Title: Elämäntarinoita syrjäkadulta
Author: Huch, Ricarda
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämäntarinoita syrjäkadulta" ***


ELÄMÄNTARINOITA SYRJÄKADULTA

Kirj.

Ricarda Huch

Tekijän luvalla suomentanut

Hilja Walldén



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1904.



1


Unessa olen nähnyt jälleen Riemuportinkadun. Nousin tuota jyrkkää,
koleista katua ylös, jota niin usein olen kulkenut todellisuudessakin.
Mutta nyt en pysähtynyt pyhän Antoniuksen talon edustalla; vasta
ylhäällä, kadun päässä, seisahduin ja katsoin taakseni. Kulmatalon
vieressä oleva lyhty paloi, sillä oli yö; tuttu oli minulle tuo
likaisenpunainen liekki, joka tomuisen, yhdeltä sivulta rikkinäisen
lasin takaa tuskin kykeni valaisemaan puoltakaan jyrkästi alenevasta
kadusta. Taivas oli synkkä ja tähdetön, ilmanrannalla vain hohti
häikäisevän valkoinen viiru ja sen alapuolella kohtasi katseitani pala
merta, joka näkyy tältä paikalta. Nyt vasta kiintyi huomioni siihen,
että kadulla vallitsi kuolonhiljaisuus. Kuinkahan myöhäistä olikaan?
Paloihan lyhty vielä, ja sitä paitsi taukosi touhu Riemuportinkadulla
vasta kotvasen keskiyön jälkeen; kuuluipa läheisistä kapakoista usein
hälinää melkein aamuun saakka. Nyt en kuullut naurua, en laulua, en
mandoliininsoittoa, en edes kaivonkaan lirinää. Kerran olin kuulevinani
Riccardon kainalosauvan tuttuun tapaansa iskevän katukiviin ja yritin
huudahtaa: "Riccardo, missä olet? Missä olet ollut kaiken tämän aikaa?"
-- mutta en saanut ääntä esille kurkustani. Pyrkiessäni pääsemään
ääneen sammui äkkiä vieressäni oleva lyhty, ja kammo valtasi mieleni,
sillä ohitseni ei ollut kulkenut yövahtia eikä ketään muutakaan. Kun
nyt katsahdin pitkin tuota pimeätä katua, näin maassa hiipivän, matavan
jotakin, joka minussa herätti pelkoa, jo ennenkuin oikein käsitinkään,
mitä se oli. Yhä selvemmin aloin pimeässä erottaa pantterinkaltaisia
olentoja, joiden häntä hitaasti heilui puolelle ja toiselle, ja
vihreät, hehkuvat pisteet, jotka minua lähenivät, tunsin nyt ahnaiksi,
julmiksi pedonsilmiksi. Huolimatta vaarasta, johon olin joutunut,
ja sen herättämästä tuskasta ihmettelin sitä, etten kuullut petojen
ulvovan, vaikka ne aukoivat kitaansa, niin että voin nähdä niiden
terävät hampaat. Silloin kajahti kimeä, kauhea huuto taloista, joissa
tähän saakka oli ollut aivan hiljaista. Sinne olivat siis hiipineet nuo
pedot, joita en enää nähnyt missään, ja ne olivat käyneet nukkuvien
asukasten kimppuun. Akkunat ja ovet olivat kaikki tyyni suljetut, mutta
kun jännitin katsettani, näytti minusta siltä kuin muurin raoista olisi
virrannut verta. Ei epäilemistäkään, -- suurina, tummina pisaroina
tulvi sitä kivien välitse esiin yhä nopeammin ja vuolaammin, valuen
muuria pitkin maahan. Nyt kuului taas räikeä kirkaisu, ja se herätti
minut: todellisuudessa kuului kadulta huutoa, vaikkei niin kovaa ja
kammottavaa, kuin miltä se minusta unessa oli kuulunut.

Nähdessäni ensimäisen kerran pyhän Antoniuksen talon, olin jo kymmenen
vuotta ollut sen omistaja. Isäni oli ostanut sen, ja hänen kuoltuansa
olin minä perinyt sen, mutta sen hoito oli yhä edelleen uskottu
samalle miehelle kuin ennenkin, joten en katsonut tarpeelliseksi
huolehtia siitä sen enempää. Perintätarun mukaan oli tuon talon
rakentanut keskiajan alkupuolella Hugo von Beiwatsch, ensimäinen näillä
tienoilla asuneista esi-isistämme; siksi isäni, joka piti arvossa
sukumuistoja ja myöskin oli ristittänyt minut, ainoan poikansa, tuon
esi-isän kaimaksi, hankki talon itselleen, sijoittaen siihen osan
omaisuudestaan epäedullisella tavalla. Että minä en koskaan ollut
nähnyt tuota muistoista rikasta taloa, johtui ensiksikin siitä, etten
ollut perinyt isäni edellämainittua sukulaisrakkautta, toiseksi siitä,
että "Roomalaiskaupungissa", joka on vanhin, ahtain ja rappeutunein
kaupunginosa, asuu vain alhaista kansaa, josta syystä varakkaammat sitä
karttavat, heitä kun ei haluta nähdä siellä vallitsevaa kurjuutta eikä
kuulla repaleisiin puettujen lasten kerjuuta -- ja mitäpä heillä siellä
olisikaan tehtävää. Tosin tuolla alueella, jossa monet eri kansat ja
sukupolvet ovat pitäneet asuntoa, on nähtävänä paljon muinaismuistoja
sekä pakanuuden että kristinuskon ajalta, ja muualla olisin niitä kyllä
tarkannut, mutta kun ne löytyivät kotiseudullani, en niistä välittänyt,
kuten tavallista on. Kun sitä paitsi olin usein matkoilla ja sillä
välin tyydyin noihin säännöllisiin kävelyretkiin, jotka veivät minut
asunnostani konttoriin tai kahvilaan, niin "Vanhakaupunki" oli minulle
oudompi kuin Mekka ja Jerusalem, joista minulla kumminkin oli kuvien
avulla luotu jokseenkin selvä käsitys.

Silloin, eräänä kevätpäivänä, ilmoitti taloni hoitaja että hänen
oli ollut mahdoton saada kootuksi vuokrarahat, jotka olivat
maksettavat viikottain. Vuokralaiset, joita ei muutoin voinut moittia
huolimattomiksi, kieltäytyivät nyt maksamasta vuokraa, -- ja niin
yksimielisesti, että voi luulla vallankumouksen olevan tekeillä; minun
oli välttämättömästi itseni tultava uhkaamaan jyrkän ankarasti, että
jos vastahakoisuus jatkuisi, heittäisin heidät kaikki tyyni kadulle.
Minua ei haluttanut ryhtyä tuohon epämiellyttävään tehtävään ja kehotin
talonhoitajaa joko suomaan noille ihmisille kuukauden odotusaikaa
tai Jumalan nimessä jättämään osan saatavistani perimättä. Mutta
suuttuneena hän kieltäytyi noudattamasta kehotustani. Häntä pidettiin
sävyisänä miehenä ja sellainen hän olikin, -- aivan rajattomiin
mukautuva niitä kohtaan, joilla oli korkeampi asema kuin hänellä; mutta
kumarteleva tai omaa etuansa katsova hän ei ollut, vaan perinpohjin
rehellinen. Köyhille hän väliin oli tyly ja kova, ei juuri siksi,
että hänen mielenlaatunsa tai taipumuksensa olisivat häntä siihen
yllyttäneet, vaan siksi että niitä hänen mielestänsä oli siten
kohdeltava, ja hän katsoi velvollisuudeksensa menetellä sen mukaan.
Ollen itse kansan riveistä lähtenyt, ei hän sitä liioin tarkannut
eikä hänellä sen suhteen ollut mitään itsenäistä katsantokantaa, vaan
hän edellytti vain, että köyhien ja kurjuudessa elävien ihmisten
laita ei voinut olla oikein, että syy oli heissä itsessänsä ja
ettei ainakaan ollut aihetta sääliä heitä tai tehdä jotakin heidän
hyväksensä. Varakasten puolta hän aina piti, ja nytkin hän mainitsi
joukon esimerkkiä vuokralaisteni laiskuudesta, kavaluudesta ja
häpeämättömyydestä, huomauttaen että hyvyyteni vain saattaisi heidät
viekastelemaan ja minua petkuttelemaan. Erittäinkin oli vanha Farfalla,
toisten johtaja ja yllyttäjä, niin julkea ja ovela, että hänen
onnistuisi naureskellen ja kokkapuheita lasketellen, naama viattoman
näköisenä, pettää niin hyvä Jumala kuin paholainenkin. -- Lyhyesti
sanoen, minulla ei ollut muuta neuvoa päästä tuosta miehestä rauhaan,
kuin että lupasin itse mennä asiaa tutkimaan. En kumminkaan suostunut
ottamaan häntä seuralaisekseni, vaikka hän siksi tarjoutui, nähtävästi
arvellen minulta puuttuvan tuota tyrannimaista verenhimoa, jota hänen
mielestänsä nyt olisi tarvittu; en näet halunnutkaan jäljitellä keisari
Venzeslawia tai esiintyä kuten Juhana Leydeniläinen, teloittaja
Knipperdolling sivullani.

Seuraavana päivänä läksin iltapäivällä liikkeelle ja aloin nyt nousta
kukkulaa ylös Roomalaiskaupunkia kohden. Aluksi olin huonolla tuulella
vastenmielisen tehtävän takia, joka oli suoritettavanani; mutta pian
kävin kaikesta huolimatta iloisemmaksi, niin miellyttävästi vaikutti
minuun ympäristö. Alhaalla kaupungissa oli painostava ilma ahdistanut
mieltä, mutta kuta ylemmäs tulin, sen raittiimpia olivat hymisevät
tuulenhengähdykset, jotka toivat muassaan siellä täällä puutarhoissa
kukkivien kilsepensaiden lemua. Kun nyt katseitani äkkiä kohtasi meri,
tummanvihreänä kuten aina rajuilman edellä sekä liikkumatonna kuin
nukkuva jättiläiseläin, jonka nahka vain väliin unessa värähtelee,
silloin oli minusta kuin minulle olisi ilmennyt iäisyyden maailma,
syrjäyttäen voittohikkaasti tieltään tämän kirjavasta pahvista
rakennellun kurjan maailmamme, ja pysähdyin ehdottomasti, vetääkseni
syvään henkeä. Tällä paikalla oli ehkä vuosisatoja sitten roomalainen
valloittaja pystyttänyt keihäänsä raivaamattomaan maahan ja säihkyvin
silmin tarkastellut vuoria ja laaksoja; ilmaan oli suhahtanut kotkia,
joiden lento saattoi ilmi tulevia asioita, ja ikuisia muureja oli
pystytetty, joille nyt kerjäläispojat piirtelevät kuvia punaisella
tiilillä. Kulkiessani uuden linnanmuurin vieritse, josta osa kuuluu
olevan jätteitä roomalaisajoilta, näinkin todella lasten tapaan
piirretyn, vain muutamien viivojen muodostaman, pyöreän pojannaaman
ojennettuine kielineen ja kuvan alla seuraavan runon:

    "Nää seikat tiedä sä:
    Ett' Berengar oon mä
    Ja kymmenettä käyn.
    Sä, narri, luit tään!"

Tuo pani minut nauramaan, -- juuri siksi ettei siinä ollut mitään
erikoista tai nerokasta, vaan että niin kuvassa kuin runossa vain
esiintyi tuota tavallista katupojan sukkeluutta, sellaisena kuin se
aina on ollut ja aina pysynee. Huomaamattani olin joutunut kapealle
kadulle, jonka molemmin puolin kohosi korkeat muurit, ja siellä näin
köyhän kansan muodostaman ruumissaaton, joka nousi hitaasti tuota
vähitellen kohoavaa tietä ylös. Nyt vasta kohdistui huomioni siihen,
että jonkun aikaa oli kuulunut kellonsoittoa "Pakanakirkosta", jonne
ruumis nähtävästi aiottiin viedä. Arkku oli koristettu tuollaisilla
mauttomilla vaate- ja vahakukkaseppeleillä, jommoisista kansa
pitää, ja päättäen surevista, jotka olivat huonosti puettuja,
toiset repaleissakin, oli vainaja ollut kaikkein köyhimpiä. Saaton
edellä kulki Roomalaiskaupungin kirkkoherra, nuori mies, jonka
ulkomuoto niin suuresti kiinnitti huomiotani, etten saanut silmiäni
hänestä käännetyiksi. Sen sijaan kuin pienten seurakuntain papeista
tavallisesti ulkomuodon epähienouden ja liikkeiden kömpelyyden nojalla
voi huomata heidän olevan talonpoikaista syntyperää, ilmeni tämän
miehen kauneilla, hienopiirteisillä kasvoilla, hänen notkeassa,
ryhdikkäässä käynnissänsä, yksin tavassa, millä hän liehautti mustaa
puintansa, luontaista ylevyyttä ja mielen hienoutta. Koko hänen
olennossaan oli jotakin sanoin selittämätöntä, joka hänet erotti
tavallisista ihmisistä, jotakin sellaista, josta entisaikojen ihmisten
haaveksivassa mielessä lienee muodostunut pyhimysten sädekehä.
Vahakynttilöitä kantavat kuoripojat ja hänen jälkeensä astelevat
viheliäisen näköiset ihmiset muodostivat kuin kunniasaaton, joka
nöyrän alamaisena suri hänen kanssansa. Seurasin surusaattuetta
kirkolle saakka, jota rakennusta en koskaan tätä ennen -- se minun
täytyy tunnustaa -- ollut lähemmin tarkastanut. Tuota ikivanhaa,
vähän kömpelöä, mutta ilmeikästä tuomiokirkkoa nimitettiin yleisesti
Pakanakirkoksi, koska samalla paikalla ennen muinoin oli sijainnut
roomalainen Venuksen temppeli. Sen jätteitä oli aivan valikoimatta
sijoitettu kirkkorakennukseen, joka siitä oli saanut omituisen,
mutta silmää viehättävän näön. Varsinkin kiintyivät katseeni yhä
uudelleen korinttilaiseen marmoripatsaaseen, joka vangin tavoin
suljettuna valtavan suureen nelikulmaiseen torniin, seisoi viehättävän
surumielisenä noiden harmaiden kivimuurien ympäröimänä. Sillä aikaa
kuin arkku nostettiin vaunuista, katsahdin basilikan pitkänkapeaan,
matalaan sisäosaan ja näin siellä himmeässä valossa mustiin verhotun
alustan, jolle arkku piti asetettaman juhlatoimituksen ajaksi. Samassa
silmänräpäyksessä kuin miehet, jotka sitä kantoivat, astuivat kynnyksen
yli, lakkasi kellonsoitto ja sen sijaan värähdytti ilmaa urkujen kumea
ääni.

Pysähdyin auki olevalle ovelle, kuullakseni tuon kauniin papin puhuvan.
Hänen sanoistaan kävi selville että vainaja oli ollut köyhä kunnon
työmies, ja että joku oli hänet murhannut. Pappi puhui murhatusta, joka
ei ollut sääliteltävä, sillä Jumala oli saattanut hänet korkeampaan
olotilaan, hän puhui leskestä, jolla oli lapsi elätettävänä ja toinen
juuri odotettavissa, ja lopuksi hän puhui murhaajasta, joka oli
onnettomin kaikista, koska oli tahrannut sielunsa verellä, niin että
häntä jo täällä maan päällä rasitti kirous, josta ainoastaan Jumalan
kaikkivaltius ja ihmisten esirukoukset voivat hänet vapahtaa. Tuo
kaikki oli paljoa jokapäiväisempää kuin mitä olin odottanut kuulevani
tuon miehen suusta, jonka ulkomuoto oli niin hieno ja tavallisuudesta
poikkeava; mutta hän kävi puhuessaan vielä entistään miellyttävämmäksi,
sillä hänen surumielinen hymyilynsä tuntui kuin hyväilyltä, jonka piti
avata kuulijain sydämet ottamaan vastaan hänen sanansa.

Kirkkotorin toisella puolen alkaa varsinainen Vanhakaupunki, kapeiden
ja likaisten katujen muodostama ruma sokkelo, jonne haluaa mennä yhtä
kernaasti kuin päivänpaisteisilta kukkuloilta laskeutuu onkaloon tai
maanalaiseen kellariin. Kun pienelle torille saavuttuani aloin tutkia
siihen päättyvien katujen nimiä, huomasin kahden pienen, ränstyneen
talon välissä roomalaisen riemuportin vakavine, ankaroine piirteinensä.
Tuntui kuin talot olisivat takertuneet siihen kiinni ja jo painaneet
sitä kappaleen matkaa maan sisään. Muutoin oli riemuportti säilynyt
joltisenkin hyvin, eivät friisiä koristavat hedelmäoksatkaan runsaine
muhkeine hedelminensä olleet sanottavasti mustuneet tai murentuneet;
hienolehtinen köynnöskasvi, joka tunki esiin ylhäältä raoista, upeili
viehkeässä kevättuoreudessaan, tuuheana mutta sirona, noiden kivisten
eduskuvien rinnalla. Toisen patsaan ympärillä, joka tuntuvasti
loittoni muurista, -- päinvastoin kuin sen pari, joka näytti melkein
tunkeuneen viereiseensä seinään, -- tepasteli horjuvin askelin muutamia
pienokaisia, jotka olivat hippasilla tai piilosilla. Tuon voittokaaren
alatse kulki, vaivoin vuorta kohden kohoten, Riemuportinkatu.

Kauempana, noin keskipaikoilla katua, oli minun taloni. Se oli
kapea, korkea rakennus, jonka lika ja ikä olivat tummentaneet, mutta
jonka paksuista muureista ja pääovelle johtavista, kahdella suurella
kivipallolla koristetuista kiviportaista kumminkin voi huomata, että
se oli ylhäistä alkuperää. Turhaan kolkuteltuani useita ovia, saavuin
vihdoin kolmannessa kerroksessa eräälle avoinna olevalle, ja heikko
mutta soinnukas ääni tiedusteli minulta, ken olin ja mitä halusin.
Siinä asui tuo Farfalla, joka taloni hoitajan mielestä oli niin
vaarallinen henkilö. Häntä en kumminkaan tavannut kotona; hän, joka
minua oli puhutellut, oli hänen nuorin poikansa Riccardo. Tämä makasi
puoliksi riisuttuna leveällä vuoteella ja viittasi selitykseksi siihen,
ettei tullut minua vastaan, vuoteen päässä seisovaan kainalosauvaan.
"Väliin minun on niin helppo käydä, että tuskin huomaakaan että minulla
on kainalosauva, mutta tänään olen huonompi", sanoi hän, kääntäen
minua kohden kalpeat, laihat kasvonsa ja tummat, tavattoman vilkkaat
silmänsä. Nuo loistavat silmät tekivät hänen riutuneisiin kasvoihinsa
verrattuina saman vaikutuksen kuin jalokivet, jotka on asetettu muumian
silmäkuoppiin; oli kuin ne eivät olisi tienneet mitään kärsimyksistä,
olisivat kuolemattomina majailleet murtuvassa, luisessa asunnossaan ja
levollisina ja varmoina nauttineet varmasta olemassaolostaan. Niiden
katseessa kuvastui puhtauteen perustuvaa varmuutta: oli kuin niiltä
ei voisi jäädä mikään huomaamatta eikä mikään voisi niitä pettää.
Minustakin näytti Riccardo pian päässeen selville ja muodostaneen
itselleen mielipiteen; ainakaan hän ei hämmästynyt kuullessaan nimeni,
vaan sanoi ystävällisesti, kuin olisi minua odottanut ja tuntenut minut
ennestään, että oli hyvä että kerran tulin itse talonhoitajan asemesta;
pian kävisi minulle selväksi, että lempeydestä olisi minulle enemmän
hyötyä kuin haittaa. Kysyin, mitä oli tekeillä, kun vuokralaiseni,
jotka tähän saakka olivat olleet säntillisiä, nyt äkkiä kieltäytyivät
maksamasta vuokraa. Hänen äitinsä ja monet muut samassa talossa tai
saman kadun varrella asuvat ihmiset, sanoi hän, olivat päättäneet
tehdä toivioretken pyhälle vuorelle, ja siitä koituisi paljon menoja.
Kun nimittäin eräällä jonkun matkan etäisyydessä olevalla vuorella
palveltiin armorikasta neitsyt Mariaa, ja toukokuu on hänelle pyhitetty
kuukausi, ja tuo taivaallinen olento silloin kumartuu tavallista
syvemmälle maata kohden, kuullaksensa ihmislasten rukoukset, niin oli
vanhastaan tapana silloin tehdä hänelle lupaus tai laulaa joka päivä
kirkossa laulu hänen kunniaksensa tai tehdä toivioretki, saadaksensa
palkinnoksi jonkun määrätyn toivomuksen toteutetuksi.

Talo oli tyhjänä, kertoi Riccardo, siksi että kaikki olivat saattamassa
hautaan Benvenutoa, nuorta työmiestä, jota kaikki olivat rakastaneet
ja pitäneet arvossa hänen hyväsydämisyytensä, rehellisyytensä ja
kuntonsa takia, mutta jonka juopunut heittiö oli veitsellään pistänyt
kuoliaaksi. Tuota kuunnellessani tarkkasin etupäässä Riccardoa itseään
ja hänen kertomistapaansa: hänen kasvonsa ja kätensä vaikuttivat minuun
niin elävästi, että minusta tuntui siltä kuin niiden liikkeet yksin
olisivat riittäneet ilmaisemaan hänen ajatuksensa. Olin näkevinäni
edessäni Benvenuto paran, hänen alati hymyilevät silmänsä, hänen suuren
suunsa, joka ei koskaan voinut evätä anomusta, -- sitten kurjan,
kammottavan murhaajan kotkankasvoineen, vilkuilevine katseineen --
ja lopuksi itse murhan niin selvästi, että hämmästyksissäni kysyin
häneltä, oliko hän sitten ollut saapuvilla. Hän katsoi minuun yhtä
hämmästyneenä kuin minä häneen, ja vasta hetken perästä hän selitti
minulle, ettei ketään ollut saapuvilla murhan tapahtuessa ja ettei
edes tiedetty, ken murhaaja oli; teko oli tehty myöhään yöllä, ja
oli ainoastaan kuultu kiistaa ja nähty mieshenkilön pakenevan, mutta
häntä ei ollut tunnettu. Sitten hän vaikeni ja lisäsi hetken kuluttua
ikäänkuin selitykseksi: "Kun yöllä en voi nukkua, näin kuvastuksia
kaikesta, mitä päivällä olen nähnyt taikka vain ajatellutkin, ja niin
selvästi kuin unta nähdessä, vaikka olenkin valveilla; sentähden
minusta usein tuntuu siltä kuin olisin todella nähnyt jotakin, jota
vain olen kuvaillut mielessäni." Kun hän samalla vaieten katsoi minuun,
kammotti minua, sillä minusta tuntui kuin hän olisi irroittanut minusta
näkymättömän kuoruksen, pannaksensa sen sitten esiintymään Jumala tiesi
missä oudoissa ja pelottavissa näytelmissä.

Pian sen jälkeen alkoi talossa kuulua ääniä, ja Farfalla tuli
huoneeseen, kädessään suuri sypresseistä ja ruusuista palmikoitu
hautaseppele, jonka hän nyt laski Riccardon vuoteelle. Hän lausui:
"Anetta lähetti sen sinulle, koska se tuottaisi iloa sinulle, mutta
ei Benvenutolle." Lahja ei näyttänytkään kammottavan Riccardoa, vaan
olevan hyvin tervetullut, sillä hän huudahti ihastuksesta ja hän
käsitteli kukkasia ikäänkuin ne olisivat olleet pieniä lapsia. Hänen
äitinsä tervehti nyt minua. Aluksi en Farfallan suhteen tehnyt muuta
huomiota, kuin että hän oli vanha, ruma, jokseenkin huonosti puettu
nainen, jolla oli iso nenä ja jonka kasvoilla kuvastui älyä, mutta ei
juuri lämpöä, mutta minua miellytti kirkas katse, jonka hän minuun
loi, samaten kuin luonteva tapa, millä hän minua kohteli. Häntä
pahoitti että minun oli täytynyt odottaa, vaan hän arveli Riccardon
auttaneen minua saamaan ajan kulumaan, sillä hänen ajatuksensa ja
kielensä ehtivät viidesti maan ympäri sillä aikaa kuin hän itse yhteen
kertaan nilkutti huoneen poikki. Otin heti puheeksi asiani ja sanoin
että olin taipuisa vuokranmaksuun nähden suomaan lykkäystä, mutta
lisäsin, koska talonhoitajan sanat kumminkin olivat vaikuttaneet
minuun, ettei heidän siltä pitäisi luulla voivansa väärinkäyttää
hyväntahtoisuuttani pettääksensä minua, vaan oli heidän vastedes
noudatettava vanhaa järjestystä, sillä muutoin olisi kärsivällisyyteni
pian lopussa. Farfalla kiitti minua kaikkein puolesta sydämellisesti,
mutta ilman mitään tunteenpurkauksia. Kaikkihan tiesivät, sanoi hän,
että vuokranmaksamisesta ei päässyt mihinkään, ja heillä oli tapana
panna joka päivä, ennenkuin edes olivat ostaneet ruokaakaan, erilleen
vuokraksi menevät rahat. Kysyin, miksi toivioretki kävi niin kalliiksi,
ja hän luetteli monenmoisia menoja, sanoen almujen, joita kappelissa
vaaditaan jokaiselta, tuottavan suurimmat niistä. "Kirkossa", huomautti
hän, "on kaikki kaupantekoa, ja lisäksi varsin tuottavaa."

"Miksi sitten lähdette toivioretkelle, jos teillä on sellaiset
mielipiteet kirkosta?" kysyin minä.

"Niin", sanoi hän, "mieletöntähän se oikeastaan on. Mutta kun elää
kurjuudessa, niin kurottaa kätensä ja kohottaa rukouksen taivaan
puoleen, kuten hukkuvatkin huutavat apua ja kohottavat käsivartensa
ylös, vaikkei lähellä, ei kaukana ole ketään, joka voisi auttaa."

Enemmän vielä kuin tuo sattuva selitys, hämmästytti minua tapa,
millä Farfalla sen lausui, sekä hänen siitä aiheutunut hymyilynsä.
Ei kuulunut siltä kuin hän itse olisi tuollainen kurja olento, joka
epätoivoisena rukoili apua, vaan olisi luullut hänen tehneen tuon
huomion muiden suhteen, joita kohtaan tunsi vain laimeata ihmisellistä
osanottoa. Kiinnitin katseeni vähän tarkkaavaisemmin kuin ennen noihin
silmiin, jotka katselivat omaa hätää noin puolueettomasti, noin
välinpitämättömästi: ne olivat hyvin hänen poikansa silmien kaltaiset,
vaikka ne olivatkin kirkkaammat ja kylmemmät ja niiden katseesta
puuttui tuo kiihkeä, sairaloista selvänäköisyyttä osottava ilme. Hän
puhui sujuvasti ja jutteli nähtävästi mielellään, mutta hänen puheensa
ei ollut tungettelevaa, vaan niin hupaista kuulla, että melkein vastoin
tahtoani tulin lykänneeksi lähtöni hetkestä hetkeen.

Halusin kuulla jotakin nuoresta papista, jonka kauneus oli herättänyt
huomiotani, ja Farfalla kertoi, että hän oli köyhäin ihmisten
kasvattama löytölapsi, jonka vanhemmat luultavasti olivat hyvin hienoja
ja ylhäisiä ihmisiä. "Että hän on kaunis", sanoi hän, "sitä mieltä
ovat myös Roomalaiskaupungin naiset; ei ole ainoatakaan, ei nuorta, ei
vanhaa, joka ei olisi häneen rakastunut. Yksin miehetkin syöksyisivät
vaikka tuleen hänen tähtensä." Kun kysyin, rakastiko hänkin puolestaan
naisia, vastasi Farfalla tyynesti, että sitä ei tiedetty, mutta että
hänellä ainakin riitti leikkipuheita ja hymyilyjä jokaiselle. Yksin
Gradellaakin, joka oli vanha, inhottava ja kammoksuttava nainen,
tervehti hän katseella, joka tyttöjen sanain mukaan oli suloisempi
kuin muiden miesten suutelo. Tuo Gradella oli koronkiskuri, joka
oli saanut kynsiinsä monet Vanhankaupungin asukkaista ja saattanut
monet heistä perikatoon; hän ei ollut ainoastaan säälimätön uhrejansa
kohtaan, vaan iloitsi suorastaan heidän turmiostansa, ja hänellä oli
tapana sanoa, että jokaisen kävi ansion mukaan; hän itse oli köyhä,
mutta eli hurskaasti, ja siksi hän hyötyi enemmän leivänmurusesta,
kuin jumalaton pohatta juottoporsaastaan ja syöttöhanhestaan. Itse
teossa oli Gradella upporikas, mutta hän pukeutui huonosti, jotteivät
kerjäläiset häntä ahdistelisi, ja hänelle tuotti huvia kertoa muille,
kuinka ihmeellisesti Jumala ravitsi ja ylläpiti häntä, jolla ei ollut
mitään. Päivällislomaa lukuunottamatta hän, sukankudin kädessä, aamusta
iltaan istui kirkossa; siihen ei ollut syynä ainoastaan hurskaus, vaan
myös haaveksivainen rakkaus kirkkoherra Jurewitschia kohtaan, -- mitä
seikkaa hän ei salannut häneltä itseltään eikä muiltakaan. Toiset
väittivät että pappi tiesi Gradellan aikovan jättää hänelle perinnöksi
täydet raha-arkkunsa ja että hän siksi kohteli niin herttaisesti
tuota syntiin vajonnutta vaimoa. Farfalla puolusti Jurewitschia tässä
suhteessa; rahanhimoinen hän ei ollut, hänen vain oli, kuten kaikkein
miesten, mahdoton katsoa vihaisesti naiseen, joka häntä ihaili.

"Minusta pikemmin tuntui siltä", sanoin minä, "kuin hänen ajatuksensa
yleensä pysyttelisivät erillään maallisista asioista, joko siksi että
hän luonnostaan on surumielinen tai että hänen mieltänsä ahdistaa
jokin haikea huoli." Farfalla sanoi, että olin oikeassa ja että
juuri tuo surumielisyys saattoi naiset aivan hulluiksi. Syystä hänen
alakuloisuuteensa, josta kaikki tiesivät, hän kertoi seuraavaa: Kun
Jurewitsch ensi kertaa saarnasi Pakanakirkossa, pysähtyi hän yhteisen
rukouksen lopussa hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa, mutta kumminkin
kuultavasti nuo ihmeelliset sanat: "Ystäväni, rukoilkaa minun kanssani
kahden sielun puolesta, joita ajattelen." Hän oli ollut niin kaunis,
kun hän ensin loi katseensa maahan, mutta sitten kohotti ne ja katsoi
apua anoen, arasti, mutta samalla arvokkaasti seurakuntaan, että hän
voitti kaikkein sydämet. Aluksi luultiin hänen esittäessään tuota
pyyntöä, jonka toisti joka sunnuntai, tarkoittavan tuntemattomia
vanhempiansa tai kasvatusvanhempiansa, jotka eivät enää olleet elossa.
Vähitellen kumminkin kävi selville, ettei ollut puhe vainajista, vaan
hänen kurjista kasvatussisaruksistaan, Galantasta ja Torquatosta,
jotka antoivat hänelle surun aihetta. Heidän isänsä oli ollut juoppo,
Galantan maine ei ollut kehuttava, ja Torquato oli niin katala olento
kuin vain voi olla. "Jurewitsch on", sanoi Farfalla, "kohonnut kuin
lilja rikkaläjän keskeltä, mutta hänen sisaruksensa ovat luonnostaan
rikkaruohoja ja pysyvät sellaisina. Moni on tosin ottanut tavaksi
rukoilla heidän puolestansa, mutta mitäpä apua siitä on, kun ne kerran
ovat inhottavia likakasveja ja viihtyvät vain loassa. Yleensä eivät
rukoukset ole likimainkaan niin tehokkaita kuin kiroukset. Ei ainoakaan
kirous jää kuulematta, ja jota monet kiroilevat, sen Jumala kukistaa,
olkoonpa hän sitten vaikka keisari tai paavi; mutta esirukouksia hän
ei kuule, ehkä siitä syystä, että ne yleensä lausutaan hiljaisemmalla
äänellä kuin kiroukset."

Olin kuunnellut osanottavaisesti, mutta voimatta vapautua inhosta,
jota ympäristön kurjuus minussa herätti. Mietin mielessäni, että
mikähän mies tuo Hugo von Beiwatsch, esi-isäni, oikein olikaan,
kun voi asustella tällaisessa kurjuuden pesässä, ja kävin ylpeän
tyytyväiseksi siitä että minä olin minä ja elin nykyaikana. Säälin
tosin Farfallaa ja hänen poikaansa, mutta samalla halusin kiihkeästi
päästä heistä erilleni ja pois näistä sopukoista. Korkea, raskailla
verhoilla koristettu huone, jota himmeästi loistava amppeli valaisi
vain sen verran, että voi nähdä sen kodikkaat tummat värit, kuvastui
nyt mieleeni, ja siellä odotti minua vielä tänä iltana vaaleaverinen
nainen, jolla oli täyteläiset posket ja hymyilevät rusohuulet. Kuten
läpimärästä ja likaisesta puvusta, joka ruumiiseemme takeltuneena on
meitä hetken aikaa rasittanut ja kiusannut, halusin nyt päästä erilleni
tuosta minua ympäröivästä köyhyydestä. Sillä välin oli jo tullut
pimeäkin ja rajuilma, josta koko päivän oli näkynyt enteitä, oli nyt
pääsemäisillään valloillensa. Lausuin nopeasti jäähyväiset ja riensin
niin kiiruusti kuin saatoin koleista katua alas. Silloin tällöin
tipahteli suuria sadepisaroita ja kaukaa olin kuulevinani lähenevän
myrskyn ulvovan puoleksi tukahtuneella äänellä. 'Mutta entä jos noissa
pimeissä porttikäytävissä olisi väijyksissä ihmisiä, jotka vartioivat
minua?' ajattelin minä, ja minua kammotti aika lailla. Olisivathan
nuo puutetta kärsivät, nuo yhteiskunnan hylkäämät olennot voineet
saada vainua siitä, että valon valtakunnasta oli saapunut joku tähän
pimeyden pesään. Ja olisiko ollut ihme, jos he olisivat liittoutuneet,
ottaaksensa minulta kullan, jota he tietysti arvelivat minulla olevan
taskut täynnä, voidaksensa sillä parantaa kurjaa tilaansa? Päästin
kevennyksen huokauksen, kun näin Pakanakirkon tornin koruttomana ja
kömpelönä kohoavan kohden taivasta, joka mustan, omasta painostaan
halkeamaisillaan olevan laviinin kaltaisena hitaasti laskeutui
alaspäin. Samassa silmänräpäyksessä kuin käännyin tuolle kapealle,
muurien reunustamalle kadulle, alkoi myrsky mellastaa, ikäänkuin se
olisi ollut nurkan takana piilossa, karataksensa sieltä kimppuuni.
Kuten kammottava jättiläislintu se huuhkaillen suhahteli edelleen aivan
pääni yläpuolella, sipaisten väliin kynnellään tukkaani tai olkaani.
Vasta kaukana, ehdittyäni alemmas kaupunkiin, jäi hirviö minusta
jäljelle, ikäänkuin se ei olisi uskaltanut lähestyä sitä pyhää aluetta,
jonka nyt olin saavuttanut; mutta tuolta ylhäältä kuului aamuun saakka
sen uhkahuutoja ja vihaisia siivenlyöntejä, joita pakoon ilma vonkuen
luikerteli talojen turviin.



II


Tuona myrsky-yönä auttoi Farfalla, jonka ominaisuuksia oli osata
kaikkea mitä hetki juuri vaati, Anetta'n isättömän lapsen valkeuteen,
ja mielihyvällä hän huomasi, että se tosin ei ollut kuollut, mutta
kumminkin pikemmin kuolemaisillaan kuin aikeissa ruveta elämään, mitä
seikkaa hän katsoi erinomaiseksi onneksi sekä lapselle itselleen
että sen äidille. Kurjan tilansa takia oli pienokainen kastettava
mitä pikimmiten, ja kaikkein mieluimmin olisi Farfalla itse ollut
sen kummina; mutta köyhäksi tultuaan ei hän enää ollut voinut tehdä
tuttavilleen tuota runsaskuluista palvelusta. Mutta neuvon hän
kumminkin keksi: päivän valjetessa hän kiiruhti lihakauppias Tonin
luo, joka ei koskaan kieltäytynyt rupeamasta kummiksi; hänellä oli
Roomalaiskaupungissa pari tusinaa kummilapsia, jotka kaikki tyyni
olivat rutiköyhiä, koska juuri kaikkein avuttomimmat ja suurinta
puutetta kärsivät vanhemmat turvautuivat häneen. Ihastuneena muutoin,
mutta tyytymätönnä äskensyntyneen kurjaan tilaan, hän nytkin heti
suostui Farfallan pyyntöön, ja kun asia oli kiireellistä laatua,
pyyhkäisi hän vain nopeasti käsiänsä ja läksi, ottamatta edes vyöltänsä
veristä esiliinaansa, Farfallan kanssa kirkkoon. Siellä kastettiin,
Tonin alinomaa surullisesti pudistellessa päätänsä, tuo pieni
ihmisolento, ja runsaan kumminlahjankin se sai, vaikka joka hetki
odotettiin sen kuolemaa.

Toni ei suinkaan ollut rikas, joskin hänen toimeentulonsa oli hieman
parempi kuin muiden Vanhankaupungin asukasten; mutta hänellä oli pieni
poika, jota hän rakasti hellästi ja jonka takia hän oli ainaisessa
tuskassa ja pelossa, se kun oli hänen ainoa lapsensa. Siksi oli hän
alkanut holhota köyhiä lapsia, toivoen että Jumala suojelisi pikku
Berengaria samaten kuin tämän isä piti huolta Jumalan holhoteista,
köyhistä. Tähän tapaan selitteli Toni asiaa muille ihmisille
ja erittäinkin vaimollensa, joka ei oikein hyväksynyt miehensä
anteliaisuutta; mutta Farfalla sanoi pääasian olevan että hän rakasti
lapsia ja että hänellä oli armahtavainen sydän. Nytkin oli hän ainoa,
joka todella iloitsi, kun uusi kummilapsi, lainkaan välittämättä
ennustuksista, näytti päättäneen jäädä elämään. Pikku Anetta puolestaan
oli niin kokonaan surunsa vallassa, ettei siitä välittänyt. Farfalla
avusti häntä kyllä, mutta ei liioin ottanut osaa hänen suruunsa, sillä
hän arveli, että niin intohimoisesti kuin Anetta nyt halajikin kuolla
ja päästä miehensä luo, niin hän kumminkin pian rauhoittuisi. "Hän on
nuori ja terve", sanoi hän, "pitää työstä ja naurusta, ja niin hän voi
kestää koko joukon suruja murtumatta."

Anetta parka, rakas, tyhmä olento! Häneltä puuttui luonteenpontta ja
periaatteita, puuttui jaloutta ja ylpeyttä, vakavuutta ja mieltä,
-- mutta mitä hänessä olikaan, kun en koskaan voinut ajatella häntä
ilman että mieleni lämpeni ja kävi surulliseksi? Kevytmielisenä
häntä pidettiin, ja sitä hän olikin, jos tahtoo siksi nimittää tuota
lapsellista elämänhalua, lapsellista hilpeyden ja ilon tavottelemista,
joka hänet aina houkutteli turvapaikasta vaaraan ja kärsimyksiin.
Hänet olisi sadoin kerroin voinut panna sievään, mukavaan häkkiin, --
ja hän olisi yhä uudelleen, uteliaana ja kaihoisana, lentänyt sieltä
vapauteen, ajattelematta että ulkona kuolisi nälkään tai joutuisi
kissan saaliiksi. Vilpitöntä oli rajaton suru, johon hänen miehensä
kuolema oli hänet saattanut, mutta kumminkin minusta tuntui siltä, kuin
hän olisi kärsinyt yhtä paljon alakuloisuudestaan kuin siitä, että
häneltä oli riistetty hänen kelpo Benvenutonsa. Varmaankin hän kaipasi
hänen rakkaita kasvojansa ja hänen huolenpitoansa, mutta samassa
määrin mieleniloisuutta ja naurua, jota heidän talostansa, köyhyydestä
huolimatta, ei ennen ollut puuttunut. Hänen murheellisuutensa oli
kuin hänelle soveltumaton puku, ja se teki vielä liikuttavammaksi
tuon pienen, hennon olennon, joka näytti yhtä avuttomalta kuin
häneen turvautuva kaksivuotias poikanen ja kätkyessä makaava
lujasti kapaloitu, maailmaa kummasteleva pienokainen. Mitä hänen
toimeentuloonsa tulee, oli se pikemmin parempi kuin ennen, sillä paitsi
lihakauppias Tonia, joka ollen hänen lapsensa kummi teki voitavansa
hänen hyväksensä, oli hän odottamatta saanut toisenkin suojelijan,
nimittäin kirkkoherra Jurewitschin.

Huolimatta vastenmielisyydestäni ja tekemästäni vastakkaisesta
päätöksestä, menin jo ensimäisen käyntini jälkeisenä päivänä jälleen
Vanhaankaupunkiin, -- lieneekö siihen sitten ollut syynä sääli pikku
Anettaa kohtaan vai halu rakentaa tuttavuutta tuon kauniin papin
kanssa. Muutoin ei tämä minusta näyttänytkään nyt, kun näin hänet
hänen huoneessaan, kun hän nousi istuimeltaan ja tuli minua vastaan,
niin kauniilta, niin ylevältä eikä niin nuoreltakaan kuin ennen, mutta
sen sijaan lapsellisemmalta ja herttaisemmalta, niin etten juuri
kaivannutkaan tuota, mitä nyt puuttui. Hänen viehättäväisyytensä tuntui
tyttömäiseltä, siinäkin suhteessa, että hän näytti siitä itse tietävän
ja iloitsevan. Hänen silmissään kuvastui nöyrä mutta harras pyyntö,
että häntä pitäisi kauniina ja että hänestä pitäisi, mitä tuskin kukaan
olisikaan voinut olla tekemättä; keikailevalta tai narrimaiselta ei
minusta ainakaan lainkaan tuntunut tuo turhamielisyys, joka ilmeni noin
luontevalla tavalla ja jota hän itse vienon surumielisellä hymyilyllään
osotti pitävänsä lapsellisena. Voin kyllä uskoa, että hän oli
inhottavalle Gradellallekin kiitollinen hänen ihailustaan eikä voinut,
periaatteistaan huolimatta, olla luomatta häneen lempeitä katseita.
Ennen kaikkea ilmeni hänen kasvoillaan ja hänen ruumiinrakennuksessaan,
hänen käytöksessään ja olennossaan sellaista hienoutta, että tuiki
yksinkertainen huone, jossa hän oleskeli, teki puoleksi naurettavan,
puoleksi vastenmielisen vaikutuksen, niin soveltumattomalta se tuntui
hänelle. Varmaankaan ei ollut erehdytty sen suhteen, mitä kerrottiin
papin ylhäisestä syntyperästä: nuokin selvämuotoiset ja samalla
veltot kasvojenpiirteet, hänen ahdasjärkisyytensä ja hienosti salattu
ylpeytensä todistivat hänen polveutuvan ylhäisestä suvusta, jota ei
koskaan ollut virkistänyt kansan raikas veri.

Kun mainitsin asian, jonka johdosta tulin hänen luoksensa, ja annoin
hänelle Anettaa varten pienen rahamäärän, pyytäen häntä käyttämään
sen hänen hyväksensä, kävi hän hämillensä, ja näytti siltä kuin häntä
olisi haluttanut kieltäytyä ottamasta sitä vastaan; oli silminnähtävää
ettei hän kernaasti puhunut siitä mitä oli tapahtunut. Päähäni tuli
monenmoisia ajatuksia: 'Käyttikö hän ehkä kumminkin hyväksensä naisten
ihailua? Ehkäpä hän koetti sitä herättääkin? Aikoiko hän ehkä voittaa
itselleen Anetta'n, jota pidettiin ajattelemattomana ja kevytmielisenä?
Omistiko hän ehkä jo hänet? Entä jos tuo äskensyntynyt lapsi raukka
olisikin hänen?' Katselin tutkivasti hänen kauneita kasvojansa; mutta
hänen hienoutensa ja sivistyksensä teki niin valtavan vaikutuksen,
että se pakotti välttämään kaikkea mikä voisi loukata tai saattaa
puheen tyrehtymään. Tuo tunne saattoi minut johtamaan keskustelun
toiselle tolalle ja tiedustelin hänen köyhän seurakuntansa elämän
suhteita, mutta huomasin ihmeekseni, ettei hän niistä paljoa tiennyt.
Hoitihan hän tietenkin sielunpaimenen tehtäviä, mutta ottamatta
huomioon olevia oloja; köyhyyden tuottamat kärsimykset eivät tehneet
häneen mitään vaikutusta, mikä johtui joko siitä että hän pienestä
pitäen oli niihin perehtynyt tai siitä että hän piti noita toisia
niin paljon alhaisempina olentoina kuin itseään, että hänestä oli
luonnollista että ne olivat köyhiä ja kärsivät puutetta. Vähitellen
minulle selveni, että jälkimäinen otaksuminen oli oikea: itse teossa
hän halveksi noita kaikkia, joita viehättäväisyydellään houkutteli
luoksensa ja joiden kernaasti salli häntä jumaloida. Annetta'stakaan
hän ei välittänyt muusta syystä kuin siksi, että hän tiesi tai aavisti,
että Benvenuton oli surmannut hänen veljensä; kansannaiseen hän ei
olisi voinut rakastua. Seurakuntaansa hän ei rakastanut, eikä hänellä
yleensäkään ollut ihmisrakkautta. Mutta hän halaji rakkautta, eikä
häntä lainkaan tyydyttänyt Vanhankaupungin miesten ja naisten ihailu ja
kunnioitus ja jumaloiminen. Hänen hienoutensa, hänen otaksuttu ylhäinen
sukuperänsä ja sittemmin hänen pappisarvonsa olivat kaiken hänen
ikänsä pitäneet siinä piirissä, missä hän liikkui, hänestä erillään
sellaisen rakkauden, jota hän kaihosi. Hillittömän voimakkaalle,
häntä omavaltaisesti hallitsevalle rakkaudelle, joka kuten lämmin
tuulenpuuska olisi hänet yllättänyt ja temmannut hänet mukaansa,
sellaiselle rakkaudelle olisi hän tahtonut antautua, sen valtaan
vaipua. Ei hän koskaan sitä lausunut eikä viitannutkaan siihen, mutta
pian minulle kävi selväksi että siinä oli hänen elämänsä olennaisin,
syvällisin suru, ja minusta oli liikuttavaa nähdä, kuinka minun lämmin,
mutta arastelematon ja toverillinen sekä luotettava ystävyyteni ja
tapa, millä olin vallannut hänen luottamuksensa, häntä virkisti, ja
kuinka hyvin hän viihtyi seurassani.

Kerran illan suussa tapasin häntä yleisellä paikalla, jossa musiikki
soi ja hieno maailma istui jutellen kahviloiden edustalla. Kysyin
häneltä, pitikö hän musiikista, mutta hän vastasi kieltävästi eikä
näyttänyt sitä huomanneenkaan. Hän mietiskeli erästä jumaluusopillista
kysymystä, jota aikoi käsitellä kirjallisesti, mutta jota minä,
kuultuani hänen esityksensä siitä, en voinut pitää mieltäkiinnittävänä
enkä edes tärkeänäkään. Olimme kulkeneet yhdessä vähäisen hetken,
kun meille tuli vastaan sotamiehen rinnalla asteleva tyttö,
johon katseeni kiintyivät jo kaukaa, sekä hänen mustalaismaisen,
silmiinpistävän pukunsa takia että siksi etten vielä koskaan ollut
nähnyt sellaista ilmiötä. Kun ensiksi hänet havaitsin, nauroi hän,
ja se teki hänen kasvonsa lapsellisemman näköiseksi kuin ne muutoin
olivat; kapeat, säteilevät lapsenkasvot ne olivat, joiden hymyilyyn
olisi tahtonut yhtyä, joita olisi halunnut suudella, iloiten niiden
onnesta ja viattomuudesta. Mutta ihmeellisintä niissä oli niiden tumma
kullanruskea hohde, jommoista en vielä koskaan ollut nähnyt luonnossa.
Varreltaan oli hän solakka ja suora kuin kaisla, sekä myös yhtä notkea;
näytti siltä kuin hän olisi lähestynyt meitä tuulen liidättelemänä.
Samalla ilmeni hänen ryhdissään kiihkoisaa ylpeyttä, kuten siinä, joka
ei koskaan ole talttunut noudattamaan mitään yhteiskunnan asettamaa
sääntöä ja aina on elänyt rajattomassa vapaudessa, mutta ei paheissa.
Aioin juuri virkkaa jotakin tuosta ihmeellisestä tytöstä, kun näin että
hän oli huomannut rinnallani kulkevan papin ja että hänen kasvojensa
ilme samassa muuttui hämmästyttävässä määrässä. Hän tuijotti häneen
ylimielisellä, loukkaavan ivallisella katseella, eikä hän enää
näyttänyt lainkaan niin viehättävältä ja lapselliselta, tuntuipa hänen
käytöksensä suorastaan raa'altakin, kun hän kulkiessaan aivan läheltä
meidän ohitsemme katseellaan ikäänkuin löi pappia vasten silmiä,
Jurewitsch, jota hämmästyneenä ja pelästyneenä tarkastin sivultapäin,
oli käynyt vallan kalpeaksi, ja hän lausui minulle hieman vapisevin
huulin selitykseksi: "Se oli sisareni Galanta." En olisi luullut
minkään voivan niin järkyttää hänen mieltänsä; minusta oli kuin hänen
polvensa olisivat horjuneet, kuin minun täytyisi tehdä jotakin hänen
hyväksensä, ja vedin hänet mukaani eräälle penkille, joka oli hieman
syrjässä istutusten suojassa. Lausuin hänelle: "Rakas ystäväni, tämä on
kovin, kovin surullista, -- sekä se että teillä on tuollainen sisar,
kuin myös että hän, joka on noin viehättävä, noin ihana ja haluaisin
sanoa -- noin viaton, on joutuva perikatoon, jos jatkaa tietänsä
samaan suuntaan; jos niin käy, niin on pimeyden ruhtinas siinä todella
päässyt voitolle Jumalasta." Tarmokas tapa, millä vaadin, ikäänkuin
oikeutenani, päästä hänen uskotuksensa, vaikutti häneen, ja luulen
että hän tuona hetkenä puhui itsestänsä niin avomielisesti, kuin hänen
yleensä oli mahdollista.

Kuten Farfallalta jo olin kuullut, oli hän löytölapsi, jonka arveltiin
olevan ylhäistä syntyperää, siksi että sen ympärille kiedotussa
liinassa nimikirjaimen yläpuolella oli ollut kruunu. Ihmiset, jotka
hänet löysivät, -- muuan kirjeenkantaja vaimoinensa -- olivat, kuten
rahvas yleensä, olleet varsin kärkkäät uskomaan asian vielä selviävän
jollakin satumaisella tavalla, joka heille tuottaisi palkinnon heidän
hyvästä työstänsä. Mutta tosin myöskin heidän hellä, armelias mielensä
ja, mitä vaimoon tulee, hurskas usko Jumalan kaitselmukseen oli ollut
syynä siihen että he ottivat huostaansa tuon hylätyn lapsukaisen.
Siihen aikaan he vielä olivat lapsettomia, heillä oli jokseenkin hyvä
toimeentulo, ja pientä löytölasta, jota he arvelivat prinssiksi,
kohdeltiin hellästi, jopa kunnioituksellakin. Mutta vähitellen
huonontuivat heidän olosuhteensa, -- mikä oli miehen syy. Tämä oli
kaunis ja lämminsydäminen, mutta hillitön ihminen, yleensä luotettava
ja ahkera, mutta väliin käsittämättömän huolimaton toimissaan. Lopuksi
hänet sitten törkeän huolimattomuuden takia erotettiin joksikin
aikaa toimestaan, mutta se ei saanut hänessä aikaan parannusta,
vaan hänen mielensä katkeroitui, hän rupesi juopottelemaan, ja
salainen tyytymättömyys omaan itseensä teki hänet oikulliseksi ja
vallanhimoiseksi omaisiansa kohtaan.

Siihen aikaan syntyi Galanta, ja niiden viiden vuoden kuluessa, jotka
nyt seurasivat ennen Torquaton syntymää, perheen tila huonontui
huonontumistaan, ja lopuksi se joutui suureen kurjuuteen. Mies
menetti toimensa ja samalla tähänastiset tulonsa, ei saanut enää
mitään vakinaista työnansiota ja rasitti ärtyisyydellään, itsekkäillä
mielijohteillaan ja vihanpurkauksillaan vaimoaan ja lapsiaan.
Vaimo, joka kesti tuon kaiken hurskaalla nöyryydellä, toivoi yhä
edelleen löytölapsen vanhempain ilmestyvän tuomaan pelastusta, ja hän
kasvatti poikasta sen mukaan, istuttaen häneen jonkunmoista harrasta
kunnioitusta hänen ylhäistä syntyperäänsä ja samalla häntä itseäänkin
kohtaan.

Oli helppo ymmärtää, vaikkei Jurewitsch siitä sanonut mitään, että
kaiken tuon raakuuden ja kurjuuden, jonka keskellä hän oli elellyt,
oli täytynyt tuottaa hänelle sanomattomia kärsimyksiä. Mutta siitä
huolimatta hän kumminkin rakasti kasvatusvanhempiansa. Varsinkin
näytti hänen mieleensä jääneen kasvatus-isästä, tuosta lahjakkaasta
ja luonnostaan hyvästä miehestä, joka oli joutunut hillittömyytensä
uhriksi, sellaisiakin muistoja, joita tämän sittemmin valtaan päässyt
raakuus ei ollut voinut täydelleen haihduttaa. Mutta hänen rakkautensa
oli aina ollut alentuvaista, ja aina hän oli ollut selvillä siitä, että
hänen oli kiittäminen Jumalaa siitä, että voi pitää noin alhaisista
ihmisistä. Hänen kertomuksestansa huomasin että hän oli mielestään
ollut kuin laillinen kuningas, joka vihollisten tai kapinoitsijoiden
karkottamana on saanut piilopaikan ja suojaa metsässä köyhien
puunhakkaajien tykönä. Näitä hän alentui rakastamaan -- vaikka muut
Vanhankaupungin asukkaat häntä oikeastaan inhottivat -- suureksi osaksi
juuri siksi että hän katsoi heidän uskollisuutensa häntä kohtaan
heitä jalostaneen. Hän se kumminkin oikeastaan oli, joka soi heille
arvoa ja merkitystä, ja kaikkien hänen unelmiensa pääsisältönä oli,
että hän tuottaisi heille ajallista ja iäistä onnea. Toiveet, joita
kasvatusäidillä oli häneen nähden, miellyttivät häntä etupäässä siksi
että hän olisi halunnut yltäkylläisesti, kuninkaallisesti palkita
noita köyhiä, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan luonansa. Ei
mikään heidän tekonsa olisi voinut tukahduttaa hänen kiitollisuuttansa,
sillä se ei lähtenyt ainoastaan hänen sydämestänsä, vaan hän piti
sitä myöskin tärkeimpänä niistä velvollisuuksista, jotka johtuivat
hänen aateluudestansa. Kuten hän nyt vähistä varoistaan jakeli
kasvatussisarilleen ja olisi ollut valmis uhraamaan asemansa ja
tulevaisuutensa heidän tähtensä, niin olisi hän lapsenakin, vaikka
olikin hento ja arka, epäröimättä pannut henkensä alttiiksi heidän
puolestansa. Tosin olikin hän rakastanut pieniä sisaruksiansa; ainoan
kerran elämässänsä oli hän silloin tuntenut rakkautta, joka oli
hänen veressänsä, joka oli juurtunut hänen luontoonsa, eikä ollut
hänen tahtoonsa perustuvaa ja pintapuolista kuten se mielisuosio,
mitä hän myöhempinä aikoina piti sydämessään hereillä. Tuo rakkaus
yksin oli kerran voinut kokonaan täyttää hänen kaihoavan, alakuloisen
mielensä, ja sen muistelemisessa hän nytkin vielä haki sille lämpöä ja
virkistystä.

Kasvatusäiti oli työhön mennessään uskonut kasvatussisarukset hänen
huostaansa ja vielä kiihottanut hänen ylpeätä velvollisuudentuntoansa
huomauttamalla että paitsi pienokaisten ruumista heidän sielunsakin
oli hänen käsissänsä. Tuo tunne, ettei ollut ainoastaan etevämpi noita
viattomia pieniä olentoja, jotka kaikessa tarvitsivat hänen apuansa,
vaan suorastaan heidän herransakin, avasi hänen sydämensä heille,
varsinkin kun heidän lapsellinen viehättäväisyytensäkin oli omansa
herättämään rakkautta.

Ainakin oli Galantan täytynyt olla kaunis ja huomiota kiinnittävä; hän
oli ollut kuin kullasta, kertoi Jurewitsch. Hän oli kuullut neitsyt
Mariasta tarun, että hän lapsena oli pistänyt sormensa avaimenkolosta
saliin, jossa pyhä kolmiyhteys istui, ja kun hän sen vetäisi takaisin,
oli se kullattu. Sellainen oli Galantan koko pikkuinen ruumis ollut, ja
varsinkin oli hänen ruskeilla silmillään ollut sellainen kullanhohde
että Jurewitsch, joka itse vielä oli lapsi, oli ajatellut, kun hän
unesta herätessään loi ne auki, hänen palaavan tuosta taivaallisesta
salista jälleen maan päälle. Kauan oli hän luullut hänen todella olevan
enkelilapsukaisen, ja jumaloiden oli hän suudellut hänen hohtavia
jalkojansa, ja kun pienokainen katsoi häneen ystävällisesti, lämpeni
hänen sydämensä kuin auringon suudelmasta. Kiihkeätä ja hillitöntä
oli aina ollut niin tyttösen riemu ja hellyys, kun hän kietoi hennot
käsivartensa Jurewitschin kaulaan, kuin hänen surunsa, itkunsa ja
parkunsa, kuin tämä vain yrittikään ilman häntä lähteä huoneesta.

Torquaton sanoi Jurewitsch lapsena olleen vielä kauniimman kuin
Galantan, mutta hän oli ollut tumma ja hohteeton. Hän oli syntymästään
saakka ollut sairaloinen ja enimmäkseen tyytymätön, vaikkei koskaan
itkenyt; hän tarvitsi siis alituista hoitoa, eikä Jurewitsch enää
juuri voinut pitää huolta Galantasta. Aluksi siitä syntyi kiihkeitä
mustasukkaisuuden tuskia, mutta vähitellen heräsi tyttösen mielessä
äidillisiä tunteita kehdossa lepäävää tummaa, surumielistä olentoa
kohtaan, ja kaikki hellyys, mitä hän tähän saakka oli omistanut
vanhemmalle veljelle, kohdistui nyt nuorempaan. Muudan seikka oli,
joka tuotti Jurewitschille ainaista päänvaivaa ja huolta, nimittäin se
että Torquato ei nauranut koskaan; hän oli jo toisella vuodella, ja
yhä vain pysyi hänen pikku suunsa äänetönnä ja sen ilme surumielisenä.
Eräänä lämpimänä, mutta synkkänä ja myrskyisenä kevätpäivänä hän
vei pienokaisen, joka ei vielä voinut kulkea niin pitkää matkaa,
merenrannalle saakka, arvellen purjealusten ja höyrylaivojen
katselemisen sekä rannalla vallitsevan melun ja touhun tuottavan
hänelle huvia. Hyvillään siitä että lasta näytti miellyttävän mitä
näki, kuljetti toinen, niin rasittavaksi kuin taakka kävikin, sitä
yhä kauemmaksi, aina siihen saakka, missä kapea valkoinen maakieleke
pistäikse aukealle merelle. Siellä kohoeli meri tuona päivänä
mahtavina, tummanvihreinä laineina, kohisten ja vaahdoten ja
heitellen ilmaan kimaltelevia vesipisaroita, niin että luuli näkevänsä
komeata riemukarkeloa esitettävän leijailevan tuulen säistäessä sitä
voittolauluillaan. Silmät avo auki tuijotti Torquato hetken sähiseviin
aaltoihin, levitti sitten äkkiä pienet käsivartensa ja nauroi, nauroi
äänekästä, kirkuvaa, rajua, soinnutonta naurua. Mutta kun Jurewitsch
nyt, kuten tavallisesti käy, ei ollut lainkaan ajatellut tuota naurua,
joka muutoin oli tuottanut hänelle niin paljon miettimistä, joutui
hän niin kokonaan hämmästyksensä ja ilonsa valtaan, että hän, joka ei
juuri koskaan tavannut näyttää tunteitansa, heittäytyi pienokainen
mukanaan valkoiseen hiekkaan ja oli vähällä pyörähtää hänen kanssansa
loiskehtivaan mereen.

Hänen tuskin tarvitsi selittää minulle, kuinka nuo lapset, jotka olivat
hänen kaikkensa, vähitellen olivat ruvenneet häntä vihaamaan. Jo
heidän äitinsä oli saattanut hänet heille vastenmieliseksi, siten että
alinomaa oli esittänyt hänet heille heitä ylhäisempänä ja jalompana ja
heille esikuvaksi kelpaavana olentona; he näet eivät lainkaan tahtoneet
ottaa uskoaksensa, että heidän arka veljensä, joka noudatti heidän
tahtoansa ja heistä tuntui heitä nuoremmalta, olisi parempi heitä. Kun
sitten hänen kauneutensa, hienoutensa ja miellyttäväisyytensä kiinnitti
ihmisten huomion häneen, ja hän vierasten avulla sai tilaisuutta
käydä seminaaria, antautuakseen kirkon palvelukseen, silloin kävivät
heidän välinsä yhä kireämmiksi. Kuta enemmän hän kehittyi ja edistyi,
sen loukkaavammalta hänestä tuntui heidän hurja elantonsa, ja he
puolestansa halveksivat häntä nyt entistä enemmän siksi että hän
kökötti kirjojensa ääressä ja tekeytyi hurskaaksi ja siveäksi --
sillä siten he asiat käsittivät -- voittaaksensa suosijoita. Pahinta
oli, että hänen hellä rakkautensa, joka ei vieläkään ollut sammunut,
saattoi hänet yhä heikommaksi heihin nähden. Hän huomasi pahojen,
vaarallisten taipumusten uhkaavan viedä heidät turmioon; mutta pelko,
että he alkaisivat häntä vihata, esti häntä varoittamasta heitä
vakavasti. Jos hän joskus lausui nuhtelevan sanan, tuntui se heistä,
katsoen siihen asemaan, minkä he häneen nähden olivat itsellensä
anastaneet, naurettavalta röyhkeydeltä, ja heidän pilkkansa ja raa'at
puheensa pakottivat hänet pian ääntymään. Lopuksi vielä pappispuku
heidän mielestänsä saattoi hänet tekemään niin naismaisen vaikutuksen,
että sen täytyi herättää ivaa, ja heitä olisi hävettänyt noudattaa
hänen neuvojansa, olipa heistä suorastaan ansiokasta tehdä sellaista,
mitä tiesivät hänen paheksuvan. Heidän käsityksensä mukaan hän oli
teeskentelijä ja tyhjäntoimittaja, joka kantoi valtiolta palkkaa siitä
että oli liittynyt köyhän kansan vastustajiin.

Hän ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut juuri missään suoranaisessa
tekemisessä heidän kanssansa. Torquato tosin väliin käytti hyväksensä
hänen kukkaroansa, mutta salasi sen huolellisesti Galantalta, josta
olisi ollut häpeällistä ottaa häneltä vastaan rahaa. Herkeämättä
muistutteli Jurewitschia hänen omatuntonsa että hänen oli tunkeuduttava
heidän pariinsa, käännytettävä heidät, pakotettava heidät parannukseen,
-- mutta hän ei rohjennut ryhtyä toimeen, sillä hän tahtoi esiintyä
heitä ylhäisempänä, saavuttamattomissa olevana olentona ja tunsi
kumminkin että he olivat häntä voimakkaammat ja että hänellä olisi
täytynyt olla paljoa enemmän tarmoa ja rakkautta voidaksensa vaikuttaa
heihin. He eivät enää olleet nuo pienet lapset, jotka olivat
lämmittäneet hänen sydäntänsä ja joilla oli ollut siellä niin varma
sija, ja varmaankin hän pikemmin rakasti heidän muistoansa kuin heitä
itseänsä. Mutta äidin huomautus, että heidän sielunsa olivat hänen
kädessänsä, oli hänen mielessänsä yhtä elävänä kuin muinoin, eikä se
suonut hänelle rauhaa. Kun hän nuorukaiseksi tultuaan oli luopunut
toivosta, että hänen isänsä tai äitinsä saapuisi ylhäisenä ja rikkaana
ja soisi hänelle tilaisuutta palkita ylenpalttisesti noita, jotka
olivat tehneet hänelle hyvää, silloin oli tämän unelman sijan anastanut
toinen: haudan tuolla puolen hän toisi kirkastetulle kasvatusäidilleen
hänen lastensa sielut. "Uskoit ne minulle, ja katsos, tässä tuon ne
sinulle molemmat", sanoisi hän, peräytyen vaatimattomana. Mutta hän se
kumminkin oli, joka loi valoa tuohon kuvaan, hän oli kuin Jumala, joka
katseli luotujansa, heihin yhtymättä. Mutta kumminkin koski sydämeeni,
kun hän sanoi: "Minulla täytyy olla nuo molemmat sielut muassani; ne
ovat minulle uskotut, ja minä olen kadotettu, ellen niitä tuo Jumalan
eteen." Ja hän oli saman näköinen kuin lienee ollut ennen pikku poika
raukkana, kun äiti uskoi lapsensa hänen huostaansa, vedoten hänen
arkaan omaantuntoonsa, ja hänen sydämensä valtasi ylpeys ja suuri pelko.

Sanoin hänelle: "Olette todellakin kadehdittava. Teillä on mitä jaloin
elämäntehtävä, ihmisten johdattaminen hyvään, ja juuri niiden, jotka
ovat teille rakkaimmat maailmassa. Ei ainoakaan hetki elämässänne ole
sisällyksetön, arvoton, ikävä, sillä tuo puhdas toivo innostuttaa
teitä, eikä teistä voi koskaan tuntua siltä että olisitte hyödytön."
Tarkoitukseni oli lohduttaa häntä, mutta sanani näyttivät tuottavan
hänelle tuskaa, vaan ennenkuin se kävi minulle selväksi, olin jo
ehtinyt kysyä, oliko hän jo voinut vaikuttaa sisaruksiinsa ja mitä
hän oli tehnyt, kehittääksensä heitä työteliäiksi, rehellisiksi ja
siveellisiksi ihmisiksi. Hän punehtui kovin, mutta oli liian ylpeä
kiertääksensä kysymystäni, ja hänen vastauksessaan ilmeni vivahdus
papillista arvokkaisuutta, jota hän ei tähän saakka ollut antanut
minun lainkaan tuta. "En seurustele ollenkaan heidän kanssansa",
lausui hän, "muutoinkuin jos he tulevat luokseni; mutta rukoilen
heidän puolestansa." Silloin hän minusta äkkiä tuntui vilpistelevältä,
ulkokullatulta, tyhjältä ja narrimaiselta; minusta oli ikäänkuin hänen
surumielisyytensä olisi ollut teennäistä, kuin hän olisi käyttänyt
hyväksensä kanssaihmistensä kurjuutta ja häpeätä, voidaksensa esiintyä
pyhimyksenä häikäisemiensä ihmisten edessä. Tuon tunteen valtaamana
lausuin: "Te rukoilette? Jos teidän sananne eivät voi käännyttää
ihmisiä, kuinka luulette voivanne niillä taivuttaa Jumalaa?" Mutta
kysymykseni kadutti minua heti. Kaikkein selvimminhän hän itse tunsi
kykenemättömyytensä, kuinka voin vaatia häntä ilmaisemaan minulle,
oudolle ihmiselle, koko sisällisen puutteellisuutensa? Mutta mitä
sanoinkin sovittaakseni ajattelemattomuuttani ja kovuuttani, niin
en enää saanut häntä jatkamaan puhettansa äskeiseen tuttavalliseen
tapaan. Hän oli päästänyt minut niin lähelle itseänsä, että olin voinut
häntä syvästi loukata, ja kun nyt koetin tuottaa hoivaa, oli hän jo
äärettömän kaukana minusta, enkä voinut häntä saavuttaa.

Lausuimme vielä muutaman kohteliaan sanan toisillemme ja heitimme
sitten jäähyväiset; kun nyt näin hänen illan hämärässä kadulla katoavan
tungokseen, tuntui minusta siltä kuin minun olisi pitänyt kiiruhtaa
hänen jälkeensä ja jäädä hänen luoksensa, koska hänen henkensä oli
yksin erämaassa.



III


Farfalla oli seitsentoistavuotiaana mennyt naimisiin kellosepän
kanssa; tämä oli kaunis mies ja hän ansaitsi hyvin, joten Farfallan
elämänsuhteet, siihen katsoen mihin hän oli tottunut, aluksi olivat
olleet kylläkin mukavat. Mutta sitten, kun syntyi lapsi toisensa
jälkeen ja menot lisääntyivät, niin mies, joka ei yleensäkään
välittänyt kotielämästä, rupesi irstailemaan, tuhlasi rahansa
ravintolassa naisten ja toveriensa kanssa, joten hänen perheellensä
jäi yhä vähemmän, vaikka tarpeet olivat entistä suuremmat. Alkoipa hän
myöskin käydä nurjamieliseksi vaimoansa kohtaan, joka hänen mielestään
oli syypää tuohon rasittavaan lasten paljouteen, jätti hänet aina
enemmän oman onnensa nojaan ja läksi lopuksi ainiaaksi hänen luotansa,
aikana sellaisena, jolloin vaimolla jälleen oli lapsi odotettavissa.
Farfalla jäi aivan varattomaksi, ja sen lisäksi olisi hänen vielä ollut
maksettava miehen jättämät velat, ja käsittämätöntä minusta vieläkin
on, kuinka hän silloisessa tilassaan voi pidättää hengissä itsensä
ja seitsemän lastansa. Eräs seikka oli vieläkin, kertoi hän minulle,
joka vaikeutti hänen toimeentuloansa, nimittäin ettei hän osannut
herättää ihmisten sääliä. Jos hänen luoksensa väliin tulikin rikkaita
naisia, jotka olivat lääkäriltä kuulleet tuosta surkuteltavasta,
lujaluontoisesta vaimosta, niin niistä tuntui, nähdessään hänen
asuntonsa, siltä kuin hän ei olisikaan ollut niin tarvitsevainen kuin
muut. Huone, jossa hän asui, oli -- jo siitäkin syystä että se oli
melkein tyhjä -- aina järjestyksessä ja myöskin siisti, vaikka siinä
elosteli seitsemän lasta; värillinen madonnankuva, joka hänelle oli
jäänyt entisiltä paremmilta ajoilta, oli kesällä usein koristettu
kukilla, joita hänelle oli antanut joku torivaimo tai puutarhuri tai
kukkivissa puutarhoissa leikkivät onnelliset lapset. "Olisin muutoin
ennen kuollut lapsineni nälkään", sanoi hän, "kuin kerjännyt. Mutta
minua ei koskaan ole hävettänyt kerjätä kukkia. En voinut antaa
lapsilleni leikkikaluja, muuta kuin mitä itse voin valmistaa puusta,
pahvista tai vanhasta vaatteesta, mutta he tyytyivät kukkiin, ja siksi
heidän täytyi saada kukkia, vaikka minun sitten olisi täytynyt niitä
varastaa. Mutta", lisäsi hän hymyillen, "niin pahoja eivät ihmiset ole;
olen aina tavannut sellaisia, jotka ovat antaneet minulle kukkia."

