Title: Marsin jumalat - Seikkailuromaani
Author: Burroughs, Edgar Rice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Marsin jumalat - Seikkailuromaani" ***


MARSIN JUMALAT

Seikkailuromaani

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Suomentanut

Alpo Kupiainen



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.



SISÄLLYS:

Alkulause
    I. Kasvi-ihmiset.
   II. Taistelu metsässä.
  III. Salaperäisten arvoitusten kammio.
   IV. Thuvia.
    V. Vaarallisissa käytävissä.
   VI. Barsoomin mustat rosvot.
  VII. Kaunis jumalatar.
 VIII. Omeanin uumenissa.
   IX. Issus, ikuisen elämän jumalatar.
    X. Shadorin vankilasaari.
   XI. Kun horna puhkesi valloilleen.
  XII. Kuolemaan tuomittuna.
 XIII. Vapautta kohti.
  XIV. Pimeässä vaanivat silmät.
   XV. Pako ja takaa-ajo.
  XVI. Pidätettynä.
 XVII. Kuolemantuomio.
XVIII. Solan kertomus.
  XIX. Synkkää epätoivoa.
   XX. Ilmataistelu.
  XXI. Veden ja liekkien läpi.
 XXII. Voitto ja tappio.



ALKULAUSE.


Kaksitoista vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin kätkin
isovanhempani sedän, virginialaisen kapteenin John Carterin ruumiin
ihmisten katseilta Richmondin vanhalle hautausmaalle omituiseen
loistokammioon.

Usein oli mielessäni pohtinut niitä kummallisia määräyksiä, jotka hän
oli minulle jättänyt suurenmoisen hautansa järjestämisestä, erikoisesti
niitä kohtia, joiden mukaan hänet oli pantava _avoimeen_ arkkuun ja
holvin jykevän oven salpoja liikuttavan vankkatekoisen koneiston tuli
olla _vain sisäpuolelta_ käsiteltävissä.

Kaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun luin tämän merkillisen
miehen merkillisen käsikirjoituksen; tämän miehen, joka ei muistanut
ensinkään lapsuuttaan eikä osannut edes osapuilleenkaan arvata ikäänsä,
joka oli aina nuori ja joka kuitenkin oli kiikuttanut isoisäni isoisän
isää polvillaan; tämän miehen, joka oli viettänyt kymmenen vuotta
Marstähdessä, taistellut Barsoomin vihreän kansan puolesta ja sitä
vastaan, taistellut punaisen kansan puolesta ja sitä vastaan, voittanut
ikuisesti kauniin Dejah Thorisin, Heliumin prinsessan, puolisokseen ja
ollut lähes kymmenen vuotta prinssinä Heliumin jeddakin Tardos Morsin
suvussa.

Kaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun hänen ruumiinsa
löydettiin hänen huvilansa edustalta, Hudson-virran jyrkältä
rantaäyräältä, ja usein olin näinä pitkinä vuosina miettinyt, oliko
John Carter todellakin kuollut vai vaelteliko hän taaskin tuon kuolevan
kiertotähden kuivuneiden merien pohjalla, oliko hän palannut Barsoomiin
nähdäkseen, että hän oli hyvissä ajoin avannut valtavan ilmatehtaan
synkät ovet ja pelastanut niiden lukemattomien miljoonien hengen, jotka
olivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen kauan aikaa sitten, silloin
kun hänet armottomasti sinkautettiin seitsemänkymmentä miljoonaa
kilometriä avaruuden halki takaisin Maahan. Olin ajatellut, oliko hän
löytänyt tummatukkaisen prinsessansa ja nuoren poikansa, joiden hän oli
uneksinut yhdessä odottelevan häntä Tardos Morsin kuninkaallisissa
puutarhoissa.

Vai oliko hän saanut nähdä joutuneensa liian myöhään ja siten palannut
kuolleen taivaankappaleen elävään kuolemaan? Tai oliko hän sittenkin
todella kuollut eikä koskaan palaisi, ei emotähteensä Maahan eikä
rakastamaansa Marsiin?

Tällaisiin hyödyttömiin mietteisiin olin vaipunut myöskin eräänä
helteisenä elokuun iltana, kun palvelijani Ben-vanhus ojensi minulle
sähkösanoman. Repäisin sen auki ja luin:

    "Tule tapaamaan minua huomenna hotelli Raleighiin Richmondiin.

                                                _John Carter_."

Varhain seuraavana aamuna lähdin ensimmäisessä junassa Richmondiin, ja
kahta tuntia myöhemmin minut opastettiin John Carterin huoneeseen.

Kun astuin sisään, nousi hän minua tervehtimään, entisen sydämellisen
tervetuliaishymyn väikkyessä hänen miellyttävillä kasvoillaan.
Ulkomuodoltaan hän ei ollut vanhentunut vähääkään, vaan oli yhä
vieläkin sama suoraryhtinen, sirojäseninen, kolmikymmenvuotias sotilas.
Hänen terävät, harmaat silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin,
ja hänen piirteistään kuvastui yksinomaan rautainen luonne ja
päättäväisyys, mikä oli aina ollut niille ominaista niin kauan kun
hänet muistin, lähes kolmekymmentäviisi vuotta.

"Kas vain, poika", hän tervehti minua, "tuntuuko siltä kuin näkisit
haamun tai kuin setä Benin antamat virvokkeet olisivat liian
voimakkaita?"

"Virvokkeiden vaikutusta, arvelen", vastasin, "sillä tunnenpa totisesti
itseni perin reippaaksi; mutta kentiespä juuri se, että taaskin näen
sinut, saa minut hämmennyksiin. Oletko ollut taaskin Marsissa?
Kerrohan! Entä Dejah Thoris? Tapasitko hänet terveenä sinua
odottamassa?"

"Kyllä, olen ollut Barsoomissa uudelleen, ja -- mutta se on pitkä
juttu, liian pitkä kerrottavaksi sinä lyhyenä aikana, joka on
käytettävissäni, ennenkuin minun on palattava. Olen oppinut taidon,
poika, ja nyt voin kulkea sen poluttoman taipaleen milloin tahdon, voin
tulla ja mennä lukemattomien kiertotähtien väliä niin kuin minua
haluttaa. Mutta sydämeni on aina Barsoomissa, ja kun se kerran on
siellä marsilaisen prinsessani tallessa, niin pelkäänpä, etten enää
milloinkaan poistu elämäni maailmasta, kuolevalta tähdeltä.

"-- Nyt tulin, koska olen sinuun siksi kiintynyt, että halusin vielä
kerran nähdä sinut, ennenkuin siirryt toiseen elämään, joka ei koskaan
tule osakseni ja jota -- vaikka olenkin kuollut kolmasti ja kuolen
taaskin tänä iltana, sinun tuntemastasi kuolemasta puhuen -- minun on
yhtä mahdoton käsittää kuin sinunkin.

"-- Vieläpä Barsoomin viisaat ja salaperäiset thernitkin, ikivanha
sivistyskansa, jonka on lukemattomina ajanjaksoina uskottu säilyttäneen
elämän ja kuoleman salaisuutta valloittamattomissa varustuksissaan
Otz-vuorten ulommilla rinteillä, ovat yhtä tietämättömiä kuin mekin.
Olen sen todennut, vaikka sitä tehdessäni olin vähällä menettää
henkeni. Mutta saat lukea sen kaiken näiden Maassa viettämieni kolmen
viime kuukauden aikana kirjoittamistani muistiinpanoista."

Hän taputti pullottavaa salkkua, joka oli pöydällä hänen kyynärpäänsä
vieressä.

"Tiedän, että ne kiinnittävät mieltäsi ja että sinä uskot, ja tiedän,
että ne herättävät myöskin muiden ihmisten mielenkiintoa, vaikka he
eivät usko kertomustani moniin vuosiin, niin, moniin miespolviin,
sillä he eivät voi sitä ymmärtää. Maan asukkaat eivät vielä ole
edistyneet niin pitkälle, että he voisivat ymmärtää sitä, mitä olen
muistiinpanoihini kirjoittanut.

"-- Kerro heille niistä kaikki, minkä tahdot ja mikä ei heitä loukkaa,
mutta älä pahastu, jos he nauravat sinulle."

Samana iltana saatoin hänet hautausmaalle. Hautakammionsa ovella hän
kääntyi minuun päin ja puristi kättäni.

"Hyvästi, poikani", hän sanoi, "en tavanne sinua enää koskaan, sillä
tuskinpa voin milloinkaan jättää vaimoani ja poikaani, niin kauan kun
he elävät, ja elinikä on Barsoomissa usein yli tuhat vuotta."

Hän meni holviin. Jykevä ovi painui hitaasti kiinni. Vankat salvat
menivät kirskuen paikoilleen. Lukko naksahti. Senjälkeen en enää ole
nähnyt kapteeni John Carteria Virginiasta.

Mutta tässä on kertomus hänen seikkailuistaan hänen saavuttuaan toisen
kerran Marsiin, sellaisena kuin olen seulonut sen suuresta
muistiinpanokimpusta, jonka hän laski eteeni huoneensa pöydälle
Richmondin Raleigh-hotellissa.

Paljon olen jättänyt pois, paljon sellaista, jota en ole rohjennut
kertoa. Mutta saatte nähdä, että kertomus hänen seikkailuistaan, kun
hän toisen kerran etsi Heliumin prinsessaa Dejah Thorisia, on teistä
vieläkin merkillisempi kuin hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa, jonka
julkaisin epäilevälle maailmalle vähän aikaa sitten ja jonka kautta
pääsimme seuraamaan taistelevaa virginialaista kuivuneiden merien
pohjalla Marsin kuiden hohteessa.

E. R. B.



ENSIMMÄINEN LUKU

Kasvi-ihmiset


Kun seisoin huvilani edustalla olevan jyrkänteen reunalla tuona
kirkkaana pakkasyönä maaliskuun alkupuolella 1886, valtavan Hudsonin
virratessa kuolleen joen harmaata ja äänetöntä haamua muistuttavana
editseni, tunsin, kuinka mahtava sodanjumala, rakastamani Mars, jota
pitkän ja yksinäisen vuosikymmenen olin kädet ojennettuina rukoillut
palauttamaan minut menetetyn rakkaani luo, taaskin kiehtoi minut
omituiseen, pakottavaan tenhoonsa.

Senjälkeen kun samoin maaliskuun yönä 1866 olin Arizonasas seisonut
luolan edustalla, liikkumattoman ja elottoman ruumiini viruessa
luolassa Maan asukkaiden kuoleman kaltaisessa tilassa, en ollut
tuntenut hartauteni jumalan vastustamatonta vetovoimaa.

Kädet ojennettuina suuren tähden punaista silmää kohti seisoin
rukoillen sen kummallisen voiman palaamista, joka kahdesti oli
kiidättänyt minut mittaamattoman avaruuden halki, samoin kuin olin
rukoillut tuhansina öinä aikaisemmin niiden pitkien kymmenen vuoden
aikana, jotka olin odottanut ja toivonut.

Äkkiä sain vastenmielisen pyörrytyskohtauksen, päätäni huimasi, polveni
pettivät, ja kaaduin pitkälleni juuri äkkijyrkän rantatöyrään reunalle.

Samalla pääni selveni, ja muistiini kuvastuivat elävästi Arizonan
aaveluolan kauhut; samoin kuin silloin ammoin menneenä yönä lihakseni
taaskin kieltäytyivät tottelemasta tahtoani, ja vaikkakin viruin
Hudsonin rauhaisalla äyräällä, saatoin taaskin kuulla luolan pimeistä
perukoista minua väijyneen ja uhanneen hirmuolion kammottavat
voivotukset ja kahinan. Yhtä yli-inhimillisen voimakkaasti ponnistin
nytkin murtaakseni minua sitovan kummallisen halvauksen kahleet,
myöskin nyt kuulin tiukan metallilangan katkeamista muistuttavan
kilahduksen, ja seisoin alastomana ja vapaana jäykän, elottoman olennon
vieressä, jossa John Carterin lämmin, punainen elinneste oli vielä
äskettäin sykkinyt.

Luotuani ympärilleni hätäisen jäähyväissilmäyksen käänsin katseeni
uudelleen Marsiin päin, kohotin käteni sen kalpeata valoa kohti ja
odotin.

Eikä minun tarvinnutkaan odottaa kauan; sillä tuskin olin kääntynyt,
kun jo kiidin synkeään avaruuteen nopeasti kuin ajatus. Hetkeksi
minut ympäröi sama kauhea kylmyys ja sysimusta pimeys kuin
kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ja sitten aukaisin silmäni
toisella taivaankappaleella, ympärilläni kohoavan valtavan metsän
lehväkatoksessa olevasta pienestä aukosta paistavan auringon
polttavassa paahteessa.

Silmieni eteen avautuva näky oli niin epämarsilainen, että minulle
nousi sydän kurkkuun ja minut valtasi äkkiä pelko, että julma kohtalo
oli sinkauttanut minut umpimähkään johonkin vieraaseen kiertotähteen.

Ja miksikä ei? Mikä olisi ollut minua opastamassa tähtien välisessä
tiettömässä avaruudessa? Mitä takeita oli siitä, ettei minua olisi
voitu yhtä hyvin kiidättää johonkin kaukaiseen tähteen, joka kuului
kokonaan toiseen aurinkokuntaan kuin Mars?

Lepäsin punaisen ruohomaisen kasvullisuuden muodostamalla nurmikolla,
ja ympärilläni oli omituisia, kauniita puita, joiden komeakukkaisessa
lehvistössä vilisi loistavia, äänettömiä lintuja. Nimitän niitä
linnuiksi, koska niillä oli siivet, mutta kuolevaisen silmä ei ole
milloinkaan katsellut niin luonnottoman kummallisia otuksia.

Kasvullisuus oli samanlaista kuin se, joka peittää suurien vesiteiden
varsilla asuvien punaisten marsilaisten pihanurmikot, mutta puut ja
linnut eivät muistuttaneet mitään, mitä ennen olin nähnyt Marsissa, ja
lisäksi näin taampana kasvavien puiden välitse mitä epämarsilaisimman
näyn -- aaltoilevan järven, jonka sininen pinta kimalteli auringon
paisteessa.

Kun nousin lähteäkseni tarkastamaan ympäristöäni, sattui minulle sama
naurua herättävä kommellus kuin yrittäessäni ensi kertaa kävellä
Marsissa. Tämän pienemmän tähden vähäisempi painovoima ja sen suuresti
ohentuneen ilmakehän pienempi paine tarjosivat niin vähäisen vastuksen
Maan oloihin tottuneille lihaksilleni, että tavallinen, pelkkään
nousemiseen tarvittava ponnistus lennätti minut ilmaan muutamien
metrien korkeuteen ja sitten suin päin tämän kummallisen
taivaankappaleen pehmeään, loistavanväriseen ruohikkoon.

Tämä kokemus sai minut kuitenkin hieman varmemmin uskomaan, että
kaikesta huolimatta olin sittenkin jossakin Marsin nurkkauksessa, jota
en tuntenut. Se olikin varsin mahdollista, sillä niinä kymmenenä
vuotena, jotka olin oleskellut tässä tähdessä, olin tutkinut vain
suhteellisesti vähäisen osan sen laajasta pinta-alasta.

Nousin uudelleen pystyyn nauraen muistamattomuuttani ja olin taaskin
pian oppinut sovittamaan maapallon oloihin tottuneet jänteeni
muuttuneiden olosuhteiden mukaan.

Kun verkkaan astelin tuskin tuntuvasti alenevaa rinnettä myöten järveä
kohti, kiintyi huomioni väkisinkin ruohikon ja puiden puistomaiseen
ulkonäköön. Ruoho oli yhtä tiheätä ja tasaista kuin jonkun vanhan
englantilaisen pihanurmikon, ja itse puut oli näöstä päättäen kaikki
huolellisesti karsittu noin neljän ja puolen metrin korkeuteen saakka.
Jos katsahti mihin suuntaan hyvänsä, näytti metsä senvuoksi tavattoman
avaralta, korkealta huoneelta.

Kaikkien näiden, huolelliseen ja järjestelmälliseen hoitoon viittaavien
merkkien nojalla uskoin varmasti, että saapuessani nyt toisen kerran
Marsiin olin ollut kylliksi onnellinen joutuakseni ensiksi jonkun
sivistyskansan alueelle ja että heidät löydettyäni saisin kohteliaan
vastaanoton ja turvan, johon arvoni Tardos Morsin sukuun kuuluvana
prinssinä minut oikeutti.

Astellessani järvelle herättivät puut minussa syvää ihmettelyä. Niiden
paksut rungot, joista jotkut olivat kokonaista kolmekymmentä metriä
läpimitaten, olivat takeena niiden huimaavasta korkeudesta, jota minä
en voinut muuta kuin arvailla, sillä katseeni ei kyennyt missään kohdin
tunkeutumaan niiden tiheän lehvistön läpi ylemmäksi kuin kahdenkymmenen
tahi kahdenkymmenenviiden metrin korkeuteen.

Niin ylhäälle asti kuin saatoin nähdä olivat rungot ja oksat yhtä
sileitä ja kiiltäviksi hangattuja kuin uusin amerikkalainen piano.
Muutamien puiden puu oli mustaa kuin ebenholtsi, kun taas niiden
lähimmät naapurit saattoivat metsän himmeässä valossa hohtaa yhtä
kirkkaan valkoisina kuin hienoin posliini, tai myöskin olla
taivaansinisiä, kirkkaan punaisia, keltaisia tahi tumman purppuran
värisiä. Samoin myöskin lehdet olivat yhtä iloisen ja vaihtelevan
värisiä, kun taas kukkia, joita puissa oli tiheinä ryhminä, ihmissanat
eivät kykene kuvaamaan, vaan siihen vaadittaisiin jumalten kieltä.

Lähestyessäni metsän reunaa huomasin, että sen ja rannan välillä oli
laaja niittymaa, ja juuri kun olin astumaisillani esiin puiden
varjosta, sattui silmiini näky, joka karkoitti mielestäni kaikki oudon
kauniin maiseman herättämät romanttiset ja runolliset mietteet.

Vasemmalla puolellani ulottui järvi niin kauas kuin silmä kantoi, vain
epäselvän, hämärän viivan osoittaessa vastapäistä rantaa; oikealla taas
laski mahtava joki leveänä, rauhallisena ja majesteetillisena edessäni
olevaan tyyneen järveen.

Vähän matkan päässä jokea ylöspäin kohosi valtavia, äkkijyrkkiä
kallioita, joiden juurelta tämä suuri joki näytti saavan alkunsa.

Mutta eivät nämä ihastuttavan upeat luonnon suurenmoisuuden näytteet
temmanneet huomiotani niin äkkiä metsän kauneudesta. Siihen oli syynä
se, että näin parikymmentä olentoa, jotka hitaasti liikkuivat niityllä,
lähellä valtavan joen rantaäyrästä.

Ne olivat omituisen, luonnottoman kummallisen näköisiä, erilaisia kuin
mikään niistä olennoista, joita olin aikaisemmin Marsissa nähnyt, mutta
kuitenkin ne kaukaa katsottuina muistuttivat hyvin suuresti ihmisiä.
Kun suuremmat yksilöt seisoivat pystyssä, vaihteli niiden pituus
kolmesta puoleenneljättä metriin, ja niiden vartalon ja alaraajojen
mittasuhteet olivat aivan samanlaiset kuin maapallon ihmisten.

Mutta käsivarret olivat hyvin lyhyet, ja tarkastellessani niitä
piilopaikastani näytti niiden rakenne olevan jotakuinkin samanlainen
kuin norsun kärsän. Käsivarret näet liikkuivat käärmemäisesti
aaltoillen ja mutkitellen, ikäänkuin niissä ei olisi ollut luita
ollenkaan tahi sitten niiden luusto ollut nikamista kokoonpantu.

Silmäillessäni otuksia paksun puunrungon takaa tuli niistä yksi
verkalleen minua kohti, ollen koko ajan samassa puuhassa, joka näytti
olevan niiden kaikkien tärkeimpänä tehtävänä. Ne nimittäin
liikuttelivat omituisen muotoisia käsiään pitkin nurmikon pintaa, mutta
en voinut saada selville, missä tarkoituksessa ne sitä tekivät.

Kun olento tuli aivan lähelleni, voin tarkastella sitä erinomaisen
hyvin, ja vaikkakin sain myöhemmin tutustua paremmin näihin otuksiin,
niin on minun sanottava, että tämän luonnon synnyttämän kamalan
irvikuvan näinkin pintapuolinen silmäys olisi jo ollut varsin riittävä,
jos olisin ollut vapaa toimimaan. Heliumin laivaston nopeinkaan
lentokone ei olisi voinut kiidättää minua tarpeeksi joutuisasti pois
tämän hirveän otuksen luota.

Sen karvaton ruumis oli oudon, aavemaisen sininen, lukuunottamatta
leveää, valkoista viirua, joka ympäröi sen ainoata, ulkonevaa silmää.
Itse silmä, sen terä, iris ja muna, oli kalman kalpea.

Nenänä oli rosoinen, tulehtunut, ympyriäinen reikä keskellä sileätä
naamaa. Enemmän kuin mitään muuta se mielestäni muistutti pyssynluodin
tekemää, juuri saatua haavaa, josta ei vielä ole alkanut vuotaa verta.

Tämän inhoittavan aukon alapuolella oli naama aivan sileä leukaan
saakka, sillä mikäli saatoin eroittaa ei otuksella ollut lainkaan
suuta.

Kasvoja lukuunottamatta peitti pään takkuinen, sysimusta,
kahdenkymmenen tai viidenkolmatta sentimetrin pituinen tukka. Jokainen
hius oli ison kastemadon paksuinen, ja kun otus liikutti päänahkaansa,
näytti tämä hirvittävä päähine luikertelevan, kiemurtelevan ja ryömivän
kamalan naaman ympärillä, ikäänkuin jokainen yksityinen hius olisi
ollut muista riippumaton elävä olento.

Ruumis ja jalat olivat niin tasasuhtaiset ja ihmistä muistuttavat kuin
luonto suinkin voi muovata, ja myöskin jalkaterien muoto oli
samanlainen kuin ihmisellä, mutta niiden koko oli hirviömäinen.
Kantapäästä varpaisiin mitattuina ne olivat lähes metrin pituiset sekä
hyvin latuskaiset ja leveät.

Kun otus tuli aivan lähelleni, huomasin, että sen omituinen puuha,
kummallisten käsien liikuttaminen pitkin nurmikon pintaa, johtui sille
ominaisesta ravinnon hankkimistavasta. Partaveitsen kaltaisilla
kynsillään se katkoi hentoja kasveja ja imi ne sitten suihinsa, joita
oli yksi kummassakin kämmenessä, ja sieltä käsivarsia muistuttaviin
kurkkuihinsa.

Jo kuvaamieni piirteiden lisäksi pedolla oli vielä vankka lähes kahden
metrin pituinen häntä. Se oli juuresta aivan pyöreä, mutta suippeni
kärjestä ohueksi, litteäksi levyksi, joka suorakulmaisesti laahautui
maata pitkin.

Mutta kaikkein merkillisintä tässä perin merkillisessä otuksessa oli
kaksi vähäistä, noin viidentoista sentimetrin pituista, samankaltaista
olentoa, jotka riippuivat sen kainaloista yksi kummallakin puolella.
Niitä kannatti ohut varsi, joka näytti kasvavan niiden päälaesta ja
liittävän ne täysikasvuisen olennon ruumiiseen.

Olivatko nämä poikasia vaiko ainoastaan osia monijakoisesta olennosta,
sitä minun oli mahdoton tietää.

Sillä aikaa kun olin tarkastellut tätä kummallista hirviötä oli koko
muu lauma vähitellen tullut lähelleni, ja huomasin että vaikkakin
monista niistä riippui pikkuotuksia, ei kuitenkaan kaikilla ollut
tällaista lisäkettä. Vielä panin merkille, että poikasien koko vaihteli
kaikissa mahdollisissa kehitysasteissa, toisten muistuttaessa vain
vähäisiä aukeamattomia nuppuja, joiden läpimitta oli ainoastaan pari,
kolme sentimetriä, kun taas toiset olivat jo selväpiirteisiä,
lopullisesti muodostuneita olentoja, joiden pituus oli viidestäkolmatta
kolmeenkymmeneen sentimetriin.

Lauman seassa liikkui laitumella useita pienokaisia, jotka eivät olleet
paljonkaan isompia kuin vielä vanhempiensa yhteydessä olevat poikaset,
ja näistä alkaen oli laumassa kaikenkokoisia yksilöjä aina peloittavan
kookkaihin täysikasvuisiin saakka.

Vaikkakin nämä olennot näyttivät hirveiltä, en kuitenkaan tiennyt,
oliko minun niitä pelättävä vai ei, sillä niiden taisteluvarustukset
eivät näyttäneet erikoisen tehokkailta. Olinkin juuri aikeissa astua
esiin piilopaikastani nähdäkseni, minkä vaikutuksen ihmisen
ilmestyminen niihin tekisi. Mutta onneksi tämä ripeä päätökseni
tukehtui alkuunsa, kun kuulin omituisen valittavan kirkunan, joka
tuntui tulevan oikealla puolellani olevien jyrkkien kallioiden
suunnalta.

Kun olin alaston ja aseeton, olisin saanut pikaisen ja hirveän kuoleman
näiden julmien otuksien käsissä, jos olisin ehtinyt toteuttaa
päätökseni, mutta samalla kun kirkuna kajahti, kääntyivät lauman kaikki
jäsenet äänen suuntaan, ja niiden käärmemäiset hiukset nousivat pystyyn
kankeina, ikäänkuin jokainen hius olisi ollut havaitsemiskykyinen elin,
joka koetti joko katsoen tai kuunnellen saada selville, mistä ääni tuli
ja mitä se merkitsi. Ja itse asiassa osoittautuikin viimemainittu
olettamus oikeaksi, sillä nämä Barsoomin kasvi-ihmisten päässä olevat
kummalliset lisäkkeet ovat näiden hirmu olentojen, alkuperäisestä
Elämänpuusta puhjenneen oudon rodun viimeisten jätteiden tuhantena
korvana.

Samalla kääntyivät kaikki katsomaan lauman yhtä jäsentä, kookasta
vintiötä, joka ilmeisesti oli johtaja. Sen toisesta kämmensuusta kuului
omituista kehräävää ääntä, ja se syöksyi nopeasti jyrkännettä kohti
koko lauman seuraamana.

Otuksien nopeus ja liikkumistapa olivat molemmat merkillisiä, sillä ne
juoksivat hyppien pitkiä, kuuden, jopa lähes kymmenenkin metrin
mittaisia loikkauksia, hyvin samaan tapaan kuin kenguru.

Nopeasti juosten ne olivat häipymäisillään näkyvistäni, kun päähäni
pälkähti lähteä niiden perässä, ja luopuen kaikesta varovaisuudesta
kiiruhdin niityn poikki niiden jäljessä, harppaillen vieläkin
riittävämpiä loikkauksia kuin ne, sillä maapallon voimakkaan asukkaan
lihakset saavuttavat huomattavia tuloksia, kun niiden voitettavana on
Marsin pienempi painovoima ja vähäisempi ilmanpaine.

Lauma meni suoraan kallioiden juurelle päin sitä paikkaa kohti, josta
joki näytti saavan alkunsa, ja lähemmäksi saapuessani huomasin, että
niityllä oli siellä täällä tavattoman isoja kivimöhkäleitä, jotka
ajan hammas oli ilmeisesti irroittanut yläpuolella kohoavista
äkkijyrkänteistä. Tästä syystä pääsin varsin lähelle hälyn alkusyytä,
ennenkuin minua siellä odottava näky avautui kauhistuneitten
katseitteni eteen. Kun nousin eräälle mahtavalle kivijärkäleelle, näin
kasvi-ihmisten ympäröivän pientä ryhmää, jossa oli viisi tahi kuusi
Barsoomin vihreätä miestä ja naista.

Nyt en enää vähääkään epäillyt, että olin todella Marsissa, sillä
edessäni oli tämän kuolevan kiertotähden kuivuneiden merien pohjilla ja
autioissa kaupungeissa asustavien villiheimojen jäseniä.

Siinä oli kookkaita miehiä uhkeine, valtavine vartaloineen; näin
hohtavan valkeat torahampaat, jotka kaartuivat vankasta alaleuasta
lähelle otsan keskikohtaa, pään kupeella olevat ulkonevat silmät, jotka
saattoivat katsoa eteenpäin tahi taaksepäin tai kumpaankin suuntaan
pään kääntymättä, omituiset tuntosarven tapaiset korvat, jotka
kohosivat otsan yläreunasta, ja ylimääräisen raajaparin, jonka
kiinnityskohta oli olkapäiden ja lanteiden keskivälissä.

Vaikkakaan en olisi nähnyt kiiltävän vihreätä ihoa ja
metallikoristuksia, jotka osoittivat mihin heimoihin he kuuluivat,
olisin heti tuntenut heidät, sillä missäpä muualla koko avaruudessa
olisi heidän kaltaisiaan olentoja?

Ryhmässä oli kaksi miestä ja neljä naista, ja koristukset osoittivat
heidän olevan eri heimojen jäseniä, mikä taasen hämmästytti minua
tavattomasti, sillä Barsoomin vihreät heimot käyvät alituisesti veristä
sotaa keskenään. Lukuunottamatta sitä ainoata historiallista tapausta,
jolloin Tharkin suuri jeddak Tars Tarkas kokosi useista heimoista
sataviisikymmentätuhatta vihreätä sotilasta, johtaen heidät tuhoon
tuomittua Zodangaa vastaan pelastamaan Dejah Thorisia, Heliumin
prinsessaa, Than Kosisin kynsistä, en ollut milloinkaan nähnyt eri
heimoihin kuuluvia vihreitä marsilaisia yhdessä muuten kuin vastakkain
taistelussa.

Mutta nyt he seisoivat kylki kyljessä katsellen silmät ällistyksestä
levällään yhteisen vihollisen ilmeisen uhkaavia eleitä.

Sekä miehillä että naisilla oli aseinaan pitkät miekat ja väkipuukot,
mutta ampuma-aseita heillä nähtävästi ei ollut, sillä muutoin olisivat
Barsoomin hirvittävät kasvi-ihmiset saaneet pikaisen lähdön toiseen
maailmaan.

Kasvi-ihmisten johtaja alkoi juuri ahdistaa pientä ryhmää, ja hänen
hyökkäystapansa oli yhtä merkillinen kuin tehoisakin. Juuri outoutensa
johdosta se oli sitäkin tepsivämpi, sillä vihreiden kansojen sotataito
ei neuvonut minkäänlaisia puolustustemppuja tällaista hyökkäystapaa
vastaan, johon, kuten pian huomasin, he olivat yhtä vähän tutustuneet
kuin vastassaan oleviin hirviöihinkin.

Kasvimies juoksi noin kolmen ja puolen metrin päähän ryhmästä ja
ponnahti sitten ilmaan ikäänkuin aikoen hypätä suoraan heidän
ylitsensä. Voimakas häntä oli kohotettuna toiselle kupeelle, ja
lentäessään vihreiden marsilaisten päällitse otus antoi sillä
hirvittävän sivalluksen, joka musersi erään vihreän sotilaan pään,
ikäänkuin se olisi ollut munankuori.

Koko kammottava lauma kierteli nyt vikkelästi ja huimaavan nopeasti
pienen uhrijoukon ympärillä. Niiden peloittavat hypyt ja kummallisista
suista lähtevä kimeä, kirskuva surina olivat omiaan hämmentämään ja
kauhistuttamaan saalista. Ja kun niistä taaskin kaksi hyppäsi samalla
kertaa eri puolilta, eivät hirvittävien häntien voimakkaat sivallukset
kohdanneet minkäänlaista vastustusta, ja kaksi vihreätä marsilaista
sortui taaskin surkeaan kuolemaan.

Jäljellä oli enää vain yksi soturi ja kaksi naista, ja näytti siltä,
että muutamissa sekunneissa nämäkin viruisivat vainajina tulipunaisella
nurmikolla.

Kun vihreä soturi näki viimeistenkin toveriensa sortuneen ja koko
lauman käyvän nyt yhtaikaa hänen kimppuunsa, hän hyökkäsi rohkeasti
sitä vastaan, pelottavasti heiluttaen pitkää miekkaansa, kuten olin
niin usein nähnyt vihreitten marsilaisten tekevän hurjissa ja melkein
alituisissa keskinäisissä taisteluissaan.

Antaen iskuja oikealle ja vasemmalle hän raivasi tien suoraan
kasvimiesten keskitse ja lähti sitten rajusti juoksemaan metsään päin,
ilmeisesti toivoen sen suojasta löytävänsä turvapaikan.

Hän oli kääntynyt kallioiden kupeella olevaa metsän osaa kohti, joten
koko hurjasti kiitävä lauma joutui yhä kauemmaksi kivestä, jolla minä
olin piilossa.

Katsellessani vihreän soturin kaunista miekan käyttelyä niin kovin
epätasaisessa taistelussa oli ihailu paisuttanut rintaani, ja toimien
kuten tapani on, enemmän hetkellisen vaikutelman kuin kypsän harkinnan
mukaan, hyppäsin ripeästi suojaavalta kiveltäni ja harppasin vinhasti
kaatuneiden vihreiden marsilaisten luokse, varma toimintaohjelma jo
valmiina mielessäni.

Puolellakymmenellä pitkällä loikkauksella pääsin ruumiiden luokse ja
seuraavalla hetkellä kiidin jo kauheiden hirviöiden jäljessä, jotka
nopeasti saavuttivat pakenevaa soturia. Mutta nyt puristi käteni pitkän
miekan kahvaa, ja rinnassani hehkui entinen soturille ominainen
taistelunhaluni, samalla kun silmieni edessä leijaili punaista utua ja
tunsin, että vastaukseksi sydämeni sykintään huulilleni levisi sama
hymy, joka aina on ollut luonteenomaisena piirteenä taistelun
telmeessä.

Vaikka liikuinkin vikkelästi, en kuitenkaan ennättänyt hetkeäkään liian
aikaisin, sillä ahdistajat olivat tavoittaneet vihreän miehen,
ennenkuin hän oli vielä päässyt puoliväliin metsää kohti juostessaan.
Nyt hän seisoi selkä isoa kiveä vasten, toistaiseksi torjutun lauman
puhkuessa ja kirkuessa hänen ympärillään.

Kun näillä otuksilla on vain yksi ainoa silmä keskellä päätä ja ne
kaikki katselivat saalistaan, eivät ne huomanneet äänetöntä tuloani,
joten olin pitkine miekkoineni niiden kimpussa ja ennätin kaataa niistä
neljä tanterelle ennenkuin ne aavistivatkaan minun läsnäoloani.

Aluksi otukset hieman peräytyivät peloittavan hyökkäykseni tieltä, ja
sillä aikaa vihreä soturi tajusi tilanteen. Hän hyppäsi vierelleni ja
sivalteli iskuja oikealle ja vasemmalle. Vain yhden miehen olin
milloinkaan nähnyt heiluttavan miekkaa sillä tavoin, pitkissä
kaarroksissa, jotka piirsivät kahdeksikon hänen ympärilleen eivätkä
keskeytyneet, ennenkuin hänen vastassaan ei ollut enää ainoatakaan
elävää vihollista, terävän säilän halkaistessa lihakset, luut ja
metallikoristukset, ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkää ilmaa.

Meidän taistellessamme kuului kaukaa yläpuoleltamme sama kimeä,
kammottava huuto, jonka olin kuullut jo aikaisemmin ja joka oli
kutsunut lauman hyökkäämään uhriensa kimppuun. Ääni toistui yhä
uudelleen, mutta meillä oli liiaksi työtä ympärillämme häärivistä
hurjista ja voimakkaista otuksista, yrittääksemme edes yhdellä
silmäyksellä ottaa selkoa tämän kaamean huudon aiheuttajasta.

Vankat hännät viuhuivat peloittavan raivoisasti ympärillämme,
veitsimäiset kynnet viiltelivät raajojamme ja vartaloamme, vihreää,
tahmaista nestettä, samanlaista kuin se, jota tihkuu puristetusta
kaalimadosta, pirskui päällemme, sillä joka kerta kun annoimme iskun
tai piston, suihkusi sitä meitä kohti kasvimiesten katkenneista
suonista, joissa sitä verkkaisen jäykästi virtaa veren asemasta.

Kerran tunsin raskaan hirviön painon selässäni, ja samalla kun terävät
kynnet upposivat lihaani, imivät kamalat, kosteat huulet elinnestettä
haavoista, joissa kynnet vielä olivat kiinni.

Minulla oli täysi työ torjuessani hurjaa vintiötä, joka edestä päin
yritti päästä käsiksi kurkkuuni, samalla kun kaksi muuta sivalteli
minua uhkaavasti hännällään kupeilta käsin.

Vihreä sotilas oli hyvin tiukalla pidellessään puoliansa omasta
kohdastaan, ja minusta tuntui, että epätasainen taistelu saattaisi
kestää enää vain lyhyen hetkisen, kun kookas toverini oivalsi vaikean
asemani. Riistäytyen irti häntä ympäröivistä ahdistajista hän vapautti
minut niskaani tarrautuneesta hirviöstä yhdellä sivalluksella, minkä
jälkeen minun oli varsin helppo suoriutua toisista.

Päästyämme kerran yhteen seisoimme melkein kylki kyljessä ison
kivimöhkäleen vieressä. Siten eivät ahdistajamme päässeet hyppimään
yläpuolellemme antaakseen hirveitä iskujaan, ja kun me kykenimme
helposti pitämään puolemme, niin kauan kun ne pysyivät maassa,
lähetimme lauman tähteitä nopeasti tuonelaan; sitten yläpuoleltamme
kuuluvan huutajan valittava kirkuna taaskin herätti huomiotamme.

Tällä kertaa silmäsin ylöspäin, ja korkealla pienellä luonnon
muodostamalla kallioseinän ulkonemalla näin seisovan kummallisen
näköisen miehen, joka kiljui kimeitä merkkihuutoja, samalla heiluttaen
toista kättään joen suuhun päin ikäänkuin viittoillen joillekin siellä
oleville olennoille, toisella kädellään taas osoitellen meitä kohti.

Katsahdin siihen suuntaan, johon hänkin katsoi, ja se riitti
selittämään minulle, mikä tarkoitus hänellä oli ja samalla herättämään
minussa kaameita, pelokkaita aavistuksia, sillä joka suunnalta,
metsästä ja joen toisella puolen olevilta kaukaisilta tasangoilta, näin
niittyjä pitkin meitä kohti rajusti kiitävän ahdistajiemme kaltaisia
otuksia ja niiden joukossa joitakin uusia, outoja hirviöitä, jotka
juoksivat hyvin joutuisasti, milloin pystyssä, milloin nelin kontin.

"Kuolema saa suuren sadon", sanoin toverilleni. "Katsos tuonne!"

Hän loi nopean silmäyksen osoittamaani suuntaan ja hymyili.

"Saamme ainakin kuolla taistellen niin kuin kelpo sotilaiden pitääkin,
John Carter", hän vastasi.

Olimme hänen puhuessaan juuri tehneet lopun viimeisistä kimpussamme
olleista vastustajistamme, ja hämmästyneenä käännyin häneen päin
kuullessani nimeni.

Ja ällistyneiden silmieni edessä oli Barsoomin vihreän kansan suurin
mies, taitavin valtiomies, mahtavin sotapäällikkö, hyvä ja uskollinen
ystäväni, Tharkin jeddak Tars Tarkas.



TOINEN LUKU

Taistelu metsässä


Tars Tarkasilla ja minulla ei ollut aikaa kertoa toisillemme
kokemuksiamme seisoessamme ison kivilohkareen kupeella kamalien
ahdistajiemme ruumiiden ympäröiminä, sillä joka suunnalta virtasi meitä
kohti tulvan tavoin hirveitä otuksia vastaukseksi yläpuolellamme olevan
kummallisen huutajan omituiseen kutsuun.

"Tule", huudahti Tars Tarkas, "meidän on pyrittävä kallioiden suojaan.
Vain sieltä voimme toivoa saavamme turvapaikan edes vähäksi aikaa.
Kenties löydämme sieltä jonkun luolan tai kapean kielekkeen, jota
voimme kahden puolustaa vaikka kuinka kauan tuota kirjavaa, aseetonta
laumaa vastaan."

Syöksyimme yhdessä räikeän punaisen nurmikon poikki, samalla kun minä
hillitsin vauhtiani, ettei hitaampi toverini jäisi jälkeen. Meidän oli
juostava noin kaksisataa metriä päästäksemme kivilohkareen luota
kallioille ja sitten etsittävä sopiva turvapaikka kyetäksemme
vastustamaan perässämme kiitäviä hirmuotuksia.

Takaa-ajajamme saavuttivat meitä nopeasti. Tars Tarkas huusi minulle,
kehoittaen minua kiiruhtamaan edelle etsimään tarvitsemaamme suojaa.
Ehdotus oli hyvä, sillä siten säästäisimme useita kalliita minuutteja,
ja pinnistäen Maassa kehittyneet lihakseni äärimmilleen kiidin
loppumatkan pitkin hyppäyksin, ollen seuraavalla hetkellä kallioiden
juurella.

Vuori kohosi äkkijyrkästi laakson melkein tasaisesta nurmikosta. Sinne
ei ollut kasaantunut kallioista irtautuneita lohkareita, jotka olisivat
muodostaneet tasaisemmat tai rosoisemmat portaat huipulle pääsyä
varten, kuten melkein kaikkien siihen asti näkemieni kallioiden
kupeissa. Siellä täällä hajallaan olevat kivijärkäleet, joita virui
nurmikolla tai osittain siihen hautautuneina, olivat ainoina merkkeinä
siitä, että ajanhammas oli milloinkaan jäytänyt vankkaa, korkealle
kohoavaa kallioseinämää.

Tarkastaessani pikaisesti kallion kuvetta masentui mieleni, sillä
jyrkässä rinteessä en keksinyt vähäisintäkään jalansijaa,
lukuunottamatta ulkonemaa, jolla kaamea airut yhä seisoi huutaen
kimeitä kehoituksiaan.

Oikealla puolellani kallion alaosa peittyi metsän tiheään lehvistöön.
Metsä ulottui aivan kallion juurelle, ja sen upeat lehvät kohosivat yli
kolmensadan metrin korkeuteen, painautuen jylhää ja tylyä naapuriaan
vasten.

Vasemmalla kallio nähtävästi keskeytymättä jatkui koko leveän laakson
poikki, yhtyen valtavaan vuorijonoon, joka näytti ympäröivän laaksoa
joka suunnalta.

Noin kolmensadan metrin päässä minusta purkautui joki, kuten näytti,
suoraan kallion juurelta. Siltä suunnalta näytti olevan toivotonta
etsiä pakotietä, minkä vuoksi ryhdyin uudelleen tarkastamaan metsää.

Kallioseinämä kohosi yläpuolellani hyvinkin puolentoista kilometrin
korkeuteen. Aurinko ei vielä valaissut sitä kirkkaasti, ja sen himmeän
keltainen väri häämötti synkästä varjosta. Siellä täällä sitä halkoivat
tumman punaiset ja vihreät juomut ja uurteet, ja muutamin paikoin näkyi
myöskin valkeita kvartsiläikkiä.

Kokonaisuudessaan kallioseinämä oli varsin kaunis, mutta pelkäänpä,
etten katsellut sitä kovinkaan ihastunein silmin nyt ensi kertaa sitä
tarkastaessani.

Silloin tähystelin sitä ainoastaan pakovälineenä, ja kun nopeasti
kiitävä katseeni yhä uudelleen harhaili sen laajalla pinnalla etsien
jotakin rosoa tai halkeamaa, aloin äkkiä kirota sitä, kuten vanki
varmaankin sadattelee koppinsa julmia, heltymättömiä muureja.

Tars Tarkas lähestyi minua nopeasti, mutta vieläkin nopeammin kiiti
häntä takaa-ajava, kammottava lauma.

Metsä tuntui olevan ainoa turvamme, ja olin juuri kehoittamaisillani
Tars Tarkasia seuraamaan minua sinne, kun aurinko pilkisti kallion
reunan takaa. Kun päivän säteet sattuivat himmeään kalliopintaan,
säihkyi se miljoonina värähtelevinä säteinä kuin kiillotettu kulta,
hehkuva puna, viehkeä vihreä ja hohtava valkoinen -- komeampaa ja
viehättävämpää näkyä ei ihmissilmä ole milloinkaan katsellut.

Koko kallionseinämä oli, kuten myöhempi tarkastus lopullisesti osoitti,
niin täynnä puhtaita kultasuonia, että se näytti läpikotaisin tästä
kalliista metallista tehdyltä muurilta, lukuunottamatta niitä kohtia,
missä sen keskeyttivät rubiini-, smaragdi- ja timanttirykelmät. Kaikki
se antoi vain heikon viittauksen niistä aavistamattomista rikkauksista,
joita oli haudattuna syvälle tämän suurenmoisen pinnan taakse.

Mutta sillä hetkellä, jolloin auringon säteet saivat kallioseinämän
hehkumaan, herättivät mielenkiintoani eniten useat mustat läikät, jotka
nyt näkyivät selvästi upeassa seinässä lähellä puiden latvoja ja joita
nähtävästi oli myöskin latvojen alapuolella.

melkein heti älysin, mitä ne olivat: vankassa kalliossa olevien luolien
himmeitä aukkoja -- kenties pakoteitä tahi väliaikaisia turvapaikkoja,
jos vain pääsisimme sinne.

Oli valittavana vain yksi tie, ja se vei oikealla puolellamme olevien
valtavan korkeiden puiden kautta. Tiesin varsin hyvin, että itse
kykenin niihin kiipeämään, mutta isoruhoiselle ja tavattoman raskaalle
Tars Tarkasille se kenties olisi ylivoimainen tehtävä, sillä
parhaassakin tapauksessa marsilaiset ovat perin huonoja kiipijöitä.
Koko tällä vanhalla kiertotähdellä en milloinkaan ennen ollut nähnyt
ainoatakaan kukkulaa tai vuorta, joka olisi ollut tuhatta kahtasataa
metriä korkeampi kuivuneiden merien pohjasta lukien, ja kun niiden
rinteet kohosivat asteittain lähelle niiden huippuja, niin ei siellä
tarjoutunut kovinkaan paljon tilaisuutta kiipeämiseen. Eivätkä
marsilaiset olisikaan välittäneet tilaisuuksista, vaikka niitä olisi
heille tarjoutunutkin, sillä aina he saattoivat löytää kiertotähtien
kaikkien jyrkkien paikkojen ympäri, ja näitä teitä he käyttivät
mieluummin kuin lyhempiä, mutta vaivaloisempia.

Mutta ei ollut ajateltavissa mitään muuta keinoa kuin koettaa kiivetä
kallion kupeella oleviin puihin ja yrittää niistä päästä ylhäällä
oleviin luoliin.

Tharkilainen tajusi heti suunnitelman kaikki mahdollisuudet ja
vaikeudet, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, ja ripeästi me lähdimme
oikaisemaan kallion rinnassa olevia puita kohti.

Hellittämättömät vainoojamme olivat nyt aivan kintereillämme, niin
lähellä, että Tharkin jeddakin näytti mahdottomalta päästä metsään
ennen heitä. Eivätkä Tars Tarkasin ponnistukset liioin olleet erikoisen
innokkaita, sillä Barsoomin vihreät miehet eivät ymmärrä pakenemista,
enkä milloinkaan ennen ollut nähnyt ainoankaan heistä pakenevan
kuolemaa, missä muodossa se sitten uhkasikin. Mutta Tars Tarkas oli
urhoollisistakin urhoollisin, sen hän oli todistanut tuhansia kertoja,
kymmeniätuhansia kertoja, taistellessaan elämästä ja kuolemasta ihmisiä
ja petoja vastaan. Arvasinkin senvuoksi, että hänen pakoonsa oli joku
muu syy kuin kuolemanpelko, samoin kuin hänkin tiesi, että jokin
ylpeyttä ja kunnianhimoa suurempi voima kannusti minua pyrkimään pakoon
näiden hurjien tuhohirviöiden kynsistä. Minulle oli kannustimena
rakkaus -- jumalaista Dejah Thorisia kohtaan tuntemani rakkaus; Tars
Tarkasin voimakkaan ja äkillisen elämänrakkauden syytä en kyennyt
käsittämään, sillä useammin tharkilaiset etsivät kuolemaa kuin elämää
-- nämä oudot, julmat, lemmettömät ja onnettomat olennot.

Lopulta saavuimme kuitenkin metsän varjoihin, mutta aivan
kintereillämme juoksi nopein vainoojamme -- jättiläiskokoinen
kasvimies, joka kynnet harallaan pyrki painamaan vertaimevät suunsa
ihoomme.

Hän oli lähes sata metriä lähimmän toverinsa edellä, minkä vuoksi
kehoitin Tars Tarkasia kiipeämään isoon, kallion juurella kasvavaan
puuhun, sillä aikaa kun minä toimittaisin vintiön pois vastuksistamme,
joten hitaampi Tars Tarkas saisi tilaisuuden päästä yläoksille,
ennenkuin koko lauma olisi kimpussamme ja menettäisimme kaikki paon
mahdollisuudet.

Mutta olin tehnyt laskelmani ottamatta tarpeeksi hyvin huomioon
lähimmän vastustajani taitoa ja hänen toveriensa nopeutta näiden
juostessa meitä kohti.

Kun nostin pitkän miekkani antaakseni otukselle kuoliniskun, pysähtyi
se kesken hyökkäystään. Säiläni halkaisi ilmaa sattumatta
vastustajaani, kun taas sen vankka häntä heilahti voimakkaasti kuin
harmaan karhun käpälä pitkin ruohikkoa ja lennätti minut pitkälleni
maahan. Samassa oli hirviö kimpussani, mutta ennenkuin se ennätti
painaa kamalat suunsa rintaani ja kurkkuuni, sain minä otteen sen
kummastakin kiemurtelevasta kädestä.

Kasvimiehen lihakset olivat hyvin kehittyneet, se oli raskas ja
voimakas, mutta maapallolla kehittyneet jänteeni ja vikkelyyteni
yhdessä kuristusotteen kanssa olisivat luullakseni tuottaneet minulle
voiton, jos meillä olisi ollut aikaa häiritsemättä ratkaista, kumman
kunto oli suurempi. Mutta meidän ponnistellessamme ja taistellessamme
saman puun juurella, johon Tars Tarkas parhaillaan perin vaivalloisesti
kiipesi, näin äkkiä vastustajani olan yli vilahduksen koko
vainoojalaumasta, joka nyt oli aivan lähelläni.

Silloin vasta huomasin, minkälaisia olivat uudet hirviöt, jotka olivat
tulleet kasvi-ihmisten kanssa kallionkielekkeellä seisovan miehen
kaameasta kutsusta. Ne olivat Marsin pelätyimpiä olentoja -- Barsoomin
isoja valkeita apinoita.

Marsissa aikaisemmin saamieni kokemusten nojalla tunsin perin pohjin ne
ja niiden tavat, ja minun on tunnustettava, että tämän kummallisen
taivaankappaleen kaikista kauhean pelottavista ja luonnottoman
kamalista asukkaista juuri valkeat apinat ovat parhaiten kyenneet
herättämään minussa pelkoa lähentelevää tunnetta.

Luulen, että syynä näiden apinoiden minussa synnyttämään tunteeseen on
se, että ne niin suuresti muistuttavat maapallon ihmisiä. Niiden
ulkomuoto on hyvin inhimillinen, mikä yhtyneenä niiden tavattomaan
kokoon tekee perin kolkon vaikutuksen.

Ne ovat neljän ja puolen metrin pituisia ja kävelevät takajaloillaan
pystyssä asennossa. Samoin kuin vihreillä marsilaisilla on niilläkin
pari väliraajoja ylä- ja alaraajojen keskivälissä. Silmät ovat hyvin
lähekkäin, mutta ne eivät ole ulkonevia kuin vihreiden marsilaisten.
Korvat ovat ylhäällä, mutta enemmän kupeilla kuin vihreillä ihmisillä
kun taas kuono ja hampaat ovat hyvin samanlaiset kuin afrikalaisella
gorillalla. Päässä niillä on tavattoman tuuhea, jäykkänä törröttävä
tukka.

Tällaisten hirviöiden ja peloittavien kasvimiesten silmiin tuijotin
viholliseni olkapään yli, ja yhtenä ainoana valtavana, murisevana,
haukkovana, kirskuvana ja raivoisasti surisevana aaltona ne sitten
olivat kimpussani -- ja kaikista äänistä, joita tunkeutui korviini
vaipuessani niiden alle, tuntui kasvimiesten hirvittävä surina minusta
kamalimmalta.

Heti paikalla upposi ruumiiseeni parikymmentä pelottavaa torahammasta
ja terävää kynttä, kylmien imuhuulien painautuessa verisuoniani vasten.
Ponnistelin päästäkseni niistä irti, ja vaikkakin otuksien tavattomat
ruhot olivat rusentaneet minut maahan, onnistui minun päästä uudelleen
pystyyn. Pitkä miekka oli yhä kädessäni ja tarttuen sitä terästä, joten
voin käsitellä sitä tikarin tapaan, käyttelin sitä ahdistajiani vastaan
niin tuhoisasti, että kerran jo olin lyhyen hetken aivan vapaana.

Kaikki tämä, jonka kertomiseen on kulunut minuutteja, tapahtui
muutamassa sekunnissa, mutta tällä välin Tars Tarkas oli huomannut
minun olevan pulassa ja pudottautunut maahan puun alaoksilta, joille
hän äärettömästi ponnisteltuaan oli päässyt. Juuri kun torjuin viimeisen
minussa kiinni olleen vastustajan kimpustani, hyppäsi kookas
tharkilainen vierelleni, ja taaskin taistelimme kylki kyljessä, kuten
olimme tehneet satoja kertoja ennenkin.

Kerran toisensa jälkeen hurjat apinat syöksyivät kimppuumme, ja yhä
uudelleen me pakotimme ne miekoillamme peräytymään. Kasvimiesten vankat
hännät heiluivat pelottavan voimakkaasti ympärillämme, niiden
ahdistaessa meitä eri suunnilta tahi hyppiessä vikkelästi kuin
vinttikoirat ylitsemme. Mutta joka kerran kun hyökkäys uusiintui,
välkkyivät kirkkaat säilät, sellaisten käsien käytteleminä, joita
kahdenkymmenen vuoden aikana oli pidetty taitavimpina, mitä Marsissa
oli milloinkaan ollut; sillä Tars Tarkasin ja John Carterin nimet
olivat useimmin tämän soturitähden sotilaiden suussa.

Mutta ei edes sotatähden kaksi parasta miekkamiestä voi jatkuvasti
pitää puoliaan lukumäärältään ylivoimaisia, hurjia ja villejä otuksia
vastaan, jotka eivät ymmärrä, mitä tappio merkitsee, ennenkuin kylmä
teräs pakottaa niiden sydämet lakkaamaan sykkimästä. Askel askeleelta
meidän olikin peräydyttävä. Lopulta seisoimme saman jättiläismäisen
puun runkoa vasten, johon olimme päättäneet kiivetä, ja torjuessamme
sitten yhä uudistuvia rajuja hyökkäyksiä peräydyimme yhä edelleen,
kunnes meidät oli tungettu puoli kierrosta puunrungon tavattoman paksun
tyven ympäri.

Tars Tarkas eteni etummaisena, ja äkkiä kuulin hänen päästävän
ihastuksen huudahduksen.

"Tässä on suojapaikka ainakin yhdelle, John Carter", hän sanoi, ja
silmätessäni alaspäin näin puun tyvessä läpimitaltaan lähes metrin
laajuisen aukon.

"Työnny sisään, Tars Tarkas!" huusin hänelle, mutta hän vastusteli,
selittäen että hänen vartalonsa oli liian tukeva niin pieneen reikään,
mutta minä muka livahtaisin siitä helposti.

"Me kuolemme molemmat, jos jäämme ulkopuolelle, John Carter; mutta tämä
antaa toiselle meistä vähäisen mahdollisuuden. Yritä sinä ja kenties
jäät eloon kostamaan puolestani! Minun on hyödytöntä koettaa ryömiä
noin ahtaaseen aukkoon näiden pahojen henkien ahdistaessa meitä
kaikilta puolin."

"Siispä kuolemme yhdessä, Tars Tarkas", vastasin, "sillä minä en mene
ensiksi. Anna minun puolustaa aukkoa sinun ryömiessäsi sisään!
Pienempikokoisena voin minä sitten livahtaa perässäsi, ennenkuin he
ennättävät estää."

Jatkoimme raivoisaa taistelua keskustellessamme katkonaisin lausein,
jotka keskeytyivät aina kun annoimme jonkun tuhoisan iskun tai piston
ympärillämme hääriville hätyyttäjillemme.

Vihdoin hän taipui, sillä vain sillä tavoin näytti kumpikaan meistä
voivan pelastua yhä lisääntyvien ahdistajiemme kynsistä, joita
jatkuvasti parveili kimppuumme kaikilta suunnilta pitkin laajaa
laaksoa.

"Tapanasi, John Carter, on aina ollut ajatella omaa henkeäsi
viimeiseksi", hän sanoi, "mutta vielä suuremmassa määrin on ollut
tapanasi antaa määräyksiä muiden ihmisten, aina Barsoomissa
hallitsevien suurimpienkin jeddakien, hengestä ja toiminnasta."

Hänen julmilla, kovilla kasvoillaan oli tuima hymy, kun hän, kaikista
jeddakeista suurin, alistui tottelemaan toisesta taivaankappaleesta
saapuneen olennon käskyjä -- miehen, jonka vartalo ei ollut
puoleksikaan niin kookas kuin hänen.

"Jollet onnistu, John Carter", selitti hän, "niin tiedä, että julma ja
sydämetön tharkilainen, jonka opetit tietämään, mitä ystävyys
merkitsee, tulee takaisin kuolemaan rinnallasi."

"Kuten tahdot, ystäväni", vastasin; "mutta nyt nopeasti, Pää edellä;
minä suojelen selkäpuoltasi." Hän empi hetkisen kuullessaan sanani,
sillä ei kertaakaan ennen koko jatkuvien taistelujen täyttämän elämänsä
aikana hän ollut kääntänyt selkäänsä muuten kuin kuolleelle tai
voitetulle viholliselle.

"Kiireesti, Tars Tarkas", hoputin, "tai muuten kuolemme kumpikin aivan
turhaan; ikuisesti en kykene näitä vintiöitä pidättämään."

Kun hän ojentui maahan tunkeutuakseen puun onkaloon, heittäytyi
koko kamalasti ulvova paholaisjoukko kimppuuni. Säihkyvä säiläni
kiiti oikealle ja vasemmalle, milloin vihreänä kasvi-ihmisten
tahmeasta nesteestä, milloin punertuen isojen valkeiden apinain
karmosinipunaisesta verestä; mutta aina se välähti toisesta
vastustajasta toiseen pysähtyen vain sekunnin murto-osaksi juomaan
jonkun villin sydämen elinnestettä.

Sillä tavoin en ollut milloinkaan ennen taistellut, niin kamalaa
ylivoimaa vastaan, etten nytkään voi käsittää, kuinka ihmisen lihakset
saattoivat kestää niin kauheata hyökkäystä, hurjien, rajusti
rimpuilevien otuksien hirveätä monituhatkiloista painoa.

Vainoojamme alkoivat pelätä, että pääsemme pakoon, ja kahta kiivaammin
ne ponnistelivat rusentaakseen minut maahan. Ja vaikkakin niiden
kuolleita ja kuolevia tovereita virui korkeina läjinä ympärilläni,
saivat ne kuitenkin lopulta minut sortumaan, ja toisen kerran samana
päivänä vaivuin maahan niiden alle, tuntien taaskin imuhuulien
painautuvan ihooni.

Mutta tuskin olin kaatunut, kun vankat kädet tarttuivat nilkkoihini,
alkaen vetää minua puun onkalon suojaan. Hetkisen Tars Tarkas sai vetää
kilpaa isokokoisen kasvimiehen kanssa, joka oli tiukasti tarrautunut
rintaani, mutta samassa sain miekkani kärjen kasvimiehen alle ja
voimakkaasti pistäen lävistin hänen sisäelimensä.

Koko ruumis runneltuna ja veren vuotaessa monista julmista haavoista
makasin läähättäen puun onkalon pohjalla Tars Tarkasin puolustaessa
aukkoa ulkopuolella raivoavaa laumaa vastaan.

Tunnin verran vainoojamme ulvoivat puun ympärillä, mutta yritettyään
muutamia kertoja päästä meihin käsiksi ne keskittivät kaikki voimansa
hirvittävään kiljuntaan ja kirskuntaan; isot valkeat apinat päästelivät
kauheita murahduksia kasvimiesten peloittavan, kuvaamattoman surinan
säestäminä.

Vihdoin poistuivat luotamme kaikki muut paitsi parikymmentä, jotka
ilmeisesti oli jätetty estämään pakoamme, ja seikkailumme näytti
päättyvän piiritykseen, jonka tuloksena ei voinut olla muuta kuin
nälkäkuolema meille. Sillä joskin meidän onnistuisi pimeän tultua
livahtaa tiehemme, niin mihin voisimme tässä tuntemattomassa ja tylyssä
laaksossa ohjata askeleemme etsiäksemme pelastusta?

Kun vihollistemme hyökkäykset olivat lakanneet ja silmämme tottuneet
omituisen turvapaikkamme hämärään, käytin tilaisuutta tutkiakseni sitä
tarkemmin.

Onkalon läpimitta oli noin neljä ja puoli metriä, ja sen tasaisesta,
kovasta pohjasta päättelin, että sitä oli ennen meitä käytetty usein
oleskelupaikkana. Kun katsoin ylöspäin nähdäkseni kuinka korkea se oli,
näin kaukaa ylhäältä heikkoa valon hohdetta.

Ylhäällä oli siis aukko. Jos vain pääsisimme sinne, niin vielä voisimme
toivoa pääsevämme myöskin kallioluolien suojaan. Silmäni olivat tällä
välin varsin hyvin perehtyneet onkalon hämärään, ja jatkaessani
tarkastelua löysin onkalon perältä karkeatekoiset tikkaat.

Nousin reippaasti niitä myöten ylöspäin ja huomasin, että niiden
päätyttyä alkoi sarja vaakasuoria puisia tankoja, jotka oli kiinnitetty
puunrungon tällä kohdalla jo ahtaan, savupiippua muistuttavan sisuksen
laitoihin. Tangot olivat vajaan metrin päässä loisistaan ja muodostivat
täydelliset tikapuut niin kauaksi ylöspäin kuin saatoin eroittaa.

Laskeuduin takaisin pohjalle ja kerroin huomiostani Tars Tarkasille.
Tämä kehoitti minua tutkimaan portaita niin kauas ylöspäin kuin
turvallisesti voisin mennä, samalla kun hän vartioitsi sisäänkäytävää
mahdollisten hyökkäysten varalta.

Lähdin nopeasti ylös tarkastamaan omituista torvea ja näin, että
vaakasuorien tankojen muodostamat portaat jatkuivat yhä niin kauas kuin
saattoi eroittaa. Sitä mukaan kuin nousin ylemmäksi, muuttui ylhäältä
häämöittävä valo yhä kirkkaammaksi.

Kiipesin runsaasti viisikymmentä metriä, kunnes vihdoin saavutin
rungossa olevan aukon, josta valo pilkotti. Se oli suunnilleen yhtä
laaja kuin alhaalla puun juuressa olevakin ja avautui vankan, leveän
oksan yläpuolelle. Oksan sileäksi kulunut yläpinta osoitti, että sitä
oli kauan käytetty kulkutienä tähän merkilliseen torveen ja siitä pois.
En uskaltanut mennä oksalle, sillä pelkäsin, että minut huomattaisiin
ja pakotiemme tältäkin suunnalta katkaistaisiin. Sen sijaan palasin
nopeasti Tars Tarkasin pariin. Pian olin hänen luonaan ja kohta sen
jälkeen kiipesimme molemmat pitkiä tikkaita myöten ylhäällä olevaa
aukkoa kohti.

Tars Tarkas meni edellä, ja vaakasuorille tangoilla saavuttuani vedin
tikapuut perässäni ojentaen ne hänelle. Hän vei ne vuorostaan vielä
kolmisenkymmentä metriä ylemmäksi, tunkien ne sitten lujasti yhden
tangon ja onkalon seinämän väliin. Samoin irroitin myöskin alemmat
tangot sitä mukaa kuin sivuutin ne, joten pian olimme poistaneet puun
sisältä kaikki nousuvälineet noin kolmenkymmenen metrin korkeuteen
saakka, välttäen siten mahdollisen takaa-ajon ja hyökkäykset takaapäin.

Kuten myöhemmin saimme tietää, pelasti tämä varokeino meidät
vaarallisesta tilanteesta ja saimme lopulta kiittää sitä
pelastumisestamme.

Saavuttuamme yläaukolle Tars Tarkas vetäytyi syrjään, joten minä pääsin
ulos tarkastelemaan, sillä keveämpänä ja vikkelämpänä minä olin
sopivampi tutkimaan tätä huimaavaa, notkuvaa polkua.

Oksa, jota myöten etenin, kohosi hieman kalliota kohti, ja mennessäni
lähemmäksi oksan latvaa näin sen päättyvän jonkun verran yläpuolella
kapeata kielekettä, joka ulkoni kallioseinämästä ahtaan luolan suulla.

Kun varovasti etenin oksan ohueen latvaan, painui se allani, kunnes se,
nuokkuessani vaarallisessa asemassa aivan sen kärjessä, huojui keveästi
kalliokielekkeen tasalla vähän yli puolen metrin päässä siitä.

Sadanviidenkymmenen metrin päässä allani oli laakson tulipunainen
nurmikko; lähes tuhat viisisataa metriä yläpuolelleni kohosi valtava,
upeasti hohtava kallioseinämä.

Edessäni oleva luola ei ollut niitä, jotka olin nähnyt alhaalta maasta
ja jotka olivat paljoa korkeammalla, kenties noin kolmensadan metrin
päässä. Mutta sikäli kuin saatoin arvella, se oli meidän
tarkoitukseemme yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Palasin senvuoksi
aukolle noutamaan Tars Tarkasia.

Yhdessä ryömimme sitten huojuvalla oksalla, mutta saavuttuamme sen
latvaan huomasimme, että yhteinen painomme on taivuttanut sen siksi
paljon alemmaksi luolan suuta, että sinne oli nyt mahdoton päästä.

Sovimme silloin, että Tars Tarkas peräytyisi oksaa myöten takaisin,
jätettyään nahkavarustuksensa pisimmän hihnan minulle. Kun oksa olisi
sitten kohonnut niin korkealle, että minä pääsisin luolaan, menisin
sinne ja Tars Tarkasin palattua ojentaisin hänelle hihnan toisen pään
ja hinaisin hänet turvaan kielekkeelle.

Kaikki kävi ilman kommelluksia, ja pian olimme yhdessä pienen ulkoneman
huimaavalla reunalla, suurenmoisen laaksomaiseman levitessä allamme.

Niin kauas kuin silmä kantoi, ympäröivät uhkea metsä ja punainen
ruohikko tyyntä järveä, ja kaiken sen ympärillä kohosivat loistavat
kalliot peloittavina vartijoina. Kerran meistä näytti siltä kuin
olisimme eroittaneet kullatun minaretin välkkyvän kaukaisten puiden
huojuvien latvojen keskellä, mutta pian luovuimme siitä ajatuksesta
pitäen sitä harhanäkynä, joka aiheutui siitä, että niin hartaasti
toivoimme löytävämme sivistyskansan jälkiä tästä kauniista, mutta
tylystä seudusta.

Alhaalla joen äyräällä isot valkeat apinat parhaillaan ahmivat Tars
Tarkasin entisten seuralaisten viimeisiä jätteitä, ja kasvi-ihmiset
olivat isoissa parvissa laitumella, liikkuen yhä suurenevissa
ympyröissä ruohikolla, jonka he pitivät leikattuna yhtä tasaiseksi kuin
on silein pihanurmikko.

Kun tiesimme, että meidän ei tarvinnut pelätä hyökkäystä puusta käsin,
päätimme tarkastella luolaa, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli
juuri kulkemamme tien jatkona ja vei, vain jumalat tiesivät minne,
mutta ilmeisesti pois tästä julman villistä laaksosta.

Edetessämme näimme, että kallioon oli hakattu sopusuhtainen tunneli.
Sen seinät olivat noin kuuden metrin korkuiset ja lattia noin
puolentoista metrin levyinen. Katto oli kaareutuva. Minkäänlaisia
tulentekovehkeitä meillä ei ollut, ja hapuilemalla tunkeuduimme yhä
sakenevaan pimeyteen, Tars Tarkasin tunnustellessa toista ja minun
toista seinää. Ettemme joutuisi tunnelin mahdollisesti jakautuessa eri
haaroihin ja siten erillemme ja eksyksiin sokkeloisiin käytäviin,
pitelimme toisiamme kädestä.

En tiedä, kuinka syvälle olimme tällä tavoin edenneet tunneliin, mutta
äkkiä oli vastassamme este, joka sulki meiltä tien. Se tuntui olevan
väliseinä pikemminkin kuin tunnelin pää, sillä se ei ollut samaa
ainetta kuin kallio, vaan kaikesta päättäen jotakin hyvin kovaa puuta.

Ääneti haparoin sen pintaa ja pian löysinkin nappulan, joka Marsissa on
oven merkkinä yhtä tavallisesti kuin kädenripa Maassa.

Painoin sitä hiljaa ja tyydytyksekseni tunsin oven hitaasti siirtyvän
tieltäni. Seuraavalla hetkellä katselimme himmeästi valaistuun
huoneeseen, jossa mikäli saatoimme nähdä ei ollut ketään.

Muitta mutkitta sysäsin oven selkosen selälleen ja astuin kookkaan
tharkilaisen seuraamana huoneeseen. Seisoimme hetkisen ääneti katsellen
ympärillemme, mutta äkkiä kuulin hiljaista melua takaani. Käännähdin
ympäri ja näin hämmästyksekseni oven terävästi kilahtaen sulkeutuvan
ikäänkuin näkymättömän käden painamana.

Hypähdin heti ovea kohti temmatakseni sen uudelleen auki, sillä sen
aavemainen liikkuminen ja huoneen jännittynyt, melkeinpä kouraantuntuva
äänettömyys tuntuivat varoittavan jostakin väijyvästä vaarasta, joka
piili tässä kallioon hakatussa huoneessa Kultaisten kallioiden
uumenissa.

Turhaan sormeni tarrautuivat järkkymättömään oveen, silmieni löytämättä
mitään, etsiessään samanlaista nappulaa kuin se, jonka avulla olimme
päässeet sisään.

Ja äkkiä kaikui autiossa huoneessa näkymättömiltä huulilta lähtenyt
julma, pilkallinen nauru.



KOLMAS LUKU

Salaperäisten arvoitusten kammio


Useita hetkiä senjälkeen kun tämä kamala nauru oli lakannut kaikumasta
kalliohuoneessa, Tars Tarkas ja minä seisoimme jännittyneesti ja ääneti
odottaen. Mutta mikään ei enää keskeyttänyt hiljaisuutta, eikä meidän
näköpiirissämme myöskään mitään liikkunut.

Vihdoin Tars Tarkas naurahti pehmeästi, hänelle ominaiseen kummalliseen
tapaansa, kuten aina joutuessaan kokemaan jotakin kauheata ja
hirvittävää. Se nauru ei aiheudu hermostumisesta, vaan on pikemminkin
alkuperäinen merkki sellaisten seikkojen, jotka saavat maapallon
asukkaat huokaamaan ja itkemään, marsilaisille tuottamasta huvista.

Lukemattomia kertoja olen nähnyt heidän kieriskelevän maassa
mielipuolen hillittömän riemun puuskassa katsellessaan naisten ja
pienten lasten kuolemantuskia, kun heitä kidutetaan vihreiden
marsilaisten hornamaisissa juhlissa, joita nimitetään Suuriksi
Kisoiksi.

Katsahdin tharkilaista hymy huulillani, sillä hymyilevät kasvot olivat
todellakin nyt paljon tarpeellisemmat kuin vapiseva leuka.

"Mitä arvelet kaikesta tästä?" kysyin. "Missä tulimmaisessa olemme?"

Hän silmäili minua hämmästyneenä.

"Missäkö olemme?" hän toisti. "Väitätkö sinä, John Carter, ettet tiedä
missä olet?"

"Olen Barsoomissa; siinä kaikki, minkä osaan arvata. Ja jollen olisi
nähnyt isoja valkeita apinoita ja sinua, en arvaisi sitäkään, sillä
kaikki se, mitä olen tänään nähnyt, muistuttaa rakasta Barsoomiani,
sellaisena kuin tunsin sen kymmenen pitkää vuotta sitten, yhtä vähän
kuin syntymätähteäni. -- EL Tars Tarkas, en tiedä, missä olemme."

"Missä olet ollut senjälkeen kun aukaisit ilmatehtaan jykevät ovet
useita vuosia sitten, kun ilmatehtaan hoitaja oli kuollut, koneet
pysähtyneet ja kaikki Barsoomin asukkaat, jotka vielä olivat elossa,
olivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen? Ei edes ruumistasi löydetty,
vaikka kokonaisen taivaankappaleen väestö etsi sitä vuosikausia, vaikka
Heliumin jeddak ja hänen poikansa tytär, prinsessasi, lupasivat niin
satumaiset palkkiot, että kuningassukujen prinssejäkin lähti sinua
etsimään.

"-- Kun kaikki ponnistukset sinun löytämiseksesi olivat rauenneet
tyhjiin, oli vain yksi johtopäätös mahdollinen, että nimittäin olit
lähtenyt viimeiselle pitkälle pyhiinvaellusmatkalle alaspäin pitkin
salaperäistä Iss-virtaa odottamaan Dorin laaksossa, unhoitetun
Korus-järven rannoilla, prinsessaasi, kaunista Dejah Thorisia.

"-- Minkävuoksi olit lähtenyt, sitä ei kukaan voinut arvata, sillä
prinsessasi oli yhä elossa --"

"Jumalan kiitos!" keskeytin. "En uskaltanut kysyä sitä, sillä pelkäsin
joutuneeni liian myöhään pelastaakseni häntä -- hän oli kovin
menehdyksissään, kun jätin hänet Tardos Morsin palatsin puutarhaan
silloin, kauan sitten menneenä iltana; niin kovin menehdyksissään, että
tuskin silloinkaan toivoin ehtiväni ilmatehtaalle, ennenkuin hänen
kallis henkensä olisi iäksi paennut luotani. Ja elääkö hän vielä?"

"Kyllä hän elää, John Carter."

"Et ole sanonut minulle, missä olemme", muistutin.

"Olemme siellä, missä otaksuin tapaavani sinut, John
Carter -- ja erään toisen. Useita vuosia sitten kuulit kertomuksen
naisesta, joka opetti minulle sen, mitä vihreät marsilaiset on
kasvatettu vihaamaan, -- joka opetti minut rakastamaan. Tiedät, kuinka
julmat kidutukset ja kuinka kauhean kuoleman hänen rakkautensa tuotti
hänelle ihmispedon, Tal Hajusin käsissä.

"-- Hän, arvelin, odotti minua unohdetun Korus-järven rannoilla.

