä olin
koskaan nähnyt. Siinä oli joka suuntaan käyviä pitkiä suoria viivoja,
jotka milloin olivat yhdensuuntaisia, milloin suppenivat jotakin suurta
ympyrää kohti. Nämä viivat, hän selitti, olivat vesiväyliä; ympyrät
olivat kaupunkeja, joista yksi, kaukana luoteissuunnalla meistä,
Helium. Lähempänä oli toisia kaupunkeja, mutta hän sanoi pelkäävänsä
mennä moniin niistä, sillä kaikki ne eivät olleet ystävällisissä
suhteissa Heliumin kanssa.

Tarkasteltuani karttaa huolellisesti kuutamossa, joka nyt valaisi
huoneen, osoitin lopuksi kaukana meistä pohjoiseen olevaa vesitietä,
joka myöskin näkyi vievän Heliumiin.

"Eikö tämä kulje isoisäsi alueen läpi?" kysyin.

"Kyllä", vastasi hän, "mutta se on yli kolmensadan kilometrin päässä
meistä. Se on yksi niitä vesiväyliä, joiden poikki kuljimme Tharkiin
tullessamme."

"He eivät suinkaan epäilisi meidän koettavan päästä niin kaukaiselle
vesiväylälle", sanoin, "ja juuri senvuoksi pidän sitä parhaana
pakotienä."

Sola oli samaa mieltä kanssani, ja päätimme lähteä Tharkista jo samana
yönä, niin pian kun vain löytäisin thoatini ja saisin ne satuloiduksi.
Solan piti ratsastaa toisella, Dejah Thorisin ja minun toisella. Kunkin
meistä pitäisi ottaa ruokaa ja juomaa kahden päivän varalta, sillä
ratsuja ei voitaisi kovin pahasti hoputtaa niin pitkällä matkalla.

Käskin Solan mennä Dejah Thorisin kanssa erästä vähän käytettyä katua
pitkin kaupungin etelälaitaan, jossa minä kohtaisin heidät thoateineni
niin pian kuin mahdollista. Sitten jätin heidät kokoamaan ruokaa sekä
silkki- ja turkisvaippoja, niin paljon kuin tarvitsimme, ja hiivin itse
hiljaa ensimmäisen kerroksen takaosaan, astuen sieltä pihalle, jossa
eläimemme tapansa mukaan liikkuivat rauhattomasti sinne tänne,
ennenkuin asettuivat yölevolle.

Rakennuksien varjossa, suojassa Marsin kuiden kirkkailta säteiltä,
liikkui suuri lauma thoateja ja zitidareja, viimemainitut päästellen
matalia kurkkuääniään ja edelliset tuon tuostakin kirahdellen
kimakasti, mikä on raivon, näiden eläinten miltei yhtämittaisen
olotilan, merkki. Nyt ne olivat levollisempia, kun ainoatakaan ihmistä
ei ollut saapuvilla, mutta kun ne vainusivat minut, tulivat ne
rauhattomammiksi ja niiden kamalat äänet yltyivät. Puuhani oli
vaarallista, minun oli mentävä thoattarhaan yksin ja lisäksi yöllä.
Ensinnäkin saattaisi niiden kiihtyvä melu varoittaa lähellä olevia
sotilaita, että jotakin oli tekeillä, ja toiseksi voisi joku suuri
ori-thoat pienimmästäkin syystä tai ilman minkäänlaista syytä saada
päähänsä ryhtyä johtamaan hyökkäystä minua vastaan.

Minulla ei ollut vähääkään halua ärsyttää eläinten pahaa luontoa
tällaisena yönä, jolloin niin paljon riippui äänettömyydestä ja
nopeudesta. Pysyttelin senvuoksi rakennusten varjossa valmiina millä
hetkellä hyvänsä hyppäämään turvaan läheiseen ovi- tai ikkuna-aukkoon.
Sillä tavoin hiivin äänettömästi suurelle portille, joka pihan
takaosasta aukeni kadulle, ja sitä lähestyessäni kutsuin hiljaa
ratsujani. Miten kiitinkään kaitselmusta, joka oli antanut minun olla
siksi kaukonäköinen, että olin voittanut näiden villien mykkien
eläinten rakkauden ja luottamuksen, sillä pihan toiselta laidalta näin
kahden suuren eläimen raivaavan itselleen tietä minua kohti korkeiden
lihavuorien lomitse.

Ne tulivat aivan lähelleni hangaten turpaansa minua vasten ja nuuhkien
ruokapalasia, joita minun oli tapana aina tuoda niille palkkioksi.
Aukaisin portin ja käskin molempien suurten otusten mennä ulos, minkä
jälkeen livahdin äänettömästi niiden perässä ja suljin portin.

En satuloinut ratsujani enkä noussut niiden selkään heti, vaan astelin
hiljaa rakennusten varjossa vähän käytetylle kadulle, jota myöten
pääsin Dejah Thorisin ja Solan kanssa sopimalleni kohtauspaikalle.
Äänettömästi kuin ruumiittomat henget me liikuimme varkain autioita
katuja, mutta vasta kun olimme päässeet kaupungin laidassa olevan
kentän näkyviin, aloin hengittää vapaasti. Olin varma, että Solan ja
Dejah Thorisin ei olisi lainkaan vaikeata päästä huomaamatta
kohtauspaikalle, mutta itsestäni ja isoista thoateistani en ollut
ensinkään varma, sillä tavatonta oli, että sotilaat poistuivat
kaupungista pimeän tultua; sellaista saattoi tapahtua vain pitkälle
ratsastusmatkalle lähdettäessä.

Pääsin määrätylle paikalle ilman kommelluksia, mutta kun Dejah Thoris
ja Sola eivät vielä olleet siellä, vein ratsuni erään suuren
rakennuksen eteissaliin. Arvelin, että mahdollisesti joku toinen
samassa talossa majaileva nainen oli tullut puhelemaan Solan kanssa
siten viivyttäen heidän lähtöään; en ollut pahasti huolissani,
ennenkuin lähes tunti oli kulunut eikä heistä ollut näkynyt
merkkiäkään. Ja kun vielä oli vierinyt hidas puolituntinen, aloin tulla
hyvin levottomaksi. Sitten keskeyttivät yön hiljaisuuden läheneväin
ihmisten äänet, jotka melusta päättäen eivät suinkaan saattaneet olla
vapauteen varkain hiipiviä pakolaisia. Pian oli joukkue minun
kohdallani, ja käytävän pimennosta näin heitä olevan parikymmentä
ratsastavaa sotilasta. Ohimennessään lausuivat he muutamia sanoja,
jotka saivat sydämeni nousemaan kurkkuun.

"Hän on luultavasti sopinut kohtaavansa heidät juuri kaupungin
laidassa, ja senvuoksi --" Enempää en kuullut, he olivat jo etäällä;
mutta siinä oli tarpeeksi. Suunnitelmamme oli tullut ilmi, ja
karkaamismahdollisuudet olisivat tästä lähtien varsin vähäiset, kunnes
kauhea loppu olisi käsissä. Nyt toivoin vain pääseväni kiinni
joutumatta palaamaan Dejah Thorisin asunnolle saadakseni tietää hänen
kohtalonsa. Mutta kuinka se kävisi päinsä mukanani nuo suuret
thoat-hirviöt, nyt kun tieto karkaamisestani oli luultavasti hälyttänyt
kaupungin jalkeille. Siinä oli vaikea tehtävä ratkaistakseni.

Äkkiä välähti päähäni ajatus. Tunsin näiden muinaisten marsilaisten
kaupunkien rakennustavan ja tiesin, että kunkin rakennusneliön keskellä
oli avoin piha. Hapuilin senvuoksi tietä pimeiden huoneiden läpi,
kutsuen thoateja perässäni. Niiden oli työlästä tunkeutua muutamista
oviaukoista, mutta kun kaikkien kaupungin näkyvimmillä paikoilla
olevien rakennusten mittasuhteet olivat varsin suuret, saivat thoatini
kiinni tarttumatta nykineeksi itsensä ovista. Pääsimme siten lopuksi
sisäpihalle, jota peitti, kuten olin odottanutkin, tavanmukainen
sammalkasvisto, joka saisi olla eläinten ruokana ja juomana, kunnes
minun onnistuisi palauttaa ne omaan tarhaansa. Uskoin varmasti, että ne
pysyisivät täällä yhtä rauhallisina ja tyytyväisinä kuin missä muualla
hyvänsä, ja hyvin vähän todennäköistä oli myöskin, että ne
keksittäisiin. Vihreät marsilaiset menivät näet varsin vastahakoisesti
autioihin rakennuksiin, sillä niissä oli usein ainoita olioita, joiden
luulen herättäneen heissä pelkoa -- Barsoomin isoja valkeita apinoita.

Irroitin satulahihnat ja piilotin ne rakennuksen takakäytävään, jonka
kautta juuri olimme tulleet pihalle. Jättäen eläimet valloilleen menin
pihan poikki ja sen toisella puolella olevien rakennusten läpi kadulle.
Odotin oviaukossa, kunnes olin varma, ettei ketään ollut lähettyvillä,
kiiruhdin kadun poikki vastaiselle puolelle ja lähimmän oven kautta sen
rakennusneliön pihalle. Kulkien tällä tavoin pihasta toiseen, jolloin
ilmitulon vaara oli hyvin vähäinen, vain katujen poikki mennessäni,
pääsin onnellisesti Dejah Thorisin asunnon takana olevalle pihalle.

Täällä luonnollisesti olivat ympäröivissä rakennuksissa asuvien
sotilaiden ratsut, ja sotilaat itsensä olisin voinut odottaa
kohtaavani, jos olisin mennyt sisälle. Mutta onneksi voin turvautua
toiseen, vaarattomampaan keinoon päästäkseni Dejah Thorisin luokse
ylempään kerrokseen. Arvioin senvuoksi ensin niin hyvin kuin osasin,
missä rakennuksessa hän asui, sillä en ollut sitä ennen katsellut
rakennuksia pihan puolelta. Sitten käytin hyväkseni suhteellisen suuria
voimiani ja liikkumiskykyäni, hypäten ylöspäin, niin että sain kiinni
toisen kerroksen ikkunasta, jonka luulin olevan Dejah Thorisin asunnon
takaosassa. Vedin itseni huoneeseen ja hiivin varovasti rakennuksen
etuosaa kohti. Vasta kun olin hänen huoneensa ovella, huomasin sieltä
kuuluvista äänistä, että huoneessa oli väkeä.

En syöksynyt päistikkaa huoneeseen, vaan kuuntelin ulkopuolella
saadakseni varmuuden, että huone oli Dejah Thorisin ja että sinne voi
vaaratta uskaltautua. Ja hyväpä olikin, että olin niin varovainen,
sillä kuulemani äänet olivat miesten matalia kurkkuääniä ja sanat,
jotka vihdoin erotin, antoivat minulle tuiki tervetulleen varoituksen.
Puhuja oli päällikkö, joka parhaillaan antoi määräyksiä neljälle
sotilaalleen.

"Ja kun hän palaa huoneeseensa", sanoi puhuja, "kuten hän varmasti
tekee huomattuaan, ettei nainen tule häntä tapaamaan kaupungin laitaan,
hyökkäätte te neljä hänen kimppuunsa ja riisutte häneltä aseet. Siihen
tarvitaan teidän kaikkien yhteiset voimat, jos Koradin tapahtumia
koskevat selostukset ovat oikeita. Sidottuanne hänet lujasti kannatte
hänet jeddakin asunnon alla olevaan holviin ja panette hänet varmoihin
kahleisiin, niin että hänet löydetään, kun Tal Hajus haluaa. Älkää
salliko hänen puhutella ketään älkääkä laskeko ketään tähän
huoneistoon, ennenkuin hän tulee. Tytön palaamisesta ei ole vähääkään
vaaraa, sillä tällä hetkellä hän on varmassa tallessa Tal Hajusin
käsissä, ja surkutelkoot häntä kaikki esi-isänsä, sillä Tal Hajus ei
tunne sääliä. Suuri Sarkoja on tehnyt kelpo työn tänä yönä. Menen nyt,
ja jollette saa häntä vangituksi, kun hän palaa, niin määrään ruumiinne
heitettäviksi Issin kylmään helmaan."



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Taistelu ja tappio


Kun puhuja oli antanut määräyksensä, kääntyi hän poistuakseen huoneesta
sen oven kautta, jonka luona minä seisoin. Mutta minun oli tarpeetonta
odottaa enää; olin kuullut kylliksi ja sydämeni oli täynnä kauhua.
Hiivin pois ja palasin pihalle samaa tietä, jota olin tullutkin.
Toimintasuunnitelmani oli heti valmis; menin aukion ja sitä reunustavan
kadun poikki ja olin pian Tal Hajusin pihalla.

Ensimmäisen kerroksen kirkkaasti valaistut ikkunat osoittivat minulle,
mistä etsintä oli alotettava. Hiivin ikkunoiden ääreen ja tirkistin
sisään. Huomasin heti, ettei sinne pääseminen ollutkaan niin helppoa
kuin olin toivonut, sillä pihan puolella olevat huoneet olivat täynnä
sotilaita ja naisia. Vilkaisin sitten ylempiin kerroksiin ja näin että
kolmas kerros oli pimeänä. Päätin mennä rakennukseen sitä tietä.
Yhdessä hetkessä olin saanut kiinni ylhäällä olevasta ikkunalaudasta ja
pian olin kiskonut itseni pimeän kolmannen kerroksen suojaavaan
varjoon.

Onneksi ei valitsemassani huoneessa ollut ketään. Hiivin äänettömästi
käytävään ja huomasin, että vastapäisessä huoneessa oli valoa.
Päästyäni aukkoon, jota luulin oveksi, huomasin kuitenkin, että se
avautui keskelle tavattoman suuren huoneen seinää. Tämä huone ulottui
rakennuksen pohjasta, kahta kerrosta alempaa, aina rakennuksen
kupukattoon saakka korkealle pääni yläpuolelle. Tämän avaran
ympyriäisen salin lattialla tungeksi päälliköitä, sotilaita ja naisia.
Toisessa päässä olevalla korokkeella röhötteli kamalimman näköinen
hirviö, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hänellä oli kaikki vihreiden
marsilaisten kylmät, kovat, julmat, hirvittävät piirteet, mutta ne
olivat tulleet vieläkin jyrkemmiksi ja alhaisemmiksi niiden
eläimellisten intohimojen johdosta, joiden ohjattavaksi hän jo
vuosikausia oli antautunut. Näillä petomaisilla kasvoilla ei ollut
jälkeäkään arvokkuudesta eikä ylpeydestä, samalla kun hänen tavaton
ruhonsa täytti korokkeen, jolla hän röhötti kuin joku äärettömän suuri
mustekala. Hänen kuusi raajaansa tekivät tämän vertauksen hirvittävän
ja hämmästyttävän sattuvaksi.

Mutta kauheat aavistukset saivat vilun väreet karmimaan selkääni, kun
näin Dejah Thorisin ja Solan seisomassa hänen edessään ja hänen
pirullisen ilmeensä, kun hän antoi ulkonevien silmiensä ahmia Dejah
Thorisin vartalon kauniita muotoja. Viimemainittu puhui parhaillaan,
mutta en kuullut hänen sanojaan sen enempää kuin Tal Hajusin matalaa
vastaussurinaakaan. Dejah Thoris seisoi suorana hänen edessään, pää
ylväästi pystyssä, ja vaikka olinkin etäällä, erotin vihan ja
ylenkatseen hänen kasvoiltaan, kun hän pelottomasti ja ylpeästi katseli
Tal Hajusia. Hän oli todella tuhannen jeddakin ylpeä tytär, se huokui
koko hänen olennostaan, pienestä, kalliista olemuksestaan. Hän oli niin
pieni, niin hento häntä ympäröiväin jättiläismäisten sotilaiden
rinnalla, mutta hänen majesteettisuutensa rinnalla he supistuivat
mitättömiksi kääpiöiksi. Hän oli valtavin olento salissa, ja totisesti
uskon, että he tunsivat sen.

Nyt antoi Tal Hajus merkin, että sali tyhjennettäisiin ja että vangit
jätettäisiin yksin hänen kanssaan. Päälliköt, sotilaat ja naiset
katosivat verkkaisesti ympäröivien huoneiden pimentoihin, ja Dejah
Thoris ja Sola seisoivat yksin tharkien jeddakin edessä.

Vain yksi päällikkö oli empinyt lähtiessään. Näin hänen seisovan suuren
patsaan varjossa sormien hermostuneesti hypistellessä pitkän miekan
kahvaa ja leppymättömän vihan kuvastuessa Tal Hajusiin suunnatuista
silmistä. Se oli Tars Tarkas, ja voin lukea hänen ajatuksensa kuin
avoimesta kirjasta, sillä hänen kasvoillaan oli peittämättömän inhon
ilme. Hän ajatteli toista naista, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli
seisonut tämän saman pedon edessä, ja jos minä olisin sillä hetkellä
voinut kuiskata sanan hänen korvaansa, niin Tal Hajusin hallituskausi
olisi päättynyt. Mutta lopuksi hänkin poistui huoneesta tietämättä,
että hän jätti oman tyttärensä eniten vihaamansa ja inhoamansa olennon
armoille.

Tal Hajus nousi seisaalleen, mutta arvaten hänen tarkoituksensa minä
kiiruhdin häntä estämään, juosten kiertoportaita myöten alakerrokseen.
Ei ketään tullut vastaani, vaan saavuin huoneen pääovelle kenenkään
huomaamatta ja asetuin saman patsaan varjoon, josta Tars Tarkas oli
juuri lähtenyt. Saapuessani huoneeseen Tal Hajus puhui parhaillaan.

"Heliumin prinsessa, voisin kiristää kansaltanne valtavat lunnaat, jos
vain palauttaisin sinut vahingoittumattomana. Mutta tuhat kertaa
mieluummin tahdon nähdä kauniiden kasvojesi vääntyvän kidutuksen
tuskista. Ne ovat pitkälliset, sen lupaan. Kymmenpäiväinen huvi olisi
aivan liian lyhyt osoittamaan, kuinka suuresti rakastan rotuasi.
Kauhean kuolemasi pitää häiritä punaisen kansan unta kaikkina tulevina
aikoina. Heidän pitää vapista yön pimeydessä, kun heidän isänsä
kertovat heille vihreän kansan hirveästä kostosta, Tal Hajusin
voimasta, vallasta, vihasta ja julmuudesta. Mutta ennen kidutusta pitää
sinun olla omani lyhyt hetkinen, ja siitäkin saapuu tieto Heliumin
jeddakille Tardos Morsille, isoisällesi, että hän kierisi maassa
suruissaan ja tuskissaan. Huomenna alkaa kidutus; tänä yönä sinä olet
Tal Hajusin; tule!"

Hän hyppäsi alas korokkeelta ja tarttui raa'asti Dejah Thorisin
käsivarteen. Mutta tuskin oli hän ennättänyt koskea tyttöön, kun minä
jo olin heidän välissään. Oikeassa kädessäni oli lyhyt miekkani,
terävänä ja kiiltävänä; olisin voinut pistää sen hänen saastaiseen
sydämeensä, ennenkuin hän oivalsi minun olevan kimpussaan. Mutta kun
kohotin käteni antaakseni iskun, johtui Tars Tarkas mieleeni, ja
kuohuvasta vihastani ja raivostani huolimatta en voinut riistää häneltä
sitä suloista hetkeä, jota varten hän oli elänyt, jota hän oli toivonut
niin monta pitkää, raskasta vuotta. Senvuoksi iskinkin vain lujan
nyrkkini hänen leukaansa. Äännähtämättäkään hän kaatui lattialle kuin
kuollut.

Saman kuolemanhiljaisuuden jatkuessa tartuin Dejah Thorisia käteen, ja
viitattuani Solaa seuraamaan kiiruhdimme äänettömästi huoneesta toiseen
kerrokseen. Kenenkään huomaamatta pääsimme pihanpuolisen ikkunan
luokse, ja varustushihnojeni avulla laskin ensin Solan ja sitten Dejah
Thorisin maahan. Pudottauduin sitten keveästi heidän perässään ja vein
heidät nopeasti rakennuksien varjossa pihan toiselle puolelle. Sieltä
jatkoimme matkaa samaa tietä, jota myöten olin juuri saapunut kaupungin
etäisestä laidasta.

Vihdoin pääsimme thoatieni luokse pihalle, jonne olin ne jättänyt.
Satuloin ne häthätää, ja sitten kiiruhdimme rakennuksen läpi sen takana
olevalle kadulle. Sola nousi toisen ratsun, Dejah Thoris ja minä toisen
selkään, ja me ratsastimme Tharkin kaupungista eteläpuolella olevien
kukkuloiden yli.

Sensijaan että olisimme kiertäneet kaupungin ympäri ja lähteneet
luoteista kohti pyrkiäksemme läheisimmälle vesiväylälle, käännyimme
kaakkoiseen päin ja lähdimme ratsastamaan sammalaavikkoa, jonka
toisella puolella, yli kolmensadan vaivaloisen ja vaarallisen
kilometrin päässä, oli toinen Heliumiin johtava valtasuoni.

Emme hiiskuneet sanaakaan, ennenkuin kaupunki oli jäänyt kauas
taaksemme, mutta saatoin hyvin kuulla Dejah Thorisin hiljaisen
nyyhkytyksen hänen painautuessaan minua vasten, nojaten rakasta päätään
olkaani.

"Jos onnistumme, päällikköni, niin Heliumin velka on hyvin suuri --
suurempi kuin mitä se ikinä voi sinulle maksaa; ja jollemme onnistu",
hän jatkoi, "niin velka on yhtä suuri, vaikka Helium ei sitä tiedä,
sillä olet pelastanut sukumme viimeisen jälkeläisen pahemmasta kuin
kuolemasta."

En vastannut mitään, vaan tartuin hänen vyötäisilläni olevaan käteensä
ja puristin hänen pieniä, rakkaita sormiaan, jotka pitivät kiinni
minusta turvaa etsien. Jatkuvan hiljaisuuden vallitessa kiiruhdimme
eteenpäin pitkin kuun valaisemaa keltaista sammalikkoa kukin meistä
vaipuneena omiin mietteisiinsä. Minä puolestani en voinut muuta kuin
riemuita tuntiessani Dejah Thorisin lämpimän ruumiin sylissäni, ja
huolimatta kaikista meitä odottavista vaaroista sydämeni lauloi
ylistyshymniä yhtä iloisesti, kuin jos olisimme jo ratsastaneet sisään
Heliumin porteista.

Aikaisemmat suunnitelmamme olivat menneet surkeasti myttyyn, joten
meillä ei ollut ruokaa eikä juomaa, ja aseita oli vain minulla.
Senvuoksi hoputimme ratsujamme sellaiseen vauhtiin, että niiden täytyi
väsyä, ennenkuin meillä oli toivoakaan nähdä matkamme ensimmäisen osan
päämäärää.

Ratsastimme koko yön ja koko seuraavan päivän vain harvoin hieman
levähtäen. Toisena yönä olimme kaikki, sekä eläimet että me itse, lopen
uupuneita, ja kävimme pitkäksemme sammalille, nukkuen viisi, kuusi
tuntia. Ennen päivän koittoa lähdimme jälleen taipaleelle. Kun myöhään
seuraavana iltana, ratsastettuamme koko päivän, emme vieläkään olleet
nähneet vilahdustakaan puista, jotka ovat koko Barsoomissa suurien
vesiväylien merkkejä, valkeni meille koko kamala totuus -- olimme
eksyksissä.

Ilmeisesti olimme ajaneet ympyrässä, mutta kummalle puolelle olimme
kaartaneet, sitä oli vaikea sanoa, eikä se näyttänyt mahdolliseltakaan,
sillä olihan aurinko ollut oppaanamme päivällä sekä kuut ja tähdet
yöllä. Joka tapauksessa vesiväylää ei ollut näkyvissä, ja seurueemme
jokainen jäsen oli menehtymäisillään nälästä, janosta ja väsymyksestä.
Kaukana edessämme, hieman matkasuunnastamme oikealle, häämötti matalia
vuoria. Päätimme koettaa päästä sinne, toivoen joltakin kukkulalta
näkevämme vesiväylän, jota etsimme. Ennen vuorien juurelle
saapumistamme yllätti meidät yö, ja puolikuolleina väsymyksestä ja
nälästä laskeuduimme lepäämään.

Varhain seuraavana aamuna heräsin siihen, että suuri ruho painautui
kiinni minuun, ja kun avasin säikähtyneenä silmäni, näin uskollisen
Woolani vieressäni; se oli seurannut jälkiämme tiettömän sammalaavikon
halki jakamaan kanssamme kohtalomme, mikä se sitten olisikin. Kiersin
käsivarteni sen kaulaan ja painoin poskeni sen päätä vasten enkä
häpeile sitä tunnustaessani sen enempää kuin sitäkään, että kyyneleet
kihosivat silmiini ajatellessani eläimen uskollista rakkautta. Kohta
senjälkeen heräsivät myöskin Dejah Thoris ja Sola. Päätimme viipymättä
lähteä taaskin pyrkimään kukkuloita kohti. Ratsastettuamme vähän toista
kilometriä huomasin, että thoatini alkoi surkeasti kompastella ja
hoippua, vaikkemme olleetkaan ajaneet muuta kuin käymäjalkaa
edellisestä puolestapäivästä lähtien. Äkkiä se horjahti rajusti
toiselle kupeelleen ja kaatua lysähti maahan. Dejah Thoris ja minä
lennähdimme pehmeälle sammalelle aivan vahingoittumatta, mutta
eläin-paran tila oli surkea; se ei kyennyt edes nousemaan, vaikka me
emme enää olleet sitä painamassa. Sola väitti, että illan viileys
yhdessä levon kanssa kyllä saisi eläimen virkoamaan, minkä vuoksi en
tappanut sitä, kuten aluksi olin aikonut, sillä minusta tuntui julmalta
jättää se yksin kuolemaan nälkään ja janoon. Päästin irti hihnat,
heitin ratsastusvehkeet eläimen viereen, ja jättäen ratsu-raukan oman
onnensa nojaan jatkoimme matkaa yhdellä thoatilla niin hyvin kuin
voimme. Sola ja minä kävelimme pakoittaen Dejah Thorisin
vastalauseistaan huolimatta ratsastamaan. Olimme päässeet täten noin
puolentoista kilometrin päähän kukkuloista, joille pyrimme, kun Dejah
Thoris huusi korkealta tähystyspaikaltaan thoatin selästä, että hän
näki suuren ratsumiesjoukon, joka juuri ilmestyi eräästä muutamien
kilometrien päässä olevasta solasta; Sola ja minä katsoimme hänen
osoittamaansa suuntaan ja erotimme selvästi useampia satoja ratsastavia
sotilaita. Ne näyttivät etenevän lounaiseen päin, joten ne olisivat
joutuneet yhä kauemmaksi meistä.

Epäilemättä ne olivat tharkilaisia sotilaita, jotka oli lähetetty
ottamaan meitä kiinni, ja huokasimme helpotuksesta, kun näimme niiden
ratsastavan meistä poispäin. Nostin kiireesti Dejah Thorisin satulasta,
komensin thoatin pitkälleen, ja laskeuduimme itsekin maahan ollaksemme
mahdollisimman vähän silmäänpistäviä, ettei sotilaiden huomio kiintyisi
meihin.

