Title: Suomalainen lukemisto
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomalainen lukemisto" ***


SUOMALAINEN LUKEMISTO

Toimittanut

Knut Cannelin



Porvoossa,
Werner Söderström,
1889.



SISÄLLYS:

Esipuhe.

Ensimmäinen jakso.

 1. Pukki ja kettu.
 2. Jalopeura ja kettu.
 3. Karhu ja hiiri.
 4. Totuus ja valhe.
 5. Suulas akka.
 6. Hiidenkivi. _A. Kivi_
 7. Puijon mäki. _Suomen Kuvalehdestä_
 8. Sudenpyynti suksilla. _Suomen Kuvalehdestä_
 9. Suksimiesten laulu. _J. Krohn (Suonio)_
10. Kotka ja nälkäkurki. _O. Vuorinen_
11. Mielikki. _J. Krohn (Suonio)_
12. Sananlaskuja.
13. Käen pesintö. _O. Vuorinen_
14. Lohi. _Suomen Kuvalehdestä_
15. Kuun tarinoita. _J. Krohn (Suonio)_
16. Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailee? _Th. Hahnsson_
17. Kreetta Haapasalo. _Suomen Kuvalehdestä_
18. Arvoituksia.
19. Mehtolan Musti. _O. Vuorinen_
20. Näkymätön vieras. _K. J. Gummerus_ (Ylhäiset ja alhaiset)

Toinen jakso.

 1. Jouluaamu Pohjanmaan pappilassa. _E. Aspelin (Eliel)_
 2. Tunturisopuli. _Suomen Kuvalehdestä_
 3. Rikas köyhänäkin. _Th. Hahnsson_
 4. Pieni mierolainen. _Uno von Schrowe_
 5. Savonlinnan ihmeet. _Y. Yrjö-Koskinen_
 6. Tyttö. _J. Reijonen_
 7. Suomen kelloista. _K. Suomalainen_
 8. Kaiku. _J. W. Calamnius_
 9. Kohtaus Nuijasodasta. _Suomen Kuvalehdestä_
10. Ilkka. _K. Kramsu_
11. Köyhäinmajassa. _Th. Hahnsson_
12. Hailinpyynti Uudenmaan saaristossa. _K. Suomalainen_
13. Sananlaskuja.
14. Koivuni jouluyö. _A. Rahkonen_

Kolmas jakso.

 1. Kun isä lampun osti. _J. Brofeldt (Juhani Aho)_
 2. Entisestä ja nykyisestä ajasta. _Paavo Korhonen_
 3. Eräs kirkkomatka Inarissa. _K. Cannelin_
 4. Kirkkoveneessä. _J. P. Hannikainen_
 5. Turun palo v. 1827. _Suomen Kuvalehdestä_
 6. Eräs Sakeus Pyöriän kertomuksia. _P. Päivärinta_
 7. Vapautettu kuningatar. _Paavo Cajander_
 8. Karsikot. _R. Aspelin_
 9. Imatra. _Suomen Kuvalehdestä_
10. Koskenlaskijan morsiamet. _A. Ahlqvist (Oksanen)_
11. Kuvaelma Suursaarelta. _V. Porkka_
12. Uudistalo. _P. Päivärinta_

Neljäs jakso.

 1. Pietari Brahe ja Turun yliopisto. _Y. Yrjö-Koskinen_
 2. Pietari Brahen kuvapatsaan vihkiäisissä 29/5 1888.
    _J. Krohn (Suonio)_
 3. Roinilan talossa. _Minna Canth_
 4. Eräästä elämäkerrasta. _A. Ahlqvist_
 5. Muinaissuomalaisten taikauskosta. _E. Lönnrot_
 6. Ilmarinen. _J. Krohn_
 7. Aino. _J. Krohn_
 8. Runoja kantelettaresta
     1. Eriskummainen kantele. I. 1.
     2. Älä on ääntäni kulunut. I. 6.
     3. Korpi kurjalla kotina. I. 36.
     4. Ohoh kullaista kotia. I. 75.
     5. Mipä paimenten olla? I. 171.
     6. Jo tulen kotihin I. 182.
     7. Oisko linnun lentoneuvot. II. 44.
     8. Maassa mieleni matavi. II. 128.
     9. Kyllä huoli virttä tuopi. II. 131.
    10. Viel' on vuoro valvoakkin. II. 192.
    11. Minä pyy pesätön lintu. II. 226.
    12. Soria on sotainen tauti. II. 265.
    13. Omat on virret oppimani. II. 280.
    14. Muut ja minä. II. 298.
    15. Emon torat, II. 309.
    16. Penu pieni koiraseni. II. 340.
 9. Loitsurunoja
     1. Loitsijan perustussanat.
     2. Manaus koskeen.
     3. Hammastautia vastaan.
     4. Käärmeen puremaa vastaan.
     5. Jäniksen sanat.
     6. Karian sanat.
     7. Suden manaussanat.
     8. Kalastus-sanat.
     9. Kylvösanat.
10. Tulen synty.

Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet. _K. Raitio_



Esipuhe.


Sen jälkeen kuin prof. A. Ahlqvist'in "Uusi suomalainen lukemisto"
painosta annettiin on suomalaisen kirjallisuuden kaikilla aloilla ja
varsinkin kaunokirjallisuuden alalla ilmestynyt useita eteviä
kirjailijoita, jotka mainitussa lukemistossa tietysti eivät ole voineet
tulla edustetuiksi. Sen ohessa on suomenkielikin viime vuosikymmenien
kuluessa kehittymistään kehittynyt ja rikastunut; kielensä puolesta
mallikelpoisemman suomalaisen lukemiston tarve on sentähden jo kauan
ollut tunnustettu. Nämät seikat ovatkin olleet päävaikuttimina tämän
lukemiston toimittamiseen ja sen sisällyksen määränneet. -- Etupäässä
olen tähän ottanut -- enimmäkseen oman käden oikeudella, joka asian
hyvän tarkoituksen vuoksi suotakoon anteeksi -- uudemman
kaunokirjallisuutemme tuotteita, joissa kieli on reipasta ja sujuvaa,
ja jotka sisällyksensä puolesta voinevat pitää oppilaiden mieliä
vireillä; vieraskielisen lukemiston suhteen -- tämä on näet aiottu
etupäässä ruotsinkielisiä koulujamme varten -- on nim. ajatukseni se,
että sen ennen kaikkea tulee olla kielensä puolesta uusimman
kehityskannan mukainen ja sisällykseensä nähden huvittava ja
helppotajuinen; totisemmat aineet jääkööt äidinkielellä opetettaviksi.

Saadakseni oikeinkirjotuksen lukemistossa kauttaaltaan yhtäläiseksi
olen muutamissa kohden rohjennut muutella jonkun kirjailijan omaa
kirjotustapaa; viimmeisessä (4:ssä) jaksossa olen kumminkin säilyttänyt
kunkin kirjailijan omituisen oikeinkirjotuksen, pitäen suotavana ja
tarpeellisenakin, että oppilaat korkeammalla asteella tutustuvat
toisenkinlaisiin käytännössä oleviin sanamuotoihin, jommoisia muuta
suomalaista kirjallisuutta lukiessa voi sattua heidän eteensä.
Lauserakennuksenkin suhteen on yhtäläisyyden saavuttamiseksi ja joskus
muustakin syystä paikoittain joku pienempi muutos ollut tarpeen. --
Sisällykseen olen ainoastaan ani harvoin ja varovalla kädellä koskenut,
kun se esim. jossakin kohden muuten olisi saattanut lukijain
hienotuntoisuutta loukata.

Sanastosta [ei tässä mukana] mainittakoon, että siihen -- sanakirjoissa
tähän asti yleisen tavan mukaan -- olen ottanut nominein _nominativi_-
ja _genetivi-muodot_, verbeistä taas _presensin 1 persoonan_ ja _1
infinitivin_, joka ei kumminkaan estä opettajaa sanoja kysellessään
vaatimasta muidenkin omituisempien muotojen, nk. yksikön _partitivin,
illativin_ ja monikon _genetivin_ sekä verbien _optativin_ tuntemista
ja luettelemista. -- Yleensä olen ottanut sanastoon lukemistossa
löytyvät johdannaiset ja yhdysperäisetkin sanat; vaan 3:sta jaksosta
alkaen olen jättänyt ottamatta semmoiset yhdysperäiset, joiden
yhdysosat semmoisinaan jo ennestään löytyvät sanastosta ja jotka
yhdysperäisinä eivät ole saaneet mitään erikoismerkitystä, esim.
kirkkomatka, tiedemies y.m. -- Lukemiston loppuun liitetystä lehtori K.
Raition tekemästä suomalaisen kirjallisuuden historiasta, joka voitanee
korkeimmalla luokalla ottaa läksyttäin suomenkielen suullista
harjotusta varten luettavaksi, ovat tavallisimpien johtopäätteiden
kautta syntyneet sanat niinikään jäänet sanastoon ottamatta, kun
alkusana sanaston avulla voidaan saada selville.

Lopuksi käytän tätä tilaisuutta lausuakseni suurimmat kiitokseni
kaikille niille, jotka neuvoillaan ja toimillaan ovat minua tämän
lukemiston toimittamisessa auttaneet.

Helsingissä, elok. 25 p. 1889.

_Knut Cannelin_.



ENSIMMÄINEN JAKSO.



1. Pukki ja kettu.


Pukki ja kettu olivat kumpikin pudonneet syvään kuoppaan, josta eivät
voineet päästä ylös. Vaan viimmein kettu, aina viekas ja kavala, keksi
seuraavan neuvon. Sanoi pukille: "Jo nyt tiedän, kuinka pääsemme ylös".
"Kuinka?" kysyi pukki. "Niin, vastasi kettu, että kohoat etujaloillesi
pystyyn kuopan laitaa vastaan, minä nousen sarvillesi, hyppään siitä
ylös ja vedän sinunkin jälkeeni". Pukki ihastui sen neuvon kuultuansa
ja teki niinkuin kettu oli pyytänyt. Vaan kettu itse ylös päästyänsä ei
ollenkaan huolinut pukista, irvisteli vaan, kun toinen häntä petoksesta
soimasi, ja sanoi: "Jos sinulla, pukki raukka, olisi semmoinen mieli
kuin parta, niin semmoiseen kuoppaan et olisi joutunutkaan."

_Hulluilla herrat kyntävät_.



2. Jalopeura ja kettu.


Jalopeura vanhana ei enää voinut metsän eläviä ajamalla saada kiinni,
jonka tähden hänen täytyi miettiä uusi keino, millä elatusta saisi.
Pani tien viereen maata ja oli olevinaan sairas. Kun näki jonkun sivu
kulkevan, niin sanoi: "Voi vaivaista minua, kuinka päätäni kivistää ja
sisuksiani polttaa. Tuskin elänkään huomispäivään asti, anna siis
anteeksi, jos olen sinua vastaan rikkonut. En tahtoisi omantuntoni
vaivalla täältä erota". Näin sanoi hän, ja moni sivukulkevista astui
lähemmäksi katsomaan, voisiko jollakin lievittää hänen viimmeisiä
tuskiansa. Mutta jalopeura söi heidät suuhunsa ja eli sillä tavalla
liikuttamatta jalkaansa pitkät ajat. Tuli viimmein kettukin paikalle.
Hänellekkin piti jalopeura vanhan puheensa ja kysyi, mitä hän arveli,
kun ei tullut lähemmäksi. Kettu vastasi: "Kummastelen jälkiä; moni on
mennyt, vaan ei yksikään palannut".

_Tuhmalle tuli vahinko, sen viisas opiksi otti_.



3. Karhu ja hiiri.


Karhu oli tarttunut ansaan ja koki kaikin voiminsa päästä irti pahasta
pulastaan, vaan ei jaksanut köysiä katkaista. Kun ei muuta neuvoa
tietänyt, pani hän maata. Kun hän siihen oli nukkunut, kokoontui koko
joukko hiiriä hänen ympärilleen ja ne alkoivat keskenään leikkiä.
Näiden telmeestä heräsi karhu ja sai yhden heistä kynsiinsä; se oli
ihan hänen turvallensa hypännyt. Hiiri anoi rikostaan anteeksi, sanoi
vahingossa sen tehneensä ja lupasi kerran vielä karhun hyvyyden kostaa,
jos nyt irti pääsisi. Tästä leppyi karhun mieli ja hän laski hiiren
kynsistään, sanoen: "Yhtä mitätön olet, jos sinut syön tai säästän,
joudathan olla rauhassa, raukka". Hiiri irti päästyänsä keräsi metsästä
muita kumppaneita ja palasi niiden kanssa karhun luokse. Kaikki
alkoivat hampaillansa ansan köysiä jyrsiä pelastaaksensa karhua.
Viimmein saivatkin ansan paulat poikki purruiksi ja karhu pääsi
hädästänsä. Sille virkkoi nyt hiiri: "Pidit, karhu, minua halpana etkä
uskonut, että täyttäisin lupaukseni, vaan nyt sen näet, että hiirikin
taitaa hyvän hyvällä palkita". Karhu ei vastannut mitään, vaan läksi
häpeissään matkaansa, kuljeskellen metsää niinkuin ennenkin.



4. Totuus ja Valhe.


Totuus ja Valhe kulkivat kerran yhdessä. Valhe kysyi Totuudelta: "Mikä
mies sinä olet?" Totuus sanoi: "Minä olen totinen Totuus, joka en ikänä
taida valehdella". Totuus kysyi Valheelta: "Mikä mies sinä sitten
olet?" -- "Minä olen totinen Valhe, joka en ikänä taida totta puhua".
Niiden tuli käydessä nälkä. Valhe sanoi Totuudelle: "Syökäämme sinun
evääsi ensin ja minun evääni sitten, ehkä minä olen väkevämpi mies
kantamaan." Ne söivät Totuuden evään loppuun. Valhe ei antanutkaan
Totuudelle ruokaa, sanoi vaan: "En anna, ennenkuin annat toisen silmäsi
puhkaista". Totuus antoi puhkaista silmänsä, mutta Valhe ei antanut
sittenkään ruokaa; tahtoi vielä toisenkin silmän puhkaista ja saikin.
Valhe jätti sitten kirkkopihalle Totuuden. Kolme korppia lensi kirkon
harjalle. Ensimmäinen sanoi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän. Tässä
kirkkopihalla on sokea mies. Jos hän ottaisi kirkon nurkan alta kolmen
korttelin syvyydeltä multaa ja pyyhkeilisi sillä silmiänsä, niin hän
näkisi selvemmin kuin ennen." Toinen korppi lauloi: "Tiedänpä minäkin,
mitä tiedän. Tässä kaupungissa asuu kuningas, jonka tytär sairastaa
vaarallista tautia, eikä häntä saa paranemaan millään muulla kuin että
alttarin alta, siitä, jossa pappi seisoo, kaivetaan korttelin
syvyydeltä multaa, voidellaan sillä tuo tytär, niin hän paranee".
Kolmas korppi lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Tässä kaupungissa
maksaa yksi lusikallinen vettä monta hopearahaa, mutta jos
saarnastuolin alta kaivettaisiin suuri kivi, niin tästä kaupungista ei
ikänä vesi loppuisi."

Totuus meni kaupungille, kun ensin oli voidellut silmänsä, ja pyysi
vettä juodaksensa. Sanottiin veden maksavan siinä kaupungissa niin
paljon, ett'ei kulkevainen sitä voi ostaa. Totuus meni kuninkaan luokse
ja puhui kuninkaan tyttären sairaudesta, laittoi voiteet korpin neuvon
mukaan ja neuvoi, kuinka vesi riittäisi kaupungille. Kuningas pyysi
Totuuden tykönsä asumaan, mutta Totuus ei tahtonut sentähden että
kaupungissa niin paljon valehdeltiin. Kuningas maksoi sitte kullalla
palkan Totuudelle, lahjotti omat vaatteensa sille. Totuus lähti taas
kävelemään mailmaan ja joutui samaa Valhetta vastaan, joka ennen hänen
kanssaan käveli. Valhe ei tuntenut Totuutta, vaan Totuus tunsi Valheen.
Kohta kun Valhe kuuli, mistä Totuus oli rikkaaksi tullut, niin käski
Valhe Totuuden puhkaista hänen silmänsä ja jättää hänet kirkkopihalle.
Totuus teki niin. Valhe odotti korppien laulua ja korpit lensivätkin
taas laulamaan saman kirkon harjalle. Ensimmäinen korppi lauloi:
"Tiedänpä minä, mitä tiedän." -- "Mitä sinä tiedät?" "Tässä
kirkkopihalla on sokea mies." Toinen lauloi: "Tiedänpä minä, mitä
tiedän." -- "Mitä sinä tiedät?" "Se olisi tapettava." Kolmas lauloi:
"Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Se olisi haudattava." Kaikki korpit
lensivät Valheen niskaan, repivät sen, tappoivat ja hautasivat siihen
samaan kirkkopihaan. Valhe kuoli, Totuus elää. Sen pituinen se.



5. Suulas akka.


Oli kerran ukko ja akka. Akka oli ylen suulas. Minkä kodissaan saa
tietää, sen sanoo kaikille kylässä. Ukko taas oli hyvä metsämies ja
kalastaja. Hän sattuu kerran metsässä kulkiessaan löytämään aarteen ja
alkaa miettiä mielessään, kuinka hän nyt sen aarteen hiljaisuudessa
saisi kotia, kun hänellä on suulas akka, että minkä vaan saa kuulla,
sen muille heti kertoo. -- No, ei muuta neuvoksi; oli ukko sinä päivänä
löytänyt hauen rysästä ja metsässä taas oli metso käynyt ritaan. Ne hän
vaihetti keskenänsä, metson hän pani rysään ja hauen muutti ritaan.
Kulki kotiinsa ja sanoi akallensa: "Minä aarteen löysin metsästä;
huomenna käymme tuomassa rahat sieltä." "No, vai sinä aarteen löysit!"
sanoi akka vastaan, ja hänen mielensä jo alkoi hehkua kylään sanomaan
sitä, vaan ukko ei laskenut; lähdettiin levolle. Kului se yö siten.
Aamulla laittautuvat kantamaan rahoja aarteesta ja menevät yhdessä
metsään. Täällä kun lammin rannalle tullaan, niin virkkaa ukko
akallensa: "Odota vähäisen, olisi minulla tässä pyydys." Kun katsotaan
saalista, täällä on metso rysässä. -- Kuljetaan vähän matkaa tuosta,
kunnes päästään linnunpyydyksille, ja katsotaan niitäkin, niin täällä
taas on hauki ridassa. Se otetaan siitä ja käyvät aarteelle, josta
kaikki rahat pannaan takkoihin, ja lähdetään kantamaan niitä kotiin.
No, päästään kylään, käydään, astutaan pihoja myöten. Jo tekisi akan
mieli taloihin sanoja viemään, vaan ukko taas estää häntä menemästä.
Vaan Kumminkin poikkeaa akka kujaan, lähteäksensä taloon; sattuivat
koirat siinä tappelemaan keskenänsä, ärisevät pihalla, niin huutaa ukko
akalleen: "Älä mene, akkaseni, etkö kuule, kuinka siinä talossa akka
miestään lyöpi." Akka säikähti siitä, ei mennytkään taloon, ja ukko sai
aarteen kotiinsa kyläkunnan kuulematta. -- No, maattiin yö taaskin,
vaan kun päivä tuli, akka ei pysynyt kauemmin kotona, vaan juoksi jo
huomeneksella kylään, siihen taloon pistäysi, johon eilen oli ollut
menemäisillään, ja alkoi kertoa asiataan kaikille ja sanoi: "Me aarteen
löysimme, löysimme metsästä aarteen, minun ukkoni sen jo toissa päivänä
iltasella sieltä löysi ja tuli sanomaan minulle. Vaan myöhä oli, vasta
eilen yhdessä kävimme paikalla, sieltä kaksi takallista rahaa
kannoimme; ne olivat suuria ne takat." "Ka, mistäpä aarteen löysitte?"
kysyi isäntä. -- "Tuolta, tuolta metsästä", selvitti akka kiireissään,
"Matti ja minä yhdessä saloja kuljimme ja katsoimme pyydyksiä ensin,
niin rysässä oli metso ja ridasta saatiin hauki; me ne ensin otimme,
siitä edemmäksi menimme, niin..." "Valehtelet", sanoi isäntä,
"valehtelet varmaankin, milloin käypi rysään metso tai ritaan hauki?
Tuota eivät usko hullutkaan." -- "Usko pois", arveli akka, "löysimme me
aarteen, kaksi takallista kannoimme rahaa metsästä eilen ja tästä kylän
kautta vielä siihen aikaan kuljimme, kun sinua täällä vaimosi pieksi."
"Missä ja milloin on minua vaimoni lyönyt", huusi isäntä suuttuen,
"kaikki valehtelet tässä, ei ole mitään puheessasi perää; mene
matkaasi, taikka..."

Akka ei muuta neuvoa nähnyt, vaan juoksi minkä joutui kotiinsa eikä sen
jälkeen enää huolinut ukkonsa asioita kylässä ilmotella, vaan oli
toimellinen ja tarkka kaikessa puheessansa. Sen pituinen se.



6. Hiidenkivi.


Asui ennen linnassansa Lapin tuntureilla eräs voimallinen
Hiiden-ruhtinas, mahtavin tenhomies Pohjolassa. Oli hänellä peura, ja
kaunis, verrattoman nopea juoksemaan. Tuo sorea eläin läksi kerran
kevättalvisena päivänä karkaamaan hangelle ja rupesi samoamaan ympäri
Suomennientä. Silloin moni joutsimies nähtyänsä kullankarvaisen ja
heleäsilmäisen peuran riensi sitä vainoamaan karkaistulla nuolellansa.
Mutta ei kukaan voinut häntä seurata, vaan pian jätti hän kauas
jälkeensä hiihtävän miehen. Peura joutui viimmein Hämeenmaahan, jossa
löytyi eräs mainio hiihtäjä ja joutsimies. Tämä nyt sai vainun Hiiden
komeasta peurasta, läksi kohta sitä kiehtomaan, liukuen sileillä
suksillansa, olalla tuima kaari. Kiljuvalla vauhdilla kiiti peura
pitkin tasaista hankea, mutta vielä tuimemmalla vauhdilla joutsimies
hänen jäljessään. Niin juoksivat he kauan sekä aukeat lakeudet että
jyrkät mäet ylös, alas. Mutta rupesipa viimmein väsymys saavuttamaan
peuraa; hän jo kovin huohottaen pakeni, hänen juoksunsa heikkeni ja
likemmäksi saapui mies. Silloin tapahtui kumma, joka kuitenkin on
ennenkin nähty pidättävän monen ampumaniekan nuolen. Äkisti kääntyi
peura, lähestyi vainoojaansa rukoilevalla muodolla ja vuodattaen
hereitä kyyneleitä. Mutta vähääkään arvelematta lähetti armoton mies
vasamansa, lävisti ihanan eläimen otsan ja niin kaatui Hiiden peura,
punaten verellänsä valkean lumen.

Silloin Hiisi, käyskellen Pohjanperän kolkoissa laaksoissa, tunsi
äkisti sydämmensä kiertyvän ja tiesi kohta, että hänen kultainen
varsansa vaelteli vaarassa. Hän kiirehti ylös tunturille, jossa hänen
linnansa oli, ja rupesi noitakurkistimellansa tähtäilemään etelään
päin. Nyt näki hän kaukana tummassa kuusistossa peuransa, joka,
veressään uiskellen, kierteli itseänsä kuoleman tuskissa; ja myös näki
hän murhamiehen seisovan uhrinsa vieressä riemuitsevalla katsannolla.
Silloin julmistui hän hirmuisesti, tempasi linnansa muurista suuren
neliskulmaisen kivimöhkäleen, sinkautti sen korkealle ilmaan, lentämään
joutsimiestä kohden, Hämeen saloille. Voimallisella pauhulla ja
huminalla kiiti ankara kivi, suuressa kaaressa halkaisten pilvien
tuulisen maailman. Se kohosi ylös taivaan kumuun, vaipui taas alas,
vaipui päivään päin, ja juuri joutsimiehen päänlaelle putosi ääretön
paino, haudaten hänet allensa iankaikkiseksi.

                                                 _A, Kivi_.



7. Puijon mäki.


Kuka Suomalainen, jolla on edes hiukkanenkaan kauneuden tuntoa, ei ole
sykähtävin sydämmin useasti ihaellut synnyinmaansa somia näkyaloja! Kas
tuota jylhää vuorta! Se nousee jyrkkänä korkeutta kohti, sen
halkeamista ja rotkoista kohottavat ikivanhat hongat kampuraisia
oksiansa; pienoinen metsälampi kuvastaa sitä tyynessä kuvastimessansa;
kaikki on siinä jylhää, vaan sentään sopusointuista ja silmää
mielyttävää, somaa. Käy vähän matkaa metsän halki, tulet ehkä
kunnaalle, josta aivan toisellainen näky kohtaa silmääsi. Edessäsi näet
suuren järvenselän, jonka sinertävien laineiden läikynnässä uiskentelee
vihertäviä saaria, rannalla rehottelee viljavainioita ja heinäniittyjä,
ja niiden välistä pilkistelee siellä täällä ihmis-asunnoita. Etäällä,
järven toisella puolella, siintää korkeita kunnaita taivaan rannalla.
Tällaisia näkyaloja tapaa lukemattomilla vaihdoksilla pitkin Suomen
nientä, vaan erittäinkin on Savo niistä rikas.

Jos joskus käyt Kallaveden tienoilla, älä suinkaan jätä käymättä Puijon
mäellä, jos sinulla on luonnon ihanuudelle vähänkin avoin mieli.
Kauniina kesä-iltana on näky tästä mitä herttaisimpia. Luo silmäsi
minnepäin tahansa, joka haaralla näet Kallavettä saarineen ja
niemineen. Sen hopeahohtoisilla ulapoilla tai sinervillä salmilla
keksinee ehkä silmäsi sauhua tupruttavan höyryveneen, joka kiitää samaa
nientä kohden, jonka keskisellä mäellä parhaallaan luontoa ihailet.
Tämä ilmottaa kohta, ett'ei luonto täällä enää ole kokonaan omassa
vapaudessaan, ett'ei Tapio ole enään täällä yksin-omaisena valtijaana.
Samalla niemellä on Savon suurin kaupunki, Kuopio. Harvalle kaupungille
on luonto suonut niin soman ja miellyttävän kävelypaikan kuin
Kuopiolaisille Puijon mäki on.

                                       (Suomen Kuvalehdestä).



8. Sudenpyynti suksilta.


Melkein pettämätön susien hävittämisen keino on se, jota Savossa ennen
käytettiin ja paikoittain vieläkin käytetään. Se, joka talvella,
silloin kun hanki ei kannata, huomaa verekset suden jäljet, ottaa kohta
sukset ja lähtee perässä hiihtämään. Kiirettä ei tässä liioin ole,
pääasia on vaan, että aina hiihdetään; sillä hiihdettäköön hiljemmin
tai kovemmin, saavutetaan kuitenkin susi kaikissa tapauksissa viimmein
kiinni. Temppu on nimittäin se, että tuo hiihtäjä, kun hän ei enää
jaksa hiihtää edemmäksi, poikkeaa lähimmäiseen taloon ja neuvoo, mihin
jäljet ovat häneltä jääneet. Silloin on yhden tai parinkin miehen
velvollisuus kohta lähteä jatkamaan ajoa. Vereksillä voimilla ja
saaliin toivossa luistavat he hyvää vauhtia lumitanteria myöten, mäkeä
ylös ja mäkeä alas, pedon jäljet varmana oppaanansa. Ensimmäisestä
vainoojastaan, jos tämä paljon jäljempää alotti retkensä, hukka
kentiesi ei vielä ollut paljon tietänytkään. Mutta nämät tässä
luultavasti joutuvat jo niin likelle, että susi heistä vihin saapi ja
kiiruhtaa kulkuansa. Mutta mitäs siitä apua! Joka askeleella pettää tuo
kavala lumi ja harmaatakki parka saa ponnistaa kaikki voimansa
päästäksensä ylös kuopasta, jonka hän itsellensä on kaivanut. Mutta
tuskin on se päässyt, niin vajoaa se jo uudestaan vatsaansa myöten
toiseen kuoppaan. Tällä lailla lähenevät vainoojat lähenemistään, ja
jos hekin vielä väsyvät, niin poikkeavat taas lähimmäiseen taloon,
josta jälleen yksi tai kaksi miestä lähtee jatkamaan. Olkoon yö, olkoon
päivä, hukka raiska ei saa silmänräpäykseksikään levähtää. Viimmein
hiihtäjät tullessaan tiheästä viidakosta ulos jo näkevät saaliinsa
edessään. Tässä on luisu alasmäki ja iloisesti hurraten huilauttavat
nyt ajajat viimmeisen matkan pätkän. Susi, huudosta peljästyneenä,
harppaa vielä hurjasti muutamia kymmeniä askeleita eteenpäin, mutta
saakin viimmein nyt kokea, että "kaiken kierrät, surmaasi et kierrä."
Likelle ennättänyt vainooja kohottaa sauvansa, jonka toinen pää on
terävällä rautakärjellä varustettu, ja pistää sen syvälle hukan
kylkeen. Vielä tuima ulvahdus, vielä vähän hurjaa temmellystä, niin on
loppu.

Tämmöistä on sudenpyynti hiihtämisellä. Se on melkein varmin kaikista
keinoista. Tyhjäksi voi pyynti ainoastaan silloin mennä, jos nousee
paha pyry-ilma, joka ajaa jäljet umpeen. Esteeksi ovat maantietkin,
koska niillä susi saa kovaa maata myöten oikoa ja jäljet ovat
vaikeammat erottaa. Mutta kauan se ei kuitenkaan mahtane pysyä teillä,
jotka ihmis-asuntojen likelle vievät; perään-ajoa havaitessaan se
mieluimmin pyrkii tiettömille saloille, jossa luulee paremmin
säilyvänsä.

                                   (Suomen Kuvalehdestä).



9. Suksimiesten laulu.


    Ylös. Suomen pojat nuoret,
    Ulos sukset survaiskaa!
    Lumi peittää laaksot, vuoret,
    Hyv' on meidän luisuttaa.
    Jalka potkee,
    Suksi notkee
    Sujuilevi sukkelaan.

    Heräs' tuuli tuntureilla,
    Lehahti jo lentämään, --
    Sukkelat on sukset meillä, --
    Lähtään, veikot, kiistämään!
    Saishan koittaa,
    Kumpi voittaa,
    Eikö tuulta saavuttais!

    Koti kontion on tuossa --
    Siihen sukset kääntäkää!
    Havuin alla korpisuossa
    Vanhus nukkuu röhöttää. --
    Kuules ukko,
    Oves' lukko
    Miehissä jo murretaan!

    Kohoaapi kämmenille
    Metsän kuulu kuningas. --
    Lähtään, otso, painisille,
    Tässä löydät vertojas'!
    Hammasluske,
    Keihäsruske
    Kaikuttavi korpea.

    Jo on karhu kaatununna;
    Keihäs sattui rintahan;
    Ukko nukkuu uupununna
    Sikeintä untahan. --
    Riemuellen,
    Soitatellen
    Viekää saalis kotihin!

    Vaan kun verivainolainen
    Suomehemme rynnättää,
    Silloin saalia toisellainen,
    Veikot, meitä hiihdättää.
    Käsi sauvan,
    Toinen raudan
    Teräväisen tempoaa.

    Verihinsä kohta nääntyy,
    Kuka meitä vastustaa,
    Kenpä pakosalle kääntyy,
    Senkin suksi saavuttaa.
    Pelastettu,
    Rakastettu
    Kohta ompi kotimaa.

                 _J. Krohn (Suonio)_.



10. Kotka ja nälkäkurki.


Kotka lenteli kerran Afrikassa Saharan erämaan yli. Huomasipa
nälkäkurjen juoksevan hyvää vauhtia hietikossa. Nälkäkurjen nopea
juoksu alkoi herättää kateutta tuossa lyhytjalkaisessa ilmanlinnussa,
mutta samassa juohtui hänen mieleensä, ett'ei nälkäkurki voi ollenkaan
lentää töyhtömäisillä siivillään. Äkkiä tuiskahti hän alas, alkoi
pilkata nälkäkurkea, mutta itseään hän kiitteli ja kehui:

"Hyvää päivää, nälkäkurki! Varmaan nälkä vatsassasi nävertelee ja
pakottaa sinut tuollaisella kiireellä einettäsi etsimään!"

Nälkäkurki olisi voinut vastata: "Ei nimi miestä pilaa!" Hän ei
kuitenkaan mitään vastannut; luultavasti ajatteli hän: "Ei suuret sanat
suuta halkaise."

Kotka jatkoi: "Voi pahainen päivä! Oletpa varvastellessasi varpaasikin
kadottanut, koska niitä on jäljellä vaan kaksi kummassakin jalassa, --
vai lienet nälissäsi syönyt omat varpaasi. Minulla on yhdessä jalassa
niin monta varvasta kuin sinulla kaikkiaan. Katsoppas kynsivekaroitani;
niillä voin ottaa ruokani, vaikka -- selästäsi."

Nälkäkurki vavahti, mutta pysyi ääneti.

Kotka jatkoi: "Entäs nokkasi sitten, moinen töpykkä! Roomalaisnenät,
maailman kauneimmat ja kuuluisimmat nenät, verrataan tavallisesti
somuudessa minun nokkaani. Ja onpa matkaa nokastasi mahaan! Ennättää
vielä palan nieltyäsi nälkä viidesti vihlaista sulattimia, ennenkuin
ruoka joutuu mokoman kaularoikkanan läpi."

Nälkäkurki nyykytteli päätänsä.

Kotka jatkoi: "Jos muutoinkin jo olet kaikin puolin katala, oletpa
päällepäätteeksi siivillä ja pyrstöllä tykkänään pilattu. Niillä ei ole
minkäänlaista virkaa. Minä kun levitän lentoneuvoni, kohoan niin
ylhäälle kuin haluan. Uljuuteni on ääretön. Tosin muutamat typerät
haukkuvat minua raatelijaksi, mutta maailman nerot, runoniekat ja
ruhtinaat tietävät antaa minulle oikean arvon. Kenpä voisi
luetellakkaan, kuinka monessa runossa minun nimeni on kunniotuksella
mainittu. Ja hallitsijat sitten -- niin heidän vertaisensahan minä
olenkin. Jos esimerkiksi rahassa on kuninkaan kuva tahi minun kuvani,
yks' kaikki, se käypi täydestä."

Nälkäkurki pudisti päätänsä.

Kotka jatkoi: "Huomaatko sinä, kurja olento, minkä verrattoman kunnian
tein sinulle, kun alensin itseni ja rupesin pakinoimaan kanssasi,
sinun, joka et ikipäivinäsi ole muuta nähnyt kuin tämän erämaan --"

"Ja taivaan," tokaisi nälkäkurki.

Kotka joutui hämilleen. Hän oli luullut, ett'ei taivasta näe muut kuin
pilvien palteilla liikkujat. Jäähyväisiä sanomatta lehahti hän lentoon
ja suunnitti kulkunsa maiden ja merien ylitse Suomen suurille saloille.

Vuosia kului. Kotka, tapansa mukaan, iski kyntensä talonpojan
lampaaseen, yrittäen sitä viedä saaliikseen. Typerä paimenpoika, joka
ei osannut huomata kotkan työtä jaloksi, riensi ryövärin kimppuun ja
löi sen seipäällä kuolijaaksi. Kuljettipa vielä raadon kotiinsa ja
naulasi sen, siivet levälleen, tallin oven päälle. Suomen
metsästys-yhdistys maksoi pojalle siitä tapporahaa kolme markkaa.
Vähitellen tippuivat kotkan sulat ja höyhenet likaan tallattaviksi,
kunnes koko kummitus viskattiin tunkioon.

Vuosia kului. Nälkäkurki vanheni ja kuoli erämaahan. Onnellinen
kauppamatkustaja löysi sen. Huolellisesti kokoili hän nälkäkurjen
siipi- ja pyrstöhöyhenet ja asetti ne kalleimpain tavarainsa joukkoon,
mutta ruumiin hautasi hän hiekkaan. Kauppias möi sitten höyhenet
toiselle, toinen kolmannelle, ja viimmein joutuivat ne tänne meidän
kotimaahamme. Suomen ihanat ja suloiset rouvat kaunistavat nyt niillä
päähineitänsä.

Niinpä tosiaankin. Tämä ei suinkaan ollut ainoa kerta kuin unhotettu
tai halpana pidetty erämaan lapsi on jättänyt paremman perinnön kuin
hänen ylä-ilmoissa liikkuva halveksijansa.

                                              _O. Vuorinen_



11. Mielikki.


Tunnetteko Mielikkiä? Mielikki on metsän emäntä, salon mieluinen muori.

Hänellä on aika komea talo, komeampi ja suurempi kuin keisarien ja
kuningasten palatsitkin. Se on melkein yhtä suuri kuin koko Suomen maa
ja korkeudelle se ylettyy aivan taivaaseen asti. Taivaan kansi sillä
onkin kattona. Päivällä siinä enimmiten palaa suuri kaasuliekki, joka
samassa on niin laitettu, että lämmittää huoneet; yöllä pannaan lakeen
riippumaan suuri kynttiläruunu, jossa monta tuhatta kynttilätä palaa;
välin sytytetään sen lisäksi vielä suuri himmeävaloinen öljylamppu.

Mielikin ulkohuoneita, aittoja ja karsinoita sanotaan viidakoiksi tai
lehdoiksi; niissä hän pitää kaikellaista tavaransa ynnä myöskin pientä
karjaansa: jäneksiä, metsäsikoja, metsähiiriä, teeriä, pyitä, tikkoja
ja monellaisia muita eläviä. Paikoittain on hänellä myöskin suuria ja
pieniä vesialtaita, missä hän ahvenia, haukia, kiiskiä, muikkuja ja
muita kaloja elävinä pitää, siksikuin tarvitaan. Mielikki näet on
huolellinen ja tarkka emäntä, joka pitää murhetta huomispäivästäkin.
Vieraskamarinsa hän nimittää niityiksi ja nurmiksi; niiden lattialle on
hän levittänyt kalliita, monenkarvaisia mattoja, jotka ovat täynnä
hyvää hajua; pöydillä, joita siinä mäenrinteiksi sanotaan, on koko
suven aina makeisia vierasten varalla, välin mansikoita, välin
vaaraimia, välin puoloja; talvella siellä ei juuri käy vieraita,
sentähden eivät makeispöydät olekkaan laitoksessaan.

Välin tulevat tietysti lattiat likaisiksi, kellertävän näköisiksi;
silloin ne ovat pestävät. Jos Mielikillä sattuu vieraita olemaan
huoneissaan, niin hän pyytää heitä vähäksi aikaa aittaan menemään,
juuri siksi että saisi pölyn pois huuhdotuksi matoista. Toisinaan on
hänellä oikein lauantaipuuha, vaikk'ei se tapahdu niin joka viikko kuin
muilla emännillä. Silloin hän pyytää anteeksi että hänen nyt täytyy
käskeä vieraansa kotiin menemään, sillä semmoisissa tiloissa pestään
kaikki huoneet ja aitatkin, ja vieraalle voi pahempaakin vahinkoa
sattua kuin kastuminen. Mielikillä näet on, niinkuin Amerikassakin
kuuluu olevan, aina talon tarpeiksi vesivaroja ylisellä. Kun sitten
huoneet ovat pestävät, niin piiat kaatavat vaan tuolta ylhäältä vettä
lattialle, tavallisesti seulan kautta, että tulisi tasaisesti joka
paikkaan, mutta välistä myöskin saavittain. Ylisellä tietysti on pimeä,
jonka tähden siellä täytyy valkealla käydä, ja tiedäthän piikain tavan,
että monesti eivät huoli ottaa lyhtyä, ottavat vaan palavia päreitä,
joista kekäleitä voi pudota alas ja polttaa kenen hyvänsä.

Oma makuukamarinsa on Mielikillä korven keskellä, Havulinna nimeltään;
sepä vasta on kaunis. Pitkät hongat seisovat siinä niinkuin pielet
kirkossa, ja niiden latvat ovat niin tarkoin toisiinsa liitettyinä,
että makuukamarissa aina on vilpas ja vähän hämärä. Lattia on peitetty
pehmeimmillä viheriäisillä sammalilla, joilla ei kengän kopina
kuulu ja on suloista maata. Siinä tuvassaan Mielikki, niinkuin muu
vanhan-aikuinen kansa, pitää suurta karjaansakkin, karhuja, hirviä,
peuroja ja metsoja.

Mielikki rakastaa hellästi lapsia ja pitää ne hyvin hyvinä, jos
nimittäin hyviä ja siivoja lapsia tulee hänelle vieraiksi. Mutta jos
sinne tulee joku laiskuri kuljeksimaan, ennenkuin hän on työnsä tehnyt,
taikka joku vallaton ilman vanhempainsa luvatta, silloin Mielikki ei
ota häntä hyvin vastaan. Hän samassa muuttaa koko asuntonsa, niin että
sinitaivas näyttää harmaalta, viheriäinen nurmi kuloheinältä, lintuin
laulut kuuluvat korpin rääkynnältä ja marjaset maistuvat katkerilta. Ja
lopuksi hän vielä antaa vanhemmille tiedon ja viepi heille aitastansa
vahvan ja norjan vitsan tottelemattoman makupalaksi. Varsinkin suuttuu
hän, jos pienet lapset myöhään iltasilla tulevat hänen luoksensa;
silloin hän lähettää tuhansittain pieniä itikoita eli sääksiä heitä
pistelemään, panee puut ja kivet mörköinä pelottelemaan ja juoksuttelee
pahoja lapsia eksyksissä ympäri lumperoisiinsa, niin että viimmein
pelosta ja väsymyksestä ovat nääntymäisillään. Ja kiittäkööt onneansa,
jos ei Mielikin vihaiset koirat, sudet, revi heitä kappaleiksi.

                                        _J. Krohn (Suonio)_.



12. Sananlaskuja.


    Kun on olutta, niin on ystäviä.
    Ei koirakaan kotiväkeä hauku.
    Ei syvästä kaivosta vesi lopu.
    Ei taito ole taakaksi.
    Ei tuki suovaa alenna.
    Ain' on laiska aikehessa.
    Hiiri syöpi köyhän säästön.
    Ei kalaa saada jalkaa kastamatta.
    Huono vahti tekee monta varasta.
    Ken pahat hyviksi saapi, Suomen suot se siltoaapi.
    Vala varkaan miekka.
    Herrain elo, köyhäin vero.
    Isännän askeleet pellon höystävät.
    Kärsivä kaikki voittaa.
    Ei susi koiran kuolemata itke.
    Ennen vettä veljeltä kuin vieraalta olutta.
    Aikoja on se kuollut, joka itseänsä moittii.
    Kiitä muille muita maita, itsellesi omia maita.
    Riko ei mieli miehen päätä, lohi ei koskea sokaise.
    Aina onni saanehella, ei aina ansainnehella.
    Ajallansa työn teko, hetkellänsä ilon pito.
    Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo.
    Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekkin.
    Sovinnolla on sija suuri, ahdas riidalla asunto.
    Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi
    Joka ei ota saatuansa, se ei saa tarvittuansa.
    Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
    Meret suuretkin sulavat, ei sula sydän suruinen.
    Paeten pahasta pääsee, syöden leipäkannikasta.
    Parempi hyvä ero kuin paha yhteys.
    Syöty leikattu palanen, annettu luvattu lahja.
    Ei ole paimenen pyhistä, eikä lapsen armottoman.
    Kussa laki lakkaa, siinä vaivaisuus alkaa.
    Parempi tyhjä kukkaro kuin lainattu raha.
    Tuli opetti salvamahan, kylä käymähän käräjät.
    Tauditta vanha kuolee, tuuletta pölhö kaatuu.
    Toivotaan meren takaista, vaan ei turpehen alaista.



13. Käen pesintö.


"Pehmeä ja lämmin kuin käen pesä", on sananparsi. Sillä on melkein
samallainen leikkisä merkitys kuin sananparrella: "Kestävä ja vahva
kuin jänisnahka." Kuitenkin on edellisen sananparren leikillisyys monta
vertaa sukkelampi kuin jälkimmäisen; sillä onhan jänisnahalla toki
nimeksi kestävyyttä ja vahvuutta, mutta käen pesällä ei ole ollenkaan
pehmeyttä eikä lämpimyyttä. Syy on yksinkertainen. Käellä ei tähän
maailman aikaan olekkaan pesää. Asia ei ole niin ymmärrettävä, että
käki kanervikkoon tahi puun oksalle synnyttäisi eläviä poikia --
lintuin tyttäristä kansa valitettavasti ei tiedä mitään -- semmoisia
poikia, jotka syntymäpäivänänsä jo kykenisivät hakemaan ruokansa ja
kenties kukkuisivatkin kilvassa emänsä kanssa. Ei suinkaan! Käki munii,
munista syntyvät hautomalla pojat, jotka viikkokausia ovat heikkoja ja
tarvitsevat hoitoa.

Olipa kerran aika, jolloin kaikille luoduille määrättiin tehtävänsä ja
tarkotuksensa. Silloin pienten lintuin elikkä laululintuin tehtäväksi
annettiin kevätluonnon sulostuttaminen laululiverryksillä; sen lisäksi
uskottiin heille huolenpito siitä, ett'ei hyönteisten valtakunta pääse
kovin paisumaan ja rasitusta tekemään kasvien valtakunnalle.

Useat hyönteiset, erittäinkin niiden toukat, ovat suuria syömäriä, ja
ne turmelisivat kaikki kasvit, jos ei niitä pidettäisi tarpeellisessa
kurissa. Pikkulinnuille on annettu valta käyttää näitä kasvikunnan
vihollisia ruoaksensa ja niinpä he tekevätkin.

Mutta keväällä purojen liristessä, puiden viheriöidessä, nurmien
kukostaessa on Leivolla, Peipolla, Pääskyllä, Rastaalla ja muilla
laululinnuilla niin paljon suloista nähtävänä, niin paljon laulamisen
ainetta, että tuskin ruokaansa muistavat nauttia. Sitä paitsi on heillä
samaan aikaan yksityiset perheellisen elämän toimet ja puuhat:
pesänrakentamiset, munimiset ja hautomiset, jotka kaikki vaativat
aikansa. Hyönteisten liikanaista lisääntymistä keväällä ja kesän alussa
ei kukaan heistä jouda kunnollisesti vastustamaan. Katso! Kasvikunta
surkastuu. Toukkia vilisee joka paikassa. Pikkulinnuille hätä käteen.
Mitäs neuvoksi?

Pidettiinpä kokous. Siihen kutsuttiin neuvottelemaan kaikki ne linnut,
jotka paarmoja, kärpäsiä ja muita hyönteisiä syövät ja niiden toukkia
hävittävät. Kokouksen esimieheksi valittiin yksimielisesti Satakieli.
Hänpä siihen toimeen olikin erittäin sopiva, sillä hän osaa kaikkein
lintuin kieltä.

Keskustelu oli vilkas. Kaikki kokouksen jäsenet olivat yksimielisiä
siitä, että synnyinmaan vihollisten lisäytyminen on estettävä, vaikkapa
semmoinen toimi uhrauksiakin vaatisi. Koetettiin keksiä keino. Yksi
ehdotteli yhtä, toinen toista. "Monta miestä, monta mieltä." Satakieli
kuulusteli muilta linnuilta, kuinka monta hyönteistä tahi toukkaa kukin
heistä pesimis-aikana päivässä hävitti. Vastauksista havaittiin, että
jo pesänteko-aikana kovan työn tähden ei joudettu tarpeeksi hyönteisiä
tavottelemaan ja sitten hautomis-aikana olivat hellät äitilinnut
milt'ei kokonaan unhottaneet ruokansa. Heitä ei sentään kenenkään
sopinut moittia, sillä se olisi ollut äidinrakkauden halveksimista.
Vieläpä tultiin keskustelussa huomaamaan, että pesimis- ja
hautomis-aikana etenkin nuo rumat karvapeittoiset hyönteistoukat,
"ukonkoirat", pääsivät suuresti lisäytymään ja tuhoilemaan kasvia.
Niitä oli suuruutensakkin vuoksi pienten lintuin vaikea hävittää. Joku
ehdotteli, että Varis sukulaisinensa ottaisi hävittääksensä
karvapeittoisia toukkia, arvellen, ett'eivät ne heille olisi liian
suuria ja karheita. Mutta toiset ilmottivat, ett'ei Varikseen eikä
hänen sukulaisiinsa ole luottamista, ja onhan jo sananparreksi
tullutkin: "Meni kuin variksen vala." Varis sen kuultuaan lensi
uhkaavaisesti raakuttaen tiehensä ja Harakka päästi korvia särkevän
pilkkanaurun.

Kun Käki kuusen latvassa istuessaan kuuli, että karvaisten toukkain
hävittäminen pani pikkulinnut pahimpaan pulaan, kukahteli hän
kauniisti: "Karvapeittoiset toukat, nehän juuri ovatkin minun parhaita
herkkujani. Kylläpä niitä söisin syötyänikin! Söisin, söisin!
Pesimispuuhat ja hautomishankkeet ottavat aikani."

"Kuules, Käki kulta", huusivat pikkulinnut yhdestä suusta, "kuules,
kultainen Käkönen, tule munimaan täst'edes meidän pesäämme. Muni vaan
muna kuhunkin pesään, kyllä me haudomme munasi ja ruokimme poikasi,
kunhan sinä pidät tarkkaa huolta siitä, ett'eivät karvaiset
hyönteistoukat turmele kasvien menestystä suloisessa syntymämaassamme!"

"Kyllä mielelläni suostuisin ehdotukseenne", vastasi Käki, "mutta minun
poikani, suoraan sanoen, ovat runsasruokaisia, ne syövät paljon; entä
jos omat poikanne tulevat puutetta kärsimään."

"Synnyinmaan etu on tärkeämpi kuin jokaisen yksityisen etu",
tirkuttivat pikkulinnut. "Me ravitsemme poikasi, vaikkapa itse omain
lastemme kanssa näkisimme nälkää."

Sovinto syntyi, liitto lyötiin. Siitä ajasta ei ole Käki pesää
rakentanut, vaan on muninut pienten lintuin pesään, munan kuhunkin.
Ahkerasti ahdistaa Käki turmiollisia hyönteisiä ja toukkia muiden
lintuin pesimisaikana. Vieläpä antaa hän kuulla suloista kukkumistansa,
jonka ihanasta helkkeestä nuoret neidot naimavuotta ja vanhukset
kuolinvuotta ennustavat.

Jokainen pikkulintu, jonka pesään Käki on muninut, pitää pyhänä
velvollisuutenansa hautoa munan pojaksi ja noitaa pojan
täysikasvuiseksi. Maailmassa tuskin mitään muuta hoitolasta niin
hellästi ja huolellisesti kasvatetaan. Semmoinen puuha ei ole
pikkulinnuille vähäpätöinen; mutta eipä ole se ilokaan vähäinen, kun
tietää kasvattavansa "poikaa", josta kerran on oleva hyötyä
synnyinmaalle.

                                          _O. Vuorinen_.



14. Lohi.


Lohi on levoton veitikka. Kauan ei se viihdy syntymämaillaan eli
pikemmin sanoen syntymävesissään, jokien pohjassa, vaikka siellä kyllä
on kaunis olla kirkkaassa, vilppaassa tupasessa. Jo pienenä pahaisena
tuntuu hänestä tämä hänen kotinsa kovin ahtaalta, kovin köyhältä; hän
lähtee kaukaisille ulkomaille, ulkovesille piti sanoakkin, onnea
hakemaan. Eikä se toivossaan petykkään. Ulapoilla aukeilla
uiskennellen, hän kasvaa, hän lihoo, hän paisuu aika vonkaleeksi,
oikein isoksi herraksi, ja semmoisena hän viimmein näkee hyväksi taas
tulla katsomaan tuota eriskummallista maailman nurkkaa, missä hän ensin
on päivän valon nähnyt. Ja hän viepi kanssansa monta samallaista
veitikkaa; he keräytyvät suureksi, monta tuhatta sisältäväksi laumaksi
ja alkavat nousta jokien suista ylös. Vähän he huolivat siitä, onko
vastavirta kova. Heillä on sama luonne kuin muinaisella akalla, joka
hukkui, he ponnistavat aina vastavirtaan. Tuleepa silloin koski
vastaan; siihen toki luulisit niiden pysähtyvän. Vielä mitä! He
paiskahtavat väkevällä, pontevalla pyrstöllänsä, ja vuptis! jo
loiskahtavat veteen yläpuolelle koskea. Taikka jos hyppäys sattui
olemaan liian lyhyt ja ne putosivat virran vietäviksi, niin yrittävät
toisen kerran ja kolmannenkin, siksikuin onnistuu. Lohella ei
kuitenkaan aina ole onni seurassa; se usein sattuu hyppäämään satimeen
ja silloin se joutuu itse lihavaksi makupalaksi. Jokien poikki on näet
lohien nousuajaksi asetettu laitoksia, nimeltä padot, joihin noita
hyviä, herkullisia kaloja pyydetään. Olipa muutama herra Skotlannissa
kerran laittanut lohikoskeensa padan semmoiselle paikalle, että aina
välistä lohia lompsahti siihen sisään, jolloin pata otettiin pois ja
pantiin tulelle. Kas sepä oli mukavasti varustettu, niin ett'ei voi
mukavampaa ajatellakkaan, paitsi jos laittaisi niin, että lohet jo
keitettyinä hyppäisivät suoraan suuhun!

Eivät ole ajat niinkuin ennen! Sitä valitetaan kaikissa asioissa ja
niinpä myös lohien suhteen. Ei ole enää Pohjanmaallakaan se aika,
jolloin palvelijat pestiä ottaessaan tekivät sen lujan ehdon, ettei
saisi syöttää heille lohta useammin kuin kolme kertaa viikossa. Lohen
saalis on suuresti vähennyt ja vähenee vähenemistänsä. Mutta jos
ihminen paljon hävittää, niin osaapa hän myös, jos tahtoo,
hävitykset jälleen parantaakkin. Moneen paikkaan on perustettu
lohensiitys-laitoksia, joissa lohen määhnää sekä poikia hoidetaan,
siksikuin ne ovat niin suuriksi kasvaneet, ett'eivät enää mahdu joka
hauen kitaan. Sillä keinolla on ulkomailla saatu lohirikkaaksi jälleen
moni joki, josta ne jo olivat melkein sukupuuttoon hävinneet.
Suomessakin on useampia tämmöisiä "lohikouluja", joista jo on päästetty
satoja tuhansia oppilaita ulos. Mutta mikä heille päähän pistänee,
eivätpä kuulukkaan palaavan syntymäpaikoilleen, niinkuin siivon lohen,
varsinkin koulutetun ja sivistyneen, tapa vaatisi. Näyttää siltä, kuin
Saksan ruokoiset rannat heidän mielestänsä olisivat makeammat.

                                         (Suomen Kuvalehdestä).



15. Kuun tarinoita.


I.

Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta ja
varsinkin sanotaan niiden kauneimpina olevan, kun kasteen pisara niissä
kiiltelee kuin timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessani on
useinkin mieleni tehnyt sitä nähdä; vaan juuri silloin, kun päivän
koittaessa kaste kukkiin laskeutuu, täytyy minun aina lähteä pois,
piilemään.

Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja
yhdessä niistä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista
te ihmiset kehutte.

Oli vielä talvi, minä kuljin lakean kankaan yli. Päivällä oli siinä
ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona -- päivällä oli siinä
kuulunut tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli
kaikki ääneti. Se oli Siikajoen tanner. Palavalla innolla oli tässä
Suomen joukko tapellut kotimaan puolesta. Se rakkauden liekki oli
saattanut talven nietoksetkin kukkimaan; -- mihin vaan silmänsä loi,
paistoi valkoiselta lumelta punaisia veriruusuja. Tätä katsellessani
läheni neitonen tappelutannerta; hän asteli kuolleiden joukossa; hän
katseli, etsiskeli jotain -- ja viimmein hän lankesi polvilleen nuoren
kaatuneen sotilaan viereen. -- Hänen kupeestansa oli punaisia ruusuja
valunut lumelle. -- Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui
kyynelpisara; se tipahti veriruusun päälle lumelle. -- Kah se oli
kallein kaste kauneimmassa ruusussa.


II.

Oli Toukokuun alku. Talvi oli jo muuttanut pois majoiltamme, mutta
meri, manner oli vielä ramua täynnä, niinkuin muuttajilta aina jääpi.

Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut eikä vielä ollut kerjinnyt
huoneitansa siivota. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä
harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla;
nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty
kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät ikkunan pieliltä,
joista uutimet on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä oikein saanut
lämmitetyksikään; ilma oli semmoinen, josta Virolainen sanoo: suven
silmät, talven hampaat.

Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä
ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevään kodissa. Ihana, sanomattoman
ihana on Italia! Mitäs on tämä vaalea hursti, joka teillä kesällä
laeksi on levitetty, Italian tummansinisen taivaan rinnalla. Tässä ei
tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on
siellä. -- Kuu oli nähtävästi pahalla tuulellaan; se oli taitanut
matkalla vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se
taas selkeni ja virkkoi: Niin, niin! Kyllä on Etelä ihana; mutta miksi
kääntyy maneetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi

    -- syksylinnun lähtevän
    On sävel niin surullinen?
    Keväillä mielimaillehen
    Se rientää riemuiten!

Vaan mitäs minä tyhjiä rupatan; parempi olisi ruveta jotain
tarinoimaan. Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen sinulle siitä.

Minä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi,
siellä oli suloinen suvi.

Meren maininki kohoili hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli
lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruuna- ja pomeranssipuut olivat valkeilla
kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat
Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartijat Pohjan pahoja peikkoja
vastaan. Ja meren, mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka
pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren
morsiuspeitossa.

Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä
kiidätteli kulkemaan; kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja
airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene
luikerteli hiljaa itsekseen. Perässä istui neito; se nähtävästi oli
Italian ihana tytär. Mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa
tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet. Hänen vieressään istui
nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla
poskilla ilmottivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, ja huulet
kuiskailivat suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaaseen.
Joutsenjoukko lensi heidän ylitsensä. Siivet suhahtelivat; niillä oli
niin kiire; riemuhuuto kajahti; ne olivat matkalla Pohjoseen. --
Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus sokaistui, hän vaikeni ja
istui synkkänä.

"Mikäs sinun taas on, armas Antonio; joko pilvi taas on peittänyt
Pohjantähteni loisteen? Mitäs sinä suret, kun koko luonto autuaana
riemuitsee?" -- Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso
noita; ne rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi". "Pohja,
Pohja", huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi,
siellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveyden jälleen saanut,
siellä sinut kohtaisi kuolema. Tässä on sinulla lempi ja siellä..."
Nuorukainen huusi: "Siellä on syntymämaa!"


III.

Minä tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean
vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä
myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta
ikkunat pilkistelevät vaan niinkuin silmät naamiosta. Talon ympärillä
on kukkaslavoja ja edempänä kauniit pellot ja niityt pensas-aitoineen.
-- Kas semmoinen on amerikkalainen _farm_.  Se on toista kuin teidän
maanne hirsihökkelit ja seiväs-aidat.

Vähän matkaa asumahuoneista on vanha aitta. Se on pölkyistä kyhätty, ja
sen turtaunut, mustennut muoto osottaa selvästi sen olevan perintöä
niiltä ajoilta, jolloin ensimmäiset uudis-asukkaat tänne asettuivat.
Sen yliselle on talonväki korjannut vanhaa ramua pois jaloista. Minä
sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon, että muun
joukosta keksin vanhan kanteleen, jossa kuitenkin vielä näkyi pari
katkennutta vaskikieltä. -- Kanteleenko! huutanet naurussa suin,
kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olisi
Suomen kantele joutunut amerikkalaiseen taloon? -- Olipa kuitenkin, ja
siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia
asioita, joista ei teidän Suomalaisten viisaustiede vielä ole saanut
vihiä.

Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin.
Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli
uudis-asukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä
suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohden oli kuitenkin
jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja.
Mustuneina, hiestyneinä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata
myöten. Ja kummastuksella katselivat heidän hollantilaiset naapurinsa
sitä outoa menoa.

Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää
kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynellä
lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei karttunut paljon. Ukko
kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat
nykielivät syöttiä. Hänen mietteensä oli kaukana, aivan toisella
puolella avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän
oli syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimmeistä lepoa. Kun
Kristiina-kuningattaren kehotuksesta hänen lapsensa muuttivat, oli
hänkin heitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa
honkaa on vaikeampi siirtää kuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta
katkeaa, ja uudessa paikassa se kituu kitumistaan kunnes kuivuu.

Pyhä-iltana tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista
ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan "Finnin"
farmilla, jossa aina oli vieraanvaraa. Talon sinisilmät eivät suotta
olleet Suomen sukuperää; he olivat suloudellaan kokonaan lumonneet
nuorten miesten sydämmet. -- Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä
riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty jänteisissä
iloissa sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä
menossa: vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä
saunakodassa ja lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli
kuullut kotimaassa

    Piimäsuuna pikkaraisna
    Maitopartana pahaisna.

Kolmas vuosisata jo vierii vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa
unhottivat muukalaisten joukossa kotikielensä; lasten lapset olivat
sitä tuskin tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten
Hollantilaisiksi, viimmein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei
muistakkaan enää, mistä alkuperästä se on lähtenyt. Mutta ukon kannel
säilyy vielä unhotettuna, tuntematonna muun ramun joukossa vanhan aitan
pölyisessä nurkassa.

                                          _J. Krohn (Suonio)_.



16. Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailevat?


Tuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan
muutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti
hyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö
-- hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen
kiharoitaan. Siinä oleskeli hän aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta
myllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna,
jolloin kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain
visertelivät, läksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus
kädessä, avopäin juoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä
olevan lähteen reunalle, jossa hän sitten istahti kaatuneen puun
rungolle lukupätkäänsä muka lukemaan. Hetkisen vaan hän kirjaan
silmäili, mutta laski sen sitten pois ja nousi osottelemaan lintujen
ääniä, mutta eipä tuo kauan häntä huvittanut, sillä kuuluipa nyt
kuusien latvoista hiljainen tuulen humina, ja heti meni Helmi vakaana
taas istumaan puun rungolle; hän kuunteli tarkkaan, sormensa vaipuivat
ristiin; tuo kesäisen luonnon ihana juhlavirsi oli kokonaan voittanut
Helmin sydämmen. Mutta äkkiä nousi hän paikaltaan, huudahtaen: "En,
minä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta vaaditte, mihin te niin
hellästi hyväillen minua käskette! Juoksenpa kosken rannalle, kosken
kohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan selkoa" -- ja Helmi
juoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen kosken lakkaamatonta,
yksitoikkoista pauhinaa, välistä läskein kätensä silmilleen, jotta
kuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin olisi hän taaskin istunut monet
hetket, joll'ei eräs nuorukainen, joka tuli myllytietä pitkin, olisi
hänelle huutanut: "Kuules tyttö, missä kotosi on? Varmaankin olet
näiltä paikoilta, kosk'ei sinulla ole edes huivia päässä."

"Tuolla kuusikossa on kotoni", vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran
edelle kotia päin.

"Onko teillä lehmiä?" kysyi herra. "On kyllä." "Saako äidiltäsi ostaa
ruokaa?" "Saa kyllä." "Osaatko sinä muuta puhua kuin: saa kyllä ja on
kyllä?" "Kyllä" -- vastasi tyttö, mutta jätti herran sikseen ja rupesi
juoksemaan kotia.

"Nuo mökin lapset ovat hyvin jäykkiä", ajatteli nuorukainen. "Lieneekö
heissä mitään hienompia tunteita?" -- sitten miettien ennätti hän
myllärin asunnolle ja kuuli samassa Helmin sanovan:

"Tuolla tulee valkolakki". -- Nuorukainen oli ylioppilas ja
luonnontutkija, joka kulki metsissä kukkia ja hyönteisiä
etsiskelemässä. Hän astui tupaseen ja pyysi ostaa ruokaa. Myllärin
vaimo valmisti heti vieraalle yksinkertaisen aterian, vaan sen
tehtyänsä sanoi hän Helmille: "Tuo kirjasi tänne, että luetan
lukupätkääsi?"

"Kirjani jäi lähteelle", sanoi Helmi punastuen, "enkä vielä ole
lukenutkaan."

"No, hyvänen aika, tuota lasta! Ei sinusta koskaan ihmistä tule! Sillä
ehdolla juuri pääsit ulos, että luettavasi lukisit."

"Niin, mutta siellä kuuset taas humisivat minulle kovin kauniisti,
minun täytyi niitä kuunnella, ja sitten unhotin koko kirjani, mutta
juoksenpa sen noutamaan kotia." Näin sanoen Helmi puikahti ulos ovesta,
ja myllärin vaimo valitti nyt vieraalle, miten tytön ulkoaluku kävi
huonosti, kun hän vaan aina tahtoi oleskella luonnon ääniä
kuuntelemassa. -- "Helmi on jo Vapusta kolmannellatoista, kyllä hänellä
on ikää, vaikka hän on vähäinen ko'oltaan ja niin äärettömän
lapsellinen, että luulee kosken kohinassa ja kuusien huminassa
kuulevansa paljon, josta hän ei selvää saa; 'mutta jahka tulen
vanhemmaksi, kyllä kai sitten niitä ymmärrän' -- sanoo tyttö."

Äidin vielä puhuessa palasi Helmi jo kotia, kirja kädessä. Ylioppilas
kysyi, oliko myllärin väellä sanomalehtiä. "Ei ole", vastasi vaimo.
"Osaako Helmi sisältälukua, vai onko sekin vaikeaa hänelle?"

"Kyllä sisältäluku hänen suustaan vieriää kuten pavut pussista -- sehän
nyt lukeekin latinaiset ja kaikki."

"Tässä on minulla sanomalehti, jonka otin mukaani kaupungista; tuleppas
sitä lukemaan, jotta saan kuulla, miten osaat." Helmi tuli
juoksujalkaa. Siinä kappaleessa, josta nuorukainen käski hänen lukea,
kehotettiin lämpimästi ja innokkaasti kaikkia rakastamaan isänmaataan.
-- Tyttö luki selvästi ja sujuvasti vähän aikaa, vaan yht'äkkiä hän
huudahti:

"Äiti! Nyt minä tiedän, mitä koski kohisee, ja mitä kuuset kuiskaavat.
Voi äiti! Ne sanovat: 'rakasta isänmaatasi!' Nyt sen tiedän, sillä
aivan samoja tuntee sydämmeni niitten kohinaa tuolla ulkona
kuunnellessani, kuin jolloin tätä luen; joka kerta kuin tässä
isänmaanrakkaudesta puhutaan, niin sydämmeni lämpenee, tuntuupa
ikäänkuin kesäinen tuuli sinne virtailisi. Voi äitini! minäkin
tahtoisin rakkautta osottaa isänmaalleni, mutta olen niin pieni, niin
pieni, ett'en voi mitään!"

"Lapsi, tee työtä ja kokoo viisautta! Ensiksikin tulee sinun muistaa,
että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku; siitä kaikki hyvyys tulee.
Jos sen muistat ja aina ahkerasti työtä teet siinä, missä sinulle on
työala määrätty, niin tulee sinustakin isänmaallesi hyödyllinen jäsen,
ja siten voit sinäkin osottaa rakkauttasi."

"Kyllä minä tästä lähtein rupean ahkeraksi", vakuutti Helmi, ja tuon
lupauksensa hän myöskin on pitänyt; mutta luonnon helmassa hän vieläkin
halusta lepohetkensä viettää, "kuunnellen sen kuusen huminata, jonka
juurella hänen asuntonsa on."

Ylioppilaasta tahdon mainita sen verran, että hänen ajatuksensa "mökin
lapsista" olivat ihan muuttuneet, kun hän myllärin tupasesta pois meni.

                                              _Th. Hahnsson_.



17. Kreetta Haapasalo.


    Soitto on suruista tehty,
    Murehista muovaeltu.

Oli vuosi 1853. Halla, harmaatakki kuokkavieras, oli taas kerran käynyt
Suomen pelloilla. Kerjäläisiä rienteli kaupunkeihin, varsinkin
pääkaupunkiin, samoin kuin kärpäset syyskylmän alkaessa etsivät suojaa
lämpimistä tuvista. Tuli silloin myös eräs huono reki, huono, laiha
hevonen edessä, Helsinkiin, kuljettaen äitiä ynnä hänen kahta lastansa.
Ne eivät kuitenkaan olleet kerjäläisiä, ne eivät rukoilleetkaan
leipämurua _ilmaiseksi_ onnellisemmilta veljiltänsä; heillä oli
tuomisensa muassaan, jota tahtoivat _vaihtaa_ leipään. Se äiti oli
_Kreetta Haapasalo_,  köyhän kruununtilallisen vaimo Yli-Vetelin
kappelista Kokkolan pitäjää. Heidän pieni talonsa muulloinkin heitä
vaan töin tuskin elätti; nyt oli halla aitan aivan tyhjäksi tehnyt.
Kreetta oli, ruokaa lapsilleen hankkiaksensa, mennyt apulaiseksi
pitäjän räätälille; mutta hän oli ompeluun tottumaton, neulat
katkeilivat, langat menivät poikki. Räätäli ei voinut häntä pitää
työssänsä. "Älä huoli", lohdutti hän katkerasti itkevää kuitenkin, "jos
et juuri ommella osaa, niin osaatpa laulaa sitä paremmin. Mene
kaupunkiin laulamaan, niin kyllä saat leipää itsellesi!" -- Kreetta
Haapasalolla oli näet pienestä asti ollut suuri halu ja taito sekä
lauluun että soittoon. Kuudenvuotisena tyttö-tynkkäsenä oli hän jo
alkanut soitella kuutta kieltä, jotka oli lautaan viritetty. Sittemmin
laittoi hänelle tuttava varsinaisen 14-kielisen kanteleen.

Kreetta noudatti hyväntahtoisen räätälin neuvoa ja läksi ajamaan
re'ellään pitkää Pohjan rantaa, käyden kaikissa kaupungeissa. Uskalsipa
hän sitten, koska häntä joka paikassa lempeästi otettiin vastaan, mennä
myös etelään päin, jossa kanteleen sävelet jo olivat aikaa sitten
unohtuneet. Hän kulki Jyväskylän ja Hämeenlinnan kautta ja tuli lopulla
Tammikuuta v. 1853 Helsinkiin. Sielläkin oli hänelle onni yhtä
myötäinen. Hän sai soittaa milloin tämän, milloin tuon perheen kodissa,
ja ihastutteli kaikkia koristelemattomalla, sujuvalla soitannollaan ja
heleällä, kauniilla, vaikka tietysti harjottamattornalla äänellään.
Runsaasti karttui myös rahalahjoja jokaisena tämmöisenä iltana Kreetan
kukkaroon, ja kun hän keväämpänä kotiinsa palasi, saattoi hän
saaliillaan suorittaa pienen tilansa kaikki velat. Myöhemminkin, joka
kerta kuin kovempi katovuosi on kohdannut Suomen kansaa, on hän
uudelleen ottanut kanteleensa ja "laulanut leipää" leivättömille
lapsilleen.

