Title: Muistelmia hyönteismaailmasta - Kuvauksia hyönteisten tavoista ja vaistosta
Author: Fabre, J. H.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia hyönteismaailmasta - Kuvauksia hyönteisten tavoista ja vaistosta" ***


MUISTELMIA HYÖNTEISMAAILMASTA

Kuvauksia hyönteisten tavoista ja vaistosta


Kirj.

J. H. FABRE


Ranskasta suomentanut

Asko Pulkkinen



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1910.



SISÄLTÖ:

J.H. Fabre.
Harmas
Muurarimehiläisen pesärakennukset.
Tikariampiainen haavataiturina.
Hieta-ampiainen.
Riikinkukkokehrääjät kosimassa.
Tammikehrääjän häälennot.
Maakiitäjän ravinto.
Turkkilot hautajaisissa.
Turkkilot. -- Kokeita.
Hernekärsäkkään muniminen.
Hernekärsäkkään toukka.
Rukoilijasirkan metsästys.
Rukoilijasirkan lemmenvehkeet.
Kaskaan laulu.
Skorpionin häät.
Skorpionin perhe-elämä.
Skorpionin myrkky.



J.H. Fabre.


      Tämä suuri tiedemies ajattelee
      kuin filosofi, näkee kuin taiteilija,
      tuntee ja kertoo kuin runoilija.

                       Edmond Rostand.

Pitkät puheet eivät kuvaa niin tarkasti ja niin sattuvasti Jean Henri
Fabrea, ranskalaista hyönteistieteilijää kuin edellä olevat hänen
maanmiehensä muutamat sanat. J.H. Fabre oli todellakin tiedemies,
filosofi, taiteilija ja runoilija. Hänen terävä tieteilijäsilmänsä
näki ja seurasi kaikkea, mitä hyönteisten maailmassa tapahtui. Hän oli
verraton havaintojen tekijä, pienimmätkään piirteet, vähäisimmätkään
seikat hyönteisten elämässä ja toiminnassa eivät jääneet häneltä
huomaamatta. Selkeästi ajatellen hän tutki hyönteisten ihmeellisten
tapojen syntyjä, filosofin tavoin selvitteli vaiston ja älyn
vaikeita ongelmia näiden pienten kielettömien valtakunnassa. Hänen
taiteilijakatseensa kiinnittyi ja kiintyi kaikkeen kauniiseen,
säännölliseen ja tarkoituksenmukaiseen, mikä ilmenee hyönteisten
rakennuksissa ja töissä. Runoilijana hän sitten kertoo näkemänsä
ja havaitsemansa. Fabre on hyönteisten elämäkertojen erinomainen
kirjoittaja. Mutta hän ei ole kuivantieteellinen historioitsija, vaan
elävän elämän mestarikuvaaja.

Fabre ei saanutkaan oppiaan koulussa eikä tieteellisistä kirjoista,
hänen opettajanaan oli suuri ja loppumattoman rikas luonto. Hänellä ei
ollut apunaan tiedemiehen koneita ja kompeita, vaan terävä silmänsä
näkemään ja ymmärryksensä tajuamaan, mitä luonnossa tapahtui.
Itse ja omin neuvoin hän hankki oppinsa ja tietonsa, hänen suuri
rakkautensa luontoon pakoitti hänet tutkimaan, hänen järkkymätön
tahtonsa raivasi edestä esteet, esteet, jotka usein näyttivät kohoavan
ylipääsemättömäksi muuriksi.

Jean Henri Fabre syntyi Saint-Leon'issa Etelä-Ranskassa joulukuun 22
p:nä v. 1823. Isä oli talonpoika, varaton työstänsä eläjä, ei näyttänyt
mahdolliselta, että pojasta polvi muuttuisi, että Jean Henri voisi
poiketa isänsä elämänuralta. Varhaisimman lapsuutensa hän vietti köyhän
isoäitinsä kotona. Vaikka hän kuuntelikin mummon satuja ja tarinoita,
kiintyi hän kuitenkin jo pienenä luontoon ja sen todellisuuteen.
Kotiseudun punakukkaiset kanervikot ja sinivattuvarvikot viekoittivat
poikaa luokseen, maakiitäjän kiiltävät kuoret ja perhosen kirjavat
siivet ihastuttivat häntä. Hän riensi kukkasten seuraan kuin mehiläinen
apilan mykerölle.

Seitsenvuotiaana tuli Jean Henri isänsä kotiin alottaakseen
koulunkäyntinsä. Koulumestari oli samalla kylän parturi, kellonsoittaja
ja lukkari. Hän ei voinut kasvattaa pojan synnynnäistä rakkautta
luontoon, ei ohjata häntä näkemään silmillään eikä kuulemaan
korvillaan. Ei sitä tehnyt koulutupakaan, vaikkakin siellä
seurusteltiin porsaiden ja kanojen kanssa.

Kolmen vuoden kuluttua isä muutti pieneen Rodezin kylään, jossa
hän ansaitsi toimeentulonsa vähäisestä kahvilaliikkeestä. Täällä
pääsi Henri kylän ylempään kouluun (college). Isä ei voinut maksaa
koulumaksuja, mutta Henri toimi kirkossa kuoripoikana ja sai siten
vapaapaikan koulussa. Mutta tätäkin kesti vain pari vuotta. Isän
liike menestyi huonosti, hän muutti Toulouseen, jossa poika pääsi
seminaariin. Perheen toimeentulo ei kuitenkaan parantunut, pikemmin
huononi.

Tuli kovia koettelemuksen aikoja. Jean Henrin oli itsensä pidettävä
huoli jokapäiväisestä leivästään, koulunkäynti oli keskeytettävä,
elatusta hankittava. Hän yritti jos jotakin. Milloin käveli
hedelmäkoreineen pitkin raittia, milloin oli rautatiellä työmiehenä,
milloin taas vaelteli aivan työttömänä.

Vaikkakin tyhjä vatsa esitti sangen jyrkästi vaatimuksiansa, niin
henkinen nälkä oli vielä suurempi. Viimeisillä penneillään poika voi
ostaa runokirjan ja sitä lukiessaan unohtaa "jokapäiväiset" kylläkin,
mutta sangen välttämättömät tarpeensa. Jean Henrin runollisuus ei
ollut ilmassa leijailevia, todellisesta elämästä piittaamattomia
mielikuvituksen tuulentupia, vaan se oli tiedonhalua, oikeata hengen
isoomista ja janoomista, joka ajaa toimimaan ja pakoittaa hankkimaan
tyydytystä. Hänen täytyi saada oppia. Siksipä hän, niin kurjissa
oloissa kuin elikin, haki vapaapaikkaa Avignonin seminarissa. Sen hän
saikin. Hän pääsi jatkamaan keskeytettyjä opinnoitaan.

Nyt alkoi Henrin elämässä uusi ajanjakso, entistä valoisampi. Mutta
taipumukset nytkin johtivat hänet oppikirjojen äärestä luonnon suurta
kirjaa lukemaan. Hän opetteli sen aakkosia. Hyönteiset ja kasvit
alkoivat kuiskutella ihmeellisiä kertomuksia, ihmeellisempiä usein
kuin paraimmatkaan sadut, mutta tosia ja todellisia. Koulutodistus
oli toisena vuotena huono, aikaa oli kulunut enemmän muuhun kuin
lukemiseen. Mutta seuraavana vuonna hän tarttui tarmokkaasti töihinsä,
ja päästötutkinto oli loistava.

Suoritettuaan vielä kursseja kemiassa, latinan ja kreikan kielissä
Jean Henri Fabre pääsi v. 1843 Carpentrasiin kansakoulunopettajaksi.
Palkka ei ollut suuri, 700 frangia vain, vaikea oli sillä tulla
toimeen. Sitä paitsi hän meni jo 21-vuotiaana naimisiin. Perhe
lisäytyi, huolet kasvoivat, mutta hänen mielensä ei lannistunut.
Hän suoritti vielä lisätutkintoja, antoi yksityistunteja, haki
paikkoja, mutta ei niitä saanut. Ahtaat olivat ajat. Ylimääräisiin
menoihin, kirjoihin esimerkiksi, oli rahat säästettävä ruuasta, ja
elettävä kieltäymyksessä. Vihdoin hän kuitenkin pääsi Korsikkaan
Ajaccion lyseoon fysikan opettajaksi. Korsikassa olo oli Fabrelle
uuden käänteen alkuna. Saaren rikas luonto, metsät, vuoret, aava meri
valtasivat hänet kokonaan. Nyt hän voi jo uhrata enemmän aikaansakin
mielitutkimuksiinsa. Metsä veti puoleensa, hyönteiset kutsuivat
luoksensa, mutta vaellellessaan rämeiköissä hän sai kuumetaudin, joka
pakoitti taas muuttamaan mantereelle.

Jonkun ajan kuluttua Fabre pääsi Avignonin lyseoon opettajaksi.
Sitten hän suoritti lisensiaattitutkinnon luonnonhistoriassa. Näihin
aikoihin joutui kerran hänen käsiinsä kuuluisan hyönteistutkijan,
Leon Dufour'in teos. Se elvytti hänessä rakkauden hyönteisiin, se
kiinnitti hänen huomionsa taas hyönteismaailmaan, se valtasi hänet
niin, että hän päätti kokonaan antautua hyönteisiä tutkimaan. Työ oli
palkatonta. Hänen oli jatkettava tukalaa kamppailuaan aineellisia
vastuksia vastaan, ja hän voi vain loma-aikansa uhrata tieteellisiin
tutkimuksiinsa.

J.H. Fabren ensimäinen hyönteistieteellinen teos ilmestyi v. 1855.
Se herätti heti joltistakin huomiota tiedemiespiireissä, ja kun hän
jonkun vuoden kuluttua matkusti Parisiin, ei hänen nimensä ollut aivan
tuntematon.

Sitten seurasi sarja krappiväritutkimuksia, mutta aineellista hyötyä ei
niistäkään ollut, sillä toiset käyttivät hyväkseen hänen keksintönsä.

Varsinaiseen elämäntyöhönsä, luonnonhistorialliseen kirjailemiseen
voi Fabre ryhtyä vasta viisikymmenvuotiaana. Hän erosi lyseosta v.
1871, kun oli saanut pienen lainan ystävältään Stuart Milliltä, ja
muutti Orangeen lähelle Avignonia. Täällä hän aluksi kirjoitteli
luonnontieteellisiä koulukirjoja. Ne olivat kylläkin paljon parempia
kuin aikaisemmin käytetyt oppikirjat, mutta maineensa hän hankki
elämänsä pääteoksella, "hyönteistieteellisillä muistelmillaan".
"Muistelmien" ensimäinen osa ilmestyi v. 1878. Sitten seurasi toisia
katkeamattomana sarjana, niin että "_Souvenirs entomologiques, --
Etudes sur l'instinct et les moeurs des insectes_" -kokoelmaa tuli
kaikkiaan kymmenen nidettä.

"Muistelmat" saivat runsaasti lukijoita ja ihailijoita, ne menivät
hyvin kaupaksi. Nyt oli Fabren toimeentulo turvattu, vasta nyt
neljäkymmentä pitkää vuotta kestäneen vaikean kamppailun jälkeen.
Nyt hän voi hankkia itselleen pienen maatilan Sérignan'in kylässä
Provencessa. Siellä maaseudun rauhassa hän voi häiritsemättä
seurustella pienten hyönteisystäviensä kanssa. Siellä rakkaassa
"Harmas'issaan" hän teki tutkimuksiaan ja kirjoitteli muistelmiaan.
Päivät pitkät hän mielenkiinnolla seurasi asioiden kehittymistä
kosivien skorpionien häkissä, tuntimäärin hän loikoi nurmikolla
iso huopahattu päässä ja piti silmällä eksyneen kovakuoriaisen
vaelluksia tai tarkasteli rakennustoimissa puuhailevia mehiläisiä tai
metsästysretkellä kuljeksivia ampiaisia.

Sérignan'issa Harmasissaan Fabre eli loppuikänsä, siellä hän kuoli
syksyllä v. 1915 melkein yhdeksänkymmenenkahden vuoden ikäisenä. Pitkä
oli hänen elämänsä, pitemmältä se tuntui taistellessa vastatuulessa
ja vastoinkäymisessä, mutta rikas se oli, sillä se oli yhtäjaksoista
innostunutta työtä, työtä, joka kantoi runsaan hedelmän.

"Henri Fabre on nykyisen sivistyneen maailman etevimpiä ja jaloimpia
suurmiehiä, oppinut luonnontutkija ja samalla ihmeellinen runoilija
-- --. Hän on niitä miehiä, joita mitä syvimmästi ihailen koko elämäni
ajan", sanoo Maurice Maeterlinck, mehiläisten elämän suuri runoilija.

"Souvenirs entomologiques" on tunnontarkan tiedemiehen tarkkoja ja
täsmällisiä havaintoja sekä niistä tehtyjä johtopäätöksiä. Fabre
on asettanut elämäntehtäväkseen tutkia älyn ja vaiston rajamaita,
selvittää, kumpiko niistä määrää hyönteisten toimia ja tapoja. Lukija
huomaa usein, kuinka hän erikoisesti painostaa, että hyönteisillä ei
ole sitä, jota sanomme älyksi, että hyönteiset eivät voi harkiten
työskennellä, vaan että niitä ohjaa tottumukset ja vaistot. Fabre
tekee moninaisia ja monenlaisia kokeita ja ottaa niiden tulokset
mielipiteittensä todistuskappaleiksi ja tueksi, vaikka lukijasta usein
näyttää, että ne todistaisivat aivan päinvastaista. -- Lukija huomaa
niinikään, miten Fabre suhtautuu vuosisatansa käänteentekevään ja
kauaksikantavimpaan luonnontieteelliseen saavutukseen, kehitysoppiin.
Fabre ihaili kyllä Darwinia ja Darwin puolestaan kutsuu Fabrea
"verrattomaksi havainnontekijäksi", olivatpa he kirjevaihdossakin,
mutta kehitysajatusta ei Fabre hyväksynyt, päinvastoin viittaa siihen
usein pilkallisesti. Fabre näki suuren pienessä, mutta oli liiaksi
kiintynyt pikkupiirteisiin ja yksityiskohtiin voidakseen pitää
kokonaisuutta silmällä, voidakseen nähdä syiden ja seurausten lakia
koko elävien olioiden maailmassa.

"Souvenirs entomologiques" on myös ranskalaisen runoilijan
luonnonrunoutta ja senvuoksi vaikeaa kääntää muille kielille. Tässä
vihkosessa on valikoima Fabren "Muistelmia" suomennettuina. Fabre itse
sanoo, että hän kirjoittaa nuorille ja etupäässä heille, herättääkseen
heissä rakkautta luontoon ja luonnonhistoriaan. Jos Fabre voisi tämän
vihkosen välityksellä puhua myös Suomen nuorille, herättää heissäkin
rakkautta luontoon, opettaa heitäkin lukemaan suurta luonnon kirjaa ja
näkemään sen ihmeitä, olisi vihkosen tarkoitus täytetty.

Muutamat "Muistelmat" ovat hiukan lyhennetyt, niistä on jätetty pois
kokonaisuuteen kovin höllästi liittyviä tai suomalaiselle lukijalle
vähemmän mielenkiintoisia paloja. Suomentaja ei ole siinä suhteessa
menetellyt sen omavaltaisemmin kuin saksalaisen tai ruotsalaisenkaan
valikoiman kääntäjät, vaikkakin heidän käännöksensä ovat "tekijän
luvalla" tehdyt. Moni olisi ehkä pitänyt vieläkin suurempia lyhennyksiä
tarpeellisina.

_Suomentaja_.



Harmas.


Sitähän minä aina olin toivonut, hoc erat in votis, maapalaa, oi,
ei kovin suurtakaan, mutta rauhallista, semmoista, joka on loitolla
yleisen maantien hälinästä, yksinäistä, autiota, auringon polttamaa
palstaa, ohdakkeiden, ampiaisten ja kimalaisten suosimaa. Siellä minä
voisin tutkia petoampiaisia ja hietapistiäisiä, antautua vaikeaan
kaksinpuheluun, jossa kysytään ja vastataan kokeiden kielellä eikä
minun tarvitsisi peljätä ohikulkevien häiritsemisiä. Siellä minä
voisin ilman aikaavieviä, suuria toimenpiteitä, ilman väsyttäviä ja
huomiokykyä tylsyttäviä retkeilyjä viritellä ansojani ja seurata joka
hetki niiden vaikutuksia. Hoc erat in votis, niin, se oli toivoni,
unelmani, joka aina oli mielessäni väikkynyt, mutta aina häipynyt
vastaisuuden utupilviin.

Ei ole ollut helppoa laatia itselleen ulkolaboratoriota, niin kauan
kuin huoli jokapäiväisestä leivässä on ollut kiusana. Neljäkymmentä
vuotta olen järkähtämättömänä taistellut elämän pikkupuutteita vastaan,
mutta nyt on se niin kiihkeästi kaipaamani laboratorio kuitenkin
valmis. En koetakaan kertoa, kuinka paljon kestävyyttä ja väsymätöntä
työtä se minulle maksoi. Se on valmis ja se suo ehkä hiukan lepoa, mikä
on tärkeää sekin. Sanon "ehkä", sillä minulla on yhä vielä joku rengas
kaleriorjan kahleista jaloissani.

Toivoni on toteutunut. Hiukan liian myöhään kylläkin, kauniit
pikkuhyönteiseni! -- luulen, että minulle annettiin pähkinä vasta
sitten, kun hampaani alkavat olla liian heikot sitä pureskelemaan.
Niin, hiukan liian myöhään. Nuoruuden laaja näköpiiri on supistunut
matalaksi ja painostavaksi holviksi, joka päivä päivältä yhä alemmaksi
laskeutuu. Kaipaamatta mitään mennyttä, haluamatta takaisin edes
nuoruusvuosiani ja vielä vähemmin tulevaisia toivomatta olen tullut
siihen käänteeseen, jolloin koettelemusten murtamana kyselee itseltään,
onko elämä ollut elämisen arvoista.

Näiden ympäröivien raunioiden keskelle on jäänyt vahvalle perustalleen
pystyyn kappale muuria, nimittäin rakkauteni tieteelliseen totuuteen.
Voi, näppärät ampiaiseni, onko siinä kylliksi, että voisin täyttää
muutamia sivuja teidän historiastanne? Eivätkö voimani petä hyvää
tahtoani?

Mutta miksi minä olen hyljännyt teidät niin kauaksi aikaa? Sitä ovat
jotkut ystäväni minulta tiedustelleet. Oi, kertokaa niille ystävilleni
-- ovathan ne yhtä hyvin teidänkin ystäviänne -- kertokaa, ettei syynä
ole ollut unohtaminen, ei väsyminen eikä laiminlyönti. Minä ajattelin
teitä. Olin varma, että rengasampiaisen (Cerceris) pesäkolo voi vielä
ilmaista monta salaisuutta, että petoampiaisen (Sphex) pyydystäminen
voi tuottaa uusia yllätyksiä. Mutta minulla ei ole ollut aikaa, sillä
minä taistelin yksin vastoinkäymisissä, ja ennen filosofointia täytyy
elää. Kertokaa niille se, niin ne antavat minulle anteeksi.

Toiset moittivat minun kirjoitustapaani, ettei se ole kylliksi
juhlallista eli, oikeammin sanoen, oppineenkuivaa. He pelkäävät, ettei
sivu, jonka helposti lukee, aina ilmaise totuutta. Tulkaa kaikki
pistiäiset ja kaikki peitinsiivin panssaroidut, puolustakaa minua ja
todistakaa minun hyväkseni! Kertokaa kuinka tuttavallisesti olen teidän
kanssanne seurustellut, kuinka kärsivällisesti havaintojani tehnyt ja
kuinka tunnollisesti merkinnyt muistiin kaikki teidän toimenne! Teidän
todistuksenne on yksimielinen: minun sivuni eivät ole täynnä onttoja
kaavoja eivätkä oppineita puheenparsia, vaan ne sanovat tarkasti vain
havaitun tosiasian, ei sen enempää eikä vähempää, ja jos jotakuta
teistä haluttaa minun jäljestäni vuorostaan kysyä niitä asioita, niin
hän saa samat vastaukset kuin minäkin.

Ja jollette te, hyvät hyönteiseni, saa tuota kelpo väkeä asiasta
vakuutetuksi, sillä teillähän ei ole ikävystymisen taakkaa
hartioillanne, niin sanon minä vuorostani heille: te leikkelette
eläimen, mutta minä tutkin sitä elävänä; te teette siitä pelon ja
säälin esineen, mutta minä teen sen rakastettavaksi; te työskentelette
kidutuskammiossa ja leikkaushuoneessa, minä taasen teen havaintoja
sinisen taivaan alla kaskaiden laulaessa; te teette solulla ja
alkulimalla kemiallisia kokeita, minä tarkastan vaiston korkeimpia
ilmenemismuotoja; te tutkitte kuolemaa, mutta minä tutkin elämää.
Ja miksipä en sanoisi kaikkea, mitä ajattelen: susi on sekoittanut
karitsalta veden, luonnonhistoriaa, tätä nuorison mielitutkimusta
on alettu karttaa ja vihata sen jälkeen kuin solu on nostettu
valtaistuimelle. Siksipä, vaikkakin minä kirjoitan oppineille
ja filosofeille, jotka joskus vielä koettavat ratkaista vaiston
pulmallista kysymystä, kirjoitan myöskin nuorille ja ennen kaikkea
heille, että saisin heidät rakastamaan luonnonhistoriaa, jota te
opetatte heidät vihaamaan. Tämän tähden minä, pysyen kuitenkin aina
totuudessa, vältän teidän tieteellistä proosaanne, joka liiankin usein
näyttää olevan lainaa jostakin intialaisesta murteesta.

Mutta näistä asioista ei ole nyt kysymys, vaan minunhan piti puhua
siitä maapalasta, jota niin kauan toivoin ja jonka suunnittelin
tekeväni elävän hyönteistieteen laboratorioksi, siitä maapalasta, joka
minun on viimeinkin onnistunut saada pienessä, yksinäisessä kylässä.
Se on "Harmas". Sillä sanalla tarkoitetaan meillä viljelemätöntä,
kivistä ja ajuruohoa täpötäynnänsä kasvavaa aluetta Maa on liiaksi
karua kelvatakseen viljeltäväksi, vain lampaat laiduntavat siellä
keväällä, jos on sattunut sen verran satamaan, että ruoho hiukan pääsee
kohoamaan. Mutta "Harmas" on ennen ollut hiukan viljeltyäkin, sanotaan
sen kasvattaneen viiniköynnöksiä, sillä suurten kivilohkarekasojen
välissä on vähän punaista savimaata. Kaivaessamme kuoppia muutamille
istutettaville puille olemme tosiaankin tavanneet tuon arvokkaan kasvin
puoleksi hiiltyneitä tähteitä. Kolmepiinen talikko, ainoa työase,
joka kykenee tunkeutumaan semmoiseen maaperään, on siis ollut siellä
käytännössä, valitettavasti kyllä, sillä alkuperäinen kasvullisuus on
sentähden kadonnut. Siellä ei ole enää ajuruohoa, ei laventelia eikä
kermestammipensaita, tuota tammikääpiötä, jonka muodostamien metsien
yli voi kulkea, kun kohottelee jalkojaan hiukan korkeammalle kuin
tavallisesti. Kuinka hyödyllisiä nämä kasvit minulle olisivatkaan,
etenkin kaksi ensimäistä, joista mehiläiset ja kimalaiset saisivat
hunajaa! Minun on täytynytkin tuoda ne takaisin siihen maahan, josta
talikko ne karkoitti.

Sen sijaan on ilman minun välitystäni niitä kasveja ylenmäärin,
jotka tavallisesti rehoittavat entisillä, oman onnensa nojaan
jätetyillä viljelysmailla. Kaikista runsaimmin kasvaa juolavehnää,
kiusallista heinää, jota ei ole kyennyt kolmivuotinen, katkera
hävityssotani tyystin poistamaan. Sen jälkeen on enimmin piikkisiä
ja tähtikarvapertuskoin asestettuja kaunokkeja, kaikkiaan kolme
lajia. Läpipääsemättömän kaunokkitiheikön yli kohoaa siellä täällä
espanjalainen kultaohdake kuten monihaarainen kynttiläjalka, jossa
liekkeinä ovat oranssinkeltaiset kukat. Sen piikit ovat vahvat kuin
kynnet. Sitäkin korkeampi on illyrilainen ohdake, jonka parin metrin
pituinen haaraton varsi päättyy suureen, ruusunpunaiseen kukkaterttuun.
Näiden välissä ryömii sinivatukan pitkät ja okaiset oksat. Jos tahtoo
kulkea läpi tämän piikkisen viidakon, jossa kimalaiset ja ampiaiset
keräävät mettä, niin täytyy vetää jalkaansa saappaat, joiden varret
ylettyvät yli polven, tai muuten saa verinaarmuja sääriinsä. Niin
kauan kuin kevätsateiden kosteus pysyy maassa, on kasvullisuudella
jonkinlainen viehätyksensä, mutta kun kesän kuivuus tulee, muuttuu
seutu lohduttomaksi erämaaksi, jonka tulitikku voisi sytyttää ja
polttaa reunasta toiseen. Semmoinen on tai pikemminkin oli se Eden,
jossa aijoin elää ja työskennellä hyönteisten! seurassa. Neljäkymmentä
vuotta kestänyt kamppailu on sen minulle hankkinut. Sanoin Eden, ja
minun kannaltani katsoen on nimitys oikea. Tämä kirottu maa, johon ei
kenkään uskaltanut kylvää edes turnipsia, on ampiaisten paratiisi. Sen
rehevät ohdakkeet ja kaunokit houkuttelevat hyönteisiä kaikkialta. En
koskaan ennen retkilläni ole nähnyt niitä niin paljoa samassa paikassa.
Kaikki, jotka ampiaisen nimeä kantavat, keräytyvät sinne. Sinne tulee
kaikenlaisen riistan pyydystäjät, rakennustyöläiset, jotka rakentavat
savesta asumuksiaan, kankurit, jotka kehräävät ja kutovat, verhoilijat,
jotka leikkelevät lehtiä tai kukkien teriöistä kappaleita, arkkitehdit,
jotka tekevät rakennuksia paperimassasta, sementtityöläiset, jotka
sekoittavat savea, kirvesmiehet, jotka kaivertavat puita, kaivajat,
jotka tekevät maanalaisia koloja, monen monet muut sen lisäksi.

Mikä on tuokin hyönteinen? Se on villamehiläinen (Anthidium), joka
raapii hämähäkin seitin tapaista karvapeitettä kaunokin varresta ja
muodostaa siitä villapallon, jonka se vie leukojensa välissä ylpeänä
kotiin. Maanalaisissa käytävissään se tekee siitä pumpulihuopapussin,
johon se kätkee hunajaa ja munansa.

Entä nuo toiset, jotka niin innokkaasti kukissa hyörivät? Ne ovat
verhoilijamehiläisiä (Megachile), joiden vatsan alla on mustia,
valkeita tai tulipunaisia kokoomiskarvoja. Kun ne lähtevät ohdakkeista,
menevät ne läheisiin pensaisiin, joiden lehdistä ne leikkaavat palasia
ja muodostavat niistä pesässään tötteröitä, jotka ne täyttävät
hunajalla ja joihin sitten pistävät munansa. -- Entä nuo mustassa
samettipuvussa? Ne ovat muurarimehiläisiä (Chalicodoma), jotka
rakentavat pesänsä hiekkasiruista ja sementistä, s.o. syljestään.
Niiden pesiä löytää usein Harmas'issa kivistä. -- Mitäs nuo, jotka
surisevat niin äänekkäästi? Turkkimehiläisiä (Anthophora), joiden pesät
ovat muurin koloissa ja aurinkoisissa törmissä.

Nämä ovat muurimehiläisiä (Osmia). Joku niistä tekee pesäkammioitaan
kotilon tyhjän kuoren kierteisiin, toinen poraa sinivatukkapalasesta
ytimen ja muuraa sinne monikerroksisen asunnon toukilleen, kolmas
käyttää samaan tarkoitukseen ruo'on luonnollista varsionteloa, neljäs
asuu vuokratta jonkin muun kimalaisen maanalaisissa pesäkoloissa.
Tuolla on sarvimehiläisiä (Macrocera, Eucera longicornis, L.), joiden
koirailla on komeat sarvet; housumehiläisten (Dasypoda) takajalat ovat
kankeakarvaiset. Nämä tässä ovat monilajisia maamehiläisiä (Andrena) ja
hietamehiläisiä (Halictus).

Jätän lukuisat muut mainitsematta, sillä jos tahtoisin luetella kaikki
ohdakkeitteni vieraat, saisin tässä tuoda katselmukseen melkein koko
hunajanvalmistajoiden heimon. Oppinut hyönteistieteilijä, professori
Pérez Bordeauxista, jolle lähetin löytöni määrättäviksi, kysyi kerran,
käytänkö mitään erikoisia pyyntineuvoja, kun niin paljon harvinaisia,
niin, ennen tuntemattomiakin hyönteisiä hänelle annoin. Mutta minähän
en ole kokenut, vielä vähemmin innostunut hyönteisten pyydystäjä, sillä
hyönteiset huvittavat minua enemmän silloin, kun ne ovat elävinä omissa
toimissaan kuin kuolleina ja neuloihin pistettyinä laatikoissani. Koko
minun metsästyssalaisuuteni on rehevä, ohdakkeita ja kaunokkeja kasvava
puutarhani.

Onnellinen sattuma on liittänyt hunajan-kokoojiin vielä
metsästäjäheimot. Jotkut muurarit ovat koonneet ympärysaitaa varten
sinne ja tänne hiekkaa ja kiviä kasoihin. Aitatyöt edistyivät
hitaasti, joten hyönteiset valloittivat jo ensimäisenä vuonna aidan
aines-varastot. Muurarikimalaiset valitsivat kivien kolot asunnoikseen
ja viettivät siellä yönsä suurissa joukoin. Vahva muurisisilisko oli
valinnut erään kolon, jossa se tähysteli ohikulkevia sittiäisiä.
Kivitasku, jonka puku on kuin dominikanimunkin, istui ylimmäisellä
kivellä ja lauloi lyhyen laulunsa.

Hiekkakasoissa oli toisia siirtolaisia. Pyörreampiaiset (Bembex)
pörisyttivät siihen pesäkolojaan. Petoampiaiset (Sphex) laahasivat
sinne tuntosarvista heinäsirkkoja. Sarviampiainen (Stizus) kasasi
kellareihinsa kaskassäilykkeitä. Kaikki nämä hyönteiset katosivat, kun
muurarit käyttivät hiekan, mutta sain ne takaisin, kun hankin uusia
hiekkaläjiä.

Hieta-ampiaiset (Ammophila) eivät kuitenkaan hävinneet, sillä
niiden pesät ovat toisaalla. Keväällä näen yhden lajin ja muiden
syksyllä lentää hyörivän pyydystämässä toukkia teiden varsilta ja
ruohokkojen välimailta puutarhassani. Iloiset ja vilkkaat tieampiaiset
(Pompilus) tarkastavat piilopaikoista hämähäkkejä. Suurin vaanii
tarantella (Lycosa narbonensis, Latr.), jonka maakolot eivät ole
harvinaisia Harmas'issa. Lämpiminä päivinä marssivat maakasarmeistaan
amatsonimuurahaiset (Polyergus rufescens, Latr.) komppanioittain orjia
metsästämään. Viisi senttimetriä pitkät tikariampiaiset (Scolia)
lentävät hitaasti mätänevän ruoholäjän ympärillä ja kaivautuvat
sen sisään pyydystämään otuksiaan, lehtisarvisten (Lamellicornia),
nokkakärsäkkään (Oryctes) ja kultakuoriaisen (Cetonia) toukkia.

Miten paljon tutkimusten esineitä! Ja uusia vielä tulee. Talo oli
yhtä autio kuin maakin. Kun ihmiset menivät, ja rauha oli varma,
tulivat eläimet ja valtasivat kaiken. Kertut asettuivat asumaan
sirenipensaisiin, vihreäpeipponen kypressikatoksen suojaan, varpunen
kokosi korsia kattotiilien alle. Platanin latvassa viserteli
vihreävarpunen, jonka pesä ei ole aprikosin puolikasta suurempi.
Iltaisin yhtyivät soittajaisiin pöllöt yksitoikkoisine äänineen.

Talon lähellä on lampi, johon vesi tulee kylän vesijohtokanavasta.
Sinne kokoutuvat kosimisaikanaan kaikki sammakot aina kilometrin
päästä. Isot ristikonnat tulevat kylpemään. Lehtisammakot, jolleivät
kurnuta puissa, huvitteleivat tehden uimahyppyjä. Kun toukokuun yöt
hämärtyvät, alkaa lammikolla sellainen korvia särkevä soitanto, että on
mahdoton kotona pöydässä keskustella, mahdoton nukkua.

Talon ovat vallanneet vielä rohkeammat ampiaiset. Kynnysalla
roskakasassa pesii valkoviiruinen petoampiainen (Sphex albisectus
Lep. et Serv.). Kun menen huoneeseen, pitää varoa rikkomasta sen
pesäkoloja ja tallaamasta työssään olevaa kaivajaa. Varmaan on
siitä neljännesvuosisata kulunut, kun viimeksi näin tämän raivoisan
sirkanmetsästäjän. Kun siihen ensiksi tutustuin, täytyi minun kulkea
useita kilometrejä elokuun helteessä tavatakseni sen, mutta nyt se on
aivan kynnykseni alla.

Ikkunakomerossa on hämähäkkien tappajalla (Pelopoeus) lämmin ja
mieluisa asuinpaikka. Se muuraa mullasta tehdyn pesänsä kiviin ja
käyttää sisääntuloreikänä ikkunaluukussa olevaa rakoa. Kaihtimien
lustoihin rakentavat jotkut muurarimehiläiset (Chalicodoma) kammioitaan
ja luukkujen sisäpinnalle kokoo muurariampiainen (Eumenes) pieniä
savikekoja. Tavallinen ampiainen (Vespa vulgaris, L.) ja Ranskan
ampiainen (Pollistes gallicus, L.) ovat ruokatovereitani, ne tulevat
päivällisen aikana katsomaan, ovatko rypäleet pöydälläni jo niin kypsiä
kuin ne näyttävät olevan.

Nämät hyönteiset -- kaikki eivät ole läheskään mainitut -- ovat
lukuisana ja valittuna seurueenani. Entiset ystäväni ja uudet tuttavani
ovat lähelläni metsästämässä, mettä kokoomassa ja rakentamassa. Ja
jos on tarpeellista vaihtaa havaintopaikkaa, niin on vuori muutaman
sadan askelen päässä asunnostani. Sen aurinkoisia rinteitä rakastaa
pyörreampiainen (Bembex) ja sen savikuopista saavat monet muut
rakennusaineita. Tämän hyönteisrikkauden takia minä vaihdoin
kaupungin kylään, asetuin Sérignan'iin viljelläkseni turnipsia ja
kylvääkseni salattia.