Kun nyt ihmisystävät, jotka -- kuten minä itsekin -- aina
pelkäävät tuhlaavansa hyviä töitänsä, näkivät tuon puhtaan huoneen
kukkavihkoineen, ja kun he sitten vielä joutuivat keskusteluun
Farfallan kanssa, jolla aina oli iloinen ilme kasvoillaan ja
leikkipuheita kielellään, eivät he oikein uskoneet hänen tilaansa
niin kovin kurjaksi. "Kyllähän minä sen huomasin", sanoi hän minulle,
"mutta minun oli kerran kaikkiaan mahdotonta koettaa herättää sääliä.
Vaikka olisin ollut menehtymäisilläni kurjuuteen, niin minusta
tuntui maailma kirkastuvan ja tilani kävi siedettävämmäksi, kun vain
näin ystävällisiä ihmisiä ja voin puhella heidän kanssansa; aivan
tahtomattani pyörähteli kieleltäni leikillisiä kokkapuheita, jotka
panivat itsenikin nauramaan." Siksi, sanoi hän, oli hän ollut miehille
mieleen, ja häntä olivat tavotelleet monet, sekä hänen omaan säätyynsä
kuuluvat että ylhäiset; mutta vaikka hän silloin vielä oli nuori, ei
hänessä koskaan ollut herännyt halua noudattaa heidän tahtoansa. Väliin
oli tapahtunut, että joku oli häneen erityisesti ihastunut ja tarjosi
hänelle rahasummaa, joka olisi pitkiksi ajoiksi poistanut suurimman
puutteen; silloin vei hän ihailijan huoneeseensa, asetti seitsemän
lastansa pituuden mukaan riviin hänen eteensä ja sanoi: "Ettekö usko,
että näissä jo on minulle kylliksi?" Silloin täytyi toisen nauraa,
pudistella sydämellisesti hänen kättänsä ja jättää hänet rauhaan. Jos
hän vaikka olisi saattanut mennä uusiin naimisiinkin, sanoi hän, niin
hän olisi sitä tehnyt; hänen kokemuksensa olivat tuottaneet hänelle sen
mielipiteen, että niiden avioliitot, jotka elävät suuressa köyhyydessä,
harvoin ovat onnellisia, ja sitä hän ei ainakaan olisi voinut uskoa,
että kukaan mies ottaisi elättääksensä seitsemää vierasta lasta.

Ettei miehillä ollut todellakaan ollut suurta vaikutusvaltaa
häneen nähden, sen voi huomata hänen kasvoistaankin, joiden
tarmoa, selväjärkisyyttä ja siveyttä kuvastava ilme erotti hänet
useimmista muista kansannaisista. Kuinka paljon kurjuutta, vaivaa,
hätää ja salattua tuskaa olikaan Farfallan täytynyt kestää,
kun ne olivat voineet käydä noin riutuneiksi! Sillä tuskinpa
seitsenkymmenvuotiaankaan kasvot olisivat voineet olla sen
ryppyisemmät, valjummat, kuihtuneemmat, ja hän oli vasta viidenkymmenen
tienoilla. Hänen varteensa vain ei hävitystyö ollut ulottunut; joskaan
se ei näyttänyt nuorekkaalta, oli se kumminkin notkean, voimakkaan,
murtumattoman näköinen. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita ja
tarmokkaita ja näppäriä, ja liikkuminen näytti tuottavan hänelle huvia;
kuinka paljon hän kumartuikin tai nosteli ja kantoi, ei se näyttänyt
häntä rasittavan, -- olivatpa hänen liikkeensä miellyttäviäkin. Mutta
ei hänen kasvojensakaan kukoistus ollut hävinnyt aivan jäljettömiin:
kuten kerrotaan muutamista pyhimyksistä, että Jesuksen kasvot
kuvastuivat heidän kasvoillansa, niin näytti minusta, ainakin väliin,
hänen vanhojen, riutuneitten kasvonpiirteittensä takaa hohtavan esiin
hänen nuoruudenmuotonsa suurine, vilpittömine, levollisine silmineen
ja kapeine huulineen, jotka eivät olleet mitenkään hurmaavia, vaan
joiden sydämellisen, hyväntahtoisen, ystävällisen hymyilyn täytyi
miellyttää jokaista. Minusta oli yleensäkin lohdullista nähdä, että se,
mikä tuossa muinoisessa nuoruudenkukoistuksessa oli ollut hienointa,
jalointa, kumminkin oli vielä jäljellä, ei oikeastaan silmin nähtävänä,
vaan salaperäisesti tuntoon vaikuttavana; se ehkä myöskin ilmenisi
tuossa taivaallisessa ruumiissa, joka raamatunsanan mukaan iäisyyden
valtakunnassa on sielumme asuntona. Ei hänen hampaattomuutensakaan
sanottavasti häirinnyt hänen muotonsa kaunista sopusuhtaa, joka loi
hänen kasvoillensa levollisuuden, mielenrauhan ja ylevyyden leiman;
mutta tuonkin ilmeen huomasi tosin vain se, joka häntä kauan tarkasteli
hellästi tutkivin silmäyksin.

Kysyin eikö hän sitten ollut enää koskaan kuullut mitään miehestään.
Oli kyllä, hän oli sattumalta saanut tietää, millä paikkakunnalla
hän oleskeli Amerikassa; hänen tyttärensä Nanni, joka oli syntynyt
maailmaan kahta kuukautta liian aikaiseen ja aina oli pysynyt hentona
ja nukkemaisena, oli siihen aikaan ollut kymmenvuotias, ja hän ei
ollut jättänyt äitiä rauhaan, ennenkuin tämä lupasi että hän saisi
kirjoittaa isälle, johon lapsukaisen ajatukset alati olivat kiintyneet,
ja lähettää hänelle valokuvansa. "Kuinka meidän täytyikään säästää ja
nähdä puutetta, että hän voisi otattaa valokuvan", sanoi Farfalla.
"Ja kun ei tullut vastausta ja hän viikkomääriä öisin nyyhkytteli
vuoteellansa, niin kykenin tuskin häntä lohduttamaan, sillä hän oli
saattanut minussakin toivon hereille."

"Mutta tuo ihminenhän oli eläintä pahempi", huudahdin kiukustuneena,
"kun ei hän rakastanut lapsiansa. Kuinka te voitte mennä naimisiin
sellaisen ilkiön kanssa?"

Hän vastasi samaan maltikkaaseen tapaan, jota jo ennen olin ihaillut,
ikäänkuin olisi puhunut hänelle vieraasta asiasta: "Ei hän ollut niin
huono, kuin te arvelette, mutta hän rakasti liiaksi iloa, ja siitä
koitui kaikki onnettomuus. Iloista elämöimistä hän kaipasi, hiljainen,
rauhaisa kotielämä ei häntä tyydyttänyt. Melua ja äänekästä naurua
hän tahtoi kuulla, tahtoi nähdä paljon ihmisiä läheisyydessään, ja
viiniä täytyi myöskin runsaasti olla tarjolla, ja mieluimmin hänen
kustannuksellaan. Hän tuhlasi nimittäin mielellään rahaa, mutta
ei hiljaisuudessa perheensä hyväksi, vaan niin että se kilisi ja
kalahteli. Lasten kanssa hän myöskin leikki kernaasti, kun oli
juhlapäivä ja hän voi esiintyä pyhänä Nikolauksena tai joulu-ukkona
tai muutoin oli kovaa mellakkaa. Olisittepa vain nähnyt, kuinka hänen
kasvonsa silloin loistivat ja kuinka hänen naurunsa kajahteli, --
melkein liiankin helakasti meidän pienessä asunnossamme. Mutta kuten
tiennette eivät lapset siedä paljoa tuollaista hillitöntä riemastelua,
heidän pikku sydämensä käy helposti liian täydeksi ja vuotaa ylitse,
ja itku tulee pitkästä ilosta. Mutta itkua ja parkua mieheni ei
lainkaan voinut sietää ja sitäkin vähemmän sairautta ja puutetta ja
alakuloisuutta; jos hän näki sellaista, kääntyi hän ovelta takaisin,
meni juomalaan ja joi viiniä, kunnes oli kokonaan unohtanut kaiken
alakuloisuuden. Sitten hän piti hauskoja päiviä, oli vuorokausia poissa
kotoa, ja kuta kauemmin tuota menoa jatkui, sen vaikeampaa hänestä oli
palata kotiin. Kun hätämme vain kasvamistaan kasvoi ja meidän seuramme
hänestä kävi yhä ikävämmäksi, tuli hän aina harvemmin kotiin ja lopuksi
ei ollenkaan, -- eikä se enää minua suuresti hämmästyttänyt."

Minä sanoin: "Tuollainen iloisuus on pahasta. Hän oli minun mielestäni
kuin pahasisuinen pojan nulikka, joka huvikseen lyö lasta ja
raivostuu, kun se alkaa parkua, ja lyö yhä kovemmin. Jos hän olisi
pitänyt parempaa huolta perheestään, niin ei kotona olisi ollut niin
surkeata, eikä hänen olisi tarvinnut lähteä sieltä." Farfalla nauroi,
mutta ei näyttänyt olevan samaa mieltä kuin minä. "Olihan se minunkin
syyni", sanoi hän. "Kun hän alkoi seurustella muiden naisten kanssa,
varoittivat hänen toverinsa minua ja kohottivat minua vaatimaan häntä
tilille teoistansa. Mutta en minä voinut sitä tehdä; päinvastoin
koetin salata että tiesin siitä mitään, enkä koskaan kysynyt häneltä,
missä hän oli ollut ja mitä toimiskellut. Ehkä olisi käynyt toisin,
jos hänen olisi täytynyt pelätä valituksiani ja nuhteitani. Mutta
en olisi kumminkaan voinut mitään siihen, mikä hänestä oli kaikkein
vastenmielisintä, nimittäin että meille melkein joka vuosi syntyi
lapsi. Koetin aina pitää häneltä tilani salassa niin kauan kuin
suinkin, osaksi siksi etten tarvitsisi kuulla hänen haukkumisiansa
ja kiroilemisiansa, osaksi myös siksi että häpesin, -- sillä häpesin
ikäänkuin olisin tehnyt jotakin pahaa, enkä koskaan tullut ajatelleeksi
ettei syy oikeastaan ollut minun." Hän nauroi noin sanoessaan, mutta
ei katkerasti, vaan säveästi, kuten se, joka nauraa viattomalla
nuoruudenhulluudelleen.

En tiennyt oikein pitikö minun harmistua tuollaisesta mielenlaadusta
vai ihailla sitä, ja katselin ihmeissäni hänen lempeitä mutta
tarmokkaita kasvojansa. "Ettekö te sitten koskaan ollut loukkaantunut,
vihastunut, raivoissanne?" kysyin minä. "Eikö teitä haluttanut sanoa:
'Vihaan sinua, inhottava olento?' Ettekö halunnut häntä lyödä, kuristaa
kuoliaaksi?" "Mitä minua halutti tehdä", sanoi hän nauraen, "en tiedä
niin tarkoin; mutta ainakaan en tehnyt mitään tuosta kaikesta, -- en
nuhdellut enkä lyönyt. Ennen kaikkea koetin karttaa riitaa, sillä minun
luontoni on sellainen, etten voi sietää epäsopua ja kinailua. Kun hän
lapsia haukkui tai potkaisi heitä, silloin puolustin heitä ja pyysin
häntä menemään pois kotoa pahaa tuultaan haihduttamaan."

Ei ollut ketään, joka olisi puolustanut häntä tuota hirviötä vastaan
tai edes ottanut osaa hänen huoliinsa. Eivät edes hänen omaisensakaan
hänestä välittäneet. Hänen äitinsä, joka uhkui oikeudentuntoa,
jumalanpelkoa, siveyttä ja muita hyveitä ja periaatteita, ei ollut
voinut antaa anteeksi tyttärellensä, että tämä meni naimisiin vasten
hänen tahtoansa, ja iloitsi salaa nähdessään ennustuksiensa käyvän
toteen. Jos Farfalla olisi tehnyt jotakin pakottaaksensa miehensä
täyttämään velvollisuutensa, olisi valitellut tilaansa ja tuon
tuostakin nimenomaan maininnut äidin olleen oikeassa, silloin olisi
tämä ehkä heltynyt; sanatonna kärsivän lapsensa ylpeätä uljuutta hän
ei ymmärtänyt pitää arvossa. Kun Farfalla joskus nöyrästi valitti
sitä että äiti kävi vain hänen sisarensa eikä koskaan hänen luonansa,
vastasi äiti, että sisarella oli vain kaksi lasta ja Farfallalla
seitsemän, ja hänestä olisi käynyt liian kalliiksi hankkia niille
kaikille tuomisia; sitä hän ei ajatellut että juuri heille olisi
ollut syytä antaa jotakin, ja että he olisivat iloinneet oivasta
leipäpalastakin, he kun eivät koskaan saaneet syödä kylliksensä. Itse
teossa johtui hänen menettelynsä siitä, että toinen sisar oli hyvissä
varoissa ja äiti käytti sitä eduksensa, jota vastoin hän tietysti ei
voinut mitenkään toivoa hyötyvänsä onnettomasta Farfallasta.

Farfallan sisar oli naimisissa erään hänen miehensä toverin kanssa,
joka ensin oli kosinut häntä, mutta jonka hän oli hylännyt, katsoen
häntä mitättömäksi, kuivaksi ja jo vähän vanhahkoksi. Hän tyytyi
sitten hänen sisareensa ja osotti olevansa erinomaisen ahkera ja
säästäväinen ihminen, ja vähitellen hän kokosi sievoisen varallisuuden.
Noiden ihmisten olisi ollut helppo auttaa Farfallaa, mutta sisarta
kiusoitti yhä vieläkin se, että hänen miehensä oikeastaan oli pitänyt
Farfallasta, ja mies taaskin samasta syystä pelkäsi kiihottavansa
vaimonsa mustasukkaisuutta, jos osottautuisi kovin osanottavaiseksi.
Kumminkin he kernaasti näkivät Farfallan luonansa, sillä voivathan
he hänelle havainnollisella tavalla osottaa, kuinka ahkeruus
ja säntillisyys ja vaatimattomuus saa palkkansa, jota vastoin
kevytmielisyys vie turmioon. Kun Farfalla myöskin oli harvinaisen
toimelias ja kätevä, hyväntahtoinen ja käytännöllinen, teettivät
he hänellä jonkun aikaa kaikki kotiaskareensa ja antoivat hänelle
korvaukseksi ruuan ja vanhoja vaatteita, rikkinäisiä leluja, lyhyesti
sanoen kaikkea, mitä eivät enää voineet käyttää. Ei hän silloin
ollut tullut ajatelleeksi, kumpiko heistä oikeastaan enemmän hyötyi
toisestaan; mutta se loukkasi häntä, että hänen sisarensa salasi
tuttaviltaan heidän sukulaisuutensa ja esitti hänet heille palvelijana.
Kun Farfalla sitten kuuli että hänen lankonsa ja sisarensa kerran
olivat valittaneet pelkäävänsä, että tuo huonosti puettu sisar
saattaisi heille häpeätä, ei hän enää mennyt heille, vaan haki työtä
muualta. Hänen sisarensa nuhteli nyt häntä kiivaasti siitä, että
hän oli antautunut noiden alhaisten työläisnaisten joukkoon, jotka
istuskelivat kirkonrappusilla odottamassa, että joku tulisi palkkaamaan
heidät työhön, ja lapsiansa, jotka olivat hyvin kiintyneet tätiin,
käski sisar kääntämään päänsä toisaanne, kun Farfalla tulisi vastaan,
niin ettei heidän tarvitsisi tervehtiä häntä.

Tähän saakka oli Farfalla puhunut äidistään ja sisarestaan säyseästi
hymyillen, ikäänkuin he olisivat olleet sääliteltäviä, maailman
tyhmyyden ja turhamaisuuden sokaisemia ihmisiä; mutta tuo, mitä hän
viimeksi kertoi, saattoi hänen huulillensa surumielisen ilmeen ja hänen
kasvojensa rypyt synkän syviksi. "Sen jälkeen en enää kulkenut sitä
tietä, jota lapset menivät kouluun", sanoi hän.

'Oi sinua', ajattelin minä, 'enkelit vielä kumartavat sinua ja
kantavat sinua käsillään ja kirkastavat rakasta, vanhaa väsynyttä
päätäsi kultaisella päivänpaisteella. Ja niinhän on jo nytkin! Ovathan
pahimmassakin hädässäsi lapsesi sinua ympäröineet ja hymyilleet
sinulle, ja lastesi lasten säteilevistä silmistä kohtaavat sinua
jälleen enkelein katseet!'

Kolme hänen lapsistansa oli vieraalla maalla, eivätkä he vielä olleet
voineet käydä häntä tervehtimässä, vaikkei heidän toimeentulonsa
ollutkaan aivan huono. Minua ihmetytti että hän, vaikka niin nuorena
oli jäänyt yksin pitämään huolta lapsistaan ja oli ollut pakotettu
olemaan työssä kodin ulkopuolella, kumminkin oli voinut kasvattaa
lapsensa kunnon ihmisiksi, ja kysyin, oliko hänen täytynyt olla kovin
ankara. Ei hän ollut lyönyt heitä, sanoi hän, muuta kuin yhden ainoan
kerran yhtä heistä, nimittäin Carmeloa, esikoistaan, joka oli saanut
nauttia hyvistä päivistä enemmän kuin muut, mutta sitten myöskin sai
kovinta kokea. Kun äiti oli poissa kotoa, täytyi hänen pitää silmällä
pienempiä sisaruksiaan, varustella heille maitopullot ja valmistaa
keitot, syötellä, pestä ja pyyhkiä heitä, kannella heitä -- sanalla
sanoen, pitää heistä huolta joka suhteessa. Vaikka hän tietysti olisi
mieluummin mellastellut ulkona ikäistensä kanssa, ei hän kumminkaan
valittanut koskaan, koska käsitti ettei voinut olla toisin, ja hän sitä
paitsi oli terve ja voimakas sekä hyväntahtoinen ja taipuisa holhoamaan
heikkoja ja avuttomia, niin lapsia kuin eläimiäkin, ja myös kernaasti
leikiskeli niiden kanssa. Mutta sen suurempi oli Farfallan hämmästys
ja kauhistus, kun poika eräänä päivänä oli kadonnut, jättämättä mitään
tietoa olopaikastaan. Farfalla haki häntä koko päivän ja yön, ja
hänen tuskansa lisääntyi lisääntymistään, kunnes vihdoin eräs vaimo,
joka vuorilta päin tuli tuomaan maitoa kaupunkiin, toi hänet kotiin.
Tämän huomio oli kiintynyt nälästä nääntymäisillään olevaan sievään
poikaan; hän oli kysynyt häneltä, minne hän oli matkalla, ja saatuaan
kuulla hänen aikovan metsään ruvetakseen ryöväriksi, arvasi hän millä
kannalla asiat olivat eikä jättänyt häntä rauhaan, ennenkuin sai hänet
taivutetuksi tulemaan mukaansa. "Niin iloissani kuin olinkin saadessani
hänet takaisin, kuritin häntä kumminkin", sanoi Farfalla, "sillä kuin
salamanisku sattui mieleeni ajatus, että hänestä ehkä täyttä totta
vielä voisi tulla ryöväri tai jotain vielä pahempaa; sellaista on
Vanhassakaupungissa saanut kokea monikin äiti, jonka olosuhteet ovat
olleet paremmat kuin minun."

Muutoin eivät hänen lapsensa olleet tuottaneet hänelle mitään
ikävyyksiä, lukuunottamatta lapsenluontoon kuuluvasta rajuudesta ja
itsepintaisuudesta johtuvia. Tyttäret, joista vanhimmat nyt olivat
vieraalla maalla naimisissa, olivat varakasten naisten toimesta
joutuneet kasvatettaviksi luostareihin, missä tosin eivät olleet
oppineet paljon muuta kuin valmistamaan käsitöitä, mutta olivat
tottuneet hyviin tapoihin ja saaneet sievän käytöksen. Odotettiinpa
pikku Nannin saavan "hyveenpalkinnonkin". Siten nimitettiin muutaman
sadan guldenin suuruista rahamäärää, joka vuosittain annettiin
erään kaupunginisän jälkeenjättämästä lahjoituksesta myötäjäisiksi
jollekin käytökseltänsä nuhteettomalle köyhälle tytölle. Tuollaista
nuhteettomuutta ei hevillä tavannut Vanhassakaupungissa, jossa
useimmilla tytöillä jo kuudentoistavuotiaina oli rakastelija ja
lapsi, ja minusta tuntui siltä kuin ei myöskään Farfallan vanhemmilla
tyttärillä olisi ollut syytä vaatia itselleen hyveenpalkintoa.
Toimelias Farfalla oli nyt käynyt kaikkein luona, joista asian
ratkaisu riippui, puhumassa tyttärensä puolesta, ja hänelle oli
annettu ystävällisiä lupauksia, joten voitiin jokseenkin varmasti
odottaa tuon toiveen toteutuvan. Nannin sulhanen, hyvä, hiljainen
mies, oli lämmittäjänä eräässä suuressa Intiaan saakka kulkevassa
laivassa eikä voinut oleskella kaupungissa kuin aina muutaman päivän
vain. Kaiken muun lisäksi sanoi Farfalla nyt vielä menevänsä pyhälle
vuorelle, laskeaksensa asian neitsyt Marian sydämelle; jos Nanni saisi
hyveenpalkinnon, voisi hän mennä naimisiin ja laittaa kuntoon talouden,
ja kun miehellä oli hyvä ansio ja hän oli säästäväinen, olisi heidän
toimeentulonsa turvattu.

Huomautin nyt että Jumala kumminkin palkitsee uskollisuuden
velvollisuuksien täyttämisessä, ja että Farfalla varmaankin vielä saisi
nauttia työnsä hedelmistä. Surumielisesti hymyillen hän katsoi minuun
ja lausui: "Ei, Jumala ei rakasta köyhiä. Kaiken ikäni minun täytyy
olla kovassa työssä ja kärsiä puutetta, ja kun en enää jaksa tehdä
työtä, joudun vaivaishuoneeseen päättämään päiväni. Enkä ole kumminkaan
koskaan ehdon tahdon tehnyt pahaa, -- en ainakaan enemmän kuin tuhannet
muut, jotka kaiken ikänsä elävät onnellisina."

Kun nyt olin ottanut toimekseni esiintyä Jumalan puolustajana,
saarnasin edelleen jotenkin tähän tapaan: "Eihän onni ole pääasia,
ei ainakaan sellainen onni, jota te tarkoitatte. Se on tärkeintä,
että kehitymme täydellisyyttä kohden, ja usein hätä ja taistelut
ja vaivat ovat paljoa hyödyllisempiä, kuin tuo niinkutsuttu onni,
joka ei ole minkään arvoinen. Jos tahtoo käsittää Jumalan ohjauksen,
niin täytyy siis ymmärtää että hän enin rakastaa juuri niitä, joiden
tielle on asettanut runsaasti kivimöhkäleitä ja orjantappurapensaita
raivattavaksi pois." Lopuksi kysyin, eikö häntä koskaan ollut vallannut
iloinen onnentunne, katsellessaan lapsiaan, jotka yksin, ilman Jumalan
ja ihmisten apua, oli elättänyt ja kasvattanut terveiksi kunnon
ihmisiksi.

Puhuessani oli hän katsonut minuun tarkkaavasti, ja aivan ensi kerran
näin hänen vilpittömissä, kirkkaissa silmissään haaveellisen katseen.
"Minulla ei ole koskaan ollut aikaa miettiä, olenko onnellinen vai
onneton", sanoi hän. "Siitä saakka kuin jouduin köyhyyteen, on
elatuksen hankinta lapsille antanut minulle niin paljon ajattelemisen
aihetta, etten ole ehtinyt tarkastella omaa tilaani. Ja se onkin
hyvä. Jos minulla siihen ollut siihen aikaa, niin en ehkä olisi
voinut ollakaan niin iloinen kuin nyt näette minun olevan. Siksi en
myöskään mene, kuten muut, koskaan kirkkoon rukoilemaan. Muistan niin
selvästi kuin se olisi ollut eilen, kuinka kerran iltahämärissä työstä
palatessani menin kirkkoon. Oli maaliskuu, ja ilma oli ensi kerran
talven jälkeen keveä ja lenseä, ja se saattoi minut ehdottomasti
hiljentämään kulkuani. Silloin kuulin avoimesta ovesta hiljaista
urkujensoittoa ja menin sisään. Ovesta astuessani ajattelin vielä:
'Ehdinköhän vielä pestä Riccardon vaatteet? Ovatkohan ne huomisaamuna
jo kuivat? Mahtaisinkohan saada naapurin vaimolta vähän hehkuvia
hiiliä, keittääkseni munan Riccardolle? Riittävätköhän rahani koroiksi
panttilainaajalle, jos ostan tuoreita munia?' -- Tuolla tavalla
minä näet lasken ja tuumin päivät pitkät ja väliin yöllä unessakin.
Mutta kun polvistuin puolipimeässä sivukomerossa ristin juurella
seisovan madonnan eteen, pysähtyi tuo ajatuksenjuoksu äkkiä, aivan
huomaamattani, ja minusta tuntui siltä kuin sisimmässäni olisi auennut
ovi, jota muulloin aina olin pitänyt lukittuna, ja siitä tunki nyt
esiin joukko mietteitä ja mielikuvia ja muistoja. Kaikki ne olivat
minulle ennestään tuttuja, mutta ainainen kiire ja mielenahdistus
oli estänyt minua kiinnittämästä niihin huomiota. Näin edessäni,
kuinka synnytettyäni nuorimman lapseni puoleksi tiedotonna nousin
sitä pesemään ja kapaloimaan, kuinka seuraavana aamuna näännyksissä,
nälkäisenä ja hylättynä keitin paksua jauhopuuroa itselleni ja
lapsille; sitten tulivat oikeudenpalvelijat vaatimaan minulta panttia
mieheni veloista, ja minua hävetti, kun he näkivät minut makaamassa
tuossa siivoamattomassa huoneessa. Sitten menin pyytämään Gradellalta
lainaa, ja hän istui edessään lautasellinen hyvää höyryävää lientä,
ja minä ajattelin yhtä mittaa: 'Jospa hän toki antaisi minulle
lusikallisen, yhden ainoan lusikallisen!' -- sillä voin pahoin nälästä.
Mutta hän tyhjensi hitaasti silmieni edessä tuon täyden lautasen,
minulle tarjoamatta. -- Olin vielä näkevinäni Riccardon pienenä,
kuinka hänen turpeat, kalpeat poskensa hieman punastuivat ilosta, kun
minä tulin kotiin, kuinka hän kurotti kätensä minua kohden ja hänen
silmiinsä herahtivat suuret kyynelkarpaleet ja hänen pieni suunsa
alkoi vavista, kun hän näki etten tuonut hänelle mitään muassani, --
ja kuinka hän sitten pelkästä voimattomuudesta nukahti, kun laskin
hänet rinnoilleni, joissa ei ollut enää tippaakaan maitoa. Selvään olin
vieläkin kuulevinani heikon, mielihyvää ilmaisevan äänen, jonka hän
päästi, kun tarjosin hänelle tuota tyhjää rintaa, ja näin kiitollisen
katseen, jonka hän minuun loi. Näin myöskin itseni kulkemassa ihmeen
ihanan puiston ohitse, jossa nuori äiti, yllään höllä valkoinen puku,
lepäsi päivänpaisteisella nurmikolla ja kaksi tai kolme kirjailtuihin
paitoihin puettua pienokaista riemuiten mellasteli hänen ympärillään.
Ja nyt vasta, pitkien aikojen kuluttua, tuli mieleeni joukko ajatuksia,
joita ei silloin ollut pälkähtänyt päähäni: 'Miksi minä en koskaan ole
saanut pukea lasteni päälle kauniita uusia vaatteita, niin kilttiä
ja sieviä kuin he olivatkin? Miksi en koskaan ole saanut naureskella
ja leikkiä heidän kanssansa? Miksi en yhtenäkään ainoana, aamuna ole
saanut nukkua kyllikseni ja jäädä heidän kanssansa lepäämään, miksi
minun täytyi joka ikinen aamu ennen päivänkoittoa lähteä kotoa ja
jättää pienokaiseni, vaikka he unesta heräten kurottivat käsivartensa
minua kohden ja huusivat itkien: elä mene luotamme!?' -- Kaikki nuo
kuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan mitä suurimmalla nopeudella,
ja yhä enemmän alkoi mieltäni ahdistaa, ikäänkuin minua olisi uhannut
suuri vaara. Minua halutti itkeä, mutta samalla minusta tuntui siltä,
että jos alkaisin itkeä, niin en voisi lakata ennenkuin olisin itkenyt
itseni kuoliaaksi, ja minun täytyi kiiruhtaa ulos. Kun sitten ulkona
katseeni sattuivat tornikelloon ja näin kuinka myöhäistä jo oli,
ja tulin ajatelleeksi etten ehkä enää saisi tavata vaimoa, jolta
tavallisesti ostin munia, ja että tuskin enää ehtisin sinä iltana pestä
vaatteita, silloin haihtuivat äkkiä kaikki nuo kuvat, jotka olivat
saattaneet mieleni rauhattomaksi, ja minun oli parempi olla."

Niin, niin kerrassaan olivat nuo muistot haihtuneet hänen mielestänsä,
ettei hän ollut ajatellut koko asiaa ennenkuin nyt kun minun puheeni
muistutti häntä siitä ja hän kertoi siitä minulle. Varsinkin sen
jälkeen oli minun mahdoton käsittää, kuinka ensi silmäyksellä en ollut
nähnyt hänessä muuta kuin mitättömän, ruman vanhan naisen ja huomannut
hänen katseessaan vain samaa vilpittömyyttä ja tyyntä ilomielisyyttä
kuin hänen kasvoillaankin. Kun tarkasti noita silmiä kauemmin, niin
tuntui pikemmin siltä, kuin kasvot olisivat olleet vain naamari, jonka
takaa ne katselivat esiin, kuin ne olisivat olleet kaksi itsenäistä
olentoa, jotka puhuivat omaa kieltänsä. 'Meillä ei ole koskaan ollut
aikaa itkeä', sanoivat ne, 'ei koskaan aikaa nukkua! Milloinka saamme
itkeä kylliksemme? Milloin paneudut hautaan, että saisimme nukkua
kylliksemme?' Kaikkein syvimmällä noissa levollisissa ja kirkkaissa
silmissä näki, kun silmäili niihin kauan, aina tukahdutetun, aina
tyydyttämättömän unen ja kyynelten kaihoamisen.

Mutta siitä huolimatta ei häneltä kuitenkaan kokonaan puuttunut
elämänhalua, ja unelma, jota hän salasi itseltäänkin, nimittäin että
jollakin tavalla, hänen lastensa tai hänen kadonneen miehensä kautta,
onni vielä voisi hänelle koittaa, auttoi häntä kestämään jokapäiväisiä
vaivojansa. Varsinkin erästä seikkaa hän odotti yhtä hartaasti kuin
nääntymäisillään oleva matkamies odottaa keidasta tai majataloa, jossa
voi heittää matkarepun olaltaan ja levähtää, -- nimittäin Riccardon
kuolemaa. Siihen pysähtyivät aina hänen ajatuksensa, sitä seuraisi
taivaallisen levon ja huolettomuuden aika. Mutta noista tunteista
huolimatta hän teki kaiken voitavansa, haluttaisi sanoa enemmän kuin
voi, vahvistaaksensa Riccardon heikkoa henkeä ja pidentääksensä hänen
elämäänsä.



IV


Tuota Vanhassakaupungissa sijaitsevaa taloani nimitettiin pyhän
Antoniuksen taloksi, koska sen oven yläpuolella oli mainittua
pyhimystä esittävä koristus, kuten sanottiin alkuaan kahdenneltatoista
vuosisadalta. Oli kumminkin helppo huomata että se oli tuskin kahtakaan
sataa vuotta vanha ja syntynyt jesuiittityylin vallitessa; sitä
todisti sekä pyhimyksen että hänen jalkoihinsa painautuvan karitsan
asennossa ja ilmeessä kuvastuva liioiteltu hartaus ja pyhimyksen
oikealla käsivarrella istuvan Jesus-lapsen teeskennelty suloisuus;
vasemmassa kädessään oli Antoniuksella solakka, hempeästi nuokkuva
lilja. Mutta juuri tuo ylenmääräinen tunteellisuus viehätti kansan
lapsellista mieltä, ja kirjavine kukkineen, joilla kuva melkein aina
oli runsaasti koristettu, vaikuttikin se hieman miellyttävästi tumman
muurin rinnalla. Ettei kukkia koskaan puuttunut, johtui siitä, että tuo
erityisen runsasarmoinen pyhimys oli yleisesti suosittu. Erittäinkin
piti Riccardo huolta siitä, että sillä oli niitä yltäkyllin; Farfalla
sanoikin etupäässä poikansa tähden muuttaneensa tuohon taloon,
jonka tunnus tätä niin viehätti. 'Kenties tuottaa pyhä Antonius
meille onnea', oli hän ajatellut, kun Riccardo ahdisteli häntä
pyynnöillään, 'voimmehan koettaa!' Ja niin he olivat jo vuosikausia
olleet vuokralaisiani, eikä pyhimys ollut vieläkään palkinnut heidän
luottamustaan -- eikä Riccardo väsynyt häntä kukittamasta. Hän kertoi
minulle itse, mistä syystä hän erityisesti rakasti pyhää Antoniusta,
nimittäin siksi että hän pikemmin oli ollut eläinten kuin ihmisten
pyhimys. "Ihmiset eivät välittäneet hänestä, Vaan nauroivat hänelle",
sanoi hän, "mutta eläimet juoksivat hänen jälkeensä, -- eivätkä
ainoastaan karitsat ja koirat ja muut kotieläimet, vaan myöskin
metsänelävät, -- viisaat, nopsaliikkeiset ketut ja sukkelat jänikset;
yksin pienet käärmeetkin kohottautuivat, pystyyn ja lekuttivat
mielihyvästä kieltänsä hänen lähestyessänsä. Ja kun hän kulki
merenrannalla, kokoontuivat kalat, rapisuttivat kiiltäviä suomujansa
ja aukoivat pyöreätä suutansa, ikäänkuin hänen sanansa olisivat
olleet ravintoa. Heille hän näet kertoi sydämensä ylevät ajatukset,
joita ihmiset eivät ymmärtäneet." Samaten kuvaili Riccardo innolla,
kuinka Jesuslapsi, nähdessään pyhimyksen ylenpalttisen rakkauden, oli
laskeutunut hänen syliinsä. Riccardo rakasti nimittäin itse lapsia ja
eläimiä yli kaiken ja ne samaten häntä. "Ei ole Vanhassakaupungissa
ainoatakaan lasta", sanoi Farfalla, "joka ei häntä tuntisi ja
rakastaisi. Kun hän illoin istuu kaivon luona, soittaa harmonikkaa ja
laulaa: 'tuu, ystävän', tuu tanssimaan!' Niiloin he paukuttavat käsiään
ja hyppelevät hänen ympärillään eivätkä tahdo erota hänestä, niin että
vanhempain usein yön tullessa täytyy väkisin viedä heidät sisään."

Aivan pienenä oli Riccardo alinomaa itkenyt ja tuottanut äidilleen
enemmän vaivaa kuin kukaan muu lapsista. Mutta töin tuskin hän oli
alkanut jotain ymmärtää, kun asiat kerrassaan muuttuivat. Silloin oli
näet äiti ostanut hänelle kauniin keltaisen kanarialinnun ja ripustanut
sen häkin hänen vuoteensa yläpuolelle, ja lintunen saattoi hänet
unohtamaan kaiken mikä häntä vaivasikin. Ei hän näyttänyt koskaan
väsyvän katselemasta sitä, kuinka se hyppi toiselta puikolta toiselle,
ja hän säisti heikolla äänellään pienen laulajan liverryksiä ja
helkytyksiä, niin että todella näytti siltä kuin he olisivat jutelleet
keskenänsä.

'Niin me teimmekin', sanoi Riccardo, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa
kirkkaammin; 'en muista enää mistä me keskustelimme, mutta kyselin
siltä kaikenmoista ja se vastasi minulle. Ymmärsin myös kaikki sen
laulut, ja minulle on jäänyt muistiin yksi niistä, joka oli tällainen:

    Kultaa siipen' välkkyy,
    Kultaa laulun' helkkyy,
    Kultaa, kultaa syömmen' on!

Ja minä kuvailin mielessäni sen sydäntä pienen auringonkukan
kaltaiseksi, ja kun se lauloi, olin näkevinäni, kuinka nuo lukemattomat
keltaiset kukkalehdet värisivät sen rinnassa.

Nyt oli Riccardolla huonetoverina oleanderi, joka ulottui melkein
lakeen, ja kerttu ja sirkka, jotka asustivat Carmelon niille
valmistamissa häkeissä. Kissa hänellä myöskin oli ollut, vaan sen
oli äskettäin myrkyttänyt eräs naapureista, jolta se oli varastanut
makkaran. Tuon kissan hengen oli Riccardo kerran pelastanut, kun
lapsijoukko, joka oli kokoontunut talon edustalla olevan kaivon luo,
oli aikonut huvikseen hirttää sen. Farfalla kertoi että hän oli
kompuroinut, ettei tulisi liian myöhään, kainalosauvoilleen niin
nopeasti jyrkkiä portaita alas, että helposti olisi voinut pudota niin
että olisi kuollut. Hän oli sitten ruokkinut pelastettua kissaa, joka
oli pienen pieni ja kurjan laiha, huolellisesti kuin pientä lasta,
niin että se vähitellen kävi pyöreäksi, sileäksi ja kiiltäväksi. He
olivat olleet keskenään hyvät ystävät ja toverit, ja, tuntiessaan
myrkyn vaikutusta oli uskollinen kissa, jännittäen viimeiset voimansa,
hiipinyt Riccardon luo, kuollaksensa hänen sylissänsä.

Ajan pitkään huomasin että helläsydäminen Riccardo, joka olisi ollut
valmis itse näkemään nälkää, voidaksensa leivällänsä ravita nälkäisiä
varpusia tai köyhää lasta, ja yleensä oli lapsellisen vaatimaton,
kumminkin äitiänsä kohtaan esiintyä vallan vaateliaana. Hänen pukunsa
oli varsin huono, mutta siihen hän kumminkin tyytyi, käsittäen ettei
asia ollut autettavissa; mutta pilkkuja ei siinä olisi saanut olla
eikä olletikaan paikkoja toisenlaisesta kankaasta. Mutta kun hänen
täytyi käyttää samaa pukua vuosimääriä ja se aina varsin pian meni
rikki siitä paikasta, jota kainalosauva hankasi, niin nuo seikat eivät
olleet kartettavissa. Tiukka oli hän ruokaankin nähden, jossa aina
keksi jotakin moitittavaa, ehkä siitäkin syystä, että oli liian heikko,
voidaksensa sietää hyvin mitään ruokaa. Huoneen siisteyden suhteen oli
hänellä myös kovin ankarat vaatimukset, joita kumminkin oli ylen vaikea
täyttää siellä asustelevain holhoeläinten takia. Niinä päivinä, jolloin
hän voi paremmin, siisti, pesi ja keitti hän itse innolla ja taidolla,
mutta voidessaan huonommin -- ja sellaisia päiviä oli paljoa runsaammin
-- oli äidin oltava kaikkialla läsnä ja kaikkivaltias. Yleensä vaikutti
äidin läsnäolo häneen varsin huomattavasti; tämän tarvitsi vain tulla
huoneeseen, niin Riccardon kasvot kävivät lapsellisen näköisiksi,
näyttivätpä ne pyöristyvänkin, ja kun hän nojautui äitiinsä, kuvastivat
hänen liikkeensä tyytyväisyyttä ja turvallisuudentunnetta. Hän ei
silloin juuri ottanut osaa keskusteluun, vaan antoi äitinsä puhua ja
kuunteli häntä lapsen kaltaisena, josta vanhemmat ovat erehtymättömiä.
Mutta kun äiti oli poissa, otti hän usein samat asiat puheeksi,
lisätäkseen jotakin Farfallan puheisiin tai oikaistakseen niitä, ja hän
osottautui silloin varsin sukkelaksi ja terävä-älyiseksi sekä oikeutta
harrastavaksi.

Carmelo rakasti myöskin eläimiä ja lapsia, mutta ei hän seurustellut
niiden kanssa veljellisesti ja tuttavallisesti kuten Riccardo. Carmelo
oli maailmaan syntyessään ollut varustettu onnenhampaalla, ja Farfalla
kertoi minulle, kuinka hänen luonaan silloin oli käynyt lääkäreitä,
professoreja ja ylhäisiä naisia katsomassa tuota pientä kiiltävän
riisijyvän näköistä ihmehammasta, joka oli hänen esikoisensa suussa
ja saattoi naapurit ennustamaan lapsukaiselle onnea ja mahtavuutta.
Hymyillen vertasi hän silloisia toiveitansa siihen, miten oli käynyt,
mutta hänen tarkka oikeudentuntonsa saattoi hänet kumminkin lisäämään,
että Carmelon elo varmaankin olisi voinut muodostua onnekkaammaksi, jos
hän itse vain olisi siitä välittänyt. Hän oli voimakas eikä suinkaan
laiska, mutta hän jätti usein työnsä, lähteäksensä tuntimääriksi
kävelyretkelle tai soutaakseen aukealle merelle, ja nuo huvit olivat
hänestä paljoa tärkeämpiä kuin rahan ansaitseminen. Kumminkaan hän ei
ollut haaveksija, kuten Riccardo, ja siksi oli äidistä käsittämätöntä,
kuinka hän voi käyttää niin paljon aikaa tyhjäntoimittamiseen. Siinä
suhteessa hän kumminkin oli onnellinen, sanoi Farfalla, ettei hän
lainkaan voinut sietää naisia. Riemuportinkadun kursastelemattomat,
luonnolliset tyttöset, jotka parveutuivat Riccardon ympärille, missä
hänet vain näkivät, tunsivat niin selvästi, kuinka vastenmielisiä
he olivat Carmelosta, että kuin pelästyneet linnut heti pyrähtivät
tiehensä, kun näkivät hänen tulevan. Siis ei hän varmaankaan menisi
naimisiin, ja se se juuri olisi onneksi; rikkailla olivat lapset,
sanoi Farfalla, hauskana leikkikaluna, niillä kun ei koskaan ollut
niitä enempää kuin yksi tai kaksi; mutta köyhän lapset, joita oli kuin
hiekkaa meren rannalla, olivat kuin hyttysparvi, joka imi vanhempien
veren.

Carmelo ei ollut äitinsä eikä veljensä näköinen: hän oli rotevampi,
hänen päänsä karkeatekoisempi ja kasvonsa leveämmät. Hän ei ollut hieno
eikä kaunis eikä huomiota kiinnittävä, mutta hänen uhkuva voimansa
ja terveytensä teki miellyttävän ja raikkaan vaikutuksen. Koko hänen
olennossaan ilmeni lapsellista itseensätyytyväisyyttä, ja joskin
onnenhammas oli mennyt menojaan, niin oli hänellä sen sijaan onnea
tuottavat silmät; suuret ja kauniit ne eivät olleet, mutta tyydytetyt,
juopuneet katselemastaan kaikkia ympäröiviä ihania esineitä: puita,
niittyjä, lähteitä, kaloja ja lintuja. Hän oleskeli kernaasti luonnon
helmassa, missä oli niin paljon katseltavaa ja silmillä nautittavaa;
puhelemisesta ei hän välittänyt eikä kuuntelemisestakaan niin kuin
katselemisesta.

Vähät olivat hänen puheensa silloinkin, kun tervehdin häntä nähdessäni
hänet ensi kerran; äänetönnä hän asetti Riccardon vuoteelle lasitölkin,
jossa istua kökötti kaksi pientä lehvisammakkoa. Riccardo kohottautui
nopeasti istumaan, hänen kalpeat poskensa punehtuivat, ja ilo sytytti
hänen silmissään sellaisen yliluonnollisen hehkun, kuin olisivat
taivaanportit auenneet hänen edessään ja jumalalliset salaisuudet
ilmenneet hänelle. Nuo vihreät, hartaasti kurnuttelevat olennot
olisivat voineet luulla aamukoin hohtavan heidän päänsä yläpuolella.
Hän sulki astian lujasti laihoihin käsiinsä, ikäänkuin ilmaistakseen
siten hellyytensä sammakoille, ja hän kertoeli niille, kuinka hyvä
niiden olisi olla hänen luonansa, kuinka hän joka päivä antaisi niille
lukemattomia kärpäsiä ja niille hankittaisiin tuoretta ruohoa, niin
etteivät ne tietäisi mitään koti-ikävästä. Sitten hän pyysi Carmeloa
kertomaan, kuinka tämä oli saanut ne kiinni ja seurasi huomaavasti
tuota lyhyttä mutta tarkkaa selontekoa; samalla näkyi kumminkin hänen
huomionsa kohdistuvan myös sisäänpäin, missä mielikuvitus lienee saanut
uutta kiihdykettä.

Hän alkoi nimittäin nyt äkkiä vilkkaasti kuvata paikkoja, missä itse
oli hakenut sammakoita; sitten rupesi hän kertomaan merimatkasta,
jonka kerran vuosia sitten oli tehnyt veneellä muutamien ystävien
kanssa, pyytääksensä kaloja. Hän kuvasi näkemiänsä laivoja, niiden
valkoisia, keltaisia ja ruskeanpunaisia purjeita, vihreätä merta ja
sinistä taivasta, laskevan auringon punertavaa hohdetta ja hämäriin
piiloutuvan meren suloisen viileätä ilmaa niin valtavalla ihastuksella,
että tuo kuva, jonka olimme nähneet joka päivä, kävi meistä oudon
viehättäväksi, ja minusta tuntui siltä kuin tuo aikoja sitten ollut ja
mennyt ilta olisi ollut maailman tärkein, ihmeellisin ja onnellisin
ilta. Sitten alkoi Farfalla jutella ja kertoi, millaisessa tuskassa hän
tuona päivänä oli ollut Riccardon tähden ja kuinka iloiseksi hän tuli,
kun keskiyön jälkeen kaukaa kuuli poikansa kainalosauvan säännölliseen
tapaansa iskevän katukiviin. Vaikkei Riccardo koko päivänä ollut syönyt
muuta kuin palan leipää, ei hän kumminkaan mielenkiihkolta voinut syödä
mitään eikä nukkua, vaan makasi melkein aamuun saakka silmät auki,
pitäen kädessään pikku kalaa, joka oli ainoa minkä hän oli saanut.

Kun hänen äitinsä nyt huomautti, että ehkä kävisi vaikeaksi aina
hankkia sammakoille tuoretta ruohoa, ja että siksi olisi parempi
päästää ne irti, joutui hänen mielensä aivan kuohuksiin; hän veti
tölkin lähemmäksi itseään ja selitti kiivaasti, että niin kauan
kuin hän eläisi, täytyisi sammakoiden olla hänen tykönänsä hänen
tovereinansa. 'Ja kun sinä kuolet', sanoi Farfalla, 'niin panen ne
haudallesi; siellä ei puutu ruohoa, ja ne voivat pitkinä kevätöinä
ilahduttaa sinua laulullansa, josta niin pidät.'

"Niin", jatkoi Riccardo innokkaasti, "mutta ennen kaikkea on teidän
muistettava istuttaa sinne tuo oleanderi, johon sitten voitte ripustaa
lintujeni ja sirkkani häkit." Minä huomautin että siten ehkä hänen
hautapaikastansa saisi alkunsa eläintarha, jota kaupunkimme jo kauan
oli toivonut, ja se pani kaikki sydämellisesti nauramaan; mutta
oikeastaan pilanteko hänen kuolemastaan, jonka sekä hän itse että
muut voivat huomata hiljaa lähenevän lähenemistään, teki minuun
varsin tuskallisen ja vastenmielisen vaikutuksen. Vasta vähitellen
rupesin käsittämään, että niin selvillä kuin hän olikin tilastaan,
hänen mielessään kumminkin vielä oli sijaa hämärille elämänunelmille
ja tulevaisuudentoivoille. Melkein koko ikänsä hän oli oleskellut
sairashuoneessa, mutta lapsena oli hän viettänyt muutamia vuosia
eräässä kauniilla paikalla merenrannalla sijaitsevassa lastenkodissa,
jossa sairaita lapsia hoidettiin ja he saivat merikylpyjä. Taloa
oli ympäröinyt äärettömän suuri puutarha, ja siellä hän oli istunut
kukkivien puiden varjossa, katsellen merelle, ja ystävälliset
hoitajattaret olivat tuoneet heille maitoa ja viiniä, ja siellä olivat
ne lapset, jotka eivät olleet kovin sairaita, -- niihin hän tosin ei
ollut kuulunut -- olleet piilosilla, hippasilla ja pallosilla. --
Hänelle oli käynyt tarpeeksi usein uudistaa mielessään noita muistoja,
luullakseni siksi että ne todistivat, että hänenkin elämässään voisi
olla sijaa onnelle, ja soivat hänelle oikeuden sanoa: "Minäkin olen
kerran ollut onnellinen ja iloinnut päivänpaisteessa!"

Hänen tulevaisuudentoiveensa perustuivat harmonikkaan, jota hän,
äitinsä puheen mukaan, osasi soittaa oivallisesti: hän aikoi ruveta
soittoniekaksi ja soittaa kaduilla ja ravintoloissa, häissä ja
tanssiseuroissa ja siten ansaita rahaa. Mutta paitsi sitä että hän
oli liian heikko pannakseen koskaan tuota tuumaa täytäntöön, olisi
siihen myöskin täytynyt hankkia poliisilta lupa, ja sen saamiseksi
oli tarpeen siksi suuri rahamäärä, että Farfalla ei mitenkään voisi
saada sitä kokoon, -- joten aie siis joka suhteessa oli mahdoton
toteuttaa. Vaeltavan soittoniekan kurjaa elämänosaa pidettiin täällä
kadehdittavana, sen saavuttamista olisi Riccardo katsonut huimaavaksi,
rajattomaksi onneksi. Yleensä hän olisi käyttänyt joka tilaisuutta
ansaitaksensa rahaa, vaikkei hänellä itseensä nähden ollutkaan muita
mielihaluja kuin että voisi pukeutua siististi ja sievästi ja saisi
mielin määrin polttaa paperossia. Mutta hänen mielessänsä kuvastui
korkeimpana maallisena onnena se, jos voisi lähteä ulos maailmaan
harmonikka selässä, ehkäpä kulkea suurilla, valtamerta lohkovilla
laivoilla toisiinkin maanosiin ja sieltä lähettää äidille rahaa, niin
että tämä vanhoillaan saisi levätä, ajatellen: 'Riccardo tekee työtä
minun edestäni'. Tuon unelman toteutumista ei hän tosin itsekään
pitänyt mahdollisena, vaan siitä hän kumminkin alati haaveksi ja puhui.

Hän käsittelikin todella harmonikkaa taitavasti, vaikkei ollut saanut
mitään ohjausta siihen, ja hänen esittämistavassaan ilmeni luontaista
soitannollista aistia. Voi huomata hänen soittavan korvakuulolta,
esittävän sävelmät sen mukaan kuin oli ne kuullut jonkun ohikulkijan
suusta tai naisilta ja lapsilta, jotka niitä hänelle laulelivat,
sillä niissä oli joukko muutoksia ja muovailuja. Erityisesti viehätti
minua laulu, jolla hän säisti soittoansa, sekä se, että hän sanojen
suhteen menetteli samaten kuin säveleenkin nähden, nimittäin muutellen
ja koristellen muistinsa runsaita varastoja. Hänellä oli erinomaisen
kirkas ääni, joka kajahteli kauas, vaikka hän lauloikin hiljaa, ja
hänen laulunsa tunki ehdottomasti sydämeen; oli kuin yksinjätetty lapsi
olisi pukenut haaveensa lauluun ja kuunnellut sitä, itse käsittämättä
itseänsä.

Kun ensimäisen kerran kuulin hänen soittavan, valtasi minut niin
voimakas liikutus, että menin akkunan luo, salatakseni sitä. Silloin
katseeni sattumalta kohdistuivat riemuporttiin, jonka siitä kohden voi
nähdä. Luullen minun todella vaipuneen katselemaan tuota muinaisaikojen
jätettä, jota usein oli nähnyt muukalaisten ihailevan, sanoi Farfalla:
"Pakanoille lienee ollut suotu enemmän onnea kuin meille, koska ne
pystyttivät tuollaisia voittoportteja. Me taistelemme kurjuutta
vastaan ja se pääsee meistä aina voitolle. Mutta sen sijaan on meille
pystytetty riemuportti taivaassa." Viime sanat oli hän selvästi
lausunut ivalla, vaikkakin lempeästi hymyillen, enkä heti keksinyt mitä
vastata. Mutta Riccardo laski harmonikan kädestään ja sanoi hitaasti:
"Minä tiedän vieläkin yhden riemuportin; se on siinä, mistä mennään
unen laaksoon." Siihen virkahti Farfalla nauraen: "Sellaisilla kuin
sinulla on aikaa uneksia; Carmelo ja minä nukumme niin sikeästi että
Jumalan joka aamu täytyy uudelleen herättää meidät eloon."

Nuo Riccardon sanat selvittivät minulle monta seikkaa. 'Vaellatko sinä
kenties', ajattelin katsoessani häneen, 'joka yö elämän puutarhoissa,
kevein askelin, sauvatta, -- ja siksikö voit niin tyynesti ja
välinpitämättömästi tarkastaa eloa täällä kyynelten laaksossa? Sielläkö
olet kuullut nuo laulut, joilla mieltämme liikutat?' Minusta oli kuin
olisin nähnyt hänen menevän sisään kukitetusta portista ja nuokkuvien
kukkasten kuvusta tipahtelevan hänen päällensä kullalla kimmeltävää
kastetta. Siitä johtui hänen silmiensä yliluonnollinen loiste! Olin
vähällä käydä kateelliseksi häntä kohtaan. Mitä olisi minulle jäänyt,
jos minulta olisi otettu omaisuus ja terveys, niin että olisin ollut
köyhä ja sairas kuten hän? Tuskaa, mielenkarvautta, katkeruutta ja
vihaa elämää kohtaan. Mutta hän koristeli rakkautensa kukkaseppeleillä
tämän julman maan ja yksin tuonkin ainoan lahjan, joka sillä
ylenpalttisuudestansa oli varattuna köyhälle pojallensa, -- haudan!



V


Eräänä lämpöisenä yönä toukokuussa läksivät toivioretkeläiset
liikkeelle. Kun vaelluksen kestäessä ei saanut nauttia mitään,
aterioivat pyhiinvaeltajat ennen lähtöänsä yhdessä lukuisan tuttavien
kanssa, jotka heitä saattoivat, ja asettuivat sitä varten aukealle
kentälle, jota osaksi peitti kaikenmoinen roska, osittain korkea ruoho.
Toisella puolen rajoitti sitä linnanmuuri, toiseen suuntaan voi nähdä
meren ylitse aina sinne saakka, missä se suli yhteen sinipunaisena
häämöttävän taivaan kanssa.

Useimmat läsnäolijat tunsivat minut jo ennestään ulkonäöltä, ja
voitin pian heidän suosionsa kartuttamalla yhteisiä ruokavaroja
lihalla, hedelmillä ja muilla herkuilla, joita olin tuonut mukanani.
Aluksi pysyttelin syrjässä Farfallan kanssa, joka muurin suojassa
kivien ääressä valmisteli kahvia ja salaattia; en näet voinut keltään
saada niin tarkkoja tietoja seurueeseen kuuluvain henkilöiden
elonvaiheista, kuin häneltä. Katsellessani hänen taitavaa ja joutuisaa
askartelemistaan, esitti hän minulle kuvia muutamain hänen apunaan
ja johdollaan toimiskelevien naisten luonteesta ja elämästä. Näiden
joukossa oli kaksi vuokralaistani, joista toinen oli keuhkotautinen ja
peljättävän laiha, ja jonka toivo, että voisi rukouksillaan hankkia
madonnalta itselleen terveyden, mutta myöskin halu nähdä ihmisiä ja
kuulla puhetta ja naurua, oli saattanut liittymään pyhiinvaeltajiin.
Hän oli Riccardon hyvä ystävä sekä yhtä väsymättömän vilkas ja
taipuisa leikinlaskuun ja ilkasteluun kuin tämäkin. Heillä oli tapana
sairautensa ja hiutumisensa johdosta kilvan pistellä toisiansa, ja
keuhkotautinen oli ehdottanut, että löisivät vetoa siitä että Riccardo,
joka kerskaili olevansa häntä terveempi, kuolisi ennen häntä. "Mutta
kuinkas minä saan sinulta maksun, jos voitan?" sanoi hän. Riccardo
sanoi että hän voisi olla huoletta, sillä jos tuo uskomaton seikka
tapahtuisi, niin tulisi hän keskiyöllä panemaan hänen vuoteellensa
maksun tähtitaalereissa.

Toinen nainen oli lihava muori, joka joka kevät virkansa puolesta otti
osaa toivioretkeen, vaikka muutoin kernaimmin pysyttelihe paikoillaan
ja nytkin katseli Farfallan toimia muutoin liikkumatonna, paitsi että
yhtä mittaa soluutteli sormiensa välitse hyvin pitkää ja muhkeata
rukousnauhaa, mutta kasvoilla ilme sellainen, kuin aterian onnistuminen
olisi riippunut hänen silmälläpidostaan. Hänen toimenansa oli istua
kirkossa varakasten naisten edestä, joilla ei itsellään ollut siihen
aikaa, samaten muiden hartaudenharjoitusten, kuten pyhiinvaellusten,
rukousten lukemisen ja laulamisen suorittaminen. Hänen vyöstänsä
riippui rukousnauha ja läkkipullo, jossa hänellä oli tapana säilyttää
kahvia, ja häntä nimitettiin Vanhassakaupungissa kirkkomuoriksi sekä
myöskin kirkkosammakoksi, siksi että hänellä oli pyöreät, tuijottavat
silmät, pullistuneet kuten sammakolla, ja hän liikkui eteenpäin
pitkillä hyppäyksillä, kun luuli ettei kukaan häntä nähnyt -- niin
kerrottiin. Tuosta pilanteosta huolimatta häntä kumminkin pidettiin
suuressa arvossa, sekä siksi että hänellä oli taitoa ansaita rahaa,
että myöskin sentähden, että hän osasi esiintyä arvokkaasti ja puhui
pyhistä ja kaikkein pyhimmistäkin asioista varsin tutunomaisesti.

Kaksi naista esitti Farfalla minulle erittäin sääliteltävinä, siksi
että he olivat alkaneet elämänsä joltisenkin suotuisissa olosuhteissa.
Toinen heistä, Apollonia nimeltään, oli puvusta päättäen kaikkein
köyhimpiä, ellei ollut tavattoman huolimaton; hän oli nimittäin
suorastaan puettu ryysyihin. Hänen matalaotsainen, aistillista
intohimoa kuvastava muotonsa ei ollut kaunis, vaan kumminkin huomiota
kiinnittävä; sen ilme oli levoton, melkein tajuton, kuten hänen
liikkeensäkin. Myötätuntoisuutta ei hän voinut herättää ainakaan
muutoin kuin siksi että teki niin tavattoman säälittävän vaikutuksen.
Hänen elämäntarinansa oli tällainen: Hän oli virkamiehen tytär ja
oli mennyt naimisiin jonkun alhaisen virkamiehen kanssa, ja heillä
oli ollut hyvä toimeentulo; kuollessaan ei mies tosin jättänyt
hänelle mitään varoja, mutta hän olisi voinut tulla hyvin toimeen
eläkkeellään, kun oli lapseton. Mutta jo vuoden kuluttua hän meni
naimisiin erään lihakauppiaan kanssa, joka tosin ei luonnostaan ollut
paha, vaan oli kiivas ja väkeviin menevä. Hän joi, siksi että kauppa
kävi huonosti, tai lieneekö ehkä ollut päinvastoin; pian ilmestyi
sitten huolia ja vastuksia sellaisia, joista vaimolla ei ollut ennen
ollut aavistustakaan. Mies sairastui, ja se vei viimeisetkin varat;
kuta heikommaksi hän kävi, sen vähemmin hän kykeni vastustamaan
juomishimoaan, ja lopuksi hän hirttäytyi selvitessään pitkällisestä
humalasta. Avuttomalle vaimolle hankkivat hänen entiset tuttavansa
kauppakojun torilla, ja hän tuli nyt joltisestikin toimeen ja olisi
ehkä pian tullut siedettäviin olosuhteisiin, mutta hän rakastui
pian erääseen kuormankantajaan, jonka seisontapaikka oli lähellä
hänen kojuansa. Hän antautui yhteyteen hänen kanssansa, solmimatta
avioliittoa, ja synnytti nyt, ollessaan neljänkymmenen tienoilla,
viisi lasta peräkkäin, kadottaen samalla kadottamistaan voimansa.
Kolmas mies oli laiskin ja pahaluontoisin kaikista; hän väsyi
pian tuohon rasittavaan joukkueeseen, hankki itselleen nuoren
rakastajattaren ja muutti hänen kanssaan toiseen asuntoon, välittämättä
lainkaan Apolloniasta ja hänen lapsistansa. Niin oli tämä joutunut
Roomalaiskaupunkiin, missä käytännöllinen ja kokenut Farfalla oli
auttanut tuota neuvotonta olentoa hankkimaan työtä.

Toinen nainen lienee ollut yhtä vanha kuin Apollonia, mutta vaikka
surut ja huolet olivat jättäneet jälkiä hänen kasvoillensa, ilmeni
niillä kumminkin vienoa suloutta, joka teki hänet paljoa nuoremman ja
miellyttävämmän näköiseksi. Farfalla kertoi, että hän vielä kymmenen
vuotta sitten oli ollut nuori ja ihmeen kaunis; 'hänen miehellänsä,
joka myös oli kaunis ja luonnoltaan ilomielinen, oli paikka eräässä
hattukaupassa, ja he tulivat hyvästi toimeen. Eräänä päivänä oli mies
mennyt kovaa ukkossadetta pakoon muutamaan jalokivikauppaan ja pistänyt
siellä kenenkään huomaamatta kainaloonsa laatikon, joka sisälsi joukon
jalokiviä, ja vienyt sen kotiin. Kotona heitti hän kivet laatikosta,
pani siihen äskensyntyneen lapsensa ja sanoi hämmästyneelle vaimollensa
että pienokaisen vastedes olisi nukuttava siinä. Eräs tyttö, joka näki
tuon kaiken avoinna olevasta ovesta, ilmaisi asian muille, ja mies
parka joutui vankeuteen, kun tuomarit eivät voineet uskoa hänen noin
äkkiä joutuneen järjiltään. Vankilassa hän, jonkun aikaa raivottuaan,
kävi yhä tylsämielisemmäksi, mutta lihoi samalla, ja häntä rasitti
ainainen kalvava nälkä. Hänen vaimonsa, joka tuskin kykeni elättämään
itseänsä ja lapsiansa, kävi kumminkin usein miehensä luona viemässä
hänelle ruokavaroja, jotka sai kokoon näkemällä itse nälkää, joten
hän kuihtui kuihtumistaan samassa määrässä kuin vanki lihoi ja kävi
kankeammaksi.

Sanoin Farfallalle kuultuani tämän ja muita samanlaisia juttuja:
"Näyttää siltä kuin te naiset tulisitte paremmin aikaan ilman miehiä,
ja kumminkin te aina niitä tavottelette? Mikä teidät siihen saattaa?
Tyhmyyskö vai mielettömyys vai rakkaus?"

"Kohtalo", sanoi hän, yrittämättäkään kumota väitettäni. "Kaikki on
edeltäpäin määrättyä, on Riccardolla tapana sanoa, ja luulen hänen
olevan oikeassa."

Väliin, sanoi hän, saivat kumminkin miehetkin kärsiä teoistansa, ja
hän huomautti minua, sitä todistaakseen, suutari Bonalmasta, joka
aivan äskettäin oli antanut Roomalaiskaupungille paljon puheen ja
naurun aihetta. Tämä oli istuutunut muista erilleen, merelle päin, ja
tuijotti katse tylsänä eteensä; hän näytti nuorelta, mutta oli kalpea
ja laiha ja ikäänkuin tuskasta kokoon kutistunut, niin että minun oli
mahdoton kuvailla häntä mielessäni iloiseksi ja pulskaksi, jommoinen
hän vielä äskettäin oli ollut. Hän oli mennyt naimisiin hyvin nuorena,
noin kymmenen vuotta sitten, hänellä oli monta lasta, ja hän oli elänyt
tyytyväisenä, kunnes hänen vaimonsa alkoi käsittämättömällä tavalla
laimiinlyödä taloutta ja tuhlata rahaa. Syyksi tuohon omituiseen
muutokseen huomattiin mielenhäiriö, josta syystä hänet täytyi viedä
hulluinhuoneeseen. Bonalma otti taloutta ja lapsia hoitamaan taloonsa
nuoren, tarmokkaan ja voimakkaan tytön, joka sittemmin synnytti hänelle
kaksi lasta, katsoi itseään hänen vaimoksensa ja käyttäytyi joka
suhteessa sen mukaan. Kumminkaan ei Bonalma ollut suinkaan unohtanut
mielisairasta vaimoansa, vaan kävi väliin häntä tervehtimässä, lähetti
hänelle vaatteita ja ruokaa ja muuta mitä hän voi tarvita. Hän ei
ollut pitkään aikaan käynyt laitoksessa, mutta pääsiäisen aikaan hän
tunsi kiihkeätä halua tavata vaimoansa. Heidän häänsä olivat nimittäin
olleet siihen aikaan vuodesta, ja silloin oli heillä ollut kimputtain
esikkoja ja orvokkeja vyöllä ja napinlävessä; siksi valtasi hänet joka
kevät, kun hän missä tunsi noiden kukkasten lemua, halu tavata sairasta
vaimoansa, ja hänen täytyi noudattaa tuota haluansa ellei tahtonut
menettää järkeänsä hänkin. Niinpä oli hän tehnyt tänäkin keväänä.
Lääkäri, joka hoiti hänen vaimoansa, ilmoitti hänelle silloin että hän
nyt toivoi, päinvastoin kuin ennen oli arvellut, voivansa parantaa
sairaan, ja hän kehotti Bonalmaa palaamaan muutaman viikon kuluttua,
viemään vaimonsa täysin parantuneena kotiin. Tuo tiedonanto vaikutti
Bonalmaan kuin isku päähän, ja puoleksi tajutonna hoiperteli hän
kotiin. Ollessaan tuossa tilassa, kuin päihtyneenä tai huumaantuneena,
rohkeni hän ilmaista rakastajattarellensa uutisen ja kehottaa häntä
lähtemään pois, suodaksensa sijansa hänen lailliselle vaimollensa.
Mutta toinen vakuutti heti että pysyisi paikallansa, mihin olikin
tavallaan oikeutettu, kun hänellä oli muutaman kuukauden jälkeen
jälleen lapsi odotettavissa. Bonalmassa ei ollut miestä käyttämään
väkivaltaa, varsinkaan, kun hänen omatuntonsa häntä soimasi, hänen
sydämensä oli kiintynyt lapsiin, ja tuo tarmokas, häikäilemätön nainen,
joka ei lainkaan välittänyt siitä, kuinka hän selviäisi asiasta,
saattoi hänet tavallista pelokkaammaksi. Naapurit odottivat varsin
uteliaina, miten kävisi, kun vaimo parin päivän perästä palaisi
kotiin. Ei kukaan tiennyt muuta neuvoa kuin sen, minkä Riccardon
kyttyräselkäinen ystävä oli keksinyt, että nimittäin Bonalma nyt
vuorostaan asettuisi asumaan koppiin, jonka hänen vaimonsa oli jättänyt.

Tosin Bonalman ulkomuoto olikin omiansa herättämään tuon ajatuksen.
Hänen kasvoistansa voi huomata että yksi ainoa kalvava ajatus tai
pikemmin epäselvä pelontunne raskaana ja hervostavana ahdisti häntä.
Hänen tuijottavassa, hehkuvassa katseessaan oli uhkaava ilme; hän oli
minusta kuin kamalia tuskia kärsivä eläin, joka on luonnostaan tuiki
leppeä, mutta alkaa kuoleman tuskan kurkkua kuristaessa umpimähkään
haukkoa ilmaa ja epätoivoissaan voi purra kuoliaaksi mitä vain lähelle
sattuu.

Hän piti, kertoi Farfalla, paljoa enemmän vaimostaan kuin
rakastajattarestaan, joka kumminkin oli nuorempi ja muhkeampi.
Luonnostaan oli hän taipuva kiintymään kotiinsa, hellä ja tunteellinen,
ja hän oli, ehkä tietämättänsä, koko ajan rakastanut vaimoansa;
tosin tämä olikin ollut sekä hyvä että kaunis, niin ettei ollut
monta hänen vertaistansa. Farfalla, joka aina halusi mihin hintaan
hyvänsä lohduttaa murheellisia, oli neuvonut Bonalmaa lähtemään mukaan
toivioretkelle, mutta mitä ihmeitä madonnan oikeastaan oli tehtävä
hänen hyväksensä, sitä he tuskin kumpikaan tiesivät. Kun nyt katselin
häntä kaukaa, tulin vakuutetuksi siitä että olisi parasta hänen
rakastajattarellensa, jos pysyttelisi hänestä kaukana, niin avuttomalta
ja aralta kuin hän näyttikin, ja tuo ajatus, että hän oli murhaaja,
vaikkei itse sitä tiennyt vaan ehkä vain tuskalla sitä aavisti,
vaikutti minuun niin valtavasti ja tuskallisesti, etten voinut pakottaa
itseäni häntä puhuttelemaan.

Virkistyäkseni käänsin nyt katseeni matkueeseen kuuluviin vanhoihin
aviopuolisoihin, jotka olivat pieniä, vilkkaita, iloisennäköisiä
olentoja ja joita pikeimmin olisi luullut sisaruksiksi kuin
aviopariksi. Heillä oli ollut kaksi tytärtä, jotka olivat kauniita,
terveitä ja hilpeitä, mutta myöskin hillittömiä ja ajattelemattomia,
ja niillä oli ollut rakkaudenseikkailuja rikasten herrojen kanssa.
Vanhemmat olivat aluksi heitä siitä nuhdelleet, mutta lempeästi vain,
sillä he rakastivat pulskia tyttäriänsä liiaksi, ja sitä paitsi he
rohkenivat kuvitella mielessään, että nuo herrat menisivät naimisiin
heidän lastensa kanssa, saattaen nämät loistoon ja kunniaan; olihan
muinoisina aikoina usein tapahtunut sellaista. Mutta sen sijaan
synnytti vanhempi tytär kaksi lasta peräkkäin vanhusten elätettäviksi,
ja kun rakastelija, joka ei ollenkaan pitänyt huolta lapsistaan, kävi
kylmäksi niiden äitiäkin kohtaan, läksi tämä maille maailmoille,
ettei tarvitsisi kestää sitä, että tulisi kokonaan hylätyksi; vaikka
hän olikin laiska ja kevytmielinen, ei häneltä kumminkaan puuttunut
ylpeyttä ja rohkeutta. Molemmat lapsensa jätti hän vanhempiensa
huostaan, luvaten lähettää rahaa, niin pian kuin saisi sitä ansaituksi;
mutta sen koommin ei hänestä ollut kuulunut mitään, ja vanhemmilla
oli nyt jälleen tilaisuutta kuvailla mielessään, kuinka hän palaisi
tarumaisen onnellisissa olosuhteissa. Toisen tyttären oli sillä välin
käynyt kuten hänen sisarensakin, mutta hän oli toista laatua ja suri
paljoa haikeammin tekonsa seurauksia. Sen jälkeen kuin tiesi tulevansa
isättömän lapsen äidiksi, ei hän enää liikahtanutkaan ulos vanhempiensa
asunnosta, ja kun synnytys oli ohi, läksi hän sieltä ainaiseksi. Ei
tiedetty oliko hän sisarensa tavoin lähtenyt maailmalle vai mennyt
kuolemaan. Nuo pienet vanhat ihmiset, ammatiltaan saviastioiden
korjaajia, näkivät paljon huolta ja vaivaa hankkiessaan elatusta
kolmelle kukoistavalle kasvatilleen, mutta eivät luopuneet toivosta,
vaan vaelsivat joka vuosi toukokuussa pyhälle vuorelle, rukoillakseen
armorikasta neitsyttä kadonneitten lastensa puolesta.