Ratsastettuaan ulos solasta olivat he näkyvissä vain hetken, kadoten
sitten ystävällisen harjanteen taakse. Meille se oli sallimuksen
hyväntahtoisuutta, sillä jos he olisivat kauan olleet näkyvissä, niin
tuskin he olisivat voineet olla huomaamatta meitä. Kun viimeinen
sotilas tuli solasta näkyviimme, pysähtyi hän ja kauhuksemme nosti
pienen, mutta voimakkaan kaukoputkensa silmilleen, tarkastellen
merenpohjaa joka suuntaan. Hän oli ilmeisesti päällikkö, sillä eräissä
vihreiden marsilaisten marssikolonnissa on päällikön paikka joukkueen
viimeisenä. Kun hänen kaukoputkensa suuntautui meitä kohti, lakkasi
sydämemme sykkimästä, ja tunsin kylmän hien kihoavan ruumiini
jokaisesta huokosesta.

Nyt oli kaukoputki juuri meihin suunnattuna ja -- se pysähtyi. Hermomme
olivat äärimmilleen jännittyneet, ja epäilenpä, hengittikö meistä
yksikään sinä lyhyenä aikana, jolloin sotilas tarkasteli meitä. Sitten
hän laski kaukoputkensa, ja saatoimme nähdä hänen huutavan komennuksen
sotilaille, jotka olivat ehtineet pois näkyvistämme harjanteen taakse.
Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan miehiään, vaan käänsi thoatinsa
ympäri ja lasketti hurjaa laukkaa meitä kohti.

Meillä oli vain yksi heikko pelastumismahdollisuus, ja siihen oli
turvauduttava vikkelästi. Kohotin kummallisen marsilaisen pyssyni
poskelleni, tähtäsin ja painoin laukaisunappulaa. Kuului terävä
paukahdus, kun kuula osui maaliin, ja hyökkäävä päällikkö kellahti
nelistävän ratsunsa selästä maahan.

Hypähdin pystyyn ja komensin thoatin seisomaan. Käskin Solan ottaa
Dejah Thorisin mukaansa ratsun selkään ja koettaa päästä kukkuloille,
ennenkuin vihreät sotilaat olisivat kimpussani. Tiesin, että he
löytäisivät toistaiseksi piilopaikan rotkoista ja luolista, ja vaikka
he kuolisivatkin siellä nälkään, niin sekin olisi heille parempi kuin
tharkien käsiin joutuminen. Pakoittaen heidät ottamaan molemmat
revolverini vähäisiksi suojelusvälineiksi ja viimeiseksi keinoksi,
jonka avulla he voisivat välttää sen kauhean kuoleman, joka heitä
varmasti odottaisi, jos he joutuisivat uudelleen vangiksi, otin Dejah
Thorisin syliini ja nostin hänet Solan taakse, joka määräykseni mukaan
oli jo noussut thoatin selkään.

"Hyvästi, prinsessani", kuiskasin, "kenties vielä näemme toisemme
Heliumissa. Olen selviytynyt pahemmistakin pinteistä kuin tämä on."
Valehtelin, mutta koetin hymyillä.

"Mitä", huusi hän, "etkö tule mukanamme?"

"Kuinka voisin tulla, Dejah Thoris? Jonkun täytyy pidättää noita
vintiöitä, ja minä voin helpommin livahtaa heidän käsistään yksin kuin
me kaikki kolme yhdessä."

Hän hyppäsi heti thoatin selästä ja kiertäen rakkaat kätensä kaulaani
sanoi rauhallisen arvokkaasti Solalle: "Pakene, Sola! Dejah Thoris jää
kuolemaan sen miehen kanssa, jota hän rakastaa."

Nuo sanat ovat lähtemättömästi kaiverrettuina sydämeeni. Oi, mielelläni
uhraisin henkeni tuhannesti, jos vain saisin kuulla ne vielä kerran.
Mutta silloin en voinut edes sekunniksikaan antautua hänen syleilynsä
hurmaan, vaan painaen huuleni ensimmäisen kerran hänen huulilleen,
kohotin hänet ylös ja laskin hänet uudelleen Solan taakse, antaen
viimemainitulle jyrkän käskyn pitää väkisin häntä thoatin selässä.
Sitte läimäytin thoatia kylkeen, ja he kiitivät pois Dejah Thorisin
rimpuillessa viimeiseen asti vapautuakseen Solan otteesta.

Kääntyessäni ympäri näin vihreiden sotilaiden nousevan harjanteelle ja
etsivän katseillaan päällikköään. Pian he huomasivat hänet ja heti
senjälkeen minut. Mutta tuskin olivat he nähneet minut, kun aloin ampua
maaten vatsallani sammalistossa. Pyssyni säiliössä oli tasan sata
panosta ja toiset sata vyössäni. Voin senvuoksi ampua nopeasti yhtä
mittaa, kunnes kaikki sotilaat, jotka olivat ehtineet nousta
harjanteelle, olivat joko kaatuneet tai kiiruhtaneet suojaan.

Tämä voittoni oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä pian hyökkäsi
kimppuuni koko joukkue, kaikkiaan noin tuhat miestä, ratsastaen hurjaa
nelistä. Ammuin, kunnes pyssyni oli tyhjä ja he olivat hyvin lähellä
minua. Vilkaistuani sitten sivulleni ja nähtyäni, että Dejah Thoris ja
Sola olivat kadonneet kukkuloiden sekaan, hyppäsin pystyyn, heitin
hyödyttömän pyssyni menemään ja lähdin juoksemaan päinvastaiseen
suuntaan kuin mihin Sola holhokkeineen oli mennyt.

Jos marsilaiset ovat milloinkaan saaneet katsella hyppynäytäntöä, niin
saivat sellaisen silloin nähdä hämmästyneet takaa-ajajani, mutta
vaikkakin se johti heidät poispäin Dejah Thorisista, niin se ei saanut
heitä unohtamaan pyrkimystään vangita minut.

He kiitivät hurjaa vauhtia perässäni, kunnes lopuksi satutin jalkani
ulkonevaan kvartsikappaleeseen ja kellahdin sätkytellen sammalelle. Kun
katsahdin ylöspäin, olivat he jo kimpussani, ja vaikka tempasin pitkän
säiläni aikoen myydä henkeni mahdollisimman kalliista hinnasta, niin
kaikki oli pian ohi. Kaaduin iskuista, joita tuli satamalla; pyörryin,
kaikki musteni silmissäni ja vaivuin unhotuksen tilaan.



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kahleissa Warhoonissa


Oli varmaankin kulunut useita tunteja, ennenkuin uudelleen tulin
tajuihini, ja muistan hyvin hämmästyksen tunteen, joka minut valtasi
huomatessani, etten ollutkaan kuollut.

Viruin silkkivaipoista ja turkiksista valmistetulla vuoteella pienen
huoneen nurkassa. Huoneessa oli myöskin muutamia vihreitä sotilaita ja
minuun päin kumartuneena ikivanha, hirvittävän ruma akka.

Kun aukaisin silmäni, kääntyi viimemainittu erääseen sotilaaseen päin
lausuen: "Hän jää eloon, oi jed."

"Se on hyvä", vastasi puhuteltu, nousten seisaalleen ja lähestyen
vuodettani. "Hänestä saamme harvinaisen numeron suurille kisoillemme."

Kun silmäni nyt sattuivat häneen, näin, ettei hän ollut thark, sillä
hänen koristuksensa ja arvomerkkinsä olivat toisenlaiset. Hän oli
tavattoman suurikokoinen, pää ja rinta täynnä kauheita arpia, yksi
torahammas poikki ja toinen korva poissa. Kummallakin puolella rintaa
riippui hänellä hihnassa ihmisen pääkallo ja joukko kuivattuja käsiä.

Hänen viittauksensa suuriin kisoihin, joista olin kuullut niin paljon
tharkien keskuudessa, osoitti minulle, että olin vain joutunut ojasta
allikkoon.

Vaihdettuaan naisen kanssa vielä joitakuita sanoja, jotka saivat hänet
uskomaan, että kykenin jo hyvin lähtemään matkalle, jed komensi meidät
thoatien selkään ja ratsastamaan pääjoukon jäljessä.

Minut sidottiin lujasti niin rajun ja vastahakoisen ratsun selkään kuin
ikinä olin nähnyt, ja ratsumies kummallakin puolellani estämässä minua
kantavaa eläintä karkaamasta lähdimme hurjaa laukkaa ajamaan pääjoukkoa
takaa. Haavat vaivasivat minua hyvin vähän; niin ihmeteltävän nopeasti
olivat naisen lääkkeet vaikuttaneet ja niin taitavasti oli hän sitonut
ja paikannut vammani.

Juuri ennen yön tuloa saavutimme pääjoukon. Se oli äskettäin asettunut
leiriin yötä varten. Minut vietiin heti johtajan puheille, joka
osoittautui warhoonilaumojen jeddakiksi.

Samoin kuin minut vanginnut jed oli hänkin kauhean arpinen, ja hänen
rinnallaan oli samanlaiset korut, pääkallot ja kuivatut kädet, jotka
näyttivät olevan warhoonien kaikkien korkeampien sotilaiden merkkinä,
samalla todistaen heidän hirveää julmuuttaan, jonka rinnalla itse
tharkitkin jäävät varjoon.

Jeddakia, Bar Comasia, joka oli verrattain nuori, vihasi ja kadehti
hänen vanha alapäällikkönsä Dak Kova, sama jed, joka oli minut
vanginnut. En saattanut olla huomaamatta, että viimemainittu suorastaan
etsi tilaisuutta voidakseen loukata päämiestään.

Hän ei ollut tietävinäänkään tavanmukaisesta muodollisesta
tervehdyksestä astuessamme jeddakin puheille, vaan tyrkäten raa'asti
minut hallitsijan eteen huudahti matalalla äänellä ja uhkaavasti:

"Olen tuonut tänne kummallisen olennon, jolla on tharkin merkit. Minua
huvittaa nähdä hänen tappelevan villin thoatin kanssa suurilla
juhlilla."

"Hän kuolee sillä tavalla, jonka Bar Comas, jeddakinne, näkee hyväksi
määrätä, jos hän kuolee ollenkaan", vastasi nuori hallitsija
ponnekkaasti ja arvokkaasti.

"Josko ollenkaan?" mylvi Dak Kova. "Kaulassani olevien kuivien käsien
nimessä, hän kuolee, Bar Comas. Maitopartainen ventoutesi ei voi häntä
pelastaa. Oi, jospa warhoonien hallitsijana olisi todellinen jeddak
eikä heikko raukka, jonka suonissa on vettä ja jolta vanha Dak Kovakin
voisi paljain käsin riistää arvomerkit!"

Bar Comas silmäili loukkaavaa ja niskuroivaa päällikköä hetkisen ja
hänen ilmeistään kuvastui ylpeää, pelotonta halveksimista ja vihaa.
Sitten hän paljastamatta asetta ja virkkamatta sanaakaan karkasi
herjaajan kurkkuun.

En koskaan ennen ollut nähnyt kahden vihreän marsilaisen sotilaan
taistelevan luonnon antamilla aseilla, ja nyt seurannut eläimellinen
rohkeuden näyte oli hirvittävämpi, kuin hurjinkaan mielikuvitus voi
sommitella. He repivät toistensa silmiä ja korvia käsillään, iskivät ja
viiltelivät toisiaan välkkyvillä torahampaillaan, kunnes kumpikin oli
pelkkinä repaleina päästä jalkoihin saakka.

Bar Comasilla oli taistelussa voiton puoli, sillä hän oli voimakkaampi,
vikkelämpi ja älykkäämpi. Pian oli ilmeistä, että taistelu oli
ratkaistu ja että puuttui vain lopullinen kuolinisku, kun Bar Comas
liukahti kiskoutuessaan irti vastustajansa otteesta. Tätä pientä
tilaisuutta oli Dak Kova juuri odottanutkin. Hän syöksi Bar Comasin
kimppuun, upotti ainoan valtavan torahampaansa tämän ruumiiseen ja
viilsi nuoreen jeddakiin haavan alhaalta ylös asti, niin että
torahammas pysähtyi vasta Bar Comasin leukaluuhun. Voittaja ja voitettu
kierähtivät hervottomina ja elottomina sammalelle yhtenä ainoana
raadeltuna ja verisenä lihaläjänä.

Bar Comas oli kuollut ja vain Dak Kovan naisten suurenmoiset
ponnistukset pelastivat tämän ansaitulta kohtalolta. Kolme päivää
senjälkeen hän asteli omin vointinsa Bar Comasin ruumiin ääreen, joka
tavan mukaan oli saanut virua paikallaan, ja laskien jalkansa entisen
hallitsijansa rinnalle otti itselleen warhoonin jeddakin arvonimen.

Kaatuneen jeddakin pää ja kädet leikattiin irti lisättäviksi voittajan
koristuksiin, minkä jälkeen hänen naisensa hurjasti ja kamalasti
nauraen polttivat jäännökset.

Dak Kovan saamat vammat olivat viivyttäneet marssia niin paljon, että
luovuttiin koko matkasta, jonka tarkoituksena oli tehdä hävitysretki
erääseen pieneen tharkilaiseen yhteiskuntaan kostoksi hautomalaitoksen
tuhoamisesta. Retki siirrettiin suurien kisojen jälkeiseen aikaan, ja
koko sotilasjoukko, luvultaan kymmenentuhatta, kääntyi takaisin
Warhooniin.

Ensimmäiset kokemukseni tämän julman ja verenhimoisen kansan matkueessa
olivat vain esimakua niistä näytännöistä, joiden katsojana sain olla
melkein joka päivä heidän keskuudessaan. Heidän heimonsa on paljoa
pienempi kuin tharkien, mutta paljoa raaempi ja hurjempi. Ei kulunut
päivääkään, jona ei sattunut taisteluja warhoonien eri yhdyskuntien
jäsenten kesken. Sattuipa yhtenä ainoana päivänä kokonaista kahdeksan
kuolemaan päättynyttä kaksintaistelua.

Saavuimme Warhoonin kaupunkiin kolmipäiväisen marssin jälkeen, ja minut
heitettiin heti vankiholviin ja kahlehdittiin vankoilla ketjuilla
kiinni lattiaan ja seiniin. Ruokaa sain säännöllisin väliajoin, mutta
kun kopissani oli pilkkosen pimeätä, en tiedä, viruinko siellä päiviä,
viikkoja vaiko kuukausia. Se oli elämäni kauheinta aikaa, ja vielä
nytkin ihmettelen, etten menettänyt järkeäni sysimustan pimeyden
hirmuissa. Kopissa vilisi ryömiviä ja matelevia otuksia; kun olin
pitkälläni, suikerteli ylitseni kylmiä, limaisia eläviä, ja silloin
tällöin näin pimeästä vastaani tuijottavat, tulisen hehkuvat silmät.
Ulkomaailmasta ei kuulunut luokseni ainoatakaan ääntä, eikä vartijani
suonut minulle ainoatakaan sanaa, vaikka aluksi pommitin häntä
kysymyksillä.

Lopulta näitä kauheita olentoja kohtaan, jotka olivat syösseet minut
tähän hirveään paikkaan, tuntemani mielipuolisuutta lähentelevä viha ja
inho kohdistuivat epäselvinä ajatuksissani yhteen ainoaan henkilöön,
vartijaani, joka muuttui mielessäni koko warhooniheimon edustajaksi.

Olin pannut merkille, että hän tuli aina himmeine soihtuineen tuomaan
ruokaa ulottuvilleni ja että hänen kumartuessaan laskemaan annoksia
lattialle hänen päänsä oli suunnilleen rintani tasalla. Kun sen vuoksi
kuulin hänen seuraavalla kerralla lähestyvän, niin harkiten ovelasti
kuin mielipuoli ainakin vetäydyin koppini kaukaisimpaan nurkkaan ja
saaden siten raskaat käsiäni kahlehtivat ketjut hieman höllemmälle
odotin hänen tuloaan kyyristyen hyppäämään kuin petoeläin. Kun hän
kumartui laskemaan ruokaa lattialle, heilautin kahleita pääni ylitse ja
iskin ne kaikin voimin hänen kalloonsa. Päästämättä ääntäkään hän
vaipui kuolleena permannolle.

Nauraen ja höpisten kuin hullu, joksi olinkin tulemaisillani,
heittäydyin hänen ruumiinsa kimppuun ja sormeni hapuilivat hänen
kurkkuansa. Tunsin hänen kaulassaan ohkaisen ketjun, jossa riippui
avaimia. Kun sormeni sattuivat avaimiin, palasi järkeni nopeasti kuin
ajatus. En ollut enää haihatteleva tylsätajuinen olento, vaan
selväjärkinen, terveesti punnitseva mies, jolla oli karkaamiseen
tarvittavat välineet käsissään.

Kun parhaillaan puuhailin irroittaakseni ketjun uhrini kaulasta, satuin
katsahtamaan ympärilleni ja näin kuusi paria pimeässä hehkuvia silmiä,
jotka herkeämättä tuijottivat minua. Ne lähestyivät verkkaisesti ja
hitaasti, minä peräydyin pyrkien kauemmaksi niiden kaamean
hirvittävästä läheisyydestä. Kyyristyin kaukaiseen nurkkaani pitäen
käsiäni, kämmenet ulospäin, edessäni, ja hiipien etenivät kamalat
silmät, kunnes ne olivat jaloissani viruvan ruumiin luona. Sitten ne
taaskin poistuivat, mutta tällä kertaa kuulin oudon, ratisevan äänen,
ja ne katosivat lopulta johonkin luolani etäiseen, pimeään sopukkaan.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Taistelu areenalla


Hitaasti sain takaisin mielenmalttini ja vihdoin yritin taaskin ottaa
avaimia kuolleen vartijani kaulasta. Mutta kun menin pimeässä sitä
hapuilemaan, huomasin kauhukseni, että se oli poissa. Silloin selvisi
minulle äkkiä kaikki. Noiden kiiluvien silmien omistajat olivat
riistäneet minulta saaliini ja vieneet uhrini naapuriluolaan
syötäväksi. Ne olivat vaanineet päiväkausia, viikkoja, kuukausia, koko
sen hirvittävän ikuisuuden, jonka olin viettänyt täällä vankina,
odottaen saavansa ruumiini juhla-ateriakseen.

Kahteen päivään ei minulle tuotu ruokaa, mutta sitten ilmestyi uusi
vartija, ja vankeuteni jatkui entiseen tapaan. Mutta enää en antanut
kamalan tilani saada järkeäni sekaannuksiin.

Kohta tämän tapauksen jälkeen tuotiin samaan koppiin toinen vanki ja
kahlehdittiin lähelle minua. Soihdun himmeässä valossa näin, että hän
oli punainen marsilainen; tuskin maltoin odottaa vartijain poistumista
päästäkseni puheisiin hänen kanssaan. Kun vartijoiden askelten äänet
häipyivät etäisyyteen, lausuin hiljaa marsilaisten tervehdyssanan
"kaor."

"Ken puhuu pimeydestä?" vastasi hän.

"John Carter, Heliumin punaisen kansan ystävä."

"Olen Heliumista", hän sanoi, "mutta en muista nimeäsi."

Kerroin hänelle sitten tarinani sellaisena kuin olen sen tässä
esittänyt, jättäen vain mainitsematta rakkauteni Dejah Thorisiin. Hän
oli hyvin kiihtynyt Heliumin prinsessaa koskevien uutisten johdosta ja
piti varsin luultavana, että hän ja Sola olivat päässeet turvapaikkaan
sieltä, missä he olivat eronneet minusta. Hän sanoi tuntevansa
kysymyksessä olevan paikan hyvin, sillä samaa solaa, josta
warhoonisotilaat olivat tulleet, kun huomasivat meidät, käyttivät he
aina marssiessaan etelään päin.

"Dejah Thoris ja Sola menivät kukkuloille tuskin kahdeksan kilometrin
päässä suuresta vesitiestä ja ovat nyt luultavasti turvassa", hän
vakuutti minulle.

Vankitoverini oli Kantos Kan, Heliumin laivaston _padwar_ (luutnantti).
Hän oli ollut mukana onnettomassa retkikunnassa, joka oli joutunut
tharkien väijytykseen silloin, kun Dejah Thoris vangittiin, ja hän
selosti minulle lyhyesti laivaston tappion jälkeisiä tapahtumia.

Pahasti vahingoittuneina ja vain osaksi miehitettyinä olivat laivat
hitaasti pyrkineet takaisin Heliumiin. Mutta niiden kulkiessa Zodangan
kaupungin lähitse, jonka kaupungin asukkaat ovat Barsoomin punaisen
rodun keskuudessa Heliumin perinnäisiä vihamiehiä, oli heidän
kimppuunsa hyökännyt suuri joukko taistelulaivoja. Heliumilaisten
kaikki muut alukset paitsi se, jonka miehistöön Kantos Kan kuului,
olivat joko tuhoutuneet tai joutuneet vihollisten käsiin. Hänen
alustaan oli kolme zodangalaista laivaa ajanut takaa päiväkausia, mutta
lopulta oli se päässyt pakenemaan kuutamottoman yön pimeydessä.

Kolmekymmentä päivää Dejah Thorisin vangiksijoutumisen jälkeen eli
suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin me olimme tulleet Tharkiin, oli
hänen aluksensa saapunut Heliumiin mukanaan kymmenkunta eloonjäänyttä
alkuperäisestä miehistöstä, seitsemästäsadasta upseerista ja
sotilaasta. Heti oli Dejah Thorisia etsimään lähetetty seitsemän suurta
laivastoa, joissa kussakin oli sata valtavaa laivaa, ja näistä käsin
oli kaksituhatta pienempää alusta yhtä mittaa risteillyt etsien
kadonnutta prinsessaa, mutta turhaan.

Kostoretkelle lähetetyt laivat olivat hävittäneet kaksi vihreiden
marsilaisten yhteiskuntaa jäljettömiin Barsoomin pinnalta, mutta Dejah
Thorisista ei ollut löydetty jälkeäkään. Oli etsitty pohjoisten
heimojen keskuudesta ja vasta aivan viime päivinä oli etsintää ulotettu
etelään.

Kantos Kan oli määrätty yhteen yksimiehiseen lentokoneeseen, ja
onnettomuudeksi olivat warhoonit huomanneet hänet, kun hän tarkasteli
näiden kaupunkia. Uskaliaan rohkeutensa kautta tämä mies voitti
kunnioitukseni ja ihailuni mitä suurimmassa määrin. Yksin hän oli
laskeutunut maahan kaupungin äärellä ja tunkeutunut jalkaisin aukiota
rajoittaviin rakennuksiin. Kaksi päivää ja kaksi yötä hän oli nuuskinut
warhoonien asuntoja ja vankiloita etsiessään rakastettua prinsessaa,
mutta joutunut erään warhoonijoukkueen käsiin aikoessaan juuri poistua
saatuaan varmuuden siitä, että Dejah Thoris ei ollut täällä vankina.

Vankeutemme aikana Kantos Kan ja minä tutustuimme läheisesti toisiimme
ja välillemme kehittyi lämmin henkilökohtainen ystävyys. Mutta monta
päivää emme ehtineet olla yhdessä, ennenkuin meidät raahattiin
vankiluolastamme suuria kisoja varten. Varhain eräänä aamuna meidät
vietiin tavattoman suureen amfiteatteriin, joka ei ollut rakennettu
maan pinnalle, vaan kaivettu maahan. Osittain se oli maanvieremistä
täyttynyt, joten oli vaikea sanoa, kuinka laaja se oli alkujaan ollut.
Mutta nytkin siihen mahtuivat kaikki kokoontuneet warhoonlaumat,
yhteensä kaksikymmentätuhatta.

Areena oli hyvin laaja, mutta perin epätasainen ja huonossa kunnossa.
Sen ympärille olivat warhoonit latoneet kiviä jostakin muinaisen
kaupungin rappeutuneesta rakennuksesta estääkseen eläimiä ja vankeja
pääsemästä katsomoon. Kumpaankin päähän oli laitettu kopit, joissa
uhrit saivat odottaa, kunnes heidän vuoronsa tuli kohdata joku kauhea
kuolema areenalla.

Kantos Kan ja minut pantiin samaan koppiin. Toisissa kopeissa oli
villejä caloteja ja thoateja, raivoavia zitidareja, toisten vihreiden
heimojen sotilaita ja naisia sekä monia outoja ja hurjia Barsoomin
villieläimiä, joita en ollut ennen nähnyt. Niiden ulvonnasta,
mylvinästä ja kiljunnasta aiheutuva melu oli korviasärkevä, ja
ylväimmänkin miehen sydän olisi täyttynyt pelokkailla aavistuksilla
hänen nähdessään minkä hyvänsä niistä.

Kantos Kan selitti minulle, että ennenkuin tämä päivä oli lopussa,
olisi yksi vangeista ansainnut itselleen vapauden ja kaikki muut
viruisivat vainajina areenalla. Taistelujen voittajat pantaisiin aina
vastakkain, kunnes heistä vain kaksi olisi elossa. Viimeisen ottelun
voittaja vapautettaisiin, olipa hän sitten ihminen tai eläin.
Seuraavana aamuna kopit täytettäisiin uusilla uhreilla ja niin
jatkettaisiin kaikkina kymmenenä kisapäivänä.

Kohta senjälkeen kun meidät oli tuotu koppiin, alkoi amfiteatteri
täyttyä ja tunnin kuluttua ei ainoatakaan istumapaikkaa ollut tyhjänä.
Dak Kova istui jediensä ja päällikköjensä kanssa yhden sivun keskustaan
laitetulla laajalla korokkeella.

Dak Kovan annettua merkin temmattiin kahden kopin ovet auki ja
kaksitoista vihreätä marsilaisnaista ajettiin keskelle areenaa.
Kullekin heistä annettiin väkipuukko, ja sitten päästettiin areenaan
toisesta päästä heidän kimppuunsa kaksitoista calotia eli villiä
koiraa. Kun eläimet, muristen ja raivonvaahto suupielissä, syöksyivät
melkein turvattomien naisten kimppuun, käänsin pääni toisaalle,
ettei tarvitsisi katsella hirveätä näkyä. Katsojien kirkuna ja
naurunremahdukset todistivat, että tämä huvi oli erinomainen, ja kun
käänsin katseeni areenalle Kantos Kanin ilmoitettua, että kaikki oli
ohi, näin kolme voittoisaa calotia murisemassa ja ulvomassa uhriensa
ruumiilla. Naiset olivat puolustautuneet hyvin.

Sitten päästettiin raivostunut zitidar kentällä olevien koirien
joukkoon ja näin jatkettiin koko pitkä, kuuma, hirveä päivä.

Minä jouduin taistelemaan ensin ihmisiä ja sitten petoja vastaan, mutta
kun minulla oli aseenani pitkä miekka sekä olin vastustajiani
vikkelämpi ja tavallisesti voimakkaampikin, oli se kaikki minusta vain
lastenleikkiä. Kerran toisensa perästä sain suosionosoituksia
verenhimoiselta rahvaalta, ja lopulta alkoi kuulua huutoja, että minut
oli otettava pois areenalta ja tehtävä warhoonien kansan jäseneksi.

Lopuksi oli meitä jäljellä vain kolme, eräs suurikokoinen, johonkin
pohjoiseen heimoon kuuluva vihreä sotilas, Kantos Kan ja minä.. Kahden
ensinmainitun oli aluksi taisteltava keskenään ja sitten voittajan
minua vastaan. Lopullisen voittajan palkintona olisi vapaus.

