Title: Trevison koru-ompelijatar
Author: Heyse, Paul
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Trevison koru-ompelijatar" ***


TREVISON KORU-OMPELIJATAR

Kirj.

PAUL HEYSE

Saksankielestä Suomentanut

Helmi Krohn



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



SISÄLLYS:

Trevison koru-ompelijatar.
Kuolleen järven rannalla.



Trevison koru-ompelijatar.


Satoi jo kolmatta päivää ja puutarhatiet ja metsäpolut maakartanon
ympärillä olivat muuttuneet puroiksi. Ensimäisenä ja toisena päivänä
oli siellä oleva seura koettanut parhaansa mukaan ylläpitää hyvää
tuultaan, ja suuressa viisi-ikkunaisessa salissa, jonka edustalla
oleanderit kukoistivat, kimpoili pilapuheita, kohisi naurua ja
sateli sukkelia viittauksia yhtä lakkaamatta kuin sadepisarat
ulkona tipahtelivat alas penkereelle. Mutta tänä kolmantena päivänä
valtasi arkin arimpien asukkaiden mielet epäselvä aavistus siitä,
että vedenpaisumus voisi kestää kauemmin kuin heidän hyvä tuulensa.
Tosin ei kukaan uskaltanut rikkoa toispäiväistä yhteistä sopimusta,
sitä nimittäin, että kaikki yhdessä kestäisivät tämän koettelemuksen
eivätkä pakenisi huoneisiinsa antaakseen siellä täyden vallan
pahalle tuulelleen. Mutta yleinen keskustelu, leikit, arvoittelut
ja sukkeluudet olivat kaikki katkenneet kesken, kun professori,
erinomainen ilmanennustaja, oli kertonut elohopean laskeutuneen vielä
entistään alemmaksi ja sanonut, ettei ilmanmuutoksesta siis ollut
vähintäkään tietoa. Hän oli hankkinut itselleen uuden ilmapuntarin ja
tutki nyt vakavasti syytä siihen, miksi nuo molemmat profeetat eivät
pitäneet aivan yhtä. Hänen rouvansa maalasi äänettömänä jo kuudetta
lumpeenkukkaa harmaalle paperille; toisen pöydän ääressä asetti Helena
rouva shakkinappulat pystyyn jo seitsemättä revanshi-peliä varten,
huoneen nurkassa istui Anna rouva rintalapsensa kätkyen ääressä,
huitoen viuhkallaan pois kärpäsiä ja samalla koettaen ratkaista
arvoituksia ja charaadeja vanhasta kalenterista, joka oli hänen
polvellaan. Nuori tohtori, joka pelasi Helena rouvan kanssa, tahtoi
käyttää hyväkseen lomahetkeä kertoakseen erään alasaksalaisen kaskun,
mutta hän keskeytti äkkiä puheensa muistaessaan, että hän jo eilen
oli sen kertonut. Anna rouvan mies, seuraten vanhan Shandyn viisasta
väitöstä, että on helpointa kestää sielun tuskia ja vaivoja ruumiin
ollessa vaakasuorassa asennossa, oli heittäytynyt pitkin pituuttaan
vanhalle nahkasohvalle ja puhalteli kosteaksi tulleesta sikarista
sinisiä savurenkaita salin matalaa kattoa kohti.

Näiden enemmän tai vähemmän surkeitten välttämättömään kohtaloon
alistumisyritysten kestäessä herätti pakostakin keski-ikäisen miehen
huolettoman iloinen kasvojenilme huomiota, miehen, joka kädet selän
takana jo puolisen tuntia oli hitaasti kulkenut edes-takaisin
lattialla. Väliin hän pysähtyi hetkeksi shakkipöydän ääreen tai
kurkisteli maalaajattaren olan yli tai siveli ohi astuessansa nukkuvaa
lasta keveästi otsalle, mutta näytti kuitenkin tekevän tuon kaiken
aivan koneellisesti, vajonneena ajatuksiinsa, jotka kulkivat kaukana
sateisesta nykyhetkestä viivähtäen jossain aurinkoisessa muistossa tai
vastaisessa toiveessa.

Mikä teidän on, teidän korkea-arvoisuutenne? kysyi Eugenie rouva, joka
palasi juuri saliin tehtyään pienen taloudellisen retken keittiöön ja
ruokahuoneeseen. Me kaikki muut olemme yhtä happaman näköisiä kuin tämä
inhottava päiväkin; mutta teidän kasvoillanne loistaa kaunis ilma,
suorastaan aurinko, ikäänkuin olisitte salakihloissa tai kuin olisitte
äsken saaneet teoksen valmiiksi tai päässeet vapaaksi hampaasta, joka
teitä koko vuorokauden on kiusannut. Tunnustakaa heti paikalla mitä
se on, tai me epäilemme, että te tunnette jumalatonta vahingoniloa
sen johdosta, ettemme me muut, niinkuin te, lähde maalle, jossa vasta
oikein saatte istua kahlehdittuna kirjojenne ääressä.

Voin rauhoittaa teitä, rakas ystävä, naureskeli puhuteltu. Tällä kertaa
ei ole mikään paha pelissä, vaikka olenkin hyvällä mielellä, ja teidän
otaksumanne ovat, jumalan kiitos, kaikki yhtä perättömiä, yksi niistä
suorastaan mahdotonkin, sillä tuskinpa olisin hyvilläni, jos minun,
näin kauan käytyäni vapaana, pitäisi ruveta tohvelisankariksi, vaikka
kaikille läsnäoleville pienille tohveleille olenkin jo aikoja sitten
antanut anteeksi. Mikä minua kaikista olosuhteistamme huolimatta pitää
tasapainossa, ei ole mikään muu kuin eräs kaunis kertomus, jonka tänä
aamuna varhain, tarkastaessani vanhoja papereitani, sattumalta sain
käsiini ja joka nyt seuraa minua aivan kuin viehkeä sävel joskus voi
lakkaamatta kaikua korvissamme.

Kertomusko? ja vielä lisäksikö kaunis? sanoi taiteilija. Se teidän on
heti meille kerrottava, sehän on aivan luonnollista. Emmekö me ole
tämän sateen aikana jakaneet sekä hyvät että pahat keskenämme, ja nytkö
te aikoisitte pitää sen omananne? Sepä vasta olisi kaunista!

Mutta ehkä se ei miellytä teitä lainkaan, sanoi hänen
korkea-arvoisuutensa pysähtyen hänen eteensä ja jutellessansa edelleen
sitoen lumpeenkukan pitkän varren solmuun. Minua ainakin miellyttävät
niin harvat niistä kertomuksista, jotka nykyään ovat suosittuja, että
jo kauan sitten olen sanonut itselleni: sinulla on vanhanaikuinen
aisti, sinä et ole seurannut aikaasi. Historioitsijana voin ehkä
lohduttaa itseäni. Sillä emmehän me ole riippuvaisia ainoastaan siitä,
mikä on uusinta. Ja voihan myös olla, että tutkiessani historiaa olen
kyllästynyt sellaisiin _historioihin_, joita nykyään kirjoitetaan
ja suositaan. Eroitus puunveistosmaisen, vanhan kaupunkikronikan ja
uudenaikaisen, valokuvantarkan, stereoskooppimaisen, sirotekoisen
ja laajan novellin välillä onkin tavattoman suuri. Toinen on vain
raaka-ainetta, vuolemattomista hirsistä kyhätty, sen liitteet
ovat ratkenneet, sen ainekset sikin sokin, jotta vain tuntija tai
asianharrastaja voi siitä omansa löytää. Mutta meidän taidehikkaassa
nykyajassamme on kaikki niin siloiteltua ja kiiltävää, niin
itsetietoista ja harkittua, niin yksinomaan tyyliä ja muotoa, että
itse asia useinkin katoaa, tarkoitus unohtuu muodon vuoksi ja me
tuskin enää kertojan psykoloogisten hienousten tähden välitämme
itse ihmisistä, joiden kuvaamiseen hän käyttää monia konstejansa.
Minä sitä vastoin seison yhä vielä vanhalla kannalla, minulle itse
kertomus _kertomuksena_ on pääasia. Onko se hiukan paremmin tai
huonommin kerrottu, ei merkitse minulle mitään. Jos se mitä on
tapahtunut tai minkä mielikuvitus on keksinyt, jo vanhan kronikan
muokkaamattomassa, karkeassa muodossa vaikuttaa minuun, niin olen
mieluimmin kaikkia tyylillisiä koristeluja vailla ja annan vain oman
mielikuvitukseni täydentää puutteet. Mutta te uudenaikaiset ihmiset
-- ja niin sanoessaan hän heitti ivallisen silmäyksen näyttelijään ja
tupakoitsijaan -- te ette ole tyytyväisiä, ennenkuin olette saaneet
koristaa kertomuksen kaikilla mahdollisilla koruilla ja laitteilla,
vaikka se alastomana, jumalan luomana olisikin ollut kaikkein kaunein.

Joka ajalla on oma muotinsa, ja sen mukaan on pakostakin mukauduttava,
sanoi sohvalla loikoja antamatta häiritä rauhaansa.

Ja kukin aika kokee ja kertoo _omat_ tarinansa, sanoi näyttelijä.
Niinkauan kuin nyrkkioikeus oli voimassa, olivat kertomukset tosin
kouraantuntuvampia, Achilleuksesta alkaen aina jaloon Manchan ritariin
saakka. Sen jälkeen on elämään tullut hiukan enemmän _sielua_, ja kun
tapahtumat ovat sisällisiä, niin ei niitä voi myöskään ulkonaisesti
piirtää yhtä karkeilla vedoilla kuin keski-aikuisia ritari- ja
kalpakertomuksia. Vain ulkopiirteet ja hiukan valoa ja varjoa ei
riitä enää; me tahdomme nähdä koko värikisailun, herkimmät vivahteet,
vieläpä hämärän koko hempeyden, ja koska me itse olemme muuttuneet
tunnelma-ihmisiksi, niin ei meillekään ole enää yhdentekevää, mihin
määrin kertoja ottaa osaa henkilöittensä tunnemaailmaan.

Kyllä ymmärrän, ivasi hänen korkea-arvoisuutensa, "vähän lihaa, paljon
tunnetta", se on nykyajan tunnus, eikä minulla ole mitään sitä vastaan.
Mutta minä olen ikävän keski-ajan miehiä, joskaan en romantiikan
käsityskannan mukaan, ja siksi pidän kertomukseni kernaammin omana
tietonani, se kun ei mukaudu vähimmässäkään määrässä nykyajan muotiin,
sillä samalla kuin tässä olevat runoilijat nyrpistävät nenäänsä sen
vaatimattomalle, esi-isien aikaiselle muodolle, loukkaa sen sisällys
varmaan naisia, jos kohta se minun mielestäni onkin täysin siveellinen.

Koska te itse olette meille kyllin siveellinen, sanoi Eugenie
rouva, niin voimme empimättä tuon vakuutuksenne jälkeen kuunnella
kertomustanne.

Varsinkaan kun ei ole läsnä ainoatakaan ripillä käymätöntä nuorta
neitiä, täydensi Helena rouva.

Lukuunottamatta tätä pientä viatonta olentoa kätkyessä, sanoi Anna
rouva, mutta hän ei varmaankaan ota sitä kuuleviin korviinsa.

Voisihan sitä siis yrittää, sanoi hänen korkea-arvoisuutensa. Mutta
nyt äkkiä alkaa minua peloittaa, että lemmikki, joka miellytti
minua niin suuresti meidän ollessa kahden kesken, voisi näyttää
epäedulliselta ja kierolta näin hemmoitellussa seurassa. Monen salassa
ihaillun aarteen ei ole käynyt sen paremmin. Ja vanha kronikoitsijani,
jonka kirjoittaman kertomuksen aivan vaatimattomasti kopioin omaksi
huvikseni, ei tietenkään ollut runoilijana mikään Boccaccio tai joku
muu hänen kaltaisistansa, vaikka hän tämän kertomuksen nojalla vähällä
olisikin voinut tulla siksi.

Älkäämme viivähtäkö johdannossa sen kauemmin, sanoi nyt professori.
Pahinta, mitä teidän kertomuksellenne voi tapahtua, on se, että
runoilijamme julistavat sen vain hyväksi _aiheeksi_, ja jos sadetta
kestää vielä pari viikkoa, niin he sepittävät siitä murhe- tai
huvinäytelmän, josta näyttämöt eivät suuresti tule kostumaan.

Jumalan nimeen sitten, huokasi hänen korkea-arvoisuutensa, jota siten
jota taholta ahdistettiin, ja läksi käsikirjoitustaan hakemaan.

Pian hän palasi takaisin laukku kainalossa, josta hän veti esille
käsinkirjoitetun vihon. Kirjoitus on kahdenkymmenen vuoden vanha, sanoi
hän istahtaen ikkunan ääreen ja avaten vihon, jonka hän oli laskenut
polvilleen. Minä tutkin siihen aikaan lombardialaisten kaupunkien
historiaa ja olin joutunut myöskin Trevisoon, jossa toivoin kaupungin
arkistosta ja luostarikirjastosta saavani arvokkaita tietoja. Toiveeni
ei kuitenkaan täyttynyt, löysin vain dominikani luostarista S.
Niccolossa, 14:nneltä vuosisadalta polveutuvan merkillisen kronikan,
josta mielelläni olisin luostari-isille maksanut kauniit rahat. Mutta
minun ei sallittu muuta kuin viileässä ruokasalissa, veli Antonion
valvonnan alaisena, merkitä muistiin mikä minulle saattoi olla tärkeää.
Tässä vihossa näkyy vieläkin suitsutukselta tuoksuvan, tummanpunaisen
luostariviinin jälkiä, jolla koetin silloin tällöin huuhdella alas
kronikkatomua, kunnes monien kuivien muistiinpanojen parista sattui
käsiini.



Vaaleaverisen Giovannan kertomus.


Vaaleaverisen Giovannan kertomus, joka virkisti minua äkkiä kuin lähde
kuivalla ylängöllä, monta vertaa enemmän kuin mikään viini.

Siihen aikaan näet -- kysymyksessä on nimittäin 14:nnen vuosisadan
ensimäinen neljännes -- syttyi Trevison ja läheisen Vicenzan kaupungin
välillä aivan vähäpätöisistä seikoista kiivas taistelu, jonka salainen
naapurikateus kohotti ilmiliekkiin samoin kuin vähäinen tuulenhenki voi
saattaa hiljaisen tulipalon loimuamaan korkealle. Vicenzan asukkaat
kutsuivat venetsialaiset apuun ja yhdessä heidän kanssaan he kiivaassa
käsikahakassa valloittivat ensin San Salvatore di Collalton linnan,
sittemmin itse Trevison kaupungin ja vasta häpeällisten nöyryytysten ja
veroraskautusten jälkeen he poistuivat panttivankeineen ja saaliinensa.

Kun nämä seikat tulivat tunnetuiksi ja tieto siitä levisi aina Milanoon
asti, ei kukaan enemmän siitä harmistunut kuin eräs jalo nuorukainen,
Attilio Buonfigli nimeltään, erään arvossa pidetyn porvarin poika,
joka oli kotoisin meidän kovasti koetellusta kaupungistamme ja joka
nuoresta pojasta saakka oli oleskellut Milanossa hoviknaappina herra
Matteo Viscontin talossa; hän oli siihen aikaan viidenkolmatta vuotias
ja taitava kaikissa ritarillisissa toimissa. Heti kun hän sai kuulla
rakkaan kotikaupunkinsa onnettomuudesta, päätti hän, ettei hän nukkuisi
ainoatakaan yötä panssaritta ennenkuin hän olisi saanut tilaisuuden
kostaa tätä häpeää, ja hän pyysi sen vuoksi herraltaan vapautta
toimestaan ja ratsasti muutamien aseellisten ja taisteluhaluisten
ystäviensä kanssa Milanon portista ulos. Ja koska hän, niin nuori
kuin hän olikin, oli Viscontin palveluksessa saavuttanut kunniakkaan
nimen, niin tulvi hänen luokseen, heti kun hänen aikeensa tuli
tunnetuksi, joka taholta reippaita ja seikkailuhaluisia nuorukaisia,
jotka vannoivat johtajalleen uskollisuutta ja lupasivat seurata häntä
taisteluun mitä vihollista vastaan tahansa. Kun hänellä oli niin paljon
miehiä koossa, että hän olisi voinut hyökätä vaikka itse Venetsiankin
kimppuun, lähetti hän salalähetin Trevisoon ja ilmoitti isälleen ja
sedälleen minä päivänä hän aikoi saapua Vicenzan portille ja vaatia
korvausta kärsitystä vääryydestä. Hän toivoi, että hekin olisivat
valmiit yhtymään hänen joukkoonsa, jotta he jumalan avulla voisivat
tallata vihollisen jalkojensa alle.

Ja niinpä tapahtuikin ja aie pantiin niin viisaasti ja nopeasti
toimeen, että trevisolaisten onnistui anastaa saalis ja panttivangit
vihollisiltaan juuri kun he olivat paluumatkalla Venetsiaan, ja samana
päivänä nuori Attilio osoitti vicenzalaisille kuumassa tappelussa
Bacchilione-joen rannalla, kuka heistä oli herra. Siten lehti oli
kääntynyt ja Trevisossa vallitsi nyt yhtä suuri riemu, kuin aikaisemmin
Vicenzassa. Yksi ainoa asia samensi kaupunkimme iloa. Nuori voittaja
oli saanut syvän haavan kaulaansa, jonka erään vicenzalaisen miekka
oli häneen iskenyt, ja monena päivänä riippui hänen elämänsä vain
hiuskarvasta. Hänen oma isänsä sekä hänen jalo äitinsä hoitivat häntä
voitetun kaupungin parhaimmassa talossa, jonka eräs arvossapidetty
porvari, herra Tullio Scarpa omisti, ja jonka vanhin poika, Lorenzaccio
oli aina kuulunut trevisolaisten pahimpiin vihollisiin eikä nytkään
koko sinä aikana, jolloin haavoittunutta voittajaa hoidettiin
hänen vanhempiensa talossa, astunut jalallaan sen kynnyksen yli.
Sitä ystävällisemmin silmäili Attilioa, vaikka hän olikin Vicenzan
vihollinen, Lorenzaccion ainoa sisar, nuori Emilia, jotta kumpaistenkin
vanhemmat sen huomasivat ja alkoivat toivoa, että vuosikausia kestänyt
viha näiden kaupunkien välillä voisi kadota ja mustasukkaisuus muuttua
hyväksi naapuruudeksi, jos saataisiin aikaan liitto näiden molempien
perheiden välillä, jotka edustivat niin arvokkaalla tavalla kumpikin
kotikaupunkiansa. Tämän toiveen esitti Attiliolle hänen rakas äitinsä,
kun haava alkoi parantua, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan
sanottavanakaan, sillä hänen sydämensä oli vielä aivan vapaa, ja nuori
Emilia oli suloinen nuori neito. Mutta sydämessään tuntui hänestä
vastenmieliseltä valita itselleen puoliso tästä kaupungista ja siksi
hän kihlauksen jälkeen pysytteli varsin loitolla nuoresta tytöstä ja
olisi kernaimmin rikkonut jälleen kaupat, jollei hän olisi pelännyt sen
kautta kylvävänsä uudestaan vihaa keskelle itävää satoa.

Siten kului neljä tai kuusi viikkoa ja haavuri selitti, että
nuorukainen voisi jo vaaratta nousta ratsun selkään ja käyttää kilpeä
ja keihästä, joskaan haava ei vielä sietäisi teräksisen kaulavanteen
painoa. Päätettiin siis lähteä Trevisoon, jonne morsiamen oli määrä
muutamia viikkoja myöhemmin seurata vanhempinensa, sillä pelastettu
kaupunki tahtoi kaikella komeudella viettää jalon poikansa ja
vapauttajansa häitä. Eivätkä kelpo porvarit olleet antaneet ajan
kulua hukkaan nuorukaisen maatessa sairasvuoteellaan, sillä he olivat
valmistaneet rakkaalle, nuorelle sankarilleen sellaisen vastaanoton,
ettei moista minkään ruhtinaankaan osaksi vielä ollut tullut.

Kunnialahjojen joukossa, joita kaupunki tahtoi hänelle lahjoittaa, oli
lippu, joka sekä aineen että tekonsa puolesta oli oikea ihmekapine,
ja sen oli hänen setänsä määrä ojentaa hänelle koko raadin puolesta.
Kymmenen jalan korkuinen, hienosta tammipuusta veistetty salko
oli ylt'yleensä koristettu hopeisilla heloilla, kädensijaan oli
rubiini upotettu ja kärki oli kullattu, jotta silmiä häikäisi, kun
se auringossa kimalteli. Tähän salkoon oli kiinnitettynä raskas
silkkibrokaadinen lippu, johon oli kirjaeltuna kultainen kruunupäinen
kondorikotka, Buonfiglin suvun vaakunalintu, joka taisteli punaisen
käärmeen kanssa, ja käärmeen kultasuomukset olivat niin luonnollisia,
että olisi voinut luulla elävän madon kiemurtelevan edessään. Kuvan
yläpuolelle oli liekkikirjaimin kirjaeltu latinankielellä sanat: "Älä
pelkää, sillä minä pelastan sinut."

Tämän taiteellisen koruompelutyön oli niiden kuuden viikon kuluessa,
jolloin Attilio makasi sairasvuoteella, valmistanut eräs nuori neito,
joka osasi erinomaisen taidokkaasti ommella tällaisia korutöitä
kulta-, hopea- ja silkkilangoilla. Häntä nimitettiin Giannaksi
eli Giovannaksi, keltakutriksi, sillä hänen hiuksensa olivat kuin
kehrättyä raakaa kultalankaa, ja omilla hiuksillaan hän oli kerran
ommellutkin kirkkolipun San Sebastianon kaikkein pyhimmälle neitsyelle.
Mutta hiuksensa hän oli suuressa surussaan leikannut poikki, kun
hänen sulhasensa, Sebastian niminen kaunis ja reipas nuorukainen
oli muutamia viikkoja ennen häitä kuollut isoonrokkoon. Giovanna
oli silloin kahdeksantoista vuoden vanha, ja niin monet kaupungin
nuorukaiset toivoivat salassa häntä omakseen tai julkisestikin kosivat
häntä, että hän vähä väliä sai kuulla sen ennustuksen, että hänen
sulhasensa saisi seuraajan ennenkuin hänen hiuksensa olivat ennättäneet
kasvaa jälleen, sillä sanoihan sananlaskukin: "Pitkät hiukset,
lyhyt mieli." Tällaisiin puheisiin ei hänellä ollut tapana vastata
mitään, yhtä vähän myöntävästi kuin kieltävästikään, vaan hän katsoi
vain levollisesti työhönsä, niinkuin ihminen ainakin, jonka kasvot
ja mieli ei ole ihmisten turhille puheille avoinna. Ja tosiaankin
hän saattoi kaikki ennustukset häpeään, ikäänkuin hän uhraamalla
hiuksensa Madonnalle olisi antanut ikuisen neitsytlupauksen, niin ettei
miehen käsi koskaan saisi hellästi hyväillen päästää hajalleen hänen
päänsä ympärille kiedottuja palmikkoja eikä antaa noiden hienojen
kultasäikeiden valua sormiensa lomitse. Monet luulivat, että hän menisi
luostariin, varsinkin kun hän kernaimmin ompeli vain kirkkovaatteita
ja alttariliinoja ja pysytteli erillään julkisista huveista. Mutta
tämäkin luulo petti, ja vähitellen hän muuttui jälleen iloisemmaksi,
jos kohta hän mielemmin kuunteli muita kuin itse puhui. Vanhempiensa
kuoltua hän muutti asumaan pieneen taloon, joka oli kaupungin muurin
juurelle rakennettu, sen tornista avautui kaunis näköala viljavien
peltojen yli, joiden läpi Piavesella ja Rotteniga purot virtasivat.
Siellä hän asui rauhassa toistakymmentä vuotta, yhdessä vanhan,
kuuron palvelijattaren, entisen imettäjänsä kanssa, eikä kukaan
käynyt hänen luonaan, joskus vain joku naapurinaisista tai ylhäinen
kaupunkilaisrouva, joka tuli hänen luokseen koruompeluja tilaamaan.
Vähin myös joku kaupungin hengellisistä isistä tarttui hänen ovensa
kolkuttimeen. Silloin hän kutsui aina imettäjänsä huoneeseen, missä hän
vieraansa kanssa istui, jotta ei kellään olisi syytä levittää pahoja
huhuja hänestä. Mutta vaikkei hän antanut neulan muulloin kuin pyhäisin
levätä eikä muutenkaan hoitanut itseään millään tavalla, säilyi hänen
kauneutensa sittenkin niin hyvin, että kun hän sunnuntaisin käyskenteli
iltaviileydessä vanhan imettäjänsä kanssa kaupungin valleilla tai
läheisessä metsässä, niin jokainen, joka vain vilahdukseltakin näki
hänen suuret tummat silmänsä vaaleiden ripsien alta pilkistävän
esiin, jäi kuin loihdittuna seisomaan ja hänen jälkeensä katsomaan,
ja yksinpä ventovieraatkin ja ylhäiset herrat, jotka eivät tunteneet
hänen mielenlaatuansa, eivätkä voineet uskoa todeksi, mitä hänestä
kerrottiin, tarjosivat hänelle kätensä ja koettivat saada hänet
omaksensa. Mutta hänen vastauksensa oli sama kaikille: hän oli siihen
määrään kiintynyt ja tottunut nykyiseen elämäänsä, ettei hän halunnut
vaihtaa sitä muuhun.

Siten hän oli tullut yhdenneljättä vuoden vanhaksi, kun riita
naapurikaupunkien välillä syttyi, ja koska hän oli hellästi kiintynyt
syntymäkaupunkiinsa, niin tunsi hän katkeraa surua kaiken sen
onnettomuuden ja tuskan johdosta, joka kohtasi kaupunkia; sitä suurempi
oli hänen ilonsa, kun pelastus saapui, ja hänen nuori maanmiehensä,
jota hän ei koskaan ollut nähnyt, oli hänen mielestään ikäänkuin
taivaallinen lähetti, tulimiekkaa kantava enkeli. Ei koskaan hän
ollut suuremmalla ilolla ryhtynyt mihinkään työhön eikä suorittanut
sitä sen nopeammin eikä taidokkaammin kuin sen lipun ompelua, jonka
kaupunki tahtoi ojentaa voitokkaalle pojalleen hänen saapuessaan
sen muurien sisäpuolelle; ja kun juhlapäivä koitti ja kun kaikki
trevisolaiset, jotka eivät vain olleet sidotut sairasvuoteeseen,
kiiruhtivat toreille, kaduille, kaupungin portille, ikkunoihin, vieläpä
ylös katoillekin voidakseen kukilla ja riemuhuudoilla tervehtiä
Attiliota, niin ei vaaleaverinen Giannakaan malttanut pysyä kotona,
vaikka hän torni-ikkunasta olisikin voinut nähdä Vicenzasta saapuvan
kulkueen. Hän hankki itselleen paikan matoilla peitetyllä lavalla,
jotta hän saisi nähdä sankarin aivan läheltä, ja puki parhaansa
ylleen, sinisellä sametilla reunustetut, hopeakankaasta tehdyt
liivit ja vaaleansinisen villahameen, sekä palmikoitsi hiuksiinsa
silkkinauhoja, jotta jo tuntia ennen juhlasaaton tuloa kadulla nousi
hälinää ja kuului hämmästyksen huudahduksia, kun hän näin koreana
saapui lavalle erään naapurinsa seurassa. Mutta pian joukon silmät
kääntyivät pois hänestä ja tähystelivät kärsimättömästi katua alas,
josta sankarin oli määrä ratsain saapua. Osa neuvoskuntaa oli lähtenyt
ainakin puolen peninkulman päähän kaupungin portista häntä ja hänen
vanhempiansa juhlallisesti vastaanottamaan. Hänen setänsä odotti muiden
raatiherrojen kanssa häntä kaupungintalon portailla, ja kallisarvoinen
punainen verka, joka peitti portaita, ulettui leveänä raitana yli koko
kauppatorin aina tuomiokirkon ovelle saakka, jollainen kunnioitus
tavallisesti tuli vain voideltujen ja vihittyjen henkilöiden osaksi.