Farfallan lapsista oli saapuvilla ainoastaan hänen nuorin tyttärensä
Vittoria, ja tämä otti toivioretkeen osaa oikeastaan vastoin äitinsä
tahtoa. Oli nimittäin kysymyksessä rakastaja, josta Farfalla ei olisi
tahtonut kuulla puhuttavankaan, vaikka hän muutoin lapsiinsa nähden oli
pikemmin liiaksi kuin liian vähän myöntyväinen. Siihen hän vielä tyytyi
että tyttö, jota yleisesti suosittiin kauneutensa ja iloisen mielensä
takia, oli hylännyt monta kunnollista ja hyvästi toimeentulevaa
kosijaa; mutta Vittorian avioliittoa tuon ainoan kanssa, jonka tämä
olisi tahtonut, hän vastusti tavattoman tarmokkaasti, ja Carmelo
ja Riccardo avustivat häntä siinä. Olipa Carmelo kerran vihoissaan
lyönytkin sisartansa, kun eivät pyynnöt ja varoitukset saattaneet
tätä luopumaan aikeestaan, ja hän oli sanonut, ettei Vittorian enää
pitäisi pitää häntä veljenänsä, jos menisi naimisiin tuon miehen
kanssa. Rakastaja oli nimeltään Pasquale, ja hän oli hyvää sukua.
Vastahakoisuutensa syistä ei Farfalla ilmaissut minulle muuta kuin että
tuo mies oli hänestä kovin vastenmielinen ja että hän oli laiska. Mutta
laiskan miehen hitto perii ja hän saattaa vaimonsakin helvettiin.

Kun oli aterioitu ja ihmiset käyneet vilkkaammiksi, kääntyi Farfalla,
joka mieltäkiinnittävällä tavalla oli kertonut minulle nämä nyt
muistista esittämäni seikat, muun seurueen puoleen, joka näytti
tietävän hänellä olevan muistissa varattuna runsaasti kertomuksia
ja lauluja. Kun hän nyt istui mukavasti keskessä ja katseli
kuulijakuntaansa kirkkailla sinisillä silmillään, hartaasti, mutta
samalla, etevämmyytensä tuntien, leikillisen ylpeästi, valaisten
silloin tällöin esitystään vilkkailla kädenliikkeillä, muistuivat
mieleeni vaeltavat laulajat, jotka muinaisaikoina kokosivat ympärilleen
kansaa aukeille kentille lehmusten alle. Ei kukaan keskeyttänyt häntä
muutoin kuin suosiollisella naurulla tai hämmästyksen huudahduksella,
ja minustakin tuntui siltä etten väsyisi häntä kuuntelemaan, niin
huvittavalla tavalla hän esitti kuvan toisensa jälkeen menneestä
ilottomasta ja kurjasta elämästänsä. Välillä hän myöskin kertoi satuja
ja pyhimystaruja, todistaakseen jonkun väitteen tai valaistakseen
jotakin elämänkokemusta, lauloipa hän muutamia säkeistöjä vanhoista
lauluistakin, -- ja minulla on niistä sekä sanat että sävel vielä
muistissa, vaikkei hänellä ollut ääntä eikä korvakuuloa. Hänen
kertomistavastaan kävi selvästi esiin, ettei hän suinkaan ylen vakaasti
uskonut pyhimyksiin, ja madonnastakin hän puhui lempeällä ivalla,
vaikka vaelsikin jo kolmatta kertaa pyhälle vuorelle hänelle huoliansa
ja pyyntöjänsä esittämään.

Ensi kertaa hän meni sinne seitsentoistavuotiaana tyttönä rukoilemaan
tuota taivaallista olentoa pehmittämään hänen äitinsä sydämen; äiti
nimittäin vaati häntä luopumaan kauniista kellosepästä, josta sitten
tuli hänen miehensä ja johon hän silloin oli rakastunut, ja menemään
naimisiin tuon vanhemman, työteliään kosijan kanssa, jonka hänen
sisarensa sitten otti ja tuli varakkaaksi porvarirouvaksi. Pelko oli
silloin vallinnut hänen mielessään, sillä itse teossa hän piti äitiänsä
paljon mahtavampana kuin madonnaa, ja nyt hän oli äidin tietämättä
lähtenyt koko päiväksi kotoa pois. Suureksi hämmästyksekseen hän kotiin
tullessaan huomasi tuon itsepintaisen olennon muuttaneen mieltä. Äiti
oli näet luullut, kun tytärtä ei ruvennut näkymään kotiin palaavaksi,
että tämä joko oli surmannut itsensä tai lähtenyt rakastajansa tykö,
eikä hän olisi tahtonut kumpaakaan noista häpeäpilkuista tahraamaan
perheensä kunniaa. Sentähden hän oli päättänyt antaa tyttärensä tehdä
mielensä mukaan ja ajatteli jo tyydytyksellä siitä johtuvia seurauksia,
ja kun hänen ennustuksensa sittemmin toteutuivat, ei hän suonut
Farfallalle mitään apua. "Siis", sanoi Farfalla, "on minun kiittäminen
madonnaa miehestäni, joka kahdeksan vuoden perästä jätti minut ja teki
minusta kerjäläisen; nähtävästi ei pyhä neitsyt tuntenut häntä niin
hyvin kuin äitini."

Toisella kertaa Farfallan rukousta ei ollut kuultu. Silloin oli hän
ollut vuorella vähän aikaa sen jälkeen kuin hänen miehensä oli lähtenyt
maailmalle, kaksi kuukautta ennen nuorimman lapsensa syntymistä.
Hylättynä ja hädissään, kuten oli, kammotti häntä ajatellessa että
saisi vielä yhden lapsen lisää elätettäväksi, vaikka tuskin kykeni
hankkimaan toisillekaan leipää, ja hänestä tuntui siltä kuin hänen
olisi täytynyt pakottaa taivas ottamaan asuntoihinsa tuo vielä
syntymätön sielu. Kankeasti liikkuen ja sydän toivotonna nousi hän
vuorta ylös, ollen menehtymäisillään kesän kuumuuteen, sillä hän
oli päättänyt ettei matkalla nauttisi tippaakaan vettä. Saavuttuaan
ylös vuorelle oli hän niin väsynyt ja voi niin pahoin, ettei kyennyt
pitämään ajatuksiaan koossa ja sitäkin vähemmin esittämään asiaansa
rukouksessa; mutta luottaen siihen että tuo jumalallinen olento
ymmärtäisi häntä sanoittakin, heittäytyi hän madonnan kuvan eteen ja
itki niin että alttarivaate kostui ja kävi raskaaksi ja kyyneleet
virtasivat kivilattialle. Mutta siitä huolimatta syntyi lapsi
maailmaan oikeaan aikaan ja oli, kuten Farfalla lausui, kukoistavampi,
voimakkaampi, kauniimpi ja vilkkaampi kuin toiset, juuri kuin sillä
olisi ollut kaksi henkeä.

Vittoria oli syntynyt eräänä sunnuntaina, auringon ollessa
korkeimmillaan ja iloisen soiton kajahdellessa. Joukko sotamiehiä oli
nimittäin kulkenut sitä katua pitkin, jonka varrella Farfalla asui, ja
kun hän kuuli tuttua marssia puhallettavan, juoksi hän työnsä jättäen
akkunan luo, katsoaksensa ulos. Kun hän kumartui ulos akkunasta ja
juuri näki kullankeltaisten torvien säihkyvän auringonpaisteessa,
alkoivat synnytystuskat, ja synnytys tapahtui sitten niin nopeasti,
että hän vielä kaukaa kuuli muutaman hiljaisen sävelen, kun jo kaikki
oli ohi. "Jos se olisi ollut poikalapsi", huomautti lihava vanha muori,
Farfallan lopetettua tämän kertomuksen, "niin siitä olisi tullut
mahtava sotapäällikkö." "Luulin lapsen tuottavan minulle onnea, vaikka
olikin tyttö", sanoi Farfalla, luoden kirkkaat silmänsä Vittoriaan,
joka istui kaukana hänestä, "mutta nyt en enää usko sitä."

Ulkomuodosta päättäen oli tuo ihana olento syntynyt kantamaan onnen
purppuraa. Täysin mitoin oli luonto suonut hänelle antimiaan; kaikki
se viehättäväisyys mitä väri, ihon hohde, muotojen sulavuus ja
täyteläisyys voi suoda, koristi hänen kasvojansa ja varttansa, niin
että yhtä vähän tuli hänessä kaivanneeksi mielen ja hengen sisältöä,
kuin sitä kaipaa ruusu- tai tulppaanikimpussa. Hänen suurista avo
auki olevista silmistänsä säteili lämmin hehku, joka oli viehättävä
kuin päivänpaiste, mutta johon ehkä lopuksi voi kyllästyäkin, kuten
päivänpaisteeseenkin; sanottavaa ei hänellä varmaankaan ollut mitään
eikä mitään muuta toiselle antaa kuin nuoruutta, mieleniloisuutta
ja rakkaudenhehkua, mikä tosin onkin runsas ja valtava anti. Äidin
kertoessa oli hän kuunnellut äänetönnä, sanaakaan lausumatta, katseet
luotuina merelle päin, mutta kuullessaan Farfallan viime sanat käänsi
hän hitaasti päänsä ja lausui levollisesti: "En ole pahempi sinulle,
kuin sinä olit äidillesi", käännähti jälleen ja suuntasi katseensa
kauas etäisyyteen. 'Mitä hän tuolta hakee?' ajattelin minä. 'Kuuleeko
hän ehkä meille muille kuulumatonta voittomarssia, rumpujen pärinää,
torvien uljasta toitotusta ja kaihoisaa valitusta, joka kutsuelee häntä
täältä yhteiskunnan kukkuloille?' Kuvailin häntä mielessäni diadeemi
otsalla imperaattorin vaunuissa; valkoiset hevoset, joilla oli pitkä
harja ja häntä, vetivät sitä rinnettä ylös Kapitoliumiin, ei -- onnen
kukkuloille! Tiellä tunkeili hopeavitjoista talutettuina kiljuvia ja
karjuvia leopardeja, tiikereitä, norsuja ja muita vierasten maiden
eläimiä, mutta tarkkaamatta tuota melua ja loistoa katsoi hän suurilla,
mustilla silmillänsä kauas etäisyyteen, ylpeänä ja levollisena. Kerron
tästä antaakseni kuvan hänen kauneudestansa ja ihanuudestansa; itse
teossa kyllä käsitin että hänen ajatustensa ja toiveittensa esineenä
olivat vain ruskeat miehenkasvot, ja kun istuuduin hänen viereensä
ja aloin jutella hänen kanssansa, huomasin kohta arvostelleeni häntä
oikein. Puhuessa tuli hänen kasvoillensa leikillisen iloinen ilme, ja
silloin haihtui heti hänen juhlallinen mahtavuutensa melkein kokonaan
ja hän siirtyi tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Sen kautta ei
hänen viehätysvoimansa suinkaan vähentynyt, muuta kuin mahdollisesti
mielikuvitukseen nähden; herttaisemmalta hän minusta tuntui, sitten
kuin olin puhellut hänen kanssansa. Kysyin miksi hän oli hylännyt
kaikki nuo kosijat, jotka olivat hänen äidillensä mieleen. "Ne eivät
minusta ole olleet kyllin kauniita", vastasi hän, katsoen minuun
hymyillen, niin että ehdottomasti punastuin, ikäänkuin minun olisi
ollut hävettävä sitä etten ollut enää aivan nuori ja hänestä ehkä kovin
mitätön näöltäni. "Ja Pasquale on kyllin kaunis?" kysyin edelleen, ja
hän vastasi nyökäyttämällä päätänsä ja vielä selvemmin punehtumalla
äkkiä, -- joten tulin vakuutetuksi siitä että tuon rakastetun miehen
muhkeus ja kauneus oli verraton.

Olisin kumminkin halunnut kuulla hänestä puolueettoman arvostelun ja
menin Riccardon tykö, arvellen häntä pikimmin kykeneväksi lausumaan
sellaisen. "Minkä näköinen on tuo mies, jota sisaresi rakastaa?"
kysyin häneltä. "Hän näyttää aivan sellaiselta pedolta, jollainen
onkin", sanoi Riccardo halveksivasti, keskeyttämättä soittoansa,
joka hänestä nähtävästi oli kysymystäni tärkeämpää. "Katsokaas",
jatkoi hän heti, "tuosta, jossa näette vedessä valkeahkon viirun,
on juuri kulkenut suuri höyrylaiva, joka on matkalla Intiaan, ja
siellä on lämmittäjänä eräs ystäväni, jonka saan periä." Perintönä
oli hyvänhajuinen santelipuinen laatikko ja papukaija, joka Riccardon
puheen mukaan oli ihmeellisen ihana olento; väriltään oli se sininen
ja vihreä kuin riikinkukonpyrstö, mutta sillä oli myöskin muutamia
tulipunaisia höyheniä, ja koko sen ruumis hohti, ikäänkuin joku olisi
voidellut sen liimalla ja pistänyt kiillekultaan. Puhua ei se nyt tosin
osannut muuta kuin: "Näkemiin!" ja "Hyvästi!" "Mutta opetan sille vielä
paljon muuta", sanoi Riccardo, "sillä kuukauden kuluttua se on minun."
Kysyin, kuinka se oli käsitettävä, ja Riccardo sanoi levollisesti:
"Ehkä ystäväni kuolee ruttoon, joka nyt juuri raivoaa Intiassa; kotiin
hän ei ainakaan palaa missään tapauksessa." Kun hän lausui tuollaisia
seikkoja, kävivät hänen silmänsä ja katseensa ja äänensä sellaisiksi,
että selkäpiitä karmi, vaikkei hän itse lainkaan huomannut puheidensa
kuuluvan kammottavilta tai edes salaperäisiltäkään. Ei hän päättänyt
ulkonaisista merkeistä, sanoi hän, jonkun ihmisen kuolevan, vaan hän
tunsi ja tiesi sen samalla tavalla kuin unessa tietäisi jostakin,
että tuo on minun isäni, tai jostakin maisemasta, että tuo on Intia,
vaikkei unikuva vastaisikaan todellisuutta. Tuollainen aavistamiskyky
ei muutoin ollut mitään harvinaista, arveli hän, vaan sitä tapasi
eläimissäkin; niinpä esimerkiksi hänen ystävänsä papukaija ei erotessa
mitenkään suostunut sanomaan "Näkemiin", vaikka sen omistaja huusi
sille tuota sanaa moneen kertaan, vaan rääkkyi vain yhtä mittaa
"Hyvästi", niin että omistaja arveli papukaija paran ennustavan omaa
kuolemaansa ja pyysi Riccardon lupaamaan että täyttäisi sen, niin että
hän vielä saisi nähdä sen kirjavan, koreavärisen ruumiin. "Se ei tuolle
tyhmyrille pälkähtänyt päähän, että hänen itsensä täytyisi kuolla",
sanoi Riccardo hymyillen.

Kysyin miksi hän ei ollut varoittanut ystäväänsä ja estänyt
häntä lähtemästä matkaan. "Mitä se olisi hyödyttänyt?" kysyi hän
hämmästyneenä. "Silloin olisi hän kotona tukehtunut riisinjyvään
tai kuollut ilman mitään aihetta. Kaikki on edeltäpäin määrättyä.
Lapsena oli minulla kerran vaarallinen, hyvin tarttuva tauti, ja
lääkäri käski äidin pitämään minua erilläni toisista, mikä tietysti
oli mahdotonta, kun meillä oli vain yksi huone. Hän asetti siis minut
keskelle leveätä vuodettamme ja toiset ympärilleni sekä paneutui itse
jalkopäähän, arvellen ettei olisi pahaksi, jos kaikki tyyni kuolisimme
yhdessä; mutta ei yksikään heistä sairastunut ja minäkin paranin.
Sinä päivänä, jona minusta tuli raajarikko, syöksyi Carmelo korkealta
muurilta maahan, ja häntä luultiin kuolleeksi, kun hänet tuotiin
kotiin; hän tointui kumminkin, ja pian hän temmelsi toveriensa kanssa
yhtä reippaana kuin ennenkin. Minä sitä vastoin, joka unessa pyörähdin
matalasta sängystä maahan, en koskaan enää toipunut entiselleni, ja tuo
putoamiseni noin mitättömän matkan korkeudesta on pian saattava minut
hautaan."

Ryhtymättä arvostelemaan hänen lausumiansa mielipiteitä ja hänen
käsitystänsä maailman menosta, koetin vain saada hänet siitä uskosta,
että hänen olisi pian kuoltava; sanoin että hänen päinvastoin olisi
elettävä toivossa voivansa tulla paremmaksi, joskaan ei aivan
terveeksi. Hän pudisti päätänsä ja sanoi kuiskaten: "Tiedättekö,
miksi äitini menee pyhälle vuorelle? Luuletteko hänen tekevän sen
tuon hyveenpalkinnon tähden, jonka Nanni kyllä muutoinkin saisi? Hän
rukoilee minun kuolemaani, sillä se tuottaa hänelle enemmän hyötyä,
kuin Nannin myötäjäisrahat."

Koetin saada hänet luopumaan tuosta arvelusta, joka minusta tuntui
mielettömältä ja tuulesta temmatulta, ja nuhtelinkin häntä vakavasti
siitä, että hänellä oli sellaisia ajatuksia uskollisimmasta,
uhraantuvaisimmasta ystävästänsä, -- jota hänellä muutoin ei näyttänyt
olleen tarkoitus mitenkään moittia tai alentaa tuolla mitä oli sanonut.
Hän vaikeni ja haki häntä silmillänsä ihmisjoukosta, ja löydettyään
hänet katsoi hän häneen kauan, hymyillen, mutta kumminkin hieman
nurjamielisenä, ja hän näytti täydellisesti unohtaneen minun läsnäoloni.

Täysikuu, joka nyt jo paistoi koko kirkkaudessaan, valaisi laajaa
kenttää, niin että selvästi voi nähdä kaikki mitä siellä tapahtui,
ja muistan että nuo valjut olennot, jotka liikkuelivat edes
takaisin kuivilla, hiedoittuneilla romuläjillä, olivat minusta kuin
kuolleista nousseita, jotka halajivat tuntea maan lämpöisen ilman
hivelevän heidän kolkonnäköisiä kasvojansa ja koettivat kulmikkailla,
luonnottoman kiihkeillä liikkeillä matkia eläviä. Viiniä ei ollut
juotu, ja kumminkin kävi iloisuus yhä meluavammaksi; kaupungista tuon
tuostakin kuuluvat vienot laulun tai mandoliinin sävelet saattoivat
tuon riemastelun tuntumaan yhä räikeämmältä, raaemmalta. Suurinta
ääntä piti nyt kolme viallista olentoa, kaksi miestä, joista toinen
oli kyttyräselkäinen, toinen silmäpuoli, ja inhottavan näköinen
heikkomielinen tyttö, jonka rumuus kävi vielä huomattavammaksi sen
kautta että hän oli koristautunut kirjavilla retaleilla. Nuo molemmat
nuoret miehet olivat Riccardon hyviä ystäviä, mutta hän syytti
kyttyräselkäistä uskottomuudesta, sillä tämä oli eräänä iltana, kun
kaikki olivat kokoontuneet kaivolle juttelemaan, mennyt kihloihin
heikkomielisen tytön kanssa. Tyttö luuli kihlauksen olleen tarkoitetun
täyttä totta ja huvitti nyt hellyydenosotuksillaan toisia, joiden
törkeät pilapuheet, häntä lainkaan loukkaamatta, vain saattoivat
hänet nauraa kikattamaan. Farfalla keskeytti mellakkaa ja naurua
huudahtamalla: "Jos kyttyräselkä ja höpsäkkö menevät naimisiin, niin
ei Riccardonikaan enää huoli odottaa; annan hänelle kaksi olkisäkkiä
vuoteeksi ja tusinan kiviä liedeksi. Kuka tytöistä tahtoo hänet
näine myötäjäisineen?" Nyt joukko nauravia tyttöjä ensin kiiruhti
Farfallaa kohden huutaen: "Minä tahdon hänet, minä, minä!" -- sitten he
juoksivat Riccardon tykö, nykivät hänen mustia kiharoitaan ja jatkoivat
vallatonta pilaansa, tarjoutuen hänelle vaimoksi. Hän vastaeli heille
ensin samaan tapaan, mutta otti sitten harmonikkansa ja alkoi soittaa
tanssisävelmää, jolloin tytöt heti rupesivat laulamaan ja tanssimaan,
ja muutamat miehet ja vanhat naiset säistivät heitä puoliääneen
rytmillisellä hyräilyllä. Keskellä tuota temmellystä kuultiin
Pakanakirkosta kellon ilmoittavan syvällä, vakavalla äänellään keskiyön
olevan käsissä, -- ja se oli sopimuksen mukaan oleva lähdönmerkki.
Hälinä vaikeni heti, lähtijät lausuivat nopeasti hyvästit jääville ja
asettuivat parittain tai kolmittain jonoon. Lähtiessään liikkeelle
virittivät he laulun, jonka voi huomata olevan hyvin vanhoilta ajoilta
ja jota lienevät laulaneet jo ensimäiset toivioretkeläiset, mitkä
vuosisatoja sitten vaelsivat pyhälle vuorelle. Ensi äänessä oli
jotakin kiihkeästi hillittyä; syvä, yksitoikkoinen säistys muodosti
kuin ahdistavan muurin, josta tuo yksinkertainen sävel, sinne tänne
harhaillen, epätoivoissaan haki aukkoa, pyrkien apua anoen valoa
kohden. Kun vaeltajat jo olivat kadonneet näkyvistä, kuului vielä kauan
heidän kenkiensä kopinaa sekä joka värsyssä toistuva loppusävel, joka
oli kuin hukkuvan hätähuuto, kun hän uudelleen ja yhä uudelleen kohoaa
vedenpintaan, mutta lopuksi anoo apua vain heikolla äänellä, sitten käy
tiedottomaksi ja menehtyy.



VI


Sama kellonääni, joka antoi toivioretkeläisille lähdönmerkin, keskeytti
Riemuportinkadulla rakastavaisen parin hyväilyt, karkottaen pikku
Nannin luota hänen sulhonsa, jonka laiva juuri oli palannut Smyrnasta
ja muutamiksi päiviksi asettunut satamaan. Rakastavaiset olivat
käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että katu pyhiinvaelluksen johdosta
oli melkein autiona, tavatakseen toisiansa vinnikamarissa, jossa Nanni
asui yhdessä Vittorian kanssa, ja tuossa tilaisuudessa olivat he
kerrassaan unohtaneet hyveenpalkinnon ja Farfallan siihen kohdistuvat
toiveet. Kello kaksitoista oli sulhon jälleen oltava laivalla, ja hän
lausui nyt nopeasti hyvästit ja kiiruhti pitkin, varovaisin askelin
Riemuportinkatua alas, jolla aikaa tyttö pari kertaa painoi kasvojansa
tyynyä vasten, mutta nukahti sitten, niin että tuo yksinäisyydessä
syttynyt rakkaudenliekki jo oli palanut loppuun ja lakannut hehkumasta,
kun vähää jälkeen keskiyön saatoin Riccardon hänen asunnollensa.

Kohta sen jälkeen tapahtui aivan toisenlainen seikkailu. Riccardo, joka
varsinkin kesäkuukausina usein kärsi unettomuudesta, makasi silloin,
välttääksensä tuon matalan huoneen tukahduttavaa ilmaa, ulkoeteisessä,
jonne sitä varten oli varattu maissintupsuilla täytetty säkki. Niin
sanoi hän nytkin aikovansa tehdä, kun yritin auttaa häntä nousemaan
noita jyrkkiä portaita ylös, ja kun tunsin hänen tapansa, niin jätin
hänet vuoteellensa eteiseen, ilman että päähäni oli pälkähtänytkään,
että se voisi olla arveluttavaa. Pieni joukko, joka oli lähtenyt
kotiin yhtaikaa meidän kanssamme, oli pian hajaantunut, ja hiljaisuus
vallitsi jo, kun aloin laskeutua kaupunkiin päin. Riccardo vaipui
heti sikeään uneen, josta kumminkin pian heräsi, kuten arveli, jo
muutaman minuutin jälkeen. Hänestä tuntui siltä kuin olisi herännyt
melusta, ja hän kuunteli, kuuluisiko ylhäältä mitään, mutta siellä
oli aivan hiljaista. Kun hän sitten nousi vuoteeltaan ja katsoi
ovesta ulos, näki hän toisella puolen katua, aivan seinän vieritse,
jotakin luikahtavan eteenpäin pimeässä; kuu oli näet jo laskenut
talojen taakse. Ensiksi hän teki ristinmerkin, arvellen nähneensä
rauhattoman sielun, joka haki muinoisten hairahdustensa tyyssijaa;
mutta kun hän kurottautui kauemmaksi ja jännitti katsettansa, tunsi hän
tuon olennon Torquatoksi, Jurewitschin veljeksi. Tämä oli varmaankin
saanut tietää suutari Bonalman lähteneen kotoa toivioretkelle ja
aikoi nyt käyttää tilaisuutta hyväksensä, tyhjentääksensä hänen
puotinsa; ainakin pysähtyi hän juuri sen edustalle ja heilautti itsensä
matalaa akkunaa kohden. Riccardo kertoi minulle kerran muutamassa
eläintarhassa nähneensä mahdottoman suuren petolinnun, jolla oli
leveät, mustat siivet ja pitkä, paljas, lihakas kaula sekä pieni,
höyhenetön pää, joka päättyi ahmailevaan nokkaan ja jossa säihkyivät
saaliinhimoiset silmät. Sen näköinen, sanoi hän, oli Torquato ollut,
kun hän, pitäen kiinni akkunasta, katsoi katua pitkin ja kuunteli.
Silloin oli Riccardo hiljaa huutanut häntä nimeltä, jolloin Torquato
säpsähti ja tuntiessaan raajarikon pui raivoissaan hänelle nyrkkiä,
epäröiden luopuisiko yrityksestään tuon avuttoman ihmisen takia.
Riccardo käsitti, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja sanoi noudattaen
äkillistä mielijohdetta, vielä hiljemmin kuin ennen: "Ilmaisenko,
ken Benvenuton murhasi?" Noiden sanojen vaikutus oli odottamattoman
voimakas, luultavasti etupäässä siksi, että tämän yön pimeydestä
äkkiä ilmestyvän henkilön oli täytynyt jollakin käsittämättömällä,
melkeinpä mahdottomalla tavalla saada tieto tuosta rikoksesta, joka
oli tapahtunut kenenkään näkemättä, jota ilmiantamaan ei ollut
löytynyt ainoatakaan ihmistä. Siihen saakka oli Riccardo tuntenut vain
jonkunmoista uteliaisuuden sekaista kammoa rikoksentekijää kohtaan,
mutta nyt, kun Torquato hypähti maahan, selvisi hänelle äkkiä, että
murhaaja nyt syöksyisi hänen kimppuunsa ja tappaisi hänet, ja hänet
valtasi hurja kuolemanpelko. Salaman tavoin välähti hänen mielessänsä
yhtaikaa tuhansia eri mietteitä: että äiti kotiin palatessaan huomaisi
rukouksensa jo kuulluksi, että Carmelon ei vain pitäisi unohtaa
istuttaa hänen haudallensa oleanderia, ja että hän kuolisi, ennenkuin
oli saanut nähdä saaren -- -- -- Mutta kiivas pelkoko sen lienee
vaikuttanut vai mikä, mutta Torquato ei enää tarkannut Riccardoa, vaan
kiiruhti katua alas ja oli silmänräpäyksen kuluttua kadonnut näkyvistä.

Riccardo oli siis todella ollut selvillä Benvenuton kohtalosta.
Eräänä unettomana yönä, kun oli tavattoman hiljaista ja tuuli kävi
Kulmakadulta päin, missä murha tapahtui, oli hän kuullut kiistaa ja
erottanut Torquaton äänen. "Semmoista ääntä ei ole kenelläkään muulla,
eikä sitä unohda, kun on sen kerran kuullut", sanoi hän; "silloin
koetti hän sitä hillitä, mutta kun hän ei osaa puhua hiljaa, kuului
se kuin käheä-ääniseltä haukunnalta." Kun Riccardo sitä paitsi tiesi
että hyväntahtoinen Benvenuto oli lainannut Torquatolle rahaa, mutta
oli itse joutunut pulaan ja ollut pakotettu vaatimaan sitä takaisin,
niin oli hänellä myöskin selvillä riidan ja siitä seuranneen rikoksen
alkuaihe, ja hänen epäilyksensä olivat siis olleet täydelleen
oikeutetut.

Lausuin nyt etten voinut hyväksyä sitä että Riccardo Jurewitschin
vuoksi piti salassa, mitä tiesi murhasta. "Monet tietävät Torquaton
rikoksista", sanoi Riccardo, "mutta kukaan ei anna häntä ilmi, vaikka
me emme koskaan ole siitä sopineet."

"Luuletteko sitten", kysyin hämmästyneenä, "sillä tekevänne palveluksen
tuolle hurskaalle miehelle? Voiko hänelle olla mieluista se, että
toiset saavat kärsiä hänen kunnottoman veljensä takia? Eiköhän hän
pikemmin toivoisi että hän saisi kärsiä rangaistuksen ja mahdollisesti
huomaisi rikollisuutensa, tai että häntä ainakin estettäisiin
jatkamasta synnillistä menoansa?"

Riccardo pudisti päätänsä ja lausui: "Jurewitsch on selvillä
kaikista veljensä teoista ja tietää senkin että hän on murhannut
Benvenuton, ehkäpä paljon muutakin, jota me emme tiedä, mutta hän
tekee voitavansa salatakseen sen ja estääksensä veljeänsä joutumasta
epäluulonalaiseksi." Kuinka pappi voisi tietää veljensä teoista, joita
toinen ei tietenkään ollut hänelle tunnustanut eikä kukaan muukaan
saattanut hänen tietoonsa, sitä ei Riccardo voinut minulle selittää,
mutta hän arveli että samaten kuin käsialasta voi päättää, kenen
kädestä jokin kirjoitus on lähtenyt, samaten tuntisi hän teoista
tekijän.

"Ja niin saa siis", sanoin minä, "vaarallinen pahantekijä esteettömästi
ja rangaistuksetta jatkaa ilkitöitänsä, siksi että on arvossa pidetyn
ja rakastetun miehen veli?" Siihen vastasi Riccardo: "Ilmiantaminen on
aina katalaa, vaikka se tapahtuisikin mitä paraimmassa tarkoituksessa.
Ja mitäpä asiat siitä muuttuisivat, joskin Torquato joutuisi
vankeuteen? Niin kauan kuin on olemassa köyhyyttä ja kurjuutta, tehdään
kaikenmoisia epätoivoisia tekoja; meistä jokainen varoo itseään
ilmiantamasta Torquatoa tai ketään muutakaan rikoksentekijää tai edes
tuomitsemasta heitä ankarasti, sillä emmehän tiedä vaikka huomispäivänä
jo olisimme itse samassa asemassa."

Olin hämmästyksissäni ja tunsin pettymystä ja vihaa kuullessani
tuollaisia mielipiteitä esitettävän, ja varsinkin minua pahoitti se,
että minun täytyi kuulla tuollaista Riccardolta, jota olin taipuisa
pitämään viattomana, siveellisen ylpeänä ihmisenä. "Oletteko te
sitten palloja", huudahdin aivan raivostuneena, "joita pahat henget
heittelevät mielensä mukaan? Kuljetteko te sokeina haparoiden läpi
elämän, tietämättä tallaatteko ruohoa vai matoja? Paneeko teille
paholainen veitsen käteen sanoen: sysää! ja te ette voi vastustaa? Eikö
kukaan teistä ole niin varma itsestänsä, että voisi taata ettei hänestä
tule lurjusta eikä murhaajaa?"

"Voisittekos te sitä tehdä?" kysyi Riccardo ja loi minuun hymyhuulin
vilpittömän, vakavan katseensa.

"Kerron teille mitä Galantalta kuulin Torquatosta. Hän läksi
kuudentoista vanhana muuraajana vaellusretkelle eikä ollut silloin,
jos kohta olikin raju ja tuittupäinen, vielä tehnyt mitään varsinaista
rikosta. Silloin kulki hän kerran syysiltana erään kentän poikki kohden
kaupunkia, josta valot jo tuikkivat kaukaa, ja äkkiä hän huomasi
olevansa lähellä hirsipuuta, jossa riippui ruumis. Hän ei pelännyt
Jumalaa eikä paholaista, ja kun hän ei vielä koskaan ollut nähnyt
hirsipuuta, pysähtyi hän ja katseli tarkoin kaikkea, myöskin kuolleen
kasvoja, niin hyvin kuin voi hämärässä. Vielä vuosien kuluttua muisti
hän että taivaalla oli kiitänyt pieniä, mustia pilviä, jotka olivat
hänestä kuin teloituspaikalle lentäviä äänettömiä ahnaita korppia.
Sitten hän jatkoi rauhallisesti matkaansa, mutta kuljettuaan noin sata
askelta kuuli hän takanansa vihellyksen, sellaisen, jolla toverit
kutsuvat toisiansa. Hän tiesi ettei likimaillakaan ollut ainoatakaan
ihmistä, sillä hän oli juuri silmäillyt joka suuntaan, ja linnun
huuto ei se myöskään ollut. Hänen selkäpiitänsä karmi ja hänen täytyi
seisahtua hetkeksi paikoilleen, sillä hän oli kuin lamautunut. Tuskin
oli hän hoiperrellut muutaman askeleen eteenpäin, kun kuuli uudelleen
samanlaisen vihellyksen takanansa, nyt selvästi hirsipuulta päin,
ja hänen täytyi jännittää kaikki voimansa päästäksensä paikaltaan,
niin värisi hän kauhusta. Kun vihellys kuului kolmannen kerran,
kääntyi hän pelostaan huolimatta katsomaan taaksensa ja näki että
ruumis riippui yhtä tönkkönä ja liikkumattomana kuin ennenkin, vaan
että se oli kääntynyt niin että kasvot olivat häneen päin; äsken ne
olivat olleet toisaanne. Nyt oli hän vakuutettu siitä, että vainaja
oli hänelle viheltänyt, ja hän meni pelästyksestä tainnoksiin ja
sai kouristuskohtauksen, jommoisia hänellä sen jälkeen on ollut
tuon tuostakin. Hän on vakuutettu siitä että hirtetty riivasi
hänet, ja kohta hän tekikin ensimäisen rikoksensa. Kun nimittäin
aamun hämärtäessä eräs mies kulki kärryinensä ohitse ja kumartui
hengettömältä näyttävän Torquaton ylitse, suodaksensa, jos olisi
tarpeen, hänelle apua, silloin hypähti tämä äkkiarvaamatta pystyyn,
pisti veitsensä hänen rintaansa ja ryösti kaikki hänen tavaransa. Hän
oli tehnyt sen ikäänkuin tahtomattansa, kuin äkillisen mielijohteen
yllättämänä ja oli aluksi hämmästynyt ja kauhistunut teostansa, mutta
vähitellen hänen tunteensa tylsistyivät, eikä hän enää voinut tulla
toimeen tekemättä tuollaisia ilkitöitä, samaten kuin monet muut ihmiset
eivät voi tulla toimeen ilman viiniä tai tupakkaa."

Kuultuani tuon kamalan kertomuksen, jonka Riccardo esitti niin
vakuuttavasti, etten luullut kannattavan lausua epäilyksiä sen
todenperäisyyden suhteen, valtasi minut kammo sekä Torquatoa että
hänen sisartansa kohtaan, ja katsoin parhaaksi koettaa saada Riccardon
lakkaamaan seurustelemasta Galantan kanssa.

Riccardon ja Torquaton yöllisestä yhtymisestä oli nimittäin aiheutunut
Riccardon tutustuminen Galantaan. Galanta, joka asui yhdessä veljensä
kanssa, tiesi kaikista tämän hankkeista ja sai myöskin kuulla kuinka
hän oli tullut estetyksi murtautumasta suutarin asuntoon. Kun Torquato
nyt aikoi jälkeenpäin panna täytäntöön, mitä oli laimiinlyönyt, ja
kostaa Riccardolle, taivutti Galanta hänet luopumaan tuosta aikeesta,
-- mikä ei suinkaan ollut helppoa ja saattoi Galantan menettämään osan
veljensä suosiosta. Tätä ennen oli Torquato helposti saanut sisarensa
vakuutetuksi ilkitöittensä välttämättömyydestä tai oivallisuudestakin,
ja varsinkin miehiä vihasi ja halveksi Galanta niin suuresti, että
empimättä olisi luovuttanut jokaisen rakastelijansa Torquatolle,
suodakseen hänelle tilaisuutta tyydyttämään murhanhimoaan. Mutta
Riccardo, jota hän tunsi vain hieman, ulkonäöltä, ei hänestä ollut
mikään mies, ja jonkunmoinen ritarillisuus, jota hän tunsi veljensä
puolesta, saattoi hänet kammoksumaan sitä ajatusta, että Torquato voisi
satuttaa kätensä tuohon kalpeaan, rampaan ihmiseen, jolla oli sellaiset
viattomat lapsensilmät. Sen sijaan lupasi hän pitää huolta siitä, ettei
Riccardo antaisi ilmi Torquatoa, sillä hän piti vaikutusvaltaansa
miehiin nähden rajattomana eikä luullut Riccardonkaan voivan sitä
vastustaa.

Tuttavuus alkoi siten että Galanta eräänä päivänä näki Riccardon
harmonikka kädessä istuvan ovellansa ja pyysi häntä tulemaan hänen
asuntoonsa, jonne iloisa seurue oli kokoontunut ja josta vain puuttui
tanssimusiikkia; siellä voisi hän ansaita taskut täyteen rahaa.
Sellaiset toiveet olisivat saattaneet Riccardon seuraamaan vaikka
itse pääpaholaista helvettiin, tarjoamaan sikäläiselle nuorisolle
tilaisuutta tanssia soiton mukaan, -- ja nythän oli täytettävä kauniin
naisen pyyntö; hyvillä mielin nousi hän siis ja läksi nilkuttamaan
Galantan mukana. Mutta niin hyvin kuin viihtyikin tämän luona, ei
hän kumminkaan suostunut antamaan Galantalle mitään varmaa lupausta;
tosin ei hän aikonutkaan antaa ilmi Torquatoa, mutta hän ei myöskään
tahtonut sitoutua mihinkään, varsinkaan kun tuolla pahantekijällä ehkä
oli jotakin mielessä häntä itseänsä vastaan. Sittemmin oli Riccardo
ollut usein Galantan luona, vaan tämä vielä useammin hänen luonansa,
sillä kun Galanta halveksi niin teeskentelemistä ja ulkokultaisuutta
kuin häveliäisyyttäkin, juoksi hän aivan empimättä kaikkialla hänen
perässänsä ja seurasi häntä hänen asuntoonsakin, jossa usein,
naapureista välittämättä, vietti tuntimääriä hänen luonansa. Yleensä
ei Riccardolla ollut tapana puhua mitään noista käynneistä, mutta
minulle hän kertoeli tutunomaisesti ja perinpohjaisesti kaikesta mitä
tapahtui, arimmistakin seikoista, ja varsinkin hän kuvaili uudelleen
ja aina uudelleen, minkä näköinen Galanta oli, ja hän teki sen aivan
ujostelematta, hellän ihailevasti, kuten lapsi kuvailisi alastonta
marmoriolentoa, jonka se sattumalta on nähnyt jossakin puistossa tai
salissa.

Galanta ei ollut koskaan alaston sillä tavalla kuin muut naiset, sanoi
hän, sillä hänen sametinkaltainen ruskea ihonsa verhosi häntä, ja
hävetä hänen tarvitsi yhtä vähän kuin metsävuohen. Hänen kasvoistansa
ei Riccardo pitänyt, sillä ne johdattivat mieleen Torquaton ja paljon
rumaa, mitä Galanta oli tehnyt, mutta häntä miellytti hänen lämmin,
hohtava pintansa, joka tuntui siltä kuin äskensyntyneitten lasten
haivenpeitteinen päänahka. "Mutta miksi hällä on sellaiset kasvot kuin
varastelevaisella mustalaisnaisella?" sanoi hän. "Maallinen taiteilija
olisi katsonut tuollaiseen kaulaan kuuluvan kasvot, loistavan kirkkaat
kuin tähtöset, mutta Jumala tekee sellaisia käsittämättömiä tekoja,
jommoisia ihminen ei uskaltaisi."

Hänen kasvojensa kesytöntä kauneutta ei Riccardo oivaltanut. Kerran
satuin Riccardon tykönä yhteen hänen kanssansa ja silloin huomasin
että hän todella olikin ränstyneemmän ja turmeltuneemman näköinen,
kuin miltä minusta oli näyttänyt edellisellä kerralla, jolloin näin
hänet vain pikimmiltään. Tapa, millä hän minua tervehti, hänen rohkea,
viehättelevä hymyilynsä, jolla hän tavallisesti lienee voittanut
herrasmiesten suosiota, hänen tuttavalliset katseensa tekivät melkein
inhottavan vaikutuksen minuun ja vieläkin enemmän Riccardoon; vaikka
hän sisääntullessani oli istunut onnellisena ja autuaallisena tyttöön
nojaten, sysäsi hän nyt äkkiä, kuten ärtyinen lapsi, tyytymätönnä hänet
luotansa, nuhteli häntä ankarin sanoin ja käski hänen heti paikalla
mennä ainaiseksi tiehensä. Galanta vastasi samaan tapaan, tehden
hänestä pilkkaa, mutta näyttäen kumminkin olevan enemmän suutuksissaan
itselleen kuin Riccardolle ja samalla myöskin alakuloinen, sitten hän
syöksähti ulos kuin hurjistunut, kesytön eläin; mutta tuossa hänen
esiintymisessään ilmeni niin paljon voimaa, suloutta ja lämpöä, että
jälleen lepyin ja olisin vaikka puolustanut häntä Riccardollekin, ellei
se olisi ollut vastoin aikeitani -- ja tosin tarpeetontakin.

Vaikka olin täydellisesti vakuutettu siitä että heidän suhteensa
oli vienon viaton ja, mitä Galantaan tulee, johtui kiitettävistäkin
tunteista, nimittäin säälistä ja -- vaikkei hän itse sitä selvästi
tajunnut -- mieltymyksestä seurusteluun nuoren miehen kanssa, joka ei
vedonnut hänen aistillisuuteensa, koetin kumminkin alinomaa parastani,
saadakseni Riccardon pysymään hänestä erillään, osaksi siksi, että
arvelin seurustelun noiden sisarusten kanssa kumminkin voivan jollakin
tavoin käydä hänelle vahingolliseksi, ja toiseksi siksi, että hänen
tuttavansa sen johdosta voivat saada huonoja ajatuksia hänestä. Yhtä
lempeästi kuin Pakanakaupungissa arvosteltiin kaikkia rakkaudensyntejä,
yhtä ankarasti siellä tuomittiin naisia, jotka antautuvat miehille
rahan- taikka nautinnonhimosta tai ammattimaisesti. Sitä paitsi
pidettiin Galantaa sydämettömänä ja ylpeänä, ja Riccardokin myönsi
hänen olevan kopean, mutta se miellytti häntä. Pahinta kaikesta oli
se, että Carmelo, joka ei yleensä voinut sietää naisia ja suorastaan
inhosi sellaisia kuin Galanta, oli suutuksissaan tuosta veljensä
seurustelusta ja alkoi pysytellä hänestä erillään, joten näytti siltä
kuin rauhasta, joka tähän saakka oli vallinnut tuossa talossa, pian
tulisi loppu. Mutta Riccardo ei ottanut korviinsakaan varoituksiani,
eikä edes lupaukseni että varustaisin hänet koko hänen elämänsä ajaksi
paperosseilla, tehnyt häneen mitään vaikutusta; eräs toisenlaatuinen
mielijohteeni osottautui tehokkaammaksi. Eräs nainen, jota rakastin,
oli antanut minulle vähän rahaa käytettäväksi holhottieni hyväksi, enkä
siksi katsonut poikkeavani kovin liiaksi totuudesta, kun väliin toin
Riccardolle jotakin, jonka tiesin häntä ilahduttavan ja sanoin: "Tämän
on Lisabella lähettänyt." Ei tuo tosin ollut lemmittyni nimi, mutta se
sopi hänelle hyvästi, enkä luullut jokapäiväisemmästä olevan apua. Kun
hän kysyi kuka Lisabella oli, niin sanoin että hän oli veljentyttäreni
ja että olin kertonut hänelle Riccardosta ja siten herättänyt hänessä
myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Juttelin nyt hänestä yhä useammin
Riccardon kanssa, ja pian tuo kuvaamani vaaleaverinen kaunotar kokonaan
täytti hänen mielensä.

Väliin hän väitti kävelyretkellä ollessaan nähneensä hänet, ja kun
kerran eräs nainen oli mennyt hänen ohitsensa, katsahtanut sitten
taaksensa, tullut hänen luoksensa ja pistänyt rahan hänen käteensä,
oli hän vakuutettu siitä, että se oli ollut Lisabella. Siitä pitäen
hän vähemmin välitti Galantasta, haaveillen nyt Lisabellasta, jonka
varusti kehittymättömän makunsa mukaan kaikella naisellisuuden,
hienouden ja rikkauden suomalla lumousvoimalla. Ei hänen päähänsä
koskaan pälkähtänyt kysyä -- kuten monesti pelkäsin -- miksi Lisabella
ei joskus tullut mukanani tervehtimään häntä tai hänen äitiänsä,
-- mihin minun itse teossa olisi ollut mahdoton taivuttaa tuota
oikeata "Lisabellaa". Kovasydäminen hän ei ollut, mutta välttääksensä
liikutusta ja epämiellyttäviä tunteita hän karttoi kurjuuden näkemistä
eikä tahtonut edes kuulla siitä puhuttavankaan. "Onko onnettomuus
sitten hyve?" sanoi hän. "Pitäisikö kaikkein olla onnettomat, siksi
että muutamat ovat? Minun kutsumukseni on olla onnellinen; salli minun
rakastaa sinua ja nauttia onnestani."

Väliin tapahtui, kun muistelin Riccardon jumalallista
epäitsekkäisyyttä, joka teki hänelle mahdolliseksi nauttia Lisabellan
onnesta autuaallisena kuin omastaan, ja sitten näin lemmittyni
tyynen, alati kirkkaan otsan, että minut valtasi mielenkarvaus ja
tyytymättömyys. Mutta hänen rusohuultensa hymyily karkotti pian kaikki
katkerat tunteet, ja kun tunsin hänen sydämensä sykkivän rintaani
vastaan, oli minusta kuin olisin oivaltanut Kaikkivaltiaan aivoitukset
ja huomannut rakkauden ja rakkaudenonnen nauttimisen ainoaksi, mikä suo
elämällemme todellista arvoa.



VII


Tulin sattumalta pyhän Antoniuksen päivänä, joka on kesäkuussa,
Riemuportinkadulle, ja näin joukon ihmisiä kokoontuneena taloni
edustalla olevan kaivon ympärille. Kun Farfallakin oli joukossa,
istuuduin hänen viereensä, vaikka Riccardo ei ollutkaan siellä: hän
oli nimittäin huonompi sinä päivänä ja makasi selällään suorana
vuoteellaan, tuijottaen matalaan kattoon, sanoi Farfalla, ja silloin
oli parasta jättää hänet yksin.

Vallitsi tuollainen kesäillan hämärä, joka lepää esineillä niin
keveänä ja kylmähkönä kuin harmaa hohde kirjavilla perhonsiivillä.
Minusta se ikäänkuin sekaantui liljantuoksuun, joka oli levinnyt
pyhimyksenkuvan komeroon asetetuista tuuheista liljakimpuista
kaikkialle pitkin kapeata katua. Tuo väritön, sulotuoksuinen suitsutus,
jota ei nähnyt vaan kumminkin huomasi, leijaili kevyinä pilvinä ja
laineina riemuporttia kohden, likaisten, ränstyneiden talojen ja kaivoa
koristavan lujajäntereisen Herkuleen ympärillä. Vinninakkunasta, joka
oli seinäkomeron yläpuolella, kumartuivat Farfallan molemmat tyttäret,
Nanni ja Vittoria, ulos ja panivat pyhimyksen käteen pari pitkävartista
liljaa, jotka olivat täynnä nuppuja, läkkililjan rinnalle, joka
sillä ennestään oli kädessä. Kohta sen jälkeen tulivat he hiljaa
naureskellen ja kuiskaillen kadulle ja istuutuivat vieretysten taloni
portaille. Huusin heille ilkamoiden: "Tuota te ette tehneet ilmaiseksi!
Tunnustakaa pois, mitä pyysitte tuolta pyhältä mieheltä?" "Hänen
täytyy toimittaa meiltä kesakot pois", huusi pikku Nanni nopeasti, ja
häneltä pääsi kimakka nauru, johon Vittoria yhtyi vähän pehmeämmällä,
syvemmällä äänellä. Nannin nukkemaiset kasvot olivatkin todella yltä
yleensä täynnä kesakoita, mutta kun hän ei muutoinkaan ollut kaunis,
niin ei se lainkaan haitannut, vaan vahvisti vain hilpeätä ilmettä,
jonka hänen pyöreät, loistavat silmänsä ja kiiltävät hampaansa soivat.

Toinen sisar oli minusta melkein vieläkin kauniimpi kuin edellisellä
kerralla; vaikka hänen suuret silmänsä säihkyivät onnesta ja nuoruuden
ylpeydestä ja hänen naurunsa kaikui täyteläisenä, lämpöisenä
ja sydämellisenä, oli hän kumminkin kuin vienon hekumalliseen
surumielisyyteen verhounut, -- ja tuo herätti minussa arvelun, että hän
äidin vastarinnasta välittämättä oli antaunut kauniille ihailijallensa.
Mutta Farfalla ei näyttänyt huomaavan muutosta, jota minä tarkkasin,
vaan katsoi tyytyväisenä kirkkailla silmillään tyttöjen jälkeen, kun he
lausuttuaan jäähyväiset käsi kädessä läksivät nopeasti kulkemaan katua
pitkin satamaan päin, Nannin sulhasta tapaamaan, ja hän kertoi minulle
että Nanni pian viettäisi häät, ja että Vittoria ehkä vielä joutuisi
yhtä hyviin naimisiin tai ehkä parempiinkin, sillä hän oli nyt luopunut
Pasqualesta eikä maininnut enää hänen nimeäänkään, eikä Pasquale ollut
enää näyttäytynytkään Riemuportinkadulla.

Meidän jutellessamme kulki ihmisiä yhtä mittaa katua ylös ja alas,
ja muutamat heistä tulivat luoksemme, polvistuttuaan ensin hetkeksi
pyhän Antoniuksen eteen rukoilemaan, istuutuivat kaivon reunalle
tai portaille, jopa toiset epätasaiselle kivityksellekin. Kun oli
tullut hämärämpi, hiipi vastapäätä olevasta talosta suutari Bonalma
ja istuutui kaivon reunalle kalpean naisen viereen, jolla oli
leveänlaiset, levolliset kasvot, mutta ilme niillä kovin kärsivä.
Naisella oli sylissään lapsi, ja kaksi suurempaa istui hänen jalkojensa
juuressa, puhellen arasti keskenänsä. Farfallalta sain tietää hänen
olevan suutarin vaimon, joka todella oli palannut hulluinhuoneesta ja,
kun hänen miehensä rakastajatar ei millään ehdolla suostunut lähtemään
tiehensä, asettunut asumaan läheisyyteen erääseen vinnikamariin sekä
nyt ansaitsi työllään niukan elatuksen itselleen ja lapsilleen.
Aluksi oli Bonalma vienyt hänelle vähän rahaa avuksi, mutta hänen
rakastajattarensa, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, oli saanut
riidoillaan hänet pelästytetyksi, niin ettei hän enää uskaltanut
uudistaa avunantoaan. Mutta niin usein kuin voi, pistäytyi hän vaimonsa
luokse, ja hänen pääsöänsä helpotti se seikka, että rakastajattaren
tuon tuostakin täytyi käydä tervehtimässä sairasta äitiänsä, joka asui
eräällä läheisellä paikkakunnalla. Minusta tuo kokoonkutistunut mies
hiipivine liikkeineen tuntui melkein inhottavalta, mutta kumminkin
oli liikuttavaa nähdä, kuinka vieno hymyily hetkeksi kirkasti hänen
valjut, jäykät kasvonsa, kun hän näki vaimonsa, joka nyökäytti
hänelle päätänsä, kuinka hän sitten istuutui aivan hänen viereensä,
nosti molemmat leikkivät lapset polvillensa ja puristi niitä lujasti
rintaansa sekä tuijotti äänetönnä väliin pienokaisiin, väliin
vaimoonsa, joka puhui hänelle hiljaa. He eivät sekaantuneet toisten
vilkkaaseen keskusteluun, ja nämät puolestaan jättivät heidät rauhaan,
-- minkä luin heille erityiseksi ansioksi, he kun olivat enimmäkseen
vanhanpuoleisia, tavattoman puheliaita naisia. Joukossa oli myöskin
keuhkotautinen ja tuo lihava vanha muori, joihin molempiin olin
tutustunut heidän lähtiessään toivioretkelle ja joista edellinen oli
lyönyt Riccardon kanssa vetoa siitä, kumpi heistä ensiksi kuolisi.
Levottoman vilkkaasti katselivat hänen silmänsä nytkin kuopistaan,
hakien Riccardoa, ja kun hän ei häntä nähnyt, huusi hän avonaiseen
akkunaan päin moneen kertaan hänen nimeänsä. Kuultuaan Farfallalta
että Riccardo sinä päivänä oli huonompi, nyökäytti hän hermostuneesti
päätänsä ja huusi: "Minä voitan vedon!" nauraen ja niin kovalla
äänellä, että hänet valtasi ryintäkohtaus, josta ei lainkaan ollut
tulla loppua. Ylhäältä ei tullut mitään vastausta. "Viime yönä minä
näin unta kirkkoherra Jurewitschistä", sanoi tyttö, lakattuaan
rykimästä; "hänellä oli suuret siivet ja hän tuli minun vuoteeni ääreen
ja siunasi minua. Tunsin niin selvästi hänen siipiensä synnyttämän
vedon, että siitä heräsin." Lihava vaimo, joka ristissä säärin istui
maassa, lausui: "Papeista uneksiminen merkitsee varmaa kuolemaa,
nimittäin kun ne ovat eläviä. Kuollut pappi ennustaa pitkää ikää.
Numero on 47, siiven numero 60 ja tuulen 9." Keuhkotautinen toisti
nuo kolme lukua moneen kertaan, painaaksensa ne mieleensä seuraavaksi
päiväksi raha-arpajaisten varalta. Farfalla kertoi uneksineensa
kyttyräselästä; tämä oli istunut Riccardon vuoteella, ja hänen
kyttyränsä oli kasvanut kasvamistaan, niin että Farfalla oli pelännyt
sen puhkaisevan katon. "Se uni tietää hyvää", sanoi kirkkovaimo
hyväksyvästi; "kyttyräselkä on 17, kyttyrä 33, pelko 52." Kun Farfalla
sanoi ettei hän koskaan ottanut arpoja, pani eräs toinen vaimo nuo
numerot mieleensä, kun voi olla aivan varma siitä, että kyttyräselkä
tuottaisi voiton. Katselin kummastuneena vaimoa, joka singahutteli
noita numeroita, hetkeäkään miettimättä, kuten nuolia, tähtäämättä,
mutta varmana siitä että osaisi oikeaan. Kysyin, tiesikö hän sitten
kaikesta mitä taivaan ja maan välillä on, mitä arpajaisnumeroa se
merkitsee. "Tiedän", sanoi hän levollisesti, luoden raolla olevista
silmistään minuun ylpeän katseen. "Voitetaanko sitten aina tuolla
tavoin?" kysyin edelleen. "Tietysti ei", sanoi hän yhtä levollisesti,
"sillä ei tarvita taitoa ainoastaan unien selittämiseen, vaan myöskin
niiden kertomiseen, ja usein mainitaan vähäpätöisemmät seikat ja
jätetään tärkeämmät mainitsematta. Kierosilmäinen nainen merkitsee
toista kuin se, joka ei katso kieroon, syövällä sialla on eri merkitys
kuin röhkivällä tai loassa rypevällä, ja samaten on kaikkien unien
laita." Noiden vaikeuksien takia olikin kaikista läsnäolevista naisista
vain yksi ainoa voittanut kerran -- kaksi guldenia -- vaikka useimmat
heistä joka viikko ottivat arpoja. Farfalla oli ainoa, joka ei sitä
tehnyt, hänellä kun ei ollut ainoatakaan kreutseriä hukata, ja hän,
kuten nauraen lisäsi, toivoi suurempaa voittoa, nimittäin aarretta,
jonka sanottiin olevan kätketyn minun talooni. Hän kääntyi nyt puoleeni
kysyen, vaatisinko minä talonomistajana aarretta itselleni, jos se
löytyisi, mutta minä vakuutin varmasti etten sitä tekisi, vaan että
löytäjä saisi pitää sen hyvänänsä. "Voisihan sen jakaakin", sanoi
tietäjävaimo, "mutta kun herra on rikas ja me köyhiä, niin sopiihan
paremmin sillä lailla."

Minulle kerrottiin nyt että minun taloni oli erityisen ihmeellinen
ja muistorikas, ensiksikin siksi että siinä noin kolmesataa vuotta
sitten oli asunut Luu-Jooseppi, jolla oli kyky huomata, jos maassa
oli kätkettynä kultaa tai muita jaloja metalleja tai myös ruumiita.
Kun hän seisoi sellaisella paikalla, alkoi hän vavista niin kovasti
että voi nähdä hänen kättensä liikkuvan puolelle ja toiselle ja kuulla
hänen hampaidensa kalisevan, joten muutkin voivat tietää, missä kohden
jotakin oli. Sadoittain ihmisiä tuli hänen luoksensa, ja ne tarjosivat
hänelle rahaa, jos hän näyttäisi heille paikan, missä oli kultaa, ja
hän suostuikin kernaasti näyttämään, mutta ainoastaan sillä ehdolla,
että he hakisivat itse eivätkä suuttuisi häneen, jos kullan asemesta
löytäisivät ihmisluita, sillä siihen hän ei tainnut mitään. Lopuksi,
kun kukaan ei löytänyt muuta kuin luita tai inhottavia mätäneviä
ruumiita, joutuivat he raivoihinsa ja murhasivat Luu-Joosepin, luullen
löytävänsä hänen kätköistänsä kasoittain kultaa. Mutta he eivät
löytäneetkään muuta kuin puhtaasta kullasta valmistetun eriskummaisen
lohikäärmeen, ja sen he anastivat ja korvasivat sen pyhän Antoniuksen
kuvalla, joka nyt oli tuossa seinänkomerossa, mutta joka siihen aikaan
oli ollut paljoa runsaammin koristettu ja paljoa muhkeampi kuin nyt.

Kaikki kuuntelivat vakavina ja tarkkaavina Farfallan kertomusta; yksin
suutari Bonalmakin oli kumartunut eteenpäin, ja hänen tuijottavissa
silmissään kuvastui kiihkeä, melkein tuskallinen jännitys. Lihava
muori yksin ei näyttänyt muutoin välittävän koko kertomuksesta,
kuin että halusi lausua arvostelunsa sen totuudenmukaisuudesta, ja
kyttyräselkä huojutteli koko ajan ruumistansa levotonna edes takaisin,
hieroi käsiänsä ja kysyi heti kun Farfalla vaikeni, eikö hän tiennyt
että ihmiset silloin olivat polttaneet koko talon, peläten että sinne
voisi jäädä jotakin kätköön. "Luuletteko Luu-Joosepin aarteiden olevan
kätkettyinä taloon, joka on rakennettu vasta hänen kuoltuansa?"
huudahti hän, nauraen niin sydämellisesti, että kyyneleet juoksivat
pitkin poskia.

Farfalla yhtyi suopeasti hänen nauruunsa ja vastasi että talo tietenkin
oli ollut kivestä, koska ympäristössä oli enemmän kiviä kuin puita,
eikä se siis luultavasti ollut tykkänään palanut poroksi. Mutta jos
se olisi palanutkin, niin voisi toivoa väärän rahan tekijän, joka
oli asunut siellä sata vuotta myöhemmin ja arvatenkin ollut paljon
rikkaampi kuin Luu-Jooseppi, jättäneen sinne aarteita. Kyttyräselän
huomautus, että hänen jättämänsä rahat varmaankin olisivat vääriä,
ei tehnyt Farfallaan mitään vaikutusta; tuo mies oli, sanoi hän,
valmistanut rahansa niin ylen taitavasti, ettei kukaan voinut erottaa
niitä oikeista. Kun hänet vedettiin oikeuteen, olivat tuomarit olleet
pahassa pulassa, heidän kun oli mahdoton tuntea mitkä olivat hänen
rahojansa; hän itse sitä vastoin löysi heti ensi katseella omansa
tuhansien joukosta. Kun hän ei tahtonut ilmaista salaisuuttaan eikä
myöskään suostunut lupaamaan lakkaavansa väärää rahaa tekemästä,
hirtettiin hänet Riemuportin patsaaseen, -- sillä, sanoi Farfalla,
samalla tavallahan on kohdeltu myös Jesusta Kristusta ja kaikkia muita,
jotka ovat pitäneet köyhän kansan puolta.

Tuo huomautus johtui siitä, että väärän rahan tekijä oli harjoittanut
taitoansa vain auttaaksensa köyhiä, ja se oli myöskin saattanut hänet
onnettomuuteen. Hän oli nimittäin antanut kolmesataa taaleria eräälle
köyhälle vaimolle, jonka kovasydäminen talonomistaja olisi ajanut
kadulle, ja hämmennyksissään oli vaimo, kun häneltä kysyttiin, mistä
hän äkkiä oli saanut sellaisen rikkauden, antanut ilmi hyväntekijänsä.

Tuohon juttuun liittyvistä keskusteluista huomasin, että he kaikki
tyyni olivat vakuutetut siitä, ettei maailmassa enää olisi mitään
hätää, jos löytyisi ihmisiä, jotka ryhtyisivät ahkerasti tekemään
väärää rahaa ja sitten tuon satumaisen ihmisystävän esimerkkiä seuraten
jakaisivat sitä köyhille. Kyttyräselkä tiedusteli, eikö tuo mies
todellakaan ollut opettanut kellekään salaperäistä taitoansa, mutta
kirkkomuori vakuutti varmasti ettei hän ollut sitä tehnyt. Monet
olivat koettaneet ottaa siitä selkoa, mutta tähän saakka se ei ollut
onnistunut kenellekään. "Näillä tienoin on eräs", sanoi hän, "joka
tekee paraikaa kokeita; mutta varmaankaan siitä ei tule valmista."
Nähtävästi ei kukaan rohjennut tuon salaperäisen viittauksen johdosta
urkkia muorilta lähempiä tietoja asiasta; sen sijaan he kääntyivät
Farfallan puoleen, kysyen, tokko hän todella toivoi löytävänsä aarteen
tai oliko hän ehkä jo nähnyt jotakin sellaista. "Se on varmaa,
että tässä talossa kummittelee", sanoi Farfalla. "Olemme kuulleet
kaikenmoista, ja aivan äskettäin eräänä yönä Carmelokin, joka ei
koskaan ole ottanut uskoaksensa sellaiseen, tuli siitä vakuutetuksi.
Keskiyöllä kolkutettiin nimittäin ovea, niin että siitä heräsimme, ja
Carmelo nousi vuoteessaan puoleksi istualleen ja huusi: 'Kuka siellä
kolkuttaa?' Sitten oli taas hiljaista, mutta hetken kuluttua kuului
jälleen kolkutusta, kolme kertaa peräkkäin, aivan kuin joku olisi
ollut ovella. Carmelo huusi vielä kerran, ja nyt kävi samaten kuin
ensi kerrallakin; mutta kun kolkutus toistui vielä kerran, hyppäsi hän
vuoteeltaan, tempaisi oven auki ja huusi lujalla äänellä eteiseen: 'Ken
siellä kolkuttaa?' Ulkona oli pimeä ja vallitsi kuolonhiljaisuus, niin
että kuulimme sydämemme sykinnän. Carmelo oli niin pelästynyt, että
nopeasti sulki oven ja vielä puolen tunnin perästä värisi kuin kuivunut
lehti tuulessa."

"Kun seuraavana aamuna kysyin Riccardolta, eikö hän ollut tuota
kuullut, sanoi hän kyllä kuulleensa sen ja ettei se ollut ensi kerta;
mutta jos vastedes vielä kuuluisi kolkutusta, ei meidän pitäisi huutaa
eikä myöskään mennä katsomaan, mistä se kuului." Farfalla kertoi
edelleen, että niin puhelias kuin Riccardo muutoin olikin, ei hän
puhunut paljoa tuollaisista asioista, mutta kumminkin oli hän maininnut
että toivoi löytävänsä heidän talostansa aarteen ja oli tuuminut
että sillä tavoin useinkin köyhät ihmiset olivat tulleet rikkaiksi
ja onnellisiksi. Farfalla mainitsi siitä sitten useita esimerkkiä,
jotka oli kuullut isoäidiltään, ja hän kertoi vielä aavejuttuja ja
salaperäisiä tapahtumia Riccardon lapsuuden ajoilta, jolloin tämä ei
vielä tietänyt erotusta elävitten ja aaveitten välillä, vaan kertoi
viattomuudessaan kaikesta mitä havaitsi.

Kyttyräselkä, joka ei koskaan väsynyt puhumasta Riccardosta, oli sillä
välin istuutunut aivan minun viereeni ja kertoi minulle kuiskaten,
kuinka hän vuosia sitten oli tutustunut Riccardoon. Riccardo,
joka oli monta vuotta nuorempi häntä, oli kuullut äidiltään, että
kyttyräselkäisille ei saanut nauraa, sillä heillä oli viaton sydän,
josta syystä myöskin kadulla kyttyräselkäisen edellä aina tuli
valkoinen hevonen. Tuo oli tehnyt Riccardoon niin syvän vaikutuksen,
että hän siitä saakka, mennessään kaupungille äitinsä kanssa, alinomaa
tähysteli valkoisia hevosia ja kyttyräselkäisiä ihmisiä. Kun sitten
eräänä päivänä sattui niin että hänelle ensin tuli vastaan vaunut,
joita veti kaksi valkoista hevosta, ja heti sen jälkeen kyttyräselkä,
nimittäin juuri hän, tempaisi hän kätensä äitinsä kädestä, juoksi
vastaantulijaa kohden, suuteli häntä ja vastasi, kun tämä ihmeissään
kysyi, miksi hän niin teki: "Siksi että sinulla on viaton sydän."
-- "Yksin ja alakuloisena olin tuona päivänä lähtenyt kotoa", sanoi
tuo pieni, vaivainen olento, "ja kotiin tullessani oli sydämeni
pakahtumaisillaan ilosta, sillä olinhan löytänyt ystävän." Siitä saakka
oli hän aina huolinensa tullut Riccardon tykö, eikä tämä, vaikka olikin
sairas ja rutiköyhä kuten hän itse, ollut koskaan lähettänyt häntä
luotansa lohdutonna.

Yhä matalammalla äänellä sorisivat Farfallan aavejutut yön
hiljaisuudessa, kuten kätkössä virtaava puronen, ja ehdottomasti oli
myöskin vieressäni istuva kyttyräselkä alentanut äänensä kuiskaukseksi.
Tuo kaikki yhdessä kuului, kun hetkiseksi lakkasin sitä erityisesti
tarkkaamasta, kuin kaukaiselta yksitoikkoiselta pauhinalta, enkä
koskaan unohda, minkä vaikutuksen minuun teki, kun noihin himmeihin
ääniin äkkiä sekaantui muutamia kajahtavia soinnoksia ja sitten
hiljaista laulua. Oli kuin loitsulukujen hymistessä jotakin elotonta
olisi herännyt henkiin ja alkanut suloisesti soida, niin oudosti ja
valtavasti vaikutti tuolla hetkellä Riccardon harmonikan ääni ja
hänen hiljainen mutta sointuisa laulunsa. Pitkästä laulusta, jonka
hän lauloi, en muista muuta kuin ensi rivit, ja ne kuuluivat: "Jo
kuollako? Luojani! oi, Mull' elo vain tuskia soi!" Kuuntelinhan tosin
edelleenkin, mutta en enää tarkannut sanoja. Kaikki värsyt laulettiin
samalla sävelellä, joten laulu kokonaisuudessaan vaikutti kuin luonnon
synnyttämät yksitoikkoiset soinnut, kuin lehtien putoaminen tai kosken
kohahdukset etäisyydessä -- tai kuten pienen lapsen loppumaton, yhäti
uudestaan alkava itku.

Heti kuvastui mieleeni, kuinka hän tuolla ylhäällä makasi kovalla
vuoteellansa ja tuijotti harmaaseen kattoon, joka oli niin kovin
lähellä häntä, ja mietin mitä ajatuksia oli mahtanut liikkua hänen
mielessänsä, meidän alhaalla jutellessamme, ennenkuin hän otti
harmonikkansa ja alkoi laulaa tuota surullista laulua. Kohdistin
ajatukseni hänen muistoihinsa, eivätkä ne voineet, sen mukaan kuin
minulla oli niistä tietoa, kertoella muusta kuin puutteesta, nälästä,
sairashuoneessa vietetyistä pitkän pitkistä vuosista, haavoista,
kärsimyksistä ja yksinäisyydestä. Kaikki nuo mielikuvat alkoivat
ahdistella minua kuin ilkeät kummitukset, ikäänkuin niillä olisi ollut
jotakin minulta vaadittavaa tai minulle kostettavaa, ja ihme kyllä
minusta tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt paljastaa niille rintani
ja sanoa: "Käykää kimppuuni, imekää vereni kuiviin, hakekaa täältä
itsellenne tyydytystä!"

Toiset olivat vaienneet heti laulun alkaessa; suutarin lapset
olivat vaipuneet uneen, niin että voi kuulla heidän hiljaisen
hengityksensä. Kyttyräselän suuret silmät olivat kosteat ja hohtivat
hänen rumassa, laihassa, ennen aikojaan ryppyyntyneessä muodossansa
kuin tumma vedenpinta kuuvalossa; Farfallan silmät olivat sitä
vastoin kyyneleettömät ja tuijottivat omituisen uupuneine katseinensa
herkeämättä avonaiseen akkunaan, josta sävelet tulivat. Suutari
vaimoinensa istui takanani, joten en kääntymättä voinut nähdä
heitä. Laulua ei voinut kestää kuin viisi tai kymmenen minuuttia,
mutta minusta tuntui silloin ja minulla on nytkin vielä sellainen
muisto kuin sitä olisi kestänyt sata vuotta. Kun se oli lopussa,
kuulin muutamia raskaita huokauksia tai henkeä vedettävän syvään,
itsetiedottomasti kuten lapset, kukaan ei puhunut enää sanaakaan, vaan
he nousivat hitaasti toinen toisensa jälkeen paikaltaan ja nyökäyttivät
jäähyväisiksi äänetönnä päätänsä tai viittasivat kädellänsä.