                                         (Suomen Kuvalehdestä).



18. Arvoituksia.


    1. Lauta kaatui lammikkoon, ei koskaan kuiva eikä mätäne?
    2. Pohjaton, kanneton, tuoretta lihaa täynnä?
    3. Rautainen hiiri, liinainen häntä?
    4. Ensin nahka nyljetään, sitten villat keritään?
    5. Ei huku vedessä, ei pala tulessa, eikä mahdu maan rakoon?
    6. Hakee, hakee, eikä soisi löytävänsä?
    7. Kun metsään menee, niin kotiin katsoo, kun kotiin tulee,
       niin metsään katsoo?
    8. Helsingissä hakataan, tänne lastut lentelevät?
    9. Kannettava väsyy, kantaja ei väsy?
   10. Henki alla, henki päällä, siinä hengetön välissä?
   11. Lahdet kaidat, niemet pitkät, kalliot nenässä nienten?
   12. Korppi lentää leuhottelee, veri siivistä tippuu?
   13. Kolmasti päivässä päälleen pukee, enimmät ajat alasti seisoo?
   14. Kuolleet kotihin tuotiin, varas puuhun hirtettiin, tie kumohon
       kaadettiin?
   15. Lentää lintu siivetönnä puuhun lehdettömään, tuli neitsyt
       suutonna, syöpi linnun siivettömän?
   16. Helmet neideltä putosi, kuu kuuli, päivä löysi?
   17. Huoneen suuruinen, lehden kevyinen?
   18. Huone ruokaa täynnä, ei kattoa ja harvat seinät?
   19. Härkä meillä tapettiin, sarvet maahan nakattiin, nahka syötiin,
       veri myötiin, lihat poltettiin?
   20. Ikkunasta mahtuu, ovesta ei mahdukkaan?
   21. Ikä kaikki kannetaan, kerta, kaksi tarvitaan?
   22. Iso härkä, tervaselkä, pyhän pellon pientareella?
   23. Jota enemmän ottaa, sitä suuremmaksi tulee?
   24. Kaksi kättä, kaksi päätä, neljä silmää, kuusi jalkaa?
   25. Kaksi laivaa merellä, iän kaiken purjehtivat, eivät
       toistansa tapaa?
   26. Kaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä kaikkinansa?
   27. Kattila mäellä kiehui, ilman puitta, tervaksitta?
   28. Kirjavaa karjaa ajetaan niinistä siltaa rautaiseen linnaan?
   29. Kivinen pelto, koivuinen siemen, rautainen aura?
   30. Korkeampi kotaa, matalampi rekeä, mustempi syttä, valkeampi
       lunta?
   31. Korvat on, ei kuule, silmät on, ei näe?
   32. Kuningas kuulee, harvoin näkee, Jumala ei sinä ikänä, talonpoika
       joka päivä?
   33. Latva kuin vasta, keskus kuin kerä, juuri kuin hiiren häntä?
   34. Metsässä syntyy, metsässä kasvaa, ihmisen polvella itkee?
   35. Pikku aittanen mäellä, ei ovea, ikkunata?
   36. Vanha akka, musta vaippa, kulkee kylä kylältä, tulta
       tiedustelemassa, valkeata vaatimassa?
   37. Vanha ukko, uusi takki, joka vuosi ommellaan, ratkotaan?
   38. Vedessä syntyy, veteen kuolee, ympäri maitten kulkee,
       ei rahatta rekeen istu, joka taloon tahdotaan?
   39. Viisi veljeä vihaista, yhteen porstuaan menevät, eri tupiin
       erkanevat?
   40. Ymmyrkäinen kuin muna, pitempi kuin kirkon seinä?

Arvoitusten sanat: 1. Kieli. 2. Sormus. 3. Neula lankoineen. 4. Kenkä
ja sukka riisutaan. 5. Nimi. 6. Verkonpaikkaaja reikää. 7. Kirves tai
kuokka olalla. 8. Sanomalehdet. 9. Vene. 10. Hevonen, ratsastaja ja
satula. 11. Sormien välit, sormet ja kynnet. 12. Vene. 13. Ruokapöytä.
14. Kalat, nuotta ja vene. 15. Lumitykky puun oksalla ja päiväpaiste.
16. Kaste. 17. Ilma huoneessa. 18. Pelto. 19. Petäjä, oksat, kuori,
terva ja puu. 20. Valo. 21. Sormus tai miekka. 22. Kirkko. 23. Hauta.
24. Ratsastaja ja hevonen. 25. Aurinko ja kuu. 26. Äiti, tytär ja
tyttären lapsi. 27. Muurahaispesä. 28. Herneet, seula ja pata. 29.
Tulukset. 30. Harakka. 31. Saavi eli korvo. 32. Vertaisensa. 33. Nauris
kasvaessaan. 34. Viulu. 35. Muna. 36. Yö tai syksy. 37. Järvi, joka
kesällä on sulana, talvella jäässä. 38. Suola. 39. Sormi ja sormikas.
40. Lankakerä.



19. Mehtolan Musti.


Kun asetus määräsi, että kaikki koirat Suomessa olivat verollisiksi
laskettavat, silloin katkaistiin väkivaltaisesti monen Mustin
elämänlanka. Niinpä kerrotaan täytenä totena, ett'ei kuuluisassa
Hölmölän kylässä ole nykyään yhtään nelijalkaista haukkujata. Mainio
kestikievari Matias Hölmöliin oli silloin kutsunut kokoon kaikki
kylällisensä, avannut suunsa ja sanonut: "Mitäs me Hölmöläiset
tuhlaisimme markkojamme koirain päärahaksi, jotka ovat hyödyttömiä
luontokappaleita talossa. Kun me muinoin annoimme rahamme
silmänkääntäjälle, saimme toki nähdä ihmeellisiä ulkomaan eläimiä, nyt
kun antaisimme rahamme, saisimme nähdä omia koiriamme. Oletteko
kuulleet kummempaa?"

"Me emme ole kuulleet kummempaa", huusivat Hölmöläiset yhdestä suusta.
Ja koirain kohtalo oli määrätty.

Mutta ei ainoastaan Hölmölässä, vaan monessa muussakin kyläkunnassa
surmattiin koirat sukupuuttoon. Surmaajat aikoivat kaiketi tästälähin
itse toimittaa koirain velvollisuuksia, se on, haukkua varkaat pois
taloista ja pedot pois laitumilta.

Mehtolankin Mikko, joka asui yksinäisessä torpassaan kaukana kylästä,
oli sattunut kuulemaan koirain verotuskauhusta. Mikko oli mielevä mies.
Hän läksi nimismieheltä asiaa tiedustamaan ja sanoikin hänelle suoraan:
"Herra vallesmanni, tehän ymmärrätte kaikki lain pykälät, ilmottakaa
minulle, saanko ampua koirani lakia rikkomatta?"

Nimismies tiedusteli syytä Mikon kysymykseen.

"Syy on se", selitti Mikko, "että minä ennen ampuisin Mustin kuin
maksaisin kaksi markkaa päärahaa."

Hän ei ollut röyhkeä nimismies, joka Mikkoon olisi suuttunut. Hän sanoi
nauraen: "Ei sinua oman koirasi ampumisesta Siperiaan tuomita, eikä
muuhunkaan edesvastaukseen; mutta mietippäs asiaa, etköhän siellä
korven kolkassa Mustia tarvinne."

"Kyllä mietin, kyllä mietin, herra vallesmanni, kiitoksia paljon!"
lausui Mikko Mehtonen.

Ja kotiin tullessaan mietti Mikko, miten hän Mustilta hengen riistäisi.

Sillä aikaa oli eräs kulkuräätäli käynyt Mehtolan torpassa työtä
kysymässä. Hän oli jutellut torpan emännälle, Liisalle, yhtä ja toista
suuresta maailmasta. Hän oli päästänyt suustansa senkin viisauden, että
koirat täst'edes pidetään muka suuremmassa arvossa kuin naiset, koska
koirasta on maksettava kaksi markkaa päärahaa, naisesta vaan markka.

Mokoma ruma iva suututti Liisan pahanpäiväiseksi ja hän Käski räätälin
heti mennä tiehensä.

Kun räätäli oli ennättänyt lähteä, tuli Mikko Mehtonen kotiin. Hän otti
orrelta vanhan piilukko-pyssynsä ja tarkasteli sen kelvollisuutta.
Lapset, kuusivuotinen Aaro ja nelivuotinen Anni, pyörivät isänsä luona
kysellen: "Isä, mitä aiotte ampua!"

Mikko vitkasteli, mutta vastasi viimmein: "Minä ammun Mustin."

"Mustin joutaakin ampua, se syöpi paljon, ja sitten vielä on kallis
pääraha maksettava", pakisi torpan emäntä Liisa, sillä hän oli räätälin
ivasta suuttunut Mustiinkin. Toista mielipidettä olivat ainoastaan
lapset. Anni rupesi katkerasti itkemään ja tarttuen lattialla makaavan
Mustin kaulaan rukoili hän: "Älkää, hyvä isä, ampuko Mustia! Musti
kuolee, Musti on niin hyvä."

"Älkää, isä kulta, ampuko Mustia; kun se taas syksyllä haukkuu oravata,
minä pudistelen puuta, orava hyppää maahan, Musti ottaa kiinni", saneli
Aaro.

"Niin, te lapset ette ymmärrä asiata", virkkoi Mikko. "Nyt pitäisi
vähän ajan perästä maksaa päärahaa eli veroa Mustista kaksi markkaa
joka vuosi. Minulla ei ole liikoja rahoja tuhlattaviksi, lapseni.
Kahdella markalla saatan ostaa Aarolle hatun ja Annille kaulaliinan."

Mutta Aaro ihastui yhtä vähän uudesta hatusta kuin Auni kaulaliinasta.
Kyynelsilmin katselivat he, kuinka isänsä sulatteli lyijynappia
möhkäleeksi, jota sitten takoi ja muodosteli pyssyyn sopivaksi.

Omituista oli, että Musti nähdessään lasten itkevän ja kuullessaan
nimeänsä usein mainittavan tuli hyvin levottomaksi, kunnes viimmein
töytäsi etukäpälillään tuvan oven auki ja meni ulos.

Mikko ei ollut siitä millänsäkkään, laati vaan panosta pyssyyn.

Aarokin pistäysi ulos ja häristeli luudan varrella Mustia, jotta se
pakenisi. Ja Musti läksikin juosta lunguttamaan saunan taakse.

Ennenkuin Aaro tupaan palasi, kävi hän aitasta noutamassa pienen
rahakukkaronsa, jossa oli markka viisikymmentä penniä. Ne lennätti hän
isällensä, lausuen: "Tässä on kaikki rahani, jotka oravan nahoista olen
saanut; jos enempi tarvitaan Mustin verorahaksi, kyllä minä lopun
suoritan, kun ensi syksynä saan oravia Mustin kanssa."

Annikin juoksi noutamaan rahansa; ei ollut säästönsä suuren suuri, eikä
pienen pieni; seitsemän penniä ja yksi kopeikka hänellä oli ja ne hän
antoi isällensä.

Mikko luki lastensa rahat ja suunsa vetäysi hymyyn. Antaessaan rahat
takaisin sanoi hän: "Koska teillä, lapseni, on niin vähän rahaa,
ett'eivät ne riitä Mustin verorahaksi, eikä kopeikka siihen asiaan
kelvannekkaan, niin pitäkää säästönne, minä itse maksan veron tänä
vuonna."

Liisakin hyväili pientä tyttöänsä, sanoen: "Eihän isä ammu Mustia,
Anniseni; hän vaan muuten pani pyssyn panokseen. Kummitätisi antamat
rahat olisit menettänyt turhaan, pieni hupsukka."

Mikko pisti panoksessa olevan pyssyn orrelle.

Aaro juoksi ulos ja kutsui Mustin saunan takaa tupaan, ja vanha rauha
vallitsi Mehtolan torpassa.

Kului muutama viikko. Oli lämmin kevätpäivä. Mikko ja Liisa, tultuansa
tattarimaan aitaa tekemästä, söivät päivällisen ja menivät sitten
levähtämään. Mustikin makasi lattialla, pää käpäläin päällä. Aaro ja
Anni leikittelivät ulkona.

Anni oli olevinaan emäntä, Aaro isäntä. He odottivat vieraita.
Sentähden leipoi Anni nyt monenlaatuisia multaleipiä ja savipiirakoita,
joihin hietaa pantiin sydämmeksi. Aaro laitteli uunia kuntoon ja nyhti
sitten ruohoa saunan sivu tulevain vierasten hevosille. Heidän
toimiansa ja liikkeitänsä tirkisteli pensaan takaa varsin odottamaton
vieras. Se oli susi. Anni siitä tietämättä lähestyi pensasta
tehdäksensä luudan, jolla muka lattian lakaisisi. Samassa hyökkäsikin
peto pensaan juuresta ja koppasi lapsiparan kiinni. Anna kirkasi. Aaro
parkui. Musti kuuli lasten hätähuudot. Rajusti haukahtaen paiskasi se
oven auki ja lensi nuolen nopeudella suden niskaan. Mikko ja Liisa
heräsivät koiran tölmäyksestä ja ulos mentyään näkivät he, kuinka susi
kirvotti lapsen suustansa ja ryhtyi ottelemaan koiran kanssa. Liisa
itkien ja huutaen riensi tempaamaan pois pienen Anninsa vaarasta. Mutta
Mikko pistäysi tupaan, sieppasi orrelta pyssyn ja kiiruhti suden
perään, jonka kulkua Musti viivytteli. Jo paukahti pyssy, ja luoti,
joka ennen oli aiottu Mustin surmaksi, lävisti nyt suden sydämmen.

Hirveä säikähdys muuttui raikkaaksi riemuksi. Anni ei toki saanutkaan
mitään vammaa, sillä peto oli sattunut ottamaan vaatteista kiinni.
Liisa itki ilosta ja laati paikalla voileivän Mustille. Aaro ja Anni
taputtelivat Mustia ja silittelivät sen tappelussa pörhöttyneitä
karvoja.

Mikko itse meni kohta nimismiehen luo ja maksoi Mustin verorahan,
ilmottaen, millaisen onnen Musti oli heille tuottanut. Nimismies, joka
luuli, että Mikko hänen neuvostaan oli jättänyt Mustin ampumatta,
virkkoi ylpeästi: "Sanoinhan sinulle, että siellä korven kolkassa
Mustia kyllä tarvitset." Mikko kiitti nimismiestä hyvästä neuvosta ja
lupasi tuoda kontillisen kaloja tahi lintuparin lahjaksi hänelle.

Kauppapuodista osti Mikko vielä samana päivänä Annille soman
kaulaliinan ja Aarolle uuden hatun. Niin riemuista iltaa ei liene ennen
vietetty Mehtolan torpassa. Ja sopipa riemuitakkin. Musti oli
pelastanut lapsen. Mustin tähden oli pyssyyn pantu luoti, joka suden
surmasi. Mikko tiesi saavansa sudesta tapporahaa sata markkaa. Mikko
tiesi suden nahan hinnalla saavansa Mustin veron maksetuksi, vaikka se
vanhaksikin eläisi.

Jos Hölmöläiset saisivat kuulla Mehtolan Mustin suuret ansiot,
hankkisivat he kyllä kymmenen koiraa joka taloon, ja jos ne eivät ensi
vuonna susia tappaisi, olisi taas kaikkein koirain kuolemantuomio
valmis. Hölmölässä ei tehdä mitään kesken-eräisesti, vaan
juurtajaksain, perinpohjaisesti.

                                              _O. Vuorinen_.


20. Näkymätön vieras.


    Korvessa oli kotomme,
    Maantiellä majasijamme,
    Karhut kanssa kumppanimme.
    Ei mieli mesiä tehnyt,
    Kylki kuuta kasvattanut
    Pahan pakkasen käsissä,
    Kovan ilman kouratessa,
    Hengen hädäss', heltehessä.

Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, ja pellot halla
viisi vuotta peräksyttäin oli typi tyhjiksi pannut. Kuudes kesä oli
tullut, oli kulunut puoleksi. -- Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä
metsän korvessa, kaukana muista ihmisistä. Tölli itse ei ole mikään
eriskummallinen; ei, päinvastoin on se aivan tavallinen. Tölli oli
sisältä semmoinen kuin useat töllit siihen aikaan olivat, se on: huone,
jonka ovinurkassa oli takka, lakeinen eli räppänä katon keskellä, josta
savu pääsi kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiinni isketyt;
peräseinän vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä -- siinä oli
kaikki, ainakin Metsämaassa. Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän
korvessa, siitä sen nimi: Metsämaa. Pane tähän lisäksi: pari arkkua,
muuan puinen lusikka, pata, härkin, ruhmo ja pari kirvestä, niin siinä
ovat kaikki huonekalut, ell'et lehmää, joka oven suussa seisoo, ja
porsasta, joka kaadetun kätkyen alle nuuskii, tahi päreitä orrella
taikka apekiulua ja petäjäammetta lue huonekaluiksi.

Metsämaa kutsuttiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin
vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa
kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmältä kirkkoherralle
ja päivätyö kirkkoherran ruoassa pappilaan. Tuon lisäksi maksettiin
isännältä, emännältä ja appiukolta vähäinen henkiraha kruunulle. Lapsia
oli Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18-, nuorin
7-vuotinen.

Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puoli tynnyriä ja kaksi
kappaa, ja kaskeen neljätoista kappaa. Nyt kylvettiin viisi kappaa,
väliin kahdeksan kaikkiaan. Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta
viisi tynnyriä. Nyt kuorittiin petäjät pellon ympäriltä leiväksi.
Hallan on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrasta ja kaurasta. Jos
se ennen viljelijää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla
rakastaa ylellisyyttä, se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori
käytetään myllyssä, kuori leivotaan jauhona, mutta tämä jauho, jos
toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa,
imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei
sydämmen. -- Niinkuin jo sanoimme, on viisi vuotta peräksyttäin halla
ennen sirppiä ennättänyt Metsämaan pelloille. Se on kovaa! Nyt on kevät
ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivoivat Metsämaan asukkaat. "Jumala on
viimmein hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai onko
pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on
rukoillut: 'Varjele, o Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, nälästä
ja kalliista ajasta'."

Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viimme vuonna
näki otsansa hiessä tehdyn työn turhaksi ja jo toivoi tämän vuoden
runsaasta saaliista voivansa maksaa velkansa, silmäilee iloiten Jumalan
taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta, luullen saavansa vielä
kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät
kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen
vankkoja sirppejä. Viikon päivät vielä, niin kauniit pellot ovat
kuhilaita täynnä. Nyt ei ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata
jyvät. Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilven kipinää näkynyt.
Ilta ehtii. Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti
kirvestä, jolla on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän
ulkona katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään
tuuli alkaisi puhaltaa. -- Turhaan! Taivas on selkeä, tuuli uneksii.

"Jo on toivomme hukassa", sanoo vanhus huoaten.

Nyt lentää pitkän tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin
ohitse. Kaikki ovat tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä
vanhuksen sanat eivät valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.

Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.

Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö
kuluu, siten valitus kuuluu. Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko
idässä taivaan rannalla. Jo nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet
tähkiä; vaan oljet, jotka illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt
mahtavasti suorina.

Halla on käynyt, on runsaat kymmeniset ottanut. -- Sama aurinko herätti
eilen työhön iloisia, tämän aamupäivän loiste näkee epäilyksen alaisia.
Taitaako aurinko kummeksia tätä? Hän on siihen tottunut. Hän laskee
säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää hän. Järven rannat ovat
jäätyneet. -- Näkymätön vieras on käynyt.

       *       *       *       *       *

Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla
ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsään päin näkyi lato, karjalato.

Viimme yönä ei nukkunut Metsämaassa kukaan muu kuin nuorin poika.

Töllissä oli vuosi takaperin useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan
isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät  -- niitti olkia.

Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset
istuneet töllissä pian sanaakaan toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei
töllissä ollut, hän keikkui ruuhessa järven rannalla.

Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Missä se vaan on
kulkenut, siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen
sydämmeen joku seurastaan -- useampiin paikkoihin useampiakin.

Metsämaahan jätti se viimme yönä: surun, nälän ja epäilyksen.

Jaakko istuu lavitsalla pöydän vieressä, nojaten kasvojaan käsiinsä.
Anoppi ja Eeva, emäntä, istuvat takalla. Lapset itkevät ja valittavat.

Ruhmo on kaadettu, on vierinyt sairastavan lehmän jaloille, porsas on
kaatanut apekiulun ja heittänyt sen sisällyksen lattialle. Tuota ei
kukaan huomannut.

"Kova on kohta!" sanoi viimmein anoppi.

"Ei ole kourallistakaan jyviä!" valitti Eeva.

"Kova on kohta!" kertoi Jaakko.

Anoppi oli surullinen, Eevan oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa.

Mutta lapsen suru ei ole katkera. "Mikäs nyt neuvoksi?" lausui vihdoin
Jaakko ja nousi lavitsalta. "En suinkaan tiedä muuta, kuin että myymme
lehmämme ja porsaan ja uudestaan lähdemme petäjäin keruulle."

"Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauan luulet niillä saatujen
jyväin riittävän? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjä on
sittenkin karvas."

"Oikein Eeva, mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn
jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä
tallentuvan voimia?"

"Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?" huokasi vaimo.

"En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä", lausui Jaakko,
"mutta millähän nyt tahdot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin
parempia päiviä, jos vaan siementä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi
niinkuin muutkin."

"Minä lähden palvelemaan", sanoi jäykästi vanhin poika.

"Ja minä, ja minä, ja minä", huusivat kaikki lapset.

"Kyösti, Sakari ja Liisa taitaisivat juuri palvelukseen kelvata", sanoi
isä suruisesti, "ja jos itse tahdotte, luulen sen olevan sekä teille
että meille hyödyksi."

Äiti itki.

"Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan", puhui
Jaakko vähän ajan kuluttua.

"Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa",
sanoi Eeva.

"Vähän porsaalla saa", lausui anoppi.

Tämän vuoden halla teki paljon muutoksia Metsämaassa.

Ensimmäinen muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät
palvelemaan. Halla oli ollut välikappaleena; se ajoi pesästä ulos pojat
kenties useampia vuosia ennen, kuin tähän aikaan näillä seuduin
tavallista oli, eli ei nälkä, niinkuin tässä, pakottanut.

Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, että lehmä sai oven suuhun jäädä
seisomaan. Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota
estäneet. Lapsikin sai tuntea hallan seurauksia. Porsas oli pojan paras
ystävä. He söivät molemmat petäjäleipää, he hyppelivät yksissä; he
rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta.

Joulun edellä kuoli anoppi. Sekin hallan seuraus. Petäjä ei häntä enää
elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu, väsyi väsymistään, kunnes
hänen ruumiinsa voimat loppuivat. -- Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja
Kaisa olivat vaaleankeltaiset. Surullista oli nähdä köyhää perhettä.
Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä vaalea kukostus asui.
Ell'ei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ell'ei
lehmää olisi ollut, olisi halla Voiton voittanut.

                                           _K. J. Gummerus_.
                                         (Ylhäiset ja alhaiset).



TOINEN JAKSO.



1. Jouluaamu Pohjanmaan pappilassa.


"Anna lasten nukkua", kuiskasi äiti Maijalle, "ne heräävät itsestään
kyllä varain ennättääksensä kirkkoon; mutta sytytä jo kynttilät
akkunoihin!" Molemmat menivät ja lasten kamari jäi jälleen pimeäksi.
Vilauksensa näkyi vaan kiharatukkaisia päitä pehmeillä pään-alaisilla.
Pimeässä väikkyi valoisia unelmia suljettujen silmälautasien alla.

On jouluaamu.

Kynttilöitä sytytettiin joka akkunaan, ja kauas loisti niiden valo
pitkin tietä tervehtimään vaeltajia, jotka kirkolle pyrkivät. Himmeänä
aamuna valaisi iso huone loistavine akkunoineen ympäristön. Vaeltajan
silmissä oli se avoin ja turvallinen kuin rehellisen miehen sydän.

Jo kuuli Maija itseänsä huudettavan. Lapset olivat heränneet ja vilkas
liike syntyi heidän kamarissaan. "Mitä kello on? missä minun vaatteeni
ovat, Maija? ehdimmekö vielä kirkkoon? miks'ei Maija ole meitä
herättänyt?" kysyttiin yht'aikaa, että Maijan oli vaikea kaikkeen
vastata. Rauhallisemmiksi tulivat he vasta, kun kuulivat isän vielä
olevan kotona. Kiireesti ja iloisesti pukivat lapset yllensä. Tässä
puuhassa eivät ajatukset ennättäneet selvitä. Pian toinen toisensa
perästä valmistui ja meni ulos kamarista.

On jouluaamu! Outo hiljaisuus vallitsee kaikkialla, vaikka äidillä,
isolla sisarella ja Liisalla onkin paljon askaroimista saadakseen
kaikki niin toimitetuksi, ettei kenenkään sen vuoksi tarvitsisi olla
kirkkoon menemättä. Ilo on lasten sydämmissä, vaan eivätpä he tiedä,
mikä heidät totisiksi teki. Eivät tiedä, onko siihen syynä tuo
alakuloinen joulupuu, joka vielä seisoo keskellä salin lattiaa loppuun
palaneine kynttilöineen, vai isä, joka kamarissaan hyräilee
jouluvirttä. Nurkassa olivat pakettipaperit paikallaan. Pianolla ja
pöydällä nähtiin joitakuita joululahjoja. Kaikki muistutti iloista
iltaa; mutta muisto vaan enensi tuota salaista tunnetta, joka karkottaa
ihmisistä tavallisen mielen.

Kimeitä kulkusia kuului ulkoa. Lapset katsoivat ulos akkunasta, mutta
muuta eivät nähneet kuin hahmot omista verevistä kasvoistansa.

Isä teki lähtöä kirkkoon. Isot turkit oli hän pukenut päällensä ja
myhäillen sanoi hän jäähyväiset lapsille. Sinne jäivät nyt lapset
yksinänsä isän kamariin, jossa kuitenkin pian rupesi heille ikävältä
tuntumaan, kun isä oli poissa. Kirkkoon, kirkkoon he haluavat, sinnehän
jokainen tänä aamuna pyrkii.

Jo olivatkin toiset valmiit lähtemään. Täysi työ oli äidillä ja isolla
sisarella saada lapset ottamaan kylläksi vaatteita yllensä, ett'eivät
kirkossa paleltuisi. He katsoivat näet äidin varovaisuuden kokonansa
liialliseksi. Äiti ja Johannes istuivat toiseen rekeen, iso sisar
Väinön ja Selman kanssa toiseen. Ainoastaan pikku sisar nukkui vielä
makeata unta, josta häntä ei suinkaan saanut herättää. Maija jäi hänen
hoitajaksensa ja kodon vartijaksi.

Hauska oli matka kirkolle jouluaamuna. Virkut olivat hevoset; keveästi
luistivat re'et sileällä tiellä; kulkuset soivat kimeästi. Metsä
molemmin puolin tietä lepäsi pimeässä varjossa; mutta tähdet taivaalla
tuikkivat, ja valkoinen lumi tiellä ja tien vieressä valaisi himmeästi
kuljettavaa rataa.

Samassa jo metsä loppui. Joka akkunasta koko kirkonkylässä näkyi
loimoava takkavalkea. Käyden ajettiin kirkkomäkeä ylös. Siinä voi jo
kirkon akkunoissa erottaa joka kynttilän erikseen ja korkea torni
häämötti tähdikästä taivasta kohden.

Jumalanpalvelus oli jo aljettu, kun astuttiin kirkkoon. Äiti tahtoi
Väinöä istumaan kanssansa penkkiin; mutta vaikka kirkossa oltiin, pani
Väinö vastaan. Oikealla puolen käytävää, jossa muut miehet istuivat,
piti hänenkin istua ja uskaliaasti seurasi hän Johannesta, jättäen
naiset omaan huomaansa.

Ensin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista. Satoja
kynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja penkkien
väliseinillä. Hauskaa oli katsella, kuinka akat ruskeilla sormillaan
niistivät kynttilöitä, niin levollisesti, kuin ei valkea polttaisikaan.
Lukkari veisasi suu auki ankaralla äänellä, mahtavasti johtaen miesten
vakavia, horisevia, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita ääniä. Erään
vanhan akan -- siltä ainakin kuului -- kimeä ääni erisi pistävästi
toisista, ja tavan takaa Väinö käänteli päätänsä kuullakseen, mistä tuo
ääni oikeastaan mahtoi tulla. Penkeissä istui monta hyvin tuttua, ja
käytävillä seisoi lapsia vanhempinensa, nojaten penkin seiniin. Juuri
keskellä kirkkoa, jossa käytävät ristitsevät toisiaan, seisoi Takalan
muori. Pikku Liisa piti häntä lujasti hameesta, mutta Jooseppi, joka
oli Väinön ikäinen, piti molemmin käsin totisena lakkiaan leukansa
alla.

Virsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussaan seisoi alttarin
edessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti kaikui hänen äänensä kirkossa ja
hän näytti niin oudon vakavalta.

Sitten alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen
ehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla.
Tuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo
juhlallisessa puvussaan isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat kotona
olleet; ehkä koto yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Kaikki tuntui niin
pyhältä. Pyhältä näytti kansa, joka hartaudella veisasi. Pyhältä se
kirkas valo, jonka joulukynttilät loivat kirkkoon. Ja kun isä uudestaan
rupesi messuamaan, kuului hänen äänensä niin sanomattoman lempeältä:
"älkäät peljätkö", messusi hän, "sillä katso, minä ilmotan teille
suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänä päivänä
syntynyt Vapahtaja."

Niistä sanoista hän sitten saarnasi.

Pyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein
kiitoslaulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja
ihmisille hyvä tahto." Kuvat alttaritaululla, Vapahtaja ja lapset,
joita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä, näyttivät elävän,
ja he hymyilivät pyhästä ilosta.

                                              _E. Aspelin (Ellei)_.



2. Tunturisopuli.


Pohjan perillä, Lapin tuntureilla, löytyy pieniä eläviä, joita aina
noin 6, 7 tai 10 vuoden päästä vaivaa muuttamisen halu. Ja vaikka eivät
suinkaan tiedä, mimmoinen se maa on, jonne aikovat muuttaa, niin
lähtevät ne kumminkin umpimähkään matkalle, onnensa ja usein
nahkansakkin kaupalle.

Nämä elävät ovat noin 572 tuuman pituisia, lyhythäntäisiä,
ruosteenkeltaisen- ja mustankirjavia, kuuluvat hiirten heimoon ja niitä
nimitetään _tunturisopuleiksi_ (lat. Myodes lemmus L.). Ne asuvat Lapin
tuntureilla, mättäisillä, pensaisilla mailla, metsänrajaa ylempänä.
Siellä ne kaivavat kolonsa ja rakentavat pesänsä mättäisiin ja elävät
pensaitten kuorista sekä muista kasviaineista. Mutta kun heidän lukunsa
on kasvanut suureksi ja kotiseutu alkaa tuntua ahtaalta, keräytyvät he
yhteen joukkoon ja lähtevät, suureksi iloksi kärpille, pöllöille,
haukoille ja muillekkin petoeläimille, matkustamaan, kulkien niin
suoraan kuin mahdollista sinne päin, jonne kerran ovat matkansa
alkaneet, kääntymättä oikealle tai vasemmalle, nousten vuorien yli,
uiden jokien, järvien ja merenlahtienkin poikki, ja tulvaavat yht'äkkiä
maakuntiin, joissa heitä moneen aikaan ei ole nähty ollenkaan. Linné
luuli heidän olevan niin tarkkoja suoraan kulkemaan, että, jos ihminen
sattui heitä vastaan tulemaan, sopuli ei antanut tietä, vaan koetteli
ihmisen jalkain välitse suoraan matkaansa jatkaa. -- Luonteeltansa ovat
ne hyvin rohkeita ja niin äkäisiä, että jos niille keppiä osottaa,
iskevät ne siihen niin kovasti hampain kiinni, että jäävät keppiin
riippumaan, kun sen nostaa ylös.

Välistä ne matkustavat niin suurissa parvissa, että niitä voi verrata
Egyptin heinäsirkkoihin. Marraskuussa v. 1868 sattui höyrylaiva
Throndhjemin vuonolla uivaan sopuliparveen, joka oli niin suuri, että
alus enemmän kuin neljännestunnin kulki parven läpi, ja niin etäälle,
kuin laivan kannelta voi nähdä, vilisi vuonon pinta uivia sopuleita.
Vuonna 1823 niitä kuoli Hernösandin kaupungin kaduille niin paljon,
että niitä hevoskuormittain sieltä vedettiin pois. Sopuleille itselleen
nämä matkat kuitenkin ovat onnettomimmat, sillä suurin osa niistä
hukkuu tai menettää muulla tavoin henkensä näillä retkillä.

Näillä matkoillansa ne usein ovat suureksi vastukseksi ihmisellekkin.
Niin valitti norjalainen rovasti Heyendahl, että ne Stangvigin
pappilassa syksyllä v. 1827 käydessään pitivät kissain kanssa semmoista
elämää, että hän ei tahtonut saada yörauhaa. Mutta pahempaakin ne
saavat aikaan. Ne turmelevat välistä niityt ja vainiot niin peräti,
että Norjassa monessa paikoin on täytynyt muuttaa elukat toiselle
puolelle vuonoa, kun sopulit ovat hävittäneet kaiken heinänkasvun
toiselta puolelta; ja jos ne sattuvat tulemaan, ennenkuin vilja on
pelloilta korjattu, niin tulee tuho yhä suuremmaksi.

Että elävä, joka näin paljon vahinkoa matkaan saattaa, jo vanhoista
ajoista asti on vetänyt paljon huomiota puoleensa, on luonnollista.
Niin esim. kertoo arvoisa Upsalan arkkipiispa Olaus Magnus tekemässään
kirjassa _Historia de Gentibus Septentrionalibus_, joka v. 1555
painettiin Roomassa, myyränkokoisesta elävästä, joka myrskyisinä ja
sateisina aikoina putosi pilvistä. Siitä hän ei ollut aivan selvillä,
olivatko ne pilvestä syntyneet vaiko muualta pilviin joutuneet. Mutta
niin myrkyllisiä hän tietää niitten olevan, että mitä kasvia ne vaan
kerran puraisevat, se kuolee pois. Ja kun ne viimmein itse kuolevat,
joka tapahtuu määrätyllä ajalla, niin ilma tulee heidän mätänevistä
raadoistaan niin myrkylliseksi, että se ihmisiin vaikuttaa pyörrytys-
ja keltatautia.

'Oppinut Vormius koki vielä 17:llä vuosisadalla antaa luonnollisen
selityksen siitä, miten ne tuntureilta voivat pilviin joutua, mutta v.
1740 teki Kaarle Linné näistä ilmamatkoista lopun. Hän tiesi nimittäin
omasta kokemuksestaan kertoa pilvien olevan paljasta sumua, joka ei
siis voinut pienintäkään hiirtä kannattaa, vaikka ennen oli luultu sen
voivan viedä Lappalaisen poroineenkin matkassaan.

Mutta vaikka tunturisopulit eivät ole pilvistä syntyneitä, eivätkä edes
taivaasta tippuneita, niin ovat heidän matkansa kuitenkin kyllä
kummallisia ja onnettomia.

                                       (Suomen Kuvalehdestä.)



3. Rikas köyhänäkin.


T--n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas,
mahtava nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen
kanssaan vaunuissa.

"Äiti", sanoi näistä vanhempi, "ajakaamme maalle, siellä ovat jo kaikki
lehdikot viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu."

"Menkäämme Annaa katsomaan", pyysi nuorempi, "hän sanoi asuvansa
kaupungin lähellä."

Rouva kysyi palvelijaltansa: "Tiedätkö, missä Annan asunto on?"
Palvelija vastasi tietävänsä, ja nyt ajoivat, että kivikadut tärisivät,
pois kaupungista maalle päin.

Anna oli ennen ollut tämän mahtavan rouvan nuoremman lapsen hoitajana;
silloin hänellä oli iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, vaan
vapaus häneltä puuttui, hän oli toisen palvelija. Annan siisti ja hyvä
luonto saattoi hänet pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttavaksi
ja morsiameksi. Hän tuli naiduksi ja sai oman kodon. Tässä kodossaan
oli hän onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän entisen
palvelustyttönsä asunnolle käski nyt rouva palvelijansa ajamaan.

Vähän aikaa ajettuansa seisatti palvelija vähäisen mökin edustalle.
Mökki oli niin vähäinen ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä
sen vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin.

"Tässäkö Anna asuu?" kysyi rouva.

"Niin tässä", vastasi palvelija ja aukasi mökin oven, käskein
herrasväkeänsä astumaan sisälle.

Uljas rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta tupaseen ja katseli
säälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä
makaavaa pientä lastansa.

"Voi Anna parka!" huudahtivat tytöt, "tämä sinun kotosipa ei ole paljon
isompi, kuin meidän ison kahlekoiran koppeli."

"Vaiti, vaiti, lapset!" sanoi rouva, "älkää toki noin puhuko! Anna
raukalla nyt ilmankin on kärsimistä, kun hän ei enää asu meidän
talossamme, jossa hänellä aina oli kyllin kaikkea." Mutta Anna meni
ilosilmin vieraitansa vastaan ja sanoi: "Rouva hyvä, teillä oli
minulla hyvä palveluspaikka, vaan te ette saata aavistaakkaan, kuinka
suuren-arvoinen oma koto on sille, jonka aina on täytynyt toista
palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma kotoni, ja minä olen
onnellisempi tässä kuin koskaan ennen."

Rouva katseli kummastellen nuorta vaimoa, vaan Annan kukostavat posket
ja onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut,
mutta rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengähdystäkin
tukahutti, ja pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin.

Vuodet kuluivat! Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen;
hänen miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli
lattialla. Anna kutoi, että kangaspuut jyskyivät, eikä huomannut, että
vaunut olivat seisahtaneet mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja
hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.

"Kah, minun hyvä rouvani!" huudahti Anna, ja pyyhkeillen hikeä
otsastansa sanoi hän: "Kudoin niin, ett'en huomannutkaan, että tulitte.
Tulkaa istumaan -- lapset, menkää pois tieltä, että pikku neitosetkin
istumaan pääsevät."

"Voi Anna!" sanoi rouva, "on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein
minun tulee sinua sääli, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä
ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja vaaleaksi käynyt."

"Rouva hyvä, ei ole minulla yhtään hätää; mieheni saa hyvän päiväpalkan
ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä
myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme."

Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitten hyvästi ja läksi taas
pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koto oli,
saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.

Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta
kärsimystä tuottaneet: hänen miehensä oli kuollut, köyhiä vuosia oli
ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa
kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Kun he eräänä päivänä kulkivat
T--n kaupungin katuja pitkin, niin nuori tyttö, joka koulusta palasi,
tapasi heidät ja huudahti: "Anna!" Tämä tyttö oli Annan entinen
hoitolapsi. "Voi Anna hyvä", sanoi tyttö, "tule äitini tykö, hän
sinulle kyllä jotakin antaa!" Vaimo meni ja tultuansa tuohon komeaan
taloon muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen
täällä palveli.

Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja
heille kaikille ruokaa. Anna otti nämät vastaan lausuen tuhansia
kiitoksia. Nyt sanoi rouva: "Oi Anna parka! Etkö tunne itseäsi kovin
onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia
päiviä elänyt."

"Rouva hyvä", vastasi Anna, "mieron tie on joka paikassa raskas, vaan
onneton en toki ole, en, en suinkaan; minä tiedän, että kaikki
vastoinkäymiset, jotka Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi
onnekseni, ja sydämmessäni löytyy tunto, joka on minun maallinen
onneni; se seuraa minua kuhunka menemme, se tunto on: äidinrakkaus.
Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni
sanomattoman ilon; kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi!"

"Äidinrakkaus!" sanoi rouva, "oikein sanoit, se on väkevä tunne
sydämmessämme. Minä katselin lapsia ja ajattelin: Kuinka kovaa eikö
olisi, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa -- ja
päätinpä ottaa sinun sekä lapsesi asumaan tuonne meidän pakarituvan
takana olevaan kamariin; siellä saat työtä tehdä ja olla minun
ruoassani. Katso Anna! tämän lahjan antoi sinulle äidinrakkaus."

Annan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti
entistä mahtavaa emäntäänsä, mutta rouva sanoi:

"Älä minua kiitä! -- Anna! sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä,
sillä sinulla on tyytyväinen sydän, vaan minä olen usein tyytymätön,
vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Tätä tahdon sinullekkin
antaa, mutta ja'a sinä sen sijaan hyvällä esimerkilläsi minulle
parempaa tavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa
elämänvaiheissasi sinun noin onnelliseksi tekee."

                                             _Th. Hahnsson_.



4. Pieni mierolainen.


    Armas päivä paistaa, kohta
    Lämpimäks' jo muuttuu sää,
    Hanki loisteessansa hohtaa,
    Sulain kiteet kimmeltää.

    Poika repaleissa vallan
    Saloss' yksin kuljeksii.
    Hongat, kuuset huminallaan
    Häntä täällä tervehtii.

    Pieni mierolainen aina
    Yhä rientää eteenpäin,
    Eipä murhe mieltä paina,
    Rallatellen laulaa näin:

    "Hopsis, jalat! Väsymystä
    Tunnetteko? Talohon
    Kohta päästään, siellä kysta
    Minullekkin kyllin on.

    Hongat, kuuset, vaiheitani
    Tahdotteko tietää te?
    Kuulkaa, tässä kulkeissani
    Minä teille kerron ne.

    Aina muistan riemuin vielä
    Isän armaan mökkiä;
    Viisi meit' ol' lasta siellä,
    Vanhin niistä olin mä.

    Muistan, kuinka kotikaski
    Tähkäpäin jo kellerti;
    Noro hallan irti laski,
    Julma viljan runteli.

    Talvi tuli, loppui leipä;
    Petäjäistä syötihin --
    Äitiin tarttui tauti, veipä
    Hänet kohta hautaankin.

    Häntä mustaan saatoin, itkin
    Haudallaan ma hetkisen,
    Kyynel poskipäätä pitkin
    Vieri, jääksi hyytyen.

    Siitä asti tepastellut
    Olen mieron tietä ain'...
    Jopa sulle kertoellut
    Olen, metsä, muistelmain.

    Hopsis, jalat, joutukaa jo!
    Muuten yövyn korpehen.
    Varjot synkät lankeaa jo,
    Tuolla päivä laskeiksen." --

    Yhä kiitää, vaan ei vielä
    Ihmis-asuntoa näy.
    Metsän haamut poikaa tiellä
    Uhkaa, mustaks' yö jo käy.

    Kylmä yltyy. Tähtein valo
    Syttyy taivahalla jo,
    Leimuelee pohjanpalo,
    Huokaa synkkä hongisto.

    Kohta aamun koittehessa
    Öinen jylhyys häviää --
    Vaan, ken tuolla kinoksessa
    Kalvenneena lepäjää?

    Pieni mierolainen siellä
    Lepoon vaipui viimmeiseen,
    Jäätyneenä kiiltää vielä
    Kyynel silmän murtuneen.

                   _Uno von Schrowe_.



5. Savonlinnan ihmeet.


Olipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.

Näin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipiispa, joka on lähtenyt
Opinpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee
kuvallisen maantieteensä Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja
luonnon-ilmiöistä.

Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on
linna, joka Uudeksilinnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla
rakennettu, sekä luonnon että taiteen vahvistama, seisoen ympyriäisen
kallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä kohden; portin
edustalla on lauttasilta, vahvoilla rautavitjoilla kiinnitettynä, ja
tämä vedetään aina yöksi koneiden avulla rantaan -- tosin ankaralla
työllä väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka siitä ohitse kulkee,
on syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista järvistä,
Vienan "valkoisesta" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se on
mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät, lohet
ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat ovat ihan
mustia, mutta kuitenkin hyviä maultansa. Lahnakin siinä virrassa on
kesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki sitten purkauu,
kulkien Viipurin ohitse, muuttaa se itse järvenkin mustaksi.

Muitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka
täällä vihollisvallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alla
linnanväki elää. Jos vartija nukkuu asemaansa, syöstään hän säälimättä
tornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä
päällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä
käypi kummallinen aave. Silloin näet ilmestyy virran aaltojen päälle
neitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta
häiritsee, ikäänkuin Seirenien tavalla houkutellen ihmisparat
luoksensa.

Semmoinen on Uusi-linna Suomen perimmäisillä rajoilla; semmoinen virta
ihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.

Muutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia.
Kummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa
maille. Venäjänpuoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä veneissä,
20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöten; missä vesimatka
loppuu, kantavat he veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes tulevat
toiseen vedenjaksoon. Suomenpuoliset samoin tekevät yhtäläisiä retkiä
Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket tarkottavat vähemmin sotaa
kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen elinkeinoista. Niin
hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että kuninkaan on täytynyt kovan
rangaistuksen uhalla kieltää heitä pitämästä kotonaan varsinaisia
sota-aseita, niinkuin peitsiä, miekkoja ja tapparoita, ett'eivät
keskenänsä surmatöitä tekisi. Ainoastaan kirveitä ja työaseita saavat
he viljellä kotitarpeiksensa, ja heidän rakennuksensa ovatkin
ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden vuoksi täytyy kumminkin olla
jonkinlaisia puollustus-aseita. Suomalaiset ovat tarkkoja joutsimiehiä,
ja käsivarren voimilta ovat he sangen väkeviä, joka tulee siitä,
että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt viholliset tekevät
päällekarkauksia, he heitä ensin kaukaa vastustavat nuolilla, joita
joutsista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi tullaan, viskataan
tarkalla kädellä kivi, joka on vahvaan hihnaan kiinnitetty, taikkapa
heitetään suopunki, semmoinen, jolla metsän eläviä kiehdotaan. Sitten
ryhdytään pitkiin keihäisiin, joiden kärjet on tulessa karkaistu
tai nauloilla terotettu. Miehet ja naiset ovat yhtä ankarat
puollustustyössä, ja se, jolla ei muuta asetta ole, hän viskaa verkkoja
ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa, jopa
ratsumiehenkin kumoon. Mutta suuremmaksi avuksi ovat Suomalaisille
heidän vihaiset koiransa, joita Venäläisten hevoset yhtä paljon
pelkäävät, kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat kameleja. Sillä
nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan, jolloin ratsu
nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.

Näin mellastellaan pitkin Suomen itärajaa, Karjalan kyläkunnissa ja
Savon sydänmailla.

Vaan palatkaamme vielä hetkisen ajaksi takasin Savonlinnan
kummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen kuin Olaus Magnus uutena
Pliniona kirjotti merkilliset juttunsa "Arx nova'n" ihmeistä, on
Säämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa
seuraavan muistelman:

Hamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas,
niin että toisen kuoltua aina toinen uusi on hankittu, ja kun
Venäläiset Ison-Vihan aikana pitivät linnaa: hallussansa, hekin samoin
hoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viimme kesänä eli v. 1728 on
Olli päässyt linnasta ulos sillalle, josta luiskahti virtaan ja hukkui,
ja sen perästä ei ole toista enää hankittu.

Muuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan
tuli kuuluisaksi ja pantiin kirkonkirjaan. Kenties se ei ollutkaan
aivan epäkirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen
Pyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.

                                              _Y. Yrjd-Koskinen_.



6. Tyttö.


Varmaankin olivat Haapajärven kyläläiset olleet erittäin tuhlaavaisia
nimien suhteen, koska yksi heistä oli jäänyt aivan nimettömäksikin.
Häntä kutsuttiin suorastaan "tytöksi", luultavasti sen vuoksi että hän
oli naisihminen. Kentiesi oli hänellä kirkonkirjoissa toinenkin nimi,
vaan siitä ei kukaan tiennyt mitään. Tyttönä tämä olento vaan sai
kulkea läpi elämänsä, ja sillä nimellä hänet tunnettiin koko
pitäjässäkin. Jos tytöltä itseltään kysyttiin, kuka hän oli, sanoi hän
olevansa "hullu tyttö", ja siihen vastaukseen oli uteliaimmankin
tyytyminen. Kaikki, jotka tytön lähemmin tunsivat, olivat vakuutetut
siitä, ettei hän itse ollut tuota liikanimeä keksinyt, ja ehkä olikin
joku muu sen hänen suuhunsa pannut. Pääasia oli, että hän itse piti
sanomattoman paljon tuosta nimestään ja aina käytti sitä sanan "minä"
asemasta.

Tyttö-paralla ei enää ollut isää eikä äitiä. Äiti oli kuollut
sotakesänä, jolloin suolat olivat niin kalliit, "ett'ei tahtonut
rahallakaan saada", niinkuin Mäkelän muori sanoi. Muutamat pahat kielet
kertoivat tytön isän olleen mustalaisen, joka oli jättänyt vaimonsa ja
lapsensa turvattomiksi oman onnensa nojaan. Tytön ikäiset naispuolet
eivät muusta osanneet puhuakkaan kuin hänen mustalaissuvustaau, sillä
tyttö oli kauniimpi kuin he kaikki yhteensä.

Tytöllä tietysti ei ollut kotiakaan ja mitäpäs hän sillä olisi
tehnytkään, hän kun ei kauan viihtynyt yhdessä kohden. Hän oli
kuitenkin tervetullut kaikkiin rikkaisiinkin taloihin, vaikka hän oli
niin köyhä, ettei hänellä ollut mitään. Olipa hän vielä köyhempikin,
sillä häneltä puuttui järjen valo, tuo -- henkeä lukuun ottamatta --
kallein Jumalan lahjoista. Syystä siis ihmiset ihmettelivät, mitä
varten Luoja tuollaisiakin olennoita on luonut, sillä sellainen oli
tyttö ollut lapsuudestansa asti. He ihmettelivät ja keskustelivat usein
pitkät iltapuhteet tätä kysymystä, mutta selville he eivät koskaan sitä
saaneet. Tuo kummasteleminen ja syyn tutkiminen tytön olemiseen ei
lähtenyt mistään nureksimisesta Luojan laitoksia vastaan, vaan
puhtaasta lähimmäisen rakkaudesta.

Samaa kiitettävää tunnetta osotti sekin seikka, että kaikki muut
kohtelivat tyttöä hellästi, paitsi ilkeät tyttöheilakat, joiden ei
sanota toisessakaan elämässä voivan täydellisesti leppyä sille, joka
täällä on sattunut olemaan heitä kauniimpi, olkoonpa se sitten hullu
tai viisas. Ei kuitenkaan voi sanoa, että nämätkään tytölle juuri pahaa
tekivät, vaikka he eivät kohdelleet häntä niin hellästi kuin muut.
Kukapa tyttöä kohtaan olisi voinut paha ollakkaan, sillä hän oli aina
niin sievä, nöyrä ja hiljainen, ettei hän itseänsä purevaa itikkaakaan
olisi hennonut ajaa pois. Jos joku ankarana talviyönä olisi ajanut
hänet kattonsa alta yön selkään tahi korjannut hänen edestään
ruokavadin pois, ennenkuin hän oli ennättänyt nälkänsä tyydyttää, niin
olisi hän tytöltä saanut palkinnoksi nöyrän "suuren kiitoksen" niinkuin
hyvästä työstä, sillä tyttö oli aina vahvasti vakuutettu siitä, että
kaikki tarkottivat hänen parastaan.

Niinkuin sanottu, oli Luoja varustanut tytön tavattomassa määrässä
kauneuden lahjalla, vaan tyttö ei millään muotoa voinut kärsiä itseään
kauniiksi kehuttavan, sillä hän oli saanut päähänsä, että se oli
jotakin hirmuisen ilkeätä. Jos joku vahingossakin, tytön kuullen, sitä
sattui mainitsemaan, teki hän aina viisaasti, jos ajoissa ymmärsi paeta
kuulumattomiin, sillä tytöllä oli kova käsi. Tavallisesti palkitseekin
luonto ruumiillisilla lahjoilla sen, mikä sielun omaisuuksissa puuttuu,
ja niin oli tytönkin laita. Hän oli väkevin ihminen niillä seuduilla,
sen tiesivät kaikki. Olipa hän kerran, eräänä syksynä, kantanut
metsästä Viljakkalan tuvan lattialle aika ison, vielä lämpimän
karhurötkäleen ja ihmetellyt vaan, kenen tuo niin äreä koira mahtoi
olla, joka oli purrut häntä, vaikka hän ei muuta kuin silitteli sitä.

Todellakin osotti tyttö-paran pahoin revitty käsivarsi, ett'ei metsän
kuningas sietänyt kaunottarenkaan hyväilemisiä enemmän kuin tyttökään
mairitusta. Muuan suutari ei ollut uskonut tyttöä niin tavattoman
väkeväksi ja koetti kaikin tavoin saada häntä voimiansa näyttämään;
vaan turhaan! Silloin oli hänelle pälähtänyt päähän sanoa tyttöä
kauniiksi, ja se keino auttoi. Tytön kummallisesti hehkuvat mustat
silmät iskivät äkkiä tulta, hienot sinertävät suonet hänen otsassaan
muuttuivat tuhoa uhkaaviksi, paksuiksi juoviksi, ja tumma puna peitti
hänen kasvonsa. Kädet kouristuivat nyrkeiksi ja kiljahtaen ryntäsi hän
suutarin kimppuun. Varmaankin olisi suutarin viimmeinen hetki ollut
käsissä, joll'ei neljä pirtissä olevaa muuta miestä työllä ja tuskalla
olisi saanut tyttöä hänestä irti kiskotuksi. Tytön raivo ei kuitenkaan
kestänyt kauan. Hetkisen kuluttua istui hän penkille ja peitettyään
kasvonsa käsillään päätyi hän itkemään ja itki itsensä taas hyvälle
tuulelle. Mainioimman urotyönsä teki tyttö muutamana Juhannuspäivänä.
Oli näet pitäjälle levinnyt huhu, että Juhannuksena saarnaisi Maunolan
nuori Janne-maisteri. Jos muutoinkin miehissä olisi kirkkoon menty,
ajoi sinne nyt uteliaisuus nekin, jotka eivät vuosikausiin olleet
Herran huoneen ovea avanneet. Kirkko oli täpö täynnä väkeä;
käytävilläkin istui joukottain ämmiä, kun eivät enää penkeissä sijaa
saaneet. Tyttökin oli jäänyt' seisomaan käyttävälle, läntisen lehterin
alle.

Alkupuoli Jumalanpalvelusta oli jo pidetty ja saarnavirsi veisattu.
Hitailla, vakavilla askeleilla astui kalpea nuorukainen sakaristosta
saarnastuoliin. Silloin syntyi kirkossa liikettä. Kaikki tahtoivat
nähdä "nuorta pappia" ja nousivat seisoalleen kurkistelemaan. Läntistä
lehteriä kannattava keskiparrupa oli lahonnut toisesta päästä ja napsis
-- se oli poikki. Lehteri rupesi tulla jyrisemään alas; huutoja,
voivotuksia ja parkua kuului nyt kirkossa ja väkevämmät sulloivat
paetessaan heikompia jalkoihinsa. Ainoa, joka ei ymmärtänyt vaaransa
suuruutta eikä paikaltaan liikahtanut, oli tyttö. Hän tarttui kiinni
putoavaan parruun ja, raikkaalla äänellä laulaen:

    "Herra mua johtaapi,
    Jos minne kulkenen,
    Ja tieni viimmein ohjaapi
    Tykönsä taivaaseen",

joka oli ainoa värssy, jonka hän koskaan oli saanut opituksi, piti hän
vastaan kaikin voimin. Kovin kauan ei hän kuitenkaan tuota luonnotonta
painoa jaksanut estää putoamasta, vaan kuitenkin siksi, että lehterin
alla olevat kerkisivät mennä pakoon ja moni lehterillä istuvistakin
ennätti päästä turvallisemmille paikoille. Kun tytön voimat väsyivät,
kolhasi parru häntä kovasti päähän ja putosi jymähtäen lattialle,
pyörtyneen tytön viereen. Puolikymmentä miestä tuli myöskin alas tuota
suorinta tietä ja parilta katkesi jalka, muutamalta käsi, vaan Pelkolan
nuori isäntä pääsi paljaalla säikähdyksellä.

Tunnottomana kannettiin verissään makaava tyttö lähimmäiseen taloon,
eikä kukaan olisi uskonut hänen enää virkoavan henkiin.

Pastorin ja Pelkolan isännän toimesta hankittiin hänelle sitten
lääkäri, joka poimi tytön pääkallosta pois pieniä luun sirpaleita ja
ihmetteli erittäinkin yhtä niistä, joka oli rustottunut sellaiseksi,
että näytti ja vuosikausia olleen irrallaan. Silloin muisti Mäkelän
muori tytön pikkuisena pahaisena pudonneen heidän kaivoonsa ja arveli
siinä sen sirusen irti päässeen, ja lääkäri arveli sitä samaa. Kolmen
kuukauden kuluttua jätti tyttö sairasvuoteensa, ja nytkös ihmiset vasta
ihmettelemistä saivat, kun hän rupesi Pelkolaan piiaksi ja käyttäytyi
kaikin puolin niinkuin muutkin täysijärkiset ihmiset. Alussa ei tuota
muutosta oikein tahdottu uskoa, sillä sitä pidettiin aivan
mahdottomana, vaan vähitellen totuttiin siihenkin, ja kun kahden vuoden
perästä nähtiin tyttö yhdessä muiden kanssa laskettavan Herran
ehtoolliselle, haihtui kaikki epäilys. Pastori oli julistanut hänet
parhaaksi lukijaksi koko isossa Haapajärven kylässä ja sen vuoksi
lahjottanut hänelle suuren nahkakantisen Raamatunkin; siis ei kellään
ollut mitään muistuttamista, kun syksyllä kuulutettiin pyhään
avioliittoon: "kunniallinen talon-isäntä, nuorimies Matti Pelkonen ja
piika, siveä neitsyt Gertrud Schwarz, molemmat Haapajärven kylästä."
Kuulutusta seurasi sitten häät, ja häitä onnellinen avioelämä. Tytöksi
Pelkolan emäntää aina sittenkin kylän kesken kutsuttiin, mutta nyt oli
sen eteen sana "viisas" lisätty, eikä aivan syyttäkään. Kauan puhelivat
ihmiset keskenään siitä muutoksesta, joka tytössä järjen suhteen oli
tapahtunut, ja muutamat luulivat lääkärin sen saaneen aikaan, toiset
väittivät luusirun pois-ottamisen sen vaikuttaneen, vaan tyttö itse
sanoi sitä armollisen Jumalan työksi.

                                                   _J. Reijonen_.



7. Suomen kelloista.


Kello on nykyään niin ylt'yleinen, niin tavallinen kapine, että tuskin
voimme käsittää, mitenkä ihminen ilman kelloa voisi toimeen tullakkaan.
Kellohan se nykyään on, joka melkein kaikki toimemme ja työmme määrää,
yksin lepomme ja työmme ja ateriaimme ajan. Mitä suuremmaksi ihmisen
niin sanottu sivistys kohoaa, sitä tarkemman vaarin hän ottaa ajasta,
ja sitä tärkeämmäksi hänelle kello tulee. Muistakaamme esimerkiksi
tuota ylen tarkkaa rautatienkulkua; siinähän on joka ainoalle
minuutille oma tehtävänsä määrätty. Rautatien junat, ne eivät tule
eivätkä lähde ennen aikojaan eivätkä myöhästy milloinkaan -- muuta kuin
poikkeustapauksissa. Onko tämmöinen levoton säntillisyys ihmiskunnan
onnelle välttämätöntä, vaiko ei -- se jääköön viisasten tutkittavaksi.
Se vaan on varmaa, että nykyinen kehitys sitä vaatii, mutta sen
noudattamisen tekee ainoastaan kello mahdolliseksi.

Mutta mitenkäs oli laita siihen aikaan, jolloin ei kelloja maailmassa
ollutkaan? Tultiin tietysti vähemmällä tarkkuudella toimeen. Ilman
kelloa ei toki ihminen milloinkaan ole ollut. Jonkinmoisia kelloja on
aina ollut. Nykyiset täydelliset kellomme ovat kehittyneet
yksinkertaisista hiekka- ja vesikelloista. Mutta osasipa ihminen jakaa
aikaansa jo ennen sitäkin, ja kellohan ei muuta ole kuin ajanjakaja.
Kelloja on siis ollut alusta saakka, vaikka ne vasta myöhemmin
varsinaisina kellokoneina saivat havaannollisen muotonsa. Luonto itse
oli silloin kellona.

Ajan jakaminen on kaikille kansoille yhteistä ja ihan luonnollinen
välttämättömyys. Auringon nousu ja lasku pakotti ihmisen jakamaan ajan
yöhön ja päivään. Kuun eri vaiheet tarjosivat pitempiä ajanjaksoja,
erillaiset ilman vaihetukset vielä pitempiä. Tänään huomattiin auringon
nousevan tuon kukkulan takaa ja laskevan tuon lahden helmaan; jonkun
päivän perästä oli nousu- sekä laskupaikkana jo toinen; parin päivän
perästä yhä jälleen toinen, ja niin kului pitkä aika, kunnes eräänä
aamuna aurinko jälleen nousi tuon äsken mainitun, tähdelle pannun
kukkulan takaa ja meni jälleen lepäämään entisen lahden laineisiin.
Tämä ajanjakso oli vuosi, ja se uudistui aina yhtä monen päivän
perästä.

Päivät, kuukaudet ja vuodet ovat niin muodoin aivan luonnollisia
merkkejä luonnon suuressa kellotaulussa kaikilla kansoilla. Niinpä
vanhoilla Suomalaisillakin.

Jos ensinnäkin tarkastamme vuorokautta vanhoilla Suomalaisilla, niin
huomaamme, että he sen jakoivat erinomaisen tarkasti, jopa useampaan
osaan kuin moni muu kansa. Niinpä erottaa kansa vielä tänäkin päivänä
seuraavat osat vuorokaudesta: aamu, aamupuhde, aamupuoli, sydänpäivä,
iltapuoli, iltapuhde, ilta, iltayö, sydän-yö, aamuyö. Sitä paitsi oli
vielä erittäinkin päivän aika jaettu moneen eri osaan. Siinä oli päivä
(= aurinko) milloin sylen, milloin kahden sylen, milloin kolmen sylen
korkeudella, milloin se oli halki maan (noin kello 10 e.pp.), milloin
poikki maan (noin kello 2 j.pp.)> milloin vitaisissaan (lännen mailla,
noin kello 4 j.pp.).

Viikko ei ollut vanhoille Suomalaisille tuntematon ajanjakso sekään.
Meidän viikkosana on tosin lainasana, mutta muutamilla suomensukuisilla
kansoilla on tälle käsitteelle omituinen sana, joka alkuaan merkitsee
seitsemää.

Kuukausi nykyisessä ajanlaskussa on peräti vaihteleva käsite, koska
sillä väliin tarkotetaan 30:n, väliin 31:n, joskus 28:n, vieläpä
29:nkin päivän aikaa. Varsinainen kuukausi s.o. kuun kiertoaika on
oikeastaan lähes 28 päivää, ja juuri semmoista ajanjaksoa nimittivätkin
vanhat Suomalaiset kuukaudeksi, joten heidän vuodessansa, niinkuin
luonnollista onkin, ei ollutkaan kaksitoista, vaan kolmetoista
kuukautta (13 kertaa 28 = 364). Nämät vanhat kuukaudet olivat
seuraavat: ensimmäinen sydänkuu, toinen sydänkuu, vaahtokuu, huuhtikuu,
sulamakuu (myös toukokuu), kesäkuu, heinäkuu, mätäkuu, elokuu, syyskuu,
lokakuu (myös likakuu), routakuu, joulukuu.

Paitsi jo edellämainituita vuorokauden jakoja, lienee vanhoilla
Suomalaisilla ollut käytännössä vuorokauden osittaminen tunteihinkin,
koskapa siihen löytyy oma sanakin, nimittäin hetki. Olivatko hetket
aina yhtä pitkät, ja kuinka pitkät ne olivat, -- siitä ei kumminkaan
vielä tähän asti ole selkoa saatu.

Samoin kuin auringon kulku ja eri asemat taivaalla määräsivät päivän
eri ajat, samoin tutkittiin taivaan tähdistä yön hetkien kulumista.
Varsinkin oli Otava tässä kohden aivan tarkka kello. Sananlaskuissa on
säilynyt monta todistusta siitä. Ja osaapa sydänmaan mies tänäkin
päivänä Otavasta ottaa merkin, milloin on "nuorten nousuaika." Tähdistä
päättää öinen vaeltaja salolla vieläkin ajan kulumisen, samoin kuin
vielä joka paikassa Suomessa paimenpoika illalla varjonsa pituudesta
tietää kotialähdön ajan.

Mitä nyt varsinaisiin kellokoneisiin tulee, niin saamme pitää varmana,
että hiekka- ja aurinkokellot olivat meidänkin maassa jo varhain
tunnetut. Milloin varsinaiset luotikellot Suomeen tulivat, sitä ei voi
täsmälleen sanoa. Se kumminkin tiedetään, että tornikelloja oli
kuudennentoista vuosisadan keskipalkoilla ainakin Turussa ja
Savonlinnassa. Hämeenlinnaan toimitettiin tornikello seuraavan
vuosisadan alussa. Juhana-herttuan hovissa näkyy olleen 2 seinäkelloa,
joista toisessa oli niin sanottu herättäjä. Kuinka suuria ja
järeätekoisia sen aikuiset tornikellot olivat, näkee muun muassa siitä,
että vuonna 1589 ostettiin Turun tuomiokirkon kelloa varten köysi, joka
painoi 3 leiviskää! Tunnit löi kello ainakin Turun tuomiokirkossa
tavalliseen kirkonkelloon.

Viipurissa oli kirkontornissa kello ainakin jo vuonna 1600, ja saman
vuosisadan lopulla oli kello sekä Turun linnassa että vielä Turun
raastuvassakin.

                                             _K. Suomalainen_.



8, Kaiku.


"Kuule, kuinka kaikuu!" olet sinä usein ihastuksella huudahtanut, kun
näkymättömät henget vuoren rotkoista tahi metsän tummuudesta ovat
kerranneet ääntä tai jyminää, joka tapahtui sinun likelläsi. Ja
ihanahan kaiku on kun se kaukaa vastaa nuorison iloisiin lauluihin,
metsästäjäin kajahtavaisiin torviin tahi ylpeän juhlasaaton riemuisaan
ryminään.

Kaiku, ollen ihmis-äänen kaltainen, on usein oikein pelottavainen.
Muistan vielä hyvin tuon viileän elokuunillan, jolloin hiljaa
soutelimme järven tyyntä sinikalvoa. Kirkas kuu jakeli hopeista
rikkauttansa niin runsaasti että sanoit haluavasi ainoastaan sadannen
osan tästä rikkaudesta voidaksesi sinä vuorostasi jaella sitä
nääntyvälle kansallesi. Veneemme oli tullut tuon korkean rannalla
kohoavan vuoren juurelle, ja jyrkkä kallioseinä kertasi nyt sanojasi
niin pelottavalla tarkkuudella, että selvään näin, kuinka hento
olentosi vavahti.

"Se oli varmaan ihmishenki, joka vuoresta vastasi", sanoit sinä vielä
liikutettuna, kun maalle olimme laskeneet. Ja todellakin, ihmishenkihän
se on.

Kaiku on kuitenkin sen ohessa yhtä usein ilokas, leikitteleväinen ja
pilkallinen. Riemua jos lasket, niin riemahtaapa kaikukin; laulua jos
virität, niin virittääpä kaikukin, ja lorua jos lörpöttelet, niin
lörpöttääpä kaikukin.

Senpä tähden koko kaiku sinusta välistä on näyttänyt suulaalta naiselta
eli kielekkäältä tytöltä, joka ilman aikojansa lörpöttelee. Ja niinpä
se onkin; Kreikkalaisilla on hänestä tämmöinen satu:  Eekho (Kaiku) oli
Oreadi eli Vuori-nymfa Boiootian maakunnassa, suloisessa Hellaassa. Hän
oli iloinen ja kaunis, niinkuin jumalalliset olennot ainakin, mutta sen
ohessa myöskin leikillinen ja niin puhelias, että hänen kauniit
toverinsa kutsuivat häntä "monipuheiseksi." He rakastivat häntä
kuitenkin hänen ilomielisyytensä tähden, jopa hellittelivätkin, sillä
sukkelan kielensä kautta oli hän tilaisuudessa heitä auttaa.

Nymfat olivat, niinkuin tiedät, puolijumalallisia olentoja, joiden
elämä oli pelkkää autuaallista riemua ja työttömyyttä. He rakastivat
iloa, laulua ja tanssia. Sentähden oli heidän seuransa varsin mieluinen
kaikille, itse jumaloillekkin. Sillä, samoin kuin kuolon-alaiset,
rakastivat kuolemattomatkin suloisia tansseja, lauluja ja riemullista
iloa. Niin tuo lystillinen ruma Paan-jumalakin. Kun tämä oli saanut
valmiiksi suloäänisen huilunsa, jossa Syrinki-nymfan henki oli, ja,
tätä mieluisaa soitinta soittaen, kulki vuoria, laaksoja, niin
silloinpa iloisat Vuorinymfat tanssivat hänen ympärinsä, yhdistivät
heleät äänensä hänen soitantoonsa ja lauloivat hänen kunniakseen
jumalallisia ylistysvirsiä.

Mutta eipä Paan ainoastaan mieltynyt vuoren-neitojen iloon. Itse
taivaan korkea isäkin, Zey Olympolainen, lievitti monta kertaa raskaita
hallituksensa huolia, ottaen osaa soreain Nymfain seuroihin. Hän
ilahutti silloin kuninkaallista sydäntänsä katsellen kaunokaisten
armaita tansseja, kuunnellen heidän riemulaulukaan. Ja joskuspa saattoi
tapahtua, että jumalain korkea isä niin riemastui näistä ilokisoista,
että hän, hetkeksi unhottaen olympillisen majesteetinsä, itse
ylhäisyydessään otti osaa jumalallisten neitsyjen riemuihin ja tanhuili
heidän parissansa. Ihanat immet olivat silloin ylin määrin ihastuneet
pilveinjohtajan suopeaan armoon.

Mutta yksi oli, jota tämmöinen käytös ei ollenkaan ihastuttanut. Se oli
taivaan jalo ruhtinatar, korkeamielinen Heera elikkä Juuno. Ei hän
voinut kärsiä sitä, että hänen korkea puolisonsa huvitteli itseänsä
puolijumalallisten Nymfain seuroissa, hän joka oli korkein jumalallinen
olento, taivaan ja maan herra, jumaloiden ja ihmisten luoja, luonnon
ikivaltias ja hallitsija. Ja mikä paha huhu siitä voi nousta, että
Olympon ruhtinas etsi huvitusta Olympon ulkopuolella!

Kaikin mokomin oli tämä estettävä.