Mutta kukapa voi kuvailla sitä ihmeellistä ja juhlallista näkyä, kun
Attilio vihdoin koko saattojoukkonsa etunenässä lähestyi ratsastaen
ruskealla, helasuitsisella sotaratsullaan; itse hän oli aivan
yksinkertaisessa puvussa, hienoista teräsrenkaista tehty pantsari
peitti hänen vartaloaan, miekka riippui hänen vyötäisillään ja päätä
koristi vain hänen ruskea, kihara tukkansa. Poskia ja leukaa varjosti
parta ja sen lomista loisti kaulan vasemmalla puolella tulipunaisena
leveä arpi. Kalpeus hänen poskiltaan ei ollut vielä kokonaan kadonnut
hänen ohjatessaan voimakasta hevostaan, ja vain silloin tällöin levisi
vähäinen puna hänen kasvoilleen, kun hän katsoessaan ympärilleen ja
tervehtiessään joka puolelle huomasi valkeahapsisia päitä, jotka
kunnioittavasti kumarsivat voitokkaalle nuorukaiselle, tai äitejä,
jotka nostivat lapsensa korkealle, jotta nämät voisivat paremmin
nähdä kaupungin vapauttajan. Mutta juhlallisinta oli sittenkin, kun
kaikista ikkunoista ja katoilta alkoi sadella kukkia sankarin yli,
jotta hänen vartalonsa aika ajoin kokonaan katosi ikäänkuin monivärisen
harson peittoon ja hänen hyvä hevosensa, joka sodassa oli tottunut
toisellaisiin kuuliin, alkoi heristää korviaan ja värähyttää sieramiaan
ja kesken riemuhuutoja ja kellon soittoa hirnahti äänekkäästi.

Kun saattojoukko oli saapunut kaupungintalon edustalle, hyppäsi
Attilio alas satulasta, kiiruhti portaita ylös ja polvistui setänsä
eteen, ottaakseen häneltä vastaan lipun ja suudellakseen tätä
kättä, joka jakeli hänelle niin runsaita kunnianosoituksia. Mutta
kun hän kohosi jälleen polviltaan ja alkoi laskeutua alas portaita
lähteäksensä kirkkoon, hätkähti hän, ikäänkuin hän äkkiä olisi saanut
halvauksen, ja kesti pari kolme minuuttia, ennenkuin hän jälleen
muisti, missä hän oli ja kuinka monta tuhatta silmäparia oli häneen
kiintyneenä. Hän oli näet oikeanpuolisella lavalla huomannut kasvot,
jotka taivaallisen ilmestyksen tavoin riistivät hänet irti kaikesta
maallisesta, ja kun nuo suuret tummat, vaaleiden ripsien varjostamat
silmät, jotka ilmaisivat sanoin selittämätöntä lempeyttä, mutta samalla
myös alakuloisuutta, kiintyivät häneen, syöksyi kaikki veri hänen
sydämeensä ja hän punastui, ikäänkuin nuoli olisi iskenyt suoraan hänen
rintaansa, ja jollei hänellä olisi ollut lippua kädessään, johon hän
saattoi nojautua, niin olisi hänen täytynyt toistamiseen, ja tällä
kertaa vastoin tahtoansa, polvistua maahan. Ne, jotka seisoivat häntä
lähinnä ja huomasivat hänen horjahtavan, luulivat sitä haavasta ja
pitkästä ratsastusmatkasta päivän helteessä johtuvaksi heikkoudeksi,
eikä kukaan aavistanut oikeaa syytä, varsinkin kun Attilio heti taas
tointui, irroitti väkivallalla katseensa noista suloisista kasvoista ja
kääntämättäkään enää päätään naisten puoleen läksi katedraaliin.

Hänen jälkeensä tulvi kaikki kansa ja lavat tyhjenivät nopeasti.
Viimeinen, joka nousi paikaltansa ja vasta naapurinsa kehoituksesta,
oli vaaleaverinen Gianna, joka kuin unessa tai tähdenlentoa katsellen
seurasi silmillään nuorukaista, kunnes hänen kookas vartalonsa
katosi kirkon oven pimeään kuiluun. Hänen naapurinsa seurasi toisten
mukana saadakseen olla jumalanpalveluksessa läsnä. Mutta Gianna
syytti pahoinvointia, kun hänen niinkauan oli ollut pakko istua
auringonpaahteessa ja astui silmät maahan luotuina yksin kaupungin
halki kotiinsa. Hän nosti kukan maasta, joita katu oli täynnänsä,
viedäkseen sen muistoksi kotiin, punaisen neilikan, jota ratsun
kaviot olivat tallanneet. Kotona hän asetti sen vesilasiin ja tuumi
mielessään, mitähän se merkitsisi, jos kukka virkoaisi. Hänen vanha
palvelijattarensa, joka kaupunginportin ampumareiästä oli nähnyt
juhlasaaton, ei voinut laata kehumasta Attiliota ja ihmettelemästä
hänen vaatimatonta käytöstään, vaikka hän näin nuorella iällä oli
saavuttanut jo sankarin nimen, ja puhui edelleen kaikesta siitä
kunniasta ja maineesta, jota hän vielä voisi voittaa kohottaen siten
syntymäkaupunkinsa kaikkia muita, ehkäpä itse Firenzeä ja Roomaakin
suuremmaksi. Hän kertoi myös Attilion morsiamesta, jota kaikkien
naisten täytyi kadehtia, ihmetellen olisiko hän myös sulhasensa
arvoinen, vai pikemmin veljensä herra Lorenzaccion kaltainen, jota
trevisolaiset ja kaikkein vähimmin naiset eivät ilolla muistelleet.
Kaikkiin näihin puheisiin ei Gianna vastannut mitään tai korkeintain
pari sanaa, ja kävi vanhuksen suureksi ihmeeksi ompelukehänsä ääreen
istumaan aivan kuin olisi ollut tavallinen työpäivä, ja kohotti vain
silloin tällöin katseensa vesilasissa olevaan kukkaan. Iltapuolellakin,
jolloin kaikki huvit alkoivat, karusellit ja hypyt ja taiteelliset
ilotulitukset, jäi hän paikalleen istumaan vanhuksen lähdettyä ulos
ja yhdyttyä yleiseen iloon. Vasta myöhään illalla palasi uskollinen
palvelija kotiin puolikuolleena väsymyksestä ja tomuisena, mutta
sittenkään ei hän voinut kyllikseen kertoa ja valittaa, että hänen
emäntänsä päänsäryn vuoksi oli ollut pakoitettu pysymään kotosalla.
Vaaleaverinen Giovanna kuunteli kaikkea hiljaisena, osoittamatta
yhtä vähän iloa kuin surua, ikäänkuin kaikki tuo ei lainkaan olisi
liikuttanut häntä. Hän oli sillä välin ommellut ahkerasti työtään eikä
liikahtanut paikaltansa. Mutta neilikka vesilasissa oli täydellisesti
vironnut. -- Ilta pimeni, ja kun naiset olivat ääneti nauttineet
illallisensa, läksi vanha Catalina, jonka kuusikymmenvuotiset jäsenet
olivat kylliksi vaivaantuneet, keittiöön nukkumaan. Hänen emäntänsä jäi
vielä valvomaan ja katseli miten kuu kohosi lakeuden takaa ja hopeoitti
Rotteniga puron laineita, ja sitä myöten kuin kaupungin juhlahumina
hiljeni, alkoi satakieli, joka piti pesäänsä pensaikossa ikkunan alla,
niin suloisesti ja kaihoavasti laulaa, että kauniin tytön silmiin
kohosi kyyneleitä hänen kuunnellessaan laulua. Hänen rintaansa ahdisti
ja poltti siihen määrään, että hänen täytyi nousta ylös, sammuttaa
tuli ja heittää tumma vaippa arkipukunsa yli. Sitten hän laskeutui
kapeita ja kuluneita portaita alas, avasi talon oven ja astui autiolle
kadulle kulkeakseen hetken aikaa viileässä yöilmassa ja tyynnyttääkseen
kiihoittunutta vertaan. Mutta ajatuksiinsa vaipuneena hän unohti vetää
vaipan päänsä yli, joten jokainen ohikulkija saattoi helposti tuntea
hänet, vaikkei kuu tunkeutunutkaan kapealle kadulle. Ja nyt määräsi
kohtalo, joka, samoin kuin kaikki maallinen, seuraa korkeampaa johtoa,
että tälle tielle eksyi juuri hän, joka koko päivän oli kiertänyt tytön
ajatuksissa kuin koiperhonen tuliliekin ympärillä.

Attilio näet, joka oli väsynyt kaikista kunnianosoituksista ja juhlan
hälinästä enemmän kuin sodan melskeestä, oli haavaansa syyttäen
hiipinyt tanssiaisista pois saadakseen yksin ja tuntemattomana kulkea
niillä vanhoilla paikoilla, missä hän poikana oli leikitellyt. Mutta
vieläkin enemmän oli häntä kiihoittanut se toive, että hän näkisi
jälleen sen katseen, joka yhä vielä paloi hänen sydämessään. Eräältä
porvarilta oli hän taitavasti tiedustelemalla saanut kuulla, että
vaaleaverinen kaunotar oli juuri sama taiteilijatar, joka oli ommellut
lipun, ja hän oli päättänyt seuraavana päivänä muitta mutkitta
käydä hänen kotonaan saadakseen muka kiittää häntä tästä työstä.
Vajouneena alakuloisiin ajatuksiinsa ja miettien kaikkea sitä mitä oli
tapahtunut ja mahdollisesti tulisi vielä tämän jälkeen tapahtumaan, hän
kohtasi nyt puoleksi verhotun olennon, joka ikäänkuin odotti häntä.
Ei kumpainenkaan, kun he nyt äkkiä seisoivat vastatusten, saanut
sanaakaan suustaan. Mutta Attilio tointui ensin. Minä tunnen teidät,
madonna, sanoi hän lähestyen kohteliaasti kumartaen. Te olette Gianna
la Bionda [vaaleaverinen Gianna] -- keltakutri. -- Ja minä tunnen
myös teidät, Attilio Buonfigli, vastasi kaunotar. Kukapa Trevisossa
ei _teitä_ tuntisi! -- Sitten he vaikenivat molemmat, ja kumpikin
käytti hyväkseen katuhämärää tarkastaaksensa mielin määrin toisiansa,
ja nuorukaisen mielestä oli Gianna tässä hämärässä valossa vielä
monta vertaa kauniimpi kuin päivällä, ja Giannasta tuntui, ikäänkuin
nuorukaisen silmät olisivat loistaneet vielä paljoa kirkkaammin
hänen puhutellessaan häntä, kuin aamulla, jolloin hän ääneti oli
vain kaukaa katsellut häntä. -- Suokaa anteeksi, madonna, jatkoi
nuorukainen jälleen, että astun keskellä yötä ja kadulla kuin rosvo
teidän luoksenne. Aikomukseni oli huomenna tulla teitä tervehtimään ja
kiittämään siitä suuresta työstä ja ihmeellisestä taidosta, jota minun
lippuni valmistaminen on teiltä vaatinut. Jollette pane pahaksenne,
niin sallikaa minun saattaa teitä kotiin, koska ollette yksinänne.
Totta tosiaan, tahtoisinpa suorittaa paljoa vaikeamman ja vaativamman
ritarityön voidakseni osoittaa teille suurta kiitollisuuttani. -- Tähän
kaunotar, vaikka hän muuten osasi erittäin hyvin asettaa sanansa, ei
tiennyt muuta vastata kuin: Asuntoni on vain kuuden askeleen päässä
ja se on aivan liian vaatimaton voidakseni pyytää teitä sisään.
-- Älkää puhuko niin, sanoi Attilio. Paljoa suuremman suosion te
osoitatte minulle, jos te sallitte minun astua taloonne ja viivähtää
siellä neljännestunnin, kuin jos te olisitte ruhtinatar, jolta minun
pitäisi pyytää jotain armoa; sillä minä olen kävelystä hiukan väsynyt
ja lasillinen vettä virkistäisi minua. -- Siihen vastasi kaunis
Gianna, joskin hiukan epäröiden ja punastuen: Kukapa voisi kieltää
Bacchilionen voittajalta hänen juhlapäivänänsä lasillista vettä, jota
hän niin kohteliaasti anoo? Astukaa sisään, herra Attilio. Minun
kehno taloni ja mitä siinä on, on teidän käytettävänänne. -- Näin
sanoen hän avasi pienen portin, antoi nuorukaisen astua sisään, ja
työnnettyään jälleen salvan oven eteen, koska juhlapäivinä oli paljon
roistoväkeä liikkeellä, jotka kalastivat sameassa vedessä, hän ohjasi
vieraansa, tarttuen häntä ystävällisesti käteen kiinni, pimeitä
kiertoportaita ylös, jotta tämä jäi aivan sokaistuna seisomaan, kun
huoneen ovi avautui ja kirkas kuutamo loisti heitä vastaan. -- Istukaa,
sanoi tyttö, kunnes tuon teille vettä. Tai ettekö pitäisi hyvänänne
pikarillista viiniä, jota me itsekin juomme. -- Mutta Attilio, jonka
sydän sykki valtavasti, pudisti vain äänettömänä päätään ja astui
ikkunan luona olevan tuolin ääreen, missä Giannan ompelu oli ja
tarkasteli sitä, ikäänkuin hän olisi tahtonut kopioida mallin. Silloin
Gianna jätti hänet yksin ja meni keittiöön, missä imettäjä nukkui
sikeässä unessa kylmän varalta kivilattialle levitetyllä peitteellä. Oi
imettäjäni, sanoi hän kuiskaten, jospa tietäisit, kuka tänne on tullut!

Kaadettuaan suuresta kiviruukusta lieden ääressä vettä pikariin, jäi
hän hetkeksi paikoilleen seisomaan, painoi kylmät kätensä polttavia
poskiansa vasten ja puhui itseksensä: Herramme pyhä äiti, varjele
sydäntäni toivottomilta toiveilta! -- Sitten hänen oli taas helpompi
olla ja laskettuaan leipäpalasen tinalautaselle, vei hän sen sekä
vesipikarin herra Attiliolle, joka sillä välin oli istahtanut tuoliin
katsellen ulos ikkunasta. Minä häpeän, sanoi Gianna, tuodessani teille
vanginruokaa, vettä ja leipää. Mutta jos ojennatte vain kätenne ulos,
niin kasvaa vanha viikunapuu muurin ja vallihaudan välissä, jonka
hedelmien painostava latva ulottuu ikkunaani saakka. -- Gianna, vastasi
nuorukainen, ja otti pikarin hänen kädestänsä, en haluaisi koskaan
muuta juomaa, jos ikuisesti saisin olla teidän vankinanne. -- Gianna
vastasi koettaen hymyillä: Te ikävystyisitte hyvin pian, sillä ulkona
maailmassa ja nuoren morsiamenne rinnalla odottavat teitä tuhannet
ilot, onni ja kunnia. -- Mihin kiihoitat minua! huudahti nuorukainen ja
synkkä pilvi kohosi hänen otsallensa. Tiedä, tuo kihlaus, jonka sinä
luulet tuottavan minulle autuutta, merkitsee minulle helvettiä. Kun
voimani haavakuumeen jälkeen olivat vielä heikot enkä ollut vielä oma
herrani, annoin viekoitella itseni tuohon vihattuun verkkoon, jossa nyt
vääntelen itseäni kuin kala kuumalla rannalla. Voi nuoruuttani! Miksi
silmäni nyt vasta ovat auenneet, kun kaikki on myöhäistä! Miksi minä
nyt vasta opin tuntemaan itseni sen jälkeen kuin mielettömyydessäni
olin luvannut täyttää tuon onnettoman velvollisuuden! -- Näin sanoen
hän hypähti pystyyn ja kiersi kaikuvin askelin kuun valaisemaa
huonetta aivan kuin nuori pantteri, joka on saatu ansaan ja suljettu
rautahäkkiin. -- Mutta vaaleaverinen Gianna, jota hänen oudon
vieraansa raju tunnustus säikähdytti, ei tehnyt samoin, vaan silittäen
valkoisilla sormillaan punaista neilikkaa hän sanoi: Te hämmästytätte
minua, herra Attilio! Eikö teidän morsiamenne ole nuori ja kaunis
ja siveä mieleltänsä, koska avioliitto hänen kanssaan tuntuu teistä
kiroukselta? -- Ja vaikkapa hän olisi enkeli Jumalan valtaistuimelta,
huudahti nuorukainen ja pysähtyi äkkiä tytön eteen, niin tuo kukka,
jota sinun kätesi on kosketellut, olisi minulle kallisarvoisempi lahja
kuin koko hänen olentonsa kaikkine kykyineen ja hyveineen! Oi, miksi
sinä minulle tämän teit, Gianna? Ken ei koskaan aurinkoa ole nähnyt,
hän voi elää hämärässä ja tyytyä siihen. Mutta senjälkeen kuin silmäni
tänä aamuna näki sinut, tiedän, että maailmassa on olemassa yksi ainoa
nainen, jonka rakkauden ja suosion tähden voisin uskaltaa mitä hyvänsä
ja panna alttiiksi sekä ruumiini että sieluni, ja se nainen olet sinä,
Gianna la Bionda; jospa ikuinen yö nielisi minut, jotta minun ei
tarvitsisi hiipiä jälleen hämärään ja kylmästä värjöttäen ja kurjana
uneksia auringostani!

Nuorukainen oli tarttunut tytön molempiin käsiin, ikäänkuin hän
olisi tahtonut takertua niihin kiinni, jotta hän ei syöksyisi alas
kuiluun, mutta heitti ne jälleen irti, kun Giannan kasvot pysyivät
liikkumattomina, ja astui avonaisen ikkunan ääreen. Hetken aikaa
oli huoneessa aivan hiljaista ja vain satakieli alhaalla pensaassa
viserteli edelleen. Mutta äkkiä, ikäänkuin nopean päätöksen johdosta,
kääntyi nuorukainen taas huoneeseen päin ja sanoi: Ja vaikka minä ja
kaikki muutkin joutuisivat perikatoon, niin en tee sitä sittenkään, en
siedä näitä kahleita ja siteitä! Huomenna varhain kirjoitan Vicenzaan
ja vaadin lupaukseni takaisin ja sitten astun kummankin kaupungin
eteen ja vaadin jokaisen miekkasille, joka uskaltaa väittää, ettei
Gianna la Bionda ole kuningatar kaikkien naisten parissa! -- Sitä te
ette tee, Attilio, sanoi nyt kaunotar ja katsoi rauhallisesti hänen
ohitsensa yöllistä taivasta kohti. Että te niin äkkiä olette kiintynyt
minuun ja tahdotte antaa minulle sydämenne, on minulle ylen suuri
lahja, josta minä koko elämäni ajan olen teille kiitollinen, joskaan
en tunne ansaitsevani sitä vähimmälläkään tavalla. Mutta minä en voi
ottaa sitä vastaan syöksemättä meitä molempia kadotukseen. Ajatelkaa,
ystäväni, miten voimakkaana vasta tukahdettu viha molempien kaupunkien
välillä on jälleen leimahtava, jos te Scarpan perhettä ja samalla
koko kaupunkia häpäisisitte hylkäämällä morsiamenne, jota te ette
kuitenkaan voi syyttää mistään viasta tai rikoksesta, yksinomaan vain
siksi, että toiset kasvot ovat teitä enemmän miellyttäneet. Ja kukapa
tiesi, vaikka nämät kasvot, jos kohta ne tänään vielä voisivatkin
ansaita teidän ihastuksenne ja intohimonne, jo vuoden perästä olisivat
niin kuihtuneet, että te ihmetellen kysyisitte itseltänne, miten te
niin kiihkeästi saatoitte ihastua niihin? Eikö usein kesän lopulla
voi yhtenä ainoana yönä syksy tulla, jotta puu, jonka oksat vielä
eilen olivat täydessä vihannuudessaan, äkkiä kellastuu ja rumentuu?
Minä olen jo täyttänyt kolmekymmentäyksi vuotta, te, ystäväni, olette
nuoruuden parhaassa kukoistuksessa ja astutte vielä vuoren rinnettä
ylös, jonka kukkulalle minä jo olen ehtinyt. Antakaa minun, vanhempana
olla myös viisaampi ja käyttää järkeäni meidän kummankin puolesta.
Ja siksi on minun luja päätökseni: vaikka huomaisinkin joskus, että
teidän tunteenne on muuta kuin vain ohimenevää oikkua, ja vaikka kaikki
olosuhteet ihmeen kautta muuttuisivatkin teidän toiveittenne mukaan, --
en sittenkään suostuisi _koskaan teidän puolisoksenne_, vaikkapa itse
vanhempanne tulisivat luokseni ja puhuisivat teidän puolestanne!

Vasta sitten kun Gianna oli vaiennut, käänsi hän katseensa jälleen
nuorukaiseen, ja kun hän näki miten kalpea tämä oli ja miten hänen
kauniit silmänsä harhailivat epätoivoisesti ympäri huonetta, olisi
hän hinnasta mistä hyvänsä rakkautensa ja säälintunteensa valtaamana
tahtonut ottaa kaikki ne sanat takaisin, jotka hän juuri suurimmalla
itsehillitsemisellä oli saanut sanotuksi. Hyvää yötä, madonna, sanoi
nuorukainen surullisena ja näytti aikovan lähteä, mutta seisahtui
jälleen ja katsoi maahan. -- Te olette minulle pahoillanne, Attilio,
sanoi Gianna. -- Hän vastasi: En, Jumalan nimessä, Gianna! Mutta
sallikaa minun mennä; sillä totta tosiaan minä olen viipynyt liian
kauan ja olen puhunut kuin mieletön ajattelematta että se, mitä olen
tarjonnut, ei teille ole edes sen arvoista, että te ojentaisitte
kätenne ottaaksenne sen vastaan, puhumattakaan siitä, että sen vuoksi
_taistelisitte tai kärsisitte_ jotain. Siksi lähdenkin nyt häpeissäni
ja minä yksin olen syypää siihen, että kunniapäiväni, joka alkoi niin
juhlallisesti, loppuu näin surkeasti. Voikaa hyvin, Gianna! Teidän
ompelemanne lipun, joka tänä aamuna oli kallein aarteeni, lahjoitan nyt
johonkin kirkkoon, jotta se ei muistuttaisi minulle sitä kättä, joka
niin kylmästi kieltäytyi minulta.

Nuorukainen kumarsi ja lähestyi jo kynnystä, kun hän vielä kerran kuuli
nimeään mainittavan. Giannan sydän, joka jo hyvän aikaa oli riehunut
kahleissansa, mursi ne äkkiä ja kohosi hänen huulillensa. Attilio,
sanoi hän punastuen, voimatta enää hillitä itseään, en voi antaa teidän
tuolla tavalla lähteä luotani, jos tämän jälkeen olen pakoitettu
vielä elämään. Sen minkä sanoin teille, pysyy entisellään, ettekä
te sitä voi hituistakaan muuttaa, sillä se on teidän parhaaksenne,
ja teidän onnenne on minulle kalliimpi kuin omani. Mutta en sanonut
teille vielä kaikkea. Tietäkää siis, että siitä saakka kun sulhaseni
kuoli, ja siitä on nyt kaksitoista vuotta, en ole koskaan ajatellut
enkä toivonut saavani omistaa ketään miestä, mutta puhtauteni ja
kunniani säilyttäminen ei ole myöskään vaatinut minulta taistelua
eikä tuskaa. Sillä minulla ei ole niinkään vähäiset ajatukset
itsestäni, ei kuitenkaan katoavan kauneuteni vuoksi, vaan siksi, että
tiedän omistavani vapaan ja voimakkaan sielun, jota en ole halukas
antamaan huonomman enkä heikomman valtaan, niinkuin kuitenkin naisen
avioliitossa on tehtävä. Ja vaikka monet ovatkin kosineet minua,
niin en koskaan ole tavannut ketään, jonka palveleminen ei olisi
tuntunut minusta orjuudelta ja alennukselta. Vasta tänään, kun näin
teidän ratsastavan meidän kaupunkiimme, jonka te olitte vapauttanut
ja kunniaan kohottanut, kun näin miten jalosti ja vaatimattomasti
te nuoruudestanne huolimatta otitte vastaan niin suuren onnen,
osoittamatta vähintäkään ylpeyttä tai uhkarohkeutta, vaan ikäänkuin
Jumalan lähettiläs kuuntelitte vapautetun kaupungin kiitosta, niin
silloin minä tuumin mielessäni: miksi en ole enää nuori voidakseni
ansaita tuon nuorukaisen rakkautta? Ja kun näin kaulassanne punoittavan
arven, ajattelin minä: avojaloin aina pyhälle haudalle saakka tahtoisin
pyhiinvaeltaa, jos se onni tulisi osakseni, että yhden ainoankin kerran
saisin painaa huuleni tuota pyhää haavaa vasten. Ja kun sitten palasin
kotiin selvästi käsittäen mitä minulle oli tapahtunut, nostin kadulta
kukan, juuri _tämän_, vain siksi, että teidän hevosenne kaviot olivat
sen murskanneet, jotta se pantaisiin päänalukseni alle, kun minut
kerran kannettaisiin viimeiseen lepoon. Ja nyt, kun olen sanonut tämän
kaiken sinulle, Attilio, toista uudelleen kovat sanasi, jos sinulla on
siihen sydäntä, sano, että tämä käsi on kylmästi kieltäytynyt sinulta!

Silloin levitti Gianna kätensä nuorukaista kohti, joka seisoi
tajuttomana ja mykkänä hänen edessään kuin kuolemaan tuomittu,
joka mestauspaikalla saa armon julistuksen, ja hän kumartui hänen
kaulaansa suudellakseen arpea, jota hänen huulensa olivat himoinneet.
Mutta Gianna ojentautui jälleen ja sanoi: Sen minkä teen, ystäväni,
teen täysin itsetietoisesti enkä koskaan tule sitä katumaan, vaikka
tiedänkin, että monet moittisivat ja tuomitsisivat käytöstäni, jos
se tulisi tiedoksi. Minä lahjoitan teille ainoan aarteeni, sen, mitä
tähän asti olen varjellut kuin silmäterääni. Sillä nähkääs, tällä
samalla paikalla, missä te nyt seisotte, seisoi teidän tuleva lankonne,
herra Lorenzaccio ja kiusasi minua rukouksillaan ja lupauksillaan
omaksensa ja tahtoi viedä minut puolisonansa Vicenzaan. Se mitä minä
kielsin häneltä, kaupunkini _viholliselta_ ja sortajalta -- ja tällä
tikarilla minun täytyi uhata häntä, ennenkuin hän luopui hurjasta
kosimisestaan, yhä vieläkin on hänellä tikarin haavan arpi oikeassa
kädessään --: sen _lahjoitan_ minä teille, kaupunkini _pelastajalle_
voiton merkkinä, enkä vaadi muuta palkkaa, kuin että te unohdatte minut
jälleen, astuessanne alttarin eteen ja vannoessanne uskollisuutta
toiselle. Älkääkä huolehtiko siitä, miten minun sitten käypi. Minun
kohtaloni on autuas kaikessa kieltäytymisessään ja kadehdittava
kaikessa surkeudessaan, koska olen voinut vapaasti lahjoittaa kunniani
parhaimmalle miehelle, minkä koskaan olen tavannut, ja koska minun
osakseni on tullut ihanampi kevät, kuin mitä koskaan olen voinut
uneksiakaan ennenkuin vuosien talvi oli lumensa alle peittänyt tämän
vaalean päälaen. Nämät silmät ja huulet ovat sinun, Attilio, ja tämä
koskematon ruumis on sinun, ja sinun omasi on tämä sydän, joka, kun
sinä kerran olet eronnut minusta, ei pyydä enää mitään tämän maailman
iloista, vaan ikäänkuin lesken sydän on elävä entisestä onnesta, kunnes
se lakkaa sykkimästä.

Hän talutti nuorukaisen ikkunan ääressä olevan tuolin luo ja polvistui
hänen eteensä, ja nuorukainen otti tytön pään käsiinsä eikä voinut
kyllikseen häntä katsella eikä suudella hänen suutaan, otsaansa
ja poskiaan, ja kuu oli jo aikoja sitten laskenut, kun he vielä
nauttivat tuhansin iloin toisistansa. Mutta kun kaukana vainiolla
ensimäinen kukko kiekahti, pyysi tyttö itse nuorukaista irtautumaan
hänen sylistään, jotta vanhemmat kotona eivät kaipaisi häntä. He
päättivät, että nuorukainen palaisi jälleen seuraavana yönä ja
kaikkina sitä seuraavinakin ja he sopivat merkeistä, jotta tyttö
tietäisi avata hänelle ovensa; sitten nuorukainen heitti hyvästit
kuin juopunut kemuille ja onnensa uhkarohkeudessa hän ei malttanut
laskeutua kiertoportaita alas, vaikka katu oli aivan tyhjä, vaan
hypähti ikkunalle ja kiipesi muuria alas viikunapuun oksien varassa ja
viivähti vielä alhaalla ikkunan edustalla lausuen Giannalle tuhansia
lempisanoja ja heittäen hänelle kukkia, jotka hän poimi vallihaudan
reunalta ja sitoi kimpuksi, kunnes Gianna, vakoilijan silmää peläten
vetäytyi ikkunasta edemmäksi. Silloin nuorukainen riistäytyi sieltä
irti ja hiipi varovaisesti kaupunginmuuria pitkin, jotta hän aivan
huomaamatta pääsi portilleen. Uniset vahdit eivät tunteneet häntä eikä
kukaan kotona ollut kaivannut häntä, jotta hän iloisin mielin astui
huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen korvatakseen yölepoa lyhyellä
aamu-unella.