Atlantin ja Välimeren rannikoille on Ranskaamme perustettu kalliiksi
tulleita laboratorioita merieläinten tutkimista varten. Siellä ihmiset
leikkelevät merestä saamiaan pikkuisia ja meille arvottomia eläväisiä,
uhraavat koko omaisuuksia mikroskoppeihin, hienoihin leikkauskoneisiin,
pyyntineuvoihin, laivoihin, kalasäiliöihin ja akvarioihin saadakseen
selville minkälainen on rakenteeltaan nivelmadon munasolu, kysymys,
jonka täyttä tarkoitusta en ole koskaan ymmärtänyt. He unohtavat
kokonaan pienet maahyönteiset, jotka aina ovat lähellämme, jotka
antavat yleiselle sielutieteelle erinomaisen tärkeitä todistuksia ja
jotka hävitystyöllään saavat aikaan kansantaloudellisia vahinkoja.
Milloin perustettanee hyönteislaboratorio, jossa ei tutkita kuolleita
hyönteisiä, vaan eläviä, niiden vaistoa, tapoja, töitä, taisteluja
ja lisäytymistä? Olisi kai tärkeämpi tietää viinitarhojen tuhoojien
elämä kuin jonkun siimajalkaisen hermosäikeiden päätepisteet. Olisi
kai tärkeämpää kokeillen saada selvä vaiston ja älyn välisestä
rajasta, vertailemalla voida määrätä, onko ihmisjärki selittämätön
tekijä vai ei, se olisi kai tärkeämpää kuin lukea jonkin äyriäisen
tuntosarvien renkaita. Näiden kysymysten ratkaisu vaatisi kokonaisen
joukon tutkijoita, mutta meillä ei ole ainoatakaan. Nilviäiset
ja onteloeläimet ovat muodissa, merten syvyydet tutkitaan
vartavasten valmistetuilla koneilla -- mutta maa jalkojemme alla
jää tuntemattomaksi. Odotellessani muodin muuttumista avaan elävän
hyönteistieteen laboratorion Harmas'issa, eikä se laboratorio maksa
verotetuille penniäkään.



Muurarimehiläisen pesärakennukset.

Chalicodoma muraria Fabr.


Réaumur on omistanut erään teoksensa _muurarimehiläisten_
(Chalicodoma muraria Fabr.) historialle. Aikomukseni on ottaa tämä
asia uudestaan käsiteltäväksi, täydennettäväksi ja ennen kaikkea
tarkastettavaksi eräältä näkökannalta, jonka kuuluisa tutkija on
kokonaan lyönyt laimin. Ensiksi tekee mieleni kuitenkin kertoa, miten
tutustuin näihin pistiäisiin.

Se tapahtui opettajatoimeni alkuaikoina, noin 1843. Jonkun aikaa sen
jälkeen kun olin lähtenyt Vauclusen opettajaseminarista todistus
taskussa ja välittömän iloisena kuten kahdeksantoista-vuotias
konsanaankin, lähetettiin minut Carpentrasiin johtamaan sikäläiseen
kaupungin yläkouluun liitettyä alkeiskoulua. Omituinen koulu, totta
tosiaan, huolimatta mahtavasta "ylä"-nimestään. Se oli jonkinlainen
avara kellari, kostea ja ummehtunut. Eipä siis ihme, että opettaja
ja oppilaat pitivät enemmän ulkoilma-geometriasta, s.o.
käytännöllisestä maanmittauksesta.

Kun tuli toukokuu, vaihdettiin hämärä kouluhuone ketoihin. Se oli
juhlahetki. Toimintakenttä oli laaja, asumaton kivinen tasanko,
_harmas_. Siellä ei ollut puita eikä pensaita estämässä nuorten parven
vartioimista, siellä ei minun tarvinnut peljätä, että oppilaani
maistelisivat raakoja aprikoseja.

Jo ensi retkellä herätti eräs epäiltävä seikka huomiotani. Jos
lähetin pojan kauas pystyttämään mittapuuta, niin näin hänen matkalla
useasti pysähtyvän, kumartuvan, suoristuvan, tutkivan, taas kumartuvan
välittämättä rahtuakaan mitan pystyttämisestä ja merkinannosta.
Toinen otti maasta rautaisen mittanauhan asemasta kivisirpaleen,
kolmas murenteli multaa käsissään eikä mitannut kulmaa, kuten olisi
pitänyt. Monet tapasin imemässä oljenkortta Monikulmio ei syntynyt,
halkaisijoita ei vedetty. Mistä tämä kumma johtui?

Kysyin ja sain selityksen. Oppilas, synnynnäinen nuuskija ja
havainnontekijä, oli jo kauan tiennyt, mistä opettajalla ei ollut
aavistustakaan. Harmas'in piikivisirpaleiden päälle rakensi eräs
suuri ja musta mehiläinen multapesiään. Näissä pesissä on hunajaa
ja maanmittarini aukoivat niitä imeäkseen niiden kennot kuiviin
olkipillillä. Menetelmä näytettiin minulle. Hunaja on hiukan
väkevää, mutta kylläkin mukiin menevää. Minullekin se maittoi, siksi
liityin pesänetsijöiden seuraan, ja vasta myöhemmin jatkoimme
moni-kulmiomittaustamme. Niin näin ensi kerran muurarimehiläisen,
kuten sitä Réaumur nimittää, ennenkuin tiesin mitään sen historiasta
tai sen historian kirjoittajasta.

Tämä komea ampiainen, jolla on tummansinipunervat siivet ja
musta samettipuku, sen pesärakennukset aurinkoisilla sorakasoilla
ajuruohovarvikossa ja sen hunaja, joka toi vaihtelua vakavassa
maanmittaustyössä, vaikuttivat virkistävästi minuun. Toivoin saavani
tietää enemmän kuin mitä oppilaani olivat minulle opettaneet.
Kirjakauppiaalle oli juuri saapunut erinomainen hyönteisiä käsittelevä
teos, de Castelnau'n, E. Blanchard'in ja Lucas'in "Histoire naturelle
des animaux articulés" (Niveljalkaisten luonnonhistoria). Siinä oli
hyvin runsaasti kuvia, mutta, voi, oli sillä hintaakin! Mutta mitäpä
siitä, minun runsaista seitsemänsadan markan vuosituloistani täytyi
uhrata siihen koko kuukauden palkka. Mitä menetin liikaa hengen
ravintoon, sen sain säästää ruumiin ylläpidosta.

Ahmin kirjan kannesta kanteen. Sain tietää siitä mustien mehiläisten
nimen, luin ensi kerran hyönteisten tavoista yksityiskohtaisia
kuvauksia, löysin siitä minun silmissäni sädekehän ympäröimät,
kuuluisat nimet: Réaumur, Huber, Léon Dufour, ja kun selailin kirjaa
sadannetta kertaa, kuiskasi sisäinen ääni hiljaa: sinustakin tulee
eläinten historioitsija kerran! -- Lapselliset kuvitelmat, mihin
katosittekaan! Tahdoin kuitenkin elvyttää näitä muistoja, samalla
kertaa sekä surullisia että iloisia, johtuakseni mustien mehiläisten
töihin ja toimiin.

Chalicodoma-nimi tarkoittaa hyönteistä, joka rakentaa pesänsä
yhteenmuuratuista kivensirpaleista. Se sopii erinomaisesti näille
ampiaisille, jotka tekevät kennonsa samoista aineksista kuin mekin
talomme. Niiden työ on muurarien työtä, maalaismuurarien, jotka
käyttävät laastiinsa enemmän savea kuin kiveä. Réaumur, jolle
tieteellinen jaoittelu oli vierasta, kutsui niitä, kuten jo sanoin,
muurarimehiläisiksi. Se sana on kylliksi kuvaava.

Kotiseudullani on niitä kolme lajia, pesän rakennustavan mukaan
kutsun niitä somerikko-, oksa- ja katosmuurarimehiläisiksi. Ensimäisen
lajin, Réaumurin muurarimehiläisen, molemmat sukupuolet ovat niin
eri-värisiä, että vasta-alkava tutkija nähdessään ihmeekseen niiden
tulevan samasta pesästä pitää niitä eri lajeina. Naaras on mustan
sametin karvainen sen siivet tummansinipunaiset. Koiraan samettipuku
on kirkkaanpunainen. Molempien toisten pienempien lajien väreissä ei
ole tämmöistä eroa, kumpikin sukupuoli on samanlaisessa puvussa, jonka
värinä on sekaisin ruskeaa, punakeltaista ja tuhkanharmaata.

Pesänsä perustaksi valitsee muurarimehiläinen Pohjois-Ranskassa, kuten
Réaumur sanoo, aurinkoisen, rappaamattoman muurin, sillä rappaus
liuotessaan voisi turmella kennokomerot. Se rakentaa asuntonsa
vakavalle alustalle, paljaalle kivelle. Etelä-Ranskassa on se
yhtä varovainen, mutta en ymmärrä, miksi se täällä yleisesti ottaa
mieluummin perustaksi muun kuin muurikiven. Se ottaa mieluummin
veden kuljettamia piimöhkäleitä, usein vain nyrkin kokoisia, joita
muinoin jäätiköt ovat kasanneet Rhônen laakson pengermistä. Tämmöisten
asumussijojen yleisyys vaikuttanee muurarimehiläisen valintaan.
Laaksoissa on mehiläisellä käytettävänään vuoristopurojen tuomat
somerkasat. Semmoisten kivien puutteessa rakentaa muurari pesänsä
mille kivelle tahansa.

Katosmuurarimehiläisen valinta on vielä vapaampi. Erityisesti se
mieltyy räystäästä ulospistävien kattotiilien aluksiin. Tuskinpa
lie sitä maalaistaloa, jonka räystästiilien alla ei olisi sen
pesiä. Sinne se joka kevät perustaa väkirikkaita siirtoloita, joiden
sukupolvesta toiseen säilyvät ja vuosittain laajenevat muuraukset
peittävät lopuksi laajoja aloja. Olen nähnyt pesiä, jotka peittivät
katoksesta viisi tai kuusi neliömetriä. Kun mehiläiset olivat
toimissaan, niin oli työläisten joukko ja surina vallan hämmästyttävä.
Nämä muurarit ovat myös mieltyneitä parvekkeen sillanalukseen ja
käyttämättömän ikkunan komeroon. Semmoisiin paikkoihin asettuvat ne
sadoittain, kukin kuitenkin työskennellen yksin.

Oksamuurarimehiläinen tekee ilma-asuntoja puiden oksille. Kaikenlaiset
pensaat, kuten orapihlaja, granattiomena, orjantappura, kelpaavat
sille, mutta tammi, jalava ja pinja kohottavat sen vielä korkeammalle.
Lehvistöstä se valitsee oksan, oljen paksuisen, ja rakentaa tälle
ohuelle alustalle pesänsä saviruukista. Valmis pesä on kuin multapallo,
jonka läpi oksa kulkee. Jos se on yhden hyönteisen tekemä, on se
aprikosin kokoinen, mutta jos useampia on ottanut töihin osaa, on se
yhtä suuri kuin nyrkki. Viimemainittu tapa on harvinainen.

Nämä kolme muuraria käyttävät samoja rakennusaineita, kalkkipitoista,
hiekansekaista savea, johon on sotkettu työläisen omaa sylkeä.
Mehiläiset halveksivat kosteita paikkoja, vaikkakin ne helpoittaisivat
töitä ja vähentäisivät laastin kostuttamiseen kuluvaa sylkimäärää.
Luonnostaan kosteat aineet eivät sitoisi kylliksi laastia. Ne käyttävät
sentähden kuivaa pölyä, joka imee itseensä hyvin paljon sylkeä ja
josta muodostuu syljen munanvalkuaisaineiden kanssa jonkinlaista
sementtiä. Se kovettuu yhtä pian kuin sammuttamattomasta kalkista ja
munanvalkuaisesta tehty kivikittikin.

Kaikki kolme mehiläislajia keräävät muuriruukkitarpeensa paljon
käytetyiltä teiltä, joiden kalkkikivet ovat murskautuneet hienoiksi
ajoneuvojen pyörien alla. Sieltä ne hankkivat rakennusaineensa
vähääkään välittämättä ainaisesta eläinten ja ihmisten edestakaisin
kulkemisesta. Eloisa mehiläinen on toimissaan tosiaan näkemisen
arvoinen. Tien, saviruukinvalmistuspaikan, ja pesän välillä on
yhtämittainen tulevien ja menevien surina. Työskentelevien lento
on niin suoraviivaista ja nopeaa, että näyttää siltä kuin ilman
läpi kulkisi usvajuova. Pesään menevät vievät mukanaan herneenkokoisen
laastipallon, sieltä tulevat laskeutuvat suoraan kaikista kovimmalle
ja kuivimmalle paikalle. Koko ruumis väristen ne nakertavat
leukojensa päillä, raapivat etujalkojensa nilkoilla saadakseen multa-
ja hiekkahitusia, joita ne pyörittelevät suuosiensa välissä ja
kostuttavat syljellään, kunnes ne yhtyvät kiinteäksi palloksi. Ne ovat
niin innostuneita työhönsä, että jättäytyvät ennemmin ohikulkevien
jalkoihin kuin keskeyttävät toimensa.

Mehiläinen joko tekee uusia pesiä uusille pesäpaikoille tai käyttää
vanhoja kennokomeroita korjattuaan ne. Tarkastetaan ensiksi
ensimäistä tapausta. Valittuaan sopivan kiven tavallinen eli
somerikko-muurarimehiläinen tuo leukojensa välissä laastipallon ja
paloittelee sen ympyriäiseksi renkaaksi kiven päälle. Etujalat ja
leuat, muurarin tärkeimmät työaseet, muokkaavat laastia, joka pehmenee
siihen vähitellen valuvasta syljestä. Savea vahventamaan pannaan siihen
kulmikkaita, virnaherneen kokoisia kivisiruja yksitellen, mutta vain
renkaan ulkolaidalle, joka on vielä pehmeä. Semmoinen on rakennuksen
kivijalka. Tälle perustalle lisätään uusia kerroksia, kunnes kenno on
tarpeeksi, s.o. pari, kolme senttimetriä korkea.

Me rakennamme taloja latomalla päälletysten kiviä, jotka sitten
muuraamme yhteen kalakilaastilla. Muurarimehiläisen työt ovat
samantapaisia, säästääkseen vaivaa ja muuriruukkia käyttää se
piisiruja, kuten näimme. Ne se valitsee yksitellen ja huolellisesti,
melkein aina semmoisia, jotka ovat kulmikkaita, joten ne tiiviisti
toistensa viereen sopien tukevat toisiaan ja vahvistavat pesää
kokonaisuudessaan. Pesä on päältäpäin katsoen sen vuoksi kuin
maalaistalon kivijalka, josta kivet pistävät esiin luonnollisen
epätasaisina, mutta sisäpuolen pitää olla sileä, ettei toukan heikko
nahka vahingoittuisi, siksi mehiläinen laittaakin sen pelkästään
laastista. Siitä huolimatta jää sisäpinta karheaksi, mutta toukka
itse kehrää siihen verhoksi silkkisen kotelokopan syötyään ensin
hunajan loppuun. Turkkimehiläinen (Anthophora) ja hietamehiläinen
(Halietus) sitävastoin tekevät kennokomeronsa sisäseinät sileiksi
mullalla, sillä niiden toukat eivät kudo kotelokoppaa.

Pesä on melkein pystysuorassa asennossa ja sen suu aina ylöspäin, ettei
hunaja vuotaisi siitä pois, mutta sen muoto vaihtelee hiukan alustan
muodon mukaan. Litteällä, vaakasuoralla kivellä se on kuin pysty,
munanmuotoinen torni, kohtisuoralla tai vinolla taas kuin keskeltä
katkaistu sormustin. Jälkimäisessä tapauksessa liittyy alustakivi
suorastaan pesän seinän alaosaksi.

Kun pesä on valmis, alkaa mehiläinen sitä muonittaa. Läheisistä
kukista, etenkin kullankeltaisesta kinsteripensaasta (Genista
scorpius), se kokoo sokerinestettä ja siitepölyä. Se palaa kukista
pesälleen hunajamaha täynnä ja vatsan alus siitepölystä keltaisena.
Päänsä se pistää kennoon ja ruumiin nykäyksittäin kouristuessa se
oksentaa hunajan pesäänsä. Kun hunajamaha on tyhjä, vetäytyy
mehiläinen ulos, mutta pistäytyy heti uudestaan komeroon, tällä kertaa
kuitenkin takaperin. Nyt se sukii takajaloillaan vatsakarvoissa
olevan siitepölyn hunajan sekaan kennokomeroon. Taas se vetäytyy
ulos ja pistää taas päänsä pesään sekoittaakseen hunajan ja siitepölyn
lusikanmuotoisilla leuoillaan puuroksi.

Kun kenno on puolillaan hunajaa, on muonaa kylliksi. Siihen on vain
munittava muna ja komero sitten suljettava huolellisesti. Tämä tehdään
viipymättä. Pesän sulkemisaineeksi käytetään puhdasta laastia. Koko
työ kestää enintään kaksi päivää, ellei epäsuotuisat ilmat saa sitä
keskeytetyksi. Tämän ensimäisen pesän viereen rakennetaan toinen ja
täytetään kuten edellinenkin, sitten kolmas, neljäs ja niin edespäin.
Uutta kennoa ei aloiteta ennenkuin edellinen on aivan valmis,
muonitettu, suljettu.

Tavallinen muurarimehiläinen rakentaa pesäkomeroitaan yksin ja itse
kukin omalle kivelleen, siksi on pesiä samalla kivellä vain kuusi tai
korkeintaan kymmenen. Kun kaikki pesäkennot ovat valmiit, peittää
mehiläinen ne yhteisellä paksulla laastikerroksella suojellakseen
niitä kosteudelta, lämpimältä ja kylmältä. Katettu pesäjoukko on
appelsinipuolikkaan kokoinen. Sitä voisi pitää kiveä vasten viskattuna
ja siihen kuivuneena savipallona. Päältäpäin katsoen ei huomaa, mitä
sen sisällä on. Laastikerros kovettuu hyvin pian, ja puukko on tarpeen,
jos aikoo sen saada rikki.

Uusien pesien asemasta käyttää muurarimehiläinen mielellään myös
vanhoja, jotka eivät ole kovin särkyneitä. Pesien yhteinen laastikate
on aina säilynyt, niin kestävää on muuraus, mutta sen läpi on puhkaistu
reikiä, yhtä monta kuin edellisen sukupolven toukkien pesäkomeroita
on pesäryhmässä ollut. Tämmöisten vanhojen kennokomeroiden korjailu
säästää paljon aikaa ja vaivoja, siksi mehiläiset hakevatkin niitä ja
rakentavat uusia vasta silloin, kun entisiä pesiä ei ole tavattavissa.

Samasta pesäryhmästä tulee ulos erilaisia asukkaita, veljiä ja
sisaria, punaisia koiraita ja mustia naaraita, kaikki saman emon
jälkeläisiä. Koiraat viettävät huoletonta elämää, niille ei työnteko
kuulu. Ne tulevat pesärakennuksille vain kosiakseen naaraita. Ne juovat
mettä kukkien viinitynnyreistä, mutta eivät sekoita muurilaastia
leukojensa välissä. Nuoren emon on yksin pidettävä huoli perheensä
tulevaisuudesta. Mutta kuka niistä perii vanhan pesän? Sisarina on
niillä kaikilla yhtä suuri oikeus siihen, niin säätäisi meidän lakimme,
joka on hyljännyt ensiksi syntyneen etuoikeuden. Muurarimehiläisellä on
alkuperäiset omistussäännöksensä, nimittäin ensiksi anastaneen
omistusoikeus.

Kun munimisaika lähestyy, valtaa naaras ensimäisen pesän, joka on
vapaa, ja aloittaa rakennuspuuhansa. Voi sitä naapuria tai sisarta,
joka uskaltaa tulla pesän omistamisesta riitelemään! Raivoisat
hyökkäykset pakoittavat sen tiehensä. Mehiläinen ei aluksi kylläkään
tarvitse kuin yhden pesäkomeron, mutta se tietää myöhemmin käyttävänsä
ja täyttävänsä ne kaikki ja vartioi niitä kaikkia yhtä huolellisesti.
Siksi en muista koskaan nähneeni kahden emon työskennelleen samalla
kivellä.

Nyt on työ sangen yksinkertainen. Hyönteinen tutkii vanhan komeron
sisuksen nähdäkseen, onko mitään korjattavaa. Se repii seiniltä entiset
kotelokoppaverhot, heittää pois entisen asukkaan uloskaivautuessa
murenneet multajyväset, paikkaa laastilla rikkoutuneet kohdat, korjaa
pesän aukkoa hiukan, siinä kaikki. Sitten seuraa muonitus, muniminen ja
komeron sulkeminen. Kun kaikki kennot ovat toinen toisensa jälkeen
täytetyt, parannetaan yhteistä laastikatetta, jos tarvis vaatii, ja
työt ovat lopussa.

Katosmuurarimehiläinen pitää seuraelämää yksinoleksimista parempana.
Se asustaa sadoittain, usein tuhansittainkin katoksien kattotiilien
tai räystäitten alla. Tässä ei ole kuitenkaan kysymys varsinaisesta
yhdyskunnasta, jossa kaikki yksilöt työskentelisivät yhteiseksi
hyväksi, vaan mehiläiset ovat ainoastaan kokoontuneet yhteen,
jokainen rakentaa omaa pesäänsä toisista vähääkään välittämättä.
Rakennusaineena käytetty laasti on samanlaista kuin tavallisen eli
somerikkomuurarimehiläisenkin, yhtä kestävää, yhtä läpäisemätöntä,
mutta hienompaa ja vailla piisiruja. Nekin ottavat haltuunsa vanhoja
pesiä, jos vain niitä löytävät. Jokainen tyhjä kennokaminio korjataan,
muonitetaan ja suljetaan. Mutta vanhoja pesäkomeroita ei riitä
nopeasti vuosi vuodelta lisäytyvälle asutukselle. Siksi rakennetaan
uusia kennoja entisten laastikatteen päälle. Ne ovat melkein tai aivan
vaakasuorassa asennossa vieretyksin, ilman varsinaista järjestystä.
Jokaisella rakentajalla on omat piirustuksensa, jokainen tekee
miten tahtoo, kunhan ei vain häiritse naapurin töitä, sillä silloin
loukatut tarttuvat asiaan ja pakoittavat tunkeilijan noudattamaan
järjestystä. Pesiä kohoo siis sinne tänne, ilman yhteistä suunnitelmaa.
Pesäkomerot muistuttavat muodoltaan sormustinta. Niiden pinta on
ryppyinen ja siinä näkee eriaineisen laastin kerroksia. Seinät ovat
tasoitetut, vaikkeivät sileät, toukan kotelokoppakudos saa myöhemmin
peittää epätasaisuudet.

Pesän valmistuttua hankitaan siihen hunaja, ja komero muurataan
sitten kiinni. Näitä töitä tehdään toukokuun kuluessa. Kun muniminen
on päättynyt, ryhtyvät kaikki mehiläiset yhdessä rakentamaan
siirtolan päälle yhteistä katetta. Siirtola katetaan paksulla
laastikerroksella, komeroiden väliset täytetään, kaikki pesät
peitetään, joten pesäjoukko lopulta näyttää kuivalta savilevyltä,
joka on keskeltä paksumpi kuin reunoilta; keskessä on alkuperäisen
siirtolan rakennukset, mutta reunoilla vastaperustettuja uusia
kennokomeroita. Pesäkasan laajuus on erilainen riippuen työskentelevien
mehiläisten luvusta ja alkuperäisen pesän iästä. On pesiä, jotka
peittävät vain kämmenen levyisen alan ja taas toisia, usean
neliömetrin laajuisia, joiden hallussa on melkein koko räystäs.

Oksamuurarimehiläinen tekee tavallisesti töitänsä yksin. Se aloittaa
rakentamisensa kiinnittämällä pesän pohjan ohuelle oksalle. Rakennus
kohoo vähitellen ja muovautuu pienen, pystyn tornin muotoiseksi.
Tämän ensimäisen muonitetun ja suljetun kennokomeron jälkeen tehdään
toinen, jonka perustana on oksa ja tämä valmis pesä. Kammioita tulee
kaikkiaan kuudesta kymmeneen, toinen toisensa viereen. Sitten
peitetään pesäjoukko yhteisellä laastikatteella, jonka keskeen jää oksa
tukemaan rakennusta.



Tikariampiainen haavataiturina.

Scolia bifasciata Van der Lind.


Jos voima olisi tärkein kaikista eläinten ominaisuuksista, silloin
olisivat tikariampiaiset ensimäisiä ampiaisten lahkossa. Muutamat ovat
miltei keltatupsuisen hippiäisen kokoisia ja meidän suurimmat
pistiäisemme, kimalaisetkin, ovat viheliäisiä eräiden tikariampiaisten
rinnalla. Kotiseudullani on tästä jättiläisten ryhmästä edustajina
puistotikariampiainen (Scolia hortorum Van der Lind), joka on enemmän
kuin neljä senttimetriä pitkä ja jonka levitettyjen siipien väli siiven
kärjestä toiseen on kymmenen senttimetriä, sekä pukamatikariampiainen
(Scolia hemorrhoidalis Van der Lind), joka koossaan kilpailee edellisen
kanssa.

Tikariampiaisen mustassa puvussa on leveitä, keltaisia täpliä,
nahkeat siivet ovat merenpihkankeltaiset kuten sipulin kuoret ja
purppuranhohtoiset, jalat karkeakarvaiset, ruumis kookas ja kömpelö,
pää vankka, kypärinä kova takaraivo, käynti raskas, vailla notkeutta,
lento lyhyt ja äänetön semmoinen on ulkomuodoltaan naaras, jolla
on vahvat aseet raskasta työtään varten. Koiras, rakastunut
tyhjäntoimittaja, on sirompisarvinen, hienommin puettu ja
somempivartaloinen, vaikkakaan kömpelyys, joka on sen naarastoverin
pääpiirre, ei ole aivan jäljettömiin kadonnut.

Eipä hyönteisten kerääjä ensi kertaa tavatessaan kohtele aivan
varomattomasti puistotikariampiaista. Miten pyydystäisi tuon mahtavan
elukan, miten säästyisi sen pistimeltä? Jos ampiaisen tikarin jälki
on suhteellinen muuhun ruumiiseen, niin pitäisi piston olla peloittava.
Jo kimalaisenkin pisto tekee hyvin kipeää, mitä sitten tikariampiaisen,
jolla on aseena tuollainen väkipuukko.

Tunnustan avomielisesti, että peräydyin ensimäisen tikariampiaisen
tieltä, niin mielelläni kuin olisinkin lisännyt tuon komean
hyönteisen vasta alussa olevaan kokoelmaani. Ikävät muistot
ampiaisten ja kimalaisten myrkkypiikeistä johtivat tähän liialliseen
varovaisuuteen. Sanon "liialliseen", sillä olen nyt pitkän
kokemukseni opettamana vapautunut silloisesta pelostani, ja jos näen
tikariampiaisen ohdakkeen mykeröllä, otan sen arastelematta ja
ilman varovaisuustoimenpiteitä sormenpäilläni kiinni, niin uhkaavan
näköinen kuin se onkin. Rohkeuteni on kuitenkin näennäistä, sillä --
sanon sen vasta-alkaville ampiaisten pyydystäjille -- tikariampiaiset
ovat hyvin rauhallisia. Niiden pistin on pikemmin työase kuin
sotapeitsi, ne käyttävät sitä lamauttaessaan saalistaan ja vain
viimeisessä hätätilassa puolustaakseen itseään. Pistintä voi sitäpaitsi
helposti karttaa, niiden liikkeet kun ovat kömpelöitä, ja vaikka pisto
sattuisikin, on kipu hyvin mitätön. Melkein kaikkien kaivaja-ampiaisten
myrkky on mietoa, niiden ase on kirurgin neula, hienoja fysiologisia
leikkauksia varten tehty.

Kotiseutuni muista tikariampiaisista mainitsen keskikokoisen
kaksivöisen tikariampiaisen (Scolia bifasciata Van der Lind), jonka
näen joka vuosi syyskuussa tutkivan niitä mädänneitä lehtikasoja, jotka
olen sitä varten koonnut erääseen pihani nurkkamaan. Seuratkaamme sen
leikkausmenetelmiä silloin, kun se on itsekseen omassa vapaudessaan.

Cerceris-lajin jälkeen on hyvä tutkia muitakin ampiaisia, jotka
käyttävät suojuksettomia otuksia, semmoisia, joita voi haavoittaa
kaikkialle muuanne paitsi päähän, mutta eivät pistä saalistaan kuin
kerran. Tikariampiaiset täyttävät näistä ehdoista ensimäisen,
sillä niiden riistana on pehmeät kultakuoriais (Cetonia), Oryctes-
ja Anoxia-toukat, kullakin lajilla omansa. Täyttävätkö ne myös toisen
ehdon? Olin jo edeltäpäin varma, että pistin vain kerran paljastuisi,
sillä tunsin uhrien rakenteen, tiesin niiden hermoston olevan
keskitetyn, arvasinpa jo paikankin, johon tikari työntyisi.

Tämän varmuuden sain anatomin leikkelyveitsen välityksellä, ilman
minkäänlaisia välittömästi havaittuja todistuksia. En nimittäin
näe, mitä siellä maan alla tapahtuu, enkä voi toivoa, että
ampiainen tottuneena harjoittamaan taitojaan pimeässä mätänevässä
kasvimultakasassa, näyttäisi niitä, jos sen vedän päivän valoon. En
ottanut sitä lukuunkaan, mutta mieltäni rauhoittaakseni suljin
kumminkin sen riistoineen huoneessani olevaan häkkiin. Kovin
hämmästyin, kun tapahtui semmoista, jota en uskaltanut toivoakaan.
Mikään muu petoampiainen ei keinotekoisissa olosuhteissa hyökännyt niin
innokkaasti saaliinsa kimppuun. Kaikki koeampiaiseni palkitsivat
kärsivällisyyteni. Kirkastakaamme ensiksi, miten kaksivöinen
tikariampiainen lävistää kultakuoriaisen toukkia.

Vangittu toukka koettaa paeta julmaa naapuriaan. Se kulkee tapansa
mukaan selällään ympäri lasista sirkusta. Ampiainen sen huomaa pian,
taputtelee ensin tuntosarviensa päillä maata ja hyökkää sitten
saaliinsa kimppuun, nousee sen päälle ratsastamaan käyttäen
takaruumistaan tukenaan. Toukka kiiruhtaa nopeammin, käyristymättä
puolustusasentoonsa. Ampiainen tarttuu sen pääpuoleen vuoroin
rynnäten, vuoroin peräytyen aina toukan kärsivällisyyden mukaan.
Leukansa se iskee keskiruumiiseen selkäpuolelle, asettuu poikittain
toukan päälle, kääntää takaruumiinsa koettaen saavuttaa sen paikan,
johon pistin on työnnettävä. Kaareutunut ruumis on liian lyhyt
ylettääkseen lihavan toukan ympäri, siksi se yrittää yrittämistään.
Takaruumis väsyy, kääntyy sinne ja tänne, mutta ei pääse vielä
määräänsä. Tämä itsepintainen hakeminen jo osoittaa, kuinka suuri
merkitys on sillä paikalla, johon tikari on pistettävä.

Toukka yhä kulkee selällään kulkuaan. Yht'äkkiä käyristyy kokoon,
päänsä sysäyksellä se heittää vihollisen kauas itsestään. Mutta
ampiainen ei masennu tästä iskusta, vaan nousee pystyyn, pudistaa
siipiään ja hyökkää uudelleen nousten toukan päälle melkein aina sen
takapuolelta. Monen turhan yrityksen jälkeen onnistuu sen vihdoin
tarttua oikeaan paikkaan. Se asettuu poikittain toukan päälle pitäen
leuoillaan sitä keskiruumiin selkäpuolelta kiinni ja sen kaareksi
kääntynyt takaruumis kohdistaa päänsä toukan kaulaan. Näin vakavassa
asemassa toukka käyristyy, kiemurtelee, suoristuu ja kääntyy ympäri.
Ampiainen ei ole millänsäkään. Pitäen lujasti saaliistaan kiinni
se kierii sen mukana, ylös, alas, sivulle, miten milloinkin toukka
kiemurteleikse. Sen sokea kiihko on niin suuri, että voin nostaa
häkkikuvun pois ja seurata läheltä näytelmän yksityiskohtia.

Lopultakin ampiaisen takaruumiin pää tuntee sekamelskasta huolimatta,
että sopiva paikka on löytynyt. Silloin ja ainoastaan silloin se
paljastaa piikkiinsä, pistää. Asia on sitä myöten selvä. Toukka,
eloisa ja kiinteän turpea, lamautuu äkkiä liikkumattomaksi, veltoksi.
Vain tuntosarvissa ja suunosissa on enää elon merkkejä.

Lukuisien taistelujen lopuksi pistettiin toukkaa aina samaan kohtaan,
nimittäin keskiruumiin ensimäisen ja toisen renkaan välinivelen
keskipalkkaan eläimen vatsapuolelle. Huomattavaa on, että toinen
petoampiainen, Cerceris, pistää pyydystämiään kärsäkkäitä, joiden
hermosto on keskittynyt kutun kultakuoriaistoukankin, aivan samaan
paikkaan. Samanlainen hermosto määrää menetelmätkin samanlaisiksi.
Huomattavaa on vielä, että ampiainen pitää pistintään jonkun aikaa
haavassa ja pyörittää sitä siellä erikoisen kauan. Takaruumiin
liikkeistä päättäen näyttäisi siltä kuin ase hakisi ja tunnustelisi.
Pistimen kärki, joka voi hiukan kääntyä sinne tänne, etsii kai
hermosolmua pistääkseen siihen tai ainakin vuodattaakseen myrkkyä, joka
lamauttaa silmänräpäyksessä.

En lopeta tätä kaksintaistelupöytäkirjaa kertomatta muutamia
muita vähemmän tärkeitä asioita. Kaksivöinen tikariampiainen on
kultakuoriaisen innokas ahdistaja. Sama naaras pistää yhteen
menoon kolme toukkaa toisen toisensa jälkeen. Neljännen se hylkää kai
väsymyksen tähden tai siksi, että sen myrkkyrakko on tyhjentynyt.
Mutta tämä kieltäytyminen on hetkellinen. Seuraavana aamuna se alkaa
uudestaan ja lamauttaa kaksi toukkaa, sitä seuraavana samoin, into
kuitenkin vähenee päivä päivältä.

Toiset ryövärit, jotka vapaudessaan tekevät paljon pitempiä
sotaretkiä, iskeytyvät toukkiin kiinni, herpaisevat ne, vetävät tai
laahaavat niitä sitten kukin tavallaan ja pyrkivät pyrkimistään
kuormineen pois häkistä päästäkseen maanalaisiin koloihinsa.
Lopulta ne turhista ponnistuksista väsähtäneinä jättävät toukan.
Tikariampiainen ei vie saalistaan pois, vaan antaa sen jäädä selälleen
siihen, missä se sen lamautti. Kun se on vetänyt piikkinsä haavasta,
lentää räpyttelee se häkin seiniä vasten toukasta vähääkään
välittämättä. Multakasassa tavallisissa oloissa se varmaan menettelee
samoin. Se ei kuljeta herpaisemaansa otusta mihinkään, vaan siinä,
missä taistelu tapahtui, siinä pistetään toukan vatsaan muna, josta
kehittyy tuon mehevän makupalan kuluttaja. On itsestään selvää,
ettei häkissä tapahdu munimista. Emo on varovainen eikä jätä muniaan
ulkoilman vaaroille alttiiksi, sillä multaa on häkissä liian vähän
kolojen kaivamiseksi.

