Title: Klaus Hinrich Baas - Romaani
Author: Frenssen, Gustav
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Klaus Hinrich Baas - Romaani" ***


KLAUS HINRICH BAAS

Romaani


Kirj.

GUSTAV FRENSSEN


Suomentanut

Joel Lehtonen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.



I.


Heisterberg, korkealla rinteellä nummen laidassa, oli jo
muinais-holsteinilaisten asuinpaikkoja. Kun auringonpaisteisina
lokakuun päivinä kylän länsipuolisilla kaltevilla vainioilla korjataan
kuivia, rapisevia papunippuja työvankkureihin, on ilma niin kuulas,
että kuorman päällä seisova poika, jonka polvet ajaessa tutisevat, voi
joskus kehaista näkevänsä tuolta kaukaa Hampurin tornit ja Elben sillat
sekä toiselta puolelta Cuxhavenin[1] punaiset talot, jotka ikäänkuin
kahlaavat nilkkaa myöten vedessä.

Aivan kylän vieressä, sen länsipuolella, on vähäinen karu ja aukea
harju. Sieltä on valtava näköala. Hautausmaaksi se olisi hyvä paikka.
Siellä voisivat vainajat, sekä ammoin sitten että äsken kuolleet,
istuskella kivillä ja hiekkapenkereillä, illasta aamuun, ja ajan rattoa
olisi tarpeeksi: ääretön taivaslaki, jolla tähdet loimuavat, kaartuen
aina meren syvyyksistä tänne rinteelle ja tuonne syrjemmälle metsään
saakka, hiljaiset usvayöt tahi karjuvat myrskyt ja majoista tuikkivat
tulet. Vielä parempi patterin paikka. Sillä vaikka harju on kaita, on
se pitkä suikale: kuusikymmentä tykkiä voisi siinä seista rinnan,
ammottavat kidat vinosti Elbeä kohti uhaten. Taikka historioitsijan
tähystysmäki: mitä kaikkea onkaan näet tuolla ympäristössä alangolla jo
tapahtunut ja mitä tehdäänkään siellä vielä vasta? Tuo maisema on koko
seudun portti.

Mutta eipä olekaan aukeamalla tai sen reunamilla nyt muuta kuin
yksinäinen, olkikattoinen pirtti-pahainen, -- harmaat seinät ovat
matalat, akkunat pienet, katolla vähäinen ullakkokoppi, joka luukustaan
päästää valoa ylisille.

Tuossa talossa, jonka kattoa ja seiniä, vuoronperään kumpaakin, on
korjattu joka kolmaskymmenes vuosi, joten hökötys ei ole päässyt
lyhistymään tai kaatumaan eikä myös sen kummemmaksi vanhenemaan, siellä
ovat olleet isäntinä ammoiset ajat, kai jo vuosisatoja, Baasit. Nimi
merkitsee herraa, mestaria, isäntää. Mutta Elben suun seutulaisethan
sutkauttelevat mielellään pilaa, kun hyvin sattuu. Ja siksipä ei
tiedäkään mennä varmuudella päättämään, oliko ensimäinen, tuhannen
vuotta sitten elänyt Baas kelpo mies ja herra, -- ehkäpä jonkin
anglo-saksilaisen meripurren päällikkö; sana on vielä merenkulkijain
kielessä käytännössä, -- vai päinvastoinko narri![2] Kyllähän Baasien
pystypäissä useimmiten on jonkinlainen pyrkivä leima, heidän vapaissa,
reiluissa liikkeissään vivahdus vankkaa meripurtta, kuohukeulaa.
Jotakin: Kas täss' olen vaan! Mutta luonne ei vastaa oikein tätä
ulkonäköä. He tekevät tiellään kaikellaisia syrjähyppyjä, jotka
johtuvat ylevästä aistillisesta hehkusta ja hyväntahtoisesta
hassuudesta ja jotka näyttävät todistavan sitä, että veressä piilee
vanha rotu ja tukahdutettu vanha tuli. Mutta heillä ei ole kestävyyttä,
sitkeää kiinnipureumista eikä hiljaista hammasten kiristystä. Muutamat
suvun vesat ovat joutuneet suorastaan rappiollekin; ruumiillisesti he
tosin vielä ovat siedettävän ryhdikkäitä, mutta tulta heissä vaan ei
ole ja nenän nipukka on terävä. Kun heitä näkee, muistaa kohta
maksamatonta suutarinlaskuaan. Heillä onkin erikoinen taipumus
juuri suutarin ammattiin tai vähäpätöisiin valtion virkoihin.
Kyllähän heillekin vielä sattuu kaikellaisia päähänpälähdyksiä ja
syrjäloikkauksia; mutta ne johtuvat ahnaasta, kateellisesta luonteesta
ja laskevasta, pienipiirteisestä hengestä.

Niinpä pysyi kauan epätietoisena, annettiinko muinoin, tuhannen vuotta
sitten tuo sukunimi tosissaan vai pilkalla, merkitsikö se suurmiestä
vai suurentelijaa. -- Kunnes kerran eräs Baaseista otti vaimon, joka
kovuudellaan ja vihaisuudellaan löi kuin pii suvusta ilmi vanhan
kätkeyneen, jalon liekin! Silloinpa pani melkein uskomaan, että tuo
esi-isä aikoinaan oli kuin olikin ollut suurmies! Ja taas näytti
pätevyytensä se vanha totuus, että ken tahtoo saada heikonneen sukunsa
kelpo reilaan, sen on otettava voimakas, kunnokas vaimo.

Monta vuotta sitten kävellä kepsutteli eräänä tuulisena syyspäivänä
Baas-suvun nuori vesa, hilpeä pojan hippana, kotoansa olkikattoisesta
talosta, korkean harjun aukeamalta alas kouluun, -- oltuaan koko
kesäloman eräällä tilallisella renkipoikana. Hän oli kyllä sangen hyvä
miehen alku ja Baasien kuosiin riuska ja pystypää; mutta kuitenkin
tuntui hänestä olo tällä hetkellä ilkeältä. Sillä hän oli kesälomalla
peltotöissä ja papunippujen kimpussa unohtanut koko lailla
kouluviisautta ja koulumestari oli tiukka mies. Mutta vielä enemmän
kuin opettajaa hän kammoksui sielustaan muuatta tyttöä, jonka opettaja
oli valinnut apupaimenekseen ajamaan ja pökyyttämään kesällä
häntäpäähän jääneitä oppilaita takaisin yhteiskatraasen. Tyttö ei
ollut tosin häntä paljoa vanhempi eikä isompi yhtään, mutta hyvin
selvä-älyinen. Hänen kotinsa oli kaukana yksinäisellä lakealla
nummella: kurja töllirähjä. Vanhemmat olivat yrmeitä, ja hän itsekin
totinen ja umpimielisen vakava. Se tyttö oli kiusannut poikaa jo viime
vuonna, erikoisesti juuri häntä. Ja poikaa kauhistutti, että nyt se
rääkki alkaa taas.

Oli virsi veisattu ja rukous luettu, -- silloin se jo tulikin hänen
selkänsä taakse ja alkoi nuuskia ja kurkkailla hänen kirjoitustaan.
Eikä hän ollut ehtinyt piirtää riviäkään lyhyillä sormillaan, jotka
luonnollisesti olivat vielä ohjaksien ja taikon pitelystä aivan
kankeat, kun se jo lyödä läjäytti häntä näpille ohuella viivottimella,
jota se liuvari piti piilossa kupeellaan.

Baas oli vasta pieni pojan nalli, noin yksitoista-vuotias, eikä hän
uskaltanut mennä kaipaamaan opettajalle pahoinpitelystä. Sillä isäntä
tietysti piti sen puolta, jonka kerran oli valinnut paimenkoirakseen.
Ja niinpä poika palasi kallotellen kotikartanolle ja kaipasi äidilleen.
Tämä julmistui kauheasti, kun hänen pikku poju-kullalleen sellaista
uskallettiin. Mutta hänkin pelkäsi opettajaa; ja siksipä hän vaani
tyttöä. Ja kun tyttö seuraavana päivänä kulki heidän kautta
yksinäiselle nummelle, niin äiti huusi: "Teetkös vasta pahaa meidän
pienelle pojalle, senkin rääkkääjä!" Tyttö vilkaisi viisailla,
tarkoilla silmillään vihaiseen muoriin ja poikaan, joka piti kiinni
hänen helmoistaan, teki karttavan kaaren ja huippasi ohitse. Hän oli
aika kaunis heilakka, vankkarakenteinen ja komea astunnalta.

Hän tyrkki ja mukitti pientä poikaa sitten kaiken talvea minkä ennätti
ja osoitti joka tavalla hänelle, ettei hän Baaseja siedä. Ja
seuraavanakin lukuvuonna, jolloin poika, kuin tavallista, varttui
ruumiiltaan tyttöä lujemmaksi, tyttö kuitenkin halusi häntä äkäisenä
lähennellä, vainosi häntä silmän leimauksilla ja teki pilkkaa ja
jankutteli etenkin sitä kummaa, että Baas oli silloin pidellyt kiinni
äitinsä helmoista.

Sitten poika joutui palvelukseen milloin mihinkin taloon ja varttui
mieheksi eikä nähnyt tyttöä moniin vuosiin.

Kahdenkymmenen vanhana, tuskin jouduttuansa sotaväkeen, hänen täytyi
lähteä Tanskaan sotaan.[3] Sattuipa siellä sitten rivin kolmantena
miehenä olemaan nuori papinkokelas, älykäs mies, mutta kätten töissä
niin epäkäytännöllinen, ettei osannut pitää kivääriään, sinelliään ja
saappaitaan kunnossa, ja siitä hän oli aina koko kiusassa. Kun hän
eräänäkin päivänä, parailleen jotakin varustusta piiritettäessä, taas
sai haukkuja likaisen pyssynsä tähden, ja oli hyvin nolo ja pudisteli
päätänsä saamattomuudelleen, tuskissaan ja neuvottomana, niin sukkela,
pystyvä ja auttavainen Jan Baas tempaisi hänen tuliluikkunsa ja
puhdisti sen. Papinkokelas oli köyhä poloinen, katseli huolissaan
hommaa ja sanoi: "Ei ole minulla sinulle maksaa." Mutta Jan Baas vaan
lohdutteli jalomielisesti: "No, kunhan tulet sitten papiksi, niin
ristit pojan minulle ilmaiseksi." Kokelas lupasi ja ala-upseerit
nauroivat. Jan Baas tuli takaisin sodasta ja kertoi sitten usein
mielellään tätä juttua, istuessaan toisten joutilasten veikkoin kanssa
ravintolassa olutsarkan ääressä: ja kerrottuaan hän katseli niin
pulskana ja riuskana toisia kuin kelpo Baas ainakin ja kehaisi: "Siinä
kohdin minä ainakin olen teitä parempi: minulla on toki ristiäiset
maksettu!"

Vuosi rauhanteon jälkeen kuoli hänen isänsä ja jätti kahdelle pojalle
perinnöksi kolme kammetta: ikälopun, ränstyneen, olkikattoisen pirtin
hietaharjulla, -- pirtin seinät täytyisi taas uusia, senkin viidennen
kymmenennen kerran, -- noin sata lammasta, joita ukko-vainaa oli
kuleksinut paimentamassa marskimaan[4] laitumilla, ja kivulloisen
äidin. Jan Baasin veli oli kateellinen mies ja alkoi uikutella, että
hän on niin huono ruumiiltaan ja että eikö liene sisusvikaakin; ja
raskasluontoinenkin hän oli, jotta oli jo kolme kertaa seisoskellut
pihakaivon suulla ja aikonut hypätä kaivoon, mutta kolminkertainen
"Armahda, herra Jeesus Kristus" oli toki vielä pelastanut hänen kurjan
sielunsa. Ja mitä kaikkea hän nyt kujertikaan: tarkoitus oli se, että
veljen olisi annettava hänelle koko lammaskarja ja sallittava hänen
vaeltaa sen jälestä kylästä kylään pohjoiseen aina Syltin[5] salmelle,
hänen, yksinäisen, poloisen paimenen, kodittoman vaeltajan, ja
pidettävä itse osanaan kotitölli ynnä äidin rakkaus, joita saamaan veli
ei katsonut itseään ansiolliseksi, niin kalliit kuin ne kumpikin
hänestä olivatkin. Jan Baas tähysti pitkin kaunista, reilun rehellistä
nenäänsä; sillä hän ei ilennyt katsoa lurjusta kasvoihin, ja myöntyi
ehdotukseen. Silloin lähti veli lammaskatraineen matkaansa, möi
lampaat, nai nummen puolella kuivan, vanhanlaisen talontyttö-kääperön,
jolla oli rahaa, -- eikä sittemmin näyttänyt naamaansa.

Jan Baas jäi harjun rinteelle kotiin, kävi tilallisten luona
maantöissä, korjaili iltaisin talon seiniä, pisti viikkopalkkansa
kivulloisen äidin kouraan ja sieppasi pyhäilloin, kun onni potkaisi,
tytön käsikynkkäänsä. Jos laskettiin pilaa joko noista tulevista
maksuttomista ristiäisistä tai veliparin pesänjaosta, niin hän katsoi
iloisesti virnakoiden pilkkaajain piiriin ja nauroi niin mehevästi sekä
itselleen että toisten pilalle, jotta ihmiset sanoivat: mehevintä koko
Heisterbergin kylässä on Jan Baasin nauru.

Kun hän oli noin puolivälissä kolmatta kymmentä, kuoli hänen äitinsä,
ja Jan Baas arveli, että pitäisi tässä jo ottaa eukko. Mutta hän ei
tiennyt, kenen ottaa; sillä kaikki, joita hän oli pitänyt kainalossaan,
miellyttivät häntä kyllä: vaan vaimoksi heistä ei ollut ainoastakaan.
Hän ajatteli näet: pitäisi tässä nyt vielä tulla jotain aivan
erikoista. Ratkaisematonta pulmaa, suurta, hiljaista arvonantoa,
alinomaista ihmettelyä!

Mutta näin hakuteillä harhatessaan hän eräissä tansseissa tapasi sitten
tytön, joka ennen muinoin oli navahuttanut häntä viivottimella
kynsille. Neito oli nyt lähemmäs kolmenkymmenen ikäinen, kypsynyt,
uhkea kaunotar, kohtuullisen solakka, silmät entiset terävät. Hän oli
ompelijatar ja oli jäänyt naimattomaksi sentähden, että oli äkäinen
kuin ampiainen: etenkin silloin kun nuoret miehet häntä tohtivat
lähennellä. Nyt Jan Baas tanssitti häntä koko yön; mutta kelvon
sanaakaan he eivät vaihtaneet: sillä kun poika aikoi avata suunsa, niin
tiuskahti tyttö, ettei hän puhele tanssiessaan. Ja kun Jan Baas yritti
loma-ajalla uudestaan, niin tyttö sanoi, että täällä on kelvottoman
tomuista: hän ei viitsi pölyä nieleskellä. Viimein kotimatkalla pojan
toki täytyi virkkaa pari sanaa. Mutta silloin julmistutti hän neidon
kauheasti. Ikäänkuin olisi tulipunaiset pihdit pistänyt vesipyttyyn,
niin tyttö räiskähti: jätti Jan Baasin seista töllöttämään ja meni
matkaansa. Niin kävi kolme neljä kertaa.

Mutta sitten tapasi Jan Baas hänet taas ja sanoi että täytyi tässä nyt
viimein puhua niistä häistä. Tyttö kääntyi selin, ikäänkuin toinen
olisi häntä kauheasti loukannut, ja vastata tokaisi tylysti:
"Yhdentekevä minusta; ehkä parasta ettei ollenkaan."

Jan Baas kysyi varovasti: "Milloin siis, -- minä päivänä?"

Tyttö ei vastannut vähään aikaan sanaakaan ja häntä kiukutti se, että
Jan Baas viheltää huilotteli itsekseen. Mutta mitäpä hän muutakaan
olisi tehnyt; hänen puheistaan toinen aina ihan raivostui. Sitten
vastasi tyttö: "Sinun tupa-rähjäsi menee kohta nurin."

Jan Baas pudisti päätänsä ja mutisi varovasti, että olipa hän jo
korjannut joka seinän, -- ja jatkoi huilotustaan enempää
selittelemättä.

Silloin tyttö vihan vimmassa kimmahutti: "Ilmoissa ikänä en mene
millekään Baasille. Baasit ovat pillipiipareja ja huilottelijoita." Ja
hän laputti matkaansa.

Jan Baas oli tämän keskustelun tuloksiin vallan tyytyväinen ja meni
pyytämään pastorilta vihkimistä ja asettui seuraavana pyhänä
tavalliselle paikalleen urkulehterin alle ja katsoa seivästi koko ajan
suoraan eteensä, ettei vain morsiameen vilkaisemalla karkoittaisi häntä
pois kirkosta. Kun jumalanpalvelus loppui, Jan Baas asteli penkiltään
alttarin eteen, katsomatta ympärilleen. Jonkun aikaa hän sai seista
siinä yksinään, mutta sitten morsian tuli kuin tulikin jälestä ja
asettui hänen rinnalleen, kumminkin hyvän välimatkan päähän; sekä
hokaisi papin päätettyä puheensa kyllästyneenä "otan", ikäänkuin
lykäten loitommalle vasikkaa, joka tunkeusi turpineen hänen kättään
nuuskimaan. Vihkimisestä päästyä he astelivat kaitaa polkua pitkin
miehen kotiin -- oli sateinen syyspäivä -- Jan Baas edeltä, vaimo
perästä. Mutta kun tultiin lähelle, niin keikahti vaimo erään
naapuritalon polulle ja murahti: "Tuolta piika karkasi; minä lupasin
auttaa lypsyllä." Silloin meni Jan Baas pieneen puutarhaan, joka oli
hänen talonsa edessä, ja alkoi siellä kaivella lapiolla. Ja hän pöyhi
ja vihelteli ja lauleskeli itsekseen, noin ihmettelyn ja kunnioituksen
ja surun vaiheella -- aivan kuin oli jo aavistanutkin.

Vaikkei heillä ollut leivän pulaa -- vaimon sakset ja neula auttoivat
paljon -- ja vaikka heille syntyi kaksi tervettä lasta ja Jan Baas oli
aina hyvä ja raitis ja uuttera, niin vaimo oli kuitenkin enimmäkseen
tuitukko. Hänen kylmää luontoaan kiusasi se, että Jan Baas oli hyvä ja
että hän saattoi olla iloinen; ja hänen ylpeyttään ärsytti vielä, että
hänen voimakas naisellisuutensa aina ja yhä vain janosi miehen
rakkautta. Yksin Janin kaunis, hilpeä ulkomuotokin, joka oli kuitenkin
vaimon salainen autuus, yllytti häntä kiukuttelemaan. Niinpä
lennätettiin monasti tuimia sanoja matalan olkikaton alla; se rapisi
monasti rakeista ja jytisi myrskystä.

Varsinkin kävi olo hullunmoiseksi kun kolmas lapsi oli syntynyt ja
kastettu.

Koska synnyttäjän tila näytti vaaralliselta ja syksyiset tiet kuohuivat
likaa, kepsahti riuska ja reipas Jan Baas satuloimattoman hevosen
selkään, jonka oli lainannut työnantajaltaan, naapurin isännältä, ja
lasketteli minkä ratsu kavioista pääsi läpi raivoisan myrsky-yön
kaupunkiin ja astui kätilön asuntoon. Mutta siellä sanottiin, että
hänet oli haettu eräälle toiselle kadulle toimeensa. Jan Baas kompuroi
nyt pikkukaupungin öisiä, pimeitä kujia hevostaan jälestä kiskoen ja
ajatteli, että neljä vuotta sitten hän vielä oli ollut huoleton ja
iloinen poikamies tätä samaa katua viheltäen keikkuessaan, ja nyt hän
oli kahden lapsen isä, ja tuskassa vaimonsa ja kolmannen lapsen hengen
tähden! Sellaisessa surussa hän meni päin mäntyyn ja jyristi ensin
kolmen vanhan mamsellin ovea, jotka valvoivat vielä kipeää
kanarianlintustaan vaalien: "Onko kätilö täällä?" Nuokos suuttuivat
moisesta mahdollisuudesta ja paiskasivat oven kiinni hänen nenänsä
edessä. Hän laputti toiseen taloon, josta myös näkyi valoa, ja koputti
oveen. Mutta siellä oli jo edistytty pitemmälle kuin hän ja hänen vaimo
parkansa: juotiin jo varpaisia ja riemuitseva seura pakotti yökulkurin
ja hätäsanoman tuojan kulauttamaan ovenpielessä kupin norria
kurkkuunsa. Mutta sitten kävi nuoren kummitädin sääliksi ja hän lykkäsi
pellolle erään vieraista, joka nyt lähti opastamaan Jan Baasia jonkin
suutarin taloon.

Jan Baas köytti hevosensa latvaleikkoon lehmukseen, joka seisoi kuin
paalu akkunan alla, ja meni eteiseen ja sieltä tuikkivaa tulta kohti
suutarin verstaasen, sekä näki kätilön, pienen, hintelön ikäpuolen
naisihmisen, seisovan sängyn vieressä -- ja vuoteessa suutarin emännän.
Mutta mestari käytti viisaasti hyväkseen pakollista yövalvontaa: hän
teki työtä. Hän istui pöntöllään selin tupaan, kasvot akkunaan päin,
kalju, paksu päälaki kiiltävänä paistaen, ja hakkasi tilkkiä niin
vimmatusti! Suutari kai oli huonokuuloinen ja siksi kaikille joutaville
loruille vastahakoinen, eikä kääntänyt päätänsäkään, ei ollut vieraasta
tietävinäänkään. Oppipojat, joiden makuusija oli juuri tuo leveä sänky,
missä nyt emäntä voihkaili, istua nököttivät paikkansa menettäneinä
rapatun ja siniseksi tuhritun seinän vierustalla rahilla ja onkivat
särkiä unenpöpperöissään. Sivuskamarista kuului nukkuvien lasten
hengitystä. Jan Baas istahti tuvan ainoalle tuolille ovenpieleen ja
kulutteli aikaansa raaputtelemalla linkkuveitsellään savea pois
pitkävartisista saappaistansa; näin kootun saven hän sitten likisteli
siististi kakkaroiksi ja asetti ne viereensä permannolle. Kaksi tuntia
hän odotti, kunnes lapsi syntyi ja sekä lapsi että äiti olivat saaneet
tarpeellisen hoidon.

Mutta kun hän kätilöeukon kanssa meni ulos pimeälle kadulle, niin
eukkopas ihmettelemään, ettei nähnytkään lehmuksen juurella rattaita,
vaan ison, vanhan, romuluisen ruskean konkarin. Kuitenkin hän nosti
riuskasti päällyshameensa helmat korville ja alkoi huipata lyhyillä
alushameisillaan reippaasti hakijan rinnalla. Jan Baasilla oli toisessa
kainalossa laukku, toisella hän talutti hevosta. Myrskysi yhä ja sataa
tihutti ja oli pilkkoisen pimeä ja tie likaa kuohuva. Kun joskus kuu
pilkahti pimeän pilven reiästä esiin, silmäsi Jan Baas oudoksuen
vierustoveriaan, joka siinä talsi ohuilla koivillaan, ravassa polvia
myöten. Ja hän ajatteli: Kaksi tuntia tällä tavalla menee! Ei auta,
hevosen selkään meidän vaan täytyy, ja yhtenä. Hän oli aika hulivili ja
iloinen mies, joka riemuitsi kaikesta kauniista, hohti se sitten
taivaslaelta tai pavun kukasta taikka naisen silmistä. Ja kävipä
hänelle nyt tämä kalkki todellakin karvaaksi. -- Se on ruma kuin
ryökäle, hän ajatteli, ja peloissaan se painautuu minun kainalooni.
Mutta kärsiihän sitä vaimonsa ja lapsensa puolesta vaikka mitä!

Hän alkoi siis houkutella eukkoa nousemaan hevosen selkään: vaikkei nyt
kiiruummin jouduttaisikaan, niin pääsisi matami edes rapakkoa
alustamasta; ja jos hän ottaisi laukkunsa, niin Jan Baas voisi
ravakammin taluttaa hevosta. Mutta eukkopa ei sanonut eläessään
istuneensa hevosen selässä: ja nyt hänellä oli erään sattuman tähden
suorastaan mahdoton vastenmielisyys hevosia kohtaan. Mutta Jan Baas
talutti pitkäkoipisen ruunikon kuitenkin aidan viereen ja maanitteli
eukkoa; sai hänet onnellisesti nostetuksi selkään ja antoi hänelle
laukunkin. Heti kepsahti hän sitten itse hänen taakseen. Ja nyt -- hui!
helmat hulmusi, hoikat kädet hosuivat, laukku remputti, eukko kirkui
kamalasti ja rapa räiskyi. Niin joutui kätilö runsaassa puolessa
tunnissa perille ja auttoi lapsen maailmaan.

Aamuhämärissä läksi eukko riuskana ja tuikeana, helmat korkealle
käärittyinä, takaisin kaupunkiin. Hän tiukkasi Jan Baasilta lupauksen,
ettei siitä ratsuretkestä saisi kellekään puhua. Mutta Jan Baas puhui
kuin puhuikin. Ei tosin vaimolleen. Mutta vaimo sai sen sitten kuulla
muilta, ja hänkös nyt motkottamaan halveksivasti: "Siitä sen nyt taas
näkee, miten vähän on Baaseissa ihmistä! Ei edes oman lapsen syntymä
ole niistä totinen asia. Niin --, ne ovat sellaisia lörpäkköjä ja
hahattajia, ettei sisu anna edes omain lasten säilyä juoruilta ja
pilkalta!"

Ja tottapa se osaltaan olikin. Sillä kun Klaus Hinrich Baas
kuusikolmatta vuotta sen jälkeen tanssi Bürgin markkinoilla nuoren
rouvansa kanssa huvipaikassa, jossa kovan tungoksen vuoksi täytyi töniä
toisia ja jossa tanssitaan aina kyynäspäät pystyssä, ja silloin törmäsi
erästä tanssivaa neitoa vastaan, niin rouva nyrpisti halveksivasti
nokkaansa ja katsahti häneen vihaisesti eteenpäin yhä tuupittaessa ja
sanoi: "Ihmekös jos sinä joka paikkaan törmäät! Sinuahan ei tullutkaan
kätilö auttamaan, vaan paholais-akka mustalla oriilla!"

Kun vanhemmat kuukauden päästä suunnittelivat ristiäisiä, niin taas
ilmausi vaikeuksia.

Ensiksikään he eivät olleet saada kummeja. Pyydettiin kahta serkkua,
mutta he kieltäysivät; he olivat itaraa väkeä: piti säästää
pyhävaatteita, ja sitä paitsi he pelkäsivät kaikellaista uutta
rasitusta serkkulaisten puolelta, joiden perhe niin nopeasti lisääntyi.
Silloin pyysi Antje Baas vanhaa isäänsä. Hän oli tosin luonnostaan
hiukan sietämätön ihminen, siitäkin syystä, että oli ikänsä asunut
nummen perukassa, mutta eipä nyt muu eteen tullut. Lisäksi pyydettiin
läkkiseppä Libbertiä, joka oli luonnostaan niin häveliäs, että käänsi
kasvonsa syrjään ja katseli muualle aina kun hänelle puhuttiin. Rovasti
oli lähtenyt matkalle; mutta lukkari sanoi, että sunnuntaina tulee uusi
pappi sijaiseksi, sehän se tempun tekaisee.

Ja niinpä he sitten pimeän hämäränä marraskuun päivänä kekottivat
pienessä, tummassa pirtissä odotellen pappia, -- Antje Baas mustissaan,
Jan Baas kuin isäntä ainakin paitahihaisillaan, kummit mustissa,
lyhyissä jakuissa, lapset siisteissä pyhämekoissa.

Ja pappi tuli kuin tuli. Ja Jan Baas tunsi jo ensi silmäyksellä hänet
samaksi papinkokelaaksi, jonka pyssyn hän siellä sotaretkellä oli
puhdistanut. Jan Baasin suu meni heti tuppeen! Hän vetäysi tuolineen
nurkkaan, niin ettei hänen kasvojaan nyt pimeällä ilmalla näkisi, ja
haasteli vääristetyllä äänellä. Emäntänsä uhkaavista silmän
leimauksista hän ei välittänyt tuon taivaallista. Antje Baas koetti
saada isäänsä pakinoimaan; mutta isä oli julmalla tuulella, sillä tytär
oli turhanpäiten juuri tupannut hänen eteensä sen pienen, kukallisen
kahvikupin, jota ukko ei kärsinyt, senhän tytär tiesi. Läkkiseppä
Libbertillekin sattui juuri kaikkein häveliäin hetkensä ja hän piti
koko ajan, minkä pappi oli vieraana, kasvojaan poispäin käännettyinä,
tähysti akkunasta pihalle, jossa kana nokitti punajuurikasta.

Antje Baas vaihtoi hämillänsä milloin minkin pikku lapsista syliinsä,
vuoroin paksun Petterin, vuoroin pikku Loten, ja hieroskeli tapansa
mukaan peukalonsa ja tuomentottinsa välissä heidän nenänykeröjensä
selkää, paineli alaspäin muka, vieroittaakseen niistä koppavan,
huikentelevaisen Baasien nenän luontoa, joka oli hänelle kerrassa
kauhistus, -- ja jutteli pastorin kanssa. Pastori joi kupin kahvia ja
tupakoi ja joi toisen kupin, ja pakinoi Antje Baasin ja lasten kanssa,
jotka eivät enää olleet kaikkein pahimmillaan, vaan jo hiukan
haastelivat.

Kun hän sitten teki lähtöä, ei Jan Baasin auttanut muu kuin tule pois
piilosta vaan! Hän kaarsi sisäseinän viertä pitkin aina eteiskopukkaan
ja kysyi siellä tekoäänellään: mitäs se maksaa? Pastori vastasi
hämmästyneenä: "Mutta, -- siitähän on jo sovittu, tämä kaste tulee
ilmaiseksi." Jan Baas ehti vain pari kertaa siunailla: "Älkäähän nyt
ottako pahaksi, älkää nyt ottako pahaksi, herra pastori", -- pappi
meni.

Mutta kun Jan Baas tuli takaisin pirttiin, seisoi hänen vaimonsa oven
suussa ja tiuski heille kolmelle, että he olivat järettömiä joka kallo,
ja räiski kuin räty, -- niin että läkkiseppä Libbertin häveliäät
katseet nyt vilistivät kuin kärpät pitkin pirtin seiniä, ylös ja alas,
ja turhaan ne hakivat monta päivää sen jälkeenkin tukikohtaa; ja
appiukko tuli pelkästä kiukusta tytärtään kohtaan ja häntä yhä
ärsyttääkseen melkeinpä hyvälle tuulelle; ja Jan Baas kohotti vaan
kättänsä ja huitaisi äkäisesti ikäänkuin toivoen tuon papin ja tämän
pahan päivän niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

Ja kun kummit menivät matkaansa, silmäili Antje Baas miestänsä
halveksivasti ja sanoi: "Muistatkos, miten sinä sillä kokastelit!
Senkin seitsemänkymmentä kertaa kerroit, kuinka sinä muka silloin
papille vastasit, ja nyt: kas se on mies, papukaija! Sanasankari!
Sellainen Baas! Päältä uhkea; mutta sisältä!? Ja sinä olet pahin
kielipalku kaikista."

Jan Baas nauroi sekä hauskusissaan että nolona ja meni ulos, lehmää
ruokkimaan.

Miehen lähdettyä Antje Baas otti kätkyestä pikku poikansa, joka siinä
äsken oli ristitty Klaus Hinrich Baasiksi, käänsi sen kasvoja valoa
kohti ja näki, että olihan se sievä lapsi, mutta että sillekin uhkasi
kasvaa tuo sama epäilyttävä, pulska, kokasteleva Baasien nenä. Ja heti
hän nyt alkoi hivellä sitä etusormellaan ja peukalollaan, ja istui
siinä mietteissään, ankarin, jäykin kasvoin; ja päätti pitää tätä lasta
erikoisen tiukasti silmällä, jotta hänestäkin tulisi edes joltinenkin
ihminen.



II.


Antje Baas oli tuonut vanhempainsa kodista syrjäiseltä, aukealta
nummelta mukaansa kätkyen, jota suku oli käyttänyt jo yli sata vuotta.
Sen jalat olivat aikain vieriessä kuluneet kaksikulmaisiksi niin että
se joka heilahduksella kolahti ja kimposi koholle. Naapurin vanha
emäntä, Griesbachin mummo, neuvoi häntä laitattamaan lullaan uudet
jalat, sillä hänen mielestään Antje Baasin suvussa huomattava melkoinen
äkäpäisyys varmaankin johtui juuri tuollaisesta alituisesta ylös ja
alas rynkyttämisestä. Hän väitti, ettei ukko Baasin, Antjen isän
kanssa, voinut elää ihmisiksi; "ja helppo ei ole aina tulla sinunkaan
kanssasi toimeen", hän sanoi. Antje Baas oli kahden vaiheella,
korjauttaako kätkytjalat vai ei. Mutta silloin sattui heille tulemaan
Wulffin vanha emäntä, jolla oli sinappia kaupan ja jota pidettiin
älynaisena, ja tämä sanoi: "Anna sinä sen kätkyen vaan olla rauhassa,
Antje; mene ja tiedä, vaikka se vielä karistelisi lapsesta taudit ja
kelvottomat tavat! Muista sinä vaan, että miehesi on Baaseja!" Ja kun
uudet kätkytjalat maksoivat rahaa ja Antje oli ehdottomasti vakuutettu
Baasien kelvottomuudesta, niin sai kätkyt jäädä honkon-lonkottajaksi
kuin ennenkin. Ja lapsikin tottui siihen.

Ja pian poika jo käydä venkkuroi pienestä, ruskean tummasta pirtistä
eteisen poikki keittiöön; kunnes hän alkoi lopultakin huomata, että
äiti oli yhtä tuittu vihassaan kuin nopsa käden käänteessänsä. Silloin
se kepsutteli mieluummin eteisestä pihalle ja pienelle säleportille,
jota se ei saanut auki, ja odotti siinä Petteriä ja Lottea koulusta. Ja
kun nämä sitten tulivat, niin he kyykähtivät portin pieleen
seljapensaan taakse ja Lotte supatti: "Mikähän tuolla maassa rapisee?
Onkohan se koiran pentu vai... olisikohan rotta?" Ja yhtäkkiä hän löysi
odottajan, avasi portin, polvistui hänen viereensä ja sanoi: "Ka, pieni
miehen köllikkähän se onkin!" Ja sitten hän talutti veikkonsa pikku
pirttiin.

Siellä he ryhtyivät kohta lukemaan läksyjään. Klaus Hinrich istui
heidän välissään ja katsoi päältä. Ja Lotte kysyi häneltä: "Hyvä herra
oliko se oikein?" Ja kun pikku veikko silloin nyökkäsi päätänsä,
pudisti Lotte häntä kädestä ja kiitti häntä kiltistä avusta. Veli
Petter istui toisella puolla pöytää ja kirjoitteli ja luki ja piti
lukiessaan kämmeniä korvillansa ja sanoi ettei hänen päähänsä pysty
mikään ja änisi: "Ai kuin se on vaikeata! Voi minua vaivaista matoa!"
Ja monasti hän pillahti itkuun ja tuhersi sormillaan, jotka olivat
rihvelin porossa, silmäinsä ympärykset ja posket ihan nokisiksi ja
kollotteli: "Minulla on niin kova pää, voi kuin minulla on kova pää!"
Silloin supatti Lotte: "Se on sen honkon-lonkottajan syy!" Ja sitten
hän neuvoi ja opetti Petteriä, Vaikka olikin pienempi ja nuorempi kuin
hän.

Joskus heidän paraillaan lukiessa ja kirjoittaessa ja Petterin
pyyhkiessä silmiään tuli isä kotiin työstä: hän oli kuin jättiläinen,
parta kellervä, silmät kirkkaat ja siniset. Hän pisti lapionsa nurkkaan
ja kopisteli mullat suurista saappaistaan oven suussa ja nykäisi pikku
pojun heti kainaloista polvellensa. Ja nytkös sitä hyssättiin ja
hypiteltiin! Ja poju tarrasi partaan eikä hellittänyt sormiaan. Ja isä
väänsi naamansa väärään ja rukoili että päästä, päästä! Ja viimein
poika päästi ja avasi kätensä ja katseli ylpeästi partakarvoja, jotka
oli voittosaaliina irti riuhtaissut! Muta silloinkos tuli äiti tupaan,
kädessä suuri musta rautapannu, jossa paistetut pavut jo rätisivät, ja
hän kovisti isää: "No ei sinulle vaan älyä tule!" Ja äiti tempaisi
pojan isän polvelta ja lennätti hänet honkon-lonkottajan luo, jossa jo
potkahteli vielä pienempi veikko, ja tokaisi: "Tuutimaan!"

Ja sitten tuli ankara talvi. Hän kävi jo koulua; mutta pääsi koulusta
aikaisemmin kuin suuret sisarukset ja pinkaisi minkä ketarat kesti
lämpöiseen pirttiin. Ja hän juoksi ikkunasta toiseen ja sai yhtä päätä
jäähän hengittämällä kuuraan pienen pyöreän aukon ja pilkisti siitä
ulos kylän raitille. Ja kaivoi tähystysreiän toiseenkin akkunaan ja
näki siitä marskimaalle ja aina sen toiselle puolelle Elben rannoille.
Ja hän näki tuiskun huitelevan pitkin kylän raittia ja rakentavan
kinosvuoria aitavierille ja seiniä vasten. Ja kun herkesi tuiskuamasta
ja ilma selkeni, juoksi poika toisen akkunan luo ja luki savupatsaita,
jotka kohosivat marskimaan tupain tötöistä, sekä laivan mastoja, jotka
näkyivät Elbeltä rantavallituksen[6] yli. Ja sitten alkoi taas sataa
lunta. Pian oli joka paikka valkeaa: tiet ja aukeat rinteet, olkikatot
ja koulun punaiset kattotiilet ja kirkko. Ainoastaan korkeat poppelit
kirkon puistikossa pysyivät mustina, sillä tuuli niitä häilytteli. Yhä
vain uutta hän näki, ja aina kun hän keksi uutta, hän kääntyi pieneen
tummaiseen pirttiin päin ja luetteli ihmeitään isälle, joka istui
pankkopenkillä sanomia tai kirjaa tutkien ja kiikutteli jalallaan
honkon-lonkottajaa. Mutta paraillaan, kun oli niin mukavaa ja hauskaa
lämpöisessä tummassa pirtissä, tuli äiti sisään ja alkoi motkottaa ja
torua isää. Hän sanoi joko: "Vai siinä sinä taas laiskana könötät" tai:
"Miten kauan sinä oikeastaan sitä lehteä nuuskit" taikka: "Älä siinä
nyt aina laulaa vinguttele; pojalle vielä kaikkea opetat!" Sillä
tavalla se aina tuli sanomaan ja meni hetkeksi pois ja tuli taas. Ensin
isä vain hymyili tällaisille törmäyksille ja tokaisi leikkisanan. Mutta
viimein hän virkkoi totisena ja rauhallisesti: "Jos sinä nyt vielä
kerran pistät jalkasi tänne, niin saat köniisi. Huomannet kai jo
itsekin, että niin tässä käy." Silloin äiti lensi valkeaksi ja meni
ulos eikä enää tullut takaisin; ja taas oli rauha maassa. Pikku mies ei
ymmärtänyt vielä tällaisia kummia ajatella; mutta hän oli hiljaa kuin
hiiri.

Ja sitten tuli kevät. Ja kerran oli korea auringonpaisteinen päivä. Isä
asteli pellolta, ja kun poju juoksi häntä vastaan, nosti hänet
korkealle ilmaan ja pisti hänen kasvonsa kirsikankukka-sikermiin,
joista nuoret puut hohtivat. Ja kun hän pelkäsi mettisiä, jotka
vilisivät ja hurisivat kukkain ympärillä, nosti isä häntä yhä ylemmäksi
ja painoi hänen kasvonsa aivan lähelle suurta, paksua ampiaista; ja
siitäkös nyt kirkuna ja nauru! Mutta silloin tuli äiti ulos ja torui
kovasti. Sitten he istahtivat kahteenpekkaan kaikessa rauhassa penkille
pirtin oven pieleen ja katselivat kauas alangon yli joelle ja näkivät
laivojen liukuvan verkalleen Elbellä ja alkoivat hiljaa hyräillä,
lauleskella. Silloin tuli äiti taas ja torui: kun he rallattelevat
keskellä kyläntietä, mitäs ihmiset sanovatkaan? "En siedä tuota
kuunnella!" hän sanoi ja vetäisi kiinni oven, joka siihen saakka oli
ollut auki. Isä nousi ja avasi oven, ja alkoi lauleskella taas. Heti he
kuulivat äidin tulevan keittiöstä eteiseen; hän sulki oven. Isä nousi
ylös, avasi oven ja alkoi taas lauleskella. Ja kun äiti kohta jälleen
tuli keittiöstä ja aikoi ovelle, hypähti isä ylös, koppasi äidin
kynnyksellä syliinsä ja likisti ja suuteli häntä kovasti. Äiti aivan
herposi ja pysyttelihe hiljaa ja virkkoi suloisen pehmoisesti, kovin
hämmästyneenä, jollaista ääntä Klaus ei ikinä ollut kuullut hänen
suustaan: "Kuin olet sukkela, Jan!" Mutta sitten hän yhtäkkiä
riuhtaisihe irti ja tiuskaisi taas äkäisesti: "Päästä irti! Ihmiset
näkevät!" Isä päästikin ja nauroi. Klaus Hinrich ihmetteli äitiään,
pudisteli miesmäisesti päätänsä ja sanoi otsa rypyssä: "Aina sillä vaan
on ne metelin puuskat, isä!"

Sitten tuli syksy, ja eräänä päivänä viuhui raikas, puhdas länsituuli.
Aivan kuin olisi kaikki katot aikonut repiä ja kaivot kaataa! Klaus
seisoi erään kumppanin kanssa kädet pöksyn taskussa naapurin
kynnyksellä ja katsoi avoimesta ovesta nikkarimestarin puuhaa. Kun
heistä ukko näytti olevan sopuisalla päällä, niin he uskalsivat
lähemmäksi ja tassuttelivat pian keskellä verstasta. Silloin kutsui
mestari heitä tulemaan luokseen: "eiks pojat tahdo nähdä sellaista,
jota ei kukaan ole milloinkaan missään nähnyt?" He tulivat, hiukan
arasti, silmät sarkanappeina; sillä se mestari oli milloin
minkinlainen: joskus oikea hirmu, joskus aika veitikka. Ja mestari otti
lankun, jonka hänen sahansa juuri oli halaissut, näytti heille noita
kahta sahattua laudan pintaa ja sanoi: "tuota mokomaa ei ole kukaan
milloinkaan nähnyt!" Pojat nyykäyttivät totisina päätään, ja menivät
sitten nurkkaan, jossa oli iso höylälastukasa, ja valitsivat sieltä
joitakuita suuria, paksuja, pyörän muotoisiksi käpertyneitä lastuja ja
pujahtivat saaliineen ulos.

Tuuli oli kova ja puski pitkin tietä kuin vesi padon lussista. He
heittivät pyörän tielle ja... hei, heti tempaisi sen tuuli... ja nyt
perästä! Kylläpä se huiteli! Mutta kyllä hekin jälestä! Opettaja oli
sanonut koulussa, että hyvä Jumala juoksee kovemmin kuin paraskin
hevonen. No, antaa juosta vaan!! Kylläpä hekin perästä huitelevat!
Tuonne etäälle aukealle pellolle!

Ka, tuolla oli naapurin renkipoika kyntämässä. He rohkaisivat luontonsa
ja kapusivat kuivan ojan poikki ja tallustelivat kyntäjän jälestä
peräkanaa vaossa. Ja renki kertoi, että tuo lakkiruuna tuossa,
vasenpuoleinen, oli eilen pudota kumahtanut ojaan; ja että pian hän
lähtee viemään hevosia Hampurin markkinoille; ja että hänen sisarensa,
joka oli Hampurissa piikana, menee yksiin merimiehen kanssa, joka on jo
kahteen kertaan kiertänyt maailman ympäri. Pojat astua mätkivät vaossa
jälestä ja kuuntelivat vakavina; ja kun he kallistuivat sivuitse
katsomaan, niin he näkivät miten harmaa, sänkinen maan kamara halkesi
ja kohosi kiiltävän raudan päällä ja kääntyi mustan muikeana
kellalleen; ja katsoivat taakseen ja näkivät lokkiparven lentävän
tuoretta vakoa pitkin: lumihohtoisina niiden siivet väikkyivät sinistä
taivasta vasten.

Sitten he saivat tästä jo tarpeeksensa ja lähtivät omia teitään
taivaltamaan, uusia seikkailuja hakemaan. Kaikesta näkemästään he
keskenään tarinoivat hyvin vakaasti ja ymmärtävästi: varsasta, joka
tuolla imi tammaa, vehnästä, joka työnsi liiaksi ohdaketta, keltaisista
keisarinkruunun kukista painanteissa. Ja kukahan tuo peltomies oli,
joka tuolla etäällä käveli, ja kenenkähän olivat nuo rattaat
tuulimyllyn takapuolia? Niin he kiersivät vähitellen milloin
ruohikko-polkuja pitkin, milloin suoraan peltojen poikki takaisin
kylään päin, punottaen juoksusta, katselemis- ja puheinnosta. Silloin
he näkivät erään talon padolla seisovan ison lapsiparven. Mitähän ne
siellä? Sinne oli pinkaistava! Toveri arveli, että nyt olisi kai jo
mentävä kotiin; mutta Klaus Hinrich ei ollut kuullakseen. Kun he
tulivat luo, niin he näkivät, että patolammikko oli pumputtu tyhjäksi.
Ja mudasta, joka paksunaan peitti lammikon pohjan, pisti sieltä täältä
näkyviin kalan selkä. Klaus Hinrich puikkelehti aivan reunalle, silmät
pyöreinä. Minkälaisethan nuo kalat on? Ja tuolla, tuolla! Ja kuka
tietää, vaikka sieltä mudasta mitä vielä nousisi! Sitten menivät miehet
lammikkoon, ottivat kalat kiinni ja nakkelivat olan yli rannalle;
kuinka ne potkelehtivat kullan ja hopean kirjavina vihreällä
nurmikolla! Ja nyt ne koottiin sankoon. Hän pinkaisi jonkun askeleen,
ja pysähtyi, ja pinkaisi taas ja katsoi silmä kovana lammikon mustaan
mutaan, -- ja hänen poskensa hohtivat, silmät säteilivät. Aikaihmiset
sanoivat: "Kuule poika, Klaus Hinrich, menetkös kotiisi, isäsi on vielä
pellolla, ja etkös muista millainen äitisi on!" Mutta poika, -- ei
kuullakseenkaan! Ja kun hän viimein illan hämärissä tepasteli ylämäkeä
harjun aukeamalle, päivettyneenä ja ahavan puremana ja leikkiin
unohtuneena, ja kun nyt sielu rauhallisen kirkkaana kuvasteli kaikkia
päivän näkyjä ja poika onnellisena niitä muisteli, -- niin yhtäkkiä hän
huomasikin olevansa kotinurkilla, säpsähti, heräsi, lensi valkeaksi
pelosta. Ja nyt marssi jo äiti vastaan, tavallisesti hiilipihdit
kourassa, ja hihkui: "Eikös sinusta Baasit erkane! Kelvottomin kaikista
heistä!" Ja kelpo lailla mukittaen Antje Baas ajoi pojan sisään...
Mutta sittenkin se kauppa veteli! Mitä kaikkea hän olikaan saanut
nähdä!

Pian kävi hänelle ja hänen ikätovereilleen kotikylän maat liian
ahtaiksi. He vaelsivat yli peltojen ja nummien aina metsään saakka, ja
siellä oli kaikki ihko uutta ja satumaista: kinstivarvikot[7] ja puro,
joka huuhtoi koivuviidakon juuria, korea lintu, jota he eivät olleet
koskaan ennen nähneet, turpeennostajain kojut ja hiekkapenkereellä
kiemurteleva käärme. Ja kun he kiersivät yhä metsän reunaa, kas: tuolla
oli kylä! Kylä, jota he eivät olleet ikinä nähneet, eivät toki kuulleet
sen nimeäkään! Ja nyt seistiin penkereellä ja tähysteltiin ja
väiteltiin innokkaasti, mikä noista taloista oli koulu, ja aprikoitiin,
olikohan tuolla paljon isoja poikia ja menisiköhän vielä lähemmäksi? Ja
silloin porhalsivatkin juuri pojat ja koirat kylästä heitä kohti. Nyt
haukkua nauskutettiin mehevästi matkan päästä kahden puolen. Mutta
sitten partiolaiset näkivät kuitenkin viisaimmaksi suoriutua
peräytymisretkelle, yhä lähetellen taakseen kiviä ja nasevia sanoja. --
Pää vilisten yllätysten ja vihollisten hyökkäysten ja surkean vankeuden
ja perunakuoppain ja lunnasmaksujen mielikuvia Klaus vihdoin pääsi,
joka hermo jännityksessä, sadan surman suun ohitse kotoisille
kylänmäille ja asettui lepoleiriin viimeiselle penkereelle, oivat
seikkailut osanaan. Sellaisia tuskin tiesi Kolumbus kotiin palatessaan!

Ja kun sitä syksyä taas seurasi talvi, niin se toi tullessaan
moniviikkoiset raikkaat pakkaset. Silloin he jo aamun pimeässä pistivät
luistimet jalkaansa ja potkivat pitkin kylän raittia, vaikka huonostipa
siellä luisti, kouluun, ja naarmuttelivat permannon kauheasti. Ja
hurauttivat sitten kohta koulun pihalta alas lätäkköiselle tasangolle.
Siellä he kiitivät yli aavan rämeikön, jonka tuisku oli kirjavoinut,
kylmän, esteettömästi kohisevan itätuulen lennättäminä, milloin
selvällä, milloin lumisella jäällä, ohi talojen ja kyläin, kunnes
korkea patovalli, joka oli tuolla kaukana, kaukana, isoni ja läheni ja
he vihdoin pääsivät sen juurelle. Silloin he kömpivät lammikolta
rannalle, kapusivat vaivaloisesti vallin harjalle ja laskeusivat
toiselle puolle, jossa laivat seisoivat pienessä poukamassa padon
suojassa talviteloillaan. Ja pitkän aikaa he kiertelivät, tutkivat
niitä, ja näkivät kauas ulottuvan röykkiöisen jäätikön ja kauimpana sen
takana leveän virran, jolla jäät hitaasti soluivat merta kohti. Sitten
he läksivät kotimatkalle. Tuo kylmä, kirpeä vastatuulikos puski!
Poskipäät ja kädet puri se polttaviksi! Ihan silmissä kipenöitsi! Miten
jalat kangistuivat ja raukenivat! Kuinka tähdet syttyivät ja säkenöivät
tummansinisellä taivaslaella! Saipa varoa, ettei lentänyt nenällensä.
Se ei tosin haitannut, jos nahkaan tuli naarmu: se parani lääkkeittä ja
lääkärittä. Mutta jos repesi reikä housuihin: se maksoi selkäsaunan!
Kuinka jääkansi ritisi ja ratisi! Kuule, mikä helähdys ja vongahdus
halkaisi yön pimeää! Kuinka jään alla kumisi ja kolisi! Herra ties mitä
siellä on. Ovatko nuo meidän kylän tulia? Ovat, ihan varmaan. Jumalan
kiitos, että päästiin kotiin! Olipa se hauskaa! Tuossa paistaa tuli jo
pirtin akkunasta. Herra Jumala, mitähän nyt tulee! En ikinä vasta viivy
näin kauan! Klaus hiipi pilkistämään keittiön akkunasta sisään. Siellä
pesi Lotte yksinään astioita. "Joudutko sisään, senkin nalli! Naapurin
emäntä on meillä, ompeluttaa äidillä uudet vaatteet. Minä sanoin, että
sinä jo makaat. Mutta älyäkin laittautua sisään!"

Ja sitten tuli taas kevät ja kesä, -- pelkkää auringonpaistetta ja
rauhan kirkkautta vain, niinkuin hänestä sittemmin tuntui. Ja hän
seisoi pitkänä ja itsetietoisena keskellä toveriparveaan ja sai aina
päällikkö-tahtonsa täyttymään, vaikka olikin nuorimpia. Päivät menivät
koulussa tai ulkotöissä; mutta illat, mitä huimaa, innokasta leikkiä!
Kuinka hän laskeusi alas kylän raittia ja näki leikkitoverit jo
istumassa, odottamassa kirkkotarhan matalalla, vanhalla kiviaidalla,
korkeain, tummain poppelien alla! Ja sitten he jakoivat koko näkemänsä
maailman keskenään, ja Klaus Hinrich tahtoi ja sai aina vaan osakseen
Venäjän keisarin maan! Ah hänen valtakuntansa suuruutta! Kaikki kirkon
pohjoispuoli oli hänen, aina etäisiin niittyihin saakka, joita kattoi
jo illan sakea sumu. Kuinka mahtava hän oli, mikä ankara hallitsija!
Jalo hänen ratsunsa ja kullasta hänen leimuva haarniskansa! Ja hän
ryntäsi neljän, viiden kasakkasotniansa etunenässä sumuisesta alangosta
ylös mäelle ja syöksyi yli matalan kiviaidan ja sen kuperain
päällyskivien kirkkotarhaan. Ja laukkasi yli rappeutuneitten
hautakumpujen kauhealla kasakkakarjunnalla rovasti Jensenvainaan
avointa hautakummelia kohti, jossa vihollinen vaimoineen ja lapsineen
teki viimeistä vastarintaa! Miten tytöt kirkuivat hänen hurjuuttaan ja
hänen kasvojensa totista hehkua! Lotenkin pieniä, kirkkaita kasvoja
jäykisti joskus pelko; mutta Liese Lachmann, joka aina oli niin
tolkuton ja joutavan hupsu, parkui tosissaan kuin puukko kurkussa! Ja
kun sellaisen leikin jälkeen vähitellen illan hämärä pimeni ja he
istuivat uuvuksissa ja hiljaisina kirkkotarhan matalalla aidalla, ja
värit muuttuivat lempeän hohtaviksi ja seudun ääret laajenivat ja
tummat pensaikot ja puut ja tarhan sopukat ja vanhat poppelit yhä vain
tummenivat, ja varjo ammotti Jensenin hautakammion seinämällä kuin
musta portti, ja kun tyttösten kirkkaat äänet kajahtelivat
hautakumpujen seasta, heläyttäen jonkun pojan nimen, ja kun sitten taas
joku sanoi, että kirkon pimeät kaariakkunat olivat välähtäneet niinkuin
tuli olisi palanut alttarilla, ja he istuivat vaieten, tuijottivat
kirkkoon: ikinä eivät silmät olleet niin kaukonäköiset kuin tässä
hämärässä, ikinä eivät niin tarkkanäköiset kuin tässä pilkko pimeässä!
Ja sitten harvenivat rintamain rivit vähitellen. Sieltä ja täältä
mäeltä kajahti äitien ääniä, kun he huutelivat kotiin lapsiaan. Mutta
Klaus Hinrich vain ei voinut vielä lähteä: oli niin lumotun ihanaa. Ja
melkein aina hän viipyi liian kauan. Ja muutaman kerran, kun sotaa
leikittiin aina iltapimeään, äiti tuli noutamaan häntä pois aivan
kasakkasotnian silmäin edestä, riuhtaisemaan ylpeän ratsun selästä
alas. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säkenöivät innon tulta;
silloin hän yhtäkkiä huomaa äidin tulla harppaavan hiilipihdit ojolla,
katselee pelästyneenä ympärilleen ja livistää kotiin pakoon.

Syksyllä oli sitten Petterin mentävä rippikouluun. Puolen pöytää hän
anasti kotona kyynäspäillään ja pompotti itsekseen, etusormet
korvalävissä maata röhöttäen, ijänikuisia raamatunlauseita ja virren
värssyjä. Ja tuon tuostakin ähkäisi ja puhkaisi. Eikä siinä toisten
kuulustelu paljoa auttanut. Ja lisäkiusaksi tuli vielä se, että hänen
oli vanhan tavan mukaan kirjoitettava muistovärssy kaikkien
rippikoulutoverien muistokirjaan. Äkäillen ja motkottaen ja kiukun
kyyneleitä vuodattaen hän kirjoitti nyt niihin kaikkiin aina saman
värsyn: "Kuihtuu yrtit, kukat, -- kielot, ruusurukat, -- vaan mun
lemmen myrtti ei." Ja hän väitti olevansa vaivainen mato eikä enää
koskevansa kynän varteen, kun vaan koulusta pääsisi.

Oli ruma ilma ja Klaus Hinrich ja Lotte istuivat ikävissään pirtissä ja
juttelivat keskenään, että pitäisipä saada jokin kirja luettavaksi. He
pakisivat vilkkaasti paraikaa asiasta, kun äiti astui sisään ja
tokaisi: "Mitä te kirjoilla?"

"No", sanoi isä, "Petterhän niillä ei ja Lotte on tyttö. Mutta Klaulla
on hyvä pää ja on sillä haluakin."

Antje Baas purskahti nauruun. "Tuollako?" hän osoitti pilkallisesti,
"leikkiä se vain tahtoo, muuhun siitä ei ole. Mäkitupalainen siitä
tulee, ihan kuin sinustakin!"

Muutamia viikkoja sen jälkeen herätti äiti Klaun eräänä aamuna jo
pimeän aikaan ja lähetti hänet viemään kahvia isälle, joka kaiken yötä
oli ollut taivasalla palkkalaisena pavunleikkuussa isännän pellolla.
Antje Baas sanoi tylyn töykeästi kuin ainakin: "Ja kaadapas kahvi
vaan!" ja työnsi hänet menemään. Hän ei ollut ikinä ennen niin pimeässä
yksinäisillä teillä kompuroinut ja häntä peloitti kovasti. Hän
tallustaa, tallustaa ja tuijottaa pimeitä peltoja ja pysähtyy ja seisoo
hiiren hiljaa ja vilkaisee taakseen ja hengitys seisattuu; hän
häpsähtää, kun variskin vaakkuu tai hevosen kenkä kilahtaa ja hän
odottaa vaikka mitä hirmua. Ah, kun olisi perillä!

Ja nyt hän kuulee jonkun jälestänsä juoksevan. Hän käännähtää
kauhistuneena ja näkee jonkin ison, kummallisen mörön lönkkäävän
huojuen sumun hämystä itseään kohti ja tullessaan ääntelevän,
kiljahtelevan.

Tuokiossa hän sukaisee kahvinyytin maahan ja lähtee lipettiin minkä
ketaroista pääsee. Mutta kummitus juoksee kovemmin kuin hän. Ja millä
lailla jönkyttää! Kuin elehvantti! Ja huutaa, -- kuin pasuuna! Mikä
kamala ääni! Veri pellolle! Nyt sinut syön! Ei jää kuin luita kasa
jälelle! Isä ja Lotte ne löytävät, ja itkevät! Kauhulla kuullaan
pitäjässä uutiset!

Mutta yhtäkkiä hän kuuleekin kyöpelin mainitsevan nimeään ja tuntee
äidin äänen. Äitikö -- se!! Hän oli juossut jälestä, kun oli unohtanut
voileivät, ja koetti saada pojan kiinni. Hän puristi, heristi Klaus
Hinrichiä, ravistaakseen hänestä pelon, joka teki hänen kasvonsa kalman
karvaisiksi. Vaan kun hän näki, ettei se tahtonut auttaa, niin hän
silitteli jo hänen päätänsä ja sanoi vihaisesti ja kovasti, mutta
äänessäpä värähti nyt hellyys: "Kas sellainen se on kasakkakapteeni!
Samallainen sankari kuin isäsikin!" Ja tarttui hänen kynkkäänsä ja
talutti työpaikalle päin.

Sitten he jo näkivät suuren, tumman papupellon, lyhyitä mustia
papunippuja peittonaan, ja tuolla kauempana isän tovereineen työssä.
Kun he pääsivät lähemmäksi, jättivät miehet työnsä ja pistivät takin
päälleen. Sitten he istahtivat piiriin vastaleikatuille papunipuille.

Aamutuuli heräsi ja oli väristävän kylmä. Klaus Hinrich painoi
nyrkkinsä tiukasti taskun pohjiin ja puristi polviaan vastatusten ja
katseli isäänsä, joka polvia myöten likomärkänä, raskaasta työstä
uupuneena ja kaiken yötä valvoneena puri leipäänsä kankeista, mustista
hyppysistään.

He vaikenivat ja söivät. Sitten isä sanoi: "Olemme kaiken yötä
haastelleet Hampurista, Antje. Ne rakentavat nyt siellä tuhottomasti,
kivimuurin kivimuurin viereen, ja työmies saa neljä markkaa päivässä.
Mitäs siihen sanot, lähtäänkös sinne? Timmermannilla on siellä serkku,
töissä hiililiikkeessä. Sen poikakin on lukiossa. Niin, kun täällä
voisi edistyä, niin: tänne jään, sanoisin! Mutta nyt: mitä varten
tänne? Mikä tietää, jos siellä luonnistaisi meille hyvinkin, -- tai
lapsillemme."

Antje Baas tunsi Hampurin vain kuulopuheilta. Hän ajatteli, että ehkäpä
hän siellä ansaitsisi paremmin ompelulla ja ehkäpä lapset jollakin
keinolla siellä voisivat edistyä ja menestyä, ja vastata jurahutti: "Et
sinä meitä kuitenkaan elättämään kykene, sinä olet sellainen Baas!"

Jan Baas nauraa hekahti ja sanoi työtovereilleen: "Se on selväksi
saksaksi: hän suostuu."

Klaus Hinrich unohti viiltävän vilun ja istui suu auki, silmät pyöreinä
kostealla papunipulla ja näki sielussaan jo kultahaarniskoita ja jaloja
ratsuja ja loistoa ja ihmeitä. "Isä", hän supatti kiihkeästi, "lähtään,
vaan isä! Heti paikalla, isä! Lähtään Hampuriin!"

Antje katsahti häneen, hän tunsi poikansa, -- ja sanoi äkäisesti ja
halveksivasti: "No jokos nyt into nousi! Isäsi ei lähde minnekään! Hän
pysyy täällä. Ja sinä kanssa! En lähde teidän kanssanne Hampuriin
hamppuamaan, tähtenne häpeämään!"



III.


Onko hampurilaista, joka ei muistaisi elävästi mielessään vanhaa
Klosterthorin[8] asemaa? Sen rumia, siivottoman näköisiä saleja, sen
kuopille tallattuja permantoja ja luokkimaisia kynnyksiä, sen kieroja
ovia ja kuluneita luukkuja! Mitkä ihmisjoukot ovat soljuneet aseman
kautta, niin, kokonaiset kansakunnat ovat sitä tietä vaeltaneet! Monet
kyllä hilpeinä: pohjoisesta saapuvat ylioppilaat matkalla Jenaan ja
vanhaan Heidelbergiin; nuoria vakaimman porvarissäädyn neitoja näkemään
maailman ihmeitä, Berliniä, Alppeja tai Italiaakin; monet elämässä
varmaan asemaan päässeet rauhalliseen toimeensa tai mukavalle
virkistysmatkalle. Mutta kuinka vähäinen onkaan näiden luku niiden
satatuhantisten yksinkertaisten kansan lasten rinnalla, jotka vierivät
sen nokisten, tomuisten seinäin ohi ja astuivat pilalle tallattujen
kynnysten yli vähäksi aikaa saleissa levähtämään! Kimpsuineen
kampsuineen he ovat seisoskelleet tai istuneet sen rumissa saleissa tai
silloilla ja sielussaan nähneet kadotetun kotipuolen ja tuntemattoman
tulevaisuuden haikeita kuvia. Ah, kellä olisi silmäin edessä kaikki ne
kangastukset, joita nuo vaeltavat laumat ovat nähneet! Näiden
tuntumattomaksi tallattujen kynnysten yli on patikoinut preussiläisiä,
saksilaisia ja holsteinilaisia, kaksin verroin Mecklenburgin parasta
väkeä, puolalaista, juutalaista ja slaaveja luvuttomasti, kaikki
irtautuen kirveltävin sydämin kotimaasta, kuullakseen valtameren
toisella puolla ensin huudon ja kutsun: "Täällä on maata! Maata!" Ja
sitten sekautuen maailman pyörteesen, joka meidät, hitaat, hiljaiset
maalaiset, nyt on temmannut hurjaan piirihyppyynsä.

Jan Baas oli lähtenyt katselemaan tuttua, jonka piti opastaa heidät
uuteen, jo vuokrattuun asuntoon. Äiti ja Lotte taas olivat menneet
vesiranalle juomaan, taluttaen kumpikin yhtä pikku sisaruksista. Petter
ei ollut suostunut tulemaan mukaan Hampuriin; hän oli pestautunut
renkipojaksi siihen taloon, jonka pelloilla hänen isänsä ja vaarinsa jo
olivat turvetta puskeneet. Nyt oli Klaus jäänyt vahdiksi kahden
vuodepatjan luo, jotka oli nostettu pystyyn seinää vasten. Siinä hän
istua kökötti paksujen, tiukkain patjain välissä matalalla, keltaisella
kirjapinkalla.

Vanha klassikkolaitos, jonka äiti oli ennen nuorena tyttönä saanut
lahjaksi eräältä lukumies-serkulta ja jota hän sitten oli aina
säilyttänyt lukkojen takana kirstussaan, -- minnepä heidät muuallekaan
olisi pannut, -- Klaus istui ja katseli ihmisiä, joita ohitse huristava
juna oli täynnänsä, vaunu vaunun vieressä.

Kantajat, joita seisoskeli siinä lähellä, huomasivat hänet ja tulivat
miestä katselemaan. Erästä heistä miellyttivät nuo nokkelat silmät,
joilla poika uutta ympäristöänsä tarkasteli, ja hän virkkoi: "No, ei
taida olla hullumpi siinä istuskella!"

"Ei ole hullumpi", vastasi Klaus vanhanvakaasti kuin maalaispoika
ainakin.

Miehet myhäilivät ja kysyivät: "Mitäs kirjoja ne nuo on, allasi?"

"Erinomaisia kirjoja", vastasi Klaus totisesti, ikäänkuin mitä pulskia,
kauniita hevosia arvostellen.

"Taitaa tulla kirjamies sinusta?" kysyivät toiset.

"Ka mikäs", vastasi Klaus, "kun pystyisi pää", ja katsoi totisena
miehestä mieheen.

"Mikä sinun isäsi on?" he kysyivät.

"Työmies", vastasi Klaus.

Silloin erään sydäntä liikutti ja hän silitteli ripeästi pojan päätä ja
sanoi: "No tulepas sitten senaattoriksi, eiks niin?"

Klaus nyykäytti totisesti päätänsä, ja miehet menivät hymyillen pois.

Äiti ja Lotte tulivat takaisin ja kallistivat vuodepatjat syrjälleen ja
istahtivat niiden päälle, äiti toiselle, sisko toiselle; molemmat
pitäen pikku sisaruksia sylissään. Klaus istui keskessä kirjanipulla.

Antje Baasista oli oikein ilkeää istua siinä kaikkien ohitse kulkevain
jaloissa; monet niistä heitä uteliaasti katselivatkin. Hän kekotti
jäykkänä ja tuimana, sivuille silmää luomatta, motkotellen hiljakseen
miehestään, tuosta "hömmelöstä", joka ei älynnyt jo joutua takaisin. Ja
hän alkoi tuittusissaan ja ikävissään hieroskella sylissään istuvan
pikku Hannan nenänselkää peukalonsa ja tuomentottinsa välissä.

Kaksi hienosti puettua vanhanpuoleista miestä seisoi siinä junaa
odottelemassa; ne huomasivat heidät ja toinen tuli kuin sattumoin luo
ja kysäisi uteliaasti, minkä tähden emäntä noin teki.

Antje Baas oikaisi selkäänsä ja sihahti: "Mitä se teihin kuuluu?
Pitäkää huoli omasta nenästänne." Mies vetäysi takaisin, hämillään
hymyillen.

Sitten tuli toinen luokse ja sanoi ystävällisesti: "Kas sillä tavalla
sitä pitikin vastata! Mitä hänellä oli tekemistä ihmisten nenissä! Ehkä
saan antaa pojallenne tuossa kirjanipulla viis-groschenisen?"[9]

Antje Baas pudisti päätänsä ja huiskautti kättään ja sanoi äkäisesti:
"Mitä kerjäläisiä me ollaan? Pitäkää itse rahanne. Ehkä olette sen
tarpeessa enemmän kuin me."

Kirjapinkan poikakin pudisti päätänsä ja sanoi: "Ei me huolita apuja!"

Silloin lähti sekin herra matkaansa.

Viimeinkin ilmestyi Jan Baas nurkan takaa ja sanoi, ettei sitä tuttua
näy ei kuulu.

"No johan minä sen arvasin!" tokaisi Antje Baas. "Se on tietty, ettei
sinun hommistasi tule milloinkaan mitään. Nouskaa pois, kyllä selvitään
ilman tuotakin!"

Hän kopaisi pikku sisaruksia lujemmin käsipuolesta ja alkoi laputtaa
etunenässä. Hänen jälestään tuli Lotte, taluttaen pikku Hannaa. Sitten
isä, pullea patja kummassakin kainalossa. Ja viimeisenä Klaus, kantaen
kirjapinoa milloin oikealla, milloin vasemmalla käsivarrella, ja
viimein mukavimmin edessä vatsan päällä, -- katsellen ällistyksissään
ja uteliaana kahden puolen, seisattuen, kääntyen, tähystellen
ympärilleen, kompastuen ja sitten juosta pinkaisten niin että anturat
vilkki pienen matkan päähän ehtineitten vuodepatjain jälestä.

Huomattiin, että olisi jo toisella pysäkillä pitänyt lähteä junasta;
ja nyt oli kysyttävä tietä vähä väliä. Ja matka oli pitkä.
He tulivat Alsterdammille[10] ja kulkivat Jungfernstiegin poikki
Rathausmarktille.[11] Siellä seisattui Jan Baas puitten varjoon --
keisarin muistopatsasta ei siinä vielä silloin ollut --, ja kääntyi
tarakoineen perusteellisen verkkaisesti katsomaan taakseen, mahdotonta
ihmisvilinää. Oli juuri pörssin aika ja raatihuoneen kupeilla vieri
mustanaan väkeä. "Katsos, Klaus", sanoi Jan Baas, "mimmoisia ovat!
Katsos... ei ole kellään lapiota, ei muurarin lastaa, ei hevosta
riimussa, ei mitään. Näyttää kuin olisivat kaikki opetetut toisiaan
ajelemaan kuin koirat jänistä. Mutta ei suinkaan sitä nyt ihmisillä
eletä?"

Klaus Baas katseli kirjasylyyksensä takaa ja tuumi: "Taitaa olla aina
pyhä niillä, vai mitä, isä?"

Mutta Jan Baas ei ollut herkkäuskoinen, vaan tuumi: "Kyllä ne silloin
jalkojaan verkemmin vetelisivät! Katsos pakanoita: ihanhan ne tilsaavat
toisiaan kantapäille! Mahtaa siinä tointa sentään olla."

No sitähän Klaus Baaskin jo. "Kuules isä", hän sanoi, "jopas minä
tiedänkin! Ne on menossa satamaan tahi tulevat sieltä laivoja
lastaamasta."

Jan Baas pudisti ihmetellen päätänsä, teki verkkaisen käännöksen ja
tallusti eteenpäin. Klaus Baas perästä.

Perhe nousi pitkin Alte Steinwegiä ylämäkeen ja tultiin
Grossneumarktille.[12] Siellä heidän täytyi hiukan istahtaa
hengähtämään, keskelle kauppakojuja ja pukkipöytiä, uupuneina
patikoimisesta ja raskaiden tarakkain kannosta, pää pyörällä
mahdottomista rakennuksista ja väen hurinasta. Jan Baas lähti etukäteen
katselemaan heidän katua ja asuintaloa.

Siinä kirjapinkalla istua nököttäessään Klaus Baas sitten näki yhden
pöydän ääressä ruskeanaamaisen, laihan pojan, noin hänen ikäisensä,
huonoissa vaateriekaleissa, tutun tavalla pakinoimassa erään
kaupustelijan kanssa. Poika sattui käännähtämään, huomasi hänet siinä
istumassa ja tuli luokse, kädet melkein auki reuhottavan nutun
taskussa, hiukan hoikanlaisilla säärillään hoippuen, ja kysyi
suosiollisesti: "Mitäs te tässä odotatte?"

"Me etsitään kortteeriamme", vastasi Klaus Baas.

Poika sipaisi läntistyneen, harmaan ruojunsa kärellä kirjanippua ja
sanoi: "Mitä sinä tuolla rojulla?"

Klaus Baas kielsi klassikkonsa ja koko runouden ja vastasi
välinpitämättömästi: "Kun sattui olemaan, niin toin mukaan."

Poika nyökkäsi päätään sivulle päin, toripöydälle, jossa oli luottain
vanhoja kirjoja: "Täytyy myydä, mätki tuonne!"

Maalaistulokas pudisti vaieten ja totisesti päätänsä: "Ei me myydä
tavaraamme."

Kaupungin poikaa miellytti tuollainen kylmä lyhytsukaisuus, joka oli
melkein yhtä suuremmoista kuin hänen kadunkokeneisuutensa. Hän kysyi:
"Mikä nimi?"

Toinen vastasi selvästi ja täydellisesti: "Minä olen Klaus Hinrich
Baas."

"Aa", hymähti poika, hiukan ihmetellen mointa arvokkuutta ja
vakavuutta, -- "minä taas Kalli Dau. Meillä on tuolla kukkaskauppa.
Näetkös? Tuolla hiilimakasiinien luona. Mutta meidän väellä ei ole
paljon virkaa: isäpuoleni makaa putkassa |a äiti ostelee
silkkipuseroita."

Klaus Baasia kauhisti ja inhotti kuulla mokomaa; mutta hän kätki
tunteensa ja virkkoi totisesti ja hillitysti: "Nämä tässä taas ovat
minun omaisia. Meidän asumus on Rademachersgangin kulmassa; tiedätkö
missä se on?"

Kalli Dau keikautti taas päätänsä syrjittäin ja sanoi: "Tuolla
rinteellä, mekin siellä asutaan." Ja käännähti ja meni tutun
kauppiaansa luokse.

Isä tuli takaisin, ja he lähtivät taas kiertämään, äiti jälleen
etunenässä. Jonkun ajan päästä äiti seisattui ja katseli ensin talon
numeroa ja sitten kaula ojolla pimeähköä porttikäytävää. Hän käännähti
vähän Lotteen päin ja sanoi purevasti: "Taitavat siivota täällä vaan
kerta viikossa!" Sitten hän nakkasi tiukasti päänsä pystyyn ikäänkuin
keräten kaiken rohkeutensa ja uhkansa ja meni edeltä hämärään pihaan.

       *       *       *       *       *

Jo huomenna lähetti äiti heidät kouluun. "Olkaakin ihmisiksi!" hän
sanoi, kohottaen uhkaavasti kättänsä.

He laskeusivat kaksi porraskertaa ja lähtivät kaupungille, Lotte
etumaisena, Klaus jonkun askeleen jälempänä. Silloin vierivät vastaan
rillat... Miksi oli kuskilla niin hupsunmoinen hattu?!... Tuolla seista
hojotti poliisi... mitähän se siellä hounaili; siivostihan nuo ihmiset
kaikki kulkivat?... Tuossa postimies... kylläpä sen täytyi ravata
rappuja!... Ja tuolla merkillisen näköinen herra, karvalakki päässä ja
omituiset pitkävartiset saappaat jalassa, ja miten pöyhkeästi se
marssi... mistähän se oli! Mutta tuo, joka kulki sen jälestä, eiköhän
tuo vain ollut jokin talokas kotipuolesta. Pitipä oikein seisattua
noita kahta katselemaan. Mutta eteenpäin nyt vaan! Silloin hän törmäsi
vanhan paksun matamin syliin ja karisti hänen pikku ostoksensa maahan.
Rouvakos ällistyi ja älähti: "Loppi, maalainenko olet? Etkö näe
ihmisiä!"

Koulussa: miten äärettömästi lapsia! Miten erilaisen näköisiä! Ja eräät
haastoivat niin kummallista kieltä! Eikä kukaan ollut hänestä tuonaan!
Nyt tuli opettaja sisään: pitkä, hoikka herra, jalassa isot, tiukat,
kiiltävät kengät. Minkämoiset kengät! Sellaisia ei ollut kotipuolessa
kellään. Klaus Baas istui jäykkänä ja hievahtamatta ja ihmetteli, ettei
opettaja jo paiskannut kokonaista rivillistä viikareita, jotka vuoroin
tahallansa rämistivät taulujaan ja vuoroin tökkivät rihvelillä toisiaan
kylkeen, polvelleen ja antanut keppiä. Ja hän joutui hirmuista
kohtausta odottaessaan, joka voi syntyä tuossa paikassa, jännityksestä
aivan kuin tuleen ja koetti kiiluvin silmin ja reippailla vastauksilla
johtaa opettajan huomiota pois vaaran paikasta. Opettaja huomasikin
hänet kohta ja sanoi: "Sinulla on ollut siellä maalla hyvä opettaja ja
olet ollut ahkerakin." Tästä oli Klaus mielissään; mutta samalla se
velvoitti häntä: ja hän oli nyt vastakin hyvin tarkkaavainen ja pani
silmänsä kiilumaan ja vastasi reippaasti.

Kun sitten välitunnilla sakeana rytäkkänä mentiin alas portaita
ahtaalle leikkipaikalle ja toiset siellä seisoskelivat rykelmissä
vierekkäin ja sekaisin tai kuhisivat ja kihisivät, ja Klaus Baas
asettui seisomaan seinustalle pää pyörällä sellaisesta vilinästä ja
hurinasta, niin tuli viisi kuusi poikaa ja asettui puolipyöröön hänen
eteensä ja sanoi: "Sinä, mollistelepas taas silmiäsi!" Mutta eivät ne
tehneet hänelle mitään pahaa.

Koulusta päästyä lyöttäytyi Kalli Dau hänen seuraansa ja sanoi: "Mitäs
sinä vielä kotona teet? Tule mukaan!"

Klaus Baas pelkäsi äitiä: toruu ja mukittaa! Koko St. Paulin[13] puoli,
josta Antje Baas oli kuullut paljon kauheaa ja jonka hän oli
summamutikassa kironnut, oli pojalta muitta mutkitta ja ikuisiksi
ajoiksi kielletty alue. Äiti oli heristänyt hiilipihtejä ja sanonut
tuttuun uhkaavaan tapaansa: "Ja koetappas vaan mennä St. Pauliin!
Pieksän sinut kuoliaaksi." Mutta muualta ei oltu nimenomaan kielletty;
ja näkemisen halu ja uuden ympäristön ihmettely oli julman suuri.
Niinpä Klaus Baas kuleksi vähän aikaa Kalli Daun kanssa, hiukan aina
takakynnessä, varovasti kuin talonpoika konsanaan.

Kalli Daulla oli tuttuja joka paikassa: vanhalla Steinwegillä eräs
rouva, joka seisoi kellarin ovella, takanaan kellari täynnä perunoita,
kaalia ja juurikkaita; Grossneumarktilla monet kaupustelijat sekä eräs
humalapäinenkin, jollaisia horkkuu kapakan ovella suuren torin
varrella. Kalli Dau pysähtyi jokaisen pakinoille, nälkäisenä,
tikkusääret vääränä, repaleisissa vaatteissaan, jotka oli ostettu
lumppukauppiaalta. Ja hänen sanansa olivat niin soveliaita,
luonnollisia ja miesmäisiä, etteivät tutut ollenkaan kummastelleet
sitä, että sellainen pieni rihvelikinttu uskalsi heitä puhutella, vaan
vastasivat hänelle samallaisella vakavalla tavalla.

Yksin poliisienkin kanssa Kalli Dau oli tutun suhteissa. Mutta ne eivät
olleet kaikki sovinnollisia. Kun Kalli Dau näki ystävän, meni hän kohta
luo ja rupesi pakinoihin. Ja vaihtelipa hän erään lihavan, hauskan
poliisin kanssa postimerkkejä ja vanhoja kuparirahojakin. Mutta joskus
he näkivät pitkän, laihan poliisikuipelon; hän oli "kelju mies", Kalli
Daun sanalla. Silloin Kalli Dau kiersi pelättynsä varovassa kaaressa,
asetti kirjat viereensä kadulle, kumartui hämmästyttävän notkeasti
aivan kiekoksi ja tuijotteli sitten vihansa esinettä, poliisia, pitkän
aikaa julmasti jalkojensa tikkuportin välitse. Ja kun poliisi
järjestyshaluisena, arvokkaana ja rauhallisena marssi häntä kohti,
keikahti hän pystyyn ja meni vaan jonkun sylen päähän kauemmaksi ja
lankesi taas samallaiseen kiemura-asentoon. Eikä hän ollut
millänsäkään, vaikka joku kaupunkilainen seisattui ällistyneenä häntä
ihmettelemään taikka nuoret rouvat, nähdessään yhtäkkiä moisen kiverän
ihmisepäsikiön, kirkaisivat kauhusta. Klaus Baas, jolle porvarillinen
hyvinvointi oli kaikki kaikessa, pyysi Kalli Dauta monta kertaa
hartaasti luopumaan mokomista taidon näytöksistä, mutta hän ei voinut
Kalli Daun sydäntä herkyttää.

Viimein he tulivat kukkakaupalle, jonka seinävierellä Kalli Daun vanhin
veli, hoikka, veltto miehen ketkale, paistatteli laiskana talvista
päivää, piippunysä leukapielessä. Kaupassa järjesteli äiti, laiha,
mustaverinen nainen, yllä korea silkkipusero, -- milloin punainen,
milloin sininen, -- kukkaruukkuja ja -kimppuja; hämärässä sivukopissa
solmi hänen miehensä seppeleitä tyttö-letukan kanssa, joka aina nauraa
kikatti. Pieni rouvankääkkä soitteli aina kerkiästi suupeliään jonkun
ostajan tai naapurin kanssa: hän oli Klaus Baasille erittäin
ystävällinen ja antoi hänelle pienen orvokkikimpun tuliaisiksi äidille,
niin että poika jo ihan ajatteli: ollapa sinulla tuollainen äiti,
hätäpäs sitten! Mutta kun hän muutaman päivän päästä osui takaisin
kukkakaupan ovelle, niin hän kuuli, miten kauhean raaoilla sanoilla
rouva haukkui miestään, joka pimeässä kopissa sitoi hautaseppeleitä.
Hän ei ymmärtänyt oikein, mitä rouva säkätti, sillä sättijän
itäpreussilainen murre oli hänelle outo, mutta hän tunsi, että somaa se
ei vain ollut. Hyi minkälaisia sanoja! Ja tuo raivostunut, raaka naama!
Ja nyt väitti mies hänelle, että akka antaa lasten nähdä nälkää ja
joutua hunningolle! Ei... ei! Oi! miten toisellainen oli sentään hänen
Äitinsä! Sen torat ja kovat hiilipihdit olivat kyllä ilkeät; mutta
miten paljon parempi hän oli! Ah, miten järjestystä rakastava, miten
hyvän huolen hän piti heistä! Klaus Baas vetäysi kaupan ovelta pois ja
juoksi kadun kulmatse suoraa päätä kotiin.

Siellä istui äiti, puhtaassa, suorassa puvussansa, totisena uuden
ompelukoneensa ääressä, jonka oli ostanut; ompeli ensimäistä
tilaustyötä, leninkiä, minkä alakerrassa asuvan puusepän matami oli
hänen valmistettavakseen uskonut. Maalla hän oli melkein läpi vuoden
puurtanut mukana maantöissä; mutta nyt hän aikoi oikein todenteolla
antautua entiseen ammattiinsa.

Lotte hääri edestakaisin kodin askareissa, aina touhussa. Aamusta
varhain iltamyöhään, paitsi tytön koulussa ollessa, kajahteli: Lotte,
tule tänne, Lotte, menepäs nyt! Milloin hän seisoi äidin vieressä ja
autteli rihmaa silmään ja piteli kiinni ompelusta; milloin keittiössä
lieden luona; milloin joku pienokaisista tarvitsi häntä, leikkiessään
kiltisti akkunan ääressä. Milloin piti Klaun takkiin ommella nappi,
joka oli putoamaisillaan. Ja aina se oli niin hyvä, aivan kuin ennen
muinoin Klaun pienenä ollessa, jolloin sisko oli kyykähtänyt polvilleen
hänen viereensä sen valkean portin pieleen.

Viimein Lotte pääsi omiinkin töihinsä. Jäykkähapsinen pellavapää
kumarassa hän istui kirjojensa ja taulunsa ääressä; palmikko solahti
aina rinnan puolelle taulun viereen, ja vähä väliä irtautui jokin
heleä, kaunis hapsi-veitikka ja tunkeutui silmille, ja hän ei voinut
olla sitä huomaamatta, täytyi vilkua siihen ja vetäistä se kiireesti
takaisin korvan taakse! Hän oli hyvin tunnollinen koulutöissään ja
lukuhaluinenkin; mutta hän ei tottunut niin pian uuden koulun menoihin
kuin Klaus, joten veikon täytyi autella ja neuvoa häntä joka ilta. Ja
kun Lotte silloin kohotti yhtäkkiä kirkkaat, sanomattoman puhtaat ja
totisen älykkäät kasvonsa ja katsoi veikkoon kysyvästi tai vastausta
kuunnellen, niin ei Klaus usein kuullut koko kysymystä: tuijotti vain
sisareensa suu auki, silmät ystävällisessä hymyssä, ikäänkuin
ällistellen tai odottaen jotain ihmenäkyä. Niin hän vaistomaisesti
ihaili ja rakasti siskossaan hentoa, älykästä naisellisuutta, jota hän
ei äidissään tuntenut.

He kaksi olivat niin täydellisesti yhtä maata, että he aina vain
ajattelivat samaa ja rakastivat ja toivoivat aina samaa. Kun he olivat
lukeneet läksynsä ja panneet yhdessä pavut pannuun ja antoivat niiden
nyt siinä paistua, ja olivat kattaneet pöydän, niin he hiipivät hiljaa,
jottei äiti huomaisi, akkunan luo ja katselivat pimenevälle pihalle.
Vastapäisen, mustan, huiman korkean kivimuurin alaosaa valaisi vielä
hiukan porttiholvista lankeava heikko hohde; ja lumihiutaleet
liihoittelivat suurina, kevyinä, verkkaisina tukkuina ilmassa. Muuta
mitään ei ollut näkemistä. Kotvan aikaa siinä seisottuaan supatti
Lotte: "Nyt minä näen, nyt minä näen!"

Klaus supatti myös: "Mitä sinä näet?"

Sisko painoi kasvonsa ruutuun, tuijotti silmät pyöreinä ulos ja sanoi:
"Minä näen pojat... kaikki luistelevat... luistelevat... odotas...
niin, nyt eroitan ihan selvään... ne luistelevat Süderstromilla ja
tuossa paikassa kiertävät jo Schafwegille..."

"Onko ne kaikki?"

"Odotas!"... Sitten hän luetteli ne varmalla äänellä, jokainen
nimeltä... "Ja nyt alkaa sataa lunta... ja nyt hukkasi Nickelsin Klaus
toisen luistimensa... Ne seisattuvat ja kiukuttelevat hänelle, kun hän
aina sen tekee. Muistathan."

"Luistelevatko ne yhä?" supatti Klaus. "Eivätkö ne nouse maalle...?"

"Odotas vähän... ei vielä... niin, nyt ne kapuavat mutkasta ylös,
tuonne jyrkälle rinteelle, tiedäthän sinä? Se on liukasta, ja aina ne
hurahtavat takaisin alas. Hollunderin Riku pääsi ensimäisenä laelle."

Sisko vaikeni jonkun aikaa ja kuunteli kosteain hiutaleiden hiljaisia
napsahduksia akkunaruutuun. Sitten Klaus supatti taas: "Nyt minä näen,
minä näen..."

"Mitä sinä näet?"

"Me loiotaan Gudendorfin nummella ja katsellaan Elbelle... Sinä ja minä
ja Wischin Klaus ja Liese Lachmann."

"Onko sekin siellä?" kysyi sisko ihmetellen, "sehän on niin laiska,
eihän se sinne viitsi."

"On", vastasi veikko, "ihan totta, on se vaan; se loikoo tuossa Wischin
Klaun vieressä. Muita ei olekaan. Ja sinä sanot Liese Lachmannille,
että hänen hameensa lievenauha on purkautunut ja että hänen mekossaan
on taas tahroja, ja torut häntä, kun hän on aina niin huolimaton. Ja
minäpä härnään Wischin Klauta ja mäiskään häntä kanervan varvulla
vasten nenää."

"Mutta eikö se suutu?... Yhäkö sinä mäiskäät?"

"Yhä... ei... nyt hän nousee jo jaloilleen ja nyt minä pylläytän hänet
nurin! Ja nytkös se suuttuu kamalasti."

"Niinhän se aina ennenkin. Potkiiko se sinua?"

"Potkii, mutta sinä pidät häntä käsivarsista ja riuhdot takaperin; hän
mylvii kuin härkä ja sätkii sääriään; mutta ei se minulle enää mitään."

"No se on toki hyvä", sanoi sisko ja huokasi helpotuksesta.

Vähän aikaa he taas vaikenivat ja tuijottivat silmät syvinä,
miettiväisinä pimeyteen. Ja hiljaa alkaa Lotte taas: "Minä näen, minä
näen..."

"Mitä sinä näet."

"Me leikitään kirkkotarhassa."

"Näetkö sinä ihan kaikki?"

Lotte pudisti päätään. "On niin pimeää, ei eroita enää rovasti Jensenin
hautakummelia. Te pojat istutte rivissä aidalla ja juttelette
sotajuttuja. Nyt tullaan me, minä ja Trammin Anna ja Liese Lachmann,
paksun poppelin luota... tiedäthän sinä, siellä kulmassa, kaidan polun
reunassa... ja ärsytellään teitä."

"Miten te ärsyttelette?"

"Me jankataan, muistathan, sitä viisua, jonka teimme teistä: Klaus
Baas, hupsis taas... Hollun Riku, naku niku. Nyt loikkaa Hollunderin
Riku minun jälestäni... hän juoksee Liese Lachmanin ohi, joka seisoo ja
antaisi mielellään ottaa itsensä kiinni... mutta Riku tahtoo kaapata
minut... nyt puun ympäri... pitkin polkua... ei se taida saada minua
kiinni... ja on tuuskahtaa nenälleenkin... ja silloin minä juoksen
pilarin taakse, joka on, muistatkos, siellä sakastin takana... jossa on
aina niin pimeää. Hän ei näe minua, seisoo, töllöttelee kuin olisin
lentänyt läpi seinän... Mutta silloin minun täytyy purskahtaa
nauruun... ja silloin se sai minut... ja puristaa minua kovasti, mutta
ei liian kovasti."

Klaus tuli mustasukkaiseksi ja sanoi: "Aina se on se Hollunderin Riku
jutuissasi."

Sisko painoi pikku kasvojaan akkunan ruutuun ja vastasi; "Niin, kun se
oli sukkelin kaikista, siksihän se."

"Eipäs", intti veikko, "minäpäs olin sukkelin."

"Sinä?!"... virkkoi sisko pitkään ja itsekin kummastellen... "Sinähän
olet minun veljeni."

Paraillaan he siinä seisoskelivat ja tekivät ihmeitään. Silloin he
kuulivat eteisen oven kolahtavan, ja isän kiskovan isot saappaat
jalastansa ja panevan läkkiset eväskahvi-kamppeet pöydälle. Sitten hän
ilmestyi keittiön ovelle ja huusi ystävällisellä äänellään: "Hyvää
iltaa kaikki vaan!"

Silloin pisti Lotte tulen vanhaan lamppuun, joka oli lieden reunalla ja
joka kaiketikin oli jakanut valoansa jo äidin esivanhemmille syrjäisen
nummen töllissä; -- lasiton, pieni taliluikku se oli, ohuesta pillistä
pisti esiin sydänpahasen pää, joka paloi aina vastahakoisesti, ritisten
ja hiljaa räsähdellen. Se oli halpa, kehno valaistusneuvo, mutta äiti
sanoi, että "vanha Saara", joksi hän kitupiikkiä nimitti, kulutti
vähemmän öljyä kuin muut lamput.

Ja sitten he koko pesuus söivät illallista, aivan samoin kuin sadat
tuhannet avaran Saksanmaan tasankojen perheet talvisaikaan: pöydällä
kirjava vahakangas, kädessä luupäiset rautahaarukat, keskellä
rautapannu, josta vuorotellen nostettiin papuja ja lihapaakkuja, -- ja
pakistiin päivän näkemistä ja uuden asuinkaupungin ihmeistä: isä
talonpurku-työstänsä, Lotte koulusta ja pienokaisista, Klaus Baas Kalli
Dausta ja hänen äitinsä koreista silkkipuseroista ja suuren Hampurin
menneistä vaiheista, joista oli koulussa kuullut; ja pellavahapsinen
pikku Hanna kaikesta, mitä vain oli nähnyt akkunasta pilkistellessään.
Ja isä kuunteli hyvin totisena heidän juttujaan. Hän käsitti varsin
tärkeäksi senkin, mitä pikku Hanna hänelle kertoi, ja puheli heidän
kansaan kuin aikuisten ystäviensä ikään. Mutta silloinpa suuttui äiti,
joka oli syöttänyt pikku sisaruksia eikä ollut siihen saakka puhunut
mitään; ja hän murahti Klaulle, joka kertoi vilkkaimmin ja hartaimmin:
"Luulin toki sinua hivenen älykkäämmäksi kuin isäsi; mutta lapsettaa
sinua kuin häntäkin. En jaksa enää teidän lopotustanne sietää."

Hetkisen päästä Klaus Baas nukkui jo pienessä, pilkkopimeässä kamarissa
Loten vieressä. Hän kuuli humalaisen muurarin, joka asui seinän takana,
haukkuvan ja sadattelevan niinkuin tavallisesti vaimoaan, joka ei ollut
edes hänen oikea vaimonsa, vaan asui vaan siellä hänen kanssaan; ja
Klaulla oli salainen suru, että jos se muurari vielä vaikkapa lyö puhki
väliseinän tai ampuu pistoolilla tälle puolle! Ja hän näki jo seinän
pullistuvan ja alkavan kaatua, ja kuula tulla vinkaisi, ja hän tunsi
tuskan viiltävän rintaansa, johon luoti osui. Mutta ei käynyt kunnian
tähden laatuun ilmaista pelkoaan Lotelle. Sisko lepäsi rauhassa ja
kohotti päätänsä ja katsoi, oliko veikolla tarpeeksi peittoa; ja kysyi
sitten, pitäisikö hänen nyt "tehdä koirankoppi": se on, köllöttää
polvet pystyssä selällänsä. Niin lepäsi Lotte hänen vieressään, ja
pikku veikko tunsi hänen keveän hengityksensä, hänen tukkansa poskeansa
vasten, ja hänen oli niin turvallista olla.



IV.


Parin viikon päästä tuli kova pakkanen ja lumipyry. Siihen aikaan
sattui monia ankaria lumisia talvia. Silloin Klaus Baas teki ensimäisen
pitkän huvimatkansa.

Eimsbüttelin[14] puolelle suurella aukeamalla, joka nyt on jo ammoin
rakennettu taloja täyteen, -- oli rakennuskiviröykkiöiden, puretuista
taloista tuotujen hirsitaapelien ja pienten lautakojujen välissä
isonlainen vesilätäkkö, jonka pakkanen oli vetänyt vahvaan jäähän.
Jäätä, taapeleita, soraläjiä ja kojuja verhosi raikas uusi lumi
kimaltaen kauniisti talvipäivän hohteessa.

Niinkuin kärpäset huoneessa lentävät sokerirasialle, niin olivat lapset
kaikista laitakaupungin korkeista kivimuureista ja ahtaista katukujista
rynnänneet lätäkölle ja kuhisivat jäällä ja lammikkoon viettävillä
äyräillä, joista tuokiossa syntyi oivallisia kelkkamäkiä. Useilla oli
luistimet jalassa; muutamilla oikeat pikku kelkat, joilla ratsastelivat
komeasti kahtareisin, Sylissä pikku siskot tai veikot. Mutta useat
olivat lasten tavoin kekseliäästi hankkineet itselleen kuka
minkinlaisia alusia: kellä oli laudanpätkä, kellä aimo pahvilevy; ja
parilla kolmella oli malmiset pannut, jotka he olivat anastaneet
äideiltään. Se oli vallatonta pikku kansaa, joka ei paljon huomisesta
päivästä huolinut, vaan pani surkeilematta alttiiksi paitansa ja pöksyn
takapuolensa ja lopulta luonnollisesti omansakin.

Ensimäisenä päivänä, jolloin tuo leikkipaikka löydettiin, oli Klaus
siellä Kalli Daun kanssa ja hyöri, pyöri vierasten lasten joukossa ja
kadotti kainoutensa sekä tunsi ensi kertaa olonsa niinkuin mukavaksi ja
hupaiseksi. Illallista syötäessä hän kertoi haltioituneena lätäköstä ja
sanoi, että huomenna päivällisiltä he sisarukset lähtevät kaikki sinne.
Äiti näyttikin suostuvan hänen ja Loten huvimatkaan. Mutta pienimpiä,
ei millään muotoa! Äiti sanoi, että ne turmelevat vaatteensa ja
joutuvat toisten jalkoihin; ja vaikka mikä onnettomuus voi vielä
sattua. Ja Klaus ja Lotte eivät uskaltaneet inttää vastaan.

Ja kun he seuraavana päivänä varustausivat huviretkelle, niin pienet
sisarukset itkivät. Klaus ja Lotte lähtivät kahden kesken kotoa, he
eivät tohtineet koettaakaan äidiltä pyytää. Kasvot vakavina he
laskeusivat portaita alas ja molemmat ajattelivat mielissään: Ah miten
pikku sisaruksilla oli ollut hauskaa maalla, laskea mäkeä rinteiltä ja
luikua jäällä; ja nyt niiden täytyy kyykkiä kotona ja katsella
akkunasta synkkää tiiliseinää!

Kun he olivat ehtineet portaiden puoliväliin, painoi Lotte yhtäkkiä
päänsä kaidetta vasten ja purskahti itkuun. Klaus säikähti ja seisoi
siinä allapäin; ja vähän kiukuissaankin, kun matka tähän uhkasi
keskeytyä. Mutta Lotte kohotti päänsä ja lähti hiljaa nyyhkytellen
nousemaan takaisin ylös, -- silloin Klauskin tuli jälestä ja oli hyvin
huolissaan, mitenkähän nyt oikeastaan käy!

He tulivat sisään! Ja Lotte astui perhehuoneeseen, jossa äiti seisoi
ompelukoneensa ääressä jokin ommeltava käsissä, ja sanoi merkillisen
rauhallisesti ja hiukan kujeilevastikin, aivan kuin isä äidin kanssa
puhellessaan: että hänen pitää saada pienetkin kanssansa, hän hoitaa
niitä paraansa mukaan.

Mutta äidille oli kai juuri tuo äänen sävy kuin piiskan huimaus vasten
kasvoja. Syvimmästä sydämestä pyyntö tuli, vaikka joutuikin väärin
käsitetyksi. Äiti lyödä läimäytti kelpo lailla Lottea pari kertaa.

Lotte pysyi rauhallisena, aivan kuin isä. Kärsi lyönnit tyynesti,
kohotti vain toisen kätensä suojakseen, -- kunnes äiti käännähti ja
meni makuuhuoneesen, luultavasti hätkähtäen Loten rauhallisen kirkasta
katsetta, jossa ei ollut myöntymystä.

Nyt rupesi Lotte lattialle pikku sisaruksien eteen ja puki heidän
päälleen talvijakut ja mennä hoippuroi silmät kyynelistä sameina
piirongille ja pani heidän kaulaansa liinat ja korville huivit; hänen
povensa hytkähteli ja vapisi itkusta. Sitten meni koko pesue
nyyhkytellen ja ujeltaen alas portaita. Klaus ei uskaltanut Lotteen
katsahtaakaan, -- häväistyä ei sovi katsoa, -- ei väärin ja syyttäkään
häväistyä.

Klaus sukaisi jalkaansa luistimet, jotka hän oli tuonut maalta mukaansa
kaupunkiin, ja heittäysi pian tapansa mukaan koko sielullaan leikin ja
ilon valtaan. Tuon tuostakin hän kuitenkin tähysteli Lottea joukosta ja
näki hänen laskevan mäkeä, pitäen vuorotellen sylissään pikku
sisaruksia, -- lyhyenlaisen hameen helmat korkealle kurottuina, selkä
kyyryssä. Kellervän ja vaalean kuultava palmikko oli keikahtanut
niskasta rinnanpuolelle ja hohti heleänä punaista poskea vasten.

Leikittiin paraillaan ja hälistiin iloisesti, kun Klaus kuuli yhtäkkiä
levottomia huutoja ja näki ison poikajoukon väittelevän kiivaasti erään
vanhanpuoleisen, hartiakkaan miehen kanssa, joka tuli lammikolle ja
lykki kömpelösti lapsia tieltään. Hän mulkoili huvipaikkaan
verestävillä silmillään, jotka kiiluivat punaisesta juopon naamasta.
Klaus juoksi lähemmäksi ja kuuli, että tuo mies oli vuokrannut tämän
paikan ja sanoi ajavansa lapset sieltä pois. Kun eräät pojat huusivat:
"Se on humalassa ja siksi me ollaan hänen vastuksinaan", meni mies
matkaansa, mutta palasi pian poliisin seurassa. Poliisi oli
ystävällinen, kaunis mies ja hän lausui pari sanaa lapsien puolesta
kentän omistajalle. Mutta tämä ei heltynyt, ja poliisi täytti
virkavelvollisuutensa ja käski rauhallisesti lapsia hajaantumaan.

Kauan seisoivat lapset vielä parvissa lankkuaidan ympärillä, joka sulki
pääsyn heidän kadotettuun paratiisiinsa. Mutta kun he näkivät, ettei
asia siitä muuttunut, niin he lähtivät kotiin, vähä väliä kuitenkin
katsellen taakseen aitaukseen. Niin he etenivät pitkänä, harvana jonona
korkeihin kivirakennuksiin, jotka tuolla jonkun matkan päässä
ympäröivät aukeamaa kuin lauma kummallisia, kömpelöitä hirviöitä,
tummina kuumottaen harmaan punertavaa, valotonta iltataivasta vasten.

Pikku sisarukset eivät tahtoneet vielä kotiin, ja kun Lotteakin nyt
peloitti astua äitinsä kasvojen eteen, niin he jäivät leikittelemään
tuuliseen, kosteaan porttikäytävään, sillä itse pihalla oli leikki
kielletty. Mutta pian Klaus huomasi, että Lotte aivan tärisi vilusta ja
että hänen silmäkuoppansa olivat mustansiniset. Silloin Klaus vaati,
että heidän on mentävä sisään.

Keskellä yötä herätti äiti Klaun. Hän seisoi puolipukimissaan vuoteen
vieressä ja sanoi säälittömästi: "Kuinka sinä makaat?" Samassa Klaus
kuuli viereltään sekavaa puhetta: "Missä sitten Hannan kaulaliina?
Täällähän sen piti olla? Minun täytyy nousta ja mennä hakemaan... mutta
ensin on syötävä illallista... kiireesti, kiireesti nyt... isä kolisee
jo portailla! Joudutko siitä, ylös sängystä, iso laiskiainen!"

Klaus hypähti kauhuissaan vuoteesta ja pukeutui ja katseli sitten
avuttomana kuinka äiti varusteli kylmiä kääreitä ja asetteli niitä
sairaan ympärille. Ja isäkin tuli makuuhuoneesta ja katseli Lottea niin
vaieten ja huolissaan että ihan sydäntä särki.

Isä meni työhön ja kävi menomatkalla lääkärissä. Lääkäri tuli ja sanoi,
että se oli aivotulehdusta ja hyvin vaarallista. Lääkäri kävi sitten
heillä joka päivä, mutta ei voinut auttaa. Sairas makasi selällään
silmät ummessa, usein aivan tajuttomana ja uikutteli ja vaikeroitsi
itsekseen. Äiti kävi vuoteen luona ja meni pois, -- tuli ja meni, yhtä
päätä, yötä päivää.

Klaus huomasi, ettei äiti niinä päivinä nukkunut ollenkaan. Yhden
ainoan kerran hän vain näki äidin torkahtavan polvilleen siskon sängyn
viereen. Mutta Klaus ei tohtinut pyytää äitiä menemään levolle ja
tarjoutua itse vartioimaan, sillä äiti näytti niin kummalliselta ja
kalsealta, että aivan hirvitti. Hänen kasvonsakin vääntyivät joskus
niin kauhistavasti, että hän oli kuin vanhus ikään. Silmät pyöreinä
Klaus katseli äitiä, kun tämä meni vuoteen luota toiseen huoneesen, ja
asettui sitten ikkunan ääreen ja nojaili lautaan ja tuijotteli ulos
kolkolle pihalle.

Kun Klaus huomasi, että sairas pelästyi ja säpsähti pienintäkin ääntä,
niin hän vei äidiltään kysymättä pikku sisarukset kerrosta ylemmäksi
portaille ja leikki siellä heidän kanssaan, sillä siinä kerroksessa ei
ollut asukkaita. Vielä ylemmästä kerroksesta tuli kaksi heikkoa, hentoa
lasta ja yhtyi heidän seuraansa. Pakkanen kovisti vielä ja heitä
palelsi armottomasti ahtaassa leikkipaikassa, yksinkertaisessa
leikissä. Ja Klaus sai miettiä ja keksiä jos mitä, tovereistaan
liikkeellä vilua karistaakseen. Kun aurinko vähänkin pilkahti, he
istahtivat kaikki yhteen sykkyrään ikkunasyvennyksen perimäiseen
pohjukkaan, johon aurinko iltapuoleen yletti, joskin lyhyen hetken.
Kylki kylessä he siinä kyyköttivät seinää vasten ja lämmittivät
toisiaan; ja leikki oli sellainen, että pilven mentyä auringon eteen
tuli arvata, mihin saakka aurinko ensi kerralla paistaisi. Klaus tiesi
kyllä etukäteen, mihin saakka se paistaisi, mutta hän oli muka
uskovinaan, että säteet voivat yhtäkkiä puikahtaa esiin minne tahansa
kuin mitkä valkeat kissanpoikaset. Jos tuli sietämättömän vilu ja
ikävä, niin nuo yläkerran hintelät lapset riisuivat kengät jalasta ja
laskivat luikua kaidelaudoitusta pitkin; kuin kerät he menivät
länkisäärillään alas, kiusallisen hullunkurisesti; ja kepsuttivat
sitten sukkasillaan taas portaita ylös.

Illan suussa tuli isäntä ylös syöttämään kyyhkysiään. Hän motkotteli
ohi mennessään aina ja erehtymättä noista "ijankaikkisista kakaroista".
Yläkerran surkeat ressut näyttivät hänelle takaa pitkää nenää; mutta
Klaus vetäisi sisaruksensa pois tieltä ja katsoi totisin kasvoin
maahan.

Ja sitten tuli isä raskain askelin verkalleen kotiin työstä. Ja hiljaa
hiipivät lapset häntä vastaan yläkerroksesta. Miten isä näytti
väsyneeltä! Miten raskaasti hän käveli! Hän ihan läähätti portaita
noustessaan ja hänen otsallaan kiilsi selvä hiki. Voi jos hänkin vielä
tulee sairaaksi!

Silmät tuijottaen oudosta pelosta he menivät kaikki keittiöön ja
katselivat jännityksessä kamarista tulevaa äitiä. Mutta heidän
katseensa painui kohta alas, sillä äidin silmistä kuulsi yhä tummempi
tuska. Sitten he istuivat huolissaan mikä missäkin nurkassa omissa
mietteissään ja kuuntelivat hourailevan sairaan soinnutonta,
vaivaloista vaikerrusta.

Yhdeksännen päivän iltana vaipui äiti keittiössä uneen, otsa lieden
laitaa vasten, väsynyt kun oli: ei ollut koko aikana nukkunut muuta
kuin vaate päällä. Nyt hän oli varmaankin salaa itkenyt. Silloin kuuli
Klaus yhtäkkiä kamarista äänen, joka oli tavallista kirkkaampi ja
tuskattomampi. Hän hiipi ovelle ja katsoi pelokkaasti vuoteelle, johon
lampunvarjostin levitti hämäräänsä, ja veti keittiön oven hiljaa
kiinni. Klaus odotti jännityksestä vavisten, ja sitten valitus lakkasi
kokonaan ja Klaus kuuli sisarensa hiljaa huudahtavan äitiä. Klaus meni
luokse, -- hän oli tullut yhtäkkiä aivan levolliseksi ja sanoi hiljaa:
"Minä se olen, Lotte.... minä!"

Lotte raotti hiukan silmiään ja sanoi heikolla, väsyneellä äänellä:
"Missä sinä olet?"

Klaus kumartui hänen puoleensa ja vastasi: "Tässä, katsohan. Etkö näe
minua?"

Lotte vaikerteli hiljaa ja supatti: "En minä näe sinua... minä olen
sokea!... Älä, älä sano muille."

Klaus lyyhähti polvilleen. Tuska häntä vallan pyörrytti. Hätäisesti hän
kuiskutteli: "Sano... sano... että... minä näen... minä näen... sano...
minä näen...!"

Lotte kuunteli ja koetteli avata silmiään ja jatkoi ikäänkuin toiselta
kertomusta odottaen: "Mitä näet..." Ja odotti.

Silloin Klaus näki, että hänen silmänsä olivat aivan kalseat ja harmaan
valkeat kuin vanhain naisten silmät. Ja hänen päänsä hetkahti
käsivartta vasten ja hän sanoi epätoivoissaan: "En näe kerrassa
mitään."

"En minäkään", uikahti Lotte hiljaa. Ja hän ei hievahtanut, kun Klaus
itki hänen vieressään. Sitten lausui Lotte kuin raskaan ajatuksen
jälkeen selviten ja rauhallisesti, vakaasti päättäen: "Nyt en avaa enää
koskaan silmiäni, ettei äiti sitä huomaisi." Sisko koetti vielä
muutakin puhella. Mutta Klaus ei hillittömästi itkiessään ymmärtänyt
hänen sanoistaan muuta kuin vain kotipuolen nimen.

Hänen siinä maatessaan oli isä tullut kotiin ja herättänyt ovea
kolauttamalla äidin. He tulivat nyt molemmat sisään ja näkivät Klaun
siinä yhä polvillaan sängyn vieressä ja kuulivat Loten tavallisen
valituksen.

Niin meni jälleen koko se ilta, entistä surullisempana. Äiti istui
kumarassa sairaan vuoteen ääressä; isä ja Klaus seisoivat kylmän lieden
vieressä. Kun tuli makuuaika, astui äiti keittiön kynnykselle ja lausui
isälle lyhyesti ja ankarasti kuin ainakin:

"Mene nyt levolle. Sinun täytyy huomenna taas päästä terveenä työhön."

Isä pudisti päätänsä, heitti tuskallisen katseen ympärilleen ja sanoi:
"En voi enää tuota vaikerrusta kuulla." Ja hän meni ulos istumaan
portaille.

Silloin pujahti Klauskin ulos ja istahti isän viereen. Koko yön he
siinä istuivat kuunnellen hiljaista, heikkoa valitusta, jota seinätkään
eivät pidättäneet. Klaus piteli isän kättä kädestään ja puheli hänelle
minkä mistäkin tulevaisuuden tuulentuvista, häntä rohkaistakseen ja
lohduttaakseen: Petter tulee suureksi ja saa renkinä hyviä palkkoja,...
ja hän, hän rupeaa opettajaksi ja hakee paikan kotikylässä. Ja sitten
asuvat isä ja äiti hänen luonaan ja hän on heille niin hyvä. "Sitten
sinä vain vähän hoitelet minun vihannestarhaani, isä... sinä olet viime
aikoina näyttänyt niin huonolta, mikä sinulla on?"

Jan Baas pyyhkäisi kädellään silmäkulmiaan ja sanoi: "Ei se ole
mitään... rakennuksen ristikkorunkoa purkaessa putosi parru ja puukkasi
kylkeen. Siitä asti on sitten kylkeä kolottanut. Mutta älä virka vaan
äidille mitään."

Klaus tunsi isän äänessä toivottomuuden; tavallisesti se ääni oli niin
täyteläinen ja kaunissointuinen. Ja Klaus istui siinä, ajatukset sinne
tänne vatvoen ja ajelehtien. Ja hän muisti lauseen lukukirjasta, jota
oli äskettäin koulussa luettu: "Siten joutui nyt perhe suureen
puutteesen ja tuli aivan köyhäksi." Jos isä sairastuisi, niin silloin
hekin toden totta joutuvat suureen puutteesen ja tulevat köyhiksi.
Klaus ajatteli erikoisesti sanaa: köyhä... köyhä. Kotipuolessa oli
sanottu eräitä talollisia ja mäkitupalaisia köyhiksi. Hänkin oli kerran
käynyt semmoisessa talossa. Ja hänen sydäntään kouristi ikäänkuin nälän
ja vilun ja häväistyksen tunne, ja hän oli liittynyt lujemmin isänsä
käsipuoleen. -- Muurarin sälli kompuroi nyt juovuksissa ja itsekseen
öristen ylös portaita. Sitten tuli hiilityömies alas asunnostaan,
taskussa eväsjuoma-lekkeri, joka kolahteli kolkosti kaidetankoon. Ja
sitten koitti harmaa aamu -- ja tuli äiti. Hänen kovat, jäykät kasvonsa
olivat vielä kaksi viikkoa sitten olleet sileä-hipiäiset. Mutta nyt ne
olivat kuin hirvittävän myrskyn ja raekuuron uurtama ja hävittämä
vainio.

"Nyt hän on hiljaa", sanoi äiti ja katsoi heitä kalseasti,
lohduttomasti. "Tulkaa sisään vaan." Silloin he purskahtivat molemmat
äänekkääsen itkuun.

Kun Klaus keittiön akkunan luona oli itkenyt menehtyäkseen, lähetti
äiti hänet puuseppään, jonka himmeä työpaja oli läheisen talon
pihassa. Puuseppä oli ikävoitto-mies, hiukset ja vaatteet kaikki
höylänlastuissa. Tilauksen kuultuaan hän kysyi Klaulta jörösti vaan,
mitenkä vanha hänen sisarensa oli? Kun Klaus vastasi: "Kolmentoista",
tuli ukko koko lailla pirteämmäksi ja kutsui hänet kanssaan
takahuoneesen, jossa kaikellaisten tarveainesten ja hajallisten
huonekalujen joukossa oli pino ruumisarkkuja. Ukko mittasi yhtä arkkua
kyynärkepillään ja pystytti sitten mitan Klaun eteen, sanoi:
"Näytäpäs, miten iso on sisaresi?"

Klaus asetti kätensä niin korkealle päänsä yläpuolle kuin ajatteli
Lotten vaalean päälaen ylettyneen.

"Onko se niin iso?" kysyi ukko.

Klaus nyykäytti päätään. "Aivan niin", hän sanoi.

"No sitten on kirstu liian pieni", vastasi ukko harmissaan. "Sano
äidillesi, että minä tuon sen huomenna puolenpäivän aikaan. Mitenkäs se
on maksun?..."

"Äidillä on jo rahat varattu", vastasi Klaus rauhallisesti.

Kun hän palasi kotiin, sanoi äiti lähettäneensä isän työhön ja tokaisi:
"Sitenpähän kestää paraiten päivänsä, ei hänestä ole apua muuten; se on
niin vento... tulehan nyt."

Klaus meni kalpeana äidin jälestä kamariin kuolinvuoteen Ääreen ja
seisoi, odotti taampana. Äiti kumartui nyt ja otti vainajan syliinsä,
niin liikuttavan hellästi että Klauta vallan puistatti, katsahti häneen
hiukan ja käski hiljaa ottamaan vuoteesta pois kaikki aluset paitsi
olkia. Sitten viittasi pään nyykäyksellä puhtaasen raitiin, joka oli
tuolilla. Kun vainajan pää hiukan riippui, tuki Klaus sitä. Ja sitten
he laskivat Loten puhtaalle raidille. Äiti riisui pikku paidan hänen
yltään ja pesi hänet märällä liinalla, ja Klaus piti suorana, pystypäin
ruskeaa savivatia, kuin mikä kunniakas, ritarillinen vahtisoturi. He
puettivat Loten puhtaasen paitaan, sukivat hänen hiuksensa ja asettivat
pään somasti pielukselle sekä pienoiset jalat, jotka niin ahkerasti
olivat kotiaskareissa kiiruhdelleet, sievästi rinnakkain.

Sitten Klaus meni perhehuoneesen ja viihdytteli pienokaisia koko
hiljaisen päivän ja kaksi seuraavaakin päivää. Hänestä oli vilkkaus
väistynyt, hän ei nyt katsellut ympärilleen, ei arvostellut. Hän istui,
aprikoi kummia pulmia: missähän sisko nyt oli, jäätynytkö kuolleesen,
kylmään ruumiisen vai taivaassako... mutta missäs taivas... tai ehkäpä
hän seisoi näkymättömänä lieden luona tai jossakin nurkassa ja katseli
silmillään, jotka "ei olleet eläväisten", vanhempainsa ja sisarustensa
askareita? Klaulle virkettiin jotakin, hän säpsähti kuin unesta
havahtuen. Sitten hän näki, että isä oli heikko ja kalpea ja että äiti
aina huoneensa ovesta tullessaan tukeutti väkivaltaista tuskaa, joka
häntä raateli, kun hän näki arkun. Ja kun äiti sitten kerran jälleen
tuli huoneesen ja Klaus katsahti häntä, niin hän huomasi, että pian
taas oli syntyvä lapsi.

Hautajaisten jälestä palasi Klaun luonto vähitellen pakoretkiltään, --
ikäänkuin pelästynyt lintu, joka jälleen alkaa arasti visertää. Hän
lähti jo lieden tai akkunan luota ja kulki huoneesta toiseen ja puheli
sisarustensa ja vanhempiensa kanssa ja aivan kuin valloitti menetetyn
kodin väkineen. Mutta iltaisin, maatessaan vuoteella, jonka hän
itse oli tehnyt pienen eteisen lattialle, hän jälleen aprikoi,
missähän vainaja lienee, ja hänen pälkähti päähänsä -- se tuntui
luonnollisimmalta ja kauniimmalta ja jollakin tavoin ymmärrettävimmältä
-- että sisko oli uudessa pienokaisessa, äidin kohdussa, ja että kyllä
äitikin sen tiesi, olipa ehkä Loten kanssa siitä jo puhunutkin. Mitenkä
Lotte muuten olisi voinut niin rauhallisesti kuolla?

Ja kun jouluaattona syntyi pikku tyttö, tuntui se hänestä vallan
varmalta. Hän tuuditteli usein tuntikausia lasta sylissään, sillä
kehtoa ei enää ollut, ja katseli sitä tutkivasti silmiin ja puhutteli
kuiskutellen vainajan nimellä, sillä sama nimi sille tosiaan oli
annettu. Ja siinä riitti hänelle touhua! Niin ratkesi pulma mieluisesti
ja hän heitti viisaasti huolet ja saavutti jälleen pienen oikeuden
iloon.

Sitten hän lähti taas kaduille ja kululle. Mutta vielä hän oli melko
hiljainen ja liikkeissään hillitty. Hänen kasvoillaan huomasi jo
kypsyyden piirteitä, hänen katsellessaan taas ihmisten elämää ja
aherrusta. Aikaa hänellä ei ollut paljoa, sillä pojan hartioille
joutuivat nyt monet Lotte vainajan huolet. Mutta silloin tällöin hän
ehti kuitenkin Kalli Daun kanssa kulettamaan seppeleitä ja
kukkakimppuja tilaajille ja asian ohella tekemään jonkun pienen
tarpeettomankin kierroksen. Niin he partioivat aina Alsterin lammikon
kimaltaville rantakaduille ja menivät alas satamaan, -- ja siellä näki
nyt Klaus aivan parin kyynärän päästä juuri ne mahtavat höyrylaivat,
joita hän ennen oli ihaillut kaukaa vanhempainsa pirtin akkunasta ja
harjulta.

Kalli Dau oli Hampurissa kuin kotonaan, -- jopa hän tuntui pitävän
Hampuria kuin minä omaisuutenaan. Mutta erityisesti oli juuri satama
hänen omaansa. Sattuihan tosin joskus, että he erehtyivät matkansa
määrästä ja että heitä pöllyytettiin palaamaan takaisin, -- jopa he
kerran näkivät paraaksi pistää paluuretkellä aika lipetiksi, ja se oli
Klaus Baasista hyvin ilkeää. Mutta ylimalkaan retket onnistuivat hyvin,
koska tuo pieni, ruskea, laiha vintiö, Kalli Dau, riekaleissaan
esiintyi hämmästyttävän varmasti ja luottamusta herättävästi.
Räntäisinä helmikuun päivinä he seisoivat usein kaikessa rauhassa
höyrylaivain kansilla ja katselivat kuinka ruumasta huiskahti kori
toisensa perästä hiiliä märälle, likaiselle kannelle. He marssivat
Kiinan höyryille ikäänkuin heillä olisi ollut hyvääkin asiaa ja
kolusivat joka kolkan ja kurkistelivat paapuuriin ja näkivät
kiinalaiset lämmittäjät läiskimässä korttia sammumattoman lamppunsa
punervassa hohteessa. He keinottelivat jollakin tavalla,
joka ei maksanut riunan puoliskoa, joen toiselle rannalle
Steinwärderiin.[15] Ja siellä he saivat jonkun työnjohtajan tai
mestarin houkutelluksi antamaan heille luvan mennä hallin läpi, missä
pitkillä kivipermannoilla höyrylaivain rautaisia runkokaaria ja
kylkiluita käännettiin, -- ja sieltä he pujahtivat sitten pajoihin,
joissa sepät huiskivat ahjojen ja alasinten ääressä. He kapusivat
telineillekin, joilla mittaajat takoa kalskuttivat laivain levykupeita
niin että kauas satamaan kuului pauke. Viisaasti, selkä kyyryssä he
sitten puikkivat, jotteivät vain juosseet suoraan isännöitsijän
kynsiin. -- "Oikeastaan se ei olisi tarpeellista", sanoi Kalli Dau --
kun he kaarsivat vajojen seinävieriä, säkkien, tynnyrien,
tavarapakkojen, taapelien, tuonti- ja vientitavarani lomitse. Kalli Dau
tunsi melkein jokaisen nähdyn kampeen ja selitteli, mitä ne olivat ja
mistä peräisin, ei suinkaan koulumestarin tavoin, vaan sivumennen,
ikäänkuin sanoakseen: Nämä nyt ovat minun. Klaus Baas kulki arasti ja
kainostellen jälestä, iskien uteliaat katseensa joka esineesen. Viimein
he nousivat porraslautaa myöten suuren Etelä-Amerikan höyryn kannelle
ja kävelivät herrastellen käytävissä ja hyteissä ja saivat appelsiineja
eräältä ystävälliseltä stewardessilta,[16] jolla oli hieno musta
leninki ja valkea myssy ja jonka kanssa Kalli Dau näytti olevan vanha
hyvä tuttu. Kalli Dau tuli yleensä ihmisten ystäväksi heti kun hän
seisattui heidän eteensä ja hieman kallisti pientä, ruskeaa päätänsä ja
suvaitsi avata suunsa lyhyeen hupijuttuun.

Maanpoika ei kuitenkaan näkemistään liiaksi ällistynyt. Hän oli
luonteeltaan levollinen ja kylmä ja sitäpaitsi oli jo maalla ennestään
tottunut hevos- ja ajeluhommiin, oli nähnyt siellä pikku tiskit ja
muurarin kauhat ja kinungin käytöt ja raudanniittaukset, joten hän ei
nyt ollut huomattavasti hämmästyksissään. Hänen mieltään eivät nämä
laitokset suinkaan töykäisseet, päin vastoin ne vetivät hänen haluaan
harvaan ja hartaasti itseään kohti, niitä tutkimaan. Ja hän riemuitsi
monenmoisesta ihmisten touhusta; kuin katsoja tähystäen näyttämölle,
jonka hän jo ennestään tunsi pienessä muodossa, mutta joka nyt oli
entistä suurempi ja runsaammin varustettu. Usein leimahti hänessä halu
kertoa kaikesta näkemästään ja kokemastansa isälle ja Lotelle ja
selitellä ja mahtailla tai kysellä, mitä ei tuntenut. Mutta sitten hän
yhtäkkiä muistikin, että isähän nyt olikin huolten painama ja hiljainen
ja Lotte kuollut. Silloin nähdyt kummat uudestaan kutsuivat häntä Itse
heitä tutkimaan ja pakoittivat hänet vielä kerta tyyten tarkastamaan ja
arvioimaan ja lausumaan itsestään ajatuksensa, ja sitten jättämään
heidät omaan rauhaansa omituisuuksineen päivineen.

Niin hän juoksenteli Kalli Daun kintereillä. Ja tämä vaati
opastuksestaan sen palkkion, että ainoastaan hän itse sai antaa kukat
ostajille, ja pitää myös ominaan groschenit, joita silloin tällöin
tipahti. Ne hän piiloitti kotonaan suuren, tomuisen, halenneen
kukkaruukun alle, joka oli pantu alassuin palmun jalustaksi. "Minun
omaiseni on sellaista roskajoukkiota", sanoi Kalli Dau. "Ne varastavat
toistensa massista minkä kerkiävät, etenkin äiti ja Jonni veli. Jonni
ei teekään nykyään kerrassa mitään muuta kuin lorvehtii kaduilla,
koikkelehtii, töllistelee. Hm, ja sitten se surkea ruuan puoli!
Luuletko että se" -- sillä hän tarkoitti äitiään, -- "osaa tehdä edes
kunnollista ruokaa? Eikös! Mätkii hukkaan ja tärvelee kaikki. Ei, minä
menen merille heti paikalla kun pääsen! Ei se antaisi minun mennä,
luulee, että minun pitäisi hänen tähtensä kaiken ikäni hikoilla ja
luitani katkoa. Mutta kyllä minä pusken pääni läpi."

Klaus Baas saattoi Kalli Dauta aina puodin ovelle, mutta ai sisälle, ja
näki groschenien katoavan kukkaruukun alle, ja palasi sitten kotiin.

Muutamien viikkojen päästä heidän välinsä jotenkin rikkoutuivat. Kalli
Dau oli eräänä päivänä siepannut tuloja kokonaista kolme groschenia
eikä antanut hänelle niin mitään, vaikka ne olivat kaikki puolen
groschenin lantteja. Sitäpaitsi kävi hänestä ajan pitkään suorastaan
sietämättömäksi tuo koipikeikistely, joka juuttui Kalli Dauhin vähä
väliä kuin mikä tauti. Muudan juutalainen kenkäkauppias, -- hänen
puotinsa oli Elbstrassen[17] varrella, -- oli huiputtanut muka äsken
häntä, kuten Kalli Dau väitti, saapaskaupoissa. Ja nyt käppyröitsi
petkutettu tuolle petturille kostaakseen pitkät ajat hänen rajapuotinsa
edessä ja irvisteli koipiensa välitse kauppiaasen. Tämä seisoi
rauhallisena ovellaan, ympärillään ja takanaan kenkiä vaikka minkä
kuosisia, kuin kunniaseppeleenä tai taulun puitteena. Hän poltteli
rauhassa sikariaan eikä huomannut lainkaan ihmeellistä epäsikiötä Kalli
Dauta. Klaus Baas haukkui vääristynyttä veikkaansa turhaan ja kun
hänellä ei ollut aikaa odottaa juutalaisen sapen purkausta, meni
matkaansa.

Ja syynä eroon oli vielä sekin, että Klaus Baasissa alkoi vähitellen,
kun hän nyt joltisesti tutustui jo ympäristöönsä, herätä entinen
luonnollinen taipumus itse johtamaan ja pitämään kasakkasotniaa.

Loistorykmenttiä hän ei, tottamaar, kokoon saanut! Yksi sotureista oli
niitä lapsia, joiden kanssa hän oli leikkinyt silloin talon
yläportailla: lyhyt, lattea, länkisäärinen pojan tallukka, kaikki
ikenet hampaattomat, takki tuon päiväinen. -- Hänet oli jokin
hyväntekeväisyysyhdistys kustantanut pariksi viikoksi kesällä maalle,
ja siellä hän oli alkanut lasten tapaan kaivella kuoppia maahan ja oli
suureksi ällistyksekseen huomannut, että pohjaa ei tullutkaan, penkoipa
miten syvälle tahansa. Ja hän oli kaivanut niin syvän kuopan, ettei
lopulta näkynyt miehestä muuta kuin piskuisen päälaen tupsua kuopan
reunalta. Ja nyt hän Hampurissa kyykki kaiket päivät pimeällä pihalla
ja tonki milloin nurkassa, milloin toisessa linkkuveitsellään pihan
perustaa, mutta kohtasi aina vain kiven. Ja päälle päätteeksi pyrki
vielä talon omistaja häntä askareesta karkoittelemaan. Hänelle tuli
tuossa aherruksessa ihan hiki ja hänellä oli tapana, jos ken seisattui
hommaa ihmettelemään, vaatia katselija koettamaan hänen rintakehäänsä
-- miten muka siellä sydän luiden alla pomppasi. Ja sitten hän kertoi,
että hänen sydämessään jyrskyttää rotta ja että tohtori on sanonut,
että hän elää neljäntoista vanhaksi; vaan sitten kuolee. Klaus Baas ei
liioin uskonut rottajuttua, mutta kuolemisen kyllä. Ja hän sanoi, että
jos niin hullusti uhkaa käydä, niin hänen on heitettävä tuo kaivon teko
ja tultava hänen kanssaan raittiisen ilmaan. Poika tökkäsi vielä kerran
veitsellään maata, huomasi, että kivi osui vastaan; katseli
miettiväisesti ja kahden vaiheella kuoppaan, loksautti sitten veitsensä
linkkuun ja lähti Klaun mukaan.

Toisena Klaun rykmentistä mainittakoon eräs yhtä suuri poika kuin
Klauskin, mutta paljon tanakampi. Ei hänenkään ulkonäöllään kannattanut
kerskua. Hänellä oli ainakin siihen aikaan, jolloin Klaus oli hänen
tuttunsa, pöksyjen takapuolessa, hiukan toisella kakkaralla, noin
markanlantin kokoinen reikä, josta paidan huippu aina pilkisteli
ulkoilmaan. Ja joka viides minuutti paidan omistaja tuppasi
vaistomaisesti paitaa takaisin sisään, sillä hänellä oli erikoinen
taipumus piinalliseen järjestyksen pitoon. Hän oli vasta noin vuosi
sitten joutunut tänne suurelta maatilalta Venäjän rajalta ja sentähden
hän uskoi jokaista siistipukuista ihmistä parooniksi ja sivalsi heti
hatun päästään, kun komeammat ajoneuvot kiitivät ohitse. Mutta sieltäpä
hän oli tuonut myös erään tärkeän ominaisuuden, nimittäin ehdottoman
kuuliaisuuden.

Kolmantena oli hento, kalpea miehen alku, kuorma-ajurin poika, joka
seisattui aina kadunkulmauksissa tähystämään, näkyisikö jo hänen isänsä
rattaat. Hän oli hyvin lukuhaluinen, mutta kovapäinen, ja ihaili Klaus
Baasia suuresti siksi, että Klaus oli koulussa nokkela vastaamaan ja
auttoi usein häntä. Ja hän pestausi kasakkasotniaan. Mutta aina kun hän
näki isänsä rattaiden tulevan, hän heitti marssit ja nousi kylmästä,
rämyisestä maaliskuun säästä huolimatta rattaille pienen pystykorvan
rakin rinnalle, joka vahti isäntänsä kuormaa. Ja olipa hänen pitkällä,
hartevalla isällään sellaisten kohtausten varalta vaunulaatikossa
villajakku, joka pojan ympärille kierrettiin.

Niin, loistorykmentti se ei ollut. Mutta kaikella hyvät puolensa. Se
totteli napisematta. Ja kun se marssiessaan äänekkäästi hälisi ja
kokasteli, niin Klaus kulki vaieten edeltä kuin päämies ainakin ja
lausui ajatuksensa lyhyesti ja niukkasanaisesti.

Kun he kerran sellaisella partioretkellä, tihkusateisena maaliskuun
iltana tulivat hämärissä satamaan ja näkivät, kuulivat kaikki tarkalla
poikasten silmällä ja korvalla, ja kun he ehtivät Braumwallille
Rosenbrücke-sillan luo, jossa niihin aikoihin seisoskelee paljon
yötyöhön haluavia, niin Klaus huomasi rautaista kaidetta vasten,
erillään muista väenryhmistä, mustaverisen etelämaalaisen miehen, joka
silmät terävinä tähysteli joen aukealle päin. Pojat väittelivät
keskenään, olikohan tuo italialainen vai unkarilainen, ja tulivat
uteliaina lähemmäksi. Mutta samassa he näkivät erään keltapartaisen
miehen siistissä vaatteissa kulkevan muukalaisen ohi, ikäänkuin
sattumalta niin läheltä että vaatteet hipaisivat toisiinsa. Melkein
hiha koski hihaan, ja mies vilkaisi toiseen, ja jo oli keltaparralla
kiiltävä pilli huulilla ja revolveri koholla. Mutta vieraan
etelämaalaisen kädessä välähti terävä, kiiluva väkipuukko. Keltaparta
vihelsi ja viittasi varoittavasti vasemmalla kädellään: "Puukko pois!
Näethän, että olet kiinni!" Eräs poliisi juoksi avuksi, väkipuukko
putosi helisten maahan. Ilmisaadun kasvot ja silmät, joka äsken olivat
niin tiukasti tähystelleet joelle päin, olivat nyt veltot ja
välinpitämättömät. Hän oli kuin pahan unen painajaisissa ja antoi panna
raudat kalvosiinsa ja meni poliisien kanssa.

Pojat lähtivät Rödingsmarktin kautta kotiin päin. Rykmentti aprikoi ja
arvaili, mitähän kamalaa tuo ulkomaalainen olikaan tehnyt; ja kasakat
olivat hyvillään, kun hän nyt viimeinkin, ehkä paraasen aikaan, oli
joutunut kiinni. Klaus asteli vaieten edeltä, mielikuvissaan vankia
seuraten, sielu perin pohjin järkytettynä.

Kun he tulivat Grossneumarktille, seisoi siellä erään kapakan kulmalla
katujätkiä ja junneja, ja eräs heistä, pitkä, kaunis mies, mutta jo
vaatteista ja ulkomuodosta päättäen hyvin huonoilla jälillä, nyt
hienossa hipperissä, alkoi puhella heidän kanssaan. Sehän on noiden
kadun asukkaiden luonteen mukaista, he kun ovat itsekin jääneet lapsen
tasolle. Kuorma-ajurin poika meni kapakkaan ja kertoi, mitä he olivat
nähneet. Klaus pysyttelihe vielä taempana. Mutta mitäs ollakaan: kuinka
lie käynyt, yhtäkkiä hän vaan sitten seisoi sisällä seinänvierellä ja
kertoi junneille, jotka saartivat häntä uteliaana piirinä, miten tuo
mustaverinen mies "Milanon kaupungin seutuvilta" oli pika vihassa
murhannut erään kumppaninsa -- viinipikarin ääressä, -- Klaus oli
joskus nähnyt kuvassa italialaisen viinituvan, -- ja paennut samana
yönä, hirmuista vauhtia Alppien yli, päivällä piilossa pysytellen,
öillä vaeltaen, kunnes joutui tänne. Ja kuinka hän täällä oli sopinut
erään kansalaisensa, jonkin matruusin kanssa, tänä iltana mennä laivaan
ja sitten, -- meren tuolle puolle, vapauteen! Mutta juuri viimeisessä
silmänräpäyksessä -- ystävän vene joelta jo läheni -- Klaus oli sen
nähnyt -- tuli hirveä, kauhea onnettomuus: hänet tunnettiin,
vangittiin...

Niin kertoi poika silmät palaen, käsillään vilkkaasti viittoen, koko
sielullaan pakolaisen tunteissa.

Katuveijarit, ollen itse suuria lapsia, kohtelivat häntä kuin ainakin
vertaistansa ja rupesivat väittelemään. Ja varsinkin se pitkä
vaaleaverinen nauroi ja ilveili vastanäyttelijänä. Silloin kiihtyi
Klaus ja ylentihe ylimalkaisiin, pikkuvanhan olettamuksiin ja ilmaisi
lopuksi sen yksinkertaisen katsantokantansa, että maastaan paenneita
karkulaisia ei saa vainota: paha omatunto ja koti-ikävähän rankaisee
heitä jo tarpeeksi. Ja vahvikkeeksi hän lausui, että näistä asioista
hän on paljon lukenut ja... niitä ajatellut enemmänkin... ja... ja...
hm... hänkin oli jotakin kokenut -- hoo -- hän!

Niin soitettiin suuta hyvän aikaa ja vatvottiin asiaa pitkin ja poikin.
Ja rykmentti katseli nyt suu auki, sanaakaan virkkamatta päämiestään,
joka muuten oli niin vähäpuheinen. Viimein kehui se pitkä valkoverinen
Klauta "oikein älykkääksi, kunnon veikoksi" ja kutsui häntä
juhlallisesti, kättä lyöden ja hattua nostaen, kanssaan kallistamaan
pikarin kuminaviinaa. -- Silloin Klaus havahti ja sekautui, aristui ja
sanoi, että hänen on mentävä kotiin. Ja pötki tiehensä.

Kotona hän oli hyvin hiljainen eikä hiiskunut sanaakaan koko
seikkailusta. Ja juuri tänä iltana hänen oli ensi kertaa nukuttava taas
samassa kamarissa ja samassa sängyssä, jossa hän oli nukkunut Loten
kanssa. Nyt pyöriskeli pikku liinaharja Hanna hänen vieressään, kertoi,
rupatteli hänelle vielä sievät tarinat päivän toimituksistaan ja
nukahti. Klaus valvoi ja ajatteli: Kunpa nyt Lotte olisi tuossa, niin
se sanoisi: kerro nyt jotakin... Ja silloin! Hän näki itsensä
seisomassa kapakan seinää vasten. Ja valehtelemassa kuin mustalainen!
Mitenkä ihmeellä!... Silmät päästään hänen sietäisi hävetä!... Mutta se
häpeäminen ei ottanut oikein luonnistaakseen. Hän katseli ivallisesti
pimeään... Nuijapäät souvarit... uskovatkin kaikkea hölynpölyä! Mutta
hyvinpä hän niille vain oli väritellytkin! Aivan niin, oikein
mestarillisesti! Eikä hän ollut tuntenut ollenkaan valehtelevansa.
Hänestä oli ihan niinkuin juuri sillä tavalla olisi käynyt... No sehän
on merkillistä! Siellä Heisterbergissä hän jo oli aina innostunut
leikkiin niin, että hän todellakin luuli olevansa Venäjän keisari. Niin
nytkin tätä kertoessaan... Eriskummallista! Mutta aivan vaaratonta se
ei tainnut olla! Hänen täytyi olla vasta vähän paremmin varuillaan.
Mitäs jos hänelle vielä yhtäkkiä kotona tai koulussa kimmahtaisi
päähän, niin että hän alkaisi "horista honkiin"?!

Hän tuijotti yhteen paikkaan pimeyteen ja loikoi valveilla ja ajatteli
ensi kertaa itseään ja tunsi noin kuin surun ja ylpeyden välillä:
toiset toverit eivät siihen olisi pystyneet!

Niin välkähti ensi kerran tietoisuus omasta olennosta hänen
sielussansa.



V.


Kun hän joku aika tämän tapahtuman jälkeen erään päivän iltapuolella
tuli kotiin ja pujahti suoraa päätä perhehuoneesen, näki hän isän
köllöttävän sängyllä ja nukkuvan. Hän meni ihmetellen takaisin
keittiöön, ja kysyi äidiltä, joka istui ompelukoneen ääressä,
minkätähden isä oli kotona? Äiti ei kohottanut päätään, ompeli vain ja
tokaisi: "Isän kylkeen pistää."

"Luuletko, että hän paranee?" kysyi Klaus, jonka sydäntä heti suru
vihlaisi.

Äiti rypisti otsaansa ja vastasi: "Mitäs hupsuja kyselet? Mistäs minä
sen tiedän!"

Klaus palasi perhehuoneesen ja istahti tauluineen akkunan ääreen, jossa
vielä hämärissä hiukan näki. Mutta kirjoittaessaan hän tuon tuostakin
vilkaisi isään, joka nukkui häneen selin, kasvot seinään päin, ja
voihkaisi silloin tällöin tuskallisesti. Voi jos isä nyt kuolee! Mutta
hän oli aina ollut niin luja mies! Eihän nyt toki hänen laisensa. Klaus
ainakaan ei ollut nähnyt eikä kuullut semmoisten kuolevan. Mutta jos se
kuitenkin! Silloin tulisi kovat eteen. Silloin hänkään ei pääsisi
opettajaksi.

Jonkun ajan päästä kääntyi isä huoneesen päin ja sanoi väsyneellä
äänellä: "Kuulehan Klaus, oletkos nyt yhtään ajatellut, miksikä
rupeisit?"

Klaus säpsähti, sillä hän itsekin oli juuri ollut samoissa ajatuksissa,
ja vastasi: "Jos vain pääsisin, isä, rupeaisin opettajaksi."

Jan Baas oli vähän aikaa hiljaa ja vastasi sitten: "Jos en enää satu
tulemaankaan terveeksi, poika kulta, niin et taida päästä. Äitihän
kyllä tekee työtä kuin hevonen, leivän puutetta teille ei toki tule.
Mutta sitä hän ei kai jaksa."

Kuin kansamme luja, selvänäköinen poika ainakin Klaus Baas hylkäsi
mahdottoman ja sanoi hiljaa: "No jos niin käy, isä, niin täytyy minun
ruveta joksikin muuksi."

"Niin, mutta miksi, poikaseni?"

Klaus Baas mietti vähän aikaa ja vastasi: "No sitten minä rupean
puotilaiseksi."

"Sen kai äitikin jaksaa", virkkoi isä. "Mutta sinun täytyykin sitten
sanoa, ettei sinulla ole opettajan hommiin vähintäkään halua ja että
tahdot välttämättä puotiin. Muuten ompelee hän yökaudet, Klaus,
tehdäkseen sinusta opettajaa. Tiedäthän sinä, millainen äiti on."

"Kyllä, isä."

"Ehkäpä on parasta kun sanot sen hänelle jo nyt, jossakin sopivassa
tilaisuudessa, ja että joudut ripille tulevana pääsiäisenä."

"Kyllä, isä."

"No, sepä hyvä, Klaus."

"Niin, isä..." Ja hiljaisella, iloisella äänellä hän alkoi: "Ja
oikeastaan, isä, minä pidänkin enemmän tuollaisesta kätten hommasta.
Puodissa puuhaileminen on varmaan hyvin hauskaa. Kaikkein kernaimmin,
ajattelen tässä, menisin johonkin rautakauppaan."

"No mene pois, Klaus. Niin sittenpähän sekin on selvitetty."

He vilkaisivat kumpikin arasti toisiinsa, he huomasivat kumpikin toisen
teeskentelevän. Mutta sitten he vaikenivat eivätkä puhelleet asiasta
sen enempää.

Viikon päästä isä taas kääntyi vuoteen omaksi. Ja sitten hän poti
melkein joka toinen päivä. Hän tuli kalpeana ja vilun puistatuksissa
kotiin, kylmä hiki otsalla helmeillen, ja vääntelehti tuntikaudet
kovissa tuskissa -- kasvot seinään päin, jottei perhe näkisi niitä.
Mutta kun vähän helpotti, niin hän käänsi kylkeä ja puheli lempeästi
lastensa kanssa, jotka seisoivat tai istuivat yhdessä rykelmässä
ikkunan luona, -- pakisi ompelukoneen keittiössä hyristäessä, -- mutta
tuon tuostakin vääntyivät hänen kasvonsa tuskasta. Tavallisesti hän
laski leikkiä ja kujeili kömpelösti, yksipuolisesti kuin yksinkertainen
työmies ainakin, -- enimmäkseen kehuskeli heitä tuhottomasti. Mutta ne
sanat tepsivät sittenkin, kun hänen kasvoillaan ja äänessään houkutteli
hupaisa vilkkaus ja iloisuus. Pienemmille veikoille hän sanoi: "Riku ja
Ernesti: ne on vasta miehen köllejä. Ne vaikka puita juurineen maasta
repivät! Ja kun ne lyövät kaksi kovaa päätä yhteen ja sylkäisevät
kämmeniinsä, niin ne vaikka kiviseinän kaatavat!" Ja sittenkös hän
nauraa helähytti, kun pojat kehuja uskoivat ja pullistivat mahtavasti
pikku mahojaan ja sanoivat: "Ruvetaanko kaatamaan, isä!?" Ja pikku
Hannalle, joka nyt liinapäänä Lottena hoiteli taloutta ja oli aivan
vainajan ilmeinen hyvyyden kuva, isä sanoi: "Ja Hanna, se on vasta
tyttö se! Kun hän tulee suureksi ja saa miehen, niin hän keittää
hänelle höylälastuista mainiota murumaitoa! Ja ompelee... sukaisee
leningit rouville suoraan päälle mittaa ottamatta!"

Hanna oli jo älykäs veitikka ja nauroi ja tokaisi: "Menenkö heti
hakemaan lastuja ja teen sinulle murumaitoa, isä?"

Mutta Klaulle isä sanoi: "Klaus se on poikaa ja ruun'aivina toista! Kun
hänestä tulee puotilainen ja tahdotaan siirappia, niin hänpä kauhomaan
tervatynnöriä! Ja kun kauppiaalta pyydetään silliä, niin hän käärimään
paperiin puotisälliä!"

Silloin Klaus nauroi ja sanoi: "Senkö tähden, isä, että minä olen niin
laiha? Mutta en minä silti huono ole! Minä olen hyvä voimistelija,
muista se, isä! Kujeile sinä vaan, kyllä näet vielä millainen kauppias
minusta tulee!"

Seuraavalla viikolla Klaus heräsi kerran keskellä yötä ja kuuli
ompelukoneen silloin hyrisevän. Hänen mielestään piti olla jo aamuyö.
Ja hän oli hiiren hiljaa ja pidätti henkeään ja muisti merkillisiä
juttuja: tonttuja ja vuoren menninkäisiä. Sitten hän nousi hiljaa
sängystä ja meni sydän jyskyttäen keittiön läpi pilkistämään
perhehuoneesen. Siellä istui äiti yhä ompelukoneensa ääressä ja hänen
kasvonsa näyttivät niin väsyneiltä.

Klaus meni takaisin vuoteesensa, mutta ei saanut unta, hän valvoi
raskaissa ajatuksissa. Äidin tarkka järjestyksen halu ja kyvykäs
reippaus olivat tähän saakka salanneet pienimmätkin köyhyyden merkit.
Mutta nyt huomasi Klaus ne kuitenkin. Isähän ei ansainnut rahaa enää
juuri ollenkaan. Ja vuokrat täytyi maksaa, ja ruoka ja hiilet! Ja
kaapin päällys oli täynnä kaikellaisia lääkepulloja ja voiteita, joita
isä tarvitsi! Klaus alkoi yhä selvemmin huomata, mitä maksaa raha. Ja
tuska poltti häntä.

Hän ei nukkunut enää kelvolleen, vaan nousi jo varhain ylös ja meni
suoraa päätä Kalli Daun luo ja kysyi häneltä, eikö veli tiennyt
minkäänlaista sopivaa työtä, vaikka juoksupojan tointa. Hänellä oli
niin paljon loma-aikaa, ettei tiennyt mihin panna.

Kalli Daun äiti, joka komeili jo koreimmassa puserossaan, alkoi kohta
ällistellä ja sanoa: "Mitä, etsitkö sinä työtä? Vai jo teidän on niin
tiukalla? Voit tulla meille, tuonne perähuoneesen, sitomaan
seppeleitä."

Kalli Dau tungeksi kahvikupit ja kuiva leivänkannikka kädessä äidin
sivuitse ovelle ja sanoi: "Kun se tuo on tuossa, niin eihän sitä saa
rauhassa jutella yhtään järkevää sanaa. Tulehan tänne!"