Tähän tarkotukseen hän koetti äkkiarvaamattomalla läsnäolollansa
hämmästyttää puolisoansa, kun tämä oli Nymfain seurassa. Mutta turhaan
koetti hän näihin päästä kenenkään huomaamatta. Joka kerta kuin hän jo
luuli pääsevänsä tarkotuksensa perille, oli vilkas Eekho hänen
tiellänsä, viivytellen häntä viekkaalla puheliaisuudellansa, siksi että
kaikki Nymfat ennättivät hajota ja tulenleimahuttaja palata takasin
Olympoon.

Näin kävi useita kertoja. Aina oli kielekäs Eekho hänen tiellänsä.

Viimmein ei ollut Heeralla muuta neuvoa, kuin toimittaa Eekho pois
tieltä. Ja niin hän tekikin.

Kiivastuneena monista yrityksistänsä, jotka Eekho aina teki turhiksi,
otti Heera häneltä pois puhetaidon, jättäen sitä hänelle ainoastaan sen
verran jäljelle, että hän voi matkia toisen viimmeisiä sanoja, mutta ei
itsestään virkata yhtään sanaa, eipä edes antaa mitään ääntäkään.

Tämmöisen rangaistuksen sai Eekho. Ja että se tuntui kovalta
semmoiselle, joka oli tottunut aina puhumaan, aina kieltänsä
liikuttamaan, sen arvaa jokainen. -- Halu puhumaan ei ollut näet
kadonnut taidon kanssa. Se yhä pysyy hänessä. Senpä tähden liehuu hänen
halukas henkensä kaikkialla saadaksensa kuulla jotakin ääntä, jonka hän
heti matkii.

Sillä matkimishalunsa ei rajaudu ainoastaan ihmisten puheisiin. Ei,
kaikkia ääniä hän kertaa. Ihmisiä hän kyllä ei enään voi pettää, mutta
välistä onnistuu se hänelle eläinten suhteen. Tästäpä esim. tulee, että
välistä saapi kuulla koirien haukkuvan hurjasti ja yhä julmistuvan
silmittömiksi, vaikk'ei siihen voi mitään syytä havaita. He haukkuvat
silloin Eekhoa, jota he luulevat ilkeäksi ärsyttäjäksi, joka tahallansa
tahtoo heitä pilkata. Ja ovatko he siinä asiassa niin peräti väärässä?

Kuinka lieneekään: Eekho sai rangaistuksen, eipä aivan vähäistäkään.
Tästä voi monelle sinun sisaristasi -- Eekhon sukulaisia -- antaa
opettavaisen neuvonkin.

                                        _J. W. Calamnius_.



9. Kohtaus Nuijasodasta.


Ikimuistettava vuosi 1596 oli loppumaisillaan. Silloin nähtiin kaikilla
teillä ja poluilla Pohjois- ja Keski-Suomessa talonpoikais-joukkoja,
jäntevät joutset selässä, raskaat nuijat olalla, pitkät karhunkeihäät
kädessä. Kauan aikaa olivat he suomalaisella pitkämielisyydellään
syöttäneet, juottaneet viimmeisiä varojansa Klaus Flemingin ahneille
huoveille (ratsumiehille) ja kärsineet näiden röyhkeyttä ja
väkivaltaisuutta. Mutta viimmein oli maltin mitta täyteen tullut, ja
hillitsemättömänä oli nyt yhtä perisuomalainen kostonvimma vuotanut yli
kaikkein reunojen. Herrojen ja huovien kartanot suitsusivat nyt
kekäleinä; niiden omistajat, jos olivat joutuneet hurjistuneen rahvaan
käsiin, oli työnnetty järvien sekä jokien jääkohvan alle.

Kaukana Pohjanmaalla oli tämä tulva ottanut alkunsa; se oli nyt
vierinyt sieltä alas Satakuntaan, Hämeeseen sekä Savoon. Tarkotusperänä
oli Turun linna; sen "nuijamiehet" tahtoivat murtaa alas kiviraunioksi,
jättiläishautakummuksi pääkiusaajallensa "Siutian Klaulle."

Suurin laine, Jaakko Ilkan joukko, oli Tampereen seuduille alas
virrannut. Lähdettäissä oli siinä ollut vaan 7-800 miestä, mutta pitkin
matkaa oli se joka askeleella yhä paisunut. Urhot olivat matkallaan
nostaneet Ikalisten korpien asukkaat sekä Hämeenkyrön ja Pirkkalan
viljavainioiden kyntäjät. Toinen haarajoukko oli tullut syrjäiseltä
Rautalammilta asti, joka jo kerran ennen oli omin päin ja hyvällä
menestyksellä kapinoinut huoveja vastaan:

    "Kivijärven kiltit miehet,
    Vahvat Vastingin urohot,
    Otti nuijat nurkastansa,
    Pimeästä pitkät varret,
    Joilla huoveja hosuivat,
    Ryyttäreitä rynkyttivät."

Matkalla olivat vielä Keuruun ja Ruoveden miehet lisänneet joukkoa.

Tällä tavoin useammiksi tuhansiksi karttuneina olivat talonpojat nyt
saapuneet Nokian kartanolle. Suuria parvia Hämeestä tiedettiin vielä
olevan tulossa avuksi, toisia toivottiin. Jämsän, Kuhmoisten, Padasjoen
urhot olivat jo täysissä hankkeissa; Asikkalan, Nastolan, Hollolan,
Lammin, Hattulan miehet odottivat vaan ensimmäistä menestyksen merkkiä,
yhtyäkseen samaan tuumaan. Hämäläisten tuloa odotellen, majaili nyt
Ilkan joukko täällä, juoda viiletellen suuhunsa Nokian kartanon
runsaita jouluoluita.

Tapaninpäivänä ryntäsivät Knuutti Kurki ja livar Tavast parin sadan
huovin kanssa heidän päälleen. Mutta mitä he olisivat saaneet toimeen
näin suurta ylivoimaa vastaan! Lyhyen kahakan jälkeen pakenivat huovit,
minkä kaviot kerkisivät, takasin Turun tietä myöten.

Muutamia päiviä myöhemmin kestivät Nuijamiehet hyvällä menestyksellä
toisenkin, paljoa ankaramman taistelun. Itse tuo peljätty Klaus Fleming
oli nyt rientänyt tänne melkoisen sotavoiman kanssa. Hänellä oli neljä
lippukuntaa jalkaväkeä ja kaksi lippukuntaa huoveja; olipa myös
useampia suuria tykkejä. Vuoden viimmeisenä päivänä yritti hän tällä
voimallansa, varmaankin 3,000:lla miehellä, vallottaa talonpoikain
leirin. Mutta turhaan ryntäilivät sekä huovit että jalkamiehet kerran
kertansa perästä talonpoikien vahvaa asemaa vastaan; turhaan myös hänen
tykkinsä paukuttelivat, viskaillen surmapallojansa. Talonpojat pitivät
paikkansa järkähtämättä; ilta pimeni, eikä ollut sotaväki vielä päässyt
kyynäränkään vertaa edemmäksi. Jos nyt vaan Hämäläiset olisivat
joutuneet lisäksi ja ruvenneet ahdistamaan toiselta puolelta, olisipa
silloin Klaus Flemingille tullut aika kuuma löyly.

Hänenkin jäykän luonteensa oli kuitenkin jo sitä ennen vaara
pehmittänyt; hän oli jo ryhtynyt sovitteluhankkeisiin. Tappelun jälkeen
lähetti hän yöllä Knuutti Kurjen sekä Pohjanmaan voudin Aaprahami
Melkiorinpojan nuijamiesten puheille. Hän tarjosi Pohjalaisille täyden
vapauden linnaleiristä (sotaväen majotuksesta), siksikuin kuningas
Sigismund, joka ei ollutkaan Ruotsin valtakunnassa asumassa, vaan
kaukana Puolan maalla, itse ratkaisisi riidan-alaisen asian. Omasta
puolestansa vaati hän tästä, että talonpojat hiljaisuudessa menisivät
kotiinsa ja antaisivat kapinan alkajat sekä johtajat, erittäinkin
Jaakko Ilkan, hänen käsiinsä. Tuskinpa lienee hän itsekkään toivonut
Nuijamiesten suostuvan tähän viimmeiseen ehtoon, mutta, häpeä kyllä,
siihen myönnyttiinkin täydellisesti. Eipä tiedetä, millä viekkailla
sanoilla lähettiläät osasivat talonpoikien mielen niin peräti saattaa
pyörryksiin.

Rangaistus tästä kurjasta, epäkunniallisesta sovinnosta ei kuitenkaan
viipynyt kovin kauan. Ilkka, joka jo ajoissa huomasi "hänen nahkaansa
kaupittavan", oli salaa hypännyt yhden ryöstetyn huovin hevosen selkään
ja päässyt yön pimeyden suojassa pakenemaan. Talonpojat eivät siis enää
voineetkaan täyttää sovintonsa pääehtoa. Se pelko siis nyt rupesi heitä
ahdistamaan, että Klaus herra voisi luulla Ilkan paon tapahtuneen
heidän luvallansa ja siitä rankaisisi heitä kaikkia. Vastarinnasta ei
nyt enää voinut olla puhettakaan. Kukahan äsköisen tärkeän petoksen
perästä olisi uskaltanut heille ruveta päällysmieheksi? Suurin laumoin
alkoivat siis nuijamiehet paeta leiristänsä, kukin kokien pelastaa vaan
omaa päätänsä.

Lähteissään muutamat pakenijoista jostakin syystä sytyttivät erään
ladon. Se herätti Fleming'in etuvartijain huomion ja ne pian ottivat
selvän asian laidasta. Tykin pamahdus saatti kohta koko leirin
hereille, eikä aikaakaan, niin jo ajaa karauttelivat huovit nurjinta
vauhtia talonpoikien perään. Pari penikulmaa ajettuaan he jo
saavuttivat ta'immaiset joukot. Tästäkös nyt nuijamiehille aika hätä
tuli! He alkoivat viskata ulos re'istänsä kaikki saaliit, jotka olivat
retkellään aateliskartanoista ryöstäneet. Viljat sirotettiin pitkin
tietä säkeistä, höyhenet karistettiin tuulen vietäviksi ulos patjoista,
hopeiset astiat lennätettiin hangen rakoihin. Näin kevennettynä enin
osa talonpojista pääsi pakoon, poiketen metsiin, joihin huovit
raskaissa rautapaidoissansa eivät saattaneet seurata syvän lumen
tähden. Mutta paljon talonpoikia kuitenkin sinä surkeana yönä tapettiin
tai otettiin vangiksi. Takaa-ajajat eivät seisahtuneet ennen kuin
puolivälissä sitä kahdentoista penikulman levyistä metsäkangasta, joka
erotti Satakunnan Pohjanmaasta.

Nokian kohdalta meidänkin aikoina löytyvät monet sotakalut: keihään
päät, kirveet y.m. ovat yhä vielä tämän kahakan todistuksena. Samoin on
myös paljon aseita sekä ihmisen luita kaivettu Kalman mäestä, joka on
virstan matkan päässä kartanosta etelään päin.

                                         (Suomen Kuvalehdestä).



10. Ilkka.


    Viel' elää Ilkan työt, kenties
    Kauankin, kansan suussa.
    Hän eli niinkuin Suomen mies
    Ja kuoli -- hirsipuussa.

    Ol' Ilkka talonpoika vaan,
    Siis suur' ei suvultansa;
    Mutt' jaloin poika Suomenmaan
    Hän oli aikanansa.

    Hänt' ajan hurjan myrskyihin
    Vei oikku onnetarten;
    Hän sopi niihin kuitenkin
    Kuin tehty niitä varten.

    Se aik' ol' ajoist' ankarin
    Ja itkun aika varmaan,
    Kun käsissä Klaus Flemingin
    Ol' ohjat maamme armaan.

    Kyll' itki moni huokaillen;
    Ett' oikeus on pilkka:
    Mutt' itkiessä toisien,
    Niin itkenyt ei Ilkka.

    Vaan koska kansa valittaa,
    Hän neuvon sille antaa:
    "Niin kauan huolta nähdä saa,
    Kuin tahtoo sitä kantaa."

    "Ken vaivojansa vaikertaa,
    On vaivojensa vanki,
    Ei oikeutta maassa saa
    Ken itse sit' ei hanki."

    "Siis vapauteen taistellen
    Ken miehen mieltä kantaa:
    Tie suorin kulkee onnehen
    Lähellä kuolon rantaa!"

    Ja vasamata nopsempaan,
    Jonk' ilmaan viskas' jousi,
    Nää sanat lensi halki maan,
    Ja Suomen kansa nousi.

    Nyt liekki sodan verisen
    Levisi pitkin maata:
    Ei Suomi sotaa Ilkkaisen
    Unohtaa koskaan saata.

    Jo kohtas kosto sortajat
    Kädellä ankaralla,
    Siks' kunnes juonet kavalat
    Löi Ilkan Nokialla.

    Tuo teot suuret kunniaa:
    Tok' viedä voivat muuhun,
    Ja Ilkan tietä suorimpaa
    Ne veivät hirsipuuhun.

    Mutt' varmaan Ilkan neuvo tää
    Viel' elää kansan suussa:
    Kauniimpi orjan elämää
    On kuolo hirsipuussa.

                    _K. Kramsu_.



11. Köyhäinmajassa.


Erään pikku kaupungin kadun varrella oli sievä rakennus, jonka
aukaistusta akkunasta nuori ylioppilas näkyi katselevan kadulla olevaa
liikettä. Hän nojaili akkunanlautaa vasten, hyräillen:

    "Suomi, armas synnyinmaamme,
    Tuhatjärvinen --"

"Antakaa, hyvä herra, penni", huusi vähäinen poikanulikka surkealla
äänellä.

"Älä teeskentele", sanoi ylioppilas. "Tuossa toki saat pennin, mutta
jos olisit luonnollisella äänellä pyytänyt, olisit saanut 5 penniä."
Poika meni ja eräs rikas herra, joka samassa tuli paikalle, tervehti
nuorukaista,o sanoen: "Hyvää päivää! älkää noille rahoja tuhlatko!
kyllä kerjäläisiä on niin kauan kuin laiskureitakin; tehkööt ihmiset
työtä, niin ei heidän tarvitse kerjätä."

"Se kyllä paljon kurjuutta estäisi", vastasi nuorukainen, "sillä
valitettavasti löytyy köyhiä, jotka eivät oikein ole käyttäneet
aikaansa, yhtä hyvin kuin rikkaitakin, jotka eivät ole oikein
käyttäneet tavaraansa. -- Mutta moni on köyhä, olematta itse siihen
syypää."

"Hm -- hm, niin kyllä", vastasi herra ja läksi matkoihinsa. Ylioppilas
rupesi taas hyräilemään lauluansa alusta alkaen ja oli juuri laulanut:

    "Täällä kehdon, kodon saamme,
    Haudan rauhaisen --"

kun eräs sievän näköinen, hoikka nuorukainen, joka tuli kävellen katua
pitkin, seisahtui akkunan eteen, sanoen: "Hyvää huomenta, Keto!"

"Huomenta, huomenta! Minne matka?"

"Aion mennä etsimään kansan joukosta sopivia malleja, jotta saattaisin
maalata oikein alkuperäisiä muotokuvia. Tuleppa mukaani! mitäs tuolla
kuumuudessa venyskelet? täällä ulkona aamu-ilmassa on virkistävää
kävellä."

"Maltas! heti olen valmis tulemaan." Keto otti lakkinsa, riensi ulos
kadulle ystävänsä luokse, joka, niinkuin jo kuulimme, oli nuori
maalari, ja nyt molemmat läksivät kävelemään. "Mistä nyt aiot kuviasi
etsiä?" kysyi Keto.

"Köyhäinhuoneesta", vastasi maalari; "minä olen siellä jo käynyt
ennenkin juttelemassa monen sekä nuoren että vanhan kanssa ja
havainnut, että minulla saattaa olla paljo hyötyä heistä."

"No niin, tuo hyöty -- sehän sitten vasta tulee ilmi, kun saadaan nähdä
ja arvostella pensselisi tuotteita."

"En tarkota ainoastaan heidän ulkomuotoaan, myöskin heidän sisällinen
elämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa
opettavainen."

"Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin", sanoi Keto, "mutta
koska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vaan
kurjuudenkin majaa katsomaan."

Ystävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan,
jossa joukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli
kaiken-ikäisiä, ja kullekkin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä.
Eräs seura oli lahjottanut lapsille vaatteita, että olivat ulkonäöltään
jotenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat hyvin
erilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja
tyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen,
toiset nöyrän ja kärsivällisen näköisiä, toiset taas ikäänkuin
suuttuneet koko laitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja
välinpitämättömiltä, aivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken
toivon. Eräs vanha akka erittäinkin veti näitten nuorukaisten huomiota
puoleensa. Tämä suori höyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan; hänen
vaatteensa olivat siistit ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen
tyytyväisyys, joka on ainoastaan sillä, joka tietää sekä ilon että
surun päivien olevan Jumalalta ja siis nöyryydellä vastaan otettavia.
Lapset istuivat halusta hänen ympärillään, sillä muori kertoi heille
satuja, ja näin oli hänellä pieni ystäväjoukko, jolle hän tuli
kalliiksi. Nuori maalari rupesi piirtämään tuon akan kuvaa, mutta
ylioppilas halusi tietoja hänen elämänvaiheistaan, jonka vuoksi
kysyikin akalta: "Mitenkä olette tänne joutunut, te kun olette noin
ahkera? Eikö teillä ole omaisia?"

"Kyllä on montakin, vaan eivät ole kovin hyvissä varoissa nekään",
sanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.

"Joll'ette pahastuisi", sanoi Keto, "pyytäisin teitä kertomaan jotakin
elämänvaiheistanne. Olette suvainnut ystäväni maalata kuvanne, suokaa
nyt minunkin piirtää muistiini jotakin kokemuksistanne."

"Hyvä, oppinut herra! minun elämäkertani on aivan tavallinen", vastasi
akka, "sillä tasaisesti ja onnellisesti on eloni aika yleensä vierinyt
-- vaan ainahan noita kovempia säitäkin on täytynyt välistä kestää.
Mutta koska haluatte kuulla jotakin elämästäni, tahdon teille kertoa,
miten se on kulunut tähän asti, ja miten tänne jouduin:

"Minäkin olin ennen nuori ja iloinen; palveluspaikkoja en juuri
muutellut. Palveltuani 10 vuotta isäntäväkeäni sain hopearahan
rintaani, se annettiin oikein kirkossa -- juuri Mikonpäivänä -- ja
rahaan oli kirjotettu: 'uskollisesta palveluksesta.' -- Tässä sen
näette." Muori otti nauhan kaulastansa, jossa tuo rakas muisto hänen
isäntäväestään vielä kirkkaana riippui. "Kun sen sain", jatkoi hän,
"oli minulla juhlahetki; ette voi sitä ymmärtää, mitä silloin tunsin --
ehkä sentään -- näinhän ennen, kuinka iloisena isäntäni nuori maisteri
tuli kotia, kun oli saanut lakkiinsa tuollaisen kultatähden, joka
teilläkin nyt on -- totta tuo on teille onnen tunteita tuottanut? --
Mutta jatkanpa kertomustani. -- Sittemmin joutui isäntäni vanhin tytär
naimisiin eräälle papille ja minä rupesin heidän palvelukseensa, vaan
pian jouduin itsekkin naimisiin. Minä ja mieheni teimme ahkeraan työtä
ja pääsimme hyvään torppaan tämän kaupungin maaseurakuntaan. Jumala
siunasi meille kuusi perillistä, ja me tulimme jotenkin hyvin toimeen,
vaikka varat eivät suuret olleet. Mutta lapset kasvoivat eivätkä
tyytyneet siihen, mitä heille kotona saatoimme hankkia, vaan menivät
palvelukseen ja joutuivat sinne tänne nekin. Mieheni kuoli, -- kun
Matinpäivään päästään, on hän jo 12 vuotta mullassa maannut -- kova oli
eronhetki, me kun olimme onnelliset olleet -- mutta -- hänen otti
Jumala! Kaivata sain, vaan en valittaa. Nuorin poikani piti nyt torppaa
-- minun oma rakas Tuomoni -- niin, minä ja hän hoidimme tölliä, kaikki
oli hyvin; hän oli hellä lapsi ja ainoa, joka ei pesästään lentänyt --
mutta, hänellekkin oli luotu kumppani -- poikani meni naimisiin -- ja
minä olisin pitänyt hänen vaimoaan tyttärenäni, mutta miniäni oli aina
ynseä minulle ja ikäänkuin kadehti minulta sitä hellyyttä, jota poikani
minulle osotti. Minä huomasin tuon ja läksin kaksi vuotta sen jälkeen
kuin miniän sain, muiden lapsieni luo. Kolme vuotta olin poissa. Joka
paikassa havaitsin olevani 'liika kalu sälyjen seassa' ja itse myöskin
ikävöitsin takaisin tuota entistä kotiani katsomaan. Palasinpa siis
nuorimman poikani luo. Torppaan tultuani tuli Tuomo minua vastaan ja
oli kovin iloinen, kun sai jälleen nähdä äitinsä. Miniäni, joka myöskin
ensin kyllä osotti hyväntahtoisuutta kohtaani, kävi piankin taas
kylmäksi minulle ja antoi tuon tuostakin pistosanoja sekä miehellensä
että minulle. Minä sitä en ollut huomaavinani, vaan tein ahkerasti
työtä; koska hänellä oli minusta hyvä apu, kärsi hän minua toki. Näin
vuodet kuluivat, vaan kerran eräänä syksynä olin puoloja poimimassa
takamailla, ja silloin vilustuin kovin, joten jouduin vuoteen omaksi.
Minä sairastin kauan, mutta kuitenkin pääsin siitä vuoteesta
jaloilleni; voimani eivät toki enään tulleet entiselleen. Poikani perhe
kasvoi ja kuulinpa miniäni usein sanovan: 'Ahtaus täällä on joka
haaralla, kun väkeä on liikojakin.' Tuomo ei puhunut mitään, mutta
näytti synkältä, ja eräänä päivänä ilmotti hän saaneensa minulle paikan
köyhäinhuoneessa. -- Se oli salaman-isku se ja kovin kohtaus
elämässäni, kun rakas poikani, oma Tuomoni, minun hylkäsi, vaan Jumala
häntä siunatkoon ja varjelkoon, ettei hänen tarvitsisi kärsiä, mitä
minä sillä hetkellä kärsin! Se oli ainoa kerta, jolloin olin onneton,
sillä minä soimasin itseäni siitä, että olin huonosti kasvattanut
poikani; -- rakkautta ei minulta puuttunut häntä kasvattaessani, mutta
jotakin kuitenkin olin laiminlyönyt, ja silloin on ihminen onnettomin,
kun hän havaitsee erehtyneensä ja näkee, ett'ei sitä kuitenkaan
parantaa voi! Siinä nyt on elämäkertani kaikessa yksinkertaisuudessaan;
mitäpä hyötyä teillä siitä on, teillä, jotka olette viisaat ja
oppineet? --"

"Ja te saatatte sydämmestänne antaa anteeksi pojallenne?" kysyi
maalari.

"Herra hyvä", vastasi muori, "anteeksi antaminen on paljoa helpompaa
kuin anteeksi pyytäminen." --

"Muori, kuulkaa!" sanoi maalari innokkaasti, "kun olen kuvanne
maalannut, pidän sen muistona teistä. Jos joskus hairahtuisin siten,
että tahtoisin olla tottelematon köyhille vanhemmilleni, niin katselen
teidän kuvaanne, ja se kyllä muistuttaa minulle teidän kertomustanne
sekä kuinka pitkälle itsekkäisyys saattaa mennä."

"Ja onpa", lausui Keto, "meillä yhteinenkin äiti, jota meidän myös
tulee rakastaa, ja jonka onneksi olemme velvolliset tekemään työtä. Se,
joka tylysti ajattelee ainoastaan omaa itseänsä eikä työskentele tämän
äitinsä hyväksi, hänkin on kiittämätön lapsi! Teidän kertomuksenne,
muori, minä piirrän paperille, jotta se, jos itsekkäisyys viettelisi
minua, olisi hyvänä muistuttajana siitä, että minun tulee tehdä työtä
rakkaan äitimme, armaan Suomemme hyväksi, sillä muuten olen minäkin
äitini hylkääjä!"

Näin lausuttuaan nuorukaiset sanoivat jäähyväiset ja läksivät
köyhäinmajasta. Muori ajatteli itsekseen: "Oppinut, näen mä. saattaa
kaikesta oppia ottaa."

                                               _Th. Hahnsson_.



12. Hailinpyynti Uudenmaan saaristossa.


-- "No maisteri!" sanoi minulle isäntäni, jonka luokse olin muuttanut
kesäksi Uudenmaan saaristoon. "Lähdettekö tänään verkonlaskentaan?"

-- "Lähden mielellänikin", vastasin minä, "sillä tämä rantanuotan veto
alkaa käydä hyvin yksipuoliseksi."

Ja todellakin! Joka päivä aina samat apajalle soudut, samat köyden
vääntämiset, samat nuotiovalkeat ja rantakalan syönnit, ja ennen
kaikkia niukka saalis, -- niistä olin jo saanut tarpeekseni.

Päivällisen jälkeen läksimme, minä neljäntenä miehenä, ulapalle. Erään
kallion kohdalla laskettiin ensin seisovat verkot. Ne pantiin noin 10
sylen päähän toisistansa aivan vaakasuoriin linjoihin, kiinni
molemmista päistä. Minua oudostutti tuo verkkojen laskeminen niin
lähelle toisiansa samaan suuntaan, mutta veneväki naurahti vain. --
"Odottakaa huomiseen", virkkoivat he. "Ennen yötä laskevat muut
verkkojansa vielä meidän verkkojemme väliin, ja kalaa tulee, jos vaan
on tullakseen!"

Alkoi jo olla ilta, kun läksimme yhä edemmäksi ulapalle, ja vasta
kaukana selällä laskettiin 3 ja 5:kin syltä korkeat verkot, useampia
yhteen jataan. Viimmeinen verkko kiinnitettiin veneeseen ja purjeet
laskettiin alas. Tuulen ja merenvirtain oli määrä kuljettaa meitä,
minne tahtoivat, joko hailiparven päälle tahi ohi. Onnen kauppaa on
kalamiehen toimi kerrassaan!

Tuli yö kylmineen, tuulineen ja pimeyksineen. Olihan jo elokuu
puolivälissä. En voi kieltää, ett'en tuntenut hieman pelkoa tällaisesta
umpimähkäisestä kulusta aavalla meren selällä. Eikä tämä pelko suinkaan
vähentynyt niistä kertomuksista, joilla venemiehet höystelivät
yksinkertaista illallistamme. Ne päättyivät, nämä kertomukset, usein
runsaisiin saaliisiin, mutta usein myös myrskyihin ja menetettyihin
verkkoihin ja välistä rannalle jääneisiin leskiin ja orpoihin. Toiselta
puolen taas oli tässä yöllisessä keinumisessa meren ulapalla jotakin
salaista viehätystä. Välistä vingahti tuuli maston köysissä, ja aalto
löi vilkkaammin veneen kylkeen; ja silloin liikahti uninen pursi
kiivaammin, niinkuin liikahtaa torkkuva mies, kun pää hiljalleen
painuessaan viimmein kadottaa tasapainonsa. Ylhäällä taivaalla
kimaltelivat tähdet. Minä koetin haeskella niistä harvoja tuttaviani,
-- mikä ääretön paljous niitä, joita en ensinkään tuntenut! Minä panin
kokkaan pitkäkseni ja tunsin tuommoista suloista raukeamista
jäsenissäni. En enää selvään erottanut miesten puheita. Joskus vaan,
kun vihuri tuli ja vene keikahti, kuului joku virkkavan:

-- "Kaisa!"

Välistä heräsin nauruun; joku miehistä oli kai sanonut jonkun
sanasutkauksen. Kuulin vielä, kun joku virkkoi:

-- "Tuolla on Söderskär!"

En jaksanut enää kohottaa päätäni. Olin vaan näkevinäni Söderskär'in
majakan vilkkuvalkeat. Mutta nekin kävivät yhä harvemmiksi. Minä nukuin
kokonaan. -- -- Heräsin kovaan puheeseen ja alituisiin liikkeisiin.
Aamu oli jo valjennut, mutta taivas oli pilvessä ja meri lakkapäissä.
Venemiehet vetivät verkkojansa veneeseen kiiruimman kaupassa. Minä
hyppäsin ylös ja yritin auttaa, mutta koko yritykseni jäi sikseen, kun
isäntä virkkoi: -- "Kyllä nyt on parasta, että maisteri pysyy kokassa!"

Kiivaasti tekivät miehet raskasta työtään. Ei kykene moiseen toimeen
se, jolla ei ole vuosikausien harjaantumista siinä. Kerrassaan ankara
työ! Ei arvaa sisämaan mies, siepatessaan vadista hailia pyrstöstä
kiinni ja lyödessään sitä ensin vadin laitaan, kuinka monta
hikipisaraa, kuinka monta ponnistusta on vaadittu, ennenkuin tämä
välttämätön särvin on joutunut valmiina vatiin! -- Tuuli yltyi
yltymistään. Se vonkui kamalasti köysissä ja vene keikkui kovasti
aalloilla, jotka vihaisesti möyrivät sen ympärillä. Minä odotin joka
hetki isännän käskyä: "hakkaa poikki!" Mutta yhä vetivät miehet, ja
hopean hohtoisina kiilsivät hailit verkkojen silmukoissa, pyrstöänsä
lyöden, kunnes uusi päälle tullut verkkokerros pakotti heidät olemaan
alallaan. Suurella mielen jännityksellä katselin minä miesten työtä.
Viimmeinen verkko oli jo nousemaisillaan. Ja vihdoin, kun sen pää jo
näkyi, komensi isäntä:

--- "Reivaa purje ja vedä ylös!"

Käsky oli pian noudatettu. Tuuli työnnähti vimmatusti purjeeseen. Vene
keikahti tavattomasti, ja niin läksimme laitamyötäiseen kulkemaan
rantaan päin.

-- "Söderskär'iä kohti!" komensi isäntä.

Tuimasti kiiti vene reivatuillakin purjeilla kilpaa sen laidoilla
kiehuvien aaltojen kanssa. Söderskär alkoi kohota yhä ylemmäksi taivaan
rannasta, kunnes vihdoin, parin tunnin purjehduksen perästä, laskimme
sen kallioiseen kylkeen.

Helpoltapa tuntui jälleen päästä kuivalle maalle ja saada lämmitellä
ystävällisten majakkamiesten tuvassa.

-- "Myrskyksi vaan vetää taas", puhuivat Söderskär'in miehet. "Kunhan
vaan ei tulisi samallaista möyryä, kuin oli tässä toissa yönä. Herra
varjelkoon!"

-- "Tapahtuiko mitään erinomaista?"

-- "Tapahtuipa niinkin. Virolainen jaala koetti päästä silloisessa
hirveässä myrskyssä tänne, mutta eivät tienneet poloiset tuota
salakaria tuolla -- näettekö, kuinka sen pinta paljastuu nytkin aallon
pohjalta! Me yritimme apuun, mutta aalto kävi niin kova, ett'emme
päässeet liikkeelle ensinkään. Jaala tuli suoraa päätä karia kohti.
Aalto paiskasi sen kariin."

-- "Pirstaleiksiko meni?"

-- "Ei pienaakaan enää nähty. Sinne meni pursi ja miehet!..."

Kamalalta kuului tämä jutelma, kerrottuna majakkamiehen
yksitoikkoisella äänellä.

"Kuinka olisi meidän käynyt, jos olisimme samana yönä olleet
ulapalla?..."

                                      _K. Suomalainen_.



13. Sananlaskuja.


    Mikä sodassa saadaan, se sodassa syödään.
    Parempi tyhjä kukkaro kuin lainattu raha.
    Veli velkaa tehdessä, veljen poika maksaessa.
    Kirjava keto kesällä, ihmisen ikä kirjavampi.
    Edessä emoton lapsi emintimän leipoessa.
    Parempi emosen vitsa kuin vieraan vehnäleipä.
    Karjassa talon juuri, emännässä karjan juuri.
    Pere pellon kuokkii, pelto perehen ruokkii.
    Talonpoika vuoden poika, kauppamies venehen poika.
    Seppä syöpi selvän leivän, auranpainaja paremman.
    Kyllä rukki ruoan tuopi, kehrävarsi keittämistä.
    Jonka saapi vuolemalla, sen syöpi nuolemalla.
    Kurja kankahan kutoja, vaivainen venetten seppä.
    Tyhjä neuvo neulan tiestä, nälkä naskalin nenästä.
    Laari langat kehräjääpi, aitta kankahat kutoopi.
    Kukko talon ilmottaa, haukkuu koira korvessakin.
    Suojaa puna meressä, vettä pilvi luotehessa.
    Pelottaa pimeä pilvi, savenkarvainen sataapi.
    Käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpeämän.
    Ei pohja suvea kiellä, eikä kylmiä etelä.
    Halla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana.
    Itä kesän istuttaa, länsituuli lämmittää.
    Varis huutaa iltasella huomeneksi hyvää säätä; varis raakkuu
       aamusella päiväksi pahaa säätä.
    Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, viikkokausi
       kivenviasta, yksi päivä pääskysestä, västäräkistä ei vähääkään.
    Kiiskinen kaloja vanhin, vata vanhin pyydyksiä, pata vanhin
       astioita.
    Ei ole aittahan asiaa, eikä tietä kellarihin, kun on juomiset
       joella, suurus suolla sammalissa.
    Mitä enemmän elää, sitä useamman kärpäsen näkee.
    Tule joulu, koska joudut, kyll' on kystä aitassani: sirkan reisi,
       paarman jalka, peipposen peräpakara.
    Ottaisin minäkin orjan, pitäisin minäkin piian, jos se syömättä
       eläisi, tarkenisi vaattehitta.
    Kaksi on kaunista kesällä: lehti puussa, ruoho maassa, tuomen
       kukka kolmantena.
    Keitä munaa, et saa lientä; neuvo hullua, et saa mieltä.
    Milloin laiska työn tekeepi: talvella ei tarkene, kesällä ei
       kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.
    Ole orjana kokilla, käskyläisnä keittäjällä: vedä vettä, kanna
       puita, näe nälkää kaiken päivän.
    Paljo on mustia merellä, ei ole kaikki hylkehiä; paljo on kantoja
       kaskella, ei ole kaikki karhun päitä.



14. Koivuni jouluyö.


Hinnuksen mäellä ikkunain luona seisoo suuren suuri yksinäinen koivu.
Koska hän jo on vanha, Sampsa Pellervoisen kylvämä, niin on hän
Väinämöisestä oppinut laulamaan, vaan hänen laulunsa on tähän saakka
aina ollut surullista, >niin murheellista; aina hän vaan vaikeroi. Eikä
ihme, sillä keväällä, kun toiset puut sen läheisyydessä kuiskailevat
toisillensa iloa ja riemua, alkaessaan pukeutua kauniiseen, vihantaan
pukuun, tulee sydämmetön ihminen, pistää terävällä puukollaan koivun
kylkeen suuren haavan ja imee siitä sen elinnestettä, makeaa kuin
hunaja. Koivupa tuosta surkastuu, surkastuupa yhä enemmän, varsinkin
kun se näkee, miten vähän edempänä isähaapa ja äitihaapa vihannoivassa
puvussaan puhelevat lempeästi keskenänsä vienon tuulen soidessa ja
ihanalla mielellä katselevat ympärillä olevia, yhä kaunistuvia
lapsiansa. Ihmekkö siis, että hän laulaa surullisella äänellä.

Tulevat sitten kesän ystävälliset, helteiset päivät. Autuus ja elämä
kaikuvat metsässä, lumoen niin ihmeellisellä, tavalla ihmissydämmen;
kedot ja laaksot vihannoivat, pihlajat ja tuomet kukkivat, lepät ja
tuon vanhan koivun lapset, lasten lapset ja muut sukulaiset koreilevat,
virkistäen ihmisen väsynyttä silmää. Mutta hän, tuo Sampsa Pellervoisen
kylvämä koivu, on niin surkean näköinen; hänen lehtensä ovat pienet,
tummat, hän kun näet oli kadottanut osan elinnestettänsä. Eivät
linnutkaan laskeu sen oksille; he lentävät muihin tuuheampiin,
siimeksisempiin puihin visertelemään ilolaulujansa. Välistä, vaikka ani
harvoin, sattuu tikka siihen lentämään, vaan sekin tekee pahaa koivu
paralle, hakaten sen kylkeen haavoja; ja jos joskus ylpeä harakka
viitsii armostansa levähtää sen oksalla, niin sekin vaan nauraa
räkättää pilkkanauruansa. Kesäkään ei siis tuonut koivulleni iloa, ja
hän lauloi nyt, ei kateudesta, mutta murheesta, vielä surullisemmalla
äänellä, niin surullisella, että minun huolettomuudesta paatunut
sydämmeni heltyi. Mietinpä sentähden tehdä koivuni onnellisemmaksi.
Minä sidotin kiinni sen latvaan pitkän riuvun ja vedin tämän nenään
nuoran avulla suuren, kauniin lipun; ja koska hänen laulunsa oli
ikäänkuin oman sydämmeni laulua, rakensinpa koivun oksille lavan,
jossa, kyyneleitä vuodattaen, tahdoin kuunnella kesä-iltoina koivuni
surullisia säveleitä. Mutta korvani olivat nyt kuurot, ja mielestäni
oli siis tuo koivu nyt niin kaunis ja niin onnellinen; lippu liehui sen
latvassa, liehui koreasti luikerrellen; ja entä lava sitten
istumapenkkeineen ja ristikko-käsipuineen! Luulinpa kaikkien näiden
toki vetävän ihmisten silmät koivun puoleen. Mutta turhaan; hänestä ei
sittenkään huolinut kukaan.

Rupesivatpa vielä päälliseksi syksyn tuimat, vihaiset haltijat
riehumaan. Kova humina kuului ilmassa heidän siipiensä liikunnosta, ja
rapsis! Ne riuhtasivat lipun palasiksi, lennättäen näitä kauas, kauas
pois; ryhtivätpä vielä lavaakin, niin että ne rautanaulat, joilla sen
olin oksiin kiinni lyönyt, repivät koivun haavoja vaan yhä suuremmiksi.
Eivät lehtiäkään jäljelle jättäneet, nuo armottomat; niitä he
kuljettivat sinne ja tänne ja veivätpä suuria oksiakin kerallansa.
Ainoastaan lipunriuku jäi jäljelle ikäänkuin muistopatsaaksi koivun,
minun mielestäni komeimmasta ajasta. "Voi koivu-parkaa! hän lauloi
kuolinvirttänsä, hän on jo kuollut!" huokasin minä surullisesti. Mutta
Luonnotar, joka juuri loi valkean vaippansa maahan, haudaten sen alle
ruohot ja kukat, joilta samoin kuin puiltakin kuolon enkeli oli
korjannut viimmeisenkin elon talteen, kuiskasi ystävällisesti minulle:
"Ei koivusi ole kuollut, vaikka se siltä näyttää; se elää. Hyvä Jumala,
joka pitää murheen kaikista, niin luotujensa kruunusta kuin maan
madostakin, antaen heille onnellisemman ajan ja autuaallisemman riemun,
on koivullesikin varustava ihanan palkkion sen kärsimisistä."

Tulipa viimmein se aatto-ilta, jolloin me ihmiset, kukin
perhekunnassamme, puhtaalla sydämmellä riemuitsemme, jaeskellen lahjoja
omaisillemme ja katsellen, miten viattomat lapset tanssiskelevat
piirissä joulukuusen ympärillä; tulipa sen jälkeen se yö, jouluyö,
josta Pyhä Raamattu tietää niin paljon ihmeellisiä asioita kertoilla.
Juuri tänä yönä astui taivaasta enkeli koivuni luo, suuteli sitä ja
varisteli valkoisia, ihania lumikukkia sen päälle. Kohonnut kuu taas
puolestansa sytytteli leimullaan jääkynttilöitä sen oksille palamaan.
Täten tuli tuo tähän saakka surkean näköinen puu ennen muita
koristetuksi niin ihanan kauniiksi, että se siitä itsekkin vapisi. Ja
kun sydän-yö lähestyi, ja kukko alkoi aamuvirttänsä kujertaa, rupesi
koivukin taas laulamaan, mutta niin suloisilla sävelillä, ikäänkuin
nämät olisivat Väinämöisen uudesta kanteleesta lähteneet. Metsä kaikui
ja kaikui yhä raikkaammasti, ja sävelet vierivät tuhat-äänisinä
taivasta kohti. Koko luonto kuuli nuo viehättävät äänet ja kaikki
linnut -- samoin kuin muinoin Väinämöisenkin soittoa kuullessaan --
levittivät siipensä lentoon, mennäksensä koivun luo. Tänne kiiruhti
korppi juhlapuvussaan, musta hännystakki yllä, pulmunen lumivalkeassa
viitassaan, varpunen harmaassa mekossaan, harakkakin hymysuin,
viheriänloistavassa hameessaan. Nähtiinpä joukossa häkkilintujakin,
sillä hekin olivat laulun kuulleet, vieläpä huoneitten sisällä
ollessaankin siihen ihastuneet ja samassa vaikeroinneet ulos
päästäksensä koivun luo, johon saivatkin tilaisuuden, kun pienoiset
kevät-yhtiön jäsenet, saatuansa joululahjaksi "Kevät-yhtiön Kirjan"
olivat sääliväisyydestä laskeneet laululintunsa orjuudesta vapaiksi.
Kalatkin olivat luultavasti järven jään alle tuon ihanan laulun
kuulleet, koska hekin kiiruhtivat juoksevaan, jäättömään puroon, joka
virtaa lähellä koivuamme, ja kohottivat päänsä veden pinnan yli.
Sammalkin pilkisti lumen alta; ihmiskorva vaan oli kuuro koivun
sulolaululle.

Olipa täällä riemua koivun luona. Talviunestaan heränneet hyönteiset
olivat täällä: kärpäset lentelivät luikerrellen, perhoset lekottelivat
loistavia siipiänsä ja hyttyset survoivat, kaikki ihastuksissaan koivun
ympärillä. Tulimatojakin näkyi tuhansittain ja ne hohtivat laulavan
puun juurella ikäänkuin vahakynttilät. Nopeajalkaiset jänikset ja
vikkelät oravat tanssivat niin iloisina sen ympärillä parittain
piiritanssejaan, niin että seuraavana aamunakin vielä jäljet heidän
iloansa osottivat. Kaikki, jänikset, oravat, korpit, pulmuset,
varpuset, hyönteiset viettivät siis tuossa suloista jouluhartauttaan ja
kuunnellessaan koivun laulua uneksivat ne tulevaa lämmittävää aurinkoa.
Silloinpa koivu värähytti oksiansa ja pulmunen huusi: "kah joulupukki,
joulupukki", niin että kaikki unelmistaan heräsivät. Koivun oksista ja
urvuista todellakin sateli kaikille joululahjoja, makeita, hyvin
makeita hedelmiä, jopa kaloillekkin jyväsiä, joita tuuli lennätteli
heille, jopa maallekkin osansa, nim. lumikukkia. Jokainen tuosta rupesi
iloitsemaan ja riemua täynnä kiiruhtivat kaikki lähemmäksi koivua häntä
kiittämään, ylistämään. Häkkilinnut visertävät hänelle kiitosvirttään.
Varpunen tekisi samoin, mutta suu on täynnä makeisia, hän vaan
kumartaa, nuokuttaa päätänsä kiitosmerkiksi; täten kiittää jäniskin,
nakertaen koivun lahjottamia pitkiä rusinoita, samoin oravakin
pureskellen koivun pähkinöitä. Pulmunen ja korppi ylistävät lahjan
antajaa niin kauniisti kuin taitavat, ja harakka, joka kesällä koivun
oksalla nauroi pilkkalauluaan, on nyt kohonnut koivun latvassa vielä
jäljellä olevan riuvun nenään ja laskettelee sieltä ylistysvirttä
hänelle niin kimakalla äänellä, että koko luonto kuulee. Hyönteisetkin
yhtyvät vikisemään samaa virttä ja mykät kalat pirskottavat
pyrstöillään vettä taivasta kohti, kiitoksen ja ylistyksen osotukseksi.
Toiset puut nuokuttavat latvojaan kunniotukseksi ja tuo synkeämielinen
närekkin luo pois lumiverhon päältään ja tekee viheriässä puvussaan
kumarruksen koivulle. Tähdet katsovat kirkkailla silmillä tuota ylevää
juhlanviettoa ja hyvä Jumala hymyilee taivaassa suloisesti onnellisen
koivuni joululle.

                                             _A. Rahkonen_.



KOLMAS JAKSO.



1. Kun isä lampun osti.


Kun isä lampun osti tai vähän sitä ennen, sanoi hän äidille näinikään:

"Äiti hoi, kuulehan, -- eiköhän ostettaisi lamppua meillekkin?"

"Mitä lamppua?"

"No, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut
semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä.
Jo ovat pappilaankin semmoisen ostaneet."

"Onko se semmoinen, että, kun se keskellä huonetta palaa, näkee joka
nurkassa lukea melkein kuin selvällä päivällä."

"Se se on -- ja siinä palaa öljy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää
iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti polttaisi."

"Vaan mitenkä se märkä öljy palaa?"

"No, mitenkä viina palaa?"

"Vaan saattaisihan siitä tulla tulipalo koko taloon -- kun viina syttyy
palamaan, ei se sammu vedelläkään."

"Eihän siitä mitenkään talo palamaan pääse, kun öljy on kiintonaisen
lasin sisässä ja tuli on myöskin."

"Lasin sisässä! -- Mitenkä se tuli saattaa lasin sisässä olla -- eikö
se poksahda rikki?"

"Tuliko?"

"Ei vaan lasipa."

"Poksahda rikki! Eikä poksahda -- kyllä se saattaa poksahtaakkin, jos
tulta liian korkealle vääntää, mutta onko pakko vääntää."

"Tultako vääntää? -- Älä -- älä -- mitenkä sinä tulta väännät!"

"No, ka -- kun ruuvia vääntää oikeaan käteen, niin sydän nousee --
siinä on niinkuin kynttilässäkin sydän ja tuli nousee myöskin, mutta
kun vasempaan käteen, niin se pienenee, ja kun sitten puhasee, niin se
sammuu."

"Vai sammuu -- mutta en minä sitä nyt ymmärrä, vaikka kuinka
selittelisit -- mitä lienee niitä uusmuotisia herrain laitoksia."

"Kyllä sitten ymmärrät, kun saat nähdä, jahka minä sen ostan."

"Paljonko se maksaa?"

"Seitsemän ja puoli markkaa -- öljy erittäin, ja sitä saa markalla
kannun!"

"Seitsemän ja puoli markkaa, ja vielä öljy erittäin! -- Sillähän saa jo
pärekupoja moneksi talveksi, jos ostaa tahtoo, mutta kun Pekka niitä
kiskoo, ei mene penniäkään hukkaan."

"Ei lampussakaan hukkaan mene, ja maksavathan ne metsätkin, eikä meidän
maalla enää niin joka paikasta pärepuita otetakkaan; pitää etsiä ja
vedättää korven taustalta asti tänne suohautaan, ja sieltäkin jo kohta
ovat lopussa."

Äiti se kyllä tiesi, ett'eivät pärepuut vielä kuitenkaan niin yht'äkkiä
taida loppua, koskapahan siitä tähän asti ei ole vielä mitään kuulunut,
mutta että nyt vaan piti se syyksi sanoa, kun lamppua teki mieli. Vaan
ei se äiti siitä asiasta kuitenkaan sen enempää sanonut, sillä isä
olisi saattanut suuttua. Ja koko lamppu olisi ehkä sitten saattanut
jäädä näkemättä ja ostamatta. Taikka olisivat johonkuhun muuhun taloon
ennen ennättäneet lampun ostaa, ja kohta olisi koko pitäjä puhunut,
että se talo oli -- pappilaa lukuun ottamatta -- ensimmäinen, jossa
alettiin lamppua polttaa. Näin se äiti ajatteli sitä asiaa ja sanoi
sitten isälle, että "osta sitten vaan, jos mieli tekee, sama kai
minulle on, mikä palaa, pärekkö vai muu öljy, kunhan vaan kehrätä näen.
Koska sinä sen sitten ostaisit?"

"Ajattelin, sopisi ehkä jo huomenna lähteä -- olisi vähän muutakin
asiaa kauppamiehelle."

Tämä oli keskellä viikkoa ja äiti kyllä tiesi, että ne muut asiat olisi
ennättänyt lauantainakin ajaa, mutta ei hän nytkään virkkanut mitään,
ajatteli vaan, kuta pikemmin sitä parempi. Ja jo samana iltana kannatti
isä aitasta sen ison matkakirstun, jossa ukkovaari ennen vanhaan
Oulussa käydessään eväänsä kuljetti, ja käski äidin täyttää sen
heinillä sekä panna pumpulia keskelle. Me lapset kysyimme, minkätähden
siihen ei panna muuta kuin heiniä ja sitten pumpulia keskelle, mutta
äiti käski meidän olemaan vaiti. Isä oli paremmalla tuulella ja
selitti, että hän tuo kauppamieheltä lampun, joka on lasista ja
saattaisi särkyä, jos sattuisi kaatumaan taikka reki muuten
tärskähtäisi.

Sinä iltana me lapset pitkän aikaa valvoimme ja ajattelimme sitä uutta
lamppua, mutta se vanha istukas-Pekka, se, joka kaikki päreet kiskoi,
alkoi jo heti kohta kuorsata, kun päre oli sammutettu. Eikä hän edes
kertaakaan kysynyt, mikä se lamppu oli, vaikka meillä siitä niin paljon
puhetta piisasi.

Isä viipyi matkallaan koko päivän ja se päivä tuntui meistä kaikista
hyvin pitkältä, ett'ei tahtonut syöntikään käydä, vaikka oli
maitovelliä puoliseksi. Istukas-Pekka se vaan söi muittenkin edestä ja
kiskoi sinä päivänä päreitä orren täyteen. Äitikään ei sinä päivänä
monta levettä kehrännyt, kun aina tuli menneeksi ikkunan luokse
katsomaan, eikö isää jo näkyisi jäältä tulevan. Muutaman kerran sanoi
hän Pekalle, ett'ei niitä päreitä enää taideta tarvitakkaan, mutta
Pekka ei sitä puhetta edes senkään vertaa mieleensä pannut, että olisi
kysynyt, miksi nyt ei enää muka päreitä tarvittaisi.

Vasta iltasta syötäessä kuului ruunan kulkunen kartanolta.

Pala suussa me kaikki lapset kapistimme ulos, mutta isä ajoi meidät
pirttiin ja käski istukas-Pekan tulla kirstua re'estä nostamaan. Pekka
jo silloin pankon nurkalla torkkui ja oli jo siinä käynyt niin
kömpelöksi, että kolahutti kirstun jalan kynnykseen, kun sitä isän
kanssa pirttiin kantoi. Vaan siitä olisi hän saanut isältä korvilleen,
jos olisi ollut nuorempi mies, mutta hän oli vanha ukko, eikä isä
itseään vanhempaa miestä ole eläessään lyönyt.

Paha hänet ehkä sittenkin olisi perinyt, jos lamppu olisi särkynyt,
mutta ei sille toki tullut mitään.

"Mene uunille, sen tollo", ärjäsi isä Pekalle, ja Pekka nousi uunille.

Vaan isä oli jo ottanut lampun kirstusta ja ripusti sitä kädessään.

"Kas, tässä tämä nyt on, tämmöinen tämä nyt on -- tänne lasin sisään
pannaan öljy ja tuo suikale siellä sisällä on sydän eli 'veeku' --
pysykää ulompana päreinenne siinä!"

"Eikö sitä panna palamaan", kysyi äiti ja siirtyi päreineen vähän
ulommaksi.

"Oletko sinä hupakko -- mitenkä se palamaan pannaan, kun ei ole vielä
öljyäkään."

"No, vaan eikö sitten saata panna öljyä."

"Vai öljyä panna, ehei! Niin sen äkkinäinen luulisi, mutta kauppamies
varotti moneen kertaan, ett'ei saa tulen valolla öljyä panna, se
saattaisi syttyä ja polttaa koko talon."

"Milloinkas siihen sitten saa sitä öljyä panna?"

"Päivällä, päivällä, etkö sinä jouda päivään odottamaan -- ei se niin
kovin kummaa ole."

"Oletko sinä sen sitten jo nähnyt palavan?"

"Minäkö!? Jo toki montakin kertaa olen lampun palavan nähnyt -- olen
nähnyt pappilassa ja tätäkin jo kauppamiehen luona koetettiin."

"No, paloiko se?"

"Paloihan se, ja kun pantiin puodin luukut kiinni, niin olisi nähnyt
vaikka nuppineulan lattialla -- katsokaa, tässä on tämmöinen 'kuuppa',
ja kun tuossa tuli palaa, tämän oikulaisen lasin sisässä, niin valo ei
pääse kattoon, jossa sitä ei tarvitakkaan, mutta leviää alas kaikki,
niin että näkee vaikka nuppineulan lattialla."

Kyllä meidän kaikkein olisi kovasti tehnyt mieli koettaa, näkisikö
vaikka nuppineulan lattialla, mutta isä ripusti lampun kattoon ja
rupesi vaan syömään.

"Tänä iltana pitää vielä pärevalkeaan tyytyä", sanoi isä syödessään,
"mutta huomenna tässä talossa poltetaan lamppua."

"Katsos, isä, Pekka on tänäpäivänä kiskonut orrellisen päreitä."

"Ka, eikö ole kiskonut -- kyllä nyt on syttyjä täksi talveksi -- muuhun
ei nyt enää päreitä tarvitakkaan."

"Tarvitaan niitä siltä vielä saunassa ja navetassa", sanoi äiti.

"Mutta tuvassa poltetaan lamppua", sanoi isä.

Tänä yönä en nukkunut senkään vertaa kuin edellisenä, ja kun aamusella
heräsin, olisin melkein itkenyt, jos olisin ilennyt, kun muistin, että
lamppu vasta iltasella pantaisiin palamaan. Olin nähnyt unta, että isä
yöllä pani öljyä lamppuun, ja että se sitten koko päivän palaisi.

Heti päivän tultua, kaivoi isä siitä matkakirstusta isomahaisen putelin
ja kaatoi siitä jotakin pienempään puteliin. Olisimme mielellämme
kysyneet, mitä siinä putelissa oli, mutta emme uskaltaneet, sillä isä
oli niin totisen näköinen, että meitä vähän pelotti.

Vaan kun hän laski lampun alemmaksi katosta ja rupesi sitä ruokkoamaan
ja vääntelemään, niin ei äiti enää malttanut olla ääneti, vaan kysyi,
"mitä se isä nyt tekee?"

"Panen öljyä lamppuun."

"No, vaan särjethän sinä sen -- mitenkä sinä saat tuon sijoilleen,
jonka irti väänsit?" -- Äiti ei tiennyt, emmekä me muutkaan tienneet,
miksi sitä sanottaisiin, jonka isä oli lasiastiasta irti vääntänyt. Isä
ei virkkanut mitään siihen, käskihän meidän vaan pysyä loitommalla.
Sitten hän kaasi siitä pienestä putelista siihen lasiastiaan, niin että
se tuli melkein täyteen, ja nyt me arvasimme, että isommassakin
putelissa mahtoi olla öljyä.

"No, eikö siihen nyt tulta pannakkaan?" kysyi äiti taas, kun kaikki ne
irti väännetyt kalut olivat paikoillaan ja kun näki, että isä nosti
lampun kattoon.

"Nytkö päivällä?"

"Niin, no saisihan tuota nyt koetella, mitenkä se palaa."

"Kyllä se palaa -- odota vaan iltaa äläkä hätäile!"

Ruokalevon jälkeen kantoi istukas-Pekka jäisen pärepölkyn sisään ja
romahutti sen olaltaan lattialle, niin että koko tupa nytkähti ja öljy
lampussa liikahti.

"So, so!" sanoi isä, "mitä sinä nyt?"

"Toin pärepölkyn sulamaan -- eihän sitä jäistä ruojaa kukaan kisko."

"Eihän sitä ole pakko kiskoakkaan", sanoi isä ja iski meille silmää.

"No, ei kai se tuommoisena pala."

"Eihän sen ole pakko palaakkaan."

"Eikös niitä sitten päreitä enää kiskotakkaan?"

"Entäs jos ei kiskottaisikaan."

"Sama minulle on, jos isäntä itse ilman toimeen tulee."

"Eikös se Pekka näe, mikä tuolta orresta riippuu." Kun isä tämän sanoi,
katsahti hän ylpeästi lamppuun ja säälivästi Pekkaan. Pekka asetti
pärepölkkynsä soppeen pystyyn ja katsahti vasta sitten lamppuun.

"Se on lamppu, ja kun se palaa, niin ei pärevalkeaa enää tarvitakkaan."

"Vai ei tarvitakkaan", sanoi Pekka ja lähti muuta puhumatta
havutukilleen tallin taakse. Pekka pienenteli itsensä korkuisen
havuko'on sinä päivänä niinkuin muinakin, mutta muulta väeltä ei
tahtonut tulla mitään valmista. Äiti koetti kehrätä, mutta kuontalo ei
kulunut puolilleenkaan, kun hän jo rukkinsa syrjään siirsi ja lähti
ulos.

Isä vähän ensin kirvesvartta veisteli, mutta tottapa työ oli
vastahakoista, koska se kesken jäi. Äidin mentyä meni isäkin; lieneekö
kylään mennyt, vai minne. Mennessään hän kielsi meitä minnekkään
lähtemästä ja uhkasi kurittavansa, jos kukaan meistä sormellaankaan
lamppua koettelisi. Mutta ennen me olisimme papin kaulusta uskaltaneet
mennä koettelemaan kuin lamppua. Se meitä vaan pelotti, että, jos se
nuora, josta se orressa riippui, itsestänsä yht'äkkiä katkeaisi, sitä
sitten sanottaisiin meidän syyksi.

Ikävältä meille kuitenkin rupesi aika pirtissä tuntumaan, ja kun ei
muuta tiedetty, päätettiin lähteä miehissä mäkeen. Koko kylällä oli
yhteinen vesitie joelle ja samassa paikassa oli hyvä mäki, josta juoksi
aina avennon toiselle puolelle pitkän matkan.

"Tuolla tulevat lamppulan lapset", huusivat kylän lapset, kun näkivät
meidän tulevan.

Me kyllä ymmärsimme, mitä he sillä tarkottivat, mutta kuitenkin
kysyimme me, "mitkä lamppulan lapset -- eihän meidän talon nimi ole
lamppula."

"Jos kohta -- vaan eikös teille ole ostettu semmoista lamppua?"

"No, mutta mistä tekin sen jo tiedätte?"

"Äitisi oli meidän pihan läpi kulkeissaan sanonut äidille, että isänne
on kauppamieheltä ostanut semmoisen lampun, että, kun se palaa, näkee
vaikka nuppineulan lattialla", sanoi lautamiehen tyttö.

"Se kuuluu olevan ihan samallainen kuin se, joka on pappilankin salissa
-- niin kertoi isänne meillä vast'ikään, ja minä itse kuulin sen",
sanoi kievarin poika.

"No, onhan teillä sitten semmoinen lamppu?" kysyivät kaikki kylän
lapset.

"On, mutta ei sitä nyt saata mennä katsomaan, kun se ei päivällä pala;
mutta kun ilta tulee, niin sitten mennään kaikki."

Me laskea jyräsimme mäkeä hämäriin asti, ja aina kun noustiin mäen
päälle, niin puhuttiin kylän lapsille lampusta.

Sillä lailla kului aika sukkelammin kuin luultiinkaan, ja kun oli vielä
viimmeinen kerta laskettu, niin lähdettiin miehissä kotia kohti
juoksemaan.

Pekka seisoi vielä havutukkinsa ääressä eikä edes päätäänkään
kääntänyt, vaikka me huusimme hänelle kaikki yhteen ääneen, että tulisi
katsomaan, kun lamppu pannaan palamaan.

Yhdessä avauksessa syöksimme tupaan, koko lapsilauma.

Vaan siinäpä meille jo tulikin seisaus. Lamppu olikin jo pantu palamaan
ja loisti katosta meitä vastaan niin kirkkaasti, ett'emme osanneet
muuta kuin silmät tirrallaan siihen tirkistellä.

"Ovi kiinni, osto-lämmin", huusi ääni pöydän päästä.

"Lentävät kuin kanat tuleen", kuului äiti toruvan karsinasta päin.

"Ei tuo kumma ole, jos sitä lapset säikähtävät, koskapahan minä vanha
ihminenkään en osaa muuta kuin päivitellä", kuului kievarin vanha
emäntä sanovan.

"Vaan joka paikkaan se meidänkin tyttö ennättää", sanoi lautamiehen
miniä.

Kun silmät alkoivat vähän selvitä, huomasimme me vasta, että tupa oli
naapurin väkeä puolillaan.

"No tulkaa nyt lapsetkin vähän likemmäksi, että oikein näette", puhui
isä paljoa lempeämmällä äänellä kuin äsken.

"Kopistelkaa lumi jaloistanne ja tulkaa tänne karsinaan, täältä se
oikein korealta näyttää", sanoi taas vuorostaan äiti.

Kuurtaen kaartaen kiersimme me äidin luo ja istuimme kaikki rinnakkain
hänen viereensä penkille. Nyt me vasta hänen turvistaan uskalsimme
oikein ruveta lamppua tarkastelemaan. Emme juuri olleet ajatelleet,
että se ihan tuolla tavalla palaisi, kuin se nyt paloi, mutta kun taas
mietimme sinne ja tänne, niin kyllä se tuossa nyt paloi, niinkuin
pitikin. Ja kun vielä vähän aikaa katselimme, niin tuntui meistä, kuin
olisimme jo aikoja sitten ajatelleet, että sen pitäisi palaa, niinkuin
se nyt paloikin.

Mutta sitä emme kuitenkaan osanneet ymmärtää, mitenkä tuli oli saatu
tuonne lasin sisään. Kysyimme sitä äidiltä, mutta äiti sanoi,
"tottapahan sitten saatte nähdä."

Kilvan kyläläiset lamppua kiittelivät ja mikä mitäkin sanoi. Kievarin
vanha emäntä sanoi, että "sehän paistaa ihan yhtä tasaisesti kuin
taivaan tähti." Kipeäsilmäisestä lautamiehestä oli se siitäkin syystä
mainio, "ett'ei siitä ollenkaan savua lähtenyt, jotta sitä saattaisi
vaikka kamarissakin polttaa, eivätkä seinät mustuisi ollenkaan." Siihen
sanoi isä, että "kamaria vartenhan se alusta pitäen on tehtykin, mutta
hyvä se on näin pirtissäkin, kun ei tarvitse monen päreen kanssa
tuhrata, ja tällä yhdellä tulella näkee koko joukko, vaikka kuinka
monta olisi." -- Kun äiti virkkoi, "ettei kirkon pienempi kruunukaan
sen kirkkaammin valaise", niin isä käski minun ottamaan aapisen ja
menemään ovensuuhun koettamaan, tokko tuolla lukea näkisi. Minä menin
ja aloin lukea "Isämeitää." Mutta silloin kaikki sanoivat, että "se
poika osaa sen ulkomuistista." Silloin äiti sieppasi minulle
virsikirjan hyllyltä ja minä rupesin lukemaan "Jerusalemin
hävityksestä."

"No ei häntä kummempaa ole vielä ennen nähty", ihmettelivät kyläläiset.

Sitten isä vielä sanoi, että "jos kellään olisi nuppineula, niin saisi
viskata sen lattialle ja se kyllä paikalla löytyisi."

Lautamiehen miniällä oli nuppineula rinnassa, mutta kun se sen
lattialle heitti, niin se menikin sillan rakoon, eikä sitä löydetty,
vaikka mitä olisi tehty.

Vasta kun kyläläiset olivat lähteneet pois, tuli Pekka pirttiin.

Hän ensin vähän silmiään siristi lampun outoa valoa vastaan, mutta
riisui sitten vaan rauhallisesti nutun päältään ja töppöset jalastaan.

"Mikä se tuolla katon rajassa kiiluu niin, että silmiä häikäsee", kysyi
hän viimmein, kun oli saanut sukkansa orrelle asetetuiksi.

"Arvaappas nyt, mikä se on", sanoi isä ja vilkutti äidille ja meille
silmää.

"En minä sitä arvaa", sanoi Pekka ja läheni lamppua.

"Ehkä se on kirkon kruunu", ivasi isä.

"Jos lienee", arveli Pekka, mutta oli jo tullut uteliaaksi ja alkoi
koetella lamppua.

"Ei sitä koetella tarvitse -- pitää se uskoa koettelemattakin."

"No, no -- en minä häntä tahdokkaan", sanoi Pekka vähäisen vapisevalla
äänellä ja vetäytyi penkilleen ovensuu-seinälle.

Äidin taisi käydä Pekka-parkaa vähän sääliksi, koskapahan rupesi
selittämään hänelle, ett'ei se kruunu ole, mutta että sitä kutsutaan
lampuksi, ja että siinä palaa öljyä, eikä nyt enää tarvitse pärettä
polttaakkaan.

Pekka ei kuitenkaan siitä puheesta ymmärtänyt sen enempää, kuin että
rupesi tuota päivällä tuomaansa pärepölkkyä kiskottavakseen
pienentelemään. Vaan isä sanoi hänelle, että johan hän päivällä sanoi,
ett'ei nyt enää tarvitse päreitä kiskoa.

"Enhän minä häntä enää muistanut, mutta olkoon sitten, koska ei enää
tarvitse" -- ja Pekka pisti pärepuukkonsa seinänrakoon.

"Kyllä se nyt siinä ruostumaan joutaa", sanoi isä, mutta Pekka ei enää
puhunut mitään.

Vähän ajan perästä rupesi hän kenkiään paikkaamaan. Kurkotti päreen
orrelta, pisti sen pihtiin ja istui jakkaralleen pankon nurkkaukseen.
Me lapset huomasimme sen ennenkuin isä, joka, selin Pekkaan päin,
kirvesvarttaan lampun alla veisteli. Emme kuitenkaan mitään virkkaneet,
mutta nauraa kuhersimme vaan keskenämme ja ajattelimme, että "annas
kunhan isä näkee -- mitähän sanoo!" Ja kun isä sen näki, astui hän
kädet kupeissa Pekan eteen ja kysyi hyvin pilkaten, mitä hän siinä nyt
niin tarkkaa teki, kun ei muiden tulella nähnyt? "Kenkiänihän minä
tässä paikkaan", sanoi Pekka. "Vai kenkiäsi sinä paikkaat -- mutta jos
et näe sitä työtäsi tehdä sillä tulella, jolla minä, niin mene sitten
päreinesi vaikka saunaan tai saunan taakse."

Ja Pekka lähti.

Pisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen
toiseen. Hiljalleen kyhni hän ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä
kartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma
rusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä. Tuota me
lapset ikkunasta katselimme, ja se oli meistä hyvin kaunista. Mutta kun
Pekka saunan ovesta sinne sisään kumartui, niin pimeni taas kaikki
kartanolla ja sen sijaan näimme me vaan lampun häikäisevän kuvaimen
mustassa ikkunassa. Sen perästä ei meillä enää pärettä pirtissä
milloinkaan poltettu. Lamppu se vaan katossa loisti, ja usein sitä
kyläläiset kävivät sunnuntai-iltoina ihmetellen katselemassa. Koko
pitäjässä kohta tiedettiin, että meidän talo oli ensimmäinen, jossa --
pappilaa lukuun ottamatta -- alettiin lamppua polttaa. Meidän jälkeen
osti lautamies samallaisen lampun, kuin meidänkin oli, mutta kun hän ei
sitä milloinkaan sytyttämään oppinut, niin möi hän sen kievariin, ja
siellä se on vielä nytkin. Köyhemmät talot eivät ole vielä
yrittäneetkään lamppua itselleen hankkia, vaan tuhraavat vielä tänäkin
päivänä pitkät puhteensa pärevalkean ääressä.

Vaan sitten kuin meillä oli lamppu ollut vähän aikaa, piilusi isä tuvan
seinät ihan valkoisiksi, eivätkä ne sitten enää ole milloinkaan
mustuneet, kun vanha sisään lämpiävä uunikin särjettiin ja sijaan
tehtiin uusi ulos lämpiävä, peltiniekka.

Vanhan uunin kivistä teki Pekka saunaan uuden kiukaan, ja niitten
kanssa muutti sinne sirkatkin, koskapahan niitä ei sen koommin enää ole
tuvassa kuulunut. Isä on siitä hyvillään, mutta meille lapsille tulee
välistä pitkinä talvi-iltoina entisiä aikoja ikävä, ja silloin me
juoksemme sirkkoja kuuntelemaan Pekan luo saunaan, jossa hän yhä vielä
pärettä polttaen iltojansa viettää.

                                 _J. Brofeldt (Juhani Aho)_.



2. Entisestä ja nykyisestä ajasta.


    Savon ukko, sarkahousu,
    Pikimusta, pitkäparta,
    Päästi äänen uunin päältä,
    Laski pankolta pakinan.
    Puhe oli aivan pulska,
    Sanat kaikki sarvipäitä,
    Jotka rikkoi miesten mielet,
    Naiset näytti närkästävän.

    Lausui ukko uunin päältä,
    Pani pankolta sanansa:
    "Elettihin ennen meillä,
    Paistettihin paksut leivät,
    Verot markoin maksettihin,
    Talarin talon asiat,
    Kun ei kuljettu kuvissa,
    Maalatuissa matkusteltu.
    Ajokalut kaikki tyynni
    Voideltihin voitehella,
    Siveltihin juuri sillä,
    Jolla voidellaan venekkin.
    Akat vaipoissa vaelsi,
    Villaröijyissä röhötti;
    Ukot sarkakauhtanoissa,
    Kelsiturkissa kohotti.
    Oli kellona otava,
    Kukon virret viisarina;
    Ajan juoksu arvattihin,
    Tulo päivän tunnettihin
    Ilman uuritta tuvissa,
    Seinäkellon kertomatta."

    "Minä miessä ollessani
    Kun ma kuljin kaupungissa,
    En kauan katuja käynyt,
    Puhutellut puotimiestä;
    Suolat survasin rekehen,
    Rautakangen kannoin siihen;
    Luoti pari painehia,
    Vaimolleni lakkivaate,
    Lapsille lakeripalli,
    Inkivääriä vähäisen.
    Olin ilmankin iloinen,
    Kapineitta kauppamiehen.
    Heti valjastin hevosen,
    Heti kukkaron kuristin,
    Kissannahan kiinni käärin,
    Koivet solmisin kovasti;
    Enkä ennen lievittänyt,
    Vasta voudin vaatimalla,
    Veroherran huutamalla.
    Herrat veti vissit viivat,
    Kaksi kuuta kuittihini."