Yhtä viisaasti ja salaisesti he liikkuivat seuraavinakin öinä, jottei
kukaan koko kaupungissa aavistanut heidän suhdettansa lukuunottamatta
imettäjää, Catalinaa, joka kuitenkin oli yhtä vaitelias kuin
viikunapuukin ikkunan alla. Sillä hän huolehti siihen määrään emäntänsä
onnesta ja kunniasta, ettei ankarimmillakaan kidutuskeinoilla olisi
voitu saada nuorukaisen nimeä hänen huuliensa yli. Yksi asia vain
huolestutti häntä, se että hänen emäntänsä pysyi horjumattomasti
päätöksessään; kaikki piti loppua niin pian kuin Attilio oli vaihtanut
sormuksia morsiamensa, Emilia Scarpan kanssa. Mitä te ajattelette?
sanoi imettäjä, luuletteko, että voitte levollisesti katsella,
miten toinen koristelee itseään kukalla, jota te olette rinnallanne
kantanut? Niin totta kuin te olette minulle rakkaampi kuin oma lapsi,
se vie teidät perikatoon; teidän sydämenne halkeaa kuin omena, jota
veitsellä leikataan kahtia. -- Imettäjäni, sanoi Gianna, voithan
olla oikeassa. Mutta mitä se merkitsee? Parempi, että minä, kuin se,
jota rakastan sekä tämä kaupunki, joka on meidän kummankin äitimme,
joutuu perikatoon. -- Mitä järjettömyyksiä te puhutte! vastasi vanhus.
Jos hän rakastaa teitä, niinkuin hän vakuuttaa, niin ei hänkään voi
eroa kestää, ja silloin teidän itsepäisyytenne johtaa kaksi ihmistä
kurjuuteen. Mitä itse kaupunkiin tulee, niin se voisi nyt, kun sillä
on tällainen sankari, vaatia miekkasille vaikka kolme Vicenzaa paljoa
mahtavampaa kaupunkia. -- Samaa sanoi Attiliokin ja sanoi sen vielä
paljoa kiihkeämmin mitä lähemmäksi se aika tuli, jolloin hänen täytyi
ikiajoiksi jättää jäähyväiset näille rakkaille silmille. Hän toivoi
yhä, niinkuin hän ensi päivästä alkain oli tehnyt, voittavansa Giannan
vastustuksen ja hän oli päättänyt uhrata kaikki hänen tähtensä. Gianna
sitä vastoin, jolle kuolemaa ja eroa katkerampi oli se ajatus, että
hänen rakastettunsa sydän voisi kylmetä ja hän kerran vielä katua
sitä, että hänen nuori elämänsä olisi sidottuna vanhempaan naiseen,
koetti, niin pian kuin nuorukainen yhä uudestaan toi esille pyyntönsä
ja rukouksensa, saada hänen kiihkonsa laimentumaan laskemalla leikkiä
omasta iästään ja miesten vaihtelevaisuudesta ja tekemällä parhaillaan
kuluvan hetken niin suloiseksi, että tämä unohti koko kolkon
tulevaisuuden.

Sillä välin valmistettiin suurella innolla häitä, sekä Buonfiglin
että Scarpan taloissa, ja yhtä suurella loistolla ottivat Trevison
asukkaat nyt morsiamen vastaan kuin sulhasen yhdeksän viikkoa
aikaisemmin. Mutta jos kohta katselijat tunsivat nyt vielä entistä
suurempaa iloa, kun kirjallinen ja sinetillä vahvistettu sopimus
oli tehty molempien naapurikaupunkien välillä ja nuori morsian
kallisarvoisissa koristeissansa sekä kuudentoista komeapukuisen
morsiusneidon saattamana saapui valkoisten ratsujen selässä
kaupunkiin, niin oli saatossa sittenkin kaksi henkilöä, joiden oli
vaikea peittää vihaansa ja suruansa; toinen heistä oli sulhanen
itse, joka mielemmin olisi kosketellut käärmettä kuin morsiantansa,
toinen herra Lorenzaccio, hänen tuleva lankonsa, joka salassa kiristi
hampaitaan ajatellessansa, että hänen täytyi näytellä nöyrän osaa
ja vielä lisäksi hymyilläkin nuoremman kilpailijan rinnalla, vaikka
hän paljoa mielemmin olisi iskenyt hampaansa lankoonsa ja koko hänen
joukkoonsa. Vielä kolmaskin sydän ei jaksanut ottaa osaa tämän päivän
juhla-iloon, sydän, joka sykki vaaleaverisen Giannan povessa; sillä
hän tiesi, että tätä päivää seuraava yö olisi hänen onnensa viimeinen.
Hän ei ollut myöskään, niinkuin edellisenä juhlapäivänä, hankkinut
itselleen paikkaa kaupungintalon edustalla olevalla lavalla, vaan
oli jäänyt kotiin, kun Attilio morsiamensa rinnalla ratsasti katuja
pitkin ja kukkia sateli nuoren parin ylitse. Mutta iltapuolella, kun
kansa tulvi kaupungin ulkopuolella olevalle niitylle, missä komeasti
koristetun aitauksen sisäpuolella miekkailun piti tapahtua, istui hän
kotona raskaine ajatuksineen ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään,
jottei hän voinut nähdä mitään. Oi, sydän raukkaani! huokasi hän,
nyt on aika tullut, jolloin sinun piti osoittaa olevasi kyllin
voimakas kieltäytymään ainoasta onnestasi, mutta oletkin niin heikko,
että tahtoisit vain sulaa kyyneleihin. Sinä olet ottanut tehtävän
hartioillesi, jota et voi suorittaa! Tosin et silloin vielä tiennyt,
että rakkaus on viini, joka kiihoittaa vain janoa, mitä enemmän sitä
juo. Nyt autuutesi pikari muuttuu myrkyksi, joka vähitellen riuduttaa
sinut, eikä mikään maailman lääkäri eikä kaikkien pyhimysten apu voi
pelastaa sinua: -- Samassa tuli Catalina huoneeseen ja kehoitti häntä
tulemaan ulos, jotta hän näkisi, olisiko hänen nyt todellakin pakko
erota ystävästänsä, ainakin hän voisi nähdä hänet vielä kerran koko
ritarillisen voimansa ja kauneutensa loistossa; mutta salassa hän
toivoi yhä, että ihme tapahtuisi ja hänen valtiattarensa muuttaisi
mielensä. Hän puki siis huolellisesti surevan tytön ylle, joka ei
välittänyt mistään, ja vei hänet mukanaan kentälle, jossa vilisi
ihmisiä ja missä hevoset hirnuivat ja torvet toitottivat. Keskellä
ihmisjoukkoa, ylhäällä lavalla istui morsian sulhasen isän ja sedän
välissä, ja ihmiset lausuivat äänekkäästi arvostelunsa hänestä;
toiset kehuivat häntä ylitse kaiken, toiset moittivat milloin mitäkin
hänessä. Vaaleaverinen Gianna ei sanonut sanaakaan, ja mitä hän tänä
hetkenä ajatteli, sitä ei kukaan koskaan saanut tietää. Kerran vain
puna kohosi hänen poskilleen, kun kaksi nuorukaista lausui toisilleen
kulkiessaan hänen ohitsensa: Kymmenen Emiliaa ei voi vetää vertoja
yhdelle ainoalle Gianna di Biondalle! -- johon toinen vastasi: Trevison
kaupunki vie naisista voiton samoin kuin aseitten käytössäkin! -- ja
samassa kiintyivät useiden silmät kauniiseen koruompelijattareen, jonka
kasvoilla puna äkkiä vaihtui kalman kalpeudeksi. Sitten ratsasti herra
Attilio aitauksen sisäpuolelle täysissä varustuksissaan, kaulaa yksin
ei peittänyt teräksinen haarniska, vaan sen sijalla oli nahkainen side,
joka oli kiinnitetty turnauskypärään. Kypärän silmikko oli avoinna,
ja kaikki saattoivat nähdä, miten kalpea hän oli ja kuinka vakavasti
hän katsoi ympärilleen; monet sitä ihmettelivät, sillä olihan hän
nuori sankari ja sulhanen vielä lisäksi. Attilio ratsasti lavan luo,
missä hänen morsiamensa istui, taivutti päätään hänen edessään, ja
antoi Emilian sitoa kypäräänsä nauhan merkiksi, että hän tahtoi olla
hänen ritarinsa. Torvet alkoivat soida ja toiselta puolen ratsasti
aitauksen sisäpuolelle herra Lorenzaccio silmikko kasvoillaan, mutta
kaikki tunsivat hänet sittenkin sotamerkeistä ja haarniskasta, ja
toivoivat kaikesta sydämestään, että langon voimakas käsi heittäisi
hänet maahan. Mutta kohtalo oli toisin määrännyt. Tuskin sanansaattajat
olivat sauvoillaan antaneet merkin ja torvet soittaneet fanfaarin, kun
ritarit hyökkäsivät ojennetuin keihäin toisiansa vastaan, ja heidän
ratsunsa nostattivat niin paksun tomupilven, etteivät katselijat tästä
ensimäisestä yhteentörmäyksestä voineet nähdä mitään. Kuului vain
teräksisten keihäitten kärkien kalsketta kilpiä ja haarniskoja vasten,
ja sitten seurasi äkillinen hiljaisuus. Mutta kun tomupilvi hajosi, oli
Attilio horjahtanut paikallaan seisovan ratsunsa selästä taaksepäin,
jalat olivat kiinni jalustimissa, mutta veri virtasi hänen kaulastaan;
tämä suojaton paikka oli ollut hänen vihollisensa salakavalalle
aseelle tervetullut maali. Voittaja seisoi Attiliota vastassa ja oli
nostanut silmikon ylös ikäänkuin nähdäksensä, oliko hänen kostontyönsä
onnistunut, ja mitattuaan vastustajaansa ilkeällä katseella, sulki hän
jälleen kypäränsä, kannusti ratsuansa ja ratsasti hitaasti, ketään
tervehtimättä aitauksen ulkopuolelle kauhusta kivettyneen kansan
keskitse, joka ei vielä voinut uskoa silmiänsä.

Sillä välin olivat Attilion knaapit ja turnausvartijat kiiruhtaneet
paikalle, ja he nostivat tuskissaan valittavan nuorukaisen satulasta
alas ja laskivat hänet peitteelle maahan. Ja kun ihmisjoukko ratkesi
äänekkääseen valitukseen, katosi kaikki järjestys; väki tunkeutui
aitauksen sisäpuolelle; lavalla istujat nousivat nopeasti paikoiltansa,
ja vain väkivallalla saattoivat sanansaattajat tehdä sen verran tilaa
kuolevan ympärille, että vanhemmat ja omaiset sekä morsian pääsivät
hänen lähelleen. Mutta hän makasi liikkumattomana, suljetuin silmin,
ja sillä välin kuin jotkut valittivat, toiset kirosivat Lorenzaccion
kavaluutta tai huusivat haavuria ja pappia, jotta kuoleva saisi
lohdutusta viimeiselle matkalleen, ei hänen huuliltaan kohonnut
ainoatakaan tuskan eikä valituksen ääntä, vaikka hänen näin nuorella
iällä täytyikin liittyä taivaallisiin sotajoukkoihin. Ehkäpä tämä
kova kohtalo tuntui hänestä tervetulleelta, kun hän täten saattoi
vapautua vihatuista siteistä, ja kuullessaan nimeänsä huudettavan ja
tuntiessaan morsiamensa äänen, yritti hän pudistaa päätään ikäänkuin
sanoaksensa, ettei hän tahtonut viimeistä hengenvetoaan valheella
hengähtää. Mutta äkkiä kansa, joka tiheänä joukkona ympäröi kuolevaa,
väistyi hämmästyneenä syrjään; sillä vaaleaverinen Gianna tunkeutui
joukon läpi kasvoiltaan kalpeana kuin aave, mutta käytökseltään
arvokkaana, ikäänkuin hänet vasta tuskan orjantappurakruunulla olisi
kruunattu kuningattareksi kaikkien naisten yli. Menkää pois, sanoi hän
ojentaen kätensä morsianta kohti; tämä kuoleva on minun, ja samoin
kuin elämässä kuuluin hänelle sieluineni ja ruumiineni, tahdon myös
kuolemassa olla hänen luonaan, eikä kukaan vieras saa riistää edes
hänen henkäystäänkään minulta! -- Sitten hän polvistui armaansa viereen
ja kohotti lempeästi hänen päänsä polvelleen, jotta hänen juhlapukunsa
tahrautui vereen. Attilio, sanoi hän, tunnetko minua? -- Attilio avasi
heti silmänsä ja huokasi: Oi, Giannani, kaikki on lopussa! Kuolema ei
sallinut minun vannoa toiselle uskollisuutta, mikä kuului vain sinulle.
Minä kuolen, vaimoni. Anna minulle viimeinen suudelma ja ota vastaan
sieluni syliisi.

Silloin Gianna kumartui Attilion ylitse, ja kun hän oli kosketellut
hänen huuliaan, sammui Attilion silmä ja hänen päänsä vaipui Giannan
syliin. Mutta kaikki, jotka seisoivat ympärillä, tunsivat niin
syvää sääliä tätä jaloa paria kohtaan, ettei kukaan uskaltanut,
ei edes kenkään Scarpan perheen jäsenistä, häiritä rakastavaisten
jäähyväisiä. Päinvastoin, kun nuoren sankarin ruumis oli nostettu
paarille kaupunkiin kannettavaksi, jakautui kansa kahtia, toiset
kulkivat kuolleen jäljessä, toiset seurasivat saattoa, joka kuljetti
hänen armastaan kotiin, sillä Gianna oli vaipunut tiedottomana
kuolleen ystävänsä rinnalle. Vain nuori Emilia palasi äitinsä kanssa
vielä samana yönä Vicenzaan. Hänen isänsä, herra Tullio Scarpa,
jäi Buonfiglien taloon ollakseen läsnä Attilion hautajaisissa,
kaksinkerroin surren tyttärensä onnettomuutta ja poikansa häpeää.

Mutta kun kolmantena päivänä rakas vainaja kannettiin hautaan, Madonna
degli Angelin kappeliin, niin astui heti arkun jäljessä, kaikkien
sukulaisten edellä Gianna leskenhunnussa ja syvässä surupuvussa.
Kohottaessaan huntuaan suudellaksensa vainajan otsaa, näki kaikki
kansa, mikä ihme oli tapahtunut. Sillä Giannan kultaiset hiukset, jotka
aina muulloin loistivat kauaksi, olivat muutamissa öissä muuttuneet
hopeanharmaiksi ja hänen kasvonsa kuihtuneet ja rypistyneet kuin vanhan
naisen.

Ja monet arvelivat, ettei hän kauan jaksaisi enää elää, vaan seuraisi
pian rakastettuansa hautaan. Kuitenkin eli hän vielä kolme vuotta, jona
aikana hän ei luopunut leskenpuvustaan eikä näyttäytynyt missään, missä
iloittiin tai juhlittiin. Mutta hiljaisuudessa hän valmisteli työtä,
jonka hän oli luvannut Madonna degli Angelin kappelille, suurta lippua,
jossa ylienkeli Mikael valkoisessa haarniskassa tappoi lohikäärmeen.
Enkelin panssarin hän ompeli omilla valkoisilla hiuksillaan. Tämä
lippu asetettiin toisen lipun viereen, joka koristi Attilion hautaa
kappelissa. Kun lippu oli valmis, ei kestänyt kovinkaan kauan,
ennenkuin koruompelijatarkin kannettiin viimeiseen lepoon ja laskettiin
hänen oman pyyntönsä mukaan Attilion rinnalle. Kauan jälkeenkinpäin
vielä saapui paikalle sekä muukalaisia että kaupungin omia asukkaita
ihailemaan molempia taidokkaasti ommeltuja lippuja ja he puhelivat
keskenään Gianna la Biondasta, joka antoi armaalleen mukana hautaan
kaikki mitä hän omisti, yksin kunniansakin, vaikka hän aivan helposti,
vain vaikenemalla, olisi voinut säilyttää sen koskemattomana.

       *       *       *       *       *

Kun lukija oli lopettanut, vallitsi puutarhasalissa vielä hetken aikaa
äänettömyys, ja sade, jonka hiljainen tihkunta oli koko ajan säestänyt
kertomusta, pysyi yksin äänessä.

Vihdoin sanoi nuori tohtori shakkipöydän äärestä: Tuossa kertomuksessa
on hiukan venetsialaisen koulun kultaväritystä. Sitä eivät nykyiset
palettikeinot saa enää esille. Vaikka tuntuipa minusta, kuin
kopioitsijan oma sävy olisi paikka paikoin hyvinkin selvästi astunut
esille.

Kopijoitsijanko! huudahti se, joka loikoi sohvalla ja viskasi
sikarin luotaan. Kylläpä näkyy, ettet sinä tunne vielä hänen
korkea-arvoisuuttaan. Hän on vain pitänyt meitä pilkkanansa ja tahtonut
kerrankin asettaa täysivärisen kuvan meidän heikkojen sommittelujemme
rinnalle. Lyönpä vetoa, että tämä San Niccolon kronikka on paljoa
nuoremmalta ajalta kuin Macphersonin kuuluisa Ossian.

Hänen korkea-arvoisuutensa ei näyttynyt lainkaan kuuntelevan näitä
puheita. Ja mitä te arvelette tämän kertomuksen siveellisestä puolesta?
kysyi hän kääntyen Eugenie rouvan puoleen.

Puhuteltu tuumi hetken aikaa, sitten hän vastasi: En tiedä voiko olla
puhettakaan siitä, että näin omituinen tapaus voisi kelvata malliksi
tai esikuvaksi. Eikö myös eri aikakausilla ole omat tapansa ja eri
kansoilla omat luonnonlaatunsa? Minä myönnän, että intohimoinen
antautuminen, joka ei perustu ikuiseen uskollisuuteen, on tuntunut
minusta vastenmieliseltä, ja että tämän kertomuksen traagillinen loppu
vasta sovitti sen mieltävieroittavan alkupuolen. Ja sittenkin, jos tuo
vaaleaverinen Giovanna olisi ollut minun sisareni, niin hetkeäkään
epäröimättä olisin astunut käsikädessä hänen kanssaan saattojoukossa
Attilion arkun jäljessä.

Parempaa siveellisyystodistusta ette olisi voinut antaa, vastasi
kertoja. Sallikaa, että siitä hyvästä suutelen teidän kättänne.



Kuolleen järven rannalla.


Oli keskikesä, mutta ylhäällä vuoristossa puhalsi terävän kylmä tuuli,
joka uhkasi muuttaa rankan sateen lumeksi. Ilma oli niin pimeä, että
tuskin saattoi eroittaa sadan askeleen päästä taloa Kuolleen järven
rannalla, vaikka se olikin valkeaksi silattu ja päivä vasta oli
mailleen menossa. Sisällä paloi tuli takassa, emäntä seisoi keittiössä
ja paistoi kaloja samalla liikuttaen jalallaan kätkyttä, joka oli
siirretty lieden ääreen. Vierastuvassa loikoi isäntä uuninpenkillä
ja sätti kärpäsiä, jotka eivät sallineet hänen rauhassa nukkua;
paljasjalkainen palvelustyttö kehräsi nurkassa ja katsoi huoaten
silloin-tällöin himmeiden ikkunalasien läpi ulos surkeaan ilmaan;
kömpelö renki astui muristen sisään, ravisteli itseään kuin uitettu
koira, jotta raskaat vesipisarat pirskuivat vaatteista joka taholle,
ja heitti kasan märkiä verkkoja uuninnurkkaan. Ei kukaan sanonut
sanaakaan. Tuntuipa siltä kuin kukin olisi pelännyt, että pahantuulen
ja harmin pilvi, joka painosti taloa, olisi räjähtänyt riita- ja
kiistakuuraksi, jollei jokainen koettaisi hillitä mieltänsä.

Ulko-ovi kävi ja outoja askelia kajahti eteisestä. Isäntä ei
liikahtanut, palvelustyttö nousi vain paikaltaan ja avasi vierastuvan
oven.

Matkapukuinen mies seisoi kynnyksellä ja kysyi, oliko tämä Kuolleen
järven majatalo. Tytön myöntäessä lyhyesti hän astui sisään, viskasi
läpimärän vaipan pöydälle, matkalaukun sen viereen ja heittäytyi
uupuneena penkille ottamatta märkää hattua päästään tai laskematta
keppiä kädestään, ikäänkuin hän hiukan levättyänsä olisi aikonut taas
jatkaa matkaansa. Palvelustyttö oli jäänyt hänen eteensä seisomaan ja
odotti, mitä vieras mahdollisesti käskisi. Mutta hän näytti kokonaan
unohtaneen, että muitakin paitsi häntä itseään oli huoneessa, hän
nojasi vain päätään seinää vasten ja sulki silmänsä. Kaikki oli
hiljaista ummehtuneessa, kosteankuumassa huoneessa ja ainoastaan
kärpästen surina ja palvelustytön vaistomaiset huokaukset katkaisivat
silloin-tällöin äänettömyyttä.

Vihdoin toi emäntä ruokaa tupaan; pieni poika, joka katseli suurin
silmin vierasta, kantoi kynttilää jäljessä, ja isäntä nousi
vastahakoisesti uuninpenkiltä, haukotteli ja astui pöydän luo. Mutta
hän jätti vaimonsa tehtäväksi pyytää vierasta syömään, johon tämä
päätään pudistaen vastasi. Muuta lihaa, kuin paria kanaa ja hanhea, ei
talossa ollut saatavana, puolusteli emäntä itseään. Heille itselleen
sellainen ruoka oli liian kallista, eikä herrasvieraita usein enää
tullut taloon senjälkeen kuin kaksi vuotta sitten uusi maantie oli
rakennettu vuoren toiselle puolelle, ja posti, jota muinoin oli tätä
tietä tuotu, kulki nyt sieltä. Hyvällä ilmalla saapui tänne joskus joku
matkailija tai taiteilija, joka tahtoi maalata Kuollutta järveä, mutta
sellaisesta ei ollut suurtakaan tulolähdettä eikä kalastuksellakaan
voinut paljoa ansaita. Mutta jos herra tahtoi jäädä yöksi taloon, niin
vuoteet olivat kyllä hyvät ja viereinen huone vasta viikko sitten
valkaistu. Olutta sekä Tyrolin viiniä oli heillä myös jokunen pullo
kellarissa, ja itse he valmistivat viinaa, jota kaikki kehuivat.

Kaikkiin näihin tarjouksiin ei vieras vastannut muuta kuin että hän
aikoi jäädä tänne yöksi ja halusi saada lasillisen raitista vettä.
Sitten hän nousi ylös luomatta ainoatakaan silmäystä isäntäväkeen,
joka ääneti istahti illallista syömään, vaikka iloinen kymmenvuotias
poika oli tuttavallisesti lähestynyt häntä ja lakkaamatta tarkastanut
hänen kellonvitjojaan, jotka hämärässä loistivat. Palvelustyttö otti
toisen kynttilän uuninreunalta ja näytti vieraalle tietä viereiseen
huoneeseen, missä hän täytti vesiruukun ja jätti hänet yksin vieraan
hiljaisesti kiitettyä häntä.

Isäntä kirosi vieraan poistuttua. Kun kerrankin joku eksyi taloon, niin
oli hän tietenkin tuollainen maantienkuljeksija, joka ei tahtonut syödä
mitään, tuskinpa edes maksaisi yösijaansakaan, vaan päällepäätteeksi
veisi liinavaatteet mukanaan. -- Sellaiset junkkarit, sanoi emäntä,
antavat ensin kantaa eteensä kaikki herkut keittiöstä ja kellarista
ja imartelevat minkä ennättävät isäntäväkeä. Mutta tuo herra oli
varmaan sairas, tai häntä painosti syvä suru, koskei ruoka eikä juoma
maittanut. -- Samassa astui vieras jälleen sisään ja kysyi, voisiko hän
sateen tauottua saada veneen soudellaksensa järvellä ja pyytääksensä
soihdun valossa kaloja. Hän oli valmis suorittamaan runsaan maksun.
Emäntä työnsi salaa miestään kylkeen, ikäänkuin sanoakseen: mitä minä
sanoin! Hänen laitansa ei ole oikea. Älä vain vastustele häntä. --
Isäntä, jota ansio houkutteli, vastasi epäystävälliseen tapaansa, että
hänen puolestansa olivat vaikka molemmat veneet saatavissa; täällä ei
ollut tapana kalastaa öiseen aikaan, mutta jos häntä huvitti, niin
mikäpä häntä esti koettamasta. Renki saattoi heti paikalla näyttää
hänelle, missä veneet ja verkot olivat ja vuolla hänelle soihdunvarsia.
Isäntä antoi merkin rengille, joka yhä kalusi kaloja ja avasi sitten
itse kummalliselle vieraalle oven.

Satoi yhä, ja vesi rapisi vesiränneissä talon edustalla. Mutta
vieras ei näyttänyt välittävän mistään, vaan astui nopeasti rantaan
ja tarkasteli lyhdyn valossa, jota renki hänen jäljessään kantoi,
molempia veneitä, ikäänkuin valitaksensa varmemman niistä. Molemmat
seisoivat kodan suojassa, jonka katto-orsissa riippui kaikenlaisia
kalastuskojeita. Vieras lähetti jonkun tekosyyn nojalla rengin
sisään, etsi sitten rannalta pari raskasta kiveä, jotka hän kantoi
suurempaan veneeseen ja seisoi sitten hetken aikaa syvään hengittäen
ja tähystellen vettä, jonka pinnalle, niin pitkälle kuin lyhdyn valo
ulottui, sadepisarat kimpoilivat. Tuuli asettui hetkeksi, yö oli aivan
pimeä, mainingit kuohuivat ja pirskuivat veneitten kokkaa vasten
ja talosta kuului nyt yksitoikkoista laulua, jolla emäntä nukutti
rintalastaan. Sekin kuulosti epätoivoiselta, se ilmaisi pikemmin äidin
huolta kuin iloa ja lisäsi tämän synkän perukan toivotonta tunnelmaa.

Vieras aikoi juuri palata takaisin taloon, kun etelästäpäin johtavalta
maantieltä, samalta suunnalta, mistä hän itsekin oli tullut, kajahti
piiskanläimäyksiä ja kuului pyörien ratinaa, jotka vaivalloisesti
kulkivat kuoppaisella ja savisella tiellä. Heti sen jälkeen ilmestyivät
tienkäänteestä vaunut ja pysähtyivät majatalon oven eteen. Tulta
tuotiin eteiseen, naisen ääni kysyi yhtä ja toista, emäntä vastasi
kaikkein ystävällisimmällä äänellä, ja vaunuista nousi kaksi naista,
jotka kantoivat jotain huiveihin käärittyä. Renki kuljetti ajajan
kanssa hevoset suojaan, ja muutamien minuuttien kuluttua oli kaikki
jälleen hiljennyt.

Kaikki tuo oli kulkenut kuin varjokuva vieraan silmien ohitse
herättämättä hänen uteliaisuuttaan tai myötätuntoaan. Vielä kerran hän
silmäsi pilviin, tuumien eivätkö ne alkaisi hajota; sitten hän astui
taloa kohti juuri samassa kun vierastuvan vastaisessa kamarissa syttyi
tuli ja varjoja alkoi liikkua uudinten takana. Hän antoi lyhdyn jälleen
rengille, pyysi hänen hankkimaan onkia ja syöttejä ja palasi takaisin
huoneeseen.