He istuivat huhtikuisesta tihruilmasta huolimatta puodin edustalle
ikkunanalus-penkille ja Kalli Dau alkoi selvitellä kohta asiaa. "Viime
syksystä lähtien minä kuletin puolen vuotta maitoja, jotta se tuo saisi
ostaa itselleen uusia puseroita. Mutta se on heittiötä: kello viisi
aamulla nouse ylös ja ala patikoida, kantaa raskasta kuormaa portaita
ylös, alas. Katsopas tätä oikeaa kinttuani, näetkös? Se on hiukan
tuollainen väärä vänkyrä. Se tuli siitä lempparin maidon raahaamisesta.
Ja saat vielä haukut päälle päätteeksi: olet tuonut liian vähän tai
liian paljon, väärän kannun tai kaatanut maidon maahan. Ellemme keksi
mitään muuta, niin pääset melkein varmaan Wexstrasselle Löschin
kuormankuletus-liikkeesen. Hän tarvitsee aamulla ja iltapäivällä poikia
sukimaan hevosia, voitelemaan rattaita ja puhdistamaan valjaita ja
lakaisemaan, ja sen sellaisiin hommiin."

He lähtivät kohta Wexstrasselle ja tapasivat liikkeen isännän eräiden
työläistensä kanssa seisomassa pihalla, jota puoliväliin peitti katto,
hevosten ja valjastamattomien kärryjen, loimien ja silppusäkkien
keskellä.

Kalli Dau tunsi kuorma-ajuri Löschin jo ennestään; ainakin hän pakisi
hänen kanssaan kuin olisi ollut vanha kokenut ajovehkeiden omistaja.
Klaus Baas otettiin työhön, viidenkymmenen penningin päiväpalkalla,
viisi tuntia päivässä: kaksi aamulla, kolme illalla, iltaruoka
päällisiksi.

Vaikeaa oli ylösnousu kello viideltä aamulla. Hän ei ollut vielä saanut
unta läheskään tarpeekseen; ja oli pilkkoisen pimeäkin, ja niin kylmä.
Mutta kun äiti huusi, ei ollut siekailemista; sen tunsi jo hänen
äänestänsä. Klaus Baasin pieni vuodetoveri nousi istualleen ja
hieroskeli silmiään ja pyyteli surkeasti saada vielä pikkusen nukkua.
Mutta vastaamatta Klaus Baas otti häntä kainaloista ja nosti seisoalle.
Vaieten ja unissaan hoippuen he sitten pukivat ylleen pimeässä ja
menivät keittiöön ja peseytyivät tahkokaukalon äärensä. Äiti itse suki
heidän päänsä. Pikku Hanna tarrasi kaksin käsin pankon ympärystankoon
voidakseen seista kyllin lujana kun tuo märkä, häijy kampa tarttui
tiukoilla hampaillaan hänen otsatukkaansa ja kiskoi päätä taaksepäin.
Sitten he söivät palasen lieden vieressä, -- äiti istui jo
ompelukoneensa ääressä. Sitten Hanna i yhtyi kotiaskareihinsa. Klaus
Baas kompuroi alas portaita.

Työ ei ollut juuri vaikeaa, mutta aina täytyi olla touhussa. Lakaista
tuo pihan kolkka: se oli sievää työtä. Pistää parille valjaat selkään:
käden käänteessä! Heittää rehua eteen: se oli hauskaa. Mutta kun hänen
täytyi matalassa, pimeässä tallissa sukia yhtä perää viisi kuusi suurta
hievahtamatta jököttävää hevosta, se oli ilkeää! Hän kuvitteli
mielessään: Jos tuo paraikaa suittava hevonen yhtäkkiä hurjistuisi ja
alkaisi potkia etu- ja takajaloillaan, -- mihinkä hän hyppäisi,
pelastuisi? Tai mitenkä kävisi ja mitä oli hänen puolestaan tehtävä,
jos yhtäkkiä pääsisi tuli irti? Tai hän haaveksi tuhansia tulevaisuuden
kuvia: hän oli asuvinaan entisessä kotikylässä -- sillä yhä tähtäsi
hänen tulevaisuuden toiveensa kotipuoleen, -- ja astelevinaan kelpo
miehenä, opettajana tai kauppiaana, sen teillä ja pakisevan sanan pari
vakavasti vastaantulijain kanssa, niinkuin oli kuullut kotipuolen väen
raitilla haastelevan. Ja sitten hän oli menevinään kotiinsa, komeaan
taloon pääraitin varrella, -- suuret oli siinä akkunat -- ja isä ja
äiti ja vaimo ja lapset katselivat ikkunoista ja odottivat häntä.
Joskus kun pihalla oli aivan hiljaista, himmenivät nuo haaveet
ikäänkuin autereeksi ja hän torkahti ja nukahti hevosen kylkeä vasten,
käsi ja suka koholla laukin lautasilla, -- kunnes heräsi, pelästyi
tulevien vankkurien jyrinää tai kovia ääniä.

Eräistä ijäkkäistä ajureista hän piti paljon. Hänestä oli niin mukavaa
autella tai katsella kun he aivan rauhallisina ja tottuneesti
kantelivat raskaita valjaita ja taluttelivat hevosia, ja kuunnella
heidän verkkaisia tarinoitaan, enimmäkseen hevosten ominaisuuksista tai
kuormain ja ajettavan matkan laadusta. Ja vielä hupaisempaa oli kuulla
heidän pakinoivan Holsteinin ja Mecklenburgin maatalous-yrityksistä,
sillä niiltä seuduilta he olivat kotoisin, ja heidän Amerikaan
menneistä velimiehistään ja sisaristaan ja joskus, harvemmin kyllä,
vaimoistaan ja lapsistaankin. Kaikki heidän sanansa sattuivat kuin
naulan päähän, koruttomasti, varmasti ja levollisesti. Hänen nuori
herkkä sielunsa, joka nähdyn ja kuullun taustaksi maalaili kohta suuria
värikkäitä kuvia, tunsi näistä puheista uhkeaa iloa.

Mutta oli siellä pari nuorempaa miestä, jotka nauttivat inhottavasti
raaoista sanoista ja muistivat niillä etenkin viattomia, mykkiä
luontokappaleita ja kertoivat mielellään toisilleen riettaita juttuja.
Etenkin varhain aamuisin he oikein kilpailivat selostellessaan
siivottomuuksia, joita olivat kuulleet edellisenä iltana kapakassa.

Kuormankuletus-liikkeen piha oli nykyiselle Kaiser Wilhelmstrasselle
päin, -- siihen aikaan oli niillä paikoin vielä paljon matalia vanhoja
ristikkorunkoisia taloja suippoine päätyineen, -- ja niin sopivalla
kohdalla, että jo aamuauringon ensi säteet pääsivät sinne paistamaan.
Ja voimakkaan, suorastaan mahtavan kuvan ihmisten työstä ja
aherruksesta loivat senkin kevään auringon paistaessa raskaat vankkurit
ja edestakaisin häärivät ihmiset sekä suuret hevoset, jotka verkalleen
astua kompsivat ulos tallin leveästä ovesta, -- ja Klaus Baas iloitsi,
kun sai olla nokkelana ja tottuneena osallisena siinä ihmistouhussa.
Mutta kun nuo kaksi kiroilijaa ja rienailijaa aina sinne tulivat ja
tahrasivat koko pihan raaoilla huudoillaan ja sanoillaan, ja hänen piti
väen väkisinkin heitä kuulla, niin se puhdas ja jalo ilo, joka hänen
sydämensä pohjassa kumpuili, häiriytyi.

Kun tuo ilve eräänä aamuna jatkui entiseen tapaansa, niin hänessä
heräsi jo usein tuntemansa toivo: jospa nuo kelvottomat yhtäkkiä
kuolisivat tai muuten joutuisivat paikasta pois! Ja samassa hän rukoili
kiihkeästi Jumalaa, jonka kanssa hän ei muuten ollut missään suhteissa,
että tuo hänen toivonsa toteutuisi! Ja sitten, sen rukouksen jälkeen,
sattuikin pian toinen miehistä jo laskemaan suustaan pilkallisia sanoja
itse liikkeen omistajan vaimolle ja sai heti lähtöpassit. Toinen rupesi
kohta tämän tapauksen perästä eräänä päivänä kuormittamaan heinähäkkiä
erään vanhemman miehen syytäessä hangolla heiniä hänelle. Kun häkki oli
täysi, aikoi mies kiinnittää takaakin päin pingottimen, jonka oli jo
edestä pannut kiinni; hän heittäysi koko ruumiinsa painolla pingottimen
päälle; mutta silloin katkesikin yhtäkkiä etumainen silmukka ja mies
syöksyi puineen päivineen suinpäin maahan ja löi armottomasti
takaraivonsa pihan kivitykseen ja jäi siihen tiedottomana makaamaan.

Tämä outo tapaus täristi hänen herkkää sieluaan juurta myöten. Hän
heitti heti luudan kädestä ja otatteli kotiin minkä jaloista pääsi.
Täällä hän kertoi, vavisten ja täristen kuin puistatuksissa, koko
tapahtuman ja vannoi, että sinne hän ei enää mene!

Hän maleksi muutamia päiviä kotosalla ja talon pihalla, yhä vain tuon
ilkeän näyn vaivaamana. Ja sitäpaitsi hän oli kummallisen levoton oman
rukouksensa tähden. Koulun läksymäinen uskonnon opetuskaan ei ollut
kyennyt ohjaamaan häntä siihen totuuteen ja kauneuteen, joka kuitenkin
tylsästä työn touhusta huolimatta piili hänen povessaan, ei, se oli
suorastaan hillinnyt ja tukahduttanut hänen hiljaista, luontaista
pyrkimystään omintakeiseksi, hurskaaksi ihmiseksi. Eivätkä muutkaan
olleet häntä koskaan auttaneet nöyrästi ajattelemaan, oliko näkyväisten
takana mitä ja millainen se salattu oli. Niinpä oli hänen sielunsa nyt
näiden syvimpäin tunteiden suhteen aivan neuvoton, avuton ja
viljelemätön. Ja tuo äkkipikainen rukous oli tuiskahtanut sydämestä,
jolla tiedottomasti, -- niinkuin monen monien ihmisten, -- oli
esi-isien muinaispakanallinen katsomus. Klaus Baas tunsi hämärästi
sekautuneensa tuohon tapahtumaan siten, että oli toivomuksellaan ja
lyhyellä rukouksella yllyttänyt pahoja henkiä noiden ihmispoloisten
kimppuun, ja ne henget sitten tekivät sen tihutyön. Ja nyt ne henget
varmaan vaaniskelivat häntä joko palkinnon toivossa tai suorastaan
liittoonsa vaatien -- taikka verta vuodatettuaan himoiten myös hänen
vertansa.

Mutta kun isä jonkun päivän kuluttua taas tuli sairaana kotiin, kalpeni
se pahain henkien suru perheen nähtävän hädän rinnalla, ja hänen ei
auttanut muu kuin lähteä työn hakuun. Hän ajatteli hämärästi, että
hänen olisi nyt saatava hienompaa työtä, jossa hän säästyisi törkeiltä
sanoilta ja kamalilta tapaturman näyiltä. Ja hänen mielessään
kangasteli jokin siisti, hyvä paikka, jossa olisi ilahduttavaa työtä;
siellä hän tahtoisi miehen lailla uurastaa.

Hän pisti pyhätakin päälleen ja meni ja pilkisti kukkaskauppaan ja
sitten Kalli Daun vanhempain makuuhuoneesen sekä näki toverinsa
muuttelemassa kylmiä kääreitä pikku veikolleen, joka oli vuoteen omana.
Kalli Dau haukkui Jonni-veljeänsä: se oli taas varastanut rahat hänen
takkinsa taskusta ja oli mennyt niitä ryyppimään! "Ja ukko hännystelee
jotain naishetakkaa", hän sanoi, "ja muori lörpöttelee tuolla
hiilenmyyjä-akan kanssa." Kalli Dau istui selkä kyttyrässä ja hieroi
laihoja, ruskeita käsiään vastakkain polviensa välissä. "Ne on
sellaista roskajoukkiota kaikki minun omaiseni", hän sanoi, "niinkuin
näet!"

Klaus Baas vetäysi ovelle ja sanoi lähteneensä pois
kuormankuletus-liikkeestä ja kysyi, mistä hän nyt mitä pikimmin saisi
uutta tointa. Kalli Dau lähti kohta hänen kanssaan. He menivät kadun
kulmaan ravintolaan, ja Kalli Dau viittasi tutulle piikatytölle, pyysi
sanomalehteä. Kun he olivat palanneet kukkakojuun ja kun Kalli Dau oli
vaihtanut vielä kylmän kääreen pikku veikkonsa otsalle ja myynyt
kukkivan tulpaanin -- rahat hän pisti taskuunsa, -- niin he istahtivat
tiskille ja alkoivat tutkia lehteä. Hetken päästä osoitti Kalli Dau
Klaus Baasille erästä ilmoitusta ja sanoi aprikoiden: "Mitäs tuosta
arvelet?" Ja hän kumartui ja luki kumppanille ilmoituksen: että
taidemaalari Laura Morgenstern, asuva Neuenwallissa, halusi sukkelaa
poikaa, pystyvää kaikellaisiin pikku Askareihin.

He laskivat lehden polvilleen ja katsoivat toisiaan. He eivät kumpikaan
olleet selvillä, mitä tämä oikeastaan tarkoitti. Taidemaalari? Mikä se
oli? Ja nainen vielä?

Samassa sattui kulkemaan ohi eräs viinuri, noita lukemattomia, joiden
kanssa Kalli Dau oli hyvänpäivän tuttu. Poika huusi viinuria sisään ja
pyysi häneltä selvitystä. Mutta tämäpä teki pulman vielä pahemmaksi.
Hän sanoi, että se maalari luultavastikin maalasi alastomia ihmisiä ja
kai komentaisi Klaus Baasin kohta riisuutumaan ja sutisi hänet. Ja
kiiruusti ulos mennessään hän virnisti niin ettei tiennyt mitä Herran
nimessä moisesta ajatella.

Kalli Dau kyllä arveli: "No mitäpä kummaa nyt tuo sitten? Alastihan
hevosetkin ovat ja paidan alla on joka Jumalan luomalla paljas nahka.
Ja paljonkos noilla on vaatetta päällä noilla naikkosillakaan, jotka
esiintyvät St. Paulissa?"

Klaus Baas vaipui syviin, raskaihin ajatuksiin. Nainen, ja maalaa
alastomia ihmisiä? Mutta kuitenkin kaikitenkin... vaikka se
riisuttaisikin hänet alasti ja nakkaisi äkäpäissään vaikka pensselinsä
hänelle vasten naamaa; mukavampaa se sittenkin oli kuin kuunnella niin
inhottavasti kiroilevia ihmisiä ja nähdä päälle päätteeksi jonkun
halkaisevan päänsä. Ja sitä paitsi, -- olihan Laura Morgensternin
asunnossa ovi, jonka Klaus Baas aikoi painaa tarkasti mieleensä
potkaistakseen sen auki heti, kun tulisi jotakin kauheaa.

Hän solahti tiskiltä alas ja sanoi ryhtyvänsä heti toimeen. Kalli Dau
lähti hänen kanssaan.

He kapusivat Neuenwallilla ylös erään vanhanaikuisen talon kolme
porraskertaa ja jo saapuivat hakemalleen ovelle. Kalli Dau avasi. Kohta
kumahti salista luja, kurkkuääninen kysymys: "Kuka siellä?" He
vetäysivät varovaisesti ovesta hiukan loitommalle ja Kalli Dau vastasi
kovasti: "Juoksupoika."

Sisällä rumuutettiin kai jotain kaappia tai hirmun suurta tuolia.
Raskaat askeleet lähenivät, ovi aukesi ja eteiseen astui vanhan
puoleinen, tavattoman ruumiikas ja leveä nainen, jolla oli silmälasit
lattean nenän alimaisella nipukalla. Hän tähysteli poikia sankojen
ylitse ja kysäisi: "Kumpi?"

"Tämä tässä", vastasi Kalli Dau varmana kuin ainakin.

"No, ja mitäs sinä sitten?" kysyi nainen.

"Minä", toisti Kalli Dau, "tulin vaan mukaan."

Laura Morgenstern viittasi leveällä paletillaan alakertaan ja Kalli Dau
katosi kuin maan rakoon, sanaakaan virkkaamatta. "Tule sisään",
käskettiin Klaus Baasia.

Nainen meni sisään ja istahti mahtavana nojatuoliinsa ja painausi selkä
kenoon ja tirkisti tiukasti lasiensa ylitse johonkin, mihin Klaus Baas
ei tohtinut katsahtaa, ja tähysteli sitten lasiensa läpi noin
neliömetrin suuruiseen, pingoitettuun kankaasen ja sipaisi siihen
pensselillään jäykällä kädellä hienon, pehmoisen piirron. Klaus Baasiin
katsomatta hän kyseli hänen nimeään, mistä oli syntyisin, ketä
vanhemmat, oliko sisaria, kävikö koulua. Klaus Baas vastaili harvakseen
ja selkeästi, kunniantuntoisen lujasti ja hieman juhlallisesti. Sillä
välin maalari tirkisteli salin soppeen ja sipaisi silloin tällöin
kankaasen pehmeän, varovaisen piirron.

Sitten hän kääntyä nytkähti sivuttain ja tarkasti Klaus Baasia
tuikeasti. Hyvän aikaa noin tutkittuansa hän sanoi: "Mitäs arvelet,
Tuddi? Minun mielestäni voimme häntä käyttää yhden mallina! Katsopas
vain tuota oivaa alasaksilaista nenää; ja hänen suussaan on lujuuden
vivahdus, jota ei usein tapaa. Ja koko pään muoto: se on hyvää verta."
-- "Käännypäs tuonne päin", hän sitten jatkoi ja viittasi pensselillään
salin soppeen.

Klaus Baas kääntyi ja näki nyt suurella tuolilla, jossa oli korkea,
ruskea selkänoja, istuvan noin kaksitoista-vuotisen tytön: sininen,
lyhyt hame yllä, pitkät jalat mukavasti ristikkäin, helmassa vanha,
paksu raamattu. Pienet kasvonsa olivat tarmokas-piirteiset, -- päähän
oli pantu musta, olkapäille ulottuva peruukki ja hartioille punainen
vaatekappale, joka oli edestä sulettu kultaketjuun liitetyllä vanhalla,
isolla rahalla. Hän ei hievahtanutkaan, istui jäykkänä kuin pikku
epäjumala, ja katseli Klaus Baasia ja sanoi: "Hän on näöltään kuin
muinaisgermaani; mutta välipä tällä; voit häntä kuitenkin käyttää.
Sille pitää panna ruskea peruukki ja naamansa se saa viruttaa hiukan
pitemmäksi; niin siitä kyllä saadaan yksi. Tietysti, joku pienistä. Tee
hänestä Hosea, taikka Micha!"

Jatkaen työtään vastasi maalari: "Hosea ja Micha, ei käy laatuun.
Olenhan minä jo sinulle sanonut, että kaikki a:lla päättyvät nimet on
naisten nimiä. Sanokoon pappi tai opettajasi taikka sinä itse mitä
tahansa, minä viis. Hosea ja Micha olivat naisia. Hän olkoon Maleachi."

Nuori tyttö vastasi: "Kyllä minusta nähden... Mutta sanohan nyt hänelle
viimeinkin, mistä on kysymys. Hän alkaa jo näyttää aivan äksyltä."

Maalari nojausi jälleen tuolin selkämykseen, tähysti tarkasti
malliansa, jäykisti käsivartensa ja sipaisi taas kankaasen pehmeän
piirron ja lausui jörisevällä äänellä: "Niin, kaipa se on hänelle
sanottava. Katsopas nyt, Hogeruppin vanha rovasti ja ruustinna, tuolta
Schleswigin pohjoiskulmalta, aikovat lahjoittaa kuntansa kirkolle
apostolit ja profeetat, ja niitähän me tässä nyt... Ja tuo tuossa --"
maalari viittasi pensselillään -- "on Obadja; ja sinä voit olla
Maleachi. Otapas nyt tuo malja uunin kulmalta ja vie se pöydälle ja ala
pestä pensseleitä... Kas niin... Aivan niin... Ensin minä valitsin
vanhoja ukkoja ja sain viisitoista valmiiksi. Ja sitten tuli rovasti ja
ruustinna... mukavia vanhuksia... katsomaan työtä ja olivatkin
kutakuinkin tyytyväisiä. Mutta tuumivat, että loput pitäisi saada
nuoria; sillä nähtävästikin useimmat noista herroista olivat olleet
tuossa kahdenkymmenen korvissa. Ja tuumivathan ne vielä, että ukot,
jotka olin jo saanut valmiiksi, eivät näyttäneet oikein pyhiltä ja
haltioituneilta... Longotapas hiukan enemmän silmiäsi, Tuddi; sinä
unohdat sen alinomaa!... No niin, minulla nyt ei ole hiukkaakaan
mielikuvitusta, kaikkein vähimmin pyhyyden kysymyksissä, sillä en ole
itse yhtään pyhä. Enkä ole milloinkaan yhtään pyhimystä nähnyt. Eikä
ole se rovastikaan; sillä huomattavasta varallisuudestaan huolimatta
hän ei tahdo maksaa pyhimyksistä enempää kuin sata markkaa kappaleelta.
Niinpä keksinkin asettaa tuon tuolle vanhalle tuolille ja koristin
häntä hiukan juhlallisemmaksi. Eipä hänkään mikään pyhimys ole,
päinvastoin veitikka ja vintiö, mutta kun on lapsi, on hän lähimpänä
pyhimyksiä. Longotapas taas hiukan silmiäsi, Tuddi, ja ajattele
Norderneytä[18] tahi Syltiä tai jotakin muuta paikkaa, jonne menet
kesää viettämään, ja kaikkea 'taivaallista' mitä siellä saat kokea,
taikka väännäpä muuten kasvoillesi ilme ikäänkuin näkisit taivaalliset
sotalaumat."

"Siunatkoon, Laura täti", huudahti tyttö, "mitä juttuja jöriset!
Kuules... eikö hän voisikin olla Habakuk? Katsopas kuinka hän
ällistelee tuskallisen näköisenä! Varmaan Habakukilla oli juuri
tuollaiset silmät; ne sopivat niin mainiosti nimeen... Luenko nyt
sinulle pari värssyä Habakukista?"

Maalari pudisti päätänsä: "Nyt on meillä käsillä Obadja. Lueppa taas
pari sanaa päästäksemme tunnelmaan."

Tyttö kohotti raskasta kirjaa polvillaan hieman pystympään ja alkoi
heleällä lapsen äänellä verkkaan: "Mutta ei sinun pidä mielelläs
katseleman veljes päiviä, hänen viheliäisyytensä aikaa! Eikä
riemuitseman Juudan lasten surkeuden aikana! Ei myös sinun suus pidä
niin suuria sanoja puhuman heidän tuskansa aikana..."

Laura Morgenstern maalasi käsivarsi jäykkänä. Peruukkipäinen tyttö,
punavaippa hartioillaan, vuoroin rengasteli silmiään ja vuoroin luki
värssyn, pari. Ja Klaus Baas pesi pensseleitä. Kun hän kerran arasti
vilkaisi tyttöön, joka näytti hänestä ylen ihanalta ja omituiselta,
tuikkasi Tuddi silmänräpäyksessä hänelle punaisten huulten välistä
kielensä nipukkaa. Nytpä hän ei tietysti voinut olla katsomatta
uudestaan... se oli pakko... ja heti tuikkasi tyttö taas kielen
nipukkaa. Silloin kääntyi Klaus Baas kiireesti pesemään pensseleitä.

Maalari sanoi mukavalla, yksitoikkoisella äänellä, uutterasti
maalatessaan: "Älä sinä salli sellaista! Näytä sinä sille vaan
takaisin!"

Tyttö vastasi yhtä rauhallisesti, vihaisesti: "Koettakoonpas vaan!" Ja
läväytti silmänsä pyhän pyöreiksi.

Klaus Baas tunsi olonsa sanomattoman kummaksi ja avuttomaksi ja samalla
äärettömän onnelliseksi ja turvalliseksi. Hän nipisteli ja pesi
pensseleitä ja vilkui tuon tuostakin kulmainsa alta naisia.

Sitten tuli tyttöä noutamaan siisti palvelusneito, ja Tuddi läksi,
heittäen vielä mennessään Klaus Baasiin kopean, taistelunhaluisen
katseen. Mutta Klaus Baasin oli nyt toimitettava salissa ja keittiössä
kaikellaisia pikku askareita, ja maalari oli hänelle yhä yhtä jörön
ystävällinen. Sitten hän söi maalarin kanssa pienessä keittiössä
illallista ja sai sen jälkeen mennä.

Kotona isä nukkui, ankaran taudin kohtauksen jälkeen, ja äidin luona
oli lihava rouva, joka teetätti uutta pukua hopeahäihinsä; Klaus Baas
kertoi Hannalle kaikki, mitä oli kokenut, juurta jaksaen. Hän oli aivan
haltioissaan moisesta ja haaveili, mitä hän huomenna ja vastakin siellä
vielä näkisi, ja muistutti Hannalle kahteen kertaan, että hän tarvitsee
huomenna taas hyvän takkinsa, välttämättä! Hän ei voi mennä tähän
toimeensa paikkatakissa. "Se on ihan erikoista laatua", hän sanoi,
"siellä täytyy esiintyä hienosti."



VI.


Aamusta alkaen hän kaipasi hetkeä, jolloin koulusta tultuaan voi
pukeutua pyhäisiinsä ja lähteä maalarin luokse. Hän ei huomannut enää
kuin ennen, että isä oli nyt melkein aina kotona ja istui raukeana
keittiön akkunan ääressä peitto laihain polvien ympärillä. Kun hän
pisti ne kolme markkaa, jotka Laura Morgenstern antoi hänelle
lauantaisin, äidin käteen, niin hän ei huomannut kuinka laiha se käsi
oli ja miten kiireesti se sieppasi rahat. Klaus eli kokonaan niiden
kolmen tunnin lämpöisestä ilosta, jotka joka päivä hänelle soi: olla
yhdessä tuon lihavan, jörön naisihmisen ja kauniin, nyrppynokan tytön
kanssa, jolla oli punainen viitta ja pikimusta peruukki.

Laura Morgenstern jörisytteli kuin ennenkin ilmi mietteitään sikäli
mikäli tytön kysellessä tai kirjoja lukiessa päähän pälkähti.

"No nytpä näkyy taas, mitä raamatussa oikeastaan on", sanoi hän,
"täytyy myöntää, että siinä on paljon roskaa. Esim. tuo Obadja!
Ymmärrätkö sinä, mitä hänestä meille on hyötyä? Mitä hänellä on minun
synneissäni tai suruissani tekemistä!"

Pieni peruukkipää kysyi: "Onko sinulla suruja, Laura täti?"

"Tietysti", murahti maalari. "Niitä on kaikilla."

Klaus Baas katseli häntä kummastuen ja mietti mielessään: Mitäpä suruja
tuollakin on! Hän on terve kuin kili ja hänellä on rahaa. Mitä se
suruista pöpisee!

Joskus oli maalari vaipunut syviin mietteihin ja teki työtä rajulla
innolla, kasvot ankaran vakaina; huomattavasti hänen ajatuksensa
kulkivat kaukana. Enimmäkseen hän mietti kotiseutuaan ja lapsuuden
aikaa. Ja tuntui kuin häntä olisi painostanut elämän ratkeamaton pulma
tai vaiva; hän johtui sitä alinomaan aprikoimaan ja näytti tulevan
siihen johtopäätökseen, että kristinoppi oli tuohon pahaan syypää.

"Isäni oli opettaja, vakava, ahkera mies. Ja jumalinen, huomaa se,
Klaus! Mutta monista uskontotunneista, ainaisista raamatunlauseista ja
virsistä ja kristillisistä niskannipistyksistä, joita saimme vielä
kaupantekijäisiksi: niistä ei ole ollut meille mitään hyötyä. Minusta
ja sisaruksistani on tullut sitä, mitä meistä varmaan ilman tuhansia
uskontotuntejakin olisi tullut. Toisesta... minusta... vanha,
puolihassu jöröttelijä, toisesta..." hän suoristihe ja tähysti
tarkemmin peruukkipään pieniä, hienoja kasvoja... "Luuletko, Klaus,
että uskonto voi muuttaa ihmisen toiseksi kuin hänet luonne tekee?"

"Kyllä", virkkoi Klaus Baas, "Paavalissahan on esimerkki."

"Mene suolle, Paavalissa!" vastasi maalari, "ole hyvä ja puhu sinä
Laura Morgensternista ja Klaus Baasista ja ajuri Löschistä ja muista
sellaisista ihmisistä ylimalkaan."

Klaus rypisti kulmiaan ja sanoi: "Kun saa kuulla kauneinta raamatusta,
vakaasti ja yksinkertaisesti luettuna, niin uskoakseni ihmisen pitäisi
tulla vakaammaksi ja hurskaammaksi."

"Jaha", arveli maalari. "Vai sitä sinä!" Hän keikistihe hyvin
selkäkenoon ja sanoi: "Nyt sinulla on hyvä ilme, Tuddi! Obadjalla oli
kai juuri tuollaiset silmät silloin kun hän tuomitsi ihmiset tuliseen
pätsiin!"

"Niin, miksi sinä puhut aina sille pölkkypäälle", tiuskaisi Tuddi.
"Eikö minua ole olemassakaan? Mitä se tietää enemmän kuin minä."

Tuo huitukka, jonka mustan peruukin alta vähä väliä aina tunkeusivat
esiin heleät, kellervät kiharat, oli Klaus Baasille äkäinen. Mutta se
kiukku väristi raikkaan autuaallisesi pojan hipiää ja se pilkka pani
hänen sydämensä ylpeästi sykkimään.

"Kuinka hän on kuiva tänään, täti", sanoi Tuddi. "Hän on oikein
epäonnistunut. Vedäpäs hänet taas vireesen, mitähän tuo soittaa."

Silloin katsahti Klaus Baas häneen pilkallisesti.

Tuddi katseli taas "pyhin silmin" maalariin. Vähän ajan päästä hän loi
silmänsä Klaus Baasiin ja sanoi käskevästi: "Tuo jakkara tänne!"

Klaus toi jakkaran ja asetti sen hänen jalkainsa alle, mutta sanoi
hiljaa uhalla: "En olisi sitä tuonut, ellet olisi ollut mallina."

Maalari kuuli tämän ja sanoi: "Älä sinä minua kursaile, Klaus! Jos hän
ei pyydä kauniisti, älä tottele! Komennelkoon piikoja kotona; täällä on
hänen oltava kiltti."

Toisena päivänä tuo ulkokullattu sanoi: "Klaus, ole nyt niin hyvä ja
tuo minulle jakkara."

Kun Klaus asetti jakkaraa hänen jalkainsa alle, katseli Tuddi pyhin,
leimuavin silmin maalaria, ja samalla pani jalkansa, eipä vainkaan
jakkaralle, vaan Klaus Baasin niskalle, ja polki sitä alas. Poika
tarttui nilkkaan, puristi sitä laihalla, luisevalla kädellään ja asetti
jalan jakkaralle ja piti sitä hetken lujasti kiinni.

Silloin Tuddi unohti koko pyhän toimituksen, kumartui kiivaasti hänen
puoleensa ja katsoi häntä silmästä silmään kiukusta sähisten: temppu,
jota hän sanoi "irvisteleväksi tiikeriksi". Se näytti olevan hänen
viimeinen aseensa.

Mutta Klaus tähtäsi häntä suoraan silmiin, rauhallisesti, kiukuissaan
kyllä, mutta samalla hurmautuneena kun sai tuntea nuo kasvot niin
lähellä.

Kun hän eräänä päivänä ennen tuntia meni keittiöön, -- hän ei ollut
huomannut ovikellon soivan, -- kuuli hän takaansa askelten sipsutusta.
Ja kun hän kääntyi katsomaan, seisoi hänen edessään kuusivuotias pikku
tyttö, ja Klaus Baas arvasi hänet heti mustaperuukkisen siskoksi.
Hänellä oli näet aivan yhtä sorea vartalo ja sievä pää kuin Tuddilla ja
sitäpaitsi, yhtä vaikea oli hänen saada ylähuulella peittymään
hampaansa. Hän ei virkkanut mitään, ojensi vain Klaus Baasille pientä
valkeaa tuttipulloa, jossa oli maitoa. Klaus Baas katseli aran
hämmästyneenä pikku keijukaista ja kysyi, mitä hän tahtoi?

Tyttö pyöristi kummissaan silmiään, pudisteli päätänsä niinkuin pitäen
Klaus Baasia hölmönä, ojensi hänelle yhä vain pulloa ja sanoi:
"Lämmitä." Klaus ymmärsi ja asetti pullon lämpimään veteen. Ja sitten
hän syrjästä tarkasteli ja ihasteli tuota sievää pikku hempukkaa: niin
se oli pyöreä ja puhdas kuin sorvattu, oikeinpa hiekkapaperilla
silitetty. Ja Klaus Baas kysyi kummastellen ja asiaa aavistamatta:
"Kuka pulloa tarvitsee?"

Tyttö katseli häntä silmät suurina, tutkivasti, ja lausuipa sitten
vakavan arvostelunsa: "Kyllä olet tosiaan niin tuhma kuin Tuddi sanoo!"

Klaus ei virkkanut mitään, mutta ihmetteli mielessään, ihanko kaupungin
pirpanat tosiaan näin kauan tuttia imevät, eikä malttanut odottaa
maidon lämpiämistä. Hän antoi pullon tytölle ja meni sitten hänen
jälestään saliin, jossa työ jo oli alettu.

Maalari istui selkä kenossa avarassa nojatuolissa ja tähysti tarkasti
lasiensa ylitse mallia ja kiinnitti jäykällä, suoralla kädellä piirron
piirrolta hienosti kankaalle. Obadja istui hoikat jalat ristissä,
punainen vaippa hartioilla ja katseli sirkuilla, harmailla silmillään
maalariin. Pikku sisko istahti sivummalle pienen, matalan pöydän
ääreen, jossa oli kelpo keko irtonaisia sinihelmiä ja kieppu mustaa
rihmaa; siihen hän aikoi nähtävästi pujotella helmet. Hän ei ollut
ryhtynyt työhönsä vielä, vaan istua kenotti tuolillaan ja imi
maiskutteli pulloansa, nilkat päälletysten, aivan kuin sisarensakin. Ja
Klaus Baasia hän katsoi rauhallisesti totisilla silmillään.

Nyt oli entistä ihanampaa valoisassa, siistissä työhuoneessa. Rattoisa
pakina ei keskeytynyt hetkeksikään. Joskus lasketteli maalari, kun muut
hänen kielikelloaan koskettivat, verkkaisesti ja yksivakaisesti pitkät
jutut.

"Leikitkö sinäkin, Laura täti", kysyivät lapset, "kun olit niin pieni
kuin me? Kerropa meille jotakin."

"Niin että leikinkö?" toisti maalari... "kuinkas en!" -- Tuntui kuin
olisi jokin näkymätön käsi sivellyt hellästi hänen jäykkiä, jöröjä
kasvojaan. "Että olemmeko leikkineet!... Me olimme pappilan naapureita
ja saimme leikkiä rovastin vanhassa, ruohottuneessa puutarhassa miten
vain halusimme. Puutarhan alalaidassa oli korkea, ruohopeitteinen
kumpu, jonka laelta näki kauas yli lakeuden. Se kumpu oli veljen
erikoisomaisuutta..."

Maalari tarkasti huolellisesti työtänsä ja jatkoi hellällä äänellä:

"Meillä oli pikku veikko, kaunis, punaverinen poika. Ja miten hauska
hän oli, ja miten älykäs! Hänellä oli aina pehmeä ruskea samettipuku,
siinä vasta oli valon heijastetta... en tiedä, en muista sittemmin
sellaista kangasta missään nähneeni -- ja lumivalkea röyhelökaulus
kaulassa, ja hänen kaunis tukkansa ulottui aina kauluksen alalaitaan.
Hän oli hyvin kokasteleva kauniista vaatteistaan... mutta myös
huolimaton, eikä varjellut pukuaan pilaantumasta. Ja me emme häntä sen
tähden toruneet! Emme toruneet häntä koskaan: hän oli niin sievä ja
iloinen. Mutta me kolme sisarta olimme rumia ja meillä oli puku
karkeasta, mustanharmaasta kankaasta, jota äiti oli ostanut noin
summamutikassa; olimme jöröjä ja innostumattomia. Ja juuri siksi että
olimme niin jöröjä ja kylmiä ja kateellisia, juuri siksi veikko oli
niin mahdottoman kaunis, iloinen ja hupaisa."

Maalari vaikeni ikäänkuin viime sanojaan mietiskellen. Sitten hän
jatkoi muistojen herkyttämänä:

"Puutarhan alapäässä oli kumpu; se oli pikku veikon erikoisomaisuutta;
hän sanoi sitä kuningaskunnakseen. Hän istui polvet ristissä pikku
istuimella, jonka oli vienyt kummulle, ja käänteli kaunista kaulaansa
joka ilmansuunnalle ja rupatteli hullua lorua ikäänkuin olisi jaellut
komennuksia tai istunut oikeutta -- ja sen sellaista. Meitä oli kolme
hänen hoviväkeään. Yksi lakaisi kummulle johtavat lautaportaat; toinen
leikkasi polvillaan heinää hänen kukkulansa rinteillä; kolmas toi
hänelle selkä kumarassa ruokaa. Ja kun ilta tuli ja aurinko valaisi
hänen jaloja kasvojaan ja hänen hienot silkkikiharansa kiiltelivät,
niin me sanoimme: Voi kuin sinä olet kaunis! Voi kuin sinä olet kaunis!
Hän ei muka ollut huomaavinaan meidän imarrustamme, mutta kyllä hän
tiesi, kuka nöyrimmin palveli. Sitten huusi isä tiukasti meitä ja
meidän täytyi mennä kotiin lukemaan, enimmäkseen raamatunlauseita ja
virsiä. Pikku veikko oppi pian ja helposti, mutta unohti myös yhtä
pian. Hän oli liiaksi mukavuutta rakastava pitääkseen mitään
mielessään. Kun hänen sitten iltasella oli mentävä levolle, niin me
kiistelimme, kuka hänet saisi riisua ja kantaa sänkyyn, ja lopulta sai
sen tehdä se, joka metisimmin oli häntä imarrellut. Ja siitä me kolme
rumaa variksen poikaa olimme kateellisia toisillemme ja jouduimmepa
siitä usein tukkanuottasillekin."

Maalarin sivellin vaipui ja hän katseli jonkun aikaa, surullisissa
mietteissä, vuoroin kangasta, vuoroin peruukkipäätä. Sitten hän karisti
ajatukset ja kävi taas ripeästi toimeen. "Olepas nyt hyvin ylpeän
näköinen, Tuddi! Ajattelepas, että Klaus Baas esimerkiksi tulee
pensselillä sutimaan pientä, hienoa nenänhuippuasi. Kasvot vähän
enemmän vasemmalle... kas niin! Sinä olet erityisesti ylpeän näköinen,
kun katsot hiukan syrjittäin. Noin ne on paikallaan. Nyt tulee Klaus
Baas ja se pensseli... hyvä! Ajattelepas asiaa juurta jaksaen!... Tuo
hävytön poikaviikari!... Kas niin, teillä on mielikuvitusta!... Sitten
maalataan pikku Sanna! Sanopas Sanna, mikä tahtoisit olla?"

Tyttö pujotteli paraikaa helmiä, -- kohotti siniharmaat silmänsä
maalariin. Upeat huulet, jotka hartaassa työssä olivat auenneet,
sulkeusivat ja kätkivät peittoonsa kauniit, isonlaiset hampaat.

"Se on Sephanja, mielestäni", sanoi Tuddi. "Samantekevä, mitä profeetta
on kirjoittanut. Sinä olet Sephanja, kuule!" -- Pikku tyttö nyökäytti
päätänsä ja supisi monta kertaa uutta nimeä itsekseen, ja virkkoi
sitten: "Mutta minä tahdon pitää nämä ketjut kaulassa."

Joskus kertoi Tuddi kodistaan. Äidistä, joka oli "ylipäätään liian hyvä
ja hauska". Isästä, joka oli ollut Indiassa ja palannut sieltä
sairaloisena, veljistä, jotka olivat kerrassaan sietämättömiä. Kodin
ylä- ja alahuoneistoista, tytöistä, puutarhasta ja koulusta, jossa
opiskelu oli kuin mitä hupaisaa leikkiä ja opettajattaret olivat joko
"kamalia" tai "taivaallisia". Vieraskielisistä runoista, joita oli
hirmuisen vaikea oppia. -- Kerran hän pyysi neuvoa ainekirjoituksessa.
Heidän oli kirjoitettava aine "Elämän merkkitapaukset". Opettajatar oli
maininnut: kasteen, konfirmatsionin, Herran pyhän ehtoollisen y.m.
Mutta Tuddi arveli, että oli niitä paljon muitakin, esim. huvimatka
Syltiin ja talvisin luistelu, ja sitten häät j.n.e.

Joskus joutui Klaus Baas näyttämön pääesiintyjäksi. Hänen täytyi kertoa
kotikylästä ja maalaisleikeistä, padosta ja kirkkotarhasta, rannikosta,
rannan hietikosta. Hän oli silloin aina kovin peloissaan: jospa hän
käyttää vääriä muotoja. Sillä hän puhui kirjakieltä vielä kuin mitäkin
vierasta, koulussa luettua kieltä. Ja hän kertoi siis hiukan
koulumestarimaisesti, selkeästi, harvaan. Joskus lykkäsi vastuksen itse
aihe: hän ei tiennyt, sopisiko kertoa sitä ja sitäkin. Ja häneltä oli
livahtaa suusta jokin sana, mutta sai kiinni; hän sekautui ja änkytteli
nolosti.

Siitäpä nyt Tuddi taas sai syyn häntä pilkata: "Menepäs, Sanna, ja vedä
hänet nyt vireesen." -- Silloin ei Klaus keksinyt muuta neuvoa kuin
solutella tarina toiselle ladulle ja täyttää aukot omasta päästään.
Mutta kun valeet ja lorut aina ovat uhkapäisiä keinoja, niin hänen
kasvonsa silloin punastuivat tukkaa myöten ja hänen silmänsä kiiluivat.
Mutta pianpa häntä lohdutti jo se, että pikku Sanna kuunteli häntä suu
auki ja silmät pyöreinä ja lauloi lopuksi heleällä äänellään: "Kuules,
Tuddi, nyt se jo soittaa."

Joskus valloitti peruukkipää yksinään koko näyttämön esitellen
kuuntelijoille puolet eläintarhaa: "irvistelevän tiikerin", "nälkäisen
hyenan" ja "kyllästyneen leijonan". Hän pani myös toimeen
neekerinäyttelyjä, kuten hänen oli tapana sanoa. Hän asetti pikku
Sannan seisomaan Klaus Baasin eteen ja kuulutti: "Kas tässä, katsokaa,
herrasväki, on neekeripäällikkö Jumbo! Jumbo, näytä herrasväelle
hampaitasi!..." Sanna näytti silloin hampaitaan ja koetti katsoa Klaus
Baasiin kauhean julmasti. Tätä näytöstä he erittäinkin rakastivat ja
toistivat sitä usein, -- ja Klaus Baas nautti siitä silmillään ja koko
sielullaan, sillä molemmat nuo sirot, sievät tytöt seisoivat aivan
suutatusten hänen kanssaan. -- Ja kun hän sittemmin, lähes
kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kohtasi Sannan Fährstrassen varrella
kemutalon eteisessä Uhlenhorstissa[19] ja näki hänen tuskan ahdistamana
ja surevana, niin kohta hän vielä muisti sanoa: "Jumbo, näytä
hampaitasi!" Ja silloin Sanna tuli koko lailla iloisemmaksi.

Sitten valmistui Obadja, ja nyt tuli Klaus Baasin vuoro. Hänestä piti
tehdä Daniel. Ja ilme piti hänellä olla sellainen kuin profeetalla oli
jalopeurain luolassa. "Sillä muuta eivät Hogeruppin ukot hänestä tiedä,
Klaus!"

Ah, kuinka hän oli onnekas kun häntä koristettiin! Miten häveliäs ja
ylpeä kun maalari pani vihreän vaipan hänen hartioilleen! Mitä
luolajalopeuran naamaa Tuddi hänen edessään näyttikään! Miten
suloisesti ja ystävällisesti Sanna pani sinihelmi-korunsa hänen
kaulaansa hänen ollessaan polvillaan tytön edessä! Hänen sydämensä
hypähti aivan kurkkuun kun Sanna arasti kosketti hänen tukkaansa,
silitti sitä ja sanoi: "Katsopas, Tuddi, minkämoinen myyränturkki sillä
on."

Mutta huomenna, jolloin elämän piti jatkua niin ihanana kuin se
konsanaan voi olla, eivät tytöt enää tulleetkaan maalarin luo. Laura
Morgenstern kertoi, että heidän oli täytynyt isän sairauden tähden
lähteä tavallista aikaisemmin maatilalle, joka perheellä oli
Hammerin[20] seudulla. Arasti kysyen Klaus Baas sai tietää, että heidän
isänsä oli kauppias ja välitti Indian kauppaa ja oli matkalla siinä
maassa saanut parantumattoman taudin. "Ne ovat vanhaa, hienoa sukua,
Klaus", sanoi maalari. "Olivat ennen upporikkaita eivätkä ole vieläkään
suinkaan köyhiä. Mutta mitä auttaa heitä nyt raha, kun perheenisä on
sairas? Kaikkialla on maailmassa kurjuutta."

Hän maalasi tänään vielä punaista vaippaa, joka oli levitetty tuolin
selustalle, maalasi kiivaasti hengittäen. Sitten hän sanoi: "Klaus,
minä luin eilisiltana raamattua ja hain, mikä siinä nyt olisi parasta.
Isä piti ennen aina psalmeista ja lausui jonkin mietelmän, minkä jo
Luther niistä oli lausunut. Mutta, Jumala paratkoon: en löydä siitä
juuri mitään, josta olisi ihmiselle apua. Enkä muista isänikään sitä
itse tutkineen. Luulenpa, että moni kehu tai moite kulkee vain
arvostelemattomana perintönä vuosisadasta toiseen; puhutaan vaan
ajattelematta, apinoidaan muita."

Klaus lausui selväksi, opituksi kirjasaksaksi: "Meidän opettajamme
sanoo, että vuorisaarna ja... sitten Vapahtajan kärsimyshistoria ja
sitten Korinttilaiskirjeen kolmastoista luku on raamatussa parhainta."

"Jaha, jaha... Vai... No, sinä tulet huomenna tänne taas, Klaus", sanoi
maalari. "Tule, tule pois huomenna!"

Kun Klaus huomenna tuli hänen luokseen, astui Laura Morgenstern
huoneestaan ja sanoi jörösti, mutta ystävällisesti kuin ainakin:
"Annetaan Danielin jäädä tulevaan kertaan, Klaus. Tuli veli tänne,
viipyy tilapäisesti muutamia päiviä Hampurissa; käytän häntä
apostoli-mallina. Minun täytyy jo käydä käsiksi apostoleihin...
Ajattelin, että silloin tällöin lukisit minulle ääneen jonkun värssyn,
päästäkseni tunnelmaan. Minulla kun ei ole mielikuvitusta. Mutta sinun
pitää lukea verkalleen: veljeni on yksinkertainen ihminen, ei ole
pitkään aikaan ollut tekemisissä kirjain kanssa..."

Maalari palasi työhuoneesen ja Klaus meni keittiöön, suorittamaan ensin
muut askareet.

Kun hän sitten astui sisään ja katsoi uteliaana maalarin veljeä, niin
hän huomasi hirmukseen, että sehän oli se sama katuveijari, jonka
edessä hän oli niin kokastellut puolen vuotta sitten Grossneumarktin
kulmauksessa. Klaus tunsi hänet hyvin hänen kauniista silmistään ja
kaksivivahteisesta parrastaan, vaikka hänellä olikin nyt uusi siisti
puku ja tukka leikattu. Junni ei ollut tuntevinaan Klaus Baasia. Mutta
kun maalari kerran katseli muualle, iski hän pojalle tuttavallisesti
silmää.

"Mitä tahdot nyt lukea, Klaus?" kysyi maalari. "Minä luetan itselleni,
Jakob, työskennellessäni ääneen, jotta pääsen tunnelmaan."

Klaus tunsi, mistä oli kysymys, avasi vuorisaarnan ja luki nuo vakaat
sanat hitaalla, hillityllä äänellä lause lauseelta. Veli vaikeni. Sisko
maalasi kiihkeästi ja melkeinpä ruumiinvoimalla: hiki kiilui hänen
uurteisella otsallaan ja harmaahapsisilla ohimoillaan. Hän ei virkkanut
sanaakaan; joskus vaan huomautti luetun johdosta: "Se on hyvä, Klaus!
Aivan niin se on!"

Siten hän työskenteli kolme neljä päivää. Ja kun hän sitten neljäntenä
päivänä asetti taulun seinää vasten, kummasteli Klaus Baas sen pikaista
kehittymistä ja kasvojen puhdasta kirkkautta ja yksinkertaisuutta ja
selvyyttä.

Seuraavana päivänä vielä keittiössä ollessaan Klaus Baas kuuli jonkun
tulevan eteiseen. Hän ei siitä huolinut sen enempää, ajatellen, että se
kai oli maalarin veli. Mutta kun hän kuuli kompuroimista ja
hapuilemista, niin hän pilkisti ovesta, ja näki tosiaan veljen, mutta
nyt vaatteet liassa, tukka sekaisin ja muuten ihko humalassa. Hän
nyykäytti Klaus Baasille päätään, muka sukkelasti, mutta samalla
nolona. Klaus Baas kiiruhti keittiöstä eteiseen ja supatti: "Menkää nyt
pois! Kuulkaa, korjatkaahan nyt sievästi luunne!" Mutta sisko oli sen
jo kuullut ja avasi oven ja näki veljensä. Hän ei virkkanut mitään,
nosti vaan raskaan kätensä ikäänkuin karttavasti, avuttomasti eteensä.
Silloin veli kääntyi nolona ovea kohti, pyörähti vielä kerran katsomaan
siskoa hölmöillä silmillään, arasti, ja meni matkaansa.

Keittiöaskareet toimitettuaan Klaus Baas meni sisään. Maalari istui
selkä kyyryssä tavanmukaisella tuolillaan telineen edessä, paletti ja
pensselit kädessä, kalseasti tuijottaen. Kun hän kuuli pojan tulevan,
hän oikaisihe ja alkoi maalata. Klaus tarkasteli häntä salavihkaa
työnsä äärestä ja näki hänet tähystämässä silmät sirrallaan paikkaa,
jossa veli oli mallina istunut, -- ikäänkuin sisko olisi sielunsa
silmillä nähnyt veikon siinä yhä ja maalannut olemattoman mallin
mukaan. Ja maalarin koko olento oli kuin lamaan lyöty. Vähitellen
kuitenkin pehmenivät hänen vanhain kasvojensa kovat piirteet, ja hän
maalasi nyt tuntikausia harvinaisen innokkaasti ja haltioissaan.

Klaus liikkui edestakaisin huoneessa ja asettui sitten pöydän ääreen
pesemään pensseleitä. Kerran loi maalari silmänsä häneen: kävi kai
sääliksi poikaa, jonka piti niin sanattomana ja yksikseen nyt
askarrella. Ja maalari sanoi: "Lauantai-illaksi kutsutaan tänne lapsia
luoksemme, Klaus. Sitten on meillä taas hiukan hauskaa."

Sillä tavalla he työskentelivät kolmisen tuntia puhumatta. Ja kun ilta
jo hämärsi, niin maalari nousi ylös ja sanoi väsyneenä: "Irroita tuo
kuva ja aseta seinää vasten." Ja meni tapansa mukaan keittiöön pesemään
käsiänsä.

Klaus lähestyi telinettä ja tunsi hyvin veljen. Mutta kun todellisen
veljen kasvot olivat alhaisten paheiden raaistamat, hohti tästä taulun
apostolista kaikkein ylevimmän intohimon kauneus: aatos ja uurastus
jonkin jalon, puhtaan asian puolesta. Suunsopissa värisi arasteleva,
syvä tuska, ja tähystävissä silmissä paloi avun toivo. Silloin Klaus
purskahti hillittömään itkuun ja näki yhä kyynelten läpi kuvan.

Maalari tuli sisään ja huomasi heti hänen itkevän ja pani kätensä
kömpelösti hänen kaulaansa ja käveli hänen kanssaan edestakaisin
salissa. Klaus itki yhä pakahtuakseen.

"Ei siitä ollut apua, Klaus", hän sanoi. "Syvällä on tammen juuret.
Johan minä sen arvasin; mutta tahdoin kuitenkin koettaa vielä kerran."

Klaus halusi jotenkin häntä lohduttaa ja sydämen syvyydestä nouseva
sääli pani hänet maalaria sinuttelemaan:

"Mutta _onhan_ sinulla mielikuvitusta, Laura täti!"

"On, Klaus", hän vastasi... "kun tulee sellainen tuska!... Mutta nyt
sen itse näit... ei mikään auta..." --

Kun Klaus Baas seuraavana päivänä tuli koulusta päivälliselle ja aikoi
mennä kohta maalarin luo, ei hän nähnytkään isää kotona: ei keittiössä
eikä perhehuoneen sängyssä. Hän ihastui, keikahti kantapäillään ja
kysyi: "Onko isä mennyt ulos?"

Silloin astui äiti kamarista ja sanoi muualle katsellen, tavallisella
hiljaisella, tylyllä äänellä: "Isä vietiin sairaalaan. Täytyy leikata."

Klaus hätkähti ja tuijotti äidin silmiin ja näki niissä määrättömän
tuskan. Hänen ruumistaan täristi kiireestä kantaan, hän ei saanut sanaa
ulos suustansa. Hänen korvissaan soi ja vinkui: "Ja minä, minä en ole
hänestä välittänyt." Hän kysyi äidiltä, missä sairaala oli, tempaisi
lakkinsa ja juoksi sanaakaan sanomatta ulos.

Kun hän sairaalan eteishallissa tiedusteli kiihtyneellä, kimakalla
äänellä isäänsä, sattui juuri eräs lääkäreistä kulkemaan ohi ja sanoi
hänelle:

"Ennätitkin paraasen aikaan. Tule kanssani."

Kun he astelivat ylös portaita, pisti lääkäri kätensä hänen kainaloonsa
ja sanoi: "Näytätpä älykkäältä pojalta! Mistä päin olet kotoisin?
Holsteinilainen? Jaha... ehkäpä voi käydä niin, että kadotat pian
isäsi. Silloin sinun pitääkin karaista luontosi ja auttaa kelpo poikana
äitiä!... Älä viivy kauan isän luona, vaan mene kotiin ja sano
äidillesi, että hänen olisi heti tultava tänne."

Klaus kulki vaieten ja raskaasti hengittäen lääkärin vieressä ja tuli
suureen saliin, jossa oli rinnakkain rivissä pitkät jonot kapeita,
yksinkertaisia sänkyjä. Eräässä oli isä; hänen kasvonsa olivat kalman
kalpeat, ja niin laihat, lakastuneet! Kelmeiden silmäkuoppien ympärillä
oli sinisen puhuvat renkaat.

Isä avasi vaivalla väsyneet, tajuttomat silmänsä. Sitten hän tunsi
Klaun ja ponnisti kaikki voimansa selvitäkseen horteestaan ja sanoi
heikolla äänellä: "Oletko se sinä, poikani... minä lainasin siltä
Timmermannilta vähissä erin salaa rahaa, yhdeksänkymmentä markkaa... ei
ollut lanttia talossa. Sinun täytyy maksaa Timmermannille velka kun
alat vähän ansaita. Äidin ei pidä saada siitä vihiä, muuten hän häpeää
ja tappaa itsensä työllä... Ja vielä on ne kuusikahdeksatta markkaa,
äiti lainasi ne pulassa rihkamakauppiaalta. Kun minusta nyt aika
jättää, niin matkusta kohta kotipuoleen ja koeta saada jostakin ne
kuusikahdeksatta markkaa. Äiti on niin ylpeä ja järjestyksen ihminen;
hän ei voi sietää olla velassa. Mutta sinä et saa ilmoittaa hänelle
matkustavasi, muuten hän ei laske... Tule sitten kohta takaisin ja
vartioi, ettei hän saa tehdä itselleen pahaa; sinä tiedät, millainen
hän on... Ja hyväile silloin tällöin pienokaisia, Klaus; mutta ei äidin
sitä tarvitse nähdä."

Klaus nyökytti vain päätään, ja kyyneleet virtasivat hänen poskiaan
pitkin, ja hän toivoi, että isä puhuisi lisää. Mutta Jan Baas makasi
kalman kalpeana, otsalla hikikaste, säännöttömästi hengittäen ja
huohottaen. Klaus ei arkuudessaan tohtinut lääkäriltä pyytää: Antakaa
minun olla täällä! Älkää ajako, minua isäni kuolinvuoteelta äidille
kuolonsanomaa viemään! -- Ja hän meni, juoksi kotiin.

Siellä ei äiti enää ollut, hän oli jo lähtenyt sairaalaan. Klaus Baas
hyväili ja lohdutteli pikku siskoja, pani heidät nukkumaan ja sepitteli
satua pikku Hannalle, joka itki ja tahtoi tietää, missä isä oli. Ja hän
kuunteli, milloin äiti tulisi portaita ylös. Illalla, pimeän korvissa
Antje Baas tuli. "Isä kuoli", hän sanot hiljaa, kolkolla äänellä. "Mene
nukkumaan; minä teen vielä työtä."

Klaus Baas meni itkien eteiseen ja jäi sinne seisomaan ja nielemään
kyyneleitään, -- ettei pikku Hanna, joka juuri oli nukahtanut, itkusta
heräisi.

Yhtäkkiä hän kuuli äidin kirkaisevan, -- älyttömästi, raivokkaasti kuin
eläin.

Hän kuunteli kauhusta vapisten ja kuuli kuinka äidin kyynäspäät tai
otsa jysähteli pöytään ja äiti purki suustaan mielipuolen sanoja. Hän
väänsi eteisen oven hiljaa lukkoon, ettei äiti pääsisi syöksymään ulos.
Sitten hän pilkisti avaimenreiästä keittiöön. Äiti vääntelehti
permannolla rahin ja pesualtaan vieressä ja oihki ja puhalteli
tuskallisesti hillityllä äänellä: "Jumala on hullu, Jumala on... Eikö
kelpaisi vielä lisää? Tulkoon vaan, riistäköön, ryöstäköön!... Hänen
rakkaan miehensä!! Hänen kauniin, suloisen, hyvän miehensä!!.. Kuinka
hän oli rakas... kaunis... hyvä... Mitä Hän tahtoo vielä? Luuleeko Hän,
että hän rukoilisi armoa, Häneltä, turvaa lapsilleen! Haha! Minä
pilkkaan, nauran Sinua! Lapsistani tiedän pitää huolen itse! Ja jos en
jaksa, niin en pyydä armoa sinulta, en keltään! Otan ne, menemme vaikka
Elbeen... Häneltä armoa, apua? Hahaha!... Häneltä!..."

Poika oli lyykähtänyt polvilleen oven taakse ja vapisi siinä hiukset
kauhusta pystyssä ja ajatteli, mitä hän tekisi, jos äiti yhtäkkiä
koettaisi rynnätä ulos; hän tarttuisi hänen vaatteihinsa, ei häntä
laskisi.

Niin hän vietti sen yön pitkät tiimat kunnes keittiöstä kuului vain
käheää voihkinaa. Ja Klaus Baasin voitti uni, hän nukahti kuin koira
oven eteen kiemuraan.

Aamulla hän heräsi vilun puistatukseen, pukeusi pyhäisiinsä ja
kirjoitti paperilapulle:

    "Isä puhui minulle. Matkustan kotipuolla käymään. Minulla on
    hyvät vaatteeni, puhtaita nenäliinoja, kolme markkaa rahaa.
    Ole uljas, äiti! Minä autan sinua kuin mies. Sen lupaa sinun
    uskollinen poikasi,

                                      Klaus Hinrich Baas."

Klaus pilkisti vielä kerran avaimenreiästä ja näki äidin lieden
vieressä, kyynäspäin pankolla, toinen käsi suulla ikäänkuin pyytäen
poikaansa vaikenemaan. Hän tuijotti kalsein silmin vastapäiseen
seinään. Klaus lähti, kulki pilkkopimeät portaat ja astui hämärille
kaduille ja juoksi Langereiheä pitkin Altonaan.

Taivas tuli vähitellen heleämmäksi ja kaduille valahti harmaa saraste.
Klaus Baasin ajatukset karkasivat milloin isän luo, jota nyt kai
ventovieraat kantoivat sairaalasta, milloin kotiin, jossa äiti
istui kylmän lieden ääressä kolkkona aamuna, ja vihdoin maalle
syntymäsijoille. Mistä hän saisi rahat? Kuusikahdeksatta markkaa!
Kuusikahdeksatta!...

Kun hän sitten, kymmenen vuotta myöhemmin, kauppakonttorissa Indian
meren rannalla ollessaan kuuli sattumalta tuon saman luvun, niin
vieläkin hän muisti kuin eilisen päivän sen raskaan aamun tuskineen.
Kuin tuliraudalla se luku oli hänen sydämeensä poltettu.



VII.


Hän oli hyvin raskailla mielin, ja matka olisi ollut sangen surullinen,
jos hän olisi matkustanut toisessa tai edes kolmannessa luokassa, jossa
ihmiset istuvat ylimalkaan jäykkinä ja tuppisuina. Mutta hän
matkustikin neljännessä, ja siellähän on aina jotain näkemistä ja
kuulemista.

Kun juna lähti liikkeelle, Klaus Baas katseli varovasti sivuilleen,
minkälaiseen seuraan oli joutunut, ja silmäili matkustajia. Muutkin
vierastelivat vielä ja istuivat vaieten penkeillään seinävierillä ja
tarkastelivat toisia niinkuin hänkin. Ja sitä kesti hyvän aikaa.

Vihdoin nousi eräs nuori mies ylös, -- hänellä oli vaaleanharmaat,
hiukan tahraiset vaatteet, -- ja asetti minkä lie asettanut pöytäkellon
tapaisen lattialle ja kosketti sitä jalallaan niin että se lyödä
helähytteli. Ja sitten hän iski matkustajille silmää ja kuulutti, että
nyt alkaa konsertti. Hän veti taskustaan jonkinmoisen pienen
soittokapineen ja pani sen poikittain huulilleen ja puhalsi ja samalla
taputteli sormillaan pulleita poskiaan. Kaikki kuuntelivat
tarkkaavaisina ja nyökkäsivät tuontuostakin toisilleen päätänsä, --
muka ilmaistakseen, että katsos vaan, mitenkä kauniisti se soittaa! Hän
soitti kaikellaisia hupaisia katuviisuja, jotka juuri siihen aikaan
olivat muodissa, ja keinutteli päätään tahdin mukaan niin sievästi,
ettei hänestä malttanut silmäänsä kääntää ja että pari tyttöä vähä
väliä tirskahti ja töykkäsi toisiaan kupeesen. Kun hän sitten hiukan
hengähti -- ja sen levon hän ansaitsikin, sillä hänen nuppinsa oli nyt
ihan tulipunainen, -- niin kysyi eräs nuori mies, osasiko hän jotakin
valssia: tätä; -- ja heti taituri sen soitti, ja sekös herätti
yksimielistä ihailua! Kun sitten muudan lihava ja ystävällinen matami,
jolla oli iso kori sylissä, kysyi häneltä, soittiko hän myös virsiä,
niin hänen täytyi tosin vastata kieltävästi, mutta hänen arvonsa vain
nousi sen kautta, että hän selitti virsien olevan liian pyhiä
tällaisella soittovehkeellä esitettäviksi. Ensimäisellä pysäkillä hän
otti lakin päästänsä ja pyysi pikku lahjaa, sitten hän kiitellen keräsi
lakkiin puoli- ja koko-groscheniset ja meni junasta.

Nyt alettiin puhella kaikellaista. Se lihava matami, jolla oli iso kori
sylissä, kurkotti ruskeapäisen Klaus Baasin sivuitse eräälle Klaun
vieressä istuvalle naiselle ja kertoi että hänen Eimsbüttelissä asuva
kälynsä oli saanut kahdennentoista lapsensa; kyllähän sillä muuten oli
kerrassa mukavat olot, mutta kaksitoista pientä oli melkein liikaa;
siksi hän nyt tässä vei sille hiukan ruuan apua.

Eräs pitkä, vankka mies, jolla oli pitkänlainen merenvahapiippu
hampaissa ja joka näytti perin rehelliseltä mieheltä, otti piipun
suustansa ja sanoi niille kahdelle tytölle, jotka yhä juttelivat siitä
soittajasta, että se musikantti oli rappiolle joutunut viinuri: elätti
henkeään matkustamalla tällä tapaa joka päivä asemien väliä ja
soittelemalla ja pyytämällä rahaa. Mutta siitäpä tytöt tiuskahtivat,
että mitä se kehenkään kuuluu, kuinka toinen rahansa ansaitsee, yksi
yhdellä tavalla, toinen toisella. Ja nuori kalpea mies, joka oli
pyytänyt valssia, rupesi puolustamaan tyttöjä ja pääsi sen kautta
heidän kanssaan juttusille.

Sillä välin oli toisessa nurkassa syntynyt vilkas kohtaus. Kolme
hyvinvoipaa maalaista, joiden olisi arvonsa mukaan pitänyt matkustaa
kolmannessa luokassa, mutta jotka nyt aikoivat ansaita takaisin hukatut
olutrahat, oli joutunut pakinoihin erään nuoren miehen kanssa, jolla
oli yllä kulunut havelokki,[21] ja mies väitti olevansa näyttelijä,
mutta he vain inttivät, että hän oli paikastaan potkaistu räätälin
sälli. Ja silloin nousi hän ylös ammattinäytettä antamaan ja seisoi
sääret hajallaan huojuvassa vaunussa ja piti puheen kansalle:
"Kansalaiset, ystävät, Rooman vapaat miehet! Mua kuulkaa"... Siitä Klaus
Baas ei paljoakaan ymmärtänyt. Mutta epäuskoiset isännät eivät ottaneet
vieläkään uskoakseen ja sanoivat, että sellaisia temppuja osaa
räätälikin, -- loukkaavalla äänensävyllä kuin ainakin kunnianasiasta
tulistuttaessa. Silloin nuori mies alkoi näyttää, miten siinä ja siinä
teatterissa kuolemaa esitetään. Hän vaipui polvilleen ja hoippui seinää
vasten, kaatui maahan ja puhui viisautta ja hassutuksia ja näytti
lopuksi, yleisön nauraessa haletakseen, miten Berlinin kuninkaallisessa
teatterissa kuollaan. Siinä meni Klaus Baasilta suru kokonaan; vaikka
hän oli lähtenyt kuolinvuoteen äärestä ja näki nyt esitettävän
kuolemaa, ei hän omaa kovaa onneaan ajatellutkaan. Näytteleminen oli
vallannut hänet aivan kokonaan ja hän katseli sitä silmät pyöreinä.

Kun näyttelijä seuraavalla pysäkillä astui ylpeänä ja huohottaen ulos,
niin otti se pitkä, vankka mies, -- joka näytti niin perin
rehelliseltä, -- merenvaha-piipun suupielestänsä ja sanoi: "Mokoma
pajatsu!" Silloin he kaikki, niinkuin jo äskenkin, katselivat sitä isoa
miestä, ja katselivat sangen kunnioittavasti. Hän oli epäilemättä koko
vaunun keskusta ja arvon mittari.

Eräs nuori talonpoika, joka istui hänen vieressään, rohkaisi luontonsa
ja tohti koettaa, eikö tuolta saisi kysellyksi, mikä hän oikeastansa
oli. Talonpoika tarinoi ensin ilmoista ja tuulista ja viljoista, ja
kysäisi sitten, oliko se pitkä mies talollinen, vai? Mutta toinen
pudisti päätänsä. Silloin alkoi maalaismies käsityöläisistä ja
kauppatoimista ja muista ammateista; mutta ei tullut vaan ukosta selvää
vaikka minkä olisi tehnyt. Ja kun talonpojan seuraavalla asemalla
täytyi lähteä junasta ja kun hän kuitenkin mielellään olisi vienyt
uutisena tuon pitkän, ylpeän piippuniekan elämäntarinan kotikyläänsä,
niin hänelle ei nyt jäänyt muuta neuvoa kuin kysyä suoraan ja
kursailematta, mikäs mies ukko oikeastaan oli? Mies otti piipun
leukapielestään ja vastasi: "Olenpahan Sauna-akan poikia", pisti piipun
takaisin suuhunsa ja tupsahutti sauhun. Kysyjä puraisi nolona huultaan,
vilkaisi vielä arastellen piippuniekkaan ja meni. Sitten ukkokin lähti
vaunusta.

Klaus Baas ei vielä oikein ymmärtänyt koko kohtausta; mutta se vaikutti
häneen kuitenkin niin syvästi, ettei hän sitä koskaan unohtanut. Ja kun
hän milloin sittemmin tapasi jonkin itsetietoisen ukon, joka samalla
näytti perin rehelliseltä, niin johtui hänen mieleensä tämä matkustaja
ja hän ajatteli, melkeinpä epäluuloisesti: Tuossakin on niitä
Sauna-akan poikia! Siitä kokemuksesta hänelle oli paljon hyötyä,
ollessaan jo huomattava liikemies ja melkein jokapäiväinen
Adolfsplatzin[22] kulkija.

Vaununosasto tyhjeni vähitellen. Viimein siellä ei ollut enää muita
kuin Klaus Baas ja pieni paksu, lihava mies, joka nukkui. Ja Klaus
Baasilla oli hyvää aikaa tarkastella ja ajatella tyystin häntä. Se
näytti hänestä niin salakavalalta, ja Klaus Baas kuvitteli, että nyt se
herää ja väittää, että häneltä on varastettu kukkaro. Ja voihan sille
tulla vaikka halvaus, kun se on tuollainen paksu pöllikkä, -- ja kas
vain, kuinka se jo onkin merkillisen näköinen: kädet repottavat paksun
mahan päällä niinkuin kuolleella sammakolla. Jos se putoaa hengetönnä
alas lattialle -- ja sitten sanotaan, että hän on sen miehen
kuristanut! Niinkuin hän viitsisi koskea mokomaan rasvapullikkaan!
Klaus Baas sommitteli jo sangen surullisen tarinan, aina
mestauslavallensa ja katkeraan kuolemaan saakka. Siinä ne meni sitten
ne kuusikahdeksatta markkaa! Ja kyllä surisi hänen äitinsä! Klaus Baas
nousi ylös ja alkoi akkunasta tähystellä pysäkkejä, ja oli oikein
hyvillään, kun viimeinkin pääsi lähtemään vaunusta ja pelastui tästä
vaarasta ja onnettomuudesta. Mennessään hän kiireesti vilkaisi
rasvamahaan: Jumalan kiitos! Se liikahti toki vielä, se eli... Mutta
piiloitellen hän vaan livahti pois asemaltakin.

Pikkukaupungissa oli paraillaan markkinat. Mutta Klaus Baas ei
katsonut oikealle ei vasemmalle, vaan tiedusteli heti, missä hänen
suutari-serkkunsa asui, sillä isä oli kerran kehunut sitä serkkua
hyväksi mieheksi. Klaus Baas oli kuvitellut, että serkku asuisi
samallaisessa kauniissa pikku talossa, joita oli monta kadun varrella;
ja hän tuli sangen alakuloiseksi, kun häntä neuvottiinkin erääsen
vanhaan, matalaan talorähjään.

Serkku istui kelteisillään vielä korjaamattoman sängyn laidalla, jossa
oli korea punaruutuinen peite, ja katseli alakuloisesti akkunan alla
olevaa suutarin pöytäänsä. Kun hän kuuli kuka vieras oli ja että Jan
Baas oli kuollut, niin hän nyökytteli surullisesti päätänsä ja sanoi:
"Vai niin, vai niin... Vai kuollut! No ei haastella siitä... Ja nyt
sinä tulit hiukan maalle unohtamaan suruasi? Ja olipa sinulla hyvä
onni, sillä täällä on juuri markkinat! Makaamaan minä tässä olisin
ruvennutkin, kun ei ole yhtään rahaa, ei niin groschenia, ei niin
pennin pyörää! Mutta tietenkin minun on nyt lähdettävä kanssasi ja
pidettävä huolta, ettei sinulla ole ikävä."

Klaus Baas aikoi juuri sanoa, ettei hän joudakaan kauan viipymään ja
että hänen on käytävä vielä toistenkin sukulaisten luona. Mutta suutari
pudisti miehekkäästi päätänsä ja ojensi kätensä ja sanoi: "Sinä olet
minun vieraani! Velvollisuuden tunne ja lähimäisen rakkaus kutsuvat
minua!" Hän sukaisi kiireesti takin ylleen, pisti Klaus Baasin kouraan
vanhan pilalehden ja katosi tuvasta.

Klaus Baas tuijotti lehteen ja ajatteli: Ah, jos tästä pääsisi! Mutta
ehkäpä saan häneltä neljä, viisi markkaa, kun puhun hänelle, mille
asialle tänne tulin. Samassa hän kuulikin viereisessä huoneessa jonkun
akan säksättävän: "Mitä, rahaako taas?... Jokos nyt, vai rahat
sinulle!..." Sellaista kesti hyvän aikaa. Sitten tuli serkku
takaisin, raaviskeli korvallistansa, katseli ja käänteli kädessään
kymmenmarkkasta ja pisti sen taskuunsa ja sanoi luontonsa rohkaisten:
"No... nyt me mennään!"

Suutari-serkulla oli kova into nähdä markkinaihmeitä. Hän katseli
kauan suu auki naista, joka lauloi murhaviisua posetiivin säestyksellä.
Ja hänen täytyi välttämättä nähdä maailman vahvin mies, -- se
onni maksoi jo neljäkymmentä penniä katselijalta. Ja hän osti
kaupustelija-juutalaiselta, joka huusi kaikellaista kamaansa, puoli
schockia[23] lyijykyniä ja pisti ne rynnästaskuunsa, niin että ne
törröttivät näkyvissä. Joskus Klaus Baas alkoi puhua isänsä sairaudesta
ja kertoa, kuinka paljon se oli tullut maksamaan. Mutta silloin serkku
repäisi silmänsä selälleen, niin että kulmakarvatkin aivan katosivat
pikisen otsatukan alle ja varoitti: "Älä, älä nyt toki puhu siitä! Älä,
serkkuseni puhu siitä! Minun luontoni ei näet siedä sellaista. Minua
rupeaa aina heti itkettämään, sillä minä olen niin hellä ihminen.
Mennäänhän nyt vaan!..."

Serkku tervehti kaikkia nuoria maalais- ja kaupunkilaistuttuja ja
joutui heidän kanssaan puheisiin puoleksi tunniksi kerrallaan. He
puhelivat enimmäkseen hauskoista huvitteluretkistä, ja joka kerta
serkku viittasi Klaus Baasiin, joka seisoi hänen takanaan, ja sanoi:
"Minä olisin tänään pistellyt tilkkiä anturaan aika tavalla, mutta tuli
tuo serkkumies Hampurista. Ja ei kuin ala tallustaa tahdoinpa tai en!"
Joka puolen tunnin päästä he pistäysivät kapakkaan, missä suutari joi
lasin olutta ja Klaus Baas limunaatia, niin että häntä alkoi lopulta
ihan ilettää se imellys.

Erään makkarakojun edustalla -- "Kuumia makkaroita, kuumia makkaroita"
-- he söivät seisten päivällistä. Silloin oli kymmenestä markasta enää
jälellä vain kuusi ja nyt alkoi jo ilta pimetä. Klaus Baasille tuli
hätä käteen, hän alkoi kertoa, paperinen makkaralautanen kädessä, että
äiti oli kyllä pystyvä ja ahkera ompelijatar, mutta kun isä oli potenut
neljä kuukautta vuoteen omana, niin... Mutta siitä serkku taas repäisi
silmät selälleen: "Ei nyt toki puhuta sellaista! Minullahan on niin
hellä luonto, veikkoseni! Rupean heti tässä ihmisten nähden itkemään!"

Klaus Baas toivoi kuitenkin vielä ja pilkisteli joka ostosta tehtäessä
serkun olan takaa hänen käteensä nähdäkseen miten paljon oli rahaa
vielä jälellä. Serkulta ei loppunut katselu- ja puheluhalu eikä jano
sammunut. Ja viimein hän alkoi loruta joutavia ja lauleskella. Silloin
oli vielä kolme markkaa jälellä. Klaus Baas tarttui nyt päättävästi
hänen hihaansa ja kukkaroa hoitelevaan käteen ja ilmaisi suoraan
asiansa. He seisoivat erään eläinteltan takana, ympärillä oli
kaikellaisia laatikoita ja arkkuja, joissa kuletettiin käärmeitä ja
mitä lie muita konnikaisia ihmisten ihmeteltäväksi. Suutari-serkku
istahti heti eräälle laatikolle ja huokasi lohduttomasti: "Voi hyvä
Jumala tämän maailman surkeutta!" Ja siinä kyyrysillään hän alkoi
itkeä. "Tämä elämä on surun laakso! Entä sinun poloista äiti parkaasi!
Mutta minkä minä tässä nyt voin? Ja mitä minua hänen onnettomuutensa
liikuttaa?! Minähän olen itsekin niin vaivainen kurja, jotta... Ei ole
vaimoa, ei ole lasta, ei ole rahaa, ei anna luonto rauhaa. Voi
kurjuutta!"

Klaus Baas katseli häntä vähän aikaa ja keikahti sitten kannoillaan ja
meni matkaansa. Torin kulmauksessa hän vielä katsahti taakseen ja näki
serkun istuvan käärmelaatikon kannella punaisen ilmoituslyhdyn
himmeässä, lekuttavassa valossa. Suutari puristi ja pörrötteli
kämmenillään päätänsä, joka oli horkahtanut melkein polvien
alapuolelle. Klaus Baas ihmetteli silmät pyöreinä mokomaa ja lähti
jatkamaan matkaansa hiljaisissa mietteissä.

Kulkiessaan pimeää katukujaa hän näki erään ravintolan pihalla, jota
lyhdyt valaisivat, vielä joukon maalaisten rattaita ja vankkureita. Hän
kysyi rengiltä, joka parastaikaa valjasti hevosia telttavankkurien
eteen, oliko täältä ketään lähdössä Eckebeckiin? Renki vastasi, ettei
sinne muita, mutta näiden vankkurien tilaajat kyllä. Näissä ei ollut
kuitenkaan enää tilaa yhtään.

Kun Klaus Baas alla päin ja neuvottomana vetäytyi vankkurien luota
portille ja alkoi lähteä jalan pitkälle, oudolle taipaleelle, tuli
ravintolasta nauraen ja ilakoiden viisi kuusi nuorta tyttöä ja saman
verran poikia ja nousivat vankkureihin. Ainoastaan yksi tytöistä jäi
pihalle ja sanoi nauraen: "Minä jään tänne tädin luo yökuntiin, enhän
voi lähteä ilman hemestiä, kun kaikilla muilla kerran on hemestinsä."

Mutta renkipä osoitti Klaus Baasia, joka yhä seisoi portin pielessä ja
sanoi: "Tuostahan sen nyt saat. Hän tahtoisi hevoskyytiä, on menossa
Eckebeckiin."

Nuori väki vankkureissa nauroi ja huusi: "No ota se, siitähän sen
saat."

Tyttö tuli Klaus Baasin luo ja näki hänet kauniiksi, solakaksi pojaksi
ja sanoi hämmästyneenä: "Mutta sillä on niin totiset silmät." Ja jatkoi
hiljaa ja sydämellisen hellästi: "Tule vaan pois, älä pelkää!" ja vei
hänet vaunujen luo ja käski nousemaan telttaan.

Kun raskaat vankkurit naristen ja rumisten lähtivät liikkeelle, kysyi
tyttö, mitä varten Klaus Baas sinne Eckebeckiin; ja hänen kävi sääliksi
ja surkutteli: "Hyvä Jumala sentään, sinua poika poloista!... Ja noin
yksinään patikoimassa!... Niin, niin, sehän se on köyhyys aina!"

Vähän ajan päästä sammutti joku pojista pikku lampun, joka oli
ripustettu teltan kattoon, ja nytkös tuli hauska elämä. Jotkut parit
eivät joutaneet ollenkaan muita ajattelemaan: istuivat käsitysten ja
supattelivat keskenään ja suutelivat. Mutta toiset tekivät minkä
mitäkin kujetta ja vaativat sitä kilttiä tyttöä suutelemaan Klaus
Baasia. Tyttöhän oli itse sanonut poikaa hemestikseen, mutta he eivät
ollenkaan näyttäneet olevan rakastavaisten joukossa paikallaan. Ja he
huusivat kuskille, että täytyy seisauttaa ja heittää tämä pari ulos!

Tyttö nauroi ja sutkautti vastaan. Mutta kun ilveestä ei tullut loppua,
niin hän sanoi viimein: "No mitäs pahaa siinä nyt sitten? Tehdään nyt
noille sitten mieliksi." Ja hän pani kätensä Klaus Baasin kaulaan ja
suuteli häntä.

Klaus Baas kummasteli moisia ihmisiä. Kaikkea sitä matkalla tapaa:
ensin suutarin, joka hulluttelee ja pillahtaa itkemään; ja nyt tämä
tyttö, ensin on ihan hiljainen ja sitten mäiskää suuta. Mutta hän
taipui totisena olemaan maassa maan tavalla.

Sitten laski vähitellen kuu ja tuli pimeämpi, kujeniekat nukahtivat ja
parit kuhertelivat entistä innokkaammin. Silloin otti tyttö käsille
eväänsä, vankan hapanleipäkannikan, ja rupesi syöttämään Klaus Baasia;
pisti aina murusen hänen suuhunsa ja suikkasi suuta päälle ja
naureskeli: "Ka kuin sinun henkesi haisee hapanleivältä!" Klaus
Baasista maistui oiva hapanleipä paastoamisen ja limunaatin päälle
mainiolta ja hänestä alkoi tuntua oikein mukavalta kullan käsivarrella,
sillä tyttö oli kietaissut kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän
vastaili: "Sinunkin henkesi haisee leivältä!"

Kylän tien haarassa tyttö laskeutui Klaus Baasin kanssa ajoneuvoista ja
vei pojan kaitaa polkua myöten pimeään olkikattoiseen kylään äitinsä
luo. Hän herätti äidin ja selitti, kuka hänen toverinsa oli ja pyysi
antamaan yösijan. Sitten hän itse meni palveluspaikkaansa, läheiseen
kartanoon, ja Klaus Baas nukkui sen yön mukavasti tuvan puusohvalla.

Ja seuraavana aamuna hän lähti enonsa luo, jolla oli pieni tila vähän
matkan päässä kylästä. Uusi, vuoraamaton rakennus oli kolkon näköinen
ja piha siivoamaton. Hän meni sisään, sangen huolissaan tehtävänsä
onnistumisesta. Eteisessä ja suuressa ikävässä keittiössäkään ei ollut
ketään. Ja tuvassa, josta häntä vastaan hulmahti tympeä, ummehtunut
ilma, ei niin elävää sielua! Silloin Klaus Baas tohti vielä peremmälle
ja pilkisti ikävännäköiseen peräkamariin: siellä makasi sängyssä vanha
muija, se nosti päätänsä ja kysyi, kuka se on? Klaus Baas sanoi nimensä
ja kertoi, että hänen isänsä oli kuollut, ja hän oli nyt tullut
koettamaan, eikö saisi sukulaisilta apua äidille. Mummo hapuili nuoraa,
joka riippui pääpuolessa katosta, ja vetäytyi sen avulla istualleen ja
tirkisteli tihruisilla, melkein sokeilla silmillään Klaus Baasia ja
sanoi: "Menivät kaikki suolle turvetta nostamaan." Ja päätään pudistaen
hän jatkoi: "Ei ne sukulaisista välitä, lapsi parka."

Klaus Baas istahti tuolille oven pieleen ja kysyi arasti, oliko hän
talon vanha emäntä. "Ei", vastasi mummo, "kyllähän minä Baaseja olen,
mutta vain hyvin kaukaista sukua näille. Minulla ei ollut omaisia, ja
kun olin saanut säästöön kuusisataa markkaa, niin testamenttasin ne
näille, jotta heidän piti minua elättää. Olin silloin niin huono ja ne
luulivat, että minä potisin vain sen vuotta ja kuolisin pois. Mutta se
tauti pakkausikin jalkoihin ja jalat halttautuivat ja tässä sitä nyt
olen maannut jo viisitoista vuotta, heidän vastuksinansa. Minä olen jo
kahdeksanyhdeksättä vanha, viime joulusta. Voi voi tätä surkeutta." Ja
mummo pudisteli taas päätään ja toisti: "Onhan ne varakkaita, mutta ei
ne sukulaisista, lapsi parka! Turha matka tämä oli."

Klaus Baas katseli silmät suurina suvun vanhaa hyödytöntä tuulijättöä,
nousi hiljaa ylös ja meni ulos.

Hän maleksi pitkät ajat kartanolla ja tähysteli tielle ja toivoi heidän
tulevan suolta ja pelkäsi samalla. Vihdoinkin he tulivat, isäntä ja
emäntä sekä kaksi koulua-käypää lasta. He kuuntelivat Klaus Baasin
lyhyen tarinan, olivat sangen välinpitämättömiä ja menivät sisään
jättäen hänet pihalle seisomaan. Jonkun ajan päästä tuli eno ulos
kaivolle, jossa Klaus Baas odotti, ja kysyi, eikö hän nyt voisi käydä
Bindorfin rovastin luona, se oli Jan Baasin toisia serkuksia, -- sen ne
olivat olleet ne keltakantiset kirjat. Jos Klaus Baas sinne aikoi, niin
olisi parasta lähteä heti, sillä pappilaan oli vähintään kolmen tunnin
matka. Klaus Baas vastasi, että ei hän nyt oikein siltä rovastilta: ei
hän tiennyt, oliko se hänen isänsä kanssa edes tuttukaan. "No niin",
vastasi eno, "miten vaan paraaksi näet. Minun pitää nyt lähteä suolle."

Eno lähti, ja Klaus Baas seisoskeli kaivolla alakuloisena ja
mietiskeli, koettaisikohan vielä valittaa äidin suurta hätää emännälle
-- silloin tulikin emäntä kuistiin ja sanoi Klaus Baasille, että hänen
pitäisi lähettää toinen lapsistansa puotiin, mutta ei nyt sattunut
olemaan pientä rahaa: olikohan Klaus Baasilla? Poika kaivoi kukkaronsa
taskusta ja antoi emännälle ainoat yksitoista groscheniansa. Emäntä
pisti ne toiselle lapselleen ja supatti hänelle jotakin. Ja toinen
vekaroista ihastui samassa Klaus Baasin kukkaroon, ja kun äiti sanoi:
"Lapsi saa sillä leikkiä!" ja antoi kukkaron hänelle, niin lapsi katosi
saaliineen äidin jälestä keittiöön.

Vähän ajan päästä emäntä taas ilmestyi ovelle ja tuli pojan luokse
kaivolle ja kehoitti häntä nyt vain lähtemään pois. "Sinä et muuten
ennätä Bindorfiin ennen pimeää", hän sanoi. Klaus Baas tiesi kyllä,
että häneltä nyt oli peijattu vähät lantit ja kukkaro; mutta hän häpesi
emännän puolesta, katsoi maahan ja meni matkaansa.

Hietainen tie kierteli töyryjen välitse, Klaus Baasin oli nälkä, ja
toivo oli loppumaisillaan. Kovalle otti pappilaan meno ja vielä päälle
päätteeksi kerjääminen vento vieraalta! Hän seisattui jo pari kertaa ja
aikoi pyörähtää takaisin ja palata äidin luo; mutta sitten heräsi taas
toivo: ehkäpä jokin kumma sattuma vielä häntä auttaa ja hän saa rahat.
Poika tallusteli karun nummen rinnettä, tallusteli kautta pienten
kyläpahaisten ja pienien näreiköiden ja laskeutui sitten rämeikölle.
Silloin tuli joku hevosella hänen jälestään: nuori talonpoikainen mies,
tyhjillä korirattailla; hän pysäytti hevosensa ja pyysi ystävällisesti
Klaus Baasia nousemaan kärryihinsä. Klaus Baas kapusi laudalle ja
vastasi toisen kysymyksiin, mistä oltiin ja minne matka? Ja kun Klaus
Baas kertoi Hampurista ja rovastista, ei mieskään tahtonut olla
huonompi, vaan kehaisipa puolestansa Berlinillä, jossa hän oli kolme
vuotta ollut kaartissa, sekä jutteli lapsistaan, joita oli kolme, ja
tammavarsastaan.

Niin ajeltiin kolisevilla korirattailla poikki suon ja noustiin
ylävämmälle maalle. Ja kun he sitten kaarsivat verkalleen harvaa
metsäistä rinnettä, niin he näkivät kauempaa pienellä aholla viidakon
laidassa parven pellavapäitä lapsia. Heillä oli kädessä pähkinäpuun
varpuja, keltaisia "kissoja" -- niillä he huiskivat toistensa poskia,
ja kahlasivat sakeassa ruohikossa maantielle päin, matkalla kotiin. Ja
kun lapset pääsivät tielle ja tulivat ajajia lähemmäksi, niin virkkoi
talonpoika, jonka rattailla Klaus Baas ajoi: tuollahan taitaakin olla
rovastin tyttö. Ja kun hän samassa huusi: "Hei, onkos rovasti Garbensin
tyttö siellä?" niin heti juoksi keltatukkainen, lyhythameinen tyttö
luokse. Hän oli terveen ja lujan näköinen ja sanoi reippaasti: "Minä se
olen, Suse Garbens. Mitä on asiaa?" Ja hän lykki niskaan tukkaansa,
jota tuuli painoi silmille.

Klaus Baas vastasi hämillänsä: "Minä olen Klaus Baas Hampurista. Sinun
isäsi ja minun äitini kuuluvat olevan sukua ja sentähden aioin
pistäytyä vähän teillä."

"Vai niin", vastasi tyttö iloisesti, heti valmiina. "Pysyhän siellä
vaan; minäkin tulen rattaille."

Ja ennenkuin Klaus Baas ehti päätä kääntää, oli tyttö kavunnut pyörää
myöten rattaille ja istahti hänen viereensä laudalle; ja toveriparvi
nousi takaa kärrikoriin.

Suse Garbens katseli vierastaan silmiin ja sanoi: "Ai kuin isä tulee
oikein hyvilleen, kun saa kerran teistäkin kuulla. Hän muistelee aina
omaisiansa, hän on minullekin monasti puhunut teistä."

Mies töykkäsi Klaus Baasia kylkeen ja sanoi: "Näetkös nyt? Eivätkös
tunnu olevan hyviä."

Tyttö kysyi, miten Klaus Baas oli tullut Hampurista ja mitä koulua hän
kävi ja oliko hänellä veljiä ja sisaria, kysyi hilpeästi ja vilkkaasti
ja katseli poikaa aivan läheltä kuin aikoen suoraa päätä kapsahtaa
hänen kaulaansa. Klaus Baas vastaili kartellen ja arasti.

Kylän päässä he hyppäsivät rattailta ja kulkivat pitkin kylän kaunista
raittia ja tulivat kirkkomäelle ja tyttö huudahti: "Tuolla me asutaan!"
Hän osoitti komeaa olkikattoista rakennusta tuuhean lehmustarhan
keskellä. Klaus Baasin sydän jyskytti aivan kuuluvasti. Hän ajatteli:
Nyt se tulee! Tietysti se pappi kuin ainakin sanoo hyvin vakavasti: No,
poikaseni, mitäs on asiaa? Ja silloin hänen on kerrottava, ja hän
kertoo tarkalleen kaikki: sillä tolalla on nyt asiat; äitini on kovassa
pulassa noista kuudestakahdeksatta markasta.

He tulivat pappilan suureen, pimeänlaiseen eteiseen. Tyttö heitti
tottuneen huolimattomasti hattunsa pöydälle ja huusi: "Isä, jätä sinä
nyt se tyhmä lehden tutkiminen taas, tulepas tänne! Arvaapas, kuka
täällä on!"

Rovasti kepsutteli mukavasti ovelle, hän oli vielä nuoren näköinen
mies, pehmeä, ruskea huopahattu takaraivolla. "Sinä tietysti luulet",
jatkoi tyttö, "että se on joku papinkirjan hakija! Eipäs! Tai että joku
on muuttanut kylään ja hän on niitä, mutta eipäs! Tai että se on joku
hassu, joka tulee vahingossa tänne kuin viime viikolla se paimenkoira.
Eipäs! Hän ihan aikoi tänne, hän on meikäläisiä... No, näetkös nyt,
mitä siitä lehden tutkimisesta seuraa, ethän sinä tunne häntä edes
näöltä! Sinä olet ennen ylioppilaana tanssittanut hänen äitiään; sitä,
joka oli silloin niin ylpeä ja mörökölli? Ja sitä, jolta sitten kysyit
hänen nimeään? Ja sitä, joka olikin sitten sinun serkkusi? Muistatkos
nyt?"

"Suse!" huudahti pastori, "ihanko se on totta! Onko hän Antje Baasin
poika?! Poika, sinun äitisi on kunnon ihminen! Ja sinun isäsi on kunnon
mies! Minä olen nähnyt heidät vain kerran eläessäni; mutta muistan
hyvin heidät, ja minä olen monta kertaa heitä kuulustellut! No sepäs on
hauskaa, Suse! Tulkaa, mennäänpäs nyt kohta illalliselle! Se nyt oli
hupaista, sellaista pöytäseuraa!"

Suse tarttui nokkelasti Klaus Baasin käsipuoleen ja vei hänet
ruokasaliin sekä toi tuolin ja asetti lautasen hänelle oman paikkansa
viereen ja tarjosi hänelle leipää ja kaatoi maitoa ja painoi kauniit,
verevät kasvonsa aivan häntä lähi ja puheli ja katseli. "Katsopas isä",
hän sanoi, "miten kaunis tukka hänellä on? Ja hän on aivan
samankokoinen kuin minä."

"Niinpä on", sanoi isä, "vaan katsopas, miten siistit ja kauniit
vaatteetkin hänellä on. Enkös olekin aina sanonut, että ne ihmiset,
hänen vanhempansa, edistyvät tässä maailmassa? Jo täällä kylässä ne
vaurastuivat. Ja kun minä sitten tässä viime vuonna sattumalta kuulin,
että he muuttavat Hampuriin, niin heti minä sanoin: Ne ihmiset ne
siellä edistyvät! Sillä kunnon ihmiset edistyvät Hampurissa aina! Se on
vanha totuus, se."

Suse katseli Klaus Baasia hellästi, vaipuneena hänen onnensa
ihanteluun, ja kysyi: "Onko teillä puutarha, suuri vai pieni?"

Nyt oli Klaus Baasin mahdotonta ruveta puhumaan puutteesta ja
kuolemasta, ja hän vastasi arvokkaan totisesti: "Puutarhoja on
Hampurissa vain kaikkein rikkaimmilla."

"No", huokasi Suse helpoituksesta, "ette siis olekaan rikkaita."

Isä pisteli halukkaasti poskeensa ja nauroi: "Eihän ne nyt rikkaita,
Suse. Sehän nyt olisi jo liikaa! Mutta, katsos he ansaitsevat hyvin
toimeentulonsa ja säästävät rahaakin. Sillä kunnon ihmiset tulevat aina
rahakkaiksi Hampurissa; se on vanha totuus, se."

"No kun vanhempasi tulevat rahakkaiksi", sanoi Suse, "niin sinun täytyy
ruveta maamieheksi. Siihen tarvitaan näet varoja. Minun isäni ja äitini
ovat varakkaita. Etkö tahtoisi ruveta maamieheksi?"

"Kyllähän", vastasi Klaus Baas, "tahtoisinhan minä, ja kaipa minä sille
alalle vielä rupeankin."

"Se on oikein", sanoi pappi. "Kun vanhempasi Hampurissa edistyvät ja
tulevat varakkaiksi, niin muuta sinä vaan pois takaisin tänne maalle ja
rupea maamieheksi. Se on se oikea ala, sillä ihmiset pysyvät terveinä."

"Niin", lausui Klaus Baas jo aivan vakuuttavalla äänellä, "minä olenkin
halunnut aina maamieheksi, pienestä pitäen. Ja toteutankin aikeeni."

"No sittenpä sinä tuletkin tänne meidän puoleen ja
harjoittelet täällä... taikka ei: sinä menet Hohenwestedtin[24]
maanviljelysopistoon. Eikö ole hauskaa, isä, että meillä on tällaisia
omaisia Hampurissa? Klaus, sinun vanhempaisi täytyy antaa sinulle
hevonen, hoidat sitä Hohenwestedtissa ja ratsastat tänne meille joka
pyhäksi. Herjes, miten hauskaa!" Ja sitten kysyi Suse, mitä koulua hän
kävi, -- gymnaasiotako?...

Klaus Baas hymyili ja vastasi: "porvarikoulua." Ja hän juttusi posket
punottaen luonnonhistoriasta, englanninkielestä...

Sillä tavoin ruokailtiin; ja sitten astui sisään papin rouva: hoikka
vaaleaverinen nainen. Hän ei luonut liian ystävällisiä silmäyksiä
vieraasen, hän katseli Klaus Baasia kylmästi. Ja kun Suse kertoi, että
tämä on serkku ja aikoo ruveta maamieheksi ja mennä Hohenwestedtin
maanviljelysopistoon, tuli rouva pilkalliseksi ja tokaisi: "Vai? Se
maksaa rahaa." Isä tosin sanoi: "Niin, ne menestyvät hyvin Hampurissa",
mutta siitä huolimatta ei rouva ottanut riemuun yhtyäkseen, vaan
vastasi: "No hyvä se. Mutta heittäkääpä nyt nuo suunnittelut ja menkää
maata. Vie hänet, Suse, keittiön puolelle pesemään jalkansa ja neuvo
sitten yliskamariin nukkumaan."

He antoivat kättä herralle ja rouvalle ja Klaus Baas meni tytön jälestä
keittiöön. Suse varusti hänelle vettä vatiin ja muut pesuvehkeet ja
istahti sitten pöydän kulmalle ja katseli, kun Klaus pesi jalkojansa.
Ja Suse pakisi minkä mistäkin hommistansa. Kai Klaus Baas jäisi tänne
edes muutamaksi päiväksi? Suse näyttäisi hänelle koko kylän ja naapurin
varsat ja pikku porsaat. Pakistessa tyttö vähitellen luisui pöydän
kulmalta ja rupesi polvilleen lattialle pojan jalkoihin ja nojasi
pellavapäätään käteensä ja katseli ja pakisi hänen pestessään
jalkojansa. Klaus Baas ei paljon vastaillut. Hän ajatteli kauhulla
huomista päivää.

Sitten Suse vei Klaus Baasin yliskamariin ja käänsi peiton ja puhtaan
päällyslakanan auki ja istahti lattialle selkä kaappia vasten ja lorusi
ja pakisi yhä: Milloinka Klaus tuli heille taas?... eikö hän voisi
viettää kesälomaansakin täällä... oli oikein kiltisti tehty, että hän
tuli käymään; ja sepä nyt oli hauskaa, että isä ja äiti luulivat Susen
jo olevan sängyssään, ja hän istuikin täällä ja oli niin hauskaa
rupatella. Klaus Baas kuunteli puolella korvalla ja riisuutui ja
pujahti varovasti puhtaasen vuoteesen, tytön yhä pakistessa. Vähitellen
Susen kysymykset ja jutut harvenivat; ja yhtäkkiä hän nukahti
lattialle. Klaus Baas kuuli hänen selvästi huokuvan unissaan. Silloin
poika kohosi hiljaa istualleen ja ajatteli perinpohjin lohdutonta
asemaansa. Oli selvä kuin päivä, ettei hän tästä talosta saisi rahaa;
hänen oli mahdotonta sanoa näille ystävällisille onnen miekkosille
olevansa rutiköyhä ja armottomassa rahapulassa. Ja -- hän oli
valehdellut! Klaus Baas pudisti päätänsä ja katseli toivottomana
ympärilleen. Tyttö nukkui tuossa polvet pystyssä, leuka niiden varassa;
kevätyön siniharmaa kirkkaus hohteli hänen tukassaan, joka oli
valahtanut olkapäille ja polville.

Klaus Baas sujahutti hiljaa jalkansa sängystä lattialle, pukeutui
varovasti ja kiireesti, sieppasi saappaat käteensä ja hiipi tytön ohi
kamarista, sipsutteli alas portaita myöten eteiseen ja pujahti keittiön
ovesta ulos. Penkillä suuren lehmuksen alla tarhassa hän veti saappaat
jalkaansa. Ja katosi yön selkään, patikoi synnyinkyläänsä kohti.

Vaikkei paistanut kuu eivätkä valaisseet tähdet, oli yö niin kuulas,
että hän eroitti hyvin pyöränjälet, milloin parittain, milloin
kolmittain, leveällä vaalealla tien juovalla, sekä hietakummut kahden
puolen ja siellä täällä kasvavain nuorten koivujen joka oksan. Tie oli
vuosisatoja ollut valtatienä pohjolasta eteläseuduille; nyt pitivät
liikettä yllä rautatiet. Suorana, leveänä ja asuinpaikoilta kaukana se
maantie halkoi täällä yksinään taivalta, -- vanha, väsynyt, hiljainen
matkamies. Varsilla kasvoi varvikkoa ja kanervaa ja siellä täällä joku
puu, kylvämätönnä, istuttamatonna.

Klaus Baas muisti poikasajoilta kaikellaisia kauheita juttuja "vanhasta
suuresta valtatiestä". Ja siksi hän otti nyt linkkuveitsensä taskusta
ja avasi sen ja piti aina valmiina. Kun siellä täällä tuli aho ja sillä
tai aivan tiepuolessa näreikössä kuumotti talo, uutisasumus, niin hän
kulki verkemmin kuten nauttiakseen edes vähän aikaa ihmisten
läheisyydestä. Mutta kun talo jäi taakse, niin hän pisteli
puolijuoksuksi, päästäkseen pian aution taipaleen poikki. Kerran hän
pelästyi kauheasti isoa tummaa olentoa, joka ilmestyi tielle hänen
eteensä. Sydän jyskyttäen hän kiersi isossa kaaressa sen ohi, puukko
hihassa. Mutta samassa hän huomasi, että se oli hevonen, joka rauhassa
syödä nyhti. Klaus Baas meni luo, taputteli sitä ja jatkoi matkaansa.
Jonkun ajan päästä jyrisivät vastaan suuret, kömpelöt vankkurit, kolme
isoa hevosta edessä. Hän huomasi heti lujista ja kömpelötekoisista
ajokaluista, että ne olivat marskimaalaisten ajovehkeitä; oltiin
menossa turpeen tai puun hakuun. Siitä hän arvasi aamun lähenevän, ja
oli hyvillänsä. Puolen tunnin päästä alkoikin tuuli hengähdellä
vinhemmin ja kylmemmin ja ennusti aamua. Hän eroitti jo missä oli. Ja
hän saapui jalat puutuneina aamun hämärissä synnyinkyläänsä.

Hän poikkesi kylän raitilta ja meni suoraan taloon, missä velimies oli
renkinä, tähysteli pihalla ympärilleen ja huomasi tulen tuikkivan
pienestä, matalalla olevasta akkunasta tallin oven pielestä; meni
lähemmäksi ja näki veljensä kelteisillään seisovan kirstunsa vieressä
ja sukivan tukkaansa. Veli tirkisti pieneen peilinsiruun ja kasteli
joka sipaisun välillä katkennutta luukampaa ruskeaan vesivatiin. Klaus
Baas naputti akkunaan ja sanoi: "Se olen minä, veljesi Klaus."

Petter Baas avasi ikkunan ja vastasi: "Tule sisään", ja viittasi
hänelle. Kun poika tuli sisään, niin Petter Baas istahti kirstunsa
kannelle, peili ja kampa kädessä, ja sanoi: "Kyllä minä olen kovan
onnen poika. Aavistin jo, että tänä päivänä tulisi jotain. Viime
vuonnakin tähän samaan aikaan tallasi valakka Rusko jalkaterälleni ja
toissa vuonna olin vähällä pudota katolta, kun olin tervaamassa.
Annapas nyt tulla vaan, mikä hätänä? Onko äidillä mikä? Onko hän tehnyt
itselleen mitä vai onko hän pieksänyt hengiltä jonkun teistä?"

Klaus Baas sanoi isän kuolleen ja kertoi hänen sairautensa.

Petter Baas laski kamman ja peilin kirstulle ja istui selkä köykyssä,
käsiänsä polvien välissä riiputtaen, ja tuijotti mietteissään eteensä.
Veli kertoi rahapulasta -- ja kuinka hän eilen ja toissapäivänä oli
turhaan juossut apua etsimässä.

Petter Baas kuunteli. Sitten hän nousi ylös, avasi kaidan, karkeista
laudoista kyhätyn hataran oven ja sanoi tyynesti ja verkalleen --
arvokkaasti kuin ainakin kahdeksantoista ikävuottansa täyttänyt:
"Tulehan tänne, Trina."

Kohta ilmestyi kynnykselle kuuden- seitsemäntoista vanha tyttö,
paitahihaisillaan ja alushameisillaan. Hän oli terve ja vanttera, tukka
kasteltu ja kauniisti sileäksi kammattu kuin Petter Baasinkin,
päällyshame käsivarrella. Hän tarkasteli vaieten vierasta, istahti
sängyn laidalle ja alkoi kierrellä suittua tukkaa nupulle vasemman
käden etusormella. Petter Baas kertoi nyt surullisen uutisen ja sanoi
että äiti tarvitsisi kuusikahdeksatta markkaa. Tyttö oli aivan
rauhallinen. Ja tukkansa kuntoon saatuansa hän nousi ylös, pisti hameen
päänsä kautta ylleen, solmi lujasti nauhat ja sanoi levollisesti: "No
mitäs siinä, Petter; pitäähän ne antaa."

Klaus Baas henkäisi helpoituksesta ja ajatteli: onko näillä sitten
rahaa niin paljon?!

"No niin", sanoi Petter, "otahan ne käsille sitten!"

Petter Baas pujotti hitaasti liivit ja tallijakun päälleen ja tyttö
alkoi penkoa jotakin sängyn olkipatjan alta. Klaus Baas katseli silmät
pyöreinä ja alkoi jo ihmetellä sitä, että punaisenkirjavassa tyynyssä
oli kaksi pään kuoppaa; mutta samassa se haihtui, hän muisti vain
rahan. Nyt tyttö sai esiin paksun engelskannahkaisen rahamassin, joka
oli kurottu lujasti nuoralla kiinni ja nuoraan tehty monet solmut ja
itse pussi köytetty sängyn jalkapuuhun. Tyttö availi kynsin hampain
monet solmut. Petter Baas piti kämmeniään tytölle ja tyttö nosteli
niihin taalarin ja markan rahan toisensa jälkeen. Kun määrä täyttyi,
huoahtivat he molemmat syvään ja sanoivat: "Siinä ne nyt on."

"Anna vielä kaksi taalaria", sanoi Petter. Kun nuo kaksi oli saatu, he
katsoivat toisiansa, ikinä ei Klaus Baas sitten unohtanut heidän
totisia, miettiväisiä kasvojansa... Sitten virkkoi tyttö: "Pitänee
antaa kaikki; ei kai niillä liene leipääkään." Ja hän pisti kouransa
syvälle pussiin ja otti viimeisetkin kolikot ja pani ne toisten
joukkoon. "Noh", hymähti tyttö, "nyt hän voi viedä yhdellä tiellä
massinkin."

Petter Baas näytti eroavan siitä vastenmielin. "Niin massinko?" hän
toisti venytellen ja katseli tyttöä pitkään.

"Minä ompelen tänä iltana uuden", vastasi toinen.

Silloin Petter Baas köytti massin ympärille sormenpaksuista nuoraa
ainakin pariinkymmeneen kertaan ja solmi viimein lujan silmukan ja
pisti massin Klaus Baasin kaulaan, -- sekä piti puheen ihmisten
pahuudesta ja kuvaili monenkaltaisia onnettomuuksia. Sillä välin
kestitsi Trina Klaus Baasia ruumiillisesti kelpo leipäkannikalla ja
kupilla kahvia. Ja viimein sanoi Petter Baas, kauhean peloittava ilme
kasvoillaan: "Mitenkähän sinä saat sen äidin ne ottamaan... Herra sen
ties! Parasta on, kun sanot, että jokin rikas juutalainen lykkäsi
sinulle lahjaksi, tai jotain sellaista. Sillä jos se kuulee, että ne on
minulta, niin se lyö sillä massilla pääsi puhki. Siunaa taivaan Herra,
se on muijaa se! Ja pidähän silmällä, ettei se tapa itseänsä työllä; ja
muuten, olkaahan iloisella mielin vaan! Voisinhan minäkin pistäytyä
joskus katsomaan; mutta, en tiedä... minun käy aina hullusti sen
kanssa." Sitten lyötiin Klaus Baasille kättä ja laskettiin hänet ulos
tallin ovesta.

Klaus Baas kulki kylän raitin aitaviertä ja kuunteli entisiä, tuttuja
kotikylän ääniä: narahti ovi, kolahteli kärryn pyörä, lehmä ynyi
turvallisessa navetassa. Kun hän tuli kylän harjulle ja aukeamalle,
josta näki kauas, niin hän katseli istuinpaikkaa ja huomasi paksun
hirren, joka oli asetettu ravin laitaan estämään tietä sortumasta.
Sille hän nyt istahti, pidellen rahapussia kaksin käsin sylissä, ja
katseli epäselvissä mietteissä synnyinpaikkoja -- ihmetteli kylän
hiljaisuutta ja autiutta ja kuuli korvissaan suurkaupungin humun. Ja
tunsi ikäänkuin vastustamattoman kaipuun juuri sinne, voimakkaampaan,
selkeämpään elämän touhuun.

       *       *       *       *       *

Hän palasi kotiin iltapuolella. Sisarukset seisoivat keittiössä lieden
luona, Hanna tuijotti silmät kalseina ja totisina pannuun, jossa paksut
pavut räsähtelivät; pienokaiset olivat kahden puolen hänen helmoissaan.
Heillä oli perhesurun merkkinä kaikilla kaulassa ohuet kaulahuivit,
jotka oli kiireen kaupalla värjätty mustiksi. Mutta niistä lähti väriä,
joten lasten kaulat olivat ihan sinisen mustat.

Kun Hanna sanoi, että isä haudataan tänään ja että äiti oli paraillaan
hautuumaalla, lausui Klaus ylpeän juhlallisesti: "Tiedän sen.
Sitävarten tulinkin juuri tänään takaisin; oli isän asioita
selvitettävä." Hän käveli, katseli huoneita, tarkastelemassa muka,
oliko kaikki kunnossa, ja sanoi sitten, että äiti kyllä tekee
uutterasti työtä ja hänkin hommaa tässä pian ansiota. Sitten hän
istahti uuvuksissa ikkunan ääreen rahille, laski rahapussin viereensä
ja odotti jännityksessä äidin tuloa.

Kun Antje Baas kalpeana ja viluissaan palasi haudalta ja näki pojan
kotona, niin hän suoristihe ja hengähtäen helpoituksesta sanoi: "No
hyväpä, että sinä tulit."

Klaus Baas nousi ylös ja antoi hänelle rahapussin ja sanoi: "Terveisiä
Petteriltä; hän lähetti nämä."

Antje Baas otti massin ja kun hän tunsi, kuinka raskas se oli, niin
hänen kasvoilleen lehahti puna, ja hän meni heti perhehuoneesen. Vähän
ajan päästä hän tuli keittiöön ja pistäysi ulos, varmaankin velkojansa
maksamaan.

Seuraavana päivänä lähti Klaus Baas maalarin luo kertomaan viime
tapahtumista ja sanomaan, että hänen oli nyt hankittava itselleen
jotain muuta tointa, missä voisi olla koko päivän. Mutta maalarin ovi
olikin lukossa.

Seuraavana sunnuntaina Klaus Baas pääsi ripille. Uuteen pukuun ei ollut
rahaa yltänyt ja Antje Baas harjasi ja hankasi tuota vanhaa kasvot
kalseina. Hänen hellästi rakastetun poikansa täytyi mennä vanhoissa
vaatteissa sellaisena päivänä kirkkoon, se viilsi hänen sydäntään, oli
melkein yhtä julmaa kuin miehen kuolema.

Mennessään Klaus Baas näki Kalli Daunkin juuri tulevan kotoansa
kadulle. Hänellä oli kuluneet, huonot pyhävaatteet, niin ahtaat, että
hän näytti tavallistakin pienemmältä ja heikommalta. Mutta itse poika
oli levollinen ja varma ja hän kertoi paikanneensa kyynäspäänsä itse,
äiti ei ollut joutanut.

"Se on perhe se meidän!" hän sanoi. Kalli Dau näytti nälistyneeltä ja
hänen tummat silmänsä olivat vakaat kuin aikamiehen.

Kirkossa he menivät toisten parveen ja katselivat sitten juhlamenoa
kuin mitä teatterinäytöstä. Rippikoulussa eivät he papin puheista
olleet tunteneet mitään, joka heistä olisi ollut erikoisen kaunista tai
ylevää. Ja sitä vähää, mitä he olivat kuunnelleet, eivät he uskoneet.
Statistitemput, joihin heidät oli määrätty alttarin ääreen, he tekivät
välinpitämättömästi kuin kaikki muutkin nuorukaiset.

Kotiin palatessa oli oikea Hampurin rämy-ilma: he käänsivät kaulukset
korviin ja hiipivät seinävieriä pitkin ja puhelivat peräkkäin
astuessaan siinä sanan, pari tulevaisuuden aikeistansa. Kalli Daun isä
ja äiti tahtoivat, että hänen oli jäätävä apumieheksi puotiin, jotta he
itse saisivat laiskehtia, kuten Kalli Dau sanoi. Mutta jos hän jäisi
kotiin, niin hän jäisi ainoastaan pikku veikkojen tähden, ne
joutuisivat muuten hunningolle; mutta herra ties, voisiko hän tulla
toimeen sen surkean ukon kanssa.

Klaus Baas ei paljastellut liioin aikeitaan. Hän marssi pitkin,
rauhallisin askelin ja oli hyvin vakava ja sanoi tyynesti, että ensin
on hänen ansaittava tavalla tai toisella sata markkaa. Sitten hän
rupeisi puotilaiseksi.



VIII.


Seuraavana aamuna oli ilma vielä rämyisempi. Kostea länsituuli räiski
selkenemätöntä tihkusadetta seiniin, katukivitykseen, kulkijoihin ja
ajajiin. Ilma oli niin raskaan ja harmaan sumuista, ettei ihmisparka
voinut ajatellakaan noiden synkeyksien takana olevan enää vanhaa
sinistä taivasta, ja auringon valo oli aivan unohtunut.

Klaus Baasilta meni kaikellaisissa talousaskareissa koko aamupäivä,
joten hän vasta iltapuoleen pääsi Kalli Daun luo.

Kun hän lähestyi kukkakauppaa, joka oli melkein aina auki, niin hän
kuuli sieltä kovaa jytinää ja kirouksia. Hän aikoi pyörtää varovassa
kaaressa oven ohi, mutta näki silloin heikon pikku ystävänsä ottelevan
kynsin hampain suurta isäpuoltansa vastaan, ukko koetti näet pyöräyttää
Kalli Daun poikkiteloin polvilleen ja antaa patukkaa. Klaus Baas
ennätti paraiksi loikata syrjään, kun Kalli Dau lensi keränä ulos
ovesta ja kaatui katuojaan; mutta hyppäsi samassa taas jaloilleen ja
livisti ripakintuillaan kadun toiselle puolelle. Pitkä, mustaverinen
isäpuoli tuli kasvot verissä ovelle ja huusi poliisia; Grossneumarktin
puolelta lähenikin poliisi, mutta Kalli Daulla oli silmät päässä, hän
piti parhaana lähteä pakoon ja katosi kiireen vilkkaa lähimmän
kadunkulman taakse.

Sitten Klaus Baas ja Kalli Dau harkitsivat eräässä porttikäytävässä,
mitä nyt oli tehtävä, pilkistellen vähän väliä kadulle. Neuvottelu oli
lyhyt. "En rupea siellä putkassa istumaan", sanoi Kalli Dau, "ja päälle
päätteeksi vielä aikamiehen pieksettäväksi ja tapettavaksi. Menepäs ja
hae minun kapineeni ja paperit ja rahat, ne on kukkaruukun alla."

Klaus Baas juoksi takaisin puodille ja kysyi kadun toiselta puolelta,
saisiko hän Kalli Daun kamppeet?

Äiti tuli ovelle ja huusi kadun takaa: "Mitä se niillä tekee? Merillekö
se aikoo? Odottakoonpas: hän ei astu jalallaan kynnyksemme yli, vaikka
sitten rammaksi hänet pieksäisin!"

"Rammaksi!" toisti samassa Kalli Dau, joka oli varovaisesti hiipinyt
jälestä. "Et tarvitse enää rammaksi pieksää, olet jo pieksänyt!
Katsopas näitä kinttujani! Ennen menen vaikka kaivoon kuin tulen
kotiin."

Äiti pujahti puotiin ja toi pojan tavarat punaruutuisessa nyytissä,
antoi ne sekä kourallisen hopearahoja ja pari paperia Klaus Baasille ja
sanoi, poikiin silmäänsä luomatta: "Ja sano vaan onnea matkalle!" Ja
äiti palasi totisena puotiin.

Pojat menivät Baumwalliin ja sieltä joen poikki Reiherstiegiin,[25]
jossa Kalli Daulla oli tuttu: erään kolmimasto-parkin toinen perämies.
Lastinkantajain viimeinen joukkokunta lähti jo laivalta ja kaksi pientä
hinaajaa pyrki paikalleen ruvetakseen vetämään. Mutta Kalli Dau
tunkeusi kuitenkin portaitten luo, levitteli papereitaan kapteenille ja
pyysi:

"Olkaa hyvä ja ottakaa nyt minut mukaan, minä kiipeän kuin kissa ja
osaan keittää kahvia ja osaan..." Varakapteeni oli vielä portaalla
tuketen tien kokonaan, sillä hän oli vanttera mies, ja puheli kapteenin
kanssa. Kapteeni katseli korkeudestaan pikku pyrkijää ja sanoi: "Meillä
on jo kaksi poikaa. Ja sinä olet niin hintelö."

Kalli Dau seisoi vielä vähän aikaa siinä ja katseli vaieten kapteenia
tummilla silmillään.

"No, mitä hänellä on vielä asiaa?" sanoi varakapteeni ja lykkäsi hänet
käsipuolesta pois portaalta. "Menehän tuonne norjalaiselle parkille,
nulikka... ehkä sinne ottavat."

Pojat pyörähtivät porraslaudalta pois ja juoksivat norjalaiselle
parkille.

Se oli aivan laiturissa kiinni ja vaikka oli purkanut
väripokka-lastiansa,[26] oli sitä vielä laivassa niin paljon, että
parkki lepäsi hyvin syvässä. Kapteeni ja perämies olivat molemmat
vanhanpuoleisia partajehuja, he tupakoivat ja pakisivat penkillä
peräkajuutan vieressä. Levollisesti he katselivat ylös Kalli Dauhun,
kun poika läheltä möljän laidalta kertoi heille alasaksallaan
elämäntarinansa. Kalli Dau pisti nyytin viereensä kivetykselle ja
näytteli heille mustelmia käsivarsissaan. Ja kun arveli, etteivät ne
häntä ymmärrä, avitti liikkeillä ja engelskalla.

Muukalaiset ravistivat päätänsä ja katselivat toisiinsa ja sanoivat
epäillen: "Mokoma vekara." Ja kovistivat häneltä ja Klaus Baasilta,
oliko asia todella niinkuin poika kertoi, ja ottivat paperitkin
katsellakseen. Sillaikaa kun kapteeni luki papereita, katsoi Kalli Dau
rukoilevasti perämiestä ja luetteli ansioitaan: "Minä osaan keittää
kahvia... osaan tehdä limppiä... osaan tehdä paalstikin[27]... kiipeän
mastoon..."

Kapteeni katsahti häneen vielä kerran ja lausui sitten kauniilla
laulavalla norjankielellä: "Naa, denn skal du med... Vi gaa till
Kanada..."[28]

Kalli Dau ei vastannut mitään. Hän nyykäytti vain Klaus Baasille
päätänsä, meni yhdellä loikkauksella laivaan ja katosi kannen alle.

Klaus odotteli kummissaan, mutta kun Kalli Dauta ei kuulunut, lähti
hiljaisen surumielisenä höyryllä joen poikki Baumwalliin.

Kun hän siinä pitkin rantakaidetta käveli, niin yhtäkkiä hän näki Jonni
Daun. Hänen kenkänsä olivat läntässä, nuttu riekaleinen, kädet taskussa
-- hän värisi ja tärisi ja yski ja katseli unisena kadun toiselle
puolelle. Kun hän huomasi Klaus Baasin, niin hän sanoi: "No, joko
lähetit velimiehen merille? Siellä se vielä lämpimänsä saa! Merille...
se ei ole leikkiä."

Klaus Baas tähysteli Steinwärderiin päin ja sanoi: "Se on tuolla
Reiherstiegillä, norjalaisessa parkissa... Etkö mene katsomaan?"

Jonni Dau ällisteli Klaus Baasia ja vastasi: "Mitäpä hänessä
katsomista?"

Klaus Baas ei virkkanut mitään ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta
rohkaisi kuitenkin luontoansa ja kysyi: "Aikoisin hankkia työtä...
pitäisi päästä heti ansioihin. Etpä taida tietää mitään?..."

"Toikkaatko lasin kuminaa?" kysyi hän.

Klaus Baas pudisti päätänsä ja lähti menemään.

Jonni Dau nojasi laiskasti toiselle jalalle ja sanoi: "Pitää tehdä
niinkuin minä: väliin työtä, että saa juoda. Ja jos ei saa työtä
elääksensä, niin rupee kattilanpaikkaajaksi tai rantajätkäksi. Siihen
hommaan aina pääsee."

Klaus Baas katseli maahan; hän tiesi hyvin, miten onneton oli
sellaisten poloisten elämä. Hän kääntyi huoaten pois ja lähti kotiin.

Saadakseen vähänkin suojaa sateelta hän kulki kadun talopuolta. Ja tuli
sillä tavoin kiertäen Mattentwieteen,[29] isolle purettavalle
rakennukselle, joka oli erään fleetin äyräällä. Kuin hänen ikäisensä
ainakin hän pysähtyi ja jäi uteliaasti katselemaan sataman vilinää. Hän
pistäysi vähäksi aikaa rakennukseen ja näki kanavan puolella puoleksi
puretun katoksen, joka suojasi sateelta. Ja aivot ankarasti
työskennellen hän katseli tihkusateesen laivojen vilinään, katseli
laivaveistämöitä ja paalunippuja ja ponttooneja ja jaaloja ja niiden
välissä läikehtivää vettä, pieniä ristiin rastiin kiitäviä
satamahöyryjä, proomuja, lotjia ja kuutteja. Suuri merihöyrylaiva puski
puikkelehti vain kääpiöiden välitse suoraan kaupunkia kohti ja vaati
uhkaavasti mörähdellen tietä. Klaus Baasin mieli oli alakuloinenpa
surullinen sää sitä yhä raskautti. Mistä hän nyt saisi työtä ja rahaa?

Mutta kun hän siinä tuijotteli hämärään ilmaan, joka sekin oli jo illan
pimeäksi päätymässä, niin hän kuuli alhaalta fleetistä köreän äänen:
"Kuules poika jehu sieltä, eikö sinulla ole mitään tekemistä? Käypä
käsiksi!"

Klaus kurkisti alas ja näki silloin ukon tallukan, joka koetti lykätä
rakennussoralla lastattua kuuttia kanavan muurista irralleen syvemmälle
vedelle, mutta ei onnistunut. Klaus etsi heti paikan, mistä pääsisi
alas, pujahti revityn lattian kautta kellariin ja luisui ukon puoshaan
nojalla, joka oli nostettu vinottain muuria vasten, alas kuuttiin. Hän
otti kuutin laidalta toisen keksin ja heittäytyi kaikella painollaan
lykkäämään alusta irti muurista ja sai kuin saikin kuutin irtautumaan.
Ja sitten hän sauvoi apuna. Niin he soluivat hiljalleen rautasillan
alitse ja monenmoisten satama-altaassa lepääväin jaalain ja kuuttien
lomitse. Vanttera ukko ei puhunut mitään, oli tutunomainen kuin Klaus
Baas olisi ikänsä ollut hänen kuutillaan.

Kun he olivat päässeet valtauomalle, kulkivat he rantapuolta ja
antoivat laskuveden viedä alusta. Ukko seisoi plihtin eli kalusäiliön
takana ruotelissa. Nuori apulainen istui kannella hänen jalkainsa
juuressa, yllä ijänikuinen, väljä öljytakki, jonka ukko oli plihdistä
heittänyt hänelle.

Klaus Baas oli kovin levoton, hyödyttäisikö tämä työ häntä yhtään.
Mutta sanaton ukko näytti niin kelvolliselta, vakaalta työläiseltä,
että hän, tuntien sellaista väkeä jo pienestä pahasta, rauhoittui ja
tuli iloiseksikin ja ajatteli: Tänä iltana tai ensi yönä minulla on jo
kilkkuvaa lakkarissa! Hän rohkaisi siis mielensä ja alkoi katsella ja
ihmetellä ympäristöänsä. Tuossa kiiti lossihöyry, täynnä työväkeä,
heidän editseen rannalta toiselle. Oli hämärä jo, mutta vielä eroitti
raskaan työn raatajat mustina, kömpelöinä hahmoina ja kasvot kalpeina
läikkinä. Suuri höyrylaiva nousi ylävirtaan ja löi aaltonsa heidän
matalan kuuttinsa keulaan; aallot kuohahtivat melkein sen laitain yli.
Kaupungista kuului sekavaa hurinaa ja rattaiden jyrinää. Vasemmalla
puolella pimenneissä verstaissa ja telakoissa oli vasarain pauke jo
vaiennut. Silloin tällöin vihelsi höyrypurren pilli. Jonkin kuutin
ankkuriketju rämisi ja helisi. Sataman vesi huuruili ja pulputteli.
Kaikkialta ympäriltä, sieltä täältä, punersivat udun ja tihkusateen
lävitse lyhdyt ja akkunat.

Nyt he luisuivat St. Paulin laiturien ohi; valot harvenivat, kaupungin
hurina jäi taakse, laine loiski ja lipisi keulassa kovaäänisemmin. He
soluivat ankkuroidun kuutin ohi; sen merkkituli heitti soman, värisevän
heijasteen läikkyvän ja kiiltävän veden kalvolle; joku kysyi heleällä
mukavalla äänellä kannelta: "Hei mies, mihinkäs paikkaan nyt menet
ruoppaa kaatamaan?" Klaus ymmärsi pilkan ja katsoi epäluuloisesti
ukkoon. Mutta vanttera, jäykkä ukko ei vastannut, ei edes päätään
kääntänyt. -- Pitkät matkat he soljuttelivat sillä tapaa. Sitten käänsi
ukko suurella, raskaalla airolla melostellen joen etelärannalle.
Verkalleen he etenivät pitkän aikaa pimeällä, vehreänmustalla
suvannolla. Sitten alkoi kaukaa kuultaa matala kellervä rantahietikko;
ja he laskivat ankkurin.

Ukko ei virkkanut mitään, mutta alkoi ravakasti lapioida soraa kuutista
jokeen. Klaus Baas otti toisen kihvelin ja noudatti esimerkkiä.
Lapiollinen toisensa jälkeen ropsahti veteen. Klaus Baasin vartalo
notkistui kuin nuori virpi ja hän hengitti rajusti ja puuskutti. Kun
hän hyvän aikaa oli hartian väellä tehnyt työtä, sanoi ukko:
"Huokaisepas vähän." Klaus Baas lepäsi hetkisen lapionsa varassa ja
ryhtyi sitten taas työhön.

Yksitoikkoisessa työssä, äärettömässä, hiljaisessa yössä tuli ja meni
hänen mielessään ajatuksia, kuin kirjavia kuvia, hiljaa väikkyen
pitkissä jonoissa. Miten isä viime aikoina oli ollut totinen ja
väsyneen näköinen, hän joka muuten oli ollut niin reipas ja hilpeä,
usein kujeilijakin! Ja nyt haudassa jäykkänä kuin jää!... Mitähän äiti
paraikaa teki... istui kai koneensa ääressä ja ompeli, ompeli
ansaitakseen heille viidelle leipää... Jospa hänen maalaiset
kansakoulutoverinsa näkisivät hänet täällä, tässä työssä, keskellä yötä
kaukana kaupungista! Jos veli Petter näkisi! Hänkös ihmettelisi,
ajattelisi: Mitä sinä siellä teet! Minä siihen työhön pystyn paremmin
kuin sinä! Petter toivoi hänestä hyvääkin! No, odottakoon: jahka nyt
nähdään! Kunhan tässä ensin saisi kootuksi ne yhdeksänkymmentä markkaa,
niin sittenpä näytettäisi, mihin pystytään... Minkähän verran tuo ukko
antaa hänelle, ehkä viisi groschenia... taikka koko markanko? Jos
antaisi markan, niin hän antaisi puolet Timmermannille, mutta toiset
puolet saisi äiti. Se on selvä se! Sillä hätä on kova etenkin nyt
alussa. Sitten äiti kyllä suoriutuu, hän on niin ahkera ja kerrassaan
pystyvä. Klaus innostui ajatuksissaan liian kiivaasti lapioimaan, hän
aivan läähätti ja huohotti ja kämmenpöytiä kirveli. Ukko huomasi sen.
"Huokaisehan taas vähän!" hän sanoi ja haki talia ja neuvoi sillä
voitelemaan kämmeniä. Ja Klaus lepäsi vähän aikaa.

Kun työ oli tehty, niin he sauvoivat aivan joen rannalle. Ukko meni
plihtiin ja toi leipää, silavaa ja kylmää kahvia ja syötti, juotti
Klaulla minkä hän jaksoi. Niin he istuivat sanaa vaihtamatta ja
aterioivat, -- katselivat pimeälle, leveälle joelle ja toiselle
puolelle harmaalle hiekkarannalle.

Mutta sitten he loikkasivat maalle ja alkoivat täyttää kuuttia
hienolla, valkealla Elben hiekalla, joka on mainiota muuraushiekkaa. Se
oli voimaa kysyvää työtä, mutta Klaus touhusi mikäli jaksoi ja minkä
kipeät rakot kämmenissä sallivat. Työn tehtyään he menivät kajuuttaan
ja nukkuivat kovalla lavitsalla pari tuntia.

Jo ennen aamun sarastusta he lähtivät takaisin kaupunkiin päin: panivat
maston pystyyn, vetivät pienen, neliskulmaisen purjeen mastoon ja
nostivat ankkurin. Vuoksen voimalla he irtautuivat särkältä ja kulkivat
virran ja tuulen avulla Köhlbrandista[30] hiljalleen kaupunkia kohti.
Äänetön, kuultava yö, leveän joen pyörteet ja pulahtelu, verkkainen
liikunta ja sataman suurten työpajain öinen hiljaisuus, valvottu yö,
ankara tehty työ, tuntematon ja sanaton isäntä peräsimessä, pojan
rakkaat omaiset, jotka nyt kotona Rademachersgangin varrella nukkuivat,
hänen kuolleet omaisensa, jotka kalmistossa lepäsivät, koko lyhyt,
mutta ihana, vaivanalainen elämä: ne loivat äskeistä kirkkaampia ja
merkitsevämpiä lumokuvia Klaus Baasin herkkään lapsensieluun, kuin
aaltojen väreitä tämän aavan ja rauhallisen joen pinnalle. Tuossa oli
taas se eilisiltainen kuutti, vesisyvässä, kuin uppoamaisillaan. Sen
merkkilyhdyn valo kuvastui pitkälle, kuin kimaltava, värisevä
kultanauha joen kalvossa... Hänelle koittaa, koittaa kyllä suuri onni,
Klaus Baas ajatteli... kimmahtaa kuin kultainen heijaste synkistä
syvyyksistä. Suuri höyrylaiva puski vuoksen mukana verkkaan heidän
ohitsensa ylävirtaan. Se näytti syvyyksien varassa jättiläismäiseltä,
ei näet eroittanut pimeässä sen vesirajaa. Mutta laivassa: mikä valojen
hohde! Tuolla salongit... tuolla komentosilta... tuossa hyttien
seitsemät pyöreät valoaukot.. Ollapa siellä nyt... eräs ulkomaalainen
herra, pulska, ylpeä, kasvot tuimat, rohkeat... hän tuli
kaukaa valtamerten takaa katsomaan äitiä, joka asui orpoineen
Rademachersgangin varrella... Mies oli monta vuotta sitte rakastanut
äitiä ja jättänyt hänet... siksi oli äiti niin jörö ja kummallinen...
Ja siksi oli hän, kolmas sisaruksista, niin erilainen kuin toiset...
äiti oli kerran itse, tylyllä tavallaan, sanonut, että Klaus oli
selväpäisin ja... äiti oli hänelle kaikkein ankarin... Ja nyt
muukalainen tuli vierailta mailta... ja huomenna, ei, tänä aamuna jo...
nyt, kun hätä oli suurin, hän tuli äidin luo. Ja mikäpä hätänä sitten:
ilo mahdoton, kultaa, kunniaa vaan! Ja hän rupeisi maanviljelijäksi ja
ostaisi suuren summattoman hovin ja naisi Suse Garbensin; ja Hanna,
joka pikku siskojen kanssa aina leikki koulusilla, pääsisi seminaariin.

Kun päivä valkeni, oli kuutin hieno muurihiekkalasti kiinnitetty
poijuun purettavan rakennuksen kellariaukon kohdalle. Ukko veti
taskusta nahkaisen rahamassinsa, antoi Klaus Baasille kymmenen kaunista
groschenia ja sanoi lyhyesti: "Osaathan pitää suusi kiinni?" Ja kun
Klaus Baas nyökkäsi innoissaan ja totisesti päätänsä, jatkoi ukko:
"Tule taas tänä iltana kello seitsemän."

Klaus kiipesi ylös ja juoksi Herrengrabenin[31] poikki ja ristiin
rastiin kiertelevien katusolien kautta kotiin.

Antje Baas seisoi jo lieden ääressä, ei virkkanut mitään; Klaus kertoi,
missä hän yöllä oli ollut ja kehui olleen niin hauskaa ja kiitti ukkoa
kelpo mieheksi. Ja hän kaivoi rakkoisella, nilvityllä kädellään
taskusta markan ja pisti sen lieden reunaraudalle. Antje Baas ei ollut
sitä näkevinäänkään.

Kun Klaus sitten istui akkunan ääressä ja joi kahvia, sanoi äiti
lyhyesti: "Minun täytyy nyt alussa käydä töissä kaupungilla; sitten
sinä pääset puotipojaksi."

Klaus oli hyvillään. "Sillä ei ole kiirettä", hän sanoi. "Ensin aion
koota vähän rahaa, niin että saan vaatteet ja muuta tarpeellista.
Sitten alan. Menen taas tänä iltana sen lotjakarhun luo. Se on niin
hauskaa."

Sitten hän kävi joka päivä ukon töissä. Ja kun hän työstä päästyä lähti
kotiin, ilmoitti ukko aina, milloin hänen oli vasta tultava. Joskus
makasi ukko Klaus Baasin tullessa kajutassa. Ja jos hän ei siellä
ollut, haki Klaus Baas häntä pienestä kapakasta Westminster Hotellin
vierestä.

Kun hän kerran sieltä haki ukkoa eikä löytänyt ja aikoi kysyä, oliko
häntä näkynyt, niin hän huomasi, ettei tiennytkään ystävänsä nimeä, ja
sanoi vain: "Sellainen lyhyt, vanttera, harteva ukko, ei puhu
milloinkaan mitään."

Jotkut kapakkavieraat iskivät hänelle silmää ja sanoivat: "Kuules,
sanopas, -- me ei tunneta teitä oikein -- kuletatteko te molemmat
roskaa laivareitille?"

Klaus muisti tuon: Osaatkos pitää suusi kiinni? Ja hän ällisteli
kysyjiä eikä vastannut.

Silloin miehet purskahtivat nauruun ja sanoivat: "Menehän plihtiin
makaamaan. Kyllä sanotaan Petter Söötille, että kävit häntä hakemassa."

Mutta tavallisesti tapasi ukon kyllä kapakasta; hän istui siellä
yksinään nurkassa, edessä höyryävä krokilasi, torkkui ja nautiskeli
olostansa.

Heille riitti koko kesäksi sitä soran kuletusta. He työskentelivät
tavallisesti päivällä, lastasivat kuutin puretun rakennuksen luona,
tekivät sauvomalla tai purjein mutkan Reiherstiegin puolelle,
tyhjensivät siellä lastin luvalliseen paikkaan ja jatkoivat matkaa alas
hiekanottopaikalle sekä palasivat kaupunkiin. Mutta kun tuli sumuisia
tai sateisia ilmoja ja muuten sopiva aika, he painoivat öiseen aikaan
suoraapäätä Köhlbrandiin ja mättäsivät roskat sinne -- valtio sai ne
aikanaan sieltä mutauttaa, -- ottivat samasta paikasta hiekan, -- ja
päivän valetessa he olivat lastineen purkupaikalla. Onni potki heitä
aina. Joskus kiisi tosin pimeästä yöstä ja sumusta ja sateesta
huolimatta poliisivene viereen ja kysyttiin: "Hei, ukko, minnes kuuttia
viet?" tai "Minne hiekkaa?" taikka "Mitäs näin sumussa yösydännä
soudellaan?" Mutta Petter Sööt vastata jörähti: "Tuli tapaturma" tai
"Tartuttiin kiinni" taikka "Ei saa untakaan yöllä." -- Ja he junnivat
hiljalleen edelleen, sumuun ja pimeyteen.

Niin he satamassa lykkivät ja purjehtivat edestakaisin, päivällä
valppaasti vartioiden, päästäkseen vahingotta pikku höyryjen, kuuttien,
hinurien, hyökyväin laineiden lomitse, yöllä huolettoman unteloina
autiolla, aavalla uomalla. -- Klaus Baas näki Michaelin ja Katharinen
kirkkojen tornit heleässä auringon paisteessa, näki niiden kirkkaina ja
vihreinä kohoavan katonharjain takaa; ja näki ne toisina päivinä sumun
ja sadepilvien verhoissa. Hän näki auringon nousevan ja laskevan,
heijastellen niin huikaisevasti vedestä, että hänen täytyi varjostaa
silmiään, ja samalla mustat savupilvet pöllysivät touhuavan sataman
yllä. Hän näki valjun kuuvalon hopeoivan suuren parkin taklausta:
parkki nousi jokea ylös, sen nuorat hohtivat kuin hienoin, kallehin
pitsikudos kirkkaan yötaivaan taustalla. Mutta näki myös päiviä ja
öitä, jolloin taivas riippui harmaan virran päällä paksuna ja likaisena
kuin ruskea märkä säkki. Klaus Baas koki päiviä, jolloin vinkuva,
viheltävä tuulenärjy lykki sakeaa tihkusadetta pitkin joen uomaa, ja
höyrylaivat, jotka eivät tienneet syltä eteensä, ulahtelivat toisilleen
kuin hullut, -- terävät, likaiset aallot hyrskähtivät niin korkeina
kuohulatvoina kuutin laitaan, että hän katseli vuorotellen kauheaa,
sisään loiskivaa vettä ja isäntänsä kasvoja. Ja Köhlbrandin rannalla
hän oli kerran niin hiirenhiljaisena, juhlallisena yönä, että hän
syvältä kuutin ruumasta kuuli, mitä erään höyrylaivan kapteeni puhui
luotsille kaukana komentosillalla: tiedusteli häneltä vanhan
keisarin vointia, -- keisari näet sairasti siihen aikaan. Hän näki
mustalais-muijan paistattavan päivää Oberlandilais-purren[32] keulassa,
opettavan pientä tummahipiäistä tytärtään kutomaan sukkaa; ja hän olisi
kernaasti pakissut sanan pari tuon sievän tytön kanssa. Ja hän näki
valtavan palmuöljytynnörin romahtavan katkenneista kinunkiketjuista
kivimöljälle ja musertuvan, ja sittenkös metelöitiin ja kirottiin. Hän
näki nuorten konttorioppilaiden seisovan makasiiniensa edustalla ja
tarkastavan laatikoita ja pakkoja, jotka luisuivat rattailla
varastohuoneihin; ja hän katseli, katseli silmät loistaen: jospa
hänestäkin tulisi kauppias!... Ja hän näki uuden, suuren laivanrungon
liukuvan telakasta veteen, ja ihmetteli, kuinka ne arvaavat rakentaa
moisen valmiiksi koettamatta ensin, tokko se pysyy vedessä kohdallansa.

Työn tehtyänsä Klaus Baas kiiruhti kotiin suoraa päätä, Schaarmarktin
ja Herrengrabenin ja Klefekerstrassen kautta. Siellä vietettiin siihen
aikaan iltahämärästä aamun valkeamaan hurjaa, kiihkeää elämää. Nauravia
merimiehiä, kaiken maailman ääriltä, juovuksissa, reijaili siellä
edestakaisin. Valaistuissa akkunoissa naikkosia ryntäin, joka ikisessä.
Ne huutelivat Klaus Baasille monasti arveluttavia pilasanoja,
merimiehet tukkivat häneltä tien. Mutta hän ei katsonut oikeaan, ei
vasempaan, ja pääsi ehjin nahoin kotiin.

Ei se hurskauden ansiota ollut. Se oli vain oivan nuoruuden ja hyvän
rodun ansiota, ja isän muiston, sekä äidin, varsinkin äidin.

Antje Baas istui kotona koneensa ääressä, ympärillään kangaslaahokset,
moninaiset ompelukset, ja hänen kasvonsa olivat kalseat kuin kivi.
Häntä vastapäätä istui hänen apulaisensa, nuori tyttö. Joskus seisoi
joku yksinkertainen naapurin matami työhuoneessa, joko arvokkaasti
vaieten tai toruen ja suuta soittaen. Ja äiti otti mittaa. Äiti ei
luonut katsettansa poikaansa kun Klaus tuli kotiin. Hän vilkaisi vain
lieteen, mihin hän näki ompelupaikaltaan: oliko Hanna jo lämmittänyt
kahvin ja varustanut pavut nälkäiselle työmiehelle.

Kun tuli syksy, saivat kuutin soutajat työtä pienessä
Grasbrookissa,[33] nykyisen Kranhöftin luona. Ilmat huononivat
aikaisin. Kun Klaus meni varhain aamulla äänettömiä katuja pitkin
satamaan, niin oli pimeä ja pistävän kylmä. Lossihöyryn kannelle, jossa
hän seisoi työläisten sakeassa parvessa, puski tuuli ja räiski sade
niin, että vilu väristi paksun villapaidankin läpi. Hän koetti päästä
höyrypannun lähistölle: teki ystävyyden liiton nuoren laivapojan
kanssa, joka istui ruotelikopin seinustalla pannun päällä ja oli
viitannut häntä tulemaan luoksensa. Hän oli pieni aivan, hirveä arpi
poikki ylä- ja alahuulen: hän oli näet ollut jo piennä pikkaraisena
huimapää, ja oli pudonnut kerran kadulle korkealta akkunasta. Hän aikoi
merimieheksi; mutta äiti, joka oli leski kuin Klaus Baasinkin äiti,
tahtoi vielä pitää häntä luonansa ja oli saanut hänen lupaamaan, ettei
poika lähde merille ennen kuin on vuoden palvellut jokipurrella. Joskus
istui veikkosten vieressä surkean laiha ja ruma neekeri; häntä palelsi
kovasti, sillä hänen vaatteensa olivat ohuet, ja hän lämmitteli
kippuraisia, laihoja, harmaan sinertäviä sormiaan pannun päällä. He
puhelivat mustanaaman kanssa engelskan sekaista siansaksaa: kalliista
ajoista, neekerin asuinpaikasta, laivasta, jolla hän oli tullut
tänne Liberiasta,[34] synnyinmaastaan. Hän oli karannut eräästä
ranskalaisesta laivasta ja päässyt kotkaajaksi.

Kerran kun he siinä kolmisin istuivat, sattui pari nuorta
konttorioppilasta tulemaan pannun vierelle. He olivat jo näin aamun
hämärissä matkalla joen toiselle rannalle varastohuoneille, vertaamaan
liikkeensä lastauttamia laatikoita ja tavarapakkoja luetteloihin, jotka
heillä oli kädessä. He huomasivat, kuinka kunnioittavasti Klaus Baasin
älykkäät, uteliaat silmät salaa tuontuostakin vilkaisivat heihin, ja
nuoria kun olivat, he alkoivat äänekkäästi kehuskella firmaansa ja
mahtailla toimellaan. Klaus kuunteli korva tarkkana ja arvosteli omalla
tavallaan heidän ammattiaan. Se oli hyvä ura, hän ajatteli. Se oli
toista kuin puotipoikana olo! Istua konttorissa ja ajaa höyrypurrella
toiselta rannalta toiselle ja valvoa tavaran lastausta ja lähetystä ja
saada paljon rahaa, rahaa! Mutta eipä se tie hänelle auennut!?

Sitten hän juoksi rantapatoa pitkin kuutin ankkuripaikalle, ja pian he
jälleen lykkivät ja kulkivat virran vieminä, ei koskaan hinurin
köydessä, veden mustanvihreällä vihurikalvolla, sateessa ja tuulessa,
usein suojana pään päällä vain syksy-yön vilu ja viimainen pimeys. Se
oli hirvittävää ja vaarallista hämärän varjossa hapuamista ja
luovimista. Satama oli siihen aikaan liian pieni kaupungin yhä
kasvavalle liikkeelle. Tosin kuuluttiin rakennettavan tuonne
Grasbrookiin ja Kuhwärderiin[35] uusia satamia kumpaankin, mutta
milloinkapa ne valmistuisivat? Höyrylossi kiitää viuhuen ja huutaa
kiljuen heitä kohti, keulassa pärskyy luminen vaahto. Leveä hinaaja
puhkuu heidän ohitseen, sen ympärillä vesi roiskuu, hyppii ja kihisee.
Ilmestyy usvasta toinen hinuri ja töytää päin; tahtooko se tätä tietä
vai vasemmalta sivuitse:... se ulvahtaa pari kolme kertaa riivatusti ja
kääntyy verkalleen joen keskiuomaan. Jaalat käänteleivät ristiin
rastiin ja kolahtavat rusahdellen toisiaan vastaan; haukutaan,
kiukutellaan kannelta toiselle... Paapuurin puolta alkaa kuumottaa ja
nousta sumusta ja sateesta valtavan suuri höyrylaiva, se ilmestyy
keskiuomalle, se ei ole saanut paikkaa laiturissa ja on laskenut
ankkuriin keskelle virtaa. Sen kupeella alhaalla on pieni lossihöyry;
kannella lastaajat kylki kylessä. Verkalleen he alkavat kavuta ylös
kaksia köysiportaita pitkin, jotka riippuvat laivan korkeassa, sateesta
kiiluvassa rautakupeessa; kuin kaksi satajalkaista, mustaa matoa
kiemurtelee ja kiipii kaksi miesjonoa ylös pitkin jyrkintä mäkeä.
Jäinen viima vinkuu, sade räiskähtää laivan rautakupeesta vasten
kiipeävien kasvoja, vesi kuohuu, kohisee ja lätisee alla. Klaus Baas
kohottaa katseensa syvyydestä ja ajattelee: ihme etteivät nuo tallaa
toisiaan kynsille... miten liukkaiksi köysiportaat tulevatkaan
sateesta... heidän sormensa mahtavat olla vallan koppurassa vilusta...

Pieni höyrypursi tulee kääntyessään liian lähelle virrassa kulkevaa
kuuttia. Petter Sööt avaa suunsa ja lausuu ensimäiset sanansa tänä
armottomana aamuna: "Silmät auki!" Klaus Baas laskee keksin tanaan
purren keulaa kohti. Silloin kajahtaa ylhäältä höyryn kannelta kova
varoitushuuto, etelä-saksaksi: "Pidä kiinni, Tallymann!" Mutta samassa
silmänräpäyksessä, kun Klaus vilkaisee pelästyneenä ylös, irtautuu
pieni musta pojankerä kiipeäväin rivistä ja putoo selin takaraivolleen
alas, lyö kerran päänsä kanteen ja syöksyy pousahtavaan veden
pimeyteen. Ei ole pelastusvenettä, ei muuta venettä paikalla; ei
näekään monta kyynärää eteensä... on niin hirveän kylmäkin...
köysiportaiden kiipijät nousevat ylemmäksi, äänettöminä, kiireemmin.