    "Nyt on aika aivan toinen,
    Voudinluku loppumaton,
    Rahanpuute puuttumaton;
    Monen karja kirjan päällä,
    Alla ausionin hevonen,
    Pannut panttina kylässä,
    Hyvät ryysyt ryöstön alla.
    Herra teillä, toinen meillä
    Ruunun käskyllä kovalla:
    Lautamiehet laukun tuovat,
    Rästikirjat kiidättävät,
    Joista arkit aukeavat,
    Nahka naukuupi punainen;
    Niiss' on rästit räknättynä,
    Nurkissa pahat numerot."

    Ei ukko unessa ollut,
    Ei paljon valetta pannut;
    Vaan se oli sangen vanha,
    Muisti muinaiset asiat,
    Tiesi tämän-aikaisetkin,
    Vaikka nuoret naurahteli,
    Pojat pisti pilkkojansa.

                  _Paavo Korhonen_.



3. Eräs kirkkomatka Inarissa.


Oli Jaakonpyhän lauantai. Nukuin vielä sikeintä untani, kun tilapäinen
emännöitsijäni, talon miniä Kaisa, yht'äkkiä, kalisevat kahviueuvot
kädessä, astui huoneeseeni -- arkatuntoisuudesta isäntäväkeäni kohtaan
en koskaan pitänyt ovea lukossa. Mikä tämän hänen varhaisen
herättämisensä oikeutti, siitä unenhorroksissani en heti paikalla
voinut päästä selville. -- Asetettuaan kahvinsa viereeni tuolille jätti
hän minut omaan huomaani, ja sain siis rauhassa ruveta ajatuksiani
selvittämään. Kahvin virkistävän mehun vaikutuksesta huomasin itseni
ennen pitkää täydelleen siirretyksi unien maailmasta Inarin Lappiin,
Kyrön kylään. Tämä kylä, jos kohta se onkin "Lapin raukoilla rajoilla",
ei suinkaan ole mikään lappalaiskylä, jonka asukkaat olisivat pelkkiä
lappalaisia. Päinvastoin ovat ne sukuperältään suurimmaksi osaksi
puhtaita suomalaisia, jotka aikain kuluessa ovat tänne etelästä
siirtyneet ja asettuneet Ivalojoen rannoille. Muutamissa taloissa on
tosin asukkaita, jotka näyttävät olevan lappalaista lähtöä, vaikka
eivät mielellään tahdo tätä sukulaisuutta tunnustaa. Ne ovatkin jo
kokonaan omistaneet varsinaisten suomalaisten uudis-asukasten
tavat ja elinkeinot. Tämä kylä ei siis huomattavasti eroa muista
talonpoikaiskylistä. Kyröläisten on myös onnistunut talojensa ympärille
jotenkin pienellä vaivalla raivata kauniita, kivettömiä ohrapeltoja ja
perunamaita, jotka parhaina vuosina antavat viljelijälleen kuudennenkin
jyvän, vaan useina, ehkä useimpina vuosina eivät anna siementäkään.

Vaan palatkaamme jälleen varsinaiseen kertomukseeni Jaakonpyhän
lauantaista.

Noustuani rankisen [_Rankiseksi_ sanotaan valkoisesta, hienosta
kankaasta teltan muotoon ommeltua sääskensuojaa, joka kaikissa Lapin
taloissa riippuu katosta makuusijan yli ja jota ulko-ilmassakin,
puuhun tai seipään päähän ripustettuna, käytetään suojana.] alta,
porontalja-vuoteeltani, koetin auringon asemasta saada selville, kuinka
pitkälle aamua jo oli kulunut. Vaikeanlaista on tosin tottumattoman
käyttää tätä ajanmääräämis-tapaa näillä seuduin, jossa aurinko kesällä
kokonaista kuusi viikkoa on laskematta, enkä minäkään nyt voinut tulla
mihinkään varmuuteen ajan suhteen. Vaan eihän nyt tunnin eikä minuutin
määrääminen ollutkaan tarpeen; pääasia oli, että tietäisin, olinko
myöhästynyt. -- Mistä myöhästynyt? No, olinhan minä isäntäväkeni kanssa
edellisenä iltana sopinut siitä, että talon veneessä tänä aamuna
matkustaisin Inarin kirkolle.

Vaatteet ylleni saatuani pistäysin ensin tupaan, vaan kun siellä en
tavannut ketään ihmistä, riensin kiiruumman kautta rantaan, peljäten,
että jo ehkä olivat minut jättäneet; pelkoni oli kaikeksi onneksi
joutava. Rannalle tultuani näin tavattoman suuren veneen, jota talon
miehet paraikaa asettivat matkakuntoon. Mikä väänsi vaulovitsoja, mikä
selvitti purjeita, mikä taas hankki airoja ja tuhtoja, mistä vaan
sattui löytämään -- täällä näyttivät kaikki veneisiin kuuluvat
tarvekalut olevan koko kylän yhteistä omaisuutta. -- Kummastellen
veneen suuruutta kysäsin miehiltä, mihin tarkotukseen sellaista
"proomua" oikeastaan käytettiin, ja sain vastaukseksi, että se on
rakennettu Inarin poikki matkustavia kalastajajoukkoja varten, joita
vuosittain käy Jäämerellä turskaa ja seitaa pyytämässä. Näiden
joukkojen kuljettaminen on Kyröläisille erityisenä tulolähteenä.

"Tuollako sitten lähdetään, millä sen aiotte täyttää?" kysyin minä
edelleen.

"Niin, sillä juuri lähdetään, ja saattepa nähdä, että kuormaakin
karttuu, ennenkuin olemme Inarissa", vastasivat miehet, "eikä veneen
tästäkään tarvitse tyhjänä lähteä" -- on huomattava, että Mikkolan
talo, jossa asuin, on noin puolen penikulman päässä Ivalojoen suusta;
taloja on sekä ylempänä että alempana; näistä luultavasti toivottiin
veneen täytettä.

Vähitellen rupesikin väkeä "ylikylästä" tulvaamaan rannalle, veneen
kohdalle, vaan lähdöstä ei vielä moneen aikaan tullut mitään. Mikä oli
unohtanut eväänsä, mikä tupakkinsa tai virsikirjansa. Se meitä lopulta
kumminkin enimmiten viivytti, että Kaisa viimmeisellä hetkellä päätti
ottaa mukaansa kirkolle nuorimman, kohta vuoden vanhan poikansa
kastettavaksi. Lapsi oli tietysti kunnollisesti varustettava tätä
pitkää matkaa varten, eikä sitä niin silmänräpäyksessä toimitettu. Kun
hän vihdoin saapui, komsio lapsineen kainalossa, olimmekin valmiit
lähtemään. Mutta eivät viivytykset sittenkään olleet lopussa. Joka
talosta, jonka sivu kuljimme, otimme lisää väkeä veneeseen. Jos
jossakin talossa sattui olemaan ylempää tulleiden kirkkomiesten
sukulaisia tai hyviä tuttavia ja ystäviä, niin oli kahvi juotava,
ennenkuin uudelleen matkalle lähdettiin.

Kun puolenpäivän aikana saavuimme Inarin järvelle, oli veneessä
kuudettakymmentä kirkolle pyrkivää. Kulku oli Ivalossa ollut tavattoman
hidasta: myötävirta meillä tosin oli, vaan se näin alhaalla, joen
suussa ei paljon tunnu eikä sentähden vaikuta sitä eikä tätä. Tuuli
taas oli niin heikko, ett'ei kannattanut purjetta nostaakkaan; soutaen
vaan kuljettiin, eikä sopinut kerrallaan useampaa kuin kahdeksan miestä
airoihin. Aika ei kuitenkaan käynyt minulle pitkäksi. Tuo rähisevä
venekunta kyllä piti mieleni vireillä. Paitsi sitä tarjosi ympäröivä,
ihana luonto silmälle yltäkyllin viehätystä ja mielelle virkistystä. Se
etelän mies, joka ei itse ole ollut tilaisuudessa sitä nähdä, voi
tuskin aavistaa, että luonto täällä

    "Lapin maassa laukeassa,
    Ahoilla vesattomilla"

on niin viehättävä, että sen vertoja saa etelässä hakemalla hakea.

Erittäinkin koskee tämä Ivalojoen seutuja. Ylempänä jokea nuo jylhät,
kolkot kalliot ja korkeat vaarat, joiden välitse joki kapeana, vaan
koskisena ja voimakkaana tunkeuu eteenpäin, kunnes se vähitellen leviää
ja paikka-paikoin haaraantuu, muodostaen putaillaan kauniita koivuja
kasvavia saaria, välistä useampiakin rinnakkain. Merkillisiä ovat
Ivalojoessa n.s. _vuopajat_. Ne ovat matalia lahdelmia, jotka Kyrön
seuduilla itse pääjoesta pistäyvät syvälle rannoilla kasvavaan metsään.
Vuopaja on suustaan tavallisesti hyvin kapea, jotta sitä jokea
kulkiessaan töin tuskin huomaakaan, vaan edempänä voi se levitä melkein
järven muotoiseksi ja siitä taas kaitaisena salmena jatkua toiseen,
leveämpään aukeamaan j.n.e. -- tiesi, kuinka pitkälle. --
Ihmetellessäni näitä kummallisia vedenmuodostuksia, joista
matkakumppanini tiesivät antaa minulle tarkempia tietoja, kuin itse
veneestä voin saada, olimmekin pian jättäneet taaksemme Ivalojoen
ihanat rannikot ja saapuneet Inarille. Purje nostetaan, vaikka tuuli
vielä on heikonlainen, erittäinkin niiden monien saarien suojassa,
joiden sivutse kuljetaan. Inarin etelä-osa on näet täynnä suurempia ja
pienempiä saaria, jonka tähden Kyrön ja kirkon välinen kulkuväylä
Inarilaisillekkin on hyvin vaikea osata.

Matkamme kului verkalleen. Minä olin asettunut veneen keulaan vanhan
"Kyrö-Aatamin" viereen. Saarien ja salmien nimiä kysellessäni kertoi
minulle Aatami yhtä ja toista lappalaisista, jotka milloin mistäkin
syystä olivat paikoille nimet antaneet. Topeliuksen sanat: "nimeä
saaret vailla" eivät näy täydelleen pitävän paikkaansa, sillä, sen
mukaan kuin minä tulin tietämään, on milt'ei jokaisella pienimmällä,
ainakin yleisten kulkuväyläin lähellä olevalla, karillakin oma nimensä.

Moneen paikkaan ja sen nimeen liittyi täydellinen muinaistaru. Niin
matkustimme esim. Konisniemen ohitse, jossa Aatami näytti minulle
"Päiviön kiven". Sen oli mahtava lappalaisten kastaja aikoinaan
nostanut kolmen pienemmän kiven päälle, näyttääkseen tavatonta
voimaansa häntä vainoaville lappalaisille. Hän oli näet sytyttänyt
palamaan heidän etevimmän, Ukon saareen pystytetyn epäjumalansa,
seidan, josta ilkityöstä epäjumalan palvelijat Päiviötä kovasti
ahdistivat. Vaan kun hän tuon suuren kiven nostamalla oli osottanut,
että hän ei ollutkaan tavallinen ihminen, luopuivat lappalaiset
vainostaan ja useimmat kääntyivät kristin-uskoon. Uppiniskaiset oli
Päiviö hukuttanut Inarin järveen siten, että oli nostanut suuren
vesitulvan, josta "Päiviön tulvan" nimellä vieläkin on säilynyt
muistoja ja jonka korkeudesta Aatami näytti minulle merkkejä kallioissa
ja kivissä; ne olivat veden syömiä juovia noin 2 jalan korkeudella
veden nykyisestä pinnasta.

Erääseen salmeen liittyi seuraava muinaistaru. -- Siinä oli kaksi
lappalaista nuorukaista ollut kaksintaistelussa. He jännittivät
joutsensa, toinen salmen toisella puolella, toinen toisella; silloin
sattui niin, että kummankin joutsi laukesi aivan samaan aikaan, ja niin
kaatuivat molemmat; riitakumppanit. -- Sitka, kummankin lemmitty, itki
monet ajat suruansa tuossa salmessa, kunnes lappalaiset rangaistukseksi
siitä, että hän muka oli ollut syypäänä nuorukaisten onnettomaan
kuolemaan, tappoivat hänet ja hautasivat rakastajiensa viereen. Salmea
kutsutaan vielä tänäkin päivänä lapinkielestä lainatulla nimellä
Sitkasierrama-salmeksi (= Sitkan itkusalmi). Tällainen oli Aatamin
kertomus tuosta surullisesta tapauksesta, joka on paikalle nimen
tuottanut ja joka on omansa todistamaan, että rakkaus tuolla kylmässä
Pohjolassa voipi olla palava ja uhraavainen.

Kuunnellessani näitä ja vielä muitakin muinaistaruja olimme saapuneet
erään lappalaisen, Nuoran Juhanin, kalastuspaikalle, jota kyröläiset
vanhastaan pitävät varsinaisena levähdyspaikkanaan kirkkomatkoillansa.
Laskimme nytkin rantaan, jossa Juhani vaimoineen tervehti meitä
ystävällisellä "buöre-bäivi'llään" ja kutsui meitä tuvassa käymään --
ei kumminkaan ollut ajattelemistakaan, että kaikki vieraat samaan
aikaan saisivat tilaa Juhanin tuvassa. Minä kuitenkin noudatin hänen
kutsuaan, pääasiallisesti uteliaisuudesta, saadakseni nähdä,
minkälainen tuo, ainakin ulkopuolelta siistin näköinen, lappalaisasunto
oikeastaan oli -- suojaa hakeakseen ei tällä kertaa tarvinnut katon
alle pyrkiä, sillä ulkona oli mitä ihanin, helteinen kesäpäivä. Asunto,
joka oli ylen tavallinen hirsistä salvottu rakennus, sisälsi paitsi
tupaa myöskin pienen kamarin tuvan perällä. Molemmat, erittäinkin
jälkimmäinen, olivat siisteydeltään täydelleen verrattavat
uudis-asukasten huoneisiin: ovi- ja ikkunapielet punaisiksi maalatut,
lattia puhtaaksi pesty, jotenkin täydelliset huonekalut j.n.e. Asunnon
edustalla oli suurenlainen, rehevä perunamaa; mutta ohra oli tähän asti
jäänyt Juhanilta viljelemättä, vaikka hän luuli sen hyvinkin menestyvän
Inarin rannoilla, siitä päättäen, että halla ani harvoin koski hänen
perunoitaan. Tämä paikka oli muuten ainoastaan Juhanin kesäasunto,
"kesäpaikka", jonne hän talviasunnostaan, joka oli matkan päässä
mantereella, joka kevät muutti, ollakseen paremmassa tilaisuudessa
kalastaa Inarissa. Talvella oleskeli hän porolaitumien vuoksi
metsemmässä.

Kun kahvit oli juotu ja kukin vähentänyt eväsvarojaan, lähti matkue,
nyt lisääntyneenä Juhanin perheellä, uudelleen liikkeelle. Puheen vuoro
tuli tästä lähin Juhanille, joka puhui sujuvasti suomea, jotta hyvin
toisiamme ymmärsimme. Juhanin perhe on muuten, sen mukaan kuin minulle
kerrottiin, ainoa varsinainen lappalaisperhe Inarissa, jonka jäsenet
keskenänsäkkin puheessaan käyttävät suomenkieltä; lapset eivät lappia
osaakkaan. -- Pääasiallisesti meidän haastelemisemme koski lapinkieltä,
sen omituisia ääniä, joiden oikeata ääntämistä Juhani oli erittäin
harras minulle opettamaan. Hänen vaimonsakkin välistä yhtyi puheeseemme
lappalaisten sanojen ääntämisen johdosta, joka useinkin, mitä minuun
tuli, oli päin seiniä ja sentähden se alin-omaa oli korjattava. --
Pieni Vuolle, Juhanin seitsenvuotias poika, istui äänetönnä vieressämme
veneen pohjalla, alussa hyvin tarkkaavaisena meidän keskusteluamme
seuraten. Kauan ei kuitenkaan meidän kielelliset harjotukset näyttäneet
häntä miellyttävän; vähitellen kävi hän hyvin välinpitämättömän,
vieläpä närkästyneenkin näköiseksi. Isä pian Vuollen alakuloisuuden
huomasi, siten hänkin osottaen tuota lappalaisten vanhempain ennenkin
huomaamaani hellyyttä lapsiaan kohtaan. Juhani otti Vuollen syliinsä,
lohdutti häntä ensin hyväilyksillä, vaan otti sitten povestaan pienen
suomalaisen satukirjan, josta hän Vuollelle luki muutamia viattomia
eläinsatuja.

Juhanin kesäpaikalta lähdettyämme kävi matkamme penikulman määrän
pitkää kaitaista salmea, Nuoraa, joka erottaa suuren Mahlatin saaren
mantereesta. Sitä kulkiessamme oli aivan kuin olisi jokea soutanut --
purje ei nyt mitään auttanut, sillä Mahlatti esti kokonaan tuulen
tuntumasta. Salmen toisesta päästä aukeni eteemme Inarin lakein ulappa,
Ukonselkä, jossa tuulikin taas täytti purjeemme ja vauhti eneni.
Ukonselkää oli vielä lähes kaksi penikulmaa purjehdittava, ennenkuin
saapuisimme Kyröläisten nykyiseen kirkkorantaan, Pielpavuonoon.
Merkillisin nähtävä Ukonselällä oli tuo keilanmuotoinen, mahtavan
näköinen Ukonsaari, josta jo äsken oli puhe. Teki kyllä mieleni käydä
sitä lähemmältä katsomassa, vaan sen kautta olisimme tulleet tekemään
puolen penikulman mutkan, enkä voinut niin suurta venekuntaa itseni
tähden niin paljon vaivata. Ukonsaari jäi siis käymättä ja katsomatta.

Lähempänä kirkkorantaa huomautettiin minulle kahta pienenlaista saarta,
joihin ruumiit haudataan, koska näet mantereella eivät saa olla
rauhassa metsän pedoilta.

Viimmeinkin, noin 7 aikana illalla, olimme Pielpavuonon perukassa.
Rantaan saakka ei veneemme kuitenkaan uinut, vaan täytyi osan miehistä
riisua jalkineet ja kahlaamalla auttaa venettä rantaan. Kun suurella
vaivalla kaikki olimme kuivalle päässeet, oli meillä vielä neljänneksen
pituinen, vaikeanlainen kävelymatka kirkolle. Iltaa oli jo kulunut iso
määrä, kun vihdoin pääsimme matkamme päähän. Lappalaisia oli jo monet
kymmenet, ehkä toista sataa, päivän kuluessa kokoontunut paljon
edempääkin, muun muassa Patsjoelta asti, josta luetaan kirkolle 9
penikulmaa -- Kyröstä on noin 5 penikulmaa. -- Lappalaiset tekevät
muuten kirkkomatkansa hyvin perinpohjaisesti. Muutamat saapuvat jo
perjantaina ja vasta maanantain iltapuolella rupeavat viimmeiset
paluumatkaansa ajattelemaan. Syynä tähän lienee se, että "kirkkopyhät"
-- Inarissa pidetään jumalanpalvelusta vaan joka toinen sunnuntai --
ovat täydellisiä markkina-aikoja, jolloin kaikki kaupat hierotaan ja
muut yhteiset asiat toimitetaan.

Kirkkomäki, jossa ei ole muita asuntoja kuin pappila ja n.s.
kirkkomajat, joissa Kyröläiset ja myöskin varakkaammat lappalaiset
kirkkopyhän aikana asuvat, tarjosi silmälleni hauskan näön; se oli
aivan kirjavana lappalaisten rankisista; useammalla lappalaisella ei
olekkaan kesän aikana kirkolla viipyessään muuta suojaa kuin
rankisensa, eikä hän parempaa näy kaipaavankaan.

Minä jätin nyt kyröläiset sikseen ja lähdin pappilaan, jossa
eräs toverini asui. Hänen kanssaan menin vielä illalla tuohon
lappalaisleiriin katsomaan ja kuulemaan, kuinka siinä elettiin. Unta ei
kukaan lappalaisista vielä näkynyt ajattelevankaan, vaikka jo pian oli
puoliyön seutu. Mitkä olivat rankisten alla sääskiä suojassa, mitkä
istuivat ulkopuolella, keittäen ja juoden kahviansa liekitsevän tulen
ääressä, mitkä taas olivat kirkolla löytyvissä tilapäisissä
kauppapuodeissa tupakin ja kahvin kauppoja hieromassa -- sanoin
"tilapäisissä", sillä ainoastaan kirkkopyhien aikana pidetään puodit
auki, kauppiaat kun itse asuvat kaukana kirkolta ja ainoastaan
sanotuiksi ajoiksi tulevat kauppaansa hoitamaan. -- Yli puoliyön me
tässä rähinässä valvoimme, kunnes sääsket ja uni viimmein pakottivat
meidät etsimään suojaa ja lepoa kumppanini kamarista.

Jaakonpyhänä, seuraavana päivänä, pidettiin tavanmukainen
jumalanpalvelus Inarin vanhassa kirkossa. Suurin osa kirkkoväkeä oli
lappalaisia, vaan kirkollisena kielenä käytettiin kuitenkin suomea,
jota kaikki -- ainakin täysikasvuiset -- Inarin lappalaiset ymmärtävät
ja jolla heille uskonnollinen opetuskin annetaan. Sunnuntain
iltapuolella palasivat Kyröläiset kotia, vaan minä jäin vielä pariksi
päiväksi Inarin pappilaan.

                                              _K. Cannelin_.



4. Kirkkoveneessä.


    Hei! soutakaamme poiat,
    Ja norjat neitoset!
    Me kilvan soutakaamme,
    Ett' aallot vaahtoiset
    Vierellä venehemme
    Hilpeinä hyppelee,
    Ja kokka mahtavasti
    Edessä kohisee.

    Ah kaunis ompi ilma,
    Tää Herran päivä on!
    Vienosti vedet välkkyy,
    On taivas sumuton,
    Ja metsät vihriässä
    On juhlaverhossaan,
    Ja vakavina vaarat
    Nostaapi rintojaan.

    Ja uutta ihastusta
    Vaan nousee mielehen,
    Kun venhe viilettääpi
    Välitse niemien,
    Ja joka salmen suulla
    Meit' yhä tervehtää
    Taas uudet rannat, saaret --
    Oi, hausk' on retki tää!

    Me airokkahat, kelvot
    Olkaamme soutajat:
    Pois joukostamme veltot
    Ja -- turhan-kiskojat!
    Ken voimat taiten käyttää
    Ja, harras toimessaan,
    Mies ompi kestämähän --
    Se meistä miesi vaan!

    Mutt' kunnon perämiesi
    Täss' ensi arvon saa,
    Hän kaikki karit tuntee
    Ja suunnan suuntoaa;
    Hän, hänpä meidät saattaa
    Vakaasti valkamaan,
    Siis kiitoksemme hälle
    Nyt ensin kaikukoon!

    Ja nyt me laulakaamme,
    Oi siskot, veikkoset,
    Tään Suomen suloutta,
    Mi hurmaa sydämmet!
    Ja niinkuin mieli puhdas
    Nyt kirkkomatkall' on,
    Niin työssä tälle maalle
    Se puhdas olkohon!

    Ah, herttainen on hetki,
    Tää Herran päivä on!
    Jo kirkon torni nousee
    Tuolt' yli kuusikon.
    Ja aamupaistehessa
    Se noin kun hohtelee,
    Totuuden pyhän tietä
    Se meille viittailee.

    Niin maamme tulevaisuus
    Myös meille hohtakoon,
    Kuin pyhä templi tuolla,
    Ja meitä kutsukoon!
    Se hohto sydämemme
    Innolla täyttäköön,
    Ja vauhti rientojemme
    Sen ilmi näyttäköön!

    Hei! Soutakaamme veikot
    Ja siskot armahat!
    Me kilvan soutakaamme
    Ett' aallot vaahtoisat
    Vierellä venehemme
    Hilpeinä hyppelee
    Ja kokka mahtavasti
    Edessä kohisee.

    Ja laulakaamme kaikki
    Nyt täysin sydämmin,
    Kuink' on tää maamme kallis
    Ja meille rakkahin,
    Mutt' Herrallemme harras
    Myös kiitos kohotkoon,
    Ett' armostaan loi meille
    Näin armaan isänmaan!

                 _P. Hannikainen_.



5. Turun palo v. 1827.


Oli syyskuun 4:n päivän ilta v. 1827. Syksyinen kuu kumotteli taivaalla
pilvenhattaroiden välistä ja vieno luodetuuli häilytteli hiljaa puiden
ja pensaiden lehvistöä. Kello löi juuri yhdeksän ja yksi ja toinen
vanha Turkulainen sammutti jo talikynttilänsä, laskeutuen rauhallisena
levolle. Vaan nukahtamaan ei kukaan ennättänyt, ennenkuin tuomiokirkon
tornista alkoi kuulua yksiäänistä läppäämistä: se oli tulipalon merkki.
Säikähtyneinä tästä kolkosta soitosta kiiruhtivat ihmiset ulos kadulle
tiedustelemaan, missä päin valkeanvaara oli. Monikin, kun nyt kuuli,
että valkea oli valloillaan etäällä toisella puolella jokea, Suuren
Aningaisten kadun varrella, huokasi itsekseen: "Jumalan kiitos!" ja
kääntyi taas rauhallisesti kotiinsa, siinä luulossa, ett'ei mitään
vaaraa olekkaan.

Valkea oli päässyt irti teurastaja Hellmanin talossa Suuren Aningaisten
kadun varrella. Täällä oli nimittäin teurastuksen jälkeen sulatettu
talia, ja piika jätetty vartioimaan talipataa. Vaan piian
huolimattomuudesta pääsi valkea talipataan, ja silmänräpäyksessä oli
koko rakennus ilmitulessa. Valkea oli jo alusta alkaen erittäin
raivokas, niin että tunnin kuluessa koko Aningaisten puoli oli tulen
omana. Aljettiinpa jo peljätä, että valkea mahdollisesti voisi levitä
yli koko luoteisen osan kaupunkia, joka on joen oikealla puolella, ja
ruvettiin sen vuoksi kiireesti muuttamaan tavaroita joen vasemmalle
puolelle, tuttujen luokse turvaan. Eikä tämä varovaisuus näyttänytkään
olevan liioteltua, sillä noin kello kymmenen aikana muuttui hiljainen
tuuli riehuvaksi myrskyksi ja levitti valkeata hirveällä tavalla.
Kuitenkin luultiin joen panevan rajan sen tuholle ja estävän kiukkuista
luonnonvoimaa edemmäksi pääsemästä.

Vaan kas! vähäinen savupatsas nousee tuon kaksikerroksisen, joen
vasemmalla puolella olevan rakennuksen katolta. Se suurenee äkisti, ja
silmänräpäyksessä leiskahtavat siitä esiin punaiset liekit.
Kauhistuksella huomasivat nyt Turkulaiset, että valkea jo oli tunkeunut
suojelevan rajan ylitse ja nuolen nopeudella levisi joka haaralle.
Myrskyn riehuessa ja liekkien räiskyessä kaikui läppäys kolkosti vanhan
tuomiokirkon tornista, ikäänkuin kamalana hautaussoittona Auran
kaupungille. Vaan yht'äkkiä vaikenivat kellot: hehkuvat kipinät olivat
pian tarttuneet tuomiokirkon tervattuun paanukattoon, joka kohta
niinkuin taula syttyi tuleen; silmänräpäyksessä nousi siitä hurjat
liekit ja ahneesti tavottelivat niiden haarapäiset kielet kaikkialle.
Kello oli neljänneksen yli kymmenen.

Tuomiokirkon palo ja säkene- ja savupilvet, joita myrsky ajoi siitä yli
muun kaupungin, tekivät kaiken pelastuksen mahdottomaksi. Mätäjärven
kaupungin-osa ja Uudenmaankadun vieret paloivat nyt kokonaan, samoin
suurin osa kirkko- ja luostarikorttereista. Yliopisto, hovioikeus,
pakkahuone, raastupa, presidentin ja maaherran asunnot, vieläpä
Aurajoen yli vievä siltakin joutuivat tulen omiksi. Kuumuuden sanotaan
olleen niin kauhean, että vesi joessa tuntui lämpimältä ja akkunalasit
alkoivat sulaa tähtitornista, joka kuitenkin oli 200 kyynärän päässä
lähimmästä tulipalo-paikasta.

Tila kaupungissa oli kauhea. Tulen raivo ja äkkinäinen leviäminen joka
haaralle synnytti hämmingin, jota on mahdoton kuvailla. Sammuttamista
ei ollut ajatteleminenkaan. Tavaroita koetettiin pelastaa julmalta
viholliselta, kuljettamalla niitä taloihin, joihin valkean ei luultu
leviävän, vaan ei aikaakaan niin oli jo tuli ennättänyt näihinkin ja
uusi muuttaminen oli taas edessä, ja joka kerralla haaskaantui ja
turmeltui aina joku osa muutettavasta. Mielet olivat niin huumautuneet
että nähtiin monenkin aivan kylmäkiskoisesti katselevan, kuinka liekit
ahmustivat hänen talonsa ja omaisuutensa; moni taas pelasti palavasta
kodistansa jotakin vähäpätöistä, jättäen kallis-arvoisemmat tavarat,
jopa puhtaat rahatkin tulen omiksi. Tullien ulkopuolella oleville
mäille ja pelloille kokoontuivat suuret joukot kaikenlaista pelastettua
tavaraa. Täällä vietti sadottain kodittomia perheitä kylmän syysyön;
täällä viihdyttivät äidit itkeviä pienosiansa, vanhemmat etsivät
kateessa olevia lapsiansa, miehet vaimojansa, ja monikin sai olla
seuraavaan päivään saakka kauheimmassa tietämättömyydessä omaistensa
kohtaloista.

Tulipaloa ja sen kauhua kesti koko yön ja seuraavan päivän; vasta
ehtoolla saatiin tulen leviäminen rajotetuksi. Mutta raunioissa pysyi
valkea vireillä ja kyti vielä monta päivää, vaikka koetettiinkin sitä
vedellä saada sammumaan; tuon tuostakin leiskahtivat ilmiliekit
raunioista esiin, ja vasta sitten kun tulella ei enään ollut mitään
ahmustettavaa, sammui se kokonansa. Vaan mitä oli nyt jäljellä vanhasta
Auran kaupungista! Kamalat rauniot, kaikkialla alastomia muureja ja
uuninpiippuja. -- Sydäntäsärkevä oli se näky, kun koditon seurakunta
kokoontui seuraavana sunnuntaina Kupittaalle taivas-alla
jumalanpalvelusta pitämään.

Vahingot olivat äärettömät. Tässä tulipalossa sanotaan palaneen noin
miljona riksiä Ruotsin setelirahaa. Lukemattomain yksityisten
aineellinen toimeentulo joutui täten vauriolle, vaan tämän kautta
syntynyt yleinen vahinko oli kokonansa korvaamaton ja sen arvo rahaksi
laskematon. Yliopiston kirjaston kallis-arvoinen kirjakokoelma, joka
Porthanin ja hänen jälkeläistensä toimellisuuden kautta oli melkoisesti
enennetty ja sisälsi paljon Suomen historialle, kieli- ja lakitieteelle
verrattoman tärkeitä kirjotuksia, oli nyt porona; ainoastaan muutama
sata nidosta, jotka silloin sattuivat olemaan lainassa, pelastui
häviöstä. Näiden joukossa sattui onneksi olemaan kirjaston
kallis-arvoinen kokoelma muinais-ajan asiakirjoja, nimittäin Turun
tuomiokirkon mainio "Musta kirja". Myöskin tuomiokapitulin ja
hovioikeuden arvokkaat arkistot joutuivat tulen omiksi. Yliopiston
konsistorin asiakirjat saatiin suurimmaksi osaksi pelastetuiksi, vaikka
niihinkin jo tuli ja vesi ennättivät painaa selvät merkkinsä; vaan
yliopiston kaikki muut tieteelliset kokoelmat ja aarteet ahmustivat
liekit.

Pian levisi tieto tästä onnettomuudesta ympäri koko maan.
Hätääntyneille koottiin kaikkialla apua, ja runsaasti tuli sekä
elatusvaroja ja muita tarpeita että rahaa. Raha-apuja tuli
ulkomailtakin. Turun kaupungille myönsi hallitus melkoisen
rakennuslainan huokeilla ehdoilla, ja tuomiokirkon korjaukseen
määrättiin osa suolatullista kuuden vuoden ajaksi; samoin annettiin
etuja kodittomaksi käyneelle yliopistolle; myöskin suotiin
kaupunkilaisille huojennusta verotuksessa ja majotusvelvollisuudessa.
Näiden toimenpitojen kautta sekä asukasten omasta ky'ystä kohosi Turku
pian raunioistansa, ja muutaman vuoden kuluttua oli vanhan kaupungin
sijaan syntynyt uusi. Entisten kapeiden katujen sijassa olivat nyt
leveät ja suorat, eikä moni paikka enään muistuttanut vanhaa Turkua.

Tämä onnettomuus ei vaikuttanut Turussa muutosta ainoastaan näin
ulkonaisesti, vaan myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä sisällisesti,
sen henkisessä elämässä. Nuori Helsinki oli jo v. 1818 tehty kokonaan
maan hallituksen asemaksi, vaan yliopisto jäi kuitenkin vanhaan
pääkaupunkiin, ja sen mukana oli maan henkisen elämän kehto edelleen
Auran rannoilla. Vaan kun yliopisto nyt joutui kodittomaksi, hankittiin
sille suuri asumus maan uuteen pääkaupunkiin, ja tämän toimen kautta
tuli vuorovaikutus hallinnon ja yliopiston välillä taas entiselleen.

                                           (Suomen Kuvalehdestä).



6. Eräs Sakeus Pyöriän kertomuksia.


Oli marraskuun alkupuoli. Maa oli kovasti roudassa; mutta lunta ei
ollut vielä vähääkään. Syksy oli ollut sateinen, jonka tähden tiet
olivat röysteiset ja koleiset. Kun vielä otetaan lukuun, että oli
myötäänsä parinkymmenen pykälän pakkanen, niin jokainen käsittää aivan
hyvin, ett'ei ollut mikään hauska kärrykeli.

Lähtöni oli eräästä kaupungista ja majapaikassani olin odottanut
hevosta lähes pari tuntia.,

"Hevonen on tullut", tultiin minulle sanomaan. Sieppasin siis
matkalaukkuni ja riensin kartanolle. Todellakin oli hevonen tullut. Se
seisoi valmiiksi käännettynä, istuimella varustetut työkärry-ronikat
perässä, vieressä isonlainen poikatorrelo. Kärryjen lavoilla ei ollut
tämän taivaallista, ei heinän piikkiä, eikä vaatteen repaletta, mutta
istuimelle oli pantu vähän heiniä.

"Kumma, kun et edes pannut hevosenlointakaan tuohon heinien päälle,
kaikkihan vaatteensakkin tuossa ryvettää", sanoin pojalle.

"Eipä se isäntä tahdo sitä", sanoi poika ja vänki kärryihin.

"Mitä minä isännän tahtomisista", sanoin minä, "minähän sitä tahdon."

"Niin, mutta isäntä ei anna sitä, siinähän se temppu."

"Oletko sinä kestikievarin poika?"

"Enkä ole; nouskaa vaan kärryihin!"

"Kenenkäs sitten?" kysyin häneltä taasen mennä jyrytessämme.

"Meidän isäntä pitää hevosia kestikievarille -- --"

"Ja sinä olet renkipoika, eikö niin?"

"Niin olen."

"Paljonko sinä saat palkkaa?"

"Mitäpä sitä tämmöiset paljon saavat, hyväpä, että saa ruokaa suuhunsa
ja vähän vaatteen apua."

Pojan päällä oli jonkun aika-ihmisen vanha takki, köytettynä jollain
nuoranpalasella kiinni. Semmoisena näytti poika mielestäni tollolta ja
tuiki vähän kehittyneeltä.

"Kumpiko on raskaampi: lyijyleiviskäkö vai höyhenleiviskä?" kysyin
pojalta, koetellakseni häntä.

"Kun pudotatte kummankin varpaillenne, niin tiedätte kysymättäkin,
kumpi on raskaampi", sanoi poika vakaisesti.

Minä katsoin poikaa silmiin. Hän oli niin totinen, ettei
hymykuopissakaan näkynyt pienintäkään värettä. Minä häpesin, sillä
poika oli minut voittanut.

"Koeta nyt ajella, ett'emme kovin kauan taipaleella viipyisi", kehotin
häntä ikäänkuin puheen muutteeksi ja häpeäni peittämiseksi.

"Kyllä, kunhan tässä tie paranee."

Nyt juuri tuli niin röysteistä tietä kuin suinkin olla saattaa. Poika
lyödä räppäsi hevosta suitsienperillä, ja hevonen lähti menemään täyttä
riiviä. Siitä syntyi semmoinen rytinä ja pauke, etteivät kenenkään
kuolevaisen sisukset siinä olisi pysyneet terveinä kymmentä minuuttia.

"Älä Jumalan tähden aja, älä aja", koin pojalle hätäyksissäni öyhkyä,
pinnistäen sisälmyksiäni niin ko'olle kuin mahdollista.

"Tpruu, tpruu!" Hevonen rupesi kävelemään. Sitten taas mennä
jurpoteltiin eteenpäin sanaakaan puhumatta.

"Aja nyt pikkujuoksua, nyt on parempi tie", sanoin hänelle tovin
perästä.

"Kyllä, kun minä ensin käyn."

"Missä käyt?"

"Tuolla tiepuolessa vitsan leikkaamassa."

Hän pudotti itsensä kärryistä alas, meni tiepuoleen ja oli siellä sen
lyhyttä, tämän pitkää. Vihdoin ilmestyi hän tielle, mutta hän oli niin
kaukana, että vähän siinti pitkällä ojelmuksella. Vaikka hevonen vaan
käveli hiljakseen, ei poika näyttänyt saavuttavan ensinkään. Huusin
hänelle, että tulisi pois ja silloin hän näytti juosta lönkäyttävän,
mutta eipä vaan saavuttanut ensinkään. Tuota menoa pitkitettiin useita
virstoja, ja tie oli parasta mitä semmoisella kelillä olla saattaa.
Vihdoin poika rupesi todenteolla juoksemaan ja pian oli hän taas
kärryissä.

"Sinä viivyit ainakin tunnin sillä matkalla, se on liika paljon",
sanoin hänelle nuhtelevaisesti.

"Minkäpä minä sille tein, kun en jaksanut juosta, ettekä te seisattanut
hevosta", arveli poika.

Nyt juuri loppui hyvä tie, ja tuli eteen semmoista rousteikkoa kuin
kiukaan harjaa. Raide oli syvä ja tie täynnä syviä kuoppia ja
lyötteitä, että oli kärryjen vaikea pysyä pystyssä. Selvästi huomasin
minä, että poika tarkasti tunsi taipaleen ja että hän teki tuon
kärryistä putoamisensa sentähden, että hän pääsi ajamasta juoksua
tuolla paremmalla tiellä.

"Pitäisipä tässä ajaa, ett'ei kovin kauan taipaleella viivyttäisi",
sanoi poika ja räppäsi taasen hevostansa.

Kärryt rupesivat yhtenä piuvina hyppelemään rattaalta rattaalle, ja
isot matkat mentiin, niin ett'ei toinen ratas koskenut maahan
ensinkään; joka silmänräpäys olimme vaarassa mennä ojaan
ylönkuppuraisiamme.

"Älä veli kulta aja!" sain viimmein hänelle ärjästyksi.

"No, en suinkaan minä tahdo ajaa, kun ette te sitä salli", sanoi poika
vakavasti, ikäänkuin ei hänessä olisi ollut vilppiä vähääkään, vaan
kuin koko hitaan kulkumme syy olisi minussa.

"Aja nyt vähän juoksua, nyt on taasen parempaa tietä", sanoin jälleen
tovin päästä.

"Te olette niin kummallinen: ei ole hyvä, jos minä ajan, eikä jos
ajamatta olen", sanoi poika nuhtelevaisesti ja lähti ajamaan niin, että
säkeneet kärrynpyöristä sinkoilivat. Nyt olisi ollut hyvä kyyti ja hyvä
tie, mutta nytpä tultiinkin juuri kestikievariin.

"Paljonko sinä nyt vaadit kyytirahaa?" kysyin pojalta
kestikievarihuoneeseen tultuamme, koetellakseni häntä tarkemmin.

Poika joutui vähän hämilleen, mutta pian selkeni hän ja määräsi
kaksivertaa siitä, mitä päiväkirja sisälsi.

"Kuinka sinä enemmän vaadit, kuin vahvistettu taksa säätää?" sanoin
hänelle ja katsoin häntä terävästi silmiin, luullen hänen nyt ainakin
joutuvan hämille.

Poika oikasi itsensä suoraksi, ja teetteli itsensä hyvin rehevän ja
miehevän näköiseksi.

"No, annetaan sen nyt olla, vaikka kyllähän se isäntä niin tahtoo;
annetaan sen olla, kyllähän se meidän välillämme niinkin sopii", sanoi
hän vähintäkään hämille joutumatta ja ikäänkuin ylistellen omaa
jalouttaan, kun hän kumminkin tyytyi oikeaan kyytirahaan.

Noilla tepposillansa oli poika saanut kulutetuksi aikaa lähes kolme
tuntia vähän toista penikulmaa pitkällä taipaleella ja päälliseksi
olisi hän veivannut minulta kaksinkertaisen kyytipalkan, jos olisi
voinut, ja kaikki nuot lukuun ottamalla tulin selvästi huomaamaan,
ett'ei poika ollut niinkään kehkeymätön kyytipojaksi.

Tästä kestikievarista olivat kaikki hevoset menneet sinä päivänä, sillä
nyt oli jo iltapimeä. Mentiin hakemaan varahevosta. Odotin tunnin,
pari, eikä hevosta kuulunut; ikäväksi tahtoi käydä aika. Vihdoin
tultiin sanomaan, että hevonen on aisoissa. Kiirehdin heti kartanolle.
Hevosen luo tultuani huomasin sen laihaksi kuin hamppuloukun.

"Minä en lähde yötä vasten tuolla hevosella taipaleelle", sanoin
lujasti.

"Ei, herra! (minä kävin herrasta pimeässä). Älkää olko millännekään,
kyllä tämä jaksaa. Tämä on koeteltu hevonen, sillä se on jo monta
kyytiä vienyt -- kyllä tämä jaksaa, nouskaa vaan kärryihin!" vakuutti
kärryjen vieressä seisova keski-ikäinen mies.

Mikäpä siinä muu oli neuvona; minä ja mies nousimme kärryihin ja niin
Lähdettiin mennä jukertamaan eteen päin.

Kappaleen matkaa kestikievarista lähtien, oli tiheää kylää, ja sen
kohdalla tie hyvin huonoa. Mies koetti saada kaikin tavoin hevostansa
juoksemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Syvät raidetten pohjat olivat
sileät ja kovat kuin kalliot, mutta vieret olivat kuin kiviraunioita
olisi ajanut. Jokaisen yrityksen aikana kiepsahti hevonen keskitieltä
pois, ja heti kun kärryt nousivat raiteilta, seisahtui se, ikäänkuin
näyttääksensä, että on sula mahdottomuus juosta tämmöisellä tiellä;
näyttipä todellakin siltä, että "tämä on koeteltu hevonen" ja että
"tämä on jo monta kyytiä vienyt."

"Antakaa hevosen mennä keskitietä, raiteethan ovat niin kovat ja
sileät, että niitä myöten voisi kulkea vaikka rautatien juna", sanoin
hänelle.

"Junkkarilla näkyy olevan koti-ikävä, sen vuoksi se pyrkii joka
tienhaarassa kotiin kääntymään", selitti mies. "Samapa sillä näkyy
tapana olevan, vaikk'ei ole mitään tienhaaraakaan."

"Niin, mutta kotiin palastuksesta se kumminkin tulee; näettekös, kuinka
se kääntyy aina yhtäänne päin? Kyllä ne juonet loppuvat kun pääsemme
edemmäksi kodista", vakuutti mies.

"Yhähän tuo palastaa kotiin päin, vaikka kodin sivu lienee jo menty",
arvelin hänelle tovin päästä.

"Vielä on tienhaaroja, älkää hätäilkö."

"Teidän pitää jostain talosta ottaa toinen hevonen  ja jättää omanne
syömään, sillä minä en lähde tuommoisella hevosella toista penikulmaa
pitkälle talottomalle taipaleelle yötä vasten ja tämmöisellä
pakkasella", sanoin hänelle, ennenkuin kylä loppui.

"Voi kun te ette usko. Tienhaarat loppuvat, tie paranee taipaleella,
konstiko meidän on sitten mennessä", vakuutti mies.

"Oletteko te talon isäntä?" kysyin häneltä mennä nuhjustellessamme.

"Isäntäpä tietenkin", sanoi mies ylvästellen ja nykäsi samassa
hevoskaakkansa.

"Kuinka te niin huonosti hevostanne pidätte, kun tuo on noin kovin
laiha?"

"Tämä onkin vaan hollihevonen."

"Niinkö alhaiselta kannalta te tehtävänne käsitätte, että hollihevosen
pitää juuri olla tuommoisen?"

"Mutta tällä tultiin tänään pitkältä taipaleelta, aina Maukkulasta
asti."

"Mutta se on laiha ja huono sittenkin."

"Varasta takaa ajamasta."

"Se seikka ei paranna asiaa yhtään."

"Kyllä meillä on kotona semmoinen hevonen, ett' kenelläkään ole
semmoista. Yhtätoista korttelia korkea, lihava kuin säkki ja vireä kuin
säene; entäs se?"

"Miks!ei se ole nyt tässä?"

"Se on kengitönnä ja sen jalat ovat niin ajetuksissa, ett' tallista
saada ulos; kovalla roudalla ovat ne menneet semmoisiksi."

"Se olisi pitänyt kengittää."

"Ei ole saanut seppää."

"Joutavia! ainahan sepän saa, kun vaan on sen verran tointa."

"Ei todellakaan."

"Kuljettehan joka päivä kaupungissa, olisitte sieltä ostaneet kengät ja
naulat."

"Niin vain; ne tulevat niin paljon tyyriimmiksi."

"Päin vastoin; ne tulevat paljoa helpommiksi, kun vaan otetaan lukuun
raudat, sydet, sepän ja miehen palkat ja niiden ruoka."

"Niinhän se olisi, joka sen niin tarkoin laskee", arveli mies ja rykäsi
samassa, ikäänkuin todistukseksi, että hän oli joutunut puheissaan
kiinni.

"Koettakaapas nyt vähän ajaa, nythän tienhaarat ovat loppuneet, ja tie
on parannut", muistutin hänelle.

"Niinpä tosiaankin, nythän sopii koettaa", sanoi mies touhussa.

Hän rupesi taasenkin kaikin tavoin kehottamaan hevosta juoksemaan,
mutta joka yritykselle käännähti hevonen samalle puolelle tietä kuin
ennenkin ja seisahtui.

Samassa ajoi hyvällä hevosella eräs vaimo hyvää kyytiä jäljessä päin.

"Tuopa oli onnen sattumus. Annetaan akan ajaa edelle ja ajetaan me
jäljessä; tämä on hyvä jälkiin kulkemaan", sanoi mies ihastuksissaan,
ikäänkuin hän olisi suurenkin keksinnön tehnyt.

"Saadaanpa nyt nähdä, mikä tässä syntyy."

Vaimo ajoi juuri nyt meidän sivutsemme. Luultavasti hän oli huomannut
meidän pulamme, koska hän juuri ohi mennessään sanoi hyvin ivallisesti:
"vaihdetaan hevosia!"

Jälkeenkulustakaan ei tullut tämän taivaallista. Akka meni vaan
menojansa, eikä mies saanut hevosta juoksemaan yhtäkään askelta, se
kävellä lotosteli vaan niin hiljaa kuin joku matelija, korvat
lerpallaan.

"Kuinka nyt? Enkö minä ennustanut oikein?" kysäsin häneltä.

"Tuo sen kappale, mutta kyllä minä sen opetan. Ohrat ja kaurat ovat
myötäänsä edessä ja yhtäkaikki on tuommoinen! Minkälainen tuo lienee,
kun ei siinä ruokakaan tepsi?" uhkeili mies ja hyppäsi kärryistä
maahan.

Hän meni metsään ja leikkasi sieltä veitsellänsä paksun pajuisen
kaariskan, jonka hän karsi ja josta lopuksi leikkasi latvan poikki. Sen
toi hän sitten juosten kärryjen luo, yhä vaan uhotellen, kuinka hän nyt
muka opettaa tuon hevosen, joka ei ohrista ja kauroistakaan ota
hyötyäkseen.

"Antakaa minulle kaariska! Tapa on, näette, semmoinen, että kyydillä
ajaja lyöpi aina ensi kerran ja minä osaan oikein hyvästi lyödä",
esittelin hänelle.

Hän antoi sen minulle mielihyvällä.

Käsiini saatuani vääntelin minä sen palasiksi ja nakkasin metsään.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi mies tuimasti. "Jos joku selkäänsä
tarvitsisi saada, niin se olette juuri te itse. Tuolla lailla olette
hevosenne ruokkinut ja sitten vielä pieksisitte sitä. Näettehän että
hevos-riepu kokisi kyllä mennä, mutta se ei jaksa. -- On kyllä hyvä,
jos se voipi kävelemälläkin perille päästä", porisin hänelle
puolisuutuksissani.

Ennustukseni pätevyyttä ei tarvinnutkaan kauvan odottaa: hevonen seisoi
yht'äkkiä, eikä astunut askeltakaan, vaikka kuinkakin olisi kehotettu.

Mies sivalsi kärryjen perältä leipäkakkaran, meni hevosen eteen ja
rupesi syöttämään sitä hevosellensa.

"Jos tuo olisi oma hevoseni, et sieltä palaisikaan takaisin, vaan minä
vaihtaisin pois koko otuksen."

"Kenenkäs se sitten on?"

"Talon."

"Sanoittehan olevanne isäntä."

"Tuota noin, kyllä tämä onkin omani, vaikka minä niin sanoin", sanoi
mies hätäyksissään.

"Te olette suuri valehtelija ja epärehellinen mies. Kuulkaa mitä nyt
sanon: päästäkää hevonen heti aisoista, vetäkää kärryt ulommaksi tuonne
tien sivuun, viekää hevonen sinne ja laittakaa sen eteen, mitä teillä
on eväitä. Itse teidän täytyy lähteä kantamaan minun kapineitani
kestikievariin saakka", sanoin hänelle melkein tuimasti.

Mies totteli ehdottomasti.

Kun hevonen riisuttiin, silmäilin sen olkia. Vasempi olka oli läpeensä
vereslihalla. Turvottunut ja pahan näköinen, kiusattu liha paistoi kuin
kuu hevosraukan turvottuneesta olasta. Ärtyneet haavan partaat
törröttivät korkeina ja vihavan näköisinä ylempänä haavaa. Tavattoman
näköisien puuränkikoliskoin toinen puolikas oli verissä kuin olisi
veripurtilosta nostettu. Siihen oli ryytynyt laitapuoliin karvoja,
haavasta tihisevää verta ja visvaa korkeiksi röystöiksi, jotka
hakkasivat melkein niinkuin häklä hirveätä, ärtynyttä haavaa. -- Hirveä
oli näky ja tuossahan heti keksin syyn, minkätähden hevonen "palasti
kotia päin" silloin, kun sen piti lähteä juoksemaan, sillä eihän se
kärsinyt vetää kipeällä olallaan ensinkään, vaan koki keskipistettä,
sälyttää sen terveen kipeneen kohdalle, joka sillä vielä jäljellä oli.

"Voi hirveitä ihmisiä!" sanoin ja näytin hevosen olkaa miehelle.
Hänellä ei ollut enään mitään mutkaa eikä valhetta, jolla hän olisi
puoltanut tuota rumaa asiaa; alakuloisena ja äänettömänä valmistautui
hän kantamaan kapineitani.

"Onko teillä lointa muassanne?" kysyin häneltä.

"Ei ole."

"Köyttäkää takkinne suitsienvarsilla hevosen selkään, kyllä te
kävellessänne paremmin tarkenette kuin hevonen tuossa seisoessansa",
sanoin hänelle.

Mies totteli ja sitten lähdettiin tallustelemaan, hän edellä ja minä
jäljessä. Puoli taivalta oli vielä jäljellä jalkaisin tallusteltavana,
ja täysi kuu valaisi täydeltä terältä yöllistä matkaa. Ei yhtään
elollista olentoa näkynyt missään ja kumpikaan meistä ei puhunut yhtä
ainoaa sanaa. Kolkko, öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla
ympärillämme, ainoastaan säännöllinen astuntamme kapse kuului
korvissamme. Tuommoisessa olossa kuvastelivat tuon edelläni astelevan
miehen epärehellisyys ja tienviereen jätetyn kurjan hevosen tuskat
edessäni. Koetin saada selville kysymystä: olivatko nuo epäkohdat
kyytilaitoksen vai pitemmän kyytivelvollisuuden täyttämisen
synnyttämät? mutta siihen en saanut tyydyttävää vastausta. -- Noita
ajatellessani tulimme vihdoin kestikievariin mitään erin-omaista
tapahtumatta.

                                          _P. Päivärinta_.



7. Vapautettu kuningatar.


    On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon,
    Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton:
    Lukoss' on sen rautaportit, valo ikkunoist' ei näy,
    Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartijat käy.

    "Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois,
    On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois;
    Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan,
    Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.

    Sanotaan: on hänkin ollut maan valtija ylhäinen,
    Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten;
    Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt...
    Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.

    Välin vaan, kun vartijat nukkuu ja tyynenä saapuu yö,
    Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö,
    Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan,
    Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. -- --

    Näin matkamies tuli kerran, jo saapui linnan luo,
    Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo;
    Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen,
    Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.

    Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis' yli maan:
    Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan,
    Ja soitto ei ennen kuultu sen kielistä nyt salamoi:
    Siin' urhone, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi

    Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks' jäis?
    Ken miekkaa nyt ei tahkois', ken keihäst' ei terästäis'?
    Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan:
    Pois, pois vapauttaja viel' on, ties', saapuuko milloinkaan!

    Oi, saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii,
    Kypäristään välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii:
    "Pelastettava maan on äiti!" hän huutavi kansallen,
    Ja se soi kuni ukkosen ääni: "ken nyt mua seuraa, ken?"

    "Oi, turhaa! pois on poissa!" -- Hän vinhemmin vaan käy.
    "Oi surmasi helmaan kiidät!" -- Hän koht' ei enää näy.
    Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo,
    Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.

    Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu,
    Sen vartija-joukko jo häilyy niin kuin raju-ilmassa puu,
    Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin...
    Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.

    "Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses' hetki nyt lyö!
    Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö!
    Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa,
    Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!"

    Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen,
    Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen.
    Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois,
    Mut aamulaulua on se, yö on ijäks mennyt pois.

    Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan,
    Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. --
    Mut vuoren huipulla linna vuos' vuodelta vaan häviää,
    Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.

                                      _Paavo Cajander_.



8, Karsikot.


Omituisia pitämyspuita ovat Suomalaisilla n.s. karsikot, jotka vielä
ovat tavallisia Savossa ja Karjalassa sekä paikoin Pohjanmaan
perilläkin.

Tavan mukaan tehdään karsikko petäjästä taikka kuusesta oksia
karsimalla siten, että joko ainoastaan latva tai myöskin tyvipää jää
karsimatta. Keskelle puuta jätetään vielä käsivarsiksi kaksi oksaa, jos
se henkilö, jolle karsikko tehdään, on nainut, mutta vaan yksi, jos hän
on naimaton.

Karsikkoja tehdään sekä eläville että vainajille. Jos joku ensi kerran
saapuu vieraaseen taloon, niin hänelle kunniotukseksi tehdään karsikko,
jossa oksa osottaa, miltä ilmalta hän on kotoisin. Matkustaja on
silloin "härkämies" ja karsikon tekijöille tulee hänen kustantaa
härkäkannut. Samoin tekevät matkatoverit karsikkoja toisillensa, kun
esim. kaupunkiretkillä saapuvat oudoille seuduille.

Vainajalle tehdään karsikko ruumista kirkolle vietäessä. Jos vainaja on
nainut, niin jätetään kaksi oksaa käsivarsiksi metsään päin,
naimattomalle yksi oksa tielle käsin. Paikoin taasen tuntee kuolleen
karsikon siitä, että oksa viittaa kirkolle. Mutta myöhempinä aikoina on
aljettu silittää petäjän kylkeä ja siihen on leikattu vuosiluku taikka
petäjään kiinnitetty kohon muotoinen musta lautanen ja siihen pantu
vainajan nimimerkit sekä kuolinvuosi. Jopa sanotaan Iisalmella
vainajien muistoksi seiniinkin leikattuja vuosilukuja karsikoiksi.

Nähtävästi karsikon yllä kerrottu muoto "käsivarsineen" tavottaa
ihmisen haamua ja M.A. Castrén kertoo muistoonpanoissaan Sodankylästä
sen tavan, että matkustaja, joka ensi kerran tulee jollekkin seudulle,
teettää itselleen joko karsikon taikka ihmismuotoisen veistokuvan, jota
sanotaan hurrikkaiseksi ja jonka Castrén arvaa olevan samaa laatua kuin
Lappalaisten muinoiset puuseidat. Tuollaisia kuvia on kuvattu ja
lueteltu Kemijoen varsilta, jossa niitä runsaasti tavataan patsaiden
nimellä pyytäjien jättäminä muistoina kenttäpaikoilla, apajan
nostimilla sekä peuran ja simpukan pyyntipaikoilla.

"Oikeastaan, kertoo eräs tutkija, ovat ne olleet Lappalaisten
epäjumalain kuvia eli 'seitoja', joita nykyinen kansa huvin vuoksi
vielä jäljittelee. Muistellaan näet Lappalaisilla ennen vanhaan olleen
tapana, kalastamaan kun rupesivat, luvata veden kunniaksi tehdä
patsas, jos runsaasti viljaa saisivat. Samaten tekivät niitä kun
peuranhaudoistaan saivat hyvän saaliin. Patsaita on sekä puusta että
kivestä. Edelliset tehtiin siten, että elävä puu hakattiin poikki 1:n
eli 2:n kyynärän pituudelta ja pölkyn pää muodostettiin ratin
muotoiseksi, joten se johonkin määrin tavotteli ihmisen haamua; päältä
se tasotettiin ja laelle pantiin kivilaaka estämään lahoamista,"
Kivipatsaat taasen ovat pieniä, päällitysten ladotuista kivilaaoista
tehtyjä, siis sellaisia kuin Jatulin patsaat Kemissä.

Karsikoilla, hurrikkaisilla ja patsailla näyttää kuitenkin, edellisestä
päättäen, olevan melkein sama tarkotus, koska ne kaikki ovat
muistoja vieraalla seudulla käynnistä. Jos taasen niin on, niin
karsikkojen yleisyys Savossa ja Karjalassa todistaa, että sellaisten
muistojen pystyttäminen ei ole ainoastaan halpaa lappalaisen tavan
jäljittelemistä, vaan nähtävästi jossakin muodossa ikivanha tapa
Suomalaisillakin, vastaava ehkä penaatien siirtämistä klassillisessa
muinaisuudessa. Siihen viittaa eräs säilynyt historiallinen muisto. Kun
näet Venäläiset v. 1559 valittivat Ruotsin hallitukselle uudis-asutusta
Oulunjärven ympäristöillä, joita pitivät venäläisenä alana, niin
kertoivat muun muassa, että uudis-asukkaat, Kuritkin nimiseen kylään
tullessaan, pystyttivät veistokuvansa -- "theres utskårne beleter" --
niille paikoille, johon aikoivat perustaa talonsa.

Luonnollista on, että Suomalaisten kotoiset epäjumalain kuvat, sen
mukaan kuin niitä löytyi, varhain hävitettiin kristin-uskon jaloista;
vaikeampi oli hävittää tuota satunnaisissa tiloissa käytettyä tapaa,
josta ylempänä on kerrottu. Joitakuita tarinoita kotoisistakin
epäjumalain kuvista on kuitenkin säilynyt. Viipurin Sanan-Saattajassa
v:lta 1834 luetaan Karjalaisten kääntymyksestä kirjotus, jossa lähteitä
mainitsematta kerrotaan muutamia outoja tietoja heidän pakanuudestaan,
muun muassa, että heillä kotona oli puusta veistettyjä epäjumalain
kuvia, mutta metsissä tilavia uhrikenttiä suuri kivi keskellä, jolle
konttien kantoivat uhrinsa, voidellen sitten niiden verellä
epäjumaliensa kuvia. Töysässä taasen kerrotaan Töhnin epäjumalasta. Se
oli pystytetty Töhnin talon viereen kiviraunioon, jota sanottiin
ristiraunioksi, mutta jo toista sataa vuotta sitten sen hävitti Lapuan
nimismies. Kun raunio sittemmin purettiin, löydettiin vielä kuvan
peräpuoli ja sen sisästä hopearaha sekä raunion pohjasta pieniä ristiä
ja sormuksia.

Vaikeata lienee päättää, kumpiko yllä kerrotuista tavoista on kansalle
vanhempi, karsikkojenko vai veistokuvien teko. Edellinen oli tietysti
yksinkertaisempi ja karsikot, jotka vähemmin ovat herättäneet papiston
huomiota, ovat sentähden voineet säilyä kansan tavassa meidän aikoihin
asti kuten uhripuutkin, joita vielä tavataan monessa kohden Keski- ja
Itäsuomessa. Sanotaanpa Viitasaarella vielä säilyvän uhripuun, jonka
kylkeen on leikattu epäjumalain kuvia, -- ehkä samallaisia ihmisen
muotoisia kuvauksia kuin ne, jotka M.A. Castrénin mukaan on tavattu
iäkkäissä puissa Suomen pohjois-osissa.

Karsikolla, joka tehdään vainajalle ruumista kirkolle vietäessä, mahtaa
tietysti olla joku toinen tarkotus. Sanomissa Turusta v. 1861 sanoo
eräs matkustaja tavanneensa maantien varrella Viipurin ja Haminan
välillä ison koivun, jonka kyljessä oli lukemattomia ristiä sekä
vainajien nimillä ja kuolinvuosilla varustettuja lautasia. Sitä
sanottiin ristikoivuksi ja selitettiin, että se estää vainajaa kotona
käymästä. Hän näet seisahtuu nimeänsä katselemaan, mutta kun samassa
näkee ristin, niin täytyy hänen palata. Kerrotaan että samaa tarkotusta
varten muuallakin Viipurin läänissä piirretään risti puuhun tai kiveen
kodon ja kirkon puolimatkalla. Lienee siis vainajan karsikollakin
tarkotuksena estää häntä kotona kummittelemasta.

                                             _J. R. Aspelin_.



9. Imatra.


Muutamia virstoja ylempänä lepää Saimaan selkä  tyynenä, rauhallisena
Savo-emonsa sylissä. Se luopi korkeuteen päin suuren sinisilmänsä. Se
ilmottaa tämän kristallikirkkaan silmänsä kautta salaisimmat,
syvimmätkin sydämmensä pohjukat. Se kuvastelee siinä, niinkuin viaton
lapsi, ainoastaan näitä kahta: emonsa kuvaa ja taivasta.

Ja tässä Imatran koski hurjana kuohuu, rauhattomana riehuu,
sokaisenkeltaisena syökseytyy silmän näkemättömiin syvyyksiin.

Mikä perinjuurinen erilaisuus näissä molemmissa luonnon-ilmiöissä, mikä
päinvastainen luonne näissä molemmissa näöissä! Kenpä näistä voisi
vähintäkään sukulaisuutta keksiä! Vaan kuitenkin on niillä likempikin
side keskenään kuin paljaan sukulaisuuden. Sama Saimaa-lapsi, joka
tuolla äitinsä sylissä makasi, se nyt Imatra-nuorukaiseksi varttuneena
yrittää tässä raivata itselleen tietä maailman kautta. Sama veri, joka
lapsessa tyvenesti juoksee juontansa, se nuorukaisessa pöyhkeästi
paisuu ja tahtoo halkaista suoniaan.

Hurja on tämä Imatra-nuorukainen, mutta "nuoruus, hurjuus -- vanhuus
viisaus". Katsokaa vaan pikkuisen tuonne edemmäksi, niin Imatrakin,
viisastuneena, vakautuneena, niinkuin aika miehen sopii, taas tekee
Vuoksena rauhallista, hyödyllistä työtä, kostutellen laajoja
rantojansa, kuljettaen ihmisiä ja heidän aarteitaan.

Ja ihana, jalo on Imatra juuri hillittömässä hurjuudessaan! Katsos,
kuinka hän äitinsä sylistä karattuaan kepeästi niinkuin vallaton
vasikka hyppää ensimmäisten hänelle vastaan sattuvien hankaluuksien
ylitse. Ne ovat Neitsytniemen kosket. Katsos, kuinka hän sitten,
vastusten häntä yhä soukemmalle ahdistaessa, alkaa suuttua; hänen
sappensa paisuu ja muuttaa hänen pintansa kellertäväksi; hän rientää
yhä kiireemmin, pikemmin muka päästäkseen tästä ahdingosta. Hän ei ole
vielä maailman rantaa tarpeekseen kokenut; hän ei tiedä vielä, että
tämmöinen se on tie maailman kautta aina, ja että kulkunsa täytyy sitä
myöten asettaa.

Ja viimmeinpä kalliot, melkein yhteen liittäytyen, näkyvät aikovan
estää hänet tykkänään edemmäksi pääsemästä. Nyt hän aivan vaalenee
vihasta, ja syökseytyy vimmaisesti alas pohjaan kallioita vastaan,
ikäänkuin niitä kerrassaan puhkaistakseen. Mutta kova ikivuori ei
hetkessä anna myöten -- takaisin syöstynä kuohahtaa nyt koski
korkealle, lennättäen valkeata vaahtoansa ilmoihin ja kiiveten,
niinkuin kuoleman hädästä pois pakeneva, tuskallisesti ylös ahtaan
rotkonsa seiniä myöten. Mutta hän vaipuu niistä voimatonna jälleen
alas; kallioseinät ovat liian korkeat. Hän syöksyy taasen syvyyteen,
koetellen, onko pohja siinäkin kohdassa yhtä rautaisenkova, ja taasen
hän sitten tuskautuneena hyppää ylös äyräitä vastaan. -- Tämmöiset ovat
pääpiirteet tässä jalossa, kauhistavassa -- ihastuttavassa näössä.
Täydellisesti ei sitä voi sana selittää, kieli kertoa. Eipä edes kuva,
ei paraskaan, voi Imatrasta oikeaa käsitystä antaa. En tiedä, mistä se
tullee, vaan kaikki Imatran kuvat aina tekevät kosken paljon
matalammaksi kuin miltä se todella näyttää. Lieneekö sitten silmän
petos vaikuttanut niihin, jotka ovat sitä kuvata yrittäneet, vai
lumonneeko kenties kosken pauhu ja jyminä katsojain silmät, sitä ei ole
helppo päättää.

Joka kerta, kun olen istunut Imatran äyräällä ja katsellut sen
viimmeisiä ponnistuksia, on minulle sattunut mieleen se vertaus, että se
on aivan vangitun jalopeuran kaltainen, joka häkkinsä ahtauteen
suuttuneena järisyttää sen seiniä, karjuen niin, että koko ympäristö
kumajaa ja viskellen pitkää harjaansa, niin että siitä tuskan
heruttamat hikikarpalot kauas pirskoilevat. Ja että tämä eläinnäyttelyn
vertaus tulisi aivan täydelliseksi, vilisee täälläkin pitkin käsipuita
häkin ympärillä ajattelemattomia ja halpamielisiä katsojia, jotka
vangittua jaloa elävää härnäilevät ja pilkkailevat. He viskaavat sen
kitaan puun karankoja, jotka vihainen peto hetkessä puree pieniksi
muruiksi. He astuvat aivan liki äyrästä, ikäänkuin houkutellakseen sitä
päälle tulemaan, ja nauravat sitten, kun se turhaan yritettyänsä vaan
saapi heitä huiskahutetuksi kostealla harjallaan. He saastuttavat sen
kallioseiniä joutavilla nimillään, ikäänkuin kerskatakseen kaikille
jälkeentuleville, että heissäkin on ollut tuo verraton rohkeus tulla
makaavaa hirviötä likelle. He tekevät köydentanssijakonstiansa sen
ylitse, ajaen äsken laitetussa vaunuin tapaisessa laitoksessa rannasta
rantaan, kutkutellaksensa maailmankaupungin ylellisistä huvituksista
tylstyneitä hermojansa sillä tunteella, että muka taivaan äärettömyyden
ja pyörteen pohjattomuuden välillä rautalangasta riippuvat.

Sattuipa kerta muutamalle älykkäälle miehelle päähän sekin, että toki
on sääli antaa Imatran näin joutilaana peuhata. Sen veden voimalla
olisi ilma puserrettava kokoon, tämä puserrettu ilma torvia myöten
johdettava Moskovaan asti, ja siellä sen voimalla, kun se jälleen
tavalliseen tilaansa pyrkii, pantaman liikkeelle satoja tehtaita. Tällä
keinoin luuli hän saavansa, muistaakseni, 14,000 hevosvoimaa
palvelukseensa. Mutta siinä luvunlaskussa oli pikkuinen, vaikka sentään
sangen tärkeä erehdys. Nuo 14,000 voimaa Imatrassa, näet, eivät
olekkaan hevos- vaan jalopeuran voimia! Jalopeuraa saattaa vangittuna
pilkkanaan pitää, vaan ei sitä ikinä saa työjuhdakseen, orjakseen. Hei
kuinka noiden viisasten herrain vedenjohtimet ja rattaat olisivat
saaneet lystin kyydin, samassa kuin ne olisi paikoilleen asetettu!
Olisivatpa itse keksijät saaneet kiittää onneansa, jos ei heidän olisi
täytynyt seurata samalle matkalle! Ei, Imatra ei rupea tehtaita
palvelemaan; ainoa tehdas, jota se käyttää, on hänen omansa, jossa se
huviksensa sorvailee "_kelräkiviä_." [Keträkivet ovat välistä
ympyriäisen, välistä 8:n näköisiä kiviä, jotka kosken kuohu on vuollut
tämmöisiksi ja joihin se myös on piirustanut säännöllisiä viivoja.]