Toinenkin seikka hämmästyttää minua, nimittäin tikariampiaisen sokea
raivo. Näin taistelun kestävän pitkän neljännestunnin, hyökkäysten
vuoroin onnistuvan vuoroin epäonnistuvan, ennenkuin ampiainen sai
sopivan asennon ja sen takaruumiin pää löysi sen kohdan, johon piikki
oli tungettava. Ampiainen pistää vain silloin, kun se määrätty
paikka on aseen edessä. Syy siihen, ettei ampiainen haavoita toukan
muita osia, ei ole tämän ruumiinrakenteessa, sillä se on, päätä
lukuunottamatta, siksi pehmeä, että sen voisi lävistää miltä kohdalta
tahansa. Ja se kohta, jota pistin hakee, ei toiselta puolen ole sen
ohuemman ihon peittämä kuin muukaan ruumis.

Taistelun aikana joutuu välistä kaareksi taipunut ampiainen koukistuvan
ja kiemuroivan toukan kouristukseen kuten pihteihin. Mutta se ei
välitä tästä väkipakollisesta syleilystä eikä irroita otettaan.
Molemmat eläimet kieppuvat yhdessä toisiinsa kietoutuneina, milloin
toinen alla ja toinen päällä, milloin päinvastoin. Jos toukan
onnistuu ryöstäytyä irti vihollisestaan, niin oikaisee se itsensä ja
koettaa selällään kiiruhtaa pakoon mahdollisimman pian. Ennenkuin
olin tarkannut tätä taistelua, otaksuin, että toukka käyttäisi siilin
viekkautta, kääriytyisi palloksi, ettei ampiainen jaksaisi sitä
kiertää auki, eikä voisi päästä pistämään siihen paikkaan, jota se
hakee. Minä luulin, että ne näin yksinkertaisesti ja tehokkaasti
puolustautuisivat, mutta olin edellyttänyt niiden olevan älykkäämpiä
kuin ovatkaan. Ne eivät matki siiliä eivätkä jää kokoon kiertyneiksi,
vaan pakenevat vatsa vasten taivasta. Yksinkertaisuudessaan ne
asettuvat juuri siihen asentoon, että ampiainen pääsee niiden päälle ja
ylettää pistää haluamaansa kohtaan.

Siirtykäämme toiseen tikariampiais-lajiin. Olen juuri saanut vangiksi
Colpa interrupta'n joka oli tutkimassa hiekkakasaa, epäilemättä
saaliin haussa. Sitä on siis käytettävä kokeiluihin mahdollisimman
pian, ennenkuin sen kiihko vankilan ikävässä jäähtyy. Tunnen sen
riistan, Anoxia australis-toukat, tiedän, että niitä on läheisen
kukkulan rinteellä rosmariinipensaiden alla tuulen kasaamissa
hiekkakeoissa. Mutta niiden löytäminen on sangen vaikeaa, sillä
kaikista yleisinkin toukka on mitä harvinaisin, silloin kun sitä
vartavasten hakee. Minun täytyy pyytää avuksi isäni, joka, vaikka onkin
yhdeksänkymmentä ajastaikaa elänyt, on vielä suora kuin sotamies.
Aurinko paistaa niin, että muna hiekassa kypsyisi, kun me marssimme
lapio ja hanko olalla kunnaalle. Kaivamme hiekkaa vuorotellen. Otsamme
hiessä myllerrettyämme ja sormin pengottuamme löydän vihdoin kaksi
Anoxia-toukkaa. Tämä vähäinen ja vaivoja maksanut saalis riittää
kuitenkin kerrakseen. Huomenna lähetän voimakkaammat käsivarret
lapiota heiluttamaan.

Toukat päästän ampiaisen häkkiin. Pistinniekan huomio herää. Se
valmistautuu taisteluun samoinkuin kaksivöinen tikariampiainen, se
siristää siipiään ja taputtelee tuntosarvillaan pöytää. Eteenpäin,
mars! Rynnäkkö alkaa. Pullea mato käyristyy kokoon, se ei aiokaan
paeta, sillä sen jalat ovat liian heikot ja liian lyhyet pöytälaudalla
liikkumiseen eikä se voi kulkea selällään kuten kultakuoriaistoukka.
Tikariampiainen haukkaa sen nahkaa milloin mistäkin. Kiemurassa,
pää melkein takaruumiissa kiinni, se koettaa työntää takapäätään toukan
käpertyneen ruumiin muodostamaan ahtaaseen kierukkaan. Taistelu on
rauhallista, ilman äkkiryntäyksiä. Elävä, poikkinainen rengas koettaa
itsepintaisesti tunkea toista päätään toiseen elävään ja poikkinaiseen
renkaaseen, joka pitää yhtä itsepintaisesti päitään yhdessä.
Ampiainen koettaa lannistaa saalistaan kynsin ja hampain, jaloin ja
leuoin, yrittää puolelta ja toiselta, mutta turhaan, sen ei onnistu
aukaista lihavannetta, joka kiristyy sitä tiukemmaksi, kuta lähempänä
vaara on. Paikalliset olot vaikeuttavat niiden toimia, saalis näet
pyörii ja liukuu pöydällä silloin, kun ampiainen pitelee sitä liian
innokkaasti. Tukipaikkoja ei ole eikä pistin pääse haluamaansa kohtaan.
Tuloksetonta temmellystä kestää kokonaisen tunnin, lepohetkiä vain
silloin tällöin. Levätessään ovat taistelijat kahtena toisiinsa
kiertyneenä renkaana.

Mitä olisi kultakuoriaistoukan pitänyt tehdä uhmaillakseen itseään
heikompaa kaksivöistä tikariampiaista? Matkia tietysti Anoxia-toukkaa
ja olla kokoon käyristyneenä kuten siili, kunnes vihollinen on
peräytynyt. Mutta se tahtoo paeta, oikaisee itsensä ja tekee sen
turmiokseen. Toinen ei hellitä puolustusasentoaan ja vastustaa
murhaajaansa menestyksellä. Onko se opittua viisautta? Ei. Sen on
vain mahdoton tehdä toisin. Raskas, pöhöttyneen lihava, heikkojalkainen
Anoxia-toukka kykenee vain vaivoin liikkumaan liukkaalla laudalla,
sivuttain ryömien se kulkeutuu siitä pois. Maan, johon se kaivautuu
käyttäen leukojaan aurana, täytyy olla möyheää.

Kun taistelu ei ole vielä tunnin kuluttua päättynyt, kokeilen,
voisiko hiekka sitä lyhentää. Ripottelen sitä hienosti häkin
permannolle. Kahakka alkaa uudestaan. Toukka, joka tuntee allaan
tavallista kotihiekkaansa, aikoo heti pötkiä pakoon. Kuten jo
sanoin, ei sen uppiniskainen kiemurassaoleminen ollut hankittua
älykkyyttä, vaan tilapäistä pakkoa. Se ei ole vielä oppinut entisistä
katkerista kokemuksistaan, miten arvaamattoman edullinen on sille
kokoon kiertyminen vaaran ajaksi. Myöhemmin kokeisiin käyttämäni
saman lajin toukat eivät olleet yhtä varovaisia paljaallakaan
pöydällä. Suurimmat näyttivät unohtaneen mitä nuorena oppivat:
puolustautua kokoon kipertymällä.

Jatkan esitystäni ja kerron kookkaasta toukasta, joka ei liukunut
tikariampiaisen tuuppimisista. Se ei ampiaisen hyökätessä käänny
kokoon, ei vetäydy renkaaksi kuten edellinen, joka oli nuori ja
puolta pienempi kuin tämä. Se on kyljellään, puoliksi oijenneena ja
liikkuu levottomasti. Se puolustautuu vain koukistelemalla itseään sekä
aukoo, sulkee ja taas aukoo vahvoja leukojaan. Ampiainen haukkiloi
sitä umpimähkään, puristaa sen karvaisten jalkojensa väliin ja
rimpuilee neljännestunnin tuon lihavan kimpaleen kanssa. Vihdoin on
sopiva asento saavutettu, otollinen hetki tullut. Pistin tunkeutuu
toukan keskiruumiiseen, kaulan alle, etujalkojen tasalle. Vaikutus
näkyy heti, liikuntokyky lamautuu, vain tuntosarvet ja leuat väräjävät.
Kaikkia toukkia, joita käytän kokeisiini, pistetään samoin ja samaan
paikkaan.

Lopuksi vielä huomautan, että viimeksi puheena olleen lajin hyökkäykset
eivät ole niin kiivaita kuin kaksivöisen tikariampiaisen. Se, Colpa
interrupta, suorittaa raskaita kaivostöitä hiekassa, siksi sen käynti
on raskasta, liikkeet kankeita, miltei tahdottomia. Se ei mielellään
uudista pistojaan. Useimmat koe-eläimistäni hylkäsivät toisena tai
kolmantena päivänä niille tarjoamani otukset. Kuten unissakävijät
ne liikkuivat, kun kutitin niitä oljenkorrella. Kaikilla näillä
kulkureilla on toimettomuuden hetkiä, joita eivät uudet uhritkaan voi
häiritä.

Enempää en voinut tikariampiaisista oppia, kun en saanut toisia
lajeja koe-eläimikseni. Mutta se ei tee mitään. Saavutetut tulokset
eivät ole aivan vähäisiä voittoja mielipiteilleni. Ennenkuin olin
nähnyt tikariampiaisten pistävän saaliitaan, olin sanonut uhrin
ruumiinrakenteen perusteella, että Cetonia-, Anoxiaja Oryctes-toukat
lamautuvat yhdestä pistosta, olinpa määrännyt paikankin, johon
pistimen piti sattua, nimittäin etujalkojen viereen, keskikohdalle.
Kolmesta tikariampiaislajista kaksi antoi minun tarkastaa kirurgisia
leikkauksiaan. Olen varma, että kolmas menettelisi pistäessään
samoin kuin nekin. Kumpikin tarkastamani laji pisti vain kerran
haavaneulallaan ja joka kerran vuodatti myrkyn määrättyyn kohtaan.
Tähtitornin luvunlaskija ei voi edeltäpäin sen tarkemmin määrätä
kiertotähtiensä asemia. Mielipidettä voi pitää todistettuna, kun se
kykenee näin matemaattisen tarkasti ennustamaan tulevia ja varmasti
tietämään tuntemattomia asioita. Milloin sattuman saarnaajat päässevät
yhtä hyviin tuloksiin? Järjestys vaatii järjestystä, mutta sattumalla
ei ole sääntöjä.



Hieta-ampiainen.

Ammophila.


Ruumis pitkä ja hoikka, takaruumiin liittää keskiruumiiseen
säikeenhieno varsi, puku musta, vatsan ympäri punainen vyö, siinä
lyhyesti hieta-ampiaisen (Ammophila) tuntomerkit. Hieta-ampiaiset
muistuttavat muodoltaan ja väriltään Sphex-sukuun kuuluvia
peto-ampiaisia, mutta niiden tavat ovat aivan toiset. Sphex-lajit
pyydystävät suorasiipisiä, hepokatteja ja heinäsirkkoja, mutta
Ammophilat toukkia. Kun saalis on näin erilainen, niin me aavistamme,
että vaistomaiset murhaamistavatkin ovat erilaiset.

Kreikan kielestä lainattu sana Ammophila merkitsee "hiekan ystävä".
Mutta nämä toukkien metsästäjät, joiden historian tässä aion kertoa,
eivät pidä puhtaasta ja irtonaisesta hiekasta. Ne tekevät pystysuoran
pesäkolonsa keveään maahan, jota on helppo kaivaa, mutta samalla
kiinteään, jossa kalkki ja savi sitoo hiekkajyväset, ettei kolo
täyttyisi mullalla, ennenkuin sen pohjakammioon on laskettu muona ja
muna. Tien syrjät ja aurinkoiset, niukkakasvuiset rinteet ovat niiden
mielipaikkoja.

Keväällä huhtikuun ensi päivistä alkaen näkee kotiseudullani
karvaisen hieta-ampiaisen (Ammophila hirsuta Scop) lentelevän, kun
saapuu syys- ja lokakuu, tapaa tavallisen (A. sabulosa L.), hopea- (A.
argenlata Lp.) ja silkkihieta-ampiaisen (A. holosericea Fab.). Kerron
tässä muutamin sanoin, mitä nämä neljä hieta-ampiais-lajia ovat minulle
opettaneet.

Kaikki ne kaivavat pesäkseen kohtisuoran kolon, joka on yhtä leveä kuin
paksu hanhenkynä ja puoli desimetriä syvä. Tämän käytäväkolon pohja
laajennetaan yksinkertaiseksi kammioksi. Se on kehno, yhteen kyytiin
laadittu maanalainen maja, jossa nelinkertaisen kopan sisässä oleva
kotelo on suojassa.

Hieta-ampiainen työskentelee kaivoksessaan aina yksin, kiirehtimättä.
Kaivaessaan se käyttää etujalkojansa harana ja leukojansa varsinaisina
kaivamisaseina. Jos tulee eteen joku hiekkasiru, jota on vaikea saada
pois, niin kuuluu kolon pohjalta sirinää hyönteisen ponnistusten
merkkinä. Ääni syntyy siipien ja koko ruumiin väräjämisestä. Vähän
päästä nousee ampiainen ylös, leukojen välissä kantamus multaa, jonka
se pudottaa muutaman desimetrin päähän pesästä. Jotkut sopivan
muotoiset ja kokoiset kivisirut näyttävät saavan erikoista huomiota
osakseen, ne jätetään aivan kolon suulle. Näillä valiosirpaleilla
nimittäin peitetään myöhemmin pesäaukko.

Kolo valmistuu vähitellen. Vaikka aurinko on jo ehtinyt painua
kaivamispaikalta näkymättömiin, niin ampiainen ei heitä hakematta
kaivamisaikana kootusta hiekkakasasta sopivaa kivisirua. Jollei se
siitä löydä tyydyttävää, niin se etsii ympäristöstä. Sirun pitää olla
litteä ja hiukan suurempi kuin pesäkäytävän suu. Tämän liuskan se
kuljettaa leukojensa välissä ja panee väliaikaiseksi katteeksi kolon
aukolle. Seuraavana aamuna, kun aurinko valaisee rinteen, ja on lämmin
ja suotuisa metsästysilma, palaa hieta-ampiainen pesälleen, jonka
kiviportti on koskemattomana paikoillaan. Pesäkolonsa se löytää sangen
pian. Se palaa sinne laahaten mukanaan pistämällä lamauttamaansa
toukkaa, jota se pitää kiinni leuoillaan niskasta ja jaloillaan
muusta ruumiista. Se nostaa pesän suulta sulkupaaden, joka on aivan
toisten lähellä olevien sirujen kaltainen ja jonka salaisuuden
ampiainen yksin tietää. Sitten se laskee saaliinsa pesäkammioon,
pistää siihen munansa ja peittää kolon, tulevan toukkansa asunnon,
lopullisesti sillä mullalla, jonka se on kaivaessaan kasannut lähelle.

Useasti olen nähnyt hopea- ja tavallisen hieta-ampiaisen sulkevan
pesänsä väliaikaisesti, kun auringon laskeutuminen ja myöhäinen hetki
pakoittivat jättämään muonituksen seuraavaan päivään. Samoin oli
minunkin jätettävä havaintoni, mutta en lähtenyt pois, ennenkuin
merkitsin paikan tarkoin ja pistin maahan muutamia tikkuja siltä
varalta, että kolon suu peittyisi jostakin tärähdyksestä. Jos saavuin
liian myöhään, niin että ampiaisella oli ollut aikaa toimia jo auringon
ylhäällä ollessa, tapasin pesän muonitettuna ja lopullisesti
mullattuna.

Hieta-ampiaisen muisti on hämmästyttävän tarkka. Mitä se ei ennätä
yhtenä päivänä tehdä, sen se jättää seuraavaksi. Mutta se ei vietä
iltaansa eikä yötänsä kaivamassaan asunnossa, vaan lähtee pois
peitettyään pesän suun kiven sirulla. Paikat eivät sille ole
erikoisemmin tuttuja, ei tutumpia kuin mitkä muut paikat tahansa, sillä
se kaivaa pesiänsä sinne tänne, mihin vain retkeillessään parhaaksi
näkee. Aivan sattumalta se pesäpaikan valitsee, maa sitä miellyttää,
ja kolo kaivetaan. Sitten hyönteinen lentää pois. Minne? Kukapa sen
tietää. Ehkä läheisiin kukkiin juodakseen vielä pisaran mettä niiden
teriöiden kätköistä illan hämärtyessä, kuten kaivostyömiehet päivän
työstä väsyneinä juovat iltatuoppinsa virkistyksekseen. Niin lentää
ampiainen paikasta toiseen, milloin etemmäksi milloin lähemmäksi,
missä vain kukkien viinikellarit ovat auki. Ilta, yö ja aamu kuluvat.
Sitten sen on palattava takaisin pesäpaikalleen jatkamaan töitänsä,
sen on palattava harhailtuaan edellisenä iltana kukasta kukkaan ja
marssittuaan aamulla toukkia metsästäessään sinne ja tänne. Minua ei
kummastuta, että tavallinen ampiainen ja mehiläinen löytävät pesänsä,
sillä niiden asunnot ovat pysyväisiä ja sinne vievä tie tuttu. Mutta
hieta-ampiainen kaivoi kolonsa paikkaan, jossa se ehkä eilen kävi
ensimäisen kerran, ja nyt sen on se löydettävä pitkän poissaolonsa
jälkeen, unohdettuaan jo paikan muististaan. Lisäksi on ampiaisella
raskas saalis haittana. Siitä huolimatta ei sen topografinen muisti
petä, päinvastoin se on usein ihmeteltävän tarkka. Hyönteinen marssii
suoraa tietä pesälleen, ikäänkuin se tuntisi hyvin kaikki läheiset
pikku polut. Joskus on sen kuitenkin epäröiden haeskeltava. Jos
toukkaa on silloin liian hankala laahata mukana, niin se jättää sen
ajuruohotukon luo tai muuhun sopivaan paikkaan, josta se löytää sen
helposti.

Pesäkololleen palaavalla hieta-ampiaisella on muisti oppaana, mutta
minä en uskaltanut luottaa muistiini, vaan minun oli tarkoin
merkittävä pesäkolon seutu, että sen seuraavana päivänä löytäisin.

Vain tavallinen ja hopeahieta-ampiainen näyttävät sulkevan kolonsa
tilapäisesti, en ole ainakaan huomannut toisten niin tekevän.
Karvainen hieta-ampiainen pyydystää ensin toukan, lamauttaa sen
piikillään ja sitten vasta kaivaa kolon toukan lähelle, sentähden sen
ei tarvitse koloa tilapäisesti peittää. Silkkihieta-ampiaisella on
otaksuttavasti tähän toiset syyt. Se panee nimittäin samaan koloon
useampia pikkutoukkia, viisikin, toiset taas vain yhden. Samoin kuin
mekin jätämme auki oven, josta useasti aiomne kulkea, samoin kai
sekin pitää tarpeettomana sulkea pesäänsä, kun hetken kuluttua
aina palaa takaisin.

Kaikki neljä hieta-ampiaislajia hankkivat toukalleen ravinnoksi
yöperhosten toukkia. Silkkihieta-ampiainen valitsee usein, mutta ei
aina kehrääjätoukkia, joita se kuljettaa, kuten sanottu, viisikin
samaan pesään. Toiset taas yhden, mutta ison. Kerran otin tavalliselta
hieta-ampiaiselta leukojen välistä toukan, joka oli viisitoista kertaa
raskaampi kuin kuljettaja. Tosiaankin ihmeteltävä taakka, jota
hyönteisen on vetää retuutettava, niskasta kiinni pitäen, monenlaisten
esteitten yli.

Kaikista suurimmassa määrässä herätti huomiotani hieta-ampiaisten
tapa voittaa saaliinsa ja lamauttaa se oman toukkansa turvallisuuden
tähden. Perhostoukan, "ukonkoiran", ruumis on kolmetoistanivelinen.
Kolmessa ensimäisessä nivelessä on kussakin pari oikeita jalkoja,
jotka vastaavat perhosen jalkoja, seuraavissa on iho- eli
käsnäjalkoja, joita on vain toukalla, ei täysimuotoisella perhosella,
muutamat nivelet ovat aivan jalattomia. Kussakin nivelessä on myös
hermosolmu eli ganglion, tunnon ja liikunnon järjestäjä, joten
toukan hermosto on jakautunut kahteentoista jonkun välimatkan päässä
toisistaan olevaan keskukseen. Päässä on lisäksi hermosolmurengas, joka
vastaa aivoja.

Jos siis hieta-ampiainen lamauttaa jonkun hermosolmun, jäävät muut
vahingoittumatta liikunto- ja tuntokykyisiksi. Siksipä juuri on
ampiaisen lamauttamistapa hyvin mielenkiintoinen. Se ei voi näet
tappaa saalistaan, sillä tapettuna se alkaisi pian mädätä. Vaikkakin
on varsin vaikea tehdä havaintoja ampiaisen pistämismenetelmistä,
niin kuitenkin sain selville, että se joka kerran poikkeuksetta työnsi
pistimensä viidenteen tai kuudenteen ruumiinrenkaaseen.

Tutkiakseni missä määrin eri renkaissa on tuntoa, pistelen niitä
terävällä neulalla. Toukka ei liikahdakaan, jos pistän viidenteen
tai kuudenteen renkaaseen, ei vaikka työnnän neulan läpi, mutta jos
pistän muihin joko etumaisiin tai takimaisiin renkaisiin, niin se
käyristeleikse ja väänteleikse sitä enemmän, kuta kauempana rengas on
noista edellisistä. Mitä noissa kahdessa renkaassa on sitten erikoista,
että murhaajan ase vain niihin yksinomaan työntyy? Ei mitään erikoista
niiden rakenteessa, vaan niiden asemassa. Jollen ota lukuun
kehrääjätoukkia, vaan tarkastan muita hieta-ampiaisen pesäänsä
kuljettamia toukkia, niin on niiden ruumiin renkaissa jos luemme pään
ensimäiseksi -- kolme paria oikeita jalkoja renkaissa 2, 3 ja 4; neljä
paria käsnäjalkoja renkaissa 7, 8, 9 ja 10 ja viimeinen käsnäjalkapari
viimeisessä eli kolmannessatoista renkaassa. Kaikkiaan on siis
kahdeksan jalkaparia, jotka ryhmittyvät niin, että kolme paria on
ensiksi, sitten neljä ja viimeksi yksi pari. Molempien ensimäisten
jalkapariryhmien viilillä on viides ja kuudes ruumiinrengas jalkoja
vailla.

Pistääkö ampiainen tikarillaan toukan jokaiseen kahdeksaan
hermosolmulla varustettuun renkaaseen lamauttaakseen toukan, ettei se
pääsisi pakenemaan, eikä myöskään käyristelyllään voisi vahingoittaa
ampiaisen hentoa toukkaa? Onko se yhtä varova pieniin ja
heikkoihinkin saaliisiin nähden? Ei. Yksi pisto riittää, jos se sattuu
keskipisteeseen, josta myrkkypisaroiden vaikuttama lamaus voi johtua
toisiin raajallisiin renkaisiin. Selvää on myös, mihin renkaisiin
pisto on satutettava, viidenteen ja kuudenteen, jotka ovat molempien
raajallisten rengasryhmien välissä. Meidän järkemme määräämään
pisteeseen on myös vaisto johtanut.

Näihin samoihin lamauttamiinsa renkaisiin panee hieta-ampiainen
myös munansa. Tähän paikkaan ja yksistään tähän voi ampiaistoukka
kaivautua aiheuttamatta sille itselleen vaarallisia saalistoukan
kiemurteluja. Tähän paikkaan pistäen ei neulanikaan saanut aikaan
mitään vaikutusta, ei siihen vaikuttane myöskään ampiaistoukan puremat.
Saalis on siis herpoutuneena, liikuntokyvyttömänä, siksi kuin tuo
ampiaisen kapalolapsi on kylliksi varttunut tarttuakseen leuvoillaan
muihin renkaisiin.

Olin useasti huomannut, että hieta-ampiainen lamautti kehrääjätoukkia
pistämällä niitä edellä kerrottuun tapaan, mutta en tiennyt,
menettelikö se samoin muihin toukkiin nähden. Tavallinen ja karvainen
hieta-ampiainen pyydystää toukkia, jotka ovat niihin itseensä nähden
todellisia hirviöitä. Lamauttaako ampiainen samoin näitä jättiläisiä
kuin heikkoja kehrääjätoukkia? Riittääkö yksi tikarinpisto tekemään
nekin vaarattomiksi?

Minun onnistui nähdä, miten hieta-ampiainen käyttää asettaan suuria
toukkia herpaistessaan.

Olimme kerran retkellä, minä ja eräs ystäväni, jonka kuolema on minulta
riistänyt, kun huomasimme karvaisen hieta-ampiaisen hyvin innokkaasti
häärivän ajuruohopensaan juurella ja juoksentelevan sinne ja tänne.
Paneuduimme heti maahan voidaksemme tarkata hyönteistä lähemmin.
Läsnäolomme ei sitä häirinnyt. Huomasimme heti, ettei se ollut pesän
rakennuspuuhissa, vaan että sillä oli maan sisässä kätkössä jokin
saalis. Pian se vetikin paksun, harmaan toukan esiin ja hyökkäsi sen
niskaan. Istuen tuon hirviön selässä koukistaa se takaruumiinsa ja
työntää pistimensä hätäilemättä ja sääntöjen mukaisesti saaliin
jokaiseen ruumiinrenkaaseen, kuten kirurgi, joka tuntee leikattavansa
anatomian perinpohjin. Ei ainoakaan rengas, ei jalallinen eikä
jalaton jää pistämättä, järjestyksessä saa kukin osansa ensimäisestä
viimeiseen.

Siitä päättäen, mitä olen tarkasti nähnyt ja edellä selostanut,
menettelee siis hieta-ampiainen niin tarkasti harkiten, että tiede
voisi sitä kadehtia. Se tietää senkin, mitä ihminen ei tiedä, se tuntee
saaliinsa monimutkaisen hermoston ja pistää tikarinsa suuren toukan
kuhunkin hermosolmuun. Sanoin: se tietää ja tuntee -- olisi ollut
sanottava: se menettelee ikäänkuin tietäisi ja tuntisi. Tekemättä
itselleen selkoa töistään seuraa hyönteinen vain vaistoaan, joka
käskee. Mutta mistä tämä johtuu? Voivatko sen atavismi-, valinta- ja
olemisen-taisteluteoriat tyydyttävästi selittää? Viimeinen tapaus
oli minulle ja ystävälleni sen käsittämättömän logikan tärkeimpiä
ilmenemismuotoja, joka hallitsee maailmaa ja ohjaa itsetiedottomia
olioita vaistojensa lailla.



Riikinkukkokehrääjät kosimassa.

Saturnia pyri Schiff.


Se oli merkillinen ilta. Minä kutsuisin sitä riikinkukkokehrääjän
illaksi. Kuka ei tuntisi tätä Europan kaikista suurinta perhosta,
jolla on kastanjanruskea samettipuku ja valkoinen turkiskaulus?
Sen harmaa- ja ruskeapilkkuisissa siivissä on vaalea, vinkkurainen
poikkijuova ja himmeänvalkoinen reunuste. Keskellä siipeä on
pyöreä silmätäplä, jonka terä on musta ja kehässä mustat, valkeat,
kastanjanruskeat ja amarantinpunaiset kaaret ryhmittyvät renkaiksi.

Yhtä huomiota herättävä kuin perhonenkin on sen vihervänkeltainen
toukka, jonka mustakarvaisten ihonystermien päissä on turkoosinsiniset
helmet. Sen kotelo on luja, ruskeavärinen ja siinä on merkillinen
rysänmuotoinen ulostulosuppilo. Koteloita tapaa vanhojen
mantelipuiden juurelta niiden kuoreen kiinnittyneinä, toukka näet syö
mantelin lehtiä.

Toukokuun kuudennen päivän aamuna kuoriutuu kotelostaan eräs
riikinkukkokehrääjänaaras minun työhuoneeni pöydällä ja
minun läsnäollessani. Suljen sen heti syntymiskosteudessaan
rautalankaverkosta tehtyyn häkkiin. En tarkoita mitään erikoista
tällä toimenpiteelläni, suljen sen vain tottumuksesta, kuten tutkijat
tavallisesti tekevät jäädessään tarkkaavaisina odottamaan, mitä sitten
mahdollisesti voisi seurata.

Pianpa sen näinkin. Yhdeksän seuduissa illalla, talonväen jo
paneutuessa levolle, nousee huoneeni viereisessä kamarissa aika
hälinä. Puolittain riisuutunut pikku Paul alkaa tulla ja mennä, juosta
ja hyppiä kuin puolihullu polkien jalkojaan ja kaataen tuoleja. Kuulen
itseäni kutsuttavan. "Tule pian", hän huutaa, "tule katsomaan perhosia,
lintujen kokoisia perhosia! Niitä on huone täpö täynnä!"

Kiiruhdan sinne. Voin hyvin käsittää pojan innostuksen ja liialliset
huudot nähdessäni, mitä on tapahtunut. Asuntoomme on tehty rynnäkkö,
jolle ei ole vertaa. Jättiläisperhoset ovat hyökänneet sisään.

Neljä niistä on jo otettu kiinni ja pistetty lintuhäkkiin, mutta
lukuisat muut lentelevät laipiossa. Kaiken tämän nähdessäni johtuu
mieleeni aamulla vangitsemani naaras.

"Pukeuduppas", sanon pojalleni, "jätä häkkisi siihen ja tule mukaani.
Saamme nähdä uusia kummia."

Menemme keittiön läpi työhuoneeseeni, joka on rakennuksen oikeassa
sivustassa. Keittiössä on palvelijatar, hämmästyksissään hänkin,
esiliinallaan hosumassa suuria perhosia, joita hän ensin luuli
yölepakoiksi.

Riikinkukkokehrääjiä näytti olevan vähän kaikkialla asunnossani.
Miten paljon lieneekään vangin luona, sehän se on syypääkin koko tähän
tulvaan? Onneksi on huoneen toinen ikkuna jäänyt auki, joten pääsy on
vapaa.

Kynttilä kädessä astumme huoneeseen, ja se mitä siellä näemme, ei lähde
mielestäni koskaan. Veltosti räpytellen suuret perhoset lentelevät
häkin ympärillä, laskeutuvat sen päälle, lähtevät pois, palaavat
jälleen, nousevat kattoon ja laskeutuvat alas. Ne paiskautuvat
kynttilään, sammuttavat sen yhdellä siivenlyönnillä, istuutuvat
olallemme, tarttuvat vaatteisiimme ja sipuvat kasvojamme. Koko huone on
kuin loitsijan luola liitelevine lepakkoineen. Turvaa hakien pikku
Paul puristaa kättäni kovemmin kuin tavallisesti.

Kuinka paljon niitä on? Parisenkymmentä, ja jos lisää siihen ne
perhoset, jotka harhailevat keittiössä, lastenkamarissa ja muissa
huoneissa, niin summa lähentelee neljääkymmentä. Tämäpä on muistettava
ilta, sanoin, tämä riikinkukkokehrääjien ilta. Neljäkymmentä
rakastunutta liehakoitsijaa on tullut kaikilta ilmansuunnilta
kunniatervehdykselle aamupäivällä työhuoneeni salasopissa syntyneen
morsiamen luo, mutta en tiedä, miten ne ovat saaneet kutsun.

En häiritse enää tänään kosijoiden parvea, kynttilän liekki saattaa
ne vaaraan, päätäpahkaa ne syöksyvät siihen ja kärventävät hiukan
itseään. Mutta huomenna jatkan tutkimistani ja teen kokeita edeltäpäin
miettimieni suunnitelmien mukaan.

Ensi aluksi kerron, mitä tapahtui joka ilta kahdeksan päivää
kestäneiden havaintojeni aikana. Joka ilta tulivat perhoset toinen
toisensa jälkeen yön pimetessä siinä kello kahdeksan ja kymmenen
välillä. Sää oli myrskyinen, taivas paksussa pilvessä, ja oli niin
pilkkoisen pimeä, että tuskin näki kättään silmiensä edestä ulkona
puutarhassakaan, kaukana puiden varjosta. Paitsi näitä haittoja, oli
saapuvien perhosten vaikea löytää sisään vievää tietä. Taloni on
suurien platanien varjossa, sen ulkoeteisenä on sirenien ja ruusujen
muodostama tiheä lehtikuja, mistraltuulen suojana on mäntyryhmä ja
kypressiaita, ja muutamien askelten päässä ovesta on varustuksena
tuuhea pensaikko. Tämän tiheikön läpi pilkkopimeässä täytyy siis
kehrääjien luovia päästäkseen vaelluksensa määränpäähän.

Tällaisissa olosuhteissa pöllö tuskin uskaltaisi lähteä öljypuunsa
ontelosta, mutta perhonen, jonka verkkosilmät ovat tarkemmat kuin
yölinnun isot näköelimet, tekee matkansa empimättä ja itseään
loukkaamatta. Se ohjaa niin hyvin mutkikkaan lentonsa, että se saapuu
tiellä olevista esteistä huolimatta moitteettoman siistinä perille,
suuret siivet ehyinä ja naarmuttomina. Pimeässäkin on sille tarpeeksi
valoa.

Mutta vaikka otaksuisikin perhosten havaitsevan erityisiä valonsäteitä,
jotka eivät tavallisen silmän hermokalvoon vaikuta, niin tämä
erinomainen näköaisti ei kuitenkaan voi antaa perhosille tietoja
kauaksi eikä saada niitä liikkeelle. Johan matkan pituus ja välillä
olevat näkemistä haittaavat esineet tekevät sen mahdottomaksi. Ja
erehtyvätkinhän perhoset joskus, eivät kuitenkaan matkan pääsuunnasta,
vaan niitä puoleensa vetävän, määrätyn paikan suhteen. Kerroinhan jo,
että minun huoneeni -- joka on vierailijoiden varsinainen päämäärä
tällä kertaa -- vieressä oleva lastenkamari oli täynnä perhosia, samoin
keittiökin. Luultavasti oli ne johtanut harhaan lampun valo, joka
vastustamattomasti houkuttelee yöhyönteisiä puoleensa. Mutta aivan
pimeissäkin huoneissa oli eksyneitä, vähän kaikkialla, kuten jo
sanoin.

Vaikkakin vanki oli minun huoneessani, niin kaikki perhoset eivät
lentäneet sisään suorinta ja selvintä tietä avoimen ikkunan kautta.
Olihan lisäksi häkkiin teljetty naaras aivan lähellä ikkunaa, vain
kolmen neljän askeleen päässä siitä. Mutta monet lensivät liki maata
ja eksyivät eteiseen. Sieltä ne eivät päässeet kauemmaksi kuin
portaille, sillä portaitten yläpäässä sulki ovi tien. Tästä käy
selville, että häihin kutsutut eivät mene suoraan päämääräänsä, kuten
ne tekisivät, jos niitä ohjaisi jonkinlaiset valonsäteet, joko
semmoiset, joita me näemme, tai semmoiset, joita meidän silmämme ei
pysty havaitsemaan. Ei, jokin muu tuo niille sanomia jo kauaksi ja
neuvoo ne lähelle, mutta jättää ne sitten epäröiden haeskelemaan
lopullista päämääräänsä. Melkeinpä yhtä epävarmoja oppaita ovat
meidänkin kuulo- ja hajuaistimme, jos niiden pitää tarkalleen määrätä
se kohta, josta ääni tai haju saa alkunsa.