Klaus Baas istuu kalman kalpeana kuutin kannella, jalat tervavaatteen
alla, ja ajattelee: kukahan tuokin oli, joka putosi... nyt hän kulkee
elottomana ruumiina jääkylmässä, likaisessa vedessä, kuin laho hako
vain... laivankeulain lykkimänä, virran kurimoissa ja pyörteissä...
Ehkä oli jokin maalaissuutari, joka ei voinut elää niukoilla
ansioillaan maalla ja tuli Hampuriin... tai pikkukaupungista kirjuri,
jolta leipä loppui. Nyt odotetaan kotona ilosanomaa hyvistä palkoista;
tuleekin kuolon viesti.

Mikä tavattoman korkea höyrylaiva kohoo raskaasti tuolta Grasbrookin
satamasta? Kaksi hinuria nyhtää kuin mäyräkoira-pari pingoitetusta
rossista, kulkien sievän matkan edeltä. Verkalleen kääntyy jättiläinen
huuruavaan pääuomaan; nyt hinurit irtautuvat touveista... Mahtavasti
möräten hirviö vaatii valtaväylää ja tietä. Mikähän lippu on
etumastossa? On niin hämärää vielä ja lippu riippuu märkänä pitkin
tankoa. Reelingillä on tiuha, musta ihmisparvi; he tuijottavat vaieten,
kaula pitkällä rannalle, kalpeneviin, ohuihin valoriveihin, taloihin ja
torneihin, jotka kuumottavat harmaan mustista sadepilvistä. Nyt
lepattaa lippu hiukan ja avautuu... tietysti tähtilippu! -- Pieni
siipilaiva myllää varomattoman nopeasti ja liian läheltä heidän
ohitseen. Sen aalto pousahtaa ja räiskähtää yli kuutin laidan; sen savu
pullahtaa heidän eteensä ja ympärilleen niin etteivät he näe tuumaa
joelle. Ja Petter Sööt lausuu toisen sanansa sinä päivänä: "Lempparin
katkurännäli."

Sitten valkenee vähitellen päivä... Koko satama huuruaa ja usvii ja
tippuu vettä; joka mastosta, joka tangosta, viiristä, joka savupiipusta
ja laivain kupeista, aitauksista ja ponttooneista rämysade räiskyy ja
heruu kaiken päivää, kunnes ilta hämärtyy. Sitten on pyhän aatto.
Silloin Klaus Baas kulkee satojen lastaajien ja telakkatyöläisten
mustassa parvessa, joka verkalleen, likomärkänä ja uuvuksissa vyöryy
rantakaiteita pitkin, ylimeno-höyryille. Ja sitten hän juoksee kotiin.

Mutta pojan mieli on vain valoisa ja lämmin, harmaan ja vilun ilmankin
alla. Ah sellaista loistetta ja kauneutta ja lämpöä! Kelpo
tulevaisuuden ihana unelma säteilee niistäkin kylmäin syyspäiväin
sadepilvistä. Ehkäpä nyt, kun hän kotiin tulee, istuu jo vieras lieden
luona, ja Hannalla on kultakäädyt kaulassa, ja pikku Riku, joka aina
tahtoo laivoja, leikkii oikealla pienellä höyrylaivalla... miten se
surisee ja juoksee pitkin permantoa!... Ja äiti on vihdoinkin
ystävällinen ja iloinen ja silittelee pikku siskojen päätä... Ja hänpä
sanookin, ettei hän enää puotipojaksi tahdokaan, vaan kauppiaaksi,
johonkin konttoriin. Ja hän kun tekee työtä! Hänestä tulee niin kelpo
mies, ettei moista... ja hän levittää tavaroitaan koko maailmaan.

Niinkuin jalot kansat ovat tehneet, ja tekevät yhä tänäkin päivänä,
itselleen jumalia yleväin, utuisten mielikuvainsa mukaan, muovailevat
salaisten, hienoimpain sydänkaipuidensa ja toimeentulotoiveidensa
muodon jälkeen, niin haaveksi Klaus Baaskin, tuo hyvän vanhan suvun
nuori vesa. Hän kuvitteli olevan ulkopuolella itseään mahdin ja
henkilön, joka toisi hänelle ja hänen rakkaimmilleen onnen päivät;
mutta se mahti olikin syntymässä juuri hänestä itsestään. Unelmia hänen
ajatuksensa olivat, vain mielikuvien leikkiä; mutta ne ennustivat
oivallisen ja voimakkaan elämän kaipuuta ja hyödyllisen elontyön
etsintää. Ne olivat vain unia. Mutta ne eivät viittoneet pelkkään
elämän mukavuuteen, eivät ulkonaiseen kunniaan. Ne vaativat laajempaa
toimintapiiriä ja siinä uutteraa ponnistusta niiden hyväksi, joita hän
rakasti.



IX.


Kerran he sellaisena kylmän kosteana syyspäivänä lykkivät iltahämärissä
kuuttiansa pienen Grasbrookin varastomakasiinien editse, matkalla
Grasbrookhafeniin viemään tavaroita. Puuskapäissä puhalteleva
länsituuli ja lukemattomat ristiin rastiin kiitävät hinaajat ja
höyrypurret tekivät veden rauhattomaksi: se hyppi, vaahtosi ja räiskyi
kuin parvivain kalain temmeltäessä. Ja tihkusade suomi heitä
vasten kasvoja. Kauan aikaa he pysyttelivät aivan paalulaiturin
kupeella; mutta sitten heidän täytyi erään laituriin kytketyn
oberlandilais-purren vuoksi kaartaa kauemmaksi väylälle. Silloin tuli
suuri höyrylaiva alavirtaan heitä kohti ja sen täytyi kääntyä heidän
puolelleen antaakseen toisille tietä. Oberlandilais-purresta ei tullut
loppua: se oli yhä heidän vasemmalla puolellansa. Höyrylaiva tuli
lähemmäksi, tuli aivan liian lähelle... Ja puristi pienen kuutin
itsensä ja oberlandilais-purren väliin ja painoi sen alas kihisevään,
vihertävään veteen.

Klaus Baas ehti vain nähdä, kuinka Petter Sööt, vaieten kuin ainakin,
tarttui pitkällä hypyllä oberlandilais-purren reelinkiin, ja kuinka
höyrylaivan rautakylki läheni, ja miten tavarat vierivät veteen ja
kuohu hyrskähti sisään; sitten hän vaipui kupruun. Hän huitoi
käsillänsä ja potki jaloillaan ja pääsi jälleen vahingoittumattomana
veden pinnalle. Hänelle kurotettiin puoshakaa, hän tarttui siihen ja
kiipesi omin voimin oberlandilais-purren kannelle. Siinä hän nyt seisoi
ja piti kiinni köysistä ja syljeskeli ja päristeli ja lupsutteli
huuliaan ja silmäluomiansa. Joku sanoi rauhallisesti: "No, alapa juosta
äitisi luokse." Toinen nauroi huolettomasti ja sanoi: "Niin on märkä
kuin uitettu koira." Petter Sööt nojaili purren kaidetta vasten ja
tähysteli veteen, vieläkö kuutista laitaakaan näkyisi. Laivurin vaimo
seisoi hajalla säärin, kädet puuskassa ja ällisteli mitään virkkamatta.

Kun Klaus Baas vihdoinkin vesisten silmäripsiensä välitse eroitti
maailmaa ympärilleen, ravisti hän vielä kerta lujasti hartioitaan,
sitten hän tähysti, mistä mukavimmin pääsisi paalulaiturille, loikki
pitkin askelin kiipeämispaikkaa kohti ja kapusi purresta pois ja lähti
kotiin minkä kerkisi.

Unohtuivat märät vaatteet ja vilu ja hampaiden kalina. Hän vain
sadatteli höyrylaivaa, sadatteli Petter Söötiä ja miehiä, jotka olivat
nauraneet, sadatteli laivurin vaimoa ja meriveden kerrassa kehnoa
makua, koko satamaa. Ei niin kymmenellä hevosella häntä sinne takaisin
saataisi! Hän oli kauan sitten saanut kokoon nuo yhdeksänkymmentä
markkaa ja maksanut velan! Ja olipa hänellä nyt uudet vaatteet ja uudet
saappaatkin! Mitä hänen tarvitsi siellä enää olla!? Olisi voinut käydä
ohraisesti! Herra armahda! Tuota kirottua vettä!...

Leuat loukkua lyöden ja kiukutellen hän tuli kotiin ja kertoi, mitä oli
tapahtunut, ja sanoi, että nyt hän ei sinne enää mene. Äiti murahti
tylysti: "Sellainen rääpelö olet kuin muutkin Baasit! Joudutko
sänkyyn!" Ja jatkoi työtään.

Seuraavana päivänä iltapuolella Klaus sanoi, että hänen on lähdettävä
etsimään parempaa paikkaa, pani päälleen uudet vaatteet, kampasi
tukkansa veden kanssa niinkuin tavallisesti ja pyysi Hannaa katsomaan
vähän hänen pukuansa, ja käänteli ja pyörähteli. Ja lähti satamaan
Dovenfleetille,[36] jossa muisti nähneensä kauppakonttoreita. Uuden
pukunsa ja pulskien saappaittensa arvon tietäen hän asteli
jäykänlaisesti. Hän tunsi hämärästi, että johonkin noista konttoreista
hänen pitäisi nyt päästä, mihin toimeen tahansa, kunhan vain pääsisi:
juoksupojaksi taikka pakkaajaksi tahi oppilaaksi. Niin että kohta saisi
muutaman lantin rahaa ja samalla tilaisuuden tehdä työtä ja kehittyä
vähitellen kelpo ihmiseksi.

Hän pujahti arasti ensimäiseen konttoriin. Se oli pieni ja niukasti
kalustettu huone; kolme neljä nuorta miestä istui kirkkaan akkunan
ääressä pitkän ja leveän pöydän ympärillä kirjoitustöissä. Joku
vanhanpuoleinen herra kulki juuri sen huoneen läpi toiseen ja tuli
sivumennen hänen luoksensa ja kysyi kylmästi, mitä hänellä oli asiaa,
ja vastasi: "Me emme nyt tarvitse."

Klaus Baas lähti allapäin toiseen taloon, nousi vanhat, pölyiset
portaat ja pujahti varovasti sisään. Se oli matala ja huonosti valaistu
huone; viisi kuusi nuorta herraa työhommissa paikoillaan selkä
köyryssä. Vankka, hartiakas mies, joka istui vierushuoneessa, näki
hänet, tuli luo ja kysyi: "Mitä asiaa?... Onko todistuksia?... Mikä
isänne?... Missä hommissa pääsiäiseltä?... En voi käyttää..."

Klaus Baas aikoi sanoa vielä jotain. Mutta herra oli jo kääntänyt
hänelle selkänsä...

Ja samoin kävi kolmannessa ja neljännessäkin konttorissa.

Hän jätti yrityksen siksi päiväksi valtaan, koska iltakin jo läheni, ja
maleksi satamassa rantoja pitkin, aikoen mennä kotiin pienen mutkan
kautta. Niin hän tuli St. Paulin höyrylaituriin ja nousi Davidstrassea
pitkin kaupungin keskustaan. Ilma, joka oli viikkokausia ollut surkea
ja rämyinen, muuttui nyt: tuli oikein kaunis syysilta ja raikas tuuli
puhalteli. Hän alkoi käyskennellä laiskasti ja oikoi selkäänsä ja
nautiskeli raittiista ilmasta ja uudesta puvustaan ja ajatteli
riemuiten, että nyt siitä raskaasta työstä oli päästy. Niin hän kulki
verkalleen satamasta vierivän ihmisvirran mukana ja katseli kaikkea
ympärillänsä.

Davidstrassen ja Spielbudenplatzin[37] kulmaukseen oli kuleksiva
kirjankaupustelija seisauttanut rattaansa ja levitellyt niiden pitkille
lavoille kauppatavaransa. Ja nyt hän käveli siinä kärryjensä vieressä
edestakaisin kädet syvällä taskun pohjissa. Pari työmiestä, toinen
vanha, toinen nuorempi, seisoi rattaiden luona katsellen kumarapäin
jotakin kirjaa. Klaus Baaskin pysähtyi silloin ja tähysteli kaula
pitkällä kirjoja ja mietti, että mitäs, jos hänkin vähän katselisi
noita? Ja miksi ei? Olihan hänellä taskussa viisi markkaa,
kunniallisella työllä ansaittua omaa rahaa. Eikö hän ollut tehnyt työtä
kokonaista kahdeksan kuukautta, kuluttamatta omiksi hyvikseen niin
groschenia? Ja hän oli jo kuudentoista vanha! Eikö hän nyt kerrankin
saisi ajatella hiukan omaakin mukavuuttaan? Valita jokin kirja ja
lueskella sitä kaikessa rauhassa?

Itsetietoisena säästöistänsä hän tuli lähemmäksi ja katseli kädet takin
taskussa kirjojen nimiä. Tuossa oli paksu kirja: "Stanley, Mustien
maanosassa." Kansikuvassa oli pitkä jono hoikkia neekereitä, jotka
taivalsivat äärettömän ruohoaavikon poikki; taustalla valtavia metsiä.
Kas siinäpä kirja! Niin olisi hänkin tahtonut vaeltaa viljelemättömiä
ja vieraita maita! Mutta kun ei nyt sinne itse voinut päästä, ei
ainakaan vielä, niin eipä moisen kirjan lukeminen tyhmemmäksikään
tehne! Se maksoi vain markan. Klaus Baas veti kukkaronsa taskusta ja
sanoi vakaasti, hiukan murteellisella vivahduksella: "Tuo kirja
tuossa."

Kaupustelija, joka oli leveänaamainen ja takkupartainen ikämies,
katseli ylös Klaus Baasiin -- poika oli näet pitempi kuin hän -- ja
ojensi hänelle kirjan ja sanoi: "Kas vaan, oikein parasta kotipuolen
väkeä!"

Klaus Baas punastui ja kysyi hämillään ja samalla arvokkaasti: "Mistä
te sen tiedätte?"

Silloin mies löi rintoihinsa ja alkoi kerskua jalosti: "Häh? Mistäkö
tiedän?... Minä pääsin Tondernin[38] seminaarista keskiarvolla 'hyvä'!
Mitäs se on, poika? Minä olen ollut kymmenen vuotta opettajana
Hohendammissa! Sinä olet saman seudun väkeä. Murre sinut ilmaisi!"

Klaus Baasista tuntui sopimattomalta udella, miten mies oli joutunut
Hohendammista, hiljaisesta Elben rantakylästä, St. Pauliin ja
Spielbudenplatzille. Hän lausui hillitysti: "Minä olen Heisterbergistä,
Baaseja." Ja miehen kysellessä hän sitten kertoi, missä oli tänään
käynyt ja mitä suunnitteli.

"Vai niin", sanoi mies, "oletko etevä ainekirjoituksessa? Siitä se
riippuu! Minä olin seminaarissa etevin --: naukun otossa ja
ainekirjoituksessa! Uskotkos sen? Jos et usko, niin katsopas vaan
tätä kirjaa! Ymmärrätkös? 'Aineen loogillinen suunnittelu ynnä
esimerkkejä...' tuossa tekijäin nimet... katsopas, mitäs tuossa lukee?
'Dierk Vogt, Hohendammin kansakoulun opettaja'." Ja kaupustelija
jymäytti taas nyrkillään rintaansa ja sanoi: "Jos sinä haluat: Dierk on
valmis kotipuolelaisen hyväksi kaikkeen... aivan kaikkeen! Hän jakaa
ruokansa, vuoteensa hänen kanssaan. Älä poistu vielä, kotipuolen mies,
minä olen niin yksinäinen ihminen!"

Uusi tuttavuus herätti kyllä uteliaisuutta; mutta mies ei tuntunut
Klaus Baasista tarpeeksi arvokkaalta tutulta. Hän jäi siihen
seisoskelemaan, mutta pysyttelihe hiukan syrjemmällä.

Parvi tehtaantyttöjä kulki pajattaen ohi. Sitten joukko merimiehiä,
piippunysät hampaissa ja kädet housuntaskussa. Joskus maalaisia,
kaksin, kolmin, uteliaina tähystellen. Tuossa kaksi katutyttöä:
holsteinilainen tallirenki, suitset olalla, kääntyi ja katseli heidän
jälestänsä. Sitten tuli paikaton kauppa-apulainen ja joutilas, juoppo
kisälli. Parvi keskenkasvuista ja aikaisin rappiolle joutunutta
nuorisoa. Emännät iltaostoksillaan. Ja kaiken aikaa vieri satamasta
keskeytymätön työläisvirta.

Joku kulkevista seisattui, kun sattui, katselemaan kirjarattaita: otti
kirjan käteensä ja pani sen paikoilleen taikka osti. Ne olivat aikoja,
jolloin teollisuutemme kasvoi valtavasti ja heitti ihmiset
sekaisin ja ankarampaan todellisuuteen, mikä teki heidän silmänsä
tarkkanäköisemmiksi ja mielensä järkevämmäksi. Enimmät ostivat kyllä
yhäkin hurjia seikkailuromaaneja ja jotkut siivottomiakin juttuja.
Mutta monet halusivat yhä enemmän ja vakavampia ajankysymyksiä, jotka
kumosivat vanhaa tai rakensivat uutta. Kun joku ostaja näytti epäilevän
kirjan arvoa, löi kaupustelija monasti kädellään takkinsa tahraiseen
rintamukseen, joka pullotti povitaskun paperitäytteestä, ja sanoi:
"Minä hankin ainoastaan kirjoja, jotka minä tunnen", taikka keveämmin:
"Totta kai minä sen nyt opettajana tiennen."

Eräät ostajat tunsivatkin hänet ja nimittivät häntä "persetteriksi",
jonka alasaksilaismurre on vääntänyt vanhasta kunnianarvoisesta
"präzeptor"-arvonimestä,[39] sekä kuuntelivat vakavina hänen
arvostelujaan. Mutta kun rattaiden luona ei ollut ostajia, jutteli
kaupustelija Klaus Baasin kanssa. Poika seisoi kädet uuden takin
taskussa, nojaellen seinää vasten, -- muka hyvin välinpitämättömänä,
mutta oikeastaan halukkaasti kuunnellen vanhan juopon kerskailua,
seminaarijuttuja, tarinoita hänen opettaja-ajaltaan sekä hänen
kirjaselostuksiaan. Sillä Petter Söötin kanssa kuuttia soudettaessa ei
oltu tosiaan sanoja tuhlattu.

Kun satamasta vierivä työläisvirta vihdoin loppui, vaati kaupustelija
kotipuolen poikaa latomaan hänen apunansa kirjoja pinoon ja sitten
tulemaan hänen kanssaan illallista syömään. Klaus Baas auttoi ja asteli
pian aikamoisen välimatkan päässä kaupustelijan sivulla, joka lykkäsi
rattaitaan, ettei vain luultaisi häntä samaan liikeyritykseen
kuuluvaksi. Mies kääntyi kaidalle kadulle ja työnsi rattaansa erääsen
pihaan. Siellä he kantoivat kirjat rattailta pieneen rakennukseen, joka
oli maan tasalla.

Sen jälkeen he palasivat Spielbudenplatzille ja pistäysivät
Wilhelminenstrassen varrella pieneen ravintolaan, jossa siihen aikaan,
ja kai nykyäänkin, kävi paljon kaikellaisia taiteilijoita. Ohjelma ei
ollut vielä alkanut ja illasteltiin paraikaa monien pikku pöytien
ääressä ja juteltiin minkä mitäkin. Entinen koulumestari meni
suoraapäätä perälle, jossa istui nurkkapöydän ääressä jo ennestänsä
pari kolme hänen ikäistään herrasmiestä, kutakuinkin välttävissä
mustissa vaatteissa, esitteli Klaus Baasin kotipuolelaisenaan ja tilasi
illallista.

Klaus Baas tunsi selvästi nämä olennot vento vieraiksi hänen hengelleen
ja ajatteli, että äiti arvostelisi heidät yhdellä vilkaisulla
"lorvehtijoiksi" ja "hassuiksi." Mutta hän janosi näiden monien mykkäin
työkuukausien jälkeen elämää ja sanoja ja katseli uteliaasti sauhuista,
ummehtunutta ravintolaa. Halukkaasti syöden ja vilkkaasti käsiään
heitellen kertoi pöytäseura matkoistansa, vertaili kaikki kaupungit
Budapestistä Tukholmaan saakka, arvosteli kaiken maailman taideuutuudet
ja lausui kursailematta tuomionsa ja komeili sanoissa ja liikkeissä.
Klaus Baasille selvisi pian, mitä nuo kolme samassa pöydässä istuvaa
herrasmiestä olivat ammatiltaan. Yksi esitti sanoilla ja laululla
koomillisia kappaleita: hän oli pieni, paksu ja parraton; toinen oli
erään musiikkiseuran ensimäisen viulun soittaja: hän oli laiha ja
kelmeä, pitkätukkainen ja mustahaveninen; kolmas, lyhyt ja kuiva miehen
kääpelö, jolla oli pieni pyöreä kissan pää, oli ennen ollut viinurina,
mutta oli sittemmin ruvennut silmänkääntäjäksi.

Kirjankaupustelija oli kuitenkin koko pöytäseuran päänä, sillä vaikkei
hänellä ollutkaan varaa rehennellä sellaisilla erikoistaidoilla kuin
muut, niin kaikkeen puhuttuun hän osasi viisaan näköisenä liittää
lyhyitä, epäileviä huomautuksiansa.

Kun sitten illallinen oli syöty, ilmestyi tiskille valtava
juomamaljakko, johon kaikkien ravintolavieraiden katseet
kunnioittavasti keskittyivät, ja tuotiin punssilaseja. Silloin nousi
ensimäinen viulu ylös, kilahutti lasiin, nypli haalistuneen mustan
helmatakkinsa napit kiinni, pisti kolme sormea rintapieleen, katsahti
yhtäkkiä sielukkaasti ympärilleen pöytäseuraan, tukehdutti rinnasta
kohoavan liikutuksen keikauttamalla ohimoille tunkeutuvan mustan
harjansa niskaan, ja lausui nyt, että hänen vieressään istuva, suuri ja
maailman kuulu koomillinen resitaattori, Danielo Danako, tänään täyttää
kuusikymmentä vuotta! Ja hän ylisti hänen taidettansa, hänen
mimiikkinsä mestaruutta, joka oli houkutellut tällä ja tuolla puolen
Atlantin valtamerta monet suut niin hillittömästi nauramaan, joka oli
monesta silmästä houkutellut niin herttaiset ilon kyyneleet! Hän
kiitteli kunniavieraan sisällistä ihmistä, josta olivat todistuksena
monet hänen tovereille kustantamansa illalliset ja liikuttavat
tunnustukset viinipikarin ääressä, myöskin hänelle, puhujalle. Ja jos
hän oli mistä maailmasta ylpeä -- ja hän oli ylpeä paljosta -- niin
ainakin oli hän siitä, että tämä jalo mies oli nähnyt hänet
ystävyytensä arvoiseksi. "Mun kulta veljeni, mun velikultani!" lopetti
puhuja sekä ojensi suoralla kädellä koomikkoa kohti lasiansa.

Koomikko oli kutistunut tuolillaan sitä pienemmäksi, mitä suuremmaksi
kehujen kuorma kasvoi hänen päällään. Ja nyt hän istui rinta leukaa
vasten, ja kyyneleet vierivät virtana mustain haalistuneiden liivien
rintamuksille. Hän aikoi vastata puheesen, mutta silloin huomattiinkin,
että suuri lausuja oli huono tilapäispuhuja; ja sitä paitsi jo hieman
juovuksissakin. Hän painoi siunaavasti kämmenensä Klaus Baasin
myyränkarvaiselle päälaelle ja lausui itkien: "Tämä nuorukainen tässä,
tämä minun hyvä ystäväni, puhuu minun puolestani."

Klaus Baasin olo kävi liian tuliseksi! Hän väänsi varovasti päänsä ukon
kämmenen alta pois, kopaisi Stanleynsä ja puikki seurueen kovaäänisesti
melutessa matkaansa.

No kaikkea ihmettä! Miten merkillisiä ihmisiä! Jospa äiti tietäisi
hänen moisten veikkojen parvessa istuneen! Tai hänen ylipäätänsä
käyneen St. Paulissa!... Mutta olipa sitä mahdottoman hauska nähdä! Ja
hän aikoi heti tänään vielä pikkuisen katsella. Ehdottomasti! Ja
miksipä ei? Kyllä oli tehty työtä ja kovaa! Hän oli kuudentoista, eikä
ollut vielä nähnyt St. Paulia!

Hän alkoi kuleksia kirja kainalossa minne ihmisvirta vei. Oli tullut jo
aivan pimeä. Englantilaiset matruusit, höllähousut... kylläpä ne
kulkevat hajasäärin. Mikä hävytön likka se tuo oli? Katsoi häntä ihan
kuin tuttua, ja kuin haluten puhella hänen kanssaan. Ja kapakassakos
oli tungos! Ja kaikki nauroivat ja porisivat! Ja hänen elämänsä, kuinka
se oli hiljaista ja köyhää ja sanatonta! Eikö noilta miekkosilta ollut
keltään kuollut isää tai siskoa, eikö kellään ollut ankaraa äitiä, ei
aavistusta suruista ja puutteesta? Ja tuolla oli suuri näyttely:
neekeritansseja! "Hyvä herrasväki! Kaksikymmentä villiä naista
Dahomesta! Ei milloinkaan ennen näytetty!"... Ah, tätä elämän
pyörrettä!

Tuokion päästä hänen teki mieli pistäytyä erääsen ravintolaan. Hän meni
nurkkapöydän taa, tilasi lasin olutta, maisteli sitä ja katseli väkeä
ja katseli Stanleytään, ja alkoipa siinä ajatuksissaan kirjaa selailla.
Ja hän unohti kokonaan ympäristönsä. Hänellä ei ollut moneen vuoteen,
aina siitä kun hän oli lukenut Robin poika Krusoen, ollut tilaisuutta
ja aikaa lukea mitään yhtenäistä kertomusta. Nyt hän vaipui lukemiseen
kuin noiduttu. Näiden ihmisten elämä ja touhu oli hänen hengelleen
vielä tuntematon ja vieras; kirjasta saatu elämä oli hänen
kehitysasteensa mukaista. Vieraita tuli ja meni. Parvi nuoria
kauppa-apulaisia valtasi viereisen pöydän ja alkoi meluta ja lasketella
sutkauksia. Klaus Baas katsahti mietteissään ylös ja tunsi hämärästi
olevansa tuon pöytäseuran takana nyt vielä paremmin piilossa. Ihmiset,
jotka näkivät hänen niin huolettomasti lueksivan, luulivat varmaankin
häntä ravintoloitsijan pojaksi, kun hän oli niin nuorikin, eivätkä
mitenkään häirinneet hänen rauhaansa. Yksi vain pisteliäästi sutkahutti
hänelle: "Lyö kirja penkin alle, poika! Täällä on elämä, täällä heiluu
hattu!" Klaus Baas katsahti puhujaan hajamielisesti, hymyili nolosti
haaveissaan, ja jatkoi lukuansa. Pitkän aikaa hän sai olla rauhassa;
sitten tuli nuori, kalvakka mies ravintolaan, katseli ympärilleen, ei
nähnyt muualla paikkaa ja istahti Klaus Baasin pöytään. Istui kotvan
aikaa hiljaa ja kysyi sitten: voisiko herra neuvoa outoa Hampurissa?

Silloin Klaus Baas löi kirjansa kiinni ja ryhtyi puheisiin ja vastasi
kysymyksiin ja kysyi itsekin vieraalta minkä mitäkin. Nuorukainen oli
pari vuotta vanhempi kuin hän ja oli tullut Ylä-Schlesiasta työnhakuun
Hampuriin; muuta selvää ei hänestä paljoa saanut. Klaus Baas kysyi,
elivätkö hänen vanhempansa: toinen kertoi heistä välinpitämättömästi
kuin olisi puhunut ventovieraista. Klaus Baas kyseli hänen veljistään,
sisaristaan: kyllä, olihan niitä useitakin, liikaakin -- ja tulokkaan
naama oli niin ilmeetön ja välinpitämätön kuin olisi puhuttu maantien
kivistä, joiden ohi hän oli sattunut kulkemaan. Klaus Baas kysyi, miten
hän tänne oli joutunut, mitä teitä, missä kaupungissa oli käynyt: ei
poika tiennyt. Millä tavoin hän oli koettanut täällä päästä työhön?
Ilmeni, ettei hän ollut juossut jälillä suinkaan kuin jäniskoira, vaan
oli hyppelehtinyt minne sattuu kuin sylikoiran penikka. Ja olipa muun
muassa sattunut St. Pauliin ja tähän pöydän ääreen, ja katsoi nyt
tylsästi olutlasiinsa.

Klaus Baasissa paisui turhanpöyhkeä sääli, ja hän alkoi kopeilla
ikäänkuin olisi Hampurin joka sopukan tuntenut. Ja hän lähti pian
tulokkaan kanssa kadulle, näyttämään hänelle Hampuria.

Hän kierteli uuden tuttunsa kanssa pitkin katuja, joilla nyt illalla
oli vilkas liike, -- kaikki oli hänellekin vielä aivan uutta ja outoa:
hän ei ollut iltaisin koskaan tohtinut lähteä kotoa; ja he tulivat
Steinwegiä ja suurta Burstahia[40] pitkin Alsterille.

Siellä he seisoivat hyvän aikaa uudella Jungfernstiegillä[41]
raikkaassa, kirkkaassa syysyössä erään suuren hotellin edustalla, jossa
oli juhlat. Ulko-oven kamanoissa riippui kauniit seppeleet, ja kun
sisäovet milloin aukesivat, kuului iloista soittoa ja äänten hälinää.
Vaunurivi jo odotti hotellin edustalla; ja joskus tuli yksinäinen
juhlavieras tai joku pari ulos ja lähti vaunuilla tai kävellen
kotiinsa. Kellarikerroksesta kuului keittiökalujen kilinää.

Schlesialais-poika meni kadun toiselle puolelle ja istahti sinne
penkille ja katseli untelosti eteensä. Hänen Hampurin tutkimishalunsa
loppui jo tähän. Klaus Baas sanoi hänelle, että pitääpä katsoa, eikö
hotellissa ollut erästä hänen perheensä tuttua: he näet odottivat
paraikaa kotimaahan erästä rikasta ystävää Etelä-Amerikasta. Ja hän
meni jälleen kadun toiselle puolelle hotellin ovelle ja katseli
vaieten, suu auki, ahnaasti, nautintorikkaan juhlan kauniita kuvia,
jollaisia hän ei ollut ennen nähnyt.

Hänen seisoessaan ja katsellessaan aukesi yhtäkkiä sisäovi ja kadulle
tuli kaksi nuorta tyttöä, uhkean ja kauniin äitinsä seurassa. He
odottivat hetkisen vaunujaan, -- ja ah, silloin tunsi Klaus Baas, että
tytöt olivat ne hänen tuttunsa! Ne ne olivat! Kuinka kauniita valkeissa
lyhyissä hameissaan, -- pohkeet sirot ja hoikat, pikku jaloissa mustat,
kiiltävät kengät! Klaus Baas väistyi hitaasti pimeään seinäkomeroon,
etteivät ne häntä näkisi. Ne ihan varmaan! Olivat kasvaneet hiukan, ja
yhä, yhä kaunistuneet! Häntä ahdisti ja rusensi tunne: miten kaukana
minä olen heistä! Mitä olen minä heidän rinnallansa! Miten minä olen
köyhä ja loitolla heistä!... Ja sitten tulivat vaunut ja ne vierivät
pois... -- Hyvä Jumala, huoahti Klaus Baas, nyt ne menivät! Nyt tuskin
näen heitä koskaan...

Samassa kuului kellarikerroksen luukusta ystävällinen, hupaisa ääni:
"Kuule, haeppas toverisi tuolta, ja tulkaahan sitten tänne."

Senpä vainusi untelo ja välinpitämätön schlesialainenkin: tuokiossa
hänestä tuli pirteä mies, hän kepsahti ylös ja riensi Klaus Baasin
rinnalle... "Minäkin olen monasti poikana saanut mennä täti Nurmelaan
yöksi", sanoi kokki alhaalta. "Saattepa vähän lämmintä keittoa." Ja hän
otti lautasen toisten joukosta valkeaksi kuuratulta pöydältä.

Mutta Klaus sanoi, että hänen täytyy nyt lähteä, ja kiiruhti kotiin
minkä kerkisi.

Rientäessään hiljaista, öistä katua hän ajatteli vain yhtä ja ainoista:
Hyvä Jumala, jospa onni koittaisi!... Minun täytyy yrittää johonkin
konttoriin... Teen työtä vaikka katketakseni... Hyvä Jumala, jos
yhtäkkiä onni koittaisi.

Äiti oli yhä työssä kotona, vaikka kello oli jo kahdentoista paikoilla.
Klaus Baas sanoi olleensa eräässä konttorissa, juoksupoika oli lähtenyt
matkaansa, työtä oli kestänyt yöhön saakka. Antje Baasin kasvot eivät
värähtäneetkään, hän ei virkkanut mitään, teki vain työtänsä. Ja poika
meni nukkumaan.

Seuraavana aamuna hän alkoi heti herätessään ajatella taas noita kahta
herrastyttöä ja haaveksia, miten pääsisi heidän vertaiseksensa. Ja hän
ajatteli, että onni varmaan hänelle pian koittaa, ja vaipui velttoon
tunnelmaan: ikäänkuin hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin odottaa ja
ottaa onni, kun se tulee. Hän huomasi Stanleynsä ja syventyi lukemiseen
eikä malttanut jättää kirjaa käsistään. Hän sanoi äidilleen menevänsä
taas tänä iltana konttoriin ja toivovansa siellä juoksupojan paikkaa;
ja samosi sangen huonolla omallatunnolla Stanleyn kanssa yhä syvemmälle
mustien maanosaan. Antje Baasin edessä oli pino valkeita ompeluksia,
niiden takaa hän vähä väliä vilkaisi tiukasti ja epäluuloisesti
poikaansa. Kun Klaus Baas kerran iltapuolella kohotti päätänsä, niin
hän huomasi äidin katseen; hän tuli vallan levottomaksi, pani kirjan
pois ja lähti ulos, mukamas työhön.

Mutta kadulla hänestä tuntui taas liian myöhältä mennä työnhakuun
konttoreihin. Ehkäpä, ehkä kohtaa hänet St. Paulissa suuri, suuri onni!
Ehkä rikas herra on palannut Amerikasta! Ehkä hän ei ollutkaan tuon
tylyn yksinkertaisen naisen poika. Huomenna hän ehkä saa hyvän paikan
jossakin hyvässä konttorissa. Hänen omatuntonsa oli surkean huono ja
levoton. Mikäpä eteen sellaisessa asemassa ja sellaisella tuulella? Hän
kulki eteenpäin ja tuli pian taas Spielbudenplatzille. Ja siellä
huvitusten vilinässä, jota hän hiukan jo tunsikin, mieli taas keveni,
ja hän asteli varmana ja reippaasti edelleen.

Mutta juuri kun hän pysähtyi ensimäisen konserttihallin ovelle ja
mietti siinä kahden vaiheella, uskaltaisikohan vähän pistäytyä sisään
katsomaan... niin yhtäkkiä hänen edessään seisoo äiti! Klaus Baas
pelästyi kauheasti! Pelästyi melkein enemmän sitä tosiasiaa, että äiti,
hänen äitinsä, seisoi nyt tuossa hänen edessään, illalla, St. Paulissa,
kuin omaa kohtaloansa. Hän sipaisi kädet taskusta ja astui vaistosta
askeleen taaksepäin. Mutta samalla läiskähti jo korvatillikka. "Kyllä
minä sinusta Baasit karistan!" sanoi äiti vihaisena ja tylysti. "Renki
sinusta tulee!"

Klaus Baas otatteli kotiin, poskilla polte, johtuva muustakin kuin
korvatillikasta. Hänen järkensä selvisi tuossa tuokiossa, yhtäkkiä
hänestä tuli toinen mies. Kas sen hän oli ansainnutkin! Vetelehtijä hän
oli, ajan varas, lorvehtija, kuin Jonni Dau. Ja valehtelija! Tuleva
kuritushuoneen kasvatti! Kauheata, kamalaa! Että äiti oli tullut
hänen jälestänsä ja yllättänyt hänet! Olihan hän itse jo tiennyt
hairahduksensa! Kamalaa, kamalaa! Korville keskellä katua! Se oli
kauheampaa kuin hiilipihdit! Hän muisti vielä selvästi sen tytön
ällistyneet kasvot, joka sattui kulkemaan ohi juuri kun äiti tuli! Ja
äiti oli lausunut vielä hänen nimensä! Baas!... Baas... Aivan ääneen!
Hyvä Jumala! Seitsemään vuoteen hän ei ilkeäisi näyttää kasvojaan St.
Paulissa! Hänen täytyisi tekeytyä tuntemattomaksi ja käyttää toisia
vaatteita! Hänen täytyisi piiloitella, kunnes kasvaisi parta, niin
ettei kukaan siellä enää häntä tuntisi...

Hän juoksi, loikki Millernthorin poikki kuin ryövärit kintereillä. Hän
ei tahtonut katsoa taakseen, tuleeko äiti jälestä. Lyököhän se häntä
vielä?... Sehän on mahdotonta: hänhän oli jo kuudentoista! Kauheaa!
Rengiksi, rengiksi vaan! Mutta se oli juuri parhaiksi! Huomenna äiti
vie hänet maalle ja pestaa hänet kaikeksi ijäkseen rengiksi! Se kauhea
junamatka! Ja sitten rengiksi, ijäksi!... Mitä oli tehtävä?

Pojan mieleen johtui se suuri Amerikan tuntematon. Mutta kummallista:
se haave haihtui nyt heti, se ajatus ei ollut enää mistään kotoisin!
Ikäänkuin koko kulta-unelma olisi korvatillikasta särkynyt sirpaleiksi!
Ei siitä ollut mihinkään! Ja naisihminen, joka oli lyönyt häntä
korvalle, oli epäilemättä juuri hänen äitinsä. Epäilemättä, juuri äiti!
Maailma muuttui yhtäkkiä inhottavan arkipäiväiseksi. Työtä ja työtä se
oli vaan!... Mitähän, jos ne kauniit tyttöset tietäisivät, että hän oli
kolme päivää narrina haaveksinut onnea kuin paistettua varpusta suuhun
lentämään ja laiskehtinut St. Paulissa! Entäs maalari-neiti sitten! Ja
mistä nyt työtä? Heti, jo tänä iltana. Arvelematta tuumasta toimeen!
Mutta minne? Minne vaan, kunhan ei joutuisi äidin käsiin! Jospa
juoksisi nyt maalarin luo! Olihan jo syksy ja ehkä Laura Morgenstern
oli tullut takaisin?

Hän pisti kiirettä eikä seisattunut ennenkuin läähätti maalarin
työhuoneessa -- kuin hätyytetty rotta turvaan päästyänsä.

Maalari istui tavallisella paikallaan, sivellen illan hämärässä vielä
jonkin apostolin manttelia. Häntä vastapäätä, samalla tuolilla, jolla
kaunis pieni tyttö oli istunut, istui nyt vanha valkotukkainen ukko,
huonoissa vaatteissa, silmät selällään kuin millä haamulla. Maalari
näkyi juuri tuttavallisesti jutella jurotelleen ukon kanssa, ei
kääntänyt Klaus Baasin tullessa päätänsä ja sanoi vain: "Odotahan
vähän." Sitten hän kuitenkin hetken päästä katsoi silmälasiensa yli
häneen ja sanoi: "Kas, sinähän se olit, Klaus?! Mitäs nyt asiaa?"

Klaus Baas kertoi änkytellen viimeaikuiset tapahtumat: isän kuoleman,
rahakiipelin, kotimatkan, hiekkakuutin soudun... eikä nyt tiennyt mihin
ryhtyä.

Maalari asettui mukavasti selkäkenoon ja maalasi, katsoi vanhukseen ja
maalasi taas. "Pesehän pensselit", hän sanoi.

Klaus Baas pesi pensselit ja vilkaisi tuon tuostakin arasti maalariin;
ja läähätys keveni siinä, ja hän alkoi saada henkeä keuhkoihinsa.

Jonkun ajan päästä sanoi maalari: "Isäni tahtoi minusta väen väkisin
opettajatarta; se olisi ollut kaunista: olisin hölvännyt lasten silmät.
Äiti oli järkevämpi; hän sanoi: miksi tyttö tahtoo ja mihin hän pystyy,
siksi hänen täytyy ruveta. Sanotaanpa siis mekin nyt: mihin tahdot sinä
ja mihin sinä pystyt?"

Klaus Baas ällisteli häntä surkean ja tuhman näköisenä. "Mihinkä tahdon
ja pystyn?"

"Niin", vahvisti maalari. "Mietipä vähän aikaa ja sano sitten."

Klaus Baas oli sellaisessa jännityksessä ja tuskassa, että vedet
alkoivat nousta hänen silmiinsä.

"No sano nyt vaan", lausui maalari sitten melkein uhkaavasti. "Suu
puhtaaksi."

"En pääse äidin tähden", vastasi Klaus Baas, "muuten matkustaisin
maailman ympäri, ensin Afrikaan."

Klaus Baas pelkäsi, että nyt se putoaa pelästyksestä alas tuolilta.
Mutta maalari vastasikin aivan rauhallisesti: "No sen minä arvasin. Ja
mitä sinne? Kristinuskoako viemään?..."

Poika pudisti päätänsä.

"No", hymähti maalari, "se on totta se, ethän sinä paljon siitä.
Kirjoittaaksesi matkasta kirjan?"

Klaus Baas pudisti taas päätänsä.

"No, sano sitten Jumalan nimessä, mitä varten sitten?...
huvikävelyllekö sinne tahdot?"

Klaus Baas näki, ettei nyt taaskaan auttanut muu kuin suorat sanat, ja
hän vastasi: "Katsomaan millaista siellä on... ja siellä tointa
herättämään ja -- johtamaan."

Maalari nojautui yhä syvemmälle tuoliinsa ja katsoi ukkoa kiihkeän
hartaana ja virkkoi: "No sen olisit voinut sanoa heti: sinä tahdot siis
kauppiaaksi."

"Niin", huudahti Klaus Baas ja henkäisi kevennyksestä. "Siksi olen
tahtonut aina. Ja olen jo koetellutkin; mutta ne eivät huoli minua, kun
olin siellä kuutilla ja kun en ole käynyt parempia kouluja."

Laura Morgenstern sivelteli vähän aikaa. Sitten hän lopetti työnsä,
laski ukon pois, puuhaili minkä mitäkin huoneessaan, pistäysi eteiseen
ja tuli takaisin hartioillaan tavattoman leveä ja pitkä vaippa ja
päässä vanhankuosinen, suuri huopahattu. Pensselit oli jo asetettu
entiseen tapaan järjestykseen ja riviin pahvilevylle. "Tule!" sanoi
Laura Morgenstern.

He menivät kadulle ja kääntyivät satamaan päin. Klaus Baas kulki koko
ajan pari askelta perästä, mutta kun maalari kyseli hänen
vanhemmistaan, sisaruksistaan, koulunkäynnistään tai Petter Söötistä,
silloin Klaus Baas kepsutti pari askelta maalarin eteen ja vastasi
hänelle. Sitten hän taas jäi taemmaksi. He kulkivat Rödingsmarktin
poikki Dovenfleetille ja menivät sen varrella erääsen vanhaan, komeaan
taloon: nousivat pari porraskertaa ja pysähtyivät kirkkaiden lasiovien
taakse, joiden ruuduissa seisoi: "Kauppayhtiö P.C. Trimborn." Siinä
hengähdettiin vähän ja astuttiin sitten sisään.

Klaus Baasin silmissä vilisi kaasulamppuja, vaaleita saleja, paljon
hienoja nuoria herroja, jotka katselivat heitä. Paperipinkkoja...
suuria kirjoja. Hän kuuli maalarin tuolla kaukana sanovan haluavansa
puhella herra Trimbornin kanssa. Hän näki neidin katoavan silmistään,
ja seisoi nyt turvatonna ja suojatonna, katsellen hämillään alas
lattiaan. Laura Morgenstern tuli sitten takaisin, viittasi hänelle, ja
Klaus Baas meni hänen jälestään komeaan huoneesen. Siellä hän näki
suojelijansa leveän selän takaa pitkän ijäkkään herran, jolla oli
hienot mustat vaatteet; se sanoi hänelle merkillisen hillityllä,
jokapäiväisellä äänellä: "Vetäkääpä ovi kiinni!" Kun Klaus Baas oli sen
tehnyt, kyseli herra häneltä lyhyesti ja selvästi hänen vanhemmistaan,
lapsuudestaan, koulusta ja erityisestikin viime kesän toimista.

Kysymysten täsmällisyys tuntui hänestä oikein hyvältä, sillä hän oli
elellyt omissa valloissaan ja kaipasi kasvatusta. Yksinkertainen
suoruus tuntui kuritukselta; vieras kylmä katse haihdutti valheelliset
unelmat tuossa tuokiossa. Ja Klaus Baas vastasi nyt rauhallisesti ja
lyhyesti, henkeään pidätellen, mutta vedet silmissä. Kun herra viimein
kysyi, jaksaisiko äiti elättää häntä vielä kolme vuotta, vastasi Klaus
Baas, huulet vavisten ja rinta ylpeydestä, riemukkaasta hellyydestä
paisuen, että äiti teki hänen hyväkseen kaiken voitavansa, työtä yöt ja
päivät. Hän oli itse maksanut velan Timmermannille, ja äidillä oli
työtä minkä ehti tehdä.

Herra mietti vähän aikaa. Ja sitten hän kääntyi maalarin puoleen ja
sanoi:

"Te olette jo kauan olleet tuttuja? Olette nähnyt hänen todistuksensa,
jotka olivat erittäin hyvät? Sanotte myös, että hänellä on hyvä
käsiala?"

Maalari nyökkäsi.

"Ja mielestänne", jatkoi herra, "pitäisi sellaisen suuren liikkeen,
kuin tämä minun, tehdä joka vuosi jokin erikoinen hyvätyö?"

Maalari nyökkäsi nyt kahdesti. "Minä menen takuusen hänestä."

Liikemies hymyili leppoisasti ja tokaisi: "Mistä summasta?" Sitten hän
loi vielä pitkän, tutkivan katseen Klaus Baasiin ja sanoi: "No, tehdään
sitten poikkeus ja otetaan nuori mies, koetteeksi. Te pidätte huolta,
ettei hän eroa puvussaan huomattavasti muista meidän pojista. Ja
toivotaan vielä, ettette tarvitse katua suositustanne, neiti Laura."

Niin he saivat lähteä.

Portaiden alapäässä henkäisi maalari syvään ja murahteli: "No sitä
myöten on kaikki selvä. Herra hyvästi varjelkoon! Etteivät tuollaiset
voi koskaan olla hyviä tekeytymättä samalla muka niin yleviksi... Ihan
luissani sen tunnen... No niin, silmät auki nyt poika, pidäpä huoli,
että sinusta tulee jotakin! Tämä oli jalo loikkaus: hiekkakuutista P.C.
Trimbornin konttoriin... kuinka hän nyt olikaan nimeltään se...?"

"Petter Sööt, Laura täti."



X.


Antje Baasilla oli tapana pestä joka pyhäaamu ja muutenkin erikoisissa
tilaisuuksissa isommatkin lapset omakätisesti. Se tapahtui niin rajulla
voimalla ja perinpohjaisesti, että he pääsivät hänen käsistään aivan
muokattuina, pyöristettyinä ja putipuhtaina. Mutta koskaan hän ei ollut
käynyt lapsiinsa niin navakasti käsiksi ja alustanut ja kuuraellut
heitä niin kuin nyt järjestyksessä kolmatta, jonka luonne pienestä ja
erikoisesti eilisen tapauksen kautta oli hänestä epäiltävä. Sitten
poika vielä harjattiin ja suittiin ja haukuttiin lyhyesti, mutta
läpikotaisesti ja laskettiin pampulla ja hirsipuulla uhattuna menemään.

Neljännestunnin päästä hän pujahti siitä kirkkaasta lasiovesta sisään.
Eräitä nuoria herroja seisoskeli tai istui jo konttorissa valmiina
päivätyöhönsä. He katselivat uteliaina Klaus Baasiin. Toisesta
huoneesta ilmestyi pienenläntä ja keski-ikäinen herra, yllä lyhyt
lastinkitakki.

Klaus Baas oli nähnyt ja kuullut, kuinka ihmiset esittelevät itsensä
toisilleen. Ja siksi hän kumarsi avuttomasti ja lausui verkalleen ja
selvästi:

"Klaus Hinrich Baas."

Pitkä, punanverevä, hoikka herra, joka nojaili ovenpieltä vasten,
sutkahutti: "Heti valmis firma!" Ja muudan oikein hieno, vaaleaverinen
nuorukainen katsoi häntä kylmästi ja ylpeästi. Muut hymyilivät.

Jos Klaus Baas jo pesusta paistoi punaiselta, niin hän punastui nyt yhä
enemmän ja katseli avuttomana ympärilleen, mitä tekisi, minne menisi.
Silloin tuli se pieni lastinkitakkinen herra hänen luokseen ja neuvoi
hänelle hänen paikkansa ja pulpettinsa.

Nyt Klaus Baas istui pukillaan tuskallisessa jännityksessä ja onnesta
juhlallisena; selkä kyyryssä, edessään lasku, jonka se pieni herra oli
hänelle ojentanut paikaltaan, joka oli melkein vastapäätä, vielä
korkeamman pulpetin takana. Hänen oli koko päivä aseteltava osakkeita,
jotka olivat sekaisin tukussa, numerojärjestykseen ja merkittävä ne
luetteloon. Niin hän joutui heti tekemisiin suurten lukujen kanssa.

Hän tuskin uskalsi vilaista sivulleen siinä köyryselin istuessaan!
Kuinka niillä oli pitkät sääret ja käsivarret! Ja kuinka hienot housut!
Kuinka tyyninä ja rauhallisina ne istuivat paikallaan taikka nousivat
ylös ja menivät ja tulivat takaisin! Väliin heistä joku kysyi toiselta
jotakin, taikka joku tuli viereisestä huoneesta, minkä ovi oli
selkoselällään, ja antoi jonkun määräyksen. Klaus Baas ei ymmärtänyt
kysymyksiä eikä vastauksia. Pari kertaa hän kuuli takaansa siitä
kauniista kamarista sen hiljaisen ja aivan rauhallisen, selvän äänen,
jonka hän jo tunsi. Silloin katsahtivat kaikki toisiinsa, joku nousi
ripeästi ylös ja etsi ja vei kamariin paperit, joita se herra oli
pyytänyt.

Seuraavana aamuna päällikön vielä poissa viipyessä oli konttorissa jo
repäisevämpää, ja Klaus Baasia alettiin "koulita virkaansa", kuten he
sanoivat. Se vastapäätä istuva pitkä, hoikka herra, jolla oli punertava
tukka ja suuret korvanluppanat, sanoi olevan hauskaa nähdä, missä ja
milloin Klaus Baas tekisi sievimmän kupperiskeikan. Pian pisti yksi
kirjeen hänen eteensä ja neuvoi, miten hänen oli se kopioitava ja
rekisteröitävä. Sitten toinen toi tukun tilauksia ja käski merkitsemään
kirjaan. Eräs pyysi hänen hakemaan näytevihosta hänelle erään näytteen.
Jonkun päivän päästä hän sai postimerkkikassan. Sanattomalla kauhulla
hän otti haltuunsa vaihtoraha- ja postimerkkikassan, kahden kolmen ja
viiden markan merkit, joita hän ei ollut aavistanut olevankaan! Ja
loppuviikolla sanoi se pieni herra, jonka Klaus Baas sitten kuuli
prokuristiksi, että hänen tehtävänänsä oli nyt tiedustella asiaa
vierailta, jotka tulivat konttoriin.

Klaus Baas joutui vallan päästä pyörälle. Ja talonpoikaisessa
kömpelyydessään ja tällaiseen ympäristöön tottumattomana hän epäili
itseään ja muita ja teki sentähden kummallisia erehdyksiä. Milloin
pisti hän kirjeihin asioita, joita ei niihin ollut tuleva, tai antoi
pankkien taikka kauppaliikkeiden läheteille väärät taikka keskeneräiset
paperit; milloin erehtyi liikkeiden nimistä, niin että syntyi suurta
sekaannusta ja toiset saivat etsiä ja juoksennella. Kerran hän vei
vieraan, joka ei ollut halukas ilmaisemaan asiaansa, vaan näytti
notkealta, varmalta ja kunnioitettavalta, itsensä konttoripäällikön
huoneesen: ja sai sitten kuulla, että se oli joutava kerjääjä. Ja hän
kielsi kerran nuorelta tytöltä, joka suoraa päätä aikoi mennä sinne
perähuoneesen, pääsyn, ja oli niin varma asiastaan, että vaati
vaatimalla tietää asiaa. Silloin kuului päällikön ääni sieltä
kirjoituspöydän takaa: "Jaha, sinäkö se olet, tyttöseni?..." ja
hymyillen kepsuttelee tyttö Klaun ohitse. Mutta prokuristilta tuli
vielä makeat tortut.

Sellaisten harhaiskujen jälkeen hän piti itseään kerrassa epäkelpona
jaloon ammattiinsa, jopa suorastaan kummallisena epäsikiönä. Hän istui
allapäin ja kuunteli kalpeana pitkän, punaisen vastaveikkonsa
lohdutusta: "Olenhan jo sanonut! Alussa täytyy katsoa kuin lehmä
tuulimyllyä!! On viisainta, Baas, heittäytyä kuin valekuolleeksi."

Vähitellen hän huomasi, ettei häntä tyhmyyksien tähden potkittukaan
pois, vaan että niitä melkein vaadittiin nuorimmalta oppilaalta. Ja
silloin hän jo nosti nokkaansa olkapäitä ylemmäksi, arasti kuin etana,
joka kohottaa sarviaan, kun tulee hiljaisuus. Ja hän katseli varovasti
ympärilleen ja ihmetteli tätä yhdyskuntaa, jonka jäseneksi hän oli
joutunut.

Perähuoneen leveät pariovet olivat aina auki, joten sinne saattoi
selvästi nähdä, ja siellä istui pitkän pöydän ääressä neljä viisi
miestä: tavaraosasto, johtajana prokuristi. Kun tuli sisämaan tehtaiden
asiamiehiä tarjoamaan näytteitään tai kun oli piakkoin lähtevä laiva
viemään ostettuja tuotteita kaukaisille etelän saarille, niin istui
tavaraosasto tulisessa työssä. Mutta kun taas sattui päivät pitkät vain
mukavaa kirjoittelemista tai laskujen merkitsemistä, niin heräsi
osastossa tavaton levottomuus, -- joskus, päällikön poissa ollessa,
oikea pikku kapina ja lievä vallankumous.

Keskimäisessä huoneessa, missä Klaus Baas istui, vieläkin pää hieman
aran kyyryssä, hoiti neljä henkilöä raha-asioita ja kirjanpitoa.
Prokuristin paikka oli melkein vastapäätä, ja hän hoiteli kuin hyvä
emäkana siivillään, väsymättä ja aina yhtä tarkkana ja tunnollisena,
lukujaan ja numerojonojaan, vekseleitä ja vakuutustauluja ynnä muuta.
Klaus Baas oli hänen apurinsa: teki, toistaiseksi itse asiaa
ymmärtämättä, niin hyvin tai huonosti kuin voi kaikkea, mitä
määrättiin. Ja tarttui sitten seuraavaan työhön. Hänen vasemmalla
puolellaan oli kookas, notkeavartaloinen nuori mies, jolla oli kellervä
tukka, Karl Eschen, pari kolme vuotta Klauta vanhempi. Hän oli ahkera
ja vähäsanainen ja aina hyvin vakava. Monasti hän seisoi pulpettinsa
ääressä tuntikaudet ylhäisen jäykkänä ja pystypäin, edessään valtava
kirja, johon hän merkitsi vähä väliä tavattoman rauhallisesti ja
säntillisesti numeron tai pari, milloin millekin sivulle, ikäänkuin
katoamattomaan teräslevyyn kaivertaen. Jos kellä oli hänelle asiaa, hän
vastasi niin verkkaan ja oikeakielisesti kuin olisi puhellut
ulkomaalaisen kanssa. Ja loi sitten taas ylevät silmänsä kauniisen
laskelmaansa. Klaus Baas katseli häntä pelokkaasti ja ihaili häntä
kauppiaskunnon sekä kaiken inhimillisen hienouden saavuttamattomana
esikuvana.

Punaverinen hoikale vastapäätä ei ollut mitään Karl Eschenin rinnalla!
Hänellä oli paha taipumus haihatella ja hypellä illoille, jotka eivät
kuuluneet vähääkään hänen ammattitehtäviinsä. Milloin hän veti sievän
tytön kuvan mustan helmatakkinsa povitaskusta, ja kertoi, että se oli
hurmaavin neitonen mitä hän oli koskaan nähnyt; ensi sunnuntaina hän
menisi hänen kanssaan tanssimaan Süllbergiin.[42] Taikka hän kaivoi
samaisesta povitaskusta, joka oli tätä tarkoitusta varten järjestetty
harvinaisen avaraksi, runokirjoja yhden toisensa jälkeen: Goetheä,
Heineä, Hebbeliä; ja sanoi, että hän aikoi suoda ne eräälle toiselle
nuorelle neitoselle opastaakseen häntä, kuten hän sanoi, hiukan lemmen
ja runouden elämään. Ja ottipa hän usein esiin hienon, pitkulaisen
laatikon ja purki siitä pulpetille ruon kaulaliinoja ja rusetteja
vaikka minkälaisia. Sanoi tilaavansa niitä suoraan Clarkson & Sonilta
Lontoosta: kaulaliinoja kaikkein uusinta kuosia, mitä ihmeellisimpiä
värejä ja muotoja; hän tarjosi niitä tovereilleen ostohintaan,
ainoastaan korottaakseen konttorin yleistä kauneutta, sanoi hän. --
Mutta mieluimmin hän tarinoi synnyinseudustaan, eräästä pienestä
Länsi-Holsteinin kaupungista, sen sievistä neitosista, jotka kaikki
olivat hänen ystävättäriään, ja "ukko vanhuksesta", isästään nimittäin,
joka oli lääkäri ja jonka ainoa lapsi hän oli. Mutta eritoten tuon
kaupungin hurmaavasta hautausmaasta ja haudasta, missä erään suuren
runoilijan äiti lepäsi. Hän rakasti ihmeellisesti kaikkia hautausmaita
ja kertoi tuntehikkaasti Ohlsdorfista,[43] missä vainajat lepäävät
suurten puiden alla, "ikäänkuin helteisen päivän vaellettuansa." Klaus
ei malttanut olla häntä kuuntelematta -- ja aina hän sai yhä enemmän
ihmettelyn aihetta. Karl Eschen ei kallistanut korvaansakaan noille
jutuille; prokuristi pudisti päätänsä; mutta suuren pulpetin neljäs
sanoi kursailematta hoikaleelle: "Te olette hullu!"

Se neljäs, joka oli kaksi vuotta vanhempi kuin Klaus Baas, oli yhtä
suora ja koristelematon kuin hänen puheensakin. Hän oli nyt oppilaana
viimeistä vuottaan ja asui Hampurin lähistöllä erään enonsa tilalla. Ja
kun hän milloin aukaisi suunsa, niin hän puhui poikasten leikeistä
vapaan luonnon helmassa, kulovalkeista ja patoruohikon paloista ja
vaarallisista uintiretkistä ja huimapäisistä ratsastuksista ja muusta
sen suuntaisesta. Ja hän julisti suoraan, että Hampurin elämä ei ole
elämää eikä mitään, ja että tälläkään konttorilla ei ole vähintäkään
olemassaolon oikeutta. Oli kunniatonta ja halpamaista pettää poloisia,
lapsellisia intialaisia joutavalla krims-kramsulla ja arvottomilla
leluilla ja riistää heiltä heidän oivalliset luonnon tuotteensa! Muitta
mutkitta: Hampuri pitäisi pistää tuleen ja polttaa poroksi. Ainoastaan
maamiehellä oli olemassaolon oikeutus... Ja sitten hän nauraa hihitti
kiukuissaan ja lapsellisen tyytyväisenä.

Kauniissa kamarissa taas istui päällikkö oven vieressä, joka melkein
aina oli auki. Huoneessa oli vielä toinenkin kirjoituspöytä, mutta se
oli käyttämätön, sillä virkailija oli matkustanut sen äärestä
tarkastusmatkoille kaukaisille Taka-Intian saarille. Useimmiten teki
päällikkö uutterasti työtä ja puheli sangen vähän. Ja eräinä päivinä
hänen pöydältään lenteli lentelemällä lyhyitä, selviä käskyjä, aamusta
iltaan: milloin oli mitäkin tuotava hänelle, entisiä sopimuksia
viimeiseen vertailtaviksi, saarten liikejohtajan aikaisempia tai
myöhempiä ilmoituksia ja sähkösanomia taikka kotimaan tehtaiden
tarjouksia. Silloin katsoi koko henkilöstö toisiinsa, milloin mikin
hypähti ylös ja vei päällikölle pyydetyt paperit tai kirjat.

Vaikka nuorimman oppilaan työ olikin yksitoikkoista ja kuivaa ja vaikka
sitä kesti monta tuntia päivässä, oli se leikkiä kuutissa olon
rinnalla, jossa hän oli puolen päivää saanut tuijotella mykkänä
sumuiselle joelle. Sitäpaitsi toi melkein joka päivä jonkinlaista pikku
vaihtelua tuolle uutteralle kaksitoistamiehiselle henkilökunnalle. Jos
yhtenä päivänä oli hiljaista, niin toinen saattoi tulla sitä
vilkkaampi. Milloin tuli laivasta satamamestari, suuri, pulska mies, ja
meni perimäiseen huoneesen ilmoittamaan kirjanpitäjälle tavarain
sijoituksesta. Taikka toivat hänen apurinsa, nuoret reippaat pojat,
pusseissa tai säkeissä selässään vastasaapuneiden siirtomaantuotteiden
näytteitä. He istahtivat pöydän kulmalle, vetivät pitkät puukkonsa
tupesta ja puhelivat luonnottoman hiljaisella äänellä, josta huomasi
heidän tottuneen tavallisesti huutelemaan nostokoneiden ja kinunkien
ryskeessä ja höyrypillien kiljunnassa. Ja he katselivat kylmän
oudoksuvasti terävillä, terveillä silmillään kirjoitusvehkeitä ja
kirjurimyyriä. Toisinaan taas joku agentti toi tehtaansa näytteitä,
kelpo tavaraa kun sattui, mutta tavallisesti pelkkää koreaa lelua,
varta vasten valmistettua noille Intian alkuasukkaille -- ja niitä he
tyrkyttivät kaunopuheisesti ja sulavasti liikkeelle: palloja,
lasimukuloita ja suuria, räikeän kirjavia hiusneuloja, pitkiä,
messinkihelaisia sauvoja -- n.s. neekerin virkakeppejä --, kehnoja
soittokapineita. Kukaan tuskin huomasi, jos nuorin oppilas silloin
kohotti päätään ja kurkisti perähuoneesen taikkapa pistäytyi palavaa
uteliaisuuttaan tyydyttääkseen jollakin tekosyyllä sinne
tavarahuoneesen katsomaan kirjavaa kamaa.

Joskus tuli Brasiliasta tai Itä-Aasiasta liikkeen entisiä
virkailijoita, kuuman auringon ruskeaksi paahtamina, -- katsomaan
entistä työpaikkaa, ja vieläkö siellä oli silloisia kumppaneja. He
astuivat reimasti ja rohkeasti konttoriin ja kyselivät asioita ristiin
ja rastiin ja ihmettelivät: täällähän on nyt miestä kuin muurahaista!
Ja kerskuivat itse tehneensä aikoinaan työtä kovemmin! Mutta silloin
tavaraosastolaiset, joilla oli aina ensiksi sanat valmiina, huusivat
heille takaisin perähuoneesta: "Eikö siis liike vedellyt teidän
käsissänne, vai? Me olemme nyt sen saaneet kukoistukseen!"

Tai tuli välittäjä ja hänen kanssaan hierottiin siirtomaantuotteista
tuhansien markkojen kauppoja.

Joskus, kun he olivat lähtevään laivaan varustaneet kuntoon siirtomaan
postin ja puurtaneet siinä monta päivää mykkinä ja ahkerasti työssä,
teiskahti kytketty vallattomuus heissä ilmi kuin ilmaa kaipaava kala,
joka on kauan pälynyt aivan veden kalvossa. Ja kun päällikkö vain meni
päivälliselle tai pörssiin, niin heti se ponnahti näkyviin. Kaikkein
rauhattomimpia olivat tavaraosastolaiset. He riisuivat takit päältään
ja koristivat itsensä ranne- ja nilkkarenkailla ja panivat kruunut ja
koreat kammat päähänsä ja keikaroivat neekerin "virkasauvoilla" ja
joutuivat keskenään käsikähmään, niin että he kaikki kieppuivat yhtenä
rykelmänä konttoripöydällään, ja heidän neljä viisi ripakinttu-pariansa
potki ja sätkytteli kuin minkä hämähäkkihirviön sääret kiinnekohtaa
löytämättä. Lopulta he tulivat sotaretkelle toiseen huoneesenkin ja
pilkkasivat sitä pitkää hoikaletta väittäen hänen tuhlaavan runoja,
kukkasia ja suukkosia neitosten kämmenille saamatta mitään palkkaa
vaivoistaan. Ja he sanoivat, että keskihuone tärvää joutavaa paperia;
ja jos tämä ei tepsinyt, niin he nakkelivat heitä säilykerasioilla ja
sohivat heidän nenäänsä neekerisauvoilla, ja saivat sillä tavoin
keskihuoneenkin villiin. Pitkä, punanaamainen hoikale, jota he sanoivat
Heini Petersiksi, rojahti pian alas pukiltaan ja hosui takin helmat
levällään tavaraosaston kynnyksellä. Ja pieni, ärtyisä kulonpolttaja
unohti jo malttinsa ja ylevän halveksumisensa ja lähätti säilykerasian
takaisin niin että rämisi. Meteliä kesti sitten kunnes Karl Eschen
lausui vakaasti ja tyynesti: "Kuulkaas, eiköhän tämä jo riitä?" Hänellä
oli pulmallinen työ eikä hän halunnut tehdä heidän tähtensä virheitä.
Silloin he vähitellen tyyntyivät ja asettuivat paikoilleen. Klaus Baas
katseli silmät pyöreinä syrjästä huisketta: hän oli vielä liian kaino
joukkoon yhtyäkseen ja liian uuttera ja kömpelö keskellä työn touhua
leikitelläkseen. Mokomia vasikoita, hän ajatteli. Ja hänen mielestään
oli Karl Eschen aivan oikeassa, kun lopetti joutavan jytäkän.

Päivällisaikaan ja toisten syömässä ollessa Klaus Baas oli usein puolen
tuntia tai koko tunninkin yksinään huoneiston vartiana. Silloin hän
käveli huoneesta toiseen tai seisoi akkunan ääressä ja katseli kadulle.
Ja silloinpa hänen, aran pojan, sielu vilkastui ja vapautui ja alkoi
leikitellä mielikuvilla. Silloin väikkyvät, häilyvät sulottaret
pyysivät häntä piirihyppyyn, ja arka, kömpelö, vähäsanainen poika
läheni rohkeasti, häpeämättä ja itseään pilkkaamatta, ja kiiteli
mielikuviensa kanssa suloisessa, huimaavassa tanssissa. Silloin
katselivat häntä taivaalta isä ja sisko, utuisina hahmoina. Heidän
kasvonsa säteilivät ja loistivat, niillä ei ollut surun ja puutteen
varjoa. Kuinka ne mahtoivat iloita nähdessään hänet siistissä puvussa
komeassa konttorihuoneistossa... Vuosi vielä... ja sitten hän olisi jo
Karl Eschenin paikalla, edessään paksu kirja, johon hän merkitsisi
säntillisesti tärkeitä numeroita, kunkin paikalleen. Koska ei tullut
sitä tuntematonta merentakaista tuomaan rahapussia pienelle ruskeaksi
maalatulle kotikeittiön pöydälle, niin ei tarvittukaan! Oli ihanampaa
matkustaa itse kaukaisiin maihin, siirtomaan saarille tai Itä-Aasiaan,
kokoamaan siellä ankaralla työllä ja älyllä... ah miten hienolla
älyllä! sekä ihmeellisten onnen keikausten avulla suunnattomat
rikkaudet. Ja sitten palata kotiin! Ruskeana kuin intiaani! Valmiina
miehenä: parrakkaana ja pulskana. Ja äiti ja pikku sisarukset seisovat
laivasillalla vastaanottamassa, ja hänen oma Susensa siellä myös!...
Klaus meni siihen komeaan kamariin ja asteli päällikön tapaan
verkalleen edestakaisin matolla, sangen vakaissa ajatuksissa; seisattui
kirjoituspöydän luo niinkuin päällikkökin teki ja mietti ja arvosteli
huolia, joita päälliköllä oli... Niin hän leikitteli, kunnes muut
tulivat...

Silloin kuvittelu loppui. Aran ja kömpelön maanpojan tummatukkainen pää
painui kumaraan, ja hän alkoi tarkastella numeroitaan, jotka vielä
olivat hänelle vain kuin tyhjiä kuppeja ja arvottomia ruukun
sirpaleita.

Niin vieri vuosi, ja Klaus Baas oli yhtä tunnontarkka ja uupumattoman
ahkera. Syntyipä silloin eräänä kirkkaana, tuulisena syyspäivänä
keskihuoneessa taas arveluttavaa levottomuutta. Uuttera, pieni
kulonpolttaja oli jo muutamia päiviä sitä ennen ollut ärtyisä, ja nyt
oli hänen yhdeksästoista syntymäpäivänsä. Ja kun vielä kaunis syysilma
häntä kiihoitti, niin hän tuli kiukkuisen puheliaaksi. Hän sanoi, että
oli suorastaan epämoraalista hautua sellaisella ilmalla sisässä ja --
lisäksi sellaisessa työssä. Koko Hampuri ja firma P.C. Trimborn oli
suuri halpamaisuus ja järjettömyys. Poroksi koko kaupunki vaan! Mitä on
pörssi, mitä kauppasaksat, mitä numerot? Joutavaa tyhmyyttä ja
variksenvarpaita! Talonpoika, hyvä hevonen ja vankka sonni: _ne_ ovat
todellisuuksia!

Muut koettivat rauhoittaa häntä. Tavaraosastolaiset pyysivät häntä
luokseen auttelemaan pari päivää, sillä he eivät tienneet miten työstä
selvitä: oli lastattava harvinaisen suuri tavaralähetys ja laadittava
satakunta laskua. Siellä keskihuoneessa hän ei oppinut tietämään mitä
työ on!

Heini Peters taas sanoi löytäneensä eilen Ohlsdorfin kirkkomaalta erään
hänen kotiseudullaan eläneen naisen haudan. Ja kuinka runollisessa
paikassa! Herttaisessa piilossa, saarnien ja seljapensaiden varjossa...
ihastuttavaa!... Sinne olisi kulonpolttajan paettava hetkeksi maailman
pauhusta ja hän ei unohtaisi vain pikku harmejaan, vaan kaikki
toiveensakin.

Kulonpolttaja ei häneen vilaissutkaan, vaan vastasi lyhyesti: "Hupsu!"

Karl Eschen kohotti katseensa työstä ja lausui tyynesti ja vakavasti:
"Teidän tulisi virkatehtävienne ohella harjoittaa jotakin urheilua,
Hanssen. Liittykää meidän soutuklubiin; minä vien teidät mielelläni
sinne tänä iltana."

Mutta kulonpolttaja vain murisi jotakin.

Kirjanpitäjäkin oli pahalla tuulella ja sanoi: "Työ se on paras keino
hullun puuskia vastaan."

"Niinpä juuri", toisti Hanssen, "mutta on ero työllä ja työllä!
Käskekää minut kaivamaan kaivoa, salvamaan tupaa tahi etsimään
karannutta sonnia! Onko tämä nyt työtä!"

Ja hän nousi ylös ja asteli ikkunan ääreen ja katseli pitkän aikaa
kirkasta, säteilevää, auringonpaisteista taivasta. Sitten hän pyörähti
kantapäillään ja sanoi: "Hei pojat, minä pistänkin pillit pussiin!
Hitto täällä olkoon! Serkullani on farmi Argentinassa; kahden viikon
päästä olen siellä."

Samassa tuli päällikkö konttoriin. Ja Hanssen pyysi seisovalta jaloin
ja vakavasti hiukan puhella hänen kanssaan. Hetken päästä hän palasi
päällikön huoneesta ja sanoi matkustavansa kahden viikon kuluttua; ja
kehui päällikköä hienoksi mieheksi.

Prokuristi, joka muuten oli hyvin ystävällinen ja sävyisä mies, tuli
moisen hyvän työmiehen menettämisestä tavallista hermostuneemmalle
päälle. Liikkeen saarimailla olivat rotat ilkeänä viljelysten vaivana
ja niitä oli pitkät ajat koetettu hävittää. Sinne oli lähetetty
muutamia kuukausia sitten myrkkyä ja pyydetty toimittamaan
pääkonttoriin pari kuollutta rottaa, jotta nähtäisiin, miten myrkky oli
vaikuttanut. Nyt olivat ne rotat tulleet, mutta aivan pilalle
mädänneinä. Siitä oli nyt prokuristi harmissaan ja murahti viimein,
että Klaus Baas oli, "niinkuin tavallisesti", varmaan jättänyt jonkun
lauseen kirjeestä pois, joten lähettäjät eivät olleet tienneet panna
rottia ilmanpitäviin laatikkoihin.

Klaus Baas kalpeni, ja ajatteli: "Kas niin, se on selvä! Minä en pysty
mihinkään! Senhän tiesin! En mihinkään!"

Kulonpolttaja oli niin hyvillään oivasta päätöksestään, että
rauhoitteli: "No heittäkää nyt tuo rotanraatonne, herra Wallis.
Katsokaa sen sijaan ikkunaan, kuinka ihana ilma on!"

Heini Peters huikale otti pulpetinlaatikosta paketin sinisiä
silkkinenäliinoja ja näytteli niitä virkaveljille. Karl Eschen ei ollut
yleisestä tuulesta millänsäkään, työskenteli vain hartaasti ja
uutterasti kuin tavallisesti. Ja näyttipä katsahtavan silloin tällöin
erityisen ystävällisestikin motkottelevaan prokuristiin.

Ne katseet läikähyttivät Klaus Baasin harminmaljan yli laitojensa. Hän
kohautti päätänsä ja vastasi silmät hurjasti säkenöiden: "Teidän
syytöksenne on tuulesta temmattu, herra prokuristi, sen tiedätte itse!
En viitsi vaivata päällikköä asialla. Otan siksi tällä kertaa syyn
niskoilleni."

Prokuristi piti suunsa, ja painui työhönsä. Toiset koettivat poikaa
rauhoittaa: "Mutta miksi noin tulistua... eihän tuossa nyt mitä pahaa!"
Karl Eschen nykäytti moittivasti olkapäitänsä. Klaus Baas painoi päänsä
kumaraan ja kyyneleet samentivat hänen silmänsä. Hän ajatteli: "Siihen
se nyt meni. Et pysty mihinkään ja olet naurettava. Ja sinua on vielä
kohdeltu halpamaisesti ja väärin."

Kun hän sitten työstä päästyä laskeutui portaita alas, hän kuuli
yhtäkkiä takaansa Karl Eschenin äänen. Klaus Baas pysähtyi
hämmästyneenä ja onnellisena ja kuunteli pää kumarassa, mitä ihailtu
hänelle sanoi. "Aioin vain vähän puhua teille", alkoi Karl Eschen. "Ei
teidän pidä liikaa pahastella prokuristille. Ei ole näet helppoa pitää
huolta numeroista päivät päästänsä, monet Herran vuodet. Nähkääs,
Hanssenhan on pohjaltaan oikeassa: luonnon mukaisesti meidän elämämme
pitäisi vieriä päiväpaisteessa ja sateessa, metsäretkillä ja
kalamatkoilla, seikkailuissa, sylipainissa, -- ja nyt olemme kuin nuo
kierot pilarit pimeässä porraskäytävässä. Siksi tekee kahlittu luonto
välistä kapinan, ja puhkeaa ilmi niin sanottu ammattiraivo. Että te
olette ahkera ja tunnollinen ja että hyvin ymmärrätte toimenne ja että
teistä kerran tulee oivallinen liikemies, sen prokuristi tietysti
tietää, niinkuin te itsekin."

Klaus Baas lehahti tulipunaiseksi onnesta. "Minä olen hyvilläni", hän
sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, "kun te sanotte niin... Te,
niin kelpo mies."

"No niin", hymähti hieno nuorukainen välinpitämättömästi, ja kuitenkin
imarruksesta mielissään, "puolen vuoden päästä minä menen Englantiin.
Jos teette työtä yhtä tunnollisesti kuin tähän asti, niin ennustan,
että pääsette seuraajakseni. Heini Peters ei paikkaani tarvitse. Ja
olihan minulla vielä muutakin: kuulitte kai, että kehoitin Hanssenia
harjoittamaan jotakin urheilua ja pyysin häntä lähtemään soutelemaan
kanssani. Teidänkin tulisi ajatella asiaa; se raikastaa ihmistä. Älkää
menkö mihinkään yhdistykseen, se tulee liian kalliiksi teille. Mutta
vuokraisittepa silloin tällöin veneen, soutaisitte itsenne oikein
virkeäksi."

Klaus katsoi maahan ja sammalsi: "Heti kotona on minulla
talousaskareita ja sitten autettava sisaruksia koulutehtävissä; ja
engelskaakin pitäisi lukea. Pikakirjoitus alkaa jo sujuskella."

"No niin", hymähti Karl Eschen, "miten vaan parhaaksi näette. Lukekaa
ahkerasti englanninkieltä."

Ja hattuaan kohottaen hän meni.

Klaus Baas lähti riemuiten kotiin; mutta samassa joku vielä huusi hänen
nimeänsä, ja kun hän kääntyi katsomaan, harppaili Heini Peters hänen
jälessään pitkillä, väärillä koivillaan. Hänen pitkän takkinsa helmat
hulmusivat tuulessa ja hänen korea kaulaliinansa liehui. "No", hän
sanoi, "Karl Eschen suvaitsi teitä puhutella: onnittelen! Siitä voitte
olla ylpeä! Hän on vanhaa hampurilaista liikemiessukua, siksi on
hänellä veressä taipumus numeroihin, pääkirjoihin, keinotteluun. Mutta
kuulkaas: jos minä olisin saanut elämänurani valita, olisin ruvennut
synnyinkaupungin haudankaivajaksi. Niin, ihan totta! Nykyinen
haudankaivaja, -- hän on hyvä ystäväni, -- asuu niin hurmaavan
sievässä, vanhassa talossa aivan lehmuspuistikon keskustassa, jonka
kukat varisevat nyt paraikaa ja peittävät koko tarhan. Ajatelkaapas
auringonlaskua sellaisessa paikassa! Nide Goetheä tai Heineä kädessä,
esi-isien hautakumpujen ääressä! Ihanaa, sanon minä! Mutta olin
arvokkaan lääkärin ainoa poika, enkä päässyt haudankaivajaksi!"

Heini Peters kertoi vielä kauniista kotipuolen neitosista: olivat
pyytäneet häntä kanssaan öiselle kävelylle rantapadoille, sanoi
matkustavansa ensi lauantaina tai sunnuntaina. Hän kertoi paraillaan,
kun heitä vastaan tuli eräs tyttö: Heini Peters heiskahti ympäri ja
lähti; oli nähtävä minne tuo kaunis olento meni, hän sanoi.

Klaus Baas oli onnen poikaa! Hän kuuli yhäti korvissaan tuon hienon
ystävänsä kauniit, punnitsevat sanat: että hän oli ahkera ja pystyvä,
että hänestä kerran tulisi hyvä liikemies. Heini Peters oli tyhjää Karl
Eschenin rinnalla; mutta olihan sekin ihanaa, että hän, arvokkaan
lääkärin poika, oli puhellut hänen kanssaan toverillisesti, jopa
tuttavallisesti!

Hänen sydämensä avartui ilosta! Hän käveli itsetietoisemmin ja pää
pystyssä. Hän ei kulkenut enään kuin puujaloilla toimeensa ja kotiinsa,
pitkin seinävieriä. Hän erkani rakennuksista ja keikkui käytävän
reunakivilläkin ja kurotteli vapaasti kaulaansa ja tasoitteli
housunpolviaan, jotka olivat pussilla. Ja ostipa hän Heini Petersiltä
komean sinisen kaulaliinankin ja heitti silloin tällöin katseen
ohimeneväin perhetyttöjen vilkkaihin silmiin. Hän oli ollut kuutilla ja
tämän ensimäisen vuoden kauppakonttorissa kovin ahtaalla. Nyt hänessä
heräsi itsetietoisuus ja sen keralla aivan uusi elämä. Hän tahtoi
näyttää joltakin ja koristella itseään ja miellyttää nuorta tyttölasta,
joka liehuvin helmoin kepsutti hänen ohitseen.

Siihen aikaan hän kypsyi ruumiiltaankin. Hänen hartiansa tulivat
leveämmiksi ja kasvonsa lujapiirteisemmiksi, nenä oikeaksi, ylpeäksi
Baas-nenäksi. Ei ollut mitään hyötyä painelemisesta, jota Antje Baas
oli ristiäispäivästä alkaen niin uutterasti harjoittanut! Silmätkin
olivat isän iloisen hohtavat, hyvät silmät, vaikka hiukan totisemmat ja
järkevämmät. Mutta luja ja uhmaavan kiinteä suu ja jäykähkö asento
olivat äidin perintöä.

Uusi sisäinen elämä läheni arkana, autuaana riemuna, hiljaa hiipien,
outona, ihanana levottomuutena. Mutta parissa kuukaudessa, ei,
muutamassa viikossa se kasvoi terveessä talonpoikaisveressä
jättiläiseksi, väkeväksi, levottomaksi, hillittömäksi ja himokkaaksi.
Hän seisoskeli kauppojen akkunain ääressä katsellen kuvia, joissa
alaston kauneus oli alttiina ihmisten katseille, kiikaroi täysikäisten
naisten asentoa ja käyntiä. Se tuli joskus keskellä yötä hänen
vuoteensa viereen, se vietteli ja hymyili unissakin niin, että hän
kurotti käsivartensa sitä kohti ja veti sen syliinsä; ja aamulla sitten
muisti yöllisen ja istui surullisena vuoteensa laidalla ja häpesi. Pari
kolme kertaa se kiusasi häntä niin, että hän seisoskeli sateisina
tuulisina iltoina Klefekerstrassen suussa ja ajatteli muutamaa markkaa
taskussaan ja tiesi kerrankin saavansa nähdä tuota elämää ja aivan
läheltä, jos vain tahtoisi. Mutta hän ei mennyt kuitenkaan: seisoi
sateessa ja rämyssä kaulus korvilla. Se ei käynyt laatuun, äidin vuoksi
ja pikku sisarusten vuoksi. Eikä käynyt laatuun P.C. Trimbornin vuoksi,
Karl Eschenin vuoksi. Se oli aivan saman arvoista kuin nuo kaksi
entistä St. Paulin päivää, jotka olivat päättyneet niin suurella
hammasten kiristyksellä. Ja lopuksi hänen päähänsä pälkähti Suse
Garbenskin. Miten hyvä ja hellä se oli ollut hänelle sillä kerralla!
Varmaan se vielä muisti häntä! Ja hän oli niin usein ajatellut Susea,
vaikka monasti oli ihastunutkin muihin kauneihin naiskasvoihin. Ja
olihan hänestä sillä välin tullut jotakin! Hän päätti kirjoittaa
Suselle! Ah sitä armasta, suloista olentoa! Ja kirkkoherran tytär!
Klaus Baas kohotti kauluksen vielä ylemmäksi ja käveli tuulessa ja
sateessa edestakaisin, innoissaan aatoksistaan ja aikeestansa. Hän
kirjoittaa! Totta hän nyt jo tohti hänelle kirjoittaa! Sillä olipa hän
nyt jo jotain! Hän päätti kirjoittaa ja unohtaa muut tytöt.

Seuraavana päivänä, kun hän oli päivällisaikana yksin konttorissa, hän
istahti Karl Eschenin paikalle ja kirjoitti Suse Garbensille pitkän
kirjeen, -- suoran ja kauniin, kultaisista unelmistaan, joilla hän
yksinäisillä hetkillä leikki, kirjoitti isolle arkille, jossa oli
kauppakonttorin liikeleima. Hän kertoi äidin nykyjään pitävän
ompeluapulaisina kahta tyttöä, kertoi Hannan varmaan rupeavan
opettajattareksi, -- ja itse olevansa täällä suuressa liikkeessä jo
toista vuotta; kertoi minkälaisen väen lapsia hänellä oli tovereina; ja
parain heistä oli sanonut, että hänestä tulee kerran oivallinen
liikemies; ja muutaman vuoden päästä hän lähtee liikkeen palveluksessa
siirtomaihin.

Jonkun ajan kuluttua Suse Garbens vastasi hänelle ystävällisesti, että
hänellä oli nyt mäyräkoira, joka aina juoksi hänen kintereillään, mutta
ei päässyt patovallin ylitse, ja häntä nauratti niin, että hän oli
tikahtua, kun näki miten se tulla huppuroi hänen jälestään ja lensi
nenälleen perunamaan vakoihin; sitten hän kysyi häneltä vielä, joko hän
alkoi hakkailla tyttöjä; ja kertoi, että pappa lukee kuin ennenkin aina
lehtiä niin kauan, että tulee oikein tuhmaksi, ja että mamman kanssa ei
voi puhua yhtään järkevää sanaa, ja että posti tulee vain kerta
päivässä, ja että hän itse ottaa postimieheltä kirjeet, niin että Klaus
voisi kirjoittaa hänelle mitä vain tahtoi.

Klaus Baas vastasi vasta viikon kuluttua, -- se oli hänestä hienoa ja
kelpo liikemiehen arvon mukaista --: ettei näistä suurkaupungin naisista
juuri ollut mainittavaa ja että hän ajatteli usein Susea.

Sitten vaihdettiin kirjeitä säännöllisesti kerta viikossa. Suse
kirjoitti koruttomasti ja luonnollisesti kaikellaisista arkielämän
pikku tapauksista; Klaus Baas hieman suurellisesti ja varsin varmasti,
ja tavallisesti tulevaisuudestaan. Kun hän kerran, innoissaan kuin
kypsymätön nuorimies ainakin, kirjoitti Suselle jotain opettavaista tai
moittivaa, niin hän sai odottaa vastausta kaksi viikkoa.

Nyt hänellä oli siis morsian. Hän ei katsahtanut sivulleen, kun kulki
Jungferstiegiä ja Burstahia pitkin. Ja vaiva, joka muutama aika sitten
oli tuntunut melkein sietämättömältä, asettui; ja jos se milloin nousi
sotaan, hän karkoitti sen luotansa ritarillisen arvokkaasti ja
vakavasti. Hänen oli nyt päästävä ylimalkaan kaikesta nulikkamaisesta
ja kypsymättömästä. Hän asteli verkkaisemmin ja maltillisen
miehekkäästi, hänen kasvoihinsa ilmestyi huolekas ilme. Kotona hän
muistutteli joka päivä setämäisesti Hannaa pitämään huolta pienokaisten
läksyistä ja uskalsipa hän mahtailla äidillekin ja sieti kylmästi hänen
pilkallisen salavihjeensä siitä St. Paulin tapauksesta ja vastasi:
"Kylläpähän vielä näette!" Ja hän istui äitiä vastapäätä pöydässä ja
luki engelskaa ja kaksinkertaista kirjanpitoa ja kauppaoikeutta niin
että päätä pyörrytti. Ja laski väliin kirjan polvilleen ja ajatteli
tätä ihanaa, hurmaavaa maailmaa ja näki sen keskuksena pilvilinnansa,
joka oli hänen ja hänen rakkahintensa.

Hän syventyi vähitellen perusteellisemmin kauppaliikkeen asioihin, ja
kun hän alasaksilaisena suorastaan eli liikkeen harrastuksista, niin
hän tunsi iloa ja surua, aina liikkeen menestyksen mukaan. Hän kiihtyi,
kun eräänä päivänä lehdissä ei ollut Antwerpenin silavanoteerausta,
mikä oli tärkeä tietää kopran[44] hintain vuoksi. Yhtä kiihkoissaan hän
oli, kun firma erään asiamiehen erehdyksen vuoksi osti liiaksi säkkejä
Kalkuttassa, missä ne nyt odottivat joutavina varastossa. Hänen
sydämensä paisui ylpeydestä, kun kirjanpitäjä, jonka kanssa hän oli
samaa mieltä, erään kerran ivaili kilpailijoita ja sanoi heitä
säkkipäiksi mullikoiksi. Ja kun inventeerauksessa erästä paperia ei
löytynyt, niin hän näki untakin tuosta kummallisesta tapauksesta.
Päällikkö sairastui kerran: Klaus Baas oli hyvin huolissaan ja pelkäsi
jo kaikkein pahinta: mihinkä liike joutuisikaan, jos päällikön täytyisi
olla kauan poissa liikkeestä tai jos hän vaikkapa kuolisi.

Hän siirtyi vuoden varrella tavaraosastolle ja oppi eroittamaan
toisistaan hyvät, mukiinmenevät ja huonot tehdastuotteet, ja hänelle
tuli hinnan tietämysvaisto koreista kumipalloista aina uskallettuihin
pronssistatuetteihin saakka, ja hyvällä menestyksellä hän oppi noiden
kaukaisten kansain maun. Ja kun sijoitusmestari kerran sairastui, niin
tottuneena ja rauhallisen vähäsanaisena hän seisoi kokonaista viisi
päivää aamusta iltaan vilussa ja kovassa itätuulessa Grasbrookin
satamassa varastoaitassa n:o 71, jonka ohi hän kaksi vuotta sitten oli
niin monasti kulkenut hiekkakuutissa, -- ja valvoi vientitavarapakkain
lastausta.

Ja kun vuosi kallistui loppuunsa ja Karl Eschen erosi liikkeestä, niin
Klaus saattoi tosiaankin ilmoittaa komealla kirjeellä Suse Garbensille,
että hän oli nyt Karl Eschenin seuraaja. Ja hän oli varmaa miestä ja
seisoi entisen ystävänsä paikalla muistellen alinomaa, kuinka eronnut
oli menetellyt, ja merkitsi debetiä ja kreditiä siihen suureen,
harmaakantiseen kirjaan, joka alkoi vanhaan kauppiastapaan sanoilla:
"Jumalan avulla."

Ja hän oli ylpeämpi kuin tarvitsikaan, ja hyväkin mies mielestänsä.
Totta oli, että hän juoksi sukkelasti käskyn mukaan aituuksessa, jonka
vanha liikekuri ja liiketavat ja ihmisten luonteet olivat rakentaneet.
Mutta mitäpä se vielä merkitsi!

Sillä eikö ihmisen ole löydettävä itse tiensä? Ja ellei sitä näy, eikö
hänen ole se itse raivattava ja pystytettävä omat tienviittansa ja omat
aitansa? Useimmat ihmiset eivät pääse koskaan niin pitkälle. Ja Klaus
Baas oli vielä kaukana, kaukana siitä.

Mutta joskus hän tunsi sisäistä kutsua sellaiseen: ja se oli hyvä
merkki. Joskus lensi hänen sielussaan kuin tummia varjoja syvän lammen
pinnalla. Kun hän illoin kiivaasta päiväntyöstä uupuneena seisoi
keittiössä ja odotteli illallista, kun pieni kitupiikki pankolla
kirkastui ja kutistui pieneksi, ritisi ja riuskahteli punanpuhuvana
liekkinä, kun työhuoneesta kuului hiljaisen, väsymättömän äidin
ompelukoneen hurina, silloin häntä ahdisti, hän muisteli ja uneksi. Hän
muisti kestetyt vaivat ja surut, monenmoiset nuoren sydämen pettymykset
ja kiusalliset hetket, tahtonsa ja kykynsä ahtauden ja heikkouden,
luonteensa arveluttavat piirteet. Ja aavisti tulevaisuudessa uutta
katkeruutta ja harha-askeleita, niin, jopa kamalia rikoksia. Silloin
hän tuijotti ryppyisin otsin ja raskain miettein tähän tunnustamaansa
kiroukseen: "Kolkko ja raskas ja harhaava on ihmisen elämä lapsuudesta
saakka." Silloin luistivat ajatukset itsestänsä kauemmaksi ja ehtivät
päämäärään: sinussa itsessäsi on parannus. Sinun tulisi olla sellainen
ja sellainen: ja voisit olla sellainen.

Hänen eteensä ilmestyi hänen olentonsa oikea, puhdas kuva, jonka
ikuiset vallat ovat kätkeneet jokaiseen kelpo sieluun. Kauniina ja
ihmeellisenä, pelkkänä totuutena ja armona se hohti. Se kuva katsoi
häntä ja sanoi: tällainen sinun tulisi olla!

Silloin oli poloinen nuorimies surullinen ja katkera eikä löytänyt
elämästä iloa, ei nähnyt ainoaakaan toivon sädettä.

Niin kulettivat häntä mukanansa kaikki juonikkaat kevättuulet ja
kevätmyrskyt.



XI.


Kaikki ryhtyivät paraikaa rauhallisesti ja erikoisen iloisina
päivätyöhönsä. Tavaraosaston pöytä oli täynnä solkia, kiiltäviä
hiuskoristuksia, valtavia sinisiä ja punaisia hattuja ja kaikellaisia
leluja. Prokuristi hieroi rattoisasti kauppoja asiamiehen kanssa, joka
oli tullut tavaraa tarjoamaan. Heini Peters oli unohtanut kauniit
kirkkomaansa ja kaihomieliset runonsa ja lennätteli konttorihuoneessa
sinisen kimaltavaa tekoperhosta. Päällikkö, joka tuli liikkeesen kello
yhdeksän, oli erinomaisella tuulella; hän käveli kädet taskussa
huoneesta toiseen, seisoi jonkun aikaa korean rihkamapöydän ääressä, ja
alkoi sitten etuhuoneessa väitellä nuoremman päällikön kanssa, joka nyt
oli palannut meren takaa, ja keskihuoneessa prokuristin kanssa, mitä
saaret aikoinaan enimmin tuottaisivat: kopraa, kaakaota vai kumia?
Sitten tuli alaperämies satamasta: hänkös toi raikasta tuulta ja
raikkaita sanoja -- ja tiedon, että se parkkilaiva, jonka saapumisesta
oli Cuxhavenista ilmoitettu, oli nyt täydessä firmalle tulevassa
kopra-lastissa juuri laskenut purjelaiva-satamaan.

Mutta hänen keskustellessaan paraikaa päällikön kanssa purkamiseen
ryhtymisestä ja tilausten lähettämisestä, ja keskihuoneen
kirjoitellessa tilaajille ilmoituksia, ryntäsi konttoriin alaperämiehen
poika ja huusi kynnykseltä: "Laiva on tulessa!" Ja hän kertoi lyhyesti
kapteenin käskyn.

Nytkös hälinä syntyi! Vakuutuskirjat otettiin esille ja tarkastettiin.
Tilaajille ilmoitettiin. Firman välittäjä kutsuttiin toimistoon.
Kirjoitettiin ja juostiin kaikella kiireellä. Sitten riensi päällikkö
alaperämiehen kanssa satamaan ja otti mukaansa Klaus Baasin,
lähettääkseen tarvittaessa tuomaan sanaa konttoriin.

Mennessään höyryllä virran yli Kranhöftiin he näkivät jo kaukaa
satamakatosten takaa nousevan savun paksuina pilvinä. Kun he laituria
pitkin tulivat lähemmäksi, pöllysi polttava huuru ylös peräluukusta ja
kätki länsituulen ajamana sisäänsä koko suuren purjelaivan, kohoten
aina mastonhuippuihin. Joen puolelta pumppusi kaksi palokuntain purtta
vettä palavaan laivaan: suihkut rätisivät, paukkuivat ja sähisivät.
Laituri oli sakeanaan työkansaa ja merimiehiä läheisistä laivoista.
Päällikkö seisoi kapteenin ja laivanvarustajan rinnalla ja katseli
hiljaisena tulen vahingollista työtä. Klaus Baas seisoi päällikkönsä
takana.

Hän sattui kerran katsahtamaan taakseen: mitähän kaikkea väkeä siellä
oli, -- ja silloin hän näki ison joukon matruuseja, jotka tulivat
laivaltaan päin säkit selässä; he pysähtyivät kuin muutkin tupruavan
laivan luo. Heidän vaatteensa olivat kuluneista valkeista
lätkä-lakeista aina risaisiin purjekangas-töppösiin saakka huonot.
Hiukset riippuivat korvilla ja silmillä, ja heidän mustanruskeita
poskiaan ympäröi pitkät partaturrit, vaikka he olivat vielä aivan
nuoria. He kulkivat uskollisesti yhdessä ryhmässä ihmisistä
välittämättä ja antoivat puhellessaan alttiisti toisilleen sananvuoron,
joten huomasi heidän olleen pitkät ajat toveruksina. Kun Klaus Baas
vilkaisi vielä kerran heihin, kuuli hän erään heistä komentavan
rauhallisella äänellä: "No pojat, säkki selkään, nyt mennään Kindtin
muorille!" Ja kukin astui pari askelta syrjään ja tarttui säkkiinsä,
jonka äsken oli laskenut laiturille. Ja itsetietoisesta äänen soinnusta
ja käynnistä ja hartioiden liikkeestä Klaus Baas tunsi silloin Kalli
Daun. Pienestä, hintelästä pojasta oli nyt varttunut jäntevä,
ruskeahipiäinen nuorukainen, joka tosin asteli hiukan raskaammin kuin
muut ikätoverinsa. Klaus Baas kääntyi heti pois, ettei vanha veikko
näkisi häntä tässä, päällikön seurassa; ja katseli hyvin toimessaan
savuavaan laivaan.

Päivä kului sitten niin kovassa työssä, että hän tuskin ehti
ajattelemaan Kalli Dauta. Mutta kun hän iltapuolella lopetteli
viimeistä tehtäväänsä: merkitsi kirjoihin vekseliä, joka meni
tullisuorituksena saarille San Fransiskosta tuodusta tupakasta, niin
hän kuuli jonkun tulevan takaansa ovesta ja jonkun raskaan esineen
hurahtavan lattialle. Hän kääntyi katsomaan: siinä seisoi Kalli Dau
tiskin takana. Tosin oli parta ajettuna, mutta muuten entisessä asussa:
päässä äskeinen leipurin myssy, nukkavierun takinkauluksen ympärillä
sininen kaulahuivi, housut tervassa, säkki lattialla jaloissa.

Ja Kalli Dau kysyi kovalla, huomiota herättävällä äänellä, oliko täällä
eräs Klaus Baas: oli sille tärkkiä asiaa.

"Täällä olen", vastasi Klaus Baas hämillään, "mitä olisi...?"

Päällikkö ilmestyi samassa ovelle ja katseli uteliaana ja rauhallisesti
tulokasta ja hänen ystäväänsä.

"Minä menin äsken kotiin", sanoi Kalli Dau järkytettynä, "siellä ei
ollut ketään! Sanoivat, äitini on vankilassa; veli Jonni on kadonnut;
ja Heini kuollut; ja pienimmästä ei kukaan tiedä mitään. Olen ollut
kolme vuotta kaukana merillä... hitto soi, sanon minä vieläkin kerta:
tällainen vastaanotto! Minun täytyy saada selville, kuinka on oikein
käynyt. Tiedätkö sinä mitä?"

Klaus Baas vilkaisi nolona ympärilleen: muut kurottelivat uteliaina
kaulaansa. Prokuristi oli asettanut sormensa sille paikalle, johon oli
laskunsa keskeyttänyt: hän piti summaa nähtävästi muistissaan, pelkäsi
sen unohtuvan. Heini Peters oli vaipunut Kalli Daun katseluun, hän kai
haaveksi, mitä runoilija saisi moisesta kohtauksesta aikaan. Karl
Eschen, joka oli jälleen viransijaisena konttorissa, ei ollut
tietääkseenkään eikä antanut itseään häiritä. Päällikkö lopetti
näytöksen sanomalla: "Menkää vaan tuttunne kanssa, Baas, ja auttakaa
häntä."

"No se oli kunnon mies", sanoi Kalli Dau, "otapas nyt pussista kiinni!
Se on raskas, toin kaikellaisia tuomisia omaisilleni. Katsos näitä;
toin niille nämä kauniit täytetyt papukaijat. Pitkäpyrstöisiä!" Klaus
Baas sieppasi hattunsa ja nosti nyt veikolle säkin selkään, ja aikoi
sitten ottaa pärekopan, jossa papukaijat olivat: mutta sitäpä ei Kalli
Dau sallinut. "Ei, niillä on niin perkeleen pitkät pyrstöt", hän sanoi,
"sinä ne katkaiset!" Ja Kalli Dau asetteli suuren, pullean säkin
paikoilleen selkäänsä, otti pitkäpyrstönsä toiseen käteen, ja he
lähtivät.

Kadulla kysyi Klaus Baas, eikö Kalli Dau voisi jättää sitä säkkiänsä
jonnekin, mutta Kalli Dau vastasi, ettei hän luota kehenkään, ja katsoi
niska kumarassa kulmainsa alta pistävin, kiiluvin silmin Klaus Baasiin.
Sitten hän pysähtyi ja haukkui vanhempiansa ja noitui, ettei kukaan
tiedä, missä hänen sisaruksensa ovat, -- eikö itse Jumala, eivätkö
ihmiset olleet piitanneet sen vertaa noista pikku raukoista. Vaikka
olisivat joutuneet Elbeen tai minne! Ja mistä nyt heitä etsiä?

Klaus Baas muisti kuulleensa, että Jonni oli ollut hävytön
kirkkoherralle, jonka kuulusteltavaksi hänen oli täytynyt köyhäinhoitoa
nauttivana tulla. Ja Klaus Baas esitti, että he menisivät ensin
pappilaan. He lähtivätkin läpi väentungoksen, joka siihen aikaan
illasta oli mahdoton: Kalli Dau edeltä, säkki selässä, Klaus Baas
jälestä. Joskus tönäsi säkki kulkijoihin ja ihmiset suuttuivat. Mutta
Kalli Dau ei sitä huomannutkaan: hän asteli vankkumatta tietään. Hyvän
aikaa katuja pitkin ja toisten poikki taivallettuansa he viimein
tulivat seurakunnan kirkon lähelle hiljaiselle kadulle kirkkoherran
talon luo. Kalli Dau meni edeltä sisään, laski eteisessä säkkinsä oven
suuhun viereensä ja rykiä röhisteli ja odotti.

Heillä oli hyvä onni, sillä itse kirkkoherra avasi valkean, välkkyvän
kanslianoven -- hän oli vanhanpuoleinen, parraton hieno herra -- ja
katseli kynnykseltä heitä kysyvästi. Kalli Dau sanoi silloin selvästi
ja huolettomasti kuulleensa, että eräs Jonni Dau oli täällä ollut
hävytön; missähän se poika nyt oli?

Kirkkoherra ei näyttänyt olevan hyvillään tästä myöhäisestä
iltakäynnistä, mutta päästi kuitenkin heidät kansliaan ja käski
istumaan. He istahtivat nyt oven suuhun, toinen toiselle, toinen
toiselle puolle ovea, ja katselivat uteliaina ympärilleen: kaunista
salia, korkeita, leveitä, täyteen sullottuja kirjakaappeja, valtavan
suurta kirjoituspöytää, joka oli kukkurallaan papereita kuin
kauppamiehen pulpetti, ja itseänsä kirkkoherraa, joka liehui hienossa,
mustassa helmatakissa: etsi hyllyltä ja selaili jotakin paksua
keltaista pöytäkirjanippua. Pöydän päässä istui toinen herra: hän oli
hintelä ja laiha, kengät kadun savessa, tavallisissa pukimissa; hänellä
ei näyttänyt olevan muuta hommaa kuin silloin tällöin nytkähyttää
olkapäitään. Kirkkoherra sanoi, kellastuneita papereita selaillen:
"Tiedätte, herra kokelas, mitä kaikkea minulta vaaditaan. Huomenna
pitoihin erään kaikkein suurimman kauppiaamme luokse, ja tiedätte, että
meidän suurkauppiaat elävät suurellisesti ja leveästi; siellä menee
niin ollen puoliyöhön... Keskiviikkona minun on pidettävä 'Köyhäin
pienokaisten Ystävätärten yhdistyksessä', jonka esimiehenä on
senaattorin rouva Hagen, esitelmä Goethen lyriikasta; ja lauantaina on
'Hampurin historian Ystäväin yhdistyksen' kokous. Ymmärtänette siis,
ettei tässä jää paljonkaan aikaa muinais-spanjalaisiin tutkimuksiin."

Kalli Dau kallistui Klaus Baasin puoleen ja sanoi melkein kovasti:
"Kuules, mitähän tämä on? Eiköhän tultu vaan väärään paikkaan? Eikös
tuo ole teatterilainen tai jotain sellaista."

Klaus Baas katsoi Kalli Dauhun uhkaavasti ja pudisti päätänsä eikä
vastannut mitään.

Kokelas kuuli sen nähtävästi ja hän nousi ylös ja tuli luo ja sanoi
hienosti hymyillen: "Ei, kyllä tulitte oikeaan paikkaan."

"Niin", sanoi Kalli Dau ääneensä, "mutta onko nuo kaikki paperit noissa
pahvikuorissa sitten minun veljeni ansioita?"

Kirkkoherra nyökkäsi ja sanoi: "Hän on tuottanut meille jo paljon
huolta."

"Jaha", virkkoi Kalli Dau, "ja nyt sen ansiot on pantu kirjaan
arvojärjestykseen?" Kirkkoherra katsahti hiukan närkästyneenä Kalli
Dauhun. Mutta poika oli liian kummastuksissaan ja ajatuksissaan sitä
huomatakseen. "Sydneyssä[45] meidän laivassa", hän jatkoi kokelaalle,
jolla oli ne rapaiset kengät, "oli pojan nulikka, joka varasteli
tupakoita, ja likainenkin hän oli, mutta sitten me koloimme hänet niin
että hän sai hakea nikamiaan säkistä. Ja hänestä tuli oikein kunnon
mies. Olisitte tehneet sillä tavalla veljellenikin. Tuo musteen
tuhraus, mitä se toimittaa?"

Kirkkoherra selaili kellastunutta paperilunttaansa kiireemmin ja sanoi
viimein: "Veljenne on oleskellut usein pahamaineisessa Siemchenin
kellarikapakassa Kattrepelissä;[46] sitä paitsi hän on ollut eräitä
viikkoja sataman sairaalassa. Muuta tietoja en voi teille antaa."

"No sitten me mennään sinne", vastasi Kalli Dau; "ettekö lähde vähän
kävelylle?" hän kysyi kokelaalta. Ja nuori mies lausui esimiehellensä
hyvästit ja läksi heidän kanssaan.

He menivät raitiovaunuun ja jäivät takimaiselle kuistille, missä oli
ennestään vain kolme henkeä, niin että sinne mahtui säkki ja
papukaijatkin. Klaus Baas ei kuullut vaunun ruminassa monta sanaa Kalli
Daun puheista kokelaan kanssa. Kerran hän kuuli Kalli Daun huutavan
kuin hyvässäkin myrskyssä: "Ja mitä te siellä sen papin luona teette?"
Toinen vastasi: "Minä olen ikäänkuin kisällinä, aion näet papiksi."
"Jaha!" sanoi silloin Kalli Dau, "mutta älkää puhukokaan sitten
palttua, niinkuin hän. Pysykää aina ihmisten seurassa!" Ja Kalli Daun
suurenmoisesta käden huidonnasta saattoi Klaus Baas huomata, että hän
selitti tarkoitustaan lähemmin. Kokelas kuunteli ja purskahti sitten
kaikuvaan nauruun ja nyykäytti päätään ja kohautti hartioitaan.
Rödingsmarktilla hän lähti vaunusta ja mennä huippi pois, keikahutellen
vähä väliä ja innokkaasti vasenta olkapäätänsä. "Kelpo mies", kehui
Kalli Dau häntä. "Minä sanoin hänelle, että minkä tähden hän papiksi?
Matruusiksi hän on liian heikko, mutta siitä tulisi hyvä kokki, siisti
ja rattoisa. Ja se tietää juttuja."

Messbergiin[47] saavuttaessa oli jo hämärä. He laskeusivat vaunusta ja
lähtivät kaidanlaista Niedernstrassea pitkin ylämäkeen. Siellä oli kova
tungos: naisia katselemassa ja kiertelemässä iltaostoksillaan;
työmiehiä, jotka raskain askelin tulivat rannalta satamasta, huonosti
valaistujen kapakkain ja kellarien ovilla ryhmittäin rappiolle
joutuneita olentoja; lapset tanssivat keskellä katua posetiivin soiton
tahtiin; työntörattaita lykättiin tungoksessa; kuorma-ajuri koetti
verkalleen päästä väkijoukon läpi. Punaisen kellertävä valaistus värjyi
kirjavassa ihmiskuhinassa ja vilinässä. Kalli Daulla oli kova työ
päästä läpi: milloin törmäsi säkki johonkin, milloin olivat
pitkäpyrstöt vaarassa. Mutta kun hän työnsi syrjään edessä
seisoskelevia ja ne hänet huomasivat, niin he pitivät hänen
vaatimustaan oikeutettuna ja toinen huomautti toiselle: "Laske
meripoikaa!"

He näkivät etsimänsä kapakan ja painuivat likaisia portaita myöten alas
kellariin ja astuivat ravintolaan, pahanpäiväiseen, ummehtuneesen
loukkoon, jossa oli likainen tiilipermanto ja jonkinlainen
tarjoilutiski ja pari puurahia sekä kolme neljä horjuvaa pöytää.
Peränurkassa pelasi vanha eukko ja pari miestä vaieten korttia: kuului
käsien laiska kolahtelu pöytään. Seinävierellä, lähempänä ovea oli
jokin ukko, joka selitteli toimessaan nuorelle pojalle jotakin; poika
kuunteli kaula pitkällä ja silmät terävinä. Tiskin vieressä istui pitkä
mies, jonka käsivarret riippuivat yhtä veltosti löysällä kuin hänen
vaatteensakin ja jonka kasvot olivat tylyn tuhmat.

Kalli Dau näki, ettei velimiestä ollut siellä, ja hän kysyi kovasti:
"Tietääkö kuka, missä Jonni Dau on?"

Tiskin edessä istuva mies nousi murjotellen ylös ja tuli luo ja kysyi
tappelunhaluisella juopuneen äänellä: "Mitä sinä turiset?" Kalli Dau
uudisti kysymyksen: hänen kirkas äänensä soi kuin raikas tuuli tuolla
äitelän ummehtuneessa maanalaisessa kuopassa.

Pitkä mies tuli vielä lähemmäksi ja näytti haluavan käsirysyyn; mutta
Kalli Dau sipaisi vyöltä matruusin puukkonsa ja käänsi sitä pari kertaa
ilmassa edessään ja kysyi uudestaan: "Tietääkö kuka, missä Jonni Dau
on? Tietääkö isäntä?"

Tahratakki isäntä vastasi pilkallisesti: "Etkös näe itse, katso! Kai se
on tuossa penkillä, tai tuolla penkin alla? Vai roikkuuko orressa?
Katsokaa itse, hyvät herrat! Mitä sinun Jonni Dausi minuun kuuluu!"

Silloin he kääntyivät ja kiipesivät kellarista ja lähtivät sataman
sairaalaan, Kalli Dau allapäin kantamuksineen edeltä ja Klaus Baas
perästä.

Vahtimestari sanoi, että Jonni Dau oli kyllä siellä, mutta nyt ei ollut
vieraiden käyntiaika. Kalli Dau laski säkin ja papukaijat viereensä ja
käski ukon pitämään niitä silmällä ja sanoi olevansa potilaan veli.
Silloin opastettiin heidät pitkän käytävän kautta erään nuoren lääkärin
luokse, joka sanoi, että Jonni Dau oli kuolemaisillaan tai ehkä jo
kuollutkin. Heidät vietiin hämärään sairassaliin sekä kahden pitkän
rautasänkyjonon välitse, -- kaikissa sängyissä oli sairas, -- salin
perälle. Viimeisen vierimäisessä sängyssä vasemmalla oli ryntäillään
nuori mies, kai jokin kisälli, katsellen vaieten ja silmät suurina
viimeiseen sänkyyn, jossa Jonni Dau lepäsi: selällään ja jäsenet
herpouneina ja niin tyynenä ja kilttinä, ettei ollut koskaan eläessään
sellainen ollut, -- ikäänkuin vietellen oikeaa Hampurin sateista säätä
tyytyväisenä mukavassa kodin sopessa.

Kalli Dau ja Klaus Baas seisoivat ja katselivat jonkun aikaa hiljaa
kuollutta; sitten he istahtivat toisen sängyn laidalle, missä se nuori
kisälli kyynäröisillään loikoi, ja katselivat yhä. Mutta sitten Kalli
Dau alkoi väännellä käsiänsä polvien välissä niin että nivelet
naksahtelivat ja kysyi kisälliltä, olikohan hänen veljensä sattunut
mainitsemaan mitään, missä hänen äitinsä ja pikku sisarensa olivat?

Kisälli vastasi Jonni Daun kertoneen, että hänen äitinsä oli muka
mukiloinut jotakin tyttöä, joka oli kuherrellut hänen miehensä kanssa,
ja oli näpistellyt rahaakin, -- ja lapset olivat vaivashoidossa.

Kalli Dau vaikeni vielä vähän aikaa, niinkuin hänen velivainajansa. Ja
alkoi sitten väännellä rajummin käsiään ja sanoi vanhan vakavasti kuin
Kalli Dau ainakin: "Meidän purjeentekijä, hän asuu täällä jossakin
padon varrella, tapasi kerran pitkistä ajoista vanhan tutun ja kysyi
häneltä silloin muun muassa: Hei, Hannu tai Petteri, mikä hän oli,
kuinka lapsesi voivat? Toinen katsoi häntä silloin niin että
purjeentekijän selkäpiitä karmi ja sanoi: kysy minulta mitä vaan, mutta
lapsiani älä kysy! Ja niin sanon nyt minäkin: kysy minulta mitä vaan,
kysy sataa kaveria ja seitsemääkymmentä peräkannen matkustajaa, kysy
Kindtin muoria, joka on ollut minulle hyvä, kysy Maikko rouvaa, joka on
'wineshopissa'[48] Sydneyn Liverpoolstreetillä; mutta vanhempiani älä
kysy... Joskus kysäisivät minulta muut vapaavahdissa: Kuules, Kalli,
mikä mies on isäsi? Miksi sinä et puhu vanhemmistasi koskaan? Minä
vastasin: Minun omaiseni ovat sellaista roskajoukkiota... vieläkö pitää
teille muuta? Silloin he antoivat minun olla rauhassa... Minä olin jo
pienenä käärmeissäni neljännelle käskylle. Ja minä ajattelen: parin
sadan vuoden päästä sen täytyy olla päinvastoin, näin: vanhempi, sinun
pitää kunnioittaman lapsiasi! Sillä ylimalkaan ovat lapset parempia ja
järkevämpiä kuin vanhemmat... No niin, mitäpä enää siitä: hän suistui
Hampurin katulokaan. Se on kylläkin liukasta: olisin kai itsekin pian
kompastunut. Mutta minä pakenin, minä pelastausin merille, muistathan,
Klaus? En ole voinut häntä auttaa... siitä on tuntoni _all right_...
aivan ali right..."

Kalli Dau vaipui mietteihinsä ja nyökkäsi hiljalleen päätänsä. Pari
vartiaa tuli siihen, he aikoivat kai viedä sängyn ruumiineen pois.

"Minä olin kerran vuoden Santa Barbarassa", jatkoi Kalli Dau kuin
itsekseen, "se oli italialainen nelimasto-parkki, hiukan vanhankansan
aikuinen. Ankkurivintturiakaan siinä ei ollut, oli vain sellainen
rukkivehje, Aatamin aikuinen, _anno_ ties mitä, jolloin putelissa ei
ollut vielä kaulaa. Ja ruoka oli niin ja näin, enkä minä ymmärtänyt
alussa niiden kieltäkään. Mutta muuten siellä meni mukiinsa...
Istukaahan nyt tuohon, kai teillä on sen verran aikaa että annatte
minun vähän pakinoida"... hän tokaisi vartioille. "Siellä oli muun
muassa kaksi matkasälliä, jotka olivat vuosikausia olleet rautatien
töissä Brasiliassa ja matkustivat säästöineen takaisin Italiaan
vaimojensa ja lastensa luokse. Toinen niistä oli iloinen poika, hän
nauroi kirkkaimmin ja juoksutti juttua paraiten koko laivalla: ja se
oli temppu se, sillä ne olivat kaikki italialaisia paitsi minä. Mutta
toisella oli kavalat silmät, ja hän nauroi aina perästäpäin, sitä ei
mielikseen kuunnellut. Eräänä pimeänä yönä, kun kolme vuorokautta
olimme otelleet myrskyä vastaan, joka painoi meidät kauas etelään, ja
kun olimme upouuvuksissa, tuli sen vekkulin vuoroksi seista
tähystyspaikalla. Niin, se oli pilkko pimeä yö, ilma vieläkin huono ja
me väsyksissä: muistaakseni nukkuivat kaikki. Mutta kun noin tunnin
päästä joku meni keulaan, ei tähystäjää ollutkaan! Me etsimään: mutta
ei löydetä, ja ajatellaan, että hän oli pudonnut mereen. Silloin
kapteeni aukaisi hukkuneen kirstun ja silloin nähtiin, ettei
säästörahoja ollutkaan, ei niin milreisia.

"Siitä lähtien jokainen meistä kahdestakolmatta ajatteli, että yksi
tovereista on murhaaja; ja kohta hän sanoi sen toiselle, johon hän
enimmän luotti. Ja vähitellen me näimme toistemme silmistä: sinä se et
ole! taikka: oletko se sinä? Mutta kenenkään silmissä ei ollut: sinä se
olet. Vahtivuorossa seisovat eivät vaihtaneet keskenään sanaa; nukkujat
voihkivat unissaan; ruotelimiehet eivät milloinkaan tarttuneet samaan
puolaan. Jokainen tunsi voivansa sellaista tekoa ajatella ja tunsi niin
ollen itsensä kanssarikolliseksi ja oli alakuloinen. Ainoastaan pieni
laivapoika, tuollainen appelsiinipoika, jonka ne olivat ottaneet Via
Balbilta Genovasta, vihelteli kaiken päivää niinkuin ennenkin. Se
johtui siitä, ettei hän ymmärtänyt vielä mitään kullasta ja hopeasta
eikä voinut moista ajatellakaan.

"Sillä tavalla vieri kolme, neljä päivää; ilma oli yhä huono,
myrskyinen ja sateinen. Me oltiin kuin kuritushuoneen vangit ilman
vartioita ja esivaltaa: aina olimme näet valmiit karkaamaan toistemme
kimppuun. Me emme luottaneet muihin emmekä itseemme; meillä ei ollut
sisäistä ei ulkonaista lakia mitään, me olimme ihmisyyden ulkopuolella.
Niin me menimme miten menimme Madeiraa kohti.

"Silloin, eräänä pilvisenä ja pimeänä iltana, -- me laskettiin kovalla
lounaisella, joka vinkui ja ulvahteli perduuneissa -- en ikinäni sitä
unohda -- kuului yhtäkkiä etukannelta pitkä, tuskallinen huuto. Me
syöksyimme kannelle kopista; peräkannen miehet huutavat pimeässä: mikä
keulassa? Ja kun huuto taas kuului niinkuin hengenhädässä, pitkään ja
tuskallisesti kutsuen ja vaatien, niin me joka kynsi perälle, ylös
portaita, tyrmistyneinä. Sillä välin kuului keulasta vähä väliä se
kamala huuto, kuin keuhkojen pohjalta.

"Me riehumme ja kysymme toisiltamme kuka oli ollut tähystämässä? Se
joka oli ollut, astui esiin ja sanoi, että oli pistäytynyt plihtiin
hakemaan piippuaan, silloin se oli huutanut ensi kerran. Me luimme
toisemme: me oltiin kaikki. Ja taas se huuto, ja kun se kajahti, me
tärisimme kuin masto, johon käy myrskyn puuska. Me seisoimme siinä vain
jonkun minuutin -- hädässä menee aika nopeasti -- haastaen, kirkuen
yhtä suuta -- silloin tuli kuu esiin pilvistä ja me näimme
keulakannella paapuurissa niinkuin ihmisen, kinungin vivun vieressä,
keulastaakipurjeen varjossa, ja se viittasi tulemaan.

"Silloin kapteeni laskeusi alas portaita kannelle ja kulki suoraan
hänen luokseen. Mutta kun hän tuli salongin kohdalle, niin olento teki
liikkeen, että hän kääntyisi takaisin. Silloin hän kääntyi. Silloin
lähti perämies; hänkin tuli takaisin. Ja sitten menivät vuoronsa perään
kaikki muut, jotka olivat seisseet vapisten kailetin ympärillä. He
menivät vuoron perään kannelle niinkuin se olisi ollut yksiöistä jäätä:
jotkut oikein uikuttivat; toiset rukoilivat pyhimyksiä; toiset
tunnustivat kaikellaisia halpamaisia surkeita rikkomuksia. Minä näin,
millainen kolkko roskaloukko on ihmisen sydän.

"Viimein huomasin, ettei ollut enää muita jälellä kuin se poika ja
minä. Poika, joka oli aina viheltänyt ja lauleskellut, istui kyyryllään
minun jaloissani ja piteli käsillään korviaan ja silmiään ja vikisi
tuskasta. Minä vedin hänet ylös ja otin käsipuolesta ja talutin alas
portaita: häntä täytyi ihan laahata, ja hän kirkui, käsi kasvojen
edessä. Minä katsoin suoraan olentoa, sillä omatuntoni oli puhdas enkä
minä pelännyt kuolemaa enkä perkeleitä. Niin me mentiin, minä pitäen
poikaa edessäni. Kun tultiin hytin luo, näin kummituksen seisovan
purjeen takana siellä hämärissä. En tuntenut häntä, mutta näin että hän
kurotti kaulaansa ja tähysti ikäänkuin tarkoin nähdäkseen, kuka nyt
tuli. Silloin minä työnsin käden pois pojan silmiltä, hänen silmänsä
olivat nurin kun hän katsoi haamuun. Mutta kummitus viittasi
poistumaan; silloin poika juoksi parkuen perälle. Minä jäin yksin nyt.

"Silloin minä vedin puukon tupesta; ajattelin: isken sen joko hänen tai
omaan rintaani, sitä mukaa kumpi meistä oli huonompi tai parempi, ja
menin kolme askelta lähemmäksi ja huusin: 'Kristiansandissa minä
makasin ravintoloitsijan tyttären vieressä; hän oli viidentoista, minä
seitsemäntoista... oliko se synti, mitä? New-Foundlandin rannikolla
kiipesin läntismyrskyssä ottamaan raakapuulta pois pojan, joka riippui
enää vain köysien varassa; kukaan muu ei tahtonut mastoon'... Sen minä
huusin päin tuuleen ja huidoin puukollani ympärilleni ja huusin
kuolemalle ja pirulle, niin että tiesi minun omantuntoni olevan
puhtaan. Ja minä aioin käydä kimppuun; mutta kun ehdin keulaportaiden
juureen, hän viittasi poistumaan. Mutta minä tahdoin sittenkin käsiksi
ja juoksin ylös. Mutta silloin minä näin hänen asennostaan ja
silmistään, että hän oli siellä toisen asialla. Silloin menin hitaasti
takaisin ja kuulin rintani korisevan ja tunsin, että olin märkä kuin
vedessä kastettu. Ja takaani kuului yhä se kauhistava huuto.

"Useimmat miehistä uikuttivat nyt kyykkysillään, pää polvien välissä,
korviaan ja silmiään pidellen, ääneensä rukoillen tai hiljaa supisten
ja voihkien. Kapteeni istui kädet ristissä, ääntä päästämättä, kasvot
tuskasta väännyksissä: hän oli hyvä, kunnon mies; perämies itki.
Keulasta kuului yhä, yhä se parkuna; kärsimättömästi, vaikerrellen,
jottei ihmisen kurkusta niin kauhistavaa ääntä lähde. Jotkut huusivat,
että he olivat jo siellä kaikki käyneet; ja vainajan ystäväkin kohotti
päätänsä ja huusi samaa.

"Mutta silloin minä aloin huutaa ja lykkiä joukkoa, sain miehet
hajalleen ja osoitin kutakin sormellani ja kysyin toisilta, oliko hän
jo käynyt, ja joku aina todisti toisesta, että se oli käynyt. Silloin
minä tulin vainajan ystävän eteen, ja kukaan ei todistanut hänen
puolestaan. Nyt me kolme neljä käskimme hänen menemään edeltä. Hän
otteli vastaan ja sadatteli ja takertui kapteenin jalkoihin ja kirkui
eläimellisesti kuin teuras. Mutta perämies ja minä riuhtaistiin hänet
koholle ja työnnettiin edeltä portaita alas ja tungettiin kajuutan
käytävää myöten ja nähtiin, kuinka haamu viittasi häntä luokseen -- ja
näin selvästi, että hän viittasi niinkuin italialaiset viittaavat, ei
kuin me, altakäsin, vaan ylhäältä alaspäin. Silloin me laskimme hänet
irti ja pyysimme menemään. Hän huomasi, ettei enää muu auttanut; ja hän
meni oihkaen ja polvet lokattaen ylös etuportaita ja katosi pimeyteen.
Kuulimme korahduksen, ja sitten emme mitään. Minä seisoin lopun yötä
ruotelissa; ympärilläni peräkannella seisoi tai makasi yksikolmatta
miestä.

"Kun kapteeni seuraavana aamuna mursi meidän kaikkien nähden auki sen
miehen kirstun, joka oli kutsuttu, ei siitä löytynyt mitään; mutta
hänen makuulaveristaan löytyivät hänen toverinsa rahat. -- Siitä pitäen
me olimme taas oikeita ihmisiä ja puhdistimme laivan ja seisoimme kuin
miehet vahdissa ja saavuimme onnellisesti Genovaan... Katsokaas: siinä
on näet kaikki, että omatunto on hyvä. Omatunto olkoon aina _all
right_! Silloin on kaikki muu hyvä. Vaikka sitten karkaisi puukko
kädessä itse Jumalan kimppuun!... En voi sille mitään, että hän lankesi
täällä kadun lokaan, hän oli vanhempi kuin minä... ja minun täytyi
silloin itse kavahtaa kannelle ja tietää korjata luuni."

Kalli Dau ei katsonut enää vainajaan. Hän nyökkäsi päätänsä nuorelle
kisällille ja vartioille ja nousi ylös ja meni, Klaus Baas totisena
jälestä.

Kun Kalli Dau ovella sai säkin selkäänsä ja papukaijat käteen, hän
katseli epäröiden ympärilleen, minnekkä nyt menisi.

Klaus Baas sanoi: "Tule meille, Kalli! Syödään siellä illallista."

Kalli Dau katseli maahan, valju kalvaus levisi hänen laihoille,
ahavoituneen tummille kasvoilleen ja hän sanoi: "Voisinhan tulla...
taikka myös mennä erään vanhan enon luo, joka asuu Blankenesessä...
Mutta mitäpä minä täällä, kun en voi mennä äitiä enkä sisaruksia
katsomaan." Hän pudisti surullisesti päätänsä. "Parasta lie kun menen
heti Bremeniin... siellä saan pestin laivaan, joka lähtee
Vancouveriin... Niin, sen teenkin..."

Ja hän laski maahan kantamuksensa ja kopaisi taskusta lompakkonsa ja
antoi Klaus Baasille neljäsataa markkaa kullassa ja seteleissä ja
sanoi: "Vie nämä säästöpankkiin... ja jos se... tiedäthän... sattuu
kovaan puutteesen, niin anna sille, mutta markoittain, ymmärräthän?"...
Sitten hän katseli neuvottomana säkkiään. "Oli vähän tuomisia äidille
ja sisaruksille... No voit nyt vaikka viedä ne omille pienille
siskoillesi." Kalli Dau kaivoi säkistä monenlaista pikku tavaraa:
mustasta puusta tehdyn rasian, pari siroa korsi-viuhkaa, muutamia
kookoshedelmiä. Ja kuroi sangen huolellisesti kiinni säkin suun. Sitten
hän katseli papukaijojaan. Se oli ankara taistelu. Mutta viimein hän
sanoi: "No anna nämä Hannalle. Hän on pieni kiltti tyttö ja hoitaa
niitä hyvin, ja kaipa minä joskus käyn teillä. Niitä pitää joskus
ruiskuttaa kanfertilla ettei koi niitä syö? Tahdotko tulla asemalle
saattamaan?..."

Mennessä Klaus Baas kysyi: "Oletko sinä nyt jo valmis matruusi?"

Kalli Dau nyökkäsi.

"Ja aiotko puskea perämieheksi?"

Kalli Dau huiskautti ihmetellen ja kieltävästi päätänsä ja vastasi:
"Oletko pähkähullu!? Luuletko sinä, että minä olen mennyt merille
keikaroidakseni ja paseeratakseni pitkin peräkantta koreat kipsilänget
kaulassa? Ja vaikkapa vielä höyrylaivalla! Ei, minä olen purjelaivan
matruusi. Se riittää."

Kun he puolisen tunnin päästä tulivat odotussalista asemasillalle, oli
juna jo lähtemäisillään. Kalli Dau pisti juoksuksi ja puhalsi säkki
selässä läpi väkijoukon. Klaus Baasin ehtiessä vaunun luo hän loiskasi
juuri säkkinsä neljännen luokan osastoon niin että eräs lihava
vanhanlainen matami sai nipin napin korjatuksi kinttunsa alta.

"Sussiunatkoon!" hän sanoi, "miten raakoja ihmisiä."

"Täytyy väistyä tarvittaessa, emäntä parka!" vastasi Kalli Dau ja kömpi
säkkinsä jälestä osastoon. Sitten hän löi Klaus Baasille kättä ja
katosi. --

Seuraavana päivänä Klaus Baasin lähtiessä konttorista kiiruhti Karl
Eschen portailla hänen jälestään ja lausui hienosti ja hillitysti:
"Huomasin, että sen matruusin tulo oli teistä epämieluista, ja jos
tohdin sanoa, ei ole minustakaan aivan oikeaa jatkaa tuollaisia tutun
suhteita. En suinkaan sano, että sellaiset ihmiset olisivat liian
sivistymättömiä tai ylipäätänsä liian halpoja; mutta seurustelu toisen
ammattiluokan kanssa, ylemmän tai alemman, heikontaa oikean suhteen
omaan ja tuo epävarmuuden tunteen. Hyvin tiedän, ettei teidän ja tuon
matruusin tuttavuus johdu mistään hentomielisestä romantiikasta kuten
esim. Heini Petersin tuttavuus kymmeneen kalpeaan neitoseen ja
puoleenkymmeneen haudankaivajaan. Arvaan, että se on vanhaa veljeyttä
Mutta teidän täytyy punnita, onko tuo vanha liitto teille ja
matruusille hyväksi vai ehkä paremminkin pelkäksi vahingoksi."

Klaus Baas kuunteli vaieten. Hän tunsi tosiaan sisäistä epävarmuutta,
josta Karl Eschen puhui, ja näki myös jo tavan, jolla hän kehittyisi
keveämmäksi ja joustavammaksi, ehkäpä kerran niin suureksi kuin tuo
hänen rauhallinen ja varma ystävänsä oli. Mutta kun hän seuraavana
päivänä kuuli Karl Eschenin askeleet takaansa, niin hän odotti ja
sanoi, että se matruusi oli tehnyt hänelle lapsena monta kelpo ystävän
työtä ja että hän siksi tahtoi pitää ystävyyden liiton. Ja sama oli
asian laita hänen äitinsä ja sisarustensakin. Vaikkapa hän saisi kaiken
ikänsä ponnistella vastuksia vastaan siksi, että hän oli halpasyntyinen
eikä säädylleen mitään voinut koskaan, niin hän kärsisi mieluummin
vahingot kuin pettäisi vanhan ystävyyden. Olkoon edistyminen hitaampaa
ja vaikeampaa, -- eteenpäin hän aikoi!

Eschen nyökkäsi miettivästi päätänsä ja sanoi lyhyesti ja kohteliaasti:
"No, ken elää, se näkee." Ja he erosivat.

Klaus Baas jatkoi matkaansa ja ajatteli siinä kävellessään
ihmisvirrassa Bergstrassea pitkin, että eteenpäin hän tahtoo ja menee!
Hän oli tuntenut pitkän aikaa tunkeutuvansa nyt syvemmälle liikealansa
olemukseen. Hän tiesi, että ne konttoritehtävät joita hän oli saanut
toimitella nämä kolme vuotta, olivat vain toisen luokan askareita,
jonkinlaista karkeampaa kauppias-kirjurin hommaa, jota kyllä kannatti
pitää kunniassa, sillä paljonpa siinäkin tarvittiin tointa,
tunnollisuutta ja rehellisyyttä: mutta eteenpäin aikovalle se ei ollut
vielä muuta kuin käteenkäypä työkalu. Muu se loi oikean kauppamiehen:
siksi aikovan täytyi huomata aikansa kultuurin tarpeet sekä keksiä
sellaisia, joita ei ennen oltu huomattu, taikka suorastaan ne luoda ja
käyttää niitä, oikeutta noudattaen, älykkäästi ja ripeästi, huostaan
uskotun varallisuuden edistämiseksi. Hän oli tutustunut työn
välineihin; hän oli havainnut itsessään valppautta, käytännöllisyyttä
ja tervettä työhalua, usein suorastaan työn vimmaakin. Ja hänen sopi
kai nyt toivoa, kuten toivoikin, että hänen henkensä, joka halukkaasti
syventyi alan salaisuuksiin ja sen ja muun elämän suhteihin, johtaisi
jo hänet omintakeisiin töihin ja saavutuksiin.

Ja niin tuli eräänä pilvisenä, mutta valoisana syyskuun aamuna lähtö
konttoriin viimeistä kertaa. Oppivuodet loppuivat...

Klaus Baas laski vielä aamulla laivalastein arvon: puuta, öljyä ja
kaikellaisia ruoka-aineita, jotka lähetettiin San Fransiskosta
Tonga-saarille, ja lähetti arvion vakuutusasiamiehelle, ja laati
siirtomaan konttorille sähkösanoman, jossa neuvottiin tarjomasta
millään muotoa koprasta yli viimeisen ostohinnan; sekä teki
seuraajalleen tarvittavasti selvää kirjoistaan ja suorittamistansa
töistä.

Sitten kutsui päällikkö hänet luokseen ja antoi hänelle hyvän
rahasumman, jolla hän saattoi elellä pian alkavat kaksi
sotapalvelusvuotta, ja oli hänelle sangen ystävällinen. Ja sitten Klaus
Baas kiitti silmät kirkkaina päällikköä: sanoi oppineensa tässä
konttorissa uutteraa työtä ja löytämään ilonsa työnteosta. Ja nyt hän
asteli noita vanhoja, kuluneita portaita kadulle ja kulki pitkin
askelin kotiin.

Antje Baas työskenteli tyttöjen kanssa perhehuoneessa. Klaus Baas meni
keittiöön, pisti tulen vanhaan kitupiikkiin lieden kulmalla, istahti
pöydän ääreen ja levitteli nuo kahdenkymmenen markan kultarahat riviin
eteensä ja nautti täyteläisestä kiillosta, joka nyt levisi ruskealta
pöydältä kitupiikin himmeässä, lekkuvassa valossa. Ja hän rummutteli
tuoliaan ja raapi anturoillaan permantoa.

Viimein tulikin Antje Baas keittiöön, silmälasit nokalla, ja katsoi
kultaa, jota Klaus Baas vaieten ja ylpeästi käsi ojolla osoitti. Antje
Baasin silmät levisivät pyöreiksi, hän kiitteli jöröllä tavallaan
liikepäällikköä ja moitti Klaus Baasia: "Mitä lapsettelet, iso mies!
Samallainen olet kuin isäsi!"

"Hm", hymähti yhtäkkiä Klaus Baas, "senpätähden sinä isää niin
rakastitkin!"

Antje Baas katsoi häntä hämmästyen ja oudoksuen, ja punastui ja
tokaisi: "Mitä sinä siitä tiedät?"

Mutta Klaus Baas helisteli kultakasaansa ja sanoi silmät pöytään
luotuina: "Olenhan kolmannella kymmentä!" Ja kun Antje Baas ei
suuttunut, poika jatkoi vähän ajan päästä: "Ei ole oikein hyvä, äiti,
pitää Hannaa ompelutyössä enää. Hänellä ei ole siihen halua. Eikä
ihminen opi mitään ammatissa, johon ei ole halua."

Antje Baas oli jo äskeisistä sanoista huomannut hennon kypsyneisyyden
merkin, ja nyt hän kysyi pojaltaan neuvoa, ensi kertaa elämässään.

Klaus Baas sanoi harkitsevalla ja punnitsevalla äänellä, pidättääkseen
äitiä tuossa uskossa: "Hän oli koulussa niin kelpo oppilas ja on aina
mielellään autellut pikku siskoja läksynluvussa ja haluaisi
opettajattareksi. Käytetään nyt siis neljäsataa markkaa siihen
tarkoitukseen. Minä kyllä tulen nämä sotapalvelusvuoteni hyvin
toimeen."

Antje Baas istahti pöydän ääreen ja tokaisi: "Neljäsataa annat vain
noin? Se on niin sinun tapaistasi. Sinusta ei tule milloinkaan mitään."

"Niinpä niin", sanoi Klaus Baas horjumatta. "Tahdon olla kunniallinen
liikemies! Se on sinun rahaasi! Minähän olen asunut aina ilmaiseksi
luonasi." Kun Antje Baas ei siihen mitään vastannut, niin Klaus huusi
Hannaa ompeluhuoneesta, osoitti hänelle komeasti rahoja, jotka olivat
pöydällä ja sanoi: "Nyt sinä menet seminaariin!"

Hanna löi yhteen kämmeniään ja päivitteli ja painoi kuin nuori
tyttöhepsakka ainakin päänsä pöytää vasten ja purskahti itkemään. Hän
oli aivan isänsä luontoinen ja kärsi suuresti äidin jöröydestä,
ahkeroidessaan hänen kanssaan aamusta iltaan samassa huoneessa.

Silloin nousi Antje Baas kärsimättömästi ylös ja sanoi jörösti kuin
ennenkin: "Te olette lapsia ikänne! Tuohonko jätätte rahat kaikeksi
yötä. Pankaa pois!" Ja hän meni ompeluhuoneesen.

Sitten juttelivat sisarukset suunnitelmistaan, ensin hieman pahoillaan
äidin tylyyden tähden, mutta pian oikein iloisesti. Viimein sanoi Klaus
Baas siskolle, että hän aikoo matkustaa huomenna kotikylään, itse
rovasti-enon luo, -- ja kaivoi esiin Suse Garbensin kirjeet ja näytteli
Hannalle eräitä ja niiden loput, jotka kuuluivat säännöllisesti:
Tuhannen s------!

"Mitäs luulet noiden merkitsevän?" kehaisi Klaus Baas.

Sisko nauroi ja nyökkäsi päätänsä.

"Me on oltu kirjevaihdossa jo kaksi vuotta", kopeili veli, "mutta hän
ei ole kirjoittanut milloinkaan sitä sanaa kokonaan. Nyt matkustan
ilmoittamaan, että tästä lähin se on kirjoitettava! Viimeisenä puolena
vuonna hän ylimalkaan ei ole kirjoittanutkaan: enkä ymmärrä oikein,
mikä sen tytön pikku päähän on pistänyt! No niin... on parasta mennä
katsomaan."



XII.


Suse oli tosiaan pienellä, tyhjällä asemalla häntä odottamassa. Hän oli
pienempi kuin Klaus oli mielessään kuvitellut: ei ollut kasvanut paljoa
siitä kun hän silloin oli nukahtanut kaapin eteen lattialle. Mutta
tyttö oli uhkea ja kypsä kuin lämmin kirkas syyspäivä ja paljon
kauniimpi kuin siinä kuvassa, jonka Klaus Baas oli saanut häneltä vuosi
sitten. Klaus Baas oli matkalla ollut sangen rohkeissa aikeissa, mutta
tällaisen kypsyyden ja iloisen varmuuden ja uhkeuden edessä hän tuli
araksi.

Suse Garbens nauroi suullaan ja nauroi ruskeilla silmillään ja koko
kasvoillaan ja sanoi: "Ai, ai, mitäs me ollaankaan keskenämme
kirjoitelleet!!"

"Ah", vastasi Klaus vakavasti ja hiukan moittivasti, heti asiaan
käyden: "Joka kerta tuhannen suudelmaa!"

Suse nauraa helähytti taas, nuoren rinnan tervettä naurua, ja sanoi:
"Eipäs! Ainoastaan tuhannen s------! Jumalan kiitos, etten toki sitä
sanaa kokonaan kirjoittanut! Mutta hauskaa se vain oli! Sinä kirjoitat
todella niin somia kirjeitä: siistejä ja kohteliaita. Hiukan
opettavaisia tosin, mutta mitäpä se tekee. Ajatteles: minä rakastuin
puoli vuotta sitten erääsen ylioppilaasen: sentähden herkesin
kirjoittamasta. Mutta ei sekään mitään totista ollut."

Silloin kysyi Klaus Baas vavahtavalla äänellä: "Mitenkä se ei sitä
ollut?"

"Niin", vastasi Suse yhtä iloisen luonnollisesti ja hyvällä
omallatunnolla kuin äsken, "hän olisi voinut mennä naimisiin vasta
kolmen vuoden päästä ja hänellä ei ollut rahaakaan: se olisi siis ollut
tyhmyys. Kerron sen vain näin ystävinä. Mutta nyt, ajattelepas: nyt
minä olen kihloissa! Viikko sitten menin erään tilanomistajan kanssa!
Pulska, hieno mies, puolivälissä neljännellä kymmentä. Ja pappa sanoo,
että hän varmaan pääsee eduskuntaan. No niin, sanoin sen vaan näin
heti, hän on näet tänään meillä päivällisillä."

Klaus Baas paran sydäntä kouristi, hän tuijotti kotvan aikaa alas
tielle karttaakseen tytön säteileviä silmiä. -- "Vai niin hän ajatteli.
Vai niin! Ja sinua olen muistellut vuosikausia, aina, aina! Kaunis
sinä olet, Herra Jumala, kuinka kaunis! Mutta äläpä luule, että
ilmaisen, miten hullusti ovat nyt asiani! Hehei, minä olen
kaksikymmen-vuotias!... Kaksikymmentä! Ja tyttöjä, sinä ovela velho, on
maailma täysi! Kaipa saanen oman kullan sinuttakin!"

Ja hän alkoi siis ystävällisesti kysellä ja udella teeskennellyllä
äänellä: "Mikä on sulhasen nimi? Miten suuri maatila", j.n.e. Sillä
välin hän yhä hengessä naputti otsaansa ja päivitteli: kuinka saatoin
minä olla niin hullu, että luulin asian olevan juuri sillä tolalla kuin
itse toivoin! Ainoastaan siksi, että kirjeissä oli nuo 1,000 s:aa!
Mainio liikemies! Luuli velkakirjan kaavaa velkakirjaksi! Sellaista
kepposta ei minulle eläessäni tehdä! Se on Baasien tapaista! Vielä
kerran, muistapa tämä vala: epäile aina vähän! Aina kierrä, kaarra,
katso! Aina kaikkeen valmiina!!... No, minä olen kaksikymmen-vuotias!
kaksikymmentä!

Klaus Baas huiskautti keppiään ja kysyi, milloin on häät; ja sai sitten
kuulla, että he oleksivat joka vuosi pari kuukautta Berlinissä, sillä
siellä oli sulhasella maataloudellinen virka. Klaus lausui silloin,
että Suse näytti tehneen todella hyvät kaupat. Mutta siihen tuo
säteilevä, tervenahkainen velho vastasi, että hyvä oli kaupattavakin:
varakkaiden vanhempien ainoa lapsi ja lapsettoman eno-ukon perijä.

Klaus piti tarpeellisena, koska nyt oli toisen asiat kuullut,
kertoa vähän omistakin oloistansa. Ja hän sanoi lähtevänsä kohta
sotapalveluksesta päästyä ulkomaille, luultavasti Brasiliaan. Ja hän
kertoi myös äidistä ja sisaruksista eikä ällistynyt yhtään, vaikka
huomasi joutuvansa arveluttavan lähelle tavallisen kerskailunsa rajaa.
Hän ajatteli näet: tässä ei auta suun supistus, tässä täytyy viheltää
ja niin että kuuluu. Minun täytyy häntä vastaan pitää puoleni ja minä
pidän. Mutta sitten en palaa koskaan. Ja Klaus Baas käveli iloisena
hänen rinnallaan ja sai mitä tahtoi, nimittäin Susen melkein uskomaan,
ettei Klaus ollut häntä koskaan tosissaan ajatellut. Ja entistä
mieluummin Suse kertoi nyt hänelle nykyisestä onnestansa.

Vanhemmat, jotka vuosien kuluessa olivat luisuneet harmaiden hapsien ja
leppoisan mukavuuden asteelle, eivät ottaneet Klaus Baasia suinkaan
epäystävällisesti vastaan. He kehuivat häntä kauniiksi pojaksi ja
toivorikkaaksi nuorukaiseksi ja lähettivät hänet puutarhaan siksi aikaa
kunnes illallinen valmistuisi.

Kun hän vähän ajan päästä tuli sisään, seisoi nuori pari häntä vastassa
eteisessä. Susen hieno, sininen silkkipuku kaunisti suuresti hänen
nuorta vartaloansa. Sulhanen oli muhkea mies, parhaassa miehuuden
ijässä. Mentiin ruualle, ja viini oli hyvää, ja Klaus Baas muisti
maistaa, ja lausuili puheenpartensa kuin toisetkin ja hekumoi
itseluottamuksestaan. Pian alkoi maamies kysellä yhtä ja toista firma
P.C. Trimbornista. Klaus vastasi kuin mies, joka tunsi liikkeen
perinpohjaisesti ja tiesi sitäpaitsi, mitä oli luvallista kertoa.
Maamies alkoi nyt puhua ulkomaisen kauppamme kansantaloudellisesta
merkityksestä, -- juuri siihen aikaan oli näet kauppamme kohonnut
suureen kukoistukseen, -- hän otti esimerkin Portugalin ja Hollannin ja
Englannin historiasta ja puhui säätynsä ja ammattinsa kannalta ja
varovaisesti ja epäröivästi kuin henkilö ainakin, jolla on edessään
menneisyyden samalla rohkaisevat ja peloittavat kuvat. Klaus Baasilla
oli kyllä historiallista vaistoa ja hän oli lukenut yhtä ja toista
kauppa-oppikirjoista ja suurista Hampurin lehdistä. Mutta
oikeaa opetusta hän oli saanut vähän. Ja kaiken päälliseksi:
kaksikymmen-vuotias ei ole usein historikko, vaan filosoofi! Klaus Baas
vieritti siis esiin kaikellaisia suuria, kauniita ajatuksia, jotka
yksinäisen ja salaisen käytön kautta olivat häneen takertuneet. Hänellä
ei ollut tätä ennen ollut tilaisuutta tuoda niitä katseltaviksi miesten
kämmenille, ja nyt, tässä kodikkaassa seurassa, viinilasin ääressä, ne
hyppäsivät itse esiin. Hän lasketteli paloviinan ja kiväärien
myynnistä, kaikellaisesta joutavasta vientitavarasta, esteettisistä ja
eetillisistä velvoituksista, Bismarckista, maailman kultuurista. Se oli
hauska sekoitus Klaus Baasista ja Hampurin lehdistä. Hänen kuvauksensa
tulivat komeammiksi, hänen väitteensä tulivat mahtavapiirteisiksi. Ja
lopuksi hän, taitavasti pyöritellen punaviinilasia kaikkien kymmenen
sormensa päillä, -- hän istui ensi kertaa elämässään kodikkaassa
seurassa ja viinin ääressä, -- lausui, että hallituksen on "ylimalkaan"
huolehdittava ja vastattava siitä, että koko tuotanto ja kauppiaskunta
tulee kauttaaltaan siveellisesti kauniiksi. Ja vielä toistui hyvän
aikaa "ylimalkaan, ylimalkaan."