Yritin juuri toivottaa Farfallalle hyvää yötä, kun näin katua pitkin
vielä tulevan, jalkojansa väsyneesti laahaten, naisen, ja tunsin hänet
samaksi vaimoksi, jonka mies vuosia sitten omituisen varkauden takia
oli joutunut vankeuteen ja sieltä hulluinhuoneeseen. Hän pysähtyi
pyhän Antoniuksen kuvan eteen, pani kätensä ristiin ja mumisi jotakin;
sitten kumartui hän ottamaan pari liljaa, jotka olivat pudonneet
seinäkomerosta ja olivat nyt tallatut maahan. Huomasimme aran katseen,
jonka hän loi ympäristöön, ikäänkuin olisi ollut aikeissa tehdä
ilkityön, ja hän säpsähti meidät nähdessään ja teki sellaisen liikkeen
kuin olisi aikonut piilottaa kukat tai heittää ne luotansa. Farfalla,
joka tunsi hänet varsin hyvin, sanoi hyväntahtoisesti: "Pyhä Antonius
suo sinulle varmaankin kernaasti tuon mitä hänen ylellisyydestään on
varissut maahan; mutta mitä teet noilla kuihtuneilla kukilla?" -- "Ne
kuuluvat tuottavan onnea", vastasi toinen, puristaen liljoja itseänsä
vasten ja kääntäen meitä kohden kuihtuneet kasvonsa. Sitten hän läksi
käydä retuuttamaan samaa tietä takaisin. Hymyillen sanoi Farfalla:
"Kaikki ne rukoilevat Jumalalta onnea ja rikkautta eivätkä ajattele
sitä että Jesus syntyi seimessä ja ratsasti Jerusalemiin aasilla, eikä
hänellä ollut mihin päänsä kallistaa."

Kotimatkalla väikkyivät edessäni valopilkun tavoin, jota ei saa
silmistänsä, tuon vaimoraukan kasvot, jotka olivat tehneet sitä
tuskallisemman vaikutuksen, kun niillä vielä voi huomata jälkiä
muinoisesta kauneudesta ja suloudesta, -- samaten hänen laihat,
kuihtuneet kätensä, jotka tarttuivat kiihkeästi kuin nälkäinen eläin
maahan tallattuihin likaisiin liljoihin. Jos hän olisi valittanut, niin
olisin ehkä unohtanut tuon näyn häntä hetkisen surkuteltuani, mutta
että hän vielä odotti onnea --! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt
jonkun juoksemistaan juoksevan synkässä metsässä toivoen saavuttavansa
kaukaa loistavan kirkkaan valon, kun itse teossa loppumattomiin
kierteli samaa paikkaa. Toivottomasti kurjuuteen vajonneena hän kurotti
kätensä katulikaa kohden siinä mielettömässä harhaluulossa, että hänen
täytyisi jostakin löytää onni! Lieneeköhän hänellä ollut tuosta onnesta
jonkunmoinen mielikuva? Tai ehkä vain epämääräinen, synnynnäinen
tunne, puoleksitajuttu halu päästä vapaaksi elämän tuottamista
vaikeuksista? Tai oliko hänellä siitä ehkä joitakin muistoja, kuin
sävelmästä, jonka kerran on kuullut ja jota halajaisi jälleen kuulla?
Oi tuota ihmisten surkeata järjettömyyttä, tuota mieletöntä sokeutta,
jolle ei kykene nauramaan, sillä se vihloo sydäntä! Köyhyytensä,
hätänsä, kurjuutensa ahdistamina he kurottavat kätensä pyhimysten,
noiden yliluonnollisten olentojen puoleen, joiden kidutetut ruumiit,
riutuneet kasvot ja hurskas katse osottaa, etteivät he ole maallisia
tavotelleet! Heiltä, jotka ovat kärsimyksiä rakastaneet ja niitä
hakeneet, toivovat he lievitystä kärsimyksissään ja tuota, mikä
heistä käsittää kaiken maallisen onnen: rahaa! Rahaa, rakkautta,
tunteiden huumausta! Tulisina, vaateliaina kohoavat sellaiset rukoukset
taivaaseen, ahdistelemaan noita kirkastettuja, autuaita olentoja, jotka
ovat kääntäneet päänsä maasta pois iankaikkisuutta kohden. Ja noiden
ihmisraukkojen luottaessa siihen, että taivaallinen äidinrakkaus tuolta
ylhäältä käsin heitä holhoo ja heistä huolehtii, korvaten lopuksi
heidän köyhyytensä runsailla rikkauksilla, riehuu kurjuus, vallitsee
nälkä, pakkanen, häpeä, viha noissa viheliäisissä majoissa, joissa he
avuttomina ja Jumalan hylkääminä elostelevat!

Mutta mitä sitten on sanottava meidän mielettömyydestämme, jotka
kiitämme Jumalaa, henkeä, täysistä raha-arkuistamme, voitoistamme,
huolettomasta unestamme, mukavasta elämästämme, ikäänkuin hän olisi
suonut meille tuon kaiken palkinnoksi meidän hyvyydestämme tai
hellyydestä, kuten rakastava isä?

Kuinka suloinen on lapsen viaton itsekkäisyys, se kun kuvailee
mielessänsä Jumalaa sokurileipuriksi, joka palkitsee hyvää lasta
makeisilla, meidän typeryytemme, vilpillisyytemme ja ahneutemme
rinnalla, kun me rukoilemme ääretöntä henkeä, kaiken alkua ja loppua,
kuten ääretöntä rahasäkkiä: "Maksa meille siitä että nimesi alituisesti
on meidän kielellämme! Anna meille rahaa, ja me varustamme sen sinun
kuvallasi!"



VIII


Pikku Berengarin laita oli täten. Minun piti erään niin sanotun
armeliaisuusasian takia saada puhutella lihakauppias Tonia, jota
Farfalla oli minulle kuvaillut kaikkein Roomalaiskaupungin köyhäin
ja turvattomain lasten hyväntahtoiseksi kummiksi. Tapasin hänet
hänen pienessä puodissansa, ja hän oli, päinvastoin kuin asianlaita
tavallisesti on, jokseenkin sen näköinen, jommoiseksi olin häntä
kuvaillut mielessäni, sen perusteella, mitä hänestä tiesin. Mitään
erikoisempaa vaikutusta eivät hänen kasvonsa tehneet; muodoltaan ne
olivat nelikulmaiset, ja ne loistivat hyvyydestä, terveydestä ja
ilomielisyydestä. Varreltaan oli hän paksu ja tanakka, ei tursistunut,
vaan paksuluinen, pituudeltaan keskikokoa ja leveydestään huolimatta
vikkeläliikkeinen. Kun hän oli kuullut asiani, kävivät hänen kasvonsa
entistään ystävällisemmiksi, ja voidaksemme keskustella rauhassa vei
hän minut pieneen, sievästi sisustettuun huoneeseen, jossa sijoitti
minut sohvaan ja istuutui itse nojatuoliin, likainen valkoinen esiliina
yhä edessään. Meidän keskustellessamme tuli huoneeseen pieni poika,
jonka voin siitä, että hän muitta mutkitta hyppäsi Tonin syliin,
huomata olevan tämän pojan; mutta hänen näköisensä ei hän lainkaan
ollut. Lapsukaisen olennossa ilmeni sellaista hienoutta, hilpeyttä ja
herttaisuutta, että, melkein kadehdin Tonia siitä, että hän oli hänen
isänsä -- mistä hän nähtävästi olikin ylpeä. Kuullessani hänen nimensä
Berengar muistin linnanmuuriin kirjoitetun runon, jonka olin nähnyt
käydessäni ensi kertaa Roomalaiskaupungissa, ja kysyin poikaselta,
hänkö sen oli sepittänyt ja piirtänyt sen yläpuolella olevan kuvan.
Istuen isänsä sylissä roikkuvin jaloin käänsi pienokainen minua kohden
soikeat, tummaripsiset silmänsä, vilkutellen niitä veitikkamaisesti
ja naurahtaen vähäsen, niin että näin hänen kiiltävän hammasrivinsä,
joka muistutti hiiren tai jonkun muun nakertajan purimia. Isän ääneen
nauraessa lausuin tuon runon, joka vielä oli muistissani: "Nää seikat
tiedä sä: Ett' Berengar oon mä, Ja kymmenettä käyn. Sä, narri,
luit tään!" Sitten sanoin leikilläni etten kumminkaan voinut ottaa
uskoakseni että tuollainen pikkuruinen mies jo kävisi kymmenettä; sitä
paitsi olin minä kyllä lukenut runon, mutta olin kumminkin vakuutettu
siitä etten ollut mikään narri. Poikanen loi minuun veitikkamaisesti
ilkamoivan katseen, jota sanat eivät pysty kuvaamaan. Oli kuin hän
olisi tahtonut sanoa: "Elä viisastele, tiedät varsin hyvin, ettei
viisauttasi kannata kehua", mutta sitähän hän itse asiassa ei mitenkään
olisi pystynyt ajattelemaan. Samalla ilmeni tuossa katseessa harrasta
sydämellisyyttä tai oikeastaan toverillista suopeutta, joka ei sekään
ollut hänen ikänsä mukaista.

Isä, joka sillä välin oli ehtinyt nauraa kylliksensä, otti tuosta,
mitä olin lausunut, puheiksi vain sen, mikä koski hänen poikaansa,
ja vakuutti että tämä nyt jo oli kymmenen vuotta vanha. Vaikka hän
olikin ikäiseksensä harvinaisen pieni ja siro, oli hän kyllä voimakas
ja sitä paitsi vikkelä poika, joka jo auttoi isäänsä ansaitsemaan
rahaa. Ja nyt kertoi isä minulle että Berengar oli joka päivä monta
tuntia työssä erään suuren kauppahuoneen palveluksessa; hän toimitti
kaikenlaisia asioita, ja viime aikoina oli hän kuljettanut kirjeetkin
postiin ja postista, ja usein oli joukossa varsin tärkeitä kirjeitä
ja rahalähetyksiäkin. Kauppias oli nimittäin huomannut että Berengar
oli aika järkevä poika ja tuiki rehellinen. Noin jutellessaan laski
tuo roteva, voimakas mies käsivartensa poikasen ympärille, joka kuten
kesy lintu keinui isän polvella ja loistavilla silmillään katsoi
iloisesti ympärilleen, ylpeänä noista kehuskelemisista ja ylistyksistä,
mutta veitikkamainen, melkeinpä hyväntahtoisen suojeleva ilme
kasvoillaan, ikäänkuin olisi miettinyt mielessään: "Tuolle vanhalle
miehelle tuottaa niin suurta iloa, kun rehellisyyttäni kehutaan,
miksi en sitten olisi rehellinen? Voinhan muutoin mielin määrin pitää
ihmisiä narrinani, liikaa päänvaivaa ei se minulle tuota." Tuollaisia
puheita olin kuulevinani lapsukaisen kosteilta, mansikanvärisiltä
huulilta, jotka herättivät minussa, ikäänkuin olisivat olleet viehkeät
naishuulet, käsittämättömän halun suudella niitä, oikein tarmon
takaa. Tulin nyt ajatelleeksi että poikanen luultavasti oli äitinsä
näköinen, joka varmaankin oli miellyttävä olento, ja tuon ajatuksen
myöskin lausuin ilmi. Vasta kun näin, kuinka tuon kelpo miehen kasvot
synkistyivät, samalla kuin hän myöntävästi nyökäytti päätänsä, muistin
mitä Farfalla oli kertonut minulle hänen vaimonsa paranemattomasta
kevytmielisyydestä, ja kaduin että olin tehnyt tuon kysymyksen. Nyt
voin saada varsin selvän käsityksen heidän suhteestansa; kuvailin
mielessäni että vaimo oli samanlainen pirteä ja nokkela lintu kuin
pikku Berengar sekä kylläkin halukas laulullaan ja viserryksillään
palkitsemaan luotettavaa ja tukevaa puuta, jonka turvissa eleli, mutta
lentäväksi luotuna kykenemätön alati pysyttelemään saman puun oksilla.
Siten kävi minusta käsitettäväksi, kuinka mies uudelleen ja aina
uudelleen soi vaimollensa anteeksi, joskin murheen murtamalla mielellä
ja salaa kyyneleitä vuodattaen. Vasta nyt minulle oikein selvisi,
kuinka hellästi tuon miehen täytyi rakastaa lastansa. Ehkäpä hän aina
näki edessänsä pahan vihollisen odottamassa että perisynti saattaisi
sen hänen kynsiinsä, ja olikin kuin isä olisi tahtonut suojella
poikaansa, kun hän laski molemmat käsivartensa hänen ympärillensä,
mutta voitonriemuiselta hän samalla näytti, ikäänkuin olisi arvellut
että hänessä kyllä oli miestä varjelemaan lemmikkiänsä kaikelta
pahalta. Noiden ajatusten seuratessa toisiansa päässäni salaman
nopeudella katselin pienokaista yhä suuremmalla mielenkiinnolla;
itse teossa hän varsin suuresti muistutti katupoikaa, jonka päässä
pyörii vain vallattomuuksia ja kujeita, mutta hänen kasvojensa ilme
oli puhdas, ja siinä oli jotakin, josta sai varman käsityksen hänen
mielenlaadustansa. Ehdottomasti ojensin käteni tuota siroa pientä päätä
kohden ja suljin sen hetkeksi niiden väliin; minusta tuntui siltä kuin
minun olisi täytynyt sitä siunata, vaikka en yleensä tiedäkään olevani
mitenkään oikeutettu tai valtuutettu siunauksia jakelemaan. Silloin
katsoi tuo virkeä veitikka minuun silmänräpäyksen ajan vakavasti, pyhän
vakavasti, kuten vain lapset voivat katsoa, kun heidän sielunsa --
niin haluttaisi uskoa -- väliin äkkiä muistaa taivaallisen kotinsa,
muistaa synnin, jonka tähden sen täytyy kärsiä, ja vaikean tehtävän,
mikä sillä täällä on suoritettavana. Lämmin liikutus valtasi mieleni,
kun nuo vilpittömät, tutkivat silmät niin läheltä katsoivat minuun,
mutta mitään aavistusta ei minulla ollut, ei hämärintäkään, siitä että
lapsukaisen puhtaalla isolla otsalla jo oli näkymätön merkki, joka
sen määräsi haamujen maailmaan. Kohta sen jälkeen hän hypähti isänsä
sylistä, kun jo lienee väsynyt hiljaa istumiseen, ja juoksi ulos
nauttimaan joutohetkistään.

Tuo käyntini Tonin luona oli tapahtunut keväällä; elävänä en pikku
Berengaria nähnyt sen jälkeen kuin kerran vain, syksyllä, kohta
palattuani vuotuisilta kesämatkoiltani. Mieleni oli silloin täynnä
monenmoisia uusia vaikutteita ja minulle oli kasaantunut runsaasti
työtä, joten olin tuskin ainoallakaan ajatuksella muistellut
Riemuportinkatua, enkä tuntenut poikaa, jonka erään pankkirakennuksen
vieritse kulkiessani näin tulevan siitä ulos. Vasta kun hän
ohikulkiessaan tervehti minua lyhyesti ja kunnioittavasti heleällä
visertävällä äänellään, johtui mieleeni tuo kevätilta ja muistin kuinka
pienokainen oli minua miellyttänyt. Käännyin nopeasti häntä katsomaan
ja näin että hän oli tehnyt samaten ja että hänen viattomat kasvonsa
olivat jälleen vetäytyneet tuollaiseen hymyyn, jota ei käynyt sanoin
kuvaaminen, ja tällä kertaa se aivan selvästi näytti merkitsevän:
'Ja sinäkö et myönnä olevasi narri? Ja kumminkin vaellat siinä niin
arvokkaan näköisenä, kuin pitäisi sinun olla Jumalan apuna maailmaa
hallitsemassa, vaikka päässäsi vain pyörii kahvinhintoja, öljynhintoja,
tulliasetuksia, teaatterikappaleita tai muita turhanpäiväisiä
seikkoja'. Muutoin hän käänsikin nopeasti päänsä minusta poispäin ja
kulki nyt eteenpäin lyhyillä, nopeilla, itsetietoisilla askelilla,
niska suorana ja katsomatta oikealle tai vasemmalle, tietäen olevansa
tärkeissä toimissa. Seisoin vielä paikallani, katsoen hajamielisenä
hänen jälkeensä ja tuumiskellen, kuinka tuon poikasen hymyilevässä
katseessa voi ilmetä niin monenmoista, jota hänen mielessään
varmaankaan ei liikkunut, kun näin jotakin, sitä tarkkaamatta, --
kuten väliin käy -- jotakin, joka vasta jälkeenpäin tuli ihmeellisen
selvästi tajuntaani. Kun katsoin pikku Berengarin jälkeen, näin
nimittäin miehen, jonka koko olento teki minuun tuskallisen inhottavan
vaikutuksen ja samalla muistutti minua jostakin; mutta, kuten sanoin,
tuo kaikki tapahtui huomiotani liioin kiinnittämättä, ja muistin sen
vasta kun kuulin lapsi raukan murhasta ja sain tietää että murhaajaksi
luultiin Torquatoa, Jurewitschin ja Galantan veljeä. Silloin kuvastui
äkkiä mieleeni tuo mies, joka katsoi pojan jälkeen omituisen ahnaalla,
melkein sairaloisella katseella, ja nyt tiesin myöskin, mitä hänestä
oli johtunut mieleeni, nimittäin Riccardon kuvaus Torquatosta,
kuinka tämä oli muistuttanut suurta petolintua, jolla oli pitkä,
höyhenetön kaula, pieni pää ja hirvittävä koukistunut nokka. Ehkäpä
hänen ulkomuotonsa vaikutti vielä kammottavammin siksi, että siinä
turmeluksen jättämistä jäljistä huolimatta voi huomata niin sanoakseni
mätänemässä olevaa kauneutta.

Tapauksen meno oli luultavasti täten: Torquato, joka oli selvillä
pikku Berengarin toimista ja tiesi että lapsukaiselle usein uskottiin
suuriakin rahamääriä, oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen
ryöväämiseen. Sitä varten oli hän jo aikaisemmin vuokrannut itselleen
huoneen hänen tarkoituksiinsa soveltuvassa kaupunginosassa, jossa
esiintyi hienona herrana. Roomalaiskaupungissa ei hänen katoamisensa
herättänyt huomiota, kun ei häntä kukaan liioin kaivannut ja hän aina
oli elänyt kulkulaiselämää. Viikkomääriä hän oli toimessa, päästäksensä
selville kaikista uhrinsa teistä; muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin
nähnyt heidät toistensa läheisyydessä murhasi Torquato Berengarin.
Tunnettujen tosiasioitten ja todistajien kertomusten perusteella
arveltiin murhan tapahtuneen täten: Torquato oli nähnyt tai saanut
muutoin tietää, että pienokaiselle oli uskottu melkoinen rahasumma; hän
seurasi häntä jonkun matkaa ja houkutteli hänet sitten huoneeseensa
jollakin tekosyyllä, luultavasti siten että sanoi olevansa asioissa
hänen isäntänsä kanssa ja haluavansa lähettää tälle kirjeen hänen
mukanansa. Oliko lapsi ennen nähnyt Torquaton Vanhassakaupungissa ja
nyt tuntenut hänet, ja kuinka tuon kammottavan miehen oli onnistunut
voittaa hänen luottamuksensa, siitä ei tarkoin voitu saada selkoa.
Huoneessaan kävi Torquato pienokaisen kimppuun, joka ei aavistanut
mitään pahaa, ja surmasi hänet terävällä veitsellä, kätki verisen
ruumiin seinäkaappiin, laittoi huoneen täyteen karboolinhajua, lukitsi
sen ja läksi tiehensä, sanoen emännälle että hänen täytyi lähteä
matkoille muutamaksi päiväksi. Kun ei tuo ollut ensi kerta, ja Torquato
aina oli tahtonut, ettei kukaan hänen poissaollessaan menisi hänen
huoneeseensa, ei emännässä herännyt mitään epäluuloa, vaan vasta
kun suljetusta huoneesta rupesi leviämään inhottava haju, alkoi hän
aavistaa pahaa. Koko asia tuntui hänestä niin oudolta ja kammottavalta,
että hän antoi poliisin avata huoneen, ja nyt nähtiin että sen
lattia oli tahrattu verellä, ja kaapista löydettiin pahoin runneltu
lapsenruumis.

Tämä tapahtui monta päivää murhan jälkeen; mutta tietysti pikku
Berengaria oli kaivattu heti. Ei kukaan ajatellut hänen joutuneen
onnettomuuden uhriksi; kun ei häntä vielä illallakaan alkanut näkyä,
ruvettiin epäilemään että hän oli karannut tiehensä rahat muassaan.
Siten esitettiin asia sanomalehdillä, ja myönnän että minuunkin,
vaikka kohta olenkin kuuluvinani sivistyneisiin, ensiksi vaikutti
painetun sanan tenhovoima, niin että pidin itsestänsä selvänä että
tuo, minkä olin lukenut, oli totta. Mieleeni kuvastui siro poikanen,
jonka aivan äskettäin olin nähnyt niin reippaana kulkevan kadun
poikki, ja mielipaha ja suuttumus valtasi minut. Että hän oli voinut
sen tehdä! Ehkäpä hän tuona aamuna kääntyessään hymyillen katsomaan
minuun oli ajatellut: 'Et luule olevasi narri ja kumminkin luotat
minun rehellisyyteeni! Et aavista, mitkä kepposet minä aion teille
tehdä!' -- Sellainen on ihmisluonto, että synti ja heikkous menee
perintönä sukupolvesta sukupolveen, ja että voimakkainkin rakkaus
taistelee turhaan tuollaisia taipumuksia vastaan. Puutetta ei tuo lapsi
ollut koskaan kärsinyt minkäänlaista, siis ei sitä ollut tuollaiseen
tekoon voinut saattaa mikään muu kuin perinnöllinen kevytmielisyys ja
seikkailemishalu. Vihollinen oli kumminkin saanut sen kynsiinsä ja
pitänyt saaliinaan lapsi raukan, joka tuskin oli puolustautunutkaan,
kun ei se tuntenut ahdistelijaansa eikä hänen aikeitansa. Myöhemmin
tuotti minulle lohdutusta se, etten ainakaan ollut tuominnut onnetonta
pienokaista ankarasti ja ajattelemattomasti; nousivatpa kyyneleetkin
silmiini, kun mielessäni kuvailin, kuinka hän riutuisi koti-ikävään
ja omantunnontuskiin, kuinka rikollisuus rumentaisi ja tahraisi hänen
viattoman muotonsa, hänen hymyilevät silmänsä, hänen hienopiirteisen,
ilmeikkään suunsa. Melkein vielä enemmän säälitti minua onneton isä,
joka turhaan oli koettanut ylenpalttisella rakkaudellaan pelastaa
heikkoluonteisen vaimonsa lapsen ja nyt ehkä epätoivoissaan katui
sitä että oli niin aikaiseen saattanut tuon pienen olennon elämän
moninaisille kiusauksille alttiiksi.

Menin herran tykö, jonka palveluksessa Berengar oli ollut. Hän oli
joltisenkin ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen mies, ja hän oli varsin
pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut, eikä suinkaan etupäässä
kadottamansa rahan takia. Hän puhui jotenkin tähän tapaan: Tuollaisiin
ihmisiin ei saa luottaa, se olisi aina muistettava; ennemmin tai
myöhemmin pääsee heissä pahe voitolle. Kurjuus turmelee ihmiset;
jokaisesta köyhästä voi tulla varas, ja jos hänestä ei sitä tule,
niin ei hänellä ole ollut tilaisuutta tulla siksi. Kun huomautin
ettei lihakauppias Tonin perhe ollut kärsinyt puutetta, kohautti hän
olkapäitänsä ja sanoi: "Noissa suvuissa kulkee perintönä liian paljon
paheita. Jos on joukossa jokin kunnollisempi ja hänen käy hyvin, niin
pääsee kumminkin pian äkkiarvaamatta jokin isoäidiltä tai tädiltä tai
joltakin muulta sukulaiselta periytynyt paha taipumus taas valtaan."

Sanoin siihen, että jos niin oli, eikä köyhyys siis turmellut
ainoastaan ruumista, vaan myöskin sielun, niin olimme sen enemmin
velkapäät taistelemaan sitä vastaan. Siitä hän nähtävästi ei halunnut
keskustella, vaan alkoi jälleen puhua pikku Berengarista ja sanoi:
"Tuolle poikaselle olisin voinut uskoa kaiken omaisuuteni, niin
täydellisesti luotin häneen; toiste eivät tunteeni enää saa minua
pettää." Nyt yhtyi puheeseen eräs vanhempi apulainen, ylpeästi ja
innokkaasti muistuttaen, että hän jo oli ennustanut niin käyvän ja aina
huomauttanut siitä, millainen viekas katse tuolla pienellä veijarilla
oli, ikäänkuin hän olisi pitänyt kaikkia ihmisiä narrinansa. Sitten hän
alkoi kertoa juttua samanikäisistä pojista, jotka elelivät ryöväreinä
jonkun kaupungin läheisyydessä ja tekivät törkeitä ilkitöitä, -- mutta
sitä en kuunnellut loppuun.

Vanhassakaupungissakin oltiin vakuutetut pienokaisen syyllisyydestä,
ja vaikka rikoksia, mitä laatua olivatkaan, siellä yleensä
arvosteltiin lempeästi, puhuttiin tästä tapauksesta jonkunmoisella
rakkaudettomuudella, mikä johtui siitä, että vastenmielisyys äitiä
kohtaan ulotettiin lapseenkin, heidän ulkonaisen yhdenkaltaisuutensa
takia. Sitä vastoin säälittiin Tonia, sen mukaan kuin minä voin
huomata, sydämellisesti ja vilpittömästi; minulle sanottiin, kun
olin menossa hänen luoksensa, ettei hän ollut autettavissa, isku oli
sattunut sydämeen, -- hän oli sulkeutunut huoneeseensa eikä tahtonut
kuulla mitään lohdutteluja.

Kumminkin päästi tuo onneton mies minut luoksensa, ja se tapahtui
siksi, että johtui mieleeni, häntä oven takaa puhutellessani, sanoa
hänelle, että eihän Berengarin syyllisyyttä vielä ollut näytetty
toteen, vaan että tulin häntä rohkaisemaan ja hänessä toivoa
herättämään. Sydäntäni vihloi nähdessäni tuon kunnon miehen lapsellisen
avutonta epätoivoa kuvastavat rehelliset kasvot ja punaiset,
pöhöttyneet silmät, joista vielä lakkaamatta vuoti kyyneleitä, ja
huomatessani tuon itsessään vähäpätöisen seikan että hänellä nyt ei
ollut edessään tuota likaista esiliinaa: arkipuuhat oli hän jättänyt
siksensä, katsoaksensa silmästä silmään kohtaloa, johon hänen nyt oli
tutustuminen. Päästettyään minut sisään hän istuutui heti jälleen
ja tuijotti minuun turvonneilla, kyynelisillä silmillänsä sanaakaan
lausumatta. Pyrkien häntä lohduttamaan puhuin poikasen viehkeydestä,
hänen vilpittömistä kasvoistansa, jotka unhottumattomasti olivat
painuneet mieleeni, kerroin kuinka vakaalta ja samalla hilpeältä hän
oli näyttänyt, kun äskettäin kohtasin häntä kadulla, ja sanoin että
siltä ei näyttänyt ihminen, joka oli aikeissa tehdä pahaa. Aivan
tehottomia eivät puheeni olleet; hän veti pari kertaa peräkkäin syvään
henkeä ja laski kätensä ehdottomalla liikkeellä käsivarrelleni,
ikäänkuin pidättääksensä minua tykönänsä. Minusta tuntui siltä
kuin hänen silmänsä ja kätensä olisivat pakottaneet minua puhumaan
edelleen, sillä melkein kuin itsestään tulivat sanat huulilleni. Sanoin
että olihan pienokaista voinut kohdata tapaturma, hän oli voinut
pudota mereen tai avonaiseen kellariin. Mutta jos hän todellakin oli
tehnyt jotakin väärää, niin olivat varmaankin pahat ihmiset hänet
siihen houkutelleet; lapsethan ovat enemmän alttiit kaikenmoisille
vaikutuksille kuin täysi-ikäiset. Siihen tapaan jatkoin puhettani,
kunnes huomasin että tuon surevan miehen suuri pää vaipui rinnalle ja
hänen hiljaista itkuansa seurasi äänekkäät nyyhkytykset; nähtävästi hän
oli unohtanut minut taikka ei voinut enää kiinnittää huomiotansa minuun
ja minun puheisiini. Kun kysyin, olisiko hänelle mieleen, jos palaisin
seuraavana päivänä, vastasi hän nyökäyttämällä päätänsä vakuuttavasti.

Mutta kun tulin seuraavan kerran, tapasin kotona ainoastaan vaimon, ja
tämä kertoi että hänen miehensä oli mennyt kirkkoon, mikä tapahtuma,
arvatenkin harvinaisuutensa takia, nähtävästi oli tehnyt valtavan
vaikutuksen häneen, sillä hän tuijotti minuun pelästyneenä, luoden avo
auki soikeat, mustaripsiset silmänsä, jotka olivat aivan samanlaiset
kuin nuo ihailemani lapsensilmät. Muutoin ei hän ollut aivan niin
viehättävä kuin tuonoin olin otaksunut hänen olevan; vanha ei hän vielä
ollut, vaan jo vähän paksunläntä ja kömpelö, ja hänen kasvonsa, vaikka
olivatkin hienopiirteiset ja sievät, eivät olleet enää nuorteita,
eivät kukoistavia. Mutta ennen kaikkea puuttui häneltä tuo hyvyyttä
osottava, luottamusta herättävä ilme, joka piili syvinnä Berengarin
veitikkamaisissa silmissä ja epäilemättä oli perintöä isältä.
Rietasmaista keikistelyä ei hänen käytöksessään ollut; hän oli kai
pikemmin, jos jutut hänen kevytmielisyydestään ja uskottomuudestaan
olivat tosia, sitä laatua kuin herkkusuu kissa, jonka pitää saada
maistella joka vadilta, liiatenkin kielletyiltä.

Kun olin sanonut haluavani odottaa hänen miestänsä, kulki hän hetkisen
huoneessa arasti edes takaisin, kunnes rohkaisi mielensä ja kysyi
minulta, oliko alhaalla kaupungissa ehkä jo saatu uusia tietoja
Berengarista. Kun vastasin kieltävästi, sanoi hän salaperäisesti
hymyillen, että sitä hän oli ajatellutkin ja että se olikin parasta.
Äidilleen hän kyllä vielä antaisi tietoja itsestänsä, ja ellei hän sitä
tekisikään, niin hän varmaan kumminkin muutaman vuoden kuluttua palaisi
Amerikasta, taskut täynnä kultaa ja hopeaa. Kysyin kauhistuneena, oliko
hän sitten todella lähtenyt sinne. "Minnekäs muuanne hän olisi mennyt?"
vastasi hän. "Tyhmä hän ei ollut; sitä olen aina ajatellutkin, että
hänestä tulisi jotakin erikoista ja että hän tuottaisi vanhemmillensa
onnea ja siunausta." Samalla hän katsoi minuun vilkauttaen silmiänsä
veitikkamaisesti, kuten olin nähnyt pienokaisenkin tekevän, mutta nyt
tuo elje vaikutti minuun melkein kammottavasti.

Ryhtymättä itse asiaa arvostelemaan sanoin hänelle ettei hänen
pitäisi sanoa miehellensä mitään arvelustaan, sillä varmaankaan tämä
ei kernaasti kuulisi siitä puhuttavan. Hän nauroi ja tuumaili, että
pidinkö minä häntä niin tyhmänä. Ensiksi hän oli yrittänyt ruveta
siitä puhumaan, mutta silloin oli hänen miehensä joutunut hurjaan
raivoon, ja nyt hän ei enää virkkanut siitä mitään. Aikaa myöten Toni
kyllä tyytyisi asiain tilaan, varsinkin jos minä koettaisin vaikuttaa
siihen suuntaan. Minua ei haluttanut luvata sitä, mutta en virkkanut
mitään, ja hän lienee pitänyt sitä myöntymisen merkkinä. Hän oli
vielä varmempi asiastaan, sanoi hän, kun hänen miehensä edellisenä
yönä oli nähnyt tällaisen unen: Berengar oli mennyt veneellä meren
ylitse, ja meri oli ollut ikäänkuin sulaa tulta ja pursi kuin avo auki
oleva suuren suuri liljankukka. Kun tuulenhenki vienosti puhalteli
aukean meren ylitse, olivat korkeat laineet eli liekit, hohtaen
purppuranvärisinä, sinipunaisina ja keltaisina, kohonneet ja laskeuneet
hiljaa, niin taivaallisen levollisesti, ettei hän edes ollut tullut
ihmetelleeksi sitä, kuinka ne eivät tuhonneet liljavenosta, vaikka se
oli aivan niiden keskellä; eivät ne olleet sitä edes kärventäneetkään.
Purjeitta ja soutimetta ensi pursi nopeasti eteenpäin, vieden muassaan
pikku Berengarin, joka nyökytteli päätänsä ja heitti jäähyväisiksi
lempeän surumielisiä katseita. Kun nyt veno eteni etenemistään ja
pian näytti kuin pilvekkeeltä vain ja sitten kuin himmeältä tähdeltä
taivaanrannalla, ei isä enää voinut hillitä kaihoansa, vaan heittäytyi
liekehtivään mereen, mutta heräsi samassa.

Vaimo oli kertonut tuon unen seikkaperäisesti ja nähtävästi nauttien
esittämiensä kuvien värittämisestä. Ehdittyänsä loppuun sanoi hän
nopeammin ja tavallisella äänellä: "Uni on helppo selittää, sillä
pursi merellä merkitsee matkaa Amerikkaan, ja savuttomat liekit
merkitsevät onnea, erittäinkin kultaa. Olisin puhunut siitä erään
naapurivaimon kanssa, joka osaa selittää unia, jos se ei olisi ollut
niin tuiki helppo käsittää. Sitä paitsi arvelin että olisi parempi
etten puhuisi siitä kenenkään kanssa." Vakuutin hänelle että niin oli
ja otin häneltä sitä paitsi lupauksen, että jos hän todella joskus
saisi kirjeen Berengarilta, hän tulisi puhumaan siitä minun kanssani
ennenkuin näyttäisi sen miehellensä. Sitten minun täytyi lähteä, Tonia
tapaamatta, kun ei minulla enää ollut aikaa odottaa.

Seuraavana päivänä tehtiin tuo kammottava löytö, josta jo kerroin.
Tieto siitä levisi nopeasti ja herätti kaikkialla harrasta osanottoa.
Pienokaisen kuva oli ollut aikaisemmin, hänen olinpaikkansa
ilmisaamista varten, sanomalehdillä julaistuna ja muureillakin
nähtävänä, joten kukin oli luonut itselleen käsityksen hänestä. Nuo
kammottavat, salaperäiset erityisseikat, rikoksen julmuus ja tuo
että lapsi oli joutunut sen uhriksi, kaikki oli omansa saattamaan
tunteet kuohuksiin, ja jos ihmiset olivatkin olleet ylen kärkkäät
uskomaan poika parasta kaikkea pahaa ja, mikäli mahdollista,
heittämään syyn vanhempien niskoille, niin oli heidän osanottonsa
nyt sitä intohimoisempaa. Pian olivat he poika raukasta tehneet
pyhän marttyyrin, ja mitä viehättävimpiä kuvia he loivat mielessään
hänestä, jonka runneltu ruumis oli niin kammottavassa tilassa,
ettei voitu sallia yleisön sitä nähdä. Runsaasti tuotiin kukkia
ja rahalähetyksiä Vanhaankaupunkiin Tonin taloon yleisen säälin
osotteeksi. Kukkaisloiston ympäröimänä istui isä pöydän ääressä tuossa
sievässä, siistissä huoneessa, jossa olin tullut hänen tuttavuuteensa;
hän näki ihmisiä tulevan lukuisasti surua valittamaan ja kuunteli mitä
hyvää ja kaunista heillä oli sanottavaa pikku Berengarista, mutta
itse hän ei puhunut sanaakaan. Luulen ettei hän oikeastaan selvästi
tajunnut kenenkään muun läsnäoloa kuin minun, ja minut hän huomasi
siksi että hänen mieleensä oli jäänyt sellainen muisto, että minä olin
ainoa, joka en ollut koskaan epäillyt hänen poikaansa syylliseksi. Nyt
tuntui minusta käsittämättömältä, kuinka oli koskaan voitu ajatella
mitään muuta tapahtuneeksi kuin mitä todella oli tapahtunut ja mikä
olisi ollut lähinnä otaksuttavissa, jopa suorastaan ainoa mahdollinen
selitys. Pitkät ajat oli minulla mielessäni pienokainen, jonka olin
nähnyt vain muutamia päiviä ennen hänen surullista loppuansa aivan
hänen murhaajansa läheisyydessä, ikäänkuin kohtalo olisi halunnut
antaa minulle viittauksen, tarjota vielä pelastumisen mahdollisuutta.
Mutta minä en ollut aavistanut mitään, en pelastanut hänen henkeänsä
enkä edes hänen kuoltuansa puolustanut hänen kunniaansa. Selvästi
näin edessäni nuo salaperäiset lapsensilmät, kuinka ne pelästyneinä
hakivat ystävää, puolustajaa, kuinka ne vähitellen kyyneltyivät --
ja sitten äkkiä kääntyivät minua kohden, pelokkaina, mutta kumminkin
minuun luottaen, -- ilme niin yliluonnollisen vakavana kuin tuona
kevätiltana, -- kuinka niiden kysyvä katse kävi hämmästyneeksi ja
surulliseksi, haikean, mieltä vihlovan, katkeran surulliseksi. Luulen
että jos tuona päivänä olisi haudattu tyttö, jonka minä olisin
vietellyt, hylännyt ja syössyt häpeään ja kuolemaan, ei mieltäni
olisi voinut kalvaa tuskallisempi katumus kuin nyt tuon lapsen takia,
joka oli minulle varsin vieras ja jolle itse teossa en ollut tehnyt
mitään pahaa. Melkein kadehdin onnetonta, kaikkein surkuttelemaa isää,
sillä hänen mielessänsä liikkui nähtävästi toisenlaisia kuvia. Hän
ei näyttänyt tietävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui,
mutta kuten kauhusta kivettynyt hän ei ollut, vaan kuten haltioihinsa
joutuneet, joille jokin jumalallinen salaisuus on ilmaistu; niin
rumiksi kuin lakkaamaton itku oli tehnytkin hänen kasvonsa, jotka
eivät ennestäänkään olleet kauniit, täytyi niiden kumminkin herättää
jokaisessa nöyrää kunnioitusta. Kukin tunsi, etteivät tänä hetkenä
mitkään maalliset, mitkään jokapäiväiset asiat voineet vaikuttaa tuohon
mieheen. Ei hän surrut Berengarin kuolemaa, sillä hän näki hänet
edessään eloon elpyneenä, -- hänet oli lahjoitettu hänelle jälleen,
ihanampana ja puhtoisempana kuin silloin, kun hänet ensi kerran oli
laskettu hänen vapiseville käsivarsillensa. Ehkä hän nyt hengessä
autuaallisena ja nöyränä oli polvistunut lapsensa kirkastetun kuvan
eteen ja painoi suurta, lempeätä suutansa noita läpikuultavia kätösiä
vasten; ehkäpä hän, kuten unessaan, näki Berengarin liljapurressaan,
Herran hengen vienosti puhaltaessa, saapuvan taivaan satamaan, mistä
hänelle hymyili ja viittaili.

Sen sijaan vaikeroi ja nyyhkytteli nyt vaimo surkeammin ja kiihkeämmin
kuin olisin luullut hänelle mahdolliseksi. Epäilin hänen surunsa osaksi
aiheutuvan amerikkalaisten pilvilinnojen kukistumisesta, joita hän oli
Berengarille rakennellut; mutta varmaan se pääasiallisesti oli ainoan
lapsen kuolemasta johtuvaa äidinsurua. Niitä tunteita, joita hänen
miehensä mielessä oli liikkunut ja nyt liikkui, oli hänen mahdoton
ollenkaan ymmärtää; sen hän vain oli käsittänyt ja se koski hänen
sydämeensä ja pöyristytti häntä: että hänen lapsensa oli kuollut,
oli murhattu kammottavalla tavalla eikä palaisi enää koskaan; ettei
hän enää koskaan saisi kuulla hänen livertelevää nauruansa, ei nähdä
hänen helliä katseitansa, ei ottaa häntä syliinsä ja hyväillä häntä
ja pusertaa vasten rintaansa, ei koskaan enää suudella hänen kosteita
huuliansa ja vereviä poskiansa.

Mietin mielessäni: 'Entä kun nuo pitkät, yksitoikkoiset arkipäivät
tulevat, ja asterit ja ruusut, jotka nyt täällä täyttävät ilman
tuoksullaan, ovat poissa, ja niiden viimeiset kuihtuneet lehdet
lakaistaan kokoon ja viedään ulos -- ja Toni seisoo jälleen
teuraspöydän ääressä, verinen esiliina vyöllään, viikon, kuukauden,
vuoden toisensa jälkeen!' -- Silloin ovat myöskin hänen tämänpäiväiset
haikeansuloiset tunteensa haihtuneet, ja toivoton yksinäisyydentunne
täyttää hänen mielensä hänen lapsettomassa, ilottomassa talossansa.
Ja jos hänen vaimonsa vuosien kuluttua joskus kertoo, kuinka tuo
uni hänet petti, ja puhuu siitä, kuinka olisi, jos Berengar nyt
tuolta kaukaa palaisi kotiin ja solakkana ja iloisena kiiruhtaisi
katua ylös, vanhempiensa syliin, ehkei hän silloin enää joudu
raivoihinsa, vaan kuuntelee äänetönnä ja hautoo mielessään tuota
ajatusta ja säpsähtää, kun lattia sattuu narahtamaan. Miksi taivasta
ei voi saavuttaa syöksemällä purppuramereen, ei voittaa kiihkeällä
hyökkäyksellä? Se olisi helpompaa kuin selkä kumarassa vaeltaa sinne
hietaista, yksitoikkoista, silmän siintämättömiin ulottuvaa maantietä.
Mutta varmaankaan se, joka ei voisi kestää jokapäiväisen elämämme
yksitoikkoisuutta, ei myöskään kestäisi iankaikkisen taivaallisen levon
juhlallista muutteettomuutta.



IX


Aika ajoin minusta tuntui siltä kuin Farfalla olisi ollut ilkeäjuoninen
petturi ja minä itse aika hölmö. Niinpä hän muutamana päivänä mainitsi
jutellessamme, että minä hänestä muistutin erästä herraa, joka oli
johtajana suuressa öljytehtaassa, missä hän muinoin oli työssä.
Mainittu herra oli erinomaisen hyvä työväelle, ja sen takia oli
tehtaan omistaja lyhyen ajan kuluttua asettanut hänet toiseen toimeen
ja hänen sijallensa ankaran, tylyn miehen. Joka päivä säännöllisesti
meni eräs vaimoista päivällisloman tultua hänen tykönsä ja pyysi
saada noutaa vähän öljyä ruuan valmistamiseksi, ja siihen hän aina
sai luvan, sillä ehdolla ettei ottaisi enempää kuin tarvitsi itseänsä
varten. Silloin täytti vaimo joukon pulloja toisillekin ja piilotti ne
vaatteisiinsa, mutta piti kädessään pienen pullon, jota ohi kulkiessaan
näytti herralle. "Julkisesti ja rehellisesti, siitä minä pidän",
sanoi tämä silloin, taputtaen häntä olalle. Farfalla kertoi tämän
jutun sydämellisesti nauraen, ja hän näytti tuntevan jonkunmoista
säälinsekaista hyvänsuopuutta tuota älyä vailla olevaa miestä kohtaan,
jota minä arvatenkin muistutin juuri typeryyden puolesta. Vähän
loukkaantuneena ja hämmästyneenä lausuin: "Te näette että Jumala
on oikeassa ollessaan kova teitä kohtaan; jos hän olisi lempeä ja
armelias, niin te kohtelisitte häntä kuten tuota liian hyväsävyistä
herraa, pettäisitte häntä parhaanne mukaan, ettekä vähääkään välittäisi
hänen käskyistänsä." Nauraen myönsi Farfalla minun olevan oikeassa,
mutta lisäsi että olihan olemassa ihmisiä, jotka eivät noudattaneet
Jumalan käskyjä enemmän kuin köyhätkään ja joille Hän kumminkin suo
runsaasti armoaan. Vastasin lyhyesti että köyhät valitettavasti
pitivät rikkautta ainoana kiitosta ansaitsevana armolahjana, mutta
ettei pitänyt kuvailla Jumalaa mielessään mahtavaksi taikuriksi,
joka tyhjentymättömästä rahakukkarosta jakelee kultaa lemmikeilleen,
vaan että kiiltävän kullan laita usein on kuten kauniiden omenoiden,
joiden sisässä on inhottava mato, -- jota vastoin sairaus, köyhyys ja
muut sellaiset kärsimykset ovat kuin nuo huononnäköiset omenat, jotka
ryppyisestä kuorestaan huolimatta ovat varsin mehukkaita ja maukkaita.

Seuraava seikka herätti minussa vielä enemmän tyytymättömyyttä
Farfallaa kohtaan: Taloni pohjakerrassa asui eräs parturi, joka oli
erinomaisen hyväluontoinen ja rehellinen ihminen, mutta taipuisa
lörpöttelemään ja loukkaamaan toisia terävällä kielellänsä. Hänen
vaimonsa, joka oli pulska, verevä ja kaunis olento, oli muinoin
pitänyt yhteyttä erään uskottoman heittiön kanssa, ja tuloksena siitä
oli lapsi, herttainen, sievä poikanen, joka aviopuolisoilla nyt oli
luonansa. Parturi rakasti sitä nimittäin, sen syntyperästä huolimatta,
varsin hellästi, niin ettei hän edes olisi tahtonut suostua siihen
että isä maksoi kuukausittain määrätyn rahasumman sen ylläpidosta.
Mutta vaimo pysyi lujana vaatimuksessaan. "Mitäpä varten me sen
lahjoittaisimme tuolle kelvottomalle ihmiselle?" sanoi hän, ja hän
lähetti joka kuukausi pienokaisen itsensä noutamaan rahat.

Farfalla oli elänyt noiden ihmisten kanssa mitä paraimmassa sovussa,
kunnes turhanpäiväisestä asiasta syttynyt riita siitä teki lopun.
Parturi oli joillakin kokkapuheilla, joilla ei sanonut tarkoittaneensa
mitään pahaa, niin katkeroittanut hänen mielensä, että hän suorastaan
vaati minua sanomaan irti nuo vuokralaiseni, joita en voinut syyttää
mistään pahasta. Ei lähtenyt mitään apua siitä että huomautin hänelle,
kuinka halpamainen hänen kostonhimoinen menettelynsä oli ja millaista
vääryyttä hän tahtoi saada minut tekemään, -- en saanut häntä
järjillensä, vaan hän selitti lyhyesti, että jos nuo toiset jäisivät
talooni, niin hän muuttaisi. Varsin kernaasti olisin antanut hänen
lähteä tiehensä, niin minua kiukustutti hänen pikkumainen, inhottava
kostonhalunsa; mutta rakkauteni Riccardoon esti minua siitä. Pahoilla
mielin päätin pyytää parturinväkeä muuttamaan, ja he käyttäytyivät
varsin hienotunteisesti, osottaen käsittävänsä menettelyni ja
helpottaen vastenmielistä tehtävääni suopealla myöntyväisyydellään.
Vaikka Farfalla tosin itsekin oli pahoillaan siitä mitä oli tapahtunut,
kun se ei enää ollut autettavissa, oli se kumminkin tuottanut minulle
niin paljon ikävyyttä, etten voinut sitä hevillä unohtaa, ja sattui
sitten yhä uudelleenkin kaikenmoista, mikä pani minut hämmästymään.

Tapahtui useita kertoja, että muutamat vuokralaisistani, aivan
kuten talonhoitaja oli ennustanut, pyrkivät käyttämään eduksensa
hyvänluontoisuuttani maksamalla ainoastaan osan vuokrasta tai ei
mitään. Silloin Farfalla tosin piti puoltani ja tarjoutui itsestään
saattamaan heitä järjilleen, mutta ei huomauttanut heitä siitä, että
oli väärin että he kieltäytyivät maksamasta hyvälle isännälle sitä
vähää, minkä hän vaati, vaikka kyllä olisivat olleet säntillisiä
ja nöyriä, jos heitä olisi kohdeltu armottomasti, vaan hänen
järki- ja siveyssaarnansa sisältönä olivat sellaiset lauseet kuin:
"Ymmärtäväisemmän tulee mukaantua" tai: "Ei köyhä kumminkaan kykene
rikasta vastustamaan." Kun kerran sattumalta kuulin hänen puheensa
ja vaadin häntä niistä tilille, ei hän lainkaan joutunut hämilleen,
vaan sanoi huolettomasti, ikäänkuin siitä tuskin olisi kannattanut
puhuakaan: "Eikös sitten ole niin? Teillä on ja pysyy valta. Minun
täytyy puhua heille heidän ymmärryksensä mukaisesti; näettehän että se
on auttanut, sillä maksaneethan he ovat."

Minä mietin mielessäni: 'Mitä varten antaudun ihmisten pariin, jotka
ovat kuin vierasta kansaa omine uskoinensa ja lakinensa? Meidän ja
heidän välillänsä ei voi syntyä ystävyyttä, ei mielten sopusointua.
On tapahtunut että ihmiset, jouduttuaan merellä tuuliajolle tai
kuljeskellessaan jäävuorilla tai erämaassa, ruokavarojen loputtua ovat
tappaneet ja syöneet toverinsa, eikä heidän tekoansa ole katsottu
rangaistavaksi; niitä, jotka puolikuolleina nälästä taistelevat
henkensä puolesta, ei sovi arvostella ihmisellisten siveyskäsitteiden
perusteella, vaan samaten kuin petoeläimiä. Niitä täytyy joko vainota
tai -- ellei tahdo niitä jättää oman onnensa nojaan -- auttaa
perinpohjaisesti; mutta mieletöntä on antautua muutoin niiden kanssa
tekemisiin.

Mutta tuskallisempi kuin kaikki edelliset kokemukseni oli tämä: Näin
eräänä päivänä puodinakkunassa tahotun topaasin, joka oli hyvin suuri
ja niin taitavasti juotettu, että se näytti irtonaisena pysyttelevän
neulan varassa. Heti näin mielikuvituksissani tuon kiven Lisabellan
tuuheassa, pehmoisessa vaaleassa tukassa, ja tunsin niin voimakasta
halua todella pistää sen sinne, että punnitsematta asiaa sen pitemmältä
tartuin ovenripaan, mennäkseni puotiin ostamaan sen. Mutta silloin
muistin Riccardon, en tiedä miksi, ja käteni vaipui alas ja läksin
kulkemaan edelleen.

Kuvailin mielessäni, mitä hän sanoisi, jos panisin hänen vuoteellensa
topaasin hinnan suuruisen rahasumman; tulin ajatelleeksi että sillä
voisin ostaa hänelle sievän puvun, eikä hänellä ollut vielä koskaan
ollut uusia vaatteita, vaikka hän niin kernaasti olisi halunnut
olla siististi ja somasti puettuna. Sitten näin jälleen edessäni
Lisabellan kultakutrisen pään, kuulin hänen päästävän riemuhuudon
nähdessään kiven, ja näin hänen pistävän sen kiharoihinsa ja posket
punoittavina lähestyvän peiliä. Kuten suuri, raskas pisara makeata
kreikanviiniä se kimalteli hänen pehmeässä, punertavassa, ruskeassa,
kullanhohtavassa tukassaan. 'Miksi en saa antaa sinulle tuota lelua?'
ajattelin. Melkeinpä jo yritin lähteä hänen luoksensa, heittäytyäkseni
hänen jalkojensa juureen ja pyytääkseni häntä ratkaisemaan, antaisinko
hänelle topaasin vai Riccardolle rahat; mutta jätin sen kumminkin
tekemättä, sillä tiesin että hän nauraisi ja sanoisi: "Osta minulle
topaasi ja anna Riccardolle rahat!" Sillä välin olin, katuja pitkin
rientäen, tahtomattani tullut takaisin kultasepän puodin luo, ja
nyt menin sisään ja ostin kiven. Inhottava tunne, ikäänkuin olisin
varastanut, kuristi kurkkuani ja ahdisti rintaani; samalla pisti
päähäni että menisin näyttämään topaasin Riccardolle ja sanoisin että
se oli aiottu Lisabellalle. Sadoin kerroin vakuutin itselleni että se
olisi paheksuttava, tarkoitukseton, ruma teko, mutta kumminkin minusta
tuntui siltä että minun oli mentävä ja minä meninkin. Riccardo oli
sinä päivänä jälleen heikompi ja lepäsi valjuna ja hintelänä karkealla
lakanallaan, jonka rinnalla kiven tumma hohde teki surullisen ja
omituisen vaikutuksen. Aluksi hän sitä tuskin tarkkasikaan, vaan kysyi
vain välinpitämättömästi, oliko se merikivi. Mutta kun kerroin että
se oli topaasi ja että se oli määrätty Lisabellalle, vilkastui hän,
otti sen käteensä ja kysyi mitä se maksoi; kun mainitsin tuon hänen
kannaltansa arvostellen kylläkin korkean hinnan, lisääntyi hänen
kunnioituksensa niin kiveä kohtaan, kuin minua ja Lisabellaa kohtaan,
joka sen tulisi omistamaan. "Tahtoisinpa nähdä hänet", sanoi hän,
laskien vallan väsyneenä päänsä tyynylle ja sulkien silmänsä.

Pitkät ajat meni tuskin päivääkään ilman että tunsin samaa tuskaa
kuin näyttäessäni Riccardolle kiveä, ja kuumana kohosi silloin veri
poskilleni; en tiedä häpesinkö ostostani vaiko kurjaa sääliäni.

Enemmän kuin koskaan ennen tunsin mieleni kevenevän, kun kesä tuli ja
voin ottaa esille matkalaukkuni; mutta muistot Vanhastakaupungista
seurasivat mukana, niistä ei ollut helppo päästä erilleen. Väliin,
kulkiessani varjoisaa polkua tuoksuvassa metsässä tai jonkun vieraan
kaupungin leveitä, valoisia katuja pitkin, taivaan hymyillessä,
ihanoiden joutopäivien väikkyessä edessäni kuin parvi viehkeitä
luonnottaria, kuvastui äkkiä mieleeni Riemuportinkatu, kuinka se
likaisena ja kuumana kompuroi mäkeä ylös, haiskahtaen hieltä ja
viinalta, öljyltä ja sipulilta.

Silloin oli iloni muutamaksi aikaa mennyttä; kärsin tuosta kuvasta
kuten ruuasta, jota ei voi sulattaa, ja olin pari päivää alakuloinen ja
raskasmielinen. Riccardo oli kerran kuvaillut minulle ainoata retkeänsä
ulos maailmaan; palattuaan äitinsä tykö sairashuoneesta, jossa oli
viettänyt kymmenen vuotta, turhaan toivoen parannusta, ilmoitti hän nyt
haluavansa oppia tuntemaan synnyinkaupunkiansa ja läksi varoituksista
huolimatta yksin vaeltamaan kainalosauvansa nojassa. Hän läksi
kaupungista ulos, sillä häntä houkuttelivat vuoret, jotka näyttävät
olevan lähempänä kuin ne ovatkaan, mutta pian alkoi häntä pyörryttää,
kun ei hän vielä koskaan ennen ollut kulkenut niin pitkää matkaa
eikä ollut niin kauan ulkoilmassa. Kun hän nyt yritti mennä sisään
erääseen taloon pyytämään lasillista vettä, paiskasi muuan naishenkilö,
varmaankin luullen maankulkijoita olevan tulossa, aivan hänen edessänsä
sisäoven kiinni; talo oli nimittäin jokseenkin erillänsä muista,
maantien varrella. Siten päättyi ainoa varsinainen kävelyretki,
minkä hän eläissänsä oli tehnyt; sen jälkeen hän aina pysytteli vain
Vanhankaupungin kaduilla tai laskeutui merenrannalle.

Alkupuolella matkaani muistui tuo retki sadoin kerroin mieleeni ja
turmeli minulta jokaisen nautinnon, niin että se, minkä olisi pitänyt
herättää miellyttävimmät tunteet, nyt herätti katkerimmat. Ajattelin
että nyt hän ehkä seisoo ylhäällä Riemuportinkadun päässä, nojaten
kalpeana, käynnistä väsyneenä, johonkin seinään ja pitäen lujasti
kiinni kainalosauvastaan sekä katsoen aavalle, aaltoilevalle merelle,
jota pitkin laivat rientävät pois, ottamatta häntä mukaansa noihin
kaukaisiin ihmemaihin. Sitten arvelin taas että ehkä tuollaisia
ajatuksia herää vain sen päässä, joka on rahanrakastaja, aineellisuuden
orja, kultaisen vasikan palvelija, ja että Riccardolle ehkä pala merta,
kallionseinä taustana, tai epäaistikas Mariankuva Pakanakirkossa
tuottaa enemmän henkistä tyydytystä ja nautintoa kuin minulle mitä
suurenmoisimmat maisemat, museot ja teaatterit.

Nuo kysymykset, joihin en kyennyt vastaamaan, kävivät rasittaviksi ja
harmittivat minua, ja olisin halunnut ainaiseksi päästä niiltä rauhaan.
Lukuisain uutten mielivaikutteiden avulla onnistuikin minun vähitellen
kääntää ajatukseni tuosta tuskastuttavasta aineesta, enkä kotiin
palattuanikaan arvellut lainkaan mennä noita tuttaviani tapaamaan.
Kun menin pikku Berengarin takia tapaamaan Tonia, tein kierroksen,
välttääkseni Riemuportinkatua, ja riensin sitten nopeasti tieheni,
katsomatta puolelle tai toiselle, enkä todella kohdannutkaan Farfallaa
tai ketään hänen tapsistansa.

Talven suussa tuli Vittoria minulle kerran vastaan kadulla, mutta
en tuntenut häntä ennenkuin hän tervehtiessään loi silmänsä minuun.
Silloin muistin että nuo silmät ne olivat, jotka kuutamoyönä katselivat
merelle toivehikkaina, voitonriemuisina; tuskin voisin kumminkaan
sanoa, mitä niissä enää oli, joka sitä muistutti. Nyt niissä oli
kuumeentapainen kiilto, ja hänen raskas käyntinsä, koko hänen olentonsa
kuvasti toivottomuutta. Huomasin tosin myöskin heti, että hänellä oli
lapsi odotettavissa, ja sehän kyllä teki koko muutoksen käsitettäväksi
ja antoi myöskin syytä uskoa, että tuo kaunis mies, jota hän rakasti,
kaikesta vastarinnasta huolimatta oli saanut hänet vaimoksensa.
Koetin salata häneltä, kuinka surkealta hän minusta näytti, ja
toivotin hänelle onnea sen johdosta että hän, kuten otaksuin, oli
saanut tahtonsa täytetyksi ja omaksensa sen, jota oli toivonut. Hän
vastasi lyhyesti että niin oli ja silmäili minua, ikäänkuin koettaen
johtaa mieleensä tuon kaukaisen ajan, jolloin hänestä oli tuntunut
toivottavalta se, mitä nyt omisti. Antoniuksenpäivänä, kun hän ja
hänen sisarensa koristivat pyhimyksen kuvaa liljoilla, olivat he
pyytäneet häneltä palkinnoksi sitä, että Nanni ei saisi lasta, koska
muutoin hyveenpalkinto jäisi häneltä saamatta, mutta että Vittoria
sen sijaan saisi, niin ettei äidille jäisi muuta neuvoksi kuin antaa
hänen mennä naimisiin Pasqualen kanssa. Pyhimys soi summakaupalla
hedelmällisyyttä, mikä aluksi pani Nannin pahasti kauhistumaan; mutta
tuon kekseliään pikku olennon onnistui kumminkin välttää vaarat ja
saada hyveenpalkinto. Vittoriasta sitä vastoin, jonka rukous oli
tullut kuulluksi, oli avioliitto pian tehnyt onnettoman, työssä
rasittuneen, vaieten kärsivän vaimon. Muutoin ei hänellä lainkaan ollut
tarkoituksena moittia pyhää Antoniusta, päinvastoin hän kertoessaan
lystikkäällä tavallaan noista seikoista kävi vilkkaammaksi, niin
että hän vähän punehtui ja jälleen kävi kauniiksi kuten muinoin.
Sanoin hänelle, että kun hän oli mennyt naimisiin salaa minulta,
niin en ollut voinut antaa mitään häälahjaa, vaan että jos hän
suostuisi siihen, niin antaisin sen sijaan kumminlahjan ja katsoin
täten olevani kutsuttu ristijäisiin. Odotetulle pienokaiselle, sanoi
Vittoria, pantaisiin nimeksi Antonio tai Antonia, pyhimyksen kunniaksi,
jonka lahja se oli; siksi saisin kummitoverikseni hänen Antonietta
nimisen ystävättärensä. Häpesin nähdessäni kuinka ihastuksissaan
Vittoria oli tarjouksestani, sillä minun täytyi tunnustaa että tuon
ilon tuottamisesta koituisi minulle vain varsin vähän vaivaa ja
kustannuksia, -- ja kumminkin olin tahallani pysytellyt erilläni ja
koettanut vieraantua noista ihmisraukoista, peläten että jos osottaisin
heille vielä rahtusenkaan hyväntahtoisuutta, saisin maksaa heidän
ilonsa liian kalliisti. Päästäen muutamia huokauksia päätin siis
jälleen antautua. Riemuportinkadun vaikutuksille alttiiksi ja menin
tapaamaan Farfallaa, joka heti kertoi minulle kaikesta, mitä halusin
saada tietää Vittoriasta. Äidin ennustukset olivat kaikki tyyni
toteutuneet aivan pian häiden jälkeen; nuoren vaimon täytyi kärsiä
puutetta, nälkää, vilua, pahoinpitelyä ja jos jonkinlaista nöyryytystä.
Tosin ei Vittoria koskaan valittanut, ja ennen hän olisi temmannut
kielen suustansa kuin tunnustanut millaisessa kurjuudessa eleli; mutta
kaikkea ei hän kumminkaan voinut salata, ja naapureilta oli Farfalla
kuullut lisää. Pasquale teki vain harvoin työtä, joten hänen vaimonsa
täytyi olla tehtaantyössä hankkimassa jokapäiväistä leipää, sillä
välin kuin hän vetelehti kaupungilla tai satamassa ja illoin istuskeli
ravintoloissa. Aluksi oli Vittoria koetteeksi mennyt noutamaan häntä
kotiin, mutta siitä mies vain yltyi vihaan, jota antoi vaimonsa tuntea
mitä halpamaisimmalla tavalla; niinpä täytyi Vittorian puolet yöt
kyyryttää talon edustalla odottamassa miestänsä palaavaksi, kun tällä
oli hallussansa avain eikä hän suostunut antamaan sitä.

Kiukustuneena kysyin nyt Farfallalta, miksi hän ei pitänyt tyttärensä
puolta tai, jos hän ei uskaltanut antautua tekemisiin Pasqualen
kanssa, miksi Carmelo, joka oli kylläkin voimakas, ei vaatinut häntä
tilille teoistansa. "Jos Vittoria tulisi luokseni", sanoi Farfalla,
"jakaisin hänen kanssansa sen vähän, mitä minulla on; mutta hän
on liian ylpeä tunnustaaksensa kurjuutensa, ja sitä paitsi hän
vieläkin on rakastunut tuohon heittiöön." Carmelo oli sitä vastoin jo
aikaisemmin uhannut, ettei enää katsoisi Vittoriaa sisareksensa, jos
hän menisi naimisiin tuon miehen kanssa, ja hän pysyi nyt sanassansa ja
vakuutti, että vaikka tietäisi Vittorian makaavan vuoteessansa nälkään
kuolemaisillaan, niin hän ei kumminkaan menisi hänen luoksensa edes
tarjoamaan leivänpalaa. Ikäänkuin poikaansa puolustaaksensa lisäsi
Farfalla: "Onhan totta että Vittorialla on ollut tarjona moni kunnon
mies, joka olisi valmistanut hänelle varsin mukavan elannon. Mutta
kunnosta hän vähät välitti, hän ei suostunut ottamaan ketään muuta kuin
tuon paholaisen, siis lienee ollut sallittu että hänen jo täällä piti
kärsiä helvetin tuskia, ja tekisimme turhaa työtä, jos koettaisimme
päästää hänet niistä."

Maaliskuun alussa synnytti Vittoria tytön, jolle jo aikoja ennen
olin rakastettuni avulla hankkinut runsaat vaatevarat, kaikki tyyni
siihen tapaan kuin varakkaissa perheissä käytetään. Siinä olin osannut
oikeaan: Vittoria oli ihastuksissaan eikä väsynyt katselemasta noita
pikkuisia vaatekappaleita, ja hänen mieheensä teki tuo arvokas lahja
sellaisen vaikutuksen, että hän kohteli häntä paremmin. Ajatus,
että tulisin tuntemaan tuon miehen, josta olin kuullut niin paljon
puhuttavan, teki minulle helpommaksi tyytyä siihen että minun oli
mentävä ristijäisiin; enhän näet, kun kerran ajattelemattomasti olin
kutsuttanut itseni niihin, voinut Vittoriaa syvästi loukkaamatta
peruuttaa puheitani ja kieltäytyä tulemasta. Minkähän näköinen olikaan
oikein tuo Pasquale, jota virkeä, vertaistensa miesten suosima tyttö
piti maailman kauneimpana, mutta jota hänen leppeät veljensä ja
hyväluontoinen äitinsä kiihkeästi inhosivat? Kuvailin mielessäni että
hän olisi jokseenkin sellainen, jommoisena näyttämöillämme esitetään
vampyyrejä ja muita sentapaisia sankareita: musta, kalpea, silmät
hehkuvat ja niiden katse salaperäisen synkkä. Mustuuden suhteen en
ainakaan ollut erehtynyt. Ei voi olla olemassa mitään mustempaa kuin
hänen tukkansa, joka kiemurteli lukemattomina pehmeinä, harvinaisen
kauniina kiharoina, sekä hänen tuuheat viiksensä; sen lisäksi oli
hänen poskillaan tuollainen sinertävä parranjälki, joka naisten
silmissä kuuluu olevan niin vietteleväinen. Hänen silmänsä olivat
myöskin pikimustat ja kiilsivät kuin tallottu hiili -- mitä yleensä
pidettäneen kauniina; minä puolestani pidän enemmän sellaisista
silmistä, joiden hohde on himmeämpi, niin että niihin voi katsoa. Mutta
synkkämielisyyttä ne eivät kuvastaneet, vaan ainoastaan velttoutta
ja ikävystymistä. Kalpea ei hän myöskään ollut, vaan päinvastoin oli
hänen kasvojensa pinta verevä, ruskeahtava. Suuta voi tuskin nähdä
viiksiltä; mutta siitä kumminkin läksi tuo epämiellyttävä ilme, joka
olisi tehnyt minuun vastenmielisen vaikutuksen, vaikka en olisi
tiennytkään mitään hänen luonteestansa. Kun hän joskus hymyili,
oli hänen hymyilyssään jotakin julmaa ja hyeenamaista, niin että
minusta tuntui kuin hän olisi irvistellyt uhataksensa kiiltävillä
hampaillansa; hän näytti minusta silloin kuin pedolta, joka äkkiä on
muuttunut ihmiseksi eikä enää syö raakaa, höyryävää lihaa, mutta on
säilyttänyt pedon luonnon ja nauttii ajatellessaan raatelua. Kuvailen
mielessäni että samanlaisen vaikutuksen kuin hän teki kansa, joka
muinoin täytti keisarillisen Rooman sirkukset ja riemuitsi nähdessään
verisiä gladiaattoritaisteluita ja kristittyjen kiduttamista, itse
lyykistyneenä tyrannin jalkojen juureen, laiskana ja veltostuneena.

Tuon miehen omaiset eivät kuuluneet Roomalaiskaupungin asukkaisiin.
Hänen isänsä oli ollut jokin alhainen virkamies, äiti eli eläkkeestä,
jonka sai hänen jälkeensä, ja sitten oli vielä olemassa vanhempi
veli, joka kuljetti jotakin likiseuduilla käyvää laivaa ja jota siksi
kohdeltiin ylen kunnioittavasti ja nimitettiin kapteeniksi. He pitivät
Vittoriaa hänen köyhyydestänsä huolimatta suuressa arvossa, ilmenipä
heidän käytöksessään häntä ja Farfallaa kohtaan ujoa arkuuttakin, sillä
heidän oikeudentuntonsa sanoi heille, että tuossa naimiskaupassa oli
tyttö joutunut tappiolle. Hänen tähtensä olisivat he muutoin panneetkin
avioliittoa vastaan, mutta he toivoivat että Vittorian onnistuisi
saattaa tuo kunnoton mies paremmalle tolalle; olihan varsin usein
nähty heikkojen naisten kykenevän ohjaamaan mitä hillittömimpiäkin
miehiä. Tuo toivo, joka aluksi ei ollut toteutunut, heräsi nyt lapsen
synnyttyä uudelleen; heistä ei näet muuta ollut ajateltavissakaan, kuin
että isänrakkaus saisi hänessä hereille työhalua ja kiinnittäisi häntä
kotiin. He antoivat nuorelle äidille ylen paljon lahjoja, sellaisiakin,
jotka heidän olosuhteisiinsa katsoen olivat vallan suurenmoisia, ja
kapteeni lupasi toimittaa ristijäisaterian, joka pitäisi kylläisenä
vielä koko viikon. Vittoria itse oli vuoteessa jokseenkin sairaana,
mutta sen ei katsottu mitenkään tarvitsevan estää riemuitsemista ja
mässäämistä.