Mitkä aistimet sitten opastavat suurta perhoa öisillä retkillään
kiima-aikana? Luulisipa tuntosarvilla olevan osansa tässä. Koiraat
todella näyttävätkin tunnustelevan paikkoja komeilla ja sulkamaisilla
tuntosarvillaan. Ovatko siis nämä uhkeat töyhdöt ainoastaan
koristeina, vai onko niillä myöskin merkitystä niiden hajujen
aistimisessa, jotka ehkä johtaisivat rakastuneita? Kysymykseen lie
helppo saada vastaus kokeilemalla.

Perhostulvan jälkeisenä päivänä on huoneessani vielä eilisestään
kahdeksan vierailijaa. Ne ovat leiriytyneet suljetun ikkunan
pienapuulle ja istuvat siinä liikkumatta. Kaikki muut, lopetettuaan
balettinsa noin kello 10 illalla, ovat menneet ulos samaa tietä, jota
tulivatkin, s.o. toisesta ikkunasta, joka on auki yöt ja päivät.
Nämä kahdeksan väsymättömän harrasta odottelijaa otan kokeilujeni
esineiksi. Pienillä saksilla katkaisen niiden tuntosarvet juuresta
poikki muutoin niihin koskematta. Ne eivät piittaa juuri mitään tästä
leikkauksesta, sillä ei yksikään hievahda, ei siipeään väräytä.
Haavoittaminen ei näytä olleen vaarallista. Sehän onkin hyvä minun
suunnitelmilleni.

Päivä kuluu. Perhoset pysyvät yhä samalla paikallaan ikkunan pienalla.

Mutta nyt on ryhdyttävä toisiin toimenpiteisiin.

Jos perhosten on saatava tunnustus naaraan löytämisestä, niin on
naaras muutettava toiseen paikkaan ennen öisen lennon alkua. Siksipä
vienkin häkin vankeineen rakennuksen toisessa päässä olevan katoksen
permannolle, noin viidenkymmenen metrin päähän työhuoneestani.

Illan suussa minä tarkastan viimeisen kerran leikattuja. Kuusi niistä
on mennyt ulos avoimesta ikkunasta, kaksi on kyllä jälellä, mutta ne
ovat pudonneet lattialle. Ne ovat riutuneita ja kuoleman kielissä,
ei niillä ole edes voimia nousta ylös, kun käännän ne selälleen.
Tähän äkilliseen heikontumiseen ei ole syynä minun kirurgiani, sillä
se uudistuu, kuten tuonnempana kerron, ilman että minun sakseni ovat
sekautuneet asiaan.

Kuusi vahvempaa on mennyt. Palaavatkohan ne sen syötin luo, joka niitä
eilen veti puoleensa? Löytävätköhän ne tuntosarvettomina vielä
häkin, joka nyt on jokseenkin kaukana entisestä paikastaan?

Häkki on pimeässä, melkein avotaivaan alla. Silloin tällöin pistäydyn
sitä katsomassa lyhty kädessä ja haavi toisessa. Otan kiinni kaikki
häkin luo tulleet vierailijat, tarkastan ne, merkitsen ja lasken
sitten vapaiksi viereiseen huoneeseen, jonka oven visusti suljen. Näin
yksitellen eristäessäni voi tarkalleen laskea, kuinka monta niitä on,
tarvitsematta peljätä, että luen saman perhosen kahdesti. Väliaikainen
vankikoppi on tyhjä ja tilava, joten sen ei pitäisi häiritsevästi
vaikuttaa vankeihin. Niillä on rauhallisia piilopaikkoja levätäkseen
ja kylliksi väljää lennelläkseen. Puoli yhdentoista jälkeen ei enää
tule yhtään perhoa häkin luo. Kokous on päättynyt. Kaikkiaan sain 25
koirasta pyydystetyksi. Niiden joukossa oli yksi, jonka tuntosarvet
olivat leikatut. Yksi siis vain palasi niistä kuudesta, jotka olivat
kyllin terveitä lentääkseen huoneestani ulos. Tämä huono tulos panee
ajattelemaan, että pitäisikö myöntää vai kieltää tuntosarvien ohjaava
merkitys. Koe on laajemmin uudistettava.

Seuraavana aamuna menen vankieni luokse. Mitä siellä näenkään! Useimmat
loikovat permannolla melkein kuolleina. Kun otan ne käteeni, niin
vain harvat osoittavat elonmerkkejä. Mutta ehkäpä ne virkoavat, kun
tulee aika lähteä lempimismatkoille.

Kaikilta kahdeltakymmeneltäneljältä uudelta perhoselta katkaisen
tuntosarvet. Eilen leikatusta koiraasta ei ole enää puhetta, sillä
se haukkoo jo henkiään. Vankilan oven jätän auki loppupäiväksi. Menköön
ulos ken tahtoo ja lentäköön iltajuhliin ken voi. Saadakseni
poislentäneet taas hakemaan häkkiä, muutan sen rakennuksen toiseen
päähän alakerroksessa olevaan huoneeseen, johon pääsee suoraan ja
helposti ulkoa.

Näistä kahdestakymmenestä neljästä vain kuusitoista kykenee lähtemään
lentoon, kahdeksan jää heikontuneina lattialle ja hetken kuluttua ne
jo kuolevatkin. Montakohan noista kuudestatoista palannee illalla
häkin luo? Ei ainoakaan. Saan kyllä pyydystäneeksi seitsemän
perhosta, mutta niillä on kaikilla tuntosarvet. Näyttäisihän tämä
todistavan, että tuntosarvien leikkaamisella on jokseenkin tärkeä
merkitys, mutta mikä?

"Olenpa nyt jonkin näköinen! Toisten koirien joukkoon ei
ole menemistäkään!" arveli nuori verikoira, jolta ihmiset
säälimättä leikkasivat korvat. Olivatko perhoset samaa mieltä
kuin koirakin? Eivätkö ne kehtaisi esiintyä kilpailijoittensa seurassa
kosiskeluhommissa, kun niillä ei ole komeita otsatöyhtöjä? Onko se
häveliäisyyttä, vai puuttuuko perhosilta matkaopas? Tai ovatko ne
pikemminkin lopen kuluneita jo kauan hehkuneesta rakkaudesta? Seuraavat
kokeet selvittävät näiden kysymysten vyyhtiä.

Neljäntenä iltana panen neljätoista uutta ja leikkaamatonta
perhoa vangiksi seuraavaksi yöksi. Aamulla käytän hyväkseni niiden
liikkumishaluttomuutta ja poistan hiukan karvoja niiden eturuumiin
selkäkilveltä. Tämä vähäinen tonsuri ei ollenkaan vahingoita
hyönteisiä, silkinhienon untuvan saa helposti raaputelluksi, eivätkä
perhoset kadota mitään elintänsä, joka olisi niille välttämättömän
tarpeellinen hakiessaan naaraan jälkiä. Niin, perhoille ei ole
menetelmästäni haittaa, mutta minulle se on kuitenkin tärkeä
tunnusmerkki, jos niitä samoja tapaan häkin luota.

Tällä kertaa ei ole yhtään heikkoa ja lentoon kykenemätöntä, vaan
ne kaikki neljätoista katoavat huoneesta yön tullen. Sanomattakin
on selvää, että muutan taas häkin. Illalla kahden tunnin kuluessa
vangitsen kaksikymmentä perhosta, mutta vain kahdella niistä on kalju
täplä. Sitä vastoin niistä, joilta toissapäivänä katkaisin tuntosarvet,
ei yksikään ole palannut. Niiden kiima-aika on tyystin päättynyt.

Siis neljästätoista kaljusta vain kaksi tuli takaisin. Miksi
kaksitoista oli tulematta, vaikka niillä oli tuntosarvet, joita
edellä olemme olettaneet opastajiksi? Miksi toisekseen niin paljon
koiraita kuoli, kun olivat vankeina yhden yön? Siksi, että
riikinkukkokehrääjän parituskiihko päättyy pian.

Häät ovat perhosten elämän ainoana tarkoituksena ja häitä varten on
niillä ihmeteltävät edellytykset. Matkasta, pimeästä ja esteistä
huolimatta koiras voi löytää toivottunsa, mutta etsiskelemiseen ja
huvitteluun se voi käyttää vain muutaman tunnin kahtena tai kolmena
iltana. Jollei se sinä aikana ole mitään hyötynyt, on kaikki lopussa,
sillä sen tarkka kompassi joutuu epäkuntoon ja loistava johtotähti
sammuu. Mitäpä enää kauemmin eläisikään! Välinpitämättömänä
se vetäytyy johonkin sopukkaan ja nukkuu siellä viimeistä untansa
haaveilujen ja vastoinkäymisten päätyttyä.

Suuri riikinkukkokehrääjä elää vain jatkaakseen sukuaan, itsensä
ravitsemista se ei tunnekaan. Toiset perhoset lentelevät
iloisesti kukasta kukkaan ja pistävät oikaistun imutorvensa
niiden mesiteriöihin, mutta tämä verraton paastooja on vapautunut
täydellisesti vatsansa vaatimuksista eikä nauti mitään, millä itseään
virvoittaisi. Sen suuosat ovat vain näennäisiä, mutta eivät todellisia
ja käyttökelpoisia elimiä. Ei ainoatakaan suupalaa se nielaise,
siksi sen elämä on niin lyhyt. Sammuuhan lamppukin, jollei siinä ole
öljyä. Riikinkukkokehrääjä kieltäytyy ruuasta, mutta sen on myös
kieltäydyttävä pitkästä iästä. Kaksi tai kolme iltaa riittää parien
kohtaamiseen, ja sen jälkeen on kaikki lopussa, perhonen on elämänsä
elänyt.

Miksi sitten ne, joilta tuntosarvet leikattiin, eivät tulleet takaisin?
Eivätkö ne enää voineet löytää vangitun naaraan häkkiä? Ei suinkaan,
vaan niiden lentoaika oli päättynyt, kuten niidenkin, joilta nypittiin
karvat eturuumiista. Yhä vieläkin on siis tuntosarvien merkitys
hämärä, sillä kokeiluaika oli liian lyhyt.

Minun vankini elää kahdeksan päivää häkissään ja houkuttelee joka ilta
aina oikkujeni mukaan milloin mihinkin paikkaan taloani vierailijoita,
välistä enemmän ja välistä vähemmän. Minä pyydystän ne kaikki, suljen
yöksi johonkin huoneeseen ja raaputan seuraavana päivänä eturuumiista
karvat.

Näinä kahdeksana iltana saapui häkin luo kaiken kaikkiaan
sataviisikymmentä koirasta. Kun ottaa huomioon, että minun oli
kahtena seuraavana vuonna sangen vaikea löytää näitä perhosia
jatkaakseni tutkimuksiani, niin tuo summa on hämmästyttävän
suuri. Kyllähän riikinkukkokehrääjän koteloita on minun seudullani,
mutta ne ovat jokseenkin harvinaisia, sillä toukan ravintokasvit,
vanhat mantelipuut ovat myös harvinaisia. Kahtena talvena hain
niitä kaikkialta, kaavin mantelipuita, tarkastin kuloheinätukut
niiden juurelta, mutta aina sain palata tyhjin käsin. Noiden
sadanviidenkymmenen on siis täytynyt tulla kaukaa, hyvinkin kaukaa,
ehkä parin kilometrin päästä. Mutta miten ne saivat tiedon siitä, mitä
oli tapahtunut minun huoneessani? Niillä on voinut olla oppaina vain
joko valo, ääni tai haju. Kilometrien päähän näkeminen on tietysti
mahdoton, eihän näkö ohjannut niitä edes avonaiseen ikkunaan. Samoin
ei äänestäkään voi olla puhetta, sillä lihava naaras, joka voi
houkutella koiraita niin loitolta, ei ääntele ollenkaan, ei ainakaan
niin kovasti, että ihmiskorva sitä tajuaisi. Ja vaikka otaksuisikin
äänen syntyvän sisäisistä värähdyksistä, joita ehkä kuulisi kaikista
tarkimmalla mikrofonilla, niin ne äänet eivät voisi kuulua niin
pitkien matkojen päähän kuin kyseessä olevat.

Haju on siis ainoa mahdollinen opastaja. Haihtuvien hajuerityksien
olettaminen näyttää todellakin selittävän perhosten kokoutumisen
paremmin kuin muut otaksumat, perhosethan löytävät viekoittimen vasta
jonkun aikaa epäröiden haeskeltuaan. Onko tämä haju käsitettävä
samanlaiseksi kuin se, jota me tavallisesti hajuksi tai tuoksuksi
kutsumme, nimittäin pienen pienten hiukkasien virtailemiseksi, niin
pienien ja hienojen, ettemme niitä ollenkaan tunne, vaan jotka voivat
kuitenkin vaikuttaa paremmin kehittyneisiin hajuelimiin kuin meidän
nenämme? Hyvin yksinkertainen koe valaisee kysymystä. Tämä hieno haju
on sekoitettava ja vaimennettava jollakin pistävällä ja väkevällä
haisulla, joka voi ottaa kokonaan valtoihinsa hajuaistimet.
Ylenmääräinen hajuhan tekee hienoimmat tuoksut tehottomiksi.

Minä ripottelen sentähden edeltäpäin naftalinia siihen huoneeseen,
johon koiraiden pitäisi illalla tulla, ja panen naftalinilla täytetyn
rasian häkkiin aivan naaraan vierelle. Illalla haiseekin huone
niinkuin kaasutehdas. Mutta minun metkuni eivät auta. Perhoset
saapuvat kuten tavallisesti ja lentävät kivihiilitervan hajulla
kyllästetystä ilmasta huolimatta suoraan häkin luo, yhtä suoraan ja
varmasti kuin hajuttomassakin huoneessa.

Minun uskoni hajun ohjaamiskykyyn horjuu. Ikävä kyllä, en voi tehdä
enää lisäkokeita, sillä sinä samana päivänä vankini heittää henkensä
munittuansa hedelmöittymättä jääneet munansa häkin rautalankaverkkoon.
Se menehtyi tuloksettomaan vartomiseen.

Minun täytyy odottaa tulevaan vuoteen saadakseni uusia perhosia ja
täydentääkseni kokeilujani.

Kesällä ostan toukkia viidellä pennillä kappaleen. Tämä kauppa on
mieleistä muutamista naapurieni poikaviikareista, jotka tavallisesti
hankkivat minulle kaikenkaltaisia tavaroita. Torstaisin, päästyään
hirveistä verbien taivutuksista, he juoksentelevat ympäri maita
ja mantuja ja löydettyään silloin tällöin suuren toukan kantavat sen
minulle kepakon nenässä. Poikapahat eivät uskalla siihen koskea ja
ihmetellen katselevat minun rohkeuttani, kun otan sen käteeni kuten
he itse ottaisivat omat silkkimatonsa.

Ranskassa on kouluilla lupa joka torstai. Syötettyäni toukkia
mantelipuun lehdillä ne koteloituivatkin muutamien päivien kuluttua.
Seuraavana talvena etsiskelin vielä koteloita ravintokasvien juurilta
ja sainkin monta entisten lisäksi. Tutkimuksista innostuneet
ystäväni auttoivat myös minua. Ja lopulta kaiken puuhan, juoksun,
kaupanhieronnan ja risukkojen raapimisten jälkeen olen saanut
haalituksi kokonaisen kotelovalikoiman. Koteloiden joukossa on
kaksitoista muita suurempaa ja painavampaa koteloa. Niistä tulee
naaraita.

Mutta taaskin toiveeni pettyvät. Toukokuussa, juuri silloin kun
koteloiden aika on puhjeta, tulee takatalvi. Mistraltuuli ulvoo,
repii platanien lehtialut ja ripottelee ne pitkin maata. On kylmä kuin
joulukuussa. Taas saa sytyttää iltaisin takkavalkean ja ottaa paksun
vaatetuksen, jonka jo on heittänyt pois.

Perhosille tulee kovat koettelemusten ajat. Koteloiden puhkeaminen on
hidasta, niistä kömpivät ovat kohmettuneita.

Naaraat vartovat häkeissään, tänään toinen, huomena toinen
aina syntymisvuoronsa mukaan, mutta vain muutamia koiraita tulee
vierailulle. Niitä töyhtöpäitä kyllä on lähellä, sillä olen laskenut
kaikki kokoelmani koteloista päässeet puutarhaan, merkittyäni ne
kuten ennenkin. Tulee vain joitakuita, tulkootpa sitten läheltä tai
kaukaa, ja nekin ovat innostuksettomia. Ne lentävät sisään ja hetken
kuluttua katoavat taas eivätkä enää palaa. Kylmyys on jäähdyttänyt
rakastelevaisiakin.

Ehkä alhainen lämpömäärä vaikuttaa myös hajujen synnyttäjiin,
naaraisiin, haitallisesti, ehkä lämpö niitäkin kiihoittaa, kylmä
lamauttaa kuten hajujen vastaanottajia, koiraita.

Oli miten oli, mutta tämä vuosi on taas mennyt hukkaan. Miten katkeraa
onkaan, että kokeiluni ovat vuodenaikojen oikkujen orjia!

Yritän vielä kolmannen kerran. Kasvatan toukkia, juoksentelen koteloita
etsimässä, ja toukokuun tullessa onkin minulla taas niitä tarpeeksi
suuri varasto. Kevät on kaunis, niinkuin toivoinkin. Taas tulee
perhosia tulvanaan kuten ensi kerralla sen suuren hyökkäyksen aikana,
joka aiheutti nämä tutkimukseni.

Joka ilta saapuu vieraita kaksitoista, kaksikymmentä ja enemmänkin
aina parvessaan. Naaras, tanakka ja turpea muori, pysytteleikse
rautalankahäkin verkossa kiinni, aivan liikkumattomana, siipeään
väräyttämättä. Se ei näytä välittävän rahtuakaan siitä, mitä
häkin ulkopuolella tapahtuu. Siitä ei leviä minkäänlaista hajua,
jota perheeni herkinkään nenä tuntisi, se ei päästä ääntä, jota
todistajiksi kutsumani väen tarkinkaan korva kuulisi. Hievahtamatta ja
hartaasti se odottaa.

Koiraat, kaksittain, kolmittain ja useampiakin yhtaikaa, laskeutuvat
häkin kuvulle, juoksentelevat vilkkaasti edestakaisin sen päällä,
piiskaavat sitä alati värisevien siipiensä kärjillä. Kilpailijat
eivät tappele keskenään, mustasukkaisuudesta ei merkkiäkään,
jokainen koettaa vain parhaan kykynsä mukaan päästä häkin sisään.
Hetkeksi ne jättävät turhat yrityksensä, lentävät pois ja yhtyvät
ylös-alas-hyörivän joukon tanssiin. Jotkut lähtevät toivottomina
avoimesta ikkunasta ulos, mutta toisia tulee niiden sijaan, ja häkin
päällä jatkuvat sisäänpyrkimysyritykset kello kymmeneen saakka
keskeytymättä, joskus hiukan vaimeten, toisin ajoin taas yltyen.

Joka ilta muutan häkin eri paikkaan, milloin vien sen pohjoiseen,
milloin etelään, välistä ensimäiseen, välistä toiseen kerrokseen,
joskus oikeaan siipirakennukseen, joskus vasempaan viidenkymmenen
metrin päähän edellisestä, ulkosalle tai syrjäisen huoneen
sopukkoihin. Mutta kaikki nämä äkilliset majanmuutot eivät eksytä
perhosia, eivät johda niitä oikealta tieltä harhaan. Niitä narratessani
olen kuluttanut kokeiluaikaani ja ehdyttänyt kolttosieni varaston.

Perhosien paikanmuisti ei tässä suhteessa merkitse mitään. Eilen
esimerkiksi oli naaras eräässä huoneessa. Koiraat lentelivät siellä
pari tuntia, jotkut jäivät sinne yöksikin. Kun huomeniltana auringon
laskeutuessa menen muuttamaan häkkiä, ovat kaikki poissa. Useimmat
voivat vain kaksi tai kolme kertaa uudistaa öisen retkeilynsä, kuten
edellä näimme. Mihin ne takaisin tullessaan lentävät ensiksi?

Niille on tie tuttu eiliseen rendez-vous-paikkaan. Luulisi niiden sinne
menevänkin muistin ohjaamina, ja vasta kun huomaavat, ettei siellä
mitään ole, vasta sitten jatkavan muualle tutkimusretkeilyään. Niin
luulisi, mutta vastoin minun odotuksiani tapahtuikin vallan toisin.
Siihen huoneeseen, jossa naaras eilen oli, ei yksikään kosijoista
pistäydy. Opas, luotettavampi kuin muisti, johtaa ne toisaalle.

Tähän saakka olen pitänyt naarasta peittämättömässä
metalliverkkohäkissä. Tarkkasilmäiset vierailijat ovat sen nähneet
-- niin, me sanoisimme -- pilkkopimeässä. Mutta mitä tapahtuisi, jos
sulkisi naaraan läpinäkymättömään koppaan? Eivätkö erilaatuiset
laatikot voisi joko päästää tai estää ohjaavien hajujen leviämistä?

Sydämen sähköaallot ovat johtaneet langattoman telegrafin keksimiseen.
Mutta eikö riikinkukkokehrääjä ole siinä suhteessa meistä edellä?
Eikö kotelosta tullut naaras lähetä kilometrien päässä oleskeleville
kosijoille hääkutsuja sähkö- tai magnettiaaltojen välityksellä,
aaltojen, joita eri aineista valmistetut laatikot voisivat joko
johtaa tai pysäyttää? Sanalla sanoen, eikö riikinkukkokehrääjänaaras
käytä omalla tavallaan jonkinlaista langatonta sähkötystä?
Mahdottomalta tuo ajatus ei tunnu, sillä hyönteisillä on usein hyvin
ihmeteltäviä keksintöjä.

Kokeillakseni panen naaraan vuorotellen rautapelti-, puu- ja
pahvilaatikkoihin, jotka kaikki ovat ilmaapitävästi suljettuja ja
tarkasti kitattuja. Käytän myös lasikupua, joka on eristysalustalla,
lasilevyn päällä.

No niin. Silloin kun naaras on suljettuna aivan tiiviiseen laatikkoon,
ei sen luo tule yhtään koirasta, ei ainoatakaan, olkoonpa ilta kuinka
lämmin ja tyyni tahansa. Metallinen, lasinen, puinen ja pahvinen koppa
on kyennyt estämään kutsun leviämisen.

Kun panen naaraan laajaan purkkiin, jonka suulle sidon tulpaksi paksun
pumpulikerroksen, niin on tulos samanlainen, kielteinen. Pumpulikin
riittää ehkäisemään viestin viennin laboratorioni salaisuuksista.
Yksikään koiras ei saavu.

Käytän sitten toisekseen hataroita ja hiukan raollaan olevia
rasioita, jotka pistän vielä pöytälaatikkoon tai kaappiin, mutta näistä
lisäkätköistä huolimatta perhoset tulevat yhtä monilukuisina kuin
silloinkin, kun naaras oli rautalankahäkissä huoneeni pöydällä.
Muistanpa elävästi eräänkin illan, jolloin naaraserakko odotteli
vieraitaan hattuaskissa vaatekomeron perukassa. Vierailijat tulivat,
lensivät komeron ovelle ja puskea toksivat sitä vastaan pyrkien sisään.
Mistä kaukaa ketojen takaa lienevät nämä matkailevaiset olleetkin,
kuitenkin ne tarkkaan tiesivät, kuka ovilaudan takana piili.

Edellisestä selviää, että hyvin suljettu laatikko, olipa se sitten hyvä
tahi huono sähkön johtaja, ehkäisi kaikki naaraan merkinannot. Tässä
ei siis voi olla kysymys langattoman telegrafin tapaisesta tietojen
lähettämisjärjestelmästä. Mutta kun laatikko ei ollut aivan tiivis,
joten sen sisässä oleva ilma oli yhteydessä ulkoilman kanssa, silloin
voi naaras kutsua koiraat jo kaukaa ja opastaa ne oikealle tielle.
Sentähden näyttää todenmukaiselta, että haju sittenkin on perhosten
ohjaajana, vaikka ennen tekemäni naftalinikoe tuntui kumoavan tämän
otaksuman.

Minun kotelovarastoni loppuu ja kysymys jää yhä hämäräksi.

Yrittäisinkö vielä neljäntenä vuotena? Luovun tästä tuumastani
siksi, että yöllä häitänsä viettävästä perhosesta on vaikea tehdä
havaintoja. Kosiskelijan osatakseen päämääräänsä ei tarvitse valvoa,
mutta minun inhimillinen silmäni ei voi pimeässä tarkasti seurata sen
parittelemismenoja. En voi kynttilälläkään huonetta valaista, sillä
hyörivien parvi sen pian sammuttaa. Lyhty ei kyllä sammuisi, mutta
sen valo ei ole tarpeeksi riittävä minun tutkijan-turhantarkkuudelleni,
sillä minä tahdon nähdä ja nähdä selvästi.

Eikä siinä kaikki. Valo harhauttaa perhoset päämäärästään, hämmentää
ne pois toimistaan ja häiritsee niitä pahasti. Huoneeseen tulleet
vierailijat lentävät mielettöminä liekkiä kohti, kärventävät karvansa
ja ovat senjälkeen palohaavoista kiihoittuneina epäluotettavia
todistajia. Ja jos lasisuojus pitäisikin ne kaukana liekistä,
etteivät ne voisi korventua, niin ne asettuvat kuitenkin lähelle tulta
eivätkä sen häikäiseminä liikahda paikaltaan.

Eräänä iltana oli naaras ruokasalin pöydällä vastapäätä avonaista
ikkunaa. Katosta riippuva öljylamppu, jossa oli leveä valkoinen
emaljivarjostin, oli sytytetty. Sisään tulleista perhosista jotkut
pysähtyivät hyvin kärkkäinä häkin kuvulle vangin viereen, mutta toiset
tehtyään ohimennen pienen tervehdyksen lensivät lampun luo, kiersivät
sitä hetken ja leiriytyivät sitten pysyväisesti opaalinvärisestä
liekkikartiosta virtaavan valon lumoamina lampunsuojustimen alle.
Lasten kädet ojentuivat niitä ottamaan.

"Älkää ottako", sanoin, "älkää! Olkaamme vieraanvaraisia, älkäämmekä
häiritkö valotabernakeliin tulleita pyhiinvaeltajia."

Ei yksikään perhonen liikahtanut koko iltana, seuraavankin päivän ne
olivat siinä. Valosta hurmaantuneina ne olivat unohtaneet rakkauden
hurmauksen.

Tulesta siihen määrin kiihoittuvilla perhosilla on mahdotonta tehdä
tarkkoja ja pitkäaikaisia kokeiluja niinä vuorokauden hetkinä,
jolloin havainnon tekijä itse tarvitsee valaistusta. Jätän sen
vuoksi sikseen suuren riikinkukkokehrääjän ja sen yölliset häät.
Kokeisiini tarvitsen toisenlaista perhosta, semmoista, joka on yhtä
etevä lemmenkohtauksiensa järjestäjä, mutta viettää häänsä päivällä.

Ennenkuin alan kertomuksen siitä perhosesta, joka nämä ehdot täyttää,
jätän asioiden aikajärjestyksen hetkiseksi ja sanon muutaman sanan
eräästä perhosesta, johon tutustuin vasta sen jälkeen kuin olin jo
nämä tutkimukseni lopettanut. Se on _pieni riikinkukkokehrääjä_
(Saturnia pavonia L.).

Sen komea kotelo tuotiin minulle mistä lie tuotukaan. Kotelon yllä
on väljä, valkoinen silkkipaita. Tässä epäsäännöllisen poimukkaassa
kopassa on irtonainen kotelo mukavasti. Se on rakenteeltaan samanlainen
kuin suuren riikinkukkokehrääjän kotelo, mutta kooltaan sitä
pienempi.

Tästä tallessani olleesta kotelosta tulee maaliskuun lopulla
palmusunnuntain aamuna naarasperhonen, jonka suljen heti
rautalankahäkkiin huoneeseeni. Aukaisen ikkunan, että sanoma
tapahtumasta pääsisi leviämään kedoille ja vierailijoilla olisi
vapaa pääsy, jos niitä tulee. Naaras tarttuu kynsillään häkin
rautalankoihin eikä siitä liikahda viikkokauteen.

Vankini on komea. Sen ruskea sametti on aaltomaisesti juovikas,
niskassa valkoinen turkisreunus, etusiipien kärjissä karmiinipunainen
laikku, siipien suurissa silmätäplissä kaartuu musta, valkoinen,
punainen ja okrakeltainen samankeskisiksi kuultaviksi renkaiksi. Sen
puku on melkein samanlainen kuin suuren riikinkukkokehrääjänkin, mutta
hiukan vaaleampi. Kolme tai neljä kertaa eläessäni olen tavannut tämän
niin silmäänpistävän perhosen. Koteloon tutustuin vasta eilen. Koirasta
en ole nähnyt koskaan, mutta kirjoista olen saanut tietää, että se on
puolta pienempi kuin naaras, sen väri on eloisampi ja koreampi ja
etusiivillä on oranssin keltaa.

Saapuukohan tuo töyhtöpäinen hieno keikari, jota en vielä tunne, koska
se näyttää olevan harvinainen minun paikkakunnallani? Saakohan se
sanoman kaukaisille olinpaikoilleen morsiamesta, joka sitä odottaa
työhuoneeni pöydällä? Uskallan luottaa siihen enkä petykään. Niitä
tulee, tulee enemmän kuin osasin aavistaa.

Kun me kello kahdentoista aikaan istuudumme syömään, töytää pikku Paul
sisään. Mahdollisesti sattuvat tapaukset olivat jännittäneet hänen
mieltänsä niin, että hän myöhästyi pöydästä. Nyt hän juoksee luoksemme
posket hehkuen ja tuo näpissään jonkun kauniin perhosen siiven kärkeä,
jonka hän sai kopatuksi, kun perhonen lensi minun kamariini. Hän
näyttää minulle ja pyytää tarkastamaan.

"Kas niin", sanoin, "se on juuri meidän odottamamme vaeltaja.
Käärikäämme ruokaliinamme kokoon ja menkäämme katsomaan, mitä on
tekeillä. Syödään sitten myöhemmin."

Aamiainen unohtuu nähdessämme niitä ihmeitä, mitä huoneessani tapahtuu.
Käsittämättömän täsmällisesti koiraat tulevat naaraan taikakutsusta.
Mutkitellen lentäen ne saapuvat toinen toisensa jälkeen, kaikki
pohjoisesta päin. Tällä seikalla on oma merkityksensä. Ilma oli
nimittäin kylmä koko viikon ja talvi tulemassa takaisin. Pohjatuuli
ulvoo ja kuolettaa mantelipuiden varomattomat kukkanuput. Se on vain
yksi meidän tavallisista puuskapäisistä kevään enteistämme. Tänään
ilma äkkiä lämpenee, mutta pohjoistuuli yhä puhaltaa.

Siitäpä syystä vangin luokse tulleet perhoset lentävät pohjoisesta
päin myötätuuleen seuraten ilmavirran mukana. Ei yksikään kulje
vastatuuleen. Jos niillä olisi kompassina meidän nenämme tapainen
hajuaistin, jos niitä olisivat johtaneet ilmaan levinneet
hajuhiukkaset, niin niiden olisi pitänyt saapua päinvastaiselta
suunnalta. Etelään olisi tuuli voinut hajua kuljettaa, mutta miten voi
luulla, että se, jota me sanomme hajuksi, olisi voinut niille viedä
tietoja pitkien matkojen päähän vastatuuleen nyt tuon itsevaltiaan
ilmojen lakaisijan, mistralin puhaltaessa? Mahdottomalta se minusta
tuntuu.

Kahden tunnin ajan lensivät vierailijat huoneeni edustalla
päivänpaisteessa edes ja takaisin. Useimmat hakevat kauan tutkien
seinämää, lentäen pitkin maata. Nähdessään niiden niin etsivän,
tahtoisi niitä auttaa löytämään sitä paikkaa, jossa niitä luoksensa
vetävä syötti odottaa. Kaukaa ne lensivät erehtymättä, mutta nyt
lähellä näyttää niitä suuntaava aisti olevan heikko. Kuitenkin
ne ennemmin tai myöhemmin pääsevät perille huoneeseen vankia
tervehtimään. Kahden tunnin kuluttua on juhla lopussa. Kaikkiaan tuli
kymmenen perhosta.

Koko viikon ajan, joka kerta puolenpäivän seuduissa, auringon
kirkkaimmin paistaessa tulevat perhoset, mutta niiden luku pienenee
päivä päivältä. Niiden koko määrä lähentelee neljääkymmentä.
Mielestäni on tarpeetonta toistaa niitä kokeita, joiden tulokset jo
tiedän. Rajoitun vain toteamaan kaksi seikkaa.

Ensiksikin, että pieni riikinkukkokehrääjä on päivisin
liikkuva, s.o. viettää häänsä keskellä kirkasta päivää. Suurelle
riikinkukkokehrääjälle -- jonka sekä täysimuotoisen perhosen rakenne
että toukan teollisuustoimet sitä niin paljon muistuttavat -- pitää
sitävastoin olla yön ensimäisten tuntien hämärä. Selittäköön ken
tahtoo tämän tapojen vastakkaisuuden.

Toiseksi: perhosten saapumista tuulen päältä ei estänyt ilman kova
virtailu, joka kuljetti hajua synnyttävät hiukkaset päinvastaiseen
suuntaan.

Jatkaakseni tutkimustani tahtoisin siis päivällä häitään viettävää
perhosta, jotakin toista kuin pieni riikinkukkokehrääjä, sillä tämä
tuli liian myöhään, minulla ei ollut enää mitään siltä kysyttävää,
jotakin toista, jota ei mikään ulkonainen syy kuljettaisi, vaan
joka, itse toimisi ja voisi minulle selittää hääjuhlien salaisuuden.
Saankohan semmoisen perhon?



Tammikehrääjän häälennot.

Lasiocampa quercus L.


Olen päättänyt sen perhosen saada, -- niin, nyt se minulla onkin.
Eräänä aamuna tuli luokseni vihanneskoreineen seitsenvuotias
poikaressu, vilkkaat kasvot pesemättöminä, avojaloin, rikkinäiset
housut nuoranpätkällä vyötettyinä. Saatuaan maksun äitinsä
lähettämistä nauriista ja tomaateista, muutamia viisipennisiä, jotka
minä laskin yksitellen hänen kouraansa, hän otti taskustaan käärön,
jonka hän oli löytänyt edellisenä iltana pensaikosta nyhtäessään ruohoa
kaniineille.

"Entäs tämän", sanoo hän ojentaen minulle löytönsä, "otatteko tämän?"

"Otan toki. Koetappa löytää useampia, niin monta kuin suinkin, niin
minä lupaan sinulle sunnuntaina hyvät kyydit karusellissa. Tästä saat
jo aluksi pari kolikkoa. Älä sekoita niitä naurisrahoihisi, vaan pistä
erilleen."

Pitäen ylen iloisena jo kokonaista omaisuutta kourassaan ja varmana
vastaisesta rikkaudestaan lupaa pikku pörröpääni etsiä kovasti.

Hänen mentyään tarkastan esinettä, ja tarkastamisen arvoinen se
onkin. Se on kaunis, tylpänpyöreä kotelo, kiinteä ja helakanpunainen,
muistuttaen hyvin paljon silkkimatoviljelyksen tuotteita. Kirjojeni
lyhyiden selostuksien johdolla voin melkein varmasti päättää sen
olevan tammikehrääjän (Lasiocampa [Gastropacha] quercus L.) kotelon.
Mikä onni, jos niin olisi, silloin voisin jatkaa tutkimuksiani,
täydentää ehkä sen, jota riikinkukkokehrääjä (Saturnia) pani
olettamaan.