Pappis-eno, joka katseli kylmästi kaikkia kummia, hymyili
leikillisesti. Ruustinna ajatteli: Raakilo! Huonosti paistettu. Se
lankee vielä nenälleen! Suse nojasi pöytään niin että rinta sitä
suloisempana kaartui, ja katseli poikaa loistavin silmin ja ajatteli:
Mutta kyllä hän on kaunis! Sulhanen taas oli noita poliittisia neroja,
jotka eivät voi millään muotoa antaa toisten olla rauhassa
mielipiteissään ja erehdyksissään, joiden täytyy aprikoida niiden
syitä ja syntyä ja vastustaa ja parantaa niitä ja opettaa omia
mielipiteitään. Ja niinpä hän nyt kuunteli vakavana ja tarkkaavasti,
sisällänsä jo vastausta sommitellen.

Ja kun Klaus Baas sitten oli sanonut viimeisen "ylimalkansa", sanoi
vastaväittäjä kuivalla, epäröivällä äänellä, joka eroittui selvästi
äskeisistä kuumista, suurista sanoista, että nuori vieras oli tosin
esittänyt jaloja mielipiteitä ja ikänsä mukaisesti; mutta: jokaista eri
ilmiötä ja sen suhdetta toisiin ilmiöihin oli punnittava huolellisesti
yksikseen, eikä "ylimalkaan" niinkuin pässin päitä. Voitiin näet
lopultakin kansoja hallitessa ottaa johteeksi ainoastaan kaikkein
luontaisten katsantokantain ja pyrkimysten keskimitta, eikä
hallituksilta voitu vaatia enempää kuin sitä, että ne viisaasti ja
vakavasti koettivat johtaa ja jalostaa noita luonnollisia taipumuksia
ja pyyteitä. Kansa ei ole suinkaan mikään yksityinen nopeasti liikkuva
ratsumies; ei myöskään se ole mikään villi eteenpäin vierivä lauma;
vaan se on verrattavissa raskaasti varustettuun sotajoukkoon, jonka
puolustus, tienraivaus, muonitus ja levähdyspaikat vaativat mitä
huolellisimpia laskelmia.

Niin puhui viisas mies vielä hyvän aikaa hiukan narisevalla äänellä.

Klaus tunsi näiden epäröiväin, punnitsevain sanain ensi soinnusta
kurottaneensa häpeäkseen liian korkealle, ja mikä pahempi, oli tehnyt
sen miehen edessä, joka ajatuksilta ja kokemuksilta oli häntä paljon
etevämpi; ja kaikkein pahinta: tämä vastustaja ei hänen mahtavia
sanojansa pilkannut, vaan vastusti häntä yksinkertaisesti ja arvokkaan
ystävällisesti. Klaus Baas oli vielä harkitsevasti ja totisena
kuuntelevinaan vastustajansa väitelmiä ikäänkuin valmistaen kelpo
vastausta, mutta sisällisesti hän jo oli hyvin hiljainen ja ajatteli
häpeissään: joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa! Kas näin
räpistelet nyt siipiäsi maan kamaralla! Naurettava olet! Kun toinen
sitten lopetti, niin Klaus hymyili häpeissään ja sanoi, että hän oli
vielä niin nuorikin ja silmäili kai asioita pintapuolisemmin kuin piti.

Sitten noustiin pöydästä ja Klaus käytti tilaisuutta hyväkseen ja meni
nurkkahyllyn luo selaillakseen erästä kirjaa ja hän tunsi yhä tappionsa
kitkerän maun ja olisi halunnut olla niin pitkällä kuin pippuri kasvaa.
Hän väistyi yhä enemmän oven suuhun ja jo pääsi kuistiin ja pujahti
ulos. Nyt hän seisoi puutarhassa suurten lehmusten alla ja tuijotteli
ihanaan syksyiseen iltaan ja ajatteli katkeraa tappiotaan sekä olisiko
mahdollista enää korvata vahinkoa.

Silloin tuli Suse hiljaisin askelin ulos kuistin ovesta ja tarttui
takaapäin hänen käsivarsiinsa ja seisten melkein hänen takanansa hän
nojasi povensa häneen ja sanoi ystävällisesti ja sisarellisesti:
"Kuules, esitänpä sinulle erään oikein hauskan tepposen! Tänään on
Boosdorfissa markkinat ja siellä tanssitaan ja pidetään oikein hauskaa.
Olin siellä kevätmarkkinoilla entisen heilin, sen ylioppilaan, kanssa:
se oli ihanaa. Ja syysmarkkinat ovat vielä hauskemmat. Tuolla meidän
naapurilla on kaksi kaunista mammanlasta, ne menevät sinne. Poika on
sinun ikäisesi, aika hulivili, vaikka änkyttää vähin. Tyttö on
kuuden-, seitsemäntoista tienoissa, kelpaa niin ollen sinulle. Se on
hyvä, mutta omituinen tyttö; mutta koetapas itse!"

Klaus Baas kääntyi puhujan puoleen ja sanoi vilkastuen: "Mutta mitenkäs
minä pääsen niiden tutuksi?"

Suse hymyili kujeilevasti ja vastasi: "Ne näkivät sinut jo kun tulit.
Ja kun sinä olit täällä puutarhassa, niin -- Jes siksi me häntä
sanotaan -- hiipi keittiömme akkunaan ja sanoi, että piti käskeä sinua
tulemaan tänä iltana heidän kanssaan markkinoille, koska sinä muka
näytit niin kelpo pojalta... Juoksen nyt hakemassa vain hattusi ja
palttoosi!"

Ja Suse juoksi sisään ja toi Klaus Baasin vaatteet ja he menivät
naapuriin.

Kärryliiterin edessä, jonka ovet olivat selällään, he näkivät jo
hevoset ja vaunut ja he menivät suoraan niiden luo. Naapurin nuori
herra ja neiti toivat paraikaa vaunuihin päällystakkeja ja peittoja
myöhäisen kotimatkan varalta. Poika oli pitkä ja luiseva, hänen
kasvonsa olivat lujapiirteiset, mutta vielä hiukan kulmikkaat;
kuitenkin huomasi, että hänestä oli kehittyvä kerran komea ja hieno
mies. Sisko oli vaaleaverinen niinkuin velikin, vaikka hiukan tummempi;
hänen kasvonsa olivat yhtä hienot ja jalot kuin veljen, mutta pehmoiset
ja upeat, jota vastoin veljen olivat kulmikkaat ja kovasärmäiset. Kovin
hento hän vielä tosin oli; hänen silmänsä olivat totiset ja aran virkut
kuin millä peukalo-linnulla. Harvoin tapaa nuorukaisia, joissa huomaa
niin selvästi kuin näissä sisaruksissa vastaisen moitteettoman miehen
ja naisen ominaisuudet. He tulivat Klaus Baasin luo ja antoivat kättä
ja sanoivat hyvin luonnollisesti, että sehän oli hauskaa, että herra
Baas lähtee mukaan; heistä oli mainiota saada seuraa, varsinkin
kotimatkalle.

"Sanokaa heti vaan sinuksi", tokaisi Suse. "Mitä tuo joutava teitittely
toimittaa."

Sitten he istuivat kaikki kolme vaunuihin, tyttö keskeen, ja antoivat
huristaa.

Vaunujen ainoa istuin oli heille kolmelle kaita, jonka vuoksi Klaus
Baasin täytyi istua melkein tyttöä kohti ja pitää kättään istuimen
selustalla, niin että vierustoveri joutui nojautumaan melkein hänen
kainaloonsa. Klaus Baasilla oli terveen, aistillisen luonteensa mukaan
naisesta korkeat mielipiteet -- ja hän ei ollut koskaan ennen päässyt
niin liki kaunista tyttöä. Ja niinpä nyt tapahtuikin, että tuskin Klaus
kuuli Jesin äänen helähdyksen ja näki aivan läheltä hänen pehmoiset,
hienot kasvonsa ja hänen kauniit, kimaltelevat silmänsä, joista silloin
tällöin sinkosi häneen katse ja liiti heti arasti hänen ohitseen kuin
kyyhkynen, -- niinpä tapahtui, että Klaus Baas rakastui häneen. Hän
unohti, hylkäsi heti Suse Garbensin! Kuinka hienot, jalot kasvot! Ah
nuo armaat sinisilmät ja pienet, mutta lujat kädet! Mitkä ihanat
ajatukset piilivätkään hänen kauniin, kaarevan otsansa alla, mitkä
herkät, herttaiset tunteet povessa, joka ohuen mustan röijyn alla
kiinteänä ja pyöreänä kohosi!

Veli kyseli Klaus Baasilta yhtä ja toista hänen elämästään ja
toimestaan Hampurissa, ja sillä välin siirtyivät siskon virkut silmät
ympäröivän metsäseudun kukkulalta toiselle ja vilkaisivat taaskin vähä
väliä pikapäätä Klaus Baasiin. Klaus Baas oli valpas ja kohtelias, ja
hän kyseli puolestansa veljeltä minkä mitäkin, näyttääkseen olevansa
perehtynyt maatalousasioihinkin jonkun verran. Mutta pääasiassa hän
koko ajan oli varuillaan ja koetti tavoittaa tytön katseiden kyyhkystä,
kun se häntä kohti lensi. Ja hän osui joka kerta maaliinsa, ja aina se
katse pakeni kiireesti; ja samoin loi Klaus Baaskin säpsähtäen silmänsä
muualle, kun hänen ja tytön katseet yhteen osuivat.

Niin leikittiin tuota ikivanhaa miekkosten leikkiä; mutta sitten tuli
veli tuttavalliseksi ja alkoi ärsytellä sisartaan: "No, miksi sinä olet
tänään niin vähäsanainen?" hän kysyi. "Kotona hän nimittäin räpättää
aina niin, ettei isä ja äiti ja minä, hänen ainoa veljensä, saa
suunvuoroa! Vai onko se niin kummaa, että vieressä istuu Hampurin
herra? Tämä sisko ei ole näet käynyt milloinkaan missään ja hän ei
tiedä mitään ja häneen menee kaikki loru kuin tupakka! Vai tahdotko
salata, että kielenkäyttösi ei ole oikein järjestyksessä? Hänellä on
näet jänne kielessä."

Ja veli pilkkaili pitkän aikaa siskon viallista kieltä -- mikä oli sitä
kummallisempaa ja hassumpaa, kun hän itsekin änkytti aika tavalla.

Sisar ei kuitenkaan ollut millänsäkään ja sutkautti vain silloin
tällöin rauhallisen ja laiskan vastauksen. Ja kerran hän katsahti
arasti Klaus Baasiin ja sanoi: "Sen puheet on kaikki pelkkää valetta."

Nyt rupesi Klaus Baas hänen veljensä puolelle ja sanoi: "Mutta ainakin
se lie totta, että näin todistaa teidän ainoa veljenne."

Tyttö kohautti olkapäitään ja katsoi Klaus Baasiin tutkivasti kulmat
rypyssä ja ikäänkuin sanoakseen: Onko nyt sinultakin järki mennyt!

Veli nautti suuresti kujeestaan, ja kun nyt vieraskin tarttui samaan
köyteen, niin hän ärsytteli yhä ja kysyi Klaus Baasilta: "Kertoiko Suse
Garbens sinulle mitä kummaa tästä sisarestamme?"

Klaus Baas vastasi: "Kyllähän se jotakin sen tapaista, vaikkei ihan
selvään sanonut. Hänen asiansa taitavat olla vähän hullusti jossakin
suhteessa."

"Niin ovatkin", vastasi veli, "ja suorastaan vaarallisen hullusti!
Katsoppas nyt, miten se muka näyttää lauhkealta ja tyytyväiseltä! Kuin
uninen lammas! Ja ihmisiä se vielä pettää leppoisella silmänluonnilla
ja kainolla käytöksellä. Mutta sen sydämessä asuu suoraan sanoen
ilmeinen piru ja yhtäkkiä se loikkaa sorkkineen, sarvineen sieltä
esiin! Silloin se lyö tuhansiksi sirpaleiksi kaikki mitä eteen sattuu,
ja repii ja raastaa ja tekee jotakin mieletöntä."

Klaus Baas katseli tyttöä ja hän huomasi, että näistä sanoista Jes ei
pitänyt: hän tuijotti vaieten, mutta hieman jäykästi eteensä.
Kuitenkaan ei veli malttanut heittää pilaa tähän. "Kerran pienenä
paitaressuna", hän jatkoi, "se kiukustui ponihevoselleen, kun eläin
nosti päätään ylös eikä tahtonut antaa panna kuolaimia suuhunsa, ja
ajattelepa, minkä hän silloin teki? Vihapäissään hän puraisi hevosta
turpaan, ja puraisi niin lujasti, että poni keikautti tuskissaan päänsä
koholle ja -- tyttö riippui sen turvassa yhä hampaillansa. Kas
sellainen tuitukko meidän sisko on. Hän tekeekin luonnollisesti kotona
vähän väliä reikiä akkunoihin; sentähden olemmekin varanneet säilöön
entisiä ruutujen kappaleita, joilla voi reiät paikata; siten käy
korjaus kutakuinkin siedettäväksi."

Sisko kuunteli yhä aivan levollisena; hän silmäili sävyisästi milloin
vainioille, milloin vastaantulijoihin, milloin Klaus Baasiin. Kerran
hän kääntyi jo kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi leikillä muka, vaikka
hänen äänensä oli jo soinnuton: "Isä ja veli tahtovat aina kiusata
minua; he ovat molemmat siksi yksinkertaisia, etteivät löydä iloa
itsestään."

Mutta Klaus Baas kujeili: "Sellainen menettely on mielestäni suuri
vääryys sinua kohtaan. Jos minä olisin veljesi -- ja toivoisin sydämeni
pohjasta olevani, niin pitäisin sinua kuin posliininukkea
lasikaapissa."

Nyt koetti tyttö hymyillä, mutta ei se onnistunut, ja pahoillaan hän
sanoi: "Sinä et ole parempi kuin hänkään."

Varomattomasti kyllä jatkoi veli vielä: "Vai hänen veljensä tahtoisit
olla! Älä hyvä mies tahdo sellaista! Kun me tässä eräänä päivänä
kahvipöydässä vähän häntä pisteltiin, ja kun hän tapansa mukaan juoksi
kamariinsa, -- ja minä tietysti jälestä, ja hän oli paraikaa
muuttamassa toista leninkiä, ja kun minä silloin huomautin..."

Mutta silloin se laukesi!... Vimmoissaan hyppäsi sisko ylös, hänen
silmänsä suitsuivat, hänen rintansa aaltoili ja läähätti, hän löi
veljeään niin että hattu lensi pois, ja tempaisi ohjakset ja lykkäsi
veljen kauemmaksi ja riuhtoi hevosia niin että ne porhalsivat täyteen
laukkaan.

Ja kun Klaus Baas, joka oli kujeilun aikana ollut aivan lähellä tyttöä,
nyt heittäytyi pelästyneenä selkänojaan ja katsoi siskon selän takaa
veljeen, niin hän näki, että tämäkin istui vaunun kolkassa aivan
kalpeana ja hievahtamatta ja mahdollisimman loitolla siskostansa; ja
veli pudisti päätänsä ja iski hänelle silmää, että nyt oli herran
tähden oltava hiljaa tai sisko voisi tehdä mitä tahansa!

Saman kylän väkeä tuli vastaan ja he väistyivät tiepuoleen ja huusivat:
"Ahas, jokos saitte taas hänet villiin!" Sitten tuli toisia, jotka
eivät heitä tunteneet, ja he nauroivat näille ajajille ja katselivat
ihmeissään nuoria miehiä, jotka istuivat arkoina vaunun nurkassa, ja
ohjissa oli tyttö, joka seisoi rattailla kuin markkinahuijari ja
riuhtoi ohjaksista kaikin voimin, kasvot vihasta synkeinä. Klaus Baas
olisi tahtonut häntä nyt lepytellä, mutta ei uskaltanut lausua
sanaakaan, sillä hän näki, että tyttö oli hurjassa vihassaan umpi kuuro
ja sokea. Niin kiidettiin pitkät ajat tukka tutisten, kunnes tytön
kiukku vähitellen, hyvin hitaasti, lauhtui, ja läähätys keveni ja otsan
ja silmäkulmain rypyt sulivat, ja hänen pienten lujain kättensä
rystyset, jotka olivat lumivalkeat ohjasten rutistamisesta, alkoivat
punertaa; nuoret miehet karttoivat vieläkin suutaan avaamasta, mutta
kohottausivat hiukan mukavampaan asentoon ja katselivat silmät
pyöreinä, kuin puusta pudonneina ja vähän säikähtäneinä, toisiinsa.

Klaus Baasilla ei tällä matkalla tosiaan ollut paljon aikaa ihailla
kaunista kotipuoltaan, jonka valtatietä he ajelivat, eikä nähdä
ihmisiä, vaikka tuontuostakin vastaan tuli kuormittain iloista
markkinaväkeä. Eikä hän nähnyt Boosdorfissa tanssipaikassakaan juuri
mitään, vaikka niin moni nuoren kukoistava tyttö väikkyi tanssissa
hänen ohitseen. Sillä hän ajatteli vain Jesiä -- äskeisestä
suuttumuksesta huolimatta vain häntä. Klaus Baasista oli selvä, ettei
hän tanssisi kenenkään muun kanssa kuin Jesin, mutta tyttöpä julisti
hänelle, ettei hän saa tulla pyytämään häntä kuin joka kolmanteen
tanssiin ja että hänen sillä välin on tanssitettava muita, muuten se
herättäisi huomiota ja toiset olisivat Klaus Baasille vihaisia. Ja
niinpä Klaus Baas sai nyt sietää sen näyn, että muut menivät ja
kumarsivat hänen haaveksitulleen, kömpelösti tai sirosti kukin taitonsa
mukaan, ja tanssivat hänen kanssansa; hänen täytyi nähdä Jesin
puhuttelevan ystävällisesti ja vilkkaastikin toisia ja kuulla muiden
kyselevän tytöltä, kuka hän oli. Silloin tyttö loi katseensa Klaus
Baasiin ja katsoi häntä rauhallisesti ja kauan ikäänkuin hän olisi
ollut hänen ikiomansa.

Kun puoliyö sitten läheni, niin tanssivain joukko harveni ja milloin
mikin pari katosi eteisen puolelle; silloin kysyi Klaus Baas Jesin
veljeltä, mihin muut menivät, ja sai vastauksen, jonka kautta hänen
mielessään heräsivät hämärät muistot lapsuuden ajalta, silloisista
kylätansseista: "Ne menevät viinille."

Silloin Klaus Baas haki Jessin käsiinsä ja kysyi häneltä, sydän
levottomasti sykkien, tahtoisiko hän juoda hänen kanssaan lasin viiniä?

Jes väisti arasti hänen katsettaan ja loi silmänsä maahan ja vastasi
sievästi kenkänsä kärellä permantoa sipuen: "Hylkäsin jo kolme kutsua;
yksi heistä oli aika sievä poika, olin jo kerta ennen hänen kanssansa
viinillä; mutta ajattelin, että ehkäpä tulet sinä ja pyydät." Ja niin
sanoen hän pisti kätensä keveästi Klaus Baasin kainaloon.

Ja he lähtivät salista ja nousivat eteisestä yläkertaan ja katsoivat
kaikkiin tarjoiluhuoneihin, mutta ne olivat jo täynnä nuoria pareja. Ja
pienet yksityishuoneetkin olivat varattuina; siellä istui nuoria pareja
kynttiläin ja viinin ääressä lauleskellen, taikka olivat sammuttaneet
tulet ja istuivat pimeässä ja kuhertelivat.

Klaus haltioitui tästä ihanasta, nuorekkaasta elämästä ja halusi
välttämättä ottaa siihen osaa armaansa kanssa, joka iloisena hänen
käsipuolessaan asteli ja virkkoi siellä täällä sanan tuttavillensa.
Mutta nyt ei ravintolassa ollut tilaa! Viimeiset pienen pienet
yksityishuoneet, joita Klaus Baas koetti avata, olivat lukossa.

Silloin he ja eräät toiset pojat ja tytöt menivät tanssipaikkaa
vastapäätä olevaan majataloon, jonne Jes ja hänen veljensä olivat
hevosensa jättäneet; ja kauan etsittyään he viimeinkin löysivät sieltä
tyhjän huoneen; ja he eivät salanneet toisiltaan lainkaan iloansa, kun
he pääsivät kahden kesken yksinäiseen kamariin, ja kun toisten
hälisevät äänet etenivät. Pöydälle tuotiin pullo viiniä. Kuun vienot,
kirkkaat säteet tunkeusivat pieneen kammioon niin syvälle, että sen
hopeiset jalkaterät hohtivat aivan oven kynnyksellä. Se oli vanha
rakennus, leveä akkunalauta oli niin matalalla, että he rohkaisivat
luontonsa ja istahtivat yhteisestä halusta siihen rinnakkain ja
asettivat pullon ja lasit väliinsä. Ja sitten he pitelivät toisiaan
varovasti käsistä ja kertoivat toisilleen elämästänsä, kuutamon
kietoessa hempeitä harsojaan tytön kellervään päähän ja hyväellessä
hänen nuortevaa, norjaa vartaloansa. Klaus Baas kuunteli kumarapäin ja
suloinen voima veti häntä tytön puoleen.

Niin he juttelivat hillityllä äänellä, kuin kaukaista, ihanaa soittoa
kuunnellen.

Ja kun tyttö oli nyt näin tuttavallinen, niin tohti Klaus Baas
varovasti kysyä, mistä nuo hänen suuttumuksen puuskansa johtuivat ja
miksi hän niin suuttuu?

Jes antoi kätensä levätä pojan kädessä ja vastasi lempeästi: "Sinä
kyselet melkein mahdottomia! Kas, minun äitinikin oli nuorena tyttönä
sellainen. Mutta kun hän sitten sai lapsen, avuttoman turvattoman
lapsen, -- sillä pikku lapsethan ovat avuttomampia kuin vastasyntynyt
vasikka -- niin hänen tuli sitä niin sääli, ettei hän koskaan sen
jälkeen ole kellekään ollut vihainen. Ja nyt hän vaan nauraa kun häntä
kiusoitellaan."

"Mutta", kysyi Klaus Baas, "mistäs se sitten johtuu, että kaikki sinua
ärsyttävät? Huomasin, että eräät pojat ja naistuttavatkin sinua
pistelivät?"

"Hm, kysy kissalta, miksi sillä on virkakarvat", vastasi tyttö. "Kun
minä kysyn: miksi te aina minua kiusaatte? niin ne vastaavat: siksi,
että sinä näytät niin lempeältä, että sinusta täytyy pitää; ja jota
rakastaa, sitä täytyy kurittaa! Toiset taas sanovat, että minä näytän
niin hellältä ja hyvältä, että tahtoisi tietää, tokko minussa sappea
onkaan. Ja muut sanovat näin: kun tiedämme, että sinä voit kuohahtaa,
niin haluamme vielä vähän kohentaa tulta ja nähdä kuinka se nyt
kihahtaa. Joka ihmisellähän on vikansa ja ovat ne sinullakin."

Silloin Klaus kysyi: "Mitäs olisit tehnyt, jos emme olisi olleet niin
hiljaa silloin kun sinä suutuit?"

"Minä, -- siitä olisi voinut tulla tupen rapinat", vastasi tyttö.
"Olisin säikähyttänyt hevoset, kaatanut teidät raviin, ehkä hypännyt
vaunuista ja juossut kotiin. Sen täytyy jollakin tavoin päästä ilmi,
tai sydämeni halkee!"

Klaus puristi lempeästi hänen käsiänsä ja kysyi varovasti: "Luuletko,
että sinusta olisi tullut parempi, jos pienenä olisit saanut
tuittupäisyydestä kuria?"

Jes pudisti päätänsä ja vastasi: "Silloin minusta olisi tullut niskuri
ja jäykkä kuin puupukki. Miksi kuria? Näethän, että minä olen kiltti ja
että kaikki pitävät minusta. Minkä voin minä sille, että ihmiset aina
koettavat pistää minua tikulla silmään? Minusta ei ole, ihan totta,
ollenkaan hauska olla vihoissani. Se on suorastaan onnetonta, se on
kauhea tunnelma! Mutta mikä minussa lie, joka saattaa kaikkein parhaat
ihmiset minua usein ärsyttelemään... Mutta emmehän tulleet tänne
sellaisesta ikävästä juttelemaan." Ja niin sanoen tyttö otti lasit ja
siirsi ne huolellisesti kuin perheen emäntä pöydälle; silloin nosti
Klaus Baas pullonkin akkunalta lasien viereen.

Ja nyt kyseli tyttö kaikellaista hänen äidistään ja sisaruksistaan, ja
hän kuunteli hartaasti, kun Klaus Baas kertoi konttorielämästä ja
tovereista, ja piti kättään jälleen hänen käsissään ja kallistui
osaaottavasti häntä lähemmäksi, onnellisena ja jopa ylpeänäkin vähä
väliä katsahtaen hänen silmiinsä.

Silloin hellitti Klaus Baas hiljaa hänen kätensä ja siveli hellästi
hänen olkapäitään ja käsivarsiaan, jaksamatta enää kiihkoansa hillitä;
ja hän sanoi hänelle, oudosta, ahdistavasta onnesta sammaltavalla
äänellä, että hän oli niin suloinen ja rakas, rakas!

Jes kuunteli rauhallisesti ja hänen kirkkaat silmänsä vartioivat koko
ajan Klaus Baasin huulia ikäänkuin hän ei olisi tahtonut niiltä
henkäystäkään kadottaa; ja vähän ajan päästä hän, kun Klaus Baas häntä
hyväili ja jutteli hänelle ja siveli hänen olkapäitään ja käsivarsiaan,
kallisti päätänsä yhä lähemmäksi, akkunaristikkoa vasten, kuin varsa,
joka silittelystä mielissään kaulaansa kaartaa. Ja silloin tohti Klaus
Baas häntä suudella. Silloin nojautui tyttö yhä lähemmäksi ja painoi
ohimonsa hänen käsivarteensa ja kurotti hänelle vaieten suutansa. Ja
nyt ahmi Klaus Baas silmin ja huulin hänen olemuksensa suloutta ja hän
oli onnesta juopunut ja kiitti kaikkivaltiasta luontoa, joka luo moista
armautta ja kauneutta, -- ja hän joutui kuvaamattomain tunteitten ja
aatosten hurmioon.

He eivät puhuneet paljoa, katselivat vaan toisiansa ja suikkasivat tuon
tuostakin suuta. Mutta kerran sanoi Klaus: "Sinä et saa enää unhoittaa
minua, sinun on vannottava minulle, että muistat aina minua!"

Silloin pudisti tyttö rauhallisesti päätään, joka oli Klaus Baasin
käsivarrella, ja sanoi: "Ei valoja; niistä en pidä. Ja enhän tunnekaan
edes sinua ja olen vasta kuudentoista."

Klaus Baas ihmetteli ja kysyi: "No kuinka sinä sitten annat minun
itseäsi suudella?"

Tyttö vastasi: "No, eikö nuoret saisi sitten suudella kun tahtovat?
Eivätkö Hampurin tytöt sitä tee? Sillä sehän on niin suloista. Ja
kuinka voi oppia toisiaan tuntemaan, ellei ole kahden kesken ja suutele
toisiaan? Kas sellaisia me täällä olemme kaikki. Jotka sitten voivat,
menevät pitemmälle ja naimisiin; toiset taas eroavat ja hakevat uuden
lemmityn. Kuinka voi mennä naimisiin, jollei ole vähintäin vuoden sitä
ennen suudellut ja toisiaan tutkinut?"

Klaus Baas vannoi tuntevansa Jesin kokonaan ja rakastavansa häntä
kuollakseen. Mutta tyttö pudisti vain lempeästi, suloisesti päätään ja
painautui mukavammin hänen kainaloonsa ja vastasi: "En lupaa mitään, en
mitään. En edes huomiseen päivään, semmin viikoksi, puhumattakaan
vuosista. Voisihan käydä niin, etten sinusta pitäisikään ensi kerralla
tai ettet sinä pitäisi minusta. Älä siis vaadi sellaista." Ja hän
kurotti suutaan suudeltavaksi ja otti hänen hyväilynsä vastaan
hurmaavan rauhallisesti ja kirkkaasti, herttaisen arkana ja lempeä
janoten.

Kultaisen hetken kuherreltuansa lausui Klaus Baas: "Kuinka sinun kätesi
ovat pehmoiset! Etpä taidakaan, vekkuli, tehdä työtä? Taitaa olla
ainoalla tyttärellä kotona liian hyvät päivät, taidat olla liiaksi
hemmoteltu."

Tyttö vakuutti, katkeavin sanoin, sillä Klaus Baas suuteli häntä yhtä
mittaa, että hän oli työssä kaiket aamupäivät ja usein iltapuoletkin;
hän puhdisti itse huoneensa, ja viimeksi eilen hän oli polvillansa
luutunnut sen permantoa; ja hän hieroi kättään Klaus Baasin käteen,
jotta toinen huomaisi kuinka hänen kätensä oli karkea. Ja kun Klaus ei
tahtonut uskoa ja sanoi vain, että hän oli liiaksi hemmoteltu eikä
osannut muuta kuin suudella, niin Jes nosti helmojansa ja antoi Klaus
Baasin sivellä karkeita polviaan ja kehui: "Eikö nyt ole totta?" Ja
sipaisi sitten helmansa alas.

Sellaisesta tuttavallisuudesta Klaus Baas huumautui ja tahtoi enempää
ja alkoi suudella hänen poskiaan ja silmiään hurjemmin ja koetti
viekkaasti hänet voittaa ja avasi hänen valkean pitsikauluksensa. Mutta
samassa iski tyttö hampaansa hänen oikeanpuoleiseen silmäkulmaansa ja
hyppäsi ylös ja oikoi vapisten hihansa ja helmansa ja meni ulos.

Klaus nousi kauhistuneena ja onnettomana ylös ja kiiruhti hänen
jälestään ja kulki hänen vieressään, tohtimatta sanaakaan virkkaa. Ja
pihalla Jes käski soinnuttomalla äänellä valjastamaan hevoset ja
hakemaan veljeään, joka tulikin heti.

Sitten tyttö istahti jälleen keskeen ja tempaisi vihapäissään ohjakset
käsiinsä ja lasketteli kautta katujen raikkaasen pimeään yöhön, niin
että rämisi. Klaus Baas huomasi hänen jäykästä, korskeasta
asennostansa, että vielä oli leikki kaukana; ja hän oli hiljaa kuin
hiiri. Mutta veli, joka oli kaiken päivää astellut aurankuressa, oli
uupunut ja torkahti pian uneen.

Hevoset ravasivat yksinäisellä, supisuoralla maantiellä tasaisesti ja
reippaasti, ja kun tyttö siinä sai lepuutella silmiänsä öisten
vainioiden hämärässä -- mustan metsän reunan takaa kajasti jo aamu --
niin hänen sielunsa jännitys laukesi ja samoin hervahti ruumiskin ja
hän lausui jotakin Klaus Baasille.

Silloin sanoi Klaus olevansa niin pahoillaan käytöksestään; mutta tyttö
katseli vain tien viivaan ja vastasi tyynesti: "Se ei ole ollenkaan
tarpeellista. Te miehet olette sellaisia mitä olette -- ja jos ette
olisi, niin emme kai teistä yhtään pitäisi. Minua suututti vain se,
että sinä koetit pettää minua. Jos olisit sanonut sen suoraan, niin
ehkä olisin antanutkin... Ei... et saa nyt.... minun täytyy pitää vaari
hevosista."

Oli jo melkoisen valoisa, kun he tulivat kylään. Klaus puristi
tuttujensa kättä ja heitti hyvästit ja meni pappilaan ja seisattui
siellä keittiön akkunan alle, sillä Suse oli jo noussut ylös, kuultuaan
vaunujen jyrinän. Hän avasi nyt oven ja ryhtyi kahvinkeitto-hommiin.

Klaus Baas jäi keittiöön ja istahti pöydän kulmalle ja kiikutteli
sääriään ja kehuskeli: "Etpäs usko, millaista siellä oli! Herranen
aika! Ihmeellistä! Et voi kuvitella, sellaista merkillistä!"

Suse hääri hellan luona ja vastasi: "No kiitä siitä minua! Lupasinhan,
että siellä saat hauskaa. Hyvä, että käytit tilaisuutta... viisas
poika! No kuka se sitten oli?"

"Sitä en tietysti sano", vastasi Klaus Baas, "mutta se oli ihmeellistä!
Sen voin vakuuttaa!"

Mutta kun Suse sitten kantoi kuppeja pöytään ja katsahti häneen, niin
hän helähti nauramaan ja sanoi: "Ei sanoa tarvitsekaan, sinullahan
onkin leima poskessa..." Ja hän toruskeli hiljaa ja veitikkamaisesti:
"Vai, vai sellainen! Vai niin nuori nulikka vielä!"

Klaus puolusti itseään ja sanoi: "Ei siinä ollut mitään pahaa, Suse, ei
kerrassa mitään! Vakuutan, että minä olin vain tuhma. Mutta sitten
jälestä hän oli aivan hyvä."

Suse seisoi ja katsoi häntä hetkisen miettivästi ja sanoi sitten: "Olen
minäkin kerran sellaista kokenut, viime talvena, sen ylioppilaan
kanssa. Se oli hurmaavaa!"

Klaus toisti: "Aivan niin, kuinka hurmaavaa! Ah, miten ihanaa ja
armasta!"

Suse seisoi hyvän aikaa Klaus Baasin vieressä, kun hän joi kahviaan, ja
katseli pilvisiin auringottomiin aamuilmoihin ja virkkoi mietteissään:
"Kun ihmisen täytyy opetella kaikki muu ja maksaa kalliit oppirahat,
niin kuinka hän tietäisi opettajatta ja oppirahatta kaikkein tärkeimmän
ja vaikeimman? Kyllä minä rakastan häntä, muuten en olisi sitä tehnyt;
mutta olisi parempi, jos ensin oppisimme toisemme tuntemaan ja hän
suutelisi minua joka piilopaikassa vankasti kuin se ylioppilas... Miksi
hän ei ole minua edes suudellut!!"

Suse Garbens meni jälleen lieden luo ja askarteli vähän aikaa ja tuli
taas pöydän luo kädessä kahvit ja leivät itseänsä varten ja sanoi:
"Mutta mitähän isä ja äiti nyt arvelevat sinun pöhöttyneestä
silmästäsi, mokomakin naisen purema?"

Klaus Baas koetteli silmäkulmaansa ja kiroili tuittuista tyttöä ja
naureskeli. Mutta sitten hän kävi miettiväksi ja sanoi: "Eiköhän liekin
parasta, Suse, kun pötkin ajoissa tieheni."

Suse purskahti nauruun ja sanoi: "Ja menisit samoin kuin viisi vuotta
sitten."

Klaus Baas sanoi harmissaan: "Minä olisin niin mielelläni ollut täällä
vielä tämän päivän. Sillä en pääse ajatuksesta, että ensi lauantaina
olen nappiotsa ja kasarmissa. Olisin sen niin mielelläni vielä
unohtanut."

"Olisin minäkin suonut sinun viipyvän", vastasi Suse, "senhän tietysti
tiedät. Kultasenikin pitää sinusta, hän tulee taas takaisin aamusta
päivin."

Mutta Klaus Baasista tuntui, että hän pelastuisi nyt kutakuinkin
kunnialla, jos livistäisi matkaansa. Hän meni siksi ripeästi
yliskamariin, löi tavaransa käsilaukkuun, jätti hyvästit, heitti
hietaiselta, leveältä maantieltä vielä silmäyksen komeaan kartanoon,
jonka kammiossa tuitukko tyttö nukkui, -- ja kylä jäi taakse ennenkuin
tuli aivan valoisa.

Saman päivän iltana hän meni tietämään, oliko maalarineiti jo palannut
kesämatkaltansa. Ja hän tapasi Laura Morgensternin kotona ja jäi hänen
luokseen illalliselle. Ja kun maalari ihmetteli hänen iloista, varmaa
tuultaan, niin Klaus sanoi, että kotipuolessa käynti ja entisten
tuttujen kohtaaminen oli häntä suuresti virkistänyt; ja hän jatkoi
piankin: "Kuules, Laura täti, mahtaa olla hurmaavaa, kun ihminen saa
rakastaa onnellisesti... Ikävä, ettet sinä sitä ole kokenut."

Maalari katsoi häneen suu auki ja vastasi: "Sinä, mistä sinä sen
tiedät? Hupsu, etten minä muka ole kokenut? Minä olen ollut
seitsemännessä taivaassa, poika parka!"

Klaus tuijotti kummastuksissaan häntä ja sanoi: "Niinkö, Laura täti!
Siitä olen hyvilläni!"

"Hm, -- se on kyllä ystävällistä!" vastasi maalari. "Mutta nytpä
minäkin tiedän, miksi sinä olet niin hyvällä tuulella! Ahaa!... Vai
niin! Vai tuolla tavalla ne tutut sinua virkistivät!!"

Klaus punastui ja nauroi.

Mutta kotiin kulkiessaan hän ajatteli apein mielin, että ihminen
sellaistenkin ihmeellisten tapahtumain, moisten määrättömäin autuuden
hetkien jälkeen, saattaa joutua niin yksinäiseksi, niin surun
hiljaiseksi kuin Laura täti. Ja hän kätki suloisen tapahtuman syvälle
mieleensä. Ja kauan sen jälkeenkin se soi vielä hänen sielussaan kuin
Jesin oma, hieno ääni, yli kasarmin karkeain komennusten ja torvien
toitotuksen.



XIII.


Hän tuli Altonaan Zeisestrassen suureen kasarmiin tervetekoisena,
muhkeana ja uljasryhtisenä kuin Baasit ainakin. Ensin hänen ruumiinsa
tuli vähän kipeäksi, mutta sitten hän sitkistyi ja aliupseeri ja
luutnantti olivat hyvin tyytyväisiä sukkelaan ja taipuisaan
nahkapoikaan.

Mutta kun komppanian koulu loppui ja harjoituksetkin löysäsivät,
huomasi aliupseeri, että nuori, siisti liikemies vetäysi erikseen
muista ja että hänellä oli kaapissa kirjoja, ja että luutnantti silloin
tällöin virkkoi hänestä suosiollisen sanan. Silloin hän närkästyi,
sillä hän oli erikoisen ahdasjärkinen ja yksinkertainen mies ja oli sen
takia luonnollisesti pakoitettu puupäitten ystäväksi. Ja niinpä hän
nyt, kun kasarmin halli oli puhdistettava, komensi Klaus Baasin aina
kaikkein likaisimpaan soppeen. Ja kun sotapojat harjoitusten jälestä
torkkuivat tuoleillaan tai lueksivat jotakin, avonaisten kaappiensa
kulmaan nojaten, ja Klaus Baaskin tohti katsahtaa kirjaan, niin
aliupseeri ärähti ja sätti: "Vai miljonääri hän luulee olevansa, koska
vain lukee ja vetelehtii? Hänen palvelusaikansa on kaksivuotinen
niinkuin muidenkin, ja sen näytän teille, ymmärrättekö?"... Ja hän
komensi Klaus Baasin työhön, joka oli vastenmielistä, usein häpäisevää,
jopa sulaa hassuuttakin. Ja samalla hän oli siksi viisas, ettei mennyt
rajattomuuksiin, niin että voi pitää puolensa, jos Klaus Baas menisi
luutnantille valittamaan. Niin kului tukala kuukausi toisensa jälkeen.

Klaus Baas oli hyvä ampuja ja piti kenttäaliupseerille kirjaa ja oli
hyvissä väleissä hänen ja luutnantin kanssa sekä toivoi tuon
äskenmainitun vihamiehensä vastustuksesta huolimatta pääsevänsä
jefreitteriksi.

Sitten tulivat manööverit, jotka olivat hänestä ilon päiviä. He
marssivat läpi Holsteinin ja Mecklenburgin, kylästä toiseen, milloin
hilpeän reippaina, milloin upo uuvuksissa, milloin kuivina, milloin
likomärkinä sateesta, vuoroin suurina joukkueina, vuoroin öisin
hiipivinä partiokuntina. Pari kertaa pantiin Klaus Baas partiojoukon
johtajaksi, ja hän pääsi sangen lähelle vihollista ilmi joutumatta, ja
ilmoitti siitä niin selvin sanoin esikunnalle, että oli varma
pääsystään jefreitteriksi.

Mutta eipä kohtalo määrännyt häntä ansaitsemaan sitä arvoa pelkästänsä
sodan teoilla. Viimeisenä manööverien päivänä hän oli eräässä
Lauenburgin kylässä, hieman syrjässä valtatiestä, majapaikkana köyhän
mäkitupalaisen tölli. Itse isäntä tuli sairaaksi, ja silloin sattui
töllin ainoa lehmä poikimaan tarhassa töllin vieressä; ja koska hätä ei
lue lakia, niin mäkitupalainen herätti uupuneen sotamiehen ja pyysi
häntä kaikin mokomin tulemaan avuksi. Klaus Baas kapsahtikin heti ylös
ja otti lyhdyn, suolaa, nuoraa ja olkitukon ja meni pimeään, sateiseen
yöhön ja ryhtyi toimeen. Mutta yksinäisestä tarhasta tuikkiva tuli
teki yöpatrullin levottomaksi, ja riennettiin paikalle, itse
evertsiluutnantin johdolla, joka nyt näki sotamiehen hiki otsassa
hieromassa olkitukolla vasikkaa. Mäkitupalainen pelkäsi, että hänen
solttunsa saa tästä vielä rangaistusta, ja siksi hän nyt alkoi kehua
hänen avuliaisuuttaan. Mutta everstiluutnanttipa yhtyikin kiitokseen ja
sanoi: "Meillä tarvitaan miehiä, jotka tuntevat kaikki asiat ja
pystyvät kaikkeen. Te olette jefreitteri."

Ja niinpä nyt Klaus Baas palasi paremmin toivein kasarmiin. Mutta
sitten alkoivat kaikellaiset sisätyöt. Aamusta iltaan ei kuin pieksä
housuja ja lue sinellejä ja kääri hyllylle ja katseista, onko napit
kunnossa. Ja silloin hän alkoi kärsimättömästi kaivata vapautta,
kaivata kirjoja, omaa elämänkutsumustansa, oikeaa työtä. Häntä
kiukutti, että hänen oli vielä kokonainen vuosi hukattava aikaa
tällaiseen joutavaan, jotavastoin monet muut, joilla oli hiukan enemmän
koulusivistystä, eivät tarvinneet kavuta vapauteen tälläisten mäkien
yli. Ja siksi hän mietti päänsä puhki, eikö tähän keksisi mitään
neuvoa?

Silloin sattui, että kun hän eräänä sunnuntaina oli menossa kotiin
äidin luo, hän tapasi kadulla erään piirikomennuskunnan aliupseerin,
jonka hän jo ennestään usein oli nähnyt. Mies tuli nyt hänen puheilleen
ja kertoi olleensa, vuosia sitten, pätöisenä pojan vesana, samoissa
talonpurkutöissä kuin Klaus Baasin isä ja että Jan Baas oli puolustanut
häntä monasti kaikellaisilta toisten kujeilta ja raakuuksilta. Joten
hän nyt oli oikein hyvillään, kun sai tavata hänen poikaansa.

Klaus Baas rypisti otsaansa, hänelle tuli heti eräs älytuuma ja hän
vastasi: "No jos isä teki kerran teille jonkun palveluksen, niin voitte
nyt tehdä puolestanne minulle." Ja hän kertoi siitä kiusallisesta
aliupseerista.

Kelpo mies oli kuin lemmessä valmis ja hän ajoi asian niin hyvin, että
Klaus Baas muutaman viikon päästä komennettiin hyvän käsialansa tähden
piirikomennuskunnan kansliaan.

Pataljoonan päällikkö, joka olisi mielellään pitänyt pulskan ja
sukkelan pojan rintamassa, kiukustui suuresti ja väitti, umpimähkään
vaan, että Klaus Baas oli toveriensa kanssa kirjoittanut anomuksen ja
lähettänyt piirikomennuskuntaan, ja huusi koko kasarmin kuullen: eikö
Baas ollut tehnyt mitä virhettä, jotta hänet voisi pistää kahdeksaksi
päiväksi arestiin. Klaus Baas vastasi: "Ymmärrän, herra kapteeni...
anomusta en ole lähettänyt!" Kapteeni kirkui ja sanoi olevansa
hyvillään kun nahkapoika niin väitti asian olevan; hän tutkii asian ja
määrää hänelle neljä viikkoa pimeää putkaa. Mutta ei siitä sen enempää
tullut. Hän oli pohjaltaan hyvin pehmyt mies, vaikka salasi juuri sitä
ominaisuuttaan hurjilla huudoilla.

Ja niinpä Klaus Baas pian istui kolkossa piirikomennuskunnan
kirjurinkansliassa ja laati lomalappuja, vapautusanomuksia
ja reservilistoja niin että kynä vinkui, ja keskusteli
vältvääpelin kanssa, joka oli kelpo perheenisä, lihanhinnoista ja
sosialidemokratiasta ja kirkon asioista ja lasten kasvatuksesta.
Iltapuolet hänellä oli vapautta. Silloin hän osti englannin ja espanjan
kieliopit ja lainasi eräitä senkielisiä kirjoja ja kauppaa koskevia
teoksia, sillä hän oli päättänyt käyttää näitä iltalomiansa tarkoin
hyväkseen. Hän kävi syömässä ja nukkumassa äidin asunnossa.

Ja uuden, työteliään elämän piti juuri alkaa ja Klaus Baas selaili jo
eräänä pyhänä iltapuoleen ensi kertaa kirjojaan, kuunnellen jotakin
Hannan koulujuttua, -- kun eteisen ovi aukesi ja sisään astui Kalli
Dau.

Hänellä oli yllä aivan uusi sininen pusero, posket oli sileiksi ajeltu
ja huikaisevan valkea, korkea kaulus oli kaulassa; muuten hän näytti
merkillisen totiselta. Kättä kaikille, myös pikku lapsille, annettuansa
hän istui pöydän ääreen ja kertoi sitten, että hän oli eilen puolen
päivän tienoissa saapunut "Susannalla" Iquiquesta[49] ja olleensa yötä
Kindtin muorin luona, joka asui Hopfenstrassen varrella. Ja hän
läiskäsi lakin päästänsä pöydälle ja lykkäsi halveksien syrjään Hannan
kirjat, jotka olivat siinä hänen edessään, ja alkoi valtavasti
vannoskella: "Minä tahdon ja minun täytyy nyt päästä merimieskouluun!
Ei nyt muu auta! Ei ole sittenkään mukavaa kiipeillä kaiken ikänsä
matruusina köysitikkaissa! Mutta toiselta puolen: niin vaan on, että
ennen antaisin paistaa itseni kuin silakan halstarilla kuin kävisin
yhdeksän kuuta tuota vietävän koulua!"

Ja Kalli Dau tunki toisen kätensä neljä sormea ahtaan kauluksen väliin
ja nyhti ja repi tuota pannahisen kaulapantaa -- ja tyrkkäsi kirjapinon
yhä loitommalle.

Klaus Baas ihmetteli miestä ja oli hyvillään moisesta päätöksestä. Ja
hänkin asettui nyt mukavasti pöydän ääreen ja sanoi: "Kalli, olen
kuullut, että ne opettajat siellä merimieskoulussa käsittelevät teitä
yleensä hyvin varovaisesti, kuin mitä posliinivauvoja, muutenhan
kärsivällisyytenne risahtaa kappaleiksi, ettehän ole läksyn
pänttäämiseen tottuneet. Ja kuulinpa, että kerran eräs koko luokka
joutui sellaisen ällinseisauksen valtaan -- ynnä sen pahain seurausten-
että opettajan täytyi lähettää heidät tähtitorniin. Mutta siellä he
sitten virkistyivät Elben näkemisestä ja koko seudun yleissilmäyksestä
niin että älli palasi pääkonttoriin. Ja tiedän, Kalli, että sinulla ei
ole pelon syytä."

Tämä ei paljon Kalli Dauta lohduttanut, hän istui allapäin ja sanoi
sitten: "Eikä se ole ainoastaan siinä pulma, on se toinenkin ja
pahempi." Työllä ja tuskalla hän sai kaivetuksi povestaan vanhan,
koristetun kirjesalkun ja siitä hän purki pöydälle räätälin ja suutarin
kuitteja sekä viisisataa markkaa Saksan kruunun seteleissä. Ja hän
laski ne kolmeen neljään kertaan, nuolaisten vähän väliä keltaisia
tervasormiaan, ja sanoi: "Yhdeksän kuukautta näillä kyllä elelee. Mutta
lukukausimaksuihin ja kirjoihin ja karttoihin, noihin riivattuihin,
niistä ei riitä. Ja ellen jo ennen tule hulluksi, niin pitää saada
vielä sekstantti".[50] Hän latoi setelit ja kuitit jälleen pinkkaan ja
lastasi ne niin huolellisesti taskunsa ruumaan, että muut vaieten
ihmettelivät. "Ja nyt Klaus", hän sanoi, "ei auta muu kuin yksi keino.
Minulla on Blankenesessa eno tai mikä lie, mummon veli, kummin kaima.
Hän sanoi kerran, silloin kun palasin Kanadasta ja otin eropassit
Norjan parkista, että hän auttaa minua, jos sitten joskus haluan
merimieskouluun. Nyt minun täytyy ja nyt aion lähteä ukon luo. Sinun on
lähdettävä mukaan."

Klaus Baas pani kirjat hyllylle, sukaisi miekan vyölle ja lakin
päähänsä, ja sitten matkustettiin Kalli Daun kanssa Blankeneseen.

Kalli Dau istui vaunussa tuppisuuna, ajoi vain silloin tällöin sormensa
kauluksen väliin ja repi ja nyhti noita ahtaita sivistyksen länkiä.
Kerran hän sanoi: "Minä en ole milloinkaan ollut siitä ukosta
millänikään, tietysti hän sen vuoksi potkaisee minut heti pellolle." Ja
hän vaipui syviin mietteihin. "Mutta kuinkas me oikeastaan oltiinkaan
sukua? Minun mummoni... oli hänen sisarensa... hänellä oli, velikö...
vai poikako vai... Piruko sen ties... Se on sellainen soppa."

Klaus Baas katseli häntä ihmeissään ja oli jännityksessä, kuinkahan
tässä kävisi, ja muuten hyvällä tuulella. "Sinun täytyy nyt olla hyvin
kohtelias, Kalli Dau!" hän kehoitti.

Kalli Dau katseli ulos akkunasta ja tokaisi halveksivasti: "Tarkotatko,
että minun pitää heti karata kimppuun? Näin vain: heh... sinäkös se
olet, old fellow! H'are you?"[51]

Kun eräällä pysäkillä jokin lihava matami nousi heidän osastoonsa ja
Kalli Dau veti arasti koipensa pois tieltä, niin tokaisi Klaus Baas
hänelle: "Kas vaan, onpas sinusta tullut kohtelias siitä ajasta kun
paiskasit, muistatkos, säkkisi sen entisen matamin varpaille!"

"Pidä suusi!" vastasi Kalli Dau. "Sitäkö varten minä sinut tänne mukaan
otin? Vaivaa sinä vain aivojasi ja mieti, mitä meidän on tehtävä, ettei
se ukko paiskaa meitä pellolle!" Ja taas hän kävi sormin kurkkuunsa ja
haukkasi ilmaa kuin tukehtuva ahven. Mutta ajan ratoksi hän sitten
rupesi -- tosin hiukan kainommin kuin ennen ihmisten kanssa
Grossneumarktilla -- pakinoihin matamin kanssa ja kuvaili hänelle
ensin, kuinka satumaisen tuhma "Susannan" kokki oli ollut ja piti
esitelmää Azorien asukkaista, jotka käyttävät olkihattuja, sekä miehet
että naiset, eivätkä öljylakkeja. Ja matami kertoi puolestaan
tyttärensä tyttären hyvästä lukupäästä ja menestyksestä koulussa.

Blankenesessa toverukset kulkivat rantakatua pitkin ja kyselivät, missä
ukko asui, ja saivat tietää. Hänen talonsa pienen puutarhan aita, joka
ulottui rantakatuun saakka, oli äskettäin kalkittu valkeaksi, ja samoin
kuisti ja sen kahden puolen olevat penkit sekä nuorten hedelmäpuiden
rungot. Itse pieni rakennuskin oli äskettäin valkaistu. Isäntä, joka
tuon kalkkimaalauksen oli suorittanut, istui paraikaa valkealla
kuistilla, kalkkisanko jalkain juuressa, kalkkipensseli kädessä,
hengähtäen. Aikoi kai kohta taas ruveta kalkkia sutimaan. Hän oli pieni
vanha ukko, hänen tuulessa lepattava ohut tukkansa oli lumivalkea.

Nuorukaiset nousivat tarhan poikki kuistiin ja Kalli Dau puhutteli
kohteliaasti ukkoa ja kaivoi vakaasti ja säntillisesti taskustaan nuo
viisi sinistä seteliä ja kuitit.

Ukko töllisteli häneen niska jäykkänä ja tuhman näköisenä ja sanoi
sitten epäröiden: "Mene tuonne keittiöön ja kysy tyttäreni tytöltä,
tokko hän sinua huolii. Hän on näet minun emännöitsijäni ja hänelle
siitä huolta tulee. Hän on kapteeni Dreyerin tyttö -- tytärvainajani
miehen, joka nykyään kulkee Kiinan vesillä."

Kalli Dau pisti paperit taskuun ja meni ovesta sisään, verkalleen
päätään nyykytellen. Keittiön ovi oli auki ja siellä puuhaili paraikaa
sievä tyttö, laihanlainen kuin friisittäret ainakin, tukka kellertävä,
kasvot kesakkoiset ja silmät harmaat. Hän katsoi hämmästyneenä hartevaa
merimies-tallukkaa ja pitkää nappiotsaa. Mutta Kalli Dau virkkoi
nimensä ja esitti kumppaninsa ja sanoi: "Me on tavattu jo kerran ennen,
noin kahdeksan vuotta sitten: olethan sinä Mariechen? Tuo ukko tarjosi
minulle täällä asuntoa, yhdeksän kuun ajaksi, jolloin käyn
merimieskoulua. Mutta siitä tulee sinulle lisätyötä."

Tyttö silmäili heitä kiireestä kantaan ja sanoi sitten rauhallisesti ja
itsetietoisesti kuin rikkaan sopii: "Mitäpä siitä lisätyöstä. Menehän
tuonne yläkertaan ja katso päätykamaria; jos kelpaa, niin kyllä minun
puolestani saat täällä täysihoidon." Ja hän viittasi vaskikauhalla,
jota hän paraikaa kirkasteli, yläkerran portaita.

Pojat tottelivat ja alkoivat kavuta peräkkäin kapeita, narisevia
portaita pitkin ullakolle, jossa oli pieni kamari, tietysti sekin
valkeaksi kalkittu. Pöytä ja punapeitteinen sänky ja tuoli täyttivät
melkein koko putkan.

Kalli Dau veti oven kiinni ja istahti sängyn laidalle ja katseli
ympärilleen ja sanoi: "Täällä siis saan istua yhdeksän kuuta kirjain
kimpussa! Ja jos menen joskus heikkopäisenä alas, niin keittiössä on
vastassa tuo tyttö, joka näyttää pippuripussilta, ja puutarhassa tuo
ukko. Kuinka laihoja he ovat molemmat! Kuin makkaratikut!! Olihan se
ruoka huonoa jo 'Susannalla', mutta täällä on kai parasta panna maha
heti orrelle kuivamaan! Näitkö, millaista teetä ukko joi?
Kolmenkymmenen sylen syvyydellä pohja näkyi!"

Ja Kalli Dau tarttui horjuvan pöydän päihin ja pudisti sitä kuin
koetteeksi ja tuijotti murheissaan eteensä. Silloin alkoivat portaat
taas narista ja tyttö tuli sisään. Kalli Dau vetäisi kätensä pois
pöydän päistä ja koetteli kaulustansa ja asetti jalat sievästi
vierekkäin.

"Kelpaako huone?" kysyi tyttö.

Kalli Dau nyökkäsi päätänsä. "Oh, never mind",[52] hän sanoi, "Kyllä se
melkein ikäänkuin menettelee!" Sitten hän katseli akkunaan, jota tuuli
rämähytteli, ja lausui ystävällisesti: "Kuule, sinulla näkyy olevan
pyyheliinat tuolla tarhassa nuoralla kuivamassa... etkö pelkää, että
tuuli vie vanhan taatasi? Sillä hän näyttää olevan hyvin laiha."

Tyttö, joka seisoi selkä ovenpieltä vasten, katsoi Kalli Dauta nurjasti
ja sanoi: "Mitä sinä? Tietysti et sanonut, 'vanha taata', vaan eno,
niinkuin minä. Ehkä se on parasta."

Kalli Dau nyökkäsi. "No olkoon sitten niin", hän sanoi.

"Hän on hyvä ihminen", jatkoi tyttö. "Jos vaan käyttäydyt hänen
tahtonsa mukaan, niin hänestä ei ole vastusta."

"Kai minun täytyy käyttäytyä sinunkin tahtosi mukaan?" kysyi Kalli Dau.

"Meidän talon järjestyksen mukaan", vastasi tyttö.

"Jonka määräät sinä?"

"Niin", vastasi tyttö, "kukapas muu? Minähän teen kaikki työt.
Pitäisikö minun odottaa sinua illalliselle, kunnes sinä suvaitset tulla
kadulta kävelemästä?!"

"Pane mieleesi se: illalliselle!" huusi Kalli Dau... "Oikeinko te
syötte illallista?"

Tyttö suuttui ja sanoi: "Pidä sinä vaan huoli, että menestyt koulussa.
Mahasi minä kyllä täytän!... Eikä minulla tässä ole aikaa..." Ja hän
meni.

Kalli Dau tarkasteli vielä koppiansa ja sanoi jo tyytyväisempänä: "No,
sitä myöten on nyt kaikki reilassa. Mutta minkä tähden se katsoo minua
noin yläkantaan, halveksii, senkin peto!"

Sitten he menivät jälleen portaita myöten eteiseen ja näkivät tytön
siellä vetämässä päällysjakkua ylleen. Klaus Baas auttoi kohteliaasti
ja kysyi, minne matka? Tyttö sanoi menevänsä ensin erästä tuttua
hakemaan ja sitten Friedrichsin ravintolaan tanssiin. Eivätkö he
tahtoisi tulla mukaan?

He olivat tietysti valmiit.

Sitten noustiin pääkadulle ja ravintolaan ja astuttiin tarjoiluhuoneen
kautta saliin. Ovella tapasi Kalli Dau erään tutun, joka oli käynyt jo
pari kuukautta merimieskoulua, ja hän uteli tutulta otsa rypyssä minkä
mitäkin kouluasioita. Klaus Baas tanssitti sillä aikaa Mariechenia ja
suositteli hänelle ystäväänsä. "Teidän tulee ajatella", hän sanoi,
"että hän on seitsemän vuotta ollut aina matruusina, eikä koskaan
perheessä. Hänellähän ei näet ole vanhempia."

Mariechen kuunteli häntä tarkasti ja tähysteli tanssijoita ja yhtäkkiä
hän purskahti nauruun: "Katsokaas tuota seivästä tuolla, no kylläpä
hänkin muka tanssii! Tuo hoikkakinttu, joka sätkähyttelee niin
hassusti... Sääret kuin hiilipihdit, ja itse mies tulipunainen."

Klaus Baas katsoi ja tunsi tanssijan, huusi nimeltä ja viittasi
luokseen. Heini Peters seisattuikin ja huippasi sileätä permantoa
pitkin ystäväänsä kohti, takin helmat huiskien, käsikynkässä pieni,
hento tyttö, jonka piippasaksilla käherretty ruskea tukka pörrötti
leveänä kuin heinäruko. Nuorukaiset eivät olleet nähneet toisiaan
vuosikauteen. Nyt Heini Peters esitteli heille Ellansa ja tämä alkoi
hiukan kopeilevasti jutella minkä mitäkin Mariechenin kanssa, ja sillä
välin supatti Heini Peters Klaus Baasille: "Minä olen iloissani, että
tutustuitte tähän. Mikä hurmaava neito! Minä olin äskettäin kaksi
tuntia hänen kanssaan Ohlsdorffin hautuumaalla... Pyhiä hetkiä, veli
Baas! En ole koskaan tavannut ihmistä, joka käsittäisi niin syvästi
sellaisen paikan pyhyyden ja kauneuden kuin hän."

Klaus Baas, joka oli viime vuotensa viettänyt terveitten, reippaiden
ihmisten parissa ja oli muutenkin kehittynyt loitolle Heini Petersistä,
kysyi häneltä hiukan kylmästi ja halveksuen, miksi hän ei ollut
Englannissa, vaikka oli sinne halunnut?

Heini Peters kohautti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi allapäin,
hiljaisesti: "Olin kyllä kaksi kuukautta Manchesterissa, Baas. Mutta
mikä lie tullut... ikävä kotiinko vai vanhuksen luo, tarkoitan
isääni... Tai liekö vika juuri hänessä: hän näet kirjoitti, että tule
takaisin, jos ei olo miellytä. Minä olen vanhempieni ainoa lapsi, Baas.
Ja nyt olen ijäksi heittänyt ulkomaille menot. Ja olisi suorastaan
mahdotonta jättää tätä herttaista neitosta! Minä olen nyt Ernst P.
Hakenin konttorissa, vaatimaton paikka. Kuulkaas, tehän aina ennen
halusitte pistäytyä minun kotikaupunkiani katsomassa, Baas; vanhukset
iloitsisivat suuresti, jos joskus tulisitte."

Klaus Baas vastasi tyynesti ja arvokkaasti, että hän kyllä mielellään
tulisikin; mutta häneltä meni tämä vuosi sotapalveluksessa ja sitten
hän aikoi lähteä heti ulkomaille.

Samalla keskeytti tarinan Mariechen, joka kirkkaalla äänellä sanoi,
ettei hän ollut tullut tänne loruamaan, vaan tahtoisi kerran vielä
tanssia ja sitten mennä kotiin varustamaan illallista. Ja niin sanoen
hän tarttui Klaus Baasin käsipuoleen. Heini Petersillä oli jo Ella
käsikynkässä ja pian hän lentää lepakoi autuaallisena ja onnellisena
heidän ohitseen, pitkät, hoikat kintut hyrräten kuin tuulenpyörre,
pitkän takin helmat levottomasti kahden puolen liehuen.

Sitten he menivät kolmisin Kalli Daun enon luo ja söivät siellä
pienessä, kodikkaassa keittiössä illallista.

Tämä päivä oli Klaus Baasista hyvin hauska ja siksipä hän ei
toistaiseksi päässytkään lainaamiinsa kirjoihin käsiksi. Jokainen, joka
on vähänkin saanut tutustua perämieskurssilaisiin Blankenesessa, tietää
kuinka hauskaa heidän kanssaan on kävellä pitkin pääkatua tai Elben
rantaa ja jutella tytöistä ja laivoista, kaukaisista maista ja taivaan
tähdistä.

Kun tehtävät piirikomennuskunnan kansliassa oli suoritettu, niin hän ei
viihtynytkään kotona kirjainsa ääressä. Joskus hän seisoi odottelemassa
heitä jo Altonan aseman edustalla ja tähysteli kadun yli kaidalle
rautaportille, jonka pylväissä on aina heidän savipiippujensa
naputuksesta jääneitä pihkaläikkiä. Ja sitten hän näki heidän ryntäävän
ulos ja naputtavan piippujaan pylvääsen ja pistävän tupakan ja
sytyttävän, ja keikkuvan sitten kirjapinkkoineen ja suurine
merikarttoineen loruten ja mekastaen kadun poikki.

Perämieskurssilaiset voivat olla sangen erilaisia. Jotkut hiiviskelevät
pitkin seinävieriä ja kuhnivat kamareissaan, toiset taas vallitsevat
Blankenesessa. Mutta niin suurenmoista kurssikuntaa kuin se -- tietysti
osanottajain silmällä katsoen -- ei ollut milloinkaan ollut! Jokainen
heistä oli purjehtinut kuusi, seitsemän vuotta purjelaivoilla ja kaikki
he olivat jossakin tavanneet toisiaan. Olipa heistä kolme ollut
kokonaista kolme vuotta samassa laivassa, ensin eräässä Etelä-Amerikan
väliä kulkevassa laivassa ja sitten Itä-Aasian reitillä. Viisi heistä
yhdestätoista oli kerran, kun kolme viikkoa seisottiin Iquiquessa,
jossa oli pari muuta saksalaista parkkia, muodostanut lauluseurankin,
ja he olivat vetäneet virsiä niin huikeasti, että koko Iquiquen satama
ja kaupunki keräytyi kuuntelemaan. Heillä oli kaikilla siniset puserot
ja pehmeä merimieslakki, joka oli painettu niin tiukasti päähän, että
takaraivo pullotti koholla kuin muna.

Kun he olivat tehneet työnsä ja lukeneet läksynsä, mentiin ulos ja
pistettiin uutta tupakkaa ja käveltiin edestakaisin pääkadulla tai
rannalla ja puheltiin innokkaasti koulutöistä, taifunista,[53]
Iquiquesta ja Melbournesta, kapteeneista ja jungmanneista, isänmaan ja
vieraiden kansain tavoista, keisarillisesta sotalaivastosta ja
"yankeista" ja käveltiin sääret hajalla, hälistiin ja naurettiin
kovaäänisesti. Voipa väittää, että Blankenesen pääkatu oli ihan heidän.
Ja kun tuli erityisen kirkas ilta, -- liekö ihanampia myöhän syksyn
iltoja kuin oli juuri noiden kurssien aikana, -- ja kun vanha koulun
johtaja Matthies oli pyytänyt heitä vielä samana iltana menemään
kouluun tähtiä tähyämään, niin he eivät malttaneetkaan mennä. Ja
seuraavana aamuna he puolustelivat itseään sillä, että Blankenesessa
ainakin oli ollut ihan sumuista. Ja niin he kävelivät ja huvittelivat
usein Elben rannalla iltamyöhään, milloin kaikki samassa joukossa,
milloin ryhmissä. Ja tavallisesti oli heillä mukana joukko hienoja,
kilttejä Blankenesen porvarien tyttöjä.

Klaus Baasiin tuli oikea juoksun tauti, ja vähä väliä hän ravasi
Blankenesessa ja puikahti pääkadulta kaitaa kujaa myöten alas
rantakadulle, kävi hakemassa Kalli Daun distanssiensa ja yhtälöidensä
kimpusta. Ja sitten käveltiin purevasta itätuulesta tai kosteasta
sumusta välittämättä joukolla rannalla tai pääkadulla. Ja kun joukko
hajosi ja kukin painui erilleen tyttönsä kanssa, niin Klaus Baasin
vieressä asteli sievä, solakka Mariechen. Ja kun he jonkun matkaa
olivat kävelleet, kietaisi Klaus Baas kätensä hänen vyötäröllensä ja
suuteli häntä. Ja vaikka hän oli päättänyt, ettei hän enempää vaatisi
eikä tytön rauhaa rikkoisi, niin alkoi hän kuitenkin pyytää lisää,
sillä Mariechenin suloisuutta ja hänen punahuuliensa houkuttelua ken
vastusti! Turhaan Mariechen tarttui häijyn käsiin ja koetti niitä
pienillä sormillaan vääntää irti: Klaus Baas ei hellittänyt ennenkuin
tyttö silmät hätäisinä rukoili: "Voi, älä nyt pyydä enää! Sinähän
tiedät, etten minä voi, älä ole sellainen!" Silloin kävi Klaus Baasin
sääliksi ja hän hyväili ja rauhoitteli Mariechenia ja hänen omatuntonsa
kolkutti. Ja niin he menivät jälleen toisten joukkoon.

Joka sunnuntai-ilta oli Blankenesessa tanssit. Kalli Dau ei ensin
osannut tanssia, mutta hän oppi pian. Hän ryhtyi toimeen hartaalla
halulla kuin ainakin ja harjoitteli otsansa hiessä askeleita. Pahin
kiusa oli hänen vasen kinttunsa, sillä siinä oli kummallinen nytkyvika,
joka pani hänet aina potkimaan naikkosen helmoja. Mutta toverien
yhteisillä neuvoilla ja avulla hän pääsi siitäkin ja oppi käyttämään
taidolla säärtään. Tytöt olivat kaikki hyviä tanssijoita ja oikein
rakastuneita, ja ensimäinen viulu vinkui hurmaavasti. Siihen aikaan
tulivat avoimet, hitaat tanssit, menuetit ja vengerkat, muotiin. Eikä
ole Friedrichsillä ikinä tanssittu niin innokkaasti kuin silloin ja
tuskin tanssittanee milloinkaan. Heini Peters oli siellä joka pyhä.
Hänen sikarinsa, jonka hoikin selällä seisoi iso elfenluinen, keltainen
norsu, heilui juhlallisessa tahdissa koholla, sammuksissa tietysti,
vasemman käden sormien välissä.

He pysyivät ylipäänsä tyttöineen suljettuna seurueena; mutta Klaus Baas
otettiin mielellään mukaan, koska kerran Kalli Dau oli hänet sinne
tuonut ja koska hän oli mies, joka heitä ymmärsi. Hänellä taas oli
erinomaisen hauskaa noiden iloisten nuorten poikain parissa: heillä oli
kokemusta ja elämän viisautta enemmän kuin ikä edellytti, he aprikoivat
asioita järkevästi ja mahdottomia tavoittelematta. Klaus Baas terästi
korviaan, ja siellä hän saavutti paljon oikeaa, hyvää ihmistuntemusta.
Ja hän antoi viikkojen vieriä iloisessa humussa.

Mutta juuri kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän, -- muinaisten
filosoofien tavoin, jotka kävellen ja katsellen tutkivat maailman
kaikkeutta, -- alkoi Blankenesen pääkatua ja solisevaa Elben rantaa
käyskennellessään rakennella maailmankuvaansa, niin hän huomasi
yhtäkkiä, että kukkaro oli melkein tyhjä. Ainaiset junamatkat ja
jokapäiväiset olutlasit olivat kovasti veroittaneet hoikkaa kukkaroa.

Hän pudisti rahat keittiön pöydälle ja laski ne, ja niitä oli kaikkiaan
vielä viisitoista groschenia. Ja hän päätteli itsekseen, että nyt on
edessä puute taikka äidin vastuksiksi joutuminen. Hän istui siinä ja
tuijotti vähän aikaa eteensä hopeakekoseen, -- ja nousi ylös ja käveli
edestakaisin ja tuli jälleen pöydän ääreen ja ajatteli: Hyvästi nyt
vaan, Blankenesen ilot! Ja raamatun väärän huoneenhaltijan tavoin hän
kysyi itseltään: "Mitä pitää minun tekemän?"

Ja samassa hän jo tiesikin, mitä hänen piti tekemän! Hän kalisti loput
rahansa kämmenkuoppaan ja lähti suoraa päätä erään suuren lehden
konttoriin ja laati siellä ilmoituksen, jossa julisti ottavansa
pitääksensä jonkun liikemiehen kirjoja ja hoitaaksensa saksalaista ja
englantilaista kauppakirjeenvaihtoa parina tuntina joka iltapäivä. Ja
kotiin palatessaan hän ajatteli: No niin, jos onni nyt potkii, en
tarvitse ensistäänkin käydä niin usein Blankenesessa, ja toiseksi on
minulla rahaa käydäkseni siellä joskus, ja kolmanneksi minulla on
enemmän työtä, joka on minun luilleni sangen terveellistä. Ja hän oli
sangen yritteliäällä tuulella.

Seuraavana päivänä tuli jo konttoriin vastauksia, ja niistä näytti
erään Mühlenstrassen varrella asuvan vernissakauppiaan tarjous hänestä
edullisimmalta. Hän lähti heti katsomaan työpaikkaa ja oli utelias
näkemään, kuinkahan kävisi.

Se oli vanha, puhtaasti hampurilainen rakennus: se oli kapea ja korkea,
tummunut ja savustunut, mutta kaikessa koruttomassa omituisuudessaan se
viehätti. Ulko-ovi oli kodikkaan kömpelö; kun se naristen ja kolisten
aukesi, alkoi tiuku, joka keikkui käyrässä teräsvivussa sen
yläpielessä, helistä ja kilistä eikä herennytkään heti kieltään
kiikuttamasta. Talon leveä pääikkuna oli oven oikealla puolla, se oli
ulkoneva ja sitä koristi arvokas pyörökaari. Vasemmalla puolella oli
aivan oven pielessä hyvin pieni, kapea ikkuna; ja kun ulko-ovesta astui
sisään, joutui suureen soikeaan eteiseen, joka ulottui aina
pihanpuoleiseen ikkunaan saakka. Tämän ikkunan alla istui Klaus Baasin
tullessa pieni, hintelö ukko suutarin töissä jakkaralla, ympärillä
kenkiä ja saapasvarsinahkaa. Sittemmin kuuli Klaus Baas talon
tyttäreltä, että ukko oli aikoinaan ollut hänen äitinsä ihailijoita ja
hänen isänsä kilpailija. Mutta kun hän oli ollut niin arka ja saamaton,
niin toinen vei tytön, tarvitsematta monta sanaa tuhlata, ja kilpailija
katsoi nöyrästi päältä. Kuitenkaan ei hänen rakkautensa sammunut, ja
häiden jälkeen hän muutti vähäisine suutarinkamppeineen nuoren parin
taloon ja teki ja korjaili siellä naapureille kenkiä ja oli samalla
heillä liikepalvelijana: kävi hakemassa tehtaista saapuvat
lakkalähetykset asemalta ja avasi ne ja sekoitteli purkkeihin ja vei
valmistukset työntörattailla kaupungissa asuville kundeille ja postiin.
Rakkaus oli sitten vuotten vieriessä yhä laimennut ja oli kauan sitten
aivan sammunut. Rouva, jota lihavuus esti liikkumasta, istui kaiket
päivät kudin kädessä kadunpuoleisen kaariakkunan ääressä ja katseli
liikettä. Ja ukko suutaroi pienen piha-akkunan alla. Ja kun rouva
jonkun kerran päivässä ilmestyi perhehuoneen korkeille portaille,
mennäkseen tapansa mukaan taloutta katsomaan, niin suutari nousi ylös
ja talutti rouvaa hänen vaelluksellaan; mutta kumpikaan ei näyttänyt
toistaan enää edes katsahtavankaan. He olivat yhteen kuuluvia, mutta
eri kappaleita, kuin pöytä ja penkki.

Pikku suutarinverstaan vieressä oli keskikokoinen sali. Siellä oli
konttoripulpetti ja pöydät kukkuranaan laskuja ja kuitteja sekä
konttorikirjoja ja lattialla oli yltympärillä kaikenkokoisia
vernissapurkkeja ja astioita. Liikkeen omistaja, pieni, vanhanpuoleinen
ukko, jolla oli pörröinen tukka ja takkuinen parta, oli jo monta vuotta
harmitellut tätä sekamelskaa. Hän oli itse jo hiukan järjestellytkin,
mutta pahin sotku oli jäänyt ennalleen. Mutta kun liike oli yhä
laajennut ja hänen oli yhä enemmän täytynyt ruveta käymään itse
tilaajiensa puheilla, joten ei usein koko päivään ehtinyt pulpettinsa
ääreen, niin epäjärjestys oli viimein paisunut ihan sietämättömäksi. Ja
monta kertaa hän oli juossut huoneestansa suorastaan karkuun,
paiskannut oven kiinni ja sanonut, että tässä tulee hulluksi, jos sinne
jalkansa pistää. Ja silloin hän oli kerran, kun oli kiukusta kalpeana
ruvennut selailemaan sanomalehteä, nähnyt sen Klaus Baasin ilmoituksen.

Sitten seisoskeli Klaus Baas ahkerasti pulpetin ääressä, jolta hän oli
siirtänyt kaikki paperiröykkiöt pois, ja etsi ja järjesti ja laski ja
rekisteröi. Ja hän puursi kuin ainakin mies, joka ei voi epäjärjestystä
ja sekasortoa sietää ja unohtaa työssään, missä on ja mitä tekee ja
kuinka kauan työ vie, ja touhuaa kunnes näkee ympäristönsä siistinä ja
järjestyksessä ja kauneissa taapeleissa. Kuukauden päästä hän voikin
näyttää huolestuneelle ukon tallukalle, että hänen huoneensa oli nyt
hyvässä järjestyksessä, ja samalla neuvoa, mistä hän mitkin asiakirjat
löytäisi, ja selostella hänelle hänen liikkeensä tilan. Ja se oli
ukosta hyvä. Hän tutki asian tarkoin ja oli tyytyväinen ja antoi
nuorelle sinitakille kauniin kultarahan palkan päälliseksi. Ja kun ukko
sitten vielä oli pari päivää neuvotellut asioista Klaus Baasin kanssa
ja kun Klaus Baas oli antanut kahdenmarkan rahan, joka oli kuin
huomaamatta jätetty pulpetille laskupinkan viereen, ukolle takaisin,
niin ukko saattoi keveällä sydämellä kuleksia tilaajiensa pakinoilla.

Mutta yksinpä ei Klaus Baas saanutkaan kauan olla pihanpuoleisessa
salissa, sillä kun hän vähän aikaa oli työskennellyt, tuli keittiöstä
talon tyttö ja tarjosi kahvia; ja tytöllä oli kainalossa romaani ja hän
sanoi lukevansa sitä paraikaa ja pitävänsä tästä peräsalista enemmän
kuin etumaisesta. Eikä ollut sitäpaitsi kovin hauskaa istua aina vanhan
äidin seurassa. Tyttö oli hassahtava, keltainen vanhapiika; hän luki
oikein tukuttain poliisiseikkailuja, korvaten niillä omain kokemusten
ja elämän puutteen. Mutta pian hän antoi kirjan vaipua ohuille
polvillensa ja kertoi, kuinka hirmuisesti hän oli ensin pelännyt Klaus
Baasia, sillä nykyajan nuoret miehet ovat sangen arveluttavia. Mutta
kun isä sitten oli kertonut, miten ahkera ja säntillinen mies herra
Baas oli, niin hän tuli nyt oikein mielellään pitämään hänelle seuraa.
Ja sitten hän kertoi sotamiehelle äskeisen tarinan vanhemmistaan ja
suutarista, sukulaisistaan ja ainoasta veljestänsä. Veli oli pienessä
virassa eräässä etukaupungissa eikä käynyt juuri kotona, sillä hän
aikoi ottaa vaimokseen naapurin tytön, joka oli joutava, tuhma
heilakka: käveli usein tästä ohitse. Ja kun Klaus Baas keksi jonkin
sutkauksen, jolla hän keskeytti tytön vaivaiset, värittömät lorut, niin
lisäsi tyttö vielä, että hän luottaa Klaus Baasiin täydellisesti, on
valmis uskomaan hänelle sisimmätkin tunteensa; joten herra Baaskin
saisi olla aivan avomielinen. Klaus Baas vilkaisi laihaa, kaitaa
kääperöä halveksuen ja ajatteli: Mitähän salaisia tunteita sinullakin
on! Ja hän ärsytteli tyttöä tahallansa, kuin terve nuori poika ainakin,
ja sanoi, että hänen veljensä morsian, joka usein kävi ohi, oli sangen
sievä ja hauska tyttö, ja nyökkäsi hänelle päätä kun hän meni ohitse.

Viimein talon tyttö nähtävästikin huomasi, ettei hänellä ollut toiveita
-- tai ehkä oli hänen vastenmielisyytensä veljen rakastettua kohtaan
vielä suurempi kuin hänen kuivan sydämensä mieltymys pulskaan soturiin
ja kirjanpitäjään. Niin vain tapahtui, että eräänä päivänä hän
vetisteli Klaus Baasin edessä ja sanoi, ettei hän uskonut sen tytön
olevan hänen veljellensä uskollisen; se epäilys teki hänet vallan
onnettomaksi. Herra Baas tekisi oikein hyvän työn, jos vähän koettelisi
tuota tuhmaa, pientä letukkaa.

Pikku morsian oli sievä ja nokkela kuin kärppä, kun hän juosta
piiperteli pihan poikki, ja hänen silmänsä olivat kiltit ja kainot kuin
lapsen. Ehdotus mairi Klaus Baasin turhamaisuutta; ja omaatuntoaan
rauhoittaakseen, sillä se ei oikein tahtonut lakata nurisemasta, hän
vakuutti itselleen, että ehkäpä tuo pieni arka heippana oli sittenkin
oikea pikku villikissa, koska se kerran niin halukkaasti vilkui
hänenkin ikkunaansa. Ja varmaan se tulisi kuitenkin onnettomaksi
sulhasensa kanssa, sillä luultavasti oli sulho yhtä karhea ja ärtyinen
kuin isänsäkin.

Ja eräänä iltana hän siis hämärissä raa'asta ja kosteasta
talvisäästä huolimatta avasikin ikkunansa, kun tyttö ilmestyi
pihalle, ja sutkahutti hänelle pari ystävällistä sanaa. Ja jo
seuraavana päivänä he seisoskelivat yhdessä talon oven edustalla
ja juttelivat tuttavallisesti tytön kotikylästä, joka oli
Itä-Holsteinin pyökkikankailla, hänen tutuistaan, huvimatkoistaan ja
tanssissa-käynneistänsä. Tyttö ei maininnut mitään suhteestaan
vernissakauppiaan poikaan. Ja hän oli puheissaan hieman tätimäinen ja
pikkuvanha ja muuten mustaverinen ja hento, sellainen, joista
Klaus Baas ei ollenkaan pitänyt. Mutta kuitenkin hän päätti
turhamaisuudessaan kesytellä tuon pienen poloisen, ja pian hän voi
kehua häijylle vanhalle piialle saavansa tällä viikolla pikku
morsiamelta muiskun.

Ja kun tyttö pian taas tuli hänen kanssaan pakinoille, käytti Klaus
Baas hyväkseen surullista sadeilmaa ja sakeaa usvaa ja pyysi häneltä
suudelmaa, kylmin sydämin, itserakkauden ja turhamaisuuden soentamana.
"Vain yksi muisku!" hän sanoi. "Mehän ollaan jo niin hyviä ystäviä!
Totta kai nyt pikkuisen, pikkuisen pidät minusta? Yksi ainoa vain!"

Tyttö katsoi tummin, totisin silmin Klaus Baasiin ja luotti häneen,
pieni, kiltti tyttö rukka. "Niin, mutta yksi ainoa vain", hän sanoi,
"sitten ei enää koskaan!" Ja hän painausi kiltisti Klaus Baasin rintaa
vasten.

Mutta samassa ilmestyi tuo vanha, häijy kääkkä heidän eteensä ja syyti
lapsen silmille kaiken myrkyllisen pilkkansa ja kuohuvan vihansa,
kimeällä, ilkeällä äänellä; ja sanoipa vielä, että herra Baas oli ollut
hänen kanssaan liitossa!

Pikku raukka oli horjahtanut selin ovea vasten, hän katsoi tummat,
suuret silmät ammollaan kuin käärmettä, joka kähisten pyrki hänen
silmillensä. Hän heitti halveksumisen ja inhon silmäyksen Klaus Baasiin
ja juoksi pois mitään virkkamatta, kuin pieni viaton kärppä.

Tämä halpamaisuus alkoi heti teon täytyttyä ankarasti kolkuttaa Klaus
Baasin tuntoa. Kuinka hän oli kolhinut hentoa, viatonta naista!

Hän meni kotiinsa, sulkeutui kamariinsa ja supisi itsekseen:

Tämä ei enää käy päinsä! Ne Blankenesen juoksut ja viimein tämä! Kuinka
kavalsin sellaisen pienen, viattoman raukan! Pelkän itserakkauden ja
pöyhkeyteni tähden! Ei, tämä ei käy päinsä! Nyt on tehtävä työtä!!
Työtä kuin hullu! Nyt täytyy tehdä työtä, työtä niin että kuulo ja näkö
ja muisti menee! Työ on ihan hengen kysymys! Miten puutteellisia ovat
tietoni! Aionko joskus taas nolata niillä itseni kuin viime kesänä
pappilassa? Päntätä päähän nyt täytyy kuin pentele, jos haluan päästä
ylempien koulujen käyneiden tasalle! Ah, sama hulluus hänet oli taas
vallannut kuin kahdeksan vuotta sitten! Sillä eroituksella vain, että
sitä kesti kaksi päivää ja tätä kahdeksan viikkoa! Ja silloin antoi
hänelle korvatillikan äiti ja nyt hän itse! Väännetäänpä niskat nurin
tältä vetelehtimiseltä ja hummaukselta! Tee työtä, lurjus! Missä
kirjasi? Kas siinä...

Ja hän pinosi kirjat päällekkäin sängyn viereen niin että hän
kompastuisi niihin huomenna herätessään. Ja rupesi päätänsä pudistellen
ja itsekseen äksyillen ja huultaan purren maata.

Ja sitten alkoi vimmattu luku ja hammasten kiristys ja otsan rypistys
ja palava into! Sillä hän jäisi pölkkypääksi ja hänestä ei tulisi
mitään ja hän ei unohtaisi naishetakoita, jollei hän painuisi silmin
korvin työhön!

Päästyänsä tuolta kirotusta vernissakonttorista Mühlenstrasselta hän
meni aina piirikomennuskunnan kansliaan ja karkasi siellä heti kirjojen
kimppuun, joita hänellä vääpelin nurinasta huolimatta oli laatikossa.
Ja siellä hän söi kehnon, kuivan illallispalansa ja istui sitten
iltamyöhään ja luki kauppaoikeutta ja monta nidosta Englannin
liike-elämästä ja siirtomaista, ja opetteli kieliä.

Hänellä oli huono kielipää, liikemiehessä varsin merkittävä vika, eikä
hän konttorissa ollut oppinut paljon englanninkieltä, vaikka oli
melkein joka päivä sitä kuullut ja nähnyt englantilaisia kirjoja. Hän
epäili jo, tokko hän sitä kieltä koskaan oppisikaan, ja hänestä tuntui
välttämättömältä hakata kukin erikoinen lausetapa ja sen käyttö ulkoa
päähänsä; ja siinä oli työtä liiallisesti. Klaus Baas käveli
edestakaisin tuntikaudet huoneessa ja mumisi itsekseen läksyään ja
jankkasi moneen kertaan. Ja marssiessaan hän kiukusta ja vaihteen
vuoksi muutteli ääntään aina matalammaksi tai kimeämmäksi ja keikutti
päätään ja hakkasi kädellä kämmeneensä, ja koetti kaikki temput
saadakseen kielensä kääntymään ja muistin ottamaan vastaan nuot
hullusointuiset lauselmat. Ja sama urakka koitui espanjankielestäkin...

Mutta kun hän oli liehunut liiaksikin kielten kimpussa, niin hän
painausi usein yö-myöhään lueksimaan vanhoja, keltalehtisiä nidoksia,
klassillisia kaunokirjailijoita, heidän pääteoksiaan, jotka
yksinkertaisen kauneutensa ikuistamina kulkevat perintönämme polvesta
polveen: Homerosta ja Sofoklesta, Shakespeareä, Goetheä ja Schilleriä.
Hän ei tosin lukenut niitä sydämen kaipuusta eikä kauneuden ja totuuden
tulkkeina, sellaiseen hän oli vielä liian nuori ja kypsymätön ja
levoton. Ja sitäpaitsi taipuvainen omaan, välittömään elämän
näkemiseen. Hän luki ainoastaan siksi, että ne olivat lukemisen
arvoisia ja yleisesti tunnustettuja teoksia, hän luki järellään: kelpo
pojan kauniilla halulla sivistää itseään. Kovaksi onneksi oli noissa
keltaisissa niteissä sellaisiakin, jotka eivät ansaitse klassikon
kunniaa, vaan joutuvat pian unohduksiin; mutta kun hän nyt näki heidät
noiden suurten joukossa, niin hänpä tutki heitä aivan yhtä hartaasti
kuin toisiakin! Ja samalla hän luki myös historiaa, luonnontiedettä ja
uudempaakin runoutta, jos ken luotettava henkilö sitä hänelle suositti.
Se oli kirjavaa lukemista! Vasta puoliyön tienoissa hän rupesi
pitkästä, hiljaisesta päivätyöstään uuvuksissa levolle.

Ja siihen aikaan, kolmannella kolmatta ikävuodella -- liekö häntä
sitten kypsyttänyt tuo luettujen kirjain sekamelska vai vakaa työ tahi
omat elämän kokemukset, tai ehkäpä oli hänen aikansa tullut, --
kehittyi hänen luonteensa kuin kukka, joka kolmena kevätyönä aukeaa. Se
oli onnekas yhtymä elämäniloista ja sävyisää isää sekä kovaa ja totista
äitiä. Myöhään pääsi hän tosin epäselvyydestä, joka kietoo ihmistä
nuorena kuin sakea aamun usva; mutta nyt hänestä tuntui, kuin olisivat
hänen silmänsä yhtäkkiä nähneet syvemmälle asiain ytimiin, tuntui, kuin
hän olisi nähnyt elämän entistä kirjavampana ja värikkäämpänä. Ennen
hän oli aprikoinut ihmisiä ja elämän kysymyksiä ainoastaan silloin, kun
ne koskivat häntä itseänsä. Mutta nyt hänestä tuli etsijä ja tutkija ja
hän halusi vakavasti päästä arvoitusten perille. Ja kun hänen voimakas
sielunsa oli jo melkein kaksi vuotta saanut olla täydellisessä levossa
ja harjoittamatonna, niin hän riensi nyt eteenpäin ikäänkuin
äkkinäisillä sysäyksillä.

Hänen mieleensä johtuivat hänen entisen elämänsä tapahtumat ja nyt hän
ei enää ajatellut itsestään, tuosta Baas-kasvista, ainoastaan: tuossa
se vaan seisoo ja kasvaa niinkuin Jumala sen kasvaa suo... Ei, hän
ihmetteli mielessään itseänsä, ihmetteli ensin pientä paitaressua,
sitten laihaa ja haaveksivaa koulukasta, sitten pitkää kauppaoppilasta.
Ja hän ajatteli pelolla itsensä kaikkia syrjähyppyjä ja kujeita, jotka
olivat olleet eri luontoisia eri aikoina. Hän ajatteli tarkalleen
asemaansa maailmassa ja tulevaisuutensa mahdollisuuksia. Hän ei elänyt
enää pelkästään tajuttomasti, vaan koetti jo itseään arvostella.

Ennen hän ei ollut vaivannut päätään äitiään ajattelemalla. Äidin hän
oli ennen nähnyt vain työn ihmisenä, hänelle joko vastuksena taikka
hyötynä, ja hoitelemassa koko pesuutta, -- mitä muuta? Nyt hän seisoi
usein keittiön akkunan ääressä ja tarkasteli salaa äitiä ja ajatteli
hänen entistä elämäänsä ja kuinka hän oli Baasien sukuun joutunut. Ja
ajatteli kuinka äiti oli surrut, kun isä ja sisko kuolivat, ajatteli
hänen ankaraa jokapäiväistä aherrustaan. Ja hän huomasi hänen selkänsä
käyristyneen ja hapsiensa harmaantuneen. Ja hän riensi ajatuksissaan
hänen rinnalleen ja häntä auttamaan. Ei hän ollut siskoillakaan
päätänsä vaivannut: se oli ollut äidin asia. Mutta nyt hän
oli huolissaan heidän töistään, heidän luonteistaan, heidän
tulevaisuudestansa. Hanna oli jo seminaarin toisella luokalla ja Klaus
Baas näki hänestä kehittyvän kohta naisen ja piti tarkoin silmällä,
tuliko hän koulusta aina suoraa päätä kotiin, oliko hän rauhallisen
näköinen, olivatko hänen hiuksensa aina kunnossa. Sillä tuo pikku
Blankenesen kävijä sipaisikin sangen usein korvallisiaan ja
palmikoitaan huudahtaen: "Herranen aika minun tukkaani!" Riku oli
lukkosepän opissa ja kävi myöskin ammattikunnan iltakoulua. Klaus Baas
tutki tarkoin, mihin aikaan tunnit oli ja mitä tietä poika meni kouluun
ja mitä tietä tuli takaisin kotiin. Jonkun kerran hän meni häntä
odottamaan koulun kulmallekin ja seurasi salaa Rikun jälestä, kunnes
oli vakuutettu, että veikko tuli tosiaan suorinta tietä kotiin. Pikku
Johan oli nyt kaksitoista-vuotias, ja Klaus Baas antoi hänen huomata,
että hän piti huolta hänen läksynluvustaan: komenteli häntä tuon
tuostakin. Pikku Loten päätä hän silitteli isällisesti.

Äiti ihmetteli nyt hänen tyyntä ja ankaraa vakavuuttaan ja hänen
hillittyä ääntään. Ja hän vastasi jo hänelle ihmisiksi ja kysyipä
häneltä silloin tällöin neuvoa.

Kun Klaus Baasin ajatukset palasivat konttorissa-oloon, niin hän
käsitti nyt henkilöstön ja heidän työnsä entistä selvemmin. Hän ymmärsi
nyt monen seikan, joka hänestä silloin oli tuntunut kummalliselta tai
nurinkuriselta. Ja hän halusi uudestaan päästä sellaisiin töihin,
älykkäämpänä, varovaisempana ja pyrkivämpänä, -- mutta ei enää
harrastaakseen vain päivän urakkaa, vaan koko liikettä: edistääkseen
sitä sitkeydellään ja älyllään. Ja hän mietiskeli jo jotakin
merentakaista paikkaa, jossa hän saisi nähdä ja oppia yhä uutta ja
tehdä kovasti työtä ja vallitakin alallansa.

Niin oli hänestä siihen aikaan kehittymäisillään mies, tuon tyynen
katselun ja vakaan ajattelun, tuon varovaisen epäilyn, rauhallisen
arvostelun ja oman muovailunsa kautta.

Mutta eipä onnellinen ja hilpeä mies! Hänen silmänsä olivat
kahdenkolmatta vuotiaan silmiksi liian totiset, hänen huulensa liian
tiukasti supussa.

Ja kun hän lauantai-illoin, kovan viikontyön suoritettuansa, lähti
Blankeneseen, ja kun kaunis, solakka Mariechen siellä käveli hänen
kanssaan -- oli tullut taas kevät ja kesä läheni -- niin hänen
hellyytensä muuttui hyvyydeksi ja hän hillitsi intohimonsa. Siitäpä ei
tyttö taaskaan tietysti pitänyt, vaan hän sanoi: "Miksi sinä olet niin
kylmä! Viime pääsiäisenä olit paljon hellempi!" Silloin Klaus Baas
sanoi ärtyisesti: "Mutta mitä minä sitten voin, lapsipaha? Jos minä
sinuun koskenkin, niin väännät kasvojasi kuin aikoisin syödä sinut, ja
alat itkeä!" Ja silloin painui neidon pää kumaraan ja sitten koetettiin
jutella muusta; mutta koska he eivät tohtineet heittäytyä helliksi,
niin heidän sielunsa olivat kylmät ja puheenaihe loppui.

Hänen työtoverinsa sotilaskansliassa, aliupseeri, sanoi hänelle: "Te
olette aina niin hiljainen, Baas, te tapatte itsenne työllä. Täytyisi
joskus pistäytyä St. Pauliin ja päästää ruumis ja sielu valloilleen.
Vai pidättekö sitä syntinä?"

Klaus Baas kohotti päätänsä ja vastasi: "Syntinä en sitä pidä.
Mihinkäpä nuoret miespoloiset turvautuisivat tuskissaan? Mutta sinne en
mene. Olen kylliksi saanut sellaisesta kuulla ja lukea: en tahdo
hankkia muutaman hetken tähden elinkautista tautia. Ja sitäpaitsi se on
epäsiistiä." Aliupseeri vastasi silloin: "Aivan oikeassa olette, mutta
minkä sille voi? Minä vaan en jaksaisi." Klaus Baas tokaisi: "Kyllähän
se niin on, se kysyy voimia liiaksi." Mutta sitten hän painui äkäisesti
työhönsä.

Tosinhan oli hetkiä ja päiviä, jolloin hän päästi Baas-luonteensa
leiskumaan ja silloin hän mahtaili ja teeskenteli: miten hän on muka
luja eikä alennu lokaan ja miten hän on uuttera. Miten hän pian lähtee
merten taa ja tekee siellä miehuuden ihmeitä ja tulee takaisin ja ottaa
seudun pulskimman tytön vaimokseen. Sillä tytöllä pitää olla norja
vartalo ja hiukan notkuva käynti ja puhtaat, alttiit silmät! Ja ne
ajatukset olivat hänen onnensa ja autuutensa ja niistä hän suorastaan
juopui.

Mutta useimmiten hän oli raskasmielinen, hiljainen ja katkerakin.
Monasti hän iltasella, kun Hanna lieden luona valmisti ruokaa, seisoi
akkunan luona ja tuijotteli otsa rypyssä vanhaan lamppuun, joka
riuskahteli ja räsähteli ja piti vaivalla yllä surkeaa, himmeää
liekkiänsä... Ja hän tunsi kirvelevän katkerasti, että sellaista oli
juuri hänenkin elämänsä: synkkää, mustanpuhuvaa ja tympäisevää ja
rauhatonta.



XIV.


Kun hän vähän ennen sotapalveluksesta pääsyä sateisena syyskuun päivänä
kulki kotiinsa, kierreltyään paikkaa tiedustelemassa, ja oli vähän
ylpeäkin, sillä erään suuren liikkeen päällikkö oli hänelle ollut
sangen kohtelias, joten hän nyt syyllä saattoi astella iloisena ja
tuimana Wexstrassella ikäänkuin isät Heisterbergissä ennen, -- niin hän
näki ihmisvirrassa vanhan puoleisen naisen, joka koetti kadun kulmasta
päästä ostoksineen toiselle puolelle. Ja aivan lähellä Klaus Baasia
naisen jalka liukahti likaisella kivityksellä -- ja Klaun päähän
pälkähti, joko syyllä tai ei -- että matami voi loukata itsensä tai
joutua hevosten jalkoihin. Ja niin ollen hän syöksyi avuksi, mutta
kompastui silloin itse ja löi takaraivonsa ankarasti käytävän laitaan
ja pyörtyi paikalla. Mutta kun hän makasi siinä tiedottomana likaisella
kadulla ja tiuha tungos ympäröi hänet, niin sattui veli Riku tulemaan
siihen, matkalla työpajasta, ja tunsi Klaun tummasta tuuheasta tukasta,
väen välitse pilkistellessään. Hellät kädet kantoivat sitten pyörtyneen
kotiin ja siellä hän heräsi pian sekavin ajatuksin ja hänen päätänsä
särki kauheasti ja hän voi pahoin.

Kun hän seuraavana päivänä alkoi päästä ylenannatuksista, kertoi Hanna,
että Karl Eschen oli käynyt siellä hänen vointiaan tiedustelemassa.
Klaus ei ensin ollut oikein ymmärtää hänen sanojaan, mutta kuuli
kuitenkin nimen ja tunsi silloin ihanaa, selittämätöntä iloa, ja vaipui
uneen. Ja sekavissa unissa hän kulki menneen elämänsä taipaleet, --
päällä ikäänkuin harmaa, surullinen taivaslaki, joka painoi hänen
takaraivoaan, niin matalalla se oli, -- hän istui selkä koukussa kirkon
kiviaidalla ja puheli jotakin Liese Lachmannin kanssa, mutta asiasta ei
tullut selvää. Sitten hän oli olevinaan Loten vuoteen vieressä
polvillaan, niin permantoon painautuneena, että tuskin voi nähdä siskon
kasvot; mutta silloin upotti yläällä kasvava taivaan paino hänet
likaiseen, kellertävään Elbeen, ja Petter Sööt katseli vaieten hänen
menoansa. Ja kun sievät tytöt, Tuddi ja pikku Sanna, keskellä katua
hotellin edustalla Jungfernstiegillä astuivat hänen niskalleen
jalkansa, niin hän ei niitä jaksanut lykätä pois. Ja viimein hän
heräsi, mutta ei päässyt oikein tuntoihinsa, ja hän käänsi varovasti
päätänsä hakien äitiään ja sisartaan, ja kun hän heidät näki, niin hän
seurasi heidän joka liikettään sellaisella ilolla, ettei hän moista
ollut ennen koskaan tuntenut. Niin suuresti kaipasi nyt tuo avuton
sairas, joka oli unten teittömillä taipaleilla harhaillut, toisten
hellyyttä ja rakkautta.

Antje Baas koetti ansaita kaikilla mahdollisilla tavoilla, sillä hän
pelkäsi kauheasti joutuvansa ikävuosinaan lastensa hoidokkaaksi. Ja
siksi hän oli nyt vuokrannut pienen, yhden akkunan huoneen heidän
huoneistonsa vierestä; siinä oli eri ovensa eteiseen ja sen hän oli
puolestansa luovuttanut vuokralaisille. Tämä keinottelu ei ollut ensin
oikein onnistunut ja Antje oli jo aikonut siitä luopua. Sillä
ensimäinen vuokralainen, keski-ikäinen mies, oli tohtinut heittää
lemmensilmäyksiä itseensä puhtaasen ja komeaan emäntään, ja silloin
potkaisi Antje hänet heti pois. Toiselle kävi samalla tavalla siitä
syystä, että hänellä oli liian vähän liinavaatteita ja hän eli
epäsäännöllisesti. Kolmas vuokralainen taas suoritti vuokransa kolme
päivää liian myöhään. Mutta sitten tuli heille nuori nokikolari,
suoran-näköinen, jäykkä mies. Hänellä oli nokisen ammattinsa
ihmeellisenä vastakohtana hämmästyttävän monipuolinen ja siisti
vaatevarasto, -- oikeinpa voi sanoa, vaatteiden näyttely. Hänen
liinavarastonsa kelpasi; piironkinsa päällyksen hän koristi
kaikellaisilla sievillä koruilla ja puhtailla leluilla, joita hän itse
piti alinomaisella hellällä hankaamisella kiiltävinä. Ikinä ei ole
nähty niin säteileviä parranajoneuvoja tai kauniisti kimaltavia
tuhkakuppeja ja puhdasta lamppua ja pöytäkelloa kuin tämän nokikolarin.
Ja kun hän vielä jäykkyytensä ja puhtauden vimmansa ohella oli
elämältään säntillisyyden esikuva, niin Antje Baas piti häntä
mielellään vuokralaisena; eikä hän antanut nuorimman poikansa järkyttää
vakaumustaan, vaikka hän eräänä päivänä tapasi hänet pilkistelemässä
eteisestä avaimen reiästä vuokralaisen kamariin, jolloin poika
puolustuksekseen sanoi, että se nokikolari tanssii korujaan
puhdistaessa ympäri kamaria kuin hullu, kummallisilla tanssiaskelilla,
joten on sula mahdottomuus loitota avaimenreiältä. Poika sai kovan
korvatillikan ja nokikolari ei suosiosta suistunut. Sillä mitä se
muihin kuului, miten hän hyppeli omassa huoneessaan, sanoi Antje Baas.
Antje oli vuokrannut huoneen yksinomaan kolarille ja välitti viis hänen
hypyistänsä; ja hän tahtoi itsekin olla kotonansa rauhassa.

Seuraavana vuonna iski nokikolari silmänsä tyttöön, joka oli
palveluksessa jossakin Gänsemarktin lähistöllä, ja he menivät piankin
naimisiin -- ja se lankesi luonnostaan kuin köyhän kuolema, sillä tyttö
oli puhtain mitä Hampurissa piikatyttöalalla tavata saattaa. Ja se on
paljon se! Tyttösen musta puku, hänen valkea esiliinansa, hänen valkea
myssynsä olivat kuvaamattoman puhtaat: varmaankin hän käytti
jonkinlaista pulituurisaippuaa, sillä hänen poskipäänsä välkkyivät
kuin petsattu piironki. Hänen silmänsä olivat nähtävästikin
kristallilasista; alla oli jokin koneisto, joka noita lasipallosia
nokkelasti pyöritteli.

Hannakin oli yleensä mahdottoman siisti ja piti paljonkin
nokikolarista, järjestyksen miehestä, huolimatta hänen kummallisesta
kiilloitusvimmastaan; ja hän ihmetteli nyt vain sitä, miksi ei
nokikolari ollut etsinyt sellaista morsianta, joka olisi kerrassa
täyshopeaa ja sieltä täältä kristallihelyillä koristettu.

Sitten sai Antje Baas vuokralaiseksi pienen, tummatukkaisen herran,
aivan mieleisensä, ja tämä asui nyt vuosikausia heillä, vaikka vuokran
maksu silloin tällöin hakastelikin. Herra oli kotoisin Schleswigistä,
omituisesta suvusta, joka oli monasti nostanut myrskyn kotipitäjässä,
kerran koko Tanskan kuningaskunnassakin. Hänen isoisänsä, kelpo
opettaja, oli näet keski-ikäisenä nainut erään lesken, ja kun hän
silloin pääsi, vaikka myöhänlaiseen, hyvään naisen makuun, niin hän, --
sellaistahan kuuluu usein tapahtuvan,- loi piankin silmänsä vaimon
kukoistavaan tyttäreen, jonka vaimo oli tuonut ensimäisestä aviosta
uuteen kotiinsa; vaimo näet alkoi jo kuihtua. Ja silloin rakastunut
opettaja kirjoitti kaikessa vanhan Aatamin yksinkertaisuudessa kirjeen
kuninkaalle ja kysyi, eikö hän nyt saisi naida tytärpuoltaan; hänen
vaimonsa, tyttären äiti, oli näet tuumaan taipuvainen. Ja hän sai
vastauksen, että hänen on kolmen vuorokauden sisällä korjattava luunsa
valtakunnan rajain ulkopuolelle. Ja sitten asui karkoitettu hyvän aikaa
ulkomailla ja hän palasi kotimaahansa hymyilevänä ja kirkassilmäisenä
vanhuksena.

Antje Baasin vuokralainen oli tämän opettajan pojanpoika. Hän oli ensin
kotikylässään kuskipoikana ja renkinä, hiljainen ja vakava mies hän
oli. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti ruveta lähetyssaarnaajaksi ja
palvelemaan Herraa. Schleswigin nummella sattuikin olemaan kaksi
hurskasta seurakuntaa, jotka keräsivät rahat noiden penteleen
pakanakansain ja hänen hyväkseen, niin että hän saattoi käydä
yksinkertaisen koulunsa ja sitten hän matkusti Intiaan, rovastin
opetuksilla sonnustettuna ja ristikansan siunauksilla ja
kolehtirahoilla varustettuna. Mutta annas olla: liekö häntä opetettu
liian pintapuolisesti tai hutiloiden, vai ehkä hänessä oli liiaksi
isoisänsä perisynnin suolaa, ja hän itse niitä, jotka vasta neljännellä
kymmentä löytävät oman itsensä, tahi ehkä hän mieltyi liiaksi noihin
tummaihoisiin, suursilmäisiin, uneksiviin alkuasukkaihin, mieltyi koko
herkällä sielullansa: joka asiaan on monet syyt; -- niin vain kävi,
että kun hän jo monta vuotta oli ilman pahennusta hoitanut vakavaa
virkaansa, hän alkoi kirjoitella kotiinsa hävyttömiä kirjeitä. Hän
kirjoitti ensin, että hän näki Intian auringon alla kristinopin, jota
he kotimaassa, Torupissa ja Haudebüllissä, muka harjoittivat, nyt
entistä selvemmässä valossa -- ja hänen täytyi tunnustaa, että se oli
kerrassaan kelvotonta, sekä inhimilliseltä että raamatun kannalta
katsoen. Oliko siellä kotipitäjissä miestä, jonka oli tapa kääntää
toinen poskensa uudelle korvatillikalle, niinkuin Vapahtaja nimenomaan
ja selvästi oli suosittanut? Tai oliko miestä, joka antaisi
tarvitsevalle toisen hameensa, niinkuin sama herra oli ihan samoiten
määrännyt? Tai oliko siellä Paavalia, joka menisi Hampuriin ja
kääntäisi saarnoillaan tuota synnin Sodomaa? Tai ainoaakaan, joka voisi
sairaita parantaa? Ehei, sellaisia ihmeitä ei siellä ollut! Sitäpaitsi
heikäläiset olivat toisilleen kateellisia, he olivat itaroita taikka
ylpeitä, he olivat väärintekijöitä -- ja kaikkea samalla kertaa -- he
eivät olleet puolta palanutta puupenniä parempia kuin ne pakanat, joita
hänen muka piti kääntää. "Oikea Toruppin kristitty", hän lausui
seuraavassa lähetyskirjeessään, "luulee solmineensa sadalla
kirkkomatkalla ja tuhannella isämeidällä ja kolmenkymmenen markan
kolehdilla Lähetysseuralle ikuisen rauhan ylituvan Ukon kanssa: ja
sitten hän kehottelee mukavasti laakereillansa ja luulee että kaikki
muut joutuvat helvetin riihen pätsiin ja lemmon tuuttiin -- ja katsoo
yli olan noita kurjia, hänen rahoillaan käännettyjä pakanapoikia."

Mokomasta hän oli joutuva kovaan leikkiin! Näitä kirjeitä, joissa
loukattiin seurakuntaa ja rakasta Jumalaa, olisi kai vielä voitu
kärsiä, jos olisi edelleen voitu olettaa, että hän tarkoitti niillä
ylimalkaan saada kotipuolelaisia katumukseen ja parannuksen töihin;
sillä sellaiset saarnat menivät tottuneihin kuin tupakka. Mutta viimein
nousi tuo villitty kapinoimaan itse rovastia vastaan ja sanoi häntä
kirjeissään hyvin yksinkertaisesti vain pieneksi, paksuksi pallukaksi,
-- hänen hyvin täytetyn ulko-olemuksensa mukaan näet. Ja hän väitti
rovastilla olevan niin vähän selvää luonnetta, että hän samalla kertaa
saattoi olla puhdasrotuinen saksalainen ja tanskalainen, yhtaikaa
kirkollinen ja vapaamielinen, hurskas ja suruton, renki ja herra,
kuinka vaan milloinkin tarvittiin; ja hän sanoi, että rovastilla oli
niin vähän tosievankeelista omaatuntoa, että häntä voi verrata entiseen
sammakkoon, joka puhalsi mahansa tyhjää ilmaa pullollensa. Ja viimein
hän samassa kirjeessä julisti sen mielipiteensä, että maailma ja Jumala
olivat paljon, paljon suurempia kuin he siellä kotipuolessa, Jübeckin
ja Tondernin saviojien vierellä, olivat unessakaan aavistaneet. He
olivat siellä kotona tehneet Jumalasta vanhan, saidan, tuhmankopsakan
syytinkivaarin, joka määrää lellipojilleen eri perintöjä kuin muille.
Mutta hän oli nähnyt hänen ylevät, loimuavat silmänsä Intian auringon
kehrässä ja hänen uneksivan rakkautensa lempeiden pakanalasten
ruskeissa silmissä.

Siihen kamalaan kirjeesen vastattiin pikakirjeellä, jonka avulla
kapinen pukki potkittiin heti pois Herraa palvelevien lammaslaumasta.
Hän kulki sitten jollakin neuvolla satamasta toiseen ja pääsi viimein
Hampuriin -- kotipuolen armolahjathan olivat herenneet herumasta. Ja
nyt hän istui Antje Baasin pienessä vuokrakamarissa ja elätti itsensä
niukuin naukuin pianonopetuksella, käyden varattomanlaisissa perheissä,
-- sekä niillä eväillä ja rahoilla, joita hänelle toi joskus hänen
Kielissä asuva nuori veljenpoikansa, pitkän solakka käsityöläinen, --
hänen ihailijansa ja säälivä ystävänsä. Usein hän istui tuntikausin
kirjojensa ääressä, joissa oli kummallisia, käsittämättömiä
sanskriittisia variksenvarpaita -- ja hautoi kuumia ajatuksia ja
puristeli kaksin kämmenin pörröistä, tummakiharaista päätänsä niinkuin
olisi tahtonut painella sitä hiukan miellyttävämpään muotoon. Ja illan
hämärissä hän istui pienen harmonionsa edessä ja loihti siitä
merkillisen vilkkailla, pianonsoittoa muistuttavilla liikkeillä
omituisen hurisevia ja valittelevia säveleitä, jotka herättivät
kuulijain sielussa kuvan ikäänkuin äärettömistä kansanjoukoista, koko
kansakunnista, jotka rukoilivat selittämättömässä uskonhädässä,
käsiänsä väännellen, apua korkeuden valloilta.

Antje Baasilla ei kelpo luonteensa mukaisesti ollut mitään nurkumista
siinä, että hän oli selvä pakana ja että hän soitti noita surumielisiä
virsiänsä; mutta kun hänen hellästi rakastettu sairas poikansa tuli
tuosta seinän takaa kuuluvasta soitosta levottomaksi eikä saanut
rauhassa nukkua, niin hän päätti käskeä vuokralaisensa muuttamaan pois.
Lapset alkoivat silloin rukoilla pakanan puolesta, ja vihdoin sai
sairas itse vuokralaisen pelastetuksi. Ja nyt kuunteli Klaus Baas
puolihorroksissaan hänen soittoaan -- ja nuo oudot sävelet kantoivat
laineillansa jo hänet siihen maahan, mihin hän pian oli astuva, vaikkei
menosta vielä tiennyt.

Kun hän noin viikon päästä pääsi vuoteesta, tuli Karl Eschen häntä
toisen kerran katsomaan ja viipyi heillä tunnin ajan. Hän tarkasteli
hienon salavihkaa huonetta sekä Antje Baasia ja lapsia; ja Klaus Baas
iloitsi mielessään, kun näki väkensä niin sievästi ja toimessaan
häärivän töissään, ja hän ajatteli: kohottele sinä vaan hämmästyksestä
kulmakarvojasi, Karl Eschen, syytä onkin! Karl Eschen kysyi Klaus
Baasilta, kuinka hänen sotapalvelusaikansa oli kulunut. Mitä hän oli
lukenut, mitä oppinut; ja moitti häntä siitä, että hän oli tanssinut
Blankenesessa eikä ollut hankkinut itselleen Uhlenhorstin puolla oikeaa
perheseuraa. "Minä palvelin Potsdamissa", hän sanoi, "olisin teitä
muuten siinä suhteessa auttanut. Liikemiehen täytyy välttämättä tietää
seurustelumuodot, Baas. Niin, se on kaikkein tärkeintä, hänen elämänsä
ensimäinen ehto."

Vaikka Karl Eschen koetti ajatuksiaan salata, huomasi Klaus Baas, että
hän oli tahtonut nähdä hänen omaisensa ja hänen olonsa ja että hänellä
oli joitakin erikoisia suunnitelmia ja aikeita. Mutta sillä kertaa ei
Karl Eschen niitä ilmaissut. Hän tuli kuitenkin takaisin seuraavana
päivänä ja kysyi nyt Klaus Baasilta suoraan, halusiko hän lähteä hänen
kanssaan kolmeksi neljäksi vuodeksi Taka-Intiaan, A.W. Thaulerin
palvelukseen, joka oli merkittävä liike. Ja Karl Eschen kuvaili sitten
tointa ja ilmastosuhteita ja sikäläistä elämää. Klaus Baas myöntyi
heti, sydämestään riemuiten. Ja muutaman päivän päästä hän meni
mainitun A.W. Thaulerin kauppakonttoriin, vaikka olikin vielä heikko ja
päätä pyörrytti, mutta ajatus oli jo selvä, ja siellä hän sai kuulla,
että hänen olisi oltava ensimäiset kaksi vuotta Thaulerin palveluksessa
ja sitten matkustettava sisämaahan Karl Eschenin seurassa, toiminimi
A.C. Eschenin asioille ja laskuun, jonka liikkeen omistaja oli Karl
Eschenin veli; Intian sisämaassa oli tarkastettava eräs tina-alue ja
ehkä perustettava sinne kaivoskin; Eschenien isä oli näet kymmenkunta
vuotta sitten, vähää ennen kuolemaansa, saanut kiinnityksen mainittuun
alueesen eräältä velalliselta. Ja matkalle oli lähdettävä kahden viikon
kuluttua. Klaus Baas punnitsi asiaa. Ja hän merkitsi nimensä
välikirjaan ja sai runsaat käsirahat. Ja seuraavina päivinä hän kulki
reippaana matkaostoksillaan, ja sisarukset seurasivat innostuneina
hänen hommiansa, ja äiti arvostelevin ja sangen surullisin silmin.

Kaksi päivää ennen lähtöä lähetti Karl Eschenin äiti pyytämään Klaus
Baasia käymään heillä pienillä lähtiäiskekkereillä, jotka hän oli
pannut toimeen.

Klaus Baas meni ja tuli jo päiväsaikaan Escheniin, melkeinpä
juhlallisen arvokkaana -- tuli nyt ensi kertaa hienoon
porvarisperheesen. Talo oli Mittelwegin varrella, joka siihen aikaan
oli vielä sangen hiljainen katu. Vanhassa, suuressa rakennuksessa
Eschenit asuivat alakerrassa. Klaus Baas nousi portaita, ja eteisessä
hienosti puettu palvelustyttö tuli vastaan ja jätti hänet odottamaan.
Klaus Baas ihmetteli suuresti pitkänsoikean eteisen yksinkertaista,
vanhankuosista sisustusta. Sitten hän sai astua kodikkaasti valaistuun
saliin ja silmäili varovasti ympärilleen. Seinät olivat tummat,
huonekalut olivat vanhat, raskastekoiset; taulut tummapohjaiset ja
kiiltävät; matot paksut ja outoväriset. Kaikki näytti kovin
yksinkertaiselta ja hienolta.

Kun hän oli jonkun aikaa odottanut ja katsellut, astui sisään komea,
harmaahapsinen rouva ja katsoi häntä älykkäästi ja antoi kättä ja pyysi
istumaan ja istahti itsekin. Sitten hän sanoi hillitysti ja
ystävällisesti olevansa iloinen, että Klaus Baas matkusti hänen
poikansa kanssa; hän oli jo näet vuosia sitten kuullut silloin tällöin
mainittavan Klaus Baasin nimeä, silloin kun hän tuli Trimbornin
konttoriin. Ja oli täällä hiukan kujeiltukin hänen nimellään: se oli
näet niin erikoisen hauskaa tuo: "Klaus Hinrich Baas!"

Sitten hän silitti hienolla, pehmeällä kädellänsä mustaa
silkkihamettaan ja katsoi häneen viisain, harmain silmin -- ja mieltyi
hänen suoriin, ylpeihin kasvoihinsa ja virkkoi hillityn varovasti:
"Kutsuin teidät tänne aikaisemmin kuin muut, kun tahtoisin mielelläni
vaihtaa sanan pari kahden kesken teidän kanssanne. Meillä on ollut
paljon perhesuruja, minulta kuoli ensin appi, sitten kaksi lankoa ja
viisi vuotta sitten mieheni. En ole päässyt mustista", -- hän silitti
taas hamettansa -- "melkein koko avion aikana. Vain kerran elin mieheni
kanssa kolme ilon viikkoa, Italian matkalla. Vuonna 70 oli mieheni
Ranskan sodassa ja haavoittui vaarallisesti, hän ei parannut enää
oikein ja kuoli juuri siitä haavastaan, joskin vasta vuosien päästä. Ja
kun hän tuli kivulloiseksi, ei liike menestynyt enää hyvin, ja pahin
kolaus oli se, että hän viisi vuotta sitten kuoli. Vanhin poikani,
Arthur, on sitä sittemmin hoitanut, niinkuin tiedätte. Ja nyt lähtee
toinen Intiaan, -- siitä maasta ei minulla ole ollut viimeisinä
kymmenenä vuonna, mieheni sairastuttua, paljon iloa! Pyydän: olkaa hyvä
toveri minun pojalleni!"

Rouva aikoi puhua vielä; mutta hänen silmänsä täyttyivät murheen
kyynelillä ja hän ojensi vaieten Klaulle kätensä. Klaus puristi sitä ja
lausui, että häneen saa luottaa.

Samassa saapui toisia vieraita, rouva pyysi anteeksi ja meni eteiseen,
-- ja kun Klaus vielä katseli häntä, kuuli hän takaansa naisen askelia.
Hän käännähti ja -- siinä seisoi kookas, kaunis tyttö, noin
yhdeksäntoista vuotias: pää pienenlainen ja ruskeankihara. Hän tunsi
heti, että se oli Tuddi, sama, joka oli istunut maalarin huoneessa
profeetta Sephanjana punainen vaippa hartioillaan suuressa
nojatuolissa. Tyttö kumarsi kylmästi ja sanoi hiukan ylpeästi: "Minä ja
Sanna tiesimme heti kun menitte Trimbornin konttoriin, kuka te olitte,
ja mehän muistimme Laura tädin ajalta nimenne, mutta ajattelimme, että
ehkä oli teille hauskempi, ettemme siitä muille virkkaneet... Ja nyt te
matkustatte Intiaan veljeni kanssa!"

Klaus Baas selvisi heti hänen puhuessaan hämmästyksestään ja lausui
yhtä välinpitämättömästi ja ylpeästi: "Aivan niin, neiti... Mitenkä
neiti sisarenne voi?"

Tuddi huomasi, että Klaus Baas oli yhtä ylpeä kuin ennenkin, ja nyt hän
katsoi häntä jo ystävällisemmin ja vastasi: "Sanna meni kouluretkelle
Lüneburgin nummelle, viipyy siellä kaiken päivää, ja on tietysti
tullessaan niin väsynyt, että hänen kohta täytyy mennä levolle." Ja
sitten Tuddi naurahti: "Hän oli muuten sangen utelias näkemään teitä
niin pitkästä ajasta."

Samassa tuli Karl Eschen sisään ja antoi hänelle kättä ystävällisemmin
kuin tutulle konsanaan: sillä heitähän yhdisti nyt tuleva monivuotinen
toveruus. Mutta muodollisesti oli tervehdys jäykkä. Sitten tuli
saliin vanhempi veli Arthurkin, toiminimen nykyinen omistaja;
hän oli Karl Eschenin näköinen, paitsi että oli pienempi ja hintelämpi.
Hän puhui kylmästi ja hillitysti matkavarustuksista ja firmasta,
jonka palvelukseen he olivat astuneet, ja sitten omastakin
kaivosyrityksestään. Vielä tuli joukon jatkoksi pieni, laiha,
rillinokka herra, jolla oli lapsellisen viisaat silmät: hän näytti
joltakin tiedemieheltä. Vanhempi veli taputti häntä hartioihin ja
nimitti häntä Eberhard enoksi ja esitti hänet Klaus Baasille sillä
samalla nimellä: "Hänellä ei näet ole muuta nimeä; lisänimet on
hävinneet, Eberhard eno se vaan on. Ja tämä on Klaus Baas, Eberhard
eno, hän, joka lähtee velimiehen kanssa Intiaan, meidän kuululle
kaivoksellemme." -- Pieni herran tallukka katseli ystävällisesti ylös
Klaus Baasiin ja väistyi sitten vaatimattomasti syrjään ja kuunteli
vaikenevana sivullisena toisten keskustelua.

Vanhempi veli alkoi nyt hiukan huikentelevan huolettomasti kysellä
minkä mitäkin Trimbornin liikkeestä, jolloin Klaus Baas huomasi, että
se oli hyvän käytöksen ja vaikenemiskyvyn koetus, joten hän antoi hyvin
suppeita ja selviä, mutta varovaisia vastauksia. Ja kun hän huomasi,
että pikku herra tutki koko ajan syrjästä hänen kasvojaan ja Karl
Eschen katseli vuoroin häntä ja vuoroin veljeänsä, niin hän ajatteli
viekkaan tyytyväisenä kuin talonpoikainen ainakin: "Tutkikaa te vaan!
Vikevä väkevän voittaa!" Ja voitonilonsa vuoksi hänen täytyi oikein
vartioida itseään, etteivät silmät hänen ylpeyttänsä ilmaisseet.

Sitten kutsuttiin veljekset ottamaan vastaan uusia vieraita. Ja nyt
astui pikku Eberhard eno esiin sivuseinämältä ja pyysi Klaus Baasia
kanssaan sohvaan ja kyseli häneltä kaikellaista: hänen kotipuolestaan,
jonka historiaa hän tunsi, ja tiedusteli siellä säilyneitä
historiallisia tarinoita. Tuddi eli Gertrud Eschenkin astui jälleen
saliin ja hänen rinnallansa tuli nuori herra, jonka hän esitti "talon
ystäväksi" ja sanoi hänenkin matkustavan ulkomaille, Meksikoon. Tuddi
näytti äskeistä iloisemmalta tuon meksikolaisensa seurassa. "Hauskapa
nyt kuulla", hän nauroi, "kuinka Eberhard eno saa puheen johdetuksi
sinetteihin ja vanhoihin rahoihin, -- hän on näet suuri vanhain
sinettien ja rahain kokooja. Ja kuinka hän voi, herra Baas, keskustella
niistä teidän kanssanne."

"Miksei minun kanssani?" sanoi Klaus Baas sukkelasti. "Meidän puolessa
on monta vanhaa sukua." Ja hän tiesi kertoa Baasien vaakunasta, joka
oli kotoisen museon akkunassa -- ja kuinka suku oli katovuosien ja
huonon hallinnon kautta menettänyt vanhan merkittävän omaisuutensa.

Silloin hieno pikku herra haltioitui ja kyseli jos mitäkin ja sanoi:
"Sillä tavoin se aina keikahtaa kolmannessa, neljännessä polvessa.
Minun ukkoni istui vielä itse tuhdolla kun sousi laivalleen,
joka ankkuroi satamassa. Ja nyt minä tutkin kakkulat nenällä
suurennuslasilla vanhoja sinettejä ja heraldisia koristeita."

"Ja olet hampurilainen ja republikaani!" tokaisi sievä kiharapää tyttö.

Pikku eno kohautti olkapäitään ja katsoi lapsellisen viattomasti Klaus
Baasiin ja kertoi, että Eschenit olivat samaa sukujuurta kuin Baasit,
-- sillä erolla vain, että Eschenin sukumerkki oli Elben toisella
rannalla, Kedingenissä, talonpoikaistalon ovenkamarassa. Klaus Baas
kertoi puolestansa vanhain sukujen entisestä ja nykyisestä elämästä ja
ikivanhoista sukumuistoista ja maakuntajuhlista, joita äskettäin oli
kotipuolessa vietetty. Gertrud Eschen istui pää pystynkekassa ja
katseli Klaus Baasia sivusta kauempaa. Nuorukainen huomasi sen -- ja
huomasi myös, että entinen Tuddi kunnioitti häntä taas aivan kuin
ennen, kun hän oli tiukasti kytkenyt hänen jalkansa jakkaralle.

Klaus Baas oli tullut voitoistansa hiukan liian itsetuntoiseksi, ja
niinpä hän nyt käytti hyväkseen tilaisuutta ja nousi ylös ja meni
erään nuoren pojan luo, joka oli Eschenin perheen sukua: vain
viisitoista-vuotias. Ja Klaus Baas heristi häntä hiukan olkapäistä ja
sanoi: "Tiedätkö sinäkin, mikä minun nimeni on ja oletko kujeillut
kustannuksellani?" Mutta silloin hän huomasi, ettei poika
ymmärtänytkään ollenkaan moista tuttavuutta, vaan vetäytyi hänen
luotansa. Ja nyt Klaus Baas tuli araksi ja alakuloiseksi ja mietti
mielessänsä: "Viimeisen kerran, Klaus Baas, näytät nyt tälle seuralle,
minkälainen olet sisästä päin!" Ja hän oikaisi vartaloaan ja tekeysi
hyvin jäykäksi ja kysyi nuorelta herralta sulavasti, tiesikö hän mitä
uutta sodan huhuista; siihen aikaan, kahdeksankymmentä-luvulla heräsi
näet melkein joka vuosi huhuja uusista sotahankkeista. Poika vastasi,
että hän oli kyllä kuullut niistä koulun kentällä; mutta maisteri oli
sanonut, että ne olivat tyhjää puhetta.

Sitten meni Klaus Baas toiseen huoneesen ja tutustui suureen
nuorukaisjoukkoon, kaikki noin kahdenkymmenen ikäisiä: he keskustelivat
ikänsä mukaisesti hyvin itsetietoisen hartaasti purjeveneistä ja
kilpasouduista ja monenmoisista pallopeleistä ja muista tärkeistä
kokouksistansa. Yhtäkkiä pyrähti vielä taloon pari nuorta neitosta,
kaukaisia sukulaisia Bremenistä: olivat vasituisesti matkustaneet tänne
sanomaan hyvästiä "kiltille serkulle." Siinäkös hälistiin ja naurettiin
ja ilakoitiin ja juostiin edestakaisin; mutta Klaus Baas seisoi
totisena ja jäykkänä iloisten joukossa ja hän tunsi, että hänen oli
mahdotonta löytää notkeaa seurasävyä ja olla niin hilpeä ja vapaa kuin
muut. Ja luulipa hän huomaavansa, että he hienolla vaistollaan pitivät
häntä jonakin sukuun kuulumattoman "viidentenä pyöränä."

Suurin osa vieraista katosi vähitellen perimäiseen huoneesen, ja pian
tuli Karl Eschen viemään Klaus Baasiakin sinne. Se oli pitkänsoikea,
kodikas kamari, täydellisesti sisustettu vanhoilla, tumman kiiltävillä
huonekaluilla. Ikkunan ääressä, taustana kauniissa poimuissa riippuvat
musliiniverhot, istui hyvin vanha ja hienopiirteinen rouva, selkä
kumarassa, lumivalkea, sievä myssy hallavan harmaassa päässä, kädet
päällekkäin sylissä. Hän kohotti hiukan päätänsä ja katsoi ympärilleen,
sukua, joka oli siihen kokoontunut, ja vastaili heidän kysymyksiinsä
heikolla vanhalla äänellä. "Se on mummi", sanoi Karl Eschen, "ja
ystävät kutsuvat häntä vielä entisajan tapaan madame Escheniksi. Hän
kertoo hyvin mielellään vanhoista ajoista, ranskalais-talvesta ja
suuresta palosta, ja puhuu aivan järkevästi kaikesta, mitä on täällä
hänen ympärillään. Mutta kaikki muu, mitä on välillä tapahtunut:
sukulaisten kuolema ja yleensä koko ajan juoksu, on hänen muististaan
kadonnut. Hän luulee elävän vielä kaikkien kolmen poikansa ja
liikkeemme olevan entisessä kukoistuksessa."

Ympärillä seisovat vanhat ja nuoret puhuttelivat sangen kunnioittavasti
madamea, toiset totisina ja toiset lempeästi hymyillen. Rouva vastasi
jokaiselle totisesti tai leikillisesti. Kun Karl Eschen sitten vei
matkatoverinsa hänen luokseen ja sanoi: "Hän lähtee minun kanssani
Intiaan, mummi", niin vanhus käsitti varmaankin sanat niin, että Klaus
Baas oli muka juuri palannut Intiasta; ja siksi hopeahapsi nyt kysyi
kohteliaasti kumartaen: "Olette kai tavannut myös poikaani,
meriupseeria? Hänen nimensä on Felix, hän palvelee kadettina
Frauenlobissa."

Klaus Baas kumartui hänen puoleensa ja vastasi: "En ole nähnyt,
madame."

"No onnea matkallenne", sanoi rouva silloin kohteliaasti ja kumarsi
arvokkaasti.

Nyt tuli kamarineitsyt ja lausui hiljaa: "Taitaa olla paha madamea enää
rasittaa..." Ja vieraat palasivat toisiin huoneihin.

Jonkun aikaa pakinoi Klaus Baas vielä rouvan ja Eberhard enon kanssa ja
jätti sitten hyvästit. Karl Eschen saattoi häntä eteisen ovelle, ja
silloin Klaus Baas ihmetteli, mitä lapsen itkua kuului tuolta eteisen
päästä? Karl Eschenkin kuunteli ja sanoi: "Sehän on vaan minun pikku
siskoni. Tulkaahan mukaan, niin tulette heti tuttaviksi." Ja jatkoi
ystävällisesti: "Se on hyvin kiltti, herttainen tyttö, olen oikein
pahoillani, että minun täytyy vuosikausiksi erota hänestä."

Klaus Baas meni jälestä pieneen huoneesen, jossa oli kaksi vuodetta.
Tyttö, noin kymmenvuotias, istui sängyssä ja hieroi unisia silmiään ja
itki. Sisäkkö oli vuoteen vieressä ja houkutteli ja maanitteli häntä
nousemaan ylös ja sanoi Karl Eschenille: "Sanna nukkuu niin mielellään
aina yksin täällä vieraskamarissa, mutta nyt hänen täytyy luopua
valtakunnastaan, kun on tullut kaksi Bremenin neitiä, joiden on
päästävä tänne!"

Klaus Baas katseli ihastuksissaan sievää, ruskeapalmikkoista tyttöä,
joka leveässä, valkeassa vuoteessa istui, ja sanoi: "Vai et antaisikaan
huonettasi, vekkuli?"

Tyttö hierusteli silmiään, ja kun kuuli vieraan äänen, niin hän vastasi
itkien: "Kotiväki ei ota minua milloinkaan yhtään huomioon."

Veli vilkaisi hymyillen Klaus Baasiin ja sanoi sitten: "Tule syliin,
minä kannan sinut toiseen kamariin."

Mutta Sanna itki vaan ja uhkasi: "Minä en tahdo olla yhtään missään
tekemisissä kotiväen kanssa."

"Ohoh", virkkoi veli, "mutta sängystä sinun täytyy nousta! Jos et tahdo
olla missään tekemisissä kotiväen kanssa, niin täytyy herra Baasin
sinut kantaa sinne. Tiedätkös: tämä on se setä, joka lähtee kanssani
Intiaan."

Pikku tyttö kohotti päätänsä ja katsoi vanhaa tuttua vakailla,
harmailla silmillään ja sanoi kiltisti ja melkeinpä tyytyväisenä: "No
ottakoon hän sitten syliin."

Klaus Baas vastasi iloisesti: "No tulepa sitten." Ja hän kietoi
tottuneesti kätensä hienon, hennon lapsen ympärille, joka oli vuoteesta
aivan lämmin, ja nosti hänet seisaalleen ja kantoi hänet salakavalasti
mairitellen viereiseen huoneesen, missä oli sievä pikku vuode äidin
sängyn vieressä. Kun hän siellä oli asettanut hänet nukkumaan ja
tyttönen oli uupuneena vetänyt peiton olkapäillensä, ei Klaus Baas
malttanut olla vielä kujeilematta, vaan supatti hänelle hiljaa
ärsytellen: "Jos ne vielä tekevät sinulle pahaa, niin Jumbo, näytä
silloin hampaitasi!" Sanna avasi silloin silmänsä ja sanoi: "Herjes,
mitä tuhmuuksia! Sinä senkin Klaus Hinrich Baas!"... Ja Klaus Baas meni
nauraen huoneesta.

Kun hän tuli ovelle, niin hän näki Karl Eschenin rinnalla kynnyksellä
rouva Eschenin ja Tuddin, jotka toruskelivat leikillä äitiä ja
sanoivat: "Se on vekara tuo sinun nuorimpasi! Mitähän siitäkin vielä
tulee! Hänen kotiväkensä ei muka ota häntä yhtään huomioon, väittää!"

Rouva vastasi hymyillen: "Samalla tavalla sitä on kasvatettu kuin
teitäkin, ja ettekö te ole hyviä, kilttejä lapsia? Onhan teillä tosin
pikku raiska silmässä teilläkin, mutta voihan sen kärsiä. Mutta jos
voitte olla toisellaisia, niin olkaa sitten!"

He purskahtivat kaikki nauruun ja sanoivat Klaus Baasille hyvästit, ja
hän lähti.

       *       *       *       *       *

Kun hän seuraavana päivänä meni piirikomennuskunnan kansliaan hyvästejä
vääpelille lausumaan, niin hän kuuli matkalla varmoista lähteistä, että
tosiaan syttyisi sota. Hän kiiruhti nyt askeleitaan ja kysyi
levottomana vääpeliltä, tiesikö hän mitä varmaa asiasta? Vääpeli
katseli häntä rauhallisesti ja vastasi: "En kerrassaan mitään! Jos,
niin mitäpä sitten!"

"Se ei ole niin yksinkertaista", vastasi kiihkeästi Klaus Baas.
"Ensiksikin: kuinka pääsen kirjurin toimesta? Arveletteko, että minä
voin istua täällä, kun toiset menevät sotaan! Ja toiseksi: minun on
matkustettava huomisiltana Borussialla Intiaan."

Minkäpäs neuvon vääpeli tiesi; lyötiin kättä ja Klaus Baas meni.

Hän juoksi A.W. Thaulerin konttoriin ja tapasi siellä porraskäytävässä
Karl Eschenin: hänkin oli kuullut sodan mahdollisuudesta, jopa melkein
uskottavuudesta, ja he puhuivat nyt asiasta päällikön kanssa. Päällikkö
nykähytti olkapäitänsä ja sanoi, että tietysti heidän on matkustettava.
Mutta pojatpa puhelivat keskenään, että olisi kerrassa noloa, jos
heidän laivansa joutuisi kaapparien kynsiin, niin että heidän täytyisi
istua vankeina sillaikaa kun toiset marssivat sotaan, ja he olivat
harmissaan ja neuvottomia. Ja vasta viimeisellä hetkellä, kun jo sodan
huhutkin hälvenivät, he ajoivat matka-arkkuineen satamaan. Ja he
loittonivat illan hämärissä Borussialla Elben suuta kohti.

Pieni luja laiva kynti sitkeästi ja kovasti täristen meren aaltoja ja
puski peninkulma peninkulmalta etelää kohti. Englannin korkeat, totiset
kalkkirannat liukuivat oikealta ohitse ja sitten tuli Ranskan saaret ja
lahdelmat. Biskayan teräviä, raisuja aaltoja lämmitti jo etelän
aurinko. Gibraltarin kalliosalmessa tuli helle ja Suezin kanavalla
paistoi erämaa iltaruskossa tulipunaisena.



XV.


Kun Klaus Baas sittemmin ikämiehenä, -- sillä välin hän ehti jo toisen
kerran matkustaa noiden rantain ohi ja viettää vuosikausia kaukaisessa
idässä, -- muisteli näitä neljää ensimäistä vuottansa kuumassa
Intiassa, niin ne olivat hänestä kuin yksi ainoa pitkä kesäpäivä ja
kesäyö. Ne alkoivat loistaa hänen mielessään taas ilmielävinä ja hän
eli jälleen niiden vuosien joka tapahtuman. Niiden aikain vaiheet
vierivät hänen sielussaan kuin kummallisen kauniit ja samalla
kauhistavat kuvat, ne lehahtivat liekkiin ja sammuivat taas kuin
kynttilät. Ne tuntuivat hänestä niin ihanilta, huolimatta raskaasta
monituntisesta työstä valkeassa konttorihuoneessa Beachstreetin
varrella, sadan askeleen päässä valtamerestä, huolimatta alinomaisesta
kinastelusta ja tinkimisestä ovelan ukko Svee Hongin kanssa. Hänen
sukunsa oli asunut jo vuosisatoja samalla paikalla eikä ollut kylästään
Pohjanmeren rantamilta siirtynyt, ja hän oli ensimäisenä koko pitkästä
Baasien heimosta lähtenyt vieraille maille: siksi hänestä oli vieras
seutu ollut vieraampi kuin muista, ja paljon ihmeellisempi ja melkeinpä
kauhistava.

Pitkinä maininkeina keinuu Intian valtameri, uhkean sinisenä se
hohtelee aina kirkkaasen taivaan rantaan saakka. Kuinka kiireesti
laskee paahtava, tulinen aurinko, aivan kuin taivaslaelta pudoten: nyt
on se jo kadonnut tummenevan, korkeammin lainehtivan meren syliin.
Kuinka valkean kirkas on kuu, kuinka oudosti loimuavat sinisellä
yötaivaalla lukemattomat, oudot tähdet. Laivan vanavesi säkenöi
kaikissa sateenkaaren väreissä ja kimaltelee kuin outo koruvyö...

Klaus Baas katseli laivasta yöhön, ja katseli aaltoihin, ja tunsi, että
nyt hän matkustaa outoihin, kuumiin maihin ja kesytönten ihmislasten
pariin. Sitten hän kääntyi syvään hengittäen kannelle päin ja meni
toisten luo, jotka samassa laivassa matkustivat vieraihin kaukomaihin.
Hän puheli pulskan kapteenin rouvan kanssa, joka oli matkalla
Vladivostokiin, miehensä luona käymään: hän oli Hampurin lapsi,
itsetietoinen ja varma, ja hänen naurunsa oli iloinen.

"Onko koti-ikävä?" kysyi rouva.

"Eikös!" vastasi Klaus Baas ja rupesi nyt juttusille, ja kuunteli kun
rouva kertoi lapsistansa, jotka hän oli jättänyt Övelgönneen äitinsä
hoitoon; ja Klaus Baasista tuntui tällainen puhelu niin kotoiselta.
Sitten hän pakinoi erään englantilaisen Hongkongissa asuvan
postimestarin morsiamen kanssa, joka istui telttakatoksen alla
häävarustuksiaan ommellen. Hän oli nuorempi kuin Klaus Baas, mutta
sanomattoman tyytyväinen, kun sai matkustaa kultansa luokse, ja
ommellessaan hän hyräili iloisesti. Sitten Klaus Baas seisattui
reelingille siamilaisen upseerin viereen, joka oli paluumatkalla
Ranskan väestä, ja he keskustelivat Saksan tykkiväen hyökkäystavoista.
Ja hän kuunteli tupakkaviljelyksen omistajan leppoisia, hupaisia
juttuja, -- herra oli nyt pistäytynyt kotonaan Hollannissa, -- ja
vältti miehen lailla ansan, johon toinen häntä houkutteli, nimittäin
kontrahtirikkuriksi: lähtemään tupakanviljelijäksi Sumatraan.

Mutta sitten istahti Klaus Baas "shipping clerkin"[54] viereen, joka
matkusti erään saksalaisen firman asioissa Jokohamaan ja oleskeli
tavallisesti ruorilaatikon vieruspenkillä: siinä hän jankkasi
huutavalla äänellä japanilaisen oppikirjansa kalliita lauselmia,
vanaveden muutaman sylen päässä kohistessa. Klaus Baaskin otti silloin
taskustaan malaijinkielen sanakirjan ja opiskeli kieltä.

Illan tullen lyötiin skattia[55] kapteenin ja tupakanviljelijän kanssa;
viimemainittu tappasi aina ja sai toikata viinin illallispöytään.

Siihen aikaan kulki Hampurin ja kaukaisen idän väliä vain pieniä
höyryaluksia, eikä matkustajia nyt ollut kuin kymmenkunta. Mutta kun he
kaikki olivat toisilleen vieraita ja kun sitten pian tutustuttiin, niin
riitti juttua ja kuuntelemista liiemmältäkin.

Kuinka kimaltavat Colombon[56] yöt! Kuinka säihkyvät tähdet kirkkaalla,
syvän sinisellä taivaalla! Jättiläismäisenä kohoo rannalla musta metsä;
valkeat talot hohtavat sen helmasta, mutta valkeammat ovat maininkien
harjat, jotka hypähtävät pitkän aallonmurtajan yli, ja tähtiä
kirkkaampina loistelevat merkkitulet, joita Englannin sotalaivat
keskenään vaihtavat.

Klaus Baas seisoo pelisalongin vieressä ja katselee rannalle ja
ajattelee: tätä tietä ovat heimoni pojat vuosisatoja kulkeneet yli
valtamerten, Hollantia ja Englantia palvellen; ehkäpä joku kyläläiseni
näki jo neljäsataa vuotta sitten nämä samat kuvat. Pienillä, kurjilla
pursilla he tulivat: rosvot heitä uhkasivat ja meritauti heitä tappoi
ja rannan kareihin he musertuivat; monen moni ei palannut! Ja miten
mukavasti ja turvallisesti minä matkustan!

Ensimäinen perämies katseli rannalta hohtavaa kaupunkia, kädet syvällä
valkean takin taskuissa, ja sanoi: "Viisi vuotta sitten lähti tässä
maihin eräs nuori mies, jonka kanssa usein pakistiin minkä mistäkin.
Hän oli Berlinistä, hyvää sukua; tietääkseni hänen teki mieli tänne
Colomboon siksi, että oli kuullut puhuttavan ihmeitä tämän seudun
mukavasta elämästä ja kauniista, tummaverisistä tytöistä. Nyt hän lepää
tuolla maan mullassa, katsokaas tuota korkeaa taloryhmää, tuolla. Sen
takana on eurooppalaisten hautausmaa."

Perämies lähti viheltäen Klaus Baasin luota. "Mitä se teille kertoi?"
kysyi Karl Eschen. "Oh, eräästä nuoresta berliniläisestä vain, joka
joutui tänne ja kuoli ja kuopattiin", vastasi Klaus Baas...

"Niin, sellaista tapahtuu monasti, Baas", vastasi Karl Eschen. "Täytyy
olla valmiina kaikkeen."

He seisoivat vaieten rinnakkain ja katselivat valkeaa kaupunkia.

Yhä itään, yhä itään matkattiin monta päivää! Ja seitsemän vuorokautta
Colombosta kohosi eräänä huikaisevan kirkkaana aamuna heidän edessään
merestä Malakan niemimaa: ensin kuin etäinen utuviiva, sitten korkeita,
metsän verhoamia vuoria kosteassa auringon paahteessa väristen ja
kylpien. Niitten takana taas toisia vuoria: sinisiä, auringonsauhuisia,
vaippana valtavat aarniometsät. Aurinko paahtaa ja hautoo sitä maata
ympäri vuotta, se on sitäpaitsi hedelmällistä, kosteata. Siksipä
kasvullisuus uhkuu villin voimakkaana maan upeasta kohdusta: puu on
puun kylessä, ja niiden lomissa ruokoa, köynnöstä, jotka kilpaa
kiipivät aina korkeimpiin latvoihin. Eläimet hissuttelevat ja hiipivät
ja lentävät ja hurisevat valtavan kasviston riippukaton katveessa.

Ihminen näyttelee siinä maassa vielä vähäpätöistä osaa. Hän pysyy
kiltisti meren rannikolla siellä täällä, taikka on avannut pienen
aukeaman aarniolaaksoon kaidan polun varrelle.

Höyrylaiva saapuu suuressa kaaressa somaan lahdelmaan. Etumaisilta
metsärinteiltä, oikealta puolta, alkaa pilkoittaa pieniä, valkeita
taloja. Ja viimein näkyy rannalta, melkein piilossa suurten puiden
alla, valkea kaupunki.

Klaus Baas ja Karl Eschen löivät matkatovereille kättä ja laskeusivat
portaita myöten alas veneesen. Airot särkivät kirkkaan siniveden
kalvoa, ja pian noustiin veneestä ja oltiin muukalaisella maalla.

Rannalle kiiruhti juosten lujia, ruskeaihoisia miehiä, jotka olivat
melkein alastomia ja vetivät keveitä kaksipyöräisiä rattaita. Ja
pulskat, kirkkaan kellertävät miehet, yllä keltaiset khakit,[57]
nostivat tervehtien kätensä kirsikan punaisen turbaaninsa reunaan.
Vantterat, ruskeat, paljasjalkaiset poliisit, joilla oli siniset
univormut ja pikku käppi[58] kallellaan ohimolla, avasivat tarmokkaasti
heille tietä.

Sitten eräs nuori, samaan firmaan kuuluva herra mainitsi heitä nimeltä
ja pudisti kädestä ja vei liikepäällikön vaunujen luo, joiden eteen oli
valjastettu ponipari. Ihana, leveä katu kulkee mahdottoman korkeain
puiden varjossa, oikealla kohahtelee vielä meri, mutta vasemmalta
hohtavat jo vieri vieressä suurten englantilaisten firmain kivitalot.
Kaksi paksua kiinalaisukkoa tulee leveät röijyt liehuen ja väljät,
siniset pöksyt löyhötellen heitä vastaan ja menevät sivuitse; heidän
kömpelöt nahkalipokkaansa napsahtelevat kivitykseen.

Tuolta tulee suuri, kirjava saattue: merituuli liehuttelee
karkeatekoisen arkun valkeaa peitettä, nauraen ja laulaen astelevat
ruskeat ja mustaveriset miehet ja naiset jälestä. Heidän olkapäillään
on valkeat, joistakin neilikan kukista solmitut seppeleet, ja kirpeä
lemu leviää kadulle.

Lihava, ruskea muija seisoo paljasjaloin ravintolan ovella, ja hänen
vieressään istuu hänen muheva puolisonsa; yläpuolelle seinään on
maalattu hollantilainen kyltti.

Tuolla näkyy heidän hampurilaisen liikkeensä komea talo: alakerrassa
ovat avoimet makasiinit, yläkerrassa konttori; päärakennuksen vieressä
virkailijain asumukset.

Kaksi pitkää kiinalaispoikaa, yllä siniset, lepattavat röijyt ja höllät
polvihousut, oli paraikaa pihalla kukon tapossa. He katselivat, miten
päätön kukko huppuroi heidän edessään tanterella ja nauroivat
sieluttomasti, kulmikkaat, keltaiset kasvot jäykkinä. Nyt heitä
huudettiin ja he juoksivat luo.