Kirkollisen toimituksen kestäessä, jota tällä kertaa ei suorittanut
Jurewitsch, vaan eräs toinen pappi, vallitsi vakava, juhlallinen
mieliala; varsinkin tuohon pieneen, paksuun, päivettyneeseen kapteeniin
vaikutti Jumalan näkymättömän läsnäolon tunteminen, niin että hän
pysytteli jäykkänä ja vakavana ja osotti käytöksessään enemmän
arvokkaisuutta kuin pappi, joka näytti käsittävän tehtävänsä jokseenkin
jokapäiväiseltä kannalta. Juhlatoimituksella oli vähän surunvoittoinen
leima kastettavan tilan takia, sillä kokematonkin voi huomata, ettei
lapsukaisesta olisi eläjäksi. Se oli pienen pieni, ryppyinen olento,
joka ehkä vastasyntyneeksi lienee ollut kylläkin kaunis -- ainakin
vakuutti kapteeni sitä niin varmasti, etten uskaltanut sanoa sanaakaan
vastaan, vaikka se minusta oli kuin karvaton ja hännätön apina.
Epäilemättä oli ainakin sen muodotonta päätä peittävien silkiltä
kiiltävien mustien kiharoiden katsottava voivan käydä kauneudesta.
Tuskallista oli kuulla, kuinka se alinomaa päästi hiljaisia
itkuntapaisia valitusääniä, jotka muistuttivat meren pulpahtelua, kun
se on tyyni ja vain hiljaa, melkein huomaamattomasti, tuon tuostakin
hieman huuhtaisee rantaa. Sietämättömiä olivat nuo äänet, ja kumminkin
haluaisin sanoa että niistä syntyi surullisin, unohtumattomin sävel,
minkä koskaan olen kuullut. Ei kukaan sanonut mitään tuosta seikasta,
vaikka se näytti rasittavan pappiakin ja saattavan hänet jouduttamaan
toimitusta; tämän kestäessä oli kapteenin arvokkaisuus ja hartaus
lisääntymistään lisääntynyt, muuttuen lopuksi synkkämielisyydeksi, ja
hän katsoi vaikeroivaa myttyä yhtä mittaa läpitunkevalla katseella,
mutta apua ei siitä lähtenyt. Silloin sattui lystikäs tapaus: Kun
nimittäin lapsi annettiin vieressäni seisovan kumminsa, Vittorian
ystävättären Antonietta'n syliin, vaikeni se äkkiä, päästi syvän,
syvän kevennyksen huokauksen, koetti avata pikku silmänsä selki
selälleen ja katseli ylitsensä kumartuneen nuoren tytön ystävällisiä
kasvoja. Tuo sai aikaan suuren vaikutuksen, varsinkin siksi, kun
Antonietta oli erinomaisen miellyttävä olento -- kookas ja solakka,
hilpeä, hyvä ja lempeä, niin että oli helppo kuvailla mielessään
hänestä virtaavan rauhoittavaa, parantavaa voimaa. Samoin kuin lapsen
keveni nyt muidenkin läsnäolevain mieli; kapteenikin hymyili, mutta
pysyi kumminkin entisessä juhlallisessa asennossaan. Kauan emme
kumminkaan saaneet nauttia helpotuksesta, sillä heti kun lapsi otettiin
Antonietta'n sylistä, alkoi se vaikeroida uudelleen -- mikä tosin
soveltuikin jatkoksi edelliseen näytelmään. Tuskin olimme päässeet
ulos kirkosta, kun kaikki alkoivat laskea sukkeluuksia Antonietta'sta;
varsinkin teki kapteeni parastansa, pannen pilojansa, jotka tosin
olivat jokseenkin typeriä ja väliin epähienojakin, mutta eivät koskaan
rivoja, ja joille täytyi nauraa, vaikkei niissä olisi ollut mitään
sukkelaa tai edes naurattavaa. Antonietta nauroikin heti kun hän vain
alkoikaan lauseen, mutta ei tuollaista typerää ja vastenmielistä
naurua, jolla monet naiset pyrkivät viehättämään miehiä, vaan naurua,
jolla oli tarkoituksensa itsessänsä. Se ei ollut äänekästä, eikä
hiljaista, -- se lirisi ja lorisi kuin päivänpaisteinen lähde, ja
jokaista täytyi sen raikkauden miellyttää. Antoniettaa nimitettiinkin
Roomalaiskaupungissa naurukyyhkyseksi, niin vaikutti hänen naurunsa
omituinen viehättäväisyys kaikkiin. Iloisuus oli hänellä elinehto;
mutta ihme kyllä oli hänen kasvojensa ilme, kun ne olivat levossa,
pikemmin surumielinen, ja vasta kun ne joutuivat liikkeeseen levisi
niille päivänpaisteinen hohde. Tukahduttava ilma, kuumuus, melu, joka
minua rasitti ristijäisaterialla ollessamme, kävi siedettävämmäksi, kun
hän oli mukana: kun katsoin häneen tai kuulin hänen naurunsa, tuntui
minusta siltä kuin olisin molemmin käsin ammentanut vettä lähteestä ja
valanut sitä ylitseni. Hänen elämänsuhteistansa sain tietää sen verran,
että hän elätti itsensä liinaompeluksella ja että hän oli harvinaisen
säntillinen ja säästäväinen. Hän oli antanut kummityttärelleen lahjaksi
kauniit kultavitjat, ja niiksi oli hän alkanut säästää rahaa heti kun
oli saanut tietää Vittorian odottavan lasta. Kuten itse kertoi oli hän
kuukausimääriä päivä päivältä syönyt vain paljasta leipää, vieläpä
väliin ollut jonkun päivän aivan syömättäkin, saadaksensa tarvittavat
rahat kokoon, mikä seikka ei lainkaan näyttänyt hämmästyttävän muita
läsnäolevia kuin minua. Hän oli kihloissa erään nuoren miehen kanssa,
jolla jo oli vakinainen paikka ja johon hän lienee ollut kovin
rakastunut, toisten pilapuheista päättäen. Luonteva ja hilpeä tapa,
millä Antonietta yhtyi tuohon leikinlaskuun, sekä hänen ulkomuodossaan
ja koko olennossaan ilmenevä rauhallisuus erottivat hänet huomattavasti
noista kiihkeäluontoisista naisista, joita Vanhassakaupungissa yleensä
olin oppinut tuntemaan. Pasqualea kohtaan ei hän näyttänyt tuntevan
mielisuosiota eikä vastenmielisyyttä, ja yhtä välinpitämätön näytti
tämäkin olevan häntä kohtaan -- samaten kuin koko seuruettakin kohtaan.
Hän näet ei lainkaan yhtynyt keskusteluun eikä nauruunkaan, nähtävästi
siksi ettei tuollainen ajanvietto häntä huvittanut. Käsittämätöntä oli
kuinka paljon hän voi juoda muuttumatta sisällisesti tai ulkonaisesti;
ei hän käynyt kalpeammaksi eikä punaisemmaksi, ja hänen mustien
silmiensä ilme pysyi yhä vain yhtä alakuloisena ja ikävystyneenä.
Kerran vain, kun juotiin lapsen malja ja hän kilisti lasia Antonietta'n
kanssa, loi hän häneen katseen, niin omituisen kiihkeän ja palavan,
että tuntui kuin sen olisi täytynyt polttaa. Mutta Antonietta ei
huomannut sitä, ja nähtävästi Pasquale ei ollut sillä tarkoittanutkaan
mitään; ainakin huomasin sittemmin, että hänellä yleensä oli tapana
äkkiarvaamatta singahuttaa tuollaisia katseita keneen milloinkin sattui.

Ei voinut kyllin ihmetellä sitä että Pasquale ja kapteeni olivat
veljekset, niin miellyttävästi, jopa suorastaan viehättävästi vaikutti
-- ainakin minuun -- kapteenin sydämellisyys, suopeus ja vilpittömyys.
Nuo ominaisuudet täyttivät niin runsaissa määrin hänen mieltänsä, että
ne lakkaamatta tulvehtivat esiin ja pitivät hänen ympäristössänsä
mielihyvän tunnetta vireillä. Vaikka pöytäkeskustelu nähtävästi
tuotti hänelle suurta huvia, käväisi hän kumminkin alinomaa Vittorian
vuoteen ääressä kehuskellen tarjoamassa tälle parhaita herkkupaloja,
-- joita tämä tietysti ei saanut syödä. Palatessaan toi hän aina
lapsukaisen mukanansa sylissään, mutta hän ei pidellyt sitä vanhain
poikain tapaan kömpelösti ja pelokkaasti, vaan niin taitavasti kuin
mitä harjaantunein hoitajatar. Kuinka kurjalta lapsukainen näytti,
jonka vavahtelevat kädet muistuttivat läpikuultavia valkoisia
hämähäkkiä, sitä hän ei näyttänyt huomaavan, ja oli liikuttavaa kuulla
hänen esittävän tuolle pikku olennolle, joka töin tuskin vielä oli
elpynyt eloon ja nähtävästi jo oli sen jättämäisillään, kuinka ihanan
tulevaisuuden hän sille valmistaisi. Näytti aivan siltä kuin hän olisi
ollut sen isä, eikä Pasquale, ja kun yhdessä menimme kotiin, lausuin
ilmi mielipahani siitä, ettei todella ollut niin. "Ei", sanoi hän,
"naimisiin minä en mene, sillä vaikka en olekaan ihmisvihaaja, niin
vihaan kumminkin naisia." Lausuin hyvin hämmästyneenä, että olinhan
kumminkin nähnyt kuinka ystävälliseen tapaan hän oli pitänyt huolta
Vittoriasta, ja hänen lastansa, joka oli tyttönen sekin, näytti hän
rakastavan hellästi. "Lapset", sanoi hän tarmokkaasti, "eivät ole
naisia, vaan paratiisin enkeleitä, pieniä Jumalan holhotteja. Mitä
Vittoriaan tulee, niin täytyisi olla kivestä ja raudasta, ellei säälisi
häntä, kun hänellä on miehenä sellainen lurjus kuin veljeni on. Ja jo
tässäkin voitte huomata yhden syyn, miksi vihaan naisia. On näet jo
hullua sekin, kun miehet rakastuvat noihin apinoihin, joita nimitetään
tytöiksi; mutta miksi rakastuvat tytöt meihin miehiin? Eikö heille
siedä olla suuttunut tuosta mielettömyydestä, jonka suhteen he ovat
niin itsepintaisia?" Sanoin että jos joku tyttö rakastuisi häneen,
niin se ei minusta suinkaan olisi tyhmää eikä käsittämätöntä, vaan
päinvastoin sangen järkevää. Hän sanoi: "Jos sellaista huomaisin,
olisi ensi tunteeni halu antaa hänelle aika selkäsauna." Samassa hän
pysähtyi paikalleen ja kääntyi katsomaan minuun, niin että näin aivan
edessäni hänen ruskeat, hyvyydestä loistavat, luottamusta herättävät
kasvonsa. Kun hän itse oli puhunut totisena ja vakuuttavasti, niin
en minäkään nauranut, vaan lausuin vain että olin pahoillani hänen
naimattomuudestansa, kun hän nähtävästi piti lapsista eikä niitä
voinut saada vaimotta. "Niin", sanoi hän miettiväisesti, "lapset ovat
Jumalasta, mutta naiset pahasta."

"Entä me miehet?" kysyin minä. "Me miehet olemme maata, pelkkää
maata", sanoi hän, pudistaen paheksivasti päätänsä, jota peittivät
tuuheat kiharat, kiiltävän mustat kuten hänen veljensäkin; "toiset
hietaa, toiset savea, toiset lokaa. Mutta onhan jalompiakin kivilajeja
piisorassa", lisäsi hän hymyillen, luoden minuun suopean katseen.
Vaikka hän oli monta vuotta nuorempi minua, kohteli hän minua
hyväntahtoisen opettavaisesti, kuten kehittymätöntä nuorukaista. Olisin
kernaasti sanonut hänelle, että hän mielestäni oli puhdasta kultaa,
mutta en sitä kumminkaan tehnyt, koska pelkäsin saattavani hänet
hämilleen.

Ja kumminkin olisivat ehkä kaikki Vanhankaupungin naiset pikemmin
rakastuneet hänen veljeensä kuin häneen. Niin -- niin kummallista
ja kammottavaa kuin se onkin, niin voin kuvailla mielessäni, että
Lisabella huumauksissa ollen voisi suudella Pasqualen julmaa suuta,
mutta en, että hänen povessansa voisi edes hetkeksikään herätä
lemmentunne kapteenia kohtaan, puhumattakaan siitä että hän voisi
mennä naimisiin hänen kanssansa. Kuinka tuo on käsitettävä? Onko se
mielettömyyttä, kuten kapteeni sanoi? Pahansuopuuttako vaiko viisautta
luonto osottaa saattaessaan naiset hylkäämään hyvän puutarhurin
huolenpidon ja vaalinnan ja valitsemaan kiduttajan ja vitsauksen?
Mutta siihen, miten Antonietta'n pian sen jälkeen kävi, oli varmaankin
toiset, joskin yhtä salaperäiset syyt.



X


Käsittämätön oli kohtalo, joka pian saattoi hänet perikatoon. Mahdoton
olisi minun sanoa mistä se oikeastaan aiheutui tai katsoa hänen
ansainneen sen: se ei johtunut hänen luonnostaan ja kumminkin hän itse
sen loi, se yllätti hänet kuin katolta putoava tulikivi, eikä sitä
kumminkaan voisi sanoa sattumaksi. Kuten jo mainitsin, oli Antonietta
jo kauan ollut kihloissa nuoren, kelvollisen, työteliään miehen kanssa,
jota hän rakasti hellästi. Nyt mies äkkiä hylkäsi hänet, kuten sanoi
siksi, että Antonietta seurusteli liian hilpeästi ja vapaasti jokaisen
kanssa. Varsinainen mustasukkaisuus ei voinut olla kysymyksessä,
kun Antonietta ei ollut suosinut ketään erityisesti eikä suinkaan
pitänyt salassa että rakasti sulhastansa, ja hän maineeltansa oli
niin nuhteeton kuin tuskin kukaan muu Roomalaiskaupungin tytöistä. Ei
sulhanen ollut häntä soimannutkaan muusta kuin hänen iloisuudestansa,
erittäinkin tuosta viehättävästä kyyhkysnaurusta, joka houkutteli
kaikki muutkin nauramaan hänen mukanansa ja pitämään hänestä. Häneltä
puuttui vakavuutta, oli mies sanonut, ja ilman sitä ei tytöstä voinut
tulla kelpo vaimoa; eihän avioliitto ollut naurun asia, kaikki
aikanansa -- eikä ole sopivaa että tytöllä on joka ikiselle varattuna
pilapuheita ja nauraa ja suopeita sanoja, sillä silloin kaikki ihmiset
ovat hänelle yhdenarvoisia, ja samanlaisia katseita kuin hän luo
mieheensä suo hän myöskin räystäspääskyselle ja kirkonovella seisovalle
vaivaiselle kerjäläiselle.

Vaikka tuo kaikki minusta tuntui jokseenkin typerältä, tein kumminkin
parastani voidakseni sitä käsittää, ja lopuksi minusta tuntui siltä
että tuollaisessa mustasukkaisuudessa kumminkin oli jotakin hienoa,
jonka täytyi hämmästyttää, kun sitä tapasi tuohon säätyyn kuuluvissa
ihmisissä. Olihan tässä kumminkin kysymyksessä toisenlainen, ylevämpi
rakkaus, joka ei tyytynyt ruumiilliseen uskollisuuteen, vaan tahtoi
myöskin yksin omistaa sen, mikä rakastetussa oli hienointa, hänen
henkensä sisällyksen, hänen suopean hellyytensä. Kun ilmaisin
Farfallalle nuo ajatukseni, mahdollisimman helppotajuisessa
muodossa, loi hän minuun hymyilevän katseen, joka selvästi osotti
hänen mielessänsä nauravan minulle. Hän sanoi että joko sulhanen
oli juropää ja äkämys, joka todella piti Antonietta'n hilpeyttä
kevytmielisyytenä, taikka piili kaikkien noiden puheiden takana vain
miehen äärimmilleen kiihtynyt intohimo. Ja jälkimäinen olettaminen
hänestä näytti todenmukaisemmalta. Antonietta oli hyvin säädyllinen,
siveä tyttö, jommoisia ei enää usein tavannut; niin sydämellisesti kuin
hän rakastikin sulhastansa, ei hän kumminkaan ollut tahtonut pitää
luvatonta yhteyttä hänen kanssansa, ja se ärsytti sulhasta niin, että
hän lopuksi purki kihlauksen. "He olivat nimittäin", sanoi hän, "olleet
melkein vuoden kihloissa, ja yhä olivat asiat samalla kannalla, -- ja
tuo on enemmän kuin mieheltä voi odottaa. Jos nykyaikoina tyttö tahtoo
mennä avioliittoon, niin täytyy hänellä ensin olla armastelija; mutta
kauemmin kuin muutamia viikkoja ei yksikään heistä välitä hänestä,
ellei hän suostu täyttämään hänen tahtoansa. Se on luonnossa, eikä sen
vastustamisesta ole apua."

Nuo Farfallan puheet minua harmittivat -- tuo, mitä hän sanoi miehistä,
ja hänen avulias puolustelunsa. Huomautin, että hän oli sanonut,
että niin oli nykyaikoina, ja kysyin, olivatko miehet sitten ennen
olleet toisenlaisia. "Nähkääs", sanoi hän, "me olimme vielä tyhmiä
ja kokemattomia; nykyajan ihmiset eivät enää pelkää syntiä. Emme
me, mieheni ja minä, ennen häitä pitäneet yhteyttä, ja senhän kyllä
tiedätte, ettei hän ollut paraimpia."

Kysyin nyt, luuliko hän että hänen miehellään oli ollut toisenlainen
luonto kuin nykyajan miehillä. Hän mietti hetken ja sanoi sitten:
"Asianlaita oli siten, että hän kihlausaikanammekin kävi muiden naisten
luona eikä siis katsonut olevan syytä yllyttää äitini vihaa, sillä hän
oli varsin ankara. Siis toistan sen mitä alussa sanoin, että luonto on
sellainen ja siihen täytyy tyytyä."

Mietin mielessäni että niin kauan kuin hyväksyy kaiken, mikä johtuu
luonnosta, niin saa nähdä vain turmelusta ja halpamaisuutta, mutta
en lausunut tuota ajatustani ilmi, kun Farfalla kumminkin joka
sanakiistassa osasi viedä voiton, vaan sanoin vain, ettei ollut
uskottavissa että mies semmoisesta syystä hylkäisi tuollaisen
herttaisen kunnon tytön. Olisivathan he voineet mennä avioliittoon.
Kysyin, miksi he eivät olleet sitä tehneet ja mitä he oikeastaan olivat
odottaneet.

"Täällä Vanhassakaupungissa", selitti Farfalla, "ei kukaan mene
naimisiin, ennenkuin lapsi on tiedossa. Sitä ennen he epäröivät;
kummallakin on rahanansionsa ja joltinenkin toimeentulo. Miksi he
panisivat sen alttiiksi? Mutta jos lapsi on odotettavissa, niin on
asia ratkaistu, ja heidän täytyy tyytyä kohtaloonsa ja tulla toimeen,
olkoonpa heillä rahaa tai ei."

Siihen sanoin: "Mutta tässähän asiat olivat toisella kannalla.
He rakastivat toisiansa, tyttö ei tahtonut antautua täydelleen
rakastetullensa ennen häitä, ja kun miehellä oli palkkansa ja
Antonietta oli säästäväinen ja järjestystä rakastava, niin olisivat he
paljoa pikemmin voineet uskaltaa mennä naimisiin kuin monet muut, jotka
jättävät asian Jumalan tuomion ratkaistavaksi. Miksi he sitten eivät
valinneet tuota keinoa, joka olisi molempia tyydyttänyt?"

"Niin, niin", sanoi Farfalla, "kun vain jokainen olisi itse niin hyvin
selvillä itsestään, kuin muut! Varmaankin tuo mies todella luuli, ettei
hän voinut kärsiä Antonietta'n hilpeyttä. Ehkä hänen kuuma verensä oli
ärsyttänyt häntä jo kauan, jättämättä häntä lainkaan rauhaan; hän oli
huonolla tuulella ja häntä harmitti tytön hilpeys ja hänen iloinen
naurunsa. Hän nuhteli häntä, mutta Antonietta, joka ei käsittänyt hänen
nyreytensä todellista syytä, piti hänen nuhteitansa kohtuuttomina
ja mielettöminä; luontonsa mukaisesti hän ei niitä liioin pannut
sydämellensä, vaan nauroi niille, sitten seurasi sana sanasta, ja niin
he joutuivat erilleen, ilman että kumpikaan oikein tiesi, miksi."

Vanhassakaupungissa arveltiin yleisesti ettei iloluontoinen Antonietta
kovin liiaksi surisi kihlauksensa purkamista, sillä voisihan hän
milloin tahansa saada toisen sulhasen, joka lisäksi ehkä paremmin
käsittäisi hänen arvonsa kuin edellinen. Mutta päinvastoin tyttö
antautui rajattoman surun valtaan, joka tosin ei ilmennyt äänekkäissä
valituksissa, vaan saattoi hänet sellaiseen tilaan kuin häntä olisi
kohdannut nuijanisku ja koko hänen elintoimintansa pysähtynyt. Hänen
ystävättärensä koettivat häntä lohduttaa ja johtaa hänen ajatuksensa
toisaanne, mutta kun ei siitä näyttänyt olevan apua, luopuivat he
yrityksistänsä, tuumien että olisi parasta antaa hänen jonkun aikaa
olla yksin, kunnes hänen onnistuisi kukistaa surun valta, ja hän taas
olisi sama iloinen Antonietta kuin ennenkin.

Mutta nythän juuri hänen iloisuutensa oli tuottanut hänelle turmiota,
hänen naurunsa, tuo terveyden ja mielenrauhan raikas ilmaisu, se juuri
oli saattanut hänet kadottamaan lemmittynsä. Että tämä oli häntä
alkanut vihata syystä, joka saattoi kaikki muut häntä rakastamaan, sitä
hän ei voinut käsittää, -- hän vain kammon valtaamana hämmästeli tuota
tuikeata tosiseikkaa. Kun hän sitten pyrki hakemaan selvitystä siihen,
mitä oli tapahtunut, menivät hänen ajatuksensa kokonaan sekaisin, ja
hän menetti luottamuksen omaan itseensä; ehkäpä hän todella olikin,
ajatteli hän, kevytmielinen, pintapuolinen, kykenemätön todellisesti
rakastamaan, vaikka tähän saakka olikin pitänyt itseänsä hyvänä ja
luotettavana ja vaikka sydäntä nyt niin kirvelsi. Varmaankin tuo
hänen kärsimänsä loukkaus oli niin turmiokas juuri siksi, että se oli
ensimäinen häntä kohdannut ja yllätti hänen vilpittömän, viattoman
mielensä kammottavan äkkiä kuin päällekarkaus. Hänen ensimäinen
taitamaton yrityksensä tunkea sydämensä sisimpiin sopukkoihin, tutkia
omaa itseänsä, tuntui hänestä kuin rikokselta, kuin tunkeumiselta
pyhäkköön, kirkon ryöstämiseltä ja häväisemiseltä, vaikkei hän tietysti
itse ollut täysin selvillä siitä. Järkytetty oli hänen mielensä,
hän oli poissa suunniltaan, ristiriitaisten tunteiden vallassa, --
muutoin ei olisi ollut mahdollista se, mikä tapahtui seuraavana yönä:
että hän pimeässä myöhään illalla harhaili pitkin katuja -- mitä ei
vielä koskaan ollut tehnyt -- ja meni sitten ravintolaan Pasqualen
kanssa, joka sattumalta näki ja tunsi hänet ja juotettuaan hänet
juovuksiin vietteli hänet. Tuo oli noita tapahtumia, joita ei voi
selvittää mikään muu kuin juuri niissä ilmenevä ristiriitaisuus.
Äkillisen tuskan jähmettämä veri oli ehkä jälleen käynyt eloisaksi, ja
raivoisana kuin vesi, kun sen alaa rajoittavat tokeet on puhkaistu,
otti se valtaansa hänen sydämensä ja ajatuksensa. Ken voi koskaan
täydelleen tajuta kohtalon tarkoitusta? Miksi sattui hänen tiellensä
tuo mies, joka hyeenan tai haaskakotkan vainulla heti tunsi, että tässä
oli jotakin elinvoimansa menettänyttä, pilaantumaan tuomittua, tunsi
tuon heikon, vasta syntymäisillään olevan mädännyksenhajun? Väliin
saattaa rakkaudensuru ihmiset heittäytymään mereen; tämä lapsellinen,
naurusuinen tyttö heittäytyi inhottavaan liejuiseen lätäkköön.

Tuon surullisen yön jälkeisenä päivänä kulki Antonietta hitaasti ja
hyvin suorana, mutta muutoin tavallisen näköisenä erästä sataman
lähellä olevaa vilkasliikenteistä katua pitkin. Äkkiä hän kuuli
nimeänsä huudettavan, ja tuntiessaan Pasqualen äänen vavahti hän
hieman, mutta ei katsahtanut taaksensa, vaan kulki edelleen, hieman
nopeammin vain kuin ennen. Silloin alkoi Pasquale, kulkien hänen
jälkeensä, laulaa nähtävästi hyvin tuttua, rivoa laulua, jonka sisältö
oli jotenkin tähän tapaan: Pullo viiniä oli Antonietta'n hinta.
Enemmänkin olisin maksanut tuosta viehättävästä tytöstä, mutta kun ken
pitää tavaransa halpana, niin ei kukaan tyrkytä hänelle lisää.

Huviksensa hän sitten vihelsi luoksensa muutamia katupoikia, heitti
heille kuparirahoja ja käski heidän kulkea jonkun matkaa tytön
jäljessä, laulaen tuota häväistyslaulua. Sitä ei noille lurjuksille
tarvinnut kahdesti sanoa, vaan he juoksivat, laulaen räikeällä,
kirkuvalla äänellä, Antonietta'n jälkeen, joka ei luonut heihin
katsettakaan, ei jouduttanut kulkuansa, ei sanonut heille sanaakaan.
Eräs herra, jota tuo rähisevä poikaparvi vaivasi, karkotti heidät, ja
Antonietta kulki nyt kenenkään häntä häiritsemättä edelleen, kunnes
hänelle tuli vastaan kaksi hänen ystävättäristänsä, jotka edellisenä
päivänä olivat turhaan koettaneet häntä lohduttaa eivätkä olleet
sen jälkeen nähneet häntä. Vaikka tytöt eivät voineet odottaakaan
muuta kuin että hän olisi surullinen, pelästyivät he kumminkin hänet
nähdessään: hänen ulkomuotonsa oli kuin sen, joka on nähnyt aaveen
toisesta maailmasta. He olivat aikeissa kiiruhtaa hänen luoksensa
kysymään, mikä hänen oli, mistä hän tuli, mikä häntä oli pelästyttänyt,
mutta samassa Antonietta huomasi heidät ja hymyili heille, jolloin
hänen kasvojensa ilme muuttui, niin että edellinen havainto
heistä tuntui erehdykseltä ja he arvelivat varjon tai heidän oman
mielikuvituksensa pettäneen heidät. Antonietta puristi heidän kättänsä
ja kysyi vilkkaasti, minne he olivat matkalla, ja kun he vastasivat
olevansa menossa työhön, sanoi hän että oli juhlapäivä -- oli nimittäin
jonkun suositun pyhimyksen päivä -- ja heidän pitäisi siksi levätä
ja pitää hauskaa hänen kanssansa -- hän maksaisi kestit. Toiset
suostuivat siihen, varsinkin kun heitä ilahdutti nähdä Antonietta
jälleen noin reippaana. He lausuivat ilmi riemunsa siitä, että hän niin
pian oli vapautunut surusta, mutta ihmettelivät kumminkin mielessään,
kuullessaan hänen puhuvan siitä levollisesti kuin aivan vähäpätöisestä,
miltei unohdetusta asiasta. Se oli tullut niin äkkiarvaamatta, siksi
hän ei eilen ollut voida selvitä siitä, sanoi hän, ja siihen toiset
sanoivat että siihen saakkahan hänen aina oli käynytkin hyvin, vaan
että hän varmaan nytkin pian olisi entisellään, hän kun aina osasi
kääntää kaikki parhain päin ja ottaa asiat oikealta kannalta.

Sillä välin olivat he saapuneet erääseen puutarharavintolaan, ja
Antonietta tilasi viiniä ja leipää; he istuivat yksin lehdettömässä
puutarhassa, -- kevät oli näet tuskin vielä alkanutkaan. Antonietta
tyhjensi nopeasti yhdellä kertaa koko lasin, mutta ei juonut sitten
enää ollenkaan ja puhui tuskin enää sanaakaan, mutta toiset eivät
sitä tarkanneet, kun viini oli saattanut heidät hilpeälle tuulelle ja
he itse naureskelivat ja juttelivat herkeämättä. Vasta noin puolen
tunnin kuluttua heidän huomionsa kiintyi siihen, että Antonietta
oli niin äänetön, ja he kysyivät häneltä syytä siihen. Mitään
vastaamatta tuijotti tämä heihin hetken, silmät avo auki, sitten
seurasi äänekäs nyyhkytys, hänen päänsä ja käsivartensa vaipuivat
pöydälle, ja hän tyrskähti sydäntä särkevään itkuun. Pelästyneitten
tyttöjen puheisiin ja kysymyksiin hän ei vastannut muutoin kuin vain
valittamalla katkonaisin sanoin, että kaikki oli niin viheliäistä --
maailma, elämä, ihmiset, hän itse. Kun toiset, lainkaan ymmärtämättä
mitä hän tarkoitti, hartaasti pyysivät häntä hillitsemään itseänsä,
ettei ohikulkijani huomio kiintyisi häneen, nousi hän paikaltaan,
antoi heille rahakukkaronsa ja pyysi heitä menemään sisään maksamaan
isännälle hänen puolestansa sekä tuomaan hänelle sitten lasillisen
kylmää vettä. He menivät toimittamaan asian, mutta tulivat
viivähtäneeksi, kun jäivät vielä tuumimaan, kuinka Antonietta'n
omituinen käytös olisi käsitettävä. Sillä välin oli hän lähtenyt pois,
eivätkä he enää saavuttaneet häntä, varmaankin siksi että hän pian oli
kääntynyt sivukadulle, saadaksensa kulkea yksin.

Myöhemmin kävi selville, että useat henkilöt olivat matkalla nähneet
hänet, ja heidän huomionsa oli kiintynyt häneen siksi että hän kulki
tietänsä katsahtamattakaan ylös ja itkien ääneen koko ajan. Toiset
olivat katsoneet solakan tytön jälkeen, joka kulki keskellä katua,
hitaasti, pää syvälle vaipuneena, ja he olivat tuumineet, olisiko
heidän kysyttävä syytä hänen suruunsa; mutta nähtävästi nuo äänekkäät
nyyhkytykset, jotka kuuluivat keskellä töllisteleväin ihmisten
meluamista ja naurua, olivat tehneet niin valtavan vaikutuksen yksin
raaimpiinkiin ja julkeimpiin, että hän sai kulkea tietänsä kuin
yöllinen haamu, jota kukaan ei uskalla puhutella ja jonka tieltä
eläimetkin vaistomaisesti väistyvät.

Vanhankaupunginkin lävitse hän sai kulkea kenenkään häiritsemättä,
vaikka monet tuttavat näkivät hänet; jokaisesta oli -- niin eri
lailla kuin he ilmaisivatkin ajatuksensa -- tuntunut siltä, että
tuollaiseen suruun ei pitäisi sanoin kajota. Tuo oli sellainen
näky, kuin ensimäinen ihminen olisi vaeltanut paratiisista, jossa
ei suruja ollut, kurjuuden maahan, tehden kirouksen tien ikuisiksi
ajoiksi kyynelten laaksoksi. Pysähtymättä lainkaan nousi itkevä
tyttö, saavuttuaan Riemuportinkadun varrella olevalle asunnollensa,
viidennessä kerroksessa olevaan huoneeseensa, meni avoimen akkunan luo
ja heittäytyi siitä alas kadulle. Eräs vaimo, joka oli nähnyt hänen
tulevan sisään, sanoi että siitä hetkestä, jolloin hän meni sisään,
siihen kuin hän oli alhaalla kuolevana, oli voinut kulua korkeintaan
kaksi minuuttia. Ihmiset, jotka kiiruhtivat esiin ja kumartuivat häntä
katsomaan, näkivät että hän vielä kerran aukaisi silmänsä avo auki, he
kuulivat lyhyen, hiljaisen nyyhkytyksen, ja sitten oli kaikki lopussa.

Antonietta'n surullinen kuolema ei lainkaan käynyt Pasqualen sydämelle,
vaan hän kertoi tovereillensa seikkaperäisesti, mitä oli tapahtunut
ennen hänen kuolemaansa; ilman tuota hänen suulauttansa olisi asia
pysynytkin salassa. Mutta kun kihlauksen purkaminen oli käynyt sen
edellä, oli helppo esittää asia siten, kuin itsemurha olisi johtunut
siitä, ja siinä muodossa se esitettiin varsinkin Vittorialle, jolta
tahdottiin salata, miten hänen miehensä oli siinä osallisena. Hänelle
oli äskettäin toimitettu tieto siitä, että Pasquale muinoin oli
asunut yhdessä rakastajattaren kanssa, joka sitten, kun Pasquale
oli kyllästynyt häneen, tämän pilkallisen ja julman kohtelun takia
oli hirttäytynyt. Nyt ei kumminkaan ollut tuossa juoruilevassa
Roomalaiskaupungissa ketään, joka olisi käyttänyt tilaisuutta
hyväksensä antaaksensa hänelle uuden pistoksen, ehkä siksi että
Antonietta oli ollut hänen rakkain ystävättärensä. Sitä paitsi hän oli
juuri tähän aikaan sairashuoneessa, sillä hänet oli täytynyt viedä
sinne, kun hänen tilansa, joka oli entisestään huonontunut kun hänen
lapsensa sittemmin kuoli, kävi yhä arveluttavammaksi ja häneltä kotona
puuttui hoitoa.

Muutaman viikon kuluttua lääkäri, joka oli häntä hoitanut, päästi
hänet kotiin, koettaen samalla teroittaa Pasqualen mieleen, että
häntä vielä pitkät ajat olisi kohdeltava hyvin hellävaroin -- mitkä
puheet menivät aivan hukkaan. Varsin pian hänen täytyi jälleen palata
sairashuoneeseen, ja hän oli sellaisessa tilassa, että huomattiin
leikkaus välttämättömäksi. Mutta siihen ei tahdottu ryhtyä, ennenkuin
hän olisi vähän vahvistunut, sillä hänen heikkoutensa takia olisi
helpoinkin leikkaus voinut käydä vaaralliseksi. Tällä aikaa kävivät
sukulaiset ja tuttavat häntä tervehtimässä, ja hän kuunteli heidän
puheitansa ja lohdutuksiansa heikosti hymyillen, mutta ei valittanut
koskaan kärsimyksiänsä.

Kerran vain hän erään ystävättären kuullen sanoi, siihen tapaan
kuin se, joka herää sikeästä unesta ja hämmästelee itseänsä ja
ympäristöänsä: "Minulla on ollut niin paljon kärsimyksiä", monta
kertaa peräkkäin ja sellaisella äänenpainolla, että toinen, joka oli
melkein lapsi vielä, kauhistui elämän synkkiä mahdollisuuksia. Muutoin
ei hän koskaan valittanut, ei koskaan lausunut moitesanaa miehestään,
ei edes maininnut kärsineensä loukkauksia hänen puoleltansa. Siitä
syystä luultiin aluksi että Vittoria vielä oli häneen rakastunut,
mutta kun mies, joka ei aluksikaan ollut käynyt kovin usein häntä
tervehtimässä, lakkasi kokonaan käymästä, huomattiin tuo otaksuminen
vääräksi. Oli silminnähtävää että Vittorialle oli mieleen, että hän
pysyi poissa, ja rauhallisena hän kuunteli Farfallan kertomuksia
Pasqualen viimeisistä hämmästyttävistä teoista. Hän oli näet myynyt
kappale kappaleelta kaiken heidän yhteisen omaisuutensa: liinavaatteet,
talouskalut, huonekalut, lopuksi vuoteetkin, ja näytti siis siltä
ettei hän enää aikonut jatkaa yhdyselämää. Ehkä hän toivoi Vittorian
kuolevan leikkauksen johdosta, tai ehkei hänellä ollut muita tuumia
eikä tarkoituksia kuin hankkia rahaa; työtä ei hän ollut tehnyt pitkiin
aikoihin, ja hän oleskeli ravintoloissa enemmän kuin koskaan. Minusta
oli käsittämätöntä, kuinka nuo ihmiset, jotka muutoin olivat niin
kiivaita ja kostonhimoisia, sallivat Pasqualen menetellä noin anteeksi
antamattomalla tavalla omaisuuden suhteen, joka vain varsin vähäiseksi
osaksi oli hänen, ja arvelin sen olevan selitettävissä vain siten,
että he tahtoivat päästä hänestä erilleen eivätkä halunneet antautua
mihinkään tekemisiin hänen kanssansa.

Kun kävin tervehtimässä Vittoriaa sairashuoneessa, kohta sen jälkeen
kuin leikkaus oli suoritettu, näytti hän niin huonolta että tuskin
rohkenin onnitella häntä leikkauksen onnistumisen johdosta. Istuessani
hänen vuoteensa ääressä ja katsellessani tuota kituvaa, väsymyksestä
välinpitämätöntä vaimoa, joka vasta oli kahdenkymmenen tienoilla, tuli
mieleeni kaikenlaisia surullisia ajatuksia: mikä ihana, leimuileva
liekki tuossa olikaan tukehtunut tuhkaan; mitä olikaan ollut hänen
elämänsä sisällys: valtavia, epämääräisiä toiveita, intohimoista
tahtomista, ja toteutumisen jälkeen kaikki lopussa! Tuossa oli hän
kuihtuneena, rikkaläjään heitettynä, -- yksin tomussa kuin siipirikko
lintu, joka ei voi seurata tovereitansa. Ei hänelle ollut jäänyt edes
lastakaan, ei mitään muuta tuosta inhottavasta avioliitosta kuin
katkeria, tuskallisia muistoja. Ollen katoolilainen ei hän voisi
mennä uusiin naimisiin; siis täytyisi hänen viettää yksin elämänsä,
jonka olisi pitänyt vasta olla alkamaisillaan, -- ellei antautuisi
kevytmielisyyteen ja häpeään.

Minun on heti lisättävä että pian huomasin että nuo surulliset
mielikuvani eivät olleet todellisuuden mukaisia. Hyvä hoito,
täydellinen sisäinen ja ulkonainen lepo saattoi Vittorian toipumaan
nopeasti, ja pian oli hän jälleen aivan terve. Sairashuoneen nuoret
lääkärit, joita hänen kauneutensa ja lystikkäät puheensa miellyttivät,
pysähtyivät usein hänen vuoteensa ääreen, joka taholta tuli hänen
osaksensa hyväntahtoisuutta ja ystävällistä huolenpitoa, ja tämä
päivänpaiste, jossa hänen oli niin hyvä olla, loi menneisyyteenkin
valoa ja saattoi sen tuntumaan vähemmin toivottomalta. Hän alkoi jo
vähitellen laskea leikkiä miehestään ja kaikesta mitä oli saanut kärsiä
hänen tähtensä ja sanoi että oli onni että hän oli kadonnut teille
tietymättömille -- eivät edes hänen omaisensakaan tienneet, missä
hän olosteli, -- ja iloitsi ajatellessaan että nyt asettuisi asumaan
yhdessä sisarensa Nannin kanssa, jonka mies oli suurimman osan vuotta
poissa kotoa. Hän kävi punaposkiseksi ja lihavammaksi kuin ennen;
Farfallasta hän oli kauniimpi kuin koskaan. Minusta sitä vastoin
hänessä ei ollut enää jäljellä sitä, mikä vielä vuosi sitten oli minua
niin viehättänyt: olihan hänellä vielä samat suuret, elämänhalusta
loistavat silmät ja kukoistava, kaunispiirteinen muoto, mutta sittenkin
minusta oli kuin jotakin olisi sammunut, muuttunut, kadonnut. Ehkä se
johtui vain siitä, että hän silloin tahtoi jotakin, kiihkeästi, mistä
hinnasta hyvänsä, valmiina uhraamaan kaikki, -- jota vastoin hän nyt
tahdotonna antautui tuulen ajeltavaksi, kuin lehdet, jotka kerran ovat
olleet vihreitä, mutta lopuksi heitetään kosteaan, ruskeaan kasaan,
missä mätänevät.

Kapteeni oli niitä ihmisiä, joihin ei vaikuta ulkonainen kauneus eikä
myöskään sen katoaminen. Yhtä väsymättömästi hän kävi tervehtimässä
Vittoriaa leikkauksen edellä kuin sen jälkeen, toi hänelle lahjoja,
lohdutteli häntä, rohkaisi häntä. Hän lausui hänelle: "Kun menit
naimisiin veljeni kanssa, niin et ajatellut sitä, että joka pikeen
tarttuu, se tahraa itsensä. Nyt sinua täytyy puhdistaa kuin pientä
lasta, eikä se käy kyyneleittä; mutta sitten unohdamme kaikki
tyhmyytemme ja alotamme elämän uudelleen järkevämmin." Hän vaati
häntä sitten vakaasti lupaamaan, ettei enää koskaan antautuisi
tekemisiin hänen veljensä kanssa, jota vastoin itse lupasi olla isänä
hänelle. Ollessani yksin kapteenin kanssa sanoin hänelle, että oli
kumminkin vahinko ettei hän voinut mennä naimisiin Vittorian kanssa,
joka nähtävästi oli hänelle hyvin rakas. Mutta hän katsoi minuun
pelästyneenä ja huudahti: "Mieluummin saisi haikala minut nielaista!
Naiset ovat ainoat olennot maailmassa, joita vihaan!" -- mutta lisäsi
hetken kuluttua kyynelsilmin: "Tuon kauniin pienen lapsen olisin
kernaasti ottanut huostaani; miksi sen täytyi kuolla, ennenkuin oli
kertaakaan nauranut tässä maailmassa?" Vittoria sitä vastoin oli jo
tyytynyt lapsensa kuolemaan, pitipä sitä suorastaan onnenakin, koska
hänen nyt olisi helpompi tulla toimeen, kun tarvitsisi elättää vain
itsensä.



XI


Kuten tunnettua, on aikoja, jolloin kissat tepastelevat kuutamossa
katoilla, ja joka, kujasta ja sopukasta kuuluu niiden lemmennau'untaa.
Roomalaiskaupungin nuorison saivat tuollaiset tunteet valtaansa
varsinkin kahtena ensimäisenä lämpimänä kevätkuukautena, kuten
luonnollista oli, sekä keinotekoisten kiihdytysten avulla laskijaisen
aikoina, jolloin sydämen lämmittämiseen käytettiin auringonpaisteen
ja huumaavan kevätilman asemesta kuumia tanssisaleja, missä musiikki
soi. Tosin ei laskijaisena oikeastaan ollutkaan kysymyksessä sydän,
vaan ihmiset antautuivat huumauksen valtaan, karaistuaksensa kestämään
talven kurjuutta, kun tuima tuuli tunki kylmiin huoneisiin, jotka
olivat täynnä työttömiä, viinalta haisevia miehiä, huolestuneita
vaimoja ja kapaloissaan vaikeroivia, äskensyntyneitä lapsia. Väliin
tuli tähän aikaan vuodesta muutamia auringonpaisteisia, lämpimiä
päiviä, ikäänkuin ihanoita muukalaisia autioon saareen, missä heidät
seppelöidään ja hillittömään riemukarkeloon yhtynyt, heitä jumaloiva
kansa heidät piirittää, -- ja silloin oli huume sitä suloisempi.
Eräänä sellaisena päivänä tuli pikku Annetta parka Farfallan tykö
ja pyysi tältä paria kirjavaa silkkiliinaa, jommoisia Nannin mies,
laivanlämmittäjä, toi kaukaisilta matkoiltaan ja joita säästäväinen
Farfalla pitkät ajat oli säilyttänyt hallussansa. Anetta aikoi illalla
mennä naamijaistanssijaisiin ja koristautua liinoilla. Farfalla
ihmetteli sitä että Anetta, joka ei ollut vielä vuottakaan ollut
leskenä ja oli niin kiihkeästi surrut miestänsä, nyt halusi mennä
tanssijaisiin, sekä myöskin sitä että hän tuli kerjäämään toiselta,
lisäksi sellaiselta köyhältä vaimolta kuin häneltä, paria kurjaa
liinaa. Tiedettiin nimittäin yleisesti, että Anetta yhä vielä sai apua
kirkkoherra Jurewitschilta, niin ettei hänen olisi tarvinnut mennä
työhönkään, ellei se olisi ollut hänelle välttämätöntä ajan kuluksi.
Mutta Anetta parasta oli se vähän, mikä Farfallasta olisi ollut ääretön
rikkaus. Hän ei osannut järjestää elämäänsä järkevästi; sen sijaan
että olisi pysynyt kotona ja ylläpitänyt talouttansa sillä mitä sai
kirkkoherralta, hän maksoi eräälle naapurivaimolle siitä että tämä piti
vähän silmällä hänen lapsiansa ja katsoi että ne saivat ruokaa, ja
sitten hän osteli lapsille kaikenmoista, minkä ne yksin jätettyinä heti
turmelivat.

Vanhassakaupungissa tiesivät kaikki että Jurewitsch antoi Anetta'lle
rahaa ja että hän lisäksi kävi usein häntä tervehtimässä ja viipyi
kauan aikaa hänen luonansa. Hän sanoi rahan olevan tulon keräyksestä,
jonka hän oli pannut toimeen Anetta'n hyväksi, mutta sitä ei
kukaan uskonut, sillä olihan usein ennenkin kuollut miehiä, jotka
jättivät jälkeensä lesken ja orpoja, eikä hän ollut osottautunut
noin toimeliaan avuliaaksi. Kun Anetta sitä paitsi, vaikka olikin
kansanmaun mukaan liian hento ja kalpea -- sillä ainoastaan suuri
ilo tai mielenkiihko kohotti hänen poskilleen punan, -- kumminkin
lapsellisessa avuttomuudessaan kieltämättä oli varsin suloinen,
niin oli otaksuminen, että kirkkoherran harras osanotto perustui
rakkaussuhteisiin, varsin lähellä. Anetta vakuutti joka tilaisuudessa
pontevasti, ettei sellaisesta ollut kysymystäkään, ja että Jurewitsch
oli mitä jaloin, epäitsekkäin, täydellisin ihminen, ja varsinkin naiset
olivat varsin valmiit häntä uskomaan. Usein nousivat, hänen kiivaasti
puolustaessaan Jurewitschin kunniaa, hänen silmiinsä kyyneleet,
mikä aiheutui siitä että hän puoleksi tietämättään suri sitä että
tuo mies oli sellainen eikä toisenlainen. Sielunpaimenen tehtävien
suorittaminen ei ollut Jurewitschille helppoa, ja taitamattomia olivat
myöskin hänen yrityksensä avustaa Anettaa niin aineellisesti kuin
henkisesti, -- mutta eivät ne muutoinkaan olisi olleet hyväksi. Kun
hän puhui, tuijotti Anetta suu avoinna hänen kauneisiin kasvoihinsa,
käsittämättä mitään hänen puheistansa ja odottaen vain sanoisiko hän:
"Rakastan sinua, ole omani!" Silmänräpäystäkään epäröimättä hän olisi
heittäytynyt hänen syliinsä, -- ja kun Jurewitsch ei suonut hänen
tunteillensa mitään muuta tyydytystä kuin että tullessaan ja mennessään
hieman kosketti hänen kättänsä pitkällä kapealla kädellänsä, joka aina
oli kylmä ja tuntui kuin täytetyltä sormikkaalta, niin kävi Annetta'n
kaiho ja hellyys vähitellen hillittömäksi ja muodostui sairaloiseksi
intohimoksi.

"Mitäpä sinä naamijaisista", sanoi Farfalla lempeästi. "Minä olen
elänyt näin vanhaksi käymättä niissä koskaan. Seuraavana aamuna
on pääsi niin raskas ettet kykene työhön." Pikku Anetta istuutui
keittiönpöydälle, sillä Farfalla toimiskeli lieden ääressä, ja
tuijottaen säkenöiviin hiiliin hän sanoi: "Minun täytyy taas
kerran saada olla iloinen." "Mutta iloinenhan sinä aina olet",
vastasi Farfalla, "niin lastesi seurassa kuin työssä ollessasi."
"En minä sellaista iloa tarkoita", sanoi Anetta; "tarkoitan aivan
toisenlaista, -- hurjaa, huumaavaa iloa, joka panee pään sekaisin
ja saattaa unohtamaan itsensä ja koko maailman." "Ei sellaista iloa
ole olemassakaan", sanoi Farfalla nauraen. "Onpa kyllä", väitti
pikku Anetta, ja hänen suuret siniset silmänsä mustenivat sisällisen
hehkun vaikutuksesta; mutta ei hän selittänyt, missä tuo ilo olisi
löydettävissä ja mistä hän sen tunsi.

Farfalla tuumaili että mitähän kirkkoherra, joka oli hänelle niin hyvä
ja jolle hän varmaankin oli hyvin rakas, tuosta sanoisi. Aluksi, sanoi
Anetta huoaten, oli hänkin sitä luullut, ja täytyihän hänen vieläkin
uskoa niin olevan, sillä miksikä hän muutoin antaisi hänelle niin
paljon rahaa. Mutta ehkä hän ei tahtonut sanoa sitä, kun oli pappi,
vaan meni siksi aina tiehensä mitään puhumatta ja jutteli enemmän
lasten kanssa kuin hänen kanssansa. Yleensä ei hänen seurassaan,
niin kaunis kuin hän olikin, voinut joutua tuollaisen huimaavan ilon
valtaan, kuin viini olisi kohonnut päähän.

Naamijaisten jälkeisenä päivänä tuli Anetta vastaan Farfallalle, ja hän
näytti uniselta ja väsyneeltä, kuin pohmelossa olevalta. "No, oliko
sinulla hauska?" kysyi Farfalla. Anetta nyökäytti päätänsä hymyillen
ja suhahti ohitse. Muutaman viikon jälkeen tuli hän sitten kalpeana
ja kurjana ja alakuloisena Farfallan tykö, istuutui nurkkaan ja
itki, ja vasta pitkän ajan perästä Farfallan onnistui ystävällisillä
kehotuksillaan saada hänet puhumaan ja purkamaan sydämensä. Kaivolta
vettä noutaessaan oli hän kuullut toisten juttelevan eräästä miehestä,
jonka kanssa hän oli tanssinut naamijaisissa ja josta hän ei tiennyt
paljon muuta, kuin mikä hänen nimensä oli. "Se on viides", oli eräs
vaimo sanonut, tarkoittaen äskensyntynyttä lasta, "nimittäin viides,
jonka hänen vaimonsa on hänelle synnyttänyt, -- toisten lukua hän
ei tiedä." Siten sai Anetta tietää tuon, mitä ei ollut lainkaan
aavistanutkaan, nimittäin että hän oli nainut mies, -- mikä seikka
oli saattanut hänen mielensä kuohuksiin, siksi että hän oli toivonut
häntä itselleen. Farfalla kysyi, oliko mies antanut hänelle joitakin
lupauksia. Ei, ei hän ollut luvannut mitään, eikä hän edes tiennyt
Anetta'n nimeäkään, ja sattumalta oli Anettakin saanut tietää hänen
nimensä; mutta Annetta'lla oli odotettavissa lapsi, ja sen isä oli
tuo mies, jota hän ei ollut nähnyt koskaan muulloin kuin noissa
naamijaisissa. "Ja sinä luulit että hän menisi naimisiin sinun
kanssasi?" kysyi Farfalla hämmästyneenä. "En juuri luullut, vaan
toivoin", vastasi Anetta hiljaa.

Farfalla nauroi hänelle ja nuhteli häntä, mutta hän olisi kumminkin
halunnut auttaa häntä jollakin tavalla, ja hän ehdotti että Anetta
koettaisi uskotella papille, että tuo naamijaislapsi oli hänen. Mutta
sitä sanoi Anetta mahdottomaksi; eihän heidän välillänsä ollut koskaan
ollut minkäänlaista rakkaussuhdetta.

"Ja te kehotatte tuota heikkoluonteista olentoa sellaiseen
konnamaiseen, katalaan tekoon?" sanoin vihoissani. "Kehotatte häntä
pettämään hyväntekijänsä mitä hävyttömimmällä tavalla, ehkäpä
syöksemään hänet ainaiseen onnettomuuteen?" Farfalla purskahti ääneen
nauramaan ja sanoi: "No, mitä väärää siinä olisi? Jos kerran olisi
mahdollista että Anetta synnyttäisi hänelle lapsen, niin eikös olisi
hänelle parahiksi, jos hänelle uskoteltaisiin, että tuo lapsi on
hänen?" Sitä hän ei lainkaan hävennyt, että oli syyttömästi epäillyt
Jurewitschia.

Sillä välin oli Vittoria päässyt pois sairashuoneesta ja toimitettu,
suureksi mielihyväksi itselleen ja sisarelleen, Nannin luo, jonka
mies oli melkein aina matkoilla. Sairashuoneessa oli häntä neuvottu
toistaiseksi pysymään erillään raskaammasta työstä, mutta muutoin
vakuutettu että hän oli yhtä terve kuin ennenkin ja pysyisikin
terveenä, sillä edellytyksellä ettei enää saisi lapsia. Sen suhteen
olivat sekä hän itse että hänen omaisensa aivan rauhalliset, sillä
hänen miehensähän oli kadonnut jäljettömiin, eikä Vittoriakaan
puolestaan enää ollenkaan välittänyt hänestä, vaan oli luvannut
Farfallalle, Nannille, anopillensa ja ennen kaikkea kapteenille, oikein
vakuudeksi kättä lyöden, ettei enää antautuisi mihinkään tekemisiin
hänen kanssansa, mitä ikinä hän lupaisikaan tai kuinka koettaisi
puolustautua. Uusiin naimisiinhan hän ei voisi mennä, ja sitä paitsi
hän sanoi olevansa kyllästynyt miehiin, eikä häntä myöskään enää
haluttanut uudistaa äitinä tekemiänsä kokemuksia. Farfalla, joka aina
pyrki mukaantumaan oleviin oloihin, oli erittäin tyytyväinen tuohon
asiain tilaan, ja hänellä oli varsin suuria toiveita Carmelosta
ja Vittoriasta, jotka olivat työteliäitä ja ansaitsivat hyvin,
mutta kuluttivat vähän, ja jotka siis pitäisivät hänestä huolta,
kun hän tulisi vannaksi ja työhön kykenemättömäksi. Ensi aikoina
hän alinomaa kertoeli Vittorian uuteen kukoistukseen puhjenneesta
kauneudesta ja hänen hilpeydestänsä, sekä hänen ja hänen sisarensa
mukavasta ja rauhallisesta elämästä, mutta sitten nuo puheet kuivuivat
kuivumistaan, ja kun alussa kesää kerran tiedustelin häneltä Vittorian
vointia, kohautti hän olkapäitään ja sanoi: "Hän on jo muutaman
viikon asunut yhdessä miehensä kanssa." En ollut vielä koskaan ennen
nähnyt Farfallaa häpeissään, mutta nyt hän loi katseensa maahan ja
halusi silminnähtävästi lopettaa tuon keskustelun. Nyt tulin myöskin
ajatelleeksi sitä, että hän viime aikoina oli ollut kalpea eikä niin
virkeä ja leikkisä kuin ennen. Kysyin, kuinka hän oli voinut sallia
tuon tapahtua ja miksi kapteenikaan ei ollut sitä estänyt. Ennen olisi
pitänyt vaikka panna Vittoria lukon taakse; ehkäpä mies oli käyttänyt
väkivaltaakin. Siihen Farfalla sanoi että Vittoria oli toiminut oman
tahtonsa mukaan, lainkaan välittämättä toisten vastustelemisista.
Pasquale oli äkkiä ilmestynyt Vanhaankaupunkiin; missä hän sillä
välin oli olostellut, sitä ei tiedetty. Hän oli saanut selville
Vittorian asunnon, oli kirjoittanut hänelle ja tavannut häntä sekä
helposti saanut hänet houkutelluksi muuttamaan luoksensa. Kaikki
sisarukset olivat nyt, kuten jo edeltäkäsin olivat uhanneet, lakanneet
seurustelemasta Vittorian kanssa; kapteenikin oli kovasti suutuksissaan
hänelle. Hän puolestaan, lisäsi Farfalla lyhyesti, tapasi häntä joskus;
mitäpä apua siitä olisi, jos hän olisikin vihoissaan? Jo oli myöskin
lapsi tiedossa.

Carmeloon yksin pani nyt tuo vaimo parka toivonsa, tietämättä että,
tämäkin jo oli aikeissa käydä hänelle uskottomaksi. Riccardolta sain
tietää että tuo mies, joka ei koskaan ollut vähääkään välittänyt
naisista, nyt oli rakastunut mielettömästi ja silmittömästi -- ja
lisäksi vielä tyttöön, jota nähdessään ennen olisi syläissyt, nimittäin
Galantaan. Mustasukkaisuus Riccardoa kohtaan, suuttumus siitä että
tyttö ei hänestä välittänyt, täydelleen muuttunut mielentila, johon hän
huomasi joutuneensa, -- kaikki tuo oli saattanut hänet niin kokonaan
pois suunniltansa, että hän niistä, joilla ei ollut tietoa asiain
oikeasta tilasta, tuntui olevan päästä vialla tai sairasmielinen, kuten
oikeastaan olikin. Työhön hän ei mennyt enää juuri koskaan, mutta ei
tullut kotiinkaan, vaan harhaili kaupungin ympäristöissä ilman mitään
päämäärää tai istuskeli ravintoloissa juopottelemassa, niin että
lopuksi joutui niin kiihkeään mielentilaan, ettei vaaratta voinut häntä
puhutella. Farfallalle tuosta koitui paljon kärsimyksiä, vaan hän ei
kertonut siitä minulle mitään, vaan koetti salata sitä minulta, vaikka
puute, johon hän kyllä oli tottunut, nyt alkoi käydä sietämättömäksi,
kun hänellä ei ollut Carmelon raha-ansiota käytettävänään.

Galantassa tapahtui sillä välin ihmeellinen muutos. Jo silloin kuin
Torquato suunnitteli hankkeita Riccardon henkeä vastaan, oli Galanta
vastustanut häntä, ja kun hän sai tietää hänen surmanneen pikku
Berengarin -- sillä sehän hänen oli helppo ymmärtää että murhaaja oli
Torquato -- nousi hänen sydämensä kapinaan. En tahtoisi sanoa että
hän vihasi Torquatoa, siksi että tämä oli tehnyt tuon rikoksen, --
päinvastoin hän itse teossa rakasti häntä kuten ennenkin; mutta hänen
mielensä valtasi epätoivoinen kammo ja inho, ja kuten kuolemaisillaan
oleva eläin hän piiloutui ihmisiltä ja antautui yksinäisyydessä
rajun tuskan valtaan. Oikeudessa hän kieltäytyi lausumasta mitään
veljensä suhteista murhaan, olipa hänen eduksensa tai vahingoksensa,
ja pysyi vain koko ajan sanoissaan, että Torquato oli lähtenyt hänen
luotansa monta viikkoa sitten eikä ollut sen jälkeen antanut mitään
tietoa itsestänsä. Kun Galantan maine ei ollut hyvä, ja hän siihen
saakka oli asunut yhdessä Torquaton kanssa ja elänyt sovussa hänen
kanssansa, pidätettiin häntä hyvin epäluulonalaisena päivämääriä
tutkimusvankilassa, ja sillä ajalla hän eräällä ripeällä ja hurjalla
teolla voitti Vanhankaupungin asukasten suosion, vaikka nämä aina
olivat olleet hänelle vihamielisiä.

Siihen aikaan oli nimittäin vireillä oikeudenkäynti erästä kreivitärtä
vastaan, jota syytettiin nelivuotisen tytärpuolensa murhaamisesta
taikka hänen kuolemansa tahallisesta tuottamisesta. Molemmat, kreivitär
ja lapsi, olivat varsin tutut Vanhankaupungin asukkaille. He asuivat
nimittäin siellä kreivittären puolison omistamassa sukutalossa,
ja tuo perhe muodosti muutamain muiden ohella Vanhankaupungin
harvalukuisen ylhäisön. Jos nuo ihmiset todella olisivat olleet
ylhäisiä ja varakkaita, niin olisivat köyhät epäilemättä rakastaneet ja
kunnioittaneet heitä; mutta väitettiin, että he omistivat vähemmän kuin
Pakanakaupungin kurjin roskaväki ja hankkivat elantoonsa tarvittavat
varat tekemällä velkaa, ja että kreivitär oli alhaista syntyperää, --
mikä oli huomattavissakin huolimatta kaikesta hänen kauneudestansa,
joka oli saattanut kreivin naimaan hänet. Hän oli uhkea nainen, hänellä
oli verevät kasvot ja säihkyvät tummat silmät, mutta ilolla hän olisi
vaihtanut kaikki nuo edut, joista kyllä tiesi ja joilla ylvästeli,
tuohon sanoin kuvaamattomaan hienouteen ja sulouteen, jota huomasi
nelivuotisessa lapsipuolessaan ja joka puuttui häneltä itseltään.

Luultavasti oli tuo kateus, kreivittären itsensä sitä tietämättä,
alkuaihe hänen vihaansa pienokaista kohtaan, ja vähäinen perintö, joka
tyttösen oli saatava äiti vainajansa jälkeen, sekä se seikka, ettei
kreivitär itse saanut lapsia, lienee vähemmässä määrässä ohjannut hänen
toimintaansa. Tuo hento, siro pikku tyttö, joka ei tiennyt mitään
ylhäisestä syntyperästään, oli Vanhankaupungin asukasten lemmikki. Niin
huonosti ja rumasti puettuna kuin äitipuoli pitikin lapsukaista, oli
siinä kumminkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, ja yhtä viehkeitä
olivat sen puheet kuin sen liikkeetkin, kun se yritteli likaisen kadun
poikki ja moneen kertaan nosti jalkaansa ja pudisteli sitä kuin siisti
kissa sekä juoksi sitten varovasti ja nopeasti toiselle puolen. Kun
tuli tunnetuksi, että kreivitär piteli pahoin tytärpuoltansa, lisääntyi
ihmisten rakkaus lapseen, samassa määrin kuin viha ja halveksiminen
äitipuolta kohtaan. Ihme kyllä kohdistui viha ainoastaan äitipuoleen,
vaikka minun nähdäkseni kreivin menettely oli vielä kurjempaa. Tuo
mies oli niin mielettömästi rakastunut toiseen vaimoonsa, että hän,
huomattuaan kohta naimisiin mentyänsä, kuinka hänen vaimoansa ärsytti,
jos hän milläkään tavalla osotti pienokaiselle hellyyttä, tukahdutti
tunteensa ja sulki sydämensä lapseltansa; hän ei koskaan enää kysynyt,
missä se oli ja mitä toimiskeli eikä edes salaakaan pitänyt siitä
huolta, -- puhumattakaan siitä, että olisi sitä puolustanut. Niin oli
pieni tyttö raukka jätettynä raa'an äitipuolensa valtaan, ja tämä jätti
hänet aluksi omiin hoteisiinsa, mutta alkoi sitten kohdella häntä
kovuudella ja pidellä pahoin, kiusaten tuota hentoa olentoa nälällä ja
pakkasella, kaikenlaisilla puutteilla ja kärsimyksillä. Hämärissä tuli
kidutettu pienokainen usein lähellä olevaan leipurinpuotiin anomaan --
pikemmin katsein kuin sanoin -- leivänpalaa, minkä kernaasti saikin.
Kuten kesy lintu, joka tarkoin tietää, millä hetkellä sille sirotellaan
ruokaa, tuli hän joka päivä samaan aikaan noutamaan murusensa, niin
että puodissa ihmeteltiin, kun häntä ei näkynyt moneen päivään.
Otaksuttiin että äitipuoli oli päässyt hänen jäljilleen ja pidätti
hänet kotona, mutta pelättiin pahempaakin, ja lopuksi joku teki asiasta
ilmiannon. Viranomaiset ryhtyivät tutkimaan onnettoman lapsen tilaa,
mutta se oli kuolemaisillaan eikä enää pelastettavissa; tarkastuksessa
kävi ilmi, että se oli vähitellen kidutettu kuoliaaksi, ja lukuisain
epäilyttävien seikkojen perusteella pantiin kreivitär syytteen
alaiseksi.

Vankeudessa ollessaan oli kreivitär tutustunut kahteen kelvottomaan
olentoon. Toinen niistä oli punatukkainen kalpea tyttö, joka sovittuaan
asiasta henttunsa kanssa oli houkutellut huoneeseensa rikkaan
rakastelijan ja siellä leikannut häneltä kaulan poikki terävällä
partaveitsellä; toinen oli palvelijatar, jolla oli kauniit, mutta
julkeannäköiset kasvot, ja joka oli palveluksessa ollessaan mitä
ovelimmalla tavalla harjoittanut kotivarkautta. Hän oli vakuutettu
siitä että hän kauneudellaan pani kaikkien miesten pään pyörälle,
ja hänellä oli tapana kehuskella, kuinka rakastuneet tuomarit aina
tuomitsivat hänet lievimpiin rangaistuksiin tai julistivat syyttömäksi.
Nuo molemmat tekivät kreivittärelle palveluksia ja kohtelivat häntä
kievaan alamaisesti sekä saivat palkinnoksi siitä nauttia kaikesta
hyvästä, mitä kreivi toimitti puolisollensa, erittäinkin herkuista,
viineistä ja ruuista, joita tämä hänelle lähetti. Kreivittären
huoneessa he pitivät riemakkaita kemuja, ja silloin aina kreivitär ja
palvelustyttö pyrkivät juottamaan punatukkaisen murhaajan juovuksiin,
sillä päihtyneenä tämä aina näytteli kammottavalla, mutta samalla
hullunkurisella tavalla, kuinka kaulanleikkaus oli tapahtunut. Kun
Galanta tuli vankeuteen, koettivat he aluksi saada hänet seuraansa,
mutta kun hän teki tyhjäksi kaikki heidän yrityksensä lähestyä häntä
ja osotti julkisesti rajua vihaa kreivitärtä kohtaan, alkoivat
he ahdistella häntä pilkalla ja häväistyksillä, nauttien täysin
määrin tuosta heille harvoin tarjona olevasta tilaisuudesta osottaa
ylenkatsettansa olennolle, joka oli vielä huonompi ja halveksittavampi
kuin he itse, -- sillä sellainen oli Galanta heidän mielestänsä.
Tuo oli omansa kiihottamaan Galantaa, joka jo alun pitäinkin oli
ollut halukas käymään lapsenmurhaajaan käsiksi, tallaamaan hänet
jalkoihinsa, rusentamaan hänet, repimään hänet palasiksi, -- tekemään
kaikkea, millä hurja raivo saattaa ahdistelemaan vihattua olentoa.
Kun he kerran joutuivat kiistaan, syöksyi Galanta äkkiä kreivittären
kimppuun ja kuristi häntä kurkusta, niin että hän olisi ollut hukassa,
elleivät toisten huudot olisi saattaneet vartijoita tulemaan sisään
häntä vapauttamaan. Niin vihattu oli kreivitär, että vartijatkin --
niin ainakin salassa väitettiin -- hidastelivat käydessään häntä
puolustamaan, eivätkä pelastaneet häntä oikeastaan hänen itsensä takia,
vaan varjellakseen Galantaa joutumasta syypääksi murhaan. Pian sen
jälkeen tuomittiin, ohimennen mainiten, kreivitär kahdeksaksitoista
vuodeksi pakkotyöhön luostarivankilaan, minkä johdosta hänen miehensä
anoi avioeroa, mutta ei saanut. Mies eleli sitten vielä muutamia vuosia
keinottelijana ulkomailla ja kuoli köyhänä ja jätettynä yksin kuin
sairas koira, joten tässä kerrankin, ihmisille tyydytykseksi, paha oli
saanut palkkansa varsin huomattavalla ja sattuvalla tavalla jo maan
päällä.

Palattuaan vankilasta Vanhaankaupunkiin ei Galanta enää jatkanut
entistä elantoansa, vaan meni työhön, -- minkä toiset sanoivat
muka johtuvan siitä, etteivät miehet enää välittäneet tuosta
murhanhimoisesta olennosta ja että hän vankilassa oli kadottanut
kauneutensa. Jälkimäinen väite ei suinkaan pitänyt paikkaansa, --
hänen pukunsa vain ei ollut enää niin korea ja huomiota herättävä kuin
ennen, sillä hänen mielensä oli nyt kiintynyt toiseen asiaan; hänen
vilpittömillä, ilmekkäillä kasvoillansa kuvastui sanaton, kiihkeä
kaipuu. Se saattoi minussa hereille otaksumisen, jonka myös ilmaisin
Riccardolle, että Galanta oli rakastunut täyttä totta, ja ehkäpä juuri
Carmeloon, joka nyt jälleen oli muuttunut käytökseltään ja käynyt
kiihottuneen iloiseksi sekä antoi siten tukea tuolle arvelulleni. Sain
vakuuden siitä että olin oikeassa, sattuman kautta, kun eräänä iltana
hämärän tullessa olin kävelemässä kaupungin lähellä olevissa tuuheissa
puistikoissa. Täällä näki aina keväisin varakasten lapsia hoitajineen,
siroissa lehahtelevissa puvuissa, jotka loistivat kirjavina tuoreen
vehreyden keskeltä, ja kauas kajahteli niiden heleä nauru, niiden
heitellessä höyhenpalloa tai vannetta. Syrjempänä puiden varjossa istui
hoitajattaria kirjoineen tai koruompeluksineen sekä rakastavaisia,
jotka keskeyttivät kuiskailunsa ja vetääntyivät erilleen toisistaan,
kun heidän ohitsensa hitaasti kulki joku koreapukuinen hoitajatar,
sylilapsi käsivarrellaan, tai kohtuisina olevia kalpeita vaimoja,
väsyneesti käyden ja taluttaen kädestä lapsiansa. Hain syrjäistä
paikkaa, saadakseni lukea rauhassa, ja olin menemäisilläni kahden
rakastavaisen ohi, jotka istuivat tien kivireunustuksella maailman
unohtaneina ja hyväilyihin vaipuneina, lainkaan tarkkaamatta tuota
jokapäiväistä ilmiötä, mutta tunsin Galantan hänen asennostaan. En
ole tavannut ketään muuta naista, joka olisi ollut ruumiiltaan niin
ryhdikäs ja samalla niin sanomattoman notkea, kuin hän, tuo tumma ja
kesytön kaunottareni, jonka liikkeet olivat niin sulavia ja viehkeitä
kuin tuulessa taipuvan kaislan. Carmelo oli puoleksi polvillaan
hänen edessään, ja Galanta katsoi hänen ylitsensä kauas etäisyyteen,
puristaen häntä lujasti ja kumminkin välinpitämättömästi itseänsä
vasten, kuten petoeläin saalista, jota siltä ei voida riistää.
Ajattelin jatkaessani heitä häiritsemättä matkaani, että Galanta
oli alkanut ikävöidä rehellistä nimeä, edes hiukkasen järjestettyä
taloutta ja miestä turvaksensa ja siksi ottanut armoihin tuon kosijan,
jonka aluksi oli hylännyt. Itse teossa eivät nuo seikat olleet
lainkaan olleet Galantan vaikuttimina, vaan hän ikävöi aivan muuta,
nimittäin lasta. Ken voi sanoa, mikä hänessä oli herättänyt tuon
ikävöimisen? Se valtasi hänen mielensä niin intohimoisena, että hän
olisi ollut valmis uskomaan että Jumala hänelle mieliksi tekisi ihmeen
ja lähettäisi hätätilassa pyhimyksen tai enkelin isäksi kaivatulle
pienokaiselle, ja se olisi ollutkin hänelle enin mieleen, sillä
sellainen olentohan olisi ilman muuta palannut taivaaseen, kun ei hän
enää olisi häntä tarvinnut. Carmelosta ei ollut niin helppo päästä
erilleen, varsinkaan kun hän ei voinut lainkaan käsittää, miksi Galanta
äkkiä, ilman mitään edelläkäypää riitaa tai epäsopua, tahtoi rikkoa
heidän välinsä. Kun hän ahdisteli häntä kysymyksillä ja pyynnöillä,
vastasi Galanta kylmäkiskoiseen tapaan, joka osotti mitä äärettömintä
välinpitämättömyyttä: "Olenko minä sitten koskaan luvannut sinulle
jotakin? Olenko koskaan sanonut rakastavani sinua? En ole sinulle
mitään velkaa, etkä sinä myöskään minulle. Jos sokea koira ulvoisi
ovellani, niin jakaisin sen kanssa leipäni; mutta sitä, mitä sinä
minulta tahdot, minulla ei ole, ja suljen oveni sinulta."