Tammikehrääjä on todellakin klassillinen perhonen, eikä ole sitä
hyönteistieteellistä teosta, jossa ei puhuttaisi sen häiden-aikaisista
seikkailuista. Tulkoonpa, sanotaan, naaras vankeuskotelostaan esiin
asuinhuoneessa tai vaikka laatikon kätkössä ja olkoon kuinka kaukana
tahansa maaseudulta suurkaupungin humussa, sen tulosta leviää kuitenkin
tieto asianharrastajille metsiin ja niityille. Meille käsittämättömän
kompassin ohjaamina rientävät koiraat etäisiltä olinpaikoiltaan,
tulevat laatikon luo ja tutkivat sitä kierrellen ja kaarrellen.

Nämä ihmeet olivat minulle kirjoista tuttuja, mutta onhan aivan toinen
asia nähdä sitä kaikkea omin silmin ja samalla hiukan kokeillakin.

Mitähän minä saanenkaan tästä saaliistani? Tuleeko siitä tuo kuuluisa
kehrääjä?

Sillä on toinenkin nimi "Minime à bande", s.o.[_Minime_ erään
fransiskanimunkkikunnan alaosaston "vähäisimpien veljesten" (latinaksi
Fratres minimi) jäsen.] juovikas munkki. Tämän omituisen nimen on
kehrääjä saanut koiraspuolen värin mukaan. Sillä on näet munkkikaapu,
mutta ei villakangasta, vaan parainta samettia. Etusiivissä on himmeä
poikkijuova ja pieni valkea silmätäplä.

Tammikehrääjä ei ole kotiseudullani tavallinen perho, jonka saisi
kiinni, milloin vain haaveineen ulos menee. En ole sitä kertaakaan
tavannut niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olen syrjäisessä
kylässäni viettänyt. Totta kyllä on, etten ole innokas keräilijä,
sillä kokoelmien kuolleet hyönteiset kiinnittävät mieltäni sangen
vähän. Elävistä minä pidän, kaikkia elimiään käyttävistä eläimistä,
ja tarkkaavainen katseeni seuraa kaikkea, mikä elävöittää luontoa,
korvaten kokoomisinnon puutteen. Siksipä muodoltaan ja väriltään
niin silmäänpistävä perhonen ei olisi jäänyt huomaamatta, jos sen
kerrankin olisin tavannut. Eikä pieni etsiskelijäkään enää toista
löytänyt, vaikkakin olin hänen intoaan kohottanut karusellissa
ajamislupauksella. Kolmen seuraavan vuoden aikana otin avukseni
sitä hakemaan ystäväni ja naapurini, etupäässä nuoret, jotka ovat
erinomaisen teräväsilmäisiä risukkojen ruopijoita. Minä itsekin
kaivelin lehtikasojen alukset, tarkastin soraläjät ja tutkin ontot
puut, mutta turhaan, arvokasta koteloa ei löytynyt. Tästä käy jo
tarpeeksi selville, että tammikehrääjä on hyvin harvinainen asuntoni
ympäristössä. Tuonnempana näemme, kuinka tärkeä seikka tämä on.

Kuten otaksuinkin, oli kotelossa tuo erinomainen perhonen. Elokuun
20 p. tuli siitä esiin lihava ja pullea naaras, puettuna samanlaiseen
verhaan kuin koiraskin, väriltään kuitenkin hiukan kirkkaampi, melkein
vaaleankeltainen. Panin sen rautalankaverkosta tehdyn kuvun
sisään huoneeni keskellä olevalle suurelle laboratoriopöydälle, joka
oli täynnä kirjoja, pulloja, maljoja, rasioita, koeputkia ja muita
kompeita. Lukija tuntee jo paikat, ne samat, joista on ollut puhetta
edellisessä kappaleessa. Kaksi puutarhan puolella olevaa ikkunaa
valaisee huoneen. Toinen niistä on kiinni, toinen auki yöt ja päivät.
Näiden välille, neljä tai viisi metriä niistä, on perhonen asetettu
puolihämärään.

Se päivä ja seuraavakin kuluu ilman mainitsemisen arvoisia
tapahtumia. Vanki riippuu etujalkojensa kynsien varassa rautalankahäkin
valoon käännetyllä puolella liikkumattomana ja velttona,
siipiään väsyttämättä, tuntosarviaan heilauttamatta, kuten
riikinkukkokehrääjänaaraskin riippui.

Kehrääjäemo kypsyy ja vahventaa pehmeää lihaansa. Elintensä
toiminnalla, josta tiede ei tiedä rahtuakaan, se valmistaa
houkutuskeinoa, joka sille haalii vieraita kaikilta ilmansuunnilta.
Mitä tapahtuu sen turpeassa ruumiissa, mitkä muutokset siinä päättyvät,
niin että se kohta voi saada liikkeelle koko ympäristönsä?

Kolmantena päivänä on morsian valmis. Juhla alkaa täydessä loistossaan.
Olin juuri puutarhassa enkä enää mitään toivonutkaan asian niin
pitkistyttyä, kun huomasin kolmen seuduissa iltapäivällä -- ilma oli
silloin lämmin ja aurinko paistoi -- perhosparven lentää lepattelevan
avonaisen ikkunan aukossa.

Ne ovat rakastuneita koiraita, jotka tulevat tervehtimään kaunotarta.
Toiset lentävät huoneeseen, toiset ulos, muutamat laskeutuvat
seinämälle lepäämään kuten pitkästä matkasta väsyneet.

Näen jonkun lentävän kaukaa muurien ja kypressiaidan ylitse. Niitä
tulee joka suunnalta, mutta yhä vähemmän ja vähemmän. Olen lyönyt
laimin kokoontumistilaisuudessa olon, ja nyt ovat jo melkein kaikki
kutsuvieraat saapuneet.

Menen sisään. Tällä kertaa näen ihmeellisen näytelmän, jollaiseen jo
suuret yöperhoset ovat tutustuttaneet, mutta nyt näen sen selvällä
päivällä, joten ei pieninkään yksityisseikka jää huomaamatta.
Huoneessa leijaa kokonainen pilvi perhoskoiraita, noin kuusikymmentä,
sikäli kuin niitä voi laskea tuosta liikehtivästä sekamelskasta.
Jotkut lentävät ikkunan luo kierrettyään rautalankahäkin, mutta
palaavat pian tehden taas kierroksensa. Innokkaimmat laskeutuvat
häkin päälle hätyytellen toisiaan jaloillaan, tuuppien ja koettaen
tunkeutua paraimmille paikoille. Väliseinän toisella puolella odottaa
vanki rauhallisena, paksu takaruumis verkkoa vastaan riippuen. Ei
liikutuksen merkkiäkään herätä hänessä tuo levoton tungos.

Mennen ja tullen, istuen häkin päällä ja lennellen huoneessa ne ovat
jatkaneet kolmisen tuntia hillitöntä häätanssiaan. Mutta aurinko
laskeutuu, ja ilma hiukan viilenee. Se jäähdyttää myös perhosten intoa.
Monet lentävät ulos palaamatta enää takaisin. Toiset hakevat sopivan
paikan odottaen huomista kokousta, ne asettuvat suljetun ikkunan
pienapuulle, kuten riikinkukkokehrääjänkin koiraat tekivät. Juhla on
päättynyt täksi päiväksi, mutta se kait alkaa huomenna uudestaan,
sillä se on jäänyt suojelevan rautalankaverkon takia tuloksettomaksi.

Vielä mitä! Suuren erehdykseni tähden se ei enää alkanutkaan.
Iltamyöhällä tuotiin näet minulle rukoilijasirkka (Mantis religiosa),
jonka erinomaisen pieni ruumis oli huomiota ansaitseva. Ajatellen
iltapäivän tapahtumia, hyvin hajamielisenä panin kaikessa kiireessäni
tuon petohyönteisen talteen kehrääjän häkkiin. Ei pistänyt päähänikään,
ettei tämä yhdessä asuminen voisi luonnistua. Sirkkahan oli niin hento
ja toinen niin paksu. Minun ei siis tarvinnut mitään pelätä.

Mutta miten huonosti tunsinkaan tuon elukan lihanhimon! Seuraavana
päivänä näin katkeraksi hämmästyksekseni sirkan ahmimassa isoa
perhosta. Pää ja rinnan etuosa olivat jo tipotiessään. Kauhea elävä,
miten pahasti teitkään! Hyvästi tutkimukseni, joita olin hartaasti
ajatellut koko yön! Kolmeen vuoteen en niihin voi ryhtyä, kun en saa
toista perhosta.

Tästä vastoinkäymisestä huolimatta älkäämme unohtako sitä vähää, minkä
jo opimme. Noin kuusikymmentä koirasta kokoontui yhtenä ainoana
iltana. Kun muistaa, kuinka harvinaisia kehrääjät ovat, ja miten minä
ja apulaiseni etsimme niitä turhaan vuosikausia, niin tämä luku
hämmästyttää. Siis sieltä, mistä ei hakiessa löytynyt yhtään ainoaa,
sieltä keräsi naaraan houkutuskeino niitä koolle kokonaisen parven.

Mutta mistä ne tulivat? Epäilemättä hyvin kaukaa ja joka suunnalta.
Niin kauan olen tehnyt matkoja ympäristööni, että joka pensas, joka
sorakasa on minulle tuttu ja voin vakuuttaa, ettei tammikehrääjää
siellä ole ollut.

Kolmen vuoden kuluttua suo onni, jota niin hartaasti olen odottanut,
taas minulle kaksi kehrääjän koteloa. Niistä kummastakin tulee naaras
muutaman päivän väliajan perästä keskipalkoilla elokuuta. Tämä
onnenpotkaus tekee mahdolliseksi uudistaa kokeeni ja järjestää ne
hiukan toisin.

Teen hetimmiten vielä kerran kokeilut, joihin jo riikinkukkokehrääjä
antoi sangen varman vastauksen. Päivällä liikkuja ei ole yövaeltajaa
tyhmempi. Se ei välitä kepposistani, vaan lentää erehtymättä
rautalankahäkkiin teljetyn luokse, mihin paikkaan kojeen huoneessa
siirtänenkin. Se osaa sen hakea vaatekaapin kätköistä, se löytää sen
laatikosta, jos laatikko ei ole aivan tiivis. Mutta jos laatikko on
ilmanpitävästi suljettu, lopettaa se lentonsa tietojen puutteessa.
Siihen saakka siis vain riikinkukkokehrääjäkoiraan suurenmoisten
saavutusten toistamista.

Jos laatikko on tiiviisti suljettu, joten sen ilma ei ole yhteydessä
ulkoilman kanssa, ei tammikehrääjäkoiras saa mitään viestiä
vangitulta. Ei yksikään saavu, vaikka laatikko olisi avonaisen ikkunan
laudalla silmin nähtävänä. Siksi tulee mieleeni yhä varmempana
ajatus erittyvästä hajusta, joka ei voi tunkeutua metallisen, puisen,
pahvisen tai lasisen suojuksen läpi.

Tätä seikkaa tutkiessani ei suurta yöperhosta voinut pettää naftalini,
jonka piti minun mielestäni voimakkaalla hajullaan voittaa ne
erinomaisen hienot haihtumaeritykset, joita ei ihmisen hajuaisti tunne.
Kokeen uudistan tammikehrääjälläkin. Tuhlaan tällä kertaa ylenmäärin
kaikkien mehusteiden tuoksuja ja hajuaineiden löyhkää, mitä vaan
rohdosvarani suinkin tarjoavat.

Osaksi naaraan vankilan, rautalankakuvun sisään, osaksi sen ympäri olen
asettanut kymmenkunnan teevatia, joissa on naftalinia muutamissa,
toisissa laventeliöljyä, petroleumia ja eräissä rikkivetyvettä, joka
haisee kuin mädännyt muna. Sen enempää en voi tehdä, ettei vanki
vallan tukehtuisi. Tein nämä valmistukset aamulla, että huone ehtisi
täyttyä hajuilla siksi kun kokoontumisen hetki tulee.

Iltapäivällä olikin työhuoneeni kuin ilkeä apteekin laboratorio,
läpitunkevat laventelin ja rikkivedyn hajut vallitsevina. Savuakin
oli sen lisäksi runsaasti. Saisivatkohan nyt kaasun käytöstä,
tupakoimisesta, hajuveden ja petroleumin hajuista sekä kemiallisista
löyhkistä yhdistyneet sauhut ja haisut kehrääjäkoiraat kääntymään
takaisin?

Eipä suinkaan. Kolmen seuduissa tulevat perhoset yhtä lukuisina kuin
tavallisestikin. Ne lentävät häkin luo, jonka vielä vaikeuttaakseni
löytämistä olin huolellisesti peittänyt paksulla liinalla. Näkemättä
naarasta ja outohajuisesta ilmasta huolimatta, jossa hienon hienojen
tuoksujen täytyy tukehtua, ne lentävät kuitenkin vangittua kohti ja
koettavat päästä sen luo tunkeutumalla liinan laskoksien alle. Minun
metkuni eivät auttaneet.

Tämän epäonnistumisen jälkeen, josta saatu johtopäätös on niin selvä,
ja muistaen, mitä riikinkukkokehrääjällä tekemäni naftalinikoe
opetti, pitäisi minun järkevästi ajatellen luopua mielipiteestäni,
että erittyvät hajut johtaisivat perhoskoiraita hääjuhliin. Etten niin
tee, siitä on minun kiittäminen satunnaista havaintoani. Sattuma tekee
toisinaan yllätyksiä johtaen totuuden poluille, joita siihen saakka
on turhaan etsinyt.

Eräänä aamuna kokeillessani, oliko näköaistilla mitään osaa koiraiden
tiedusteluretkillä, suljin naaraan lasikuvun alle ja panin sen pohjalle
kuivalehtisen tammenoksan. Asetin kuvun pöydälle vastapäätä avonaista
ikkunaa.

Sisään tullessaan eivät koiraat voi olla näkemättä heidän kulkutiensä
vierellä olevaa vankia. Laatikko, jonka pohjalla oli hiekkaa ja jossa
naaras vietti edellisen yönsä ja aamupäivänsä rautalankahäkissä,
oli tielläni. Nostin sen sentähden mitään erityistä ajattelematta
lattialle huoneen toiselle puolelle hämärään nurkkaan kymmenisen
askeleen päähän ikkunasta.

Mitä nyt tapahtui, hämmästytti minua. Tulokkaista ei yksikään
pysähtynyt lasikuvun luo, jonka sisässä naaras oli kirkkaassa
päivän valossa nähtävänä, vaan menivät välinpitämättöminä ohi, sitä
tarkastamatta, silmäystäkään siihen heittämättä. Kaikki lensivät
huoneen toiseen päähän puolipimeään nurkkaan, johon olin sijoittanut
laatikon ja rautalankahäkin. Siellä ne laskeutuivat rautalankakuvun
päälle räpytellen siipiään ja tupsahdellen sitä vastaan. Koko
iltapäivän auringonlaskuun saakka jatkuu tyhjän häkin ympärillä
sarabanditanssi, jonka muutoin naaraan todellinen läsnäolo aiheuttaa.
Viimeinkin ne poistuvat, mutta eivät kaikki. Jotkut ovat itsepäisiä,
eivät tahdo mennä, niitä kahlehtii jokin tenhoisa vetovoima.

Kumma seikka todellakin. Perhoset kiiruhtavat sinne, missä ei mitään
ole ja sinne jäävätkin huolimatta toistuneista näköaistinsa
ilmoituksista. Ne lentävät lasikuvun ohi pysähtymättä, vaikkakin joku
tuleva tai menevä on siinä ehdottomasti keksinyt naaraan. Jonkun
viekoittimen lumoamina niiden huomio ei kiinny oikeaan.

Mikä on ne puijannut? Koko edellisen yön ja tämän aamupäivän on
naaras ollut rautalankahäkissä, milloin riippuen verkosta, milloin
leväten laatikon hiekalla. Sen, erittäinkin sen paksun takaruumiin
koskettamiin paikkoihin tarttui tämän pitkän kosketusajan kuluessa
jonkinlaisia hajuja. Siinä niiden lumousvoima, siinä lemmenjuoma,
siinä se, mikä saattaa mylläkän tammikehrääjäin maailmaan. Hiekka
säilyttää hajun jonkun aikaa ja levittää sitä ympäri.

Haju se siis sittenkin perhosia ohjaa ja antaa niille tietoja jo pitkän
matkan päähän. Hajuaistinsa hallitsemina ne eivät anna näköaistin
havainnoille mitään arvoa, vaan menevät lasikuvun ohi, johon kaunotar
on suljettu, rautalankahäkin ja hiekan luo, mihin tenhokannu on
vuotanut -- tyhjään paikkaan, jossa ei ole velhosta muuta jäljellä kuin
lemuava todistus sen äskeisestä oleskelusta siellä.

Vastustamaton rakkauden taikajuoma tarvitsee valmistuakseen jonkin
määrätyn ajan. Minä kuvittelen sen olevan haihtumisen tapaista, joka
vähitellen kehittyy ja kyllästää ne esineet, joihin tuo liikkumaton
möhömaha on koskettanut. Jos lasikupu on tiiviisti pöydällä
tai, mikä on vieläkin parempi, lasilevyä vasten, joten sisä- ja
ulkoilman välinen yhteys on katkaistuna, niin koiraat eivät saavu, kun
eivät tunne hajua, vaikka kokeilemista jatkaisi kuinka kauan tahansa.
Jos kohotan kupua hiukan työntämällä sen alle kolme kiilaa, niin
perhoset eivät kuitenkaan heti lennä luokse, vaikka niitä on huoneessa
koko joukko. Mutta kun odotan puoli tuntia, joll'aikaa naaraan
tislauslaitos yhä toimii, niin vierailijoiden käynti tapahtuu kuten
ennenkin.

Kun olen saanut tästä kaikesta odottamattani selvän, voin tehdä
vaihtelevia kokeiluja sitä samaa periaatetta seuraten. Aamulla panen
naaraan taas metalliverkkohäkkiin ja sen alustaksi saman tammenoksan
kuin edelläkin. Siinä se pysyy liikkumattomana kuten kuollut,
kätkeytyneenä lehtien alle ja tartuttaa niihin varmaankin hajunsa.
Kun vieraiden tuloaika lähestyy, otan juuri parahiksi kyllästetyn
oksan ja panen sen tuolille lähelle avonaista ikkunaa. Naaraan jätän
verkkohäkkiin keskelle huonetta olevalle pöydälle.

Perhoset saapuvat, ensin yksi, sitten toinen, kolmas, pian viides ja
kuudes. Ne tulevat ja menevät, palaavat, kohoovat, laskeuvat, lentävät
ulos ja sisään aina lähellä ikkunaa, jonka edessä on tuoli
tammenoksineen.

Ei yksikään lennä muutaman askeleen päähän suuren pöydän luo, jossa
naaras niitä odottaa rautalankahäkissään. Ne ovat epävarmoja, sen
selvästi huomaa, ne etsivät.

Vihdoinkin ne löytävät, mutta mitä? Vain sen oksan, joka on
aamupäivällä ollut lihavan muorin vuoteena. Siipiään räpytellen ne
tarttuvat jaloillaan lehviin, tutkivat ne yltä ja alta, tunnustellen,
kohotellen ja painaen niitä, kunnes lopulta kevyt oksakimppu putoo
lattialle. Mutta lehtien tarkasteleminen jatkuu edelleen. Siipien
lyönneistä ja jalkojen lyönneistä liikkuu oksa lattialla kuten
paperimytty, jota kissanpoika viskoo käpälillään.

Sillä aikaa kun oksa loittonee tutkijajoukkoineen, lentää kaksi
uutta tulokasta sisään. Niiden matkan varrella on tuoli, jolla
lehvävesa oli jonkun aikaa. Ne pysähtyvät ja nuuskivat innokkaina
oksan koskettamia paikkoja. Vaikka kumpaisenkin toivon oikea esine on
aivan lähellä metalliverkkohäkissä, jota en edes peittänyt, niin ei
kumpikaan kuitenkaan siitä välitä. Lattialla tuupitaan yhä edelleen
makuualusta, jonka päällä naaras aamulla lepäsi, ja tuolilla tutkitaan
sijaa, jossa tämä vuode hetki sitten oli. Aurinko painuu ja
palaamishetki lähestyy, rakkauden tuli heikkenee, sammuu, ja vieraat
poistuvat huomiseen saakka.

Seuraavat kokeeni osoittavat, että kaikenlaiset esineet voivat
olla lehtisen oksan asemasta tilapäisenä kiihokkeena. Muutamia
aikoja edeltäpäin pidin naarasta milloin verka-, milloin
flanelli-, puuvilla- tai paperialustalla, paninpa sen kovalle
kenttävuoteellekin, puiselle, lasiselle, marmoriselle tai metalliselle.
Ja kaikilla näillä esineillä oli jonkun aikaa kestäneen kosketuksen
jälkeen koiraisiin sama vastustamaton vetovoima kuin naaraalla
itsellään. Ne säilyttävät tämän ominaisuuden aina laatunsa mukaan
lyhyemmän tai pitemmän aikaa. Paraimpia tässä suhteessa ovat puuvilla,
flanelli, tuhka, hiekka, sanalla sanoen kaikki huokoiset aineet.
Metallit, marmori ja lasi kadottavat sitä vastoin tehokkuutensa.
Vieläpä kaikki esineet, joiden päällä naaras on ollut, välittävät
koskettaessaan toisia houkutusvoimansa niihin. Senpä tähden lensivätkin
perhoset tuolin istuinlaudalle, senjälkeen kuin tammenoksa oli
siitä pudonnut.

Käyttäkäämmepä jotakin parhaista alusista, flanellia esimerkiksi,
niin me näemme ihmeitä. Pitkään koeputkeen tai pulloon, jonka kaula
on juuri niin laaja, että perho mahtuu ryömimään sisään, panen
flanellitilkun, emon kokoaamuisen lepolavitsan. Vierailijat
tunkeutuvat pulloon ja räpistelevät siellä osaamatta enää ulos. Tein
niille satimen, jolla voisin ne tuhotakin, mutta vapautan kuitenkin
onnettomat ja vedän flanellipalan ulos. Siitä huolimatta huimapäät
ahtautuvat pulloon takaisin ja jäävät ansaan. Niitä on sinne vetänyt
haju, joka imeytyneenä flanelliin on tarttunut siitä lasiin.

Asia on todistettu. Naimaikäinen morsian levittää erinomaisen hienoa,
meidän hajuaistillemme tajuamatonta lemua kutsuakseen ympäristön
perhoset häihin, antaakseen niille tiedon jo kauaksi ja ohjatakseen
niitä matkalla. Ei kukaan naapureistani tunne haistellessaan
vähintäkään hajua, eivät nuoretkaan, joiden nenähermot eivät vielä ole
tylsyneet, vaikka sieraimet olisivat kiinni kehrääjänaaraassa.

Tämä hienon hieno mehuste tunkeutuu helposti joka esineeseen, jonka
päällä naaras on hetken levännyt, ja niin kauan kuin haju ei ole
vielä kokonaan haihtunut, on esine yhtä hyvä viekoitin kuin emo itse.
Tästä syötistä ei ole näkyvissä jälkeäkään. Paperilla, joka on ollut
alustana ja jonka ympärillä vierailijat hääräävät, ei näy mitään
huomattavaa merkkiä eikä kosteita pilkkuja, vaan sen pinta on yhtä
puhdas kuin ennen hajun imeytymistäkin.

Tuo mehuste kehittyy hitaasti ja sitä täytyy hiukan keräytyä
varastoon, ennenkuin sen mahti tulee täysin ilmi. Jos naaraan
nostaa pois lepopaikaltaan ja asettaa muualle, kadottaa se hetkeksi
vetovoimansa, mutta lepopaikkaan tarttunut haju pitkän kosketuksen
aikana viettelee tulokkaat luoksensa. Naaraan patterit kuitenkin
jatkavat jälleen toimintaansa, ja hyljätty saa valtansa takaisin.

Perhoslajin mukaan tapahtuu erittymän valmistuminen aikaisemmin
tai myöhemmin. Juuri kotelosta tullut naaras tarvitsee jonkin aikaa
kehittyäkseen ja ja järjestääkseen suodatusputkiaan. Aamulla
syntyneellä riikinkukkokehrääjänaaraalla on vierailijoita välistä jo
samana iltana, mutta useimmiten kuitenkin vasta seuraavana päivänä,
noin neljäkymmentuntisen valmistelun perästä. Tammikehrääjänaaras sitä
vastoin viivyttää kutsuansa kauemmin. Sen naimakuulutus julaistaan
vasta parin kolmen päivän kuluttua.

Palatkaamme hetkiseksi tuntosarvien arvoitukselliseen merkitykseen
tässä kysymyksessä.

Tammikehrääjäkoiraalla on komeat tuntosarvet, samanlaiset kuin
riikinkukkokehrääjälläkin, sen kilpailijalla naimaretkillä. Voiko
tuntosarven lehtiä pitää johtavana kompassina? Teen toistamiseen
leikkauskokeeni panematta niille liiaksi painoa, eikä yksikään
leikatuista palaa. Varokaamme kuitenkin ennakkopäätelmiä.
Riikinkukkokehrääjä on opettanut, että on tärkeämpiäkin syitä kuin
tuntosarvet estämässä palaamista.

Sitäpaitsi eräs toinen kehrääjä, apilakehrääjä (Lasiocampa trifolii),
edellisen lähisukulainen ja yhtä komeatöyhtöinen kuin sekin, jättää
ratkaistavaksi sangen pulmallisen kysymyksen. Apilakehrääjä on hyvin
yleinen asuntoni ympäristöllä, aivan pihastanikin olen sen koteloita
löytänyt. Ne sekoittaa helposti tammikehrääjän koteloihin, niin
samannäköisiä ne ovat. Aluksi minäkin petyin. Kuudesta kotelosta,
joista odotin tammikehrääjiä tulikin kuusi toisen lajin naarasta. No
niin, näiden kuuden naaraan luo, jotka syntyivät huoneessani, ei tullut
koskaan koiraita, vaikka niitä töyhtöpäitä oli läheisyydessä
yltäkyllin.

Jos suuret ja sulkamaiset tuntosarvet ovat todellakin suunnan
neuvojina, mikseivät muhkeasarviset naapurini tienneet mitään siitä,
mitä huoneessani tapahtui? Miksi niiden tuuheat tupsut jättivät ne
välinpitämättömiksi niiden merkkitapausten suhteen, jotka saivat
tammikehrääjiä joukoittain liikkeelle? Vielä kerran sanottakoon, että
elin ei määrää toimintakykyänsä. Toisella eläimellä on luonnonlahjat,
jotka toiselta puuttuvat, vaikkakin elimet olisivat rakenteeltaan
yhtäläiset.



Maakiitäjän ravinto.

Carabus auratus L.


Kirjoittaessani tämän luvun ensi rivejä muistuu mieleeni Chicagon
teurastamot, nuo kauheat lihatehtaat, joissa tapetaan vuosittain
1,080,000 nautaa ja 1,750,000 sikaa. Elävinä pannaan eläimet koneisiin
ja ne tulevat toisesta päästä valmiina säilykkeinä, silavana,
makkarana ja kääröliikkiönä. Ne minun mieleeni muistuvat, sillä
maakiitäjän teurastusvimma on yhtä nopeaa.

Minulla on tilavassa lasihäkissä kaksikymmentä viisi maakiitäjää.
Nyt ne ovat piilossa laudanpätkän alla, jonka olen pannut niille
suojukseksi. Vatsa painuneena viileää hiekkaa vasten, selkä kiinni
lämpimässä laudassa, jota auringon säteet hyväilevät, ne nukkuvat
ja sulattavat ruokaansa. Onni suosii minua. Sattumalta tapaan
kulkuekehrääjän toukkamatkueen, joka laskeuduttuaan puusta hakee
soveliasta paikkaa kaivautuakseen maahan koteloitumaan. Siinäpä on
erinomainen karja maakiitäjän teurastamoon.

Kokoon toukkia ja panen ne häkkiin. Pian järjestyy kulkue uudestaan.
Toukat, luvultaan noin sata viisikymmentä, taivaltavat kiemuraisessa
jonossa, menevät laudan pätkän lähelle peräkkäin kuin Chicagon siat.
Silloin juuri on sopiva hetki päästää pedot liikkeelle. Minä kohotan
suojuslautaa.

Nukkuvat heti heräävät tuntiessaan lähellä marssivan saaliin hajun.
Yksi juoksee toukkien luo, toinen ja kolmas sitä seuraa saaden aikaan
hämmennystä maakiitäjien leirissä. Maahan piiloutuneet kavahtavat ylös
ja koko rosvolauma hyökkää ohikulkevan joukon kimppuun. Siitäpä
syntyy unohtumaton näytelmä.

Rynnätään kulkueen alkupäähän, loppuun ja keskipaikoille,
haukkiloidaan sinne tänne, selkään, vatsaan, aivan arviokaupalla.
Toukkien karvaiset nahat repeilivät, pinjan neulasista, ravinnosta
vihreät suolet valuvat ulos. Toukat kouristuvat suonenvedontapaisesti
kokoon, tuntien kipua runnellussa ruumiissaan, ne tarttuvat
jalkoihinsa, valuttavat nestettä suustaan ja pureskelevat itseään.
Vahingoittumattomat kokevat hakea turvaa piiloutumalla maahan. Mutta
ei yksikään selviä ehyin nahoin. Tuskin ne ovat ehtineet kaivaa puolen
ruumistaan hiekkaan, kun maakiitäjä karkaa kimppuun, repii ja halkaisee
vatsan.

Jollei murhaaminen näin tapahtuisi mykkien maailmassa, niin me
silloin huutaisimme hirveästi Chicagon joukkoteurastuksista. Tarvitaan
mielikuvituksen korvia kuulemaan näiden raadeltujen vihlovia
hätähuutoja. Minulla on ne korvat, ja tuntoani painaa, että olen syypää
tähän kurjuuteen.

Nyt kaikkialta kuolevien ja kuolleiden läjästä jokainen maakiitäjä
kiskoo ja repii kappaleen itselleen, vie sen pois ja menee syrjään,
toisista kauas sitä nieleksimään. Tämän kappaleen jälkeen toinen
leikkaa itselleen madosta palan, sitten muut, ja niin jatkuu niin
kauan kuin teuraita on jäljellä. Muutamassa minuutissa on toukkajoukko
paloiteltu sykähteleviksi repaleiksi, leikkeleiksi.

Toukkia oli sataviisikymmentä, teurastajia kaksikymmentäviisi,
siis kuusi toukkaa kunkin maakiitäjän osalle. Jos hyönteiset vain
määrättömästi teurastaisivat, kuten lihatehtaitten työläiset, ja
jos niitä olisi sata, kuten kohtalaisen suurissa liikkiötehtaissa,
niin niiden kymmentuntisena työpäivänä tappamien uhrien luku nousisi
kolmeenkymmeneenkuuteen tuhanteen. Semmoista ennätystä eivät ole
Chicagon teurastamot koskaan saavuttaneet.

Tappamisnopeus on vieläkin ihmeteltävämpi, kun ottaa huomioon
maakiitäjien rynnäkön vaikeudet. Maakiitäjällä ei ole pyörivää ratasta,
joka tarttuu sian jalkaan, nostaa sen valmiiksi teurastajan puukkoa
varten, ei sillä ole liikkuvaa permantoa, joka kuljettaa tappajan
nuijan alle härän, vaan sen itsensä täytyy hyökätä saaliiseensa kiinni,
voittaa se ja varoa sen harpuuneja ja hampaita. Eikä se ainoastaan tapa
saalistaan, mutta se sen vielä syökin samalla paikalla, ja sitä eivät
Chicagon työläiset tee. Mikä verilöyly tulisikaan, jos hyönteiset
ainoastaan tappaisivat!

Mitä meille kertovat Chicagon teurastamot ja maakiitäjän mässäilyt?
Ne kertovat, että ihminen, jonka siveyskäsitteet ovat ylevät, on
meidän aikanamme harvinainen poikkeus. Sivistyksen kuoren alla on
melkein aina luolakarhun aikaisten esi-isien raakuutta. Oikeaa
inhimillisyyttä ei vielä ole. Se kehittyy vähitellen vuosisatain
käytteen kohottamana ja omantunnon opastamana, mutta edistyy
epätoivoisen hitaasti.

Vasta meidän päivinämme on lopullisesti hävitetty orjuus, tuo
muinaisten yhteiskuntien tuki. On tultu huomaamaan, että ihminen,
vaikka mustakin, on todellakin ihminen ja toisten ihmisten arvoinen.

Mikä oli nainen ennenmuinoin ja mikä hän on vieläkin Itämailla?
Kiltti, sieluton elukka. Naisesta ovat tohtorit kauan väitelleet.
Seitsemännentoista vuosisadan mahtava piispa Bossuetkin piti naista
ala-arvoisempana kuin miestä. Tähän otettiin todistukseksi Eevan
luomiskertomus ja ylimääräinen kolmastoista kylkiluu, joka oli muka
Aatamilla ennen ollut. Lopultakin on myönnetty, että naisella on
samanlainen sielu kuin meilläkin, vaikka vielä hellätunteisempi ja
uhrautuvaisempi. Naisen on sallittu kehittää itseään, ja hän onkin sen
tehnyt yhtä innokkaasti kuin hänen miespuolinen kilpailijansa.

Orjuuden poistaminen ja naisen sivistäminen ovat kaksi suurta askelta
edistyvän siveyden tiellä. Meidän jälkeläisemme jatkavat vielä
kauemmaksi. He jaksavat kohota kaikkien vastustusten yläpuolelle ja
he näkevät selvästi, että sota on meidän kaikista luonnottomin
nurinkurisuutemme, että voittajat, taistelujen urakoitsijat ja kansojen
rosvot, ovat iljettävä maanvaiva, että toistensa käsien puristaminen
on pyssynlaukausta parempi, että onnellisin kansa ei ole se, jolla
on enimmän tykkejä, vaan se, joka rauhassa tekee työtä ja vaurastuu
runsain määrin.

He sen näkevät, meidän jälkeläisemme, ja näkevät paljon muitakin
ihmeitä, jotka nyt ovat turhia haaveita.

Milloin tapahtunee tämä kohoaminen pilventakaisia ihanteita kohti?
Tuskinpa se aika on lähelläkään? Meillä on painajaisena heltiämätön
taakka, jonkinlainen perisynti, jos sitä voi sanoa synniksi, kun
emme siitä edes tahdokaan päästä. Se kuuluu olemukseemme, emmekä
sille mitään mahda. Siihen taakkaan on syynä vatsamme, tuo erehtymätön
eläimellisyyden lähde.

Suolisto hallitsee maailmaa. Meidän kaikista arvokkaimpienkin
toimiemme takaa pistäikse käskevänä liemi- ja paistikysymys. Niin kauan
kuin vatsa määrää -- ja sen hallitusaika ei ole kohtakaan lopussa --
vaatii se jotakin täytteekseen, ja voimakas elää vähäväkisen hädästä.
Elämä on hauta, jonka vain kuolema voi luoda umpeen. Loppumartomasti
teurastaen ihminen, maakiitäjä ja kaikki muut ruokkivat itseään,
ainaiset joukkomurhat tekevät maan teurastamoksi, johon verraten
Chicagon lihatehtaat eivät ole mainitsemisen arvoisia.