"Tässä on teidän boy,[59] herra Baas."

Klaus Baas koetti katsoa poikaa kipakasti ja käskevästi ja nousi sitten
vaieten ja pää pyörällä toisten jälestä huoneesensa. -- "Onko tämä unta
vai totta?"

Konttoriin käy aamuisin raikas merituuli, joka avatuista akkunoista
puhaltelee. Vaaleissa konttoripulpeteissa, kiinalaista tekoa -- moiset
olisivat kuin kotonaan jossakin liikkeessä Alsterin rannallakin -- sekä
kirjearkeissa on hampurilaisen firman leima; voisipa hetkeksi unohtua
ja erehtyä olevansa kotimaassa. Mutta kun vain kohottaa päätänsä, niin
harha haihtuu. Seinävierillä työskentelee selkä kumarassa keltaisia
mongoleja, joilla on kiiltävän musta tukka, ja pitkien, pikimustien
palmikkojen päässä heilahtelevat kauniit, heleänsiniset rusetit.
Päällikköä vastapäätä istuu mukavasti vanha kiinalaisherra, jolla on
väljä, keltainen röijy; sääret hajalla ja pyylevänä hän istuu. Nyt hän
vetää sinisten pöksyjensä höllät lahkeet polvien yläpuolelle, nostaa
toisen lihavan jalkansa toisen päälle ja ottaa muistikirjansa ja alkaa
puhua vilkkaasti käsillään viittaillen. Se ukko on kaupungin
suurkauppias; kaikki maan tuotteet kulkevat hänen kättensä kautta:
riisi ja tina, turkikset ja pippuri ja kopra ja muskotti-hedelmät.

Klaus Baas antaa hiukan kätensä levähtää ja kuuntelee: ymmärtäisikö hän
tuosta edes jonkun malaijilaisen sanan. Konttorin lähetti, joka on
alaston, ruskea hindu, hipsuttaa äänettömin askelin ohitse. Klaus Baas
kysyy häneltä malaijiksi, milloin ensi laiva lähtee ja mikä se on?
Hindu näyttää ymmärtäneen kysymyksen, sillä hän pysähtyy ja katsoo
lempeästi Klaus Baasiin kauniilla lehmänsilmillään. Mutta vastausta ei
Klaus Baas vielä ymmärrä.

Kello viisi loppuu työ. Päivä on vielä paahteinen eikä
lawntenniskentällä ole varjoa. Mutta nuoren ruumiin täytyy saada vähän
heiskua vihreällä nurmikolla, sillä on istuttu seitsemän tuntia. Ja
mailat huiskahtelevat halukkaiden käsissä ja pallot lentävät ja ne
eroittaa mainiosti kuulaassa ilmassa. Ja siinä juostaan ja siinä
huudetaan kiistasanoja ja tullaan vallattomiksi ja puhutaan hölmöyksiä.
Ja boyt saavat juosta etsimään palloja kaukaa viidakosta. Pitkiin
aikoihin ei Klaus Baas ole palloa lyönyt, siitä, jolloin hän
kaksitoista-vuotiaana heiskui kotikylän kirkonmäellä. Ja alku on
senvuoksi hankala. Mutta hän harjoittelee ahkerasti ja hänen joukkonsa
alkaa häntä kehua ja häntä hymyilyttää. "Mitä te nauratte itseksenne,
Baas?" kysytään silloin. "Oh, ajattelin vain", hän vastaa, "jospa äiti
nyt minut näkisi!" "Pelaako sitten äitinne mielellään tennistä?"
kysytään. Silloin purskahtaa Klaus Baas kaikuvaan nauruun.

Ja pelin loputtua otetaan kylpy, ja sitten tulee päivän viehättävin
jakso: kodikas illallinen ja hauskaa yhdessäoloa aina yömyöhään. Pieni
halli on valkea ja melkoisen korkea, leveät ukset ovat katupuutarhaan
päin. Keskellä on pitkä pöytä, joka on koristettu runsaasti kukkasilla.
Sen ympärillä istutaan aterioiden, ja kunkin selän takana seisoo valpas
boy. Punkah[60] leyhyttää viileyttä katosta ja sen pyörinä tangolla
säestää yksitoikkoisesti pöytäkeskustelua. Muut olivat kaikki hienoa
sukua ja tiesivät kertoa huviloista ja puutarhoista, hevosista ja
soutu-huveista, tanssiaisista ja kesämatkoista. Ja pian tuli ilmi,
ettei Klaus Baas sellaisista osannut kertoa, mutta kun hän oli
ystävällinen ja suora ja kun hänellä oli avuja, joita he kaikki olivat
vailla: vanhan vakavuus, joka hänen silmistään kuulsi, vaikka hän olisi
nauranutkin, ja talonpoikainen kekseliäisyys, melkein viekkaus, joka
ilmeni kaikellaisissa hyödyllisissä pikkuseikoissa ja neuvoissa, niin
muut olivat hänelle herttaisen hyviä.

Intia oli hänelle uusi maailma; mutta yhtä paljon myös nämä toverit,
joiden seurassa hän ruokapöydässä istui. Vasta siellä, tuossa
pöytäseurassa, jonka jäsenten kanssa hän vietti yhdenvertaisen päiviä
aamusta iltaan, Klaus Baas kohosi siihen säätyyn, johon hän oikeastaan
jo kauan oli kuulunut. Virkkuna, uteliaana ja ihmetellen hän kuunteli
niiden juttuja ja oppi uutta kaiket illat.

Siinä kerrotaan ja sutkautellaan ja pakistaan ja ilveillään ja
nauretaan -- ja tuossa tuokiossa ilta pimenee. Silloin noustaan
pöydästä ja heittäydytään mukaviin korituoleihin, jotka on asetettu
piiriin avattujen ovien eteen. Heidän takanaan sytytetään
seinäkynttilät. Silloin ilmestyy valkeaksi rapatuille seinille
sormenkokoisia valkeita sisiliskoja: ne juoksevat ja ajelevat kärpäsiä
ja napsahuttavat leukojaan ja pudota läiskähtävät permannolle. Suuria
yöperhoja liitelee ulkoa heidän päänsä ohi huoneesen ja ne napsahtavat
seiniin ja kynttilöihin. Ulkona puutarhassa kurnuttavat ja kaakuttavat
kovalla äänellä ja julkeasti vihreät konnat; samalla aikaa laulavat ja
hyrisevät ja helistävät lukemattomat sirkat, kukin omalla nuotillansa.
Läheisellä kadulla astelevat shiksit[61] vartiossa ja hyräilevät
hiljalleen yksitoikkoista duettoansa. Puupyöräiset härkävaunut, joiden
laidoissa hulmuavat tulisoihdut, vierivät raskaasti ja hiljaa naristen
ohi. Ulkoisen yön luo kuutamo lumivalkeaksi, kuutamo, joka hohtaa
valkeana heidän kasvoillaan ja ympäröi heidät ja soodapullot pöydillä
ja sinijakkuiset, ovella seisovat boyt kalpealla, kummittelevalla
valolla. Ja vähitellen raukeaa juttu ja tunnelma vienonee ja ajatukset
liitävät arkitoimista ja nykyhetkestä kauas kotirannoille.

Ja yksi kertoo sukunsa kantaisästä, joka oli saksilainen kankuri,
föhriläinen kalastaja; toinen omasta isästänsä: kuinka kovilla hän oli
ollut vaarin kanssa liikettä laajentaessaan; kolmas kertoo äidistään:
mitä sukua, mitä suvun haaraa äiti oli ja millainen hän oli ennen
nuorena. Neljäs näyttää muille siskonsa kuvaa: katselee itse sitä
hiljaa ja kauan, kuin näkisi hänet ensi kertaa tässä kuvassa -- ja hän
kuuntelee rauhallisena ja ylpeänä kun toiset siskoa kiittelevät. Klaus
Baas vaikenee ja kuuntelee ja kysäisee silloin tällöin jotakin
varovasti ja viisaasti, ettei kertoja keskeyttäisi juttuansa. Ja kun
sillä tavalla on kertoeltu, saattaa joku nousta ylös ja mennä itsekseen
parvekkeelle, ja asettuu pilarin viereen ja seisoo siellä kauan aikaa
liikahtamatta, ja katselee yöhön ja ajattelee kotimaatansa. Viimein
nousee myös Oldenburgin poika ylös: hän on pitkä, vaaleaverinen ja
pulska, hänellä on kauniit ja uljaat, mutta hieman hellät silmät. Hän
on koko seuran lemmikki. Hänkin menee ulos ja hän seisoo siellä
kauimmin. Mutta viimein hän ikäänkuin herää ajatuksistaan ja tulee
takaisin ja tempaa lasinsa ja juo sen pohjaan, ja hänen kauniissa
silmissään on synkkä tuli. Hollantilainen lääkäri on kyllä kieltänyt
häntä sekoittamasta liiaksi whiskyä soodaan, mutta hän on vastannut
että juoppous on perinnöllistä hänen suvussaan eikä hän siitä pääse. Ja
siksi hän on kaikkien muiden murheen ja rakkauden esine...

Viimein sanovat toverit toisilleen hyvää yötä ja erkanevat. Klaus Baas
ihmettelee levolle asettuessaan, kuinka häntä niin suuresti viehättävät
ihmisten kohtalot ja kuinka hänen mielikuvituksensa kutoo aina niihin
lisää. Ja hän muistelee otsa rypyssä entisiä haaveitaan, joista hän oli
pääsemättömissä siellä Elbellä hiekkakuutilla kulkiessaan. Ja hänen
päähänsä nousee taas tuo entinen epäilys: hän ei taidakaan olla luotu
kauppiaaksi, vaan lehtimieheksi, kirjailijaksi tai johonkin muuhun
sellaiseen epävakavaan toimeen.

Mutta sitten hän huomaa, että sehän onkin hänessä pelkkää maailmaan ja
elämään tutustumisen intoa. Ja silloin hän naurahtaa tyytyväisenä
turhalle huolelleen ja hän ajattelee taas turvallisesti elämän kirjavia
kuvia. Ja niissä mietteissä hän kiitää kuin kirjavalla satupurrella,
viirit ja liput liehuen, unten untuvalaan. Mutta huomisaamuna tekee
velvollisuuden tunto ja toiminnan ilo ja voiton halu hänestä jälleen
täysverisen kauppamiehen.

Vieras, outo kieli tuotti hänelle ensin paljon huolta. Hänen oli vaikea
oppia joustavuutta ja keveyttä ja päästä maan kauppiaiden kanssa
tavallisiin, tuttavallisiin pakinoihin: aina pyrki juttu takertumaan
yleisiin, kankeihin liikelauselmiin. Silloin sanoivat muut, ettei se
menekään sillä keinolla sellaiseen lujaan talonpojan päähän kuin hänen,
ja he neuvoivat häntä koettamaan "Sleeping dictionarya",[62] niinkuin
he kaikki muutkin. Small Streetin pikku japanittaret puhuvat
malaijinkieltä kerrassa hyvin, he sanoivat, eivätkä elämältään ja
ammatiltaan ole kansallisen käsityksensä mukaan millään muotoa huonoja
naisia. Muuten: eläköön Klaus Baas heistä nähden miten vain tahtoi;
mutta he eivät halua olla lihankiduttajia, kovan työn ja vieraalle
maalle sulkeumisen ja ainaisen kuoleman vaaran lisäksi.

Silloin lähti Klaus Baas eräänä iltana pöytäseuran kokeneimpain
veikkojen kanssa Small Streetille ja tuli alastonten, leikkiväin
lapsiparvien läpi ja solakkain klingiläis-naisten ohitse, joiden
kiiltävä hipiä kuvasteli kiinalaisten avoimista kojuista heijastelevaa
lampun valoa kuin peili, sievään palmunlehvämajaan, missä oli kammio
pieni kuin kotikylissä sänky. Ja siitä siististä kammiosta löytyi pieni
keltahipiäinen japanitar, joka tuskin ulottui Klaus Baasin
kainalokuoppaseen. Nuorukainen oli ensin sangen hämillään ja kohtelias,
mutta yhtäkkiä hänen kielenkantansa laukesi. Ja kun nyt ei muu
auttanut, niin hän jauhoi malaijia kuin poika, ja niin katosi
kulmikkuus ja majassa oli oikein kodikasta. Ihmetellen ja ihaillen hän
katseli pientä, siroa ja ystävällistä naikkosta ja viipyi hänen luonaan
heti ensi yönä viisi tuntia ja palasi siirtolaan iloisena ja keveänä,
onnellisena kuin suurenmoisesta, kauniista löydöstä. Ja hänen
omatuntonsa oli harvinaisen hyvä.

Nyt tuli vieras kieli helpommaksi oppia, kun hän kerran pääsi päästä
kiinni. Ja tuntuipa siltä, että hän pian kykenee sen avulla enempään
kuin hänen toverinsa: hän osasi paremmin kuin muut lähestyä noita
ruskeita, yksinkertaisia ja samalla niin ovelia alkuasukkaita.

Sillä välin oltiin kovassa touhussa. Aamulla oli saatava Lontoon
pörssinoteeraukset tietoon aikaisemmin kuin englantilaiset firmat ja
käännettävä ne kiireesti, ja sitten lähdettiin kaupungille ja
hierottiin kauppoja kiinalaisten liikemiesten kanssa pippuri-,
muskotti- ja tinakekojen ääressä, joissa viimemainituissa metalli oli
pieninä pyöryläisinä kakkuina, -- ja oltiin muka hyvin epäuskoisia ja
ennusteltiin puoleen ja toiseen markkinain muuttumisesta ja moitittiin
tavaraa huonoksi ja tingittiin ja ostettiin tai jätettiin valtaan.
Sitten palattiin takaisin konttoriin ja huomautettiin liikepäällikölle
minkä mitäkin tärkeätä seikkaa tai pyydettiin häntä käyttämään milloin
mitäkin uutta temppua. Ja Karl Eschen voi kertoa kunnioittavasti pian:

"Olisittepas nähnyt, kuinka kuivasti, maltillisesti ja ystävällisesti
Baas kohteli vanhaa Svee Hongia! Hänessä kunnostaa itseään vähä väliä
vanha talonpoika: hän saa sen esille kuin taskustaan siepaten.
Luulenpa, että ukolla oli hänen kanssaan niin hupaista kuin kiinalaisen
isoisänsä kanssa."

Konttoripäällikkö hymyili ja sanoi: "Ei ole maailmassa Pohjanmeren
talonpoikaa ovelampaa ihmistä. Muistanpa, miten kerran ennen muinoin
eräs Büsumin kalamies puijasi erästä Berlinin herraa. Ikinä en unohda
miten ukon kasvot loistivat: sulinta vakavuutta ja totisuutta!"

Saksalaiset eivät siihen asti olleet esiintyneet sikäläisessä
seuraelämässä, joka oli vielä umpi englantilaista. Mutta nyt esitti
Karl Eschen, että sinne olisi mentävä, sillä se oli sekä kasvattavaa
että liikkeelle hyödyllistä. Ja hän sanoi Klaus Baasille:

"Silmät auki nyt! Saatte tutustua kohta seurustelumuotojen kaikkein
hienoimpaan."

Karl Eschen tiesi, että toveri säästi rahaa kotiin viedäkseen, ja siksi
hän tarjosi hänelle juhlapukujaan ja rintapaitojaan; mutta maanpoika
oli hartevampi ja vähän lyhempi kuin hän, niin etteivät ne hänelle
sopineet. Silloin Klaus Baas tilasi kiireesti uuden harmaan puvun, ja
sitten lähdettiin kuuden miehen voimalla muukalaisten pariin, ensin
Resident councellorin[63] luo ja sitten englantilaisten toiminimien ja
hollantilaisen lääkärin vieraiksi, ja kaikkialla esitettiin heille
myös naiset. Ja pian seistiin pallopelissä pitkiä, kohteliaita
englantilaisia vastapäätä, jotka olivat yhtä hitaanlaisia illoin täällä
vihreällä kentällä kuin aamulla sähkösanomia lukiessaan: "take it easy,
Mr. Baas".[64] Ja pian tanssittiin klubin hallissa soikeakasvoisten,
jäykänpuoleisten Englannin neitojen kanssa, joilla oli hyvin
avokaulaiset seurapuvut, -- ja englantilaiset herrat hännystakissa:
"full dress", saksalaisilla valkeat "dinner-jackets".[65] Tanssiaisyö
oli painostavan paahteinen ja innokkaassa tanssissa hiottiin
likomäriksi ja kaulukset ja rintamukset kastuivat pilalle. Silloin
lähettivät saksalaiset kesken tanssia boynsa hakemaan kotoa puhtaita
kaulusvehkeitä ja muuttivat sivushuoneessa vaatetta ja astuivat jälleen
saliin uusissa, valkeissa haarniskoissa, välinpitämättöminä muka, --
kostaen siten frakkiniekoille. Ja itsetunto kohosi, ja he puhelivat nyt
arastelematta kotimaastaan ja muukalaisista ja kaikesta maailman
touhusta, ja kukkakimpusta, joka värisi aivan lähellä tuossa naisen
povella, joka kiihkeämmin kohoili.

Kotimatkalla houkutteli Oldenburgin poika Klaus Baasin vielä
Engineers-clubiin,[66] jossa myös oli pikku tanssiaiset, ja hän tanssi
siellä jonkun kierroksen. Siellä oli joitakuita half cast-tyttöjä,[67]
he olivat keskikokoisia ja uhkeita ja samalla siroja: kasvot ruskeat ja
lempeät, silmät yhtä tummat, ihanat, mustan loimuavat. Etenkin eräs
heistä oli kovin sievä ja lauhkea, ja hän liiti tanssissa kuin höyhen
-- niin tanssivat tuskin Blankenesen tytötkään -- ja hän oli Klaus
Baasille hyvin hellä, joten nuorukainen ei päästänyt tyttöä
käsikynkästään ennenkuin ovelle ilmestyi yhtäkkiä Karl Eschen. Hän oli
tullut toveriaan hakemaan ja vaati nyt vakavasti häntä pois. Ja kun
Klaus Baas ja Oldenburgin poika kotimatkalla oikein kilvalla kehuivat
tuota kaunista ja suloista tyttöä, niin Karl Eschen huomautti kuivasti:

"Aiotteko ruveta kuhertelemaan hänen kanssaan? Siitä voi tulla hyvin
epämiellyttävät seuraukset, Baas. Aiotteko naida hänet? No, onnea vaan!
Mutta minä puolestani tahdon vaaleaverikön: sillä tulee olla vaalea
tukka ja valkea hipiä! Ja sen tulee ymmärtää jotain tehdäkin."

Silloin vaikenivat nuo hurmautuneet. Ja jonkun päivän päästä Klaus Baas
näki tytön vanhemmat: isä oli paksu irlantilainen välittäjä ja äiti
keltainen ja ryppynaamainen malaiji. Silloin oli Klaus Baas jälleen
salaisesti sangen kiitollinen kelpo Karl Eschenille ja unohti sangen
pian ruskean hempukan.

Sitten he oleskelivat klubilla vähä väliä. Ja tuon suuren, pyöreän
klubipöydän ympärillä pidettiin hauskaa! Kun Peter Macdonald, joka oli
ollut täällä jo kauan ja oli melkoisesti whiskyn syövyttämä, kertoi
Singaporen ratsastuskilpailuista, joissa hän joka vuosi kävi
koettamassa onneaan, kun hän innostui ja näytti tuolilla, kuinka hän
oli ratsastanut, ja autteli puuhepoaan käsin ja jaloin laukkaan,...
silloinkos naurettiin! Hän ei yleensä välittänyt mistään muusta kuin
firmasta ja hevosista: kaikki, mitä hän sanoi, lähti hevosmaailmasta,
ja useinkin hänen puheensa olivat kaukana miellyttävästä. Eräs kiivas
Skotlannin poika, joka ei sietänyt hänen pitkulaista, kuivaa naamaansa
ja jolta hän kerran kysyi: "Mitä te hirnutte?" nakkasi sinappipurkin
vasten hänen liiviensä rintamuksia... Muudan pieni harmaahapsinen
Englannin juutalainen pistäysi siellä tuon tuostakin Rangunista[68] ja
kertoi mielijuttuaan: oli kerran nuorempana Liverpoolissa kyllästynyt
elämäänsä ja silloin hän oli konttorissaan kiinnittänyt revolverin
ruuvipihdeillä pulpettiinsa piippu itseään kohti; ja oli istunut siinä
ja tuijottanut murha-aseen suuhun koko iltapäivän -- ja alkoi yhä
enemmän epäillä aikeensa järkevyyttä, ja lopulta hän pelkäsi ja
irroitti revolverin paikaltaan ja heitti synkät ajatukset hiiteen; ja
hänelle kävikin aivan hyvin. Ja sormeaan pudistaen hän nyt varoitti
nousevaa nuorisoa: "Älkää hätäilkö turhia! Niin, älkääkä naurako!" Ja
nyt naurettiin, ja Jack Hamilton sanoi hymyillen Klaus Baasille: "The
jews are very elastic people! An anglosaxon would have done it,
surely!"[69]

Ja miten hupaista oli toisena uuden vuoden aattona! Silloin juhlittiin
Jack Hamiltonia, joka oli palvellut sikäläistä liikettä melkein
viisikolmatta vuotta ja oli nyt lähdössä takaisin Englantiin. Oli
valmistettu komeat illalliset ja hienoja juomia, paljon puheita, -- ja
kunniavieras oli sanomattoman hurmautunut ihanaan kotimaahan
pääsystänsä. Hän oli pieni ja hintelö mies, noin viisikymmen-vuotias,
mutta ijästään huolimatta paras tennispelissä koko joukossa; jäykkänä
hän nyt seisoi pöydän takana -- oli kaikkien kummaksi noussut pitämään
puhetta: elämänsä ensimäistä ja erojaispuhetta. Hän puhui ensin
elämästään täällä, lontoolaisen firmansa vanhasta konttorista,
uskollisesta palvelija-vainajastansa, ja kirkkotarhasta, jossa moni
hänen tutuistaan nukkui. Mutta sitten kodistansa Wiltshiressä, missä
asui nyt hänen veljensä, "as good as gold",[70] jonka kanssa hän oli
ennen käynyt yhdessä koulua, jonka kanssa oli viettänyt ihania,
huolettomia nuoruuden päiviä, joka niin uskollisesti oli hänelle
kirjoitellut näinä viitenäkolmatta vuonna. Ja hänen luokseen hän nyt
aikoi mennä! Hän kuvaili kuulijoille kotitalonsa ja sen huoneen, jossa
hän sitten saisi asua: akkunasta näköala ihanaan, suloiseen,
uneksittuun laaksoon! Toiset kuuntelivat hiiren hiljaa, leuka melkein
pöydän reunaan painuneena, eivätkä tohtineet katsoa ylös, sillä puhujan
äänestä he tunsivat, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Mutta kun hän
sitten lopetti, niin rynnättiin hänen ympärilleen, nostettiin hänet
ylös ja laulettiin silmät loistaen, myrskyisesti, haltioissaan: "He is
a jolly good fellow!"...[71]

Vähän ajan päästä hän painui sangen hiljaiseksi ja pyysi
vierustoveriaan saattamaan häntä kotiin, ja vastasi kummastuneiden
kysymyksiin, ettei hän voi oikein hyvin. Ja seuraavana aamuna saatiin
kuulla -- se oli sunnuntai -- että hän oli kuollut, kiitävään
keuhkokuumesen. Sitten hänet saatettiin, toiset frakeissa, toiset
valkeissa tennispuvuissa, kalmistoon, jossa ovat niin monen Hollannin
ja Englannin kelpo pojan ja nyt lukuisain saksalaistenkin nimet paateen
kaiverrettuina.

Kun höyrylaiva, jolla Jack Hamiltonin piti matkustaa, kulki hänen
hautajaistensa jälkeen avoimelle merelle saksalaisten talon
ohitse, lähtivät Klaus Baas ja Karl Eschen tapansa mukaan
sunnuntairatsastukselle. Karl Eschen oli puoli pakolla saanut
toverinsakin harjoittamaan tätä loistourheilua. "Teidän täytyy
välttämättä osata purjehtia ja ratsastaa", hän sanoi. He ratsastivat
vaieten leveää rantakatua pitkin. Viimein sanoi Karl Eschen allapäin:
"Huomasitteko, että Oldenburgilainen itki haudalla? Aavistaa, ettei hän
palaa kotiin täältä. Se on hukassa, joka ei voi luopua whiskystä...
Mutta voi se tulla terveimmällekin. Kukapa olisi aavistanut Jack
Hamiltonin kuolemaa?"

"Kahden vuoden päästä olette taas kauniisti kotona", vastasi Klaus
Baas.

"Kahden vuoden!" toisti Karl Eschen... Ja jonkun aikaa vaiettuansa hän
sanoi: "Nyt ei ole sopiva matka-aika, mutta kaivos on saatava
vesivoimalla käyntiin; tinan hinnatkin näyttävät pysyvästi kohoavan.
Päälliköllä on monet epäilyksensä eikä hän tahtoisi, että me lähtisimme
matkalle nyt, mutta veljeni kiirehtii. Kahdeksassa päivässä pääsemme
'Hyelongilla' Klangiin;[72] sieltä on sitten neljän päivän taivallus."

Klaus Baasilla oli säästöistään vielä jälellä sievä summa ja sillä hän
teki kun sattui pieniä omia kauppoja. Hän sanoi: "No sitten minä teen
heti huomenna ne turkiskaupat; voitan 300 dollaria niistä kahdesta
pakasta."

Karl Eschen heräsi haaveellisesta tunnelmastaan, vilkaisi häneen ja
sanoi: "Teillä ei ole muuta kuin ne afäärinne vain."

Moite kävi Klaus Baasin tunnolle ja hän vastasi: "Päällikkö tietää
kyllä tästä yrityksestä; hän kehoitti itse minun koettamaan onneani."

"Päällikkö"! toisti Karl Eschen. "Tiedättehän, että on niin paljon
päälliköitä, jotka keinottelevat liikkeensä selän takana; teidät on
lähetetty tänne valvomaan Hampurin liikkeen etuja. Tuollainen
yksityisyritys vivahtaa aina hiukan epähienolta, Baas. Kauppias olkoon
puhdas, aamukylvystä päiväkirjaansa! Niin on omatunto vapaa ja
ajatukset kirkkaat."

Klaus Baas puraisi huultansa; hän oli kyllä tottunut siihen, että Karl
Eschen käytti näitä retkeilyjä peitotakseen hänen moukkamaisuuttansa
kaikessa, missä se vielä ilmeni. Mutta kuitenkin se häntä loukkasi.

Karl Eschen vilkaisi häntä syrjästä ja sanoi: "Teidän asentonne on yhä
liian epävarman kumara." Ja salatarkoitukselleen nauraen hän lisäsi:
"Satulassakin omatunto olkoon puhdas ja mies sitä mukaa!"

"No, jo riittää", nauroi Klaus Baas ja kannusti ratsunsa laukkaan.

Kahdeksan päivän päästä he lähtivät kaivokselle. Oli helmikuu, ja matka
oli varsin vaivalloinen. Jo merimatkalla Klangiin tuli vastuksia, jotka
lamauttivat heidän rohkeuttaan ja voimiaan. Meri oli levoton;
höyrylaivan huonosti hoidettu kone kolkutti ja vinkui; ruoka oli
huonoa, eikä koko höyrylaivassa ollut kelvon siistiä paikkaa; heihin
tuli molempiin meritauti. Mutta vielä oli toki ilma hyvä ja länsituuli
liehtoi viileyttä. Vaan kun sitten päästiin maihin ja sydänmaan retki
alkoi, muuttui ilmakin. Milloin paahtoi päivä kuin tuli, milloin satoi
kuin saavista kaataen ja ukkonen pauhasi. He nousivat ensin jonkun
matkan veneellä virtaa myöten ylös ja kulkivat sitten jalkaisin
rämeiden poikki ja korkeiden aarniometsäin kautta, kaitoja märkiä
polkuja pitkin. Milloin tultiin pieniin malaijilaiskyliin, ja milloin
noustiin ylämäkeen kukkuloille ja painuttiin taas alas notkoon ja
puhkottiin viidakkoa, joka muistutti hiukan Holsteinin viidakoita.
Siellä näkyi tuon tuostakin käytettyjä tinakaivoksia; vähä väliä tuli
näet aho, joka oli pengottu nurin. Pimeät ja hiostavat yöt he viettivät
epämukavien pysähdyspaikkojen kojuissa. Heillä oli seuralaisina kaksi
luotettavaa hindua, molemmat klingejä, sekä eräs kiinalainen ikämies
kaupanvälittäjänä.

He tarkastivat matkalla useita kaivosalueita, joissa tina oli jyväsinä
hiekkakerrostumassa: siitä se eroitettiin vedellä huuhtelemalla. Ja he
koettivat kiinalaiselta hankkia tietoja vesivoiman saannista, työväestä
ja päiväpalkoista, metallipitoisuudesta ja metallin arvosta.

Neljäntenä päivänä he tulivat kurjassa tilassa kaivokselle. He
hankkivat heti muutamia työmiehiä ja tutkivat, kuinka laaja alue oli,
kuinka tinapitoinen, millainen oli tarjolla oleva vesivoima, ja tekivät
pari sulatuskoetta ja kyselivät alkuasukkailta kaikellaista, mistä
eivät olleet selvillä. Ja viidentenä päivänä he päättivät, että kaivos
pidetään itse ja otetaan siitä metalli pois, koskapa he nyt kerran
olivat tänne asti tulleet ja olivat molemmat nuoria, terveitä miehiä,
ja koska kustannukset heidän arvionsa mukaan eivät nousseet yli sadan
tuhannen markan. Vielä saman päivän iltana he nauttivat yhdessä mietoa
whiskyä ja soodaa, ja olivat ensi kertaa koko matkalla, vaikkeivät
vielä oikein hyvin voineet, hyvällä tuulella.

Mutta seuraavana aamuna varhain tuli Karl Eschen toverinsa
makuusijalle, ja kun Klaus Baas heräsi, valitti kovaa vatsakipua ja
sanoi nauttineensa turhaan koleratippoja; oli ollut kovat tuskat koko
yön. Ja kun hän aikoi palata vuoteelleen, niin hän kompastui Klaus
Baasin jalkoihin ja lyyhähti voimatonna polvilleen.

Klaus Baas hypähti ylös ja auttoi hänet vuoteelle ja herätti
seuralaiset, jotka nukkuivat toisessa majassa, ja kyseli
unenpöpperöiseltä kiinalaiselta lääkäriä ja rahvaan lääkkeitä, ja hän
lähetti klingit jotensakin vähillä toiveilla juoksemaan rankkasateesta
huolimatta lähimpiin pysähdyspaikkoihin tiedustelemaan, tokko siellä
sattuisi olemaan lääkäriä tai jotain taitomiestä. Mutta kun Klaus Baas
sitten haki lääkkeitä pienestä matkalippaasta, kertoi sairas
taistelleensa jo monta viikkoa tätä tautia vastaan ja koettaneensa
turhaan lääkkeitä; mutta veli oli tahtonut saada tämän kaivosasian
tavalla tai toisella mitä kiiruimmin ratkaistuksi. Sairaan täytyi vähä
väliä nousta vuoteesta ja hän oli jo niin heikko, että hänen oli
turvauduttava toverinsa käsipuoleen. Klaus Baas näki, että hän oli
kaiken yötä ulostanut melkein selvää verta; ja päätti kaikin mokomin
lähteä huomisaamuna, vaikka vasten sairaan tahtoa, paluumatkalle
rannikolle.

Mutta illalla tuli kova kuume, ja puoliyöstä heikkonivat Karl Eschenin
voimat niin, että hän huononi silminnähtävästi. Kuume kai lamautti
hänen lujan tahtonsa, sillä hän ilmaisi nyt salaiset kuoleman
ajatuksensa suoraan. Hän sanoi Klaus Baasille, sanoi luonnottoman
rauhallisesti, että kun tästä nyt "tulee loppu", hänen oli otettava
rahat ja paperit, jotka olivat hänen taskuissaan, ja luettava kirjeet.
Ja vähät voimansa ponnistaen hän saneli valtakirjan ja piirsi sen alle
nimensä ja sanoi: "Huomen oli ensi päivä, jolloin aioin jotakin
liikkeemme hyväksi toimittaa; ja nyt minun täytyy kuolla."

Ja vähän ajan päästä hän lisäsi: "Veljeni ei ole kyvytön liikemies,
mutta hän on vaimoaan kohtaan heikko... Te ehditte vielä pitkälle,
Baas... Kun teille hyvin käy, niin muistakaa vähän äitiäni; on hirveää
ajatella, että hän joutuu puutteesen."

Klaus Baas tarttui nyt hänen polttavaan käteensä ja lupasi rehellisesti
ja miehen sanalla pitää huolta hänen äidistään. Ja hän puristi lujemmin
Karl Eschenin kättä ja vakuutti, että kyllä hän paranee ja he
matkustavat yhdessä kotiin. Mutta kauan hän ei tätä surkeutta sietänyt
nähdä, vaan meni ulos majan ovelle.

Hän ei ollut vuosikausiin rukoillut, eikä hänellä ollut minkäänlaisia
uskonnollisia tarpeita. Ja nyt hän seisoi rankkasateessa ja tuijotti
pikimustaan pimeyteen ja tahtoi rukoilla. Ja taas yltyi rajuilma:
salamat täyttivät taivaan kuin hulmahtelevat tulisoihdut, ukkonen
jyrisi alinomaa, yhä täristävämpänä. Tuokio oli hiljaista, mutta
silloin kajahti pimeästä metsästä apinain käheä ja ilkeä rääkynä, ja
kaukana karjui tiikeri. Klaus Baasista tuntui silloin kuin ei hänen
kotimaansa Jumala täällä olisikaan tai kuin sillä ei olisi täällä
yhtään sananvaltaa ja että hänen oli mahdotonta saada tässä melussa
äänensä kuulumaan sen Jumalan korviin. Mutta kuitenkin hänen sielustaan
kohosi epätoivoinen, palava avunhuuto, ikäänkuin koetteeksi, sen
Jumalan puoleen, ja kuin hourupäinen hän rukoili "Jumalaa ja kaikkia
taivaan hyviä valtoja" pelastamaan hänen ystävänsä, "jota hän niin
kauheasti rakasti."

Mutta apua ei tullut ja hänet hylättiin tylysti, ja murheesta sekaisin
hän sai palata majaan. Siellä sairas jo houraili. Hän kertoi muka
äidille ja siskoille Intian matkastansa ja kirjoitti veljelleen pitkän
kirjeen: veli ei muka saisi myydä kaivosta polkuhintaan, sillä niillä
rahoilla hänen vaimonsa saattoi matkustaa pitkäksi ajaksi Parisiin ja
ostaa pronssiveistoksia ja silkkisiä, hienoja alushameita. Ja niin
heittelehti Karl Eschen pitkän aikaa rauhattomasti vuoteellaan: hän
virui, poloinen, omassa veressään.

Kun ilma aamuyöstä hiukan selkeni ja raikastui, niin Klaus Baas
kannatti ystävänsä majasta ulos ja istui hänen vieressään taivasalla.
Sairas tuli hetkeksi tajuihinsa ja tunsi varmasti kuolevansa ja lähetti
Klaus Baasin kautta terveisiä omaisilleen. Ja sitten hän vaipui taas
horroksiin ja näki hourenäkyjä, joista yhtä mittaa mutisi: Alsterin
purjehduksista, oivasta purjetuulesta; ja hän huusi tovereilleen
toiseen veneesen, ja ei sitten löytänyt Themsellä sopivaa laituria, ja
vähitellen hänen äänensä heikkoni hiljaiseksi, väsyneeksi valitukseksi.
Pari kertaa hän vielä huudahti kuin kaukaa, huusi äitiään, ja sitten
hervahti nuori, voimakas ruumis, ja hengitys verkkeni ja rinta liikkui
vaivalloisesti, viimein melkein väkinäisesti. Ja vihdoin hän ei
hievahtanutkaan. Klaus Baas istui vielä pitkän aikaa kumarassa hänen
ääressään ja tuijotti silmät nurin häneen ja odotti henkeään pidättäen.
Ja nousi sitten ylös.

Hän kierteli huohottaen melkein tunnin kuolleen vieressä, seisattui,
kumartui katsomaan hänen kasvojansa, ja lähti taas kävellä hoippumaan,
väänteli käsiään ja puserteli päätään ja tuska raateli hänen sieluansa
kuin pedot: Äiti raukka! Hyvä Jumala, hänen äiti raukkaansa. Tällaiset
sanomat on nyt lähetettävä! Sisko raukat! Kuinka kauhistavaa, kuinka
hirmuista! Ja minä, minä! Minun ainoa ystäväni! Mitä on nyt tehtävä?
Sana heti rannikolle!... Hän oli minulle niin hyvä ensimäisestä
konttoripäivästä saakka, ainoa ystävä! Eikä ketään, ei ketään muita! Ei
kukaan, ei kukaan ole minusta niin välittänyt!... Voi äiti raukka! Mitä
on minun nyt tehtävä? Sana rannalle, sana!... Täytyy hänet tänne
haudata...

Ja hän meni majaan ja kirjoitti lyhyen kuolinsanoman ja antoi tiedon
saamastaan valtakirjasta, mutta unohti ne jälleen taskuunsa, ja lähti
ahon poikki valitsemaan metsän rinteeltä haudan paikkaa. Hän haki ja
tuli takaisin ja tuijotti vainajaa ja meni taas metsään ja haki taas.
Ja viimein hän löysi mieleisensä paikan: mukavan komeron valtavan
varingan paksujen juurten suojassa, loivan rinteen puolivälissä: sen
puun antaisivat ihmiset varmaankin olla rauhassa. Ja hän palasi majaan,
jonne olivat jo tulleet sekä klingit että kiinalainen, ja heidän
kanssaan hän sitten kantoi ruumiin varingan juurelle, kaivoi itse
hautaa toisten kanssa ja laski ystävänsä vaippaansa käärittynä maan
syvään, ruskeaan kohtuun. Hän puhui vaikeasti vieläkin, mutta sai toki
luetuksi saksaksi isämeidän; Herran siunausta hän ei enää muistanut,
hän sanoi vain: "Lepää rauhassa, ystävä; Jumala kanssasi!"

Sitten hän lähetti apulaiset takaisin majaan ja istahti varingan
juurille, jotka kyömyilivät polven korkeudella maasta, otti taskustaan
paperia ja alkoi piirtää siihen haudan paikkaa ja merkitsi tarkoin
ilmansuunnat ja välimatkat toisista huomattavista kummuista. Ja sitten
hän kirjoitti siinä puun juurilla, haudan partaalla istuen kirjesalkku
polvilla päällikölle tarkan selostuksen Karl Eschenin kuolemasta,
edelleen Hampuriin lähetettäväksi. Ja kirjoittaessaan, jolloin joka
seikka täytyi tarkoin ajatella ja selvästi esittää, hän alkoi
rauhoittua, ja hänen sielunsa ankara kaksikymmentuntinen jännitys
laukesi. Ja niin hän kirjoitti loput, liikettä koskevat seikat, aivan
selvin ajatuksin.

Sitten hän pani kynän taskuun ja katseli hautakumpua ja tunsi enää vain
kylmää katkeruutta. Tällaista se oli elämä! Muutamassa hetkessä
työkyky, voima, kunnia, into, toiveet: tomua ja tuhkaa! Ja entä Jumala!
Ah -- Jumala! Mikä Jumala!? Voi hyväinen aika! Täytyy kiintyä aikaansa
kynsin hampain, niin kauan kuin se vielä on, ja koettaa, tokko ehtii
saada aikaan mitään! Häntä oli onni tähän asti paljon auttanut; hänellä
oli ollut hyvät vanhemmat, Laura Morgenstern oli auttanut, ja tämä
hänen ystävänsä, vainaja. Mutta nyt hän oli aivan yksin. Hänen täytyi
tarttua elämään kovin käsin ja viisaasti! Rahaa, rahaa! Mitä oli nyt
tehtävä? Miten oli viisainta menetellä? Mitä hän voisi saada toimeen
tässä asiassa? Hänellä oli valtakirja, mutta ei yritystä toteuttaakseen
rahaa. Eikä ollut liioin uskottavaa, että Arthur Eschen hänelle
lähettäisi.

Kun hän paraikaa aprikoi haudan ääressä, mitä hänen oli tehtävä, niin
hän näki vastapäätä kukkulalla kävelemässä kolme outoa miestä, jutellen
kahden kiinalaisen ja klingien kanssa, jotka hekin olivat siellä. Ja
sitten he tulivat painannetta myöten ylös hänen luokseen. Yksi
vieraista oli keski-ikäinen englantilainen, jonka hän oli nähnyt
rannikolla jo ennen ja jota oli mainittu eräiden kaivosten omistajaksi
ja koko kulmakunnan paraaksi kaivospaikan tuntijaksi. Toinen oli
saksalainen ja hänkin oli ollut rannikolla englantilaisen seurassa:
mainitsivat häntä metallisuonten hakijaksi, -- uskalikko mies, yllä
tiukka khahipuku ja huonot säärykset, parta pörröinen. Kolmantena oli
vanha kiinalainen.

He tulivat luokse, istahtivat varingan juurelle vasta luodun
hautakummun ääreen ja kysyivät kaivospaikan omistajaa. Kun Klaus Baas
vastasi, että tuo vainaja oli ollut osakas ja valtuutettu, niin
englantilainen lohdutteli: "No saapahan levätä omassa mullassaan, se ei
ole jokaisen onni." "Omassa tinassaan", tokaisi kiinalainen. Mutta
saksalainen kysyi rohkeasti: "No, entäs te?"

Klaus Baas hoksasi, että kiinalainen iski saksalaiselle silmää,
ikäänkuin sanoakseen: varovasti! Ja kun hän siinä hapuili keinoa
käyttääkseen noita tulokkaita hyväkseen ja tapaili epävarmana sanoja --
hän oli vielä aivan sekaisin äskeisestä kauheasta onnettomuudesta --
niin hän huomasi, että hän puhui kömpelösti. Ja arveli näyttävänsä
varmaan sangen saamattomalta ja tottumattomalta. Ja niinpä hän nyt
jatkoi tahallaan kömpelöön tapaansa, tuskin itsekään aavistaen vielä,
että hän koetteli houkutella heitä rohkeammiksi, sitten yhtäkkiä
karatakseen heidän kimppuunsa. Ja hän jutteli sillä avuttomalla
nuotilla hyvän aikaa, ja silloin hänessä heräsi häijy salainen
voitonilo, ja hän kysyi muka avomielisesti minkä mitäkin ja väitti
jonkun kerran vastaan. Ja kysäisipä vähä väliä ikäänkuin ei olisi
kaivossanoja tuntenut: "Mitenkäs se nyt olikaan?" Ja julisti aletun
ilveilyosansa lumoamana ja siitä innostuen, ettei hän Eschenistä juuri
pitänyt ja ettei hän oikein tiennyt, mitä hän tällä vainajan
valtakirjalla tekisi. Ja yhä haltioituen kujeesta hän salasi ovelasti
ilonsa -- hänen Iaisissahan ovat tosi ja hulluttelu eroamattomia kuin
veli ja sisko -- ja otti edestään kellertävän vuorauslaudanpään, joka
oli majan rakennuksen tähteitä, ja veti, oikeastaan mitään
ajattelematta, puukkonsa tupesta ja alkoi vuoleksia, mutta johtuipa
siitä sanomaan lapsellisen avomielisesti: että hän oli ennen halunnut
puunleikkaajaksi, mutta Eschenit olivat pakottaneet hänet, sillä hän on
orpo ja niille kaukaista sukua, liikealalle.

Englantilainen sanoi silloin huolettomasti: "Nyt olisi kai omistajan
parasta myydä kaivos, jos se on minkään arvoinen."

Hänen toverinsa naurahtivat: "Kukapa sen ostaisi?"

Klaus Baas huiskautti kieltävästi puukkoansa: "Eschenin liike on
vakuutettu siitä, että se on noin kymmenen tuhannen punnan arvoinen, ja
muutenkin: miksipä myydä? Eschenit ei sitä tee, jo liikeylpeyskin
estää. Se on selvää."

Toiset vaikenivat vähän aikaa. Ja sitten alkoi englantilainen,
välinpitämättömästi ja laiskasti kuin olisi pakinoinut tulitikun
pätkästä, jonka hän oli heittänyt tuohon eteensä Karl Eschenin
haudalle: "No sitten kai teille tulee kaivostyöt? Teillähän on
valtakirja."

Klaus Baas leikkasi aprikoiden loven keltaiseen lautaan ja vastasi
harvakseen ja alakuloisesti: "Kun en oikein ymmärrä sellaisia enkä
välitäkään; Eschenit eivät sitäpaitsi minuun luota, eivät lähetä
rahaa."

Silloin aikoi saksalainen taas avata suunsa, mutta kiinalainen esti,
vilkaisten häneen varovasti. Englantilainen kopisti lyhyen piippunsa
perät haudalle ja sanoi lauhkean miettivästi: "Weil... Mutta jos
jättäisitte meille rakennustyöt? Meillä on kaikki mitä tarvitaan:
kulit, johtoputket, huuhtomokoneet ja tarvittavat rahat. Otamme
huoleksemme koko homman; ja te maksatte tinassa."

Klaus Baas näytti säikähtävän ja oli muka epävarma. "Olisihan se kyllä
mukavaa", hän sanoi, "mutta täytyisi tehdä oikea kontrahti, ja se ei
saisi tulla kalliiksi."

Nyt vaiettiin taas vähän aikaa. Sitten sanoi englantilainen hartaasti
piippuaan sytytellen: "Kontrahdeista syntyy yleensä helposti
rettelöitä, etenkin kun maksu lankeaisi tinassa. Ehdottaisin sen
vuoksi, että jäisitte itse tänne ja valvoisitte etuanne. Me luotetaan
teihin, niin ettei tässä riitaa syntyne. Luuletteko, että saisitte
viipyä täällä?"

Klaus Baas oli muka imarruksesta mielissään ja hämillään ja sanoi
ystävällisesti: "Jos niin tahdotte, niin voinhan minä kai toistaiseksi
jäädä; ei siellä toistaiseksi olekaan ketään, joka voisi tulla sijaani.
Ja kun niin ollen joku teistäkin jää tänne, en joudu niin kauhean
yksiksenikään."

Silloin he laativat tavanmukaisen välikirjan, jonka nojalla muukalaiset
olivat sitoutuneet hankkimaan sen ja sen verran työvoimaa ja
tarvittavat koneet ja työkalut määrättyä maksua vastaan, ja kadottivat
vuokra-oikeutensa kaivokseen sikäli mikäli heille tuli maksu saadussa
tinassa "in natura" taikka päivän hintain mukaan viikottain. Klaus Baas
oli olevinaan vielä hyvin arka ja hermostunut ja toisti vähä väliä:
että hän ei voi, hän ei uskalla, että kontrahdin täytyy olla edullinen
ja moitteeton, muuten hän ei siihen suostu. Ja siten tuli kontrahdista
Eschenille hyvin edullinen.

Paikalle tuli jo seuraavana päivänä kahdeksankymmentä miestä
työkaluineen, ja tuokiossa oli kyhätty majat ja alettiin kääntää nurin
kenttää hartian väellä. Johtajat hoputtivat työväkeä alinomaa: heillä
oli nähtävästi suuri kiire päästä tinan kimppuun.

Klaus Baas istui Karl Eschenin haudan ääressä varingan juurella ja
vuoleksi laudasta ulkomuistista samallaisen kauniisti koristetun
kappaleen, jollainen oli ollut hänen synnyinkotinsa oven kamanana
Heisterbergissä; siinä oli seissut monien kauniiden kiemurain keskessä:
"Ällös toivo palkkaa taivaan: työsi palkoin ryhdy vaivaan." Se
kirjoitus tuli nyt tähänkin, ja vähä väliä hän katsahti muukalaisiin,
jotka hoputtivat työväkeä. Joskus tuli englantilainen hänen luokseen ja
pakisi ystävällisesti ja kyseli, oliko hän varoissaan, ja ilmoitti,
ettei pieni omaisuus olisi pahaksi. Silloin kohautti Klaus Baas
päätänsä, kuin puolikuuro uutta kaunista säveltä kuullen, ja sanoi:
"Niin... niin... tottahan se on", kuin uskoen rikkauksien taivaasta
tipahtavan; mutta salassa hän heille nauroi.

Ja hän kuleksi tuhman näköisenä kaivoksella ja huomasi silloin, että
suonet olivat vahvat; ja lähetti salaa kirjeen rannikolle ja pyysi
avuksi luotettavaa miestä.

Kun työskenneltiin ankarasti ja sää oli suotuisa, niin valmistui
sulattimo kahdessa viikossa, ja kaksi päivää sen jälkeen
olivat ensimäiset kaksisataa tinaharkkoa valetut ja ladottiin
härkävankkureihin. Silloin nakkasi Klaus Baas korean laudanpään pois ja
tuli reippaasti paikalle. Englantilainen kiiruhti luokse ja koetti
pidätellä häntä puheillaan ja aikoi tiliä antaessaan pistää hänen
kouraansa sadan dollarin setelin. Mutta Klaus Baas ei huolinut kuittia
eikä seteliä, vaan vertasi kuittia kuormiin, ja näki silloin, etteivät
ne lyöneet yksiin; hän luki harkot uudestaan ja jakoi kontrahdin
mukaan: nämä maksuna, nämä Eschenin liikkeelle.

Toiset ihmettelivät ja nurisivat, että tällä tavallahan nyt syntyy
rettelöitä sittenkin! Klaus Baas vastasi lyhyesti: noudattakoot
välikirjaa, tai hän kääntyy lähimpäin viranomaisten puoleen. Ja hän
meni majaansa ja istui ovella telttatuolilla koko kuutamoisen yön,
revolveri varmuuden vuoksi kädessä.

Huomenna oli jo keinottelijain kiukku lauhtunut, ja he tulivat
hänen luokseen ja sanoivat hiukan kujeillen: "No, ettekö te nyt
puunleikkausta harjoitakaan?"

Klaus Baas oli vielä liian nuori mukautuakseen samaan sukkelaan sävyyn
ja ärähti nenäkkäästi: "I am a merchant like you".[73]

Seuraavana päivänä tuli rannikolta eräs toveri, jonka liike oli
lähettänyt hänen avuksensa, ja hän jäi hänen luokseen.

Klaus Baas toimitti Hampuriin selostuksen kaivosyrityksen nykyisestä
tilasta ja kehoitti puolestaan kaivamista yhä jatkamaan, koska se
kerran oli aloitettu, sekä lähetti viikottain saadun tinan rannikolle.
Toisella kuulla tuli Arthur Escheniltä lyhyt kirje, jossa hän kiitti
kuivasti Klaus Baasin ilmoituksesta "rakkaan veljemme kuolemasta."
Liikepuolta koskevat seikat selvittäisi konttori, jossa Klaus Baas
palveli. Mutta sitten kirjoitti konttori, että heidän tehtäväkseen oli
määrätty myydä tuo "kovanonnen kaivos" mitä pikemmin, ja se oli
päättänyt lunastaa sen itse. Siten jäi Klaus Baas vielä puoleksi vuotta
konttorin palvelukseen kaivokselle. Sen jälkeen hän anoi pääsyä
takaisin konttoriin. Tuli viimeinen sydänmaassa olon päivä, viimeinen
haudalla käynti, sitten rannikolle paluu.

Nyt hän työskenteli taas vaaleankeltaisen pulpettinsa ääressä ja pelasi
tennistä vihreällä ruohikolla ja vietti illat hallissa, totisempana ja
hiljaisempana ja liikkeissään ja puheissaan hillitympänä kuin ennen. Ei
hän ollut enää joka suhteessa yhtä tyytyväinen kuin ennen: Karl
Escheniä ei ollut olemassa; Oldenburgin poika oli lähtenyt Singaporeen;
uudet tulokkaat, joita oli kaksi, olivat liian nuoria ja nulikkamaisia.
Ja kaivosretki olisi voinut luoda hänen onnensa, johtaa hänet
itsenäisempään asemaan, mutta niin ei käynyt.

Ja siksi hän istui illoin monta tuntia pienessä huoneessaan yksinään ja
lueskeli vanhoja aikakauslehtiä ja ajatteli harmitellen, kuinka kauan
hän vielä saisi odottaa, kunnes pari kolme häntä ylempää ja pystyvää
miestä siirtyisi pois ja hän saisi paremman paikan. Ja hän ajatteli,
että taitaa olla parasta kun ei yritäkään täällä, vaan lähtee
koettelemaan onneaan Hampuriin.

Niin tuli eteen kotimatka aikaisemmin kuin hän vuosi sitten oli
ajatellut.

Oliko nyt neljä vuotta siitä, kun hän oli Intiaan saapunut kauniine
haaveineen? Lepäsikö nyt siellä metsäisten, sinisten vuorten takana
varingapuun alla Karl Eschen? Eikö konttorissa Beachstreetin varrella,
joka oli ensin niin täynnä ihmeitä ja arvoituksia, ollut hänelle enää
mitään uutta? Eikö haaveksittu Intia, josta hän oli toivonut, uneksinut
oikeita edistymisensä ihmeitä, ollut häntä edistänytkään eikä näyttänyt
ihmeitä lainkaan? No niin, minkä sille voi! Tehty on tehty! Hän sai
kiittää onneaan, kun pääsi sieltä edes terveenä kotiin. Hän oli nuori
vielä, hänen oli nähtävä, eikö kotimaassa riittäisi työtä ja onnea
hänelle.

Tämä höyrylaiva oli suurempi kuin se, millä hän oli Intiaan
matkustanut. Ja kaikki paikat oli täynnä: nuoria miehiä, jotka kuin hän
straitilla[74] oltuansa palasivat kotimaahan; naineita ikämiehiä,
jotka matkustivat kotiin "for good",[75] enimmät hiukan puolivillaisia:
miehet puhelivat kursseista, rouvat leningeistä ja koristuksista, ja
istahtivat aterioitua pariksi kolmeksi tunniksi sohville loruamaan.
Saksalainen opettajatar, irlantilainen naislähetyssaarnaaja, nuori
englantilainen kauppiaan vaimo, joka tuuditti kaksoisiaan pienen
pienessä verkkovivussa.

Klaus Baas meni milloin kenenkin luo juttusille; hän puheli vanhojen
liikemiesten kanssa kaupasta ja merenkulusta, verkkaisen laiskasti, ja
kuunteli heidän naikkostensa jalokivi-esitelmiä. Mutta mieluimmin hän
istui nuoren äidin luona ja keskusteli hänen kanssaan puolisosta,
lapsista, vanhemmista. Ja hän keinutteli hiljaa vipua ja leikitteli
lasten kanssa, itsekin sellaista hellyyttä ihmetellen, niin että hänen
poskillensa syttyi hieno puna. Ja hän vakuutteli omaksi ja rouvan
kummastukseksi että babyjen sinisilmät muuttuvat ajan pitkään
ruskeiksi.

Eräänä pilvisenä, keskikesänpäivänä puolelta päivin hän palasi mukavan
matkan jälkeen Hampuriin ja meni erään matkatoverin kanssa hotelliin ja
sieltä suoraa päätä H.W. Thaulerille, hän tahtoi näet välttämättä
nähdä, eikö liike voisi tarjota hänelle jotain tointa. Mutta hän saikin
huomata, että ylemmät olivat hänen tiellään, niinkuin hän oli jo
ajatellut Intiassa; häntä ei koetettukaan kiinnittää liikkeesen; oli
ehkä saatu vihiä hänen keinotteluistaan omin nokin. Silloin hän meni
hyvinkin allapäin A.C. Eschenin konttoriin. Arthur Eschenin oli
huomattavasti hyvin vaikea nähdä lähistöllään häntä, sillä olihan
hänellä ollut hallussa velivainajan kirjeet, joissa kelpo veli oli
moittinut häntä huonoista kaupoista ja liian tuhlaavaisesta
kotielämästä. Ja hän sanoi hyvin vierovasti, että kuoleman selostus oli
ollut siksi perinpohjainen, ettei hänellä ollut enää mitään kyseltävää;
mutta äiti kai mielellään tapaisi Klaus Baasia; eikä kysynyt
sanallakaan, mitä Klaus Baas nyt kotiin palattuansa aikoi.

Silloin Klaus Baas lähti Mittelwegille ja seisoi pian vanhassa
tutussa salissa, ympärillään nuo tummat öljyväritaulut, seisoi
ystävä-vainajansa äidin edessä. Rouva Eschen itki. Klaus Baas sanoi
tulleensa ainoastaan sen vuoksi että hänen poikansa oli pyytänyt häntä
siellä käymään ja että hyvä tapa niin vaati, -- muuten hän olisi
pysynyt poissa, sillä luonnollisesti tuotti hänen näkemisensä rouvalle
vain tuskaa; ja hän oli kertonut jo kaikki tarkalleen ja totuuden
mukaisesti kirjeessä. Ja niin sanoen hän asetti pyöreälle sohvapöydälle
kolme kuihtunutta varinganoksaa, puun, jonka juurella Karl Eschen
lepäsi, ja lisäsi kuivanlaisesti ja puisevasti, että ystävä-vainaja oli
pyytänyt häntä ajattelemaan hänen äitiään, jos rouva sattuisi
tarvitsemaan hänen apuaan; sellaista tapausta hän ei tietysti toivonut
ja uskonut, mutta jos sattuisi: hän tekisi kaiken voitavansa parhaan
ystävänsä äidin tähden. Ja kun rouva ei mitään kysellyt, Klaus Baas
nousi ylös ja odotti, että rouva hyvästelisi. Rouva Eschen katsoi häntä
lempeästi kyynelten läpi ja näytti haluavan sanoa vielä jotain, tai
ehkä pyytää viipymään, mutta ojensi sitten kätensä ja puristi Klaun
kättä kovasti; mutta talossa käymään hän ei pyytänyt sanallakaan.

Kun Klaus Baas painoi salin oven kiinni ja tuli hämärään eteiseen,
raottui ovi sen päässä ja kaita laskevan päivän hohde valahti eteiseen.
Hän katsahti ovelle ja näki silloin sieltä pilkistävän nuoren tytön:
hänen irtaimilla, vaaleilla hiuksillaan hohteli valo kuin kulta. Klaus
Baas meni eteisestä portaille, ja ajatteli surevaa Eschenin rouvaa, ja
että se tyttö oli varmaankin pikku Sanna; hän olisi häntä mielellään
tavannut, Sanna oli aina ollut niin hupainen ja kiltti. Mutta samassa
aukeni Klaus Baasin takana katuovi ja kuului arastelevia askeleita, ja
Klaus Baas tunsi, että ne olivat Sannan. Tyttö arasteli yhä; mutta
vihdoin hän teki lujan päätöksen ja tuli kiireesti alas ja alkoi puhua
-- Klaus Baas luuli hänen kysyvän jotakin velivainajasta -- ja pyysi
hyvin häpeissään:

"Suokaa anteeksi, herra Baas, mutta minulla olisi pieni pyyntö...
Muistatteko, kuinka otitte silloin neljä vuotta sitten, kun olin
kymmen-vuotias, minut vuoteesta ja kannoitte toiseen huoneesen... äiti
ja sisko -- joka on nyt Meksikossa -- ja tyttö, joka silloin oli siinä,
ovat luvanneet, etteivät he hiisku siitä kellekään. Mutta teidän täytyy
myös se ehdottomasti luvata, herra Baas, olkaa nyt niin hyvä?"

Klaus Baas oli hienolle, komealle tytölle kohtelias kuin täysikäiselle
neidille ainakin -- kuinka voimakkaat, upeat huulet Sannalla oli; yhä
vieläkin niiden lomasta hampaat vähä väliä pilkistivät -- ja Klaus Baas
vastasi kohteliaasti: "Lupaan tietysti... mutta miksikä...?"

Sanna tähysteli kenkänsä kärkeä ja sanoi hämillään ja tärkeästi:
"Kun on eräs ystävä... häpeäisin faktillisesti kuollakseni, jos hän
saisi sen kuulla! Ja sitäpaitsi: hän tulisi ihan hulluksi
mustasukkaisuudesta. Olkaa nyt niin hyvä, herra Baas! Miten
taivaallista, jos voisitte vannoa, ettette siitä hiisku kellekään!"

"No minä vannon kautta sieluni", lupasi Klaus Baas ja ojensi kätensä,
-- ja piteli Sannaa kädestä, vaikka hän jo kääntyi mennäkseen. Ja
kysäisi silloin iloisesti, kädenlyönnin yhä yhdistäessä heitä:
"Ja -- osaatteko vielä matkia tiikeriä ja jalopeuraa kuin silloin,
kuusivuotiaana?" Mutta nyt väänsi Sanna arasti ja melkein peläten
kätensä irti ja meni sisään. Klaus Baas pudisti katkerasti päätänsä.
Korskea, kummallinen heimo! hän supisi ja meni kaupungille.

Hän ehti vasta illalla omaistensa luokse. He asuivat nyt uudessa
paikassa, avarammassa huoneistossa Wexstrassen varrella. Klaus Baas
ihmetteli, miten pian nuori väki kasvaa, ja istuskeli äidin
ompelupöydän vieressä, -- sekin oli sillä välin laajentunut -- ja
kyseli kaikellaista ja vastasi lempeästi nuorimpain lukemattomiin
kysymyksiin. Hän kuuli, että Laura Morgenstern oli kuollut ja että
Kalli Dau oli toisena perämiehenä samassa laivassa, joka oli
sivuuttanut heidät tulomatkalla Suezin kanavalla. Ja sitten hänen oli
lähdettävä katsomaan Hannan huonetta; Hanna oli nyt valmis opettajatar:
pyylevä ja hiukan kalpea, suora tukka vaalea, silmät hellät ja hyvät.
Antje Baas ei tietysti puhunut paljoa: istui vain ja ompeli
levähtämättä ja katsahti silloin tällöin, melkein välinpitämättömästi,
kotiin palanneesen poikaansa. Ja tulokkaan täytyi kertoa, kertoa, --
kunnes kolmetoista-vuotias Riku, joka seisoi hänen vieressään, nukahti,
painaen päänsä hänen kainaloonsa.

       *       *       *       *       *

Klaus Baas lepäili yhden päivän kotona ja purki tavaroitaan ja meni
sitten P.C. Trimbornin konttoriin. Mutta siellä kerrottiin, että vanha
päällikkö oli vielä kerran ijästään huolimatta lähtenyt pitkälle
matkalle Etelämerelle ja ettei hänelle ollut paikkaa tarjolla. Klaus
Baas tuli tällaisesta vastoinkäymisestä hyvin pahoille mielin ja kyseli
kaikilta tutuiltaan tointa, mutta ei onnistunut saamaan. Viikon
juoksenneltuaan hän näki selvästi, ettei toistaiseksi ollut edessä muu
kuin meno johonkin tavalliseen pankkiin tai laivanvarustamoon,
pikkuvirkaan, jossa sai huonon palkan ja harvoin, tuskin milloinkaan,
tilaisuutta käyttää omia aivojaan, omaa tahtoaan. Ja äitikin alkoi
katsella häneen pilkallisesti.

Eräänä päivänä, kun hän palasi taas allapäin turhalta
paikanhaku-retkeltä, hän pistäysi Alsterdammille päästyään vähäksi
aikaa Belvederen kahvilaan. Siellä hän istuskeli ja aprikoi
tulevaisuuttaan, ja oli kiukuissaan viinurille, joka ei palvellut häntä
kyllin kohteliaasti, ja ajatteli: Olisipa boyni tuolla tavalla
käyttäytynyt! Ja hänestä tuntuivat nyt -- niinkuin puolisivistyneistä
oloista kotimaahan palanneesta ainakin, -- kotoiset olot ahtailta, ja
hän mietti päänsä puhki, mitä nyt olisi tehtävä. Ja aina hän vain pääsi
siihen surulliseen tulokseen: parasta on lähteä kotimaasta pois ja
ottaa vähäpätöinen paikka Brasiliassa; sitä varten hän oli näet
kahvilaan tullutkin, keskustellakseen siitä erään tutun kanssa. Mutta
tuijotellessaan päiväpaisteiselle Jungfernstiegille hän näki sieltä
pylväiköstä päin tulevan pitkän, hoikan miehen, yllä musta helmatakki,
joka liehui keikkuvan käynnin tahtiin. Hän tuli koivet hiukan hajalla,
ja kautta korvien, jotka pörhöttivät pulskina pyöreässä päässä, paistoi
ilta-aurinko.

Tutun näkeminen oli Klaus Baasille kuin vapautus; hän nousi ylös ja
viittasi ystävää tulemaan luokseen. Heini Peters oli mahdottoman
hyvillänsä; hän kysyi, miten Karl Eschen oli kuollut, ja kertoi
kaikellaista heidän yhteisistä tutuistaan. Ja sitten hän alkoi puhua
omista hommistaan, joista hän tietysti oli hyvin innostunut. "Minulla
on nyt pieni konttori, Baas, oma saviruukku-agentuuri, kompuksena on
eräs jalo ystävä Busch, jota et vielä tunne. Erinomaisen hieno mies!"

Kiuas Baas kysyi, mitenkäs liike sitten ottaa vedelläkseen?

Silloin Heini Peters nosti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi
surullisena: "Vanhusten täytyy tietysti vähä väliä tukea. Mutta nehän
antavat rahaa niin mielellään, Klaus. Minä toivon, että se vähitellen
rupee vetelemään."

"Sinä touhuat liiaksi kaikellaisissa hommissa, jotka eivät kuulu
kauppatoimeen", sanoi epäuskoinen Klaus Baas.

Heini Peters nyökkäsi silloin totisena päätänsä ja tuli yhtäkkiä vallan
tunteelliseksi. "Nyt olen saanut senkin aikeeni toteutetuksi, Baas!
Kai muistat, että meidän suuren runoilijamme äiti nukkuu meidän
kirkkomaallamme? Mutta nyt hän ei nuku siellä enää tuntemattomana: hän
nukkuu nyt korkean lehmuksen alla teitten risteyksessä! Minä matkustan
ylihuomenna sinne, ottamaan osaa muistokiven juhlalliseen
paljastukseen... Kuulepas, mitäs arvelet, -- lähdepäs mukaan! Isä ja
äiti ihastuisivat niin kauhistavasti, ja eräät hyvät neitoset kanssa!
Hurmaavan hyviä neitoja, saat uskoa! Minä olen kertonut heille usein
sinusta! Pillit pussiin vaan nyt, tule pois! Sinähän olet vielä ihan
väsynyt ja kuitti mies! Viikon oleskelu raikkaassa meri-ilmassa
virkistää sinua!"

"Viikon oleskelu!" toisti Klaus Baas myhäillen ja siveli tuuheanlaisia
viiksiään. "Ei, veli hyvä! Viikkoa en siedä olla mokomassa maakylässä!"



XVI.


Kaupunki oli aukealla, vihreällä lakeudella. Raikas tuuli puhalteli
mereltä ja keinutti vanhain ja äsken istutettujen puiden latvoja, jotka
kohosivat milloin yksittäin ja milloin ryhmissä ja riveissä matalien,
punaisten kattojen joukosta. Kadut olivat mutkaisia, ja vähän liikkui
väkeä niiden kaidoilla käytävillä. Torin reunassa komeili suuri,
kömpelö ja ruma kirkko, ja sen kulmalla seisoivat maalaisen vankkurit
kuin mikä pieni lelu.

"Katso tuonne", huudahti Heini Peters, kohottaen pitkää kättään ja
osoittaen harmaata, satavuotista taloa heitä vastapäätä. "Tuolla
seisovat jo portailla minun vanhempani! Ah noita hyviä ihmisiä! He ovat
jo vanhanpuoleisia, Klaus, menivät naimisiin myöhään. Ah minun rakkaita
vanhuksiani! He kuolisivat surusta, jos minä lähtisin ulkomaille!"

Hän heilutti hattuaan ja kättään ja hänen takkinsa pitkät helmat
vilkuttivat myös. "Katsokaa, tässä minä tuon intialaista!" hän huusi.
"Se on vielä ihan ruskea auringon paisteesta ja kuiva kuin kapakala!"

Vanhukset antoivat vieraalle kättä ja veivät hänet aivan heti katettuun
päivällispöytään ja kysyivät kuulumisia matkalta; ja äiti hoki vähä
väliä: "Voi herranen aika, Heini, mitä jos sinun pitäisi tehdä
sellaisia matkoja!" Ja he kyselivät kaikellaista Klaus Baasin omaisista
ja niistä ajoista, jotka hän oli viettänyt samassa konttorissa heidän
Heininsä kanssa. Klaus Baas istui mukavassa asennossa ja nautti
kotipuolen ilmasta ja siitä hetkestä täysin siemauksin ja ihaili
milloin oivallisesti katettua pöytää, milloin kauniilla kuvilla
koristettuja seiniä tai noita kolmea miekkosta, jotka olivat vieraalle
niin ystävällisiä ja samalla toisilleen hassunkurisen helliä: pistivät
kätensä toistensa kainaloon ja tyrkyttivät tosilleen punaviiniä sanoen:
"Voi kuinka sinä olet hyvä!" "No mutta isä kulta!" "Pidähän nyt huolta
itsestäsi!" "Mutta ethän sinä nyt ollenkaan pidä puoliasi, lapsi
parka!" "Hei, Heini, otapas vielä pieni kulaus!"

Aterioitua tarttui Heini Peters Klaus Baasin käsikynkkään ja lähti
näyttelemään hänelle kaupungin merkillisyyksiä: kirkkoa, joka muinoin
oli ollut laajan alueen Herran huoneena, mutta oli nyt aivan liian
suuri sekä vanha ja ränsistynyt: kaupungin ylpeys ja huolen esine;
talonpoikaistaloa, jossa oli kyömyinen, reuhottava olkikatto ja siro
runkoristikko ja somilla leikkauksilla koristetut vuoliaiset: se oli
löydetty kaukaa kotiseudun yksinäisestä kylästä, pienen tammilehdon
laidasta, sinne unohdettuna ajan kiitävän virran lähteelle, ja oli
tuotu tänne ja pystytetty tupineen ja eteisineen viheriäiselle niitylle
vanhan lehmuksen varjoon, muistuttamaan nousevalle nuorisolle esi-isien
elämästä ja tavoista. Ja Heini Peters näytti kaupungin raatihuoneen:
rauhallinen, vankkapiirteinen kuva koko seudun terveestä kansasta;
äsken valmistuneen kansakoulun, jonne kaupungin pikku väki kokousi
valoisiin saleihin tai äsken istutettujen lehmusten piiriin,
leikkikentille; sekä satamaan vievän kadun ja sen varrella useita
suuria liikeyrityksiä, vanhempia ja nuorempia: hiilentuonti-liikkeen,
suuren puusepänpajan, kaksi jauhokauppaa, komean puuhovin korkeine
lankku- ja yhä korkeampine lauta- ja rimataapeleinensa. "Kas tuolla",
sanoi Heini Peters sitten, osoittaen komeaa taloa, joka oli puuhovien
vieressä, "asuu kaupungin kauniin neitonen! Mikä hurmaava olento! Hän
oli äsken ikkunassa ja näki meidät. Nyt se katosi. Minä olen jo monasti
hänestä sinulle kertonut. No, sittenpähän näet!... Ja nyt mennään
kalmistoon!"

Se oli aivan lehmusten peitossa, jotka ympäröivät sitä suorasivuisena
neliönä; mutta oli niitä piirin sisälläkin hautojen välissä. Ja
erikoisen korkeat ja kauniit olivat ne kujat, jotka jakoivat ristiin
käyden tarhan neljään osaan.

Heini Peters oli äsken heltynyt; nyt hän suorastaan haltioitui. Hänen
äänensä värähteli liikutuksesta ja hänen pitkäin jäsentensä liikkeet
olivat juhlallisen mahdikkaat. Hän viittasi haudankaivajan asuntoa:
pientä, punakattoista majaa puiden vihreässä siimeksessä. "Kas tuossa
asuu minun kallehin ystäväni! Kukaan ei tätä kirkkomaata tunne niin
perusteellisesti kuin me kaksi; kukaan ei rakasta sitä niin puhtaasti
kuin me kaksi."

Hän vei vieraansa pitkän, valkean penkin luo, joka oli käännetty illan
laskuun päin; siitä oli näköala koko kuolleitten kedolle, keltaisten
sauramojen verhoamalle. "Täällä me istutaan niin usein tunnit pitkät",
hän jatkoi. "Ah, kun aurinko laskee ja pilvet ruskottelevat sen
ympärillä, ja kun kullakin pikku kumpusella on oma varjonsa, ja kun me
saamme puhella kuolleista: ihanaa, hurmaavaa! Näetkös tuota
hautakummelia tuolla?" hän jatkoi, nyt hiljaisemmalla äänellä, "tuolla,
sitä juuri? Sinne laskettiin neljätoista vuotta sitten pitkä, paksu,
pyöreä Taneli Tamp, seudun mainittavimpia miehiä, joka painoi
kaksisataa naulaa. Ja ajattelepas tätä nyt: kun minä kolme vuotta
sitten kävelen täällä ystäväni kanssa eräänä syksyn harmaana iltana
lehmuskujissa, niin minkäs näin: hautakummelin toinen sivuseinä oli
luhistunut melkein sisään. Me avattiin aukkoa lisää ja tahdoimme nähdä,
mitä tuosta suuresta miehestä oli jälellä. Nostimme arkun kannen pois
-- ja mitäpäs luulet, että hänestä oli jälellä? Mitä oli jälellä
suuresta, kuulusta, paksusta merkkimiehestä?" Heini Peters napsahutti
sormiaan ja naurahti omituisesti, hiljaisen iloisesti ja sanoi: "Ei
tämän vertaa! Ei kerrassa mitiä!! Ja hänellä oli kaksi suurta tilaa ja
hän painoi nauloja kaksisataa! Hänen arkkunsa perästä kulki kolme
pappia... nyt: ei mitään! Ei kerrassa mitään! Pikkusen lahoa multaa
vain, hyppysellinen, linnun noukkaama! Haha -- minne hän oikein hävisi,
tuo mainio mies?"

Heini Peters naurahti hiljaa ja iloisesti, ja käveli vähän aikaa
edeltä, ja seisattui sitten ja kuiskasi: "Katsopas tänne... tätä
hautaa! Tästä syntyy vielä kerran hauskoja tarinoita! Oli näet kerran
täällä meidän kunnassa tyttö, joka oli hiukan hassahtava ja rampakin,
ja leikitteli kaiken ikänsä -- hän eli lähes kuusikymmen-vuotiaaksi, --
leikitteli pitkillä, paksuilla rautaketjuilla. Muuta hän ei tehnyt
milloinkaan: leikitteli vain leikkimistään ketjuilla, jotka kuluivat
kiiltäviksi kuin hopea hänen käsissään. Ja kun hän sitten vihdoin
kuoli, niin ei ymmärrettävästikään tahdottu enää nähdä noita ketjuja,
ja annettiin ne hänelle hautaan mukaan. No ajattelepas nyt päivää, joka
on kerran koittava: täällä aletaan lapioida ja tehdä töitä uusia
hautoja varten -- ja silloin löydetään ne ketjut! Mitä luulet
ajateltavan? Murhaa, kauheita surmatöitä ja vankeutta! Ja katsopas: ne
ketjut olivatkin tytön leluja! Että todellisuus oli merkillisempi kuin
heidän mielikuvituksensa -- sitä eivät he älyä ajatella!"

Ja Heini Peters nauroi itsekseen ja käveli edelleen. He kulkivat nyt
lehmuskujan päähän ja tulivat kahden huonosti vaalitun haudan luo.
Siellä osoitti Heini Peters taas hautaa, jolla oli vielä kummun muoto,
vaikka sitä jo ruoho ja sauramot peittivät.

"Katsopas tätä hautaa", hän sanoi ja tarttui Klaus Baasin käsipuoleen.
"Täällä eli ennen vanha rouva, jonka kaikki tunsivat, sillä hänellä oli
merkillinen kyky nähdä vain elämän nurinkuriset ja mustat ja onnettomat
puolet. Ja ei ainoastaan nähdä, vaan myös ennustaa kaikesta tulevasta
pelkkää onnettomuutta. Hän kuleksi kärtyisenä ja synkkänä kylillä, ja
jokainen väistyi hänen tieltänsä, sillä jokaisen työt ja toiveet hän
muserti samalla tuomiolla kuin omansakin, tuomiolla, joka oli aina
hänen huulillaan: 'Se on niin hullua ja nurinkurista.' Mutta kun hän
sitten kuoli ja haudattiin, niin sattuivat pappi ja haudankaivaja
ystäväni olemaan hiukan huolimattomia, sillä lapsilauma leikki ja
melusi kirkkomaalla. Ja siitä johtui, että kantajat laskivat arkun
hullusti hautaan: pääpuolen länttä kohti. Pappi ja ystäväni huomasivat
tiettävästikin sen, mutta he iskivät toisilleen silmää ikäänkuin
sanoen: 'Kas minkä hullun tempun se muija meille vielä teki!' Ja sitten
he vilkaisivat toisiinsa taas ja se merkitsi: 'Se oli hänelle
parhaiksi! Jääköön hän vaan siihen asentoon! Hän synkensi niin monta
sielua sanomalla: kaikki on niin nurinkurista, joten hän nyt voi maata
haudassakin nurin kurin.' Hauta luotiin niin ollen umpeen ja
ajateltiin, että sillä hänestä on päästy! Mutta eräänä lauantaina kun
minä tulin Hampurista tänne ja menin tuon ystäväni luo, niin hän sanoi
minulle, että hän ei ollut saanut rauhaa sen matamin vuoksi. Ensistään
siksi, että se oli ennustanut aina pahaa, ja ennustukset olivat nyt
häneen itseensä nähden käyneet toteen: hän joutui hautaan nurinpäin;
joten hän nyt -- missä ja minkälaisessa tilassa lieneekin, -- varmaan
toivottelee papille ja hänelle vaikka mitä elämän pahaa. Ja toiseksi
myös siksi, että mitenkäs sitten käy, kun hautausmaalla noustaan ylös
kuolleista ja kaikki muut nousevat ylös oikein päin, kasvot itää kohti,
josta Vapahtaja tulee eli josta aurinko nousee tai miten se nyt lie, --
ja mummo yksinään nousee takaperin: selin itään, kasvot länteen? Hän
saattaa tulla siitä suorastaan hulluksi, saattaa valittaa ylimmälle
tuomarille tai karata syyllisten kimppuun, -- sillä onpa heidän vain
oltava läsnä siinä tilaisuudessa. Tai herra ties mitä onnettomuutta
siitä saattaa koitua; niin merkillisesti vain oli asiat, ettei ystäväni
voinut päästä siltä ajatukselta rauhaan ja oli tulla ihan hassuksi. --
No, mitäs muuta: haimme samana iltana pari naapuria avuksi ja avasimme
yöllä haudan ja käänsimme mummon oikein puolin."

Heini Peters nauroi ja napsahutti sormiaan: "Eikö se ole mukavaa?
Mitä?... Eikö ole mukavaa? Mutta nyt, seuraa minua!"

"Silmää tuota", hän lausui sitten sangen vakavasti ja juhlallisesti ja
osoitti aivan uutta hautaa, joka oli kauniilla paikalla, käytäväin
risteyksessä, suurten lehmusten siimeessä, hautakivi verhottu
vaatteella. "Tässä lepää meidän suuren runoilijamme äiti." Ja asettaen
hennon kätensä hautapatsaalle hän jatkoi: "Ensin oli hän tuolla
rinteellä köyhäin puolella, mutta minä sain hänet siirretyksi tänne, ja
tässä hän nyt lepää. Olen ylpeä siitä, että sallima valitsi minut tämän
kunnianosoituksen täyttäjäksi; ja olen hommannut sinut tänne tänään
sentähden, että patsas vihitään juuri nyt iltapäivällä."

Todellakin alkoi kirkkomaalle tulla pian väkeä pyhäisissään, ken
miltäkin pikku kujalta, vanhaa ja nuorta. Sitten käveltiin edestakaisin
sivukäytävillä ja pysähdyttiin hautain luona ja kokoonnuttiin käytävien
risteykseen. Ja pian tuli lehmuskujaa pitkin pieni juhlakulkue: tuli
pikku tyttöjä opettajansa johdolla, vaaleissa puvuissa ja kukkaskorit
kädessä, tuli valtuusto, ja tulivat papit. He järjestyivät haudan
ympärille, ja rovasti astui esiin, otti samettimyssyn päästänsä ja
ylisti syvämietteisin sanoin runoilijan äitiä ja hänen poikaansa, ja
todisti, että luterilainen pappi, jos hän on voimakas persoonallisuus
ja oma olio, saattaa tunkeutua kirkonopin piikkilanka-aidan lävitse
ymmärtämään toista suurta persoonaa ja omaa oliota, vaikka tämä oli
kulkenut vapaasti omia teitänsä kirkosta ja ihmisten arvosteluista
huolimatta.

Klaus Baas oli kuudenkolmatta vanha ja hän oli viettänyt neljä vuotta
loitolla kotipuolesta ja Holsteinin valkohipiäisistä tytöistä. Hänestä
tuntui Heini Peters, joka miettien tuijotti peitettyyn patsaasen,
äitelän sentimentaalilta, juhla tarpeettomalta ja papin puhe tyhjän
hyllyvältä. Hän ajatteli: mitä touhua kahdesta olemattomasta! Ja hän
etsi ympäriltään elämää, katsellen nuorten parveen haudan toisella
puolella. Ja silloin hän näki pääkäytävän vieressä, vanhalla
hautakummulla, tumman kuusiaidan vieressä, ruskeatukkaisen tytön
vaaleassa puvussa, kahden ystävänsä seurassa. Hento sulous hohti koko
hänen olennostaan ja ympäröi hänen hienoa päätänsä. Hänen armauttaan
lisäsi vielä se, että hän oli hämillään, kun oli sattumalta joutunut
liian lähelle pääjoukkoa eikä voinut enää lähteä pois korkealta,
näkyvältä paikaltaan. Klaus Baas tuijotti ihaillen tuota ihanaa, arkaa
ilmestystä. Silloin kai sanoi joku tytölle: katso miten tuo sinua
tähystää, -- sillä tyttö vilkaisi pelästyen ja iloiten häneen, ja
nuorukainen näki hänen puhtaat silmänsä. Klaus Baasin sydän alkoi
jyskyttää melkein kuuluvasti. "Se on varmaan se puuhovin tyttö! Se on
kuullut minusta ja näki jo minut! Mikä armas, kaunis tyttö!"

Hän vilkaisi syrjästä Heini Petersiin: tämä seisoi yhä punervatukkainen
pää kumarassa: muistojen ja jalon tekonsa taakka sitä painoi. Klaus
Baas peräysi hiljaa pois joukosta ja pääsi huomiota herättämättä piirin
ulkopuolelle, ja kiersi sievoisen kaaren, löysi paikan, josta voi
katsella tyttöä paremmin. Ja hän näki haudan aidalla pienen, ruskean
kuultavan käden, hän näki hienosti kaareuvat uumat ja hennon poven,
joka liikkui ohuen vaatteen alla. Ja nyt, nyt katsoi tyttö taas aroin,
uteliain silmin häneen... Herra Jumala, miten armas!

Sitten loppuivat juhlamenot ja vanha väki lähti taas kävelemään ja
hautoja katselemaan. Lapset pyytelivät perhosia, jotka ristien välissä
liihoittelivat ja kukkasissa kuhisivat. Arvon valtuusmiehet astelivat
vakaina tarhan leveätä käytävää, ja yhtäkkiä Klaus Baas huomasi Heini
Petersin sen tytön vieressä... tyttö punehtui ja nyökäytti päätänsä
sievästi... Mutta samassa loikkasi Klaus Baas luokse, ja nousi
kummulle, missä tyttö seisoi, ja hän tarttui pieneen viileään käteen ja
kuuli Heini Petersin esittelevän: "Tämä nyt on Martje Ruhland,
puuhovilta... kuule eikö tämä juhla ollut liikuttava, Martje? Ah,
katsopas Klaus, kuinka ihmiset vaeltavat hiljaa... oi tätä pyhäisen
iltapäivän ja kalmiston rauhaa!" Mutta Klaus Baas piti yhä tytön kättä
ja unohtui aivan hänen silmiinsä, ja riemuitsi ja vaikeni. Silloin
tyttö loi katseensa arasti maahan ja virkkoi epäröiden, sangen
pehmoisella äänellä: "Minä näin teidän menevän tänään ohi... Mutta nyt
minun olisi mentävä kotiin..." Silloin Klaus Baas veti hänet alas
hautakummulta.

Ja sitten he kulkivat rinnakkain ja Klaus Baas kertoi kaikellaista:
kertoi kuinka hän ennen oli aina halunnut käydä täällä ja kuinka aika
vihdoinkin oli sen sallinut, halu voittanut; ja kuinka hän nyt oli
onnellinen. Neito katsoi häntä arasti, ja hänen silmistään kuulsi koko
hänen sielunsa: hellä, arka naisen sielu. He tulivat kastanjakäytävään
ja Klaus Baas kertoi paraikaa, miten ihanalta ja uudelta kotiseutu
hänestä tuntui. Ja he tulivat puuhoville korkeain lankku- ja
lautataapelien väliin, ja silloin Heini Peters sanoi: "Mennään Martje
Ruhlandin luo kahville."

Perhe istui jo pyöreän pöydän ympärillä ja tervehti Heini Petersiä,
vanhaa naapuria ja ainaista vierastaan, ja oli nuorelle muukalaiselle
hyvin ystävällinen. Isäntä, hento, parraton vanhus, kyseli kuulumisia
patsaanpaljastusjuhlista, kehui pastoria, mutta moitti hiukan
pormestaria. Emännällä, sävyisällä harmaahapsella, oli tyttären
lempeät, hiukan elämänarat silmät, ja hän puhui pojistaan, jotka olivat
hänen kuvaamattomaksi surukseen kaikki pesästä poissa, mutta
Jumalan kiitos, kaikki kelpo toimissa: vanhin Kielissä jossakin
puutavaraliikkeessä: hän ottaa aikoinaan isän liikkeen hoitoonsa; ja
kahdella nuoremmalla oli Berlinissä tehdas, joka tuotti hyvin. Isä
pudistelikin kuitenkin hupaisesti päätänsä ja sanoi: "Noo... on siinä
tinkimisen varaa; omat lapset ovat aina parhaat äideistä... etenkin
meidän äidistä." Mutta rouva ei siitä huolinut, vaan kertoi yhä
pojistansa. Sitten tuli sisään vanhempi sisko; hän oli mustissa, oli
näet jo leski; hänen liikkeensä olivat rauhattomat ja suuret silmänsä
olivat raskasmieliset. Hän alkoi kysellä Klaus Baasilta, millaisia
Intian aarteet ovat, ja surkutteli häntä suuresti, kun hän nauraen
vastasi, ettei hän ollut nähnyt niistä juuri muuta kuin sormukset,
jotka eräällä paksulla, pullealla kiinalaisäijällä oli keltaisissa
käsissään. Pikku neito Martje, perheen nuorin, tuli milloin kenenkin
luo ja tarjosi ja pyysi ottamaan ja tiedusteli kunkin kahvin ja leivän
tarvetta; ja hänen äänensä oli niin pehmoinen ja vieno kuin olisi ollut
vielä ihka uusi ja käyttämätön.

Klaus Baas oli vain pari kertaa elämässään istunut kodikkaassa
porvaripöydässä, viimeksi neljä vuotta sitten Hampurissa, Mittelwegin
varrella, kotiutumattomana vieraana salissa, jonka seinillä oli
vanhoja, tummia öljyväritauluja. Ja nyt hän oli maailman ihanimman
tytön kodissa, hän istui hänen pöytänsä ääressä, hänen koruttomain,
ystävällisten omaistensa joukossa! Ja kosketti... ah, tytön hiha
kosketti hänen kättään! Kuinka kuvaamattoman hennolta, koskemattomalta
tuntui hänen joka liikkeensä! Kuinka peloissaan hän katseli Klaus
Baasia Heini Petersin kertoessa siitä tinakaivosmatkasta! Ah, että
saisi hypähtää, tarttua hänen käsiinsä! Ei kai hän ollut kihloissa?!
Herra Jumala -- olisiko toinen, toinen saanut suudella noita huulia!
Toinenko saisi pitää tuota naisellista olentoa luonaan, kantaa häntä
käsillään, suojella häntä kaikista vaaroista?! -- Klaus Baas kertoi
vielä vanhemmalle siskolle kaikellaisia satuja Intian aarteista ja
kyseli halukkaasti uutista ryöstömurhasta, minkä rouva oli lukenut
lehdistä, ja lupasi isännälle harkita, liittyisikö hän erääsen
skattipeliyhdistykseen Hampurissa. Mutta se oli kaikki vain suun
puhetta: hänen sydämensä, hänen silmänsä, hänen korvansa, ne
haaveksivat, ne ihailivat, ne huomasivat vain tuon suloisen, hennon
naisen.

Sitten hänen täytyi nousta pöydästä ja lähteä, kun Heini Peters hupsu
kiirehti ja väitti vielä, että he olivat istuneet täällä kahvin
juonnissa jo yli kaksi tuntia. Klaus Baas ojensi nyt neidolle kätensä
ja huomasi autuudekseen, ettei hän sitä vetänyt takaisin, vaikka se oli
kauankin hänen kädessään. Martje saattoi heitä ulko-ovelle ja nojaili
siinä ovenpieleen -- oi miten hän oli siro ja hieno -- ja puheli heidän
kanssaan vähän aikaa, heidän seisoessaan kadulla. Ja nyt sai Klaus Baas
vielä kerta antaa Martjelle kättä ja hakea vielä kerta hänen silmiään,
ja löytää ne ja hurmautua. Mutta sitten hänen täytyi mennä.

Heti hän alkoi pommittaa kysymyksillä Heiniä Petersiä ja sai kuulla
tytöstä pelkkää hyvää. Hän ei tullut ajatelleeksi, ettei Heini Peters
ollut suinkaan kelpaava arvostelija eikä hän juuri hänen sanojaan
kuunnellutkaan. Hän oli itse nähnyt Martjen ja hänen kotinsa! Oliko
herttaisempaa, kunnioitettavampaa kotia ilman alla. "Kerrassaan kelpo
väkeä!" sanoi Heini Peters vakuuttavasti. "Kaupungin kantaväkeä,
kunnioitettuja ja varakkaita. Vanhin poika, joka on Kielissä
puutavaraliikkeessä, on kyllä kuivanlainen ja arkipäiväinen eikä oikein
miellyttävä. Mutta toiset: hienoja poikia; heillä on Berlinissä
soitinkauppa. Vanhimmalla tyttärellä on takanaan onneton avioliitto ja
hän on hiukkasen fantastinen; se on äidin ominaisuutta."

"Mutta sanopas", kysyi Klaus Baas tulistuneena, mikä johtui kai vielä
Intian auringosta, "miten on mahdollista, että niin suloinen ja kaunis
tyttö on jäänyt naimattomaksi?"

Heini Peters levitti käsiänsä ja sanoi juhlallisen epätoivoisesti:
"Siksi, että ihmiset ovat niin hassuja!... Mutta hän on vasta
kolmenkolmatta ja on hiukan kaino ja arka niinkuin näit. Hänen täytyy
saada luottoa. Minä ottaisin puolisoksi hänet kohta, mutta hyvä
ystäväni Busch sanoo: sinä et ole vielä kypsynyt avioliittoon, sinun
sydämesi on vielä liian huikenteleva!"

"Äh!" ärähti Klaus Baas, "juokse suolle Buschinesi!"...

Sitten hän kävi joka päivä puuhovin perheessä, joko yksin tai Heini
Petersin kanssa: aamupäivällä juomassa lasin teetä, kello kolme kupin
kahvia, kello kuusi taas lasin teetä. Nuo kuppi- ja lasi-istunnot
kestivät pitkän aikaa: puuhovilaisilla ei tuntunut olevan kiirettä
milloinkaan. Hupaisaa oli kävellä isännän kanssa taapelitarhassa ja
puhella Pommerin parruista, Ruotsin hongista ja Preussin rimoista --
tai ylimalkaan silmäillä maaseutulaisliikettäkin ja näyttää, miten
helposti hyvä liikemies perehtyy toiseenkin ammattialaan. Ja kuinka tuo
ukko oli selvillä kaikesta, mikä koski omaa kaupunkia: sen hallinnosta,
sen yhdistyksistä, joka talosta! Ja hänen arvosteluissaan oli pontta ja
perää! -- Herttaista oli puhella rouvan kanssa, joka tunnit pitkät
istui akkunan luona kapulapitsiä nypläten -- ja vilkaisten vähä väliä
romaaniin, joka oli auki nyplypatjan vieressä. Miten herttaisesti hän
kertoi romaanistaan: prinsessoista, jotka menivät aina naimisiin
sikopaimenten kanssa, ja tuhkapöperöistä, kreivien morsiamista! Entä
omista lapsistaan! Mitä hyväsydämistä, kunnon väkeä he olivat! Niin,
sellaisissa perheissä on vanhan sivistyksen leima! Rouvan vaari oli
näet ollut valtioneuvos, tai mikä lie ollut. Mutta mikä oli Klaus
Baasin vaari? Mäkitupalainen! Toinen pojista oli luvannut äidille
Italian matkan, toinen oli kutsunut hänet jo etukäteen häihinsä: erään
korkean upseerin tytär oli näet hänelle suosiollinen. Ja miten hassua
oli, kun isä hauskan epäilevästi tokaisi väliin: "No no, muori...
Kunhan tuo nyt olisi totta!"

Ja miten intresantti tuo leski oli, tuo vanhin tytär, joka tuli
vähitellen yhä selväpiirteisemmäksi ja alkoi hämärin sanoin, suuret
tummat silmät hapuillen, puhua, tosin vielä hiukan hämärästi,
ihmisistä, joiden rikkaudet olivat vääryydellä saatuja: mutta kyllä oli
niitä, jotka tunsivat heidän rikoksensa ja kerran riistäisivät heiltä
tuon seitsenlukkoisen lippaan! Silloin isä nauraa höhötti herttaista,
leppoisaa nauruaan: "No sinäkin, senkin lipastelija... aina samaa
lopotusta!"... Entä pikku kulta sitten! Miten kiltisti hän istui äitiä
vastapäätä akkunan luona ja miten nyplykalikat hyppelivät hänen
kauniissa käsissään! Miten somana ja kauniina hän väikkyi kodikkaissa
huoneissa! Voi herttaisin jumalanluoma!... Todentotta: ken sai istua
tässä piirissä, ken sai nimittää itseään tämän perheen jäseneksi --
katkeran nuoruuden, kovan nelivuotisen vieraalla maalla olon jälkeen,
ja ventovieraiden kylmän seuran, hän voi kerskua olevansa autuas.

Iltaisin hän istui lampun ääressä pienessä kamarissa, jonka Heini
Peters oli hänen asunnokseen varustanut, istui eikä voinut mennä
levolle: luki kauniita lemmenlauluja ja runokirjoja, joiden rivejä
Heini Peters oli piirrellyt sinikynällä, hienosti huolellisesti
viivoitellut, vanhoja ja uusia runoja: Chloeta ja Daphnea -- kuka
noiden onnellisten nimiä muistikaan -- aina Friederikeen ja Erikaan
saakka. Ja vielä vuoteelta hän katseli niitä monia kuvia, joilla Heini
Peters oli kammion seinät koristanut: hienoja naisia kaikellaisissa
vaipoissa ja harsoissa; hautausmaita; suurta pääkalloa, jonka muodosti
lähempää katsoen kaksi kaunista neitosta: kolkot silmäkolot olivat näet
heidän sievät, kiharaiset päänsä. Heini Peters ihaili suuresti
vertauksellista, kuvaannollista!

Kun Klaus Baas meni neljännen päivän iltana Martjen luo -- oli
hiljainen, tyyni sää ja ilmassa uhkaavan ukkosen ja myrskyn painostus
-- ja oikaisi tutun tavalla suoraan kastanjakujalta tarhan poikki
puistoon, niin hän näki Martjen yksinänsä lehtimajassa. Tyttö aikoi
kavahtua ylös ja hiipiä pois, mutta Klaus Baas pyysi häntä jäämään, ja
istui penkille sopivan matkan päähän arasta neidosta ja kyseli häneltä
sydän jyskyttäen minkä mitäkin: taudeista ja vaaroista, joista hän oli
pelastunut, hänen leikkitovereistaan, hänen pikku matkoistaan. Martje
tuli silloin vähän rohkeammaksi ja nojausi rinnoin pieneen ympyräiseen
pöytään ja piti pikku kättään pöydällä ja aukoi sitä ja piti vuoroin
nyrkissä. Klaus Baas kumartui nyt hieman ja alkoi puhella hänen
käsistään: kuinka kauniisti tuo punakivisormus sointuu hänen tummaan
hipiäänsä. Ja jyskivin sydämin hän painoi kätensä lujasti pienelle
neidonkätöselle, joka heti paikalla herkesi liikkumasta, kuin kiinni
saatu, kauhistunut perho, joka ei enää siipiään avaa. Silloin kuohahti
Klaus Baasin sydän ja hän pudisti kätöstä ja sanoi: "Minä rakastan
sinua, rakastan sinua... Sano... pidätkö sinä minusta yhtään?"

Martje katsoi häntä peläten ja henkäisi: "Mutta minä en lähde
Hampuriin! Tahdon jäädä äidin luokse!"

Klaus nauroi riemusta ja ihastuksesta ja rakkaudesta: "Ah kullan
murunen! Sinä sydänkäpynen!... Siitä sovitaan! Kunhan vain pidät
minusta! Se sinun täytyy heti minulle sanoa!" Ja hän kumartui Martjen
puoleen ja haki hänen silmiään.

Martje nosti liikuttavan arasti päätään ja katsoi häntä silmiin, mutta
pelokkaasti, kuin olisi Klaus nyt ollut vielä paljon vaarallisempi kuin
ennen, ja toisti äskeiset sanansa: "Mutta minä en tahdo pois äidin
luota."

Armas pelko, joka väristi neitoa ja kuvastui koko hänen kasvoissaan,
kiihdytti Klaus Baasin aivan vimmaan; hän veti Martjen sulosanoja
kuiskien varovasti luokseen. Martje mukautui hetkiseksi, mutta sitten
hän taas vetäytyi irti kärsimättömänä... "Minun täytyy nyt mennä..."
Hän pakeni, ja kun Klaus astui lehtimajasta, ei häntä enää näkynyt.

Klaus Baas seisoi hetken paikallaan onnen hurmiossa. Sitten hän
kääntyi ripeästi ja meni kuin ainakin ihminen, joka heti tahtoo
saada ainoan, välttämättömän onnensa, lautatarhaan, jossa isä oli, ja
selitti hänelle heti, mitä häneltä tahtoi, ja kertoi Pommerin
kolmituumalankku-taapelien välissä vanhemmistaan, lapsuudestaan,
oppivuosistaan, tulevaisuuden toiveistaan.

Isä kuunteli häntä suopeasti hymyillen ja sanoi: "Me näimme jo, että
niin se käy. Huomasimme, että piditte lapsukaisestamme ja hän teistä;
me olemme siitä jo keskustelleet. Tulkaa nyt vaan sisään."

Kun Klaus Baas astui tuohon kodikkaasen huoneesen, jossa oli
minkä mitäkin pikku korua: liikoja pöytiä ja hyllyjä ja kuvia,
kukkajalustoita, nyplypatjoja, ja kun isä kertoi tapahtuman, laski äiti
kädet helmaansa ja purskahti itkuun: hänen oli niin kauhean vaikea
antaa miehelään lastansa, vaikka hän Klaus Baasiin luottikin, jo siksi,
että hän oli hyvän Heini Petersin monivuotinen ystävä; mutta se särki
kuitenkin niin onnettomasti äidin sydäntä. Vanhempi sisko vuodatti myös
kyyneleitä ja sanoi, että hänestäkin oli vaikeaa laskea lapsi-parkaa
kotoa; ja horisi sitten honkiin lippaastaan: kunhan se lipasjuttu
selviäisi, niin hän ostaisi lapselle morsiuslahjaksi jonkun kultaisen
kalleuden: ihmeellisen, vallan prinsessalle sopivan! Isä kepsutteli
huoneessa edestakaisin, kaatamatta ainoaakaan kukkajalustaa ja pikku
pöytää, ja pakisi lempeästi: "Älähän nyt itke, muori, täytyyhän sen
kerran tapahtua. Ja sehän on nyt niin hyvin, niin hyvin. Ja älä nyt
sinä viitsi siitä lippaastasi taas, Flora! Menepäs sen sijaan, hae,
missä se lapsukainen piiloitteleikse."

Silloin Klaus Baas juoksi perhehuoneesta ja löysi Martjen keittiöstä,
tavalliseen tapaansa auttelemassa illallista varustettaessa. Martje
antoi Klaus Baasin viedä itsensä perhehuoneesen, mutta oli niin
hämillään, ja keksi heti itselleen puuhaa ja kuleksimista, ikäänkuin
keskustelu ei olisi koskenut häntä lainkaan.

Nyt sanottiin Klaus Baasille, että he kaikki toivoivat hänen liittyvän
heidän puutavaraliikkeesensä ja että hän voisi pikku Martjen kanssa
muuttaa asumaan pieneen, sievään rakennukseen, joka oli puuhovin
toisella puolla kauniissa puutarhassa. Nuoremmat pojat eivät näet
olleet kumpikaan välittäneet liikkeestä, ja vanhin ei tullut oikein
toimeen isänsä kanssa, vaan halusi pysyä Kielissä kelpo virassaan;
joten nyt oli kerrassaan mainiota, kun saatiin liikemies vävyksi. Ja
koska hän vielä, niinkuin he olivat huomanneet, oli hieno mies ja osasi
seurustella ihmisten kanssa, niin parempaa ei voinut toivoa.

Klaus Baas kuunteli heidän kuvauksiaan silmät riemusta loistaen ja
sanoi olevansa sanomattoman kiitollinen, kun he ottivat hänet näin
perheesensä, jossa hän tiesi viihtyvänsä niin mainion hyvin. Hänen
oppivuotensa olivat olleet kovat; viimeksi ne yksinäiset Intian ajat.
Niinpä olikin häntä tähän taloon kiinnittänyt yhtä paljon kuin Martje
itse ja hänen rakkautensa, se ystävyys, jolla hänet kaikki olivat tänne
ottaneet vastaan. Nyt kuunteli rouva häntä vesissä silmin, ja isä
taputti häntä tuttavallisesti olalle.

Iltahämärissä pari tuntia myöhemmin lähti Klaus Baas sieltä, ja Martje
saatteli häntä kädestä ovelle. Siellä kietoi Klaus Baas varovasti
kätensä hänen vyötäisillensä ja kumartui hänen puoleensa ja supisi
hänen kanssaan hiljakseen: mikä onni häntä yhtäkkiä oli kohdannut,
miten Martje askaroisi jo kuuden viikon kuluttua hänen puolisonaan
tuolla pikku talossa, miten hän näkisi konttorinsa akkunasta suoraan
kodin akkunoihin, ja kuinka he iltaisin kävelisivät yhdessä
kastanjakujalla. Martje nojasi rauhallisena hänen käsivarteensa ja
kuunteli vaieten, ikäänkuin leppoista sadetta, joka Klaus Baasin
puhuessa paraikaa rapisi. Ja kun Klaus Baas kysyi, oliko Martje nyt
iloinen, niin hän nyykäytti myöntävästi päätänsä. Ja kun hän sitten
vielä tutki hänen sieluaan, niin hän huomasi, että hän iloitsi siitä
kun sai jäädä tänne vanhempien luokse; sillä kun puhe koski tätä
seikkaa, niin hän tuli huomattavasti luottavaisemmaksi ja antoi
Klaun vetää itseään rintaansa vasten, jopa suudellakin. Mutta
kuitenkin ihmetteli nuorukainen hänen rauhallisuuttaan, melkeinpä
välinpitämättömyyttään, -- hän oli jo näet kokenut, että tytön pitäisi
hengittää kullan sylissä kiihkeämmin, -- ja hän syleili Martjea
rajummin ja suuteli hellemmin häntä; mutta silloin vetäysi neito hänen
sylistään varovasti ja leppeästi pois. Klaus jätti nyt hänet rauhaan ja
naurahteli itsekseen: "Odotapas, kyllä tulet toiselle tuulelle, kunhan
asumme tuolla toisella puolla ja olet emäntäni!" Ja Klaus Baas puristi
ja pudisti hänen käsiänsä; mutta Martje ei hänen hurmiosta palavia
silmiänsä nähnyt.

Kun Klaus Baas sitten käveli yksinäänkin kastanjakujaa pitkin pois,
laskeutui äskeisen ihanan kiihtymyksen ja riemun hyrsky hämmästyttävän
pian. Hän tuli aivan järkeväksi ja rauhalliseksi; sellaista kylmyyttä
hän ei ollut kokenut noihin neljään viime päivään. Yhtäkkiä hänestä
tuntui siltä kuin hän olisi astunut tärkeän, niin, elämänsä tärkeimmän
askelen asiaa kylliksi harkitsematta. Hän pysähtyi yhtäkkiä kuin puulla
päähän lyöty: kylmät mietteet täyttivät koko hänen sielunsa. Hän
vertaili tapahtumaa entiseen elämäänsä; hän kuvitteli äitinsä sen
näkijäksi, ja Pendjahtalissa[76] nukkuvan kylmät silmät -- ja oman
itsensä. Vai niin oli nyt kohtalo hänen onnensa keikauttanut! Hänestä
tuntui ilkeältä, hän suoraan sanoen häpesi. Hän ei ollut takonut
onneaan itse, hän oli ajelehtinut kuin lastu laineilla ja joutunut
sattumalta jonnekin rannalle, minne vain tuuli vei...

Hän kävi hiljaiseksi ja kuunteli sielunsa ääntä: "Oliko se nyt oleva
aivan niin?" Hän kuuli sadepisarain rapsahtavan lehmusten lehdille ja
sitten putoavan maahan... putoavan, maahan, maahan... Niin putoisivat
hänen elämänsä päivät, verkalleen, samaisina, mukavasti... Toista oli
hän ajatellut ennen: huimaa, yrittelevää, kohti pilviä kohoavaa! Ah ne
nuoruuden kimeltävät aatteet! Mielikuvia! Niin, jos Karl Eschen olisi
elänyt, tai edes Trimborn olisi ollut Hampurissa! Mutta nyt, näin! Ei
varoja, ei suhteita! Suuri tulevaisuus ei viittonut täällä:
puutavaraliike pikku kaupungissa. Mutta liike oli hyvä ja varmalla
pohjalla: ahkeruudella ja kyvyllä sitä voisi laajentaa! Ja ennen
kaikkea: Martje Ruhland! Martje Ruhland!! Ah armas jo tuo nimi!
Tuhannen kertaa armaampi vielä hän itse! Tuo naisten suloisin, hänen,
hänen ikiomansa! Hän oli löytänyt sen, joka tyydytti hänen
vuosikautisen, kuuman kaipuunsa: kaunis, puhdas nainen! Täydellisesti!

Klaus Baas kulki pari askelta, ja töksähti sitten taas, ja ajatteli:
Mutta miksi minä en iloitse? Olinhan niin autuas juuri näinä odotuksen
päivinä? Koko kaipuuni ja koko onneni oli saada vain hänet?

Pisarat rapsahtelivat raskaina, epäröivinä ja ikäänkuin kuiskasivat:
"Harvaan, harvaan... ei hätää... kaikessa harvaan ja hartaasti..."

Hän kohotti päätänsä ja katsahti kaidalle kujalle ylämäkeen... Ja taas
häntä kidutti tunne, että hänen elämänsä on tästä lähin kuluva ilman
merkkitapauksia, ahtailla toimialoilla... Niin hän nousi kaupungin
torille omituisella tuulella: samalla alakuloisena ja autuaana.

       *       *       *       *       *

Kun Klaus Baas kuusi viikkoa sen jälkeen kysyi äidiltään, eikö hän
tulisi häihin, vastasi äiti lyhyesti ja kylmästi: ei ole aikaa eikä
halua hypätä häitä; tulee sitten myöhemmin, jos asiat hyvin menee.
Poikansa ja Hannan häävaatteista äiti piti hyvän huolen, Hanna lähti
näet mukaan; mutta se huolenpito oli kylmää ja välinpitämätöntä,
ikäänkuin häneltä olisi vaadittu liikaa: ajattelemaan sellaista kujetta
kuin hänen poikansa häitä.

Mutta kun Klaus Baas varhain hääpäivän aamuna ojensi hänelle kätensä,
-- Hanna oli jo mennyt ulos porraskäytävään, -- niin äiti heittäysi
aamuisen pimeässä keittiössä yhtäkkiä hänen kaulaansa ja itki
pakahtuakseen.

Klaus Baas pelästyi ja kysyi: "Äiti, mikä sinulla on?"

Silloin Antje Baas sanoi kyyneleitään nieleskellen: "Luuletko sinä,
että minun on niin helppo sinusta erota? Nyt viedään sinutkin minulta.
Sinulla on nyt vaimo ja pian lapset itselläsi. Ja olihan toki joku
miehinen kotona!"

Klaus aikoi lohdutella, mutta Antje Baas lykkäsi hänet ulos. "Mene,
mene nyt!" hän hoki.

Klaus asteli vaieten siskonsa rinnalla ja ihmetteli tätä tapahtumaa
suunnattomasti. Hänen ja äidin suhde oli viime vuosina ollut vain
sellainen, että heidän yhteinen velvollisuutensa oli kasvattaa
orpolapset kelpo ihmisiksi: muuta ei poika ollut nähnyt ja tuntenut.
Mutta nyt hän huomasi, että äiti oli rakastanut häntä pienestä saakka
lapsenaankin, -- ja samalla kodin ainoana miehenä, niin, rakastetun
puolisonsa elävänä kuvana. Hänessä riistettiin nyt vainaja leskeltä
kokonaan! Sillä eihän isästä ollut edes kuvaa! Ovatpa ne merkillisiä,
hän ajatteli, nuo äidin ja vaimon sydänsalaisuudet! Kätkeytyvät aina
sini-synkkiin syvyyksiin! Tälle uudelle keksinnölleen Klaus Baas
pudisti yhä päätänsä. Miten huolissaan lieneekään äiti ollut hänestä
näinä monina, monina vuosina! Klaus Baas oli aina ollut niin levoton,
niin itsepäinen, ylpeä, -- tyhjäntoimittaja, haaveksija! Rakas, sitkeä,
ankara äiti! -- Hiljaisissa, haikeissa mietteissä sisaren vieressä
astellessaan hän näki äidin nyt taas uudessa valossa: se ympäröi kuin
hieno, hiukan kovapiirteinen pyhimyssäteikkö hänen harmaita hapsiaan.
Nyt hän seisoi kai paraikaa lieden luona ja ajatteli poikaansa ja itki!
Merkillinen, rakas äiti!

Klaus Baas rakasti nyt ensi kertaa elämässään äitiään, tunsi hänet
omaksensa; ja hän sanoi itsetuntoisesti Hannalle: "Ole oikein hellä
äidille! Ja huomauta erikoisesti siitä lapsille! Älä vaan unohda sanoa!
Sillä saapa lyhty kädessä hakea, eikä kuitenkaan löydä sellaista äitiä!
Sen minä tiedän kokemuksesta!"

       *       *       *       *       *

Kun Klaus Baas iltamyöhällä seisoi nuorikkonsa kanssa keittiön
kuistilla ja halusi viedä hänet viimeisten vierasten joukosta salaa
tuonne puuhovin toiselle puolle, pieneen kotiin, ja silitti hellästi
vaikenevan, viileän tyttösensä päätä ja poskia, niin yhtäkkiä Martje
asetti armaasti kätensä hänen vyötäilleen, kuin rukoillen ikään, ja
sanoi: "Anna minun jäädä vielä täksi yöksi äidin luokse, annathan!"

Klaus Baas hätkähti ja tuli oudon hiljaiseksi. Mutta kohta nousi hänen
ylevä, jalo luonteensa Martjea puolustamaan: eikö ole liikuttavaa
moinen lapsenrakkaus ja moinen häveliäisyys! Minun täytyy auttaa häntä
vähitellen ja varovasti, niin että hänestä kasvaa vapaa, täydellinen
nainen. Ja hän hyväili Martjea ja vaati vain suudelmaa ja sen Martje
antoikin; ja hän meni yksin kotiinsa lautatarhan toiselle puolle.
Portailla hän seisahtui vielä ja katseli taakseen päärakennukselle,
jossa syttyi valo pienen neitsytkammion akkunaan, ja hän ajatteli
puhtaasti, ylevästi, rakkaudella nuorta, siveää vaimoaan, -- ja hänen
sydämessään uhkui kaunis päätös: olla hänelle aina hyvä, auttaa häntä,
tehdä hänen puolestansa työtä!



XVII.


Hän oli hyvin varovainen ja hellä Martjea kohtaan, mutta hän oli mies
ja tahtoi tuntea elämän täyteläisenä sekä ympäristössä että tuossa
pienessä, punaisessa kodissa. Hän tahtoi johtaa ja olla päällikkönä,
kuin ennen poikasena armeijansa edessä.

Vähitellen Martje häntä arasti lähestyikin ja noudatti hänen tahtoansa,
mutta haluttomasti ja ilottomasti. Ja hän tunnusti Klaus Baasille
kihlauksesta saakka rukoilleensa Jumalaa joka päivä, ettei hän vaan
saisi lapsia. Hänen oma luonteensa oli jo heikko ja pieni, ja
sitäpaitsi olivat pappien ja koulun julkeat opetukset alhaisesti
leimanneet nämä arat kysymykset synniksi; ruma tapa, jolla niitä
porvarillisessa piirissä käsiteltiin, olivat tahranneet ne suorastaan
naiselle inhottaviksikin. Myös Klaus Baasin luonnetta oli tässä
suhteessa koulu ja kirkko koettanut parhaansa mukaan turmella; mutta
hän oli terve ihminen ja hengen ja tahdon miehenä voimakkaan
aistillinen, joten hän kauan sitten oli karistanut mielestään moiset
äitelät lorut, ja olisi nyt tahtonut kaikesta sydämestään iloita
armaasta naisesta, joka virui hänen vieressään vuoteessa. Mutta nyt oli
pikku osakas haluton ja murheellinen ja arka ja vastahakoinenkin!

Klaus Baas tiesi luonnon vaistosta, että nuori nainen on tietystikin
onnellinen kun saa lapsen rakastamansa miehen kanssa; ja hän toivoi,
että kun se tapahtuisi, niin kaikki kääntyy vielä parhain päin, ja hän
uskoi, että silloin haihtuu tuo arkuus ja ahtauskin ja sijaan tulee
naisellinen rauha ja laajuus, jota hän niin suuresti rakasti. Mutta kun
Martje jonkun kuukauden päästä, ainaisista surkeista rukouksistaan
huolimatta, tuli raskaaksi, niin hän itki pakahtuakseen ja oli aivan
lohduton ja pelkäsi ja vapisi ja höpisi päivät päästään kuolemasta eikä
ollut yhtään iloinen. Klaus Baas oli rohkea, ponteva mies, joka oikein
kaipasi vaivaa ja tehtäviä: tässäpä nyt oli hyvä tilaisuus! Ja hän
lohdutteli Martjea kaikilla tavoin. Mitkä sanavarastot hän käytti! Mitä
kauniita ajatuksia hän lausui! Hänen elämänhalunsa ja hänen työintonsa,
jo hänen hymyileväin, loistavain silmäinsä, olisi luullut voivan
rohkaista arimmankin! Miten hän puolisoaan hyväili ja helli! Mutta
siltä tuntui kuin juuri tuo hänen rohkeutensa ja silmäinsä loisto olisi
yhä Martjea lamannut.

Kun miehen aistit, jotka olivat vuosikausia olleet kahleissa ja olivat
siksi ehkäisseet myös hänen henkensä kehitystä, nyt tulivat kutakuinkin
tyydytetyiksi -- yksin siitä jo, että moinen hento nainen oli aina
hänen lähistöllään, vaikka enimmäkseen alakuloisena ja osaa ottamatta,
-- niin hänen vapautunut miehuutensa, joka tunsi terveesti
vastuunalaisuuden ja himoitsi tekoja, varustautui nyt turvaamaan vaimoa
ja lastansa: hakemaan työtä ja velvollisuuksia, hankkimaan
varallisuutta ja kunniaa! Klaus Baas riemuitsi katsellessaan laiturissa
pientä ruotsalaista kuunaria, joka lossasi lautoja; riemuitsi, kun
jykevät rattaat kohosivat lakeudelta lautatarhaan, kuormana pitkiä,
Elbeä myöten uitettuja Pommerin lankkuja. Hän riemuitsi, kun hän kulki
yksinkertaisten maalaisten ja kaupungin rakennusyrittelijäin kanssa
taapeleiden ja satamavajain välissä, kun hän konttorissa piti kirjaa
tuloista ja menoista ja loi työn lomassa silmänsä ikkunasta puuhovin
toiselle puolle pikku taloon, jossa asui hänen rakas vaimonsa: hänen
hellyytensä ja murheensa esine. Pian jätti appiukko liikkeen kokonaan
hänen työkseen ja tunnusti suoraan iloitsevansa, kun oli saanut niin
reippaan ja pystyvän apulaisen. Ja hän ei iltapäivin enää tullut
ollenkaan konttoriin, vaan puuhaili kuudessa seitsemässä yhdistyksessä
ja seurassa, joiden esimies hän oli.

Mutta kuitenkin Klaus Baas pian huomasi, että hänen toimintansa oli
rajoitettu. Hän sai tosin tehdä työtä, mutta ei itsenäisesti ohjata ja
vallita, sillä appi ei antanut hänen tehdä varovaisimpiakaan
uudistuksia liikkeessä, joka oli monessa suhteessa vanhettunut. Hän ei
ymmärtänyt, kun vävy selitti muutokset tarpeelliseksi yhä uhkaavamman
kilpailun tähden lähikaupungin puolelta. Turhaan hän esitti, että oli
tilattava tavarat suuremmilta toiminimiltä, hankittava enemmän lajeja
sekä perustettava haaraliike läheiseen kirkonkylään. Mistään uudesta ei
ukko pitänyt, se häiritsi hänen mukavuuttaan. Hän ei ollut tosin
epäystävällinen, mutta hän ei taipunut ehdotuksiin. "Annetaan sen vaan
olla, poikaseni", hän sanoi. "Siitä on minulle sellaista touhua."

Ja liikkeen tilasta ja voitosta ei Klaus Baasille annettu vihiä: häntä
pidettiin syrjässä juuri pääasioista. Eräänä päivänä hän näki
pulpetillaan kirjeen, joka oli tietysti unohtunut erehdyksestä siihen
hänen silmäiltäväkseen. Berlinissä asuvat pojat kirjoittivat ukolle
entisestä vuotuisesta avustuksesta ja lausuivat ajatuksensa, että
avustus oli nyt liian pieni: vakauttaakseen liikettään he tarvitsivat
isältä suurempaa vuotuista tukea. Klaus Baas oli tutustunut
pikimmiltään häissä kahteen lankoonsa: silloin hän ei ollut tahtonut
tunnustaa, ettei hän noista kalpeista ja veltoista ja pöyhkeistä
herrasmiehistä oikein pitänyt. Mutta kun hän nyt luki tämän kirjeen ja
näki heidät ajatuksissaan taas edessään, niin hän tunnusti suoraan,
että he olivat miehiksi kerrassa kehnoja eikä heistä tulisi milloinkaan
mitään. Hän sanoi siksi apelle, että nuo vuotuiset kannatukset olivat
suorastaan vaarallisia, sillä ne kasvattivat pojissa velttoutta ja
huikentelevaisuutta. Mutta ukko vain taputti häntä olalle ja vastasi:
"Voi Klaus, älä sinä sellaista! Sinähän peloittelet minua! Jaksanhan
minä sen suorittaa, ja tokipa minun täytyy omia lapsiani auttaa! Tiedän
kyllä, että meidän muorilla on pää täynnä sellaisia höyrähdyksiä, jotka
ovat pilanneet ne pojat jo lapsena. Mutta minkä minä sille voin: hän on
heidän äitinsä. Enhän voi sanoa: älkää te tehkö toisianne hassuiksi ja
älkää uskoko päättömiä? Alan tulla jo vanhaksi enkä tahdo riidellä
lasten ja naisten kanssa! Antaa sen nyt olla sillänsä! Kun meistä
vanhuksista aika jättää, niin voithan sitten järjestellä mielesi
mukaan!"

Klaus Baas oli onnellinen, kun sai joskus iltapuolla juoda vaimonsa
kanssa kotona kahden kesken kahvia. Kukkaset, joita Martje mielellään
vaali, rehottivat akkunalla, ja kanarianlintu, josta Martje piti
paljon, liverteli ja viserteli kohti kurkkua häkissään. Martje toi
kahvin niin hienosti ja sievästi ja puheli hyvällä tuulella ollessaan
niin hennolla, herttaisella, hiukan samealla äänellä, kaikellaista
pikku asiaa, kodin ja tuttujen piiristä. Ja kodikasta oli istuskella
illoin yhdessä: Klaus Baas suuria Hampurin lehtiä lukien ja Martje
nyplypatjansa ääressä. Siedettävää oli mennä vaikkapa jo
illallisellekin appelaan -- ja niin tapahtui usein -- ja rupatella
siellä niitä näitä: anoppi pojistaan, sisar seitsensinetti-lippaasta,
appi yhdistyksistä: pikku nuorikko unohti silloin tilansa ja istui
hiljaisena ja tyytyväisenä nyplykalikoineen. Eivätkä nekään olleet
aivan hukkaan menneitä torstai-iltoja, jolloin hän meni ukon kanssa
keilaklubiin, vaikka hänestä olikin juuri saman tekevää, kuinka monta
hän tai muut heittivät. Hänen nuoruuteensa katsoen, -- hän oli vasta
seitsemänkolmatta, -- oli näet suuremmoista, että nuo kaupungin
arvokkaimmat vanhukset, jotka hommasivat siellä yhtä ja toista
järkevääkin, pitivät häntä vertaisenaan ja puhelivat hänen kanssaan
kuin toverinsa ainakin.

Mutta vähitellen, päivän liittyessä samankaltaisena toiseen ja
kokemuksen valaistessa selvemmäksi todellisuutta, hälveni ruusunvärinen
utu, joilla hänen nuoruutensa ja keveä luonteensa oli koettanut verhota
näitä ventovieraita ihmisiä ja pieniä oloja. Hän tuli järkevämmäksi ja
hänellä oli ikäväkin. Hän väistyi nyt erilleen muista ja eleli
yksinänsä, ja kun hän kerran pääsi hengen yksinäisyyteen, niin hän
alkoi arvostella oloja yhä kylmemmin. Ja silloin ei ollut hyvällä
tolalla kerrassa mikään! Hän huomasi, että hän noina neljänä
kesäpäivänä kaukaisesta idästä tultuaan oli saanut kauniin, mutta
väärän kuvan kaikesta tässä kaupungissa, apen perheestä ja liikkeestä.
Hänen silmänsä eivät näet silloin vielä olleet ehtineet tottua
kotiseutua arvostelemaan. Ensin hän niskoitteli tätä huomiotaan
vastaan: hän tahtoi pysyttää sen kuvan vielä kullattuna, vihreän ja
sinisen houkuttelevana. Ja vähän aikaa se pysyikin. Mutta kaikessa
tapauksessa se haalistui haalistumistaan.

Hyvä edes, ettei pikku vaimo haalistunut! Ei toki, siitä ei
puhettakaan! Se olisi ollut hirvittävää! Kyllähän Martje oli tosin
monessa suhteessa äitiinsä ja siskoonsa: tuollaista kotona
paloittelemista, tuollaista elämänarkaa, jota hän ei ikinä ollut
aavistanut samasta suloisesta tytöstä, jonka hän hautakummulta veti
elämänsä tielle! Hänestä ei ollut oikein paikallaan se, ettei vaimo
välittänyt kerrassa ollenkaan kirjoista, aivan kuin ei olisi häneen
lainkaan koskenut, mitä maailmassa oli ennen häntä tapahtunut tai
ajateltu. Ikävää oli sekin, ettei Martje halunnut kuulla hänen
innokkaista tulevaisuuden tuumistaan ja liikkeen laajentamisesta tahi
jonkun omintakeisen yrityksen alkamisesta ja vihdoin Hampuriin
muuttamisesta. Niin, ne puheet ihan kauhistuttivat Martjea. Klaus Baas
oli haaveksinut, että hänen vaimonsa olisi yhdenvertainen toveri. Mutta
luonnollisesti tuli ottaa huomioon hänen nykyinen tilansa. Kunhan se
aika menee ohi ja hän saa terveen lapsen syliinsä, niin hän löytää
horjumattoman perustansa ja tulee terveeksi, iloiseksi, pyyleväksi
emännäksi!

Ja se aika tuli, ja Martje synnytti suurella kauhulla ja vaivalla
pienen, terveen tytön. Ja hän toipui hitaasti ja vaivalloisesti. Mutta
iloisemmaksi ja varmemmaksi hän ei ollenkaan muuttunut. Hän valitteli
alinomaa heikonnutta terveyttänsä ja oli alituisessa hädässä lapsestaan
ja oli levollinen ja joltisenkin iloinen ainoastaan kun näki äidin ja
sisaren, parasta jos molemmat, vaalimassa itseään ja lasta. Ja kun
lapsi keväämmällä oli niin varttunut, että äiti voi kulettaa sen apen
puolelle, niin nuorikko istui siellä melkein kaiket päivät, äitinsä ja
siskonsa luona. Ja mies sai käydä appelassa perhettään ihailemassa --
pakisemassa minkä mitäkin pientä, kahvitarjottimen ja nyplypatjojen
välissä. Anoppi kertoi merkillisen terävistä pojistaan: kuinka toinen
oli jo konttorioppilaana paljastanut petollisen konttoristin ja
pelastanut päällikkönsä häpeällisestä vararikosta; ja kuinka toinen
tässä joku vuosi sitten oli saada kauniin ja upporikkaan neidon
puolisokseen, mutta kurja ystävä oli juonillaan rikkonut suhteet. Ja
kuihtunut leski vihki haihattelevin silmin ja yhä selvemmin sanoin
Klaus Baasin merkillisen lippaansa syviin salaisuuksiin: eräs pohatta,
johon hän oli naimisissa ollessaan tutustunut, oli näet sen hänelle
testamentannut, ja se sisälsi puolen miljoonaa dukaattia; mutta pohatta
vainaan häijy nepa ei ilmaissut, missä lipas oli, eikä lähettänyt
omistajalle avainta. Ja Klaus Baasin kalpeakasvoinen, kaita vaimo,
kertoi ystävättäristään ja kehräili heidän elämäntarinoitansa, laajasti
ja pitkän juhlallisesti kuin oman lapsensa elämän lankaa. Usein oli
siellä tuttuja kaupunkilaisia: joku täti tai etäinen sukulainen tai
naapurin rouva, joka kuletteli kaupungin lakkarilehteä talosta taloon.
Mutta kun Klaus Baas astui sisään, vilkaisi hänen pikku vaimonsa
häneen levottomasti, ikäänkuin kysyäkseen: ethän vain nyt viitsi
häiritä hauskaa iltaamme? Ja Klaus Baas huomasi seuran tulevan
vähäsanaisemmaksi ja aremmaksi, joten hän piankin poistui -- ponnistaen
kaiken sisunsa tukehduttaakseen tunnustusta: hänen vaimonsakin
ihmeellinen, armas kuva haalistui!

Hän tiesi, että tuo naisten kolmisin olo oli sangen vaarallista, ja
sentähden hän kerran, kun vanhukset olivat kahden kotona, käytti
tilaisuutta hyväkseen ja puhui asiasta. Hän sanoi tässä äskettäin
sattuneensa ohikulkiessaan vilkaisemaan heidän vanhemman tyttärensä
ikkunaan ja oli silloin nähnyt lesken siellä penkomassa laatikoitaan,
ja Flora oli ollut niin kummallisen näköinen ja niin kiihkoissaan, että
hän pelkäsi pahinta. Mutta vanhukset eivät tahtoneet hänen sanojansa
kuunnellakaan: äiti piteli korviaan ja hoki, ettei hän jaksanut kestää
tällaista; ja appi suuttui hänelle ensi kertaa ja oikein tosissaan,
kuin vävy olisi häntä hävyttömästi loukannut.

Klaus Baas meni puuhovin poikki kotiin ja haki vaimoansa, mutta tapasi
hänet vasta puutarhasta samasta lehtimajasta, jossa he noin kaksi
vuotta sitten kauniina, lämpimänä kesäpäivänä olivat kihlautuneet.
Klaus Baas oli vielä äskeisestä keskustelusta kiihdyksissä ja omasta ja
puolisonsa kohtalosta huolissaan. Hänellä oli oikein sisällinen pakko
saada Martje eroamaan omaisistaan, ja niinpä hän nyt ensi kertaa
ilmaisi suoraan ja peittelemättä hänelle ajatuksensa heistä! Hän sanoi,
ettei hän pitänyt ollenkaan Martjen berliniläisistä veljistä, että he
nakertelivat isänsä liikkeen tuloja, -- missä määrin, sitä hän ei
tiennyt: kaikessa tapauksessa hänen täytyi tehdä työtä noiden
vetelysten, eikä itsensä, vaimonsa ja lastensa hyväksi. Ja tätä
jokapäiväistä perheen kesken hautumista ja ainaista hullutuksista
keskustelemista hän piti hyvin arveluttavana varsinkin vanhemmalle
sisarelle, mutta myös Martjelle; ja tuossa lipaslorussakaan ei ollut
toden sanaa! Ja kun hän näin kiihdyksissään koetti näyttää asian
vaimolleen niin selvässä ja todenmukaisessa valossa kuin mahdollista,
selvisivät siinä hänen omatkin ajatuksensa yhä enemmän. Hän ikäänkuin
valaisi ja tutki kirkkaalla kynttilällä joka loukon, ja kauhistui taas
näkemiään, kauhistui entistä enemmän. Ja huolissaan hän sitten vaikeni.

Klaus Baasin alkaessa innokasta selitystään oli Martje kumartunut
leikkimään lapsensa kanssa, joka istui hietikossa hänen helmoissaan;
sitten hän nosti tytön syliinsä ja pyyhki sen kädet hiekasta ja
järjesteli sen pukua; mutta kun mies viimein vaikeni, virkkoi Martje
avuttomasti ja tylsästi kuin hänen oli tapana: "Mitä sinä oikein
tarkoitat, Klaus? Mitä minä sille voin? Jos on totta, mitä puhuit
veljistä: anna nyt heidän saada vähän vuosirahaa, hehän ovat yksien
vanhempain lapsia. Ja anna Floran jutella lippaastaan. Miksi sinä minua
hirvittelet, Klaus? Ja sellainenhan sinä olet aina, vaikket puhukaan,
pelkillä silmilläsi. Minä ihan pelkään sinua! Herranen aika, ainahan on
kaikki mennyt hyvin, monta monituista vuotta. Isähän pitää huolta
liikkeestä. Mistä se nyt yhtäkkiä tuho tulisi? Ei kai nyt taivas rupea
pikeä tippumaan!"

Klaus Baas nauroi harmistuneena tuolle kummalle vertaukselle ja sanoi:
"Eihän käy laatuun, Martje, että sinä olet kaiken ikäsi elämän totisten
ilmiöiden ja huolten ulkopuolella. Koeta nyt kerran, minun mielikseni,
katsella ympärillesi itse: ankarasti ja toden totisesti."

Martje silitteli lapsensa vaaleaa päätä ja katseli ihmettelevin,
haaveellisin silmin hietaan, ja virkkoi sitten soinnuttomasti: "Ei
sinun pitäisi niin minua kiusata, Klaus. Mitä se nyt auttaa, jos sinä
siitä minulle kerrot? Minä tulen vaan niin surulliseksi ja loukatuksi.
Minä olen niin usein loukkautunut ja suuttunut sinulle, kun sinä aina
tuota samaa. Ja vaikket sitä sanokaan, senhän näkee silmistäsi. Sinä
olet aina niin kova ja paljon vaativa. Sinä olet ylimalkaan niin
erilainen kuin me."

Nyt pudisti Klaus Baas päätänsä ja nousi ylös, ei lisännyt sanaakaan,
vaan meni kalpeana ja vaieten työhönsä.

Siitä päivästä alkaen hän vetäysi yhä enemmän erilleen ja istui monet
illat ja monet pyhäpäivät yksin kirjainsa parissa pienessä salissaan,
jossa oli uudet, kankeat huonekalut ja paljon pitsiverhoja ja jos
jonkinlaisia hetaleita: Martjen mielitavaraa. Joskus oli vaimo hänen
sanattomana seuranaan, mutta tavallisesti hän oleksi vanhempiensa
luona. Klaus Baas luki seuraavina kolmena vuonna paljon, vakaalla ja
tulisella innolla. Nyt olivat nuoruuden kuvitelmat kadonneet: häntä
eivät huvittaneet enää vähääkään korkeat ihanteet ja haaveksitut riemut
ja tuskat. Hän ei ajatellutkaan tutkia Schilleriä ja muuta korkeaa
runoutta: hän oli vallan kiukuissaan moisille tyhjille kirjoille. Hänen
haaveksiva ja ihanteellinen luonteensa oli petetty: ankarassa
todellisuuden tuskassaan se kaipasi selvää arkisuuden näkemystä ja
tuntemusta.

Vasta näinä vuosina, joina hän ei ottanut osaa pikkukaupungin elämään,
hän saavutti, lähemmäs kolmekymmenen vuotiaana, monipuolisemmat ja
perinpohjaisemmat tiedot maailmasta ja sen ilmiöistä. Hän luki
elämäkertoja ja matkakuvauksia, luonnontieteellisiä kirjoja, esityksiä
liike-elämästä sekä erästä laajaa ihmiskunnan historiaa; hän seurasi
otsa rypyssä suurten Hampurin lehtien avulla aikansa tärkeitä
tapahtumia ja hyörinää. Ja ne suuret aukot, joita lukiessa alinomaa
ilmestyi, hän koetti täyttää tutkimalla erästä isoa tietokirjaa. Ja hän
mietti vähä väliä totisena, kuinka hän voisi kääntää elämänsä jälleen
oikealle tolalle ja kuinka sen kohottaisi.

Syystalvella tarjottiin hänelle erään hyvin järjestetyn, mutta
veltonlaisesti hoidetun maalaispankin johtajan paikkaa; pankki toivoi
näet hänen, nuoren, ripeän miehen, kykenevän pelastamaan pankin aseman,
jota uhkasi erääsen melkoiseen naapurikaupunkiin pian perustettava
toinen pankki. Mutta kun hän tiesi, että sitä uutta pankkia
perustamassa ja tukemassa oli kaikkein merkittävimmät rahamiehet ja
yritteliäin intelligenssi, niin hän ei huolinutkaan tarjottua tointa,
appensa suureksi kummaksi ja harmiksi. Sen sijaan hän tavoitteli ja
saikin sen uuden pankin paikallisasiamiehen toimen, ja hän heittäysi
nyt tähän hommaan sellaisen miehen koko innolla, jonka toimintahalua ja
tarmoa taistelevat yritykset kiihdyttävät. Nyt hän sai katsoa omaakin
etuaan, ja jo saman talven varrella hänet tunnustettiin uutteraksi ja
tarkkasilmäiseksi työskentelijäksi, ja keväällä hän saavutti
johtokunnan luottamuksen siihen määrin, että hänelle uskottiin
satunnaisia erikoistehtäviä. Ja kun pankin liike viisaalla johdolla
alkoi kasvaa ja se entistä enemmän tarvitsi kokeneen liikemiehen tukea,
sillä johtohenkilöthän olivat enimmäkseen maaseutulaisia -- ja koska
Klaus Baas pienemmissä tehtävissä oli kunnostautunut ja herrat pitivät
terveluontoisesta, valppaasta asioitsijasta suuresti, niin tahdottiin
häntä pian aina johtokunnan kokouksiinkin. Hän saavutti nyt arvoa ja
henkilöllistä ihmistuntemusta ja kokosi vielä työstänsä sievoisesti
rahaa, jota hän pani korkoja tuottamaan pankkiin ja muihin
pieniin yrityksiin. Hän vetäysi vähitellen yhä enemmän pois
puutavaraliikkeestä; ja päätti kaikessa hiljaisuudessa, että hän rupee
näin saadulla pääomalla kerran osakkaaksi johonkin liikeyritykseen
Hampurissa ja pelastaa siten itsensä ja vaimonsa omaisten
läheisyydestä. Siinä salaisessa tarkoituksessa hän alkoi nyt käydä
tavallista useammin Hampurissa, jossa oli tosin pistäytynyt ennenkin
joskus äitinsä luona tai pankkiasioissa; mutta nyt hän ilmestyi tuon
tuostakin pörssiin ja käväisi konttoreissa, joissa tiesi olevan
tuttuja; ja hän piti yllä kaikkia tuttavuussuhteita ja vartioi ja
odotti tilaisuutta, jolloin hän voisi kykynsä ja pienen pääomansa
avulla päästä jonkin liikkeen osakkaaksi.

Appi oli hänelle leppoisa kuin ennenkin ja naureskeli: "Aiotko paisua
kymmenessä vuodessa pohataksi? Et käy enää meillä, sinua ei näy
keilaklubilla; sinä hyörit kuin mettinen työssä. Onko tuollainen
elämää? Pistäytyisit joskus taas meillä kahvilla; naisväkihän on
hyvillään, kun herrasmies vähän heitä haastattelee. Ylimalkaan: voisit
olla ystävällisempi naisille!"

Klaus Baas puolusti itseään ja sanoi: "Kyllähän se niin on, appi, mutta
vaikea on mykkänä kuunnellakin, saamatta puuttua itse asiaan. Anna
lääkärin tutkia Flora ja lähetä hänet hoitolaan! Älä anna enää pojille
rahaa. Sinä ne vain pilaat."

Silloin heilautti ukko kättänsä ja sanoi lauhkeasti, mutta kieltävästi:
"Älä sinä, veikkonen! Maalaathan pirun keskelle seinää! Älä toki meitä
sellaisella peloittele! Ja etenkin: säästä pikku vaimoasi!"

Siihen se taas katkesi.

Ja eräänä päivänä illan suussa -- tuota surkeaa, auringotonta helmikuun
ilmaa oli ollut kaksi viikkoa -- pelätty tuli! Klaus Baas istui juuri
pienessä omassa konttorissaan, jonka hän oli järjestänyt pankkitointa
varten omaan taloonsa, ja neuvoi innostuneena uutta nuorta apulaista,
joka hänen nyttemmin oli täytynyt hankkia; vaimo oli kuin ainakin tähän
aikaan päivästä lapsen kanssa appelassa: -- silloin hyppää piika
kartanon puolta hengästyneenä ja kertoo Klaus Baasille kauhuissaan,
että Flora rouva on niin merkillinen. Klaus Baas tulisi heti toiselle
puolle.

Klaus Baas kavahti ylös ja juoksi appelaan ja näki silloin vanhukset ja
puolisonsa arkihuoneen nurkassa nyplypatjain takana, piilossa yhdessä
ryhmässä: he tuijottivat kaikki kauhuissaan ja sanattomina vastapäiseen
makuukamariin, josta ovi vei vanhimman tyttären huoneesen. Sieltä
kuului nyt kummallista laulua. Klaus Baas meni heti makuuhuoneesen ja
sieltä lesken kamariin, ja näki pienen leskiraukan istuvan paitasillaan
vuoteella, ompelevan mustan pyhäleninkinsä helmaan leveää,
kullanväristä hetaletta: hänen edessään oli vanha, kankaalla
päällystetty laatikko, joka oli kai ennen ollut hänen nukketupanaan,
kukkurallaan kaikellaista kiiltävää kamaa: arvottomia koristuksia,
metallirasioita, joitakin hopeasolkia ja muuta sellaista. Hän lauloi
niinkuin olisi käyskennellyt luonnon helmassa keskellä viheriäistä
niittyä: kovalla, vapaalla äänellä, joka tuntui hyvin oudolta, kun hän
aina ennen oli niin salaperäinen ja hiljaisen haaveksiva. Hän lauloi:
"Ah, jo saapuu pääskyt taas", ja neula lenteli, ja hän keikutteli
päätänsä kauniin laulun tahtiin. Harvan, harmahtavan tukkansa hän oli
avannut ja levittänyt hartioille niinkuin lapsilla pidetään. Tuossa
ilmeisen heikkopäisyyden kuvassa oli niin paljon puhdasta ja
lapsellisen viatonta, että Klaus Baasissa heräsi lämmin sääli ja hän
kysyi nyt ystävällisesti ja kirkkaasti: "No, kälyseni, mitäs siinä
teet? Näytätpä vallan onnelliselta?!"

Flora kohotti päätänsä ja sanoi hilpeästi: "Hyvää päivää Klaus! Päivää
vaan, päivää! Minä olen nyt saanut sen kirjeen! Katsopas: otapas ja
lue! Minä en jouda."

Hän antoi Klaus Baasille kirjeen, jonka hän oli selvästikin
kirjoittanut itse. Sen mukaan oli nyt lipas eräässä hotellissa
Hampurissa hänen noudettavanaan. Allekirjoitus mahdottomia
harakanvarpaita.

"Kuka tulee teistä mukaan? Sinä? Sillä nuo muut ovat niin omituisia! Ei
niillä ole sielukkuutta, jotta voisivat mukautua tähän muutokseen.
Klaus, lähde vaan mukaan sinä, vanha junkkari ja musikantti!"

"Tietysti lähden", vastasi Klaus Baas, "se on selvä! Koristahan itsesi
oikein hienoksi! Minä menen sillaikaa tilaamaan vaunut."

Hän palasi perhehuoneesen, jossa toiset tuijottivat häntä silmät
selällään, ja sanoi apelle, että apen oli mentävä nyt heti lääkärin luo
ja kerrottava miten asiat olivat, ja sitten, ellei lääkäri nimenomaan
kieltäisi, tilattava vaunut, ja hän veisi itse vielä tänään sairaan
Schleswigiin.[77] Nyt naiset kirkaisivat ja pitelivät korviaan ja
uikuttelivat ja rukoilivat vävyä saattamaan heidät täältä pikku
rakennukseen, kunnes sairas olisi viety pois. Klaus Baas nyökkäsi
päätänsä, avasi oven ja talutti heidät ulos; isäkään ei tahtonut enää
nähdä lastansa: sanoi, ettei ikinä sitten saisi unta silmäänsä.

Tunnin päästä vieri jo Klaus Baas sairaan kanssa umpinaisissa vaunuissa
Schleswigiä kohti. Floran heikkopäisyys oli puhennut ja varttunut
rehevästi. Silkillä vuorattu kirstu oli se hänen lippaansa, ja hän
penkoi siitä kaksin käsin kiiltävää kilunkalua ja rupatti ja lauloi
kaiken aikaa innoissaan, ja riemuitsi Hampuriin tulosta, jossa häntä
muka paraikaa odotettiin. Klaus Baas istui vieressä ja kuunteli milloin
sekavaa, kiihtyvää lorua, milloin tuijotti tärisevästä akkunasta
öiselle, kuutamoiselle lakeudelle, eivätkä hänen ajatuksensa olleet
suinkaan suloisia. Tässä sitä siis nyt oltiin! Eikä loppunut surkeus
siihen, että tämä poloinen oli saatettu Schleswigiin! Sinne oli
suoritettava vuotuisesti viisi-, kuusisataa markkaa. Ja sitten ne
langot! Jumala ties, mitä sanomia heiltä ehkä paraikaa kiiti Berlinistä
pohjoista kohti, hänen viedessään heikkopäistä sisarta lakeuksien ja
nummien poikki itään! Toinen langoista oli nainut mies; hänellä oli
lapsiakin, jotka alkoivat pian sanoa Klaus Baasia enokseen ja vaatia
häneltä apuakin, sillä isä ei kykenisi heitä vaalimaan. Sairas oli
varmaan perinyt taudin äidiltään. Ja isä oli niin heikko ja veltto mies
ja tosielämän pelkuri. Senkin olivat lapset saaneet periä! Tautinen,
madonsyömä suku! Dekadenssia! Se sana karmi hänen selkäpiitänsä.
Dekadenssi! Sellaista se siis oli dekadenssi! Monasti hän oli sen sanan
lukenut ja käyttänyt itsekin sitä, aavistamatta kuitenkaan sen
merkitystä ja sisältöä. Ja nyt se istui kuin hirviö hänen vieressänsä.
Hän oli liittynyt verellään sortuviin, dekadenttisukuun. Ja hänen pieni
vaimonsa... niin... hänen pieni vaimonsa oli sen suvun oikea vesa... ja
hänen lapsensa, tyttö parkansa, oli samallainen kuin äiti... sama
raskas, välinpitämätön ääni, ei iloa, ylpeyttä, ei kirkasta
rohkeutta... Sairas pani kätensä hänen kaulaansa ja lauloi ohuella
äänellään piirirallia. Kuu kulki maanrajassa matalalla, juoksi öisen
tasangon äärellä ja kiilui rämisevässä akkunassa. Klaus Baasilla oli
aikaa kohtaloansa ajatella.

Hän aprikoi, hän mietti, hän haki. Ja etsivät ajatukset veivät hänet
loitolle niistä ihmisistä, joihin hän nyt kuului, loitolle kaikista
ihmisistä, -- ainoastaan sen kauttahan muodostuu kokonainen ihminen. Ja
hän oli yksin ja muisteli ihmisiä ja syntyperäänsä ja elämänsä
kohtaloita. Kaipa se niin oli, että hän itse oli Baas-suvun jäsenenä ja
isänsä kaltaisena ajatellut ja kulkenut maailmassa hieman liian
kiireesti ja hilpeästi, liian raisusti ja mielikuvien johdolla!
Sellaiselle tielle olivat väärä koulu ja kiero kirkko hänet puijanneet!
Mitä olivat ne hänelle kuvitelleet? Pelkkiä ihmeitä, sankaritöitä,
korkeinta hyvettä, idealismia, pelkkää "taivahaista" ja "päältä pitkän
pilven rannan"! Ne olivat tyrkyttäneet kahta evankeliumia, Vapahtajan
ja Schillerin! Mutta sanaakaan ei siitä, mikä ilmestyy heti koulusta
päästyä meille välttämätönnä elämän ehtona! Ei sanaakaan ruumiin ja
sielun oikeasta, maanomaisesta, vaivanalaisesta luonteesta! Ei mitään
rodusta, ei suvusta, kasvatuksesta, perinnäisyydestä! Ei lehteä
todellista, puhdasta elämän tietoa!... "Mitä sanoit, kälyseni? Vai
niin, että kellot rupeavat soimaan kun tullaan Hampuriin? Tyttö parka,
kunhan et erehtyisi! Michel-pojalla on rauta raivo ja heristää päätään
vain milloin tahtoo."

Oi mikä onnen poika olisin, jos rinnallani olisi oiva toveri ja
jaloissani telmisi terveitä, kauniita lapsia! Hihhei! Ryntäisin ulos
rattailtani ja loikkisin yli ketojen ja tappelisin koko maailmaa ja
kaikkia sen pahoja henkiä vastaan, vaikka heitä kohoisi joka haudasta
ja hornan syvyydestä! Ja nyt, kahleissa, vankina! Nyt täytyy olla ikäni
tuollaisten parissa: vaalia vanhoja ja kuopata heidät, syöttää Berlinin
pyöveleitä ja hoidella heidän poikiaan. Ja minun rinnallani: aina,
aina, ijankaikkisesti, tuo vaivainen, ahdasajatuksinen, arka nainen!
Sairaalan johtajana kaiken ikäni! Miten ne olivat menneet piiloon
yhteen nippuun, nyplytyynyjen taakse!! Pelkäsivät tällaista pientä
sairasparkaa! "No laulapa nyt Flora, hei kälyseni! Lauletaanpas
yhdessä... muistatkos tämän: 'Anna Susanna, nous' pois, tee tulta! Ei,
mamma kulta, on kalliita puut!'... Sitä lauloivat tytöt ennen, kun me
pieninä leikittiin kirkkomaalla puistikossa."

"Ei, minä laulan: Ihanassa Juuttein maassa, Vähän Beltin rannalla!"

"No hyvä on sekin, laula pois. Anna tulla vaan!"

Lauhkealuontoisena hän oli tähän saakka noudattanut liiaksi näiden
omaistensa mieltä. Sitä hän ei vasta tekisi. Hänen oli heistä päästävä
irti! Hän tahtoi tästä lähin kulkea omaa tietänsä, varmana siitä, että
hän oli heistä tervein, hänen asiansa oli oikeampi. Hänen oli
opetettava ja houkuteltava pikku vaimonsa seuraamaan häntä! Niin lie
vielä mahdollista saada Martjesta hänen laisensa oikea ihminen. Hän
tahtoi ja hänen täytyi pelastaa Martje! Hän oli kuitenkin hänen oma
rakas vaimonsa!