"-- Tiedät, että tarvittiin toisesta taivaankappaleesta saapunut mies,
sinut, John Carter, opettamaan minulle, julmalle tharkilaiselle, mitä
ystävyys on; ja myöskin sinä, ajattelin, harhailit murheettomassa Dorin
laaksossa.

"-- Siispä olivat ne molemmat olennot, joita eniten kaipasin, pitkän
pyhiinvaellusmatkan päämäärässä, jonne minun oli kerran lähdettävä, ja
kun senvuoksi aika, jonka kuluessa Dejah Thoris oli toivonut vielä
kerran saavansa sinut rinnalleen, -- sillä hän on aina koettanut uskoa,
että sinä olit vain toistaiseksi palannut omalle kiertotähdellesi --
oli kulunut loppuun, minä vihdoinkin noudatin suurta kaipaustani ja
lähdin kuukausi sitten matkalle, jonka päättymisen sinä olet tänään
nähnyt. Ymmärrätkö nyt, missä olet, John Carter?"

"Ja se joki oli siis Iss-virta, joka laskee Dorin laaksossa olevaan
unohdettuun Korus-järveen?" kysyin.

"Tämä on rakkauden, rauhan ja levon laakso, johon jokainen
barsoomilainen on halannut päästä vaeltamaan vihaa, taistelua ja
verenvuodatusta täynnä olleen elämän jälkeen", vastasi hän. "Tämä, John
Carter, on taivas."

Hänen sävynsä oli kylmä ja pilkallinen, ja sen katkeruus vain kuvasti
hänen tuntemaansa hirveätä pettymystä. Niin kamala haaveiden
raukeaminen, sellainen elinkauden kestäneiden toiveiden ja pyrkimysten
sortuminen, sellainen ikivanhan perinnäisen uskon repiminen olisi
riittänyt selitykseksi, vaikkakin tharkilainen olisi puhjennut vielä
paljon voimakkaampiin mielenpurkauksiin.

Laskin käteni hänen olalleen.

"Se surettaa minua", sanoin, enkä liioin tiennyt, mitä muuta olisin
voinut sanoa.

"Ajattelepa, John Carter, niitä lukemattomia biljoonia barsoomilaisia,
jotka aikojen alusta lähtien ovat kulkeneet tämän vapaaehtoisen
pyhiinvaellusmatkan tuota kauheata jokea pitkin, vain joutuakseen
niiden hirvittävien otusten julmiin kynsiin, jotka meitä tänään
hätyyttivät.

"-- Vanha tarina kertoo, että kerran eräs punainen mies palasi
unohdetun Korus-järven rannoilta Dorin laaksosta pitkin salaperäistä
Iss-virtaa. Tarun mukaan hän oli puhellut hirveän herjaavasti kauheista
otuksista, joita ihmeellisessä rakkauden laaksossa asusti ja jotka
iskivät petomaiset kyntensä jokaiseen barsoomilaiseen, kun hän päätti
pyhiinvaellusmatkansa, ja söivät hänet Unholan järven rannoilla, missä
hän oli luullut löytävänsä rakkautta, rauhaa ja onnea. Mutta
muinaisajan ihmiset surmasivat herjaajan, sillä perintätavan mukaan on
surmattava jokainen, joka palaa salaperäisen Iss-joen helmasta.

"-- Mutta nyt tiedämme, ettei se ollut herjausta, että taru on
todenperäinen ja että mies kertoi vain mitä oli nähnyt. Mutta mitäpä
hyötyä meillä siitä on, John Carter? Sillä joskin pelastuisimme täältä,
niin myöskin meitä kohdeltaisiin herjaajina. Meidän valittavanamme on
todennäköisesti joko villi thoat tai hullu zitidar -- kummaltakaan emme
voi pelastua."

"Olemme kahden tulen välissä, kuten Maassa sanotaan", vastasin, enkä
voinut muuta kuin hymyillä pulmalliselle asemallemme.

"Emme voi tehdä mitään muuta kuin ottaa asiat sellaisina kuin ne
tulevat. Tyydytykseksemme kuitenkin tiedämme, että ketkä hyvänsä meidät
lopulta surmannevatkaan, ne saavat olla valmiit menettämään omiansa
paljoa lukuisammin kuin mitä he saavat kaadetuiksi. Olkootpa ne sitten
valkeita apinoita tai kasvi-ihmisiä, vihreitä barsoomilaisia tai
punaista kansaa, ketkä hyvänsä aikovat riistää henkemme, ne saavat
nähdä, kuinka monia uhreja vaatii Tardos Morsin suvun prinssin John
Carterin ja Tharkien jeddakin Tars Tarkasin voittaminen samalla
kertaa."

En saattanut olla nauramatta tälle julmalle huumorille, ja
myöskin häneltä pääsi yksi noita harvinaisia, todella iloisia
naurunpurskahduksia, jotka tälle hurjalle tharkilaispäällikölle
ominaisena piirteenä eroittivat hänet kaikista heimoveljistään.

"Mutta sinä sitten, John Carter", hän vihdoin huudahti. "Jollet kerran
ole ollut täällä kaikkia näitä vuosia, niin missä ihmeessä olet ollut?
Ja kuinka satuin tänään löytämään sinut täältä?"

"Olen taaskin ollut Maassa", selitin. "Kymmenen pitkän Maa-vuoden
aikana olen rukoillut ja odottanut sitä päivää, jolloin pääsisin
takaisin vanhalle, jurolle tähdellenne, sillä sen julmista ja hirveistä
tavoista huolimatta tunnen, että minua kiinnittävät siihen myötätunnon
ja rakkauden siteet, vieläkin voimakkaammat kuin siihen maailmaan,
jossa olen syntynyt.

"-- Kymmenen vuotta olen saanut kestää jäytävää epävarmuutta ja
epäilyjä siitä, oliko Dejah Thoris elossa. Ja nyt, kun vasta kymmenen
vuoden kuluttua rukoukseni ovat täyttyneet ja epätietoisuuteni
huojennettu, huomaan kohtalon julman oikun heittäneen minut sille
ainoalle pienelle alueelle Barsoomiin, josta nähtävästi on mahdotonta
selviytyä hengissä. Ja joskin minun onnistuisi päästä täältä, niin
hinta olisi se, että menettäisin viimeisenkin toivonkipinän nähdä
uudelleen prinsessani tässä elämässä -- ja tänään olet nähnyt, kuinka
surkean turhaa ihmisten on toivoa aineellista tämän jälkeistä olotilaa.

"Vain puolisen tuntia sitä ennen, kun näin sinun taistelevan
kasvi-ihmisten kanssa, seisoin kuutamossa leveän virran partaalla, joka
huuhtelee Maan siunatuimman maan itäistä rannikkoa. Olen vastannut
kysymykseesi, ystäväni. Uskotko minua?"

"Uskon", vastasi Tars Tarkas, "vaikkakaan en ymmärrä."

Keskustellessamme olin silmäillyt kammiota tarkasti. Se oli kenties
noin kuusikymmentä metriä pitkä ja puoliksi niin leveä. Keskellä sitä
seinää, jonka vastassa olevasta ovesta olimme tulleet, näytti myöskin
olevan ovi.

Huone oli hakattu kallioon, ja enimmäkseen näkyi seinistä himmeätä
kultaa hämärässä valaistuksessa, jota yksi ainoa, keskellä kattoa oleva
pieni radiumlamppu levitti tähän tavattoman avaraan saliin. Siellä
täällä antoivat kiillotetut rubiinit, smaragdit ja timantit vaihtelua
seinien ja katon kultaisille pinnoille. Lattia oli jotakin muuta, hyvin
kovaa ainetta ja paljosta käyttämisestä kulunut sileäksi kuin lasi.
Mainitsemiani kahta ovea lukuun ottamatta en saattanut eroittaa
merkkiäkään mistään muusta aukosta, ja kun tiesin, että toista meidän
oli mahdoton avata, menin tarkastamaan toista.

Kun ojensin käteni hapuillakseni avaamisnappulaa, kajahti sama julma ja
pilkallinen nauru uudelleen, tällä kertaa niin lähellä minua, että
tahtomattanikin astahdin taaksepäin, tarttuen tiukemmin pitkän miekkani
kahvaan.

Ja sitten kuului avaran huoneen etäisimmästä nurkasta ontto laulava
ääni: "Kaikki toivo on mennyttä, kaikki toivo on mennyttä; kuolleet
eivät palaa, kuolleet eivät palaa; eikä liioin ole ylösnousemusta. Älä
toivo, sillä kaikki toivo on mennyttä."

Vaikkakin katseemme heti kääntyivät sinnepäin, mistä ääni tuntui
kuuluvan, emme nähneet mitään, ja minun on myönnettävä, että kylmät
väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ja päälaellani olevat lyhyet
hiukset nousivat jäykkinä pystyyn kuten koiran niskakarvat, kun se
öisin näkee kaameita olentoja, jotka ovat salattuja ihmisten silmiltä.

Astuin reippaasti valittavaa ääntä kohti, mutta se lakkasi, ennenkuin
ennätin seinäviereen, ja sitten kajahti huoneen toisesta päästä kimeä
ja läpitunkeva ääni:

"Hullu! Hullu!" se kiljaisi. "Luuletko voivasi kumota elämän ja
kuoleman ikuiset lait? Haluatko riistää kuoleman jumalattarelta,
salaperäiseltä Issukselta, hänen oikeudenmukaisen osansa? Eikö hänen
valtava sanansaattajansa, ikiaikainen Iss, ole omasta tahdostasi
kantanut sinua synkässä helmassaan Dorin laaksoon?

"-- Luuletko sinä, hullu, että Issus luopuu omastaan? Luuletko
pääseväsi pois sieltä, mistä lukemattomina ajanjaksoina vain yksi ainoa
sielu on paennut?

"-- Palaa samaa tietä, jota tulitkin, Elämänpuun lapsien kitojen tai
isojen valkeiden apinain välkkyvien hampaiden armoille, sillä siellä
loppuvat kärsimykset nopeasti. Mutta jos pysyt ajattelemattomassa
aikomuksessasi ja koetat tunkeutua Otz-vuorten Kultaisten kallioiden
sokkeloihin ja pyhien thernien valloittamattomien linnoitusten
varustuksiin, niin kuolema saavuttaa sinut hirveimmässä muodossaan --
niin kamala kuolema, että jopa pyhät thernitkin, jotka säätävät sekä
elämästä että kuolemasta, kääntävät pois katseensa sen kaameutta
näkemästä ja tukkeavat korvansa, etteivät kuulisi uhrin tuskaisia
kiljahduksia.

"-- Palaa, oi hullu, samaa tietä, jota tulit!"

Ja sitten äskeinen kamala nauru puhkesi toiselta suunnalta huonetta.

"Perin kaameata", huomautin kääntyen Tars Tarkasiin päin.

"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi hän. "Emme voi taistella tyhjää ilmaa
vastaan. Melkeinpä haluaisin nopeasti palata ja saada vastaani
vihamiehiä, joiden ruumiiseen tuntisin säiläni uppoavan. Tietäisin
silloin, että myyn henkeni kalliista hinnasta, ennenkuin vaivun
ikuiseen unholaan, nähtävästi kauneimpaan ja parhaaseen ikuisuuteen,
mitä kuolevaisilla on oikeus toivoa."

"Jos kohta, kuten sanoit, emme voi taistella pelkkää ilmaa vastaan,
Tars Tarkas", vastasin, "niin toisaalta ei myöskään pelkkä ilma voi
taistella meitä vastaan. Elämäni aikana on vastassani ollut tuhansia
jänteviä sotilaita ja karkaistuja säiliä, joista olen voittoisasti
selviytynyt, eikä minua nytkään paljas tuuli saa peräytymään. Eikä
liioin sinuakaan, tharkilainen."

"Mutta näkymättömät äänet saattavat lähteä näkymättömistä olennoista,
jotka käyttelevät näkymättömiä säiliä", muistutti vihreä sotilas.

"Hölynpölyä, Tars Tarkas", huudahdin. "Nämä äänet
lähtevät yhtä kouraantuntuvista olennoista kuin sinä ja
minä olemme. Heidän suonissaan virtaa elämännestettä,
jota voidaan juoksuttaa yhtä helposti kuin meidänkin, ja
se seikka, että he pysyvät näkymättömissä, on mielestäni
paras todistus siitä, että he ovat kuolevaisia, eivätkä rohkeat
kuolevaiset anna sellaisen säikäyttää itseään. Luuletko, Tars Tarkas,
että John Carter pakenee, kun raukkamainen vihollinen, joka ei rohkene
astua esille kunnon säilää vastaan, ensimmäisen kerran kiljaisee?"

Olin puhunut äänekkäästi, niin että pelottelijamme varmasti kuulisivat
sanani, sillä tämä hermostuttava ilveily alkoi väsyttää minua. Mieleeni
oli myöskin pälkähtänyt, että koko puuhan tarkoituksena oli vain
säikäyttää meidät palaamaan kuoleman laaksoon, josta olimme päässeet
pakoon ja jossa sikäläiset villit olennot tekisivät meistä nopeasti
lopun.

Pitkän aikaa oli kaikki aivan hiljaista, sitten kuulin äkkiä pehmeää,
hiipivää tassutusta takaani, ja kun senjohdosta käännyin nopeasti, näin
ison, monijalkaisen _banthin_ ryömivän selkä koukussa kimppuuni.

Banth on raju ja julma peto, joka asustaa muinaisen Marsin kuivuneita
meriä ympäröivillä matalilla kukkuloilla. Samoin kuin melkein kaikki
Marsin eläimet sekin on jotakuinkin karvaton, vain tanakassa niskassa
on tuuhea, jäykkä harja.

Sen pitkää, notkeaa ruumista kannattaa kymmenen voimakasta jalkaa;
mahtavissa leukapielissä on samoin kuin kalotilla, marsilaisella
koiralla, useita rivejä pitkiä, neulamaisia hampaita; kita ulottuu
kauas pienien korvien taakse, ja tavattoman suuret, ulkonevat silmät
antavat viimeisen peloittavan lisän eläimen hirvittävään ulkonäköön.

Ryömiessään minua kohti peto pieksi keltaisia kupeitaan vahvalla
hännällään, ja älyttyään, että olin sen huomannut, se päästi kamalan
mylvinän, joka usein lamaannuttaa uhrin hetkiseksi sen tehdessä
lopullisen hyppynsä.

Se syöksyi isoine ruhoineen minua kohti, mutta sen valtava ääni ei
ollut saanut minua kauhusta turtumaan, ja peto kohtasi kylmän teräksen
pehmeän lihan asemasta, jota sen kauhea, ammottava kita tavoitti.

Hetkistä myöhemmin vedin säiläni tämän ison barsoomilaisen leijonan
pysähtyneestä sydämestä. Kääntyessäni katsomaan Tars Tarkasia näin
hämmästyksekseni, että hänellä oli vastassaan samanlainen hirviö.

Tuskin oli hän saanut sen surmatuksi, kun minä, käännyttyäni ikäänkuin
minua suojelevan alitajuisen vaiston varoittamana, huomasin uuden
samanlaisen, Marsin villin asukkaan juoksevan huoneen poikki kimppuuni.

Melkein kokonaisen tunnin ajan yksi hirmuotus toisensa jälkeen karkasi
tuon tuostakin päällemme, kuten näytti, meitä ympäröivästä ilmasta.

Tars Tarkas oli tyytyväinen; nyt oli hänen edessään kouraantuntuvaa,
jota hän saattoi iskeä pitkällä säilällään, ja omasta puolestani on
minun tunnustettava, että tämä käänne oli tuntuvasti parempi kuin
näkymättömien huulien kaameat äänet.

Siitä, että uusissa hätyyttäjissämme ei ollut vähääkään
yliluonnollista, olivat selvänä todistuksena niiden raivoisat
tuskanulvahdukset, kun ne tunsivat purevan teräksen elimistössään, ja
oikea veri, joka virtasi niiden katkenneista suonista niiden heittäessä
henkensä.

Tämän uuden hätyytystavan kestäessä panin merkille, että petoja
ilmestyi aina vain sellaiselta suunnalta, jonne päin selkämme olivat
käännetyt; emme kertaakaan nähneet eläimen todella aineistuvan ilmasta,
eikä erinomaisesti harkitseva järkeni hetkeksikään sekaantunut siinä
määrin, että olisin uskonut petojen saapuvan huoneeseen muuten kuin
jonkun salaisen, kekseliäästi järjestetyn oven kautta.

Tars Tarkasin nahkahaarniskaan, joka on ainoa marsilaisten käyttämä
pukukappale lukuunottamatta silkki- ja turkisvaippoja suojaksi kylmää
vastaan pimeän tultua, oli muiden koristeiden joukkoon sovitettu pieni,
suunnilleen naisen taskupeilin kokoinen peili, joka oli keskellä selkää
hartioiden ja vyötäisten puolivälissä.

Kun hän kerran parhaillaan katseli juuri surmattua petoa, katsahdin
sattumalta tähän peiliin, ja sen kirkkaasta pinnasta kuvastui näky,
jonka johdosta kuiskasin:

"Älä liikahda, Tars Tarkas! Älä hievahda paikaltasi!"

Hän ei kysynyt syytä, vaan seisoi alallaan kuin kuvapatsas, samalla kun
minä pidin tarkoin silmällä kummallista seikkaa, jolla oli meille niin
suuri merkitys.

Näin takanani osan seinää nopeasti liikkuvan. Se kiertyi pystyssä
olevan navan ympäri, ja samalla kääntyi myöskin kappale sen edessä
olevaa lattiaa. Kaikki kävi samoin kuin jos pantaisiin käyntikortti
syrjälleen isokokoisen, pöydällä olevan hopearahan päälle, niin että
kortin reuna jakaa rahan pinnan täsmälleen kahtia.

Kortti vastaisi silloin seinän ja raha lattian kiertyvää osaa.
Liitokset oli tehty niin taitavasti ja huolellisesti, ettei huoneen
himmeässä valaistuksessa voinut eroittaa minkäänlaista rakoa.

Kun kierros oli puolivälissä, näin ison pedon istuvan sillä osalla
lattiaa, joka oli ollut seinän toisella puolen, ennenkuin se alkoi
liikkua. Kun kierros päättyi, istui peto meidän puolellamme seinää --
se oli perin yksinkertaista.

Mutta enimmin kiinnitti mieltäni puoliksi kääntyneen seinänosan
jättämästä aukosta paljastunut näky: avara, kirkkaasti valaistu huone,
jossa oli useita seinään kahlehdittuja miehiä ja naisia, ja heidän
edessään, ilmeisesti ohjaamassa ja käyttämässä salaoven koneistoa,
ilkeän näköinen mies, joka ei ollut punainen kuten Marsin punainen
kansa eikä vihreä kuten vihreät marsilaiset, vaan valkeaihoinen kuten
minä, pää tuuhean, aaltoilevan, keltaisen tukan peitossa.

Hänen takanaan olevat vangit olivat punaisia marsilaisia. Heidän
joukossaan oli kahleissa useita rajuja petoja, samanlaisia kuin oli
usutettu kimppuumme, ja toisia yhtä hurjia.

Kun käännyin ottamaan vastaan uutta vihollistani, oli mieleni melkoista
keveämpi.

"Pidä silmällä huoneen toista päätyseinää, Tars Tarkas", varoitin.
"Pedot päästetään kimppuumme seinissä olevista salaovista." Olin hyvin
lähellä häntä ja puhuin hiljaa kuiskaten, etteivät kiusanhenkemme saisi
tietää, että tunsin heidän salaisuutensa.

Niin kauan kun seisoimme tarkaten toinen toista, toinen toista päätä
huoneesta, eivät hyökkäykset meitä vastaan uusiintuneet, joten minusta
oli aivan selvää, että seinissä oli reikiä, joista meitä voitiin
ulkopuolelta pitää silmällä.

Ajan mittaan kypsyi aivoissani toimintasuunnitelma ja peräännyttyäni
aivan Tars Tarkasiin kiinni selitin hänelle ajatukseni hiljaa kuiskaten
ja pitäen katseeni yhä tiukasti suunnattuina huoneen minunpuoliseeni
päähän.

Kun olin lopettanut puheeni, murahti kookas tharkilainen hyväksyvänsä
ehdotukseni ja alkoi suunnitelmani mukaisesti peräytyä minua vastassa
olevaa seinää kohti, samalla kun minä astelin hitaasti eteenpäin hänen
edellään.

Kun olimme saapuneet noin kolmen metrin päähän salaovesta, pysäytin
toverini ja kehoitettuani häntä pysymään hievahtamatta, kunnes antaisin
sovitun merkin, käänsin vikkelästi selkäni oveen päin, jonka läpi
melkein saatoin tuntea telottajaksemme pyrkivän olennon terävän,
tuhoaennustavan silmäyksen.

Nopeasti katseeni löysi Tars Tarkasin selässä olevan peilin. Sen avulla
pidin tarkoin silmällä sitä seinän osaa, josta villit hirmuotukset
olivat tulleet kimppuumme.

Minun ei tarvinnut odottaa kauan, sillä pian alkoi kultainen pinta
nopeasti kiertyä. Tuskin oli se liikahtanut, kun annoin merkin Tars
Tarkasille, juosten samalla itse napaoven ulospäin painuvaa puolta
kohti. Myöskin Tars Tarkas pyörähti ympäri ja harppasi sisäänpäin
tulevan puoliskon tekemälle aukolle.

Yksi ainoa hyppäys vei minut aukosta viereiseen huoneeseen. Vastassani
oli sama vintiö, jonka julman naaman olin aikaisemmin nähnyt. Hän oli
suunnilleen minun mittaiseni ja voimakaslihaksinen mies, kaikissa
suhteissa täsmälleen maapallon ihmisten muotoinen.

Hänen kupeellaan riippui pitkä säilä, lyhyt miekka, tikari ja tuhoisa
radiumrevolveri, joka on Marsissa tavallinen.

Minulla oli aseenani vain pitkä miekka, jonka vuoksi kaikkialla
Barsoomissa kunnioitettujen siveellisten taistelulakien mukaan
vastustajanikaan ei olisi saanut käyttää muuta kuin samanlaista tai
sitä lyhyempää asetta. Mutta tällä seikalla ei näyttänyt olevan
minkäänlaista vaikutusta viholliseni siveelliseen tuntoon, sillä hän
tempasi revolverinsa, kun tuskin olin lattialla hänen vierellään, mutta
säiläni sivallus lennätti aseen hänen kädestään, ennenkuin hän ehti sitä
laukaista.

Samassa hän vetäisi miekkansa ja samanlaisin asein aloitimme yhden
tiukimpia otteluja missä milloinkaan olen ollut.

Vastustajani oli erinomainen miekkailija ja ilmeisestikin hyvässä
harjoituskunnossa, kun taas minä en ollut tarttunut miekan kahvaan
kymmeneen pitkään vuoteen ennen sitä aamua.

Mutta pian olin jälleen saavuttanut entisen miekkailutaitoni, ja
muutamissa minuuteissa mies alkoi huomata, että hän oli kohdannut
ainakin vertaisensa.

Hänen kasvonsa vääntyivät raivosta, kun aina väistin ehdottoman
varmasti, samalla kun hänen kasvoistaan ja ruumiistaan vuoti verta
kymmenkunnasta pikku haavasta!

"Ken olet, valkoinen mies?" hän sähisi. "Värisi nojalla on ilmeistä,
ettet ole ulkomaailman barsoomilainen. Ja meikäläinen et ole."

Hänen viimeinen lauseensa kuulosti melkein kysymykseltä.

"Entä jos olisinkin Issuksen temppelistä?" sanoa tokaisin umpimähkään.

"Kohtalo varjelkoon!" huudahti hän, ja hänen melkein kokonaan veren
peittämät kasvonsa kalpenivat.

En osannut jatkaa mielijohdettani, mutta päätin pitää ajatuksen
huolellisesti muistissani käyttääkseni sitä vastaisuudessa, kun
asianhaarat niin vaativat. Hänen vastauksestaan päättäen saatoin hänen
_tietämänsä_ mukaan olla Issuksen temppelistä, ja senvuoksi oli
ilmeistä, että Issuksen temppeli oli olemassa ja että siellä oli minun
kaltaisiani ihmisiä. Ja tämä mies joko pelkäsi temppelin asukkaita
taikka sitten kunnioitti heitä tai heidän valtaansa niin suuresti, että
vapisi ajatellessaan kaikkia niitä vaivoja ja loukkauksia, joita hän
oli yhdelle heistä tuottanut.

Mutta silloin väliemme selvittely ei ollut senlaatuista, että se olisi
vaatinut erikoista järkeilyä. Minun oli saatava säiläni kärki hänen
kylkiluittensa väliin, mikä minulle onnistuikin lähimpien sekuntien
aikana, eikä se tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin.

Kahlehditut vangit olivat katselleet taistelua jännittyneinä ja ääneti.
Huoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan muuta kuin risteilevien
säiliemme kalahdukset, paljaiden jalkojemme pehmeät askeleet ja harvat
kuiskatut sanat, jotka sähäytimme toisillemme hampaiden välitse
jatkaessamme rajua miekkailuamme.

Mutta kun vastustajani ruumis vaipui hervottomana lattialle, päästi
yksi naisvangeista varoitushuudon.

"Ympäri! käänny! Takanasi!" hän kiljaisi, ja kun pyörähdin ympäri heti
hänen ensimmäisen sanansa kuultuani, näin vastassani toisen
samanrotuisen miehen kuin jalkojeni juuressa viruva oli.

Hän oli hiipinyt äänettömästi pimeästä käytävästä ja oli miekka koholla
melkein kimpussani, ennenkuin näin hänet. Tars Tarkasista ei näkynyt
jälkeäkään, ja salaovi, josta olin tullut, oli kiinni.

Kuinka toivoinkaan, että tharkilainen olisi nyt ollut vierelläni! Olin
taistellut useita tunteja melkein yhtämittaa; kokemukseni ja
seikkailuni olivat olleet sellaisia, jotka tyhjentävät ihmisen
voimat, ja kaiken lisäksi en ollut syönyt enkä nukkunut lähes
kahteenkymmeneenneljään tuntiin.

Olin lopen uupunut, ja ensimmäistä kertaa moniin vuosiin heräsi
mielessäni kysymys, kykenisinkö selviytymään vastustajastani. Mutta muu
ei auttanut kuin ryhtyä taisteluun ja aloittaa se niin reippaasti ja
rohkeasti kuin suinkin voin, sillä ainoa pelastuskeinoni oli saada
hänet rajulla hyökkäyksellä hämmennyksiin -- en voinut toivoa pystyväni
voittamaan, jos taistelu pitkästyisi.

Mutta vastustajallani oli ilmeisesti kokonaan toisenlaiset ajatukset,
sillä hän peräytyi torjuillen iskujani ja väistellen, kunnes olin
melkein menehtymäisilläni ponnistuksista koetettuani saada hänet
surmatuksi.

Hän oli, jos mahdollista, vieläkin taitavampi miekkailija kuin
edellinen vastustajani, ja minun on tunnustettava, että hän tuotti
minulle kuuman leikin ja oli lopulta saada minut surkeasti lankeamaan
virittämäänsä paulaan -- ja kuolemaan kaupanpäällisiksi.

Tunsin voimieni vähenevän yhä enemmän, kunnes ympärilläni olevat
esineet alkoivat tanssia silmissäni ja hoipertelin kuin unissani. Ja
silloin hän teki pienen sievän kepposensa, joka oli vähällä maksaa
henkeni.

Hän oli pakottanut minut peräytymään ympyrässä, niin että seisoin hänen
kaatuneen toverinsa edessä, ja sitten hän teki äkkiä hyökkäyksen, joten
minun oli pakko astahtaa taaksepäin ruumiin päälle. Olin nopeassa
liikkeessä, ja kun kantapääni osui kaatuneeseen mieheen, kompastuin ja
lensin selälleni ruumiin ylitse.

Pääni sattui kumahtaen kovaan lattiaan ja vain sitä seikkaa saan
kiittää hengestäni, sillä se selvitti ajatukseni ja tuska sai sisuni
kuohumaan, niin että sillä hetkellä olisin ollut valmis repimään
vastustajani kappaleiksi paljain käsin. Ja toden totta luulen, että
olisin sitä yrittänytkin, jollen noustessani lattialta olisi oikeassa
kädessäni tuntenut kylmän metallikappaleen kosketusta.

Samoin kuin muilla ihmisillä toimivat silmät, toimii sotilaalla käsi
joutuessaan kosketuksiin jonkun hänen alaansa kuuluvan välineen kanssa.
Niinpä ei minun tarvinnutkaan katsoa eikä miettiä, että kourassani oli
kaatuneen miehen revolveri, joka oli pudonnut maahan iskiessäni sen
hänen kädestään.

Saatuaan minut juonellaan pitkälleni vastustajani parhaillaan syöksyi
minua kohti välkkyvä säilä tähdättynä suoraan sydämeeni. Samalla hän
purskahti samaan julmaan, pilkalliseen nauruun, jonka olin kuullut
salaperäisessä huoneessa.

Ja siten hän kuoli, ohuet huulet kaartuneina kamalaan nauruun,
kaatuneen toverinsa revolverin luodin räjähtäessä hänen rinnassaan.

Hänen rajusti eteenpäin syöksyvä ruumiinsa kaatui päälleni. Hänen
miekkansa kahva kolahti varmaankin päähäni, sillä samalla kun ruumis
lysähti päälleni, menin tajuttomaksi.



NELJÄS LUKU

Thuvia


Minut palautti jälleen tajuihini ja todelliseen elämään taistelun melu.
Vähään aikaan en tiennyt, missä olin ja mistä päin minut herättäneet
äänet tulivat. Mutta sitten selvisi minulle, että jalkojen tassutus,
petojen äkäinen murahtelu, metallivarustusten kalina ja ihmisen raskas
läähätys kuuluivat sileän seinän takaa, jonka vieressä viruin.

Nousin seisomaan ja vilkaisin kiireisesti ympäri huonetta, jossa juuri
olin saanut niin lämpimän vastaanoton. Vangit ja villieläimet olivat
kahlehdittuina vastapäiseen seinään, luoden minuun silmäyksiä, joista
kuvastui monenlaisia tunteita, uteliaisuutta, juroa raivoa, hämmästystä
ja toivoa.

Viimemainittu tunne oli ilmeisen selvästi sen nuoren punaisen
marsilaisnaisen sievillä ja älykkäillä kasvoilla, jonka varoitushuuto
oli pelastanut henkeni.

Hän oli rotunsa täydellinen edustaja, tämän huomattavan kauniin rodun,
jonka ulkomuoto on aivan samanlainen kuin maapallon lähinnä
jumalankaltaisten ihmisrotujen, paitsi että nämä korkeimmalle
kehittyneet marsilaiset ovat vaaleanpunertavan kuparin värisiä. Kun
hänellä ei ollut minkäänlaisia merkkejä eikä koristuksia, en voinut
edes arvaamallakaan päätellä, mikä hänen yhteiskunnallinen asemansa
oli, vaikka nykyisessä ympäristössään hän ilmeisestikin oli joko vanki
tai orja.

Kului muutamia sekunteja, ennenkuin seinän toiselta puolen kuuluvat
äänet saivat hitaasti virkoavan ajatuskykyni tajuamaan, mitä ne
todennäköisesti merkitsivät, mutta äkkiä sitten käsitin, että niiden
aiheuttaja oli Tars Tarkas, joka ilmeisesti oli hurjassa taistelussa
villipetoja tai rajuja vihollisia vastaan.

Päästäen rohkaisuhuudon heittäydyin koko painollani salaovea vasten,
mutta yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada itse vuorta sortumaan.
Sitten aloin kuumeisesti etsiä kiertyvän oven salaista lukkoa, mutta
tuloksetta, ja aioin juuri iskeä pitkän miekkani järkkymättömään
kultaseinään, kun nuori naisvanki puhutteli minua.

"Säästä miekkaasi, suuri sotilas, sillä tarvitset sitä paremmin sitten,
kun sen käyttämisestä on jotakin hyötyä -- älä pirsto sitä elottomaan
metalliin, joka paremmin tottelee sen salaisuuden tuntevan henkilön
sormen keveätä kosketusta."

"Tunnetko sinä sitten salaisuuden?" kysyin.

"Tunnen. Päästä minut kahleistani, ja minä aukaisen sinulle tien
toiseen kauhuhuoneeseen, jos tahdot. Kahleitteni avaimet ovat ensiksi
kaatuneella vihollisellasi. Mutta miksi palaisit taaskin taistelemaan
rajuja bantheja tai muita tuho-otuksia vastaan, joita tuohon kamalaan
loukkoon on päästetty?"

"Siksi, että ystäväni taistelee siellä yksin", vastasin etsiessäni
nopeasti avaimia tämän synkän kaamean huoneen kuolleen vartijan
ruumiilta.

Soikeassa renkaassa oli useita avaimia, mutta kaunis marsilaisneito
valitsi pian sen, joka sai hänen vyötäisilään olevan vankan lukon
ponnahtamaan auki. Vapauduttuaan hän kiiruhti salaovelle.

Hän etsi renkaasta toisen, tällä kertaa ohuen, neulamaisen avaimen,
jonka hän pisti seinässä olevaan, tuskin näkyvään reikään. Samassa ovi
kiertyi navassaan, ja kun olin siihen liittyvällä lattianosalla, pääsin
huoneeseen, jossa Tars Tarkas taisteli.

Kookas tharkilainen seisoi selkä nurkkaa vasten, ja puolitusinaa
tavattoman isoja hirviöitä kyyristeli hänen edessään puoliympyrässä
vaanien hyökkäystilaisuutta. Niiden veriset päät ja lavat osoittivat,
mikä oli syynä niiden varovaisuuteen, samalla kun ne olivat
todistuksena vihreän sotilaan hyvästä miekankäyttelystä. Myöskin Tars
Tarkasin kiiltävässä ihossa oli mykkiä, mutta kaunopuheisia merkkejä
niiden hyökkäysten rajuudesta, joita hän oli saanut näin kauan torjua.

Terävät kynnet ja kauheat hampaat olivat silponeet hänen jalkansa,
käsivartensa ja rintansa suorastaan riekaleille. Hän oli niin heikko
yhtämittaisista ponnistuksista ja verenvuodosta, että epäilenpä,
olisiko hän kyennyt edes seisomaan pystyssä muuten kuin seinään
nojaten. Mutta järkkymättömänä ja lannistumattoman rohkeana kuten koko
kansansa hän yhä taisteli julmia ja hellittämättömiä vihollisiaan
vastaan. Hänessä henkilöityi hänen heimonsa vanha sananparsi: "Niin
kauan kun tharkilaisella on pää ja yksi käsi jäljellä, hän voi vielä
voittaa."

Kun hän näki minun tulevan sisään, levisi hänen tylyille huulilleen
juro hymy, mutta en voi sanoa, aiheutuiko hänen hymyilynsä helpotuksen
tunteesta vaiko vain siitä että häntä huvitti minun verinen ja
hämmentynyt ulkomuotoni.

Kun aioin syöksyä taisteluun terävine pitkine miekkoineni, tunsin
hennon käden laskeutuvan olalleni. Kääntyessäni näin hämmästyksekseni,
että nuori nainen oli seurannut minua huoneeseen.

"Odota", hän kuiskasi, "anna minun pitää huolta pedoista." Sitten hän
astui sivuitseni ja meni murahtelevien banthien luokse aseettomana ja
turvattomana.

Tultuaan aivan likelle niitä hän lausui yhden ainoan marsilaisen sanan
hiljaa, mutta päättävästi. Salamannopeasti isot pedot pyörähtivät
häneen päin, ja minä odotin näkeväni niiden repivän hänet kappaleiksi,
ennenkuin ennättäisin hänen rinnalleen, mutta sensijaan otukset
ryömivät hänen jalkojensa juureen kuin ansaittua rangaistusta odottavat
koiranpennut.

Hän puhui niille taaskin, mutta niin hiljaa, etten kuullut sanoja, ja
sitten hän poistui huoneen toiseen päähän kaikkien kuuden valtavan
hirviön hiipiessä hänen perässään. Yhden toisensa jälkeen hän lähetti
salaovesta viereiseen huoneeseen, ja kun viimeinen oli poistunut
salista, jossa me seisoimme silmät levällään ihmetyksestä, kääntyi hän
hymyillen meihin päin ja katosi sitten itsekin, jättäen meidät yksin.

Hetkisen seisoimme kumpikin äänettöminä. Sitten puhkesi Tars Tarkas
puhumaan:

"Kuulin taistelun telmeen seinän takaa, jonka läpi olit mennyt, mutta
en ollut huolissani puolestasi, John Carter, kunnes kuulin revolverin
pamahduksen. Tiesin, ettei koko Barsoomissa ole ainoatakaan miestä,
joka voisi tapella kanssasi teräasein ja selviytyä hengissä, mutta
laukaus riisti minulta toivon rippeetkin, sillä tiesin, ettei sinulla
ollut ampuma-asetta. Kerro minulle, kuinka se kaikki kävi."

Täytin hänen pyyntönsä, minkä jälkeen yhdessä etsimme salaovea, josta
juuri olin tullut huoneeseen -- toisessa päässä huonetta kuin se, josta
tyttö oli vienyt villit seuralaisensa.

Harmiksemme oven salainen lukko pysyi kiinni kaikista ponnistuksistamme
huolimatta. Jos vain olisimme päässeet oven toiselle puolelle, niin
olisimme mielestämme voineet jonkun verran toivoa, että meidän
onnistuisi löytää tie ulkomaailmaan.

Se seikka, että siellä olevat vangit oli lujasti kahlehdittu, sai
meidät uskomaan, että sieltä varmaankin vei joku käytävä, jota myöten
voisimme pelastua tämän kammottavan paikan hirveiden asukkaiden
kynsistä.

Yhä uudelleen siirryimme toiselta ovelta toiselle, huoneen toisessa
päässä olevalta järkkymättömältä kultaruudulta toisessa päässä olevalle
samanlaiselle ruudulle, joka oli yhtä järkkymätön.

Kun jo olimme melkein toivottomia, kääntyi toinen ovi äänettömästi ja
nuori nainen, joka oli vienyt pois banthit, tuli taaskin luoksemme.

"Keitä olette?" hän kysyi. "Ja mikä on asianne, kun olette kyllin
ajattelemattomia yrittääksenne paeta Dorin laaksosta ja itse haluamanne
kuoleman kynsistä?"

"En ole halunnut kuolemaa, neito", vastasin. "En ole Barsoomista enkä
ole vielä lähtenyt vapaaehtoiselle pyhiinvaellusmatkalle Iss-virtaa
pitkin. Tämä ystäväni on kaikkien tharkilaisten jeddak, ja vaikkakaan
hän ei vielä ole lausunut haluavansa palata elävien maailmaan, niin
aion viedä hänet kanssani pois näiden valheellisten olentojen luota,
jotka ovat viekoitelleet hänet tähän hirvittävään paikkaan.

"-- Minä olen toisesta taivaankappaleesta. Olen John Carter, Heliumin
jeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva prinssi. Kenties on joitakin
hämäriä huhuja minusta tunkeutunut tännekin, hornamaisen asuntonne
sisäpuolelle."

Hän hymyili.

"Kyllä", hän vastasi, "kaikki, mitä tapahtuu maailmassa, josta olemme
poistuneet, tiedetään täällä. Olen kuullut sinusta monia vuosia sitten.
Thernit ovat usein ihmetelleet, mihin olit paennut, kun et ollut
lähtenyt viimeiselle vaellukselle eikä sinua voitu löytää koko
Barsoomista."

"Kerro minulle", sanoin, "kuka sinä sitten olet ja miksi olet vanki,
vaikkakin kykenet käskemään tämän paikan hurjia petoja, joten
nähtävästi olet täkäläisiin oloihin perehtynyt ja sinulla on valtaa
paljon enemmän kuin vangilla tai orjalla voisi olettaa olevan?"

"Orja olen", hän vastasi. "Viisitoista vuotta olen ollut orjana tässä
hirveässä paikassa, ja nyt kun he ovat kyllästyneet minuun ja alkaneet
pelätä valtaa, jonka olen saavuttanut oppiessani tuntemaan heidän
tapansa, on minut juuri äsken tuomittu kuolemaan."

Hän vapisi.

"Minkälaiseen kuolemaan?" kysyin.

"Pyhät thernit syövät ihmislihaa", vastasi hän, "mutta vain sellaisten
ihmisten, jotka ovat kuolleet kasvi-ihmisten imuhuulien surmaamina --
sellaisten lihaa, josta saastainen elinneste on imetty pois. Ja
tällainen kauhea loppu on minulle tuomittu. Sen olisi pitänyt tapahtua
muutamien tuntien kuluessa, jollei teidän saapumisenne olisi
sekoittanut heidän suunnitelmiaan."

"Olivatko sitten nuo miehet pyhiä thernejä, jotka saivat tuntea, kuinka
raskas John Carterin käsi on?" kysyin.

"Eivät toki. Surmaamasi miehet olivat alempia thernejä. Pyhät thernit
asustavat näiden jylhien vuorien ulkorinteillä, vastapäätä muuta
maailmaa, mistä he saavat uhrinsa ja saaliinsa.

"-- Sokkeloiset käytävät yhdistävät nämä luolat pyhien thernien upeihin
palatseihin, ja niissä käytävissä liikkuu moninaisissa askareissaan
alempia thernejä, orjalaumoja, vankeja ja rajuja petoja, tämän
auringottoman maailman julmia asukkaita.

"- Tässä äärettömässä, monimutkaisessa käytäväverkossa sen
lukemattomissa kammioissa lienee miehiä, naisia ja eläimiä, jotka ovat
syntyneet tässä synkässä ja kaameassa manalassa eivätkä ole milloinkaan
nähneet päivän valoa -- eivätkä saakaan nähdä.

"-- Heitä pidetään täällä täyttämässä thernien käskyjä, tuottamassa
heille sekä huvituksia että elintarpeita.

"-- Silloin tällöin joku onneton pyhiinvaeltaja, joka ajautuu
Iss-virralta tyynelle järvelle, pelastuu Issuksen temppeliä vartioivien
kasvi-ihmisten ja isojen valkeiden apinain kynsistä ja joutuu
sydämettömien thernien käsiin tahi, kuten kova onni salli minulle
käydä, joutuu sen pyhän thernin pyydystämäksi, joka sattuu olemaan
vartioimassa joen yläpuolella olevalla ulkonemalla, siellä missä joki
purkautuu vuorten uumenista Kultaisten kallioiden läpi laskeutuakseen
unohdettuun Korus-järveen.

"-- Kaikki, jotka saapuvat Dorin laaksoon, ovat vanhan tavan mukaan
kasvi-ihmisten ja apinoiden oikeutettua saalista, kun taas heidän
aseensa ja koristuksensa joutuvat therneille. Mutta jos joku, vaikkapa
muutamiksi tunneiksikin, pelastuu laakson hirvittävien asukkaiden
kynsistä, saavat thernit vaatia hänet itselleen. Ja jos vahdissa oleva
pyhä therni sattuu näkemään sellaisen uhrin, jota hän himoaa omakseen,
niin hän usein polkee laakson järjettömien otuksien oikeuksia ja
anastaa saaliin rumilla keinoin, jollei hän saa sitä rehellisesti.

"-- Kerrotaan, että Barsoomilla vallitsevan taikauskon uhrit saavat
joskus vältetyksi niiden lukemattomien vihollisten ansat, jotka
väijyvät heitä heidän tultuaan ilmoille Dorin laaksossa, kuljettuaan
maan alla pitkin Iss-virta puolisentoista tuhatta kilometriä, ja
pääsevän aina Issuksen temppelin muurien juurelle saakka. Mutta eivät
edes pyhät thernit saattane arvata, mikä kohtalo heitä siellä odottaa,
sillä ei kukaan, joka on astunut temppelin kullattujen muurien
sisäpuolelle, ole milloinkaan palannut kertomaan niistä salaisuuksista,
jotka ovat olleet sinne kätkettyinä aikojen alusta alkaen.

"-- Issuksen temppeli merkitsee therneille samaa, miksi ulkoisen
maailman kansat kuvittelevat Dorin laaksoa itselleen. Se on lopullinen
rauhaisa, turvallinen ja onnellinen taivas, johon he siirtyvät tämän
elämän jälkeen ja jossa he saavat viettää loppumattoman ikuisuuden
aistillisissa nautinnoissa, sillä niillä on suurin vetovoima tähän
henkisten jättiläisten ja siveellisten kääpiöiden rotuun."

"Issuksen temppeli näyttää siis olevan taivaan taivas", sanoin.
"Toivokaamme, että therneille mitataan siellä samalla mitalla kuin he
ovat täällä mitanneet toisille."

"Kukapa tietää?" mumisi tyttö.

"Siitä päättäen, mitä kerroit, thernit ovat kuolevaisia kuten mekin. Ja
kuitenkin olen kuullut barsoomilaisten aina puhuvan heistä peläten ja
kunnioittaen kuten jumalista."

"Thernit ovat kuolevaisia", vastasi hän. "He kuolevat samoista syistä
kuin sinä ja minä kuolisimme, ne heistä, jotka eivät elä heille
sallittuun ikään asti, tuhatvuotiaiksi, jolloin heidän vanhan tavan
mukaan on lähdettävä matkalle onnelaan Issuksen luokse vievän pitkän
tunnelin kautta.

"-- Niiden, jotka kuolevat aikaisemmin, otaksutaan elävän loput
sallitusta eliniästään kasvi-ihmisen hahmossa, ja juuri siitä syystä
pitävät thernit kasvi-ihmisiä pyhinä, koska he uskovat, että jokainen
näistä kamalista otuksista on aikaisemmin ollut thern."

"Entä jos kasvi-ihminen kuolee?" kysyin.

"Jos hän kuolee, ennenkuin on kulunut tuhat vuotta sen thernin
syntymästä, jonka kuolematon sielu hänessä asuu, niin sielu siirtyy
isoon valkeaan apinaan; ja jos apina kuolee ennen näiden tuhannen
vuoden päättymistä, niin sielu on iäksi kadotettu ja siirtyy ikuisiksi
ajoiksi kauheaan, limaiseen silianiin, joita tuhansittain kiemurtelee
ja kuhisee tyynessä järvessä kiitävien kuiden hohteessa auringon
laskettua ja kummallisten haamujen liikkuessa Dorin laaksossa."

"Lähetimme tänään pyhiä thernejä silianeiksi", sanoi Tars Tarkas
nauraen.

"Ja siksipä onkin kuolemanne sitäkin hirveämpi, kun se kerran tulee",
selitti tyttö. "Ja se tulee -- te ette voi pelastua."

"Yksi on pelastunut, satoja vuosia sitten", huomautin minä. "Ja mikä on
tapahtunut kerran, se voi tapahtua uudelleenkin."

"On hyödytöntä koettaakaan", vastasi hän toivottomasti.

"Mutta me koetamme", huudahdin, "ja sinä tulet kanssamme, jos haluat."

"Joutuakseni oman kansani surmattavaksi ja jättääkseni muistoni
häpeäksi suvulleni ja kansalleni? Tardos Morsin sukuisella prinssillä
pitäisi olla siksi hyvät tiedot, ettei hän ehdottaisikaan sellaista."

Tars Tarkas kuunteli ääneti, mutta tunsin hänen katsovan minua
jännittyneenä ja tiesin, että hän odotti vastaustani, kuten syytetty
odottaa oikeuden puheenjohtajan ryhtyessä lukemaan hänen tuomiotaan.

Neuvo, jonka tytölle antaisin, merkitsikin kohtalomme ratkaisua, sillä
jos hyväksyisin vuosisataisen taikauskon järkkymättömän määräyksen,
olisi meidän kaikkien jäätävä tänne ja odotettava jotakin kamalaa
kuolemaa tässä julmuuden ja kauhun hirveässä tyyssijassa.

"Meillä on oikeus karata, jos voimme", vastasin. "Jos se meille
onnistuu, niin se ei loukkaa meidän omaa siveellistä tunnettamme, sillä
tiedämme, että taru autuaan Dorin laakson rakkautta ja rauhaa uhkuvasta
elämästä on halpa- ja ilkeämielistä petosta. Me tiedämme, että tämä
laakso ei ole pyhitetty; tiedämme, että pyhät thernit eivät ole pyhiä,
vaan että he ovat julmia ja sydämettömiä kuolevaisia, jotka eivät tiedä
todellisesta tulevaisesta elämästä sen enempää kuin mekään.

"-- Meillä ei ole ainoastaan oikeus koettaa kaikin keinoin päästä
täältä pois, vaan se on myöskin pyhä velvollisuutemme, josta emme saa
peräytyä, vaikkakin tietäisimme, että palatessamme kansojemme luokse
osanamme olisi halveksiminen ja kidutus.

"-- Vain siten voimme saattaa tiedon totuudesta ulkopuolella oleville,
ja vaikkakin, kuten myönnän, on varsin vähän todennäköistä, että
kertomustamme uskotaan, siksi piintyneesti ja typerän sokeasti
kuolevaiset ovat kiintyneet mahdottomaan taikauskoonsa, niin totisesti
olisimme kurjia raukkoja, jollemme täyttäisi osaksemme sattunutta
selvää velvollisuutta.

"-- Ja onhan mahdollista, että kun me kaikki todistamme, selostustamme
uskotaan ja saadaan ainakin aikaan välittävä sopimus, josta johtuisi,
että lähetettäisiin retkikunta tutkimaan tätä taivaan irvikuvaa."

Sekä tyttö että vihreä sotilas seisoivat äänettöminä miettien jonkun
aikaa. Sitten katkaisi edellinen hiljaisuuden.

"En milloinkaan ennen ole ajatellut asiaa tässä valossa", hän sanoi.
"Totta totisesti antaisin tuhannesti henkeni, jos voisin pelastaa edes
yhden ihmisen kauheasta elämästä, jota minä olen elänyt tässä kaameassa
paikassa. Niin, sinä olet oikeassa, ja minä tulen kanssasi niin
pitkälle kuin pääsemme; mutta epäilen, selviydymmekö täältä ikinä."

Loin tharkilaiseen kysyvän katseen.

"Issuksen porteille tai Koruksen pohjaan", lausui vihreä sotilas,
"lumiseen pohjolaan tai lumiseen etelään, kaikkialle, minne John Carter
johtaa, Tars Tarkas seuraa häntä. Olen puhunut."

"Tulkaa sitten", huudahdin, "meidän on lähdettävä, sillä missään emme
voi olla kauempana pelastuksesta kuin täällä vuoren sydämessä ja tämän
kuolemankammion seinien sisällä."

"Lähtekäämme sitten", sanoi tyttö, "mutta älkää tuudittautuko
sellaiseen luuloon, ettette voi täällä thernien alueella joutua sen
pahempaan paikkaan, kuin missä nyt olette."

Näin sanottuaan hän aukaisi siihen huoneeseen vievän salaoven, jossa
olin hänet ensiksi tavannut, ja uudelleen menimme toisten vankien
luokse.

Siellä oli kaikkiaan kymmenen punaista marsilaista, miehiä ja naisia,
ja kun olimme lyhyesti selittäneet heille suunnitelmamme, päättivät he
liittyä meihin; mutta heillä oli ilmeisesti synkeitä epäilyjä
ryhtyessään näin uhmaamaan kohtaloa ja vastustamaan isiltä perittyä
taikauskoa, vaikkakin jokainen heistä katkerasta kokemuksestaan tiesi,
että koko tämä taikauskoinen sepitelmä oli väärä.

Thuvia, tyttö, jonka olin ensiksi vapauttanut, oli pian irroittanut
toisten kahleet. Tars Tarkas ja minä otimme molemmilta kaatuneilta
therneiltä aseet, joina oli miekkoja, väkipuukkoja ja kaksi revolveria,
punaisten marsilaisten valmistamaa taidokasta ja tehoisaa lajia.

Mikäli aseita riitti, jaoimme niitä seuralaisillemme, antaen
ampuma-aseet kahdelle naiselle, joista Thuvia oli toinen.

Viimemainittu oppaanamme lähdimme ripeästi mutta varovasti sokkeloisiin
holveihin; menimme avaroiden, metallikallioon hakattujen huoneiden
läpi, sitten harhailimme kiemurtelevissa käytävissä, nousimme jyrkkiä
vieruja, silloin tällöin piiloutuen pimeihin sopukkoihin, kuullessamme
lähenevien askelten ääniä.

Päämääränämme, sanoi Thuvia, oli kaukainen varastohuone, josta saisimme
aseita ja ammuksia yllin kyllin. Sieltä hän aikoi opastaa meidät
kallioiden laelle. Sitten vaadittaisiin sekä ihmeellistä älyä että
valtaista taistelutaitoa, raivataksemme tiemme pyhien thernien
linnoituksen sydämen kautta ulkoiseen maailmaan.

"Ja sittenkin, oi prinssi", huudahti hän, "pyhien thernien käsivarsi on
pitkä. Se ulottuu Barsoomin jokaisen kansan keskuuteen. Heidän salaisia
temppeleitään on jokaisessa yhdyskunnassa. Jos pelastumme ja menemme
minne hyvänsä, niin aina huomaamme, että tulostamme on tieto ennättänyt
ennen meitä, ja kuolema odottaa meitä, ennenkuin ehdimme saastuttaa
ilmaa herjauksillamme."

Olimme kulkeneet kenties tunnin verran ilman vakavia häiriöitä, ja
Thuvia oli juuri kuiskannut minulle, että lähestyimme ensimmäistä
päämääräämme, kun astuessamme erääseen avaraan huoneeseen kohtasimme
miehen, joka ilmeisesti oli thern.

Nahkaisten varustushihnojen ja jalokivikoristeiden lisäksi hänellä oli
otsallaan leveä kultainen vanne, jonka keskelle oli upotettu tavattoman
iso kivi. Se oli aivan samanlainen kuin se kivi, jonka olin nähnyt
riippuvan pienen vanhuksen rinnalla ilmatehtaassa lähes kaksikymmentä
vuotta sitten.

Se oli Barsoomin ainoa rajattoman arvokas jalokivi. Niitä tiedettiin
olevan vain kaksi, ja ne olivat arvon ja aseman merkkeinä niillä
molemmilla vanhuksilla, joiden haltuun oli uskottu suuren ilmatehtaan
valtaisten, kaikkiin Marsin osiin keinotekoista ilmaa pumppuavien
koneiden hoito ja joiden yksin tietämän, ilmatehtaan jykevien ovien
avaamissalaisuuden tunteminen teki minulle mahdolliseksi pelastaa
kokonaisen taivaankappaleen elämä äkkiä sammumasta.

Vastaamme tulleella thernillä oleva kivi oli suunnilleen samankokoinen
kuin aikaisemmin näkemäni, läpimitaltaan noin kaksi ja puoli
sentimetriä, sanoisin. Siitä heijastui yhdeksänlaisia säteitä,
maapallolla tunnetut seitsemän sateenkaaren väriä ja lisäksi
kahdenlaisia Maassa tuntemattomia säteitä, joiden ihmeellistä kauneutta
ei voi sanoin kuvata.

Kun thern huomasi meidät, kapenivat hänen silmänsä kahdeksi ilkeästi
kiiluvaksi viiruksi.

"Seis!" hän huusi. "Mitä tämä merkitsee, Thuvia?"

Vastaukseksi tyttö kohotti revolverinsa ja ampui suoraan häntä kohti.
Ääntä päästämättä hän vaipui kuolleena maahan.

"Peto!" sähisi Thuvia. "Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen vihdoinkin
saanut kostaa."

Kun hän sitten kääntyi minuun päin ilmeisesti selittävät sanat
huulillaan, menivät hänen minuun kiintyneet silmänsä äkkiä levälleen ja
päästäen pienen huudahduksen hän astahti luokseni.

"Oi, prinssi", hän huusi, "kohtalo on meille todella suopea. Tiemme on
yhä vaikea, mutta tuo lattialla viruva halpa otus saattaa auttaa meidät
ulkomaailmaan. Etkö huomaa, kuinka tavattomasti yhdennäköisiä olette,
sinä ja tuo pyhä thern?"

Mies oli tosiaankin täsmälleen minun mittaiseni, ja myöskin silmät ja
piirteet olivat hyvin samantapaiset. Mutta hänellä oli tuuhea,
keltainen, aaltoileva tukka, samanlainen kuin molemmilla surmaamillani,
kun taas minun on musta ja lyhyeksi leikattu.

"Mitä tarkoitat puhuessasi yhdennäköisyydestä?" kysyin Thuvialta.
"Haluatko, että minä lyhyine, mustine tukkineni esiinnyn tämän
hornamaisen uskonnon keltatukkaisena pappina?"

Hän hymyili ja vastauksen asemesta astui ampumansa miehen luo, kävi
polvilleen hänen viereensä, irroitti kultavanteen hänen otsaltaan ja
sitten saattoi minut ällistyksiin nostamalla ruumiilta koko päänahan,
kuin hatun.

Noustuaan seisomaan hän tuli luokseni, pani keltaisen peruukin mustalle
tukalleni ja päähäni kultavanteen suurenmoisine jalokivineen.

"Pukeudu nyt hänen varustuksiinsa, prinssi", hän sanoi, "niin saat
liikkua missä tahdot thernien valtakunnassa, sillä Sator Throg oli
kymmenennen arvoluokan pyhä thern ja hyvin mahtava mies kansansa
keskuudessa."

Kun kumarruin vainajan puoleen tehdäkseni Thuvian ohjeiden mukaan,
huomasin, ettei miehellä ollut tukkaa ollenkaan, vaan hänen päänsä oli
sileä kuin muna.

"He kaikki ovat tuollaisia syntymästään saakka", selitti Thuvia
huomaten hämmästykseni. "Heidän kantarodullaan oli upeat
kullankeltaiset hiukset, mutta hyvin monia miespolvia on nykyinen rotu
ollut aivan kaljua. Mutta peruukki on muodostunut osaksi heidän
puvustaan; ja he pitävät sitä niin tärkeänä osana, että herättäisi mitä
syvintä paheksumista, jos thern esiintyisi julkisesti ilman sitä."

Seuraavalla hetkellä olin puettuna pyhän thernin tamineihin.

Thuvian kehoituksesta otti kaksi vapautettua vankia thernin ruumiin
olkapäilleen kantaen sitä mukanamme, kun jatkoimme matkaamme
varastohuonetta kohti, jonne saavuimme ilman enempiä selkkauksia.

Vankiholvissa kaatuneelta therniltä saaduilla avaimilla, jotka
Thuvialla oli mukanaan, pääsimme heti huoneeseen, ja pian oli meillä
kaikilla täysi aseistus ja runsaasti ammuksia.

Tällöin olin niin lopen uupunut, etten kyennyt jatkamaan matkaa.
Heittäydyin senvuoksi lattialle kehoittaen Tars Tarkasia tekemään
samoin ja käskien kahden vapautetun vangin olla valppaasti vahdissa.

Sitten vaivuin heti uneen.



VIIDES LUKU

Vaarallisissa käytävissä


En tiedä, kuinka kauan nukuin varastohuoneen lattialla, mutta monia
tunteja olin varmaankin unessa.

Heräsin hälytyshuutoihin, ja tuskin olin saanut silmäni auki,
kykenemättä unenpöpperössä vielä kunnolleen oivaltamaan missä olin, kun
pamahti sarja laukauksia, jotka kajahtelivat korvia huumaavasti
maanalaisissa käytävissä.

Samalla olin jalkeilla. Vastassamme oli kymmenkunta alempaa therniä
seisoen leveässä oviaukossa vastapäätä sitä ovea, josta me olimme
tulleet.

Ympärilläni viruivat kuolleina kaikki seuralaiseni paitsi Thuvia ja
Tars Tarkas, jotka olivat samoin kuin minäkin nukkuneet lattialla ja
siten välttäneet ensimmäiset tuhoisat laukaukset.

Kun nousin seisomaan, laskivat thernit alas kauheat aseensa, samalla
kun heidän kasvonsa vääntyivät sekavaan ilmeeseen, josta kuvastui
kiukkua, hölmistystä ja levottomuutta.

Olin heti tilanteen tasalla.

"Mitä tämä merkitsee?" huusin raivoisan ankarasti. "Aikovatko Sator
Throgin alamaiset murhata hänet?"

"Armoa, oi kymmenennen arvoluokan mestari!" huudahti yksi miehistä
toisten hiipiessä oviaukkoon ikäänkuin koettaen salaa luikkia tiehensä
niin mahtavan miehen näkyvistä.

"Kysy heiltä, mitä asiaa heillä on tänne", kuiskasi Thuvia olkani
takaa.

"Mitä tekemistä teillä on täällä, miehet?" huusin.

"Kaksi ulkomaailmasta saapunutta miestä on valloillaan thernien
alueella. Olemme thernien isän määräyksestä etsimässä heitä. Toinen
heistä on valkoihoinen ja mustatukkainen, toinen taas tavattoman kookas
vihreä sotilas", selitti mies luoden epäluuloisen katseen Tars
Tarkasiin.

"No tässä on heistä toinen", puhkesi Thuvia puhumaan osoittaen
tharkilaista, "ja jos silmäätte tuolla ovella olevaa ruumista, niin
kenties tunnette toisen. Sator Throgin ja hänen halpojen orjiensa oli
tehtävä mihin vartioivat alemmat thernit eivät kyenneet -- olemme
surmanneet toisen ja vanginneet toisen. Palkkioksi on Sator Throg
lahjoittanut meille vapauden. Ja nyt olette te tyhmyydessänne tappaneet
kaikki muut paitsi minua ja olittepa vähällä surmata itse mahtavan
Sator Throginkin."

Miehet näyttivät typertyneiltä ja hyvin säikähtäneiltä.

"Eikö olisi parasta, että he heittäisivät nämä ruumiit kasvi-ihmisille
ja sitten palaisivat majapaikkoihinsa, oi mahtava Sator Throg?" kysyi
Thuvia minulta.

"Kyllä; tehkää kuten Thuvia sanoi!" säestin.

Kun miehet kokosivat ruumiita lattialta, huomasin, että se heistä, joka
kumartui nostamaan Sator Throgin ruumista, säpsähti lähemmin
silmätessään vainajan ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja loi sitten
silmäkulmastaan salavihkaa nopean silmäyksen minuun päin.

Olisin voinut vannoa, että hän hieman aavisteli, kuinka asiat todella
olivat; mutta hänen vaikenemisensa osoitti, että se oli pelkkä
epäluulo, jota hän ei rohjennut lausua ääneen.

Kantaessaan ruumista pois huoneesta hän taaskin vilkaisi minuun
nopeasti, mutta tutkivasti, ja sitten hänen katseensa uudelleen kiintyi
käsivarsillaan olevan ruumiin kaljuun, kiiltävään päälakeen. Kun vielä,
juuri hänen poistuessaan huoneesta, ohimennen silmäsin hänen kasvojaan
syrjästä päin, väreili hänen huulillaan ovela, voitonriemuinen hymy.

Tars Tarkas, Thuvia ja minä jäimme kolmisin. Tuhoisan tarkasti
tähtäävät thernit olivat riistäneet seuralaisiltamme viimeisetkin
vähäiset toiveet päästä ulkomaailman vaaralliseen vapauteen.

Niin pian kun kaamea kulkue oli täydelleen häipynyt näkyvistämme,
kehoitti Thuvia meitä heti lähtemään uudelleen liikkeelle.

Myöskin hän oli pannut merkille Sator Throgia kantavan thernin
epäilevät eleet.

"Se ei ennusta meille hyvää, oi prinssi", hän sanoi. "Sillä joskaan tuo
vintiö ei uskaltanut ryhtyä sinua syyttämään, niin on hänen
yläpuolellaan sellaisia miehiä, joilla on kyllin valtaa vaatiakseen
tarkempaa tutkimusta, ja se, prinssi, olisi varmasti tuhoisa."

Kohautin olkapäitäni. Minusta näytti vaikean asemamme lopputuloksena
joka tapauksessa olevan kuolema. Uni oli minua virkistänyt, mutta
verenvuodosta olin yhä vieläkin heikko. Haavojani kirveli. Hoitoa ja
lääkkeitä ei ollut vielä saatavissa. Kuinka kaipasinkaan vihreiden
marsilaisnaisten melkein ihmeellisesti parantavia omituisia voiteitä ja
lääkkeitä. Yhdessä tunnissa ne olisivat tehnee minusta uuden miehen.

Rohkeuteni oli lamassa. En milloinkaan ennen ollut tuntenut niin
äärimmäistä toivottomuutta vaaran uhatessa. Mutta samassa häilytti
ilmanveto pyhän thernin pitkää, aaltoilevaa keltaista tukkaa, niin että
se hulmahti kasvoilleni.

Eivätkö nuo hiukset vieläkin saattaisi aukaista vapauteen vievää ovea?
Jos toimisimme ripeästi, niin emmekö vieläkin voisi pelastua, ennenkuin
yleinen hälytys tehtäisiin? Voisimmehan ainakin koettaa.

"Mihin se mies ensinnä ryhtyy, Thuvia?" kysyin. "Kuinka pitkä aika
kuluu, ennenkuin palataan meitä etsimään?"

"Hän menee suoraan thernien isän, Matai Shang-vanhuksen luo. Hänen on
odotettava puheillepääsyä, mutta kun hänellä on varsin korkea asema
alempien thernien keskuudessa -- hän on alempien thernien _thorian_ --
ei Matai Shang anna hänen kovinkaan kauan odottaa.

"-- Jos siis thernien isä pitää hänen kertomustaan uskottavana, niin
tunnin kuluttua käytävät ja huoneet, pihat ja puutarhat vilisevät
etsijöitä."

"Meidän on siis tunnissa tehtävä mitä teemme. Mikä on paras tie,
Thuvia, lyhin tie pois tästä taivaan manalasta?"

"Suoraan kukkuloiden laelle, prinssi", vastasi hän, "ja sitten
puutarhojen läpi sisäpihoille. Sieltä vie tiemme thernien temppeleihin
ja niiden läpi ulkopihoihin. Sitten varustukset -- oi, prinssi, se on
toivotonta. Kymmenentuhatta sotilasta ei kykenisi raivaamaan tietä
vapauteen tästä hirveästä paikasta.

"-- Aikojen alusta lähtien ovat thernit lujittaneet linnoitustaan,
vähitellen, kiven kiveltä. Valloittamattomat varustukset ympäröivät
yhtämittaisesti jatkuen Otz-vuorten ulkorinteitä.

"-- Suojamuurien takana olevissa temppeleissä on miljoona sotilasta
aina valmiina. Pihat ja puutarhat ovat täynnä orjia, naisia ja lapsia.

"-- Siellä on mahdotonta päästä huomaamatta edes kivenheiton matkaa."

"Jos kerran muuta tietä ei ole, Thuvia, niin miksipä vitkastella
pohtimalla tämän tien vaikeutta? Meidän on koetettava selviytyä siitä."

"Eikö meidän olisi parempi yrittää pimeän tultua?" kysyi Tars Tarkas.
"Päivällä ei näytä olevan minkäänlaisia onnistumisen mahdollisuuksia."

"Mahdollisuudet olisivat vähän paremmat öiseen aikaan, mutta
varustuksia vartioidaan silloinkin hyvin, kenties tarkemmin kuin
päivällä. Mutta pihoissa ja puutarhoissa on vähemmän väkeä liikkeellä",
sanoi Thuvia.

"Kuinka paljon on kello?" tiedustin.

"Oli keskiyö, kun vapautit minut kahleista", selitti Thuvia. "Kaksi
tuntia senjälkeen olimme varastohuoneessa. Siellä nukuitte neljätoista
tuntia. Kohta täytyy auringonlaskun taaskin lähetä. Tulkaa, menkäämme
katsomaan jostakin läheisestä kallio-ikkunasta!"

Näin sanoen hän lähti opastamaan meitä kiemurtelevia käytäviä pitkin,
kunnes käännyttyämme eräästä mutkasta jouduimme äkkiä aukolle, joka
avautui Dorin laaksoon päin.

Oikealla puolellamme aurinko parhaillaan laskeutui suurena punaisena
pallona Otz-vuorten läntisten harjanteiden taa. Vähän matkan päässä
alapuolellamme seisoi pyhä thern vahdissa kallion ulkonemalla.
Tulipunaisen virkavaippansa hän oli kietonut tiukasti ympärilleen
varoiksi kylmää vastaan, joka tulee heti pimeän mukana auringon
laskiessa. Marsin ilmakehä on niin ohutta, että se imee itseensä vain
hyvin vähän lämpöä auringon säteistä. Päivän paistaessa on aina
tavattoman kuuma; öisin taas on jäätävän kylmä. Eikä ohut ilmakehä
myöskään heijasta auringon säteitä eikä hajoita sen valoa kuten Maassa.
Marsissa ei ole ensinkään hämärää. Kun valtava päivänkehrä painuu
taivaanrannan taakse, on vaikutus aivan samanlainen kuin jos huonetta
valaissut ainoa lamppu olisi sammutettu. Kirkkaan valon jälkeen kattaa
kaiken synkkä pimeys ilman varoitusmerkkiä. Sitten alkavat kuut näkyä,
Marsin salaperäiset, aavemaiset kuut, jotka pelottavien meteorien
tavoin kiitävät lähellä Marsin pintaa.

Laskeva aurinko valaisi kirkkaasti Korus-järven itäistä rantaa,
punaista nurmikkoa ja upeaa metsää. Puiden alla liikkui kasvi-ihmisiä
laitumella useissa laumoissa. Täysikasvuiset seisoivat pystyssä
varpaittensa ja vankkojen häntiensä varassa riipien kynsillään kaikki
lehdet ja oksat, jotka yltivät. Silloin minulle selvisi, mistä johtui
puiden huolellisesti karsittu ulkomuoto, joka silloin, kun ensi kerran
aukaisin silmäni tuolla lehdossa, harhautti minut luulemaan joutuneeni
sivistyneitten ihmisten asumasijoille.

Maisemaa silmäillessämme siirtyivät katseemme alhaalta kallioiden
juurelta purkautuvan Iss-virran vierivään veteen. Samassa ilmaantui
vuoren sisästä vene, jossa oli ulkomaailman onnettomia ihmisiä. Heitä
oli kaksitoista, ja kaikki he olivat Marsin hallitsevaa, korkealle
kehittynyttä ja sivistynyttä punaista rotua.

Ulkonemalla oleva airut huomasi tuhoon tuomitun seurueen yhtä pian kuin
mekin. Hän kohotti päätään, ja nojautuen kauas huimaavan korkeaa
alustaa ympäröivän matalan kaiteen yli puhkesi kimeään, valittavaan
huutoon, joka kutsui tämän hornamaisen paikan pahat henget
hyökkäykseen.

Hetkisen otukset seisoivat korvat jäykkinä pystyssä, sitten ne
syöksyivät lehdosta joen rantaa kohti ponnahdellen pitkin, kömpelöin
hyppäyksin.

Seurue oli laskenut maihin ja seisoi nurmikolla kammottavan lauman
tullessa näkyviin. Toivotonta puolustautumista ei kestänyt kauan.
Sitten oli kaikki hiljaista isojen, inhoittavien otuksien laskeutuessa
uhriensa päälle ja imusuiden kiintyessä saaliin ihoon.

Kammoten käänsin katseeni toisaalle.

"Heidän osansa on pian näytetty loppuun", virkkoi Thuvia. "Isot valkeat
apinat saavat lihan, kun kasvi-ihmiset ovat imeneet verisuonet kuiviin.
Katsokaa! Tuolta ne jo tulevat!"

Kun silmäsin hänen osoittamaansa suuntaan, näin kaksitoista isoa
valkeata hirviötä juoksemassa laakson poikki joen äyrästä kohti. Juuri
silloin laski aurinko ja meidät verhosi sankka pimeys.

Vitkastelematta Thuvia opasti meidät käytävään, joka edestakaisin
kaarrellen vei kallion läpi vuoren laelle monia satoja metrejä sen
paikan yläpuolelle, missä olimme olleet.

Kahdesti sulkivat tiemme isot, käytävissä vapaina kuljeksivat banthit,
mutta kummallakin kerralla Thuvia lausui hiljaisen komentosanan, ja
murahtelevat pedot hiipivät juroina tiehensä.

"Jos osaat selviytyä kaikista esteistä yhtä hyvin kuin hillitset nuo
rajut otukset, niin enpä ymmärrä, mitä vaikeuksia meillä voisi olla",
sanoin hymyillen tytölle. "Miten menettelet siinä?"

Hän naurahti ja vavahti sitten.

"En oikein tiedä itsekään", hän sanoi. "Kun tulin tänne, sain Sator
Throgin raivostumaan hylkäämällä hänet. Hän määräsi minut heitettäväksi
yhteen sisäpihan avarista luolista. Se oli täynnä bantheja. Omassa
maassani olin tottunut käskemään. Äänessäni oli jotakin, en tiedä mitä,
joka lannisti pedot, kun ne karkasivat kimppuuni.

"-- Sensijaan, että olisivat repineet minut palasiksi, kuten Sator
Throg oli toivonut, ne ryömivät jaloissani. Tämä huvitti Sator Throgia
ja hänen ystäviään niin suuresti, että minut säilytettiin elossa
opettamaan ja hoitelemaan näitä pelottavia otuksia. Tunnen ne kaikki
nimeltä. Niitä kuljeksii paljon täällä alemmissa kerroksissa. Ne
huolehtivat puhtaanapidosta. Vankeja kuolee paljon kahleisiin. Banthit
toimittavat terveyspoliisin tehtävät, ainakin tässä suhteessa.

"-- Ylhäällä olevissa temppeleissä ja puutarhoissa niitä säilytetään
luolissa. Thernit pelkäävät niitä. Juuri banthien tähden he niin
harvoin uskaltautuvat maanalaisiin käytäviin muuten kuin tehtäviensä
pakottamina."

Thuvian sanojen johdosta pälkähti päähäni ajatus.

"Miksi emme sitten ota muutamia bantheja ja päästä niitä irralleen, kun
pääsemme maan pinnalle?" kysyin.

Thuvia nauroi.

"Se johtaisi huomion pois meistä, siitä olen varma", hän sanoi.

Hän alkoi kutsua petoja hiljaa hyräillen, mikä kuulosti puolittain
kehräämiseltä, jatkaen sitä kulkiessamme vaivaloista tietämme
sokkeloisissa maanalaisissa käytävissä ja kammioissa.

Kohta kuului takaamme pehmeiden käpälien tassutusta, ja kun katsahdin
taakseni, näin parin isoja vihreitä silmiä hehkuvan synkästä
pimennosta. Eräästä käytävän haarautumasta ryömi meitä kohti
koukerteleva keltainen hahmo. Matalaa murinaa ja kiukkuisia ärähdyksiä
kuului joka suunnalta meidän kiiruhtaessamme eteenpäin, ja hurja peto
toisensa jälkeen vastasi valtiattarensa kutsuun.

Hän lausui sanan jokaiselle luoksemme saapuvalle pedolle. Kuten hyvin
opetetut terrierit ne seurasivat meitä pitkin käytäviä, mutta huomioni
kiintyi väkisinkin petojen kuolaisiin leukapieliin ja verenhimoisiin
ilmeihin, kun ne silmäilivät Tars Tarkasia ja minua.