Kantos Kan oli saanut taistella useita kertoja ja selviytynyt kuten
minäkin aina voittajana, vaikka joskus, etenkin otellessaan vihreitä
sotilaita vastaan, vain hädin tuskin. En voinut juuri toivoakaan, että
hän kykenisi kaatamaan jättiläismäisen vastustajansa, joka oli tähän
asti surmannut kaikki häntä vastaan joutuneet. Vihreä otus oli noin
kolmen ja puolen metrin mittainen, kun taas Kantos Kan oli vain
tavallisen miehen kokoinen. Kun he astuivat toisiaan vastaan, näin ensi
kerran uuden marsilaisten miekankäyttötempun. Kantos Kan teki sen
pannen kaikki pelastustoiveensa yhden arvanheiton varaan. Tultuaan noin
kuuden metrin päähän isosta vastustajastaan hän ojensi miekkaa
pitelevän kätensä taaksepäin ja sinkosi sitten voimakkaalla
tempauksella aseensa kärki edellä vihreää sotilasta kohti. Se lensi
maaliinsa tarkasti kuin nuoli, lävistäen jättiläisen sydämen, ja tämä
vaipui kuolleena areenalle.

Kantos Kan ja minä jouduimme nyt toisiamme vastaan, mutta kun lähenimme
toisiamme, kuiskasin hänelle, että pitkittäisimme taisteluamme pimeän
tuloon saakka. Sitten keksisimme kenties jonkun pelastumiskeinon.
Katselijalaumat arvasivat ilmeisesti, ettei meillä ollut halua
taistella, ja kiljuivat raivoissaan, kun ei meistä kumpikaan antanut
vaarallisia iskuja. Kun näin äkkiä tulevan pimeyden olevan
laskeutumaisillaan, käskin kuiskaten Kantos Kania pistämään miekkansa
vasempaan kainalooni. Hän teki niin, ja minä hoipuin taaksepäin
puristaen käsivarrellani hänen miekkaansa tiukasti kylkeäni vasten ja
kaatuen, niin että hänen miekkansa näytti tunkeutuneen rintaani. Kantos
Kan käsitti heti juoneni, astui ripeästi vierelleni, laski jalkansa
rinnalleni, ja veti miekkansa ruumiistani ja antoi minulle lopullisen
kuoliniskun kaulaan, katkaisten muka siten kaulavaltimoni, mutta itse
asiassa upottaen säilänsä kylmän terän minua hipaisematta suoraan
areenan hiekkaan. Tällä välin oli jo tullut siksi pimeä, ettei kukaan
voinut erottaa kepposta. Kuiskaten käskin hänen mennä vaatimaan
vapauttaan ja sitten odottaa minua kaupungin itäpuolella olevilla
kukkuloilla, ja hän lähti luotani.

Kun amfiteatteri oli tyhjentynyt, hiivin hiljaa sen reunalle, ja kun
tämä rakennus oli kaukana kaupungin keskustasta, suuren kuolleen
kaupungin autiossa osassa, ei minun ollut ensinkään vaikeata päästä
kaupungin ulkopuolella oleville kukkuloille.



KAHDESKYMMENES LUKU

Ilmatehtaassa


Kaksi päivää odotin siellä Kantos Kania, mutta kun häntä ei kuulunut,
lähdin jalkaisin taivaltamaan luoteiseen päin, jolla suunnalla hän oli
maininnut läheisimmän vesiväylän olevan. Ainoana ravintonani oli
kasvismaito, jota eräästä kasvilajista tihkui hyvin runsaasti. Vaelsin
kaksi pitkää viikkoa, haparoiden eteenpäin öisin vain tähtien johdolla
ja piileskellen päivät jonkun kallion ulkoneman turvissa tai
kukkuloiden keskellä. Useasti ahdistelivat minua villit petoeläimet,
oudot, kummalliset hirviöt, syöksyen pimeässä kimppuuni, joten minun
oli aina pidettävä miekka kädessä valmiina niitä torjumaan.
Tavallisesti omituinen, vastasaavuttamani telepaattinen vaisto varoitti
minua hyvissä ajoin, mutta kerran olivat kauheat torahampaat kurkussani
ja karvainen naama kasvojani hipumassa, ennenkuin edes aavistin vaaran
uhkaavan.

En tietänyt, minkälainen otus oli kimpussani, mutta tunsin, että se oli
iso, raskas ja monijalkainen. Käteni olivat sen kurkussa, ennenkuin sen
hampaat ennättivät upota kaulaani. Hitaasti sain karvaisen naaman
työnnetyksi poispäin sormieni pitäessä sen henkitorvea kuin
ruuvipihdeissä.

Äänettöminä makasimme maassa pedon koettaessa kaikin voimin tavoittaa
minua kauheilla torahampaillaan, kun taas minä ponnistin voimani
säilyttääkseni otteeni ja kuristaakseni eläimen kuoliaaksi. Käsivarteni
alkoivat kuitenkin herpautua ylivoimaisessa ponnistuksessa ja hitaasti
lähenivät hehkuvat silmät ja välkkyvät torahampaat kasvojani. Mutta
juuri kun karvainen naama jo kosketti kasvojani, tunsin pedon
hellittävän. Sitten syöksyi ympäröivästä pimeydestä joku kamala olento
minua maassa pitelevän hirviön kimppuun. Muristen kierivät otukset
sammalella repien ja raadellen toisiaan kamalasti. Kaikki oli kuitenkin
pian ohitse, ja pelastajani seisoi pää alhaalla minua ahdistaneen pedon
kurkun kohdalla.

Lähempi kuu pilkisti juuri silloin taivaanrannalta ja valaisi maiseman.
Sen valossa näin, että pelastajani oli Woola, mutta mistä se oli tullut
ja kuinka se oli minut löytänyt, se oli minulle arvoitus. Tarpeetonta
on sanoa, että olin iloinen saadessani Woolan seurakseni, mutta iloani
laimensi huolestunut pelkoni sen johdosta, että se oli jättänyt Dejah
Thorisin. Olin varma siitä, että hänen täytyi olla kuollut, kun Woola
oli lähtenyt hänen luotaan, sillä niin ehdottomasti se noudatti
käskyjäni.

Tällä välin oli kuu jo ehtinyt korkealle, ja näin, että Woola oli vain
varjo entisestään. Ja kun se kääntyi pois hyväilyistäni, alkaen ahmia
maassa viruvan eläimen ruumista, huomasin selvästi, että eläin-parka
oli melkein kuoliaaksi nälkiytynyt. Olin itsekin vain vähän paremmassa
tilassa, mutta en voinut syödä pedon lihaa raakana eikä minulla
ollut minkäänlaisia tulentekovehkeitä. Kun Woola oli päättänyt
ateriansa, lähdin uudelleen väsyttävälle ja loputtomalta tuntuvalle
vaellukselleni, etsimään vesiväylää, joka näytti minua pakenevan.

Kulkuni viidennentoista päivän koittaessa riemastuin nähdessäni korkeat
puut, jotka olivat etsimiseni päämäärän merkkinä. Keskipäivän seuduilla
laahauduin vaivaloisesti tavattoman suuren rakennuksen portille.
Rakennus peitti noin kymmenen neliökilometrin laajuisen alan ja sen
korkeus oli suunnilleen kuusikymmentä metriä. Sen valtavassa muurissa
ei näkynyt ainoatakaan aukkoa, lukuunottamatta pientä ovea, jonka
kynnykselle vaivuin lopen väsyneenä, eikä siinä myöskään näkynyt
minkäänlaista ulkopuolista elonmerkkiä.

En löytänyt kelloa enkä muutakaan vehjettä, jolla olisin voinut antaa
itsestäni tietoa sisällä olijoille, jollei kenties oven vieressä
seinässä oleva ympyriäinen aukko ollut sitä varten. Aukko oli
suunnilleen kynänpään kokoinen. Painoin suuni sitä vasten aikoen huutaa
siihen, mutta samassa kuului siitä ääni, joka kysyi, kuka olin, mistä
tulin ja mikä oli asiani.

Selitin, että olin päässyt karkuun warhoonien käsistä ja että olin
kuolemaisillani nälkään ja väsymykseen.

"Sinulla on vihreän sotilaan merkit ja seurassasi on calot, mutta
ulkomuotosi on samanlainen kuin punaisen kansan. Värisi ei ole vihreä
eikä punainen. Yhdeksännen päivän nimessä, mikä otus olet?"

"Olen Barsoomin punaisen kansan ystävä ja kuolemaisillani nälkään.
Ihmisyyden nimessä, avaa meille ovi", vastasin.

Ovi alkoi vetäytyä taaksepäin, ja painuttuaan lähes viisi metriä muurin
sisään se pysähtyi liukuen sitten keveästi vasemmalle, paljastaen
lyhyen ja ahtaan muuratun käytävän, jonka toisessa päässä oli toinen
kaikin puolin edellisen kaltainen ovi. Ketään ei ollut näkyvissä, mutta
astuimme heti ensimmäisestä ovesta sisään, minkä jälkeen se liukui
äänettömästi paikoilleen siirtyen sitten alkuperäiseen asentoonsa
rakennuksen seinän ulkoreunaan. Kun ovi liukui sivulle, näin kuinka
tavattoman paksu se oli, hyvinkin kuusi metriä, ja kun se oli
taaskin ehtinyt sulkeutua, laskeutui katosta sen taakse vankkoja
teräslieriöitä, joiden alapäät soveltuivat lattiassa oleviin
syvennyksiin.

Vielä oli toinen ja kolmas ovi, jotka siirtyivät taaksepäin ja
liukuivat sivulle, ennenkuin pääsin avaraan sisäsuojaan, josta löysin
ruokaa ja juomaa valmiiksi pöydälle pantuina. Ääni kehoitti minua
syömään ja juomaan sekä ruokkimaan calotiani. Sillä aikaa kun minä
noudatin kehoitusta, pani näkymätön isäntäni toimeen ankaran
ristikuulustelun.

"Antamasi tiedot ovat perin mielenkiintoisia", sanoi ääni päättäen
kuulustelunsa, "ja ilmeisesti puhut totta, kuten myöskin on ilmeistä,
ettet ole barsoomilainen. Sen voin nähdä aivojesi rakenteesta,
sisäisten elintesi omituisesta keskinäisestä asennosta sekä sydämesi
muodosta ja koosta."

"Voitko nähdä lävitseni?" huudahdin.

"Kyllä, näen kaiken muun paitsi ajatuksiasi, ja jos olisit
barsoomilainen, näkisin nekin."

Sitten avautui huoneen toisessa päässä ovi, ja eteeni ilmestyi
kummallinen, kuivettunut, muumiota muistuttava mies. Hänen ruumiinsa
verhona oli yksi ainoa vaatetuskappale tai koristus -- ohut kultaketju,
josta riippui rinnalle lautasen laajuinen levy. Levyyn oli upotettu
tavattoman suuria timantteja ja sen keskellä oli omituinen kivi, josta
säkenöi yhdeksänlaatuisia erilaisia valosäteitä, kaikki seitsemän
Maassa tunnettua prisman väriä ja lisäksi kahdenlaisia kauniita
säteitä, joita en ennen ollut nähnyt ja joiden nimitystä en tietänyt.
Niiden selittäminen on minulle yhtä mahdotonta kuin punaisen
selittäminen sokealle. Sen vain tiedän, että ne olivat hyvin kauniita.

Vanhus istui keskustellen kanssani tuntikausia. Kummallisinta oli se,
että minä voin lukea hänen kaikki ajatuksensa, kun taas hän ei
aavistanut minun ajatuksistani vähääkään, jollen niitä lausunut.

En virkkanut hänelle mitään siitä, että kykenin vaistomaisesti
tulkitsemaan hänen ajatustoimintaansa, ja sain siten oppia varsin
paljon sellaista, josta oli minulle myöhemmin suurta hyötyä ja jota en
olisi saanut tietää, jos hän olisi tuntenut kykyni. Marsilaisten
sielunelämä on näet siinä määrin heidän omassa vallassaan, että he
voivat suunnata ajatuksensa täsmälleen niin kuin tahtovat. Siinä
rakennuksessa, johon olin joutunut, oli koneisto keinotekoisen ilman
valmistamista varten elämän ylläpitämiseksi Marsilla. Koko tämän
menetelmän salaisuus piilee siinä, että käytetään yhdeksännen laatuisia
valosäteitä, kauniita säteitä, joita olin nähnyt heijastuvan isäntäni
koristeen suuresta kivestä.

Nämä säteet erotetaan auringonvalosta hienosti sovelletuilla koneilla,
jotka sijaitsevat tämän suuren rakennuksen katolla. Kolme neljäsosaa
rakennuksen tilavuudesta ottavat säiliöt, joissa näitä säteitä
talletetaan. Sitten niitä käsitellään sähköllä, tai oikeammin niihin
sekoitetaan määrätyssä suhteessa sähköväreilyä. Sekoituksen tulos
pumpataan Marsin viiteen suureen ilmakeskukseen. Niistä se päästetään
valloilleen, ja muodostaa ilmaa joutuessaan kosketuksiin avaruuden
eetterin kanssa. Näitä säteitä on tässä suuressa rakennuksessa aina
varastossa riittävästi säilyttämään Marsin ilmakehän vähentymättömänä
tuhannen vuoden ajaksi. Ainoa vaara, jota tarvitsi pelätä, oli se, että
joku tapaturma sattuisi pumppukoneistolle. Niin selitti uusi ystäväni.

Hän vei minut sisempään huoneeseen katselemaan kahtakymmentä
radiumpumppua, joista kukin kykeni yksin pumppuamaan Marsille
tarpeeksi ilmasekoitusta. Kahdeksansataa vuotta hän kertoi valvoneensa
pumppujen toimintaa. Niitä käytettiin vuorotellen, kutakin yksi
päivä eli vähän kauemmin kuin kaksikymmentäneljä ja puoli maapallon
tuntia yhteen mittaan. Hänellä oli yksi apulainen, jonka kanssa
hän vuorotteli valvontatehtävissä. Puoli Marsin vuotta, noin
kolmesataaneljäkymmentäneljä maapallon päivää, viettää heistä kumpikin
yksin tässä yksinäisessä jättiläisrakennuksessa.

Jokaiselle punaiselle marsilaiselle opetetaan jo varhaisimmasta
lapsuudesta alkaen ilman valmistuksen periaatteet, mutta vain kaksi
kerrallaan tuntee sen salaisuuden, miten tähän suureen rakennukseen
päästään. Tämä rakennus on näet valloittamaton, sillä sen seinien
paksuus on lähes viisikymmentä metriä ja myöskin katto, jota peittää
puolentoista metrin paksuinen lasisuojus, on turvattu ilmalaivojen
hyökkäyksiä vastaan.

Minkäänlaista hyökkäystä ei ole pelättävissä muuta kuin vihreiden
marsilaisten tai mielipuolisten punaisten marsilaisten taholta, sillä
kaikki barsoomilaiset tietävät, että heidän kiertotähtensä kaikkien
elämänmuotojen olemassaolo on riippuvainen tämän tehdaslaitoksen
häiriytymättömästä toiminnasta.

Tarkkaillessani hänen ajatuksiaan huomasin sen mielenkiintoisen seikan,
että ulko-ovien koneistoa käytetään telepaattisin keinoin. Lukot ovat
niin hienotekoiset, että ovet avautuvat määrättyjen ajatusyhtymäin
aaltoliikkeiden vaikutuksesta. Koettaakseni vasta äsken itsessäni
keksimääni kykyä halusin yllättää hänet ottamalla selville tämän
ajatusyhtymän. Senvuoksi kysyin häneltä ikäänkuin sattumalta, kuinka
hän oli saanut avatuksi minulle jyhkeät ovet ollessaan itse rakennuksen
sisähuoneissa. Salamana välähti hänen mielessään yhdeksän marsilaista
äännettä, jotka hävisivät yhtä nopeasti, kun hän vastasi minulle, että
se oli salaisuus, jota hän ei saanut ilmaista.

Siitä alkaen muuttui hänen käyttäytymisensä minua kohtaan, ikäänkuin
hän olisi pelännyt, että minä olin saanut hänet paljastamaan suuren
salaisuutensa. Epäilys ja pelko ilmenivät hänen katseistaan ja
ajatuksistaan, vaikka hän puhelikin entiseen tapaansa säveästi.

Ennen nukkumaan menoa hän lupasi antaa minulle kirjeen vietäväksi
eräälle lähistöllä olevalla maanviljelysvirkailijalle. Tämä auttaisi
minua pääsemään Zodangaan, joka, hän sanoi, oli läheisin marsilainen
kaupunki.

"Mutta muistakin pitää siellä visusti salassa, että olet matkalla
Heliumiin, sillä nämä kansat ovat sodassa keskenään. Apulaiseni ja minä
emme kuulu mihinkään kansaan; me kuulumme koko Barsoomiin, ja tämä
kantamamme talismani suojelee meitä kaikissa maissa, vieläpä vihreänkin
kansan keskuudessa -- vaikka heidän käsiinsä emme antaudu, jos sen
suinkin voimme välttää", hän lisäsi.

"Ja nyt, hyvää yötä, ystäväni", hän jatkoi, "nuku kauan ja
rauhallisesti, niin, nuku kauan."

Vaikka hän hymyilikin ystävällisesti, näin hänen mielessään katuvan,
että oli päästänyt minut sisään. Sitten näin hänen ajattelevan
seisovansa vierelläni yöllä ja heilauttavansa nopeasti pitkää tikaria,
samalla kun hänen aivoissaan hämärästi kuvastuivat sanat: "Valitan
tätä, mutta se tapahtuu Barsoomin parhaaksi."

Kun hän oli sulkenut oven poistuttuaan huoneesta, en enää voinut nähdä
hänen ajatuksiaan, menetettyäni hänet näkyvistäni. Tämä seikka tuntui
minusta omituiselta, sillä olin vasta vähän perehtynyt ajatuksien
siirtymiseen. Mitä minun oli tehtävä? Millä tavoin pääsisin pois näiden
vankkojen muurien sisältä? Nyt, kun olin saanut varoituksen, voisin
surmata hänet helposti. Mutta hänen kuoltuaan en pääsisi poistumaan, ja
tämän suuren tehtaan koneiston pysähdyttyä kuolisin minä kuten kaikki
muutkin tämän tähden asukkaat -- kaikki, myöskin Dejah Thoris, jos hän
vielä oli elossa. Muille kaikille minä napsautin sormiani, mutta Dejah
Thorisia ajatellessani karkoitin heti mielestäni kaikki ajatukset
epäilyttävän isäntäni tappamisesta.

Aukaisin varovasti huoneeni oven ja menin Woolan seuraamana sisemmälle
jykevätekoiselle ulko-ovelle. Olin saanut hurjan suunnitelman. Aioin
koettaa saada raskaat lukot aukeamaan niillä yhdeksällä ajatusaallolla,
jotka olin lukenut isäntäni aivoista.

Hiivin hiljaa käytävästä toiseen, alas monimutkaisia kiertoportaita ja
saavuin vihdoin avaraan saliin, jossa aamulla olin saanut syödäkseni
pitkän paaston jälkeen. Isäntääni en nähnyt missään, eikä minulla ollut
aavistusta, missä hän öisin oleskeli.

Olin juuri astumaisillani rohkeasti saliin, kun takaani kuuluva
hiljainen melu varoitti minua. Vetäydyin nopeasti erääseen käytävän
syvennykseen ja kumarruin pimentoon, kiskoen Woolan vierelleni.

Vanhus kulki hyvin likeltä ohitseni. Hänen astuessaan himmeästi
valaistuun saliin, jonka läpi olin juuri aikonut mennä, näin hänen
käsissään pitkän, kapean tikarin, jota hän hioi kovasimella. Hänen
ajatuksistaan näin päätöksen mennä tarkastamaan radiumpumppuja, mihin
kuluisi noin kolmekymmentä minuuttia, ja sitten palata makuuhuoneeseeni
lopettamaan minut.

Kun hän mentyään salin läpi katosi pumppuhuoneeseen johtaville
portaille, hiivin minä piilopaikastani sisemmälle niistä kolmesta
jykevästä ovesta, jotka erottivat minut vapaudesta.

Keskittäen ajatukseni vankkaan lukkoon lähetin nopeasti ajatusaallot
sitä kohti. Odotin henkeä pidätellen kunnes ovi vihdoin liikkui
äänettömästi minua kohti, siirtyen sitten syrjään. Toinen toisensa
jälkeen avautuivat toisetkin valtavat ovet komennuksestani. Woola ja
minä astuimme pimeyteen, vapaina, mutta myöskin yhtä huonossa asemassa
kuin tullessammekin, paitsi että meillä nyt oli täydet vatsat.

Kiiruhdin pois tämän kammottavan rakennusmöhkäleen läheisyydestä ja
poikkesin ensimmäiselle poikkitielle haluten päästä alueen keskiselle
valtaväylälle mahdollisimman pian. Saavuin sinne aamun valjetessa, ja
menin ensimmäiselle pihalle, koettaen keksiä sieltä joitakin
elonmerkkejä.

Rakennukset olivat matalia, hajallaan sijaitsevia, ja niiden raskaat
ovet olivat tiukasti suljettuja. Vaikka kuinka olisin jyskyttänyt ja
huutanut, niin vastausta en saanut. Olin perin uupunut ja unissani.
Heittäydyin pitkäkseni maahan, käskien Woolan vartioida.

Vähän ajan kuluttua heräsin eläimen kauheaan murinaan. Kun aukaisin
silmäni, näin kolme punaista marsilaista, jotka seisoivat lyhyen matkan
päässä ja tähtäsivät meitä pyssyillään.

"Olen aseeton enkä ole vihollinen", kiiruhdin selittämään. "Olen ollut
vihreän kansan vankina ja nyt olen matkalla Zodangaan. Pyydän vain
saada ruokaa ja leposijan itselleni ja calotilleni sekä neuvoa tiestä,
jota minun on kuljettava."

He laskivat alas pyssynsä ja tulivat ystävällisesti luokseni, pannen
oikean kätensä vasemmalle olalleni, kuten sikäläisillä on tapana
tervehtiessään, ja kyselivät minulta kaikenlaista itsestäni ja
matkoistani. Sitten vei yksi heistä minut kotiinsa, joka olikin varsin
lähellä.

Niissä rakennuksissa, joiden oville olin jyskyttänyt varhain aamulla,
säilytettiin vain karjan- ja maanviljelyksen tuotteita. Varsinainen
asuinrakennus taasen sijaitsi tavattoman suurien puiden muodostamassa
puistikossa ja se, kuten kaikki punaisten marsilaisten asunnot, oli
yöksi nostettu korkealle ilmaan, kymmenen, viidentoista metrin
korkeudelle maasta, pyöreässä metallisessa hissilaitteessa, joka lipui
maahan upotettujen patsaiden varassa ja jota käytti vähäinen
rakennuksen eteiseen sijoitettu radiumkoneisto. Sensijaan että punaiset
marsilaiset telkeäisivät asumuksensa lukoilla ja salvoilla, he
yksinkertaisesti siirtävät ne yöksi pois kaiken sellaisen tieltä, mikä
saattaisi tuottaa häiriötä. Myöskin on heillä salaiset keinonsa, joilla
he voivat ulkoapäin saada rakennuksensa kohotetuksi ilmaan ja
lasketuksi ne takaisin maahan, halutessaan poistua niiden luota.

Näiden veljesten ja heidän perheittensä hallussa oli kolme samanlaista
asuntoa tällä viljelystilalla. Itse he eivät tehneet työtä, sillä he
olivat hallituksen virkamiehiä. Työn suorittivat rikos- ja sotavangit,
tuomitut velalliset sekä poikamiehet, jotka olivat liian köyhiä
maksaakseen kaikkien punaisten marsilaisten hallituksien määräämiä
korkeita perheettömyysveroja.

Isäntäni olivat erittäin sydämellisiä ja vieraanvaraisia, ja viivyin
heidän luonaan useita päiviä, leväten ja kooten jälleen voimia pitkien
ja raskaiden kokemusteni jälkeen.

Kun he olivat kuulleet tarinani -- en virkkanut heille mitään Dejah
Thorisista enkä ilmatehtaan vanhuksesta -- neuvoivat he minua
värjäämään ihoni enemmän heidän rotunsa värin mukaiseksi ja sitten
koettamaan saada tointa Zodangassa, joko armeijassa tai
ilmalaivastossa.

"On varsin luultavaa, ettei kertomustasi uskota, ennenkuin olet
osoittautunut luotettavaksi ja hankkinut itsellesi ystäviä hovin
korkeamman ylimystön keskuudesta. Sen taas voit helposti tehdä
sotapalveluksessa, sillä me barsoomilaiset olemme sotaista kansaa",
selitti heistä eräs, "ja tuhlaamme eniten suosiotamme sotilaille."

Kun olin valmis lähtemään, antoivat he minulle pienen kesyn
thoat-oriin, jollaisia kaikki punaiset marsilaiset käyttävät
ratsuinaan. Nämä eläimet ovat suunnilleen hevosen kokoisia ja varsin
säyseitä, mutta niiden väri ja muoto on aivan samanlainen kuin niiden
isojen ja rajujen serkkujen, joita villit heimot käyttävät.

Veljekset olivat antaneet minulle punertavaa öljyä, jota hieroin
ylt'yleensä ihooni, ja yksi heistä leikkasi tukkani, joka oli kasvanut
varsin pitkäksi, silloin vallitsevan muodin mukaisesti takaa tasaiseksi
ja edestä pitkäksi, joten olisin missä hyvänsä Barsoomissa voinut käydä
täysiverisestä punaisesta marsilaisesta. Merkkini ja koruni myöskin
vaihdettiin zodangalaisen herrasmiehen mallisiksi. Ne osoittivat minun
kuuluvan Ptorin sukuun. Se näet oli hyväntekijöitteni sukunimi.

He täyttivät vyössäni riippuvan pienen pussin Zodangan rahalla.
Marsissa käytetyt vaihtovälineet ovat muuten samanlaisia kuin
Maassakin, paitsi että ne ovat soikeita. Paperirahaa päästää kukin
yksilö liikkeeseen sikäli kuin tarvitsee, ja ne lunastetaan takaisin
kahdesti vuodessa. Jos joku henkilö päästää liikkeeseen enemmän
seteleitä kuin jaksaa lunastaa, maksaa hallitus hänen saamamiehilleen
niiden täyden arvon, ja velallisen on työllään suoritettava
kyseessäoleva summa joko maanviljelyksessä tai kaivoksissa, jotka
kaikki ovat hallituksen omaisuutta. Tämä ratkaisu on mukava
kaikille muille paitsi velalliselle, sillä on vaikeata saada
riittävästi vapaaehtoista työvoimaa Marsin suurille ja eristetyille
maanviljelysalueille, jotka kapeina vöinä ulottuvat navalta toiselle
villien eläimien ja vielä villimpien ihmisten tyyssijoina olevien
erämaiden keskitse.

Kun huomautin heille, etten kyennyt korvaamaan heille heidän minua
kohtaan osoittamaansa hyvyyttä, vakuuttivat he, että minulla olisi
siihen runsaasti tilaisuutta, jos olisin kauan Barsoomissa.
Toivoteltuaan minulle onnellista matkaa he katselivat jälkeeni, kunnes
katosin heidän näkyvistään leveälle, valkealle valtatielle.



