Title: Kauhujen talo
Author: Lytton, Edward Bulwer Lytton, Baron
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kauhujen talo" ***


KAUHUJEN TALO

Kirj.

Edward Bulwer-Lytton



Espoossa,
Biokustannus Oy,
1914 (reprint 1999).



Eräs ystäväni, kirjailija ja filosoofi, sanoi minulle muutamana päivänä
puoleksi tosissaan, puoleksi leikillään: "Ajattele, sitten kun viimeksi
tavattiin, olen ihan keskeltä Lontoota löytänyt talon, jossa
kummittelee."

-- Todellako, kummitteleeko? Ja millaisia ovat nämä kummitukset?

-- Sitä en voi sinulle sanoa; seuraava on kaikki, minkä siitä tiedän:
Noin kuusi viikkoa sitten hain vaimoni kera kalustettuja huoneita.
Kuljimme yksinäistä katua ja huomasimme eräässä ikkunassa ilmoituksen:
"Kalustettuja huoneita vuokrattavana." Kaupunginosa miellytti meitä,
menimme taloon, huoneet olivat hauskat, vuokrasimme ne viikon
irtisanomiselle, mutta -- jätimme ne jo kolmantena päivänä. Ei mikään
mahti maailmassa olisi voinut pidättää vaimoani niissä kauempaa, enkä
sitä laisinkaan ihmettele.

-- Mitä ihmettä teille siellä sitten tapahtui?

-- Anna anteeksi, -- mutta minulla ei ole halua tulla naurettavaksi
kuin mikäkin taikauskoinen uneksija; enkähän toisekseen voi vaatiakaan,
että uskoisit sitä, jota epäilee jokainen, joka ei ole sitä omin silmin
nähnyt. Tahdon sinulle ainoastaan sanoa, ettei meitä mikään kolina tai
näky pois ajanut, vaan ainoastaan selittämätön kauhu, joka meidät
molemmat valtasi joka kerta, kun kuljimme erään pienen, tyhjän huoneen
oven ohi, vaikkei sieltä mitään erityistä näkynyt eikä kuulunut.

Sopimuksemme mukaisesti maksoin emännälle viikon maksun neljäntenä
päivänä ja sanoin hänelle, etteivät meitä huoneet oikein miellyttäneet
ja ettemme halunneet niissä asua viikon loppuun saakka. Hän vastasi
kuivasti: "Olettehan jo olleetkin kauemmin täällä kuin kukaan ennen
teitä. Harvat ainoastaan ovat täällä toista yötä olleet, eikä kukaan
kolmatta. Näyttää siltä, että olette hyvin käyttäytyneet heitä
kohtaan."

-- Heitä? -- Ketä? -- kysäisin, samalla väkinäisesti hymyillen.

-- Tietenkin heitä, jotka tässä talossa kummittelevat; mutta olkoot he
keitä hyvänsä, minua eivät he kuitenkaan häiritse. Muistan heidän
olleen täällä jo vuosikausia, silloinkin kun en asunut täällä
palvelijana. Tiedän hyvin, etteivät "he" tule olemaan syypäitä
kuolemaani. Minulle on se muuten yhdentekevää; olen vanha ja täytyyhän
minun kuitenkin kuolla, ja sentähden elän kaikesta huolimatta heidän
kanssaan täällä edelleenkin.

Hän puhui niin surunvoittoisen alistuvasti, että minua pidätti
eräänlainen arkuus enempää puhelemasta hänen kanssaan. Eikä kukaan
ollut iloisempi kuin vaimoni ja minä, kun pääsimme talosta niin
vähällä.

-- Kiihoitat uteliaisuuttani aivan ankarasti --, vastasin --, en voi
kuvitella mitään, joka minua enemmän huvittaisi kuin olla yötä talossa,
jossa kummittelee. Antaisitko minulle tuon talon osoitteen, jota te
niin kammoksutte?

Sain osoitteen, ja erottuamme menin heti siinä mainittuun
kaupunginosaan. Talo oli Oxfordkadun pohjoispuolella, erään synkän,
mutta siistin kadun varrella. Se oli lukittu. Vuokrailmoitusta ei ollut
missään, eikä mitään vastausta tullut kolkutuksiini. Olin juuri pois
lähtemäisilläni, kun eräs poika sanoi kohteliaasti:

-- Haetteko ketään tästä talosta, hyvä herra?

-- Kyllä, olen kuullut sen olevan vuokrattavana.

-- Vuokrattavana? Sepä kummallista! Talon hoitajatar kuoli noin kolme
viikkoa sitten, eikä ole löytynyt ketään, joka olisi tahtonut hänen
jälkeläisekseen, vaikka sen omistaja hra J. on luvannut maksaa hyvän
palkan. Hän tarjosi äidilleni, joka on hänellä siivoojattarena, hyvin
hyvän palkan, jos hän ottaisi tuulottaakseen huoneita, mutta äitini ei
sittenkään voinut suostua.

-- Eikö hän voinut, -- ja miksi ei?

-- Siksi, että täällä kummittelee; hoitajatar löydettiin, silmät
selkoselällään tuijottaen, kuolleena vuoteestaan. Sanotaan, että
paholainen itse oli hänet kuristanut.

-- Mainitsit herra J:n, talon omistajan. Missä hän asuu?

Annoin pojalle hänen hyvin ansaitsemansa palkkion näistä alttiisti
annetuista tiedoista, ja menin suoraa päätä herra J:n luo, joka asui
aivan lähellä sitä katua, jonka varrella kummitustalo oli. Onneksi
olikin herra J. kotona. Hän oli vanhanpuoleinen, hauskannäköinen mies,
ja kerroin peittelemättä asiani hänelle. Sanoin, että koska hänen
talossaan, kuten tunnettua, muka salaperäiset voimat liikkuivat,
minulla kovin halutti omin silmin nähdä nuo huonossa huudossa olevat
huoneet, ja että olisin hänelle hyvin kiitollinen, jos hän yhdeksi
yöksi vuokraisi huoneet minulle. Maksaisin mitä hän vain vaatii.

-- Hyvä herra, sanoi herra J. erittäin kohteliaasti, talo on
täydellisesti käytettävänänne, niin kauan kuin se teitä vain
miellyttää. Ei tule kysymykseenkään, että siitä vuokraa ottaisin, sillä
mahdollistahan on, että voitte saada selville kummittelijan, jonka
tähden talo nykyään on aivan arvoton, ja silloinhan minä olen teille
velkaa. En voi sitä nykyään vuokratakaan, sillä en löydä ketään, joka
sitä pitäisi järjestyksessä ja antaisi kysyjille tietoja. Ikävä kyllä
siellä todellakin kummittelee (eikä tämä sana edes riitäkään tapahtumia
kuvaamaan), sillä siellä ei kummittele ainoastaan yöllä, vaan myös
kirkkaalla, selvällä päivällä, vaikkakin yön tapahtumat tosin ovat
kamalampia, jopa monta kertaa aivan kauhistuttaviakin.

"Pelastin kerran -- jatkoi hän -- köyhäintalolta sen vanhan raukan,
joka kolme viikkoa sitten tuossa talossani kuoli. Minun vanhempani
tunsivat hänet jo lapsena, ja on hän nähnyt myös parempia päiviä sekä
ollut niin hyvissä varoissa, että hän kerran oli enoni vuokralainenkin.
Hän oli saanut jonkunlaisen kasvatuksen, oli lujaluontoinen sekä ainoa,
jonka sain houkutelluksi asumaan tuossa talossa. Minun täytyy sanoa,
että hänen äkillisen kuolemansa jälkeen, jonka laadusta ruumista
katsomassa käyneet yleisesti ovat kertoneet, epäilin, voisinko saada
ketään edes hänen sijaansa, saatikka sitten ketään vuokralaista.
Luovutan mielelläni vuodeksi vapaasti tämän talon kenelle tahansa, joka
vain suostuu suorittamaan sen veromaksut."

-- Kuinka kauan on talossanne tällaista tapahtunut?

-- Sitä tuskin voin teille sanoa, sillä niin kauan siitä jo on, kun
kummittelu alkoi. Olen kysynyt tuolta vanhalta hoitajattarelta samaa,
ja hän vastasi, että talossa jo oli kummitellut noin kolme- tai
neljäkymmentä vuotta silloin kun hän sen vuokrasi. Minä taasen olen
viettänyt suurimman osan elämästäni virkamiehenä Itä-Intiassa. Viime
vuonna palasin Englantiin perimään enoani, joka oli kuollut ja jätti
jälkeensä tämän puheena olevan talonkin. Tullessani oli se kokonaan
suljettuna. Huhu kertoi, että kummitukset siellä isännöivät ja
sentähden sitä kaikki ihmiset karttoivat. Nauroin koko asialle,
korjautin talon sisältä ja ulkoa ja ostin muutamia kauniita uusia
huonekaluja esi-isien aikuisten vanhojen kapineiden lisäksi ja sain
vuodeksi vuokralaisen. Se oli eräs palveluksesta eronnut översti.