Pian kuhisi ympärillämme noin viisikymmentä petoa. Kaksi niistä asteli
Thuvian kahden puolen kuten henkivartijat ainakin. Muiden sileät
kyljet koskettivat silloin tällöin alastomia raajojani. Näky oli
omituinen; melkein äänettömästi kulkevat paljasjalkaiset ihmiset ja
pehmeäkäpäläiset pedot; kultaiset, jalokivistä säihkyvät seinät;
pitkien välimatkojen päässä toisistaan olevien pienien, kattoon
kiinnitettyjen radiumpallojen levittämä himmeä valaistus; isot,
matalasti murahtelevat tuuheaharjaiset, ympärillämme tungeksivat pedot;
kookas, korkealle kaikkien muiden yläpuolelle kohoava vihreä sotilas;
minä itse, otsallani pyhän thernin rajattoman kallisarvoinen diadeemi;
ja koko kulkueen etunenässä kaunis Thuvia-neito.

Sitä en pian unohda.

Lähestyimme avaraa huonetta, joka oli valaistu kirkkaammin kuin
käytävät. Thuvia pysähdytti meidät. Ääneti hän hiipi ovelle ja vilkaisi
huoneeseen. Sitten hän viittasi meitä tulemaan perässään.

Huone oli täynnä näiden maanalaisten onkaloiden outoja asukkaita.
Siellä oli sekava kokoelma sekasikiöitä -- ulkonaisesta maailmasta
kotoisin olevien vankien, punaisten ja vihreiden marsilaisten, ja
thernien valkean rodun jälkeläisiä.

Alituinen vankeus maan alla oli tehnyt heidän ihonsa kaamean
näköiseksi. He muistuttivat enemmän ruumiita kuin eläviä olentoja.
Monet heistä olivat epämuodostumia, toiset rujoja ja useimmat, kuten
Thuvia selitti, sokeita.

Kun he viruivat sätkytellen lattialla, joskus päällekkäin tai useita
yhdessä läjässä, johtui heidät nähdessäni heti mieleeni kaameat kuvat,
joita olin nähnyt Danten _Helvetin_ korupainoksissa. Ja voisiko
ollakaan sattuvampaa vertausta? Eikö tämä ollut todellinen horna, jossa
asui kadotettuja sieluja, toivottomia, tuomittuja vainajia?

Varovasti astellen pujottelehdimme huoneen poikki, isojen banthien
nälkäisesti nuuhkiessa himottavaa saalista, jota niin runsaasti ja
viekoittelevasti oli ilman minkäänlaista suojaa levitettynä niiden
eteen.

Sivuutimme vielä monien huoneiden ovia, joissa oli samanlaisia
asukkaita, ja vielä kahdesti oli meidän pakko kulkea niiden läpikin.
Eräissä toisissa oli vankeja ja petoja kahleissa.

"Miksi emme ole nähneet ainoatakaan therniä?" kysyin Thuvialta.

"He tulevat harvoin maan alle öisin, sillä silloin kuljeksivat isot
banthit hämärissä käytävissä saalista etsien. Thernit pelkäävät tämän
kaamean, toivottoman maailman kamalia asukkaita, jotka he itse ovat
siirtäneet ja jättäneet kasvamaan jalkojensa alla. Vangitkin hyökkäävät
joskus heidän kimppuunsa ja repivät heidät kappaleiksi. Thern ei voi
milloinkaan tietää, mistä synkästä varjosta salamurhaaja karkaa hänen
selkäänsä.

"-- Päivällä on asianlaita toisin. Silloin vilisee käytävissä ja
huoneissa edestakaisin astelevia vartijoita. Ylhäältä temppeleistä
saapuu sadottain orjia ruoka- ja tarvikevarastoihin. Silloin täällä on
hyörinää. Sinä et sitä huomannut, siliä kartoin vilkasliikkeisiä
käytäviä ja opastin teidät tänne harvoin käytettyjä kiertoteitä pitkin.
Mutta mahdollisesti voimme vieläkin kohdata jonkun thernin. Joskus
heidän on pakko tulla tänne myöskin auringon laskettua. Senvuoksi
olenkin liikkunut näin varovasti."

Kenenkään huomaamatta pääsimme kuitenkin ylimpiin käytäviin. Thuvia
seisautti meidät lyhyen, jyrkästi nousevan vierun juurella.

"Tuolla ylhäällä", hän selitti, "on sisäpihalle vievä ovi. Näin kauas
olen opastanut teidät. Tästä lähtien yli kuuden kilometrin päässä
oleville varustuksille saakka on tiellämme lukemattomia vaaroja.
Vartijoita liikkuu pihoilla, temppeleissä, puutarhoissa. Ja itse
varustuksissa on jokaista tuuman leveyttä kohti vartija."

En ymmärtänyt, mitä varten tarvittiin niin tavattomia määriä sotilaita
suojaamaan salaperäisyyden ja taikauskon verhoon siinä määrin kiedottua
paikkaa, ettei ainoakaan barsoomilainen olisi rohjennut sitä lähestyä,
vaikka sen asema olisikin ollut tarkoin tunnettu. Kysyin Thuvialta,
mitä vihollisia thernit mahtoivat pelätä varmassa linnoituksessaan.

Olimme juuri saapuneet ovelle, ja Thuvia avasi sitä parhaillaan.

"He pelkäävät, oi prinssi", hän selitti, "Barsoomin mustia rosvoja,
joilta esi-isämme meitä varjelkoot."

Ovi lennähti auki. Kasvien tuoksu täytti sieraimeni. Vilpoinen yöilma
lehahti kasvojani vasten. Isot banthit nuuskivat outoja hajuja; sitten
ne kaikki syöksähtivät sivuitsemme hiljaa murahdellen ja juoksivat
lähemmän kuun kirkkaasti valaisemaan puutarhaan.

Äkkiä kuului temppelin katoilta voimakas huuto, hälytys- ja
varoitushuuto, joka kiiri yhä kauemmaksi, leviten sekä itään että
länteen, kaikuen temppeleistä, pihoilta ja varustuksilta, kunnes se
kuului vain kuin kaukaisena, epäselvänä kaikuna.

Kookkaan tharkin pitkä miekka lensi tupestaan; Thuvia painautui
vapisten vierelleni.



KUUDES LUKU

Barsoomin mustat rosvot


"Mitä se on?" kysyin Thuvialta.

Vastaukseksi hän viittasi taivaalle.

Katsahdin ylöspäin ja näin varjomaisia esineitä, jotka leijailivat
sinne tänne korkealla temppelien, pihojen ja puutarhain yläpuolella.

Melkein heti välähti näistä kummallisista esineistä valokielekkeitä.
Kuului pyssyjen pamahduksia, ja samalla näkyi temppelistä ja
varustuksista samanlaisia välähdyksiä ja kuului pamahduksia.

"Barsoomin mustat rosvot, oi prinssi", sanoi Thuvia.

Suurissa kaarissa ryöstöretkeläisten lentokoneet laskeutuivat thernien
puolustusvoimia kohti.

Laukauksen toisensa jälkeen ne tähtäsivät temppelien puolustajiin.
Yhtämittaa räiskyi laukauksia tyhjään ilmaan nopeasti liikkuvia ja
vaikeasti tähdättäviä lentäjiä kohti.

Rosvojen laskeutuessa likelle maanpintaa juoksivat thern-sotilaat
temppeleistä puutarhoihin ja pihoille. Kun he näyttäytyivät ulkosalla,
kiiti meitä kohti eri puolilta parikymmentä lentäjää.

Thernit ampuivat niitä pyssyihinsä kiinnitettyjen suojusten takaa,
mutta järkkymättä läheni kaamea, musta laivasto. Enimmäkseen
lentokoneet olivat pieniä, kahta tai kolmea miestä varten rakennettuja.
Joukossa oli muutamia isompia, mutta ne pysyttelivät korkealla ilmassa
ampuen pohjapattereistaan pommeja temppeleihin.

Äkkiä meidän ympärillämme olevat rosvot laskeutuivat, ilmeisesti
komennusmerkistä, kaikki samalla kertaa uhkarohkeasti maahan thernien
sotaväen keskelle.

Tuskin olivat alukset ehtineet koskettaa maata, kun niissä olleet
olennot hyppäsivät, raivoten kuin pahat henget, thernien sekaan. Sepä
oli taistelua! En milloinkaan ennen ollut nähnyt sen vertaista. Olin
luullut vihreitä marsilaisia koko maailman hurjimmiksi ja rohkeimmiksi
sotilaiksi, mutta sellaista kaameaa huolettomuutta, joka ilmeni
mustissa rosvoissa, kun he heittäytyivät vihollisiaan vastaan, en ollut
koskaan vielä nähnyt.

Marsin molempien loistavien kuiden kirkkaassa valossa saattoi koko
näyttämön eroittaa elävän selvästi. Kultatukkaiset, valkeaihoiset
thernit taistelivat epätoivoisen rohkeasti käsikähmässä mustaihoisia
vihollisiaan vastaan.

Tuolla pieni, kiihkeästi otteleva sotilasryhmä sotki jalkoihinsa upean
_pimalialavan_, toisaalla mustan sotilaan käyrä miekka osui thernin
sydämeen, ja kaatunut jäi virumaan hehkuvista rubineista muovatun
ihastuttavan patsaan juurelle, tuolla taas kymmenkunta therniä ahdisti
yhtä ainoata rosvoa pakottaen hänet peräytymään smaragdipenkille, jonka
sateenkaaren väreissä välkkyvään pintaan oli upotetuista timanteista
muodostettu omituisen kaunis barsoomilainen kuvio.

Hieman sivussa seisoimme Thuvia, tharkilainen ja minä. Taistelun
temmellys ei ollut levinnyt meihin asti, mutta silloin tällöin liikkui
taistelijoita siksi lähellä meitä, että voimme tarkkailla heitä hyvin.

Mustat rosvot olivat minusta tavattoman mielenkiintoisia. Olin kuullut
heistä hämäriä huhuja, jotka tuntuivat pelkiltä taruilta, ollessani
aikaisemmin Marsissa. Mutta en ollut milloinkaan itse niitä nähnyt enkä
tavannut ketään, joka oli nähnyt.

Kansa oletti heidän asuvan pienemmässä kuussa, josta he pitkin
väliajoin laskeutuivat Barsoomiin. Joka paikassa he käydessään tekivät
mitä hirveimpiä julmuuksia ja poistuessaan veivät mukanaan aseita,
ammuksia ja vangiksi ottamiaan nuoria neitoja. Viimemainitut, niin
kertoi huhu, he uhrasivat jollekin hirveälle jumalalle viettäen hurjia
menoja, jotka päättyivät uhrien syömiseen.

Minulla oli erinomainen tilaisuus silmäillä rosvoja, kun heistä milloin
yksi, milloin toinen joutui taistelun tuoksinassa lähelle
piilopaikkaamme. He olivat vankkoja miehiä, lähes kahden metrin
pituisia. Kasvot olivat selväpiirteiset ja erittäin siromuotoiset;
silmät olivat suuret ja hyvin muodostuneet, vaikka hieman kapeat, mikä
teki ne viekkaan näköisiksi; iris, mikäli kuutamossa voin päättää, oli
sysimusta, kun taas itse silmämuna oli hyvin valkea ja kirkas. Rosvojen
ruumiinrakenne näytti olevan aivan samanlainen kuin thernien, punaisen
kansan ja minun. Vain ihon väri eroitti heidät jyrkästi meistä; se
muistutti kiillotettua ebenpuuta, mikä niin kummalliselta kuin se
kuulostaakin etelävaltioiden miehen sanomana, pikemmin lisäsi kuin
vähensi heidän tavatonta kauneuttaan.

Mutta jos heidän ruumiinsa olivat jumalaiset, niin heidän sydämensä
olivat nähtävästi aivan päinvastaiset. En milloinkaan ollut nähnyt niin
kamalan verenhimoisia olentoja kuin nämä ilmasta saapuneet pahat henget
olivat taistellessaan hurjasti thernien kanssa.

Kaikkialla ympärillämme oli puutarhassa heidän turmaa tuoneita
lentokoneitaan, joita thernit, minulle silloin vielä selittämättömästä
syystä, eivät yrittäneetkään vahingoittaa. Silloin tällöin syöksyi joku
musta sotilas läheisestä temppelistä kantaen nuorta naista sylissään.
Hän juoksi aina suoraan lentokoneelleen, samalla kun hänen
läheisyydessä taistelevat toverinsa kiirehtivät suojaamaan hänen
peräytymistään.

Thernit puolestaan yrittivät innokkaasti pelastaa naista, ja hetkeksi
saattoi rosvo taakkoineen joutua keskelle kirkuvien paholaisten
pyörrettä, näiden jaellessa aineistuneiden hornan henkien lailla iskuja
toisilleen.

Mutta aina näyttivät Barsoomin mustat rosvot voittavan, ja neito, joka
kuin ihmeen kautta oli selviytynyt mellakasta vahingoittumatta, vietiin
nopean lentokoneen kannella ulkona vallitsevaan pimeyteen. Sellaisen
taistelun melu, kuin ympärillämme raivosi, kuului kaikkiin suuntiin
niin kauaksi kuin ääni kantoi, ja Thuvia kertoi minulle, että mustat
rosvot tekivät tavallisesti hyökkäyksensä samanaikaisesti pitkin koko
thernien vyömäistä aluetta, joka ympäröi Dorin laaksoa Otz-vuorten
ulkorinteillä.

Kun taistelu siirtyi hetkeksi kauemmaksi meistä, kääntyi Thuvia minuun
päin kysyen:

"Ymmärrätkö nyt, oi prinssi, minkä vuoksi miljoona sotilasta vartioi
pyhien thernien aluetta yötä päivää.

"-- Tämän, mitä sinä nyt näet, olen minä nähnyt toistuvan parikymmentä
kertaa niiden viidentoista vuoden aikana, jotka olen ollut täällä
vankina. Ikimuistoisista ajoista asti ovat Barsoomin mustat rosvot
käyneet saalistamassa pyhien thernien alueella.

"-- Mutta milloinkaan he eivät retkillään mene niin pitkälle kuin
helposti uskoisi heidän voivan tehdä, että nimittäin thernien rodun
sukupuuttoon kuoleminen olisi pelättävissä. Tuntuu melkein siltä kuin
he käyttäisivät thernejä leluinaan, joihin he saavat tyydyttää hurjan
taisteluhalunsa, samalla ottaen näiltä polttoverona aseita,
ampumatarpeita ja vankeja."

"Miksi eivät thernit hyppää lentokoneisiin ja hävitä niitä?" kysyin.
"Se tekisi hyökkäyksistä pian lopun, ainakaan eivät mustat olisi niin
rohkeita. Näethän, kuinka he ovat jättäneet lentokoneensa ilman
ainoatakaan vartijaa aivan kuin ne olisivat täydessä turvassa heidän
omissa lentovajoissaan."

"Thernit eivät uskalla. He yrittivät sitä kerran, monia miespolvia
sitten, mutta seuraavana yönä ja kokonaisen kuukauden senjälkeen
risteili tuhat isoa, mustaa taistelulaivaa Otz-vuorten yläpuolella,
syytäen pommeja temppeleihin, puutarhoihin ja pihoihin, kunnes jokaisen
eloon jääneen thernin oli ollut paettava turvaan maanalaisiin
käytäviin.

"-- Thernit tietävät, että koko heidän olemassolonsa on mustaihoisten
suvaitsevaisuudesta riippuvainen. He olivat vähällä kaikki tuhoutua
sillä kertaa, eivätkä he tahdo toistamiseen antautua samaan vaaraan."

Juuri kun hän lakkasi puhumasta, sekaantui taisteluun uusia
osanottajia, jotka saapuivat sekä thernien että rosvojen aavistamatta.
Isot banthit, jotka me olimme päästäneet valloilleen puutarhaan, olivat
nähtävästi aluksi säikähtäneet taistelun melua, sotilaiden kiljahduksia
sekä pyssyjen ja pommien kovia pamauksia.

Mutta nyt ne olivat ilmeisesti raivostuneet jatkuvasta melusta ja
kiihtyneet tuoreen veren hajusta, sillä korkeasta pensaikosta hyökkäsi
äkkiä iso hahmo keskelle taistelevaa miesparvea. Hirvittävän raivoisa
kiljunta kajahti banthin kidasta, kun se tunsi lämmintä lihaa
voimakkaissa kynsissään.

Ikäänkuin sen kiljaisu olisi ollut sovittu merkki, kiiti koko lauma
taistelijoiden sekaan. Hetkisen vallitsi pakokauhu. Sitten thernit ja
mustat miehet ryhtyivät yhdessä torjumaan yhteistä vihollista, sillä
banthit raatelivat heitä puolueettomasti.

Kauheat pedot kaatoivat satakunta miestä pelkällä isojen ruhojensa
painolla hypätessään keskelle kiivainta taistelua. Hyppien ja iskien
vankoilla käpälillään ne niittivät sotilaita maahan, aina joskus
hetkeksi pysähtyen repimään uhrejaan hirvittävillä torahampaillaan.

Näky oli kamalan kiehtova, mutta äkkiä johtui mieleeni, että tuhlasimme
kallista aikaa katselemalla tätä taistelua, joka saattaisi merkitä
meille pelastumisen mahdollisuutta.

Therneillä oli siksi paljon puuhaa torjuessaan kauheita hätyyttäjiään,
että pakomme olisi nyt, jos milloinkaan, verraten helppo.

Aloin katseellani etsiä aukkoa, josta voisimme luiskahtaa taistelevien
laumojen lävitse. Jos vain pääsisimme varustuksille, niin kenties
löytäisimme sieltä jonkun paikan, josta rosvot olivat heikontaneet
vartiostoa ja jättäneet meille ulkomaailmaan vievän tien avoimeksi.

Silmäillessäni puutarhaa sattui katseeni ympärillämme oleviin satoihin
vartioimattomiin lentokoneihin ja mieleeni johtui yksinkertaisin keino
päästä vapauteen. Kuinka olinkaan voinut olla tähän asti sitä
huomaamatta! Tunsin perin pohjin kaikenlaisten Barsoomissa käytettyjen
lentokoneiden koneiston. Yhdeksän vuotta olin purjehtinut ja taistellut
Heliumin laivastossa. Olin kiitänyt pienessä yhden miehen koneessa ja
komentanut suurinta taistelulaivaa, joka koskaan oli leijaillut
kuolevan Marsin ohuessa ilmassa.

Ajatus ja teko käyvät minulla käsi kädessä. Tartuin Thuviaa
käsivarresta ja kuiskasin Tars Tarkasille, että hän seuraisi minua.
Vikkelästi hiivimme pienelle kauimpana taistelevista olevalle
lentokoneelle. Seuraavalla hetkellä olimme hypänneet sen kapealle
kannelle. Käteni oli koneen vivussa. Painoin peukalollani nappulaa,
joka hallitsee työntäviä säteitä -- marsilaisten loistava keksintö,
jonka kautta he voivat purjehtia tähtensä ohuessa ilmassa valtavine
laivoineen, saattaen maapallon laivastojen dreadnoughtit varjoon
surkean mitättöminä kääpiöinä.

Alus huojui hieman, mutta ei lähtenyt liikkeelle. Samassa kajahti
varoittava huuto. Käännyin ympäri ja näin kymmenkunnan mustan rosvon
kiiruhtavan meitä kohti tungoksesta. Meidät oli huomattu. Kiljuen
raivosta juoksivat he kuin pahat henget tavoittaakseen meidät.
Kiihkeästi ponnistaen painoin yhä pientä nappulaa, jonka olisi pitänyt
kiidättää meidät avaruuteen, mutta alus ei sittenkään hievahtanut.
Äkkiä sen sitten keksin -- syyn, minkä vuoksi se ei kohonnut.

Olimme joutuneet kahden miehen koneeseen. Sen säiliöihin oli varattu
työntävää energiaa tarpeeksi nostamaan vain kaksi tavallista miestä.
Tharkilaisen raskas ruho oli meille tuomion ankkurina.

Mustat olivat melkein kimpussamme. Ei hetkeäkään saanut tuhlata
empimiseen eikä arveluihin.

Painoin nappulaa syvälle ja naksautin sen lukkoon. Sitten painoin vivun
täyden vauhdin kohdalle, ja kun mustat hyökkäsivät kiljuen kimppuumme,
hypähdin aluksen kannelta heitä vastaan pitkä miekka kädessäni.

Samalla kuulin naisen kiljaisevan takanani ja hetkistä myöhemmin, kun
mustat jo kävivät kimppuuni, kuului ylhäältä heikosti Thuvian ääni:
"Prinssini, oi, prinssini, mieluummin jään ja kuolen kans--" Loppu
hukkui hyökkääjien meluun.

Tiesin kuitenkin, että temppuni oli onnistunut ja että toistaiseksi
ainakin Thuvia ja Tars Tarkas olivat turvassa ja heillä oli
mahdollisuus pelastua.

Hetkisen näytti siltä, etten kykenisi kestämään monilukuisten
vastustajieni hyökkäystä, mutta kuten niin monasti ennen, kun olin
tällä soturien ja hurjien petojen tähdellä joutunut pelottavaa
ylivoimaa vastaan, niin nytkin huomasin, että maapallolla saadut
voimani olivat siksi paljon suuremmat kuin vastustajieni, ettei
ylivoima ollutkaan niin musertava kuin näytti.

Viuhuva kalpani kutoi surmaverkon ympärilleni. Aluksi mustat
tunkeutuivat lähelleni ulottuakseen minuun lyhyine miekkoineen, mutta
pian he peräytyivät, ja kaikkien heidän kasvoiltaan näkyi selvästi,
kuinka suuressa arvossa he olivat äkkiä oppineet pitämään säilää
heiluttavaa kättäni.

Tiesin kuitenkin, että muutamissa minuuteissa väsyisin taistellessani
ylivoimaa vastaan tai en kykenisi torjumaan vihollisteni hyökätessä
useilta tahoilta yhtä aikaa. Minun täytyi sortua varmaan kuolemaan
heidän kynsissään. Tämä ajatus puistatti minua; kuolla tässä kamalassa
paikassa, josta ei minkäänlaista tietoa kuolemastani saapuisi Dejah
Thorisin korviin, saada surmanisku outojen mustien miesten kädestä
julmien thernien puutarhassa.

Mutta sitten taaskin palasi entinen rohkeuteni. Virginialaisten
esi-isieni soturiveri kiehui suonissani. Raju verenhimo ja taistelun
riemu heräsivät. Sama hymy, joka on herättänyt kauhua tuhansissa
vihollisissa, levisi huulilleni. Pyyhin kuoleman ajatukset mielestäni
ja kävin vastustajieni kimppuun niin raivokkaasti, että ne heistä,
jotka jäivät henkiin, muistavat sen kuolinpäiväänsä saakka.

Yhä uusia rosvoja kyllä rientäisi tukemaan ahdistajiani, sen tiesin;
taistellessanikin järkeni senvuoksi työskenteli koettaen keksiä
pelastuskeinoa.

Se tuli aivan odottamatta yön synkästä pimeydestä takaani. Olin juuri
saanut isketyksi pois aseen kookkaalta vintiöltä, joka oli pitänyt
minua varsin tiukalla, ja sillä hetkellä mustat seisoivat peräytyneinä
hengähtämään.

He silmäilivät minua kiukkuisen raivoisasti, mutta siitä huolimatta
heidän eleistään kuvastui jonkunlaista kunnioitusta.

"Thern", lausui yksi heistä, "taistelet kuin _dator_. Jollei sinulla
olisi tuota kirottua keltaista tukkaa eikä ihosi olisi valkea, voisi
sinulla olla kunniapaikka Barsoomin ensisyntyisten keskuudessa."

"En ole thern", sanoin ja aioin juuri selittää heille olevani toisesta
taivaankappaleesta, arvellen, että jos saisin aikaan sovinnon näiden
vintiöiden kanssa ja taistelisin heidän kanssaan thernejä vastaan, he
kenties auttaisivat minua pääsemään vapauteen. Mutta juuri silloin
raskas esine sattui kumahtaen hartioihini, niin että olin vähällä
lentää pitkälleni.

Kun pyörähdin päin tätä uutta vihollista, lipui joku esine olkapääni
yli iskien yhtä hätyyttäjääni vasten kasvoja ja kaataen hänet
tajuttomana nurmikolle. Samassa oivalsin, että meihin sattunut esine
oli kohtalaisen kokoisen ilmalaivan, kenties kymmenmiehisen
risteilijän, laahausankkuri.

Alus leijaili hitaasti ilmassa korkeintaan viisitoista metriä päittemme
yläpuolella. Heti välähti mieleeni sen tarjoama pelastumismahdollisuus.
Laiva oli hitaasti kohoamassa, eikä ankkuri noustuaan muutaman metrin
enää ollut vastassani olevien mustien ulottuvilla. Ponnistin
voimakkaasti ja hyppäsin suoraan heidän ylitseen, niin että he jäivät
silmät hämmästyksestä levällään ja suut ammollaan töllistelemään
jälkeeni. Toisella hypyllä sain juuri parhaiksi tartutuksi nyt jo
nopeasti kohoavaan ankkuriin. Mutta se onnistui, ja riipuin kiinni
toisella kädelläni, laahautuen puutarhan korkeampien kasvien oksien
välitse äskeisten ahdistajieni kiljuessa ja ulvoessa allani.

Alus kaarsi ensiksi länteen ja teki sitten siron käännöksen etelää
kohti. Seuraavalla hetkellä lensin sen mukana Kultaisten kallioiden
laen ylitse Dorin laakson yläpuolelle, jossa unohdettu Korus-järvi
lepäsi kuutamossa, välkkyen tuhannen kahdeksansadan metrin päässä
allani.

Vedin itseni varovasti istumaan ankkurin haarukkaan. Ajattelin,
saattaisiko alus mahdollisesti olla ilman miehistöä. Toivoin sitä. Tai
kenties se kuului jollekin ystävälliselle kansalle ja oli sattumalta
joutunut melkein rosvojen ja thernien kynsiin. Se seikka, että se
purjehti poispäin taistelunäyttämöltä, tuki tätä olettamusta. Mutta
päätin ottaa asiasta varman selon ja aloin hyvin varovasti ja hitaasti
kiivetä ankkuriketjua myöten aluksen kannelle.

Olin juuri tarttunut toisella kädelläni kaiteeseen, kun laidan yli
työntyi hurja musta naama ja minua tähysti voitonriemuista vihaa
hehkuva silmäpari.



SEITSEMÄS LUKU

Kaunis jumalatar


Vähän aikaa olimme molemmat, sekä musta rosvo että minä hievahtamatta,
tuijottaen toisiamme silmiin. Sitten kaareutuivat hänen sirot huulensa
julmaan hymyyn, sysimusta käsi ojentui hitaasti kaiteen reunalta ja
revolverin kylmä piippu tähtäytyi keskelle otsaani.

Mutta samalla hetkellä kun tumma sormi jännittyi painamaan liipaisinta,
tartuin vapaalla kädelläni salamannopeasti juuri käsivarren
etäisyydellä olevaan mustaan kurkkuun. Rosvon sähähdys: "Kuole, kirottu
thern", takertui puolittain kurkkuun sormieni puristuksesta. Hana
naksahti turhaan tyhjän piipun kohdalla.

Ennenkuin hän ehti laukaista toistamiseen, olin kiskonut hänet niin
kauaksi kaiteen reunan yli, että hänen oli pakko heittää pois aseensa
ja tarttua molemmin käsin partaasta.

Kuristin hänen kurkkuaan, niin ettei hän voinut päästää ääntäkään,
joten ponnistelimme kaamean hiljaisuuden vallitessa, hän kiskoutuakseen
irti otteestani, minä vetääkseni hänet alas surman suuhun.

Rosvon kasvot alkoivat vääristyä ja silmät pullistuivat kuopistaan. Hän
oivalsi, että kuolema hänet pian perisi, jollei hän saisi kiskaistuksi
itseään irti rautaisista sormista, jotka koettivat puristaa hänestä
hengen. Tehden viimeisen ponnistuksen hän nykäisi itsensä kauemmaksi
kannelle, samalla irroittaen otteensa laidasta ja koettaen molemmin
käsin rajusti repiä sormiani irti kurkustaan.

Juuri sitä silmänräpäystä olin odottanut. Yhdellä ainoalla voimakkaalla
tempauksella vetäisin hänet kannelta. Hänen putoavan ruumiinsa
nykäisystä oli vapaa käteni vähällä kirvota ankkuriketjusta, jolloin
olisin yhdessä hänen kanssaan syöksynyt allamme olevaan järveen.

En kuitenkaan päästänyt irti otettani hänen kurkustaan, sillä tiesin,
että yksi ainoa kiljahdus hänen kiitäessään järven tyyneen veteen
riittäisi kutsumaan hänen kannella olevat toverinsa kostamaan.

Säilytin kaamean otteeni yhä kuristaen, samalla kun hänen epätoivoinen
rimpuilemisensa veti minua yhä alemmaksi ketjun päätä kohti.

Vähitellen hänen ponnistelunsa muuttuivat suonenvedontapaiseksi
nykimiseksi, sitten asteittain heikentyen, kunnes ne vihdoin kokonaan
lakkasivat. Silloin hellitin otteeni, ja hänet nieli allani oleva
synkkä pimeys.

Kiipesin uudelleen laivan laidalle. Tällä kertaa minun onnistui nostaa
pääni reunan tasalle, joten voin huolellisesti tarkastella,
minkälaisiin oloihin siellä joutuisin.

Lähempi kuu oli painunut taivaanrannan taakse, mutta kaukaisemman kuun
kirkas hohde valaisi risteilijän kantta, niin että voin selvästi
eroittaa kuuden tai kahdeksan nukkuvan mustan sotilaan ääriviivat.

Pikatykin lavetin vierellä kyyrötteli lujasti sidottuna nuori
valkeaihoinen tyttö. Hänen levällään olevat silmänsä, joista kuvastui
kauhu ja pelko, tuijottivat suoraan minua kohti, kun tulin näkyviin
kaiteelta.

Sanoin kuvaamattoman huojennuksen ilme levisi hänen kasvoilleen, kun
hän näki varastetusta päähineestäni säihkyvän salaperäisen jalokiven.
Hän ei lausunut sanaakaan. Sensijaan hänen silmänsä kehoittivat minua
varomaan hänen ympärillään nukkuvia miehiä.

Meluttomasti nousin kannelle. Nyökäyttäen tyttö pyysi minua tulemaan
luokseen. Kun kumarruin hänen puoleensa, kuiskasi hän, että
irroittaisin hänen siteensä.

"Voin auttaa sinua", sanoi hän, "ja sinä tarvitset kaiken avun, jonka
voit saada, kun nuo heräävät."

"Jotkut heistä heräävät Korus-järvessä", vastasin hymyillen.

Hän ymmärsi, mitä tarkoitin, ja hänen vastaushymynsä julmuus tuntui
minusta kammottavalta. Rumassa naamassa julmuus ei hämmästytä, mutta
kun se ilmenee jumalattaren kasvoilla, joiden hienoista piirteistä
mieluummin odottaisi näkevänsä rakkautta ja hyvyyttä, on vaikutus
kolkko.

Päästin hänet nopeasti siteistä.

"Anna minulle revolveri!" kuiskasi hän. "Voin ampua sillä niitä, joita
miekkasi ei ehdi saada vaikenemaan."

Noudatin hänen pyyntöään. Sitten ryhdyin vastenmieliseen työhön, joka
minun oli suoritettava. Nyt ei ollut sopiva hetki hienotunteiselle
arkailulle eikä jalomielisyydelle, jota nuo julmat pahathenget eivät
käsittäisi eivätkä vuorostaan noudattaisi.

Hiljaa hiivin lähimmän nukkujan luo. Herätessään hän oli jo matkalla
Koruksen helmaan. Vihlova kiljahdus, jonka hän päästi selvitessään
unestaan, kuului heikosti kaukaa allamme olevasta pimeydestä.

Toinen heräsi, kun kosketin häntä, ja vaikkakin sain hänet heitetyksi
risteilijän kannelta, nostatti hänen raju hälytyshuutonsa kaikki muut
rosvot jalkeille. Heitä oli viisi. Heidän noustessaan seisomaan tytön
revolveri pamahti terävästi, ja yksi heistä vaipui takaisin kannelle
kohoamatta enää milloinkaan pystyyn.

Toiset hyökkäsivät hurjasti miekka kädessä kimppuuni. Tyttö ei
ilmeisestikään uskaltanut ampua peläten haavoittavansa minua, mutta
näin hänen kissamaisesti koettavan hiipiä ahdistajieni kupeelle.
Samassa olivat miehet kimpussani.

Seuraavien minuuttien aikana sain taistella yhden tulisimpia
ottelujani. Kannella ei ollut tilaa askelien ottamista varten. Oli
seistävä paikallaan, annettava ja otettava iskuja. Aluksi sain
melkoista enemmän kuin annoin, mutta pian onnistui minun antaa pisto
yhden vintiön säilän alitse, ja mielihyvin näin hänen vaipuvan
kannelle.

Toiset ahdistivat minua kahta vertaa kiivaammin. Miekkojen kalahtelusta
aiheutunut kauhea melu olisi voinut yön hiljaisuudessa kuulua monien
kilometrien päähän. Säkeniä säihkyi teräskalpojen sattuessa vastakkain,
ja sitten kuului ilkeän kumea ääni, kun lapaluu murtui marsilaisen
säiläni terävän kärjen siihen sattuessa.

Vastassani oli nyt kolme, mutta tyttö oli tällä välin päässyt
sellaiselle paikalle, että hän pian voisi vähentää vihollisten
lukumäärää ainakin yhdellä. Sitten kävi kaikki niin vinhan nopeasti,
että tuskin vieläkään käsitän kaikkea, mitä silloin tapahtui lyhyessä
hetkessä.

Kaikki kolme hyökkäsivät kimppuuni, ilmeisesti aikoen pakottaa minut
peräytymään muutamia askelia, joten syöksyisin yli laidan takanani
olevaan kuiluun. Samalla hetkellä tyttö ampui ja käsivarteni teki kaksi
liikettä. Yksi rosvoista kaatui kuula aivoissaan; kalisten lennähti
miekka, jonka olin iskenyt toisen vastustajani kädestä, kannen yli
pudoten syvyyteen, ja kolmas vaipui kannelle miekkani upottua kahvaa
myöten hänen rintaansa, niin että se pisti metrin verran näkyviin hänen
selästään. Miehen kaatuessa heltisi miekka kädestäni.

Olin itsekin avuttomana vastakkain viimeisen vastustajan kanssa, jonka
miekka oli parin tuhannen metrin päässä allamme Unholan järven
pohjassa.

Tämä käänne näytti olevan vastustajani mieleen, sillä hän hymyili
tyytyväisesti, niin että hohtavat hampaat paljastuivat, käydessään
paljain käsin kimppuuni. Hänen kiiltävän mustan ihonsa alla pullistuvat
vankat lihakset saivat hänet nähtävästi varmana uskomaan, että hänellä
oli edessään helposti voitettava uhri, jonka tähden ei maksanut vaivaa
vetää tikaria esille.

Annoin hänen tulla aivan lähelleni. Sitten kumarruin hänen ojennettujen
käsiensä alle astahtaen samalla oikealle. Pyörähtäen vasemmalle
jalkaterälläni annoin hirveän täräyksen hänen leukaansa, ja hän kaatui
selälleen kuin iskun saanut härkä.

Hiljainen, hopealta helkkyvä nauru kuului takaani.

"Sinä et ole thern", sanoi kaunisääninen toverini, "vaikkakin sinulla
on kullanvärinen tukka ja Sator Throgin varukset. Ei ikinä ennen ole
Barsoomissa ollut miestä, joka olisi kyennyt taistelemaan niin kuin
sinä tänä yönä. Ken olet?"

"Olen John Carter, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva
prinssi", vastasin. "Entä ketä", lisäsin, "on minulla ollut kunnia
palvella?"

Hän empi hetkisen, ennenkuin virkkoi mitään. Sitten hän kysyi:

"Et ole thern. Oletko thernien vihollinen?"

"Olen ollut thernien alueella puolitoista vuorokautta. Koko sen ajan on
henkeni ollut yhtämittaa vaarassa. Minua on kiusattu ja vainottu.
Aseistettuja miehiä ja hurjia petoja on usutettu kimppuuni. Tätä ennen
minulla ei ole ollut minkäänlaista riitaa thernien kanssa, mutta onko
sinusta ihme, etten nyt heitä kovinkaan suuresti rakasta? Olen
puhunut."

Hän silmäili minua tarkasti muutamia minuutteja, ennenkuin vastasi.
Tuntui siltä kuin hän olisi koettanut nähdä sieluni sisimpään
saadakseen pitkällä, tutkivalla katseellaan selville luonteeni ja
noudattamani ritarillisuusohjeet.

Nähtävästi tarkastuksen tulokset tyydyttivät häntä.

"Olen Phaidor; isäni on Matai Shang, pyhien thernien pyhä _hekkador_,
thernien isä, Barsoomin elämän ja kuoleman herra, Issuksen, ikuisen
elämän prinsessan, veli."

Juuri silloin huomasin, että mustassa sotilaassa, jonka olin kaatanut
nyrkilläni, alkoi näkyä virkoamisen merkkejä. Juoksin hänen luokseen.
Irroitin häneltä varustushihnat ja sidoin niillä hänen kätensä lujasti
selän taakse. Vielä köytin jalat yhteen ja lopuksi koko miehen
raskaaseen tykinalustaan.

"Miksi et menettele yksinkertaisemmin?" kysyi Phaidor.

"En ymmärrä. Miten 'yksinkertaisemmin'?" vastasin.

Kohauttaen kauniita olkapäitään hän teki kädellään liikkeen kuin olisi
heittänyt jotakin aluksen laidan yli.

"En ole murhaaja", sanoin. "Surmaan vain puolustaessani itseäni."

Hän katsoi minua tiukasti silmiin. Sitten hän rypisti jumalaisia
kulmiaan ja pudisti päätään. Hän ei jaksanut käsittää.

Niin, eihän oma Dejah Thorisinikaan ollut voinut ymmärtää menettelyäni
vihollisia kohtaan, vaan se näytti hänestä hullulta ja vaaralliselta.
Barsoomissa ei pyydetä eikä anneta armoa, ja jokaisen ihmisen kuolema
merkitsee, että tämän kuolevan tähden niukoista luonnonvaroista
jakautuu aina sitä suuremmat osuudet jälkeenjääneille.

Mutta tämän tytön ilmeet, kun hän ajatteli vihollisen surmaamista,
olivat tyyten erilaiset kuin se helläsydäminen valittelu, joka
huokui prinsessani olemuksesta hänen puhuessaan sitä vaativasta
vääjäämättömästä pakosta.

Luulen, että Phaidoria suretti sen kiihkoisen tunnelman menettäminen,
jonka näky oli hänessä herättänyt, enemmän kuin se seikka, että
menettelyni johdosta jäi yksi vihollinen lisää meitä uhkaamaan.

Mies oli nyt tullut täysin tajuihinsa ja katseli meitä kiinteästi,
viruessaan sidottuna kannella. Hän oli komea mies, soreajäseninen ja
voimakas, kasvot älykkäät ja niin hienopiirteiset, että itse Adoniskin
olisi häntä kadehtinut.

Alus oli ohjaamattomana ajautunut hitaasti laakson poikki; nyt oli
mielestäni jo aika tarttua peräsimeen ja kääntää se oikeaan suuntaan.
Vain hyvin ylimalkaisesti saatoin arvailla, missä Dorin laakso
sijaitsi. Tähtien asennosta päättäen se ilmeisestikin oli kaukana
päiväntasaajan eteläpuolella, mutta minussa ei ollut marsilaista
tähtientutkijaa tarpeeksi voidakseni niiden nojalla muuta kuin hyvin
summittaisesti arvailla, kun käytettävissäni ei ollut niitä erinomaisia
karttoja, joiden avulla Heliumin laivaston upseerina ollessani olin
laskenut ohjaamani laivan aseman.

Se seikka, että pohjoisessa päin pikimmin joutuisimme tiheämmin
asutuille seuduille, ratkaisi heti, mihinpäin suuntaisin lentomme.
Käänsin peräsintä, ja risteilijä kaarsi sirosti ympäri. Sitten painoin
työntävien säteiden toimintavoimaa järjestävää nappulaa, ja aluksemme
kohosi huimaa vauhtia ylöspäin. Käännettyäni vauhtivivun viimeiseen
pykälään kiidimme pohjoista kohti, samalla kun nousimme yhä ylemmäksi
kaameasta kuolemanlaaksosta.

Kun huimaavan korkealla lentäen sivuutimme thernien kapean alueen,
puhuivat kaukaa altamme näkyvät välähdykset mykkää kieltään tällä
kammottavalla raja-alueella yhä vielä raivoavan taistelun hurjuudesta.
Taistelun melskeestä ei ainoakaan ääni kantautunut korviimme, sillä
olimme siksi korkealla, etteivät niin ohentuneeseen ilmaan enää
ääniaallot saapuneet; ne hajaantuivat ja vaimenivat jo kaukana allamme.

Oli purevan kylmää, ja hengitys kävi vaikeaksi. Phaidor ja musta rosvo
tuijottivat herkeämättä minuun. Vihdoin puhkesi tyttö puhumaan.

"Näin korkealla on pyörtyminen hyvin lähellä", hän sanoi rauhallisesti.
"Jollet halua, että kaikki kuolemme, niin sinun on parasta antaa
aluksen laskeutua, ja nopeasti sittenkin."

Hänen äänessään ei ollut pelokasta sointua. Hän puhui kuin olisi
sanonut: "Sinun on parasta ottaa sateenvarjo mukaasi. Pian alkaa
sataa."

Annoin aluksen nopeasti laskeutua alemmaksi. Eikä se tapahtunut
hetkeäkään liian aikaisin. Tyttö oli pyörtynyt. Myöskin musta vankimme
oli tajuttomana, ja luulen, että itsekin pysyin tajuissani pelkästään
tahtoni voimalla. Se henkilö, jonka harteilla on koko vastuu, kykenee
kestämään enimmin.

Nyt lensimme matalalla Otz-vuorten juurien yläpuolella. Oli verraten
lämmintä ja ilmaa oli yllin kyllin nääntyneille keuhkoillemme, joten
minua ei ensinkään ihmetyttänyt, kun näin mustan sotilaan ja vähän
senjälkeen tytön avaavan silmänsä.

"Olimmepa lähellä kuolemaa", huomautti Phaidor.

"Opin siitä kuitenkin kaksi seikkaa", vastasin.

"Mitkä sitten?"

"Että myöskin Phaidor, elämän ja kuoleman herran tytär, on
kuolevainen", sanoin hymyillen.

"Vain Issus yksin on kuolematon", vastasi hän. "Ja Issus edustaa
thernien rotua yksin. Siten minäkin olen kuolematon."

Näin ohimenevän pilkkahymyn väikkyvän mustan vangin kasvoilla, kun hän
kuuli tytön sanat. Silloin en ymmärtänyt, mikä häntä nauratti.
Myöhemmin sen kyllä sain tietää mitä kauheimmissa oloissa, samoin kuin
puhujakin.

"Jos toinen seikka, jonka juuri olet oppinut", jatkoi tyttö, "on
johtanut sinut yhtä vääriin päätelmiin kuin ensimmäinen, niin ovat
tietosi varsin vähän entisestään karttuneet."

"Toinen seikka", vastasin, "on se, että tämä tumma ystävämme ei ole
peräisin lähemmästä kuusta -- hän näytti melkein vainajalta parin
kolmen tuhannen metrin korkeudella Barsoomin pinnasta. Jos olisimme
kohonneet kahdeksantuhatta kilometriä tähdestämme päästäksemme
Thuriaan, niin hänestä ei olisi ollut muuta kuin jäätynyt muisto
jäljellä."

Phaidor katsahti ilmeisesti hämmästyneenä mustaihoiseen.

"Jos et ole Thuriasta, niin mistä sitten olet?" hän kysyi,

Mies kohautti olkapäitään ja kääntyi katselemaan toisaalle vastaamatta
mitään.

Tyttö polkaisi käskevästi pientä jalkaansa.

"Matai Shangin tytär ei ole tottunut siihen, että hänen kysymyksensä
jäävät vastaamatta", hän sanoi. "Alemman olennon pitäisi ylpeillä
siitä, että pyhän, iankaikkista elämää perimään syntyneen rodun jäsen
suvaitsee edes ottaa huomatakseen hänet."

Taaskin musta rosvo hymyili ilkeää, tietävää hymyään.

"Xodar, Barsoomin ensisyntyisten dator, on tottunut antamaan käskyjä
eikä niitä saamaan", hän vastasi ja jatkoi sitten minuun kääntyen:
"Mitä aiot minulle tehdä?"

"Aion viedä teidät molemmat Heliumiin", sanoin. "Teille ei tapahdu
mitään pahaa. Saatte nähdä, että Heliumin punainen kansa on
ystävällistä ja ylevämielistä rotua. Mutta jos he uskovat sanojani,
niin ei enää kukaan lähde vapaaehtoiselle retkelle Iss-virtaa myöten,
ja joutava, sokea taikausko, jota he ovat ikimuistoisista ajoista
lähtien pitäneet pyhänä, hajoaa kuin tuhka tuuleen."

"Oletko Heliumista?" kysäisi rosvo.

"Olen Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun liittynyt prinssi",
vastasin, "mutta en ole Barsoomista syntyisin. Olen toisesta
taivaankappaleesta."

Xodar katsoi minua kiinteästi muutamia minuutteja.

"Minun on helppo uskoa, ettet ole Barsoomista", hän sanoi vihdoin. "Ei
yksikään tämän tähden asukas olisi kyennyt yksin suoriutumaan
kahdeksasta ensisyntyisestä. Mutta kuinka sinulla on pyhä thernin
kultainen tukka ja jalokivikoristeinen otsavyö?" Hän painosti
pilkallisesti sanaa "pyhä."

"Ne olin jo unohtanut", selitin. "Ne ovat voittosaalista." Yhdellä
tempaisulla riisuin naamion päästäni.

Kun mustaihoinen näki tumman, lyhyeksi leikatun tukkani, menivät hänen
silmänsä ällistyksestä levälleen. Hän oli ilmeisesti odottanut
näkevänsä thernin kaljun pään.

"Olet todellakin toisesta taivaankappaleesta", hän sanoi kunnioituksen
väre äänessään. "Sinulla on thernin iho, ensisyntyisen musta tukka ja
kahdentoista datorin lihakset, eikä Xodarin tarvitse hävetä
tunnustaessaan sinut ylivoimaiseksi. Sitä hän ei ikinä tekisi", hän
lisäsi, "jos olisit barsoornilainen."

"Juokset monta askelta edelläni, ystäväni", keskeytin hänen puheensa.
"Sen olen saanut selville, että nimesi on Xodar, mutta keitä ovat
ensisyntyiset, mitä merkitsee dator ja miksi et voisi myöntää sitä, jos
joku barsoomilainen sinut voittaisi?"

"Barsoomin ensisyntyiset", selitti hän, "ovat mustaihoinen ihmisrotu,
jonka keskuudessa olen dator eli, kuten alemmat barsoomilaiset
sanoisivat, prinssi. Rotuni on tämän tähden vanhin. Sukupuumme ulottuu
keskeytymättä suoraan Elämän puuhun, joka versoi keskellä Dorin laaksoa
kaksikymmentäkolme miljoonaa vuotta sitten.

"-- Lukemattomien aikakausien kuluessa tämän puun hedelmät vähitellen
kehittyivät, siirtyen asteittain varsinaisesta kasvielämästä kasvin ja
eläimen sekamuotoon. Alkuasteilla oli puun hedelmillä vain kyky
liikuttaa omintakeisesti lihaksiaan niiden rungon pysyessä emopuun
yhteydessä. Myöhemmin kehittyivät hedelmille aivot, niin että ne, ollen
edelleenkin kiinni emopuussa pitkien varsien välityksellä, ajattelivat
ja liikkuivat yksilöinä.

"-- Huomiokyvyn kehittyessä sitten alettiin verrata eri havaintoja;
tehtiin päätelmiä ja verrattiin niitä toisiinsa, ja siten alkoivat
Barsoomissa järki ja harkitsemiskyky.

"-- Aikakaudet vierivät. Monenlaisia elämänmuotoja syntyi Elämän puusta
ja kuoli jälleen, mutta yhä olivat ne kaikki emokasvin yhteydessä
eripituisten varsien välityksellä. Vihdoin puun hedelmät olivat pienen
pieniä kasvi-ihmisiä, samanlaisia kuin nyt näemme peloittavan isoina
jäljennöksinä Dorin laaksossa. Nekin olivat vielä kiinni puun oksissa
päälakeensa liittyvästä varresta.

"-- Nuput, joista kasvi-ihmiset puhkesivat, muistuttivat isoja
pähkinöitä, joiden läpimitta oli noin kolmekymmentä sentimetriä. Kaksi
väliseinämää jakoi ne neljään osaan. Yhdessä osastossa kasvoi
kasvi-ihminen, toisessa kuusitoistajalkainen mato, kolmannessa
valkeiden apinoiden kantaemo ja neljännessä Barsoomin alkuaikainen
mustaihoinen ihminen.

"-- Nupun puhjetessa kasvi-ihminen jäi riippumaan varrestaan, mutta
kolme muuta koteloa putosi maahan, missä ne hypähdellen kierivät
kaikkiin suuntiin niihin suljettujen olentojen ponnistellessa
päästäkseen vapauteen.

"-- Ajan vieriessä joutui näitä teljettyjä olentoja sillä tavoin yli
koko Barsoomin. Lukemattomia ajanjaksoja ne elivät yksitoikkoista
elämäänsä koviin kuoriinsa suljettuina, hyppien ja pyörähdellen tähden
laajalla pinnalla, putoillen jokiin, järviin ja meriin, siten leviten
yhä laajemmalle nuoren taivaankappaleen pinnalla.

"-- Lukemattomia biljoonia niitä kuoli, ennenkuin ensimmäinen
mustaihoinen ihminen murtautui vankilansa seinämän läpi päivänvaloon.
Uteliaisuuden kannustamana hän rikkoi muitakin kuoria, ja Barsoomin
kansoittuminen alkoi.

"-- Tämän ensimmäisen mustaihoisen ihmisen veri virtaa muihin
olentoihin sekoittumattomana sen rodun suonissa, johon minä kuulun.
Mutta kuusitoistajalkaisesta madosta, ensimmäisestä valkeasta apinasta
ja mustien ihmisten hylkiöistä ovat Barsoomin kaikki muut eläinmuodot
syntyneet.

"-- Thernit", hän hymyili ilkeästi puhuessaan, "ovat pitkien
ajanjaksojen aikana kehittyneet suorastaan muinaisuuden puhdasverisestä
valkeasta apinasta. He kuuluvat vieläkin alempiin olentoihin.
Barsoomilla on vain yksi todellinen ja kuolematon ihmisrotu. Se on
mustien ihmisten rotu.

"-- Elämän puu on kuollut, mutta ennen sen kuolemaa kasvi-ihmiset
oppivat irtautumaan siitä ja liikkumaan Barsoomin pinnalla yhteisen
emon muiden lapsien keskuudessa.

"-- Kun he ovat kaksineuvoisia, niin he voivat lisääntyä todellisten
kasvien tapaan. Mutta muuten he ovat edistyneet vain hyvin vähän koko
olemassaolonsa aikana. Heidän toimensa ja liikkeensä ovat suuressa
määrin vaistomaisia eikä järki niitä kovinkaan paljoa ohjaa, sillä
kasvi-ihmisen aivot ovat vain hituista kookkaammat kuin pikkusormesi
pää. He elävät kasveista ja eläinten verestä, ja heidän aivonsa ovat
juuri tarpeeksi isot opastamaan heidän askeleensa ruuan seuduille ja
selittämään ne vaikutelmat, mitkä ruoka saa aikaan heidän silmiinsä ja
korviinsa. Itsesäilytysvaistoa heillä ei ole ollenkaan, eivätkä he sen
vuoksi ensinkään pelkää vaaran uhatessa. Juuri sentähden he ovat niin
peloittavia vastustajia taistelussa."

Ihmettelen mielessäni, minkä vuoksi mustaihoinen niin tarkkaan ja
laveasti selitteli viholliselleen Barsoomin elämän alkuperää. Tämä
tilaisuus tuntui oudon sopimattomalta ylpeän rodun ylpeälle jäsenelle
ryhtyä keskusteluun vangitsijansa kanssa, erittäinkin kun mustaihoinen
edelleenkin virui lujasti köytettynä kannella.

Mutta hänen silmänsä vähäinen liike, kun se sekunnin murto-osaksi
siirtyi tähyämään taakseni, selitti minulle, minkä vuoksi hän oli näin
koettanut kiinnittää huomioni todella mielenkiintoiseen kertomukseensa.

Seisoin konevipujen ääressä, ja hän makasi vähän matkan päässä
edessäni, joten hän puhuessaan minulle katseli aluksen perään päin. Kun
hän lopetti kuvauksensa kasvi-ihmisistä, huomasin hänen katseensa
hetkeksi kiintyvän johonkin takanani olevaan esineeseen.

En myöskään voinut erehtyä nopeasta, voitonriemuisesta välähdyksestä,
joka kirkasti hänen synkkiä silmiään. Aikaisemmin olin vähentänyt
aluksemme nopeutta, sillä Dorin laakso oli jäänyt penikulmia taaksemme,
ja minusta tuntui, että olimme jotakuinkin turvassa. Silmäsin
huolestuneena taakseni, ja katseeni kohtaama näky tukahdutti kaikki
minussa jo heränneet vapauden toiveet.

Iso sotalaiva, joka äänettömästi ja ilman valoja halkoi öistä pimeyttä,
häämöitti aivan likellä aluksemme perää.



KAHDEKSAS LUKU

Omeanin uumenissa


Nyt käsitin, mitä varten musta rosvo oli pitänyt minut kiintyneenä
kuuntelemaan omituista kertomustaan. Penikulmien päästä hän oli
tuntenut avun lähestyvän, ja ellei hän kertoessaan olisi luonut
silmäystä taakseni, olisi taistelulaiva seuraavalla hetkellä ollut
yläpuolellamme ja hyökkäysmiehet, jotka epäilemättä jo nyt riippuivat
hihnoissaan laivan pohjasta, olisivat täyttäneet aluksemme kannen,
tuhoten äkkiä ja perin pohjin minun lisääntyvät pelastumistoiveeni.

Olin liian hyvin perehtynyt ilmasotaan joutuakseni ymmälle siitä, mitä
minun olisi tehtävä. Pysähdytin koneet ja annoin samalla pienen
aluksemme jyrkästi laskeutua kolmekymmentä metriä.

Yläpuolellani saatoin nähdä hyökkäysosaston miesten riippuvan
taistelulaivan kiitäessä ylitsemme. Sitten ohjasin alukseni taaskin
jyrkästi ylöspäin käännettyäni vauhtivivun viimeiseen merkkiin.

Kuten jousesta lähtenyt nuoli kiiti erinomainen alukseni teräskeula
edellä suoraan yläpuolellamme olevan jättiläisen hurisevia potkureita
kohti. Jos vain saisimme kosketetuksi niitä, niin iso taistelulaiva
olisi tehty tuntikausiksi lentokyvyttömäksi ja pelastuminen olisi
taaskin mahdollinen.

Samalla nousi aurinko taivaanrannan takaa, ja sen valossa näin
satakunta julmannäköistä tummaa naamaa tirkistämässä vihollisaluksen
kaiteen ylitse.

Kun he näkivät meidät, kohosi sadasta kurkusta raivoisa kiljunta.
Määräyksiä huudettiin, mutta jättimäisten potkurien pelastaminen oli jo
myöhäistä, ja räiskähtäen syöksyimme niitä vastaan.

Heti yhteentörmäyksen jälkeen käänsin koneet käymään takaperin, mutta
aluksemme runko oli juuttunut kiinni taistelulaivaan perään
puhkaisemaansa reikään. Vain yhden sekunnin olimme kiinni, sitten
pääsimme irti; mutta se sekunti oli tarpeeksi mustille paholaisille
heidän ennättääkseen hypätä aluksemme kannelle.

Taistelua ei syntynyt. Ennen kaikkea ei ollut tilaa taistelemista
varten. Meidät rusensi yksinkertaisesti vihollistemme lukumäärä. Kun
sitten miekkoja kohosi uhaten minua, esti Xodar toverinsa iskemästä.

"Tehkää heidät vaarattomiksi", hän sanoi, "mutta älkää vahingoittako
heitä!"

Jotkut rosvot olivat jo vapauttaneet Xodarin siteistään. Nyt hän
henkilökohtaisesti riisui minulta aseet ja valvoi, että minut sidottiin
kunnolleen. Ainakin hän luuli, että olin varmoissa köysissä. Niin
olisinkin ollut, jos olisin ollut marsilainen, mutta minä saatoin
nauraa ranteitani puristaville heikoille hihnoille. Kun aika tulisi,
niin jaksaisin riuhtaista ne poikki, ikäänkuin ne olisivat olleet
puuvillalankaa.

He sitoivat myöskin tytön ja kytkivät sitten meidät yhteen. Tällä välin
he olivat ohjanneet aluksemme lentokyvyttömän taistelulaivan kupeelle,
ja pian oli meidät siirretty viimemainitun kannelle.

Runsaasti tuhat mustaa sotilasta oli tämän ison hävityskojeen
miehistönä. Heitä tungeksi kannella, kunkin työntyessä niin likelle
kuin kuri suinkin salli nähdäkseen edes vilahdukselta vangit.

Tytön kauneus sai heidät tekemään raakoja huomautuksia ja
laskettelemaan karkeita pilapuheita. Nämä muka korkeimmat ihmiset
olivat ilmeisesti Barsoomin punaisesta kansasta paljon jäljellä
käytöksen hienoudessa ja kohteliaisuudessa.

Lyhyeksi leikattu musta tukkani ja therniä muistuttava värini
herättivät paljon pohtimista. Kun Xodar kertoi ylimystovereilleen
taistelukyvystäni ja oudosta alkuperästäni, tunkeutuivat nämä
ympärilleni tehden lukemattomia kysymyksiä.

Se seikka, että minulla oli päälläni erään seurueeni jäsenen surmaaman
thernin varustukset ja merkit, todisti heille, että olin heidän
perinnöllisten vihollistensa vihamies, ja saattoi heidät arvostelemaan
minua suopeammin.

Poikkeuksetta olivat mustat kauniita, sirovartaloisia miehiä.
Upseereissa herätti huomiota heidän ihmeteltävän suurenmoiset,
loistavat varustuksensa. Monilla ne olivat niin kullan, platinan,
hopean ja kalliiden kivien peitossa, että nahka peittyi tyyten niiden
alle.

Komentavan upseerin varustukset muodostivat yhtenäisen
timanttilaitteen. Mustaa ihotaustaa vasten ne säihkyivät erikoisen
loistavina. Kokonaisuudessaan näky oli ihastuttava. Kauniit miehet;
heidän barbarisen loistavat varustuksensa; kiillotettu skeelpuinen
kansi; kajuutan erinomaisin kaiverruksin koristetut sorapusseinät,
joihin oli upotettu rajattoman kalliita jalokiviä ja arvokkaita
metalleja, monimutkaisiksi hauskoiksi kuvioiksi; kiiltävät kultaiset
kaiteet; tykkien välkkyvä metalli.

Phaidor ja minut vietiin kannen alle ja heitettiin edelleen yhteen
sidottuna pieneen komeroon, jossa oli yksi ainoa kaita ikkuna.
Poistuessaan saattajamme telkesivät oven jälkeensä.

Saatoimme kuulla työskentelyn äänet, kun särkyneitä potkureja
korjattiin; ikkunasta näimme, että laiva ajautui verkalleen etelää
kohti.

Vähään aikaan emme kumpikaan virkkaneet mitään. Minä puolestani
ajattelin mielessäni, mikä mahtoi olla Tars Tarkasin ja Thuvian
kohtalo.

Jos heidän onnistuisikin välttää takaa-ajajat, niin heidän täytyi
joutua joko punaisten tai vihreiden marsilaisten käsiin, ja Dorin
laaksosta paenneina ei heillä voinut olla juuri muuta odotettavissa
kuin nopea ja kauhea kuolema.

Kuinka toivoinkaan, että olisin päässyt heidän mukaansa! Minusta
tuntui, että olisin varmasti saanut Barsoomin älykkään punaisen kansan
ymmärtämään tuhoisan harhaluulon, jonka julma ja järjetön taikausko oli
heihin istuttanut.

Tardos Mors uskoisi minua. Siitä olin varma. Ja että hänellä olisi
rohkeutta toimia vakaumuksensa mukaan, sen takasi minulle se tuntemus,
mikä minulla oli hänen luonteestaan. Dejah Thoris uskoisi minua. Sitä
ei johtunut mieleenikään epäillä. Sitten vielä oli tuhansia punaisia ja
vihreitä soturiystäviäni, joiden tiesin ilomielin uskaltautuvan vaikka
ikuiseen kadotukseen puolestani. Kuten Tars Tarkas, niin hekin
seuraisivat minua, minne hyvänsä heidät johtaisin.

Jos joskus pääsisin karkaamaan mustien rosvojen kynsistä, oli ainoana
vaarana se, että saattaisin joutua vihamielisten punaisten tai
vihreiden marsilaisten käsiin. Silloin olisivat päiväni luetut.

Mutta turhalta tuntui vaivata aivojaan näillä mietteillä, sillä oli
perin vähän todennäköistä, että milloinkaan pääsisin karkuun mustien
kynsistä.

Minut oli köytetty tyttöön siksi pitkällä hihnalla, että pääsimme
liikkumaan noin metrin päähän toisistamme. Kun meidät oli tuotu
komeroon, istuuduimme matalalle penkille ikkunan alle. Penkki oli
koppimme ainoa huonekalu. Se oli tehty sorapuspuusta.

Lattia, katto ja seinät olivat carborundum-aluminiumia, keveätä,
läpitunkematonta sekoitusta, jota marsilaisten taistelulaivoissa
käytetään hyvin paljon.

Istuessani tulevaisuusmietteissäni olin tuijottanut aukkoon, joka
istuessani oli juuri silmieni tasalla. Äkkiä katsahdin Phaidoriin. Hän
tarkasteli minua kasvoillaan omituinen ilme, jota en ollut ennen niillä
nähnyt. Hän oli silloin hyvin kaunis.

Valkeat luomet verhosivat heti hänen silmänsä, ja minusta näytti hieno
puna kohoavan hänen kasvoilleen. Nähtävästi hän joutui hämilleen, kun
hänet tavattiin tuijottamasta alempaan olentoon, ajattelin.

"Onko alempien olentojen tarkkaileminen sinusta mielenkiintoista?"
kysyin nauraen.

Hän aukaisi jälleen silmänsä naurahtaen hermostuneesti, mutta samalla
keventyneesti.

"Onpa kyllä", hän sanoi, "erittäinkin kun heidän kasvonsa ovat syrjästä
katsoen noin erinomaisen komeat."

Nyt oli minun vuoroni punastua, mutta en punastunut. Minusta tuntui,
että hän laski pilaa, ja ihailin hänen rohkeuttaan, kun hän kykeni
nauttimaan huumorista vielä kuoleman kynnyksellä. Siksi yhdyin hänen
nauruunsa.

"Tiedätkö, minne olemme matkalla?" kysyi hän.

"Ratkaisemaan tämänjälkeisen ikuisuuden arvoitusta, luulen", vastasin.

"Minua odottaa pahempi kohtalo kuin se", selitti hän vavahtaen.

"Mitä tarkoitat?"

"En voi muuta kuin arvailla", vastasi hän, "sillä kaikista niistä
miljoonista thernien neidoista, joita mustat rosvot ovat aikakausien
kuluessa ryöstäneet käydessään retkillään alueillamme, ei ainoakaan ole
koskaan palannut kertomaan kokemuksiaan. Se seikka, että he eivät
milloinkaan ota miehisiä vankeja, antaa tukea luulolleni, että heidän
ryöstämiensä naisten kohtalo on kuolemaakin pahempi."

"Eikö se ole oikeudenmukaista kostoa?" kysyin tahtomattanikin.

"Mitä tarkoitat?"

"Eivätkö thernit itse kohtele samalla tavoin niitä onnettomia olentoja,
jotka lähtevät vapaaehtoiselle toivioretkelle salaperäistä Iss-jokea
myöten? Eikö Thuvia ollut viisitoista vuotta leluna ja orjana? Eikö ole
varsin oikeudenmukaista, että te saatte kärsiä samalla tavoin kuin
olette antaneet toisten kärsiä?"

"Sinä et ymmärrä", hän vastasi. "Me thernit olemme pyhää rotua.
Alemmalle olennolle on kunniaksi olla orjanamme. Emmekö silloin tällöin
pelasta joitakuita alempia olentoja, jotka typeryydessään lipuvat
tuntematonta virtaa alaspäin tuntematonta päämäärää kohti ja muutoin
joutuisivat kaikki kasvi-ihmisten ja apinain saaliiksi?"

"Mutta ettekö te kaikin keinoin lujita ulkomaailman asukkaiden
keskuudessa vallitsevaa taikauskoa?" huomautin. "Se on raskain
syntinne. Voitko sanoa, miksi lietsotte tätä kaameata harhaluuloa?"

"Koko Barsoomin elämä", sanoi hän, "on luotu yksinomaan elättämään ja
tukemaan thernien rotua. Miten voisimme elää, jollei ulkomaailma
hankkisi meille työvoimaa ja ravintoa? Luuletko, että thern häpäisisi
itseänsä ryhtymällä työhön?"

"On siis totta, että syötte ihmislihaa?" kysyin kauhuissani.

Hän silmäili minua säälivästi surkutellen tietämättömyyttäni.

"Tietysti syömme alempien olentojen lihaa. Ettekö te myöskin syö?"

"Eläinten lihaa kyllä", vastasin, "mutta emme ihmisen."

"Samoin kuin ihmiset voivat syödä eläinten lihaa, voivat jumalat syödä
ihmisten lihaa. Pyhät thernit ovat Barsoomin jumalia."

Minua ellotti ja suututti, ja luulen että se näkyi kasvoistani.

"Nyt olet epäuskoinen", jatkoi hän vienosti. "Mutta jos onni meitä
suosii, niin että pelastuisimme mustien rosvojen kynsistä ja pääsisimme
takaisin Matai Shangin hoviin, niin luulenpa, että keksisimme
todistuksia, jotka saisivat sinut tuntemaan erehdyksesi. Ja --" hän
empi, "kenties keksisimme keinon säilyttää sinut luonamme -- yhtenä
meistä."

Taaskin hänen katseensa painui lattiaan, ja heikko puna lehahti hänen
poskilleen. En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan silloin, enkä vielä
pitkään aikaan myöhemminkään. Dejah Thoris sanoi usein, että eräissä
suhteissa olin oikea hölmöläinen, ja luulenpa hänen olleen oikeassa.

"Pelkään, että palkitsisin isäsi vieraanvaraisuuden huonosti",
vastasin, "sillä jos olisin thern, niin ensimmäinen tehtäväni olisi
sijoittaa aseistettu vartiosto Iss-virran suulle saattamaan
harhaantuneet vaeltaja-parat takaisin ulkomaailmaan. Myöskin ottaisin
elämäntehtäväkseni hävittää sukupuuttoon kammottavat kasvi-ihmiset ja
heidän hirmuiset seuralaisensa, isot valkeat apinat."

"Ei, ei", huudahti hän, "et saa puhua noin kamalan herjaavasti -- et
saa edes ajatella niin. Jos meidän onnistuisi päästä takaisin thernien
temppeleihin ja he aavistaisivat, että haudot noin hirveitä ajatuksia,
niin he keksisivät sinulle kauhean kuoleman. Ei edes minun --" Taaskin
hän punastui ja alkoi sitten uudelleen. "En edes minä voisi pelastaa
sinua."

En virkkanut enää mitään. Sanoista ei ilmeisesti ollut vähääkään
hyötyä. Hän oli vaipunut vieläkin syvemmälle taikauskoon kuin
ulkomaailman marsilaiset. Hehän vain palvoivat kaunista toivoa päästä
tulevassa elämässä rakkauden, rauhan ja onnen maahan. Thernit palvoivat
hirvittäviä kasvi-ihmisiä ja apinoita tai ainakin kunnioittivat niitä
omien vainajiensa sielujen asuinmajoina.

Samassa vankilamme ovi aukesi ja Xodar astui sisään.

Hän hymyili minulle leppoisasti, ja hänen kasvojensa ilmeet olivat
ystävälliset -- kaikkea muuta kuin julmat ja kostonhimoiset.

"Koska ette missään tapauksessa pääse pakoon", sanoi hän, "niin en
ymmärrä, minkä vuoksi olisi välttämätöntä pitää teitä teljettyinä
täällä alhaalla. Päästän irti siteet, ja voitte tulla kannelle. Saatte
nähdä siellä hyvin mielenkiintoista, ja koska ette milloinkaan palaa
ulkomaailmaan, niin ei siitä ole mitään vahinkoa. Saatte nähdä mitä
tähän asti ovat tunteneet ainoastaan ensisyntyiset ja heidän orjansa --
maanalaisen käytävän pyhään maahan, Barsoomin todelliseen taivaaseen.

"-- Se on erinomainen läksy tälle thernien tyttärelle", hän lisäsi,
"sillä hän saa nähdä Issuksen temppelin, ja Issus kenties syleilee
häntä."

Phaidor oikaisi niskansa.

"Mikä herjaus tämä on, rosvokoira?" huudahti hän. "Issus tuhoaisi koko
sukunne, jos rohkenisitte mennä hänen temppelinsä näkyviin."

"Sinulla on paljon oppimista, thern", vastasi Xodar ilkeästi hymyillen,
"enkä kadehdi sinua, kun joudut oppimaan."

Kun nousimme kannelle, hämmästyin nähdessäni, että alus lensi suuren
lumi- ja jääkentän yläpuolella. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei
millään suunnalla ollut mitään muuta näkyvissä.

Tälle salaperäiselle ilmiölle saattoi olla vain yksi selitys. Olimme
etelänavan jäävaipan kohdalla. Marsissa on lunta ja jäätä vain
navoilla. Allamme ei näkynyt minkäänlaisia elonmerkkejä. Olimme
ilmeisesti siksi kaukana etelässä, etteivät edes isot turkiseläimet,
joiden metsästäminen on marsilaisten nautinto, siellä viihtyneet.

Katselin nojaten laivan kaiteeseen ja Xodar oli vierelläni.

"Mikä on suuntamme?" kysyin.

"Hieman lounaaseen etelästä", vastasi hän. "Kohta näkyy Otz-laakso.
Lennämme pitkin sen lievettä muutamia satoja kilometrejä.

"Otz-laakso!" huudahdin. "Mutta, mies, eikö thernien alue, josta äsken
karkasin, ole juuri siellä?"

"Kyllä", vastasi Xodar. "Sivuutitte tämän jääkentän viimeöisen pitkän
ajojahdin aikana lentäessänne edellämme. Otz-laakso on valtavan
laajassa syvennyksessä etelänavalla. Se on vajonnut tuhansia metrejä
alemmaksi sitä ympäröivän maan pintaa ja muistuttaa avaraa pyöreää
maljakkoa. Noin sadan viidenkymmenen kilometrin päässä sen
pohjoisreunasta kohoavat Otz-vuoret, jotka ympäröivät Dorin
sisälaaksoa. Aivan tämän keskellä on unohdettu Korus-järvi. Tämän
järven rannalla on Issuksen kultainen temppeli ensisyntyisten maassa.
Sinne olemme matkalla."

Katsellessani aloin ymmärtää, miksi pitkien ajanjaksojen aikana vain
yksi mies oli pelastunut Dorin laaksosta. Ihmettelin vain, että se oli
hänellekään onnistunut. Olisi mahdotonta taivaltaa yksin ja jalkaisin
tämän jäisen, tuulien tuivertaman, kaamean aavikon poikki.

"Vain lentokoneella on se matka mahdollinen", lopetin mietteeni ääneen.

"Sillä tavoin yksi mies karkasikin therneiltä muinaisina aikoina; mutta
ei ainoakaan ole päässyt karkaamaan ensisyntyisiltä", selitti Xodar
äänen värähtäessä ylpeydestä.

Olimme nyt saapuneet tämän laajan jäälakeuden eteläiseen reunaan. Se
päättyi äkkiä jyrkkään, useita satoja metrejä korkeaan seinämään. Tämän
juurelta alkoi tasainen laakso, jonka siellä täällä keskeyttivät
matalat aaltomaiset kukkulat ja vähäiset metsiköt sekä pienet jäämuurin
juurelta lähtevät, sulaneesta lumesta muodostuneet purot.

Kerran näkyi kaukaa altamme syvä, cañonia muistuttava halkeama, joka
alkaen pohjoisesta jääseinämän juurelta ulottui laakson halki niin
kauas kuin silmä kantoi. "Se on Iss-virran uoma", selitti Xodar. "Se
juoksee syvällä jääkentän alla ja syvemmällä Otz-laakson pintaa, mutta
tässä sen cañon on avonainen."

Samassa huomasin kyläntapaisen ja osoittaen sitä Xodarille kysyin
häneltä, mikä se oli.

"Se on kadotettujen sielujen kylä", vastasi hän nauraen. "Tätä
jäämuurin ja vuorien välistä kaistaletta pidetään puolueettomana
alueena. Jotkut keskeyttävät vapaaehtoisen vaelluksensa ja kiipeävät
Iss-virran cañonin huimaavia seinämiä myöten ylös asettuen tänne
asumaan. Silloin tällöin myöskin joku orja karkaa therneiltä ja pääsee
tänne.

"-- Thernit eivät koetakaan ajaa heitä takaa, sillä tästä ulommasta
laaksosta on mahdotonta poistua, ja he pelkäävät ensisyntyisten
vartioristeilijöitä liian paljon, uskaltautuakseen pois alueeltaan.

"-- Emme myöskään me hätyytä tämän ulomman laakson asukas-raukkoja,
sillä heillä ei ole mitään sellaista, mitä me haluamme, ja heitä on
liian vähän, että saisimme kunnolleen taistella -- niinpä annammekin
heidän olla rauhassa.

"-- Heitä asuu täällä useissa kylissä, mutta moniin vuosiin on heidän
lukumääränsä lisääntynyt vain vähän, sillä he sotivat keskenään
lakkaamatta."

Nyt teimme pienen kaarroksen länteen, poistuen kadotettujen sielujen
laakson kohdalta, ja pian sen jälkeen häämöitti ylähangan puolelta
tumma, vuorelta näyttävä möhkäle, joka kohosi autiosta jää-aavikosta.
Se ei ollut varsin korkea, ja sen laki näytti tasaiselta.

Xodar oli poistunut luotamme suorittamaan joitakuita tehtäviään ja
seisoin Phaidorin kanssa kahden kaiteen ääressä.

"Ovatko hänen puheensa todenmukaisia?" kysyin tytöltä.

"Osittain ovat", vastasi tämä. "Kaikki, mitä hän kertoi ulommasta
laaksosta, on totta, mutta hänen puheensa Issuksen temppelistä, joka
muka sijaitsee hänen kotimaassaan, on valhetta. Jollei se ole valhetta
--" hän empi. "Oi, jos se olisi totta, niin kansani jäsenet olisivat
lukemattomien miespolvien aikana menneet julmien vihollistemme
rääkättäviksi ja halvasti surmattaviksi eivätkä olisikaan päässeet
ihanaan ikuiseen elämään, joka Issuksella, kuten meille on opetettu, on
meidän varallemme."

"Samoin kuin te olette viekoitelleet ulkomaailman alempia
barsoomilaisia kammottavaan Dorin laaksoon, niin ovat ensisyntyiset
hyvinkin saattaneet viekoitella teitä yhtä hirveään kohtaloon",
huomautin. "Se olisi ankara ja kauhea kosto, Phaidor, mutta
oikeudenmukainen."