YHDESKOLMATTA LUKU

Lentoretki Zodangassa


Zodangaa kohti taivaltaessani kiintyi huomioni moniin outoihin,
mielenkiintoisiin seikkoihin, ja niillä lukuisilla viljelystiloilla,
joille pysähdyin, sain tietää paljon uutta ja hyödyllistä
barsoomilaisten elämästä ja tavoista.

Marsin viljelyksillä käytetty vesi kootaan jäävaippojen sulaessa
kummallakin navalla oleviin maanalaisiin säiliöihin ja pumpataan sieltä
pitkiä johtoja myöten eri asuntokeskuksiin. Näiden johtojen kahden
puolen ovat pitkin niiden pituutta viljellyt alueet. Ne on jaettu
jotakuinkin yhtäsuuriin piireihin, jotka kukin ovat yhden tai useamman
hallituksen virkamiehen valvonnan alaisia.

Marsilaiset eivät kastele peltojaan päästämällä vettä niiden pinnalle,
minkä kautta äärettömiä vesimääriä menisi haihtumisen johdosta hukkaan,
vaan kallis neste johdetaan suurenmoista ohutputkista verkkoa myöten
maan alla suoraan kasvien juurille. Sadot ovat Marsissa aina
samanlaisia, sillä siellä ei milloinkaan ole kuivuutta, ei sateita, ei
myrskyjä eikä tuhohyönteisiä.

Tällä matkallani sain ensi kertaa Maasta lähdettyäni maistaa lihaa --
suuria, meheviä paisteja ja kyljyksiä maatilojen hyvin ruokittujen
kotieläinten lihasta. Myöskin sain nauttia herkullisia hedelmiä ja
kasviksia, mutta en mitään samanlaista ruokaa kuin Maassa käytetään.
Kaikki kasvit, vihannekset ja eläimet olivat aikakausia kestäneen
huolellisen tieteellisen viljelyksen ja jalostuksen vaikutuksesta
siihen määrin muuttuneet, että niiden yhteiset piirteet vastaavien
Maassa tavattavien muotojen kanssa olivat supistuneet aivan
mitättömiksi ja merkityksettömiksi.

Eräässä pysähdyspaikassani kohtasin korkeasti sivistynyttä, yläluokkaan
kuuluvaa väkeä, ja keskustellessamme tuli sattumalta puhe Heliumista.
Heistä oli eräs vanhahko mies muutamia vuosia sitten ollut
diplomaattisella lähetystoimella tässä kaupungissa, ja hän puhui
surkutellen olosuhteista, joiden johdosta nämä molemmat kansat
näyttivät olevan määrätyt pysymään alituisesti sotakannalla keskenään.

"Helium", hän sanoi, "ylpeilee täysin oikeutetusti Barsoomin
kauneimmista naisista, ja sen kaikista aarteista on Mors Kajakin
ihailtava tytär Dejah Thoris suurenmoisin loistonäyte.

"-- Siksipä", hän lisäsi, "kansa suorastaan palvoo hänen polkemaansa
maata, ja sen jälkeen kun hän katosi onnettomalla retkellä, on koko
Helium ollut surupuvussa.

"-- Se, että meidän hallitsijamme antoi ahdistaa surkeassa tilassa
olevaa laivastoa sen palatessa Heliumiin, oli vain yksi hänen kauheita
erehdyksiään, joiden tähden, pelkään, Zodangan täytyy ennemmin tai
myöhemmin korottaa viisaampi mies hänen paikalleen.

"-- Nytkin, jolloin voittoisa sotajoukkomme piirittää Heliumia,
ilmaisee Zodangan kansa äänekkäästi tyytymättömyyttään, sillä kansa ei
hyväksy tätä sotaa, koska sen syyt eivät ole oikeuden ja kohtuuden
mukaisia. Meidän sotajoukkomme ovat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa,
että Heliumin laivaston päävoimat ovat olleet prinsessaa etsimässä, ja
siten on meille ollut helppoa saattaa kaupunki surkeaan tilaan.
Kerrotaan, että kaupunki kukistuu kaukaisemman kuun ensi kierrosten
aikana."

"Ja miten luulette käyneen prinsessa Dejah Thorisille?" kysyin muka
aivan ohimennen.

"Hän on kuollut", vastasi mies. "Se saatiin tietää eräältä vihreältä
sotilaalta, joka äskettäin joutui etelän puolella joukkojemme vangiksi.
Hän pääsi tharkien kynsistä karkaamaan erään oudon, toisesta maailmasta
olevan otuksen kanssa, mutta vain joutuakseen warhoonien käsiin. Heidän
thoatinsa oli löydetty kuljeksimasta meren pohjalta ja löytöpaikan
läheisyydessä oli ollut merkkejä verisestä taistelusta."

Tämä tieto ei antanut minulle minkäänlaista varmuutta eikä liioin
todistanut, että Dejah Thoris olisi todella ollut kuollut. Päätin
senvuoksi pyrkiä Heliumiin mahdollisimman nopeasti kertoakseni Tardos
Morsille hänen tyttärentyttärensä olinpaikasta kaiken sen, minkä
tiesin.

Kymmenen päivää sen jälkeen kun olin eronnut kolmesta Ptor-veljeksestä,
saavuin Zodangaan. Siitä alkaen kun olin joutunut kosketuksiin
punaisten marsilaisten kanssa, olin havainnut, että Woolan tähden sain
osakseni kiusallista huomiota, sillä tämä suurikokoinen eläin kuului
rotuun, jota punainen kansa ei milloinkaan pidä kesynä. Jos joku
kulkisi pitkin Broadwayta numidialainen leijona kintereillään, niin
vaikutus olisi jotakuinkin samanlainen kuin se, jonka minä olisin
tehnyt, jos olisin marssinut Zodangaan Woola mukanani.

Pelkkä ajatuskin siitä, että minun oli erottava tästä uskollisesta
eläimestä, oli minusta niin vaikea ja tuskallinen, että lykkäsin
eroamme, kunnes olimme saapumaisillamme kaupungin porteille. Mutta
silloin meidän oli välttämättä erottava. Jos kysymyksessä ei olisi
ollut muuta kuin oma turvallisuuteni tai huvini, niin eivät mitkään
perustelut olisi saaneet minua lähettämään luotani ainoata Barsoomilla
tapaamaani olentoa, jonka kiintymys ja uskollisuus ei ollut kertaakaan
pettänyt. Mutta olisin mielelläni uhrannut henkeni palvellessani häntä,
jota etsiessäni nyt aioin uhmata tämän minusta salaperäisen kaupungin
vaaroja, enkä liioin voinut sallia myöskään Woolan hengen uhata
yritykseni onnistumista, vielä vähemmän Woolan hetkellisen
onnentunteen, sillä pidin varmana, että se pian unohtaisi minut. Sanoin
senvuoksi eläin-paralle ystävälliset jäähyväiset, luvaten sille
kuitenkin, että jos ehein nahoin selviydyn seikkailustani, koetan
keksiä jonkun keinon löytääkseni sen jälleen.

Eläin näytti ymmärtävän minua täydelleen, ja kun osoitin taaksemme
Tharkiin päin, kääntyi se lähtien luotani surkean näköisenä. En
minäkään voinut jäädä katsomaan sen poistumista, vaan pyörsin
päättävästi Zodangaa kohti, lähestyen sen uhkaavia muureja, ahdistava
tunne rinnassani.

Ptor-veljeksiltä saamani kirjeen nojalla pääsin viipymättä suuren
kaupungin sisälle. Oli aikainen aamuhetki, ja kadut olivat melkein
tyhjät. Korkeiden metallipatsaiden päässä olevat asunnot muistuttivat
hirveän suuria linnunpesiä ja itse patsaat teräksisiä puunrunkoja.
Varastohuoneet olivat yleensä maan pinnalla, eivätkä niiden ovet olleet
teljettyjä eivätkä lukittuja, sillä varkaus on Barsoomissa jokseenkin
tuntematon. Murhaa saavat kaikki barsoomilaiset aina pelätä, ja vain
senvuoksi heidän asuntonsa öisin ja vaarallisina aikoina nostetaan
korkealle maasta.

Ptor-veljekset olivat antaneet minulle tarkat ohjeet, millä kohdalla
kaupunkia voisin saada asunnon ja samalla olla lähellä niiden
virkamiesten toimistoja, joille heidän kirjeensä olivat osoitetut.
Kävellessäni jouduin kaupungin keskusaukiolle eli torille, joka on
Marsin kaikkien kaupunkien luonteenomainen piirre.

Zodangan aukio on neliö, jonka kukin sivu on runsaasti puolitoista
kilometriä, ja sitä reunustavat jeddakin, jedien sekä Zodangan
hallitsijasuvun muiden jäsenten ja ylimysten palatsit, tärkeimmät
julkiset rakennukset, kahvilat ja kaupat.

Astellessani suuren aukion poikki, vaipuneena ihmettelemään ja
ihailemaan suurenmoista rakennustaitoa ja laajoja pihoja peittävää
loistavaa, punahohtoista kasvullisuutta, huomasin punaisen marsilaisen,
joka käveli reippaasti minua kohti eräältä kadulta. Hän ei kiinnittänyt
minuun huomiota lainkaan, mutta kun hän tuli vierelleni, tunsin hänet
ja käännähtäen ympäri laskin käteni hänen olalleen lausuen:

"Kaor, Kantos Kan!"

Salamannopeasti hän pyörähti minuun päin, ja ennenkuin edes käteni
ennätti painua alas, oli hänen pitkän miekkansa kärki rinnallani.

"Ken olet?" hän ärähti, mutta kun hypähdin taaksepäin viidentoista
metrin päähän, laski hän miekkansa kärjen maahan ja huudahti
naurahtaen:

"Parempaa vastausta en tarvitse, koko Barsoomissa on vain yksi mies,
joka ponnahtelee kuin kumipallo. Kaukaisemman kuun äidin nimessä, John
Carter, kuinka olet tullut tänne, ja onko sinusta tullut _darseen_, kun
voit vaihtaa väriä mielesi mukaan?

"Valmistit minulle ilkeän puoliminuuttisen, ystäväni", hän jatkoi, kun
olin lyhykäisesti kertonut hänelle seikkailut, jotka olin kokenut
erottuani hänestä Warhoonin areenalla. "Jos nimeni ja kotikaupunkini
tunnettaisiin Zodangassa, istuisin hyvin pian kaukaisen Korusjärven
rannoilla kunnianarvoisten esi-isä-vainajieni luona. Olen täällä
Heliumin jeddakin Tardos Morsin lähettinä ottamassa selkoa prinsessamme
Dejah Thorisin olinpaikasta. Zodangan prinssi Sab Than pitää häntä
kätkettynä tässä kaupungissa ja on mielipuolisesti rakastunut häneen.
Prinssin isä, Zodangan jeddak Than Kosis, on esittänyt rauhan ehdoksi
sen, että Dejah Thoris menee naimisiin hänen poikansa kanssa. Mutta
Tardos Mors ei suostu tähän vaatimukseen, vaan on lähettänyt sanan,
että hän ja hänen kansansa näkevät prinsessan mieluummin kuolleena
kuin vihittynä johonkin muuhun kuin omaan valitsemaansa mieheen. Ja
omasta puolestaan Tardos Mors mieluummin hautautuu tuhotun ja palavan
Heliumin raunioihin kuin liittää oman sukunsa merkin Than Kosisin suvun
merkkiin. Tämä vastaus oli pahin solvaus, minkä hän saattoi heittää
Than Kosisille ja zodangalaisille, mutta hänen kansansa pitää hänestä
sitäkin enemmän, ja hänen valtansa on Heliumissa nyt suurempi kuin
milloinkaan.

"-- Olen ollut täällä kolme päivää", jatkoi Kantos Kan, "mutta en ole
vielä löytänyt Dejah Thorisin vankilaa. Tänään liityin Zodangan
laivastoon lentopartiolaisena ja toivon sitä tietä saavuttavani prinssi
Sab Thanin luottamuksen, joka on tämän laivasto-osaston komentaja, ja
siten saavani tietää Dejah Thorisin olinpaikan. Olen iloinen siitä,
että sinä, John Carter, olet täällä, sillä tunnen sinun kiintymyksesi
prinsessaan, ja yhdessä toimien meidän kahden pitäisi kyetä tekemään
paljon."

Aukio alkoi täyttyä ihmisistä, jotka hyörivät jokapäiväisissä
puuhissaan. Kauppoja avattiin ja kahvilat saivat aikaiset
aamuvieraansa. Kantos Kan vei minut yhteen näistä uhkeista
ruokailupaikoista, joissa tarjoilu kävi täysin koneellisesti. Ei
ainoakaan käsi koskenut ruokaan siitä asti, kun se valmistumattomana
saapui rakennukseen, siihen asti, kun se lämpimänä ja herkullisena
ilmestyi pöydälle vieraan eteen tämän kosketettua jotakin pientä
nappulaa osoittaakseen mitä halusi.

Aterian jälkeen Kantos Kan otti minut mukaansa lentopartiolaisten
päämajaan, esitti minut päällikölleen ja pyysi, että minut
merkittäisiin tämän joukko-osaston jäseneksi. Vallitsevan tavan mukaan
oli minun suoritettava pääsytutkinto, mutta Kantos Kan oli huomauttanut
minulle, ettei minun tarvitsisi sitä lainkaan pelätä, sillä hän kyllä
järjestäisi asian. Sen hän tekikin vieden itse tutkintomääräykseni
tutkivalle upseerille ja esitellen itsensä John Carteriksi.

"Kepposemme paljastuu kyllä myöhemmin", hän selitti nauraen, "kun
painoa, ruumiin mittoja ja muita henkilökohtaisia tuntomerkkejä
verrataan, mutta siihen kuluu useita kuukausia, ja tehtävämme on
suoritettu tai epäonnistunut jo paljon ennen sitä."

Seuraavat päivät Kantos Kan käytti opettaen minulle lentämistä ja
marsilaisten pienten, heikonnäköisten lentokoneiden korjaamista. Yhden
miehen koneen runko on lähes viisi metriä pitkä, vähän toista metriä
leveä ja kahdeksan sentimetriä paksu, suipeten kärjeksi kummastakin
päästä. Ohjaaja istuu tason päällä istuimella, joka on sovitettu
lentokonetta käyttävän pienen, meluttoman radiumkoneen verhoksi.
Keveysaine on rungon ohkaisten metalliseinien sisällä ja siinä
käytetään kahdeksatta Barsoomin valosädettä eli työntelevää sädettä,
kuten sitä ominaisuuksiensa nojalla voisi nimittää.

Tämä, samoin kuin yhdeksäs säde, on Maassa tuntematon, mutta
marsilaiset ovat keksineet, että se sisältyy olennaisena osana
jokaiseen valoon, mistä valolähteestä se sitten saakin alkunsa. He
tietävät, että juuri auringon kahdeksas säde ajaa auringonvalon eri
kiertotähtiin ja että juuri kunkin kiertotähden oma kahdeksas säde
"heijastaa" eli karkoittaa näin saapuneen valon uudelleen avaruuteen.
Auringon kahdeksannet säteet imeytyisivät Barsoomin pintaan, mutta
Barsoomin kahdeksannet säteet, jotka pyrkivät karkoittamaan valoa
Marsista avaruuteen, virtaavat jatkuvasti poispäin tähdestä, muodostaen
painovoimaa vastustavan voiman, joka talteen otettuna kykenee
kohottamaan tavattomia painoja korkeuteen.

Juuri näitä säteitä käyttämällä marsilaiset ovat saaneet
ilmapurjehdustekniikkansa niin täydelliseksi, että taistelulaivat,
joiden paino on paljoa suurempi kuin mitä Maassa tunnetaan,
purjehtivat Barsoomin ohuessa ilmassa yhtä herkästi ja keveästi kuin
leikki-ilmapallo Maan tiheässä ilmakehässä.

Ensimmäisinä vuosina, sen jälkeen kun nämä säteet oli keksitty,
tapahtui lukuisasti kummallisia onnettomuuksia, ennenkuin marsilaiset
oppivat oikein arvioimaan ja käsittelemään keksimäänsä ihmeellistä
voimaa. Eräässä tällaisessa tapauksessa, noin yhdeksänsataa vuotta
sitten, oli ensimmäiseen suureen taistelulaivaan, johon oli sovitettu
säiliöt näitä säteitä varten, varattu niitä liian suuri määrä, ja laiva
oli noussut Heliumista ilmoihin mukanaan viisisataa upseeria ja miestä,
tulematta milloinkaan takaisin.

Sitä Marsista poispäin työntävä voima oli niin suuri, että se oli
kiitänyt kauas avaruuteen, mistä sen vieläkin saattaa voimakkaalla
kaukoputkella nähdä. Yli kuudentoistatuhannen kilometrin etäisyydellä
Marsista se kiertää taivaalla tämän tähden pienenä seuralaisena aikojen
loppuun saakka.

Neljäntenä päivänä Zodangaan saapumiseni jälkeen tein ensimmäisen
lentomatkani, ja sen tuloksena sain arvonkorotuksen ja asunnon Than
Kosisin palatsissa.

Noustessani ilmaan kaupungin kohdalla tein joitakuita kierroksia, kuten
olin nähnyt Kantos Kanin menettelevän. Sitten panin koneen täyteen
vauhtiin ja kiidin huimaa vauhtia etelää kohti erään suuren, sieltäpäin
Zodangaan saapuvan vesiväylän suuntaan.

Olin lentänyt yli kolmesataa kilometriä vajaassa tunnissa, kun huomasin
kaukana allani kolmimiehisen ryhmän vihreitä marsilaisia sotilaita
ajamassa hurjasti takaa pienikokoista olentoa, joka näytti koettavan
päästä turvaan erään pellon muurien sisäpuolelle.

Annoin koneeni nopeasti laskeutua, ja kierrettyäni sotilaiden
selkäpuolelle huomasin pian, että heidän takaa-ajamansa mies oli
punainen marsilainen ja että tällä oli saman lento-osaston merkit kuin
minullakin. Vähän matkan päässä oli hänen koneensa maassa ja sen
ympärillä kaikki välineet, joilla hän ilmeisesti oli parhaillaan ollut
korjaamassa jotakin vikaa, kun vihreät marsilaiset hänet yllättivät.

Nämä olivat jo aivan hänen kintereillään. Heidän nelistävät ratsunsa
kiitivät hirveää vauhtia verrattain pientä pakenijaa kohti, kun taas
sotilaat itse kallistuivat kauaksi oikealle, ojentaen pitkiä
metallikärkisiä keihäitään. He näyttivät kilvan pyrkivän keihästämään
zodangalais-parkaa, ja seuraavassa hetkessä hänen kohtalonsa olisi
ratkaistu, jollen minä olisi saapunut juuri parhaaseen aikaan.

Annoin koneelleni sen kovimman vauhdin ja ohjasin sen suoraan vihreitä
sotilaita kohti. Saavutin heidät pian ja hiljentämättä vähääkään
nopeuttani annoin pienen koneeni keulan syöksyä lähimmän vihollisen
olkapäiden väliin. Isku oli siksi ankara, että se olisi riittänyt
murtamaan useita tuumia paksun teräslevyn, ja ratsastajan päätön ruumis
lennähti ilmaan thoatin pään ylitse, pudoten sätkyttelevänä sammalelle.
Molempien toisten ratsastajain thoatit kääntyivät pillastuneina kirkuen
laukkaamaan vastakkaisiin suuntiin.

Hiljensin vauhtia ja laskeuduin kaartaen maahan hämmästyneen
zodangalaisen vierelle. Hän kiitti minua lämpimästi tervetulleesta
avusta ja lupasi, että saisin teostani ansaitun palkkion, sillä
pelastamani henkilö ei ollut kukaan muu kuin Zodangan jeddakin serkku.

Emme tuhlanneet aikaa puheisiin, sillä tiesimme, että vihollisemme
varmasti palaisivat, niin pian kun olisivat saaneet ratsunsa
hillityiksi. Kiiruhdimme hänen vahingoittuneen koneensa luo ja koetimme
mahdollisimman nopeasti saada sen korjatuksi. Olimme jo suorittaneet
korjauksen melkein loppuun, kun näimme vihreiden hirviöiden kummankin
suunnaltaan laskettavan täyttä laukkaa meitä kohti. Kun he olivat
saapuneet noin sadan askeleen päähän, eivät heidän thoatinsa taaskaan
totelleet ohjausta, eivätkä he mitenkään saaneet niitä tulemaan
lähemmäksi lentokonetta, joka oli niitä säikähdyttänyt.

Lopuksi sotilaat hyppäsivät satulasta ja sidottuaan ratsujensa jalat
yhteen lähtivät jalkaisin meitä kohti pitkät miekat käsissään. Valitsin
osalleni kookkaamman ja kehoitin zodangalaista koettamaan parhaansa
mukaan selviytyä toisesta. Tein vastustajastani lopun melkein
vaivattomasti, sillä harjoituksen kautta olin nyt siihen tottunut, ja
kiiruhdin auttamaan uutta tuttavaani, jonka asema olikin varsin
toivoton.

Hän virui haavoittuneena maassa vastustajansa iso jalka kaulallaan ja
pitkä miekka kohotettuna viimeistä iskua varten. Yhdellä hyppäyksellä
lensin viidentoista metrin pituisen välimatkan ja upotin miekkani
vihreän sotilaan ruumiiseen. Hänen miekkansa putosi vahinkoa tekemättä
maahan ja hän itse vaipui velttona maassa viruvan zodangalaisen päälle.

Nopea tarkastus osoitti, ettei viimemainittu ollut saanut vaarallisia
haavoja, ja lyhyen lepohetken kuluttua hän vakuutti kykenevänsä
lähtemään paluumatkalle. Hänen täytyi kuitenkin lentää omalla
koneellaan, sillä nämä pienet laitokset ovat suunnitellut vain yhtä
henkilöä varten.

Lopetimme senvuoksi reippaasti korjauksen ja kohosimme yhdessä Marsin
hiljaiselle, pilvettömälle taivaalle. Kovaa vauhtia ja ilman enempiä
kommelluksia palasimme Zodangaan.

Kaupunkia lähestyessämme näimme, että sen edustalla olevalle kentälle
oli kerääntynyt valtavia joukkoja sekä siviili- että sotaväkeä. Ilma
oli mustanaan taistelualuksia ja yksityisiä sekä julkisia huvilaivoja,
joista liehui pitkiä, kirkasvärisiä silkkiviirejä ja omituisen
kauniisti kirjailtuja lippuja.

Toverini antoi minulle merkin laskeutua alemmaksi ja ohjaten koneensa
viereeni ehdotti, että menisimme katsomaan juhlallisuuksia. Hän
selitti, että siellä jaettiin upseereille ja sotilaille palkintoja
urhoollisuudesta ja kunnostautumisesta. Sitten hän päästi liehumaan
pienen lipun, joka osoitti, että hänen koneessaan oli Zodangan
kuninkaallisen suvun jäsen, ja pujottauduimme yhdessä ilmalaivojen
välitse, kunnes olimme aivan Zodangan jeddakin ja tämän esikunnan
yläpuolella. Kaikki ratsastivat punaisten marsilaisten pienillä
kesyillä ori-thoateilla, ja heidän hihnoissaan ja koristuksissaan oli
upeanvärisiä höyheniä niin runsaasti, että minua pakostakin hämmästytti
tämän seurueen ja omalla maapallollani näkemieni punaisten
intiaanijoukkojen tavaton yhdennäköisyys.

Eräs esikunnan jäsen huomautti Than Kosisille ilmassa olevasta
toveristani, ja hallitsija viittasi tätä laskeutumaan maahan. Sillä
aikaa kun joukot marssivat asemiinsa jeddakin eteen, puhelivat he
vakavasti keskenään, samalla kun jeddak ja esikunnan jäsenet silloin
tällöin katsahtivat minuun päin. En saattanut kuulla keskustelua, ja
pian se lakkasikin kaikkien laskeutuessa satulasta, kun viimeinenkin
joukko-osasto oli sijoittunut asemaansa hallitsijan eteen. Eräs
esikunnan jäsen astui joukkojen eteen, lausui jonkun sotilaan nimen ja
komensi hänet esille. Sitten upseeri selosti sankarityötä, jonka
johdosta jeddak tahtoi antaa sotilaalle tunnustuksen, Senjälkeen jeddak
kiinnitti metallisen kunniamerkin onnellisen sotilaan vasempaan
käsivarteen.

Kymmenen miestä oli saanut merkkinsä, kun airut lausui:

"John Carter, lentopartiolainen!"

En milloinkaan eläissäni ole hämmästynyt niin kovasti, mutta olen
tottunut ankaraan sotilaskuriin ja annoin pienen koneeni laskeutua
kevyesti maahan, astuen sitten esiin, samoin kuin olin nähnyt toisten
tekevän. Kun olin pysähtynyt upseerin eteen, puhutteli hän minua
sellaisella äänellä, että kaikki sotajoukot ja katselijat kuulivat
hänen sanansa.

"Tunnustukseksi siitä huomattavasta rohkeudesta ja taidosta", hän
lausui, "jota sinä, John Carter, osoitit puolustaessasi jeddak Than
Kosisin serkun henkeä, yksin voittaen kolme vihreätä sotilasta, näkee
jeddakimme hyväksi antaa sinulle merkin suopeudestaan."

Than Kosis astui sitten luokseni ja kiinnitettyään kunniamerkin
käsivarteeni lausui:

"Serkkuni on yksityiskohtaisesti kuvannut minulle huomattavan tekosi,
joka tuntuu melkein ihmeeltä, ja jos kerran voit niin hyvin puolustaa
jeddakin serkkua, niin kuinka paljon paremmin voisitkaan suojella itse
jeddakin henkeä. Sinut on senvuoksi nimitetty henkivartioväen
padwariksi, ja sinut majoitetaan tästä lähtien minun palatsiini."

Kiitin häntä ja sijoituin hänen määräyksestään esikunnan jäsenten
joukkoon. Juhlallisuuksien päätyttyä vein koneeni takaisin
lentopartiolaisten parakeille, minkä jälkeen menin lähetin saattamana
ilmoittautumaan palatsin vartioston komentajalle.



KAHDESKOLMATTA LUKU

Löydän Dejahin


Palatsin päällikkö, jolle ilmoittauduin, oli saanut määräyksen
sijoittaa minut lähelle jeddakia, joka sota-aikana sai aina pelätä
salamurhaa, sillä marsilaisten taistelutapojen ainoana siveellisenä
ohjeena näyttää olevan sääntö, että kaikki on sodassa luvallista.

Senvuoksi hän lähetti minut siihen huoneeseen, jossa Than Kosis
parhaillaan oleskeli. Hallitsija keskusteli juuri poikansa Sab Thanin
ja eräiden hovilaisten kanssa eikä huomannut minun saapumistani. Salin
seinät olivat täydelleen uhkeiden verhojen peitossa, jotka salasivat
katseilta kaikki ikkunat ja ovet, joita niissä mahdollisesti
oli. Huonetta valaisivat talteenotetut auringonsäteet, joiden
säilytyspaikkana oli varsinaisen katon ja muutamia sentimetrejä sen
alapuolella olevan himmeäksi hiotusta lasista tehdyn valekaton välinen
tila.