Taloa hän kävi katsomassa perheineen, johon kuului tytär, poika ja
neljä tai viisi palvelijaa -- seuraavana päivänä he jättivät sen koko
joukolla. Jokaisella heistä oli ollut erilainen näky, mutta kaikki
olivat he saman kauhun vallassa. Omatuntoni ei sallinut haastaa
överstiä oikeuteen vuokrasopimuksen rikkomisesta -- en voinut häntä
edes moittia.

Sitten otin yllämainitun vanhan vaimon taloani hoitamaan ja annoin
hänen jakaa koko talon pieniin kalustettuihin huoneistoihin, joita hän
sai vuokrata. En koskaan saanut vuokralaista, joka olisi ollut kahta
päivää kauempaa.

Tulisi liian laajaksi kertoa jokaisen erityisen ihmisen näyistä -- ei
ollut kahta, jotka olisivat nähneet saman ilmiön. Kuitenkin --
arvostelkaa mieluummin itse, älkääkä antako mielikuvitukseenne
vaikuttaa ennen taloon menoanne; valmistautukaa sekä näkemään että
kuulemaan jotain eriskummallista ja ottakaa huomioon kaikki mahdolliset
varokeinot.

-- Ettekö itse koskaan ole koettanut viettää yötä tuossa talossa?

-- Kyllä. Enhän tosin yötä siellä ollut, päinvastoin olin vain kolme
tuntia kirkkaalla päivänpaisteella. Uteliaisuuteni ei kylläkään ole
tyydytetty, mutta se on kuitenkin tukahdutettu. Minua ei enää haluta
koettaa uudelleen. Näette, hyvä herra, että olen teille hyvin
avomielinen ja kehoitan, parastanne tarkoittaen, että ellei halunne ole
kovin pakottava ja hermonne harvinaisen vahvat, -- älkää menkö yöksi
tuohon taloon.

-- Intoani ei mikään voi vähentää, vastasin; ainoastaan pelkuri voi
syyttää heikkoja hermojaan, silloin kun täytyy asettua vastarintaan;
sitäpaitsi ovat hermoni terästyneet monessa ankarassa ottelussa. Voin
niihin täydellisesti luottaa -- vaikka olisivat sitten kummitukset
vastassa.

Herra J:n epäröimiset näyttivät voitetuilta. Hän otti
kirjoituspöydältään salaperäisen talon avaimet, antoi ne minulle,
ja sydämestäni kiittäen häntä hänen avomielisyydestään ja
ystävällisyydestään poistuin ilomielin. Heti kotiin tultuani kutsuin
levottomana uskollisen palvelijani luokseni. Hän oli reipasluontoinen,
nuori mies, rohkea ja vapaa kaikista taikauskoisista ennakkoluuloista.

-- Frank, sanoin, muistat kuinka pettyneitä olimme, kun ollessamme
kerran yötä Saksassa siinä vanhassa linnassa, jossa sanottiin päättömän
kummituksen liikkuvan, emme häntä nähneetkään. Nyt olen taasen kuullut
eräästä talosta täällä Lontoossa, jossa kummitukset eivät niin piilossa
pysyttele. Olen ajatellut viettää yön siellä. Kaikesta siitä päättäen,
mitä olen kuullut, saamme mahdollisesti kokea jotain aivan kamalaa.
Voinko, jos tulet mukaan, täydellisesti luottaa vahvaan luontoosi,
tapahtui siellä sitten mitä hyvänsä?

-- Olkaa hyvä, herra, luottakaa minuun, vastasi Frank, tyytyväisen
näköisenä.

-- Hyvä on. Tässä on talon osoite ja avaimet. Mene ja valitse oman
makusi mukaan minulle makuuhuone, ja koska siellä ei kuukausiin ole
ketään käynyt, niin tuulota huoneet ja tee hyvä tuli uuniin, sekä katso
tarkkaan, onko tarpeeksi kynttilöitä ja tulitikkuja. Ota mukaan myös
pistoolini ja miekkani. Varustaudu itsekin hyvin, ja ellemme siten
voita vaikka tusinaa kummituksia, olemme kaksi oikeata raukkaa.

Olin puolestani lopun iltaa niin tärkeässä toimessa, etten hetkeäkään
joutanut miettimään edessä olevan yön seikkailua, vaikka suorastaan
olin sen voittamiseksi pannut kunniani pantiksi.

Söin myöhään ja aivan yksin, tapani mukaan lukien syödessäni. Luin
Macaulay'n esseitä, ja kiinnyin niihin niin, että päätin ottaa kirjani
mukaani. Esitystapa oli niin voimakasta ja siitä sai niin paljon elämän
viisautta, että se vaikutti kuin vastamyrkky liian kiihoitettuun
mielikuvitukseen. Noin puoli kymmenen aikaan panin kirjan taskuuni ja
lähdin kävelemään hiljakseen kummitustaloa kohti. Otin lempikoirani
mukaani; se oli erinomaisen terävä-vainuinen terrier, joka kaiket yöt
vahti rottia mitä salaisimmissa sopukoissa ja piilopaikoissa -- juuri
sopiva koira kummituksia vastaan. Oli viileä yö. Keveitä pilviä
leijaili taivaalla. Kuu paistoi, mutta oli sen valo hyvin heikko; mutta
kun pilvet hajaantuisivat sen tieltä, voisi se keskiyöllä valaista
voimakkaammin. Tulin talolle, kolkutin, ja palvelijani avasi oven
tyytyväisesti hymyillen.

-- Hyvä herra, täällä on kaikki parhaassa järjestyksessä, ja
kodikastakin täällä on.

-- Vai niin, sanoin vähän hämmästyneenä; etkö sitten ole mitään
kummempaa huomannut?

-- Ollakseni avomielinen, herra, -- kuulin kyllä jotain kummallista.

-- Millaista? -- Puhu!

-- Kuulin askelia takaani ja tunsin pari kertaa kevyen henkäyksen ihan
korvanjuuressa, -- muuta ei mitään.

-- Sinä et siis vähääkään pelkää?

-- Minä?! En vähintäkään; ja pojan reipas katse vakuutti minulle
jälleen, että tulkoon mitä tuli, minua ei hän yksin jätä.

Seisoimme eteisessä, ulko-ovi oli suljettu; huomioni kiintyi koiraani.

Se antoi ensin tyyneesti tuoda itsensä sisään, mutta hiipi pian
ulko-ovea kohti ja vinkui ulos päästäkseen. Silitin sen päätä, puhelin
sille ystävällisesti ja pian näyttikin se tyytyvän oloonsa. Se seurasi
minua ja Frankia talon läpi ihan kintereillämme, vastoin entistä
tapaansa juosta edellä ja nuuskien tutkia uutta ympäristöä.

Tarkastelimme ensin alakerran huoneita, keittiöitä, ruokahuonetta ja
varsinkin kellaria. Pari kolme täysinäistä, hämähäkin-verkon peittämää
pulloa sieltä löytyi; nähtävästi olivat ne siellä säilyneet rauhassa
vuosikausia. Juomareita eivät henget ainakaan olleet. Talon takaa
löytyi pieni, synkkä, korkeiden muurien ympäröimä takapiha. Kivitys oli
kostea, ja pölyn, noen sekä muun lian peitossa; pölyssä näkyi keveät
jäljet askeleistamme. Tässä kummallisessa ympäristössä näin omin silmin
ensimäisen oudon näyn. Äkkiä muodostui itsestään eteeni kosteille
kiville vieras jalanjälki. Pysähdyin, otin palvelijaani käsivarresta ja
osoitin tuota jälkeä; ja taas muodostui toinen. Astuin äkkiä sen
päälle, mutta yhä edelleen muodostui uusia askeleita eteeni. Jäljet
olivat pieniä kuin lapsen jalan jäljet, vaikka kosketus kyllä oli niin
heikko, ettei varmasti voinut niistä kulkijan kokoa määritellä. Mutta
siinä samassa silmänräpäyksessä juolahti meillä molemmilla mieleen
ajatus, että jäljet olivat paljaan lapsenjalan. Näky katosi, kun
ehdimme vastapäätä olevan muurin luo, eikä se uudistunut takaisin
palatessamme. Nousimme portaita ja tulimme alakerrassa olevaan
ruokailuhuoneeseen, pieneen asuinhuoneeseen ja kolmanteen hyvin
pieneen, nähtävästi palvelijain huoneeseen; kaikki oli hiljaista kuin
haudassa. Sitten menimme seurusteluhuoneisiin, jotka näyttivät
uudelleen sisustetuilta. Etuhuoneeseen tultuamme istuuduin nojatuoliin.
Frank pani pöydälle kynttilän, jolla hän oli kulkuamme valaissut.
Käskin hänen sulkea oven. Kun hän käänsi selkänsä, täyttääkseen
käskyni, alkoi eräs vastapäisellä seinällä oleva tuoli nopeaan ja
kolinatta liikkua minua kohden, pysähtyen noin metrin päähän minusta.