Carmelo oli niin peräti epätoivoissaan, että Farfalla päätti mennä
Galantan luo rukoilemaan hänen puolestansa tai ainakin vaatimaan
selitystä, eikä Galanta kieltäytynytkään antamasta sitä hänelle. Aluksi
ei Farfalla tahtonut voida saada päähänsä, miksi ei olisi parempi saada
lapsellensa isä, joka tekisi työtä sen edestä, mutta aivan mahdoton
ei hänen kumminkaan ollut ymmärtää Galantan käsityskantaa. Galanta
myönsi että Carmelo oli jokseenkin kunnollinen ja mukiin menevä mies,
vaikka hänet väliin valtasikin juopottelukuume, josta parantuakseen
hänen täytyi ryypätä runsaat määrät viiniä, mutta joka sitten jätti
hänet pitkiksi ajoiksi rauhaan. Mutta ei kelvollisimmankaan miehen
vaimona olisi niin hyvä olla kuin ilman miestä. Lapsensa hän kyllä
voisi itsekin elättää, sen kanssa hän eläisi rauhassa ja rakkaudessa,
mutta suuri, roteva mies olisi ainakin aivan tarpeeton olemassa, ellei
hän suorastaan -- kuten tavallisempaa oli -- kömpelön, ruokottoman
eläimen tavoin tallaisi jalkoihinsa talon rauhaa ja siisteyttä ja
varallisuutta. Farfallalle muistui mieleen hänen oma nuoruutensa ja
hänen avioliittonsa, ja kun hän mietti kuinka toisenmoista hänen
elämänsä olisi voinut olla, jos hänen miehensä olisi lähtenyt hänen
luotansa ensi lapsen synnyttyä eikä vasta sitten kuin hänellä oli
seitsemän, alkoi hän ymmärtää Galantaa, jopa ihaillakin häntä. Galanta
ei ollut sitä laatua kuin tuo kunnottoman juopon kanssa elävä Pepi,
joka kärsi että mies, sen sijaan että olisi tehnyt työtä hänen ja
lastensa hyväksi, otti tai varasti häneltä senkin vähän, minkä hän
vaivoin sai ansaituksi, juodaksensa sen ja ehkäpä sitten pidelläksensä
häntä pahoin. Neljä vuotta sitten oli Farfalla häneltä kysynyt,
miksi hän ei lähtenyt tuon miehen luota, jonka kanssa ei ollut edes
naimisissakaan, ja Pepi oli vastannut, että jos sairaloinen poika, joka
heillä oli, kuolisi, niin hän läksisi vanhempiensa tykö ja hankkisi
itselleen sitten palveluspaikan tai muuta työtä. Puoli vuotta sen
jälkeen kuoli poika, mutta Pepi oli yhä vieläkin tuon miehen tykönä
ja oli synnyttänyt hänelle vielä kaksi tyttöä. Yleensä ei Farfalla
tuntenut kunnioitusta eikä myötätuntoisuutta naisia kohtaan, mutta
Galanta, joka oli yrittänyt tukevilla ruskeilla käsillään kuristaa
kreivittären kuoliaaksi ja hylännyt Carmelon, hänen komean poikansa,
teki valtavan vaikutuksen häneen, ja, ollen vilkas ja vaikutuksille
altis, hän lahjoitti empimättä sydämensä Galantalle. Galanta arveli
että Carmelo varmaan pian rauhoittuisi ja tulisi jälleen yhtä
hyväksi pojaksi kuin ennenkin, mutta jos hän yhä edelleen antautuisi
epätoivon valtaan ja laimiinlöisi työnsä, niin jännittäisi Galanta
kaikki voimansa -- ja niitä hän ei pitänyt vähäisinä -- auttaaksensa
Farfallaa. Farfalla luotti sokeasti siihen että kaikki onnistuisi,
mihin Galanta vain ryhtyi, ja välittämättä enää Carmelosta auttoi hän
Galantaa valmistamaan kaikki tuon kärsimättömästi odotetun lapsen
tulolle. Tuosta olennosta he alinomaa keskustelivat Riccardonkin
kanssa, ja unohtaen hetkeksi hiutuvan ruumiinsa heikkouden tämä jo
mielikuvituksissaan kuljetti pienokaista veneellä merta pitkin saareen
ja muille lempipaikoilleen, joita ei vielä koskaan ollut nähnyt eikä
ollut koskaan näkevä.

Kerran kun olin saapuvilla lapsesta juteltaessa, pyrkivät kielelleni
sanat: 'Te mielettömät ja sokeat ihmiset! Huonomaineisen naisen isätön
lapsi! Ettekö tiedä yhtä hyvin kuin minä, että sen täytyy rusottavilla
jaloillaan, jotka sillä on maailmaan tullessaan, polkea teräviä kiviä
ja kahlata loassa, niin että ne käyvät kovanahkaisiksi ja likaisiksi ja
väsyneiksi kuten teidänkin?' Mutta tietysti en lausunut mitään tuosta,
vaan vetäydyin pimeimpään nurkkaan, ettei Riccardo vain huomaisi
kasvoistani, mitä julmia ajatuksia mielessäni liikkui, heidän edelleen
keskustellessa siitä, mahtaisiko lapsella olla kuopat poskissa.

"Onhan Carmelollakin kuopat", sanoi Farfalla ja lisäsi kääntyen
Galantan puoleen: "Sinä et vain ole niitä nähnyt, siksi että hän nauraa
niin harvoin. Se johtuu siitä että hän on mies; jos lapsi on tyttö,
niin näemme kylliksemme sen nauravan."

"Kun minä soitan harmonikkaa, nauraa se ja taputtaa käsiään ja
tanssii", sanoi Riccardo loistavin silmin, ja Galanta tuumaili: "Kun se
vain tuo kuopat tullessaan, niin kyllä minä pidän huolta siitä, että se
saa nauraa."



XII


Ensi kerran eläissäni vietin nyt koko kesän kotikaupungissani. Kaikilla
säätyyni kuuluvilla perheillä oli tapana lähteä kesä- tai heinäkuussa
muutamiksi kuukausiksi matkoille, enimmäkseen vuoristoon, kuumuutta
pakoon, jonka sanottiin olevan sietämättömän. Rasituksena oli tuo
kuuluisa helle tosin aina kuvastunut mieleeni, vaan olin arvellut
sen eroavan tavallisesta kesäkuumuudesta vain siinä suhteessa, että
oli korkeampi aste sitä -- ja aluksi olikin niin. Mutta vähitellen
alkoi minua ahdistaa painostava tunne, joka toisaalta väsytti,
mutta toisaalta piti minua alinomaisessa levottomassa liikkeessä,
ikäänkuin aina olisin ollut menossa sitä pakoon. Tuntui kuin olisin
ollut huoneessa, joka pitkät ajat on ollut lukittuna ja jossa ovia
ja akkunoita ei enää voida avata. Tutustuin myöskin uuteen lajiin
janoa: sisälmykseni tuntuivat minusta kuin palavalta sieneltä,
jossa valkea ilman puutteessa vain kyti hiljaa; mutta vesi ja muut
nesteet vaikuttivat siihen öljyn tavoin, kiihdyttäen palamista, ja
kuta enemmän kosteutta se imi itseensä, sen suuremmaksi se paisui,
kytöen yhä edelleen kytömistään. Uiminen ei minua virkistänyt, vaan
tuo lämmin seisova vesi, joka tarttui ruumiiseen kuin lima, lisäsi
vain väsymystäni. Kumminkin palasin aina uudelleen apua anoen aavan
meren rannalle, missä voi nähdä koko taivaankannen ja heti huomata,
vetäytyivätkö ehkä pilvet kokoon ja tihentyivät, niin että voisi
odottaa sadetta. Päästyäni vapaaksi päivän töistä, menin melkein aina
kävelemään, -- yksin, kun kaikki tuttavani olivat matkoilla, -- pitkin
erästä kapeata rantapolkua.

Eräänä iltana tapasin siellä Farfallan. Ilma oli tuona päivänä ollut
tukahduttavan kuuma ja samalla tyyni, eikä yökään tuonut muassaan
virvoitusta. Liikkumatonna lepäsi meri kuin lohikäärmeen raato, joka
hitaasti mätänee ja hajoaa myrkyllisiin aineosiinsa, ilman että
kukaan kykenee toimittamaan pois tuota suunnatonta mustaa hirviötä,
joka penikulmittain peittää maata, saastuttaen ilman. Mieleeni tuli
kuvia, jotka minusta olivat kuin kuumehoureita: näin ihmiset maahan
polvistuneina, kädet taivasta kohden kohotettuina rukoilemassa sadetta,
joka huuhtoisi pois tuon kuolleenakin surmaavan jättiläispedon.
Rankkasadetta siihen tarvittiin, vesivirtoja, jotka yötä ja päivää
purkaantuisivat haljenneelta taivaalta maahan. Ensin niiden pitäisi
tulla liristen ja loristen, sitten kohahdellen aina voimakkaammin,
kuin äärettömät havumetsät tuulen raivotessa. Hopeanharmaana täytyisi
sateen täyttää ilma ja saattaa se riehumaan, ja sen pitäisi synnyttää
vedenpaisumus, joka tekisi lopun yleisestä kurjuudesta, tuosta
maata rasittavasta rutosta. Mutta ilma pysyi tyynenä. Vedenpinnalla
näkyi muutamia laivoja, jotka suurine purjeineen pysyivät niin
liikkumattomina että olisi voinut luulla niitä kivettyneiksi. Tosin
näkyi taivaalla kaikkialla tummia sinertäviä pilviä, mutta ne olivat
liiaksi hajallaan, voidaksensa saada ukkosilman syntymään. Väliin iski
tulta, ja silloin näytti siltä kuin taivas olisi väsymyksestä mennyt
hajalleen ja sen kipeät keltaiset sisälmykset tulleet näkyviin.

Kun seisoin tuota katsellen, liian väsyneenä voidakseni päättää
lähteä kulkemaan eteenpäin, sattuivat katseeni Farfallaan, joka
istui veteen johtavilla jyrkillä kiviportailla, jalat ja alushameen
helmat vedessä. Hän oli huomannut minut jo hetkeä ennen, mutta ei
puhutellut minua, luultavasti siksi että minä en ollut käynyt pitkiin
aikoihin Vanhassakaupungissa, eikä hän tahtonut olla tungettelevainen.
Hänen kasvonsa olivat riutuneet ja raukeat ja hänen katseensa oli
kuin nääntymäisillään olevan. "Meressä on tilaa kaikelle loalle ja
kurjuudelle", sanoi hän, hymyillen herttaisesti kuten ennenkin;
"luulen etten enää olisi hengissä, jos en olisi saanut tulla joka yö
heittämään huoleni mereen." Carmelo ei saanut mitään työtä, tai ehkei
hän koettanutkaan hankkia, Galanta ei voinut nykyisessä tilassaan
ansaita paljoa, ja Riccardo kärsi kovin kuumuudesta; yöt päivät hän
makasi ulkoeteisessä, valittaen kuin kiirastulen tuskia kärsivä.
Farfallan oli täytynyt lainata rahaa eräältä koronkiskurilta ja nyt
oli joka viikko maksettava korkoa. "Jos minusta voisi neuloilla kaivaa
esiin rahaa, niin toimittaisin sitä riittämään asti", sanoi hän, "mutta
koronkiskureita on vaikeampi tyydyttää kuin itse paholaista, sillä hän
tyytyy muun maksun asemesta vereenkin." Ei ollut Vanhassakaupungissa
toista, jota olisi niin pelätty ja vihattu kuin tuota koronkiskuria,
joka oli saattanut joukon ihmisiä riippuvaisiksi itsestään kuin orjat.
Hän oli nuorena tehnyt ryöstömurhan ja tuomittu siitä viideksikolmatta
vuodeksi pakkotyöhön, ja tuon pitkän ajan kuluessa hän oli ansainnut
joukon rahaa, ja vapaaksi päästyään hän asettui Vanhaankaupunkiin
rahanlainaajana. Hän oli itara ja ahne kuten Gradella, mutta
säälimättömämpi kuin tämä. Hänen pahansuopuutensa ja häijyytensä
sanottiin johtuvan kammottavasta salaperäisestä taudista, jonka hän oli
saanut vankilassa ollessaan. "Tiettyähän on", sanoi Farfalla, "että
vankilanlääkärit sekoittavat vankien lääkkeisiin myrkkyä, niin että
nämät hiutuvat hiutumistaan, kenenkään ymmärtämättä syytä." Turhaan
koetin saada häntä käsittämään, kuinka mieletöntä tuo puhe oli, hän
pysyi itsepintaisesti väitteessään, ryhtymättä sitä perustelemaan.
Muinaisina aikoina, sanoi hän, oli vangeilta leikattu korva pois,
merkiksi että he olivat olleet vankeudessa, mutta nyt se ei enää ollut
tarpeen; ne harvat, jotka pääsivät hengissä kuritushuoneesta, erotti
heidän näivettynyt, vahankeltainen ihonsa, tuijottava katseensa, joka
muistutti kuolleita, ja silmävalkuaisen keltainen väri kaikista muista
ihmisistä.

Nuhtelin Farfallaa siitä ettei hän ollut kääntynyt minun puoleeni
ennenkuin antautui tuon koronkiskurin käsiin. "Ken tietää, olisitteko
siinä tapauksessa enää tänään jutellut noin ystävällisesti kanssani",
sanoi hän, kiinnittäen kirkkaat, väsyneet silmänsä minuun vilpittömällä
katseella, joka pani minut punastumaan, vaikka olinkin vakuutettu
siitä, että hän arvosteli minua väärin. Muutoin oli keskustelu häntä
jälleen vilkastuttanut ja saattanut hänet iloisemmalle mielelle, ja hän
kertoi minulle joukon juttuja koronkiskurin elämästä, niin mielevästi
ja huvittavasti, että huomaamattani tulin kulkeneeksi hänen seurassansa
melkein Vanhankaupungin rajalle saakka. Minusta oli käsittämätöntä
ettei kukaan ollut pannut tuota miestä syytteeseen törkeästä
koronkiskomisesta, jota hän harjoitti uhrejansa kohtaan, mutta Farfalla
sanoi ettei kenellekään pälkähtäisi päähän sitä tehdä, kun he kaikki
tarvitsivat häntä, mikä ennemmin, mikä myöhemmin. Hän arveli että hän
tuskin oli jäänyt koskaan Vanhassakaupungissa saataviaan vaille.

Kun seuraavana päivänä käännyin Riemuportinkadulle, näin että siellä
istui, lapsi käsivarrella, joukko vaimoja, joiden oli ollut liian kuuma
ahtaissa asunnoissaan. Muutamat heistä pelasivat lottoa ja katsoivat
ääneti ja tyytymättömän näköisinä korttiinsa, erään joukosta huutaessa
numerot kimakalla äänellä. Riccardo makasi matrassilla ulkoeteisessä ja
oli kalpea kuin haamu, mutta jutteli kumminkin vilkkaasti ja iloisesti
muutamain miesten kanssa, jotka seisoivat hänen ympärillään.

Farfalla nauroi niin makeasti että sai kyyneleet silmiinsä.
Tervehdittyään minua selitti hän, mikä häntä nauratti. Riccardo oli
näet väittänyt, että jos tammikuun ensimäisenä päivänä panee yhden
kreutserin talteen, seuraavana päivänä kaksi kertaa niin paljon ja niin
yhä edelleen, niin omistaa vuoden viimeisenä päivänä niin ja niin monta
miljoonaa. Tuo oli kaikista tuntunut uskomattomalta, ja kyttyräselkä,
joka osasi laskea, oli noussut tikapuille, ottamaan asiasta selkoa
kerto- ja yhteenlaskun avulla, jota toimitti talon seinällä; suuri
osa siitä oli jo täynnä kömpelösti ja epävarmasti piirrettyjä
numeroita. Paitsi kyttyräselkää oli saapuvilla muuan kalpea, hintelä
nuorukainen, joka näytti lapselliselta ja typerämieliseltä, sekä
vanha, valkotukkainen mies, joka muinoin oli ollut opettajana
kansakoulussa, mutta ruvennut juopottelemaan, menettänyt paikkansa
ja joutunut Roomalaiskaupunkiin, missä oli vajonnut mitä suurimpaan
kurjuuteen. Vaikka hän jossakin jo unohduksiin joutuneessa sodassa
oli saanut puujalan ja oli puolisokea, ei häntä kumminkaan voinut
sääliä, tarkastettuaan häntä lähemmin; hänen kasvonpiirteissään
kuvastui raakuutta, hänen tuijottavassa katseessaan kavaluutta ja
ilkeyttä. Farfalla kertoi minulle, että ihmiset antoivat hänelle hänen
valkoisen tukkansa, sokeutensa ja korkean ikänsä takia runsaasti
almuja, vaan hän joi ne kaikki; hänen tyttärensä, joka teki ahkerasti
työtä, sai töin tuskin häneltä pelastetuksi pariakaan kreutseriä,
hankkiaksensa itselleen niukan elatuksen ja vaatetuksen, ja isä
pakotti hänet makaamaan paljaalla lattialla, kuten hän itsekin teki,
arvellen etteivät ihmiset häntä niin säälisi eivätkä antaisi niin
paljon almuja, jos hänellä olisi vuode. Noista seikoista huolimatta
pidettiin vanhusta kumminkin jommoisessakin arvossa sivistyksen takia,
jota hän muka omisti, ja hänelle uskottiin nytkin asian ratkaiseminen.
Lujalla, narisevalla äänellä hän toisti moneen kertaan, että Riccardo
oli ihmeolento ja suuri nero, kun hän, vaikkei ollut koskaan käynyt
koulua, omisti sellaisia tietoja, ja hän vakuutti kyttyräselälle, joka
ei kumminkaan ottanut korviinsa hänen puheitansa, ettei tämän enää
tarvitsisi jatkaa koettaan. Farfalla ja typerämielinen nuorukainen
nauroivat, puoleksi ihaellen, puoleksi epäuskoisina, ja seurasivat
jännityksellä kyttyräselän laskua, kunnes kävi selville että Riccardo
oli ollut aivan oikeassa.

Riccardoa itseään näytti tuo asia suuresti hauskuttavan ja hän sanoi,
katsoen äitiinsä loistavin silmin: "Sinä aina valitat rahanpuutetta,
ja löytyy kumminkin niin yksinkertainen keino tulla rikkaaksi."
Farfalla nauroi, kuten aina leikkipuheita kuullessaan, mutta tunsin
selvästi ettei tuo nauru lähtenyt sydämestä. Ystävällisessä katseessa,
jonka hän kiinnitti Riccardoon, oli syvinnä jotakin, joka minua
kauhistutti: rajattoman, kuolettavan väsymyksen synnyttämää kalseata
epätoivoa. Johtui mieleeni, kuinka muinoisina aikoina, raakalaistapojen
vallitessa, tapahtui että vihollisia kidutettiin kuoliaaksi siten,
ettei heidän sallittu nukkua, vaan heidät herätettiin neulanpistoilla
tai sysäyksillä heti kun he yrittivätkään mennä horroksiin.
Tuollaiselta kidutetulta näytti Farfalla. Hänen silmänsä sanoivat: 'Jos
me emme voi nukkua, täytyy meidän kuolla'. Mutta kalvava huoli siitä,
kuinka voisi hankkia elantoon tarvittavat rahat, ei jättänyt häntä
hetkeksikään rauhaan. Se kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan,
etten voinut käsittää kuinka se jäi huomaamatta Riccardolta, joka
muutoin oli paljoa tarkkanäköisempi kuin minä. Äitiinsä nähden vain
hän oli sokea ja säälimätön. Hän valitteli kuin pilattu lapsi, ettei
ollut jäätä limonaadin jäähdykkeeksi, etteivät munat olleet tuoreita,
ettei hän saanut useammin muuttaa liinavaatteita, -- samaan tapaan
kuin kuulee ihmisten napisevan Jumalaa vastaan, ettei hän, vaikka on
kaikkivaltias, säntillisesti täytä heidän toivomuksiaan.

Kysyin Carmeloa, mutta kukaan ei tiennyt, missä hän oli. Minulle
kerrottiin että tuona kuumana aikana oli saatavissa vain varsin vähän
työtä taikka ei lainkaan. Miehet seisoivat aamuisin tuntimääriä
torin varrella päivänpaisteessa odottamassa, mutta kun ei kukaan
tullut palkkaamaan heitä työhön, menivät he läheiseen metsikköön
tai Pakanakirkon taakse varjoon, ja pahoja ajatuksia he hautoivat
mielessänsä. "He ovat puolikuolleita nälästä ja väsymyksestä", sanoi
Farfalla, "eikä heitä haluta mennä kotiinsa, missä hoidotta jätetyt
lapset itkevät ja kaikki on siivottomuuden vallassa, kun huolimattomat
vaimot, sen sijaan että pysyisivät kotona järjestystä pitämässä,
istuvat kadulla pelaamassa lottoa, koettaen siten lohduttaa mielensä
siitä ettei heillä ole mitään syödä." Vanha invaliidi puristi
kätensä nyrkkiin ja puhui vallankumouksesta ja yhteiskunnallisista
mullistuksista, jotka tekisivät lopun siitä että muutamat harvat
anastavat kaikille yhteiseksi aiotun ravinnon; jotakin hän myös
soperteli siitä, että kapinalliset jo olivat valmiit pistämään tuleen
tuon hekumallisen Babelin. Farfalla nauroi ja sanoi: "Voi sentään noita
kapinoitsijoita! Ei tarvita muuta kuin että poliisi ilmestyy kadun
päähän, niin ne pötkivät kaikki pakoon!" -- ja tuo pani Riccardon ja
kyttyräselän makeasti nauramaan, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan
koskenut heihin.

Palasin kotiin tammimetsikön kautta, joka reunustaa kaupungin yläpäätä,
mutta ei ole kyllin tiheä voidaksensa tarjota viileyttä. Lehdet olivat
niin tomuisia että näyttivät pikemmin harmailta kuin vihreiltä ja
mehuttomia ja kankeita, niin että muistuttivat läkkilehtiä, joita näkee
hautaseppeleissä. Liikettä ei näkynyt missään, muuta kuin että lintu
väliin lennähti puusta tai pensaasta toiseen, visertämättä, päästämättä
hiljaisintakaan ääntä kurkustaan. Ei ollut lähellä, ei kaukana
lähdettä, ei mistään kuulunut veden lirinää. Oli kuin tuo metsä olisi
ollut vuosisatoja loihdittuna, ja loitsusana, joka sen olisi päästänyt
lumouksesta, joutunut unohduksiin. Eräässä tien käänteessä näin maassa
istuvan joukon miehiä, jotka puvusta päättäen olivat päiväpalkkalaisia
ja nähtävästi juuri noita työttömiä, joista Farfalla oli puhunut. He
istuivat ääneti, ja kumminkin heillä näytti olevan jotakin tärkeätä
tekeillä; he olivat minusta kuin salaliittolaisia, jotka katseilla
neuvottelevat kammottavasta teosta, minkä nimeä eivät rohkene mainita.
Nähdessään minun tulevan katsoivat he kaikki minuun julkeasti,
pilkallisesti hymyillen, ja tunsin heidän vihamieliset katseensa koko
ajan kun olin heidän näkyvissänsä. Ehdittyäni kyllin kauas istuuduin
omituisen tuskallisessa mielentilassa penkille ja katsoin harvan
metsän lävitse kaupunkiin päin. Mietin mielessäni: 'Täällä istuvat
hylätyt, ihmisten ilmoilta karkotetut, viholliset, sekoittamassa
kurjuudestaan ja tietämättömyydestään ja epätoivostaan ainetta, jolla
voivat räjähdyttää ilmaan heidän kurjuutensa ja meidän loistomme
näyttämön'. Aurinko oli jo laskenut ja talot alkoivat peittyä tiheään
sinertävänharmaaseen usmaan; ehkäpä he odottivat yön tuloa ryhtyäksensä
tuhotyöhönsä, ja sitten he täältä katselisivat, kiristäen hampaitaan
raivosta ja mielihyvästä, kuinka palatsit sadoittain jymähtäisivät
kokoon, syöksähtäen mustina raunioina tulimereen.

Mutta kaupungissa uinailtiin tai mässäiltiin rauhallisesti edelleen,
-- suunniteltiinpa juuri tuona samana yönä työväkeä vastaan vähäinen
salaliittokin, jonka uhriksi he antautuivat vastarintaa tekemättä. Oli
nimittäin vastustettava erään vaarallisen kansanystävän ja kiillottajan
vaalia ja hankittava ääniä eräälle toiselle ehdokkaalle, joka oli
johtaville piireille mieleen, ja joukko vaikuttavia herroja, kauppiaita
ja virkamiehiä, piti kokouksen, jossa päätettiin lahjoa kansa,
tuhlimalla sille pian pidettävässä juhlassa viiniä ja ystävällisiä
puheita.

Uuden koulun vihkiminen saatiin syyksi juhlan viettämiseen, mutta
vähemmin arveltiin apua lähtevän tuossa tilaisuudessa pidettävistä
puheista, kuin niitä seuraavasta huvittelusta teltoissa ja kojuissa,
joita oli pystytetty kaupungin edustalla olevalle isolle niitylle.
Varsin huonolla tuulella päätin illan suussa kulkea kentän poikki,
mutta ottamatta lainkaan osaa valtiolliseen vehkeilyyn, -- sen olin
varmasti päättänyt. Itse teossa ei siitä näkynytkään mitään merkkiä,
-- yhtä vähän kuin hilpeästä ilomielisyydestäkään. Katsellessani
tuota juhlakenttää selveni minulle äkkiä, miksi Jumala aina uudelleen
lähettää ihmisille hätää ja kurjuutta, kurjuutta ja hätää, sillä
ylen kammottavaa oli nähdä, mitä vapaus ja nautinto heistä teki.
Nuo punaiset, hikiset naamat, hohotus ja kirkuna, tupakansavu ja
raskas, kuuma, tukahduttava ilma, sen lisäksi tunteiden kiihotukseksi
useampia soittokuntia soittamassa yhtaikaa, -- tuo kaikki yhdessä oli
omansa saattamaan mielen haikean alakuloiseksi ja herättämään inhoa
ihmiskuntaa kohtaan. Vihani kohdistui ennen kaikkea niihin, jotka
olivat panneet juhlan toimeen. Muutamat mustatakkiset herrat, jotka
nauharuusuista voi tuntea juhlatoimikunnan jäseniksi, hääräsivät
väsymättömästi kansanjoukossa, kehottaen juomaan viiniä, jota oli
tynnörittäin tarjona kaupungin varakkaimpien ja arvokkaimpien
miesten kustannuksella, sekä laskien leikkiä naisten kanssa,
niin hyvin juhlan tarkoituksen saavuttamista varten kuin omaksi
huvikseen. Erään heistä, joka oli vanhanpuoleinen, mutta muhkea
mies, näin vilkkaassa keskustelussa Farfallan ja muitten, nuorempain
naisten kanssa, joiden joukossa myös oli Farfallan tytär Nanni.
Myöhemmin sain tietää, että tuo herra oli sama, jonka puoltolausetta
Farfallan oli etupäässä kiittäminen siitä, että hänen tyttärensä sai
hyveenpalkinnon, ja hänelle he viinin päähän noustua kertoivat, kuinka
Nannin siveellisyyden laita oikeastaan oli ollut, ja kuinka paljon
kekseliäisyyttä ja rohkeutta tuon ennenaikaisen hedelmän salaaminen
oli vaatinut Nanniltä. Vanha herra nauroi niin että hänen vatsansa
ja pullakat, hehkuvat kasvonsa tutisivat, ja yhtä hillittömästi
hihittivät naiset. Olin vakuutettu, tietämättä oikein miksi, että tuon
epäkauniin iloisuuden aiheena olivat rivot pilapuheet. Varmaankaan ei
mielikuvitukseni ollut syynä siihen, että minusta Farfallakin oli nyt
toisennäköinen ja käyttäytyi toisin kuin tavallisesti ja minun kanssani
keskustellessaan. Hänen luonnottoman vilkkaat, melkein mielistelevät
liikkeensä, hänen kasvojensa hehkuva puna ja väsyneitten silmiensä
vilkuileminen turmelivat mielikuvan, mikä minulla hänestä oli, tehden
siitä inhottavan irvikuvan, ja ne saattoivat hänen itsensä tuntumaan
viekastelevalta, vanhalta parittaja-akalta.

Mieleni oli käynyt vallan alakuloiseksi ja aioin poistua nopeasti, kun
näin sattumalta Riccardon, joka istui pitkällä penkillä purjevaatteesta
rakennetussa majassa. Hänen vieressänsä ja vastapäätä häntä istui
puisen pöydän ääressä nuoria miehiä ja tyttöjä, joiden kaikkien
katseet olivat tähdätyt häneen, hänen innokkaasti kertoessaan jotakin.
En tahtonut uskoa silmiäni nähdessäni hänet, jonka vielä äskettäin
olin nähnyt niin raihnaisena, nyt hilpeänä ja kuopalla olevista
poskistaan huolimatta melkein kauniina, -- mustine kiharoilleen,
jotka peittivät hänen valkoista otsaansa, ja somasti kaareutuvine
huulinensa. Tungoksessa voin helposti huomaamatonna jäädä seisomaan
hänen läheisyyteensä ja kuulla mitä hän sanoi. Hän oli selittämässä
kuulijoilleen, miten lentäminen kävisi mahdolliseksi ihmisille, mistä
asiasta lienee lukenut sanomalehdistä. Ensiksi hän puhui muutamista
tehdyistä kokeista ja selitti miksi ne eivät olleet voineet onnistua,
ja huomasin että hän oli jokseenkin hyvin käsittänyt, mikä vaikeuden
synnytti; sitten hän alkoi kuvailla, millaista olisi, kun lentämistaito
olisi tullut yleiseksi ihmisten keskuudessa. Silloin ei meidän
enää tarvitsisi mataa tomussa ja loassa ja joka askeleella tuntea
ruumiimme rasittavaa painoa, ei kenenkään enää tarvitsisi hengittää
kadun myrkkyä ja likaa, vaan kukin voisi nauttia samasta ilmasta kuin
linnut ja tähdet. Sitten tulisi hitaasti pilvien keskitse lentäen
suurisiipisiä laivoja kaukaisista seuduista, ja ne olisivat täynnä
vieraiden maiden ihmisiä ja eläimiä, ja toisilla laivoilla mentäisiin
niitä vastaanottamaan; ja öisin vilkkuisi pimeän keskeltä kaikkialla
kirjavia liekkiä, jotka osottaisivat, missä lentäviä matkamiehiä oli
liikkeellä. Kun tahtoisi olla yksin lemmittynsä kanssa, niin ottaisi
hänet vain selkäänsä ja levittäisi siipensä, ja hiljaa suhahdellen
ne kiidättäisivät rakastavaiset yläilmoihin, torninhuippujen ja
vuorten ylitse, merten poikki kauas pilviin. Ja kun rintamme ensin
olisi tottunut avaruuden jalompaan ilmastoon, alkaisi uusi löytöjen
aikakausi, ja rohkeat seikkailijat ohjaisivat matkansa eetterimeren
loistaviin tähtisaariin.

Hänen kasvonilmeidensä, katseidensa ja liikkeidensä elähyttämänä kävi
tuo kuvaus niin lumoavaksi ja vakuuttavaksi, että minusta tuntui varsin
käsitettävältä, että toiset seurasivat äänetönnä ja jännityksessä noita
tarumaisia puheita, jotka vierähtelivät hänen kauneilta huuliltansa.
Mitä minuun tulee, niin joutuivat ajatukseni ja tunteeni liikkeelle
etupäässä katselemastani häntä itseänsä, tuota rampaa nuorukaista,
jolla kumminkin oli niin muhkean voimakas, korkea rinta, niin siro pää,
niin lämmin, tunteellinen sydän. Noita siivekkäitä olentoja oli hän,
jotka eivät koskaan voi tottua vaivaloiseen vaellukseen tomussa, jotka
kivisistä häkeistämme pyrkivät vapaampiin ja keveämpiin ilmapiireihin.
Kuinka kernaasti olisinkaan nähnyt hänen liitelevän purppurasiivillä
iltaruskoa pitkin, orvokkiseppele päässä ja kantaen selässään
riemahtelevaa poikasta, joka hennolla kätösellään tavottelisi laskevia
rusopilviä! Riccardo parka! Kainalosauvaan kahlehdittuna, tuomittuna
kärsimään kipuja, joille ei löytynyt lievitystä, alati avonaisten
haavojen hiuduttamana oli hän kumminkin henki, joka herätti noissa
surkastuneissa sieluissa hämäriä aavistuksia valon maailmasta, himmeätä
ikävöimistä pois turmeluksesta.



XIII


Juhlan toimeenpanijat saavuttivat tarkoituksensa siinä suhteessa,
että vaalin tulokset olivat heidän mielensä mukaiset. Nuo ihmiset,
jotka olivat nauttineet heidän auliudestansa ja juoneet heidän
viiniänsä, joskin mieli täynnä kiukkua ja katkeruutta, eivät katsoneet
voivansa toimia heidän tahtoansa vastaan. Työmiesten viha oli paljon
voimakkaampi kuin ennen, koska sitä nyt kiihotti tieto että he olivat
käyttäytyneet kuin koirat, jotka vihellettäessä nöyrästi matavat
esiin ottamaan niille heitettyä luupalaa, mutta tuo viha kyti salassa
ja ilmeni korkeintaan itsemurhina tai veitsenpistoina, joita nuo
onnettomat antoivat toisilleen. Näihin aikoihin murhattiin tuokin
koronkiskuri, joka oli ollut Vanhankaupungin rasituksena, ja murhasta
tuomittiin typerämielinen nuori mies, jonka olin nähnyt Riccardon
vuoteen ääressä taloni ulkoeteisessä. Hänen tuttavansa olivat selvillä
siitä, että murhaa ei ollut tehnyt hän, vaan eräs hänen ystävänsä,
jolla oli vaimo ja lapsia,ja joka olisi menehtynyt nylkyrin pauloihin,
ellei epätoivoissaan olisi vapautunut niistä väkivaltaisella tavalla.
Heikkopää raukka, joka sattumalta oli joutunut epäluulonalaiseksi,
ei ollut osannut puolustautua eikä lopuksi enää koettanutkaan; kun
hänen tarvitsi huolehtia vain itsestänsä, mutta hänen ystävällänsä oli
elätettävänä vaimo ja lapsia, oli hänestä luonnollista että hän kärsi
rangaistuksen hänen puolestansa. Hämmästyttävää oli minusta huomata,
kuinka välinpitämättömästi murhaa ja tuomiota sekä tuon viattoman
vapaaehtoista uhrautumista käsiteltiin Vanhassakaupungissa, pidettiinpä
murhaa oikeastaan kiitettävänä tekona. Valamiehetkin olisivat
kernaasti vapauttaneet syytetyn, jonka heti huomasivat olevan leppeän
ja hyväluontoisen ihmisen, jota vastoin vainaja oli ollut kavala,
häijy vanhus, jota ei kukaan rakastanut ja monet vihasivat, mutta kun
vapauttaminen ei käynyt mahdolliseksi, tuomitsivat he hänet, niinkuin
jos rikos olisi tapahtunut asianhaarain ollessa kaikin puolin mitä
lieventävimpiä, ainoastaan muutamaksi vuodeksi pakkotyöhön.

Riccardo oli jälleen voimaton ja lisäksi alakuloinen ja ärtyinen.
Hän ei voinut nauttia enää juuri mitään, mutta väitti syyn siihen
olevan äidissä, joka ei osannut valmistaa maukasta ruokaa. Joka päivä
hänellä oli uusia mielitekoja, ja äiti hankki hänelle aina mitä hän
halaji, vaikka hän sitä tuskin kosketti huulillaankaan ja sitten
työnsi sen syrjään. Samalla hän valitteli lapsekkaaseen tapaan, että
äiti tahallaan ei keittänyt hänelle mitään hyvää, että hän kuolisi
nälkään ja hän pääsisi hänestä. "Sitähän minä toivoisin", sanoi
Farfalla, "sillä kaikki mitä minulla on, menee ruuaksi sinulle, --
lopuksi nuokin rehut matrassistasi." "Mutta niistähän minä kuolen
ja sittenhän et niitä enää tarvitsisikaan", sanoi Riccardo. Samaten
antoi kiistanaihetta se, ettei Riccardo olisi suvainnut paikkoja
vaatteissaan, -- mutta reikiä ei myöskään, -- ja sitten se että hän
aina tahtoi käyttää uusia sukkia, ennenkuin oli kuluttanut entiset
loppuun. "Vanhat sukkani ovat niin täynnä parsimuksia", sanoi hän,
"että minusta on kuin minulla olisi perunankuoria jalan alla."

"Pyhälle vuorelle vaeltajat panevat herneitäkin jalkansa alle", vastasi
Farfalla. "No, pannaan sitten nuo vanhat sukat talteen siksi kuin
minä lähden toivioretkelle", vastasi Riccardo, ja äiti sanoi siihen:
"Jos sinä aina vain käytät uusia, niin sinulla pian on vain vanhoja."
"Silloin kuin uudet ovat tulleet vanhoiksi, minä en enää lainkaan
tarvitse sukkia", virkahti siihen vielä Riccardo itsepintaisen lapsen
tapaan, niin että hänelle täytyi nauraa, vaikka näkikin että hän oli
oikeassa.

Minun mieleni valtasi nyt levottomuus ja kiihkeä tuska, -- ei siksi
että rakastin häntä ja hänen täytyi kuolla, vaan sentähden että hänen
täytyi kuolla ilman että oli koskaan tuntenut onnea. Toin hänelle
kaikenmoista, minkä tiesin häntä ilahduttavan, kuten makeisia,
paperossia, kukkia, kirjoja ja kuvia, mutta vaikka hänen kasvonsa
silloin aina kirkastuivat, niin huomasin kumminkin lahjojeni tulevan
liian myöhään ja etten ollut osannut oikeaan, vaan että hän yhä
edelleenkin oli tuo sairas lapsi raukka, joka ei ollut koskaan kokenut
onnellisuuden tunnetta. Kerran pisti minulle päähän että veisin hänet
ajelemaan ja olin pahoillani siitä, etten ollut tullut aikaisemmin
sitä ajatelleeksi. Silloinhan hän voisi koota mieleensä loistavia
kuvia puutarhoista, palatseista, merestä ja laivoista, joista sitten
voisi, kuten leikkikaluista, rakennella mitä halusi. Silloin juuri
eräs ystäväni oli pyytänyt minua menemään katsomaan merenrannalla
sijaitsevaa kuuluisaa lastenkotiamme, kuvatakseni sitä sitten hänelle,
ja olin myöskin saanut luvan tulla sinne. Kun nyt Riccardo oli pienenä
lapsena viettänyt siellä useita kesiä ja kuvannut sitä minulle kuin
paratiisiksi ja kun ajamisen merenrantaa pitkin juuri hänestä täytyisi
olla erityisen viehättävää, niin ehdotin hänelle että hän tulisi
mukaan. Mielihyväkseni hän ihastui ehdotuksestani, ja niin suuresti,
että hämmästyin ja melkein pelästyin. Hän riemuitsi, sillä hänen
sydämensä ikävöi iloa, ja petollinen mielikuvitus uskotteli hänelle,
että hän saisi tyydytystä epämääräiselle koti-ikävälleen tuolta,
missä hänellä kerran oli ollut koti. Emme kumpikaan ajatelleet sitä,
ettei hän palannut parantuneena, joka voimaa uhkuvana tulee katsomaan
paikkaa, missä on kärsinyt muinaiset kärsimyksensä, vaan kuolevana,
joka vihdoinkin on käsittänyt ja tietää että kaikki toivo oli turhaa,
että hän jo muinoin, pienenä, tajuttomana, avuttomana lapsena, oli
tuomittu kärsimään tuskallisen kuoleman.

Kova onni satutti että meille heti matkan alussa tuli vastaan
suuren saaton seuraamat ruumisvaunut, joita meidän täytyi pysähtyä
odottamaan, kun emme voineet eteenpäin tunkeuvan ihmisjoukon takia
ajaa edelleen. Vainaja oli ollut vanha, upporikas mies, joka oli
lahjoittanut kaupungille ja kaikenmoisille hurskaille laitoksille
melkoisia rahamääriä ja jota nyt siksi saatettiin hautaan varsin
korskeasti. Saaton etupäässä kulkivat eri seurakuntia edustavat papit,
sinipunaisissa ja keltaisissa, pitsikauluksilla koristetuissa puvuissa,
toiset uhkeina ja arvokkaina, mutta useimmat käydä löntystäen kuin
vanhat eukot ja kasvoilla jäykkä, umpimielinen ilme. Ruumisvaunuja
vetävällä kuudella hevosella oli pää koristettu korkealla mustalla
töyhdöllä ja jäljestä astelevat mustapukuiset pojat kantoivat
samettityynyillä vainajan kunniamerkkejä. Sitten tuli vaunuja täynnä
kukkia; kasoittain huojui niissä voimakkaasti tuoksuvia valkoisia ja
sinipunaisia syreeniä, valkoisia ruusuja ja kamelioita, hyasintteja ja
tuberoseja, matkalla mätänemään tuon vanhan hempuilijan haudalla, joka
kauan mässäiltyään ylellisen pöydän ääressä kylläisenä ja unisena oli
paneutunut levolle. Riccardo katseli tuota ilveilyä vilpittömän ihailun
valtaamana, ja minut olisi se vain pannut hieman hymyilemään. Mutta
silloin alkoi äkkiä kuulua soittoa. Kumeata, surullisen juhlallista
marssia seurasi sävelmä niin viehkeä, että tuntui kuin olisi kuullut
elämän sulon vaikeroivan, pyrkien kaihoten, rukoillen ja kohtaloansa
surren tavottelemaan vainajaa, jota ei enää kyennyt saavuttamaan.

Mielialani muuttui äkkiä kokonaan. Unohdin, ken vainaja oli ollut, ja
elämän kauneuden katoavaisuus ja sen käsittämättömyys täytti mieleni
haikealla surulla. Miksi sen täytyy loppua, kun se on ihanaa, ja kun
se on kurjaa, niin mikä on sen tarkoitus? Vaivuin pitkäksi aikaa
ajatuksiini, ja kun käännyin jälleen katsomaan Riccardoa, huomasin
heti, että hänkin oli toisenlaisen mielialan vallassa kuin äsken; hän
tuijotti katse tylsänä mustapukuisiin ihmisiin, jotka kulkivat hitaasti
ohitsemme, ja sanoi, kun panin käteni hänen olallensa: "Tiedättekö,
millä tavoin minut viedään hautaan? Minut työnnetään yhdessä muiden
kanssa umpivaunuihin, sillä minä kuolen sairaalassa, ja kaksi vanhaa
hevoskonia kuljettaa minut syrjäkatuja pitkin hautausmaalle, niin
nopeasti että äitini tuskin pääsee perästä."

Hilliten säälintunnetta, joka kuristi kurkkuani, lausuin hänelle:
"Riccardo, kun olet kuollut, niin kaikki meidän puuhamme ovat sinuun
nähden yhtä arvottomia kuin muurahaisten hyörinä pesässänsä. Mutta
lupaan kumminkin", lisäsin hymyillen, "että jos kuolet ennen minua,
toimitamme sinut hautaan juhlallisesti ja uhkeasti ja kauniimman soiton
kaikuessa kuin nyt; sävelmän voit itse määrätä."

Nuo sanani karkottivat hänen mielestänsä edellisen synkän kuvan. Hän
nauroi hyvillään kuin lapsi ja hyräili minulle laulua, jonka tahtoi
haudallansa laulettavaksi ja joka kuului:

    Murhe murtuu, tuska taukoo
    Kuolema kun luoksein saa.
    Se mun johtaa kirkkauteen,
    Mulle aukee elon maa.
    Ahtaan maisen matkapuvun
    Vaihdan valkosiipysiin, --
    Kuten äidin syliss' vaivun
    Autuaisiin unelmiin!

Hän nojasi samalla päätään taapäin ja huojutteli sitä haltioissaan
puolelle ja toiselle; edellisen hetken katkera alakuloisuus oli
nyt kokonaan haihtunut hänen mielestänsä. Ja kun sitten lähenimme
merenrantaa, houkutteli päivänpaiste ja ilo esiin kaikki viehättävät
muistot mitä hänellä oli. Hän kertoi kuinka kerran, hänen ollessaan
aivan pieni, eräs rikas rouva lupasi hänen äidillensä että tämä saisi
tuoda lapsensa päiväksi hänen puistoonsa leikkimään, ja siellä oli
ollut kumpu, joka oli täynnä sinisiä orvokkeja, ja kukkasarka, niin
suuri kuin puutarha, täynnä keltaisia ja punaisia tulpaaneja, jotka
heilahtelivat tuulessa kuin liekit. Sitten kertoi hän, kuinka hän
lastenkodissa kerran eräässä vuosijuhlassa oli lausunut runon ja
vastannut kaikenmoisiin kysymyksiin ja saanut kaikilta kiitosta; erään
toisen kerran oli siellä tapahtunut että kun hän istui yksin penkillä,
kun kipeiltä jaloiltansa ei voinut ottaa osaa toisten lasten leikkiin,
hänen luoksensa tuli ihmeen ihana nainen, joka kehotti häntä sanomaan,
mitä hän haluaisi kaikkein kernaimmin, ja sitten hänen pyynnöstänsä
lahjoitti hänelle laivan, joka oli aivan oikean laivan näköinen ja
lastattu makeisilla. Edelleen hän kertoeli pikku Guidosta, joka oli
ollut hänen äidillänsä hoidossa, kuinka tämä itki katkerasti, kun
Riccardo sulki silmänsä ja oli olevinansa kuollut, millaisia raikuvia
riemuhuutoja hän päästi, kun Riccardo jälleen heräsi eloon, otti hänen
päänsä kättensä väliin ja suuteli häntä.

Sillä välin olimme lähestyneet lastenkotia, ja minä huomautin
Riccardoa komeasta rakennuksesta, odottaen uteliaana, tuntisiko hän
sitä ja mitä hän sanoisi. Silloin tapahtui hämmästyttävä seikka: ensi
hetkenä hän näytti ihastuvan ja katsoi hämmästyneenä, tutkivasti
taloa ja puutarhaa. Sitten valtasivat hänen mielensä toisenlaiset
tunteet; hänen kasvonsa, joille liikutus äsken oli kohottanut punan,
vaalenivat, ja niillä kuvastui tuskaa, jopa kammoakin, ja äkkiä,
juuri kun vaunut pysähtyivät, purskahti hän itkuun. Tarttuen lujasti
minuun hän nyyhkytti kiihkeästi: "pois! pois! pois!" niin että minä
pelästyneenä viittasin ajajalle että hän kääntäisi takaisin. Aavistin
jo mitä hänen mielessänsä liikkui ja koetin rauhoittaa häntä, tekemättä
mitään kysymyksiä, mutta hän sanoi itsestänsä selitykseksi, yhä itkien:
"Olen tuolla kärsinyt niin kovin", ja muuta en enää tarvinnutkaan
selitykseksi. Tuosta suuresta kivikartanosta olivat tulleet esiin hänen
lapsuudenvuotensa, valjuina, kärsivinä aaveina, olivat katsoneet häneen
ja kysyneet: "Etkö tunne meitä enää? Oletko unohtanut meidät tuskinemme
ja kieltäymyksinemme? Me olemme odottaneet sinua tervehtiäksemme sinua
vielä kerran ennenkuin lähdet pois ainaiseksi! Me ympäröimme sinua
tuolla suurella vihreällä kentällä, me istuimme öisin vuoteesi ääressä,
me olemme tallentaneet kaikki kyyneleesi."

Nyt hän oli kadottanut tuon unelman, että oli kerran ollut onnellinen
tuolla puistossa meren rannalla; hän oli karkotettu muistojen
paratiisista ja seisoi vilusta väristen erämaassa. Maa, joka oli
hänelle niin rakas, oli aina ollut julma häntä kohtaan, -- niin,
se mikä saattoi hänet vuodattamaan noin katkeroita kyyneleitä, oli
tunne, että tuo käsittämätön olento, joka piti kädessään maailmat
ja ihmiskohtalot, ei rakastanut häntä, ei ollut koskaan hellästi
sulkenut häntä syliinsä, vaikka hänen sydämensä oli lämmin eikä hän
tiennyt mistään rikoksesta. Olin harmissani siitä että olin vienyt
hänet sinne, ja mieleni valtasi kiivas viha Jumalaa kohtaan ja kiukku
siitä etten kyennyt häntä käsittämään. Jospa minulla olisi ollut
hallussani salaisuus, joka selittää kaikki arvoitukset, jos olisin
voinut ainoallakaan sanalla todistaa Riccardolle, miksi täytyi olla
siten ja mitä hyötyä siitä oli. Nyt ajoimme vaieten samaa tietä
takaisin kuin olimme tulleet, kukkivien puiden, hohtavien talojen ja
harmaiden vuorten sivutse, jotka kohosivat keltaista taivasta kohden.
Eikö Riccardon täytynyt vihata tuota mahtavaa luontoa, joka soi hänelle
vain okaita ja kiviä ja kuin pilkataksensa häntä, kerjäläistä, näytteli
hänelle kauneuttaan ja ylellisyyttään? Mutta tuollaisia ajatuksia
ei liikkunut hänen mielessänsä, sen huomasin luodessani silmäni
häneen; hän näytti nyt rauhallisemmalta eikä luonut enää ympäristöön
pelästyneitä, vaan lempeitä katseita. Uskalsin nyt jälleen ruveta
keskustelemaan hänen kanssansa, ja lupaukseni että koettaisin hankkia
hänelle luvan soittaa harmonikkaa yleisillä paikoilla, saattoi hänet
jo hieman iloiselle mielelle. Kun hän sitten lepäsi jälleen kotona
vuoteellansa, kertoi hän väsymättömän innokkaasti äidillensä tuhansista
seikoista, joita minä en ollut huomannutkaan, kunnes sitten myöhään
yöllä vaipui uneen äkkiä kuin liiaksi rasittunut lapsi.



XIV


Muutamana lokakuun päivänä tuli Farfalla luokseni, muassaan kirje,
joka oli kirjoitettu englanninkielellä ja jota siis ei ymmärtänyt
hän eikä kukaan hänen tuttavistaan Vanhassakaupungissa. Niin harvoin
kuin sinne tuli postia, niin oli jo kirjeen saaminen sellaisenaankin
tapahtuma, joka saattoi hänen mielensä iloiseksi, ja kun tämä nyt
tuli niin varsin kaukaa, nimittäin Amerikasta, oli hän sitä valmiimpi
arvelemaan, että siinä tulisi tieto tuosta onnesta, josta oli ollut
niin paljon puhetta, auringonnoususta, joka karkottaisi sumut.
Salaisessa sopukassa oli hänen sydämessään jäljellä toivo, että
hänen kadonnut miehensä vielä kerran vaikuttaisi ratkaisevasti hänen
elämäänsä, palaamalla katuvaisena takaisin tuoden säkittäin kultaa tai
jättämällä perinnön tai jollakin muulla tavalla; mutta sitä hän ei
olisi koskaan myöntänyt edes itselleenkään, vaan hän teki aina pilkkaa
sellaisista tyhmistä haaveiluista. Tiesin kumminkin että hänen mielensä
nyt oli täynnä tuollaisia haavekuvia ja että hän vapisi jännityksestä
odottaessaan tietoa tuosta ihmeestä. Itse teossa koskikin kirje hänen
miestänsä ja sisälsi tiedonannon, että tämä oli hengenvaarallisesti
sairaana ja aivan varattomana erään pohjois-amerikkalaisen kaupungin
vaivaishuoneessa ja anoi omaisiltaan apua sekä pyysi että nämä, jos
suinkin mahdollista, toimittaisivat hänet kotimaahan.

Ei voinut ollenkaan huomata Farfallan tuntevan pettymystä, ja itse
teossahan nyt vain olikin toteutunut se, mitä hänen ymmärryksensä
jo edeltäpäin oli hänelle sanonut; noin kävi aina elämässä,
kirjoissa vain toisin. Itsehän hän parhaiten tunsi miehensä ja
tiesi ettei hän välittänyt muusta kuin nautinnosta ja ettei mikään,
ei järjestyksenrakkaus, ei huolenpito muista tai kunnianhimo tai
kunniantunto, voisi taivuttaa häntä säästäväisyyteen. Niinkuin oli
käynyt, niin oli täytynyt käydä, ja luonnotonta, käsittämätöntä
olisi ollut, jos olisi käynyt toisin. Mutta siitä huolimatta oli
kumminkin kuin hänen povessansa olisi jotakin rauennut kokoon, hiljaa,
äänettömästi. Edellä käyneen mielenkiihkon jälkeen valtasi hänet taas
väsymys entistä tuskastuttavampana, rasittavampana; hänen elämässään
oli nyt taaskin jotakin lisäksi, jonka loppu oli ruma, tarkoitukseton,
toivoton.

Kysyin, mitä hän vastaisi. "En mitään", sanoi hän; "hän ei säälinyt
lapsiansa, ja minä en sääli häntä." En voinut olla sanomatta: "Mutta
jos hän olisi palannut kotiin taskut täynnä kultaa, niin olisitte
ottanut hänet luoksenne." "Niin kyllä", vastasi hän levollisesti,
"lapsi raukkojen takia; minua hän ei enää olisi voinut auttaa." Ja niin
olikin; vaikka Farfallalla olisi ollut käytettävänään tynnörittäin
kultaa, niin ei se juuri olisi voinut sanottavasti sulostuttaa hänen
elämäänsä. Mitään ylevämpiä nautintoja hän ei kaivannut, hän toimitti
kaikki työnsä säntillisesti ja tarmolla, kuten ainakin ylpeämielinen
ihminen, joka empimättä suorittaa sen, minkä tietää välttämättömäksi,
ja suorittaa sen hyvin, hän söi paljon taikka vähän, kuivaa leipää tai
makupaloja ilman erotuksetta, hän oli totuttautunut kaikkeen ja nukkui
kovalla lattialla yhtä levollisesti ja raskaasti kuin vuoteessakin.

Odottamattomasti selitti Nanni haluavansa lähettää vastauksen
isällensä. Hän ei ollut unohtanut, millainen suru oli täyttänyt
hänen pikku sydämensä, kun isällä, jota hän salaa jumaloi, ei ollut
sanaakaan hänelle vastaukseksi, kun hän lähetti hänelle kirjeen ja
valokuvansa, ja hän pani nyt, asiaa kauemmin punnitsematta, suurilla,
jäykillä, selvillä kirjaimilla paperille, mitä hänen kielellänsä pyöri.
"Vielä kuolinhetkelläänkin hänen isänsä on muistava, mitä hän hänelle
kirjoitti", sanoi Farfalla, silmäillen puoleksi ihaillen tuota siroa
olentoa hehkuvine poskineen, jotka harvinainen vakavuus teki vielä
lapsellisemman näköiseksi kuin muutoin. Kirje annettiin minullekin
luettavaksi ja se kuului: "Olen kerran ennen kirjoittanut sinulle, kun
vielä olin pieni ja luulin että rakastaisit meitä, koska olit meidän
isämme. Silloin et vastannut minulle, vaikka en pyytänyt sinulta rahaa,
vaan ainoastaan ystävällistä sanaa. Nyt en ole enää lapsi enkä enää
nimitä sinua isäkseni. Emme enää välitä sinusta; meillä ei ole sinulle
rahaa eikä rakkautta. Olemme äitimme lapsia, emmekä sinun. Jos kuolet
köyhänä ja hylättynä vaivaishuoneessa, niin on Jumala tuominnut sinua
oikeuden mukaan."

Luin ääneen, molempain naisten katsoessa minuun silmät avo auki ja
tarkatessa miltä kirje oikein kuului. Hetken vaiettuani lausuin: "Tämä
on kauhea kirje vanhalle, sairaalle miehelle, joka on vieraassa maassa
kuolemaisillaan", enkä ollenkaan ajatellut sitä, että ennen olin
ollut harmissani siitä, ettei Farfalla vihannut ja inhonnut miestään
kyllin pontevasti. Hän loi minuun kirkkaista sinisistä silmistään
lujan, kylmän katseen ja sanoi: "Minä kuolen myöskin vaivaishuoneessa;
mutta en olisi kirjoittanut hänelle ainoatakaan pahaa sanaa, jos en
hyvääkään. Hänen tyttärensä on kirjoittanut, mitä hänen mielessään
liikkui, ja siksi se saa pysyä paikoillaan ja hän saa lukea sen."

Riccardoon ei sanoma isästä, jota hän aina oli vain pelännyt ja
jonka katoaminen oli tuottanut hänelle helpotusta, tehnyt mitään
vaikutusta. Sitä paitsi tapahtui nyt jotakin, joka osui häneen
keskelle sydäntä, joka vaikutti häneen kuten ainoan lapsen kuolema
äitiin -- nimittäin että hän menetti harmonikkansa. Eräänä päivänä,
kun hän voi paremmin, houkutteli häntä pari hänen ystävistänsä, jotka
tahtoivat saada hänet iloisemmalle mielelle, mukaansa ravintolaan,
jossa vietettiin häitä ja jossa hän voisi soitollaan ansaita muutaman
kreutserin. Hyvillä mielin seurasi hän heitä, ja niin tuttu ja suosittu
kuin oli, sai hän runsaasti kiitosta ja rahaa. Kun hän, erääseen
ystävään nojaten, autuaallisena aikoi lähteä ravintolasta, lähestyi
häntä poliisisotamies, kysyen, oliko hänellä lupaa soittaa yleisellä
paikalla. Riccardo, jolle ei olisi voinut pistää päähän valehdella tai
vastata kierrätellen, sanoi ettei hänellä ollut lupaa, mutta lisäsi
nöyrästi, että tämä oli ensi kerta kun hän soitti ravintolassa ja
ettei hän sitä enää tekisi, sekä pyysi anteeksi. Poliisi, joka tuskin
kuunteli mitä hän sanoi ja vielä vähemmin tarkkasi hänen sulouttansa
ja miellyttävää avomielisyyttänsä, kirjoitti hänen asuntonsa muistiin
ja otti, noudattaen lain määräystä, hänen harmonikkansa takavarikkoon.
Siitä saakka oli Riccardo maannut vuoteellaan hiljaa, silmät luotuina
matalaan kattoon, syömättä ja puhumatta mitään. Huoneessa oli nyt
autiota ja kolkkoa, kuin sieltä olisi joku kuollut. "Se oli hänen
elinkumppaninsa", sanoi Farfalla minulle, "se jäi aina hänen luoksensa,
kun minun täytyi jättää hänet, sille hän ilmaisi kaikki tunteensa,
nekin, jotka salasi minulta, ettei tuottaisi minulle tuskaa."

Muistin heti että olin luvannut hankkia Riccardolle luvan soittaa
julkisesti. 'Minua kurjaa olentoa', ajattelin itsekseni, 'soisin
hänelle siivet ja olen luvannut hänelle hautajaislauluja, mutta en
ole hankkinut leipää, vaikka olisin voinut tehdä sen parilla sanalla.
Ja jos hän ei olisikaan voinut ainoatakaan kertaa käyttää hyväkseen
tuota lupaa, niin olisihan hän kumminkin iloinnut siitä. Jos olisi
kysymyksessä Lisabellan huulten hymyily, niin olisin valmis asettamaan
tikapuut tähtiin, noutaakseni sieltä koristeen hänen tukkaansa, vaan
kun olisin voinut vuodattaa pisaran onnea tuon nöyrän, rakastavan sydän
raukan kyynelvirtaan, niin -- unohdin sen!'

Nyt koetin saada harmonikan hankituksi takaisin, mutta se ei
onnistunut, -- enkö sitten liene käyttänyt oikeita keinoja, vai
lieneekö tehtävä todella ollut niin vaikea. Poliisivirkamies, jolla
oli päästä ulkonevat, leppeät silmät ja punainen naama, todisti
minulle mahtipontisesti ja pöytään iskien, että kaikki Vanhankaupungin
asukkaat olivat lurjuksia ja että niitä oli kohdeltava mitä suurimmalla
ankaruudella, ja hän kysyi minulta, olisiko minulle mieleen, jos
joka ovella olisi sokeita urkuineen, rampoja harmonikkoineen,
kuuromykkiä säkkipillineen. Nytkin jo yleisö alinomaa valitteli noiden
kirottujen posetiivien takia. Ellei pidettäisi kovaa komentoa, niin
täytyisi kaupunkilaisten, elleivät tahtoneet tulla hulluksi, maksaa
kerjäläisille veroa siitä että nämä väliin pitäisivät hetken lomaa.

Pyysin että hän sillä kertaa antaisi armon käydä oikeudesta ja antaisi
harmonikan takaisin, koska kysymyksessä oli henkeänsä poteva ihminen,
ja minä sitä paitsi ottaisin vastatakseni siitä ettei hän enää koskaan
ilman lupaa soittaisi julkisesti. Siihen hän murisi vastaan, ettei
heikko sairas tekisi mitään harmonikalla ja että Riccardon ainakin
täytyisi tulla itsensä. Minulle ei siis jäänyt muuta neuvoksi kuin
tyytyä asiain tilaan ja lähteä tieheni tyhjin toimin.

Kenpä vain tuntisi kohtaloa koskevat luonnonlait! Toiset ihmiset
näyttävät magneetin tavoin vetävän puoleensa onnettomuutta,
toiset onnea; väliin näyttää ylen valtava onni vetävän puoleensa
onnettomuutta, väliin näyttää siltä kuin onni ja onnettomuus
karkottaisivat toisiansa. Ja kun sadepisara on tipahtanut, niin tulee
toisia jälkeen, pilvet kasaantuvat ja valavat päivän toisensa perästä
maahan tuota mieltä synkistyttävää nestettä. Sillä kannalla olivat nyt
asiat Farfallan talossa. Nyt tuli näet vielä eräs Carmelon mieletön
teko, jota pikemmin voisi sanoa sattumaksi kuin teoksi, riistämään
heiltä nuhteettomuudenkin, ainoan, mikä vielä oli kirkastanut heidän
kolkkoa köyhyyttänsä.

Kuuluu usein tapahtuvan että jokin salaperäinen vetovoima saattaa
murhaajat palaamaan yhä uudelleen paikalle, missä he ovat vuodattaneet
verta, ja se lienee myöskin ollut varsinaisena syynä siihen että
Torquato tuli takaisin kaupunkiimme. Tuosta seikasta saatiin kumminkin
tietoa vasta kun hänet löydettiin hengettömänä, hirmuisessa tilassa
maassa makaavana. Heti tultuansa oli hän mennyt Galantan luo, mutta
peläten että joku voisi hänet nähdä ja jättää oikeuden käsiin, käski
tämä kiivaasti häntä lähtemään pois ja saattoi siten tuon kurjan
ja rappeutuneen, kodittoman miehen vihan vimmoihin. Nähdessään
kuinka Galantan laita oli alkoi hän vastaukseksi hänen nuhteisiinsa
solvailla häntä, tietysti ei siksi että tuo seikka olisi loukannut
hänen siveellisyydentuntoansa, vaan siksi että hän arveli sitä syyksi
Galantan vihamielisyyteen häntä kohtaan. Kun Torquato tiedusteli
lapsen isää, mainitsi Galanta empimättä Carmelon, koska hän tästä
välitti liian vähän, ollaksensa levoton hänen puolestansa, eikä
tullut ottaneeksi huomioon että mustasukkaisuus, epätoivo ja muut
ristiriitaiset tunteet olivat saattaneet Torquaton sellaiseen tilaan,
että hän kaipasi uhria. Hän asettui väijymään Carmeloa, syyti sitten
häntä ja Galantaa kohtaan solvauksia ja uhkauksia, ja seuraus siitä
oli että Carmelo, joka nykyisin olisi paljoa vähemmästäkin joutunut
raivoihinsa, hyökkäsi hänen kimppuunsa ja tappoi hänet, päästyään
voitolle hurjassa kamppailussa. Kuinka täydellisesti Carmelokin oli
joutunut pois suunniltaan ja vihansa valtaan, kävi siitä esiin, että
hän, joka luonnostaan oli peräti rauhallinen ja leppeä ihminen,
saatuansa käsikähmässä vastustajansa maahan heitetyksi, mielettömän
rajattomalla voimalla rusensi hänen päänsä katukiviin ja runteli
vielä ruumistakin. Ikäänkuin hän olisi ollut ihmissusi, oli hän äkkiä
muuttunut raatelevaksi pedoksi ja toimi hänelle vieraan luonnon mukaan.
Äkkiä seurasi sitten väsymys sellainen, että hän tuskin jaksoi mennä
kotiin, ja siellä hän heti vaipui uneen, ja herätessään hän tuskin
muisti mitä oli tapahtunut.

Hänen pitkällinen, sikeä unensa ja veriset vaatteensa olivat jo ennen
hänen heräämistään saattaneet Farfallan aavistamaan että jotakin
tavatonta, kammottavaa oli tapahtunut. Kun Carmelo sitten oli kertonut
hänelle kaikki, alkoi hän miettiä keinoja torjuaksensa onnettomuuden
seurauksia ja salataksensa Carmelon syyllisyyden. Mutta tämä itse
halusi mennä ilmoittamaan niin pian kuin mahdollista, että oli tehnyt
tuon rikoksen, eikä ollut mahdollista saada häntä luopumaan aikeestaan.
Ei hänen vaikuttimenansa kumminkaan etupäässä ollut katumus, vaan
pikemmin tunto siitä, ettei hän kumminkaan kykenisi esiintymään
viattomana, kun murha joutuisi Vanhassakaupungissa puheenaineeksi,
sekä ennen kaikkea halu vapautua kaikesta, levätä viime kuukausien
tarkoituksettoman kidutuksen jälkeen, antautua toisten huostaan, kun ei
itse enää tiennyt, kuinka voisi jälleen päästä oikealle tolalle, alkaa
uuden elämän.

Ensi päivinä hän itki alinomaa, vuodattaen runsaasti kyyneleitä
kuten lapsi, mutta ei Galantan eikä murhan takia, vaan siksi että
oli jättänyt niin pitkäksi aikaa äitinsä yksin huolinensa. Hänellä
oli jälleen entiset leveät, vilpittömät kasvonsa, ja hänen lempeissä
silmissään oli avuton ilme, ikäänkuin ne turhaan olisivat hakeneet
selitystä siihen, mikä oli ollut noiden pitkien, sekasortoisten,
raskaiden kuukausien tarkoitus. Yleensä hänen mielensä oli vankilassa
käynyt keveämmäksi. Hän oli kuin henkilö, jonka kirous on pakottanut
vaeltamaan lakkaamatta, mutta johon voimakas käsi on tarttunut,
pysähdyttäen hänet. Arasti hän nyt hämmästeli sitä, että oli voinut
joutua niin kokonaan murhanhimon valtaan, mutta mitään varsinaista
katumusta hän ei tuntenut, eivätkä muutkaan lukeneet tuota tekoa
hänelle viaksi. Se seikka, että Torquato oli tuo Jurewitschin veli,
jonka sielun puolesta pappi joka sunnuntai kehotti seurakuntaa
rukoilemaan, häiritsi hieman hänen mielenrauhaansa, -- mutta hieman
vain. Farfalla sai luvan käydä joka päivä häntä tervehtimässä, ja pian
hänen yrityksensä saattaa Carmelo lohduttavilla, hilpeillä puheillaan
iloisemmalle ja tyytyväisemmälle mielelle, tuottivat toivotun
vaikutuksen.

Farfalla näytti nyt levollisemmalta ja eloisammalta kuin keskikesällä,
-- mikä luullakseni vähemmässä määrässä johtui siitä, että ilmat nyt
olivat vilpoisemmat, kuin siitä että hänen nyt täytyi lastensa takia
entistä enemmän jännittää mieltänsä ja voimiansa. Melkein koko päivän
hän oli liikkeessä, kiiruhtaen toisen luota toisen luo ja pannen
parastansa herättääksensä vaikuttavissa henkilöissä myötätuntoisuutta
Carmeloa kohtaan. Siitä huolimatta oli hänen käyntinsä vielä illalla
yhtä jänteä kuin aamullakin, ja täytyi katsoa hänen silmiinsä kauan ja
tarkkaavasta, ennenkuin huomasi väsymyksen, joka niissä piili kaikkein
syvinnä.

Kerran iltapäivällä tapasin Farfallaa kirkon edustalla, missä istuin,
merta ihaellen, matalalla kiviaidalla, joka yhdeltä puolen reunustaa
kirkkotoria. Meidän jutellessamme tuli kirkkomuori Pakanakirkosta
ulos, katsahti Farfallaan, tuli suoraa päätä hänen luoksensa ja kysyi
häneltä, minun läsnäolostani välittämättä, pitäisikö hänen mennä
Carmelon puolesta tunnustamaan tuo teko, johon hän oli tehnyt itsensä
syypääksi; ystävyyden ja naapuruuden takia hän tyytyisi puoleen
tavallisesta hinnasta. Tuo pani Farfallan nauramaan, ja hän sanoi
että kun Carmelo jo aikoja sitten oli itse tunnustanut kaikki, niin
muori näkisi turhaa vaivaa. Siihen vastasi toinen levollisen varmasti,
että Carmelon tunnustaminen ei ollut missään yhteydessä kirkollisen
synnintunnustuksen kanssa, sillä eiväthän tuomarit olleet pappia, ja
papit yksin voivat antaa synnit anteeksi. "En luule", sanoi Farfalla,
"että hän uskoo sinulle, mitä hänellä on omallatunnollaan, sillä kuten
tiedät, ei hän voi sietää naisia, ei nuoria eikä vanhoja."

"Tarvitseeko hänen sitten tietää siitä?" sanoi muori. "Minä tunnustan
vuoronsa mukaan kunkin synnit, en liiaksi enkä liian vähän, ja
minä pidän kyllä huolta siitä, että saan Carmelollekin hankituksi
synninpäästön."

Kysyin, tyytyvätkö papit tunnustukseen, jonka toinen toimittaa toisen
puolesta.

"Tarvitseeko heidän sitten tietää sitä?" sanoi kirkkomuori, katsoen
minuun ankarasti ja nuhtelevasti. "Minä tunnustan synnit ja saan
synninpäästön, se on pääasia." Nuo sanat saattoivat mielestäni asian
pikemmin seoksiin kuin selvemmäksi. Sitä suurempi oli hämmästykseni,
kun huomasin Farfallan alkavan käydä myöntyväisemmäksi. Hän sanoi
äreästi, mutta kumminkin ikäänkuin puolustautuaksensa: "Minä en
välitä kirkossa käymisestä. Jos olisin alati polvillani rukoilemassa,
kuten niinsanotut hurskaat, niin en tiedä, mistä saisin aikaa
velvollisuuksieni täyttämiseen."

"Siksipä juuri minä rukoilen toisten puolesta, niin että heille jää
aikaa velvollisuuksiensa täyttämiseen."

Kääntyen pikemmin minun kuin muorin puoleen sanoi Farfalla: "Minä en
usko paaviin enkä Kristukseen enkä yleensä pyhimyksiinkään, mutta
Jumalaan itseensä minä uskon, vaikkei hän ole minua kohdellut oikeuden
mukaan; jos tietäisin että Hän kuulisi minua, rukoilisin Häntä vaikka
kokonaisen yön, ettei lukisi Carmelon tekoa hänelle synniksi."

"Jätä se minulle tehtäväksi", sanoi kirkkomuori pontevan vakavasti.
"Jos tahdot, niin en ollenkaan sekoita pyhimyksiä koko asiaan, vaan
sovin siitä suorastaan Jumalan itsensä kanssa."

Farfalla otti rahaa taskustaan ja kaupat tehtiin. "Lukisinko ehkä
Riccardonkin puolesta rukouksen?" kysyi kirkkomuori, pannen rahat
likaiseen pieneen pussiin. "No mitä varten?" kysyi Farfalla nauraen.
"Riccardolla on itsellään kyllä aikaa rukoilla, eikä hän ole koskaan
tehnyt pahaa ainoallekaan ihmiselle eikä eläimelle."

"Sen kyllä tiedän", sanoi toinen, "mutta ajattelin että kun hän on
sairas, niin voisimme jo panna alulle kuolinrukoukset. Mutta jos niin
tahdot, niin voimmehan jättää sen vielä tuota tuonnemmaksi."

Nuo puheet eivät nähtävästi ollenkaan loukanneet Farfallaa, vaan hän
läksi kulkemaan yhdessä muorin kanssa, heillä kun oli sama tie.