Oppaani veti syrjään yhden verhon ja näytti minulle huoneen ympäri
verhojen ja seinien välissä kulkevaa käytävää. Tässä käytävässä tuli
minun pysytellä, niin kauan kun Than Kosis oli salissa. Hänen
poistuessaan oli minun seurattava häntä. Ainoana velvollisuutenani oli
varjella hallitsijaa ja pysytellä niin vähän näkyvissä kuin
mahdollista.

Minut tultaisiin vapauttamaan neljän tunnin kuluttua. Sitten palatsin
komentaja jätti minut yksin.

Seinäverhot olivat kummallista kudontaa; toiselta puolelta ne näyttivät
paksuilta ja tiiviiltä, mutta piilopaikastani saatoin minä nähdä
kaikki, mitä huoneessa tapahtui, yhtä selvästi kuin ei välissä
olisikaan ollut verhoja.

Tuskin olin ehtinyt sijoittautua vartiopaikalleni, kun huoneen
vastaisella puolella verhot jakautuivat ja sisään astui neljä
henkivartiosotilasta tuoden mukanaan naisen. Lähestyessään Than Kosisia
sotilaat siirtyivät syrjään ja tuskin kolmen metrin päässä minusta,
kauniit kasvot hymyilevinä, seisoi jeddakin edessä Dejah Thoris.

Zodangan prinssi Sab Than kiiruhti häntä vastaan ja käsikkäin he sitten
astuivat jeddakin eteen. Than Kosis katsahti hämmästyneenä heihin ja
kohoten seisoalleen tervehti Dejah Thorisia.

"Mitä kummallista oikkua on minun kiittäminen tästä vierailustasi,
Heliumin prinsessa? Vasta kaksi päivää sittenhän sinä, pidellen niin
hellävaroen ylpeyttäni, vakuutit minulle mieluummin valitsevasi vihreän
tharkin Tal Hajusin kuin minun poikani."

Dejah Thorisin hymy vain lisääntyi, ja ilkamoivan väreen leikkiessä
hänen suupielissään hän vastasi:

"Aikojen alusta alkaen on Barsoomissa ollut naisten etuoikeutena, että
he saavat muuttaa mieltänsä niin kuin haluavat ja teeskennellä sydämen
asioissa. Sen sinä, Than Kosis, annat minulle anteeksi, kuten
poikasikin on tehnyt. Kaksi päivää sitten en ollut varma siitä, että
hän rakastaa minua; mutta nyt olen, ja olen tullut pyytämään sinua
unohtamaan ajattelemattomat sanani ja ottamaan vastaan Heliumin
prinsessan vakuutuksen, että hän, kun aika tulee, menee avioliittoon
Sab Thanin, Zodangan prinssin kanssa."

"Olen iloinen tästä päätöksestäsi", vastasi Than Kosis. "En millään
muotoa halua kauempaa jatkaa sotaa Heliumin kansaa vastaan. Lupauksesi
otetaan varteen ja asiasta annetaan hetimiten julistus kansalleni."

"Olisi parempi, Than Kosis", keskeytti Dejah Thoris, "että kihlaus
julkaistaisiin vasta tämän sodan päätyttyä. Minun kansastani, samoin
kuin sinunkin, tuntuisi oudolta, jos Heliumin prinsessa antaisi kätensä
maansa viholliselle vihollisuuksien vielä jatkuessa."

"Eikö sotaa voida lopettaa heti?" puhkesi Sab Than puhumaan. "Tarvitaan
vain Than Kosisin sana, ja rauha on tehty. Sano se, isä, sano se sana,
joka jouduttaa onneani ja lopettaa tämän kansan vieroman sodan."

"Saamme nähdä", vastasi Than Kosis, "kuinka halukkaita heliumilaiset
ovat rauhaan. Joka tapauksessa tarjoan sitä heille."

Lausuttuaan vielä joitakuita sanoja Dejah Thoris kääntyi ympäri ja
poistui huoneesta edelleenkin vartijain seuraamana.

Niin siis olivat lyhytikäiset, onnelliset ilmalinnani sortuneet,
romahtaneet todellisuuden maaperään. Se nainen, jonka puolesta olin
pannut henkeni vaaraan ja jonka huulilta vielä niin äskettäin olin
kuullut tunnustuksen, että hän rakastaa minua, oli keveästi unohtanut
olemassaolonikin ja hymyillen antanut kätensä kansansa pahimmalle
vihamiehelle.

Vaikka olin kuullut sen omilla korvillani, en sittenkään voinut sitä
uskoa. Minun täytyi päästä hänen asuntoonsa ja kuulla hänen toistavan
tämän katkeran totuuden minulle yksin, ennenkuin uskoisin. Lähdin sen
vuoksi vartiopaikaltani ja kiiruhdin verhojen takaista käytävää myöten
ovelle, jonka kautta hän oli poistunut huoneesta. Hiivin hiljaa ovesta
ja näin edessäni sokkeloisia käytäviä, jotka haarautuivat ja
polvittelivat kaikkiin suuntiin.

Juoksin nopeasti ensin yhteen, sitten toiseen ja huomasin pian olevani
auttamattomasti eksyksissä. Pysähdyin läähättäen ja nojasin seinään.
Samassa kuulin ääniä läheltäni. Ilmeisesti ne kuuluivat toiselta puolen
sitä väliseinää, jota vasten nojasin, ja pian erotin Dejah Thorisin
puhuvan. Sanoista en saanut selvää, mutta tiesin, että äänestä en
voinut erehtyä.

Astuin muutamia askelia ja huomasin toisen käytävän, jonka päässä oli
ovi. Menin rohkeasti ovesta sisään vain huomatakseni tulleeni pieneen
etuhuoneeseen, jossa olivat häntä seuranneet neljä vartijaa. Yksi
heistä hypähti heti seisaalleen ja kysyi, mitä asiaa minulla oli.

"Tulen Than Kosisin luota", vastasin, "ja haluan puhutella Dejah
Thorisia, Heliumin prinsessaa, kahden kesken."

"Entä määräyksesi?" jatkoi kyselijä.

En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Vastasin, että kuuluin palatsin
vartiostoon, ja odottamatta, mitä hän sanoisi, astahdin etuhuoneen
vastaisella seinällä olevaa ovea kohti, jonka takaa kuului Dejah
Thorisin puhelu.

Mutta sisäänpääsy ei ollutkaan niin helppoa. Vartija sulki minulta tien
sanoen:

"Than Kosisin luota ei tule kukaan ilman määräystä tai tunnussanaa.
Minun on saatava sinulta jompikumpi, ennenkuin pääset menemään."

"Ainoa tarvitsemani määräys, ystäväni, mennäkseni minne tahdon, riippuu
kupeellani", vastasin hapuillen pitkää säilääni. "Annatko minun mennä
rauhassa vai etkö?"

Vastauksen sijasta hän tempaisi oman miekkansa käskien toisten tehdä
samoin, ja kaikki neljä seisoivat aseet paljaina sulkien minulta tien.

"Sinä et ole täällä Than Kosisin määräyksestä", huusi heistä se, joka
oli minua ensiksi puhutellut. "Sinä et pääse Heliumin prinsessan
asuntoon, vaan sensijaan on sinun vartioituna mentävä Than Kosisin
luokse selittämään aiheetonta julkeuttasi. Heitä pois miekkasi;
toivotonta on sinun koettaa voittaa meitä neljää", hän lisäsi julmasti
hymyillen.

Vastauksenani oli nopea isku, jonka jälkeen minulla oli jäljellä vain
kolme vastustajaa, ja voin vakuuttaa, että he olivat täysin arvoisiani.
Silmänräpäyksessä olivat he pakottaneet minut, henkeni edestä
taistellen, peräytymään huoneen nurkkaan, jossa he voivat ahdistaa
minua vain yksi kerrallaan. Siten jatkoimme taistelua lähemmäs
kaksikymmentä minuuttia, vastakkain sattuvien säilien täyttäessä
huoneen hullujenhuonetta muistuttavalla melulla.

Telmeen alkaessa oli Dejah Thoris tullut oman huoneensa ovelle ja
seisoi siinä koko taistelun ajan Solan kurkistellessa hänen olkansa
yli. Dejah Thorisin kasvot olivat rauhalliset ja ilmeettömät, ja
arvasin ettei hän sen enempää kuin Solakaan tuntenut minua.

Vihdoin kaasi onnellinen isku toisen vartijan, ja kun minulla sitten
oli enää vain kaksi vastassani, muutin taktiikkaa ja kävin heidän
kimppuunsa omalla taistelutavallani, joka jo oli tuottanut minulle niin
monta voittoa. Kolmas vastustajani kaatui kymmenen sekuntia toisen
jälkeen, ja vähän myöhemmin virui viimeinenkin vainajana verisellä
lattialla. He olivat rohkeita miehiä ja kelpo miekkailijoita, ja minua
suretti, että minun oli ollut pakko surmata heidät. Mutta olisin ollut
valmis tuhoamaan koko Barsoomin väestön, jollen mitenkään muuten olisi
päässyt rakkaan Dejah Thorisin luokse.

Pistäen verisen säiläni tuppeen astuin marsilaista prinsessaani kohti,
joka yhä vielä seisoi katsellen minua äänettömänä ilman ainoatakaan
tuntemisen merkkiä.

"Kuka olet, zodangalainen?" hän kuiskasi. "Vieläkö yksi vihollinen
lisäämään surkeuttani?"

"Olen ystävä", vastasin, "aikoinaan suosittu ystävä."

"Ei ainoakaan Heliumin prinsessan ystävä kanna tuota merkkiä", hän
huomautti, "ja kuitenkin -- tuo ääni! Olen kuullut sen ennen; se ei ole
-- se ei voi olla -- ei, sillä hän on kuollut."

"Ja kuitenkin, prinsessani, tässä ei ole kukaan muu kuin John Carter",
sanoin, "etkö tunne, värin ja vieraan merkin takaakin, päällikkösi
sydäntä?"

Kun astuin hänen luokseen, kallistui hän minua kohti kädet
ojennettuina, mutta kun koetin ottaa hänet syliini, peräytyi hän
vavahtaen ja äännähtäen surkeasti.

"Liian myöhään, liian myöhään", hän valitti. "Oi, entinen päällikköni,
jota pidin kuolleena, jospa olisit palannut lyhyttä hetkeä aikaisemmin
-- nyt se on liian myöhäistä, liian myöhäistä."

"Mitä tarkoitat, Dejah Thoris?" huudahdin. "Sitäkö, ettet olisi
lupautunut Zodangan prinssille, jos olisit tiennyt minun elävän?"

"Arveletko, John Carter, että olisin voinut antaa sydämeni eilen
sinulle ja tänään toiselle? Minä luulin, että se oli sinun ruumiisi
kanssa haudattuna johonkin Warhoonin luolaan, ja siksi olen tänään
luvannut ruumiini toiselle pelastaakseni kansani Zodangan voittoisan
armeijan hävitykseltä."

"Mutta minä en ole kuollut, prinsessani. Olen tullut vaatimaan sinua
omakseni, eikä koko Zodanga kykene sitä estämään."

"Se on liian myöhäistä, John Carter; lupaukseni on annettu, ja
Barsoomissa se on sitova. Kaikki senjälkeiset juhlallisuudet ovat
pelkkää tyhjää muodollisuutta. Ne eivät tee avioliittoa yhtään
varmemmaksi, sen enempää kuin jeddakin juhlallinen hautajaissaatto
varmentaa hänen kuolemaansa. Avioliittoani voidaan pitää totena. Enää
et saa nimittää minua prinsessaksesi. Enää et ole päällikköni."

"Tunnen varsin vähän teidän barsoomilaisten tapoja, Dejah Thoris, mutta
sen totisesti tiedän, että rakastan sinua, ja jos tarkoitat totta
viimeisillä sanoillasi, jotka lausuit silloin kun warhoonlauma hyökkäsi
kimppuumme, ei kukaan toinen mies saa ikinä vaatia sinua omakseen.
Tarkoitit silloin totta, prinsessani, ja niin ajattelet vieläkin! Sano,
ajattelethan!"

"Totta tarkoitin, John Carter", kuiskasi hän. "Nyt en voi enää toistaa
niitä sanoja, sillä olen lupautunut toiselle. Oi, jos vain olisit
tuntenut tapamme", hän jatkoi puolittain itsekseen, "olisit saanut sen
lupauksen jo kuukausia ennen ja voinut vaatia minut omaksesi ennen
kaikkia muita. Kenties olisi se merkinnyt Heliumin sortumista, mutta
olisin voinut uhrata valtakuntani tharkilaisesta päälliköstäni."

Sitten hän jatkoi ääneen: "Muistatko sen yön, jolloin loukkasit minua?
Nimitit minua prinsessaksesi, vaikket ollut pyytänyt kättäni, ja sitten
kerskuit taistelleesi minun tähteni. Et tietänyt, eikä minun olisi
pitänyt loukkautua; nyt sen ymmärrän. Mutta ei ollut ketään kertomassa
sinulle sitä, mitä minä en voinut, että nimittäin Barsoomin punaisen
kansan kaupungeissa on kahdenlaisia naisia: toisten tähden miehet
taistelevat voidakseen pyytää heitä puolisoikseen; toisten tähden he
myös taistelevat, mutta eivät milloinkaan pyydä heidän kättään. Kun
mies on voittanut naisen, voi hän nimittää tätä prinsessakseen tai
käyttää hänestä mitä hyvänsä muuta lukuisista, omistusta merkitsevistä
nimityksistä. Sinä olit taistellut minun puolestani, mutta et ollut
pyytänyt minua puolisoksesi, ja sen vuoksi, kun nimitit minua
prinsessaksesi, näetkö", hän empi, "minä loukkauduin. Mutta en
sittenkään, John Carter, torjunut sinua luotani, kuten minun olisi
pitänyt, kunnes teit loukkauksen kaksin verroin pahemmaksi herjaamalla
minua sillä, että olit muka voittanut minut taistelun palkkiona."

"Nyt minun ei tarvitse pyytää sinulta anteeksi, Dejah Thoris",
huudahdin. "Sinun täytyy tietää, että erehdykseni johtui
perehtymättömyydestäni Barsoomin tapoihin. Sen, minkä silloin jätin
tekemättä kainoudesta ja siitä luulosta, että pyyntöni olisi julkea ja
vastenmielinen, sen teen nyt, Dejah Thoris: pyydän sinua vaimokseni, ja
suonissani virtaavan virginialaisen sotilasveren nimessä, sinusta tulee
vaimoni."

"Ei, John Carter, se on hyödytöntä", huudahti hän toivottomasti. "En
koskaan tule omaksesi, niin kauan kuin Sab Than elää."

"Olet langettanut hänen kuolemantuomionsa, prinsessani, Sab Than
kuolee."

"Ei sekään auta", ehätti hän selittämään. "En saa tulla sen miehen
puolisoksi, joka surmaa mieheni, vaikkapa itsepuolustuksessakin.
Sellainen on täällä tapa. Meitä barsoomilaisia hallitsee tavat. Turhaa
on ponnistella, ystäväni. Sinun on kestettävä murhe kanssani. Sen
ainakin saamme jakaa toistemme kanssa. Sen ja muiston tharkien luona
viettämästämme lyhyestä ajasta. Nyt sinun on mentävä, etkä enää
milloinkaan saa nähdä minua. Hyvästi, entinen päällikköni."

Murtuneena ja yksinäisenä poistuin huoneesta, mutta en ollut tyyten
menettänyt rohkeuttani enkä voinut myöntää, että olin menettänyt Dejah
Thorisin, ennenkuin juhlallinen toimitus olisi todella suoritettu.

Astellessani käytäviä pitkin olin niiden kiertelevissä sokkeloissa yhtä
perinpohjin eksyksissä, kuin olin ollut ennen Dejah Thorisin luokse
tuloani.

Tiesin, että ainoana pelastuksenani olisi päästä pois Zodangan
kaupungista, sillä neljän vartijan kuolemaa ryhdyttäisiin tutkimaan, ja
koska en ilman opasta kykenisi löytämään alkuperäistä vartiopaikkaani,
alettaisiin minua epäillä, heti kun minut löydettäisiin kuljeksimasta
palatsissa ilman päämäärää.

Sattumalta jouduin alempiin kerroksiin vieville kiertoportaille ja
niitä myöten laskeuduin useampia kerroksia, kunnes huomasin oven, joka
vei suureen huoneeseen. Tässä huoneessa oli joukko henkivartiostoon
kuuluvia miehiä, mutta sen seiniä verhosivat läpinäkyvät verhot, ja
minä piilouduin niiden taakse kenenkään huomaamatta.

Miesten keskustelu oli yleisluontoista eikä herättänyt mielenkiintoani,
ennenkuin sisään astui upseeri, joka komensi neljä miestä vapauttamaan
Heliumin prinsessaa vartioimassa olevaa osastoa. Nyt tiesin pulan vasta
oikein vakavasti alkavan, ja se tulikin aivan liian pian. Sillä tuskin
olivat komennetut miehet ehtineet poistua huoneesta, kun jo yksi heistä
syöksyi takaisin huohottaen ja huutaen, että he olivat löytäneet
toverinsa teurastettuina etuhuoneesta.

Seuraavalla hetkellä vilisi koko palatsi väkeä. Vartiosotilaita,
upseereita, hovimiehiä, palvelijoita ja orjia juoksi sikin sokin
käytävissä ja huoneissa vieden tietoja ja määräyksiä sekä etsien
murhamiehen jälkiä.

Silloin oli minulla tilaisuus koettaa, ja niin vähäisiltä kuin toiveeni
näyttivätkin, yritin. Kun joukko sotilaita riensi piilopaikkani ohitse,
liityin heidän peräänsä ja seurasin heitä palatsin sokkeloissa, kunnes
kulkiessamme erään avaran salin lävitse näin siunatun päivänvalon
tulvivan sisään useista suurista ikkunoista.

Tällöin erosin oppaistani ja syöksähdin lähimmälle ikkunalle etsimään
pakotietä. Ikkunat avautuivat avaralle parvekkeelle, jonka alapuolella
oli yksi Zodangan leveistä puistokaduista. Maahan oli lähes kymmenen
metriä ja saman matkan päässä rakennuksesta oli hyvinkin kuuden metrin
korkuinen, hiotusta lasista tehty, lähes puolen metrin, paksuinen
muuri. Punaisesta marsilaisesta olisi tätä tietä pakeneminen näyttänyt
mahdottomalta, mutta minusta, jolla oli Maassa saamani voimat ja
vikkelyys, se tuntui jo suoritetulta. Pelkäsin vain sitä, että minut
keksittäisiin ennen pimeän tuloa, sillä enhän voinut yrittää paeta
kirkkaassa päivänvalossa, kun allani oleva piha ja muurin toisella
puolella oleva katu olivat täynnänsä zodangalaisia.

Etsin sen vuoksi piilopaikkaa ja löysinkin vihdoin sellaisen
sattumalta. Salin katosta riippui tavattoman suuri koristuslaitos noin
kolmen metrin korkeudella lattiasta. Tähän avaraan maljamaiseen
vehkeeseen hyppäsin helposti, ja tuskin olin ehtinyt siihen piilottua,
kun kuulin, että huoneeseen astui useita henkilöitä. He pysähtyivät
piilopaikkani kohdalle ja kuulin selvästi heidän jokaisen sanansa.

"Se on heliumilaisten työtä", lausui yksi heistä.

"Niin, oi jeddak, mutta miten ovat he päässeet palatsiin? Voisin uskoa,
että yksi vihollinen saattaisi livahtaa sisähuoneisiin, vaikkakin
vartioväki on erittäin valpasta, mutta kuinka olisi kuusi- tai
kahdeksanmiehinen sotilasjoukko voinut päästä sinne huomaamatta, se on
minusta käsittämätöntä. Pian kuitenkin saamme tietää sen, sillä tuossa
saapuu hallitsijan sielunlukija."

Ryhmään liittyi uusi henkilö, joka lausuttuaan jeddakille tavanmukaisen
tervehdyksen sanoi:

"Oi, mahtava jeddak, kummallisen kertomuksen olen lukenut uskollisten
henkivartijoittesi kuolleista ajatuksista. Heidän kimppuunsa ei käynyt
sotilasjoukko, vaan yksi ainoa vastustaja."

Hän pysähtyi antaakseen kuulijoille aikaa täysin ymmärtämään tämän
tiedon tärkeyden, ja siitä, että hänen sanojaan tuskin uskottiin, oli
todistuksena Than Korisin huulilta luiskahtanut kärsimätön ja epäilevä
huudahdus:

"Minkälaisia kummitusjuttuja sinä minulle kerrot, Notan?"

"Se on silkkaa totuutta, jeddakini", vastasi psykologi. "Nämä
vaikutelmat olivat itse asiassa hyvin selvästi näkyvissä kaikkien
neljän vartiosotilaan aivoissa. Heidän ahdistajansa oli hyvin kookas
mies, hänellä oli sinun oman henkivartiostosi merkki, ja hänen
taistelukykynsä lähenteli ihmettä, sillä hän taisteli avoimesti kaikkia
neljää vastaan ja voitti heidät ylivoimaisen taitonsa sekä tavattomien
voimiensa ja kestävyytensä avulla. Vaikka hänellä olikin Zodangan
merkki, jeddakini, ei sellaista miestä ole milloinkaan ennen nähty
tässä eikä missään muussakaan Barsoomin maassa. Tutkin ja kuulustelin
myöskin Heliumin prinsessaa, mutta hänen ajatuksistaan en saanut
vähääkään selvää; hän voi hillitä itsensä täydelleen, enkä minä kyennyt
lukemaan mitään. Hän kertoi nähneensä osan taistelusta, ja silloin kun
hän oli sitä katsellut, oli vartiosotilaita vastassa ollut vain yksi
mies, jota hän ei muistanut koskaan nähneensä."

"Missä on äskeinen pelastajani?" kysyi toinen, jonka tunsin äänestä
vihreiden marsilaisten kynsistä pelastamakseni Than Kosisin serkuksi.
"Ensimmäisen esi-isäni merkin nimessä", hän jatkoi, "kuvaus sopii
häneen tarkalleen, erittäinkin taistelukelpoisuuteen nähden."

"Missä se mies on?" huudahti Than Kosis. "Tuotakoon hänet eteeni heti
paikalla! Mitä tiedät hänestä, serkku? Kun nyt muistelen, tuntui
minusta kummalliselta, että Zodangassa olisi ollut sellainen sotilas,
jonka nimeä emme edes me tunteneet aikaisemmin. Entä hänen nimensä
sitten, John Carter, kuka on koskaan kuullut sellaista nimeä
Barsoomissa!"

Pian tuotiin sana, ettei minua löytynyt mistään, ei palatsista eikä
aikaisemmasta majapaikastani, lentopartiolaisten parakeilta. Kantos Kan
oli tavattu ja häntä oli kuulusteltu, mutta hän ei tuntenut
olinpaikkaani, ja menneisyydestäni hän oli sanonut tietävänsä varsin
vähän, sillä hän oli vasta äskettäin tavannut minut ollessamme
warhoonien vankeina.

"Pitäkää silmällä sitä toista miestä", komensi Than Kosis. "Myöskin hän
on muukalainen, ja he molemmat saattavat yhtä hyvin olla kotoisin
Heliumista kuin jostakin muualta. Toisen luota löydämme ennemmin tai
myöhemmin myöskin toisen. Tehkää ilmapatrullit nelinkertaisiksi, ja
antakaa tutkia mitä tarkimmin jokainen henkilö, joka poistuu
kaupungista joko ilmoitse tai maitse."

Nyt saapui toinen sanantuoja ilmoittaen, että minä olin vielä palatsin
muurien sisällä.

"On tutkittu tarkoin kaikkien niiden henkilöiden tuntomerkit, jotka
ovat tänään saapuneet palatsin alueelle tai poistuneet sieltä", lopetti
mies puheensa, "mutta mitkään niistä eivät lähimainkaan sovi tähän
uuteen henkivartioston padwariin, paitsi ne, jotka on mainittu silloin,
kun hän saapui."

"Silloin saamme hänet kiinni ennen pitkää", huomautti Than Kosis
tyytyväisenä, "ja sillä välin menemme taaskin Heliumin prinsessan
asuntoon ja kuulustelemme häntä. Hän tietää luultavasti enemmän, kuin
häntä halutti ilmaista sinulle, Notan. Tulkaa."

He poistuivat salista, ja kun ulkona oli jo tullut pimeä, hypähdin
keveästi alas piilopaikastani ja kiiruhdin parvekkeelle. Vain vähän
väkeä oli liikkeellä, ja valiten hetken, jolloin ketään ei ollut
läheisyydessä, hyppäsin vikkelästi lasisen muurin harjalle ja sieltä
kadulle palatsin alueen ulkopuolelle.



KOLMASKOLMATTA LUKU

Harhailemassa ilmassa


Koettamatta piileskellä kiiruhdin majoituspaikkojemme läheisyyteen,
sillä olin varma, että löytäisin Kantos Kanin sieltä. Tullessani
likemmäksi rakennusta olin varovampi, koska, ja varsin oikein, arvelin,
että niitä seutuja pidettäisiin silmällä. Pääkäytävän ympärillä
vetelehti useita miehiä, joilla oli siviilimerkit, ja takalistolla oli
niitä lisää. Yläkertaan, jossa asuntomme sijaitsivat, saatoin kenenkään
huomaamatta pyrkiä vain viereisen talon kautta, ja vaivaloisten
yrityksien jälkeen onnistui minun päästä jonkun matkan päässä olevan
varastohuoneen katolle.

Hyppien katolta toiselle olin pian senjälkeen eräässä sen rakennuksen
avoimessa ikkunassa, jossa toivoin tapaavani heliumilaisen, ja
seuraavalla hetkellä seisoin hänen edessään huoneessa. Hän oli yksin
eikä näyttänyt vähääkään hämmästyvän saapumisestani, sillä hän sanoi
odottaneensa minua jo paljoa aikaisemmin, kun vartiovuoroni oli
täytynyt päättyä joku aika sitten.

Huomasin, ettei hän tiennyt mitään siitä, mitä palatsissa tällä välin
oli tapahtunut, ja kertomani uutiset saivat hänet ankaran kiihkon
valtaan. Kun kerroin, että Dejah Thoris oli luvannut kätensä Sab
Thanille, suuttui hän kovasti.

"Se ei voi olla totta", hän huudahti. "Se on mahdotonta! Mieluummin
jokainen heliumilainen toki kuolisi kuin suostuisi myymään rakkaan
prinsessamme Zodangan hallitsevalle suvulle. Hänen on täytynyt menettää
järkensä suostuessaan niin vihattuun sopimukseen. Et tiedä, kuinka me
heliumilaiset rakastamme hallitsijasukumme jäseniä, etkä senvuoksi voi
käsittää sitä kammoa, jota tunnen tällaista herjaavaa liittoa kohtaan.

"-- Mitä on tehtävä, John Carter?" hän jatkoi. "Olet keinokas mies.
Etkö voi keksiä jotakin tapaa Heliumin pelastamiseksi tästä häpeästä?"

"Jos pääsen miekan ulottumiin Sab Thanista", vastasin, "niin voin
selvittää tämän pulman, mikäli se koskee Heliumia, mutta omasta
puolestani näkisin mieluummin jonkun toisen lyövän sen iskun, joka
vapauttaa Dejah Thorisin."

Kantos Kan silmäili minua kiinteästi ennenkuin virkkoi mitään.

"Sinä rakastat häntä", hän sanoi sitten. "Tietääkö hän sen?"