"Minä en voi sitä uskoa", sanoi hän.

"Saamme nähdä", vastasin. Sitten olimme kumpikin vaiti, sillä
lähestyimme nopeasti tummaa vuorta, joka tuntui jollakin
selittämättömällä tavalla olevan yhteydessä mielessämme liikkuvien
kysymysten ratkaisun kanssa.

Likellä synkkää, katkaistua kartiota muistuttavaa kukkulaa vauhtiamme
vähennettiin, kunnes tuskin liikuimme paikaltamme. Sitten kohosimme
vuoren laelle, ja allamme näin ammottavan, tavattoman laajan,
pyöreäsuisen aukon, jonka pohja häipyi sysimustaan pimeyteen.

Tämän kammottavan onkalon läpimitta oli runsaasti kolmesataa metriä.
Sen seinämät olivat sileät ja nähtävästi mustaa, basalttimaista
kalliota.

Hetkisen alus häilyi liikkumatta ammottavan kuilun yläpuolella, alkaen
sitten hitaasti laskeutua tummaan aukkoon. Yhä syvemmälle se painui,
kunnes ympärillämme oli aivan pimeätä, jolloin sen valot sytytettiin ja
jättimäinen taistelulaiva laskeutui omien valojensa himmeässä
kajastuksessa yhä alemmaksi, kuten minusta tuntui, suoraan Barsoomin
uumeniin.

Laskeutumista kesti hyvinkin puoli tuntia. Sitten onkalo äkkiä päättyi
suurenmoisen, maanalaisen maailman kupukattoon. Allamme aaltoilivat
luolajärven laineet. Fosforimainen hohde valaisi maisemaa. Tuhansia
laivoja keinui järven aalloilla. Siellä täällä oli pieniä saaria tämän
oudon maailman kummallisen, värittömän kasvullisuuden peittäminä.

Hitaasti ja ylhäisen sirosti alus painui yhä alemmaksi, kunnes se
lepäsi veden pinnalla. Sen suuret potkurit oli jo onkalossa ollessamme
irroitettu ja pantu säilöön ja niiden tilalle oli sijoitettu pienemmät,
mutta lujemmat vesipotkurit. Ne alkoivat pyöriä, ja laiva lähti
uudelleen liikkeelle, kiitäen nyt veden pinnalla yhtä vakavasti ja
turvallisesti kuin äsken ilmassa.

Phaidor ja minä olimme mykistyneet hämmästyksestä. Kumpikaan meistä ei
ollut kuullut eikä edes uneksinut, että Barsoomin pinnan alla oli
sellainen maailma.

Melkein kaikki näkemämme alukset olivat sotalaivoja. Muutamia
kuorma-aluksia siellä oli, mutta ei ainoatakaan suurta kauppalaivaa,
sellaista kuin ne, jotka yläilmoissa välittävät ulkomaailman kaupunkien
välistä liikennettä.

"Kas tässä ensisyntyisten laivaston satama", lausui joku takanamme. Kun
käännyin ympäri, näin Xodarin tarkastelevan meitä hymyillen
huvitettuna.

"Tämä järvi", hän jatkoi, "on isompi kuin Korus, jonka vesi laskee
tänne. Estääksemme veden kohoamasta määrättyä tasoa ylemmäksi meillä on
neljä suurta pumppuasemaa. Ne pumppuavat liikaveden säiliöihin kauaksi
pohjoiseen, mistä punainen kansa johtaa veden peltojensa
kastelulaitoksiin."

Tämä selitys valaisi minulle uuden seikan. Punaiset ihmiset olivat aina
pitäneet ihmeenä, että suuria vesimääriä pursusi heidän säiliöittensä
vankoista kallioseinistä täyttäen säiliöt tällä kallisarvoisella,
Marsin ulkomaailmassa niin niukasti esiintyvällä nesteellä.

Heidän oppineensa eivät milloinkaan olleet kyenneet saamaan selville
näiden tavattomien vesimäärien lähdettä. Aikojen vieriessä he olivat
yksinkertaisesti alkaneet pitää sitä luonnollisena seikkana ja
lakanneet pohtimasta sen syitä.

Sivuutimme useita saaria, joissa oli omituisen muotoisia ympyriäisiä,
ilmeisesti katottomia rakennuksia, joiden seinien keskikohdalla oli
pieniä, raskailla ristikoilla varustettuja ikkunoita. Kaikesta päättäen
ne olivat vankiloita, jota otaksumaa vielä tuki se seikka, että
aseistettuja vartioita istui niiden ulkopuolella olevilla matalilla
penkeillä tai asteli lyhyillä rantapoluilla.

Näistä saarista olivat harvat puolta hehtaaria suurempia, mutta suoraan
edessämme näkyi yksi paljon isompi. Se osoittautui olevan matkamme
päämäärä, ja pian oli aluksemme kiinnitetty sen jyrkkään rantaan.

Xodar viittasi meitä tulemaan kanssaan, ja puolenkymmenen upseerin ja
sotilaan seurassa poistuimme taistelulaivasta mennen isoa soikeata
rakennusta kohti, joka oli noin kahdensadan metrin päässä rannasta.

"Saat pian nähdä Issuksen", virkkoi Xodar Phaidorille. "Harvalukuiset
vankimme esitellään kaikki hänelle. Silloin tällöin hän valitsee niistä
orjia kamaripalvelijattariensa rivien täydennykseksi. Kukaan ei palvele
Issusta yli yhden vuoden." Samalla väikkyi mustaihoisen huulilla kaamea
hymy, joka antoi julman ja uhkaavan merkityksen hänen yksinkertaisille
sanoilleen.

Vaikkakin Phaidorin oli kovin vaikea uskoa, että Issus oli liitossa
tämänkaltaisten olentojen kanssa, oli hän kuitenkin alkanut epäillä ja
pelätä. Hän painautui vierelleni ei enää Barsoomin elämän ja kuoleman
herran ylpeänä tyttärenä, vaan säikähtyneenä, säälimättömien
vihollisten käsiin joutuneena nuorena tyttönä.

Rakennuksessa, johon nyt astuimme, ei ollut minkäänlaista kattoa. Sen
keskellä oli pitkulainen vesisäiliö lattian pinnan alapuolella,
samanlainen kuin kylpylaitosten uima-altaat. Säiliön toisessa päässä
kellui omituisen näköinen musta esine. Oliko se joku näiden
maanalaisten vesien outo hirviö vaiko kummallinen kulkuneuvo, sitä en
voinut ensi silmäyksellä saada selville.

Pian kuitenkin saimme sen tietää, sillä kun saavuimme altaan reunalle
juuri esineen kohdalle, huusi Xodar joitakuita sanoja oudolla kielellä.
Heti avautui esineen pinnasta luukku, ja musta merimies juoksi esiin
kummallisen aluksen sisuksesta. Xodar puhutteli merimiestä.

"Vie upseerillesi", hän lausui, "dator Xodarin määräykset. Sano
hänelle, että dator Xodar, seurassaan upseereja ja sotilaita, jotka
saattavat kahta vankia, haluaa päästä Issuksen puutarhaan kultaisen
temppelin luokse."

"Siunattu olkoon ensimmäistä esi-isääsi ympäröinyt kuori, jaloin
dator", vastasi mies. "Tapahtuu kuten sanoit." Ja nostaen ylös molemmat
kätensä, kämmenet taaksepäin käännettyinä, mikä tervehdystapa on
yhteinen Barsoomin kaikille roduille, hän katosi uudelleen laivan
uumeniin.

Hetkistä myöhemmin ilmestyi kannelle upseeri, jolla oli upean
loistavat, virka-arvon mukaiset varustukset, lausuen Xodarin
tervetulleeksi alukseen. Viimemainitun jäljessä me astelimme sitten
alukseen ja alas luukusta.

Kajuutta, johon jouduimme, ulottui laivan toisesta päästä toiseen.
Siinä oli ikkunoita kummallakin puolella vesirajan alapuolella. Heti
kun kaikki olivat saapuneet alas, annettiin muutamia määräyksiä. Niiden
mukaisesti luukku suljettiin tiiviisti, ja alus alkoi vapista sen
koneiden rytmillisen surinan tahdissa.

"Minne voimme mennä näin pienessä vesialtaassa?" kysyi Phaidor.

'"Emme ylöspäin", vastasin, "sillä panin merkille, että vaikkakin tämä
rakennus on katoton, sitä peittää vankka metalliristikko."

"Minne sitten?" hän kysyi taaskin.

"Aluksen ulkonäöstä päättäen luulen, että menemme alaspäin", selitin.

Phaidor vavahti. Barsoomin merien vesi oli kuivunut pitkiä ajanjaksoja
sitten, ja siitä tiedettiin vain perittyjen kertomuksien kautta. Niinpä
tämäkin thernien tytär, joka kuitenkin oli syntynyt Marsin ainoan
jäljelläolevan järven näkyvissä, tunsi syvää vettä kohtaan samaa
kauhua, joka on kaikkien marsilaisten yhteinen piirre.

Tuntui selvästi, että painuimme alaspäin. Vajosimme hyvin nopeasti.
Saatoimme kuulla veden suhinan ikkuna-aukoista, ja niistä leviävässä
himmeässä valossa näkyivät kiitävät pyörteet aivan hyvin.

Phaidor tarttui käsivarteeni.

"Pelasta minut!" hän kuiskasi. "Pelasta minut, ja jokainen toiveesi
täyttyy! Saat kaikki, mitä pyhät thernit voivat antaa. Phaidor --" hän
sekaantui hieman ja jatkoi sitten hyvin hiljaa "Phaidor on jo sinun."

Lapsi-parka herätti sääliäni. Laskin käteni hänen kädelleen, joka
lepäsi käsivarrellani. Luulen, että hän ymmärsi vaikuttimeni väärin,
sillä luoden nopean katseen ympäri kajuutan nähdäkseen, että olimme
kahden, hän kiersi molemmat kätensä kaulaani ja veti päätäni alaspäin
omia kasvojaan kohti.



YHDEKSÄS LUKU

Issus, ikuisen elämän jumalatar


Rakkauden tunnustus, jonka oli pelko puristanut tytön huulilta,
liikutti minua syvästi. Mutta samalla se tuntui nöyryyttävältä, sillä
minusta tuntui, että olin jollakin ajattelemattomalla sanalla tai
teolla antanut hänelle aihetta luulla, että vastasin hänen
kiintymykseensä.

Milloinkaan en ole ollut naissankari, sillä olen enemmän harrastanut
taistelemista ja sentapaisia puuhia, jotka ovat minusta aina tuntuneet
paremmin sopivan miehelle kuin se, että haaveillen katsellaan
tuoksuavaa käsinettä, joka on miehelle neljä numeroa liian pieni, tai
suudellaan kuivunutta kukkaa, joka on alkanut tuoksua kaalilta. Niinpä
olinkin nyt perin hämilläni enkä tiennyt mitä sanoa. Tuhat kertaa
mieluummin olisin seisonut kuivuneiden merien pohjalla liikkuvia
villejä laumoja vastassa kuin kohdannut tämän ihanan nuoren neidon
katseen ja sanonut hänelle sen, mitä minun oli sanottava.

Mutta muuta en voinut tehdä, ja siispä tein sen, ja lisäksi hyvin
kömpelösti, pelkään.

Hellävaroen irroitin hänen kätensä kaulastani, ja pitäen niitä yhä
käsissäni kerroin hänelle rakkaudestani Dejah Thorisiin. Kerroin, että
kahden taivaankappaleen naisista, joita pitkän elämäni aikana olin
tuntenut ja ihaillut, rakastin yksin häntä.

Puheeni ei näyttänyt häntä miellyttävän. Kuin naarastiikeri hän
ponnahti läähättäen seisoalleen. Hänen kauniit kasvonsa vääntyivät
hirvittävän raivoisaan ilmeeseen, ja silmät liekehtivät kamalasti.

"Koira!" hän sähisi. "Herjaava koira! Luuletko sinä, että Phaidor,
Matai Shangin tytär, rukoilee! Hän käskee. Mitä minulle merkitsee
vaivainen tunteesi, jota tunsit toisessa elämässäsi, ulkomaailmassa
valitsemaasi halpaa olentoa kohtaan?

"-- Phaidor on kunnioittanut sinua rakkaudellaan, ja sinä olet
hyljeksinyt häntä. Tuhat kuvaamattoman kauheata kuolemaa ei voisi
sovittaa sitä loukkausta, jonka olet minulle tehnyt. Olento, jota
nimität Dejah Thorisiksi, saa osakseen kaikkein hirveimmän kuoleman.
Sinä olet painanut sinetin hänen tuomioonsa.

"-- Ja sinä! Sinusta tulee halvin orja palvelemaan sitä jumalatarta,
jota olet koettanut nöyryyttää. Sinua kidutetaan ja häväistään,
kunnes matelet jalkojeni juuressa rukoillen itsellesi kuolemaa
armonosoitukseksi.

"-- Armeliaan jalomielisenä myönnyn vihdoin rukouksiisi ja Kultaisten
kallioiden korkealta ulkonemalta katselen, kuinka isot valkeat apinat
repivät sinua kappaleiksi."

Kaikki oli hänellä niin valmista ja varmaa, koko ihastuttava ohjelma
alusta loppuun. Minua kummastutti, että niin jumalaisen kaunis olento
saattoi samalla olla niin hornamaisen kostonhimoinen. Päähäni pälkähti
kuitenkin, että häneltä oli jäänyt kostolaskelmissaan huomaamatta pieni
tekijä, ja siksi minä, millään tavoin tahtomatta lisätä hänen
huonoa tuultaan, vaan päinvastoin auttaakseni hänet järjestämään
suunnitelmansa käytännöllisemmäksi, osoitin likintä ikkuna-aukkoa.

Hän oli ilmeisesti unohtanut, missä sillä hetkellä oli, sillä luotuaan
silmäyksen ulkona kuhisevan veden tummiin pyörteisiin hän heittäytyi
nyyhkyttäen kyyrylleen matalalle penkille, muistuttaen paljoa enemmän
perin onnetonta pikku tyttöä kuin kaikkivoipaa jumalatarta.

Yhä alemmaksi painuimme, kunnes ikkuna-aukkojen paksu lasi kävi
tuntuvan lämpimäksi veden kuumuudesta. Olimme nähtävästi hyvin syvällä
Marsin pinnan alapuolella.

Vihdoin aluksemme lakkasi vaipumasta alaspäin, ja kuulin perässä
olevien potkurien vinhasti pyörivän vedessä ja työntävän meitä
eteenpäin huimaa vauhtia. Siellä alhaalla oli hyvin pimeätä, mutta
ikkuna-aukkojemme hohteen ja varmaankin vedenalaisemme keulassa olevan
voimakkaan valonheittäjän säteiden valossa näin, että kuljimme
ahtaassa, kallioseinäisessä, torvimaisessa väylässä.

Muutamien minuuttien kuluttua potkurit lakkasivat pyörimästä.
Pysähdyimme täydelleen ja aloimme sitten nopeasti kohota. Pian kävi
ulkona valoisammaksi, ja pysähdyimme taaskin. Xodar miehineen astui
kajuuttaan.

"Tulkaa!" hän sanoi, ja me seurasimme häntä ulos luukusta, jonka yksi
merimiehistä oli aukaissut.

Huomasimme joutuneemme pieneen maanalaiseen holviin. Sen keskellä oli
lammikko, jossa vedenalaisemme oli aivan saman näköisenä kuin ensi
kerran sen nähdessämme, vain musta selkä näkyvissä.

Lammikkoa ympäröi tasainen koroke, ja sitten kohosivat luolan seinät
pystysuoraan muutamia metrejä, minkä jälkeen ne kaartuivat matalan
katon keskustaa kohti. Seinissä oli useita oviaukkoja, jotka veivät
himmeästi valaistuihin käytäviin.

Yhdestä tällaisesta vangitsijamme ohjasivat meidät, ja lyhyen kävelyn
jälkeen pysähdyimme teräksisen häkin eteen, joka oli pystysuoran
tunnelin alapäässä. Tunneli jatkui ylöspäin niin kauaksi kuin saattoi
nähdä.

Häkki oli tavallisen mallinen hissilaite, jollaisia olin nähnyt
Barsoomin muissa osissa. Niitä käyttävät hissiaukon yläpäähän
kiinnitetyt tavattoman voimakkaat magneetit. Sähkökojeen avulla
säännöstellään magneettivoiman vaikutus ja hissin nopeus.

Pitkillä väleillä hissit kulkevat huimaavan nopeasti, etenkin ylöspäin
mentäessä, sillä Marsin vähäinen painovoima on perin heikko vastus
ylhäällä oleville voimakkaille magneeteille.

Tuskin oli hissin ovi sulkeutunut jälkeemme, kun vauhti jo vähennettiin
ja sitten kokonaan pysäytettiin ylhäällä olevalla tulopaikallamme. Niin
nopeasti olimme nousseet koko pitkän tunnelin.

Kun astuimme ulos pienestä rakennuksesta, jossa hissilaitteen yläpää
sijaitsi, näimme tulleemme keskelle todellista kauneuden satumaata.
Maapallon kaikkien kielien yhteinen sanavarasto ei riittäisi
selittämään eteemme avautuneen maiseman upeaa ihanuutta.

Saatetaan kyllä puhua tulipunaisesta nurmikosta ja norsunluurunkoisista
puista, joita peittävät loistavat purppuraiset kukat, kiemurtelevista
käytävistä, jotka on laskettu muserretuilla rubiineilla, smaragdeilla,
turkooseilla, jopa timanteilla, suurenmoisesta temppelistä, joka on
kokonaan kiilloitettua kultaa ja jonka seiniin on taottu ihmeellisiä
kuvioita. Mutta millä sanoilla voidaan kuvailla ihania värejä, joita
Maan asukkaan silmä ei tunne? Kenen järki ja mielikuvitus voivat
käsittää niiden, Maan asukkaiden outojen säteiden loistavaa säihkyä,
joita Barsoomin tuhannet nimettömät jalokivet välkehtivät?

Minunkin silmiäni, jotka monien vuosien kuluessa olivat tottuneet
marsilaisen jeddakin hovin barbaariseen loistoon, huikaisi tämän
maiseman ihanuus.

Phaidorin silmät olivat levällään hämmästyksestä.

"Issuksen temppeli", hän kuiskasi puolittain itsekseen.

Xodar katseli meitä huulillaan tavanmukainen juro hymynsä, osittain
huvitettuna, osittain ilkeän pilkallisena.

Puutarhassa vilisi loistavavarusteisia mustia miehiä ja naisia. Heidän
joukossaan liikkui punaisia ja valkoisia naisia tyydyttäen heidän
kaikki oikkunsa. Ulkomaailman palatseista ja thernien temppeleistä oli
ryöstetty prinsessoja ja jumalattaria mustan kansan orjiksi.

Tällaisen näyttämön halki astelimme temppeliä kohti. Pääkäytävän
edustalla meidät pysähdytti ketju aseistettuja vartijoita. Xodar lausui
muutamia sanoja upseerille, joka saapui meitä kuulustelemaan. Yhdessä
he sitten menivät temppeliin, viipyen siellä jonkun aikaa.

Palattuaan he ilmoittivat, että Issus halusi nähdä Matai Shangin
tyttären ja toiselta taivaankappaleelta saapuneen oudon olennon, joka
oli ollut prinssinä Heliumissa.

Hitaasti astelimme pitkin sanomattoman kauniita, loppumattomia
käytäviä, läpi suurenmoisten huoneiden ja ylevän juhlallisten salien.
Vihdoin meidät pysäytettiin temppelin keskustassa olevaan avaraan
huoneeseen. Yksi meitä seuranneista upseereista meni huoneen toisessa
päässä olevalle isolle ovelle. Siellä hän varmaankin teki jonkunlaisen
merkin, sillä ovi avautui heti ja toinen upeatamineinen hovimies
ilmestyi.

Sitten meidät vietiin ovelle ja käskettiin käymään nelinryömin käsiemme
ja polviemme varaan, selkä siihen huoneeseen päin, johon meidän oli
mentävä. Ovi aukaistiin, ja sitten kun meitä oli äkillisen kuoleman
uhalla varoitettu kääntämästä päätämme, meidät komennettiin peräytymään
Issuksen eteen.

En koskaan eläissäni ole ollut niin nöyryyttävässä asennossa, ja vain
rakkauteni Dejah Thorisiin ja yhä kytevä toivo, että vielä saisin nähdä
hänet, estivät minua kohoamasta seisoalleni ensisyntyisten jumalattaren
eteen ja kuolemasta herrasmiehen tavoin, taistellen vihollisiani
vastaan, heidän verensä sekautuessa omaani.

Kun olimme tällä vastenmielisellä tavalla ryömineet puolisensataa
metriä, pysähdyttivät saattajamme meidät.

"Antakaa heidän nousta", lausui takanamme heikko, vavahteleva ääni,
joka kuitenkin ilmeisesti oli useiden vuosien aikana tottunut
käskemään.

"Nouskaa ylös!" sanoi saattajamme. "Mutta älkää kääntäkö kasvojanne
Issukseen päin."

"Nainen miellyttää minua", lausui heikko, vapiseva ääni taaskin
hetkisen kestäneen hiljaisuuden jälkeen. "Hän palvelkoon minua
määräajan! Mies viekää takaisin Shadorin saarelle Omeanin järven
pohjoisrannalle! Kääntyköön nainen ja katsokoon Issusta, tietäen että
ne alemmat olennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät
piirteet, elävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen vain yhden ainoan
vuoden!"

Silmäilin Phaidoria silmäkulmieni alitse. Hänen kasvonsa kävivät
aavemaisen kalpeiksi. Hitaasti, hyvin hitaasti hän kääntyi ympäri
ikäänkuin jonkun näkymättömän, mutta vastustamattoman voiman
pakottamana. Hän seisoi aivan lähellä minua, niin lähellä, että hänen
paljas käsivartensa kosketti kyynärpäätäni, kun hän lopuksi seisoi
kasvot Issukseen, ikuisen elämän jumalattareen päin.

En saattanut nähdä tytön kasvoja, kun hänen katseensa ensimmäistä
kertaa osui Marsin korkeimpaan jumaluusolentoon, mutta hänen
käsivartensa värisemisestä tunsin, kuinka hän vapisi.

-- Issuksen täytyy totisesti olla huikaisevan ihana, ajattelin, -- kun
hän saa aikaan tuollaisen tunnemyrskyn niin loistavan kaunottaren kuin
Matai Shangin tyttären Phaidorin rinnassa.

"Jääköön nainen tänne! Viekää mies pois! Menkää!" Näin puhui Issus, ja
upseerin raskas käsi laskeutui olalleni. Hänen määräyksestään kävin
taaskin nelin kontin ja ryömin pois salista. Se oli ensimmäinen
käyntini jumalattaren luona, mutta mielelläni tunnustan, ettei se ollut
tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta -- lukuunottamatta harmia
siitä, että olin perin naurettavan näköinen ryömiessäni.

Jouduttuani ulos salista, sulkeutui ovi jäljessäni ja minun käskettiin
nousta pystyyn. Xodar tuli luokseni, ja yhdessä menimme samaa tietä
takaisin puutarhaan.

"Säästit henkeni, vaikka olisit helposti voinut minut surmata", hän
sanoi asteltuamme jonkun matkaa ääneti, "ja tahtoisin auttaa sinua, jos
voisin. Voin koettaa tehdä elämäsi täällä mahdollisimman siedettäväksi,
mutta kohtalosi on vääjäämätön. Et saa toivoakaan pääseväsi milloinkaan
takaisin ulkomaailmaan."

"Mikä on kohtaloni?" tiedustin.

"Se riippuu hyvin suuresti Issuksesta. Jollei hän lähetä sinua
noutamaan eikä näytä sinulle kasvojaan, voit elää vuosikausia niin
lievässä orjuudessa kuin suinkin kykenen järjestämään."

"Miksi hän lähettäisi noutamaan minua?" kysyin.

"Alempien rotujen miehiä hän käyttää usein erilaisiin
huvittelutarkoituksiin. Sellainen taistelija esimerkiksi kuin sinä
olisi hieno numero temppelin joka kuukausi vietettävien pyhien juhlien
näytännöissä. Silloin pannaan ihmisiä taistelemaan toisiaan ja petoja
vastaan Issuksen huvittamiseksi ja hänen ruoka-aittansa täyttämistä
varten."

"Syökö hän ihmislihaa?" kysyin. En kuitenkaan ollut kauhuissani, sillä
senjälkeen kun äsken olin saanut tietoja pyhistä therneistä, olin
valmis näkemään ja kuulemaan mitä hyvänsä tässä taivaassa, johon pääsy
oli vieläkin vaikeampi, jossa yksi ainoa kaikkivaltias ilmeisestikin
määräsi kaikesta ja jossa pitkiä ajanjaksoja vallinnut ahdasmielinen
suvaitsemattomuus ja itsepalvonta olivat hävittäneet kaikki
laajasydämisemmät inhimilliset vaistot, joita tällä rodulla oli
aikaisemmin saattanut olla.

Tämä kansa oli vallan menestyksen humalassa, katsellen Marsin muita
asukkaita samanlaisin silmin kuin me katselemme villejä metsän eläviä.
Miksipä he sitten eivät olisi syöneet alempien rotujen lihaa, joiden
elämää ja luonnetta he eivät ymmärtäneet sen enempää kuin me ymmärrämme
jokapäiväiseksi ravinnoksemme teurastamamme naudan sisimpiä ajatuksia
ja tunteita.

"Hän syö vain parhaiden pyhien thernien ja punaisten barsoomilaisten
lihaa", selitti Xodar. "Muiden liha joutuu meidän pöydillemme. Eläimet
jäävät orjien syötäviksi. Issuksella on myöskin muita herkkuja."

En silloin ymmärtänyt, että hänen viittauksellaan muihin herkkuihin oli
mitään erikoista merkitystä. Mielestäni oli Issuksen ruokaluettelossa
jo päästy kaameuden rajoille. Minulla oli vielä paljon oppimista siitä,
kuinka julmaksi ja eläimelliseksi rajaton valta voi saattaa
käyttelijänsä.

Olimme saapuneet puutarhaan vievän huone- ja käytäväjonon ulompaan
päähän, kun perästämme kiiruhtava upseeri saavutti meidät.

"Issus haluaa uudelleen katsella tätä miestä", hän sanoi. "Tyttö on
kertonut hänelle miehen olevan tavattoman kauniin ja sellaisen
taistelijan, että hän yksin surmasi seitsemän ensisyntyistä
ja otti paljain käsin Xodarin vangiksi, sitoen hänet omilla
varustushihnoillaan."

Xodar näytti levottomalta. Hänestä ei ilmeisesti ollut mieluista, että
Issus oli saanut tietää hänen alentavasta tappiostaan.

Sanaakaan virkkamatta hän kääntyi, ja me seurasimme upseeria takaisin
ikuisen elämän jumalattaren Issuksen vastaanottosalin suljetulle
ovelle.

Samat menot uudistuivat mennessäni huoneeseen. Taaskin Issus käski
minun nousta pystyyn. Muutamia minuutteja vallitsi haudan hiljaisuus.
Jumalatar arvosteli minua katseillaan.

Heikko, vapiseva ääni katkaisi hiljaisuuden, toistaen unisesti ja
laulavasti sanat, jotka pitkien aikojen kuluessa olivat langettaneet
tuomion lukemattomille uhreille.

"Mies kääntyköön ja katselkoon Issusta, tietäen, että ne alemmat
olennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät piirteet,
elävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen yhden ainoan vuoden!"

Käännyin päin, odottaen niin nautintorikasta näkyä kuin vain jumalainen
kauneus voi ihmissilmälle olla. Näin tiheän sotilasrintaman eroittavan
itseni korokkeesta, jolla oli iso sorapuspuinen, kaiverruksin
koristettu tuoli. Tällä tuolilla eli valtaistuimella kyyrötti
mustaihoinen nainen. Hän oli ilmeisesti hyvin vanha. Ei ainoatakaan
hiusta ollut hänen kurttuisella päälaellaan. Ottamatta lukuun kahta
keltaista torahammasta hän oli tyyten hampaaton. Hänen silmänsä
hehkuivat kammottavan syvistä kuopistaan kahden puolen ohutta
haukannenää. Miljoona syviä ryppyjä risteili kaikkiin suuntiin hänen
kasvoillaan. Hänen vartalonsa iho oli yhtä kurttuinen ja yhtä
vastenmielisen näköinen kuin kasvotkin.

Kuihtuneet kädet ja jalat, jotka liittyivät melkein pelkältä
muodottomalta vatsalta näyttävään runkoon, täydensivät "hänen
säteilevän kauneutensa pyhää näkyä."

Hänen ympärillään oli muutamia naispuolisia orjia, niiden joukossa
Phaidor, kalpeana ja vapisevana.

"Tämäkö on se mies, joka surmasi seitsemän ensisyntyistä ja paljain
käsin sitoi dator Xodarin tämän omiin varustushihnoihin?" kysyi Issus.

"Jumalaisen kauneuden ylevä valtiatar, hän se on", vastasi vieressäni
seisova upseeri.

"Tuokaa dator Xodar esiin!" komensi hän. Xodar tuotiin viereisestä
huoneesta. Issuksen kammottavat silmät kääntyivät häneen, välkkyen
pahaenteisesti.

"Ja sellainen kuin sinä on ensisyntyisten dator!" hän kiljaisi.
"Kuolemattomalle rodulle tuottamasi häpeän tähden sinut alennetaan
halvimpienkin alapuolelle. Enää et saa olla dator, vaan ikuisiksi
ajoiksi sinun pitää olla orjien orja ja toimittaa Issuksen puutarhoissa
palvelevien alempien olentojen askareita. Riisukaa häneltä varustukset!
Raukat ja orjat eivät niitä kanna."

Xodar seisoi jäykän suorana. Ei ainoakaan lihas hievahtanut, eikä hänen
voimakas vartalonsa vähääkään värähtänyt, kun henkivartioston sotilas
raa'asti kiskoi upeat hihnat hänen hartioiltaan.

"Tiehesi!" kirkui raivostunut akankäpys. "Tiehesi! Mutta et saa
oleskella Issuksen valoisissa puutarhoissa, vaan sinun on palveltava
orjana tätä orjaa, joka sinut voitti, Omeanin järvessä olevan Shadorin
saaren vankilassa. Viekää hänet pois jumalaisten silmieni näkyvistä!"

Hitaasti ja pää pystyssä ylpeä Xodar kääntyi ja asteli huoneesta. Issus
nousi seisomaan ja kääntyi poistuakseen toisesta ovesta.

Minulle hän lausui: "Toistaiseksi sinut viedään takaisin Shadoriin.
Myöhemmin Issus tahtoo nähdä, kuinka taistelet. Mene!" Sitten hän
katosi ovesta seurueensa saattamana. Vain Phaidor viivytteli, ja kun
lähdin astelemaan vartijaini mukana puutarhaa kohti, tuli tyttö juosten
perässäni.

"Oi, älä jätä minua tähän hirveään paikkaan!" hän rukoili. "Anna
anteeksi kaikki se, mitä sanoin sinulle, prinssini! En tarkoittanut
sitä. Ota minut mukaasi! Salli minun olla luonasi vankina Shadorilla!"
Hän puhui niin nopeasti, että se tuntui melkein irrallisten ajatusten
pulppuamiselta. "Et ymmärtänyt sitä kunniaa, jonka sinulle osoitin.
Thernien parissa ei solmita sellaisia avioliittoja kuin alempien
olentojen keskuudessa ulkomaailmassa. Olisimme ainaisesti voineet elää
yhdessä rakastaen ja onnellisina. Olemme kumpikin katselleet Issusta ja
kuolemme ennen yhden vuoden loppua. Eläkäämme ainakin tämä vuosi
yhdessä nauttien siitä siinä määrin kuin tuomitut voivat!"

"Jos minun oli vaikea ymmärtää sinua, Phaidor", vastasin, "niin etkö
sinä voi käsittää, että sinun on kenties yhtä vaikea ymmärtää niitä
vaikuttimia, tapoja ja yhteiskunnallisia lakeja, jotka ohjaavat minua?
En tahdo loukata sinua ja toivoisin, ettet luule minun vähäksyvän
minulle osoittamaasi kunniaa; mutta se, mitä haluat, ei voi tapahtua.
Huolimatta ulkomaailman ihmisten, pyhien thernien ja mustaihoisten
ensisyntyisten narrimaisesta uskosta en vielä ole kuollut. Niin kauan
kun elän, sykkii sydämeni vain yhdelle naiselle -- verrattomalle Dejah
Thorisille, Heliumin prinsessalle. Kun kuolema minut korjaa, lakkaa
sydämeni sykkimästä. Mutta mitä sitten tulee, sitä en tiedä. Ja siinä
suhteessa olen yhtä viisas kuin Barsoomin elämän ja kuoleman herra
Matai Shang tai ikuisen elämän jumalatar Issus."

Phaidor seisoi hetkisen katsellen minua kiinteästi. Tällä hetkellä ei
hänen silmistään kuvastunut raivo, vaan yksinomaan liikuttava, toivoton
suru.

"En ymmärrä", hän sanoi, kääntyi ja asteli hitaasti ovea kohti, josta
Issus seurueineen oli mennyt. Hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut
näkyvistäni.



KYMMENES LUKU

Shadorin vankilasaari


Ulommassa puutarhassa, johon vartijani nyt saattoivat minut, näin
Xodarin mustaihoisen ylimysparven ympäröimänä. Häntä pilkattiin ja
sadateltiin. Miehet antoivat hänelle korvapuusteja. Naiset syljeksivät
hänen silmilleen.

Meidän saapuessamme joukon huomio kiintyi minuun.

"Kas!" huudahti joku. "Tässä siis on se otus, joka nujersi suuren
Xodarin paljain käsin. Näytäpä meille, miten se kävi."

"Sitokoon hän Thuridin", ehdotti eräs kaunis nainen nauraen. "Thurid on
ylevä dator. Näyttäköön Thurid tuolle koiralle, mitä merkitsee joutua
tekemisiin todellisen miehen kanssa."

"Niin, Thurid! Thurid!" kaikui kymmenkunnasta kurkusta.

"Tuolla hän on", huudahti joku joukosta. Kun käännyin hänen
osoittamaansa suuntaan, näin tavattoman kookkaan mustaihoisen, jolla
oli raskaat, loistavat koristukset ja aseet, astelevan ylvään
keikailevasti meitä kohti.

"Mikä hätänä?" hän kysyi. "Mitä minusta tahdotte?"

Yhteen ääneen selitettiin hänelle nopeasti asia.

Thurid kääntyi Xodariin päin, ja hänen silmänsä soukkenivat ilkeästi
kiiluviksi raoiksi.

"Calot!" hän sähähti. "Aina olen ajatellut, että sinulla on sorakin
sydän ravistuneessa rinnassasi. Usein olet syrjäyttänyt minut Issuksen
salaisissa neuvotteluissa, mutta taistelussa, jossa miehen todellinen
kunto mitataan, on saastaisen sydämesi mätä nyt paljastunut koko
maailmalle. Calot, jalallani sysään sinut tieltäni." Näin sanoen hän
yritti potkaista Xodaria.

Vereni kiehahti. Joukon raukkamaisen halpa käyttäytyminen ennen
mahtavaa toveriaan kohtaan, kun hän nyt oli joutunut Issuksen
epäsuosioon, oli koko ajan kuohuttanut sisuani. En kyllä erikoisesti
pitänyt Xodarista, mutta en voi katsella kohtuutonta polkemista
joutumatta vimmoihini, niin että silmäni punertuvat, ikäänkuin verinen
sumuharso laskeutuisi niiden eteen, ja hetken mielijohteesta teen
tekoja, jotka kypsän harkinnan jälkeen luultavasti jättäisin tekemättä.

Olin aivan Xodarin vieressä, kun Thurid heilautti jalkaansa antaakseen
raukkamaisen potkun. Arvonsa menettänyt dator seisoi suorana ja
liikkumattomana kuin kuvapatsas. Hän oli valmis ottamaan miehekkäästi
vaieten ja tyynesti kuin stoalainen vastaan kaikki loukkaukset ja
sättimiset, mitä hänen entiset toverinsa keksivät.

Mutta kun Thuridin jalka heilahti, heilahti minunkin, ja annoin hänelle
kipeän potkun sääreen, pelastaen Xodarin tältä häväistykseltä. Hetkisen
vallitsi jännittynyt hiljaisuus, sitten Thurid karkasi raivosta mylvien
kurkkuuni, aivan samoin kuin Xodar oli tehnyt risteilijän kannella.
Tulos oli myöskin samanlainen. Kumarruin hänen ojennettujen
käsivarsiensa alitse ja hänen kiitäessään ohitseni annoin sivusta iskun
hänen leukaansa.

Vankka mies pyörähti kuin hyrrä, polvet notkahtivat, ja hän vaipui
maahan jalkojeni juureen.

Mustaihoiset tuijottivat ällistyneinä, aluksi ylpeää datoria, joka
virui liikahtamatta tien rubiinitomussa, sitten minua, ikäänkuin eivät
olisi voineet uskoa silmiään.

"Kehoititte minua sitomaan Thuridin", huudahdin. "Katsokaa sitten!"
Kumarruin ja irroitin hihnat maassa makaavalta mieheltä ja köytin
lujasti hänen kätensä ja jalkansa.

"Kohdelkaa nyt Thuridia, kuten äsken Xodaria! Viekää hänet Issuksen
eteen, sidottuna omiin hihnoihinsa; Issus nähköön omin silmin, että
keskellänne on nyt mies, jonka kunto on suurempi kuin ensisyntyisten!"

"Ken olet?" kuiskasi se nainen, joka oli ehdottanut, että minun pitäisi
koettaa sitoa Thurid.

"Olen kahden taivaankappaleen asukas, kapteeni John Carter Virginiasta,
Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuinen prinssi. Viekää tämä mies
jumalattarenne luokse, kuten sanoin, ja kertokaa hänelle samalla, että
voin tehdä hänen uljaimmalle datorilleen saman, minkä olen tehnyt
Xodarille ja Thuridille! Paljain käsin, pitkin miekoin tai lyhyin
kalvoin vaadin hänen sotilaittensa parhaat miehet kaksintaisteluun."

"Tule!" sanoi upseeri, joka oli saattamassa minua Shadoriin. "Saamani
määräykset ovat ehdottomat; emme saa viivytellä. Xodar, tule sinä
myöskin!"

Miehen sävy ei ollut lainkaan halveksiva, kun hän puhutteli minua ja
Xodaria. Ilmeisestikään hän ei enää hylkinyt entistä datoria yhtä
paljon, nähtyään kuinka helposti suoriuduin voimakkaasta Thuridista.

Että hän piti minua suuremmassa arvossa kuin orjaa olisi oikeastaan
saanut pitää, osoitti se, että hän koko loppumatkan aina asteli tai
seisoi takanani paljastettu miekka kädessään.

Omeanin järvelle palatessamme ei tapahtunut mitään erikoista.
Laskeuduimme alas samasta kaameasta hissiaukosta, josta olimme tulleet
ylös. Sitten menimme vedenalaiseen ja painuimme syvällä olevaan
tunneliin; sitten tunnelia myöten ja takaisin ylös lammikkoon, josta
ensiksi olimme joutuneet Omeanista Issuksen temppeliin vievään
ihmeelliseen käytävään.

Vedenalaisen saarelta meidät siirrettiin pienellä risteilijällä
kaukaiselle Shadorille. Siellä oli meitä odottamassa pieni kivinen
vankila ja puolisenkymmentä vartijaa. Muitta mutkitta meidät teljettiin
koppiin. Yksi mustaihoinen avasi vankilan oven jykevällä avaimella,
astuimme sisään, ovi sulkeutui jälkeemme ja lukko kirskahti. Tämä ääni
herätti mielessäni taaskin saman kolkon toivottomuuden tunteen, joka
oli vallannut minut Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa
pyhien thernien puutarhojen alla.

Silloin oli kanssani Tars Tarkas, mutta nyt olin aivan yksin, ilman
ystävän seuraa. Vaivuin miettimään suuren tharkilaisen ja hänen
seuralaisensa kauniin Thuvia-neidon kohtaloa. Vaikkakin he olisivat
ihmeen kautta pelastuneet ja päässeet turvaan jonkun ystävällisen
kansan keskuuteen, niin mitäpä toiveita minulla oli avusta, jota tiesin
heidän ilomielin kiiruhtavan voimiensa mukaan minulle antamaan.

Heillä ei voinut olla aavistustakaan olinpaikastani eikä kohtalostani,
sillä yksikään barsoomilainen ei edes uneksinut tällaisesta paikasta.
Eikä minua olisi vähääkään hyödyttänyt, vaikka he olisivatkin tunteneet
vankilani aseman tarkoin, sillä kukapa voisi toivoakaan kykenevänsä
tunkeutumaan tälle maanalaiselle järvelle, jota suojeli ensisyntyisten
voimakas laivasto? Ei, asemani oli toivoton.

Niinpä kyllä, mutta parhaani sittenkin koettaisin. Nousin seisomaan ja
pyyhkäisin pois mieleeni hiipivän epätoivon, joka oli vähällä saada
minut valtoihinsa. Päättäen tutkia vankilaani aloin katsella
ympärilleni.

Xodar istui pää painuksissa melkein keskellä huonetta olevalla
matalalla kivipenkillä. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan siitä asti kun
Issus oli riistänyt häneltä arvon.

Rakennus oli katoton, seinät lähes kymmenen metrin korkuiset. Lattian
ja seinien harjan keskivälissä oli pari pientä, vankkaristikkoista
ikkunaa. Vankila oli jaettu useihin koppeihin noin kuuden metrin
korkuisilla väliseinillä. Meidän kopissamme ei ollut ketään muita, ja
viereisiin koppeihin vievät molemmat ovet olivat auki. Astuin toiseen
näistä kopeista, mutta sekin oli tyhjä. Menin edelleen useiden koppien
läpi, kunnes viimeisessä näin nuoren punaisen marsilaispojan nukkumassa
kivisellä penkillä, joka oli kaikkien koppien ainoa huonekalu.

Hän oli ilmeisesti ainoa vanki paitsi meitä. Kumarruin tarkastamaan
hänen kasvojaan. Hänen piirteissään oli jotakin tutunomaista, enkä
kuitenkaan muistanut häntä nähneeni. Kasvot olivat hyvin säännölliset
ja tavattoman kauniit, samoin kuin hänen sirot raajansa ja
sopusuhtainen vartalonsa. Punaiseksi ihmiseksi hän oli harvinaisen
vaalea, mutta kaikissa muissa suhteissa tämän miellyttävän rodun
täydellinen esikuva.

En herättänyt häntä, sillä uni on vankilassa niin rajattoman arvokas
siunaus, että olen nähnyt ihmisten muuttuvan raivoaviksi pedoiksi, kun
joku vankitoveri on riistänyt heiltä muutamien hetkien levon.

Palatessani omaan koppiimme Xodar yhä istui samassa asennossa kuin
poistuessani.

"Mies", huudahdin, "tuollaisesta jöröttelemisestä ei sinulle ole mitään
hyötyä. Miehelle ei ole häpeäksi, että John Carter on hänet voittanut.
Näit itse sen siitä, kuinka helposti selviydyin Thuridista. Tiesit sen
jo aikaisemmin, kun näit minun risteilijän kannella surmaavan kolme
toveriasi."

"Soisin, että olisit silloin surmannut minutkin", sanoi hän.

"Nouse ylös!" rohkaisin; "kaikki toivo ei ole mennyttä. Kumpikaan
meistä ei ole kuollut. Olemme kelpo sotureita. Miksi emme raivaa
itsellemme tietä vapauteen?"

Hän katseli minua hämmästyneenä.

"Et tiedä, mitä puhut", vastasi hän. "Issus on kaikkivaltias. Issus on
kaikkitietävä. Hän kuulee nytkin puheesi. Hän tuntee ajatuksesi. On
pyhyyden loukkaamista edes uneksiakaan hänen määräystensä
rikkomisesta."

"Pötyä, Xodar", tokaisin kärsimättömästi.

Hän hypähti kauhistuneena pystyyn.

"Issuksen kirous kohtaa sinua", hän huudahti. "Seuraavalla hetkellä
vaivut maahan, kiemurrellen hirvittävissä tuskissa, kunnes kuolet."

"Uskotko sellaista, Xodar?" kysyin.

"Tietysti. Kenpä uskaltaisi epäillä?"

"Minä epäilen; niin, enemmänkin, väitän sen valeeksi", sanoin.
"Katsoppa, Xodar, kerroit hänen tuntevan ajatuksenikin. Punaisilla
ihmisillä on kaikilla ollut sama kyky jo monia ajanjaksoja, ja lisäksi
toinen ihmeellinen kyky. He voivat sulkea sielunsa niin, ettei kukaan
kykene lukemaan heidän ajatuksiaan. Edellisen tempun opin jo vuosia
takaperin. Toista minun ei ole tarvinnut opetella, sillä koko
Barsoomilla ei ole ainoatakaan ihmistä, joka kykenisi lukemaan mitä
aivojeni salaisissa kammioissa liikkuu.

"-- Jumalattarenne ei osaa lukea ajatuksiani, eikä liioin sinunkaan,
kun et ole hänen näkyvissään, jollet itse sitä tahdo. Jos hän olisi
kyennyt lukemaan ajatukseni, niin pelkään, että hänen ylpeytensä olisi
saanut melkoisen ankaran kolauksen, kun käännyin ympäri hänen
käskettyään minua 'katsomaan säteilevien kasvojensa pyhiä piirteitä'."

"Mitä tarkoitat?" kuiskasi hän, äänen väristessä pelosta, niin hiljaa
että tuskin kuulin.

"Tarkoitan, että hän oli mielestäni inhoittavimman, surkeimman ja
kammottavimman näköinen olento, mitä milloinkaan olen nähnyt."

Hetken hän katseli minua kauhistuneena ja typertyneenä. Huudahtaen:
"Herjaaja!" hän sitten karkasi kimppuuni.

Kun hän hyökkäsi, tartuin vasemmalla kädelläni häntä vasemmasta
ranteesta, kiersin oikean käteni hänen vasemman olkapäänsä alitse
työntäen kyynärpääni hänen leukansa alle ja nostin hänet selälleen
lanteilleni.

Siinä hän sätkytteli avuttomana hetkisen luoden minuun silmäyksiä,
jotka hehkuivat voimattomasta raivosta.

"Xodar", lausuin, "olkaamme ystäviä. Meidän on elettävä yhdessä kenties
kokonainen vuosi tämän kopin ahtaiden seinien sisällä. Olen pahoillani
siitä, että olen loukannut sinua, mutta en osannut uskoa, että mies,
joka oli saanut osakseen veristä vääryyttä Issukselta, yhä uskoi hänet
jumaluuteensa.

"-- Puhun vielä muutamia sanoja, Xodar, mitenkään tahtomatta enää
loukata tunteitasi, vaan yksinomaan saadakseni sinut käsittämään, että
niin kauan kun elämme, olemme itse kohtalomme määrääjiä enemmän kuin
joku jumala.

"-- Kuten näet, Issus ei ole iskenyt minua kuoliaaksi eikä hän pelasta
uskollista Xodariaan uskottoman kynsistä joka on häpäissyt hänen
loistavaa ihanuuttaan. Ei, Xodar, Issuksenne on kuolevainen vanha
nainen. Kun kerran olet poissa hänen ulottuviltaan, niin hän ei voi
tehdä sinulle mitään pahaa.

"-- Kun sinä tunnet tämän kummallisen maan ja minä ulkomaailman, niin
me, kaksi voimakasta soturia, voisimme yhdessä raivata itsellemme tien
vapauteen. Ja vaikka kaatuisimmekin yrittäessämme, niin eikö muistomme
olisi kirkkaampi silloin, kuin jos orjamaisen arkoina jäisimme
teurastettaviksi julman ja epäoikeudenmukaisen tyrannin -- nimitäpä
häntä sitten mielesi mukaan jumalattareksi ta: kuolevaiseksi --
määräyksestä."

Lopetettuani puheeni laskin Xodarin seisomaan lattialle ja päästin irti
otteeni. Hän ei uudistanut hyökkäystään mutta ei myöskään virkkanut
mitään. Sensijaan hän astahti penkin ääreen ja vaipuen sille istumaan
oli tuntikausia syvissä mietteissä.

Pitkän ajan kuluttua kuulin hiljaista liikettä toiselta muihin
koppeihin vievältä ovelta ja katsahdettuani ylös näin punaisen
marsilaisnuorukaisen, joka silmäili meitä tarkasti.

"Kaor!" huudahdin, kuten punaiset marsilaiset tervehtivät toisiaan.

"Kaor!" tervehti hän. "Mitä varten olet täällä?"

"Odotan kuolemaani, luullakseni", vastasin vääntäen kasvoni nauruun.

Myöskin hän hymyili, rohkeata, miellyttävää hymyä.

"Niin minäkin", hän sanoi. "Minulle se tulee pian. Näin Issuksen
säteilevän kauneuden lähes vuosi sitten. Olen koko ajan suuresti
ihmetellyt, etten kaatunut hengettömänä maahan, heti kun näin hänen
kammottavan naamansa. Entä hänen vatsansa! Ensimmäisen esi-isäni
nimessä! Toista sellaista epäluomaa ei ikinä ole ollut maailmassa.
Menee suorastaan yli ymmärrykseni, että he sellaista otusta nimittävät
ikuisen elämän jumalattareksi, kuoleman jumalattareksi, lähemmän kuun
äidiksi ja käyttävät hänestä viittäkymmentä muuta yhtä järjetöntä
nimitystä."

"Miten olet tänne joutunut?" kysyin.

"Se kävi perin yksinkertaisesti. Olin lentänyt yhden miehen
partiokoneella kauas etelään, kun päähäni pälkähti loistava ajatus
lähteä etsimään unohdettua Korus-järveä, joka perintätietojen mukaan
on lähellä etelänapaa. Olen varmaankin perinyt isältäni rajun
seikkailuhalun ja orjalliseen kunnioituspalvontaan luontumattoman
häikäilemättömyyden.

"-- Olin saapunut ikuisen jään kohdalle, kun vasemmanpuolinen potkurini
juuttui kiinni, ja laskeuduin maahan sitä korjaamaan. Mutta ennenkuin
aavistinkaan, oli ilma sakeana lentokoneita ja satakunta näitä
ensisyntyisiä paholaisia hyppäsi maahan ympärilleni.

"-- Miekat paljaina he kävivät kimppuuni, mutta ennenkuin sorruin
maahan heidän alleen, olivat he saaneet maistaa isäni miekan terästä ja
olin antanut sellaisen näytteen kunnostani, että jos isäni olisi elänyt
ja olisi ollut sitä näkemässä, hän olisi varmasti ollut tyytyväinen."

"Onko isäsi kuollut?" kysyin.

"Hän kuoli ennenkuin ympäriltäni kuori murtui ja minä astuin tähän
maailmaan, joka on ollut minua kohtaan perin hyvä. Lukuunottamatta
surua siitä, ettei minulla olin ollut kunniaa milloinkaan nähdä isääni,
olen ollut hyvin onnellinen. Ainoana huolenani on nyt, että äitini
murehtii minua, niinkuin hän on kymmenen pitkää vuotta surrut isääni."

"Kuka oli isäsi?" kysäisin.

Juuri kun hän aikoi vastata, astui sisään meluisa vartija käskien hänen
mennä yöksi omaan koppiinsa ja sulkien oven, kun hän oli poistunut
toiseen huoneeseen.

"Issuksen tahto on, että teidät kaksi pidetään yhdessä", selitti vartija
palattuaan koppiimme. "Tämän raukkamaisen orjanorjan on palveltava
sinua hyvin", hän huomautti minulle, viitaten kädellään Xodariin päin.
"Jollei hän sitä tee, on sinun piestävä häntä, kunnes hän alistuu.
Issus haluaa, että loukkaat ja häpäiset häntä kaikin mahdollisin
keinoin."

Näin sanoen hän poistui luotamme. Xodar istui yhä pää käsien varassa.
Astuin hänen viereensä ja laskin käteni hänen olalleen.

"Xodar", sanoin, "kuulin Issuksen määräykset, mutta sinun ei tarvitse
pelätä, että koettaisin panna niitä toimeen. Olet urhoollinen mies,
Xodar. Oma asiasi on, jos haluat alistua vainoon ja nöyryytykseen.
Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, niin pysyisin miehevän rohkeana
ja uhmaisin vihollisiani."

"Olen ajatellut ankarasti, John Carter", selitti hän, "kaikkia niitä
uusia aatteita, jotka esitit minulle joitakuita tunteja sitten. Kohta
kohdaltaan olen liittänyt toisiinsa sen, mitä sinä sanoit ja mikä
tuntui minusta pahalta herjaukselta, ja sellaiset seikat, joita olen
eläissäni nähnyt ja joita en ole edes uskaltanut ajatella, peläten
saavani Issuksen vihan päälleni.

"-- Nyt uskon, että hän pettää meitä eikä ole sen kummempi jumala kuin
sinä tai minä. Vielä olen valmis tunnustamaan, että ensisyntyiset eivät
ole pyhempiä kuin pyhät thernit, eivätkä pyhät thernit sen pyhempiä
kuin punainen kansa.

"-- Koko uskontomme perustuu taikauskoon ja valheisiin, joita meille
ylempämme ovat pitkiä ajanjaksoja syöttäneet, sillä heidän eduilleen ja
vallalleen on ollut tärkeätä saada meidät jatkuvasti uskomaan niin kuin
he tahtovat.

"-- Olen valmis repimään rikki minua kahlehtineet siteet. Olen valmis
uhmaamaan itse Issustakin. Mutta mitä se meitä hyödyttää? Olkootpa
ensisyntyiset jumalia tai kuolevaisia, he ovat joka tapauksessa mahtava
rotu, ja me olemme heidän kynsissään yhtä lujasti kuin jos olisimme jo
vainajia. Pako on mahdoton."

"Olen selviytynyt pahoista pintehistä ennenkin, ystäväni", vastasin.
"Enkä niin kauan kun elän herkeä toivomasta pääseväni karkaamaan
Shadorin saarelta ja Omeanin järveltä."

"Me emme pääse edes vankilamme seinien sisältä", väitti Xodar.
"Tunnustele tätä piintapaista pintaa!" hän huudahti lyöden nyrkillään
koppimme vankkaa kiviseinää. "Ja katso, kuinka kiiltävän sileä se on!
Ei kukaan voi kiivetä sitä myöten päästäkseen sen yli."

Hymyilin.

"Se on vähäisin huolemme, Xodar", vastasin. "Vakuutan sinulle nousevani
seinän yli ja vieväni sinut mukaani, jos vain sinä, kun tunnet
täkäläiset tavat, suostut auttamaan minua ilmoittamalla, milloin on
sopivinta yrittää, ja opastat minut aukolle, joka vie tämän maanalaisen
järven kupukatosta Jumalan valoisaan, raikkaaseen ilmaan."

"Yöllä on parasta koettaa, ja vain silloin meillä on vähäiset
onnistumisen mahdollisuudet, sillä silloin sotilaat nukkuvat ja vain
uniset vahdit nuokkuvat taistelulaivojen kannella. Risteilijöillä ja
pienemmillä aluksilla ei ole vahteja ensinkään. Isompien laivojen
vahdit pitävät huolta kaikesta. Nyt on yö."

"Mutta", huudahdin, "ei ole pimeä! Kuinka sitten voi olla yö."

Hän hymyili.

"Unohdat", hän sanoi, "että olemme syvällä maan uumenissa. Auringon
valoa ei tunkeudu tänne ensinkään. Kuut ja tähdet eivät milloinkaan
kuvastu Omeanin pinnasta. Tämä fosforivalo, joka nyt loistaa tässä
avarassa maanalaisessa holvissa, säteilee sen kupukaton kalliosta.
Omeanissa on aina näin valoisaa, samoin kuin aallot ovat aina
samanlaiset kuin nyt, vyöryen lakkaamatta tuulettomalla järvellä.

"-- Silloin kun ylämaailmassa on määrätty yönaika, nukkuvat ne miehet,
jotka ovat täällä tehtävissään; mutta aina täällä on yhtä valoisaa."

"Se vaikeuttaa karkaamista", sanoin, mutta kohautin sitten olkapäitäni,
sillä mitäpä huvia olisikaan helposta tehtävästä?

"Nukkukaamme nyt tänä yönä", huomautti Xodar. "Kenties huomenna
keksimme jonkun suunnitelman."

Heittäydyimme pitkäksemme kovalle kivipermannolle ja vaivuimme väsyneen
uneen.



YHDESTOISTA LUKU

Kun horna puhkesi valloilleen


Varhain seuraavana aamuna Xodar ja minä aloimme valmistella
karkaamissuunnitelmiamme. Ensiksi annoin hänen piirtää koppimme
kivilattialle etelänavan seuduista niin tarkan kartan kuin oli
mahdollista käytettävissämme olevilla välineillä -- varustukseni
soljella ja Sator Throgilta ottamani ihmeellisen jalokiven terävällä
särmällä.

Tämän kartan avulla laskin sitten likipitäin Heliumin suunnan ja
etäisyyden Omeaniin vievän aukon suulta.

Sitten piirrätin hänellä Omeanin kartan, johon oli tarkoin merkitty
Shadorin asema ja katossa oleva, ulkomaailmaan vievä aukko.

Molempia karttoja tutkin sitten, kunnes ne olivat lähtemättömästi
painuneet mieleeni. Samoin Xodar opetti minut tuntemaan Shadorilla
olevien vartijoiden tehtävät ja tavat. Nukkumista varten määrättyinä
tunteina oli vain yksi mies kerrallaan toimessa. Hänen vartiopolkunsa
kulki vankilan ympäri noin kolmenkymmenen metrin etäisyydellä
rakennuksesta.

Vartijat astelivat, selitti Xodar, hyvin hitaasti, niin että yhteen
kierrokseen kului lähes kymmenen minuuttia. Niin ollen oli vankilan
jokainen sivu jotakuinkin viisi minuuttia yhteen menoon valvomatta
vartijan jatkaessa etanankulkuaan vastakkaisella puolella.

"Nämä tiedot, joita haluat", huomautti Xodar, "ovat kaikki hyvin
arvokkaita sen _jälkeen_ kun olemme päässeet ulos, mutta millään
seikalla, jota olet kysynyt, ei ole vähääkään tekemistä tämän
ensimmäiseksi ratkaistavan ja tärkeimmän kysymyksen kanssa."

"Ulos me kyllä pääsemme", vastasin nauraen. "Jätä se minun huolekseni!"

"Milloin yritämme?" kysyi hän.

"Ensimmäisenä yönä, jolloin joku pieni alus on ankkurissa lähellä
Shadorin rantaa", vastasin.

"Mutta miten saat tietää, onko aluksia lähellä Shadoria? Ikkunat ovat
aivan liian korkealla ylettyäksemme niihin."

"Eipä suinkaan, Xodar; katsos tänne!"

Hypähdin, niin että sain kiinni vastassamme olevan ikkunan ristikoista,
ja silmäsin nopeasti ulkopuolelle.

Useita pikku aluksia ja kaksi isoa taistelulaivaa oli korkeintaan sadan
metrin päässä Shadorista.

-- Tänä yönä, -- ajattelin ja aioin juuri lausua ratkaisuni Xodarille,
kun koppimme ovi ilman minkäänlaista varoitusmerkkiä avautui ja vartija
astui sisään.

Jos hän nyt näkisi minut, niin karkuun pääsemisen toiveet haihtuisivat
meiltä nopeasti; tiesin, että minut pantaisiin rautoihin, jos vartijani
saisivat vähänkään vihiä liikkumiskyvystä, joka minulla Maan oloihin
tottuneiden lihaksieni nojalla oli Marsissa.

Mies astui sisään pysähtyen seisomaan kasvot huoneen keskustaa kohti,
joten hänen selkänsä oli minuun päin. Puolitoista metriä yläpuolellani
oli viereisen ja meidän koppimme välisen seinän yläreuna.

Siinä oli ainoa keino välttää ilmituloa. Jos mies kääntyisi, olisin
mennyttä. En myöskään voinut pudottautua lattialle, sillä hän oli
melkein minun kohdallani, joten olisin lattialle tullessani pakostakin
tyrkännyt häntä.

"Missä valkoinen mies on?" tiuskaisi vartija Xodariile. "Issus vaatii
häntä luokseen." Hän kääntyi hitaasti tarkastellen, olinko jossakin
kopin nurkassa.

Kiipesin ikkunan rautaristikoita myöten, kunnes sain toiselle jalalleni
hyvän sijan ikkunalaudalta; sitten päästin irti otteeni ja ponnahdutin
itseni väliseinän päälle.

"Mikä se oli?" kuulin vartijan syvän äänen mylvivän, kun varuksieni
metalliosat rahisivat kiviseinää vasten, lipuessani sen ylitse. Sitten
pudottauduin keveästi viereisen kopin lattialle.

"Missä on valkoinen orja?" ärjäisi vartija uudelleen.

"En tiedä", vastasi Xodar. "Hän oli täällä juuri kun tulit. En ole
hänen valvojansa -- mene etsimään!"

Mustaihoinen murahti jotakin, jota en ymmärtänyt, ja sitten kuulin
hänen avaavan oven, joka vei yhteen toisella puolella olevista
kopeista. Kuuntelin jännittyneenä, kunnes kuulin oven sulkeutuvan hänen
jälkeensä. Sitten hyppäsin taaskin väliseinän päälle ja pudottauduin
omaan koppiimme hämmästyneen Xodarin viereen.

"Ymmärrätkö nyt, miten pääsemme täältä?" kysyin häneltä kuiskaten.

"Käsitän kyllä, miten sinä pääset", vastasi hän, "mutta en nyt sen
enempää kuin ennenkään huomaa, kuinka voin itse sen tehdä. Varmaa on,
etten minä kykene hyppäämään seinien yli kuten sinä."

Kuulimme vartijan liikkuvan kopista koppiin. Tehtyään koko kierroksen
hän lopuksi palasi meidän luoksemme. Kun hän huomasi minut, niin hänen
silmänsä melkein tunkeutuivat ulos kuopistaan.

"Ensimmäisen esi-isäni kuoren nimessä!" ärjyi hän. "Missä olet ollut?"

"Olen ollut vankilassa eilisestä lähtien, jolloin telkesitte minut
tänne", vastasin. "Olin tässä huoneessa sinun tullessasi. Sinun olisi
parasta alkaa huolehtia näöstäsi."

Hän tuijotti minuun raivoissaan, mutta samalla rauhoittuneena.

"Tule!" hän sanoi. "Issus on käskenyt sinun saapua."

Hän vei minut vankilasta, jättäen Xodarin yksin. Ulkopuolella oli
useita muita vartijoita ja punainen marsilaisnuorukainen, joka oli
ollut toisessa kopissa Shadorilla. Sama matka, jonka olin edellisenä
päivänä kulkenut Issuksen temppeliin, toistettiin. Vartijat pitivät
punaisen nuorukaisen ja minut erillämme, joten meillä ei ollut
tilaisuutta jatkaa edellisenä iltana keskeytynyttä keskusteluamme.

Nuorukaisen kasvot olivat väikkyneet mielessäni. Missä olin nähnyt
hänet ennen? Hänen kaikki piirteensä olivat niin omituisen
tutunomaiset, samoin hänen ryhtinsä, puhetapansa, liikkeensä. Olisin
voinut vannoa tuntevani hänet, ja kuitenkin samalla tiesin, etten ollut
nähnyt häntä koskaan ennen.

Saavuttuamme Issuksen puutarhaan meidät ohjattiin poispäin temppelistä
eikä sitä kohti. Tiemme vei loihditun kauniiden puistojen läpi
valtavalle muurille, joka kohosi kolmenkymmenen metrin korkeuteen.

Jykevän portin kautta päästiin pienelle kentälle, jota reunusti
samanlainen upea metsä kuin olin nähnyt Kultaisten kallioiden juurella.

Parvittain mustaihoisia asteli verkalleen samaan suuntaan, johon
vartijamme veivät meitä, ja heidän seassaan vilahteli vanhoja
ystäviäni, kasvi-ihmisiä ja isoja valkeita apinoita.

Nämä hurjat eläimet liikkuivat tungoksessa kuin kotikoirat. Jos ne
olivat tiellä, niin mustaihoiset tyrkkäsivät ne raa'asti syrjään tai
läimäyttivät niitä miekan lappeella, ja eläimet luikkivat tiehensä
hyvin pelokkaan näköisinä.

Pian saavuimme päämääräämme, laajaan amfiteatteriin, joka sijaitsi
kentän toisessa laidassa vähän yli puolen kilometrin päässä puutarhan
muurista.

Avarasta kaariportista virtasi mustaihoisia istumapaikoilleen, mutta
meidät vietiin sisään pienemmästä, lähellä rakennuksen toista päätä
olevasta sisäänkäytävästä.

Jouduimme istumapaikkojen alla olevaan aitaukseen, jossa oli jo
ennen meitä toisia vankeja yhteen sullottuina ja vartijoiden
silmälläpitäminä. Jotkut heistä olivat raudoissa, mutta suurinta osaa
näytti vartijoiden läsnäolo pelottavan tarpeeksi, estäen kaikki
mahdolliset pakoyritykset.

Matkalla Shadorilta tänne minulla ei ollut ensinkään tilaisuutta
puhella vankitoverini kanssa, mutta kun nyt taaskin olimme varmassa
tallessa telkien ja lukkojen takana, vähensivät vartijamme
valppauttaan, joten pääsin lähenemään punaista marsilaisnuorukaista,
jonka tunsin niin omituisesti vetävän minua puoleensa.

"Mikä on tämän kokoontumisen tarkoitus?" kysyin häneltä. "Onko meidän
tapeltava ensisyntyisten huviksi vai onko meillä odotettavissa vieläkin
pahempaa?"

"Tämä on osa Issuksen joka kuukausi pidettävistä pyhistä menoista",
selitti hän, "jolloin mustaihoiset pesevät sielunsa synneistä
ulkomaailman ihmisten veressä. Jos mustaihoinen sattumalta saa
surmansa, niin se on todistuksena siitä ettei hän ole ollut vilpittömän
uskollinen Issukselle, mikä on kuolemansynti. Jos hän selviää elävänä
taistelusta, niin hän vapautuu syytöksestä, jonka nojalla hänelle oli
langetettu pyhien menojen tuomio, kuten sitä nimitetään.

"-- Taistelutavat ovat erilaisia. Meitä pannaan joku lukumäärä yhdessä
taistelemaan yhtä useita tai kaksi kertaa niin lukuisia mustaihoisia
vastaan. Tai meidät lähetetään yksin villejä petoja tai jotakuta
mainehikasta mustaa soturia vastaan."

"Ja jos voitamme", kysyin, "niin entä sitten -- vapausko?"

Hän purskahti nauruun.

"Vapaus, totisesti! Ainoa vapaus meitä varten on kuolema. Ei kukaan,
joka kerran on astunut ensisyntyisten alueelle, poistu sieltä
milloinkaan. Jos osoittaudumme kelpo taistelijoiksi, niin meidän
annetaan taistella usein. Jollemme ole hyviä taistelijoita --." Hän
kohautti olkapäitään. "Ennemmin tai myöhemmin kuolemme areenalla."

"Entä oletko sinä taistellut usein?" kysyin.

"Hyvin usein", vastasi hän. "Se on ainoa huvini. Satakunta mustaa
paholaista olen toimittanut manalaan Issuksen pyhissä menoissa lähes
vuoden aikana. Äitini olisi perin ylpeä, jos hän vain tietäisi, kuinka
hyvin olen pitänyt yllä isäni taistelukunnon muistoa."

"Isäsi on varmaankin ollut valtavan uljas soturi", sanoin. "Tunsin
aikoinani useimmat Barsoomin soturit; epäilemättä tunsin hänetkin. Ken
hän oli?"

"Isäni oli --"

"Tulkaa, calotit!" kajahti vartijan raaka ääni. "Mars
teurastettaviksi!" Tylysti meidät sysittiin jyrkälle rinteelle, jota
myöten tultiin alhaalla areenan laidassa oleviin koppeihin.

Tämä amfiteatteri samoin kuin kaikki Barsoomissa näkemäni oli
rakennettu laajaan syvennykseen. Vain ylin istuinrivi, joka muodosti
matalan muurin katsomon ympärille, oli korkeammalla kuin maanpinta.
Itse areena oli syvällä maanpinnan alapuolella.

Ensimmäisen istuinrivin alla areenan tasalla oli useita suljettuja
häkkejä, joihin meidät sullottiin. Pahaksi onneksi nuori ystäväni ei
joutunut samaan koppiin kanssani.

Suoraan vastapäätä sitä häkkiä, jossa minä olin, oli Issuksen
valtaistuin. Tämä kamala otus kyyrötti tuolissaan, ympärillään sata
orjaneitoa, joiden hihnalaitteissa säihkyi jalokiviä. Monissa
värivivahduksissa välkkyvät ja omituisesti kirjaillut kankaat peittivät
valtiattaren korokkeen pieluksia, joille orjaneidot olivat
laskeutuneet.

Kolme riviä kookkaita, hyvin aseistettuja, paljon korokkeen alapuolella
olka olassa seisovia sotilaita ympäröi valtaistuinta joka puolelta.
Eturintamassa olivat tämän taivaan irvikuvan korkeat arvohenkilöt,
joiden kiiltävän musta iho peittyi kalliisiin kiviin ja joiden arvoa
osoitti otsalla riippuva, pyöreään kultalevyyn upotettu merkki.

Valtaistuimen kahden puolen alkoivat tiheät katsojaparvet, täyttäen
amfiteatterin ylhäältä alas asti. Naisia oli yhtä paljon kuin miehiäkin
ja kaikki olivat puetut ihastuttavan kauniisti valmistettuihin
hihnoihin, jotka osoittivat heidän asemansa ja sukunsa. Jokaisen
mustaihoisen mukana oli vähintään yksi ja korkeintaan kolme orjaa,
jotka oli ryöstetty thernien alueelta ja ulkomaailmasta. Kaikki
mustaihoiset ovat "ylimyksiä." Ensisyntyisistä ei ainoakaan ole
talonpoika. Alhaisinkin sotilas on jumala, ja hänellä on omat
palvelusorjansa.

Ensisyntyiset eivät tee työtä. Miehet taistelevat -- pyhä etuoikeus ja
velvollisuus on taistella ja kuolla Issuksen puolesta. Naiset eivät tee
mitään, eivät kerrassa mitään. Orjat pesevät heidät, pukevat heidät,
ruokkivat heitä. Onpa sellaisiakin, joilla on orjia puhumaan
puolestaan, ja näin yhden istuvan pyhien menojen aikana silmät ummessa,
samalla kun orja koko ajan kertoi hänelle, mitä areenalla tapahtui.

Päivä aloitettiin Issuksen osuuden valinnalla. Se merkitsi loppua
niille onnettomille raukoille, jotka olivat saaneet nähdä jumalattaren
huikaisevan kirkkauden vuosi takaperin. Heitä oli kymmenen -- loistavia
kaunottaria mahtavien jeddakien ylpeistä hoveista ja pyhien thernien
temppeleistä. Vuoden he olivat palvelleet Issuksen seurueessa; tänään
heidän oli hengellään maksettava tämä kunniapaikkansa jumalattaren
läheisyydessä; huomenna he olisivat herkkuna hovivirkailijoiden
pöydillä.

Kookas mustaihoinen astui neitojen kanssa areenalle. Huolellisesti hän
tarkasti heitä, tunnusteli heidän jäseniään ja koetteli heidän
kylkiluitaan. Vihdoin hän valitsi heistä yhden ja vei hänet Issuksen
valtaistuimen eteen, lausuen jumalattarelle muutamia sanoja, joista en
saanut selvää. Issus nyökkäsi. Mustaihoinen kohotti kätensä päänsä
päälle tervehdykseksi, tarttui neitoa ranteesta ja kiskoi hänet
pienestä ovesta areenalta valtaistuimen alle.

"Issus saa hyvän aterian tänä iltana", sanoi vieressäni eräs vanki.

"Mitä tarkoitat?" kysyin.

"Tyttö on hänen päivällisensä, Thabis-vanhus vie hänet keittiöön. Etkö
nähnyt, kuinka huolellisesti hän valitsi lihavimman ja pehmeimmän
joukosta?"

Murahdin, kiroillen vastassamme olevalla upealla valtaistuimella
vaanivaa hirviötä.

"Älä kiivastele", kielteli toverini; "saat nähdä vielä paljon pahempaa,
jos elät kuukaudenkaan ensisyntyisten keskuudessa."

Käännyin taaskin katsomaan areenalle juuri parhaiksi nähdäkseni erään
läheisen häkin oven avautuvan ja kolmen kammottavan valkean apinan
juoksevan siitä esille. Tytöt vaipuivat säikähdyksestä yhteen läjään
areenan keskelle.

Yksi heistä oli polvillaan, ojentaen rukoilevasti käsiään Issusta
kohti. Mutta tämä kamala jumalatar vain kumartui kauemmaksi eteenpäin
nähdäkseen tarkemmin alkavan näytelmän yksityiskohdat. Pian apinat
huomasivat yhteen sulloutuneet, kauhun jähmettämät neidot, ja kiljuen
petomaisen raivoisasti kuin pahat henget ne lähtivät kiitämään heitä
kohti.

Minut valtasi mielipuolinen raivo. Näiden vallasta päihtyneiden
olentojen ilkeä, raukkamainen julmuus heidän keksiessään tällaisia
hirveitä kidutustapoja pani kaikki miehevät tunteeni kuohuksiin pohjaa
myöten. Silmissäni väikkyi veripunainen utu, joka ennusti kuolemaa
vihollisilleni.

Vartija seisoi huolettomasti häkkimme telkeämättömän oven edessä. Ja
miksipä olisikaan telkeitä tarvittu estämään uhriraukkoja tunkeutumasta
areenalle, jonka jumalat olivat määränneet heidän kuolinpaikakseen!

Yksi ainoa isku riitti kaatamaan mustaihoisen tiedottomana maahan.
Tempasin hänen pitkän miekkansa ja juoksin areenalle. Apinat olivat jo
melkein neitosten kimpussa, mutta Maassa kehittyneine lihaksineni en
tarvinnut kuin kaksi valtaista ponnahdusta päästäkseni keskelle
hiekoitettua näyttämöä.

Hetkisen vallitsi hiljaisuus avarassa amfiteatterissa, sitten kajahti
tuomittujen häkeistä raju riemuhuuto. Pitkä säiläni piirsi viuhuen
ympyrän ilmaan, ja päättömänä sätkytteli iso apina pyörtyvien tyttöjen
jalkojen juuressa.

Toiset apinat kääntyivät nyt minua vastaan, ja seisoessani niiden
edessä kohosi katsomosta uhkaava ulvonta vastaukseksi vankien rajuihin
kehoitushuutoihin. Syrjäsilmäyksellä näin parinkymmenen vartijan
kiitävän kimaltelevalla hietikolla minua kohti. Sitten murtautui heidän
takanaan olevista häkeistä mies. Se oli sama nuorukainen, joka oli niin
suuresti herättänyt mielenkiintoani.