Eikös se siis toimita mitään tosityötä? Toimittaa kyllä, vaikka omalla
tavallaan. Se viilee ja vuolee jo vuosituhannet sitä kalliokynnystä,
joka Saimaan vedet Laatokan vesistä erottaa. Ennen muinoin, kun Imatra
ensiksi työhönsä ryhtyi, oli tämä kynnys joka paikassa yhtä korkea kuin
kosken reuna. Nytpä on se jo uurtanut itselleen syvän rotkotien ja
uurtaa sitä yhä syvemmäksi, leveämmäksi. Pohjoisella rannalla näkyy
vielä selviä jälkiä sen muinaisesta kulusta; siellä on useammassa
paikassa, niin korkealla, ett'ei nyt kepein vaahtokaan enää niihin
ylety, kalliot vuollut ja läpinäverretyt veden voimalla. Siihen aikaan
Imatra luultavasti syöksi pystysuoraan alas tuolta kynnykseltä; se oli
silloin oikea vedenputous eli köngäs, eikä koski niinkuin nyt. Tätä
nykyistä seikkaa katsookin moni viaksi ja se muka halventaa Imatran
arvoa, pystyjyrkkien koskien rinnalla. Mutta paraassakin Euroopan
könkäässä, Schaffhausin könkäässä, ei ole sitä monipuolista
vaihtelevaisuutta, joka Imatran juuri niin ihastuttavaksi tekee. Eikä
sillä myös -- kuivina vuosina on joskus sen poikki jaloin kahlattu --
ole sinnepäinkään Imatran valtavaa vedenrikkautta. Trollhätta Ruotsissa
on pikemmin Imatran veljeksi luettava, vieläpä suuremmaksi veljeksi,
koska se on paljon korkeampi, mutta se on niin moneksi erinäiseksi
pienemmäksi koskeksi jakautunut, ett'ei sen suuruutta ja jaloutta voi
yhdellä silmäyksellä käsittää. Verraton on siis Euroopassa meidän jalo
Imatra, eli, käyttääksemme Kalevalan ylistysvirttä hänestä:

    Ei ole Vuoksen voittanutta,
    Ylikäynyttä Imatran.

                                      (Suomen Kuvalehdestä).



10. Koskenlaskijan morsiamet.


    "Äl', armas Annani, vaalene,
    Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!
    Sen voimaa en tosin vallitse,
    Ei löydä se koskaan rauhaa,
    Mut kellä sen kalliot tiedoss' on,
    Niin sille se nöyr' on ja voimaton."

    Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen
    Ja itsekkin purteen astuu,
    Ja päästi purtensa valloilleen,
    Sen koskessa laidat kastuu,
    Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
    Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.

    "Voi kuinka kirkas on illan kuu
    Ja välkkyvä virran kalvo!
    Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
    Ei muut kuni tähdet valvo;
    Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois.
    Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

    Näin Anna äänteli hiljalleen,
    Sen silmähän kyynel' entää;
    Mut koski kiihtyvi eellehen,
    Sen voimassa venhe lentää;
    Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
    Tää kulku se on hänen riemujaan.

    Jo laski poikana purressaan
    Hän Lyyjoen kaikki kosket,
    Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
    Se kasteli häitä posket;
    Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
    Jot' ei olis tottunut välttämään.

    Mut kosken kuumassa kuohussa,
    Juur' jossa sen juoksu suorin,
    On, päällä vaahtinen vaippansa,
    Yks' Ahtolan neito nuorin;
    Se Vellamon karjoja paimentaa
    Ja koskien kuohua katsastaa.

    Sydän on Vellamon neidolla!
    Sen vaahtisen vaipan alla,
    Ja lemmen liekki se aallossai
    Voi syttyä niinkuin maalla:
    Ja Vilhoa neitonen Vellamon
    Se katsellut kauan ja liioin on.

    Ja tuostapa neitosen rintahan
    On syttynyt outo mieli,
    Povensa kuulevi huokaavan.
    Mut kertoa ei voi kieli;
    Hän kuohujen keskehen istuksen,
    Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

    Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
    Kuin Pohjolan vankin myrsky,
    Se kons' on aaltojen harjalla,
    Kons' yltäki käypi hyrsky;
    Mut itse perässä hän pelvott' on,
    Vaan Annasen poski on ruusuton.

    Ilolla Vellamon neitonen
    Sen vastahan uida täyttää:
    "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
    Jok' immeltä silmään näyttää?
    -- Voi, voi mua, Vellamon neitonen,
    Sill' ompi jo kultana ihminen!"

    Jo päättää Vellamon neitonen
    Nyt toivonsa turhan kostaa,
    Ja kosken pohjasta paatosen
    Hän äkkiä pintaan nostaa,
    Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
    Ja hän kera kultansa kuolon saa.

    Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
    On _Vellamonneidonpaasi_,
    Se paasi, jolla hän Vilhelmin
    Veneen sekä onnen kaasi;
    Mutt' neitosen itsensä kerrotaan
    Meressä murehtivan- onneaan.

                  _A. Ahlqvist (Oksanen)_.



11. Kuvaelma Suursaarelta.


Seuraa minua, hyvä lukija, hetkeksi aikaa rauhaisesta kodistasi Suomen
lahden ulapoille. Sinä, joka ehkä olet viettänyt elämäsi päivät tyynen
kotijärvesi rannalla tai salon honkien suojassa, voit siellä hengittää
meren vapaata, raitista ilmaa, nähdä sen pauhaavaa taistelua, ihailla
sen rauhallista lepoa. Sinä voit tutustua siellä luontoon, joka
jylhyytensä vuoksi on viehättävä, oloihin, jotka ovat sinulle outoja,
kansaan, jonka elämänsä puolesta täytyy kestää kovia taisteluja meren
valtaa vastaan. Minä pyydän sinua kanssani tekemään pienen retken
Suursaarelle. Mutta ehkäpä jo tämä nimi panee sinua vähän arvelemaan,
kun muistelet kaikkia niitä kamaloita juttuja, jotka useinkin
yksipuolisten kertomusten kautta ehkä ovat tulleet korviisi. Voin
kuitenkin täydelleen jo alusta vakuuttaa, ett'ei mitään hengenvaaraa
tässä suhteessa ole tarjona. Vaan jos muutoin matka tulee tuntumaan
sinusta ikävältä ja sinä kyllästyt seuraani, niin voithan sinä minä
hetkenä tahansa palata kotisi suojaan virkistyäksesi retken
ikävyyksistä.

Keskellä Suomen lahtea melkein niillä paikoin, jossa se on levein,
kohoovat Suursaaren [ei Korkeasaari, niinkuin sanomissa joskus näkee,
joka muoto on suoranainen käännös ruotsalaisesta Hogland, Högeland]
autiot kalliot merestä 400-600 jalan korkuisina. Etäältä ne näyttävät
kuin kolme synkeätä pilvenmöhkälettä taivaanrannalla, mutta lähemmäksi
tultuasi huomaat, että kaksi kaulainta yhdistää nuo kolme kauas
häämöttävää vuorenhuippua Pohjaskorkian, Havukkavuoren ja
Lounatkorkian. Koko saari onkin vaan vuoriryhmäke, lohkaistu irti
Suomen maaemästä ja heitetty mereen "laivan laskemasijaksi, merimiesten
pään menoksi." Sen kalliot ovat vuosisatoja onnellisesti kestäneet
myrskyisen meren ankaroita hyökkäyksiä -- paikka paikoin vaan ovat nämä
uurtaneet jonkun hietarantaisen lahdelman tai kivisen poukamaan. Niin
avonaiset ovat rannat merta vastaan, että tuskin ainoatakaan
kelvollista satamapaikkaa löytyy aluksien turvaksi. Korkeat vuoret
suojaavat kuitenkin itärannalla olevia kyliä merituulia vastaan.

Milloin kalastaja ensi kerran rakensi matalan majansa tänne meren
selälle? siinä kysymys, johon sinä ihmisiltä voit saada yhtä vähän
selvitystä kuin noilta mykiltä vuorilta. Että se merenkulkijoille oli
tunnettu yhtä aikaisin kuin heidän purtensa alkoivat piirrellä
Suomenlahden ulapoita, on aivan luonnollista, koska sen asema ja
korkeus teki sen heille tien osottajaksi päivällä, samoin kuin sen
kolme valotornia öisin nyt ohjaavat purjehtijan laivaa. Vuosisatoja on
kuitenkin siellä ihmisiä asunut, sen tiedämme varmaan, ell'emme
tahtoisikaan uskoa, että lappalaisia siellä on asunut, joista nimi
"Lapinlahti" muistuttaa, ell'emmekä yhtyisi kansantaruun, joka antoi
munkkien Alttarkalliolle rakentaa nykyään hävitetyn kivitarhan, jonka
keskellä löytyi muka alttarina käytetty suuri latuskainen kivi toisen
jalanveroisen kiven päällä. Ensimmäisistä Ruotsin valtakunnan Suomen
valtioarkistossa säilytetyistä tilikirjoista tiedämme nimittäin, että
Suursaaresta v:n 1540 paikoilla maksettiin kruunulle veroa 27 leiviskää
kaloja, ja että se ynnä muut ulkosaaret sen itäpuolella kuului Viipurin
ja kohta sen perästä Koiviston seurakuntaan.

Paremmin tiedämme, mistä saaren asujaimet ovat tulleet. Siihen antaa
vastauksen kielimurre, siihen myös osaksi viittaa kansantaru. Edellinen
osottaa, että Virolahden tienoilta eli länsi- ja itämurteen rajalta
ensimmäiset asukkaat ovat Suursaareen saapuneet; sillä tämän saaren
kielessä löytyy aineksia kummastakin Suomen päämurteesta. Kansa taas
kertoo, että eräs talollinen Virolahden Kiislahdesta oli kerran
matkalla Viroon. Yksin hän ankkuroitsi Suursaaren rannalle nykyisen
Kiiskinkylän paikoille. Mutta sattuipa mies nyt näkemään kauniin unen,
jonka johdosta hän päätti jäädä siihen ja pyysi lupaa saaren
asukkailta, joita silloin jo löytyi nykyisessä Suuressakylässä. Nämät
suostuivatkin anomukseen sillä ehdolla, että tulokkaat rupeaisivat
heidän lampaanpaimenekseen. Tästä muka Kiiskinkylä sai alkunsa. Vielä
nytkin löytyy Kiiski-nimisiä, useampiakin viimmeksi mainitussa kylässä.

Miten onkin, kansaa on karttunut, niin että vuodesta 1841 Suursaari
lähellä olevan Tyttärensaaren kanssa muodostaa itsenäisen seurakunnan,
jolla on oma pappinsa ja kaksi kirkkoa, yksi kummassakin saaressa.
Tosin asukasmäärä ei ole aivan suuri: noin 1200:n hengen paikoilla,
joista 700-800, sijotettuina kahteen eri kylään, tulee Suursaaren
osaksi. Mutta tässäkin on niin kylliksi, että useimmat vaivalloisesti
vaan voivat saada elatuksensa. Maastansa he eivät suinkaan voi hankkia
sitä; sillä mitään kellertäviä viljavainioita sinä et siellä huomaa,
etkä tuommoisia avaroita niittyjä, joista manteren mies niittää talven
tarpeet karjallensa. Nimeksi tosin joka talolla on vähän niittyä, mutta
hyvästikkin hoidettuna se useimmiten ei voi antaa talveksi ruokaa
yhdelle lehmälle. Pikkuisia "tuhlimaita" (potaattimaita) näet siellä
täällä, vaan tulos niistäkään ei ole suurempi, kuin että se riittää,
siksi kuin saarelainen syksyllä Virosta hankkii talven tarvittavat.
Meri se kuitenkin ennen kaikkea on, jonka uhkuvasta rinnasta hän imee
elinvoimansa. Mereen hän kylvää, merestä hän satonsa korjaa. Kalanpyytö
on hänen varsinainen elinkeinonsa. Kun kevään aurinko on sulannut lumen
vuorilta, kun meri taas vapaana hengittää, silloin alkaa myös
vilkkaampi liike saarella. Jaalat mereen, ja pieninkin talo lähtee
johonkin läheiseen kaupunkiin hakeaksensa suoloja kohta alkavaa
kutuaikaa varten. Nuotat laitetaan kuntoon. Johonkin kalliorotkoon
kaadetaan kiehuvaa vettä ja siihen valetaan kuumennettua tervaa, jossa
sekanesteessä nuotat kastetaan saadakseen ne kestäviksi, ja sitten ne
kuivataan joko kalliolle hajotettuina tai "kärytpuihin" ripustettuina.
Nuotat jaetaan suuriin, jotka vaativat kahdeksan henkeä, ja pieniin,
joita vaan kuusi hoitaa. Erotus ei ole yksistään niiden suuruudessa,
vaan siinäkin, että edellisten pyytämät kalat jaetaan kylän noin 60:n
talon kesken. Pienien nuottien osakkaita taas on ainoastaan 2-4 taloa
kussakin. Luonnollista on sentähden, että nämä viimmeksi mainitut
osottavat paljoa suurempaa huolta ja intoa työssään kuin suurennuotan
väki, ja niille pannaankin saaren rotevinta kansaa, jota vastoin
vanhanpuolisia miehiä ynnä naisia enimmiten saa nähdä suurilla
nuotilla. Toukokuun lopulla kutuaika alkaa ja kestää aina juhannukseen
saakka -- aika, jolloin myrskysäät ovat suursaarelaisen pyydölle samaa
kuin halla maamiehen viljalle. Silloin vaaditaan kestävyyttä yhtä
suuressa määrässä kuin ankarimmassa maatyössä.

Mutta -- seuratkaamme mukana jollekkin kalaretkelle. Päivä on jo
puolessa; hengetön tyyni vallitsee: sen vuoksi ei ole enää aikaa viipyä
kotona. Nuotat lopetaan haapioihin, voimakkaat kädet tarttuvat
airoihin, ja nytpä pannaan aika kiistaa, että ajoissa jouduttaisiin
parhaimmille apajoille. Kun apaja on saatu omaksi, niin iltapäivän
kuluessa tuon tuostakin käydään katsomassa soretta -- pulakkeita eli
kuplia vedessä niillä paikoin, joilla kalaparvi liikkuu -- tai
tarkataan, näkyykö vedenpinnassa uivan kalalauman väreitä. Jos ei
mitään syytä ole soutaa nuottaa mereen, odotetaan auringon laskua. Kun
viimmeisetkin rusopilvet taivaalla ovat vaalenneet, silloin on
iltavedon aika. Nuotta "potkitaan" mereen, ja sill'aikaa kun väki vetää
sitä maalla käsivoimin (veivit, joita useammissa paikoin manteressa
käytetään, olisivat rotkoisilla kallioilla hankalat liikutella), niin
perämies pysyy nuotan perillä valmiina päästämään sitä auki, koska se
melkein joka apajassa tarttuu kiinni jonkun paaden taaksi tai sompa
joutuu kivenrakoon. Saalis tällä kertaa ei ole niin runsas, että heti
vedettäisiin toinen apaja. Pannaan sen vuoksi kaloja kiehumaan ja
asetutaan leimuavan tulen ympärille, jossa jokainen koettaa hankkia
itselleen niin mukavan aseman kuin mahdollista. Pianpa tuossa yksi jo
niin makeasti nukkuu, ett'ei suinkaan luulisi kallion olevan hänen
polstarinaan eikä kiven hänen päänaluksenansa; toinen piippukyssä
suussa tuijottaa tuleen ja miettii varmaankin painavia asioita; hänen
päänsä vähä väliin nyykähtää kalliota vasten. Muut joko seuraavat
näitten esimerkkiä tai keskustelevat "päivän kysymyksistä." Joskus
kuuluu korviisi oudonlainen laulu: suomea se ei ole, ruotsia täällä et
kuule. Tutuilta tuntuvat sanat kuitenkin: virolaisia miehiä ja naisia,
joita keväiksi joukoittain tulee saarelaisten nuottamiehiksi, on
yhtynyt sekaäänisesti laulamaan jonkun kauniin laulun armaasta
Eestimaastaan tai kaaltaalla huolehtivasta immestä.

Mutta, ei ole enää aikaa loikoa, "pimeintä aikaa" täytyy koettaa.
Saalis lupaa hyvää, ja sen vuoksi kohta koittavan aamun hämärässä
kaikki väki jaloilleen. Kuteva hailikala, joka ynnä siika on ainoa,
jota Suursaaressa pyydetään, on ilmestynyt näillä paikoin, ja siitä
syystä tänne kymmenittäin haapioita soutelee. Nytpä syntyy aika hälinä
ja kiire. Vielä on toisella puoli nuottaa meressä, kun jo toinen aitaa
oman nuottansa hänen ympärilleen. Ja kun viimmein on saatu haapio niin
täyteen, että parraspuut vaan ovat vedestä ylhäällä, soudetaan
kiiltelevät hailit kotiin, jossa ne mitataan, ruokitaan, virutellaan ja
suolataan suuriin tynnyriin "viroreisua" varten. -- Ilma pysyy yhä
kauniina, eipä siis ole lomahetkeä kotona levähtääkkään. Uudestaan
soudetaan virstoittain, uudestaan katsellaan soretta ja vedellään
nuottaa; niin että parhaimmalla kutuajalla moni pariin kolmeen
vuorokauteen ei ole tilaisuudessa suuresti silmiään ummistaa. Mutta hän
tietääkin, että nyt on pyydön aika, että tämä aika voi tehdä hänen
talvensa joko huolettomaksi tai jättää puutteen tulevan ajan
kumppaniksi. Sen vuoksi hän panee kaikki voimansa liikkeelle ja
osottaakin tuota kestävyyttä, jonka me yleensä tunnemme suomalaisissa.
Ennen juhannusta kaikki saatavat ovat jo tynnyrissä ja suursaarelainen
valmistautuu Viroon, jossa hän vaihtaa silakkansa elämänsä tarpeiksi.

                                                   _V. Porkka_.



12. Uudistalo.


Kerran sattui niin, että matkani kulki pitkän ja kolkon sydänmaan
poikki, jonka puolivälissä sanottiin olevan erään uudistalon. Talvi
oli. Kun lähtöni kylän viimmeisestä talosta oli jokseenkin
iltapäivällä, neuvottiin minulle mainittu uudistalo yöpaikaksi. Tietä
tähän yksinäiseen paikkaan ei ollut muuta kuin yksinäisiä heinä- ja
halkomiesten jälkiä, jotka sydänmaalla haaroivat sinne tänne ja olivat
hyvin eksyttäviä. Kauhean kylmä myrskytuuli puhalsi rajusti ja
lakkaamatta, mutta lunta ei kumminkaan vielä tullut. Edessäni oleva
taival oli melkein yhtä aavaa, osaksi jonkun tiellä vastaan tulevan
pienen järven ja isojen nevojen tähden, osaksi senvuoksi, että
metsämaatkin aina olivat jonkun ajan takaa poltetut monelta
penikulmalta aivan putipuhtaiksi, niin että metsää ei näkynyt muuta
kuin mitätöntä koivun ja pajun risukkoa. Syy mainittuin maiden
alinomaiseen palamiseen oli se, että ne olivat kruunun metsämaita,
jolla oikeudella kylien asukkaat, molemmilla puolin sydänmaata,
polttelivat niitä mielivaltaisesti, parantaaksensa siten karjansa
laitumia ja kruunun maiden keskellä olevia niitty-kurujansa. Niistä
syistä oli mainittu taival niin aukea, että se näytti silmissäni
jonkunlaiselta Suomeen muutetulta Saharan erämaalta. Edellä niitä
aikoja, jolloin matkani sattui, oli ollut suvi-ilma, jonkatähden koko
aukea oli aivan yhtenä jääkenttänä; ja kun tuuli oli niin ankara, ei
reki tahtonut pysyä suorassa hevosen perässä, vaan se kääntyi aina
poikkipuolin, joka teki kululleni paljon kiusaa ja hidastutti sitä.
Ilta pimeni pimenemistään ja tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja lanta
alkoi tulla myrskyn ohessa. Minä koin usein tarkata näköäni sitä
suuntaa kohden, jossa uudistalon olisi pitänyt löytyä, mutta ei mitään
semmoista merkkiä ilmestynyt. Silloin rupesin pelkäämään, että jos en
osaisikaan siihen uudistaloon, jos olisinkin unhottanut saadut neuvoni
ja joutunut väärälle suunnalle,' jolloin ei olisi muuta tarjona, kuin
jäädä vihdoin väsyneenä -- uupuneena tuolle kauhealle, kolkolle
aukealle, hevosineni hirmuisen myrskyn käsiin -- kuolemaan. En
kumminkaan antanut epätoivon itseäni voittaa, vaan ponnistelin kaikin
voimin sitä suuntaa kohden, jonka pidin mahdollisiinmasti oikeana,
sillä tietä ei enään ollut. Vihdoin viimmeinkin rupesi kaukaa taivaan
rannalta häämöttämään korkeampaa metsää, joka jo viitatessa oli minulle
ilmotettu olevan uudistalon löytämisen merkki. Tuon metsikön
havaitsemisen luulen olleen saman minulle, kuin Saharan erämaan
aavoilla hietikoilla matkustavaisille karavaneille on kaukaa havaittu
kosteikko. "Tuollahan se onkin uudistalo", ajattelin, "sinnehän pääsen
yöksi, eikä tarvitse minun jäädä tänne kuolemaan", ja kaksinkertaisella
innolla rupesin ponnistelemaan metsikköä kohden. Lunta alkoi nyt tulla
niin rajusti, ett'ei sylen päähän erottanut minkäänlaista esinettä ja
niin katosi metsikkökin silmistäni; en enään osannut pitää suuntaa
muutoin kuin tuulesta vaaria pitämällä. Hetken aikaa vielä näin
taisteltuani, ilmestyi eteeni nuorta männikkömetsää, mutta tietä en
löytänyt, josta olisi päässyt ajamaan sen läpitse eteenpäin; täytyi
sitoa hevonen puuhun kiinni ja lähteä jalkaisin tietä hakemaan, jonka
vihdoin viimmeinkin löysin; ja pian oli hevosenikin sinne viety. Vähän
aikaa männikköä ajettuani, rupesi valkea pilkottamaan edestäpäin.
"Tuollahan se on tavottamani uudistalo", ajattelin itsekseni iloisesti,
ja pian olin uudistalon pihalla. Pienen, uuden tupasen akkunoista
loisti kartanolle iloinen valkea ja melkeinpä kadehdin niitä onnellisia
sisällä olijoita, jotka siellä olivat ulkona raivoavalta myrskyltä
suojassa. Kun sain hevoseni riisutuksi, astuin kursailematta sisälle,
toivotin hyvää iltaa ja pyysin hevoselleni suojaa. Mutta sitä ei heillä
ollut antaa, sillä heidän oma hevosensakkin oli ladon nurkassa eri
häkkelissä, johon ei suinkaan vieraita mahtunut. Eräs pieni vanha
huonekömmänä olisi tosin ollut tyhjä, vaan sen ovi oli niin matalaksi
lätistynyt, ett'ei hevonen mahtunut siitä sisälle.

Kun ulkona oli niin ankara myrsky ja lumen tulo, niin kovin tunnoton
olisi se ihminen ollut, joka olisi saattanut hevosensa jättää suojatta
myrskyn käsiin; pyysin siis talon väeltä, saisinko hakata mainitun
kömmänän oven reijän isommaksi, että hevoseni siitä sisään pääsisi. Se
luvattiinkin ja kirves annettiin minulle sitä varten. Kun olin pari
hirttä saanut oven reijän päältä hakatuksi poikki, niin hevonen ja reki
mahtuivat sisälle. Nyt toimitin hevoselleni vielä ruokaa ja juomaa
yöksi eteen, ja sillä kerralla olivat näin elämän surut poistetut ja
minä pääsin taas tupaan, tutustumaan perheeseen.

Tällä kertaa kun eivät omat huoleni enää olleet hämmentämässä
huomiotani, näin heti, tupaan tultuani, että siellä vallitsi
perinjuurinen kurjuus ja köyhyys. Akkunat olivat niin hatarat, että
tuuli tuntui pitkin huonetta, ja myrskyn tuottamina tanssivat
lumi-hiutaleet kilvan toistensa kanssa useamman kyynärän päässä
akkunoista, joiden alla huoneen sisäpuolella oli jonkinmoisia
lumi-kinoksia. Perässä oli pieni pöytä ja huonoilla makuuvaatteilla
varustettu vuode; oven pielessä oli toinen vuode, jossa oli kehnoihin
ryysyihin kääritty, noin seitsenvuotinen poika; se oli sinne vilua
pakoon kiivennyt.

Emäntä näkyi olevan jotenkin nuorehko ihminen, mutta selvästi huomasi
huonokin tuntija, että surut ja kärsimiset olivat ennen aikojaan
kyntäneet vakonsa hänen muutoin niin säännöllisiin kasvoihinsa. Likellä
takkaa makasi kätkyessä pieni lapsi, joka näkyi olevan kovin kipeä;
luultavasti oli kätkyt saanut sijansa niin liki takkaa sen tähden, että
valkea ulettuisi lämmittämään sairasta lasta ja niin suojelemaan häntä
vilulta. Asujamina huoneessa näkyi vielä olevan: ijäkäs, harmaapäinen
ukko ja vanha mummo, jotka näyttivät olevan pariskunta ja samassa
perheen vanhimpina jäseninä. Viimmemainitut eivät näkyneet pitävän
mitään lukua elämän kohtaloista; heille näytti olevan sama, olivat
asiat miten hyvänsä. Hyvästi tahi huonosti, sama se, sillä he
käsittivät asian siltä kannalta, että se pitää välttämättömästi niin
olla, eikä sitä kukaan ihminen saata parhaalla tahdollaankaan muuttaa
toiseksi. Tämän heidän mielipiteensä huomasin selvemmin heitä
jäljestäpäin puhuteltuani; -- ja kukaties se onkin ainoa kelvollinen
luonne uudistaloa perustaessa, sillä semmoinen ei voi surra niitä
vaivoja ja vastuksia, jotka välttämättömästi uudistalon alkajia
kohtaavat. Mutta emäntä ei näkynyt enään olevan sitä luonnetta, sillä
selvästi näkyi hän osaavan surra ja kärsiä.

Kun talonväki oli saanut tietää kotopaikkani ja matkani tarkotuksen ja
määrän, rupesin tekemään heidän kanssaan keskustelua.

-- "Eikö tässä talossa olekkaan nuorempaa miesväkeä?" kysyin minä.

-- "On minulla mies", vastasi vaimo.

-- "Missä se on kulkemassa, koska ei sitä kotona näy?" kysäsin taas.

-- "Kyllä se kotosella on, vaan se on vielä tervahaudalla tervaksia
särkemässä", vastasi vaimo.

-- "Herra Jumala!" huudahdin minä, "tämmöisellä ilmalla ja näin
myöhään! Ettekö pelkää, että hänelle on joku vahinko tapahtunut?"

-- "Minun Heikilläni ei ole tapana laskea lukua pahoista ilmoista eikä
myöhäisistä ajoista; hän tekee työtä säihin ja aikoihin katsomatta,
tavallisesti niin kauan kuin voimansa riittävät, ja kun ne rupeavat
uupumaan, silloin hän kyllä tulee kotiin", sanoi vaimo innokkaasti,
jota tehdessään hän nähtävästi oli hetkeksi unhottanut käsillä olevat
surut ja huolet.

-- "Mutta kun tuolla ulkona on niin ankara ilma ja semmoinen lumen
tulo, jos se sinne uumertuisi?" arvelin minä taas.

-- "Hauta ei ole kaukana kodista, ja se on tiheän metsän sisällä, josta
on myrskyllä hyvä suoja; kyllä hän tulee, kun joutuu, saattepa nähdä",
lausui vaimo luottavasti.

-- "Joko kauan on asuttu tätä taloa?" kysyin taas, ikäänkuin
kääntääkseni puhettamme toiselle uralle.

-- "Minähän tämän alotin", sanoi vanha vaari huolettomasti.

-- "Tulitteko heti nuorena miesnä jo tähän taloa tekemään?" kysyin
minä.

-- "Eikö mitä; olin jo kohta viidenkymmenen vanha, kun se asia päähäni
pöllähti, että pitäisi ruveta taloa tekemään. Kunpa nuorena ollessa
olisikin se mieli ollut päässä", arveli ukko huolimattomasti, ja
samassa lähti hän muorinsa kanssa ulos.

Mutta minä taas jatkoin puhettani emännän kanssa.

-- "Kumpiko teistä on noiden vanhusten lapsi: tekö vai miehenne?"
tiedustelin häneltä.

-- "Minähän tuota olen heidän lapsensa; Heikki on tähän muualta
tullut", vastasi vaimo.

-- "Onko isällänne ja äidillänne ollut muita lapsia?"

-- "On meitä ollut kymmenen kaikkiansa, vaan yhdeksän on kuollut",
sanoi vaimo.

-- "Jokos te olette Heikkinne kanssa kauan olleet naimisissa?" kysyin
taaskin.

-- "Kuusi vuotta", oli vastaus.

-- "Onko ollut lapsia muita kuin nuot kaksi, jotka minä näen?"

-- "On niitä ollut neljäkin kaikkiansa, vaan kaksi on kuollut", sanoi
vaimo surullisesti.

-- "Teidän nuorin lapsenne on kovin sairas", huomautin vaimolle.

-- "Niin, pikku Heikki-riepuni on kovin kipeä; pelkään hänenkin
kuolevan", lausui vaimo surullisesti ja huokasi raskaasti.

Minusta tuntui että tuo nuorehko parikunta oli laiminlyönyt
jotakin velvollisuuksistaan, joka oli ollut syynä heidän lastensa
ennen-aikuiseen kuolemaan; sillä en vieläkään tuntenut tarkoin
asukasten todellista sisällistä tilaa. Nähtyäni, ettei tällä kerralla
suinkaan sopinut lisätä "kiviä kuorman päälle", sanoin vaimolle hyvin
varovasti: "ettekö olisi voineet noita akkunoita laittaa tiheämmiksi?"

Hän näkyi hyvin käsittäneen, mitä sillä kysymykselläni tarkotin; hän
näytti oikein säpsähtävän ja loi läpitunkevan silmäyksen päälleni ja
sanoi: "voi hyvä vieras! Te ette tunne vielä meidän sisällisiä
olojamme. Heikkini ei ole suinkaan laiska eikä huoletonkaan. Hän tekee
työtä yötä ja päivää, kun vaan voimat vähänkin riittävät; muita työhön
kykeneviä ei ole kuin hän, sillä vanhempani ovat jo vanhat ja
voimattomat; ainoastaan minä kesäaikana voin häntä työssä auttaa.
Heikin tähän tullessa ei tässä ollut paljo mitään viljeltyä maata,
sillä vanhempani olivat jo vanhalla puolen ikäänsä, kun tulivat tähän
ja alkoivat kylmään metsään mökkiä rakentaa. Näiden kuuden vuoden
kuluessa on Heikki ahkeralla työnteollansa raivannut korpeen paljon
uudismaata, ja toissa kesänä saimme jo niin paljon vuodentulosta, että
Heikki rohkeni ruveta näitä huoneita uudesta rakentamaan, jona vuonna
saimmekin tämän tähän määrään.

"Aikomuksemme oli viimme syksynä saada kamaritkin valmiiksi ja tuvan
parempaan voimaan, mutta 'ihminen päättää, Jumala säätää', sanoo
sananlasku, ja niinpä kävi meidänkin. -- Viimme kesänä tuli kova
katovuosi, joka vei kaiken toivomme ja -- elon elämämme; tilamme
puoliin ulostekoihin olemme saaneet myödä kaikki, mitä hengestä irti
oli.

"Nyt kokee Heikki, yötä päivää, vetää tervaksia haudalle ja särkeä
niitä, että saataisiin survon ja petäjäisen sekaan selvää viljaa koko
vuoden ajaksi; mutta huoneitten laittamisesta ei voi olla puhettakaan."

Tämä vaimon surullisesti sointuva, viaton ja mielestäni totuuteen
perustettu puhe kumosi kerrassaan kaikki ennakkoluuloni.

Koko keskustelun ajan vaimo usein hoiteli ja hellästi vaali kipeää
lastansa.

Vaikka mitä vielä olisimmekin puhelleet ja keskustelleet, ei kumminkaan
pelkoni haihtunut isännän poissaolon tähden. Nyt varsinkin, kun puheen
aineet tuntuivat olevan lopussa ja kun taskukelloni alkoi näyttää
yhdeksää, alkoi pelkoni kiihtyä kiihtymistään, että tuolle vaimon
hyvälle miehelle on tapahtunut joku vahinko. Mutta huoltani en
kumminkaan hennonut uudestaan ilmottaa lisäsuruksi ilmankin jo niin
paljon kärsivälle vaimolle. Vaan kun pelkoni oli korkeimmallaan,
rupesikin kopina kuulumaan porstuasta, ja samassa astui kauhean luminen
mies tupaan. Hän pudisteli lumen pois päältänsä, laski kirveensä
laapiin ja kintaansa naulaan, ja meni päätäsuoraa takan tykönä olevan
kätkyen ja vaimonsa tykö -- hän ei näyttänyt huomaavan minua, kun
istuin varjopuolessa. -- "Kuinka pikku Heikki voipi?" kysyi hän
hiljaisesti vaimoltansa.

-- "Pikku Heikki-raukka on kovin kipeä, luulen, että hän kohta kuolee",
vastasi vaimo.

-- "Jumala varjelkoon!" sanoi huolestunut ja vaivoistansa väsynyt isä,
astui pienokaisen kätkyen tykö, kohotti sen silmivaatetta, kyyristyi
kätkyen yli ja kylmillä kohmettuneilla huulillansa -- suuteli lapsensa
kuolonkalpeilta kasvoilta pois ne hikipisarat, jotka taudin rautainen
ja säälimätön käsi oli niihin nostanut. -- Silloin en ollut kyllin
voimakas estämään karkaamasta silmistäni parvea kirkkaita kyyneleitä.
Mies nousi siitä ylös, ja vaimo sanoi hänelle -- luultavasti siten
ilmottaaksensa, että täällä on vieras. -- "Miksi sinä olit näin pahalla
ilmalla niin kauan? Vieraskin alkoi peljätä sinun näin kauan
poissaoloasi." Isäntä näytti säpsähtävän viimmeistä osaa vaimonsa
lauseesta, ja sanoi: "kuka vieras täällä sitten on ollut?" Vaimo
viittasi minua kohden ja sanoi: "tuossahan vieras on vielä nytkin." Nyt
vasta isäntä havaitsi minun ja alkoi kysellä: mistä olen, mihinkä menen
ja miten olen tämän kautta joutunut kulkemaan. Kysymyksiinsä välttävät
tiedot saatuansa, näytti hän olevan tyytyväinen tilaansa, ja sanoi:
"kyllähän tuolla ulkona on oikein paha ilma, vaan kuitenkin täyden kuun
aika, että pyrylläkin näkee semmoista työtä tehdä, kuin tervaksien
särky on; ei jouda joutilaita käsiä pitämään, jos mieli on joukon elää
tämän kovan ajan yli." Sen tehtyänsä rupesi mies vasta lämmittelemään
kohmettuneita käsiään takka-valkealla ja vaimo laittoi hänelle
illallista. Hän otti uunin suusta toisella kupilla peitetyn kupin,
jonka hän toi pöydälle, ja vielä lisäksi tuli: karhea sekaleipä, toisen
kupin pohjassa pisare maitosintua ja suolaruuhi; näin oli illallinen
valmis. Minä rupesin syömään evästäni ja isäntä illallistansa. -- Muu
väki oli tietysti syönyt illallisensa ennen minun tuloani. Silmäilin
silloin, mitä kupissa oli, jonka vaimo uuninsuusta toi pöydälle: se oli
pettupuuroa, höystettyä vähillä suuruksilla. Mies, syömään ruvetessaan,
otti lakin pois päästään, pani kätensä ristiin ja siunasi; sitten hän
mursi karhean leipänsä, kasti sitä suolaan, söi sitä alle ja puuroa
päälle. Nyt rupesi oven pielessä makaava poika näyttämään elonmerkkiä,
sillä hän paitasillaan hypätä kapsahutti vuoteelta lattialle, juosta
kapitti isänsä tykö ja hoki: "isä, isä!" Mies otti pojan syliinsä,
nouti vuoteesta vaateriepuja, kääri ne pojan ympärille ja niin he
menivät yksissä neuvoin jatkamaan illallista. Minun kävi poika-riepu
kovin säälikseni: otin siis eväästäni puolen leipää, johon panin voita
päälle, ja palasen lihaa, ja vein ne hänelle, mutta eipä poika tahtonut
ottaa niitä mitenkään vastaan, vaikka kuinka olisin häntä siihen
kehottanut. Hän näkyi pitävän sitä saalistansa niinkuin yrttiä, eikä
raskinut siitä syödä muuten kuin näpistelemällä. Sitten kuulin hänen
sanovan äidillensä hiljaisesti: "Heikillekkin." -- "Ei Heikki-raukka
saata nyt syödä mitään, hän on kovin sairas; syö nyt vaan itse!" sanoi
hänen äitinsä. -- "Hyvä Jumala minkälainen rakkaus tuollakin raukalla
on pieneen veljeensä, vaikka ei suinkaan oma nälkänsäkkään liene
kaukana!" ajattelin sen huomattuani. Äitinsä viimmeiset sanat
kuultuansa söi nyt poika saaliinsa ahnaasti loppuun.

Tähän asti oli takkavalkea lämmittänyt ympärillä olijoita jotenkin
välttävästi, mutta nyt loppui valkea ja samassa kylmyys tuntui
vallottavan koko huoneen. Vaimo rupesi minulle esittelemään, että
menisin vaarin ja muorin kanssa saunaan maata, jonka vaari oli jo
iltapäivällä lämmittänyt. Sillä tämän tuvan sanoi hän olevan niin
kylmän, ett'en minä täällä tarkenisi, semminkään kuin vuoteita ei
ollut. Esitys tuntui varsin hyvältä, sillä tunnustaa täytyy, että
itsekkin aloin murehtia yön yli toimeen tulostani kylmän tähden. Poika
pantiin vuoteeseensa maata; vaimo nosti sairaan lapsensa kätkyineen
takan liedelle, saamaan siinä lämmintänsä, ja istui itse viereen
valvomaan ja hoitamaan sairasta lastansa; mies väsynynnä vaivoistansa
vääntyi, vaimonsa kehotuksesta, pehkuvuoteelle pitkäksensä, ja minä,
otettuani päällysvaatteeni mukaani, lähdin saunaa kohden.

Ilma ei ollut yhtään asettunut: kova tuuli kävi ja lunta tuli niin
sakeasti, että oli mahdoton erottaa minkäänlaista esinettä. Ennen kuin
menin saunaan, täytyi käydä ensin vaalimassa ja hoitamassa hevostani,
joka kumminkin oli nyt hyvässä suojassa, kun kerran olin saanut sen
huoneeseen.

Saunan tykö tultuani huomasin, että sen ovi oli tuuleen päin; ovi oli
hyvin hatara ja tuuli sitä rytyytti ja remputti. Koetin vetää sitä
auki, vaan sepä ei auennutkaan millään keinoin; koetin ryskyttää
kovasti, mutta turhaan, sisältä ei kuulunut mitään. Minulle jo alkoi
aika käydä ikäväksi, ankaran kylmän tähden, ja sentähden rupesin kaksin
käsin, voimieni takaa, repimään ovea auki. Nyt rupesi se viimmein
heltimään, ja saunan sisältä kuului aika rytinä ja romina. Samassa
kajahti sieltä myös jokseenkin äreä ääni: "no mikä siellä nyt on?" --
"Avatkaa vieraalle ovi! Minut käskettiin saunaan maata", huusin minä
ulkoa.

-- "Älkää vielä, kun minä saan oven auki", kuului vanhuksen ääni
saunasta. Sitten hän tulla köhmi lattialle ja rupesi nypläämään ja
näpläämään, ähkäämään ja puhkaamaan, eikä koko oven avaamisesta tullut
mitään.

-- "Minä palellun tänne, avatkaa ovi!" huusin minä tuskissani ulkona.

-- "Eihän tuota saa auki", vastasi ukko ja hän rupesi oikein hartiain
voimilla repimään ja riuhtomaan, ja vihdoin viimmeinkin ovi aukesi.
Minulle tuli jo niin vilu ulkona pitkällisen oven aukaisemisen aikana,
että hampaat suussani kalisivat.

Kun pääsin saunaan, selkesikin pian syy pitkälliseen odotukseeni tuolla
oven takana: ukko ei ollut huomannut sitä, että siellä joku ihminen
ryskytti ovea, vaan oli luullut tuulen sitä rämyyttävän, niinkuin se
tekikin sille myötäänsä, ilman ihmisen auttamatta. Kun ovi oli niin
hatara ja muutenkin rempallaan, eikä siinä ollut luotettavia
kiinnipitimiä, niin ukko oli sitonut sen kiinni saunan periseinää
pitkin rakennetulla lavalla olevaan reen jalasten paininpuuhun
joillakuilla vitsoilla ja rihmoilla, ja sen hän oli tehnyt niin
sompeloisesti ja koneellisesti, ett'ei itsekkään saanut sitä auki
muutoin kuin väkirynnäköllä. Sauna oli hyvin pieni: kun vaari
muorinensa makasi mainitulla perässä olevalla lavalla, ja kun siinä oli
vielä joitakuita astiain kimpilautoja kuivamassa ja vielä päälliseksi
mainittu paininpuu jalaksinensa aivan seinän vieressä, niin lavalle ei
ollut ajattelemistakaan päästä maata; penkkinä, sivuseinällä, oli vaan
yksi pieni hirren kapula, johon ei ensinkään sopinut makaamaan ja
lattia oli sekä siivoton että kylmä, jotka syyt tekivät sen
kelpaamattomaksi makuusijaksi. Muuta neuvoa ei ollut, täytyi ruveta
tuolla penkin tapaisella, lavaa vasten nojallaan, istua kykkimällä
yötänsä viettämään. Jos kuinkakin olisin teetellyt, niin unta ei
tullut; rupesin siis tekemään puhetta ukon kanssa.

-- "Onko pitkästi tästä teiltä likimmäiseen naapuriin?" kysäisin
ukolta.

-- "Puolitoista peninkulmaa", vastasi hän.

-- "Eipä sitten ole naapurista apua odottamista, jos joku äkkinäisempi
turma sattuisi tulemaan", sanoin taas.

-- "Ei; täällä pitää tulla toimeen _omistansa_", vastasi ukko
tyytyväisesti.

-- "Te olette kaiketi saaneet monta kovaa kokea elämässänne?" kysyin
taasen.

-- "Eikö mitä; aikaanpa tuota on tultu", sanoi siihen ukko.

-- "Teiltä on kuollut paljon lapsia?"

-- "Yhdeksän kappaletta."

-- "Joko lapsianne kuoli ennen tänne tuloanne?"

-- "Jo kaksi, kaikki seitsemän ovat täällä kuolleet."

-- "Mutta jos otaksumme, että lapsenne ovat kuolleet sentähden, että
heiltä on puuttuneet kaikkein tähdellisimmät elämän tarpeet", sanoin
minä varovasti.

-- "Eikö mitä", sanoi ukko. "Myllerön Matilla on ollut paljon huonompi
toimeentulo kuin meillä, ja yhtäkaikki sen lapsikakarat elävät kaikki
terveinä ja ovat punaposkisia ja palleroisia kuin hylkeet. -- Semmoiset
mielipiteet ovat aivan joutavia -- kuka kuolemasta estää? Syy lastemme
kuolemaan on vaan se, ett'eivät ne -- _eläneet_", lausui ukko
huolettomasti ja vähän närkästyksissään.

Kun huomasin ett'ei senlaatuiset puheet huvittaneet ukkoa, käänsin
puhettani toiselle uralle ja kysyin: "kumpiko teistä on vanhempi, tekö
vai muorinne?" (-- muori oli aikoja nukkunut --).

-- "Ämmähän tuo on pian kymmentä vuotta nuorempi minua."

-- "Onko talon emäntä vanhin lapsistanne?"

-- "Vanhin; ja onpa siinäkin ollut vastusta meidän osaksemme,
saadessamme häntä ihmiseksi", sanoi ukko, ikäänkuin peläten, että taas
uusisin sen ikävän lasten kuolemajutun.

-- "Vävynne näyttää kelpo mieheltä?"

-- "Onhan se; tavallinen työmies se on."

-- "Minusta näyttää, että hän on parempi kuin tavallinen", väitin ukkoa
vastaan.

-- "Eikö mitä, kyllä muitakin on semmoisia", arveli ukko, ikäänkuin
ilmottaakseen, että kaikkein täytyy tehdä voimiensa takaa työtä, jotka
vaan uudistalossa tahtovat oman ja perheensä hengen elättää.

-- "Minä pelkään, että heidänkin sairas lapsensa kuolee", sanoin taas.

-- "Eipä siinä mitään pelkäämistä; joka ei voi elää, se kuolee", lausui
ukko huolettomasti, ja alkoi samassa nukkua ja kuorsata.

Mielelläni olisin suonut unen tulevan itsellenikin, vaan sitä ei
tullut. Ukon välinpitämätön luonnonlaatu kangasteli vaan alati
mielessäni. Tuvassa olevat, hellä isä ja äiti, heidän sairas lapsensa
ja siellä tanssivat lumihiutaleet olivat elävinä kuvina mielessäni.
Minä olin saanut tutustua koko uudistalon perheen, heidän luonteittensa
ja sisällisten olojensa kanssa. Ennen kuin mies oli työstä tullut,
ajattelin itsekseni, että jos hän olisi joku kylän heittiö, joka
kelvottomuutensa tähden oli joutunut tähän elämän kovaan kouluun; mutta
miehen kotiintulo riisui minulta kerrassaan semmoiset ennakkoluulot.
Silloin näin, että mies ei ollut mikään kurja olento, vaan
hyvänkokoinen, jänterä ja solakka, säännöllisillä kasvojen juonteilla
varustettu. Hänen poskissaan näkyi vielä jälkeä nuoruuden ruusuista,
vaikka selvästi näki, että vaivoista valuva hiki oli kokenut niitä
ahkerasti pois huuhtoa. Silloin näin, ett'ei hänen sydämmensäkkään
ollut tyhjä ontelo, eikä tunnollisuutta vailla, vaimonsa miehenä ja
lastensa ja perheensä isänä, koska hän -- niinkuin ennen olen kertonut
-- suuteli hellästi sairaan lapsensa otsalta pois ne hikipisarat, jotka
tauti oli siihen saattanut -- sanalla sanoen: hänessä olisi ollut
isäntää vaikka minkälaiseen hoviin. -- Silloin tulin myös huomaamaan,
ett'ei mikään ulkonainen pakko ollut häntä ohjannut tähän kovaan
kotiin, elämän vaivoja kärsimään, vaan että siihen oli ollut väkevämpi
sisällinen syy -- rakkaus vaimoonsa, siinä oli syy, ja hän otti vastaan
tuon sisällinen kutsumisensa, ja kantoi nurkumatta sitä kuormaa, jonka
sen totteleminen myötänsä tuotti. Nuot kaikki pyörivät sekaisin
ajatuksissani ja unta ei tullut. Otin tulitikulla valkean ja katsoin
kelloani, se oli puolivälissä kaksi. Olisin katsonut tupaankin päin,
näkyykö sieltä valkea, vaan sillä puolella ei saunassa ollut
minkäänlaista akkunaa ja ovi oli jälleen sompuloitu kiinni, niin että
minun oli mahdoton sitä saada auki ja jälleen kiinni. Kallistuin siis
taas istuallani nojalleen lavaa vasten ja vihdoin viimmeinkin tapasi
minun uni.

Minä uneksin ja olin olevinani tuolla tuvassa isän ja äidin ja heidän
sairaan lapsensa luona. Myrsky oli kahta ankarampi, kuin se illalla oli
ollut, ja kahta ankarammin tanssivat lumihiutaleet tuvassa. Lapsi oli
kovin sairasna, ja isä sekä äiti istuivat murheellisen näköisinä
kätkyen vieressä. Kauhea tuulispää paiskasi silloin oven seinään ja
parvi isoja lumihattaroita töytäsi samassa sisään, jotka hurjassa
tanssissa kiitivät ympäri huonetta; äiti pani kätensä ristiin ja
siunasi, mutta isä laskeusi kätkyen viereen polvillensa, kurottui sen
yli ja painoi suutelon sairaan lapsensa kuolonkalpeille kasvoille. Nyt
tuli ovesta valkoinen, läpikuultava, liehuva haamu, jolla oli kauniit
siivet hartioilla. Hän oli niin keveän näköinen, että hän ei näyttänyt
käyvän maassa ollenkaan. Haamu tuli suoraan kätkyen tykö, laskeusi sen
yli ja peitti sen kokonaan. Kun hän siitä nousi ylös, huomasin minä,
että hän oli sairaan lapsen sovitellut kauniisti siipeinsä alle.
Murheellinen äiti havaitsi sen: "Herra Jumala! Mihin te minun lapseni
viette?" sanoi hän haamulle. -- "Sinne, jossa ei enää lumihiutaleet
tanssi, ja jossa ei isän tarvitse koskaan enään suutelolla kuivata
hikeä hänen otsastansa", kuiskasi haamu hätäilevälle äidille; äiti
hymyili surullisesti. Sen tehtyänsä lähti haamu lapsen ja tanssivien
lumiparvien kanssa ulos, semmoista vauhtia, että ovi meni siitä
liehkeestä kiinni heidän jälkeensä. Minä riensin ulos katsomaan,
mihinkä he menisivät, ja huomasin että haamu lapsen kanssa kiiti
ilmassa lumihattaroiden kanssa kilpaa, aina ylemmäksi ja ylemmäksi;
minä seurasin heitä silmilläni niin kauas kuin näin, vaan viimmein he
katosivat näköpiiristäni. Tuuli vinkui ja kiljui puiden latvoissa ja
huoneitten seinissä, ja minä kuulin tuulen seassa veisattavan: "Kunnia,
kiitos ja ylistys olkoon Herralle meidän Jumalallemme ijankaikkisesta
ijankaikkiseen!"

Kun heräsin unestani, oli vaari noussut ylös ja kiskoi päreitä,
pärevalkean valossa; muori oli myös jo ylhällä ja kutoi sukkaa.
Mielelläni olisin nähnyt pitemmältäkin niin autuallista unta, vaan se
ei käynyt enään laatuun, sillä olinhan nyt valveellani. Minulla pysyi
uni mielessäni, ja rupesin aavistamaan, että lapsi on -- kuollut.

-- "Oletteko jo käyneet tuvassa?" kysyin ukolta.

-- "Eikö mitä; mitä minä siellä olisin käynyt", vastasi ukko
huolimattomasti.

-- "Katsomassa vieläkö lapsi elää", sanoin hänelle.

-- "Kyllä kaiketi se osaa kuolla ja elää ilman minun katsomattanikin",
sanoi ukko kylmästi.

Tuo ukon vastaus tuntui taas hyvin yhtäkaikkiselta ja huvittomalta;
sivalsin siis vaatteeni ja lähdin ulos. Ilma oli tyyntynyt ja lumentulo
lakannut; päivä koitti. Kun olin hevostani käynyt katsomassa, astuin
tupaan. Kätkyt oli samalla paikalla takan liedellä, johon se illalla
nostettiin ja pärevalkea oli pihdissä palamassa, jonka alla oli iso
koko korsia. Isä ja äiti istuivat kätkyen vieressä ja katsoa
tuijottivat kätkyeeseen; he näyttivät olevan niinkuin kivettyneet.
Selvään näkyi, että runsas kyyneltulva oli valunut alas kummankin
kasvoja myöten, mutta kyynelten lähteet olivat nyt kuivuneet.

-- "Onko lapsi kuollut?" kysyin heiltä hiljaa.

-- "Pikku Heikki ei ole enään elävien joukossa", sanoi äiti
surullisesti.

Vaimon näitä sanoessa, satuin luomaan silmäni miehen kasvoihin:
suonenvedon tapaisia värähtelemisiä näin silloin hänen miehekkäissä
kasvoissaan; suuri kyynelparvi nyt valahti minunkin silmistäni.

Kun matkani tarkotus oli mennä aina eteenpäin, panin hevoseni aisoihin
ja lähdin umpiteitä pyrkimään. Koko sen ikävän taipaleen pyöri
uudistalon kuva kokonaisuudessaan mielessäni, eikä se sieltä ole
koskaan kadonnut.

Mainitulla pitkällä taipaleella tuli mieleeni seuraava ajatus: kun
maita ja valtakuntia vallotetaan sodalla, niin se maksaa mahdottoman
paljon ihmisverta ja henkiä. Mutta kuinka paljon ihmishenkiä lienee
myös maksanut Suomen vallottaminen viljelykselle ja yhteiskunnallisille
ihmis-asumuksille? Tätä taipaleella sielussani syntynyttä kysymystä ei
voi mitkään tilastolliset tiedot vastata, sillä:

    "Ken taistelut ne kaikki voi
    Kertoilla kansan tään,
    Kun sota laaksoissamme soi
    Ja halla nälän tuskat toi?
    Sen vert' ei mittaa yksikään,
    Ei kärsimystäkään."

                       _P. Päivärinta_.



NELJÄS JAKSO.



1. Pietari Brahe ja Turun yliopisto.


Kreivi Pietari Abrahaminpoika Brahe -- tavallisesti kutsuttu "Pietari
Brahe nuorempi", eroitukseksi Kustaa Vaasan aikuisesta iso-isästään --
oli jo Kustaa Aadolfin eläessä ollut taitonsa ja kelvollisuutensa
kautta kanslerin kilvoittelija kuninkaan suosiossa ja seisoi nykyänsä,
vaikka vasta 35:n vanha, Oxenstiernojen etevimpänä vastustajana
valtaneuvoskunnassa. Hänen korkea sukunsa ja suuri kykynsä näyttikin
vaativan hänelle itsenäistä vaikutusalaa, ja molemmin puolin huomattiin
viisaimmaksi sillä tavoin karttaa haitallista eripuraisuutta. Niinpä
nyt kreivi Brahe kesällä 1637 neuvoskunnan yksimielisellä päätöksellä
määrättiin Suomen kenraali-kuvernöriksi kolmen vuoden ajaksi. Hän on
tähän luottamukseen vastannut semmoisella tavalla, joka tekee hänen
hallitusaikansa kauniimmaksi rauhanlehdeksi isänmaamme historiassa.
Olemme useat kerrat nähneet, kuinka Suomenmaa aina virkistyi ja tointui
yhteiskunnallisista epäkohdistansa, milloin kuninkaat joskus kävivät
sen oloja omin silmin tarkastamassa. Mutta sama hyöty, joka oli
lähtenyt Kustaa Vaasan, Kaarlo IX:n ja Kustaa Aadolfin käymisistä,
seurasi myöskin Pietari Brahe'n virantoimesta tässä maassa; sillä se
valta, jolla hän oli varustettu, oli enemmin varakuninkaan kuin
kenraalikuvernöörin, ja itse hän heti alusta hyvän isännän innolla ja
huolella ryhtyi tehtäviinsä. Marraskuun 21 p. 1637 hän astui maalle
Turussa ja alkoi kohta järjestää maan keskihallitusta. Hänen
virka-alansa käsitti koko nykyisen Suomenmaan, paitsi Pohjanmaata, joka
edellisinä aikoina oli ollut Länsi-Pohjaan yhdistetty, ja nytkin,
vaikka eri maaherralla varustettuna, luettiin Ruotsiin kuuluvaksi.
Muussa Suomenmaassa oli nykyään neljä maaherraa, nimittäin Turun läänin
(Satakunnan ja Ahvenan kanssa), Hämeen-Uudenmaan, Viipurin läänin
(Savon kanssa), sekä Käkisalmen läänin. Näiden yhteiseksi keskukseksi
oli maamme nyt saanut ylimmäisen hallituksensa Turussa, jotenkin
täydellisellä virkalaitoksella. Kamreeri ja sihteeri kirjureinensa,
komisarius ja kirjanpitäjä ynnä useat muut palvelusmiehet kuuluivat
uuden kenraalikuvernöörin virastoon, ja 12 trapanttia ympäröitsivät
häntä, niinkuin Rooman liktorit muinoin konsuliansa. Viivyttyänsä kaksi
kuukautta Turussa, hallitusvirastoa järjestämässä, lähti Brahe
seuraavan Tammikuun loppupuolella, puolisonsa Kristiina Stenbock'in
kanssa, lavealle tarkastusmatkalle Hämeen ja Savon kautta Käkisalmeen
saakka, josta hän sitten palasi Viipurin-Uudenmaan tietä ja oli
Toukokuun ensi päivinä taas Turussa. Se kertomus, jonka hän nyt antoi
Ruotsin hallituskunnalle maamme tilasta ja tarpeista, oli ensimmäinen
suunnitus tehtäviin parannuksiin ja ansaitsee muutoinkin erinomaista
huomiotamme.

"Ylipäänsä" -- lausui kreivi Brahe -- "on tämä maa niin iso jo
paikoittain niin rikas, etenkin kalansaaliilta ei ainoastaan
merenpartailla, vaan sisämaassakin, sen useissa ja laveissa järvissä,
että se sen puolesta voittaa kaikki muut tunnetut maat; kelvollisia
metsiä on runsaasti, täynnä lintuja ja turkkieläimiä, vuorikaivoksia
alkaa myöskin siinä ilmaantua, niin että, jos Jumala sallisi sen tulla
siihen kuntoon, jonka inhimillinen järki katsoisi mahdolliseksi, se
minun mielestäni olisi verrattava laveata alaansa lukematta
johonkuhun, eikä aivan vähäiseenkään, kuningaskuntaan Euroopassa:"

Tämän yleisen arvostelun perästä puhuu kreivi erinäisistä kohdista
järjestänsä. Kirkollisen hallituksen suhteen hän valittaa
taikauskoisuuden suuresta vallasta; sanoo kuitenkin kirkkojen olevan
joka paikassa papeilla hyvin varustettuina, vaikka useat näistä opissa
ja elämässä eivät ole sanankuulijoillensa esimerkiksi, vaan
pahennukseksi. Turun hiippakunnassa, jossa jäntevä Rothovius jo oli
kymmenen vuotta vallinnut, oli järjestys kuitenkin parempi kuin
itäisessä hiippakunnassa, jonka piispa, Melartopaeus, nyt oli vanha ja
raajarikko, ja konsistorion jäsenet enimmältä osalta vähemmän
kelvollisia. Pahimman häiriön teki siellä puolen tuo "Venäläinen
hapatus", s.o. Käkisalmen läänissä vallitseva Kreikanusko, joka oli
muka enemmän karttumassa kuin vähenemässä; sillä useat sinne asettuneet
Suomalaisetkin (muusta Suomenmaasta) taipuivat Kreikan-uskon puolelle.
Brahe, niinkuin muut tämän ajan hallitusmiehet, toivoi Lutherin uskon
vähitellen voittavan sijaa, ja soimasi sitä, että tähän lähetys-alaan
oli pantu kaikkien huonoimmat Lutherilais-papit, jotka kyllä
olutkapakoissa, piippukynä hampaissa, herjasivat Venäjän uskoa, mutta
sillä tavoin ainoastaan herättivät herjausta toiseltakin puolelta.
Kristillisyyden virkistämiseksi ylipäänsä katsoi Brahe tarpeelliseksi,
että liian isot pitäjät jaettaisiin, ja että lisättyjen koulujen
kautta, ei ainoastaan kaupungeissa, vaan maaseuduillakin, raakuus
saataisiin kansasta luopumaan. Vaan edellä kaiken hän tahtoi Akatemian
eli Yliopiston perustetuksi Suomenmaata varten Turun kaupunkiin. Hän
oli tästä asiasta, joka jo ennen oli hallituskunnassa kysymyksenä
ollut, heti tänne tultuaan kirjoittanut Ruotsin hallitusmiehille ja
muistutti nyt uudestaan semmoisen laitoksen suurta tarpeellisuutta.
Ainoastaan sillä tavoin voisi myöskin maan kova puute kelvollisista
lainlukijoista ja muista virkamiehistä tulla autetuksi.

Ylipäänsä oli maan virkalaitoksissa vielä paljon epäjärjestystä,
varsinkin alhaisempien virkamiesten kelvottomuuden tähden.
Lainkäytöksessä oli tosin hovioikeuden asettaminen ollut alku parempaan
järjestykseen, mutta alisissa oikeustoissa oli todellakin kaikki
parannustoimi tehoton, niin kauan kuin tuomarivirat jaettiin
läänitykseksi ja palkinnoksi valtakunnan ylimyksille, jotka nauttivat
viran suuret tulot, mutta teettivät sen toimet huonopalkkaisilla
sijaisilla eli lainlukijoilla. Tämä epäkohta oli tätä nykyä yhä
karttumassa ja synnytti rahvaassa niin paljon mielipahaa, että useat
kihlakunnat olivat äskettäin Ruotsin hallitukselle tehneet anomuksen
saada laamanni- ja tuomariverot poistetuiksi, koska sen nimiset
virkamiehet eivät kumminkaan tehneet niistä mitään hyötyä. Nämä
anomukset oli hallitus tietysti hylännyt, ja Pietari Brahe oli liian
paljon ylimysmielinen, että hänkään olisi tahtonut koskea tämän haitan
sydänjuuriin. Vaan välittäväksi keinoksi hän jo vuoden alussa oli
ehdotellut, että lainlukijain pitäisi saada joko kuudes osa viran
tuloista taikkapa edes 10 taaleria kultakin käräjäkunnalta, kuten
Kustaa Aadolfin aikana oli ollut säädetty; ja jälkimmäiseen ehtoon
hallitus antoikin väliaikaisesti vahvistuksensa. Sen ohessa Brahe
ehdotteli tärkeitä parannuksia ylöskantolaitokseen. Ylöskantomiesten
paljous ja verokappaleiden moninaisuus oli hänestä suurin syy niihin
petoksiin, joilla sekä kruunun että rahvaan oikeutta loukattiin; sen
vuoksi kaikki veroparseelit piti muka muutettaman neljään lajiin,
nimittäin viljaan, kalaan, voihin, tervaan, mutta, yksi ylöskantomies
asetettaman kaikkia saman paikkakunnan veroja varten. Yllämainittu
veroparseelien muuttaminen on vasta meidän aikoina voitu toimeen panna;
mutta tämä kaksi vuosisataa takaperin tehty ehdotus todistaa miehen
selvää ja käytännöllistä hallintoaistia. Paitsi sitä oli Brahen
mielestä tarpeellinen eroittaa Uusmaa Hämeen läänistä ja Savo Viipurin
läänistä, koska kaukaisemmilta seuduilta rahvaan oli aivan hankala
käydä läänihallituksensa luona ja maaherrain mahdoton hallita liian
laveita aloja. Samasta syystä oli hänestä myöskin tarpeellista asettaa
useampia markkinoita maan sisäosiin, jossa kaupungeita vielä tykkänään
puuttui, ja semmoisiksi kauppa-asemiksi ehdoteltiin joku paikka
ylisessä Satakunnassa sekä Hämeenlinnan ja Savonlinnan edustat.

Kaupan suhteen olivat kreivin mielestä Suomen luonnolliset edut
erinomaisen suuria. Hän luuli mahdolliseksi vähällä vaivalla
avata venekulkua Porista Päijänteelle, siitä Saimaan vesille,
ja niiltä sekä Oulujärvelle pohjasessa että Viipurin lahdelle
etelässä. Viimmemainitussa paikassa hän oli tarkastellut entisiä
kaivantoyrityksiä ja piti niiden jatkamista hyödyllisenä. "Ja koska
maalta liikenee enemmän tavaroita, kuin mitä se ikinä tarvitsee jälleen
vastaan ottaa" -- kuuluvat Brahe'n sanat -- "en näe mitään puuttuvan
kaupunkien erinomaiseen hyötymiseen". Turusta ja Viipurista oli muka
paras toive; niiden jälkeinen oli Helsinki, joka kuitenkin oli
muutettava Vantaa-joen suusta uuteen paikkaan. Tämä muutto pantiinkin
heti toimeen. Brahe oli ensin ehdotellut uudeksi kaupunkin-asemaksi
Santahaminan (joka jo Kustaa Vaasan aikana oli puheena) ja sitten
Söörnäs'in niemen; mutta molemmat paikat huomattiin liian ahtaiksi, ja
hallitus vihdoin (v. 1640) määräsi Estnäs'in nokan, jossa siitä ajasta
onkin Suomen nykyinen pääkaupunki.

Brahe lopettaa kertomuksensa muutamilla mietteillä Suomalaisten
luonteesta ja tavoista yleensä. Hän moittii sitä, ett'eivät paljon
huoli enempää ansaita, kuin mitä heti voivat kuluttaa, ja että laiskuus
ja juopumus päivä päivältä karttuvat. Juopumuksen erinomaiseksi syyksi
hän katsoo tupakin nauttimisen, joka nähtävästi Saksan sodasta oli
tänne levinnyt ja heti päässyt semmoiseen valtaan, että miehet ja
vaimot, vanhat ja nuoret olivat tavaksi ottaneet sekä nuuskata että
"juoda" (s.o. polttaa) tupakkaa. Brahe'n mielestä tämän aineen tuonti
oli kiellettävä, niin että ainoastaan apteekarit kaupungeissa saisivat
sitä sairaille myydä. Työtoimen suhteen Brahe lisää: "Kummasteltavaa
on, että milloin tämän kansan väkeä tulee Ruotsiin ja muualle, tekee
yksi sen verran työtä kuin 'kolme muuta, ja ovat sukkelia jokaisessa
työssä, vaan täällä kotosalla on heillä ihan toinen luonne". Hän
moittii olletikkin heidän toimettomuuttansa talvis-aikana, lisäten
kuitenkin, että rantalaiset ovat vireämmät kuin sydänmaalaiset. Nämä
kansalliset viat, jotka olivat muka yhtä huomattavat ylhäisissä kuin
alhaisissa, eivät olleet, kreivin mielestä, muulla keinoin
poistettavina kuin Akatemian pikaisella perustamisella; "sillä tämä" --
kuuluvat sanat -- "synnyttää ensin jumalisen elämän, vetää soveliaimmat
henkilöt kaikkinaisista paikoista jälleen kotia maahan, ja kiihoittaa
monta kirjallisiin taiteisiin ja muuhun kunnialliseen elämään". Tämä
aate, Yliopiston asettaminen Suomenmaahan, oli sydänpaikka kreivin
kaikissa parannustuumissa.

Jo kuningas vainajalla oli ollut aikomus varustaa Suomenmaata
erinäisellä akatemialla, ja kun hänen varhainen kuolemansa oli
toimeenpanon estänyt, oli kansleri Oxenstierna pari kertaa
neuvoskunnassa ehdotellut, että se yliopisto, joka v. 1632 oli Tarttoon
perustettu, vaan siellä ei näyttänyt vastaavan tarkoitukseensa, olisi
muutettava Turkuun. Mutta suuren kuninkaan asettamia laitoksia oli
sääli hävittää, ja Suomi olisi kenties kauankin jäänyt korkeinta
opin-istuinta vaille, ell'ei Brahe'n erinomainen into ja harrastus
olisi jouduttanut asian päätöstä. Tarton yliopisto jäi tosin
asemilleen, mutta samallainen laitos nyt perustettiin Turkuun,
holhoja-hallituksen kirjeen kautta Maalisk. 26 p. 1640. Provessorien
lukumäärä oli niinkuin Tartossakin ainoastaan 11, nimittäin 3
Jumaluus-opin tiedekunnassa, 6 Filosofiallisessa ja 1 kummassakin
Lääkintä- ja Lakitiedekunnissa. Ne olivat ensi aluksi melkein kaikki
Ruotsalaisia, mutta enimmältä osalta varsin eteviä miehiä, esim.
Jumaluusoppineet Eskil Petraeus (ensimmäinen rehtori) ja Johannes
Terserus, lainoppineet Juhana Olavinpoika (Stiernhöök) ja historian
provessori Mikael Wexionius.

Pispa Rothovius määrättiin varakansleriksi; mutta varsinaista kansleria
ei laitoksella ensi vuosina ollutkaan. Heinäk. 15 p. 1640 vietettiin
Brahe'n läsnäollessa tämän "kuninkaallisen akatemian" vihkimys suurella
juhlallisuudella Turun kaupungissa, ja samana päivänä pidettiin yli
koko maan jumalanpalvelus, jolloin saarnattiin tekstistä: "Kiitetty
olkoon Herra, Israelin Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen ja kaikki
kansa sanokoon Amen. Halleluja".

                                        _Y. Yrjö-Koskine_.



2. Pietari Brahen kuvapatsaan vihkiäisissä 29 p. toukokuuta, 1888.


    Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä,
    Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää?
    Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön,
    Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön.

    Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi;
    Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi.
    Sin' et säikähtynyt tuota, tahdoit tyystin oppia,
    Tarkoin ensin tutkistella -- siitä kiitos, kunnia!

    Ja Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui,
    Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui.
    Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden,
    Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden.

    "Tääkö köyhä", huusit, "riistaa täynnä vedet, metsät on,
    Korvet viljeltynä antais miljoonille ravinnon,
    Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie --
    Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!"

    Yht' ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies;
    Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties.
    Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss' ankaran,
    Näit jo ehkä, ett' on kultaa alla kuoren karkean.

    Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle,
    Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se.
    Siksi ensi työkses otit pajan moisen rakentaa,
    Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa.

    Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas,
    Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas.
    Vaan et tullut niinkuin tulee valtaherra orjan luo,
    Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun tuo.

    Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua,
    Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa.
    Muistit aina jalon lauseen: "aateli se velvoittaa;
    Ruotsin suuruus juuri vaatii ett'ei toista sortaa saa."

    "Ei voi muukalainen", sanoit, "kansan hyvää valvoa;
    Kansan kieltä ei hän taida, kansan mielt' ei tajua;
    Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,
    Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot."

    Ja Sä ryhdyit työhön kohta intos koko tulella.
    "Ennen teen sen itse", sanoit, "kuin sen sallin raueta."
    Ja niin kohos pian ilmaan Suomen opintemppeli,
    Pohjan pitkä yö nyt loppui, aamu viimein valkeni.

    Mit' ois ruumis sydämettä? Liikahtaakaan ei se vois.
    Mit' yliopistottaan Suomi? Tuskin nimens tallell' ois.
    Täältä kaikkiin ääriin tulvii aatevirta yhä uus,
    Tääll' on pyhän liekin liesi, syttyy isänmaallisuus.

    Kolmas vuosisata vieree Brahen haudan yli nyt,
    Paljon muuttui sillä aikaa, rauennut on, hävinnyt;
    Mutta hänen työnsä seisoo muuttumatta yhä vaan,
    Muuttumatt' -- ei -- suurempana kuin hän itse arvaskaan.

    Viljeltynä Suomen korvet tuo nyt viljat runsahat,
    Rikkautta luo työt uudet, ennen tuntemattomat,
    Valistunut, vauras kansa parhaitten kanss' kilpailee,
    Suomenmaata Suomen pojat omin neuvoin johtelee.

    Ken vois Herran teitä tietää, ennalt' arvata ken vois,
    Ijäkskö tää onni suotu vai taas kovat ajat ois.
    Mut kuin vaihtuneekin osas, yksi vaihtua ei saa:
    Et voi koskaan, Suomen kansa, "Kreivin aikaa" unhottaa!

                              _J. Krohn (Suonio)_.



3. Hoinilan talossa.


Näytelmä kolmessa näytöksessä.

JÄSENET:

ROINILA, talon isäntä.
ANNA (20 vuotias), hänen tyttärensä.
EERO (22 vuotias), hänen poikansa.
LEENA (keski-ikäinen) |
ELLI (18 vuotias)     | Palvelioita Roinilassa.
MAUNO.
SILLANKORVAN SANNA, noin 45 vuoden iässä oleva vaimo.
OLLI, talonpoika.
MATTI, tukkimies.
KYLÄLÄISIÄ.

(Tapaus.- Itä-Suomessa).