"Kyllä hän tietää, Kantos Kan, ja torjuu minut luotaan vain sentähden,
että hän on lupautunut Sab Thanille."

Kelpo veikko ponnahti seisaalleen ja tarttuen olkapäähäni nosti
miekkansa pystyyn huudahtaen:

"Ja jos olisin itse saanut valita, niin en olisi voinut löytää
sopivampaa puolisoa Heliumin ensimmäiselle prinsessalle. Kas tässä
käteni olallesi, John Carter, ja sanani, että Sab Than saa surmansa
minun miekastani, sillä minä rakastan Heliumia, Dejah Thorisia ja
sinua. Vielä tänä yönä koetan pujahtaa hänen asuntoonsa palatsiin."

"Mutta miten?" kysyin. "Sinua pidetään tarkoin silmällä, ja
lentovartiosto on tehty nelinkertaiseksi."

Hän taivutti päänsä ja mietti hetkisen; kohotti sen sitten pystyyn,
kasvoillaan luottava ilme.

"Kun vain selviydyn täkäläisistä vahdeista, niin se onnistuu", hän
selitti. "Tunnen korkeimman tornin kautta palatsiin vievän salaisen
käytävän. Huomasin sen sattumalta lentäessäni eräänä päivänä
vahtivuorollani palatsin ylitse. Tällaisissa puuhissa täytyy tutkia
kaikkia tavallisuudesta poikkeavia ilmiöitä, joita satumme näkemään, ja
kun näin kasvot tirkistämässä palatsin korkean tornin huipusta, oli se
minusta perin tavatonta. Lensin senvuoksi kasvoja kohti ja näin, että
tirkistelijä ei ollut kukaan muu kuin Sab Than. Hän joutui hieman
hämilleen siitä, että olin nähnyt hänet, ja komensi minua pitämään
asian omina tietoinani, selittäen, että tornista vei käytävä suoraan
hänen asuntoonsa eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin hän. Jos vain
pääsisin lentokasarmin katolle ja saisin koneeni, niin viidessä
minuutissa olisin Sab Thanin asunnossa. Mutta miten pääsen tästä
talosta, joka sanojesi mukaan on vartioitu?"

"Kuinka tarkoin kasarmin lentokonevajoja vartioidaan?" kysyin.

"Tavallisesti on katolla öisin vain yksi mies."

"Mene tämän rakennuksen katolle, Kantos Kan, ja odota minua siellä!"

Pysähtymättä selittämään suunnitelmiani palasin kadulle samaa tietä
kuin olin tullut ja kiiruhdin kasarmille. En uskaltanut mennä
rakennukseen, sillä se oli täynnä lentopartiolaisia, jotka kuten koko
Zodanga etsivät minua.

Rakennus oli tavattoman iso, ja sen lakea katto oli hyvinkin
kolmensadan metrin korkeudella maasta. Zodangassa oli vain
harvoja rakennuksia, jotka olivat korkeampia kuin nämä parakit,
vaikka eräät rakennukset olivat toistasataa metriä niitä
korkeammat. Niinpä kohosivat suurien taistelulaivojen telakat noin
neljänsadanviidenkymmenen metrin korkeuteen ja kauppalaivaston tavara-
ja matkustaja-asemat lähes yhtä korkealle.

Kiipeäminen rakennuksen etusivua myöten katolle oli vaivaloinen ja
perin vaarallinen tehtävä, mutta muuta keinoa ei ollut, ja päätin
senvuoksi yrittää. Kun barsoomilaisten rakennustapa on hyvin
koristeellista, oli kiipeäminen helpompaa kuin olin luullut, sillä
ulkonevat koristukset muodostivat suoranaiset portaat aina rakennuksen
räystäälle saakka. Vasta sitten kohtasin ensimmäisen todellisen esteen.
Räystäs ulkoni lähes kuusi metriä seinästä, johon olin tarrautunut
kiinni, ja vaikka kiersin koko suuren rakennuksen ympäri, en löytänyt
räystäästä ainoatakaan aukkoa.

Ylin kerros oli valaistu ja täynnä sotilaita, jotka huvittelivat omalla
tavallaan; en senvuoksi voinut sitä kautta päästä rakennuksen katolle.

Oli yksi, epätoivoinen keino, ja päätin yrittää sitä -- tapahtuihan
kaikki Dejah Thorisin tähden, eikä sellaista miestä ole elänyt, joka ei
panisi hänen kaltaisensa naisen tähden henkeänsä vaaraan vaikka
tuhannesti.

Pitäen kiinni seinästä toisella kädelläni ja jaloillani irroitin
varustuksiini kuuluvan pitkän nahkahihnan, jonka päässä oli iso koukku.
Sen varassa riippuvat lentäjät koneittensa kupeista ja pohjista
suorittaessaan erinäisiä korjaustöitä, ja näiden hihnojen avulla
myöskin laskeudutaan maihin taistelulaivoista.

Varovaisesti heilautin koukun katolle, ja monien yritysten jälkeen se
tarttui kiinni. Vedin hiljaa hihnasta saadakseni koukun tarttumaan
lujemmin, mutta mahdotonta oli minun tietää, kestäisikö se ruumiini
painoa vai ei. Olihan se saattanut tarttua vain räystään äärimmäiseen
reunaan, joten se luiskahtaisi irti, kun laskisin itseni heilumaan
hihnan varaan, ja minä syöksyisin kolmensadan metrin päässä allani
olevalle kivitykselle.

Emmin hetkisen, mutta sitten päästin irti otteeni seinäkoristeista, ja
heilahdin ilmaan hihnan varassa. Syvällä allani oli kirkkaasti valaistu
katu, kiveys ja kuolema. Minua kannattavasta räystäästä tuntui pieni
täräys, ja kuului ilkeätä, raapivaa luikumisen ääntä, joka sai selkääni
kylmät väreet. Mutta sitten tarttui koukku kiinni, ja minä olin
turvassa.

Kiipesin ripeästi ylös ja tarttuen räystään reunaan vedin itseni
katolle. Noustuani seisaalleni olin vastakkain vahtisotilaan kanssa,
tuijottaen suoraan hänen revolverinsa piippuun.

"Kuka olet ja mistä tulet?" hän huudahti.

"Olen lentopartiolainen, ystävä, ja olin hyvin lähellä kuolemaa, sillä
vain pelkkä sattuma pelasti minut putoamasta kadulle", vastasin.

"Mutta kuinka tulit katolle, mies? Ketään ei ole laskeutunut tänne eikä
kohonnut lentoon kokonaiseen tuntiin. Pian, selitä puuhasi, tai teen
hälytyksen."

"Katsopa tänne, vahti, niin näet, miten tulin ja kuinka heikon
hiuskarvan varassa tuloni oli", vastasin kääntyen räystään reunalle,
josta kaikki aseeni riippuivat hihnan nenässä kuusi metriä alempana.

Uteliaisuuden kannustamana mies tuli viereeni. Se oli hänen
onnettomuutensa, sillä kun hän kumartui tirkistämään räystäältä,
tartuin häntä kurkusta ja pistoolikädestä, paiskaten hänet rajusti
katolle. Ase kimposi hänen kädestään, ja sormeni tukehduttivat hänen
avunhuutonsa. Kapuloin miehen suun ja sidoin hänet, minkä jälkeen
laskin hänet riippumaan räystään varaan, samoin kuin itse olin
riippunut vähää aikaisemmin. Tiesin, että hänet löydettäisiin vasta
aamulla, ja tarvitsin kaiken ajan, minkä suinkin voin saada.

Puettuani hihnat ja aseet ylleni kiiruhdin lentokonevajoille ottaen
esille sekä omani että Kantos Kanin koneen. Kiinnitin hänen koneensa
omani perään, panin koneeni käyntiin ja liukuen räystään ylitse
sukelsin kaupungin kaduille paljoa alemmaksi sitä tasoa, jossa
lentopatrullit tavallisesti liikkuivat. Vajaassa minuutissa laskeuduin
kommelluksitta majoitusrakennuksemme katolle hämmästyneen Kantos Kanin
viereen.

En tuhlannut aikaa selittelyihin, vaan syvennyin heti pohtimaan
suunnitelmiamme lähimmän tulevaisuuden varalle. Päätimme, että minun
oli koetettava pyrkiä Heliumiin, kun taas Kantos Kanin oli mentävä
palatsiin ja toimitettava Sab Than pois tieltä. Jos se hänelle
onnistuisi, olisi hänen seurattava minua. Hän asetti oikeaan suuntaan
kompassini -- sukkela pieni vehje, joka hievahtamatta osoittaa samaa,
määrättyä Marsin pinnan pistettä -- ja sanottuamme toisillemme
jäähyväiset kohosimme yhdessä ilmaan ja lensimme palatsia kohti, sillä
se oli samassa suunnassa, johon minun oli ohjattava päästäkseni
Heliumiin.

Kun lähestyimme korkeata tornia, syöksähti ylhäältä päin esiin
patrulli, kohdistaen huikaisevat valosuihkunsa koneeseeni. Samalla
kuului mylvivä ääni komentavan minua pysähtymään, minkä jälkeen pamahti
laukaus, kun en ollut huudosta tietävinänikään. Kantos Kan laskeutui
nopeasti varjoihin, kun taas minä yhtä mittaa kohosin ja kiidin
hirveätä vauhtia Marsin ilmojen halki perässäni toistakymmentä
lentopartiolaisten konetta, jotka olivat ryhtyneet ajamaan minua takaa,
ja myöhemmin nopeakulkuinen risteilijä, jossa oli sata miestä ja
patteri pikatykkejä. Kierrellen ja kaarrellen pienine koneineni,
milloin kohoten, milloin laskeutuen, sain suurimman osan ajasta
vältetyksi heidän valonheittäjäinsä säteet, mutta näin menetellen
menetin myöskin etumatkaani. Päätin senvuoksi uhkarohkeasti lentää
suoraan suuntaan ja jättää kaikki kohtalon ja koneeni nopeuden varaan.

Kantos Kan oli opettanut minulle tempun, joka tunnetaan vain Heliumin
laivastossa ja joka lisäsi suuresti lentokoneiden nopeutta. Olin
senvuoksi varma siitä, että jättäisin takaa-ajajani, jos vain
välttäisin heidän ammuksensa vähän aikaa.

Kiitäessäni ilman halki ja kuulien vinkuessa korvissani tunsin, että
voisin selviytyä vain ihmeen kautta. Mutta arpa oli heitetty, ja pannen
koneeni täyteen vauhtiin ohjasin suoraan Heliumia kohti. Vähitellen
jäivät takaa-ajajat yhä kauemmaksi jälkeeni, ja iloitsin parhaillaan
onnistuneesta paostani, kun risteilijästä laukaistu, hyvin tähdätty
ammus räjähti pienen koneeni keulassa. Tärähdys melkein kaasi sen, ja
ilkeästi vaappuen se syöksyi alaspäin yön synkkään pimeyteen.

En tiedä, kuinka syvälle putosin, ennenkuin sain koneeni uudelleen
tottelemaan ohjausta, mutta minun oli täytynyt olla hyvin lähellä maata
alkaessani taaskin kohota, sillä kuulin selvästi eläinten ääniä altani.
Noustessani ylöspäin tarkastelin ympärilleni nähdäkseni takaa-ajajat,
ja kun vihdoin huomasin heidän valonsa kaukaa takaani, näin heidän
laskeutuvan maahan ilmeisestikin etsimään minua.

Vasta sitten kun heidän valonsa olivat häipyneet näkyvistäni, uskalsin
väläyttää pientä lamppuani kompassiani kohti. Kauhukseni näin silloin,
että ammuksen sirpale oli perin pohjin tuhonnut ainoan suuntakojeeni
samoin kuin myöskin nopeusmittarini. Voisinhan kyllä tähtien mukaan
suunnilleen ohjata Heliumiin päin, mutta kun en täsmälleen tiennyt,
missä kaupunki sijaitsi, enkä omaa lentonopeuttani, olivat toiveeni sen
löytämisestä hyvin vähäiset.

Helium on noin tuhannen kuudensadan kilometrin päässä Zodangasta
lounaiseen, ja jos kompassini olisi ollut ehyt, olisin voinut lentää
tämän matkan neljässä, viidessä astunnissa, mikäli ei mitään vahinkoa
sattunut. Mutta asiain näin ollen olin aamun valjetessa, lennettyäni
täyttä vauhtia lähes kuusi tuntia yhtä mittaa, kiitämässä laajan,
kuivuneen meren yläpuolella. Suuri kaupunki oli allani, mutta se ei
ollut Helium, sillä kaikista Barsoomin kaupungeista ainoastaan sen
muodostaa kaksi ympyränmuotoisten muurien suojaamaa, noin
sadankahdenkymmenen kilometrin päässä toisistaan olevaa valtavaa
kaupunkia, minkävuoksi sen saattoi helposti tuntea siltä korkeudelta,
jossa lensin.

Arvelin joutuneeni liian kauaksi luoteeseen ja käännyin senvuoksi
lentämään kaakkoista kohti. Aamupäivällä sivuutin useita muita suuria
kaupunkeja, mutta ainoakaan niistä ei vastannut Kantos Kanin kuvausta
Heliumista. Sen lisäksi että Helium on kaksoiskaupunki on sillä
toinenkin tuntomerkki, kaksi valtavan korkeata tornia, joista toinen,
kirkkaan punainen, kohoaa toisen kaupungin keskuksesta noin
puolentoista kilometrin korkuisena, ja toinen, helakan keltainen ja
samankorkuinen, on sisarkaupungissa.



NELJÄSKOLMATTA LUKU

Tars Tarkas saa ystävän


Keskipäivällä sivuutin alhaalta suuren, kuolleen, muinaismarsilaisen
kaupungin ja jatkaessani sitten lentoani sen toisella puolen olevan
kentän yli jouduin suoraan useiden tuhansien, hirvittävässä taistelussa
olevien vihreiden sotilaiden yläpuolelle. Tuskin olin huomannut heidät,
kun minua kohti ammuttiin yhteislaukaus. Heidän tähtäämisensä on miltei
erehtymättömän osuvaa, ja pieni koneeni oli heti kelvoton hylky, joka
vaappuen painui maahan.

Putosin melkein keskelle kuuminta taistelua, sotilaiden joukkoon, jotka
eivät olleet huomanneet saapumistani taistellessaan ankarasti elämästä
ja kuolemasta. Sotilaat olivat jalkaisin ja käyttelivät pitkiä
miekkojaan, samalla kun laitamilla olevien tarkk'ampujien kuulat
kaatoivat jokaisen, joka hetkeksikään erkani yhteenkietoutuneesta
joukosta.

Kun koneeni laskeutui heidän keskelleen, niin tajusin, että minun oli
joko taisteltava tai kuoltava ja että kuoleman mahdollisuudet olisivat
joka tapauksessa suuret, ja niinpä olinkin maahan laskeutuessani
valmiina pitkä miekka kädessäni puolustamaan henkeäni parhaani mukaan.

Putosin tavattoman kookkaan hirviön viereen, jota ahdisti kolme
vastustajaa, ja kun katsahdin hänen hurjiin, taistelun kiihdyttämän
kasvoihinsa, tunsin hänet tharkilaiseksi Tars Tarkasiksi. Hän ei nähnyt
minua, sillä olin hieman hänen takanaan, ja hänen ahdistajansa, jotka
tunsin warhooneiksi, tekivät silloin hyökkäyksen kaikki kolme
yht'aikaa. Voimakas tharkilainen kaatoi nopeasti heistä yhden, mutta
peräytyessään antaakseen uuden iskun hän kompastui takanaan viruvaan
ruumiiseen ja kaatui tantereeseen, joutuen vihollistensa armoille.
Salamannopeasti he olivat hänen kimpussaan, ja pian olisi Tars Tarkas
päässyt isiensä luokse, jollen minä olisi hypännyt hänen suojakseen ja
antanut hänen vastustajilleen tarpeeksi tekemistä. Olin juuri kaatanut
toisen heistä, kun Tars Tarkas, päästyään uudelleen jaloilleen, teki
toisesta pikaisen lopun.

Hän katsahti minuun nopeasti, ja heikko hymy värähti hänen julmilla
huulillaan, kun hän koskettaen olkapäätäni sanoi:

"Tuskinpa tuntisin sinua, John Carter, mutta ei yksikään muu
kuolevainen koko Barsoomissa tekisi sitä, mitä sinä teit hyväkseni.
Luulen oppineeni tietämään, että ystävyyttäkin on olemassa, ystäväni."

Enempää hän ei sanonut, eikä hänellä olisi ollut siihen
tilaisuuttakaan, sillä warhoonit kävivät kiivaasti kimppuumme. Yhdessä
taistelimme sitten kylki kyljessä koko pitkän, kuuman iltapäivän,
kunnes taistelun kiihko asettui ja hurjien warhoonlaumojen tähteet
hyppäsivät thoatiensa selkään ja pakenivat lisääntyvän pimeän suojaan.

Tässä jättiläiskamppailussa oli ollut mukana kymmenentuhatta miestä, ja
taistelukentällä virui kolmetuhatta ruumista. Kummallakaan puolella ei
pyydetty eikä annettu armoa, eikä vankeja liioin koetettu saada.

Palattuamme taistelun jälkeen kaupunkiin olimme menneet suoraa päätä
Tars Tarkasin majapaikkaan. Jäin sinne yksikseni päällikön lähtiessä
neuvotteluun, joka aina on tapana pitää taistelun päätyttyä.

Istuessani odotellen vihreän sotilaan paluuta kuulin liikettä
viereisestä huoneesta, ja kun katsahdin sinne, syöksyi äkkiä kimppuuni
iso, kamalannäköinen eläin, tyrkäten minut pitkälleni silkki- ja
turkisläjälle, jolla juuri olin levännyt. Se oli Woola -- uskollinen,
minuun kiintynyt Woola. Se oli palannut Tharkiin, ja kuten Tars Tarkas
myöhemmin minulle kertoi, mennyt suoraa päätä entiseen asuntooni, jossa
se liikuttavasti ja kuten näytti toivottomasti alkoi odottaa minua.

"Tal Hajus tietää, että olet täällä, John Carter", sanoi Tars Tarkas
tultuaan takaisin jeddakin majapaikasta. "Sarkoja näki meidät yhdessä
ja tunsi sinut. Tal Hajus käski minun viedä sinut hänen eteensä tänä
iltana. Minulla on kymmenen thoatia, John Carter; saat valita niistä,
ja minä saatan sinut lähimmälle Heliumiin vievälle vesitielie. Tars
Tarkas voi kyllä olla julma vihreä sotilas, mutta hän saattaa olla
ystävä silti. Tule, meidän on lähdettävä."

"Entä kun palaat, Tars Tarkas?" kysyin.

"Villit calotit, kenties, tai vielä pahempaa", vastasi hän, "jollen
satu saamaan kauan odottamaani tilaisuutta taistella Tal Hajusin
kanssa."

"Me jäämme tänne, Tars Tarkas, ja menemme tänä iltana Tal Hajusin luo.
Et saa uhrata itseäsi, ja kentiespä juuri tänä iltana saat toivomasi
tilaisuuden."

Hän vastusti ehdotustani kiivaasti, selittäen, että Tal Hajus sai usein
rajuja raivonpurkauksia, kun hän vain ajatteli minulta saamaansa iskua,
ja että jos hän saisi minut käsiinsä, kidutettaisiin minua mitä
hirveimmin.

Syödessämme kerroin Tars Tarkasille tarinan, jonka olin kuullut Solalta
Tharkiin marssiessamme meren pohjalla viettämänämme yönä.

Hän ei puhunut paljoa, mutta hänen voimakkaat kasvolihaksensa
värähtelivät kiihkosta ja tuskasta, kun hän ajatteli, kuinka kauheat
kärsimykset oli tuotettu sille ainoalle olennolle, jota hän milloinkaan
oli rakastanut kylmän, julman, hirveän elämänsä aikana.

Enää hän ei empinyt, kun taaskin ehdotin, että lähtisimme Tal Hajusin
luokse, huomauttaen vain haluavansa sitä ennen puhutella Sarkojaa.
Hänen pyynnöstään seurasin häntä Sarkojan asunnolle, ja se myrkyllinen
silmäys, jonka tämä minuun loi, oli melkein täysi korvaus kaikista
vastaisista onnettomuuksista, joita tapaturmainen palaamiseni Tharkiin
minulle kenties aiheuttaisi.

"Sarkoja", lausui Tars Tarkas, "neljäkymmentä vuotta sitten olit
välikappaleena toimittamassa kidutuksen ja kuoleman Gozava-nimiselle
naiselle. Olen juuri saanut tietää, että se sotilas, joka rakasti sitä
naista, on kuullut, mikä osa sinulla oli silloisissa tapahtumissa. Hän
ei voi sinua surmata, se ei ole tapojemme mukaista, mutta mikään ei
estä häntä sitomasta hihnan toista päätä kaulaasi ja toista villiin
thoatiin, vain osoittaakseen, kuinka elinkykyinen ja kuinka hyvä
rotumme jatkaja olet. Kuultuaan kaikki hän aikoo tehdä sen huomenna.
Pidin oikeana ja kohtuullisena varoittaa sinua, sillä olen
oikeamielinen mies. Iss-joen pyhiinvaellusmatka on lyhyt, Sarkoja.
Tule, John Carter!"

Seuraavana aamuna Sarkoja oli poissa, eikä häntä senjälkeen enää nähty.

Äänettöminä kiiruhdimme jeddakin palatsille, jossa meidät heti
päästettiin hänen puheilleen. Itse asiassa hän tuskin malttoi odottaa
minun saapumistani ja seisoi pystyssä korokkeellaan tuijottaen oveen
päin, kun astuin sisään.

"Sitokaa hänet tuohon patsaaseen!" hän kiljui. "Saamme nähdä, kuka
uskaltaa lyödä mahtavaa Tal Hajusia. Kuumentakaa raudat! Omin käsin
poltan silmät hänen päästään, ettei hän häpäise olemustani halvoilla
katseillaan."

"Tharkien päälliköt", huudahdin kääntyen kokouksen puoleen välittämättä
vähääkään Tal Hajusista, "olen ollut päällikkönä teidän keskuudessanne
ja tänään olen taistellut Tharkin puolesta kylki kyljessä tämän
kaupungin suurimman sotilaan kanssa. Velvollisuutenne on ainakin
kuunnella puhettani. Sen verran olen tänään ansainnut. Te väitätte
olevanne oikeamielinen kansa --"

"Hiljaa!" mylvi Tal Hajus. "Pankaa kapula tuon vintiön suuhun ja
sitokaa hänet, kuten käskin!"

"Oikeutta, Tal Hajus!" huudahti Lorkvas Ptomel. "Ken olet sinä
syrjäyttämään tharkien keskuudessa aikakausia voimassa olleet tavat?"

"Niin, oikeutta!" toisti kymmenkunta ääntä, ja Tal Hajusin puhkuessa
raivoissaan minä jatkoin:

"Olette rohkeata kansaa ja rakastatte rohkeutta, mutta missä oli
mahtava jeddakinne tämänpäiväisen taistelun aikana? En nähnyt häntä
taistelun tuoksinassa; hän ei ollut siellä. Hän raastaa turvattomia
naisia ja pieniä lapsia luolaansa, mutta milloin on kukaan teistä
nähnyt hänen viimeksi taistelevan miehiä vastaan? Nähkääs, yksinpä
minäkin, kääpiö hänen rinnallaan, kaasin hänet yhdellä ainoalla
nyrkiniskulla. Sellaisia miehiäkö tharkit pitävät jeddakeinaan?
Vierelläni seisoo nyt suuri tharkilainen, uljas sotilas ja ylväs mies.
Päälliköt, miltä kuulostaa Tars Tarkas, tharkien jeddak?"

Matalaääniset, voimakkaat hyvähuudot tervehtivät tätä ehdotusta.

"Tämän kokouksen on vain määrättävä, ja Tal Hajusin on osoitettava,
kykeneekö hän hallitsemaan. Jos hän olisi rohkea, niin hän vaatisi Tars
Tarkasin kaksintaisteluun, sillä hän ei pidä hänestä; mutta Tal Hajus
pelkää; Tal Hajus, jeddakinne, on arka raukka. Paljain käsin voisin
hänet surmata, ja hän tietää sen."

Kun lopetin puheeni, syntyi jännittynyt hiljaisuus kaikkien katseiden
kohdistuessa Tal Hajusiin. Tämä ei virkkanut sanaakaan eikä
liikahtanut, mutta hänen kasvojensa läikkäisen vihreä väri tummeni ja
raivon vaahto hyytyi hänen huulilleen.

"Tal Hajus", sanoi Lorkvas Ptomel kylmästi ja jyrkästi, "pitkän elämäni
aikana en kertaakaan ole nähnyt tharkien jeddakia näin nöyryytettävän.
Tähän loukkaukseen voidaan vastata vain yhdellä tavoin. Odotamme sitä."
Mutta Tal Hajus seisoi yhä kuin kivettyneenä.

"Päälliköt", jatkoi Lorkvas Ptomel, "onko jeddak Tal Hajusin
todistettava kykenevänsä hallitsemaan Tars Tarkasia?"

Puhujalavan ympärillä seisoi kaksikymmentä päällikköä, ja kaksikymmentä
miekkaa lennähti ilmaan myöntymyksen merkiksi.

Mitään vaihtoehtoa ei ollut. Se määräys oli lopullinen, ja Tal Hajus
vetäisi pitkän miekkansa ja astui Tars Tarkasia vastaan.

Taistelu päättyi pian, ja jalka kuolleen hirviön niskalla tuli Tars
Tarkas tharkien jeddakiksi.

Ensimmäisenä toimenpiteenään hän julisti minut päälliköksi, jolla oli
kaikki oikeudet ja se arvo, jonka olin voittanut taisteluissa,
ollessani kolme ensimmäistä viikkoa heidän vankinaan.

Nähdessäni kuinka suopeita sotilaat olivat Tars Tarkasia kohtaan,
käytin tilaisuutta taivuttaakseni heidät kanssani taistelemaan Zodangaa
vastaan. Kerroin Tars Tarkasille seikkailuni ja selitin hänelle
muutamin sanoin suunnitelmani.

"John Carter on tehnyt ehdotuksen", lausui hän puhuen kokoukselle,
"jonka minä hyväksyn. Esitän sen teille lyhyesti. Heliumin prinsessaa
Dejah Thorisia, joka oli vankinamme, pitää nyt vangittuna Zodangan
jeddak, jonka pojalle hänen täytyy antaa kätensä pelastaakseen maansa
Zodangan sotajoukkojen hävitykseltä.

"-- John Carter ehdottaa, että me pelastaisimme hänet ja palauttaisimme
hänet Heliumiin. Zodangasta saatu saalis olisi suurenmoinen, ja usein
olen ajatellut, että jos olisimme liitossa Heliumin kansan kanssa,
olisi meille taattu tarpeeksi elintarpeita voidaksemme lisätä
haudottavien munien lukumäärää ja toimittaa hautomisen useammin, ja
siten saavuttaa eittämättömän etusijan koko Barsoomin vihreiden
kansojen keskuudessa. Mitä arvelette te?"

Tässä tarjoutui tilaisuus sekä taistella että ryöstää, ja päälliköt
iskivät syöttiin kuin lihava forelli perhoseen.

Tharkeiksi he olivat rajusti innostuneita, ja ennenkuin puoli tuntia
oli kulunut, kiiti kaksikymmentä ratsastavaa lähettiä kuivuneen meren
pohjalla kutsumaan joukkoja retkelle.