Hän pysähtyi tuokioksi häkkien eteen miekka koholla. "Tulkaa,
ulkomaailman miehet!" hän huudahti. "Kuolkaamme niin kuin miesten
sopii! Seuratkaamme tätä tuntematonta soturia ja muuttakaamme Issuksen
tämänpäiväiset menot kostojuhlaksi, josta kerrotaan monien miespolvien
aikana, ja joka saa mustat naamat kalpenemaan joka kerran kun Issuksen
pyhät menot uusiintuvat! Tulkaa! Häkkienne edessä olevat telineet ovat
täynnä säiliä."

Jäämättä odottamaan kehoituksensa vaikutusta hän kääntyi ja lähti
pitkin harppauksin juoksemaan minua kohti. Jokaisesta kopista, jossa
oli punaisia miehiä, kohosi ilmoihin ukkosen jyrinää muistuttava ääni
vastaukseksi hänen sanoihinsa. Ulvovat joukot paiskasivat häkeissä
olleet vartijat maahan ja tunkeutuivat sakeana ryöppynä kentälle,
hehkuen taisteluhalusta.

Koppien ulkopuolia olevista telineistä temmattiin aseet, jotka oli
varattu vangeille, kun he määrätyllä vuorollaan lähtivät areenalle, ja
parvi päättäväisiä sotureja kiiruhti avuksemme.

Isot, puolenviidettä metrin mittaiset apinat olivat vaipuneet maahan
miekkani iskuista, kimppuuni rientävien vartijoiden ollessa vielä
jonkun matkan päässä. Nuorukainen kiisi aivan heidän kintereillään.
Takanani olivat neitoset, ja kun taistelin juuri heidän puolestaan,
jäin paikalleni ottamaan vastaan varmaa kuolemaa, päättäen antaa
kunnostani sellaisen näytteen, että se muistettaisiin kauan
ensisyntyisten maassa.

Minua hämmästytti punaisen nuorukaisen nopeus hänen rientäessään
vartijoiden jäljessä. En koskaan ollut nähnyt niin nopeata marsilaista.
Hänen harppauksensa eivät jääneet paljonkaan lyhemmiksi kuin ne, joita
minä maapallolla kasvaneine lihaksineni hyppäilin ja jotka herättivät
niin suurta kunnioitusta vihreissä marsilaisissa joutuessani heidän
käsiinsä, kun ensi kerran saavuin Marsiin. Vartijat eivät vielä olleet
ennättäneet luokseni, kun hän kävi heidän niskaansa takaa päin, ja kun
he kääntyivät torjumaan hänen rajua hyökkäystään, luullen saaneensa
vähintään tusinan hätyyttäjiä kimppuunsa, riensin minä ahdistamaan
heitä omalta puoleltani.

Kylmä hymy väikkyi nuorukaisen siroilla kasvoilla, ja vähän väliä hän
sinkautti pilkkasanan vastustajilleen. Tässä ja monessa muussa
suhteessa hänen taistelutapansa muistutti hyvin suuresti omaani.

Kenties juuri näiden epämääräisten yhteisten piirteiden tähden
rakastinkin poikaa, kun taas hänen miekkansa teki mustaihoisten
joukossa niin kamalan tuhoisaa jälkeä, että tunsin ihailevaa
kunnioitusta häntä kohtaan.

Omasta puolestani taistelin kuten tuhansia kertoja ennenkin -- milloin
astahtaen sivulle väistääkseni uhkaavan piston, milloin tehden nopean
syöksyn upottaakseni säiläni kärjen vihollisen sydämeen, ennenkuin se
painui hänen toverinsa kurkkuun.

Meillä kahdella oli hilpeä ottelu parhaillaan, kun lukuisa osasto
Issuksen omaa henkivartiostoa komennettiin areenalle. Rajusti kiljuen
he kävivät kimppuumme, samalla kun aseistettuja vankeja parveili joka
suunnalta heitä ahdistamaan.

Puolen tunnin aikana tuntui siltä kuin horna olisi puhjennut
valloilleen. Muurien ympäröimä areena oli sekavana sykermänä keskenään
ottelevia, kirkuvia, sadattelevia, verisiä pahoja henkiä. Aina välkkyi
punaisen nuorukaisen säilä vierelläni.

Yhä toistaen komennushuutojani olin saanut vangit hitaasti kootuksi
yhtenäisen osaston tapaiseksi lähellemme, joten lopulta taistelimme
kehässä tuomittujen neitojen ympärillä.

Kaatuneita oli paljon kummallakin puolella, mutta surma oli kuitenkin
saanut paljon suuremman saaliin Issuksen henkivartijoiden keskuudesta.
Näin sananviejiä juoksevan nopeasti pitkin katsomon rivejä, ja kun he
riensivät siellä istuvien ylimysten ohi, paljastivat nämä miekkansa ja
kiiruhtivat areenalle. He aikoivat tuhota meidät lukumäärällään, se oli
ilmeisesti tarkoituksena.

Näin vilahdukselta Issuksen, joka istui etunojassa valtaistuimellaan,
kamala naama vääntyneenä kauhistuttavaan, vihaa ja raivoa uhkuvaan
irvistykseen, johon minusta näytti sekaantuvan myöskin pelkoa. Tämä
näky herätti mielessäni uuden ajatuksen.

Nopeasti käskin viidenkymmenen vangin peräytyä taaksemme ja muodostaa
uuden kehän neitojen ympärille.

"Jääkää tänne ja puolustakaa naisia, kunnes palaan!" komensin.

Sitten käännyin ulompana ympyrässä olevien puoleen ja huudahdin: "Surma
Issukselle!" Ja uhkaavasti kajahti sitten joka puolelta ympäriltäni:
"Valtaistuimelle! Valtaistuimelle!"

Yhtenä miehenä riensi vastustamaton soturiparvi eteenpäin yli
kaatuneiden ja kuolevien vihollisten kohti marsilaisen jumalattaren
valtaistuinta. Ensisyntyisten uljaimmat taistelijat kiiruhtivat
laumoittain katsomosta sulkemaan meiltä tietä. Lakaisimme heidät maahan
ikäänkuin he olisivat olleet paperisotilaita.

"Istumariveille toiset!" huusin, kun saavuimme areenaa rajoittavalle
muurille. "Kymmenen miestä riittää anastamaan valtaistuimen." Olin
pannut merkille, että Issuksen vartijoista oli suurin osa areenalla
taistelemassa.

Vangit hajaantuivat oikealle ja vasemmalle hypäten matalan muurin yli
vertatihkuvat miekat käsissään innokkaina surmaamaan katsomossa
tungeksivia uhreja.

Seuraavalla hetkellä koko amfiteatteri vapisi kuolevien ja
haavoittuneiden kiljahduksista, aseiden kalskeesta ja voittajien
riemuhuudoista.

Kylki kyljessä nuorukainen ja minä kymmenkunnan soturin seuraamina
raivasimme taistellen tiemme valtaistuimen juurelle. Sinne jääneet
vartijat, jotka olivat saaneet avukseen ensisyntyisten korkeita
arvohenkilöitä ja ylimyksiä, asettuivat tiiviiseen rintamaan meidän ja
Issuksen välille, joka istui syvälle eteenpäin kumartuneena korkokuvin
koristetulla sorapustuolillaan, vuoroin kirkuen kimeitä määräyksiä
seuralaisilleen, vuoroin sinkautellen kauheita kirouksia niille, jotka
pyrkivät häpäisemään hänen jumaluuttaan.

Hänen ympärillään olevat orjat vapisivat, silmät pelosta ja
jännityksestä levällään, tietämättä oliko heidän rukoiltava meille
voittoa vaiko tappiota. Jotkut heistä, jotka epäilemättä olivat
Barsoomin uljaimpien soturien ylväitä tyttäriä, tempasivat miekat
kaatuneilta ja hyökkäsivät Issuksen henkivartijoitten kimppuun, mutta
pian heidät hakattiin maahan. He olivat toivottoman asian kunniakkaita
marttyyrejä.

Seuralaisemme taistelivat hyvin, mutta senjälkeen kun Tars Tarkas ja
minä olimme kylki kyljessä taistelleet pitkän, kuuman iltapäivän
warhoonlaumoja vastaan kuivuneen meren pohjalla Tharkin edustalla, en
ollut nähnyt kahden miehen ottelevan niin menestyksellisesti ja niin
lannistumattoman rajusti ja urheasti kuin punainen nuorukainen ja minä
silloin kuoleman ja ikuisen elämän jumalattaren Issuksen valtaistuimen
edustalla.

Säilämme kaatoivat meidän ja koristetun, sorapuspuisen istuimen välillä
olevia miehiä toisen toisensa jälkeen. Uusia astui heidän tilalleen
täyttäen syntyneet aukot, mutta askeleen toisensa jälkeen pääsimme yhtä
lähemmäksi päämääräämme.

Äkkiä kohosi lähellämme olevilta lehtereiltä huuto: "Nouskaa, orjat!
Nouskaa, orjat!" Se paisui paisumistaan, kunnes se vakaisen voimakkaana
kieri ympäri koko amfiteatterin.

Kuin yhteisestä sopimuksesta lakkasimme hetkeksi taistelemasta
nähdäksemme, mitä tämä uusi ääni merkitsi, ja pian olimmekin siitä
selvillä. Joka puolella rakennusta naisorjat karkasivat isäntiensä
kimppuun, temmaten aseekseen mitä ensimmäiseksi käteen sattui. Kaunis
orja heilutti entisen valtiattarensa hihnasta kiskaisemaansa tikaria,
jonka terä välkkyi punaisena entisen omistajattarensa verestä; toiset
olivat saaneet ympärillä olevien kaatuneiden miekkoja: toiset
heiluttivat pampuiksi muuttuneita raskaita koristuksia. Sellaisilla
aseilla nämä kauniit naiset ryhtyivät jakamaan kauan kaipaamaansa
kostoa, joka parhaassakin tapauksessa voi vain osittain korvata heille
kaiken sen kuvaamattoman julmuuden ja alennuksen, jota he olivat
saaneet kärsiä mustien isäntiensä puolelta. Ja ne, jotka eivät
löytäneet mitään muita aseita käyttivät sormiaan ja hohtavan valkeita
hampaitaan.

Se oli samalla kertaa pöyristyttävä ja ihastuttava näky. Mutta ennen
pitkää olimme uudelleen kiintyneet omaan otteluumme, ja vain naisten
hillitön hyökkäyshuuto: "Nouskaa, orjat! Nuuskaa, orjat!" kertoi
meille, että he yhä taistelivat.

Enää eroitti meidät Issuksesta yksi ainoa sotilasrivi. Jumalattaren
kasvot sinertyivät pelosta. Vaahto kihosi hänen huulilleen. Kauhu
näytti lamauttavan hänet liikkumattomaksi. Vain nuorukainen ja minä
taistelimme nyt. Kaikki muut olivat kaatuneet, ja luultavasti olisin
itsekin saanut surmani uhkaavasta pitkän miekan iskusta, jollei
vastustajani takaa olisi ojentunut käsi tarttuen hänen kyynärvarteensa
juuri kun säilä oli laskeutumaisillaan. Nuorukainen hypähti vierelleni
syösten miekkansa mustaihoisen ruumiiseen, ennenkuin tämä ehti tointua
antaakseen uuden iskun.

Ilman sitä olisin yhtä kaikki kaatunut, sillä säiläni oli juuttunut
erään ensisyntyisen datorin rintalastaan. Kun vastustajani vaipui
maahan, tempasin häneltä miekan ja katsoin hänen ruumiinsa yli sitä
henkilöä, joka nopealla kädenliikkeellään oli pelastanut minut
edellisestä uhkaavasta iskusta. Se oli Matai Shangin tytär Phaidor.

"Pakene, prinssini!" hän huudahti. "Taisteleminen on enää hyödytöntä.
Kaikki areenalle jääneet ovat kaatuneet. Kaikki muut valtaistuinta
vastaan hyökänneet, paitsi sinä ja tuo nuorukainen, ovat kuolleet. Vain
katsomossa on enää jäljellä muutamia sotilaitasi, ja he ja naisorjat
ovat juuri sortumaisillaan. Kuuntele! Naisten taisteluhuutoa tuskin
enää kuuluu, sillä he ovat melkein kaikki kaatuneet. Kutakin teitä
vastaan on ensisyntyisten alueella kymmenentuhatta mustaihoista. Raivaa
tiesi täältä alhaalta unohdetulle Korus-jarvelle! Terävän miekkasi ja
voimakkaan kätesi avulla saatat vielä päästä Kultaisille kallioille ja
pyhien thernien temppelipuistoihin. Kerro siellä kokemuksesi isälleni
Matai Shangille! Hän antaa sinulle suojaa, ja yhdessä kenties keksitte
keinon minun vapauttamisekseni. Pakene, niin kauan kun on edes vähäinen
mahdollisuus paeta!"

Mutta se ei ollut alkuperäinen päämääräni, enkä voinut ymmärtää, missä
suhteessa pyhien thernien julma vieraanvaraisuus olisi parempi kuin
ensisyntyisten.

"Alas Issus!" kiljaisin ja aloitin yhdessä nuorukaisen kanssa taistelun
uudelleen. Kaksi mustaihoista kaatui saatuaan miekkamme sisäelimiinsä,
ja seisoimme kasvoista kasvoihin Issuksen edessä. Kun säiläni kohosi
päättämään hänen kammottavan elämänratansa, kirposivat hänen jäsenensä
lamaannuksestaan, ja korviavihlovasti kirkaisten hän pyörsi pakoon.
Aivan hänen takanaan aukeni äkkiä tumma aukko korokkeen lattiaan. Hän
juoksi sitä kohti nuorukainen ja minä kintereillään. Hajaantuneet
henkivartijat tointuivat kuullessaan hänen huutonsa ja karkasivat
uudelleen kimppuumme. Nuorukainen sai iskun päähänsä. Hän horjahti ja
olisi kaatunut, mutta kietaisin vasemman käteni hänen ympärilleen ja
käännyin raivostunutta, uskonvimmaista joukkoa vastaan, joka oli
mielipuolena jumalatartaan kohdanneen loukkauksen johdosta. Issus
katosi samassa vierelläni ammottavaan tummaa kuiluun.



KAHDESTOISTA LUKU

Kuolemaan tuomittuna


Hetkisen seisoin paikallani, ennenkuin mustaihoiset kävivät kimppuuni,
mutta heti heidän hyökätessään minun oli pakko peräytyä askel tahi
pari. Samassa jalkani hapuili turhaan lattiaa, sen alla oli vain tyhjää
ilmaa. Olin astunut takaperin aukkoon, johon Issus oli livahtanut.
Sekunnin verran hoipuin syvänteen reunalla. Sitten suistuin pimeään
kuiluun, puristaen yhä nuorukaista syliini.

Kolahdimme onkalon sileään reunaan, yllämme oleva aukko sulkeutui yhtä
salaperäisesti kuin oli auennutkin, ja me putosimme vahingoittumatta
syvällä areenan alapuolella olevaan valaistuun kammioon.

Noustuani seisomaan sattui katseeni ensimmäiseksi Issuksen
vahingoniloiseen naamaan. Hän tähysti minua kammion seinässä olevan
ristikko-oven vankkojen tankojen takaa.

"Tyhmän varomaton kuolevainen", hän kirkui, "saat tässä salaisessa
kopissa kärsiä kauhean rangaistuksen herjauksestasi. Sinun on viruttava
täällä yksin ja pimeässä rikostoverisi lahoavan ruumiin mädätessä
vierelläsi, kunnes yksinäisyys ja nälkä tekevät sinut mielipuoleksi ja
syöt matelevia toukkia, joiksi toverisi on muuttunut."

Muuta hän ei sanonut. Seuraavalla hetkellä hän oli poissa, ja koppia
valaissut himmeä hohde muuttui sysimustaksi pimeydeksi.

"Miellyttävä vanhus, tuo nainen", lausui vierelläni ääni.

"Ken puhuu?" kysyin.

"Minä, toverisi, jolla on tänään ollut kunnia taistella olka olassa
uljaimman miehen kanssa, jonka rintaa barsoomilaisen soturin merkki
ikinä on koristanut."

"Jumalan kiitos, ettet ole kuollut", sanoin. "Olin huolissani sen
ilkeän iskun johdosta, jonka sait päähäsi."

"Se vain huumasi minut", vastasi hän. "Pelkkä raapaisu."

"Kentiespä olisi ollut yhtä hyvä, jos se olisi ollut surmanisku",
sanoin. "Näytämme olevan kauniisti satimessa, ja meillä on loistavat
toiveet kuolla nälkään ja janoon."

"Missä olemme?"

"Areenan alla", vastasin. "Suistuimme samaan aukkoon, johon Issus pääsi
karkuun ollessaan melkein käsissämme."

Hän naurahti hiljaa, rattoisasti ja huolettomasti, sitten hän hapuili
pimeässä, kunnes löysi olkapääni. Vetäen korvani suullensa hän
kuiskasi:

"Paremmin ei olisi voinut käydä. Issuksen salaperäisessä ympäristössä
on salaisuuksia, joista hän itse ei ole uneksinutkaan."

"Mitä tarkoitat?"

"Olin vuosi takaperin muiden orjien kanssa työssä täällä, kun näihin
maanalaisiin käytäviin tehtiin muutoksia. Silloin löysimme näiden alta
muinaisen käytävä- ja kammioverkon, joka jo monet miespolvet on ollut
suljettuna. Työtä johtavat mustaihoiset tutkivat niitä, ottaen mukaansa
useita meikäläisiä tekemään mahdollisesti tarvittavat työt. Tunnen koko
järjestelmän perin pohjin.

"-- Penikulmia pitkät käytävät risteilevät puutarhojen ja itse
temppelin alla, ja yksi niistä vie alaspäin niille kohdin missä
Omeaniin johtavan vesitunnelin tämänpuolinen pää on.

"-- Jos pääsemme huomaamatta vedenalaiseen, niin ken ties meidän
onnistuu pujahtaa järvelle ja jollekin niistä monista saarista, joille
mustaihoiset eivät milloinkaan poikkea. Siellä sitten voimme elää
jonkun aikaa, ja kenpä tietää, mitä saattaa tapahtua sellaista, joka
auttaa meidät karkuun?"

Hän oli koko ajan puhunut hiljaa kuiskaten, ilmeisesti peläten
täälläkin saattavan olla vakoilevia korvia. Vastasin senvuoksi yhtä
varovasti.

"Ohjaa meidät takaisin Shadorille, ystäväni! Xador, mustaihoinen, on
siellä. Suunnittelimme yhdessä pakoa, joten en voi jättää häntä yksin."

Eteensä tunnustellen hän alkoi liikkua ympäri pimeän kammion lattiaa,
etsien allamme oleviin käytäviin aukeavaa luukkua. Vihdoin kuului hänen
hiljainen kehoituksensa: "Sst." Ryömin ääntä kohti ja tapasin hänet
polvillaan lattiassa olevan aukon reunalla.

"On pudottauduttava noin kolme metriä", kuiskasi hän. "Kun käyt
riippumaan aukosta, niin voit vaaratta tipauttaa itsesi alhaalla
olevalle tasaiselle ja pehmeälle hiekkapohjalle."

Meluttomasti laskeuduin ylemmän kopin sysimustasta pimeydestä sen alla
olevaan yhtä pimeään onkaloon. Pimeys oli niin läpitunkematon, ettemme
voineet nähdä käsiamme, vaikka nostimme ne melkein nenäämme kiinni.
Luulenpa, etten milloinkaan muulloin ole ollut niin tyyten valottomassa
paikassa kuin Issuksen luolat olivat.

Vähän aikaa riipuin ilmassa. Sellaisessa asemassa ihmisen valtaa
omituinen tunne, jota on varsin vaikea kuvailla. Kun jalat polkevat
tyhjää ilmaa ja alla kaikki peittyy pimeyteen, niin tuntuu kaamealta
heittää irti kädet ja pudottautua tuntemattomaan syvyyteen.

Vaikkakin nuorukainen oli sanonut, että alemman käytävän lattia oli
vain kolmen metrin syvyydessä, sain kuitenkin kokea saman
hermojännityksen kuin jos olisin heilunut pohjattoman jyrkänteen
reunalla. Sitten hellitin otteeni ja putosin -- vähän toista metriä,
pehmeälle hiekkapohjalle.

Nuorukainen tuli perästäni.

"Nosta minut olkapäillesi", hän sanoi, "että voin panna luukun
paikoilleen."

Kun se oli tehty, tarttui hän käteeni ja talutti minua, edeten hyvin
hitaasti ja tunnustellen usein ympärilleen sekä pysähtyen vähän väliä,
ollakseen varma siitä, ettemme joutuneet väärään käytävään. Ennen
pitkää alkoi käytävä laskeutua varsin jyrkästi.

"Kohta", selitti toverini, "on meillä valoisaa. Alemmaksi tullessamme
joudumme samoihin fosforihohteisiin kerroksiin, jotka valaisevat
Omeania."

Se retki Issuksen salaisissa käytävissä ei milloinkaan haihdu
mielestäni. Vaikkakaan sen kestäessä ei sattunut mitään erikoista, oli
se kuitenkin minusta kauttaaltaan oudon kiehtova ja hermoja kiihottava
seikkailu, mikä luullakseni pääasiallisesti johtui näiden ammoin
unohdettujen käytävien arvaamattomasta iästä. Ympäristöni, jonka
sysimusta pimeys kätki arvostelevilta katseiltani, ei saattanut olla
puoleksikaan niin ihmeellinen kuin ne kuvat, joita mielikuvitukseni
maalasi loihtiessaan uudelleen eläviksi tämän kuolevan tähden
muinaisaikaiset ihmiset, antaen heidän taaskin puuhailla töissään,
juonitteluissaan, salaperäisissä ja julmissa menoissaan, joihin he
olivat turvautuneet voidakseen pysyä elossa taistelussaan kuivuneiden
merien pohjilla harhailevia heimoja vastaan, näiden tungettua heidät
maailman äärimmäisille rajoille, jossa he nyt olivat läpitunkemattoman
taikauskomuurin suojassa.

Vihreiden ihmisten ohella oli Barsoomissa ollut kolme huomattavaa
ihmisrotua, musta, valkoinen ja keltainen Sitä mukaa kun vesi kuivui
ja meret hävisivät, ehtyivät apulähteet, kunnes elämä tällä
taivaankappaleella muuttui yhtämittaiseksi olemassaolon taisteluksi.

Eri rodut olivat ikimuistoisista ajoista käyneet sotaa keskenään, ja
kolme korkeampaa rotua oli helposti pitänyt kurissa tämän
taivaankappaleen aavikoiden vihreät villit. Mutta kun ensinmainittujen
oli sitten merenrantojen peräytyessä ollut pakko vähän väliä luopua
linnoitetuista kaupungeistaan ja viettää suuremmassa tai pienemmässä
määrin paimentolaiselämää, hajaantuen vähäisiksi yhdyskunniksi, niin he
piankin sortuivat hurjien vihreiden laumojen saaliiksi. Lopputuloksena
oli mustien, valkoisten ja keltaisten kansojen osittainen yhteen
sulautuminen, joten kehittyi nykyinen erinomainen punainen ihmisrotu.

Olin aina olettanut, että alkuperäisten rotujen viimeisetkin jätteet
olivat hävinneet Marsin pinnalta, mutta muutamina viimeksi kuluneina
päivinä olin tavannut sekä valko- että mustaihoisia varsin lukuisasti.
Saattaisiko tämän tähden jossakin kaukaisessa nurkassa vielä olla
jäljellä jätteitä muinaisaikojen keltaisesta kansasta?

Haaveilevat mietteeeni keskeytyivät, kun nuorukainen huudahti hiljaa.

"Vihdoin valoisa polku!" riemuitsi hän, ja kun katsahdin eteenpäin,
näin kaukana häämöittävän himmeän hohteen.

Jatkaessamme matkaamme valo muuttui voimakkaaksi, kunnes ennen pitkää
olimme hyvin valaistuissa käytävissä. Sitten kävi etenemisemme
ripeästi, ja äkkiä saavuimme suoraan sille penkereelle vievään
käytävään, jossa vedenalaisen satamalammikko oli.

Alus oli asemapaikallaan luukku auki. Nostaen sormen huulilleen ja
sitten taputtaen merkitsevästi säiläänsä nuorukainen lähti äänettömästi
hiipimään vedenalaista kohti. Minä seurasin hänen kintereillään.

Laskeuduimme ääneti tyhjälle kannelle ja ryömimme nelin kontin
luukulle. Kun silmätessämme varkain aluksen sisälle emme nähneet
ainoatakaan vartijaa, hiivimme nopeasti ja äänettömästi kuin kissat
yhdessä pääkajuuttaan. Sielläkään ei ollut ainoatakaan elävää olentoa.
Ripeästi panimme luukun paikoilleen ja kiersimme sen tiiviisti kiinni.

Sitten nuorukainen meni ohjaushyttiin, painoi nappulaa, ja vene vajosi
pyörteinä kohisevaan veteen. Ei sittenkään kuulunut hätäisiä askeleita,
kuten olimme odottaneet, ja nuorukaisen jäädessä ohjaamaan alusta minä
riensin hytistä toiseen, turhaan etsien miehistöön kuuluvia sotilaita.
Vedenalainen oli jätetty aivan omiin hoteisiinsa. Sellainen
onnenpotkaus tuntui melkein uskomattomalta.

Kun palasin ohjaushyttiin kertomaan hyviä uutisia toverilleni, ojensi
hän minulle paperilapun.

"Tämä selittää miehistön poissaolon", hän sanoi.

Se oli ilmaradiolla saapunut tiedonanto vedenalaisen komentajalle:

    "Orjat kapinassa. Tule kaikkine miehinesi ja tuo mukana kaikki,
     jotka tavoitat tiellä! Liian myöhäistä noutaa apua Omeanista.
     Parhaillaan verilöyly amfiteatterissa.

    Issus uhattu. Joudu!

                                                     _Zithad_."

"Zithad on Issuksen henkivartiostossa palveleva dator", selitti
nuorukainen. "Säikytimme heidät pahanpäiväisesti, niin etteivät he sitä
pian unohda."

"Toivokaamme, että se vain on Issuksen lopun alku", sanoin.

"Vain ensimmäiset esi-isämme tietävät", vastasi hän.

Saavuimme Omeanissa olevalle vedenalaisen lammikolle ilman seikkailuja.
Siellä pohdimme, olisiko meidän viisainta upottaa alus, ennenkuin
poistuisimme sen luota, mutta lopuksi päättelimme, ettei se missään
suhteessa parantaisi pakomahdollisuuksiamme. Omeanissa oli yllin kyllin
mustaihoisia katkaisemaan meiltä tien, jos joutuisimme kiinni. Tulisipa
heitä lisää Issuksen temppelistä ja puistoista kuinka paljon hyvänsä,
se ei huonontaisi mahdollisuuksiamme vähääkään.

Nyt on ratkaistavanamme pulma, miten voisimme sivuuttaa vedenalaisen
saarella vahdissa olevat sotilaat. Vihdoin keksin suunnitelman.

"Mikä on vartiostoa komentavan upseerin nimi tai arvonimi"? kysyin
nuorukaiselta.

"Kun aamulla saavuimme tänne, oli toimessa Torith-niminen mies",
vastasi hän.

"Hyvä. Entä mikä on vedenalaisen päällikön nimi?"

"Yersted."

Löysin kajuutasta määräyskaavakkeen ja kirjoitin seuraavan käskyn:

    "Dator Torith, palauttakaa nämä kaksi orjaa heti Shadorille!

                                                   _Yersted_."

"Se on yksinkertaisin palaamiskeino", sanoin hymyillen ojentaessani
väärennetyn määräyksen toverilleni. "Tule, pian näemme, kuinka se
tepsii!"

"Entä miekkamme!" huudahti hän. "Kuinka osaamme selittää, että meillä
on aseita?"

"Koska sitä emme voi selittää, on meidän jätettävä ne tänne", vastasin.

"Eikö ole perin ajattelematonta tällä tavoin antautua uudelleen
aseettomina ensisyntyisten käsiin?"

"Se on ainoa keino", vastasin. "Luota minuun, että keksin jonkin tavan
päästä pois Shadorin vankilasta, ja kun olemme kerran ulkosalla, niin
en luule meille olevan kovinkaan vaikeata saada uudelleen aseita
tällaisessa maassa, jossa näin runsaasti vilisee aseistettuja miehiä."

"Sinäpä sen sanot", vastasi hän kohauttaen olkapäitään. "Minulla ei
voisi olla johtajaa, joka kykenisi paremmin herättämään luottamusta
kuin sinä. Mennään panemaan juonesi koetukselle."

Rohkeasti nousimme esille vedenalaisen luukusta jätettyämme sinne
miekkamme ja astelimme pääovelle, joka vei vartioasemalle ja
vahtimiesten datorin majapaikalle.

Meidät nähdessään vahdit juoksivat hämmästyneinä esiin ja käskivät
pysähtyä, tähdäten meitä pyssyillään. Ojensin määräyksen yhdelle
heistä. Hän otti sen ja nähtyään, kelle se oli osoitettu, antoi sen
Torithille, joka juuri tuli virkahuoneestaan katsomaan hälinän syytä.

Mustaihoinen luki määräyksen ja silmäili sitten meitä vähän aikaa
ilmeisesti epäillen.

"Missä on dator Yersted?" hän kysyi, ja rintaani ahdisti sadatellessani
typeryyttäni, kun jätimme upottamatta vedenalaisen, joten valhe, joka
minun nyt oli sanottava, olisi näyttänyt todennäköiseltä.

"Hänen oli määrä heti palata temppelille", vastasin.

Torithin jalka liikahti lammikkoa kohti, ikäänkuin hän olisi aikonut
hankkia varmennusta puheelleni. Sillä hetkellä riippui kaikki
hiuskarvasta, sillä jos hän olisi mennyt ja nähnyt tyhjän aluksen yhä
paikoillaan, niin koko syöttämäni jutun heikko rakenne olisi rauennut.
Mutta ilmeisesti hän piti määräystä oikeana, eikä hänellä todellakaan
ollut mitään kunnollista syytä sitä epäillä, sillä tuskin saattoi
hänestä olla todennäköistä, että kaksi orjaa antautuisi tällä tavoin
vapaaehtoisesti vartioitaviksi. Juuri rohkeutensa nojalla suunnitelma
onnistui.

"Olitteko mukana orjien kapinassa?" kysyi Torith. "Tänne on juuri
saapunut joitakin niukkoja tietoja sellaisesta."

"Kaikki olivat siihen sekaantuneet", vastasin. "Mutta koko juttu
supistui mitättömiin. Vartijat pian tukahduttivat sen, surmaten meistä
suurimman osan."

Selitykseni näytti häntä tyydyttävän. "Vie heidät Shadorille!" hän
käski erästä alaistaan. Astuimme saaren rannassa olevaan pieneen
veneeseen ja muutamien minuuttien kuluttua olimme Shadorilla. Siellä
meidät pantiin takaisin entisiin koppeihimme, minut Xodarin kanssa
yhteen, nuorukainen yksin. Ja lukkojen ja telkien takana olimme jälleen
ensisyntyisten vankina.



KOLMASTOISTA LUKU

Vapautta kohti


Xodar kuunteli epäillen ja ihmetellen, kun kerroin hänelle, mitä
Issuksen pyhien menojen aikana oli areenalla tapahtunut. Vaikkakin hän
oli jo tunnustanut, että hänen uskonsa Issuksen jumaluuteen horjui,
niin hän ei kuitenkaan tahtonut jaksaa käsittää, että kukaan saattaisi
miekka kädessä uhata Issusta hajoamatta tuhansiksi sirpaleiksi
pelkästään hänen raivoisan, jumalaisen vihansa voimasta.

"Se on lopullisesti sitova todistus", hän sanoi vihdoin. "Se riittää
tuhoamaan minulta viimeisetkin tähteet taikauskoisesta Issuksen
palvonnasta. Hän on vain ilkeä vanha akka, joka käyttää suurta
valtaansa pahan palvelukseen ja on kaikenlaisten konnanjuonien avulla
saanut pidetyksi sekä oman kansansa että koko Barsoomin uskonnollisessa
pimeydessä pitkiä ajanjaksoja."

"Hän on yhtä kaikki vieläkin kaikkivaltias täällä", huomautin.
"Senvuoksi on meidän parasta poistua täältä ensimmäisessä vähänkin
sopivassa tilaisuudessa."

"Toivon, että sinä keksit sopivan tilaisuuden", sanoi hän naurahtaen.
"Sillä tosiasia on, että koko elämäni aikana en minä ole nähnyt
ainoatakaan hetkeä, jolloin ensisyntyisten vanki olisi voinut karata."

"Ensi yönä on yhtä sopiva aika kuin milloin hyvänsä", vastasin.

"Yö on pian käsissä", huomautti Xodar. "Miten minä voin olla avuksi?"

"Osaatko uida?" kysyin.

"Ei yksikään Korus-järven limainen silian ole vedessä paremmin kotonaan
kuin Xodar", vastasi hän.

"Hyvä. Punainen nuorukainen ei todennäköisesti osaa uida, sillä koko
heidän alueellaan on vettä tuskin niin paljon, että siinä voisi uittaa
pienintäkään alusta. Toisen meistä on senvuoksi kannatettava häntä
veden päällä uidessamme valitsemallemme alukselle. Ensimmältä
toivoin, että voisimme sukeltaa koko välin, mutta pelkään, ettei se
luonnistu punaiselle nuorukaiselle. Rohkeinkin heistä kauhistuu jo
ajatellessaankin syvää vettä, sillä moniin miespolviin he eivät ole
nähneet järveä, jokea tahi merta."

"Punaihoinen lähtee siis kanssamme?" kysyi Xodar.

"Niin."

"Se on hyvä. Kolme säilää on parempi kuin kaksi, erittäinkin kun kolmas
on niin hyvä kuin hänen. Olen usein nähnyt hänen taistelevan areenalla
Issuksen juhlissa. Ennenkuin näin sinun ottelevan, en ollut nähnyt
miestä, joka olisi näyttänyt voittamattomalta, vaikka vastassa olisikin
ollut suuri ylivoima. Teitä saattaisi luulla opettajaksi ja oppilaaksi
tai isäksi ja pojaksi. Kun nyt muistelen hänen kasvojaan, niin huomaan
teissä samanlaisia piirteitä. Ne ilmenevät erittäin hyvin taistelussa.
Teillä on sama kylmän tuikea hymy huulillanne, sama raivostuttava
halveksiminen kuvastuu joka liikkeestänne, kasvojenne jokaisesta
vaihtuvasta ilmeestä."

"Olkoon sen seikan laita kuinka hyvänsä, Xodar, hän on kelpo
miekkamies. Arvelenpa, että meitä on sellainen kolmikko, jota on vaikea
voittaa, ja jos vain ystäväni, Tharkin jeddak Tars Tarkas, olisi
neljäntenä, niin voisimme raivata tiemme Barsoomin toisesta päästä
toiseen, vaikka koko maailma olisi vastassamme."

"Kyllä se onkin", huomautti Xodar, "kun saadaan tietää mistä tulet.
Siinä yksi puoli Issuksen herkkäuskoiselle ihmiskunnalle syöttämästä
taikauskosta. Hän käyttää välikappaleinaan pyhiä thernejä, jotka
tietävät hänestä yhtä vähän kuin ulkomaailmankin barsoomilaiset. Hänen
määräyksensä viedään therneille kirjoitettuna verellä oudolle
pergamentille. Nämä harhaantuneet hupsu-raukat luulevat saavansa
jumalattaren ilmoituksen yliluonnollista tietä, sillä he löytävät ne
tarkoin vartioidulta alttariltaan, jonka luokse kukaan ei voi
huomaamatta päästä. Olen itse ollut näiden Issuksen tiedonantojen
toimittajana monia vuosia. Issuksen temppelistä vie pitkä tunneli Matai
Shangin päätemppeliin. Sen kaivoivat ensisyntyiset orjat monia
miespolvia sitten niin salaisesti, ettei yhdelläkään thernillä ole
ollut aavistusta sen olemassaolosta.

"-- Therneillä puolestaan on temppeleitä siellä täällä ympäri koko
sivistyneen maailman. Papit, joita kansa ei milloinkaan saa nähdä,
saarnaavat siellä oppia salaperäisestä Iss-virrasta, Dorin laaksosta ja
unohdetusta Korus-järvestä houkutellakseen harhaantuneita olentoja
lähtemään vapaaehtoiselle toivioretkelle lisäämään thernin
varallisuutta ja heidän orjiensa lukumäärää.

"-- Sillä tavoin thernejä käytetään tärkeimpänä välikappaleena
kokoamaan rikkautta ja työtä, jotka ensisyntyiset sitten ryöstävät
heiltä, milloin tarvitsevat. Joskus ensisyntyiset itse tekevät retkiä
ulkomaailmaan. Silloin he ottavat vangiksi punaisten kuningassukujen
prinsessoja, anastavat taistelulaivoihin tehdyt viimeiset parannukset
ja vievät mukaansa niiden rakennustaitureita, jäljentääkseen mitä eivät
kykene luomaan.

"-- Me olemme tuottamaton rotu ja ylpeilemme siitä. Ensisyntyiselle on
rikos tehdä työtä tai keksiä mitään. Se on alempien olentojen tehtävä,
sillä he elävät vain sitä varten, että ensisyntyiset voisivat elää
kauan ylellisyydessä ja laiskuudessa. Meille on taisteleminen kaikki
kaikessa. Ilman sitä ensisyntyisiä olisi enemmän kuin kaikki Barsoomin
kansat jaksaisivat elättää, sillä minun tietääkseni ei meistä yksikään
kuole luonnollista kuolemaa. Naisemme eläisivät ikuisesti, jollemme
kyllästyisi heihin ja toimittaisi heitä pois toisten tieltä. Kaikista
heistä on Issus yksin turvassa kuolemalta. Hän on elänyt lukemattomia
miespolvia."

"Eivätkö muutkin barsoomilaiset eläisi ikuisesti, jollei oppi
vapaaehtoisesta toivioretkestä saattaisi heitä Issin helmaan
tuhatvuotisina tai aikaisemminkin?" kysyin.

"Nyt minusta tuntuu, että he ovat aivan samanlaisia olentoja kuin
ensisyntyisetkin, ja toivon saavani elää ja taistella heidän puolestaan
sovittaakseni synnit, jotka monia miespolvia saarnattujen valheellisten
oppien aiheuttaman tietämättömyyden johdosta olen heitä vastaan
tehnyt."

Kun hän lopetti puheensa, kiiri omituinen huuto pitkin Omeanin pintaa.
Olin kuullut sen samaan aikaan edellisenä iltana ja tiesin, että se oli
merkkinä päivän päättymisestä ja että nyt Omeanin miehet levittäisivät
silkkivuoteensa taistelulaivojen ja risteilijöiden kansille, vaipuen
Marsin sikeään uneen.

Vartijamme astui sisään tarkastamaan meitä viimeisen kerran, ennenkuin
uusi päivä koittaisi yläilmoissa. Se oli pian tehty, ja vankilamme ovi
sulkeutui hänen jäljessään -- olimme yksin aamuun saakka.

Jätin hänelle tarpeeksi aikaa palata majapaikkaansa, kuten Xodar sanoi
hänen luultavasti tekevän. Sitten hyppäsin ristikkoiselle ikkunalle
tarkastelemaan järveä. Vähän matkan päässä oli jättimäinen
taistelulaiva ja sen ja rannan välillä useita pienempiä aluksia,
risteilijöitä ja yhden miehen partiokoneita. Vain taistelulaivalla oli
vahti. Saatoin eroittaa hänet selvästi laivan takilassa ja
katsellessani näin hänen levittävän silkkipeitteensä pienelle lavalle,
joka oli hänen vahtipaikkanaan. Pian hän heittäytyi pitkälleen.
Omeanissa oli kuri todella höllää. Mutta sitä ei voi ihmetellä, sillä
eihän ainoakaan vihollinen aavistanut tällaisen laivaston, ei edes
ensisyntyisten eikä Omeanin järven olemassaoloa. Mitä varten vahtiminen
oli todellakaan tarpeen?

Pudottauduin lattialle ja keskustelin Xodarin kanssa, kuvaillen hänelle
näkemiäni aluksia.

"Yksi niistä", hän sanoi, "on henkilökohtaista omaisuuttani. Se kantaa
viisi miestä ja on kaikkein nopein niistä. Jos pääsemme siihen, niin
voimme ainakin tehdä sellaisen pakoyrityksen, että sitä muistetaan."
Sitten hän alkoi kuvata minulle laivan laitteita, varustuksia, koneita
ja kaikkea muuta, mikä teki sen sellaiseksi lentäjäksi kuin se oli.
Hänen selityksestään tunsin erään sukkelan kojeen, jota Kantos Kan oli
opettanut minut käyttämään purjehtiessamme väärillä nimillä Zodangan
laivastossa prinssi Sab Thanin komennuksessa. Arvasin, että
ensisyntyiset olivat varastaneet sen Heliumin laivoista, sillä muualla
ei ollut tällaista laitetta. Tiesin myöskin, että Xodar puhui totta
kehuessaan pienen aluksensa nopeutta, sillä mitkään muut Marsin ohutta
ilmaa halkovat lentokoneet eivät voineet lähimainkaan kilpailla
heliumilaisten kanssa.

Päätimme odottaa vielä ainakin tunnin ajan, että kaikki vetelehtijät
ennättäisivät käydä levolle. Siihen mennessä oli minun noudettava
punainen nuorukainen meidän koppiimme, niin että olisimme valmiina
yhdessä ripeästi lähtemään karkumatkallemme vapautta kohti.

Hypähdin niin että sain tartutuksi väliseinän harjaan ja vedin itseni
seinälle. Seinän harja oli tasainen, noin kolmekymmentä sentimetriä
leveä, ja sitä myöten astelin nuorukaisen kopille, jossa hän istui
penkillä. Hän nojautui seinää vasten katsellen Omeanin hohtavaa
kupukattoa, ja kun hän huomasi minun seisovan väliseinällä, menivät
hänen silmänsä hämmästyksestä levälleen. Sitten levisi hänen
kasvoilleen leveä tyytyväisyyden ja ymmärtämyksen hymy.

Kun kumarruin hypätäkseni hänen luokseen lattialle, hän viittasi minua
odottamaan. Tullen sitten aivan kohdalleni hän kuiskasi: "Ojenna
kätesi! Jaksan itse hypätä melkein seinän harjalle saakka. Olen
koettanut sitä usein, ja joka päivä olen päässyt hieman lähemmäksi
sitä. Jonkun ajan kuluttua olisin jaksanut hypätä ylös asti."

Kävin vatsalleni poikkipäin seinälle ja ojensin käteni alas häntä
kohti. Hän otti vauhtia huoneen keskeltä ja hyppäsi niin että sain
kiinni hänen ojennetusta kädestään, minkä jälkeen vedin hänet
vierelleni seinän harjalle.

"Olet Barsoomin punaisen kansan paras hyppääjä, mitä olen nähnyt",
sanoin.

Hän vastasi: "Se ei olekaan ihmeellistä. Kerron sinulle syyn, kun
meillä on enemmän aikaa."

Palasimme yhdessä koppiimme, jossa Xodar odotti, ja laskeuduimme
lattialle neuvottelemaan hänen kanssaan, kunnes tunti oli kulunut.

Teimme suunnitelmat lähimmän tulevaisuuden varalle ja vannoimme
juhlallisen valan taistella kuolemaan saakka toistemme puolesta mitä
vihollista vastaan hyvänsä, sillä tiesimme, että jos onnistuisimmekin
pääsemään karkuun ensisyntyisten käsistä, meillä vielä olisi koko
maailma vastassamme -- piintyneen taikauskon valta on mahtava.

Sovimme, että minä ohjaisin alusta, kun olisimme sille päässeet, ja
että jos vaurioitta saapuisimme ulkomaailmaan, pyrkisimme pysähtymättä
Heliumia kohti.

"Miksi Heliumiin?" kysäisi punainen nuorukainen.

"Olen heliumilainen prinssi", vastasin.

Hän silmäsi minua oudosti, mutta ei virkkanut sen enempää koko asiasta.
Ihmettelin silloin, mitä hänen ilmeensä saattoi merkitä, mutta muut,
kiireellisemmät asiat haihduttivat sen pian mielestäni, eikä minulla
ollut tilaisuutta ajatella sitä ennenkuin myöhemmin.

"Tulkaa!" sanoin vihdoin. "Nyt on yhtä sopiva aika kuin koskaan.
Lähtekäämme!"

Seuraavalla hetkellä olin väliseinän harjalla nuorukainen vierelläni.
Aukaisin varushihnojeni soljet ja liitin ne pitkäksi vyöksi, jonka
toisen pään laskin alhaalla odottavalle Xodarille. Hän tarttui siihen
ja istui pian vierellämme.

"Kuinka yksinkertaista!" Hän nauroi.

"Kaiken muun pitäisi olla vieläkin yksinkertaisempaa", vastasin. Sitten
nousin vankilan ulkoseinälle, juuri parhaiksi korkealle voidakseni
tirkistää sen yli pitämään silmällä vartijaa. Viisi minuuttia
varrottuani hän tuli näkyviin, astellen hidasta, etanamaista käyntiään
rakennuksen ympäri.

Odotin, kunnes hän oli kääntynyt rakennuksen nurkitse, joten hän ei
enää voinut nähdä vankilan sille puolelle, josta pakomme alkaisi. Heti
kun hän katosi nurkan taakse, tartuin Xodariin ja vedin hänet seinän
harjalle. Pistin varustushihnojen toisen pään hänen käteensä ja laskin
hänet nopeasti maahan. Sitten nuorukainen vuorostaan tarttui
hihnaköyteen ja liukui Xodarin vierelle.

Edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaisesti he eivät jääneet odottamaan
minua, vaan menivät varovasti rantaan, noin kolmenkymmenen metrin
pituisen matkan, nukkuvia sotilaita täynnä olevan vartijamajan
seinävieritse.

Heidän edettyään kymmenkunnan askelta minäkin pudottauduin maahan ja
seurasin hitaasti heidän perässään rantaa kohti. Vartijamajan sivuitse
mennessäni ajatus siellä olevista hyvistä säilistä sai minut
pysähtymään, sillä jos miekat olivat koskaan kellekään tarpeen, niin
toverini ja minä niitä tarvitsimme vaarallisella matkalla, jolle olimme
lähdössä.

Vilkaisin Xodariin ja nuorukaiseen päin ja näin, että he olivat jo
solahtaneet veteen laiturin reunalta. Suunnitelmamme mukaan heidän oli
pysyttävä riippumassa sementtimäisen laiturin ääreen kiinnitetyistä
metallirenkaista, niin että vain suu ja nenä olivat veden pinnalla,
kunnes yhtyisin heihin.

Vartijahuoneessa olevat miekat tuntuivat minusta perin houkuttelevilta,
ja emmin hetkisen, puolittain taipuvaisena uskaltautumaan vaaraan
yrittämällä ottaa niitä niin monta kuin tarvitsimme. Sananparsi: ken
empii on mennyttä, osoittautui paikkansapitäväksi tälläkin kertaa,
sillä seuraavalla hetkellä hiivin vartijain majoitushuoneen ovea kohti.

Työnsin sen hiljaa raolleen niin paljon, että näin tusinan mustia
sotilaita makaavan silkkivaippojensa päällä sikeässä unessa. Huoneen
toisessa päässä olevaan telineeseen oli pistetty heidän miekkansa ja
ampuma-aseensa. Varovasti työnsin ovea hieman enemmän auki, niin että
mahduin hiipimään sisään. Sarana vingahti valittavasti. Yksi miehistä
liikahti, ja sydämeni tuntui lakkaavan sykkimästä. Sadattelin
itseäni hulluksi, kun olin tällä tavoin saattanut vaaraan
karkaamismahdollisuutemme. Mutta nyt ei enää auttanut muu kuin olla
leikissä mukana loppuun asti.

Nopeasti ja äänettömästi kuin tiikeri hypähdin liikkuneen vartijan
viereen. Käteni oli valmiina tarttumaan hänen kurkkuunsa, heti kun hän
avaisi silmänsä. Olin sillä tavoin jännittyneessä asennossa vähän
aikaa, joka kiihtyneistä hermoistani tuntui ikuisuudelta. Sitten mies
käänsi kylkeään ja alkoi jälleen hengittää syvässä unessa olevan
ihmisen tasaisessa tahdissa.

Huolellisesti tarkaten mihin laskin jalkani hiivin sotilaiden välitse
ja ylitse, kunnes olin päässyt toisessa päässä olevan asetelineen
luokse. Sitten käännyin tarkastamaan nukkuvia miehiä. Heidän
hengityksensä oli rauhoittavan tasaista ja säännöllistä. Se tuntui
minusta suloisimmalta musiikilta, mitä ikinä olin kuullut.

Hitaasti vedin telineestä pitkän miekan. Kun vedin tuppea pitimestä,
syntyi raapiutumisesta ääni, joka muistutti! valuraudan hankaamista
järeällä viilalla, katsahdin ympärilleni luullen huoneen olevan täynnä
hälytettyjä ja kimppuuni karkaavia vartijoita. Mutta kukaan ei
liikahtanut.

Toisen miekan sain vedetyksi meluttomasti, mutta kolmas kalisi
huotrassaan hirvittävästi. Sen täytyi mielestäni herättää ainakin
muutamia sotilaita, ja aioin ehtiä ennen hyökkäystä ja syöksyä ovelle,
mutta suureksi hämmästyksekseni ei sittenkään yksikään mustaihoinen
liikahtanut. Joko he nukkuivat ihmeellisen raskaasti tai aiheuttamani
melu oli paljon vähäisempi kuin se minusta kuulosti.

Olin juuri aikeissa poistua telineen luota, kun huomioni kiintyi
revolvereihin. Tiesin, etten voisi ottaa niitä mukaani enempää kuin
yhden, sillä taakkani oli jo nytkin liian raskas voidakseni liikkua
hiljaa ja samalla jotakuinkin vakavasti ja nopeasti. Otin yhden
revolverin naulasta ja samalla osui katseeni ensimmäisen kerran
telineen vierellä olevaan ikkunaan. Kas siinäpä oli erinomainen
pakotie, sillä se aukeni suoraan laiturille, ja vedenraja oli vajaan
kuuden metrin päässä.

Juuri kun onnittelin itseäni tämän johdosta, kuulin vastakkaisella
puolella oven käyvän ja sinne vilkaistessani näin vartioston upseerin
seisovan ovella katsoen minua suoraan silmiin. Ilmeisesti hän pääsi
yhdellä silmäyksellä selville tilanteesta, ymmärtäen varsin hyvin sen
tärkeyden yhtä nopeasti kuin minäkin, sillä revolverimme kohosivat
yhtaikaa, ja kuului vain yksi pamaus, kun molemmat laukaisimme painaen
perässä olevaa nappulaa, joka räjähdytti patruunan.

Hänen luotinsa suhahti korvani ohitse niin läheltä, että ilmanveto
tuntui ihossani, ja samassa näin hänen vaipuvan maahan. En tiedä, mihin
kohtaan häneen sattui ja kuoliko hän, sillä tuskin oli hän alkanut
vaipua maahan, kun minä olin jo hypännyt takanani olevasta ikkunasta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin Omeanin veden peitossa, ja kaikki
kolme ponnistelimme lähes kahdensadan metrin päässä olevaa pientä
lentokonetta kohti.

Xodarilla oli taakkanaan nuorukainen, ja minulla kolme pitkää säilää.
Revolverin olin heittänyt kädestäni. Vaikka olimmekin kumpikin hyviä
uimareita, tuntui minusta, että liikuimme vedessä kuin etanat. Minä
pysyttelin koko ajan sukelluksissa, mutta Xodarin oli pakko usein
nousta pinnalle antaakseen pojan hengittää, joten oli ihme, ettei meitä
huomattu paljon aikaisemmin kuin se todella tapahtui.

Olimme jo itse asiassa ennättäneet aluksen kupeelle ja päässeet kaikki
sen kannelle, kun taistelulaivalla oleva, laukauksien herättämä vartija
näki meidät. Sitten jyrähti hälytyspanos laivan keulatykistä, niin että
syvästi kumiseva kaiku kiiri korviahuumaavasti Omeanin kallioisessa
kupukatossa.

Heti olivat tuhannet nukkujat jalkeilla. Tuhansien tuhoaluksien
kansilla vilisi sotilaita, sillä Omeanin järvellä oli hälytys hyvin
harvinainen tapaus.

Ennenkuin ensimmäinen tykinlaukauksen ääni oli vaimentunut, olimme
irroittaneet aluksemme kiinnitysköydet, ja seuraavalla sekunnilla
kohosimme nopeasti järven pinnasta. Makasin pitkin pituuttani kannella,
koneistoa hoitavat vivut ja nappulat edessäni. Xodar ja nuorukainen
olivat takanani myöskin pitkällään, että ilmanvastustus olisi
mahdollisimman vähäinen.

"Anna aluksen nousta korkealle!" kuiskasi Xodar. "He eivät uskalla
laukaista raskaita tykkejään kupukattoa kohti -- pommien sirpaleet
putoaisivat silloin heidän oman laivastonsa päälle. Jos olemme
tarpeeksi korkealla, niin aluksemme pohjalevyt suojaavat meitä
pyssynluoteja vastaan."

Tein, kuten hän kehoitti. Allamme näimme satojen miehien hyppivän
veteen ja uivan isojen laivojen ympärillä olevia pieniä risteilijöitä
ja yhden miehen koneita kohti. Isommat alukset olivat liikkeessä
seuraten nopeasti meitä, mutta kohoamatta vedestä.

"Hieman oikealle'" huudahti Xodar, sillä Omeanissa ei ole apua
kompassin viiruista, jokainen suunta on täsmälleen pohjoinen.

Allamme oli puhjennut hornamainen, korviasärkevä hälinä. Pyssyt
räiskivät, upseerit huusivat komentosanoja, miehet kiljuivat toisilleen
ohjeita vedestä ja tuhansien aluksien kansilta, ja yli kaiken kuului
lukemattomien potkurien surina niiden pieksäessä vettä ja ilmaa.

En ollut uskaltanut työntää vauhtivipua viimeiseen pykälään, peläten
että lentäisimme Omeanin katosta yläilmoihin vievän aukon suun ohitse,
mutta sittenkin menimme sellaista vauhtia, että epäilenpä, onko sen
vertaista muulloin nähty tällä tuntemattomalla järvellä.

Pienemmät lentokoneet alkoivat juuri kohota meitä kohti, kun Xodar
kiljaisi: "Aukko! Aukko! Suoraan edessä!" Näin tumman aukon ammottavan
tämän maanalaisen maailman hohtavassa katossa.

Suoraan edessämme kohosi ilmaan kymmenen miehen risteilijä katkaisemaan
pakotiemme. Se oli ainoa tiellämme oleva alus, mutta se liikkui siksi
nopeasti, että se varsin hyvin ehtisi meidän ja aukon väliin tekemään
tyhjäksi suunnitelmamme.

Se kohosi noin neljänkymmenen asteen kulmassa suoraan edessämme, ja sen
tarkoituksena oli ilmeisesti päästä iskemään hyökkäyshaat alukseemme
ylhäältä päin, lentäessään läheltä ylitsemme.

Meillä oli jäljellä vain yksi epätoivoinen keino, ja sitä yritin. Oli
hyödytöntä koettaa lentää risteilijän yläpuolitse, sillä silloin se
olisi voinut pakottaa meidät vasten kallioista kupukattoa, ja jo nytkin
olimme aivan liian likellä sitä. Jos olisimme koettaneet sukeltaa sen
alitse, olisimme joutuneet tyyten sen armoille, ja juuri siihen se
pyrkikin. Sadoittain uhkaavia aluksia kiiti meitä kohti joka suunnalta.
Ainoa mahdollinen keino oli hyvin vaarallinen -- oikeastaan siinä ei
muuta ollutkaan kuin vaaraa -- ja sen onnistumisen toiveet olivat perin
vähäiset.

Kun lähenimme risteilijää, annoin aluksemme nousta ikäänkuin olisin
aikonut laskea vihollisemme yläpuolitse. Halusin saada sen tekemään
niin kuin se tekikin, kohoamaan entistä jyrkemmin pakottaakseen meidät
vieläkin ylemmäksi. Kun sitten olimme melkein kiinni risteilijässä,
kiljaisin tovereilleni, että pitäisivät lujasti kiinni, panin pienen
aluksemme kovimpaan vauhtiinsa ja käänsin samalla sen keulan, niin että
kiidimme vaakasuorasti ja hirvittävän nopeasti suoraan risteilijän
pohjaa kohti.

Risteilijän komentaja lienee silloin älynnyt tarkoitukseni, mutta se
oli jo myöhäistä. Melkein juuri törmätessämme yhteen käänsin koneemme
keulan ylöspäin, ja sitten tärähtivät alukset vastakkain musertavan
rajusti. Kävi, kuten olin toivonut. Risteilijä, joka jo ennestään oli
vaarallisen pystyssä asennossa, kellahti pikku aluksemme tyrkkäyksestä
täydelleen alassuin. Sen miehistö putosi sätkytellen ja kiljuen syvällä
allamme aaltoilevaan veteen, kun taas risteilijä, jonka potkurit yhä
hurisivat vimmatusti, painui vinhaa vauhtia keula edellä heidän
jälkeensä Omeanin järven pohjaan.

Yhteentörmäyksessä murtui aluksemme teräksinen keula, ja itse olimme
kaikista ponnistuksistamme huolimatta vähällä sinkoutua sen kannelta.
Rajusti tempoilevana röykkiönä lennähdimme aivan aluksemme nokkaan,
missä Xodar ja minä saimme kiinni kaidetangosta, mutta nuorukainen
olisi suistunut syvyyteen, jollei minun olisi onnistunut tarttua hänen
nilkkaansa, kun hän oli jo osaksi laidan ulkopuolella.

Ohjaamaton aluksemme kiiti hurjaa vauhtiaan kohoten yhä lähemmäksi
yläpuolellamme olevaa kalliota. Mutta en tarvinnut kuin lyhyen hetkisen
päästäkseni taaskin vipujen luo, ja kun kupukatto oli enää vain
viidentoista metrin päässä, käänsin aluksen taaskin vaakasuoraan
suuntaan, ohjaten sen uudelleen aukon suuta kohti.

Täräys oli meitä viivästyttänyt, ja satakunta nopeata partiokonetta oli
nyt aivan kintereillämme. Xodar oli kertonut, että aukossa, jos
nousisimme sitä myöten yläilmoihin yksinomaan työntävien säteittemme
voimalla, olisi vihollisillamme suotuisa tilaisuus tavoittaa meidät,
sillä silloin potkurimme seisoisivat ja monet takaa-ajajat kohoaisivat
nopeammin kuin me. Nopeakulkuisiin aluksiin on harvoin sovitettu suuria
kannatussäde-säiliöitä, sillä kun runko niiden tähden tulisi
tilavammaksi, niin nopeus olisi samassa määrin vähäisempi.

Kun useita lentäjiä oli nyt aivan lähellämme, niin meidät olisi
ehdottomasti saatu kiinni aukossa ja vangittu tai ilman muuta surmattu.

Minusta tuntuu, että aina voi jollakin keinoin suoriutua esteen
toiselle puolelle. Jollei voi päästä sen yli eikä ali eikä ympäri, niin
on jäljellä vain yksi mahdollisuus, mennä sen lävitse. En voinut
kieltää sitä tosiseikkaa, että monet meitä ahdistavat alukset
saattoivat kohota meitä nopeammin, koska niillä oli suuremmat varastot
kohottavaa voimaa, mutta yhtä kaikki olin päättänyt saapua ulkoilmaan
paljon ennen kuin ne tahi, jollei se onnistuisi, saada surmani omalla
valitsemallani tavalla.

"Pysäytä!" kiljui Xodar takanani. "Ensimmäisen esi-isäsi rakkauden
nimessä, käännä koneet pyörimään takaisin päin! Olemme aukolla."

"Pidä lujasti kiinni!" luikkasin vastaukseksi. "Tartu kiinni poikaan ja
pitele tiukasti! Lennämme suoraan ylös aukosta."

Tuskin olin saanut sanat suustani, kun jo olimme sysimustan aukon alla.
Käänsin keulan jyrkästi ylöspäin, painoin vivun viimeiseen pykälään ja
tarttuen toisella kädelläni tukipatsaaseen, toisella ohjausrattiin
kiidätin alustamme ylöspäin riippuen kiinni kuin kuoleman kourissa,
jätettyäni sieluni Luojan haltuun.

Kuulin Xodarin huudahtavan hämmästyksestä ja sitten naurahtavan
jurosti. Myöskin nuorukainen nauroi ja sanoi jotakin, jota en kuullut,
sillä kauhea vauhtimme pani ilman vinkumaan korvissani.

Katselin ylöspäin toivoen näkeväni jonkun tuikkivan tähden, jonka
avulla olisin voinut ohjata suuntaamme ja pitää nopeasti kiitävän
aluksemme aukon keskellä. Jos olisimme näin vinhasti lentäessämme
hipaisseet aukon seinämää, niin seurauksena olisi epäilemättä ollut
meille kaikille äkillinen kuolema. Muta ei ainoatakaan tähteä näkynyt
-- vain sysimusta, läpitunkematon pimeys.

Sitten vilkaisin alleni ja siellä näin nopeasti pienenevän valoympyrän
-- aukon suun fosforihohteisen Omeanin katossa. Ohjasin sen mukaan,
koettaen aina pitää valoympyrän täsmälleen allamme. Joka tapauksessa se
oli perin huono ohjausmerkki, ja epäilemättä olimme hyvin lähellä
tuhoamme. Luulenkin, että ohjaamiseni oli silloin enemmän vaiston ja
sokean uskon kuin taidon ja järjen varassa.

Emme viipyneet aukossa kauan, ja kenties juuri tavaton nopeutemme
pelasti meidät, sillä ilmeisesti olimme lähteneet oikeaan suuntaan ja
olimme ulkoilmassa niin pian, ettemme ehtineet siitä poiketa. Omean on
kenties noin kolmen kilometrin syvyydessä Marsin pinnan alapuolella.
Vauhtimme täytyi olla noin kolmesataa kilometriä tunnissa, sillä
marsilaisten lentokoneet ovat nopeakulkuisia, joten emme olleet aukossa
kuin korkeintaan neljäkymmentä sekuntia.

Olimme varmaankin olleet aukon yläpuolella jo muutamia sekunteja,
ennenkuin tajusin, että mahdottomalta näyttävä tehtävä oli suoritettu.
Ympärillämme oli pilkkosen pimeätä. Ei näkynyt kuita eikä tähtiä. En
milloinkaan ollut havainnut sellaista Marsissa, ja hetkisen olin aivan
ymmällä. Sitten välähti selitys mieleeni. Etelänavalla oli kesä.
Jääpeite suli, ja suurimmassa osassa Barsoomia tuntemattomat sääilmiöt,
pilvet, peittivät taivaan valot kiertotähden tältä osalta.

Mutta se oli kuin olikin meille onneksi, ja ennen pitkää tajusin,
kuinka suotuisa tämä asiaintila oli paollemme. Ohjaten aluksemme
jyrkästi ylöspäin annoin sen kiitää kohti läpinäkymätöntä verhoa, jonka
luonto oli levittänyt tämän kuolevan taivaankappaleen ylle piilottamaan
meitä takaa-ajavilta vihollisiltamme.

Lensimme kylmän sumuvaipan lävitse vähentämättä nopeuttamme, ja kohta
kohosimme sen yläpuolelle molempien kuiden ja miljoonien tähtien
kirkkaaseen valoon. Käänsin aluksemme vaakasuoraan ja pohjoista kohti.
Vihollisemme olivat runsaan puolen tunnin matkan jäljessämme vähääkään
aavistamatta, missä päin olimme. Olimme tehneet ihmeitä ja selviytyneet
naarmuitta tuhansista vaaroista -- olimme päässeet karkuun
ensisyntyisten maasta. Sitä ei ollut tehnyt yksikään muu vanki koko
Barsoomin pitkän historian aikana, mutta kun nyt ajattelin sitä
perästäpäin, ei se kaikesta huolimatta näyttänyt niin kovin vaikealta.

Huomautin siitä olkani yli Xodarille.

"Ihmeellistä se yhtä kaikki on", vastasi hän. "Ei kukaan muu olisi
kyennyt sitä suorittamaan kuin John Carter."

Kuullessaan nimeni poika karkasi pystyyn.

"John Carter!" hän huudahti. "John Carter! Mitä puhut, mies? Heliumin
prinssi John Carter on ollut kuolleena vuosikausia. Minä olen hänen
poikansa."



NELJÄSTOISTA LUKU

Pimeässä vaanivat silmät


Poikani! En voinut uskoa korviani. Hitaasti nousin ja katsoin
miellyttävää nuorukaista silmiin. Kun nyt katselin häntä tarkoin, aloin
ymmärtää, minkä vuoksi hän oli vetänyt minua niin voimakkaasti
puoleensa. Hänen puhtaissa, hienoissa piirteissään oli paljon hänen
äitinsä verratonta kauneutta, mutta niiden kauneus oli voimakkaan
miehekästä, ja hänen harmaat silmänsä ja niiden ilme olivat samanlaiset
kuin minun.

Nuorukainen seisoi vastassani, ja hänen katseestaan kuvastui
toivonsekaista epävarmuutta.

"Kerro minulle äidistäsi!" sanoin. "Kerro minulle kaikki, mitä osaat
niiden vuosien ajalta, jotka tyly kohtalo on pitänyt minut poissa hänen
rakkaasta seurastaan!"

Ilosta huudahtaen hän juoksi luokseni ja kietoi kätensä kaulaani, ja
painaessani poikaani rintaani vasten kyyneleet kihosivat hetkeksi
silmiini, ja olin tukehtumaisillani kuin hentomielinen hupakko -- mutta
sitä en sure enkä häpeile. Pitkän elämäni aikana olin oppinut, että
mies saa näyttää herkältä ja pehmeältä, kun naiset ja lapset ovat
kysymyksessä, ollen kuitenkin kaikkea muuta kuin raukka joutuessaan
elämän karummille poluille.

"Vartalosi, liikkeesi, peloittavan rohkea ja taitava miekankäyttelysi",
sanoi nuorukainen, "kaikki ne ovat sellaisia kuin äitini on tuhansia
kertoja minulle kuvaillut. Mutta vaikkakin ne olivat ilmeisiä
todistuksia, niin tuskin sittenkään saatoin uskoa, sillä se näytti
minusta niin mahdottomalta, niin voimakkaasti kuin toivoinkin sen
olevan totta. Tiedätkö, mikä paremmin kuin mikään muu sai minut siitä
varmaksi?"

"Mikä, poikani?" kysyin.

"Ensimmäiset minulle lausumasi sanat -- ne koskivat äitiäni. Ei kukaan
muu paitsi se mies, joka rakasti äitiäni niin kuin äitini on kertonut
isäni rakastaneen, olisi ensimmäiseksi ajatellut häntä."

"Vuosikausiin, poikani, on tuskin ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin
äitisi säteilevät kasvot eivät olisi väikkyneet silmieni edessä. Kerro
hänestä!"

"Ne, jotka ovat kauimmin tunteneet hänet, sanovat, ettei hän ole
muuttunut, jollei vielä kauniimmaksi -- jos se olisi mahdollista. Vain
silloin, kun hän luulee, etten ole häntä näkemässä, hänen kasvonsa
käyvät hyvin vakaviksi ja, oi, niin kaihoisiksi. Hän ajattelee aina
sinua, isä, ja koko Helium suree hänen kanssaan ja hänen tähtensä.
Hänen isoisänsä kansa rakastaa häntä. Se rakasti sinua myöskin ja
suorastaan palvoo sinun, Barsoomin pelastajan muistoa.

"-- Joka vuosi samana päivänä, jolloin sinä kiidit puolikuolleen
maailman poikki avaamaan niiden jylhien ovien salaperäisiä lukkoja,
joiden taakse oli kätketty lukuisain miljoonien kaipaama valtava
elinvoima, pidetään suuret juhlat kunniaksesi. Mutta kyyneliä sekaantuu
kiitolliseen ylistykseen, vilpittömän surun kyyneliä senjohdosta, ettei
tämän riemun aikaansaaja ole juhlijoiden joukossa nauttimassa heidän
kanssaan siitä elämänilosta, jonka hän antoi heille, uhraten oman
henkensä. Koko Barsoomissa ei ole suurempaa nimeä kuin John Carter."

"Entä minkä nimen on äitisi antanut sinulle, poikani?" kysyin.

"Heliumin kansa pyysi, että minulle annettaisiin isäni nimi, mutta
äitini ei siihen suostunut, selittäen että sinä ja hän olitte yhdessä
valinneet minulle nimen ja että sinun toivomustasi olisi ennen kaikkea
noudatettava, joten hän antoi minulle sinun haluamasi nimen, yhdistäen
teidän kummankin nimenne -- Carthoris."

Xodar oli ohjannut konettamme sillä aikaa kun puhelin poikani kanssa.
Nyt hän kutsui minua.

"Aluksemme keula painuu pahasti alaspäin, John Carter", hän selitti.
"Niin kauan kun kohosimme jyrkästi ylöspäin, ei sitä huomannut, mutta
asia on toisin nyt, kun koetan pysytellä vaakasuorassa suunnassa.
Keulan murtuessa on yksi etumaisista sädesäiliöistä rikkoutunut."

Se oli totta, ja vauriota tarkastaessani huomasin sen paljon
vakavammaksi kuin olin otaksunut. Sen lisäksi, että lentomme oli
tuntuvasti hitaampaa, kun meidän oli pakko pitää keulamme jyrkästi
ylöspäin säilyttääksemme vaakasuoran suuntamme, haihtui etusäiliöistä
työntäviä säteitä yhä enemmän, joten ei saattanut kestää kuin tunnin
tai hieman kauemmin, kun kelluisimme ilmassa perä ylöspäin ja
avuttomina.

Olimme hieman vähentäneet nopeuttamme, kun aloimme tuntea olevamme
turvassa, mutta nyt tartuin uudelleen peräsimeen ja panin erinomaisen
pikku koneemme täyteen vauhtiin, joten taaskin kiidimme pohjoista kohti
hirvittävää kyytiä. Sillä välin Carthoris ja Xodar puuhailivat
työkaluineen keulassa olevan suuren repeämän ääressä toivottomassa
työssä, koettaen salvata tulvimalla karkaavia säteitä.

Oli vielä pimeä, kun sivuutimme jääpeitteen ja pilvialueen
pohjoisrajan. Allamme lepäsi luonteenomainen marsilaismaisema: ammoin
kuivuneen meren aaltoileva keltainen pohja, sitä ympäröivät matalat
kukkulat, siellä täällä muinaisten asukkaiden jylhiä, äänettömiä
kaupungeita, valtavan rakennustaidon luomia upeita rakennuksia, joissa
nyt asustivat vain aikoinaan voimakkaan rodun aikakausien takaiset
muistot ja Barsoomin isot valkeat apinat.

Kävi yhä vaikeammaksi pitää pientä alustamme vaakasuorassa suunnassa.
Yhä alemmaksi keula painui, kunnes oli pakko pysäyttää koneet, ettei
lentomme päättyisi nopeaan syöksymiseen maata kohti.

Kun aurinko nousi ja uuden päivän valo karkoitti yön pimeyden, nytkähti
aluksemme viimeisen kerran suonenvedontapaisesti, kallistui toiselle
syrjälleen, niin että kansi kävi vaarallisen viettäväksi, ja alkoi
sitten hitaasti kaartaa pois suunnastaan keulan yhtä mittaa painuessa
alemmaksi.

Tarrauduimme ääritankoihin ja tukipylvääseen, ja kun vihdoin näimme
lopullisen kellahduksen olevan käsillä, kiinnitimme varuksiemme soljet
aluksen kupeissa oleviin renkaisiin. Seuraavalla hetkellä kansi kääntyi
pystysuoraan, ja me riipuimme hihnojemme varassa jalkojemme
sätkytellessä lähes kahdentuhannen metrin korkeudessa maasta.

Riipuin aivan ohjauslaitteiden lähellä ja tartuin työntävien säteiden
voimaa säännöstelevään vipuun. Alus totteli, alkaen hitaasti laskeutua.

Kului runsaasti puoli tuntia, ennenkuin olimme maassa. Suoraan
pohjoisessa oli jokseenkin korkea kukkulajono ja sinne päätimme lähteä,
sillä siellä meidän olisi helpompi piileskellä takaa-ajajilta, joita
saattoi kulkeutua tähän suuntaan.

Tuntia myöhemmin olimme kukkuloiden välisissä, ajanhampaan
pyöristämässä notkelmissa, keskellä kauniita, kukkivia kasveja, joita
on runsaasti Barsoomin laajoilla viljelemättömillä seuduilla. Löysimme
useita maitoa antavia pensaita, niitä ihmeellisiä kasveja, joista
villit vihreät heimot saavat suuren osan ruokaansa ja juomaansa. Ne
olivat meille todella siunattu sallimuksen lahja, sillä kaikki olimme
nääntymäisillämme nälkään.

Tällaisen pensasryhmän juurella, jossa olimme täydelleen piilossa
ilmassa risteileviltä lentopartiolaisilta, laskeuduimme pitkäksemme
nukkumaan. En ollutkaan nukkunut hyvin moniin tunteihin. Nyt aloitin
Barsoomissa viidettä päivääni, senjälkeen kun huomasin äkkiä joutuneeni
Hudsonin rannalla olevasta huvilastani Dorin ihanaan, mutta kamalaan
laaksoon. Koko tänä aikana olin nukkunut vain kahdesti, vaikka toisella
kerralla, thernien varastohuoneessa, kylläkin kellon ympäri.

Päivä oli iltapuolellaan, kun heräsin siitä, että joku tarttui käteeni
ja suuteli sitä kiihkeästi. Säpsähtäen aukaisin silmäni ja näin
edessäni Thuvian kauniit kasvot.

"Prinssini! Prinssini!" hän huudahti haltioissaan ilosta. "Sinä, jota
olen surrut kuolleena. Esi-isäni ovat minulle suopeita. En ole elänyt
turhaan."

Neidon ääni herätti Xodarin ja Carthorisin. Nuorukainen katseli
hämmästyneenä naista, mutta tämä ei näyttänyt huomaavan ketään muita
kuin minut. Hän olisi kiertänyt kätensä kaulaani ja tukehduttanut minut
hyväilyillänsä, jollen olisi lempeästi, mutta varmasti irroittanut
häntä itsestäni.

"No, no, Thuvia", sanoin leppeästi; "hermosi ovat perin rasittuneet
kokemistasi vaaroista ja vaivoista. Unohdat, ken olet, kuten unohdat
senkin, että minä olen Heliumin prinsessan aviomies."

"En unohda mitään, prinssini", vastasi hän. "Et ole lausunut minulle
ainoatakaan rakkauden sanaa, enkä odota sinun ikinä lausuvankaan. Mutta
mikään ei voi estää minua rakastamasta sinua. En tahdo päästä Dejah
Thorisin paikalle. Suurin kunnianhimoni on saada aina palvella sinua
orjanasi, prinssini. Suurempaa lahjaa en voisi pyytää, suurempaa
kunniaa en voisi vaatia, suurempaa onnea en voisi toivoa."