Aurinko oli sillä välin jo ehtinyt laskea alemmaksi, ja sen säteiden
kosketus nostatti meren pinnalle hiljaisia hekumallisen suloisia
väreitä. Luonto ja ihmiset näyttivät pyrkivän viimeiseen saakka
nauttimaan tuosta ihanasta päivästä. Kirkon avonaisesta ovesta tuli
tuon tuostakin ihmisiä, jotka pysähtyivät hetkeksi, katsahtivat
ympärilleen ja kulkivat sitten hitaasti eteenpäin. Heidän joukossansa
tuli myöskin Jurewitsch, mutta hän lähestyi katseitansa kohottamatta
kiviaitaa, jolla minä istuin. Mieleeni muistui pitkä keskustelu,
johon kerran olimme joutuneet, ja muistin, minkä vaikutuksen se oli
tehnyt minuun, ja osanottoni heräsi, ajatellessani millaista tuskaa
hänen veljensä kammottavan kuoleman oli täytynyt tuottaa hänelle.
Hänen kauniit kasvonsa olivat raukean ja alakuloisen näköiset;
ajatuksiinsa vaipuneena hän silmäili merelle, tarkkaamatta minua tai
mitään muutakaan. Kun muistin että osanottoni silloin oli näyttänyt
miellyttävän häntä, menin lähemmäksi ja puhuttelin häntä, ja hän
tunsikin minut heti ja vastasi ystävällisesti tervehdykseeni.

Sanoin että olin viime päivinä monesti muistellut häntä ja että
toivoin että hän nyt, kun hänen veljensä oli kuollut, oli päässyt
kovimmasta tuskasta, ja että hän huomasi, että niin oli parasta ja
oli saavuttanut rauhan. "Ei", sanoi hän, "rauhaa ei minulla ole,
enkä sitä saavuta koskaan, sillä nyt on kaikki lopussa ja toivo
mennyttä. Hän on kadotettu, rukouksemme eivät voi enää auttaa hänen
sieluansa, vaan se on heitetty pohjattomaan syvyyteen, vajotakseen
vajoomistaan kautta koko iankaikkisuuden." Hän oli tavannut veljeänsä
päivää ennen hänen kuolemaansa yksinäisellä paikalla merenrannalla,
minne Torquato oli hänet kutsuttanut, kiristääksensä häneltä rahaa.
Jurewitsch näytti minulle piikivikenttää rannalla, missä he auringon
laskun jälkeen olivat kulkeneet hetken yhdessä, hän rukoillen veljeä
kääntymään Jumalan puoleen ja menemään luostariin tai kääntymään
jonkun toisen papin puoleen ja noudattamaan niitä määräyksiä, mitä
tämä antaisi. Siinä tapauksessa lupasi hän omistaa hänelle rakkautensa
ja huolenpitonsa ja auttaa häntä. Kun he sattumalta tulivat sille
paikalle, missä lapsena olivat istuneet yhdessä ja toisella vuodella
oleva Torquato ensimäisen kerran oli nauranut, valtasi Jurewitschin
sydämen kiivas tuska hänen ajatellessaan, kuinka toisenlaista nyt oli
kuin silloin, ja antautuen hillittömästi surunsa valtaan hän lausui:
"Jospa olisimmekin silloin molemmat hukkuneet mereen, onnellisina ja
viattomina!" Nuo sanat lienevät herättäneet Torquaton mielessä hämärän
muiston viattoman lapsuuden salaperäisestä haavemaailmasta, sillä nyt
tapahtui tavaton seikka: hän tyrskähti rajuun, kiukkuiseen itkuun.
"Kapinallisia kyyneleitä ne lienevät olleet", sanoi kirkkoherra, "sillä
hän heittäytyi maahan, kiristeli hampaitansa ja huitoi käsivarsillaan,
kauhean kouristuskohtauksen tapaamana; mutta olivathan ne kumminkin
kyyneleitä sellaisia, jotka suuri tuska oli saanut vuotamaan, ja
minusta tuntui siltä että niiden täytyisi sulattaa ja kuljettaa
muassaan pois se, mikä oli erottamassa hänen sydämensä Jumalasta, ja
toivoin että kaikki vielä voisi kääntyä hyväksi. Heittäydyin hänen
viereensä maahan, laskin käsivarteni hänen hartioidensa ympärille ja
huusin nyyhkyttäen liikutuksesta: 'Torquato! Tule jälleen veljekseni!
Rukoilkaamme yhdessä! Kuule minua! Rukoilkaamme!' Hetken ajan näytti
siltä kuin hän olisi jäänyt kuuntelemaan jotakin tai muistellut
jotakin, joka tuotti lievitystä, mutta sitten hän äkkiä hypähti
puoleksi pystyyn, sysäsi minut molemmin käsin kiivaasti luotansa ja
sopersi: 'pappi!' -- niin täynnä vihaa ja inhoa, että se tuotti minulle
ruumiillista tuskaa enkä kyennyt häntä pidättämään, kun hän läksi
pois." Sen jälkeen ei Jurewitsch ollut enää tavannut tuota kammottavaa,
surkuteltavaa ihmistä.

Haluten lohduttaa häntä lausuin hänelle: "Ken rohkenee lausua tuomion
sielun syyllisyydestä tai syyttömyydestä? Ken tietää mikä näkymätön
voima Torquatoa yllytti rikoksiin? Ehkei se, mitä raamattu kertoo
pahojen henkien riivaamista, ole pelkkää tarua."

Hämmästyneenä hän käänsi minua kohden kosteat, suloiset silmänsä ja
sanoi: "Ei se ole mikään taru. Jumala tietää kuinka olen taistellut,
karkottaakseni pahan hengen hänestä. Olen koettanut jännittää tahtoani,
niin että ponnistuksesta kävin tiedottomaksi, kaiken voimani olen
vuodattanut rukouksiin, jotka haihtuivat tehottomina kuin huokaukset.
Joko paha oli takertunut liian lujasti hänen sieluunsa, tai minulta
puuttui voima, joka olisi sen tuhonnut."

Katselin hänen kasvojensa kaunista, mutta heikkoluontoisuutta
kuvastavaa ääriviivaa. Ei tuo mies todellakaan näyttänyt
uskonsankarilta, joka masentaa vastarinnan ja jota paha arkana pakenee.
Väliin hänen silmissään tosin näkyi tuikahduksia, jotka voivat saattaa
otaksumaan että hänellä oli hehkuva mieli; mutta ne olivat vain
heijastuksia sammuneesta tähdistöstä eivätkä hänen omassa itsessään
olevan lämmönlähteen elähyttäviä säteitä.

Koetin saada häntä vakuutetuksi siitä, että Jumala pitäisi hänen
hyvää tahtoansa teon arvoisena, mutta hän pudisti vain surullisesti
päätänsä. "Ei", sanoi hän, "ei Jumala tyydy pelkkään tahtoon. Jos
minulla olisi ollut hartaampi ja lujempi tahto, niin olisi minulla
myöskin ollut voimaa. Minun olisi hänen ja Galantan pienenä ollessa
pitänyt ankaruudella vastustaa sitä pahaa, mitä heissä huomasin. Mutta
sitä en tehnyt, koska pelkäsin että heidän rakkautensa laimenisi
siitä, jos olisin ankarampi. Vähitellen sitten huomasin, että he siitä
huolimatta käänsivät sydämensä minusta, mutta en sittenkään voinut
pakottaa itseäni käymään tarmokkaasti käsiksi. Minä olen menetellyt
kuin kuninkaanpoika, joka jätti prinsessan vapauttamatta, siksi ettei
tahtonut tuottaa hänelle tuskaa heittämällä hänet kaivoon. Näin heidän
kiiruhtavan perikatoa kohden, kuin mielettömät itsemurhaajat, ja koetin
pidättää heitä lempeillä sanoilla, sen sijaan että olisin käynyt heihin
käsiksi ja taistellut heidän kanssansa sekä pelastanut heidät -- tai
joutunut syvyyteen yhdessä heidän kanssansa. Nyt on toinen heistä
kadotettu, ja Jumala vaatii hänen sielunsa minulta."

Melkein kärsimättömästi pyysin häntä lakkaamaan kiduttamasta
itseänsä tuolla tavoin ja muistamaan että Jumala on armon Herra
eikä tuomitse paatuneintakaan syntistä iankaikkiseen kadotukseen.
Mutta oli mahdotonta saada häntä luopumaan omasta käsityskannastaan.
"On olemassa synti, jota ei koskaan anneta anteeksi", sanoi hän.
"Jokainen voi valita valkeuden tai pimeyden, taivaan tai helvetin,
ja niin kauan kuin hänessä on jäljellä kipinäkään hyvää, on vielä
toivoa. Mutta joka tahallaan kuolettaa sen hyvän mitä hänessä on, se
joutuu pimeyden valtaan, eikä Jumalakaan enää voisi häntä pelastaa,
sillä hän ei ole enää mitään, hän on osa olemattomuutta, iäisyyteen
vajoavaa olemattomuutta." Kun hän samalla kauhun valtaamana katsahti
minuun, tunsin väristyksen, ikäänkuin olisin kuullut kaukaa kajahtavan
pasunanäänen, joka kutsui kuolleet viimeiselle tuomiolle. Ehkä tuo,
mitä hän sanoi, oli totta. Ehkäpä on itsemme valittavana, tahdommeko
kuolemattomuuden, ja ehkä henkien maailmassa, valon joukkojen pyrkiessä
elämää kohden, se, mistä valo on sammunut, jykeänä ja tajuttomana
vaipuu syvyyteen, iankaikkiseen kuolemaan.

Sillä välin oli meidän lähellemme kokoutunut naisia, vanhoja ja nuoria,
jotka katselivat kirkkoherraansa kunnioittavasti ja uteliaasti ja
joista muutamilla näytti olevan hänelle asiaa. Tuskin oli hän huomannut
heidät, niin hänen kasvojensa ilme kävi viehkeän ystävälliseksi,
ja hymyily, millä hän heitä tervehti, oli melkein mielistelevä.
Lausuttuaan minulle lyhyesti jäähyväiset hän meni arasti lähestyvää
vaimoa kohden kevein askelin, kuin kuningas, joka tietää että hänen
kätensä kosketus tuottaa lievitystä ja jakelee siunauksia kuin ropoja
ylellisyydestään, sääliä tuntematta, mutta viehättävällä tavalla.
Kuulin hänen miellyttävän äänensä nousevan ja laskevan lempeästi
värähdellen.

Käännyin toisaanne, katsomaan merta, joka nyt oli vaipunut hämyyn,
ja mietin tuota, mitä Jurewitsch oli sanonut. Kun nyt koetin
muodostaa mielessäni kuvan Torquatosta, jota olin nähnyt vain kerran
pikimmiltään, näinkin edessäni tahtomattani Lisabellan kasvot,
hymyilevinä, suloisina, ihanoina. Näin selvästi hänen kirkkaat, mustien
ripsien reunustamat silmänsä, nuo silmät, jotka eivät olleet sinisiä,
eivät vihreitä, eivät harmaita -- vaan kuin sadevesi värjätyssä
lasissa. Tuo vertaus tuli päähäni, ja vaikka se minusta oli ruma,
tyhmä ja epäaistikas, niin en kumminkaan päässyt siitä erilleni. Näin
nuo silmät yhä edessäni, ja minun täytyi katsoa niihin ja kysyä:
"Oletko sinä sielu, joka on vajoava olemattomuuteen? Oletko sielu,
joka irtaantuu Jumalan hengestä, menehtyäkseen jäljettömiin, pimeyteen
ja kuolemaan?" Minusta oli kuin olisin nähnyt hänen itsensä, hänen
ihanan ruumiinsa vaipuvan olemattomuuden syvyyteen ja olisin seisonut
kuilun partaalla, tuntien kammoa ja yli-inhimillistä sääliä, käsiäni
väännellen, mutta voimatta seurata häntä.



XV


Sielujen päivänä oli myrskysää. Tuuli kiisi hautuumaalle vievää tietä
pitkin mustapukuisten ihmisten ohi haudoille ja edelleen niiden
ylitse. Kun hämärässä, joka oli alkanut varsin aikaiseen, saavuin
Vanhaankaupunkiin, luikerteli se kuin suuri mato katuja pitkin,
vonkuen ja korskuen nälästä ja ahneudesta. Farfalla istui kirkkomuorin
kanssa lieden ääressä ja muori sanoi: "Nyt vanha Mukerutz sitoisi
talonsa kiinni, ettei tuuli heittäisi sitä kumoon." Vanha Mukerutz
oli hänen lapsena ollessaan asunut lähellä kirkkoa ikivanhassa,
epävakaisessa pienessä talossa, ja peläten että tuuli voisi kaataa
sen kumoon hän aina rajuilman lähestyessä kietaisi sen ympärille
paksun nuoran ja kiinnitti sen vieressä seisovaan tukevaan lehmukseen,
joka vieläkin oli nähtävänä. "Näin usein", kertoi muori, "kuinka tuo
valkotukkainen mies tulipunainen lakki päässä katsoi ulos akkunasta,
puiden nyrkkiä tuulelle ja nauraen ääneen, kun se ei voinut saada
hänen taloansa temmatuksi mukaansa." Puheltiin hiljaa, sillä Riccardo
makasi vuoteellaan uneen vaipuneena; hän oli sen näköinen, että häntä
olisi voinut luulla kuolleeksi. Edellisenä päivänä hän oli mennyt
poliisivirastoon toivoen voivansa saada harmonikkansa takaisin: mutta
hänen puheistansa ei ollut mitään apua, sitä ei annettu hänelle. Herra,
jonka kanssa hän puhui asiasta, ei ollut juuri epäystävällinenkään,
sanoi vain että eihän Riccardolla olisi mitään hyötyä harmonikastaan
ennenkuin saisi kerjäläiskirjan, ja sitä hän ei voinut saada ennenkuin
joku niistä, joilla niitä oli, kuolisi, sillä niitä annettiin vain
määrätty luku. Mutta kun joku kuolisi, niin otettaisiin Riccardon
pyyntö ensiksi huomioon. Sitä he eivät ottaneet uskoaksensa, että
Riccardo halusi saada harmonikkansa soittaaksensa sillä kotona omaksi
huviksensa. "Enin kaikesta loukkasi Riccardoa", sanoi Farfalla, "se,
että tuo herra sanoi: 'Sinä saat kirjan niin pian kuin joku toisista
suoriaa tiehensä tästä maailmasta'. -- 'Mitä kurjia olentoja me
olemmekaan', sanoi Riccardo, 'kun kuolemastammekin puhutaan tuolla
tavoin!' Ei hän puolestaan puhuisi elukastakaan sillä tavalla."

Kirkkomuori, johon nuo puheet eivät tehneet mitään vaikutusta, lausui:
"Ensimäinen soittoniekoista, joka kuolee, on Vaivaiskreivi. Näin hänet
eilen ja sanoin hänelle: 'Sinä olet juonut niin paljon kuin sinuun
mahtuu, Vaivaiskreivi. Olet jo kaulaa myöten täynnä!' Siihen hän
sanoi: 'Minäkin luulen, että asiat ovat sillä kannalla. Siis tulppa
suulle ja alas kellariin, madot ovat jo odottamassa.'" Sitten kertoi
muori minulle että Vaivaiskreivi polveutui suvusta, joka oli kaupungin
vanhimpia aatelissukuja, ja että hänellä oli nimi, johon kuului
kruunukin ja jota hän, kuten sanoi, ei möisi miljoonastakaan. Kun
hänen vanhempansa olivat huonoissa varoissa, mutta hän oli suvultaan
perinyt rakkauden naisiin, korttipeliin ja ylellisyyteen, teki hän
velkaa, tuhlasi kaiken mitä käsiinsä sai, kunnes kukaan ei enää
tahtonut antaa hänelle lainaa. Sitten hän rupesi juopottelemaan, ja kun
hänellä oli kaunis ääni alkoi hän ansaita rahaa laulamalla kadulla,
-- mihin oli saanut luvan ylhäisen nimensä takia ja millä ansaitsi
niin paljon, että voi joka päivä juoda itsensä juovuksiin. Nyt hän
oli jo niin vanha ja raihnainen, ettei voinut enää lainkaan liikkua
ilman poikansa apua. "Kun Riccardo odottaa vielä vähän, niin hänestä
voi tulla Vaivaiskreivin seuraaja", sanoi kirkkomuori ja lausui sitten
jäähyväiset, mennäksensä hautuumaalle, missä hänen piti lukea rukous
seitsemälläkolmatta haudalla. Kysyin Farfallalta, uskoiko hän, että tuo
keinottelevainen eukko todella menisi sellaisella säällä hautuumaalle
lukeaksensa seitsemänkolmatta rukousta toisten ihmisten asemesta,
joista ei voinut liioin välittää. Mutta Farfalla, vaikka ei muutoin
ollutkaan herkkäuskoinen, vakuutteli innokkaasti, että kirkkomuori
ei suinkaan ollut mikään petkuttelija, vaan että hän joka vuosi
sielujen päivänä istua kökötti aina myöhäiseen iltaan saakka haudoilla
rukoilemassa ja ansaitsi sillä paljon rahaa. Moni oli nähnyt kuinka hän
pimeässä hypähteli haudalta toiselle, kuin iso sammakko.

Minä olin käynyt istumaan akkunalaudalle ja katsoin alas puolipimeälle,
autiolle kadulle, jonka tuuli näytti lakaisseen tyhjäksi,
valmistaakseen tilaa kuolleitten voittokululle. Näin siellä vain erään
naisen, joka tuulta vastaan ponnistellen tuli hitaasti katua ylös.
Hänellä oli kädessä lautanen ja hän huusi käheällä, väsyneellä äänellä
moneen kertaan: "Almuja sielu raukan hyväksi!" Almujen kokooja oli
tuon mielipuolen vaimo, joka vuosia sitten oli varkaudesta joutunut
vankeuteen ja nyt vihdoinkin oli kuollut; vaimo kerjäsi rahaa,
saadaksensa hänet sanallisesti ruumisarkkuun ja hautaan. "Tuollaiseen
tarkoitukseen antaa jokainen kreutserin", sanoi Farfalla, "mutta
hän ei sittenkään liene vielä saanut kylliksi, sillä hän tulee jo
kolmatta kertaa tälle kadulle." Annoin hänelle rahan, jonka hän
itse vei vaimolle; kun ulko-ovi aukeni, kuulin kuinka tuuli suhahti
sisään järkyttelemään haurasta porrasta. Farfalla meni vaimon luo
ja puhuttuaan muutaman sanan hänen kanssansa läksi tämä kulkemaan
edelleen, tuulen liehutellessa hänen ohueita vaatteitansa niin, että
pakkasen täytyi tunkea luihin ja ytimeen saakka. "On onneksi hänelle,
että mies kuoli", sanoi Farfalla tullessaan jälleen sisään. "Mutta hän
itse on niin riutunut työstä ja puutteesta, ettei hänkään varmaankaan
elä enää kauan."

Ylhäällä nurkassa sytytettiin tuo himmeävaloinen rikkinäinen lyhty ja
sytyttäjä kiiruhti mahdollisimman nopeasti tikapuineen katua alas,
kulkien seinäviertä pitkin suojaa saadakseen. Hetken kuluttua aukeni
vastapäätä olevan talonovi, ja suutari Bonalman rakastajatar asetti
oven eteen suuren jykevän pytyn. Hän kurotti ovesta ulos kuuntelemaan
myrskyn suhinaa, katsahti ylös ilmaan, josta kadulle juuri kahisten
tuprahti joukko kuivuneita lehtiä, ravisteli itseänsä ja peräytyi
jälleen sisään. Farfalla selitti minulle että hänen äitinsä oli
kuollut ja että hän asetti ovelle vettä kuolleitten juotavaksi, jos
ne tulisivat. "Mutta jos kuolleille antaa juotavaa," sanoi hän,
"niin niille on annettava punaista viiniä, vaan hän on liian itara
tehdäksensä sen." Mieleeni muistuivat suutarin vaimon leveät kasvot ja
tuo mies, jonka olin nähnyt istuvan arkana, kalpeana, umpimielisenä
kuin se, jolla on murha omallatunnollaan. 'Ken tietää', mietin
mielessäni, 'eikö tuo nuori, upea olento ehkä vuoden kuluttua itse
lähesty tuota ovea verettömänä haamuna, ahnaasti hakien maallista
juomaa, joka soisi hetkeksi eloa.'

Farfalla sanoi että hän kernaasti panisi kuolleille lampun palamaan,
mutta Riccardo ei sallinut sitä. Syytä ei Farfalla tietänyt --
Riccardon päässä pyöri niin paljon omituisia ajatuksia, joita hän ei
ilmaissut muille. Mutta ensi vuonna hän varmaankin voisi panna lampun
palamaan Riccardon varalta, arveli hän, ja hän kysyi, enkö minäkin sitä
luullut. Kun näki tuon riutuneen olennon, joka kovalla alustallaan
leväten jo muistutti kuollutta, niin täytyi tulla vakuutetuksi siitä,
että hänen loppunsa oli lähellä, ja sen sanoinkin Farfallalle, joka
katsoi minuun kasvot omituisessa jännityksessä, ikäänkuin hän olisi
hartaasti toivonut että vahvistaisin hänen arveluansa. Minulle muistui
mieleen, kuinka Riccardo oli minulle kertonut, että äiti meni pyhälle
vuorelle rukoilemaan hänen kuolemaansa, ja kuinka hän väliin heidän
kiistellessään katsoi äitiin epäluuloisesti, ikäänkuin kysyen, toivoiko
tämä hänen kuolemaansa.

Kääntyen äkkiä Farfallaan päin kysyin nyt häneltä, oliko Riccardo
oikeassa ja oliko hän käynyt rukoilemassa hänen kuolemaansa, ja hän
vastasi heti, aivan epäröimättä, myöntävästi, katsoen samalla lujalla
katseella minua silmiin. Hän lienee huomannut että minua hämmästytti,
melkeinpä kammotti tuo, että äiti voi toivoa lapsensa kuolemaa, sillä
hän lausui hetken kuluttua, vaikka en ollut virkkanut mitään: "Useinhan
näkee sanomalehdillä kerrottavan vanhemmista, jotka pelosta että heidän
täytyisi nähdä lastensa kuolevan nälkään, tappavat heidät ja itsensä.
Tappaa Riccardoa en voisi, mutta en käsitä, kuhunka hän joutuu, jos
kuolen ennen häntä. Tuo ainoa toivomus minulla vielä on: että saisin
nähdä hänet kuolleena. Sitten kuolen kernaasti heti hänen jälkeensä."
Tuona hetkenä minä ihailin ja rakastin Farfallaa. Sanoin hänelle että
minun mielestäni olisi parempi, jos Riccardo vietäisiin sairaalaan,
missä hän saisi sellaista hoitoa kuin hänen tilansa vaati; mutta hän
sanoi että kaikki hänen koetuksensa saada Riccardo siihen suostumaan,
olivat olleet turhat. Kun hän vain otti asian puheeksi, joutui Riccardo
pois suunniltaan, sillä hänen mieleensä johtuivat nuo sairashuoneessa
vietetyt kymmenen vuotta, ja äskenkin hän oli ruvennut itkemään ja
kysynyt nuhtelevasti, miksi äiti ei tahtonut sallia hänen kuolla
kotona. Nyt ei Farfalla enää maininnut koko asiaa. Minä lupasin tehdä
voitavani, saadakseni hänet lempeällä tavalla taivutetuksi suostumaan
ja aioin ryhtyä toimeen heti kun hän heräisi ja jäisin yksin hänen
kanssaan. Farfalla aikoi nimittäin mennä katsomaan pikku Anettaa, joka
näihin aikoihin odotti karnavaalilapsensa syntymistä.

Muutama kuukausi sitten olin toimittanut Anetta'n erään seurapiiriini
kuuluvan ihmisystävälliseksi tunnetun naisen luo palvelukseen,
saattaakseni hänet ympäristöön, missä järjestys ja hyvät tavat
vallitsivat eikä hän olisi alttiina tehtaanväen vaikutukselle. Hänen
ei tarvinnut olla koko päivää työssä, vaan hän sai illan suussa
palata lastensa tykö, ja häntä kohdeltiin hyvin. Ei hän tosin ollut
kernaasti suostunut ehdotukseeni, sillä kuten useimmat muutkin
Vanhankaupungin naiset hän piti vapautta erinomaisen suuressa arvossa;
mutta kun kirkkoherrakin pyrki vaikuttamaan samaan suuntaan kuin
minä, antoi hän meidän toimiella ja menetellä kanssansa tahtomme
mukaan, panematta vastaan. Emäntä oli aluksi varsin ihastunut tuohon
sievään, lapsellisen miellyttävään palvelijaansa, mutta pian hän
alkoi valitella hänen huolimattomuuttansa ja epäsäntillisyyttänsä.
Varoituksia saadessaan Anetta tosin pelästyi pahanpäiväiseksi ja
lupasi vastedes panna parastansa, mutta seuraavana päivänä näytti
tuo kaikki jo haihtuneen hänen mielestänsä. Minun suositukseni takia
ja säälistä osotti emäntä lempeyttä tuota avutonta olentoa kohtaan,
toivoen Anetta'n lapsen synnyttyä parantavan tapansa, mutta pudistaen
kumminkin epäileväisenä päätänsä, koska arveli kaiken pahan oikeaksi
syyksi velvollisuudentunnon täydellistä puuttumista, eikä voinut
pitää minään lieventävänä asianhaarana sitä, että Anetta unohti ajan
juoksun ja luudat ja ämpärit ja pesurätit sen takia, ettei voinut olla
haaveksimatta onnenhuumauksesta ja hillittömästä riemusta.

Farfallan lähdettyä istuin akkunan ääressä ajatellen tuota pikku
raukkaa, joka oli tanssijaisyön huumeen ja kuumeen tuloksena joutuva
tähän myrskyisään, kolkkoon maailmaan. Tuuli oli jo heikennyt ja
vaikeroi vain hiljaa katuja kierrellessään, niin että kuulin selvästi
Riccardon hiljaisen hengityksen ja narahtelevat äännähdykset, joita
hänen papukaijansa -- hänen vieraalla maalla kuolleen ystävänsä
holhotti, jonka hän oli perinyt, -- tuon tuostakin päästeli. -- Meidän
keskuudessamme näkee alabasterisen pikku Amorin sirona istuvan,
nuolillansa leikkien, hyväsävyisen vanhan jalopeuran selässä tai
veitikkamaisen nöyränä taivuttavan selkäänsä kevykäisen naisenkengän
kukistamana. Todellinen rakkaudenjumalatar tallaisi yhdellä ainoalla
askeleella tuon typerän olennon murskaksi. Tuolla olin hänet jo
näkevinänikin -- niin, näin hänen suuren valkoisen muotonsa tulevan
esiin hämäristä, näin hänen synkät silmänsä tuuheine kulmakarvoilleen,
hänen julman, säälimättömästi hymyilevän suunsa. Miekkako hänellä
oli tuon pitkän mustan viitan alla, joka tohisten kuin tumma virta
kiemurteli hänen jäljissään? Valkoisen, täyteläisen käden, joka
rinnalla piti sitä koossa, voi huomata olevan säälimättömän orjain
kukistajan käden. Tuijottaessani tuohon olentoon näin hänen rinnallensa
ilmestyvän petoeläimiä, pantteria, tiikereitä, hyeenoja, jotka kuten
tottelevainen koiraparvi seurasivat tuota taitavaa metsästäjää,
-- maata kohden kyyristyneinä, häntää heiluttaen ja kiristäen
kiiltäviä hampaitansa ja vilkuillen ahnailla silmillään puolelle
ja toiselle. Hänen tyly katseensa on välinpitämättömänä kiintynyt
petojen ahdistelemiin verta vuotaviin ihmisiin, jotka vaikeroivat,
puolustautuvat, kiemurtelevat tuskissaan ja epätoivoissaan ja pyrkivät
yhä uudelleen pystyyn, murhanhimoisia eläimiä pakoon, ja väsynyt
hymyily näkyy hänen kopeilla huulillansa, kun he kohottavat kätensä
taivasta kohden ja rukoilevat apua jumalilta ja pyhimyksiltä, joita
heidän rukouksensa eivät koskaan saavuta.

Olin istunut pitkän aikaa tuijottaen kadulle, kun Riccardo heräsi,
puhutteli minua ja saattoi minut palaamaan todellisuuteen. Olin tuonut
hänelle muutamia vähäisiä lahjoja, joiden tiesin ilahduttavan häntä,
ja sanoin kuten tavallisesti että Lisabella oli lähettänyt ne hänelle.
"Näin hänestä juuri unta", sanoi hän. "Olin hautuumaalla ja hain hänen
hautaansa, sillä hän oli kuollut. Silloin näin äkkiä kirkkomuorin
istumassa, pitkä rukousnauha kädessään, hautakummulla, jossa ei
kasvanut mitään. Kysyin, kenen puolesta hän rukoili, ja hän sanoi
rukoilevansa Lisabellan puolesta. Mutta juuri kun aioin kysyä, miksi
haudalla ei ollut mitään istutuksia, näinkin muorin asemesta Lisabellan
valkoisena kuin enkeli ja hehkuvat siivet hartioilla. Hän nojasi
päätään käteensä ja katsoi minuun hymyillen." Hän näytti iloiselta,
ikäänkuin onni olisi kohdannut häntä, enkä raskinut ruveta puhumaan
hänen kanssansa sairaalasta, sillä tiesinhän että tulisi vielä yllin
kyllin sellaisiakin hetkiä, jolloin hän muutoinkin olisi surullisella
mielellä.

Kun pimeän tultua kuljin autioita katuja pitkin kotiin, suhahteli
tuulessa parvittain kuolleita, jotka käyttivät hyväksensä tuota lyhyttä
hetkeä, jolloin heidän oli suotu palata rakkaaseen elämään. Kuten
päivänkorennot ne leijailivat heille sytytettyjen himmeäliekkisten
lamppujen ympärillä sekä kohden ovia, jotka olivat suljetut heiltä.
Myrsky säisti heidän kaihoisaa lauluansa: "Ota meidät jälleen huomaasi,
oi elämä! Suo meille vielä valoasi, oi elämä! Suutele meitä tulisilla
suudelmillasi, huumaa meitä kimaltelevilla kyynelilläsi! Pane
ruususeppeleesi päähämme, joskin ruusut kuihtuvat ja okaat repivät
meidät verille! Pane päähämme orjantappuraseppeleesi, oi elämä, jos
vain yksikään ruusu kukoistaa okaiden välillä ja tuoksuaa kimaltaen
kastehelmistä!"



XVI


Minun onnistui helpommin kuin olin luullutkaan saada Riccardo
taivutetuksi muuttamaan sairaalaan, ja se johtui siitä, että hänessä
nyt, vähän ennen hänen loppuansa, elpyi toivo että voisi jäädä eloon,
vieläpä parantuakin, ja hän otaksui että paraneminen kävisi nopeammin
sairaalassa. Hänen toivonsa perustui suureksi osaksi siihen seikkaan,
että hänen kipeän jalkansa haavat olivat menneet umpeen, -- mitä
seikkaa hänen äitinsä päinvastoin piti huonona merkkinä. Ennen oli
Riccardo aina käynyt merenrannalla muutamalla syrjäisellä paikalla
pesemässä kipeätä jalkaansa, ja hän oli muutoinkin hoitanut sitä
sairaalassa saamiensa neuvojen mukaan. Kenenkään muun hän ei sallinut
nähdä haavojansa, ei edes äitinsäkään; lääkäri, joka oli toimittanut
leikkauksen, oli ainoa, joka oli saanut nähdä ne. Kuuman kesän aikana
hän oli ollut liian voimaton hoitaaksensa niitä, ja sitä arveli
Farfalla syyksi siihen, että ne olivat menneet umpeen ja tauti
kääntynyt sisäänpäin. Toisin ajoin minusta näytti siltä kuin Riccardo
olisi aivan selvästi tiennyt että hänen nyt täytyi kuolla, vaan joko
tuo ajatus välähti vain väliin, salaman tavoin tullen ja mennen, hänen
mielessänsä, taikka pyrki hän tietämättänsä siitä vapautumaan, sillä
ei hän koskaan maininnut siitä mitään. Kun tulin vaunuilla noutamaan
häntä sairashuoneeseen, oli hänen äitinsä panemassa myttyyn muutamia
pikku kapineita, jotka hänen piti saada mukaansa, ja hän itse puuhaili
levottomasti, järjestellen tavaroita, jotka aikoi jättää kotiin. Vaikea
oli hänen erota eläimistään, varsinkin kun Carmelo ei enää ollut
niitä hoitamassa ja ruokkimassa, ja hänestä äiti ei tässä suhteessa
ollut oikein luotettava. Mutta hän koetti, nähtävästi minun tähteni,
salata tunteensa eikä vastannut mitään papukaijallekaan, joka lujalla
ja kimeällä äänellä hyvästeli häntä. Ovella hän vielä kerran kääntyi
katsomaan taaksensa, ja kun hän näki kainalosauvansa seisovan nurkassa,
pyysi hän äitiä asettamaan sen hänen vuoteensa viereen, missä sen
paikka aina oli ollut. Farfalla kiiruhti täyttämään hänen pyyntönsä,
mutta ei osannut tehdä sitä aivan hänen mielensä mukaan, sillä hän
punastui harmista ja kärsimättömyydestä ja sanoi ärtyisesti: "Pään
puolelle, äiti, sen tavalliselle paikalle! Siitä otan sen, kun tulen
takaisin." Päivä oli synkkä ja sateinen, pilvet, linnut, ihmiset
-- kaikki liikkuivat uneliaan hitaasti tuossa kosteassa ilmassa,
ja hitaasti, kuten olin määrännyt, vierivät meidänkin ajopelimme
riemuporttia kohden. Yksi ainoa lehti, punainen kuin veripisara, oli
enää jäljellä portista riippuvissa kuihtuneissa köynnöksissä, jotka
kuten ruoskansiimat iskivät vaunumme akkunoihin portista ajaessamme.
"Kun tulen takaisin, ovat ne vihreät", sanoi Riccardo, katsoen
voitonvarmana hymyillen äitiinsä, joka ei keksinyt mitään vastausta.

Lääkäri, jonka valvonnan alaisena tuo sairaala oli, minne Riccardo
vietiin, oli miellyttävä mies. Ne, jotka tuotiin hänen hoidettavikseen,
olivat tavallisesti parantumattomia, enkä tiedä olivatko hänen
parannustapansa koskaan osottautuneet erityisen tehokkaiksi. Mutta hän
oli suopea ja järkevä ihminen, ja hän oivalsi heti ensi silmäyksellä
ihmisten ulkonaisen ja sisällisen tilan ja kohteli heitä sen mukaan,
vaivaamatta turhaan itseänsä taikka heitä. Siten kävi sairaille olo
hänen hoidossansa miellyttäväksi ja kodikkaaksi, eikä kuolokaan
tuntunut niin kolkolta kuin muutoin olisi ollut kotoa poissa. Hän
tutki Riccardoa vain pikaisesti, nähtävästi siksi ettei tahtonut
suotta tuottaa hänelle kipuja, kun lienee heti huomannut, että tässä
oli pikainen loppu odotettavissa. Mutta hän jutteli iloisesti hänen
kanssansa, pani hänet kertomaan sairautensa synnystä ja kehityksestä
ja siveli lopuksi ystävällisesti hänen mustia kiharoitansa lausuen:
"Mutta toiste et enää joudu meidän käsiimme. Pysy rohkealla mielellä,
poikaseni, niin että pian paranet. Sitten juomme yhdessä terveytesi
maljan, ja sinä käännät minulle selkäsi etkä enää koskaan tarvitse
meikäläisten apua!"

Jäätyään yksin Farfallan ja minun kanssani sanoi hän ettei enää ollut
parantumisen toivoakaan. "Vahinko että tuon herttaisen poikasen täytyy
erota elämästä -- ja sellainen uhkea rinta ja sellaiset vahvat keuhkot
kuin hänellä on!"

"Ettekö sitten enää koeta mitään keinoja hänen parantamiseksensa?"
kysyi Farfalla rukoilevasti, ja lääkäri vastasi ystävällisesti: "Koetan
kyllä, mutta emme voi toivoa niistä olevan apua. Sallikaamme poika
paran päästä lepoon pitkällisistä kärsimyksistänsä."

Kaiken tämän tapahtuessa oli Farfalla ollut kiihkeässä jännityksessä,
jota koetti salata, vaan jonka helposti huomasin hänen silmistänsä.
Vaikka hän oli pyytänyt ettei lääkäri jättäisi mitään keinoja
koettamatta, jotka voisivat tuottaa apua, vapisi hänen sydämensä
pelosta, että kuolema voisi siirtyä tuonnemmaksi -- eikä ainoastaan
siitä syystä, minkä hän oli minulle maininnut, vaan siksi ettei hän
enää luullut voivansa kantaa taakkaansa. Hän toivoi Riccardon kuolemaa
päästäksensä vapaaksi ainaisesta huolesta, tokko voisi hankkia
sairaalle, mitä tämä tarvitsi. Nyt täytyi tapahtua sen, mitä hän oli
odottanut päivästä päivään, vuodesta vuoteen, nyt tulisi ratkaistuksi
hänen elämänsä tärkein kysymys, vapauttaisiko Jumala hänet hänen
kuormastansa, ottaen sen omiin voimakkaisiin käsiinsä. Hän oli usein
puhunut siitä, kuinka paljoa helpompi hänen olisi olla, jos Riccardo
olisi poissa. Varmaankin hänestä tuntui siltä, kuin rataslaitos, joka
pakotti hänet ainaiseen, kiduttavan rasittavaan liikkeeseen, silloin
pysähtyisi, ja hän pääsisi lepoon, -- rauhaan tuolta ajatukselta, että
Riccardo makasi kotona vuoteellaan ja odotteli häntä kysyäksensä:
"Mitäs sinä nyt tuot minulle, äiti?"

Farfalla kävi kahdesti päivässä tervehtimässä Riccardoa, ja hänen
luonansa kävi myöskin Nanni ja monet hänen tuttavistaan; kyttyräselkä
vain ei tullut, vaan selitti Farfallalle, ettei hän voisi nähdä
Riccardon kuolevan, ja hän istui itkien tämän tyhjän vuoteen ääressä
hänen kotonansa. Yhdentekevää olikin yleensä Riccardoon nähden,
ketä hänen tykönänsä kävi, -- kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa
kohdistuivat hänen äitiinsä. Kun hän puheli muiden kanssa, menivät
hänen ajatuksensa pian sekaisin, ja hän kysyi, silmäillen ympärilleen
avuttomana kuin eksynyt lapsi: "Missä äiti on? Milloin äiti tulee?"
Ja kun tämä tuli, kysyi hän tosin oliko hänellä mitään mukanaan
hänelle, mutta ei sitten ollenkaan kiinnittänyt huomiotansa kukkiin ja
virvokkeisiin, joita hän asetti hänen eteensä, vaan oli tyytyväinen,
kun äiti kohotti hänet puoleksi istualleen, niin että hän voi nojata
päänsä hänen olkaansa.

Tein vieläkin yrityksen, saadakseni hankituksi Riccardolle hänen
harmonikkansa takaisin, mutta poliisivirkamies, jonka kanssa jo kerran
olin puhunut asiasta, ei nytkään ollut taipuva myöntyväisyyteen. Asia
oli jo puolittain häipynyt hänen muististansa, hän sanoi osanottoni
johtuvan herkkäuskoisuudesta ja asiantuntemisen puutteesta, ja hän
joutui intoihinsa ja huusi, iskien nyrkkinsä pöytään: "Hirttää,
hirttää ne pitäisi, kaikki tyyni! Noiden ihmisten suhteen kursaillaan
liiaksi! Ne ovat kaikki tyyni juoppoja, varkaita, ryöväriä ja
murhaajia, ja jos on joukossa jokin poikkeus, niin siitä käy vain
selville että sääntö pitää paikkansa!" Onneksi ryhdyin, vastustamatta
hänen väitettänsä, puolustamaan noita ihmisiä heidän typeryydellään
ja tietämättömyydellään. Siitä hän näet sai aihetta ruveta puhumaan
papeista, joiden sanoi olevan syypäät kaikkeen, sillä istuessaan
kirkonpenkeillä töllistelemässä mielettömiä ilveitä tottui kansa
laiskottelemaan, ja synninpäästön kautta vaivutettiin se yhä syvemmälle
syntiin. Kun hän nyt oli saanut purkaa suuttumuksensa toiseen suuntaan,
oli hän taipuvaisempi kuuntelemaan kuvaustani Riccardosta, ja se
kohotti hänen pyöreisiin silmiinsä liikutuksen kyyneleet, ja minä sain
nyt muitta mutkitta ottaa harmonikan mukaani.

Kun panin sen Riccardon vuoteelle, hymyili hän tosin, kuin olisi
iloinnut, mutta se ei näyttänyt herättävän hänessä mitään selviä
mielteitä. Kun kysyin, eikö häntä haluttanut soittaa, katsoi hän
minuun tutkivasti ja lausui: "Huomenna!" Lisabellan nimikään ei
enää tehnyt häneen mitään vaikutusta. Vaikka hän kuuli mitä sanoin,
näytti hän kumminkin kuuntelevan jotakin muuta, ikäänkuin maallinen
kieli ei enää olisi oikein voinut tunkea hänen tajuntaansa. Hänen
sukulaisensa ja ystävänsä olivat pyytäneet häntä sanomaan, haluaisiko
vielä jotakin virvoketta, niin he hankkisivat sitä, olipa se kuinka
kallista tahansa, ja hän oli pyytänyt sampanjaa, jota ei ollut vielä
koskaan maistanut; mutta kun tuo vaahtoava juoma lähennettiin hänen
huuliinsa, käänsi hän päänsä pois. Viime päivänä hän valitti, että
huoneessa oli niin pimeä, ja että heti kun hän jäi yksin kookas
mustapukuinen pappi tuli hänen vuoteensa ääreen eikä lähtenyt pois,
kuinka hän viittailikin häntä menemään. Mutta tietysti hän ei koskaan
ollut yksin, eikä sairashuoneessa edes ollutkaan pappia. Hän erosi
elämästä ilman kuolonkamppailua, nojaten puoleksi istuallaan, kuten
hänellä oli tapana, äitiinsä, joka oli kietonut käsivartensa hänen
ympärilleen, mutta jota hän ei enää tuntenut. "Missä äiti on?" kysyi
hän, ja kun äiti vastasi: "Tässä minä olen, Riccardo", oli hän hetken
levollinen, mutta kysyi sitten taas: "Missä äiti on?" Juuri ennenkuin
veti viimeisen syvän hengenvetonsa loi hän murtuvat silmänsä oveen,
josta äiti aina oli tullut hänen luoksensa.

Farfalla oli yhä vielä yhtä kiihtyneessä mielentilassa kuin oli ollut
siitä saakka kuin Riccardo oli tuotu sairaalaan, ja sen lisäksi hänet
oli vallannut melkein sietämätön väsymys. Hänen silmänsä olivat
kuivat ja hehkuivat kuin kuumeesta, hän ei maininnut sanallakaan
että olisi tuntenut surua eikä suonut itselleen hetkeksikään lepoa,
vaan oli yhtä mittaa toimessa, valmistellen hautajaisia. Minulta hän
pyysi vanhaa paitaa pukeaksensa sen ruumiin ylle, mutta kun tarjosin
vanhaa pukuakin, sanoi hän että kun Riccardo ei eläessään ollut
koskaan saanut uutta, niin saisi hän ainakin nyt kuoltuansa. Noiden
valmistusten ohella piti myöskin murhe muista häntä alinomaisessa
puuhassa. Riccardon eläessä oli hän usein auttanut hoitajattaria ja,
ollen voimakas ja käytännöllinen, ollut heille suureksi hyödyksi. Nyt
koitui hänelle huolta eräästä vanhasta miehestä, joka oli kuollut
sairashuoneessa samoihin aikoihin kuin Riccardo ja jolla ei nähtävästi
ollut mitään omaisia, sillä ei kukaan ollut käynyt häntä katsomassa.
Hän ei ollut jättänyt jälkeensä ainoatakaan kreutseriä, ja Farfallaa
huolestutti nyt se, että vanhus pantaisiin arkkuun jalat paljaina.
"Pitääkö hänen, siksi että oli kerjäläinen eikä maan päällä omistanut
mitään, mennä paljain jaloin taivaaseen?" sanoi hän, ja hän pani
Vanhankaupungin naisten kesken toimeen rahankeräyksen ja sai jokaiselta
kreutserin, ja niillä ostettiin sitten tuohon tarkoitukseen soveltuvat
kengät.

Vihdoin oli hän saanut Riccardon puetuksi mielensä mukaan, ja tämä
lepäsi nyt ruumisarkussa, kiharoillaan punaisista ja valkoisista
ruusuista sidottu jäykkä seppele, joka vaikutti varsin räikeästi hänen
riutuneiden, juhlallisten kasvojensa rinnalla. "Hän näyttää kuin
sulhaselta", sanoi Farfalla tyytyväisenä, katsoen minuun väsyneillä,
nääntyvillä, melkein elottomilla silmillään.

Kuten olin luvannut Riccardolle, lauloi hänen hautajaisissaan
poikaskuoro tuon laulun, jonka hän itse onnettomalla ajeluretkellämme
oli valinnut:

    "Murhe murtuu, tuska taukoo
    Kuolema kun luoksein saa!"

Olin kuulevinani heidän heleihin ääniinsä kaukaa sekaantuvan hänen
hiljaista lauluansa, ja minusta oli kuin olisin nähnyt hänen
ihastuneena ja soiton hurmaamana haltioissaan huojuttelevan päätänsä,
katse luotuna ylöspäin. Seisoikohan hän nyt paratiisin suurella
riemuportilla, katsellen vihreitä oksia, jotka viittoellen kutsuivat
häntä sisään, ja ajatellen: 'Nyt olen kotona!' Mieleni oli vallannut
harras liikutus ja kaipaus ja katsahdin Farfallaan, peläten että
tuo sävelmä olisi tehnyt häneen liian valtavan vaikutuksen, sillä
varmaankin hän oli kuullut Riccardonkin laulavan sitä. Mutta näytti
siltä kuin hän ei olisi tiennyt mitään siitä mitä hänen ympärillään
tapahtui; hänen väsyneillä kasvoillaan ei näkynyt mitään liikutusta,
eivät edes hänen silmäluomensakaan värähdelleet. Kun tuo lyhyt
juhlatoimitus oli lopussa ja arkku kohotettiin alustalta, näin
ihmeellisen seikan: Farfalla kurotti kätensä häntä lähinnä olevaa
seppelettä kohden, joka oli sidottu sypresseistä ja valkoisista ja
sinipunaisista astereista, ja hän taittoi siitä kukaan, pikaisesti ja
ikäänkuin salaa. Vasta kirkon ovella hänelle näytti muistuvan jotakin
mieleen ja kukka putosi maahan; varmaankin hän oli aikonut viedä sen
kotiin Riccardolle.

Kirkkotarhalta palatessa kuljimme äänetönnä yhdessä. Hän oli niin
voimaton että varmaankin olisi rauennut kokoon, jos häntä olisi
huomauttanut hänen väsymyksestänsä. Vanhassakaupungissa hän pysähtyi
pienen puodin edustalla ja sanoi menevänsä ostamaan öljyä lamppuun,
jonka pitäisi aina palamassa Riccardoa varten. Ihmettelin sitä että
niin järkevä ihminen kuin hän suotta hankkisi itselleen tuon turhan
menon ja neuvoin häntä ennen kaikkea suomaan itselleen lepoa, sillä
kovin oli hän sen tarpeessa. Hän vastasi puheisiini: "Kun lapseni vielä
olivat pieniä, oli minulla usein varsin niukalti rahaa, tullessani
illalla kotiin, ja silloin sanoin heille aina: 'Katsokaas, tässä on
kymmenen kreutseriä. Kumpaako tahdotte, leipääkö vai valoa?' -- ja he
huusivat aina yhteen ääneen: 'Valoa, valoa!' -- ja minä kävin rahallani
ostamassa öljyä lamppuumme. Samaten käytän nytkin mieluummin rahani
valoksi Riccardolle kuin leiväksi itselleni."

Kertoessaan hymyili hän herttaisesti kuten aina, mutta kolean
vaikutuksen teki tuo hymyily hänen valjuilla, riutuneilla kasvoillansa.
Minun onnistui saada hänelle tyrkytetyksi rahaa leiväksi, mutta
minusta tuntui siltä kuin hänen myöntymisensä olisi johtunut vain
ruumiillisesta heikkoudesta.

Kotimatkalla jaoin kaikki lantit, mitä minulla oli mukanani, likaisille
pienille lapsukaisille, joita näin kadulla unisina istua kököttämässä
tai leikin touhussa silmät suurina astua kompastelemassa. Mieleeni tuli
ajatus, että ehkä heidänkin täytyisi olla ilman valoa, kun aurinko,
joka oli laskemaisillaan, olisi ehtinyt mennä mailleen, ja sitten he
istuisivat jossakin pimeässä, matalassa suojassa, leivänkannikkaa
pureskellen, sykkivin sydämin ja pelosta kokoonkyyristyneinä. Mutta
en lainkaan pahastunut, kun sitten näin että muutamat noista pikku
olennoista heti juoksivat riemuhuutoja päästäen lähimpään puotiin
ostamaan rintasokuria ja Johanneksen leipää.



XVII


Löytyy ihmisiä, jotka kyllä voivat esiintyä ylevämielisinä, mutta
eivät nöyrinä, joille kuten kuninkaille sopivat armoa osottavat
liikkeet, vaan jotka käyvät kömpelöiksi ja tylyiksi, jos heidän
täytyy notkistaa polvensa. Köyhien joukossa juuri usein tapaa
olentoja, joista haluttaisi uskoa, että heidän sielunsa on muinoin
majaillut ruhtinaallisessa asunnossa ja nyt, unohtaen heidän
köyhyytensä, muinaisten muistojen valtaamana pakottaa heidät riisumaan
repaleensa yltään ojentaakseen ne köyhemmille, -- hymyillen ja
välinpitämättömästi, ikäänkuin heillä olisi äärettömiä aarteita
käytettävinään. Tuota laatua oli Galanta, joka oli vihannut
kasvatusveljeänsä, kirkkoherraa, oikeastaan vain siksi, ettei voinut
olla huomaamatta ja ihailematta hänen mielenpuhtauttansa, hienouttansa
ja sivistystänsä ja oivalsi, että Jurewitsch sekä oman olentonsa
että pappisvirkansa perusteella voi vaatia häneltä alistumista.
Mutta Galanta, jolla oli himmeä tunne oman luontonsa voimakkuudesta,
ei tahtonut alistua, ei ainakaan hänen tahtonsa alle. Mitä sitten
Carmeloon tuli, niin olivat he tosin toistensa vertaiset, vaan kun
Carmelo oli kunniallinen mies, mutta Galanta oli viettänyt sellaista
elämää ettei häntä pidetty kunniallisena naisena, niin olisi hän
joutunut kiitollisuudenvelkaan Carmelolle, jos tämä olisi ottanut hänet
vaimoksensa, ja sellaisella taakalla ei tuo hillitön olento tahtonut
rasittautua. Nyt oli Carmelosta tullut rangaistusvanki, ja heidän
keskenäinen asemansa oli sen kautta muuttunut niin, että voi melkein
katsoa Galantan tekevän uhrauksen, jos menisi hänen vaimoksensa. Tuo
seikka oli syynä siihen että Galanta äkkiä päätti mennä naimisiin
hänen kanssansa, kävi miten kävi. Hänen mielensä oli vallannut sääli
ja halu suoda heti lohtua ja apua. Hänen täytyi myöskin myöntää,
että oli itse suurissa määrin syypää Carmelon onnettomuuteen, ja hän
tunsi olevansa velvollinen sovittamaan syyllisyytensä ja korvaamaan
Carmelon kärsimykset; mutta pääasia oli kumminkin se, että tuo mies
oli onneton, ja hän voi tuottaa hänelle lohtua. Sitä seikkaa ei hän
lainkaan ottanut huomioonkaan, että Carmelo oli surmannut hänen
veljensä, ihmisen, jonka kumppanina hän oli elellyt ja jonka mieliksi
oli tehnyt paheksittaviakin tekoja. Sekoitettuja tunteita ei hänen
mielessänsä yleensä liikkunut, ja kun hän kerran oli alkanut paheksia
veljensä tekoja, niin rupesi hän häntä vihaamaankin, ja hänen vihaansa
kiihdytti vielä tieto että hän itse oli antaunut hänen pahan tahtonsa
vaikutuksille alttiiksi, -- eikä Torquaton kuolemakaan saattanut häntä
lainkaan sovinnollisemmalle mielelle. Tuo tunne, että voi tuottaa
toiselle onnea, opetti hänelle nopeasti nöyrtymisenkin taidon, opetti
hänet hellästi rukoilemaan. Aluksi ei näet Carmelo tahtonut ottaa
korviinsakaan hänen puheitansa avioliitosta, sillä hänen mielensä
oli varsin masentunut, ja hän suri haikeasti sitä että oli tuottanut
äidillensä niin paljon huolta, ja Galantan täytyi kuin kerjäläisen
kärttää hänen suostumustansa.

Jurewitschistakin oli onni sillä välin luopunut, ja hänkin oli säälin
ja rakkauden tarpeessa. Kun nyt siis tuo hartaasti toivottu lapsi
joulun aikoina syntyi maailmaan, päätti Galanta, jonka mieli uhkui
onnea ja yleviä tunteita, pyytää kasvatusveljeään sitä kastamaan.
Esiintyessään Carmelon jutussa todistajana oli Jurewitsch viehättänyt
yleisöä lempeällä äänellään ja hienoilla, surumielisillä kasvoillaan,
mutta kirkon miehille ei hänen ja sellaisen miehen kuin Torquaton
veljeys -- josta hän myöskin huomautti useammin kuin olisi ollut
tarpeellista -- ollut mieleen. Sen lisäksi oli levitetty huhu, että hän
olisi Anetta'n äskettäin syntyneen lapsen isä, ehkäpä tuon toisenkin,
joka oli syntynyt kohta Benvenuton kuoltua, -- ja huonoissa kirjoissa
oli jo ennestäänkin ollut tuo ylpeä nuori pappi, joka veti yhtä
köyttä Vanhankaupungin roskaväen kanssa, mutta kohteli vertaisiansa,
jopa ylhäisemmässäkin asemassa olevia omituisen alentuvaisella
tavalla. Juuri siksi että kansalla -- syystä kyllä -- oli niin huonot
ajatukset pappien siveellisyydestä, oli varsin harmillista, jos jokin
heistä tuotti julkista pahennusta, ja siksi he tahtoivat väliin
sopivassa tilaisuudessa näyttää, kuinka vakavasti käsittivät säätynsä
velvollisuudet. Niinpä määrättiin nyt Jurewitsch papiksi pieneen
syrjäiseen vuorikylään, mikä oli jokseenkin sama kuin jos hänet olisi
tuomittu karkotettavaksi ihmisten ilmoilta tai elävänä haudattavaksi,
sillä se, joka sinne lähetettiin, joutui varmaan kokonaan unohduksiin,
unohti itse menneisyyden ja vaipui tuossa hiljaisessa yksinäisyydessä
täydelliseen välinpitämättömyyteen. Mutta Jurewitsch ei surrut
hänelle tapahtunutta vääryyttä eikä sitä että hänen täytyi erota
seurakunnastaan, sillä hän oli varma siitä että uudessakin paikassaan
voittaisi ihmisten sydämet, ihastuttaisi ja hurmaisi heitä. Sitä
paitsi hänestä tuntui siltä kuin Jumala olisi määrännyt hänelle tuon
vastoinkäymisen suodaksensa hänelle tilaisuutta kärsivällisyydellään
sovittamaan veljensä rikoksia, joten hän siis ehkä vielä nytkin voisi
tehdä jotakin tuon sielu raukan hyväksi.

Kun hän jouluyönä luki messun, kokoontui Pakanakirkkoon vielä
tavallista enemmän väkeä häntä katsomaan. Rumasta, sateisesta ilmasta
huolimatta vallitsi koko Vanhassakaupungissa hillitön juhlariemu.
Noilla koukeroisilla, likaisilla kaduilla kuului kaikkialla harmonikan
ja mandoliinin säveleitä naurun, huudon ja laulun keskeltä, joka
kajahteli milloin äänekkäämmin, milloin hiljemmin. Kun tuli lähemmäksi,
teki tuo riemasteleminen vastenmielisen vaikutuksen. Kapakkain ovien
auetessa ihmisten tullessa ja mennessä virtaili kadulle kuumaa,
ummehtunutta ilmaa, sisältä kuului lasienkilinää ja rähinää, ja väliin
sulkivat tien juopuneet, jotka käsikynkässä käyden hoipertelivat
eteenpäin, loilotellen epävakaisella äänellä. Noilla ihmisillä oli
tapana juopoteltuaan kapakoissa mennä kirkkoon yö- ja aamumessuun,
ja siksi seisoi kirkon ovella poliisisotamies, joka esti sellaisia
pääsemästä sisään, joilla huomattiin olevan tarkoituksena saada
häiriötä aikaan. Siten syntyi kirkonovella usein äänekästä kiistaa,
jopa mellakkaa ja otteluitakin. Kaikesta huolimatta tapahtui kumminkin,
että kirkkoon pujahti rauhanhäiritsijöitäkin.

Lähestyin kirkkoa torilta päin ja pysähdyin pieneen esihuoneeseen,
jossa oli vain muutamia ihmisiä ja josta tosin en voinut nähdä
kirkon sisäosaa, vaan jossa voin kuunnella soittoa ja vapaasti
katsella levotonta, synkkää taivasta ja kuuta, joka silmäili minuun
kaukaisuudesta, liitelevien pilvien takaa. Jonkun matkan etäisyydessä
näin ihmistungoksessa pikku Anetta'n suloisine kasvoineen. Muutama
päivä sitten oli hänet lähetetty pois palveluspaikasta, jonne oli
palannut, kun lapsensynnytys oli ohi. Hän oli muitta mutkitta pitänyt
lomaa sunnuntain ja maanantain eikä osannut selitykseksi sanoa muuta
kuin että oli halunnut taas kerran nauttia vapaudesta ja pitää hauskaa.
"Kun hän pelästyneenä katsoi minuun suurilla silmillänsä", sanoi hänen
emäntänsä minulle, "niin kävi säälikseni ajaa hänet pois, mutta minun
täytyi se tehdä toisten palvelijoideni takia, joiden en myöskään
sallisi tehdä tuollaisia kepposia. Ken ei voi käsittää, että elämä on
työntekoa eikä huvittelua, se saa kovaa kokea, ken ei kokemuksista
viisastu, se menköön menoansa ja joutukoon perikatoon -- niin jää
tilaa muille kelvollisemmille." Olihan tuo nainen oikeassa: joutukoon
pikku Anetta perikatoon, koskei voi tyytyä tilaansa, menehtyköön hän
unelmiinsa, koska ei tahdo herätä ja elää todellista elämää. Ja jos
hankkisimme hänelle vaikka valtaistuimen, niin ei hän välittäisi siitä,
vaan olisi yhä edelleen tuo sama ajattelematon pikku Anetta, -- ja hän
heittäisi kruununsa suohon ja joutuisi sittenkin perikatoon.

Hän oli kalpea ja laiha, -- mihin äsken tapahtunut lapsensynnytyskin
lienee ollut syynä. Hänen siniset silmänsä eivät olleet niin kirkkaat
kuin ennen, ja hän katseli ihmisjoukkoa arasti ja pelokkaasti,
ikäänkuin suojaa hakien. Miten hänen nyt kävisikään! Ken ottaisi hänet
huostaansa ja lohduttaisi häntä tai ken naureskelisi hänen kanssansa
ja käyttäisi hyväksensä hänen ajattelemattomuuttansa ja jättäisi
hänet sitten taas yksin lapsinensa, jotka olivat vielä avuttomampia
kuin hän ja kurottivat hennot kätösensä häntä kohden! Tuollaisia
ajatuksiakohan lienee liikkunut hänen päässänsä, ja muistelikohan hän
ehkä kelpo miestänsä, joka oli kuollut, tai ehkä tuota toista, joka
oli huumaavana yönä ollut hänen toverinsa, tai kenties häntä, joka oli
aina ollut valmis antamaan, mutta ei tahtonut häneltä mitään. Mieleni
kävi surulliseksi häntä katsellessani, sillä minusta tuntui siltä
kuin minä ja kaikki muut olisimme tehneet hänelle suurta vääryyttä,
jota ei enää käynyt parantaminen. Kirkosta kajahteli ylistyslauluja
jumal'-ihmiselle, joka tuli maailmaan vapahtamaan meidät synnistä,
ja valitusvirsiä meidän petoksestamme ja hänen kuolemastansa. Laulu
suli tajunnassani yhteen kiitävien pilvien ja niiden takaa tuikkivien
tähtien kanssa, ja tuo kaikki muodostui joksikin, joka ikuisena, ylevän
korkeana ja salaperäisenä leijaili katoavaisuutta korkeammalla. Missä
olivat nyt nuo miljoonat ihmiset, jotka vuosisatojen kuluessa olivat
rukoilleet tällä paikalla, toiset mieli tylsänä, toiset sydän uhkuen
vakavuutta ja kuolemattomuuden toivoa? Riutuvia ja heikkoja olivat
he olleet ja toinen toisensa jälkeen kuoloon vaipuneet, ikuisen,
saavuttamattomissa olevan kuun yhä jatkaessa kulkuaan. Missä olivat
nuo olennot? Ehkäpä yhä vieläkin tällä samalla paikalla, ja ehkä minä
olin yksi heistä. Ehkä meidän tulemisemme ja poisentämisemme on vain
näennäistä kuin meren aaltojen, ja ehkä vain muistini oli liian heikko
voidakseni tietää, ken tuo pikku Anetta oli, jota katsellessa mieleni
kävi niin alakuloiseksi.

Kun kansa kirkkomenojen päätyttyä oli hajaantunut, menin tervehtimään
Jurewitschiä, joka tuli ulos eräästä sivuovesta. Lausuin hänelle:
"Teidän sisarellenne Galantalle on myöskin syntynyt lapsukainen, joka
on hänet pahasta vapahtanut", mutta hän hymyili vain hieman mitään
vastaamatta ja kiiruhti nopeasti ohitseni, nähtävästi siksi ettei
halunnut antautua puheisiin kanssani.

Yhden ainoan kerran oli minulla tilaisuutta nähdä nuo sisarukset
yhdessä, mutta silloin oli Galanta jäykkä käytökseltään ja
vähäpuheinen, eikä Jurewitschinkaan herttaisuus, jolla hän muutoin
liikuttavimpinakin hetkinä muisti pyrkiä viehättämään, tullut lainkaan
näkyviin. Tuosta kävi selville, että he molemmat olivat kiihkeän
mielenliikutuksen vallassa, ja olikinhan tämä sovinto ainakin
Jurewitschin mielessä väikkynyt mitä hartaimpien toiveitten päämääränä.
Mutta mahdotonta oli heidän yhdellä kertaa saada mielestänsä kaikki
epäluulo ja äkä ja kaikki väärinkäsitykset, mitä sinne oli kokoontunut,
ja tuttavallisesti lähestyä toisiansa. Ei Galanta enää ollut tuo
kullanhohtoinen, hillitön pienokainen, joka kiihkeällä hellyydellä
kietoi kätensä veljensä kaulaan, vaan hän oli köyhä vaimo, joka oli
elänyt kurjuudessa ja saastassa, jonka huulilta oli vierähtänyt
rumia sanoja, joka nyt usein teki karkeata työtä, oli rikkinäisissä
vaatteissa. Tuosta kaikesta huolimatta rakasti Jurewitsch häntä
kumminkin, ja kiihkeämmin kuin koskaan kaipasi hän hellyyttä, halaji
tuntea vahvojen, pehmoisten käsivarsien puristusta. Tuo tunne ilmeni
selvästi koko hänen olennossaan, siitä puhuivat hänen silmänsä --
mutta Galanta ei sitä käsittänyt eikä uskaltanut häntä lähestyä, --
hän puolestaan säilytti koko ajan juhlallisen arvokkaisuutensa, ja
muukalaisina he lausuivat toisilleen jäähyväiset, kylmästi ja mieli
haikeana. Ehkä heidän välinsä olisivat muuttuneet, jos he olisivat
jatkaneet seurusteluansa, mutta pian sen jälkeen täytyi Jurewitschin
lähteä kaupungista, ja oli otaksuttavissa etteivät he vuosimääriin
näkisi toisiansa. Hänestä tuntui vastenmieliseltä ajatella että Galanta
menisi Carmelon vaimoksi, ei etupäässä siksi että Carmelo oli surmannut
Torquaton, vaan pikemminkin siksi että hän yleensä oli murhannut
ihmisen ja ennen kaikkea siitä syystä ettei hän hänessä voinut nähdä
muuta kuin raakatapaisen rahvaan miehen; mutta kuten aina ennen pidätti
häntä nytkin pelko että voisi vieroittaa itsestänsä rakastetun olennon,
jos puhuisi tämän mieltä vastaan, lausumasta Galantalle ajatustansa.
Carmelon pyynnöstä hän kävi vankilassa häntä tervehtimässä ja vakuutti
hänelle ettei kantanut vihaa häntä kohtaan; mutta hänen sydämensä
pysyi vieraana Carmelolle, ja sen huomasi toinen, lapsellisesta
luottavaisuudestaan huolimatta.

Eräänä päivänä kevään alkaessa läksin matkaan saarelle Carmeloa
tervehtimään. Sinisen taivaan ja meren loiste, rannalla kasvavien
alati vihreiden puiden tumma hohde ja raitis ilma virkisti mieltä,
ja sydämessä heräsi toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Kaukaa
näkyi ylhäisellä paikalla sijaitseva kuritushuone, joka muhkeana
kuin linna kohosi muita rakennusryhmiä korkeammalle, mutta jossa
elämä aina päivästä päivään, vuodesta vuoteen pysyi yhtä kolkkona,
surullisena, muutteettomana, olipa sitten ulkona päivänpaiste tai
myrskysää. Tuskallinen tunne, joka oli vallannut mieleni tullessani
tuohon inhottavaan rakennukseen, lieventyi hieman, kun näin Carmelon,
joka hymyillen tervehti minua. Hänen kasvonsa kuvastivat selvästi
tyytyväisyyttä, ja sama tunne ilmeni hänen puheissaankin. Toivo, että
voisi vankeusajallaan ansaita rahaa ja sitten perustaa, oman kodin,
missä Galanta toimisi emäntänä, oli omansa helpottamaan vankinaoloa,
varsinkin ensi aluksi. Kysyin, eikö hän vapaanakin olisi voinut ansaita
samaa, jos olisi ollut yhtä ahkera kuin täällä. Mutta hän naurahti ja
sanoi: "Tuolla ulkona on tarjona hyvää viiniä ja meri ja metsät ja
kedot; täällä ei ole muuta kuin työtä." Ensi kerran näin nyt hänen
poskissaan nuo kuopat, joista Farfalla oli puhunut, ja ne tekivät hänen
kasvojensa ilmeen niin lapselliseksi, että sydäntäni vihloi, kun en
voinut ottaa häntä mukaani vihreälle nurmelle kukkasten ja kuoriaisten
keskelle, missä hänen paikkansa olisi ollut paljoa pikemmin kuin näiden
ruskeankeltaisten kosteiden muurien takana. Niin raittiin verevät kuin
ennen eivät hänen poskensa enää olleet, vaan niille alkoi jo ilmestyä
tuo kolkon sairaloinen väri, josta kansa sanoi että se oli hivuttavan
myrkyn synnyttämä ja jäi jokaisen vankilassa olleen tuntomerkiksi,
-- jos kenen nimittäin onnistui päästä sieltä hengissä. Tiedustelin
häneltä millaista ruoka oli, mutta hän sanoi vain että oli kaikkeen
tyytyväinen; eihän olisi ollutkaan hänen tapaistansa ryhtyä pitkiin
puheisiin tai valittaa. Ainoa, mitä hän kaipasi, olivat nuo pitkät
retkeilyt luonnon helmassa, missä aika ensi kuin siivillä, ja huolta
tuotti hänelle vain se, ettei vielä ollut voinut täyttää lupaustaan
että istuttaisi oleanderipuun Riccardon haudalle. Äiti oli tarkoin
selittänyt hänelle miltä hauta näytti ja missä se sijaitsi, ja hän
tiesi millaista siellä oli aamulla, kun kaste vielä oli maassa, ja
iltaisin, kun lähellä kasvavien sypressien varjot lankesivat sille,
ja hän oli kuvaillut mielessään, kuinka miellyttäviltä nuo punaiset
kukat näyttäisivät, kun harmaa muuri olisi taustana. Lupasin heti
pitää huolta siitä että puu toimitettaisiin määräpaikalleen, ja hän
oli siitä suuresti hyvillään, ja kun sitten vielä, mielikuvitukseeni
turvaten, aloin kuvailla hänelle hänen pikku poikaansa, joutui hän
vallan ihastuksiinsa. Tuskin olin vielä koskaan nähnyt häntä niin
puheliaana. Vankilassa oli hän saanut ystäväkseen tuon typerämielisen
nuorukaisen, jota viattomasti syytettiin koronkiskurin murhasta. Ennen
ei hän ollut välittänyt hänestä enemmän kuin muistakaan tuttavistaan,
mutta vankilassa hän seurusteli ainoastaan hänen kanssansa, mikäli
mahdollista oli. Tuo sairaloinen ihminen hiutui hiutumistaan, vaikka
ystävä, jonka puolesta hän oli ottanut kärsiäksensä rangaistuksen,
joka sunnuntai kävi varustamassa häntä viinillä ja ravitsevilla
ruuilla. Siksi koetti Carmelo keksiä keinoja hänen vankilassaolonsa
helpottamiseksi, pyrki suojelemaan häntä rasituksilta ja tuottamaan
hänelle iloa, ja työn ohella auttoivat nuokin puuhat Carmeloa saamaan
ajan kulumaan. Hyvästellessäni häntä lausuin hänelle: "Carmelo, elämä
on myöskin vankila, ja kun sen kerran jätämme, saamme johtajalta,
nimittäin Jumalalta, palkan työstämme. Jos aina pidät sen mielessäsi,
niin menestyt vapaudessakin yhtä hyvin ja paremmin kuin täällä." Mutta
hän loi minuun kummastelevan katseen, ymmärtämättä mitä tarkoitin, ja
pudisti vain kiitollisena tarmokkaasti kättäni, tuntematta rahtuakaan
kateutta minua kohtaan, vaikka minä sain palata päivänpaisteeseen
avaruuden siintävään ilmaan.