Kolmen päivän kuluttua olimme matkalla Zodangaa kohti sadantuhannen
miehen vahvuisena armeijana, sillä Tars Tarkas oli saanut kolme
pienempää heimoa liittymään mukaan kuvailemalla näille Zodangasta
saatavaa saalista.

Ratsastin jonon etunenässä suuren tharkin vieressä, ja ratsuni
kintereillä ravasi uskollinen Woolani.

Matkasimme yksinomaan yöllä, järjestäen marssimme niin että päivisin
leiriydyimme autioihin kaupunkeihin ja pysyimme kaikki, eläimetkin,
rakennuksien sisällä koko valoisan ajan. Matkan varrella Tars Tarkas
erinomaisen kyvykkäänä valtiomiehenä värväsi vielä eri heimoista lisää
viisikymmentätuhatta sotilasta, joten pysähtyessämme kymmenen
vuorokautta lähtömme jälkeen suuren Zodangan muurien edustalle meitä
oli sataviisikymmentätuhatta miestä.

Tämän hurjista vihreistä hirviöistä kokoonpannun sotalauman
taistelukunto ja -teho olivat yhtä suuret kun kymmenen kertaa niin
lukuisan punaisten marsilaisten armeijan. Koko Barsoomin historian
aikana ei sellaista joukkoa vihreitä marsilaisia ollut milloinkaan
marssinut yhdessä taisteluun. Vaadittiin jättiläismäisiä ponnistuksia
edes näennäisen sopusoinnun säilyttämiseksi heidän välillään, ja
minusta oli ihme, että Tars Tarkas sai heidät johdetuksi kaupungin
edustalle asti ilman suuria keskinäisiä taisteluita.

Mutta Zodangaa lähestyessämme joutuivat heidän henkilökohtaiset
kinastelunsa syrjään, sillä he vihasivat vielä enemmän punaisia
kansoja, erittäinkin zodangalaisia, jotka olivat vuosikausia käyneet
säälimätöntä hävityssotaa vihreitä heimoja vastaan, koettaen nimenomaan
tuhota heidän hautomalaitoksiaan.

Saavuttuamme Zodangan edustalle oli minun asiani keksiä keino, miten
pääsisimme kaupungin sisälle. Käskin Tars Tarkasin pitää sotajoukkonsa,
jaettuna kahteen osastoon, kuulomatkan päässä muureista, kumpikin
osasto suuren portin kohdalla. Itse otin mukaani kaksikymmentä
sotilasta jalkaisin ja lähestyin yhtä pienistä porteista, joita oli
kaupungin muurissa aina vähän matkan päässä toisistaan, Näille
porteille ei ollut asetettu vakinaisia vartijoita, vaan oli niiden
silmälläpito jätetty patrullien tehtäväksi, jotka liikkuivat muurin
kuvetta kaupungin ympäri kiertävällä kadulla jotakuinkin samaan tapaan,
kuin meidän suurkaupunkiemme poliisit astelevat asemapaikoillaan.

Zodangan muurit ovat lähes viisikolmatta metriä korkeat ja
viisitoista metriä paksut. Ne on rakennettu tavattoman suurista
kalkkikivimöhkäleistä. Joukkueeseeni kuuluvista vihreistä sotilaista
näyttikin mahdottomalta tehtävältä koettaa päästä kaupunkiin. Mukaani
komennetut miehet kuuluivat erääseen pikku heimoon, eivätkä niin ollen
tunteneet minua.

Sijoitin heistä kolme seisomaan muurin viereen kasvot muuriin päin ja
puristaen toistensa käsivarsia, komensin kaksi heidän hartioilleen ja
kuudennen vielä näiden ylimmäisten olkapäille. Viimeisen pää oli yli
kahdentoista metrin korkeudella maasta.

Samalla tavoin rakensin kymmenestä sotilaasta kolmiaskelmaiset portaat
maasta ylimmän miehen olkapäille. Otin sitten lyhyen vauhdin, hypin
nopeasti askelmalta toiselle ja tehden viimeisen ponnistuksen ylimmän
leveiltä harteilta pääsin korkean muurin harjalle ja seisoin mukavasti
leveällä laella. Perässäni olin vetänyt kuuden sotilaan hihnoista
sidotun nahkaköyden. Antaen ylimmäisen sotilaan pitää köyden toisesta
päästä laskin sen toisen pään varovasti muurin toiselle puolelle
riippumaan. Ketään ei ollut näkyvissä, ja laskeuduttuani köyden päähän
pudottauduin loput kymmenkunta metriä kiveykselle.

Kantos Kanilta olin oppinut muurissa olevien porttien avaamistempun, ja
seuraavalla hetkellä oli kaksikymmentä kookasta soturiani tuomitun
Zodangan sisällä.

Ilokseni huomasin, että olimme joutuneet laajan palatsialueen
reunamalle. Vähän matkan päässä loisti itse rakennus yhtenä valomerenä,
ja äkkiä päätin viedä sotilasosaston suoraa päätä itse palatsiin, kun
taas sotajoukkomme päävoimat hyökkäisivät kasarmien kimppuun.

Lähetettyäni yhden miehistäni pyytämään Tars Tarkasilta viittäkymmentä
tharkilaista sotilasta ja selittämään hänelle aikeitani, komensin
kymmenen sotilasta valtaamaan ja aukaisemaan toisen suuren portin,
samalla kun itse jäljelle jääneiden yhdeksän kanssa valtasin toisen.
Meidän oli toimittava äänettömästi, ei ainoatakaan laukausta saatu
ampua eikä yleinen hyökkäys saanut alkaa, ennenkuin minä viidenkymmenen
tharkilaisen kanssa olin päässyt palatsiin. Kaikki kävi suunnitelmiemme
mukaan. Molemmat kohtaamamme vahdit lähetettiin isäinsä luokse
tuntemattoman Korus-järven rannoille, ja molempien porttien vahdit
seurasivat heitä ääntä päästämättä.



VIIDESKOLMATTA LUKU

Zodangan ryöstö


Kun suuri portti, jonka luona olin, avautui, ratsasti viisikymmentä
tharkilaistani kaupunkiin valtavankokoisilla thoateillaan, itse Tars
Tarkas etunenässä. Opastin heidät palatsin muurille, jonka yli pääsin
helposti omin voimin. Mutta vaikka olinkin muurien sisällä, niin portti
tuotti minulle koko lailla puuhaa. Vihdoin tulivat vaivani kuitenkin
palkituiksi nähdessäni portin kiertyvän jykevillä saranoillaan, ja pian
ratsasti hurja seurueeni Zodangan jeddakin puistossa.

Tultuamme lähemmäksi palatsia saatoin ensimmäisen kerroksen suurista
ikkunoista nähdä Than Kosisin kirkkaasti valaistuun vastaanottosaliin.
Koko tämä avara sali oli täynnä ylimyksiä ja heidän naisiaan, ikäänkuin
olisi joku tärkeä toimitus ollut tekeillä. Ei ainoatakaan vahtia
näkynyt palatsin ulkopuolella, mikä luullakseni johtui siitä, että
kaupungin ja palatsin muureja pidettiin ylipääsemättöminä. Menin
senvuoksi aivan seinän viereen ja tirkistin ikkunasta sisään.

Salin toisessa päässä istuivat Than Kosis ja hänen puolisonsa suurilla,
kultaisilla, timanteilla koristetuilla valtaistuimillaan upseerien ja
valtiollisten arvohenkilöiden ympäröiminä. Heidän edestään alkoi leveä,
sotilaiden muodostama kunniakuja, ja juuri katsoessani ilmestyi kujan
toisesta päästä saliin juhlakulkue, lähestyen valtaistuimia.

Etumaisina astui neljä jeddakin henkivartiostoon kuuluvaa upseeria,
kantaen suuren suurta tarjotinta, jonka päälle levitetyllä
tulipunaisella silkkiliinalla oli paksu kultaketju, lukollinen rengas
kummassakin päässä. Näiden upseerien takana tuli neljä muuta upseeria,
kantaen samanlaisella tarjottimella Zodangan hallitsijasuvun prinssin
ja prinsessan suurenmoisia koristuksia.

Valtaistuimen juurella nämä molemmat ryhmät pysähtyivät asettuen
vastakkain kunniakujan kahden puolen. Sitten saapui muita
arvohenkilöitä, palatsin ja armeijan upseereita ja lopuksi kaksi
olentoa, jotka olivat kokonaan verhotut tulipunaiseen silkkiin, niin
ettei kummankaan kasvoista näkynyt merkkiäkään. Nämä molemmat
pysähtyivät valtaistuimen juurelle Than Kosisin eteen. Kun koko kulkue
oli saapunut saliin ja asettunut paikoilleen, puhutteli Than Kosis
edessään seisovaa paria. En erottanut hänen sanojaan, mutta samassa
astui kaksi upseeria esiin poistaen silkkihunnun toisen olennon
kasvoilta, ja silloin näin, ettei Kantos Kanin ollut onnistunut
suorittaa tehtäväänsä, sillä silmieni edessä seisoi Sab Than, Zodangan
prinssi.

Sitten otti Than Kosis toiselta tarjottimelta korun ja sovitti toisen
kultarenkaan poikansa kaulaan, naksahduttaen lukon kiinni. Lausuttuaan
vielä muutamia sanoja Sab Thanille hän kääntyi toiseen edessään
seisovaan olentoon päin, jonka kasvoja verhoavat silkit upseerit nyt
poistivat. Nyt ymmärsin, mitä oli tekeillä, sillä näkyviin tuli Dejah
Thoris, Heliumin prinsessa.

Koko juhlallisen toimituksen tarkoitus oli selvä; seuraavalla hetkellä
olisi Dejah Thoris iäksi liitetty Zodangan prinssiin. Toimitus oli,
oletan, vaikuttava ja kaunis, mutta minusta se oli pirullisin näky,
mitä milloinkaan olen nähnyt, ja kun korut oli sovitettu hänen ihanalle
vartalolleen ja kultainen rengas ponnahti auki Than Kosisin käsissä,
heilautin pitkän miekkani ylös ja iskin sen raskaalla kahvalla suuren
ikkunan lasin pirstaleiksi sekä hyppäsin hämmästyneen juhlajoukon
keskelle. Yhdellä hypyllä olin korokkeen astuimilla Than Kosisin
vierellä, ja hänen tuijottaessaan minua ällistyneenä annoin miekkani
pudota kultaketjulle, joka olisi sitonut Dejah Thorisin toiseen
mieheen.

Kaikki oli heti yhtenä mylläkkänä; tuhannet miekat uhkasivat minua joka
taholta, ja Sab Than hyökkäsi kimppuuni jalokivistä säihkyvä tikari
kädessään. Olisin voinut surmata hänet helposti kuin kärpäsen, mutta
Barsoomin vuosisatainen perinnäistapa sitoi käteni. Kun tikari välähti
sydäntäni kohti, tartuin hänen ranteeseensa, pidin häntä kuin
ruuvipihdeissä ja, osoittaen miekkani kärjellä salin toiseen päähän,
huudahdin:

"Zodanga on kukistunut! Katsokaa!"

Kaikkien silmät kääntyivät osoittamaani suuntaan. Tunkeutuen
sisäänkäytävän oviaukkojen lävitse ratsasti siellä Tars Tarkas
suuren thoatinsa selässä, viidenkymmenen soturinsa etunenässä.

Salissa-olijoilta pääsi levoton hämmästyksen huuto, mutta ei
ainoatakaan pelokasta sanaa kuulunut, ja heti paikalla syöksyivät
Zodangan sotilaat ja ylimykset eteenpäin työntyviä tharkeja vastaan.

Tyrkkäsin Sab Thanin suin päin alas korokkeelta ja vedin Dejah Thorisin
kupeelleni. Valtaistuimen takana oli kapea oviaukko, jossa nyt seisoi
Than Kosis paljastettu miekka kädessään. Heti oli ottelu välillämme
käynnissä, enkä saanutkaan huonoa vastustajaa.

Taistellessamme laajalla korokkeella näin Sab Thanin syöksyvän portaita
ylös auttamaan isäänsä, mutta kun hän nosti kätensä iskeäkseen, juoksi
Dejah Thoris hänen eteensä, ja sitten sattui miekkani maaliinsa, tehden
Sab Thanista Zodangan jeddakin. Kun hänen isänsä vaipui kuoliaana
lattialle, riistäytyi uusi jeddak irti Dejah Thorisin otteesta, ja
vielä kerran jouduimme vastakkain, Minun täytyi ankarasti puolustautua,
mutta samalla varoa surmaamasta Sab Thania ja siten murskaamasta
kaikkia toiveita saada rakastamani nainen omakseni. Miekkani heilui
salamannopeasti torjuessani vastustajien iskuja ja pistoja. Kahdelta
olin iskenyt aseet pois ja yksi virui lattialla, kun hallitsijan avuksi
ja entisen kuolemaa kostamaan riensi lukuisia muita.

Heidän hyökätessään luoksemme kuului huutoja: "Nainen! Nainen!
Surmatkaa hänet! Hän on koko juonen takana. Surmatkaa hänet! Kuolema
hänelle!"

Käskin Dejah Thorisin pysytellä takanani ja ponnistelin päästäkseni
valtaistuimen toisella puolella olevalle pienelle oviaukolle, mutta
upseerit huomasivat aikomukseni ja kolme heistä juoksi taakseni estäen
minua pääsemästä sellaiseen asemaan, jossa olisin voinut suojelle Dejah
Thorisia kokonaista miekkailija-armeijaa vastaan.

Tharkilaisilla oli huoneen keskustassa tiukat paikat, ja minä aloin
ymmärtää, että vain ihme saattaisi pelastaa Dejah Thorisin ja minut,
kun näin Tars Tarkasin rotevan vartalon häntä ympäröivien kääpiöiden
keskeltä. Valtaisen miekkansa yhdellä ainoalla sivalluksella hän kaatoi
tusinan vastustajiaan ja raivasi itselleen tietä, kunnes hän
seuraavalla hetkellä seisoi korokkeella vieressäni, levittäen
hävitystä ja kuolemaa oikealle ja vasemmalle.

Zodangalaisten urhoollisuus oli ihmeteltävä; ei yksikään heistä
koettanut paeta, ja taistelu päättyi vasta sitten, kun suuressa salissa
paitsi Dejah Thorisia ja minua oli elossa vain tharkilaisia.

Sab Than virui kuolleena isänsä vieressä, ja Zodangan ylimystön ja
upseeriston parhaat jäsenet peittivät verisen teurastussalin lattian.

Taistelun päätyttyä ajattelin ensimmäiseksi Kantos Kania. Jätin Dejah
Thorisin Tars Tarkasin hoiviin ja kiiruhdin kahdentoista sotilaan
etunenässä palatsin alla oleviin vankiluoliin. Vartijat olivat kaikki
taistelun aikana kiiruhtaneet valtaistuinsaliin, joten emme
sokkeloisissa vankilakäytävissä kohdanneet ensinkään vastarintaa.

Jokaisessa uudessa käytävässä ja osastossa huusin Kantos Kania ja
kuulin vihdoin heikon vastauksen. Äänen ohjaamina löysimme hänet pian
virumassa avuttomana pimeässä onkalossa.

Hän oli kovin mielissään nähdessään minut ja kuullessaan, mitä merkitsi
taistelu, josta oli heikkoja ääniä kuulunut hänenkin koppiinsa. Hän
kertoi, että hänet oli lentopatrulli vanginnut, ennenkuin hän ehti
palatsin korkealle tornille, joten hän ei ollut edes nähnyt Sab Thania.

Pian huomasimme, että olisi turhaa koettaa murtaa hänen koppinsa
telkeitä ja hänen kahleitaan, joten hänen kehoituksestaan riensimme
takaisin saliin tarkastamaan ruumiita, löytääksemme lukkojen avaimet.

Ensimmäisten tarkastamieni joukosta löysin onneksi hänen vartijansa, ja
pian oli Kantos Kan luonamme valtaistuinsalissa.

Ankaraa ammuntaa, johon sekaantui kiljahduksia ja huutoja, kuului
kaupungin kaduilta, ja Tars Tarkas lähti pian johtamaan siellä käytävää
taistelua. Kantos Kan meni hänen oppaakseen, vihreiden sotilaiden
ryhtyessä perinpohjin tarkastamaan palatsia löytääkseen siellä
mahdollisesti vielä olevat zodangalaiset ja kootakseen saalista. Dejah
Thoris ja minä jäimme kahden.

Hän oli vaipunut toiselle kultaiselle valtaistuimelle, ja kun käännyin
häneen päin, tervehti hän minua heikosti hymyillen.

"Onko milloinkaan ennen ollut tuollaista miestä!" hän huudahti.
"Tiedän, ettei Barsoomissa ole ennen nähty sinun kaltaistasi.
Saattaisivatko kaikki Maan miehet olla sinun laisiasi? Yksin,
muukalaisena, vainottuna, uhattuna, takaa-ajettuna olet muutamissa
lyhyissä kuukausissa tehnyt, mihin koko Barsoomin historian aikana
kukaan ei ole kyennyt: liittänyt merenpohjien villit heimot yhteen ja
saattanut heidät taistelemaan punaisen marsilaiskansan liittolaisina."

"Vastaus on helppo, Dejah Thoris", selitin hymyillen. "Sen suorittaja
en ole minä, vaan rakkaus -- rakkaus Dejah Thorisiin --- voima, joka
kykenee saamaan aikaan suurempiakin ihmeitä kuin nyt näkemäsi."

Kaunis puna levisi hänen kasvoilleen, ja hän vastasi:

"Nyt saat sen sanoa, John Carter, ja minä saan kuunnella, sillä olen
vapaa."

"Ja minulla on paljoa enemmän sanottavaa, ennenkuin se taaskin on
myöhäistä", huomautin. "Olen tehnyt elämäni aikana monia omituisia
tekoja, joita viisaammat miehet eivät olisi tohtineet, mutta en
hurjimmissa unissanikaan ole toivonut voittavani Dejah Thorisia
omakseni -- sillä en milloinkaan ollut uneksinut, että koko avaruudessa
olisi sellaista naista kuin Heliumin prinsessa. Se, että olet
prinsessa, ei minua hämmästytä, mutta se, että olet juuri sinä, saa
minut epäilemään järkeäni, kun pyysin sinua, prinsessani, tulemaan
omakseni."

"Sellaisen miehen ei tarvitse empiä, joka tietää vastauksen niin hyvin
jo ennenkuin kysymys on tehtykään", vastasi hän nousten seisomaan ja
laskien rakkaat kätensä olkapäilleni, ja silloin otin hänet syliini ja
suutelin häntä.

Ja keskellä rajun taistelun myllertämää kaupunkia, sodan melskeessä,
kuoleman ja hävityksen niittäessä uhrejaan Heliumin prinsessa Dejah
Thoris, sodan jumalan Marsin oikea tytär, lupautui virginialaisen
herrasmiehen John Carterin puolisoksi.



KUUDESKOLMATTA LUKU

Verilöylyn kautta riemuun


Vähän ajan kuluttua saapuivat Tars Tarkas ja Kantos Kan ilmoittaen,
että Zodanga oli täydellisesti kukistettu. Sen sotajoukot oli kaikki
tuhottu tai otettu vangiksi, eikä vastustusta tarvinnut enää pelätä
kaupungin sisäpuolelta. Useita taistelulaivoja oli päässyt pakenemaan,
mutta tuhansia sota- ja kauppa-aluksia oli tharkilaisten sotilaiden
hallussa.

Pienemmät heimot olivat alkaneet ryöstää ja riidellä keskenään,
jonkavuoksi päätimme koota sotilaista niin paljon kuin voisimme,
miehittää zodangalaisilla sotavangeilla mahdollisimman monta laivaa ja
lähteä Heliumia kohti, tuhlaamatta enempää aikaa.

Neljän tunnin kuluttua lähdimme telakkarakennusten katoilta purjehtimaan
sadan viidenkymmenen taistelulaivan suuruisella laivastolla, jossa oli
lähes satatuhatta vihreätä sotilasta ja jota seurasi kuljetuslaivasto,
tuoden thoatimme.

Taaksemme jäi kukistunut kaupunki noin neljänkymmenentuhannen
pienempiin heimoihin kuuluvan hurjan ja armottoman sotilaan käsiin. He
ryöstivät, murhasivat ja tappelivat keskenään. Ainakin sataan eri
kohtaan he olivat sytyttäneet tulipalon, ja sakeita savupatsaita kohosi
ilmoille ikäänkuin peittämään taivaan silmiltä alhaalla olevaa
kammottavaa näkyä.

Iltapäivän puolivälissä ilmestyivät Heliumin tulipunainen ja keltainen
torni näkyviimme, ja kohta sen jälkeen nousi piirittäjien leiristä
suuri laivasto zodangalaisten taistelulaivoja, purjehtien meitä kohti.

Jokaisessa suuressa aluksessamme liehuivat keulasta perään ulottuvat
Heliumin liput, mutta zodangalaiset eivät tarvinneet tätä merkkiä
tietääkseen, että olimme vihollisia, sillä vihreät sotilaamme olivat
alottaneet tulen heitä vastaan melkein heti heidän noustuaan maasta.
Kaamean tarkasti tähdäten he lähettivät hyökkäävään laivastoon
yhteislaukauksen toisensa jälkeen.

Kun Heliumin kaksoiskaupungissa huomattiin, että olimme ystäviä,
lähetettiin sieltä satoja aluksia avuksemme, ja sitten alkoi
ensimmäinen näkemäni todellinen ilmataistelu.

Vihreitä sotilaitamme kuljettavat aluksemme pidettiin risteilemässä
Heliumin ja Zodangan taistelevien laivastojen yläpuolella, sillä niiden
tykkipatterit olivat hyödyttömiä tharkilaisten käsissä, jotka eivät
osanneet käyttää laivatykkejä, koska heillä ei itsellään ollut
laivastoa. Mutta heidän pienet pyssynsä olivat hyvin tehokkaita, ja
taistelun tulokseen vaikuttivat tharkilaiset hyvin suuresti, jollei
kokonaan ratkaisevasti.

Aluksi molemmat laivastot risteilivät yhtä korkealla, lähettäen
toisilleen yhteislaukauksen toisensa jälkeen. Yksi zodangalaisten
valtavan suuri taistelulaiva sai leveän aukon runkoonsa; se heilahti,
kääntyi nurin ja miehistön pienet ruumiit putosivat sätkytellen ja
tempoillen maahan, joka oli kolmesataa metriä alempana; hirvittävää
vauhtia alus sitten putosi miesten jälkeen, hautautuen melkein
täydelleen muinaisen merenpohjan pehmeään saveen.

Heliumilaiset päästivät rajun riemuhuudon ja entistä hurjemmin he
ahdistivat zodangalaisten laivastoa. Nokkelalla liikkeellä kaksi
heliumilaista alusta pääsi vastustajien yläpuolelle, syytäen sieltä
näiden niskaan tulvanaan räjähdyspommeja alusten pohjassa olevista
pattereista.

Toisen toisensa jälkeen onnistui sitten Heliumin taistelulaivain kohota
zodangalaisten yläpuolelle, ja lyhyessä ajassa oli useita piirittäjien
aluksia auttamattomasti hylkyinä, ajautuen suuremman Heliumin korkeata
tulipunaista tornia kohti. Monet laivat koettivat paeta, mutta heti oli
niiden jokaisen ympärillä tuhansia pieniä yhden miehen lentokoneita ja
yläpuolella valtava laivahirviö laskien hyökkäysjoukkoja zodangalaisten
aluksen kannelle.

Vähän enemmän kuin tunti senjälkeen, kun voittoisat zodangalaiset
olivat kohonneet leiristään ilmoille meitä vastaan, oli taistelu
päättynyt ja voitettujen zodangalaisten jälelläolevat laivat ohjattiin
Heliumin kaupunkeja kohti valtausmiehistöjen hoitamina.

Näiden lentohirviöiden antautumisessa oli tavattoman järkyttävänä
puolena se, että vuosisatoja vanhan tavan mukaan oli voitetun aluksen
komentajan antautumisen merkiksi vapaaehtoisesti hypättävä maahan.
Toinen toisensa jälkeen nämä urhoolliset miehet hyppäsivät valtavien
alustensa korkealle kohoavista keuloista kamalaan kuolemaan, pitäen
viirejään korkealla päänsä päällä.

Vasta sitten kun koko laivaston komentaja teki tämän hirveän hypyn,
ilmaisten siten, että jäljelläolevat laivat antautuivat, lakkasi
taistelu ja urhoollisten miesten hyödytön surmaaminen päättyi.

Merkin avulla pyysimme sitten Heliumin laivaston lippulaivaa
lähestymään, ja kun se oli tullut äänenkantaman päähän, huusin, että
prinsessa Dejah Thoris oli laivallamme ja että halusimme siirtää hänet
lippulaivaan, joten hän pääsisi kaupunkiin heti.

Kun heliumilaiset pääsivät täysin selville ilmoitukseni sisällöstä,
kohosi lippulaivan kannelta ilmoille voimakas huuto ja seuraavalla
hetkellä liehuivat Heliumin prinsessan värit sadoista kohdista sen
taklauksesta. Kun muista laivoista huomattiin niille annetut merkit,
yhtyivät niidenkin miehistöt riemuhuutoon ja Dejah Thorisin viirit
päästettiin niistä hulmuamaan auringon hohteessa.

Lippulaiva ohjattiin luoksemme, ja kun se juhlallisesti kääntyi ja
kosketti aluksemme kylkeä, hyppäsi kymmenkunta upseeria laivamme
kannelle. Kun heidän hämmästyneet katseensa sattuivat satoihin
vihreihin sotilaihin, jotka nyt tulivat esille taistelusuojuksista, he
pysähtyivät kauhistuneina, mutta nähdessään heitä kohti astelevan
Kantos Kanin etenivät hekin tunkeutuen hänen ympärilleen.

Sitten astuimme Dejah Thoris ja minä esille, jolloin heliumilaisten
katseet kiintyivät yksinomaan prinsessaan. Tämä tervehti heitä
ystävällisesti mainiten kutakin nimeltään, sillä kaikki he olivat hänen
isoisänsä suuresti suosimia ja korkeissa asemissa olevia miehiä, joten
hän tunsi heidät hyvin.

"Laskekaa kätenne John Carterin olkapäälle", hän lausui heille ja
jatkoi minuun päin kääntyen: "Häntä saa Helium kiittää prinsessastaan
ja tämänpäiväisestä voitostaan."

He olivat hyvin kohteliaita, puhutellen minua ystävällisesti ja
imartelevasti, mutta eniten näytti heihin vaikuttaneen se, että olin
saanut hurjat tharkilaiset avukseni taistelussa Dejah Thorisin
vapauttamiseksi ja Heliumin tukemiseksi.

"Enemmän kuin minua on teidän kiitettävä erästä toista miestä", puutuin
minä puheeseen; "ja hän on tässä. Hän on Tharkin jeddak, yksi Barsoomin
suurimpia sotilaita ja valtiomiehiä."

Yhtä siloisen kohteliaasti kuin äsken minulle he lausuivat
tervehdyksensä suurelle tharkilaiselle, ja hämmästyksekseni hän ei
jäänyt paljoakaan heidän jälkeensä käyttäytymisessä ja kohteliaissa
sanoissa. Vaikkakaan tharkilaiset eivät ole puheliaita, noudattavat
tharkit tiukasti muodollisuuksia ja esiintyvät tapojensa nojalla
ihmeteltävän arvokkaasti ja kohteliaasti.