Kuten olen jo aikaisemmin sanonut, en ole mikään naisten mies, ja minun
on tunnustettava, että harvoin olen ollut niin vaikeassa asemassa ja
niin nolon hämilläni kuin silloin. Tunsin kyllä varsin hyvin
marsilaisten tavat, joiden mukaan miehillä saattoi olla naisorjia,
sillä marsilaisten miesten herkkä ja ritarillinen kunniantunto on
riittävänä suojana jokaiselle heidän taloudessaan olevalle
naiselle, mutta itse en kuitenkaan ollut milloinkaan valinnut
kamaripalvelijoikseni muita kuin miehiä.

"Jos minun onnistuu päästä takaisin Heliumiin, Thuvia", sanoin, "niin
sinä tulet mukaani, mutta arvossapidettynä yhdenvertaisena, etkä
orjana. Siellä tapaat runsaasti miellyttäviä nuoria ylimyksiä, jotka
olisivat valmiit rohkeasti käymään itse Issuksen kimppuun saadakseen
sinulta hymyilyn, ja ennen pitkää menet avioliittoon jonkun kanssa
heistä. Unohda kiitollisuudesta johtuva hupsu ihastuksesi, jota
viattomuudessasi olet erehtynyt pitämään rakkautena. Minusta on
ystävyytesi mieluisampi, Thuvia."

"Olet herrani; olkoon kuten sanot", vastasi hän yksinkertaisesti, mutta
hänen äänessään oli surullinen sointu.

"Miten olet tänne joutunut, Thuvia?" kysyin. "Ja missä on Tars Tarkas?"

"Suuri tharkilainen on kuollut, pelkään", vastasi hän murheissaan. "Hän
oli valtavan uljas miekkamies, mutta hänet yllätti suuri joukko
johonkin vieraaseen heimoon kuuluvia vihreitä sotilaita. Kun viimeksi
hänet näin, häntä kannettiin haavoittuneena ja vertavuotavana autioon
kaupunkiin, josta he olivat rynnänneet kimppuumme."

"Etkö siis ole varma, että hän on kuollut?" kysyin. "Entä missä
mainitsemasi kaupunki sijaitsee?"

"Se on juuri tämän kukkulajonon toisella puolella. Alusta, josta sinä
niin ylevästi poistuit toimittaaksesi meille pelastusmahdollisuuden,
emme vähäisine purjehdustaitoinemme kyenneet hoitamaan, joten
ajelehdimme umpimähkään pari päivää, Sitten päätimme jättää aluksen
omiin hoteisiinsa ja koettaa jalkaisin päästä lähimmälle vesiväylälle.
Eilen menimme näiden kukkuloiden poikki ja jouduimme niiden takana
olevaan autioon kaupunkiin. Olimme sen kaduilla ja astelimme
parhaillaan sen keskustaa kohti, kun näimme ryhmän vihreitä sotilaita
tulevan meitä kohti poikkikatua myöten.

"-- Tars Tarkas oli edelläni, ja he näkivät hänet, mutta eivät minua.
Tharkilainen juoksi luokseni ja pakotti minut piiloutumaan läheiseen
oviaukkoon, käskien minun pysytellä siellä, kunnes pääsisin kenenkään
huomaamatta pakoon, minkä jälkeen minun pitäisi pyrkiä Heliumiin.

"-- 'Minun tieni on nyt pystyssä', hän selitti, 'sillä nämä ovat
eteläisiä warhooneja. Niin pian kun ne näkevät merkkini, alkaa taistelu
elämästä ja kuolemasta.'

"-- Sitten hän astui esiin vihollisiaan vastaan. Oi, prinssini, sitä
taistelua! Tunnin ajan warhoonit parveilivat hänen kimpussaan, kunnes
hänen ympärillään oli ruumiita läjittäin. Mutta vihdoin he saivat hänet
lannistetuksi takimmaisten työntäessä edessään olevia eteenpäin, niin
ettei hänellä ollut tilaa heiluttaa pitkää säiläänsä. Sitten hän
kompastui suistuen maahan, ja warhoonit karkasivat hänen kimppuunsa
yhtenä ainoana tavattomana aaltona. Kun he kantoivat häntä kaupungin
keskustaa kohti, oli hän luullakseni kuollut, sillä en nähnyt hänen
liikauttavan ainoatakaan jäsentään."

"Ennenkuin jatkamme matkaamme, on siitä saatava varmuus", sanoin. "En
voi jättää Tars Tarkasia elävänä warhoonien käsiin. Ensi yönä menen
kaupunkiin ottamaan selkoa."

"Ja minä tulen mukaasi", lausui Carthoris.

"Ja minä", säesti Xodar.

"Ei kumpikaan teistä tule", vastasin. "Tämä tehtävä vaatii hiljaista
hiipimistä ja nopeata harkintaa eikä voimaa. Yhdelle se saattaa
onnistua, kun taas useampia kenties tuho kohtaisi. Menen yksin. Jos
tarvitsen apua, niin palaan luoksenne."

Se ei ollut heille mieleen, mutta he olivat kumpikin kelpo sotureita,
ja olimme sopineet, että käskyvalta olisi minulla. Aurinko oli jo
alhaalla, joten minun ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin Barsoomin
äkkiä alkava pimeys verhosi meidät.

Annettuani Carthorisille ja Xodarille vielä viimeiset ohjeet siltä
varalta, etten palaisi, sanoin heille kaikille jäähyväiset ja lähdin
ripeästi kaupunkia kohti.

Laskeutuessani kukkuloilta kiiti lähempi kuu vinhaa vauhtiaan
taivaankannella. Sen kirkkaassa hohteessa muinainen, barbaarisen
loistava kaupunki välkkyi kuin kiillotettu hopea. Kaupunki oli
rakennettu kukkuloiden juurella oleville loivan aaltomaisille
kummuille, joiden rinteet olivat kaukaisessa, hämärässä muinaisuudessa
olleet meren rantana. Senjohdosta oli minun varsin helppo päästä
huomaamatta kaupungin kaduille.

Näissä autioissa kaupungeissa asustavat vihreät heimot käyttävät
harvoin muita kuin muutamia, keskiaukion ympärillä olevia
rakennuskortteleja, ja kun heidän kulkuteinään ovat aina kuivuneiden
merien pohjat, on tavallisesti jokseenkin helppoa hiipiä salaa
kaupunkiin kukkuloiden puolelta.

Kaduilla liikkuessani pysyttelin tarkoin seinien tummissa varjoissa.
Poikkikatujen kohdalla pysähdyin aina hetkiseksi, ollakseni varma
siitä, ettei ketään ollut näkyvissä, ennenkuin nopeasti juoksin
toisella puolella olevaan pimentoon. Sillä tavoin pääsin kenenkään
huomaamatta likelle aukiota. Saapuessani asuttuun kaupunginosaan,
huomasin olevani lähellä sotilaiden majapaikkoja, sillä kuulin
rakennuskorttelien keskellä olevilta pihoilta niihin suljettujen
thoatien ja zitidarien kiljauksia ja murahtelua.

Nämä vanhat tutut äänet, jotka ovat niin luonteenomaisia vihreiden
marsilaisten elämälle, herättivät riemuisan tunteen rinnassani. Tuntui
melkein siltä, kuin olisin palannut kotiin oltuani kauan poissa. Näitä
ääniä oli kuulunut silloinkin, kun ensi kertoja olin verrattoman Dejah
Thorisin seurassa Koradin kuolleen kaupungin ikivanhoissa
marmorisaleissa.

Seisoessani varjossa heimon jäsenten ensimmäisen asuinkorttelin
etäisimmässä kulmassa, näin sotureja lähtevän useista rakennuksista. He
menivät kaikki samaan suuntaan, aukion keskellä olevaa isoa rakennusta
kohti. Tunsin vihreiden marsilaisten tavat hyvin ja arvasin, että joko
tämä rakennus oli ylimmän päällikön majapaikka tai sitten siinä oli
sali, jossa jeddak otti vastaan jedinsä ja alemmat päällikkönsä. Joka
tapauksessa oli ilmeisesti tekeillä jotakin sellaista, joka saattoi
olla yhteydessä Tars Tarkasin äskeisen vangiksi joutumisen kanssa.

Päästäkseni tälle rakennukselle, mikä minusta nyt tuntui
välttämättömältä, oli minun sivuutettava yksi kortteli pitkin
pituuttaan sekä mentävä leveän kadun ja vielä osittain aukion poikki.
Kaikilta ympärilläni olevilta pihoilta kuului eläinten melua, ja siitä
päättäen oli läheisissä rakennuksissa paljon väkeä -- todennäköisesti
useita eteläisten warhoonien laajaan heimoon kuuluvia yhdyskuntia.

Oli varsin vaikeata liikkua kenenkään huomaamatta tällaisten
ihmisjoukkojen keskellä, mutta jos mielin löytää ja pelastaa suuren
tharkilaisen, oli minun oltava valmis kohtaamaan peloittavampiakin
esteitä, ennenkuin se minulle onnistuisi. Olin saapunut kaupunkiin
etelästä käsin ja olin nyt tähän asti kulkemani kadun ja aukiosta
etelään ensimmäisenä olevan poikkikadun kulmauksessa. Tämän korttelin
eteläisen sivun talot eivät näyttäneet asutuilta, sillä ne olivat aivan
pimeässä, ja päätin senvuoksi mennä jonkun rakennuksen läpi
sisäpihalle.

Valitsemassani talossa ei sattunut esteitä tielleni, ja pääsin
kenenkään huomaamatta pihalle itäsivun rakennuksien takaseinien
juurelle. Pihalla liikkui levottomasti juuri joukko thoateja ja
zitidareja, syöden keltaisia, sammalmaisia kasveja, jotka peittävät
jotensakin kokonaan Marsin viljelemättömät alueet. Hiljainen
tuulenhenki puhalsi luoteisesta, joten oli varsin vähän vaaraa siitä,
että eläimet vainuaisivat läsnäoloni. Jos ne huomaisivat minut, niin ne
nostaisivat sellaisen melun, että rakennuksissa olevien sotilaiden
huomio kiintyisi siihen.

Painautuen kiinni seinään hiivin synkässä pimennossa toisen kerroksen
parvekkeiden alitse pihan toiselle puolelle, korttelin pohjoislaidassa
oleville rakennuksille. Niiden kolme alinta kerrosta oli valaistu,
mutta kolmannesta ylöspäin ne olivat pimeässä.

Ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään mennä valaistujen huoneiden
läpi, sillä niissä vilisi vihreitä miehiä ja naisia. Ainoa mahdollinen
tie vei ylempien kerrosten kautta, ja niihin päästäkseni minun oli
kiivettävä seinää myöten. Toisen kerroksen parvekkeelle nouseminen oli
helposti tehty, hyppäsin niin, että sain kiinni sen kivisestä
rintasuojasta ja vedin sitten itseni parvekkeelle.

Katsellen avoimista ikkunoista näin vihreiden marsilaisten kyyröttävän
silkki- ja turkisvuoteillaan, silloin tällöin murahtaen jonkun
yksitavuisen sanan, joka yhdessä heidän ihmeellisten telepaattisten
kykyjensä kanssa oli tarpeeksi heidän keskustellessaan keskenään. Kun
hiivin lähemmäksi kuullakseni heidän sanansa, astui huoneeseen sen
takana olevasta salista sotilas.

"Tule, Tan Garna!" hän huudahti. "Meidän on vietävä tharkilainen Kab
Kadjan luokse. Ota joku toinen mukaasi!"

Puhuteltu nousi seisomaan ja nyökkäsi vieressään istuvalle toverilleen.
Sitten he poistuivat kaikki kolme huoneesta.

Jos vain voisin seurata heitä, niin kenties saisin heti tilaisuuden
Tars Tarkasin pelastamiseen. Ainakin saisin tietää, missä hänen
vankilansa oli.

Oikealla puolellani oli ovi, joka vei parvekkeelta rakennukseen. Se
avautui valaisemattoman käytävän päähän, ja hetkellisen mielijohteen
ohjaamana astuin käytävään. Se oli melkoisen leveä ja vei suoraan
rakennuksen läpi sen julkisivulle. Kummallakin puolella oli ovia,
joista päästiin käytävän kupeilla oleviin huoneisiin.

Tuskin olin tullut käytävään, kun näin sen toisessa päässä kolme
sotilasta, samat, joiden olin juuri äsken nähnyt lähtevän huoneesta. He
kääntyivät oikealle poistuen näkyvistäni. Nopeasti kiiruhdin käytävää
pitkin heidän jäljessään. Menettelyni oli harkitsematonta, mutta olin
kiitollinen kohtalolle, joka oli tarjonnut minulle tällaisen
tilaisuuden, enkä voinut antaa sen nyt luisua käsistäni.

Käytävän toisessa päässä oli kierreportaat, jotka veivät sekä ylös-
että alaspäin. Sotilaat olivat ilmeisesti poistuneet kerroksesta niitä
myöten. Olin varma, että he olivat menneet alas eivätkä ylös, sillä
tunsin nämä muinaisaikaiset rakennukset ja warhoonien menettelytavat.

Olin itsekin aikoinani ollut pohjoiswarhoonien julmien heimojen vankina
ja muisto maanalaisesta kopista, jossa olin virunut, on vieläkin
elävästi mielessäni. Pidinkin senvuoksi varmana, että Tars Tarkas oli
jonkun läheisen rakennuksen alla olevissa synkissä holveissa ja että
minun olisi alhaalta etsittävä sotilaiden jälkiä, jotka veivät hänen
koppiinsa.

En ollutkaan väärässä. Kiertoportaiden alapäässä tai oikeammin siinä,
missä ne yhtyivät ensimmäisen kerroksen lattiaan, näin että aukko
jatkui kellariin, ja kun silmäsin alaspäin, näin soihdun lepattavassa
valossa takaa-ajamani kolmikon.

He laskeutuivat rakennuksen alla oleviin kellareihin, ja turvallisen
välimatkan päässä seurasin heidän häilyvää valoaan. Jouduimme
sokkeloisiin, kiemurteleviin käytäviin, joita valaisi vain heidän
soihtunsa. Olimme kävelleet kenties lähes sata metriä, kun seurue äkkiä
poikkesi oikealla olevasta ovesta. Riensin niin nopeasti kuin pimeässä
uskalsin siihen kohtaan, missä he olivat poistuneet käytävästä. Avoimen
oven läpi näin heidän irroittavan kahleita, joilla Tars Tarkas, suuri
tharkilainen, oli kiinnitetty seinään.

Tyrkkien häntä raa'asti keskellään he palasivat heti kopista niin
nopeasti, että olin vähällä joutua kiinni. Mutta ehdin kuitenkin juosta
käytävää myöten samaan suuntaan kuin olin tullut heidän perässään,
kyllin kauas ollakseni heidän soihtunsa valokehän ulkopuolella, kun he
astuivat ulos kopista.

Olin luonnollisesti otaksunut, että he veisivät Tars Tarkasin pois
samaa tietä kuin olivat tulleet, joten he olisivat menneet poispäin
minusta. Mutta harmikseni he kopista tultuaan pyörsivätkin minua kohti.
En voinut tehdä muuta kuin rientää heidän edellään ja pysytellä
pimeässä niin etäällä, ettei heidän valonsa ulottunut minuun saakka. En
rohjennut pysähtyä mihinkään monista pimeistä poikkikäytävistä, sillä
eihän minulla ollut aavistusta, minne päin he kääntyisivät. Olihan yhtä
mahdollista, että joutuisin juuri siihen käytävään, jota myöten hekin
aikoivat kulkea, kuin johonkin toiseen.

Nopea liikkuminen näissä pimeissä holveissa ei tuntunut lainkaan
turvalliselta. Enhän tietänyt, millä hetkellä suistuisin päistikkaa
johonkin hirvittävään kuoppaan tai kohtaisin jonkun kamalan otuksen,
joita asusti kuolevan Marsin autioiden kaupunkien alaisissa manaloissa.
Takanani tulevien miesten soihdusta säteili minulle saakka heikkoa
hohdetta, jonka valossa parhaiksi eroitin käytävän mutkat aivan edestäni
ja vältyin iskemästä päätäni käänteissä seinään.

Äkkiä jouduin sellaiseen kohtaan, mistä haarautui viisi käytävää. Olin
kiiruhtanut niistä yhteen jonkun matkaa, kun soihdun himmeä valo häipyi
ympäriltäni. Pysähdyin kuuntelemaan takanani olevan seurueen ääniä,
mutta kaikki oli hiljaista kuin haudassa.

Heti käsitin, että sotilaat olivat vankeineen menneet johonkin toiseen
käytävään, ja riensin takaisin tuntien melkoista kevennystä, kun nyt
joutuisin paljon turvallisempaan ja mieluisampaan asemaan, heidän
taaksensa. Mutta palaaminen olikin paljon hitaampaa kuin eteneminen oli
ollut, sillä nyt oli pimeys sysimustaa.

Minun oli joka askelella tunnusteltava seinää, etten menisi viiden
käytävän haaraantumiskohdan ohitse. Haparoituani eteenpäin ikuisuuden
pituiselta tuntuvan ajan tulin risteyspaikalle ja tiesin sen samaksi,
kun mennen hapuilemalla käytävien suiden poikki luin, että niitä oli
viisi. Mutta ei ainoassakaan niissä näkynyt heikointakaan valon
hohdetta.

Kuuntelin tarkkaavasti, mutta vihreiden miesten paljaista jaloista ei
lähtenyt ääniä, joiden kaiku olisi minua opastanut. Sitten olin äkkiä
kuulevinani miekkojen tuppien kalinaa miesten kupeita vasten kaukaa
keskimmäisestä käytävästä. Riensin senvuoksi sitä myöten eteenpäin,
tähyilin edeltäni valoa ja pysähtyen vähän väliä kuuntelemaan, eivätkö
äänet toistuisi. Mutta pian minun oli pakko myöntää itselleni, että
olin ollut väärillä jäljillä, sillä vaikka kuinka katsoin ja kuuntelin,
oli kaikki ympärilläni pimeätä ja hiljaista.

Taaskin lähdin palaamaan samaa tietä käytävien risteykseen, mutta äkkiä
jouduin hämmästyksekseni kolmen eri tahoille lähtevän käytävän suulle,
jotka ilmeisesti olin sivuuttanut hätäisesti rientäessäni kuulemani
pettävän äänen perässä. Nytpä olin totisesti kauniisti pulassa! Jos
vain osaisin takaisin viiden käytävän yhtymäkohtaan, niin jotakuinkin
levollisesti voisin odottaa vihreiden sotilaiden ja Tars Tarkasin
paluuta. Sikäli kuin tunsin heidän tapojaan, oli minusta todennäköistä,
että hänet oli vain viety vastaanottosaliin tuomittavaksi. En vähääkään
epäillyt, että niin uljas sotilas kuin suuri tharkilainen
säästettäisiin harvinaiseksi loistonumeroksi suurille kisoille.

Mutta jollen osaisi takaisin siihen kohtaan, niin oli hyvin
mahdollista, että saisin päiväkausia harhailla tässä kaameassa
pimeydessä, kunnes nälän ja janon näännyttämänä sortuisin kuolemaan
tahi -- mutta mitä se oli?

Hiljaista laahustavaa ääntä kuului takaani, ja kun loin pikaisen
silmäyksen olkani yli, tuntui vereni hyytyvän katsettani kohdanneesta
näystä. Sitä ei aiheuttanut niin suuresti minua nyt uhkaavan vaaran
pelko kuin hirveät muistot siltä ajalta, jolloin olin vähällä tulla
hulluksi kumartuessani warhoonien vankiluolassa surmaamani miehen
ruumiin ylitse, kun synkästä pimeydestä ilmestyi hehkuvia silmiä ja
näkymättömät otukset riistivät ruumiin käsistäni, niin että kuulin sen
raahautuvan vankilani kivipermantoa vasten, otuksien viedessä sen
mukanaan hirvittävää ateriaansa varten.

Ja nyt näin näiden toisten warhoonien synkissä holveissa samanlaiset
hehkuvat silmät, jotka kiiluivat vastaani kammottavasta pimeydestä,
jonka läpi ei voinut nähdä jälkeäkään silmien takana olevasta pedosta.
Luulen, että näiden kamalien otuksien peloittavin ominaisuus on niiden
äänettömyys yhdessä sen seikan kanssa, että niitä ei milloinkaan näe,
ettei niistä näe mitään muuta kuin sysimustasta pimeydestä rävähtämättä
tuijottavat hirvittävät silmät.

Puristaen tiukasti pitkän miekkani kahvaa peräydyin hitaasti käytävää
pitkin kauemmaksi minua vaanivasta otuksesta, mutta sitä mukaa kuin
vetäydyin taaksepäin, lähenivät silmät. Mutta minkäänlaista ääntä ei
kuulunut, ei edes hengitystä, lukuunottamatta silloin tällöin
eroittamaani ikäänkuin halvaantuneen raajan laahaamisesta johtunutta
kahinaa, joka oli ensiksi herättänyt huomioni.

Siirryin yhä kauemmaksi, mutta en päässyt pakoon turmaauhkaavalta
vainoojaltani. Äkkiä kuulin laahaavaa ääntä oikealta puoleltani ja
katsahtaessni sinnepäin näin toisen samanlaisen silmäparin, joka
ilmeisesti lähestyi poikkikäytävästä. Kun lähdin uudelleen jatkamaan
hidasta peräytymistäni, kuulin saman äänen takaani, ja ennenkuin ehdin
kääntyä, kuulin sen taaskin vasemmalta puoleltani.

Otuksia oli joka puolellani. Ne piirittivät minua kahden käytävän
risteyksessä. Pakotie oli joka suunnalla katkaistu, jollen halunnut
käydä jonkun pedon kimppuun. Ja jos sen tekisin, niin epäilemättä
toiset karkaisivat niskaani. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka
isoja ja minkälaisia nämä aavemaiset otukset olivat. Että niiden koko
oli melkoinen, sen arvasin siitä, että niiden silmät olivat yhtä
korkealla kuin omani.

Mistä johtunee, että pimeässä vaara tuntuu niin kovin paljon
suuremmalta? Päivänvalossa olisin rohkeasti käynyt vaikkapa ison
banthin kimppuun, mutta näiden hiljaisten kellarikäytävien pimeydessä
pani silmäpari minut empimään.

Ennen pitkää huomasin, että ratkaisu ei piankaan enää olisi minun
vallassani, sillä oikealla puolellani olevat silmät liikkuivat hitaasti
minua kohti, samoin vasemmalla puolellani, takanani ja edessäni olevat.
Verkkaisesti ne kaikki yhtä aikaa tulivat kimppuuni, mutta yhä vallitsi
sama kaamean salaperäinen hiljaisuus.

Minusta tuntui kuluvan tuntikausia silmien liikkuessa yhä lähemmäksi
minua, kunnes luulin tulevani hulluksi kauhusta. Olin alituisesti
pyörinyt paikallani katsoen milloin mihinkin käytävään, estääkseni
äkillisen hyökkäyksen takaapäin, kunnes olin lopen väsynyt. Lopulta en
jaksanut enää kestää, vaan tarttuen lujemmin pitkään miekkaani tein
äkkikäännöksen ja karkasin yhden kiusanhenkeni kimppuun.

Kun olin sen melkein tavoittanut, peräytyi otus edelläni, mutta
takaapäin kuuluva ääni sai minut pyörtämään ympäri parahiksi nähdäkseni
kolmen silmäparin syöksyvän sieltä niskaani. Kiljaisten raivosta
hyökkäsin näiden arkojen otusten kimppuun, mutta minun edessäni ne
perääntyivät samoin kuin edellinenkin. Kun taas vilkaisin olkani yli,
näin viimemainitun uudelleen hiipivän minua kohti. Taaskin syöksähdin
sitä vastaan, mutta silmäpari peräytyi, ja kuulin kolmen takanani
olevan tassuttaen kiitävän minuun päin.

Sama uudistui monta kertaa, ja joka kerta silmät olivat aina hieman
lähempänä minua kuin ennen hyökkäystä, kunnes luulin järkeni menevän
sekaisin hirvittävästä hermojännityksestä. Ilmeisesti otukset näyttivät
odottavan tilaisuutta päästäkseen kimppuuni takaapäin, ja yhtä ilmeistä
oli, että se niille ennen pitkää onnistuisi, koska en jaksanut
rajattomasti kestää väsyttävää edestakaisin hyökkäilemistä. Nyt jo
tunsin sielullisten ja ruumiillisten ponnistusteni uuvuttavan minua..

Samassa syrjään vilkaistessani näin takanani olevan silmäparin äkkiä
syöksyvän päälleni. Käännyin ottamaan sitä vastaan. Kolme muuta
hyökkäsivät nopeasti omilta suunniltaan. Mutta päätin ahdistaa
ensinmainittuja silmiä, kunnes saisin tehdyksi selvän ainakin yhdestä
otuksesta, joten minun ei enää tarvitsisi jännittyneenä odottaa
hyökkäyksiä kahdelta puolelta.

Käytävässä ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin minun hengitykseni,
mutta kuitenkin tiesin, että kammottava otuskolmikko oli melkein
kimpussani. Edessäni olevat silmät eivät enää peräytyneet niin
nopeasti; miekkani jo melkein ulottui niihin. Kohotin käteni antaakseni
iskun, joka vapauttaisi minut niistä, mutta juuri silloin tunsin
raskaan ruhon selässäni. Jotakin kylmää, kosteata, limaista tarrautui
kurkkuuni. Kompastui ja kaaduin pitkäkseni.



VIIDESTOISTA LUKU

Pako ja takaa-ajo


En voinut olla tiedottomana enempää kuin muutamia sekunteja, mutta
kuitenkin tiedän olleeni tajuttomana, sillä tullessani tajuihini
huomasin ensimmäiseksi, että yhä lisääntyvä hohde valaisi ympärilläni
olevaa käytävää ja silmät olivat kadonneet.

En ollut loukkaantunut lukuunottamatta pientä kuhmua, jonka olin saanut
otsaani kolauttaessani sen kivipermantoon, kun kaaduin.

Hypähdin pystyyn tarkastamaan, mistä valo johtui. Käytävässä asteli
ripeästi minua kohti nelimiehinen seurue vihreitä sotilaita, joista
yhdellä oli valoalevittävä soihtu kädessään. He eivät olleet vielä
nähneet minua ja viipymättä livahdin sen vuoksi ensimmäiseen
syrjäkäytävään, joka osui tielleni. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt
niin kauaksi pääkäytävästä kuin edellisellä kerralla, jolloin olin
eksynyt Tars Tarkasista ja hänen vartijoistaan.

Seurue lähestyi reippaasti sen käytävän suuta, jonka seinustalla minä
olin kyyrylläni. Kun miehet kulkivat sen sivuitse, huokasin
helpoituksesta. Minua ei ollut huomattu ja, mikä oli parasta, seurue
oli sama, jonka jäljessä olin tullut kellariin. Siinä oli Tars Tarkas
ja hänen kolme vartijaansa.

Lähdin heti heidän perässään, ja pian olimme saapuneet kopille, jossa
suuri tharkilainen oli ollut kahlehdittuna. Warhooneista jäi kaksi oven
ulkopuolelle, avaimia kantavan miehen mennessä Tars Tarkasin koppiin
panemaan tämän uudestaan kahleihin. Molemmat ulkopuolelle jääneet
lähtivät hitaasti astelemaan ylempiin kerroksiin vieviä kiertoportaita
kohti ja katosivat pian näkyvistä käytävän mutkan taakse.

Soihtu oli pistetty oven pielessä olevaan pitimeen, niin että se
samalla kertaa valaisi sekä käytävää että koppia. Kun näin mainittujen
kahden warhoonsotilaan katoavan, menin kopin ovelle varma suunnitelma
valmiina mielessäni.

Ajatus päätökseni toteuttamisesta oli minusta perin vastenmielinen,
mutta en keksinyt mitään muuta keinoa päästäkseni yhdessä Tars Tarkasin
kanssa pienelle leirillemme kukkuloille.

Pysytellen lähellä seinää menin aivan Tars Tarkasin kopin oven viereen,
sijoittuen sinne seisomaan ja pitäen molemmin käsin pitkää miekkaani
ylhäällä antaakseni sillä ripeän iskun vartijan kalloon, heti kun hän
ilmestyisi.

En mielelläni kerro siitä, mitä tapahtui senjälkeen kun kuulin miehen
askelten äänen hänen lähestyessään ovea. Riittäköön se, että minuutin,
parin perästä Tars Tarkas, jolla oli warhoonpäällikön varukset,
kiiruhti käytävää pitkin kiertoportaita kohti, valaisten warhoonin
soihdulla tietänsä. Kymmenkunnan askeleen päässä seurasi häntä John
Carter, Heliumin prinssi.

Tars Tarkasin entisen kopin oven vieressä nyt viruvan miehen molemmat
toverit olivat juuri alkaneet nousta kiertoportaita, kun tharkilainen
tuli heidän näkyviinsä.

"Miksi viivyit niin kauan, Tan Garna?" huudahti heistä toinen.

"Yksi lukko juonitteli", vastasi Tars Tarkas. "Ja juuri huomasin
unohtaneeni lyhyen miekkani tharkilaisen koppiin. Menkää te vain! Minä
palaan noutamaan sitä."

"Kuten haluat, Tan Garna", vastasi edellinen puhuja. "Pianhan tapaamme
toisemme ylhäällä."

"Niin", vastasi Tars Tarkas ja kääntyi muka palaamaan koppiin, mutta
odotti vain kunnes molemmat toiset olivat kadonneet seuraavaan
kerrokseen. Sitten menin hänen luokseen, sammutimme soihdun ja yhdessä
hiivimme rakennuksen ylempiin kerroksiin vieville kiertoportaille.

Ensimmäisessä kerroksessa huomasimme käytävän ulottuvan vain
rakennuksen puoliväliin, joten meidän olisi ollut pakko mennä vihreätä
väkeä täynnä olevan takahuoneen läpi päästäksemme sisäpihalle. Niin
ollen meillä ei ollut valittavana muuta keinoa kuin nousta edelleen
toisen kerroksen käytävään, jota myöten olin tullut koko rakennuksen
poikki.

Etenimme varovasti. Kuulimme keskustelevia ääniä ylhäällä olevista
huoneista, mutta käytävä oli yhtä pimeässä eikä ketään ollut näkyvissä,
kun pääsimme kiertoportaiden päähän. Vierekkäin astuimme käytävään ja
saavuimme pihan yläpuolella olevalle parvekkeelle kenenkään
huomaamatta.

Oikealla puolellamme oli ikkuna, josta olin aikaisemmin samana iltana
nähnyt Tan Garnan ja molemmat muut soturit, kun he lähtivät Tars
Tarkasin koppiin. Tan Garnan toverit olivat palanneet, ja kuulimme nyt
osan heidän keskustelustaan.

"Mikähän viivyttänee Tan Garnaa?" kysäisi toinen.

"Ei suinkaan hän ole tarvinnut näin pitkää aikaa noutaakseen lyhyttä
miekkaansa tharkilaisen kopista", huomautti toinen.

"Lyhyttä miekkaansa?" kysyi eräs nainen. "Mitä tarkoitat?"

"Tan Garnalta unohtui lyhyt miekka tharkilaisen koppiin", selitti
ensimmäinen puhuja. "Hän jätti meidät portaille palatakseen sitä
noutamaan."

"Tan Garnalla ei ole ollut lyhyttä miekkaa tänä iltana", sanoi nainen.
"Se oli murtunut hänen taistellessaan päivällä tharkilaista vastaan, ja
hän antoi sen minulle korjattavaksi. Katsokaa, tässä se on!" Puhuessaan
hän veti Tan Garnan lyhyen miekan esille silkki- ja turkisvuoteensa
alta.

Soturit hypähtivät pystyyn.

"Tässä ei ole kaikki paikallaan", huudahti toinen.

"Siltä minusta tuntui jo silloin kun Tan Garna jätti meidät portaille",
sanoi toinen. "Minusta hänen äänensä kuulosti oudolta."

"Tule! Rientäkäämme alas!"

Emme jääneet enää kuuntelemaan. Liitin varustukseni pitkäksi hihnaksi,
laskin Tars Tarkasin alas pihaan ja pudottauduin sitten itse hänen
perässään.

Emme olleet lausuneet toisillemme monta sanaa senjälkeen kun kopin
ovella surmasin Tan Garnan ja näin soihdun valossa suuren tharkilaisen
perin ällistyneet kasvot.

"Tähän mennessä", hän sanoi silloin, "olisi minun pitänyt oppia olemaan
ihmettelemättä John Carterin tekoja." Siinä kaikki. Hänen ei tarvinnut
sanoa minulle, että hän osasi antaa oikean arvon ystävyydelle, joka sai
minut panemaan henkeni vaaraan pelastaakseni hänet, eikä hänen
tarvinnut sanoa olevansa iloinen nähdessään minut.

Tämä hurja vihreä soturi oli ensimmäisenä tervehtinyt minua silloin,
kaksikymmentä vuotta takaperin, kun ensi kerran saavuin Marsiin. Hän
oli hyökännyt kimppuuni keihäs tanassa ja viha sydämessä, kallistuneena
syvään valtavan thoatinsa kupeelle, minun seisoessani hänen heimonsa
hautomalaitoksen seinustalla Koradin toisella puolen olevan kuivuneen
meren pohjalla. Ja nyt ei minulla kahden taivaankappaleen asukkaiden
joukossa ollut parempaa ystävää kuin tharkien jeddak Tars Tarkas.

Pihalle päästyämme pysähdyimme hetkeksi parvekkeen alle pimentoon
pohtimaan suunnitelmiamme.

"Seurueessamme on nyt viisi jäsentä, Tars Tarkas", sanoin. "Thuvia,
Xodar, Carthoris ja me. Tarvitsemme viisi thoatia ratsuiksemme."

"Carthoris!" hän huudahti. "Poikasi?"

"Niin. Tapasin hänet Shadorin vankilassa, Omeanin järvellä,
ensisyntyisten maassa."

"En tunne ainoatakaan niistä paikoista, John Carter. Lienevätkö ne
Barsoomin pinnalla?"

"Pinnalla tai sen alla, ystäväni. Mutta odotahan, kunnes olemme
turvassa! Sitten saat kuulla kummallisimman kertomuksen, mitä
ulkomaailman barsoomilainen on ikinä kuullut. Nyt meidän on varattava
thoatit ja jouduttava tiehemme pohjoista kohti, ennenkuin nämä vintiöt
saavat selvän kepposestamme."

Kommelluksitta saavuimme pihan toisessa päässä olevalle isolle
portille, josta meidän oli pakko viedä thoatimme kadulle. Ei ole
ensinkään helppoa käsitellä viittä tällaista isoa, rajua otusta, joiden
luonto on yhtä villi ja hurja kuin niiden isäntienkin ja joita on
pidetty kurissa yksinomaan julmuudella ja raa'alla voimalla.

Kun lähestyimme eläimiä, tunsivat ne oudon hajumme ja keräytyivät
raivosta kiljuen ympärillemme. Niiden pitkät tanakat kaulat olivat
pystyssä, joten isot, ammottavat kidat olivat korkealla päämme päällä.
Aina ne ovat peloittavan näköisiä otuksia, mutta kiihtyneinä ne ovat
myöskin peloittavan vaarallisia. Thoat on runsaasti kolmen metrin
korkuinen sä'än kohdalta. Sen iho on kiiltävän sileä ja karvaton,
lautasilta ja kupeilta tumman saven värinen, kahdeksan raajan
värin asteittain muuttuessa eri vivahduksiin, niin että isot,
pehmeäanturaiset, kaviottomat jalat ovat kirkkaan keltaiset; vatsa on
puhtaan valkoinen. Leveä, litteä häntä, joka laajenee tyvestä päähän
päin, täydentää tämän vihreiden marsilaisten ratsun kuvan -- siinä
sopiva sotaorhi näille sotaisille ihmisille.

Kun thoateja ohjataan yksinomaan telepaattisesti, niin päitsiä ja
suitsia ei tarvita. Niinpä meidän olikin nyt vain löydettävä pari
sellaista otusta, jotka tottelisivat äänettömiä käskyjämme. Niiden
karatessa luoksemme saimme ne hillityksi siinä määrin, etteivät ne
suorastaan hyökänneet päällemme, mutta niiden kumea kiljunta kutsuisi
varmasti sotilaita pihalle ottamaan selvää sen syistä, jos sitä vielä
jonkun aikaa jatkuisi.

Vihdoin minun onnistui päästä ison otuksen kupeelle, ja ennenkuin se
arvasi aikomustani, istuin tanakasti hajareisin sen kiiltävillä
lautasilla. Hetkistä myöhemmin oli Tars Tarkas toisen selässä ja
välissämme ajoimme sitten vielä kolme, neljä muuta otusta portille.

Tars Tarkas ratsasti edelle kumartuen aukaisemaan säpit ja salvat,
samalla kun minä estin irrallaan olevat thoatit karkaamasta takaisin
laumaan. Sitten ratsastimme varastettuine thoateinemme kadulle
pysähtymättä sulkemaan porttia ja riensimme kaupungin eteläreunaa
kohti.

Tähän asti oli pakomme onnistunut melkeinpä ihmeellisesti, eikä hyvä
onnemme meitä hylännyt, sillä sivuutimme aution kaupungin uloimmat
korttelit ja saavuimme leirillemme kuulematta vähäisintäkään
takaa-ajosta johtuvaa ääntä.

Hiljaisella vihellyksellä, joka oli sovittu merkki, ilmoitin siellä
seuralaisilleni tulostani, ja kaikki kolme ottivat meidät vastaan
innostuneesti riemuiten palaamiseni johdosta.

Mutta seikkailumme kertomiseen emme tuhlanneet paljoa aikaa. Tars
Tarkas ja Carthoris tervehtivät toisiaan barsoomilaisten tavalliseen
arvokkaaseen ja muodolliseen tapaan, mutta vaistomaisesti huomasin,
että tharkilainen piti pojastani ja että Carthoris puolestaan oli
myöskin kiintynyt häneen.

Xodar ja vihreä jeddak esiteltiin muodollisesti toisilleen. Sitten
Thuvia nostettiin vähimmin vikuroivan thoatin selkään, Xodar ja
Carthoris hyppäsivät kahden muun lautasille, ja lähdimme ripeätä
vauhtia itää kohti. Kaupungin äärimmäisen laidan ympäri kaarsimme
pohjoiseen, ja siten kiidimme molempien kuiden kirkkaassa hohteessa
äänettömästi pitkin kuivuneen meren pohjaa yhä kauemmaksi warhooneista
ja ensisyntyisistä, mutta tietämättä, mitkä uudet vaarat ja seikkailut
meitä mahdollisesti odottivat.

Seuraavana päivänä pysähdyimme puolipäivän seuduissa lepuuttamaan
ratsujamme ja levähtämään itsekin. Eläinten raajat sidoimme yhteen,
niin että ne pääsivät hitaasti liikkumaan ja syömään keltaista
sammalta, joka matkoilla ollessa on niille sekä ruokana että juomana.
Thuvia tarjoutui pitämään vahtia, sillä aikaa kun seurueen muut jäsenet
nukkuisivat tunnin.

Minusta tuntui, että olin parahiksi ennättänyt sulkea silmäni, kun
tunsin hänen kätensä kosketuksen olkapäilläni ja kuulin hänen
kuiskaavan, että vaara oli uhkaamassa.

"Nouse, oi prinssi", hän sanoi. "Jäljillämme näyttää olevan suuri joukko
takaa-ajajia."

Tyttö seisoi osoittaen siihen suuntaan, josta olimme tulleet, ja kun
nousin katsomaan, olin minäkin eroittavinani ohuen tumman juovan kaukaa
taivaanrannalta.

Tars Tarkas, jonka jättiläisvartalo kohosi ylemmäksi kuin meidän
muiden, saattoi nähdä pisimmälle.

"Siellä on suuri osasto ratsastajia", hän sanoi, "jotka laskettavat
täyttä vauhtia."

Emme saaneet vitkastella. Juoksimme laitumella olevien thoatiemme
luokse, irroitimme kytkeet ja nousimme ratsaille. Sitten käännyimme
uudelleen pohjoista kohti ja lähdimme kiitämään pakoon niin nopeasti
kuin hitain ratsumme suinkin pääsi.

Koko sen päivän ja seuraavan yön ratsastimme vinhaa vauhtia pitkin
keltaista aavikkoa, takaa-ajajien tullessa yhä lähemmäksi. Välimatka
väheni hitaasti, mutta varmasti. Juuri ennen pimeän tuloa vainoojamme
olivat jo siksi lähellä, että selvästi näimme heidän olevan vihreitä
marsilaisia, ja koko seuraavan yön kuulimme heidän, varustustensa
kalahtelevan takanamme.

Kun aurinko nousi pakomatkamme toisena aamuna, olivat takaa-ajajat enää
vain puolen kilometrin päässä meistä. Meidät nähdessään he päästivät
hornamaisen, voitonriemuisen kiljunnan.

Muutamien kilometrien päässä edessämme oli kukkulajono -- saman
kuivuneen meren toinen ranta, jonka poikki olimme tulleet. Jos vain
pääsisimme kukkuloille, niin pelastumismahdollisuutemme olisivat paljon
suuremmat; mutta Thuvian ratsussa näkyi jo nääntymisen merkkejä, vaikka
sillä olikin ollut kevein taakka kannettavanaan. Ratsastin hänen
vierellään, ja äkkiä hänen thoatinsa alkoi hoippua horjahtaen sitten
ratsuani vasten. Näin, että se oli vaipumaisillaan maahan, mutta
ennenkuin se ehti kaatua, sieppasin tytön sen selästä heilauttaen hänet
taakseni oman thoatini lautasille, jossa hän pysytteli pitäen kiinni
minusta.

Tämä kaksinkertainen taakka näytti pian käyvän liialliseksi jo
ennestään lopen uupuneelle ratsulleni, joten vauhtimme hiljeni
peloittavasti, sillä toiset eivät ratsastaneet nopeammin kuin että
hitainkin pysyi mukana. Pienessä seurueessamme ei ollut ainoatakaan,
joka olisi jättänyt toisen pulaan. Ja kuitenkin olimme eri maista,
erivärisiä, erirotuisia, meillä oli eri uskonnot -- ja yksi meistä oli
toisesta taivaankappaleesta.

Olimme hyvin lähellä kukkuloita, mutta warhoonit lyhensivät välimatkaa
niin ripeästi, ettemme toivoneetkaan pääsevämme niille tarpeeksi
ajoissa. Thuvia ja minä olimme viimeisinä, sillä ratsumme pyrki yhä
enemmän jäämään jälkeen. Äkkiä tunsin tytön lämpimien huulten painuvan
hartioihini. "Sinun tähtesi, oi prinssini", hän mumisi. Sitten hänen
kätensä irtautuivat vyötäisteni ympäriltä, ja hän oli poissa.

Kun käännyin katsomaan, näin hänen tahallaan pudottauneen maahan juuri
meitä takaa-ajavien julmien pahojenhenkien tielle, arvellen, että kun
thoatini taakka keventyi, se kenties kykenisi viemään minut turvaan
kukkuloille. Lapsi-parka! Hänen olisi pitänyt tuntea John Carter
paremmin.

Käänsin thoatini ympäri ja hoputin sitä tytön jäljessä, toivoen vielä
saavuttavani hänet ottaakseni hänet uudelleen mukaani toivottomalle
pakomatkallemme. Carthoris oli varmaankin myös silmännyt taakseen
samoihin aikoihin, sillä kun saavutin Thuvian, oli hänkin jo siellä ja
hypäten maahan hän nosti tytön ratsunsa selkään. Käännettyään sitten
ratsun pään kukkuloihin päin hän antoi sille läimäyksen miekkansa
lappeella, koettaen senjälkeen tehdä samoin minun thoatilleni.

Urhean nuorukaisen ritarillinen ja uhrautuvainen teko täytti mieleni
ylpeydellä, enkä välittänyt siitä, että se riisti meiltä pelastumisen
toivon viimeisetkin vähäiset rippeet. Warhoonit olivat jo melkein
kimpussamme. Tars Tarkas ja Xodar olivat huomanneet, ettemme enää
olleet mukana, ja ratsastivat ripeästi avuksemme. Kaikesta päättäen
saisi toinen Barsoomin-matkani loistavan lopun. Minua kiusasi ajatus,
että kuolisin saamatta nähdä jumalaista prinsessaani ja vielä kerran
puristaa häntä rintaani vasten. Mutta jos kohtalon kirjaan oli
kirjoitettu, että niin kävisi, niin olin valmis osoittamaan toki
parastani, ja niinä viimeisinä hetkinä, jotka minulle oli suotu,
ennenkuin siirtyisin tuntemattomaan tulevaisuuteen, antaisin
kelpoisuudestani omalla valitsemallani alalla sellaisen näytteen, että
warhoonit saisivat siitä puheenaihetta kahdenkymmenen seuraavan
miespolven ajaksi.

Kun Carthoris oli jalkaisin, hyppäsin minäkin ratsuni selästä asettuen
hänen vierelleen ottamaan vastaan päällemme karkaavien ulvovien
hornahenkien hyökkäystä. Hetkistä myöhemmin Tars Tarkas ja Xodar
sijoittuivat kahden puolen meitä, päästäen thoatinsa valloilleen, että
kaikki olisimme samanlaisessa asemassa.

Warhoonit olivat enää tuskin sadan metrin päässä meistä, kun ylhäältä
takaamme kuului voimakas pamaus, ja melkein samassa räjähti pommi
heidän riviensä keskellä. Heti syntyi kauhea hämminki. Satakunta
sotilasta suistui maahan. Ratsastajattomia thoateja kiiti sinne tänne
kuolleiden ja kuolevien seassa. Alkaneessa hurjassa mellakassa
tallautui jalkaisin olevia sotilaita thoatien jalkoihin. Vihreiden
miesten rivit olivat joutuneet aivan epäjärjestykseen, ja kun he
katsahtivat ilmaan nähdäkseen, mistä tämä odottamaton hyökkäys oli
peräisin, muuttui epäjärjestys peräytymiseksi ja peräytyminen rajuksi
pakokauhuksi. Seuraavalla hetkellä he jo kiitivät poispäin meistä yhtä
vinhasti kuin äsken meitä kohti.

Käännyimme katsomaan siihen suuntaan, mistä ensimmäinen laukaus oli
kuulunut, ja näimme ison taistelulaivan, joka juuri kohosi lähimpien
kukkuloiden takaa, leijailevan majesteettisesti ilmassa. Sen keulatykki
pamahti uudelleen meidän katsellessamme sitä, ja toinen pommi räjähti
pakenevien warhoonien seassa.

Kun laiva tuli lähemmäksi, puhkesi huuliltani raju riemuhuuto, sillä
sen keulassa näin Heliumin viirin.



KUUDESTOISTA LUKU

Pidätettynä


Meidän, Carrhorisin, Xodarin, Tars Tarkasin ja minun, seisoessamme
katsellen upeata alusta, joka merkitsi meille kaikille niin paljon,
näimme toisen ja sitten kolmannen laivan nousevan kukkuloiden takaa ja
lipuvan sirosti sisarlaivan jäljessä.

Samassa lähti lähimmän aluksen yläkannelta kiitämään kymmenkunta yhden
miehen partiokonetta, laskeutuen laajoissa kaarissa nopeasti maata
kohti luoksemme.

Seuraavalla hetkellä olimme aseistettujen ilmapurjehtijoiden
ympäröiminä, ja upseeri astui esiin puhuttelemaan meitä. Hänen
katseensa osui äkkiä Carthorisiin ja huudahtaen ilosta ja
hämmästyksestä hän juoksi nuorukaisen luokse. Laskien kätensä tämän
olalle hän sitten tervehti:

"Carthoris, prinssi! Kaor! Kaor! Hor Vastus lausuu Heliumin prinsessan
Dejah Thorisin ja hänen puolisonsa John Carterin pojan tervetulleeksi.
Missä olet ollut, oi prinssi? Koko Helium on ollut syvän surun
vallassa, Äitisi isoisän mahtavaa kansaa ovat hirveät onnettomuudet
kohdanneet sen murheen päivän jälkeen, jolloin poistuit
keskuudestamme."

"Älä sure, kelpo Hor Vastus!" huudahti Carthoris, "sillä en tule yksin
takaisin lohduttamaan äitini sydäntä ja rakasta kansaani, vaan tuon
mukanani miehen, jota koko Barsoom eniten rakasti -- Barsoomin
suurimman soturin ja sen pelastajan -- Heliumin prinssin John
Carterin!"

Hor Vastus kääntyi Carthorisin osoittamaan suuntaan, ja kun hänen
katseensa osui minuun, näytti hän olevan varpumaisillaan maahan
pelkästä hämmästyksestä.

"John Carter!" hän huudahti, mutta sitten hänen silmiinsä tuli äkkiä
huolestunut ilme. "Prinssi", hän aloitti, "missä sinä --" ja keskeytti
puheensa, mutta arvasin, mitä hän ei rohjennut lausua. Tämä uskollinen
mies ei tahtonut ensimmäisenä pakottaa minua tunnustamaan hirvittävää
totuutta, että olin palannut salaperäisen Iss-virran helmasta,
unohdetun Korus-järven rannoilta, Dorin laaksosta. "Oi, prinssi", hän
jatkoi, ikäänkuin ei mikään syrjäajatus olisikaan keskeyttänyt hänen
tervehdystään. "Olet tullut takaisin, ja se riittää. Ja salli Hor
Vastuksen miekalle niin suuri kunnia, että se ensimmäisenä on jalkojesi
juuressa!" Näin sanoen tämä ylevä mies irroitti tuppensa kannatinsoljen
ja sinkautti miekkansa eteeni maahan.

Jos tuntisitte punaisten marsilaisten tavat ja luonteen, niin
ymmärtäisitte, kuinka syvä merkitys tällä yksinkertaisella teolla oli
minun ja kaikkien sen näkijöiden silmissä. Se merkitsi aivan samaa,
kuin jos hän olisi sanonut: "Miekkani, ruumiini, elämäni, sieluni ovat
sinun, ja sinä saat tehdä niille, mitä tahdot. Kuolemaani asti ja
kuolemani jälkeen sinä yksin saat ohjata toimintaani. Oletpa väärässä
tai oikeassa, vain sinun sanasi on minusta totta. Ken hyvänsä nostaa
kätensä sinua vastaan, hän saa tehdä siitä tiliä miekalleni."

Tällainen alamaisuusvala vannotaan joskus jeddakille, jonka ylväs
luonne ja sankariteot ovat herättäneet hänen seuralaisissaan syvän,
innostuneen kiintymyksen häntä kohtaan. Mikäli tiesin, ei tätä korkeata
kunnianosoitusta ollut milloinkaan tullut kenenkään alemman kuolevaisen
osaksi. Vain yksi vastaus oli mahdollinen. Kumarruin ja otin miekan
maasta, nostin sen kahvan huulilleni, astuin Hor Vastuksen luokse ja
kiinnitin omin käsin aseen hänen vyölleen.

"Hor Vastus", sanoin laskien käteni hänen olalleen, "itse tiedät
parhaiten mitä sydämesi käskee. En vähääkään epäile, että
tarvitsen miekkaasi, mutta ota vastaan John Carterin juhlallinen,
kunniasanallinen vakuutus, että hän ei milloinkaan vaadi sinua
paljastamaan sitä muutoin kuin totuuden ja oikeuden puolesta vääryyttä
vastaan."

"Sen tiesin, prinssi", vastasi hän, "jo ennenkuin heitin rakkaan
säiläni jalkojesi juureen."

Meidän puhuessamme oli lentokoneita kiitänyt edestakaisin maanpinnan ja
taistelulaivan välillä ja nyt laskettiin laivasta lentoon muita
suurempi alus, joka saattoi kannattaa toistakymmentä ihmistä. Alus
laskeutui keveästi lähellemme maahan, ja sen kannelta hyppäsi upseeri,
joka astui Hor Vastuksen luokse, teki kunniaa ja sanoi:

"Kantos Kan haluaa, että pelastamamme seurue heti tuodaan _Xavarianin_
kannelle."

Mennessämme pienelle alukselle silmäilin seurueemme jäseniä ja vasta
silloin huomasin, että Thuvia oli poissa. Aloin heti kysellä, jolloin
kävi selville, ettei häntä ollut kukaan nähnyt sen jälkeen kun
Carthoris oli lähettänyt hänen thoatinsa hurjasti nelistämään
kukkuloita kohti toivoen siten toimittavansa hänet pois vaarasta.

Hor Vastus lähetti viipymättä kaksitoista lentopartiolaista eri
suuntiin häntä etsimään. Hän ei ollut voinut ehtiä kauaksi senjälkeen
kun olimme hänet nähneet. Me muut nousimme meitä noutamaan lähetetyn
aluksen kannelle ja hetkistä myöhemmin olimme _Xavarianilla_.

Ensimmäiseksi oli vastassani itse Kantos Kan. Vanha ystäväni oli
kohonnut Heliumin laivaston korkeimpaan asemaan, mutta yhä hän oli sama
kelpo toveri, joka oli jakanut kanssani warhoonien vankiluolan
puutteet, suurien kisojen kaameat hirmut ja sittemmin vaarat
etsiessämme Dejah Thorisia viholliskaupungin, Zodangan muurien sisältä.

Silloin olin ollut tuntematon vaeltaja oudolla kiertotähdellä, ja hän
pelkkä padwar Heliumin laivastossa. Nyt hän komensi Heliumin kaikkia
isoja ilmahirviöitä, ja minä olin Heliumin jeddakin Tardos Morsin
sukuinen prinssi.

Hän ei kysynyt, missä olin ollut. Samoin kuin Hor Vastusta peloitti
häntäkin, eikä hän tahtonut puristaa minulta totuutta. Joskus se kyllä
tulisi ilmi, sen hän tiesi, mutta siihen asti hän näytti tyytyvän
siihen, että olin taaskin hänen seurassaan. Hän tervehti Carthorisia ja
Tars Tarkasia vilpittömän iloisesti, mutta ei liioin kysynyt, missä
he olivat olleet. Töin tuskin hän malttoi vetää kättään irti
nuorukaisesta.

"Et tiedä, John Carter", hän sanoi minulle, "kuinka me heliumilaiset
rakastamme tätä poikaasi. Tuntuu siltä kuin kaikki se rakkaus, jota
tunsimme hänen ylevää isäänsä ja onnetonta äitiään kohtaan, olisi
keskittynyt häneen. Kun levisi tieto, että hän oli kadonnut, niin
kymmenen miljoonaa ihmistä itki."

"Mitä tarkoitat, Kantos Kan", kuiskasin, "kun sanot 'hänen onneton
äitinsä'?" sillä näissä sanoissa tuntui minusta piilevän jotakin
synkkää, jota en käsittänyt.

Hän vei minut syrjään.

"Vuoden ajan", hän sanoi, "siitä lähtien kun Carthoris hävisi, Dejah
Thoris on surrut ja murehtinut kadotettua poikaansa. Iskua, jonka hän
sai vuosia sitten, kun sinä et palannut ilmatehtaalta, lievensivät
äitiyspuuhat jonkun verran, sillä poikanne mursi valkean kuorensa juuri
sinä yönä.

"-- Koko Helium tiesi, että hän kärsi silloin hirveästi, sillä eikö
koko Helium surrut hänen kanssaan hänen puolisonsa menetystä! Mutta kun
poika katosi, ei jäljelle jäänyt mitään, ja kun etsijäretkikunta
toisensa jälkeen palasi tuoden aina saman lohduttoman sanoman, ettei
ollut saanut vihiäkään pojan olinpaikasta, lannistui rakas prinsessamme
yhä enemmän, kunnes kaikki, jotka näkivät hänet, tunsivat mielessään,
ettei voinut kulua kuin päiviä, ennenkuin hän lähtisi yhtyäkseen
rakkaihinsa Dorin laaksossa.

"-- Viimeisenä keinona hänen isänsä Mors Kajak ja hänen isoisänsä
Tardos Mors lähtivät etsimään kahden mahtavan laivaston komentajina.
Kuukausi takaperin he purjehtivat pois aikoen tutkia jokaisen
neliömetrin Barsoomin pohjoisella puoliskolla. Kahteen viikkoon ei
heistä ole saapunut minkäänlaista tietoa, mutta huhuja on liikkunut,
että heitä on kohdannut kauhea onnettomuus ja että retkikuntien kaikki
jäsenet ovat kuolleet.

"-- Samoihin aikoihin Zat Arras aloitti uudelleen tunkeilevan kiihkeän
kosiskelunsa. Hän on aina juossut Dejah Thorisin jäljessä sinun
katoamisestasi saakka. Dejah Thoris vihasi häntä ja pelkäsi häntä,
mutta kun sekä hänen isänsä että isoisänsä olivat poissa, niin Zat
Arras oli hyvin mahtava, sillä hän on vieläkin Zodangan jed, joksi,
kuten muistat, Tardos Mors määräsi hänet, kun sinä olit kieltäytynyt
tästä kunniasta.

"-- Zat Arrasilla oli salainen keskustelu Dejah Thorisin kanssa kuusi
päivää sitten. Kukaan ei tiedä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta
seuraavana päivänä Dejah Thoris oli kadonnut, ja hänen kanssaan oli
mennyt kymmenkunta hänen henkivartijaansa ja kamaripalvelijaansa,
muiden muassa Sola, vihreä nainen -- Tars Tarkasin tytär, muistathan.
He eivät jättäneet mitään tietoa aikeistaan, mutta niinhän aina kaikki
menettelevät lähtiessään sille vapaaehtoiselle toivioretkelle, jolta ei
kukaan palaa. Emme osaa uskoa muuta kuin että Dejah Thoris on mennyt
Issin jäiseen helmaan ja että häneen hartaasti kiintyneet palvelijat
ovat tahtoneet seurata häntä.

"-- Zat Arras oli Heliumissa, kun hän katosi. Hän komentaa tätä
laivastoa, joka siitä lähtein on ollut Dejah Thorisia etsimässä. Emme
ole löytäneet hänestä jälkeäkään, ja pelkään, että yrityksemme on
turha."

Meidän keskustellessamme Hor Vastuksen lentäjät palasivat
_Xavarianille_. Mutta kukaan heistä ei ollut nähnyt merkkiäkään
Thuviasta. Olin hyvin masennuksissani kuultuani, että Dejah Thoris oli
kadonnut, ja nyt sain lisäksi huolestumisen Thuvian kohtalosta. Tunsin
ankaraa vastuunalaisuutta tämän tytön hengestä, sillä uskoin hänen
olevan jonkun ylhäisen barsoomilaissuvun jäsen ja olin päättänyt
ponnistaa kaikki voimani palauttaakseni hänet kansansa keskuuteen.

Olin juuri aikeissa pyytää Kantos Kania lähettämään uudelleen lentäjiä
häntä etsimään, kun laivaston lippulaivasta saapui _Xavarianille_
lentokone, jonka upseeri toi Kantos Kanille sanoman Arrasilta.

Ystäväni luki määräyksen ja kääntyi minuun päin.

"Zat Arras käskee minun viedä 'vankimme' hänen luokseen. Määräystä on
noudatettava. Hän on Heliumin ylin mies, mutta paremmin olisi
ritarillisuuden ja hyvien tapojen mukaista, jos hän saapuisi tänne
lausumaan Barsoomin pelastajan tervetulleeksi asianomaisin
kunnianosoituksin."

"Tiedät varsin hyvin, ystäväni", sanoin, "että Zat Arrasilla on hyvät
syynsä vihata minua. Hänestä ei mikään olisi mieluisampaa kuin
nöyryyttää minua ja sitten surmata minut. Kun hänellä nyt on niin hyvä
aihe, niin menkäämme katsomaan, onko hänellä rohkeutta käyttää sitä
hyväkseen."

Kutsuttuamme Tars Tarkasin, Carthorisin ja Xodarin mukaamme astuimme
Zat Arrasin upseerin seurassa pieneen alukseen ja hetkistä myöhemmin
laskeuduimme Zat Arrasin lippulaivan kannelle.

Kun lähestyimme Zodangan jediä, ei hänen kasvoillaan näkynyt
tervehdyksen tai tuntemisen merkkiäkään; hän ei suonut edes
Carthorisille ystävällistä sanaa. Hänen käyttäytymisensä oli kylmää,
pöyhkeää ja jäykkää.

"Kaor, Zat Arras!" lausuin tervehdykseksi, mutta hän ei vastannut.

"Miksi näiltä vangeilta ei ole riisuttu aseita?" hän kysyi Kantos
Kanilta.

"He eivät ole vankeja, Zat Arras", vastasi upseeri. "Kaksi heistä
kuuluu Heliumin jaloimpaan sukuun. Tharkin jeddak Tars Tarkas on Tardos
Morsin rakkain liittolainen. Viides on Heliumin prinssin ystävä ja
seuralainen -- se riittää minusta."

"Mutta minusta se ei riitä", tokaisi Zat Arras. "Minun on tiedettävä
enemmän kuin nimet niistä, jotka ovat lähteneet toivioretkelle. Missä
olet ollut, John Carter?"

"Olen juuri tullut Dorin laaksosta ja ensisyntyisten maasta, Zat
Arras", vastasin.

"Ah", huudahti hän ilmeisesti mielissään. "Et siis kielläkään sitä.
Olet palannut Iss-virran helmasta?"

"Olen tullut takaisin pettävien toiveiden maasta, kidutusten ja
kuoleman laaksosta. Seuralaisteni kanssa olen pelastunut valehtelevien
pahojenhenkien kauheista kynsistä. Olen tullut takaisin Barsoomiin,
jonka pelastin tuskattomasta kuolemasta, pelastaakseni sen uudelleen,
mutta tällä kertaa mitä hirveimmässä muodossa uhkaavasta kuolemasta."

"Vaikene, herjaaja!" kiljaisi Zat Arras. "Älä toivokaan voivasi
pelastaa pelkurimaista henkeäsi sepittelemällä kamalia valheita, joilla
--" Hän ei päässyt pitemmälle. Niin keveästi ei John Carteria saanut
nimitellä "pelkuriksi" ja se olisi Zat Arrasin pitänyt tietää.
Ennenkuin kukaan ehti nostaa kättäänkään estämään minua, olin hänen
vieressään ja käteni kouristi hänen kurkkuaan.

"Tulenpa taivaasta tai helvetistä, Zat Arras, niin saat nähdä, että
olen yhä sama John Carter, joka olen aina ollut. Ei ikinä ole kukaan,
joka on käyttänyt minusta tuollaisia nimityksiä, jäänyt henkiin --
pyytämättä anteeksi." Niin sanoen aloin painaa hänen selkäänsä koukkuun
polveani vasten ja puristin tiukemmin hänen kurkkuaan.

"Vangitkaa hänet!" kiljaisi Zat Arras, ja kymmenkunta upseeria kiiruhti
hänen avukseen.

Kantos Kan tuli luokseni ja kuiskasi:

"Päästä hänet, pyydän sinua! Me vain sekaantuisimme kaikki leikkiin,
sillä en voisi nähdä noiden miesten käyvän sinuun käsiksi auttamatta
sinua. Upseerini ja mieheni liittyisivät minuun, ja silloin meillä
olisi kapina, joka kehittyisi vallankumoukseksi. Tardos Morsin ja
Heliumin tähden, hellitä!"

Hänen sanojensa johdosta päästin Zat Arrasin irti, käänsin hänelle
selkäni ja menin laivan reunalle.

"Tule, Kantos Kan!" sanoin. "Heliumin prinssi tahtoo palata
_Xavarianille."_

Meitä ei kukaan estänyt. Zat Arras seisoi kalpeana ja vapisten
upseeriensa keskellä. Jotkut silmäilivät häntä vihaisesti ja siirtyivät
minua kohti, ja yksi heistä, joka oli kauan ollut Tardos Morsin
uskottuna, lausui minulle hiljaa, kun menin hänen ohitseen:

"Saat varmasti huomata minun merkkini soturiesi joukossa, John Carter."

Kiitin ja astuin edelleen. Hiljaisuuden vallitessa menimme alukseen ja
pian olimme jälleen _Xavarianin_ kannella. Viidentoista minuutin
kuluttua saimme lippulaivalta määräyksen lähteä Heliumiin.

Matkamme sujui seikkailuitta. Carthoris ja minä olimme vaipuneina
synkkiin mietteisiin. Kantos Kan oli huolestunut ajatellessaan niitä
lisäonnettomuuksia, jotka kohtasivat Heliumia, jos Zat Arras yrittäisi
noudattaa ikivanhaa perinnäistapaa, jonka mukaan Dorin laakson
karkulaiset oli hirveästi surmattava. Tars Tarkas murehti tyttärensä
menetystä. Vain Xodar oli huoleton -- maanpakolainen ja lainsuojaton
kun oli, niin hänelle ei voisi Heliumissa käydä sen pahemmin kuin missä
muualla hyvänsä. "Toivokaamme ainakin, että saamme kuolla punaisen
veren tippuessa säilästämme", hän sanoi. Se oli yksinkertainen toive,
ja hyvin todennäköistä oli, että se toteutuisi. Olin huomaavinani, että
_Xavarianin_ upseerit olivat jakautuneet kahteen puolueeseen, ennenkuin
saavuimme Heliumiin. Osa heistä kerääntyi Carthorisin ja minun
ympärille, milloin heillä oli siihen vain tilaisuutta, kun taas
jokseenkin toinen puoli heistä pysytteli meistä kaukana. He
käyttäytyivät meitä kohtaan mahdollisimman kohteliaasti, mutta
ilmeisesti heitä sitoi taikauskoinen luottamus oppiin Dorista,
Issuksesta ja Koruksesta. En voinut heitä moittia, sillä tiesin, kuinka
lujassa usko, olkoonpa se kuinka naurettava hyvänsä, saattaa olla
muuten järkevissä ihmisissä.

Palaamalla Dorin laaksosta olimme tehneet itsemme syypäiksi pyhyyden
häpäisemiseen; kertomalla sikäläisiä seikkailujamme ja kuvaamalla
tosiasioita sellaisina kuin ne olivat, olimme peräti loukanneet heidän
isäinsä uskontoa. Olimme herjaajia -- valehtelevia kerettiläisiä.
Luulenpa, että nekin, jotka pitäen meistä mieskohtaisesti ja tahtoen
pysyä uskollisina vielä liittyivät meihin, kuitenkin sydämessään
epäilivät puheittemme totuudenmukaisuutta. On hyvin vaikeata kääntyä
uuteen uskoon ja hylätä vanha, kuinka houkuttelevia uuden uskonnon
lupaukset sitten lienevätkin. Mutta hylätä vanha uskonto valhekudelmana
saamatta mitään sen sijalle, se on raskaimpia uhrauksia, mitä miltään
kansalta voidaan pyytää.

Kantos Kan ei suostunut keskustelemaan thernien ja ensisyntyisen
keskuudessa kokemistamme elämyksistä.

"Riittää se", sanoi hän, "että panen alttiiksi henkeni sekä täällä että
tämän jälkeen sietämällä teitä ollenkaan. Älkää pyytäkö minua
raskauttamaan syntejäni kuuntelemalla sellaista, mitä minut on aina
opetettu pitämään kuolemansynniksi luettavana harhaoppisuutena!"

Tiesin, että ennemmin tai myöhemmin ystäviemme ja vihollistemme oli
pakko näyttää värinsä julkisesti. Heliumiin saavuttuamme olisi
tilinteko varmasti edessämme, ja jollei Tardos Mors ollut vielä
palannut, niin pelkäsin Zat Arrasin vihamielisyydellä olevan suuren
merkityksen meidän vahingoksemme, sillä hän edusti Heliumin hallitusta.
Ryhtyä häntä vastustamaan olisi samaa kuin valtiopetos. Sotajoukkojen
enemmistö seuraisi epäilemättä upseeriensa johtoa, ja tiesin että monet
vaikutusvaltaisimmat, sekä maa- että ilmavoimissa palvelevat miehet
liittyisivät John Carteriin sekä jumalia että ihmisiä ja paholaisia
vastaan.

Toisaalta taas väestön enemmistö varmasti vaatisi, että meidän
oli kärsittävä pyhyyden häpäisemisestä koituva rangaistus.
Tulevaisuudentoiveet olivat synkät, miltä näkökannalta niitä
tarkastelinkin, mutta ajatellessani Dejah Thorisia raateli mieltäni
niin voimakas tuska ja levottomuus, että Heliumin pulma, kuten nyt
käsitän, kiinnitti silloin mieltäni varsin vähän.

Kamalana painajaisena väikkyivät aina, sekä päivällä että yöllä,
silmissäni ne hirveät kohtaukset, joiden pyörteessä prinsessani kenties
juuri sillä hetkellä oli -- kammottavat kasvi-ihmiset -- raatelevat
valkeat apinat.

Oli aamupäivä, kun saavuimme puolentoista kilometrin korkuisen
tulipunaisen tornin yläpuolelle, joka on suuremman Heliumin
tunnusmerkkinä eroittaen sen sisarkaupungistaan. Kun laajoissa kaarissa
laskeuduimme laivaston telakoille, näimme kaduille tulvivan valtavia
kansajoukkoja. Heliumiin oli radiosanomalla lähetetty edeltäpäin tieto
tulostamme.

_Xavarianin_ kannelta meidät neljä, Carthoris, Tars Tarkas, Xodar ja
minut, siirrettiin pienempään alukseen, joka saattaisi meidät
majapaikkaan Palkkion ja Koston temppeliin. Siellä jaetaan marsilaista
oikeutta sekä hyvistä että pahoista töistä; siellä koristetaan sankari,
siellä tuomitaan rikollinen. Meidät vietiin temppeliin katolla olevan
lentoaseman kautta, joten emme joutuneet ensinkään väkijoukon sekaan,
kuten muuten oli tavallista. Aina ennen olin nähnyt huomattavat vangit
tai palanneet korkea-arvoiset matkailijat saatettavan Jeddakien
portilta Palkkion ja Koston temppeliin leveätä Esi-isäin katua pitkin
tiheiden, joko pilkkaavien tai riemuitsevien kansalaisjoukkojen
keskitse.

Arvasin, että Zat Arras ei rohjennut päästää väestöä lähellemme, sillä
hän pelkäsi, että kansan rakkaus Carthorisia ja minua kohtaan puhkeaisi
mielenosoitukseksi ja että se pyyhkäisisi pois heidän taikauskoisen
kauhunsa sitä rikosta kohtaan, josta meitä syytettäisiin. Hänen
suunnitelmistaan en tiennyt muuta kuin mitä arvailin, mutta ilmeisesti
ne olivat meille tuhoisia, sillä vain hänen luotetuimpia puoluelaisiaan
oli saattamassa meitä lentoaluksella Palkkion ja Koston temppeliin.

Meidät sijoitettiin erääseen temppelin eteläpäässä, Esi-isäin kadun
puolella, olevaan huoneeseen. Sieltä saatoimme nähdä tämän kadun pitkin
pituuttaan aina kahdeksan kilometrin päässä olevalle Jeddakien portille
asti. Temppelin aukiolle ja läheisille kaduille oli runsaasti
puolentoista kilometrin pituudelta sulloutunut väkeä niin tiheästi kuin
suinkin saattoi. Minkäänlaista levottomuutta tai epäjärjestystä ei
ollut -- ei kuulunut pilkkahuutoja eikä suosionosoituksia, ja kun
väkijoukko näki meidät ikkunassa, niin moni nosti kädet silmilleen ja
itki.

Myöhään iltapäivällä saapui Zat Arrasin lähetti ilmoittamaan meille,
että asiamme joutuisi puolueettomista ylimyksistä kokoonpannun
tuomioistuimen käsiteltäväksi temppelin suuressa salissa seuraavan
päivän ensimmäisellä zodella eli Maan ajassa lausuttuna noin
kahtakymmentä minuuttia vailla yhdeksän aamulla.

[Aina kun kapteeni Carter on käyttänyt marsilaisia aika-, pituus-,
paino- y.m. mittoja, olen muuttanut ne maapallolla käytetyiksi mitoiksi
niin täsmällisesti kuin mahdollista. Hänen muistiinpanoissaan on
runsaasti marsilaisia taulukkoja ja suuri joukko tieteellisten
huomioiden merkintöjä, mutta kun Kansainvälinen tähtitieteellinen
yhdistys parhaillaan luokittelee, tutkii ja varmentaa tätä huomattavaa
ja arvokasta tietoaineistoa, ei mielestäni olisi vähääkään lisännyt
kapteeni Carterin kertomuksen viehättävyyttä eikä inhimillisen tiedon
kokonaismäärää, jos olisinkin näihin seikkoihin nähden pitänyt tiukasti
kiinni alkuperäisestä käsikirjoituksesta, samalla kun se olisi helposti
voinut sekoittaa lukijaa ja heikentää hänen mielenkiintoaan itse
kertomusta kohtaan. Niiden varalta, joita sellainen kenties huvittaa,
selitän kuitenkin että Marsin vuorokausi on hieman pitempi kuin
kaksikymmentäneljä tuntia kolmekymmentäseitsemän minuuttia (Maan
aikaa). Sen marsilaiset jakavat kymmeneen yhtäsuureen osaan, zodeen,
aloittaen päivänsä noin kello kuusi aamulla (Maan aikaa) Zode on jaettu
viiteenkymmeneen xatiin ja xat vuorostaan kahteensataan taliin.
Tal on suunnilleen yhtä pitkä kuin Maan sekunti. Alempana esitetty
barsoomilainen aikataulukko on vain osa kapteeni Carterin
muistiinpanoissa olevasta täydellisestä taulukosta.

                TAULUKKO

    200 talia .............. 1 xat
     50 xatia .............. 1 zode
     10 zodea .............. 1 Marsin pyörähdys akselinsa ympäri.]



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kuolemantuomio


Seuraavana aamuna saapui vähän ennen määrättyä aikaa Zat Arrasin
upseereista kokoonpantu voimakas vartiosto saattamaan meitä temppelin
suureen saliin.

Pian olimme perillä ja astelimme leveätä niin sanottua Toivon kuoria
pitkin salin keskellä olevalle korokkeelle. Edellämme ja takanamme
marssi aseistettuja vartijoita, ja tiiviit rivit zodangalaisia
sotilaita reunustivat kuoria kummaltakin puolelta ovelta lavalle asti.

Saavuttuamme aitauksen ympäröimälle korokkeelle näimme tuomarimme.
Barsoomilaisen tavan mukaan heitä oli kolmekymmentäyksi, ja heidän piti
olla arvalla valittuja ylimysten keskuudesta, kun syytetyt olivat
ylimyksiä. Mutta hämmästyksekseni en nähnyt ainoankaan ystäväni kasvoja
heidän joukossaan. Jotakuinkin kaikki olivat zodangalaisia, ja juuri
minua Zodanga sai kiittää siitä, että vihreät heimot sen kukistivat ja
se sitten joutui Heliumin vallan alle. Heiltä ei juuri voinut odottaa
oikeudenmukaisuutta, kun tuomittavina olivat John Carter, hänen
poikansa ja suuri tharkilainen, niiden villien heimojen komentaja,
jotka olivat riehuneet Zodangan leveillä kaduilla ryöstäen, polttaen ja
surmaten.

Meitä ympäröivä laaja, pyöreä katsomo oli ahdaten täynnä kaikkiin
kansan- ja ikäluokkiin sekä molempiin sukupuoliin kuuluvaa kansaa. Kun
ilmestyimme saliin, lakkasi hiljainen keskustelun humina, joten
pysähtyessämme korokkeelle eli Oikeudenmukaisuuden armoistuimelle
kymmenen tuhannen katsojan täyttämässä salissa, vallitsi kuolon
hiljaisuus.