Puoliyön seutuvilla Klaus Baas sanoi kuskille, että pitäisi pistäytyä
ensi majataloon syöttämään hevosta ja nauttimaan itse tilkka kahvia.
Harmaantunut kuski, joka oli jo ennen tehnyt Schleswigiin sellaisia
surullisia matkoja, sanoi että pian tuleekin hyvä majatalo. Ja jonkun
ajan päästä he tulivat isonlaiseen kylään, joka nukkui sikeää unta,
seisauttivat hevoset ravintolan kohdalla ja alkoivat kolkutella ovea ja
pyrkivät sisään.

Pyylevä emäntä tuli alushameisillaan avaamaan, ja Klaus Baas meni hänen
luokseen ja supatti hiljaa, millaista matkalaista hän toi. Emäntä
pyöritti säälivästi päätänsä ja sanoi: "No hyvä kun oltiin edes vielä
valveilla; sisarentyttöni tuli tänään meille, ja sen kanssa
rupatellessa meni tässä aika niin, että valvottiin näin myöhään." Ja
emäntä tuli vaunuille ja sanoi Floralle: "Tulepa nyt pois, saat kupin
lämmintä kahvia."

Mutta sairas lakkasi laulamasta ja sipsahti ylpeästi: "Noin
epähienostiko pyydetään, hyvä rouva! Tohdin huomauttaa, että minä olen
prinsessa."

"No etten nyt arvannut", päivitteli muheva emäntä, sanomattoman
hellällä ja ymmärtäväisellä äänellä, "että te olitte prinsessa. Olkaa
nyt, prinsessa, niin hyvä ja tulkaa juomaan kuppi kuumaa ja
lämmittelemään jalkojanne."

Silloin pieni, surkea sairas laskeusi arvokkaasti vaunuista, pitäen
valppaasti lipasta kädessään, ja meni sisään, pulska emäntä vakavana
jälestä; matalassa ravintolan tuvassa, jossa oli ruskean kiiltävät
huonekalut, emäntä houkutteli Floran istumaan palavan roihun luo ja toi
siihen pikku pöydän ja kahvia. Klaus Baas istui sairaan viereen. Sitten
kaatoi emäntä kahvia omaankin kuppiinsa, mutta istahti kuskin viereen
pitkän pöydän päähän sanoen: "Eihän sovi tällaisen meikäläisen istua
prinsessan pöytään." Sairasta alkoi pirtin kuuma ilma uuvuttaa ja hän
katsoa harrotti unisesti eteensä.

Vähän ajan päästä astui pirttiin kookas, komea tyttö, emännän ilmeinen
nuoruuden kuva: samat säännölliset, täyteliäät kasvot ja luonteva ja
voimakas käynnin sulo ja silmien kauneus. Hän hypisteli vielä puseronsa
nappeja ja katseli uteliaasti yökulkijoita ja meni ottamaan kahvia.

Silloin sairas kohotti päätänsä ja sanoi: "Kaunis olento, emäntä."

"Niin kyllä, Jumala paratkoon, prinsessa", vastasi emäntä, "mutta eipä
häntä muuten kannata kehua!"

Kaunis olento vilkaisi ällistyneenä prinsessaan ja rauhallisen
kysyvästi Klaus Baasiin; mutta sairas kysäisi uteliaana emännältä:
"Mitenkä niin? Onko se huora?"

"Ei, prinsessa", vastasi emäntä, "mutta se on vähän noin... uskovainen
ja vähän suruton."

Sairas jatkoi alentuvaisesti: "Onko tytöllä mitä tointa? Olen juuri
saanut ansaitsemani perintöosuuden, jota minulta kauan pidätettiin, ja
tarvitsen kamaripiikaa."

"Siunaa ja varjele!" huudahti emäntä. "Siihen ei siitä ole ollenkaan:
lyö kaikki siruiksi mitä eteen sattuu. Sitä paitsi sillä on jo ammatti.
Se on seppä."

"Seppä?" toisti sairas nyrpistellen, "kuinka saattaakaan: kädet
nokeutuvat!"

"Se on kultaseppä", jatkoi emäntä.

"Ah!" huudahti nyt sairas ihastuen. "Sittenpä hän voikin tehdä minulle
palveluksen!" Flora avasi lippaansa, kaivoi sieltä kaikellaista
joutavaa pikku kamaa: parin korvarenkaita, kaulaketjut, muutamia pieniä
rintaneuloja, ja sanoi tarvitsevansa kultakruunun, ja levitti nuo
kilunkalut eteensä pöydälle.

Nyt vasta älysi pulska tyttö, mikä matkalaista vaivasi, ja hän heitti
kauhistuneen silmäyksen Klaus Baasiin, kuin kysyäkseen: Onko tuo sinun
vaimosi, tuollaisen kauniin miehen! Ja istui sitten säälien ja
onnetonta kunnioittaen Floraa vastapäätä ja alkoi levitellä ja
tarkastella koristuksia ja pakista laajasti ja ovelasti, miten se
kruunu olisi tehtävä. Ja vilkaisi vähä väliä kummastellen ja säälivästi
Klaus Baasiin. Sitten hän nousi päättävästi ja reippaasti ylös ja meni
toiseen huoneesen ja kuului avaavan ja sulkevan siellä jonkin laatikon,
-- ja tuli takaisin, kädessä yksinkertainen, kruunuksi käännetty ja
kauniisti kuperrettu kultakiekko ja laski sen sairaan eteen pöydälle ja
sanoi: "Nyt se on valmis."

Sairas kopaisi kiireesti kruunun ja sanoi Klaus Baasille: "Minä otan
tämän, maksa Klaus!" ja asetti kiekon päähänsä. Kauhistavalta se näytti
hänen harmailla hiuksillaan, jotka leuhottivat sekaisin hänen
kuihtuneilla ohimoillaan.

Klaus Baas oli neuvotonna, mutta kaunis tyttö nyökkäsi hänelle salaa
päätänsä ja sanoi hiljaa, noin kuin jotain muuta asiaa: "Sitä tarvitaan
vasta ensi viikolla, laskiaisena, kun meillä on naamiaiset...
Kylläpähän siitä selvitään."

Sairas huomasi kuitenkin tuon kahdenkeskisen sananvaihdon ja lausui
jalon armollisesti, kruunu otsallansa: "Te olette oikein hyvä pari,
Klaus. Tällainen vaimo sinulla pitäisi olla! Katso kuin hänellä on
pulskat rinnat ja kauniit olkapäät! Ja silmät teillä on kummallakin
kuin emähirvillä! Minulla ei ole mitään sitä vastaan: nai sinä vaan
hänet! Heti paikalla... sinun pitää naida hänet, Klaus. Kyllä se sinut
pitää lämpymänä."

"Kyllä maar tyttö siihen olisi valmis", sanoi emäntä. "Se on aika
lailla miehiin menevä. Mutta herralla kun näkyy olevan jo toinen rouva,
sormuksesta päättäen."

"Mitäs se tekee", sanoi sairas, "ottakoon vielä toisen."

"Niinpä niin", vastasi emäntä. "Se ei olisi juuri päin mäntyyn! On
miehiä, joilla pitäisi olla kaksi vaimoa, ja toisilla taas ei saisi
olla yhtään; ja sama on naistenkin laita. Mutta kun minä äsken sanoin
rovastille samaa, niin hän arveli, että minä olen hullu."

"Hullu?" toisti sairas halveksuvasti ja painoi vanteen lujemmin
päähänsä. "Minä sanon, että te olette aivan yhtä viisas kuin minäkin,
mutta papit tahtovat kaikessa mestaroida oman päänsä mukaan. Onko
maailma nyt mikään kanakoppi."

Klaus Baas nousi sitten ylös ja kehoitti lähtemään. Sairas nousikin
ylös heti ja hyppi tanssiaskelin edeltä. Emäntä seurasi häntä. Kun
Klaus Baas mennessään kääntyi ja katsahti kauniisen tyttöön, silmäili
tyttö häntä yhä kummastellen ja kysyvästi ja sanoi hiljaa: "Eihän tuo
ole teidän vaimonne?"

"Ei", vastasi Klaus Baas.

"Jumalan kiitos!" huudahti tyttö silloin ja katseli häntä vapaammin ja
iloisemmin. "Teillä on terve vaimo?"

"Kyllä on", Klaus Baas vastasi.

"Se on hyvä", sanoi tyttö arastelematta, raikkaasti ja luonnollisesti.

Klaus Baas katsoi tytön voimakkaihin silmiin, seisoessaan kaidassa
käytävässä häntä lähi, ja sanoi hiukan liikutettuna: "Olette huvitettu
minun asioistani?"

Tyttö kesti katseen, vaikka hänen poskilleen nousikin hieno puna. "Ah,
minä vain tarkoitin... tietysti teillä on terve ja voimakas vaimo...
muuten"...

"Muuten mitä?" toisti Klaus Baas.

Tyttö vetäysi aivan seinää vasten ja vastasi ylpeästi, koko Eevan
ihanuudessaan: "Muuten vieroittaisin minä teidät vaimostanne."

Ja Klaus Baasissa leimahti samassa korska intohimo ja hän iski
hallitsevan katseensa tyttöön ja sanoi: "Tosiaan sinä olet sellainen
kuin tätisi sanoi: uskovainen ja hiukan suruton... Tiedätkö itse sen?
Minä riemuitsen, että tutustuin sinuun!" Ja hän ojensi tytölle kätensä.

Silloin tyttö melkein kuin pieneni ja hän vaikeni ja horjui Klaus
Baasin puristaessa hänen kättään ja katsoessa häntä. Ja sitten hän meni
edeltä ja näytti tulta vaunuihin nousijoille.

Nyt istui Klaus Baas jälleen heikkopäisen vieressä, joka milloin
kaiveli laatikkoaan, milloin kohosi haaveellisten mielikuviensa
siiville ja joskus teki epäluuloisia kysymyksiä. Jälleen hän oli
harmaan kuulaassa yössä, joka kattoi aavaa alankoa ja tummia
inehmoisten asuntoja, -- ja jälleen juoksi kuu lakeuden äärillä ja
kiilui vaunun akkunassa.

Mutta Klaus Baas ei vain voinut irroittaa ajatuksiansa somasta,
tummasta ravintolasta, jossa tytön silmät olivat loistaneet kuin
kirkkahat kynttilät! Kas sellaisia terveitä, voimakkaita, raikkaita
ihmisiä! Mikä pontevuus olkapäissä, povessa, lantioissa! Kuinka he
käsittivät hienosti ja älykkäästi tämän aran asian! Aivan kuin heidän
käsityksensä olisi ulottunut koko äärettömään, vivahdusrikkaasen
luontoon, kuin he itse olisivat tunteneet olevansa täyteläisen, suuren
luonnon osa! Miten riemuisaa mahtaisi olla kävellä, puhella sen tytön
kanssa! Millainen terve veitikka: aina iloinen, näkee kaiken, tuntee
kaiken, soittaa sielullaan kaikki sävelet, laulut, ajatukset taivaasta
hamaan maahan saakka! Mitä sanoisi hän, jos saisi nähdä hänen
omaisensa, jotka olivat puuhovilla! Kohottaisi pontevasti kauniita
olkapäitään ja lausuisi: Puoli-ihmisiä! Jos kertoisin hänelle, miten he
eilisiltana piiloutuivat nyplypatjain taakse: hänen kauniista
silmistään kuultaisi halveksiva sääli. Ja jos hän näkisi minun vaimoni,
hän ajattelisi: Aivan tämän perheen tapainen, ei sovi ollenkaan
hänelle!

Martje ei sopinut hänelle! Ja hän oli kuitenkin pitänyt niin kovasti
hänestä, silloin, neljä vuotta sitten! Niin kuvaamattomasi! Miten oli
tämä mahdollista? Hän oli vielä ollut niin kypsymätön, vaikka oli jo
kuudenkolmatta vanha! Hän tiesi yhtä ja toista kaupoista ja liikkeistä,
mutta elämästä ei mitään. Hän oli kuin tuhma idealisti, oikea luontoa
vierova saksalaisnuorukainen ainakin, tehnyt naisesta vain kuvan, kuin
kaikesta muustakin. Mutta se kuva oli aivan väärä. Silloisen
kehitysasteensa mukaisesti hän oli etsinyt itsensä vastineeksi vain
jotakin sievää, siroa, aran hentoa; hän oli tahtonut olla auttaja ja
sankari! Martjessa ei ollut rotua, joka voi omasta itsestään antaa
voimaa ja kasvua. Hänessä ei ollut tulta eikä tervettä selvyyttä. Hän
oli Klaus Baasille pieni, aivan liian pieni kuningaskunta! Nuorukainen
ei ollut tiennyt, että hänestä kerran varttuisi väkevä ja laajanäköinen
mies: todellisuutta himoitseva, tahtoonsa turvautuva, joka tarvitsi
lujaa ja rauhallista vaimoa, tervettä ja voimakasta toveria, vaikkapa
äkäistäkin, -- oikeaa kaunista, arvokasta valtakuntaa.

Ja lapsi tuli äitiinsä: sehän oli otettu vastaan halutta ja ilotta
sulettu syliin.

Millaisena oli tuo tyttö seisonut hänen edessään, -- selin eteisen
seinään, hänen silmäinsä voittamana, kuitenkin voittajana! Mimmoinen
mahtaisi hän olla lemmen hetkellä! Hääyönä toisenlainen kuin Martje
Ruhland neljä vuotta sitten! Kuinka hän siinä oli seissut! Kuinka häntä
katsonut! Ei julkeasti, ei halukkaasti! Ei: kuin terve, vapaa, kirkas
ihminen. Minä: ihminen niinkuin sinäkin! Ah moista ihanaa, rakasta
naista! Mahtoi olla autuasta olla sellaisen naisen valtiaana! Ainaista,
uutta, riemukasta ottelua, ainaista ihanaa kiistaa, voittoa! Siinä ei
murtanut ruumista eikä sielua!

Sairas oli sillä välin painautunut lähemmäksi häntä ja lallatellut
vähän aikaa: "Ruhtinas, mun puolisoin" ja nukahtanut sitten hänen
syliinsä, pulskan tytön kultakiekko kallellaan sekavilla, harmailla
hiuksilla.

Päivän vaietessa, sumuisena, kosteana aamuna, vierivät vaunut
houruinhoitolan pihaan.

       *       *       *       *       *

Kun Klaus Baas illan suussa palasi pikku kaupunkiin ja meni
yksityiskonttoriinsa, niin hän tapasi pikku vaimonsa ruokasalissa
jäykkänä ja kasvot kalseina ja kylminä, pitsitöineen kattolampun alla,
pöydän ääressä; hänen silmänsä olivat itkettyneet ja pöhöttyneet. Klaus
Baas kertoi nyt lyhyesti matkasta ja ihmetteli, ettei Martje häneen
katsonutkaan. Ja Klaus Baas kysyi: "Mikä nyt, Martje?"

Martje vastasi oudon kylmästi: "Hanna täti ja rouva Bidermann sanovat,
että sinä olet Floran sairauteen syypää. Ja äiti sanoo kanssa... ja
sinä teet vielä meidät kaikki hulluiksi."

"Minä?" huudahti Klaus Baas hämmästyen ja löi kädellään rintaansa.

"Niin, sinä!... Aina sinä hyppäät ja hääräät ja suunnittelet ja
hulluttelet... Sinä se teit hänet niin rauhattomaksi ja sekapäiseksi!"

Sanaa suustaan saamatta ja lamautuneena istahti Klaus Baas Martjea
vastapäätä pöydän ääreen ja tuijotti maahan ja koetti selvittää
ajatuksiaan. Mutta sitten purkausi vihan puuska, ja hän sanoi kolkon
kylmästi: "Entäpä te?... Lykkäättekö te syyn minun niskoille, kun
olette itse niin vaivaisia, avuttomia, niin surkeita! Isäsi ei jaksa
nousta aamulla aikaisin ylös! Äitisi ei siedä nähdä sairaita! Veljesi
eivät voi elättää henkeään! Sinä et voi elää ilman äitiäsi, isääsi!
Lapsesi ei voi pistää itse lusikkaa suuhunsa! Jokainen teistä ei jotain
voi! Minä? Minä voin kaikkea, paitsi tukistaa kaljupäätä ukkoa.
Kaikkea! Kaikkea, mikä on järjellistä, oikeaa, miehekästä! Minä voin
nousta ylös ennen kukon laulua, voin auttaa sairasta hädässä, voin
tehdä rahaa, voin elää vaikka pohjoisnavalla jos tarve tulee! Minä voin
-- kaikkea! Mutta minä voin myös -- vaikka surmata ihmisen, joka ei
anna minun elää, elää kirkkaana, järkevänä, ja särkee onneni! Kuule nyt
se, Martje Ruhland: minä... minä tahdon käydä omaa tietäni! Ja sinä:
joko käyt minun kanssani, kelpo toverina, yhtä selvänä, yhtä reippain
askelin, tai jää!! Minä tahdon vapautta sielulleni, minä tahdon
oikeutta!"

Martjen pikku kädet herposivat nyt nyplypatjalta ja kyyneleet
virtasivat hänen silmistänsä ja ylpeys ja suuttumus olivat aivan
haihtuneet. Hän sanoi: "Aina minä olen tiennyt, että sinä olet parempi
kuin yksikään meistä, sitä ei sinun tarvitse näin sanoa. Sentähdenhän
minä olen sinua aina pelännytkin. Yölläkin, nukkuessani, minua
peloittaa ja ajattelen: mitähän keksinee hän nyt unissaankin!... Enkä
minä tahdo lapsia enää, en, en. En voi! Sekin on juopa meidän
välillämme."

Klaus Baasia liikutti ja järkytti tuo surkea vaikerrus, ja Martjea ja
itseään rohkaistakseen hän sanoi hellästi: "Mutta sinähän olet
toisellainen kuin nuo muut! Sinä olet sittenkin terveempi, rehellisempi
kuin he."

Mutta Martje pudisti tuskissaan pikku päätänsä, ja hänen somat kasvonsa
olivat epätoivoiset: "Ei, ei, Klaus, minä olen aivan samallainen! Kyllä
tiedän, että sinä pidät minusta, sillä sinä ajattelet: pian minä saan
auki salalippaan ja siinäpä on aarteita! Mutta sinä erehdyt, sillä
siinä ei ole mitään, josta voisit iloita. Minä olen vanhempieni lapsi,
ikinä me emme ymmärrä toisiamme. Ja se on niin kauheaa; sillä minä
pidän sinusta niin kovasti, kovasti!"

Martjen kyyneleet virtasivat kuumina hienolle, sievälle pitsille, jota
hän nypläsi, ja hän näytti itkiessään säälittävän surkealta: koko hänen
kasvonsa kuvastivat tuskaa, hän itki ikionnettomana. Klaus Baasin kävi
sanomattomasti sääliksi ja hän hyväili poloista ja kuivasi hänen
kyyneleensä ja sanoi: "No, mutta... rauhoituhan nyt... minä olin julma!
Kaikki käy vielä hyvin. Ajattelepas meitä: meitä kahta?! Me, jotka
rakastimme niin suuresti toisiamme, kun solmimme liiton!! Huomaahan
vain: meidän täytyy oppia toisiamme ymmärtämään. Pyydän vain yhtä:
luota sinä minuun! Pysy sinä minun rinnallani, Martje! Minä vien sinut
turvallisesti elämän määrään."

Mutta Martje vain pudisti toivottomasti päätänsä.



XVIII.


Kaikki olisi ehkä vielä kääntynyt parhain päin, jos vaimo olisi
synnyttänyt hänelle useampia lapsia: hänen kaipaamansa ja mieleisensä
pojan. Mutta hänen kohtunsa oli ensimäisen synnytyksen jälkeen sulettu,
ja hän kohdisti nyt pienen, vaivaisen rakkautensa ainoaan lapseensa.
Monasti Martje jo aamusta päivin katosi tytön kanssa appelaan äidin
luo, joka oli tullut sairaalloiseksi, ja istui hänen vuoteensa ääressä
tuntikaudet ja luki ääneen jotakin romaania tai kuunteli kahvitätien
loruja, ja sillaikaa lapsi leikki leluillansa pöydällä.

Klaus Baas pyysi vaimoaan viemään tyttöä toki joskus kävelylle vapaasen
luontoon, tai antamaan sen leikitellä muiden lasten kanssa puistossa ja
valikoimaan itselleenkin terveiden rouvain ja tyttöjen seuraa. Martje
taipuikin hänen pyyntöönsä, mutta siitä tuli vain keinotekoinen yritys.
Uusissa tutuissa hänellä oli milloin mitäkin moittimista: ne olivat
muka epähienoja ja liian suorasuisia, ja liian äänekkäitä. Ja siihen se
taas jäi: jälleen istui Martje äitinsä vuoteen vieressä ja nyplypatjan
ääressä. Klaus Baasista kävi tuo nyplynappulain hiljainen kalina pian
suorastaan sietämättömäksi. Ja pieni, siro pitsimalli, jota Martje oli
kopioinut jo pitkät ajat, oli hänestä mainio kuva Martjen koko
ahtaasta, pikku-somasta, harrastuksettomasta elämästä.

Jos Klaus Baas olisi ollut pintapuolinen ja itsekäs mies ja ei olisi
kaivannut paljoa henkevyyttä kuin monet muut, niin hän olisi antanut
vaimonsa olla rauhassa. Sillä olihan siellä muun muassa eräskin
virkamies, toimelias ja kelpo ihminen, joka oli ammattinsa puolesta
sangen usein matkoilla: hän ei nähnyt vaimoansa liian usein eikä
puhellut paljoa hänen kanssaan, hän istui toimistossa taikka
kyytirattailla, rouva oli sillä aikaa lastenkamarissa ja keittiössä tai
ystävätärten luona vieraisilla. Ja kummallakin oli elämän piiriä aivan
tarpeeksi. Klaus Baaskin oli usein matkoilla: joko maaseutukundien
luona tai pankkiasioissa naapurikaupungeissa taikka Hampurissa, ja
hänkin koetti löytää päivän toimista kaiken elämän sisältönsä. Mutta
kun hän illoin palasi kotiin, hän kaipasi elämän toveria, joka jakaisi
hänen lukemattomat uudet ajatuksensa hänen kanssaan: mutta tapasikin
pikku naisen, joka istui kuin hämähäkki kutomainsa keskellä ja katsoi
häneen vierastaen ja kummastellen. Varmaankin kysyivät anoppi ja tädit
usein Martjelta, mitenkä oikeastaan oli Klaus Baasin puuhain laita ja
mitä hän touhusi? Ja monasti Martje kai kuuli ennustettavan, että Klaus
Baasin yritykset romahtavat piankin loistavasti alas ja tulee
vararikko. Ja kun Klaus Baas kerran sopivassa tilaisuudessa kertoi
Martjelle, miten paljon hän oli nyt voittanut, niin toinen vastasi
tylsästi ja arasti: "Mutta onhan me ennenkin tultu toimeen, Klaus... ja
onko tämä oikein hyväksi..."

Silloin kuohahti miehen sappi ja hän läksytti vaimoaan ja sanoi, että
herätköön hänkin kerran ja älköön torkkuko ja antako vanhojen ämmäin
syöttää itselleen mitä tahansa, vaan kiintyköön mieheensä ja hänen
harrastuksiinsa. Martje vetisteli. Miksi, miksi vaati Klaus häneltä
muuta kuin mitä hän oli, tämä loppumaton ristiriita raatelee hänet
kuoliaaksi. Ja nyt tuli monta surullista päivää; vaimo istui tosin
iltaisin kotona, mutta istui tuppisuuna ja ilottomana ja tuijotteli
pikku pitsimalliinsa. Vasta monen päivän päästä hän tuli hiukan
luonnollisemmaksi ja iloisemmaksi. Ja katosi sitten taas appelaan.

Niin alkoi Martjessa vähitellen ilmetä erikoinen luonne, joka vahvistui
ja selvisi ainaisessa ottelussa. Mutta se luonne oli uikutteleva ja
herkkätuntoinen, luulevainen ja ahdas: kokonaan Klaus Baasin ja hänen
ihanteensa vastakohta. Niin toistuvat heidän riitansa aina selvemmässä
muodossa. Kun Klaus Baas oli kärsinyt viikkokausia tällaista surkeaa
yhdyselämää ja hänen sisunsa viimein purkausi, silloin Martje itki ja
oli kuvaamattoman onneton ja epätoivoissaan, ja sanoi tietävänsä, että
Klaus oli voimakkaampi ja kelvollisempi kuin hän, ja että hän ei voinut
koskaan tulla onnelliseksi hänen kanssansa, mutta hän ei tainnut sille
mitään, vaikka se tieto kidutti häntä kauheasti. Ei hänestä ollut
muuhun kuin istumaan äitinsä luona. Ja Martjen itku oli niin
sydäntäsärkevää ja hänen kauniit pikku kasvonsa niin tuskallisesti
vääntyneet, että Klaus Baas koetti häntä lohdutella ja sääli häntä
kaikesta sielustansa, ja hänen toivonsa heräsi taas, juuri tuosta
epätoivosta ja suorasta tunnustuksesta. Mutta parin päivän päästä
Martje kulki jälleen vanhaa kurjaa polkuaan. Niin kävi aina. Ja
vähitellen tulivat miehen tuitunpuuskain ja vaimon valituksen hetket
säännöllisiksi ja uudistuivat joka kolmas neljäs viikko, kuin
tilauksesta vaan!

Kaupunkiin oli muuttanut eräs samanikäinen aviopari kuin hekin ja
heidän avioliittonsakin oli melkein yhtä nuori kuin heidän. Mies oli
lukenut kirjamies, lyseon opettaja. Hän toivoi Klaus Baasista, nuoresta
kauppiaasta, jonka reipas ulkonäkö häntä miellytti ja jonka lahjoista
paljon puhuttiin, tervettä vastapainoa kamarioppineisuudelleen. Ja
hänen nuori vaimonsa, joka oli hilpeä ja reipas, salli mielellään
miehensä laajentaa tällä tavalla näköpiiriään, sekä halusi itsekin
tutustua nuoreen, pystypäähän Klaus Baasiin. Pieni, sievä, hiukan
happamen nyrpeä rouva voitiin ottaa seuraan kaupan päällisinä! Ja he
tulivatkin eräänä iltana Baasiin, ikäänkuin tavalliselle kyläilylle;
sitten sukeutui opettajan ja Klaus Baasin välillä pitkä, järkevä
keskustelu kaikesta, mitä ilman alla löytyy. Klaus Baas oli iloissaan
kun sai nyt kerrankin kuulla asioita, jotka "ihmistä kehittivät", kuten
hän sanoi. Ja hänestä oli vain hauskaa kun opettajan vaimo tupsahti
tuon tuostakin miesten keskusteluun kuin mikä kirkassilmäinen ruskea
pentu kanatarhaan -- ja oli hyvillään, kun hänen oma vaimonsa piti
suunsa kiinni. Sellaisia seurailtoja vietettiin monta viikkoa.

Mutta eräänä päivänä sanoi Martje, että tänä iltana hän ei voi tulla
heidän seuraansa, hänellä on päänsärky. Ja kun Klaus Baas tiukkasi
muita syitä, niin hän sanoi, ettei hän voinut sietää opettajan rouvaa;
ja mies uteli lisää ja sai silloin herutetuksi ilmi, että Martje ei
pitänyt rouvasta siksi, kun rouva ei ollut kertaakaan kysynyt, miten
hänen sairas äitinsä nyt jaksoi. Sitä paitsi oli hänen äitinsä tänä
iltana tavallista heikompi... ja hän ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä he
juttelivat. Ja Martje pyysi Klauta menemään vain yksin: hän soi hänelle
mielellään sen huvin. Ja niin puhellen hän silitti hellästi pienellä,
pehmoisella kädellään puolisonsa ohimoa.

Klaus Baas pudisteli päätänsä ja istui neuvottomana, sanattomana,
vallan toivottomana. Martje huomasi hänen surunsa ja hätääntyi ja
vakuutti nyt hennolla, valittelevalla äänellänsä, että hän tulee, hän
tulee mukaan! Hän ei ollut aavistanut, että Klausta oli niin tärkeää
hänen läsnäolonsa.

Klaus Baas katsoi häneen neuvottomana. "Että minusta on tärkeää sinun
läsnäolosi?" hän toisti. "Että minusta on tärkeää! Martje, niin, sanopa
nyt: mitä minulla on oikeastaan yhteistä sinun kanssasi? Oletko sinä
minun puolisoni? Et ole, -- tai olet vasten tahtoasi! Oletko sinä minun
emännöitsijäni? Hyvä piikahan hoitaa koko talouden: ne askareet sujuvat
sinuttakin. Oletko minun toverini? Et! Minun harrastuksiini sinä et voi
etkä tahdo ottaa osaa. Onko lapsemme yhteinen? Ei, sillä se on sinun:
sinä sitä kasvatat oman ja äitisi tahdon mukaan. Mitä meillä siis on
yhteistä? Ei kerrassa mitään muuta kuin keittovati!"

Hän nousi ylös ja meni akkunaan ja väänteli vihkisormustansa ja
puhalteli: "Se on -- elämää! Elämää!"

Nyt alkoi Martje tapansa mukaan katkerasti itkeä, ja sitä ei Klaus Baas
voinut sietää. Hän pyörähti ja meni hänen luokseen ja näki hänen
istuvan pöydän ääressä kädet hervottomina pöydällä, ja hänen
kyyneleisillä pikku kasvoillansa sellaisen pohjattoman tuskan ja
alakuloisuuden, että sääli vihlaisi kuin veitsi hänen sydäntään ja hän
veti Martjen viereensä sohvaan ja kietoi kätensä hänen vapisevain
olkapäittensä ympärille.

Martje katsoi avuttomana eteensä, pienet, suloiset kasvot kalseina,
kuin tulipaloon tuijotellen, ja vaikerteli ja itki: "Minä tiedän sen...
että meidän täytyy erota... ja minä rakastan, rakastan sinua! Mutta
minä en voi, en voi sille mitään. Etkä voi sinäkään. Ja sinähän
rakastat minua, sen minä tiedän."

Klaus Baas karkoitti kauas tuon ajatuksenkin ja sanoi: "Mitä puhut nyt
Martje? Erota!? Sinähän sanot itse, että me rakastamme toisiamme.
Kuinka me eroisimme, eroisimme? Ei: minä en jätä sinua koskaan. Ennen
vaikka kuolen! Minä olen luvannut olla ikäni sinun toverinasi. Minun
sanani ei petä!"

Mutta Martje painoi kättänsä suulleen, hillitäkseen itkuaan, joka ei
helpoittanut, ja hänen silmistänsä virtasivat kyyneleet, ja hän
tuijotti yhä kauhistuneena eteensä. "Meidän tahtommehan on hyvä, Klaus.
Ei syy siinä ole. Mutta meidän luonteemme ovat erilaiset, siksi me
teemme toisillemme aina pahaa. Ajatteles: tätä kestää vielä kolme-,
neljäkymmentä vuotta... Oli niin lapsellista mennä naimisiin näin.
Emmehän me tunteneet toisiamme. Vasta viime vuosina on meistä tullut
selviä ihmisiä, -- mutta me olemme kasvaneet erille toisistamme.
Sinusta on kasvanut luja, vapaa, rohkea mies, ja minä olen painunut yhä
pienemmäksi, aremmaksi. Se on se onnettomuus." Klaus Baas ihmetteli
näitä sanoja, mutta hän ei tahtonut antaa toiselle myötä, vaan sanoi:
"Mitä luonteista! Me olemme samalta seudulta kotoisin, meidän
uskontomme on sama, me tarkoitamme molemmat hyvää. Johan nyt on hiisi,
ellemme voi tulla keskenämme toimeen! Meidän täytyy vain vakaasti
tahtoa. Ja kyllä me rauhoitumme ijän keralla!"

Sievä Martje pudisteli päätänsä ja sanoi: "Erehdyt, Klaus. Emmehän edes
huomaa, millä tavalla me toisiamme loukkaamme sanoilla tai käytöksellä.
Me menettelemme itsetiedottomasti, luonteemme mukaan, aivan kuin
luulemme oikeutemme olevan ja hyvän vaativan. Siinä on ristiriita, että
toisesta on aina toisen hyvä ja oikea väärää ja nurinkurista. Vaikka
kehtomme eivät olleet kuin jonkun peninkulman päässä toisistaan, me
olemme niin erilaisia, kuin toinen olisi Lapin tuntureilta ja toinen
syntynyt siellä kauheassa Intiassa. Jos olisin lukenut, niin voisin sen
sinulle paremmin selittää."

Klaus Baasin luonto oli Martjen toivottomuudesta masentunut, ja hän
hapuili tuskissaan ikäänkuin jotakin pelastuksen keinoa ja sanoi:
"Pahimmat ovat, Martje, kuitenkin nuo sinun omaisesi. Että meidän
täytyy mädätä täällä heidän helmoissaan! Pankki perustaa ennemmin tai
myöhemmin haaraosaston Hampuriin ja minä voinen siirtyä siihen
paikkaan. Tai hankkia siellä uuden toimen. Mennään me Hampuriin!"

Martje puristeli nenäliinaansa ja itki hillittömästi. "Ei, Klaus... en
voi, minä en voi lähteä äitini luota... hän on niin vanha... ja kun
siskoni ehkä tulee takaisin... Ja sinä olet aina susi, Klaus... minä
vain pieni arka jänis." Ja Martje kallisti sievän pikku päänsä Klaun
rintaa vasten ja itki katkerasti: "Tämä on niin kauheaa kidutusta, kun
me rakastamme toisiamme, ainakin minä sinua. Mutta minä luulen, että
kärsisin sen melkein paremmin, jos sinä olisit kaukana, ja tietäisin,
että sinä olet onnellinen, ja minä elelisin hiljalleen yksin lapseni
kanssa. Milloinkaan sinä et näin tule onnelliseksi, Klaus, enkä tule
minäkään."

Klaus Baas tuijotti toivottomasti Martjen tutisevan pään yli huoneesen,
joka alkoi hämärtyä, sen pimeneviin loukkoihin. Ja hän ajatteli tuskan
ja raivon vallassa: "Pahat hengetkö meitä riivaavat! Emmekö tahdo
molemmat olla hyviä? Eikö Martje parkani ole älykäs, hellä ihminen?
Eikö ole minussa miestä elämään hänen kanssaan, ja hän minun? Siinäkö
loppu? Noissa neljässä ihanassa kesäpäivässä kaikki! Tämähän hulluutta!
Tämä on hourupäisyyttä! Minä en tahdo!"

Sen keskustelun jälkeen kului pari viikkoa aivan rauhallisesti. He
koettivat toisiaan auttaa ja tukea; mutta kun se mukautuminen oli
suorastaan toisen sisintä olemusta, jopa hänen "tervettä järkeään"
vastaan, niin pian se keinoteltu rauha pakeni käsistä. Ja eräänä
päivänä he taas huomasivat tulleensa samaan paikkaan, josta alottivat.
Joku täti oli näet saanut Martjen ajattelemaan, jaksaisiko Klaus Baas
tosiaan vastustaa kiusausta, mikä pankin luottamusvirassa vietteli.
Klaus Baas loukkautui kauheasti: hänen oma vaimonsa epäili hänen
luotettavuuttaan, liikemiehen jalointa avua, kauppiaan kunniaa! Martje
ihan ällistyi, kun Klaus pahastui hänen viattomasta "varoituksestaan",
kuten hän sitä vielä typerästi nimitti. Ja sitten hän taas itki ja oli
onneton ja surullinen. Mutta sitten he vaelsivat väkinäisesti ja
mykkinä yhteistä tietänsä.

Joku päivä tämän jälkeen -- kun heitä vaivasi vielä tuo äskeinen, uusi
rikkoutuminen -- tuli odottamatta vanhin poika kotiin, jota oli visusti
kymmenen vuotta välttänyt. Hän oli harteva ja ystävällinen ja
hyvinvoipa mies, siis sisarusten vastakohta: noin neljänkymmenen
ikäinen. Kaksi ensimäistä päivää hän istui äidin luona tai käveli
tuntikausia siskonsa ja hänen tyttönsä kanssa puutarhassa, jossa nyt
kevään ensi kukat puhkeilivat. Mutta sitten hän tuli konttoriin
lankonsa luo, ja tämä otti hänet kohteliaan kylmästi ja varovasti
vastaan.

Nyt seurustelivat langokset keskenään neljättä päivää: suunnittelivat
liikeasioita ja juttelivat mitä mieleen sattui. Ja he näkivät kumpikin
toisensa kokeneiksi, kelpo miehiksi, -- sillä eroituksella vain, että
pyylevä, mukavuutta rakastava puutavarakauppias ei halunnut lahjainsa
perustalle pystyttää itselleen muuta kuin tavallisen herkullisen pöydän
ja kunniallisen miehen maineen, jota vastoin Klaus Baas suunnitteli
tornia, joka taivaasen ulettuisi!

Neljäntenä päivänä pyysi nuori opettajan perhe heitä kanssaan
huviretkelle eräälle yksinäiselle, metsäiselle mäelle, joka oli
nummella muutaman tunnin matkan päässä kaupungista. Olihan nyt niin
herttainen kevätpäivä! Klaus Baas suostui, ja iloitsi ja toivoi nyt,
että hauska veli voisi osaltaan vaikuttaa pikku sisareensa ja selvittää
heidän kieroa suhdettaan. Martjekin oli matkalle valmis heti, kun
kuuli, että velikin tulisi mukaan, sillä veljestä hän luonteensa
mukaisesti piti: hän oli niin leppoisa ja rauhallisen rajoitettu. Ja he
matkustivat ensin junalla seuraavalle pysäkille ja kävelivät sitten
leveää hiekkaista tietä pitkin mäelle ja pysyivät metsässäkin avaralla
tiellä, minne armas kevätaurinko täydeltä terältä paistoi, ja ihailivat
hiirenkorva-koivuja ja silmikoivia pähkinäpensaita ja vihottavia
näreitä.

Nuori, opinhaluinen lehtori alkoi kysellä heti Kielin kauppiaalta minkä
mitäkin hänen liikkeestään ja elämän harrastuksistaan. Veli
taas jutteli hupaisesti muhkeista Tanskan hevosista, huimista
rakennuskeinotteluista, vaivalloisista talviretkistä halki metsäisen
Taalainmaan, -- mutta luiskahti toimiensa kerronnasta pian
toimettomuuden, elämänsä juhlahetkien, kuvailuun. Hän pakinoi sävyisän
sanarikkaasti iltaschoppeneistaan[78] ja pienestä, sievästä kodistaan,
jossa emännöi eräs vanhahtava leskirouva; -- ja sanoi suoraan
siskolleen, joka käveli edeltä opettajan rouvan rinnalla: "Kunpa et
olisi naimisissa, Martje, niin veisin sinut ja lapsesi kanssani. Siitä
sinä pitäisit. On aina niin levollista, niin kellonlyömän säntillistä,
aina mukavaa, kiireetöntä, ja kuukausirahat saisit sekunnilleen kello
kaksitoista pöytään!"

Sisar kääntyi häneen päin ja nyykäytti iloisesti päätään. Näin hän ei
ollut milloinkaan yhtynyt Klaus Baasin ehdotuksiin.

Kun he sitten siihen tapaan pakinoiden kulkivat valtatietä, rouvat
edeltä, miehet jälestä, Kielin kauppiaan kertoessa leppoisasti, alkoi
opettajan rouva tunnustella jaloillaan pehmeää, paksua tien santaa ja
potkaisi pian korkealle ilmaan hiekasta hevosenkengän, ja kirkaisi
ilosta, otti löydön maasta ja huusi: "Se merkitsee onnea!" Ja heitti
pitkän, merkitsevän katseen mieheensä, jonka kanssa he juuri tänä
aamuna, ensimäisestä kevätpäivästä hurmautuneina, olivat sopineet, että
rouvan on nyt saatava kolmas lapsi. Ja tuli sitten hämilleen ja
punastui ja koetti painaa hevosenkenkää pyöreään, siroon käsivarteensa
ja otti Martjea käsipuolesta.

Martje tuli silloin aivan sanattomaksi. Hän asteli, eteensä maahan
tähystellen, toivottomissa aatoksissa. Klaus Baas huomasi sen ja
kiiruhti hänen luokseen ja pisti hiukan epäröiden kätensä hänen
kainaloonsa, ja he kävelivät sitten kahden. Säälien kaikesta
sydämestään vaimoansa, joka käveli niin hiljaisen ja murheellisen
näköisenä, ja heltyen hänen hienosta, neitseellisestä kauneudestaan
Klaus Baas hiveli hänen käsivarttaan ja puheli hänelle hellästi ja
lohdutteli ystävällisesti: kaikki kääntyy vielä parhain päin! Sillä
tavoin he ehtivät noin kivenheiton päähän toisista ja joutuivat eräässä
tien polvekkeessa aivan näkymättömiin. Martje kuunteli vaieten miehensä
lohdutusta, vesissä silmin, painautuen arasti hänen kylkeään vasten. Ja
yhtäkkiä kosketti hänen kenkänsä kärki jotain kovaa -- hän oli kai
uteliaasti ja suloisin toivein tohtinut hiukan tunnustella hietaa -- ja
nyt tuli esiin käyrä raudan kappale. Martje kumartui riemusta parahtaen
ja otti raudan maasta: se oli katkennut hellanrengas.

Nyt purskahti Martje itkuun, rauta putosi hänen kädestään ja hän peitti
kasvonsa.

Klaus Baas koetti häntä lohdutella, mutta oli itsekin aivan toivoton.
Ja hän ajatteli: Se oli kyllä hänelle aivan sopiva ennustus! Ja hän ei
tiennyt, miten tästä pulmasta selvitä, ja kidutti itseään ajatuksella:
kaikista elämän iloista olen minä sulettu, kaikkein jaloimmista: miehen
kelpo töistä, toiminnasta, -- sen vuoksi, että kuusi vuotta sitten
eksyin harhateille neljäksi ihanaksi kesäpäiväksi! Kahleissa, köysissä
kaiken ikäni! Ja Martje, Martje on onneton, surullinen ihminen!

Klaus Baas katsoi taas vaimoonsa, joka asteli liikuttavan tuskallisen
näköisenä eteensä tuijottaen, kyyneleitä vuodattaen, mutta
kärsivällisesti vaieten, keskellä kevään ihanuutta.

-- Me olemme tuskaksi toisillemme, ajatteli Klaus Baas. Voi minun
pientä, rakasta vaimoparkaani!

He palasivat sitten kotiin. Mutta illallisen jälkeen tuli lanko
konttoriin ja pyysi saada puhella vähän hänen kanssaan, ja sanoi:

"Matkustan huomenna Kieliin. Mutta tahtoisin ensin hiukan keskustella
kanssasi sisarestani. Vanhimpana veljenä minulla lienee siihen oikeus,
koska kerran isä on tässä, kuten monissa muissa asioissa, aivan avuton.
Sitä paitsi kirjoitti Martje minulle pitkän kirjeen, ja ainoastaan sen
tähden rohkaisin luontoni ja astuin jälleen pitkistä ajoista
vastenmielisen kodin kynnyksen yli. Minun tapani ei ole muuten sekautua
toisten asioihin -- päin vastoin, -- mutta nyt minulla on oikeus ja
velvollisuus."

Klaus Baas, joka istui pukillaan pulpetin ääressä, kohotti hyvin
tuimasti päätänsä, mutta muisti samassa, kuinka toivoton ja neuvoton
hän itse juuri äsken, huviretkellä metsäisellä mäellä, oli ollut -- ja
että Martje halusi veljeä sovittajaksi. Ja hän sanoi: "Puhu, lanko!"

"Niin", toisti hartiakas, hyvinvoipa lanko, "hän kirjoitti minulle
pitkän kirjeen, kertoi kaikki juurta jaksain. Ja nyt olen kysellyt
häneltä itseltäänkin suullisesti kaikkea, ja myös äidiltä. Tiedän siis,
millaista hänen elämänsä on. Ja mitä sinuun tulee: hän puhui tietysti
sinustakin. Ja häneltä kuulin sellaista, että voin ilokseni keskustella
kanssasi ystävänä ja miehen tavalla, ja olenhan katsellut sinua jonkun
päivän itsekin ja tiedän, millainen mies olet. No niin: minä sanoin
siskolle äsken lopullisena neuvona, että teidän on parasta erota."

Klaus Baas hypähti pystyyn ja puhalsi tyrmistyneenä: "Se on hirveää!
Hirveää! Ei tässä nyt vielä siinä olla!"

Mutta lanko pyöritteli päätänsä ja vastasi: "Minä olin ensimäiset
viisikolmatta vuottani enimmäkseen täällä kotosalla. Lopulta aukesivat
silmäni sen verran -- järkeä sain vähän toki isoäidiltä -- että
huomasin, mitä kaikki meikäläiset ovat: isä pelkää todellisuutta ja on
sille koskematon; äidillä se fantastinen kaunovärjäysvoima, joka
kehittyi vanhimmassa siskossa mielipuolisuudeksi; veljeni ovat
tuulihattuja -- ja pikku siskoni: tuollainen vieno kukka! Minä olin
täällä kuin raakkuva varis kuhertelevain kyyhkysten tarhassa. Milloin
olin narri ja lepakoin heidän kanssaan, milloin iskin vimmoissani
nokallani ympärilleni. Minä olin aina perheen kömpelö, lemmetön,
epäluuloinen, harhaan neuvottu syntipukki. Mutta sitten läksin!... Ja
sitten jouduit sinä tähän seuraan... Silloin kun minä sain tiedon tästä
kihlauksesta, ajattelin: no, se on vain tavallinen sillisaksa, joka
sopii siskolle hyvin. Mutta sinä... sinä et sovi hänelle ollenkaan!
Variksen sijasta he saivat selvän havukan! Ja se on hiton hullua. Miksi
toistaisin sinulle, mitä siskoni eräänä iltahämäränä kotonanne
äskettäin jo on puhunut: että te olette aivan erilaisia luonteita ja
kaipaatte ja arvioitte siksi myös eri tavalla. Että te törmäätte
alinomaa yhteen, joten ei kumpikaan saa rakentaa rauhassa omaa, aivan
oikeutettua onneaan ja iloita siitä. Että te nyt turmelette kahden
puolen, joka päivä ja joka hetki, toisiltanne sen elämänilon, joka
teillä kummallakin muuten olisi. Sinä et ole voinut paljoa vastata tuon
pienen, viisaan pikkuporvarin pitkään puheesen... vai oletko? Sinä
sanoit vain ylimalkaan: kultaseni, kaikki käy vielä hyvin! Mutta sitä
sinä et usko itsekään. Sinä rääkkäät itseäsi, ja elämäsi on tyhjä ja
veriheikko; ja sisko nääntyy myös ja kauhistelee rauhatonta,
tuskallista tulevaisuutta, ainaista taistelua. Ei se siitä nyt parane.
Sinä tahdot kahdenkymmenen vuoden päästäkin lentää -- ja hän räpyttelee
yhä siipiään eikä jaksa; ja sinä lausut yhä ne sanat, joihin et itse
usko: Rakas ihminen, kaikki käy vielä hyvin!"

Klaus Baas huohotti raskaasti ja sanoi kolkosti: "Eihän se nyt vielä
niin!" Ja hän vaikeni.

Paksu, vanttera lanko koetti sijoittua mukavasti Klaus Baasia
vastapäätä konttoripukille, ja sai viimein siedettävän asennon, joten
hän voi jatkaa:

"Täällä lautatarhassa on vanha, uskollinen mies, jolta äskettäin kuoli
vaimo. Valitin hänelle surua. Hän tietää kyllä, että olen rehellinen
mies ja että koetan rakastaa totuutta -- tai mitenkä nyt sanoisin:
nähdä todennäköistä todellisuutta. No niin. Ukko katsoi minuun
syrjäsilmällä ja sanoi: 'Panetteko tekin palttua?' Kuinka niin, minä
kysyin, mitä palttua? Etkö ollut muorisi kanssa melkoisen onnellinen?
Mutta silloin vastasi ukko harmissaan ja mietteissään: 'Olipahan se
niinkuin monien muidenkin.' Mitenkä niin? minä kysyin. 'No toivoimmehan
me kolmekymmentä vuotta kumpikin vain toistemme kuolemaa.' Minä olen
todellisuuden ihminen, Klaus Baas, enkä ihmettele turhia. Mutta
oikeinpa karmi silloin pintaani. Minä katsoin vanhaa kunnon ukkoa kuin
puulla päähän lyötynä. Ja silloin sanoi ukko: 'Me se tunnustettiin ihan
rehellisesti toisillemme; ja meistä oli yhdentekevää, kumpi meistä
ensin kuolisi: kunhan vain toinen saisi vielä kerran hengittää vapaasti
ja tuntea elävänsä niinkuin ihmisen pitää. Ei suinkaan silti, että
toinen olisi halunnut tehdä maailmassa jotain suuremmoista. Ei,
ainoastaan saadakseen tanssia oman pillinsä mukaan. Meistä ei ollut
yhteen, me olimme toistemme tokeina.' Minä kysyin: Mutta, Herran
nimessä, miksi ette siis eronneet ajoissa, kolmekymmentä vuotta,
kaksikymmentä, kymmenen vuotta sitten, niin, vaikka vain vuosi sitten?
Kolmekymmentä vuotta sellaista. Herra Jumala! -- Ukko vastasi: 'Niin,
kun on nuori, on epävarma huomiostaan ja toivoo parannusta. Ja sitä
paitsi olivat erot siihen aikaan kuulumattomia! Ja sitten tuli lapsia
-- ja olivat vielä esteenä sukulaiset ja tutut -- ja me huomasimme,
että elivät nuo muutkin yhdessä, vaikkei heillä ollut mukavampaa kuin
meilläkään. Ja sitten alkoi tottua, ja nautti kun jaksoi kärsiä
vääryyttä. Ja toivoi omaa tai toisen kuolemaa. Ja sitten se ei enää
maksanut vaivaa. Mutta nyt hän on kuollut. Kyllähän se on hiljaista ja
yksinäistä, ja puuttuuhan sitä leskeltä yhtä ja toista, mutta voinhan
nyt edes hengittää niinkuin tahdon ja ajatella ja puhua mitä haluan.
Poltin koko eilisillan tupakkaa: sitä muori ei voinut sietää.' Ja ukko
pyyhkäisi silmäkulmaansa ja meni työhönsä. Ja kuulepas: näin ei saa
teille käydä!"

Klaus Baas kavahti taas pystyyn: "Sellaista ei ole koskaan päähäni
pälkähtänyt."

Toinen katseli häntä kulmiensa alta tyynesti ja kauan. Ja virkkoi
sitten kuivasti: "Vai enkeli sinä mielestäsi olet!"

Klaus Baas loi silmänsä pulpettiin ja vaikeni.

"Siksipä sanonkin nyt", lanko toisti, "että te eroatte heti, viiltäköön
sydäntänne miten tahansa. Siten säilyy kaksi ihmistä eheänä:
haavoittumatta, murtumatta, joutumatta hylyiksi -- ja maailmassa on
kahta enemmän vapaita, ehjiä, kokonaisia ihmisiä, olkootpa he sitten
pieniä kuin pähkinä... Se on mielipiteeni."

Klaus ei voinut muuta kuin tuskallisesti vaikeroida: "Ja ikinä ei ole
ihminen niin puhtain, palavin sydämin astunut alttarin ääreen kuin
minä! Ja siinä loppu!"

Lanko kohautti olkapäänsä melkein korviensa tasalle, ikäänkuin
myöntäen, että asia oli kyllä pulmallinen ja ikävä. Ja puhui sitten
vakaasti, varovasti kuin korkeita kuormavaunuja ohjaten: "Lapsi sinun
täytyisi jättää ainaiseksi hänelle. Lapset ovat äidin eivätkä isän.
Voihan se silloin tällöin käydä luonasi, jos haluatte. Sinä jättäisit
hänelle sen osuuden, millä olet tätä appesi liikettä hoitaessa näinä
viimeisenä kuutena vuonna liikettä vaurastuttanut. Muu, mitä olet
sivutoimilla ansainnut, eritoten siis pankki- ja asioimistoimilla, on
luonnollisestikin sinun."

Klaus Baas nyykäytti päätänsä ja vastasi: "Sinä olet monessa suhteessa
oikeassa. Mutta ei tehdä sitä kuitenkaan! Ei ainakaan minun
suostumuksellani! Me rakastamme toisiamme, kaikesta huolimatta! Tiedän
kyllä, että elämäni kiristyy ahtaalle ja että minulta menee monta jaloa
iloa hukkaan. Mutta minä olen luvannut olla hänen uskollinen
puolisonsa, ja minun sanani ei petä! Minun kunniani on enempi kuin itse
elämä!"

Lanko kohautti taas lihavia hartioitaan ja sanoi: "Kunnia... hm!...
Luvannut olla hänen puolisonsa! Martje oli silloin kolmenkolmatta, sinä
kuudenkolmatta. Te ette kumpikaan tienneet, mitä olitte; ja kukaan ei
viitsinyt nähdä vaivaa sanoakseen teille: tutkikaa ensin toisianne ja
itseänne! Teidän täytyy ehkä elää yksissä neljäkymmentä vuotta! Ja
neljäkymmentä vuotta: se ei ole hui hai! Mutta yhdentekevää:
luvannut... sanot. Kehittääkö itseäsi vai turmella? Ylentyäkö vai
alentua? Olitko poikamiehenä pikavihainen ja raskasmielinen? Oliko
sinulla silmien välissä nuo syvät rypyt? Miksi ne nyt on? Oliko
siskoni, kun häneen tutustuit, itkusuu, oikuttelija, oliko hän
turhanarka? Miksi hän on nyt sellainen? Siksi että kumpikin teistä
tekee toiselleen väkivaltaa! Teidän molempien luonteet kärsivät ja
tuskittelevat, kiukuttelevat itseään vastaan, ja väsyvät ja
vääristyvät! Uskollisuutta ei sellainen yhdyselämä ole. Päinvastaista
se on. Eikö joka ihmisen ole kehitettävä luonnettaan hyvään ja saatava
se kukoistamaan ja elettävä iloksi ja siunaukseksi itselleen ja
muille?"

Ja näin lopettaen uuttera kyselijä pyyhki hikeä otsaltaan punaisella
nenäliinallansa ja meni ulos.

Seuraavana päivänä jätti Klaus Baas hänelle hyvästit ja matkusti
tapansa mukaan pankin johtokunnan viikkokoukseen.

Mutta kun hän illalla kiiruhti asemalta kotiin, kaivaten sanomattomasti
puhella Martjen kanssa, seisoi appi häntä vastassa portilla ja pisti
katkeran ja loukatun näköisenä kirjeen hänen kouraansa, ja pyörähti ja
meni kiireesti lautatarhan poikki omalle puolellensa. Klaus Baas
repäisi kirjeen auki ja luki sen seisovalta jaloin, kuistinsa vieressä.
Martje Ruhland kirjoitti siinä matkustaneensa veljensä ja lapsensa
kanssa Kieliin: hän tiesi varmasti menetelleensä oikein, koskapa hän
nyt jo tunsi rauhaa, jota hän oli kauan, kauan kaivannut, vaikkapa vain
kuoleman rauhaa. Hänen "rakas Klaus Baasinsa" ei saisi ajatella hänestä
pahaa!

       *       *       *       *       *

Pari viikkoa istui Klaus Baas vielä kahdessa toimistossaan pikku
kaupungissa ja opetti seuraajiansa; hän sai näet seuraajia parittain
niinkuin jokainen pystyvä mies ainakin: toisen puutavaraliikkeesen ja
toisen pankkivirkaan. Hän teki työtä varhaisesta aamusta myöhään yöhön,
heitä joka asiaan perehdyttääkseen. Ja kun hänen ajatuksensa pääsivät
karkaamaan työstä, niin ne pysähtyivät tuijottelemaan yhä tuohon
uskomattomaan tapahtumaan: hänen avioliittonsa, avioliittonsa oli
särkynyt! Hän ajatteli tylsän itsepintaisesti yhä jotain pelastuksen
keinoa. Varmaan hän Hampurilta, johon hän luultavastikin pääsisi
haaraosaston johtajaksi, kirjoittaisi Martjelle: "Tule takaisin
luokseni; meidän täytyy, me tahdomme koettaa uudestaan!" Ja Martje
tulisi, ja kaikki kääntyisi vielä parhain päin.

Vihdoin saatiin toimistot hyvin uusien miesten käsiin. Ja sitten
itkuiset erot apen väeltä talossa, jossa oli niin paljon turhaa
hetaletta ja nuo kaksi nyplypatjaa! Ja nyt jalan laivalaiturille. Hän
aikoi matkustaa kiertoteitä Hampuriin, selvittääkseen kiihtyneitä
ajatuksiaan. Vaikka hän oli yleensä kirkas sielu ja vaelsi elonsa
pystypäin, niin tällaisen tapahtuman jälkeen hän kuitenkin piti
miettimistä oikeana ja tarpeellisena.

Puolen tunnin päästä hän jo käveli meren rannan padolla, joka suojelee
maata ulapoita vastaan. Oli raikas ja tuulinen kevätpäivä ja
sinitaivaalla kulkivat valkeat ja harmahtavat hattarat. Hän silmäili
ensin meren ulapalle, joka välkkyi kuin hopeainen kilpi, ja kääntyi
sitten katselemaan maalle, kaupunkiin päin. Tuolla se pikku kylä lepäsi
sievänä lakeudella, korkeine lehmusryhmineen, punaisine, suippoine
kattoineen, keskellä suuri kirkko. Jonkun kerran hän oli sukulaisten
tähden pistäytynyt kirkossakin, mutta ei viime vuosina, kun oli heistä
yhä enemmän vieroittunut: pitkiin aikoihin hän ei ollut vaivannut
päätänsä Jumalalla. Ja nyt hän vasta oli oikein kuitti kaikesta
"lapsellisen tuhmasta idealismista." Se oli pettänyt häntä kelpo
tavalla. Sen tähden hänen nyt oli näin yksin lähdettävä kodistaan. Ja
nyt hän oli kiinni maan kamarassa! Kirkkaana ja selväjärkisenä oli
jatkettava matkaa! Ajateltava itseään! Tartuttava kohtaloon kovin
kourin! Ja ei huolittava Jumalasta eikä ihmisistä yhtäkään mitään! Nyt
oli aika jo -- jos hän tahtoi vielä mitä maailmassa saada aikaan.

Niin vaelteli hän illan hohdellessa, toisella puolella kauniit kedot ja
toisella meren rauhallinen ulappa, -- raikas merituuli häntä vilvoitti,
aurinko lämmitti, silloin tällöin vihmoi hieno, virkeä kevätsade:
päällä kaartui sinikirjava taivaslaki vaaleine ja harmaine
pilviparvineen, joita ilmain raisut tuulet kiivaasti lennättivät,
sekoittivat, kokosivat yhteen ja pyyhkäisivät kadoksiin.

Kun aurinko aleni ja värit himmenivät, niin hän meni pientä taloa
kohti, jonka Petter-veli äskettäin oli ostanut. Veli oli naituansa
kulkenut isäinsä teitä ja ruvennut paimeneksi: vihreän, loputtoman
rantavallin astelijaksi, paimennettuaan ensin vuosikaudet vierasten
katraita. Mutta nyt hänellä oli oma pieni tila ja vuokramaita ja omat
lampaansa. Talo oli painanteessa, aivan padon vieressä: vanha ja matala
se oli, olki- ja pärekatto luuhallaan. Lampaat olivat nyt vallilla
laitumella. Illan usvat laskeusivat kosteana, tiiviinä vaippana hämärän
maan povelle, niin että katrasta ei eroittanut, mutta pojan, joka
lampaita ajoi, hän näki: sen yläruumis kohosi tummana usvasta, ja nyt
hän kuuli, kuinka poika huuteli koirallensa.

Trina, Petter Baasin vaimo, joka muinoin oli ottanut sen rahamassin
olkipatjan alta ja köyttänyt niin hyvin nuoralla, oli paraikaa
puolipimeässä pirtissä neljän lapsensa kanssa illallisella. Pimeästä
huolimatta hän tunsi Klaus Baasin, vaikka oli häntä nähnyt sangen
vähän. Hän pyyhkäisi nyt sinisellä esivaatteellaan tuolia ja pyysi
istumaan, ja lähetti lapset hakemaan isää. Ja kun vieras oli
sijoitettu, meni emäntä ulos, tuomaan vähän illallispalaa, maitoa ja
leipää.

Ajan kuluksi Klaus Baas katseli pirttiä ja otti käsiinsä lasten
kirjoitusvihkon ja lueskeli sitä, mutta silloin hän kuuli
nurkkasängystä inisevän muijan äänen: "Menkää ikkunan ääreen, nyt tulee
niin aikaisin pimeä, eikä sitä kirjoitusta ole muutenkaan helppo
lukea."

Klaus Baas meni silloin sängyn luo ja eroitti nyt siellä ryppyiset
muijan kasvot ja sanoi: "Kukas se on? Trinan äitikö?"

"Minähän se", vastasi muori. "Ottivat minut tänne luokseen, kun minusta
ei enää oikein tahdo olla yksin eläjäksi. Minä olen melkein
kahdeksankymmenen ikäinen ihminen."

"Vai niin", sanoi Klaus Baas nyt kovemmalla äänellä. "Teillä on kai
täällä hyvä olla, mummo?"

"Ka mikäs", vastasi mummo. "Veljenne on hyvin hyvä minulle, mummo
rukalle. Kyllä valehtelisin, jos muuta sanoisin. Hän on kyllä tiukka
mies, mutta kelvoton hän ei ole."

"Mutta vaivaako tauti? Vai minkä tähden olette vuoteen omana, mummo?"

"Eikös", vastasi mummo. "Hän on vaan, niinkuin jo sanoin, tiukka mies.
Hän käyttää ihmisiä siihen työhön, mihin kukin pystyy. Mutta enpä sano
muuta. Valehtelisin suorastaan, jos sanoisin, että hän on kelvoton
mies."

"Niin", hymähti Klaus Baas ihmeissään, "kullakin on oma luontonsa!" Ja
jatkoi kovemmalla äänellä: "Hän on tiukkuudessa äitiinsä. Se on kanssa
hyvin tiukka ihminen!" Ja meni ja istahti akkunan ääreen.

Vähän ajan päästä tuli Petter Baas kotiin laitumelta, astui raskain
askelin pirttiin ja antoi velimiehelle kättä ja heitti hattunsa kirstun
kannelle, ja sipaisi vasemmalla kädellä tukkaansa oikealla takin
rintamuksia: pelkästä kunnioituksesta veljeä kohtaan. Ja käski yhden
pojistansa pistämään tupakkaa piippuun. Ja kertoi sitten, niinkuin
hänen tapansa oli, kaikellaisista vastuksista, joita hän oli viime
aikoina saanut sietää. Muutto oli maksanut enemmän kuin hän oli
aavistanut; hanhenpoikueita oli kadonnut; ja viime aikoina oli ruvennut
rintaa ahdistamaan: ennen hän ei toki ollut tuntenut mokomaa. Mutta
minkäs sille voi: hän oli ollut aina vaivainen mato!

Sillä välin hän oli saanut piippunsa palamaan ja nosti nyt polvensa
toisen päälle ja heittäytyi selkäkenoon ja puhalteli aika haikuja,
tuntien nähtävästikin olonsa mukavaksi. Ja alkoi sitten kertoa
kaikuvalla, rehentelevällä äänellä lähettäneensä tänne uuteen paikkaan
osan kamppeista kalamiesten veneissä rantamatalaa pitkin. "Mutta annas
olla, velimies: kun Lüdersin Kalli viimein tulee kuutillaan tänne ja
aikoo kääntää tähän meidän prieliin,[79] niin tulee korvettavan
tullikutteri, ja sanotaan, että hän mikä lie, ulkomailta, ja on
maksettava muka tulli ja sakkoja ja mitä kaikkea! No annahan olla,
Kalli säikähtää ja kääntyy takaisin ja menee taas 'ulkomaille'; ja
seisoo sitten ja onkii kampeloita ankkurissa tuolla Dicksanderin
prielissä, ja hänen kuutissaan on meidän pöydät, sängyt, perunasäkit,
ja olihan se tuo meidän mummokin myöpelien joukossa. No eukko ei anna
minulle siunaaman rauhaa, vaikka vähätpä niistä akkaväen loruista -- ja
minä en kuin saappaat jalkaan ja menen tullimestarin puheille ja sanon,
mikä pulakka nyt on, ja pyydän helkutissa lähettämään kutterin hakemaan
Kallia takaisin, elävänä taikka kuolleena. Ja kun illalla tulen kotiin,
niin se on jo itse tullut tänne prieliin sillaikaa! Meidän mummo oli
näet saanut aina vaan syödä kampelaa ja kampelaa ja oli tehnyt viimein
tenän... Mokomaa harmia tyhjästä... No, mitenkä sitä mies on voinut?"

Klaus Baas vastasi verkakseen ja tarpeettoman lujalla äänellä: "Minä
päätin tässä, etten enää halua olla niiden vanhusten kanssa yksissä; ei
se ajan pitkään ole mukaisaa. Eikä se ole hyväksi vaimollenikaan.
Muutan Hampuriin ja otan siellä sen pankkitoimen tai muuta -- saapahan
sitä työtä aina."

Petter Baas kohautti piippunsa koppaa ja virkoi pälyvin silmin: "Vai ei
lie kaikki oikein paikallaan?" Ja jatkoi sitten epäluuloisesti: "Totta
kai se nyt vaimo on sinun puolellasi?"

Klaus Baas kohautti hartioitaan ja vastasi: "Ihminenhän se on nainenkin
ja oma luonto se on silläkin."

Petter Baas aivan ällistyi. Ja sanoi vähän tuumiskeltuaan: "Niin
ihminenkö nainenkin? Mutta meillä on tapana sanoa täällä miehestä
'hän', naisesta 'se'. Sillä on siinä ero kuitenkin... Mikä oma luonto
sillä on?" Ja viitaten piipunvarrella ryntäisiinsä: "Minulla on
luontoni, ja vaimolla on kanssa minun luontoni. Vaimoväen, oli heitä
vaikka kolmetoista talossa, täytyy totella, se on komento. Hiiteenhän
sitä muuten joutuisi?"

Ja Petter Baas piti yhä piipunvartta rintaansa kohti käännettynä; mutta
silloin laulahti mummo nurkkasängystä selvät sanat: "Minä sanoinkin
tässä juuri veljellesi, että sinä olet tiukka mies."

Petter Baas käänsi nyt piipunvarren verkalleen sänkyä kohti ja kertoi
Klaus Baasille: "Tässä toissa päivänä hävisi paras kana kesken
hautomista. Minä panin silloin tämän mummon sänkyyn hautomaan pojat
munista. Mitäpä se muutakaan osaisi enää tehdä? Jokaisen täytyy tehdä
sitä mihin kykenee. Kukko päällä kurjanaki! Jos eukkosi on kelvollinen,
niin voit sille joskus antaa oman tahtonsa, mutta se tahto on tietysti
sinun tahtosi... Vai onko sinulla paha minun luonani, mummo?"

"Eikä", vastasi hautova mummo pimeästä nurkasta. "Hyvähän minun on, ja
oikeassa sinä olet! Mutta kyllä sinä vain olet tiukanlainen."

Tämän keskustelun jälkeen Petter sytytti taas sammuneen piippunsa,
käski nukkumaan vaimonsa ja lapsensa, jotka olivat vaieten kuunnelleet
sivusta, ja puheli sitten vielä jonkun aikaa pimeässä veljensä kanssa.
Silloin tällöin tuikahti piipusta hohde ja valaisi pirttiä ja mummon
sänkynurkkaa. He puhelivat lapsuuden ystävistä, joiden kanssa olivat
ennen leikkineet vanhan kirkon vieressä: Petter Baas muisti vielä
heidät kaikki ja tiesi heidän elämästäänkin. Mutta veljen mielestä
olivat Hampurissa olo ja Intian päivät ja viime vuosien kovat
kärsimykset haihduttaneet sellaiset muistot ja kiintymyksen niihin. He
puhelivat myös isästä ja reippaasta sievästä Lotesta ja äidistä, joka
oli niin uljaasti taistellut, ja pikku sisaruksista, jotka nyt olivat
kasvaneet suuriksi, vaikka oleksivat vielä kotosalla: Hannasta,
opettajattaresta; lukkosepän kisällistä Rikusta; pienestä Juhanista,
joka oli konttorioppilaana, mutta söi vielä äidin leipää, sekä toisesta
pikku Lotesta. Kun oli tällä tavoin veljellisesti ja vakaasti pakistu,
alkoi Petter Baasia uuvuttaa. Hän puhui jo vähemmän, ja piippu tuikahti
yhä harvemmin valoa ja hänen silmänsä kiiluivat pikkuisina ja unisina.
Silloin Klaus Baas nousi ylös ja aikoi lähteä; mutta kun hän niin
harvoin kävi talossa, oli hänen vielä nähtävä veljensä asumus
tarkalleen. Lekkuvan navettalyhdyn valossa hän sitten meni emännän ja
lasten sänkyjen välitse ja hamusi Petterin jälestä katsomaan kahta
lehmää ja sikoja ja tuli viimein pihalle ja katosi maantielle.

Puolen tunnin päästä hän oikoi jäseniään majatalon vuoteessa, ja hänen
päässään pyörivät taas hänen perheselkkauksensa. Hän ajatteli: Niin,
kunpa Martje Ruhland tosiaan olisi kiltisti noudattanut kaikessa hänen
tahtoansa! Mitähän Petter Baas olisi tehnyt sellaiselle hepukalle!
Olisi antanut selkään. Ja Martje? Olisi karannut äitinsä luokse! Se on
selvä se! Ah sitä pientä lasta! Oli karannut hänen luotansa!
Lepäsiköhän Martje nyt vuoteessaan yhtä levollisena kuin hän, yhtä
ihanan uupuneena ja päivän vaelluksesta väsyneenä? Oli varmaankin
itkenyt katkerasti tänään ja oli kai nyt rauhallisempikin kuin Klaus
Baas. Martjehan oli luonnostaan niin hiljainen ja tyytyväinen
omassa untelossa seurassaan. Puoliso oli ollut hänen ainainen
rauhanrikkojansa: aistillinen, työhaluinen, arvosteleva; aina
suunnitelmia, aina elämän- ja ihmisten nälässä. Oi etten silloin, kuusi
vuotta sitten, olisi tullut häirinneeksi Martjea! Parempi sittenkin
ikuinen ero! Olipa omituista, miten yhden päivän rauhallinen kävely ja
häiritsemätön mietiskely rauhoitti! Kuinka kaukaa ja rauhallisesti hän
nyt katseli Martjea! Ja oli liian väsynytkin tänä iltana sitä
ajatellakseen. Väsynyt! Kyllä oli tullutkin matkaa taivalletuksi! Miten
meri ja maa olivat avarat ja taivas korkea! Leppoisesti Klaus Baas
sulki luomensa, eikä muistanut horteessaan pian muuta kuin velimiehen
tuikkivan piipunkopan, joka ritisi kodikkaasti ja hiljaa, ja hänen
neuvonsa akkaväen kohtelusta. Ja hän nukkui.

Huomenna hän jatkoi vaellustansa sisämaahan päin: kulki milloin leveitä
maanteitä, milloin kapeita hietapolkuja, jotka kevätaurinko jo oli
kuivannut, kulki yli aavan, lievästi kumpuilevan alangon, ohi pienten
töllien ja puistikkojen. Joka puolen tunnin päästä tuli kylä. Monien
talojen kuistilla seisoi nuori emäntä lapsi sylissä, toinen helmoissa,
muut lapset leikkien tanhualla ympärillä. Kevätsää oli heidät ulos
houkutellut, ja he tervehtivät reipasta kulkijaa, toiset arasti, toiset
yksinkertaisen iloisesti ja nauru suulla, aina luonteen mukaan ja
sikäli, mille tuulelle lapset ja aurinko heidät oli saanut. Kun joku
naisista Klaus Baasia miellytti, niin hän kysyi tietä seuraavaan
kylään, ja pakisi ystävällisen vastauksen saatuansa jonkun aikaa,
kysellen lasten ikää ja kouluhommia. Ja ihmetteli itseään: kuinka hän
oli sellaisissa oloissa niin tyytyväinen!

Hän kulki koko päivän. Ja hän tuli joka askeleella rauhallisemmaksi ja
vapaammaksi, -- entiset huolet ja ihmiset vieraammiksi ja
kaukaisemmiksi. Ilma oli kirkas ja lempeän ihana ja kuulas: tuuli oli
tyyntynyt, kummallisen hiljaista ja rauhallista oli aina lakeuden
ääriin. Puut ihan kuin nukkuivat ohi astellessa, ja ihmiset ja karja
kulkivat teillä kuin ikuisen, häiritsemättömän rauhan mailla. Illan
suussa hän saapui uupuneena ja lämpöisissä unelmissa suureen kylään.

Hän kulki pitkin kylän raittia, jolle hämärä jo kutoi siniharmaita
utujansa. Vanhasta kirkkotapulista, joka oli ruohokunnaalla, tuli
kellonsoittaja iltatyöstään, raskas, kiiluva avain kainalossa. Pari
kolme lasta istui isolla kivellä tarhan rinteellä ja luki ääneensä
raamattua, joka oli avattuna yhden sylissä: "Niin rakasti Jumala
maailmaa, että hän antoi ainokaisen poikansa"; mutta raakkuvat varikset
säestivät tuota lukua korkeissa puissa. Kauppiaan ovikello kilisi, ja
ovi aukesi ja paukahti taas kiinni, ja emännät vaelsivat lapsineen ja
ostoksineen kotiinsa. Pieni, kahdeksan vuoden ikäinen poika kertoi
vanhalle ukolle, joka häntä talutti, tämänpäiväisiä kokemuksiaan: hänet
oli varmaankin lähetetty kaupunkiin asialle ja hän oli viipynyt liian
kauan, joten ukko oli lähtenyt vastaan. Kauas kuului pojan kirkas,
hento ääni, joka kysyi: "Vaari, oletko sinä nähnyt kuollutta?" Ukon
ääni oli epäselvä: "Olen, lapsi rukka... pinottain... minähän olin
sodassa." -- Talonpoikaistalo kuumotti tummana ja matalana puutarhansa
keskessä. Tallista, jonka ovi oli selkoselällään, tuikki himmeä liekki
kuin tähti yöstä. Renki laittoi apetta seimeen, kuului apelaatikon
kannen kolahdus, kavion kumahduksia tallin permantoon ja riimuvarren
kilinää. Kookas, pulska, nuori nainen tuli vastaan, kantaen verkalleen
ja raskaasti jotain olallansa; hän tuli lähemmäksi, ja maito hohti
valkeana vaskivanteisesta kiulusta. Kantaja kohotti ohitse mennessään
varovasti päätään, ja katsahti matkamiestä ja toivotti hyvää iltaa.
Avonaisessa pajassa seisoi seppä punaisen ahjon ääressä ja pani paljan
kanssa niin että koko kylä helisi: arka oppipoika seisoi polvet
koukussa vieressä, nahkaliina edessä, rautaa pihdeillä pidellen.
Kansakoulu häämötti joen äyräällä hiljaisena ja yksinäisenä, muita
taloja aikaisemmin painuneena lepoon meluavasta ja ahkerasta
päivätyöstään.

Klaus Baas poikkesi syrjäraitille, joka vei keskimäisten talojen
taakse, ja kulki pienten, olkikattoisten majain ohi, joissa emännät
seisoivat lieden ääressä räsähtelevää papupannua käännellen. Toisissa
seisoivat isot lapset äidin ympärillä järkevästi jutellen, toisissa
pienokaiset kurkistelivat hänen helmoissaan pannuun. Laitumelta kuului
kovaa riimun kilinää: sälkö koetti teiskaroida, vaikka oli ketju
jalassa; nyt se tömisti ja laukkasi niityllä. Selvästi kuului kumeat
kavion lyönnit pengerpaikoissa.

Sitten Klaus Baas kääntyi takaisin valtaraitille ja katseli
majapaikkaa. Löysikin sen ja havahti hiljaisista mietteistään ja astui
reippaasti sisään.

Siellä oli pieni, puhdas kamari ja pöytä, jolla sopi kirjoittaa. Ja
Klaus Baas kirjoitti Martje Baasille miettineensä nyt aivan tarkoin
heidän asiaansa ja tulleensa siihen johtopäätökseen, että oli parasta
kun he erosivat, "jotta nyt kumpikin voi kehittyä siksi, miksi meissä
piilevät luontaiset taipumukset ovat meidät määränneet."



XIX.


Seuraavana päivänä aamupuolella hän vaelsi pilvisellä säällä ikivanhaa,
leveää valtatietä, joka vei karun lakeuden poikki. Hän söi päivällistä
hiljaisessa kyläkapakassa ja tuli myöhään iltapäivällä leveälle nummen
tielle, erääsen isonlaiseen kaupunkiin johtavalle. Tie kierteli ihanain
lehtimetsäin ja kaunismuotoisten kumpujen välitse, ja sen varrella
hyppeli sievä puro. Kun tie melkein metsän laidassa teki mutkan, niin
vaeltaja näki tiepuolessa aholla, korkeiden riippapyökkien juuressa,
jotka hohtivat hiirenkorvalla, vanhanaikuiset telttavankkurit ja paljon
rahvasta touhuamassa niiden ympärillä. Vankkurien portailla istui
hievahtamatta pieni, noin neljänkymmenen ikäinen mies, käsiään
polviensa varassa puristaen ja vedet silmissä.

Klaus Baas pysähtyi ja katsoi ihmeissään kohtausta. Silloin tuli joku
kylän ihmisistä hänen luokseen ja kertoi hiljaisella äänellä, että pari
Hampurin laitakaupungin pikku rihkamakauppiasta oli noin kymmenen
vuotta sitten eräällä pääsiäisretkellä nähnyt tämän metsän, ja kun he
olivat suuria luonnon ihailijoita, niin he ihastuivat tähän rehevään
metsään siihen määrin, että tulivat tänne näihin aikoihin joka vuosi,
viettämään täällä maalaiskevättä oleskeltuaan kaiken lokaisen talven
Hampurissa. Ja usein ne olivat tulleet kesälläkin, jos vain kauppatoimi
myöten antoi; he asuivat näissä vankkureissa ja olivat saaneet kylältä
luvan oleskella niillä main, koska he olivat hyvin hiljaisia ja iloisia
ja siivoja ihmisiä, joista oli pelkkää hupia. Mutta he olivat joutuneet
joka vuosi rettelöihin järjestysvallan kanssa, sillä laki kielsi muka
vankkureissa asuskelemisen. Ja juuri tänään ne olivat taas saaneet
käskyn korjaamaan rattaansa täältä pois. Silloin oli heistä toinen,
hiljainen yksinäinen mies, jota piti elossa enää ainoastaan tämä pieni,
vaatimaton kesäilo, sillaikaa kun toveri meni kylään hakemaan hevosia,
tappanut vankkureissa itsensä.

Kun mies oli asian tarinoinut, tuli nummelta nuori, muhkeakasvuinen
tyttö, yllä lyhyt, mukava hame ja väljä röijy, reippaasti ja keveästi
astellen, olkapää somasti keinahdellen; ja Klaus Baas tunsi ihmeekseen
kultasepän, jonka oli kolme vuotta sitten tavannut ravintolassa
Schleswigin maantien varrella, ja riemastui ja vetäysi sivummalle.
Tyttö katseli rauhallisesti ja kirkkaasti, jollaisena Klaus Baas hänet
yhä muisti, pientä kuihtunutta miestä, joka istui vankkurien portailla,
ja pudisti surkutellen vaaleaa, kiharaista päätänsä ja huudahti: "Voi
kuinka surullista! Kuinka surullista!" Ja hän meni miehen luo ja
puristi hänen kättään ja kääntyi sitten väen puoleen ja purki
kursailematta tunteitaan: "Eihän ne olleet kenenkään vastuksina, eivät
tehneet kenellekään pahaa! Minkä voi ihminen luonteelleen ja pikku
haluilleen! Herra Jumala, miksi ei ihmisten anneta ajatella ja elää
halunsa mukaan!" Ja hän kohotti päätänsä, ja näki yhtäkkiä entisen
ravintolavieraan ja hätkähti ja tunsi hänet varmaan, ja ojensi sitten
silmät ilosta ja kummastuksesta loistaen hänelle kätensä ja kysyi,
minnekäs nyt on matka?

Klaus Baas viittasi siihen suuntaan, minne oli menossa, ja he lähtivät
nyt astelemaan yhtä tietä. Se oli leveä tie ja aivan kanervien
tukkeama: ainoastaan pyörän jälet olivat jotakuinkin paljaat. He
kävelivät toinen toista, toinen toista jälkeä. Ja siinä rinnakkain
kulkiessaan oli heillä oiva tilaisuus katsella kiireestä kantaan
toisiansa, ja he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen.

Tyttö kysyi käveltäessä Klaus Baasilta, kuinka hänen sairas kälynsä nyt
jaksoi, ja sai ohimennen kuulla, että Klaus Baas oli tehnyt avioeron ja
jättänyt pikkukaupungin sekä aikoi muuttaa Hampuriin. Nainen kuunteli
häntä ystävällisesti ja tarkkaavasti ja teki monia järkeviä kysymyksiä,
ja hän oli yksinäiselle vapaalle miehelle aivan samanlainen kuin kolme
vuotta sitten oli ollut sidotulle. Klaus Baas oli kohtauksesta
hyvillään ja kiitti onneansa, joka vei hänet tämän ihanan ja
harvinaisen naisen polulle. Ja hän pyysi iloisesti ja rohkeasti, että
tytönkin oli nyt kerrottava hänelle, kuka hän oli ja mikä ihmisiään?

Toinen nauroi hänelle ja vastasi: "Tulkaahan kylään meille
illalliselle, minun ja tätini luo, jonka tunnette jo Schleswigin retken
ajoilta; hän voi sitten kertoa teille, ketä ja mitä me ollaan. Minä
olen saanut jutella sen tarinan niin monta kertaa, etten enää viitsi.
Sanon nyt vaan, että minun nimeni on Doris Rotermund ja että minä asun
tätini luona, joka on nyt myynyt ravintolansa. Tunnustan suoraan, että
mieluummin asuisin miehen kanssa, mutta en ole löytänyt vielä sopivaa."

Tyttö vilkaisi syrjästä Klaus Baasiin ja nauroi hilpeästi ja jatkoi
hiukan hätäisemmin: "Minä kuulin silloin kuskilta teidän nimenne.
Varmaankin olette pikku poikana saanut paljon pilkkaa sen tähden, on
kai nalkutettu: 'Kyll' olet koko mestari, senkin Baas!' taikka: 'Aika
Baasi ja aika aasi!'"

Tyttö katseli häntä ilkkuen ja kujeillen, ja oli päässyt äskeisestä
hämmingistään ja osoitti tien varrella kiertelevää puroa ja sanoi:
"Katsokaa, kuinka se vilistää! Kuinka se hyppii ja hyräilee itsekseen
ja kulkee notkeasti tietänsä; kai sen jalkoihin koskee terävässä
kivistössä. Minä pistin, juuri vähää ennen kuin sain kuulla siitä
vaunulaisten tapahtumasta, kengät jalkaani. Nyt, tehdäänpäs pieni mutka
tuonne syrjemmälle toista tietä myöten: onkohan se ukko siellä kotona.
Minä kierrän usein tätä tietä erästä ukkoa katsomassa."

He kulkivat kaitaa, puiden varjostamaa, kauniisti kiertelevää polkua,
joka vei vanhan, matalan mökin luo. Mökki oli sakeassa metsässä
poppelien juurella, joiden vaaleat, kiiltävät lehdet raikas länsituuli
pani lepattamaan ja käänsi nurin.

Villiviinin verhoaman mökin seinän vieressä oli maalaamaton penkki ja
sillä istui seitsemänkymmenen ikäinen kaunis, voimakkaan näköinen
vanhus. Hänen valkea partansa oli siististi tasoitettu, ja hän kohotti
päätänsä ja nyykäytti tervehtien. Doris Rotermund tuli joustavasti ja
uhkean kauniina ukon luo ja sanoi tullessaan: "Annatteko yhden kepin
tälle tutulleni? En siedä nähdä suuren miehen kädessä noin joutavan
siroa keppiä. Hänelle sopivat paljon paremmin teidän tekemänne kepit."

Ukko nousi heti ylös ja meni pirttiin ja toi nyt kymmenkunnan vankkaa
tammikeppiä, jotka pani pihapöydälle, istahti sitten itse ja pyysi
uuttakin vierasta istumaan. "Valitkaa näistä", hän sano ystävällisesti,
"tällaisia tammenoksa-keppejä minä olen tehnyt jo kaksikymmentä vuotta.
Kävelyretkilläni otan ne metsästä, sitten taivutan kädensijan kuumassa
vedessä ja silittelen, ja annan niitä huvikseni kaikille, jotka vain
tahtovat. Olen jo antanut niitä yli tuhannen kappaletta; monta on
käynyt luonani aivan ventovierasta ja on saanut keppinsä. Niin minulle
tulee monasti seuraa ja minä saan kuulla pitäjältä uutisia, ja teenpä
siinä sivussa vielä hyvän työnkin: sillä ne ovat vahvoja ja käteen
käypiä keppejä."

Tyttö oli istahtanut ja heittänyt polvet päälletysten ja katseli nyt
selkä kumarassa, leukaansa käteen nojaten Klaus Baasin kepin valintaa.
Ja sanoi kuin sivumennen: "Pääasia onkin se, että teette siten hyvän
työn. Ah, te olette toimittanut jo tuhannen hyvää työtä! Vaikka
olisitte tehnyt syntiä, niin olette näin kuitannut niistä hyvän joukon.
Mutta jos olette suuria syntejä tehnyt, niin ei siinä tämä keppien
jakelu vielä riitä."

Ukko nauroi ja katsoi häntä syrjästä ivallisesti, sillaikaa kun tyttö
katseli keppeihin, ja sanoi: "No, te ette vaan saa rauhaa minun
synneiltäni! Olisipa hauska tietää, montako syntiä teillä itsellänne on
valmiina? Ette tekään mikään enkeli ole!"

Doris Rotermund keinutteli jalkateräänsä ja sanoi aivan luonnollisesti
ja iloisesti: "Minä olen jo kahdenkolmatta enkä ole vielä tehnyt kuin
viisi kertaa syntiä... ja aina samaa syntiä."

Ukko naurahti taas iloisesti ja suopeasti ja sanoi: "Mitähän syntiä se
lienee, koska te sitä ajatellessanne olette niin tyytyväinen,
suorastaan onnellinen!"

Tyttö vastasi ärsyttävästi: "Minun mielestäni ne eivät syntejä ole;
mutta ihmiset sanovat synneiksi. Kymmenen käskyn joukossa niitä ei
ylimalkaan ole."

"Ahah!" naurahti ukko. "Mutta kuuluvat kai liitteenä johonkin noista
kymmenestä! Saanko arvuutella mihin?"

Tyttö punastui ja sanoi: "Älkää nyt toki luulko, että minä kuulutan
syntejäni markkinoilla, kuin muut ihmiset." Kun hän sitten vaikeni ja
tunsi yhä tulisemman punan poskilleen nousevan, niin hän kepsahti ylös
ja sanoi Klaus Baasille: "Joko löysitte?" Ja antoi ukolle kättä, ja
oikoi pukuaan ja lähti menemään.

Vanhus nauroi ja katseli tytön jälestä ihmeellisen nuorekkaasti, ja
virkkoi Klaus Baasille, joka kädestä pitäen kiitteli kepistä: "On
tavallista että tuollaiset terveveriset olennot kuin tuo, ovat hiukan
huikentelevia. Mutta hänpä onkin samalla älykäs ja pystyvä ihminen ja
hän tietää, mitä tekee."

Kun Klaus Baas ja tyttö ehtivät niin etäälle, ettei vanhus heitä
kuullut, kysyi Klaus Baas, mitä kujetta se oli ollut: mitä syntiä tuo
ukko oli tehnyt? Doris Rotermund katsahti hämillään kauniin silmin
Klaus Baasiin ja vastasi: "Oh, hän on aina ollut kova naismies; on
pitänyt luonaan vuorotellen kolmea kaunista naista ja lemmiskellyt
heidän kanssaan, -- viimeisen vielä tunsinkin -- eikä ole ollut
naimisissa yhdenkään kanssa."

Klaus Baas katseli tarkkaavasti tyttöä ja virkkoi: "Ja te vaan
kujeilette sillä? Ettekä moiti tai karta häntä?"

Doris Rotermund katseli rauhassa ilman rantaa ja sanoi: "Sanovat
yleensä häntä sangen luotettavaksi ja auttavaiseksi ja kunnon mieheksi,
-- sellainen kuuluu olleen aina, niinkuin vieläkin vuoleksii keppejä
muille ilmaiseksi. Ja kuuluu hoitaneen rakastajattariaan hyvin, ne
kuuluvat lähteneen kaikessa sovussa hänen luotansa. Ja siksi minä
hänestä pidän, nähkääs! Minä pidän hänestä, sillä hyvä!" Ja tyttö
nyökkäsi Klaus Baasille ikäänkuin kehaistakseen: Kas sellainen minä
olen!

Klaus Baas katsoi yhä häntä, ja odotti jatkoa ja kysäisi sitten: "Mutta
mitäs ne olivat ne viisi syntiä, joita olette tehnyt?"

Tyttö purskahti nauruun ja vilkaisi häneen, ja katseli sitten hymyillen
kaukaisuuteen ja sanoi: "En minä niitä syntinä pidäkään. Ylimalkaan:
minä en vielä ole tehnyt syntiä."

Klaus Baas toisti ihmetellen: "Ettekö muka vielä ole tehnyt syntiä?"

Doris Rotermund katsoi kirkkain silmin ja vastasi lujasti: "En. Enkä
ymmärrä, miten voisin tehdäkään. Mikä minun mielestäni on syntiä, sitä
minä en tee! En ole koskaan ketään pettänyt, joka on luottanut minuun.
En ole viettänyt aikaani laiskana, en ole ajatellut, puhunut
halpamaisia, taikka tahrannut ruumistani, vaatteita tai rahaa! Tahi
ollut epäystävällinen kellekään ajatuksissa ja tavoissa -- ja mitä
kaikkia niitä syntejä liekään: niitä en tee. Sellaisiin alentuakseni
rakastan liiaksi Jumalaa ja itseäni." -- Ja hän vaikeni ja katseli
kirkkain, avoimin silmin illan ruskossa hohtavaa maisemaa.

Klaus Baas tahtoi ilveillä ja kuulla lisää ja sanoi siksi: "Mutta
kuitenkin haluaisin tietää: mitkä ne viisi n.s. syntiä ovat, joita
olette tehnyt?"

Doris Rotermund vastasi häneen vilkaisten ja hurmaavasti naurahtaen:
"Sitäpä en sano."

Klaus Baas rypisti otsaansa ja vastasi: "Mutta se on juuri arveluttava
merkki!"

"Eipäs", huudahti tyttö. "Totta kai nyt ihminen saa pitää salaisuutensa
joutumatta syntisten kirjoihin!?" Ja hän katsoi Klaus Baasia niin
suoraan silmiin, että Klaus Baas näki selvästi hienot, harmaat pilkut
hänen sinisissä silmäterissään.

Hän ei ollut koskaan katsellut niin tarkkaan naisen silmiin ja nyt
hänen oli vaikea kääntää silmiänsä pois. Ja kun tuo kullanhohtoinen
tukka loisti hänen edessään, niin hänen päätään aivan huimasi. "Se oli
kai rakkautta", hän sanoi.

"Kas vaan, miten älykäs keksintö!" huudahti tyttö, silmissään sula
pilkka: "Kun tyttö on kahdenkolmatta, niin mitäpä se muuta kuin
rakkautta!... Mutta miksei se voisi merkitä, että kadotin jonkin
kultasolen työpajastani -- tai siihen tapaan!" Ja hän nauroi Klaus
Baasille vasten kasvoja.

"Nyt näin kaikki hampaanne", sanoi Klaus Baas.

Doris Rotermund heilautti käsiään ja nauroi: "Sekin oli synti!"

He laskeutuivat paraikaa nummelta alangolle ja lähenivät kylää, joka
loisti edessä kauniissa iltavalaistuksessa. Tytön valpas, ihaileva
katse kiersi ilman rantoja, ja kun se viimein joutui vasemmalle, niin
siellä kohoavista kukkuloista se kiintyi rinnalla astelevaan mieheen.
Klaus Baas ei huomannut enää ihanaa näköalan piiriä: hän näki vain
tytön, joka keveästi ja joustavasti käveli hänen vieressään.

Sitten Doris Rotermund osoitti kyläraitin päässä olevaa sievää punaista
taloa, joka pilkoitti pienestä, rehevästä puutarhasta, ja hän sanoi:
"Tuolla me asutaan. Se oli ennen enon syytinki, hänellä oli täällä
suuri tila, mutta hänen kuoltuansa me saimme tämän rakennuksen. Meillä
on vielä vähän maanviljelystäkin, täti hoitelee maata."

Ja hän pyysi Klaus Baasia astumaan sisään ja otti hänen hattunsa ja
keppinsä, ja näytti hänelle pienen ruokasalin, jossa pöytä oli jo
katettu, sekä isomman yhteisen asuinhuoneen: siellä oli ikkunan edessä
hänen sepänpöytänsä, täynnä rasioita ja sepän kaluja ja keskeneräisiä
kultatöitä, ja antoi luontevasti Klaus Baasin vilkaista keittiöön,
missä totinen, vanhahtava piika varusti illallista, sekä omaankin
kamariinsa. Siellä Klaus Baas katseli uteliaasti leveää rautasänkyä ja
yksinkertaista kirjakaappia ja pesupöytää valtavine pesuvatineen sekä
akkunan valkeita uutimia, joita tuuli pullisteli. Ja hän ei voinut heti
paikalla lähteä huoneesta, täytyi saada vielä vähän katsella
somistuksia: nuoren Goethen päätä, vanhaa tammea vuoren syrjällä,
alastonta tyttöä, joka istui kylpyvaipassaan sohvalla, kylämaisemaa
kirkkoineen, Potterin[80] nuorta härkää, pientä Apollon patsasta. Ja
Klaus Baas asettui keskelle permantoa ja katseli ympärilleen ja sanoi
ihaillen ja miettien, Doris Rotermundin odotellessa häntä jo käsi oven
rivassa: "On vähän ihmisiä, joilla on omat tapansa ja oma tahtonsa,
miehiäkin. Elin kuusi vuotta naisen kanssa, joka riippui aina kiinni
muista ihmisistä, milloin minusta, milloin äidistään, milloin kaupungin
tädeistä. Mutta te, vaikka olette niin nuori, seisotte kuitenkin omilla
jaloillanne."

Doris Rotermund kuunteli ihmetellen ja katseli häntä älykkäästi suoraan
silmiin; ja kun Klaus Baas vaikeni, niin hän loi vielä häneen pitkän ja
tarkastelevan katseen. Ja lähti sitten vaieten edeltä huoneesta.

Heidän astuessaan ruokasaliin oli täti jo palannut ulkotöistä ja istui
pyylevänä ja komeana pöydän ääressä. Hän naurahti ystävällisesti ja
virkkoi pehmeällä vanhuksen äänellä, josta pelkkä hyvyys sointui:
"Kenenkäs sinä nyt, maantien rosvo, olet tänne tuonut? Näin heti kun
vilkaisin työpöydällesi, että laiskuus oli sinua vaivannut ja olit
karannut."

Ja kun vieras esitettiin, niin täti muisti hänet kohta ja oli
tapaamisesta hyvillään; ja sitten hän kertoi sisarentyttärelle: "Kun
menin lypsylle, se vaaleaverikkö tuli kaupungista. Hän kysyi, eikö se
rintaneula jo ollut valmis, hän näytti olevan kovin pahoillaan, kun et
sinä ollut kotona, ja katseli silmät kiiltäen huonetta."

"Ah", sanoi kultaseppä, "se on vaan niitä, jonka silmät haukoituksesta
kiiltävät!" Ja sitten hän kertoi, mikä onnettomuus oli tapahtunut
nummella ja Klaus Baasin kohtaamisesta ja kepin hausta.

Illallisen jälkeen he siirtyivät perhehuoneesen ja asettuivat pyöreän
pöydän ympärille, jonka kohdalla kattolamppu loi valoaan. Klaus Baas
sai nojatuolin vastapäätä sohvaa. Täti istahti mukavasti korituoliin
hänen oikealle puolelleen, mutta kaunis seppä keikahti kursailematta
leveään sohvaan ja sanoi: "No kerropas nyt taas, täti. Hän tahtoo
välttämättä kuulla, mikä olen. Sanoin hänelle, etten minä aina sitä
samaa jaksa kertoa. Kerro siis sinä Doris Rotermundin elämäntarina."

Doris Rotermund istui rauhallisesti selkä kenossa ja katseli milloin
vieraasen, milloin tätiin, milloin seiniin, joilla kiilui lampun
hohteessa lämpöisesti ja kauniisti jonkun taulun lasi tai kullattu
puite. Ja jutun juostessa hän rakensi sohvan kulmaan itselleen mukavan
pesän kirjavista sohvatyynyistä, jotka hän oli varmaankin itse
neulonut, ja otti salavihkaa kengätkin jalastaan ja veti jalat alleen,
ja näytti tädin rattoisasti jutellessa oikein tyytyväiseltä.

"Hän on erään apenradelaisen[81] merikapteenin tytär; kapteeni sai
luvan ottaa vaimonsa, joka oli minun sisareni, merimatkoille mukaansa,
sillä hän oli kiinnittänyt laivaan, jota hän kuletti, kolmekymmentä
tuhatta markkaa omaa omaisuuttansa. Ensiksi syntyi tämän veli, Intian
valtamerellä: hän on nyt perämies. Ja kun vanhemmat pojan syntymän
jälkeen pääsivät kotiin, he jättivät pojan Apenradeen apen luo ja
lähtivät itse Etelämerelle. Siellä syntyi sitten Doris, missä, millä
leveys- ja pituusasteella, emme tiedä, sillä laivan mustakirja hukkui.
Mutta syntymäpäivä tiedetään, sillä vanhemmat lähettivät heti
seuraavasta satamasta, Melbournesta, apelle tapahtumasta uutisen. Tyttö
jäi laivaan, joka meni jälleen Etelämerelle: Melbournesta
Aucklandiin[82] sekä sieltä Samoaan ja S. Fransiskoon.

"Minkälaisia hänen vanhempansa olivat, en tiedä, sillä minä en tuntenut
sisartani, hänen äitiään, juuri ollenkaan, koska olin kasvanut hänestä
erilläni enon luona. Ja appiväen kertomukset tuskin sattuvat
paikalleen, sillä vanhemmat eivät tunne tavallisesti lapsiansa. Mutta
me kävimme kerran Hampurissa merimieskodissa erään vanhan matruusin
puheilla, joka oli palvellut kauan heidän laivassaan, ja hän kertoi
esimerkiksi heidän aina ilveilleen minkä mitäkin keskenään ja olleen
hyviä miehistölle. Eräänkin kerran, sanoi, oli sisareni kehaissut, että
'Frisian' pojat ovat tyytyväisiä, sillä niin hyvää hoitoa ei kustanneta
millään muulla laivalla. Mutta silloin väitti mies, että Jan Maat[83]
ei ole muka tyytyväinen milloinkaan; ja he löivät vedon keskenään, että
koettakoonpas rouva, tokko saa Jan Maatin kerrankin tyytyväiseksi!
Kapteeni pani vetoon silkkisen pitsiliinan luvaten ostaa sen kohta
Melbournesta, jos joutuisi tappiolle, sisarellani kun kuului olleen
tällainen lyhyt, kihara ohimotukka kuin minulla ja Doriksellakin, se
kuului aina tuulessa irtautuneen ja pieksäneen korvia. Ja kapteenin
rouva taas lupasi miehelleen kirjavat liivit.

"No rouva varusti ensi pyhäksi meripojille oikein hyvän läskirokan ja
kantoi itse sen lokiisiin miesten eteen ja jäi vähäksi aikaa muka
katsomaan, ja kysäisi sitten, että tokko tuo nyt maistui? Miehet
nyökkäsivät kaikki päätään ja vastasivat: kyllä, rouva kapteenska,
erinomaista! Kun sitten rokka on pistetty pintaan, niin rouva kantaa
vielä mehusoppaa, kuivatuista Australian omenoista valmistettua, ja
kysäisee taas, että tokko tuo nyt maistuu? -- Kyllä, rouva kapteenska,
erinomaista, he vastaavat. Ja kun se oli popsittu, niin rouva tuo
heille vielä pari pulloa viiniä, ja kysäisee sitten ikäänkuin muuta
vaan, että ovatko he nyt ihan tyytyväisiä? Ja pojat nyökkäävät kaikki
ja sanovat: Kyllä rouva kapteenska; nyt me ollaan ihan tyytyväisiä!
Silloin rouva oli oikein hyvillään, koska muka oli voittanut vedon.
Mutta tahtoopa vielä vähän kuulla kehuja ja piiloutuu sentähden oven
taakse kuuntelemaan heidän juttujaan. Ja he pakisevat siinä ensin niitä
näitä -- ja sanovatpa sitten: Vai tyytyväisiä muka! Tyytyväisiä me ei
olla sitt' likikään. Nyt pitäisi vielä päästä kapteenskan viereen
makaamaan!

"Silloin älysi rouva lähteä, ja juoksi kajuuttaan ja sanoi
voittaneensa. Mutta miespä huomasi hänen punastumisestaan, ettei nyt
asiat olleet oikein paikallaan, -- ja hän kovistamaan vaimoaan, kunnes
sisareni viimein kertoi hänelle kaikki; ja kapteeni nauroi katketakseen
ja rouva kiukutteli ja -- piti sitten meripekkoja kolme vuorokautta
paastolla -- kiskoakseen heiltä kirjavain liivien hinnan, jotka hänen
täytyi antaa voittajalle.

"Seuraavalla retkellä -- Doris oli silloin yhden vuoden vanha -- laiva
sai eräänä iltana kovassa myrskyssä vuodon ja rupesi uppoamaan.
Perämies oli varustanut veneet jo valmiiksi, ja oli pitänyt antaa
hätämerkkiä toiseen laivaan, joka onneksi huomattiin. Siinä touhussa
vanhemmat panivat tytön Geneverviini-laatikkoon ja naulasivat päälle
laudat, jotta saisivat lapsen helposti ja vaarattomasti laivasta
veneesen; ja olivat tuoneet laatikon sitten kajuutasta kannelle ja
köyttäneet sen toistaiseksi kiinni mesaanimastoon, panneet jonkin pojan
vartioimaan. Ja menivät sitten itse vielä alas hakemaan laivapapereita
ja nuoraa ja makuuvaatteita. Mutta sillaikaa kun matruusit laskevat
veneitä alas, he näkevät viinilaatikon -- poika oli hädissään karannut
vartiosta ja unohtanut tehtävänsä -- ja huutavat toisilleen: Tulkaas,
kokonainen viinilaatikko! Avataan pois, Blau, ja otetaan pari pulloa
mekin. Ja puuseppä kohottaa kirveensä -- ja samassa tulee sisareni
kannelle ja juoksee hätään ja saa pahan haavan kirveestä käsivarteensa.
Ja sentähden se ei ollut päässyt, niinkuin hänen lapsensa, ensimäisessä
veneessä toiseen laivaan; ja kun vanhemmat sitten toisella läksivät,
niin se vikaantui ja upposi laivan viereen. Toinen perämies,
kahdenkolmatta vanha nuorukainen, vei lapsen Melbourneen ja toi sieltä
Hampuriin ja jätti Apenradeen appelaan. Ja siellä tämä sitten kasvoi
hyvässä hoidossa.

"Rippikoulun käytyään tämä auttoi vielä jonkun aikaa mummoaan
talousaskareissa ja kävi samalla kultasepän opissa ja lähti sitten
vuodeksi Berliniin tutkimaan taidealaansa. Sitten asetuimme tähän
enovainaan taloon. Hänellä on hyvä mielikuvitus ja huomaa helposti
ympärillään pientä kauneutta ja hänellä on totteleva käsi kuvatakseen
huomioitansa. Ostajia saavat hänen piirustuksensa ja valmiit työnsä
yllin kyllin sekä maaseudulta että Hampurista."

Doris Rotermund kumartui hiukan ja sanoi: "No, annahan tulla sitten,
kerro vielä se kauppiaan juttu, täti."

Täti katsoi epäröiden ensin häneen ja sitten Klaus Baasiin ja vastasi
verkakseen: "Pitääkö minun nyt sellaista kertoa? Sitä ei tiedä kukaan!"
Ja hän laski kätensä hellästi tytön ranteelle.

Mutta Doris Rotermund nyökkäsi päätänsä ja toisti: "Kerro, kerro vaan!"
Ja niinpä täti alkoi verkalleen ja vitkastellen:

"Kaksi vuotta sitten, juuri kun olimme muuttaneet tänne, tuli perämies,
hänen veljensä, täällä käymään, ja hänellä oli mukana ystävänsä, eräs
kauppias. Se kauppias oli meillä ensin sisarenpoikani toverina viikon
päivät ja jäi sitten vielä yksikseen tänne viikon ajaksi. Ja hänen
kanssaan tämä sitten oli aina yhdessä, kotona ja ulkona, teillä ja
metsissä, usein myöhään yöhön. Enkä minä häntä häirinnyt: hän on
aikaihminen, tietköön itse, mitä tekee. Ja kun se veljen tuttu sitten
viikon päästä lähti pois, niin minä kysyin tältä, että onko hän nyt
kihloissa? Mutta tämä vastasi että, niinkuin tiedät, kauppiaan oli
lähdettävä kolmeksi vuotta Itä-Aasiaan; en tiedä, sanoi tämä, tokko
jaksan odottaa häntä niin kauan; ja hän tuskin jaksaa senkään vertaa
kuin minä. Ja minkätähden, sanoi, pettäisimme tahallamme toisiamme?
Sentähden me sovimme, sanoi tämä, että kumpikin saa elää aivan vapaana
ihmisenä ja tehdä sillaikaa minkä edukseen näkee eikä kumpikaan saa
sitten jälestä vaatia toista mistään tilille. -- Ja sillä tolalla ne
asiat nyt on; ne ovat kirjoitelleet jo kaksi vuotta toisilleen, oikein
ystävällisiä kirjeitä, minä saan ne aina lukea. Ne kirjeet päättyvät
aina tähän tapaan: Voi miten kauhean mielelläni minä sinua taas
suutelisin! Sillä olenhan suudellut sinua ainoastaan viisi kertaa!
Muistatko vielä missä?... Yksi Schlehdornissa. Toinen siellä niityllä.
Ja kolme kertaa omassa huoneessasi."

Klaus Baas katsoi kävelytoveriinsa, joka hymyili sohvan nurkassa, ja
ajatteli: Vai siinä ne oli ne viisi syntiä! Ja hän katsoi vallattomasti
Doris Rotermundiin, kuin sanoen: Ei ne olleet suudelmia, vekkuli,
jotain enempää ne oli!

Mutta tyttö katsoi häneen rauhallisesti ja totisesti, kuin sanoakseen:
Olisit sen sinäkin tehnyt! Ja sitten hän ei jaksanut enään: hän painoi
kädet kasvoilleen ja purskahti itkuun.

Toiset vaikenivat liikutuksesta, ja täti silitteli hänen poskeansa.
Mutta pian voitti tyttö itsensä ja oikaisi vartalonsa ja nousi
patjapesästänsä ylös: "Minä olen niin väsyksissä", hän sanoi. "Jos
haluatte jäädä vielä päiväksi tänne, niin menkää huomenna Bornhövedin
nummelle; se on suuri ja kaunis ja erikoinenkin luonnoltaan. Ja tulkaa
sitten taas huomisiltana vähän pakisemaan."

Nyt Klaus Baas hyvästeli, ja nukkui sen yötä majatalossa, ja kuleksi
seuraavana päivänä äänettömällä nummella, kylästä toiseen, ohi vanhain
talojen, joiden seinät olivat aivan maahan painuneet. Kauan hän
seisoskeli muinaisella linnamäellä ja katseli aavalle lakeudelle
länteen, jossa ennen muinoin, 700 vuotta sitten, hänen heimonsa oli
taistellut henkeen ja vereen vieraita vastaan. Ja hämärissä hän joutui
takaisin kylään. Doris Rotermundin akkunan ohi kulkiessaan hän näki
tytön istuvan työssä pöytänsä ääressä lampun valossa. Akkunaverhoa ei
oltu vedetty eteen, ja hyvän aikaa Klaus Baas seisoskeli aitavierellä
ja tarkasteli hänen vasarainsa, viilainsa ja harppinsa liikkeitä ja
hänen kiharoitaan, jotka aaltomaisesti peittivät hänen ohimonsa.

Ja illalliselta hän meni kultasepän luokse. He istuivat jälleen
eiliselle paikalleen, Klaus Baasin tuolikin oli jo asetettu pöydän
ääreen valmiiksi; hänelle tarjottiin omenia ja kyseltiin, missä hän
tänään oli kulkenut ja miltä seutu oli näyttänyt. Ja sitten he
sanoivat, että nyt oli hänen vuorostaan kerrottava elämästänsä.

Klaus Baas kertoi silloin vakavasti ja selvästi myrskyisistä
ristiäisistään, höylälastun lennättämisestä tuulisina päivinä,
kirkkotarhasta ja Liese Lachmannista, isän ja siskon kuolemasta, kelpo
taiteilijattaresta ja Petter Söötistä; ja itsestään, liikeoppilaasta,
joka harjoitteli P.C. Trimbornin konttorissa, ensin arkana ja sitten
ylpeänä. Hän kertoi Heini Petersistä, ja Suse Garbensin kihlauksesta,
ja Mühlenstrassen kahdesta tytöstä: pikkuhiirestä ja vanhasta piiasta:
kuinka hän oli edellämainitun kavaltanut; ja Blankenesin ihanista
illoista. Hän kertoi Intian kuumista öistä, ja kuinka hän kotiin
palattuansa oli nainut ensimäisen kauniin tytön, joka vastaan sattui ja
kuinka hän vuotten varrella oli hänen rinnallaan kypsynyt ja
laajentanut näkökantojaan, mutta oli kuitenkin elänyt ystävättömänä ja
kieltäytyvänä. Niin kertoi Klaus Baas, vuoroin haaveksien ja vuoroin
katkerana ja kylmästi ja vimmoissaankin; ja hänen sanansa lumosivat ja
kiehtoivat: sen näki noista kauniista ja älykkäistä naisen silmistä,
jotka pöydän toiselta puolta hänelle säteilivät. Ja kun hän vaikeni,
hohti noista silmistä jo syvä, raskas rakkaus.

Sitten avattiin eteisen ovea ja eräs pieni kylän tyttö kepsutti sisään
ja pyysi tätiä vähäksi aikaa tulemaan heille: isä ja äiti olivat näet
menneet sairaan mummin luo ja heitä peloitti olla yksinään. Täti nousi
silloin ylös ja sanoi vieraalleen hyvää yötä ja meni.

Klaus Baas aikoi jälleen istuutua, mutta hän tunsi, ettei hän voisi
enää lausua niin puolta rauhallista sanaa. Ja hän katsoi tyttöä silmiin
ja sopersi: "Pitääkö minun lähteä..." ja ojensi kätensä häntä kohti.

Doris Rotermund nousi silloin vaivoin sohvalta ja loi silmänsä maahan,
ja ojensi hänelle kätensä, aikoen poistua Klaus Baasin tuolin ohitse
huoneesta. Mutta kun hän tuli Klaus Baasia lähemmäksi ja kun Klaus Baas
piti häntä yhä kädestä niin että hän horjui, niin yhtäkkiä vieras veti
hänet puoleensa ja suuteli häntä hurjasti ja piti häntä ohimoilta. Ja
Klaus rukoili ja ahdisti häntä ja vaati kiihkeästi, että hänen oli
häntä rakastettava ja oltava hänelle hyvä, vaikka kerran vain, sillä
hän oli saanut olla niin kauan yksin ja onneton ja kärsiä vilua: hän ei
ollut vielä koskaan saanut täyttä rakkautta, ja Doris Rotermund oli
niin kaunis ja sanomattoman rakas! Komea tyttö seisoi silmät ummessa
hänen käsivarttensa kierteessä, ja hän pudisti vaieten päätänsä ja
koetti sanoa, että hän ei voi sitä ja että hän ei ole huono, ja että
hän ei tahdo hylätä toista, ja koetti hymyillä. Mutta hänen huulensa
vapisivat ja ripisien alta vuotivat kyyneleet. Ja sitten hän, tuon ensi
myrskyn jälkeen, rauhoittui hiukan ja katseli ympärilleen, ja
järjesteli palmikoitaan, niin että hän oli nyt aivan puolustautumatonna
Klaus Baasin sylissä. Ja lähti sitten, kaunis pää miettivästi
kumarassa, Klaus Baasin kanssa käsi kädessä kamariinsa.

       *       *       *       *       *

Huomisaamuna kultaseppä jo hämärissä saattoi Klaus Baasia alas
lakeudelle, sillalle, joka vei kauniin, kylän eteläpuolitse kiertelevän
joen poikki. Monta monituista kertaa hänen täytyi luvata ja vannoa
Klaus Baasille kirjoittavansa heti, kun jotakin tarvitsisi. Tyttö
asteli hiukan kalpeana ja raukeana hänen käsipuolessaan, ja hänen
huulillaan väreili älykäs ja hieman ivallinenkin hymy -- ja hän lupasi.
Hän oli nyt taas yhtä levollinen ja varma kuin kohdatessaan äskettäin
Klaus Baasin metsän laidassa.

Klaus Baas rukoili, ettei hän saa luulla, että hän ajattelisi hänestä
vähintäkään pahaa. Mutta Doris Rotermund, pudisti päätänsä ja sanoi:
"Sehän on selvä! Kuinkapa voisit sinä halveksua minussa sitä, mikä ei
mielestäsi itsessäsikään ole halveksuttavaa!"

Kun he tulivat niitylle ja seisoivat vanhan puisen sillan korvalla,
ojensi tyttö hänelle kätensä ja katseli kauan hänen kasvojansa,
ikäänkuin ijäksi ne syvälle mieleensä painaakseen, ja sanoi
koruttomasti: "Tunnustan, että olen sinulle hyvin kiitollinen." Silloin
tempaisi Klaus Baas hänet taas syliinsä ja suuteli häntä ja sanoi
hänelle vielä kerran: ihailevansa hänen tervettä, kaunista luonnettaan,
ja lausui, että tyttö oli tehnyt hänelle hyvän työn -- ja hän meni.

Parin sadan askeleen päässä hän katsoi vielä taakseen ja näki silloin
tytön tumman hahmon katoavan tien käänteessä pensaitten taa. Taempana
kuumotti pimeänä ryhmänä kylä ja sen päällä kuulsi jo tumman harmaa ja
kylmä aamutaivas -- ikäänkuin syviin kuiluihin tuijotellen. Hyvän aikaa
seisoi Klaus Baas paikallansa ja odotti, näkisikö hän vielä tyttöä.
Mutta sitten hänen ajatuksensa keskittyivät häneen itseensä, ja hänet
tempasivat haltioihinsa äskeisten kokemusten muistot. Ja sarastavassa
aamussa hän rauhallisella rinteellä itsekseen huudahti: "Minkä onnen
Jumala sallikaan osakseni! Nyt minä vasta tiedän, mitä on elämä ja
rakkaus ja vaimo ja lapset, taivas ja maa!"



XX.


Kun hän puolenpäivän tienoissa, pilvisellä ilmalla, tuli Hampuriin,
niin hän oli tavattoman hilpeällä tuulella ja ajatteli: mitäpä jos
pistäytyisi katsomassa Heini Petersiä ennenkuin ryhtyy omiin
yrityksiin? Klaus Baasilla oli ollut aina kaikellaisia uusia
suunnitelmia ja vielä enemmän perhehuolia, niin että hän harvoin oli
ehtinyt tapaamaan Heiniä ja ne vähätkin kerrat vain siellä pienessä
kaupungissa; hän tiesi vain, että Heini oli yhä ystävänsä Buschin
kanssa yksissä: heillä oli nyt taloustarve-toimisto, joka "meni oikein
hyvin", niinkuin tohtorin väki sanoi.

Hän tapasi veikot Gänsemarktin kulmalla pienessä, likaisessa
konttorissa, jota synkkä takapiha pimitti niin, että siellä nyt,
hämäränä aamupäivänä, joka muuttui vähitellen sateiseksi, ei nähnyt
muuten kuin kaasuvalolla. Kompukset istuivat paraikaa kaasuliekin alla
suuren kaksoispulpetin ääressä, korkeilla pukeillansa vastatusten:
Heini Peters oli tullut ulkoa kävelyltä -- hänellä oli tietysti yllä
tuo välttämätön musta pitkätakki, jonka helmat nyt riippuivat pukilta
juhlallisena kuin mikä pyrstö. Hänen ystävänsä Busch oli lyhyt miehen
tallukka, noin kolmenkymmenen tienoissa: kasvot latteat ja matalat,
kuin olisi häntä lyöty kämmenellä liian lujasti päälaelle. Hänen
silmänsä kiiluivat mukavasti. He keskustelivat Klaus Baasin tullessa
äänekkäästi jostakin hauskasta asiasta ja puhaltelivat sakeita haikuja
lyhyistä merimiespiipuistaan; avattu olutpullo ja pari lasia oli
pulpetin harjalla heidän välissään. Takapihalla oli varmaankin suuri
hevostalli, sillä seinillä vilisi kirjavanaan kärpäsiä.

Heini Peters tuli mahdottoman hyvilleen tästä vierailusta. "Tuo nyt on
minun ystäväni Busch", hän esitteli, "josta olen sinulle usein
kertonut."

Veli Busch räpsytti hauskasti pieniä, kiiluvia silmiään, aivan kuin
tieten, ettei hänestä voi kertoa muuta kuin kiitettävää ja iloista; ja
hän otti ikkunalaudalta lasin -- ei aivan puhtaan -- ja tarjosi Klaus
Baasille kulauksen olutta. Kun vieras kiittäen hylkäsi tarjouksen, niin
hän kummasteli tavattomasti ja sanoi: "Teidän täytyy juoda joka aamu
pari lasia, arvon herra! Voida ratasta, paremmin juoksee!"

Heini Peters huiskautti kieltävästi veikolle kättänsä ja katseli Klaus
Baasia ihmettelevin, surullisin silmin, ja virkkoi syvästi huokaisten:
"Ja mitäs sinä sanot näistä kauheista ajoista?"

"Mitenkä niin?" kysyi Klaus Baas hieman hajamielisesti. "En ole lukenut
lehtiä kahteen viikkoon." Mutta sitten asia muistui hänen mieleensä ja
hän kysyi uteliaana: "Onko rahanarvo yhä noussut?"

Heini Peters kohautti kauhistuneena pitkää kättänsä. "Etkö sinä tiedä
mitään? Että diskonto on seitsemän? Että pankeissa luotto loppuu. Että
Tewes & Gibbon on caput? Ja supatellaan ja ennustellaan vaikka mitä! Ja
jokainen vaatii rahojaan kuin oltaisiin varkaita; tai pitää rahastaan
kiinni kynsin hampain, kuin pelkäisi sen lentävän lintuna tiehensä."

Klaus Baas nousi ylös: hänet tempasi heti asia mukaansa ja hän oli nyt
hyvin vakava. Pikaisesti hän ajatteli asemansa ja tuntemansa
liikemiehet ja firmat ja mitä merkitystä niillä voisi olla hänelle.
"Jaha!" hän sanoi. Ja kysäisi sitten kohteliaisuuden vuoksi: "Ja
kuinkas teidän liikkeenne vetelee?" Ja katseli latteanaamaista Buschia
ikäänkuin tietäen, että hänestä lähtee totuus pikemmin.

Vanttera Busch kohautti hartioitaan, ja otti lasistaan kelpo kulauksen
ja viittasi sitten tyhjällä lasilla kompukseensa ja vastasi: "Avaa
suusi vaan, Heini! Ehkäpä tällä arvon herralla sattuu olemaan joutava
tuhannen markan seteli."

Heini Peters katseli vanhaa ystäväänsä kovin huolissaan ja virkkoi:
"Sinä tiedät kai, että meillä on pari kuukautta ollut tämä
taloustarve-toimisto, -- taikka: olemme koettaneet sitä pitää. Mutta ei
se tahdo oikein leiville lyödä!"

"Ei", toisti veli Busch.

"Me pääsimme kahden tehtaan edustajiksi. Ensin läksin minä keräämään
tilauksia, mutta en saanut yhtään. Sitten läksi ystäväni Busch, mutta
ei saanut hänkään mitään. Ja nyt meiltä meni se asiamiesoikeus!"

Pieni talukka pyyhki olutheraisia viiksiänsä ja sanoi mukavasti
silmiään räpyttäen: "Siihen oli syynä se, herra Baas, että meillä on
kummallakin kaksi vikaa. Heini tapaa kadulla aina neitosia ja hänen on
mentävä juomaan heidän kanssaan kahvia tai suklaata. Ja minä vilkuilen
liiaksi kapakkain kyltteihin."

Heini Peters kohotti pitkät koipensa korkeammalle ja kietoi ne kuin
käärmeet pukin jalkain ympärille ja jatkoi huolissaan: "Vanhukset
lähettivät kyllä minulle, kaksi kuukautta sitten, kun perustimme tämän
taloustarve-liikkeen, tuhat markkaa, viimeiset mitä irti saivat. Mutta
siitä minun täytyi heti antaa kolmesataa räätälille ja melkein sata
markkaa meni kirjakauppaan..."

"Runoista!" tirskahti pikku Busch ja iski Klaus Baasille silmää.

Heini Peters nauroi omaa mielihyväänsä ja pudisti sitten vakavasti
päätänsä ja lausui: "Lopuilla kuudellasadalla vuokrasimme tämän
konttorin ja ostimme kaluston, taikka, saimme ne vähittäismaksulla:
niistä on nyt suoritettu osapuilleen puolet. Sitäpaitsi saimme eräältä
muurarimestarilta, joka asuu kadun kulmassa tässä lähellä, kaksituhatta
markkaa vekselillä, se kyllä lankesi neljä viikkoa sitten, ja meillä ei
ollut mitään, ei niin penniä, millä maksaa. Olisihan se jättänyt meidät
vielä joksikin aikaa rauhaan, -- veli Busch osaa näet häntä hyvin
käsitellä. Mutta kun nyt neljä päivää sitten tuli se mahdoton
rahantiukka, niin mies pelästyi niin, että rohkaisee alati itseään
alkoholilla ja ryntää tuon tuostakin kimppuumme. Se on kamalaa... Me
emme ole näinä kahtena kuukautena saaneet vielä yhtään ainoaa
tilausta... Taikka saimmehan sen yhden pesukoneen... Ah jaa... ja mitä
äitiisi tulee, Klaus! Hän menestyy hyvin!"

Klaus Baas vastasi kuivasti: "Ja senkin pesukoneen saitte tehtaalta
malliksi."

Heini Peters myönsi kyllä. "Emme ole päässeet edes alkuunkaan, Klaus.
Onneksi on tuo muurarimestari tuhmahko, joten olemme saaneet lykkäystä.
Mutta jumalaties miten kauan?"

Hän aikoi jatkaa tuon velkojan kuvausta, mutta silloin vääntyi ovi
naristen auki ja sisään tuli muurari: pieni, harteva mies, tukka
pörröllään, silmät surulliset ja sameat. Hän näytti kivulloiselta ja
oli hienossa hiivassa. Heini Peters kääntyi silloin heti muurarin
puoleen ja sanoi, että hänhän näyttää tänään terveemmältä, ja esitti
hänelle Klaus Baasin: "eräs liikeystävä... oma firma täällä
Hampurissa."

Muurarimestari katseli sameilla silmillään halukkaasti mahtavan
näköistä Klaus Baasia, ja kääntyi sitten Heini Petersin puoleen ja
viittasi olkansa yli varovasti peukalollaan veli Buschiin ja kysyi
huolestuneen näköisenä: "Mitenkä hän nyt voi?"

Ja kun Klaus Baas silmäsi muurarin peukalon suuntaan, niin hän huomasi,
että kompus Busch oli nyt vallan merkillisesti muuttunut: hän oli
kääntynyt seinään päin ja tuijotti silmät hurjina likaista, kärpästen
kirjaamaa tapettia ja odotti käsi harallaan, iskuun valmiina. Ja hän
piti pyydystämilleen kärpäsille oikeita puheluja itsensä kanssa,
milloin hiljaisella, inisevällä äänellä, milloin vihaisesti ärähdellen:
"Istutkos kiinni! Istutkos! Hups!... Istutkos! Istu pois! Etkös siinä
istu? Hups, taas tuli yksi!"

Ja Heini Peters loi huolestuneen katseen kärpäsentappajaan ja sanoi
murheissaan: "Ei hän ole tullut juuri paremmaksi. Lääkäri sanoo, että
hän tappaa näiden kärpästen hahmossa sekavia ajatuksia, jotka hänen
päätään vaivaavat. Kuta useamman kärpäsen saa, sitä vähemmäksi tulevat
hassut ajatuksetkin. Ensin hän ei saanut niitä kiinni ollenkaan, mutta
nyt hän toki työskentelee hyvällä menestyksellä. Katsokaas, nytkin hän
sai kiinni!... Teidän ei pidä mainita tästä syrjäisille, sillä se
vahingoittaisi luottoamme... Katsokaas, nyt se taas sai yhden
kouraansa!"

Pieni muurarimestari istahti konttorin ainoalle tuolille, jolta Klaus
oli noussut ylös, ja katseli oikein perinpohjin kärpästen pyydystäjää;
ja hänen kiiluvissa silmissään kiertelivät hartauden kyyneleet.

Klaus Baas otti silloin hattunsa ja meni ulos. Heini Peters tuli hänen
jälestään.

Kun konttorin ovi painausi kiinni, Heini Peters nauroi tikahtuakseen,
ja tiedusteli sitten, miten haudankaivaja jaksoi ja millaisessa tilassa
hauta oli, jonka he olivat kuusi vuotta sitten yhdessä vihkineet.

Klaus Baas ei kärsinyt sanaakaan niistä ajoista ja tokaisi: "Se heidän
tiesi."

Ja sitten lehahti Heini Peters yhtäkkiä Süllbergiin. "Me oltiin viime
pyhänä siellä tanssissa: autuasta, sanon minä! Minä vein hänelle
orvokkikimppusen: kuinka hän minua kiitti, hurmaavaa, suoraan sanoen!
Ja ensi sunnuntaina me mennään Ohlsdorfin hautausmaalle." Ja sitten hän
vaipui raskaasen ajatteluun: "En tiedä, mikä minä olen oikeastaan", hän
sanoi. "Tanssiva haudankaivaja ja kaivetun haudan yli tanssija." Ja hän
nauroi hullunkurisesti ja pudisteli päätänsä, ja sanoi sitten jälleen
totisesti: "Kuulepas nyt, Klaus Hinrich... se on hyvin vaikeaa sanoa,
mutta me emme tiedä, mihin nyt turvautua... voisitko vipata sata
markkaa... Mutta ethän sinä voi, etkä ehkä tahtoisi?"

Klaus Baas pudisti päätänsä ja vastasi: "Tarvitsen nyt rahani itse,
Heini!"

Mutta Heini Peters olikin jo päässyt myötätuuleen. "No hyvä, hyvä!"
sanoi hän ystävällisesti. "Aioin vain kysyä sinulta! Ei mitään, ei
mitään! Pistäydyhän nyt meillä vastakin!"

Ja Klaus Baas kiirehti askeleitaan ennättääkseen oikeaan aikaan
pörssiin. Ja kun hän tuli Reesendammille, niin näki entisen
esimiehensä, herra Trimbornin kääntyvän juuri Jungfernstiegille ja
menevän pörssille päin. Klaus Baas tervehti vanhusta, -- hän oli viime
vuosina tosin hänet silloin tällöin nähnyt, mutta ei puhutellut koskaan
-- ja meni ukon luo ja muistutteli hänelle nimeään, ja huomasi jo
Trimbornin tervehdyksestä, että ukko oli hyvällä tuulella.

Herra Trimborn mietti vähän, ja muistikin hänet ja kyseli nyt
kohteliaisuuden vuoksi, mistä matka ja minne? Ja kun hän huomasi nuoren
kumppanin hiukan arastelevaksi, niin hän kävi jo toverillisemmaksi ja
sanoi: "Kovat ajat nyt, rakas ystäväni! Amerikassa käy hullusti... Ja
täällä tuo Tewes & Gibbon! Ai ai: niin vanha ja hyvä liike! Ja
huhutaanpa vielä... mitä kaikkea huhutaankaan!!" Ja sitten hän muisti,
missä tekemisissä Klaus Baas oli ollut toiminimi H.C. Eschenin kanssa
ja sanoi: "Niin... tehän olittekin silloin A.W. Thaulerin puolesta
straiteilla! Aivan niin! Ja toimitte jonkun aikaa siellä H.C. Eschenin
asioissa, muistan kyllä! Ja nuori Eschen kuoli siellä... teidän
käsiinne... aivan niin, muistan kyllä! Te olitte varmaan ystäviä jo
minun konttorissani ollessa... Se on kunniaksi, se on kunniaksi teille,
herra Baas!... Niin niin, siellähän niitä lepää, monta kelpo miestä! ..
Saitte siellä kaivoksen käyntiin... Aivan niin... Wilhelm Thauler
kertoi kyllä siitä! Hyvä voimannäyte!... Mutta miksette tullut silloin
takaisin meille tai jäänyt A.W. Thaulerille?"

Klaus Baas vastasi, että herrat olivat silloin olleet matkalla ja
hänelle oli tarjottu paikka maaseudulla. Ja ilmaisi sivumennen
ansainneensa maalla hyvänlaisesti, ja oli nyt tullut taas Hampuriin
erääsen pankkitoimeen, jonka hän kyllä saisi -- tai mieluummin
koettaisi päästä osakkaaksi johonkin suurempaan yritykseen.

Mutta herra Trimborn ei paljon toista kuunnellut: hän mietti vanhain
tavalla omia asioitaan, ja olipa hän hiukan huonokuuloinenkin. "Mitäs
minä nyt aioinkaan H.C. Eschenistä? Niin, firma horjuu, herra Baas!...
Päällikkö... kuten tiedätte, Arthur Eschen,... hänen vaimonsa on hiukan
sukua minulle, serkkuni kautta... hieno naikkonen, herra Baas, hiukan
liian hieno... no niin... herra Eschen matkusti neljä viikkoa sitten
straiteille valvomaan firman etuja, ja hänen täkäläinen osakkaansa,
vanhahtava, muuten hyvä mies, joka palveli viisitoista vuotta
Itä-Aasiassa ja liittyi omaisuudellaan liikkeesen, on nyt hyvin
sairaana! Niin, ja tällainen tiukka raha-aika! Tukala asema! Pankit
eivät ainoastaan pidätä rahojaan, vaan palauttavat sisään mikäli
voivat! Ja H.C. Eschen työskentelee luoton varassa, ihan liian suuren
luoton varassa, hyvä herra Baas! Ja sitten suurellinen kotielämä! Ja
mitäpä se rouvakin teki Intiassa?! Nekin rahat on jostakin koottava!
Niin kauan kuin konjuktuuri on hyvä, se käy! Mutta kun tulee kolaus,
kriisi, silloin on kovat edessä! En kerro nyt mitään salaisuuksia,
herra Baas: eilen tiedettiin julkisesti, että liike on menossa
vararikkoon; kaikessa tapauksessa se on kovassa pulassa. Leskirouva
Eschen on käynyt kysymässä neuvoa herra Wilhelm Thaulerilta: hän oli
Eschen-vainajan ystävä, vanhemman nimittäin. Viimemainitulta voitte
saada lähempiä tietoja, jos nimittäin entisen liikkeenne asiat
sattuisivat teitä yhä viehättämään."

Klaus Baas tarkkasi kasvot jäykkinä vanhuksen puhetta ja jokainen sana
kosketti valtavasti häntä. Mitä oli tämä? Tuliko nyt tilaisuus?... Ja
hyvä tilaisuus?... Pystyikö hän? Mutta hän ei ollut koskaan johtanut
sellaista liikettä! Ja hän oli kuusi vuotta ollut erillään niistä
hommista! Sellaisen paikan, jota tuo pankki hänelle tarjosi, hän voisi
koska tahansa saada uudestaan. Kiinni vain nyt! Hän tunsi sen
liikkeen... Tunsi rouva Eschenin... Karl Eschenin äiti luottaa varmasti
häneen! Hänellä oli oikeus tarjota apuaan! Sen tiesi rouva... Käsiksi
vain! Käsiksi heti! Nyt hän voi onnistua!

Kun vanhus hiukan vaikeni, seisattui Klaus Baas ja lausui harvakseen ja
miettivästi: "Herra Trimborn... koetan heti paikalla saada H.C.
Eschenistä tarvittavia tietoja; ja menen sitten rouva Eschenin ja
sairastuneen osakkaan luokse! Ja jos huomaan, että vielä kannattaa
yrittää, niin tarjoan työkykyni ja pienen, neljänkymmenen tuhannen
omaisuuteni, toiminimen käytettäväksi! Puhun tästä teille siksi, että
ehkäpä sitten tohtinen pyytää teidän neuvoanne ja suositustanne."

Vanhus ihmetteli suuresti: "Vai niin... vai niin... No, miksei! Pakisin
tässä paremminkin itsekseni kuin teille; ja heti sellainen vaikutus!
Jaha, miksei! Perästä kuuluu, perästä kuuluu, herra Baas! Iloista, jos
niin vanha liike pysyisi pystyssä! Kummallista, että minun pitikin
juuri tavata teidät! Ehkäpä se on hyvä ajatus, herra Baas! Se on teidän
asianne! Herra Thauler puhuu teille kyllä mielellään lähemmin... hm,
hm!"

Ja vanhan miehen tavalla, joka tunsi maailman menon, hän katseli
laumoja, jotka pörssiin juoksivat, ja supisi itsekseen: "hm... hm", ja
nyykäytti harmaata päätänsä. Hän oli nähnyt niin monen menevän noista
ovista sisään, mutta ei usein niistä mennäkseen. Omat viat ja kova onni
olivat lykänneet heidät syrjään ja he olivat joutuneet ajan aaltojen
tuulijätöiksi.

Klaus Baas ymmärsi kohta pahanenteisestä puheen hurinasta, että jokin
uusi onnettomuus oli saatu kuulla ja levisi nyt pörssissä suusta
suuhun. Ja hän kuuli piankin, hiljalleen päästessään järjestyvässä
ihmislaumassa eteenpäin, mainittavan erään keskolaisen vientiliikkeen
nimeä, ja sitten, mutta äskeistä selvemmin ja kovaäänisemmin, erään
vanhan, hyvän pankkiliikkeen. Ikäänkuin synkkä ukkospilvi uhkasi
liikemieslauman päitten päällä: ei hilpeää hymyä, ei naurua, ei leikin
sanaa. Kaikkien kasvot olivat vakaita. Kalseista ja totisista silmistä
kuulsi totinen vaivautunut ajatus: Mikä on sitten seuraava? Mitähän
kaikkea vielä tuleekaan? Jos se ei pysy pystyssä, niin mikä sitten!...
Entä minä sitten? Nyt oman aseman tiukka, epäuskoinen arvioiminen; ja
sen pankin, jonka turvin työskenneltiin, nykyisten tavarainhintain,
liikeystävien, saarnamiesten, -- kaikkien huomispäiväin kolkkojen
mahdollisuuksien. Kotona vaimo ja lapset ja tutut odottamassa.
Jokaisesta tuntui kuin hän katsoisi jo kohtaloa kasvoista kasvoihin,
kuin kouristaisi jo kalma sydäntä... Tuossa jutteli kaksi arvokkaan
kauppahuoneen edustajaa, läheisiä tuttuja, vakavasti tästä uudesta
onnettomuudesta ja sen merkityksestä niille ja niille liikkeille. Jalon
näköinen ikämies oli vaipunut keskellä hurisevaa ja hiljaa
liikahtelevaa ihmislaumaa syviin mietteihin, huolissaan vanhasta,
perikadon uhkaamasta kauppahuoneesta, jonka hän oli tuntenut kolmessa
polvessa, miettien perussyitä, ja omaa liikettään ja lapsiaan ja lasten
lapsia. Lehterin juurella seisoskeli nuorempaa ja kokematonta väkeä
kertoillen toisilleen hiljaa ja moittivasti, monen kasvoilla näkyi
kiukku ja halveksuminenkin, kuinka anteeksiantamattoman huolimattomia
molemmat liikkeen päälliköt olivat olleet ja kuinka paljon nuoremmalta
oli mennyt talouteen. Kuinka paljon olivat maksaneet hänen vaimonsa
hetaleet ja hänen omat peli-iltansa klubilla. Mutta lähellä heitä
seisoi kolmas, viisas mies. Paksut kultaiset kellonperät pyöreän vatsan
päällä hän julisti joillekin tutuille ikivanhaa arvostelu-lauselmaa
kolmannesta polvesta: Ei siitä ole mihinkään! Niillä ei ole ryhtiä
enää! Niillä ei ole ajatuskykyä! -- Siellä täällä seisottiin pikku
ryhmissä ja toinen supatti toiselle firmain nimiä, joiden asiat oli
hullulla tolalla. Pörssivälittäjäin nurkassa oli tungos vielä tiukempi
kuin muualla ja siellä huudettiin hiljaisemmalla äänellä, mutta sitä
kiihkeämmin, kurssin korotusta. Pieni keikari viuhtoi, lyhyt harmaa,
haalistunut takki keikkuen, hurjasti muistikirja kädessä ja tarjosi
pöyhkeästi yli omistamansa ja mistä voi vastata. Suurten suistuminen
oli noussut hänelle päähän.

Klaus Baas näki herra Thaulerin keskustelemassa erään vanhahtavan
herran kanssa: hänet huomattiin ja nyökättiin ystävällisesti päätä.
Mutta kun keskustelu loppui ja päällikkö näki, että Klaus Baas halusi
hänen puheillensa, niin hänen kasvoilleen tuli kylmä ilme. Maahan
katsellen ja silloin tällöin terävästi puhujaan vilkaisten hän kuunteli
sitten entistä virkamiestään. Klaus Baas mainitsi lyhyesti, että hän ja
Karl Eschen vainaja olivat olleet ystäviä, ja kysyi, millä tolalla
firma H.C. Eschenin asiat nyt olivat ja tulisikohan hänen tarjoutua
käytettäväksi?

Herra Wilhelm Thauler silmäili väkijoukkoa ja loi sitten terävän
katseensa häneen ja kysyi kohteliaasti: "Mitä voisi toiminimi toivoa
teidän tarjouksestanne?"

Klaus Baas vastasi lyhyesti ja huolettomasti: "Jos tiedän, että
mahdollisuuksia on, tuon työkykyni... luulen olleeni hyvä työntekijä...
ja kokemukseni sen liikkeen suhteen sekä 40,000 markkaa pääomaa."

Herra Thauler vetäytyi nyt hiukan syrjemmälle joukosta ja sanoi
epäuskoisesti, mutta jo avonaisemmin: "Liikkeellä on suuria
vekselisitoumuksia. Huomenna lankeaa ensiksi kaksi vekseliä, kumpikin
50,000 markkaa ja kolmas 40,000. Muuten eivät asiat, mikäli minä olen
huomannut, ole perin huonolla tolalla; liikkeen varat ovat
ymmärtääkseni hyvät. Mutta mitäpä se auttaa? Pankit tahtovat rahaa. Jos
herra Eschen itse olisi täällä, niin ehkä vielä kävisi hyvin kaikki:
hän on toki vanhaa sukua ja hänen äitiään yleensä kunnioitetaan ja
säälitään... Mutta, mikä pahinta, herra Baas,... mikä tekee tilan
melkein toivottomaksi: Arthur Eschen ei ole itse velaton!"

Klaus Baas mietti hetkisen ja sanoi: "Eiköhän pankit tyytyisi, jos
tarjoisin takeeksi omaisuuteni ja työni, te ja herra Trimborn
suosittaisitte?"

Herra Thauler sanoi heti: "Olen aivan varma, että ne eivät tyydy.
Pankit antavat liikkeen mennä kumoon, ellei lunasteta ensistäänkin
noita sataaneljääkymmentä tuhatta. Ja sitten on vielä monia muita
vaikeuksia."

Klaus Baas mietti, koettaisikohan kuitenkin pankkeja taivuttaa. Mutta
sitten hän ajatteli, että omalle ja liikkeen asialle olisi
edullisempaa, jos hän voisi suorittaa nämä ensimäiset sitoumukset.
Siitä Arthur Eschen antaisi hänelle kelpo tunnustuksen! Ja hän lausui
kohta rohkeasti: "Jos saan hankituksi 120,000 markkaa, niin
ottaisitteko huoleksenne 20,000?"

Herra Wilhelm Thauler katseli epäröiden väkijoukkoa. "Liika vaatimus,
herra Baas... kuka tietää, millaiset ajat vielä tulee..."

Mutta Klaus Baas lausui varovasti, kuin arkaan venetsialaiseen
lasimaljakkoon tarttuen: "Teettehän tietysti sen isävainajan, entisen
ystävän puolesta! Minä pojan puolesta, joka oli ystäväni."

Liikemies katsoi häntä kylmästi ja sutkahutti: "Te teette sen itsenne
puolesta. Ja niin paljon teillä ei toistaiseksi ole koossa. Mistä
otatte nuo 120,000? Osakas on sairaana, ja te olette äsken tullut,
mikäli tiedän, maaseudulta. Teillä ei ole suhteita. En minäkään teitä
paljoa tunne." Ja sitten hän virkkoi, melkeinpä jo yli olan: "Onko
teillä vielä mitä muuta minulta?"

Klaus Baas vastasi: "Uskon, että rouva Eschen luottaa minuun
suosituksitta: hän tietää poika vainajansa kirjeistä hänen pitäneen
minua arvossa. Ja tiedättehän: Karl Eschen oli nuoruudestaan huolimatta
hyvä liikemies. Mutta pankeissa minun täytyy saada vedota teihin.
Voinko tulla huomenna kello kaksitoista keskustelemaan kanssanne?"

Samassa meni ohi erään pankin johtaja, -- sen pankin oli herra Thauler
äsken sanonut olevan firma H.C. Eschenin velkojia; ja herra Thauler
vastasi nyt: "Kas tuossa! Koettakaa nyt itse onneanne!"

Pankinjohtaja pysähtyi ja silmäili Klaus Baasia, joka alkoi puhua, eikö
ollut mahdollista saada lykkäystä. Mutta herra ei kuunnellut häntä edes
loppuun. "Firma H.C. Eschenin pyyntöön ei tässä kohdin taivuta", hän
keskeytti kylmästi. "Ei ole mitään aihetta siihen. Näyttäköön itse,
mihin pystyy."

Klaus Baas nyökkäsi päätänsä ja vetäysi pois ja kääntyi jälleen herra
Thaulerin puoleen: "Voin siis huomenna kello kaksitoista tulla
luoksenne?"

"Kyllä, herra Baas... jos se enää mitä hyödyttää."

Klaus Baas hyvästeli ja meni ulos ja astui raitiovaunuun.
Neljännestunnin päästä hän seisoi Eschenin asunnossa Mittelwegin
varrella noiden tummain, kiiltäväin öljyväritaulujen keskellä. Rouva
Eschen tuli itkettynein silmin sisään, hän oli nyt lihavahko, pyylevä
vanhus. Hän tunsi heti Klaus Baasin ja kuunteli esitystä, katsellen
suoraan häntä kasvoihin.

Kun Klaus Baas lopetti, alkoi rouva nyyhkyttää ja käveli maahan
katsellen levottomasti edestakaisin ja huudahteli poikavainajansa
nimeä, ikäänkuin rukoillen hänen neuvoansa tässä hädässä. Sitten hän
ojensi Klaus Baasille kätensä ja suoristihe ja istahti häntä vastapäätä
ja tunnusti, ettei hän tiennyt ketään, kehen turvautua: hänellä
itsellään oli vielä, paitsi mitä oli liikkeesen kiinnitettynä, aivan
vaatimaton yksityisomaisuus, mutta miesvainajan päätöksen mukaan hän
tahtoi säilyttää sen nuorimmalle ja ainoalle tyttärellensä Sannalle.
Gertrud oli näet kuollut. Hän oli eilen eno Eberhardin kanssa --
muistihan Klaus Baas sen sinetinkokoojan -- miettinyt kaikki
pelastuksen mahdollisuudet, mutta turhaan. Hän oli käynyt osakkaan
luona, mutta se oli niin ankarassa taudissa, ettei kyennyt mihinkään.
Ja sitten hän näytti Klaus Baasille Intiasta liikkeelle tulleen
sähkösanoman, jonka kirjanpitäjä samana aamuna oli kääntänyt ja
lähettänyt hänelle. Se kuului: "Toimitan tänään pankkiin 20,000.
Tarvittaessa Thaulerin puoleen." -- 20,000 oli siis suoritettu, lisäksi
hänen 40,000. Puuttui vielä 80,000.

Klaus Baas pyysi nyt rouvan selvittämään osakkaalle kirjeellä, mikä hän
oli miehiään, voidakseen käyttää sitä hyväkseen hänen kanssaan
puhellessaan: hän päätti näet vielä koettaa käydä hänen luonaan.

Kirjeen saatuaan hän kyseli hienosti, kuinka perhe muuten jaksoi ja
missä kukin oli? Ja sai kuulla -- äidin kyyneleet virtasivat taas, --
että vanhin tytär Gertrud, jonka Klaus Baas oli tuntenut -- oli monta
vuotta sitten, lyhyen avio-onnen jälkeen, kuollut Meksikossa; nuorempi
tytär Sanna, jonka Klaus Baas oli kerran sylissään kantanut toiseen
huoneesen, oli ollut jo jonkun viikon Englannissa, eräiden tuttujen
luona: ansaitsi toimeentulonsa saksankielen tunneilla. Eschen vainajan
ijäkäs äiti -- hänetkin oli Klaus Baas ennen nähnyt -- eli vielä, ja
vanhassa harhaluulossaan: hänen poikansa olivat muka matkoilla ja
hyvässä voinnissa; mutta vanhus oli jo melkein yhdeksänkymmen-vuotias
ja loppu saattoi koska tahansa tulla.

Klaus Baas kuunteli puolella korvalla kauniin, lempeän rouvan
murheellista puhetta, ja lupasi palata vuorokauden kuluessa, ja meni.

Hän kiiruhti suoraa päätä osakkaan luo. Siellä palvelustyttö otti hänet
vastaan ja sanoi, että herra on niin sairas, ettei kykene puhelemaan
kenenkään kanssa; mutta Klaus Baas kyseli silloin pitkin ja poikin,
mikä tauti häntä vaivasi ja oliko sairas itse pääsyn kieltänyt, sekä
lähetti rouva Eschenin kirjeen hänelle. Tyttö tuli takaisin ja sanoi:
"Herra on hyvin sairas, hän ei voi ottaa vastaan", mutta silloin Klaus
Baas lykkäsi hänet syrjään ja tunkeusi omin luvin saliin ja pääsi
puheisiin talon emännän kanssa, joka oli sangen murheissaan, ja pian
sairasvuoteen ääreen.

Ja hän näki tuon vanhan, kaljupään herran olevan paremminkin
pelästyksissään ja päästä pyörällä kuin sairaana; ja senvuoksi hän oli
muka hyvin rauhallinen ja toivorikas ja sai hänet kuuntelemaan
esitystään. Hän kertoi entisistä suhteistaan Eschenin liikkeesen ja
Karl Escheniin ja käytettävinä olevista 60,000 markasta; ja sanoi
puhelleensa jo Trimbornin ja Thaulerin kanssa: he olivat olleet
kutakuinkin toivorikkaita. Ja hän onnistui sen verran, että potilas
virkistyi hiukan ja kohosi kyynäspäilleen, ja uikutteli
työskennelleensä viisitoista vuotta ahkerasti Brodersen & C:on
konttorissa Shanghaissa ja Jangtsessa ja palanneensa kotiin
aikomuksella elää loput ikänsä rauhassa, vaivalloisesti kootuilla
80,000 markallansa ja pienellä konttoritoimella ihanassa Hampurissa.
Mutta silloin iski häneen kyntensä ylpeyden piru ja sai ikämiehenä
vietellyksi rupeamaan H.C. Echenin liikkeesen, kun se oli vanha, hyvä
nimi; ensin prokuristiksi ja sitten osakkaaksi. Ja sitten hänellä ei
enää ollut rauhan hetkeä, sillä liike tuotti touhua yli hoitajain
voimain. Ja nyt piti tulla kuin salama selvältä taivaalta tuo kauhea
isku: hirvittävä rahan- ja luotonpuute. Suuret tavaramäärät oli jo
tilattu ja laivoilla matkalla, toistaiseksi menekin toivotta. Päällikkö
oli Intiassa, ja hän tässä, vuoteenomana!