Syöjiä on legionia ja taas legionia, mutta syötäviä ei ole yhtä
runsaasti. Puutteessa oleva kadehtii uhkauksien omistajaa, nälkäinen
näyttää kylläiselle hampaitaan. Taistelu seuraa omistamisesta. Ihminen
nostaa armeijansa suojelemaan laihojaan, viinikellareitaan ja
jyväaittojaan; sellainen on sota. Milloin se loppuu? Voi! Tuhat kertaa
voi! Niin kauan kuin on susia maailmassa, tarvitaan paimenkoiria
lammaslaumoja vartioitsemaan.

Kuinka kauaksi maakiitäjistä onkaan minut ajatuksen juoksu
viekoitellut! Siis asiaan.

Mistä syystä yllytin maakiitäjät teurastamaan toukkia, jotka hiljalleen
olivat kaivautumassa maahan, kun olin ne vienyt noiden raatelijoitten
läheisyyteen? Oliko tarkoituksenani järjestää itselleni hurja
murhanäytelmä? Eihän toki. Minä olen aina ottanut osaa eläinten
kärsimyksiin, ja kaikista vähäisimmänkin elämä ansaitsee huomiota.
Kun syrjäytin sääliväisyyden tein sen tieteellisten tutkimusten
vaatimuksesta, vaatimuksesta kylläkin sydämettömästä.

Siten minä näin maakiitäjien tavat, noiden puutarhan pienien
polisien, joita kansa kutsuu puutarhureiksi (la Jardinière). Mistä
ne ovat tuon liikanimen saaneet? Mitä maakiitäjä pyydystää, mistä
syöpäläisistä se puhdistaa kukkalavat? Ensi ottelu kulkuetoukkien
kanssa antaa jo viittauksia, jatkakaamme samaan suuntaan.

Useamman kerran huhtikuun lopulla saan pihastani kulkuetoukkia,
milloin enemmän, milloin vähemmän. Poimin ne ja vien lasihäkkiin.
Juhlapöytä heti katetaan ja mässäily alkaa. Kunkin toukan kimppuun
kiiruhtaa raatelijoita joko yksi tai useampia, ja pian ovat toukan
suolet ulkona. Toukkalauman sukupuuttoon tappamisessa ei mene
neljännestuntiakaan. Niistä ei jää jäljelle muuta kuin muodottomia
repaleita, joita on kuljetettu sinne tänne laudanpätkän alla piilossa
syötäviksi. Saalis hampaissaan pötkii rosvo pakoon haluten juhlia
rauhassa. Virkaveljiä tulee vastaan. Ne himoitsevat karkuun pyrkijän
kanssa roikkuvaa palasta ja alkavat rohkeasti sitä ryöstää. Kaksi,
kolmekin koettaa yhtaikaa ryövätä toverinsa laillista osaa. Jokainen
tarttuu leuoillaan kappaleeseen, repii ja nielee ilman pahaa kiistaa.
Siinä ei synny tositappelua kuten luusta riitelevien koirien kesken.
Kaikki jää ryöstöyritykseen. Jos omistaja on suopea, niin aterioidaan
rauhassa sen kanssa, leuat vasten leukoja, kunnes kappaleen revettyä
kukin vetäytyy omine osuuksineen tiehensä.

Nämä kirpeät toukat ovat varmaankin hyvin maukasta ruokaa,
maakiitäjät pitävät niitä herkkunaan. Mitä enemmän näet toukkia hankin,
sitä enemmän ne niitä syövät. Kulkukehrääjän kotelokoppien joukossa
ei ole kukaan tietääkseni tavannut maakiitäjää eikä sen toukkaa. En
minäkään ollenkaan toivo löytäväni niitä sieltä. Kotelokopissa on
asukkaita vain talvella, jolloin maakiitäjät majailevat maan
sisässä horroksissa, ruuasta välittämättä. Mutta huhtikuussa, kun
kulkuekehrääjän toukat ovat etsimässä sopivaa paikkaa hautautuakseen
maahan koteloitumaan, maakiitäjä käyttänee hyväkseen näitä makupaloja,
jos se niitä tapaa.

Tämän riistan karvaisuus ei siitä ole vastenmielinen, päinvastoin
karvaisimmat kaikista toukistamme, ukonkoirat, näyttävät erikoisesti
kiihoittavan tuon suursyömärin ruokahalua. Päiväkausia harhailee
toukka häkissäni teurastajien joukossa. Maakiitäjät eivät ole siitä
piittaavinaan. Silloin tällöin joku niistä pysähtyy, kiertelee
ukonkoiran ympärillä, tutkistelee sitä, koettaa tonkia sen karheata
turkkia. Toukan tuuhea ja pitkä karva peljästyttää sitä, ja se peräytyy
pääsemättä otuksen makuun. Ylpeänä ja vahingoittumattomana ukonkoira
menee menojaan aallotellen selkänahkaansa.

Tätä ei kestä kauan. Kun pelkuri on hyvin nälkäinen ja saa vielä
kumppaneita itselleen, niin se tulee rohkeammaksi ja päättää ryhtyä
tosihyökkäykseen. Niitä on nyt neljä ukonkoiran kimpussa, joka niiden
edestä ja takaa ahdistamana lopuksi nääntyy. Toukan suolet revitään
ulos ja se syödä hotkitaan, kuten mikä muu toukka tahansa.

Annan eläintarhani asukkaille erilaisia toukkia sekä karvattomia
että karvaisia, miten milloinkin satun löytämään. Kaikki ne
saavat osakseen ylen lämpimän vastaanoton, kunhan ne vain ovat
keskikokoisia. Liian pieniä halveksitaan, sillä niistä ei saisi
riittävän suurta suupalaa. Liian isot taas olisivat maakiitäjälle
ylivoimaisia. Kärsäkiitäjän ja riikinkukkokehrääjän toukat esimerkiksi
olisivat maakiitäjälle hyvin mieluisia, mutta nämä ahdistettuina,
ensi piston saatuaan kiemurrellessaan heittävät ahdistajan matkojen
päähän. Hyökättyään jonkun kerran ja tehtyään aina kuperkeikan
maakiitäjä voimattomana jättää rynnäkkönsä sikseen, vaikkakin karvain
mielin. Saalis on liian väkevä. Pidin parisen viikkoa noita kahta
vahvaa toukkaa tiikerien lähettyvillä, mutta niille ei tehty mitään
pahaa. Toukkien äkkikiepaukset herättivät pedoissa kunnioitusta.

Ennen kaikkea on maakiitäjä heikonlaisten toukkien teurastaja. Yksi
vika sillä kumminkin on. Se metsästää maassa eikä puissa. En ole
koskaan nähnyt sen olevan tutkistelemassa pienimmänkään pensaan
lehvistössä. Häkissäkään se ei yhtään välitä ajuruohotukun oksilla
olevasta saaliista, olipa saalis sitten miten houkutteleva tahansa.
Se on vahinko, sillä jos maakiitäjä osaisi kiivetä ja kapuilla, niin
miten pian kolmi- tai nelimiehinen joukko niitä puhdistaisikaan
kaalin madoista! Ei niin hyvää, ettei siinä jotain pahaakin.

Toukkien tappamisessa on maakiitäjä oikea mestari, mutta
puutarhojemme toisten tuhoojien, etanoiden, hävittämisessä on siitä
vähän apua. Nilviäisen näljä on sille näet vastenmielistä, siksi se
käy vain sellaisten etanoiden kimppuun, jotka ovat raajarikkoja ja
ontuvia. Mutta kaikkia maakiitäjiä eivät etanat yhtä paljon inhoita.
Eräs toinen, suuri ja musta laji (Procustus coriaceus) tarttuu
rohkeasti etanoihinkin, tyhjentää niiden kuoret välittämättä saaliin
erittämästä limasta. Vahinko vain, että tämä laji on harvinainen
puutarhassa, se kun olisi niin erinomainen apurimme.



Turkkilot hautajaisissa.

Necrophorus vestigator Hersch.


Tien varrella on maamyyrä, jonka maamiehen lapio on tappanut, ja aidan
vieressä on sydämettömien poikien kuolleeksi kivittämä sisilisko,
joka juuri oli pukeutunut viheriään helmipukuunsa. Kävelijä luuli
tehneensä ansiokkaan työn, kun polki viattoman tarhakäärmeen pään.
Tuulenpuuska heitti pesästä höyhenettömän linnunpojan. Miten näille
ja monille muille pikku raadoille käy? Etteivät ne kauan saa häiritä
meidän silmäämme ja nenäämme, siitä pitävät huolen ketojen pienet
terveystarkastajat, ja niitä on legio.

Ensiksi kiiruhtavat innokkaat pikku sissit, muurahaiset, ja alkavat
leikellä raatoa kappaleiksi, sitten tulee hajun houkuttelemina kärpäsiä
ja niiden kanssa yhtaikaa lentävät parvittain mistä lentänevätkään --
latuskaiset raatokuoriaiset (Silpha) ihrakuoriaiset (Dermestes) ja
lyhytsiipiset (Slaphylinus), kaikki alkaen innokkaasti tutkia, kaivaa
ja tonkia tuossa haisevassa raadossa.

Miltä näyttääkään kuollut maamyyrä? Voittakaamme vastenmielisyytemme
ja kääntäkäämme raato jalallamme. Mikä mylläkkä onkaan sen alla, mikä
työläisten hyörinä! Säikähtyneinä pakenevat surusiipiset
raatokuoriaiset (Silpha atrala L.) ja kaivautuvat maakoloihin,
saprinit (Saprinus), joiden pinta on kuin kiilloitettua ebenpuuta,
ehättäytyvät pois, ihrakuoriaiset (Dermestes) joiden hartioilla on
kirkkaanruskea, mustapisteinen huppuhuivi, aikovat myös piiloon,
mutta kompastuvat visvasta juopuneina ja kääntävät hohtavanvalkoisen
vatsapuolensa näkyviin.

Mitä ne kaikki tekivät niin kuumeisen kiihkoisina? Ne poistavat
kuolleita elävien tieltä. Ne ovat erinomaisia alkemistejä ja
muuttavat meille vahingolliset mädäntyvät raadot vaarattomiksi,
hedelmöittäviksi aineiksi, ne imevät raadon kuiviin eivätkä lepää,
ennenkuin se on aivan vahingoton.

Suurin näistä maan puhdistajista on turkkilo (Necrophorus vespillo
L.) joka eroaa suuresti kooltaan, väriltään ja tavoiltaan pienempien
raatokuoriaisten roskaväestä. Tärkeitten toimiensa merkiksi haisee
se myskiltä. Sen tuntosarvien päissä on punakeltainen nuppi, rinta
on nankiininkeltainen ja peitinsiivillä kaksi oranssinkeltaista
poikkijuovaa. Sen puku on komea, melkeinpä ylellinen ja loistaa toisten
rinnalla, jotka ovat mustissaan, kuten hautajaisiin menevien tuleekin
olla.

Ei se ole mikään ruumiinraivaaja, joka paloittelee ruumiita leukojensa
leikkelyveitsillä, vaan se on kirjaimellisesti haudankaivaja. Muut
raatokuoriaiset syövät haudattavasta kappaleen kuitenkaan unohtamatta
perheitään, mutta turkkilo ei käytä löytöään juuri ollenkaan omaksi
hyväkseen, vaan kaivaa sen karvoineen päivineen kuoppaan, jossa se
ajan tullen on toukan ravintovarastona. Se hautaa sen pannakseen
siihen munansa.

Vaikka turkkilo onkin varova ja melkeinpä kömpelö liikkeissään, on se
erittäin taitava työssään. Jonkun tunnin kuluttua katoaa sen omaan
ruumiiseen nähden suunnaton saalis, maamyyrä esimerkiksi, kuin maan
nielemänä, ja merkiksi siitä jää vain pieni multakasa hautauspaikalle.

Tähän nopeaan toimintatapaansa nähden on turkkilo ensimäisiä kedon
terveysoloista huolehtivien pikku olioiden joukossa. Sitä paitsi se on
myös erittäin älykäs hyönteinen, jonka henkisten kykyjen on sanottu
olevan yhtä kehittyneitä kuin kaikista korkeimmalla asteella olevien
ampiaisten, mehiläisten ja muurahaisten. Me aiomme tutkia tätä
kysymystä erikseen, nyt ajoitumme tarkastamaan turkkiloa työssään.

Emme tyydy niihin havaintoihin, joita sattumalta saamme tehdä siellä ja
täällä, vaan meidän on hankittava tilava häkki, jossa voimme seurata
tarkasti turkkiloiden elämää. Mutta mistä saamme häkkiin asukkaita?
Minun kotiseudullani, Etelä-Ranskassa, olivien maassa on vain vähän
turkkiloita, mikäli tiedän, vain yksi laji, _Necrophorus vestigator_
Hersch, ja sekin sangen harvinainen. Ennen sain keväisillä retkilläni
niitä vain kolme tai neljä kappaletta, mutta nyt tarvitsisin
tutkimuksia varten vähintäin kymmenkunnan.

Saan toivomani määrän kuitenkin kokoon, kun sijoittelen puutarhaani
sinne tänne rosmarinien, mansikoiden ja laventelipensaiden väliin
kuolleita maamyyriä. Taivaan tuulet kuljettavat raadon hajun ympäri, ja
ruumiinkantajoita tulee kaikkiaan neljätoista. Mutta ennenkuin
kerron häkkihuomioistani, pysähdymme tarkastamaan turkkiloiden toimia
vapaudessaan.

Hyönteinen ei valitse saalistaan voimiensa mukaan, niinkuin
petoampiaiset tekevät, vaan se ottaa mitä sattuma antaa. Sen
löytämistä raadoista ovat toiset pieniä, kuten päästäiset, toiset
keskikokoisia, kuten peltohiiret, ja muutamat tavattoman suuria, kuten
maamyyrät, rotat ja tarhakäärmeet, joiden hautaamiseen eivät
yhden haudankaivajan voimat yksin riitä. Tavallisesti turkkilot eivät
jaksa kuljettaa raatoja paikasta toiseen, korkeintaan hiukan siirtää
työntämällä altapäin selällään.

Hieta- (Ammophila), rengas- (Cerceris), peto- (Sphex) ja tieampiaiset
(Pompilus) kaivavat kolonsa, mihin parhaaksi näkevät, ja vievät
sitten saaliinsa sinne joko lentäen, tai, jos saalis on liian raskas,
laahaten pitkin maata. Niin ei voi turkkilo tehdä, vaan sen on
haudattava raato siihen, jossa se sattuu olemaan. Se voi olla joko
pehmeällä maalla tai kivellä, paljaalla paikalla tai ruohokossa,
jossa erittäinkin juolavehnän juuret ovat kaivamista estämässä. Joskus
sattuu puutarhurin lapio heittämään sen pensaikkoon, jolloin se jää
ehkä riippumaan jonkun tuuman päähän maasta.

Näin erilaisista paikoista ja niistä johtuvista erilaisista
kaivamisen haitoista voi jo päättää, että turkkilolla ei voi olla
mitään määrättyä menetelmää töissään. Sattumia lukuunottamatta pitää
sen muuttaa toimintatapojaan sikäli kuin sen heikko arvostelukyky
sallii. Sahata, taittaa, irroittaa, kohottaa, kaivaa, siirtää
-- ne ovat keinoja, joita turkkilon täytyy tarpeen tullen käyttää
hautaamispuuhissaan. Jollei se niihin kykenisi, vaan menettelisi samoin
kaikissa tapauksissa, silloin se ei voisi tehdä töitään, jotka sille
kuuluvat.

Tästä jo huomaa, kuinka lyhytnäköistä on tehdä johtopäätöksiä
yhdestä ainoasta tapauksesta, jossa luulee havaitsevansa älyllisiä
yhdistelmiä ja harkittuja tarkoituksia. Jokaisella vaiston ilmauksella
on tietysti syynsä, mutta voiko hyönteinen jo etukäteen arvostella
menetelmiensä tarkoituksenmukaisuutta? Ottakaamme ensin selvää työstä
kokonaisuudessaan, lisätkäämme tosiasia toiseen, niin voimme ehkä
sitten vastata tuohon kysymykseen.

Ravinnosta aluksi sananen. Yleisenä terveyspolisina ei turkkiin hylji
mitään raatoa, joka jo alkaa mädätä. Kaikki sille kelpaa sekä karvaiset
että höyheniset, kunhan raato vain ei ole ylivoimaisen iso. Se
tutkii yhtä innokkaasti konnaa kuin käärmettäkin. Arvelematta se ottaa
haltuunsa semmoiset harvinaisetkin löydöt, joita se ei koskaan sitä
ennen ole tuntenut. Niinpä pitivät turkkilot häkissäni hyvänä saaliina
kiinalaista kultakalaa ja hautasivat sen tavalliseen tapaansa.
Ei teuraslihaakaan halveksita, lampaan kyljys, palanen pihviä, jos ne
vain haisevat tarpeeksi, katoavat maahan yhtä hyvin kuin maamyyrä tai
hiiri. Turkkilo ei, sanalla sanoen, pidä erikoisesti mistään, vaan
hautaa kaiken, mikä on mädäntynyttä.

Seuratkaamme hautaamista. Maamyyrä on maan pinnalla. Pehmeä multa on
helppoa kaivaa. Neljä turkkiloa on saapunut, kolme koirasta ja yksi
naaras. Ne ovat piilossa raadon alla, joka näyttää tulleen eläväksi
uudestaan, kun se liikkuu kaivajien selkien kohottamana. Kuka ei
tietäisi, mitä tapahtuu, voisi hämmästyä tuota elävää kuollutta.
Aika ajoin pistäytyy joku, kaivaja näkyviin, kulkee yli raadon tutkien
ja tarkastaen sen turkkia sekä pujahtaa taas sen alle, nousee jälleen
tarkastusmatkalleen ja katoaa uudestaan.

Raato liikkuu kovasti, tärisee ja kohoilee samalla kuin sen ympärille
kohoo pieni multavalli. Omasta painostaan se vajoo hautaajien kaivamaan
kuoppaan.

Pian liikkuu myöskin multavalli näkymättömien työläisten tonkimana,
putoo kuoppaan ja peittää ruumiin. Se on salainen hautaus. Raato
näyttää itsestään vaipuvan kuten nestemäiseen aineeseen. Vajottaminen
jatkuu siksi, kunnes haudattava on tarpeeksi syvällä.

Mutta vaikka maamyyrä on peittynyt multaan, ei hautaamisen tarkoitus
ole saavutettu. Jos parin, kolmen päivän kuluttua avaa haudan,
niin näkee töiden jatkoa. Maamyyrä ei ole enää maanmyyrä, vaan haiseva,
vihertävä, mätänevä, karvaton, kasaan työnnetty kimpale. Se
on tilavassa kuopassa, jonka seinät ovat tiiviiksi painetut. Karva
on tosin lähtenyt, joko turkkilot ovat sen leikanneet tai se on
mädätessä irtautunut, mutta muuten on raato eheä. Se on säästetty
tulevalle sukupolvelle, vanhemmat eivät ole sitä syöneet, ehkä ottaneet
virkistyksekseen vain jonkun suuntäyden siitä kihoavaa visvaa.

Haudankaivajista on kaksi raadon vieressä, koiras ja naaras. Neljä
niitä oli hautajaisissa, mihin siis on kaksi koirasta mennyt? Löydän ne
käyristyneinä kokoon mullasta, melkein maanpinnasta.

Tämä huomio ei ole ainoa laatuaan. Joka kerta kun olen nähnyt
turkkiloiden hautaamismenettelyn, ovat lopuksi muut, jotka
tavallisesti ovat koiraita, kadonneet ja vain yksi pari jäänyt
jäljelle. Turkkilot ovat erinomaisia perheenisiä, jotka eivät ole
niin huolehtimattomia jälkeläisistään kuin muut hyönteiset. Ne
työskentelevät eroituksetta sekä omaksi että toisten hyväksi. Jos
joku pari on saanut liian vaikean tehtävän, tulevat toiset hajun
viekoittelemina apuun. Ne kaivavat, vajottavat raadon maahan ja
poistuvat sitten, jättäen parin yksin nauttimaan perheilojaan.

Tämä pari jatkaa töitään toukkiansa varten. Kun kaikki on tehty,
menevät ne pois ja eroavat, alkaakseen toisaalla uudestaan, jollei
muutoin, niin apumiehinä.

Olen vain kahden hyönteislajin koiraan nähnyt huolehtivan
jälkeläisistään hankkimalla niille ravintoa. Toinen on lehmän lannassa
elävä sittiäinen, toinen raatoja hautaava turkkilo. Likaviemärin
puhdistajan ja haudankaivajan tavat ovat siis esimerkiksi kelpaavia.
Mihin hyve joskus eksyykään?

Munasta tulleen toukan elämästä ja muodonvaihdoksesta kerron vain
lyhyesti, koska asia liikkuu niin vähän miellyttävillä alueilla.
Toukokuun lopulla kaivan ylös hiiren, jonka turkkilot hautasivat
kaksi viikkoa sitten. Se on muuttunut mustaksi, pikimäiseksi
puuroksi, jossa viisitoista täyskokoista toukkaa kaivelee. Muutamia
turkkiloita, arvattavasti toukkapesueen vanhemmat, tonkii myös
puuroa. Munimisaika on ohi, ruokaa yllin kyllin, ja kun vanhuksilla
ei ole muuta tekemistä, ovat ne asettuneet nuorison kanssa samaan
pöytään.

Turkkilon kehitys käy nopeasti. Korkeintaan on neljätoista päivää
hiiren hautaamisesta kuhmut, ja nyt ovat jo toukat koteloitumaisillaan.
Kaadosta kihoava neste, joka on muiden vatsoille myrkkyä, on kai
turkkilon toukille hyvää, kasvamista jouduttavaa ravintoa. Elävä kemia
kiiruhtaa epäorgaanisen kemian viimeisten reaktioiden edelle.

Toukat ovat, kuten pimeässä elävät ylimalkaan, likaisen valkeita,
karvattomia ja sokeita. Ulkomuodoltaan ne jossain määrin muistuttavat
maakiitäjän toukkia. Leuat ovat mustat ja vahvat, leikkaamiseen
erittäin sopivat. Jalat ovat lyhyet, mutta toukan liikkeet ovat silti
vilkkaat.

Toukkien seurassa olevissa turkkiloissa on pelästyttävässä
määrässä syöpäläisiä. Niiden pinta on aivan loisten peitossa, niin
että hyönteinen muuttuu melkein muodottomaksi. Syöpäläiset ovat
pieniä punkkeja (Gammasus coleopterorum), joita on niin usein myös
sittiäisen vatsan alla. Turkkilo ja sittiäinen, nuo, jotka omistavat
elämänsä yleiselle terveydenhoidolle ja joiden perhe-elämä on niin
mieltäkiinnittävä, ne saavat hyvistä töistään niin pahan palkan.
Turkkilon perhe-elämä on esimerkiksi kelpaava, mutta vain vähän aikaa.
Kesäkuun ensi puoliskolla, kun perheestä on pidetty tarpeeksi huolta,
lakkaavat turkkilot hautaamasta, vaikka mitä panisin häkkiin syötiksi.
Turkkilot pysyvät piilossa mullassa, vain silloin tällöin nousee joku
pinnalle hitaasti, väsyneenä.

Eräs erikoisuus niissä herättää huomiotani. Kaikki, jotka nousevat
maasta, ovat vaivaisia, niiden jäsenet ovat milloin ylempää milloin
alempaa poikki nivelistään. Muutamalla on kuitenkin yksi silpomaton
jalka. Sen ja toisten tynkien avulla se laahaa itseään vaivoin hiekasta
ylös. Tuossa tulee sen luo toveri, jonka jalat ovat terveet. Se tarttuu
vaivaiseen, repii vatsan ja tappaa sen. Häkkini muutkin turkkilot
saavat saman kohtalon, ne syödään tai ainakin ruhjotaan. Aluksi niin
rauhalliset suhteet ovat muuttuneet kannibalismiksi.

Historiasta tiedämme, että monet kansat, massateetit esimerkiksi,
tappoivat ikäihmiset säästääkseen ne vanhuuden heikkoudelta. Murhaava
kurikan isku harmentuneeseen kalloon oli heidän mielestään lapsen
rakkautta vanhempiaan kohtaan. Niin lie turkkiloistakin. Kun ne
vanhoina eivät enää mihinkään kelpaa, niin tappavat ne toisensa. Mitä
hyödyttää pitkittää sairaan ja vaivaisen elämää?

Massateetit voivat kauheaa tapaansa puolustaa ruuan puutteella,
mutta eivät turkkilot, sillä, kiitos minun anteliaisuuteni, niillä
on ravintoa sekä maassa että maan alla. Nälällä ei ole mitään osaa
tässä keskinäisessä tappamisessa. Se on vain sammuvan elämän
sairaalloista raivoa, nurinkurisia haluja. Kun vanhalla turkkilolla
ei ole enää muuta tekemistä, katkoo se toisten jalkoja ja syö
tovereitaan välittämättä siitä, että senkin jalat vuorostaan katkotaan
ja sekin syödään. Siten päättyvät turkkilon syöpäläisten saastuttaman
vanhuuden päivät.



Turkkilot. Kokeita,


Turkkilot ovat tulleet kuuluisiksi erinomaisen älykkäinä hyönteisinä.
Lacordaire kertoo niistä kaksi tarinaa teoksessaan "Introduction à
Tentomologie" (Johdatus hyönteisoppiin), minä lainaan ne tähän:

"Clairville", sanoo tekijä, "ilmoittaa nähneensä Necrophorus
vespillo'n, joka, aikoessaan haudata kuollutta hiirtä ja
huomatessaan, että maa hiiren alla oli liian kovaa, kaivoi kuopan
hiukan kauemmaksi pehmeämpään maahan. Kun kuoppa oli valmis, koetti se
vierittää hiiren siihen, mutta ei yksin jaksanut. Silloin se lensi pois
ja palasi hetken kuluttua neljän toverin kanssa, jotka sitä auttoivat
kuljettamaan hiirtä ja hautaamaan sen." "Tämmöiset teot", lisää
Lacordaire, "edellyttävät älyperäisiä johtopäätöksiä."

"Seuraava piirre", sanoo hän edelleen, "jonka Gledditsch kertoo,
viittaa kaikesta päättäen myöskin ymmärryksen olemassa oloon. Eräs
hänen ystävänsä tahtoi kuivata rupikonnan ja pani sen sentähden maahan
pistetyn seipään nenään, etteivät turkkilot sitä saisi viedyksi.
Mutta tämä varovaisuus ei auttanut, sillä turkkilot kalvoivat mullan
kepin juurelta, niin että keppi kaatui, ja hautasivat sitten sekä kepin
että rupikonnan."

Olisi paljon merkitsevä tunnustus hyönteisten älyä koskevassa
kysymyksessä, jos me näiden kahden kertomuksen perusteella
myöntäisimme turkkiloiden ymmärtävän teon ja seurauksen, tarkoituksen
ja keinon välisen suhteen. Mutta ovatko nuo jutut täysin tosia?
Tukevatko ne niistä tehtyjä johtopäätöksiä? Eivätkö ne henkilöt ole
hiukan yksinkertaisen lapsellisia, naiveja, jotka pitävät niitä
täysin pätevinä todistuksina?

Hyönteistieteilijä on varmasti jonkin verran naivi ainakin käytännön
ihmisten silmissä, kun antautuu tutkimaan niin pieniä eläimiä. Niin,
olkaamme naiveja, mutta älkäämme lapsellisen herkkäuskoisia. Ennenkuin
myönnämme hyönteisillä olevan ymmärrystä, käyttäkäämme omaamme
ja, mikä tärkeintä, kokeilkaamme. Tosiasiaan, joka on sattumalta
tapahtunut, ei ole arvostelematta perustettava sääntöä.

Minä en tahdo, hyvät turkkiloni, vähäksyä teidän ansioitanne, en,
se ajatus on kaukana minusta, minä vain olen hiukan varovainen
muistiinpanoissani, jotka ylistävät teitä vielä enemmän kuin rupikonna
ja keppi ja jotka tahtovat kohottaa teidän maineenne uuteen valoon.

Puolueettoman historian asia ei ole tukea jotakin määrättyä oppia, vaan
kulkea sitä tietä, johon tosiseikat viittaavat. Minä tahdon kysyä,
ajatteletteko te johdonmukaisesti, kuten teistä sanotaan. Onko teillä
vai eikö teillä ole älyn välkähdyksiä, pieniä hitusia ihmisen järjestä?
Sitä tahdon kysyä.

Ensiksi on otettava kokeilemalla selvää siitä, mitä Clairville kertoo
kovasta maasta ja avuksi kutsutuista turkkiloista. Päästäkseni asian
alkuun on minun hankittava hiiri, sillä maamyyrän iso ruumis olisi ehkä
liian raskas liikuteltavaksi. Saadakseni hiiriä pyydän ystäviänikin ja
naapureitani olemaan minun apunani. He nauravat minulle, mutta
tarkastavat kuitenkin pyydyksiään. Turhaan. Aina on niin, että kun
haluaa jotakin hyvin tavallista, on se tullut hyvin harvinaiseksi.
Provencelainen sananlasku, ruma kylläkin, sanoo isänisänsä latinalaisen
sananlaskun mukaan: kun hakee kakaroita ovat hevoset ummella.

Vihdoin kuitenkin saan toivomani hiiren. Panen sen häkkiin. Häkin
multaan peitän tiilikiven, joka on olevinaan kova maa ja sen lähellä
samassa tasossa on pehmeää hiekkaa. Asetan hiiren tiilen keskelle.
Häkissäni on seitsemän turkkiloa, neljä koirasta ja kolme naarasta,
jotka kaikki ovat mullassa, toiset lähellä pintaa toimettomina,
toiset työskennellen koloissaan. Ne nuuskivat kohta uuden raadon
olevan lähellä ja kello seitsemän aamulla tulee kolme turkkiloa, yksi
naaras ja kaksi koirasta, kiireesti sen luo. Ne tunkeutuvat hiiren
alle, joka liikkuu niiden ponnistuksista. Ne koettavat kaivaa kuoppaa
tiiltä peittävään ohueen hiekkakerrokseen, sentähden kasautuu pieni
hiekkavalli hiiren ympärille.

Muutaman tunnin ne nykivät raatoa, mutta tuloksetta. Minä käytän
tilaisuutta hyväkseni tarkastaakseni, miten ne kaivamistaan
harjoittavat. Kun turkkilo tahtoo liikuttaa kuollutta, kääntyy se
selälleen, tarttuu kaikilla kuudella jalallaan kiinni hiiren
turkkiin, painaa selkänsä maata vasten, työntää jaloillaan eteenpäin
samalla kuin otsa ja takaruumiin pää ovat apuna pitämässä raatoa
koholla. Maata kaivettaessa käännytään taas oikeaan asentoon. Niin
työskentelevät kaivajat vuorotellen jalat ilmassa, silloin kun raatoa
tahdotaan liikuttaa, vuorotellen maassa, kun tahdotaan kuoppaa
syventää.

Paikka, jossa hiiri on, tunnustetaan lopultakin mahdottomaksi. Eräs
koiras tulee näkyviin, tutkii hiirtä, kulkee sen ympäri ja tonkaisee
sitä sieltä täältä. Hyönteinen katoaa, ja nykimiset alkavat taas.
Onko tutkimusmatkalla käynyt koiras kertonut toisille tutkimustensa
tulokset, ja alkavatko ne nyt siirtää raatoa paremmalle paikalle?

Niiden teot eivät sitä ollenkaan todista. Kun tutkimusmatkailija
liikuttelee hiirtä, seuraavat toiset esimerkkiä ja kohottelevat
sitä, mutta niiden jalat eivät potki samaan suuntaan, sillä kun kuorma
on saatu tiilikiven reunalle, siirtyy se takaisin alkuperäiselle
paikalleen. Kolme tuntia jatkuu tätä heiluttelemista, mutta hiiri ei
kulje sen multavallin yli, joka on luotu sen ympäri.

Toinen koiras tulee, tekee tutkimiskiertomatkansa. Se koettaa millaista
maa on aivan tiilikiven vieressä, se kaivaa koekolon. Sitten se palaa
takaisin työpaikalleen ja tukien selkäänsä työntää hiirtä sormen
leveyden verran toivottuun suuntaan. Onnistuuko se tällä kertaa? Eipä
suinkaan, sillä hiiri heti vierähtää takaisin.

Nyt menevät molemmat koiraat tarkastusretkelle, kumpikin suunnallensa.
Ne eivät pysähdy ensimäisen koiraan kaivaman koekuopan luo, vaikka
se on aivan lähellä tiilikiveä, joten turkkiloilla ei olisi suurta
vaivaa hiiren kuljetuksessa siihen, vaan ne juoksentelevat kiiruusti
ympäri häkkiä tonkaisten maata sieltä ja täältä ja kyntäen matalia
vakoja multaan. Ne menevät tiilestä niin kauaksi kuin mahdollista.
Erikoisesti ne kaivelevat häkin seinien vieruksia. En käsitä, miksi
ne niin tekevät, sillä multa on kaikkialla samanlaista. Toisesta
kaivospaikasta ne siirtyvät toiseen, sitten kolmanteen, neljänteen,
viidenteen ja vasta kuudennessa paikassa on maa kelpaavaa. Ne eivät
kaiva kuitenkaan hautaa, johon hiiri mahtuisi, vaan koekuoppia, jotka
eivät ole syvempiä kuin eläimen puoliruumiiseen saakka.

Sitten ne palaavat hiiren luo. Hiiri liikkuu sinne ja liikkuu tänne,
kunnes se vihdoin pyörähtää hietavallin yli. Nyt se on tiileltä
poissa ja liukuu vähin erin eteenpäin, nykäyksittäin, näkymättömien
vipujen nostamana. Näyttää kuin se kulkisi itsestään. Tällä kertaa
työskentelevät kaikki yhdistetyin voimin, ainakin joutuu kuorma
viimeiselle koekaivospaikalle pikemmin kuin odotankaan. Sitten alkaa
hautaus tavalliseen tapaan. Kello on nyt yksi. Osoittaja on siis
kulkenut puoli kierrosta kellon numerotaululla, ennenkuin turkkilot
löysivät sopivan hautapaikan ja saivat hiiren sinne viedyksi.

Tästä kokeesta näkee, että koirailla on erittäin tärkeä osa yhteisessä
työssä, koska ne ovat luultavasti kehittyneempiä kuin naaraat. Kun
tilanne on vaikea, hakevat ne selvitystä, tutkivat maata päästäkseen
esteistä perille, valitsevat paikan, johon hauta on kaivettava. Kauan
turhaan koeteltuaan haudata tiilen päälle lähtivät koiraat yksin
tarkastusmatkoille ja koettivat voittaa vaikeudet. Naaras, luottaen
apulaisiinsa, odotti hiiren alla koiraiden tutkimusten tuloksia.
Seuraavat kokeet vahvistavat apulaisten ansioita.

On huomattava, että sitten kun todettiin hiiren alla olevan
voittamattomia esteitä, ei kaivettu hautaa valmiiksi pehmeään maahan,
vaan tyydyttiin vain koettelemaan, olisiko paikka hautaamiseen
sovelias. On siis väärä otaksuma, että turkkilot kaivaisivat ensiksi
kuopan, johon sitten kuljettaisivat raadon. Niiden täytyy tuntea raadon
ruumiin paino selässään ennenkuin ne ryhtyvät hautaamispuuhiin. Ne
työskentelevät vain silloin, kun saaliin kosketus niitä kiihoittaa.
Turkkilot eivät koskaan kaiva kuoppaa, jollei raato jo ole sopivalla
hautaamispaikalla. Sen ovat minulle enenemän kuin kaksi kuukautta
kestäneet päivittäiset kokeeni osoittaneet.