Tuomarien istuimet olivat suuressa ympyrässä pyöreän lavan
ulkopuolella. Meidät käskettiin istumaan selkä pienempään, suuremman
lavan keskellä olevaan korokkeeseen päin. Jouduimme siten kasvot
tuomareita ja katsomoa kohti. Pienemmälle korokkeelle menisi meistä
aina kulloinkin se, jonka asia otettaisiin käsiteltäväksi.

Itse Zat Arras istui puheenjohtajan kultaisella tuolilla. Kun olimme
istuutuneet ja vartijamme vetäytyivät takaisin korokkeelle tuovien
portaiden juurelle, nousi hän seisomaan ja lausui nimeni.

"John Carter", hän huudahti, "nouse Totuuden jalustalle tuomittavaksi
puolueettomasti tekojesi mukaan ja kuulemaan niistä ansaitsemasi
palkka!" Sitten hän, kääntyen milloin yhtäälle, milloin toisaalle
katsomoa kohti, selosti niitä tekoja, joiden mukaan tuomioni oli
langetettava.

"Tiedätte, oi Heliumin tuomarit ja kansa, että John Carter, entinen
Heliumin prinssi, on oman kertomuksensa mukaan palannut Dorin
laaksosta, jopa itse Issuksen temppelistä; että hän on lukuisten
heliumilaisten kuullen herjannut pyhitettyä Iss-virtaa, Dorin laaksoa,
unohdettua Korus-järveä, itse pyhiä thernejä, jopa Issusta, kuoleman ja
ikuisen elämän jumalatarta. Ja omien silmienne todistuksesta, nähdessänne
hänet nyt Totuuden jalustalla, tiedätte, että hän todella on palannut
näiltä pyhiksi eristetyiltä alueilta, uhmaten ikivanhoja tapojamme ja
loukaten isäimme uskonnon pyhyyttä.

"-- Ken on kerran kuollut, hän älköön palatko elämään! Ken sitä
yrittää, hänet on toimitettava ikuisesti kuolleeksi. Tuomarit,
velvollisuutenne on selvä -- minkäänlaisia totuudenvastaisia
todistuksia ei voida sallia. Mikä on oleva John Carterin tuomio
teoistaan?"

"Kuolema!" täräytti tuomareista yksi.

Mutta samassa ponnahti katsomossa eräs mies seisomaan, kohotti kätensä
ja huudahti: "Oikeutta! Oikeutta! Oikeutta!" Se oli Kantos Kan, ja
kaikkien silmien kohdistuessa häneen hän juoksi zodangalaisten
sotilaiden sivuitse korokkeelle.

"Minkälaista oikeutta tämä on?" huusi hän Zat Arrasille. "Syytettyä ei
ole kuultu, eikä hänelle ole annettu tilaisuutta kutsua muita
puoltajikseen. Heliumin kansan nimessä vaadin, että Heliumin prinssiä
kohdellaan rehellisesti ja puolueettomasti."

Silloin kajahti katsomosta voimakas huuto: "Oikeutta! Oikeutta!
Oikeutta!" Ja Zat Arras ei uskaltanut vastustaa.

"Puhu sitten!" hän ärähti minulle. "Mutta älä herjaa Barsoomissa pyhinä
pidettyjä asioita!"

"Heliumin kansa!" huudahdin kääntyen katselijoihin ja puhuen tuomarieni
ylitse. "Kuinka voi John Carter odottaa oikeutta zodangalaisilta? Hän
ei voi sitä pyytääkään eikä hän pyydä sitä. Heliumilaisille hän esittää
asiansa. Eikä hän vetoa kehenkään armoa anoen. Hän ei nyt puhu omasta
puolestaan, vaan teidän puolestanne, vaimojenne ja tyttärienne ja vielä
syntymättömien vaimojen ja tyttärien puolesta, pelastaakseen heidät
kuvaamattomasta julmuudesta ja alennuksesta, jonka olen nähnyt tulleen
Barsoomin ihanien naisten osaksi siinä paikassa, jota ihmiset
nimittävät Issuksen temppeliksi, pelastaakseen heidät kasvi-ihmisten
imukäsien syleilystä, Dorin isojen valkeiden apinain hampaista,
joutumasta pyhien thernien julman kiihkon uhreiksi, kaikesta siitä,
mihin kylmä, eloton Iss-virta heidät vie rakkautta, elämää ja onnea
uhkuvista kodeista.

"-- Onko täällä ainoatakaan ihmistä, joka ei tunne John Carterin
tarinaa, kuinka hän saapui keskuuteenne toisesta taivaankappaleesta ja
kohosi, oltuaan ensin vihreiden heimojen vankina, kidutuksien ja
vainojen kautta korkeaan asemaan Barsoomin parhaiston keskuuteen.
Tiedätte, että John Carter ei ole ikinä valehdellut omaksi hyödykseen,
ei sanonut mitään, mikä olisi vahingoittanut Barsoomin väestöä, eikä
puhunut kevytmielisesti Barsoomin oudosta uskonnosta, jota hän on
kunnioittanut, vaikkakaan ei ole sitä ymmärtänyt.

"-- Ei täällä eikä koko Barsoomissa ole nyt ainoatakaan ihmistä, joka
ei saisi hengestään suoranaisesti kiittää yhtä ainoata tekoani, kun
uhrasin itseni ja prinsessani onnen, että te saisitte jäädä eloon. Ja
siksi, Heliumin kansa, minulla on mielestäni oikeus vaatia, että minua
kuunnellaan, että minua uskotaan ja että minun annetaan palvella teitä
ja pelastaa teidät Dorin laakson valheellisesta tämänjälkeisestä
elämästä ja Issuksen käsistä, kuten kerran pelastin teidät todellisesta
kuolemasta.

"-- Teille, heliumilaiset, puhun nyt. Kun olen lopettanut, niin tehkööt
zodangalaiset minulle mitä tahtovat. Zat Arras on riistänyt minulta
miekkani, joten Zodangan miehet eivät enää pelkää minua. Tahdotteko
kuunnella?"

"Puhu, John Carter, Heliumin prinssi!" huudahti eräs kookas ylimys
katsomosta, ja kansa yhtyi häneen, niin että rakennus tärisi
voimakkaista huudoista.

Zat Arras oli liiaksi viisas ryhtyäkseen vastustamaan sellaista
mielenilmausta kuin tällä haavaa raikui Palkkion ja Koston temppelissä,
ja niinpä puhuin Heliumin kansalle kaksi tuntia.

Mutta kun olin lopettanut, nousi Zat Arras pystyyn ja lausui hiljaa
tuomareihin kääntyneenä: "Arvoisat ylimykset, olette kuulleet John
Carterin puolustuspuheen. Hän on saanut tilaisuuden todistaa
viattomuutensa, jos hän ei ole syypää. Mutta hän on sensijaan käyttänyt
tämän ajan syytääkseen yhä lisää herjauksia. Mikä on tuomionne, hyvät
herrat?"

"Kuolema herjaajalle!" huudahti yksi ponnahtaen seisaalleen, ja samassa
olivat kaikki kolmekymmentäyksi tuomaria pystyssä, miekat koholla
merkiksi tuomion yksimielisyydestä.

Jos kansa ei kuullutkaan Zat Arrasin syytöstä, niin se ainakin kuuli
tuomioistuimen päätöksen. Synkkä murina kohosi yhä äänekkäämpänä
tiheään ahdetusta katsomosta, ja sitten Kantos Kan, joka ei ollut
poistunut lavalta tultuaan vierelleni, kohotti kätensä pyytäen
hiljaisuutta. Saatuaan äänensä kuuluville hän alkoi puhua rauhallisesti
ja tasaisesti:

"Olette kuulleet, minkä kohtalon Zodangan miehet tahtoisivat valmistaa
Heliumin uljaimmalle sankarille. Heliumilaisten velvollisuus on ehkä
hyväksyä se päätös lopullisena. Toimikoon kukin sydämensä vaatimusten
mukaan. Kas tässä Kantos Kanin, Heliumin laivaston komentajan, vastaus
Zat Arrasille ja hänen tuomareilleen!" Näin sanoen hän aukaisi tuppensa
soljen ja viskasi miekkansa jalkojeni juureen.

Sotilaita ja siviilihenkilöitä, upseereja ja ylimyksiä kiiruhti heti
sankkoina parvina zodangalaisten sotilaiden ohi tunkeutuen
Oikeudenmukaisuuden armoistuimelle. Satakunta miestä nousi lavalle, ja
satakunta miekkaa kalahti lattialle jalkojeni juureen. Zat Arras ja
hänen upseerinsa olivat raivoissaan, mutta avuttomia. Miekan toisensa
jälkeen nostin huulilleni ja kiinnitin sen jälleen omistajansa
kupeelle.

"Tulkaa!" sanoi Kantos Kan, "Saattakaamme John Carter seurueineen omaan
palatsiinsa." Miehet muodostivat vartioston ympärillemme ja aikoivat
lähteä Toivon kuoriin vieville portaille.

"Seis!" huudahti Zat Arras. "Heliumin sotilaat, älkää päästäkö
ainoatakaan vankia poistumaan Oikeudenmukaisuuden armoistuimelta!"

Zodangalaiset sotilaat olivat ainoa temppelissä oleva säännöllinen
Heliumin sotaväen osasto, joten Zat Arras oli varma, että hänen
määräystään toteltaisiin; mutta en luule hänen arvanneen, minkälaisen
vastarinnan sotilaat kohtaisivat lähestyessään lavaa.

Katsomossa välähti miekkoja joka suunnalla, ja miehiä syöksyi
uhkaavasti zodangalaisia kohti. Joku kohotti huudon: "Tardos Mors on
kuollut -- tuhat vuotta John Carterille, Heliumin jeddakille!" Kun
kuulin sen ja näin heliumilaisten kiukkuiset ilmeet, heidän
katsellessaan Zat Arrasin sotilaita, näytti minusta, että vain ihme
saattoi estää yhteentörmäyksen, joka johtaisi sisälliseen sotaan.

"Seis!" huudahdin noustuani uudelleen Totuuden jalustalle. "Pysyköön
jokainen paikallaan, kunnes olen sanonut sanottavani! Jos täällä nyt
putoaa ainoakaan isku, niin Helium saattaa syöksyä katkeraan, veriseen
sotaan, jonka seurauksia on mahdoton arvata. Veli joutuisi veljeään
vastaan, isä poikaansa. Ei kenenkään elämä ole sellaisen uhrin
arvoinen. Mieluummin tahdon alistua Zat Arrasin kieroon tuomioon kuin
aiheuttaa kansalaissodan Heliumiin.

"-- Myöntykäämme molemmin puolin osaltamme ja antakaamme koko asian
levätä Tardos Morsin tai hänen poikansa Mors Kajakin paluuseen saakka.
Jollei heistä kumpikaan ole palannut vuoden kuluessa, niin otettakoon
asia uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi -- siten on tehty kerran
ennen." Kääntyen Zat Arrasiin jatkoin sitten hiljaa: "Jollet ole
suurempi narri kuin minä sinua pidän, otat vaarin tilaisuudesta, jonka
sinulle tarjoan, ennenkuin se on liian myöhäistä. Jos nuo säilät kerran
kohoavat sotilaitasi vastaan, niin ei Barsoomissa kukaan -- ei edes
itse. Tardos Mors -- voi torjua seurauksia. Mitä sanot? Puhu nopeasti."

Zodangalaisen Heliumin jed alkoi puhua allansa olevalle kiihkoisalle
joukolle.

"Hillitkää kätenne, Heliumin miehet!" hän huusi äänen vapistessa
raivosta. "Tuomioistuin on julistanut päätöksensä, mutta toimeenpanon
aikaa ei ole määrätty. Minä, Zat Arras, Zodangan jed, katsoen vangin
kuninkaallisiin sukulaisuussuhteisiin ja hänen aikaisempiin Heliumille
ja Barsoomille tehtyihin palveluksiinsa, myönnän lykkäystä vuodeksi
tahi Mors Kajakin tai Tardos Morsin paluuseen saakka. Hajaantukaa
rauhallisesti ja menkää kotiinne!"

Ei kukaan liikahtanut. Kaikki seisoivat vaieten ja jännittyneinä,
katseet minuun tähdättyinä, ikäänkuin odottaen hyökkäysmerkkiä.

"Tyhjentäkää temppeli!" komensi Zat Arras, puhuen hiljaa eräälle
upseerilleen.

Peläten tämän määräyksen väkivaltaisesta täyttämisyrityksestä koituvia
seurauksia astuin korokkeen reunalle ja osoittaen pääkäytävää kohti
pyysin kansaa poistumaan. Yhtenä miehenä kaikki lähtivät ja menivät
uhkaavan äänettöminä Zodangan jedin Zat Arrasin sotilaiden ohitse. Zat
Arras oli mykkänä voimattomasta raivosta.

Kantos Kan seisoi muiden, minulle uskollisuutta vannoneiden miehien
kanssa yhäti Oikeudenmukaisuuden armoistuimella.

"Tule!" sanoi hän minulle. "Saatamme sinut palatsiisi, prinssi. Tulkaa,
Carthoris ja Xodar! Tule, Tars Tarkas!" Ylpeä ivahymy väreili hänen
siromuotoisilla huulillaan, kun hän vilkaisi Zat Arrasiin päin. Sitten
hän kääntyi pois ja asteli korokkeen portaita myöten Toivon kuoriin. Me
neljä ja sata uskollista seuralaistamme seurasimme häntä ainoankaan
käden kohoamatta pidättämään meitä, vaikkakin riemumarssiamme temppelin
läpi katseltiin vihasta hehkuvin silmin.

Kaduilla tungeksi kansaa ahdinkoon asti, mutta meille tehtiin tietä, ja
useita miekkoja sinkosi jalkojeni eteen astellessani Heliumin kaupungin
läpi laitamalla olevalle palatsilleni. Siellä vanhat orjat lankesivat
polvilleen suudellen käsiäni, kun tervehdin heitä. He eivät välittäneet
siitä, missä olin ollut. Heille riitti se, että olin palannut heidän
luokseen.

"Oi, herra", huudahti heistä eräs, "jos vain jumalainen prinsessamme
olisi täällä, niin olisipa tämä todella riemunpäivä!"

Kyyneleet kihosivat silmiini ja minun oli käännyttävä poispäin
voidakseni salata liikutukseni. Carthoris itki peittelemättä, kun orjat
ahtautuivat hänen ympärilleen tuoden ilmi kiintymyksensä ja valittaen
meitä kaikkia kohdannutta iskua. Nyt vasta Tars Tarkas sai tietää, että
hänen tyttärensä Sola oli seurannut Dejah Thorisia viimeiselle
pyhiinvaellukselle. Minulla ei ollut ollut sydäntä kertoa hänelle, mitä
olin kuullut Kantos Kanilta. Oikeana vihreänä marsilaisena hän pysyi
sotaisen järkkymättömänä, näyttämättä minkäänlaisia merkkejä surustaan,
mutta tiesin, että hänen tuskansa oli yhtä vihlova kuin omanikin. Hänen
luonteessaan olivat hyvin kehittyneinä ihmisluonteen lempeät piirteet,
rakkauden, ystävyyden ja säälin tunteet, ja se eroitti hänet jyrkästi
muista heimolaisistaan.

Murheellinen, synkkä seurue istuutui sinä päivänä pöytään
tervetuliaisaterialle Heliumin prinssin palatsin avarassa ruokasalissa.
Meitä oli sata henkilöä, ottamatta lukuun pienen hovini jäseniä, sillä
Dejah Thorisilla ja minulla oli ollut kuninkaallisen arvomme mukainen
talous.

Punaisten marsilaisten tavan mukaisesti pöytä oli kolmiomainen, sillä
perheessämme oli kolme jäsentä. Carthoris ja minä istuimme paikoillamme
kumpikin keskellä omaa pöydänsivuamme -- kolmannen keskikohdalla oli
Dejah Thorisin korkeaselkäinen, leikkauksilla koristettu tuoli, jolle
oli pantu hänen jalokivistä säihkyvät häätamineensa. Tuolin takana
seisoi orja kuten silloinkin, kun hänen emäntänsä istui paikallaan
pöydän ääressä, valmiina täyttämään emäntänsä määräykset. Sellainen oli
tapa Barsoomissa, joten minun oli kestettävä sen herättämä tuska,
vaikka sydäntäni vihloi nähdessäni tyhjän tuolin, jossa vilkkaan,
nauravan prinsessani olisi pitänyt istua saaden suuren salin
kajahtelemaan hilpeydestään.

Oikealla puolellani istui Kantos Kan, kun taas Dejah Thorisin tyhjän
paikan oikealla puolen oli Tars Tarkas valtavan isolla istuimella,
edessään koroitettu pöydän osa, jonka useita vuosia sitten olin
laittanut hänen kookkaan vartalonsa varalta. Marsilaisten pöydässä on
kunniasija aina emännän oikealla puolen, ja sen paikan Dejah Thoris oli
aina varannut suurelle tharkilaiselie tämän ollessa Heliumissa.

Hor Vastus istui kunniapaikalla Carthorisin puolella pöytää. Yleinen
keskustelu ei päässyt vauhtiin. Seurueemme oli hiljainen ja
surumielinen. Dejah Thorisin menetys oli kovin tuoreessa muistissa
kaikilla, ja sen lisäksi oltiin huolestuneita Tardos Morsin ja Mors
Kajakin kohtalosta samoin kuin Heliumin epäilyjä ja epävarmuutta
herättävästä tulevaisuudesta, jos se lopullisesti menettäisi suuren
jeddakinsa.

Äkkiä huomiomme kiintyi kaukaiseen äänten kohinaan, joka kuulosti siltä
kuin kansanjoukko olisi huutanut yhteen ääneen, mutta emme voineet
eroittaa, olivatko huudot kiukkuisia vaiko riemuisia. Melu läheni yhä.
Ruokasaliin syöksyi orja, selittäen että suuri väkijoukko tunkeutui
palatsin portista. Toinen tulla tuoksahti edellisen kintereillä vuoroin
nauraen, vuoroin kiljuen kuin mielipuoli.

"Dejah Thoris löydetty!" hän huusi. "Lähetti Dejah Thorisin luota!"

En jäänyt kuuntelemaan sen enempää. Ruokasalin isot ikkunat avautuivat
pääportille vievälle tielle päin -- ne olivat vastassani olevassa salin
seinässä pöydän toisella puolella. En tuhlannut aikaa laajan pöydän
kiertämiseen -- yhdellä hyppäyksellä pääsin pöydän ja ruokailijoiden
yli ja ulos parvekkeelle. Yhdeksän metrin päässä allani lepäsi
tulipunainen pihanurmikko ja sen toisella liepeellä tungeksi kansaa
ison thoatin ympärillä, jonka ratsastaja suuntasi kulkunsa palatsiin
päin. Hyppäsin maahan ja juoksin lähenevää seuruetta kohti.

Tultuani likemmäksi näin, että thoatilla ratsastava olento oli Sola.

"Missä on Heliumin prinsessa?" huudahdin.

Vihreä tyttö liukui ison ratsunsa selästä ja juoksi luokseni.

"Oi, prinssi!" hän huusi. "Hän on mennyt iäksi. Parhaillaan hän lienee
vankina lähemmässä kuussa. Barsoomin mustat rosvot ryöstivät hänet."



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Solan kertomus


Saavuttuamme palatsiin vein Solan ruokasaliin, missä hän ensin tervehti
isäänsä vihreiden marsilaisten muodolliseen tapaan ja sitten kertoi
Dejah Thorisin matkasta ja vangitsemisesta.

"Keskusteltuaan Zat Arrasin kanssa Dejah Thoris koetti seitsemän päivää
sitten salaa päästä pois palatsista yön pimeydessä. Vaikkakaan en
tiennyt, mistä hän oli Zat Arrasin kanssa puhellut, huomasin, että
jotakin sellaista oli tapahtunut, joka tuotti hänelle repiviä
sielullisia tuskia, ja kun näin hänen hiipivän palatsista, ei minulle
tarvinnut sanoa, mihin hän aikoi.

"-- Herätin nopeasti kymmenkunnan hänen luotettavinta henkivartijaansa
ja selitin heille, mitä pelkäsin. Yhtenä, miehenä he liittyivät
kanssani seuraamaan rakasta prinsessaamme, vaikkapa pyhälle
Iss-virralle ja Dorin laaksoon. Saavutimme hänet vähän matkan päässä
palatsista. Hänen mukanaan oli uskollinen Woola-koira, mutta ei ketään
muuta. Kun yllätimme hänet, oli hän olevinaan suuttunut ja käski meidän
mennä takaisin palatsiin, mutta silloin olimme kerran tottelematta
häntä, ja kun hän näki, ettemme sallisi hänen lähteä yksin viimeiselle
pitkälle pyhiinvaellukselle, niin hän purskahti itkemään syleillen
meitä. Yhdessä suuntasimme sitten askeleemme yön pimeyteen, etelää
kohti.

"-- Seuraavana päivänä kohtasimme lauman pieniä thoateja ja siitä
pitäin jatkoimme matkaamme ratsain, edeten ripeästi. Kaikki sujui
hyvin, ja olimme jo varsin kaukana etelässä, kun viidennen päivän
aamuna huomasimme suuren laivaston taistelualuksia purjehtivan
pohjoista kohti. Laivastosta nähtiin meidät, ennenkuin ehdimme
piiloutua, ja pian oli ympärillämme parvi mustaihoisia miehiä.
Prinsessan henkivartijat taistelivat uljaasti viimeiseen saakka, mutta
pian heidät oli voitettu ja surmattu. Vain Dejah Thoris ja minut
säästettiin.

"-- Havaitessaan joutuneensa mustien rosvojen kynsiin koetti hän itse
tehdä lopun elämästään, mutta muuan mustaihoinen kiersi tikarin hänen
kädestään. Sitten meidät molemmat sidottiin, niin ettemme voineet
liikauttaa kättämme.

"-- Sitten kun meidät oli vangittu, lensi laivasto edelleen pohjoista
kohti. Kaikkiaan siinä oli parikymmentä isoa taistelulaivaa ja lisäksi
joukko pieniä, nopeita risteilijöitä. Samana iltana palasi yksi
risteilijä, joka oli ollut paljon muun laivaston edellä, tuoden
mukanaan vangin -- nuoren punaisen naisen, jonka he olivat napanneet
eräältä kukkulajonolta, kuten kertoivat, kolmen punaisten marsilaisten
taistelulaivan nenän edestä.

"-- Kuulemistamme puheen katkelmista kävi ilmi, että mustat rosvot
olivat etsimässä pakolaisseuruetta, joka on päässyt heiltä karkuun
joitakuita päiviä aikaisemmin. Ilmeisesti he pitivät nuoren naisen
vangitsemista tärkeänä tapahtumana, sillä laivaston komentaja
kuulusteli häntä kauan ja vakavasti, kun hänet oli viety tämän luokse.
Senjälkeen hänet sidottiin ja tuotiin samaan hyttiin, jossa Dejah
Thoris ja minä olimme.

"-- Uusi vanki oli hyvin kaunis. Hän kertoi Dejah Thorisille lähteneensä
useita vuosia sitten vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle isänsä,
Ptarthin jeddakin, hovista. Hän oli Ptarthin prinsessa Thuvia. Sitten
hän kysyi Dejah Thorisilta, kuka hän oli, ja kuultuaan sen hän lankesi
polvilleen suudellen Dejah Thorisin kahlehdittuja käsiä ja kertoi, että
juuri sinä aamuna hän oli ollut Heliumin prinssin John Carterin ja
Dejah Thorisin pojan Carthorisin seurassa.

"-- Dejah Thoris ei aluksi voinut uskoa häntä, mutta kun neito kertoi
kaikki ihmeelliset seikkailut, jotka hän oli kokenut kohdattuaan John
Carterin, ja kuvaili, mitä John Carter, Carthoris ja Xodar olivat
kertoneet seikkailuistaan ensisyntyisten maassa, niin Dejah Thoris
oivalsi, ettei mies voinut olla muu kuin Heliumin prinssi. 'Sillä
kuka', hän sanoi, 'koko Barsoomissa muu kuin John Carter olisi voinut
suorittaa ne teot, joista olet kertonut.' Ja kun Thuvia oli puhunut
Dejah Thorisille rakkaudestaan John Carteria kohtaan ja tämän
uskollisuudesta ja kiintymyksestä valitsemaansa prinsessaan, niin Dejah
Thoris vaipui kokoon ja itki -- sadatellen Zat Arrasia ja julmaa
kohtaloa, joka oli ajanut hänet pois Heliumista vain muutamia päiviä
ennen hänen rakkaan puolisonsa palaamista.

"-- 'En moiti sinua siitä, että rakastat häntä', hän sanoi, Ja minun on
helppo uskoa, että kiintymyksesi on puhdas ja vilpitön, kun olet siitä
niin avoimesti minulle puhunut'.

"-- Laivasto eteni pohjoiseen lähelle Heliumia, mutta eilen illalla
mustaihoiset ilmeisestikin käsittivät, että John Carter oli päässyt
heidän käsistään, ja he kääntyivät takaisin etelää kohti. Kohta
senjälkeen astui koppiimme vartija ja raahasi minut kannelle.

"-- 'Ensisyntyisten maassa ei ole sijaa vihreälle otukselle', hän
sanoi, antaen minulle hirveän töytäyksen, niin että hoippuen suistuin
laivan kannelta. Nähtävästi hän piti sitä helpoimpana tapana toimittaa
minut pois aluksesta ja surmata minut samalla kertaa.

"-- Mutta kohtalo oli minulle suopea, ja kuin ihmeen kautta selviydyin,
saaden vain vähäisiä mustelmia. Laiva liikkui silloin hitaasti, ja kun
syöksyin laidan yli pimeään kuiluun, värisin ajatellessani minua
odottava kamalaa tärähdystä, sillä koko päivän oli laivasto purjehtinut
monien satojen metrien korkeudella. Mutta ällistyin perin pohjin, kun
tupsahdin pehmeään kasvistoon tuskin kuusi metriä laivan kannen
alapuolella. Luulen, että laivan pohjan täytyi silloin hipoa maata.

"-- Makasin koko yön siinä, mihin olin pudonnut, ja seuraavana aamuna
minulle selvisi onnellinen sattuma, joka oli pelastanut minut kauheasta
kuolemasta. Auringon noustessa näin syvällä allani laajan maiseman,
kuivuneen meren pohjan ja kaukaisia kukkuloita. Olin korkean harjanteen
korkeimmalla huipulla. Yön pimeydessä laivasto oli sivuuttanut
harjanteen, melkein harjaa hipaisten, ja juuri aluksen ollessa lähinnä
maata oli mustaihoinen vartija sysännyt minut kannelta kuolemaan, kuten
hän luuli.

"-- Muutamien kilometrien päässä itään päin oli leveä vesiväylä. Sinne
saapuessani sain ilokseni tietää, että se kuului Heliumille. Siellä
hankittiin minulle thoat. -- Lopun tiedätte."

Useita minuutteja, kaikki olivat vaiti. Dejah Thoris ensisyntyisten
kynsissä! Se ajatus hirvitti minua, mutta äkkiä syttyi rinnassani
entinen lannistumattoman itseluottamuksen tuli. Hypähdin pystyyn ja
rinta koholla, miekka ylhäällä, vannoin juhlallisen valan, että etsin
käsiini ja pelastan prinsessani sekä kostan hänen puolestaan.

Sata miekkaa välähti tupestaan ja sata soturia juoksi pöydän pään
ympärille ja lupautui hengellään ja omaisuudellaan tukemaan
etsintäretkeä. Suunnitelma oli minulla jo hahmoteltuna. Kiitin
uskollisia ystäviäni kutakin erikseen ja jätettyäni Carthorisin heidän
seurakseen poistuin Kantos Kanin, Tars Tarkasin, Xodarin ja Hor
Vastuksen kanssa omaan vastaanottohuoneeseeni.

Siellä pohdimme retkeämme yksityiskohtaisesti vielä kauan pimeän
tultua. Xodar piti varmana, että Issus valitsisi sekä Dejah Thorisin
että Thuvian palvelijattarikseen vuoden ajaksi.

"Sen ajan ainakin he ovat verrattain hyvässä turvassa", hän sanoi, "ja
tiedämme joka tapauksessa, mistä meidän on heitä etsittävä."

Yksityiskohtainen huolenpito laivaston varustamisesta Omeanin matkaa
varten uskottiin Kantos Kanille ja Xodarille. Edellinen lupasi ottaa
sellaisia aluksia kuin tarvitsimme telakoille niin pian kuin
mahdollista ja siellä Xodar olisi ohjaamassa, kun niihin sovitettaisiin
vesipotkurit.

Useita vuosia oli mustaihoisen tehtävänä ollut suorittaa anastettuihin
taistelulaivoihin sellaiset muutokset, että ne voivat liikkua
Omeanissa, ja niin ollen hän hyvin tunsi potkurien, niiden
kiinnityspaikkojen ja tarpeellisten apulaitteiden rakenteen.

Arvioimme, että valmistuksiin tarvittaisiin kuusi kuukautta, sillä
meidän oli toimittava äärimmäisen salaisesti, ettei suunnitelmamme
joutuisi Zat Arrasin korviin. Kantos Kan uskoi nyt varmasti, että Zat
Arrasin kunnianhimo oli kehittynyt huippuunsa ja ettei hän tyytyisi
vähempään kuin Heliumin jeddakin arvonimeen.

"Epäilenpä", sanoi Kantos Kan, "olisiko hänestä edes Dejah Thorisinkaan
paluu tervetullut, sillä silloin olisi toinen henkilö lähempänä
valtaistuinta kuin hän. Kun sinä ja Carthoris vain olisitte poissa
tieltä, niin ei juuri mikään estäisi häntä ottamasta jeddakin
arvonimeä, ja saatte olla varmat, että kumpikaan teistä ei ole täällä
turvassa, niin kauan kun hänellä on ylin valta."

"On yksi keino", huudahti Hor Vastus, "masentaa hänet perin pohjin ja
lopullisesti."

"Mikä sitten?" kysyin.

Hän hymyili.

"Nyt kuiskaan sen, mutta kerran vielä seison Palkkion ja Koston
temppelin harjalla ja huudan sen allani oleville riemuitseville
kansanjoukoille."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Kantos Kan.

"John Carter, Heliumin jeddak", sanoi Hor Vastus hiljaa.

Seuralaisteni silmät välähtivät, heidän huulilleen levisi tuima ilon ja
hyväksymisen hymy ja kaikki he katsoivat kysyvästi minuun. Mutta minä
pudistin päätäni.

"Ei, hyvät ystävät", sanoin hymyillen, "kiitän teitä, mutta se ei käy.
Ei ainakaan vielä. Sitten kun tiedämme, että Tardos Mors ja Mors Kajak
pysyvät ikuisesti poissa, silloin, jos olen täällä, liityn kanssanne
huolehtimaan siitä, että Heliumin kansa saa vapaasti valita itselleen
uuden jeddakin. Kenet kansa valinneekin, hän saa luottaa miekkani
uskollisuuteen, enkä koeta itse tavoitella sellaista kunniaa. Siihen
asti Tardos Mors on Heliumin jeddak, ja Zat Arras on hänen
edustajansa."

"Kuten tahdot, John Carter", sanoi Hor Vastus, "mutta -- Mitä tuo oli?"
hän kuiskasi osoittaen puutarhan puolista ikkunaa.

Tuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun hän jo juoksi ikkunan
edustalla olevalle parvekkeelle.

"Tuolia hän on!" hän huusi kiihtyneenä. "Vartijat! Hei! Vartijat!"

Olimme kaikki hänen kintereillään ja näimme miehen, joka juoksi
vikkelästi pienen nurmikon poikki ja katosi sen toisella puolella
olevaan pensastoon.

"Hän oli parvekkeella, kun huomasin hänet", huudahti Hor Vastus.
"Nopeasti hänen jäljestään!"

Juoksimme yhdessä puutarhaan, mutta vaikkakin hälytimme koko vartioston
ja etsimme alueelta tuntikausia, emme löytäneet jälkeäkään öisestä
hiipijästä.

"Mitä arvelet tästä, Kantos Kan?" kysyi Tars Tarkas.

"Zat Arrasin lähettämä vakooja", vastasi hän. "Sellainen on hänen
tapaistaan."

"Vakoojalla on mielenkiintoisia uutisia kerrottavana herralleen",
nauroi Hor Vastus.

"Toivottavasti hän kuuli vain sen, mitä puhuimme uudesta jeddakista",
sanoin minä. "Jos hän on kuullut suunnitelmamme Dejah Thorisin
pelastamisesta, niin se merkitsee kansalaissotaa, sillä Zat Arras
koettaisi estää meitä ja tässä minä en kärsi esteitä. Siinä nousisin
vaikka itse Tardos Morsia vastaan, jos se olisi välttämätöntä. Vaikka
koko Helium joutuisi veriseksi taistelukentäksi, niin pysyn
suunnitelmassani ja pelastan prinsessani. Minua ei nyt pysäytä mikään
muu kuin kuolema, ja jos minä kuolen, niin pyydän teitä, ystäväni,
vannomaan, että jatkatte hänen etsimistään ja tuotte hänet turvaan
isoisänsä hoviin."

Käsi miekan kahvalla kukin vannoi täyttävänsä pyyntöni.

Sovimme, että retkeämme varten muovailtavat taistelulaivat
lähetettäisiin Hastoriin, joka oli Heliumin alainen kaupunki kaukana
lounaassa. Kantos Kan arveli, että sikäläisille telakoille voitaisiin
niiden säännöllisten töiden lisäksi ottaa vähintään kuusi
taistelulaivaa kerrallaan. Kun hän oli laivaston ylikomentaja, olisi
hänen varsin helppo määrätä laivoja sinne, sitä mukaa kuin niitä
saataisiin käsitellyiksi, ja senjälkeen pitää uusimallinen laivasto
valtakunnan kaukaisissa osissa, kunnes olisimme siksi valmiit, että
voisimme koota sen yhteen ja hyökätä Omeaniin.

Neuvottelukokouksemme hajaantui vasta myöhään yöllä, mutta silloin
olikin joka miehelle määrätty omat tehtävänsä ja koko suunnitelma
valmis yksityiskohtia myöten.

Kantos Kanin ja Xodarin oli huolehdittava laivoissa tehtävistä
muutoksista. Tars Tarkasin oli järjestettävä yhteys Tharkin kanssa ja
otettava selko, mitä hänen kansansa ajatteli siitä, että hän oli
palannut Dorista. Jos kansan tunteet olisivat häntä kohtaan suopeat,
niin hänen oli viipymättä palattava Tharkiin ja käytettävä kaikki
aikansa kootakseen suuren joukon vihreitä sotureja, jotka
kuljetuslaivoissa lähetettäisiin suoraan Dorin laaksoon ja Issuksen
temppeliin, sillä aikaa kun laivasto purjehtisi Omeaniin ja tuhoaisi
ensisyntyisten alukset.

Hor Vastukselle jäi arkaluontoinen tehtävä järjestää salainen armeija,
jonka soturit vannoutuisivat seuraamaan John Carteria, minne hyvänsä
hän heidät johtaisi. Kun arviomme mukaan tarvittiin yli miljoona miestä
Omeaniin aiottujen suurien taistelulaivojen sekä vihreiden sotureiden
kuljetus- ja suoja-aluksien miehittämiseen, niin Hor Vastuksella ei
suinkaan ollut mikään vähäinen tehtävä suoritettavanaan.

Seurueen poistuttua sanoin Carthorisille hyvää yötä, sillä olin hyvin
väsynyt. Menin omiin huoneisiini, kylvin ja laskeuduin silkki- ja
turkisvuoteelleni nukkuakseni oikein kunnollisesti ensi kerran
Barsoomiin saapumiseni jälkeen. Mutta nytkin odotti minua pettymys.

En tiedä, kuinka kauan nukuin. Heräsin äkkiä siihen, että kymmenkunta
vankkaa miestä oli kimpussani, kapula valmiina suussani ja hetkistä
myöhemmin käteni ja jalkani lujasti köytettyinä. He olivat toimineet
niin nopeasti ja niin tehokkaasti, etten enää vähääkään kyennyt heitä
vastustamaan, kun selvisin täydelleen unestani.

He eivät puhuneet sanaakaan, ja kapula esti minut hiiskahtamastakin.
Ääneti he nostivat minut vuoteeltani ja kantoivat minut ovelle. Kun he
sivuuttivat ikkunan, josta kaukaisempi kuu valoi kirkasta hohdettaan
huoneeseen, näin että heillä kaikilla oli silkkiset naamarit
kasvoillaan -- en voinut tuntea heistä ainoatakaan.

Kannettuaan minut käytävään he kääntyivät seinässä olevaa salaovea
kohti, josta päästiin palatsin alla oleviin holveihin vievään
käytävään. Luulin, ettei oman taloni ulkopuolella kukaan tietäisi tästä
ovesta mitään. Mutta joukkueen johtaja ei empinyt hetkeäkään. Hän astui
suoraan ovelle, painoi kätkettyä nappulaa, ja oven avauduttua astui
syrjään antaen toveriensa kantaa minut sisään. Sitten hän sulki oven
jäljessään ja seurasi meitä.

Minut vietiin alas holveihin, pitkin kiemurtelevia käytäviä, joita en
itse ollut milloinkaan tarkastanut, yhä edelleen, kunnes olin varma,
että olimme kaukana palatsin alueelta, ja sitten taaskin ylöspäin
maanpintaa kohti.

Joukkue pysähtyi sileän seinän eteen. Johtaja napautti siihen miekkansa
kahvalla -- kolme nopeata, terävää lyöntiä, sitten tauko, taas kolme
lyöntiä, tauko ja lopuksi kaksi lyöntiä. Sekuntia myöhemmin seinä
kääntyi sisäänpäin, ja minut vietiin kirkkaasti valaistuun huoneeseen,
jossa istui kolme upeatamineista miestä.

Yksi heistä kääntyi minuun päin ilkkuva hymy ohuilla julmilla
huulillaan -- hän oli Zat Arras.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Synkkää epätoivoa


"Ah", sanoi Zat Arras, "mitä onnellista sattumaa saan kiittää Heliumin
prinssin odottamattoman vierailun tuottamasta ilosta?"

Hänen puhuessaan oli yksi vartijoista poistanut kapulan suustani, mutta
en vastannut Zat Arrasille mitään, seisoin vain ääneti ja katselin
rauhallisesti Zodangan jediä. Ja olen varma, että ilmeessäni kuvastui
häntä kohtaan tuntemani halveksuminen.

Huoneessa olevien miesten katse kiintyi ensin minuun ja sitten Zat
Arrasiin, kunnes raivon puna vähitellen kohosi hänen poskilleen.

"Saatte mennä!" hän sanoi kantajilleni, ja kun kaikki muut paitsi hänen
kaksi seuralaistaan, hän itse ja minä olivat poistuneet huoneesta,
puhutteli hän minua uudelleen jäätävän kylmästi, hyvin hitaasti ja
harkiten, pysähtyen vähän väliä, ikäänkuin olisi tahtonut valita
sanansa varovasti:

"John Carter, ikivanhojen tapojen, uskonnollisten lakiemme ja
puolueettoman tuomioistuimen päätöksen nojalla olet tuomittu kuolemaan.
Kansa ei voi sinua pelastaa -- minä yksin voin sen tehdä. Olet
ehdottomasti vallassani; voin menetellä sinua kohtaan niinkuin haluan
-- surmata sinut tai vapauttaa sinut; ja jos haluaisin surmata sinut,
niin kukaan ei saisi siitä tietoa.

"-- Jos saisit liikkua Heliumissa vapaasti vuoden ajan, sinulle suodun
lykkäyksen mukaisesti, niin tuskinpa kansa sitten enää vaatisikaan
sinulle tuomitun rangaistuksen täyttämistä.

"-- Olet kahdessa minuutissa vapaa yhdellä ehdolla. Tardos Mors ei
palaa koskaan Heliumiin, ei liioin Mors Kajak eikä Dejah Thoris.
Heliumin on valittava uusi jeddak, ennenkuin vuosi on mennyt umpeen.
Zat Arras tahtoo päästä Heliumin jeddakiksi. Lupaa kannattaa
pyrkimystäni. Se on vapautesi hinta. Olen puhunut."

Tiesin, että julmaluontoinen Zat Arras ei vähääkään häikäilisi minun
tuhoamistani, enkä ensinkään epäillyt, että hän minun kuoltuani voisi
helposti tulla Heliumin jeddakiksi. Jos olisin vapaa, niin voisin
jatkaa Dejah Thorisin etsimispuuhia. Jos kuolisin, niin kelpo toverini
eivät kykenisi toteuttamaan suunnitelmiamme. Näytti niinollen varsin
todennäköiseltä, että jos kieltäytyisin myöntymästä hänen pyyntöönsä,
en sillä suinkaan estäisi häntä pääsemästä Heliumin jeddakiksi ja
lisäksi ratkaisisin lopullisesti Dejah Thorisin kohtalon, --
kieltäytymällä määräisin hänet Issuksen hirvittävälle areenalle.

Hetkisen olin ymmällä, mutta vain hetkisen. Tuhannen jeddakin ylpeä
tytär valitsisi kuoleman mieluummin kuin tämänkaltaisen häpeällisen
sopimuksen, eikä John Carter saanut tinkiä sen enempää kuin hänen
prinsessansa, kun Helium oli kysymyksessä. Käännyin Zat Arrasiin päin.

"Minkäänlainen liitto", sanoin, "ei ole mahdollinen Heliumin kavaltajan
ja Tardos Morsin sukuun kuuluvan prinssin välillä. En usko, Zat Arras,
että suuri jeddak on kuollut." Zat Arras kohautti olkapäitään.

"Hetimiten, John Carter", hän sanoi, "eivät mielipiteesi ole enää
tärkeitä itsellesikään. Käytä niitä senvuoksi mahdollisimman hyvin,
niin kauan kuin voit. Zat Arras myöntää sinulle kohtuullisesti aikaa
esittämänsä jalomielisen ehdotuksen harkitsemista varten. Tänä yönä
viedään sinut maanalaisten holvien hiljaiseen pimeyteen miettimään, ja
saat olla varma, että jollet hyvissä ajoin suostu sinulle tarjottuun
ehtoon, et ikinä tule takaisin äänettömästä pimeydestä. Et myöskään
tiedä, millä minuutilla hiljaisesta syvyydestä ojentuu terävää tikaria
puristava käsi, joka riistää sinulta viimeisenkin mahdollisuuden päästä
jälleen ulkoilman lämpöön, vapauteen ja riemuun."

Lopetettuaan puheensa Zat Arras taputti käsiään. Vartijat ilmestyivät
uudelleen.

Zat Arras viittasi minuun kädellään.

"Vankiholviin", hän sanoi. Siinä kaikki. Neljä miestä vei minut
huoneesta ja saattoi, valaisten tietään kannettavalla radiumlampulla,
minut loppumattomilta tuntuvia tunneleja myöten alaspäin, yhä alaspäin
Heliumin kaupungin alle.

Vihdoin he pysähtyivät suurehkoon huoneeseen. Kallioseinissä oli
renkaita. Niihin oli kiinnitetty kahleita, ja monissa kahleissa oli
ihmisen luurankoja. Yhden niistä he puistelivat pois, avasivat
munalukon, joka oli kiinnittänyt kahleen luurangon nilkkaan, ja
napsauttivat rautarenkaan jalkaani. Sitten he poistuivat luotani,
vieden lampun mukanaan.

Ympärilläni oli pimeää kuin haudassa. Muutamia minuutteja kuului
varuksien kalahtelua, mutta se heikkeni heikkenemistään, kunnes
hiljaisuus oli vihdoin yhtä täydellinen kuin pimeyskin. Olin yksin
kaameiden seuralaisteni -- vainajien luiden kanssa, ja heidän
kohtalonsa todennäköisesti osoitti, kuinka minulle kävisi.

En tiedä, kuinka kauan kuuntelin pimeässä, mutta hiljaisuus ei
keskeytynyt, ja vihdoin vaivuin vankilani kovalle lattialle, nojasin
pääni kiviseinään ja nukuin.

Oli varmaankin kulunut useita tunteja, kun heräsin ja näin nuoren
miehen vieressäni. Toisessa kädessään hänellä oli lamppu, toisessa
astia, jossa oli vellintapaista sekoitusta -- Barsoomin tavallista
vankilamuonaa.

"Zat Arras lähettää sinulle terveisensä", sanoi nuori mies, "ja käskee
minun ilmoittaa sinulle, että vaikkakin hän hyvin tuntee salaliiton,
jonka tarkoituksena on tehdä sinusta Heliumin jeddak, hän ei kuitenkaan
halua peruuttaa sinulle tekemäänsä tarjousta. Vapaaksi päästäksesi on
sinun vain pyydettävä minua sanomaan Zat Arrasille, että hyväksyt hänen
esittämänsä ehdot."

Minä vain pudistin päätäni. Nuorukainen ei puhunut enempää. Laskettuaan
ruuan lattialle viereeni hän meni takaisin ylöspäin vievään käytävään
ja vei valon mukanaan.

Pitkän ajan kuluessa tämä nuorukainen tuli koppiini kahdesti päivässä
tuoden ruokaa ja aina samat terveiset Zat Arrasilta. Kauan koetin
aloittaa hänen kanssaan keskustelua joistakin muista asioista, mutta
hän ei antautunut puheisiin, ja vihdoin luovuin yrityksestäni.

Kuukausia mietin, miten voisin toimittaa Carthorisille tiedon
olinpaikastani. Kuukausia hankasin yhtä ainoata tukevaa kahleeni
rengasta toivoen kenties saavani sen kihnutetuksi poikki, joten voisin
seurata nuorukaista kiemurtelevissa tunneleissa sellaiselle paikalle,
mistä voisin koettaa murtautua vapauteen.

Olin suunnattoman levoton ja huolissani ajatellessani Dejah Thorisia
pelastamaan lähtevän retkikunnan valmisteluja. Tiesin, ettei Carthoris
jättäisi asiaa raukeamaan, jos hänellä vain olisi toimintavapaus, mutta
minusta tuntui hyvin mahdolliselta, että hänkin oli joutunut Zat
Arrasin vankiluoliin.

Tiesin, että Zat Arrasin urkkija oli kuullut uuden jeddakin
valitsemista koskevan keskustelumme, ja tuskin viittä minuuttia
aikaisemmin olimme pohtineet Dejah Thorisin pelastamissuunnitelman
yksityiskohtia. Myöskin tämä asia saattoi varsin hyvin olla hänen
tiedossaan. Carthoris, Kantos Kan, Tars Tarkas, Hor Vastus ja Xodar
olivat kenties jo nyt kaatuneet Zat Arrasin salamurhaajien uhreina tai
joutuneet hänen vangeikseen.

Päätin ainakin kerran vielä koettaa saada joitakin tietoja ja käyttää
sitä varten sotajuonta, kun nuorukainen seuraavan kerran tulisi
koppiini. Olin pannut merkille, että hän oli komea poika, suunnilleen
Carthorisin mittainen ja ikäinen. Ja myöskin olin pannut merkille, että
hänen kehnot ja kuluneet varuksensa sopivat varsin huonosti yhteen
hänen arvokkaan ja ylevän käytöksensä kanssa.

Näiden huomioiden pohjalta aloitin hänen kanssaan keskustelun, kun hän
seuraavan kerran saapui luokseni.

"Olet ollut hyvin ystävällinen minulle koko vankeusaikani", sanoin
hänelle, "ja kun minulla luullakseni parhaassakin tapauksessa on
elonaikaa vain vähän jäljellä, haluaisin hyvissä ajoin antaa sinulle
näkyvän todistuksen kiitollisuudestani, sen johdosta että olet kaikin
tavoin koettanut tehdä vankeuteni siedettäväksi.

"-- Aikanaan olet joka päivä tuonut ruokani, pitäen huolta siitä, että
se on ollut puhdasta ja että sitä on ollut riittävästi. Et kertaakaan
ole sanoin etkä teoin pyrkinyt käyttämään hyväksesi avutonta tilaani
loukataksesi tai kiusataksesi minua. Olet aina ollut kohtelias ja
huomaavainen, mikä enemmän kuin mikään muu on herättänyt minussa
kiitollisuutta, ja haluan antaa sinulle jonkun vähäisen merkin siitä.

"-- Palatsini pukuvarastossa on useita hienoja hihnavaruksia. Mene ja
valitse niistä se, joka sinua eniten miellyttää -- se on sinun. Muuta
en pyydä kuin että käytät sitä, sillä siitä tiedän, että toivomukseni
on täytetty. Teethän niin?"

Pojan silmät olivat puhuessani kirkastuneet ilosta, ja näin hänen
vilkaisevan ensin omia risaisia tamineitaan ja sitten minun upeita
varuksiani. Hetkisen hän oli mietteissään, ennenkuin virkkoi mitään, ja
sydämeni melkein lakkasi sykkimästä -- niin suuri merkitys hänen
vastauksensa laadulla oli minulle.

"Jos menisin Heliumin prinssin palatsiin esittämään sellaisen
vaatimuksen, niin minulle naurettaisiin ja kaupanpäällisiksi minut
perin todennäköisesti heitettäisiin pää edellä kadulle. Ei, se on
mahdotonta, mutta kiitän sinua tarjouksesta. Jos Zat Arras uneksikaan,
että ajattelen sellaista, niin hän revittäisi sydämen rinnastani."

"Siinä ei voi olla mitään vaarallista eikä pahaa, nuori mies",
huomautin. "Voit mennä palatsiini yöllä, mukanasi kirjelippu minulta
pojalleni Carthorisille. Saat lukea lipun sisällön, ennenkuin viet sen
perille, nähdäksesi ettei siinä ole mitään, mikä vahingoittaisi Zat
Arrasia. Poikani pitää asian salassa, joten vain me kolme tunnemme sen.
Se on siksi yksinkertainen ja vaaraton seikka, ettei kukaan voi sitä
tuomita."

Taaskin hän oli vaiti seisoen syvissä mietteissä.

"Siellä on myöskin jalokivikoristeinen lyhyt miekka, jonka otin eräältä
voittamaltani pohjoispuolen jeddakilta. Noutaessasi varuksia pyydä
Carthorisia antamaan sinulle myöskin se. Kun sinulla on se ja
valitsemasi tamineet, niin koko Zodangassa ei ole toista
upeampivarusteista sotilasta.

"-- Tuo mukanasi kirjoitusvehkeet tullessasi ensi kerran koppiini.
Muutamien tuntien perästä näemme sinut sitten syntysi ja ryhtisi
mukaisessa asussa."

Yhä ajatuksiinsa vaipuneena ja virkkamatta mitään hän kääntyi ympäri ja
poistui. Minun oli mahdotonta arvata hänen päätöstään, ja tuntikausia
istuin ajatusteni levottomasti pyöriessä hänen ratkaisunsa ympärillä.

Jos hän suostuisi viemään minulta tiedonannon Carthorisille, niin se
merkitsisi, että Carthoris oli vielä elossa ja vapaana. Jos nuorukainen
palaisi pukeutuneena saamiinsa varuksiin, niin Carthoris oli saanut
kirjelippuni ja tietäisi minun olevan elossa. Se seikka, että kirjeen
tuoja oli zodangalainen, riittäisi ilmaisemaan Carthorisille, että olin
Zat Arrasin vankina.

Kun nuorukainen seuraavan kerran tavalliseen aikaan saapui käynnilleen,
odotin niin kiihkeästi, että tuskin kykenin sitä salaamaan. En
kuitenkaan sanonut hänelle muuta kuin tavanmukaisen tervehdykseni.
Laskiessaan ruuan viereeni lattialle hän samalla pani siihen
kirjoitusvehkeet.

Sydämeni hyppi ilosta. Olin päässyt tarkoitukseni perille. Hetkisen
katselin kirjoitusvehkeitä teeskennellen kummastusta, mutta pian annoin
heräävän ymmärtämisen ilmeen levitä kasvoilleni. Sitten tartuin kynään
ja kirjoitin Carthorisille lyhyen määräyksen, käskien hänen luovuttaa
Parthakille tämän valitseman asun ja kuvaamani lyhyen miekan. Siinä
kaikki. Mutta minulle ja Carthorisille se merkitsi paljon.

Panin kirjelipun avonaisena lattialle. Parthak otti sen virkkamatta
sanaakaan ja poistui.

Mikäli saatoin arvioida, olin tähän mennessä ollut vankiluolassa
kolmesataa päivää. Jos Dejah Thorisin pelastamiseksi yritettäisiin
jotakin, niin se olisi tehtävä pian, sillä jos hän vielä olisikin
elossa, niin hänen loppunsa olisi lähellä, koska Issuksen valitsemat
eivät saisi elää kuin yhden vuoden.

Kun seuraavan kerran kuulin askeleiden lähestyvän, maltoin tuskin
odottaa nähdäkseni, oliko Parthakilla uusi asu ja miekka, mutta
ajatelkaapa tuskaista pettymystäni, kun ruuan tuoja ei ollutkaan
Parthak.

"Mitä on Parthakille tapahtunut?" kysyin, mutta mies ei vastannut, vaan
laski vain ruoka-astian lattialle, kääntyi pois ja palasi ylämaailmaan.

Päiviä vieri, ja uusi vartijani hoiteli edelleen tehtäviään
tuiskahtamatta milloinkaan mitään, vastaamatta yksinkertaisimpaankaan
kysymykseeni ja sanomatta sanaakaan omasta aloitteestaan.

Saatoin vain arvailla Parthakin syrjäytymisen syytä, mutta minusta oli
perin todennäköistä, että se oli jollakin tavoin suoranaisessa
yhteydessä hänelle antamani kirjelipun kanssa. Olin riemuinnut
ennenaikaisesti, eikä asemani ollut vähääkään parantunut, sillä enhän
nyt edes tiennyt, oliko Carthoris elossa. Jos Parthak olisi tahtonut
kunnostautua Zat Arrasin silmissä, niin hän olisi antanut minun
menetellä juuri niin kuin tein, voidakseen sitten viedä kirjelippuni
herralleen todistukseksi uskollisuudestaan ja alttiudestaan.

Kolmekymmentä päivää oli kulunut siitä, kun annoin kirjeen
nuorukaiselle. Kolmesataakolmekymmentä päivää oli kulunut
vangitsemisestani. Mikäli saatoin laskea, oli enää vain kolmekymmentä
päivää jäljellä siihen hetkeen, jolloin Dejah Thoris vietäisiin
areenalle Issuksen juhlissa. Kun tämä hirvittävä kuva väkisinkin
väikkyi mielikuvituksessani, painoin kädet kasvoilleni, ja minun oli
hyvin vaikea kaikista ponnistuksistani huolimatta estää silmiini
kihoavia kyyneliä vierimästä poskilleni. Se ihana olento kamalien
valkeiden apinain julmien torahampaiden repimänä ja raatelemana! Sitä
oli mahdoton ajatella. Niin hirveätä ei saattaisi tapahtua. Ja
kuitenkin järkeni sanoi minulle, että ennenkuin kolmekymmentä päivää
olisi kulunut umpeen, olisi verraton prinsessani ensisyntyisten
areenalla noiden hurjien petojen kynsissä; hänen veristä ruumistaan
raahattaisiin pölyävässä hietikossa, kunnes vihdoin osa siitä
pelastettaisiin tarjottavaksi mustaihoisten ylimysten pöydissä.

Luulen, että olisin tullut hulluksi, jollen olisi kuullut
vanginvartijani läheneviä askelia. Ne johtivat huomioni pois kauheista
ajatuksista, jotka olivat kokonaan vallanneet mieleni. Samassa välähti
päähäni uusi, julma suunnitelma. Ponnistaisin vielä voimani
äärimmilleen ja yrittäisin karata yllättämällä ja surmaamalla vartijani
ja jättäytymällä kohtalon ohjattavaksi ulkomaailmaan ja turvaan.
Ajatusta seurasi toiminta. Heittäydyin koppini lattialle seinäviereen
jännittyneeseen, vääntyneeseen asentoon, ikäänkuin olisin kuollut
ponnisteltuani kouristuksen kynsissä. Kun vartija kumartuisi ylitseni,
tarttuisin toisella kädellä hänen kurkkuunsa ja toisella kädellä
antaisin hänelle hirveän iskun kahleketjuni mutkalla, jota puristin
sitä varten tiukasti oikealla kädelläni.

Tuhoon tuomittu mies saapui yhä lähemmäksi. Kuulin hänen pysähtyneen
eteeni. Hän huudahteli hillitysti ja astahti sitten viereeni, käyden
siihen polvilleen. Puristin kahletta lujemmin. Hän kumartui lähemmäksi.
Minun oli vain avattava silmäni löytääkseni hänen kurkkunsa, tartuttava
siihen ja samalla annettava lopullinen, voimakas isku.

Kaikki kävi suunnitelmani mukaan. Kahle heilahti niin nopeasti
senjälkeen kun olin avannut silmäni, etten ehtinyt pidättää lyöntiäni,
vaikka näinkin, että niin lähellä minua olevat kasvot olivat oman
poikani Carthorisin.

Hyvä Jumala! Kuinka oli julma, pahansuopa kohtalo ohjannut kaikki näin
kamalasti! Kuinka oikukkaasti oli tapahtumien yhteensattuma tuonut
poikani viereeni juuri tällä hetkellä, niin että iskin hänet lattiaan
ja surmasin hänet tietämättä kuka hän oli! Hyvänsuopa, vaikka hidas
kaitselmus sekoitti katseeni ja mieleni, ja vaivuin tiedottomana ainoan
poikani elottoman ruumiin päälle.

Tullessani takaisin tajuihini tunsin vilpoisan, lujan käden painavan
otsaani. Hetkisen olin silmät ummessa. Koetin koota ajatuksiani ja
muistojani, jotka ikäänkuin kiinnijoutumista karttaen risteilivät
väsyneissä, kiihottuneissa aivoissani.

Vihdoin muistin kauhukseni viimeisen tajuisen tekoni enkä enää tohtinut
avata silmiäni, peläten vieressäni olevaa näkyä. Ihmettelin kuka
hoivailijani mahtoi olla. Caarthorisilla oli varmaankin ollut toveri,
jota en ollut nähnyt. Mutta joskushan minun oli pakko katsella
vääjäämätöntä totuutta silmästä silmään. Miksi en sitten tekisi sitä
heti? Huokaisten aukaisin silmäni. Ylitseni kumartui Carthoris, kuhmu
otsassaan, johon kahle oli sattunut, mutta elossa, Jumalan kiitos,
elossa! Hän oli aivan yksin. Ojensin käteni, painoin poikaani rintaani
vasten, ja jos miltään tähdeltä on milloinkaan kohonnut palavaa
kiitosrukousta, niin lähti sellainen silloin rinnastani kiittäessäni
kuolevan Marsin uumenissa salaperäistä ikuista olentoa poikani
hengestä.

Ennen kahleketjun putoamista olin niin ollen tunnettuani Carthorisin
ehtinyt jonkun verran vaimentaa iskun voimaa.

Hän kertoi viruneensa tajuttomana jonkun aikaa, tietymätöntä oli,
kuinka kauan.

"Miten jouduit tänne?" kysyin ihmeissäni siitä, että hän oli löytänyt
minut oppaatta.

"Siitä saamme kiittää kekseliäisyyttäsi. Ilmoitit minulle olevasi
hengissä ja vankina lähettämällä Parthak-nuorukaisen luokseni.
Ennenkuin hän saapui noutamaan varuksiaan ja miekkaansa, pidimme sinua
kuolleena. Luettuani kirjelippusi tein kuten olit pyytänyt, annoin
Parthakin valita mieleisensä asun pukuhuoneesta ja toin hänelle
jalokivikoristeisen lyhyen miekan. Mutta täytettyäni sen, mitä
ilmeisesti olit hänelle luvannut, olivat velvollisuuteni häntä kohtaan
lopussa. Aloin sitten kysellä häneltä, mutta hän ei taipunut antamaan
minkäänlaisia tietoja olinpaikastasi. Hän pysyi sitkeästi uskollisena
Zat Arrasille.

"-- Lopuksi annoin hänen suorastaan valita joko vapauden tai palatsin
alla olevat vankiholvit. Vapauden hintana oli, että hän kertoisi, missä
olit vankina, ja neuvoisi, miten pääsisimme luoksesi. Mutta sittekin
hän pysyi jäykästi uskollisena puolueelleen. Epätoivossani panetin
hänet vankiluolaan, jossa hän on vieläkin.

"-- Häneen eivät pystyneet kuoleman ja kidutuksen uhkaukset eivätkä
lahjukset, vaikka olisivat olleet kuinka satumaiset. Kärttämiseemme hän
aina vain vastasi, että kuolipa Parthak milloin hyvänsä, huomenna tai
tuhannen vuoden perästä, kellään ei olisi oikeutta sanoa: 'Petturi on
saanut palkkansa.'

"-- Vihdoin Xodar, joka on ovela ja viekas kuin lempo, keksi juonen,
jolla saisimme peijatuksi häneltä tiedon. Hor Vastus pukeutui
zodangalaisen sotilaan varuksiin, ja hänet kahlehdittiin Parthakin
koppiin. Viisitoista päivää ylevä Hor Vastus sai virua vankilaholvin
pimeydessä, mutta se ei mennyt hukkaan. Vähitellen hän voitti
zodangalaisen luottamuksen ja ystävyyden, kunnes Parthak juuri tänään,
arvellen puhuvansa kansalaiselleen ja lisäksi hyvälle ystävälleen,
kertoi Hor Vastukselle tarkoin, missä kopissa olit.

"-- Nopeasti tarkastin virallisten papereittesi joukossa olevaa
Heliumin maanalaisten holvien asemakarttaa. Sinun luoksesi pääseminen
oli kuitenkin hieman vaikeata. Kuten tiedät, kaikki kaupungin alla
olevat holvit ovat toistensa yhteydessä, mutta kustakin osastosta on
viereiseen vain yksi oviaukko ylimmällä käytävätasoila juuri maanpinnan
alla.

"-- Luonnollisesti kaikkia niitä aukkoja, jotka veivät ympäröivistä
holveista hallitusrakennuksien alla oleviin, vartioidaan jatkuvasti.
Vaikka niin ollen pääsin ilman muuta Zat Arrasin palatsin alla oleviin
holveihin vievälle aukolle, niin siellä oli zodangalainen vahtisotilas
vastassani. Hän jäi paikalleen, kun minä olin mennyt ohitse, mutta
sielu oli poistunut hänen ruumiistaan.

"-- Ja niin pääsin tänne parhaiksi saadakseni sinulta melkein
surmaniskun", hän lopetti nauraen.

Puhuessaan Carthoris oli koko ajan käsitellyt kahleeni lukkoa, ja
riemusta huudahtaen hän nyt pudotti ketjun pään lattialle. Taaskin
seisoin vapaana tuskastuttavasta renkaasta, joka oli lähes vuoden ajan
hangannut nilkkaani.

Hän oli tuonut pitkän miekan ja tikarin minun varalleni, ja
aseistettuina lähdimme sitten palaamaan palatsiini.

Oviaukolla, jonka kautta poistuimme Zat Arrasin holveista, virui
Carthorisin surmaaman vahtisotilaan ruumis vielä paikallaan. Sitä ei
oltu vielä huomattu, ja viivyttääksemme tutkimusta ja tehdäksemme
tapahtuman salaperäiseksi jedin puoluelaisten silmissä kannoimme
ruumista jonkun matkaa mukanamme, piilottaen sen sitten pieneen
koppiin, joka oli syrjässä läheisen rakennuksen alla olevien holvien
pääkäytävästä.

Puolisen tuntia myöhemmin olimme oman palatsimme alla olevissa
käytävissä ja pian senjälkeen ilmestyimme vastaanottosaliin, jossa
tapasimme Kantos Kanin, Tars Tarkasin, Hor Vastuksen ja Xodarin
odottamassa meitä kärsimättömästi.

Aikaa ei tuhlattu vankeusaikani hyödyttömään kuvaamiseen. Kiihkeästi
sensijaan halusin tietää, kuinka hyvin lähes vuosi sitten
suunnittelemamme valmistukset olivat edistyneet.

"Ne ovat vaatineet aikaa paljon enemmän kuin silloin otaksuimme",
selitti Kantos Kan. "Se seikka, että meidän on ollut toimittava
äärimmäisen salaisesti, on hidastuttanut meitä pahoin. Zat Arrasin
urkkijoita on kaikkialla. Mutta mikäli tiedän, ei sillä heittiöllä ole
aavistustakaan todellisista suunnitelmistamme.

"-- Nyt on meillä Hastorin ympäristössä tuhatlukuinen laivasto, jonka
aluksien vertaisia ei ennen ole purjehtinut Barsoomin ilmassa. Kaikissa
niissä on sellaiset laitteet, että ne voivat liikkua Omeanin ilmassa ja
Omean-järven pinnalla. Jokaista taistelulaivaa kohti on viisi kymmenen
miehen risteilijää, kymmenen viiden miehen ja sata yhden miehen
partiokonetta. Yhteensä meillä on satakuusitoistatuhatta alusta, joissa
on sekä ilma- että vesipotkurit.

"-- Tharkissa on Tars Tarkasin vihreiden sotilaiden kuljettamista
varten yhdeksänsataa isoa laivaa sekä niiden turva-alukset. Seitsemän
päivää sitten meillä oli jo kaikki valmiina, mutta odotimme, sillä
toivoimme saavamme sinut pelastetuksi siksi ajoissa, että voisit olla
retkikunnan komentajana. Ja oli hyvä, että odotimme, prinssi."

"Eivätkö tharkilaiset sitten, Tars Tarkas", kysyin, "ole ryhtyneet
tavanmukaisiin toimenpiteisiin Issin helmasta palannutta miestä
vastaan?"

"He lähettivät viisikymmentä päällikköä tänne keskustelemaan kanssani",
vastasi Tars Tarkas. "Olemme oikeamielistä kansaa, ja kun olin kertonut
heille koko tarinani, niin he yksimielisesti päättivät, että he
menettelisivät minuun nähden samalla tavoin kuin Helium John Carteriin
nähden. Siihen mennessä he pyysivät minua edelleen olemaan Tharkin
jeddakina, voidakseni neuvotella naapuriheimojen kanssa sotilaiden
kokoamisesta retkikunnan maavoimia varten. Olen tehnyt sen, minkä otin
tehdäkseni. Kaksisataaviisikymmentätuhatta sotilasta, joka on koottu
aina sekä pohjois- että etelänavan jäävaippojen reunoilta saakka ja
kuuluvat tuhanteen eri yhdyskuntaan sekä sataan hurjaan, sotaiseen
heimoon, on parhaillaan Tharkin kaupungissa. He ovat valmiit
purjehtimaan ensisyntyisten maahan, kun vain annan merkin, ja
taistelemaan siellä, kunnes käsken heidän lakata. Muuta he eivät vaadi
kuin ryöstämänsä saaliin ja paluumatkan omille alueilleen, kun taistelu
ja ryöstö ovat päättyneet. Olen puhunut."

"Entä sinä, Hor Vastus!" kysyin. "Kuinka sinua on luonnistanut?"

"Miljoona Heliumin kapeilta vesiväyliltä saapunutta karaistua sotilasta
on taistelulaivojen sekä kuljetus- ja turva-aluksien miehistönä",
vastasi hän. "Jokainen heistä on vannonut vaiteliaisuuden ja
uskollisuuden valan, eikä miltään alueelta ole värvätty niin paljon
miehiä, että se olisi herättänyt epäilyksiä."

"Hyvä!" huudahdin. "Kukin on täyttänyt tehtävänsä. Emmekö, Kantos Kan,
lähde heti Hastoriin ja suoriudu matkalle, ennenkuin aurinko huomenna
nousee?"

"Emme saa vitkastella yhtään, prinssi", vastasi Kantos Kan; "Hastorin
väestö on jo alkanut oudoksua, mitä tarkoitusta varten niin suuri,
täysimiehistöinen laivasto on koottu. Minua ihmetyttää suuresti, ettei
tieto siitä ole aikaisemmin saapunut Zat Arrasin korviin. Palatsisi
telakalla odottaa risteilijä; lähtekäämme tässä --" Puutarhasta aivan
läheltämme kuuluvat laukaukset katkaisivat hänen lauseensa kesken.

Syöksyimme kaikki parvekkeelle parhaiksi nähdäksemme kymmenkunnan
palatsini vartioväkeen kuuluvan sotilaan katoavan kaukaisen pensaikon
varjoon, ilmeisesti ajaen takaa jotakin pakenijaa. Aivan allamme oli
joitakuita heistä kumartuneena maassa viruvan elottoman ruumiin yli.

Meidän katsellessamme he nostivat ruumiin maasta ja kantoivat sen
vastaanottosaliin, jossa olimme olleet neuvottelemassa. Kun he laskivat
ruumiin jalkojemme juureen, näimme että vainaja oli parhaissa voimissa
oleva punainen mies -- varustukset olivat yksinkertaiset kuten
tavallisilla sotilailla tai henkilöillä, jotka haluavat pysyä
tuntemattomina.

"Taaskin Zat Arrasin urkkija", sanoi Hor Vastus.'

"Siltä näyttää", huomautin ja jatkoin vartijoille: "Saatte viedä
ruumiin pois."

"Odottakaa!" huudahti Xodar. "Käskekää, prinssi, jonkun tuoda tänne
vaatekappale ja vähän thoatin öljyä."

Nyökäytin päätäni eräälle sotilaalle, joka poistui huoneesta ja palasi
pian, tuoden mitä Xodar oli pyytänyt. Mustaihoinen kävi polvilleen
ruumiin viereen, kastoi kangaspalasen kulman öljyyn ja hankasi vähän
aikaa vainajan kasvoja. Sitten hän katsoi minua hymyillen ja osoittaen
jättämäänsä jälkeä. Siitä kohdasta, mistä Xodar oli hangannut, kasvot
olivat yhtä valkeat kuin omani. Sitten Xodar tarttui ruumiin mustaan
tukkaan ja äkkiä tempaisten nyhtäisi sen kokonaan pois, niin että kalju
päälaki paljastui.

Vahtisotilaat ja ylimykset tunkeutuivat marmorilattialla viruvan
äänettömän todistajan ympärille. Kuului kysyvän hämmästyneitä
huudahduksia, kun Xodar oli teoillaan osoittanut epäluulonsa oikeaksi.

"Thern!" kuiskasi Tars Tarkas.

"Vieläkin pahempi, pelkään", vastasi Xodar. "Mutta katsokaamme!"

Niin sanoen hän tempasi tikarinsa, sivaltaen auki thernin
varustushihnasta riippuvan umpinaisen pussin ja ottaen siitä esille
pikku kultavanteen, jossa oli kookas jalokivi, samanlainen kuin Sator
Throgilta ottamani.

"Hän oli pyhä thern", sanoi Xodar. "Olipa todella onni, ettei hän
päässyt pakoon."

Vartioston upseeri astui juuri silloin huoneeseen.

"Prinssi", hän sanoi, "minun on ilmoitettava, että tämän miehen toveri
livahti käsistämme. Luulen, että joku tai jotkut portilla olleista
miehistä olivat hänen kanssaan yksissä neuvoin. Olen käskenyt pidättää
heidät kaikki."

Xodar ojensi hänelle thoatin öljyn ja vaatepalasen. "Näiden avulla
saatte ehkä selville keskuudessanne olevan vakoojan", hän sanoi.

Käskin heti panna toimeen salaisen etsinnän kaupungissa, sillä
jokaisella marsilaisella ylimyksellä on oma tutkiva komennuskuntansa.

Puoli tuntia myöhemmin vartioston upseeri saapui uudelleen tuomaan
tietoja. Tällä kertaa hän vahvisti pahimmat aavistuksemme -- puolet
sinä yönä portailla olleista vartijoista olivat olleet punaisiksi
sotilaiksi maalattuja thernejä.

"Tulkaa!" huudahdin. "Emme saa vitkastella hetkeäkään. Hastoria kohti,
heti paikalla! Jos thernit koettavat pidättää meitä jääkentän
eteläreunalla, niin saattaa koko suunnitelmamme mennä myttyyn ja koko
retkikuntamme joutua tuhon omaksi."

Kymmenen minuutin kuluttua kiidimme pimeässä Hastoria kohti,
valmistautuen lyömään ensi iskun Dejah Thorisin pelastamiseksi.



KAHDESKYMMENES LUKU

Ilmataistelu


Kaksi tuntia Heliumista lähtömme jälkeen eli keskiyön seuduissa me,
Kantos Kan, Xodar ja minä, saavuimme Hastoriin. Carthoris, Tars Tarkas
ja Hor Vastus olivat menneet toisella risteilijällä suoraan Tharkiin.

Kuljetuslaivojen oli lähdettävä heti liikkeelle ja purjehdittava
verkalleen etelää kohti. Taistelulaivasto tavoittaisi ne toisen päivän
aamuna.

Hastorissa oli kaikki valmiina, ja Kantos Kan oli suorittanut retken
valmistelut niin huolellisen yksityiskohtaisesti, että ennenkuin
saapumisestamme oli kulunut kahtakymmentä minuuttia, ensimmäinen laiva
jo kohosi telakalta ilmaan. Sekunnittain isot laivat sitten kukin
vuorostaan nousivat sirosti öiselle taivaalle, muodostaen pitkän, ohuen
jonon, joka ulottui useita kilometrejä etelään päin.

Vasta mentyämme Kantos Kanin kajuuttaan johtui mieleeni kysyä, mikä
päivä silloin oli. Siihen asti en ollut tarkalleen tietänyt, kuinka
kauan olin virunut Zat Arrasin vankiluolassa. Kun Kantos Kan ilmoitti
sen minulle, säikähdin hirveästi, sillä koppini sysimustassa pimeydessä
olin laskenut ajan väärin. Oli kulunut kolmesataakuusikymmentäviisi
päivää -- Dejah Thorisin pelastaminen oli myöhäistä.

Nyt ei retkemme enää ollut pelastamis-, vaan kostoretki. En maininnut
Kantos Kanille mitään kauheasta totuudesta, että Heliumin prinsessa
olisi mennyttä ennenkuin voisimme ehtiä Issuksen temppelille. Minun
tietojeni mukaan hän saattoi olla kuollut jo nyt, sillä enhän voinut
arvata, minä päivänä hän ensimmäisen kerran näki Issuksen.

Mitäpä hyödyttäisi raskauttaa vielä enemmän ystävieni mieltä
henkilökohtaisilla murheillani -- he olivat jo tähän asti jakaneet
niitä kanssani riittävästi. Tästä lähtien surisin yksin, enkä senvuoksi
hiiskunut kenellekään mitään siitä, että olimme joutuneet liian
myöhään. Retkikunnallamme olisi vielä suuri tehtävä, jos se voisi
paljastaa Barsoomin kansoille sen hirvittävän taikauskon, jota niille
oli syötetty lukemattomien miespolvien aikana, jo siten pelastaa
vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle joka vuosi lähtevät tuhannet
ihmiset, joita päämäärässä odotti kamala kohtalo.

Jos retkemme saisi avatuksi ihanan Dorin laakson punaiselle kansalle,
niin paljon olisi tehty, ja kadotettujen sielujen maassa, Otz-vuorten
ja jääkentän välillä, oli laajoja alueita, jotka eivät tarvinneet
kastelulaitoksia, antaakseen runsaita satoja.