Täällä hän sytytti kynttilän, joka seisoi väärässä tinajalassa
horjuvalla pöydällä. Sitten hän avasi ikkunan, päästääkseen raitista
ilmaa huoneeseen, ja katseli hetken aikaa, miten vesi tippui
kattoräystäästä maahan hypitellen edestakaisin vanhaa pullokorkkia.
Sen enempää ei hän pimeässä voinut eroittaa, mutta rotkossa, järven
rannalla vinkui tuuli kuin häkkiin kytketty eläin, ja puut talon
ympärillä ähkyivät rankkasateessa. Avonaisen ikkunan ääressä ei ollut
hyvä olla. Mutta vieras näytti vain nauttivan rajuilman synkästä
musiikista, ja vasta sitten, kun myrsky piiskasi sateen suoraan hänen
kasvoihinsa, peräytyi hän peremmälle ja astui autioiden seinien
sisäpuolella hitaasti edes ja takaisin, kädet selän takana ja
rauhallinen ilme kasvoilla ja silmissä, ikäänkuin hän olisi nähnyt
kaikki tai ei mitään ympärillään. Vihdoin hän otti matkalaukustaan
esille kynän ja paperia, kävi istumaan himmeän kynttilän ääreen ja
alkoi kirjoittaa seuraavaa:

    "En tahdo mennä levolle, Karl, sanomatta sinulle hyvää yötä.
    Kuinka väsynyt olen sen kai huomasit jo kuusi viikkoa sitten,
    kun aivan ohimennen tapasimme toisemme. Sillä kertaa olisi minun
    pitänyt puhua ja selvitellä sinulle tautiani, niinkuin tapamme
    on ollut. Niinpä voisin nyt kaikessa rauhassa polttaa vain
    viimeisen sikarini, tarvitsematta enää liikuttaa kynääni omaksi
    sekä sinun kiusaksesi. Mutta sillä kertaa olivat huuleni kuin
    kiinniliimatut. Varmaan olisimme myöskin ruvenneet riitelemään
    keskenämme, ja koska lopulta kumpikin olisi kuitenkin pitänyt
    oman kantansa, niin olisihan ollut turhaa pilata toisiltamme
    noita viimeisiä hetkiä. Sillä tunnen sinun periaatteesi ja
    tiedän, että jos olisit täällä, tekisit kaiken voitavasi
    saadaksesi minut, niinkuin on tapana sanoa, rakentamaan jälleen
    sovintoa elämän kanssa. Mutta jos luulet minun syykseni sen, että
    olen tullut elämän veriviholliseksi ja että minun on pakko siitä
    erota, niin erehdyt kokonaan. Minä eläisin kernaasti, jos elämä
    sallisi minun elää. En ole niin arka enkä niin pehmeäluontoinen,
    että 'kohtalon kovat iskut' voisivat järkyttää tasapainoani
    siinä määrin, että heti joutuisin aivan suunniltani, sanan
    todellisessa merkityksessä. Kukapa samoin kuin nuo tutkimattomat
    voimat viskaisi heti kaikki hiiteen, jollei jokin asia kävisi
    aivan oman mielen mukaan? Nuo ikuiset voimat ovat kai sokeampia
    ja oikullisempia kuin mitä me aavistamme, ja meidän, viisaampien
    täytyy oppia antamaan myöten. Mutta siinäpä pulma onkin. En
    usko, että kauan enää voisin näytellä järkevän osaa, jos
    tällaista elämää jatkuisi. Epätoivoissani yritin pelastaa ainakin
    terveen järkeni tässä sielunrauhani haaksirikossa, mutta se ei
    onnistunut. Tarkastellessani vastikään vanhaa korkkia, joka
    kattorännissä ikkunani edustalla hyppi edestakaisin naurettavan
    avuttomana sateen käsissä, tuntui minusta, kuin olisin nähnyt
    siinä omat aivoni, jotka olivat karanneet kuumasta pääkallostani
    saadakseen virkistävän kylvyn. Jos ihminen tarvitsee kokonaisen
    neljännestunnin ennenkuin hän voi irtaantua niin mielettömästä
    ajatuksesta, niin täytyy sinun myöntää, ettei tarvita kovinkaan
    paljon ennenkuin tuollaisen ajatusryhmän hauras säie voi kokonaan
    katketa. Minulla voi olla kuinka kauniit ajatukset tahansa
    ihmisen velvollisuuksista lähimäisiään kohtaan: mutta odottaa
    kunnes valekuollut sielu sammuu elävässä ruumiissa, nähdä sen
    hiipivän paikasta toiseen ja alentuvan kotieläintäkin kurjemmaksi
    sekä itselleen että toisille kauhuksi -- siihen tarvitaan lampaan
    tylsyyttä, joka voi odottaa teurastajaansa, vaikka se tuntee
    madon kalvavan aivojaan ja tietää auttamattomasti sairastavansa
    pyörätautia.

    Mutta unohdan aivan, että kaikki tämä tuntuu sinusta varmaan
    sekavalta lorulta, koska minun viime kokemuksistani tiedät vain
    sen verran kuin kaikki muutkin: että kasvatussisareni vuosi
    sitten -- tänään juuri on siitä vuosi umpeen mennyt! -- kuoli,
    hänen isänsä muutamia päiviä myöhemmin ja hänen äitinsä tänä
    keväänä. Tiedäthän, että nuo kolme ihmistä muodostivat koko
    minun perheeni, että rakastin heitä hellästi, että he, sinua
    lukuunottamatta, olivat ainoat ihmiset, jotka varsinaisesti
    olivat lähellä minua. Heidän kuolemansa olisi joka tapauksessa
    ollut minulle syvä suru. Mutta ehkäpä olisin lopulta sittenkin
    voinut voittaa tuon surun ja elää edelleen, jollei salamanisku
    _yhdellä_ kertaa olisi heitä kaikkia riistänyt minulta. Tottahan
    se on: jokainen ihminen on korvaamaton, mutta ei kukaan ole
    välttämätön. Tiede, työni, nuoruuteni olisivat voineet saada
    haavan arpeutumaan. Mutta nyt se yhä on avoinna, eikä mikään
    voi pysähdyttää verenjuoksua. Sillä nuo kolme rakasta ihmistä
    eläisivät varmaan vielä nytkin, jollei minua olisi ollut! -- --

    Minun täytyy palata kauaksi taaksepäin ajassa voidakseni selittää
    tätä synkkää väitettäni.

    Sinä tiedät, Karl, että tuskin tunsin omia vanhempiani, että
    isäni kuoleman jälkeen olisin joutunut orpokotiin, jollei tuo
    jalomielinen pariskunta olisi armahtanut köyhää kirurgin poikaa
    ja ottanut hänet omaksi lapsekseen. Kasvatusisäni oli jo siihen
    aikaan kaupunkimme rikkaimpia kauppiaita. Kahdeksan vuotta hän
    oli elänyt avioliitossaan lapsettomana, ottaessaan minut taloon.
    Hän toivoi, että tuottaisin iloa heidän hiljaiseen kotiinsa;
    mutta pahaksi onneksi palkitsin huonosti näitä kelpo ihmisiä,
    vaikka rakastinkin heitä hellästi. Olin suljettu, ärtyisä, jörö
    lapsi, ja jo varhain taipuvainen mietiskelyyn. Vuoroin saatoin
    päiväkausia olla aivan sanaton, vuoroin taas puhkesi iloisuuteni
    intohimoisesti esille, ja vielä nytkin häpeän ajatellessani,
    millä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kasvatusvanhempani
    sietivät minua ja koettivat johtaa luonnettani osoittamatta
    koskaan yhdellä ainoalla katseellakaan, etten täyttänyt heidän
    toiveitansa.

    Äkkiä kaikki muuttui. Olin ollut talossa lähes kaksi vuotta, kun
    kasvatusvanhempieni hartain toivo täyttyi ja heille syntyi lapsi,
    kaunein, lahjakkain ja suloisin olento, mitä koskaan olen nähnyt.
    Yhdellä iskulla ilma talossa kirkastui, minäkin tulin järkeväksi
    ja hyväntahtoiseksi pojaksi ja rakastuin tuohon pikku tyttöön
    yhtä päättömästi kuin hänen hoitajansa. Tuntikausia kuljetin
    häntä mukanani ulkona, opetin häntä kävelemään ja puhumaan ja
    saatoin hänen tähtensä unohtaa kaikki parhaat ajanviettoni ja
    koulutoverini. Vanhempiakin kohtelin nyt aivan toisin, ja hekin,
    sen sijaan, että olisivat pitäneet minua tarpeettomana talossa,
    kohtelivat minua entistä suuremmalla hyvyydellä ja pitivät meitä
    aina kuin rakkaana siskoparina, joilla kummallakin oli yhtä suuri
    oikeus heidän rakkauteensa.

    Siten kului vuosia, ja veljellinen rakkauteni pikku Elleniä
    kohtaan lisääntyi vain vuosi vuodelta; sitä suuremmassa määrässä,
    kun luonteemme yhä enemmän muuttuivat toistensa kaltaisiksi.
    Ei Ellenkään ollut noita pehmeitä, taipuvaisia ja helposti
    johdettavia tyttöjä, jotka tuottavat äideilleen yhtä vähän huolta
    kuin myöhemmin miehilleenkään. Vuoroin hänkin oli vallattoman
    iloinen, vuoroin synkkämielinen -- sen verran kuin lapsen
    synkkämielisyydestä voi puhua. Silloin hän aina hiipi pois
    puutarhasta, missä hänen pienet toverinsa melusivat ja nauroivat,
    ja tuli vakavana minun huoneeseeni, istahti minua vastapäätä
    kirjoituspöydän ääreen ja alkoi lukea ensimäistä parasta kirjaa,
    minkä hän pöydältäni sai käsiinsä. Jo kouluaikana olin innokas
    luonnontutkija, enkä koskaan ajatellutkaan ruveta muuksi kuin
    lääkäriksi, samoin kuin isäni oli ollut. Minä näytin Ellenille
    kokoelmiani, selitin hänelle suuren apinan luurankoa, joka seisoi
    vuoteeni pääpuolessa ja puhuin pienokaisen kanssa kaikkea muuta
    kuin lapsellisista asioista. Sen sijaan hän toisella kertaa sai
    minut innostumaan omiin lapsellisiin askareihinsa; minä keitin
    hänen kanssaan nukeille soppaa, hoidin niitä, kun ne sairastivat
    tulirokkoa, tai istutin hänen pieneen puutarhaansa kaikenlaisia
    yrttejä, joita olin kerännyt. Me emme koskaan hyväilleet
    toisiamme. Yhden ainoan kerran suutelin häntä suulle, silloin
    kuin yhdeksäntoista-vuotiaana läksin yliopistoon. Vaikka minun
    olikin kovin raskasta erota kotoa, arvelin sittenkin miehenarvoni
    vaativan, etten sitä näyttäisi ja vaikka ääni tukehtui
    minulta kurkkuun, kun äiti kulta kyynelsilmin syleili minua.
    Pieni kahdeksan-vuotias Ellen seisoi kalpeana ja äänettömänä
    vieressä. Minä käännyin leikkiä laskien hänen puoleensa, pyysin
    häntä suorittamaan kaikenlaisia lystillisiä tehtäviä, sillä
    olin uskonut täytetyt ja spriissä säilytetyt eläimeni hänen
    hoitoonsa, ja syleilin sitten hellästi häntä jäähyväisiksi. Mutta
    suudellessamme tunsin kauhukseni, että tyttö kiihkeästi hätkähti,
    ikäänkuin käärme olisi pistänyt häntä ja sulki silmänsä,
    ikäänkuin hän äkkiä olisi mennyt tainnoksiin. Hän tointui jälleen
    aivan heti ja kirjoitti seuraavana päivänä minulle lapsellisen
    ja leikillisen kirjeen. Mutta sen jälkeen en kosketellut hänen
    huuliaan enää kuin yhden ainoan kerran -- ja silloin ne olivat
    aivan kylmät ja sulkeutuneet ikipäiviksi.

    Kirje venyisi liian pitkäksi jos kertoisin mitä kaikkea
    tapahtui niiden kuuden vuoden kuluessa, jolloin opiskelin
    eri yliopistokaupungeissa ja miten elämä meiltä kului minun
    oleskellessani loma-aikoina kotona, ja turhaa olisikin siitä
    pitemmältä puhua. Meidän sisarusten väliin tuli jotain vierasta,
    ja minä kai osittain olin siihen syypää, sillä tieteelliset
    harrastukseni veivät koko aikani. Tuo ihmeellinen lapsi tuli
    vuosi vuodelta hiljaisemmaksi minun seurassani, ja vaan joskus
    hänen kirjeissään tuntui entinen herttainen lapsuusaikuinen sävy;
    mutta kirjeetkin harvenivat. Ulkonaisesti hän kehittyi aivan
    niinkuin saattoi edellyttää. Jo neljäntoista-vuotiaana hän oli
    aivan täysikasvuinen, hiukan laiha, mutta sittenkin täysi nuori
    nainen. Se pieni kuva, jonka kerran näytin sinulle, ei ollut
    oikein hänen näköisensä, sillä, jos niin saan sanoa, hän oli
    kypsyneempi kuin mitä hänen piirteistään olisi voinut päättää,
    ja tuo kypsyys ilmeni etupäässä hänen liikkeistänsä. Hän oli
    olennoltaan hiljainen, tavallisesti luoksepääsemätön, ja osoitti
    usein suurta väliäpitämättömyyttä sellaisia asioita kohtaan,
    jotka tavallisesti sillä iällä tuntuvat hyvinkin houkuttelevilta.
    Ja taaskin, kun hän tahtoi osoittaa ystävällisyyttä jollekin,
    niin hänen hymyilynsä, hänen nöyrä ja arka antautumisensa oli
    suorastaan sanoin selittämätöntä. Harvat tunsivat häntä, hänen
    oikeaa, lahjomatonta olentoansa, pehmeää sydäntä karhean kuoren
    alla. Ja näihin harvoihin ei kuulunut edes hänen oma veljensäkään.

    Sillä minä olin niin kokonaan syventynyt töihini, fyysillisen
    elämän arvoitusten tutkimiseen, etten yrittänytkään tunkeutua
    nuoren sydämen salaisuuksien perille. Ja ihmeellistä, vaikka
    olinkin luonteeltani aistillinen ja niinkuin tiedät, kaikkea
    muuta kuin hyveen esikuva, ja vaikka kylläkin käsitin, että
    kaikki siihenastiset rakastettuni olivat tämän ihmeellisen tytön
    rinnalla kuin kamarineitsyeitä ruhtinattareen verrattuna, niin
    en sittenkään edes unissani tullut ajatelleeksi, että voisin
    rakastua häneen. Erossa ollessani tuskin ajattelinkaan häntä.
    Kun kirjoitin kotiin, osoitin kirjeet aina äidille, ja hänen
    täytyi huomauttaa minulle, mitä olin velkaa pienelle sisarelleni.
    Hiljainen lapsi ei sanonut koskaan mitään, mutta se näytti
    koskevan häneen kipeästi ja kerran hän oli itkenytkin kaiken
    yötä, kun en ollut muistanut lähettää hänelle terveisiä.

    Minä koetin heti hyvittää laiminlyöntiäni, kirjoitin puoleksi
    leikillä, puoleksi tosissani hyvin katuvan kirjeen, jossa syytin
    itseäni kaikkein pahimmista teoista pikku sisartani kohtaan ja
    vakuutin hänelle, että hän oli aivan liian hyvä tuollaiselle
    kivettyneelle ja itsekkäälle ihmiselle, jonka sydän luurankojen
    ja preparaattien parissa kovettui kokonaan. En voi sanoakaan
    miten herttaisesti hän siihen vastasi. Sen jälkeen oli -- tai
    ainakin tuntui meidän suhteemme olevan aivan entisellään.

    Hän oli silloin neljäntoista vuoden vanha. Minä suoritin
    tohtoritutkintoni juuri hänen viidentenätoista syntymäpäivänänsä,
    ja me vaihdoimme leikillisiä onnittelusähkösanomia. Sitten
    olin vuoden sinun kanssasi matkoilla, ja niinkuin kai muistat,
    tuottivat tiedot kotoa minulle hiukan huolta. Ellen, kirjoitti
    äiti, ei ollut oikein terve. Hän ei valittanut, mutta sittenkin
    saattoi selvästi nähdä, että hän oli sairas, ja vanha kotilääkäri
    pudisteli päätänsä.

    Minä tunsin tuon kelpo miehen. Hän oli vielä vanhan koulun
    miehiä, jotka eivät luottaneet uudenaikuisiin kuulotorviin,
    mutta muuten hänellä oli kokeneen diagnoosintekijän maine ja oli
    tunnettu erittäin huolelliseksi ja varovaiseksi mieheksi. Se ei
    kuitenkaan rauhoittanut minua, varsinkin kun vanhemmat, jotka
    pitivät minua maailman suurimpana lääketieteellisenä nerona,
    lausuivat sen toivomuksen, että tulisin niin pian kuin töiltäni
    pääsisin neuvottelemaan vanhan lääkärin kanssa. Siksipä päätin,
    niinkuin tiedät, keskeyttää opintoni Parisissa ja matkustin
    kiireimmän kautta kotiin ottaakseni itse asiasta selkoa.

    Saapuessani perille astui Ellen niin kukoistavana ja iloisena
    vastaani, että tahtomattani laskin hiukan leikkiä ja kysyin
    hänkö se ylhäinen sairas oli, jonka tähden nuori kuuluisa
    lääkäri oli satojen peninkulmien päästä noudettu. Lapsi parka!
    Nähdessään että hänen tähtensä olin heittänyt sikseen kaikki muut
    toimet, iloitsi hän niin suuresti, että petollinen terveyden
    puna kohosi hänen kasvoilleen. Pian huomasin kuitenkin,
    ettei vanha lääkäri turhaan ollut päätään pudistanut. Minä
    vastustin vain suurella varmuudella hänen mielipidettään, että
    kysymyksessä voisi olla alkava keuhkotauti. Tarkasti tutkiessani
    olin huomannut, että keuhkot olivat aivan terveet, mutta sen
    sijaan tuntuivat sydämen tykytykset epäsäännöllisiltä, mikä
    vain vahvisti sitä mielipidettäni, että huono verenkierto ja
    rasittuneet hermot olivat syynä useimpiin tauteihin. Sen vuoksi
    oli häntä mielestäni aivan väärin hoidettu; vanha lääkäri oli
    määrännyt hänelle täydellistä lepoa ja kaikkien kiihoitusten
    välttämistä, minä sitä vastoin pidin rautaa, viiniä ja voimakasta
    ruokaa parhaana lääkkeenä kalvetustautia vastaan ja hylkäsin
    suorastaan myrkkynä vanhuksen määräämän heran. Vanhemmat
    asettuivat heti minun puolelleni, varsinkin kun ensi viikkoina,
    niin kauan kuin olin kotona, minun diagnoosini näytti olevan
    oikea. Ellen oli reippaampi ja terveempi kuin koskaan ennen,
    hän nukkui ja söi taas hyvin, ja kokeneen vanhan lääkärin
    vetäytyessä loukkaantuneena ja huolestuneena luotamme nautin minä
    tyytyväisenä syntymäkaupungissani ensimäisen, varsin horjuvan
    maineeni saavutuksista ja siitä ilosta, kun luulin pelastaneeni
    omaiseni suuresta vaarasta.

    En ollut kuitenkaan koskaan aikonut asettua tälle paikkakunnalle;
    minulla mielestäni oli vielä paljon opittavaa ja tahdoin sen
    vuoksi valita kaupungin, jossa olisi suurempia edellytyksiä
    siihen. Senpä vuoksi puhuttelin kaupunkimme toista lääkäriä,
    joka oli vaatimaton ja kaikkea muuta kuin itsenäinen mies, ja
    joka empimättä omaksui itselleen laajalti matkustaneen, nuoren
    virkaveljensä mielipiteen luvaten seurata ohjeitani ja aika
    ajottain antaa minulle tietoja taudin kulusta. Vanhemmat olivat
    pahoillaan lähdöstäni, mutta minun onneni ja tulevaisuuteni oli
    heistä tärkeämmät kuin heidän omat toiveensa. Ellen itse kaikkein
    innokkaimmin kehoitti minua lähtemään. Olin muka jo aivan liiaksi
    hänen tähtensä töitäni laiminlyönyt, sitä paitsi oli hän jo
    paljoa terveempi ja tiesi miten hoitaa itseään, eikä mikään mahti
    maailmassa saisi häntä noudattamaan muita määräyksiä, kuin mitä
    _minä_ olin hänelle antanut.

    Näen vieläkin edessäni hänen hymyilevät kasvonsa kun hän vilkutti
    minulle kättään jäähyväisiksi, voimatta kyyneliltä saada mitään
    sanotuksi. Oi, Karl, viimeistä kertaa nuo uskolliset silmät
    silloin hymyilivät minulle! --

    Minä matkustin pois täydellisesti sokaistuna, ja lääkärintoimeni
    M:ssä vei aluksi niin kokonaan aikani, etten omaisteni
    kirjeissäkään huomannut muuta kuin hyviä uutisia. Varsinkin
    Ellenin kirjeet, jotka olivat kirjoitetut jonkunmoiseen
    päiväkirjan muotoon, tuudittivat minut niin täydellisen
    varmuuden valtaan, jotta äidin kirjeiden välistä pilkistävä
    huoli ja tuska tuntui minusta vain liioitellulta äidilliseltä
    hemmoittelulta. Virkaveljeni koetti myöskin kunnioituksesta
    suurta oppiani kohtaan selittää kaikki epäilyttävät enteet minun
    taudinmäärittelyni hyväksi, ja niin minä elin ruusunhohteisessa
    sumussa, kunnes täydellinen yö äkkiä yllätti minut.

    Ellenin kirjeet, jotka viimeisinä viikkoina olivat käyneet yhä
    harvasanaisemmiksi, lakkasivat äkkiä kokonaan tulemasta. Sen
    sijaan kirjoitti lääkäri -- noin puoli vuotta kotoa lähtöni
    jälkeen -- että hän suuresti haluaisi uudestaan neuvotella
    kanssani. Viime päivinä oli tauti näet niin suuresti muuttunut,
    ettei hän uskaltanut enää jatkaa entistä hoitotapaa. Vanhemmat
    pyysivät myös hartaasti, että tulisin kotiin.

    Ja sittenkin vielä saatoin viivytellä, tosin en minkään
    kevytmielisen syyn johdosta, vaan siksi, että muutamat
    sairaistani juuri niinä päivinä häilyivät elämän ja kuoleman
    välillä. Vihdoin sähkösanoma sai minut säikähtymään. Ellen
    oli saanut verensyöksyn; jollen heti paikalla saapuisi, niin
    luultavasti en tapaisi häntä enää elossa, kirjoitti äiti.

    Myöhään yöllä saavuin perille, itsekin puolikuolleena. Sillä
    tuolla kauhealla matkalla olivat ikäänkuin suomukset pudonneet
    silmiltäni, ja yhtä tarkasti kuin ennen olin koettanut pitää
    kiinni hairahduksestani, etsin nyt kaikki mahdolliset vastasyyt
    esille ja kiusasin itseäni sillä ajatuksella, että minä, yksin
    minä olin edesvastuussa tyttösen elämästä. Horjuvin askelin
    astuin tutun talon portaita ylös. Kun äiti ylimmällä portaalla
    tuli kyynelettömin silmin, mutta aivan typertyneenä vastaani ja
    sanoi: sinä tulet liian myöhään! -- tuntui tuo tieto minusta
    melkein vapahdukselta. Olin pelännyt astua sisar parkani silmien
    eteen, aivan kuin murhaaja pelkää uhrinsa katsetta.

    Ja sittenkin tuntui melkein vieläkin kauheammalta katsella noita
    levollisia kasvoja, jotka kirkkaina ja syyttämättä lepäsivät
    tyynyllä. Ei kukaan muukaan syyttänyt minua. He uskoivat vielä
    kaikki minuun ja syyttivät aivan muita asioita. Mutta minä olin
    aivan murtua tuskani ja murheeni ja kiivaitten itsesyytösten
    painon alla. Astuessani kuolinhuoneeseen vaipui isä, raskaasti
    kuin kuollut ruumis syliini ja alkoi niin hillittömästi
    nyyhkyttää, että ihmiset kadulla pysähtyivät kuuntelemaan, ja
    vanhat palvelijat, jotka olivat jumaloineet lasta, ja äiti, joka
    oli aivan muuttunut -- kun ajattelen nyt tuota kauheata hetkeä,
    niin hiukseni nousevat pystyyn. Vanha rouva käski tuoda viiniä,
    jotta voisimme juoda Ellenin maljan. "Niin sanottu rakas Jumala"
    ei varmaankaan pane sitä pahaksensa, arveli hän. Mutta kun
    palvelija toi lasin sisään, otti isä sen lautaselta ja heitti sen
    vasten seinää sanoen: ollutta ja mennyttä, ollutta ja mennyttä;
    -- ja sitten hän toisti nuo sanat ainakin sata kertaa, kunnes
    hänen äänensä tukehtui itkuun. Silloin äiti kuljetti hänet ulos
    ja minä jäin yksin vainajan kanssa.

    Tästä yöstä en voi sen enempää kertoa. Siinä kyllin, että
    ruumiinavauksessa sain täyden varmuuden siitä, minkä vanhan
    lääkärin terävä silmä oli ennustanut. Olisikohan vaara ollut
    vielä vältettävissä? Kukapa voi varmuudella sanoa, voiko saada
    tulipaloa sammumaan, jollei tarkoin tunneta tuulen asemaa ja
    tulenaran aineen määrää? Mutta minä olin molemmin käsin kaatanut
    öljyä tuleen, joka poltti tämän viattoman elämän!

    Voit ajatella, etten saanut unta silmiini. Kun aamulla istuin
    kuumeisena ja tuskan raatelemana sisareni kylmän vuoteen ääressä,
    avautui ovi ja äiti astui sisään. Hän oli jälleen entisellään,
    lempeä ja jalosydäminen, ensimäisen tuskan katkeruuden hiukan
    vaimennettua. Hän syleili minua purskahtaen haikeaan itkuun, ja
    minunkin polttavat silmäni alkoivat samentua. Rakas poikani,
    sanoi hän, minä tuon tässä sinulle pienen käärön, jonka löysin
    Ellenin pöytälaatikosta. Sinun nimesi on siihen kirjoitettu.

    Se sisälsi hänen päiväkirjansa, aina kahdennestatoista
    ikävuodesta saakka viime aikoihin asti. Joka sivulla oli minun
    nimeni, ja viimeisellä seuraavat sanat: "Minä kuolen, armaani,
    sen tunnen. Mutta en valita. Olen tuntenut sinut ja saanut sinua
    rakastaa -- mitäpä muuta elämä voisi minulle antaa? En toivo
    enää mitään, kuin että saisit tietää, että olen elänyt kokonaan
    _sinulle_ ja _sinusta_!" -- Ja tuon hän sanoi _murhaajalleen_!
    -- Kaikki mikä tämän jälkeen tapahtui, niin haikeaa kuin se
    olikin, isän kuolema, äiti paran surulliset leskiydenpäivät,
    kunnes hänkin seurasi lapsen jäljessä -- kaikki tuo tuskin
    enää liikutti minua. Kaikki minussa oli niin pimeää -- mitäpä
    siitä, jos vieläkin pieni kipinä lisään sammui? Etten koskaan
    tätä kaikkea voisi voittaa ja unohtaa, ja että kaikki toivo
    oli mennyttä, jotta minusta vielä voisi tulla iloinen ihminen,
    oli alusta alkaen aivan selvää minulle. Sadat kerrat sanoin
    itselleni, että parhaassa tarkoituksessa olin erehtynyt, ettei
    kukaan virkaveljistäni säästynyt sellaisilta kokemuksilta ja
    ettei kukaan voinut olla edesvastuussa muusta kuin tahdostansa.
    Mutta painoiko noiden kolmen ihmiselämän hukka silti vähemmän
    sydäntäni, ja saatoinko silti vapautua edesvastuusta, vaikka
    kaikki sekä taivaassa että maan päällä olisivat lausuneet minut
    syyttömäksi? Hyväntekijöiltäni olin riistänyt heidän ainoan
    elämänilonsa ja kuolettavasti pettänyt heidän luottamuksensa!
    Miten saattaisin enää koskaan kehoittaa ihmisiä luottamaan
    minuun, kun olin tuolla tavalla antanut sisareni elämän mennä
    hukkaan!

    Minä tiedän, Karl, mitä minulle vastaat. Olet usein sanonut
    minulle, että olen liian pehmeä voidakseni olla lääkäri.
    Jokainen, joka pyytää meidän neuvoamme ja apuamme, tietää, että
    me olemme ihmisiä, eikä kaikkitietäviä, kaikkivoipia jumalia. Se
    lääkärinä on etevin, joka parhaiten voi tukahduttaa tunteensa,
    eikä vähennä työvoimaansa katumalla sitä, mitä on mahdoton
    muuttaa. Minä myönnän kernaasti, että nuo periaatteet ovat varsin
    terveitä. Mutta minä olen sairas, ystäväni, ja minä tunnen siksi
    paljon tauteja, että määritellessäni omaani olen pakoitettu
    sanomaan, että se on parantumaton.

    Voitettuani ensimäisen epätoivoni sanoin itselleni, että minun
    täytyi se kestää tavalla tai toisella, ja koettaa ainakin tehdä
    jotakin hyödyllistä, vaikken voisikaan enää mitään mestaritekoa
    saada aikaan. Minä tein tieteellistä työtä, keräsin aineksia,
    leikkasin ja tein huomioita. Ehkäpä ilman kovia kokemuksiani
    olisin voinut saada sitenkin jotain aikaan. Mutta nyt tunsin
    vain inhoa, joka heräsi sielussani joka kerta, yrittäessäni
    ottaa selkoa asioista, jotka kohdistuvat meidän tietoisuutemme
    rajamaihin. Sotapäällikkö, joka on tullut voitetuksi taistelussa,
    josta kokonaisen valtakunnan kohtalo riippuu, ei ole halukas
    sodan kestäessä tutkimaan rauhallisessa kirjastossa sotataitoa.