Clairvillen jutun loppuosa ei pidä paikkaansa sen paremmin.
Turkkiloiden pitäisi siis Clairvillen mukaan voittamattomien
esteitten sattuessa hakea apua, palata tovereineen ja yhteisvoimin
ryhtyä hautaamiseen.

Ensiksi täytyy kysyä, mihin toimenpiteisiin havainnontekijä oli
ryhtynyt tunteakseen hiiren luona olleet turkkilot. Miten hän oli
merkinnyt niiden joukosta sen, joka lähti hakemaan apua? Onko varmaa,
että pois mennyt palasi ja tuli toisten seurassa? Siitä ei sanota
mitään, vaikka se kuitenkin on siksi tärkeä seikka, ettei tarkan
havainnontekijän olisi sitä pitänyt jättää huomioon ottamatta. Eivätkö
kyseessä olevat olleet pikemminkin viisi mitä tahansa muuta turkkiloa,
jotka hajun houkuttelemina tulivat hiiren raadolle vain omaa hyötyään
hakien eivätkä yhteisestä sopimuksesta toisiaan auttamaan? Minä
tunnustan, että pidän tätä otaksumaa tarkkojen tietojen puutteessa
oikeampana.

Todennäköisyys on sittenkin vasta todellisuus, kun tapahtumat
tarkistetaan ja kokeillen todetaan. Tiilikivikoe jo valaisee asiaa.
Kolme koe-eläintäni ponnisteli kuusi tuntia, ennenkuin saivat saaliinsa
viedyksi pehmeälle maalle. Ne olisivat tarvinneet apua tässä
raskaassa ja pitkällisessä päivätyössä. Olihan samassa häkissä vielä
neljä muuta turkkiloa vain matalalle multaan kaivautuneena, olivathan
ne tuttuja tovereja, joiden kanssa ne olivat jo ennen työskennelleet
yhdessä, mutta kuitenkaan ei kenenkään päähän pälkähtänyt hakea
niitä apuun. Vastuksista huolimatta tekivät ne, jotka ensiksi hiiren
valloittivat, työnsä loppuun ilman apua, ilman helposti saatavissa
olevaa apua.

Mutta, voitaisiin sanoa, olihan niitä kolme, ne pitivät itseään ilman
apuakin kylliksi vahvoina. Tämä käänne ei pidä paikkaansa, sillä
useita kertoja kokeita toistaessani eivät turkkilot koskaan jättäneet
työpaikkaansa, eivät vaikeimmissakaan olosuhteissa, eivätkä menneet
apulaisia noutamaan. Työkumppanit ovat satunnaisia eivätkä hankittuja
apumiehiä, ne otetaan vastaan ilman riitaa, mutta myöskin ilman
kiitollisuutta. Niitä ei kutsuta, vaan niitä siedetään.

Kova maaperä, joka pakoittaa kuljettamaan raadon muualle, ei ole ainoa
vastus, joka turkkiloiden on voitettava. Usein, niin, useimmiten on maa
ruohoa kasvavaa, etenkin juolavehnää, jonka sitkeät juurisäikeet ovat
maassa selviämättömänä verkkona. Kaivautuminen juurien väliin on
helppoa, mutta raadon hautaaminen juuriverkon läpi on toista, sillä
verkon silmät ovat liian pienet, että raato sopisi niistä
pujottautumaan. Ovatko turkkilot neuvottomia tämmöisen ja niin
tavallisen esteen sattuessa? Eivätpä toki.

Turkkilo on toimissaan tottunut selviytymään semmoisista ja muistakin
vastuksista, muutoinhan sen työ olisi tuloksetonta. Eihän mitään
saavuteta ilman tarvittavia keinoja ja keinokkuutta. Turkkilon ei ole
osattava vain kaivaa, mutta myös katkoa juuria, rönsyjä ja hienoja
juurakolta, jotka haittaavat hautaamista. Paitsi lapiota ja kuokkaa
on niiden myös osattava käyttää pensassaksia. Sehän on jo itsestään
selvää, mutta kuitenkin turvaudun kokeilemiseen, tuohon kaikista
luotettavimpaan todistajaan.

Otan keittiöstä rautaiset padanjalat ja pujottelen niiden kolmen sorkan
väliin ristiin rastiin niinisyitä, niin että ne muistuttavat jossakin
määrin juolavehnän juurikkoverkkoa. Silmät ovat eri suuria, mutta
raato, tällä kertaa maamyyrä, ei silti sovi yhdenkään läpi putoamaan.
Peitän kojeen multaan niin, että verkko on aivan maan tasalla ja sen
päällä vain hiukan hiekkaa. Maamyyrän asetan keskelle ja päästän
turkkilot valloilleen.

Iltapäivän kuluessa tapahtuu hautaaminen keskeytyksettä. Juolavehnän
juuria muistuttava niiniverkko ei estä hautaamista, vaikkakin kaikki
tapahtuu hitaammin kuin tavallisesti. Maamyyrä katoaa multaan siihen
paikkaan, jossa se on, sitä ei koetetakaan siirtää. Kun työ on tehty,
otan padanjalat ylös. Verkko on katkottu siitä paikasta, jossa raato
oli. Muutamia säikeitä on katkaisematta, mutta vain muutamia niihin
nähden, jotka olivat välttämättä leikattavat poikki, jotta raato
pääsisi putoamaan läpi.

Hyvä, haudankaivajani! Niin teidän odotinkin tekevän! Te käytitte
leukojanne kuin saksia, te leikkasitte niinisäikeeni kuten olisitte
leikanneet ruohon juuriverkon. Tyhminkin maata kaivava hyönteinen olisi
tehnyt samoissa olosuhteissa samoin.

Teen esteet hiukan vaikeammiksi. Sidon maamyyrän etu- ja takaosastaan
niinellä poikkipienaan, joka on kahden kepakon haarukassa niin
korkealla, että eläimen vatsa pitkin pituuttaan juuri ja juuri
koskettaa maahan.

Turkkilot ryömivät raadon alle ja alkavat kaivaa tuntiessaan sen turkin
kosketuksen. Hauta syvenee ja levenee, mutta saalis ei putoa siihen,
sillä haarukoissa oleva poikkipiena pitää sen koholla. Kaivaminen
hidastuu, väliajat pitenevät.

Tuleepa yksi hautaaja maan pinnalle, kiertää maamyyrän yli,
tarkastelee ja huomaa viimein takaruumiin siteen. Silloin se tarttuu
siihen leuoillaan, jyrsii itsepäisesti siksi kuin niinet katkeavat.
Krats! ja side on poikki. Omasta painostaan vaipuu maamyyrä hautaan,
kuitenkin vinosti, sillä pääpuoli on vielä sidottu.

Jatketaan takaosan hautaamista. Raatoa nyitään temmotaan kauan eri
suuntiin, mutta turhaan, se ei putoa. Taas tulee yksi turkkiin
tutkimaan mikä siellä ylhäällä on esteenä. Se huomaa toisen siteen,
nakertaa sen poikki ja sitten työ jatkuu kaikessa rauhassa.

Onnittelen teitä, te älykkäät siteennakertajat, en kuitenkaan
liioitellen. Niinisäikeet olivat mielestänne juuririhmoja, jotka teille
olivat niin tuttuja jo ruohokosta. Te ne katkoitte kuten katkotte
luonnolliset säikeet, jotka ovat teidän katakombienne edessä. Jos te
olisitte sen vasta nyt kokeillessa oppineet ensin asiaa mietittyänne,
olisi teidän sukunne jo sukupuuttoon sammunut, sillä teidän
makunne mukaiset saaliit, maamyyrät, konnat, sisiliskot ja muut ovat
tavallisesti ruohoisilla paikoilla.

Paljon ihmeellisempiä te saatte aikaan, mutta ennenkuin niihin tulen,
kokeilen vielä ja ripustan raadon pikku pensaaseen maan pintaa hiukan
korkeammalle. Pistän häkkiin kuivan ajuruohovarvun, noin vaaksan
korkuisen. Asetan siihen hiiren, kiedon oksilla sen hännän, jalat ja
kaulan, että sitä olisi vaikeampi saada irti.

Häkissäni on nyt neljätoista turkkiloa ja tämä määrä pysyy sitten
muuttumattomana kokeiluajan loppuun. Kaikki eivät tiettävästi ota
yhtaikaa töihin osaa, vaan useimmat ovat maan alla joko unisina tai
järjestelemässä ravintovarastojaan. Joskus on vain yksi, tavallisesti
kaksi, kolme tai neljä, harvoin enemmän antamani raadon kimpussa.
Tänään kiiruhtaa kaksi hiiren luo. Ne nousevat häkin verkkoa pitkin
ajuruohotukon latvaan. Epämukava tukipaikka panee hetkeksi
miettimään, mutta lopuksi turkkilot ryhtyvät kuitenkin samanlaisiin
toimenpiteisiin kuin raatoa siirtäessään sopimattomalta paikalta
soveliaalle. Kumpikin nojaa oksaan ja työntää hiirtä vuoroin selällään,
vuoroin jaloillaan, täristää ja töykkii, kunnes raadon kiinnioleva
osa irtautuu oksista. Selällään kohotellen ne päästelevät hiiren
vähitellen oksasotkusta vapaaksi. Vielä nykäys, ja hiiri putoaa maahan.
Sitten seuraa hautaus.

Tässä kokeessa ei ilmene mitään uutta. Turkkilot menettelivät juuri
siten kuin ne menettelevät haudatessaan raatoa sopimattomaan maahan.
Nyt putosi hiiri alas, muulloin se kuljetetaan pois.

Nyt on tullut aika pystyttää Gledditsch'in mainitsema hirsipuu
rupikonnineen. Konna ei ole välttämätön, maamyyrä on yhtä hyvä,
parempikin. Sidon sen niinellä takajaloistaan keppiin, jonka pistän
maahan pystyyn, en kumminkaan liian syvälle. Raato riippuu alaspäin
pää ja hartiat maassa.

Turkkilot alkavat työnsä maamyyrän pään alla kepin juurella. Ne
kaivavat suppilomaisen syvennyksen, johon raadon kuono, pää ja kaula
vajoo vähitellen. Hirsipuun tyvi paljastuu, se kaatuu maamyyrän
painosta. Olin saapuvilla, kun keppi kaatui. Se oli ihmeellisimpiä ja
älykkäimpiä töitä, mitä hyönteiset kykenevät tekemään.

Sille, joka on huvitettu eläinten vaistojen ihmetöistä, on tämä
hämmästyttävää, mutta älkäämme kiiruhtako vielä mitään päättelemään.
Kysykäämme pikemminkin, kaatuiko keppi sattumalta tai tahallisesti.
Olivatko turkkilot kaivaneet mullan kepin tyveltä sentähden, että
keppi kaatuisi vai saadakseen vain maamyyrän kuoppaansa haudatuksi?
Siihen kysymykseen on helppo vastata.

Uudistan kokeeni, mutta nyt pistän hirsipuun viistoon, niin että raadon
pää koskee maahan jonkun matkan päässä kepin juurelta. Kepin ollessa
tässä asennossa eivät turkkilot kertaakaan yritä sitä kaataa, eivät
kertaakaan. Kepin tyven lähettyville ei kaiveta kuoppaa, vaan juuri
raadon alle, siihen, jossa sen pää ja hartiat ovat.

Siis muutaman tuuman välimatka raadosta kepin tyvelle kumoo
Gledditsch'in kuuluisan tarun. Mutta edelleen. Olkoonpa keppi pystyssä
tai vinossa, nyt asetan sen niin, ettei takajaloistaan riippuva raato
satu ollenkaan maahan, vaan roikkuu jotakuta tuumaa korkeammalla.

Mitä nyt turkkilot tekevät? Kaivavatko ne hirsipuun irti saadakseen
sen kumoon?. Ei ollenkaan, ja jos joku yksinkertainen semmoista
luulisi, erehtyisi perin pohjin. Turkkilot eivät kiinnitä vähääkään
huomiotaan keppiin, vaan käyttävät muita keinoja päästäkseen
raatoon käsiksi. Kuten useista ja erilaisista kokeiluistani näin, ei
kepin alle kaiveta hautaa, jollei ripustetun saaliin mikään osa kosketa
maahan. Jos koskettaa, kaivetaan hauta ja keppi kaatuu, mutta silloin
turkkilot eivät ole kaivaneet kaataakseen kepin, vaan kaatuminen on
tapahtunut yksinkertaisesti siitä syystä, että hauta on ulottunut kepin
tyvelle saakka.

Miten on se mies, josta Gledditsch kertoo, pannut rupikonnansa
kuivumaan? Nähtävästi hän on kääntänyt kepin ylösalasin, niin että
konna on ollut maata vasten. Sangen omituinen tapa suojella konnaa
turkkiloilta ja maan kosteudelta! Täytyyhän otaksua, että se, joka
kuivaa rupikonnaa, ripustaa sen ylös maasta, ilmaan. Mutta kaikki minun
kokeeni osoittavat, että siinä tapauksessa kepin kaatuminen sen
juurelle kaivetun kuopan takia on puhdas ja selkeä mielikuvituksen
tuote.

Siinä taas pykälä eläinten älykysymyksessä, joka pakenee kokeen
kirkasta valoa ja katoo erehdysten somerikkoon. Minä ihmettelen
teidän lujaa uskoanne, hyvät herrat, kun te pidätte totena kaikkea,
mitä havainnontekijät kertovat enemmän mielikuvituksessa -- kuin
todellisuudessa sattuneista tapauksista. Minä ihmettelen teidän
vahvaa luottamustanne, kun te ilman arvostelua perustatte teorianne
tämmöisille tyhmyyksille.

Mutta edelleen. Asetan nyt hirsipuun kohtisuorasti, kuitenkin niin
ettei raato ulotu maahan, joten ei siis kuoppaa kaiveta. Otan hiiren,
joka kevyempänä sopii paremmin hyönteisten askarteluihin. Ripustan
sen niinisiteellä takajaloistaan kepin nenään. Se koskettaa pitkin
pituuttaan keppiin.

Kaksi turkkiloa huomaa heti otuksen. Ne kiipeävät keppiä myöten,
tutkivat raatoa tonkien sen karvoja päällään. Se tuntuu olevan hyvä
saalis, siispä työhön! Menetelmä on sama, vaikka olosuhteet
vaikeammat kuin sopimattomalla paikalla olevaa raatoa haudattaessa.
Molemmat työtoverukset ryömivät hiiren ja kepin väliin, ponnistavat
kepistä käyttäen selkäänsä vipuna ja saavat siten hiiren ruumiin
heilumaan edes ja takaisin. Koko aamupäivä kuluu näissä turhissa
puuhissa, joita keskeyttää vain hiiren raadon uudet tutkimiset.

Illalla vasta keksitään syy, joka estää hiirtä putoamasta, ei
kuitenkaan aivan selvästi, sillä kumpikin saaliinhimoinen ryöväri
tarttuu kiinni hiiren takajalkaan jonkin verran siteen alapuolelle.
Ne nyppivät karvat, nylkevät nahkan, leikkaavat lihan varpaisiin
saakka. Kun ne ovat päässeet luihin asti, sattuu niiniside toisen
turkkilon leukojen väliin. Se ei ole kaivurille mitään uutta,
se pitää sitä heinänjuurina, joita on niin paljon ruohoisilla
hautauspaikoilla. Turkkilon leuat työskentelevät itsepintaisesti, siksi
kun side kätkee, ja hiiri putoo maahan, johon se heti haudataan.

Tämä saalista kiinni pitävän siteen poikkileikkaaminen sinänsä on
huomattava saavutus, mutta tavallisen työn yhteydessä katsottuna
se kadottaa erikoismerkityksensä. Ennenkuin hyönteiset katkaisivat
niinen, olivat ne koko aamun koettaneet entistä menetelmäänsä.
Viimein ne huomaavat siteen, ja katkaisevat sen kuten juolavehnän
juuren.

Tämmöisissä tilanteissa on turkkilon leikkaamisaseet lapiona
toimivien jalkojen välttämättömänä täydennyksenä ja sen vähäinen
arvostelukyky riittää ilmoittamaan, milloin saksien aika on tullut.
Hyönteinen leikkaa kaiken, mikä on esteenä, ajattelematta sitä
tehdessään raadon pudottamista maahan. Turkkilo ei käsitä sen vertaa
syyn ja seurauksen suhdetta, että nakertaisi niinisiteen, ennenkuin
alkaa kalvaa hiiren jalkaluita poikki. Se tarttuu vaikeampaan työhön,
jättää helpomman tekemättä.

Vaikeaan kylläkin, mutta ei mahdottomaan, edellyttäen, että hiiri
on nuori. Käytän toiseen kokeeseen rautalankaa, jota hyönteisen leuat
eivät kykene puremaan poikki, ja nuorta, keskenkasvuista hiirtä.
Tällä kertaa jyrsitään toinen jalka poikki, ja toinen, saatuaan
enemmän tilaa rautalankasilmukassa, soljahtaa silmukan läpi, ja saalis
putoo maahan.

Jos luut ovat liian vahvat, kuten maamyyrän, vanhan hiiren ja
varpusen luut, niin on rautalanka voittamaton este turkkiloille,
jotka näkevät vaivaa kokonaisen viikon ja heittävät raadon oman
onnensa nojaan vasta sitten, kun se alkaa jo kuivua. Olisihan niillä
tarkoituksenmukainen ja pettämätön keino: kaataa hirsipuu, mutta se
ei johdu koskaan niiden mieleen.

Vielä kerran muutan keppostani. Kiinnitän kepin nenään laajan haarukan,
jonka sorkat ovat vain senttimetrin pituiset. Hiiren jalat sidon
yhteen liinalangalla, joka on vahvempaa kuin niini, ja näin yhteen
sidottujen jalkojen väliin pistän haarukan toisen sorkan. Tarvitsee
vain hiukan kohottaa hiirtä alhaalta ylös, niin se irtautuu haarukasta
ja putoo maahan kuten jänis metsänriistakauppiaan koukusta.

Viisi turkkiloa tulee kojeeni luo. Ensin ne pudistelevat hiirtä
turhaan, mutta tarttuvat sitten jalkoihin. Nähtävästi on niiden tapa
semmoinen silloin, kun saalis on tarttunut jaloistaan pensaiden
oksahaaroihin. Sahatessaan poikki luuta, joka tällä kertaa on kovaa,
tunkeutuu eräs työntekijöistä hiiren yhteensidottujen jalkojen väliin.
Silloin se tuntee selässään hiiren kosketuksen, ja enempää ei tarvita
herättämään siinä halua kohottaa hiirtä selällään. Muutamien
nostamisyritysten jälkeen pääsee hiiri haarukasta ja putoo.

Onko tämä nyt mietitty menetelmä? Onko välähtävä älykipuna neuvonut
hyönteistä pudottamaan saaliin nostamalla sen tapista? Onko turkkilo
todellakin päässyt perille ripustuskojeesta? Monet varmaankin
vastaisivat myöntävästi nähtyään niin ihmeellisen tapahtuman,
myöntäisivät ja olisivat tyytyväisiä.

Minä en ole niin herkkäuskoinen ja siksi muutan hiukan koetta,
ennenkuin teen loppupäätelmäni.

Otaksun näet, että turkkilo, ajattelematta seurauksia, kohotti
selällään vain siitä syystä, että tunsi hiiren jalan kosketuksen.
Kohottaminen, jota käytetään kaikissa tilanteissa, vaikutti nyt
ripustamiskoukkuuni, ja putoaminen oli siis seurauksena onnellisesta
sattumasta. Tämän koukun, josta raato on nostettava, pitäisi olla
hiukan sivulla, niin etteivät turkkilot nostamispuuhissa ollen
tuntisi hiirtä selässään.

Teen siis silmukan rautalangasta, jolla olen sitonut varpusen tai
hiiren jalat, ja pistän sen tällä kertaa melkein vaakasuorassa
asennossa olevan haarukan sorkkaan. Tarvitsee vain hiukan sysätä
silmukkaa, niin se pääsee tapista, ja saalis putoo maahan. Raadon
kiinnittämispaikka on siis nyt muutaman senttimetrin päässä ruumiista,
muutoin on kaikki kuten ennenkin.

Kujeellani, kylläkin yksinkertaisella, on menestys. Kauan koetellaan
raatoa töyttiä, mutta turhaan, luut ovat liian vahvat sahattaviksi.
Hiiri ja varpunen jäävät hirteen kuivumaan. Mekaninen problemi:
kohottaa hiukan rautalankasilmukkaa ja pudottaa siten saalis jää
turkkiloilta ratkaisematta. Turkkilot työskentelevät päivämääriä
raadon kimpussa, tutkivat sen yltä ja alta huomaamatta liikkuvaa
ripustusrengasta, joka estää työn onnistumista. Turhaan pidän niitä
silmällä, ei yksikään työnnä jalallaan eikä nosta päällään.

Niiden puuhien epäonnistumiseen ei ole syynä voimien vähyys. Kuten
sittiäisetkin, ovat turkkilot vahvoja kaivajia. Jos sulkee ne käteensä,
tunkeutuvat ne sormien väliin ja kouristavat ihoa niin kovasti,
että ne täytyy päästää irti. Erityisesti kaivamiseen muodostuneella
otsallaan voisivat ne helposti pudottaa rautalankarenkaan lyhyestä
tapista. Mutta ne eivät sitä tee, sillä ne eivät sitä ajattele ja ne
eivät ajattele, sillä ne eivät kykene ajattelemaan huolimatta siitä,
että kehitysoppi edellyttää niillä olevan ajattelukykyä liiallisen
paljon.

Sinä jumalallinen järkiälykkyyden aurinko, miten pahasti villien
eläinten ihannoijat ovatkaan tahrineet sinun ylevän olentosi!

Tutkikaamme turkkiloiden henkistä pimeyttä toisellakin kannalta.
Vankini eivät ole niin tyytyväisiä erinomaiseen asuntoonsa, etteivät
pyrkisi sieltä pois, etenkin silloin kun niiltä puuttuu työtä, tuota
ikävystyneiden eläinten ja ihmisten parasta lohdutusta. Häkkiin
sulkeminen niitä painostaa. Kun ne ovat saaneet raadon haudatuksi
ja kuopassa kaikki järjestykseen, juoksentelevat ne levottomina
edestakaisin pitkin rautalankaverkkoa, kiipeevät ylös, laskeutuvat
maahan, taas nousevat, lähtevät lentoon, vaikka juuri ovat tupsahtaneet
verkkoa vasten. Taivas on pilvetön, ilma lämmin, tyyni ja juuri
omiaan kutsumaan turkkiloita tien vierellä mätänevän sisiliskon luokse.
Ehkä ne tuntevat hajuja, joita eivät muut kuin turkkilot tunne. Ne
tahtovat mennä matkoihinsa, ne halajavat pois.

Pääsisivätkö ne? Hyvin helposti, jos vain niillä olisi älyn hivenkään
apuna. Satoja kertoja ne ovat kaivaneet häkin seinävieriä, ne ovat
levänneet siellä koloissaan päiväkausia. Kun annan niille uuden
maamyyrän, tulevat ne komeroistaan käytäviä myöten ylös ja tunkeutuvat
raadon alle. Hautaamisen jälkeen ne kaivautuvat taas seinävierille mikä
minnekin.

Kaksi ja puoli kuukautta kestäneen vankeuden aikana on neljästätoista
turkkilosta vain yksi kiertänyt esteen. Se kaivoi kolon seinän alle,
joka on painettu hiekkaan vain pari senttimetriä syvälle, sitten se
kääntyi ylöspäin ja tuli maan pinnalle seinän ulkopuolella. Sehän
oli vallan mitätön työ niin vahvalle kaivurille. Siis vain yksi
neljästätoista pääsi pois häkistä.

Tämäkin karkaaminen tapahtui sattumalta, ilman harkittuja suunnitelmia,
päinvastaisessa tapauksessa olisivat kaikki muutkin, jotka ovat melkein
yhtä älykkäitä, tehneet samoin, ja häkkini olisi pian ollut tyhjä.
Älkäämme myöskään arvostelko turkkiloiden älyllisiä kykyjä pienemmiksi
kuin ne yleensä ilmenevät hyönteisten sieluelämässä. Olen nimittäin
huomannut, että kaikki häkissäni vankeina olleet hyönteiset ovat yhtä
tyhmiä karkaamaan hiekkaan painetun seinän alitse. Hyvin harvinaisia
poikkeuksia, aivan sattumalta poispäässeitä lukuunottamatta ei
yksikään niistä ole ymmärtänyt paeta kaivamalla polvikasta käytävää
seinän alle, ei niinkään taitavat kaivurit kuin sittiäiset ja muut
lannassa elävät kovakuoriaiset.

Huolimatta taruihin kuuluvasta maineestaan ei turkkiloita, yhtä vähän
kuin muitakaan hyönteisiä, johda äly, vaan vaiston itsetiedoton
kiihoitus.



Hernekärsäkkään muniminen.

Bruchus pisorum L.


Ihminen pitää herneitä suuressa arvossa. Jo kaukaisista ajoista
saakka on hän koettanut yhä tarkoituksenmukaisemmin viljellen saada
sen tuottamaan aina vain isompia, pehmeämpiä ja sokeripitoisempia
siemeniä. Huolellisesti hoitaen on kasvi laadultaan mukautuvaisena
lopulta muuttunut puutarhurin toivomuksia vastaavaksi. Kuinka
suuresti meidän satomme eroaakaan muinaisten kansojen vuodentuloista!
Kuinka paljon meidän herneemme eroavatkaan alkuperäisistä
metsäherneistä!

Mutta kaikista suojateistaan huolehtiva luonto ei salli viljan
ainoastaan ihmistä varten kypsyä, vaan se lähettää hyönteisten parven
kantamaan sadosta kymmenyksiä. Meille, jotka muokkaamille multaa,
kitkemme ja kastelemme päivän helteessä lopen väsyneinä, meille
se antaa herneen palkojen paisua, mutta se antaa niiden myös paisua
_hernekärsäkkäälle_ (Bruchus pisorum L.), vaikkakaan tämä ei ole
ottanut viljelystöihin osaa.

Seuratkaamme tämän innokkaan verottajan matkoja vihreähernevainiolla.
Hyväntahtoisena maksajana annan sen tehdä tehtävänsä, olenpa sitä
varten vielä kylvänytkin puutarhaani jonkun rivin sen mielikasvia.
Muulla tavoin kutsumatta kuin herneitä kasvattamalla saan sen tulemaan
täsmällisesti toukokuun kuluessa. Se tietää, että kivisessä,
vihannesviljelykselle sopimattomassa maassa ensi kertaa herneet
kukkivat. Kiireesti se hyönteisten valtiovarojen asiamiehenä tulee
valvomaan etujaan.

Mistä se tulee? Siihen on mahdoton tarkkaan vastata. Se tulee jostakin
kätköstä, jossa se on kohmettuneena viettänyt talvensa. Ensimäiset
lempeät auringonsäteiden hyväilyt ovat sen herättäneet horroksista.
Vaiston almanakka on sitä neuvonut. Se on tiennyt yhtä hyvin kuin
puutarhurikin herneiden kukkimisajan ja se tulee kasviaan tarkastamaan,
hitaasti kävellen, mutta nopeasti lentäen.

Vierailijallani on pieni pää, hieno kärsä, puku harmaankeltaisen ja
ruskean kirjava, takapäässä kaksi mustaa laikkua sekä lyhyt ja tanakka
ruumis.

Toukokuun ensimäkien puolisko on kulumassa, kun kärsäkkäiden etujoukko
saapuu. Ne istuutuvat herneen valkosiipisille kukille, ne asettuvat
purjeelle, ne kätkeytyvät venhon suojaan, toiset taas, lukuisammat,
tutkivat valtaamiaan kukintoja. Munimisaika ei ole vielä tullut. Aamu
on lämmin, aurinko paistaa kirkkaasti, ei kuitenkaan liian kuumasti.
On häähuvien aika, on valon loisteen onnellinen aika. Vieraat nauttivat
elämästään. Pareja yhtyy, eroo ja taas yhtyy. Keskipäivä tulee
liian helteiseksi, huvittelevaiset vetäytyvät varjoon kukan poimujen
kätköön, nehän tuntevat niin hyvin teriön salaisimmatkin komerot.
Huomenna jatketaan juhlia, ylihuomenna niinikään, siihen asti kuin
palko puhkaisee venhotupen, tulee ulos ja paisuu päivä päivältä enemmän
ja enemmän.

Toukokuun lopulla, kun palot herneiden pullistamina tulevat
ryhmyisiksi ja saavuttavat melkein lopullisen kokonsa, alkaa
tärkein jakso emon toimissa. Olin halunnut nähdä hernekärsäkästä
ominaisuuksiensa mukaisessa työssä. Toiset kärsäkkäät, curculionidit,
ovat pitkänokkaisia ja poraavat kärsällään kolot, joihin sitten
munansa laskevat, tällä on vain lyhyt kuono, erinomainen kylläkin
imemään sokerinesteitä, mutta aivan sopimaton kaivertamisiin. Siksipä
sen munien sijoittamispuuhat ovatkin toisenlaiset.

Auringon lämpimästi paistaessa kello kymmenen aamulla emo tepsuttelee
mielipalkoansa pitkin tyvestä latvaan, latvasta tyveen ja toiselta
puolelta toiselle. Se pistää tuon tuostakin munanasetinputkensa
näkyviin, heiluttaa sitä oikealle ja vasemmalle ikäänkuin naarmuttaisi
palon pintaa ja tipahuttelee munia kiireesti sinne ja tänne palon
viheriälle kuorelle.

Siihen ne kärsäkkään siemenet jäävät suojatta auringon paisteeseen
ja peitotta sateeseen. Emo ei millään tavalla valitse munan paikkaa
auttaakseen siitä tulevaa toukkaa lyhyintä tietä pääsemään
ruokakaapilleen. Ja mikä on vielä pahempi, munien luku ei ole
suhteellinen palon sisässä olevien herneiden määrään, vaan joka herneen
osalle tulee viidestä kahdeksaan, joskus kymmenenkin ruokavierasta.
Paljon on kutsutuita, mutta vähän valittuja! Miten käy noille
ylimääräisille, jotka eivät saa pöydässä paikkaa? Siitä lähemmin
tuonnempana.

Munat ovat kirkkaan merenpihkankeltaiset, lieriömäiset, molemmista
päistään pyöristyneet, sileät ja korkeintaan millimetrin mittaiset.
Jokaisen kiinnittää palkoon kovettuneista limarihmoista muodostunut
verkko, joten sitä ei saa sade eikä tuuli irti revityksi.

Munasta tulee tuskin millimetrinkään pituinen, vaalea, mustakypäräinen
toukka, joka nakertaa palon pintaa aivan munakuorensa lähellä
päästäkseen palon sisään siemeniä hakemaan. Se tarttuu ensimäiseen
löytämäänsä herneeseen. Tarkastan suurennuslasilla, kuinka se tutkii
palloansa, maailmaansa ja kaivaa sitten kohtisuoran kuopan sen
pinnalle. Puoleksi kaivautuneena se peräytyy pinnalle takaisin
ottaakseen vauhtia ja lyhyen ajan kuluttua poraaja on kadonnut
herneeseen, on päässyt kotiinsa.

Sisäänmenoreikä on pieni, mutta sen väri on ruskea, siksi sen
helposti eroittaa herneen vaaleanvihreältä tai keltaiselta pinnalta.
Käytäviä ei kaiveta mihinkään määrättyyn paikkaan, vaan niitä näkee
kaikkialla, paitsi alapuoliskolla, sillä, jossa napasuoni on kiinni.
Miksi tämä osa jätetään vahingoittamattomaksi? On sanomattakin
selvää, ettei kärsäkästoukka pidä huolta puutarhurin sadosta. Herneet
ovat sitä itseään varten ja vain sitä varten. Se ei jätä napasuonta
purematta siksi, että siitä olisi seurauksena siemenen kuolema ja
vahinko siten tulisi suuremmaksi, vaan muut syyt siihen vaikuttavat.

On huomattava, että herneet koskevat kyljittäin toisiinsa, ovat
painautuneet toisiansa vastaan, niin ettei toukka hakiessaan
kaivautumispaikkaa voi kiertää siemenen ympäri. Huomattava on myös,
että napasuonikyhmyä on vaikeampi porata kuin muita kohtia, joita
suojelee yksinomaan kuori.

Siinä on epäilemättä kärsäkästoukan kaivamismenetelmän koko
salaisuus. Herneen siemenet ovat turmellut, mutta eivät kuolleet, sillä
käytävät kaivetaan niiden vapaisiin osiin, niihin, joihin toukka
helposti pääsee, mutta joiden haavoittaminen ei ole niin vahingollista.
Siten säilyttää siemen kuitenkin kasvukykynsä.

Sanottiin jo, että palkojen kuorella on paljon enemmän munia kuin
herneitä sen sisässä, ja että toiselta puolen jokaisen herneen ottaa
yksi ainoa toukka haltuunsa, ja kysyttiin, miten käy ylimääräisille
toukille. Kuulevatko ne ulkopuolella, kun ennen ehtineet ovat
vallanneet kukin oman herneensä, vai sortuvatko ne aikaisemmin
tulleiden, suvaitsemattomien hampaiden iskuihin? Ei kumpaakaan. Ei niin
eikä näin. Asia on seuraava.

Vanhoissa, kuivissa herneissä, joista täysimuotoinen kärsäkäs on jo
mennyt pois jättäen jälkeensä vain pyöreän, leveän kolon, niissä huomaa
suurennuslasilla katsoen vaihtelevan määrän pieniä, ruskeanpunaisia
pisteitä, joiden keskessä on reikä. Niitä on viisi, kuusi, vieläpä
enemmänkin kussakin herneessä. Mitä pilkkuja ne ovat? Ei voi erehtyä
sanoessaan, että ne ovat toukkien kaivautumiskuoppia. Joka siemeneen
on siis mennyt useampia vieraita, mutta niistä jää vain yksi jäljelle,
syö, kasvaa ja tulee täysimuotoisena ulos. Mutta muut, mihin ne
joutuvat? Tutkitaan.

Tarkastakaamme munimisaikana toukokuun lopulla tai kesäkuussa herneitä,
jotka ovat vielä vihreitä ja pehmeitä. Melkein kaikissa, joissa on
toukka, on lukuisia pisteitä, samanlaisia kuin kuivissakin, joista
kärsäkäs on jo lähtenyt pois. Onko se merkki usean pöytävieraan
läsnäolosta? On kyllä. Kuorimme nyt varovasti herneen, eroitamme
sirkkalehdet ja paloittelemme ne, jos tarvis vaatii. Silloin me näemme
useita toukkia, vielä nuoria, käyristyneitä ja pyyleviä, joista kukin
potkii omassa pyöreässä komerossaan.

Rauha ja hyvinvointi näyttää vallitsevan yhdyskunnassa. Veljesten
kesken ei ole riitaa eikä kateellista kilpailua. Kulutus alkaa,
ruokaa on yllinkyllin ja pöytätovereita eroittaa toisistaan
sirkkalehtien koskemattomien osien muodostamat seinämät. Kun
naapurukset ovat siten eristettyinä eri kammioihin, niin ei tarvitse
pelätä toraa, ei satunnaista eikä tahallista iskua. Jokaisella
vieraalla on yhtä suuri omistusoikeus, yhtä hyvä ruokahalu ja yhtä
paljon voimia. Mutta miten päättyy tämä yhteinen ruokaliike?