Dejah Thoris meni lippulaivaan ja olisi välttämättä tahtonut minutkin
mukaansa, mutta huomautin hänelle, että taistelu oli vasta osittain
voitettu. Meillä oli vielä vastassamme piirittävien zodangalaisten
maavoimat, enkä tahtonut poistua Tars Tarkasin viereltä, ennenkuin ne
olisi voitettu.

Heliumin laivaston komentaja lupasi järjestää niin, että Heliumin
armeija hyökkäisi kaupungista käsin samanaikaisesti meidän kanssamme.
Sitten erosivat laivat ja Dejah Thoris vietiin riemusaatossa takaisin
isoisänsä Heliumin jeddakin Tardos Morsin hoviin.

Taampana oli kuljetuslaivastomme, johon vihreiden sotilaiden thoatit
oli jätetty taistelun ajaksi. Kun meillä ei ollut maihin laskemiseen
tarvittavia telineitä, odotti meitä vaikea tehtävä saadaksemme eläimet
avoimelle kentälle, mutta muuta keinoa ei ollut. Ohjasimme senvuoksi
aluksemme noin viidentoista kilometrin päähän kaupungista ja ryhdyimme
toimeen.

Eläimet oli laskettava maahan nuorasilmukoissa, ja siihen puuhaan kului
loppupäivä ja puolet yötä. Kahdesti ahdistivat meitä zodangalaisten
ratsuväkiosastot, mutta kärsimämme tappiot olivat vähäiset ja pimeän
tultua vihollisemme vetäytyivät takaisin.

Niin pian kun kaikki thoatit oli saatu maahan, antoi Tars Tarkas
hyökkäysmääräyksen, ja kolmessa osassa hiivimme zodangalaisten leiriä
kohti pohjoisesta, etelästä ja idästä.

Noin puolentoista kilometrin päässä pääleiristä kohtasimme
zodangalaisten etuvartijat ja edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaisesti
pidimme sitä taistelun alottamisen merkkinä. Hurjasti ja raivoisasti
huutaen ja taistelun kiihdyttämien thoatien kauheasti kiljuessa
syöksyimme zodangalaisia vastaan.

Emme yllättäneet heitä torkkumasta, vaan vastassamme oli hyvin
järjestetty rintama. Kerran toisensa jälkeen meidät tungettiin
takaisin, kunnes keskipäivän tienoissa aloin epäillä taistelun tulosta.

Zodangalaisia oli lähes miljoona sotilaita, jotka oli koottu navalta
toiselle ulottuvien vesiteiden varsilta, kun taas heitä vastassa oli
vajaata satatuhatta vihreätä sotilasta. Heliumin sotajoukot eivät
olleet saapuneet, emmekä saaneet sieltä minkäänlaista tietoa.

Juuri keskipäivällä kuulimme ankaraa ampumista zodangalaisten leirin ja
kaupungin väliltä. Arvasimme, että kipeästi kaipaamamme apu oli tullut.

Taaskin Tars Tarkas antoi hyökkäämiskäskyn, ja taaskin kantoivat
valtavat thoatit pelottavia ratsastajiaan vihollisen varustuksia kohti.
Samalla hetkellä kiipesivät Heliumin joukot zodangalaisten
vastakkaisille varustuksille, ja nämä joutuivat kahden tulen väliin.
Uljaasti he taistelivat, mutta taistelu oli turhaa.

Kaupungin edustalla oleva kenttä muuttui todelliseksi teurastamoksi,
ennenkuin viimeiset zodangalaiset antautuivat, mutta vihdoin verilöyly
loppui, vangit marssitettiin Heliumiin, ja äärettömänä riemukulkueena
me, voittoisat sankarit, astuimme sisään suuremman kaupungin porteista.

Leveitä katuja reunustivat naiset ja lapset sekä ne harvat miehet,
joiden tehtävät pakottivat heidät jäämään kaupunkiin taistelun ajaksi.
Meitä tervehdittiin loppumattomilla riemuhuudoilla, ja päällemme satoi
kultaisia, platinaisia, hopeisia ja jalokivisiä koruja. Kaupunki oli
hulluna ilosta.

Hurjat tharkilaiseni herättivät mitä rajuinta riemua ja ihastusta. Ei
koskaan ennen ollut vihreä sotilasjoukko aseellisena marssinut Heliumin
kaduilla, ja punainen kansa juhli nyt heidän saapuessaan ystävinä ja
liittolaisina.

Se, että heliumilaiset tunsivat ne vähäiset palvelukset, jotka olin
tehnyt Dejah Thorisille, oli ilmeistä, sillä nimeäni huudettiin
yhtenään ja minuun ja suureen thoatiini kiinnitettiin kantamuksittain
koruja ratsastaessamme palatsia kohti. Huolimatta kammottavan
näköisestä Woolasta väestö tungeskeli ympärilläni.

Kun lähestyimme suurenmoista palatsirakennusta, tuli meitä vastaan
muutamia upseereja, jotka tervehtivät meitä lämpimästi ja pyysivät,
että Tars Tarkas ja hänen jedinsä, hänen hurjain liittolaistensa
jeddakit ja jedit sekä minä laskeutuisimme ratsailta ja menisimme
heidän seurassaan Tardos Morsin luo, joka halusi lausua kiitoksensa
hänelle tekemistämme palveluksista.

Palatsin pääkäytävälle vievien suurien portaiden ylimmällä astuimella
oli kuninkaallinen seurue, ja kun me saavuimme alimmille portaille,
astui yksi heistä ottamaan meitä vastaan. Hän oli moitteeton miehuuden
näyte: kookas, suora kuin nuoli, komealihaksinen; ryhti ja
käyttäytyminen kuin kansojen hallitsijalla. Minulle ei tarvinnut sanoa,
että hän oli Tardos Mors, Heliumin jeddak.

Ensimmäiseksi kohtasi hän ryhmästämme Tars Tarkasin, ja hänen
ensimmäiset sanansa vahvistivat ikuisiksi ajoiksi molempien rotujen
välisen uuden liiton.

"Se, että Tardos Mors", hän lausui vakavasti, "saattaa tavata Barsoomin
suurimman nykyään elävän soturin, on arvaamaton kunnia, mutta se, että
hän saa laskea kätensä ystävän ja liittolaisen olalle, on vielä paljoa
suurempi onni."

"Heliumin jeddak", vastasi Tars Tarkas, "on tarvittu toisesta
maailmasta saapunut mies opettamaan Barsoomin vihreille sotilaille,
mitä ystävyys merkitsee. Häntä saamme kiittää siitä, että tharkilaiset
heimot voivat ymmärtää sinua, että he voivat tajuta ylevästi lausumasi
tunteet ja vastata niihin."

Sitten Tardos Mors tervehti kutakin vihreätä jeddakia ja jediä, lausuen
heille kullekin ystävyyden ja kiitollisuuden sanoja.

Kun tuli minun vuoroni, laski hän molemmat kätensä olkapäilleni.

"Tervetuloa, poikani", hän sanoi; "se, että sinut ilomielin, ilman
ainoatakaan vastustavaa ääntä, tunnustetaan koko Heliumin, jopa koko
Barsoomin arvokkaimmaksi jalokiveksi, on riittävän suuri kiitos
minulta."

Sitten meidät esiteltiin Mors Kajakille, pienemmän Heliumin jeddakille
ja Dejah Thorisin isälle. Hän oli tullut Tardos Morsin kintereillä ja
häntä näytti tämä kohtaus liikuttavan vieläkin enemmän kuin hänen
isäänsä. Toistakymmentä kertaa hän koetti tuoda esiin kiitollisuutensa
minulle, mutta joka kerran hänen äänensä murtui liikutuksesta eikä hän
voinut puhua, ja kuitenkin, kuten myöhemmin kuulin, oli hänellä rohkean
ja pelottoman sotilaan maine, joka oli huomattava sotaisessa
Barsoomissakin. Samoin kuin koko Helium hänkin jumaloi tytärtään eikä
hän, joutumatta syvän liikutuksen valtaan, voinut ajatella, mistä tämä
oli pelastunut.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Riemusta kuolemaan


Kymmenen päivää juhlittiin tharkilaisjoukkoja ja heidän hurjia
liittolaisiaan, ja sitten he lähtivät palaamaan omaan maahansa, vieden
mukanaan runsaasti arvokkaita lahjoja, Mors Kajakin komentamien
kymmenentuhannen heliumilaissotilaan saattamina. Pienemmän Heliumin jed
ja ryhmä ylimyksiä seurasi heitä aina Tharkiin saakka, iujittaakseen
entistä tiukemmiksi äsken solmitut rauhan ja ystävyyden siteet.

Myöskin Sola seurasi isäänsä Tars Tarkasia, joka oli kaikkien
päällikköjensä läsnäollessa tunnustanut hänet tyttärekseen.

Kolme viikkoa myöhemmin Mors Kajak palasi upseereineen, muassaan Tars
Tarkas ja Sola, taistelulaivalla, joka oli lähetetty Tharkiin noutamaan
heitä hyvissä ajoin juhlalliseen tilaisuuteen, jolloin Dejah Thoris ja
John Carter liitettiin yhdeksi.

Yhdeksän vuotta olin Heliumin neuvostoissa ja taistelin sen armeijoissa
Tardos Morsin suvun prinssinä. Kansa ei näyttänyt milloinkaan väsyvän
osoittamaan minulle suosiotaan, eikä kulunut ainoatakaan päivää ilman
jotakin uutta todistusta heidän rakkaudestaan prinsessaani, verratonta
Dejah Thorisia kohtaan.

Palatsimme katolle sijoitetussa kultaisessa hautomalaitoksessa oli
lumivalkea muna. Lähes viisi vuotta oli kymmenen, jeddakin
henkivartiostoon kuuluvaa sotilasta alituisesti valvonut sen vierellä,
ja joka päivä, jolloin olin kaupungissa, Dejah Thoris ja minä seisoimme
käsi kädessä pienen aarteemme vieressä puhellen tulevaisuudesta,
jolloin hento kuori murtuisi.

Hyvin elävästi on muistissani viimeinen ilta, jolloin istuimme siellä
keskustellen kummallisesta romaanista, joka oli punonut elämämme
yhteen, ja siitä ihmeellisestä olennosta, joka lisäisi onneamme ja
täyttäisi toiveemme.

Kaukaa näimme lähestyvän ilmalaivan kirkkaat valot, mutta emme
kiinnittäneet erikoista huomiota niin jokapäiväiseen näkyyn.
Salamannopeasti se lähestyi Heliumia, kunnes juuri sen nopeus pani
arvaamaan, että jotakin tavatonta oli tapahtunut.

Valomerkeillään se ilmoitti, että sillä oli sanoma jeddakille, ja
risteili kärsimättömästi odottaen vitkastelevaa vartioalusta, jonka oli
saatettava se palatsin telakalle.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen kun se oli laskeutunut katolle, saapui
lähetti kutsumaan minua neuvostoon, jossa kohtasin kaikki jäsenet jo
koolla.

Valtaistuinkorokkeella asteli Tardos Mors edestakaisin otsa syvissä
rypyissä. Kun kaikki olivat sijoittuneet paikoilleen, puhutteli hän
meitä.

"Tänä aamuna", hän lausui, "saivat Barsoomin eri hallitukset sanan,
että ilmatehtaan hoitaja ei ole lähettänyt langattomia tietojaan
kahteen päivään eikä melkein yhtämittaisiin, hänelle paristakymmenestä
pääkaupungista osoitettuihin tiedusteluihin ole saatu vastauksen
merkkiäkään.

"-- Muiden kansojen lähettiläät ovat pyytäneet meitä käymään asiaan
käsiksi ja kiireesti toimittamaan apulaisen tehtaalle. Koko päivän on
tuhat risteilijää ollut häntä etsimässä, kunnes juuri äsken yksi niistä
palasi tuoden mukanaan hänen kuolleen ruumiinsa, joka oli löydetty
hänen asuntonsa alla olevista kellareista jonkun salamurhaajan
hirveästi raatelemana.

"-- Minun ei tarvitse sanoa teille, mitä se merkitsee Barsoomille.
Tarvittaisiin kuukausia, ennenkuin voitaisiin tunkeutua ilmatehtaan
valtavien muurien läpi -- itse asiassa on työhön jo ryhdytty, eikä
meillä olisi paljoa pelättävää, jos pumppukoneisto toimisi, kuten sen
pitäisi ja kuten se on toiminut satoja vuosia; mutta on pelättävissä,
että pahinta on tapahtunut. Mittauskoneet osoittavat ilmanpaineen
vähenevän nopeasti koko Barsoomilla -- koneet ovat pysähtyneet.

"-- Hyvät herrat", hän lopetti, "meillä on enintään kolme päivää
elinaikaa jäljellä."

Muutamia minuutteja vallitsi haudanhiljaisuus; sitten nousi eräs nuori
ylimys seisomaan ja nostaen paljastetun miekkansa päänsä yläpuolelle
puhutteli Tardos Morsia.

"Heliumilaiset ovat ylpeilleet siitä, että he ovat aina näyttäneet
barsoomilaisille, miten punaisen kansan on elettävä. Nyt on meillä
tilaisuus näyttää heille, miten on kuoltava. Menkäämme tehtäviimme,
ikäänkuin meillä olisi vielä tuhatvuotinen hedelmällinen työaika
edessämme."

Huone kaikui suosionosoituksista, ja koska emme voineet tehdä mitään
parempaa kuin koettaa lieventää väestön pelkoa esimerkillämme,
poistuimme kokouksesta hymy huulilla ja kalvava tuska sydämessä.

Saavuttuani takaisin palatsiini huomasin, että huhu oli jo saapunut
Dejah Thorisin korviin. Kerroin senvuoksi hänelle kaiken kuulemani.

"Olemme olleet hyvin onnellisia, John Carter", sanoi hän "ja mikä
hyvänsä lieneekin osamme, kiitän kohtaloa siitä, että se sallii meidän
kuolla yhdessä."

Seuraavana kahtena päivänä ei ilmavaroissa tapahtunut huomattavampaa
muutosta, mutta kolmannen päivän aamulla kävi hengittäminen vaikeaksi
rakennuksien katoilla. Väestö tungeksi kaupungin kaduilla ja toreilla.
Liike-elämä oli täydelleen pysähtynyt. Enimmäkseen katsoi kansa
rohkeasti silmiin vääjäämätöntä tuhoaan. Silloin tällöin kuitenkin sekä
miehet että naiset antautuivat jäytävän tuskan valtaan.

Keskipäivän lähetessä alkoivat monet heikommat sortua, ja tunnin
kuluttua olivat kaikki barsoomilaiset vaipumassa tiedottomaan tilaan,
joka tulee ennen tukehtumiskuolemaa.

Dejah Thoris, minä ja muut kuningasperheen jäsenet olimme kokoontuneet
alavaan puutarhaan yhdelle palatsin pihoista. Puhelimme hiljaa,
milloin jotakin sanoimme, sillä julman kuoleman kaamea varjo hiipi
ympärillämme. Yksin Woolakin näytti tuntevan meitä uhkaavan
onnettomuuden suuruuden, sillä se painautui lujasti Dejah Thorisiin ja
minuun, vinkuen surkeasti.

Dejah Thorisin pyynnöstä oli pieni hautomalaitos tuotu palatsimme
katolta tänne, ja hän istui tuijottaen haaveksivasti pieneen, vielä
tuntemattomaan olentoon, jota hän -- ei nyt saisikaan nähdä.

Kun hengitys kävi hyvin vaikeaksi, nousi Tardos Mors sanoen:

"Sanokaamme jäähyväiset toisillemme. Barsoomin suuruuden päivät ovat
menneet. Huomispäivän aurinko katselee kuollutta maailmaa, jonka täytyy
aikojen loppuun saakka kiitää avaruudessa menetettyään asukkaittensa
muistonkin. Loppu on tullut."

Hän kumartui suutelemaan perheensä naisia ja laski vankan kätensä
miesten olkapäille.

Kun surumielin käännyin poispäin hänestä, sattui katseeni Dejah
Thorisiin. Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle, ja hän näytti
kuolleelta. Huudahtaen hypähdin hänen luokseen ja nostin hänet syliini.

Hän aukaisi silmänsä katsoen minua.

"Suutele minua, John Carter", hän mumisi. "Rakastan sinua! Rakastan
sinua! On julmaa, että meidät riistetään toisiltamme, juuri kun elämä
hymyili meille niin täynnä rakkautta ja onnea."

Kun painoin hänen rakkaat huulensa omiani vasten, heräsi minussa
entinen tunne sortumattomasta voimasta ja kyvystä. Virginialainen
sotilasveri alkoi taaskin sykkiä suonissani.

"Niin ei saa käydä, prinsessani!" huudahdin. "On, täytyy olla, joku
keino, ja John Carter, joka rakkaudesta sinuun on taistellen raivannut
itselleen tien oudon maailman lävitse, keksii sen."

Juuri kun olin tämän sanonut, hiipi tajuisen muistini kynnykselle
yhdeksän aikoja sitten unohdetun äänen muodostama sarja. Kuin salama
pimeydessä selvisi niiden koko merkitys minulle -- ilmatehtaan kolmen
suuren oven avain!

Kääntyen äkkiä Tardos Morsiin päin ja pidellen vielä kuolevaa
rakkaintani sylissäni huusin:

"Lentokone, jeddak! Nopeasti! Käske viedä nopein koneesi palatsin
katolle. Voin vieläkin pelastaa Barsoomin."

Hän ei tuhlannut aikaa kysymyksiin, ja samalla hetkellä kiiruhti eräs
sotilas lähimmälle telakalle. Vaikka ilma olikin telakan katolla
ohutta, melkeinpä olematonta, onnistui heidän kuitenkin tuoda sieltä
nopein yhden miehen lentokone, jonka Barsoomin nero milloinkaan oli
rakentanut.

Suudeltuani Dejah Thorisia ainakin kymmenen kertaa ja käskettyäni
Woolan, joka olisi tahtonut seurata minua, jäädä hänen suojakseen,
syöksyin yhtä nopeasti ja voimakkaasti kuin ennenkin ylöspäin palatsin
korkeita portaita ja seuraavalla hetkellä kiidin sitä paikkaa kohti,
johon koko Barsoomin toiveet keskittyivät.

Minun oli lennettävä alhaalla saadakseni tarpeeksi ilmaa
hengittääkseni, mutta kun ohjasin suoraa päätä erään kuivuneen meren
ylitse, ei minun tarvinnut pysytellä kuin joitakuita metrejä maan
yläpuolella.

Annoin koneelleni hirvittävän vauhdin, sillä minun oli lennettävä
kilpaa ajan ja kuoleman kanssa. Näin aina edessäni Dejah Thorisin
kasvot. Kun palatsin puutarhasta poistuessani viimeisen kerran käännyin
häntä katsomaan, näin hänen horjuvan ja sitten vaipuvan pienen
hautomakoneen viereen. Tiesin hyvin, että häntä oli kohdannut viimeinen
pyörtymys, joka päättyisi kuolemaan, jollei ilmaa saataisi lisää.
Annoin senvuoksi kaiken varovaisuuden mennä menojaan, heitin
lentokoneestani maahan kaiken muun paitsi konetta ja kompassia, jopa
omat merkkinikin, ja maaten pitkälläni koneeni kannella, toinen käsi
ohjausrattaassa, toisen painaessa vauhtivipua viimeiseen pykälään,
halkaisin kuolevan Marsin ohutta ilmaa nopeasti kuin meteori.

Tuntia ennen pimeän tuloa kohosivat ilmatehtaan jykevät muurit äkkiä
eteeni ja kauheasti tärähtäen laskeuduin maahan pienen oven eteen, joka
erotti kokonaisen kiertotähden asukkaat elämän kipunasta.

Oven vieressä oli puuhannut suuri joukko miehiä koettaen murtaa aukkoa
seinään, mutta he olivat saaneet vain tuskin näkyviä jälkiä
piikivimäiseen pintaan, ja useimmat heistä lepäsivät nyt viimeistä
untaan, josta ei edes ilmakaan heitä herättäisi.

Täällä tuntuivat olosuhteet olevan vielä paljoa huonommat kuin
Heliumissa, ja hengittäminen oli perin työlästä. Joitakuita miehiä oli
vielä tajussaan, ja yhdelle heistä puhuin.

"Jos minä saan nuo ovet auki, niin onko täällä joku, joka osaa panna
koneet käyntiin?" kysyin.

"Minä osaan", hän vastasi, "jos avaat nopeasti. Kestän enää vain
muutamia silmänräpäyksiä. Mutta se on hyödytöntä; valvojat ovat
molemmat kuolleet, eikä Barsoomilla kukaan muu tunne noiden hirveiden
lukkojen salaisuutta. Kolme päivää ovat ihmiset mielipuolina pelosta
tunkeilleet oven ympärillä turhaan koettaen selvittää salaisuutta."

Minulla ei ollut aika puheihin; olin jo hyvin heikko ja vain vaivoin
kykenin hallitsemaan ajatuksiani.

Mutta vaipuneena polvilleni ponnistin viimeiset voimani ja lähetin
tuntemani yhdeksän ajatusaaltoa edessäni olevaa kammottavaa rakennusta
kohti. Marsilainen oli ryöminyt viereeni ja katseli tuijottavin silmin
edessämme olevaa ovea, jonka aukeamista odotimme kuoleman hiljaisuuden
vallitessa.

Hitaasti peräytyi valtava ovi tieltämme. Koetin nousta ja astua
eteenpäin, mutta olin liian heikko.

"Eteenpäin!" huusin toverilleni. "Ja jos pääset pumppuhuoneeseen, niin
pane kaikki pumput käyntiin! Vain siten voi Barsoomissa vielä huomenna
olla elämää!"

Maaten paikallani aukaisin toisen oven ja sitten kolmannen. Näin
Barsoomin ainoan toivon ryömivän nelin kontin viimeisestä oviaukosta,
kun vaivuin tajuttomana maahan.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Arizonalaisessa luolassa


Ympärilläni oli pimeätä, kun aukaisin taaskin silmäni. Ruumistani
verhosivat kummalliset, jäykät vaatteet, jotka rasahdellen raukesivat
pölyksi, kun nousin istumaan.

Tunnustelin ruumistani päästä jalkoihin saakka, ja ylt'yleensä olin
pukimissa, vaikkakin, vaipuessani pyörryksiin pienen oven edessä, olin
ollut alasti. Edessäni olevasta rosoisesta aukosta näin palasen
kuutamoista taivasta.

Tunnustellessani itseäni sattuivat käteni taskuihin ja yhdessä niistä
oli pieni nippu öljyttyyn paperiin käärittyjä tulitikkuja. Raapaisin
tulta, ja tikun himmeässä valossa näin suuren luolan, jonka perällä
huomasin omituisen, liikkumattoman olennon istumassa kumarassa pienellä
penkillä. Kun menin olennon luokse, näin että se oli pieni, vanha,
kuollut ja muumioitunut akka, jolla oli pitkä, musta tukka. Muumio oli
kumarruksissa pienen puuhiilipolttimon yli, jonka päällä oli pyöreä,
kuparinen astia. Astiassa oli vähän vihertävää pulveria.

Akan takana oli katosta riippuvien raakanahkaisten hihnojen varassa
koko luolan poikki ulottuva rivi ihmisenluurankoja. Niitä kannattavasta
hihnasta lähti toinen pienen akan käteen. Kun kosketin hihnaa,
heiluivat luurangot synnyttäen äänen, joka muistutti kuivaneiden
lehtien kahinaa.

Näky oli hyvin kamala, luonnottoman kaamea, ja kiiruhdin ulkoilmaan,
ollen iloinen päästessäni pois niin hirveästä paikasta.

Mutta se, mitä näin astuessani luolasta sen edustalla olevalle kapealle
ulkonemalle, sai minut jähmettymään säikähdyksestä.

Katseeni kohtasi uuden taivaan, uuden maiseman. Kaukaiset, hopealta
välkkyvät vuoret, melkein liikkumattomana taivaalla kumottava kuu,
allani oleva kaktuksia kasvava laakso, mikään se ei ollut Marsia.
Saatoin tuskin uskoa silmiäni, mutta vähitellen selkeni minulle totuus
-- katselin Arizonaa samalta ulkonemalta, jolta kymmenen vuotta sitten
olin kaivaten katsellut Marsia.

Puristaen päätäni käsillä käännyin murtunein mielin ja suru sydämessä,
lähtien astelemaan luolasta vievää polkua alaspäin.

Pääni päällä loisti Marsin punainen silmä, säilyttäen suuret
salaisuutensa, runsaasti seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päässä.

Pääsikö marsilainen pumppuhuoneeseen? Saivatko tuon kaukaisen tähden
asukkaat elämää antavaa ilmaa kyllin ajoissa pysyäkseen hengissä? Oliko
Dejah Thorisini hengissä vai viruuko hänen ihana ruumiinsa kylmänä
pienen kultaisen hautomakoneen vieressä Heliumin jeddakin Tardos Morsin
palatsin sisäpihalla olevassa puutarhassa?

Kymmenen vuotta olen odottanut ja rukoillut vastausta kysymyksiini.
Kymmenen vuotta olen odottanut ja rukoillut, että minut otettaisiin
takaisin menetetyn rakkauteni maailmaan. Tahtoisin mieluummin maata
kuolleena rakkaimpani vieressä kuin elää Maassa miljoonien hirvittävien
penikulmien päässä hänestä.

Vanha kaivos, jonka löysin koskemattomana, on tehnyt minut satumaisen
rikkaaksi. Mutta mitä välitän rikkaudesta!

Kun istun nyt illalla pienessä työhuoneessani, josta näkee
Hudson-virralle, on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta siitä ajasta,
jolloin ensi kerran aukaisin silmäni Marsissa.

Pöytäni vieressä olevasta pienestä ikkunasta näen sen välkkyvän
taivaalla, ja tänä yönä se näyttää taaskin kutsuvan minua niin, kuin se
ei milloinkaan ole kutsunut tuon pitkän kuoleman yön jälkeen.
Minusta tuntuu, että hirvittävän avaruuskuilun ylitse voin nähdä
tummatukkaisen, kauniin naisen seisovan palatsin puutarhassa ja hänen
vierellään pienen pojan, joka kiertää käsivartensa hänen ympärilleen,
kun hän osoittaa taivaalle toista kiertotähteä, Maata, kohti. Ja heidän
jalkojensa juuressa on pelottavan suuri, kammottavan näköinen otus,
jolla on kultainen sydän.

Uskon, että he odottavat minua, ja joku ääni sanoo minulle, että pian
saan tietää.

       *       *       *       *       *

John Carterin merkillisiä seikkailuja kuvailee edelleen romaani

        MARSIN JUMALAT.

Taaskin on hän joutunut tuon kummallisen taivaankappaleen kamaralle
seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päähän Maasta. Kuinka hän
voittaa takaisin vaimonsa ja poikansa, taistelee suuria valkoisia
apinoita ja "kasvimiehiä" vastaan, ja uhmaa itse Issusta, kauheaa
Kuoleman jumalatarta, jota kaikki Mars palvoo, sellaisia jännittäviä
vaiheita esittää tämä toinen huimasävyinen kertoelma.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Marsin prinsessa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.