Ensimmäisen näytöksen sisällys lyhykäisesti kerrottuna: Roinilan pojan,
Eeron, ja Ellin välillä tapahtuva rakkauskeskustelu päättyy siten, että
molemmat yhdessä lähtevät Sorsankoskelle, jossa sinä iltana on nuorisoa
huvittelemassa itseään. Talon tytär Anna on sieltä palannut kotia
murheissaan siitä, että Mauno, jota hän rakastaa, oli pahoittanut
häntä. Roinila lupaa tyttärensä Ollille, ja Anna tuleekin murheissaan
puolittain luvanneeksi mennä hänelle. Olli luulee Matin kautta
onnistuneensa hävittää Ellin kasvatus-isän, Ojalan, Ellin eduksi
tekemän testamentin. Mauno ajetaan Roinilasta pois sentähden, että on
uskaltanut toivoa Annaa morsiamekseen. Eero, joka pitää Maunosta,
lähtee palattuaan Ellin kanssa Sorsankoskelta ja asian kuultuaan Maunoa
etsimään ja tuomaan takaisin.


TOINEN NÄYTÖS.

(Avara piha Roinilassa. Vasemmalla asuinhuone ja penkki, jolla on
sanko, rainta ja muutamia maitopyttyjä kumossa. Siitä vähän matkaa
perälle päin kiikku. Oikeaan pisteaita, johon porraslauta on asetettu.
Sen toisella puolen karjapiha. Edempänä aitta, jonka edessä hirrenpää
on portaana; aitan likellä suurenlainen tasainen kivi. Perällä
pisteaita porttineen. Aidan toisella puolen aukeata järven rantaan
saakka. Anna istuu alakuloisena kivellä oikeaan, nojaten päätänsä
käteen. Neulomatyö on pudonnut hänen viereensä. Leena pesee puuastioita
vasemmalla. Elli seisoo portin pieleen nojaten ja kutoo sukkaa).

_Elli_.

    Koko yön minä valvoin hukkaan,
    Monta kertaa suutoin ma sukkaan,
    Eikä kultaa kuulunutkaan.

    Tulevan yön minä odotan vielä.
    Jos ois kulta eksynyt tiellä.

    Kolmatta yötä en odota enään.
    Enkä sure kultani perään.

    Neljännen yön minä hyppään ja häärään.
    Jos ois' kultani eksynyt väärään.

_Leena_. Kovinpa sinä nyt surullisia laulelet, Elli.

_Elli_. Mistäpä niitä iloisiakaan aina riittää.

_Leena_. Viskaa jo järveen tuo sukankudin, ja tule ennemmin auttamaan
minua näitten astioitten pesemisessä.

_Elli_ (panee työn taskuunsa ja menee Leenaa auttamaan).

    (Hetkinen äänettömyys).

_Elli_. Voi sentään, sitä Eeroa, kuinka kauvan viipyy kotoa poissa.

_Leena_. Sanos muuta.

    (Taas äänettömyys).

_Elli_. Mihin luulette hänen joutuneen.

_Leena_. En ollenkaan voi arvata.

_Elli_. Tapasin Ollin tuolla järvellä, mutta ei hänkään mitään tiennyt.

_Leena_. Outoa tuo tosiaankin on. Ei ihme, että isäntä on niin
harmissaan.

_Elli_. Varmaan Eero saa häneltä kovia nuhteita, jahka vaan kotia
tulee.

_Leena_. Luultavasti hän niitä ansaitseekin.

_Elli_ (kiivaammin). Mistä sen tiedätte? Onhan voinut jotakin
tapahtua --

_Leena_. Jaa onnettomuuttako? Niin, ei sekään mahdotonta ole.

_Elli_. Armollinen taivas! (herkeää työstään).

_Anna_. Miksi juuri pahinta ajattelisimme.

_Elli_. Mutta jos todellakin joku onnettomuus on häntä kohdannut.
Leena -- mitä luulette?

_Leena_. Eihän sitä voi varmasti päättää, mutta niin vaan arvelen.
Semmoista elämää täällä pidettiinkin viimme pyhänä kaiken päivää,
korttia lyötiin, tanssittiin, rallatettiin. Ei Jumala semmoista
rankaisematta jätä, ei kuuna päivänä.

_Elli_. Voi, jos olisimme tienneet sen niin suureksi synniksi.

_Leena_. Enkö minä varoittanut monta kertaa, mutta eipä oltu puhettani
kuulevinaankaan.

_Elli_. Niin varoitittehan, se on tosi.

_Leena_. Ja ottiko yksikään sanoistani vaaria? Eläs vielä. Oletteko
kuulleet, kuinka kauheasti nuoret miehet olivat juoneet sinä yönä?

_Elli_. En minä ole mitään kuullut.

_Anna_ (nousee levottomana kävelemään). Mitä niistä kaikista jutuista.
Ovatko ne tosiakaan, eihän sitä tiedä.

_Leena_. Syrjälän Anna-Sohvi minulle niistä kertoi. Hän oli samana yönä
sattunut olemaan nuotalla Aapelin kanssa ja kauvas järvelle oli niitten
jumalaton meno kuulunut tuolta niemeltä.

_Elli_. Voi, hyvä Jumala, kuitenkin, minkälaisia ne miehet ovat.

_Leena_. Ja sielläkös oli riidelty ja tapeltu niin armottomasti, että
nämä jo pelkäsivät miestappoa tai muuta tuhoa tapahtuvan ja soutivat
kesken nuotan vetoa kiireimmiten rantaan.

_Elli_. Herran tähden, olikohan Eero mukana. Entä jos ovatkin hänen --?

_Anna_. Johan sinä nyt vallan, Elli. Kuinka tuommoisia mieleesi
juontuu. Menivätkö hätään, Anna-Sohvi ja Aapeli, totta vissiin?

_Leena_. Vielä vain, eihän ne arvon niin hulluja olleet, että menivät
sinne sekaantumaan. Kiittivät kun pääsivät pois. Anna-Sohvi sanoi,
ett'ei hän saanut uneen kiinni sinä yönä, ennenkuin oli kymmeneen
kertaan lukenut "Isä meidän."

_Elli_. Leena kulta, mitä meidän tulee tehdä? Ettekö tiedä neuvoa?

_Leena_. Vast'aika neuvoja kysellä. Mikä on tehty, se on tehty ja olipa
mieli sitten musta tai valkea, ei tehtyä tekemättömäksi saa. Ja
Maunohan se kuului olleen, joka miehet semmoiseen villiin sai sinä
yönä. Tarvitsee niitä pohjolaisia puukkojunkkaria ottaakin
palvelukseen. Jo minä noin itsekseni aina ajattelin, että antaahan
olla, kuinka kauan tuo Maunokin jaksaa luontoaan hillitä. Mutta en
huolinut puhua mitään, kun häntä kaikki niin suosittelivat.

_Anna_. Mitä pahaa hän nyt sitten on tehnyt. Ettehän tiedä oikeastaan
mitään, ja kuitenkin olette valmiit kohta tuomitsemaan.

_Leena_. Vai ei tiedetä. Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

_Roinila_ (tulee oikealta). Ei Eeroa vaan ole kuulunut?

_Leena_. Ei ole.

_Roinila_. Siunaa ja varjele sitä poikaa, missä oleskelee hän? (Ottaa
lakin päästään ja pyyhkii paidan hijalla otsaansa.) Ei silmiään ole hän
näyttänyt, sittenkuin lähti Maunoa etsimään, niinkuin sanoi. Se oli
sunnuntai-iltana ja nyt on jo torstai. En ymmärrä, mitä tästä on
ajatteleminen. (Kävelee edestakaisin).

_Anna_ (ottaa neulomatyönsä ja istuu kivelle).

_Roinila_. Ell'ei vaan Mauno, riiviö, ole vietellyt häntä juomaan.

_Anna_ (säpsähtää, viskaa työnsä ja peittää kädellä silmiään).

_Roinila_. Pahaa pelkään. Varmaan ovat he yhdessä menneet kaupunkiin ja
taivas tiesi, mitä elämää he siellä pitävätkään. Juovat mellastavat,
tappelevat -- (istuu penkille lähellä porttia). Perhana, kuinka minua
harmittaa! Olisivat nyt tässä, niin pieksisin heidät mäsäksi, se on
totinen tosi.

_Elli_ (epäillen). Mutta ei Mauno mikään juomari ollut, -- eikä Eero
liioin.

_Roinila_. Mistä sinä tiedät, huitukka, mitä he olivat tai mitä he
eivät olleet.

_Elli_ (painaa päänsä alas; on vaiti).

_Roinila_. Luulet heitä jo hyvinkin tuntevasi, kun muutaman viikon olet
talossa ollut. Mitä sinä heistä tiedät, sano!

_Elli_ (hiljaa). En mitään.

_Roinila_. No, elä sitten puhu. -- Enkähän juuri väitäkään, että ennen
ovat juoneet, mutta kuka tietää, mikä heidän päähänsä on voinut pistää.
Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä, varsinkin nuorilla
miehillä, (pyyhkii otsaansa ja nousee kävelemään). Siellä olen nyt
kyntänyt kaiken päivää ja kuumuuteen olen ollut nääntyä. Työtä olisi
enemmän kuin papilla joulun pyhinä ja miehet ovat huutheikkarissa. Ei,
päin mäntyyn käy tässä kaikki, (katsoo Annaan). Nooh -- eikö tahdo tuo
häkä lähteä päästäsi, vai?

_Anna_ (ottaa työnsä ja alkaa neuloa).

_Roinila_. Oletko tullut mykäksi, tai mikä sinua riivaa, kun et saa
sanaakaan suustasi?

_Anna_. Ei ole minulla mitään puhuttavaa.

_Roinila_. Eikö ole sinulla mitään puhuttavaa, eikö mitään? Mutta kun
minä tahdon sinua puhumaan, niin sinun täytyy puhua, kuuletkos, sinun
täytyy. Mielinpä näyttää, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö.

_Anna_. Isä kulta, elä lisää tätä ikävyyttä tuommoisella
tyhjänpäiväisellä riidalla.

_Roinila_. Lisäänkö minä, sanoit? Tyhjänpäiväisellä riidalla? Kyllä
tästä annan kohta tyhjänpäiväisiä. (Istuu). Menetkös laskemaan kaljaa
siitä.

_Anna_ (menee tupaan).

_Roinila_. Aivan tästä tahtoo ihminen harmiinsa haljeta, (pyyhkii
otsaansa). Kun tuossa akkaväessä sitten olisi edes sen verran kuntoa,
että kyntämään kykenisi. Mutta mitä vielä.

_Leena_. Miehilleppä Jumala sen työn on määrännytkin. Niinkuin luemme
raamatussa: surulla pitää sinun elättämän itses maasta kaiken
elinaikas.

_Anna_ (tuo kaljaa puutuopilla).

_Roinila_ (juo kauvan ja nielee pitkään). Ahha! (pyyhkii suutaan).
Hapanta sekin oli.

_Anna_ (vie tuopin takaisin tupaan).

_Leena_. Kaljako hapanta? Ei maar olekkaan. Eilen sen vasta teinkin,
millä ajalla se jo sitten olisi ennättänyt hapata. Elkää moittiko minun
kaljaani, sillä minä tiedän, ett'ei kukaan tässä maailmassa tee
parempaa kaljaa kuin minä, tuskinpa niinkään hyvää. Jaa-ah, tuskinpa
niinkään hyvää. Se on vissi, kuin amen kirkossa.

_Roinila_. Sanot, mitä sanot, mutta hapanta se vaan on.

_Leena_. Hyvät ihmiset, kuulkaas nyt tuota. Mutta minäpä otan kaikki
kyläläiset maistamaan kaljaani, niin saatte kuulla, onko se hapanta.
Minun tekemääni kaljaa ei vielä ikinä ole moitittu, sillä se on aina
ollut niin hyvää kuin kalja olla voi, sen ovat kaikki sanoneet. Kysykää
Kuokkalan Maija-Liisalta ja Tanikkalan emännältä, joita ennen olen
palvellut, ell'ette minua usko.

_Roinila_. Kyllähän akoilla juttuja riittää, vaivainen niitä kaikkia
kuunteli.

_Leena_. Akka voitte itse olla, mutta minä en ole mikään akka.

_Roinila_. Mikäs sitten? Vanha piikako?

_Leena_. Minä olen se, mikä minä olen, eikä tarvitse kenenkään minua
haukkua, (itkee). Pois menen koko tästä talosta, koska tässä tällaista
elämää ruvetaan pitämään.

_Roinila_ (jamaten). Niin, voi, voi! Kas tätä nyt. Jo on muka syytä
itkeä. Mutta tietäähän sen, akka ei lakkaa torumasta, ennenkuin itkee,
eikä itä tuulemasta, ennenkuin sataa.

_Leena_. Kuka tässä lienee toran alkanut tekö vai minä, sanokaapas.
Vaan töitäni en anna moittia, koska tiedän, ett'ei ole syytä, ei
vähääkään. Tai voitteko sanoa, että kertaakaan on ollut sanan sijaa?
No, antakaa kuulla, puhukaa suunne puhtaaksi.

_Roinila_. En mä viitsi. Akkojen kanssa riidellä ja vasikkain kanssa
kilpaa juosta, se on juuri yhtä.

_Leena_. Vai niin, vai yhtä se on. No noh, ehkäpä tästä pahasta piankin
pääsette. Eipä ole pitkältä köyriin, eipä ole.

_Elli_. Leena hyvä, eikö Jumalan sanassa käsketä meitä olemaan
kärsivällisiä.

_Leena_ (itkien). Niin, käsketään kyllä, -- mutta... hoi oi -- ihminen
on heikko, herra paratkoon -- hoi oi -- ja tuo paha sydän -- niin,
herra paratkoon -- hoi oi -- se on niin paha.

_Anna_ (tulee tuvasta). No, mikä Leenaa vaivaa?

_Roinila_. Omaa pahuuttaan hän itkevän kuuluu.

_Leena_ (tyyntyen ja silmiään pyyhkien). Niin, kaiketi! Vaikka isäntä
meille kaikille vihaansa purkaa siitä, kun Eero on tiehensä mennyt.
Juuri kuin se meidän syymme olisi. Mutta semmoisia ne miehet ovat joka
ikinen. Ei ole yks' toistaan parempi. Kun ei vaan kaikki käy mielen
mukaan, niin kyllä vaimoparat saavat kotona sen tuntea. Niin, niin!
Siitä on hyvä ylitse mennä, missä aita matalin on.

_Anna_. Elä huoli olla milläsikään, Leena. Tiedäthän, ettei isä koskaan
niin paha ole, kuin puusta katsoen luulisi.

_Roinila_. Mistä sinä sen päätät, mamseli?

_Anna_ (hymyilee). Tunnenhan minä isäni.

_Roinila_. Niin -- tunnet! -- Ole vai.

_Olli_ (tulee vasemmalta). Minä olen jo saanut tietoja Eerosta.

_Anna_. Eerosta!

_Elli_. No, Jumalan kiitos.

_Roinila_. Vai niin! No, missä se junkkari oleskelee?

_Olli_. Sanna sen oikeastaan tietää. Hän on täällä mukanani, mutta
Kaisa muori tuli maantiellä vastaamme ja Sanna jäi suustaan kiinni,
niinkuin vaimoväen tapa on.

_Roinila_. Niinkö Sillankorvan Sanna?

_Olli_. Sama juuri. Ja saattepa nähdä, toteen käy vaan, mitä koko ajan
olen aavistanut, vaikk'en tahtonut siitä mitään hiiskua, ennenkuin sain
varmoja tietoja.

_Roinila_. Kyllä sen minäkin olen arvannut. Hän on mennyt Maunon mukana
kaupunkiin.

_Olli_. Ei sinnepäinkään. Oletteko muuten Maunosta mitään kuulleet?

_Roinila_. Emme mitään.

_Anna_. Onko häntä nähty näillä tienoilla?

_Olli_. Eipä tietääkseni. Enkä luule hänen kesken tohtivan tänne
tullakkaan sen jälkeen, mitä tapahtunut on.

_Roinila_. Mitä nyt on sitten tapahtunut? Ja Eero, missä oleskelee hän?

_Elli_. Niin, mitä tiedätte Eerosta?

_Roinila_. Kyllä sen pojan korvat kuumennan, jahka hänet vaan käsiini
saan.

_Olli_. Tuskin sitä teette sentään. Teillä ei tunnu olevan vähääkään
aavistusta hänen kohtalostaan, näemmä.

_Roinila_. Hänen kohta -- hänen kohtalostaan, sanoit?

_Olli_ (teeskennellen). Niin, herra nähköön, se on vallan surkea.

_Elli_. Taivaan nimessä! Mitä hänelle on tapahtunut?

_Roinila_. Hän on varmaan juonut ja humalapäissään tehnyt tuhmuuksia.

_Olli_. Mitäs tuo niin vaarallista olisikaan. Ei, se on pahempaa,
paljon pahempaa.

_Roinila_. Kiusa ja kuolema! Etkö sitä jo saa suustasi sitten.

_Olli_ (katsoo vasempaan). Mihin hiivattiin se Sanna jäi näin kauvaksi.

_Roinila_. Sannasta minä viis. Sinulta tahdon tietää, ja sen tällä
hetkellä juuri, mikä Eerolle on tullut. Sanotko hyvällä, vai?

_Oili_. No, no, elkää kiivastuko, saatte sen vähemmälläkin tietää.
Niin, näettekö, asian laita on nyt semmoinen, että tuo Mauno heittiö --

_Anna_ (nousee säikähtäen). Mauno?

_Olli_. Hän oli Sunnuntai-iltana juonut ja mässännyt ja tapellut ja
ollut aivan kuin hurja. Pohjolainen kun on humalassa, niin tiedätte,
että siinä on leikki kaukana.

_Roinila_. No, niin, niin. Entäs sitten?

_Olli_. Hän oli teihin vihastunut ja tahtoi kostaa. Semmoinen tulinen
ja kiivas luonto --

_Roinila_. No, mitä maailman päivinä, mitä hän on tehnyt? Sano se jo
kerrankin.

_Olli_. Kamalan ja hirmuisen työn. Hän on murhannut poikanne.

_Elli_ (putoo alas). Taivaan vallat!

_Leena_. Herra hyvästi siunaa!

_Roinila_. On murhannut poikani -- Eeron --

_Anna_. Maunoko murhannut --? Ei! Sinä valehtelet, katala, ilkeä
ihminen, sinä valehtelet -- minä sanon sen -- sinä valehtelet... Elkää
häntä uskoko, -- isä, elä toki ota korviisikaan mitään tuommoista.

_Olli_ (ottaa lakin povestaan). Tunnettekos tätä lakkia?

_Roinila_. Se on Eeron.

_Leena_ (lähestyen). Ja aivan märkä.

_Roinila_. Puhu!

_Olli_. Tuoltapa se Sannakin viimmein tulee. Puhukoon hän nyt
vuorostaan.

_Sanna_ (elävä liikunnoiltaan, liukaskielinen. Hänen tuuhea, pörröinen
tukkansa valuu tuon tuostakin alas otsalle ja molemmin käsin työntää
hän sitä takaisin huivin alle ja korjailee huivin solmua). Niin, hyvää
iltaa taloon ensin, hyv'iltaa teille kaikille! En muista aikaakaan,
koska olen teitä viimmeksi nähnyt, Roinila, enemmän kuin Annaakaan.
Herran terttu, kuinka kauniiksi ja soreaksi hän onkin tullut. Niin,
mitä olen aina sanonut, minä! Roinilan Annan vertaista ei vaan ole koko
kylässä, ja onneaan kiittää, ken hänen saa.

_Roinila_. Jättäkää jo tuo, eihän se tähän kuulu.

_Sanna_. Antakaa ma puhun, koska kerran suun vuoro on annettu. Olli
vakuuttikin kaiken aikaa tiellä tullessamme: muista nyt, että kerrot
kaikki tyyni, ett'et unohda etkä jätä mitään pois. Niin, eikö ole
totta? Elä yhtään irvistele, sen sinä sanoit, ja lupasit vielä --

_Olli_. Perhana olkoon, ell'et tuki suutasi nyt, tai puhu mitä tiedät
sunnuntai-illan tapauksista, niin minä sun --

_Sanna_. Sunnuntai-illan? Sano yön, sillä sen mukaan kuin otava näytti,
oli puoliyö jo mennyt. Ja kuu paistoi niin heleästi, ja vesi välkkyi
kuin hopea ikään. Mutta koski se kohisi, se kohisi niin, että oli
kamala olla, ja minä sanoin Antille, ja koko edellisen päivän olin jo
samaa hokenut: pane mieleesi, minä sanoin, tuo kohina ei ikipäivinä
hyvää tiedä, minä sanoin; ja sano minua valehtelijaksi, ell'ei koski
kohta veroa vie, minä sanoin. Mutta Antti -- hän on nyt aina tuommoinen
mörökölli, niinkuin tiedätte, -- hän vaan sanoi: ole rupattamatta, hän
sanoi. Niin, vaan nytpä nähdään, olenko minä suotta tähän elettyyn
ikääni Sillankorvassa asunut, etten minä kosken tapoja tietäisi. Ja
entä varikset sitten! Kuinka ne rääkkyivät kaiken sunnuntaita, -- voi
sun pahanen päivä! En ikinä vielä ole mokomata kuullut. Ja minä sanoin:
outoja kuuluu, jos eletään, minä sanoin, ja eikös pitänyt tuon noin
toteen käymän.

_Leena_. Niin, olen minäkin sen monesti pannut merkille, ett'ei
variksen rääkkyminen hyvää tiedä.

_Roinila_. Asiaan, herran nimessä, asiaan! Elkää kiusatko minua enää.

_Sanna_ (jamaten). Asiaan, asiaan! Missä nyt luulette oltavan sitten,
ell'ei asiassa? Kaikkihan ne asiaan kuuluvat, niin variksen rääkkyminen
kuin koskenkin kohina. Ilman kosken kohinaa en varmaan olisi
herännytkään, enkä tietäisi tällä hetkellä koko tapauksesta mitään.
Kauan aikaa makasin ensin hiljaa ja kuuntelin. Sitten nykäisin Anttia
kylkeen ja sanoin: kuules, minä sanoin, kuules tuota koskea! Mutta hän,
-- kuin viimmeinkin sain häneen vähän henkeä -- örisi vaan: mene
hiiteen ja anna minun maata. Niin totta tosiaankin tuo pakana sanoi ja
kääntyi sitten toiselle kyljelleen ja kuorsasi niin, että seinät
tärisivät, enkä voinut siltä enää kosken kohinaakaan kuulla. No, ei
muuta, minä kapuan ylös vuoteelta ja menen akkunaan, ja silloin näen
samassa jotakin liikettä sillalla. Minä sieppaan hameen korviini,
ryntään ulos ovesta ja alas rantaan ja mitä luulettekaan minun
näkeväni. Kaksi miestä seisoo nojautuneena sillan aitaan ja katselevat
alas koskeen, ja uskotteko sen, heti paikalla minä osasin päättää,
ett'ei ne oikeita ihmisiä olleet.

_Roinila_. Entäs sitten?

_Sanna_. Niin sittenkö? Niin no, sitten sanoo heistä toinen: "sinne se
meni, eikä takaisin tule", johon toinen vastaa: "kyllä siitä pahasta
nyt pääsit", ja sen jälkeen he hyppäävät rattaille ja ajavat täyttä
laukkaa pois. Niin tekivät, ja asia pitää oleman tosi, vaikka tuossa
paikassa minun valalle veisitte.

_Leena_. Ohhoo sentään tätä maailmaa!

_Roinila_. Jatka, jatka.

_Sanna_. Toisen miehen heti tunsin, se oli Matti, tuo vanha roisto,
mutta toista en voinut keneksikään päättää, ennenkuin Ollilta kuulin
Maunon äkäpäissään lähteneen talostaan; silloin minulle kohta valkeni,
että Mauno se juuri olikin toinen heistä eikä kukaan muu.

_Anna_. Mutta ehkä se olikin joku toinen.

_Olli_. Kylläpä kuulet. On niitä tässä kylässä miehiä, jotka tietävät
kertoa, minkälaisessa raivossa Mauno oli ollut sinä yönä.

_Roinila_. Entä lakki?

_Leena_. Niin, lakki? Mistä sen löysit?

_Sanna_. No noh, malttakaahan nyt, kyllä siihen vielä tullaan. Joku
toinen, sanoi Anna? Ei maar minua niin petetä. Näinhän miehet omilla
silmilläni, ja Maunon olen tuntenut aina siitä, kun hän Pohjanmaalta
näille tienoille tuli.

_Roinila_. Asiaan!

_Sanna_. No niin! Kun nuo konnat olivat ajaneet pois, nousin minä
pensaan takaa, johon olin kyyristynyt, ja juoksin kosken rantaa alas,
ja vaikka kuu samassa meni pilven taa, näin kuitenkin niin selvään kuin
teidät tässä nyt ihmisen ruumiin nousevan veden pinnalle, mutta virta
vei sitä mukanaan kauemmaksi, ja sitten se taas näytti vajoavan alas.

_Elli_. Taivahan vallat!

_Sanna_. Minä oikein värisin pelosta ja vihasta, ja kun ulkonakaan ei
enää ollut mitään nähtävää, riensin aika hamppua takaisin tupaan. Mutta
sielläkös vasta sain repiä Anttia, ennenkuin sain häntä sikeästä
unestaan toipumaan, voi sun Taavetti kuitenkin! Hän kun kuuli asian,
ymmärsi kohta hirmuisen rikoksen tapahtuneen, ja kielsi minua kiven
kovaan kenellekkään mitään puhumasta, uhkasipa, ruoja, antaa vielä aika
selkäsaunan, jos vaan sanaakaan hiiskuisin koko jutusta. Hän, näette,
pelkäsi vietävän meitä vieraiksi miehiksi ja sen semmoista. Ja ell'ei
vaan Olli olisi antanut hänelle vähän juomarahaa, niin totta vie, en
minä olisi tohtinut suutani avata, vaan huomenna tänäpänä olisi asia
salassa pysynyt.

_Olli_. Niin, minä kun Sannan puheista ymmärsin, että he jotakin
tiesivät, niin päätin ottaa siitä selvää, lailla millä hyvänsä.

_Roinila_. Mutta lakki, lakki?

_Sanna_. Niin, lakki! Sen löysin seuraavana aamuna kahden kiven välistä
kosken rannalta. Onhan se Eeron? Niin, siinä näette nyt, olenko
oikeassa vai en. Kyllä ne minua aina juoruttelijaksi haukkuvat -- ja
sanovat minun kaikkia urkkivan ja tietävän enemmän kuin kukaan muu.
Mutta olisikohan vaan joku unikeko ollut niin kepperä nousemaan
lämpöiseltä vuoteeltaan ja alasti juoksemaan yökylmään. Eikä ilman
minutta olisi ikipäivinä asiasta selvää saatu, vaan se olisi painunut
ihan kuin kaivoon, uskokaa, jos tahdotte.

_Leena_. Hoh, hoi! Sen verran ihminen tietää. Ja niinkuin sitä Maunoa
pidettiin hyvänä tässä talossa. Siinä nyt maksoi palkan.

_Olli_. Kyllä minä tiesin, että hän oli suuri koira, vaikka hän taisi
sen niin hyvin peittää.

_Anna_. Itse voit olla koira.

_Olli_. Suuri lurjus, hunsvotti --

_Sanna_. Tuopa oli juuri kuin minun suustani.

_Roinila_ (nousee) En ymmärrä, mitä tästä pitää ajatella.

_Sanna_. Minä jo sanoin silloin, kuin Mauno tähän taloon tuli: no
kaikkia hulttioita ja maan kulkijoita se Roinilakin taloonsa vetää.
Niin, kyllä sen Anttikin muistaa, että minä niin sanoin. Ja niin
ylpeäksi oli se mies paisunut, ett'ei hän hyvää päivää minulle tehnyt,
kun tiellä vastaan tuli.

_Anna_. Voi, älkää, älkää puhuko enää. Otetaan asiasta edes selvä
ensin, ja tuomitaan sitten vasta.

_Roinila_. Niin, eihän se puhumisesta parane.

_Leena_. Hyvät ihmiset, kuka olisi voinut tätä tämmöistä ajatellakkaan.
Mutta semmoista se viina tekee.

_Sanna_. Niin, sanos muuta, semmoista se viina tekee. Ja pohjolaiset
kun ovat päissään, niin ne ne vasta kamalia ovat. Ei muut mitään niihin
verraten. Ilman minutta --

_Roinila_. Elli, tuo pyhänuttuni aitasta.

_Sanna_. Menette kai pappilaan ilmottamaan poikanne kuolemaa?

_Roinila_. Vallesmanniin menen, ja sinä saat tulla sinne myöskin.

_Sanna_. Vallesmanniinko? Vai niin, vai vallesmanniin, (istuu). Ohho,
täytyy sitä vähän huoatakin. (Erikseen). Eivätköhän nuo aio edes
kahvikuppia tarjota minulle kaikista vaivoistani, (rykii; ääneen).
Kylläpä nyt olenkin väsyksissä. Arvaa sen, tämmöisen matkan kuin saa
kävellä. Ja Ollilla semmoinen kiire, ett'ei malttanut antaa minun
kahviakaan keittää, vaikka juuri olin pannua tulelle panemassa, kun hän
sisään astui, (kädet ristissä sylissä, hetkuttelee ruumistaan eteen ja
taakse).

_Roinila_. Etkö sinä kuullut, Elli? Nuttuani minä pyysin.

_Elli_ (on kuin houreissa). Nuttua?

_Roinila_. Niin, niin; joka hiljan tehtiin.

_Elli_. Enhän minä muista.

_Roinila_. Sinähän sen juuri veit aittaan. Mene hakemaan sieltä, johon
panit.

_Elli_. Olenko minä sen vienyt aittaan? (menee horjuvin askelin
aittaan).

_Leena_ (on asettanut pestyt astiat kumoon penkille ja menee tupaan).

_Sanna_ (erikseen). Hän meni kahvia keittämään. Ymmärsipä viittaukseni.

_Olli_. Saat kiittää onneasi, Anna, ett'et yhtynyt Maunoon. Taisipa se
jo vähällä olla.

_Sanna_. Herra jesta, eihän nyt kumminkaan! Aioitko sinä tosiaankin
hänen ottaa, Anna? En minä ole tuota tiennytkään.

_Roinila_. Mitä te joutavia. No, Elli, eikö nuttua löydy?

_Elli_ (tuo nutun aitasta ja antaa sen Roinilalle).

_Roinila_ (panee nutun päälleen). Niinpä lähdemme sitten. Tule sinäkin
mukaan, Olli.

_Olli_. Mennään vaan. -- Sanna!

_Sanna_ (katsoo toisaalle eikä ole kuulevinaankaan).

_Olli_. Sanna!

_Sanna_. Mikä on?

_Olli_. Vallesmanniin. Noh, kiiruusti nyt.

_Sanna_ (istuu vaan levollisena). Mitäpä siellä minulla juuri tehdään.

_Roinila_. Totta sinun tulla pitää. Kuinkas muuten.

_Sanna_ (vilkkuu tuvan oveen). Menkää edellä, tulemmahan sitten
jäljessä, kun olen tässä ensin vähän aikaa levännyt.

_Olli_. Eihän sinne pitkä matka ole. Lähde nyt vaan ja huokaa siellä
sitten.

_Sanna_. Tuopa vasta kiusan kappale on. (Menee tuvan ovelle ja katsoo
sisään; imelästi). Mitäs se Leena siellä toimittaa?

_Leena_ (tuvasta). Yhtä ja toista. Ainahan talossa toimia riittää.

_Sanna_ (nurpeasti paiskaa oven kiinni). Vai niin! (erikseen) Ei
valkeata piisissä, eikä pannua näkyvissäkään. Kehtaavatko tosiaankin
antaa mun mennä, kahvipisaraa suuhuni saamatta (ääneen). Täytynee tästä
sitten lähteä, että joutuu kotiakkin kahvia juomaan, (katsoo Annaan,
joka häntä ei huomaa, ja jatkaa kovemmalla äänellä). Täytynee tästä
sitten lähteä, että joutuu kotiakin kahvia juomaan.

_Anna_. Niin, ehkä on parasta.

_Sanna_ (erikseen). Ehkä on parasta, ehkä on parasta! ehkä on parasta!
Sen nyt sain palkakseni. Kyllä minä tässä kauvemmin --! En mokomia ole
ennen nähnyt. Toinen heidän sijassaan olisi jo vähemmästäkin
kestittänyt ja kahvittanut, mutta nämä --! Antaahan olla. (ääneen).
Hyvästi jääkää! Jos poikkeette joskus Sillankorvaan, niin eipä mahda
Sanna niin köyhä olla, ett'ei hänellä olisi teille mitään suuhun
annettavaa. Tarjoisin Hokmannin roppia kumminkin, ell'ette joutaisi
kahvia odottamaan, (katsoo hetken ikään kuin odottaen). Hyväst'
hyväst'! (mutisee mennessään). Olkoot! Minä en heidän kahvikuppinsa
vaivanen ole. (Vasempaan).

_Elli_. Anna, eiköhän tämä olekkin jotain kauheata unta vaan.

_Anna_. Jospa olisikin unta! Mutta ei, mitä kuvittelemme turhia, unta
se ei ole.

_Elli_. Sunnuntaina vielä niin raikas ja iloinen, ja nyt kankeana,
kylmänä järven pohjassa. Voi, kuinka on Jumalakin niin armoton, että
sallii tuommoista tapahtua, (itkee).

_Anna_. Elä, Elli, elä, eihän tässä itkeminen auta! Ja kuka tietää,
onko tuossa kaikessa sittenkään perää.

_Elli_. Miks'ei siinä ole. Semmoinen tulinen luonto kuin Maunon, voi
siitä ajatella mitä tahansa. Hyvä oli, että sinä Anna aina kohtelit
häntä noin kovuudella. Sen hän ansaitsikin. Ei ollut yhtään liikaa.

_Anna_. Mene pois ja jätä minut rauhaan.

_Elli_ (erikseen). Kuinka kovaluontoinen hän on. Ei vedenpisaraa hänen
silmistään vuoda veljen tähden, (menee tupaan).

_Anna_. Minä se olin, joka kiihotin häntä! Minä, minä kurja se olin,
joka sain hänen noin sokeaan vimmaan. (Hetken ääneti). Mutta ehkä on
kaikki vaan erehdystä -- kauheata erehdystä. Taivaan suuri luoja, salli
sen niin olevan. Voi, kuinka on tuskallista olla tällaisessa
epätiedossa. Mistä saisin varmuutta, varmuutta ennen kaikkia. -- Mauno
murhaaja! Ei, olenko minä järjeltäni. Kiivas, hurja, raivokas, mutta
murhaaja ei. Ei ikipäivinä, ei! -- Hiljaa, siellä tulee joku. Tuodaanko
jo uusia tietoja -- Uusia todistuksia? (puristaa molemmin käsin
rintaansa).

_Mauno_ (tulee reippaasti vasemmalta). Anna! Kiitos luojan, että sain
sinua vielä tavata.

_Anna_. Mauno -- sinäkö se olet. No, nythän kaikki selvenee. Jumalan
kiitos! En tahdo vielä uskoa silmiäni, mutta olethan siinä kumminkin.

_Mauno_. Olenhan minä tässä, -- minä tyhmä, kunnoton, kelvoton ihminen,
-- pakana, turkkilainen -- niin -- en tiedä enkä tunne niin pahaa
sanaa, joka minulle olisi tarpeeksi huono. Mutta kirottu olkoon tuo
linnun piimä, tuo helvetin tulijuoma, joka järjen mieheltä vei ja teki
hänen pedoksi, oikein ulvovaksi sudeksi, -- niin, kirottu olkoon se
liemi, iän ikuisiksi ajoiksi, sanon minä.

_Anna_. Totta siis kaikki!

_Mauno_. Totta -- totta! Totta, että minä olen suurin heittiö
maailmassa. Että ansaitsisin tulla hirtetyksi. Niin juuri hirtetyksi.
Mutta olkoon -- enhän siitä oikeastaan tullut sinulle puhumaan. Ne
asiat selvitän kahden kesken oman itseni kanssa. Näes, Anna, minä en
voinut lähteä täältä, ennenkuin sain sinua vielä kerran nähdä, ja
kuulla, että annat minulle anteeksi, ett'et minua vihaa, vaikka sinulla
tosin olisi siihen syytä. Tiedätkös, kun kaksi vuorokautta samoilin
metsiä tuolla rauhattomana, niin päätinpä vihdoin lähteä täältä pois,
lähteä kauas merille, kuulumattomiin. Anna minulle ystävällinen sana,
yksi ainoa vaan, sitten lähden. Täällä en voi hetkeäkään olla enää, maa
polttaa jalkaini alla.

_Anna_. Mitä minusta tahdot. Anna mun olla.

_Mauno_. Mitäkö tahdon? Enkö sitä jo sanonut? Jäähyväisiä tulin sinulta
ottamaan, ikuisiksi ajoiksi. Anna, tämä on eron hetki. Ja nyt sen
tiedän, liian korkealle minä tavoitin, kun sinua rakastin --

_Anna_. Vaiti onneton. Rohkenetko ja julkeatko vielä rakkaudesta puhua.

_Mauno_. Niin, se on totta, semmoisia sanoja en saa sinulle enää
lausua, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Anna minulle kätesi sovinnon
merkiksi, Anna, ennenkuin lähden.

_Anna_. Pois minusta, pois.

_Mauno_. Niinkö kova sinä olet? Vaikka tiedät, ett'emme enää koskaan
toisiamme tapaa. Anna, Anna, elä tuomitse, elä ole liian ankara. Sinä
et tunne miehen luontoa, etkä tiedä, kuinka kovaa tuo taistelu on
intohimoa vastaan. Ei ole niin kumma, jos jonkun kerran tappiolle
joutuu, kukapa on vahingon veräjälle päässyt. Mutta katumusta ja
parannusta kun tekee, niin voihan siitä ihminen vielä nousta. Suo
minulle anteeksi, Anna, sitä vaan pyydän.

_Anna_. Anteeksi! Juuri kuin sillä kaikki hyväksi muuttuisi. Ei, mene
pois, minä vihaan ja inhoon sinua.

_Mauno_. Sekö viimmeinen sanasi?

_Anna_. Parempaa et ole ansainnut.

_Mauno_ (hetken ääneti). Sanoinko sinulle, ett'en palaa koskaan, kun
täältä nyt lähden?

_Anna_. Kuulin tuon jo.

_Mauno_. Koko elämässä emme enää toisiamme näe.

_Anna_. Oi, josko se ei olisikaan ikinä tapahtunut.

_Mauno_ (taas hetken ääneti). No niin, minä teen niinkuin tahdot. Jää
hyvästi, Anna.

_Anna_. Jumalan haltuun!

_Olli_ (viheltää loitompana). Tänne miehet, ohoi!

_Ääniä_. Tääll' ollaan, Ohoi!

_Olli_ (niinkuin ennen). Näettekö, tuo on Maunon puukko, minä sen
tunnen, ja vereksiä jälkiä, hän ei ole täältä kaukana.

_Anna_. Taivaan tähden -- he tulevat. Onneton, kuuletko, he tulevat.

_Mauno_. Niin, kuulenhan sen. Ne etsivät minua, Olli on kostonhimoinen.
No, antaapa heidän tulla. Tässä syntyy tuima ottelu.

_Anna_. Pakene, Mauno, pakene, eiväthän ole sinua vielä nähneet. Voi,
pakene pian.

_Olli_ (niinkuin ennen). Katsokaa tarkkaan pensaat ja puut.

_Äänet_. Kyllä! Kiinni hän nyt joutuu, ei auta mikään.

_Mauno_. Hyvästi, Anna! Minä lähden heitä vastaan.

_Anna_. Ei, ei, elä, Jumalan tähden, mene. Hukassa olet, jos joudut
heidän käsiinsä.

_Mauno_. Minäkö! Ei hätää. Vielä on voimaa käsivarsissani. Tulkoon
vaikka itse paholainen kimppuuni, en pelkää.

_Olli_. Jäljet vievät taloon päin. Joutukaa miehet.

_Äänet_. Ei hän hullunakaan taloon kumminkaan liene mennyt.

_Anna_ (tarttuu Maunon käteen). Mauno, tuolta aitasta he eivät tiedä
sinua etsiä.

_Mauno_. Minäkö piiloon noita? Olenko minä jänis?

_Anna_. Tule, tule Mauno, joudu. He ovat täällä, -- voi,
silmänräpäyksessä he ovat täällä ja näkevät sinun. Elä inttäile, Mauno,
vaan tottele minua.

_Mauno_. Ei, elä pyydäkkään. Sen verran minussa kumminkin ylpeyttä on,
ett'en tuommoisia nahjuksia pakoon lähde.

_Olli_ (niinkuin ennen). Hän on mennyt joko niemeen tuonne, taikka
taloon.

_Anna_. Nyt he jo ovat täällä. Voi, Mauno, sinä et minua rakasta, et
vähääkään --

_Mauno_. Enkö minä sinua rakasta, Anna?

_Anna_. Et, sitä et tee, koska tuskaani et sääli.

_Mauno_. Tuolla sanalla saat minut vaikka hirteen, (menee pätevästi
aittaan).

_Anna_ (sulkee oven, panee avaimen taskuun). Jumalan kiitos! (Olli ja
useita miehiä tulee vasemmalta).

_Olli_. Onko häntä nähty? Sano pian.

_Anna_. Ketä onko nähty?

_Olli_. Maunoa, tietysti, ketäs muuta.

_Anna_. Niinkö Maunoa?

_Olli_. Niin, niin, häntä juuri, veljesi murhaajaa, tuota konnaa.
Vallesmanni käski ottamaan häntä kiinni, jos vaan käsiin saadaan ja
hetki sitten on hänen nähty kiertävän metsää tässä lähellä.

_Anna_. Vai niin!

_Olli_. Oletko kaiken aikaa oleskellut täällä kartanolla?

_Anna_. Olen.

_Olli_. Etkö ole huomannut hänen kulkevan tuosta ohitse niemeen päin?
Etkö kuullut askeleitakaan?

_Anna_. En.

_Olli_ (katsoo häneen epäillen). Sepä merkillistä.

_Anna_. Merkillistä? kuinka niin?

_Olli_. Hän on siitä kumminkin kulkenut, taikka --

    (Roinila tulee vasemmalta).

_Eräs mies_. Siinähän jo Roinilakin tulee. Mihin te meistä eksyitte?

_Roinila_. Toimitin miehiä ruumista haromaan.

_Olli_. Parempi kuin olisitte antanut heidän ensin auttaa meitä
murhaajan kiinni ottamisessa.

_Roinila_. Turhaa työtä. Ei suinkaan hän enää näillä mailla ole.

_Olli_. On kuin onkin. Ell'ei maa ole häntä niellyt, luikertelee hän
joko niemellä tuolla, taikka --

_Roinila_. Taikka --?

_Olli_. En tiedä onko luvallista sanoa kaikkea, mitä ajattelee.

_Roinila_. Sano sinä pois vaan.

_Olli_. Epäilen vähän tätä taloa.

_Roinila_. Mitä?

_Olli_. Jos hän olisi täällä jossakin kätkettynä.

_Roinila_. Oletkos hullu?

_Eräs mies_. No, Olli, jopa sinä nyt peräti.

_Roinila_. Vanha Mustiko häntä täällä suojelisi. Sekö vaan.

_Olli_. Maunolla on ystävä tässä talossa. Sen tiedätte kyllä yhtä hyvin
kuin minäkin.

_Roinila_. Ystävä? Tässä talossa? Hänellä, murhaajalla? Mies, ajattele
vähän, ennenkuin puhut. Tuo on hävytöntä.

_Olli_. Mitä siitä noin kiivastutte. Itse minun pakoititte ilmottamaan
ajatukseni.

_Roinila_. Tiesinkö sinulle tuollaisia päähän pälkähtävän. Tiesinkö,
sanon minä, sinun tuolla tavalla tahtovan solvaista kunniallista
taloani, jossa ei vielä ikänä ole murhaajia eikä muita pahantekijöitä
suosittu.

_Ensimmäinen mies_. No, sanokaas muuta. Ei muitakaan pahantekijöitä,
saatikka sitten semmoista, joka talon oman pojan on hengiltä ottanut.

_Toinen mies_. Ei noille Ollin tuumille voi muuta kuin nauraa.

_Kolmas mies_. Järjettömiä hän puhuu.

_Ensimmäinen mies_. Mutta kuinka kauan tässä viivyttelemme aikaa?

_Toinen mies_. Niin, emmekö jo lähde tarkastamaan niemeä tuolla?

_Roinila_. Parasta on. Menkää edellä, minäkin tulen, kun olen nuttua
muuttanut, (menee tupaan).

    (Miehet menevät oikeaan).

_Olli_ (erikseen). En ole kuitti epäluulostani sittenkään. Melkeinpä
jäisin ennemmin tänne katsastamaan. (Astuu viivytellen miesten jälkeen,
tuon tuostakin vilkaisten taakseen Annaan).

_Anna_. Mitä olen tehnyt? Mitä olen minä kurja tehnyt. Veljeni murhaaja
hän on, ja minä häntä suojelen oikeuden kädeltä.

_Olli_ (väijyy oikealta). Minä pidän häntä silmällä kumminkin.

_Roinila_ (tulee samalla tuvasta). Sielläkö sinä vielä olet, Olli?

_Olli_. Niin, jäin teitä odottamaan.

_Roinila_. No, tule sitten tänne, että saamme välimme selväksi,
ennenkuin menemme toisten pariin.

_Olli_. Olemmeko epäsovussa?

_Roinila_. Vieläkö sinä kysyt! Merkillinen mies. Viskaa mitä ilkeimmän
syytöksen taloa kohtaan, eikä ole sitten asiasta tietävinäänkään. Etkö
sitäkään minään pidä, että koetat alentaa sen mainetta, jota vaimoksesi
tahdot.

_Olli_. En tullut tuota ajatelleeksi. Anna näytti niin hätäiseltä, että
minussa heräsi epäluuloa.

_Roinila_. Minäpä tunnen ja takaan lapseni. Hän ei ole missään
yhteydessä epäiltäväin ihmisten kanssa.

_Anna_ (hiljaa). Voi, minua onnetonta!

_Olli_. Enkä minä olisi Annaa ruvennut ahdistamaan, jos hän vaan
puolella sanallakaan olisi luvannut minulle tulla. Mutta sitä hän ei
ole tehnyt; päinvastoin kieltänyt.

_Roinila_. Luuletko tuommoisilla keinoilla saavasi häntä suostumaan.

_Olli_. En suinkaan häntä siihen millään saa. Anna ei kohtele ketään
niin tylysti kuin minua. Onko ihme, jos toiseltakin viimmein
kärsivällisyys loppuu.

_Roinila_. Mitä siihen sanot, Anna?

_Anna_. Anteeksi, isä, anteeksi. Minä koetan olla toisenlainen. Kun
vaan tietäisin, millä voisin kaikki sovittaa. Anna anteeksi, isä! --
kuule, annathan?

_Roinila_. No, no, elähän nyt suotta noin peljästy! Kas tuota!
oikeinhan se vapisee. Rauhoitu, rauhoitu laps' kulta. Eihän tässä
mitään hätää ole.

_Anna_. Lupaatkos antaa minulle kaikki anteeksi, isä? Minä teen, mitä
ikänä tahdot, niin kovaa ei ole, jota vastaan nyt nurkuisin. Olen
valmis menemään vaikka mihin --

_Roinila_. Vaikka vihille?

_Anna_ (hämmästyen). Niin vihillekkö?

_Roinila_. Nooh?

_Anna_. Vihille tai hautaan, yhdentekevä.

_Roinila_. Siinä nyt näet, Olli. Mutta lähdetään jo katsomaan, mitä ne
miehet toimittavat tuolla niemellä. Taikka jos sinä menet niemelle,
niin menen minä tarkastamaan, kuinka miehet harovat, (mutisee
mennessään). En tiedä, miten lienee, mutta minua vieläkin epäilyttää
koko tämä juttu.

_Olli_. Tuletko sinä jo lauvantaina pappilaan, Anna?

_Anna_. Kuinka isä tahtoo.

_Olli_. Kyllä hän aina tahtoo, tietäähän sen. -- No, ja sinä olet nyt
sitten morsiameni, vai kuinka? Pianpa se kävikin. Kai sinä vaan totta
puhut, ett'et pilkkaa.

_Anna_. Luuletko minun tällä hetkellä olevan niin leikkisellä tuulella?

_Olli_. Et siltä ainakaan näytä. -- Mutta tokkohan minä maltankaan
lähteä tästä niemelle, kun olisi paljon hauskempi jäädä tänne kaunista
morsiantaan hyväilemään. Mitä sanot, Anna? Eikös se sinustakin olisi
--? Tules tänne likemmäksi.

_Anna_. En -- en ikinä.

_Olli_. Noo, -- mitä sinä suotta ujostelet. Tule nyt vaan.

_Anna_. Mene niemelle, Olli.

_Olli_. Enpäs menekkään, ennenkuin saan sinua vähän hyväillä.

_Anna_. Mutta he päästävät Maunon karkuun käsistään.

_Olli_. Peijakas, sinä olet oikeassa. Sen he saattavat tehdä. Olin jo
vallan unhottaa, (katsoo Annaan). Kun täytyy jättää juuri hauskimmalla
hetkellä. Mutta kostoa ensin tuolle roistolle, onpa päiviä sittenkin
vielä, (menee oikeaan).

_Anna_. Mene, -- mene iäksi! Tuhatta vertaa ennemmin hautaan kuin sinun
omaksesi. Kuinka minä häntä inhoon.

_Mauno_ (koputtaa ovea). Kuinka kauan minua kiusataan täällä?

_Anna_ (kavahtaen) Nyt hän voisi päästä heidän näkemättänsä, (aukaisee
oven).

_Mauno_. Joko he ovat menneet?

_Anna_. He ovat niemellä tuolla. Jos kiiruhdat, niin voit heitä
välttää.

_Mauno_. Sinä pidät minua siis paljon väkevämpänä Ollia, koska niin
pelkäät meidän yhteen joutumista.

_Anna_. Elä menetä aikaa turhilla puheilla. He saattavat palata milloin
hyvänsä.

_Mauno_. Yhä vaan noin kärkkäästi tahdot minusta päästä. Ja minulle ero
on niin vaikea -- niin äärettömän vaikea.

_Anna_. Voi miksi viivyttelet. Tuolta luulen jo kuulevani ääniä.

_Mauno_. Ethän ole minulle enää vihainen, Anna? Sano, ethän ole? Näes,
se antaisi minulle kumminkin vähäisen lohdutusta tänlaisena hetkenä,
jolloin jätän kaikki, kotomaani, sukuni, ystäväni, tuttuni, -- kaikki,
kaikki, mitä tähän saakka olen rakkaana pitänyt.

_Anna_. Mauno, -- vie minut mukanasi! Vie minut pois täältä, kauas,
kauas pois. Tee se, nyt heti, tällä hetkellä aivan. Elä viivyttele,
lähdetään pian, pian ennenkuin he palaavat tuolta niemeltä.

_Mauno_. Mitä on tuo puhe?

_Anna_ (tointuen). Ooh niin, olenko järkeni menettänyt, vai paha
henkikö minua yhä syvemmälle vajottaa?

_Mauno_. Pilkkaako sinä minusta teet, vai --?

_Anna_. Niin, tietysti, etkö sitä kohta ymmärtänyt. Olen niin
leikkisellä tuulella. Todeksiko sen otit?

_Mauno_. Ei, niin hullu en kumminkaan ollut, vaikka typeryydessäni olen
toivonut sinun kylmässä sydämmessäsi löytäväni pienen pientä hellemmän
tunteen oiretta. Nyt viimmeinkin huomaan sen turhaksi. Jos sinulla
sydäntä on lainkaan, on se kovempi kuin kivi tuossa. Ja nyt jätän sinun
rauhaan. Jää hyvästi -- ainiaaksi! (menee kiivaasti vasempaan).

_Anna_ (vaipuu kivelle). Hän on poissa -- poissa! Mennyt on nuoruus,
elämä, toivo, rakkaus. Mennyt on kaikki, kaikki!

    (Esirippu alas).

Kolmannen näytöksen sisällys lyhykäisesti kerrottuna:

Elli, joka palaa kaupungista maitoa myymästä, tuo kotia sen ilosanoman,
että hän on nähnyt Eeron eräässä kadunkulmassa, vaan ei saanut
käsiinsä. Tätä ei uskota todeksi, kun Anna sanoo Maunon itse
tunnustaneen hänelle rikoksensa. Maunon tuovat Olli ja muut köytettynä
pihalle, jossa häntä vaaditaan tunnustamaan rikostansa. Annakin on
vielä siinä luulossa, että Mauno on Eeron murhannut, vaan kuitenkin
koettaa hän Maunoa puollustaa ja tunnustaa rakastavansa häntä. Mauno ei
tunnusta murhaa, vaan huomaa samassa erehdyksensä; hän oli näet luullut
Annan tarkottaneen edellisen yön rajua elämää, syyttäissään Maunoa
rikoksesta, eikä Eeron murhaa, josta Mauno ei ollut kuullut mitään.
Eero tuleekin samassa itse kotia kaupungista. Kaikki ovat hyvin
kummissaan ja Olli vihoissaan, kun nyt oli luullut voivansa syrjäyttää
Maunon tieltänsä ja itse päästä Annan suosioon. Eero oli kaupungissa
saanut Ojalan testamentin käsiinsä Matilta, joka ei ollutkaan sitä
hävittänyt, koska Olli muka oli maksanut hänelle liian pienen palkkion.
Eeron lakin, jonka Sanna sanoi koskessa nähneensä ja jota pidettiin
varmana Eeron murhan todistuksena, oli tuuli Eerolta koskeen vienyt,
kun hän Matin kanssa sillan yli ajoi. Lopuksi saavat Eero ja Elli
toisensa, ja samoin Mauno ja Anna.

                                              _Minna Canth_.



4. Eräästä elämäkerrasta.


Mitäpä töistä ja teoista olisi, ell'ei niiden takana olisi kelvollinen
tekijä. Schiller ei sano teosten, loistavintenkaan, maksavan mitään,
ell'ei niiden tekijä ole siveellisesti kelvollinen. Suomen uudemman
kirjallisuuden perustaja sai tässäkin suhteessa niin runsaan osan, että
hän ihmisenäkin täyttää suurinten vaatimusten määrän, ja oli niin
likellä täydellisyyttä, kuin kuolevaisen on mahdollista. Ilman
töitänsä tekemättäkin olisi Lönnrot ollut suuri mies. Hän oli
henkistä aatelissäätyä, sitä, jolla tosi-ihmisyyden ihanteet ovat
kilvenmerkkeinä. Tämä aateli kasvaa harvoin vaakunoitetuissa kehdoissa.
Jalosukuisuus ei aina ole yhtä kuin jalomielisyys. Luonnotar ei valitse
lemmikkejänsä säätyyn katsoen, vaan pistää monesti aatelikirjansa,
oikean jalouden lahjakirjan, senkin lapsen kapaloihin, joka ensi
uniansa makailee matalassa mökissä, karstaisen kurkihirren alla. Tämän
aateliston etevin tunnusmerkki on rakkaus, se oikea rakkaus, josta
apostoli antaa niin miellyttävän ja täydellisen kuvan, alkaen näillä
ihanoilla sanoilla: "jos minä ihmisten ja enkelien äänillä puhuisin, ja
ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski ja
kilisevä kulkuinen". Rakkauden kanssa ovat yhdistettyinä nöyryys ja
tyytyväisyys. Ne harvat, joilla nämät omaisuudet ovat siinä määrin kuin
ne olivat Lönnrotilla, ovat ihmiskunnan etevimpiä, vaikkapa eivät
tekisikkään mitään uros- tahi ansiotöitä. He ovat kansan suola. He
pitävät henkisten ja siveellisten ihanteiden lippua ylhäällä, silloin
kuin enimmät muut ihmiset mellastavat elämän turhuuden markkinoilla.
Näitä valituita oli Lönnrotkin.

Se puute, jota Lönnrot opintonsa alussa sai kärsiä, ei näytä olleen
pitkällinen, sitten kuin hän pääsi ylioppilaaksi v. 1822. Jo
seuraavana vuonna sai hän n.k. akademillisen konditionin silloisen
kirurgian-professorin Törngrenin perheessä, joka muuttui hänelle
toiseksi kodiksi ja jonka jäsenet tulivat niin hänen ystäviksensä, että
hän vielä keski-iällänsäkkin, silloin kuin hänellä oli virkavapautta ja
siksi kuin hän nai (v. 1849), talvilla aina oleskeli kuukausmäärät
iäkästen vanhusten luona heidän kartanossansa Laukossa Vesilahden
pitäjää, josta muun muassa Kalevalan toisen laitoksen esipuhekkin on
annettu keväällä v. 1849. Lieneekö Törngren häntä erittäin auttanut
raha-avuillakin, ja minkä muotoisilla, en voi sanoa, mutta varsin
huonot eivät hänen raha-asiansa hänen kotiopettajan virasta erotessaan
näytä olleen, koska hän tällöin juuri omalla kustannuksellansa läksi
ensimmäiselle runoretkelleen ja sitten kohta omilla varoillansa
painatti 1:sen vihkon Kanteletta. Ei ainakaan ollut puute jättänyt
hänen mieleensä niitä pahoja jälkiä, jotka monenkin lapsena ja
nuorukaisena köyhyyden kurjuutta kärsineen mielessä tavataan saituuden
ja ahneudenkin muodossa hänen vanhemmilla päivillänsä. Lönnrotin jalo
luonne ei voinut joutua tämän vamman alaiseksi. Päinvastoin oli hänellä
aulis mieli ja avullinen käsi elämänsä loppuun saakka, ja monta on
niitä, joita hän tavalla tahi toisella on auttanut omista varoistansa.
Samalla piti hän huolen vanhemmistansa, eikä jättänyt avutta niitä
siskoistansakaan tahi heidän lapsistansa, jotka sitä tarvitsivat.
Vanhempansa otti hän luokseen Kajaaniin, sitten kuin vanhuuden
voimattomuus alkoi haitata heitä Paikkarin torpan hoidossa, joka
tällöin jäi heidän vanhimmalle pojallensa. Läheltä Kajaania, muutamain
virstojen päästä, oli Lönnrot miten kuten tullut ostaneeksi pienen
kruununtilan, ja tänne asetti hän vanhukset elämään.

Polvila, se oli tämän paikan nimi, on sen vesistön rannalla, jota
myöten ylävedet Koivukosken ja Ämmän kautta laskevat Oulujärveen.
Kajaanin kaupunki on näiden kahden kosken välillä. Lönnrot asui
kaupungissa, mutta kävi joka päivä, kun ilma salli, päivällisen
syötyänsä Polvilassa. Talvella hiihti hän tämän matkan suksilla.
Kesällä kulki hän sinne jalkaisin ja tuli illalla, virtaa myöten
Koivukosken niskaan laskien, takaisin. Joku myötäseuraava henkilö
palautti veneen Polvilaan, tahi kulki Lönnrot sillä seuraavana päivänä
itse vasten virtaa sinne. Vanhempainsa näkeminen ei hänellä ollut
ainoana syynä tähän matkustamiseen. Se antoi hänelle samalla hyvää
ruumiin liikettä, mutta pääasia oli, että hänellä Polvilassa
iltapäiväksi oli tehtävänä toinen työ, toinen kaupungissa aamupuolella.
V. 1847, jolloin minä parin ylioppilas-kumppalin kanssa kävin
Kajaanissa, oli Lönnrotilla työnä kaupungissa sanakirja-ainesten
kokoaminen, ja Polvilan hiljaisessa yksinäisyydessä muodosti hän
par'aikaa Kalevalan toista laitosta. Tänne kuolikin hänen isänsä
syksyllä v. 1851, 86 vuoden vanhana. Äiti, joka oli 8 vuotta nuorempi
miestänsä, seurasi poikaansa ja hänen perhettänsä, 81 vuoden vanhana,
silloin kuin Lönnrot tammikuussa v. 1854, nimitettynä professorina,
muutti tänne Helsinkiin, ja eli sitten vielä muutamia vuosia Paikkarin
torpassa.

Siskoillensa koki Lönnrot myöskin olla avullinen. Niitä oli hänellä
neljä veljeä ja kaksi sisarta; hän itse oli vanhempiensa neljäs lapsi.
Vanhin veli, joka oli ruvennut räätäliksi niinkuin isäkin, oli jo
Eliaksen kouluun lähtiessä ollut omintakeinen miehensä eikä varsin
varaton, ja auttanut nuorempaa veljeänsä tämän ensi askeleilla opin
tietä. Tämän avunteon palkitsi Lönnrot hänelle ja hänen kuoltuansa
hänen perheellensä monin verroin. Hän otti nim. hänen vanhimman
poikansa kasvattaaksensa, ja sittemmin toisen nuoremman pojan. Vanhempi
näistä pojista oli jo ylioppilaaksi pääsemässä, kun tapaturmainen
kuolema tempasi hänet pois; nuoremman koulutti ja kustansi Lönnrot
täydellisesti papiksi. Erään toisen veljensä toimitti hän
rokonpanijaksi. Toisesta sisarestansa näkyy hän myöskin pitäneen
huolta. Tämä sisar taisi olla se, joka sitten muutti Pietariin, siellä
meni miehelle ja joutui hyviin varoihin.

Hyväsydämmisyys ja hyvänsuopuus olivat Lönnrotin mielenlaadussa
pääainekset, ja ne ilmestyivät kaikissa hänen oloissansa. Hän voi ehkä
silmänräpäykseksi vihastua, mutta lieneekö kukaan kuullut kovia sanoja
hänen suustansa? Kaikki riita oli hänen kauhunsa. Ei kirjallistakaan
riitelemistä suvainnut hän itse kohdassansa. Jolloin kulloin yritti
joku hänen kanssansa kirjallisesti kinaamaan, mutta kuin hän ei
vastannut, piti toisenkin tuketa suunsa. Seuraus tämmöisestä
menetyksestä oli se, että tuskin yksikään niin paljon kirjallisilla
aloilla liikkunut on saanut niin olla rauhassa kritikastereilta
(arvottomilta arvostelijoilta) kuin hän. Tämän edun saavuttamiseen
auttoi häntä ehkä hänen silminnähtävä vaatimattomuutensakkin. Töistänsä
ja niiden menestyksestä kantoi hän kiitoksen kaiken hyvän lahjan
antajalle, mutta ei ylpeillyt niillä sisällänsäkkään. Kuinka vähän hän
teoksillansa tahtoi saada kuuluisata nimeä, näkyy siitäkin, ett'ei hän
niihin pannut nimeänsä. Esipuheiden alla vaan tavataan hänen
kirjoissansa yksinkertainen nimimerkki E. L. Ainoastaan Sanakirjassa on
tässä poikkeus; sen nimilehdellä seisoo koko nimi. Kaksi kertaa on hän,
ikäänkuin salaisesti ja luultavasti puoleksi leikillä, hyvittänyt
mieltänsä teostensa antopäivillä; Kanteletar on näet annettu 9 p.
huhtikuuta ja Kalevalan toinen laitos saman kuun 17 päivänä, joista
edellinen oli hänen syntymä- ja jälkimmäinen hänen nimipäivänsä. Että
kansalaisten rakkaus ja ulkomaan hyväksyminen olivat hänestä mieleen,
ei liene moitittava. Mutta prameata ylistystä ja loisteliasta
juhlimista pelkäsi hän ja koki karttaa. Se viikko juhlia, joilla
keväällä v. 1882 ei voitu olla viettämättä sitä hetkeä, jolloin hän
tuli 80 vuoden vanhaksi, oli hänelle oikea piinaviikko.

Lönnrotin hyväsävyisyyden lähteenä ei ollut ainoastaan se harvinainen
tasapaino, joka vallitsi hänen hengessänsä. Hänen vanhempansa olivat
olleet jumaliset ja kokeneet yksinkertaisen ymmärryksensä mukaan
kasvattaa lapsiansakin jumalanpelkoon. Lapsuuden uskoansa ei hän
koskaan liene kadottanut peräti, ja vanhemmilla päivillänsä sai hän sen
kaikissa tapauksissa selvempänä takaisin. Uskonnollisesta hartaudesta
oli tehokas apu hänen luontaiselle hyväsävyisyydellensä. Nöyryys
Korkeimman päätösten edessä teki hänelle myöskin keveämmäksi kovan
onnen kohtaukset, jonkalaisia kärsimättä ei hänenkään ollut määrä
päästä elämästä.

Ensimmäinen tämmöinen kohtaus, ja se kamalinta laatua, oli, kuin hänen
edellämainittu vanhempi kasvattinsa hukkui. Kamalaksi tuli tämä surkea
tapaus sen kautta, että Lönnrot itse piti perää, kuin vene hänen virtaa
laskiessaan törmäsi veden-alaiselle kivelle ja kaatui. Tämä tapahtui
eräsnä Juhannus-aamuna luultavasti v. 1839. Hän oli silloin ollut yötä
Polvilassa ja lähtenyt tapansa mukaan veneellä kaupunkiin päin, jonne
häntä olivat seuranneet, kirkossa käydäksensä, tuo nuorukainen ja eräs
palvelustyttö. Nämät molemmat hukkuivat, ja ainoastaan väkivoimauksilla
oli Lönnrot itse päässyt hengissä maalle, turhaan ponnisteltuaan
koettaessansa pelastaa toisia. -- Monta vuotta myöhemmin kohtasi häntä
täällä se surkea tapaus, että eräs hänen puolisonsa likeinen
sukulainen, joka oli ylioppilas ja hyvillä luonnonlahjoillansa sekä
vakavilla opinnoillaan herätti paljonkin toiveita itsestänsä,
onnettoman rakkauden houreissa surmasi itsensä. -- Raskainta lienee
hänen kuitenkin ollut kantaa niitä hävityksiä, joita Surma teki hänen
perheessänsä, ottaen pois ensin hänen rakkaan puolisonsa ja sitten,
pitemmällä ja lyhemmillä väliajoilla, kolme tytärtä. Kauan ennen näitä
kuolemantapauksia oli Tuoni temmannut hänen esikoisensa vuoden vanhana
pois. Minkälaiset hänen mielipiteensä tämmöisten kohtausten suhteen
olivat, näkyy paraiten eräästä kirjeestä, jonka hän kirjoitti
huhtikuussa v. 1869; kirje oli eräälle isälle, jolta silloin oli
kuollut kaksi lasta. "Olen kokenut itsekkin", sanoo hän muun muassa
tässä kirjeessä, "sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli,
mutta ei auttanut ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei
voineet, sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä, että
hän korjasi lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä surusta,
kuin minulle hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä ehkä olisi
semmoisissa tapauksissa kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisaasen
hallintoon, mutta koskapa me sen kylliksi opimme?"

Tämän ohessa ei hän kuitenkaan ollut mikään "Kopfhänger" (jumalisesti
suruisen näköinen), niinkuin saksalainen sanoo. Hän oli melkein aina
tyynesti iloinen, ja humori (leikillisyys) pulppusi hänen mielestänsä
kuivumattomina suihkuina. Hauskempata seurakumppalia, kuin hän oli, ei
suinkaan tavata usein. Monilla matkoillansa oli hän ollut jos
joidenkin kanssa yhdessä, eri säätyluokissa, eri kansoissa, eri
sivistysportailla, eri uskontojen alalla. Hänellä oli terävä silmä
keksimään asiain ja ihmisten koomilliset (naurun-alaiset) puolet, ja
tämänpuolisia, vaikka ei sapensekaisia, olivat ne kertomukset, joita
hän muilla nautitutti niistä tapauksista tahi ihmisistä, joita hän oli
nähnyt. Ei hän jättänyt unhotuksiin omiakaan seikkailujaan, joihin hän,
olletikkin ensimmäisillä runomatkoillansa oli useinkin joutunut, kuin
häntä halvan ulkoasunsa tähden pidettiin milloin minäkin maankulkijana.
Ulkoasun halpuus oli sekä runonkerääjän matkustustavan, että itse asian
ja myöskin varojen vähyyden vaatima. Mutta huvittaneen näyttää häntä
myöskin se "incognito" (tuntemattomuus), jossa hän esiytyi, ja ne
"qvi-pro-qvo't" (erhetykset), jotka siitä seurasivat.

    Rauhaan läksit Sä pois, tuhkasi Kalma sai,
    Kanssa laakerin kun maahan se laskettiin:
    Vaan sun henkesi heelmät
    Meille ainainen aarre on.

    Vierkööt vuos'sadat vaan toinen toisensa taa',
    Vanhat unhottukoot, uudetkin muuttukoot:
    Ei sun muistosi muutu,
    Eikä unhotu ansiotyös'.

    Peittyipä Hellaankin kirkkaus peittoon yön,
    Kauneus karkkosi pois, raakuus vallan sai,
    Mutt' ei laulut Homeeron
    Unhotuksihin jääneet, ei.

    Näinpä Väinämön myös virret ja viisaus suur',
    Ilmarin ihmetyöt, Kullervon kauhea tie,
    Lemmin sankarin uljaus
    Unhoon Suomessa eivät jää.

    Aina, ain' yhä vaan nuoriso niistä juur'
    Urhoon voimaa juo, intoa laulun saa,
    Äidinrakkauden töitä,
    Tiedon tenhoa ihmehtii.

    Aikain aikojen taa', tietäjä, kalliit työs'
    Kansoas' kirkastaa; itse Sä loistat myös,
    Niinkuin Alppien huippu
    Loistaa laajojen maiden taa'.

                                            _A. Ahlqvist_,



5. Muinaissuomalaisten taikauskosta.


Jos esi-isillämme alkuansa lienee ollutkin parempi tieto Jumalasta ja
hänen vaikutuksestansa maailman hallinnossa, niin se tieto vähitellen
hämmentyi tarusekaiseksi taikauskoksi, joka esivanhemmillamme
pakanuuden aikana oli vallallansa. Jumalan nimen tosin silloinkin
tunsivat, mutta sillä nimellä he kunnioittivat monenlaisia
henkiolentoja, joilta toivoivat jotain apua tahi pelkäsivät jotain
pahaa itsellensä. Voimallisinta niistä kutsuivat ylijumalaksi eli
erityisnimellä Ukoksi, ja hänen valtansa alaisia tavallisimmasti
haltijoiksi, välistä myös jumaliksi.

Näitä haltijoita, mitkä hyviä, mitkä pahoja, luultiin koko luonto
täynnänsä olevan, ilmassa, maassa ja maan allakin. Ei ollut järveä,
saarta, nientä ja lahtea, ei metsää, korpea, suota, kangasta, ahoa ja
laaksoa, ei mäkeä, vuorta ja kukkulaa, ei lähdettä, puroa, jokea ja
koskea, ei puuta, ruohoa ja kukkasta, ei ihmistä eikä muuta elävää,
jolla ei olisi ollut erityinen oma haltijansa. Vedellä ja raudalla,
tulella, tuulella ja pakkasella, vieläpä semmoisillakin olennoilla kuin
uni ja kuolema oli oma lähimmäinen haltijansa. Näiden haltijain
luultiin itsekunkin voivan vaikuttaa hyvää tahi pahaa niin omalla
alallansa kuin syrjäisellekkin. Muutamilla haltijoilla oli suurempi
piiri kuin toisilla, niin esimerkiksi Tapiolla suurempi kuin
Hongattarella, Pihlajattarella ja muilla eri puiden haltijoilla, mutta
kaikki olivat ne ylijumalan Ukon vallan alaisina, jonka puoleen siis
rukouksissa käännyttiin, kun muusta ei tullut toivottua apua.