    Minä luulin, että aika voisi minut parantaa, tai ainakin herättää
    jälleen elämänhalun minussa henkiin, vaikka olisinkin pakoitettu
    edelleen elämään varjossa. Olen koettanut matkustaa ilman mitään
    päämäärää ja opin vain sen, ettei paikanmuutos kykene muuttamaan
    murhenäytelmää huvinäytelmäksi. Yhden ainoan kerran vain tuntui
    siltä, kuin olisi haluni palata entiseen toimeeni jälleen
    herännyt. Se oli eräällä laivalla, joka kulki Marseillesta
    Genuaan. Olimme jo kaukana rannasta, kun kapteeni hädissään tuli
    kannelle ja kysyi, olisiko matkustajien joukossa ketään lääkäriä.
    Eräs nainen oli äkkiä sairastunut ja kärsi hirveitä tuskia
    hytissänsä. Olin juuri heittäytynyt lepäämään ja aioin antaa
    asian mennä menojansa, kun kuulimme niin tuskallista valitusta
    ja voihkinaa, etten saanut rauhaa. Pyysin kapteenia saattamaan
    minut alas, ja minun onnistuikin tehokkain lääkkein, joita oli
    laivan apteekissa saatavana, tuottaa sairaalle lievitystä.
    Sairas ei tahtonut laskea minua luotaan, vaan puhui lakkaamatta
    kummallista ranskan ja espanjan sekoitusta ja vaatimalla vaati,
    että viettäisin yöni pienellä sohvalla hänen hyttinsä vieressä.

    Sen jälkeen sairas nukkui, ja minunkin silmäni painuivat umpeen,
    jotka olivat väsyneet tähystämään kuutamoista merta. Äkkiä
    tunsin ikäänkuin jääkylmän käden silmilläni. Hypähdin pystyyn,
    sillä luulin, että ratasten kuohu oli pärskynyt ikkunasta
    sisään. Silloin näin kauhukseni aivan edessäni Ellen vainajan,
    aivan sellaisena kuin olin nähnyt hänet arkussa, hänen silmänsä
    tähystelivät vain suurina ja liikkumattomina minuun ja sormensa
    hän oli kohottanut huulilleen ikäänkuin hän olisi tahtonut
    sanoa: Älä kerro kellekään, että olen hiipinyt tänne. Sitten hän
    lähestyi sairaan naisen vuodetta, kohotti vihreää esirippua,
    katseli hetken aikaa nukkuvaa ja nyökkäsi surullisena päätään,
    vilkaisten minuun vakavasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut moittia
    minua siitä, että olin auttanut vierasta ja antanut hänen kuolla;
    sitten hän kumartui hetkeksi, ikäänkuin väsähtyneenä vuoteen
    juureen, nyökkäsi minulle kolmasti jäähyväisiksi ja katosi sitten
    ikkunasta ikäänkuin ohut, valkea sumuhattara.

    Tuon yön jälkeen en ole enää kenenkään sairasvuoteen ääressä
    istunut.

    Sinä tiedät, Karl, etten ole mikään haaveilija ja että olen
    yhtä varmasti vakuutettu kuin sinäkin siitä, että se oli vain
    harhanäky, kiihoittuneitten hermojeni synnyttämä aave. Mutta mitä
    se itse asiaa muuttaa? Kärsinkö sen vuoksi vähemmän, etten voinut
    hillitä aistimiani? Se, joka sisällisesti on mennyt rikki, kuinka
    hän voisi toivoa saavansa rauhaa.

    Ja mitenkä se, joka ei voi enää toivoa, voisi elää?

    Minä olen kuokkavieras elämän pöydässä. Siksi tahdon kaikessa
    hiljaisuudessa vetäytyä pois seurasta ja vain kerran vielä
    pusertaa sinun kättäsi. En ole kellekään välttämätön, en edes
    koiralle. Ja vain terve ja iloinen egoisti jaksaa elää vain
    itseänsä varten tuottamatta kellekään iloa. Anna minulle
    anteeksi, ystäväni! Minä tiedän, että silloin-tällöin tulet
    minua kaipaamaan, mutta sinulle on mieluisampaa, ettet koskaan
    enää tapaa minua, kuin että jonkun ajan kuluttua näkisit minut
    hulluinhuoneessa pitäen yksinpuheluja pakkopaidassa!

    Tästä kirjeestä on tullut miltei kokonainen kirja, mutta koska se
    on viimeinen kirjeeni, niin suot sen pituuden varmaan anteeksi.
    Levollisena minä suljen kuoren, sillä tiedän tekeväni sen, mitä
    en voi olla tekemättä, ja sitä paitsi on se myös viisainta
    minulle. Täällä, yksinäisessä kalastajamökissä he luulevat,
    että olen hullu englantilainen, joka soihdun valossa keskellä
    yötä haluaa kalastaa. Mutta kun huomen-aamulla vene tyhjänä
    ajelehtii järvellä, niin on narrimaisuuteni maksettu sillä, että
    olen nukahtanut veneeseen ja vahingossa vierähtänyt laidan yli.
    Jääkööt kaikki siihen luuloon, jotka tuntevat minua.

    Ja nyt hyvää yötä! Minä myönnän, että ajattelen jonkinmoisella
    uteliaisuudella nukkumista ja toivon sen kautta vielä jotain
    oppivani. Ikävä vain, etten voi kertoa sinulle huomioitani,
    niinkuin aina ennen olemme tottuneet tekemään. Yllättäköön
    millaiset unet tahansa minua nukkuessani, sittenkin olen halukas
    kokemaan jotakin uutta, jos kuollut yleensä voi kokea jotain.
    -- Muuten ei mikään enää kiinnitä mieltäni. Testamenttini olen
    jo puoli vuotta sitten jättänyt asianajajalleni. Sinut olen
    määrännyt sen toimeenpanijaksi. -- -- Jää hyvästi, Karl! Kiitän
    sinua hyvästä ja uskollisesta toveruudesta. Ja tämä olkoon nyt
    viimeinen sanani.

                                         Sinun Ebenhardisi."

Hän ei lukenut kirjettä läpi, vaan pisti sen kuoreen, sulki sen ja
kirjoitti osoitteen. Sitten hän tähysteli jälleen ulos, jossa rajuilma
vähitellen alkoi hellittää. Sitten hän sytytti sikarin ja alkoi taas
astua edes ja takaisin, katsellen pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka
juoksentelivat pitkin matalaa kattoa. Hän tarkkasi niitä hetken aikaa
puhallettuaan ne paksuun savupilveen. Sitten hän kyllästyi siihenkin,
ja katseli vain sen enempää ajattelematta huoneensa valkoisia seiniä.

Äkkiä kuului äänekästä puhetta viereisestä vieraskamarista. Hän kuuli
oven läpi, miten karhea miehen ääni, joka ei ollut isännän eikä
rengin, sätti liika suuria vaatimuksia. Naiset, jotka heti alkoivat
valittaa, kun kapalolapsella on hiukankin nuhaa, eivät sääli vähääkään
hevosraukkoja; vaikka kokonaista seitsemän tuntia on tässä herran
ilmassa ajettu ylämäkiä ja huonoja teitä, niin on heillä sittenkin
sydäntä riistää hevoset seimen äärestä ja uhuttaa ne jälleen viiden
tunnin ajoon keskellä yötä, yhdentekevää, jaksavatko ne huomenna edes
pärskyäkään. Mutta vaikkapa he tällä elävällä hetkellä laskisivat
hänen eteensä sata taalaria, niin mikään hevosrääkkääjä hän ei ollut,
hevoset olivat tuotavat kotiin hyvässä kunnossa ja yönsä hän tahtoi
myös rauhassa maata eikä taittaa jalkansa ja kätensä matkan varrella
tai hukkua johonkin vesilätäkköön.

Arka naisääni, joka silloin-tällöin oli koettanut lausua jonkun
rukoilevan sanan, vaikeni nyt, kun viimeisiä sanoja seurasi karhea
kirous sekä nyrkinisku pöytää vasten. Isäntä sekaantui asiaan
puolustaen ajomiestä ja käskien rengin tuoda olutta kellarista.
Ajomies sätti huonoja teitä, joilla hevoset ja vaunut turmeltuivat,
isäntä yhtyi siihen ja kysyi, miksi herrasväki lainkaan oli tahtonut
tälle tielle. Juuri kun ajomies sai sanotuksi, että maanvyöry oli
vuorokaudeksi saattanut maantien epäkuntoon, ja että herrasväki
ei ollut tahtonut odottaa, niinkuin muut matkustajat, vaan olivat
valinneet tämän vaarallisen tien lapsen vuoksi, joka koko ajan valitti
-- avautui ovi, ja miehet vaikenivat äkkiä. Sointuva naisen ääni kuului
huoneessa ja näyttipä siltä kuin sen sielukas sävy olisi saanut raa'at
miehetkin häpeämään. Ainakin vastasi ajomies melkein nöyrästi, kun
häntä jälleen pyydettiin valjastamaan hevoset, että se oli suorastaan
mahdotonta ja toi kiroilematta esiin syitään. Ne näyttivät vaikuttavan
naiseenkin. Hän oli hetken aikaa ääneti ja kysyi sitten, eikö voisi
lähettää ketään hyvää maksua vastaan lääkäriä hakemaan; muuten ei
lapsi ehkä eläisi tämän yön yli. Sanoessaan sen vapisi hänen äänensä
niin kovasti, että tahdoton kuuntelija viereisessä huoneessa tunsi
pistoksen sydämessään. Hän astui ikkunan ääreen, jotta hän sateen
rapinassa ei kuulisi noita sanoja. Mutta samassa hajosi paksu pilvi
järven yläpuolella ja äkillisessä hiljaisuudessa, kun kirkas kuunsirppi
pilkisti esiin, hänen täytyi tahtomattaankin seurata keskustelua
viereisessä huoneessa. Isäntä oli kutsunut rengin sisään ja kysynyt
tahtoisiko hän lähteä kolmen tunnin päässä sijaitsevaan laaksoon ja
hakea sieltä lääkärin. Huonosta tiestä hän ei suuresti välittäisi,
sanoi renki, jos rouva maksaisi hyvin, mutta siitä ei olisi suurtakaan
apua, sillä Hansel, metsästäjän apulainen oli juuri tänään kertonut
hänelle, että Sepp saisi odottaa vielä kokonaisen viikon, ennenkuin
hän pääsisi eroon kuulasta, joka oli lävistänyt hänen reitensä,
sillä lääkäri oli itse sairas; hän oli pudonnut hevosen selästä; ja
parturi, joka, niinkuin kaikki tiesivät, oli kova juomaan, ei osannut
sitä tehdä, sillä hänen kätensä vapisi liiaksi. -- Seurasi jälleen
hiljaisuus. Sitten kuului taaskin naisen alakuloisen-haikea ääni; hän
kysyi, eikö lasta voisi paareilla kuljettaa laaksoon, hän itse olisi
valmis auttamaan kun hän saisi vain lisäksi pari luotettavaa miestä
ja jonkun, joka lyhdyllä näyttäisi tietä. -- Se oli aivan mahdotonta,
vastasi jälleen isäntä. Paareja heillä ei ollut, joihin lapsi olisi
voitu mukavasti sijoittaa, ja mahdotonta oli heidän kaikkien myös
lähteä kotoa; mutta voisihan hän kuitenkin vielä puhua vaimonsa kanssa.

Vastenmielisesti isäntä nousi uuninpenkiltä ylös, kun emäntä samassa
hyökkäsi sisään, ja sanoi hätäisesti, että lapsenhoitajatar pyysi
rouvaa huoneeseen, lähdöstä ei voinut olla kysymystäkään, sillä
voisihan lapsi kuolla heidän käsiinsä.

Kuuntelija huoneessaan poistui ikkunan luota. Ikäänkuin vieraan voiman
ajamana hän astui pari askelta ovelle, sitten hän pysähtyi jälleen
ja pudisti huoaten päätään. Hän yritti jälleen astua edes-takaisin
kapeassa huoneessa, mutta joka askeleella hän pysähtyi, ja kuunteli.
Sikari oli häneltä sammunut. Koneellisesti hän meni kynttilän luo
sytyttääkseen sen uudelleen, mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, oli
hänen hengityksensä sammuttanut tuon heikon liekin. Nyt hän katseli
hetken aikaa pimeässä kynttilän hehkuvaa kipinää, ja kammottava tunne
valtasi hänet. Sitten pieni punainen pistekin katosi. Ehkäpä tuolla
toisessakin huoneessa kaikki riippui vain yhdestä henkäyksestä ja musta
yö nieli tuon pienen elämänkipinän, joka oli suuremman arvoinen kuin
tämä muutaman pennin kynttilä.

Nielköön vain! Mikä oikeus meillä on sekaantua sellaiseen asiaan?
Ehkäpä, yrittäessämme puhaltaa siihen uutta eloa, sammutammekin sen
vain sitä varmemmin hapuilevilla käsillämme. Ja mitä sekään merkitsee?
Pelastaisimme elämälle vain ihmisen, joka ehkä kerran toivoisi, ettei
hän koskaan olisi syntynyt, jolle ehkä se hetki koittaa, jolloin hän
ikuisesti nukkuakseen lausuu ainoalle ystävälleen hyvää yötä! -- --

Taaskin hän kuunteli ja pidätti hengitystään, jotta ei ainoakaan ääni
toisesta huoneesta häneltä menisi hukkaan. Äkkiä hän oli kuulevinaan
heikkoa valitusta, ja heti sen jälkeen lempeän naisen äänen, joka
koetti rauhoittaa, sitten kiihkeää itkua -- ja sen jälkeen vallitsi
jälleen syvä hiljaisuus. --

Sen kauemmin ei hän kestänyt pimeässä huoneessaan. Hän ei tahtonut
muuta kuin ottaa selkoa, miten lapsen laita oli; hän tunsi olevansa
oikea hirviö, kun hän yksin koko talossa piiloittelihe nurkassaan,
kun yksin nuo raa'at ihmisetkin osoittivat osaanottoa. Nopeasti hän
avasi oven ja astui hapuillen tyhjän vierastuvan läpi eteiseen.
Toisen huoneen ovi oli raollansa, valoa tunkeutui siitä ulos, hän
kuuli nyt selvästi lapsen voivotuksen ja äidin lohduttavan äänen.
Pitäisi keittää teetä, sanoi emäntä, jotta lapsi hikoilisi. Kunpa vain
sitä olisi talossa! -- Ehkäpä seljakukkasista olisi sama apu, sanoi
isäntä. -- Sitten taas kaikki oli hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin
palvelijattaren mutinaa ja huokausta nurkasta, missä hän polvillaan
rukoili toisen isämeidän toisensa jälkeen. -- Pankaa vielä toinen
höyhenpatja peitoksi, sanoi ajomies. Lapsi on vilustunut. Sitä
paleltaa. -- Renki kopisteli uunin luona ja kumartui juuri heittääkseen
suuren halon uuniin. Samassa hän tunsi lujan käden olkapäällään, joka
pidätti häntä. Katsoessaan taakseen seisoi vieras herra hänen takanaan.

Te ette heitä enää lastuakaan uuniin, käski vieras äänellä, joka
näytti tottuneen tottelevaisuuteen. Ja laittakaa itsenne ulos täältä,
te kaikki, jatkoi hän kääntyen toimettomien katselijoiden puoleen.
Ilma on täällä niin raskas, että tervekin ihminen voi siihen tukehtua.
Ymmärrättekö?

He katsahtivat toisiinsa, vain vieras nainen ja lapsenhoitajatar
eivät huomanneet mitään siitä, mitä huoneessa tapahtui. Äiti oli
polvillaan vuoteen ääressä ja oli kietonut käsivartensa voihkivan
lapsen ympärille, ikäänkuin hän olisi tahtonut varjella sitä
rosvoilta. Hoitajatar seisoi hänen vieressään ja seurasi neuvottomana
lemmikkinsä levottomasti ympärilleen vilkuilevaa katsetta ja kuumeesta
hytkähtelevää suuta, josta aika ajottain pääsi hiljainen valitus. Hän
pelästyi nyt, ikäänkuin hän olisi nähnyt kuoleman ilmielävänä edessään,
kun vieras astui vuoteen jalkapuoleen, laski kätensä polttavalle
otsalle ja ohimoille, tarttui pieneen käteen ja tunnusteli valtasuonta.
Kauhun huudahdus, joka vaistomaisesti pääsi hänen huuliltaan, herätti
äidin epätoivoisesta tilasta. Tämä katsoi ihmeissään vieraaseen ja
äkillinen toivonsäde välkähti hänen kasvoilleen.

Hyvä rouva, sanoi vieras, tahdotteko luottaa ventovieraaseen, joka
tosin ei uskalla luvata pelastavansa lapsenne, mutta kuitenkin
suunnilleen tietää, mitä tiede tällaisessa tapauksessa määrää
tehtäväksi?

Äiti ei voinut vieläkään vastata. Äkillinen, suurimmassa hädässä tullut
apu lamautti hänet kokonaan.

Ottakaa, sanoi vieras ojentaen lompakostaan korttinsa; itse nimi ei
ole teille tuttu, mutta sen edellä käyvä arvo vakuuttanee teille, että
toiset ovat luottaneet minuun. Ovatko he siinä tehneet oikein vai
väärin, ei kuulu tähän.

Nuori rouva pysyi entisessä asennossaan vuoteen ääressä, mutta ojensi
vieraalle toisen kätensä, joka ei tukenut lapsen päätä, ja sanoi: Minä
luulen, että jumala armossaan on lähettänyt teidät minun luokseni. Minä
luotan teihin.

Antakaa sitten heti tuoda kylmää kaivovettä ja puinen amme. Muusta
pidän itse huolta.

Hän avasi nopeasti molemmat matalat ikkunat, poisti raskaan
höyhenpatjan ja levitti suuren vaipan lapsen yli; sitten hän kutsui
rengin jälleen sisään, joka yhdessä toisten kanssa seisoi eteisessä ja
äreänä odotti, mihin tämä itsevaltainen sekaantuminen johtaisi. Vieras
kysyi, oliko lähitienoilla saatavissa jäätä tai lunta. -- Kyllähän sitä
on, vastasi renki äreästi, mutta rotkoon, jossa jää ei milloinkaan
sula, aurinko kun ei pääse sinne koskaan paistamaan, on puolen tunnin
matka metsän halki. Huomen-aamulla voisi yrittää lähteä sinne. --
Käsittäkää minut oikein, sanoi lääkäri; lasken tähän pöydälle kaksi
taalaria. Nyt on kello puoli kymmenen. Kuu on korkealla taivaalla, ilma
on tyyntynyt. Se, joka puoli-yhdeksitoista tuo minulle sylillisen lunta
tai jäätä, saa nämät kaksi taalaria palkakseen. Huomen-aamulla tuokoot
vaikka koko jäätikön talon edustalle, niin en maksa siitä ropoakaan.

Hyvä on, sanoi renki naurahtaen lyhyesti ja vetäytyi ovesta ulos.
Samassa toi hoitajatar vettä ja tyhjän astian. Muitta mutkitta vieras
nosti lapsen vuoteesta, riisui nopeasti vaatteet sen yltä ja antoi sen
äidin pideltäväksi siksi aikaa kun hän pesi sen ruumista jääkylmällä
vedellä. Sitten hän kuivasi sen yhtä nopeasti, kantoi sen jälleen
vuoteeseen ja kääri kostean liinan hehkuvan pään ympärille. Lapsi, joka
äsken vielä oli huutanut hänen käsissään, näytti olevan kiitollinen
tästä virkistyksestä. Sen silmät eivät harhailleet enää levottomina
ympäri huonetta, kerran vain se katsoi hiljaa ja ihmeissään äitiin ja
ikäänkuin syvään huoaten painoi silmäluomensa kiinni.

Se kuolee! huusi hoitajatar ja purskahti katkeraan itkuun. Arvasinhan
sen, kylmää vettä ja vielä lisäksi avonaisen ikkunan ääressä -- oi,
rouva, miten te sellaista sallitte?

Vaiti, käski vieras tai poistukaa huoneesta! Minä toivon, hyvä
rouva, jatkoi hän lempeämmällä äänellä, ettette odota mitään ihmettä
minulta. Taistelu, jota meidän on käytävä, ei voi yhdessä yössä tulla
voitetuksi. Lapsi sairastaa kovaa hermokuumetta, ja meidän tulee vain
varoa, ettei se tunkeudu aivoihin. Mutta älkää antako myöskään jokaisen
uuden taudinenteen saattaa teitä epätoivoon. Sen verran kuin minä voin
arvostella asiaa, ei mitään raskauttavia asianhaaroja ole olemassa.
Katsokaahan, lapsi avaa jälleen silmänsä. Luonto tuntee, että sitä
tahdotaan auttaa. Vanhako pienokainen on?

Hiukan kahdeksannella.

Kaunis lapsi! Ja niin voimakas! Kuinka äärettömästi te lienette
kärsinyt!

Kyyneleet nousivat äidin silmiin. Hän painoi kasvonsa pientä, kuumaa
kättä vastaan, joka lepäsi tummalla vaipalla, ja viimeisten, raskaitten
tuntien koko tuska suli kiihkeään itkuun.

Vihdoin hän nousi ylös ja katsoen kiitollisena vieraaseen kävi tuolille
istumaan, jonka tämä oli nostanut hänelle vuoteen ääreen. Vieraskin
otti tuolin ja kävi jalkapuoleen istumaan, kiinnittäen levolliset ja
vakavat silmänsä pieneen tyttöön. He olivat vaiti, ja hoitajatar, joka
häpesi nyt ajattelematonta kiivauttaan, muutti joka viides minuutti
kosteaa käärettä. Ulkona oli kaikki hiljennyt, viimeiset pilvetkin
olivat kadonneet taivaalta, kuu loisti ikkunasta sisään ja valaisi
äidin kapeaa, valkoista kättä, joka siveli yhtämittaa lasta. Ulkoa
kuului sateen synnyttämien pienten purojen lorinaa, sekä yksitoikkoista
veden tipahtelua kattoräystäästä, ja tallissa ajomies vihelteli
hoitaessaan hevosia.

Äkkiä lapsi kohosi ylös tyynyltään, katsoi vieraaseen mieheen suurin
silmin ja sanoi: Onko isä täällä? Eikö hän ole kuollut? Minä tahtoisin
suudella häntä, äiti. Onkohan hän tuonut jotakin hyvää minulle? -- Isän
syliin -- missä on Sefi! -- Voi, pää parkaani! Isä, pitele päätäni --
vettä!

Eberhard nousi ja kohotti vesilasin lapsen polttaville huulille.
Kiitos, isä! sanoi lapsi. -- Sitten hän oli taas levollisempi, ja
ainoastaan puoleksi suljettujen huulien vavahtelusta saattoi nähdä,
että hän kärsi.

Minun täytyy selittää teille, sanoi nainen kääntyen hiljaisen
lääkärin puoleen, joka jälleen oli käynyt paikalleen istumaan, miten
lapseni tuollaista kuvittelee. Oi, minä saan syyttää vain itseäni
tästä äärettömästä mielenliikutuksesta. Rakkaan lapseni isä oli
itävaltalainen upseeri. Muutamia kuukausia häittemme jälkeen täytyi
hänen lähteä sotaan Italiaan. Sitten saapui Solferinosta sanoma, että
hän oli kaatunut tämän verisen päivän ensimäisten uhrien mukana. Sen
jälkeen olen aina hartaasti halunnut Italiaan, ja vaikkei pieninkään
kumpu merkitse sitä paikkaa, jossa rakas mieheni lyhyen elämänsä
päätyttyä lepää, niin tahdoin ainakin kerran saada hengittää sitä
ilmaa, jossa hänen sydämensä lakkasi sykkimästä. Myöskin pienokainen
halusi päästä sinne, mitä vanhemmaksi hän tuli ja mitä paremmin hän
alkoi ymmärtää sitä, mitä hänelle hänen isänsä kuolemasta kerroin.
Monet asiat estivät minua kuitenkin lähtemästä; pelkäsin myöskin,
että lapsi, jolla oli kovin herkkä mielikuvitus ja hellä sydän, voisi
liiaksi rasittua tällä matkalla. Ja nyt saan näin suuresti katua sitä,
että seurasin mielihaluani. Jospa olisitte nähnyt, herra tohtori, miten
hän suuren muistomerkin juurella taistelukentällä kuunteli jokaista
vanhan raajarikkoisen sotilaan sanaa, jotka hänelle käänsin, miten
hän kyseli minulta kaikkea punoittavin poskin ja loistavin silmin
-- ikäänkuin hän olisi ollut jo paljoa vanhempi. Hänellä oli vilun
väreitä tullessamme kotiin, ja yöllä hän valitti päänsärkyä eikä
nukkunut hetkeäkään. Mutta isästä hän ei puhunut enää ennenkuin nyt,
kun hän luuli hänen istuvan tässä vuoteen ääressä. Olisi ehkä ollut
parempi jäädä sinne, missä olimme. Mutta minä pelkäsin italialaisia
lääkäreitä enkä uskonut vaaraa myöskään niin suureksi ja uhkaavaksi.
Vaunuissa,arvelin -- sillä heti asemalta otin ylimääräisen kyydin --
voisimme saada melkein yhtä mukavan sijan lapselle kuin vuoteessakin,
varsinkin kun ilma oli leuto ja hän itse hartaasti halusi päästä
kotiin. Sitten rajuilma yllätti meidät kaikkein pahimmalla taipaleella,
ja me kiitimme luojaa, kun saavuimme tänne. Mutta mitäpä meistä täällä
olisi tullut ilman teidän apuanne!

Nainen kääntyi poispäin lääkäristä, joka istui ääneti ja synkkänä,
ja pyyhki kyyneleet silmistään. Sitten he istuivat jälleen ääneti
vastatusten. Eberhardin olisi tehnyt mieli pyytää naista puhumaan
lakkaamatta. Hänen äänessään oli jotakin, joka teki hänelle
sanomattoman hyvää, ikäänkuin hellä, vilpoinen käsi olisi laskeutunut
hänen kuumeiselle sielulleen. Mutta hän huomasi, miten naisen huomio
jälleen kiintyi kokonaan lapseen, eikä hänellä itsellään ollut mitään
hänelle sanottavaa. Hän tarkasteli vain häntä heikossa kynttilän ja
kuun valossa, ja hänen otsansa sekä silmänsä, jotka muodoltaan olivat
erittäin hienot, ja ilmeeltään surunvoittoiset ja lempeät, muistuttivat
suuresti hänen kasvatusäitiänsä, joka usein hellästi ja huolestuneena
oli katsellut häntä. Nainen oli vartaloltaan täyteläinen ja notkea, ja
jokainen hänen päänsä liike viehkeä. Tuuhea ruskahtava tukka riippui
epäjärjestyksessä niskassa; kaikki hänessä ilmaisi rikkaan, sivistyksen
ja hyvän aistin jalostaman elämän tottumuksia, vaikka kaikki olikin
muuttunut hänelle aivan arvottomaksi, kun hänen kalleinta aarrettansa
nyt uhkasi vaara.

Ovi avautui varovaisesti ja renki kantoi sisään suuressa astiassa
jäätä, pyyhkäisten hien otsaltaan. Hän näytti riemuiten taskukelloaan,
joka puuttui vielä kymmentä minuuttia määrä-ajasta, ja pistettyään
hyvin ansaitun palkkionsa nahkakukkaroonsa hän kysyi avuliaasti,
tarvittaisiinko hänen apuaan vielä. -- Hän saattoi mennä rauhassa
nukkumaan, vastasi lääkäri. Sitten tämä valmisti itse jäätä varten
pussin vahakankaasta, jonka hän repi irti matkalaukkunsa vuorista,
ja neuvoi hoitajattarelle, miten se oli asetettava otsalle. Ei,
sanoi nuori nainen, sinä menet nukkumaan, Josefina, puoleentoista
vuorokauteen et ole silmää ummistanut. -- Onko rouva muka sitten
nukkunut? vastusteli palvelijatar. Minulle uni ei ole yhtä kipeään
tarpeeseen kuin rouvalle. Olenhan ainakin syönyt. -- Tee mitä
sanon, vastasi äiti. Minä tiedän, ettei siitä mitään apua ole,
vaikka yrittäisinkin nukkua. Huomen-aamulla ehkä, jos yö on ollut
rauhallisempi.

Sallikaa minun koettaa teidän valtasuontanne! sanoi nyt tohtori. --
Heti sen jälkeen hän läksi pois huoneesta sanaakaan sanomatta. Molemmat
naiset katsoivat ihmeissään hänen jälkeensä ja palvelijatar, joka oli
jo vanhemmanpuoleinen, lihava nainen rokonarpisine, pyöreine kasvoineen
ja hyväntahtoisine tummine silmineen, käytti hyväkseen lomahetkeä
kehuakseen tuntematonta auttajaa nyt yhtä suurella innolla kuin hän
äsken oli moittinut häntä. Hänessä on jotakin erikoista, sanoi hän,
voisipa luulla, ettei hän itse ole aivan terve, mutta hänen silmissään
on hyvä ilme, ja kuinka taitavasti hän kaikkeen tarttuu kiinni ja tukee
pienokaisen päätä ikäänkuin hän koko elin-ikänsä olisi hoitanut lapsia,
ja samalla hän on niin kaunis ja nuori, mutta sittenkin joskus, kun
hän istuu noin synkkänä paikallansa, voisi luulla, ettei hän ikänä ole
nauranut ja hän sulkee silmänsä aivan kuin hänellä, olisi pistoksia
rinnassa, vaikka hän koettaakin salata kipua toisilta.