-- No, jos ei muuta tule, sanoin puoleksi nauraen, niin onhan tuokin
vaihtelevampaa kuin tavallinen pöydän liikkuminen!

Nauraessani kurotti koirani kaulansa ja alkoi ulvoa. Frank, selin
ollessaan, ei ollut tuolin liikkumista huomannut. Hän alkoi koiraa
kieltää. Pidin yhtämittaa tuolia silmällä ja olin siinä näkevinäni
ihmisen haahmon ääriviivat ikäänkuin sinisen utuverkon sisässä.
Ääriviivat olivat niin epämääräiset, että aloin epäillä omia aistejani.
Koira oli taasen rauhoittunut.

-- Pane tuo tuoli paikoilleen tuohon vastapäätä olevalle seinälle,
sanoin Frankille. Hän totteli.

-- Tekö se olitte, herra? kysyi hän, ympäri kääntyen.

-- Minä? -- Mitä?

-- Minua lyötiin juuri. Tunnen iskun vieläkin kirvelevän tuossa
olkapäälläni.

-- En lyönyt, sanoin. Mutta nähtävästi olemme joutuneet tekemisiin
silmänkääntäjien kanssa, ja vaikka emme keksisikään heidän
taikatemppujaan, niin kyllä heidät saamme kiinni ennenkuin he meidät
lopen pettävät.

Emme viipyneet kauempaa seurusteluhuoneissa, sillä ne olivat niin
kylmät ja kosteat, että oikein iloitsin päästessäni huoneeseeni tulen
ääreen. Suljimme oven -- varovaisuuskeino, jota yleensä käytimme joka
paikassa. Palvelijani minulle valitsema makuuhuone oli paras koko
talossa, erittäin tilava, ja kaksi ikkunaa kadulle päin. Vuode, joka
oli vastapäätä tulisijaa, ei juuri paljoa tilaa vienyt. Ikkunan ja
vuoteen välissä oli ovi, joka vei palvelijani huoneeseen. Se oli hyvin
pieni huone, eikä siellä ollut muuta kuin makuusohva. Suoraan eteiseen
ei sieltä päässyt, eikä siinä ollut muuta ovea kuin minun huoneeseeni
vievä. Molemmin puolin huoneessani oli lukottomat vaatesäiliöt, jotka
olivat päällystetyt samanvärisellä paperilla kuin seinät. Tutkimme
tarkkaan vaatesäiliöt, mutta ei niissä ollut muuta kuin muutamia
vaatekoukkuja. Seinien huomasimme olevan kaikinpuolin vahvoja. Kun
olimme tarkoin tutkineet huoneeni, lämmittelin hiukan, sytytin sikarin
ja lähdin Frankin kera jatkamaan tutkimuksiani. Huoneeni edessä,
toisella puolella porraskäytävää, oli toinen ovi, joka oli lujasti
lukittu.

-- Herra, sanoi palvelijani hämmästyneenä, -- aukaisin tänne tultuani
tämän oven kuten kaikki muutkin, eikä se voi olla sisäpuoleltakaan
lukittu, sillä se on...

Ennenkuin hän ehti lopettaa alottamaansa lausetta, aukesi ovi meidän
kumpasenkaan koskematta. Katsoimme toisiamme hetkisen hämmästyneinä.
Sama ajatus oli meillä molemmilla -- jonkunlainen inhimillinen vaikutus
täytyi meidän tässä kaikessa löytää. Menin edellä, palvelijani seurasi
minua. Tulimme pieneen, tyhjään ja synkkään huoneeseen; ainoastaan
muutamia tyhjiä matkalaukkuja ja koreja löytyi yhdestä nurkasta. Pieni
ikkuna siellä oli, jonka luukut olivat suljetut, tulisijaa ei ollut
eikä muuta ovea kuin se, josta olimme tulleet. -- Mitään mattoa ei
ollut lattialla, vaikka se olikin epätasainen, vanha ja madonsyömä,
kuten monet väriltään vaaleammat paikkaukset todistivat. Ei ainoatakaan
paikkaa ollut, missä joku olisi voinut olla piilossa. Siinä
seisoessamme ja ympärillemme katsoessamme sulkeutui ovi hitaasti
itsekseen, ihan niinkuin se oli auennutkin. -- Olimme vangitut. Ensi
kertaa valtasi minut sanoin kuvaamaton kauhu, -- palvelijani ei
pelännyt.

-- Luulenpa, herra, että aikovat vangita meidät; -- sanon teille, että
voin helposti potkaista auki tuon vanhan oven.

-- Koeta ensin kädelläsi, sanoin ja koetin pelkoani hälventää
aukaisemalla ikkunan luukut ja katsomalla, mihin siitä näki. Näin
ikkunan olevan tuolle pienelle ennen mainitulle pihamaalle päin. En
huomannut mitään ulkonevaa paikkaa muurissa ikkunan ja maan välillä,
johon olisi voinut astua, jos olisi joutunut ikkunasta pakenemaan.

Frank oli turhaan koettanut avata ovea. Hän pyysi saada käyttää
väkivaltaa. Taas, ollakseni miestä kohtaan täysin rehellinen, täytyy
minun todistaa, että Frank ei vieläkään pelännyt vähintäkään.

Hänen kylmäverisyytensä, hänen koko esiintymisensä ja iloisuutensa
näissä harvinaisissa olosuhteissa pakottivat minut häntä ihailemaan.
Iloitsin, että minulla oli tällainen toveri, joka näin täydellisesti
tilanteen ymmärsi. Annoin mielelläni hänelle hänen pyytämänsä
luvan. Vaikka hän onkin harvinaisen vankka mies, eivät hänen
ponnistuksensa mitään auttaneet, ei enempää kuin hänen äskeisetkään,
ovi ei liikkunut paikaltaan. Nyt minäkin koettelin ovea avata -- kaikki
turhaan. Kun minun täytyi luopua yrityksestäni, valtasi minut taas sama
selittämätön kauhu. Tällä kertaa kesti sitä kauemmin ja oli sen voimaa
vaikeampi vastustaa. Minusta tuntui kuin olisi epätasaisen lattian
raoista noussut aavemainen henkäys, joka täytti koko ilman
inhimilliselle elämälle myrkyllisellä tuoksullaan.

Samassa silmänräpäyksessä aukeni ovi taas hitaasti ja hiljaa, aivan
itsestään. Kiireesti hypähdimme portaille. Nyt näimme suuren, vaalean,
ihmisen kokoisen, mutta muodottoman ja aineettoman valoilmiön
leijailevan edessämme. Se liikkui ylöspäin niitä portaita, jotka
johtivat rakennuksen pohjakerroksesta. Seurasin sitä palvelijani
kanssa. Se pujahti oikealla kädellä olevaan ullakkokamariin, jonka ovi
oli auki. Seurasin perässä. Silloin kutistui tuo suuri liekki pieneksi
valokuulaksi, joka säteillen ja voimakkaasti valaisten liehui hetkisen
nurkassa olevan vuoteen yläpuolella, tuikki ja katosi.

Tutkimme vuoteen tarkkaan. Se oli raudasta.

Pesutelineellä, aivan vuoteen vieressä, oli vanha vaalentunut
silkki-huivi; neulakin oli vielä jäljellä siinä olevassa puoleksi
korjatussa repeämässä. Huivia peitti paksu tomukerros, mutta oli se
selvästi vanhan, äsken kuolleen hoitajattaren omaisuutta; huone oli
luultavasti hänen makuuhuoneensa. Uteliaisuuteni kiihtyi. Aukaisin
vaatesäiliön laatikot. Siellä oli naisen vaatteiden jäännöksiä sekä
kaksi keltaisella nauhalla yhteensidottua kirjettä. Otin kirjeet
kaapista, ne lukeakseni. Muuta merkillistä emme huoneesta löytäneet.
Valoakaan ei enempää näkynyt, mutta selvään täälläkin huomasimme
molemmat edellämme hiljaisia sipsuttavia askeleita.

Muiden huoneiden tarkastus ei tuottanut mitään tuloksia, paitsi että
sielläkin nuo sipsuttelevat askeleet alati kulkivat edellämme. Kirjeitä
pidin lujasti kädessäni. Mennessäni alas portaita tunsin selvästi, että
kalvoseeni tartuttiin heikosti ja koetettiin riistää kirjeitä
käsistäni. Puristin kirjeitä lujemmin, jolloin myös kalvoseni pääsi
irti. Vasta palattuani makuuhuoneeseen huomasin, ettei koirani
ollutkaan meitä seurannut, vaan painautui vavisten tulen ääreen.
Kiihkeänä avasin kirjeet ja niitä lukiessani otti palvelijani aseet
koteloistaan, pani ne yöpöydälleni ja koetti sitten turhaan koiraa
rauhoittaa.