Täällä, kuolevan taivaankappaleen äärimmäisillä perukoilla, oli sen
ainoa luonnostaan hyötyisä maa-alue. Vain siellä oli kastetta ja
sadetta, vain siellä oli avoin järvi, siellä oli vettä yllin kyllin; ja
kaikki se oli peloittavien otuksien temmellystantereena, ja kahden
aikoinaan voimakkaan rodun turmeltuneet jälkeläiset estivät Barsoomin
kaikki muut miljoonat ihmiset pääsemästä nauttimaan tämän seudun
ihanuudesta ja hedelmällisyydestä. Jos minun vain onnistuisi murtaa
taikauskon kahleet, jotka pidättivät punaista rotua poissa tästä El
Doradosta, olisi se sopiva lisä prinsessani kuolemattomien ansioiden
luetteloon, olisin taaskin palvellut Barsoomia, ja Dejah Thorisin
marttyyrikohtalo ei olisi mennyt hukkaan.

Toisen päivän aamun koittaessa saimme näkyviin suuren
kuljetuslaivastomme seuralaisineen, ja pian olimme sitä siksi lähellä,
että voimme vaihtaa merkkejä. Tässä yhteydessä ansainnee mainita, että
ilmaradiosanomia käytetään harvoin, jos koskaan, sodan aikana, samoin
kuin salaisten tiedonantojen lähettämiseen kaikkinakin aikoina, sillä
niin pian kun joku kansa keksii uudet salamerkit tai uuden laitteen
langatonta lennättämistä varten, ponnistavat sen naapurikansat kaikki
voimansa, kunnes kykenevät sieppaamaan ja tulkitsemaan tiedonannot.
Näin on jatkunut siksi kauan, että jotakuinkin kaikki langattomassa
lennätyksessä kysymykseen tulevat mahdollisuudet on koeteltu eikä
yksikään kansa enää uskalla lähettää tärkeitä sanomia sillä tavoin.

Tars Tarkas ilmoitti, että kuljetusaluksilla oli kaikki hyvin.
Taistelulaivat sivuuttivat ne asettuen etunenään, ja yhdessä laivastot
sitten lensivät jäävaipan yläpuolella, pysytellen lähellä pintaa,
etteivät thernit, joiden maata lähestyimme, huomaisi meitä.

Kaukana muiden edellä ohuena juovana lentävät yhden miehen partiokoneet
suojasivat meitä yllätyksiltä. Samoin oli niitä kummallakin sivullamme
ja vielä pienehkö joukko takanamme noin kolmenkymmenen kilometrin
päässä kuljetuslaivoista. Tällä tavoin olimme edenneet Omeaniin vievää
aukkoa kohti useita tunteja, kun yksi eturintamassa ollut partiolainen
kiiti luoksemme ilmoittamaan, että Omeanin käytäväaukon kartiomainen
huippu oli näkyvissä. Melkein samanaikaisesti lensi toinen partiolainen
vinhaa vauhtia lippulaivaa kohti vasemmalta sivustalta.

Jo koneen nopeudesta saatoin päättää, että se toi tärkeitä tietoja.
Kantos Kan ja minä odotimme sitä pienellä etukannella, joka vastaa Maan
asukkaiden taistelulaivojen komentosiltaa. Tuskin oli pieni kone
päässyt lippulaivan avaralle laskeutumiskannelle, kun lentäjä jo riensi
portaita myöten luoksemme.

"Suuri laivasto taistelulaivoja eteläkaakossa, prinssi", ilmoitti hän.
"Niitä näyttää olevan useita tuhansia, tulossa suoraan meitä kohti."

"Thernien vakoojat eivät olleet John Carterin palatsissa turhaan",
sanoi Kantos Kan minulle. "Määräykset, prinssi?"

"Lähetä kymmenen taistelulaivaa vartioimaan Omeanin aukkoa. Ne eivät
saa päästää ainoatakaan vihollisalusta ulos eikä sisään. Se riittää
pitämään kurissa ensisyntyisten suuren laivaston.

"-- Sijoita muut taistelulaivat ison V:n muotoiseen rintamaan, kärki
suoraan eteläkaakkoista kohti. Käske kuljetuslaivojen, turva-alusten
ympäröiminä, seurata aivan taistelulaivojen jäljessä, kunnes V:n kärki
on tunkeutunut vihollisen rintamaan. Silloin tulee V:n avautua
kärjestään ulospäin ja kummankin sivustan taistelulaivojen ahdistaa
rajusti vihollisia ja pakottaa ne peräytymään, joten vihollisrintamaan
muodostuu kuja. Tähän kujaan on kuljetusalusten saattajineen
syöksyttävä täyttä vauhtia, päästäkseen thernien puutarhojen ja
temppelien kohdalle.

"-- Siellä laskettakoon joukot maihin ja antakoot ne pyhille therneille
siksi rajun läksytyksen, että he muistavat sen lukemattomia miespolvia.
Tarkoitukseni ei ollut poiketa retkemme suunnitellusta juoksusta, mutta
meidän on nyt kerta kaikkiaan selvitettävä välimme thernien kanssa,
sillä muutoin ei laivastomme saa hetkenkään rauhaa niin kauan kun se
viipyy Dorin läheisyydessä, ja meillä olisi paljon vähemmän toiveita
päästä koskaan takaisin ulkomaailmaan."

Kantos Kan teki kunniaa ja poistui antamaan määräykset odottaville
alapäälliköilleen. Uskomattoman lyhyessä ajassa taistelulaivojen
rintama muuttui käskyjeni mukaisesti; Omeania vartioimaan valitut
kymmenen alusta kiitivät määräpaikkaansa kohti, ja kuljetus- ja
vartioalukset lähestyivät valmistautuen syöksymään kujaan.

Annettiin määräys panna laivasto täyteen vauhtiin, se alkoi kiitää
ilmassa kuin parvi metsästäviä vinttikoiria, ja ennen pitkää olivat
vihollisen alukset täysin näkyvissämme. Niiden epätasainen, kolmen
laivan vahvuinen rintama ulottui kumpaankin suuntaan niin kauaksi kuin
silmä kantoi. Hyökkäyksemme oli siksi nopea, ettei vihollinen ehtinyt
suorittaa valmistusliikkeitä. Se tuli sille odottamatta kuin salama
kirkkaalta taivaalta.

Kaikki kävi loistavasti suunnitelmani mukaan. Valtavat laivamme
raivasivat itselleen tien täydelleen thernien taistelulinjan läpi.
Sitten V avautui ja kuljetuslaivamme kiitivät muodostuneen kujan kautta
thernien temppelejä kohti, jotka nyt näkyivät selvästi kimallellen
auringon paisteessa. Thernien tointuessa hyökkäyksemme aiheuttamasta
hämmingistä oli satatuhatta vihreätä sotilasta hyökyaallon
tavoin levinnyt heidän pihoihinsa ja puistoihinsa, samalla kun
sataviisikymmentätuhatta vihreätä miestä suuntasi alhaalla
leijailevista aluksista melkein erehtymättömän tarkasti osuvan tulen
thernien sotilaita vastaan, jotka olivat varustusten miehistönä tai
koettivat puolustaa temppelejä.

Molemmat suuret laivastot olivat jättimäisessä taistelussa thernien
upeissa puistoissa riehuvan hornamaisen melskeen yläpuolella. Hitaasti
Heliumin laivaston molempien sivustojen päät yhtyivät, ja sitten ne
alkoivat kiertää vihollisten rintaman sisällä, mikä temppu on hyvin
kuvaava Barsoomin ilmataisteluille.

Yhä vain Kantos Kanin johtamat laivat liikkuivat ympäri toinen toisensa
jäljessä, kunnes ne vihdoin muodostivat melkein täydellisen ympyrän.
Samalla ne lensivät täyttä vauhtia, ja vihollisen oli vaikea niihin
osata. Joutuessaan samaan linjaan thernien laivojen kanssa kukin alus
ampui yhteislaukauksen kaikista laivatykeistään. Thernit yrittivät
hyökkäyksillään murtaa ympyrää, mutta heidän ponnistuksensa olivat yhtä
tehottomia kuin jos koettaisi paljain käsin pysäyttää vinhasti pyörivää
kiekkosahaa.

Seisoin Kantos Kanin vieressä kannella ja näin vihollislaivan toisensa
jälkeen kallistuvan kamalasti ja kellahtavan avuttomaan asentoon, joka
osoitti niiden täydelleen tuhoutuneen. Siirsimme hitaasti
surmanympyräämme, kunnes olimme puistoissa taistelevien vihreiden
sotilaittemme kohdalla. Heille lähetettiin määräys nousta jälleen
aluksiinsa. Sitten kuljetusalukset kohosivat hitaasti ympyrämme
keskelle.

Tällä välin oli thernien tuli melkein tyyten vaimennut. He olivat
saaneet meistä tarpeekseen ja sallivat kovin mielellään meidän mennä
menojamme rauhassa. Mutta niin helposti emme kuitenkaan päässeet
lähtemään, sillä tuskin olimme ehtineet uudelleen suunnata lentomme
Omeanin suuaukkoa kohti, kun näimme pitkän mustan juovan kohoavan
pohjoisen näköpiirin takaa. Se ei voinut olla mikään muu kuin
sotalaivasto.

Emme voineet aavistaakaan, minkä kansan se oli ja minne se oli
matkalla. Kun tulijat olivat saapuneet siksi likelle, että eroittivat
meidät selvästi, otti lippulaivan lennätinvirkailija vastaan
radiosanoman, jonka hän heti ojensi Kantos Kanille. Hän luki liuskan ja
ojensi sen sitten minulle. Sen sisältö oli:

"Kantos Kan, antaudu, Heliumin jeddakin nimessä, sillä et voi
päästä pakoon." Allekirjoituksena oli: "Zat Arras."

Thernit lienevät saaneet sanoman käsiinsä ja tulkinneet sen melkein
samanaikaisesti meidän kanssamme, sillä he aloittivat uudelleen
taistelun, huomattuaan, että saisimme kimppuumme toisiakin vihollisia.

Ennenkuin Zat Arras oli saapunut tarpeeksi lähelle ampuakseen meitä,
olimme taaskin kiivaassa taistelussa thernien laivaston kanssa. Ja niin
pian kun hänen laivastonsa oli tullut kantomatkalle, alkoi sekin syytää
meitä kohti tuhoisia panoksia raskaista tykeistään. Laiva toisensa
jälkeen rupesi huojumaan ja kallistui kelvottomaksi meihin tähdätystä
hirveästä tulesta.

Sitä ei voinut kestää kauan. Komensin kuljetuslaivat uudelleen
laskeutumaan thernien puistoihin.

"Kostakaa kaikkenne tehden", kuului vihreille liittolaisillemme
lähettämäni sanoma, "sillä illalla ei ole ketään jäljellä kostamaan
kärsimiämme vääryyksiä!"

Samassa huomasin kymmenen taistelulaivaamme, jotka oli määrätty
vartioimaan Omeanin suuaukkoa. Ne palasivat täyttä vauhtia, ampuen
perätykeillään melkein yhtä mittaa. Vain yksi selitys oli mahdollinen.
Niitä ajoi takaa uusi vihollislaivasto. Vähätpä siitä, asemamme ei
voinut muuttua huonommaksi. Retkikuntamme oli tuomittu tuhon omaksi. Ei
ainoakaan sen jäsenistä pääsisi takaisin kolkon jäävaipan ylitse.
Kuinka toivoinkaan, että sattuisin vastakkain Zat Arrasin kanssa pitkä
miekka kädessäni vähää ennen kuolemaani! Hän oli yksin syypää tuhoomme.

Tarkkaillessani lähestyviä aluksiamme, näin niiden takaa-ajajien
kiitävän nopeasti näkyviin. Niitä oli suuri laivasto. Aluksi en
voinut uskoa silmiäni, mutta vihdoin oli minun myönnettävä, että
retkikuntaamme oli kohdannut peloittavin ja pahin onnettomuus, sillä
meitä läheni ensisyntyisten laivasto, jonka olisi pitänyt olla varmasti
suljettuna Omeaniin kuin pulloon. Kuinka onnettomasti ja tuhoisasti
tapahtumat olivatkaan kehkeytyneet! Mikä hirveä kohtalo minua
vaanikaan, kun kohtasin joka suunnalla näin kauheita esteitä etsiessäni
menetettyä rakkaintani! Saattoiko Issuksen kirous minua painaa!
Asustiko hänen inhoittavassa ruhossaan sittenkin joku ilkeä
yliluonnollinen henki! Sellaista en tahtonut uskoa ja nostaen pääni
pystyyn juoksin alakannelle auttamaan miehiäni, jotka parhaillaan
torjuivat laivamme kupeelle iskeytyneestä thernien aluksesta
tunkeutuvia hyökkääjiä. Rajussa käsikähmässä palasi entinen toivehikas
rohkeuteni. Ja thernin toisensa jälkeen vaipuessa kuolemaan säiläni
iskuista alkoi minussa tuntua, että todennäköisestä häviöstämme
huolimatta lopuksi meitä kuitenkin onnistaisi.

Saapumiseni taistelun telmeeseen valoi miehistöön intoa ja soturimme
ahdistivat kovaonnisia valkoihoisia niin hurjan rajusti, että osat pian
vaihtuivat. Kun vähäistä myöhemmin parveilimme vihollisaluksen
kansilla, näin mielihyväkseni sen komentajan hyppäävän keulasta
syvyyteen antautumisen ja tappion merkiksi.

Sitten menin Kantos Kanin seuraan. Hän oli tarkkaillut alakannen
tapahtumia, ja ne näyttivät tuoneen uuden ajatuksen hänen mieleensä.
Tuota pikaa hän antoi määräyksen eräälle upseerille, ja pian häilyivät
Heliumin prinssin värit lippulaivan kaikissa tangoissa. Aluksemme
miehistö kajahdutti voimakkaan riemuhuudon, johon kaikki muut laivamme
yhtyivät, nostaen kukin minun värini takilaansa.

Silloin Kantos Kan teki leikkauksensa. Merkki, jonka kaikkien, tähän
hurjaan taisteluun sekaantuneiden laivastojen jokainen sotilas ymmärsi,
kohosi korkealle lippulaivan yläpuolelle.

Se kuului: "Heliumin miehet Heliumin prinssin puolesta hänen kaikkia
vihollisiaan vastaan!" Kohta lehahtivat minun värini liehumaan yhdestä
Zat Arrasin laivasta. Toiset noudattivat esimerkkiä. Joissakuissa
laivoissa näimme zodangalaisten sotilaiden ja heliumilaisen miehistön
ottelevan ankarasti keskenään, mutta pian Heliumin prinssin värit
liehuivat kaikista aluksista, jotka olivat Zat Arrasin mukana olleet
meitä takaa-ajamassa -- vain hänen lippulaivassaan ei värejä nostettu.

Zat Arras oli tuonut viisituhatta laivaa. Nämä kolme tavatonta
laivastoa peittivät koko taivaan. Nyt oli Helium voittoisa, ja ottelu
oli muuttunut lukemattomiksi kaksintaisteluiksi. Alukset pääsivät
tuskin ollenkaan liikkumaan ahtaassa, tulta tuiskuavassa laivapilvessä.

Zat Arrasin lippulaiva oli aivan lähellämme. Omalta paikaltani eroitin
selvästi hänen laihat piirteensä. Hänen zodangalainen miehistönsä
tuiskautti meille yhteislaukauksen toisensa jälkeen aluksen
laitatykeistä, ja me vastasimme tuleen samalla mitalla. Laivat
siirtyivät yhä lähemmäksi toisiaan, kunnes niiden väliä oli enää vain
muutamia metrejä. Isku- ja hyökkäysjoukot täyttivät kummankin aluksen
reunat. Valmistauduimme taistelemaan elämästä ja kuolemasta
verivihollisemme kanssa.

Vain metri oli enää laivojen väliä, kun ensimmäiset iskukoukut
tärähtivät kiinni. Syöksyin kannelle miesteni mukana hyökkäämässä.
Samassa kun alusten laidat verkkaisesti sattuivat vastakkain,
tunkeuduin sotilasrivien välitse ja hyppäsin ensimmäisenä Zat Arrasin
laivan kannelle. Perästäni kiiruhti tiheä joukko Heliumin parhaita
miekankäyttäjiä, kiljuen, hoilaten, kiroillen. Heidät oli vallannut
kuumeinen taistelunhalu, eikä mikään voinut kestää heidän hyökkäystään.

Zodangalaiset sortuivat kannelle tämän musertavan hyökyaallon painosta,
ja miesteni puhdistaessa alakansia juoksin etukannelle, missä Zat Arras
oli.

"Olet vankini, Zat Arras", huusin. "Antaudu! Saat armoa."

Aluksi en ollut selvillä, aikoiko hän hyväksyä kehoitukseni vaiko
ryhtyä miekka kädessä taisteluun kanssani. Hetken hän seisoi empien,
kääntyi sitten laskien alas kätensä ja syöksyi kannen vastakkaiselle
reunalle. Ennenkuin ehdin tarttua häneen, oli hän hypännyt rintanojalle
ja heittäytynyt pää edellä kammottavaan syvyyteen.

Sellaisen lopun sai Zodangan jed Zat Arras.

Harvinaisen kummallinen taistelu jatkui. Thernit ja mustaihoiset eivät
olleet liittyneet yhteen meitä ahdistamaan. Kun thernien alus ja
ensisyntyisten alus sattuivat yhteen, syntyi loistava ottelu, ja tätä
seikkaa pidin pelastuksenamme. Aina kun vain tilaisuus oli vaihtaa
sanomia vihollisten niitä sieppaamatta, lähetin sanan, että kaikkien
laivojemme oli niin nopeasti kuin mahdollista vetäydyttävä pois
taistelusta ja siirryttävä asemiin taistelevien länsi- ja
eteläpuolelle. Myöskin lähetin lentopartiolaisen viemään thernien
puistoissa otteleville vihreille joukoille sanan, että he nousisivat
jälleen kuljetuslaivoihin, joiden sitten oli liityttävä meihin.

Laivojeni komentajille annettiin vielä ohje, että heidän, joutuessaan
vastakkain jonkun vihollisaluksen kanssa, oli viekoiteltava tämä
mahdollisimman pian jonkun perivihollistensa laivan luokse ja
taitavilla liikkeillä pakotettava nämä molemmat käymään toistensa
kimppuun, joten meidän aluksemme voisi vetäytyä syrjään. Temppumme
onnistui loistavasti, ja vähää ennen auringon laskua näin mielihyvin,
että kaikki ennen voimakkaan laivastoni tähteet olivat koolla noin
kolmenkymmenen kilometrin päässä lounaassa musta- ja valkeaihoisten
kesken jatkuvasta hirveästä taistelusta.

Nyt siirsin Xodarin toiseen taistelulaivaan ja lähetin hänet kaikkien
kuljetusalusten ja viidentuhannen taistelulaivan kanssa suoraa päätä
Issuksen temppelille. Carthoris, Kantos Kan ja minä lähdimme muiden
laivojen kanssa kiitämään Omeanin suuaukolle.

Suunnitelmamme oli hyökätä Issuksen kimppuun kahdelta puolen seuraavan
päivän sarastaessa. Tars Tarkasin vihreine sotilaineen ja Hor Vastuksen
punaisine miehineen oli laskeuduttava Issuksen puistoihin ja niitä
ympäröiville kentille. Carthorisin, Kantos Kanin ja minun oli vietävä
pienemmät joukkomme Omeanin järveltä Carthorisin hyvin tuntemia
maanalaisia käytäviä myöten temppelin alle.

Nyt vasta sain tietää, minkä vuoksi kymmenen laivaani oli peräytynyt
aukon suulta. Kun ne olivat saapuneet aukolle, purkautui ensisyntyisten
laivasto siitä parhaillaan. Kaksikymmentä alusta oli jo kohonnut
ilmoille, ja vaikka meikäläiset aloittivatkin heti taistelun koettaen
pysäyttää mustasta aukosta tulvivaa virtaa, oli heidän pakko pian
paeta, sillä ylivoima oli liian suuri.

Hyvin varovasti lähestyimme aukkoa pimeän suojassa. Pysäytin
laivastomme useiden kilometrien päähän, ja Carthoris lähti yhden miehen
partiokoneella yksin vakoilemaan. Noin puolen tunnin kuluttua hän
palasi, ilmoittaen, ettei aukon lähellä näkynyt vartioaluksia eikä
muitakaan merkkejä vihollisista. Nopeasti ja äänettömästi jatkoimme
sitten taaskin lentoamme Omeania kohti.

Aukon suulla pysähdyimme uudelleen, jotta kaikki alukset ehtivät
aikaisemmin määrätyille paikoilleen. Sitten annoin lippulaivan nopeasti
lipua sysimustaan kuiluun toisten alusten seuratessa vähäisin
välimatkoin.

Olimme päättäneet uskaltaa kaikki sen varaan, että pääsisimme
maanalaista tietä myöten temppeliin, emmekä senvuoksi jättäneet
ainoatakaan alusta vartioimaan aukon suuta. Eikä se olisikaan
hyödyttänyt meitä yhtään, sillä meillä ei ollut kaiken kaikkiaankaan
tarpeeksi voimia kyetäksemme vastustamaan ensisyntyisten tavatonta
laivastoa, jos se olisi palannut ja hyökännyt kimppuumme.

Uskomme, että meidän onnistuisi turvallisesti päästä Omeaniin, perustui
suureksi osaksi juuri yrityksemme rohkeuteen. Luotimme siihen, että
kuluisi vähän aikaa, ennenkuin ensisyntyisten sikäläinen vahtimiehistö
huomaisi, että maanalaiseen järviluolaan saapui vihollisia eikä heidän
oma palaava laivastonsa.

Ja niin kävikin. Laivastomme viidestäsadasta aluksesta oli neljäsataa
jo laskeutunut Omeanin aalloille, ennenkuin ensimmäinen laukaus
pamahti. Syntyi lyhyt, tulinen taistelu, mutta sen lopputulos oli
etukäteen varma, sillä huolettomasti uskoen, ettei mikään vaara
uhannut, olivat ensisyntyiset jättäneet vain kourallisen vanhoja,
kelvottomia aluksia lujan satamansa suojaksi.

Carthorisin ehdotuksesta sijoitimme vankimme vartioituina parille
suurehkolle saarelle. Sitten hinasimme ensisyntyisten alukset aukolle
ja sulloimme niistä muutamia lujasti sen alapäähän. Loppujen annoimme,
käännettyämme niiden kannatussäteitä ohjaavat vivut viimeiseen
pykälään, kohota omin neuvoin aikaisemmin kiinnitettyjen alusten alle
vielä paremmin tukkeamaan Omeanin käytävää.

Nyt olimme varmoja, että kuluisi ainakin jonkun aikaa, ennenkuin
palaavat ensisyntyiset pääsisivät Omeanin järvelle, ja että hyvin
ehtisimme suoriutua Issuksen temppelille vievästä maanalaisesta
väylästä. Ensimmäisiä tehtäviäni oli rientää melkoisen miesjoukon
etunenässä vedenalaisen saarelle, jonka valtasin vähäisen
vahtimiehistön yrittämättäkään vastarintaa.

Vedenalainen oli lammikossaan, ja heti sijoitin sekä sille että
saarelle voimakkaan vartioston, jääden sitten odottamaan Carthorisin ja
muun miehistömme saapumista.

Vankiemme joukossa oli vedenalaisen päällikkö Yersted. Hän muisti minut
niiltä kolmelta matkalta, jotka olin kulkenut hänen aluksellaan
ollessani ensisyntyisten vankina.

"Miltä tuntuu", kysyin häneltä, "kun osat ovat vaihtuneet, kun olet
entisen vankisi vankina?"

Hänen kasvoilleen levisi hyvin julma, salaperäisen merkitsevä hymy.

"Sitä ei kestä kauan, John Carter", vastasi hän. "Olemme odottaneet
sinua ja valmistautuneet siltä varalta."

"Siltä näyttää", huomautin. "Olittehan kaikki valmiit antautumaan,
ennenkuin kumpikaan puoli oli ehtinyt antaa tuskin yhtään iskua."

"Laivaston on täytynyt purjehtia ohitsesi huomaamatta sinua", sanoi
hän, "mutta se palaa Omeaniin, ja sitten kääntyvät asiat kokonaan
toisin -- John Carterille."

"Kyllä laivasto tietääkseni huomasi minut", sanoin, mutta hän ei
luonnollisestikaan ymmärtänyt tarkoitustani ja katseli vain minua
ymmällä olevan näköisenä.

"Kaameassa laivassasi kulkee paljon vankeja Issuksen luokse?" kysyin.

"Hyvin paljon", myönsi hän.

"Muistatko yhtä, jota nimitettiin Dejah Thorisiksi?"

"Hyvin muistankin, sillä hän oli tavattoman kaunis ja lisäksi
ensimmäisen, Issuksen ikimuistoisen jumaluuden aikana häneltä pakoon
päässeen kuolevaisen vaimo. Ja kerrotaan että Issus muistaa hänet
parhaiten kahden sellaisen miehen puolisona ja äitinä, jotka nostivat
kätensä ikuisen elämän jumalatarta vastaan."

Kauhu puistatti minua ajatellessani, kuinka hirveästi ja halpamaisesti
Issus oli saattanut kostaa viattomalle Dejah Thorisille hänen poikansa
ja puolisonsa tuottaman häväistyksen.

"Entä missä Dejah Thoris nyt on?" kysyin varmana siitä, että hän
lausuisi eniten pelkäämäni sanat. Mutta rakastin Dejah Thorisia niin,
etten voinut pidättyä kuuntelemasta kaikkein pahintakin hänen
kohtalostaan, kunhan se vain tulisi sellaisen henkilön huulilta, joka
oli nähnyt hänet äskettäin. Minusta tuntui kuin olisin siten päässyt
häntä lähemmäksi.

"Eilen olivat joka kuukausi pidettävät Issuksen juhlat", vastasi
Yersted, "ja siellä näin hänen istuvan tavallisella paikallaan Issuksen
jalkojen juuressa."

"Mitä!" huudahdin. "Hän on siis elossa?"

"Miksipä ei?" vastasi mustaihoinen. "Eihän vielä ole kulunut vuotta
siitä, kun hän näki Issuksen säteilevien kasvojen jumalaisen hohteen."

"Eikö vielä vuotta?" ehätin kysymään.

"Eihän toki", intti Yersted. "Eihän siitä saata olla enempää kuin
kolmesataaseitsemänkymmentä tai -kahdeksankymmentä päivää."

Silloin valkeni minulle kaikki. Kuinka typerä olinkaan ollut! Saatoin
tuskin pidättää riemuani puhkeamasta näkyviin. Kuinka olinkaan voinut
unohtaa Marsin ja Maan vuosien välisen eroituksen! Kymmenen Barsoomissa
viettämääni Maan vuotta olivat vastanneet vain viittä vuotta
yhdeksääkymmentäkuutta päivää Marsin aikaa, jossa päivät ovat
neljäkymmentäyksi minuuttia pitemmät kuin meidän päivämme ja jossa on
kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän päivää vuodessa.

Olen ehtinyt ajoissa! Olen ehtinyt ajoissa! Nämä sanat kohosivat yhä
uudelleen mieleeni, kunnes vihdoin lienen toistanut ne ääneen, sillä
Yersted pudisti päätään.

"Ajoissako pelastamaan prinsessasi?" hän kysyi ja jatkoi sitten
odottamatta vastaustani: "Et, John Carter, hänestä Issus ei luovu. Hän
tietää, että olet tulossa, ja ennenkuin yhdenkään raastajan jalka on
astunut Issuksen alueelle, jos niin onnettomasti kävisi, riistetään
Dejah Thorisilta iäksi viimeinenkin vähäinen pelastumistoive."

"Tarkoitatko, että hänet surmataan pelkästään aikeitteni estämiseksi?"
kysyin.

"Sitä ei tehdä muuten kuin viimeisenä keinona", hän vastasi. "Etkö
milloinkaan ole kuullut puhuttavan Auringon temppelistä? Sinne hänet
pannaan. Se on keskellä Issuksen temppelin sisäpihaa, pieni temppeli,
jonka solakka huippu kohoaa korkealle sitä ympäröivän laajan temppelin
huippujen ja minarettien yläpuolelle. Sen alla, maan sisässä, on
temppelin pääosa, sisuksenaan kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän
pyöreätä, alitusten olevaa kammiota. Kaikkiin näihin kammioihin vie
yksi ainoa käytävä Issuksen holveista kiinteän kallion läpi.

"-- Kun koko Auringon temppeli tekee yhden pyörähdyksen Barsoomin
kiertäessä kerran auringon ympäri, niin kunkin kammion oviaukko joutuu
vain kerran vuodessa käytävän suun kohdalle, joka on ainoa yhdysside
ulkoiseen maailmaan.

"-- Sinne Issus pistää ne henkilöt, jotka eivät häntä miellytä, mutta
joita hän ei tahdo heti paikalla teloittaa. Rangaistakseen jotakuta
ensisyntyistä hän saattaa myöskin panettaa hänet johonkin Auringon
temppelin kammioon vuodeksi. Usein hän suljetuttaa tuomitun mukaan
teloittajan, että kuolema saapuu määrättynä päivänä määrätyssä
hirveässä muodossa, tahi myöskin annetaan teljetylle muonaa juuri niin
paljon, että hän pysyy hengissä vain sen ajan, minkä Issus on määrännyt
hänen sieluntuskiansa varten.

"-- Sellainen kuolema odottaa Dejah Thorisia, ja hänen kohtalonsa
ratkaisee ensimmäinen vieras jalka, joka astuu Issuksen kynnyksen yli."

Yritykseni ei siis lopultakaan onnistuisi, vaikkakin olin suorittanut
ihmeitä ja vain lyhyt matka eroitti minut jumalaisesta prinsessastani.
Siitä huolimatta olin hänestä yhtä kaukana kuin seisoessani Hudsonin
rantaäyräällä seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päässä.



YHDESKOLMATTA LUKU

Veden ja liekkien läpi


Yerstedin kertomat tiedot osoittivat, että meidän oli toimittava
ripeästi. Minun oli tunkeuduttava salaisesti Issuksen temppeliin,
ennenkuin Tars Tarkasin sotajoukot hyökkäisivät aamun koittaessa. Olin
varma siitä, että päästyäni temppelin kammottavien muurien sisäpuolelle
voisin yllättää Issuksen vartioston ja viedä prinsessani pois, sillä
sitä varten minulla kyllä oli riittävästi miehiä.

Niin pian kun Carthoris ja loput miehistöämme olivat saapuneet, aloimme
siirtää joukkojamme vedenalaisen väylää myöten niiden käytävien suulle,
jotka veivät temppelin puolisessa päässä olevalta altaalta Issuksen
holveihin.

Vedenalainen sai tehdä monta matkaa, mutta vihdoin olimme kaikki
jälleen koolla retkemme viimeisen taipaleen alkukohdassa. Meitä oli
viisituhatta karaistunutta sotilasta Barsoomin punaisen rodun
sotaisimmasta kansasta.

Kun ainoastaan Carthoris tunsi sekavat tunnelikäytävät, emme voineet
jakautua useampaan osaan hyökätäksemme temppeliin yhtaikaa monesta
kohdasta, mikä olisi ollut edullisinta. Päätimme, että hän veisi meidät
kaikki yhdessä mahdollisimman nopeasti lähelle temppelin keskustaa.

Juuri kun aioimme poistua altaalta käytäviin, kiinnitti eräs upseeri
huomiotani veteen, jossa vedenalainen kellui. Se näytti aluksi vain
väreilevän ikäänkuin joku suuri esine olisi liikkunut lähellä pintaa,
ja arvelin, että toinen vedenalainen olisi kohoamassa ajaen meitä
takaa. Mutta pian kävi selvästi ilmi, että vesi kohosi, ei kovin
rajusti, mutta hyvin varmasti, ja että se pian virtaisi altaan reunojen
yli huoneen lattialle.

En heti käsittänyt, kuinka hirvittävä merkitys veden hitaalla
kohoamisella oli meille, mutta Carthoris sen älysi, arvasi sen syyn ja
tarkoituksen.

"Nopeasti!" huudahti hän. "Jos vitkastelemme, olemme kaikki hukassa.
Omeanin pumput on seisautettu. Mustat aikovat hukuttaa meidät kuin
loukkuun joutuneet rotat. Meidän on päästävä maanalaisten käytävien
yläosiin ennen vettä tai emme pääse sinne koskaan. Tulkaa!"

"Näytä tietä, Carthoris!" huudahdin. "Seuraamme sinua."

Kuultuaan komennukseni nuorukainen juoksi erääseen käytävään, ja
sotilaat seurasivat häntä kaksimiehisissä riveissä ja hyvässä
järjestyksessä, kunkin komppanian lähtiessä liikkeelle vasta dwarinsa
eli kapteeninsa komennuksesta.

Ennenkuin viimeinen komppania poistui huoneesta, oli vettä jo nilkkoja
myöten, ja miehemme olivat ilmeisesti hermostuneita. He eivät olleet
tottuneet näkemään vettä enempää kuin mitä juomiseen ja peseytymiseen
tarvittiin, ja vaistomaisesti he pelkäsivät nähdessään sitä näin paljon
ja näin uhkaavassa liikkeessä. Miestemme rohkeudesta ja hyvästä kurista
oli todistuksena, etteivät he joutuneet hämminkiin, vaikka vesi kareili
ja loiskui heidän nilkoissaan.

Lähdin vedenalaisen vajasta viimeisenä, ja astellessani jonon perässä
käytävää kohti vesi nousi jo polviini. Käytävässä sitä myöskin tulvi
yhtä syvällä, sillä sen lattia oli samalla tasolla kuin huone, josta se
lähti, eikä kohoamista voinut huomata vielä monien metrien matkalla.

Miehemme marssivat eteenpäin niin reippaasti kuin niin suuri joukko
suinkin voi ahtaassa käytävässä, mutta emme päässeet tarpeeksi nopeasti
ehtiäksemme tuntuvasti tulvan edelle. Samalla kun käytävä kohosi, nousi
myöskin vesi, kunnes minusta, joka olin viimeisenä, pian oli ilmeistä,
että vesi alkoi kohota paljoa ripeämmin kuin me. Saatoin hyvin ymmärtää
syyn siihen, sillä sitä mukaa kuin vedenpinta läheni Omeanin
kupukattoa, pieneni luolan laajuus, ja veden kohoamisnopeus kasvoi
samassa suhteessa kuin sen täytettävän tilavuuden läpileikkaus pieneni.

Olin varma siitä, että paljon ennen kuin jonomme loppupää olisi ehtinyt
yläholveihin, jotka olivat vaarallisen pinnan yläpuolella, vettä
tulvisi päällemme valtavia määriä ja ainakin puolet joukostamme
hukkuisi.

Miettiessäni jotakin keinoa pelastaakseni mahdollisimman paljon tuhon
uhkaamia miehiämme, huomasin oikealle haarautuvan sivukäytävän, joka
näytti kohoavan jyrkästi. Vesi ulottui nyt jo vyötäisilleni. Lähinnä
minua olevat sotilaat olivat joutumaisillaan pakokauhun valtaan.
Jotakin oli tehtävä aivan heti, sillä muutoin he syöksyisivät hurjassa
paossa eteenpäin toveriensa päälle, jolloin satoja sotilaita
tallautuisi veteen ja käytävä kenties täyttyisi ruumiista niin, että
edellä olevien olisi enää mahdotonta peräytyä.

Huusin minkä suinkin jaksoin komentosanani edelläni astelevalle
dwarille:

"Tuokaa takaisin viimeiset kaksikymmentäviisi utania! Täällä näkyy
olevan pelastumistie. Kääntykää ja seuratkaa minua!"

Komennustani noudatti lähes kolmekymmentä utania, joten noin
kolmetuhatta miestä pyörsi ympäri ja kiiruhti vasten tulvivaa vettä
käytävään, johon heidät ohjasin.

Kun ensimmäinen dwar sivuutti minut utaninsa etunenässä, muistutin
häntä tarkoin kuuntelemaan komennuksiani eikä millään ehdolla
uskaltautumaan vapaaseen ilmaan eikä lähtemään holveista varsinaiseen
temppeliin, ennenkuin olisin saapunut ylös hänen luokseen tahi hän
"tietäisi, että olin kuollut voimatta tulla."

Upseeri teki kunniaa ja meni. Miesjono asteli ripeästi ohitseni
sivukäytävään, jonka toivoin vievän turvallisille paikoille. Vedenpinta
oli jo rinnan tasalla. Miehiä kompastui, rimpuili ja hukkui. Useista
sain tartutuksi kiinni ja nostin heidät uudelleen jaloilleen, mutta kun
olin yksin, oli tehtäväni ylivoimainen. Kohiseva tulva pyyhkäisi
mukanaan sotilaita, ja he menivät sitä tietä. Vihdoin sijoittui
kymmenennen utanin dwar vierelleni. Hän oli voimakas mies, nimeltään
Gur Tus, ja pidimme nyt jo kokonaan kauhun vallassa olevat joukot
jonkunlaisessa järjestyksessä ja pelastimme useita, jotka muutoin
olisivat hukkuneet.

Kantos Kanin poika Djor Kantos, joka palveli padwarina viidennessä
utanissa, liittyi meihin, kun hänen utaninsa saapui aukolle, josta
sotilaat pakenivat. Senjälkeen emme enää menettäneet ainoatakaan miestä
monista sadoista, joiden vielä oli mentävä pääkäytävästä haarautumaan.

Viimeisen utanin sivuuttaessa meidät vesi oli kohonnut jo niin
korkealle, että se huuhteli kaulaamme, mutta käsi kädessä seisoimme
paikallamme, kunnes viimeinenkin mies oli päässyt uuden käytävän
tarjoamaan turvaan. Käytävä alkoi heti yletä jyrkästi, niin että sadan
metrin päässä olimme jo veden pinnan yläpuolella.

Muutamia minuutteja astelimme reippaasti ylöspäin, ja toivoin pian
saapuvamme ylempiin holvikäytäviin, joista päästiin Issuksen
temppeliin. Mutta minua odotti kamala pettymys.

Äkkiä kuului kaukaa edeltämme huuto: "Tulta!" Melkein samalla kajahti
kauhunhuudahduksia sekä dwarien ja padwarien äänekkäitä komennuksia
näiden ilmeisesti koettaessa johtaa sotilaitaan kauemmaksi uhkaavasta
vaarasta. Vihdoin saapui meille raportteja: "Yläpuolellamme olevat
holvit on sytytetty palamaan." "Edessämme on liekit, takanamme
tulvavesi." "Auta, John Carter, olemme tukehtumaisillamme." Ja sitten
kantautui meille jonon jälkipäässä oleville asti paksu savuaalto, niin
että silmiämme kirveli ja peräydyimme kompastellen ja sekasortoisesti.

Emme voineet tehdä muuta kuin etsiä uutta pelastustietä. Tuli ja savu
olivat tuhat kertaa peloittavammat kuin vesi, ja niinpä poikkesin
ensimmäiseen sivukäytävään, jota myöten pääsimme pois meitä
ympäröivästä, tukehduttavasta savusta.

Taaskin jäin seisomaan aukon suulle sotilaiden kiiruhtaessa siitä
uudelle tielle. Noin kaksituhatta oli mennyt juoksujalkaa ohitseni, kun
jono katkesi, mutta en ollut varma siitä, olivatko kaikki ne, jotka
eivät olleet joutuneet palavan kohdan toiselle puolelle, jo
pelastuneet. Nähdäkseni senvuoksi, ettei ketään onnetonta ollut jäänyt
jälkeen avuttomana hirveän kuoleman kynsiin, juoksin reippaasti
käytävää ylöspäin liekkejä kohti, joiden himmeän loimun nyt näin
kaukana edelläni.

Se oli kuumaa ja tukehduttavaa puuhaa, mutta vihdoin olin niin
pitkällä, että tuli valaisi käytävää selvästi. Näin, ettei ainoatakaan
Heliumin sotilasta ollut maassa minun ja liekkien välillä -- mitä
tulessa ja sen takana oli, sitä minun oli mahdoton tietää, eikä
yksikään ihminen olisi voinut mennä noiden hornamaisena loimuna
räiskyvien kemiallisten aineiden liekkien läpi ja pysyä elossa
saadakseen sen tietää.

Tyydytettyäni velvollisuudentuntoni käännyin ympäri ja juoksin vinhasti
takaisin käytävälle, johon sotilaani olivat poistuneet. Mutta
kauhukseni näin, että pakotieni oli siliä suunnalla katkaistu --
käytävän suun sulki vankka teräsristikko, joka ilmeisesti oli laskettu
ylhäällä olevasta uurteestaan varmasti tukkeamaan peräytymiseni.

Minusta oli ollut hyvin todennäköistä, että ensisyntyiset tunsivat
liikkeittemme pääpiirteet, koskapa heidän laivastonsa kävi edellisenä
päivänä kimppuumme. Ei myöskään Omeanin pumppujen seisauttaminen juuri
ratkaisevalla hetkellä voinut olla pelkkä sattuma. Samoin kemiallisen
palon puhkeaminen juuri siinä käytävässä, jota myöten me etenimme
Issuksen temppeliä kohti, oli todistuksena hyvin harkitusta
suunnitelmasta.

Ja teräsristikon laskeutuminen sulkemaan minut tulen ja veden väliin
näytti nyt osoittavan, että näkymättömät silmät tarkkailivat meitä
pitkin matkaa. Mitä mahdollisuuksia minulla voisikaan olla pelastaa
Dejah Thoris, jos minun oli taisteltava sellaisia vihollisia vastaan,
jotka eivät näyttäytyneet! Tuhannesti soimasin itseäni, että olin
antanut vietellä itseni tällaiseen loukkuun, jollaisia minun piti
tietää näiden käytävien mahdollisesti olevan. Nyt tajusin, että olisi
ollut paljon parempi säilyttää voimamme yhtenäisinä ja hyökätä
temppeliin laakson puolelta, luottaen että hyvä onnemme ja
taistelukuntomme tuottaisivat meille voiton ja voidaksemme pakottaa
heidät luovuttamaan Dejah Thorisin vahingoittumattomana minulle
takaisin.

Savu ja liekit pakottivat minut peräytymään yhä kauemmaksi käytävää
alaspäin vettä kohti, jonka kohina kuului pimeydestä. Mieheni olivat
vieneet kaikki soihdut, eikä tätä käytävää valaissut fosforipitoisen
kallion hohde kuten alempia käytäviä. Juuri siitä seikasta päättelin,
etten ollut etäällä ylimmistä holveista, jotka olivat aivan temppelin
alla.

Vihdoin tunsin veden loiskivan jaloissani. Savu oli kintereilläni.
Asemani oli hirveän tuskallinen. Minulla näytti olevan vain yksi
mahdollisuus, valita tarjona olevista kuolintavoista helpompi. Menin
niin ollen käytävää alaspäin, kunnes olin kokonaan Omeanin kylmässä
vedessä ja uin sysimustassa pimeydessä kohti -- mitä?

Itsesäilytysvaisto on voimakas, silloinkin kun peloton ja parhaissa
sielunvoimissa oleva mies tietää, että kuolema -- varma, vääjäämätön
kuolema -- on aivan lähellä. Niinpä minäkin jatkoin verkkaista uintiani
odottaen, milloin pääni koskettaisi käytävän kattoa. Se merkitsi, että
olin saapunut pakomatkani päähän, siihen kohtaan, jossa minun olisi
viimeisen kerran upottava ja vaivuttava merkittömään hautaani.

Mutta hämmästyksekseni kohtasin sileän seinän, ennenkuin jouduin
sellaiselle kohdalle, missä vesi olisi ulottunut käytävän kattoon
saakka. Olisinko erehtynyt? Tunnustelin ympärilleni. En ollut; olin
pääkäytävässä, mutta siellä oli vieläkin tarpeeksi hengitystilaa
vedenpinnan ja kalliokaton välillä. Sitten käännyin käytävää ylöspäin,
samaan suuntaan, johon Carthoris ja joukkomme etuosa olivat menneet
puoli tuntia aikaisemmin. Uidessani tuli mieleni yhä keveämmäksi joka
vedolla, sillä tiesin saapuvani yhä lähemmäksi sellaista kohtaa, jonka
yläpuolella vesi ei enää mitenkään voinut olla syvempää kuin nyt
ympärilläni. Olin varma, että pian tuntisin jälleen lujan pohjan
jalkojeni alla ja että minulla olisi taaskin mahdollisuus päästä
Issuksen temppeliin ja siellä kuihtuvan ihanan vangin luokse.

Mutta juuri kun toiveeni olivat ylimmillään, tunsin äkkiä pienen
tärähdyksen, kun pääni sattui ylläni olevaan kallioon. Se, mitä olin
pahimmin pelännyt, oli siis sittenkin tapahtunut. Olin joutunut yhteen
niistä harvinaisista kohdista, joissa marsilainen tunneli äkkiä
sukeltaa alemmalle tasolle. Jonkun verran kauempana tiesin sen taaskin
nousevan, mutta mitäpä se hyödytti minua, sillä enhän tiennyt, kuinka
pitkän matkan se kulki täydelleen vedenpinnan alapuolella!

Oli vain yksi epätoivoinen keino, ja sitä yritin. Vedin keuhkoni
täyteen ilmaa ja sukelsin sysipimeässä, jääkylmässä vedessä alaspäin
painuvaan käytävään. Tuon tuostakin kohosin ylöspäin käsi ojossa, mutta
aina tunsin järkkymättömän kallion sulkevan minut veteen.

Enää eivät keuhkoni voisi kovinkaan kauan kestää pinnistystä. Tunsin,
että voimani olisivat pian lopussa, ja nyt oli palaaminen mahdotonta,
sillä olin jo liian kaukana. Olin ehdottoman varma, etten enää
mitenkään jaksaisi sukeltaa takaisin sille kohdalle, missä vesi ensiksi
kohosi pääni ylitse. Kuolema tuijotti silmiini, enkä muista milloinkaan
niin selvästi tunteneeni sen kalmankylmää hengähdystä otsallani.

Tein vielä yhden epätoivoisen ponnistuksen nopeasti vähenevine
voimineni. Heikkona kohosin ylöspäin viimeisen kerran -- keuhkoni
nytkähtelivät pyrkien vetäisemään henkäisyn, joka olisi täyttänyt ne
vieraalla, tukahduttavalla aineella, mutta sensijaan tunsinkin
virkistävän ilman täyttävän sieraimeni ja uupuneet keuhkoni. Olin
pelastunut.

Vielä joitakin vetoja, ja olin sellaisella kohdalla, että jalkani
tavoitti lattian. Pian senjälkeen olin kokonaan vedenpinnan yläpuolella
ja riensin hurjasti kuin mielipuoli pitkin käytävää, tähyillen aukkoa,
josta pääsisin Issuksen luokse. Jollen voisi saada Dejah Thorisia
takaisin, niin ainakin olin päättänyt kostaa hänen kuolemansa, enkä
tyytyisi kenenkään muun henkeen kuin sen ruumiillistuneen pahanhengen,
joka oli aiheuttanut Barsoomille niin äärettömiä kärsimyksiä.

Nopeammin kuin odotinkaan tulin äkkiä aukolle, joka näytti vievän
ylhäällä olevaan temppeliin. Se oli käytävän oikeassa seinässä, ja
käytävä jatkui edelleen luultavasti toisille temppeliin vieville
aukoille.

Minusta tämä kohta oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Mistäpä olisin
tiennyt, mihin ne kukin päättyivät! Jäämättä odottelemaan, että minut
taaskin huomattaisiin ja tieni tukettaisiin, juoksin nopeasti lyhyen,
jyrkästi kohoavan käytävän päässä olevalle ovelle ja työnsin sen auki.
Ovi kääntyi hitaasti saranoillaan, ja ennenkuin se ennätettäisiin lyödä
uudelleen kiinni nenäni edessä, syöksyin sen takana olevaan huoneeseen.
Vaikka päivä ei vielä ollut koittanut, oli huone kirkkaan valoisa.
Ainoa siellä oleva henkilö loikoi matalalla lepoalustalla salin
toisessa päässä. Upeista seinäverhoista ja kalustosta päättäen huone
oli jonkun papittaren, kenties itse Issuksen asunto. Tämä ajatus pani
veren humisemaan suonissani. Oi, jospa kohtalo olisi todellakin ollut
niin suopea, että tämä kammottava otus olisi yksin ja ilman
henkivartijoita joutunut käsiini! Kun hän olisi minulla panttivankina,
niin voisin pakottaa mustaihoiset suostumaan kaikkiin vaatimuksiini.
Varovasti, äänettömästi hiipien lähestyin nukkuvaa olentoa. Yhä
likemmäksi tulin häntä, mutta en ollut ehtinyt kuin vähän enemmän kuin
puolitiehen, kun olento alkoi liikahdella ja minun syöksyessäni häntä
kohti nousi pystyyn ja katsoi minua.

Vastassani olevan naisen kasvoille levisi aluksi säikähtynyt ilme --
sitten niistä kuvastui hämmästys ja epäily -- toivo -- riemuisa
kiitollisuus.

Sydämeni sykki haljetakseen rientäessäni hänen luokseen --' silmäni
kyyneltyivät -- ja sanat, joita tulvimalla kumpuni rinnastani,
takertuivat kurkkuuni, kun levitin käteni ja painoin syliini
rakastamani naisen -- Heliumin prinsessan Dejah Thorisin.



KAHDESKOLMATTA LUKU

Voitto ja tappio


"John Carter, John Carter", hän sopersi painaen rakkaan päänsä olkaani
vasten; "tuskin vieläkään voin uskoa silmiäni. Kun Thuvia-neito kertoi
sinun palanneen Barsoomiin, kuuntelin häntä, mutta en jaksanut tajuta
hänen sanojaan, sillä niin suuri onni tuntui minusta mahdottomalta
sellaisen osalle, joka yksin ja ääneti oli kärsinyt niin monta pitkää
vuotta. Kun vihdoin käsitin, että se oli totta, ja sitten opin
tuntemaan tämän kamalan paikan, missä olin vankina, aloin epäillä
voisitko sinäkään saavuttaa minua.

"-- Kun päivät vierivät ja kuukausi toisensa jälkeen kului enkä kuullut
sinusta vähäisintäkään huhua, alistuin kohtalooni. Ja nyt kun sinä olet
tullut, voin tuskin uskoa sitä. Jo tunnin ajan olen kuullut taistelun
melua palatsin alueelta. En tiennyt, mistä se johtui, mutta kuitenkin
toivoin, että siellä olisivat prinssini johtamat heliumilaiset.

"-- Entä kuinka voi Carthoris, poikamme?"

"Olimme yhdessä vajaa tunti sitten, Dejah Thoris", vastasin. "Juuri
hänen miestensä sinun on täytynyt kuulla taistelevan temppelin
alueella."

"-- Missä Issus on? kysyin äkkiä."

Dejah Thoris kohautti olkapäitään.

"Hän lähetti minut vartioituna tähän huoneeseen, vähää ennen kuin
taistelu alkoi temppelin saleissa. Hän sanoi lähettävänsä myöhemmin
noutamaan minua. En milloinkaan ennen ole nähnyt hänen toimivan niin
epävarmasti, melkein kauhun lamauttamana. Nyt tiedän sen johtuneen
siitä, että hän tunsi Heliumin prinssin John Carterin saapuvan
vaatimaan hänet tilille prinsessansa vankeudesta."

Taistelun telmettä, aseiden kalinaa, huutoja ja juoksevien miesten
askelten ääniä kuului useilta suunnilta temppelistä. Tiesin, että minua
tarvittiin siellä, mutta en uskaltanut jättää Dejah Thorisia tänne enkä
liioin ottaa häntä mukaan taistelun melskeeseen ja vaaroihin.

Vihdoin johtuivat mieleeni holvikäytävät, joista olin juuri tullut.
Miksipä ei piilottaa häntä sinne, kunnes voisin palata noutamaan hänet
turvallisesti ja lopullisesti pois tästä kammottavasta paikasta?
Selitin hänelle aikeeni.

Hetkiseksi hän painautui tiukemmin rintaani vasten.

"En voi erota sinusta nyt, en vähäksikään aikaa, John Carter", hän
sanoi. "Minua hirvittää ajatuskin, että taaskin olisin yksin ja tuo
kauhea olento voisi minut löytää. Et tunne häntä. Hänen raakaa
julmuuttaan ei voi kuvitellakaan, jollei ole katsellut hänen
jokapäiväisiä puuhiaan kuten minä yli puoli vuotta. Tuskin vielä
nytkään voin edes ajatella kaikkea sitä, mitä olen omin silmin nähnyt."

"Sitten en poistu luotasi, prinsessani", vastasin.

Hän oli vaiti hetken, veti sitten kasvoni puoleensa ja suuteli minua.

"Mene, John Carter!" hän sanoi. "Siellä on poikamme ja siellä ovat
Heliumin miehet taistelemassa Heliumin prinsessan puolesta. Missä he
ovat, siellä on sinunkin paikkasi. En saa nyt ajatella omaa itseäni,
vaan heitä ja puolisoni velvollisuutta. En saa olla sen esteenä.
Piilota minut holveihin ja mene!"

Saatoin hänet ovelle, josta olin tullut huoneeseen. Siellä painoin
hänet vielä kerran rintaani vasten, ja vaikkakin sydäntäni kirveli ja
synkät, kaameat aavistukset valtasivat mieleni, vein hänet kynnyksen
yli, suutelin häntä taaskin ja suljin oven hänen jälkeensä.

Vitkastelematta sitten kiiruhdin siihen suuntaan, josta ankarin melu
kuului. Juostuani viiden, kuuden kammion läpi jouduin hurjan taistelun
näyttämölle. Suuri joukko mustaihoisia oli avaran huoneen ovella
koettaen estää hyökkääviä punaisia sotilaita pääsemästä temppelin
pyhiin sisäosiin.

Kun tulin sisältäpäin, olin mustien takana ja pysähtymättä arvioimaan
heidän lukumääräänsä tai miettimään tekoni huimapäisyyttä, kiidin
nopeasti huoneen poikki ja kävin heidän kimppuunsa takaapäin terävine
pitkine miekkoineni.

Lyödessäni ensimmäisen iskun huusin kovasti: "Heliumin puolesta!"
Sitten jakelin hölmistyneille ensisyntyisille iskuja satamalla, samalla
kun oven ulkopuolella olevat punaiset yltyivät ääneni kuullessaan
entistäkin rohkeammiksi ja huutaen: "John Carter! John Carter!"
hyökkäsivät kahta vertaa rajummin. Ennenkuin mustat ennättivät tointua
säikähdyksestään, olivat heidän rivinsä murtuneet ja punaiset
tunkeutuneet huoneeseen.

Jos siinä huoneessa alkanut taistelu olisi saanut pätevän kertojan,
niin se olisi säilynyt Barsoomin aikakirjoissa historiallisena muistona
sen sotaisten asukkaiden hurjasta rohkeudesta. Viisisataa miestä,
mustia ja punaisia vastakkain, taisteli siellä silloin. Armoa ei anottu
eikä annettu. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta he taistelivat niin
kuin olisivat tahtoneet todistaa elämisoikeutensa sen lain mukaan, että
kyvykkäin säilyy.

Minusta tuntui siltä kuin olisimme kaikki tietäneet, että tämän
taistelun tulos ratkaisisi ikuisiksi ajoiksi, mikä keskinäinen asema
näillä kahdella Barsoomin rodulla tulisi olemaan. Se oli uuden ja
vanhan välinen taistelu, mutta hetkeäkään en epäillyt sen tulosta.
Carthorisin vierellä taistelin Barsoomin punaisen kansan puolesta sen
vapauttamiseksi kokonaan sitä kuristavasta kamalan taikauskon
kahleista.

Taistelu jatkui kiihkeänä, kunnes lattialla lainehti verta nilkkoja
myöten ja ruumiita virui niin taajassa, että jalkamme polkivat niitä
yhtä usein kuin lattiaakin. Kun taistelun tuoksinassa jouduin lähelle
isoja ikkunoita, joista näki Issuksen puistoihin, kohtasi katsettani
näky, joka nostatti voimakkaan riemuaallon rintaani.

"Katsokaa!" huusin. "Ensisyntyiset, katsokaa tuonne!"

Taistelu keskeytyi hetkeksi, ja yhtaikaa kaikki kääntyivät katsomaan
osoittamaani suuntaan, nähden sellaista, mitä ainoakaan ensisyntyinen
ei ollut kuvitellut ikinä mahdolliseksi.

Yli pihan ulottui yhtenäinen, mutta horjuva mustaihoisten rintama, ja
heidän vastassaan oli suuri joukko valtavan kookkailla thoateillaan
ratsastavia vihreitä sotilaita, jotka pakottivat vastustajansa yhäti
peräytymään. Meidän katsellessamme ratsasti takalistosta esille yksi
tovereitaan hurjempi ja peloittavampi, huutaen rajusti komentosanoja
kauhua herättävälle joukolleen.

Se oli Tharkin jeddak Tars Tarkas, ja hän laski tanaan kaksitoista
metriä pitkän, metallikärkisen keihäänsä muiden sotilaiden tehdessä
samoin. Silloin oivalsimme, mitä hän oli komentanut. Vihreiden
sotilaiden ja mustaihoisten rintaman väli oli nyt noin kaksikymmentä
metriä. Suuri tharkilainen kajahdutti uuden komennuksen, ja vihreä
joukko hyökkäsi päästäen villin, peloittavan sotahuudon. Musta rintama
kesti silmänräpäyksen, mutta vain silmänräpäyksen -- sitten hirvittävät
otukset, joiden ratsastajat olivat yhtä kauheita, nelistivät sen
ylitse.

Niiden perässä marssi punaisia miehiä utan toisensa jälkeen. Vihreä
joukko hajaantui piirittämään temppeliä. Punaiset sotilaat riensivät
sisälle, ja sitten me käännyimme taaskin jatkamaan keskeytynyttä
taisteluamme; mutta vihollisemme olivat kadonneet.

Heti muistin Dejah Thorisin. Sanoin Carthorisille löytäneeni hänen
äitinsä ja lähdin juoksemaan siihen huoneesen, johon olin hänet
jättänyt, poikani vierelläni. Jäljessämme kiiruhtivat verisestä
taistelusta säilyneet pienen joukkomme tähteet.

Huoneeseen saapuessani näin heti, että siellä oli joku ollut jälkeeni.
Lattialla oli silkkiviitta. Sitä ei aikaisemmin ollut siinä. Myöskin
oli siellä tikari ja useita metallikoruja siroiteltuna sinne tänne,
ikäänkuin ne olisivat taistelussa repeytyneet kantajansa tamineista.
Mutta mikä pahinta, niihin holveihin vievä ovi, joihin olin piilottanut
prinsessani, oli longallansa.

Yhdellä hyppäyksellä olin ovella, tempasin sen auki ja syöksyin sisään.
Dejah Thoris oli kadonnut. Huusin hänen nimeään moneen kertaan, mutta
vastausta ei kuulunut. Sillä hetkellä luulin olleeni mielipuolisuuden
partaalla. En muista sanojani ja tekojani, mutta tiedän, että vähän
aikaa olin hullun raivon vallassa.

"Issus!" huusin. "Issus! Missä Issus on? Etsikää hänet, etsikää
temppeli läpikotaisin, mutta älköön kukaan tehkö hänelle mitään pahaa!
Hän on John Carterin. Carthoris, missä Issuksen huoneet ovat?"

"Tätä tietä!" huudahti poika ja lähti, pysähtymättä katsomaan, olinko
kuullut hänen sanansa, suin päin kiitämään syvemmälle temppelin
sisäosiin. Vaikka hän juoksikin nopeasti, olin kuitenkin yhä hänen
rinnallaan, hoputtaen häntä tiukkaamaan vauhtia.

Vihdoin saavuimme isolle, kaiverruksin koristetulle ovelle, jonka läpi
Carthoris syöksyi askelen verran edelläni. Siellä kohtasi meitä näky,
jonka olin jo kerran ennen nähnyt samassa temppelissä -- Issuksen
valtaistuin, siihen nojailevat orjattaret ja ympärillä seisovat
sotilasrivit.

Emme antaneet sotilaille edes aikaa vetää esiin miekkojaan, niin äkkiä
olimme heidän kimpussaan. Yhdellä sivalluksella iskin maahan kaksi
eturivissä olevaa miestä. Ja pelkästään nopeasti kiitävän ruumiini
painolla murtauduin sitten molempien takarivien läpi ja hyppäsin
korokkeelle, kaiverretun sorapuspuisen valtaistuimen viereen.

Kauhun vallassa tuolilla kyyröttävä inhottava olento koetti päästä
kynsistäni ja kiiruhtaa takanaan olevaan aukkoon. Mutta tällä kertaa en
antanut vetää itseäni nenästä sellaisilla kujeilla. Ennenkuin hän ehti
nousta seisomaan, tartuin häntä käsivarresta, ja kun näin sitten
vartioston aikovan hyökätä kimppuuni yhtaikaa joka suunnalta, tempasin
tikarini ja laskien sen kärjen lähelle Issuksen kurjaa rintaa käskin
miesten pysähtyä.

"Takaisin!" huusin. "Takaisin! Niin pian kun ensimmäinen musta jalka
nousee korokkeelle, uppoa tikarini Issuksen sydämeen."

Hetken he empivät. Sitten eräs upseeri komensi heidät peräytymään, ja
samalla tulvi valtaistuinsaliin pienen hengissä olevan joukkoni
jäljessä tuhatkunta punaista sotilasta, Kantos Kan, Hor Vastus ja Xodar
etunenässä.

"Missä Dejah Thoris on?" huusin kourissani olevalle otukselle.

Hetkisen hän tuijotti edessään olevaa näkyä silmät hurjasti pyörien.
Luulen, että kului vähän aikaa, ennenkuin hän käsitti oikean asiantilan
-- hän ei aluksi jaksanut tajuta, että temppeli oli kukistunut
ulkomaailman miesten hyökkäyksestä. Ja kun hän sen ymmärsi, niin
hänelle varmaankin samalla kertaa selvisi, mikä hirveä merkitys sillä
oli hänelle -- vallan menettäminen -- nöyryytys -- kaiken sen vilpin ja
petoksen paljastuminen, jonka avulla hän oli niin kauan hallinnut
kansaansa.

Vain yksi seikka tarvittiin tekemään hänen näkemänsä kuva täysin
selväksi, ja sen piirroksen lisäksi hänen valtakuntansa korkein ylimys
-- hänen uskontonsa ylipappi, hänen hallituksensa pääministeri.

"Issus, kuoleman ja ikuisen elämän jumalatar", hän huusi, "anna
oikeutetun vihasi kohota täyteen voimaansa ja surmaa herjaajasi
kaikkivaltiaan kätesi yhdellä liikkeellä! Älä anna heistä ainoankaan
pelastua! Issus, kansasi turvautuu sinuun. Pienemmän kuun tytär, vain
sinä olet kaikkivoipa. Vain sinä voit pelastaa kansasi. Olen puhunut.
Odotamme tahtosi ilmausta. Lyö!"

Ja silloin Issus tuli hulluksi. Käsissäni rimpuili sekavasti kirkuva
mielipuoli. Hän puri, kynsi ja repi voimattomassa raivossaan. Ja sitten
hän puhkesi oudon kammottavaan nauruun, joka sai veren hyytymään.
Korokkeella olevat orjattaret säpsähtivät ja peräytyivät hänestä
kauemmaksi. Hän syöksähti heitä kohti, kiristeli hampaitaan ja sylki
heihin päin vaahtoisilta huuliltaan. Hyvä, jumala, kuinka kamala se
näky olikaan!

Vihdoin pudistelin häntä, toivoen siten saavani hänet hetkeksi
tajuihinsa.

"Missä Dejah Thoris on?" huusin uudelleen.

Kamala otus, jota käteni puristi, mumisi vähän aikaa epäselvästi,
sitten välähti ymmärtävä hohde hänen ilkeihin, lähekkäin oleviin
silmiinsä.

"Dejas Thoris? Dejah Thoris?" Sitten kajahti taaskin sama kimeä,
luonnoton, korvia vihlova nauru.

"Niin, Dejah Thoris -- tiedän. Ja Thuvia ja Phaidor, Matai Shangin
tytär. He kaikki rakastavat John Carteria. Haah! Mutta se on hullua!
Vuoden ajan he saavat yhdessä haaveilla Auringon temppelissä, mutta
ennenkuin vuosi on aivan lopussa, ei heillä enää ole ruokaa. Hoo-oh!
Kuinka jumalainen huvi!" Hän nuolaisi vaahdon julmilta huuliltaan.
"Heillä ei ole mitä syödä -- paitsi toisensa. Ha! Hah! Ha!"

Hänen hirveät sanansa melkein lamauttivat toimintakykyni. Niin kamalaan
kohtaloon tämä vallassani oleva otus oli tuominnut prinsessani! Vapisin
raivosta. Kuten terrieri rottaa minä pudistelin Issusta, ikuisen elämän
jumalatarta.

"Peruuta määräyksesi!" huusin. "Kutsu tuomitut takaisin! Nopeasti, tai
olet kuoleman oma!"

"Se on liian myöhäistä. Ha! Ha! Ha!" Ja sitten hän alkoi uudelleen
höpistä ja kiljua.

Melkein tietämättäni tikarini kohosi upotakseen hänen saastaiseen
sydämeensä. En tiedä, mikä pidätti kättäni, mutta nyt olen iloinen,
etten iskenyt. Olisi hirveätä, jos olisin omin käsin surmannut naisen.
Mieleeni juolahti valmistaa tälle väärälle jumalattarelle sopivampi
kohtalo.

"Ensisyntyiset", huusin huoneessa olevalle joukolle. "Olette tänään
nähneet, kuinka voimaton Issus on -- jumalat ovat kaikkivoipia. Issus
ei ole jumala. Hän on julma, ilkeä vanha akka, joka on miespolvia
pettänyt teitä ja pitänyt teitä leluinaan. Ottakaa hänet! Heliumin
prinssi John Carter ei tahraa käsiään hänen vereensä." Näin sanoen
työnsin raivoavan otuksen, jota kokonainen maailma oli puoli tuntia
aikaisemmin palvonut jumalana, valtaistuimensa korokkeelta pettämiensä
miesten käsiin, jotka odottivat kostonhimoisina tarttuakseen häneen.

Nähtyäni Xodarin punaisten upseerien joukosta, käskin hänen viipymättä
opastaa minut Auringon temppelille. Jäämättä katsomaan, minkä kohtalon
Issus sai osakseen jouduttuaan ensisyntyisten kynsiin, riensin salista
Xodarin, Carthorisin, Hor Vastuksen, Kantos Kanin ja parinkymmenen muun
punaisen ylimyksen seurassa.

Xodar opasti meidät nopeasti temppelin sisäkammioiden lävitse
keskipihalle, avaralle, pyöreälle aukolle, jonka kiveys oli huikaisevan
valkoista, läpikuultavaa marmoria. Edessämme kohosi kultainen temppeli,
jonka seinissä oli ihmeellisen kauniita haaveellisia koristuksia
muovailtuina timanteista, rubiineista, safiireista, turkooseista,
smaragdeista ja Marsin tuhansista nimettömistä jalokivistä, joiden
kauneus ja värisäihkyn puhtaus vievät monin kerroin voiton
arvokkaimmistakin Maassa tunnetuista kivistä.

"Tänne päin!" huudahti Xodar kiiruhtaen temppelin edessä olevalta
pihalta lähtevän tunnelin aukolle. Juuri kun aioimme laskeutua
tunneliin, kuulimme kumean huudon kohoavan Issuksen temppelistä, ja
sitten syöksyi punainen sotilas, viidennen utanin padwar Djor Kantos,
läheisestä ovesta huutaen meille ja kehoittaen meitä palaamaan.

"Mustat ovat sytyttäneet temppelin tuleen. Se palaa jo sadoista
kohdista. Kiiruhtakaa ulkopuistoihin tai olette mennyttä!"

Hänen puhuessaan näimme savua tupruavan kymmenkunnasta Auringon
temppelin puolisesta ikkunasta, ja korkealla Issuksen korkeimman
minaretin päällä leijaili yhä laajeneva savupilvi.

"Takaisin! Menkää takaisin!" huusin seuralaisilleni. "Opasta, Xodar,
heitä, ja jättäkää minut! Minä tavoitan vielä prinsessani."

"Seuraa minua, John Carter!" vastasi Xodar ja sukelsi vastaustani
odottamatta jalkojemme juuressa olevaan tunneliaukkoon. Kiiruhdin hänen
kintereillään puolenkymmenen alaspäin viettävän holvin lävitse, kunnes
jouduimme tasaiseen käytävään, jonka toisesta päästä näkyi valoisa
huone.

Vankka ristikko sulki tiemme, mutta sen takaa näin hänet -- verrattoman
prinsessani sekä Thuvian ja Phaidorin. Nähdessään minut hän syöksähti
meitä erottavia ristikkoja kohti. Hitaasti liikkuva kammio oli jo
kiertynyt niin paljon, että temppelin seinässä olevasta aukosta enää
vain osa oli käytävän ristikkopäädyn kohdalla. Sekin aukko sulkeutui
verkalleen. Pian olisi näkyvissä vain kaitainen rako, ja sitten
painuisi sekin umpeen. Kokonaisen pitkän Barsoomin vuoden kammio
senjälkeen kiertäisi hidasta rataansa, kunnes sen seinässä oleva aukko
uudelleen sivuuttaisi käytävän pään.

Mutta mitä kauheita kohtauksia tapahtuisikaan kammiossa sillä välin!

"Xodar!" huusin. "Eikö mikään voima voi pysäyttää tuon kamalan
laitoksen kiertämistä? Eikö kukaan tunne tuon hirveän ristikon
avaamissalaisuutta?"

"Ei kukaan sellainen, pelkään, jonka saisimme käsiimme ajoissa. Mutta
menen koettamaan. Odota minua täällä!"

Hänen poistuttuaan seisoin keskustellen Dejah Thorisin kanssa. Hän
ojensi kaamean ristikon läpi rakkaat kätensä, niin että voisin puristaa
niitä viimeiseen saakka.

Thuvia ja Phaidor tulivat myöskin lähellemme, mutta kun Thuvia huomasi,
että halusimme olla kahden, poistui hän kammion toiseen päähän. Mutta
niin ei Matai Shangin tytär tehnyt.

"John Carter", hän sanoi, "viimeistä kertaa nähnet nyt kenetkään
meistä. Sano minulle rakastavasi minua, että kuolisin onnellisena."

"Rakastan ainoastaan Heliumin prinsessaa", vastasin rauhallisesti.
"Säälin sinua, Phaidor, mutta asia on niin kuin jo alussa sanoin
sinulle."

Ylhäältä päin puhaltavan tuulen henkäyksen mukana savun haju kantautui
sieraimiimme. Xodaria odotellessamme savu yhäti sakeni. Pian kuulimme
käytävän toisesta päästä huutoa ja kiireisiä askelia.

"Tule takaisin, John Carter! Tule!" huusi joku. "Myöskin maanalaiset
käytävät ovat tulessa."

Samalla ilmestyi nyt jo läpinäkymättömästä savusta kymmenkunta miestä.
Ne olivat Carthoris, Kantos Kan, Hor Vastus, Xodar ja muut minua
temppelin pihalle seuranneet ylimykset.

"Ei ole mitään toivoa, John Carter", huusi Xodar. "Avainten haltija on
kuollut, eivätkä avaimet olleet hänen ruumiinsa vyöllä. Emme voi tehdä
muuta kuin sammuttaa tulipalon ja luottaa kohtaloon, että vuoden
perästä tapaat prinsessasi elävänä ja terveenä. Toin heille riittävästi
ruokaa. Kun tämä rako sulkeutuu, ei savu pääse tunkeutumaan heidän
kammioonsa, ja jos kiiruhdamme sammuttamaan liekit, niin luulen ettei
heillä ole vaaraa."

"Mene siis itse ja vie nämä toiset mukaasi!" vastasin. "Minä jään tänne
prinsessani luokse, kunnes armelias kuolema lopettaa tuskani. En halua
enää elää."

Minun puhuessani Xodar oli työntänyt suuren joukon pieniä astioita
kammioon. Vähän ajan kuluttua oli rako enää vain parin sentimetrin
levyinen. Dejah Thoris painautui mahdollisimman lähelle sitä,
kuiskaillen minulle toivehikkaita ja rohkaisevia sanoja sekä kehoittaen
minua pelastamaan henkeni.

Äkkiä näin hänen takaansa Phaidorin kauniit, raivoisan vihan
vääristämät kasvot. Kun katseemme sattuivat vastakkain, alkoi hän
puhua:

"Älä luule, John Carter, että saat niin keveästi hyljeksiä Phaidorin,
Matai Shangin tyttären rakkautta. Äläkä toivokaan enää ikinä painavasi
Dejah Thorisia syliisi. Saat odottaa pitkän, pitkän vuoden; mutta
tiedä, että odotuksen päätyttyä tervehtii sinua Phaidorin syli -- ei
Heliumin prinsessan. Katso, hän kuolee!"

Kun hän päätti puheensa, näin hänen kohottavan tikaria ja sitten näin
toisen olennon, Thuvian. Kun tikari laskeutui rakkaani suojatonta
rintaa kohti, oli Thuvia melkein heidän välissään. Sankka savun
tuprahdus peitti katseeltani hirveässä kammiossa tapahtuvan
murhenäytelmän -- kuului kiljahdus, yksi ainoa kiljahdus, kun tikari
upposi.

Savu hälveni, mutta silloin tuijotimme umpinaiseen seinään.
Viimeinenkin rako oli sulkeutunut, ja kokonaisen pitkän vuoden kammio
säilyttäisi kamalan salaisuutensa piilossa ihmissilmiltä.

Seuralaiseni hoputtivat minua lähtemään.

"Vähän ajan kuluttua on jo myöhäistä", huudahti Xodar. "Nytkin on jo
totisesti sattuman varassa, pääsemmekö elävinä ulkopuistoihin. Käskin
panna pumput käytiin, ja viiden minuutin kuluttua holvikäytävät ovat
veden vallassa. Jollemme tahdo hukkua kuin loukkuun joutuneet rotat, on
meidän riennettävä ylös ja yritettävä pelastua palavan temppelin läpi."

"Menkää!" kehoitin. "Antakaa minun kuolla täällä lähellä prinsessaani
-- muualla ei minulla ole mitään toiveita, ei vähääkään onnea! Kun
hänen rakas ruumiinsa vuoden kuluttua kannetaan pois tuosta kauheasta
paikasta, niin olkoon silloin hänen puolisonsa ruumis täällä
odottamassa!"

Sitä seuraavat tapahtumat ovat vain hyvin hämärästi muistissani.
Minusta tuntuu kuin olisin painiskellut useita miehiä vastaan ja kuin
minut sitten olisi nostettu lattialta ja kannettu pois. En tiedä. En
ole kysynyt sitä keltään, eikä kukaan niistä miehistä, jotka olivat
silloin siellä, ole tahtonut kajota murheeseeni muistuttamalla minulle
tapahtumista, joiden hän on tiennyt parhaassakin tapauksessa vain
uudelleen repivän auki sydämeni hirvittävän haavan.

Oi! Jospa vain tietäisin yhden seikan! Mikä tuskaisan jännityksen
taakka vierähtäisikään silloin sydämeltäni! Mutta vain aika tuo ilmi,
kumpaan ihanaan poveen murhaajan tikari upposi.

       *       *       *       *       *

John Carterin merkillisiä seikkailuja kerrotaan edelleen romaanissa
"Marsin sotavaltias."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Marsin jumalat - Seikkailuromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.