Samassa tuli keskustelun-alainen takaisin kädessään suuri lasi maitoa,
jonka hän ojensi naiselle aivan kuin lääkettä lapselle. Juokaa, hyvä
rouva, sanoi hän, se on vasta lypsettyä ja tekee teille hyvää. Sillä
te tarvitsette välttämättä vahvistusta, eikä meillä ole täällä mitään
parempaa saatavana. Olisi hyvä, jos pienokainenkin koettaisi juoda,
vaikka kuinkakin vähäisen. Ojentakaa hänelle lasi ja kehoittakaa häntä
juomaan. Katsokaa, se käypi. Meidän täytyy kaikella tavalla koettaa
vahvistaa lapsen voimia, jotta hän jaksaa kestää kaikki uudetkin
myrskyt. Ja totelkaa nyt minua ja käykää nukkumaan tuohon vuoteelle.
Minä valvon, ja hoitajatar voi myöskin vielä olla pari tuntia hereillä.
Keskiyön jälkeen herätän teidät; sitten saa palvelijatar maata. Ei,
sanoi hän miltei kiivaasti, kun nainen yritti estellä, te tottelette
minua nyt, tai minun täytyy uskoa, ettette luota minuun täydellisesti.

Nainen astui vielä kerran vuoteen ääreen, jossa lapsi, jääkääreestä
rauhoittuneena näytti nyt nukkuvan. Hän kumartui hentojen kasvojen
puoleen ja suuteli silmiä, jotka olivat rauhallisesti suljetut.
Minä tottelen teitä, sanoi hän sitten, ja vieno hymy karehti hänen
huulillaan. Lupaattehan herättää minut, jos lapsen tila huononee.

Lääkäri puristi hänen kättään ja kävi hänen paikalleen vuoteen ääreen
istumaan, jolla välin palvelijatar auttoi nuoren rouvan toiselle
vuoteelle lepäämään, poistettuaan siitä ensin kokonaisen vuoren
höyhentyynyjä.

Neljännestunnin kuluttua hiipi uskollinen palvelijatar varpaillaan
vuoteen ääreen, kumartui lääkärin puoleen ja tarttui, ennenkuin tämä
ehti sitä estää, hänen toiseen käteensä painaen sitä vasten huulensa
ja kuiskasi: Jumalan kiitos, hän nukkuu! Oi, herra tohtori, te
saatte ihmeitä aikaan! Neljään yöhön rouva ensi kertaa nyt ummistaa
silmänsä. Ensinnäkin suru ja liikutus, ennenkuin saavuimme onnettomalle
taistelutantereelle ja sitten lapsi --! Jos kertoisin teille, herra
tohtori, minkälaisia enkeleitä minun isäntäväkeni ovat. --

Toisen kerran! keskeytti lääkäri hänen sanatulvaansa. Nyt teillä ei ole
muuta tehtävänä, kuin myöskin panna maata eikä nousta ylös ennenkuin
minä käsken. Teitä ei täällä yhtään tarvita ja huomenna teidän pitää
olla taas työssä. Tuolla on yllin kyllin tyynyjä ja peitteitä.
Laittakaa itsellenne vuode uunin viereen ja hyvää yötä sitten. Ei
mitään vastustelemisia, kuuletteko? Tahdotteko herättää emäntänne
turhilla keskusteluilla?

Kelpo palvelijatar katseli häntä arasti ja nöyrästi, ja kantoi sitten
höyhenpatjan huoneen nurkkaan; muutamien minuuttien kuluttua saattoi
hänen syvästä hengityksestään päättää, että hänkin oli rauhallisesti
nukahtanut viime päivien rasituksen jälkeen.

Pian sen jälkeen peittyi kuu pilveen ja vain tähtitaivaalta laskeutui
heikko kajastus järvelle, jonka yksinäinen vartija sairasvuoteen
ääressä saattoi nähdä ikkunasta. Nyt vasta hän tunsi nälkää ja janoa
ja hän joi loput maidosta, jota oli lasissa pöydällä. Kun hän laski
lasin paikalleen, luuli hän näkevänsä nuoren rouvan liikuttavan
itseään kouristuksen tapaisesti vuoteellaan, ja hän lähestyi häntä
varpaillaan. Nainen hieroi tuskallisen unen vallassa käsillään silmiään
ikäänkuin koettaen pyyhkiä pois kyyneleitä, mutta nukkui edelleen
ja kädetkin vaipuivat väsyneinä taas alas. Eberhard katseli kauan
näitä kauniita kasvoja, joilla hänen unensa kuvastuivat ikäänkuin
pilvenvarjot tyynellä veden pinnalla, tuskaa -- pelkoa -- toivoa!
Nyt hän hymyili, ja hienopiirteisten huulien hiljaa liikahdellessa
tulivat kaikkein valkoisimmat hampaat esille. Heti sen jälkeen synkkeni
otsa, kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn, hän kohotti molemmat kätensä,
liittääkseen ne ristiin; silloin Ebenhard näki hänen nimettömässä
sormessaan kaksi vihkisormusta ja hän tuumi mielessään, olikohan
tuo toinen ollut lapsen isän vai kellähän nyt oli oikeus tuohon
käteen. Mutta valitus lapsen huulilta keskeytti hänen ajatuksensa.
Hän asetti vain peitteen paikoilleen, joka oli valunut alas ja kääri
vieraan naisen jalat, josta eivät kengät olleet edes poistetut,
lujemmin peitteen sisään; sitten hän palasi jälleen toimeensa, uudisti
jääkääreen, joka neljännestunnin kuluttua oli jälleen sulanut ja
kostutteli sillointällöin parilla vesipisaralla lapsen kuumaa suuta.

Keskiyön aikana kohosi järvellä vinha tuulenpuuska, ja nuorta lääkäriä
puistutti kylmästä, sillä ikkunat olivat yhä auki. Hän tarttui lähinnä
olevaan vaatekappaleeseen, jonka hän näki matkatavaroiden joukossa, ja
kääri sen ympärilleen. Se oli naisen pitkä, pehmeä, silkillä sisustettu
kaapu, jonka päähineen hän veti päänsä yli. Erikoinen orvokinhaju
ympäröitsi häntä, silkki siveli vienosti hänen poskiaan, hänen oli
ihmeellisen hyvä olla tässä valepuvussa. Mutta vaikka hän usein sulki
silmänsä viideksi minuutiksi ja kaikenlaiset harhakuvat kulkivat hänen
sielunsa silmän ohitse, niin ei häntä sittenkään nukuttanut.

Äkkiä hän avasi silmät selkosen selälleen, kohosi tuolilta pystyyn
ja tähysteli ulos ikkunasta järvelle vapisten koko ruumiissaan.
Keskeltä pimeyttä liiteli jotain valkoista häntä kohti, ikäänkuin
hitaasti astuva, vaippoihin kääritty olento, joka kulki suoraan taloa
kohti. Kuu oli jälleen tullut esille ja valaisi sumupilveä, joka
oli irtaantunut vuorilta ja leijaili nyt järven yläpuolella. Kun se
joutui keskelle tuulenhenkeä, joka puhalsi terävästi rotkosta, hajosi
se järven pinnalta. Mutta yhä vieläkin seisoi Eberhard, joka oli
silmillään seurannut ilmavaa kummitusta ja tähysteli siihen suuntaan,
jonne se oli kadonnut. Hiki oli kohonnut hänen otsalleen, hengitystä
ahdisti, silmät, jotka olivat kohonneet kuopistansa, olivat ikäänkuin
kiinninaulitut yhteen ja samaan paikkaan, niinkuin tuo näky milloin
hyvänsä olisi voinut uudistua. Samassa tarttui pieni, kuuma käsi
kauhusta jähmettyneen miehen jääkylmään käteen. Oletko minun luonani,
isä? huusi pienokainen ja nousi vuoteessa istualleen. Laihat käsivarret
tavoittelivat häntä, ja ennenkuin Eberhard oli ennättänyt mitään tehdä,
oli lapsi tarttunut hänen kaulaansa ja painanut kuumoittavat kasvonsa
hänen olkapäätään vasten. Isä, huusi hän, älä mene pois, muuten äiti
itkee jälleen ja minun täytyy kuolla!

Samassa Eberhard pääsi vapaaksi kauhun painajaisesta. Hän painoi
solakan, pienen olennon lujasti rintaansa vasten, ikäänkuin se olisi
voinut suojella häntä vihamielisiltä voimilta. Hän piteli sitä hetken
aikaa sylissään ja tunsi, lapsen hyväillessä häntä, miten hänen verensä
alkoi jälleen säännöllisesti kulkea. Hän suuteli lapsen kasvoja ja
sanoi, silitellen hänen kosteita kihariaan: Mikä on sinun nimesi,
lapsukainen?

Lapsi katsoi ihmeissään häneen.

Oletko sinä minun isäni, sanoi hän, etkä tiedä, että olen sinun rakas
Fränzehenisi? Oi, tiedänhän minä, että he ampuivat sinut kuoliaaksi, ja
siksi olet kokonaan unohtanut minut. Koskiko sinuun hyvin kipeästi?

Huomenna minä kerron sen sinulle, sanoi Eberhard ja laski lapsen
hellällä väkivallalla jälleen vuoteeseen. Nyt meidän täytyy olla
hiljaa, jottei äiti herää.

Lapsi painautui tottelevaisesti vuoteelleen ja sulki silmänsä, mutta
piteli koko ajan uskollisen hoitajansa kädestä kiinni ja katseli häntä
aika ajoittain hämmästynein, mutta täysin hereillä olevin katsein.
Eberhardin silmät olivat myös koko ajan kiintyneinä pieniin viattomiin
kasvoihin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että kauhunkuvat kohoaisivat
jälleen hänen eteensä, jos hän katsoisi ympärilleen.

Siten hän valvoi aamuun asti. Kun paljaat vuorenhuiput järven toisella
puolen alkoivat punoittaa ensimäisen aamusarastuksen valossa, tuli
taloon liikettä. Renki hiipi avojaloin eteiseen ja pisti varovaisesti
päänsä ovesta sisään, viitaten kädellään melkein tyhjään astiaan ja
kysyen tarvittaisiinko lisää jäitä. Lääkärin ääneti nyökättyä päätä hän
katosi jälleen. Sitten näyttäytyi emäntä yhtä varovaisesti tarjoten
apuaan, minkä Eberhard kuitenkin kielsi. Vieraan avuliaisuus oli yön
kuluessa vaikuttanut edullisesti kaikkiin talon asukkaihin. Vain
ajomies, joka ei vielä ollut vapautunut kokonaan eilisestä humalastaan,
kopisteli raskaissa, raudoitetuissa jalkineissaan ääneensä muristen
ja kiroillen eteisessä, jotta nuori rouva unissaan liikkui ja kysyi,
olisiko jo aika lähteä matkaan. Ei vielä! vastasi Eberhard. Nukkukaa
vielä tunnin aikaa. Hän kiiruhti sitten melua pitävän miehen luo
estääkseen häntä tunkeutumasta sairashuoneeseen.

Kun hän hetken kuluttua palasi jälleen sisään, näki hän äidin istuvan
lapsen vuoteen ääressä. Miksi te nyt jo nousitte? kysyi hän moittien.

Joko? vastasi nuori rouva. Te tahdotte saattaa minut vieläkin enemmän
häpeämään. Ikävä kyllä on teidän onnistunut pettää minut ja kaiken yötä
istua minun paikallani. Miksi ette ainakin antanut minun vuorotella
kanssanne?

Siksi, että saatoin olla nukkumatta, mikä teille oli kovin tarpeen.
Eikä tässä ollut mitään sellaista tehtävänä, mitä en yksin olisi voinut
suorittaa. Olkaa rohkealla mielellä, hyvä rouva. Meillä on täysi syy
olla tähän yöhön tyytyväisiä.

Olisiko vaara siis ohitse?

En uskalla sitä vakuuttaa, jatkoi lääkäri. Sillä te olette luvannut
luottaa minuun, ja sen te voitte vain tehdä, jos en salaa teiltä
totuutta. Mutta uskokaa minua, kaikki on niin hyvin, kuin tällä
sairauden asteella suinkin voi olla. Ja isäntäväki on valmis meitä
auttamaan kaikessa, minkä voivat.

Iloinen ilme levisi nuoren rouvan kalpeille kasvoille. Mitä te sanotte?
_Meitä_ auttamaan? Oi ystäväni --

Hän ojensi kätensä lääkärille ja hänen silmänsä kiilsivät kosteina.

Eberhard kumartui hänen kätensä yli suudellakseen sitä, mutta
oikeastaan hän teki sen peittääkseen omaa liikutustaan. Luulitteko,
että voisin jättää teidät ennenkuin vaara olisi ohitse? Säästäkää
kiitoksenne, älkääkä pelätkö, että vaatisitte minulta mitään uhrausta.
Vaikeimman uhrauksen olen jo teidän tähtenne tehnyt. Kaikki mikä nyt
seuraa, on vain helpoitusta.

Nuori rouva katsoi häneen kysyen. Teillä on velvollisuuksia myöskin
muita kohtaan, sanoi hän, joista minä teitä estän.

Ei, vastasi Eberhard kumealla äänellä. Kokonaiseen vuoteen en ole
tehnyt mitään työtä. Erään syyn johdosta, joka voi olla teille aivan
yhdentekevä, olen päättänyt, etten koskaan enää toimi käytännöllisenä
lääkärinä. Teidän tähtenne eilen illalla rikoin tämän päätökseni.
Jos te edelleen tahdotte sietää minua täällä, niin estätte te minua
katumasta tekoani, ja siten me voimme olla toisillemme hyödyksi.

Hetken kuluttua, koeteltuaan lapsen valtasuonta, hän jatkoi: Hän
nukkuu nyt hiukan. Jos tahdotte ehkä kirjoittaa kirjeen ja antaa
tietoja omaisillenne, niin voisitte sen nyt kaikessa rauhassa tehdä.
Ajomies, joka parastaikaa valjastaa, voisi toimittaa kirjeen lähimmälle
postiasemalle.

Minulla ei ole ketään, joka voisi minun viipymiseni johdosta tulla
levottomaksi, sanoi nuori nainen punastuen hiukan. Me elämme niin
itseksemme --

Eikö ketään? toisti Eberhard oudoksuen, ja hänen silmänsä kiintyivät
vaistomaisesti käteen, jota koristi kaksi vihkisormusta.

Nainen huomasi sen ja ymmärsi hänet heti. Tämä toinen sormus, sanoi
hän ilman vähintäkään hämmästystä, ei merkitse toista avioliittoa. Se
on mieheni sormus, jonka hän, tuntiessaan kuoleman lähestyvän, veti
sormestaan ja antoi eräälle toverilleen pyytäen hänen toimittamaan sen
minulle takaisin. Sen jälkeen olen kieltäytynyt kaikesta, mikä olisi
voinut johtaa muutokseen elämässäni, vieläpä olen pysytellyt erilläni
mies vainajani perheestäkin, kun eräs hänen läheisistä sukulaisistaan
luuli omistavansa oikeuksia minun käteeni. Olen päättänyt elää
yksinomaan muistoilleni ja lapselleni, ja tämä päätös on minulle pyhä.

Hoitajatar heräsi nyt, kohosi vaivalla pystyyn, mutta virkistyi heti
nähdessään emäntänsä ja lääkärin, ja vakuutettuaan moneen kertaan,
että tohtori oli ankarasti kieltänyt häntä valvomasta hän kiiruhti
nyt sitä suuremmalla innolla työhönsä. Peskää lapsi, sanoi Eberhard,
samoin kuin me eilen illalla pesimme hänet, ja antakaa hänelle jälleen
lämmintä maitoa. Minä jätän teidät nyt puoleksi tunniksi. Katsokaas,
tuolta tulee myös jäävarasto. Ei missään maailmassa meidän olisi sen
edullisempi olla kuin tässä erämaassa, sillä tauti on sen laatuinen,
ettei se minkäänlaisia lääkkeitä kaipaa. Näkemiin asti, hyvä rouva!

Hän kumarsi kevyesti ja läksi huoneesta. Sitten hän astui järven
rantaan, irroitti veneen, ja työnsi voimakkaasti sen vesille.

Aurinko ei ulottunut vielä tummien havupuiden peittämien kukkuloiden
huipulle, mutta tyyni ilma lepäsi raskaana ja helteisenä järvellä ja
ahdisti koko yön valvoneen miehen rintaa. Hän katseli veneen laidan yli
syvyyteen, ja hänestä tuntui kammottavalta huomatessansa, että vesi
veneen vieressä oli kristallinkirkasta ja aivan valkeaa, ja sittenkin
näytti järvi, vaikka taivas oli aivan kirkas, mustalta kuin pohjaton
kuilu. Hänen mieleensä muistui jälleen, mitä eräs puunhakkaaja matkalla
oli kertonut hänelle: järven sanottiin olevan pohjattoman, ja se
ulottui ikäänkuin suunnaton kaivo aina helvetin kuiluun saakka, josta
paholaiset tulivat uimaan, kun kuumuus alkoi käydä liian rasittavaksi.
Hän nosti airot veneeseen ja katseli ympäröiviä rantoja, joita synkkä
havumetsä pimensi. Alastomilta kallioilta, jotka kohosivat korkeimpien
mäntyjen huippujen yläpuolella, oli punertava hohde kadonnut ja
sijalle tullut kaamea harmuus. Sillä nyt tunkeutui aurinko täydellä
voimalla esiin ja koetti kullata mustaa kattilaa, joka oli ikäänkuin
raudasta valettu. Mutta vain häikäisevä valkea valo uiskenteli järven
pinnalla. Ympäröivät tiheät metsät imivät itseensä valonsäteet, eikä
missään näkynyt vienompaa valoa. Vain pieni niittypalsta majatalon
läheisyydessä, missä punatäpläinen lehmä oli laitumella, ja sininen
savu, joka kohosi piipusta, toivat mieleen sen lohdullisen tiedon, että
tässäkin autiossa seudussa asusti ihmisiä.

Pieni saari, jolla kasvoi muutamia koivuja, oli järven toisen rannan
puolella; sinne hän ohjasi veneen, sitoi sen paaluun kiinni ja riisui
vaatteensa heittäytyäkseen uimaan. Muistaessaan äkkiä, minkä päätöksen
hän edellisenä yönä oli tehnyt, tunsi hän sisällistä väristystä.
Hänestä tuntui, että se, mitä hän ei nyt enää halunnut, tapahtuisi
sittenkin, ikäänkuin hän olisi kihlautunut syvyyden kanssa ja se
vaatisi häneltä oikeuttaan. Silmänräpäyksen ajan hän aikoi pukea
vaatteet jälleen ylleen ja soutaa nopeasti takaisin; mutta sitten,
häveten heikkouttaan, hän pudisti yltään kaiken pelon ja hyppäsi veteen.

Aivan kuin jää, joka juuri äsken on auringossa sulanut, jähdytti
häntä kova vuoristovesi. Hänen täytyi turvautua koko uimataitoonsa
pysyttääkseen alituisella kiivaalla liikunnolla verta sulana. Mutta kun
hän sitten nousi rantaan ja nojautuneena nuoreen koivuun, jalat syvälle
sammaleihin peittyneinä kuivasi ruumistaan, hengitti hän kevyemmin ja
riemuisammin kuin vuosikausiin. Hän katsahti taloon toiselle rannalle.
Se oli liian kaukana, jotta hän olisi voinut eroittaa vartalon
ääriviivoja tai kasvojen piirteitä. Mutta hänestä tuntui hyvältä
ajatella, että tuon katon alla hengitti ihmisiä, jotka tarvitsivat
häntä ja luottivat häneen.

Pian sen jälkeen kohosi lapsi matalassa sairashuoneessa vuoteeltaan,
katseli etsivin silmin ympärilleen ja sanoi: isä on mennyt pois.
Onko hän jälleen kuollut! Hänen pitää istua minun vieressäni. --
Äiti suuteli pienokaista otsalle ja pyysi häntä rauhoittumaan. Tuo
kiltti herra ei ole sinun isäsi, sanoi hän; sinun ei pidä sanoa
häntä siksi. Hän on lääkäri, joka tekee sinut jälleen terveeksi,
jos tottelet kauniisti mitä hän käskee. -- Eikö hän ole isä? toisti
lapsi miettivästi. Hänen näytti olevan vaikea riistäytyä irti tuosta
ajatuksesta. Mutta mikä hänen nimensä on sitten? kysyi hän. Eihän hän
vain lähde pois?

Hän tulee juuri takaisin, kultaseni, sanoi lihava hoitajatar, jonka
silmiin nousi kyyneleitä, kun hän kuuli lemmikkinsä jälleen puhuvan
järkevästi. Katsokaa vain, hyvä rouva, kuinka nopeasti hän soutaa,
ikäänkuin hänellä olisi kova kiire lapsen luo. Kas, sepä vasta on
lääkäri! Ja tänään hän näyttää minusta vielä paljoa kauniimmalta kuin
eilen. Miten kaunis on tuo musta parta ja valkea iho, silmät vain ovat
niin synkät, että täytyisi pelätä häntä, jollei hän olisi niin hyvä.

He näkivät hänen hyppäävän rantaan, mutta hän ei katsonut heihin,
menipä vielä ovenkin ohi tulematta sisään, ja he kuulivat hänen
puhuvan ulkona emännän kanssa. Mutta pian sen jälkeen hän tuli
huoneeseen, astui heti lapsen luo ja jutteli ystävällisesti hänen
kanssaan. Hänen läsnäolonsa näytti vaikuttavan kuin taika lapseen.
Hänen kehoituksestaan tämä sulki silmänsä ja hengitti levollisemmin.
Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kalojen loiskutuksen
järvestä. Hetken kuluttua lääkäri nousi ja sanoi hiljaa: Hän nukkuu ja
kuume on hiukan helpoittanut. Toivottavasti seuraa pari rauhallista
tuntia, ja minä pidän kyllä huolen siitä, että kaikki talossa on
hiljaista. Käyn hetkeksi lepäämään, kunnes kanaliemi on valmista, jota
olen tilannut pienelle potilaallemme.

Mitenkä voisin kiittää teitä kaikesta huolenpidostanne ja
hyvyydestänne? sanoi äiti katsoen häneen lämpimästi.

Siten, ettette koskaan kiitä, vastasi lääkäri äkkiä jyrkällä äänellä;
sitten hän poistui nopeasti huoneesta.

Hänen huoneessaan oli entisellä paikallaan kirje, jonka hän yöllä oli
kirjoittanut; suuri punainen sinetti loisti vastenmielisenä hänen
silmiinsä. Sittenkään hän ei voinut sitä hävittää, vaan pisti sen
kirjelaukkuunsa talteen. Sitten hän heittäytyi vuoteelle ja koetti
nukkua. Mutta ajatukset hyörivät hänen päässään, vähä väliä hän luuli
kuulevansa lapsen ja suloisen naisen äänen toisesta huoneesta ja hän
kohosi pystyyn kuuntelemaan ja vaipui vasta kauan tuumittuaan ja
haudottuaan ajatuksiaan levottomaan uneen.

Päivällisen aikana tuli emäntä sisään, ja nähdessään, että hän nukkui,
aikoi hän jälleen hiipiä varpaillaan pois. Mutta samassa hän olikin
jo pystyssä, kysyi, oliko kaikki valmista ja seurasi hänen mukanaan
keittiöön. Missä on liemi? kysyi hän ja astui lieden ääreen, josta
tulvi häntä vastaan mieluisa tuoksu monista padoista ja pannuista.

Kömpelö palvelustyttö, joka sekoitti jotain keittoa, pudotti
hämmästyneenä kauhan lattiaan ja katseli suu selällään, miten vieras
kohotti erään padan kantta ja vakavana maisteli keittoa. Sitten hän
käski tuoda lautasen, kaatoi sille kanalientä ja eroitti huolellisesti
pois juurikkaat, jotka uivat liemen pohjalla.

Kääntyessään taakseen ja aikoessaan viedä keitosta lapselle, näki hän
kauniin rouvan kynnyksellä. Onko tuo nyt laitaa? sanoi tämä suloisesti
hymyillen. Sen sijaan että nukkuisitte, hääritte te kokkina!

Minä keitän vain sairaalle, vastasi Eberhard. Terveet jätän emäntämme
huostaan, joka suoriutuu kyllä kunnialla työstään minun sekaantumatta
hänen toimiinsa. Nukkuuko pikku potilas?

Hän heräsi juuri. Hän kysyi jälleen teitä.

Kun he astuivat huoneeseen, istui lapsi pystyssä ja hymyili lääkärille.
Sitten hän otti vastustelematta muutamia lusikallisia lihalientä, jota
tohtori hänelle tarjosi. Hänellä ei näyttänyt olevan nälkä, mutta hän
söi sittenkin siksi, että Eberhard pyysi häntä syömään. Samalla hän
kuunteli tarkasti kaikkea, mitä tämä hänelle kertoi, miten hän tänään
oli nähnyt kalojen tanssivan järvessä ja miten he yhdessä lähtisivät
kalastamaan niinpian kuin lapsi saisi nousta ylös. Sitten hänen
ajatuksensa taaskin hämmentyivät. Siniset silmät painuivat puoleksi
kiinni ja pää vaipui alas tyynylle.

Olkaa rohkealla mielellä, sanoi lääkäri. Me edistymme vähä kerrassaan,
mutta sittenkin me pääsemme eteenpäin. Josefina saa ahkerasti muuttaa
jääkääreitä. Sillävälin te seuraatte minun mukanani ulos. Päivällinen
odottaa.

Antakaa minun olla täällä lapseni luona, pyysi nuori rouva hiljaa.

Ei, vastasi Eberhard lyhyesti. Teidän täytyy tulla tunniksi ulos.
Toista potilasta täällä me emme tarvitse, ja teidän valtasuonenne on
varsin kiihoittunut. Kun me olemme syöneet, käymme me hoitajattaren
sijalle.

Eberhard astui ilman muuta edeltä, eikä nuori rouva uskaltanut
vastustella. Ulkona, varjossa, sen huoneen ikkunan alla, jossa lapsi
makasi, oli pöytä katettu kahdelle. Emäntä toi juuri vadillisen
kalakeittoa, ja sen jälkeen paistettua kananpaistia. Syödessänsä he
vaihtoivat tuskin ainoatakaan sanaa. Molemmat olivat vajonneet omiin
ajatuksiinsa. Vain silloin-tällöin Eberhard pakoitti nuorta rouvaa
panemaan myöskin suuhunsa ne muutamat palat, jotka hän lautaselleen oli
leikannut. Minä panen pahakseni, jollette te syö, sanoi hän iloisesti;
minä olen itse määrännyt ruokalistan. Lääkärit, niinkuin tiedätte,
ovat herkuttelijoita, ja toivoakseni en ole saattanut tätä mainettamme
häpeään. Te kuuntelette taaskin ääntä sisältä. Voin vakuuttaa teille,
että neitosemme on päivällislevolla.

Nuori rouva katseli Eberhardia kiitollisesti hymyillen, mutta
hymy peittyi heti taas kyynelten taakse. Suokaa anteeksi tuskan
järkyttämälle sydämelleni, sanoi hän, etten heti voi tottua jälleen
valoon. Sain kestää liian kovaa myrskyä, ja maa horjuu yhä vielä
jalkojeni alla. Huomenna käyttäydyn jo paremmin.

Sitten he vaikenivat taas molemmat ja katselivat järvelle, jonka pintaa
kova helle painosti. Sirkka siritti puutarhassa talon takana, sisältä
kuului uuninpenkiltä isännän kuorsausta, rannassa loiskivat aallot
hiljalleen keinuttaen veneitä ja sairashuoneessa lauloi hoitajatar
puoliääneen lapselle samaa kehtolaulua, jota hän jo vuosikausia oli
hänelle laulanut.

       *       *       *       *       *

Rauhallista päivää seurasi levoton yö. Kuume kiihtyi taaskin, lapsi
valitti lakkaamatta ja vain vaivoin saatiin hänet pysymään vuoteessa.
Vasta keskiyön jälkeen hän rauhottui.

Lääkäri ei ollut loitonnut kymmentäkään askelta talosta. Vain
illalla hän oli lähtenyt ulkoilmaan polttamaan sikariaan. Hän kiersi
silloin talon ympäri, ja joka kerta, kun hän joutui sairashuoneen
avonaisen ikkunan ulkopuolelle, pysähtyi hän hetkeksi ja lausui jonkun
rohkaisevan sanan äidille, joka ei liikahtanut vuoteen äärestä. Kun hän
yöllä istui nuoren rouvan vieressä -- hoitajattaren he olivat siksi
aikaa lähettäneet nukkumaan -- sanoi Eberhard äkkiä: ihmeellistä miten
lapsi on teidän näköisenne. Vastikään, kun te hämärässä kumarruitte
hänen ylitsensä ja pienokainen, taudin tuottama, harvinaisen kypsä,
sielukas ilme kasvoillaan, katsoi teihin, olisin voinut luulla näkeväni
edessäni kaksi sisarta. Kymmenen vuoden kuluttua tulee lapsesta teidän
nuortunut kuvanne.