Kirjeet olivat lyhyitä ja päivätyt 50 vuotta aikaisemmin. Nähtävästi ne
olivat rakastajan kirjeitä armaalleen tai puolison kirjeitä nuorelle
vaimolleen. Eivät ainoastaan lauseparret, vaan vieläpä aivan selvät
viittauksetkin johonkin aikaisempaan merimatkaan osoittivat
kirjoittajan olevan merimiehen. Oikeinkirjoitus ja käsiala todistivat
miehen saaneen vain keskinkertaisen sivistyksen, mutta oli kieli, siitä
huolimatta, itsessään ytimekästä. Kaikkien hyväilysanojen läpi huokui
jonkunmoinen hurja intohimo ja siellä ja täällä viittailtiin
salaisuuteen, joka ei kuitenkaan tuntunut olevan mikään rakkausasia,
vaan rikos.

"Meidän tulee rakastaa toisiamme" niin kuului, kuten selvään muistan,
kirjeessä eräs kohta, "sillä kuinka kiroaisikaan maailma meitä jos se
tietäisi". Ja edelleen: "älä nuku kenenkään kanssa yhdessä, sillä sinä
puhut unissasi:" Ja vieläkin: "mikä on tapahtunut, sitä ei voi muuttaa
ja minä sanon sinulle, ettei meitä vastaan ole ketään todistajia,
vaikkapa sitten kuolleet heräisivät." Tähän kohtaan oli naisen kädellä
kirjoitettu ja alleviivattu: "ne heräävät!" Myöhäisemmän kirjeen
loppuun oli sama naisen käsi kirjoittanut: "kuollut merellä kesäk. 4
p:nä, samana päivänä kuin --".

Käteni vaipui ja ryhdyn miettimään lukemaani. Samalla pelkäsin
kuitenkin, että tuonsuuntaiset ajatukset kiihoittaisivat hermojani.
Päätin nyt lujasti pysyttää henkiset voimani kyllin joustavina
voidakseni kestää kaiken ihmeellisen, tuli sitten mitä tuli. Yö kului.
Nousin reippaasti, laskin kirjeet pöydälle, kohensin tulta, joka
leimusi iloisesti, ja avasin Macaulayn teoksen. Jotensakin
rauhallisesti luin lähemmäs puoli 12, jolloin heittäydyin vuoteelleni
ja käskin palvelijani mennä huoneeseensa. Kielsin häntä sulkemasta
väliovea ja käskin hänen pysytellä valveilla. Noin kaksikymmentä
minuuttia sen jälkeen tuntui minusta kuin olisi hyvin kylmä viima
pyyhkäissyt poskiani. Ovi oikealla, joka johti eteiseen, näytti
auenneen, mutta ei -- kiinnihän se olikin. Käänsin katseeni vasemmalle,
ja näin kuinka kynttiläni liekki liehui edestakaisin kuin vedossa.
Samassa silmänräpäyksessä luisui kelloni, joka oli pöydällä, aivan
revolverini vieressä, hiljaa, kuin näkymättömän käden kuljettamana ja
katosi. Hyppäsin pystyyn, sieppasin toiseen käteen revolverini, toiseen
miekkani, sillä en halunnut nähdä aseitteni menevän samaa tietä. Näin
varustettuna etsin kelloani kaikkialta lattialta, mutta sitä vain ei
missään näkynyt.

Nyt kuului kolme hidasta lyöntiä vuoteeni pääpuolesta.

-- Tekö koputatte, herra? huusi palvelijani.

-- En, ole varuillasi.

Nyt hypähti koira ylös, nosti korvansa pystyyn ja liikkui nopeasti edes
ja takaisin. Se katsoi minua niin puhuvasti silmiin, että koko huomioni
nyt kiintyi siihen. Äkkiä kohottausihe se hiljaa, joka karva pystyssä
seisoi se liikkumattomana kuin kiinni naulattuna, silmissään hurja
ilme. En joutanut kuitenkaan enää koiraani tarkastelemaan. Palvelijani
ryntäsi huoneestaan.

Jos koskaan olen nähnyt kauhua ihmis-haahmossa, oli se tällä hetkellä.
En olisi miestä tuntenut, jos hän olisi kadulla vastaani tullut, niin
muuttuneet olivat hänen kasvonsa. Hän lensi ohitseni ja huusi äänellä,
jonka tuskin uskoin hänen huuliltaan tulevan: "Juoskaa minkä voitte,
hän on takanani."

Hän kiskasi eteiseen menevän oven auki ja kiiruhti pois. Seurasin häntä
tahdottomasti, koetin häntä kutsua takaisin, mutta minusta välittämättä
lennähti hän alas portaita pitäen tuskin käsipuusta kiinni, vetäisi
alaoven auki ja -- kuulin ainoastaan sen paukahtavan kiinni ja niin
olin yksin kauhujen talossa.

Tunnustan hetkisen arvelleeni seurata palvelijaani, mutta ylpeys ja
uteliaisuus pidättivät minua raukkamaisesta paosta. Menin jälleen
huoneeseeni, suljin oven ja lähenin varovasti pientä huonetta, mutta en
löytänyt minkäänlaista selitystä palvelijani kauhuun. Vieläkin kerran
tutkin seinät, hakien salaovea, mutta ei pienintäkään merkkiä eikä
rakoa näkynyt tapeteissa. Miten ihmeessä oli se, joka palvelijaani
säikytti, oli se sitten mikä oli, päässyt sinne muuten kuin huoneeni
kautta?

Menin huoneeseeni takaisin, suljin ja salpasin pienen huoneen oven,
asetuin tulisijan luo seisomaan, odottaen mitä nyt tapahtuisi.

Nyt huomasin, kuinka koirani painautui huoneen nurkkaan ikäänkuin olisi
se todella koettanut mennä seinän läpi. Menin koiraparkani viereen ja
puhuttelin sitä, mutta se oli niin kauhun vallassa, vaahto suussa
purren hampaitaan, että se olisi varmasti purrut minua, jos olisin
siihen koskenut. Se ei näyttänyt minua tuntevan. Ainoastaan se, joka on
jossain eläintarhassa nähnyt kaniini-paran käärmeen edessä painautuvan
vapisevana nurkkaan, voi kuvitella koiraparkani hirveitä kauhuntuskia.
Kun huomasin kaikki rauhoitus-yritykset turhiksi ja pelkäsin koiran
kuolaa myrkylliseksi kuin vesikauhuisen, jätin sen siihen ja otin
jälleen Macaulay-kirjan. Hetkisen kuluttua huomasin jotain olevan
kynttilän ja kirjani välissä, sillä varjo lankesi lehdelle. Katsahdin
ylös, ja näin jotain, jota minun on vaikea, tuskin mahdollista oikein
kuvata. Edessäni oli jotain hämärää, joka itsestään muodostui ikäänkuin
ilmasta, ja jolla oli hyvin epämääräiset ääriviivat. En voi sanoa sitä
inhimilliseksi olennoksi, ja kuitenkin se hyvin paljon muistutti
ihmistä tai oikeammin ihmisen varjoa. Kuta kauemmin katselin, sitä
selvemmin näin valon ja varjon erottautuvan toisistaan ja haamun
suuruus yhä kasvoi, kunnes sen yläosa ulottui kattoon saakka. Siihen
tuijottaessani tunsin jääkylmän henkäyksen. Vaikka olisi jäävuori ollut
edessäni, ei se olisi minua enemmän värisyttänyt eikä kylmemmästi
hohtanut. Minun yhä tuijottaessani tuohon kauheaan, näytti minusta
(vaikka en sitä tosin varmasti voi väittää), kuin näkisin kaksi silmää,
jotka tuolta ylhäältä minua katsoivat. Hetkisen olisin ollut valmis
väittämään silmät nähneeni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ne jo
katosivat ja silloin näkyi kaksi sinertävää valonsädettä virtaavan
hämärän läpi. Ne todellakin tulivat siitä paikasta, jossa äsken olin
ollut silmät näkevinäni. Koetin puhua -- ääntä en saanut.

Pelkäänkö? ajattelin itsekseni. En, pelkoa en tunne. Koetin nousta --
mahdotonta -- näkymätön voima pidätti minua. Outo tahto hallitsi minua,
ikäänkuin tuli ja myrsky ovat ihmistä väkevämmät. Ja nyt, kun tämä
ajatus minussa selvisi -- sai minussa sellainen hämmästys vallan, etten
voi sitä kuvailla. Ainoastaan ylpeyteni pidätti minua -- ei suinkaan
rohkeuteni. Hämmästystä tämä on, eikä pelkoa; -- niin kauan kuin pidän
tätä ainoastaan mielikuvitukseni luomana, ei minulla ole mitään hätää.
Ojensin äkkiä käteni aseitani kohden, mutta silloin minua nykäistiin
oudosti ja käteni vaipui alas. Ja nyt, jotta kaameus olisi täydellinen,
alkoi kynttilän liekki pienentyä; se ei sammunut, mutta sen valo näytti
pienenemistään pienenevän. Samaten kävi tulen pesässä ja hetkisen
kuluttua vallitsi huoneessa täydellinen pimeys. Hätä, jonka tunsin
ajatellessani olevani yksin pimeässä sen tuntemattoman kanssa, jonka
voiman äsken niin hyvin olin kokenut, herätti vastavaikutuksen
hermostossani. Kauhistus oli nyt tullut sille asteelle, että tulisin
hulluksi ellen voittanut lumousta. Voitin sen. Sain äänenkäyttöni
jälleen, vaikka se olikin kuin parkaisu. Muistan sanoneeni: "En pelkää,
sieluni on syytön."