Klaus Baas katkaisi pian valitusvirret ottamalla taskustaan
muistikirjan ja merkitsemällä siihen maksueriä, nimiä ja päivämääriä;
ja kyseli yhtä ja toista henkilöistä, ja tunnusteli ja teki varovasti
ehdotuksia.

Potilas tuli iloisemmaksi, ja tahtoi jo hänkin muistikirjaansa, ja piti
toista asiaa mahdottomana ja toista mahdollisena. Ja kun tahto
valveutui, niin hän näki jo tarpeelliseksi puolustella itseään.
"Katsokaas", hän alkoi ja vetäisi pitkän, keventävän huokauksen, --
"minä olen ollut aina kunniallinen, uuttera työmies, ja olen sitä
vieläkin, sen voin rehellisesti vakuuttaa. Ja on minulla käytännöllistä
silmääkin ja jonkun verran yritteliäisyyttä; mutta minussa on kaksi
vikaa: en luota seikkoihin, joita pidän itse oikeina, vaan tarvitsen
miestä, joka ottaa huolekseen johdon ja edesvastuun niskoilleen. Ja
toiseksi, minulla ei ole kykyä sommitella asioita yksityisesti ihmisten
kanssa, -- kaikkein vähimmin näin tulisessa pulmassa. Katsokaas nyt,
kun te tulitte, tulin kohta rauhallisemmaksi! Teissä on jotakin...
jotakin, mitä lie... rohkaisevaa! Jos uskallatte nuo 40 tuhattanne,
niin tahdon minäkin yrittää osaltani, niin tukalaa kuin se onkin.
Pistänpä teille lyhyen kirjeen, viette sen kohta eräälle entiselle
naisystävälleni. Minä olin niinä Shanghain vuosina hänen miehensä ja
hänen läheisiä tuttuja. Mies oli tarmokas ihminen ja kokosi siellä
merkittävän omaisuuden, mutta kuoli sitten sinne. Leski palasi tänne
Hampuriin. Uskon että hän auttaa."

"Minkä arvoinen leski?" kysyi Klaus Baas.

"200-300,000... en niin tarkoin tiedä. Herra Baas, en mene takuusen,
tokko häneltä saadaan yli 20,000."

"30,000!" sanoi Klaus Baas rohkaisevasti, nyykäyttäen päätänsä.

Sairas oli nyt melkeinpä terve ja lausui kirjoittaessaan sen toiveen,
että hän ehkä jo huomenna jaksaa tulla konttoriin. "Ja, antaahan olla",
hän sanoi vesissä silmin ja heltyneenä... "pälkähti vielä tässä
päähäni. Jospa kirjoittaisin entiselle päällikölleni... ehkäpä hän...
kun näkee minun pulani... olin viisitoista vuotta hänen liikkeensä
palveluksessa... ja viisi pitkää vuotta niistä istuin ypöyksin kurjassa
lautakojussa Jangtsen rannalla..."

Ja he päättivät vielä lähettää konttoriin sanan, että kirjanpitäjän
olisi oltava siellä yli yön, ja laativat vastauksen Intiasta tulleesen
sähkösanomaan. Ja sitten Klaus Baas meni.

Hän otti ajurin ja tuli Grindelhofiin, jossa osakkaan mainitsema vanha
leski asui, komeassa huoneistossa ensimäisessä kerroksessa. Hän tapasi
rouvan pelaamassa korttia hienon kiinalaisen pöydän ääressä, vanhahkon
palvelijattarensa kanssa, joka ulkonäöstä päättäen ei ollut ikinä
käynyt Holsteinia kauempana, niin suoraan Wedelin tai Quickbornin
perukoista saapuneelta hän näytti. Vanha, laiha leskirouva, joka oli
mustissa, otti kirjeen, ja kun hän luki sitä, palvelijatar nukahti
tuolilleen. Klaus Baas tarkasteli sillaikaa jännityksessä rouvan
laihoja, kellertäviä kasvoja ja hänen viisikertaisesti koltuskoituja
käsiänsä; ja kun rouva sitten alkoi valitella ystävänsä pulaa, niin
Klaus Baas kuvaili värikkäästi, mikä surkea onnettomuus osakasta
uhkasi. Hän ei odottanut, että leski, joka viisikolmatta vuotta oli
elänyt Shanghaissa pelkkäin kullanahnehtijain parissa, olisi antanut
hänelle tuon pyydetyn 30,000:n shekin, niinkuin hän teki, sillä hän
nousi pian ylös -- silkkihameen kahahduksesta palvelija heräsi ja
seurasi emäntäänsä -- ja eteisessä rouva pani hatun päähänsä ja heitti
vaipan hartioilleen -- palvelija teki saman tempun, -- ja Klaus Baas
sai ajetuksi asian siihen suuntaan, että rouva meni ensin pankkiin ja
sitten vasta ystävänsä luo, sillä kiire oli kova: pelkäsi näet että tuo
arka osakas vielä alentaisi summan. Ja niin ollen Klaus Baas saattoi
nyt jättää hyvästit.

Kun hän sitten taas ajoi raitiovaunussa, niin hän naurahti itsekseen
rohkeuttansa ja ajatteli: Ken olisi eilen aavistanut mihin tänään
pyrin!!... Nyt suoraan Eberhard-enon luo! Toivottavasti hän vielä
muistaa, miten kauniisti me silloin kerran puhuimme Ditmarschin
vaakunasta!

Hän tapasi enon, joka oli viime näkemästä paljon vanhentunut, nyt
kuusikymmenvuotias ukko, -- rauhattomasti kävelemässä vaatimattomassa
asunnossaan. Hän oli unohtanut päivällisruokansa jäähtymään, ja hänen
emännöitsijänsä, pieni, hento, yli viidenkymmenen vanha rouva, istui
murheellisen näköisenä kahvikeittiön ääressä. Klaus Baas muistutteli
vanhan enon mieleen nimensä ja sanoi tulleensa rouva Eschenin ja
osakkaan puolesta; ja rykäisi merkitsevästi ja keskeytti puheensa,
sillä emännöitsijähän oli huoneessa. Mutta silloin vanhus pyysi häntä
jatkamaan vaan. "Me on oltu asuintovereita jo viisitoista vuotta", hän
sanoi, ja hieroi käsiänsä ja seisoi Klaus Baasin edessä ja katsoi häntä
hätääntyneenä. Klaus Baas selitti nyt, millä tolalla liikkeen asiat
olivat ja mitä hän oli jo saanut aikaan. Emännöitsijä vei hiljaisin
askelin edestaas tassutellen ruuat pöydältä.

Kun Klaus Baas lopetti, vetäisi Eberhard-eno raskaasti henkeään ja
sanoi: "Luulette siis, että on vielä pelastuksen mahdollisuutta?"

"Jos huomenna voimme lyödä 140,000 puhdasta pöytään, niin uskomme
kestävämme pahimman ohi. Yhdeksänkymmentä on minulla koottu! Ettekö
tiedä ketään, joka ottaisi auttaakseen liikettä ja rouva Escheniä?"

Eberhard-eno käveli edestakaisin ja pysähtyi vähä väliä, ja katseli
epätoivoissaan nurkasta nurkkaan ja sanoi hädissänsä: "Rakas herra
Baas, minulla on kyllä paitsi noita 60,000, jotka tiedätte olevan
liikkeesen kiinnitettyinä, vielä 40,000 markkaa. Ette kai tarkoita,
että minun täytyy kävellä Jungfernstiegillä paikatuin kyynärpäin ja
rikkinäiset kengät jalassa, -- jossa eräs esi-isäni käveli
senaattorina!" Ja hän seisoi vaieten Klaus Baasin edessä ja katseli
häntä anelevasti silmiin.

Emännöitsijä nykäisi silloin Klaus Baasia hiljaa hihasta ja osoitti
teetarjotinta, jonka hän oli kantanut pöytään. Mutta Klaus Baas ei
ollut niinä miehinään, vaan painautui yhä syvemmälle nojatuoliinsa,
ikäänkuin osoittaakseen, että hän ei väisty, ja ampui totisilla
silmillään yhä uhriinsa. "En tahdokaan teidän kaikkia 40,000", hän
sanoi, "ainoastaan osan. Sitäpaitsi pyydän neuvomaan, kenen puoleen
sitten kääntyisin."

Pieni hupaisa ukko pani nyt päänsä avuttomasti kallelleen ja sanoi:
"Mistä minä tiedän. Mikä minä olen? Minä olen liikemiespiireissä ollut
jo kolmekymmentä vuotta kuin kuollut, erottuani serkkuni liikkeestä!
Minua ei tunne kukaan, minä en tunne ketään. Tämä on hirveää! Ja
yhtäkkiä tulee ventovieras, joka on pari kolme tuntia tarkastanut
liikettä ja tietää enemmän kuin minä! Kun isä vainajani tämän
näkisi!..." Ja vanhus istahti ja painoi otsansa käsiinsä.

Klaus Baas istui ja vaani kylmästi, ja merkitsi hengessä jo muistiin
10,000; ja oli matkalla rahaa haalimaan. Silloin osuivat hänen
miettivät silmänsä erikoisen näköiseen kaappiin, joka oli huoneessa:
siinä oli monen monta matalaa laatikkoa, -- ja nyt hänen päähänsä
pisti: mitähän tuossa on? Ja samassa tuli vastaus: sinettikokoelma! Ja
ivallisella äänellä kuin mies, joka rakastaa nykyhetken elämää ja sen
täysverisyyttä ja maallista hyvää enemmän kuin muistoja, rakastaa koko
nuoruutensa voimalla ja pyrkii elämään, hän silloin kysyi: "Ahah,
kootaankos vielä sinettejä, herra Eschen?"

Pikku herra hätkähti ja vastasi heikolla äänellä: "Kyllä... herra
Baas... Ja jos nyt ei muu auta... herra Baas! Olen tässä koko ajan,
täällä ollessanne, kiduttanut itseäni:... minä voin näet koska tahansa
saada kokoelmistani 12,000. Tässä samassa talossa alemmassa kerroksessa
asuu muudan vanha eronsaanut eversti; hän muutti huomatakseni tänne
ainoastaan vaanimaan tuota kokoelmaani."

Klaus Baas virkkoi nyt hengessään: 20,000!

Samassa ilmestyi emännöitsijä viereisestä huoneesta kynnykselle ja
pyysi herra Escheniä olemaan hyvän ja pistäytymään vähän sinne.
Eberhard-eno katsahti hämmästyneenä emännöitsijää ja meni, ja Klaus
Baas laski ja mietti ja aprikoi.

Vähän ajan päästä ukko palasi ja veti välioven hiljalleen kiinni --
ikäänkuin minkä kanarialintusen häkin -- ja heittäytyi nojatuoliinsa,
nyt vähäsanaisempana, ikäänkuin kahden vaiheella. Mutta sitten hän
sanoi hämillään ja epävarmana: "Emännöitsijäni teki erään
ehdotuksen... hän ei sallisi minun mielellään myydä kokoelmiani; mutta
tarjoo sen sijaan minulle koko pikku omaisuutensa, 15,000 markkaa... ja
tuumii, tuumii... kun nyt kerran on oltu yksissä jo viisitoista
vuotta..." Eno istui hetkisen hiljaa ja hieroskeli käsiänsä ja kallisti
päätään olalta olalle; ja sanoi viimein: "Ja miksipä ei mentäisi
naimisiin... sehän on kuitenkin sama asia!... Ja minä en ole muuten
toiminut liikkeen hyväksi, minä olen vain nostanut korot. En mitään, en
mitään... ole tehnyt H.C. Eschenin hyväksi!"

"Otamme siis nuo 15,000", sanoi Klaus Baas, "ja kokoelman lisäksi.
Mutta sitä emme saa myydä. Koetetaanpas, emmekö saisi sitä pantatuksi."

"Mutta jos se raha on hukkaan mennyttä!" huudahti silloin pikku herra
ja pyöritteli tuskissaan päätänsä.

"No onhan teillä sitten vielä nuo 40,000, herra Eschen; ellei muuten,
niin elinkorolla."

Ukko oli hyvin surkean näköinen. "Ne on Hampurin vapaakaupungin
papereita", hän virkkoi, "jos hukkaan vielä nekin..."

"Tjaah", hymähti Klaus Baas kylmästi. "Jos taivas putoo, niin varpuset
jää loukkuun!" Ja hän nousi ylös ja pyysi emännöitsijää sisään ja sopi
hänen kanssaan kahden asiasta. Hieno, arka emännöitsijä näytti
älykkäältä naiselta, -- eikä ainoastaan taloudessa kokeneelta, vaan
pikku miehenkin lempeältä hallitsijalta. Ja kun hän oli luvannut itse
tuoda huomenna kello kymmenen pankkisaatavansa konttoriin, niin hän
lähti Klaus Baasin kanssa alakertaan everstin puheille, joka noita
sinettejä himoitsi.

Klaus Baas tapasi everstin, joka oli ijäkäs, lihava ja vielä riuskan
näköinen mies, mukavasti sanomalehteä lueskelemassa. Kun hän näki
naapurin pikku emännän, -- niin hän purskahti nauruun ja nousi
ylös ja löi nyrkillä reiteensä: niin häntä riemastutti tämä
kaupanteko-tilaisuus. Ensin hän ei tosin tahtonut kuulla panttauksesta
puhuttavankaan: selvät kaupat vain! Mutta kun Klaus Baas uhkasi, että
siinä tapauksessa myydään kokoelma vielä tänään muualle, niin silloin
hän taipui, kiukuissaan kyllä; kuitenkin sillä ehdolla, että kaappi on
tuotava tänne, juuri tuohon paikkaan, ja avaimet kanssa! "Hän on
nimittäin epäluuloinen ilkiö", hän sanoi, "hän joutuu tulen palavaan
tuskaan, että minä häneltä varastan; ja on hyvin mahdollista, että
varastankin; kokoojien kanssa täytyy kujeilla kuin hevoshuijarien:
pieni petos on luvallista." -- Laadittiin kiireesti panttikirja ja
eversti antoi pankkiosoituksen. Sitten Klaus Baas antoi kättä
naureskelevalle ja kerskuvalle everstille ja viisikymmenvuotiaalle
emännöitsijälle ja meni. Ja emännöitsijän poskipäissä hohti nyt hieno
puna, kuin myöhäisen iltaruskon heijastus.

Hän ajoi Altonaan erään hyvän ystävän luo, joka oli kotiseutupankin
luottamusmiehiä ja oli vähästä koulun käynnistä huolimatta, luontaisen
älyn ja ammattivaiston avulla, päässyt merkittäviin varoihin. Onneksi
hän tapasi hänet kotona ja selvitti hänelle yrityksensä ja sai
vekselinä pyytämänsä 10,000 markkaa.

Sieltä hän kiiruhti H.C. Eschenin konttoriin Katherinenstrasselle ja
pyysi telefoonitse pankin lähettämään hänen saatavansa puhtaassa
rahassa Hampuriin, sekä toimitti rouva Eschenille sanan, kuinka
pitkällä nyt oltiin. Ja hän ajoi illalla osakkaan vuoteesta ja tutki
hänen ja prokuristin kanssa kaiken yötä konttorissa kirjoja ja laskuja
ja kirjeitä, ja pääsi toistaiseksi selville liikkeen tilasta, ja laski
ja aprikoi ja laati hyvin harkitun sähkösanoman päällikölle Intiaan,
pyytäen rahaksimuuttolupaa; ja kirjoitti pikku kirjeitä eräille
vähäpätöisemmille saamamiehille, jotka olivat käyneet liian hätäisiksi,
sekä mietti, kuinka salata sen, että rahat oli kaiken maailman kulmilta
kaapattu, ja kuinka hän saisi vielä kokoon nuo puuttuvat 15,000.

Aamupäivällä tulivat jännityksellä odotetut rahamäärät. Silmät
valvonnasta tulehtuneina Klaus Baas seisoi akkunan ääressä, -- hän ei
ollut nyt nukkunut kahteen vuorokauteen -- ja katseli alas fleetille ja
sen yli Nikolain torniin, joka kuumotti usvasta, pääsemättä selvästi
näkyviin -- ja odotti ja mietti päänsä puhki, mistä hän nyt saisi nuo
loput 15,000. Ja hän ei keksinyt muuta keinoa kuin joko mennä
Thauleriin tai pyytää pankilta loppusummalle lykkäystä. Molemmat keinot
töykäisivät kovasti hänen ylpeyttään ja liikemiesälyään. Mutta kun
kello kahdentoista aikaan jo muut rahat olivat tulleet, niin hän pisti
päällystakin ylleen ja aikoi mennä Thauleriin.

Silloin astui rouva Eschen hänen ihmeekseen konttoriin. Hänen
täyteläiset kasvonsa olivat kovin kalvaat ja hän näytti liiaksi
valvoneen ja itkeneen. Hän heittäysi uupuneena tuolille ja hengitti
raskaasti, ja pisti sitten käden poveensa ja veti esiin pinkan
seteleitä ja laski ne poikansa kirjoituspöydälle, jonka vieressä Klaus
Baas seisoi, ja sanoi hiljaa ja mielenliikutusta vapisevalla äänellä:
"En tahtonut itkeä toimettomana, kun te ponnistitte meidän hyväksemme
voimianne... menin erään tutun luo, joka halusi aikoinaan olla minulle
hyvinkin läheinen, mutta minä en voinut, ja hän vetäytyi solvaistuna
luotani. Nyt puhuttelin häntä ensi kertaa kolmeentoista vuoteen, mutta
täytyyhän ihmisen uskaltaa kaikkensa lastensa ja rauhallisen
vanhuutensa puolesta! Ja hän voikin auttaa: minullahan on ollut niin
vähän onnea ja naurun syytä avioliitossani!" Ja rouva pudisti päätänsä
omalle heikkoudelleen ja väsymykselleen ja pyyteli anteeksi: "Olen
ollut jalkeilla ja levottomana koko yön; miesvainaani äiti on nyt kovin
huonona, loppu lähestyy."

Klaus Baas tarttui syvästi kunnioittaen hänen käteensä ja silitteli
sitä, ja puheli hellästi ja lohduttavasti tuolle aivan suunniltaan
hätäytyneelle naisraukalle ja sanoi, miten arvokas juuri tämä viimeinen
summa oli, ja että nyt oli pahimmasta pulasta päästy: nyt hän jo uskoi
kaiken luistavan hyvin. Ja hän saattoi itkevää rouvaa aina portaille.

Sitten hän lähetti selvät rahat pankkiin ja meni itse sinne jälestä.

Pankinjohtajat seisoivat kumpikin akkunan ääressä vakavasti
keskustellen -- ja olivat niin epäkohteliaita, etteivät huolineet edes
pyytää tuota karkeatekoista, hiukan talonpoikaismaista herrasmiestä
istumaan, -- olivat kuulleet hänen nimestään ja toiminnastaan vain
sivumennen, pienen maaseutu pankin asioissa. Ja nyt hän yhtäkkiä tulla
tupsahti heidän eteensä H.C. Eschenin asiamiehenä! Klaus Baas sanoi,
että hän oli nyt huolehtinut noiden 140,000 suorituksesta ja että hänen
tarkastuksensa mukaan liike oli varmalla perustalla; ja lisäsi
välinpitämättömän pisteliäästi: "Herrat olivat hiukan tiukanlaisia
H.C. Eschenille."

Vanhempi herra muuttui silloin jo ihmisemmäksi ja mutisi
ylimalkaisuuksia: huonoista rahamarkkinoista, pankin edesvastuusta --
muuta sen sellaista.

Klaus Baas tahtoi antaa heille liikkeestä hyvän käsityksen ja virkkoi
hillitysti: "Se on vanha liike; päällikkö on ulkomailla ja varamies on
sairas. Se oli tietysti yllätys, mutta sangen arveluttava."

Nuorempi herra vastasi silloin kunnioittavasti, että he luonnollisesti
koettavat täyttää velvollisuutensa, mutta tällaisena aikana täytyy
päästä selville, onko liikkeillä, ja miten paljon, tukea omista
varoistansa.

Klaus Baas myönsi hyväntahtoisesti, että kyllähän se sitä on, ja
ilmaisi liikkeen ja itsensä seisovan lujalla pohjalla. Ja sitten hän
vastasi varovaisiin kysymyksiin, että hän, liikkeen vanha ystävä, oli
saanut muutamia kuukausia aikaa sen asioita valvoakseen; ja kuunteli
tarkkaavasti heidän puheitansa ja lausui sanan pari vielä maan
yleisestä taloudellisesta asemasta. Sekä erosi heistä hyvässä uskossa,
että nuo ovelat herrat, joiden luottamusta ja ystävyyttä hän vielä
paljonkin tarvitsi, olivat nyt nähneet hänet mieheksi, joka tietää,
mitä tekee.

Sieltä hän meni sitten pörssiin ja ilmoitti herroille Trimbornille ja
Thaulerille, että firma H.C. Eschenin asiat kallistuivat hyvälle
puolelle, ja meni kuin sattumoisin eräiden entisten tuttujen luo ja
kertoi ottaneensa pariksi kuukaudeksi liikkeen ohjiinsa, ja että liike
kykeni täyttämään koska tahansa sitoumuksensa. Ja kuiskasipa erään
ystävän korvaan, jonka tunsi aika lipetin laskijaksi, hiljaa ja
kerskailevasti, muka salaisuutena, että hän oli käynyt niskasta
nostamassa vuoteesta osakkaan, jolta oli aivan turhasta pelosta ja
ällistyksestä mennyt pää pyörälle.

Ja illalla hän meni rouva Eschenin luo kertomaan, mitä oli saatu
selville ja aikaan; palvelustyttö, jota oli nähtävästi käsketty häntä
odottamaan, pyysi häntä olemaan hyvän ja astumaan saliin ja jätti hänet
sitten yksikseen; vähän ajan päästä hän palasi ja kertoi, että madame
Eschen oli nyt hyvin huonona, mutta rouva Eschen tahtoi kuitenkin ottaa
hänet vastaan; ja pyysi hetkisen kärsimään ja odottamaan. Klaus Baas
odotti vähän aikaa, ja sitten tuli neitsyt takaisin ja sanoi, että
rouva oli pyörtynyt, kun oli yövalvonnasta niin väsynyt; pyysi sitten
herra Baasia olemaan hyvän ja tulemaan sairaan huoneesen.

Klaus Baas astui nyt somaan, pieneen saliin, jossa oli nähnyt madame
Eschenin kymmenen vuotta sitten, kevätkukilla koristetun akkunan
ääressä. Nyt nukkui ijäkäs rouva hiljaa ja epätasaisesti hengittäen
vuoteessansa. Miniä istui leveässä nojatuolissa vuoteen vieressä ja
nyökkäsi sanattomasti päätään ja ojensi Klaus Baasille kätensä. "Minä
aioin tulla luoksenne", hän hiljaa virkkoi, "mutta kun nousin
seisaalleni, niin jalat pettivät. Muuten voin erittäin hyvin."

Klaus Baas ilmoitti hänelle hyvät uutisensa, jolloin rouva palkitsi
hänet syvällä ja sydämellisellä kunnioituksen ja kiitollisuuden
katseella, ja Klaus Baas kysyi, eikö hän voisi jäädä tänne auttamaan?

Tästä hiljaisesta keskustelusta heräsi sairas vanhus ja loi samean,
uupuneen katseen vuoteen vieressä seisovaan mieheen, ja lausui sitten
hiukan teeskennellen, hilpeällä äänellä, heikosti, ijänikuisen
kysymyksensä: "Oletteko nähnyt lapsiani, herrani..." Mutta ei odottanut
vastausta, vaan nukahti samassa. Klaus Baas houkutteli nyt rouva
Escheniä menemään levolle ja lupasi neitsyen kanssa pitää huolta
sairaasta ja herättää hänet tarvittaessa heti; uupunut rouva suostuikin
ja antoi tytön taluttaa itsensä varovasti toiseen huoneesen.

Sitten viipyi Klaus Baas pari kolme tuntia vartiana soikeassa
kamarissa, vuoroin vuoteen ääressä, kuunnellen vanhuksen hengitystä,
vuoroin vanhan kirjakaapin edessä, jossa oli klassikoita
vanhanaikuisissa punaniteissä. Hän muisti Karl Eschenin, madame
Eschenin pojanpojan kertoneen, Intian merellä etelätuulen
leyhytellessä, että tämä nyt kuolinvuoteellaan lepäävä vanhus oli pikku
tyttönä nähnyt ukko Klopstockin Altonan katuja kepsuttamassa: sievänä
ja siistinä, polvihousuissa, palmikkopatukassa; ja olipa hän Weimarissa
saanut kerran itse Goethelta kohteliaan vastauksen lapselliseen,
sievään tervehdykseensä. Mutta mitä kuului tuo vanha madame Klaus
Baasiin? Hän oli elämänsä pahat kärsinyt ja hyvät nauttinut ja hän
kuolee nyt! Toisten aika nyt oli elää! Hänen aikansa! Hänen oli nyt
pidettävä asioistansa huoli! Suuresta asiastansa! Koittaako päivä, jona
hän on tämän liikkeen osakas? Klaus Baas meni vuoteen luo ja tarkasti
tulehtunein silmin sairasta.

Kun yö läheni, tuli nukkuva levottomaksi, ja hän virkkoikin jotain
epäselvää. Silloin neitsyt herätti rouva Eschenin ja tämä astui heti
sisään.

Rouva Eschen kumartui sairaan puoleen ja näki ihmeekseen, että hänen
silmänsä olivat tavallista kirkkaammat ja avonaisemmat, niin että hän
jo kysyi: "Voitko paremmin, mummi?" Mutta oli kuitenkin levoton ja
pyysi lamppua.

Sairas sulki nyt silmänsä ja avasi ne jälleen, ja lampun valossa
nähtiin nyt niissä ikäänkuin rajaton kummastus ja merkillinen
selkeentyminen. Hän sulki taas kerran silmänsä ja avasi ne jälleen ja
kysyi nyt hiljaa ja luonnollisella, yksinkertaisella äänellä: "Sinä
olet Marianne, Karlen vaimo? Mitenkä sinun tukkasi on niin harmaa?"

Rouva Eschen vastasi vapisevalla äänellä -- kuumat kyyneleet virtasivat
hänen poskillensa --: "Niin, mummi, sinä tunnet minut?"

Vanha rouva katseli eteensä, ja hapuili käsillään peittoa ikäänkuin
jotakin löytymätöntä etsien; ja sitten hän verkalleen avasi luomiaan ja
lausui kuvaamattoman epäröivästi ja vaikeasti, heikolla, vapisevalla
äänellä: "Mitenkä on liikkeen Taita?"

"Se on vielä olemassa, mummi."

"Missä on minun mieheni sitten?"

"Hän on kauan sitten kuollut, mummi." Jälleen katsoi madame eteensä
peitteelle ja hapuili sitä levottomin, vapisevin käsin, ja katsahti
sitten taas ylös. "Missä on poikani Edvard?"

"Hän on kuollut, mummi! Hukkui fregatti Frauenlobissa."

Nyt kohosi vanhuksen katse jo varmempana ja hän kysyi: "Ja missä
poikani Karl, sinun miehesi?"

"Hän on kuollut, kauan sitten, mummi!" vastasi miniä ja puhkesi itkuun.

Vanhus antoi nyt päänsä vaipua ja katseli ympärilleen ja hapuili
vapisevilla käsillään, ja virkkoi jo hiljaisemmalla äänellä:
"Sinullahan on neljä lasta?"

"Oli, mummi, mutta kaksi on jo kuollut... Gertrud lepää Meksikossa ja
Karl jäi Intiaan. Molemmat elossa-olevat matkalla."

Vanha rouva sulki luomensa ja lepäsi sitten hetkisen vaieten ja
uupuneena. Ja sitten hän lausui valtavan rauhallisesti ja ylevästi,
hyvin uupuneena: "Koska ne nyt kaikki ovat kuolleet, niin tahdon kuolla
minäkin." Ja koetti tavoittaa tyttärensä kättä, mutta ei jaksanut enää.
Ja nukahti, ja nukkui rauhallisesti, ja hengitys heikkeni, heikkeni --
ja hän lepäsi liikkumatonna.

Silloin lähti Klaus Baas sieltä ja kulki aamuisen hämäriä katuja pitkin
äitinsä luo.

Antje Baas istui jo täydessä työssä ompelusten keskellä lamppunsa
ääressä, -- hän oli nyt jo kuudennellakymmentä ja hänen tukkansa oli
harmahtava; mutta yhtä jäykkä hän oli kuin muinoin hakiessaan
hiilipihdit kourassa Klaus Baasia kotiin kirkkomaalta. Sinä päivänä,
jolloin Klaus Baas oli lähtenyt pikkukaupungista, hän oli kirjoittanut
äidille, millä tolalla hänen avioliittonsa oli ja millaiset hänen
tulevaisuuden tuumansa. Antje Baas otti hänet nyt vastaan pilkan hymy
huulilla. Niin hän oli kohdellut häntä aikamiehenä aina, siihen ärsytti
nuo pojassa ilmenevät vanhat Baasien viat: hurja itseluottamus ja
taivasten tavoittelu.

"Jaha, nyt sinä siis sait potkut sieltä? Johan minä sen arvasin", hän
sanoi.

Klaus purskahti tuon vanhan virren kuullessaan nauruun ja sanoi: "Mutta
sittenpä vasta minä olen jotakin kokenut! Ja olen ollut vaikka missä!"

"Ja saanut potkut joka paikasta", lisäsi Antje Baas. "Siksi tulet nyt
minun luokseni."

"Eipäs! Kaikkialla otettu oikein lemmessä vastaan!" huudahti Klaus
Baas. "Petterin luona... sitten erään... niin, sitäpä ei sovi
sanoakaan!... kaikkialla suurenmoinen kestitys! Mutta eilispäivästä
olen nukahtamatta työskennellyt H.C. Eschenin liikkeessä. Se oli
huutavassa hukassa! Minä... minä sen pelastin! Ja nyt, äiti... nyt!!"
Ja Klaus Baas istahti äitiä vastapäätä ja painoi nyrkkinsä hänen
eteensä pöytään ja katsoi häntä tiukasti, valvonnasta tulehtunein,
loimuvin silmin.

"Herra siunatkoon!" tokaisi Antje Baas kuivan pilkallisesti ja
ihmeissään. "Juuri makaat nokka porossa! Jokos taas nostat nenäsi
pystyyn?"

Klaus Baas katseli häntä puoliavoimin silmin: "Olen kulkenut
riemukulussa näinä viimeisinä kolme kertaa neljänäkolmatta tuntina!
Olen kokenut leikin ja toden, ylpeyden ja jalomielen, uskollisuuden,
alttiuden ja itsekkyyden, olen levännyt pulskan tytön häävuoteella ja
seissut vanhan vaimon kuolinvuoteella, kokenut kaikki kirjavat, äiti!
Minä olen isääni, äiti: hyvä ja elämäniloinen kuin hän, ja sinua, äiti:
kova kuin rauta, vallanhimoinen, työstä vimmapäinen! Kaikki, mitä on
veressäni, olen nyt näyttänyt, olen antanut loistaa, häikäistä! Niin
täytyy tehdä äiti, muuten ei mitään saavuta! Ken ei osaa puhaltaa omaan
pilliinsä, kuinka hän saa tanssijoita muista?"

Antje Baas katseli puhujaa nyt ankarin, melkein vihaisin silmin ja
huudahti: "Kuinka voit puhua noin, ja ilosta teiskua, -- tulet juuri
kuolinvuoteen äärestä!"

Kylmästi ja tylysti vastasi Klaus Baas: "Mitä kuuluu se minuun, äiti?
En ollut siellä vainajan vuoksi, vaan itseni. Omaksi hyväkseni!... Mitä
liikuttaa kuolleet minua!"

"Vai niin!" hengähti Antje Baas raskaasti. "Mitä liikuttaa kuolleet
sinua. Minä... minä ajattelen heitä yötä, päivää!" Ja yhtäkkiä hän
painoi kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun; mutta pian hän taas
oikaisihe ja kehoitti Klaus Baasia menemään nukkumaan.

Klaus Baas silitteli nyt hänen harmaata päätänsä ja sanoi
hiljaisemmalla, mutta lujalla äänellä: "Hyvää yötä nyt, äiti... Minä
olen niin väsynyt." Ja hoippuvin, epätasaisin askelin hän poistui
huoneesta.



XXI.


Tehtävä, johon hän oli ryhtynyt, ei ollut helppo. Joskus hän jo
ajatteli, ettei se onnistuisikaan. Pulmallisia olivat kirjeet, joita
lähetettiin Intiaan ja joissa selvästi ja kuitenkin varovasti
ilmoitettiin, kuinka kireällä asiat oli olleet, miten toivottomalta
liikkeen pystyssä pysyminen kaikista oli näyttänyt ja miten se nyt
toistaiseksi oli pelastettu, ei ainoastaan omaisuus, mutta, tarpeen
tullen puhuen tai vaieten, myös liikkeen arvo. Ja raskaita olivat ne
hetket, jolloin hän sai vastauksen: oli ryhdyttävä uudestaan
selvittämään milloin mitäkin seikkaa ja pysyttävä itse muka syrjässä,
kuitenkin tietoisena omasta tarkoituksestaan ja työstä.

Monessa suhteessa oli H.C. Eschenin liike näinä viimeisinä kuutena
vuonna tullut hänelle vieraaksikin; paljon oli muuttunut tai uutta
ilmestynyt. Hänen täytyi useasti kysellä ja udella muilta, ja
työskennellä paljon enemmän kuin muut, ja hänen työnsä oli
hitaanlaista. Viikkoja vieri, ennenkuin hän tunsi toimen perinpohjin ja
hallitsi sen. Osakas tuli araksi ja haluttomaksi ja kivulloiseksi eikä
monena päivänä edes käynyt konttorissa.

Ne olivat tukalia kuukausia. Monasti paloi tuli konttorihuoneistossa
Katherinenstrassen varrella aina yömyöhään, ja vuoteellaankaan Klaus
Baas ei ollut saada unta, kovalla vuoteellaan, jonka hän oli teettänyt
näytehuoneeseen: hänestä tuntui varmalta, että hän nyt oli tuhonnut ei
ainoastaan vähäpätöisen omaisuutensa, vaan myös liikemiesarvonsa ja
tulevaisuutensakin. Sellaisilla hetkillä hän nurkui katkerasti
kohtaloaan. Eikö jo hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ollut kymmenen
kertaa vaivalloisempi kuin varakkaiden lasten? Eikö hän ollut tahtonut
auttaa ystävävainajansa äitiä? Ja nyt: haaksirikko?

Mutta huomenna hän jo uurasti yhtä älykkäänä ja sitkeänä ja pelastui
jokapäiväisistä pulmista; ja hän kirjoitteli Intiaan tyyniä ja hyvin
varmoja ja samalla varovaisia ehdotuksia saadakseen Arthur Eschenin
jäämään sinne pitemmäksi aikaa; ja osakkaalle hän sanoi: "Ette taas
näytä oikein terveeltä! Menkäähän nyt kävelemään vaan." Ja koetti
irroittaa häntä liikkeestä ja samalla saada hänestä kannattajan.

Väliin hän meni rouva Eschenin luo tekemään asioista selkoa. Mielellään
hän olisi viettänyt jokaisen joutohetkensä siinä tutuilla öljykuvilla
koristetussa salissa, pakinoiden yksinäisen rouvan kanssa, jonka päässä
oli niin paljon tervettä ja voimakasta elämänviisautta; mutta hän
ajatteli, että parasta on pysyä loitommalla vielä. Ja hän tuli
säännöllisesti vain kerta viikossa sinne, ja oli rouvaa kohtaan hyvin
kunnioittava, rehellisestä sydämestänsä, ja se näyttikin Baasissa aina
varsin edulliselta. Hänet otettiin joka kerta ystävällisesti vastaan,
ja rouva keskusteli hänen kanssaan firman tilasta ja pojan ja miniän
kotiin tulosta, omaisista, jotka olivat kuolleet, ja omasta
nuoruudestaan. Vähitellen hän tuli tuttavalliseksikin ja mieltyi Klaus
Baasin miehekkyyteen ja älykkään hillittyyn sävyyn ja kävi noutamassa
rakkaittensa valokuvat hänelle näyttääkseen. Tytärten valokuva kädessä,
-- Gertrud oli siinä kaksitoista- ja Sanna kuusivuotiaana, -- kertoi
Klaus Baas sitten lapsuudestaan ja pensselinpesu-ajasta: miten Gertrud
oli pannut jalkansa hänen niskalleen ja kuinka hän oli lämmittänyt
pikku Sannalle maitopulloa. Rouva hymyili ja katsoi silmät vesissä
vuorotellen kuvaa ja Klaus Baasia, ja muisti sitten tytärtensä hänestä
kertoneen; ja hän nousi ylös ja meni hakemaan valokuvan, jonka Sanna
oli nykyisestä paikastaan lähettänyt. Ja äiti kiitteli tyttären suoraa,
tervettä luonnetta: "Hiukan pikkuviisas hän on kyllä, niinkuin kaikki
lapseni. Se johtuu siitä, että olen pitänyt niitä sangen varhain
uskottuinani! Mutta mihinkä olisin minä poloinen joutunutkaan, jollen
niin olisi tehnyt!" Klaus Baas heltyi noita kapeita, pieniä kasvoja
katsellessaan, noita teräviä, kirkkaita silmiä, joista loisti samalla
tuli ja suuri äly, ja suun vahvoja juonteita. Ja vitkaillen hän ojensi
kuvan jälleen äidille ja sanoi: "Hän tulee yhä enemmän äitiinsä."
Käsittämättömän ajatusyhtymän kautta hän johtui samassa puhumaan
entisistä vuosistansa ja kertoi harvakseen avioliitostaan.

Poismennessään hän oli kyllä hyvillään, kun rouva Eschen oli hänelle
ollut niin ystävällinen, mutta usein häntä kuitenkin kiusasi yhä
ajatus, ettei vallasnainen sittenkään ollut hänelle kyllin ystävällinen
eikä pitänyt häntä suinkaan vertaisenansa: sen hän luuli huomanneensa
kerran, kun eräs rouvan tuttu nuori mies kävi siellä samaan aikaan kuin
hänkin. Tuon nuoren, joustavan vieraan kanssa, joka jutteli niin
hauskasti monista yhteisistä tutuista ja kyseli kursailematta, kuinka
"Sanna", hänen lapsuuden toverinsa, voi, äiti seurusteli paljon
luontevammin ja luottavammin kuin hänen. Ja synkän tympeänä ja sisu
kuohuen Klaus Baas hautoi tätä ajatusta ja lopuksi hänen iski päähänsä:
kuinkahan rouva Eschen sitten ällistyisikään, jos minä tohtisin pyytää
Sannan kättä! Ja entä veli sitten -- ja hänen hieno rouvansa! Omasta
puolestaan hän kyllä pärjäisi tytön silmissä, sen hän tiesi! Sannan
kasvot... ja nuo terävät, kimaltavat silmät... ja niinkuin Klaus Baas
hänet muisti: elinvoimainen, rauhallinen, omapäinen... varmaan hän oli
oikea nainen... ja hän... hän oli mies! Ja tiesi, mitä nainen rakasti!
Sen huomaisi Sanna varmaan... Kaunis hän oli ja terve!... Mutta mitäpä
se auttaa: minun täytyy kärsiä lapsuuteni tähden, siksi etten ole
"perheestä."

Ja eräänä sumuisena joulukuun päivänä tuli Arthur Eschen rouvineen
Intiasta.

Tuo hieno ja heikonlainen herra, joka puheenparsissa ja liikkeissä oli
muka englantilaisen kylmä ja verkkainen, enemmän kuin oli hänen
luonteensa mukaistakaan, ei tiennyt miten kohdella Klaus Baasia,
rotevaa ja asiallista ja varovaisen rauhallista ja rehevää tulokasta,
joka oli pelastanut hänen omaisuutensa ja kunniansa, kun jo koko suku
menetti mielenmalttinsa ja kun hän itse, suurimman edesvastuun alainen,
oli matkustanut huolettomasti ja vaikeuksia arvaamatta ulkomaille. Hän
sanoi Klaus Baasille kohtalaisen ystävällisesti, että hän oli nyt
merkillisen sattuman kautta jo toisen kerran joutunut näyttelemään
hänen sukunsa kohtaloissa merkillistä osaa, ja puhui sitten Klaus
Baasin työn liikepuolesta, joka "ei ollut vailla vaikeuksiakaan." Ja
ehdotti hänelle toistaiseksi sopimusta, jonka mukaan Klaus Baas saisi,
paitsi pientä vakinaista palkkaa, suhteellisen osan voitosta ja kelpo
koron sijoittamastaan omaisuudesta. Prokurasta ei vielä ollut puhetta.
Sopimus vivahti aivan väliaikaiselle; mutta Klaus Baasista oli
viisainta myöntyä siihen toistaiseksi sellaisenaan.

Päällikön tulo lisäsi suuresti töitä. Ilmeni, että hän oli
työskennellyt straiteilla ahkerasti. Alkuajoista, jotka hän oli
viettänyt Singaporessa, ei ollut tosin paljoa tulosta; mutta se paha
sähkösanoma, joka oli sommiteltu ja lähetetty maaliskuun 7:ntenä
päivänä, oli herättänyt hänessä koko synnynnäisen maailmanmiehen
vaiston ja kauppiastarmon. Hän oli huomannut, että paitsi kaikellaisten
tehdastavarain kysyntää, joita kauppahuone oli siihen saakka itämaille
välittänyt, myös metallin kysyntä oli siellä viime aikoina kasvanut,
tarjoten hyviä keinottelutilaisuuksia. Oli sitä paitsi koetettava vielä
yritystä, jota Eschen senior oli jo aikaisemmin menestyksellä
aloitellut: nimittäin sikäläisten raaka-aineiden, tinan, kuparin ja
ryytien, tuontia kotimaahan. Eräiden Singaporessa oleskelevain
asiamiesten kautta saatiin tämän tarkoituksen toteuttamiseksi
solmituksi uudet sopimukset.

Niissä touhuissa meni talvi; osakas oli sairaalloinen, hänen luistaan
ei viimekeväinen pelästys ottanut erotakseen, ja ikäänkuin sopien Klaus
Baasin kanssa hän vetäysi yhä syrjemmälle työstä ja neuvotteluista.
Klaus Baas istui nyt sairaan kompuksen pöydän ääressä, joka oli
päätoimiston oven pielessä, varovaisena ja hillittynä sanoissa ja
teoissa, ja aprikoi, pysyisikö hän nyt tosiaan tässä vai saisiko
lähtöpassit ja koreat kiitokset heti kun Arthur Eschen oli päässyt
liikkeestä selville ja hommannut rahaa ja uuden miehen, niin että
tulokas voi omaisuuksineen ja sangen kohtuullisine palkkioineen
poistua. Silloin hän olisi kiipelissä! Hän oli jo kahdenneljättä
ikäinen ja -- suistuapa silloin pois tältä elämän uralta: silloin ei
olisi hyvät edessä! Olisi silloin hankittava Arthur Eschenin
suosituksilla jokin liikejohtajan toimi tai kirjanpitäjän paikka tai
etsittävä itse osakas ja perustettava vähillä varoilla ja vähällä
luotolla oma pieni liike.

Hänet kutsuttiin kaksi kertaa talven kuluessa Harvestehudeen,[84]
Arthur Eschenin hienoon kotiin, ja hänet otettiin kohteliaasti vastaan
ja herra taputti häntä ystävällisesti olalle ja esitti hänet muille
vieraille herra Baasina, "joka matkalla ollessamme asettui
sijaiseksemme." Klaus Baas huomasi, ettei rouva pitänyt häntä juuri
tavallista kirjanpitäjää kummempana: hän oli vain ollut paikan
puutteessa ja käytti hyväkseen tilaisuutta. Ja nyt häntä oli pakko
kunnioittaa pitokutsuilla! Ja hän huomasi, että Arthur Eschenin rouva
koetti saavuttaa erään vieraan herran suosiota, joka kuului haluavan
ruveta suurellaisella pääomalla osakkaaksi johonkin edulliseen
liikeyritykseen.

Silloin hän tuli usein alakuloisena äidin luo, joka vielä omalla
tavallaan nöyryytteli häntä. "Oletpa tainnut taas istua omilla
pöksyilläsi tuleen", hän sanoi ja naurahti pilkallisesti, vaikka hänen
naurussaan oli tosin jo, kuta vanhemmaksi hän tuli, mukavaa
veitikkamaisuutta. "Aina on sinulla porsas pussiin menossa, mutta
sitten luiskahtaa kärsä kädestä. Niin kävi silloin kun sinä läksit
kuutilta St. Pauliin, ja kun menit kotipuoleen kihlaamaan Suse
Garbensia, ja kun palasit Intiasta ja viime vuonna kun tulit tänne. Ja
niin sinulle käy nytkin!"

Ja äiti katsoi häntä harmailla, kylmillä silmillään halveksuen, aivan
kuin nähden hänet jo kerjäläisenä. Mutta silloin alkoi poika kerskua ja
vannoskella: "Enkö muka ole tehnyt jo tarpeeksi, minä? Jos tahdon niin
voin ostaa vaikka tilan Heisterbergistä! Onko ollut yhtään Baasia,
jolla on ollut kahdenneljättävuotiaana sellaista omaisuutta ja joka on
ylimalkaan kohonnut näin korkealle? Minä... Kyllä minä vielä"...

"Kyllä sinä... Senaattori sinusta tulee!" sanoi äiti ja nyykäytti
kylmästi päätänsä.

Silloin Klaus Baas purskahti nauruun ja meni äidin luo ja silitteli
hänen poskeaan ja tuli kehumisestaan hyvälle tuulelle. Vaaleatukkainen
Hanna istui vihkojansa korjaamassa ja katsoi ihmetellen ja hymyillen
noita kahta merkillistä ihmistä, joiden keskinäinen rakkaus ilmeni niin
omituisella tavalla.

Mutta iltaisin vuoteessaan aprikoi Klaus Baas taas huolissaan, minkä
keinon hän keksisi, ettei tulisi selvältä radalta suistetuksi, kun oli
kerran sille päässyt. Eschenin nuori rouva oli hänen vastustajansa, se
oli päivän selvää. Ja Arthur Eschen oli hienolle vaimollensa melkein
kaikessa alamainen. Marianne Eschen, vanha rouva, oli kyllä
suosiollinen häntä kohtaan, mutta ei ollut takeita, riittikö sitä
suosiota niin paljon, että hän olisi huolinut Klaus Baasin pikku
pääomineen ja työkykyineen liikkeen osakkaaksi, koska liike nyt
tarvitsi lujaa työvoimaa: Arthur Eschenin into ei näet ollut sitkeää ja
alkoi jo Hampurin seurahyörinässä lamautua. Ja vaikkapa vanha rouva
olisi halunnutkin, niin hän ei voisi mitään, jos poika tekisi tenän.
Sellainen oli nyt asian laita! Se oli huono! Kuinka se korjata? Mitä
oli tehtävä?... Ja siihen pulmaan jouduttuaan hänen mieleensä
muistuivat Sanna Eschenin älykkäät silmät: niitä hän sai ihailla vähä
väliä kuvasta, joka oli vanhan rouva Eschenin salissa, sohvapöydällä
tuttujen öljyväritaulujen alla. Ne silmät katselivat niin selvinä ja
voimakkaina, ikäänkuin sanoakseen: Minä kyllä tiedän, mitä tahdon!
Mutta mitä hän tahtoi? Sellainen viisas ja vakava, kolmenkolmatta
ikäinen tyttö... kai hänelle oli jo tehty useitakin tarjouksia... Mutta
hän ei ollut tavannut vielä yhtäkään oikeaa miestä: älykästä ja
voimakasta, häntä itseään ylempää... Sitä miestä hän odotti, kirkkaan
tyynesti, mutta samalla kärsimättömästi.

Kun hän sitten kerran lauantaina kello viiden tienoissa istui tapansa
mukaan rouva Eschenin salissa ja kysäisi sattumoisin Sanna-neidistä,
niin toi rouva hänelle hymyillen kirjeen, jonka oli saanut edellisenä
päivänä tyttäreltänsä. Sanna neiti kirjoitti siinä voimakkaalla,
vapaalla käsialalla, jollaista sen ajan tytöt alkoivat käyttää, --
silloin he juuri saivat enemmän liikuntavapautta, joten monistakin
heistä kehittyi jo nuorina persoonallisuuksia, -- kirjoitti suoraan ja
selvästi ja tuoreesti minkä mistäkin, mitä oli uudessa maassa nähnyt ja
kuullut. Ja kirjoitti olevansa sanomattoman hyvillään kun jo kuukauden
päästä pääsee rakkaan äiti kultansa luokse. Ja hän oli pistänyt
lopuksi: "Ja mitä kuuluu sitten sille sinun Klaus Hinrich Baasillesi?
Kummallista, mitä ihmisestä voi tullakaan! Onko sillä yhä se
myyränkarvainen pää? Se oli hänessä ainoaa mainittavaa!"

Klaus Baas nauroi niin että hänen kasvonsa säteilivät ilosta ja sanoi:
"Onpa se uskalikko! Pitääpä opettaa häntä hiukan itseäni
kunnioittamaan."

"Minä luulen, että hän kunnioittaa tarpeeksi", sanoi äiti. "Siksi hän
pilkkaa."

"Pyytäisin teitä", jatkoi Klaus Baas, "muuten lähettämään hänelle
terveisiä, mutta koska hän on niin epäkohtelias, niin -- sanokaa se
hänelle, olkaa hyvä."

-- Sanna Eschen oli tulossa Englannista kotiin ja ajatteli häntä! Sanna
Eschenissä oli apu!

Ja Klaus Baas oli nyt hyvin varovainen ja ovela, joten Arthur ja hänen
suhteensa pysyi entisellään. Päivät matelivat hitaasti. Aamusta iltaan
oli työtä, ja illalla Klaus Baas käveli hiljaisesti kotiin, usein
pitkiä kiertoteitä Lombards-sillan kautta, ja ajatteli tulevaisuuttaan.
Ja ollen lujatahtoinen, omapäinen mies hän nyt, kun huomasi, etteivät
inhimilliset voimat enää jaksaneet häntä tarpeeksi kiidättää, valjasti
sen enemmän asiaa ajattelematta ja aivan naivisti aisoihin itse taivaan
vallat ja hetken sattuman: sillä yhä enemmän hän tuli vakuutetuksi,
että Sanna Eschen oli luotu juuri häntä varten, tuli häntä varten
kotiin, vain pelastamaan häntä! Niin että hänen elämänsä juoksisi
onnellisesti, jopa oivallisesti selvää rataansa. Ja se oli rata se!

Kun hän kerrankin sillä tavalla mietiskellen ja uneksien kulki
kotiinsa, niin hänet herätettiin yhtäkkiä: hän kulki Wexstrassea ja
aikoi juuri nostaa jalkansa kodin portaalle, kun hänen edessään seisoi
Kalli Dau. Hän oli tullut heiltä.

He eivät olleet nähneet toisiaan kuuteen vuoteen eivätkä kuulleet
toisistaan mitään. Kalli Dau oli lähtenyt valmiina perämiehenä Kiinan
vesille ja oli silloin tällöin vain lähettänyt postikortin Hannalle, ja
Hanna oli niihin vastannut. Perämies oli kirjoitellut jotakuinkin tähän
tapaan: oli juuri tullut laivalta kaupunkiin ja oli pistäytynyt siihen
tai siihen ravintolaan, ja istuskeli nyt siellä, ja oli ikävä; ja oli
sattunut siinä katselemaan maisemakortteja ja ajatteli, että pitäisipä
antaa itsestään jotakin tietoa. Ja sitten hän kyseli, miten Hanna ja
hänen äitinsä ja veli Klaus voivat; ja pisti alkuaikoina alle "toinen",
sitten "ensimäinen perämies." Nyt hän oli jo vuoden ajan merkinnyt;
"Karl Dau, merikapteeni, höyrylaiva Amoy." Hanna oli silloin vastannut:
että ne pitkäpyrstöt olivat yhä hänen kamarinsa nurkassa ja että he
voivat hyvin; vanhin veikko oli Holsteinissa maaseutukaupungissa
lankkuja ja lautoja myymässä; ja merkitsi alle siistillä opettajattaren
käsialalla: Hanna Baas, kuudennen kansakoulun opettajatar.

Nyt tarttuivat ystävykset iloissaan toistensa olkapäihin ja
pudistelivat lujasti toisiaan ja kehuivat toinen toistaan pulskan
näköisiksi; ja sitten tahtoi Klaus Baas viedä vanhan tutun takaisin
luokseen; mutta Kalli Dau ei lähtenyt. Hän tuli yhtäkkiä tuskastuneen
ja nolon näköiseksi ja sanoi: "Minä toin tänne laivan korjattavaksi
ja luulin saavani olla täällä parisen kuukautta. Mutta eilen
ilmoittivatkin konttorista, että ne antavat minulle ihko uuden laivan:
se on jo lastattu ja lähtee ensi pyhänä. Ja tietysti minun täytyy
suostua. Ensi sunnuntaina lähden siis jälleen itään. Mutta minua kiusaa
eräs asia. Tiedäthän, minulla ei ole täällä enää sisaruksia, vaan äiti
kyllä. Minä näinkin hänet jo, mutta en mennyt puheille." Ja
laihanlainen ruskea merikapteeni silmäili tiukoilla silmillään ylös ja
alas katua, ikäänkuin tietä ja neuvoa etsien.

Silloin sanoi Klaus Baas: "Jos suvaitset, Kalli, niin lähdenhän minä
mukaan."

Kalli Dau ei vastannut, ja he lähtivät rinnakkain menemään
Jungfernstiegille päin; kun he nousivat Bergstrassea ja tulivat kahden
tunnetun suuren kukkakaupan luo -- kello oli jo seitsemän seutuvilla ja
ilta ihana, kaduilla paljon väkeä -- kopaisi Kalli Dau yhtäkkiä
ystäväänsä käsipuolesta ja osoitti kadun toiselle puolelle, jossa nyt
on Commeterin rakennus, ja sanoi: "Katso tuolla!..."

Klaus Baas katsoi ja tunsi nyt heti Kalli Daun äidin: muisti nähneensä
hänet jo kerran ennenkin kulkiessaan tätä katua ja ihmetelleensä
ajatuksissaan, miksi tuo nainen näytti niin tutulta. Hänellä oli
kukkaskori kyynärkoukussa, ja muuten hän oli jo vanha ja ryppyinen,
mutta yhä paistoi yllä korea pusero ja yhä pyörähteli pää yhtä
levottomasti kuin ennen. Hän ojenteli ohikulkijoille kukkakimppuja ja
tyrkytteli varmaankin liian sopimattomasti, koskapa kävelijät häntä
silloin tällöin katsoivat hyvin oudoksuen ja kärttyisesti. Hyvän aikaa
seisoivat ystävykset siinä ja katselivat muijaa kadun toisella puolla.
Mutta sitten tähysteli muori katua ylös ja alas, ja kun paras
kävelijä-joukko näytti hälvenneen, lopetti kauppansa ja pisti kukat
kädestään koriin toisten joukkoon, ja pani kannen kiinni ja lähti
itsekseen supisten ja hoippuen kulkemaan Bergstrassen yläkulmalle. Ja
toverukset seurasivat vaieten jälestä.

He tulivat Fischmarktille ja laskeusivat sieltä Brandswieteä myöten
alas. Lähellä Dovenfleetia muori pujahti erääsen kellarikapakkaan,
joita siellä on sangen lukuisasti. Uutimettomien akkunain läpi näkivät
miehet hänen menevän soikean ja savuisen kapakan läpi, jossa oli paljon
väkeä, aina perälle tiskipenkille ja istahtavan pöydän ääreen
peräsoppeen.

Hekin laskeusivat nyt sisään ja asettuivat aivan oven pieleen ja
tilasivat pukin olutta. Heidän vieressään istui kaksi keltanaamaista
malaiji-matruusia, punaiset fetsit päässä: koettivat hirveällä
engelskalla toimittaa muhevalle kapakka-akalle asiansa. Klaus Baas
sukasi silloin malaijiksi siihen väliin, ja ilosta irvistelevät
viirunaamat sanoivat silloin haluavansa riissiä ja curryä[85] sekä
pikarin paloviinaa. -- Kapakan holvin alla istui työläisiä
höyryhaminasta vaikka minkämoisia: proomunsoutajia ja lastinkantajia ja
sijoittajia. Tiskin luona räyhäsi pöytäkunta humalaisia lastaajia:
kortit läiskyivät ja suut porisivat. Kaikki vieraat olivat alempaa
rahvasta. Kapteeni Kalli Dau katseli vaieten kapakan sauhuihin, katseli
pitkään ja miettivästi pientä kyyryselkäistä äitiä, joka istui
tiskipenkillä.

Silloin Klaus Baas nousi ja meni vierasparven läpi tiskin luo ja
istahti eukkoa vastapäätä pöydän ääreen.

Muori nosti katseensa viinapikarista ja säpsähti kun näki hienon,
komean herran edessään. Mutta sitten hän kohotti pikarinsa ja maistoi
ja hymyili kiverästi ja maiskutteli suutaan.

"Satuin näkemään teidät täällä", sanoi Klaus Baas tuttavallisesti. "Me
oltiin tuttuja ennen, pikku poikana, kun asuin Rademachersgangin
varrella. Missä teidän poikanne nyt on?... Eikös se ollut Kalli
nimeltään?"

Muija nyykäytti päätänsä visusti ja supatti ikäänkuin mitä salaisuutta:
"Hyvä poika! Kerrassa hyvä!" Ja hymyili sitten itsekseen ja sanoi: "Hän
lähettää joka kuukausi viisikymmentä markkaa, jokainen herran kuu!
Sillä saan ruuan ja yösijan tuolla ylhäällä. Mutta eihän ihminen elä
ainoastaan sillä, vaan pitää saada pikkusen puhdasta!" Ja räpsähytellen
ovelasti silmiänsä hän osoitti viinapikaria. "Sentähden minä myyn
kukkia."

"Ja missäs toiset lapset ovat?" kysyi Klaus Baas.

Mummo pyöritti päätänsä. "En tiedä, herra kulta." Ja tuijotti eteensä
kuin muistiaan herätellen. "Toinen poika kuoli kuudentoista vanhana...
Muut... en tiedä... Amerikassa tainnevat olla, en tiedä."

"Ettekö tahtoisi tavata poikaanne Kallia, matami?"

Mutta silloin laski muori pelästyneenä laihan kätensä hänen ranteelleen
ja painautui harmain päin häntä lähemmäksi ja supatti silmät pyöreinä,
ikäänkuin peläten pojan olevan lähistöllä: "En! En minä! En minä! En
ole sanonut kellekään täällä kuka minä olen. Täällä käy usein eräs
Kiinassa-kävijä. Sepäs vasta olisi, jos hän saisi tietää, että hänen
vanha äitiparkansa ryyppii ja myö kukkia. Hän on nyt merikapteeni!
Kapteeni Kalli Dau! Kuulkaa: minä olen aina sellaisessa tuskassa kun
seison tuolla kadun kulmissa, ajattelen: nyt hän juuri tulee ja sanoo:
Mitä... oletko sinä tässä? Älkää nyt vaan kirjoittako hänelle, hyvä
herra kulta, että minä olin täällä!" Ja muori hymyili jälleen
tuttavallisesti: "Minulla on kyllä tuolla yösija. Mutta aina kun tulen
iltasella kotiin, istuskelen pari tuntia täällä ja maistelen kuminaa."

Klaus Baas nousi ja meni toverinsa luo, sanoi: "Sitä se on mitä on:
minkäpä sille voi. Parasta on sekä hänelle että sinulle, ettette enää
tapaa toisianne."

Kalli Dau nousi ja läksi. Ja Klaus Baas seurasi häntä.

He astelivat hyvän aikaa vaieten ja loittonivat Wexstrasselle päin. Ja
kun he tulivat Ellerntornbrückelle, niin Kalli Dau kohotti päätänsä
ja silmäili ympäristöä: oikealla punertelivat Alsterin kadut
ilta-auringossa, ja vasemmalla nousi mahtavana, kauniina ja kuin
tuskalle kivettyneenä Michaelin torni. "Olen aina pitänyt paljon
Hampurista", virkkoi Kalli Dau, "mutta nyt tuntuu kuin äiti
pilkistelisi joka kulmalta ja nousisi eteen joka kapakan ovesta."

Klaus Baas ei voinut lohduttaa paremmin kuin vakuuttamalla: "Kyllä se
pian loppuu, Kalli, hän on jo niin vanha. Lupaan silloin tällöin
katsastaa häntä, ja jos hän sairastuu, niin hänen ei tarvitse olla
hoidon puutteessa."

Kalli Dau kulki vaieten ja syvissä mietteissään hänen rinnallaan; mutta
vähitellen alkoi hänen murheellinen käyntinsä jo keventyä ja mies itse
reippaasti keikahdella ja katsella ympärilleen kuin haluten pysähtyä
pakinoihin jokaisen vastaantulijan kanssa. Ja sitten hän sanoi
rauhallisesti ja reippaasti kuin oikea Kalli Dau:

"Menin eilen heti yhtiön konttorista äitisi luokse: minulla kun ei ole
ketään täällä. Ja kun nousin portaita, tapasi minut Hanna: tuli juuri
kirjat kainalossa koulusta. Minä pyöräytin hänet ympäri ja vein
kirjoineen päivineen Alsterille. Käveltiin kerran ympäri ja toinen
ajettiin. Me oltiin siellä tänäänkin ja se oli hyvin hauskaa."

Klaus Baas kuunteli kummissaan ja sanoi: "Kas kun hän ei ole siitä
kertonut äidille ja minulle mitään."

"Minä kielsin", vastasi Kalli Dau. "Minä olen viisitoistavuotisesta
kiertänyt ilman lupaa maailman rantaa; totta kai hän nyt saa
kuudenkolmatta ijässä kiertää luvatta Alsterin ympäri. Se on sievä
tyttö. Tiedätkö, onko hänellä jo mielityistä?"

"En luule", vastasi veli.

"Arvelen vaan", sanoi Kalli Dau, "että jos ei olisi... niin... jos se
ei olisi mahdotonta..."

"Joko sinä siitä hänelle puhuit?" kysyi Klaus Baas.

"En sanaakaan! Juttusin vaan vähän hänen kanssaan niitä näitä...
Hampurista ja Kiinasta. Ja kerroin hänelle kaikellaista, mitä matkalla
mieleen sattuu... Kun hän vain ei olisi liian oppinut ja hieno, Klaus."

Klaus Baas pudisti päätänsä. "Mutta olehan nyt hyvin varovainen,
arvelen."

Kalli Dau nyökkäsi ja mietiskeli jonkun aikaa. Ja sitten hän sanoi:
"Kun olisit hyvä ja pitäisit äitiäsi vähän siellä ompeluhuoneessa,
jotta saisin puhella kahden hänen kanssaan. Kunnon ihminen on äitisi
kyllä! Mutta sillä on liiaksi sellaiset pistokassilmät!"

Klaus Baas naureskeli ja he nousivat ylös kotiportaita.

Kun he olivat tulleet sisään, niin Klaus Baas osoitti Hannan pienen
kamarin ovea, hämärän pihan puolella. Oven takaa kuului nyt hiljaista
laulun hyräilyä. "Tuntuupa olevan hyvällä tuulella", tokaisi veikko,
"kävelyt kanssasi eivät ole ainakaan ikävystyttäneet häntä."

Kalli Dau koputti nyt oveen, jolloin kajahti iloinen: sisään! "Mutta,
jos tuletkin mukaan", sanoi Kalli Dau, ja he astuivat siis kaksin
kamariin.

Hannan edessä pöydällä oli iso pinkka ainevihkoja, jotka hän oli jo
korjannut; ja nyt hän levähti kädet helmassa. Hän oli sievä ja muheva
ja hänellä oli isän lempeät, hyvät silmät. Ja tavattomassa
siisteydessä, joka ominaisuus oli saanut hänet silloin ennen ihailemaan
sitä nokikolariakin, hän oli aivan sievän nimensä arvoinen: Hanna Baas.

"Jaha, vai täällä sinä oleksit?" sanoi Kalli Dau ja pudisti hänen
kättään ja istahti tuolille. "Ja tuollahan nuo onkin nuo papukaijat!"
Sitten hän otti pinosta päällimäisen vihkon ja käänteli ja katseli sitä
ja tokaisi: "Minkäpäs annoit aineen? Majuri von Tellheim?...[86] en
tunne miestä..." Ja hän heittäysi mukavasti selkäkenoon ja jatkoi:
"Kyllä minä ennen aikaan tunsin jonkin Tellheimin -- tai Telleinin --
silleen, tälleen. Hän oli ensimäisenä perämiehenä Neptunolla kun minä
olin samalla laivalla toisena. Me kulettiin vain seitsemän nupin
nopeudella, ja oli mahdoton helle; mutta silloinhan sitä tyytyy vaikka
mihin. Olen minäkin nähnyt jo sitä ja tätä, ja liikkuuhan tuo kieleni,
mutta häneen nähden minä olin vain kepulipoika. Kerrankin hän kehui
olleensa perämiehenä vanhalla fortepiaanolla, joka kulki Hongkongista
Kalkuttaan. Tuon saman rännälin miehistössä oli muun muassa eräs hindu,
oikein sitä hyvää vanhankansan kuosia, Intian sydänmaalta. Hän teki
jossakin satamassa, minkä lie tehnyt, kepposen, joten perämies pani
hänet putkaan muonahuoneen viereen, erääsen lokeroon, jossa oli
rautaluukku. Mutta sitten tarvittiin lastatessa tilaa enemmän kuin
tavallisesti ja tukettiin tavaroilla ovi, jonka takana hindu istui.
Ensimäinen perämies sanoo silloin kapteenille: 'Eihän vain unohdeta
tuota miestä tuonne?' Mutta kapteeni vastaa: 'Mitäs se sitten tekee?
Hän on sitä vanhaa, hyvää kuosia. Kun hän rupee kyykkysilleen ja tuijaa
nenäänsä pitkin maahan, niin hän unohtaa syömisen ja juomisen eikä
tiedä koko maailmasta mitään.' No, silloin perämies rauhoittuu. Ja
sitten lähtään matkalle ja kestetään kova myrsky ja päästään satamaan.
Ja sitten syntyy laivalla taas rettelöitä, en muista mitä, joten
ensimäinen perämies siirtyy toiseen laivaan. Kuusi vuotta tämän jälkeen
hän palaa sitten perämiehenä takaisin siihen samaan laivaan ja rupee
pitämään siellä jöötä ja järjestystä, sillä rännäli on mennyt aivan
rappiolle. Ja silloin pengotaan auki myös se rautaovi ja avataan, ja
siellä kyyköttää hindu yhä arestissa, aivan hyvin säilyneenä:
ainoastaan hiukan on litistynyt siltä paikalta, jolla istui. Mutta se
pullistui raittiisen ilmaan päästyä entiselleen heti. Ja niin on
kullakin kansakunnalla omat kuosinsa, Hanna... Muuten, mitä minun
pitikään sanoa: oletko sinä kiinnitetty tänne Hampuriin turpeesen, vai
voitko kukaties kuvitella asuvasi Queens Roadilla Hongkongissa?"

Hannan poskille lehahti puna, ja hän katseli sirkeillä silmillään ensin
suurta veljeään ja sitten Kalli Dauta ja vastasi hiljakseen ja
epäröiden: "Eihän se oikein houkuttelevalta tunnu, jos kerran on niin
kuin kuvailet."

"Houkuttelevalta, muistapa se sana!" huudahti Kalli Dau. "Tiedänpä
senkin, mikä vasta on houkuttelevaa! Minä makailin kerran jungmannina
'Anna Behnillä' Otaheitissä. Paitsi meitä oli siellä kaksi muuta
saksalaista laivaa ja yksi ranskalainen risteilijä. No niin: eräänä
päivänä kun oli hirvittävän kaunis ilma, -- ilma siellä on aina
hirvittävän kaunis -- viivyimme puoleen yöhön ranskalaisten veikkoin
kanssa kapakassa ja tulimme mainiosti toimeen keskenämme. Minulla oli
sirmakka mukana ja minä soitin ja iloitsin valtavasti, että me oltiin
ranskalaisten kanssa niin sovussa. Ja siinä nousi ilo liiaksi hattuun,
enkä tiedä, miten lie käynyt; mutta kun minä viimein yksinäni lähden
purjehtimaan satamaan päin, minä menenkin peli kainalossa ihan toiselle
suunnalle, ja painun yhä aarniometsään: yhä syvemmälle salolle, ja
luulen kai kulkevani Holsteinin kankailla ja viimein väsyn ja
heittäydyn makaamaan. Ja kun herään, on selvä päivä, ja minä oikoilen
jäseniäni puhtaalla matolla, sievässä savimajassa, ja ympärilläni
kököttää koko heimo kanaakkeja -- siksi ne heitä sanovat -- ja nauravat
ja pitävät iloa kun minä olen ällistyksissäni. Minulla on murhaava jano
ja sen minä ilmaisen heille merkeillä. Silloin he lennättävät heti
minulle vasta otetun kookoshedelmän ja halkaisevat sen ja antavat
minulle juoda. Ja koska nyt isäntäväki on minulle niin kohteliasta,
niin minä otan sirmakkani ja soitan heille: ja silloin he tanssimaan
kaikki korkeiden puiden varjossa, kaunista väkeä, ja pari pulskaa
tyttöä joukossa. Ja me ollaan niin ystävällisiä ja niin iloisia, ja
sitä on niin mahdottoman hupaista katsoa! Ja viimein tahdon minä
takaisin laivalleni. Mutta silloin kylän vanhin toimittaa minulle, että
he ovat mieltyneet minuun ja minun sirmakkaani niin, että pyytävät
minua jäämään heidän luokseen ijäksi, ja näyttävät minulle kolme
pulskaa tyttöä, joista minun sopii valita vaimo. Hei, Hanna: se se
vasta oli houkuttelevaa! Sillä kun minä tulla kuipelsin takaisin 'Anna
Behnille', mitä minä olin silloin? Joutava jungmanni vain, paljain
jaloin, sain luututa laivan kantta, ystävittä, omaisitta!... No, ei kai
se nyt sentään olisi aivan laatuun käynyt! No niin, jatka nyt Hanna!"

"Niin", sanoi Hanna hymyillen, "tämä juttu olikin toista."

"Sellaisia juttuja on hyrmykky!" vastasi kapteeni Dau ja heilautti
kättään kuin olisi voinut mätkiä niitä kasottain pöydälle. "Mutta
niillä ei asiaan päästä. En aio sinua houkutella, Hanna... mutta jos
mukaan tahdot, niin tiedät, että minun on lähdettävä neljän päivän
päästä."

"Se on kiirettä se", sanoi tyttö ja katsoi häntä epäröiden.

Kalli Dau kesti reilusti katseen ja lausui totisesti ja lempeästi: "Et
tarvitse enää sitten huolehtia muiden lapsista, Hanna, sillä sinulla on
omasi. Ja minä vannon, että niistä tulee kerrassa pulskia! Katsos,
minäkin olin aikoinani sievä poika, vaikka kävelenkin nyt hiukan
vaivalloisesti... äitini ei näet käsitellyt minua oikein hyvin."

Hanna lykkäsi nyt vihkopinon verkalleen syrjään ja virkkoi hienosti
punertavin poskin ja hiljaisella, värähtävällä äänellä: "Kyllähän minä
tahtoisin kodin ja lapsia... mutta... mutta miksi sinä sitä tahdot?"

Kalli Daun täytyi oikein asiaa aprikoida: "Miksi? Niin minä?" hän
toisti. "Minä... niin, kun minulla ei ole mitään... Ja minähän tahdon
kanssa kodin ja lapsia..." Ja yhtäkkiä värähytti hänen ahavoituneita
kasvojaan särkevä suru: "Näin äitini äsken viimeisen kerran, Hanna! Ei
ole minulla enää ketään maailmassa!"

Hanna ei kuunnellut sitä. Naisten tapaan hän ajatteli vain itseään, ja
epäilyksen ja toivottomuuden kyyneleet puhkesivat hänen silmistään:
"Mutta miksi sinä tahdot juuri minua?" Ja hän viittasi sormellaan
rintaansa.

"Niin sinua?" toisti Kalli Dau... "Siksi, että kun ajattelen äitiäni,
aina näen mielessäni sinut! Sinä olet äitini vastakohta. Niin sievä,
siisti tyttö kulta. Siksi!"

Nyt tulivat Hannan kasvot yhä hienomman punaisiksi, ja Klaus Baas
ajatteli ensi kertaa eläessään: kas vain, kuinka sievä pikku sisko
minulla on! Sitten Hanna sanoi: "No -- jos niin kerran on, niin?!"

Kalli Dau ymmärsi yskän, kääntyi ovelle ja sanoi Klaus Baasille: "Nyt
sinä voit mennä ja sanoa äidillesi, mitä on meiningissä."

Kun Klaus Baas sitten samana iltana istui Hannan kanssa kahden kesken
siskon huoneessa -- Hanna kokosi jo tavaroitaan, jotka aikoi ottaa
mukaan -- niin Klaus Baas sanoi: "Kalli Dau on ehyt ihminen, Hanna, ja
se on meidän aikanamme paljon: nyt ovat melkein kaikki puoli-miehiä. Ja
hän on hyvä, sen tiedät itse. Jos hän on hiukan yksinkertainen ja vähän
koulusivistystä saanut ja jos näet hänessä jotain oudoksuttavaa tai
vieroittavaa, niin olethan sinä häntä oikaisemassa! Mutta ole vaan
varovainen auttaessani: sinä et tunne maailmaa, Hanna!"

"En", myönsi Hanna. "Minulla oli suuri veikko, mutta hän ei ole minulle
sitä koskaan näyttänyt."

Klaus Baas hätkähti ja vaipui mietteihin. Mutta siten hän sanoi selvään
ja lujasti: "Siinä meni kauan, Hanna, ennenkuin minusta itsestänikään
tuli ehyt mies. Syntyisin toisesta säätyluokasta olen saanut kauan
hiiviskellä maailmassa varovasti kuin ketunpoika vierailla veräjillä.
Niin, vasta vuosi sitten minusta tuli oikeastaan varma mies, ja erään
naisen sylissä. Me saamme kypsyyden vasta toiselta sukupuolelta. Sen
tulet itsekin kokemaan."

Hanna hengähti pitkään ja syvään ja sanoi: "Niin, kyllähän minä olenkin
iloinen."

"Ah, sinä rakas, älykäs tyttö kulta!" huudahti Klaus Baas riemuissaan,
kun näki hänet niin tyytyväisenä. Ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

Mutta silloin sanoi sisko hieman katkerasti: "Tällainen et ole ollut
minulle milloinkaan. Sinä olet aina ollut minulle niin vieras."

"Voi", lausui Klaus Baas, "minulla on ollut itsestäni niin paljon
huolta! Niin sanomattoman paljon! Mutta jos olisin tiennyt sinun olevan
lemmensuhteissa tai edes sinun haluavan lemmittyä, niin olisin ollut
sinulle avomielinen uskottu kuin kypsyneelle ihmiselle ainakin. Mutta
sinä olet aina ollut niin hiljainen! Kuin pikkurilli sormustimessa!"

"No nytpä minusta siis tulee täysi ihminen", sanoi Hanna pilkallisesti.

"Niin", toisti Klaus Baas vakaasti, "juuri sitä mieltä minä olen!"

       *       *       *       *       *

Ja neljän päivän päästä lähti Hanna kapteeni Daun kanssa Kiinaan. Ensin
hän aikoi lähettää Kaliin sinne etukäteen, mutta sitten ei hyvä sydän
raskinutkaan laskea Kallia yksin pitkälle matkalle. Ja ehkäpä hänellä
oli kiirekin mitä pikimmin päästä vain sormustimesta ja kehittyä
täydelliseksi ihmiseksi, niinkuin suuri veli oli vakuuttanut.

Ja Klaus Baas oli liitosta ylpeä kuin olisi hän itse sen pannut alkuun
ja ohjannut onnellisesti perille, vaikka hän olikin kiintynyt siihen
vain puolella sydämellä. Ja pystypäin, mutta miettivin mielin, hän
ajatteli jälleen omaa kohtaloansa.



XXII.


Kun hän seuraavana päivänä meni tapansa mukaan rouva Eschenin luo ja
pakisi hänen kanssaan minkä mistäkin, niin hän sai kysymättä kuulla,
että Sanna tulisi kotiin ensi keskiviikkona. Ja eräät tutut, joiden
nimiä rouva Eschen mainitsi hyvän joukon, olivat kutsuneet Sannan jo
pieniin tanssiaisiin Uhlenhorstiin. Klaus Baas kyseli vielä tarkemmin
kutsuvieraista, ja kun niiden joukossa oli eräs hänen hyvä tuttunsa,
niin hän lähti.

Hän etsi pörssissä käsiinsä tuon ystävän ja sanoi hänelle sivumennen:
"Jouduin siellä maaseudulla erilleni kaikista vallasseuroista. Jos
olette tuttu kelpo perheissä ja jos mielestänne missä tarvitaan miestä,
joka tohtii pistää lancier'ksi[87] tai valssiksi, niin muistakaa
minua."

Toinen toruskeli häntä ja sanoi: "Enkös tarjonnut teille jo viime
talvena seuraa, herra Baas, mutta te ette korvaanne kallistanut. Nyt ei
ole paljon valikoimisen varaa. Mutta tulkaahan ylihuomenna kanssani
Uhlenhorstiin, olen saanut sinne kutsun eräiden hienojen tuttujen luo.
Olettehan mies, jonka seura on kunniaksi. Kirjoitan sinne kohta tänään;
te pistäydytte sitten tervehdyksellä, ja asia on selvä."

Klaus Baas naurahti ja ajatteli: Sitä myöten on tosiaan asia selvä!

Hän lähti tervehdykselle ja tuli Fährstrasselle neuvottuun uuteen,
hauskan näköiseen taloon, jossa oli pohjoissaksalaiseen tyyliin laaja
"diele"[88] ja kodikkaat huoneet. Omistaja ja hänen vaimonsa olivat jo
vanhoja ja muuten lapsettomia: olivat tehneet monta Herran vuotta
ahkerasti työtä ja säästäneet varoja, ja nauttivat nyt tästä töittensä
tuloksesta, uudesta kauniista kodista. Ja olivat päättäneet vihkiä sen
pienillä tanssikekkereillä tuttavapiirissä. Klaus Baasin tuttu oli
nähtävästi tehnyt kirjeessään Klaus Baasista heille tarkoin selkoa,
sillä he ottivat hänet kovin ystävällisesti vastaan ja lupasivat
hänelle, että hän oli saava tavata heillä joitakuita varsin sieviä
hienohelmoja.

Juuri tanssiaisiltana sattui postihöyry myöhästymään niin paljon, että
Klaus Baas pääsi konttorista sitä odottamasta vasta kello yhdeksän
tienoissa. Hän pukeutui kiireesti ja ajoi suoraa päätä pitopaikkaan; ja
hän näki vierasjoukon paljon suuremmaksi kuin oli ajatellutkaan: uusi
talo vallan vilisi väkeä, ja hauskasti yhdessä vierivät hetket ja
tanssi ja viini olivat saaneet vieraat kerrassa hilpeälle tuulelle.
Klaus Baas tervehti ensin isäntäväkeä ja joutui sitten nuorten
liikemiesten pariin, joista hän tunsi kaksi ennestään näkemältä. Toisen
hän oli kohdannut Intian matkoilla ja toinen oli hänen viereisensä
pörssissä. Ja sitten puheltiin huolettomasti jonkun aikaa minkä
mistäkin.

Mutta hän lähti heidän seurastaan niin pian kuin saattoi, ja kun hän
viimein vetäytyi korkean kukkastelineen sivulle, joka oli soppeen
siirretty, ja tarkasteli tanssissa kiitäviä naisia ja herroja, niin
pian hän keksikin Sanna Eschenin. Eräät vieraista naisista olivat
pukeutuneet talon tyylin mukaisiin pukuihin -- rakennus oli sisustettu
yksityiskohtiin saakka porvaristalotyyliin 1800-luvulta -- ja
Sannallakin oli keveä, hienosti kukallinen tanssipuku, jota kauan oli
säilytetty isoäidin, madame Eschen vainajan, kätköissä. Tanssittiin
paraikaa avonaista rheiniläistä:[89] Sannan polvet lykkivät kauniisti
leveää, laskosrikasta hametta ja kumarakauloin hän katseli maahan, ja
hänen povensa henki armaasti, kuin sävelten tahtiin: hän oli heittäynyt
tanssin nautintoon koko sielullaan. Niin, Klaus Baas näki hänet, ja
hänen sydämensä sykähti voimakkaasti ja hän ajatteli: Vai tuollainen
hänestä on tullut! Ihana, armas nainen!... Kaunis kuin oma
kantajansa!... Liian, liian kaunis! Häntä en minä saa!

Mutta kun hän ajatteli: häntä en minä saa... niin hän halusi neittä
sitä intohimoisemmasti... ja mietti monimutkaisia, horjuvia
suunnitelmiaan... Ja hän puraisi huultansa ja virkkoi itsekseen: Täytyy
koettaa kuitenkin, menköön syteen tai saveen!

Ja samassa hän huomasi, että Sanna heitti tanssiessaan pitkiä, tutkivia
ja samalla vihastuneita silmäyksiä erääsen toiseen pariin, joka tanssi
dielen puolla: muudan nuori poikamies, kauppias, tanssitti siellä
pientä, tummaveristä ja kokettia naikkosta ja näytti viihtyvän hänen
seurassaan mainiosti, -- herraan oli Klaus Baas muuten jo äsken
tutustunut. Selvästikin Sanna harmitteli tuon nuoren herran tähden,
joka olikin kaunis mies. Nyt jäi Klaus Baas seisomaan erään tuttavansa
kanssa, joka oli tullut hänen luokseen kukkien taakse, ja tarkasteli
hyvän aikaa Sannan käytöstä. Epäluulonalainen pari seisattui nurkkaan:
pieni tummaverinen nainen kesytteli ja kiehtoi kauppiasta mustilla
silmillään ja vehkeili viuhkallansa niin että kyllä kelpasi nähdä, ja
kauppias katseli ja ajatteli vain häntä: asian tila oli jokaiselle
syrjäiselle, ainakin tällä hetkellä, kerrassa toivoton. Tuo syrjäinen,
juuri Sanna neiti, tanssikin siksi kasvot kalpeina ja tummat silmät
suurina eikä kuunnellut kavaljeerinsa kohteliaisuuksia ja koetti kaikin
mokomin kääntää vaan silmiään pois tuosta tuskallisesta näystä, mutta
ei voinut. Nuori mies oli varmaankin hänen entisiä ihailijoitaan, jonka
kohtaamisesta Sanna Eschen oli Englannin matkan jälkeen toivonut suurta
iloa: oli kai haaveksinut, että näkemisen riemu säteilisi häikäisten
pojan kasvoista, ja nyt... tällaiseksi oli suhde sillä välin kylmennyt.
Nuori mies katseli häntä aivan välinpitämättömästi, joskin hiukan
levottomana... Ja nyt kohtasi Sanna katseen! Kuinka kummalla voi mies
kääntää silmänsä pois tuosta komeasta, vaaleanverevästä tytöstä, jonka
joka hermossa uhkuu terve, jalo elinvoima, ja suoda sen tuolle
mustaveriselle, kiemailevalle pakanalle! Hitto soi: pikiinny sinä vaan
mustalaiseesi! Kas niin juuri! Nyt keskeytti Sanna Eschen tanssinsa ja
kolme herraa saarti hänet heti: kaksi poikamiestä, kolmas nainut, mutta
ei ainoaakaan oikeaa joukossa: näki, ettei Sanna välittänyt heistä tuon
vertaa! Hänen tuimistuneet, arat katseensa kohdistuivat vielä nurkkaan.
Mutta sielläkös nyt juttu juoksi, ja sielläkös mustia silmiä
välkyteltiin, ja nyt kätki viuhka heidät molemmat!

Sitä ei Sanna enää sietänyt! Hän väistyi varovasti jonkun askeleen
loitommalle ja kiersi seinäviertä pitkin, kopaisten isoäidin hametta
polvien kohdalta -- ja pääsi ovelle ja meni dieleen. Siellä hän istahti
hämärien toisen kerroksen portaitten yläpäähän ja etsi outojen
pukimiensa taskusta nenäliinaa, pyhkäistäkseen kyyneleen, joka kimalsi
hänen silmässään, mutta turhaan -- ja hänen täytyi turvautua
hansikkaasen.

Silloin lähti Klaus Baas paikaltansa ja meni portaille varmalla
päätöksellä: Niin totta kuin elän, nyt valloitan tuon armaan naisen! Ja
hän nousi jonkun askelen portaita ja lausui ylös katsoen sydämellisesti
ja rohkaisevasti: "Jumbo, näytäpä hampaitasi!"

Sanna katsoi kummissaan häntä, eikä tuntenut ensin muuten kuin
vanhasta, tutusta pilalauseesta. Ja ojensi sitten hänelle hämmästyneenä
kätensä ja virkkoi riemusta ratkeamaisillaan, kun edes joku muisti
häntä tuskassa: "Ah, tekö herra Baas! Kuinka hauskaa, että tulitte!"

Klaus Baas piti hänen kättänsä kädessään, koska Sanna ei vetänyt sitä
pois -- ja sanoi luonnollisesti ja itsestään selvänä: "Saanko olla
vähän aikaa seurassanne? Näin, että te olette pahoillanne, ja sitä en
siedä!"

Sanna antoi mielellään hänelle paikan vieressään ja silitti polviansa
ja järjesti helmojaan jalkainsa ympärille ja suoristihe ja katsoi häntä
uteliaasti sivusta, samalla hiukan hämillänsä. Klaus Baas istahti hänen
viereensä ja virkkoi rattoisasti: "Teidän täytyy todella näyttää tuolle
nurkassa olevalle hampaitanne, Sanna neiti. Niin kaunis, pulska tyttö
ei mitenkään saa alistua!"

Sanna hätkähti. "Se ei ole helppoa", hän suoraan tunnusti.

"Sen minä kyllä näin", sanoi Klaus Baas... "Ja se on kerrassa
käsittämätöntä... mutta minkäs teet? Ette voi häntä käännyttää tieltä,
jota hän haluaa itse kulkea, Sanna neiti."

Sanna katsoi saliin, iloisesti karkelevain ja pakisevain laumaan, ja
yhtäkkiä täyttyivät hänen silmänsä kyynelin. Mutta sitten hän nosti
päänsä pystyyn ja haki nenäliinansa, löysi sen ja pyyhkäisi silmiänsä
-- ja katsoi Klaus Baasiin ja lausui jalon päättävästi: "En tahdo
ajatella häntä enää... Eihän se toimita mitään... En kärsikään häntä
enää... Juttelen vähän teidän kanssanne. Haluatteko olla hiukan vielä
kanssani?"

"Kertokaa, mitä te nykyään teette?" sanoi Klaus Baas.

Silloin kohautti Sanna kauniita olkapäitänsä ja virkkoi lohduttomana,
mutta teeskennellen hilpeätä: "Mitäkö teen?... Kaksi vuotta sitten
suoritin opettajatutkinnon. Nyt olin vuoden Englannissa. Ja nyt alkaa
elämä entiseen tapaan: auttelen vähän pikku taloudessa, -- mutta mitäpä
siinä on auttamista? -- toimittelen asioita, pistäydyn joskus tuttujen
luona, soutelen kauniina iltoina Alsterilla, istuskelen ja ompelen
itselleni puseroa tai peittoa, ja mietin, miten käyttää pienen
kuukausrahani parhaiten. That's all![90] Saan kolmekymmentä markkaa
kuussa: siinä ei ole liikoja. Täytyy taas talvella näytellä
opettajatarta tai ottaa ainakin kotioppilaita, saadakseen hiukan
palkanlisää, ja se on hirmuista."

Klaus Baas sanoi: "Minä ajattelin juuri äsken, miten hienosti te
tanssissa..."

"Katselitteko te minua?" keskeytti Sanna.

"Koko ajan", vastasi Klaus Baas kursailematta. "Mitäs muuta sitten?
Aioin sanoa, että kun näin teidän tanssissa, niin hienona ja komeana,
niin -- muistatteko vielä, mikä pieni, soma tyttö olitte siellä Laura
tädin luona, maalaustunneilla? Kun minä lämmitin teille tuttipulloa."

"Ah Jumalani", päivitteli Sanna naurahtaen ja pudisti päätänsä, kuin
olisi puhuttu mistä vieraasta lapsi parasta. Sitten hän katsoi Klaus
Baasiin terävästi ja sanoi ärsyttävästi: "Näen mielessäni teidät siellä
pöydän ääressä, näin": ja hän heilutteli kättään kuin pensseleitä
huuhdellen.

Klaus Baas nauroi ja nyökkäsi päätänsä, ja ihastui yhä enemmän Sannaan.
"Ja sitten", hän jatkoi, "tapasimme sinä iltana, jolloin minä läksin
veljenne kanssa Intiaan. Te olitte niin suloinen valkeassa pikku
paidassanne. Minä vein teidät sylissäni... näin..."

"Voi raukkaa!" huudahti Sanna taas, kuin olisi kerrottu mistä
mustalaisten ryöstämästä lapsi rukasta. "Sellainen karitsa. Siihen
aikaan me usein kujeiltiin, -- veljeni oli sen meille opettanut, --
pokkuroimme joka taholle ja raapaisimme oikealla jalalla takakäteen ja
lausuimme juhlallisesti: Klaus Hinrich Baas!"

Klaus Baas nauroi, ja nyökkäsi taas päätänsä ja haaveksi yhä
valloitushaluisempana: Ai sinun ihania silmiäsi... Kuinka punainen,
täyteläinen on suusi, kuinka lujat hampaat... Sinut minun täytyy
saada!... "Ja sitten näimme toisemme", hän jatkoi, "kun palasin
Intiasta. Puhelimme teidän portailla, muistatteko? Ja te pyysitte
silloin, etten vain kertoisi tuosta paitulaisjutusta; sanoitte, että
hän suuttuisi silmittömästi."

"Ah Jumalani!" parahti Sanna kuin mustalaisten viemä olisi nyt löydetty
melkein paleltuneena ja puolialastomia maantien ravista. "Voi sitä
neljäntoista ikäistä tyttö parkaa!"

"Ensi kerranko rakastitte silloin?" kysyi Klaus Baas.

Sanna mietti tuokion. "En", hän vastasi. "Ensi kertaa rakastin jo kaksi
vuotta aikaisemmin. Silloin me asuttiin -- siksi että isä oli
sairaalloinen -- maalla Hammerissa ja laskettiin usein toisten lasten
kanssa luikua mäiltä. Siellä tietysti tuli tuon tuostakin pikku
kahakoita ja pojat pesivät meitä lumella. Ja siltä ajalta muistan, että
minä oikein toivoin usein erään pojan suuttuvan minuun ja tulevan
pesemään: jos joku muu tohti sitä tehdä, niin minä huusin kuin puukko
kurkussa, sillä se oli kauheaa. Mutta kun hän tuli, niin tuskinpa
liikahdinkaan." Ja Sanna kohotti olkapäitään ja lausui mietiskellen:
"Kai minä siis olin häneen rakastunut. Vai eikö niin?" Ja hän katsoi
kysyvästi Klaus Baasiin.

Klaus Baas nyökkäsi päätänsä. "Ja sitten, numero kaksi?"

"Niin", vastasi Sanna. "Mutta luulen, että se oli enemmän mahtailua ja
tyhjää teeskentelyä. Jokaisella ystävättärelläni oli näet ihailijansa
ja minä en tahtonut jäädä takapajulle. Hänellä oli näppy nenässä",
sanoi Sanna kursailematta.

Klaus Baas purskahti nauruun. "Entäs sitten? Antaa tulla lisää..."

Sanna vilkaisi nyt häntä jo hiukan epäluuloisesti: tarkoittikohan tuo
totta vai kujeiliko? Ja sanoi sitten: "Äitini on kirjoittanut melkein
joka kirjeessä teistä... että te teette niin hirveästi työtä ja olette
niin kovin totinen... ja onnettomasta avioliitostanne... Ja nyt en
voinut edes aavistaa, että te voisitte kuunnella tällaista joutavaa
lorua, ja voisitte olla niin häijy, ja yleensä niin inhimillinen."

Klaus Baas nyykäytti hänelle ystävällisesti päätänsä ja vastasi: "Häijy
pitääkin ihmisen olla! Muuten hän on väritön! Kertokaa nyt lisää. Aivan
kunniallisesti ja suoraan."

Sanna katseli häntä vielä epäröiden. Mutta kun Klaus Baas vaativasti
sanoi: "No, yks kaks: nyt!!" niin Sanna alkoi: "Niin... sitten minä
täytin kahdeksantoista vuotta... Ja silloin, se oli totta! Hän oli eräs
herra, niin, nimi... doesn't matter[91]... sanotaan vaikka tuo käsipuu.
Tapasin herra Käsipuuta usein seuroissa: me tytöt pidimme hänestä
kaikki ja liehuimme kaikki hänen ympärillään, ja monet haaveksivat
varmaan häntä miehekseen. Ja minä ajattelin, että hän tietysti
tarkoittaa minua ja ottaisi minut. Niin meni pari vuotta ja minä olin
jo kahdenkymmenen, ajattelin yhä: hän se on, ja nyt hän tulee! Mutta
yhtäkkiä hän meni kihloihin erään ystävättäreni kanssa. Minut
kutsuttiin häihin. Mutta minä menin jo etukäteen ja sanoin
ystävättärelle, että en voinut tulla: täytyi lähteä eräälle matkalle.
Hän arvasi kyllä, miten hullusti asiani olivat, ja itki tähteni. Mutta
minä nauroin. Mutta ulkona yksin minä itkin!... Nyt on heillä pikku
poika, näin sen äskettäin kadulla, hän jo kävelee, suloinen miehen
alku! Niin... se oli se herra Käsipuu, puoli tusinaa tyttöjä toivoi
tietääkseni häntä..."

Sanna katseli jäykästi tanssiviin ja hänen tiukasti sulettuja, kauniita
huuliansa väristi salainen tuska.

"Ja sitten?" kysyi Klaus Baas ystävällisesti ja varmasti.

"Sitten", jatkoi Sanna verkalleen, "viime talvena tuli Meksikosta
takaisin eräs kaukainen tuttu, liikemies hänkin. Sanottakoon nyt vaikka
tuo liista, herra Liista... Hän ei ollut paha mies: me vietimme useat
tunnit oikein hupaisesti yhdessä, punaviiniä edessä, ranskaa puhellen,
hän osasi sitä paremmin kuin minä. Mutta hän oli niin... mitenkä minä
nyt sanoisinkaan... sellainen huikelo, niin lattea: tosiaankin kuin
mikä pitkä ja ohut liista. Hän taipui aina toisten ajatuksiin ja
mielipiteihin. Ihmiset sanoivat hänestä: hän on harvinaisen hyvä mies.
Hyvä mies! Mutta mitä minä sellaisella miehellä? Ja olipa hän
itserakkaan typeräkin, huomatakseni. Hän luuli esimerkiksi, että
kahdenkolmatta vanha tyttö ei ole kokenut mitään: oli vain haaveillut
ja toivonut taivaasta ottajaa. Sellainen hupsu! Hän esimerkiksi ei
tiennyt, mitä altruismi on."

"En tiedä minäkään", tokaisi Klaus Baas kuivasti.

"Ettekö?" hämmästyi Sanna. "Kuinka se on mahdollista! Ettekö tekään
sitä tiedä?" Ja katsoi Klaus Baasia tutkivasti. "Mutta te olette aivan
erilainen kuin hän... Te olettekin lapsesta saakka saanut tehdä työtä
ja pestä aina pensseleitä... Luulen, että kun teillä olisi aikaa, teitä
viehättäisi juuri sellainen..."

Klaus Baas nauroi: "Jatkoa!"

"Niin... Hän teki minulle tarjouksia, mutta en voinut sietää häntä.
Minä en halunnut ylimalkaan enää nähdä häntä. Jätin hänet... Ja
sitten..." Nyt katseli Sanna alas tanssisaliin.

"Tuli hän", jatkoi Klaus Baas, "joka seisoo tuolla nurkassa pienen,
mustaverisen rouvan kanssa. Ja minusta tuntuu kuin hänen nimensä
pitäisi olla herra Ylikäytävä. Ja te astutte ylikäytävälle ja unohdatte
sen... Ja nyt, jos haluatte, mennäänkö tanssimaan yksi lancier? Niin
voimme, vanhat, hyvät tutut, mukavasti katsella toisiamme. Mutta teidän
täytyy murheesta huolimatta näyttää hilpeältä. Pyydän sitä ensiksi
itseni puolesta, sillä olen tehnyt teille tuttipullosta alkaen vain
hyvää. Ja toiseksi teidän itsenne, sillä en antaisi Ylikäytävän
ylvästellä!"

Sanna nousi ja oikoi pukuaan ja hengitti syvään ja katsoi ihmetellen
Klaus Baasia. "Mitä kummia voikaan tapahtua portailla levähtäessä", hän
sanoi. "Te oikein rohkaisitte minua!"

"Se on tietty se", vastasi Klaus Baas. "Se lankesi luonnostaan: vanha
tuttavuus on salavoima! Vyötäisillänne on hakaneula mennyt aivan
paikoiltaan... Tohdinko? Auttamista näkyy vain riittävän!!"

Sanna vastasi nauraen: "Ja Herra Jumala, mitä olen kanssanne jutellut!
Kuinka tulin niin tuttavalliseksi!"

"Mitäpä sitten!" sanoi Klaus Baas. "Mennään nyt vaan... ne alkavat jo!"

Tanssin jälkeen he vetäysivät taas hiukan sivummalle ja jäivät
seisomaan suuren vaatekaapin viereen. Silloin alkoi Sanna uteliaasti,
hiljaisella äänellä kysellä liikkeen pulmallisista päivistä vuosi
sitten, ja Klaus Baas kertoi minkä mitäkin. Sanna kuunteli ja tarkkasi
virkuin silmin hänen huuliansa ja hänen silmiänsä. Ja kun Klaus Baas
lopetti, niin hän antoi kätensä jäädä hänen kyynäskoukkuunsa kuin
ystävän; ja silloin kysäisi Klaus Baas ovelan onnellisena: "Onko minun
nyt jättäminen teidät?"

"Niin, jos tahdotte minusta päästä", vastasi Sanna luonnollisesti ja
viattomasti.

Silloin pudisti Klaus Baas nuhdellen päätänsä ja sanoi lämpimästi: "Sen
toki tiedätte, neiti Sanna, että olen teidän seurassanne mielelläni."

Sitten he pujottausivat vierasparven läpi ja tervehtivät tuttuja, ja
Sanna ei katsonut enää herra Ylikäytävää, joka istui yhä nurkassa,
puhellen pienen, tumman rouvan kanssa. Ja nyt hän esitti Klaus Baasin
vielä uudestaan eräälle nuorelle rouvalle, vanhalle ystävättärelle,
sanoilla: "Et tullut tietystikään äsken ajatelleeksi nimeä, Lene. Tämä
on nyt se herra Baas, sama, joka silloin oli Tuddin ja minun kanssa
Laura tädin luona, kun hän maalasi profeettoja. Ja sitten Intiassa
veljeni kanssa, ja tuli viime vuonna siihen kauheaan aikaan Arthurin
sijaiseksi liikkeesen. Hän se on."

Ystävätär naurahti ja vastasi: "Sen tiedän jo omista kertomuksistasi,
pöhkö parka! Sekä suullisista että kirjeistä! Niin, hän se on! Entäpä
sitten?"

"Entäpä sitten?" toisti Sanna arastellen, ja katseli totista
teeskentelevää ystäväänsä ja Klaus Baasin riemusta hohtavia silmiä, ja
hätääntyi: "Niin, entä sitten, hyvä Jumala?... Hän on nyt vaan hän...
ja" -- puna tummeni yhä hänen poskillaan -- "on niin rakastettava... Ja
sinun kanssasi en puhu kymmeneen vuoteen, nokkahauki!!"

Ja sitten he menivät toisten tuttujen luo ja erosivat vähäksi aikaa, ja
Klaus Baas tanssitti häntä vielä kerran.

"Kuinka te tanssitte hyvin!" huudahti Sanna.

"Se on suku-avu", vastasi Klaus Baas. "Ja kävin sitä paitsi
tanssiyliopiston Blankenesessa perämieskurssilaisten kanssa. Silloin
olin kahdenkolmatta. Siitä on nyt kymmenen vuotta."

Sanna katseli häntä tutkivasti ja sanoi: "Taisitte olla silloin koko
hulivili."

"Niinhän olette tekin, Sanna!" vastasi Klaus Baas. "Istuu niin
suruissaan äsken rapulla! Ja nyt nauraa niin että helähtelee!...
Naurakaas vielä: sitä kuulee mielikseen!"

Klaus Baas olisi halunnut saattaa hänet toisten Eschenien kanssa
kotiin, mutta kävikin niin, että Sanna jäi loppuyöksi taloon vieraaksi.

Seuraavana päivänä ajatteli Klaus Baas työn lomassa, kuinka hän ajaisi
kyllin ripeästi ja tarmokkaasti tuota niin hyvin alettua suurta asiaa.
Ja hän päätti konttoriajan loputtua lähteä heti Sannan äidin luo ja
kysyä hienosti, kuinka neiti eilisiltana oli viihtynyt.

Hämärissä hän kiiruhti Eschenin taloa kohti ja oli jo kadun toisella
puolla oven kohdalla, kun Sanna heilahti kotoaan ulos portaille:
hänellä oli yllä hieno, valkea pusero ja korkea, jäykkä kaulus sekä
sininen miesten kaulaliina ja kova hattu ja väljä vaippa. Hurmaavan
puhdas olento, pää hieman etukumarassa, suu hieman avoinna, käynti
jäykänlainen ja polvet ponnahtelevat, -- se tapa tuli Englannin
naisista.

Kiireissäänkin Sanna huomasi hänet ja seisattui yhtäkkiä niin että
helmat huiskahtivat ja antoi hänelle reippaan tuttavallisesti kättä, ja
tarkasteli hämärissä uteliaasti hänen kasvojaan, kirkkain, vilkkain
silmin -- ja löysi kai niissä kaiken saman, mikä oli eilen häntä
miellyttänyt, sillä hän kuunteli tyytyväisyyden lumousta loistaen Klaus
Baasia, joka kertoi aikoneensa käydä hänen luonaan. Ja hän nousi jo
hänen kanssaan pari porrasta kotiovelle, mutta sisäportaiden edessä hän
pysähtyi ja sanoi:

"Mutta sehän olisi tyhmää! Äidin luona on juuri pari tätiä!"

"Mutta minä tahdon jutella teidän kanssanne", sanoi Klaus Baas
itsepäisesti. "Emmekö voisi kävellä yhdessä hiukan?"

Sanna näytti arvelevalta. "Eihän se oikein, näin keskellä kaupunkia."

Silloin Klaus Baas, joka piteli yhä hänen kättänsä, puristi sitä ja
sanoi lyhyesti ja vaativasti: "Sanokaa sitten, milloin teidän tällä
viikolla sopii lähteä kävelylle... pitkälle, kauaksi aikaa, kahden
kesken?"

Sanna katsoi häneen ja lausui verkalleen ja arastellen: "Minnekä
sitten?"

"Minne vain tahdotte!"

Sanna rypisti ajatuksissaan tiukasti kulmiaan ja sanoi: "Voin huomenna
illan suussa lähteä eräälle vierailulle vaikka Hochkampiin."

Klaus Baas vastasi heti: "Tavataan siis huomenna kello seitsemän
asemalla ja mennään sitten johonkin puistoon! Eikö niin, neiti Sanna!"
Ja hän veti vaativasti hänen kättään puoleensa.

Sanna tunsi toisen kädestä ja silmistä, että väkivaltainen voima veti
Klaus Baasia hänen puoleensa. Ja hän koetti ylpeästi puolustautua, ja
hänen silmänsä loistivat suurina kalpeista kasvoista.

Silloin Klaus Baas näki, että Sanna rakasti häntä, ja mahtinsa tuntien
hän sanoi: "Te tulette, Sanna!"

Sanna seisoi suorana kuin patsas ja katsoi kalpeana häneen,
kuolonvakain silmin. Ja sitten hän yhtäkkiä ojensi kätensä ja puristi
Klaus Baasin kättä lujasti, kuin sanoakseen: Se on päätetty!... Ja
käännähti ja nousi verkalleen ylös portaita.

Klaus Baas meni vallan viistopäänä onnesta kotiinsa ja istahti pöydän
ääreen äitiään vastapäätä ja johteli häntä harhapoluille ja kerskahteli
tavalliseen tapaansa. Tuo ilkkuna vaikutti aina Antje Baasiin kuin
kalkkunaan punainen väri ja hän oli heti valmis heristämään
hiilipihtejä ja muistuttamaan St. Paulin päivästä ja surkeasta matkasta
kotipuoleen ja kuudesta pojan avioliittovuodesta; kaikki, mitä muut
Baasit ja hän olivat hullutelleet, äiti luetteli pojalle. Mutta nyt
pojan korskea into vain nousi äidin pilkatessa!

Huomisiltana, herkkänä, kauniina toukokuun iltana, odotti Sanna Eschen
jo sovitulla paikalla Klaus Baasia ja tervehti häntä hyvin totisesti,
mutta suuttumusta tai karttavaa ei hänen kasvoillaan enää huomannut. Ja
he juttelivat rauhallisesti kaikellaisista pikku asioista ja kävelivät
Elbelle päin.

Puistoon saavuttua ilta hämärtyi, ja heidän oli nyt mukavampi kävellä.
He poikkesivat kapeammalle sivupolulle, joka vei Elben rannikkoa
pitkin. Sattumalta kosketti Klaus Baas silloin Sannan käteen, ja nyt
hän otti neitoa kädestä eikä päästänyt sitä enää, joten he kävelivät
käsitysten. Edessä kattoivat suuret sadepilvet jokea ja himmensivät
laajalti veden kalvon. Joen takana häämötti maisema siniharmaassa,
pehmoisessa udussa, mutta alhaalta virrasta leyhyi heitä kasvoihin
heikko, kostea länsituuli. Jonkun aikaa astelivat he vaieten ja
lepuuttaen silmiään avarassa, kauniissa luonnossa; mutta sitten alkoi
Klaus Baas kertoa lyhyesti vanhemmistaan ja lapsuudestaan ja
nuoruudestaan sekä avioliitostansa ja sen purkaumisen syistä, ja
mainitsi lopulta myös Doris Rotermundin. Sanna kulki pää kumarassa ja
käsi Klaus Baasin kädessä. "En voi erehtyä enää niinkuin ensi kerralla
erehdyin", sanoi Klaus Baas, "sillä nyt tunnen itseni ja tunnen myöskin
erään naisen ja tiedän, että te olette minun toivoni mukainen. Mutta
sitä en tiedä, mitä te arvelette, Sanna."

Sanna tunnusti hiljaisella äänellä: "Se on kaunista tuo, ja suurta...
että kerrotte kaikesta noin rauhallisesti... ja luonnollisesti... Äiti
kirjoittikin kyllä minulle, että te olitte niin luonnollinen ja koruton
ihminen."

"Äitinne autteli siis minua suosioonne!" sanoi Klaus Baas.

"Tietysti", vastasi Sanna. "Syy on hänen!" -- ikäänkuin sanoakseen: Hän
se möi minut sadasta markasta.

Klaus Baas purskahti nauruun ja sanoi: "Se ei ole totta, Sanna Eschen!"
Ja hän pudisteli ja heilutteli hänen kättänsä, ja Sanna salli hänen
sillä leikitellä ja katseli viisaasti hymyillen eteensä.

"Mutta käykäämme taas asiaan", jatkoi Klaus Baas. "Saanko kysyä teiltä
erästä seikkaa?"

Sanna vastasi: "Kysykää."

Klaus Baas piteli nyt lujasti ja hellästi hänen kättänsä ja lausui
astellessaan: "Sinä kerroit siellä toissa päivänä portailla minulle
rakkaustarinoitasi, Sanna. Et ole ehkä kertonut minulle kaikkea...
Kuule, älä luule että minun kunnioitukseni ja rakkauteni sinua kohtaan
hiukkaakaan vähenisi, vaikka sanoisit nyt minulle, että olet jo
rakastanut intohimoisesti: sinä olet oma herrasi kuten joka ihminen.
Mutta minä kysyn ainoastaan ja pelkästään sinut täydellisesti
tunteakseni, ettei sinun tarvitse surraksesi ja ehkä tunnonvaivaksi
salata mitään. Mutta jos et tahdo sanoa, niin et toki millään muotoa
tarvitse."

Sanna vastasi nyt verkkaan ja epäröiden: "Yhdeksäntoista vuotiaana minä
olin Lenen häissä, hänen, johon tutustuitte toissa iltana. Vieraiden
joukossa oli muun muassa eräs nainut mies, Lenen sukua, oli matkustanut
ilman vaimoansa tänne Chilestä. Hän tanssi monta kertaa minun kanssani
ja oli niin iloinen ja varma ja hyvä, ja minä olin sinä iltana niin
elämänhaluinen. Minä pidin hänestä kovasti! Ja kun me sitten menimme
yhdessä eteiseen, talon toiseen päähän, noutamaan eräälle rouvalle
saalia, niin hän yhtäkkiä syleili minua ja suuteli... pitkän aikaa.
Minä olin kauhean sekaisin ja tiesin tuskin, mitä minulle tapahtui....
mutta se oli ihanaa. Muun kaiken kerroin jo siellä portailla."

Klaus Baas silitteli nyt Sannan kättä ja virkkoi: "Sanopas sitten,
kuinka oli mahdollista että sinä toissapäivänä, yhden ainoan illan
kuluessa, vieroituit hänestä, jota rakastit niin, ja kiinnyit minuun?"

Sanna katseli eteensä ikäänkuin sanoja hapuillen ja vastasi
harkitsevasti ja selvästi: "Sitä olen ihmetellyt itsekin ja ajatellut
paljon. Minä en ole sellainen, että rakastan vain yhtä ainoaa miestä,
minä rakastan useampia, kaikkia, joilla on eräät, minua miellyttävät
ominaisuudet. Hänen tulee olla jollakin tavoin luja ja varma ja samalla
ikäänkuin vähäsanainen ja selväpiirteinen, ja samalla hänessä täytyy
olla jotain kunniotettavaa ja ylimielistä... tietysti mies myöskin
ulkomuodolta: siedettävän kaunis ja mieluimmin vaaleaverikkö. Aina kun
tapaan sellaisen miehen -- ja niitä on paljon sellaisia -- ja puhelen
hänen kanssaan ja tunnen hänen juuri sellaiseksi, niin voin mieltyä.
Olen eläessäni kohdannut jo kolmeenkymmeneen mieheen, joille olisin
voinut mennä vaimoksi, vaikka heti paikalla. Mutta useimmat olivat
niistä jo naineita tai kihloissa, ja toiset eivät huolineet minusta
tahi eivät tavanneet muuta kuin yhden kerran... Sellainen olen minä,
enkä sille mitään voi. Mutta luulen, että kaikki oikeat tytöt ovatkin
sellaisia, kaikki, joissa on jotakin tervettä, leveää."

"Leveää?" toisti Klaus Baas. "Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Oh", sanoi Sanna ja vaikeni. Ja sitten hän vastasi hämillänsä,
hennosti olkapäätään ja käsivarttaan silitellen: "Jotain sellaista
luonnollista, ihmisellistä... olemmehan kuitenkin kaikitenkin lihaa ja
verta... Minä en tavannut vuoden pitkään Englannissa tuskin miestä...
Ja nyt tulen kotiin ja menen noihin iltakekkereihin ja tiedän, että
siellä on hän, jota olin koko vuoden ajatellut, ja kuvittelen
mielessäni, että hän ihastuu tapaamisesta kuin minä, ja tanssittaa
minua paljon ja ehkäpä suuteleekin. Mutta sen sijaan hän suorastaan
käänsi minulle selkänsä ja päälle päätteeksi meni silmäini edessä
toisen luo. Ja sitten tulitte te ja olitte niin hauska ja hyvä, ja
tiesinhän sitä paitsi paljon teistä, pelkkää hyvää... ja mitä olitte
tehnyt meidän tähtemme. Ja te tanssitte hyvin!"

Sanna tahtoi heittää häneen kujeilevan silmäyksen, mutta hänen
totisista silmistään hohti rakkaus. Hän loi ne heti maahan ja siveli
toisella kädellään otsaansa ja ohimoita ja sanoi hiljaa: "Ja kun joku
silloin on minulle hyvä, niin tunteeni paisuu paisumistaan... ja
minä... minä en näe, en ajattele enää mitään muuta kuin häntä."

Sannan käsi lepäsi äskeistä lämpöisempänä Klaus Baasin kädessä. Ja mies
puristi sitä ja sanoi: "Sinä olet jo kauan kaivannut miestä ja lasta?"

Sanna vastasi: "Kahdeksantoistavuotiaaksi minä en tiennyt sellaisesta
juuri mitään. Se oli vain tuollaista ylimalkaista tunnetta... noin...
nähdä... tanssia jonkun kanssa... saada häneltä tervehdys kadulla... ja
kuulla hänen suustaan viisaan sanasen... Ja hän korkeintaan kerran
suutelisi. Mutta sitten kun hän niissä häissä minua suuteli... ja olisi
se kai muutenkin tullut... niin olen kaivannut sellaista. Ja kun
silloin illalla asetuin vuoteeseni, ja ajattelin mitä oikein haluaisin
ja toivoisin: uuttaa viuhkaa ja kävelypukua -- tummansinistä tailor
madea,[92] napit mustat, -- ja kaapin, jossa olisi korkea peili, niin
että voisi nähdä siitä itsensä kokonaan ennen kaupungille lähtöä...
Mutta viimeinen halu ennen nukkumista oli kuitenkin: miehekäs ja hyvä
mies."

"Ja mitä ajattelit eilisiltana vuoteessasi?" kysyi Klaus Baas. "Kun
minä niin huimalla päällä puhelin sinulle siellä eteisessä?"

Sanna vilkaisi häneen, ja katseli sitten jäykästi eteensä ja naurahti
hiljalleen: "Ajattelin: kas niin, sinä pilkkasit häntä aina! Kutti
kutti: nyt joudut hänen vaimokseen!"

Klaus Baas huomasi hämärässä, että hänen kauluksensa oli hieman nurin,
ja hän oikaisi sen ja jätti kätensä hänen olalleen. "Tutkinto ei ole
vielä loppunut", hän sanoi.

Sanna näytti vastahakoisesti sietävän hänen hyväilyään ja katseli
nyrpeästi kaukaisiin merkkituliin ja kysyi: "Mitä vielä?"

"Niin", sanoi Klaus Baas, "siihen vanhaan kysymykseen on vielä
vastattava: Mikä on uskontosi?"

Sanna nykäytti olkapäitään ja vastasi: "Niistä asioista välitän viis.
Eihän kukaan kuitenkaan tiedä, mikä niissä on totta. Minulle tuli
tavaksi lukea joka ilta isämeitä ja sen luen vieläkin, silloin tulee
mieleen kauniita ja hyviä ja rauhallisia ajatuksia. Muuta en tiedä
sanoa."

"Enkä minäkään!" sanoi Klaus Baas. "Se on kai surullista, mutta niin se
on."

He kulkivat nyt jonkun aikaa vaieten rinnakkain ja katselivat kauas
hämärän utuisiin maisemiin, -- ihmislapset, joilta oli mennyt vanha
usko yhteen ikuisen ilmestykseen ja jotka odottavat arastellen ja
pelokkaasti toista, uutta -- sillä olivatpa heidänkin elämänsä rajoina
syntymä ja kuolema, kutsujina hyvä ja paha.

Sitten sanoi Klaus Baas: "Ja on se vieläkin yksi kysymys. Minulla on
äiti ja sisaruksia. He ovat sangen yksinkertaista väkeä: ovat eläneet
ihan toisissa oloissa ja ympäristössä kuin te, Sanna Eschen. En odota
enkä edes toivo, että te juuri seurustelisitte heidän kanssansa, sillä
te menette naimisiin minun, ei omaisteni kanssa. Mutta vaimoni täytyisi
olla ystävällinen äidilleni, jos hän joskus -- usein se ei tule
tapahtumaankaan -- astuu kotimme kynnyksen yli. Hän on ansainnut sen
minun ja koko poikueen äitinä."

Sanna vilkaisi häneen ja sanoi jyrkänlaisesti: "Siitä ei teidän
tarvitse minulle huomauttaa. Jos ehkä olen ylpeä, olen hupsuille ja
narreille; luonnollisille ihmisille olen luonnollinen."

He olivat joutuneet vähitellen puiston alapäähän ja tulivat kapeille,
puisille portaille, jotka veivät Elben rannalle. Klaus Baas veti
silloin Sannan lähemmäksi itseänsä ja kysyi: "Mennäänkö alas tästä ja
kävellään vielä jonkun matkaa rantaa pitkin?"

Sannan kasvoille ja asentoon tuli heti sama jäykkyys kuin eilen
huomatessaan Klaus Baasin aikovan suudella häntä; ja hän seisoi nyt
liikahtamatta ja epäröi. Mutta samassa hän näki sivullaan pensaan
juuressa jotakin tummaa, ja kun hän kumartui, oli siinä noin
viisivuotias pikku tyttö polvillansa, kissanpoika vieressä. Hyvästä
tekosyystä ihastuen Sanna rupesi heti ripeästi polvillensa ja kysyi:
"Mitäs ne pikkuiset tässä tekevät?"

Tyttö vastasi vähän peläten: "Mirri karkasi joen rantaan ja minä kävin
sen sieltä hakemassa. Toin sen juuri tänne, ja väsyimme kumpikin."

Sanna hyväili nyt uupuneita toveruksia, ja kehui heitä yhtä sieviksi ja
hienoiksi molempia, ja sitten hänen täytyi nousta. Hän oikaisihe
suoraksi, ja tuli siinä koettaneeksi pitsikaulustansa oliko se
kunnossa.

Klaus Baas sanoi: "Mikä on... saanko auttaa?" Eikä välittänyt hänen
jäykkyydestään, vaan pyrki kursailematta kaulukseen käsiksi, ja hän
tunsi sormissaan hänen yhden hiussuortuvansa, joka oli kummallisia
teitä itsepäisesti joutunut kaulan kohdalle rinnan puolelle ja hohti
kellertävänä pitsiä vasten. Klaus Baas selvitti sen huolellisesti ja
veti sen esiin. Siinäkös oli pituutta, sitä kesti vetää hyvän aikaa.

Sanna tuli aivan punaiseksi, yhä punaisemmaksi, ja katsoi hänen
ohitseen --. "Ei, hyvänen aika!" hän huudahti viimein ja polki
vihoissaan jalkaansa, "mihin tuttavallisuuksiin joutuu heti teidän
kanssanne!"

"Pahoittelen suuresti sitä!" tokaisi Klaus Baas naurussa suin.

"Pahoittelette?" toisti Sanna ja katsoi häneen hyvin totisena.

"No tulkaa, nyt mennään alas."

"I will not!"[93] tiuskahti Sanna.

Mutta Klaus Baas ei ollut millänsäkään, vaan käänsi hänet olkapäistä ja
he astelivat yhdessä kapeita, hämäriä pikku portaita alas.

Matkalla tuli sakeain pensaiden kohdalla aivan pimeä, joten Sanna
virkkoi: "Tiedättekö varmaan, että nyt on luoteen aika; muuten ei
siellä alhaalla voi kävellä."

"Tokihan sen tiennen", vastasi Klaus Baas.

"Miten niin tokihan?" kysyi Sanna kääntyen häneen päin.

Klaus Baas huomasi jo äänestä ja Sannan päänasennosta, että hän tuli
sangen väkinäisesti mukaan, ja hän nauraa helähytti iloisesti ja
kuletti hänet alas, käsi hänen kaulallaan, sekä vastasi hellän
huolettomasti: "Siksi, että päätin jo kotona suudella sinua oikein
kelpo lailla rannalla. Siellä ylhäällähän se ei käy päinsä ihmisten
tähden."

Sanna ei vastannut, vaan kulki alttiisti hänen kainalossaan.

Kun he tulivat pensaiden pimeästä varjosta alas valoisammalle ja
rannalle, jossa on laskuveden aikaan jyrkän puistopengermän ja vierivän
virran välissä mukava, hietainen kävelytie, siellä täällä vain joku
piilipuun runko tai harvaa kaislaa, niin Klaus Baas suuteli Sannan
käsiä ja suuta. Sanna seisoi hiukan jäykkänä hänen edessään ja katsoi
Klaus Baasia, joka piti häntä käsistä, kasvot kalpeina ja silmät syvän
totisina, kuin mitä vihamiestä. Silloin Klaus Baas laski hänen kätensä
vapaiksi ja pani kätensä hänen ohimoilleen ja sanoi vakavasti: "Nyt
sinä saat ja voit käyttää käsivarsiasi siihen, jota varten ne ovat
luodutkin, Sanna!"

Sanna ei oikein kuullut häntä, sillä höyrylaiva kulki juuri viheltäen
ohitse ja aallot hyrskähtivät kovemmin heidän vieressään; myös tuuli
vinkui avorannalla kovemmin. "Onko nyt tutkinto sitten lopussa?" kysyi
Sanna.

"On, jos nyt teet mitä tahdon ja sanot minua sinuksi."

Sanna katsoi taas häntä totisin silmin, katsoi hänen tukkaansa,
silmiään, suutaan, aivan kuin lopullisen tarkastuksen tehden. Sitten
hän sanoi verkalleen ja suloisesti henkeään vetäen: "Sinä... sinun
ylpeä suusi!"... ja kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

       *       *       *       *       *

Pari kolme kuukautta sen jälkeen Klaus Baas latoi hääpäivän aattona
rouva Eschenin kanssa Sannan neitsytkammiossa laatikkoon morsiamensa
pientä kirjastoa, joka oli vielä samana iltana lähetettävä
Blankeneseen, nuoren parin uuteen asuntoon. Rouva Eschen oli päivän
touhusta uupunut ja istahti vähän levähtämään -- ja kun Klaus Baas
katsahti sivumennen häneen, niin hän näki, että hänellä oli vedet
silmissä.

Hän kysyi, oliko raskasta luopua Sannasta?

Rouva Eschen pudisti päätänsä ja sanoi: "Kuinka sinä sellaista luulet!
Minä kirjoitin jo Englantiin hänelle usein sinusta, koska tahdoin, että
hänen on ajateltava sinusta hyvää ennenkuin tulee kotiin ja näkee sinut
omin silmin. Tahdoin saada sinut liikkeen tueksi, ja Sannan ja omaksi
turvakseni. Ne kolme tarvitsevat lujaa miehen kättä. Mutta minä itken
vain sitä, että hän menee nyt naimisiin ja saa lapsia ja saa pitää
niitä sylissään ja rinnoillaan. Se kaikki on mennyttä minulta."

Klaus Baas latoi vaieten kirjoja ja hän ajatteli entistä
kihlautumistaan, jolloin äiti myöskin itki, mutta sentähden, että sääli
kadottamaansa lasta. Ja hän lausui: "Sinä olet ollut oikea nainen,
anoppi, ja olet vieläkin. Ja Sanna on aivan sinun laisesi: siitä olen
sanomattoman onnellinen!... Sinä tulet usein meille näkemään Sannaa ja
lapsia."

Samassa tuli Sanna sisään ja äiti kiiruhti pois.

"Mitä äiti itki?" kysyi Sanna huolissaan.

Klaus Baas selitti: "Hän suree, kun sinä nyt pääset vaimoksi ja saat
pitää lapsia sylissäsi, mikä häneltä on mennyttä."

Silloin Sanna painautui jäykästi hänen kainaloonsa ja sanoi: "Sinä
ihmettelet minua nyt... Kas, sellainen äiti minulla on! Minä voin
ymmärtää sen hyvin, ja... usko pois, sillä tavalla käy vielä
minullekin!" Sitten hän suoristi hiukan vartaloansa ja kietoi molemmat
kätensä Klaus Baasin ympärille ja sanoi hänelle oikealla suoralla
Hampurin tavalla, katsoen häntä iloisesti silmiin: "Mutta onpa hyvä,
että nyt päästiin näin pitkälle!"



XXIII.


Liike kohosi kukoistukseen. Se oli niitä aikoja, jolloin yhdistyneen
kansakunnan voima leveni kuin oivan puun oksat, joka on huonosta
varjopaikasta siirretty aurinkoiselle rinteelle, hyvään multaan. Nuorta
liikemiestä virtasi Hampurista kaikkeen maailmaan, Englantiin, Kiinaan
ja Etelä-Amerikkaan, tarjoten tuotteita ja toimittaen kotimaahan yhä
uusia ja uusia tehtäviä. Näiden vaatimusten rohkaisemana pikku
tehtailija perusti työpajan toisensa viereen, rakensi ahjon ahjon
jälkeen ja pystytti kangaspuita kiireen kaupalla; ja lakeuksien liika
väestö -- ja valitettavasti enemmänkin kuin liika -- riensi noihin
laajennettuihin tehtaihin, lähtemättä enää valtameren toiselle puolle.
Siihen aikaan juuri Holsteinin, Hannoverin ja Mecklenburgin asukkaat,
jotka ennen vuosikymmeniä olivat sadoin tuhansin siirtyneet Amerikkaan,
kiiruhtivat nyt Hampuriin ja muuttivat vanhaa isoa kaupunkia ympäröivät
puutarhat ja niityt ja vehnäpellot valtaviksi katuverkoiksi. Se oli
aikaa, jolloin matruusit, purjehdittuaan jonkun vuoden suurilla
purjelaivoilla Etelämerellä ja palatessaan Sydneystä ja Amerikan
länsirannalta, olivat vähällä eksyä kotikaupungin uusien
satamalammikkojen ja laiturien sokkeloissa. Jolloin merentakaisissa
liikkeissä palvelevat virkailijat, kun vuosikymmenien päästä palasivat
siirtolasta kotimaahan, liikkeensä emäkaupunkia näkemään ja nauttimaan
kerta vielä Saksan iloisesta elämästä, vallan ällistyivät ihanaa
Alsteria kiertäessään ja nähdessään sen ympärille kohonneet
suuremmoiset rakennukset ja Jungfernstiegillä juhla-aattoina vierivät
mahdottomat ihmisvirrat.

Reipas mies, Klaus Baas, toi uutta yritteliäisyyttä ja uusia
suunnitelmia H.C. Eschenin jo hieman veltosti ja epävarmasti johdettuun
liikkeesen, jonka osakkaaksi hän oli päässyt. Hänen voimakkaat
aistihalunsa oli nyt terve, hellä vaimo tyydyttänyt; hän oli vanhaa
talonpoikaissukua, jonka parhaita avuja olivat aina olleet suuri
työhalu ja luotettavuus: samasta lähteestä oli hän saanut myös hyvät
oveluuden lahjat. Ja sitä paitsi hän himoitsi nyt tuimaa ponnistusta,
kuin hyvä hevonen, joka on kaiken talvea saanut seista toimetonna
tallissansa.

Muudan entinen kelpo tuttu pyysi Klaus Baasilta suositusta päästäkseen
johonkin suureen kauppahuoneesen, jolla oli konttori Itä-Aasiassa. Mies
oli Lybeckistä kotoisin ja erään vanhan kauppahuoneen tuleva perijä,
mutta hänen isänsä konttori, joka oli jo pari sataa vuotta välittänyt
liikettä Riikaan ja Pietariin, tuntui hänestä liian ahtaalta. Hänpä
tahtoi levittää ikivanhan Hansan maineen kauas Kiinan keltaiselle
merelle, -- niin paljon oli maailma entisestään laajentunut, -- ja
siirtyä Shanghaihin, yrittää siellä ammattia itsenäisesti. Heti tämän
pyynnön kuultuansa alkoi Klaus Baas houkutella lankoaan, saaden hänet
viimein taipumaan siihen, että heidän liikkeensä perusti haaraosaston
Shanghaihin ja sen hoitajaksi otettiin tuo Lybeckin nuorukainen. Klaus
Baas hankki tarvittavan pääoman ja yritystä ajettiin tarmolla ja
toimella. Nuori lybeckiläinen oli pystyvä ja kunnianhimoinen mies, ja
kun hänen tukenansa oli vielä vahva pääoma ja Klaus Baasin suuri
kokemus, niin hän työskenteli oivalla menestyksellä. Siihen aikaan
alkoi Sisä-Kiina juuri tarvita melkein kaikellaisia kultuurituotteita,
ja niinpä nyt H.C. Eschenin konttorin näytehuone oli täynnä moninaisia
kiinalaisille valmistettuja kutomo- ja metalliteollisuuden uutuuksia ja
kemikalioita ja väriaineksia, niin ettei olisi luullut olevansa
Hampurissa, vaan jossakin Jangtsen storessa. Ja pian paisui Shanghain
haaraosasto aivan yhtä merkittäväksi kuin päähuonekin.

Usein harmitti Klaus Baasia langon huono yritteliäisyys ja vielä
useammin hänen velttoutensa: hän lähti näet tuon tuostakin konttorista
liian aikaisin tai ei siellä käynytkään. Lanko oli silloin ottanut
haluttomasti ja vastenmielisesti tämän uuden ja valppaan miehen
liikkeesen osakkaaksi; mutta kun hän nyt näki hänen istuvan aina
kirjoituspöydän ääressä ja hoitavan hänen asioitansa, niin hän löi itse
työnsä leikiksi, ollen huikenteleva luonteeltansa. Hänellä oli
suurkaupunkilaisen tavallinen taipumus: kuitata pilalla, joko
sattuvalla tai kömpelöllä, sekä roskaisilla sutkauksilla kaikki
kuulemansa ja näkemänsä tapaukset, koskivat ne sitten kauppaa,
politiikkaa tai ihmisiä, urheilua tai taidetta. Ja siitä johtui, ettei
hän jaksanut syventyä tutkimaan mitään asiaa perinpohjin, oli se miten
vakava tahansa. Hän oli innostunut kaikista taiteista, etenkin
maalauksesta ja pronssiveistoksista, jos ne nimittäin olivat Parisista
kotoisin. Sinne hän matkustikin vaimoineen joka vuosi ja vietti siellä
monet viikot pintapuolisissa taiteen tutkimuksissa ja suunsoitossa.
Mutta oikeana tarkoituksena oli nautiskella hienon kultuurin humusta ja
ylellisyydestä -- ja siellä kelpasi rouvan komeilla elegantimmissa
puvuissa kuin kelpo hampurilaisen kauppiaan vaimon sopii käyttää.

Klaus Baas oli yhä kiinni talonpoikaisessa maaperässä ja hän ositteli
elämänsä, niinkuin kaikki suurpiirteiset ja lujat luonteet, kolmeen,
neljään suureen tehtävään: oma liike, perhe, matka straiteille, kuolema
-- tai jotenkin siihen tapaan. Ja hän piti, yksipuolisesti kyllä,
kaikkea taiteen taituroimista ja matkustelemista joutavana lapsetteluna
ja laiskoitteluna -- ja kun työ tarvitsi, suorastaan kelvottomuutena.
Hän ilmaisi langolle huolensa: luotto, jota kasvava liike vaati, oli
supistuvaan sukuomaisuuteen nähden vielä aivan liian suuri, joten
tukalain olojen sattuessa voitaisiin helposti taas joutua äsken
vältettyyn vaaraan. Ja hän kehoitti häntä säästäväisyyteen taloudessa
ja lisäämään sillä tavoin omaisuuttaan, niinkuin hän itsekin oli tehnyt
ja teki paraikaa. Mutta lanko vakuutti toiminimen luoton olevan
tyydyttävästi vakiintuneen -- ja että suvun vanha arvo vaati ulkonaista
komeutta. Kuitenkaan ei hän tahtonut olla neuvoa onkeensa ottamatta;
mutta hän itse ja etenkin hänen vaimonsa pitivät kyllä huolen siitä,
ettei entinen levoton ja tuhlaava elämäntapa parantunut.

Klaus Baas asui Sannan kanssa pienessä talossa Blankenesen rinteellä.
Heillä oli matalanlaisista ikkunoistaan näköalana kappale Elbeäkin,
joka kimalsi pienen kukkatarhan takaa ja vanhan latvaleikon lehmuksen
vieritse. Heillä oli seurapiiriä sangen vähän: Klaus Baas oli
jäykänlainen ja kuivakiskoinen kuin ainakin mies, joka on kohonnut
halvasta kodista ja saanut niukemman koulusivistyksen kuin ympäristö;
joskus hän lausui tuttavain kesken hieman moukkamaisia ja kolkkojakin
mielipiteitä, joita Sanna "sanoi Heisterbergin puheiksi." Jonkun kerran
he kävivät sen ijäkkään parin luona, jonka dielessä he olivat toisensa
tavanneet; ja siellä he taas tulivat erään nuoren avioparin ystäviksi,
joita viehätti Klaus Baasin suorasukaisuus ja välistä esiin murtautuva
hiomaton voima ja hänen vaimonsa raikkaus ja hienous, vaikka he itse
olivatkin vanhaa, korkeaa sukua. Muuten oli Sannan seuralaisena hänen
äitinsä ja Klaus Baasin hänen liikeystävänsä.

Sanna iloitsi suuresti avioelämän uutuuksista ja hyöri hyvin tottuneena
talousaskareissa ja toimiskeli varmana ja ajattelevaisena ja
tyytyväisenä pienessä kodissa. Hän oli ensin ivaillut miestään: kuinka
viihtyy niin mahtaileva ja komeaniminen mies sellaisessa vähäpätöisessä
kodissa ja vaatii vaimoansa tyytymään niin vähiin ja yksinkertaisiin
huonekaluihin kuin he ostivat? Ja Sanna suuttuikin, kun Klaus Baas ei
ollut milläänkään, kun hän kertoi, miten paljon mukavampaa niillä ja
niillä oli, tai kun Klaus Baas tuomitsi niin monet elämän pyyteet
kerrassa turhiksi tai lapsellisiksi ja puhui joskus tylysti ja
halveksivasti hänen veljestäänkin -- ja ei ymmärtänyt yhtään
Eberhard-enoa. Mutta kun Klaus Baas silloin selitti hänelle uudestaan,
että liikkeen asema ei ole vielä läheskään vaaraton ja että heidän oli
säästettävä lisätäkseen liikepääomaa ja koottava omaisuutta vanhuuden
ja lasten varalle, niin Sannassa voitti jälleen oikea hampurilainen
yritteliäisyys ja sitkeys, sen paraiden sukujen ominaisuudet, ja hän
säästi minkä paikat kesti: ompeli itse puseronsa ja hameensa ja odotti
suurten liikkeiden loppuunmyyntejä, harkitsi palvelijansa kanssa
totisesti talousasioista ja näytti olevansa sangen älykäs ihminen, joka
tiesi vetää miehensä kanssa yhtä köyttä.

Seurahyörinässä ei heillä ollutkaan paljon tekemistä, kun Sanna piankin
tuli raskaaksi. Hän kesti tämän tilansa mielellään ja hauskasti, --
"hyvän tarkoituksen vuoksi", hän sanoi.

Kun Klaus Baas kerran vähän ennen lapsen syntymistä tuli kotiin, näki
hän Sannan istuvan sohvan kulmassa tyynyjen välissä niinkuin ennen
Doris Rotermundin -- jotain kirjaa lukien. Sanna ojensi hänelle kätensä
luomatta silmiään kirjasta ja sanomatta mitään. Silloin väänsi Klaus
Baas tapansa mukaan kovasti hänen kättänsä, nähdäkseen hänen olkapäänsä
kauniit liikkeet, mutta Sanna sanoi nyt totisesti: "Älä häiritse,
Klaus, minä luen Shakespearen kuningasdraamoja."

Klaus Baas hämmästyi, ja istahti hänen viereensä ja tempasi kirjan pois
ja vakuutti merkitsevänsä enemmän kuin Shakespeare, ja kietoi kätensä
vaimon vyötärölle ja kysyi: "Mikä sinut yhtäkkiä Shakespeareen?"

Sanna oikaisi selkäänsä ja pani kätensä hänen kaulaansa ja vastasi:
"Minua peloittaa sittenkin joskus niin... luen rohkaistakseni itseäni."

"Kuningasdraamoilla?"

"Niin", vastasi Sanna. "Niissä on sellaista suuremmoista ja
kauhistavaa, niin että itsekin tulee suureksi ja valtavaksi, eikä enää
sitten peloita."

Klaus Baas ihmetteli ja mietti mielessään: Minkähän Holsteinin muijan
päähän pistäisi viljellä Shakespearen draamoja rohkaistakseen itseään
synnytyksessä! Mutta hän kiitteli Sannaansa ja lisäsi: "No sitten saat
oppia ne vaikka ulkoa; sillä seitsentä lasta vähemmällä et pääse."

"Minä tahdon kuusi", vastasi Sanna, "en enempää."

Lapsi, tuo hartaasti odotettu ja rakkaudella kannettu, syntyi
verrattain huokeasti ja vaarattomasti ja sitä kasvatettiin hyvin
huolellisesti ja ilolla! Sanna sanoi, että lapset ovat "niin suloisia",
"niin hurmaavia." Ne olivat "sokerin muruja", ne olivat "fiksuja", --
ladellen kaikki tyttö- ja jatko-opistoajan lemmittelysanat. Ja koska
hän piti niin suuresti lapsista, niin hän luetteli usein: "Ensin Klaus
Baas, sitten Shakespeare, sitten... Ei mutta Klaus, pikku lapset ovat
sentään niin suloisia!" Ja kuningasdraamat luettiin kolmeen kertaan
neljän vuoden kuluessa, joten Sanna ei ehtinyt paljon seuroihin!

Ja kun hän joskus tuli joko äidin luo tai lankolaan Harvestehudeen
taikka jonkun muun sukulaisen perheessä käymään, niin hän torui sitten
jälestä Klaus Baasia: ettei hän ollut puhunut juuri mitään tahi oli
ollut niin hiljainen tai kylmä ja arvosteleva, taikka puhutellut muita
herroja liian itsetietoisesti ja yläkantaan. Mutta silloin katsoi Klaus
Baas Sannaa hieman kummastuen ja samalla aivan kylmästi, ja myönsi
hänen olevan aivan oikeassa, ikäänkuin ivaillakseen: pyh, noita sinun
herrojasi! Ja hän piti asiaa turhanpäiväisyytenä. Siitä suuttui Sanna
luonnollisesti yhä enemmän, sillä hän oli muodon ihminen ja tiesi miten
piti käyttäytyä. Onkohan muuten siinä suhteessa vanhan hampurilaisen
kauppiassuvun voittanutta? He tuntevat maailman, he tietävät hienot
muodot.

Kerran syntyi tästä asiasta heidän kesken oikein kiivas sanasota. He
olivat tulleet juuri kylältä erään serkun luota, joka asui kaupungin
ulkopuolella Winterhudessa, minne siihen aikaan paraikaa rakennettiin
yhä uusia taloja. Klaus Baas ei ollut tälläkään kertaa esiintynyt
oikein kuin piti, ja hän kyseli nyt Sannalta rauhallisesti ja ikäänkuin
lautasella tarjoten: "Pitääkö minun sitten olla sellainen kuin sinun
serkkusi?... Tai sellainen kuin veljesi?... Olisitko silloin
onnellisempi? Vai enkö ole hoitanut asioitani kelvollisesti, vaikken
ole surrut teattereista ja pronssipatsaista ja seuraeleganssista? Tahi
ehkä olen ennen kihlausta näytellyt sinulle itseäni maailmanmiehenä ja
seurasankarina ja siis petkuttanut sinua? Vai sanoinko silloin, että
minä olen kauppias ja valmistan sinulle turvallisen ja sievän kodin ja
pidän hyvän huolen sinusta ja sinun lapsistasi? Kuinka oli? Muuten,
mitä minuun tulee: sinä kelpaat minulle sellaisenaan. Oikean vaimon
tulee olla aistillinen ja siisti ja hyvä. Ja sitä sinä olet. Mutta
joskus sinulla on tuittupuuskia ja sinä karkaat käsin minun elämän
ohjaksiini. Eikö ne ole kunnossa? Vai kuskaanko naurettavasti? Oletko
nähnyt kenen kuskille nauravan? Minä olen tehnyt sen horjumattoman ja
suuren päätöksen, että pysyn nahkassani! Pysy sinäkin vain hienossa,
valkeassa hipiässäsi, Sanna Eschen! Ja sillä hyvä! Mene nyt makaamaan,
ja häpeä!"

Sanna nojaili jäykkänä makuuhuoneen ovenpieleen ja kuunteli
hievahtamatta ja sanaakaan vastaamatta puolisoaan ja katsoi häneen
sangen totisena ja silmät suurina. Ja kun Klaus Baas vaikeni, niin
Sanna seisoi vielä hyvän aikaa ja tähysteli häntä yhä sillä tapaa.
Sitten katsoi Klaus Baas häneen kummastellen, ja Sanna kääntyi ja meni
makuuhuoneesen.

Klaus Baas kuuli, kuinka hän meni vuoteesen -- ja sitten ei
hiiskahdusta. Silloin hänkin meni sisään ja asettui levolle.

Vähän ajan päästä vaimolle tuli ikävä: nainen tahtoo aina alistua,
mutta ei lyötynä, vaan voittajana. Ja siksi hän nyt kohotti varovasti
päätänsä ja nojasi sitä käteensä, ja jonkun aikaa sillä tavoin hiljaa
lojuttuansa hän kysyi varovasti: "Klaus Baas?" Ja odotti henkeään
pidättäen.

Kun Klaus Baas ei ollut tietääkseenkään, niin Sanna tohti jatkaa, ja
mies kuuli vaimon sanovan hiukan epäröivästi: "Minä olen joutunut
moukalle?" Ja taas Sanna odotti.

Klaus Baas ei ollut millänsäkään, ja silloin Sanna sanoi: "Kuinka sinä
olet noin epäkohtelias vaimollesi." Ja taas syvä hiljaisuus.

Ja kun ei mitään tullut, niin Sanna: "Häpeätkö sinä nyt?"

Silloin purskahti Klaus Baas äänekkääsen nauruun, ja vaikka Sanna
sähisi kuin hyena, jonka tavat hän oli lapsena eläintarhassa opetellut
-- heidän lapsensa matkivat jo äitiä, -- niin hän kantoi hänet
viereensä, ja taipuisana ja leppeänä lepäsi pian vaimo hänen luonaan.
Sillä he rakastivat toisiaan, Sanna miehen tyyneyttä ja kopeutta ja
myös sitä että hänen hyökkäyksensä niitä vastaan olivat turhat, -- ja
Klaus Baas vaimon hyökkäysintoa ja ylpeyttä.

Äitinsä luona kävi Klaus Baas harvoin, sillä Antje Baas oli sanonut
hänelle jo alunpitäen, että hän täytyy saada olla iltaisin ja pyhäisin
rauhassa vaimonsa ja lastensa seurassa, touhuttuaan kaiket päivät
kaupungilla. Silloin oli Klaus Baas vaatinut äitiä ainakin kaksi kertaa
kuussa pistäytymään heillä, ja äidin täytyi tietysti luvata, --
vanhetessaan hän oli muutenkin pojalleen jo nöyrä ja alamainen. Ja
Antje Baas tulikin: yksinkertaisessa, tummanharmaassa puvussa, ohut
musta silkkiliina heitettynä päälaelta hartioille niinkuin kotipuolen
emännillä ennen. Ja hän koetti tulla aina hämärissä, jolloin Klaus Baas
palasi työstä ja lapset pantiin nukkumaan.

Kun Klaus Baas eräänä iltana meni Dammthorin asemalle ja odotteli
siellä junaa, niin hän huomasi äitinsäkin seisoskelevan kuin ainakin
hieman syrjässä, ja katselevan kylmästi, arvostelevasti väkeä, joka
junaa odotteli. Poika kulki tahallansa kaksi kertaa hänen ohitsensa,
ikäänkuin ei olisi häntä huomannut, ja kummallakin kerralla väistyi
Antje Baas siivosti taemmaksi ja seisoi ja jatkoi katselemistaan.
Silloin meni Klaus Baas häntä kohti suoraan ja uhkasi: "Sinä väistyt
minua piiloon!" Antje Baas vastasi pilkallisesti: "Minä luulin, ettet
tahtoisi nähdä minua!" Klaus Baas puristi kovasti hänen kättään ja
sanoi: "Vai vielä sinä valehtelet!"-"Mene pois nyt, poika", supatti
Antje Baas: "Mitä varten niiden nyt tarvitsee nähdä meitä yhdessä?"
Mutta Klaus Baas hymyili ja sanoi: "Tule heti kanssani tai minä
suutelen sinua kaikkien nähden!"

Silloin lähti Antje Baas ja he matkustivat yhdessä Blankeneseen. Siellä
istuskeli mummo sitten vaieten lastenkamarissa ja katseli ymmärtävin
silmin pienokaisten leikkiä ja sekautui heidän hommiinsa ainoastaan,
jos he itse sitä tahtoivat, ja kysyi ylen kohteliaasti Sannalta
ennenkuin teki mitään lasten mieliksi: "Onko sinusta sopivaa, että
lapset" j.n.e. Ja hän ei lausunut ainoaa arvostelevaa sanaa: oliko mikä
hänestä paikallansa vai ei, ja ei luonut koko huoneistossa silmiään
muualle kuin lapsiin. Hiljainen ja hillitty äiti olikin Sannasta niin
ollen oikein tervetullut ja hän sanoi Klaus Baasille usein: "Sinä olet
tainnut olla kauhea pippuripussi kun sinua on täytynyt niin hirveästi
pieksää, sillä anoppihan on niin hieno ja hyvä. Mutta sehän on selvä:
olethan sinä vieläkin tavattoman itsepäinen."

Klaus Baas purskahti nauruun ja vastasi: "Hänen hyvyytensä oli siihen
aikaan hiukan kouraantuntuvaa, ja luulenpa, että juuri sinä olisit
saanut häneltä selkään kymmenesti päivässä. Sillä sinä olet niin
tavattoman itsepäinen."

Vanhoja tuttuja ei Klaus Baas juuri tavannut eikä heitä kaivannutkaan.
Joskus hän löi pörssissä tai kadulla kättä jollekulle, jonka oli
tuntenut ennen Trimbornin aikana tai Intiassa tahi maaseutukaupungissa.
Blankenesessa tervehti häntä joskus joku ahavoitunut merimies tai hymy
välähti jonkun kapteenin rouvan huulilla. -- Pari kertaa vuodessa hän
tapasi Heini Petersiä. Se taloustarve-agentuuri ei ollut pysynyt
kauan pystyssä. Sen jälkeen oli Heini Peters vielä kerran ollut
konttoristina, mutta se ei käynyt enää oikein päinsä: hän oli liian
saamaton ja soitti liiaksi suuta. Nyt hän oli päässyt erääsen
kunnalliseen toimistoon. Hänellä oli se entinen musta helmatakki, aivan
kiiltävä ja vaalennut tosin, mutta kovan knallin paikalle, jota hyvällä
syyllä sanotaan "kauppiaan kypäräksi", oli tullut pehmeä huopahattu,
joka mieluummin sallii kantajassaan rappeutumisen, jopa merkitseekin
sitä. Heini Peters puheli tuttavallisesti ja vilkkaasti kuin ennenkin
synnyinkaupungista ja entisistä tutuista, joita hän ei voinut unohtaa,
ja uudesta suuresta aikeestaan: oli näet nyt osoitettava kunnioitusta
monille haudoille, jotka olivat hänen suuren runoilijansa hautaa
lähellä. Ja lomaan hän ivaili itseään ja veli Klaus Baasia: "Minä saan
palkkaa taalarin päivässä, Klaus! Ajatteles, kokonaisen taalarin! Sinä
olet toista miestä, Klaus Hinrich. Oikea perhanan poika! Sinä olet
ahma!"

Ja he kävelivät vähän matkaa yhdessä ja erosivat sitten. Eräänä pyhänä
pyysi Klaus Baas häntä luokseen päivälliselle, ja nautti jo etukäteen
mielessään, mitenkä Sanna pyöristäisi hienoja silmiään kun näkisi tämän
lierihatun, sillä originellejä ei Sanna juuri sietänyt. Mutta Heini
Peters ei voinutkaan tulla ja se oli Klaus Baasille paraiksi: hän ei
piitannut vanhoista tutuistansa, miksi siis Heini Petersistä!