Ehkäpä olette oikeassa, vastasi kaunis rouva. Mutta hän on vain
ulkonaisesti minun näköiseni. Kaikki henkiset ominaisuutensa hän on
perinyt isältään, ja usein minun täytyy ihmetellä, että tuollainen
yhtäläisyys voi ilmetä jo niin nuorella iällä ja vielä lisäksi tytössä.
Hänen rehellisyytensä, epäitsekkäisyytensä, rohkeutensa -- minusta
tuntuu useasti, kuin mies vainajani olisi uudestaan syntynyt tässä
lapsessa.

Te mainitsette ominaisuuksia, joita tänä lyhyenä tuttavuutemme aikana
olen huomannut teissä itsessännekin runsaassa määrässä.

Nuori rouva pudisti päätään. Jos näytän rohkeammalta kuin mitä
todellisuudessa olen, niin riippuu se kokonaan synnynnäisestä
arkuudestani. Olin aivan toivoton ja murtunut tuskasta ja pelosta, kun
te tulitte luoksemme. Mutta minä en uskaltanut sitä näyttää; sillä
silloin olisi minun omien sanojeni kaiku murtanut minut ruumiillisesti
kokonaan. Mieheni saattoi rohkeasti katsoa kaikkea silmiin, vieläpä
kaikkein hirveintäkin, ja samoin on lapsenkin laita; hän saattoi uhrata
mitä tahansa, itseään lainkaan ajattelematta.

Entäs te? Enpä usko, että te näinä koettelemuksen päivinä olette
säästänyt itseänne.

Onko äidille mikään uhraus? vastasi nuori rouva. Mutta ennenkuin tulin
äidiksi, täytyi minun useinkin ponnistaa kaikki voimani voidakseni
tehdä toisille jotain, mikä ei ollut minulle itselleni mieleistä.
Lapsen laita on aivan toinen, vaikka nuoret tavallisesti ovat ja
saavatkin olla itsekkäitä. Voisin kertoa teille lukemattomia pieniä
piirteitä, jotka usein miltei ovat pelottaneet minua; sillä niin
varhainen sydämen kypsyys ei ennusta pitkää ikää. Ja kukapa tietää,
vaikka aavistukseni vielä toteutuisikin!

Eberhard katsoi ulos järvelle eikä ollut kuulevinaan noita viimeisiä
sanoja. Äkkiä hän sanoi: Varmaankin teillä on mukananne miehenne kuva.
Tahtoisittekohan te näyttää sitä minulle?

Nuori rouva irroitti kaulastaan hienon venetsialaisen ketjun,
avasi siinä riippuvan medaljongin ja ojensi sen lääkärille. Tämä
tarkasteli kuvaa runsaasti viisi minuuttia ja antoi sen sitten ääneti
hänelle takaisin. Vasta pitkän vaitiolon jälkeen hän sanoi: Oliko se
nuoruudenrakkaus?

Ei oikeastaan sanan tavallisessa merkityksessä. Olinhan tosin hyvin
nuori tutustuessani häneen, ja ennen häntä ei kukaan mies ollut
vielä tehnyt syvempää vaikutusta minuun; mutta jo kahdeksan viikon
kuluttua vietettiin häät minun oikeastaan tietämättä, kuinka kallis
hän oli minulle, Hänen todellisen arvonsa opin tuntemaan vasta lyhyenä
avioliittoaikanamme, ja rakkaus kehittyi intohimoksi vasta sitten, kun
olin kadottanut hänet. Jos te olisitte tuntenut hänet, niin teistä
olisi varmaan tullut ystäviä; hänellä ei ollut ainoataan vihollista.

Eberhard oli noussut paikaltaan ja astui hiljaa huoneessa
edes-takaisin. Nyt hän seisahtui pöydän ääreen ja otti käteensä kirjan,
joka pilkisti esiin käsilaukusta. Etusivulle oli nimi "Lucilie"
kirjoitettu. Ne olivat Lenau'n runoja.

Pidättekö te tästä runoilijasta? kysyi lääkäri äkkiä.

En tiedä itsekään, viehättääkö hän minua vai työntääkö hän minut
luotaan. Vaikka minulla muuten onkin varsin tarkka aisti sellaisissa
asioissa, niin juuri hänen runoistaan en pääse selville mikä on
todellista tunnetta, mikä teeskentelyä. Hän on kärsinyt paljon. Ja
sittenkin minusta tuntuu usein, ikäänkuin hän tahallaan pitäisi
haavansa avoinna kaikenlaisilla kiihoituskeinoilla. Miksi tuon kirjan
otin mukanani matkalle, en todellakaan tiedä. Ehkäpä lohduttaakseni
itseäni.

Tämän maailmaan kyllästyneenkö runoilijan runoilla?

Miksikä ei? Hän kuoli mielenvikaisena. Joka kerta kun sitä ajattelen,
on minun helpompi kestää sitä surua, jonka mieheni kuolema minulle
tuottaa. Kuinka ihana oli hänen kuolemansa, saada kuolla nuorena,
kaikkien rakastamana, sankarina uhrata henkensä isänmaansa puolesta! Ja
hänen kuvansa on muuttumattomana säilynyt sydämessäni, ei sairaus eikä
kuolemankamppaus ole sitä vääristänyt eikä mielenhäiriö tehnyt minulle
vieraaksi. Ei mikään mahda olla sen kauheampaa, kuin nähdä jonkun
rakkaan omaisen kadottavan järkensä. Eikö se teistäkin olisi kaikkein
hirveintä?

Eberhard ei vastannut heti ja sittenkin vain lyhyellä kysymyksellä.

Te olisitte siis itsekin toivonut miehenne kuolemaa, jos hän olisi
joutunut mielenhäiriöön?

Älkää vaatiko minua vastaamaan. Jos rehellisesti vastaisin, niin
koskisi tuo vastaus minuun, ja valehdella en voi.

Sitä parempi, sanoi tohtori. -- Nuori rouva ei ymmärtänyt mitä hän
tarkoitti. Hetken kuluttua hän läksi huoneesta.

Keskiyön jälkeen hän palasi jälleen antaakseen äidin levätä.

Nuori rouva ei voinut vastustaa hänen jyrkkää vaatimustaan, ja pyysi
vain, että hän sallisi heidän kaikkien kolmen vuorotella; sen hän
lupasi ja piti myös sanansa. Sillä aamulla, kun rouva Lucilie heräsi,
istui hoitajatar lapsen vuoteen ääressä, ja tohtori makasi olkipatjalla
vierastuvassa, ollakseen lähempänä, jos apua tarvittaisiin.

       *       *       *       *       *

Viikkoa näiden tapahtumien jälkeen istui Eberhard jälleen huoneessaan
horjuvan pöytänsä ääressä, kynttilä paloi jälleen himmeästi ja
lepatellen, mutta kuu paistoi niin kirkkaana sisään, että senkin
valossa yksin olisi voinut tehdä mitä työtä hyvänsä. Hän oli silmäillyt
myrsky-yönä kirjoittamaansa kirjettä ja lisäsi nyt tyhjälle sivulle
seuraavan jälkikirjoituksen:

    "Viikkoa vanhempi, Karl, ja kuitenkin viikkoa nuorempi! Ainakin
    kun vertaan peilikuvaani niihin ulkonaisiin piirteisiin, jotka
    irvistävät vastaani näiltä lehdiltä, tuntuu minusta kuin olisin
    pitkän askeleen astunut taaksepäin, aina sellaiseen aikaan asti,
    jolloin et edes _sinä_ minua tuntenut. Sellaiseen aikaan, jolloin
    en koskaan ajatellut kuolemaa, vaikka joka päivä leikkausveitsi
    kädessä katsoinkin sitä suoraan silmiin, enkä ajatellut sitä
    sen enempää kuin lastenlääkäri tuhkarokon tartuntavaaraa.
    Lukiessani nyt uudelleen tätä kirjettä olen kylmäverisesti
    tutkinut sen sairaaloisia kasvoja, aivan kuin ensimäistä
    parasta ventovierasta potilasta jossakin sairaalassa. Sinua
    tämä muutos varmaan ilahuttaa aivan kuin onnellisesti voitetun
    taudin käänne. Mutta minä, rehellisesti tutkiessani itseäni,
    en voi muuta kuin surkutella itseäni. Kaikki oli jo niin hyvin
    valmiina, matka-arkku pakattuna, viimeiset jäähyväiset sanottuna,
    kuulin jo veturin vihellyksen -- samassa sainkin tietää, että
    olin myöhästynyt junasta, ja istun nyt asemalla tuollaisen
    vastenmielisen tunteen vallassa, etten ole siellä enkä täällä;
    ja miten naurettavalta tuntuukaan, kun olen pakotettu jälleen
    tyhjentämään matkatavarani arkusta ja jäämään paikoilleni.

    Mitenkä kaikki tuo on tapahtunut, kerron sinulle aivan lyhyesti,
    jotta et luulisi, että viime hetkessä olisin pelkurimaisesti
    peräytynyt ja päättänyt pitää tätä maailmaa jälleen parhaana
    kaikista maailmoista. Ei, Karl, vanha rakkaus _ammattiini_
    teki minulle tuon kepposen; minä huomasin, että oli tärkeämpää
    pelastaa nuori elämä kuin lopettaa oma ennenaikojaan vanhentunut
    henkeni. Kysymyksessä olevan lapsen tähden sitä kannattikin
    tehdä, sen voin sinulle vakuuttaa. Ja varsinkin äidin!

    Jos luulet, että rakkaus olisi mukana pelissä, niin erehdyt.
    Tai sitten pitäisi rakkaudeksi nimittää tunnetta, joka valtaa
    hiilikaivokseen hautaantuneen ihmisparan, kun hänet kaivetaan
    esiin päivän valoon ja hän saa hengittää jälleen raitista ilmaa.
    Älä myöskään pelkää, että aikoisin ruveta sinulle kuvaamaan
    tätä naista. Onko hän kaunis, miellyttävä, niinkuin sanotaan,
    henkevä ja mitä kaikki nuo eri nimitykset lienevätkään -- sitä
    en todellakaan tiedä. Sen vain tiedän, että unohdan hänen
    läheisyydessään oman itseni, entisyyteni ja tulevaisuuteni enkä
    tunne mitään muuta kuin että hän on lähelläni ja minä hänen
    luonaan ja ettei minulta mitään koskaan puuttuisi, jos elämä
    saisi näin iankaikkisesti jatkua. Muistatko vielä, mitenkä me
    kerran ihmettelimme yhdessä, että sama kuumaverinen ihminen,
    joka kirjoitti "Wertherin", saattoi tuoda ilmi niin hillittyjä
    tunteita kuin seuraavissa säkeissä:

    Mir ist es, denk' ich mir an dich, als in den Mond zu sehn --?

    [Minusta tuntuu sinua vain ajatellessanikin, kuin katselisin
    kuuta.]

    Ja häpeäkseni minä olen nyt itsekin kokenut aivan samaa.
    Kuuhoure, josta me silloin laskimme leikkiä, on iskenyt
    minuun täydellä voimalla, jotta tahtoisin elää tässä sieluani
    vapahtavassa kirkkaassa sumuvalossa kokonaisen yön, toivoen
    että sitä kestäisi aina elämäni loppuun saakka. Siitä ei
    nyt kuitenkaan ole kysymys. Sillä ennen pitkää minun täytyy
    lähettää pieni potilaani sivistyneeseen seutuun, jossa hän
    toipumisaikanaan voi saada parempaa ravintoa kuin vain
    kalastajavaimon kanalientä. Silloin ei minua enää tarvita ja voin
    jättää hyvästit kuolleelle järvelle ja palata jälleen maailmaan,
    joka tämän kokemuksen jälkeen tuntuu minusta kahdenkertaisesi
    kuolleelta. Eikö minulla ole oikeutta valittaa, että myöhästyin
    junasta? Olisin nyt jo aikoja sitten päässyt 'matkani perille'.

    Mutta miksikä ei voisi alottaa matkaansa 'määräpaikalle' yhtä
    hyvin kaksi viikkoa myöhemmin, varsinkin _tällaista_ matkaa,
    jossa ei tarvitse ottaa huomioon ilmaa eikä seuraa? Sinulle
    voin tunnustaa oikean syyn, Karl, sillä sinä et sen vuoksi
    halveksi minua: minulla ei ole enää _rohkeutta_. Onko se niinkään
    halveksittavaa, että pelkään pimeää syvyyttä sen jälkeen kuin
    minulla on valossa jälleen ollut niin hyvä olla? Ja vaikka minun
    muutamien päivien perästä täytyisikin jälleen ruveta kiertämään
    maailmaa, minun, joka niin kauan olen ollut koditon, niin ei se
    ajatus sittenkään voi sammua sielustani, että jossakin taivaan
    ja maan välillä on olemassa paikka, jossa minä voisin elää,
    tyyssija, sellainen kuin Sophokleen kuvaamalla äidinmurhaajalla,
    jonka kynnykselle kostonjumalien täytyy pysähtyä, siksi että he
    eivät saa tahrata pyhäkköä.

    Tosin olen aivan selvillä siitä, että minunkin, paha kyllä,
    täytyy jäädä ulkopuolelle. Tämä nainen, vaikka uskaltaisinkin
    tarjota hänelle onnetonta seuraani elinajaksi, kieltäytyisi siitä
    ystävällisesti. Hän on tehnyt itselleen sen lupauksen, Karl, että
    hän pysyy miesvainajalleen uskollisena. Mitä lupaus merkitsee?
    Saako siitä tulla kahle, joka sitoo ja ahdistaa meidän sisintä
    olentoamme, kun olemme kasvaneet itsestämme irti? Seitsemässä
    vuodessa uudistuu ihminen ruumiillisesti. Pitäisikö siis ihmisen
    uudessa ruumiissaan pysyä henkisesti entisellään vain siksi, että
    hän uupumuksen hetkenä epäili uudistumisensa mahdollisuutta? Minä
    olen itse rikkonut sen lupauksen, etten enää koskaan lähenisi
    sairasvuodetta, ja minä luen sen pikemmin itselleni kunniaksi
    kuin synniksi. Tämän naisen lupaus seisoo tosin yläpuolella
    kaikkien maallisten tunteiden horjumista. Hän tahtoo minun
    parastani, luulenpa, ettei minulla voisi olla sen uskollisempaa
    ystävää, jos joutuisin hätään. Kaikkea voisin häneltä vaatia,
    koska pelastin hänen lapsensa. Mutta hän itse kuuluu vain oman
    onnensa menneisyydelle ja lapsensa tulevalle onnelle, ja minä,
    joka elän nykyhetkessä -- --

    Olen huolellisesti välttänyt kysymästä häneltä, missä
    kaupungissa hän asuu ja missä oloissa ja ympäristössä. Tahdon
    lähteä hänen luotaan tietämättä sitä, jotta en koskaan tulisi
    kiusaukseen lähteä hänen luokseen ja yrittää tehdä mahdottomuutta
    mahdolliseksi. Vielä pari päivää tahdon nauttia tämän erikoisen
    elämän onnesta, erossa koko maailmasta, tässä autiossa
    vuoriseudussa ikäänkuin jo taivaassa, jossa, niinkuin sanotaan,
    ei kihlata eikä erota toisistaan, -- ja käyköön sitten miten
    hyvänsä -- niinkuin _voi_ käydä!

    Omituinen ja varsin julma on joka tapauksessa se parannuskeino,
    jota kohtalo on käyttänyt voidakseen näyttää minulle, etten
    ollut vielä kypsä kuolemaan, ja tehdessään tällaisen leikkauksen
    sydämeeni, jotta sen liikkeistä huomaisin, kuinka vahva tuo lihas
    yhä on, kuinka verevä ja kuinka paljon se elämässä vielä voisi
    kestää! --

    Tältä päivältä jo riittää. Me olemme täällä vuoristossa aivan
    postista eroitetut. Milloin ja miten voin lopettaa ja lähettää
    tämän kirjeen, tietävät jumalat yksin, jos he yleensä välittävät
    meidän kirjeenvaihdostamme. Jää hyvästi!"

       *       *       *       *       *

Eberhard laski kynän pöydälle ja kuunteli ääntä sairashuoneesta. Lapsen
heleä ääni sieltä kaikui, siinä ei ollut enää kammoittavan nopeaa
kuumesävyä, mutta tavallisesti sitä ei kuitenkaan kuulunut tähän aikaan
päivästä, jolloin hän säännöllisesti jo nukkui. Eberhard kuuli myöskin
äidin äänen, ja hänen tyynnyttävät sanansa näyttivät heti tekevän
toivottavan vaikutuksen. Kun hän astui huoneeseen, oli lapsi jälleen
nukahtanut.

Hän näki juuri unta teistä, sanoi rouva Lucilie katsoen lääkäriin
suloisesti hymyillen. Hän kertoi minulle unensa; te olitte lahjoittanut
hänelle valkean karitsan, jolla oli punainen nauha kaulassa ja joka söi
hänen kädestään. Pidettyään sitä hetken aikaa luonaan muistui äkkiä
hänen mieleensä, että hän oli unohtanut teitä kiittää. Nyt minun piti
kutsua teidät tänne, jotta hän voisi hyvittää unohduksensa; hän oli
aivan onneton sen vuoksi.

Miksi ette kutsunut minua?

Minä sanoin hänelle, että Eberhard setä ei välitä kiitoksista. Hän on
minullekin lahjoittanut jotain, josta minä en koskaan, niin mielelläni
kuin tahtoisinkin, voi häntä kiittää. Jos Fränzchen olisi vain kiltti
ja nukkuisi jälleen, niin olisi hyvä tohtorimme siitä paljoa enemmän
hyvillään kuin mistään kiitoksesta. Olisittepa nähnyt, kuinka kiireesti
lapsi painautui silloin tyynylle ja, niinkuin näette, hän nukkuu jo
syvässä unessa ja hänen otsansa on aivan hikinen. Hän tottelee teitä
paremmin kuin ketään muuta ihmistä.

Eberhard katseli rauhallisia kasvoja syviin ajatuksiin vaipuneena.

Kuinka sääli, etten ole joku ruhtinatar, jatkoi kaunis rouva hiukan
punastuen. Minä ehdoittaisin silloin teille, että asettuisitte
minun hoviini ja seuraisitte minua kaikkialle henkilääkärinäni.
Sillä en tiedä todellakaan, miten me jälleen tulemme toimeen teidän
avuttanne. Vaikka lapsi saisi vain nuhaakin, niin kaipaisin teitä. Ja
kuitenkin olen samalla melkein hyvilläni siitä, etten ole muuta kuin
köyhä nainen. Ruhtinatar kuvailisi ehkä mielessään, että hän voisi
kullalla ja kunnianosoituksilla palkita sen, mitä te hänen lapselleen
olette tehnyt. Minä en tahtoisi olla sitä tunnetta vailla, että koko
elämäkseni jään teille velkaa.

Nuori nainen ojensi tohtorille kätensä, jonka tämä syvästi liikutettuna
kohotti huulilleen. Rouva Lucilie, sanoi hän sen enempää vastaamatta,
kello on yksitoista. Te panette nyt maata, ja minä tulen valvomaan.

Ei, vastasi nuori rouva iloisesti, minä en ole yhtä tottelevainen kuin
Fränzchen, tai pikemmin minulle ei uni tule vain käskystä. Antakaa
minun valvoa vielä hetken aikaa, ja jollette te ole väsynyt, niin
lukekaa minulle jotain ääneen. Näin Goethen runot teidän pöydällänne,
ja koska hän on teille rakkaampi kuin kaikki muut runoilijat, niin
ei teille suinkaan ole vastenmielistä tutustuttaa myös minua hiukan
enemmän häneen. Sillä häpeäkseni on minun tunnustettava, että kun eilen
selailin niitä, niin huomasin hänen runojensa joukossa useita, jotka
minulle olivat uusia.

Niinkuin haluatte, sanoi tohtori. Mutta suurin osa näistä runoista
pysyy teille ikuisesti uusina, vaikka kuulisitte niitä kuinka useasti
hyvänsä. Minunkin käy aina siten.

Hän toi kirjan, runojen ensimäisen osan, ja luki umpimähkään
ensimäiseltä sivulta hiljaisella äänellä ilman suurempaa esityskykyä.
Ei koskaan hän ollut tuntenut niin puhtaana ja täysinäisenä ikuisen
kevään tenhoa, joka tuoksuaa näistä nuorekkaan intohimon kukkasista.
Hän ei uskaltanut lukiessaan katsoa ylös, sillä hän pelkäsi kauniin
rouvan silmissä kohtaavansa ikäänkuin mykän kysymyksen. Mutta kun hän
pääsi "Metsästäjän iltalauluun" ja suurella vaivalla sai suustaan
seuraavat säkeet:

    Mir ist es, denk' ich nur an dich,
    als in den Mond zu sehn;
    ein stiller Friede kommt auf mich,
    weiss nicht wie mir geschehn! --

[Minusta tuntuu, sinua vain ajatellessanikin, kuin katselisin kuuta;
hiljainen rauha valtaa minut, en tiedä, mikä mun on.]

keskeytti hän äkkiä lukunsa, laski kirjan lapsen vuoteelle ja nousi
kiireesti ylös.

Mikä teidän on? kysyi nuori rouva peloissaan.

Menkää nukkumaan, rouva Lucilie, vastasi tohtori kääntyen pois;
herättäkää hoitajatar, jotta hän olisi tänä yönä minun paikallani,
ilma tukahduttaa minua täällä, minun täytyy päästä ulos. Katsokaa, nyt
minun on jo parempi olla, noustuani pystyyn. Minä lähden vielä hiukan
järvelle soutelemaan.

Hän meni ja jätti nuoren rouvan kiihkeiden tunteiden valtaamana
huoneeseen, ikäänkuin arvoituksen eteen, jota hän ei uskaltanut ruveta
ratkaisemaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, kun he aamulla tervehtivät toisiaan, onnistui
heidän heti päästä luonnolliseen ja iloiseen sävyyn. Lapsi oli myös
hyvänä apuna; hänen unensa oli ollut sikeää ja virkistävää; kylpy,
jonka valmistuspuuhassa Eberhard itse oli mukana, teki hänelle hyvää,
ja hän vaipui uudelleen uneen. Iltapuolella toi tohtori kävelyretkeltä
mukanaan kaikenlaisia sananjalkoja, kukkia ja kiviä, joita hän vuoren
rinteeltä oli kerännyt. Hän istui kauan Fränzchenin vuoteen reunalla
ja kertoi lapselle linnuista sekä muista eläimistä, jotka asuskelivat
vuoristossa ja iloitsi, kun lapsi istuen tyynyjen varassa ja katsellen
aarteitaan teki kaikenlaisia viisaita kysymyksiä. Äiti istui vieressä
tehden käsitöitä, tuvassa räiskyi tuli uunissa, liedellä kiehui
iltaruoka ja yö teki jo tuloaan. Tällä kertaa ei Eberhard luovuttanut
valvomisvuoroaan toisille. Mutta lukemisesta ei ollut myöskään enää
puhetta.

Eikä liioin seuraavinakaan öinä; ei senkään vuoksi että valvominen ei
enää ollut yhtä välttämätöntä, ja siksi tohtori saattoikin jo aivan
levollisena oleskella enemmän omassa huoneessaan. Päivisinkin, kun
lapsi istui pari tuntia ylhäällä, ei hän enää usein tullut näkyville,
vaan läksi järvelle muka kalastamaan, ja monasti hän palasi vasta
pimeässä takaisin, tai kiipesi vuorilla aina jäätiköille asti. Renki,
joka kerran nuoren rouvan pyynnöstä haki sieltä kesän viimeisiä
mansikoita, kertoi, että tohtori oli istunut kivellä, aivan kuin hän
olisi nukkunut silmät auki. Kun hän oli tervehtinyt häntä, oli hän
säikähtänyt aika tavalla ja nyökättyään vain päätään oli kiivennyt
vieläkin korkeammalle. Hänen laitansa ei ollut oikein, sen renki oli
huomannut jo ensimäisenä iltana, kun hän istui mietteisiinsä vajonneena
penkillä eikä halunnut ruokaa eikä juomaa.

Siten asiat olivat useampia päiviä. Mitä nopeammin lapsen toipuminen
edistyi, sitä syvemmälle näytti lääkäri vajoavan siihen tautiin, josta
äkillinen velvollisuus oli hänet riistänyt. Ne olivat tuskaisia päiviä,
ja hän tunsi, että niistä täytyi tulla loppu.

Eräänä aamupäivänä, kun hän ei voinut enää kestää Lucilien tutkivaa
katsetta, hän läksi odottamatta aamullistakaan, jyrkkään vuorensolaan
tehdäkseen lopullisen päätöksensä. Hän keksi uuden tien, joka
kulki suoraan vuoriselänteen yli etelää kohti ja astui pari tuntia
sitä myöten, vaikka helle olikin rasittava. Jos hän kulkisi täten
edelleen, saapuisi hän illan suussa italialaiseen kylään, jonka
ylipääsemättömät jäätiköt eroittivat kuolleesta järvestä. Silloin se,
mikä hänestä tuntui nyt aivan mahdottomalta, olisi tehty, hän säästyisi
jäähyväisiltä ja katoaisi tuon naisen näkyviltä, jonka elämässä hän ei
merkinnyt enää mitään. Hetken aikaa tämä keino tuntui hänestä parhaalta
ja hän luuli jaksavansa saattaa sen täytäntöön. Mutta kun järvi peittyi
kallioiden taakse ja autio erämaa ympäröitsi häntä joka puolelta,
valtasi hänet niin syvä yksinäisyydentunne, ettei hän voinut edemmäksi
astua, vaan heittäytyi kanervikkoon korkean kallionseinän varjoon.
Hän koetti keksiä jotain syytä, joka pakoittaisi hänet palaamaan
takaisin, hän ajatteli papereitaan ja päiväkirjojaan, jotka olivat
jääneet häneltä majataloon, tuskaa, jota hän tuottaisi Lucilielle
ja velvollisuuttaan pitää ainakin huolta siitä, että hän pääsisi
onnellisesti läheisimpään kaupunkiin. Tänään sen täytyi vielä tapahtua.
Hän päätti lähettää rengin alas laaksoon hankkimaan vaunuja. Yhdessä
vuorokaudessa piti kaiken tapahtua, ero pantava peräyttämättömästi
toimeen, sen jälkeen saisi sitten käydä miten hyvänsä.

Kun hän oli itselleen selvittänyt tämän asian, tuntui hänestä
helpommalta ja hän nousi ylös lähteäkseen heti paluumatkalle. Hän
päätti olla iloinen ja nauttia nämät viimeiset, jäljellä olevat hetket
Lucilien kanssa, aivan kuin ei mitään muutosta olisikaan edessä. Miksi
hän oli jo katkeroittanut niin monta päivää ajattelemalla sitä, mikä
tämän jälkeen tapahtuisi?

Hän poimi kimpun tuoksuttomia vuorikukkia ja sammaleita. Ne Fränzchen
saisi huomenna mukanaan matkalle. Siten häneltä kului suuri osa
matkaa ja hän astui solasta ulos pahimman helteen jo kadottua. Hänen
alapuolellaan lepäsi järvi peilikirkkaana ja sen pintaan kuvastui
kirjava niitty toiselta rannalta, mäntypuut jyrkältä kallion kupeelta,
ja ylimpänä paljaat harmaat vuorenhuiput. Hän antoi katseensa
kulkea kalastajamökkiä kohti ja hänen tarkka silmänsä eroitti
jokaisen laudanpalan talon katolla, valkeanharmaat kananpojat, jotka
sipsuttelivat kanan perässä pihamaalla, vaatteet, jotka olivat
ripustetut nuoralle kuivamaan. Ihmisiä ei näkynyt kuitenkaan missään;
sillä tähän aikaan istui kukin nurkassaan puoleksi torkkuen työnsä
ääressä. Sitä enemmän Eberhard hämmästyi, kun talon ovi äkkiä avautui
ja hänelle aivan oudot kasvot ilmestyivät auringonpaisteeseen. Siinä
oli nuori, pitkä mies vaaleissa kesävaatteissa, kasvot leveän olkihatun
alla olivat niin piilossa, että vain sotilaalliseen maihin leikattu
vaalea parta pisti esiin. Vieras seisoi hetken aikaa ikäänkuin
tunnustellen ilmaa ja aurinkoa ja puhui sitten innokkaasti avonaisesta
ovesta sisälle. Hetken kuluttua astui Lucilie ulos, hatutta, vain
suuri päivänvarjo kädessä, joka varjosti hänen vienosti punoittavia
kasvojansa. Hän seurasi vierasta rantaan, ja hetken kuluttua Eberhard
näki, miten he soutivat kapeassa veneessä tyyntä järven pintaa myöten
saareen. Vieras souti niin voimakkaasti, että he saapuivat nopeasti
perille, jolloin hän hyppäsi maihin, tarjosi kätensä Lucilielle ja
läksi hänen kanssaan käsikoukussa kävelemään pitkin rantaa koivujen ja
korkean kaislikon lomitse, epäilemättä aikeessa kiertää pienen saaren
ympäri.