Samalla sain voimia nousta. Säkkipimeässä menin ikkunan luo -- vedin
verhot edestä ja avasin luukut -- ainoa ajatukseni oli: valoa! Kun näin
kuun rauhallisena, korkeana ja kirkkaana ylläni, tunsin sellaista iloa,
että se korvasi minulle kaikki kauhut. Tuolla oli kuu, tuolla olivat
aution, tyhjän kadun kaasuliekit. Käännyin taasen huoneeseen päin. Kuu
valaisi heikosti ja ainoastaan osaksi sen pimeitä sopukoita, mutta
siellä oli nyt kuitenkin valoa. Se epämääräinen joku oli kadonnut,
ainoastaan synkkä tummuus, ikäänkuin varjon varjo, näkyi vastakkaisella
seinällä. Katseeni sattui vanhaan pyöreään mahonkipöytään, jolla ei
ollut mitään liinaa. Silloin tuli eräs käsi näkyviin ranteeseen saakka.
Se näytti olevan lihaa ja verta kuin omani, mutta se oli vanhemman
ihmisen -- kuiva, ryppyinen ja pieni -- naisen käsi. Se tarttui hiljaa
molempiin pöydällä oleviin kirjeisiin -- käsi sekä kirjeet katosivat.
Taasen kuului uudistuvan sängynreunaa vastaan ne kolme lyöntiä, jotka
olin kuullut ennenkuin tämä kummittelu alkoi. Kun kolina oli ohi,
tärisi huone tuntuvasti, ja joka suunnalta sukeltausi esiin pieniä
palloja, kuin kimaltelevia vesikuplia, kaiken värisiä, vihreitä,
keltaisia, tulipunaisia ja taivaansinisiä. Ylös ja alas, tuonne, tänne,
ylitse ja alitse, kuin pienet virvatulet liikkuivat kipinät hitaasti ja
nopeasti, oikullisesti. Eräs tuoli alkoi liikkua (kuten ennen
seurusteluhuoneessa alhaalla) ilman mitään näkyväistä apua hitaasti
seinän luota eteenpäin ja pysähtyi vähän matkan päähän minusta pöydän
ääreen. Äkkiä kasvoi tuolista ikäänkuin naisen haamu. Se oli niin selvä
kuin elävä ihminen ja kuitenkin kalpea kuin ruumis. Ne olivat
nuorekkaat, kauniit, mutta kummallisesti surulliset kasvot. Kaula ja
olkapäät olivat paljaat, muu osa haamua oli valkoiseen vaippaan
kääritty. Se silitteli kellertäviä, hartioille lankeavia hiuksiaan.
Katseensa oli lakkaamatta oveenpäin suunnattuna, hän näytti
kuuntelevan, vakoillen odottavan. Huoneen perällä olevan haamun varjo
näytti tummemmalta ja vielä kerran olin näkevinäni palavat silmät,
jotka ylhäältä tarkastelivat naisen haamua. Ovesta, vaikkei se
auennutkaan, astui sisään aivan selvä, tuhkanharmaa, nuoren miehen
haamu. Hänellä oli 18:nnen vuosisadan kuosien mukainen tai ainakin
niitä muistuttava puku. Sekä miehen että naisen haamu, vaikkakin olivat
aivan selvät, oli kuitenkin aineeton; niihin oli mahdoton tarttua
kiinni, ne olivat haamuja, joissa oli jotain ristiriitaista, jotain
toisiaan vastustelevaa. Molemmat olivat samalla sekä naurettavia että
pelottavia vaivaloisesti pyntätyissä vanhanaikaisissa puvuissa, joiden
pitsit, röyhelöt ja soljet olivat tehdyt aivan hovipukujen
tarkkuudella. Tämän lisäksi tuli heidän aavemainen hiljaisuutensa ja
kalmankalpea ulkomuotonsa. Siinä hetkessä, kun naisen haahmo tahtoi
lähetä miehen haahmoa, irtautui varjomainen ilmiö seinästä ja kaikki
kolme olivat hämäryyteen verhoutuneita. Niin, aamun ensi sarastuksessa
näytti kuin olisivat molemmat olleet tuon varjohaamun vallassa, joka
kohottausi heidän ylitsensä. Nyt ilmaantui verinen merkki naisen-haamun
rintaan. Miehen haamu nojautui kummitus-miekkaansa vastaan, veri tulvi
pitkin hänen röyhelyksiään ja pitsejään ja taasen nieli varjohaamu
heidät ja he kaikki kolme katosivat. Taasen ilmaantuivat kirjavat,
loistavat pallot, purjehtien, tulvehtien ja keinuen ympäri, ja
lisääntyen yhä; niitten liikkeet tulivat yhä epämääräisemmiksi.

Tulisijan oikealla puolella olevan vaatesäiliön ovi aukesi ja aukosta
astui esiin vanha nainen kirjeitä kädessään, samat kirjeet, jotka käsi
tätä ennen oli ottanut pöydältä. Hänen jäljestään kaikui askeleita. Hän
kääntyi kuulostaen ympäri, aukaisi sitten kirjeet ja näytti lukevan,
mutta hänen olkansa ylitse katsoivat kalpeat kasvot, jotka näyttivät
kuuluvan jollekin kauan sitten hukkuneelle. Ne olivat pöhöttyneet,
kalvenneet ja vesiheinää riippui hänen märässä tukassaan. Naisen
jalkojen juurella näkyi kuin kuollut ruumis ja sen vieressä vapisi
kurja, likainen lapsi, jonka poskilla oli nälkäkuoleman merkit ja
silmissä pelko ja vavistus. Ja kun tarkemmin aloin katsella vaimoa,
katosivat rypyt ja viivat ja kasvot muuttuivat nuorekkaiksi, mutta
vakaviksi, koviksi. Tuo mahtava varjohaamu liikkui taas eteenpäin ja
kietoi kaikki kolme haamua varjoonsa kuten se äsken oli verhonnut ne
kaksi. Mitään muuta ei jäänyt näkyviin kuin tuo varjohaamu, jota
lakkaamatta tarkastin; näin siinä taas kaksi silmää, ilkeätä
käärmeensilmää kiiluvan. Ja valopallot nousivat ja laskivat ja kiitivät
epätasaisesti ja hurjasti virvaratojaan keskellä kalpenevaa kuun valoa,
ja palloista tuli esiin kuin munankuorista ilkeitä matoja, verettömiä
ja inhoittavia katsella. Voin verrata niitä ainoastaan elukoihin, joita
näkee vesipisarassa mikroskoopin alla; läpinäkyviä olentoja, notkeita,
liikkuvia, toinen toistaan ajavia, niellen toinen toisiansa. Äärettömän
pieniä olioita, jotka kuitenkin saattoi nähdä paljaalla silmällä.
Niiden rata oli määräämätön, ne lähenivät minua yhä nopeammin ja aina
taajemmissa joukoissa sekä hyppivät oikean käsivarteni ylitse, jonka
pidin tietämättäni ojennettuna kuin valmiina suojaamaan itseäni
ilkeiltä otuksilta. Monesti kosketti minua joku, mutta se ei tullut
heistä, näkymättömät kädet tyrkkäsivät minua. Kerran tunsin jääkylmien,
ohuitten sormien otteen kurkullani. Ymmärsin aivan selvästi, että olin
hengenvaarassa, jos pelkoni saisi vallan. Sen tähden keskitin kaiken
voimani yhteen ainoaan -- rautaisella tahdonvoimalla noita
vihollisvoimia vastustamaan. Käänsin kasvoni varjohaamusta pois ja
varsinkin noista kauheista käärmeensilmistä, jotka nyt olivat selvään
näkyvissä. Tiesin varmasti, että niissä, eikä missään muualla
ympärilläni, oli niin voimakas paha tahto, että se pystyi murtamaan
minun tahtoni. Heikko aamunsarastus alkoi punoittaa kun tulipalon
läheisyydessä ja nuo pienet madot sukeltausivat kuin palavan liekin
sisään. Taasen tärisi koko huone, taasen kuului kolme kolkutusta.
Epämääräinen varjohaamu verhosi taasen kaiken, ikäänkuin siitä olisi
kaikki lähtenyt ja siihen kaiken täytyi palata.