Tämmöinen yleensä oli esivanhempaimme taikauskonto, joka oli heidän
mieleensä niin syvälle juurtunut, että jälkiä siitä vieläkin tavataan,
vaikka kristin-oppia jo niin monta vuosisataa Suomen kansalle on
saarnattu.

Taikarunoillansa luulivat esivanhempamme voivansa taivuttaa jumaliansa
ja haltijoitansa avuliaisuuteen moninaisissa tiloissa ja tarpeissa,
milloin niiden paljaalla, usein monikertaisella lukemisella ja
erittäinkin rukous- ja hyvityssanoilla, milloin sen ohessa erinäisillä
lupauksilla ja uhreilla. Metsän haltijoille luvattiin hyvästä saaliista
perintökultaa ja hopeata, josta sitten myös pieniä hitusia heille
kaapittiin; lieneepä joskus myös kokonainen kukkokin luvatta ja
uhrattu. Karjan keväällä ensi kerran laitumelta tultua, uhrattiin
esikkomaitoa sen menestykseksi ja vuodentulosta syksyllä esikkojyvät
riihestä, jotka, niin maito kuin jyvätkin, vietiin jonkun pyhän
pitämyspuun juurelle ja annettiin karjan ja vuodentulon haltijoille.
Myös Ollin päivänä, heinäaikana, vuodenalkajais- ja kekrijuhlina
syksyllä muistettiin "näkymättömiä vieraita" s.o. haltijoita
ruokauhreilla. Lähteihin uhrattiin pieniä mynttirahoja, neuloja ja
muuta vähäpätöistä tavaraa luultavasti veden tähden, jota niistä
loitsutarpeihin otettiin, eikä unhotettu maan-alaistenkaan haltijain
hyvittämistä, jos niiden tienoilta arveltiin jotain sairautta tahi
muuta pahaa tulleen.

Paitsi sitä, mitä jo sanottu on, palvelivat he jumaliansa myös välistä
päänsä paljastamalla, polvikumarruksilla, maahan lankeemisella, pyhissä
paikoissa käymällä ja muilla semmoisilla tavoilla, jotka ehkä vasta
myöhempinä aikoina olivat käytäntöön tulleet kristittyin
jumalanpalveluksen mukaan. Todenmukaisesti esivanhempamme eivät
kuitenkaan palvelleet minkäänlaisia kuvia eikä muita hengettömiä
kappaleita, sillä vaikka Agricola sanoo: "palveltiin myös paljo muuta,
kivet, kannot, tähdet, kuuta", niin ei niitä palveltu, vaan haltijain
puoleen, jotka niitä vartioitsivat, toisinaan tarpeen tultua
käännyttiin; kivet, kannot y.m. ilman haltijoitansa eivät voineet
mitään, kun itsekkin tarvitsivat niiden apua ja suojelemista.

Hyviä jumalia ja haltijoita, jonkalaisia Ukko, Tapio, Ahti, Vellamo,
Sampsa, Metsän emäntä, Mannun eukko, Kuutar, Päivätär ja monet muut
olivat, loitsijat sekä muut avun tarpeessa rukoilivat ja palvelivat,
mutta harvoin, jos milloinkaan, lienevät mitään palveluksentapaista
pahoille hengille osottaneet. Semmoisia kuin Hiisi, Lempo, Louhi,
Syöjätär ja mitä muita niitä oli, loitsijat enemmin käskemisen eli
manaamisen, kuin rukoilemisen ja avuksi huutamisen tavoin kohtelivat,
kun vaativat heitä jotain heidän itsensä laittamaa pahaa panosta
korjaamaan taikka myös jotain semmoista jollekulle toiselle hankkimaan.

Taikasanoja ja useampia rukouksia käytti yhteinen kansa yleisesti
tarpeissansa, mutta toisia taikarunoja löytyy, joiden käyttämiseen
vaadittiin erityistä taitoa. Semmoisella erityisellä taidolla
varustetut olivat niin kutsutut tietäjät, loitsijat, arpojat,
poppamiehet, myrrysmiehet, intomiehet, lumojat, taikurit y.m., joiden
joukkoon myös noidat ja velhot nimitettäkööt, vaikka eroavatkin edellä
mainituista siinä suhteessa, että heidän toimensa ja hankkeensa aina
tarkoittivat jotain pahaa ja turmiollista, kun niillä toisilla
tavallisesti oli jotain hyvää toimenansa.

Tietäjillä ja loitsijoilla oli hyvin avara vaikutus-ala sen mukaan,
mitä he itse kerskasivat tahi muut heidän voimastansa tiesivät kertoa.
Paitsi sairaiden parantamista, johon työhön heitä tavallisimmasti
käytettiin, taisivat he myös ihmisiä ja eläimiä sairaiksi saattaa,
laittaa ihmiset vihaamaan tai lempimään toisiansa, kääntää silmät
näkemään outoja olentoja ja korvat kuulemaan olemattomia ääniä, saattaa
kielen puhumattomaksi tahi puhumaan toisin, kuin puhuja tahtoi ja
aikoi, tehdä ihmiset sokeiksi, rammoiksi, mielipuoliksi, avioelossa
riitaisiksi juomareiksi, tuhlareiksi, varkaiksi, vieläpä muuttaa heidät
susiksi, koiriksi, karhuiksi tahi muiksi eläviksi.

He taisivat saattaa hyvän naimis-onnen, sovittaa riitaiset pariskunnat,
onnistaa kirnumisen, oluenpanon, saipuankeiton ja muut emännyystoimet,
tuottaa karjan-, kalastus-, metsästys- ja vuodentulo-onnen, usein
toisistakin taloista, taisivat myös hävittää sen ja toisiin paikkoihin
saattaa, pilata lehmät ja vasikat, hevoset ja varsat, siat ja porsaat,
lampaat ja karitsat, maidot, voit, villat, pyssyt, nuolet, permet,
loukut ja satimet, onget, rysät, merrat, verkot, nuotat, navetat,
tallit ja riihet, mutta saattoivat myös korjata, mitä muut olivat
pilanneet.

Varkaan he panivat takaisin tuomaan, mitä oli varastanut, tahi
kiinnittymään varastamaansa kaluun, ett'ei päässyt irti, ennenkuin
omistaja tuli omansa perimään, saattoivat karanneen hevosen tai muun
elukan kotiin palaamaan, antoivat tietoja kadonneista kappaleista,
missä ne olivat. He käänsivät ilmassa lentelevät noidannuolet ja muut
pahat hankkeet lähtöpaikkaansa takaisin omain lähettäjäinsä päälle,
varjelivat karjan metsänpedoilta, kaalimaat madoilta, tou'ot
ruosteelta, jyvälaarit ja aumat hiiriltä, huoneet tulipaloilta,
karkoittivat syöpäläiset huoneista, poistivat vahingolliset tuulet,
sateet, hallat ja pakkaset; lujittivat muita ja itsensä velhoja,
tarttuvia tauteja, rikkeitä ja kaikkia pahoja vastaan vieläpä niinkin,
että taisivat tulikuumaa rautaa paljailla käsillään pidellä, lumoivat
käärmeitä ja muita pahoja eläviä, lumoivatpa lainki ja tuomarit niin,
että käräjissä aina pääsivät voitolle, oli asia mikä tahansa.

Näitä ja monta muuta kummaa kerrottiin tietäjistä tai kuultiin heidän
omista kerskauksistansa. Jos sairas asui kaukana tahi muuta estettä
oli, ett'eivät päässeet hänen luoksensa, niin taisivat taudin laadun,
mistä se oli alkunsa saanut ja mitenkä se päättyisi, sanoa, jos vaan
saivat tutkiaksensa jotakin sairaan pitämää vaaterepaletta tahi muuta.
Muistakin etäisistä oloista ja tulevista asioista kuin myöskin toisten
ihmisten ajatuksista voivat he tietoa hankkia ja edeltäpäin sanoa,
miten joku ai'ottu matka tahi muu hanke, metsästys, kalastus, oli
onnistuva. Kivillä istuen sanottiin tietäjien kulkeneen yli jokien ja
järvien ja heidän henkensä, ruumiista erillään, matkustaneen muilla
kaukaisillakin paikoilla tietoja saamassa ja sitten jonkun tiiman
perästä jälleen yhtyneen ruumiisen. Semmoiseen henkimatkaan olivat he
jonkun taikarunon hiljaisella hyrinällä valmistauneet, siitä
tainnoksiin joutuneet eli "loveen langenneet" ja sillä aikaa, kuin
henki itsepäällänsä kulki, sanottiin ruumiin, kuin hengetön ruumis
ainakin, kuolleena maanneen, sitten hengen matkoiltaan palattua jälleen
vironneen.

Mainittakoon muutamia tavallisimpia taikakeinoja.

Hammastaudissa otettiin hampaan kaivimeksi säystä eli pirste kirkon
kynnyksestä tahi kirkkotarhassa kasvavan pujoheinän juuresta, jolla
kaivettiin hammasta verille asti, jonka tehtyä kaivin vietiin entiseen
paikkaansa. Myös koiran kulmahammasta pidettiin hyvänä hampaan
kaivin-aseena. Se veri, mikä hampaasta oli saatu tihkumaan, koottiin
sitä varten liekoon tahi uhripuuhun, johon karhun pääkallo oli
kiinnitetty, tehtyyn reikään ja lyötiin siihen pihlajaisella tapilla
lujasti kiinni hammastaudin sanoja luettaessa.

Kovissa kuoleman tuskissa kierrettiin sairasta virsikirjalla kahdesti
myötä- ja kerran vastapäivää.

Käärmeen puremia parannettaessa otettiin elävä sammakko tahi kala,
raapaistiin siitä paikasta, mihin käärme oli purrut, vähä verta, joka
pantiin sammakon tahi kalan suuhun. Vähän aikaa sitten niillä
puremapaikkaa likisteltyä ja pideltyä, vietiin ne elävinä veteen.

Nikassa piti, kertaakaan välillä hengittämättä, kolme kertaa perätysten
lukea: mene nikka niineen, nikka toinen tuoheen, kolmas koivuun, neljäs
neiteen, viides viitaan, kuudes kuuseen, seitsemäs seipääsen, kahdeksas
kannolle, yhdeksäs uunin päälle, niin nikka lähti.

Jos riihi oli noiduttu, ett'ei puitaessa eli tapettaessa saatu
tavallista jyvämäärää, piti se elon sijasta ahtaa kuusen havuilla ja ne
tappaa, niin riihi korjautui.

Vieraasen paikkaan tahi vieraalle maalle tultaessa piti, ennenkuin
astui jalkansa siihen, uhrata, mynttiraha tahi muu mitalipalanen, joka
nakattiin maahan sanottaessa: terve maa, terve manner, tervehempi
tervehtäjä.

Karjan talvionneksi pestiin navetta syksyllä yhdeksällä lehtisellä
vastalla, sitten ammuttiin kolmesti läpi navetan ja pantiin elävää
hopeata, hampun siemeniä ja suoloja joka hinkaloon.

                                           _E. Lönnrot_.



6. Ilmarinen.


Luonteessansa edustaa Ilmarinen sitä suomalaisuuden muotoa, joka
ulkomaalaisen silmään ennen muita pistää, antaen aihetta tavallisiin
sekä ylistyksiin että moitteisiin.

Ilmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus
oikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itseppä Annikki, hänen
oma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanaa Väinämöisen
lähdöstä kosioretkelle:

    "Takoa yhä taputat,
    Ajan kaiken kalkuttelet,
    Kulkeaksesi kosihin,
    Päästäksesi Pohjolahan;
    Talven rautoja rakennat,
    Kesän kengität hevosta,
    Jo nyt vievät viekkahammat,
    Ottavat sinun omasi!"

Samasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva
haluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko toivottu
voitto voi tulla vaivan ja vaaran arvoiseksi; häntä epäillyttää, tokko
tuo hankittu työ ylimalkaan lienee mahdollinen. Koska Väinämöinen häntä
kehoittaa Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan
miellytä:

    "En sinä pitkänä ikänä,
    Lähe Pohjolan tuville,
    Miesten syöjille sijoill!"

Eipä auta sekään, vaikka Väinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja
kehuu palkaksi luvatun Pohjan neidon ihanuutta. -- Koska sittemmin
Väinämöinen ilmoittaa aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero
Vipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi,
mahdottomaksi yritykseksi:

    "Viikon on Vipunen kuollut;
    Et sieltä sanoa saane,
    Et sanoa puoltakana!"

Sama on taas laita, koska Väinämöinen nostaa puheeksi yhteisen
Pohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä se on ihan
mahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana, -- todellakin
kummallinen seikka sepän epäilyksen syyksi. -- Sitten, kun
Sampo-retkellä hauki on saatu ja Väinämöinen siitä tahtoo jotain
teettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:

    "Ei tule tyhjästä mitänä,
    Kalan ruotasia kalua,
    Ei seponkana pajassa,
    Luona taitavan takojan."

Huomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on
sekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja
sepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen
ryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta
päästänsä, mutta -- molemmat menivätkin aivan tyhjäksi. Toinen niistä
on nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen
kosioretki Pohjolaan, ensimmäisen vaimon kuoltua.

Ilmarisessa nähtävästi ei ole alkuunpanijata; mutta kerran liikkeelle
pantuna, työn alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, varsinkin jos asia
liikkuu hänen oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä
uupumattominta kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta. Jos onkin
_alku_ hänelle vaikea, vastahakoinen, niin onpa _keskenheittäminen_
vasta oikein mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin
lennätettiin Pohjolaan, ei hän, perille päästyänsä, siellä enää yhtään
epäile käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin oli
näköjänsä niin peräti mahdoton. Eipä hän edes siitäkään vielä säikähdy,
kun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen, ei mitään
sepän asetta.

    "Akatpa epäelköhöt,
    Herjat kesken heittäköhöt;
    Eipä mies pahempikana,
    Uros untelompikana!"

Näin hän lausuu jalolla miehuudella. Useat kerrat täytyy hänen särkeä
ja uudestaan sulattaa ahjosta ilmauvat kalut, jotka eivät tarkoitusta
täytä; vaan ei hän uuvu, ei hän heitä, ennen kuin on saanut Sammon
taotuksi. Samoin sitten, koska Annikki-sisar on hänet tuumista tekoon
herättänyt ja koska Pohjolan neito on hänelle antanut neuvonsa,
suorittaa hän vaaditut ansiotyöt yhtä suurella taitavuudella kuin myös
kylmäverisellä pelottomuudella. Rohkeasti astuu hän kähisevien kyitten
sekaan, rohkeasti lähtee hän Tuonen karhuin, susien ja hauin pyyntiin.

Mutta, vaikka näissä töissä miehuullinen, ei hän kuitenkaan ylimalkaan
ole mikään sotasankari. Oikein esim. hämmästymme nähdessämme, ett'ei
vaimonsa murhaajan rankaiseminen miekalla, ett'ei verinen kosto
verisestä työstä hänelle ollenkaan johdu mieleen. Kenties sopisi tosin
tässä puolustukseksi muistuttaa hänen hitauttansa; kenties ei hän
kerjinnyt vielä tointua hämmästyksistään, ennen kuin Kullervo jo oli
teille tietymättömille kadonnut. Mutta mahdoton kaunistella on ainakin
hänen käytöksensä Sampo-retkellä, sillä siellä on hän useassa
tilaisuudessa sangen kurja pelkuri. Meritaistelussa Louhta vastaan
istuu hän aivan jouten, sormeakaan nostamatta, ainoasti "heittäiksen
Jumalahansa", rukoileepi Ukolta apua. Myrskyssä, jonka Louhi sitä ennen
oli lähettänyt, vaaleni hän kalmankarvaiseksi ja peitti itsensä
vaipalla, ett'ei tuota lähenevätä turmiota olis tarvis silmin nähdä.
Näyttääpä ylimalkaan siltä, kuin olisi Ilmarinen perinyt jonkunlaisen
vesikauhun hänen ammattiinsa kuuluvalta elementiltä, tulelta. Kohta
Sammon ryöstöä tuumittaissa hän jo kaikin mokomin vastusteli meriretkeä
Pohjolaan:

    "Lempo menköhön merelle!
    Siellä tuuli turjuttaisi,
    Saisi sormet soutamiksi,
    Kämmenet käsimeloiksi."

Ilmarinen on kokonansa ja yksistänsä kelpo työmies, teollisuuden
harjoittaja; hän ei ole eikä tahdo olla mitään muuta. Hän ei ole edes
sukua uljaalle Perth'in sepälle Walter Scott'in tunnetussa romaanissa,
joka oli yhtä halukas särkemään kuin takomaankin rautakypäriä. Hän on
pikemmin viimeaikuisen teollisuuden edusmies, tietysti ennenkuin
yleinen asevelvollisuus oli alkanut vaikutustansa. Mutta, vaikka
Ilmarinen ei ole sankari, on hän sen sijaan omassa työssään,
ammatissaan verrattoman taitava, kuuluisa siitä ympäri koko maailmaa.
Missä vaan jotakin kalua on tarvis, Pohjolassa niinkuin Kalevalassa,
Sammosta tavalliseen miekkaan, jopa haravaankin saakka, käännytään
aina, joka kerta hänen puoleensa. Ja varsin merkillistä on se, että hän
töissänsä melkein aina vaan käyttää käsivoimaa, ei loitsua niinkuin muu
Kalevala sekä Pohjola. Lyhyet sanat tai rukoukset, joita hän joskus
lausuu, ovat tuskin sanottavatkaan loitsuiksi. Yhden ainoan kerran vaan
näemme hänen todentodella ryhtyvän noitakeinoon, nimittäin silloin kun
hän, ryöstettyyn morsiameensa suuttuneena, laulaa hänet kalalokiksi.
Sangen taitavasti muuten on kuvattu, kuinka hän aina töitten vaikeutta
myöten sovitti sepityskeinonsa. Tavallisia kaluja takoissansa lietsotti
hän tulta orjillaan; mutta kultaneitoa valmistaissa ei hän tyytynytkään
siihen apuun; hän lietsoi omilla käsillänsä. Vielä vähemmin tietysti
voi hän silloin, koska Sampo oli synnytettävä, tulla toimeen orjien
voimalla, vaikka he tosin lietsoivat niin, että

    Kivet kasvoi kantapäihin,
    Vahat varvasten sijoille.

Itse taivaan tuulet täytyi siinä tärkeässä tilaisuudessa panna
lietsojiksi.

Yhtä vähän kuin sankariutta on Ilmarisessa myöskin runoutta; siinäkin
on hän arkipäiväisen käsityön edusmies. Silloin kun kantele on
valmistunut, koko Kalevan kansa, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset,
kaikki koettavat soittaa sitä, jopa itse Pohjolakin toki hiukkasen
yrittää. Ilmarinen yksin ei siihen sormellaankaan koske. Sama
runollisen mielikuvituksen puute paistaa niin-ikään läpi hänen
epäilemisestään, koska jotain outoa ehdoitellaan.

Ilmarisen mieli on kokonaan todellisuudessa, olevissa oloissa, siihen
määrään, ett'ei hän aavistakkaan, toisten voivan sanoissansa siitä
poiketa. Tämän rehellisen viattomuutensa kautta on hän niin kovin
helppo pettää. Koska hänen lähettämänsä mehiläisen sijasta herhiläinen,
Hiiden lintu, tuopi kähynsä raudankarkaisu-aineeksi, ei Ilmarinen
ollenkaan huomaa petosta, ei tuojaa ollenkaan epäile. Samoin saapi
Väinämöinen hänet kohta uskomaan, että valekuu ja valepäivä kuusen
latvassa ovat oikeat taivaan valot.

Kaikessa arkipäiväisyydessänsä hänellä on kuitenkin hiukkanen
lystikästä humoria. Sen jo näimme siinä, kun hän tarjoo kultaneitoansa
liian naimiskiihkoiselle Väinämöiselle; ampaiseepa hän samassa myös
pienen pistoksen koko kaunista sukupuolta vastaan, kun tarjotessaan
kehuu, että _tämä_ neitonen

    Ei ole suuri suun piolta,
    Kovin leu'oilta leveä.

Samaa veitikkamaisuutta ilmoittaa hän myös jäähyväissanoillaan, joilla
Pohjolan häissä katkaisee nuorikkonsa loputtomat lähtö-itkut.

Mutta vaikka hän Pohjolan neidon liikaa herkkätunteisuutta pilkkaa ja
vaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden harrastaja, ei
Ilmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee
sangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuoren alta. Kun hän esim.
Annikin kautta on saanut tiedon Väinämöisen kosioretkestä, joka kenties
voi tehdä kaikki hänen omat toiveensa tyhjiksi, niin koskee se sanoma
kovin kipeästi hänen sydämmeensä:

    Tunkihe sepolle tuska,
    Rautiolle raskas tunti;
    Kirposi pihit piosta,
    Vasara käestä vaipui.

Syvä, liikuttava on myös hänen surunsa nuoren, kauniin vaimonsa
pois-menosta:

    Se on seppo Ilmarinen,
    Yöt itki unettomana,
    Päivät einehettömänä;
    Eipä kääntynyt käessä
    Vaskinen vasaran varsi,
    Kuulunut pajasta kalke
    Yhen kuuhuen kululla.

Huomaammepa hänessä kerran yliluonnollistenkin rajain menevää,
oikein uuden-aikuista hempeämielisyyttä. Koska hän näet, Sammon
valmistettuaan, kuitenkin saa Pohjolan neidolta sen epätietoisen
vastauksen, että tämä muka vielä miehelään ei jouda tulla, vaipuu
seppä-parka Werther'in-kaltaiseen epätoivoon ja huudahtaa:

    "Sinne mieleni tekisi:
    Kotihini kuolemahan,
    Maalleni masenemahan!"

Tässä, samoin kuin myös Annikin tuodessa sanomansa, ilmaantuu
sentimentalisuuden puuskain yhteydessä samassa myös Ilmarisen
periluonteelle omituinen saamattomuus ensihetkenä. Näin liittää runotar
taitavalla kädellä nekin piirteet, jotka näennäisesti ovat muista
poikkeevia, taas yhteen antamansa yleisen luonteensuunnan kanssa.

                                            _J. Krohn_.



7. Aino.


Kullervorunoissa on ainoasti _miehen_ traagillinen kohtalo kuvattuna.
Mutta Kalevala ei olekkaan tyytynyt tähän yksipuoliseen traagillisuuden
kuvaamiseen; se on meille Aino-runoissa myös luonut kuvauksen
_neitsyen_ traagillisesta kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme
runoaisti keksinyt molempien sukupuolten omituiset ja erilaiset
luonteet! Kullervo koston töissä, elämän myrskyisellä merellä, itse
elämän toiminnossa joutuu traagillisen surman alaiseksi. Hän viimein
tuottaa itselleen omalla kädellään elämän lopun. Ainon kohtalo on hänen
omassa sydämmessään, hänen tunteissaan. Sydämmen surun sortamana vaipuu
hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan kohtalonsa valtaan. Hänen
traagillinen loppunsa valmistuu siten, että hänen sydämmensä joutuu
epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä leppymättömästi vaatii
semmoista, jota neidon sydän ei voi sallia.

Hänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa
vanhalle Väinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen
suostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian
toinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo
lupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu
siitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa hänen sydämmessään:
että hän nimittäin vävykseen saisi Väinämöisen, sukuhunsa suuren
miehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoastaan ajattelemaan,
kuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon
kuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin
ulkopuolinen voima, vaatien saadakseen määrätä hänen sydämmensä
kalleimmista asioista, ja tämä voima on vielä edellistä suurempi, sillä
se on äidin tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.

Aino, kun saa kuulla, kenelle hän on määrätty, hyrehtyy katkeraan
itkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin hänen
äitinsä. Väinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia
miehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämmen valittu. Kaikki vanhuksen maine
ja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden
rakkauden tarvetta. Hänen sydämmensä laki vaatii, ett'ei hän mene
miehelle, jota hän ei rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi
sydämmensä neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä
velvollisuus on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat
molemmat velvollisuudet traagillisessa ristiriidassa.

Aino lähtee nyt lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä kohtaa hänet
Väinämöinen. Ukko ei kysykkään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän
pitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä
hän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:

    "Äläpä muille, neito nuori,
    Kuin minulle, neito nuori,
    Kanna kaulan helmilöitä,
    Rinnan ristiä rakenna,
    Pane päätä palmikolle,
    Sio silkillä hivusta!"

Loukkauneena tästä vastaa Aino, ett ei hän korista itseänsä Väinämöistä
eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois kaikki
koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin. Ensi
silmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä
seikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen syvä
merkityksensä. Väinämöisen käsky, ett'ei hän saisi muita kuin häntä
varten pitää noita koruja, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat
hänen mielestään saastuneet sen kautta, että Väinämöinen niihin oli
yhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne
eivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin
ennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.

Kun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen,
hän vaan sanoo surevansa korujensa katoamista:

    Kirpoi kullat kulmiltani,
    Hopeat hivuksiltani,
    Sinisilkit silmiltäni,
    Punanauhat pääni päältä.

Niin huolellisesti koettaa arka vaimon sydän muilta salata tilaansa.
Aino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen
muodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti
äidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian
todellisen laidan: että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa,
karistanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.

Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee
Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen
koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surua toisten korujen
hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa
sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät
koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen
lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on traagillisesti hyvin kaunis
kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen
hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaa itsensä, vaan samassa myös
tämän maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys.
Lieneekö missään muussa runossa äidinrakkauden erhetys kuvattu yhtä
hellässä, yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa?
Äiti tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta,
yksinpä itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi
liian kallista äidin rakkaudelle?

Pian näkee kuitenkin äiti, ett'ei siitä loistavasta lohdutuksesta ole
apua. Aino vaan itkee ja valittaa:

    Mieli ei tervoa parempi,
    Syän ei syttä valkeampi.
    Parempi minun olisi,
    Parempi olisi ollut
    Syntymättä, kasvamatta,
    Suureksi sukeumatta
    Näille päiville pahoille,
    Ilmoillen ilottomille!
    Oisin kuollut kuusi-öisnä,
    Kaonnut kaheksan-öisnä!

Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan
suruun, sanoo tytär:

    Sitä itken impi rukka,
    Kaiken aikani valitan:
    Kun annoit minun poloisen,
    Oman lapsesi lupasit,
    Käskit vanhalle varaksi,
    Ikäpuolelle iloksi!
    Oisit ennen käskenynnä
    Alle aaltojen syvien,
    Sisareksi Siikasille,
    Veikoksi ve'en kaloille!

Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa; ne aavistavat sitä
surmaa, johon hänen sydämmensä suru  hänet on saattava. Tässä ei ole
mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi
semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut,
valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.

Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun
surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman
omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää
selvästi tiedä, mitä hän tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja
pukee itsensä äidin tarjomiin juhlavaatteisiin.

    Siit' astui aittamäelle
    Astui aittahan sisälle,
    Aukaisi parahan arkun,
    Kannen kirjo kimmahutti:
    Löysi kuusi kultavyötä,
    Seitsemän sinihametta.
    Ne hän päällensä pukevi,
    Varrellensa valmistavi,
    Pani kullat kulmillensa,
    Hopeat hivuksillensa,
    Sinisilkit silmillensä,
    Punalangat päänsä päälle.

Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämmeen? Oliko hän nyt
valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on
omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären
lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta
-- kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan
ulkomuodon ja sysimustan sydämmen välillä!

Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekkään tietämättä
minne.

    Läksi siitä astumahan
    Ahon poikki, toisen pitkin,
    Vieri soita, vieri maita,
    Vieri synkkiä saloja.
    Itse lauloi mennessänsä,
    Virkkoi vieriellessänsä:
    Syöntäni tuimelevi,
    Päätäni kivistelevi,
    Eikä tuima tuimemmasti,
    Kipeämmästi kivistä,
    Jotta koito kuolisinkin,
    Katkeaisinkin katala
    Näiltä suurilta suruilta,
    Ape'ilta mielialoilta.
    Jo olisi minulla aika
    Näiltä ilmoilta eritä;
    Ei mua isäni itke,
    Ei emo pane pahaksi,
    Ei kastu sisaren kasvot,
    Veikon silmät vettä vuoa,
    Vaikka vierisin vetehen,
    Kaatuisin kalamerehen,
    Alle aaltojen syvien,
    Päälle mustien mutien.

Ainon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää
voi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaassa mitään etsinyt, hänellä
ei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena,
epätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta.
Tämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; hänen henkensäkkin on
eksynyt, ei ainoastaan hänen jalkansa. Hänen sielunsa valo on
pimentynyt. Luonnon haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa
suuremmaksi yön pimeydessä, oudolla matkalla.

Näin saapuu hän meren rannalle. Siellä hän aamulla näkee:

    Kolm' on neittä niemen päässä,
    Ne on merta kylpemässä;
    Aino neiti neljänneksi.

Kun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enää ole
itsessään tukea; hän joutuu, ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuot
meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä
ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman
toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän
heittää vaatteensa rannalle ja uipi vedessä olevalle kullanpaistavalle
paadelle. Mutta tämä paasi petti:

    Kilahti kivi vetehen,
    Paasi pohjahan pakeni;
    Neitonen kiven keralla,
    Aino paaen palleassa.

Tätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi
hukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa
pilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan
ovat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen.
Neidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan,
siveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakkin
hukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös
raukenee ruumiillisesti traagillisen kohtalonsa voimasta.

Sana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren,
turmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä siitä, että oli
yrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka
hellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä
kasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme
luotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja
sen latvaan kolme kultaista käkeä:

    Sai käköset kukkumahan
    Yksi kukkui: lemmen, lemmen!
    Toinen kukkui: sulhon, sulhon!
    Kolmas kukkui: auvon, auvon!
    Kuka kukkui: lemmen, lemmen!
    Sepä kukkui kuuta kolme
    Lemmettömälle tytölle,
    Meressä makoavalle.
    Kuka kukkui: sulhon, sulhon!
    Sepä kukkui kuusi kuuta
    Sulholle sulottomalle,
    Ikävissä istuvalle.
    Kuka kukkui: auvon, auvon!
    Se kukkui ikänsä kaiken
    Auvottomalle emolle,
    Iän kaiken itkevälle.
    Näin emo sanoiksi virkki,
    Kuunnellessansa käkeä:
    "Älköhön emo poloinen,
    Kauan kuunnelko käkeä!
    Kun käki kukahtelevi,
    Niin syän sykähtelevi,
    Kyynärän ikä kuluvi,
    Vaaksan varsi vanhenevi,
    Koko ruumis runnahtavi,
    Kuultua kevätkäkösen."

Kuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämmen surun
ilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti
liikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan
tuntematon, se ei osoitakkaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin
surua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään
tyttärensä kohtaloa.

                                                 _J. Krohn_.



8. Runoja Kantelettaresta.


1. Eriskummainen kantele,

    Ne varsin valehtelevat,
    Tuiki tyhjeä panevat,
    Jotka soittoa sanovat,
    Arvelevat kanteletta
    Väinämöisen veistämäksi,
    Jumalan kuvoamaksi,
    Hau'in suuren hartioista,
    Veen koiran koukkuluista;
    Soitto on suruista tehty,
    Murehista muovaeltu:
    Koppa päivistä kovista,
    Emäpuu ikipoloista,
    Kielet kiusoista kerätty,
    Naulat muista vastuksista.
    Sentä ei soita kanteleni,
    Ei ilotse ensinkänä,
    Soitto ei soita suosioksi,
    Laske ei laatuista iloa,
    Kun on huolista kuvattu,
    Murehista muovaeltu.

                  I. 1.


2. Älä on ääntäni kulunut.

    Lauloin ennen lapsempana,
    Kieltä pieksin pienempänä,
    Vaan en nyt sanoa saata,
    Enkä kielin kerskaella;
    Kieleni minun kipiä,
    Säveleni sangen sairas.
    Älä on ääntäni kulunut,
    Säveltäni suuri säije,
    Sitte mennehen sykysyn,
    Sitte toisen toukoaijan.
    Yskä on suuni sulkenunna,
    Tauti salvanna sanani,
    Jotk' ennen jokena juoksi,
    Myötävirtana vilisi.
    Niin mun ennen ääni juoksi,
    Kun lyly lumella juoksi,
    Venonen jokivesillä,
    Mastilaiva lainehilla.
    Nyt on ääneni poloisen,
    Minun kurjan kulkkutorvi,
    On kun karhi kaskimailla,
    Hangella havupetäjä,
    Vene kuivilla kivillä,
    Reki rannan hiekkasilla.

                    I. 6.


3. Korpi kurjalla kotina.

    Kotihinsa muut menevät,
    Majoillensa matkoavat,
    Kurjall' ei ole kotia,
    Katalalla kartanoa;
    Korpi kurjalla kotina,
    Salo sauna vaivaisella.
    Moni on päivä päätön päivä,
    Usiampi einehetön;
    Ilta ainakin tulevi,
    Yö etehen ennättävi,
    Moni tuikkavi tulonen,
    Vilkuttavi valkiainen
    Eessä lapsen armottoman,
    Kohalla kovaosaisen.
    Noin tunsi tulen isäntä,
    Virkkoi valkian pitäjä,
    Tuvallinen tuumoavi
    Ja sanovi saunallinen:
    "Pois turvaton tuvasta,
    Armoton katoksen alta!
    Tuulen vieä turvatonta,
    Ahavaisen armotonta,
    Varatonta vastarannan."

                   I. 36.


4. Ohoh kullaista kotia.

    Lämmin paita liinainenki
    Oman äitin ompelema;
    Vilu on vaippa villainenki
    Vaimon vierahan tekemä.
    Lämmin on emosen sauna
    Ilman löylyn lyömättäki;
    Kylmäpä kyläinen sauna,
    Vaikka löyly lyötäköhön.
    Koria kotoinen leipä,
    Jos on täynnä tähkäpäitä;
    Vihavainen vieras leipä,
    Vaikka voilla voituohon.
    Villainen emosen vitsa,
    Ruokoinen isosen ruoska,
    Joskon viikon virpokohon,
    Rupeaman ruoskikohon;
    Vitsa vierahan verinen,
    Kyläläinen kynnäppäinen,
    Josko kerran iskeköhön,
    Tahi puolen koskekohon.
    Ohoh kullaista kotia,
    Armasta ison eloa!
    Jos oli leipeä vähempi,
    Niin oli unta viljemmältä;
    Ei toruttu torkunnasta,
    Makoomasta ei manattu.

                I. 75.


5. Mipä paimenten olla?

    Mipä meiän paimenien,
    Kupa karjan kaitsijoien? --
    Ei ole paha paimenien,
    Pah' ei karjan kaitsijoien;
    Kiikumma joka kivellä,
    Laulamma joka mäellä,
    Joka suolla soittelemma,
    Lyömmä leikkiä aholla,
    Syömmä maalta mansikoita,
    Ja juomma joesta vettä.
    Marjat kasvon kaunistavi,
    Puolukat punertelevi,
    Vesi ei voimoa vähennä,
    Jokivesi ei varsinkana.

                I. 171.


6. Jo tulen kotihin.

    Jo tulenki, jo tulenki,
    Jo tulenki kotihini;
    Joko on kylpy joutununna,
    Joko saatu saunavettä,
    Sekä vastat valmihina?
    Onko huttu keitettynä,
    Puohtimella peitettynä,
    Voita päälle heitettynä?
    Onko lusikat ääressä,
    Maitokupit vieressä?
    Ptru _Kirjo_, ptru _Karjo_,
    Ptruko haikia _Haluna_!
    Jo on Kirjo kiini pantu,
    Karjo kaarehen rakettu,
    Haluna hakahan saatu;
    Jo nyt jouvunki tupahan,
    Jo tulenki, jo tulenki,
    Jo tulenki, jo, jo.

                  I. 182.


7. Oisko linnun lentoneuvot.

    Voi, kun loit minua luoja,
    Kun et luonut lentäväksi,
    Kotkana kohoavaksi,
    Lintusena liikkuvaksi!
    Oisko linnun lentoneuvot,
    Kohottimet kotkalinnun,
    Saisin siivet hanhoselta,
    Kurelta kulettimensa;
    Sitte siiville rupeisin,
    Lenteleisin liiteleisin --
    Kulkisin ma kullan maalle,
    Asunnolle armahani.
    Lentäisin lepeämättä,
    Matkalla makoamatta,
    Ilman puussa istumatta,
    Lehvällä levähtämättä;
    Meret ei estäisi minua.
    Selät ei ne seisattaisi.
    En surisi iltaisesta,
    Enkä einetruo'istani,
    Murkinat' en muisteleisi.
    Viel' en viikonkaan perästä;
    Armas minun aamustaisi,
    Illastuttaisi ihana,
    Kasvo kaunis syötteleisi,
    Muoto murkinoitteleisi.

                   II. 44.


8. Maassa mieleni matavi.

    Niin ne muutamat sanovat,
    Moniahat arvelevat:
    "Iloissahan tuo elävi,
    Riemuissahan riehkahuvi".
    Minä hoikka huolissani,
    Ikävissäni ilotsen.
    Usein minun utuisen,
    Usein utuisen lapsen,
    Maassa mieleni matavi,
    Alla jalkani asuvi,
    Alla penkin piehtaroivi,
    Nurkissa nuhaelevi.
    Usein minun utuisen,
    Usein utuisen lapsen,
    Mieli kulkevi kulossa,
    Vesakoissa viehkuroivi,
    Miel' ei tervoa parempi,
    Syän ei syttä valkiampi.
    Usein minä utuinen,
    Usein utuinen lapsi,
    Itketän ihanat silmät,
    Kastuttelen kaian kasvon,
    Vetytän verevän posken,
    Hoikan varteni valelen;
    Kylä tiesi kylpenehen,
    Veli vettä kantanehen --
    Minä kylvin kyyneleillä,
    Hautelin haluvesillä.

               II. 128.


9. Kyllä huoli virttä tuopi.

    Kun olin ennen nuorempana,
    Kasvavaisena kanana,
    Tuli eukko tuonnempata,
    Laulaja Lapin periltä,
    Joka virsiä veteli,
    Monet laulut laulatteli.

    Annoin rätsinän akalle,
    Hyvän paian palkastansa,
    Siirrytin sinikeräset,
    Puottelin punaiset langat,
    Hyvän laulun laulannasta,
    Paremman pajattamasta,
    Virret kielin kertomasta,
    Suin sanat sovittamasta.

    Kuules eukko, kuin nyt laulan,
    Kuules akka, kuin sanelen:
    Tuo nyt jälle rätsinäni,
    Palahuta paitavaate,
    Työnnä pois punaiset langat.
    Siirrytä sinikeräset --
    Jo on virttä neuvomatta,
    Saamatta sanoja kyllin;
    Kyllä huoli virttä tuopi,
    Mure virttä muistuttavi,
    Kaiho kantavi sanoja,
    Miel'alani arveloita.

                II. 131.


10. Viel' on vuoro valvoakkin.

    Tuuti, tuuti tyttöäni,
    Tuuti onnea tytölle:
    Tule onni oppimahan,
    Sekä lykky löytämähän.
    Kirjavalla korjallasi,
    Ruskialla ruunallasi,
    Valkialla varsallasi,
    Tasakarva tammallasi.
    Orihilla olkisella.
    Hernevarrella hevolla!
    Kun et tulle oppimahan;
    Susi syököhön hevosen,
    Tauti miehen tappakohon,
    Tuli korjan polttakohon!
    Tuuti, tuuti tyttöäni,
    Nuku, nuku nurmilintu,
    Väsy, väsy västäräkki,
    Nuku nukkumis-ajalla.
    Väsy maata-vuorollasi;
    Viel' on aika valvoakkin,
    Vuoro toinen valvoakkin.
    Eipä anna mahti maata,
    Hyvä onni olla jouten,
    Kyty kun kinnasta kysyvi,
    Appi paitoa anovi,
    Nato nauhoja hyviä.

    Tuuti, tuuti tyttöäni,
    Tuuti tyyneksi tytärtä;
    Hyvä on tyttö tyynemmästä,
    Piika suusta pienemmästä.
    Eläkä itke ilman syyttä,
    Elä vaivoitta valita;
    Viel' on syyssä itkemistä,
    Vaivoissa valittamista,
    Ikävissä itkemistä,
    Huolissa kujertamista.

                II. 192.


11. Minä pyy pesätön lintu.

    Ajattelen aikojani,
    Muistan muita päiviäni,
    Entistä elantoani;
    Niin oli entinen elanto,
    Kun kesäinen päivän nousu,
    Aamu armas aurinkoinen.
    Niin on nyt minun eloni,
    Kun pimiä pilven ranta;
    On kun syksy-yö suruinen,
    Pimiä kuin talven päivä.
    Olin ennen kun olinki,
    Olin kun omena-kukka.
    Tahi tuores tuomenkukka,
    Olin mansikka mäellä,
    Punapuola kankahalla,
    Koppelo emon ko'issa,
    Tavi taaton kartanolla,
    Sirkkunen sisaren luona --
    Missä nyt minun kotini,
    Kussa kurjan kartanoni?

    Koti on koppelon pojilla,
    Kartano kylän kanoilla,
    Pesä pyillä pienoisilla;
    Minä koppelo ko'iton,
    Minä kana kartanoton,
    Minä pyy pesätön lintu,
    Korvess' on minun kotini,
    Kalliolla kartanoni,
    Maantiellä minun majani,
    Turpehessa muut tupani,
    Aian soppi on suojanani,
    Joka tuuli turvanani,
    Meren aallot armonani,
    Meren vaahet varjonani.

               II. 226.


12. Soria sotainen tauti.

    Suku suuresti surevi,
    Laji kaikki kaihoavi,
    Heimokunta hellehtivi,
    Saavani minun sotahan,
    Tykin suuren suun etehen,
    Rautakirnujen kitahan;
    Sortuvan sotatiloilla,
    Vainoteillä vaipuvani.

    Vaan elä sure sukuni,
    Kaihoa lajini kaunis;
    En mä silloin suohon sorru,
    Enkä kaau kankahalle,
    Kun minä sotahan kuolen,
    Kaaun miekan kalskehesen.
    Soria on sotainen tauti,
    Soria sotahan kuolla,
    Hemme miekan helskehesen:
    Akin poika pois tulevi,
    Potematta pois menevi,
    Laihtumatta lankeavi.

               II. 265.


13. Omat on virret oppimani.

    Ei ole seppä sen parempi,
    Eikä tarkempi takoja,
    Jos syntyi sysi-keolla,
    Kasvoi hiili-kankahalla.

    En ole opissa ollut;
    Käynyt mailla mahtavien,
    Samonnut Lapin saloja,
    Souellut Wiron vesiä;
    Omat on virret oppimani,
    Omat saamani sanaset,
    Tiepuolista tempomani,
    Risukoista riipomani,
    Pajukoista poimimani,
    Vesoista vetelemäni,
    Kanervoista katkomani,
    Päästä heinän hieromani.
    Kun olin piennä paimenessa,
    Lassa karjan kaitsijana.
    Metisillä mättähillä,
    Kultaisilla kunnahilla,
    Kirjavaisilla kivillä,
    Paistavilla paateroilla;
    Tuuli toi sata sanoa,
    Tuhat ilma tuuvitteli,
    Virret aaltona ajeli,
    Laulut läikkyi lainehina.
    Ne minä kerälle käärin,
    Sykkyrälle syyättelin,
    Panin aitan parven päähän,
    Kukkarohon kultaisehen,
    Rasiahan rautaisehen,
    Vaskisehen vakkasehen.

                II. 280.


14. Muut ja minä.

    Muut istui iloitsemahan,
    Painuivat pajahtamahan;
    Minä istun itkemähän,
    Ja painun pahalle mielin.

    Ilossahan muut elävät,
    Leikissähän leikamoivat;
    Minä hoikka huolissani,
    Palo pakkopäivissäni.

    Muill' on tässä mustat kengät,
    Saappahat soman näköiset;
    Minä virsussa vitistän,
    Tuohikengässä kitistän.

    Muill' on kauhtanat komiat,
    Sinertävät silkkiviitat;
    Mull' on nuttu nukkavieru,
    Takki tappuran näköinen.

    Muill' on pitkät piipun varret,
    Kopat kopran täytehiset;
    Minä tynkyllä typytän.
    Nahkavarrella naputan.

    Muut syövät murukaloja.
    Ja juovat olutpunaista;
    Minä kiiskiä kitustan,
    Vesilientä lippielen.

               II. 298.


15. Emon torat.

    Ei ennen emo torunna;
    Kantajani kalkuttanna,
    Vaikka maion maahan kaasin,
    Lehmät metsähän levitin.

    Ei ennen emo torunna.
    Kantajani kalkuttanna,
    Kun särin pari patoa,
    Poltin paitani pahaksi.

    Ei ennen emo torunna,
    Kantajani kalkuttanna,
    Kun tein kieron kehrävarren,
    Väärän värttinän rapasin.

    Ei vielä emo toruisi,
    Kantajani kalkuttaisi,
    Jos ma viikomman viruisin,
    Kauan työttä kalkehtisin.

    Ei vielä emo toruisi,
    Kantajani kalkuttaisi,
    Jos joisin hevosen varsan,
    Kellokaulan kenkkeäisin.

    Vaan tuosta emo toruvi,
    Kantajani kalkuttavi,
    Toin tuhman tulen puhujan,
    Pahan paian ompelijan.

    Pahan paian ompelevi,
    Päälle päärmehet tekevi;
    Kehnon rihman ketreävi,
    Päiksi pellavat panevi.

              II. 309.


16. Penu pieni koiraseni.

    Penu pieni koiraseni,
    Aina harras haukkujani,
    Tule minun turvikseni,
    Metsolahan mennessäni,
    Ett'ei naiset naurahtaisi,
    Piiat pilkkana pitäisi,
    Ukotki urahtelisi,
    Partasuut pahoin puhuisi!

    Koirani keränä vieri,
    Kylän kukka kuuluisana,
    Itse mie kulen kuvana,
    Sukset mustina matoina.

    Sinä koirani komehin,
    Juoksuttele, jouvuttele,
    Ahomaita aukehia;
    Juokse tuonne toisa'alle,
    Mieluisahan metsolahan,
    Tarkkahan tapiolahan!

    Minun on koirani komiat,
    Otukseni oivalliset;
    Niin on silmät koirallani,
    Kun on suuri suitsirengas,
    Niin on korvat koirallani,
    Kun on lumme lammin päällä;
    Niin on hammas koirallani,
    Kun on viikate Virossa;
    Niin on häntä koirallani,
    Kun on komehin korpikuusi.
    Mielikki metsän emäntä,
    Tapiolan tarkka vaimo,
    Kukuta nyt koiroani,
    Haukuta hakijatani,
    Sisällä salon sinisen,
    Korven kultaisen kuvussa;
    Elä haukuta havuja,
    Kuusen oksia kukuta;
    Haukuta havun-alaista,
    Kuusen-oksan istujaista!
    Luo löyly etempätäkin,
    Kanna vainu kaukempata,
    Vilullakin, vihmoillaki,
    Tuiskuillaki, tuulillaki,
    Jotta koiran kohti juosta,
    Penun julki julkotella,
    Mieluisassa metsolassa,
    Tarkassa Tapiolassa.

             II. 340>



9, Loitsurunoja.


1. Loitsijan perustussanat.

    Armoa minä anelen,
    Huojennusta huokaelen,
    Ylähältä taivahasta,
    Luota Luojan kaikkivallan,
    Mistä armot annetahan,
    Huojennusta hoivatahan,
    Ovet armon auki käyvät,
    Turvat tuttavat tulevat.
    Herra hoivan heittäköhön,
    Avun tuokohon Jumala,
    Minun silmin nähtyäni,
    Mielin arvaeltuani,
    Suin sulin puheltuani,
    Hengin huokaeltuani,
    Käsin päälle käytyäni,
    Sormin suoriteltuani!
    Saakohon minun sanani
    Läpi luun, läpi jäsenen,
    Läpi lämminten lihojen,
    Läpi suonten soljuvien,
    Iho'on imento raukan,
    Emon tuoman ruumihisen!


2. Manaus koskeen.

    Mene tuonne, kunne käsken,
    Keskelle tulisen kosken,
    Vuoksen koskehen kovahan,
    Imatrahan ilkeähän,
    Kahen kallion lomahan.
    Kinahmehen kauheahan,
    Jost' et pääse päivinäsi.
    Selviä sinä ikänä.
    Ilman luojan päästämättä,
    Kaikkivallan katsomatta!

    Jospa tuolta päätä nostat,
    Tahi kuonoa kohotat,
    Ukko pääsi särkenevi
    Neuloilla teräsnenillä,
    Äimillä äkähisillä,
    Rakehilla rautaisilla.


3. Hammastautia vastaan.

    Poijes, lukki, leukaluista,
    Haihu, häkki, hampahista,
    Ilkeä, ijenlihoista,
    Puremasta, järsimästä,
    Hammasta hajottamasta,
    Leukaluuta luistamasta,
    Pääkamua kaivamasta;
    Heitä tuonne hernehesi,
    Tuonne paiskoa papusi,
    Suen kiljuvan kitahan,
    Leveihin leukaluihin.
    Paholaisen parran alle,
    Tuonen hau'in hampahisin.


4. Käärmeen puremaa vastaan.

    Sinä vanha maan matonen,
    Maan rikka, manalan rikka,
    Pihan rikka, pellon rikka,
    Rikka kaiken ristikansan,
    Alla aitojen asuja,
    Lahokannon kaivelija,
    Kulon kultaisen alainen,
    Pinon pitkän vierehinen,
    Pettäjä iän-ikuinen,
    Petit meitä ennen muita,
    Petitpä esi-isämme,
    Valehtelit vanhempamme,
    Petit Luojan kaikkivallan,
    Itse julkisen Jumalan:
    Lupa sulle annettihin,
    Lupa kulkea kulossa,
    Mateloita maan sisässä,
    Vaan ei annettu lupoa
    Ruveta rumille töille,
    Käyä töille törkeille.
    Ethän kulkenut kulossa,
    Mateloinut maan sisässä,
    Kun rikoit ihon imeisen,
    Turmelit emosen tuoman!

    Miksi nostit norpoasi,
    Kuksi päätäsi kohotit,
    Ylemmäksi heinän juurta,
    Heinän juurta, maan mätästä,
    Liikuttelit liiroasi,
    Kärseäsi käännyttelit,
    Irvistit ikeniäsi,
    Suutasi pahoin pitelit,
    Teit paljolta pahoa,
    Äijältä tihua työtä,
    Pahoin sulle, pahoin mulle.
    Pahoin meille kummallenki?

    Miksi pistit, kun ma kielsin.
    Miksi maistoit, kun manasin?
    Ei sua käskenyt isosi,
    Ei isosi, ei emosi,
    Tekemähän näitä töitä,
    Ristittyä rikkomahan,
    Kastettua kaatamahan,
    Tehtyä teloamahan.


5. Jäniksen sanat.

    Minä laitan lankojani,
    Liitän näitä liinojani,
    Liitän liinani lumelle,
    Lasken langat hangen päälle
    Jänön poika kyykelöinen,
    Ristisuu, räkäleleuka,
    Juokse noron notkokkeita,
    Painakkeita painattele,
    Juoskos kullaisna käkenä,
    Hopeaisna myöhkyränä,
    Vasten minun pyytöäni,
    Kohen kultalankojani;
    Tullos ilman tuusimatta,
    Varomatta vaapottele,
    Lyöte kynsin kynnykselle,
    Käpälöin kahan etehen;
    Ellös varpoja valitko,
    Pure varpa ensimmäinen,
    Se on voittu metsän me'ellä,
    Sivuttu salon simalla,
    Ellös vainen mengökkänä
    Toisten varpojen tyköhön,
    Siellä surma suin pitäisi,
    Kova kuolo kohtoaisi;
    Kaikk' on muut vihaiset varvat,
    Joita sie kovin varaja,
    Vaan täm' on metinen varpa,
    Jok' on latvoin laskettuna,
    Latvoin laskettu lumehen,
    Tyvin työtty taivosehen,
    Latva pihtiä pitävi,
    Tyvi jousta jännittävi.


6. Karjan sanat.

    Keskellä kesäsyäntä,
    Jumalan suvea suurta,
    Lasken lehmäni leholle,
    Maion antajat aholle,
    Hatasarvet haavikolle,
    Kourusarvet koivikolle,
    Työnnän kuuta ottamahan,
    Talia tavottamahan,
    Ahomailta aukeilta,
    Leveiltä lehtomailta,
    Korkeilta koivikoilta,
    Mataloilta haavikoilta,
    Kultaisilta kunnahilta,
    Hopeaisilta saloilta.
    Lepy lehto, kostu korpi,
    Lempeä salo sininen,
    Leppyös lepyttäissäni,
    Kostu kostutellessani,
    Anna rauha raavahille,
    Sorkkasäärille sovinto,
    Tänä Jesuksen kesänä.
    Maarian suvena suurna!


7. Suden manaussanat.

    Susi juoksi suota myöten,
    Villahäntä maata myöten,
    Karjakullan kuuluvilla,
    Pienen viljan vieremillä:
    Pois minä sinun manoan
    Näiltä karjan käytäviltä.
    Juokse tuonne jouhikuono,
    Viron hurtta viilettele,
    Pohjan pitkälle perälle,
    Lapinmaahan laakeahan,
    Kuss' ei käyne karja teitä,
    Vaella hevosen varsa;
    Sini juokse jouhikuono.
    Viron hurtta viilettele,
    Kuni kynttä varpahissa,
    Hammasta ikenissäsi!
    Sinne mä sinun manoan.
    Korpivuorten kukkuloille,
    Kotihinsa korven koiran,
    Paikoillensa maan pakanan,
    Ettet tieä tietä tänne,
    Etkä kulkea osoa,
    Viljaisille viitamäille,
    Viljavieruille mäille,
    Muille maille mulkosilmät,
    Tuonne, taanne toitohännät,
    Ulvojaiset ulkomaille,
    Surmapaikoille susien.
    Tänne jääköhöt jänikset,
    Tänne linnut lentäköhöt!


8. Kalastus-sanat.

    Lasken verkkoni vesille,
    Kivekseni kiinnittelen,
    Juolehatar, akka kaunis,
    Veen ehtosa emäntä,
    Nouse tänne liettehestä,
    Antamahan ainoasi,
    Avarasta aitastasi;
    Lähetä kalainen karja
    Vanhoille verovesille,
    Apajille aivotuille;
    Anna noita, joit' anelen,
    Noita tuo'os, joita pyyän,
    Nosta luotojen lomista,
    Kallioien kainalosta!


9. Kylvösanat.

    Akka manteren alainen,
    Mannun eukko, maan emäntä,
    Pane turve tunkemahan,
    Maa väkevä vääntämähän;
    Eip' on maa väkeä puutu,
    Eikä nurmi einehiä,
    Kun lie armo antajista,
    Lupa einetten emistä.

    Nouse maa makoamasta,
    Luojan nurmi nukkumasta,
    Pane korret korttumahan,
    Sekä varret varttumahan.
    Tuhansin neniä nosta,
    Saoin haaroja hajota,
    Kynnöstäni, kylvöstäni,
    Varsin vaivani näöstä!


10. Tulen synty.

    Se varsin valehtelevi,
    Tyyni tyhjeä latovi,
    Joka tulta arvelevi
    Väinämöisen iskemäksi;
    Tuli on tullut taivosesta,
    Panu pilvissä rakettu,
    Se on poika aurinkoisen,
    Armas auringon sikiö,
    Tehty taivosten navoilla,
    Otavaisten olkapäillä.

    Siell' on tulta tuikuteltu,
    Varvenneltu valkeaista,
    Luona päivän, kuun malossa,
    Kehän kultaisen kesessä,
    Suun alla sulon Jumalan,
    Alla parran autuahan.
    Sielt' on tullunna tulonen,
    Puhki pilvien punaisten,
    Yläisistä taivosista
    Alaisihin maaemihin;
    Taivot reikihin repesi,
    Ilmat kaikki ikkunoihin,
    Tulta maahan tuotaessa,
    Valkeaista vaaittaissa.



SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN VAIHEET.



Suomalaisten pakanuuden aika.


    Tuo oli laulaja ikuinen,
    Virren porras polvuhinen,
    Tuop' on vanha Väinämöinen,
    Toinen seppo Ilmarinen,
    Kolmas lieto Lemminkäinen --

Pakanuutensa aikana eivät esi-isämme tiettävästi tunteneet
kirjoitustaitoa. Senpä tähden ei siltä ajalta olekaan mitään
kirjallista teosta mainittavissa. Mitä arvokasta silloin ajateltiin tai
tunnettiin, se kulki tavallisesti runoksi sepitettynä muistin avulla
miehestä mieheen, polvesta polveen. Eikä se aika ollutkaan köyhä
senlaatuisista tuotteista. Meidän päivinämme on näet Suomen kansan
muistista kirjoitettu ja sitten painosta julkaistu ääretön joukko
kansanrunoutta. _Kalevalan_  ihanat kertomarunot, _Kantelettaren_
vienonsuruiset laulurunot, _loitsurunojen_ mahtava paljous, viisautta
ja terävyyttä ilmaisevat _sananlaskut ja arvoitukset_ -- kaikki nämä
ovat suurimmaksi osaksi syntyneet jo Suomen kansan pakanuuden aikana ja
säilyneet sen muistissa aina meidän päivihimme asti. Niistä saamme
myöhemmin vielä vähän tarkemmin puhua.



Katholisuuden aikakausi (1157-1542).


Vuonna 1157 j.Kr.s. tehtiin Ruotsista ensimmäinen ristiretki Suomeen.
Maamme lounais-osa sen kautta saatettiin Ruotsin yhteyteen ja
kristinoppia tunnustamaan. Sittemmin saatettiin uusien ristiretkien
kautta Hämäläiset (1249) ja suuri osa Karjalaisistakin (1293) Ruotsin
alamaisiksi ja katholisen kirkon yhteyteen.

Lähes neljäsataa vuotta vallitsi katholinen kirkko maassamme. Niin
Suomessa kuin muissakin katholisissa maissa oli hengellinen sääty sinä
aikana melkein yksinomaisesti kirjallisen sivistyksen edustajana ja
kannattajana; muissa kansanluokissa ei kirjoitustaito eikä
kirjallisuuden viljeleminen vielä olleet sanottavasti perehtyneet.
Mutta kirkon ja pappein kielenä oli latinankieli. Mitä siis
katholisuuden ajalla kirjoitettiin, se kirjoitettiin enimmäkseen
latinan kielellä: ainoastaan harvoissa maissa kansojen omat kielet
silloin tulivat kirjallisen viljelyksen alaisiksi. Eikä silloin vielä
saattanut latinankielistäkään kirjallisuutta suuressa määrässä
ilmestyä, koska kirjapainotaito, joka teki kirjain ilmestymisen
helpommaksi ja niiden hinnat huokeammiksi, keksittiin vasta v. 1440.
[Sen keksijä oli saksalainen Juhana Gutenberg.] Mitä erityisesti
Suomeen tulee, olivat kirjallisuuden ilmaantumisen ehdot täällä vielä
pienemmät kuin muualla. Korkeampia kouluja ei vielä maassamme löytynyt.
Niiden harvain, jotka korkeampaa oppia halusivat, täytyi käydä sitä
ulkomaiden yliopistoista etsimässä. Yleinen sivistys oli siis täällä
heikompi kuin muualla. Senpä tähden katholisuuden aika ei voinutkaan
synnyttää maassamme mitään mainittavaa latinankielistä, vielä vähemmin
suomenkielistä kirjallisuutta. Joku lyhyt Suomen piispain aikakirja
sekä muutamat latinankieliset virret ja koululaulut -- siinä melkein
kaikki tämän aikakauden kirjalliset tuotteet.

Suomalainen kansanrunous tällä ajalla sitävastoin yhä kajahteli
eloisana ja virkeänä. Tosin vanhat pakanuudenaikuiset runot
arvattavastikin alkoivat hävitä niiltä tienoilta, missä kristinusko ja
sen mukana kulkeva uusi länsimainen sivistys ennättivät syvemmälle
juurtua. Mutta niiden sijalle syntyi koko joukko uusia rupoja,
varsinkin Länsi-Suomessa. Sellaisia ovat Kantelettaressa tavattavat
_legendat_ eli pyhimystarut (esim. "Piispa Henrikin surma") ja
_balladit_  eli lyhyet kertomarunot, joiden joukosta on muistettava
eritenkin ihana runo "_Elinan surma_", jossa elävästi ja liikuttavasti,
melkein näytelmärunon tapaan, kerrotaan, kuinka Laukon herra Klaus
Kurki luulevaisuudesta poltti puolisonsa ja lapsensa (arvellaan
tapahtuneen vuosien 1470 ja 1480 välillä).



Uskonpuhdistuksen aika (1542-1640).


    "Kyllä se kuulee Suomen kielen,
    Joka ymmärtää kaikkein mielen."

Pyhän Raamatun perustuksella nousi _Martti Luther_ Saksanmaalla
vastustamaan katholisen kirkon monia harhaoppeja ja väärinkaytöksiä.
Hänen voimallisen vaikutuksensa kautta syntyi suuri kirkollinen
parannus, n.s. _uskonpuhdistus_. Monet maat ja kansat kerrassaan
luopuivat katholisesta kirkosta ja omistivat itselleen Luther'in
puhdistaman opin. Varsinkin tapahtui näin pohjois-Saksassa. Sieltä
puhdistettu oppi pian levisi pohjoismaihinkin. Ruotsin silloinen
kuningas Kustaa Waasa (hallitsi vuosina 1523-1560) salli sitä
valtakunnassaan saarnata. Tuota pikaa katkaistiin yhteys katholisen
kirkon kanssa, ja sekä Ruotsi että Suomi muuttuivat lutherilaisiksi
maiksi.

Monen muun hyvän ohessa seurasi tästä uskonpuhdistuksesta kaikkialla
sekin, että kansojen omat kielet joutuivat kirjallisen viljelyksen
alaisiksi. Lutherin ja muiden uskonpuhdistajain ensimmäisiä
periaatteita oli se, että kansan tulisi saada kuulla ja lukea Jumalan
sanaa omalla kielellänsä. Kaikkialla, missä puhdistettu oppi
vastaanotettiin, ryhdyttiin sitä vakaannuttamaan lukutaidon opetuksella
ja toimittamalla Raamattu ynnä muita hengellisiä kirjoja kansan
luettavaksi.

Näin synnytti uskonpuhdistus Suomessakin ensimmäisen suomenkielisen
kirjallisuuden. Ensimmäinen mies, joka kieltämme kirjallisesti käytti,
tullen siten "suomalaisen kirjallisuuden isäksi", oli _Mikael Agrikola_.

Mikael Agrikola oli köyhän kalastajan poika Pernajan pitäjästä,
syntynyt noin vuonna 1508. Käytyään koulua Viipurissa ja Turussa pääsi
hän Suomen silloisen piispan _Martti Skytten_ kirjuriksi. Tämä lähetti
hänet muutamien muiden nuorten miesten kanssa Saksanmaalle
Wittenberg'iin. Siellä Mikael Agrikola pari vuotta kuunteli Luther'in
ja hänen uskonpuhdistustoverinsa Melanchton'in opetusta. Palattuaan
sieltä maisterina ja varustettuna Luther'in ja Melanchton'in
suosituskirjeellä tuli hän Turun koulun rehtoriksi. Martti Skytten
kuoltua v. 1550 tuli hän piispanviran hoitajaksi ja v. 1554
varsinaiseksi piispaksi. Hän kuoli jo vuonna 1557 Uudenkirkon pitäjässä
ollessaan paluumatkalla Moskovasta, jonne kuningas Kustaa Waasa oli
hänet lähettänyt rauhanteon asioissa.

Suomenkielisten kirjain toimittaminen oli Agrikolan pääharrastuksena.
Niiden kautta tahtoi hän saada Lutherin opin maassamme vakaantumaan.
Tämä Agrikolan kirjallinen toiminta oli sangen vaikea. Ei näet ole
mikään helppo asia kirjoittaa kielellä, jota ei vielä koskaan ole
kirjallisuudessa käytetty ja jonka sääntöjä ei ole selvitetty. Mutta
Agrikolalla oli väsymätön työvoima ja suuri rakkaus asiaan. Täytyipä
hänen tässä työssään taistella harhaluulojakin vastaan. Hänen
aikalaisensa, jotka olivat tottuneet pitämään latinankieltä kirkon ja
hengellisen kirjallisuuden kielenä, eivät vielä pystyneet käsittämään,
että suomenkielikin voisi tähän tarkoitukseen soveltua. "Kylle se cuule
Somen kielen Ioca ymmerdhe caickein mielen", sanoi Agrikola näille
rukouskirjansa esipuheessa. -- Suuren joukon teoksia ennätti Agrikola
suomeksi valmistaa. Kaikkein ensimmäiseksi kirjoitti hän _Aapiskirjan_
(Abc-kirjan), joka ilmaantui luultavasti v. 1542. Toinen kirja oli
"_Alcuoppi uscohon_", luultavasti Luther'in vähän katekismuksen
suomennos, v:lta 1543. V. 1544 ilmaantui laaja "_Rucouskirja
Bibliasta_", jossa rukouksien ohessa löytyi muutakin, esim. kalenteri,
muutamia lukuja evankeliumeista y.m. Tärkein kaikista Agrikolan
teoksista oli _Uuden Testamentin_ suomennos (Se wsi testamenti), joka
valmistui painosta v. _1548_. Seuraavana vuonna ilmaantuivat
_"Käsikirja castesta ia muista christikunnan menoista", "Messu eli
Herran echtolinen" ja "Se meiden Herran lesuxen Chrisiuxen pina,
ylesnousemus ja taivaisen astumus"_. Seuraavat teokset olivat
_Psaltari_ (v. 1551), "_Weisut ja ennustoxet Mosesen laista ja
Prophetista uloshaetut_" (v. 1551), sekä "_Ne Prophetat Haggai,
Sacharia ja Maleachi_" (v. 1552).

Kaikki nämä kirjat painettiin Tukholmassa, koska Suomessa ei silloin
vielä löytynyt kirjapainoa. -- Kieli niissä on pääasiallisesti
Länsi-Suomen murretta, joka sitten tulikin yhä edelleen
kirjakielessämme vallitsemaan. --

Agrikolan työtä kirjallisuutemme alalla jatkoi sitten ensinnäkin Turun
ansiokas piispa _Paavali Juusten_ (kuollut 1576). Hän toimitti suomeksi
_Katekismuksen_ (1574) sekä _Pyhän messun_ (1575). Latinaksi on sama
mies kirjoittanut muutamia teoksia, joista tärkein oli _Ajantieto
Suomen piispoista_ (Chronicon episcoporun Finlandensium).

Muistettavan sijan kirjallisuutemme ensimmäisten viljelijäin joukossa
saa oppinut ja lempeämielinen piispa _Eerikki Sorolainen_ (Ericus
Erici), kuollut Turun piispana v. 1625. Saatuaan sen ajan sotaisten ja
levottomien tapausten aikana Suomen kirkon ylipaimenena kokea monta
vaihetta ja mielenmurhetta, pääsi hän viimein elämänsä loppupuolella
nauttimaan rauhallisempia päiviä ja ryhtyi silloin toimittamaan
suomenkielisiä kirjoja. Ensinnäkin painatti hän v. 1614 opettajain
ohjeeksi lavean ja ansiokkaan uskonopin nimellä _Katekismus_. Siitä
tuli myöhemmin lyhyempi laitos kansaa varten. Sen jälkeen kirjoitti hän
ensimmäisen suomenkielisen _Postillan_, joka ilmestyi kahdessa osassa
vuosina _1621_ ja _1625_.  Tämä teos oli erinomaisella taidolla
kirjoitettu. Se oli kansallemme erittäin mieluinen, ja sitä
käytettiinkin vielä tämän vuosisadan alussa. Vielä toimitti Eerikki
Sorolainen v. 1614 suomeksi samana vuonna Ruotsissa ilmestyneen
käsikirjan, jossa jumalanpalvelus on säädetty melkein siihen muotoon,
jommoisena se sitten kirkossamme on pysynyt.

Nämä ensimmäiset suorasanaiset kirjallisuudentuotteet olivat siis
kaikki hengellistä sisällystä. Hengellisiäpä olivat ensimmäisen
suomenkielisen runoudenkin tuotteet, ollen _virsikirjoja_. Ensimmäiset
suomalaiset virsisepät olivat _Jaakko Suomalainen eli Finno ja Hemminki
Maskulainen_. Edellinen, Turun koulun rehtori ja Rantamäen kirkkoherra,
kuollut 1588, toimitti pienen virsikirjan, jonka arvellaan ilmaantuneen
noin 1580-1582. Siinä oli 99 virttä. -- Hemminki Maskulainen (kotoisin
Maskun pitäjästä, kuollut tämän seurakunnan kirkkoherrana vuosien 1618
ja 1620 välillä) toimitti uuden lisätyn virsikirjan vv. 1610 ja 1614
välillä. Vuonna 1639 ilmaantui tästä uusi laajennettu laitos, sisältävä
yhteensä 242 virttä.

Ainoastaan osa näistä virsistä oli Suomalaisen ja Hemmingin omia
tekemiä; muut olivat käännöksiä latinasta, saksasta ja ruotsista.
Hemminki näyttää olleen etevämpi runoilijalahjoiltaan; hänellä oli
vilkas mielikuvitus, rikas ja luonteva kieli. Kumpaisenkin virsissä
runomitta ja muu ulkonainen rakennus oli vaillinainen. He perehdyttivät
virsiensä kautta suomalaiseen virsikieleen katkonaiset sanamuodot,
jotka loukkaavat nykyistä kieliaistia, kuin myös suomalaiselle
runoudelle sitä ennen vieraan kaunistuskeinon: loppusoinnun eli riimin.
Aikalaistensa mielestä nämä virsikirjat olivat sekä kielen että
sisällyksen puolesta verrattoman onnistuneet.

Suomalainen on toimittanut suomeksi myöskin rukouskirjan ja
katkismuksen, ja Hemminki on suomentanut erään katholis-aikaisen
latinankielisen laulu- ja virsikokoelman (1616).

Astuttuaan täten hengellisessä kirjallisuudessa viljelyksen alaiseksi
joutui kielemme pian maallisenkin kirjallisuuden alalla käytäntöön. Jo
vuonna 1548 oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra _Martti_
suomentanut n.s. _Kristofer kuninkaan Maanlain_. Se suomennos ei
kuitenkaan tullut painetuksi. Saman lakiteoksen suomensi sitten
Kalajoen kirkkoherra _Ljungo Tuomaanpoika_ (kuollut 1611). Hoitaessaan
papillisen toimensa ohessa tuomarinkin tehtäviä oli tämä kansan parasta
valvova mies tullut näkemään, kuinka monenmoisia väärinkäytöksiä syntyi
siitä, ett'ei silloista lakia löytynyt kansan omalla kielellä, ja
suomensi sen vuoksi sekä mainitun _maanlain_ v. 1602 että myöskin
_kaupunginlain_ v. 1609. Molemmat suomennokset kuitenkin jäivät
sotaisten aikain vuoksi silloin painattamatta.