Eberhardin sydän sykki niin rajusti, että hänen täytyi nojautua männyn
runkoa vasten, jotta pyörrytyskohtaus menisi ohitse. Ken oli tuo
vieras, joka kohteli Lucilietä noin tuttavallisesti, ja jonka mieliksi
hän oli lähtenyt järvelle soutelemaan, vaikka joka kerta, kun hän näinä
päivinä oli pyytänyt häntä sinne, hän aina oli vastannut kieltävästi?
Kuka tuo vieras oli, jonka kanssa hän saattoi kulkea käsikoukussa
ja jutella niin iloisesti, siltä ainakin hänestä näytti, unohtaa
huolensa lapsen tähden ja heittää hänet kokonaiseksi tunniksi vain
hoitajattaren huostaan? Olkoon hän kuka hyvänsä, niin hävitti hän nyt
ainakin oikealla hetkellä sen unelman, jonka valtaan he kaikki täällä
hiljaisessa sopukassa olivat kietoutuneet. Varmaankin hän, vanhana
ystävänä, herätti Lucilien mielessä kaiken sen, mikä lapsen hengen
ollessa vaarassa oli häneltä unohtunut, hänen suhteensa maailmaan,
hänen ystävänsä ja ihailijansa, Eberhardille aivan oudot muistot, jotka
kutsuivat häntä takaisin entiseen elämään, tuohon elämään, jonka kanssa
Eberhard ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä. Sitä parempi! Niinpä
hänen päätöksensä vain tulee sitä lujemmaksi, välttämättömyys helpommin
suoritetuksi. Sillä hän tunsi liiankin hyvin, ettei hän voinut jakaa
hänen läsnäoloaan kolmannen kanssa.

Pitkin harppauksin Eberhard kiiruhti jyrkkää tietä alas ja saapui
uupuneena ja vapisevin polvin majatalolle. Kääntyessään nurkkauksesta
näki hän matkavaunut vajan edustalla, ja tallissa, jossa talvisin lehmä
asusti, pureskeli kaksi hevosta seimen ääressä. Välittämättä emännästä,
joka näytti palavan halusta saada kertoa hänelle uutisia, meni hän
lapsen huoneeseen, jossa pienokainen istui pöydän ääressä ja leikki
uudella nukella. Max setä on täällä! huusi hän ilosta loistavin kasvoin
häntä vastaan. Hän toi minulle nuken, joka osaa liikuttaa silmiään,
ja sitten hän söi yhdessä äidin kanssa päivällistä ja nyt he soutivat
saareen. Mutta he tulevat aivan heti takaisin, ja Max setä tahtoisi
viedä meidät vaunuissaan pois täältä, mutta äiti sanoo, ettei hän tee
mitään sinun luvattasi.

Fränzchen, vastasi Eberhard ja tarttui molemmin käsin lapsen
kiharapäähän, pidätkö sinä minustakin vähäisen, vaikken voikaan
lahjoittaa sinulle noin kaunista nukkea, vaan ainoastaan alppikukkia?

Lapsi katsoi häneen suurin silmin. Äiti on sanonut, että minun pitää
rakastaa sinua lähinnä jumalaa, koska sinä pelastit minun henkeni. Minä
rakastankin sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä, äitiä minä vain
rakastan vielä enemmän ja jumalaa.

Eberhard kumartui suloisten kasvojen puoleen ja suuteli molempia
kirkkaita silmiä sekä kalpeita huulia. Siinä teet oikein, Fräzchen,
sanoi hän vaivalla, sen sinun äitisi ansaitseekin. Ja tässä ovat
kukkaset ja sano terveisiä äidillesi.

Eberhard kääntyi pois ja astui ovelle.

Etkö jää tänne? huusi lapsi hänen jälkeensä. Etkö kerro minulle jälleen
kaikellaista?

Perästäpäin! Perästäpäin! muuta hän ei saanut sanotuksi. Hoitajatar,
joka samassa tuli sisään, koetti pidättää häntä ja ihmetteli hänen
tuskallista ilmettään. Mutta hän tunkeutui vain hänen ohitsensa,
kiiruhti huoneeseensa ja pani oven salpaan.

Jäätyään yksin valtasi tuska hetkeksi niin kokonaan hänet, että hän
vaipui tuolille voimatta hillitä nyyhkytyksiään, jotka kouristusten
tavoin vapisuttivat hänen rintaansa. Sitte hän päättävästi hypähti
pystyyn, painoi nyrkkinsä sydäntä vasten, ikäänkuin pakoittaen sen
rauhoittumaan ja alkoi koota vähäisiä tavaroitaan käsilaukkuunsa. Vain
pienen kirjesalkkunsa hän jätti vielä pöydälle ja otti koneellisesti
ystävälleen kirjoittamansa kirjeen käteensä, ikäänkuin hän olisi
tahtonut liittää siihen vieläkin jälkikirjoituksen. Mutta hän ei
voinut löytää oikeita sanoja, laski sen viereensä ja kirjoitti sen
sijaan tyhjälle paperille lyhyen sairaskertomuksen, jonka hän aikoi
jättää jälkeensä siltä varalta, että lääkäriä vielä tarvittaisiin.
Kirjoittaessaan hän tunsi jonkummoista tyydytystä sen johdosta, että
hän kykeni ilmaisemaan ajatuksensa aivan selvästi ja että käsialakin
oli selvää ja lujaa. Järkeäni en ainakaan ole menettänyt! sanoi hän
ääneen itseksensä.

Hän oli juuri saanut kirjoituksensa valmiiksi, kun hän kuuli
viereisestä huoneesta nopeita miehen askelia ja heti sen jälkeen
kolkutusta ovelta. Vastenmielinen tunne valtasi hänet. Hänen oli
mahdoton piiloutua tänne ja kuinka mielellään hän olisi kuitenkin
tahtonut päästä tästä kohtauksesta. Hän avasi siis oven kasvoillaan
ilme, joka oli omansa karkoittamaan sisäänpyrkijän. Mutta
vaaleapartainen vieras, joka iloisesti astui huoneeseen, näytti olevan
jo valmistunut kaikkea muuta kuin ystävälliseen vastaanottoon, eikä
antanut sen vähintäkään pelästyttää itseänsä.

Rakas herra tohtori, sanoi hän teeskentelemättömällä ystävällisyydellä
tarttuen Eberhardin käteen ja pudistaen sitä kiihkeästi, suokaa minulle
anteeksi, jos häiritsen teitä. Lucilie sanoi minulle, että suututan
vain teitä, jos yritän teitä kiittää. Mutta nyt ei mikään auta, minä en
säikähdy, sillä olen sotilas ja kunniani ei salli minun pelätä ketään,
ei edes hyväntekijäänikään. Siksipä sanon teille, vaikka se johtaisi
kaksintaisteluunkin, että olen ikuisesti teille kiitoksen velassa ja
että voitte aina luottaa minuun, niinkuin parhaimpaan ystäväänne. Te
olette saanut ihmeitä aikaan, rakas tohtori, te ette ole parantanut
vain pikku tyttöä, johon olen kiintynyt kuin omaan lapseen, vaan
ennen kaikkea hänen äitinsä. Minä tuskin tunsin hänet, voin vakuuttaa
teille. Sillä siitä saakka kuin hänen miehensä, veliraukkani kaatui
taistelutantereella, ei mikään ole voinut lievittää hänen suruansa.
Kuinka hänen ystävänsä ovat koettaneetkaan kaikella tavalla saada
hänen elämäniloaan palaamaan! Seitsemän vuotta! Eiköhän niin pitkä
aika riittäisi jo suruajaksi, ja meidän kesken sanoen, niin hellästi
kuin olinkin kiintynyt veljeeni, niin ovat nämä vuodet tuntuneet
minusta hiukan pitkiltä. Lucilie oli myös _minun_ ihastukseni, mutta
minä olin nuorempi ja oikea heittiö sotilastoverieni parissa, ja siksi
minun täytyi väistyä Viktorin tieltä. Nyt minulla mielestäni olisi
täysi oikeus vedota virkavuosiini; ettekö tekin ole sitä mieltä, herra
tohtori? Ja kuitenkin, kaikkina näinä vuosina ei minulla ole ollut
vähintäkään toivon kipinää. Olisin tahtonut nyt seurata hänen mukanaan
taistelutantereelle, sillä koskihan tuo matka varsin läheisesti
minuakin; mutta mitä vielä! Jyrkkä kielto! Kunhan hän palaa sieltä
takaisin, tuumin mielessäni. Ehkäpä juuri tämä käynti haudalla saa
käänteen aikaan. Ja minä odotin hänen takaisin tuloansa, tai ainakin
kirjettä, ja kun kaksi, jopa kolmekin viikkoa kului, alkoi minua
pelottaa, että jotakin ehkä oli tapahtunut, ja siksi pyysin lomaa
rykmentistäni ja seurasin hänen jälkiänsä, kunnes ne johtivat minut
vihdoin tänne kuolleen järven rannalle. Niinpä löysinkin täältä
aivan toisen naisen, vähemmän luotaan torjuvan, vähemmän kylmän ja
luoksepääsemättömän. Lapsen parantuminen näyttää tehneen hänen mielensä
sovinnollisemmaksi yleensä maailmaa kohtaan, ja jos asiat kehittyvät
niin pitkälle, että saan nimittää häntä läheisemmälläkin kuin vain
"kälyn" nimellä, niin siitä olen teille, tohtori, kiitoksen velassa.
Te olette murtanut jään, ja hänkin sen tuntee; hän puhuu teistä niin
suurella ihastuksella, jotta voisi melkein tulla mustasukkaiseksi,
jollei tietäisi, että kiitollinen äidin sydän mielellään kaikkea
liioittelee.

Tätä naiivia tunnustusta seurasi hetken äänettömyys, jona aikana nuori
upseeri astui edes-takaisin huoneessa, pysähtyi ikkunan ääreen ja
koputti kädellään matalaan kattoon. Ja tässä barbarisessa loukossa te
olette näin kauan tullut toimeen? alkoi hän jälleen hyväntahtoisesti
naurahtaen. Totta tosiaan, tällainen lääkäri on vieläkin vähemmän
hemmoiteltu kuin sotilas! No, kyllä me koetamme tehdä kaikki voitavamme
ja hankkia teille enemmän mukavuutta. Sillä että te seuraatte meidän
mukanamme, on itsestään selvää. Lucilie ei millään ehdolla suostuisi
niin pian luopumaan henkilääkäristään.

Olen pahoillani, vastasi Eberhard levollisella äänellä, että
kälynne odottaa liikoja minulta. Minun velvollisuuteni on täällä
täytetty, pienokainen voi vaaratta lähteä täältä, vieläpä on se aivan
välttämätöntäkin, jotta hän pääsisi paremmalle ruualle, kuin mitä
täällä on tarjona. Olin juuri aikonut tilata vaunut huomiseksi, kun
näin teidän omanne täällä. Ja koska, en voisi jättää potilaitani sen
parempaan huostaan kuin teidän, niin teidän ei pidä panna pahaksenne,
vaikka jo tänään sanon jäähyväiset.

Mahdotonta! huudahti nuori upseeri vilpittömällä hämmästyksellä. Minäpä
sanon teille, siitä nousisi vasta hirveä melu, jos te noin äkkiä
jättäisitte meidät. Lucilie ja Fränzchen ja vieläpä hoitajatarkin
takertuisivat kiinni teidän takinliepeihinne, ja minun olisi pakko
vetää tikarini esille ennenkuin te pääsisitte lähtemään.

Voihan se olla, että minulle koetettaisiin tehdä kovin vaikeaksi se,
mikä ei ole vältettävissä, vastasi lääkäri vakavasti. Siksi on parasta,
että te ette puhu mitään päätöksestäni, ja niin pian kuin tulee pimeä,
lähden jäähyväisittä pois. Tähän olen kirjoittanut sairaskertomukseni;
pankaa paperi talteen; toivottavasti ette kuitenkaan tule sitä
tarvitsemaan. Sillä jos te matkustatte mukavasti pienen erän
kerrallaan, niin matka tänä kauniina vuodenaikana tekee pikemmin
lapselle vain hyvää. Ja antakaa minun nyt sanoa teille hyvästi ja
pyytää teitä viemään viimeiset, sydämelliset tervehdykseni kälyllenne.

Herra tohtori, sanoi toinen, se ei voi olla teidän viimeinen sananne.
Toivottavasti te päätätte vielä toisin. Minä otan nyt kuitenkin
tämän paperin ja jätän teidät yksin, sillä näen että häiritsen teitä
työssänne. Näkemiin asti!

Älkää antako minua ilmi, huusi Eberhard hänen jälkeensä. Nuori upseeri
painoi sormen suulleen, tervehti sotilaallisesti ja kiiruhti, iloista
säveltä hyräillen, vierastuvan läpi.

       *       *       *       *       *

Tuskin kymmenen minuuttia oli Eberhard ollut yksin, astuen huoneessaan
edes-takaisin aivan kuin vanki, joka on päättänyt karata, kun hän
kuuli vierastuvan oven jälleen avautuvan ja askelten lähestyvän, jotka
saivat kaiken veren hyökkäämään hänen sydämeensä. Vieläkö sekin! sanoi
hän itsekseen. Samassa nuori rouva seisoi jo ovella ja loi Eberhardiin
katseen, joka pakoitti hänet hämillään luomaan silmänsä maahan.

Ystäväni, sanoi nuori rouva liikutetulla äänellä, antakaa minulle
anteeksi, että tunkeudun vielä kerran luoksenne, vaikka koetattekin
väistää minua. Te aiotte lähteä poiskin sanomatta meille edes hyvästi.
Minä huomasin sen lankoni puheesta, kun hän tuli luotanne, vaikka hän
koettikin sitä kieltää, ja koska jo kauan aikaa olen jotain sellaista
aavistanut, niin ei se minua hämmästytä, niin suuresti kuin olenkin
siitä pahoillani. Olen teille niin suuressa kiitollisuudenvelassa,
että itse asiassa on aivan yhdentekevää, sanonko sen teille vielä
kerran hyvästijättäessä vai en. Mutta te olette epäjalomielinen,
kun ette salli minun tehdä teille kerrassaan mitään. Ja minä tunnen
sittenkin niin selvään, etten olisi aivan kykenemätön tuottamaan
teille iloa ystävyydelläni, jos teillä vain olisi hiukankin sitä
luottamusta minuun, jota minulla alusta aikain on ollut teitä kohtaan.
Teillä on salainen suru. Mitäpä antaisin, jos voisin ottaa hartioille
edes kymmenennen osan siitä taakasta, joka painostaa teitä! Mitenkä
hennon erota teistä, ehkä ikiajoiksi ja ajatella: se mies, joka on
kohdellut sinua kuin kaikkein uhrautuvaisin ystävä, kärsii, etkä tiedä
syytä siihen, et ole edes yrittänytkään häntä auttaa vain siksi,
että pelkäsit näyttäväsi tunkeilevalta ja uteliaalta! Ei! jatkoi hän
vilkkaammin, ja hänen poskensa alkoivat punoittaa, minä tiedän, että
ette ole niin itsekäs, että sälyttäisitte näin sietämättömän taakan
hartioilleni vain siksi, että olisitte liian ylpeä tunnustamaan
naiselle tuskaanne.

Eberhard oli antanut hänen rauhassa puhua loppuun kohottamatta edes
katsettaan maasta, ja vaikka Lucilie nyt vaikenikin,niin ei hän
sittenkään katsonut häneen,sillä hänen täytyi koota koko voimansa
voidakseen vastata hänelle.

Minä kiitän teitä, sanoi Eberhard niin huolettomasti kuin hän saattoi.
Minä tiedän että te kysytte parhaassa tarkoituksessa. Ja minä vakuutan
teille, että jos joku ihminen voisi vapauttaa minut painostavasta
taakastani, niin en olisi liian ylpeä kääntyäkseni teidän puoleenne
apua pyytäen. Minä olen voinut auttaa teitä; miksi kieltäytyisin
vastaanottamasta teidän apuanne? Mutta on olemassa sellaisia asioita,
joita ei mikään voi muuttaa; ja minusta olisi se mieletöntä heikkoutta,
jos valittaisin tai vaivaisin suruillani ystäviäni. Erotkaamme, hyvä
rouva. Kun te näette lapsenne jälleen kukoistavana ja terveenä, niin
haihtuvat mielestänne kaikki ne haikeat muistot, jotka liittyvät
kuolleeseen järveen ja niiden mukana sen ihmisenkin kuva, joka --

Eberhard keskeytti puheensa, sillä hän tunsi, että hän oli kadottaa
mielenmalttinsa ja hän astui ikkunan luo kootakseen itsensä. Kun hän
kääntyi jälleen nuoren rouvan puoleen, näki hän hänen nojautuvan oven
pieleen kalman kalpeana, kasvoillaan sama tuskallinen ilme, jonka hän
tunsi heidän ensi illastaan täällä.

Hyvä jumala, sanoi Eberhard, mikä teidän on, rouva Lucilie? Miksikä
te kiihdytte noin, kun sanon, ettette voi minua auttaa? Jos te ette
voi sietää sitä tunnetta, että olette minulle kiitollisuudenvelassa,
niinkuin te sanotte, niin tietäkää, että olemme aivan kuitit. Jos minä
olen jossakin määrin voinut auttaa teidän lapsenne hengen pelastumista,
niin olette te sen sijaan pelastanut minun henkeni.

Lucilie katsoi hämmästyneenä tohtoriin.

Aivan niin, jatkoi hän, tuon pöydän ääressä minä kirjoitin sinä
yönä, jolloin tutustuin teihin, erokirjeen elämälle. Tuossa se on
vieläkin, ja minä, niinkuin näette, olen päättänyt toisin. Onko minulla
syytä olla siitä teille kiitollinen, on toinen kysymys. Olemassa
olemattomuudellakin voi olla varjopuolensa. Mutta olo, joka ei ole
elämää eikä kuolemaa, tuollainen surkea välimuoto -- no, se sikseen!
Minkä te sille voitte, että se elämä, jonka te pelastitte, ei ollut
_enää_ pelastamisen arvoinen? Älkäämme pitkittäkö tätä vaikeaa eroa.
Meidän tiemme kulkevat erilleen. Te palaatte kotiseudullenne, minä
-- sinne minne kohtalo johdattaneekaan, sillä se ajaa minua sokeasti
eteenpäin aivan kuin poika, joka potkii kiveä jalallaan tietä pitkin.
Minä kiitän teitä, rouva Lucilie, näistä ihanista päivistä. Pitkästä
aikaa ne ovat olleet ainoat, jolloin luulin jälleen eläväni. Sääli,
että niiden täytyy loppua, niinkuin kaiken maallisen.

Ja miksi niiden _täytyy_ loppua? kysyi Lucilie ja katsoi Eberhardia
arasti, miltei rukoilevasti silmiin. Miksi te ette seuraa meidän
mukanamme?

Siksi, että -- Hän vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä harhailivat ympäri
huonetta ja osuivat kirjeeseen, joka oli käsilaukun vieressä pöydällä.
Ajatus iski hänen päähänsä.

Te haluatte todistusta siitä, sanoi hän, että osaan panna arvoa teidän
ystävyydellenne, että en olisi liian ylpeä ottamaan vastaan teidän
apuanne, jos yleensä olisin autettavissa? Ottakaa tämä kirje, rouva
Lucilie, mutta luvatkaa minulle, että luette sen vasta huomenna.
Tahdotteko niin tehdä?

Hän nyökkäsi päätään katsomatta Eberhardiin.

Tuo kirje sanoo teille kaiken sen, mitä en suullisesti uskaltaisi
puhua, sanoi hän. Kun olette sen lukenut, niin ymmärrätte, että minun
on pakko lähteä, ja että te ette saa pidättää minua. Ja antakaa minulle
nyt vielä kerta kätenne. Antakaa minun kiittää teitä siitä, että olette
olemassa. -- Eberhard painoi syvästi liikutettuna käden huulilleen.
-- Suudelkaa lastanne, kun te huomenna olette lukenut kirjeen, ja
sitten -- eihän minun tarvinne pyytää, että te kaikesta huolimatta
ajattelisitte ystävällisesti minua. Miten voisittekaan muuta, te, jolla
on oikea enkelin sielu! Minä -- en _koskaan_ -- en _koskaan_ unohda
teitä.

Eberhard hyökkäsi ulos huoneesta ja tyhjän eteisen läpi. Hän kuuli
Fränzchenin äänen sisältä; lapsi jutteli hoitajattaren kanssa ja
mainitsi Eberhardin nimeä. Hän kiiruhti askeleitaan. Siksi paljon
mielenmalttia oli hänellä vielä kuitenkin, että hän ojensi kourallisen
rahaa emännälle, joka tuli ulkona häntä vastaan ja sanoi hänelle
hyvästi. Sitten hän alkoi nopeasti kulkea laaksoon johtavaa ajotietä
myöten ja katosi tienkäänteestä kertaakaan katsahtamatta taakseen.

Vasta kuljettuansa neljännestunnin verran aivan tunnottomana, vain
sen epäselvän ajatuksen ajamana, että voimat uupuisivat häneltä, jos
hän katsoisi taaksensa, huomasi hän, että vaikka hän ei ollut aikonut
matkustaa Saksaan päin, vaan italialaisille järville, niin oli hän
kuitenkin nyt menossa pohjoista kohti. Yhden tekevää! tuumi hän,
kaikki on minulle kuitenkin yhtä vierasta. -- Hän laskeutui puron
reunalle, joka kulki maantien vieressä; hän lepäsi siinä hetken aikaa,
kostutti vedellä kuumaa otsaansa ja kuunteli. Veden lorina kiviä vasten
muistutti hänelle Fränzchenin ääntä, hänen ensi kertaa naurahtaessaan.
Tuo muisto teki häneen niin tuskallisen vaikutuksen, että hän
purskahti itkuun ja päästi tuskansa hetkeksi aivan valloilleen. Eräs
ajomies, joka nousi mäkeä ylös, herätti hänet jälleen täydellisestä
typerryksestä. Hän tuumi, että mies hetken kuluttua pysähtyisi
majatalon edustalle kuolleen järven rannalla, ja näkisi Lucilien ja
lapsen; eikä se onni koskaan enää _hänelle_ itselleen koittaisi! Mutta
hän ei epäröinyt sittenkään, vaan astui edelleen, kunnes hän horjuvista
polvistaan huomasi, miten syvästi nämä viime tunnit olivat häneen
vaikuttaneet. Ja saavuttuaan hiukan aukeammalle paikalle hän heittäytyi
maahan pienen majan viereen, jonka kivityömiehet kerran olivat sinne
rakentaneet ja vaipui leuka rintaa vasten painuneena puolihorrokseen.

Noin tunnin vertaa ehkä hän istui puoleksi tunnottomana, tuntematta
tai toivomatta mitään, kuunnellen vain veden kohinaa ja katsellen
kiviä ja kukkia jalkojensa juuressa, kun hän äkkiä heräsi hevosten
kavioiden kopinaan ja ankarasti jarrutettujen pyörien ratinaan, jotka
hiljalleen vierivät jyrkkää maantietä alas. Hän katsahti pelästyneenä
ja äkillisen aavistuksen valtaamana ylös ja tunsikin heti nuoren
upseerin matkavaunut sekä kuskipukilla, ajurin vieressä hoitajattaren
rehelliset, pyöreät kasvot, joita suuri olkihattu ja sininen harso
suojeli ilta-auringon viimeisiltä säteiltä. Ensi hetkessä Eberhard
aikoi nousta ylös ja koettaa jalkasin päästä heitä pakoon. Mutta vaikka
he jyrkällä tiellä jäisivätkin hänestä jälkeen, niin tasaisella maalla
he helposti saisivat hänet kiinni. Hän nousi siis varovaisesti ylös ja
hiipi majan ovelle. He eivät ole vielä huomanneet minua, tuumi hän.
He ajavat ohitse, ja sitten on kaikki voitettu. Mutta miksikä hän ei
voinut minua tästä säästää?

Hän astui majaan, puoleksi häpeissään, kun hänen täytyi piiloutua aivan
kuin hän olisi ollut pannaan julistettu. Ei kertaakaan näinä sisällisen
taistelun päivinä ollut elämä tuntunut hänestä niin raskaalta ja
vaikealta kuin tänä hetkenä, kun hänen viimeisetkin voimansa olivat
lopussa ja hänen piti vielä nähdä, miten toinen, jolle hän sitä onnea
ei suonut, kuljetti riemulla hänen ohitsensa sen, josta hänen itsensä
oli täytynyt luopua. Mutta sittenkään hän ei malttanut, nojautuneena
lautaseinää vasten, olla kurkistamatta ulos tyhjästä ikkuna-aukosta
nähdäkseen vielä viimeisen kerran nuo rakkaat kasvot.

Nyt vaunut olivat jo niin lähellä, että hän saattoi nähdä niiden
sisään. Nurkassaan, peitteisiin ja huiveihin käärittynä näytti lapsi
siellä nukkuvan. Lucilie istui hänen vieressään pidellen häntä kädestä,
mutta hänen silmänsä etsien harhailivat maantielle. Mutta minne hänen
nuori saattajansa oli jäänyt? Hän tulee kai jalkasin jäljessä, tuumi
Eberhard. Jumalan kiitos, he ajavat ohi! Nyt on kaikki lopussa!

Äkkiä hän kuuli, että vaunut pysähtyivät. Ajuri hyppäsi alas ja avasi
vaununoven. Lucilie astui nopeasti ulos ja lähestyi majaa. Seuraavassa
hetkessä seisoi hän punoittavin poskin hämmästyneen Eberhardin edessä.

Ei siinä mikään auta, rakas ystävä, sanoi Lucilie vapisevalla äänellä,
te koetatte paeta meitä, mutta me kiiruhdamme teidän jäljissänne,
me tunkeudumme teidän piilopaikkaanne ja otamme teidät kiinni, niin
kovasti kuin te räpyttelettekin vastaan. Sillä me tarvitsemme teitä, me
emme tule toimeen ilman teitä, teidän täytyy --

Jumalan tähden, huudahti Eberhard aivan kauhistuneena, mitä on
tapahtunut? Onko lapsi äkkiä jälleen --

Meidän lapsemme nukkuu, sanoi kaunis rouva vieläkin hiljemmin. Mutta me
tarvitsemme teitä _sittenkin_, rakas ystävä, ja tällä kertaa -- tällä
kertaa _äiti_ laskee elämänsä teidän käsiinne!

Lucilie! huusi Eberhard aivan suunniltaan ja tarttui hänen
ojennettuihin käsiinsä riistäen hänet majaan -- mitä -- mitä minun
pitää uskoa? -- Tahdotteko te -- voisitteko te --

Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, vastasi Lucilie ja hänen kasvonsa
peittyivät tummaan punaan. En voinut odottaa huomiseen asti, vaan luin
heti, kun te olitte lähtenyt, kaikki mitä kirjeessä seisoi. Sitten
-- jotta sekin tulisi tunnustetuksi -- alkoi minussa kova taistelu.
Mutta äkkiä tunsin, etten voisi hyvällä omallatunnolla antaa teidän
lähteä. Te olette rikkonut lupauksenne minun tähteni ja minun tähteni
päättänyt elää edelleen. Minä voin sen palkita teille vain siten,
että annan teille kaiken sen mitä olen ja omistan. Hän, jolle vannoin
uskollisuutta, ei toivonut mitään muuta eläissään kuin nähdä minut
onnellisena. Minä tiedän, että jos voisin nyt hänelle kertoa kaikki,
niin hän vapauttaisi minut lupauksestani. Kun tuo kaikki selvisi minun
sielussani, en saanut enää rauhaa. Olen uskonut kaikki langolleni;
hän jäi majataloon raskain sydämin. Mutta tämän kädenpuristuksen hän
lähetti teille. Jos hän tekee sinut onnelliseksi, niin kuuluivat hänen
viimeiset sanansa, niin koetan olla häntä vihaamatta. Onko teillä
rohkeutta yrittää, ystäväni?

Eberhard, joka ei jaksanut sen kauemmin pysyä pystyssä, laskeutui
polvilleen takertuen kiinni Lucilien käsiin ja painaen kasvonsa hänen
vaatteittensa poimuihin. Hän ei saanut sanaakaan huuliltaan, vain
silloin-tällöin hän lausui hänen nimensä.

Mitä te teette? kuiskasi Lucilie kumartuen hänen ylitsensä. Tulkaa,
olkaa mies; teidän pitää olla minun tukeni, minun täytyy katsoa ylös
_teihin_ -- enkö ole sitä kaikkina näinä päivinä jo tehnyt?

Eberhard kohosi vaivalla pystyyn. Suo anteeksi, sanoi hän puristettuaan
ääneti kauan aikaa Lucilietä rintaansa vasten ja vahvistaen suudelmalla
sanattoman lupauksen; minun polveni vain eivät tahdo minua enää
kannattaa. Yhdeksi päiväksi on tässä ollut hiukan liikaa, sekä suru
että onni liian voimakasta. Mutta minun sydämeni on vahva, niin vahva,
että se jaksaa jälleen sekä iloita että toivoa. Menkäämme vaunuihin.
Minä ikävöin kiihkeästi saada suudella meidän lastamme!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Trevison koru-ompelijatar" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.