Kun hämärä haihtui, oli myös varjohaamu kadonnut, ja yhtä hitaasti kuin
kynttilöistä tulet olivat sammuneet, syttyivät ne jälleen, samaten myös
tuli uuniin. Koko huone oli tuossa niin rauhallisena kuin ei siinä
ikänä mitään outoa olisi tapahtunutkaan. Molemmat ovet olivat lujasti
lukitut, myös palvelijanhuoneen ovi oli kiinni. Koira makasi samassa
nurkassa, johon se niin suonenvedontapaisesti oli painautunut. Kutsuin
sitä -- se ei liikahtanut, menin likemmäksi -- eläinparka oli kuollut.
Silmät olivat pullistuneet päästä, kieli riippui ulkona ja turpa oli
vaahdossa. Otin sen syliini, koetin tulen edessä herätellä sitä eloon
-- mahdotonta. Suruni lemmikkini kadottamisesta oli sitä suurempi,
koska en voinut olla vapaa omantunnon tuskista. Minun täytyi syyttää
itseäni sen kuolemaan syypääksi, sillä en voinut muuta otaksua kun että
se kuoli kauhusta. Mutta kuinka hämmästyinkään nähdessäni, että sillä
oli niska poikki, sillä kun lähemmin tarkastin, huomasin sen
kaulanikamien vääntyneen irti selkärangasta. Eiköhän se ollut
tapahtunut pimeässä ja samallaisen käden kautta kuin minunkin oli?
Eiköhän inhimilliset voimat sittenkin olleet koko ajan vaikuttaneet
tapahtumiin tässä huoneessa? Monta syytä näytti olevan tähän
otaksumiseen. Todistaa en sitä voi, voin ainoastaan yksinkertaisesti
kertoa mitä omilla silmilläni näin. Lukija voi itse tehdä omat
johtopäätöksensä.

Päivän nousuun saakka ei mitään enää tapahtunut. Ensimäisen
auringonsäteen esiin pilkistäessä jätin kummitustalon. Ennenkuin
lähdin, kävin kerran vielä siinä pienessä, tyhjässä huoneessa, josta ei
ole uloskäytävää, ja jossa olin palvelijani kera vankina. En voinut
olla ajattelematta, että sillä voimalla, joka kaiken kauhun oli saanut
aikaan, oli sijansa juuri tuossa pienessä huoneessa. Vaikkakin menin
sinne nyt selvällä päivällä ja aurinko kirkkaasti loisti likaisten
ikkunaruutujen lävitse, valtasi minut jälleen yön kauhu. En voinut
pakottaa itseäni olemaan siellä enempää kuin noin puoli minuuttia.
Menin portaita alas ja taasen kuulin edelläni askeleita; ja kun suljin
oven, olin kuulevinani hiljaista naurua.

Menin kotiin. Otaksuin sieltä löytäväni karkuripalvelijani, mutta hän
ei ollut sinne palannut. Seuraavinakaan päivinä en hänestä mitään
kuullut, kunnes vihdoin sain häneltä Liverpoolista seuraavan kirjeen:
"Kunnioitettavin herra, pyydän nöyrimmin teiltä anteeksi, vaikka tuskin
voin toivoa että pidätte minua sen arvoisena, olkoonpa että tekin --
mistä taivas kuitenkin lie teitä varjellut -- näitte sen mitä minä
näin. Minusta tuntuu että vuosia kuluu, ennenkuin pääsen entiselleni.
En enää kelpaa palvelijaksi, siitä ei ole epäilemistäkään, sentähden
matkustan lankoni luo Melbourneen. Huomenna laiva lähtee. Mahdollisesti
rauhoitun jälleen tällä pitkällä matkalla. Kymmenenkin kertaa päivässä
hätkähdän ja joka jäseneni vapisee; minusta tuntuu niinkuin tuo olisi
yhä takanani. Pyydän teitä nöyrimmin, arvoisa herra, lähettämään kaikki
sinne jääneet tavarani ja loput palkastani äidilleni Walworthiin. --
Johan tietää hänen osoitteensa."

Kirje loppui monilla anteeksi pyynnöillä sekä yksityiskohtaisilla
selityksillä asioista, jotka koskivat hänen palvelustaan.

Varmaankin lienee monelle tämä pako Australiaan todistuksena siitä,
että tämä mies oli tavalla tai toisella petollisessa yhteydessä yön
tapahtumien kanssa. En väitä näitä otaksumisia vastaan, mutta luulen
kuitenkin, että ne ovat suurimmalle osalle helpoimpana selityksenä
näihin yliluonnollisiin asioihin.

Illalla palasin jälleen kummituspaikalle hakemaan tavaroitani ja
koiraparkani ruumista. Ei minua silloin mikään häirinnyt, eikä mitään
outoa sattunut, paitsi että portaita noustessani ja laskeutuessani
kuulin jälleen askeleiden sipsuttavan edelläni.

Lähdettyäni talosta menin herra J:n luo ja tapasin hänet kotoa. Annoin
avaimen hänelle takaisin, vakuuttaen että uteliaisuuteni oli
täydellisesti tyydytetty. Rupesin juuri kertomaan hänelle, mitä oli
tapahtunut, kun hän keskeytti minut ja sanoi kohteliaasti, että hän oli
kadottanut kaiken mielenkiinnon salaisuuteen, jonka perille ei
kuitenkaan koskaan pääsisi. Siitä huolimatta päätin ainakin kertoa
kirjeistä, jotka olin lukenut, sekä niitten kummallisesta katoamisesta
ja kysyin häneltä, luuliko hän niitten olevan osoitettuja äsken
kuolleelle talonhoitajattarelle; eiköhän hänen elämästään löytäisi
vastausta niihin hämäriin otaksumiin, joihin kirjeissä viitattiin?

J. näytti hämmästyneeltä ja hetkisen mietittyään sanoi hän: En tiedä
paljoa tuon vaimon entisistä elämänvaiheista, ainoastaan sen, että hän
on ollut perheeni tuttu. Kuitenkin herätätte muistooni jotain hänelle
epäedullista. Tahdon ottaa asiasta selkoa ja aikanaan kertoa teille
tulokset. Mutta jos hän olisikin johonkin rikokseen syypää ja me
uskoisimme siihen, että olennon, joka on täällä maan päällä ollut
jonkun selvittämättömän rikoksen tekijänä tai uhrina, täytyisi palata
ja rauhattomana haamuna käyskennellä sillä paikalla jossa rikos on
tapahtunut, niin täytyy minun vastata tähän, että talossa kuului
kolinaa ja näkyi outoja näkyjä jo ennenkuin tämä vanhus siellä kuoli.
Te hymyilette, mitä tahdotte sanoa?

-- Luulen että jos pääsemme asiasta selville, huomaamme kyllä
inhimillisten olentojen vaikutusta näissä tapahtumissa.

-- Mitä? Te pidätte siis koko kummittelua ainoastaan petoksena? Ja
mistä syystä?

-- En petoksena sanan täydessä merkityksessä -- enempää kuin sitäkään,
jos voisin, esimerkiksi syvään uneen vaipuneena, josta ette minua voisi
herättää, vastata kysymyksiin selvyydellä, joka hereillä ollessani
olisi minulle mahdotonta. Jos voisin sanoa teille, paljonko rahaa on
kukkarossanne, tai lukea ajatuksenne, niin en pitäisi sitä petoksena
enempää kuin yliluonnollisenakaan. Olen silloin tietämättäni
eläinmagnetismin vaikutuksen alaisena, jota joku kaukana oleva, minulle
ennen tuntematon henkilö, minua kohtaan suuntaa. Löytynee kai
eläinsähkölle sukua oleva, jopa voimakkaampikin voima; -- ennen muinoin
sitä sanottiin magiaksi, salaisvoimaksi tai -opiksi. Mahdollisesti
sellainen voima on myös vainajissa, nimittäin niin, että sen vaikutus
ulottuu ainoastaan joihinkin määrättyihin ajatuksiin ja muistoihin,
eikä siihen osaan, jota oikeastaan sanomme "sieluksi", sillä se on
kuoleman jälkeen kaikesta maallisesta irti. Se voima ulottunee, kuten
sanottu ainoastaan siihen osaan, joka on maallinen ja synnillinen, ja
siten aistiemme käsitettävissä. Tämä on kuitenkin vanhentunut teoria,
jota en voi arvostella. Sittenkään en mitenkään usko niitä voimia,
jotka tässä toimivat, yliluonnollisiksi. Sallitteko minun esimerkillä
selittää teille, mitä tarkoitan. Paracelsus pitää seuraavaa koetta
helppona ja myöhemmät kirjailijat uskovat siihen myöskin. Kukka kuolee,
te poltatte sen. Olkoon kukka millainen tahansa, tuhkana ei sitä
miksikään tunne. Kuitenkin voi kemiallisen prosessin avulla kukan
tuhkasta saada värispektrumin, joka hyvin muistuttaa tuota elävää
kukkaa. Samoinhan voi olla elävien ihmistenkin laita. Sielu on poissa,
kuten tuoksu, kukan sielu. Kuitenkin voi synnyttää väri-ilmiön, jota
taikauskoiset voivat pitää poismenneen sieluna. Se ei ole muuta kuin
kuolleen ruumiin kuva. Siten on myös selvitettävissä se, että kaikkein
parhaistakin kummitusjutuista aina säännöllisesti puuttuu -- kaikki
sielullinen, ylevä henki. Kummitukset esiintyvät enimmiten
vähäpätöisten tai aivan olemattomien syiden vuoksi, puhuvat harvoin ja
silloinkin tuskin mitään, joka kohoaisi jokapäiväisten ajatusten tasoa
ylemmäs. Amerikalaisilla spiritisteillä on kokonaisia nidoksia
suorasanaista ja runomittaista kirjallisuutta, joka muka olisi suurten
kuolleiden kuten Shakespeare'n, Baco'n, ja luoja tiesi keiden
sanelemaa. Vaikka tarkastelisimme parhaita tällaisia vainajien
ilmoituksia, eivät ne ole hituistakaan parempia, kuin mitä tavallisin
lahjakas kasvatuksen saanut kuolevainen voi kuvitella. Ne ovat paljoa
huonompia kuin mitä Baco, Shakespeare ja Plato sanoivat ja kirjoittivat
elossa ollessaan. Silmiinpistävää on myös, etteivät ne sisällä
ainoatakaan uutta ajatusta.