Kun Klaus Baas eräänä sateisena päivänä kesäkuussa tuli satamasta,
missä oli itse valvonut arvokkaan lähetyksen lastausta, niin
hän näki Heini Petersin lähestyvän Steinthorilta ja kääntyvän
Glockengiesserwallille: tavallisessa asussaan, huopahattu takaraivolla
ja vanha, huono sateenvarjo pään päällä. Olalta riippui suuri
hautaseppele. Klaus Baas tuli uteliaaksi ja tahtoi tietää, mitä se nyt
tuolla seppeleellä, ja hän riensi luokse ja he löivät kättä.

"No, minnekäs nyt on meno?" kysyi Klaus Baas.

Heini Peters viittasi Glockengiesserwallille päin ja vastasi
juhlallisen vakaana: "Pyhän Yrjänän hautausmaalle, Klaus! Siellä
kaivetaan nyt kaikki nurin ja turmellaan hautausmaa, kun sinne tulee
uusi pääasema. Jätin sentähden äskettäin anomuksen, että saataisiin
siirtää suuren runoilijamme lemmitty, joka siellä lepää, haudastansa ja
viedä Ohlsdorfiin parempaan hautaan. Anomukseeni suostuttiin, Klaus. Ja
nyt se juhlallinen toimitus on."

Ja Heini Peters näytti ylen onnelliselta, hänen lempeät ja vilkkaat
silmänsä loistivat hellyyttä ja liikutusta. "Ajatteles", hän sanoi:
"hänen pikkuinen lemmittynsä! Joka oli kymmenen vuotta, koko hänen
vaivalloisimman aikansa, hänen ainoa uskottunsa ja lähimäisensä! Ainoa,
mitä runoilijalla tässä maailmassa oli!"

Klaus Baas aukaisi sateenvarjonsa, sillä ilta muuttui sateiseksi, ja
virkkoi hymyillen: "Ajattelepas jos kaikille naikkosille, mitä
Hampurin kauppiaat ovat pitäneet ja pitävät, tuhlattaisiin moisia
kohteliaisuuksia! Kaikella kunnioituksella, Heini!"

Mutta Heini Peters huiskautti kärsimättömästi kättään kuin haluten
pyyhkäistä koko Hampurin kauppiaskunnan savuna edestään ja sanoi: "Älä
sinä herjaa! Mitä tuollainen tavallinen kahvipussi on? Mitä olet sinä
sellaisen miehen rinnalla?! Mutta et sinä sitä ymmärrä! Olet lukenut
hänet kerran, muuta et mitään. Sinä et tunne yhtään hänen kirjainsa
sielua ja hänen elämänsä sisällisiä värähdyksiä!"

Ja sitten hän kertoi, mitkä vaikeudet hän tässä hommassaan oli
voittanut ja että kaksi senaattoriakin tulee juhlatilaisuuteen.
"Ajatteles, Klaus", hän sanoi, "jos neito parka sen tietäisi! Hampurin
senaattoreja hänen haudalleen! Ja kaksi oikein! Ah kuinka hänen
kirkastettu henkensä riemuinnee tällaisesta kunniasta. Niin, tässä nyt
mennään yhdessä sinne -- sinähän tulet mukaan, se kestää enintään
puolen tuntia, -- täyttämään tuota kaunista kunnioituksen työtä: eikä
kukaan näe sitä meistä päältäpäin! Jospa ihmiset tietäisivät, minne me
mennään, he pysähtyisivät, he katselisivat, niin, he liittyisivät heti
seurahamme."

Klaus Baas kohautti epäuskoisesti olkapäitänsä. "Pyh, Heini", hän
sanoi. "Enpä usko! Enimmät näistä ihmisistä sanoisivat: Häh? Runoilija?
Mitä meihin runoilija kuuluu? Ja toiset sanoisivat: Anna kuolleen likan
maata rauhassa! Meillä on kyllä työtä elävissä lemmityissä!"

Heini Peters katsoi häneen epäröiden ja sanoi: "Niinkö sinä"... Mutta
sitten hän rohkaisi luontonsa ja lausui ylevästi: "Mutta kaikkien
suurten vainajain haamut ja ihmissuvun valiot meitä kiittävät ja
seuraavat hengessä tällä retkellämme."

Klaus Baas epäili sitäkin suuresti, mutta ei tahtonut häiritä tunnelmaa
ja piti suunsa kiinni.

Niin he tulivat hautausmaan rappeutuneelle, harmaanvalkealle portille
ja menivät sisään ja astelivat ruohottunutta, kaitaa polkua rauhan
tarhan vihreään, uneksivaan varjoon, jossa seljapensaat riippuivat
kauniina luokkeina yli tien ja jasmiini keinutti raskaita,
komeanvalkeita kukkiaan, ja kauan sitten rappeutuneilla haudoilla
hautakivet olivat kallellaan ja melkein tuhatkaunojen ja lemmikkien
kätkössä. Korkeampia ristejä pitkin kiemurteli jo villiviini tuuheina
vyyhtinä, ja metriset ja kimalaiset hurisivat ja hörisivät vihannassa
tarhassa. Siellä täällä uneksi tumma ja vaikeneva lehtikuusi, ja
sadepisarat ropsahtelivat ruohikkoon, ja joka pisaran äänen erotti.

Nyt on samalla paikalla koko pohjoisen Saksan rauhattomin ja meluisin
paikka: siellä kalisee ja kolisee ja puuskahtetelee ja vinkuu ja
jyrisee, ja siellä viheltää ja hihkuu, maan päällä, maan alla, yötä
päivää, lakkaamatta.

He kiersivät leveäksi villiytyneen lehtimajan ympäri, joka salpasi
heiltä tien, ja tunkeusivat valtavain metsäruusu-pensaikkojen lävitse
ja tulivat pienen, rappeutuneen lautakopin eteen, jonka lahoneisiin
seiniin tuuheasta ruohikosta kurkottelevat sireenipensaat ja seljat
koettelivat nojautua. Kojun ovella istui valkohapsinen ukko äsken
tervatun kirstun kannella, toisessa kyynäskoukussa lapio, -- toisella
kädellä hän kohotti viinapulloa ja otti aika kumauksen.

Heini Peters lausui nyt juhlallisesti: "Vai niin Meyer, olette jo
ehtinyt? Menkäämme siis ja avatkaamme hauta."

Mutta Meyer käänsi mukavasti peräänsä ja osoitti lapiolla mustunutta ja
lahoa arkkulaudan kappaletta, jolle oli koottu kourallinen multaa ja
muutamia maatuneita luun nikamia, ja sanoi: "Se on jo tuossa."

Heini Petersin kasvot suorastaan venyivät ja silmät tulivat pyöreiksi
kuin renkaat. "Hänkö se on?" hän kysyi. "Onko se varma, Meyer?"

Ukko kaivoi taskusta piippunysänsä ja painoi tupakkaa koppaan
peukalollaan ja sanoi: "Se se on varmaan, numero pitää paikkansa.
Näyttää olleen pienenläntä, Peters."

Heini Peters tuijotti nyt aivan ällistyneenä surkeaan nikamakekoseen:
lahoneita, ruskeita luita, pari pääkallon sirua, tupsu ruskeaa tuhkaa,
joku nivelnystyrä ja arkun sälö, seassa multaa, lyhyellä laudan
pätkällä. Sitten hän sai sanat jälleen ja kysäisi: "Missäs arkku on,
Meyer?"

Ukko napsahutti piipun varrella arkkua, jolla hän istui.

"Ja tuohon hän joutuu?"

Ukko nyökkäsi päätänsä.

"Milloinka tulevat muut herrat, Meyer?"

"En tiedä!" vastasi ukko. "Ei kai tänne ketään tulekaan, Peters!"

Mutta Heini Peters pudisti päätään. "Vai -- niin!" hän hymähti. Ja
tähysteli sitten taas pientä, maatunutta luukasaa, ja kohosipa taas
tunnelmansa siiville ja lausui: "Tuossa on hän!... Herra Jumala, miten
pikkinen se on ollut, Klaus! Miten pikkiriikkinen tyttö parka!... Tuo
tuossa antoi hänelle, pitkälle, kulmikkaalle miehelle, lempeä, kun hän
köyhänä ja tuntematonna eli täällä meidän seassamme, ja ravitsikin
häntä monta kertaa, sillä nälkäkin häntä ahdisti. Yksikään ainoa koko
suuressa kaupungissa ei ollut hänelle ystävällinen; yksikään ainoa ei
antanut hänelle rakkautta ja leipää, paitsi tämä vanhahtava, pieni
ompelijatar parka: siksi runoniekka pysyikin hänen luonaan. Hän olisi
varmaan mielellään ottanut hienomman ja kauniimman naisen, Klaus; sillä
hän oli suuri, kaunis mies, vaikk'eivät hänen vaatteensa olleetkaan
hienot, ja hänellä oli ylpeä, hieno maku. Ah, Klaus, mitä tunsikaan tuo
pieni, älykäs nainen silloin, kun hän eräänä päivänä kohtaa runoniekan
jossakin kadulla, kohtaa ehkä tuolla Glockengiesserwallilla, ehkä
jonkun talon portaissa, ehkä hänen isänsä verstaassa, kohtaa tuon
suuren, villin, hurjan hengen! Tämä ei ollut mikään vaatimaton vieras,
tämä, joka lepäsi hänen kamarinsa pikku sohvalla ja joi kahvia hänen
kanssaan... Entä kun neito synnytti hänelle lapsia! Runoniekka ei ollut
paikalla, kun hän synnytti lapsia hänelle, ei ollut paikalla silloin,
kun hän ne lapset laski ruumisarkkuihin. Runoilija saattoi silloin elää
vieraissa maissa, elää kaikessa köyhyydessään, kovuudessaan ja
merkillisyydessään iloiten ja hullunkurisen vallatonna, hän saattoi,
ollen jo maailmassa hiukan koteutuneempi, iloita muustakin kuin tästä
nuoresta neidosta. Mutta kun hän milloin asettui pöytänsä ääreen,
kirjoittamaan tuolle pienelle ihmislapselle... katso, tuolle pienelle
ihmislapselle tuossa, niin silloin hän kirjoitti kauheita ja kiduttavia
ja pistäviä kirjeitä! Holofernes, joka rääkkää pientä ompeluneitiä! Ja
ne kirjeet olivat lopulta niin kauheita, että muudan runoilijan ystävä
poltti ne sitten, etteivät ne turmelisi hänen omaa kuvaansa, suuren
runoniekan kuvaa! Väärennystä, Klaus, valhetta ja väärennystä! Ihmiset
täytyy hyväksyä sellaisinaan! Maailman suuria henkiä täytyy sääliä ja
surkutella ja ihailla, mutta moittia samallaikaa. Ah ylevä, hullu
runoilija! Ah sitä runoilijaolemuksen hurjuutta! Yli-ylpeää vanhaa
Aatamia porvarillisessa maailmassa! Ja ah sinua, sinä hänen pieni
rakastettunsa! Ja ah Jumala, Klaus Baas, kuinka pöyristävän kirjava on
elämä!... Ja muistapas: ellei hän ansaitsisi muistomerkkiä jo sen
vuoksi, että hän oli hänen lemmittynsä ja hänen nälkänsä sammuttaja,
niin voisi hänelle pystyttää merkin jo pelkästään kiitollisuuden
osoitteena kaikille lukemattomille herttaisille naisille, jotka me
miehet valtaamme, siksi että heitä tarvitsemme... Mutta miksei tänne
tule niin elävää sielua, Meyer? Minä luulin, että tänne tulisi kaksi
senaattoria?"

Ukko kohotti säälien piippuaan: "En tiedä, Peters."

Klaus Baas keikahutti olkapäitään sateenvarjonsa alla. "Sanoit, ettei
edes runoniekka hänestä välittänyt. Kuinka voit vaatia, että jokin
senaattori sitten hänestä välittäisi."

Heini Peters rupesi murheissaan kyykkysilleen pienen nikamakasan
ääreen, jota sade huuhtoi, ja löysi lyhyen, kohtalaisen valkean
nikaman, oikean käden sormiluun, ja pyyhki sen märässä ruohossa ja
pisti liivintaskuunsa. Ja sitten hän sanoi sortuneella äänellä: "Minä
lasken hänet itse arkkuun. Siirtykää vähän pois, Meyer! Minä tahdon sen
tehdä itse, aivan yksin."

Ukko nousi nyt arkun kannelta ja siirtyi rappeutuneen kopin ovelle,
vanhalle arkunaluspukille, ja kallisti taas kulauksen putelista ja
katsoi rauhallisena toimitusta. Ja Klaus Baas suojeli sateenvarjolla
luunkerääjää sateelta.

Kun sitten joka muru oli kirstuun pantu, niin Heini Peters ja ukko
kantoivat kirstun portille, missä jo ruumisvaunut odottivat. Kirstu
nostettiin lavalle ja Heini Peters kapusi itse jälestä kirstun viereen
vaunukatoksen alle, suojaan sateelta. "Vieläkin on yksi meidän
runoilijamme nuori sukulainen elossa", hän jatkoi, "aivan hänen
vertansa. Hän on matruusi ja toistaiseksi hieman karkea ja raaka, mutta
minä käyn usein hänen puheillansa ja uskon saavani vielä hänet
parantumaan... Tämä neito saa Ohlsdorfissa hurmaavan paikan, ja myös
hautapatsaan kun aika ehtii, Klaus! Ensi pyhänä minä menen sinne
ystävättäreni kanssa, hän on suloinen neitonen, Klaus!"

Ja samassa Heini Peters tuli ajatelleeksi kummallista istuinpaikkaansa
ja haihattelevia ajatuksiaan, ja hän alkoi nauraa hikertää: "Minä olin
kuvitellut tätä juhlaa hieman toisellaiseksi, Klaus! Senaattoreja,
vaunuja, lakeijoja!"... Ja hän nauraa hihitteli merkillisesti.

Klaus Baas pudisti paheksuen päätänsä: "Kummallinen pylväspyhimys olet,
Heini Peters! Kuinka voi ihminen toisten tähden, -- ja kuolleitten,
olemattomien, -- unohtaa itsensä, oman elämänsä? Lyönpä vetoa, että
olet vielä itse maksanut näiden komistusten kustannukset! Sinusta ei
tule mitään, Heini!"

Tästä äkillisestä, hiukan epähienosta hyökkäyksestä Heini Peters
punastui hyökkääjän puolesta! Ja hän sanoi arasti, hämillänsä: "Niin...
kyllä minä olen koko ikäni vähän liiaksi fantiseerannut, Klaus, ja olen
pettynyt usein, mutta minä olen ollut kuitenkin niin onnellinen ja
tuottanut monelle ihmiselle iloa, ja näyttänyt monelle, mikä on
maailmassa suurta ja hyvää." Ja sitten hän sanoi jo itsetietoisemmin:
"Eikä raamatussa kielletä missään kohti fantiseeraamasta, Klaus, siellä
sanotaan vain, ettei pidä tehdä niin paljon laskelmia. 'Silloin vei
perkele hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman
valtakunnat ja niiden kunnian'."

"Oh, miesparka!" sanoi Klaus Baas, ymmärtämättä häntä ollenkaan,
"nythän sitä tulee taas kuin paistetusta lampaan päästä! Suoriupa jo
matkalle!"

Heini Peters aikoi selittää tarkemmin ajatustaan, mutta hän oli liian
arka ja nöyrä, ja sanoi lempeästi ja hämillään hymyillen ainoastaan
vanhan lauselmansa: "Sinä olet ahma, Klaus Hinrich! No antaa mennä
sitten, kuski! Hyvä olit, kun viitsit tänne pistäytyä, Klaus."

Ja ruumisvaunut vierivät pois.

Klaus Baas tuli kotiin ja kertoi Sannalle vuoroin päätään pudistaen ja
vuoroin nauraen, mitä kummaa hän oli nähnyt. Ja Sanna kummasteli,
kuinka Klaus Baas oli niin suuresti kiintynyt moista muistelemaan --
itse hän kyllä tunsi, että siinä piili jotain liikuttavaa ja kaunista
-- ja hän ajatteli samalla hyvillänsä ja harmissaan: Hänen sielussaan
on soppia, joita minä en tunne vähääkään vielä. Eihän Klaus muuten
välitä muusta kuin työstä... työstä -- ja minusta ja lapsista.



XXIV.


Klaus Baas valvoi ja vartioi. Hän ei ollut enää oikein entisellä
tolalla. Mikään ei hänessä "langennut luonnostaan", niinkuin kolmannen,
neljännen polven ihmisissä, jotka ovat tottuneet samoihin olosuhteihin.
Hänelle ilmestyi kaikki taas uutena ja hän hämmästyi ja ällistyi
ympäristöänsä. Konttorihuoneistoa ja hienoa lankoa, joka pysyi hänelle
aivan vieraana, pörssissä käyntejä ja sikäläisiä tuttavia; pikku
taloaan Elben rannalla, joka oli nyt hänen omansa, ja elämänhaluista,
komeaa vaimoansa, sekä kauniita lapsiaan keveissä, sievissä vaatteissa:
kaikki, kaikki oli hänen salaisen ihmettelynsä syynä ja ylpeyden,
itsetunnon aiheena ja uuteen ylpeyteen kiihoittajana! Hän Klaus Baas,
oli tuon kaiken hankkinut omalla tarmollaan! -- Mitä olenkaan saanut
aikaan! hän ajatteli. Ja saan vielä enemmän! Varallisuutta on
hankittava lisää; ja sen kera luottoa; ja sen kautta valtaa!

Sannan mielestä hän touhusi aivan liiaksi eikä jättänyt kylliksi aikaa
vaimon ja lasten osalle: "Sinun pitäisi päästä yhä vaan Venäjän
keisariksi", hän sutkahutti, "aivan kuin ennen pikku poikana kirkon
puistikossa! Sinä huomaat liian vähän meitä ja muita ihmisiä ja ennen
kaikkea itseäsi."

Nuo sanat herättivät levottomuutta Klaus Baasin rinnassa, sillä hän
tunsi itsekin, että ne olivat tosia. Mutta hän ei tahtonut tuntea vielä
niitä kyllin selvästi. Hän oli näet taas uusissa, huimissa
liiketouhuissa, -- niitä miehiä, jotka noista ajoista meidän päiviimme
ovat panneet väkivasarat tässä maassa paukkumaan ja sukkulat
suikkamaan, ja sellaisia oli paljon nuoressa, alottelevassa
kansassamme, noita, jotka ovat tarmolla ja työnhimolla kohonneet
pohjakerroksista ja hankkivat nyt heimolle työtä ja kultaa, ja
ahkeroivat pyhät ja aret hillittömän työintoisina ja keksivät
suunnitelmia pyrkimyksiään toteuttaakseen ja toteuttavat ne sitkeästi
ja salaisen viisaasti, pyrkimättä lepoon, voittaakseen arvoa, valtaa!

Kun Shanghain haaraliike oli jo vuosikausia osoittanut keskeymätöntä ja
tasaista kasvua, syntyi eräänä kesänä sen ja Hampurissa olevain
johtomiesten välillä innokas kirjevaihto, koska näet eräät
selvänäköiset miehet olivat huomanneet, että kaukaisessa Idässä
kulettiin taas sotaa kohti. Nuoren lybeckiläisen pyrkimykseksi tuli nyt
päästä välittämään entistä suuremmassa määrässä Kiinaan eräitä
tarveaineita, joita H.C. Eschen tosin nytkin sinne välitti, mutta joita
sodan tullen tarvittaisiin mahdottomat määrät ja joita täytyisi olla
varmasti ja nopeasti saatavissa. Siihen liikeyritykseen oli H.C. Eschen
halukas ryhtymään lybeckiläisen kanssa; ja yrityksen pulma ja
uhkaheitto oli siinä, ettei saanut erehtyä yhtään sodan puhkeamisen
suhteen eikä liiaksi sen puhkemisajasta.

Arthur Eschen näki tuon kirjevaihdon ja hyväksyi suunnitelman, mutta ei
tukenut sitä neuvoillaan eikä omalla työllään. Hän oli huvennut yhä
enemmän pintapuolisiksi sanasutkauksiksi ja sekautunut rauhattomaan
seuraelämään, hänen pöydällään oli entistä runsaammat tukut kirjeitä
klubeilta ja taidekaupoilta ja vastauksia niille. Ja kun Klaus Baas
koetti vetää häntä lähemmäksi liikettä, niin hän sai katsella
kummissaan joko välinpitämättömiin tai levottomiin silmiin. Hän
valitteli siitä Sannalle ja sanoi: "Minä en tiedä, mikä sinun veljeäsi
oikein vaivaa. Siihen olen kyllä jo tottunut, ettei hän tee työtä, enkä
siis enää sitä kummastele; mutta minusta tuntuu, kuin eivät hänen
neronleimauksensa tulisi enää hänen suustaan yhtä kerkeästi kuin ennen.
Ja siitä olen huolissani. Toivottavasti hän ei tee tyhmyyksiä!"

Mutta Sanna kohautti olkapäitään ja nipisti suunsa suppuun. Tämä oli
heidän suhteensa arka paikka, josta he joutuivat helposti lausumaan
eriäviä mielipiteitä. Sanna nureksi salaisesti sitä, että ei Klaus muka
ymmärtänyt sellaisia ihmisiä kuin hänen veljensä ja teki muka
sellaisille vääryyttä.

Mutta kun mies kerrankin alkoi taas samaa asiaa, niin sanoi Sanna:
"Aioin siitä jo pari päivää sitten puhua sinulle. Arthurin Lissy kävi
näet täällä kaksi viikkoa sitten, ja pistäysi eilen taas ja kertoi, --
niinkuin hänellä on tapa, minkä mitäkin Parisista, ja mistä kaikesta
liekin, ostoksistaan ja hienouksistaan ja aikeistaan. Ja kun minä
silloin sivumennen sanoin hänelle, että sehän maksaa hirveästi, ja
sanoin, miten paljon me olemme saaneet säästöön, niin että pieni
omaisuutemme on nyt kymmenessä vuodessa kasvanut yli kolmenkertaisen,
vaikka meillä onkin neljä lasta, kun taas he, vaikka ovat lapsettomia,
eivät ole saaneet menoista jäämään taalarin puoliskoakaan, -- niin
silloin hän tuumi, -- ja näytti hyvin levottomalta ja koetti varmaankin
tutkia, oliko minulla mitä salatarkoituksia, -- että liikehän on
aina tuottanut niin hyvin, ja vaikka viime kuussa olikin ollut
taka-askel..."

Klaus Baas häpsähti ja sanoi: "Mitä? Taka-askel... viime kuussa? Mikä
taka-askel? Sehän on järjetöntä!... Taka-askel?... Hän kai tarkoitti:
harhayritys! Liike-erehdys?!... Tämä haiskahtaa kirotun pahasti
keinottelulta, Sanna! Harhayritys?!... Jaha... tina on laskenut
hinnoissa! Niin, niin, se tina! Vai niin! Nähtävästikin on rakas
velimiehesi mennyt selkäni takana nahkaansa kaupittelemaan!... Mutta
tietysti omaa nahkaansa!"

Sanna suuttui ja puolusteli: "Minusta sinä teet väärin... heti sillä
tavalla, pilkallisesti: rakas velimiehesi!"

"Aivan oikein", vastasi Klaus Baas kummastuneena. "Mutta ylimalkaan,
sinä käännyt liiaksi ja heti paikalla aina hänen puolelleen, Sanna!...
No, yhdentekevä: kysynpä häneltä itseltänsä! Siitä ammatista minä häntä
kiellän! Paitsi että sellainen on yleensäkin uskallettua ja epävarmaa,
sinun veljesi ei sellaisessa onnistu. En tiedä oikein, mistä se johtuu;
varmaankin siihen vaaditaan miehen kourausta, tyyneyttä, ehkä Luojan
armoa. Mutta mitäpä siitä! Tiedän vain: hän ei keinottelussa menesty!
Minä en siedä ajatella: Arthur ja Lissy Eschen köyhinä! Mutta mitä se
kuuluu minuun. Sanon vaan, että joko minun täytyy saada olla kelpo
liikemiehen toverina tai hankin itselleni uuden osakkaan."

Ja seuraavana aamuna Klaus Baas sanoi Arthur Eschenille suoraan eiliset
epäilyksensä. Arthur Eschen puraisi huultaan ja tunnustikin
keinotelleensa, maksaakseen suuria talouskustannuksia. Ja seuraus oli
se, että hän menetti noin 40,000 markkaa. Nyt syntyi lyhyt, kova
sananvaihto, joka päättyi siten, että Arthur Eschen läksi kalpeana ulos
konttorista ja sanoi, että kaiken sen tähden, mitä lanko oli syytänyt
hänelle vasten kasvoja, hän ei nähtävästi enää voisi olla yksissä hänen
kanssaan. Ja hän pysyi sitten monta päivää poissa konttorista, mutta
palasi sinne viimein ja työskenteli nyt jonkun aikaa hiukan ahkerammin
ja säntillisemmin.

Mutta tämän paljastuksen jälkeen oli Klaus Baasin luottamus lankoon
mennyttä. Hän tunsi nyt selvästi, että Arthur Escheniin oli piintynyt
auttamattomasti liian mukava, veltto ja rauhaton elämäntapa ja sen
mukaiset ajatukset ja anteeksiantamaton heikkous vaimoaan kohtaan.
Muutosta ei tarvinnut toivoakaan! Arthur Eschenin ja hänen vaimonsa
kasvavat elämän vaatimukset johtaisivat varmaan miehen uudestaan
samallaiseen kiusaukseen: peittämään vajausta keinottelulla. Sitäpaitsi
ei liikkeen omaisuus pääsisi koskaan kelpo tavalla kohoamaan, jos
liikkeessä oli niin ylellinen osakas. Sentähden mietiskeli Klaus Baas
jo selvää eroa ja mistä saisi kelvollisen, pääoman puolesta pystyvän
uuden miehen osakkaakseen; tahi ajatteli liittyä osakkaana johonkin
toiseen liikkeesen.

Tätä pulmallista asiaa mietiskellessään hän kuuli sattumoisin kerran
pörssissä, että erään suuren shanghailaisen firman nuori, kolmas osakas
oli ankarassa taudissa ja huhun mukaan lähetetty kuolemaan Rivieralle.
Ja silloin pälkähti heti hänen päähänsä oiva ajatus: eikö hän pääsisi
jollakin tavoin osakkaaksi siihen liikkeesen? Olihan hänellä suhteita
Shanghaissa, joita monilla pyrkijöillä ei ollut, ja olipa hän vuosia
sitten huomannut, että liikkeen vanhin päällikkö, herra Hasse, oli
hänelle hyvin suosiollinen. Firma ei voisi tulla kauan toimeen ilman
kolmatta päällikköänsä, vaan olisi täytettävä aukko rintamassa. Sillä
oli tiettävästi siksi suuret pääomat, että se saattoi tyytyä pelkästään
pystyvään mieheen, tarvitsematta tavoitella hyvin suurten pääomain
sijoittajaa. Hän piti tosin liikkeen laajuuteen nähden haavettaan
toteuttamatonna, olipa kiukuissaan Arthur Eschenille, joka oli
pakottanut hänet niin epävarmoja tuumia ja rauhattomia toiveita
ajattelemaan, vaikka ne suunnitelmat johtuivatkin hänen omasta
yritteliäisyydestään. Ja hän päätti nyt varovaisesti koetella; ennen
kaikkea oli hänen ensin tarpeellista tutustua henkilökohtaisesti herra
Hasseen, paremmin kuin pikimiltään pörssissä saattoi. Niin ollen hän
pyysi kälynsä Lissyn kutsumaan tuon shanghailaisen liikkeen vanhimman
päällikön kerran illallisille Arthur Eschenin luo, -- sanoen tekosyyksi
haluavansa muka urkkia kekkeritilaisuudessa herra Hasselta, joka oli
kälylle kaukaista sukua, mitä hän arveli Idän sodasta: puhkeisiko se
vai ei. Kun hän sitten olisi päässyt tutunomaisemmaksi herra Hassen
kanssa, ja jos sotakeinottelukin sitten näyttäisi sujuvan, niin ehkäpä
hän tarjoutuisi.

Sanna oli hyvillään, kun pääsi kerrankin vähän kotoansa Blankenesesta,
josta ei ollut liikkunut missään koko kesänä. Ja hän vaati Klaus
Baasilta varman lupauksen, että hän tulee illatsuihin oikeaan aikaan.
Ja jätti sitten hänet kaupungille, ja meni itse kotiin varustamaan
kuntoon juhlapukuaan.

Illalla pimeän tullen -- oltiin syyskuussa -- lähti Klaus Baas
konttorista mennäkseen Harvestehudeen, ja muisti silloin, että hänen
olisi ostettava jotakin esikoiselleen, joka parin päivän päästä täytti
kaksitoista vuotta. Muuten oli Sanna tavallisesti pitänyt huolen
lahjoista, sanoen, että Klaus ei muka ymmärtänyt sellaisia asioita, --
hän, liikemies! Mutta Sannallahan oli tapana anastella noin muitta
mutkitta silloin tällöin tehtäviä. Vaan nytpä Klaus Baas tahtoikin
näyttää, eikö hän ymmärtänyt. Hän aikoi muuttaa oikein aistikkaalla
lahjalla vaimonsa ja vanhimman tyttärensä väärän mielipiteen! Sodan
toivolla hän kai voi sallia pienen turhamaisen lisämenon! Ja hän lähti
Neuenwallille ja tähysteli siellä valaistuja puotien akkunoita, mutta
joutui heti kahden vaiheelle. Sanna saattoi surkeilematta ja
tunnonvaivatta antaa mennä satasen kapineesta, jota ei tarvittu
ollenkaan ja joka oli turha koru; mutta hän ei voinut eikä luultavasti
sitä oppisikaan. Hän tuli jo kärsimättömäksi. Mutta silloin hän joutui
erään äskettäin perustetun taidekaupan luo ja silmäili näyteakkunaan.
Siinä oli pienessä, sirossa pahvirasiassa muun muassa eräs vanhasta
hopeasta taottu solki, joka soveltuisi varmaankin hänen nuoren
tyttärensä vyötärölle. Hänen täytyi hiukan kumartua, sillä silmät eivät
olleet enää neljänviidettä vanhalla yhtä tarkat kuin kolmetoista vuotta
sitten, -- silloin kun hän viime kertaa asteli tammikeppi kädessä
Holsteinin kylillä -- ja hän huomasi, että solen hakoihin oli taottu
yksinkertaisesti ja sirosti kaksi alastonta lasta, jotka tanssivat
vastatusten ja koskettivat sormien päillä ja varpailla toisiaan,
muodostaen siten elävän, viehättävän kuvion. Ja rasian avatussa
kannessa loisti siroilla kultakirjaimilla: "Doris Rotermundin
luonnoksen mukaan."

Klaus Baas suoristihe heti ja meni kauppaan ja osti korun, ja sanoi,
että sitä ei tarvitse kääriä paperiin; ja hän lähti rauhallisena ja
kauniina syysiltana astelemaan Alsterdammiin ja sieltä sitten
Harvestehudeen, pitäen korua kädessään taskussa -- mielessä lapsuuden
seudun ja koko menneisyytensä merkillinen lumous.

Lombards-sillalla hän pysähtyi ja nojausi kaiteesen, hetkisen
Binnenalsteria ihaillakseen -- ja veti samalla salavihkaa rasian
taskusta ja katseli haaralyhdyn alla tuota ostamaansa pientä
taideteosta, ja ajatteli, että nuo alastomat pienokaiset olivat
varmaankin Doris Rotermundin; ja hän kaipasi tosiaan tietää, miten se
nainen nyt voi, ja nähdä koko synnyinseutuaan. Hän kohotti mietteissään
päätänsä ja katseli yli lammikon, jossa vienot, helmiemolta välkehtivät
virveet liikkuivat ja jossa kimeltelivät tuhannet etäiset kultatulet.
Lammikon takana Jungfernstiegillä säihkyivät ja säteilivät lukemattomat
valot tummanharmaiden, korkeiden kivimuurien edustalla: sikermissä ja
pitkissä riveissä ja paikallaan ja vinhaa vauhtia liikkuen.
Katonharjain taustana hohti heleänsininen taivas. Hän oli nähnyt sen
näyn sangen usein, mutta ei ollut paljoa sitä ajatellut. Se oli
erikoisen kaunista... sangen kaunista! Vahinko, ettei hänellä ollut
ennen aikaa ajatella sentapaista: hänen henkensä oli ollut aina
vireessä, jäykässä ponteessa. Aina vartiossa kuin soturi!

Viime jouluaattona oli hänessä herännyt samallainen toive, kun oli
kello neljältä sulkenut konttorin ja oli istunut siellä vielä jonkun
hetken yksin kirjoituspöydän ääressä: että hän tarvitsisi jo hiukan
lepoa, että hän ei ollut enää nuori mies. Mutta silloin hän oli
itselleen vastannut, että hän ei voi, hänen täytyy tehdä työtä! Työtä,
työtä! Hänellä ei ollut isäin perintöjä niinkuin monilla muilla! Ja
sitten oli se tunnelma loitonnut ja unehtunut. Mutta nyt se tuli taas!
Kai se johtui vanhuudesta. Hän oli pian viidenviidettä! Silloin kai jo
ensimäinen into ja huima juoksu raukee ja alkaa hiljainen
käyntiaskeleen kaipuu. Silloin kai ihminen pysähtyy ja katsahtaa
taakseen.

Kummallista kerrassaan! Seisoa tässä ja katsella tuota maisemaa, aivan
kuin maalarit ja runoilijat varmaankin sellaista katselevat! Näin
rauhallisena, arvostelematta, antaen elämän ja sen kauneuden lyödä
kevyttä leikkiään. Hän halusi vielä vähäksi aikaa jäädä tähän ja
hengähtää raikasta ilmaa täysin rinnoin. Niin, ihanaapa olisi, ja
terveellistä, taas kerran vaeltaa rauhassa joku päivä kotikylillä,
aivan yksin; nähdä entisiä olinpaikkoja ja ystäviä, joita ei nykyhetken
kiihkeissä touhuissa ollut pitkiin aikoihin ajatellut, ja antaa heidän
seurassaan vanhain aikain ja rauhallisten, kauniiden ajatusten soutaa
sielussa, -- rauhallisten, ihanain ajatusten! Ja hänen mieleensä
muistui eräs raamatunlause kouluajoilta; ja hän kohdisti nyt sen
ajatuksissaan ylpeästi itseensä: He ovat minua ahdistaneet
nuoruudestani asti, mutta eivät he ole minua voittaneet!

Mahtoi olla ihanaa ajatella kerrankin koko vaivalloista ja samalla
hurmaavan ylpeää elämäänsä, kaikessa rauhassa ja verkalleen astellen!
Se mahtoi sielua raitistaa, kirkastaa! Kotipuolen haluaisin nähdä vielä
kerran, hän ajatteli, ja Doris Rotermundin, ja kaiken muun. Siitä on jo
neljätoista vuotta kun viimeksi kotikunnaita vaelsin. Neljätoista
vuotta! Mikä pitkä taival elämästä! Miten kauas kulkenut! Merkillistä!
Nythän on elämä pian mennyt! Mennyt ja loppunut! Pitäisi elellä tästä
lähin hiukan leveämmin ja verkkaisemmin. Ne olivat ratki rauhattomia
vuosia, nuo viimeiset neljätoista!

Hän solahutti solen hiljaa taskuunsa ja kulki vienossa illassa
päämääräänsä kohti. Hänen sielunsa, joka muuten oli niin ankaran jäykkä
ja pystypää, heittäytyi nyt ikäänkuin mukavaksi ja leijui kuin suurten,
turvallisten lentimien kantamana, kautta koko elonsa, kuin aavan,
hiljaisen alavan. Pikku poikanen tuli viheltäen vastaan; hän heräsi
mietteistään ja ihmetteli äskeistä haaveksimistaan ja hymyili: se on
tuon solen vaikutusta, -- ja ihanan, rauhallisen illan ja veden
välkkyvän avaran kalvon, ja ijän. Värehtiviä mustansinertäviä aaltoja
halkoivat siellä täällä ylimeno-höyryt, kirkkaasti valaistuina. Läheltä
ja kaukaa kohousi rantain lahdelmista, salaperäisistä sinisyvyyksistä,
ikäänkuin kultasauvoja, joiden päissä lekkuivat soihdut. Laiturin
paviljonkien huikaisevaa valokehää saartivat ympärille kytkettyjen
pursien tummat hahmot. Musiikki ei soinut; toiselta puolta lammikkoa
kajahti veneestä toiseen hilpeitä huutoja. Rabenstrasselta asteli
rannalle kaksi komeaa tyttöä, menivät sillalle päin, varmaankin
veneelleen. Muutaman vuoden päästä olisivat hänenkin vanhemmat
lapsensa, tyttö ja poika, noin varttuneita. Rakkaat esikko-lapset! Kun
ne tulevat noin suuriksi, niin pitää niiden toki saada oma veneensä,
vakava vene jokipurjehdusta varten. Mutta ehkä sitten olisi parasta,
että he muuttaisivat kaupunkiin, Harvestehuden puolelle. Olisihan se
hänelle ja Sannalle mukavampaa; ja siellä olisi lapsille enemmän
tovereita. Ja juhlalippu olisi kerran liehuva purren mastossa... Hänen
elämänsä piti tulla paljon levollisemmaksi, kodikkaammaksi ja
ystävällisemmäksi ja verkemmaksi. Hän oli liiaksi kiiruhtanut. Hän otti
taas käsille rasian ja avasi sen, ja katseli solkea valojen hohteessa,
joka virtasi lyhdyistä ja akkunoista ja heijasteli kirkkaan veden
kuvastimesta. Ja muisteli kaunista rauhan seutua, jossa se oli
syntynyt. Kättä, joka sen oli takonut. Pikku neitosta, jota se
somistaisi; hänen kaunista, hyvää äitiään, kaikkea, mikä oli hänen
elämänsä ydin ja mikä häneen nojausi, ajatteli rauhallisena ja
onnellisena, autuaanakin, -- tunteissa, joita ei ollut ennen
aavistanut.

Lankolassa olivat jo melkein kaikki vieraat koolla, ken missäkin,
terassilla, puutarhassa. Hän etsi Sannaa ja löysi hänet, ja oli aivan
rakastunut vaimoonsa ja mietti mielessään: Miten hän on kaunis ja jalo,
hän, lasteni äiti! Ja hän jäi seisomaan Sannan viereen ja kyseli
häneltä eräiden tuntemattomain naisten nimiä, ja lausui heti
tuimanlaisia arvostelujaan.

Eberhard-eno huomasi heidät ja tuli ja näytteli Sannalle jotakin uutta,
harvinaista kokoelmaesinettä. Sanna, joka oli jo määrätty näiden
harvinaisuuksien perijäksi, kumartui sievästi pikku ukon puoleen ja oli
muka hyvin harrasta. Eräs vanhanpuoleinen nainen riensi kertomaan St.
Moritzista[94] -- hän oli Bremenistä kotoisin ja Escheneille kaukaista
sukua --: oli sangen halukas tutkimaan miestä, jonka tuo kaunis ja
itsenäinen Sanna Eschen oli suvun ihmeeksi puolisokseen valinnut. Mutta
Klaus Baas ajatteli: Viis minä St. Moritzista! Ja hän mietti
kohteliaasti ja kumarapäin kuunnellessaan, kuinka hän voisi lähestyä
herra Hassea ja saisi hänet itselleen suosiolliseksi, ja kuinka hän
edistäisi salaista suurta aiettansa. Terassin juurella, lampun valon
puolipiirissä, seisoi isäntä muiden vierasten parvessa, pitkänä,
solakkana ja hiukan velton näköisenä. Muut olivat liikemiehiä, ja oli
siellä eräs pappi ja asianajajakin. Pappi kertoi hassunkurisia juttuja
porvarien seuroista, kun oli ensin juteltu viimeisestä regatasta.
Tuolla seisoi kaunis, tummaverinen herra, eräästä juutalaisesta
pankkiliikkeestä: hän oli suvun taipumuksia seuraten ruvennut
harrastamaan taidehistoriaa. Hänen kanssaan puheli emäntä ja muita
naikkosia, udellen erästä uutta julkaisua renessanssiajan Firenzestä.
Klaus Baasia ei viehättänyt vähintäkään mikään tällainen, hän oli
vallan kylmä sille ja hänellä oli hyvin ikävä. Hän vartioi vain Hassen
tuloa.

Viimein hän tulikin: vanhapoika, harteva ikämies, ja niin roteva
vartalolta, että olisi luullut häntä vaikkapa suurtilalliseksi. Klaus
Baasin onnistui saada Sanna ymmärtämään, että hänen oli nyt otettava
huostaansa tuo puhelias sukulainen, joka sillä välin oli ehtinyt
siirtyä Geneveen ja sieltä Parisiin. Ja hän kuuli vielä takanaan
ystävättären sanovan Sannalle: "Ymmärrän nyt hyvin, Sanna, että niin
kiireesti tahdoit rouva Baasiksi. Sinulla on tosiaan komea ja
rakastettava puoliso... niin, ihan totta, Sanna!"

Klaus Baas naurahti mielessään: se oli Sannalle paraiksi! Ja meni
lankonsa luo, koska tiesi varmasti saavansa siellä tervehtiä herra
Hassea, jonka nyt pappi toistaiseksi oli onkeensa siepannut.

Pian tulikin Hasse Klaus Baasia tervehtimään. Ja koska Klaus Baas
tiesi, ettei Hasse välittänyt juuri muista kuin liikeasioista, niin hän
alotti heti keskustelun eräällä hauskalla sutkauksella, joka silloin
oli pörssissä muodissa. Hänen naurunsa oli vapauttavaa ja kaunista kuin
hänen isänsäkin, ja Hasse tuli hyvilleen siitä että löysi vertaisensa
ja sanoi: "No mennään me kaksi istumaan tuonne syrjemmälle, vaikka
nurkkaan tuon pronssipojan juurelle! Muut ovat kokoontuneet jo lankonne
ympärille purjehtimaan ja soutamaan regattaa, ja eno Eberhard on jo
sinetöity, ja nuo naikkoset tuolla ovat tietysti Italiassa. En moiti
suinkaan naisväkeä, kun saa pitää heitä kahden, kappaleittain,
päinvastoin, he voivat olla mitä suloisimpia. Mutta en gros niistä ei
ole mihinkään."

He istuivat nyt mukaviin nojatuoleihin, etuvarustuksenaan suuri pöytä.
Ja nyt alkoi ukko hauskasti jutella huomioitaan. Kun minä tulin tänne
nuorena miehenä, niin täällä oli niin ja niin monta vientiliikettä...
Ja sitten vertailu nykyaikaan... Ja nuorempi veikko käänsi puheen taas
Eschenien suvun historiaan,... muistellen sivumennen Karl Escheniä,
tällaisessa kysymyksessä oli kuolleittenkin autettava häntä -- ja
sitten matkattiin Taka-Intian viidakoista Shanghaihin; ja sen jälkeen
kysyi Klaus Baas varovasti, mutta samalla suorasukaisesti, ukon elämän
vaiheita, mikä palkittiin toisella kysymyksellä: mistä Klaus Baas, ja
mihin aikoi? Ja nyt Klaus Baas hienolla tavalla kehui kohonneensa
yksinkertaisesta suvusta ja suistuneensa kuudeksi vuodeksi
maaseudullekin. Ja sitten kiisteltiin kaikessa ystävyydessä Kiinan
tulevaisuudesta ja sodan mahdollisuuksista ja valiteltiin Rivieralle
viedyn osakkaan sairautta, joka ei ollut kääntynyt lainkaan parempaan
päin.

Mutta samassa kutsuttiin illalliselle, ja mentiin komeaan ruokasaliin
ja istuttiin pöytään. Pappi kertoi illallisella erään tuomiorovastin ja
materialistisen, viisaan kauppiaan ystävyydestä, joka oli ollut
siitä merkillinen, että he viihtyivät hyvin yhdessä, koska
maailmankatsomusten erilaatuisuuteen ei puheissa koskettu, vaikka ne
kuitenkin ilmaisivat olemassaolonsa hienona varovaisuutena, kuin
raikastavana ryytinä. Asianajaja oli selaillut sukuliikkeensä
vanhoja kirjoja ja oli niissä keksinyt erään vanhan merkittävän
lastausluettelon: laiva oli näet murtautunut mannersulun lävitse: -- ja
lakimies luetteli nyt tarkoin silloisia tavarain hintoja. Ja sitten
johtui eräs vanhahtava kauppias, joka piti pöydässä puolensa, kertomaan
Hampurin savustetusta lihasta, ja koetti esittää tämän ikivanhan,
kehutun tuotteen historiaa, vaikka aukkoja hän siihen jätti. Joku
nuorehko liikemies huvitti seuraa selostamalla pidgin-engelskalla[95]
erästä keskustelua uskonnosta, johon hän oli Hongkongissa joutunut
erään kiinalaisen kulin kanssa; ja nyt teki toinen paraansa mukaan
espanjan avulla selkoa Meksikon muinaisesta mytologiasta. Siitä sai
taas pieni, mustaverinen renessanssiherra puolestaan aiheen kuvailla
kauniilla, henkevällä tavalla, minkälainen hänen ajatuksensa mukaan oli
ollut esimerkiksi Lorenzo Medicin sielu. Ja Arthur Eschen kertoi
vierusnaiselleen uusimmasta automobiili-onnettomuudesta -- ja niin
innokkaasti, että Klaus Baas pelkäsi hänen lankeavan vielä sen
urheilulajin uhriksi. Ja sitten helähti Sannan kirkas nauru: hän istui
asianajajan vieressä, jonka kanssa hän oli käynyt yhtaikaa pikkulasten
koulua, ja väitti, että lakiherra oli siihen aikaan änkyttänyt; mitä
lakimies väitti juonikkaaksi keksinnöksi, joka oli muuten aivan rouva
Baasin tapaista. Ja sen väitteen kumoamiseksi Sanna matki asianajajan
silloista änkytystä. Hasse taas antoi talonemännän, joka istui hänen
vieressään, kertoa itselleen juuri läsnäolevista vieraista, mutta ei
näyttänyt muuten oikein tarkkaavaiselta: hän katsahti vähä väliä
hajamielisesti Klaus Baasiin, joka istui häntä vastapäätä, ja jatkoi
ajatuksissaan äskeistä keskusteluansa. Klaus Baas soi St. Moritzin
naisen, -- joka oli sillä välin lentänyt British-Museumiin, soittaa
häiritsemättä suuta ja pelastui siten pelkillä "ei" ja "kyllä"
vastauksilla. Ja kun hän liikemietteissään kohotti päätänsä, niin hänen
katseensa kohtasi joko Sannan sirkut silmät tai Hassen rauhallisen
katseen, ja hän huomasi olleensa heille molemmille mieliksi. Parempaa
iloa hän ei kaivannut.

Hän mietti illallisten jälkeen, vieläkö solmia katkennutta keskustelua,
mutta kun herra Hasse ei suonut tilaisuutta, niin hän lähti Sannan
kanssa kotiin.

Raitiovaunussa ja Blankenesessa käveltäessä hän kertoi itsetietoisesti
kuin Klaus Baas ainakin hauskasta keskustelusta Hassen kanssa, ja kehui
kunnostautuneensa ja nautti itserakkaasti, kun Sanna kertoi, että häntä
oli sanottu pulskaksi mieheksi. Sanna oli nähtävästikin nyt hyvin
rakastunut häneen, sillä hän aivan painausi käveltäessä hänen
kupeesensa ja piti häntä kädestä. Ja kun he tulivat kotiin, ei Klaus
Baas välittänyt iltalehdestä, vaan pyysi Sannaa, noin juhlapuvussa,
tulemaan vaan luokseen pakisemaan vielä vähän. Ja hän alkoi: "Kuules,
se St. Moritzin rouva, Sanna? Huvittiko sinua sen jutut? Minusta hän
oli hyvin ikävä! Mitä minuun St. Moritzit ja Egyptit ja Roomat, ja
kaikki hupsut matkustelut kuuluvat. Ne ovat sellaisten hommaa, joiden
kädet ovat käyneet liian heikoiksi, koska jo heidän isovanhempansa ovat
niitä liiaksi säästäneet. Minä pysyn kynsin hampain kiinni Hampurissa
ja nykyhetkessä -- joko täällä alhaalla Blankenesen rannalla tai
Dammthorissa tai satamassa, -- kaikkialla missä toimin."

Sanna istahti hienossa silkkipuvussaan hänen viereensä ja katseli häntä
pyörein, kiiltävin silmin; hänestä oli sittenkin niin hauskaa kuulla
hänen silloin tällöin puhuvan oikeaa "Heisterbergin kieltä." Sillä hän
tunsi, että hänellä oli oikein älykäs ja omintakeinen ja luja mies, ja
se tunne oli hänelle välttämätön.

"Minä ihmettelin sitä pappia. Häntä ei eroittanut yhtään kauppiaasta
eikä asianajajasta, ei käytökseltä tai sanoiltakaan. Ja se ei minusta
oikein sovi. Tuollainen oiva Hampurin porvari, liikemies tai
lainoppinut, se on luonnon tuote, Sanna: se on itsekäs ja vaativainen,
varovainen, ovela! Mutta papin on oltava toisellainen! Hänen täytyy
olla yksinkertainen ja suora ihminen, joka ei ole löytänyt totuutta
kaduilta eikä kekkereistä, vaan maailman ja ihmissielujen syvyyksistä
ja omasta hengestään. Ja sen tulee ilmetä hänen kasvoistaan ja
sanoistaan... Tule, istu tuohon polvelleni, Sanna."

Sanna kuunteli, nukkuivatko lapset, ja istahti sitten Klaus Baasin
polvelle ja kysyi: "Mikä sinua sitten vielä kummastutti?"

"Kummastutti kaikki", vastasi Klaus Baas, "koko Harvestehuden joukko.
Tuokin hieno, älykäs juutalainen! Hänen sielunsa on kaunistettu
kaikilla elämän koristuksilla: se on kuin hieno sali, jossa on tauluja
ja veistokuvia, ja komeita huonekaluja ja kalliita mattoja, ja ylen
yleviä kirjoja pöydillä. Minun sielussani on yhä vielä pitkä puupöytä
ja sen ympärillä rahit, Sanna; siellä on isä ja äiti ja muut omaiseni,
ja Lotte-vainajakin, joka olisi varmaan saanut elää, jos olisi ollut
varakkaan väen lapsi. Ja sen yksinkertaisen pirtin seinillä on
vaivalloisen nuoruuteni kuvat! Hempeille koristuksille siellä ei ole
sijaa eikä aikaa ollut -- ja ne on niin jääneet, ja jäävät myös! En
kuuntele vastenmielisesti noista asioista juteltavan, mutta en ole
liioin utelias kuuntelemaan! En voi ottaa sellaisia vakavasti enkä
iloita niistä täydellä sydämellä."

"Niin", huokasi Sanna, "sinähän olet talonpoika!"

Klaus Baas siveli lujasti hänen pehmoista, vaaleaa tukkaansa
korvallisilta poskille, niin että Sanna näytti aivan nuorelta,
koulutyttömäiseltä, ja sanoi: "Mutta en ole omasta mielestäni sen
tähden yhtään heitä huonompi hienoudessa, sukujaloudessa tai
sivistyksessä. Kyllähän yleensä ajatellaan: tuollainen pohjasäädyn
nousukas, joka ei ole saanut korkeampaa sivistystä, kauppasaksa,
tiskisälli, ei ajattele mitään muuta kuin rahan haalimista! Hui hai!
Suuri fantasti minä olen ollut pikkupoikana ja nuorena, jalo
pilvilinnain rakentaja! Lueksin siihen aikaan parasta, mitä viisaat ja
jalot miehet ovat ajatelleet Jumalasta ja maailmasta, ja ajattelin mitä
luin ja vieläkin kehitän itselleni ajatuksia: en suinkaan koristeiksi,
urheillakseni tai lorutakseni kuin monet muut, vaan kipeäksi tarpeeksi!
Minä en ole suinkaan karsas korkeille asioille tai välinpitämätön, vaan
kätken ne sydämeeni vakaan, rehellisen miehen tavoin. Mutta ajatukseni
kulkevat hitaasti ja painavasti ja varovaisesti. Minä en voi päätä
pahkaa juosta Buddan tai Nietzschen jalkoihin, vaan pysynpä lujasti
kristillisyydessä, vaikka uskon siihen nyt paljon vähemmän, ja pelkään
paljon vähemmän n.s. jumalaa kuin ennen Heisterbergissä, pikku poikana,
pistäessäni rihvelitaulun päälle käteni ristiin. En tunne uskonnon
suhteen itseäni enää lampaaksi ja alamaiseksi, vaan paremminkin
perustuslaillisen valtion kansalaiseksi, jolla on monenmoiset oikeudet,
luonnolliset ja hallitsijan vakuuttamat. On vain yksi..."

Näin Klaus Baas mahtaili.

Sanna rakasti häntä sanomattomasti tällä hetkellä ja siveli hänen
tukkaansa ja sanoi: "On vain yksi?... Mitä aioit sanoa?"

Klaus Baas katseli miettivästi eteensä... "Ajattelin vain", hän
virkkoi, "etten kuitenkaan taida olla aivan oikealla tolalla. Että
minun täytyy antaa ajatuksilleni enemmän tilaisuutta ja aikaa.
Esimerkiksi maamies... hän astelee töittensä lomassa rauhallisesti ja
verkkaisen mukavasti piennarta... mutta minä aina työn kimpussa... Ja
minä olen jo neljänviidettä!" hän lausui melkein päättävästi.

Se oli Sannasta aivan uusi ääni kellossa, ja hän naurahteli hellästi ja
sanoi: "Ahas! Jokos vihdoinkin kuukahdat puujaloiltasi? Kuka nyt
kovisti hiilipihdeillä?"

Klaus Baas kaivoi vaivoin taskustaan, sillä vaimo lepäsi hänen
rintaansa vasten, pienen rasian ja sanoi: "Ostin tämän Liese-Lotelle
syntymäpäivä-lahjaksi. Katsopas sitä: siinä syy."

Sanna avasi rasian ja katseli solkea, ja kun näki kirjoituksen, niin
sanoi hieman ahtaasti: "Se on hän, se, joka silloin oli sinulle niin
hyvä, kuin tapasi on sanoa." Ja hän vetäysi hiukan loitommalle.

Mutta Klaus Baas veti hänet takaisin rintaansa vasten ja sanoi: "Minä
näin tuon nimen ja muistin heti tapauksen. Ja Alsterin ranta oli niin
ihana. Ja minulle tuli kaikellaisia hyviä ajatuksia, ja ensi kertaa
ijässäni minä katselin rauhallisesti ja hätäilemättä entistä elämääni.
Ja se on kuitenkin välttämätöntä: ihmisen täytyy joskus silmäillä
jouten kupeilleen ja maahan, jota hän astuu, ja pilviin, jotka pään
päällä liitävät. Olen tehnyt liian paljon ja liian kiireesti työtä ja
liian yksipuolisesti. Minun elämässäni ei ole ollut rauhaa, ei ihanaa,
laveaa, vivahdusrikasta rauhaa."

"Jota heillä on, noilla toisilla!" pisti Sanna Eschen merkitsevästi.

"Niin", myönsi Klaus Baas hätkähtäen ja epävarmana... "se on totta!...
Mutta kuitenkaan, ei niin. Mitä heillä on", hän pudisti päätänsä, "sitä
en saa enää koskaan. Enkä sitä tahdo. Minä olen liian vakava ja suora
sellaiseen. Minun nuoruuteni oli liian vaivalloista ja ahdasta. Mutta
joskus täytyy minun saada aikaa tehdäkseni pitkän ja oikein rauhallisen
kävelyretken. Minun täytyy joskus lukea vielä joku hyvä kirja. Täytyy
tehdä sinun kanssasi jokin pieni, levollinen matka. Ja eritenkin tahdon
pistäytyä joksikin päiväksi kotipuolelleni, yksin, täydellisesti yksin:
käydä katselemassa joka paikkaa, kaikkea ennen tuttua. Matkustan heti,
huomenna... kolmeksi päivää... muuten ei tule lähdetyksi."

"Ja menet sen Doris Rotermundinkin luo?" sanoi Sanna kylmästi.

Mutta Klaus Baas pani kätensä hänen ohimoilleen ja kysyi: "Sano, mitä
ajattelit silloin kun katselit minua pöydän takaa, siellä
illallisilla?"

Sanna vastasi hämillään ja raskaasti: "Tiedäthän sinä sen, Klaus."

Mies painoi häntä silloin rintaansa vasten ja sanoi: "Ah, kun se suuri
Shanghain yritys nyt onnistuisi, Sanna, niin sitten..."

"Voi", huudahti Sanna, "älä nyt aina yrityksistä! Kello on jo yli
kaksitoista!"



XXV.


Matkan kotiseudulle hän lykkäsi kuitenkin tuonnemmaksi. Lokakuu kului
tavallisissa toimissa ja tavattomassa jännityksessä, kun odotettiin
sotaa. Joulukuussa matkusti Klaus Baas Berliniin ja Saksiin ja
tiedusteli eräiltä tehtailta jo valmiiksi villaisia peitteitä,
univormuverkaa ja telttakankaita, ja vahvisti tehtaiden kanssa jo
molemmin puolin sitovat hankintasopimukset, jotka astuisivat kuitenkin
voimaan vasta kun hän lähettäisi ilmoituksen; sitten hän hankki
vastaavassa määrin myös luottoa. Hän toimi pontevasti ja pää selvänä ja
suurella kokemuksella ja nauttien rohkeasta yrityksestä. Ja odotti
sitten kirjettä ystävältänsä Shanghaista.

Ja kun hän eräänä päivänä tuli konttoriin, niin siellä olikin jo kirje,
jossa tuttu kirjoitti, että sota, eräältä ystävältä Japanista saadun
tiedon mukaan, oli ihan varmasti pian syttyvä. Ilmoittaja toivoi kohta
voivansa lähettää sähkösanoman, jonka tultua Hampurin konttorin oli
lopullisesti vahvistettava jo valmistetut sopimukset tehtaitten kanssa.
Muuten piti tilausten ehdottomasti joutua lähetyskuntoon kahdeksan
viikon sisällä.

Kun Klaus Baas samana päivänä iltapuolella oli juuri lähtemässä
konttorista, niin tulikin jo sähkösanoma. Tuttu ilmoitti siinä
uskovansa, että lähetykset voidaan myydä sangen hyvällä voitolla, mutta
tavaran täytyy joutua ehdottomasti ajoissa perille. Klaus Baas meni nyt
heti tehtaitten agentin puheille ja tapasi hänet vielä konttorissa ja
kirjoitti sopimusten alle. Ja laski, riittäisiköhän luotto pankissa.

Ja seuraavina viikkoina hän oli kovassa jännityksessä ja jopa hätäinen
ja hermostunutkin. Hänen ruumiinsa, joka oli ennen ollut rautainen,
ilmaisi nyt kuitenkin, ettei hän ollut koskaan käynyt kelpo lomalla ja
nauttinut rauhaa; ja nyt hän sai maksaa sen, ettei ollut äsken uskonut
levon tarvetta, jota oli itsessään niin tuntuvasti ja selvästi
huomannut. Hänellä oli aina valmiina palton pikku taskussa groschenin
raha ostaakseen lisälehden, ja hänelle tuli nyt oikein huonon
keinottelijan merkillinen taikausko: yritys menisi muka penkin alle,
jos juuri se varattu groscheni sattuisi katoamaan! Jouluaattoiltana
pyörivät hänen ajatuksensa niin tässä yrityksessä, että hän tuskin
huomasi iloitsevia lapsia ja niiden kanssa leikkivää Sannaa: Intiaankin
oli toimitettava uusia lähetyksiä ja tehtävä sopimuksia. Työkyky ja
luotto oli jännitetty äärimmilleen. Klaus Baas ei mennyt saliin, vaan
käveli edestakaisin pienessä huoneessaan ja sanoi ovelta Sannalle: "Jos
tämä yritys onnistuu, niin en koskaan enää tee työtä niin rajusti.
Sitten tahdon ajatella enemmän teitä ja käyttää aikaa iloksenne. Ja te
saatte puolison ja isän, jota parempaa ette ole kuvitella voineet!"

Sanna katseli häntä vaieten, ja kohautti olkapäitään ja painui taas
salin lattialle leikkimään lasten kanssa.

Kun Klaus Baas sitten eräänä iltana helmikuun alkupuolella tuli kotiin,
kertoi Sanna hänelle kälyn käyneen heillä, oli jutellut minkä mitäkin
uutisia, -- ne Sanna nyt toisti miehelleen, -- ja oli valitellut, että
hänen miehensä nukkuu nykyään vähän eikä saa oikein unta, joten käly
oli pelännyt, että liekö Arthur sairas. Klaus Baas ei kuunnellut näissä
omissa huolissaan paljon Sannan puheita; ajattelihan vain: kuinka
ihmeellä voi mies sairastua tai edes tuntea ruumista olevankaan, nyt,
kun minä olen näin huolissani ja jännityksessä! Ja hän vastasi
välinpitämättömästi: "Eipä hänelle pari unetonta hetkeä pahaa tee,
Sanna! Hän on nukkunut koko elämänsä."

Sanna ei voinut nytkään sietää moista hyökkäystä veljensä kimppuun: se
oli heidän ainainen keskinäisen riitansa syy. Ja vaimo vastasi melkein
karsaasti: "Sinä oletkin toisellainen kuin hän; sinua ei surut estä
nukkumasta!"

"Katsos, minulla on hyvä omatunto!" kerskahti Klaus Baas.

Sitten hän taas asteli edestakaisin ja aprikoi, mitä olisi tehtävä, jos
sota ei syttyisikään taikka ei syttyisi vielä? Oliko hänen ryhdyttävä
shanghailaisen ystävänsä kanssa yksissä tuumin uhkayritykseen ja
lähetettävä tavarat kuitenkin?

Jonkun hetken päästä Sanna sanoi: "On se vähän vastenmielistä tuo sinun
sodan toivosi. Se on hirvittävää: sota! Siitä sitä nyt hyötyä meille
ongitaan!"

Klaus Baas katsoi häneen kylmästi ja oudoksuen ja ajatteli
nähtävästikin: oletko sinä liikemiehen tytär -- ja lapsettelet noin!

Mutta samalla alkoi Sanna taas siitä veljestänsä. "Lissy sanoo, että
Arthur näkee pahoja unia. Se kuuluu olevan ihan arveluttavaa."

"Anna nähdä vaan!" vastasi Klaus Baas. "Unelmoiminen virkistää! Kysymys
on vain teltoista ja verasta, joita paraikaa pakataan Lausitzissa ja
Berlinissä meidän laskuumme. Juuri tällä hetkellä, Sanna! Ehkäpä hän
uneksii tinasta, jonka hän viime vuonna kehnolla keinottelulla
hukkasi."

Sanna suuttui, varsinkin miehensä pöyhkeästä äänestä ja varmuudesta --
vaikka hän juuri sitä niin suuresti rakasti -- ja sanoi: "Sinä unohdat
aina, että hän on kasvanut niin toisissa oloissa."

"Sitä en unohda", vastasi Klaus Baas. "Olethan sinäkin kasvanut niissä
oloissa kuin hän, ja olet kuitenkin sellainen kuin minä, etkä ammu
pilviin! Sinä olet sellainen: miksei sitten veljesi? En voi sietää
ihmisiä, jotka lellottelevat mukavuudessa ja kauneudessa kaiken ikänsä!
En ainakaan silloin kun heillä ei ole siihen varaa! Älä sinä, Sanna
Eschen, puolusta veljeäsi!"

Hän unohti siinä väitellessään aivan ajatuksen, joka juuri oli hänen
päähänsä iskenyt, tuon vanhan huolen: hän ei saa unta? Hän näkee pahoja
unia? Kunhan ei vaan taas olisi huijannut? Mahdotonta! Nyt juuri, kun
luotto on kireimmilleen jännitetty!

Ja hän aprikoi edelleen tuota yhtä pulmaa, mitä oli tehtävä, jollei
sota puhkeisi tulevan viikon kuluessa?

Kun Klaus Baas seuraavana aamuna astui liikemiesten joukossa Dammthorin
aseman pylväskäytävästä, niin hänen korviinsa kajahti yhtäkkiä
Neuenwallin kulmalta kaukaa lehtipoikain huutoja; ja juuri kun hänen
kaikki ajatuksensa tempaisi pyörteesensä tieto: sota syttynyt! hän näki
lankomiehen tulevan vastaan uudelta Jungfernstiegiltä päin, ja hän iski
häneen tutkivan katseensa. Samassa juoksivat sanomalehtipojat jo
sähkösanomat käsivarrella Grossen Bleicheniltä ja katosivat
ihmistungokseen; ja melkein kohta hän jo kuuli ensimäisen sotauutisen.
Silloin hän kääntyi lankonsa puoleen, rientäessään kiireesti konttoriin
ja työn kimppuun, ja sanoi silmät loistaen: "Se kävi kuin naulan
päähän! Onni miestä potkii!"

Mutta silloin ponnisti Arthur Eschen lähemmäksi ja sanoi kasvot
tulipunaisina: "Puhun heti... paikalla... sinun täytyy nyt hankkia
200,000 markkaa... minä..."

Se oli kuin nuijan isku! Katu ja talot ja ihmiset kohosivat ja
aaltosivat Klaus Baasin silmissä! Hän loi silmänsä maahan, ja laahusti
raskain askelin eteenpäin, ja raivosta pakahtumaisillaan hän puhalsi:
"Mene pois... tai lyön sinua... vasten kasvoja!"

Arthur Eschen väistyi arasti, mutta tuli jälestä.

Konttorissa meni Klaus Baas akkunan luo ja seisoi siinä ja koetti
hillitä raivoaan ja kerätä ajatuksiansa. "Pähkähullu! Veltto, tuhma,
narri! Kelpo omaisuutensa käsistään! Mitä se minuun kuuluu! Mistä nyt
heti nuo 200,000! Minun täytyy saada apua! Myydäkö hyvät välikirjat
halvalla voitolla... Se on hävytöntä... Kirottua!" Hän löi raivoissaan
akkunan ristikkoon ja hänen hampaansa kirahtivat... "Siis mene, hanki
ostaja! Ei muu auta... Ja kuka?"

Silloin leimahti hänen sielussaan yhtäkkiä: Nyt Hassen luo! Nyt
tarjoutumaan! Juuri nyt! Hätä ei lue lakia! Kuka tietää, miksi hyväksi
tämä oli! Hasselle! Ehkäpä heidän täytyy nyt lähettää joku Kiinaan ja
silloin tarvitaan sitä enemmän minua! Tyyneyttä vain! Pää selvänä!...
Minun täytyy kertoa suoraan, mitä on tapahtunut... aivan suoraan! Ja
että olin aikonut tulla sinne tarjoutumaan, kun olisin saanut yrityksen
onnistumaan... että nyt minun täytyy tulla!... Aivan niin, se on
tehtävä!... Koetetaanpa, eikö onnettomuus muutu onneksi!

Hän soitti Sannalle ja käski hänen tulemaan kaupunkiin ja otti
kontrahdin kaapista ja lähti Glockengiesserwallille.

Se oli uusi, suuri liikerakennus... leveät marmoriportaat... korkeat
ikkunat... hissit liukuivat hiljaa ylös ja alas... tummat ovet ja
niissä kiiltävät nimihelat. Eräs konttoristi, joka tunsi hänet
ulkonäöltä, laski hänet aitauksen sisäpuolelle ja pyysi odottamaan
silmänräpäyksen, sekä toi tuolin. Hän odotti vähän aikaa nuorten
miesten kiivaasti ympärillä työskennellessä: kynät rätisivät ja
telefooni kilisi kilisemistään; vähän väliä nousi joku ylös ja haki
jotain papereita ja toi. Lähettejä tuli ja meni. Päällikön huoneesta,
jonka ovi oli raollaan, kuului hillittyä keskustelua. Sodan puhkeaminen
oli pannut koko tämänkin konttorin kiivaasen toimeen.

Sitten astui entinen vieras ulos. Herra Hasse saattoi häntä ovelle --
ja kun näki Klaus Baasin, tervehti häntä hiukan kummastuneen näköisenä,
ja sanoi vieraalle hyvästit ja kutsui Klaus Baasin sisään. Klaus Baas
kertoi nyt lyhyesti, mikä kova onni hänelle oli juuri sattunut ja
sanoi, että hänen oli mahdoton suoriutua eräästä solmitusta
sopimuksesta ilman muiden apua. Eikö herra Hasse olisi taipuisa sitä
ostamaan? Ja Klaus Baas veti paperit taskusta ja levitti ne hänen
eteensä pöydälle.

Hasse lausui nyt jonkun huomautuksen Arthur Eschenistä ja kumartui
sopimusta tarkastamaan ja sanoi heti ensi silmäyksellä: "Mekin näimme
tämän päivän tulevan ja onnistuimmepa arvaamaan koko tarkoin ratkaisun
päivänkin." Klaus Baas nyökäytti kohteliaasti päätänsä ja Hasse luki
sopimusta ja lausui siinä jonkun sanan. Ja sitten hän laski paperin
kädestään ja sanoi olevansa periaatteessa kyllä valmis lunastamaan
kontrahdin; mutta Klaus Baas antakoon hänen pakista vähän osakkaansa
kanssa. Voisiko hän puhua myös Arthur Eschenin menettelystä?

Klaus Baas nyökkäsi päätänsä ja suoristihe hiukan ja sanoi kohteliaasti
ja ryhdikkäästi: "Tahtoisin samalla tehdä teille erään ehdotuksen,
herra Hasse, jonka voitte hyväksyä tai hylätä, kuinka parhaaksi näette.
Minulla oli aikomus erota jo viime vuonna Eschenin liikkeestä ja nyt
tämä tapahtuma vahvisti sen päätökseni. Minä liityin siihen neljätoista
vuotta sitten neljälläkymmenellä tuhannella ja nyt on minulla yli
kaksisataa tuhatta, paitsi osuutta, jota voin tästä välikirjasta
odottaa. Te ja teidän osakkaanne tunnette minun toimintani ja
nimeni. Samalla kun otaksun, että te osaatte antaa arvon meidän
kauppasuhteillemme Shanghaissa ja ettette voi tulla kauan toimeen ilman
kolmatta toimimiestä, niin ehdotan, että ottaisitte tämän välikirjan
osakkaaksi meidät itsemme ynnä pienen omaisuutemme jossakin muodossa."

Hasse kuunteli ja katseli koko ajan häntä suoraan silmiin. Sitten hän
nyökkäsi päätänsä ja vastasi: "Puhun siitäkin osakkaani kanssa."

Klaus Baas jäi odottamaan, ja hänen elämänsä vaiheet vilisivät hänen
sielussaan kuin maat, jotka myrskytuulen ajama lintu näkee allaan
tulevan ja katoavan. Pois ajatukset! Ja kiukku Arthur Escheniä kohtaan
kuohahti taas. Jos nyt täältä tulee kieltävä vastaus: Arthur Eschen oli
pakottanut hänet tähän asemaan! Pois ajatukset! Sanna... miltähän Sanna
näyttää, kun ilmestyn hänen eteensä konttoriin ja sanon: Nyt olen
Hassen liikkeen osakas. Ja miten, kun kohtaan hänet... ja hänet... ja
hänet! Pois ne ajatukset! Ja hän katsoi tiukasti ovea.

Sitten tulivat herrat odotushuoneesen, ja toinen osakas, Thielen
nimeltä, vielä nuorehko mies, tervehti Klaus Baasia. Hasse sanoi
sitten, että he suostuivat periaatteessa hänen ehdotukseensa, mutta
eivät voineet loukata kolmatta osakasta, joka oli parantumattoman
sairaana, mutta muuten innokas liikemies ja hyvä työntekijä,
myöntämällä Klaus Baasille vielä täyttä osuutta; he ehdottivat siis
aluksi väliaikaista sopimusta, jonka pian lakattua hän pääsisi
varsinaiseksi osakkaaksi. Ja toivoivat, että hän noin kahden viikon
kuluessa saisi asiansa selville Arthur Eschenin kanssa, -- luvaten
mielellään auttaa sovitteluissa -- ja että hän sitten siirtyisi heidän
palvelukseensa. Silloin oli nimittäin herra Thielenin matkustettava
Kiinaan ja ryhdyttävä siellä toimiin. Ja sitten sovittiin, että Klaus
Baas tulee tunnin päästä takaisin. Ja hän lähti.

Kun ovi hänen takanaan sulkeutui, niin hyrskähti valtava ylpeys ja
riemu kaiken tuskan ja vihan jälkeen! Mitähän Sanna nyt sanoo! Sanna!
Entä lapset! Mitä sanoisivat lapset kerran tästä päivästä, sitten kun
tulevat suuriksi! Ja hänen ijäkäs äitinsä! Tätä kannatti jo hänelle
mainita! Ja Sannan äiti! Nyt hän oli päässyt asemaan, jossa kelpasi!
Oliko hän todella syntynyt Heisterbergissä olkikaton alla ja siellä
juossut kansakoulun portaita? Hänen hengityksensä kävi raskaaksi
hyrskyvästä riemusta, hänen silmänsä loimusivat.

Sellaisin tuntein hän astui konttoriin, silmissä sama loimu. Arthur
Eschen istui pöytänsä ääressä ja Sanna seisoi vieressä, kalpeana,
katsellen Klaus Baasia silmät suurina, ikäänkuin varoittaakseen: kuule,
älä sinä ole niin kova minun veljelleni! Mutta silloin levittikin Klaus
Baasin viha ja julma iva jo rajattoman ylpeyden kiihoittamana siipensä.
Sanna tuon puolella! Ja hän lausui ylpeästi ja silmät kylmästi
tuikahtaen: "Minä tarjosin Hasselle kontrahdin... meillähän ei ole
rahaa... Kai siihen suostut?"

Arthur Eschen nyökkäsi päätänsä.

Sitten Klaus Baas meni pöytänsä ääreen ja jatkoi aivan kylmästi ja
sydämettömästi: "Minä eroan Eschenin liikkeestä, Sanna. En voi olla
veljesi kanssa saman katon alla."

Arthur Eschen hätkähti ja lyyhähti kumaraan. Mutta Sannapa kimmahti:
"Veljeni ei ole tehnyt mitään kunniatonta! Se oli hänen omaa rahaansa!
Sinulla ei ole vähintäkään oikeutta häntä vielä halveksia hänen
onnettomuudessaan."

"Ei", vastasi Klaus Baas, "mitään kunniatonta hän ei ole tehnyt, --
jollei kunniatonta ole se, että hän on neljätoista vuotta veltolla
työllä tuhlannut tulot, jotka minä olen työlläni hankkinut -- hän on
ollut vain tuhma! Niin tuhma, että tekisi mieleni mäiskätä hänen kunnon
vaarinsa kuva, joka riippuu tuossa hänen pöytänsä päällä, hänen
päähänsä... siinä olisi hänelle kaulusta Jungfernstiegillä
teikaroidessaan!"

Arthur Eschen nousi kalman kalpeana ylös, mutta hillitsi itsensä ja
sanoi lohduttomana: "Minä menen. Minä lienen veltto ja myös heikko;
mutta kunniaton en ole!" Ja Sanna, jota oli murhaavasti solvattu, sanoi
silmät vihasta säkenöiden: "Kuule, sinä!? Minä näin heti silmistäsi,
kun tulit sisään, että sinä... sinä olet ylpeydestä hullu! Sinä... sinä
voit vaikka mitä! Sinä et ole vailla mitään! Sinä olet kaikki kaikessa!
Sinä olet taas saanut, mitä halusit! Minä tunnen sinun silmäsi! Älä
sinä pilkkaa minun onnetonta veljeäni, kuule! Odota sinä, mitä kerran
omista tapsistasi tulee! Sinä... sinä... minä en voi rakastaa enää
sinua!"

Klaus Baas kalpeni kalpenemistaan. Hänestä tuntui tällä hetkellä:
heistä tulee auttamaton ero! Todellisuuden tajunta meni aivan sekaisin:
"Mene vaan veljesi kanssa!" hän sanoi kylmästi. "Jää vaan hänen
elätettäväkseen!"

Ja hän lähti konttorista ja laskeusi raskain jaloin portaita, ja oli
aivan kylmän tyrmistynyt tunteesta: nyt tuli auttamaton ero! Tämä
yhtäkkinen kauhea sanasota! Miten se oli kuohahtanut niin yhtäkkiä! Hän
seisattui, selvitääkseen edes yhden ainoan ajatuksen, ja kuuli yläoven
kolahtavan, ja meni vaan alas, ja rauhoittui toki sen verran, että
saattoi kuulla povestaan äänen: siitä täytyy tulla vielä sopu! Mutta
sitä hän ei tahtonut tunnustaa, ja hän tuijotti jäykästi eteensä ja
ajatteli: se oli kaiken loppu! Mitä se sanoi? Hän ei voi rakastaa minua
enää?! Mutta jos hän juoksee jälestäni? En tahdo! Tuollainen ei ole
minun vaimoni! Hän on aina ollut sydämeltään minua vastaan! Aina
omaistensa puolella! Hän ei ole minua rakastanut milloinkaan!

Ja hän joutui kadulle ja lähti Jungfernstiegille. Raikas, kylmä
länsituuli puhalteli. Hän hengitti syvään ja verkkaan, ja hänen päänsä
selvisi jo hiukan, ja hän jatkoi ajatustansa: Miten se tuli niin
yhtäkkiä? Olenko minä hullu? Juuri kun olin niin onnellinen? Kun yritys
Hassella kävi hyvin! Miksi piti minun raadella vielä hänen veljeänsä?
Se on hullua! Mutta Sanna on väärässä... aivan väärässä! Mitä hän
sanoi... että minä olen ylpeydestä hullu? Sen hän saa sievästi maksaa!
Minä... hän ei saa minua halveksia! Minä en tahdo häntä nähdä... en
moneen päivään! Annoin hänen kurottaa jo liian korkealle; nyt hänen
täytyy masentua!

Ja hän tekeytyi tyyneksi, ja meni niinkuin sovittu
Glockengiesserwallille Hassen luo. Siellä keskusteltiin monta tuntia
kontrahdista ja Klaus Baasin väliaikaisesta ja tulevasta asemasta ja
nuoren lybeckiläisen palvelukseen ottamisesta, ja sovittiin kaikesta.
Mutta koko ajan säkenöi Klaus Baasin päässä sekava ajatus, kuin pääsky
silmien editse suhahtaen: Minä ja Sanna epäsovussa! Mitä nyt teen tällä
onnella? Mitä nyt tulee!

Ja sitten saatiin toistaiseksi asioista sovituksi ja Klaus Baas nousi
ylös. Hasse huomasi, että hän oli kiihdyksissä ja arveli: "Teillä on
liian hermostuttava päivä takananne."

Klaus Baas vastasi synkästi: "Oli äsken tiukka sananvaihto lankomieheni
kanssa, kuten arvaatte. Vaimoni tuli siihen; se on hänestäkin vaikeaa."

Ja sitten hän lisäsi iloisemmin, hyvillään kun nyt muisti ensimäisen
keinon hänen ja Sannan keskiseen pulmaan: "Ikävä, että minun täytyy
moisella hetkellä esittää teille tällaista! Minun on huomenna
matkustettava, yksityisasioissa, joita en voi lykätä, kahdeksi päiväksi
kotipuoleen. Torstai-aamuna olen jälleen paikalla... Olkaa hyvä ja
lähettäkää sähkösanoma, jos jotain sattuu, Neumünsteriin
Rautatiehotelliin."

Ja hän lähti.

Konttorissa ei hänen käydessään ollut ketään. Hän työskenteli siellä
vielä tuntikausia prokuristin kanssa, jonka huoleksi jätti eräitä
tehtäviä, mitkä koskivat hänen eroamistansa H.C. Eschenin liikkeestä.
Ja kun prokuristi sitten meni pois, niin hän kulki tunnin ajan
katkeralla päällä huoneesta toiseen ja ajatteli Sannaa ja hänen
veljeänsä, aivan pakahtumaisillaan raivosta ja ylpeydestä: että hän
merkitsi kymmenen kertaa enemmän kuin koko Eschenien joukko! Että Sanna
ei ollut kunnioittanut häntä milloinkaan, oli vain suullaan julistanut
hänelle rakkautta ja arvonantoa! Hyvä, että hän kerrankin saisi vähän
nöyrtyä! Aivan oikein: hän matkustaa muutamaksi päiväksi kotipuoleen,
kesken vimmattua työn kiirettä. Hänellä ei ollut maailmassa mitään
muuta kuin kotipuolensa ja sikäläiset vanhat suhteet.

Ja hän istahti pöydän ääreen ja kirjoitti Sannalle lyhyen kylmän
kirjeen, ilmoittaen, että hänen oli matkustettava Heisterbergiin ja
että hän on torstaina aamupäivällä jälleen konttorissa.

Sitten hän otti matkalaukkunsa ja lähti yöjunalla pohjoiseen.



XXVI.


Seuraavana päivänä iltapuolella hän ajoi veljensä rattailla, joka oli
tullut mukaan ja istui hänen vieressään ohjaksissa, hiljaisia maanteitä
synnyinkyläänsä kohti. Edellisen illan yksinäinen junamatka ja yön
unettomat hetket olivat vaimentaneet ja herkyttäneet hänen tunteitansa
ja hillinneet hänen suuttumustaan. Pitkäselkäinen, kömpelö ruuna heilui
verkalleen Tavatessaan sivulta toiselle, ja vanhat rattaat kolisivat ja
natisivat, ja pyörät läsähtelivät lumisohjussa. Kostean kylmä
länsituuli puhalteli heitä selkään.

Petter veli kertoi, miten äiti oli käynyt heillä kolme vuotta sitten,
-- melkein kahdeksankymmenen ikäisenä. "Ja kuulepas mokomaa, hän
tarkasteli koko talon -- minä ja Trine ja lapset tassuttelimme jälestä
-- ja pilkisteli joka paikkaan. Ja kun hän sitten viimein menee padolle
-- ja koko pesue yhä perästä -- ja katselee hanhia, jotka tallustelivat
Franzosensandilla, niin tuijaa, että ihme ettei meri paennut hänen
edestään piiloon! Mutta kun minä sitten kyyditsin häntä hevosella
takaisin kaupunkiin, niin hän tokaisee: Sinä olisit voinut edistyä
enemmänkin... niin monina herran vuosina! Ja hän katsoa mököttää vanhan
ruunan selkään. Mitähän se oikein minulta vaatisi? Mielestäni me on
yritetty aika tavalla! Meillä ei ollut tuhatta markkaa naimisiin
mennessämme ja nyt meillä on jo tuossa kuuden tuhannen korvissa,
lammaskarjassa ja hanhissa ja muussa! Ei, veli, tunnustan kyllä, että
hän on ollut meille hyvä äiti, ja menen toki Hampuriin kun hänestä aika
jättää, osoittaakseni hänelle viimeistä kunnioitustani. Mutta monta
kertaa olen jo minä sanonut Trinelle, että en tiedä, hiidestäkö minulle
on lykätty sellainen äiti!"

Klaus Baas sanoi, että hän kyllä tulee sen kanssa toimeen.

"Niin, sinä!" huudahti Petter Baas. "Se on eri asia! Sinä olet oppinut
ja päässyt pitkälle maailmassa! Kalli Dau, joka tässä äskettäin kävi
pienen perintöjutun vuoksi Hampurissa, kertoi kuulleensa, että sinä
muka kohta olisit Hampurin rikkain mies! Minä sanoin, etten minä tiedä,
miten oli asian, ja mitäs se minuun kuuluikaan! Sanoin, ettet sinä
ollut milloinkaan heilutellut rahamassiasi minun nenäni edessä, niin
että olisin nähnyt rahojasi, vaikka onhan tässä ottanut monasti
hyvinkin tiukalle, sanoin, olisin maksanut korkoa ja jonkun vuoden
päästä kaikki takaisin. Nyt en enää apua tarvitse, sanoin, nyt olen
mäelle päässyt."

Kylän laidassa laskeusi Klaus Baas rattailta ja Petter lähti takaisin
matalaan olkikattoiseen majaansa. Ja kauan seisoi Klaus Baas märässä
lumisohjussa, katsellen hänen jälkeensä: Petter-veikko oli
nähtävästikin viime sanojaan lausuessaan kohonnut juhlalliselle
tuulelle, sillä hän katseli kolisevilta rattailtaan mahtavasti
ympärillensä kedoille ja huiskutteli ajatuksissaan huvikseen
piiskaansa. Hänestä tuntui huomattavastikin hyvältä, että hän oli
lopultakin tullut ilmaisseeksi veljelle odottaneensa joskus häneltä
apua! Katsopas vaan! Hän oli vieraampi ja kylmempikin minulle! Jaha...
jaha! Kyllähän se niin on... että hän kaivoi olkipatjasta silloin
viimeiset penninsä!... Niinhän se... mutta hän oli silloin nuori...
eikä suinkaan liikemiehen alku... Klaus Baas puraisi huultaan ja
katsahti vielä loittonevia rattaita. Sitten hän kääntyi ja asteli
miettiväisenä kylään.

Hän silmäili kaikkea, joka taloa, joka puuta ja joka ihmistä,
tunsikohan noista enää mitään, ja mitä sukua he olivat...? Tuossa oli
synnyinkoti melkein muuttumatonna, hietaisen maantien rinnassa! Tuolla,
pienten, himmeäin akkunaruutujen takana, oli hän nukkunut lämpöisinä,
kirkkaina kesäöinä... ja talvella kun myrsky akkunaan puuskahteli. Nyt
nukkuivat siellä toiset lapset! Kas tuolla seisoi pikku poika portilla,
jonka pielessä hän oli ennen seisonut, ja puristi lumipalloa ja
tavoitti heittää hänen pientä koiraansa... vieras ja outo paitaressu,
aivan vieras! Klaus Baas katseli kummastellen pientä tummaista asumusta
ja kääntyi ja läksi. Kirkko oli vielä ennallaan, sen ympärillä nuo
korkeat, lehdettömät, harmaat poppelit, joiden latvat länsituuli oli
sukinut itää kohti. Niiden juuressa kuoppainen hautausmaa, harmahtavan,
valkean lumen kattama kuin ohuen, repaleisen hurstin alla. Ja matala,
punainen aita, jossa oli pyöreistä kivistä koottu kivijalka. Mutta
missä ne, jotka muinoin täällä leikkivät? Velimies oli kertonut: harva
kotopuolessa, toiset muilla mailla, muutamat jo kuolleet, elämän
naakkasilla ollessa ehtineet ensimäisinä vihreän nurmen kätköön. Kaikki
vierasta... vierasta! Toisellaiseksi hän oli tuloaan ajatellut! Nyt
tuntui kuin kotiseutu olisi häneltä kokonaan mennyt! Kuin hänellä ei
olisi täällä enää mitään tekemistä! Kaikki katsoi häntä murjotellen,
tahtomatta puhua, -- tai kuin mykkä, joka ei puhua voi! Nähtävästikään
ei hänellä ollut mitään muuta kuin pesäsensä Blankenesessa! Hänen rakas
kotinsa! Rakas vaimonsa. Itsepäinen ja korskea! Mutta hän itse ei
vähemmän! Ei vähemmän! Paljon enemmän! Hän oli tehnyt työtä paljon ja
häntä oli seurannut onni... siitä tulee noin... niin... hiukan
mahtavaksi ja... paksuksi sisäisesti... Sanna oli kai oikeassa! Hänen
silmänsä oli terävä eikä pettänyt. Hänen oli tultava nyt vähän
ystävällisemmäksi, ymmärtävämmäksi muille ihmisille, ja heidän
luonteelleen... Niin... ja elämä oli muuttuva vihdoin rauhallisemmaksi
ja leppoisammaksi, hiukan verkkaisemmaksi... Hän oli alistuva Sannan
edessä ja tarjoova rauhaa! Olipa hän nyt saavuttanut vihastaan jo
runsaat hedelmätkin!

Hän katseli vielä hyvän aikaa hiljaista kirkkomaata ja kirkkoa ja
rovasti Jensenin rappeutunutta hautakummmelia ja matalaa aitaa -- ilta
jo hämärsi. Sitten hän vaelsi surullisin mielin kylästä maantielle ja
sieltä pienelle pysäkille.

Kun hän noin tunnin ajan päästä tähysti ulos junan akkunasta, niin hän
eroitti pimeän päättyessä tummana hahmona kömpelön kirkontornin ja sen
lähellä kastanjakujan, joka oli kasvanut hyvin korkeaksi. Hän lähti
asemalta ja meni torille, ja katseli surullisin silmin entisiä tuttuja
taloja ja kapeita sivukatuja. Miten täällä on pientä, hän ajatteli,
miten onneton sinä sait olla täällä! Tuossa oli kauppatori ja tuossa
hiljainen kuja, joka vei marskimaalle. Ja tuolla oli sivukadun varrella
sama pieni punainen talo puutarhoineen, jossa hänestä oli kehittynyt
aviohuolissa ja vastuunalaisessa työssä ja hyväin kirjain ääressä mies.
Sinne oli nyt jälleen Martje Ruhland muuttanut lapsineen. Vanhukset
olivat kuolleet ja liike joutunut toisiin käsiin. Mutta hyvinvoipa veli
oli tullut liikkeesen prokuristiksi ja pieneksi osakkaaksi; ja Martje
hoiti veljen taloutta.

Klaus Baas seisoi ja epäröi, menisikö sisään? Mutta se oli painostanut
jo niin kauan hänen sieluaan: hän tahtoi astua kerrankin rehellisesti
heidän eteensä ja lausua ystävällisen sanan ja näyttää ja kertoa
heille, mitä hänestä oli tullut, ja kuinka paljon työtä ja tuskaa siinä
oli ollut.

Veli tuli valaistusta perhehuoneesta häntä vastaan ja antoi reippaasti
hänelle kättä. Martje Ruhland seisoi sievänä ja lempeän hiljaisena kuin
ennenkin tuolinsa vieressä ja pyysi tyttömäisesti ja ystävällisesti
häntä istumaan. Mutta ennenkuin Klaus Baas ehti istua, tuli sisään
kahdeksantoista-vuotias tyttö, äidin ilmeinen kuva, hiukan häntä
pitempi, suuri, puhdas keittiöliina edessä: tervehti häntä vaieten ja
liikutuksetta, puristaen jäykän kohteliaasti ja varovasti hänen
kättänsä. Sangen suurella, pyöreällä sohvapöydällä, jonka ääreen Klaus
Baasia pyydettiin, oli teekeittiön vieressä iso pino sikarilaatikon
kappaleita ja lehtisahoja ja sinertävää kalkkipaperia; ja äidin
ilmeinen kuva istahti häntä vastapäätä ja jatkoi lehtisahaustyötään,
sillaikaa kun äiti kaateli teetä kuppeihin. He huomattavasti
mahtailivat nyt, kun he muka pystyivät muuhunkin kuin pitsiä
nypläämään, jonka tähden Klaus Baas oli aikoinaan ollut niin
vihoissaan: ja he juttelivat hartaasti ruokailuajoista ja teenjuonnista
ja nukkumisesta, koettaen kaikessa ystävyydessä ja kaikin tavoin
osoittaa hänelle olevansa nyt täydellisesti onnellisia, -- sekä miten
heidän onnensa oli saatu, sitten kun Klaus Baas oli poistunut ja
jättänyt heidät rauhaan. Veli oli istahtanut pöydän ääreen, hänen
paikkansa oli merkitty suurella, kannekkaalla olutsarkalla, jonka nuori
neito oli hänelle tuonut.

Klaus Baas, jolle tämä oli odottamaton, haavoittava huomio, kysyi, ei
alentuen ja tuttavallisesti kuin oli aikonut, vaan hyvin kohteliaasti
ja hieman arkaillen minkä mitäkin: vanhempain kuolemasta ja sairaan
sisaren voinnista -- ja miten liike menestyi ja kuinka yleensä
voitiin. Ja sitten hänen oli kertominen vähän Heini Petersistä
ja hänen liikkeestään. Koko ajan hyrrytteli nuori tyttö kasvot
välinpitämättöminä sahalla ja santapaperilla hellittämättä
koristuksiaan: hänen tarkoituksensa oli kai saada isä kaikin mokomin
huomaamaan hänen valmiit ja keskeneräiset tuotteensa, mitkä muuten
olivat verrattain hengettömiä ja merkillisiä. Klaus Baas tunsi pian
itsensä aivan vieraaksi, jopa suorastaan häiritseväksi olennoksi näissä
sievissä, säröttömissä puitteissa, ja hän odotti vain tilaisuutta
päästäkseen pois. Vähän ajan päästä astuikin sisään nuori, laihanlainen
mies, joka esiteltiin Klaus Baasille puutavaraliikkeen konttoristina ja
äidin kuvan sulhasena. Nuorukainen tiesi nähtävästikin, ken vieras oli,
mutta taipui sievästi kohteliaisuuteen ja ystävällisyyteen, joka oli
yhteisessä perheneuvottelussa päätetty, "kuin ei mitään olisi
tapahtunut", kuitenkaan ei sydämestään, vaan kohdellen hiukan
ylemmyydellä Klaus Baasia, kuten velvollisuutensa unohtanutta isää
ainakin. Ja istahti sitten rakkaisensa viereen ja alkoi sahata
hyrryttää ja santapaperilla rapsuttaa ja kuiskuttaa hänen kanssaan.
Kun vieras oli kuunnellut vielä piirin mielipiteitä yleisestä
taloudellisesta asemasta, katsoi hän lähtöajan tulleen. He antoivat
hänelle hyvin soveliaan ystävällisesti kättä ja Martje Ruhland pyysi
häntä vielä hyväntahtoisesti viemään terveisiä kotiin. Ja sisarukset
saattoivat häntä kuistille. "Me istutaan nyt joka ilta tällä tavalla",
sanoi Martje Ruhland hennolla, samealla äänellään, ikäänkuin kehaisten:
jos olisit ollut toisellainen, niin olisi nyt oltu onnellisia. Klaus
Baas nyykäytti päätänsä ja sanoi iloitsevansa, kun oli tavannut Martjen
niin onnellisena, ja meni.

Ulkona lehdettömässä kastanjakujassa hän kääntyi lumisohjussa vielä
katsomaan taakseen valaistuihin akkunoihin ja pudisteli päätänsä. Tuo
oli siis Martje Ruhland! Tuo varma, pieni porvarisrouva! Hän oli tullut
muka lohduttelemaan ja rohkaisemaan! Ah, hyväinen aika! Martjehan oli
melkein varmempi kuin hän itse! Istuu tuolla akkunan takana
tyytyväisenä tyttärineen, joka on hänen henkensä kuva! Totisesti hän
olisi voinut jättää tämän vierailun tekemättä! En sovi hänelle eikä hän
minulle! Mutta minulle sopii se Blankenesen nainen! Jota solvaisin
vasten kasvoja... silmittömästi! Eikö hän saa puolustaa ainoata
veljeänsä? Mitä minä hänen silmilleen syysinkään! Vaan sainpa kerrankin
kuulla, mikä olen miehiäni! Parasta kun menen kohta huomisiltana
takaisin kotiin! En siedä olla riidassa rakkaimpieni kanssa! Ainoan,
mitä minulla on koko maailmassa! Mutta antaa hänen katua pari päivää...
se on hänelle parhaiksi!

Hän meni yöksi pieneen majataloon, jossa ei kukaan häntä tuntenut, ja
matkusti sitten seuraavana aamuna hitaalla paikallisjunalla itään;
lakeus muuttui vähitellen kumpuiseksi ja hedelmälliseksi ja
metsäiseksi. Puolelta päivin jouduttiin ihanille järville, korkeiden
pyökkimetsäin laaksoihin. Ja siellä oli sinisen järven rannalla,
kesäisin auringon autereessa hohtavan, mutta nyt harmaan jään kahliman,
Doris Rotermundin kylä.

Klaus Baas oli kuullut jo vuosia sitten, että hänen miehensä oli
jättänyt kauppa-alan ja hankkinut omilla ja vaimonsa rahoilla täällä
tilan, joka menestyi, jos ei juuri loistavasti, kohtalaisesti. Hän ei
ollut monissa omissa huolissaan silloin ajatellut sen enempää asiaa.
Minkälainenhan Doris Rotermund nyt oli, ja kuinka hän ottaisi hänet
vastaan? Hän tarkasteli otsa rypyssä tummain olkikattojen jonoa ja
tähysteli Doris Rotermundin taloa. No olkoon menneeksi! Hän tahtoi
nähdä, kuinka tuttu jaksoi, sekä näyttää kultasepälle, mitä hänestä oli
tullut.

Kun hän asteli kylään erään puutarhan aitaviertä, niin hän näki järven
rannalla kohvaisella jäällä noin kaksitoista-vuotiaan sievän tytön,
päästämässä luistimia jalkineistansa; ruskeat hiukset olivat
valahtaneet olkapäiltä rinnoille. Hän tunsi tytön kohta vartalon
pontevuudesta ja pään sirosta muodosta ja kysyi: "Kuules, missä isäsi
asuu?"

Tyttö kohotti levollisesti päätänsä ja lykkäsi hiuksensa hitaasti
korvallisen taakse ja viittasi pään nyykäyksellä tuonne raitin päähän,
jonne hänen silmänsä olivat suunnatut. "Tuolla kylän ylälaidassa", hän
sanoi ja painui jälleen askareesensa.

Klaus Baas ajatteli: Yhtä lyhytsukainen kuin äitinsäkin! Ja hän jatkoi:
"Voivatko isä ja äiti hyvin?"

Tyttö nyykäytti ylös katsomatta päätänsä ja vastasi: "Hyvin." Sekä
jatkoi työtään.

"Minä tahtoisin tulla teille", sanoi nyt Klaus Baas, "etkö opastaisi
minua? Et suinkaan sinä enää luistelekaan."

Tyttö nousi ja lähti hänen kanssaan, järjestellen ja väännellen yhä
luistimiaan.

Siellä oli hedelmätarhassa pitkä, vanha, punakattoinen rakennus. Ja
sievä tyttö alkoi Klaus Baasin vieressä hihkua kuin mikä intiaani,
varmaankin ilmoittaakseen pikku sisaruksille tulostansa.

"No", kysyi Klaus Baas eteisessä, "missä nyt muut on?"

Tyttö kuunteli vähän aikaa matalan kotinsa eteisessä ja sanoi
rauhallisesti kuin äiti: "Ne on salissa, äiti leikkii niiden kanssa."

Klaus Baas kuulikin nyt talon perältä kirkkaita lasten huutoja, ja kun
tyttö aukaisi oven, niin hän sai ihailla kotoista, hauskaa näkyä. Doris
Rotermund istui avarassa, kohtalaisen lämpimässä pirtissä, joka oli
varmaankin lasten leikkihuone -- se oli näet niukasti kalustettu ja
yhdessä nurkassa oli jonkinlainen intiaanivigvami. Hänellä oli yllä
sininen villapuku ja hän istui penkillänsä hiukan kumarassa, kädet
helmassa, ja katseli tarkkaavasti ja loistavin silmin lapsiansa, jotka
leikkivät apposen alasti hänen edessään. Hän oli yhdistänyt leikkiin
aika vaaran: oli pistellyt sinne tänne vanhan lankkulattian rakosiin
kesällisiä, kuivia polttiaisen oksia. Ja nyt hän juoksutti lapsia
leikin sääntöjen mukaan polttiaisten välitse ristiin rastiin, ja
kullakin näkyi olevan oikeus houkutella toisia vähän vaaraan, jos
uskalsi omalta nahkaltansa. Se oli tiettävästikin leikki, jota
harjoitettiin innokkaasti kesäaikana hedelmäpuutarhassa, -- mutta nyt
kuihtuneessa muodossa sisällä, surullisen talvihämärän ratoksi.
Isoimmat lapset, noin kymmenvuotias tyttö ja poika, -- ne olivat
varmaankin olleet tuon solkikoristeen malleina, -- juoksivat paraikaa
ristiin rastiin posket hehkuen. Ja pienemmällä oli aika hätä: hän
kohotteli tuskissaan jalkojaan ja oli pillahtamaisillaan itkuun.
Talvipäivän niukka, himmeä hohde valaisi karusti hilpeää, leikkivää
lapsiparvea.

Doris Rotermund tunsi hänet heti ja katsoi häneen totisesti ja sanoi:
"Sepä oli harvinainen vieras?"

Klaus Baas vastasi: "Tahdoin nähdä teitä vielä kerran, vain hetkisen,
ja tietää, kunka voitte." Ja hän kertoi emännän vieressä seisten tuosta
solki-ostoksesta.

Doris Rotermund kuunteli häntä hievahtamatta. Ja sitten hän kutsui
lapsia yksitellen luokseen, ja sanoi heidän nimensä, ja katseli
vaieten, kun Klaus Baas silitteli heidän poskiansa. Nyt kertoi Klaus
Baas vaimostaan ja omista pienokaisistaan. Doris Rotermundille näytti
kaikki olevan melkein tuttua: hän oli kysellyt Klaus Baasista uutisia
joskus Hampurissa käydessään.

Puheltuaan jonkun aikaa Doris Rotermundin kanssa tunsi Klaus Baas
selvästi, että toinen oli hänelle vieras ja kylmä eikä tahtonut olla
kahden hänen kanssaan. Sitten Klaus Baas nousi lähteäkseen, toivoen
kuitenkin saada vaihtaa edes pari sanaa hänen kanssaan kahden kesken.
Doris Rotermund saattoikin häntä eteiseen. "Te olette toisellainen kuin
silloin viimeksi", sanoi Klaus Baas.

Doris Rotermund otti kahden vaiheella hattunsa ja jakun ja kysyi
minnepäin Klaus Baas oli matkalla. Ja lähti sitten saattamaan. "Minä
voin näyttää teille oikotien", hän sanoi.

Ilma oli vielä selvä ja kuulas, mutta lännessä uhkasivat jo räntä- ja
lumipilvet. Doris Rotermund opasti Klaus Baasia lehdettömän, märän
puutarhan läpi raitille ja sieltä kylän halki nummelle, suurissa
mutkissa polvittelevalle tielle. Klaus Baas olisi niin mielellään
halunnut jutella tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta toisen jäykkä
asento ja kylmä ilme vaativat häntä vaikenemaan: hän ei tavannut
lähtökohtaa. Kun he sitten olivat nousseet harjun laelle, osoitti Doris
Rotermund kaukaista kylää ja sanoi: "Käykäähän tuota kylää kohti"; ja
karttaakseen muuta puhetta, selitti tarpeettoman seikkaperäisesti: "Sen
nimi oli Vinkkelin kylä ja täältä katsoen se nimi on paikallaan, sillä
kylä on, niinkuin näette, aivan noiden kahden metsävaaran
kulmauksessa." Ja sitten hän ojensi päättävästi Klaus Baasille kätensä.

Klaus Baas ei hänen kättänsä hellittänyt, vaan sanoi kasvot synkeinä:
"Kun minulla oli puoli vuotta sitten tuo solki kädessä, niin tunsin
sanomattoman sisäisen käskyn, että minun oli tultava vielä kerran
näkemään sinua. Ajattelin: sinä saat vielä iloita rauhallisuudesta ja
vakavuudesta ja luonnollisuudesta, joka häntä ympäröi; se virkistää
sinua. Nyt olen tässä ja näen sinut jälleen. Ja sinä olet minulle
vieras."

Doris Rotermund katseli häntä, ei niinkuin ennen, käydessään hänen
rinnallaan nuoruuden kukoistuksessa, vaan taiteilijan tavalla, joka
turhaan etsii sielunsa ilahuttajia, kauneuden piirteitä, -- ja vastasi:
"Silmissä ja otsalla ja suun ympärillä on veto, jota ei pitäisi olla."

"Oh", huudahti Klaus Baas kiivaasti, "minä olen saanut ajatella ja
tehdä työtä ankarasti, Doris Rotermund! Tie oli jyrkkä ja pysty.
Ajattele, minkälaisesta kodista ja koulusta ja ympäristöstä olen
kohonnut!"

"Joskin täytyy kohota mäkiä", vastasi Doris Rotermund hiljaa, "niin ei
saa kuitenkaan rumentaa ja repiä vaatteitaan... Me naureskelimme
silloin synnille -- jos vielä ehkä muistatte --: tämä on nyt minusta
synti! Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän paljon ulkonaisissa voittaisi,
vaikka koko maailman, kun hänen sielunsa tulee rumaksi, tarkoitan:
ahtaaksi, kovaksi, rauhattomaksi."

Klaus Baasin tunteet kylmenivät. "No niin", hän sanoi, "näin siis jätät
minut?" ja ojensi hänelle jälleen kätensä.

Doris Rotermundin silmiin tulivat kyyneleet. "Minä muistan nuoren
miehen, joka oli katkonut kahleensa", hän sanoi, "ja oli kolmenkymmenen
ikäisenä etsimässä onneansa, jolloin minä voin häntä auttaa. Nyt palaa
luokseni hampurilainen kauppias, joka tietää, miten rahaa tehdään."

Doris Rotermund kohautti olkapäitään kuin sanoakseen: ja mitäs kummaa
se! Ja lisäsi: "Tomuisena ja silmät tylyinä!... Eikä teillä ole niin
moneen vuoteen ollut aikaa yhtään tiedustella minua."

Klaus Baas pudisti hänen kättänsä ja lausui synkällä uhmalla: "No hyvä.
Minun ei olisi pitänyt luoksesi tulla."

Doris Rotermund nyykäytti vaieten, vedet silmissä päätään, antoi Klaus
Baasin käden luisua kädestänsä ja poistui.

Klaus Baas meni hiljalleen notkoa ja kylää kohti, jonka Doris Rotermund
oli hänelle neuvonut. Kylän nimestä hänen mieleensä oli johtunut, että
sieltähän se arka, tumma tyttö oli kotoisin, jonka hän oli silloin
Mühlenstrassen varrella nappiotsana ja kirjanpitäjänä kavaltanut,
vernissatehtailijan liikkeessä ollessaan. Teko oli jättänyt hänelle
synkän muiston -- ja hän ajatteli tyttöä aina, kun kulki Mühlenstrassen
kautta tai kun hän näki jonkunmoisen samannäköisen naisen. Muuten
tuntui hänen elämänsä, kaikista syrjähypyistä ja monista turhista
kuohahduksista huolimatta, kunnialliselta, oikeutetulta ja hän itse
onnensa ansainneelta: mutta tämä tapaus siinä oli pahaa! Se oli
johtunut ikäänkuin mistä hänelle aivan vieraasta luonnosta, ja
kuitenkin se oli merkitty juuri hänen elonsa kirjoihin! Nyt oli
ajateltava sitäkin. Juuri nyt, kun hän oli muutenkin saanut kokea niin
paljon epäystävällisyyttä! Tuo hiljainen kylä oli hänen kotipaikkansa.
Hän tahtoi tiedustella häntäkin! Ehkäpä kohtaisi taas uusi
epäystävyyden kolaus! Miksipä ei?! Yhä lisää vain! Mutta ehkäpä kävisi
vielä hyvinkin, ehkä niin hyvin, että hän voisi vaikka nauraa! Pieni
ilon nauru ei tosiaan haittaisi!

Hän tuli kylään ja kulki pitkin raittia ja kysyi vastaan tulevalta
koulukkaalta tytön kotitaloa, mainiten sukunimen. Pienokainen osoitti
erästä taloa vähän matkan päässä, jonka navetan ovi oli auki: joku
nainen liikuskeli hämärässä välisessä sanko kädessä. Klaus Baas näki,
että se sievä pieni tuttu se ei ollut, mutta kun hänen teki välttämättä
mieli kuulla hänestä, niin hän meni ovelle ja kysyi, oliko emäntä erään
neidin sukua, joka noin kakskymmentä vuotta sitten asui Hampurissa,
Mühlenstrassen varrella?

Nainen pyyhki nyt märkiä, leseisiä käsiänsä ja vastasi hiukan
jännityksessä ja epäluuloisesti: "Kyllä, se oli minun sisareni."

Nyt Klaus Baas kysyi: "Ja missä hän nyt on?"

"Niin", vastasi emäntä ja astui sivummalle paremmin vierasta
nähdäkseen, "hän oli siellä kihloissa, mutta panettelijat rikkoivat
välit. Sitten se oli yhden vuoden Kielissä eräässä toimessa... ja
nythän se on kuollut."

Emäntä oli niin puhuen vienyt vieraan yksinkertaiseen pirttiin
ja Klaus Baas ajatuksissaan seurasi häntä. Emäntä meni sitten
matalalle kaapille, jota peitti virkattu liina, ja otti sen päältä
kiiltäväkehyksisen valokuvan sekä näytti Klaus Baasille. Ja pitkä,
komea Klaus Baas, joka ei ollut köyristänyt niskaansa kellekään ja
millekään koko Hampurissa, piteli nyt kuvaa kumarapäin ja arasti ja
lausui soinnuttomalla äänellä: "Niin, hän se on... tunsin hänet
ennen... ja muistan hyvin."

Sillä välin oli isäntä, joka kuului kolisseen navetan perällä, tullut
jälestä pirttiin: hän oli pienikokoinen, teräväsilmäinen, piippunysä
leukapielessä. Isäntä oli puheliaampi ja avomielisempi kuin emäntä ja
sanoi: "Se oli niin alakuloinen ja arka sieltä Hampurista lähdettyään,
ja viimein se tuli vähän omituiseksikin; asui tässä vastapäätä, elätti
henkeään pyykin pesulla ja ompeluksilla. Ja yhtenä talvena jokin
naiskutkale levitti huhua, että hän muka pitäisi miehiä, ja silloin se
lähti kotoaan ja kuleksi monta päivää pitkin kankaita. Me emme tienneet
siitä emmekä toki arvanneetkaan, että hän olisi tullut sekapäiseksi:
luulimme hänen menneen vain Kieliin. Ja mitäs muuta: me mentiin hänen
asuntoonsa ja koottiin kamppeet säilöön ja pantiin sitten talo lukkoon.
Mutta huomispäivänä kertoi naapurin emäntä, joka oli sairas eikä saanut
yöllä unta, nähneensä hänen kulkeneen kuutamossa kotiinsa päin; ja
puolenpäivän seutuvilla hänet löydettiin kankaalta, oli paleltunut. Oli
raukka koettanut varmaankin päästä yöllä kotiinsa! Herra kulta! En mene
eläessäni enää tukkeamaan toisten ihmisten ovia! Olihan se tosin
muutama päivä sitä ennen sanonut, että maailma on niin paha... Se oli
vähän liian heikko ja hento tähän maailmaan."

Klaus Baas sanoi, että sehän oli surullista... moinen loppu hänen pikku
tutulleen. Ja asetti kuvan hiljaa kaapin päälle, ja antoi kättä ja
meni.

Hän tuli takaisin raitille ja silmäili pientä taloa, jossa "pikku
tuttu" oli asunut. Ja sitten hänessä kiehahti hurja raivo! Piruako minä
ravaan täällä nuuskimassa Holsteinin joka loukkoa!! Mitä minulla on
täällä tekemistä?? Tuliapa muka katsomaan, onko konnantyöstä kasvanut
kaunis vilja! Vielä kerran huvittelemaan tuolla poloisella raukalla!
Sehän on järetöntä! Kerrassa mielipuolista! Raivohullua!! No: nythän
sen näit! Sait pääsi pusketuksi läpi! Siitä sen näit!

Sitten hän alkoi tyyntyä. Ja tunsi, että hän tuolta pikku kylästä oli
saanut hartioilleen rikoksen! Ja että hänen täytyy kantaa sitä aina,
keventymättä! Jaha, vain niin kävi siis! Vai kävi siis! Että minä olen
tuhonnut ihmiselämän! Tuon pienen, hennon, kiltin raukan. Surmannut!
Vain pilanpäiten -- mahdottomasta ylpeydestä. Kas, minähän olen vahva,
ja väkevä ja suuri, ja sitä minun toki täytyy näyttää! Olihan minun
toki silloin osoitettava, mikä olin miehiäni! Olihan minun toki
hämmästytettävä tuota vanhaa kääkkää! Ja toissapäivänä minun piti toki
rusikoida kelpo vaimoani! Sillä minä olen suuri ja väkevä ja kaunis! Ja
sekös pitäisi jättää näyttämättä! Mitä muuta varten minä muka sellainen
olisin? Luonnollisesti minun on oltava ylpeä ja korskea kuin sotaorhi!
Kuinka hieno olinkaan Sannaa kohtaan? Joka on paljon jalompi ja parempi
kuin minä. Ja Arthur Escheniä? Ja Heini Petersiä, hänet tavatessani?
Sillä minähän olen luja ja kaunis ja suuri! Mutta Arthur Eschenin ja
Heinin tunnolla ei ole sitä, mitä minun!

Hän oli tullut kylän päähän, kahden tien risteykseen. Lapsiparvi seisoi
lumisohjussa tuvan seinustalla. Klaus Baas kysyi heiltä, mikä tie vei
Neumünsteriin? Suuremmat viittoilivat ja neuvoivat hänelle tietä; mutta
sillaikaa aprikoivat pienemmät keskenänsä: "Mikä herra se tuo on?"
"Mikä lie", vastasi toinen, ja lisäsi, kai hänen pituuttaan ja uljasta
asentoaan ihmetellen: "Kuningas!" Mutta kolmas käytti sanaa, jonka oli
kuullut koulussa, vaikkei sitä ymmärtänyt, ja lausui vanhan vakavasti:
"Se on vaeltaja." Klaus Baas kuuli sen ja hän toisti katkerasti
mielessään: "Niin, vaeltaja!" Ja hän painui yksinään illan hämäriin.

Oikea holsteinilainen maantie: suora kuin nuora ja auhto, ja varsilla
siellä täällä vaivaisia istukaspuita. Lumiräntä suomi kasvoihin. --
Aina minä olen ollut ylpeä ja korskea, hän ajatteli. Oikea Baas-herra
ja Baas-narri! Jo poikasleikissä haaveksin olevani Venäjän keisari! Ja
sepitellessäni junneille valetta Grossneumarktilla! Ja puikkiessani
nuorena klovnina St. Paulissa! Ja Trimbornin konttorissa
päivällislomilla kaapaten tähtiä lakillani! Ja juuri onnen hetkillä se
rehoitti kuin rikkaruoho! Viimeksi toissapäivänä, jolloin teki minut
aivan raivohulluksi! Ylpeydestä! Mutta nyt sain kerrankin nenälleni.

Hyvä vaan, että sen tiedän nyt, hän synkästi ajatteli. Se on
terveydeksi vaan! Ihmisen täytyy olla elämästään selvillä; totuus
edessä kuin päivä! Pois salaamiset ja vekselinlykkäykset! Minä olen
tuhonnut ihmisen! Tappanut! En tiedä, onko Jumalaa ja haudantakaista.
Eikä se tosiasiaa auta. Sillä se on ensiksikin tapahtunut, ja toiseksi:
se on minun asiani, ainoastaan ja yksin minun asiani. Minä en tosin
sitä tarkoittanut, ja monasti sellainen päättyy hyvin. Mutta nyt kävi
näin!

Hän puursi ripeästi märässä lumisohjussa. Tuollainen suora, päätön
holsteinilainen maantie -- vaivaisia, vinoon vääntyneitä puita silmän
kantamiin -- se on kuin tehty juuri moisia itsetutkisteluja varten:
siellä ehtii tyhjentämään maljan pohjasakkaan! Yhä, yhä eteenpäin vei
tie, vei kuin maailman loppuun. Niin paljon ajattelun aikaa ei Klaus
Baas ollut saanut lähes kahteenkymmeneen vuoteen, siitä, kun saattoi
mielisairasta kälyä Schleswigiin. -- Hyvä vain, hän toisti, että nyt
sen tiedän! Sillä itse onnettomuus oli tapahtunut kauan sitten: minä en
vaan siitä tiennyt. Se juoksi kuitenkin kuin musta, paha varjo
kintereilläni ja vieressäni aina: nyt sain sen kiinni ja tiedän, mikä
se pahahenki oli... Vanhempani olivat kunnon ihmisiä, minä jaloa
talonpoikaisaatelia. Isäni oli kevytluontoinen ja hyvä; äitini kova ja
uskollinen. Niistä tuli sulatettuna hyvä sekoitus. Mutta yksi sillä oli
vika: liika ylpeys. Niinkuin monet saavat perintönä luuvalon ja huonon
kuulon, niin minä ylpeyden. Se on pienuudesta asti nostanut minussa
nokkaansa, kuin kimaltava, kirjava käärme! Minä en ole sitä huomannut,
minä en ole sitä karttanut, vaikka kelpo äitini koetti jo tappaa sitä
hiilipihdeillä lapsena ollessani. Mutta nyt. Jopas tuli koko mato
näkyviin! Jättiläiskäärme, sanovat, kuului syöneen ihmisen ja kuului
aikoneen toissapäivänä nielaista rakkaan vaimoni! Mutta nyt sen niskat
katkeaa! Henki pois vaan, ei auta! Sen kauniin, pöyhkeän madon minä
nitistän nyt tässä -- yksinäisellä Holsteinin maantiellä! Pihti niskaan
vaan! Nyt siitä tuli loppu! Klaus Hinrich Baas! Niin vajonnut! Ja
viidenviidettä vanhana!

Niin pakisi Klaus Baas itsekseen. Iltamyöhällä joutui hän
Neumünsteriin.

Hän meni Rautatiehotelliin katsomaan, oliko siellä mitä ilmoitusta
Hasselta, jota hän kuitenkaan ei pitänyt mahdollisena. Ja hän aikoi
sitten iltajunalla matkustaa Hampuriin, sillä hän kaipasi nyt
kuvaamattomasti Sannaa ja lapsia. Nyt tahdon olla heille oikein hyvä,
hän ajatteli.

Ihmeeksi odottikin hotellissa kirje. Hän avasi uteliaasti sen ja luki
sitä portaita alas astuessaan, luki ja luki -- ja hänen silmänsä
tulivat yhä kummastuneemman näköisiksi: Hassen shanghailainen liike oli
sähköttänyt, ettei saatu asiaa selville lybeckiläisen kanssa; siksi oli
Klaus Baasin itsensä matkustettava sodan ajaksi Thielenin paikalle
Kiinaan; matkalle lähdettävä New-Yorkin kautta helmik. 22 p:nä...

Klaus Baasin päätä huimasi ja hänen ruumiinsa vapisi. "Kymmenen päivän
päästä Kiinaan! Ehkä vuosikausiksi... Ja nyt!!"

Hän astui asemasaliin, lunasti piletin, ja käveli asemasillalla
edestakaisin, ja meni junaan ja tiesi tuskin, mitä teki. Kymmenen
päivän päästä Kiinaan! Nyt!! Nyt kun hän tahtoi ja hänen täytyi tehdä
niin paljon hyvää ja oikeudenmukaista! Kun hän halusi elää
rauhallisemmin ja kauniimmin! Nyt, pois... ehkä ikipäiviksi! Se oli
katkeraa ja kovaa!

Juna kiitää rymyytteli pimeässä yössä, ja lumisade vilisi rapisten
akkunain ohi. Matkustajat nukkuivat tai torkkuivat omissa mietteissään.
Klaus Baas tuijotti kalseasti ulos pimeyteen, ja hänen sielunsa kuohui
perustuksiaan myöten ja hän mietti raskaasti:

Nyt siis... sekin oli vielä kestettävä! Kaikki, kaikki yhtaikaa!
Entiselämän kaikki teot, ja lisäksi tämä ero! Kaikki otettava vastaan!
Eikä lannistuttava eikä paaduttava! Tehtävä lempeästi, rauhallisesti
kaikki, mitä vielä voi! Ja jos on vielä jälellä kymmenen päivää, niin,
vaikka vain pari kolme olisi, niin on käytävä sen aikaa tietä, jonka
oikeaksi tietää. Jos ikuiset vallat sitten olivat päättäneet tai
sallineet, että hänen oli, näinä viime päivinä niin paljon karvasta
koettua ja kun hän nyt kerrankin tahtoi sovittaa kaikki, poistuttava,
ehkäpä kuolemaan, niin hyvä! Hän ei valita. Hän koettaa vielä tällä
lyhyellä ajalla tehdä vakaasti ja varmasti kaiken mitä voi! Kaipa
ikuiset vallat jättäisivät sitten hänet rauhaan, kävi hänelle kuinka
tahansa. Hän tahtoi vastata teoistansa ihmisten ja Jumalan edessä
-- jos Jumalaa oli. Hän ei aikonut antaa itseään musertaa, ei
tämänpäiväisten synkkäin tietojen, ei hänen ja vaimon välisen riidan,
ei Kiinan. Hän ei tahtonut karata kuin kehno renki auraltaan, ei
huikennellen elämästä ja maailmasta: hän aikoi seista urheana ja hyvänä
paikallaan niin kauan kuin sai sen pitää. Se riittää, että seisomme
horjumatta maan kamaralla ja että meillä on hyvä tahto. Ihmiselle ei
voi tulla mitään, kaikkein kauheintakaan, joka nöyryyttäisi hyvän
tahdon. No niin!...

Altonaan tultuaan Klaus Baas vaihtoi pian junaa, ja sydänyön seutuvilla
hän jo naputti makuuhuoneensa akkunaan Blankenesessa Norderstrassen
varrella.

Sanna ilmestyi akkunaan heti ja näki hänet ulkona seisomassa
lumihohtoisessa yössä ja tuli avaamaan yöpuvussaan. Ja hän kietoi
kätensä kylmän, lumisen miehen kaulaan ja sanoi: "Aioin tulla asemalle,
mutta en uskaltanut jättää lapsia. Tiedätkö, että sinun on kymmenen
päivän päästä lähdettävä Kiinaan?"

"Tiedän", vastasi Klaus Baas, ja hyväili häntä ja sanoi: "Ja nyt me
ollaan niin hyviä toisillemme, ettemme ole ikinä sellaista
aavistaneet."

Viimeisistä kokemuksistaan hän ei virkkanut sanaakaan.



XXVII.


Kymmenen vuorokauden päästä hän erään raikkaan ja pilvisen helmikuun
päivän iltapuolella erosi pienokaisistansa Blankenesessa ja matkusti
Sannan kanssa Hampuriin. Heitä odottivat Dammthorin asemalla Hassen
lähettämät vaunut, ja Klaus Baas ajoi sitten Sannan kanssa
Wexstrasselle, sanomaan jäähyväisiä äidilleen. Antje Baas asui vielä
entisessä paikassa, mutta oli nyt toisen poikansa, Rikun,
vuokralaisena, jolla oli talossa lukkosepän paja.

Antje Baas, joka oli jo vanha ja raihnas ja sairasti rinnanahdistusta,
istui paraikaa silmälasit nenällä suuren, vanhan ompelupöytänsä
ääressä, laskien pöytälaatikosta, joka muuten pysyi tarkoin lukittuna,
miniällensä vuokrarahoja. "Odotahan vähän", hän sanoi Klaus Baasille.

Klaus Baas odotti, kunnes Sanna ja käly poistuivat huoneesta, ja sanoi
sitten: "No niin, äiti, nyt minun täytyy matkustaa."

Antje Baas otti lasit nenältään ja sanoi itseään ja poikaansa
rohkaistakseen tai tunteen purkausta välttääkseen, pilkallisesti
hymyillen: "Tuolla yläkerrassa asuu joku vanha, hupsahtava rouva, hän
kävi eilen lastensa luona Wedelissä ja kertoi, että sinne muka kuului
selvästi sodan ryske Kiinasta! Ampuivat Cuxhavenissa, ja hän luuli,
että se kuului Aasiasta!"

Klaus Baas sanoi: "Toivon pääseväni vuoden päästä takaisin, äiti. Mutta
saattaahan käydä, että viivyn kauemmin!"

Antje Baas oikoi laihalla ja vapisevalla kädellään hameensa ryppyjä, ja
katseli avuttomasti ympärilleen ja sanoi: "Niin... niinhän se..."

"Voinko auttaa sinua millään tavoin, äiti?"

Antje Baas pudisti päätänsä: "Minulla on hyvä kaikin puolin, Klaus, se
vaan, etten enää tahdo oikein tareta. En tiedä, mikä siinä lie. Ehkä on
vika peitossakin. Vanhahan se jo on ja täytteet ovat menneet yhteen
kasaan. Kun nukkuu selälleen ja kohottaa vähän polviansa... tehän ennen
aina leikitte 'koirankoppisilla'... niin täytteet menevät laidoille ja
alkaa paleltaa polvia."

Klaus Baas sanoi ankarasti: "Miksi sinä et ole sanonut sitä ennen?
Sanna hommaa sinulle heti huomenna uuden peiton."

Antje Baas kohotti kauhistuneena kättään: "Eihän toki, mitäs sinä nyt,
poika! Mitäs Rikun vaimo sitten sanoo, jos kuulee minun sellaista
kertoneen!"

"Minä olen kuin olisin itse vaan huomannut, että peitto on vanha",
vastasi Klaus Baas. "Huomenna tulee uusi peitto. Ja varo sitten
itseäsi, ellet ota sitä vastaan, äiti! No, entä sitten, äiti?"

Antje Baas vastasi äskeiseen tapaansa: "Ei mitään, poikaseni! Niin
kauan kuin olen vielä voimissa ja tulen itse toimeen, niin ei mitään
hätää. Viimeistä vuodettani en vaan voi ajatella. Rikun vaimo ei ole
suinkaan paha, mutta eihän se sellaisesta." Ja Antje Baas pudisti
valkeaa päätänsä. "Enhän minä kuolemaa pelkää, en ollenkaan. Minä olen
ollut teille kovanlainen; mutta se oli tarpeellistakin. Teillä oli
kaikilla nenä liian kekassa, isälläsi ja teillä kaikilla, ja sinulla
pahimmin. Ja onpa Hän, onpa Jumala minutkin aikoinani saanut mureaksi!
Ei... kaikkihan on hyvin; minä en kuolemaa pelkää! Mutta viimeistä
vuodettani en jaksa ajatella... No niin, onpahan sitä päästy yli ojain
ja allikoiden. Eiköhän tuota haudan tuollekin puolle."

Klaus Baas katseli murheissaan ja neuvotonna vanhan äitinsä kasvoja.
Hän oli tehnyt niin ankarasti työtä ja pitänyt huolta muista; ja nyt
hän kaipasi viimeistä vaatimatonta huomiota ja siisteyttä toisten
puolelta. Ja nyt täytyi pojan matkustaa pois eikä voinut häntä auttaa!

"Minä puhun siitä kohta naisväelle", sanoi Klaus Baas. "Totta nyt kaksi
nuorta naista kykenee pitämään huolta vanhuksesta."

Antje Baas siveli laihalla, kankealla kädellään pöytää ja hänen
huulillaan väreili vielä heikosti entinen pilkallinen hymy. "No, tulepa
terveenä takaisin pesääsi", hän sanoi, "ja vie terveisiä Hannalle ja
hänen miehelleen!"

Ja hän nousi ylös ja meni piirongin luo ja sanoi kahden vaiheella:
"Aioin antaa sinulle vielä vähän... olen sitä ennen niin
säilyttänyt..." Ja otti laatikosta kämmenen levyisen höylälastu-rasian,
jossa oli vanhuuden väri, ja katseli sitä vapisevassa kädessään. "Otin
silloin vähän Loten ja isän hiuksia." Hän purskahti itkuun. "En
tahtoisi, että ne joutuisivat vieraiden käsiin. Jos ottaisit ne ja
pitäisit säilössä... sinähän silloin koit kaikki minun kanssani."

Klaus Baas hyväili äitiä ja hänen huulensa alkoivat vavista. Hän
suuteli vanhusta ja meni.

He ajoivat nyt takaisin Dammthorin asemalle ja ottivat sieltä tavarat
ja lähtivät laivarantaan. Sanna istui kalpeana vieressä eikä puhunut
mitään ja piteli koko ajan miehen kättä käsissään.

Lombards-sillalla katseli Klaus Baas vielä pitkään kahden puolen. Vesi
oli syvän sinistä ja sen kalvoa särki raikas vihuri; rantain
rakennusten seiniin loi ilma ja vesi harmaan ja tuoreen heijasteen.
Kaikessa oli vankka, kelpoisa leima, pohjolan ankara, terve
loistottomuus! Ja Klaus Baas vieroitti ajatuksensa vanhasta,
yksinäisestä äidistä, jonka luota hänen täytyi lähteä, ja sanoi:
"Luulenpa, että kun tulen takaisin, niin koetan jollakin tavoin toimia
kaupungin hyväksi. Otan jonkin kunnallisen viran tai teen muuten hyötyä
yhteiskunnalle. Kaikkein ihaninta olisi huolehtia lasten hyvästä,
Sanna. Niiden pitäisi saada hyviä leikkikenttiä. Minäkin olin lapsena
aivan haltioitunut leikistä ja tiedän sen suuren merkityksen. Leikki on
lapsille elämä ja kaikki kaikessa!"

Glockengiesserwallilla pääaseman edustalla, jossa on raitioteitten
yhtymäkohta, kuhisi väkeä ja vieri vaunuja ja syntyi kova tungos. Klaus
Baas katseli vilinää ja hurinaa ja sanoi: "Kun kolmekymmentä vuotta
sitten kävelin tällä samalla paikalla isäni kanssa, keltainen,
vanha klassikkolaitos kainalossa, niin ihmettelin, kuinka paljon
täällä oli väkeä ja miten ne kaikki saivat leipänsä tässä kivi- ja
rauta-ahdoksessa. Nyt niitä on kahta vertaa enemmän kuin silloin.
Sen jälestä olen saanut yritellä taloudellisessa elämässä ja tiedän,
mistä ne leipänsä saavat, ja olenpa osaltani vaikuttanut myötä
heidän leivän saantiinsa. Minusta on tullut nimeni mies: Baas,
isäntä ja leivänantaja. Sukuni kantaisä toimitti muille leipää
vehnävainioillansa. Minä kauppakonttorissa. Mutta kun näen nyt tuon
väentungoksen, niin ihmettelen yhäkin aivan kuin kolmekymmentä vuotta
sitten! Siihen on kai se syynä, että olen pohjaltani maan poika, olen
varttunut vehnäpeltojen pientarella, jotka antoivat leipää ja
puurojauhoa. Katsopas! Kuinka mahdottomasti ihmisiä!"

Vaunut kiersivät nyt hitaasti tungoksen läpi ja kääntyivät sitten
ripeää vauhtia satamaan päin. Ja pian tultiin pitkille rantakaduille.
Siellä pysäytettiin, ja Klaus Baas ja Sanna menivät katoksen alle,
jonka edessä lastattiin ja lossattiin paria kolmea höyrylaivaa. Suurten
säkkipinojen ja puutaapelien ja nahka- ja metalli-pinkkain ja
laatikoiden ja arkkujen lomitse astelivat he nyt työn vilinässä.
Rattaat kulkivat kolisten raudoitettuja lankkuja pitkin, vintturien
hampaat jyrisivät, kettinkivyyhdet löivät kilisten luukkuihin; vedestä
kuului pauhinaa ja lätinää ja höyryn puhinaa ja vinkunaa. Tauluihin oli
merkitty laivojen seisauspaikat aina Cherbourgista[96] Hongkongiin.
Tuntui kuin tämä paikka olisi ollut koko maailman vyyhden pää. Klaus
Baas oli poikasena nähnyt joka päivä tätä huiskinaa. Aikuisena hän oli
siitä ylpeillyt ja kopeillut. Nyt se koski kylmästi hänen sydänalaansa
ja hän puristi lujemmasti Sannan käsivartta.

He nousivat porrasta myöten laivaan ja menivät sitten kannelta alas ja
tulivat Klaus Baasin hyttiin. Se oli hyvä. Ja sitten kummallekin haikea
ajatus: Nyt tulee eron hetki!

Sanna sanoi hiljaisin kasvoin: "Minä olen huolissani siitä nuorimmasta
pojasta, miten sille käy, Klaus. Sillä hänessä on sellaista ventoa ja
elämänarkaa, niinkuin eno Eberhardissa ja Arthurissa. Jollei häneen
tule voimakkaampaa, et sinä hänestä kotiin palatessasi pidä."

Mutta Klaus Baas pudisti päätänsä. "Ajattelen, Sanna, että lapset ovat
mitä ovat. Toisista saattaa tulla sellaisia kuin äitini: itselleen ja
muille vaivaksi kovuutensa kautta, -- toisista sellaisia kuin
Eberhard-eno: vailla tahdonvoimaa ja toimeliaisuutta. Luonto jakelee
ihmislapsille sokeasti niitä antimia, joita edelliset sukupolvet ovat
säilyttäneet, käytettäviä tai kelvottomia, hyviä tai pahoja. Murtaa ei
siten-syntynyttä luonnetta voi; ei myös käännyttää. Moittia ja
halveksia ei sitä myös sovi. Ei voi tehdä muuta kuin jalostaa sitä.
Heikkoa voit vähän vahvistaa, uhkapäistä pehmittää, pahaa taivutella
hyvään. Ylpeää ja narria jossakin määrin nöyryyttää. Se on minun
kokemukseni, Sanna. Kasvata lapsiamme niinkuin äitinne teitä kasvatti:
lujasti ja samalla lempeästi; sinähän olet nyt hänen asemassaan,
puolisotta, vaimo kulta."

Sanna nyyhkytteli.

"Missä kirjat ovat?" kysyi Klaus Baas.

Sanna näytti hänelle tuomaansa uutta pientä valikoimaa kaikkien aikain
jalointa kirjallisuutta. "Ennen nuorempana", sanoi Klaus Baas, "luin jo
niitä ja sain niistä jonkun verran hyvääkin, vaikka olin vielä liian
nuori niitä käsittääkseni. Sitten en ole pilkistänyt niihin
kahteenkymmeneen vuoteen, olenpa suorastaan niitä halveksinutkin. Nyt
otan ne mukaan taas, ja tiedän, että ne tulee luetuiksi."

Ja pilkallisesti hymyillen hän lisäsi: "Tuntuupa siltä, Sanna, että
tämä herra saa lukea ja käydä laiskankoulua kaiken ikänsä."

"Kuin olet hyvä", sanoi Sanna ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Niin
hirveän hyvä. Miten minä voin elää ilman sinua!"

Klaus Baas silitteli ja hyväili yhä häntä, ja suuteli ja sanoi:
"Kuule... nyt soitetaan! Nyt sinun täytyy mennä! Muuten tulet kanssani
Kiinaan! Kuinka mielelläni veisin sinut mukaan! Sinä, rakas toveri! No
niin... päästä minua nyt... Oi kuinka sinä olet rakas! Ei auta nyt,
Sanna."

He tulivat hytistä ja nousivat kannelle, ja Klaus Baas saattoi hänet
laiturille ja palasi sitten yksin laivaan. Siellä hän näki erään tutun
lakimiehen, vanhanlaisen herran, jonka hän tiesi matkustavan
New-Yorkiin. Klaus Baas meni hänen luokseen ja vaihtoi hänen kanssaan
hajamielisesti pari sanaa. Ja katseli sitten alas Sannaa. Hän seisoi
mahonkipölkkypinon vieressä, kalpeana ja jäykkänä kuin kynttilä, aivan
kuin ennen, silloin kun Klaus Baas oli tahtonut häntä suudella ja hän
sanoi: "I will not."

Portaat vedettiin ylös. Perämies puhalsi komentosillalla pilliinsä.
Kumeasti möyryten erosi valtava höyrylaiva laiturista, iloinen marssi
kajahti soittajain torvista -- ja se ahdisti yhä enemmän raskasta
sydäntä. Klaus Baas katseli yhä Sannaa, kalpeana, kulmat rypyssä. Nyt
käänsi laiva vasemman puolensa virtaan, ja Klaus Baas ei nähnyt
vaimoaan enää.

Hiljalleen kulettiin satamassa savuavain hinaajien ja höyrypursien ja
kuutti- ja veneparvien lomitse. Toinen mahtava höyrylaiva kohosi
ylävirtaan heitä kohti ja hipui aivan vieritse: kahden soittokunnan
sävelet sekautuivat pahaäänisesti yhteen. Telakkain väkivasarat ja
alasimet helskyivät kirkkaasti, joen vastaisella rannalla kuumottivat
jäykkinä ja hiljaisina kaupungin talot, ylinnä kirkkojen tornit.

       *       *       *       *       *

Kun Klaus Baas seuraavana aamuna tuli kannelle, niin porotti luodetuuli
jo kovemmin ja kylmemmin, ja tuulen puolelta hyökkäsi silloin tällöin
vinosti laivaa vasten aalto, särkyen siinä niin että vaahto vilahti yli
kaiteen. Klaus Baas meni nyt tuulen suojaan ja asettui seisomaan
salongin seinämälle ja tähysteli taakse jäävää maata. Mutta ei näkynyt
enää muuta kuin etäältä ohut viiru keltaista santaa ja sen nokassa
majakka. Varmaankin Norderneyn majakka.

Se oli oikeaa Pohjanmeren ilmaa. Harmaat pilvet, toiset mustanpuhuvia,
toiset vaaleampia, peittivät taivaslaen, toistensa selässä kiipeillen.
Mustan harmaana lainehti meri alla. Kolmesta neljästä paikkaa, sieltä
ja täältä, mistä kuulsi oudosti pilvien raoista, välkähteli ilman
rannalla kuin teräsvasamat.



Viiteselitykset:


[1] Cuxhaven l. Kuxhaven: pieni kaupunki Pohjanmeren rannikolla, Elben
suun vasemmalla rannalla; sillä on uusi suuri merisatama. Suomentajan
huomautus.

[2] Baas: alasaksalainen sana, merkitsee työnantajaa, päällikköä,
esimiestä, isäntää, mestaria. -- Merimieskielessä esim. Zimmerbaas:
laivan rakennusmestari, "timperi." Suom. muist.

[3] Tanskan-Saksan sota: v. 1864. Suom.

[4] Marschland l. Marsch = marskimaa: rämeinen ja nevainen suoseutu
Luoteis-Saksassa, Pohjanmeren rantamilla. Suom.

[5] Sylt: suurin n.s. pohjois-friisiläisistä saarista, Luoteis-Saksan
rannikolla Pohjanmeressä, 12-22 km Schlesvigin mannermaasta; saari on
hietasärkkiä, nummea ja marskimaata; siellä myös suuri samanniminen
kylpylaitos, josta vasta tulee puhe. Suom.

[6] Elben rannoilla ja Pohjanmeren rantamilla on osaksi luonnonlaatimia
ja osaksi ihmiskäden täydentämiä ja rakentamia korkeita, leveitä,
ruohopeitteisiä rantapatoja, jotka suojaavat asuttua marskiseutua meren
tulvilta ja nousuvedeltä; maa on osaltaan meren pintaa alempanakin kuin
Hollannissa. Rantapatojen laet ovat lammaslaitumina. Suom.

[7] Kinsti: n. 30 cm korkea herneensukuinen kasvi, jolla on tuuman
pituiset okaat, haiveniset lehdet, keltaiset kukat. Suom.

[8] Klosterthorin asema: Hampurin eteläosassa, kaupunkiradan
alkupäässä; tämä rata kiertää Hampurin läpi ja keskustan ympäri
Altonaan ja sillä on useita pysäyspaikkoja. Suom.

[9] Saksalainen hopearaha; 1 groschen = n. 12 penniä. Suom.

[10] Alster: Elben oikeanpuoleinen, koillisesta tuleva sivujoki.
Alsterit: kaksi järveä tai lammikkoa, joiksi Alster-joki levenee
kaupungin kohdalla, sitten laskien kapeain kanaalien, "fleetien" kautta
Elbeen; Grosser tai Aussen-AIster ensimäinen niistä, valtavan suuri, n.
3 km pitkä, hienojen huvilain, puutarhain ja ruohokenttäin ympäröimä
joen suvanto; sitten neliskulmainen Binnen-Alster, lammikko, jonka
edellisestä eroittaa pato ja komea Lombards-silta. Alsterdamm:
Binnen-AIsterin eteläinen rantakatu. Jungfernstieg: leveä, hieno,
läntinen rantakatu Binnen-AIsterin varrella.

[11] Rathausmarkt: tori kaupungin pääosan keskustassa, kanaalien
varrella, joita myöten Alster laskee Elbeen. Samalla torilla uuden
raatihuoneen vieressä myös muhkea pörssirakennus. Suom.

[12] Grossneumarkt: suuri tori kaupungin keskustassa, kanavien
yläpuolella. -- Alte Steinweg: lyhyt katu, joka johtaa kanavilta ylös
Grossneumarkt-torille. -- Vasta esiintyvät lukuisat "weg"-, "gang"-, ja
"wall"-päätteiset nimet: katuja Hampurissa. Suom.

[13] St. Pauli: Hampurin läntisin kaupunginosa, yhteen kasvettuneen
suurkaupunki Altonan rajalla. Siellä on Hampurin paraat
huvittelupaikat: puistoja, suuremmoisia ravintoloita, yökahviloita,
kapakoita, sirkuksia, konserttihalleja, teattereita, "panoraamoja",
j.n.e. Suom.

[14] Eimsbüttel: Hampurin kaukainen, luoteinen etukaupunki ja
kaupunginosa. Suom.

[15] Steinwärder: kaupunginosa Elben etelärannalla, jossa on suuria
telakoita, laivaveistämöitä, pajoja, Iastilaitureita y.m. jaettuna
kortteleihin, joita eroittavat toisistaan kanavat ja Elbejoen haarat;
liikettä pohjoisrannalIe välittävät höyrypurret ja -lossit. Suom.

[16] Stewardess: laivaväen ruokinnan valvoja, ylin tarjoilijatar,
emännöitsijä. Suom.

[17] Elbstrasse: pitkä valtakatu lähellä St. Paulia. Suom.

[18] Norderney: saari itäfriisiläisellä rannikolla, pakoveden aikana
niemekkeenä; kuuluisa merikylpylaitos. Suom.

[19] Uhlenhorst: kaupunginosa Aussen-Alsterin koillisrannalla.
Fährstrasse, katu siellä. Suom.

[20] Hammer: Hampurin alueen kaakkoisosa. Suom.

[21] Havelock: viitta tai pitkä päällystakki, jossa on hartiat peittävä
kaulus. Suom.

[22] Adolfsplatz: tori Hampurin pörssin edustalla. Suom.

[23] 1 Schock = 60 kappaletta.

[24] Hohenwestedt: isonlainen kylä Schleswigissä; siellä on
maataloudellisia laitoksia ja maanviljelysopisto. Suom.

[25] Reiherstieg: Elben haara ja laituri pääuoman eteläpuolella,
Steinwärderin kaup.-osan laidassa. Suom.

[26] Väripokka: rotholz eli fernbock, erään väripuun lajeja.

[27] Pahlstek: merimiesten solmu, jolla touviin tekaistaan silmukka.

[28] No, pääset sitten mukaan. Me mennään Kanadaan. Suom.

[29] Mattentwiete: lyhyt katu Elben pohjoisrannalla suuren sataman ja
kanaalien eli fleetien luona. Suom.

[30] Köhlbrand: lähinnä läntisin monista haaroista, joita Elbe
muodostaa Hampurin kohdalla. Suom.

[31] Herrengraben: kanavakatu Hampurin keskustassa, vanhassa
kaupunginosassa. Suom.

[32] Oberland: Saalejoen yläjuoksun ympäristö. Suom.

[33] Suuri Grasbrook, pieni Grasbrook ja Kranhöft: telakoita ja satamia
Steinwärderin lähellä. Suom.

[34] Liberia: neekerivaltio Länsi-Afrikassa Pippuri-rannalla.

[35] Kuhwärder: joen etelärannalla, Köhlbrandhaaran suulla. Suom.

[36] Dovenfleet: kanavanranta-katu Hampurin keskustassa. Suom.

[37] Spielbudenplatz: suuri tori St. Paulissa. Suom.

[38] Tondern: piirikaupunki Preussin Schleswigissä. Suom.

[39] Präzeptor = kasvattaja, koulumestari, kielenopettaja. Suom.

[40] Burstah: katu keskustassa.

[41] Uusi Jungfernstieg: Binnen-Alsterin pohjoinen rantakatu. Suom.

[42] Süllberg: korkea kukkula, jossa on ravintola- ja
huvitteluhuoneistoja, Blankenesessa. -- Blankenese, josta vasta tulee
puhe: kylä Hampuri-Altonasta luoteesen, aivan Elben rannalla,
romantisen ihanalla paikalla. Näköala-paikoista juuri Süllberg
mainittavin. Suom.

[43] Ohlsdorf: kylä Hampurin alueella Elben pohjoispuolella, lähellä
Alster-jokea. Suom.

[44] Kopra: kookospähkinän ytimestä valmistettu öljy, itäintialainen
siirtomaantuote. Suom.

[45] Sydney: suuri satamakaupunki brittiläisessä Austraaliassa.

[46] Katu lähellä kanavia. Suom.

[47] Katu lähellä kanavia. Suom.

[48] Wineshop: englannink., viinikauppa. Suom.

[49] Iquique: kaupunki Tyynenmeren rannalla Chilessä. Suom.

[50] Sekstantti: tähtitieteellinen kone, jolla määrätään laivan asema
merellä. Suom.

[51] Englanninkieltä: No, vanha velikulta! Onks' sulia vipata? Suom.

[52] Englanninkieltä: Oh, ei haittaa! Suom.

[53] Taifun: syyskesällä Intian ja Kiinan vesillä raivoava hirmumyrsky.
Suom.

[54] Shipping-clerk: matkustava liikeasiamies. Suom.

[55] Skat: eräs korttipeli.

[56] Colombo: Ceylonin pääkaupunki. Suom.

[57] Khaki: hiekanruskea engl, univormu, jota käytetään
arkipalveluksessa.

[58] Käppi: eräänlainen sotilaslakki. Suom.

[59] Boy: palveluspoika. Suom.

[60] Punkah: intialainen, katossa riippuva viuhka. Suom.

[61] Shiks: eräs intialainen heimo. Suom.

[62] "Sleeplng dictionary", sanasta sanaan: "nukkuma-sanakirja."
Lukijalle selviää leikinlasku heti samasta kappaleesta. Suom.

[63] Eräänlainen engl. lakiviranomainen.

[64] Ei mitään hätää, herra Baas!

[65] Dinner-jacket: lyhyt takki. Suom.

[66] Engineers-club = insinööriklubi.

[67] Half cast: toinen vanhemmista intialainen, toinen eurooppalainen.
Suom.

[68] Rangun: Brittil. Birman pääkaupunki.

[69] Juutalaiset ovat joustavaa kansaa; joku anglosaksi sen olisi,
jukuliste, tehnyt! Suom.

[70] Hyvä kuin kulta.

[71] "Hän on reipas, kelpo veikko": hyvin populääri laulu Englannissa;
tavallisesti lauletaan se puhujalle kokouksissa suosion osoitukseksi.
Suom.

[72] Klang: kaupunki Siamissa. Suom.

[73] Minä olen liikemies kuin tekin. Suom.

[74] Englannin siirtomaat Aasiassa: Straits Settlements.

[75] Ainaiseksi. Suom.

[76] Pendjahtal: Eräs Hampurin hautausmaa. Suom.

[77] Schleswig: Preussin Schleswigin pääkaupunki. Suom.

[78] Schoppen: n. 1/2 l. vetävä lasi, olutseideli. Suom.

[79] Priel: kahden hietasärkän välitse johtava rännimäinen väylä, jonka
huomaa ainoastaan laskuveden aikana. Suom.

[80] Potter: hollantilainen eläinmaalari, s. 1625. Suom.

[81] Apenrade: pieni kaupunki Schleswigissä, erään Itämeren lahden
rannalla. Suom.

[82] Auckland: satamakaupunki brittil. Uudessa Seelannissa,
Australiasta kaakkoon.

[83] Pilanimi: meripoika, laivaveikko. Suom.

[84] Harvestehude: hieno kaupunginosa lähellä Alster-lammikoita. Suom.

[85] Curry: intialainen kastike, höystetty pippurilla, inkiväärillä
y.m. ryydeillä; tahi liha- tai kasvisruoka curry-kastikkeen kera. Suom.

[86] Majuri von Tellheim: päähenkilö Lessingin huvinäytelmässä "Minna
von Barnhelm." Suom.

[87] Lancier: vanha, menuetin tapainen katrilli, jota hienoston
piireissä vieläkin tanssitaan. Suom.

[88] Diele: asuinhuoneeksi sisustettu eteinen. Suom.

[89] Eräs katrilli. Suom.

[90] Siinä kaikki. Suom.

[91] Se on sivuseikka. Suom.

[92] Räätälin tekemä, tilauksella valmistettu. Suom.

[93] Enkä! Suom.

[94] St. Moritz: kylpylaitos Sveitsissä Tyrolin rajalla. Suom.

[95] Pidgin-english: paikallisengelska. Suom.

[96] Cherbourg: kauppa- ja sotasatama Ranskassa, Englannin kanaalin
rannalla. Suom.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Klaus Hinrich Baas - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.