Jurewitschiakin kävin kerran myöhemmin tervehtimässä hänen
vuorikylässänsä. Pääsin rautateitse ylös vuorelle, ja sitten tarjottiin
pienet ajopelit käytettäväkseni. Mutta ne ratisivat niin pahasti
kivisellä tiellä että katsoin parhaaksi jatkaa matkaani jalkaisin.
En ollut vielä koskaan nähnyt sellaista erämaata: maa ja taivas, nuo
harvalukuiset pensaat ja kannot, kaikki tyyni oli harmaata, toivottoman
harmaata, mehutonta, hohteetonta. Matalat talot, joita oli siellä
täällä tien varrella, olivat kiviaitojen ympäröimiä muodottomia,
harmaita kiviröykkiöitä, joissa ovien ja akkunoiden asemesta oli vain
mustat aukot. En nähnyt kukkaa, en yrttiä, en hedelmiä, en kuullut
veden lirinää, -- tuntui siltä kuin ihmiset siellä olisivat eläneet
kivistä. Kylän, missä Jurewitsch asui, muodosti ryhmä samanlaisia
taloja kuin nuo toisetkin, mutta siellä oli joukossa muutamia
kaupunkilaisrakennuksia, jotka kumminkin olivat vielä rumempia kuin
toiset. Pappi itse oli tosin vielä yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta
tuntui siltä kuin hän ei enää olisi pitänyt väliä ulkomuodostaan, ja
kun hän tervehti minua, huomasin ettei hänellä enää ollut jäljellä
muinoinen suloutensa ja viehkeytensä. Tosin näin sitten, että hän
koetti hymyillä noille viheliäisille ja kolkonnäköisille olennoille,
joita meille tuli vastaan, mutta hänen hymyilynsä oli jäykkää ja
väkinäistä, ja toiset tuijottivat vain häneen alakuloisina kuin
ennenkin. Naisten joukossa lienee ollut kyllin rakastuneitakin, mutta
käsitin, ettei hänelle voisi tuottaa muuta kuin tuskaa, jos nuo mustat,
palavat silmät imeytyisivät häneen kiinni kuin nääntymäisillään olevat
kidutetut sielut. Kun iltapäivällä kuljimme kylän läpi, missä pidettiin
sunnuntailepoa, vallitsi kaikkialla haudan hiljaisuus. Noiden mustien
aukkojen ääressä istui vanhoja miehiä ja naisia, jotka tuijottivat
eteensä tylsän totinen ilme kasvoillaan, penkeillä istui nuoria miehiä
tupakoimassa, ja tiellä näkyi vaieten astelevia tyttöjä. Eräs pieni
talo, joka oli vähän syrjässä, näytti minusta vielä surkeammalta kuin
toiset; se oli puolittain kuin talli, puolittain kuin ruumisarkku, ja
sen oven edessä oli mätänemäisillään oleva kissanraato. Tuo itsessään
vähäpätöinen seikka teki minuun tuossa ympäristössä niin voimakkaan
vaikutuksen, että ehdottomasti pysähdyin ja kysyin Jurewitschilta,
oliko talo asumaton. Samassa huomasin kumminkin useiden ihmisten
sieltä töllistelevän minuun. Käänsin nopeasti katseeni toisaanne,
mutta olin kumminkin ehtinyt nähdä nuo olennot, jotka olivat kaikki
tyyni samannäköisiä. Nuoria miehiä ne olivat, joilla oli valju, ennen
aikojaan vanhentunut naama, likaisenkeltainen tukka, matala otsa,
hohteettomat silmät ja suuri; synkkäpiirteinen, irvottava suu. Siinä
asui viisi veljestä, joiden äiti, joka oli leski, äskettäin oli
tappanut vastasyntyneen lapsensa ja nyt oli sen takia vankeudessa.
Samassa huoneessa, missä pojatkin nukkuivat, oli hän yöllä, herättyään
kovissa tuskissa, synnyttänyt sen, ripsuttanut sen päälle vihkivettä,
kuristanut sen kuoliaaksi ja heittänyt vuoteensa alle sekä paneutunut
sitten levolle ja nukkunut aamuun saakka. Pojista ei yksikään
ollut herännyt, eikä kukaan heistä huomannut lasta, joka oli koko
viikkokauden vuoteen alla kätkössä. Lapsen isä oli eräs samassa kylässä
asuva naimisissa oleva nuorenpuoleinen mies, ja hänen tahdostansa oli
leski surmannut sen. Äiti kuului olevan samaa näköä kuin pojat ja
näyttävän hyvin vanhalta, paljon vanhemmalta kuin todellisuudessa oli.
Kun hänen tekonsa tuli tunnetuksi, oli häntä tuskin voitu suojella
muiden naisten raivolta. Nyt tuota taloa kartettiin, ja pojat viettivät
aikansa kotona vuoteessaan, kun ei heidän milloin tarvinnut mennä
työhön.

Jurewitsch kertoi minulle tuon jutun jokseenkin välinpitämättömästi,
ohjatessaan minua kylän lävitse. Väliin kuului taloista huilunsoittoa
tai yksitoikkoista, surumielistä laulua, joka teki melkein kammottavan
vaikutuksen, sillä oli kuin se olisi tunkenut esiin kivisestä maasta,
joka vaikeroi. Matalan, leveän tornin edustalla, joka lienee jo
vuosisatoja seisonut tuossa paikallaan, oli vähäinen nurmikenttä, ja
siinä näimme joukon lapsia, jotka tanssivat piiritanssia. Ne olivat
puetut kirjaviin, likaisiin vaatteisiin, ja toiset niistä olivat niin
pieniä, etteivät vielä pysyneet oikein vakavasti jaloillaan, vaan
kupsahtivat alinomaa maahan suurempain heitä pyöritellessä. Eivät ne
silloin kumminkaan panneet itkuksi eikä nauruksi, vaan lallattivat
vain yhä edelleen tuota sisällyksetöntä vanhanaikuista laulua,
jota vanhemmat lauloivat. Tuo kenttä muodosti kuin kukkaissaaren
äärettömässä surumielisessä erämaassa. Mietin mielessäni että tässä
kolkossa tienoossa varmaankin oli tavattavana vielä muutakin kauneutta,
-- mutta kauneutta sellaista, jota kammoaa, koska tuntuu siltä kuin
elämänilon täytyisi olla ainaiseksi mennyttä, jos se pääsisi mieleen
vaikuttamaan. Helppo oli minun huomata, ettei kirkkoherran ja hänen
seurakuntansa välillä ollut mitään yhdyssidettä. Hän vaelteli tämän
toivottoman viheliäisyyden keskellä kuin ruhtinas, joka on joutunut
kurjuuteen ja ylpeänä pakottaa vieraansa olemaan huomaamatta ympäristön
surkeutta, osottamalla ettei itse siitä välitä. En maininnut sanaakaan
tienoosta, en ihmisistä, -- puhumattakaan siitä että olisin häntä
surkutellut. Jos olisin sen tehnyt, niin minusta olisi tuntunut siltä
kuin olisin huomauttanut köyhää majatalon isäntää hänen kestityksensä
huonoudesta. Ja kumminkin tuo mies parka kärsi ihmisten tylsyydestä,
tuosta sanomattomasta yksinäisyydestä. Hän oli kuin ainoa elävä
kuolleitten keskellä, jotka mustista silmäaukoistaan tuijottivat häneen
kateellisina ja vihamielisinä tai vieraasti ja uteliaasti. Miksi oli
kohtalo heittänyt juuri hänet tähän kiviseen erämaahan? Ei hän ollut
tulisen innostuksen mies, joka pasunanäänellä olisi herättänyt henkiin
kuolleet, ei hänen sydämensä uhkunut rakkautta, joka olisi pehmittänyt
kivet. Päinvastoin pääsivät kuolleet hänestä vähitellen voitolle.

Hän kuljetti minut kylän ulkopuolelle vuoriselänteen poikki eräälle
paikalle, jossa silmää äkkiä kohtasi meri, sinisenä, hohtoisana,
tyynenä, äärettömänä. Tuolle paikalle sanoi hän kävelevänsä joka
päivä. Siellä istuessamme lausuin hänelle: "Olen monesti miettinyt
keskusteluamme veljestänne, ja luulen että olette väärässä, ollessanne
toivoton hänen suhteensa. Olkoonpa niinkin että sielu, joka hylkää
valon, sammuu ja kuolee, mutta yhtä varmaa on, että rakkaus on valoa.
Ja joskaan Torquato ei rakastanut ketään muuta tai mitään muuta koko
maailmassa, niin rakasti hän kumminkin Galantaa. Missä vielä on
kipinäkään jäljellä, siinä ei voi vallita täydellinen pimeys, eikä
siinä myöskään, missä on rakkautta, -- olkoonpa se sitten kuinka
kaukana tahansa korkeimmasta, jumalallisesta rakkaudesta."

Tuo ajatus, jonka olin lausunut ilmi, ei näyttänyt olevan hänelle outo.
Hän vastasi, ryhtymättä sitä sen enempää pohtimaan: "Siinä tapauksessa
olisi hänet pelastanut Galanta enkä minä. Kaikki rukoukseni, kaikki
tuskani olisivat olleet turhat, olisin palvellut harhaluuloa, ja koko
elämäni olisi ollut arvoton, kelvoton uhri!"

Sääli ja hämmästys valtasi mieleni kuunnellessani hänen puheitansa.
"Voiko sitten yleensä", lausuin hänelle, "toista sielua hyödyttää
toisen hyvät teot? Ja toiseksi: voiko mikään, joka on todella hyvää,
mennä hukkaan? Kenellä on tietoa näistä salaperäisistä asioista? Ken
tietää, mistä kyyneleistämme, mistä teoistamme, mistä iloistamme meille
valmistetaan puku iankaikkisuutta varten?"

Hän ei vastannut mitään, vaan katsoi liikkumatonna merelle päin, niin
synkän näköisenä, etten ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena.
Olivathan hänen kasvonsa kauniit kuin ennenkin, mutta tällä hetkellä
minusta niiden juonne näytti kovalta ja vieraalta, niin että katsoin
häneen hämmästyneenä, melkeinpä kammon valtaamana. Äkkiä hän kääntyi
minuun päin kuiskaten: "Ken tietää, enkö ole kaikkina näinä vuosina
ollut huonompi kuin nuo toiset, -- huonompi kuin sairas, pahan
hengen riivaama Torquato ja kuin Galanta, jonka rakkauden voima on
puhdistanut? Ehkä sieluni onkin aivan valoton, tyhjä ja jykeä ja vaipuu
jo nyt, tässä seistessäni, iankaikkiseen kuolemaan!"

Olin hypähtänyt paikaltani niin kiihkeän kauhun valtaamana, että
itsekin sitä hämmästelin. Äkkiä muistui mieleeni, kuinka minusta
monesti oli tuntunut siltä, että Jurewitsch petti itseänsä, että hänen
herttaisuutensa oli vain teeskentelyä ja hänen rakkautensa vain halua
takertua kiinni elolliseen olentoon, josta voisi imeä itseensä eloa.
Mutta nuo tunteet haihtuivat heti, ja sitten istuuduin jälleen hänen
viereensä, kurotin käteni häntä kohden ja suljin hänet syliini, ja
hän laski syvään huoaten päänsä olalleni. Istuimme vielä pitkän aikaa
yhdessä mitään puhumatta, mutta sitten huomasin auringon asemasta
taivaalla, että minun jo oli aika lähteä. Kun palasimme kylään, alkoi
jo hämärtää, ja tanssivat lapset olivat jo poissa. Vanhukset istuivat
vielä ovillaan, tuijottaen synkkämielisinä eteensä tyhjään ilmaan.
Jurewitsch saattoi minua jonkun matkaa, ja huomasin että hänen oli
vaikea erota minusta, vaikkei hän sanonut siitä mitään. Minusta tuntui
melkein mahdottomalta jättää hänet yksin tuohon kolkkoon erämaahan ja
pysähdyin useita kertoja katsomaan hänen jälkeensä ja aioin huutaa
hänet luokseni, mutta jätin sen kumminkin tekemättä, koska käsitin että
se olisi tarkoituksetonta ja järjetöntä. Hän ei katsonut kertaakaan
taaksensa, vaan kulki hitaasti, pää alas painuneena, kyläänsä kohden,
joka sumuun verhoutuneena näytti suurelta, yksinäiseltä kalmistolta.



XVIII


Riccardon kuoltua eivät keskustelut Farfallan kanssa enää
ottaneet oikein luistaaksensa. Aluksi arvelin hänen olevan
jostakin suutuksissaan minulle, mutta sitten huomasin että hänen
vähäpuheisuutensa johtui väsymyksestä ja hajamielisyydestä. Hänen
sieluntoimintansa oli veltostunut, kun ei ainainen työ enää ollut
pitämässä sitä vireillä. Lopussa olivat leikkipuheetkin, joita hänellä
ennen aina oli ollut varalla, hän puhui välinpitämättömällä äänellä ja
vilkastui ainoastaan silloin kuin tuli puhe Riccardosta. Enimmäkseen
hän oleskeli Galantan tykönä, hoitamassa lasta Galantan ollessa
työssä, ja hautausmaalla hän myöskin vietti tuntimääriä, mutta kotona
hän ei viihtynyt. "Kun nousen portaita ylös", sanoi hän, "niin olen
kuulevinani Riccardon kysyvän: 'Mitäs sinä nyt tuot minulle, äiti?'
-- ja kun sitten avaan oven ja huone on tyhjä, niin haluaisin kääntyä
kynnykseltä takaisin."

Kerran iltapäivällä tapasin hänen tykönänsä kirkkomuorin,
keuhkotautisen tytön ja vielä kolmannen naisen, joka näytti
heikkomieliseltä, mutta jolla oli kauniit, loistavat silmät.
Puheenaineena oli heillä Riccardo. Keuhkotautinen sanoi usein
muistelleensa sitä että Riccardo oli luvannut että jos kuolisi
ennen häntä ja siten menettäisi vedon, niin tulisi suorittamaan
maksun tähtitaalereissa. "Äskettäin yöllä kuulin hänen askeleensa
porraskäytävästä", sanoi hän, "ja te tiedätte että hänet epätasaisesta
käynnistään ja kainalosauvan kopinasta voi erottaa kaikista muista.
Mutta ihmeellisintä oli, että askeleet sillä paikalla, mihin hänen
äitinsä aina ripusti lampun, ettei hän kompastuisi pimeässä, lakkasivat
hetkeksi, kuten aina ennenkin, kun hän pysähtyi sammuttamaan lampun.
Sitten kuulin hänen astuvan vielä pari askelta Farfallan ovea kohden,
ja sitten oli kaikki hiljaista."

"Kuolleista uneksimisen numero on 87, porrasten 12 ja lampun 43", sanoi
kirkkomuori.

"Ei se ollut unta", vastasi keuhkotautinen punehtuen suuttumuksesta,
"vaan kuulin sen valveilla ollen. Nukuin vasta pitkän ajan perästä, --
niin sykki sydämeni mielenliikutuksesta."

Kaunissilmäinen nainen sanoi: "Minä näin viime yönä unta, että kuljin
rotkotietä pitkin, jonka molemmin puolin kohosi taivaaseen saakka
ulottuva kallioseinä. Silloin näin Riccardon tulevan kaukaa minua
vastaan, enkä sitä ollenkaan ihmetellyt, vaan ainoastaan sitä, että
hän kulki ilman kainalosauvaa. Minun tuota seikkaa kummastellessani
ilmestyi hän äkkiä eteeni, loi silmänsä minuun ja kysyi: 'Mitä minun
äitini tekee?' Minä sanoin: 'Hän odottaa sinua!' ja tuskin olin saanut
sen sanotuksi, niin hän jo oli ehtinyt ohitseni."

Farfallakin kertoi vielä, mitä oli uneksinut hänestä, ja kirkkomuori
pudisteli paheksivasti päätänsä ja lausui: "Täytyy lukea pari rukousta
hänen puolestansa, että hänen sielunsa saisi rauhan."

Kaunissilmäinen nainen sanoi siihen arasti että hän aina iloitsi, kun
hän ilmestyi hänelle unessa, ja keuhkotautinen, joka näytti salaa
toivovan tuon ihmeellisen seikan tapahtuvan, että Riccardo toisi
hänelle nuo lupaamansa onnea tuottavat tähtitaalerit, tuumaili että
jos hän vaikka valveilla ollen näkisi Riccardon tulevan vuoteensa
ääreen, niin ei pelkäisi häntä kuten muita kuolleita. "Elämä on
täällä ollut niin surullista siitä saakka kuin Riccardo kuoli", sanoi
hän alakuloisesti. "Hänen eläessänsä kuului täällä aina soittoa,
puhetta ja naurua, lapset kokoontuivat tanssimaan kuullessaan hänen
harmonikkansa äänen, ja täällä kuuli viserrystä, nau'untaa, sammakoiden
kurnuttamista. Nyt vallitsee haudan hiljaisuus kaikkialla koko
Riemuportinkadulla."

Toiset nyökäyttivät myöntävästi päätänsä, ja siltä minustakin tuntui,
ettei Vanhassakaupungissa ollut vielä koskaan ollut niin hiljaista.
Syynä siihen lienee ollut suureksi osaksi talvipakkanenkin, se kun
pidätti ihmiset kokoonsullottuina ahtaissa huoneissa, joita ei koskaan
tuuletettu ja joista ei kuulunut hiiskahdustakaan kadulle. Naiset
hytkähtivätkin pelästyksestä, kun äkkiä kuulimme hiljaiselta kadulta
raa'an äänen huutavan: "Riemuportinkatu numero seitsemän. Asuuko tässä
Farfalla nimistä vaimoa?" Farfalla oli käynyt tulipunaiseksi, ikäänkuin
olisi pelännyt joutuvansa kiinni törkeästä rikoksesta, mutta hillitsi
mielensä, avasi akkunan ja kysyi, mitä tuo mies tahtoi ja sanoi että
hänen nimensä oli Farfalla. "Poikanne Riccardon on maksettava viisi
guldenia sakkoa", huusi sama itsetyytyväinen, jymisevä ääni, "koska
on kerjäämisen aikeessa luvatta soittanut harmonikkaa ravintolassa."
"Menkää hautausmaalle", vastasi Farfalla, "toistamaan sananne Riccardon
haudalla; hän on sillä välin ehtinyt kuolla." Poliisi naurahti, mutta
hieman vain ja alentuvaiseen tapaan, ikäänkuin osottaakseen että
voihan hänkin ottaa osaa leikinlaskuun, mutta ettei sitä silti saisi
kestää ylen kauan. Nähtävästi hän luuli Farfallan keksineen verukkeen,
tehdäksensä hänestä pilkkaa. Että asia saataisiin selväksi nopeasti ja
ilman riitaa, menin minä akkunan ääreen, vakuutin muutamalla sanalla
että Farfalla oli puhunut totta ja huomautin poliisille lisäksi
jokseenkin tarmokkaasti, että olin tuttava hänen esimiehensä kanssa.
Silloin hän lausui kohteliaasti hyvästit ja läksi kohta tiehensä.

Naiset olisivat nähtävästi halunneet pidättää häntä, purkaaksensa
vihansa hänen päällensä. Korkealla kimakalla äänellä huusi
keuhkotautinen, toivoen toisen vielä voivan kuulla hänen sanansa:
"Nuo iilimadot ja vampyyrit eivät tyydy siihen että saavat imeä veren
elävistä, vaan tahtoisivat vielä imeytyä kiinni kuolleisiinkin! Hyi
noita ruumiita raatelevia hyeenoja! Ne haluaisivat kutsua kuolleet
tuomioistuimensa eteen, ikäänkuin olisivat itse Herra Jumala. Mutta Hän
on kerran tuomitseva toisin, ja ne, jotka ovat täällä olleet mahtavia
mielestänsä ja lihottaneet itseänsä köyhän kansan hiellä, ne Hän panee
paikkaan, missä rasva heistä sulaa!"

Farfalla lausui nauraen kirkkomuorille: "Sinun paikkasi on myöskin
siellä, missä rasva sulaa. Sinä olet vetänyt yhtä köyttä rikasten
kanssa ja rukoillut heidän puolestansa; siis on sinun myöskin oltava
helvetissä heidän kanssaan paistumassa."

"Paholaisen voinee myöskin lahjoa juomarahoilla ja minulla on niitä
koko säkillinen muassani", sanoi toinen, lyöden rahapussiinsa ja nauraa
hihittäen niin että hytkähteli, -- mistä huolimatta hänen kasvonsa
kumminkin pysyivät aivan totisina.

Myöhemmin, syksyllä, tapasin Farfallaa hautausmaalla, minne menin
katsomaan, oliko oleanderipuu toimitettu sinne, kuten olin määrännyt.
Hautausmaa oli joltisenkin matkan etäisyydessä kaupungista. Maanlaatu
oli siellä kiviperäistä, joten siellä menestyivät ainoastaan sypressit,
ja ne seisoivat kuin mustapukuiset kuolemanenkelit hautojen ja kivien
keskellä. Alempana sijaitsevasta kaupungista ei sinne näkynyt paljoa,
ja vastakkaisella puolella kohosi kukkula kukkulan takana, ja sitten
seurasi paljaita vuoriseiniä, joihin näköala rajaantui. Hautausmaan
muurin takana olevat kentät olivat tykkänään kivien vallassa, eikä
siellä voinut kasvaa mitään, ja siten teki koko tienoo varsin
kolkon vaikutuksen. Mutta vaalea, pilvetön kevättaivas kaareili sen
yläpuolella kevyenä ja lauheana. Tuossa suloisessa ilmassa vaikuttivat
yksitoikkoiset hautarivit, joiden välitse kuljin, rauhoittavasti kuin
kehtolaulu, niin että nuo ainaiset ratkaisemattomat kysymykset, jotka
muutoin pyrkivät sydäntä runtelemaan, täällä tulivat ja menivät tuskaa
tuottamatta. Riccardon hauta oli hautausmaan reunalla, ja, kuten
Carmelo oli arvellut, vaikuttivat vaaleanpunaiset oleanderinkukat
varsin miellyttävästi harmaan kiviaidan rinnalla. Mutta itse puu,
joka matalassa huoneessa oli tehnyt niin muhkean vaikutuksen, näytti
laajalla autiolla kentällä varsin vähäpätöiseltä. Leveällä kivellä,
joka oli Riccardon haudan viereisellä hautakummulla, näin Farfallan
istuvan. Hän näytti olevan paremmissa voimissa kuin pitkiin aikoihin,
ja ylpeästi hän osotti pientä valkoista muistokiveä, jonka Riccardon
sisarukset olivat pystyttäneet tämän haudalle ja jossa paitsi Riccardon
nimeä oli kultaisilla kirjaimilla kaiverrettuna raamatunlause: "Jotka
kyyneleillä kylvävät, ne ilolla niittävät."

Olin hämmästyksissäni nähdessäni Farfallan reippaana ja puheliaana
kuin muinoin. Hän kertoi minulle kaikenmoista niistä, jotka lepäsivät
haudoissa, sekä heidän omaisistaan, joihin oli tutustunut haudalla
käydessään. "Tässä on äitien ilo haudattuna", sanoi hän, osottaen
lasten hautauspaikkaa, joka alkoi Riccardon haudan läheltä. Noille
kummuille pystytetyillä pienoisilla kivillä oli nähtävänä vainajan
etunimi vain, toisilla sen lisäksi kuolematonta sielua kuvaava
perhonen, muutamin jäykin piirtein kaiverrettuna. Melkein jokaisella
niistä oli koristeena kukka tai kirjava lasipallo tai lamppu palamassa.
Farfalla huomautti minua eräästä uudesta haudasta. Siinä lepäsi muuan
Vanhankaupungin lapsukaisista, pikku Nicoletto parka, jolla oli ollut
kyttyrä selässä ja rinnassa, mutta joka siitä huolimatta oli ollut
äitinsä lemmikki. Äskettäin, kun oli hänen nimipäivänsä, oli äiti
tahtonut antaa hänelle makeisia ja leluja kuten ennenkin, ja hän toi
ne hautausmaalle, kaivoi kuopan hautaan ja pisti ne sinne, ikäänkuin
kuollut poikanen olisi voinut kurottaa kätensä ottaaksensa ne. Farfalla
hymyili kertoessaan vaimo paran lapsellisuudesta, mutta hän oli
kumminkin liikutettu, ja luulen että häntäkin olisi haluttanut tuoda
pojallensa jotakin hänen kolkkoon asuntoonsa. "Iloitsen siitä, että hän
lepää täällä pienten leikkitoveriensa joukossa", sanoin minä, ja hän
nyökäytti hymyillen päätänsä ja lausui: "Lapsihan hän itsekin oli."

Hänen silmänsä, jotka ennen aina vain olin nähnyt kuivina ja
jännityksessä, kostuivat samassa, ja vaikka hän näytti vanhalta
ja väsyneeltä, ilmeni hänen olennossaan kumminkin rauhaa ja
tyytyväisyyttä, mitä vailla hän ennen aina oli ollut. Riccardon
haudalla oli hänen hyvä olla, ja ensi kerran eläessänsä hän nautti
onnesta omistaa oman kodin. Hauta kivineen ja oleanderipuineen oli
hänestä puutarha, jonka hän omisti ja jota hänen oli hoidettava, jossa
hänen sairas lapsensa lepäsi turvassa tiheässä lehtimajassa, vaikkei
hän voinut häntä nähdä eikä herättää. Kun ihmiset tulivat juttelemaan
hänen kanssaan, otti hän heidät vastaan samaan tapaan kuin puiston
omistaja kutsuisi ohikulkevat ystävänsä luoksensa virkistäytymään.
Hän kertoi minulle, että Galanta aikoi lapsinensa muuttaa saareen,
ollaksensa lähempänä Carmeloa, ja pyyteli häntä tulemaan mukaan, mutta
ettei hän läksisi, sillä hän ikävöisi siellä Riccardon hautaa.

Aurinko oli laskemaisillaan, ja jylhä vuoriseinä verhoutui vienoon
sinipunaan, hautausmaan ja sen viereisten kivikenttien hitaasti
vaipuessa hämyyn. "Täällä käy mieleni rauhalliseksi", sanoi Farfalla,
"eikä tulevaisuus enää tuota minulle huolta, ei menneisyys surua, ja
minä iloitsen ajatellessani että voin tulla tänne joka päivä katsomaan
auringonlaskua ja että tulen kerran tänne jäädäkseni."

Kerran vielä tapasin Farfallaa, kun pitkälle matkalle lähtiessäni
menin lausumaan jäähyväiset Galantalle, joka palatessani jo olisi
muuttanut Vanhastakaupungista. Galanta oli laiha ja vanhemman näköinen
kuin ennen, mutta hänen katseensa oli lämmin ja voitonriemuinen.
Olihan hänellä nyt lapsi, ja hän tahtoi taistella sen puolesta ja
uskoi varmasti voivansa valmistaa sille ihanan tulevaisuuden -- vaikka
isä olikin vankeudessa ja hän itse köyhä. Hän oli noita olentoja,
jotka kohottavat päänsä sitä pystympään, mitä raskaampia tehtäviä
kohtalo heille määrää. Kun hän hoiteli pikku Riccardoa, ilmeni hänen
sulavissa liikkeissään niin kiihkeätä, hillitöntä hellyyttä ja riemua,
että minäkin jouduin ihastuksiini ja mieleni virkistyi. Kuoppia ei
poikasella tosin ollut poskissaan, mutta kaunis se oli kuten äitikin ja
niin tämän näköinen että mieleeni muistui Jurewitschin kuvaus, kuinka
hänen pikku sisarensa oli hohtanut kuin kulta. Pienokainen katsoi
minuun suurilla, vakavan ystävällisillä silmillään, ikäänkuin kysyen:
'Ken sinä olet ja missä tapasin sinut viimeksi? Mitäs sanot siitä, että
minä olen palannut tähän kolkkoon, hirmuiseen, ihmeelliseen maailmaan?'

Farfallaan näytti pienokainen olevan enin mieltynyt, ja tämä vaalikin
sitä paljoa taitavammin ja järkevämmin kuin Galanta. Tuo ihmeellinen
olento täytyi nähdä yhdessä pikku lapsen kanssa, oppiaksensa hänet
oikein tuntemaan: kuten hänen liikkeensä ja olentonsa, muuttuivat
silloin hänen kasvonpiirteensäkin. Hän kävi äkkiä nuoreksi, ja kun hän
katsoi lapseen ja jutteli sille ja leikiskeli sen kanssa, katosi hänen
silmistään väsymyksen ilme ja ne alkoivat säihkyä kirkkaansinisinä
ja lempeinä. Kun poikanen näki hänet hymyili hän hänelle ja kurotti
kätensä häntä kohden, kuullessaan hänen äänensä koetti hän kohottaa
päätänsä ja jäi kuuntelemaan hyvillä mielin ja jännityksessä. Mutta
Galanta ei ollut tuosta lainkaan kateellinen, vaan tyytyi siihen että
voi laskea lapsukaisen rinnoillensa tyydyttämään nälkäänsä, -- mitä
tehdessään se potkimalla ja röhkymällä ilmaisi mielihyvänsä. Kun se
sitten yllinkylläisenä lakkasi syömästä, nikotti sitä, ja Farfalla
lausui silloin, toistaen puheparren, jonka oli kuullut isoäidiltään:
"Lapsen sydän kasvaa", sekä lisäsi hetken kuluttua, taputtaen sitä
hiljaa selkään: "Kasvakoon sydämesi vain ja tulkoon suureksi, niin
siihen mahtuu paljon iloa."

En tiedä miksi nuo sanat äkkiä tekivät mieleni alakuloiseksi.
Katsellessani kaunista pienokaista, joka tyytyväisenä lepäsi äitinsä
käsivarrella, tämän kantaessa sitä ylpeänä kuin se olisi ollut
valtaistuimen perijä, täytyi minun ajatella: 'Pikku Riccardo parka!
Riemuportista vie sinun tiesi, mutta ei voittajana riemuvaunuissa, vaan
kahlehdittuna orjana elämän riemusaatossa! Heitetäänköhän sinutkin
petojen -- puutteen, kurjuuden, nälän, sairauden -- runneltavaksi? Kova
työ, lika, haavat saavat ehkä rumentaa nuo hennot, pyöreät, rusottavat
jäsenesi. Tomuun vaipuneena kohotat kätesi suljettua taivasta kohden
huutaen: Pelastakaa, pelastakaa meidät, enkelit ja pyhimykset!

Sääli hohtavia kasvojasi ja iloista sydäntäsi! Jospa vain syvyydestä
löytäisit tien valoon ja saisit taistella jalompia taisteluita kuin
nälänpetoa vastaan. En toivota sinulle ylellisyyttä, mutta toivotan
voimaa ja valoa ja tilaa, voidaksesi hengittää ja liikkua vapaasti,
voidaksesi kehittyä!'

Lapsi käänsi päänsä minua kohden ja katsoi minuun ikäänkuin olisi
käsittänyt ajatukseni, ja sen haaveksivista silmistä, jotka kuvastivat
muistoja toisesta maailmasta, kohtasi minua syvä katse. 'Oi sinua
ymmärtämätöntä miestä!' näytti se sanovan. 'Minähän olen valinnut
osakseni puutteen ja köyhyyden, kärsimisen ja maineettoman taistelon.
Orjantappuroita on kasvava elämäni tiellä. Kaikkivaltiaan kädestä otin
kovan kohtalon kuorman kannettavakseni!'

Hetken ajan minusta tuntui siltä kuin tuo harras katse voisi minulle
ilmaista elämän syvimmän salaisuuden. Mutta äänetön keskusteluni ja
mietiskelyni oli kestänyt vain niin lyhykäisen hetken, etteivät toiset
kummastuneet, kun jatkoksi Farfallan puheisiin lausuin: "Niin, toivotan
sinulle iloista ja uljasta sydäntä ja hyvää sydäntä, sellaista kuin oli
Riccardo paralla, jonka kaima olet!"

Sitten lausuin jäähyväiset, ja pian tuon käyntini jälkeen läksin
matkoille, jotka pidättivät minua melkein kolme neljännestä vuotta
poissa kotikaupungistani.



XIX


Ennen lähtöäni olin kysynyt Farfallalta, ottaisiko hän tehtäväksensä
poissa ollessani koota viikottain maksettavan vuokran. Tarkoitukseni
oli siten toimittaa hänelle tuloja, sillä tietysti palkitsin hänen
vaivansa. Samalla arvelin tekeväni toisillekin palveluksen, sillä
helpompihan heidän olisi selvittää asiansa hänen kanssansa, kuin
jonkun vieraan, säälimättömän miehen kanssa, jos milloin haluaisivat
maksupäivän lykkäystä tai muuta sellaista. Hän suostui ehdotukseeni,
mutta käänsi tapansa mukaisesti asian niin, että tuntui siltä kuin
minun olisi oltava kiitollinen hänelle. Muutoin hän vakuutti minulle,
että kaikki olisi palatessani hyvässä järjestyksessä, sillä olivathan
kaikki varsin tyytyväisiä, kun olin määrännyt vuokrankin niin
alhaiseksi. Olin siis matkalle lähtiessäni täydellisesti vakuutettu
siitä, että olin jättänyt noiden asioitteni hoidon mitä luotettavimpiin
ja taitavimpiin käsiin.

Kun tiesin ettei hän osannut kirjoittaa, en lainkaan ihmetellyt sitä
etten matkalla ollessani saanut häneltä mitään tietoja. Rahan suhteen
olimme sopineet siten, että hän pitäisi sen hallussansa, kunnes minä
palaisin. Kun sitten kotiin palattuani menin häntä tapaamaan, tuli
hänen asemestansa ovea avaamaan tummaverinen, vähän huolimattomasti
puettu nainen, jota aluksi en tuntenut, vaikka hän minusta näyttikin
tuttavalta, vaan jonka sitten huomasin olevan Vittorian, Farfallan
nuorimman tyttären. Hän oli sairaloisen kelmeä, ja kadonnut oli hänen
muinoinen kauneutensa. Mutta suru ja huolet, pelko ja tuskat olivat
herättäneet hänen uinailevan henkensä, -- sen voi huomata hänen
kasvoistansa, joilla nyt näkyi aivan toisenlaista kauneutta kuin ennen,
kauneutta, joka vaikuttaa valtavasti, vaan jota kaikki eivät oivalla.
Tuo muutos oli helppo ymmärtää, sillä olihan ollut odotettavissa, että
hän palattuaan miehensä tykö joutuisi entiseen kurjuuteensa. Kun nyt
näin pienen vuoteen huoneen nurkassa, pidin itsestään selvänä, että
hän oli lapsinensa paennut äitinsä turviin. Mutta niin ei asianlaita
kumminkaan ollut, vaan Farfalla oli, kuten nyt sain tietää, jo kauan
aikaa sitten muuttanut Galantan tykö saareen, vaikka oli aikaisemmin
varmasti vakuuttanut ettei sitä tekisi. Muuttaessaan hän oli uskonut
huolenpidon talosta tyttärellensä ja määrännyt että tämän oli hänen
puolestansa kannettava vuokra ja sitten terveisten ohella toimitettava
se minulle.

Olihan varsin ymmärrettävää että Farfalla oli muuttanut omaistensa
tykö, huomattuaan olevansa virkeämpi ja nuorempi mieleltänsä kuin oli
luullutkaan ja ettei seurustelu kuolleen kanssa voinutkaan tyydyttää
häntä. Ehkä Galanta myöskin todella oli tarvinnut hänen apuansa, ja
täytyihän hänen päätöstänsä, oli miten oli, pitää hyväksyttävänä
ja ilahduttavanakin. Kaikesta tuosta huolimatta seisoin kumminkin
tuskallisen hämmästyksen valtaamana rahat kädessä, ja ennenkuin edes
olin asian oikein käsittänytkään, aavistin että Farfalla oli minua
petkuttanut. Minun täytyi kahdesti laskea rahat, ennenkuin tajusin,
kuinka paljon niitä oli ja kuinka paljon olisi pitänyt olla: niistä
puuttui koko summaan verraten melkoinen määrä. Nyt seurasi pitkät
selitykset, miksi se ja se vuokralainen ei ollut voinut suorittaa
täyttä maksua, -- mutta pääasia oli nähtävästi se, että Vittoria
miehineen ei ollut maksanut lainkaan vuokraa, he kun muka vain
hyväntahtoisuudesta olivat muuttaneet tuohon tyhjäksi jääneeseen
asuntoon, voidaksensa Farfallan asemesta hoitaa asioitani. Farfalla
oli siis minun kustannuksellani harjoittanut jalomielisyyttä toisia
kohtaan tai korvannut heidän palveluksensa rahallani sekä hankkinut
tyttärelleen asunnon ilmaiseksi; pyrkipä hän nyt vielä lisäksi
uskottelemaan minulle, että siten menetellessään oli ennen kaikkea
pitänyt silmällä minun parastani. Saadaksensa minut pitämään hyvänäni
tuon kaiken, koetti Vittoria esittää asiat leikillisellä tavalla,
mutta kun hän oli varsin hämillään ja hänen muinoinen hilpeytensä oli
poissa, ei se oikein ottanut luonnistuaksensa. Minusta oli kuin olisin
kuullut Farfallan nauravan typerälle lauhkeudelleni, ja suuttuneena
lausuin: "Teidän äitinne on käyttäytynyt minua kohtaan petollisesti ja
kiittämättömästi. Hän on syypää siihen, jos en vastedes enää olekaan
ystävällinen ja luottavainen, vaan epäluuloinen ja tyly." Mutta tuskin
olin saanut tuon sanotuksi, kun mieleni valtasi katumus ja kammottava
tunne, ikäänkuin olisin antanut verta vuotavalle, kaakinpuussa
seisovalle uhrille vielä yhden raipanlyönnin. Ennenkuin Vittoria ehti
vastata mitään, pakotin itseni hymyilemään sekä sanoin että voisimme
nyt jättää tuon asian ja pyysin, johtaakseni puheen toisaanne, häntä
näyttämään minulle lapsensa.

Vittoria otti nyt syliinsä pienokaisen, joka oli levännyt vuoteella
silmät auki, mutta aivan hiljaa, ja näytti sitä minulle. Se oli siro
tyttönen, ja sillä oli harvinaisen valkoinen iho ja suuret, loistavat
silmät, joissa kuvastui pelkoa, melkein kauhistusta, kun se näki
minut. Epämiellyttävän vaikutuksen tekivät sen silmien alla olevat
harmaanvihreät varjot, jommoiset näkee naisilla, jotka ovat kärsineet
paljon tai viettäneet hurjaa elämää. Vittoria sai hyväilyillään sen
kirsikanpunaisen, hampaattoman suun suloisesti hymyilemään, mutta
tuo hymyily oli arkaa ja epäröivää, ja turhaan odotin että siitä
kehkeytyisi raikas nauru. Tyttösellä oli samanlaiset silkiltä hohtavat
mustat kiharat kuin edellisellä, pienenä kuolleena lapsella; mutta
sen sijaan kuin tuo toinen minusta oli ollut kuin hännätön apina,
voin tätä empimättä sanoa kauniiksi, ja siitä oli Vittoria suuresti
hyvillään. Hän itse näytti nyt, pitäessään lasta sylissään ja
puristaessaan sitä rintaansa vienon hellästi, nuoremmalta, terveemmältä
ja onnellisemmalta -- tai oikeastaan vallan autuaalliselta. Kun nyt
kuulin että pienokaisen sievät vaatteet, nauhat ja koristeet olivat
sedän lahjoittamat, rauhoituin joltisestikin Vittorian kohtaloon nähden
ja katsoin nyt voivani lähteä tieheni. En ollut sellaisella tuulella,
että olisin halunnut antautua pitempiin puheisiin hänen kanssansa ja
tehdä jotakin hänen hyväksensä. Olinhan säälinyt häntä hartaasti,
mutta nyt olin saanut kyliäni talostani ja Riemuportinkadusta ja koko
Pakanakaupungista.

Tuo vanha vaimo, jolle olin suonut niin paljon apua, jonka kohtalon
olin mitä hellimmästi sulkenut sydämeeni, kohteli minua kuin sitä,
jolle nauraa selän takana, jolle haluaisi tehdä kepposia, josta ei
vähääkään välitä. Niin, sepä se, hän ei välittänyt minusta muutoin,
kuin jos voi jollakin tavalla hyötyä minusta. Minun omasta olennostani
hän ei välittänyt hitustakaan, ja siis hänen sydämellisyytensä ja
ilmi lausumansa kiitollisuus oli ollut vain tahallista tai puoleksi
tiedotonta teeskentelyä. Ken tietää, eikö hän ollut käyttäytynyt
samalla tavalla muitakin kohtaan, ja eikö elämä vain ollut kostanut
hänelle sitä. Syyttä soimataan kohtaloa säälimättömäksi. Sen
toiminta ei ole käsittämätöntä, -- emme vain aina oivalla sen
johdonmukaisuutta. Ihmistä myöten ovat sen antimet, se suo meille
samaa, mitä me suomme muille. Enhän ollut tarvinnut tuon vaimon apua;
mutta jos olisin ollut sairaana ja avutonna, niin ei hänen päähänsä
olisi pälkähtänyt tulla itsestänsä minua lohduttamaan ja hoitamaan.
Hänellä ei ollut sydämessään varattuna minulle ainoatakaan lämpöistä
ja ystävällistä tunnetta, siksi että kuuluin vihollisiin, tuohon
suureen vastapuolueeseen, josta he pyrkivät hyötymään, vaan jota eivät
rakastaneet, joskaan eivät kaikki vihanneetkaan.

Kun olin ehtinyt näin pitkälle, alkoi vihani vähitellen lauhtua.
Mitä syytä minulla oli vaatia mahdottomia, odottaa että tuo vaimo,
jonka sattuma oli heittänyt tielleni ja joka niin monessa suhteessa
oli ihmeellinen ja huomiota kiinnittävä, myöskin olisi täydellinen
ihminen, olisi pyhimys? Muistui mieleeni, mitä hän oli kertonut minulle
tuosta kirkossakäynnistään, jolloin hän ensi kerran loi silmäyksen
menneeseen elämäänsä, tuolta olennolta, jolla ei ollut aikaa ajatella
itseänsä, vaadin, että hän syventyisi minun, vieraan ihmisen, elämään.
Ja jos hän olisikin tehnyt sen, kuinka vähäpätöiseltä täytyikään minun
tuntua hänestä kammottavan puutteen rinnalla, joka vuodesta vuoteen
oli häntä ahdistellut! Näin edessäni hänen riutuneet kasvonsa, hänen
väsyneet siniset silmänsä, jotka eivät vaatineet elämältä muuta kuin
unta ja kyyneleitä, ja koetin sysätä syrjään kaiken, mikä vaikutti
häiritsevästi ja tahrasi tuota kuvaa. Kuinka monia satoja sääliteltäviä
olentoja -- köyhiä, avuttomia, sokeita, nälkää näkeviä -- olinkaan
kohdannut tielläni ja päästänyt heidät ohitseni auttamatta heitä tai
heittänyt heille almun ja unohtanut heidät jo seuraavana hetkenä, --
ja nyt vaadin että Farfallan pitäisi muistella minua, pitää silmällä
etuani, ehkäpä tehdä uhrauksiakin minun hyväkseni! Oi tuota kurjaa
itsekkäisyyttä ja sokeutta! Me soimaamme köyhiä, jos he eivät ole
kiitollisia heille heitetystä almusta, mutta kohtelemme kunnioittavasti
ihmisiä, jotka palkitsevat vanhempien ja ystävien rakkauden ja
huolenpidon kiittämättömyydellä ja halveksimisellakin. Mitä erinomaista
olin sitten tehnyt Farfallan hyväksi? Jospa olisinkin luovuttanut
hänelle kaiken omaisuuteni ja sanonut: 'Ota sinä minun onneni, minä
otan sinun kuormasi kannettavakseni!' Mutta itsekkäisyyteni oli niin
suuri, että olin halukas myymään vanhan sukutaloni, päästäkseni
erilleni tuosta takaisesta, kammottavasta Vanhastakaupungista, mistä
katsoen maailma väliin näytti inhottavalta likalätäköltä, väliin
ukkospilvien uhkaamalta veriseltä taistelutantereelta.

Kun sitten talven kuluessa ilmaantui ostaja, möin taloni tappiolla,
suosittelin vuokralaisia, erittäinkin Vittoriaa, uudelle omistajalle,
joka minusta tuntui hyväluontoiselta mieheltä, enkä pitkiin aikoihin
ohjannut askeleitani Vanhaankaupunkiin. Mutta sittenkin täytyi minun
vielä nähdä Riemuportinkatu ja pyhän Antoniuksen talo.

Keväällä näin sanomalehdessä tapaturmain ja rikosten osastossa,
jota tavallisesti silmäilin vain pikimmiltään, kerrottavan eräästä
Vanhassakaupungissa tapahtuneesta kammottavasta murhasta: isä oli
murhannut oman pienen lapsensa. Eräs seikka saattoi minut lukemaan
tarkemmin tuosta asiasta. Ilkityön tekijän nimi oli nimittäin pistänyt
silmiini, ja se tuntui minusta tutulta ja herätti joitakin muistoja
mielessäni. Minulle selveni nyt että murhaaja oli Vittorian mies ja
että murhattu lapsi oli tuo valkoihoinen tyttö, jolla oli sellaiset
suuret pelokkaat silmät ja jota äiti oli puristanut rintaansa vasten
niin jumaloivan hellästi. Kerrottiin että isällä oli ollut tapana
huviksensa kiusata ja rääkätä sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla,
ja että hän pakotti vaimonsa olemaan tuota näkemässä. Nyt oli hän
kurottanut sen ulos avoimesta akkunasta, ikäänkuin pudottaaksensa sen
maahan, oli nauttinut hetken Vittorian tuskasta ja sitten todella
heittänyt sen kadulle, missä pikku lapsi raukka heti heitti henkensä.

Sanomalehdessä kerrottiin edelleen, että mies oli tunnettu laiskaksi,
huolimattomaksi ja raakatapaiseksi ja etteivät hänen omaisensakaan
voineet sanoa hänestä muuta. Naapurit todistivat kaikki yhtäpitävästi,
että hän oli aina kohdellut vaimoansa törkeällä tavalla, mutta entistä
pahemmin lapsen synnyttyä, sillä hän ei voinut kärsiä sitä, siksi että
se oli tyttö tai ehkä pikemmin siksi että siitä yleensä koitui hänelle
epämukavuutta. Naapurit eivät olleet voineet sekaantua asiaan, kun
vaimo aina väitti heidän arvelujansa vääriksi ja puolusti miestänsä,
luultavasti pelosta. Mies oleskeli paljon ravintoloissa, mutta ei ollut
oikeastaan juoppo. Oltiinko ehkä tekemisissä mielipuolen kanssa, siitä
ei vielä oltu selvillä.

Huolimatta kammosta, joka täytti mieleni, läksin vielä samana
iltapäivänä Riemuportinkadulle. Oli kiirastorstai, ja ilma oli jo
muutamia päiviä ollut lämmin ja melkein kesäinen. Sade oli nopeasti
kehittänyt puiden lehtiä ja raittiin vihreinä hohtivat ne nyt sinistä
taivasta vastaan. Kaikkialla virtaili ihmisiä taloista ulos luonnon
helmaan, kaikkialla näki kukoistavia, viehättäväisyydestään iloitsevia
naisia sinipunaisissa, punakeltaisissa, tummanpunaisissa puvuissa sekä
pienokaisia, jotka reippaina tepastelivat päivänpaisteessa, valkoiset
kengät jalassa, vaaleanpunainen nauhavyö vyöllä, päässä valkoinen,
vaaleanpunaisella höyhenellä koristettu lakki. Vanhaankaupunkiin ei
kevät vielä ollut ehtinyt. Nauru, surina ja väriloiste jäi taakseni,
ja minua melkein puistatti, kun noiden synkkien katujen kylmähkö,
ummehtunut ilma löyhähti vastaani.

Saavuttuani riemuportin luo pysähdyin hetkeksi. Minusta tuntui
siltä kuin tuo portti olisi johtanut kevään valtakunnasta kurjuuden
maahan. Sen tukevien patsaiden ympärillä temmelsi likaisiin
ryysyihin puettuja lapsia, jotka melkein kaikki olivat kalpeita ja
nälistyneen näköisiä, mutta joista toiset sitä paitsi näyttivät
lurjusmaisilta ja loivat minuun julkeita, mutta samalla pelokkaita
katseita vilkuilevista silmistänsä. Lokaan heitettyjä, runneltuja,
avuttomia olivat nuo lapset, eikä tulevaisuus toisi heille muuta
kuin puutetta, rikollisuutta, raakaa hekumaa. He olivat rumia ja
rajuja, mutta kumminkin lapsia, jotka kiihkeästi ikävöivät iloa; mutta
tiesinhän ettei heillä ollut odotettavissa muuta kuin mielenkarvautta,
loppumatonta vaivaa ja tuskaa. Ehdottomasti loin silmäyksen porttiin,
katsoakseni eikö siinä seisoisi, että sen, joka siitä meni sisään,
oli lakattava toivomasta. Niin, tässä oli tuo kammottava aukko, jota
ihmiset ovat hakeneet jylhistä vuoristoista ja kolkoista erämaista.
Lähellä meitä, niin lähellä että valitusäänet sieltä voivat tunkea
korviimme, on kadotukseen tuomittujen olinpaikka, ja siellä kiduttavat
heitä pahat henget, jotka ehkä myöskin ovat vain tuskaa kärsiviä sielu
raukkoja. Salaperäinen tuomio saattaa joka päivä uusia uhreja tuohon
helvetin kuiluun, jonka ohitse onnelliset kulkevat kuin vankilan tai
hulluinhuoneen ohitse, tarkkaamatta valitusääniä, pelastamatta niitä,
jotka Jumala on tuominnut.

Ulkona, portailla ja käytävissä oli paljon ihmisiä, mutta menin ohitse
heitä tarkkaamatta. Sisässä olevat katselivat kaikki uteliaasti
ja kammon valtaamina Vittoriaa, joka makasi lattialla ja peitti
ruumiillaan lapsensa ruumiin, niin että siitä näki vain pienen
tönkön käsivarren. Huoneessa ei kuulunut mitään muuta kuin Vittorian
sydäntä särkevää valitusta, joka minusta oli kuin poikastansa surevan
erämaanpedon ulvomista ja kiljuntaa. Siellä, tummansinisen tähtitaivaan
alla, äärettömässä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa voi tuonlaatuinen
ilmiö ehkä olla kammottavan kaunis; mutta täällä, ahtaassa huoneessa,
teki se vain kamalan, pöyristyttävän vaikutuksen, niin että olin
menehtymäisilläni inhoon, mitä tunsin elämää kohtaan. Muistui mieleeni,
kuinka voitonvarmalta Vittoria oli näyttänyt, kuinka hänen silmänsä
olivat säihkyneet, kuinka uhkean kaunis hän oli ollut silloin kuin
kuutamoisena kesäyönä haaveisiin vaipuneena silmäili merelle. Mitä
yhteyttä olikaan olemassa tuon menneisyyden ja tämän nykyisyyden
välillä, mitä yhtäläisyyttä tuossa voitonvarmassa katseessa ja tässä
eläimellisessä ulvonnassa? Hän makasi muutoin liikkumatonna, mutta
silloin tällöin hänen ruumiinsa hytkähteli kuin kouristuksen tapaamana.
Kasvonsa oli hän painanut lujasti lattiaan; mutta kammo sellainen,
jommoista toiset tuntevat verta nähdessään, valtasi mieleni, kun
arvelin että hän ehkä kohottaisi päätänsä ja minun täytyisi katsoa
häntä silmiin.

Vasta pitkän ajan kuluttua huomasin kapteenin, joka istui tuolilla
huoneen nurkassa, kokoonkyyristyneenä ja kädet silmillä, itkien aivan
hiljaa, mutta hillittömästi kuin lapsi, ikäänkuin ei enää koskaan
voisi lakata itkemästä. Vedin itselleni hiljaa tuolin hänen viereensä,
laskin käteni hänen käsivarrellensa ja kuiskasin hänen nimensä, ja
silloin hän käänsi minua kohden punaiset itkettyneet silmänsä ja katsoi
minuun. Sanoin hänelle että hän varmaankin oli hellästi rakastanut
tuota lapsukaista ja muutakin samaan tapaan, ja näytti siltä kuin
vasta nuo puheeni olisivat saattaneet hänet täysin tajuamaan, mitä
oli kadottanut, sillä nyt hän tyrskähti äänekkääseen itkuun. Pyrkien
hillitsemään liikutustani nousin paikaltani ja aloin kulkea edes
takaisin tuossa ahtaassa huoneessa. Sitten istuuduin jälleen hänen
viereensä ja lausuin hänelle, johtaakseni hänen ajatuksensa toisaanne,
että minulle tuotti lohdutusta se, että hän oli onnettoman Vittorian
tukena ja apuna. Mutta silloin hän hypähti pystyyn ja huusi lujalla
äänellä: "Onnettomanko sanoitte? Kirottu hän on, kirottu, kun voi
elää, vaikka hänen lapsensa on kidutettu kuoliaaksi! Hänen lastansa
kidutettiin ja hän ei estänyt sitä! Noiden käsien, jotka surmasivat
hänen lapsensa, on hän sallinut koskettaa itseänsä, hän on antautunut
tuon paholaisen syleiltäväksi, joka teurasti hänen lapsensa. Niin",
jatkoi hän yhä kiivaammin, kirkuvalla äänellä ja henkeä vetämättä,
"olisin häntä suojellut, jos hän olisi suojellut lastansa! Jos hän
olisi murhannut tuon pirullisen lurjuksen, pelastaaksensa lapsensa,
niin olisin häntä puolustanut, -- hänelle ei olisi saanut tapahtua
mitään pahaa, ja vaikka helvetistäkin olisin noutanut hänet ja
asettanut hänet valtaistuimelle kuin kuningattaren." Toinnuttuani
hieman pelästyksestäni tartuin tuon raivoavan miehen käsivarteen, ja
minun onnistui saada hänet ulos huoneesta ja portaita alas, ja sitten
kuljetin hänet samaa matkaa Riemuportinkatua pitkin aina kirkkotorille
saakka ja pysähdyin vasta siellä. Lausuin nyt hänelle: "Kapteeni, te
olette liian julma. Ken on niin onneton kuin hän, sitä ei meidän tule
tuomita, vaan voimme jättää tuomitsemisen Jumalalle." Sanoin hänelle
edelleen, että olihan Vittorian nähdessään lapsensa tuskat täytynyt
kärsiä enemmän kuin lapsi itse ja enemmän kuin me miehet voimme
aavistaakaan. Ja täytyihän sääliä häijyintäkin pahantekijää, jos hänen
täytyi kammottavalla tavalla sovittaa rikoksensa.

Mutta hän keskeytti minua kiivaasti ja huudahti: "Ei, ei, en säälisi
häntä, vaikka hän saisi iankaikkisesti kärsiä helvetintuskia. Äiti
heittäytyy vaikka avonaiseen jalopeuran kitaan pelastaaksensa lapsensa,
ja eihän tuo ilkiö olisi voinut tehdä hänelle sen pahempaa kuin tappaa
hänet. Tuo pelkurimainen, halpa olento! Lastansa vartenhan hän oli
maailmassa, ja kun ei hän voinut uhrautua sen puolesta, niin ei hän ole
ihminenkään, on eläintäkin halvempi!"

"Hävetkää", sanoin minä. "Luuletteko te että äiti rakastaisi
lastansa vähemmin kuin te?" Tuo pieni, tukeva mies oli nyt aivan
väsynyt raivonpuuskasta. Hänen silmänsä vain vielä välkkyivät ja
säihkivät tulta, mutta hän oli käynyt kalpeaksi ja pyyhki otsaansa
nenäliinallaan. "Sen vain tiedän", sanoi hän levollisesti, "että
henkeni uhalla puolustaisin jokaista avutonta lasta, jota näkisin
rääkättävän." Hetken kuluttua lisäsi hän vielä: "Odottakaapa vain pari
vuotta, niin näette tuon vaimon miehensä rinnalla tai, jos hän on
lukon takana, jonkun toisen miehen rinnalla. Minua ette enää näe." Hän
aikoi lähteä kaukaisiin maihin ja jäädä sinne. Kun kysyin: "Vihaatteko
nyt elämän ihanaa puutarhaa siksi että pieni kukka siellä on tallattu
maahan?" sanoi hän hiljaa: "Se oli _minun_ pieni kukkani", puristi
kätensä nyrkkiin ja katsoi kostein silmin merelle päin. Puhelimme
sitten vielä hetkisen ja hän kävi ystävällisemmäksi minua kohtaan,
mutta puheeni eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Muistan vielä,
että hän sanoi: "Maa on kammottava tiheikkö, joka on täynnä toisiansa
raatelevia petoja, ja sievät pikkuiset lapset tekevät sen viehättäväksi
päivänpaisteiseksi metsiköksi, missä linnut visertelevät ja kukat
kukkivat ja lähteet lirisevät." Sitten hän mietti hetken ja lisäsi
otsaansa rypistäen: "Mutta sitten heistäkin tulee petoja, jotka purevat
ja raatelevat toisiansa."

Aioin seuraavana iltapäivänä mennä katsomaan, kuinka Vittoria voi,
mutta näin tultuani talon ovelle sinne tuotavan pientä, lumivalkoista,
kultaliistareilla koristettua ruumisarkkua, joka oli kuin kukkia ja
leikkikaluja sisältävä kotelo, vaan johon tuo lapsi parka oli pantava
itse, ja jossa se oli joutuva kammottavaan pimeyteen, jota kaikki
lapset pelkäävät, -- ja tuo näky saattoi minut kääntymään takaisin.
Nähdessäni juhlapukuisia ihmisiä kiiruhtavan kirkkoon, muistin että
oli pitkäperjantai ja että _miserere_ pian alkaisi. Menin sisään ja
minun onnistui päästä erääseen oven läheisyydessä olevaan sopukkaan,
jossa sain olla jokseenkin rauhassa. Kun kirkossa olijoista aina
tuon tuostakin joku tunki ulos ja ulkoapäin taas tuli toisia sijaan,
oli koko tiheä ihmisjoukko ainaisessa liikkeessä, ja minäkin, sain
väliin varsin tuntuvia sysäyksiä. Vähemmin kumminkin kärsin niistä,
kuin turmeltuneesta ilmasta, joka täytti kirkon, ja ihmisjoukon
katselemisesta, joka oli tullut sinne muka hartautta harjoittamaan. Jos
heidän kasvoillaan olisi kuvastunut iloinen juhlamieli, niin olisin
hymyillen tyytynyt siihen, -- mutta niillä ei ollut nähtävänä muuta
kuin turhamielisyyttä, tylsyyttä, ikävystymistä, töllistelemishalua.
Sinne tuli kahisevissa puvuissa nuoria naisia, joiden maalatuille,
elottomille kasvoille tuli typerän veikistelevä ilme, kun joku katsoi
heihin, tuli myös vanhoja vaimoja, jotka toraillen valmistivat
itselleen tietä kyynärpäillään, tuli tyhmän ylpeitä ylhäisiä herroja ja
kalpeita työmiehiä, joista toisilla oli tylsä katse ja toiset näyttivät
raa'oilta ja ilkeiltä. Kaikkialla vain ulkokullaisuutta, teeskentelyä,
tylyyttä, kurjuutta!

Puolipimeässä rukouskammiossa riippui punaisen lampun valaisema kuva,
joka esitti ristiinnaulittua, ja sen edessä seisoi vahdissa kaksi
mustapukuista liikkumatonta olentoa. Alinomaa täytyi minun kääntää
katseeni sinne ja ajattelin: 'Jumal'-ihminen! He kokoontuvat, mutta
eivät sinua kunnioittamaan, vaan murhaamaan sinut toistamiseen. Jos
voit nähdä tuota kurjaa näytelmää, minkä ihmiskunnan historia tarjoaa,
niin sinun täytyy kärsiä katkerampia tuskia kuin kuolemantuskat.
Pahoilla teoillansa, röyhkeillä puheillansa, tylyillä katseillansa
he ristiinnaulitsevat sinut aina uudelleen, tuskasi lisääntyvät, ja
yhä mahdottomammalta näyttää että ne, jotka sinä olet vapahtanut,
koskaan vapahtaisivat sinut kärsimyksistäsi. Vuosisata vuosisadan
jälkeen vaipuu iäisyyteen, mutta ihmiset pysyvät yhä eläiminä! Niin,
kapteeni oli oikeassa, eläimiä ne ovat, mutta eläimiä, joilta puuttuu
viattomuus ja arvokkuus, -- ja mieletön se, ken heitä muuksi luulee.
Pari möhkälettä maata määrätyssä muodossa, aistillisuuden tyydyttäminen
pääpyrintönä, kituen palava öljylamppu päässä tuikehtimassa!'

Koko tuon ajan kuluessa, kun minä inhon ja halveksimisen vallassa
olin katsellut yleisöä, olivat pappi ja kuoripojat laulaneet, mutta
huomioni ei ollut kiintynyt sävelmään. Mutta äkkiä laulu vahveni
käyden ylevän surumieliseksi, ja sitten seurasi valtava loppusoinnos.
Noissa viimeisissä säveleissä ilmeni kaihoa ja kauneutta niin
yliluonnollista, että ne syrjäyttivät mielestäni tämän saastaisen
ja halpamaisen maailman. Minusta oli kuin olisin, nähnyt tuon
loppusoinnoksen kultakukkana hitaasti aukeavan ja muodostuvan maljaksi,
josta armoa uhkui kurjille ihmislapsille. Minulle oli auennut toinen,
näkymätön maailma, joka oli yhtä turmeltumaton, ihana, kirkas ja
onnekas, kuin meidän on kavala, rietas, turmeltunut, synkkä. Oli siis
olemassa jotakin ylevää ja ihanaa, jotakin, joka on äärettömän paljon
korkeammalla minua, kuin minä noita inhoamiani onnettomia ihmisiä, ja
tuo jumalallinen olento lähestyy meitä kaikkia hellänä ja rakastavana.

Väliin käy niin, että tietää jonkun asian, eikä kumminkaan ole sitä
täysin käsittänyt eikä tehnyt henkiseksi omaisuudekseen, -- mutta
sitten yhtäkkiä näkee sen sellaisessa valossa, että sen voi omistaa
itselleen. Niinpä minä tuona hetkenä ymmärsin kertomuksen Jesuksesta,
joka ryhtyi tuohon suureen suunnattomaan lunastustyöhön, että otti
rakastaakseen kaikkia ihmisiä, noita rumia, loassa rypeviä, halpoja
ja heikkoja olentoja. Jos olisi vaikka taruakin vain, että tuo
ihmisenkeli on elänyt, niin kumminkin se tosiseikka, että uskottiin
häneen ja sydämen kaikkivaltiuteen, että yleensä pidettiin mahdollisena
että kukaan voisi rakastaa kaikkia ihmisiä, tuntui minusta olevan
takeena Jumalan olemassaolosta ja siitä, että ihmistä odotti parempi
tulevaisuus. Olisin halunnut heittäytyä polvilleni ja ilokyyneleitä
vuodattaen julistaa tuon salaisuuden kaikille ketä kirkossa oli.

Kun sitten tulin pian sen jälkeen tungoksessa ulos kadulle ja katseeni
sattuivat siellä seisoviin lörpötteleviin ihmisiin, haihtuivat
vähitellen edelliset suloiset tunteeni, ja sydäntäni, joka juuri oli
uhkunut iloa, kouristi inhottava tunne. Korvissani kaikuivat sanat,
mitkä kapteeni oli sanonut veljestään: 'Antakoonpa vain Jumala hänelle
anteeksi, mutta minä olen ylpeä siitä että vihaan häntä!'



XX


Talo, jossa tavallisesti tapasin Lisabellaa, sijaitsi kadulla, joka
muinoin oli ollut kaupungin hienoimpia, mutta jota nykyisin kartetaan
sen ahtauden ja pimeyden takia. Molemmin puolin katua kohoaa nimittäin
harmaita palatseja, joissa huoneet ovat suuria ja korkeita, mutta
juhlallisen synkkiä. Lisabella ei ollut vielä tullut, ja minä istuuduin
nojatuoliin ja aloin selailla erästä kirjaa, mutta silloin huomioni
kiintyi kadulta kuuluvaan lauluun. Kuulin matalalla äänellä laulettavan
surumielistä laulua, jonka sävelmä oli niin omituisen liikuttava että
heti jouduin tuollaisen ahdistavan tunteen valtaan, jommoinen mielessä
herää, kun keväällä kuulee kaukaa posetiivinsoittoa; mutta nyt tuo
tunne oli tavallista voimakkaampi ja selvempi. Menin akkunan luo, ja
kadulla näin miehen, joka oli joko sokea tai hyvin vanha, sillä häntä
tuki toinen, ja kumminkin hän kulkiessaan muutti hitaasti ja varovasti
toisen jalan toisen eteen. Molemmat olivat puetut mustaan pukuun, ja
varsinkin oli vanhuksella, joka lauloi, huomattavan arvokas ryhti ja
käytös. Tuon tuostakin aukeni akkuna ja kadulle heitettiin rahoja, ja
sillä aikaa kuin ohjaaja otti ne maasta, seisoi vanhus liikkumatonna
keskellä katua, nähtävästi kykenemätönnä käymään askeltakaan
yksin. Silmäillessäni hänen tanakkaa, vähän koukistunutta, mutta
jalorakenteista vartaloansa, tulin ajatelleeksi että tuo varmaankin oli
Vaivaiskreivi, josta kirkkomuori oli puhunut. Jos hän katsahtaisi ylös,
näkisin varmaankin edessäni vanhan juopon inhottavan punaisen naaman,
joka ei kuvastaisi mitään muuta tunnetta kuin kiihkeätä halua kuulla
rahan kilahtavan kadulle. Ei hän tiennyt mitään tuon jylhien palatsien
reunustaman yksinäisen, pitkän kadun äärettömästä surumielisyydestä,
ja ehkäpä hän, saatuansa laulunsa loppuun lauletuksi, jo seuraavana
hetkenä kiisteli almuista poikansa kanssa, peläten tämän pettävän hänet.

Kun on istunut pitkän aikaa yksin pimeässä huoneessa, tuntuu usein
siltä kuin joku ihminen olisi läheisyydessä, vaikka tietää varmaan,
ettei ketään ole tullut sisään. Siten kävi minun tuona hetkenä. Minusta
oli kuin joku olisi katsonut minuun pitkän aikaa tai asettunut viereeni
seisomaan, enkä voinut heti vapautua tuosta vastenmielisestä tunteesta.
Kenties, ajattelin minä, ovat tuon vanhan kerjäläisen esi-isät asuneet
tässä talossa, sillä hänhän kuuluu olevan varsin ylhäistä syntyperää ja
hänen sukunsa kaupunkimme vanhimpia aatelissukuja. Ehkäpä joku noista
esi-isistä nyt seisoi vieressäni ja loi läpitunkevia katseita tuohon
sukunsa vesaan! Ken voi ratkaista arvoituksen, mikä suhde vallitsee
heidän sielujensa välillä, missä tekemisessä ne ovat toistensa kanssa!
Tai ehkä hän itse vuosisatoja sitten muhkeana, kopeana herrana asueli
näissä huoneissa, ja samaten kuin usein huomaamattansa lähtee kulkemaan
tuttua tietä taloon, jossa ennen on asunut pitkät ajat, niin tuli
hänkin tälle synkälle, juhlalliselle kadulle, purkaaksensa täällä
ilmoille epämääräisen koti-ikävän, jota ei itse tajua.

Minut valtasi niin voimakas halu nähdä hänet, että heitin hänen
jälkeensä rahat, joita jo hetken aikaa olin pitänyt kädessäni, empien
-- en tiedä miksi -- heittäisinkö ne maahan. Hän oli sillä välin,
hitaasti käyden, saapunut seuraavan talon luo. Hän kuuli rahojen
kilahtavan tai tunsi katseeni, sillä hän käänsi päätänsä ja katsahti
minuun, ja minä näin valjut ryppyiset kasvot ja suuret, tuijottavat,
vaaleat, vähän punertavat silmät. Nuo silmät olivat päästä ulkonevat,
mutta eivät oikeastaan rumat. Mielentylsyyttä niissä kuvastui pikemmin
kuin surumielisyyttä, mutta samalla ne kumminkin olivat rajattoman
surulliset. Minusta oli kuin ne olisivat olleet neljännestunnin ajan
luodut minuun, vaikka tuo aika tuskin lienee ollut minuuttia pitempi.
Sitten kulki hän laulaen edelleen. Hän ei koskaan muuttanut nuottia, ei
antanut sävelmän paisua eikä heiketä eikä käyttänyt mitään muutakaan
keinoa vaikutuksen vahvistamiseksi. Yhtä yksitoikkoisena virtaili tuo
surumielinen sävelmä aina hänen huuliltansa; laulu kokonaisuudessaan
vain kuului heikommalta, hänen edentymistään edentyessään.

Seisoin yhä vielä paikallani kuunnellen, ja minusta oli kuin hän yhä
edelleen vain olisi tuijottanut minuun punaisilla silmillään, ja
oudoksi kävi tuosta mieleni... Eräässä merenrannalla sijaitsevassa
kaupungissa oli muinoisina aikoina tapana panna kesäisin toimeen juhla,
joka vietettiin sillä tavoin, että lautan tapaan rakennettu laiva läksi
kuutamoyönä aavalle merelle, täynnä miehiä ja naisia, jotka olivat
kyllin ylimielisiä ottaaksensa retkeen osaa. Keskellä laivaa oli puusta
veistetty kuva, joka alkuaan lienee esittänyt jotakin jumalallista
olentoa, ja sen jalkain juuressa istui soittajia ja sinne oli asetettu
kaikenlaatuisia ruokia, hedelmiä ja juomia, sen ympärillä laulettiin
ja pyörittiin tanssissa, niin että heikot laudat ryskähtelivät. Usein
sattui silloin että ne, jotka tuossa hyörinässä joutuivat lähelle
reunaa, syöksyivät veteen ja hukkuivat. Ei kukaan saanut olla sitä
huomaavinaankaan, ei kukaan saanut auttaa, ei ainoakaan valitusääni
saanut häiritä tuota hillitöntä juhlaa, vaan laiva kiisi eteenpäin
soiton kajahdellessa ja riemuhuutojen raikuessa, jättäen taaksensa
hukkuvat, jotka yksin ja hylättyinä taistelivat kuoleman kanssa.
Myöhempinä aikoina ei noihin vaarallisiin retkiin enää ottaneet osaa
muut kuin hurja roskaväki, ja lopuksi ne sitten kiellettiin; viime
aikoina on niitä jälleen pantu toimeen, mutta muutettuina viehättäviksi
yöllisiksi huviretkiksi, joilta puuttuu tuo muinoinen salaperäisyys ja
kammottavaisuus.

Samana hetkenä kuin kerjäävä laulaja katsahti minuun, tuli äkkiä
mieleeni tuo tarumainen laiva, josta olin kuullut kerran vuosia sitten
-- en muista missä. Seisoin purppuralla verhotussa laivassa laiteen
ylitse kumartuneena ja silmäillen kirkkaaseen veteen, josta hukkuneen
avo auki olevat silmät katsoivat minuun. Äsken juuri oli hän ollut
elävänä meidän keskellämme, ja nyt näin hänen hervottoman ruumiinsa
syvyyden inhottavien asujanten ja limaisten levien keskellä, ja hänen
tuijottavat silmänsä kertoelivat, millaista tuskaa hän kärsi. Kuuliko
hän ehkä laivastamme viulunsoiton ja riemakkaan hälinän, lasien heleän
kilinän? 'Kuinka voit', lausuivat nuo silmät minulle, 'juoda kirkkaista
kolpakoista vaahtoavaa juomaa, kuulla silkin kitinää, kun suljet
lemmittysi syliisi, vaikka olet nähnyt tuskani ja kurjuuteni ja tiedät
että menehdyn syvyyteen?'

Oi tuota salaperäistä, kammottavaa ja hurmaavaa retkeä! Niin, käännän
katseeni pois syvyyden kauhuista, kiiruhdan tuonne, minne mua kutsuelee
soitto ja hymyilevät naiset, heittäydyn polvilleni epäjumalan eteen,
kuuntelen haltioissani lautojen ryskähtelyä ja aaltojen kohinaa,
välittämättä siitä että hukkuneet lokkiparven tavoin rientävät laivan
jälkeen, sekaantuvat meidän elävien joukkoon ja sysäävät vuorostaan
meidät syvyyteen!

Olin niin täydelleen haaveitteni vallassa, etten lainkaan kuullut että
Lisabella tuli sisään ja huomasin hänet vasta kun hän laski kätensä
olalleni. Tiedätkös sen, että nyt juuri, sinua odottaessani, mieleni
valtasi huumaava halu heittäytyä tuonne hylättyjen joukkoon? Ja vanhan
juopon punaiset silmät ovat vaikuttaneet minuun valtavammin kuin
sinun katseesi! Sinä luot silmäsi minuun, ja huulesi henkivät tuota
onnen sävelmää, joka sadoin kerroin on minut syliisi houkutellut:
Rakastakaamme ja olkaamme autuaalliset! Mutta kuule! korviini tunkee
toinenkin sävelmä, ja minun täytyy kumartua yli laivan laiteen,
kuunnellakseni hukkuneitten suruvirttä elämästä.

Oi Lisabella, mikä tuleekaan kohtaloksemme, jos äänesi ei enää voi
sydämeeni tunkea? En tiedä, mikä minua pidättää sulkemasta sinua
syliini, miksi minun täytyy itkeä ajatellessani sinua!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämäntarinoita syrjäkadulta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.