-- Minä puolestani pidän kaikkia näitä ilmiöitä ainoastaan ajatuksina,
jotka jollain tuntemattomalla tavalla kulkevat kuolevaisen aivoista
toiseen. Olkoonpa, että pöydät itsestään liikkuisivat, pirulliset
haamut näyttäytyisivät salaperäisen sädekehän ympäröiminä tai
ruumiittomat kädet sukeltaisivat esiin ja tarttuisivat kiinni näkyviin
esineihin, tai että joku hämärä, outo, kuten minä näin, saisi veremme
jähmettymään. Uskon varmasti, että kaikki ainoastaan olisi vierasten
aivojen "sähkölankojen" kautta tapahtunutta vaikutusta aivoihini.
Löytyy luonnollisia sähkövoimasia ruumiita ja nämä voivat aikaansaada
magneettisia ihmeitä; toisissa on taas jonkunmoista luonnollista
fluidumia, sähköä, jos niin tahdotte, ja nekin voivat tehdä
sähköihmeitä. Molemmat eroavat "normaali"-tieteestä ja ovat sille aivan
tarkoituksettomia, tuloksettomia ja arvottomia. Ne eivät vie mihinkään
korkeaan päämäärään, ja sentähden ei maailma niistä välitä eikä
todellinen tiede ole tätä voimaa ihmisessä viljellyt. Uskon varmasti,
että kaikella, mitä kuulin ja näin, on lihasta ja verestä oleva olento,
kuten minäkin, kaukaisena aikaansaajana ja täydellisesti tietämättömänä
seurauksista. Luulen, että tästä syystä ei kaksi henkilöä, kuten
kerroitte, ole samaa kokenut. Jos koko kummittelu johtuisi tavallisesta
petoksesta, olisi koneisto niin järjestetty, että vain pienet
poikkeukset tavallisesta olisivat mahdollisia. Jos ne olisivat
yliluonnollisia, luojan sallimuksella toimivia voimia, olisi niillä
varmasti joku päämäärä. Nämä ilmiöt eivät kuulu kumpaankaan luokkaan.
Päinvastoin olen vakuutettu siitä, että ne lähtevät aivoista, jotka
ovat kaukana meistä, ja että nämä aivot eivät tarkoituksella aiheuta
sitä, mitä tapahtuu, vaan että nämä tapahtumat vain kuvastavat niiden
harhailevia kirjavia, vähän vaihtelevia puolinaisia ajatuksia.
Lyhyesti, se mitä on tapahtunut, ei ole ollut mitään muuta kuin
tuollaisten aivojen todellistuneita unia, aivojen, jotka todella voivat
osittain ruumiillistua. Näillä aivoilla lienee suunnaton voima, niin
että se voi panna liikkeelle pahansuopia ja hävittäviä välikappaleita,
sillä sellainen voima oli selvästi koirani tappanut. Todennäköisesti
olisi se tappanut minutkin, jos olisin joutunut samallaisen pelon
valtaan kuin koira, elleivät järkeni ja henkiset voimani olisi antaneet
minulle vastustusvoimaa.

-- Sekö on tappanut koiranne? Sehän on kauheata!

-- Todellakin, on hyvin outoa, ettei mitään eläimiä koskaan ole saatu
viihtymään tässä talossa, ei edes kissaakaan; ei ole siellä näkynyt
rottia eikä hiiriäkään. Eläimet varmaan tuntevat vaistollaan heille
kuolettavien voimien vaikutusta. Tässä kohden on ihmisen ymmärrys
vähemmän luotettava. Mutta kylliksi tästä. Ymmärrättekö teoriani?

-- Kyllä, ainakin osapuilleen, ja hyväksyn mielelläni minkä hyvänsä
järkevään päin olevan selityksen mieluummin kuin uskon tässä haamujen
ja tonttujen peliään pitävän -- sillä nehän kuuluvat lastenkamariin.
Mutta mitä ihmeessä teen minä talolle?

-- Sanon teille, miten teidän on tähän asiaan ryhtyminen. Se otaksuma
että tuo pieni kalustamaton huone makuuhuoneen vieressä on koko
kummittelun lähtöpaikka, näyttää minusta epäämättömän varmalta. Aivan
tosissani annan siis teille sen neuvon, että revitte muurit ja
hävitätte koko huoneen. Huomasin nimittäin, että se on rakennettu
muista huoneista ulkonevasti erikseen takapihalle ja että sen siis
taloa vahingoittamatta voi hävittää.

-- Luuletteko todellakin, että jos sen tekisin, nuo sähkövirrat sillä
häviäisivät?

-- Koettakaa. Olen niin varmasti vakuutettu siitä, etten erehdy, että
mielihyvällä otan osalleni puolet kustannuksista, eritoten jos vielä
uskotte minulle työn johdon.

-- Se ei tule kysymykseenkään, kustannukset maksan itse, kaikesta
tulette saamaan tarkat tiedot.

Noin kymmenen päivää sen jälkeen sain herra J:ltä kirjeen. Hän oli itse
käynyt talossa sekä löytänyt nuo kaksi kirjettä siitä samasta paikasta,
mistä minä olin ne ottanut. Ne olivat herättäneet hänessä samat
epäilykset kuin minussakin, ja hän oli koettanut mitä huolellisimmin
ottaa selkoa tuosta naisesta, jolle ne olivat osoitetut. Näytti siltä,
että tämä nainen oli mennyt naimisiin vasten vanhempainsa tahtoa,
vieläpä erään sangen epäilyttävän amerikalaisen kanssa -- häntä
pidettiin yleensä merirosvona. Nainen itse oli kunniallisen kauppiaan
tytär ja ammatiltaan opettajatar. Hänellä oli hyvissä varoissa elävä
veli, joka oli leski ja jolla oli 6-vuotias lapsi. Vuosi avioliiton
jälkeen löydettiin tämän veljen ruumis Thames-virrasta, aivan
Lontoonsillan luota. Hänen kaulassansa näkyi väkivallan merkkejä, mutta
ei niitä pidetty kylliksi riittävinä muuttamaan ruumiinkatsastuksen
tulosta: tapaturmaisesti hukkunut. -- Amerikalainen ja hänen vaimonsa
ottivat lapsen kasvattaakseen kuten kuollut velikin oli viimeisenä
tahtonaan ilmoittanut; testamentissa oli samalla määrätty, että jos
lapsi kuolee, perii omaisuuden sisar. Lapsi kuoli noin kuusi kuukautta
myöhemmin; huhuttiin että sen kasvatusta oli laiminlyöty ja sitä
pidelty pahoin. Sanoivatpa naapurit kuulleensa sen öisin huutavankin.
Lääkäri, joka tutki lapsen ruumiin, todensi, että se oli kuollut
riittämättömästä ravinnosta; ruumiissa saattoi huomata myös
mustankeltaisia mustelmia. Näytti siltä kuin olisi pienokainen
koettanut paeta eräänä talviyönä, hiipinyt takapihalle ja yrittänyt
kiivetä muurin yli; nääntyneenä oli se kuitenkin pudonnut pihalle,
josta se aamulla oli kuolevana löydetty. Joskin siis saattoi epäillä
harjoitetun kamalaa julmuutta, niin murhaa ei kuitenkaan voitu sanoa
tapahtuneen. Täti ja hänen miehensä koettivat asiaa peitellä --
kertomalla lapsen aivan erikoisesta vastustushalusta ja
kovapäisyydestä, sanoen häntä jopa tylsämieliseksikin.