Suomen yliopiston perustamisesta Ison-vihan loppuun (1640-1721).


Heinäkuun 15 p. v. 1640 oli maassamme yleinen juhlapäivä; silloin näet
avattiin Suomelle oma yliopisto Turussa. Siitä lähtien Suomen
nuorukaiset saivat omassa maassaan korkeampaa oppia ja sivistystä,
joten heidän ei enää tarvinnut sitä etsiä vieraiden maiden
yliopistoista. Ensi alussa ei tämä yliopisto kuitenkaan voinut antaa
suurtakaan herätystä suomenkielisen kirjallisuuden kasvamiseen. Sen
ensimmäiset professorit näet olivat Ruotsalaisia ja samoin
enimmät oppilaatkin. Ja latinankieli oli silloin yhä edelleenkin
korkeamman opin ja tieteellisen kirjallisuuden kielenä. Sitä paitsi
alkoi ruotsinkieli tällä aikakaudella voittaa maassamme alaa.
Kolmekymmenvuotisen sodan kautta oli Ruotsi kohonnut mahtavuutensa
kukkulalle. Valtiollinen loisto, jonka tuo hallitseva kansa täten oli
saavuttanut, antoi meikäläisten silmissä arvoa sen kielellekin.
Käytännöllinen hyöty myös vaati monen siihen tutustumaan. Vaikka
suomenkieli tällä aikakaudella vielä pysyikin maassamme yleisenä
puhekielenä, alkoivat kuitenkin aateliset virkamiehet, vieläpä joskus
porvarit ja talonpojatkin hankkia lapsillensa ruotsinkielen taitoa.
Oman kansallisuuden tunto, joka Suomalaisissakin oli herännyt sen
maineen kautta, jonka he saavuttivat urotöillään 30-vuotisessa sodassa,
ei voinut estää tätä ruotsinkielen enenevää valtaa. Kouluissakin
ruvettiin sitä opettamaan. Näin siis alkoi sivistyneen säätymme
ruotsalaistuminen, joka tietysti on vaikuttanut ehkäisevästi
kirjallisuuteemmekin.

Tärkeimpänä suorasanaisen kirjallisuuden joukosta on mainittava
ensinnäkin koko _Pyhän Raamatun_ suomennos, joka ilmestyi v. _1642_.
"Kirjojen kirja" oli nyt siis saatu kokonaisuudessaan Suomenkin
kielelle. Suomennoksen toimittajina olivat: _Eskil Petraeus_,
jumaluusopin professori, sittemmin Turun piispa, kuollut 1657,
professori _Martti Stodius_, Maskun kirkkoherra _Henrik Hoffman_ ja
Piikkiön kirkkoherra _Gregorius Favorinus_,  Käännös oli, sen
ilmaantumis-aikaan katsoen, varsin onnistunut. Se painettiin
Tukholmassa, sillä vasta samana vuonna, kuin Raamatun käännös
ilmaantui, perustettiin Turkuun kirjapaino.

Eskil Petraeus, joka oli edellä mainitun suomennostyön johtajana, on
kirjallisuutemme historiassa vielä muutenkin mainittava. Ollen
Ruotsista kotoisin oli hän täällä Suomessa, jonne muutti v. 1628,
kuitenkin niin perehtynyt kieleemme, että pystyi kirjoittamaan
_ensimmäisen Suomen kieliopinkin_. Se ilmaantui latinankielisenä v.
_1649_. Uuden laitoksen siitä toimitti Viipurin lukion lehtori Mattias
Martinius v. 1689.

V. 1685 ilmaantui Raamatun käännös alkukielten mukaan parannettuna. Sen
työn suoritti Paimion kirkkoherra _Henrik Florinus_ (kuollut v. 1705).
Tällä miehellä on muitakin ansioita kirjallisuutemme suhteen. Hän
toimitti muun muassa pienen latinais-ruotsalais-suomalaisen
_sanakirjan_ (v. 1678). Hänen huomionsa oli jo kääntynyt suomalaiseen
kansanrunouteenkin. V. 1702 julkaisi hän näet ensimmäisen kokoelman
_suomalaisia sananlaskuja_.

_Jaakko Raumanus_, Pirkkalan kirkkoherra, suomensi _Augsburgin
uskontunnustuksen_ (1651) sekä Lutherin _suuremman katekismuksen_
(1674).

Alkuperäisiä _saarnakirjoja_ toimittivat Tammelan kirkkoherra
_Laurentius Petri_ (1644) ja Tyrvään kirkkoherra _Tuomas Rajalenius_
(1654).

Tällä kohdalla mainittakoon myöskin ikimuistettavain piispain _Juhana
Gezelius_ vanhemman (kuollut 1690) ja nuoremman (kuollut 1718) ansiot
suomalaisen kirjallisuuden suhteen. Heidän monipuolinen ja
vaikutukseltaan mahtava toimintansa Turun piispoina ei saata tässä
tulla puheen-alaiseksi; muistettakoon vaan, että he varsinkin
hengellistä kirjallisuutta julkaisemalla ja kustantamalla kuin myös
saattamalla lukutaidon kansassamme yleiseksi paljon ovat vaikuttaneet
kirjallisuutemmekin hyväksi. Edellinen heistä on sitä paitsi suomeksi
kirjoittanut katekismuksen nimellä _Lasten paras tavara_  (1666), joka
on ollut käytännössä meidän aikaamme asti.

Mainittuamme vielä, että v. 1642 ilmaantuivat suomeksi kuningas Kustaa
Aadolfin säätämät _sota-artikkelit_ "lainlukijan" Hartikka Speitz'in
kääntäminä ja että Ruotsin _kirkkolaki_ v:lta 1686 saatiin pari vuotta
myöhemmin suomeksikin, olemmekin täten luetelleet tämän aikakauden
huomattavimmat tuotteet.

Runouden tuotteista mainittakoon ensinnäkin _suomalainen virsikirja_.
Hemminki Maskulaisen toimittama virsikirja oli uusissa painoksissaan
vähitellen kasvanut yhä laajemmaksi varsinkin _arkkiveisuista_,
jommoisia alkoi viljalti ilmestyä, etupäässä käännöksinä ruotsin-,
latinan- ja saksankielistä, kunnes suomalainen virsikirja viimein v.
1701, luultavasti Kronobyn kirkkoherran Erik Cajanuksen toimittamana,
ilmaantui sellaisena, jommoisena se sitten monine ansioineen
sisällyksensä puolesta ja monine virheineen runollisen muotonsa ja
kielensä puolesta on ollut kirkkomme ja kansamme käytettävänä aina
meidän päivihimme asti.

Etevin tämän ajan muista runotuotteista oli _llolaulu Jesuksesta_, joka
ensi kerran ilmestyi v. 1690. Sen tekijäksi mainitaan eräs pappi
_Mattias Salamnius_, jonka elämänvaiheista ei ole varmoja tietoja;
arvellaan hänen olleen kotoisin Pohjanmaalta, olleen sotapappina
Inkerinmaalla sekä sitten kuolleen Paraisten pitäjässä. "Ilolaulu
Jesuksesta" kuvaa 29 runossa, evankeliumein mukaan, Vapahtajan elämää,
kuolemaa y.m. vaiheita. Mahtavan ja elävän, mutta samalla
yksinkertaisen esityksensä, kuin myös sen verrattoman taidon kautta,
jolla tässä runossa on käytetty suomenkieltä ja vanhaa suomalaista
runomittaa, on tämä runoteos Ruotsin aikuisen kirjallisuutemme
muistettavimpia. Kansalle on se ollut rakasta luettavaa; siitä onkin
tähän asti ilmaantunut 16 painosta, viimeinen painos v. 1886.

Muutamia _historiallisia_ runoja ilmaantui tällä ajalla. Jo ennen
mainittu _Laurentius Petri_ toimitti v. 1658 "_Ajantiedon Suomen maan
menoist ja uscost_". Se oli n.s. riimikronika, runopukuinen Suomen
historia, ensimmäinen suomenkielellä. -- Ajan tapausten johdosta
tekivät runoja _Anterus Aschelinus_ (kappalainen Askaisissa, kuollut
1703), Oulun kirkkoherra _Sakari Lithovius_ sekä Ilmajoen kirkkoherra
_Pärttyli Vhael_. Ensin mainitun tekemiä ovat _"Virsi suuresta nälästä
v. 1697", "Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta" ja "Uron-uhri Jumalalle
Kahdennentoista Kaarlen edestä"_. Pärttyli Vhael taas on vanhalla
runomitalla kirjoittanut liikuttavan _Valitusrunon_  n.s. Isonvihan
kauhuista ja hävityksistä. Sen tapaisia haikeita runoja on tuolta
kamalalta ajalta säilynyt useampiakin.

Vielä mainittakoon tältä ajalta kansaa miellyttävä opetusrunoelma
_Huoneenpeili_ sekä _Veisu talonpojille kunniaksi_,  jonka teki
Alatornion kirkkoherra _Gabriel Tuderus_.

Muuten ilmaantui tähän aikaan paljon _tilapäistä_ runoutta. Oli yleensä
tapana juhlatiloja, niinkuin häitä, hautajaisia, yliopistollisia
väitöstilaisuuksia y.m. varten sepittää yksityisten kunniaksi runoja,
usein monilla eri kielilläkin. Suomeksikin niitä ilmaantui koko joukko.
Ylimalkaan runous tällä aikakaudella oli pikemmin runopukuista
kaunopuheliaisuutta, kuin todellista, sydämen tunteita tai yleviä
aatteita ilmaisevaa, runoutta. Ulkomuoto, korealta helähtävät sanat ja
konstikkaat värssyrakennukset olivat senaikuisten mielestä runon
varsinaisia tunnusmerkkejä. Näin ollen varsinkin tuollaisissa
tilapäärunoissa useimmiten vallitsi sisällinen tyhjyys ja kuivuus. Jo
siitä syystä kuin myös niiden ylimalkaan hetkellisen merkityksen vuoksi
ei niillä ole mitään pysyväistä arvoa ollut. Se hyöty niistä
tietysti kuitenkin oli, että kieltämme sitenkin viljeltiin. --
Tilapäärunoilijoista ansaitsee muistamista _Erik Justander_
(runoustaiteen professori, virallinen suomentaja, kuollut Mynämäen
kirkkoherrana v. 1678), ei kuitenkaan niin suuresti runoilijana, kuin
Ruotsin hallituksen antamien asetusten suomentajana. --

Tämä nyt puheena ollut aikakausi päättyi surullisilla tapahtumilla.
Kahdeksastoista vuosisata alkoi näet n.s. isolla Pohjan sodalla, jota
Ruotsi sai käydä Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan. Sodan alkupuoli
oli Ruotsin aseille onnellinen. Sankarikuninkaansa Kaarle XII:nnen
johdolla saivat Ruotsalaiset monta loistavata voittoa vihollisistaan.
Mutta Pultavan tappelun jälkeen (v. 1709), jossa Ruotsin armeija kärsi
suuren tappion, asiat muuttuivat. Varsinkin Suomi joutui nyt ankarien
kärsimysten, n.s. Ison-vihan, alaiseksi. Kun Ruotsista ei tullut
riittävää apua, joutui maamme vähitellen kokonansa Venäläisten haltuun.
Vihollisen miekka ja hävitykset, nälkä ja rutto silloin olivat tehdä
lopun Suomen kansasta. Väkiluku väheni puoleen määräänsä, maa jäi
useissa paikoissa aivan autioksi ja viljelemättömäksi, kirkot, koulut
ja virastot suljettiin, virkamiehet ja kutka vaan kykenivät pakenivat
Ruotsiin. Sellaisten kauheiden olojen vallitessa tietysti
kirjallisuuden kartuttaminen, niinkuin muukin sivistystyö, kokonaan
keskeytyi. Yksi ainoa kirjallinen tuote silloin syntyi, surullisena
muistutuksena noiden aikain kamaluudesta. Kun näet ei enää ollut
kirjapainoa, ryhtyi eräs Daniel Medelplan siihen vaivaan, että koversi
_aapiskirjan_ puuhun, jonka avulla sitten tätä teosta painoi. Tämä
merkillinen aapiskirja ilmaantui v. 1719 Tauralan kylässä Pälkäneellä.



Ruotsin vallan loppuaika. (1721-1809).


a) Juslenius ja hänen aikalaisensa.

    "Otavanais sua tiell' opastellen
    Loisteli säihkyen sammumaton
    Lempi Juslenion."

Ison vihan vammat alkoivat vähitellen arpeutua, Suomi alkoi uudelleen
kohota nääntyneestä tilastansa. Maan taloudellista tilaa koetettiin nyt
Ruotsin hallituksenkin toimesta monilla keinoilla parantaa.
Taloudellisen vaurastumisen pyrintö, joka tähän aikaan muuallakin
Europassa vallitsi, voitti jalansijaa myöskin Ruotsissa ja Suomessa,
ollen sillä valtakunnan yleisessä rappiotilassa suoranaisetkin
ilmaantumissyynsä. Tiedekin astui tämän taloudellisen vaurastumis-innon
palvelukseen, pyrkien yleisessä taloudessa, maanviljelyksessä y.m.
elinkeinoissa vaikuttamaan. Varsinkin harrastettiin tähän aikaan
luonnontieteitä. Jumaluus-opilliset ja filosofilliset tutkimukset,
joita yliopistossamme oli siihen asti etupäässä harjoitettu,
syrjäytyivät nyt melkoisesti näiden uusien harrastusten tieltä.
Latinankieli, joka siihen asti oli yksinomaisesti vallinnut tieteessä,
alkoi Suomessakin askel askelelta väistyä vanhalta asemaltaan.
Luonnollista olisi ollut, että täällä, niinkuin muissakin maissa,
kansan kieli, suomi, olisi astunut sen sijalle. Niin ei kuitenkaan
tapahtunut, vaan ruotsinkieli voitti yliopistossa alaa, mikäli latina
väistyi. Jo edellisellä aikakaudella oli ruotsinkieli yleensä
sivistyneessä säädyssämme saanut tukevan jalansijan, ja nyt Ison-vihan
jälkeen pääsi ruotsalaistuminen täyteen vauhtiin. Sitä edisti
arvatenkin se yleinen voimattomuus, johon Iso-viha oli kansamme
kaikissa suhteissa saattanut, mutta varsinkin se seikka, että ne
kansalaisistamme, jotka Ison-vihan aikana olivat paenneet Ruotsiin ja
siellä tottuneet ruotsinkielen käyttämiseen, kotimaahan palattuansakin
tätä kieltä yhä edelleen käyttivät. Itse Ruotsin hallituskin mielellään
suosi tätä ruotsinkielen paisuvaa valtaa maassamme, koska se
erikois-asema, joka Suomen kansalla oman kielen kautta oli, siten muka
heikkeni. Ilman vastusta ei ruotsinkieli meillä kuitenkaan päässyt
valtaan. Tavan takaa tekivät Suomen edusmiehet valtiopäivillä Ruotsissa
valituksia etenkin sen epäkohdan johdosta, että virkamiehet eivät
osanneet kansan kieltä. Ja löytyipä tänä aikana miehiä, joiden
sydämissä oman kansallisuuden tunne ja rakkaus suomenkieltä kohtaan
hehkui lämpimänä ja virkeänä, puhjeten ilmi tieteellisissä
tutkimuksissa ja kirjallisissa teoksissa. Näitä miehiä kutsuttiin
_fennofileiksi_, s.o. suomalaisuuden ystäviksi.

Etevin fennofileistä oli _Daniel Juslenius_. Hän oli papin poika,
syntyi Mynämäellä v. 1676. Nuorena ylioppilaana julkaisi hän jo pari
latinankielistä väitöskirjaa ("Vanha ja uusi Turku" sekä "Suomalaisten
puolustus"), joissa hän innokkaasti ylistelee omaa maatansa ja
kansaansa sekä puolustaa niitä soimauksia vastaan. Hän pääsi ensin
kotiopettajaksi piispa Gezelius nuoremman perheesen, sitten (v. 1712)
kreikan ja hebrean kielten professoriksi Turun yliopistoon. Seuraavana
vuonna täytyi hänen perheensä kera paeta Ruotsiin Ison-vihan kauhujen
alta. Palattuaan sieltä rauhan tultua pääsi hän yliopistoon
jumaluusopin professoriksi. V. 1734 tuli hän Porvoon piispaksi. Vuosina
1741-1743 raivosi taas sota Ruotsin ja Venäjän välillä; Venäläiset
ottivat toisen kerran Suomen haltuunsa. Jusleniuksen täytyi jälleen
paeta Ruotsiin hiippakunnastaan, jota hän oli suurella innolla
hoitanut. Sinne hän sitten loppuiäkseen jäikin, päästen Skaran
hiippakunnan piispaksi. Hän kuoli v. 1752. -- Ruotsissa ollessaan sai
Juslenius valmiiksi teoksen, joka oli mitä kaunein tulos hänen
harrastuksestaan ja työstään suomenkielen hyväksi. Se oli laaja
suomenkielen sanakirja, nimeltään "_Suomalaisen sanaluvun coetus_,
Jumalan avulla, suurella työllä, pitkällä ajalla, monen neuvolla,
Suomen kielen cunniaxi koottu." Tämä tärkeä kirja, jommoista jo
yleiseen kaivattiin, ilmestyi painosta Tukholmassa v. 1745.
Suomenkielen sanat oli siinä selitetty latinaksi ja ruotsiksi. -- Vielä
julkaisi Juslenius Ruotsissa käännöksen _Svebiliuksen katkismuksesta_
(1746), joka on vielä meidänkin päivinämme käytännössä. Sen esipuheessa
lähettää Juslenius Ruotsista lämpimän ja ylevän tervehdyksensä
"rakkaimmille maanmiehillensä." -- Ollessaan pappissäädyn jäsenenä
Ruotsin valtiopäivillä koetti Juslenius sielläkin valvoa suomenkielen
etuja. Hänen ynnä muiden valitusten johdosta säädyt sitten päättivätkin
v. 1734 hyväksytyn _Ruotsin valta kunnan lain_ suomennettavaksi.
Suomennos ilmaantuikin vihdoin v. 1759, maisteri Samuel Forseen'in
kääntämänä ja Turun hovioikeuden aktuarin Yrjö Kustaa Saloniuksen
painattamana. -- Yhteydessä tämän seikan kanssa mainittakoon, että
tällä aikakaudella jo otettiin tavaksi suomentaa kuninkaallisia
asetuksia, säätyjen päätöksiä y.m.

Toinen mies, joka tällä aikakaudella harrasti kielemme tieteellistä
tutkimista, oli jo ennen runoilijana mainittu _Pärttyli Vhael_
(k. 1723). Hän oli innokas suomenkielen ystävä ja tutki sitä syvemmin
kuin kukaan ennen häntä. Hän kirjoitti latinaksi ansiokkaan _Suomen
kieliopin_. Siinä oli kielemme oma luonne jo käsitetty paremmin kuin
Petraeuksen kieliopissa, jossa sitä oli koetettu sovitella
latinankielen kaavoihin. Vhaelin kielioppi ilmaantui painosta v. 1733.

Muuten vallitsi tähän aikaan oppineissa monta harhaluuloa kielemme
suhteen. Luultiin sen olevan läheistä sukua kreikan ja hebrean kielten
kanssa. Kaikenmoisilla näennäisillä yhtäläisyyksillä koetettiin tätä
sukulaisuutta todistella. Itse Daniel Juslenius kannatti tätä
luuloteltua sukulaisuutta. Muista senaikuisista suomenkielen
tutkijoista, jotka niinikään teoksissaan edustivat samaa harhaluuloa,
mainittakoon vielä Huittisten rovasti _Niilo Idman_ (kuollut 1790) ja
_Kaarle Kustaa Weman_, ensimmäinen suomenkielen dosentti Turun
yliopistossa, sittemmin Ruotsin prinssien suomenkielen opettaja,
kuollut Kemiön rovastina v. 1803. Weman oli tunnettu myöskin
runoilijana.

Muuten suomenkielinen kirjallisuus, edellä mainittujen kielisuhteiden
vuoksi, oli tähän aikaan, niinkuin vielä kauan jälkeenpäinkin,
pääasiallisesti yhteisen kansan tarpeeksi kirjoitettua ja etupäässä
hengellistä sisällystä. Ansiokkain ja muistettavin hengellisen
kirjallisuuden tuote tältä ajalta on Oulun rovastin _Juhana
Wegeliuksen_ (kuollut 1764) postilla _Pyhä evangeliumillinen valkeus_,
ilmaantunut Tukholmassa v. 1747-1749. Ajaen elävän kristillisyyden
asiaa tuli se pian hyvin suosituksi; se käännettiin ruotsiksikin v.
1856. -- _Andreas Hasselqvist_, Paraisten kirkkoherra, kirjoitti
hartauskirjan _Hengellinen sydämen herättäjä_. (1706), josta on
ilmaantunut 13 painosta. -- _Iisakki Ervasti_, kuollut Kemin
kirkkoherrana 1757, julkaisi v. 1733 osaksi alkuperäisen, osaksi
saksasta käännetyn _rukouskirjan_, jota on ilmaantunut 15 painosta. --
Uusi _Raamatun suomennos_ saatiin v. 1758. Sen toimitti taitava
suomenkielen käyttäjä _Antti Lizelius_ (kuollut Mynämäen rovastina v.
1795) professori Kaarle Abraham Clevberg'in ja Turun piispan Juhana
Brovalliuksen johdolla. -- Ilmaantuipa tähän aikaan suomeksi jo
muutamia siveys- ja terveysopillisiakin teoksia, tarkoittaen hyvien
tapojen istuttamista, juoppouden poistamista, pienten lasten parempaa
hoitoa y.m.

Suomenkielinen runous tällä ajalla oli myöskin enimmäkseen hengellistä
sisällystä, ja useimmat runoilijat olivatkin pappeja. Edelliseltä
aikakaudelta peritty tapa kyhäillä viljalti tilapäärunoja säilyi vielä
tälläkin aikakaudella. Muuten alkoi runous ulkomuotonsa puolesta olla
parempaa kuin ennen, koska siinä nyt enimmäkseen viljeltiin vanhan
kansanrunon runomittaa ja vältettiin sanain katkomista, -- _Gabriel
Calamnius_, kuollut Kalajoen kappalaisena v. 1774, on kirjoittanut koko
joukon runoja, jotka v. 1755 julkaistiin eri vihkona nimellä "_Vähäinen
cocous suomalaisista runoista_". -- _Henrik Lilius_, Messukylän
kirkkoherra, kuollut 1745, on paitsi latinankielisiä runoja
kirjoittanut suomeksikin muutamia, jotka todistavat hänellä olleen
hyvät runoilijalahjat. -- _Abraham Achrenius_, kuollut Nousiaisten
kirkkoherrana v. 1769, oli tuotteliain varsinkin hengellisten laulujen
sepittäjä. Jo nuorena ylioppilaana kirjoitti hän tilapäärunoja
latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi. Sen jälkeen joutui hän uskonnollisen
yksipuolisuuden ja kiihkoisuuden valtaan, joka meni niin pitkälle, että
hän poltti vihkon painamattomia maallisia runoelmiaan ja, ollessaan
Ähtävän kappalaisena, luopui julkisesti papinvirastaan, yhtyen
lahkolaisiin. Vapautettuna rangaistuksesta sai hän sittemmin kuitenkin
papinvirkansa takaisin. Nyt alkoi hän yhä ahkerammin kirjoittaa
hengellistä kirjallisuutta suomeksi ja ruotsiksi. Varsinkin kyhäsi hän
paljo virsiä, "Sionin virsiä", jotka, vaikka ovatkin pitkäveteisiä ja
sekavia, hartaan jumalisuutensa kautta ovat käyneet kansallemme
rakkaiksi. -- _Simo Achrenius_, kuollut pappina Pietarsaaressa v. 1758,
on kirjoittanut, paitsi tilapäärunoja, pitkän hengellisen runoteoksen
nimellä "_Uudet hengelliset runot läsnä-olevaisista ja tulevaisista
tiloista_" (1766). Hänellä oli vilkkaampi mielikuvitus ja hienompi
runoaisti, kuin useimmilla muilla runosepillä siihen aikaan. --
Edellisen veli _Henrik Achrenius_, nimismies Kalajoella, kuollut 1798,
kyhäsi sukkelan leikillisiä, jopa vallattomiakin tilapäärunoja.


b) Porthan ja hänen aikalaisensa.

    "Sitä kuusta kuuleminen,
    Jonka juurella asunto."

Kun suuri Pohjan sota (1700-1721) päättyi, joutui jo silloin kaakkoinen
osa Suomea Venäjän alle. Vuosien 1741-1743 onneton sota taas riisti
Suomesta palasen lisää Venäjälle. Suomen kansan ollessa täten
valtiollisesti jaettuna kahden valtakunnan alle sekä Ruotsin yhä
heikontuessa ja Venäjän mahtavuuden yhä kasvaessa, alkoi se ajatus
itää, ett'ei Ruotsi enää ajanpitkään voisi pitää Suomea hallussansa.
Tämä ajatus viime vuosisadan loppupuolella muun muassa saattoi muutamat
Suomen miehet yrityksiin hankkia Suomelle jonkinmoista valtiollista
itsenäisyyttä Venäjän suojeluksen alla. Ylipäänsä johti se Suomen
ajattelevat miehet enemmän kotimaisiin harrastuksiin. Vaikka useimmat
heistä eivät mitään eroamista Ruotsin yhteydestä ajatelleetkaan,
alettiin kuitenkin käsittää, että Suomella oli Ruotsin rinnalla
jonkinmoinen erikoisasema ja omat kotimaiset etunsa, joita Suomalaisten
tulisi erityisesti pitää silmämääränänsä. Suurella innolla alkoivat
tiedemiehetkin nyt tutkia kaikkea omamaista ja kansallista: Suomen
historiaa ja maantiedettä, suomenkieltä, kansanrunoutta y.m. Tämä
kotimaisten ja kansallisten harrastusten heräjäminen on luettava
varsinkin nerokkaan ja oppineen _Henrik Gabriel Porthan'in_ ansioksi.

Porthan syntyi 9 p. Marrask. 1739 Viitasaarella, jossa hänen isänsä oli
pappina; hänen äitinsä oli D. Jusleniuksen veljentytär. Ylioppilaaksi
pääsi hän jo viidentoista vuoden iällä. Maisteriksi vihittiin hän v.
1760. Vakinaisen paikan yliopistossa sai hän v. 1772, päästen silloin
yliopiston kirjastonhoitajaksi. Viisi vuotta sen jälkeen tuli hän
roomalaisen kirjallisuuden professoriksi, jossa virassa oli kuolemaansa
asti, joka tapahtui 16 p. Maalisk. 1804.

Porthan'in monipuolisesta ja väsymättömästä toiminnasta ovat
ensinnäkin hänen Suomen historiaa koskevat tutkimuksensa muistettavat.
Kirjoitettuansa ensin latinankielisen _Turun yliopistonkirjaston
historian_, joka samalla oli kuvaus yliopistonkin vaiheista, ryhtyi hän
v. 1784, niinikään latinaksi, julkaisemaan laajaa historiallista
teosta. Sen nimenä oli _Selitykset Paavali Juusten'in Suomen piispain
aikakirjaan_ -- siinä näet oli otettu ikäänkuin selitettäväksi
tekstiksi Paavali Juusten'in pieni Suomen historia. Tämä teos ilmestyi
56 vihkossa ja valmistui vasta v. 1800. Se oli hedelmä Porthan'in
syvistä ja nerokkaista tutkimuksista Suomen historian alalla ja
selvitti kansamme vaiheita vanhimmilta ajoilta uskonpuhdistukseen asti.
Sen kautta vasta poistui se hämäryys, joka siihen asti oli vallinnut
kansamme aikaisemman historian suhteen. -- Näin oli siis oman kansan
historian tutkimus Porthan'in kautta pantu alullensa.

Vaikka Porthan kirjoittikin teoksensa joko latinaksi tai ruotsiksi,
tutki hän innolla suomenkieltäkin, rakastaen sitä varsinaisena
äidinkielenään ja ymmärtäen sen kansallisen merkityksen ja tärkeyden.
Hän jätti jälkeensä paljon suomen kielioppia ja sanavarastoa koskevia
muistoonpanoja. Samallainen rakkaus ja harrastus asui hänessä
suomalaista kansanrunouttakin kohtaan. Tähän aikaan oli muuallakin
sivistyneessä maailmassa tultu käsittämään, että kansanrunous on
ikäänkuin kansan hengen ja luonteen kuvastin. Porthan oli ensimmäinen
Suomen mies, joka tältä kannalta käsitti kansanrunoutemme suuren
merkityksen. Hän jo kokosi melkoisen joukon sittemmin Kalevalassa ja
Kantelettaressa tavattavia runoja, kuin myös loitsurunoja ja
sananlaskuja. Samalla kehoitti hän muitakin niitä kokoamaan. V.
1766-1778 julkaisi hän latinaksi kirjoitetun teoksen _Suomen
runoudesta_, jossa hän selvittää kansanrunomme luontoa ja sääntöjä.
Tämän teoksensa kautta saattoi hän kansanrunoutemme sivistyneen
maailman huomioon.

Vielä moni muukin kotimainen asia oli Porthan'in tutkimuksen esineenä.
Puhumatta useista historiallisista ja muinaistieteellisistä
kirjoituksista on mainittava, että hän vielä kyhäsi Suomen
maantiedettä, vieläpä sen taloudellisia olojakin koskevia kirjoituksia.
Turussa perusti hän v. 1770 muutamien tiedemiesten kanssa kirjallisen
yhdistyksen, _Auroraseuran_, joka seuraavana vuonna alkoi ruotsiksi
julkaista Suomen _ensimmäistä sanomalehteä_.  Sen päätoimittajana oli
Porthan pitkät ajat.

Yliopistossa oli Porthan opiskelevan nuorison johtajana ja elähyttäjänä
tieteellisiin ja isänmaallisiin harrastuksiin. Useat nuorukaiset, jotka
sittemmin tulivat kuuluisiksi miehiksi, saivat Porthanilta ensimmäisen
herätyksensä.

Luonnollista on, että Porthan'in nimi jo hänen eläissään oli Suomen
kuuluisimpia ja enimmin kunnioitettuja. Myöhempi aika on vielä
selvemmin käsittänyt, että hän nerokkailla tieteellisillä
tutkimuksillaan ja koko elämäntyöllään on ollut tienraivaajana niille
kansallisille ja isänmaallisille aatteille, jotka sitten meidän
vuosisadallamme ovat kansamme keskuudessa päässeet toteutumaan. Sen
vuoksi on Suomen kansa pystyttänyt hänelle muistopatsaankin Turun
kaupungissa. Se paljastettiin v. 1864.

Miehistä, jotka työskentelivät samoilla aloilla ja samojen aatteiden
elähyttäminä, kuin Porthan, on mainittava varsinkin kaksi kirjailijaa,
_Erik Lencqvist ja Kristfrid Ganander_. Edellinen, kuollut Oriveden
rovastina v. 1808, on kyhännyt paljon kirjoituksia Suomen historian,
kansatieteen, talousopin ja tilastotieteen alalta. Mainittavin
hänen kirjallisista töistään on esitys muinaissuomalaisesta
jumalaistarustosta, jonka hänen poikansa v. 1782 julkaisi kahtena
latinankielisenä väitöskirjana nimellä _vanhain Suomalaisten
taikauskosta_. -- Kr. Ganander, syntynyt Haapajärveltä Pohjanmaalla
1741 ja kuollut Frantsilan kappalaisena 1790, oli Porthan'in
uutterimpia apumiehiä hänen suomalaisissa tutkimuksissaan. Varsinkin
työskenteli hän kansanrunoutemme tuotteiden kokoilemisessa ja
tutkimisessa. V. 1789 julkaisi hän ruotsiksi teoksen nimellä
_Mythologia Fennica_. Siinä lueteltiin ja selitettiin Suomalaisten
muinaisia jumalia y.m. vanhaan tarustoon kuuluvia seikkoja, mikäli ne
koottujen runojen ja tarujen nojalla olivat tiedossa. Jo sitä ennen oli
hän ryhtynyt kirjoittamaan suurta _suonialais-ruotsalaista sanakirjaa_,
joka jo sisälsi vertailuja Viron, Lapin y.m. suomalaisiin heimokieliin.
Tämä tärkeä teos ei kuitenkaan tullut painetuksi; sen runsaat
ainekokoelmat käytti seuraavalla aikakaudella Kustaa Renvall
sanakirjansa hyväksi. Ganander, ollen runoilijakin, viljeli
suomenkieltä runollisissakin teoksissa. Muun muassa kyhäsi hän kolme
onnentoivotusrunoa sen johdosta, että Porthan v. 1766 alkoi julkaista
teostaan "Suomen runoudesta", ja julkaisi v. 1786 _Runokirjan_, joka
sisälsi runomitallisia mukailuja Vanhan-Testamentin runollisista
kirjoista. Vielä on hän kirjoittanut muutamia kansantajuisia
lääkekirjoja ("_Eläinten tautikirja_" ja "_Maamiehen huone- ja
kotiaptheki_").

Muut tällä ajalla ilmaantuneet suomenkieliset teokset, harvat
lukumäärältään, olivat aivotut enimmäkseen yhteistä kansaa varten,
sivistynyt sääty kun yhä edelleen käytti ruotsinkieltä. Uskonnollisen
kirjallisuuden joukosta mainitsemme Wehmaan kappalaisen _Antti
Björkqvist'in_ (k. 1809) kirjoittaman postillan _Uskon harjoitus
autuuteen_, v:lta 1801, jota on ilmaantunut useampia painoksia. --
Eräs kansantajuinen luonnontieteellinenkin teos ilmaantui tällä ajalla
suomeksi. Se oli Sotkamon rovastin _Juhana Frosteruksen_ (k. 1809)
miellyttävä kirjanen "_Hyödyllinen huvitus luomisen töistä_", joka
ilmaantui v. 1791. Sittemmin on siitä tullut monta uutta painosta.
Frosterus oli taitava suomenkielen käyttäjä. Ja olipa hän hyvälahjainen
runoilijakin, niinkuin hänen kauniit runonsa "hääruno" ja "runo Jumalan
pyhästä laista" osoittavat. -- Muista tämän ajan runoilijoista
mainitsemme vielä talonpoikaisen runoilijan _Tuomas Ragvaldinpojan_
(Tyrväästä kotoisin, kuollut 1804). Hän oli syntymästään asti
ruumiinviallinen ja elätti itseään kyhäämällä hengellisiä
tilapäärunoja, jotka hartaan sisällyksensä ja selvän esitystapansa
vuoksi ovat kansaa suuresti miellyttäneet. -- Vielä on muistettava,
että tällä aikakaudella syntyi ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti.
Jo ennen mainittu _Antti Lizelius_ toimitti näet v. 1775-1776, yhteensä
vähän toista vuotta, pientä sanomalehteä, "_Suomenkielisiä
Tietosanomia_". Se sisälsi parhaastaan maanviljelystä ja muita
taloudellisia oloja koskevia kirjoituksia.



Uusin aika, vuodesta 1809.


1) Aika ennen Kalevalan ilmestymistä, 1809-1835.


Vuonna 1809 liitettiin maamme erityisenä valtiona Venäjän keisarikunnan
yhteyteen. "Kansakuntain joukkoon korotettuna" ja oman hallituksensa,
omien lakiensa ja laitostensa turvissa sai kansamme nyt lähteä uusia
uria astumaan. Jaksaisiko pieni Suomen kansa mahtavan naapurinsa
rinnalla säilyttää oman kansallisuutensa ja asemansa, se oli tuon ajan
suuri, epätoivoinen kysymys. Monet epäilivät, antautuen toivottomaan
välinpitämättömyyteen. Ja syytä kyllä olikin epäillä. Suomen kansan
sisällinen voima oli näet kahtia jaettu: toisella puolen oli pieni
joukko kieleltään ruotsalaistuneita sivistyneitä, toisella puolen
suomea puhuva kansa, erotettuna sivistyneiden yhteydestä, ilman
herännyttä kansallistuntoa, ilman kirjallisuutta ja sivistystä. Löytyi
kuitenkin miehiä, jotka sittenkin uskalsivat ajatella kansallemme omaa,
kansallisesti itsenäistä tulevaisuutta. Mutta he ymmärsivät samalla,
että sen tulevaisuuden voisi saavuttaa ainoastaan sillä ehdolla, että
maamme sivistyneet jälleen kielensä ja mielensä puolesta astuisivat
varsinaisen kansan yhteyteen ja että suomenkielikin tehtäisiin
koulujen, kirjallisuuden ja virastojen kieleksi.

Selvästi ja voimakkaasti tuotiin jo tällä nyt puheena olevalla
aikakaudella nämä vaatimukset julkisuuteen. Varsinkin _Aadolf Iivari
Arvidsson_ (historian dosentti yliopistossa, kuollut 1858) niitä
nuoruuden tulisella innolla esitti toimittamassaan sanomalehdessä _Åbo
Morgonblad_ (1821). Hän tahtoi tehdä selväksi, että Suomen nyt, kun se
oli eroitettu Ruotsista, täytyi perustaa tulevaisuutensa omaan
itseensä. Silloiset vallanpitäjät ja sivistyneet eivät kuitenkaan vielä
olleet kypsyneet Arvidsson'in mielipiteille ja aatteille. Sekä näiden
että muidenkin rohkeiden huomautusten vuoksi joutui hän valtiollisen
epäluulon alaiseksi. Erotettuna yliopistosta ja vainottuna omassa
maassaan täytyi hänen siirtyä Ruotsiin, jossa vietti lopun ikäänsä,
ollen kuninkaallisen kirjaston hoitajana ja työskennellen etupäässä
Suomen historian tutkimuksissa.

Vastoinkäyminen, joka täten kohtasi suomalaisuuden aatetta, sen
pyrkiessä esiin valtiollisena ja yhteiskunnallisena vaatimuksena, ei
voinut sitä tukahuttaa -- se aate oli niin luonnollinen ja niin olevien
olojen parannusta tähtäävä. Se puhkesi ilmi hiljaisessa ja hartaassa
työssä suomenkielen ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Suomenkieltä
tutkittiin tieteellisesti, sitä _puhdistettiin_ siihen aikain kuluessa
tarttuneista ruotsalaisuuksista ja sitä rikastutettiin eri murteiden
kieliaarteilla. Suomalaisen kirjallisuuden karttumista myöskin
harrastettiin ja kansanrunouden kokoamista jatkettiin. Mainitsemme nyt
ne miehet, jotka etupäässä näihin töihin antauivat.

_Kustaa Renvall_ (Suomenkielen dosentti, sittemmin Uskelan ja viimein
Ulvilan kirkkoherra, kuollut 1841), ryhtyi suomenkieleen ihastuneen
tanskalaisen tiedemiehen Rask'in kehoituksesta ja tieteitä suosivan
venäläisen kreivin Rumjantsovin kustannuksella toimittamaan
_suomalaista sanakirjaa_. Se valmistui painosta v. 1826. Kielemme sanat
on siinä selitetty latinaksi 'a saksaksi. Tämä tärkeä teos oli hyvin
tarkka ja onnistunut ja ennen Lönnrotin sanakirjan ilmaantumista paras
apukeino suomenkieltä oppiville. -- Paitsi muuta kirjoitti Renvall
vielä ruotsiksi _Suomen kieliopin_ länsi-Suomen murteen mukaan (1840).

_Reinhold von Becker_ (apulaisprofessori historiassa ja suomalainen
kielenkääntäjä senatissa, kuollut 1858) osasi erittäin hyvästi suomea
ja tunsi, ollen kotoisin Kangasniemeltä Savossa, Itä-Suomen murteenkin
omituisuudet. Hän kirjoitti ruotsiksi _Suomen kieliopin_, parhaan, mitä
siihen asti oli kirjoitettu. Se ilmestyi v. 1824. Siinä esitettiin
itämurteenkin omituisuudet. -- Kielitaitoansa käytti Becker virallisten
asetusten y.m. laatimiseen puhtaammalla kielellä, kuin myös
sanomakirjallisuuden alalla, toimittaen v:sta 1820 alkaen parin vuoden
ajan _Turun viikkosanomia_ hyvällä suomenkielellä sekä niin
miellyttävästi ja kansantajuisesti, että lehden maine levisi
ulkomaillekin.

Suomalaisen kirjakielen suhteen vallitsi tähän aikaan erimielisyyttä.
Muutamat, niiden etupäässä Renvall, tahtoivat säilyttää länsimurteen
yhä edelleenkin kirjakielenä, toiset taas, niinkuin Becker, vaativat
itämurretta kirjakieleksi. Lönnrot sitten seuraavalla aikakaudella
vakaannutti kirjakielemme, laskien sen perustukseksi länsi-murteen,
mutta samalla rikastuttaen sitä itämurteen sanavaroilla ja
lausetavoilla.

_Antti Juhana Sjögren_ (kuollut 1855) oli mainio suomensukuisten
kielten tutkija. Hän teki pitkiä matkustuksia heimolaistemme luokse
pohjois-Venäjälle, Liivin- ja Kuurinmaalle sekä julkaisi sitten
tutkimustensa tulokset arvokkaissa teoksissa (_Liivin kielioppi ja
sanakirja_), jotka hän kirjoitti enimmäkseen saksaksi. Tieteellisten
ansioittensa vuoksi nimitettiin hän Pietarin akatemian jäseneksi.

_Jaakko Juteini_ (talollisen poika Hattulasta, maistratin sihteeri
Viipurissa, kuollut 1855) piti kirjailemista suomenkielellä elämänsä
pääharrastuksena. Hän onkin kirjoittanut suuren joukon runoja ja
suorasanaisia teoksia hyvin moninaisista asioista, ja suomenkieli
virtasi hänen kynästään puhtaana, täyteläisenä ja raikkaana. Ylimalkaan
tarkoitti hän kaikilla kirjoituksillaan kansan sivistämistä ja hyviin
tapoihin totuttamista. Selviä ja kansantajuisia ovatkin hänen kirjansa
aina. Hänen runonsa, jotka sisällykselleen useinkin ovat opettavaisia
ja sen vuoksi syvempää runohenkeä vailla, ovat kielen ja ulkomuodon
puolesta erittäin sujuvia. Hän se paljon muun ohessa on kyhännyt laulun
"Arvon mekin ansaitsemme", joka on tullut kansamme mielilauluksi.
Paljon vaikutti Juteini kirjoituksillaan kansan sivistymiseen sekä
suomenkielen kehittymiseen varsinkin runokielenä.

_Kaarle Aksel Gottlund_ (Suomenkielen lehtori yliopistossa, kuollut
1875) on suomalaisen kirjallisuuden omituisimpia ilmiöitä. Kasvaneena
Savossa (Juvalla, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana), osasi hän
hyvästi suomenkieltä. Jo nuorena kokoili hän kansanrunouden tuotteita.
Ylioppilaaksi päästyään muutti hän Upsalaan. Sieltä teki hän retkiä
Ruotsin ja Norjan rajoilla asuvien Suomalaisten luokse. Liikutettuna
niiden surkeasta ja sorretusta tilasta -- niillä kun ei ollut
jumalanpalvetustakaan omalla kielellä -- puuhasi hän heille parannusta,
hankkien heille suomalaisia kirjoja ja saattaen heidän tilansa Ruotsin
silloin kokoontuneiden säätyjen tietoon. Samoihin aikoihin julkaisi
Gottlund Upsalassa keräämiänsä suomalaisia kansanrunoja nimellä _Pieniä
runoja Suomen pojille ratoksi_ (1818 ja 1821). Se oli ensimmäinen
painettu kansanrunojemme kokoelma. Huomattavin Gottlundin teoksista oli
_Otava_, jota ilmestyi Tukholmassa kaksi osaa v. 1831 ja 1832. Se oli
aivottu sivistynyttä suomenkielistä lukijakuntaa varten, sisältäen
Suomen historiaa, kieltä, muinaistiedettä y.m. koskevia kirjoituksia
kuin myös alkuperäisiä ja käännetyitä runoja. Palattuaan v. 1834
jälleen kotimaahansa ja v. 1839 päästyään suomenkielen lehtoriksi
yliopistossa julkaisi hän vielä suuren joukon suomenkielisiä runollisia
teoksia (_"Runola", "Uusia suomalaisia runoja", "Sampo_", käännöksiä
ruotsalaisen runoilijan Bellman'in lauluista y.m.). Myöskin
tieteellisiä kirjoituksia kyhäsi hän useampia sekä suomeksi että
ruotsiksi. Ylimalkaan haittasi häntä tieteellisissä tutkimuksissa liian
suuri runollinen mielikuvitus, kun sitävastoin hänen runonsa useinkin
olivat runollista henkeä vailla. Itsepintaisesti käytti hän aina Savon
murretta suomalaisissa kirjoituksissaan. Loppuiällään joutui tämä
uuttera ja innokas suomalaisuuden harrastaja itsepäisen luonteensa ja
muiden omituisuuksiensa vuoksi moniin ikäviin rettelöihin. Kun hänen
maineensa alkoi hälvetä häntä etevämpäin miesten, niinkuin Lönnrot'in,
Castrén'in y.m. rinnalla, oli se hänestä katkerata, ja se katkeruus
puhkesi hänen kirjoituksissaankin ilmi.

_Sakari Topelius_, lääkäri Uudessa-Kaarlepyyssä, kuollut 1831, oli
innokas vanhojen kansanrunojemme kokoilija. Hän painatti niitä 5 vihkoa
nimellä _Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja_
(1822-1831). Hän se ensimmäiseksi keksi, että vanhoja runoja runsaimmin
löytyi Vienan läänissä Venäjän puolella.

_Kaarle Helenius_, Pöytyän rovasti, kuollut 1855, on kirjoittanut
suomalais-ruotsalaisen sanakirjan (v. 1838) sekä, ollen v. 1817
arkkipiispa _Jaakko Tengström'in_ (k. 1832) johdolla Suomalaisen
virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäsenenä, myöskin
suuren joukon _virsiä_, jotka painettiin mainitun komitean
virsikirjaehdotukseen (1836), jota ehdotusta ei kuitenkaan hyväksytty.

_Jaakko Fredrik Lagervall_, kapteeni, kuollut 1865, on kirjoittanut
suomeksi useampia kaunokirjallisia teoksia, muun muassa vanhalla
runomitalla kyhätyn mukailun Shakespearen Macbeth-näytelmästä nimellä
_Ruunulinna_. --

_Abraham Poppius_, kappalainen Juvalla, kuollut 1866, on kirjoittanut
koko joukon sieviä runoja. -- _Kallio eli Samuli Kustaa Bergh_
(hovioikeuden auskultanti, tuli nuorena sokeaksi, kuoli v. 1853) oli
etevin tämän ajan runoilijoista. Hänen harvat runonsa ovat kaikki
erittäin kauniita ("Oma maa", "Milloin muistelet minua", "Soidin").
_Klaus Juhana Kemell_, pappi Alavieskassa, kuollut 1833, oli taitava
suomentaja. Hän on kääntänyt suomeksi muutamia runoja sekä Tuomas
Kempiläisen kuuluisan kirjan "_Kristuksen seuraamisesta_".
Kieli tässä käännöksessä oli puhdasta ja raikasta kansankieltä.
Se muodosti ikäänkuin käännekohdan kirkollisessa kielessä, sillä
Kemell'in esimerkkiä seuraten alkoivat saarnamiehet nyt puhdistaa
ruotsalaisuuksilla pahasti turmeltua kirkollista kieltä.

Lopuksi on meidän mainittava koko tämän aikakauden ehkä tärkein ilmiö,
_Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_ perustaminen. Kirjallisuutemme
kartuttamista, kansanrunojen ja muiden vanhojen muistojen kokoamista
sekä suomenkielen ja Suomen historian tutkimista varten perustivat
muutamat yliopiston opettajat ja muut suomalaisuuden ystävät v. 1831
Helsingissä mainitun seuran. Se tuli ikäänkuin yhdyssiteeksi maamme
mainioimpien miesten kesken; jo sen perustajain joukossa oli miehiä
sellaisia, kuin _Elias Lönnrot, R. v. Becker, Johan Ludvig Runeberg_,
mainio historioitsija, dosentti, sittemmin professori _Gabriel Rein_
(k. 1867), historiantutkija _Mattias Akiander_ (k. 1871), mainio
lainoppinut _Juhana Jaakko Nordström_ (k. Ruotsin valtioarkiston
hoitajana v. 1874) y.m.m. Ensi aikoina oli tämän seuran päätehtävänä
kansanrunouden kokoileminen ja julkaiseminen. Sittemmin sen työ-ala yhä
laajeni, ja se tuli tienraivaajaksi kaikille kirjallisuutemme
haaroille. Niin on se julkaissut paljon eteviä tieteellisiä teoksia,
sanakirjoja, oppikirjoja, eteviä kaunokirjallisia tuotteita y.m.
Palkintoja jakamalla on se edistänyt kirjallista harrastusta. V:sta
1841 alkain on Seuralla ollut oma aikakauskirja _Suomi_,  jossa on
julkaistu monta tärkeätä tutkimusta isänmaan historian ja suomenkielen
alalta.


2) Vuodet 1835-1850.

    "Siitäpä nyt tie menevi,
    Ura uusi urkenevi."

Niinkuin jo edellä on huomautettu, oli suomalaisuuden harrastajoilla
pitkin matkaa tärkeänä silmämääränä saada kootuiksi kaikki ne vanhat
runot ynnä muut hengentuotteet, joita tiedettiin kansamme muistissaan
säilyttävän. Sillä ajalla, jonka nyt otamme puheeksi, enimmät noista
aarteista saatiin ilmoille ja niin suuressa määrässä, ett'ei sitä
edeltäpäin voitu aavistaakaan. Niiden ilmituojana oli etupäässä
_Elias Lönnrot_.

Tämä mainio Suomen mies syntyi 9 p. Huhtikuuta v. 1802 Paikkarin
torpassa Sammatin kappelissa. Isä oli köyhä räätäli. Kun nuori Elias jo
oli päässyt Porvoon kymnaasiin, täytyi hänen köyhyyden vuoksi jättää
lukutuumat ja ruveta apteekinoppilaaksi Hämeenlinnassa. Siellä jatkoi
hän kuitenkin itsekseen lukujaan, ja kaupungin lääkäri, joka huomasi
hänen opinhalunsa, auttoi häntä, niin että hän v. 1822 pääsi Turun
yliopistoon. Vuonna 1827 suoritti hän maisteri-tutkinnon ja v. 1832
tuli hän lääketieteen tohtoriksi. Samana vuonna määrättiin hän
piirilääkäriksi Kajaaniin. V. 1853 kutsuttiin hän, ensimmäisen
suomenkielen professorin M.A. Castrén'in kuoltua, suomenkielen
professoriksi yliopistoon. V. 1862 erosi hän täysin palvelleena tästä
virasta ja asettui syntymäseudulleen, siellä loppu-ikänsä uutterasti
työskennellen kirjallisissa toimissa. Hän kuoli 19 p. Maaliskuuta v.
1884.

Becker'in Turun Viikkosanomista, Juteinin lauluista sekä Topeliuksen
julkaisemista vanhoista runoista sai Lönnrot jo apteekissa ollessaan
herätyksen suomenkielen tutkimiseen ja viljelemiseen sekä vanhojen
kansanrunojemme kokoilemiseen. Maisteriksi tultuaan lähti hän pitkille
runonkeruumatkoille Hämeesen, Savoon ja Suomen Karjalaan sekä Kajaanin
seuduille. Päästyänsä Kajaaniin lääkäriksi oli hän tilaisuudessa
vuosittain käydä runonkeruulla myöskin Venäjän puolisessa Karjalassa --
siis seuduilla, jotka jo Topelius oli huomauttanut kaikista
runorikkaimmiksi. Kokoamiansa runoja julkaisi Lönnrot jo silloin
neljässä, _Kantele_-nimisessä runovihkossa (1829-1831). Suomalaisen
Kirjallisuuden seuran avulla jatkoi Lönnrot edelleen keräyksiänsä.
Samalla selvisi hänelle yhä enemmän se ajatus, että ne runot, jotka
olivat _kertovia_, kuuluivat yhteen ja että ne voisi sovitella
toisiinsa pitkäksi yhtäjaksoiseksi kertomarunoksi. Ja nyt alkoi Lönnrot
järjestää runoja yhteen kokoon. Se oli vaikea ja suurta aistia kysyvä
työ. Runoja oli eri paikoilla laulettu vähän eri tavalla. Näin
karttuneista monilukuisista toisinnoista täytyi Lönnrot'in valita
parhaat, keksiä eri tarujen yhteys ja sommitella kaikki osat toisiinsa.
Näin se valmistui _Kalevala_, ilmaantuen painosta 28 p. Helmikuuta
_1835_. Se oli yhtäjaksoinen, mahtava kertomaruno, jonka pieni _Suomen
kansa itse_ aikojen kuluessa oli sepittänyt ja muistissaan tallettanut.
Se kertoi hämärän taruajan tapahtumista ja sankareista, antaen samalla
elävän kuvauksen kansamme muinaisesta elosta ja olosta. Kaikki
ajattelevat Suomen miehet ymmärsivät, että kirjallisuutemme nyt oli
saanut mitä arvokkaimman tuotteen. Sen nojalla oli kansamme muinaisuus
ja alkuperäinen luonne selviävä; se oli kohottava Suomalaisten
kansallistuntoa ja antava uutta voimaa suomalaisuuden harrastuksille;
siitä oli suomenkieli ammentava uusia vereksiä aineksia, ja se oli
kansan luomana kertomarunona -- jommoisia maailman kirjallisuudessa
löytyy ainoastaan harvoja -- kuljettava pienen Suomen kansan maineen
kauas ulkomaillekin -- toiveita, jotka kaikki ovatkin toteutuneet. --
Mutta tähän teokseen ei kansanrunoutemme julkaiseminen päättynyt. V.
1840 ilmaantui Lönnrot'in toimesta kokoelma kansamme vienonsuruisia,
yksinkertaisuudessaan niin ihania _laulurunoja_, nimellä _Kanteletar_.
V. 1842 julkaisi Lönnrot Suomen kansan älykkäitä _sananlaskuja_ (noin
7000) sekä seuraavana vuonna toista tuhatta _arvoitusta_. Sen jälkeen
keräsi Lönnrot ja hänen esimerkistään innostuneina jotkut muutkin koko
joukon kertomarunoja lisää. Oli tarpeellista liittää ne Kalevalan
yhteyteen. Sen tekikin Lönnrot, julkaisten v. 1849 _toisen_, paljon
_lisätyn laitoksen_ Kalevalaa. Runoja kerätessä oli karttunut suuri
määrä myöskin n.s. _loitsurunoja_, s.o. runoja, joita lukemalla
esi-isämme luulivat voivansa luonnon esineitä hallita, poistaa niiden
pahat vaikutukset y.m. Ne julkaisi Lönnrot vasta v. 1880.

[Tämän yhteydessä mainitsemme, että kokoelma Suomen kansan _Satuja ja
Tarinoita_, jotka myöskin kuuluvat kansanrunoutemme piiriin,
julkaistiin neljässä vihkossa v. 1852-1866. Ne julkaisi _Eero
Salmelainen_ (Rudbeck), kuollut kymnaasin apulaisena Kuopiossa 1867.]

Ikimuistettavan nimen on Lönnrot täten saavuttanut Kalevalan ja muiden
kansanrunoutemme tuotteiden kokoojana ja julkaisijana. Mutta hänellä on
vielä muitakin suuria ansioita. Hän tutki tieteellisesti suomenkieltä
sekä useita sen heimokieliä, tehden kolme tutkimusmatkaa Lappiin,
Venäjän Karjalaan, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle, sekä julkaissen
tieteellisiä kirjoituksia näistä tutkimuksistaan (_Wepsän kielestä_,
ruotsiksi, _Inarin Lapin murteesta_, saksaksi). V. 1880 valmistui hänen
suuri _suomalais-ruotsalainen sanakirjansa_, pitkällisen työn
tuloksena, kielemme sanavarojen aarreaittana. Näiden töiden ohella
harjoitti hän hyvin monipuolista kirjailijatointa, vakaannuttaen
kirjakielemme, niinkuin siitä jo edellä on ollut puhe. Vuosina 1836
ja 1837 sekä 1839 ja 1840 toimitti hän _Mehiläinen_-nimistä,
aikakauskirjaa Oulussa. Hän on suomentanut, paitsi runoelmia, useita
lain-opillisia teoksia (_Kauppa- ja maakaaren_ sekä _Palmén'in
lainopillisen käsikirjan_) sekä kirjoittanut ansiokkaan kasviopillisen
teoksen _Suomen Kasviston_  (1860) ja useita kansankirjoja, joista
huomattavin on _Suomalaisen talonpojan kotilääkäri_ (1839). V. 1863
suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäsenenä
on Lönnrot parannellut ja uudestaan suomennellut suuren joukon virsiä.
Uuden Suomalaisen virsikirjan aikaansaaminen olikin hänen
mieliharrastuksiaan.

Näin monipuolinen oli Lönnrot'in vaikutus. Hurskaana, lempeänä,
vaatimattomana ja uutterana työskenteli hän kansansa hyväksi elämänsä
loppuun asti.

Samaan aikaan kuin Kalevala ja muut kansanrunoutemme tuotteet nostivat
ihailua ja antoivat uutta viritystä kansallisille pyrinnöille, tapahtui
toistenkin vaikuttimien kautta suuri isänmaallisen mielen ja
kansallistunteen herätys sivistyneessä säädyssämme. Tähän aikaan näet
mainio ruotsinkielinen runoilijamme _Johan Ludvig Runeberg_ (syntynyt
Pietarsaaressa v. 1804, kymnaasin lehtori Porvoossa, kuollut 6 p.
Toukok. v. 1877) sepitti Suomen maata ja kansaa sekä 1808 vuoden sodan
sankareita kuvaavat laulunsa (Hirvenhiihtäjät 1832, Hanna 1836,
Jouluaatto 1841, Vänrikki Stoolin tarinat 1848 ja 1860), jotka
arvaamattomassa määrässä herättivät kansalaisissamme rakkautta
isänmaahan ja omaan kansaan. Tähän aikaan myös suuri valtiomiehemme
_Johan Wilhelm Snellman_ (syntynyt 1806, koulumies, filosofi,
viimein senatori, kuollut 4 p. Heinäk. 1881) ruotsinkielisillä
aikakauskirjoillaan _Saima_ (1844-1846), _Kallavesi_ (1846) ja
_Litteraturblad_ (1847-1849, sittemmin jatkettu vuosina 1855-1863)
vaikuttavalla tavalla selitti oman kansallisuuden suurta merkitystä ja
herätti välinpitämättömyydessä uinailevaa sivistynyttä luokkaamme
rakkauteen isänmaata, kansaa ja suomenkieltä kohtaan. Tähän aikaan
vielä _Mattias Aleksanteri Castrén_ (syntynyt Tervolassa Pohjanmaalla
v. 1813, tullut ensimmäiseksi suomenkielen professoriksi v. 1851,
kuollut 1852) tehden vaivalloisia tutkimusmatkoja etsi suomensukuiset
kansat Lapissa, Venäjällä ja Siperiassa sekä tutki niiden kieltä,
muinaisuutta y.m. oloja. Tämän kansallisen keväimen lämpö, joka
täten oli Suomen kansalle koittanut, herätti suomenkielisessä
kirjallisuudessa kauniita taimia esille. Huomattavimmat suomenkieliset
kirjailijat tällä ajalla olivat seuraavat:

_Juhana Fredkik Kajaani_ (Cajan), Piippolan kappalainen (kuollut 1887),
toimitti liitteenä Lönnrotin "Mehiläiseen" ensimmäisen varsinaisen
_Suomen historian_ (1839-1840). Tästä ansiokkaasta teoksesta oli hän
aikeessa antaa uudistetun ja laajennetun laitoksen ja toimittikin jo
painetuksi sen ensimmäisen osan (1846), mutta sairaus esti häntä sitä
jatkamasta.

_Antero Warelius_ (Loimaan rovasti, syntynyt 1821) on muun muassa
kirjoittanut hauskan luonnontieteellisen teoksen kansaa varten: _Enon
opetuksia luonnon asioista_. -- _Pietari Hannikainen_, maanmittari,
synt. 1813, on työskennellyt paljon sanoma- ja kaunokirjallisuuden
alalla (huvinäytelmä "Silmänkääntäjä" (1847), Viipurissa ilmaantuva
sanomalehti "Kanava", joka otti puheeksi muun muassa valtiollisia ja
yhteiskunnallisia asioita (1845), jutelmavihko "Talvikukkasia",
kansantajuisia kirjoituksia sisältävä "Pitäjään kirjasto" y.m.) --
Uutta vauhtia ja edistystä antoi suomalaisuuden pyrinnöille pontevasti
toimitettu sanomalehti "_Suometar_" (1847), jonka päätoimittajana oli
maisteri _Paavo Tikkanen_ (kuollut 1873). -- _Juhana Fredrik Granlund_
(kirjanpainaja Turussa, kuollut 1874) kirjoitti runoja, käännöksiä ja
alkuperäisiäkin ("Kevät"). -- Uskonnollisia kirjailijoita olivat
_Antero Wilhelm Ingman_ (kuollut yliopiston professorina 1877), joka on
suomentanut _Lutherin evankeliumi-postillan_, parantanut suuresti
suomalaisen _Raamatun_ kieltä (1859) ja kirjoittanut kuusi osaa "_Pyhän
Raamatun selityksiä_" (1868-1873), sekä _Henrik Renqvist_ (Sortavalan
kappalainen, kuollut 1866), joka on toimittanut suuren joukon sekä
alkuperäisiä että käännetyitä hengellisiä kirjoja kansaa varten.

Että se runohenki, joka kansassamme on vanhoista ajoista saakka asunut,
vieläkin on elossa, sitä todistavat tällä ajalla ilmaantuneet
talonpoikaiset runoilijat, joista mainittavimmat ovat: _Paavo Korhonen_
(Rautalammilta, kuollut 1840), jonka runoista Lönnrot julkaisi runsaan
kokoelman v. 1848 ("Suomenkielestä"). _Pietari Makkonen_ Kerimäeltä,
kuollut 1858 ("Ilolaulu suomenkielen kasvannasta"), _Olli Kymäläinen_
Heinävedeltä, kuollut 1855 ("Punkaharju", "Kiitos Luojalle hyvästä
vuodentulosta") ja _Antti Puhakka_, Kontiolahdelta, syntynyt 1816,
terävä pilkkarunoilija ("Tuhman Jussin juttureissu" ja "Surulaulu 1850
vuoden kiellosta").

Mutta näin edistyvä suomalainen kirjallisuutemme sai kärsiä ankaran
iskun. Suomalaisuuden pyrinnöt oli saatettu valtiollisen epäluulon
alaisiksi. Sen johdosta annettiin _v. 1850 kielto, ettei suomeksi saisi
painattaa muuta kuin uskonnollisia tahi taloudellisia kirjoja_. Tämä
tavaton kielto olisi kerrassaan hävittänyt kansalliset pyrinnöt ja
suomalaisen kirjallisuuden, jos se olisi jäänyt voimaansa. Mutta
onneksi se pian raukesi omaan luonnottomuuteensa ja poistettiin viimein
kokonaan.


3) Silmäys aikaan vuoden 1850 jälkeen.

Aikomuksemme ei ole ryhtyä tekemään lähempää selvää nykyisimmästä
kirjallisuudestamme, jonka tuotteita on joka päivä tilaisuus lukea.
Mainitsemme vaan, että suomalainen kirjallisuus 1850 vuoden kiellon
jälkeen on kasvanut arvaamattomassa määrässä. Mikäli suomenkieli on
saavuttanut luonnollisen asemansa valtiollisella ja yhteiskunnallisella
alalla ja mikäli sitä on ruvettu koulu- ja sivistyneiden puhekielenä
käyttämään, sikäli on suomenkielinen kirjallisuuskin edistynyt kaikilla
aloilla. Monilukuisista kirjailijoista luettelemme tässä seuraavat:

_August Engelbrekt Ahlqvist_ (Oksanen), syntynyt 1826, täysinpalvellut
suomenkielen professori; kuuluisa suomenkielen tutkija ("Suomen kielen
rakennus", "Suomalainen runous-oppi", "Länsi-suomalaisten kielten
sivistyssanat" y.m.m.) ja etevä runoilija ("Säkeniä"). -- _Yrjö
Koskinen_, synt. 1830, professori, v:sta 1882 senatori, joka
historioitsijana ("Nuijasota", "Oppikirja Suomen kansan historiassa",
"Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa" y.m.m.), suomalaisuuden
puolesta pontevasti työskentelevänä valtiomiehenä sekä monella muulla
alalla on saavuttanut kansalaistensa rakkauden. -- _Julius Leopold
Fredrik Krohn_ (Suonio), synt. 1835, kuollut 1888, tunnettu etevänä
runoilijana ("Kuun tarinoita", lyyrillisiä runoja), historioitsijana
("Kertomuksia Suomen historiasta", "Suomen historia nuorisolle" y.m.),
runoutemme tutkijana "Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana",
laaja "Suomalaisen kirjallisuuden historia", ens. osa, "Suomalaisen
virsikirjan historia" y.m.) sekä kuvalehtien toimittajana ("Maiden ja
Merien takaa", "Suomen Kuvalehti"). -- _Aleksis Kivi_ (kuollut 1872),
aivan omituinen, verrattomilla lahjoilla varustettu kirjailijaluonne,
joka sukkeluutta uhkuvissa komedioissaan ("Nummisuutarit", "Kihlaus")
sekä laajassa kertomuksessaan "Seitsemän veljestä" on kuvannut Hämeen
kansan-elämää, mutta on myös käsitellyt aiheita muiltakin aloilta
(näytelmät "Kullervo", "Karkurit", "Lea" ja "Margareta", lyyrillinen
runokokoelma "Kanervala" y.m.; näistä on varsinkin "Lea" ihanuutensa
kautta verraton). -- _Tuokko_ eli _Antti Törneroos_, synt. 1835,
kaunokirjailija (murhenäytelmä "Saul", useita lyyrillisiä runoja sekä
mainioita runoteosten suomennoksia). -- _Aleksanteri Rahkonen_, kuollut
1877, runoilija ("Sääskiä" sekä lyyrillisten runojen suomennoksia). --
_Kaarle Martti Kiljander_, Nilsiän rovasti, kuollut 1879, kääntänyt
suomeksi muun muassa Runeberg'in runoelmia. -- _Evald Ferdinand
Jahnsson_, synt. 1844, historiallisten näytelmien ja romanien
kirjoittaja. -- _Paavo Emil Cajander_, synt. 1843, etevä lyyrillinen
runoilija ja suomentaja (suomentanut muun muassa useita Shakespearen
näytelmiä sekä Runeberg'in runoelmat "Hanna" ja "Joulu-ilta"). --
_Juhana Enlund_, taitava runollisten teosten suomentaja. -- _Juhana
Henrik Erkko_, synt. 1849, miellyttävien lyyrillisten runojen tekijä.
-- _Kaarle Jaakko Gummerus_, synt. 1840, romanien kirjoittaja,
suosittujen kansanlehtien "Kyläkirjaston" ja "Kyläkirjaston Kuvalehden"
toimittaja. -- _Pietari Päivärinta_, synt. 1827, lukkari Ylivieskassa,
useiden onnistuneiden, kansan-elämää kuvaavien kertomusten kyhääjä,
jonka esimerkkiä noudattaen useat muutkin talonpoikaiset miehet viime
aikoina ovat kirjoitelleet onnistuneita kertomuksia kansan-elämäsfä. --
_Samuli S. eli Kaarlo Gustav Samuel Suomalainen_, synt. 1850, sieväin,
usein leikillisten novellien kirjoittaja, samalla taitava suomentaja.
-- _Wilho Soini_, synt. 1854, sanomalehtimies, kyhännyt humorillisia
kertoelmia ja näytelmiä. -- Rouva _Theodolinda Hahnsson_, synt. 1838,
miellyttävien kertomusten kyhääjä, -- _Olli Wuorinen eli Berg_ ja
_Kaarlo Kramsu_, taitavia lyyrillisiä runoilijoita. -- Rouva
_Minna Canth_, kirjoittanut näytelmiä ja kertomuksia (näytelmät
"Murtovarkaus", "Roinilan talossa" y.m.). -- _Juhani Aho_, synt. 1860
(kertomukset "Rautatie", "Muudan markkinamies" y.m.).

Ylimalkaan saapi nykyisimmän suomenkielisen kirjallisuuden joukossa
tärkeän sijan käännöskirjallisuus. On näet viime aikoina uutterasti
rikastutettu kirjallisuuttamme siten, että kotimaisen kirjallisuuden
tärkeimpiä ruotsinkielisiä tuotteita kuin myös muiden kansain etevimpiä
kirjallisia teoksia kaikilta aloilta on suomeksi käännetty. Täten on
samalla suomenkieli joutunut monipuolisen kehityksen ja taivutuksen
alaiseksi, joten se yhä enenevässä määrässä pystyy kaikkia aatteellisen
ja käytännöllisen elämän asioita tulkitsemaan. Syvempi tieteellinen
kirjallisuus esimerkiksi on viime aikoina suuresti kasvanut.

Rinnakkain tämän käytännöllisen taivutuksen ja muodostuksen kanssa
kulkee suomenkielen tieteellinen tutkimus ja selvittäminen. Lönnrot'in,
Castrén'in ja Ahlqvist'in työtä tällä alalla on käynyt jatkamaan joukko
tiedemiehiä ja kirjailijoita (_Erik Kustaa Eurén_, k. 1872, _Frans
Ferdinand Ahlman, Aadolf Waldemar Jahnsson, Arvid Genetz_, tunnettu
myöskin runoteosten suomentajana (Runeberg'in "Hirvenhiihtäjäin"
suomennos), _E.N. Setälä_ y.m.m.

Vielä on muistettava eräs kirjallisuuden haara, joka on tällä
aikakaudella Suomessakin kasvanut suureksi, nim. sanomakirjallisuus. Se
levittää tietoja, synnyttää yhä laveammissa piireissä harrastusta
yleisiin asioihin sekä lukuhalua herättämällä valmistaa muullekin
kirjallisuudelle lukijakuntaa. Monet suurenmoiset kirjalliset
yritykset, joihin viime vuosina on ryhdytty, osoittavatkin kirjallisen
harrastuksen kansassamme olevan yhä kasvamaan päin.

Ruotsinkielisistä kirjailijoista on varsinkin _Sakari Topelius_ (synt.
1818, täysin palvellut professori) Suomen luontoa kuvaavilla
runoillaan, historiallisilla romaneillaan ("Välskärin kertomukset") ja
verrattomana lastenkirjailijana saavuttanut muistettavan ja rakastetun
nimen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomalainen lukemisto" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.