Miten hyvänsä, tuo nainen peri nyt pienen orvon kuoleman jälkeen
veljensä omaisuuden. Mutta ennenkuin heidän avioliittonsa
ensimäinenkään vuosi oli kulunut katosi mies äkkiä Englannista, enää
koskaan takasin palaamatta. Hän vuokrasi risteilijän, joka teki kaksi
vuotta myöhemmin Atlannilla haaksirikon. Leski jäi tosin hyviin
varoihin, mutta hänelle tapahtui kaikellaisia onnettomuuksia. Eräs
pankki teki vararikon, hyvin sijoitettu pääoma oli menetetty; hän osti
erään liikkeen, mutta menetti siinä lopunkin omaisuudestaan; hoiti
taloudenhoitajattaren toimia, mennen kuitenkin yhä enemmän alaspäin,
kunnes lopulta päätyi siivoojattareksi. Hän ei pysynyt missään,
vaikkakaan häntä vastaan ei ollut mitään erikoisempaa huomauttamista;
päinvastoin, jokainen tunnusti hänen kykeneväisyytensä, rehellisyytensä
ja hiljaisen käytöstapansa. Mutta mikään ei hänelle näyttänyt olevan
siunaukseksi. Niin vaipui hän köyhäintalon hoidokiksi, josta tilasta
herra J. hänet vapautti pannen hänet juuri sen talon hoitajaksi, jonka
vuokraajana nainen itse oli kerran ollut.

Herra J. lisäsi vielä kirjeessään olleensa hetkisen yksin siinä
huoneessa, jonka olin tahtonut hävitettäväksi, mutta ei nähneensä eikä
kuullensa siellä mitään; hänet oli kuitenkin vallannut sellainen
selittämätön kauhu, että hän mielihyvällä suostui ehdotukseni mukaan
huoneen hävittämään. Hän oli jo tilannut työmiehiä ja aikoi alottaa
työn heti kun se vain minulle sopisi.

Menin kummitustaloon tuohon salaperäiseen huoneeseen; särimme
puusisustuksen ja revimme lattian auki. Lattialankkujen alla, tomun ja
lian peitossa, oli miehen mentävä luukku. Se oli huolellisesti suljettu
rautaisilla kiskoilla ja säpeillä. Aukaistuamme sen, laskeuduimme
luukusta maanalaiseen huoneeseen, jonka olemassa oloa ei kukaan ollut
aavistanut. Siinä oli ikkuna ja tulisija, mutta olivat molemmat
nähtävästi jo aikoja sitten umpeen muuratut. Tulen valossa tutkimme
huoneen. Sen huonekalut olivat kaikki 18:nnen vuosisadan mallia ja oli
niitä kolme tuolia, tamminen pöytä ja nojatuoli.

Seinällä oli vaatekaappi, josta löysimme puoleksi lahonneita miesten
vaatteita, nekin edellisen vuosisadan mallia, ja nähtävästi korkeassa
asemassa olevalle miehelle kuuluvia. Ne olivat koristetut kalliilla
terässoljilla ja napeilla. Paitsi sitä oli kaapissa miekka sekä liivit,
jotka muinoin olivat olleet kultaompeleilla koristetut, mutta nyt jo
mustuneet ja kosteuden turmelemat. Vieläkin löysimme sieltä viisi
kultarahaa, muutamia hopearahoja sekä norsunluusta tehdyn pääsylipun
erääseen huvipaikkaan, jonka ilot ovat ammoin haihtuneet.

Mutta päälöytömme oli kuitenkin eräänlainen seinään kiinnitetty
tulenkestävä kaappi, jonka lukon avaaminen tiirikalla oli sangen
vaikeaa. Tässä säiliössä oli kolme hyllyä ja kaksi laatikkoa.
Edellisillä oli hyvässä järjestyksessä lasipulloja. Niissä oli
värittömiä, haihtuvia nesteitä, jotka eivät tuntuneet myrkyllisiltä,
joissakuissa oli fosforia ja salmiakkia. Vielä oli kaapissa muutamia
sangen omituisia lasiputkia, pieni, toisesta päästään terävä
rautatanko, suuri lohkare vuorikristallia ja toinen samallainen
merenvahaa, sekä vielä hyvin voimakas magneetti. Eräässä lokerossa oli
kultakehyksinen pienoismuotokuva, jonka värit olivat säilyneet
ihmeellisen kirkkaina, katsoen siihen, että se oli niin kauan ollut
sellaisessa paikassa. Kuva esitti keski-ikäistä miestä. Kasvot olivat
sangen merkilliset, niin ettei niitä hevillä unohda. Jos voisi muuttaa
käärmeen ihmiseksi, jossa ihmishaahmosta huolimatta olisi säilynyt
vanha käärmeen-ilme, niin olisi tuo näiden kasvojen paras kuva. Otsan
leveys ja mataluus, pään terävä muoto, pitkien, raollaan olevien
kamalien silmien murhaava katse, joka vivahti vihreään ja säkenöi kuin
smaragdi, ja tähän vielä lisäksi jonkunmoinen armoton levollisuus,
voittamattoman voiman merkki -- siinä kuva, joka painui mieleen.

Koneellisesti käänsin muotokuvaa kädessäni. Sen takapuolella oli
viisikulmio ja sen keskellä pienet tikapuut, joiden kolmannella
astimella oli vuosiluku 1765. Tutkin tarkemmin tuota vuosilukua ja
löysinkin siitä ponnahtimen, jota painamalla kuvan takaosa avautui kuin
kansi. Sisäpuolelle oli kaiverrettu: "Sinulle Mariana! Ole uskollinen
elämässä ja kuolemassa sinun --", tässä oli nimi, jota en huoli
mainita. Olin sen kuullut lapsuudessani vanhoilta ihmisiltä, jotka
kertoivat hänestä kuin jostakin häikäisevästä taikurista, joka
aikoinaan oli herättänyt suurta huomiota. Lopuksi täytyi hänen paeta
syytettynä rakastajattarensa ja kilpakosijansa murhasta.

Herra J:lle en kertonut asiasta mitään, ja annoin hänelle, vaikkakin
vastenmielisesti, tuon pienoismuotokuvan. Tämän rautaisen kaapin
ensimäisen laatikon olimme saaneet helposti auki, mutta sitä vaikeampi
oli aukaista toista laatikkoa. Se ei ollut lukossa, mutta ei sitä siitä
huolimatta tahtonut mitenkään saada auki. Vihdoin saimme sen kuitenkin
taltalla väännetyksi auki, jolloin eteemme ilmestyi aivan merkillinen
laitos. Pienellä ohuella levyllä oli lasinen kuppi täynnä kirkasta
ainetta; kupin päällä oli jonkunmoinen kompassi, jonka neula liikkui
nopeasti ympäriinsä ja jossa oli tavallisten ilmansuuntamerkkien
sijassa seitsemän merkillistä kirjainta, niiden näköisiä, joita tähtien
tutkijat käyttävät planeettien merkkeinä. Aivan erikoinen, ei väkevä
eikä vallan vastenmielinenkään, haju lemusi tästä laatikosta. Olipa
hajun syy mikä hyvänsä, se teki meihin väkevän fyysillisen vaikutuksen,
jonka tunsimme kaikki, jopa apunamme olevat työmiehetkin. Pistelevä
tunne levisi yli koko ruumiin, sormenpäistä hiuksenjuuriin saakka.
Päästäkseni tuota levyä tutkimaan otin sen päällä olevan lasikupin
pois. Äkkiä pyörähti silloin kompassi tavattomalla kiivaudella, ja
tunsin koko ruumiissani iskun, joka pudotti kupin kädestäni lattiaan.
Kuppi meni rikki, neste virtasi lattialle ja kompassi sinkosi nurkkaan.
Samassa silmänräpäyksessä tuntuivat seinät vapisevan, ikäänkuin
jättiläinen olisi niitä järkyttänyt. Nuo molemmat työmiehet säikähtivät
niin, että juoksivat tikapuita ylös huoneesta; kun ne kuitenkin näkivät
ettei mitään enää tapahtunut, palasivat he takasin. Sillävälin olin
katsellut tuota levyä. Se oli jonkunmoinen kirja, sidottu punaiseen
nahkaan, varustettu hopeisilla haoilla, ja sisälsi vain yhden
pergamenttilehden; tälle oli munkki-latinalla kirjoitettu seuraavat
sanat: "Kaikki, jotka näiden muurien sisällä saan valtaani, olipa se
tuntevaa tai elotonta, elävää tai kuollutta, tahdon minä hävittää --
niinkuin neula liikkuu, niin työskentelee tahtoni! Kirottu olkoon tämä
talo ja rauhattomat sen asukkaat!"

Muuta emme löytäneet: Herra J. poltti levyn kirouksineen ja hävitti
tuon maanalaisen sekä sen päällä olevan huoneen perustuksia myöten.

Sen jälkeen asui hän talossa kokeeksi kuukauden ja todellakin
kodikkaampaa taloa ei Lontoossa lie ollut. Myöhemmin vuokrasi hän sen,
eivätkä vuokralaiset ole mitään valittaneet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kauhujen talo" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.