Panen lasiputkeen paloiteltuja herneitä, joissa on paljon toukkia.
Toisia avaan joka päivä, joten aina näen, miten pöytätoveruus edistyy.
Aluksi ei ole mitään erityistä havaittavissa. Joka toukka eristettynä
ahtaaseen koloonsa nakertaa seiniä ympäriltään. Rauhallisesti ja
säästävästi ne syövät, ne ovat vielä niin pieniä, että atomista jo
saisivat kyllikseen. Mutta hernekakku ei riitä niin monelle loppuun
saakka. Nälänhätä uhkaa, kaikkien täytyy kuolla yhden ainoan hyväksi.

Asioiden kulku muuttuukin pian. Yksi toukka, se, joka on herneen
keskustassa, kasvaa nopeammin kuin toiset. Tuskin se on tullut
kilpailijoitaan suuremmaksi, kun nämä viimemainitut jo lakkaavat
syömästä ja kaivamasta itseään kauemmaksi. Ne eivät enää liiku, ne
alistuvat kohtaloonsa, kuolevat hiljaisesti, kuten itsetiedottomat
pikkueläimet kuolevat. Ne häviävät, liukenevat, joutuvat perikatoon.
Nämä uhreiksi joutuneet olivat liian pieniä ja heikkoja. Ainoalle
eloon jääneelle kuuluu sen jälkeen koko herne. Mikä tappoi toiset tämän
yhden etuoikeutetun ympäriltä? Täsmällistä vastausta ei voi antaa,
asian voi vain olettaa.

Ehkäpä herneen keskuksen on auringon kemia tehnyt imelämmäksi, joten
se on parempaa ravintoa hennolle toukalle kuin pintaosat. Ehkäpä
keskustassa olevan toukan ruuansulatuskanava tulee tästä
sokeripitoisesta ravinnosta erikoisen vahvaksi ja sopivaksi sittemmin
sulattamaan kovempiakin osia. Saahan kapalolapsikin ensin maitoa,
ennenkuin sille annetaan leipää tai puuroa. Eikö herneen keskusosa
voisi olla hernekärsäkkäälle äidin rintana?

Niin pian kuin joku herneeseen kaivautuneista toukista, saatuaan
sattumalta hyvän suunnan, saapuu keskusmeijeriin, niin se jää sinne
pysyväiseksi asukkaaksi ja kaikki muut kulkevat kohti perikatoaan.
Mistä ne tietävät, että keskuspaikka on jo vallattu? Kuulevatko ne
toverinsa jyrsivän seinää, huomaavatko ne nakertelun tärisemistä kauas?
Jotain sen tapaista lienee asioiden kulku, sillä toukat lakkaavat heti
porautumasta keskustaan. Taistelematta onnellisen valloittajan
kanssa, koettelematta sitä ajaa ulos jättäytyvät nämä viivästyneet
kuolemaan. Minä rakastan naiden pienten matti-myöhäisten vilpitöntä
kohtaloonsa alistumista.



Hernekärsäkkään toukka.


Seuratkaamme hernekärsäkästoukan kehitystä sen jälkeen kuin sen veljet
ovat kuolleet ja se on jäänyt yksin herneen perijäksi. Se tekee
siemenen keskustassa sitä, mitä madot yleensä tekevät, se syö. Se
nakertaa ympäristöään, suurentaa komeroaan, jonka sen pullea maha aina
kuitenkin täyttää. Jos sitä kiusaan, kääntyy se veltosti kolossaan ja
heiluttaa päätään. Sillä tavoin se valittaa minun tunkeilevaisuuttani.
Jättäkäämme se rauhaan.

Toukka kasvaa niin pian, että se mätäkuun helteiden alkaessa
valmistelee jo vastaista vapautumistaan. Täysimuotoisella
hyönteisellä ei ole työaseita kaivaukseen tiensä silloin jo
kovettuneiden herneenkuorien läpi. Toukka tietää tämän tulevan
kykenemättömyyden ja auttaa sitä sen vuoksi aivan mestarillisesti.
Vahvoilla leuoillaan se kovertaa aivan pyöreän ja sileän
ulostuloaukon. Parempaa ei meidän norsunluusorvimmekaan voisi porata.

Mutta tämän reiän kaivertaminen ei yksin riitä, on myös pidettävä yhtä
hyvää huolta arkaluontoisen koteloitumisen rauhallisuudesta. Reiästä
voisi näet päästä joku vihollinen vahingoittamaan puolustautumaan
kykenemätöntä koteloa. Reikä on siis tukittava, ja se tehdäänkin
taidokkaasti.

Toukka nakertaa poratessaan käytävään jauhemaisen aineen aina
viimeiseen hiukkaseen saakka pois. Päästyään herneen pintaan se
lopettaa työnsä. Ohut, puoleksi läpinäkyvä kuori jää vuodeuutimeksi.
jonka takana muodonvaihdos tapahtuu, jää peitteeksi, joka suojelee
kammiota syrjäisiltä pahanilkisiltä tungettelijoilta.

Tämä kalvo on ainoa este, joka on täysimuotoisen kärsäkkään rikottava
tullessaan ilmoille. Helpoittaakseen vielä rikkomistakin toukka
uurtaa kalvon reunan ympäri hienon kourun, joten hyönteisen ei tarvitse
kuin työntää hartioillaan ja kohottaa päällään, niin sulkukalvo nousee
kuten laatikon kansi. Ulkoapäin katsoen näyttää aukko pyöreältä,
tummalta täplältä herneen pinnalla, tummalta siksi, että sisässä
oleva hyönteinen kuultaa ohuen kalvon läpi. Mitä siellä sisässä
tapahtuu, ei voi nähdä, sillä kansi sulkee kolon kuten himmeäksi
tahkottu lasilevy.

Todellakin viisas keksintö tämä kansi, joka suojelee vierailta
anastajilta, laskuovi, jonka hyönteinen saa ajan tullen hartioillaan
kohotetuksi pois. Onkohan sen keksimisestä kunnia tuleva kärsäkkään
toukalle? Työskenteleekö toukka todellakin ennakolta mietittyjen ja
harkittujen suunnitelmien mukaisesti? Se olisi liian suurta kärsäkkään
aivojen teoksi. Ennenkuin mitään päätämme, annamme kokeiden puhua.

Kuorin herneen, jossa on kärsäkästoukka, ja suojelen sen liian pian
kuivumasta sulkemalla sen lasiputkeen. Toukka syö sitä kuten
koskematontakin hernettä ja alkaa vähitellen valmistaa täysimuotoisen
hyönteisen ulostulokäytävää. Mitähän nyt tapahtuu sillä hetkellä,
jolloin toukka tavallisesti tapojensa mukaan lakkaa kaivamasta
tuntiessaan katon päänsä päällä tarpeeksi ohueksi? Sen pitäisi tietysti
jättää herneen päällimäisin kerros puhkaisematta suojaksi kotelolle.
Mutta niin se ei tee, vaan kovertaa käytävänsä aivan pintaan, joten
aukko jää peitteettä. Kolo on yhtä leveä ja yhtä hyvin porattu kuin
kuorellistenkin herneitten kolot. Suojaamistarkoitus ei ole muuttanut
työtapoja tavallisuudesta poikkeaviksi. Toukka ei ole välittänyt siitä,
että näin avonaiseen asuntoon voivat viholliset tunkeutua.

Sitä se ei ajattele myöskään silloin, kun se keskeyttää työnsä
kuorellisessa herneessä, vaan se keskeyttää pikemminkin sentähden,
että kuoressa ei ole sitä miellyttäviä jauhoisia aineita.
Keittäjättäretkin poistavat suolistossa sulamattomat ja arvottomat
herneiden kuoret siivilöimällä hernemuhennoksen. Samoin hylkii
kärsäkästoukkakin nahkeita kalvoja eikä nakerra niitä puhki, kun
ne eivät sitä miellytä. Ja tästä vastenmielisyydestä on seurauksena
pikku ihme. Hyönteisellä itsellään ei ole logikkaa, vaan se tottelee
itsetiedottomasti korkeampaa logiikkaa, tietämättä taidoistaan sen
enempää kuin kiteytyvä aine, joka järjestää atomipataljoonansa mitä
ihmeellisimmällä tavalla.

Elokuun kuluessa, joskus aikaisemmin, joskus myöhemmin, tulevat
edellämainitut tummat täplät huomattaviksi yksi kunkin herneen
pinnalla. Useimmat näistä aukenevat syyskuussa. Kiekkomainen, kuten
kourupuralla tehty kansi irtautuu ja putoaa maahan, joten käytävän suu
jää avonaiseksi, ja juuri täysimuotoiseksi kehittynyt kärsäkäs tulee
ulos.

Sää on erinomainen. Kasvit kukoistavat sateen elvyttäminä, ja
hernesiirtolan asukkaat vierailevat niissä syksyn iloja viettäen.
Kun saapuu talvi, vetäytyvät kärsäkkäät talviasuntoonsa
johonkin piilopaikkaan. Toiset, yhtä monet, eivät kiirehdi pois
syntymäherneestään, vaan jäävät sinne koko koleaksi vuodenajaksi kannen
alle, jota ne tietysti eivät pudota pois. Komeron ovi ei liiku
saranoillaan, toisin sanoen, kansi ei murru irti reunakourustaan,
ennenkuin taas seuraavana keväänä ilmat lämpenevät. Silloin nämäkin
myöhästyneet ryömivät asunnoistaan, yhtyvät jo syksyllä kehittyneitten
parveen, ja kaikki ovat valmiit herneiden kukkiessa jatkamaan sukuaan.

Edellisestä selviää, että tuleentuneitten herneitten mukana korjataan
myös niissä koteloituneet hernekärsäkkäät aittoihin ja viedään sieltä
ruokapatoihin. Silloin ovat siis jo herneet vahingoittuneet, eikä
vahinkoa voi enää parantaa, mutta se ei myöskään onneksi suurene,
sillä kärsäkkäät eivät tunkeudu uusiin herneisiin, vaan ne ajan
tullen lentävät pois, jos pääsevät, päinvastaisessa tapauksessa
kuolevat herneiden joukkoon.

Kärsäkäs ei ole pysyväinen aittojen asukas. Se tarvitsee raitista
ilmaa, aurinkoa ja puutarhojen vapautta. Se halveksii kuivia palkoja,
mutta imee ulkona kukista muutamia mesipisaroita pienellä kärsällään.
Aitoissa ei siis sinne vietyjen kärsäkkäiden luku lisäänny, vaan tämän
pahan alkujuuret ovat haettavat ulkoa puutarhoista, siellä olisi
hyönteistä väijyttävä ja vainottava. Ihminen on kuitenkin melkein
voimaton hävittämään kärsäkästä, siksi paljon niitä on, siksi pieniä ja
piiloutuneita ne ovat. Puutarhuri sadattelee ja kiroilee, mutta siitä
ei hernekärsäkäs välitä, vaan jatkaa häiriytymättä kymmenystensä
kokoamista. Onneksi on ihmisellä apulaisia, jotka ovat häntä
kärsivällisempiä ja tarkkanäköisempiä.

Elokuun alkuviikoilla, jolloin kärsäkkäät valmistautuvat tulemaan
ulos herneistä, näen muutaman pienen ampiaisen (Chalcidiae-heimoa)
suojelemassa herneitä. Näitä ihmisen pieniä liittolaisia tulee
joukoittain lasiastioissani olevista kärsäkkäitä sisältävistä
herneistä ulos. Naaraan pää ja keskiruumis ovat punakeltaiset,
takaruumis musta ja sen päässä pitkä munanasetin. Hiukan pienempi
koiras on mustapukuinen. Molempien sukupuolien jalat ovat punertavat ja
tuntosarvet rihmamaiset. Tullakseen ulos herneestä tekee kärsäkkään
vihollinen itse aukon siihen kanteen, jonka kärsäkkään toukka on
jättänyt peitteekseen. Kärsäkästoukka on valmistanut tuhoojalleen
uloskäytävän. Kun tämän tietää, niin arvaa lopun.

Kun kärsäkästoukka on lopettanut muodonvaihdosvalmistelunsa ja
kaivanut kannellisen kolonsa, saapuu loisampiainen hääräilevänä.
Se tutkii paloissa olevat herneet, taputtelee tuntosarvillaan ja
huomaa palon sisässä olevissa herneissä kansien peittämät heikot
kohdat. Silloin se oikaisee munanasettimensa ja pistää sen kannen
läpi herneeseen. Olipa kärsäkästoukka herneessä kuinka syvällä
tahansa, pitkä munanasetin siihen kuitenkin ylettyy. Muna joutuu
kärsäkästoukan pehmeään lihaan, ja temppu on tehty. Munasta tuleva
ampiaistoukka syö puolustautumaan kykenemättömän kärsäkästoukan tai
kotelon aivan loppuun.

Vahinko, ettemme voi mielin määrin edistää loisampiaisen
lisääntymistä. Ikävä, että saamme syy- ja seurausrenkaan, sillä
jos tahtoisi paljon loisampiaisia, pitäisi ensin olla paljon
hernekärsäkkäitä.



Rukoilijasirkan metsästys.

Mantis religiosa L.


Rukoilijasirkka on Välimeren maiden kuuluisimpia ja omituisimpia
hyönteisiä. Täällä minun kotiseudullani on sillä kansan kesken nimenä
_lou Prègo-Diéu_, Jumalaa rukoileva eläin. Sen virallinen nimi on
Mantis religiosa L.

Tieteen kieli ja kansan yksinkertainen sanasto merkitsevät tässä samaa
ja tekevät tuosta eriskummaisesta oliosta ennustajan, haltioituneena
rukoilevan lihankiduttajan. Vertaus juontaa juurensa kaukaa.
Kreikkalaiset jo kutsuivat sitä Mantis-nimellä, s.o. tietäjäksi,
profetaksi. Kansanmies ei ole erittäin tarkka vertauksissaan, jo
jokin epämääräinen piirre riittää yhtäläisyyksien keksimiseen. Hän
on tavannut auringon polttamassa heinikossa komean hyönteisen, jonka
eturuumis on majesteetillisesti pystyssä. Hän on huomannut sen suuret
ja vihreät siivet, joita hyönteinen laahaa kuin pitkää huntua, hän on
nähnyt sen etujalat kuten rukoilevan kädet kohotettuina taivasta kohti.
Sen enempää hänen ei ole tarvinnut huomatakaan, vaan mielikuvitus on
luonut lopun. Se on kansoittanut pensaikot tietäjillä ja hurskailla
rukoilijoilla.

Voi, hyvät yksinkertaiset ihmiset, kuinka suuresti erehdyittekään! Nuo
hurskaat eleet kätkevät julmurin, nuo rukoukseen kohotetut kädet
ovat hirveitä ryöväyskojeita, ne eivät nypi rukousnauhan helmiä,
vaan hävittävät perinpohjin kaiken, mikä tulee niiden kantamiin.
Rukoilijasirkka on poikkeus kasviravintoa käyttävistä suorasiipisistä,
se syö yksinomaan eläimellistä riistaa. Se on rauhallisten
hyönteisten joukossa tiikeri, väijyvä ahma, joka "ottaa päältä"
tuoreslihasaatavansa. Jos sillä olisi kylliksi voimia, niin sen lihan
himo, sen julmiksi kehittyneet pyydysaseet tekisivät siitä ketojen
kauhun. Rukoilija muuttuisi saatanalliseksi verenimijäksi.

Paitsi murha-aseita ei sirkassa ole mitään muuta peloittavaa,
päinvastoin sen solakka ruumis, ohut rintaosa, vaaleanvihreä väri
ja pitkät harsosiivet ovat jossakin määrin miellyttäviä. Sillä ei ole
saksimaisesti liikkuvia, raatelevia leukoja, vaan pieni, suippo,
nokanmuotoinen kuono. Pään liittää keskiruumiiseen taipuvainen
kaula, joten pää voi kiertyä kuin navan ympäri, kääntyä oikealle ja
vasemmalle, painua ja kohota. Hyönteisistä vain rukoilijasirkka voi
suunnata katseensa jollekin erityiselle taholle, se tarkastelee ja
tutkii, sillä on melkein ilmeitä.

Suuri on ero rauhalliselta näyttävän muun ruumiin ja murha-aseiksi
muodostuneitten eturaajojen välillä. Ensimäinen keskiruumiin rengas,
jossa pyyntijalat ovat kiinni, on erinomaisen pitkä ja vahva. Sen
lihaksien tehtävänä on ojentaa eturaajat, jotka eivät odota saalista,
vaan hakevat sen. Nämä pyydystyskojeet ovat hiukan koristellutkin.
Rintapuolella, lonkan juuressa on kaunis, valkopisteinen musta täplä,
ja muutama rivi pieniä helmiä lisää koristusta.

Eturuumista pitemmän ja litteänkäämimäisen reiden alareunassa
on kaksi riviä teräviä piikkejä. Sisärivin piikit, luvultansa
noin kaksitoista, ovat vuorotellen mustia ja pitkiä, vihreitä ja
lyhyitä. Tämä eripituisuus tekee aseet vaikuttavimmiksi. Ulkorivi on
yksinkertaisempi, siinä on vain neljä hammasta. Näiden rivien takana
on vielä kolme okaa, jotka ovat kaikista pisimmät. Reisi on, lyhyesti
sanoen, kuin saha, jonka hampaat ovat kahdessa kourun eroittamassa
rivissä, ja tuohon välikouruun kääntyy sääri kuten taskuveitsen terä
päähänsä.

Sääressä on niinikään kaksiteräinen saha, jonka hampaat ovat pienempiä,
lukuisampia ja tiheämmässä kuin reiden sahassa. Sääri on hyvin
liikkuva, ja sen päässä on iso, sirpinmuotoinen koukku, niin
teräväkärkinen kuin neula. Useasti on sattunut, että kun vain toinen
käteni on ollut vapaa ja olen sillä ottanut kiinni sirkan, on se
näpistänyt niin kovasti, että minun on täytynyt pyytää toisia
irroittamaan itsepäinen elukka sormestani.

Levätessään pitää sirkka näitä näköään viattomia aseita
kokoonkäännettyinä ja rintaa vasten painettuina. Silloin se onkin kuin
rukoileva hyönteinen ja se asento on sille nimenkin antanut. Mutta kun
saalis tulee lähelle, on rukous lopussa. Sirkka ojentaa äkkiä
eturaajansa kolme pitkää osaa, joten päässä oleva koukku ulottuu kauas.
Koukulla se lävistää otuksen ja vetää sen molempien sahojen väliin.
Pihdit puristuvat kuten kyynärvarsi olkavartta vasten, ja neljän
hammasrivin väliin joutunut hepokatti, heinäsirkka, vieläpä
vahvemmatkin hyönteiset ovat ehdottomasti hukassa. Ei epätoivoinen
rimpuileminen eikä potkiminen voi niitä enää päästää irti näistä
hirmuaseista.

Luonnossa on tarkka havaintojen teko rukoilijasirkan elintavoista
mahdoton, mutta sen vankina pitäminen ei ole vaikea. Se on hyvin
tyytyväinen elämäänsä häkissä, jos se vain saa tarpeeksi ravintoa.
Jos sille antaa vaihtelevaa ruokaa ja joka päivä uutta, niin
pensaikosta muuttaminen ei ollenkaan sitä vahingoita.

Häkkeinä minulla on tusina metalliverkkokupuja, joista jokainen on
hiekkalaatikossa. Kuiva ajuruohokimppu ja kiviliuska ovat ainoana
kalustona. Kaikki nämä majat ovat laboratorioni suurella pöydällä,
johon aurinko paistaa suurimman osan päivää. Toiset vangit ovat
yksitellen, toisia useampia kussakin häkissä.

Elokuun loppupuolella alkaa nähdä hyönteisiä kuloutuneessa heinikossa
ja pensastoissa teiden varsilla. Naaraat, joiden takaruumis on jo
paksuna, tulevat päivä päivältä yleisemmiksi. Niiden hoikat
koirastoverit ovat sen sijaan jokseenkin harvinaisia, ja minulla on
usein täysi työ hankkiessani naaraille pareja, sillä näillä kääpiöillä
on suuri ja surullinen menekki häkeissä. Jättäkäämme kuitenkin nämä
kuvaukset tuonnemmaksi ja puhukaamme naaraasta.

Rukoilijasirkkanaaraat ovat oikeita suursyömärejä, siksi niiden
elättäminen kuukausimääriä ei ole suinkaan helppoa. Melkein joka
päivä on muonavarasto uudistettava, sillä suurin osa on jonkun
maistiaispalan jälkeen halveksien heitetty syrjään. Luulen, että
sirkka on tarkempi synnyinpensaikossaan ja syö siellä, jollei riistaa
ole runsaasti, kaikki kiinnisaamansa. Mutta minun häkissäni se on
tuhlaavampi, usein se pudottaa ja hylkää muutaman suupalan syötyään
hyvän otuksen. Siihen näyttää olevan syynä ikävä vankeudessa.

Jaksaakseni täyttää nämä herkuttelun vaatimukset on
minun turvauduttava apulaisiin. Pari, kolme naapurieni pikku
tyhjäntoimittajaa keräilee joka aamu ja ilta, voileipä tai
meloniviipale palkkionaan, heinäsirkkoja ja hepokatteja nurmikoilta,
ja minä puolestani teen joka viikko haaveineni retken voidakseni
tarjota ruokavierailleni erikoista riistaa.

Näiden valiopalojen tarkoituksena on osoittaa, miten pitkälle
rukoilijasirkan rohkeus ja voima riittää. Valikoimaan kuuluu syöjäänsä
suurempi tuhkanharmaa matkasirkka (Pachytylus cinerascens Fab.);
valko-otsainen hepokatti (Decticus albifrons Fab.), jonka leuat ovat
niin vahvat, että saa varoa sormiaan; omituinen nokkasirkka (Tryxalis)
piippolakki päässä ja viinihepokatti (Ephippigera), viulunkitkuttaja,
joka kantaa sapeliaan pönkkämahansa alla. Tähän riistalajitelmaan
lisättäköön vielä kaksi hirmua: silkkiristihämähäkki, jonka takaruumis
on kiekonlitteä, ja tavallinen pullearuumiinen ristihämähäkki.

Tuskin on epäilemistäkään, että rukoilijasirkka vapaudessaanko uskaltaa
tarttua näihin vastustajiin, koska olen sen häkissä nähnyt rohkeasti
hyökkäävän kiinni kaikkeen, mitä sille annan. Näiden vaaralliseen
metsästykseen ei sirkka ryhdy yhtäkkiä, vaan sen täytyy vähitellen
totuttautua. Näyttää kuitenkin siltä, että sirkka verrattain harvoin
käy käsiksi tämmöisiin otuksiin, usein erehdyksessä, jota se kai saa
jälestäpäin katua.

Tavallisemmin joutuvat pyyntijalkojen pihteihin sirkat, perhot,
sudenkorennot, suuret kärpäset, kimalaiset ja pienemmät hyönteiset,
mutta häkissäni se ei koskaan pakene vaarallisempiakaan otuksia.
Ennemmin tai myöhemmin joutuvat hämähäkki, matka- ja nokkasirkka sekä
hepokattikin tuon hurjan metsästäjättären sahojen väliin, niiden
piikkien ja koukkujen puhkomina. Tämmöinen kaksintaistelu on kertomisen
arvoinen.

Nähdessään ison matkasirkan huolettomana lähenevän pitkin häkin
verkkoa rukoilijasirkka vetäikse kouristuksen tapaan kokoon pelkoa
herättävään asentoon. Sähköisku ei voisi tapahtua nopeammin kuin
tämä asennon vaihdos. Ilmekin on sillä niin uhkaava, että vasta-alkava
havainnontekijä tästä kaikesta säikähtyneenä tempaa äkkiä kätensä
pois. Sirkan peitinsiivet aukenevat ja kääntyvät viistoon sivulle,
lenninsiivet leviävät ja pingoittuvat selkäpuolelle kuin kaksi
laajaa purjetta. Takaruumiin pää kiertyy kokoon, ojentuu taas ja
painuu velttona alas. Nämä liikkeet ovat niin äkillisiä, että syntyy
jonkinlainen suhahdus: puf, puf, joka muistuttaa koiraskalkkunan
pyrstösulkien ääntä kiima-aikana tai säikähtyneen tarhakäärmeen
suhinaa.

Seisten ylpeänä neljällä takimaisella jalallaan sirkka nostaa pitkän
takaruumiinsa melkein pystysuoraksi. Raatelujalat ovat tähän saakka
olleet kokoon taivutettuina ja rintaa vasten painettuina, nyt ne
aukenevat pitkäksi pituuttaan, ojentautuvat eteen ristiin, joten
rinnan alla piilossa olevat sotakoristeet, helmirivit ja valkopisteinen
musta täplä paljastuvat Näitä kalleuksiaan ei sirkka näytä ennenkuin
silloin, kun se tekeytyy taistelua varten pelättävän ja hirmuisen
näköiseksi.

Tässä kummallisessa asennossaan liikkumattomana vahtii Mantis nyt
heinäsirkkaa katse siihen suunnattuna, pää hiukan kallistuen aina
sen mukaan miten saalis muuttaa paikkaansa. Tämän ilmeen tarkoitus on
selvä: rukoilijasirkka tahtoo peloitella, hervaista kauhulla vahvan
otuksen, joka lamauttamatta olisi liian vaarallinen.

Onnistuuko se siinä? Ei kukaan tiedä, mitä ajatuksia liikkuu
hepokatin kiiltävässä päänupussa tai matkasirkan pitkulaisen naaman
takana. Meidän silmämme ei voi huomata mitään mielenliikutusta niiden
muuttumattoman naamion alla. Kuitenkin aavistanee uhattu hyönteinen
vaaran. Se näkee edessään kuvatuksen nousevan pystyyn, koukut
ilmassa, taisteluun valmiina; se tuntee olevansa kuoleman kanssa
silmätyksin, mutta ei pakene, sillä sillä on vielä aikaa tarpeeksi.
Tuo, joka voisi helposti loikata kauas, paeta pihtejä, tuo
vahvareisinen hyppyri jää hölmönä paikoilleen, vieläpä hitaasti
lähestyykin.

Sanotaan, että pikku linnut herpoutuvat nähdessään käärmeen avoimen
kidan, kivettyvät matelijan katseesta ja antautuvat kiinni lentoon
kykenemättöminä. Samoin käy hyvin usein heinäsirkallekin jouduttuaan
lumoojan eteen. Molemmat koukkuharat tarttuvat siihen, kynnet sen
lävistävät, kaksiteräiset sahat sulkeutuvat ja piikit tunkeutuvat sen
ruumiiseen. Turhaan onneton vastustaa, sen leuat haukkovat tyhjää, sen
koivet epätoivoisesti pieksävät ilmaa. Sen täytyy antautua. Mantis
laskee siipensä, sotalippunsa kokoon, ottaa tavallisen asentonsa, ja
ateria alkaa.

Kun rukoilija hyökkää nokkasirkan kimppuun, joka ei ole niin
vaarallinen vastustaja kuin matkasirkka tai hepokatti, ei sen
kummitusasento ole niin kauan kestävä. Usein riittää jo koukkuharojen
heitto yksinkin. Se riittää myös hämähäkkimetsästyksellä. Sirkka
ottaa hämähäkin poikittain pihteihinsä eikä pelkää sen myrkyllisiä
leukoja. Pyydystäessään pieniä heinäsirkkoja, jotka ovat rukoilijan
jokapäiväistä ruokaa niin häkissä kuin vapaudessakin, se harvoin
käyttää peloituskeinoja, tavallisesti se sieppaa saaliinsa muitta
mutkitta, heti kun se on tullut ylettyville.

Jos kiinniotettava eläin voi vakavasti vastustaa, asettuu
rukoilijasirkka asentoon, joka pelästyttää ja lumoaa sen, niin että
sirkka saa sen varmasti siepatuksi ja koukuillaan keihästetyksi.

Rukoilijasirkan kummallisessa asennossa on siivillä hyvin suuri
merkitys. Ne ovat leveät, ulkoreuna vihreä, mutta muutoin värittömät ja
läpinäkyvät. Niiden monet suonet kulkevat viuhkamaisesti säteillen
pitkittäin siiven tyvestä kärkeen. Toiset, hienommat suonet ovat
poikittaisia. Ne leikkaavat edellisiä kohtisuorasti ja muodostavat
niiden kanssa verkkomaisia silmukkoja. Uhka-asennossa ovat siivet
levällään, pystyyn nostettuina, vieri-vieretysten melkein
toisissaan kiinni kuten päiväperhosten siivet perhosten levätessä.
Siipien väliin kohoaa äkkiä takaruumiin kiertynyt pää. Takaruumiin
hankautumisesta siipisuoniin syntyy se ääni, jota vertasin pelästyneen
tarhakäärmeen suhahdukseen. Saman äänen saa aikaan, jos vetää
nopeasti sormensa kynttä levitetyn siiven pintaa pitkin.

Rukoilijasirkan pienet, hoikat koiraat tarvitsevat välttämättä
siipiä, sillä niiden täytyy paritellakseen kulkea pensaasta toimeen.
Niiden siivet ovatkin hyvin kehittyneet ja voivat lennättää eläimen
tarpeellisen kauas, s.o. neljä tai viisi askelta. Nuo hennot
poikaparat ovat hyvin kohtuullisia ja tyytyvät muutamaan laihaan
heinäsirkkaan. Ne eivät käytä naaraan kummitustapoja, jotka niille
vaatimattomille metsästäjille ovat tarpeettomia. Sitä vastoin ei aluksi
käsitä, miksi munien kypsyessä suunnattomasti turpoavalla naaraalla on
siivet. Se kiipeilee ja juoksee, mutta ei koskaan lennä, sillä siihen
sen pyylevyys tekee sen liian raskaaksi. Miksi sillä sitten on siivet
ja vielä niin tavattoman isot?

Erään toisen lähisukulaisen, _värittömän rukoilijasirkan_ (Ameles
decolor Charp.) koiraalla on siivet, mutta paksuruumiisella naaraalla
vain siiven tyngät. Ovatko Mantis religiosan siivet tarpeettomat tai
tarkoituksettomat? Eipä suinkaan. Mantis pyydystää suuria otuksia,
jotka voisivat olla sille vaarallisia, ellei se niitä säikäyttäen
lamauttaisi, ja siinä juuri on äkkiä levitetyillä siivillä tärkeä osa.
Pieni Ameles ei tarvitse tarttua tämmöiseen sotaviekkauteen, sillä se
metsästää vain heikkoja otuksia, hyttysiä ja pieniä sirkkoja.

Hämmästyksekseni näin rukoilijasirkan kerran, muutamien
paastoamispäivien jälkeen nälkäisenä kuin suden, syövän itsensä
kokoisen tai isomman matkasirkan aivan siipiä myöten. Tämän
jättiläisotuksen järsimiseen kului kaksi tuntia. Semmoinen ylensyöminen
on kuitenkin harvinaista. Vain kaksi kertaa olen nähnyt niin
tapahtuvan aina kummastellen, miten tuo ahmatti sai suoliinsa sopimaan
semmoisen ravintomäärän ja miten se kumosi selviön, että sisältö on
pienempi kuin astia.

Rukoilijasirkan tavalliseen ruokalistaan häkissä kuuluu erimuotoiset
ja -lajiset ketosirkat, joista se ei jätä jälelle muuta kuin kuivat
siivet. Jalat, kitininen iholuusto, kaikki ovat kadonneet. Se vie
takapaistin, saaliin paksut hyppyjalat suuhunsa, maistelee ja pureksii
niitä nähtävän tyytyväisenä. Siitä lie sirkan pullea reisi yhtä
hyvä makupala kuin meistä kappale lammasta.

Mantis aloittaa syömisensä saaliin niskasta. Toisella
raatelujalallaan se pitää keihästettyä otusta keskipaikoilta kiinni
ja toisella painaa sen päätä, että kaula päältäpäin paljastuu. Tähän
kitinittömään paikkaan se iskee kuononsa ja pureutuu kiinni. Niskaan
tulee leveä haava. Kun aivohermosolmut vahingoittuvat, herpoutuvat
heinäsirkan potkimiset, ja saalis on pian vain eloton raato, josta peto
saa valita makupalat mielensä mukaan.



Rukoilijasirkan lemmenvehkeet.


Mitä me edellisessä luvussa saimme tietää rukoilijasirkan (Mantis
religiosa L.) elämäntavoista, ei juuri ole sopusoinnussa sen nimen
kanssa. Rukoilijan otaksuisi olevan hiljaisen, hurskaan ja jumalisen
hyönteisen, mutta se onkin kannibali, julma kummittelija, joka
pelästytettyään saaliinsa lamaan, pureksii sen aivot. Mutta tämä ei
vielä ole kaikista kauheinta. Oman sukunsa kanssa tekemisissä ollen
on sillä tapoja, jotka ovat vielä julmempia kuin tässä suhteessa
pahamaineisten hämähäkkien.

Vähentääkseni pöydälläni olevien häkkien lukua, saadakseni sijaa
riittämään koko eläintarhalleni panen yhteen ja samaan häkkiin useampia
rukoilijasirkkanaaraita, joskus kymmenkunnan. Tilan vuoksi sopii
yhdessä asuminen kyllä. Häkki on tarpeeksi avara vangeille, jotka
raskaan takaruumiinsa takia liikkuvat verrattain vähän. Häkin verkkoon
tarttuneina ne sulattavat ruokaansa liikkumattomina tai odottavat
saaliin lähestymistä. Niin ne tekevät vapaudessaankin pensaikossa.

Yhdessäelämisellä on kuitenkin vaaransa. Tiedän, että jos heinät
loppuvat heinähäkistä, niin rauhalliset aasitkin käyvät potkusille.
Vähemmän säyseät ruokavieraani voisivat nälkäisinä hyvin pian kiukustua
ja alkaa tapella keskenään. Siksipä pidänkin häkeissä runsaasti muonaa
ja tuon joka päivä uusia heinäsirkkoja. Jos kansan kapina syttyy, niin
ei ainakaan nälänhätä ole siihen syynä.

Aluksi eivät asiat mene ollenkaan hullusti. Kansa elää rauhassa,
jokainen rukoilijasirkka sieppaa ja jyrsii, mitä liikkuu sen
lähettyvillä, eikä rakenna riitaa naapuriensa kanssa. Mutta
sovinnollisuuden aika on lyhyt. Naaraan ruumis paksunee, munasarjoissa
kypsyy munajonot, ja munimisaika lähestyy. Mustasukkaisuuden
puuskia puhkeaa, vaikkei ole saapuvilla yhtään ainoaa koirasta, joka
voisi naaraita kiihoittaa. Munarauhasen toiminta myllertää koko
väestön ja kiihoittaa syömään toisiansa. Syntyy hälinä, kahakka ja
kannibalijuhlat. Taas otetaan uhka-asentoja, suhistetaan siipiä ja
ojennetaan koukkuharat ilmaan. Nämä vihaiset mielenosoitukset eivät ole
uhkaavampia heinäsirkkaa ja hepokattia vastaan.

Ilman huomaamaani syytä asettuu kaksi naapurusta äkkiä sota-asentoon.
Ne kääntelevät päätään oikealle ja vasemmalle yllyttääkseen toisiaan
taisteluun, ne heittävät toisiinsa halveksivia silmäyksiä.
Takaruumiin hankauksesta siipiä vasten syntynyt puf, puf on merkkinä
hyökkäykseen. Jos kaksintaistelu päättyy ensimäiseen naarmuun eikä
jätä vakavampia seurauksia, niin avautuvat pyyntijalkojen pihdit kuten
kirjan lehdet ja laskeutuvat eturuumiin sivuille. Se on mahtava asento,
mutta ei niin julma kuin kamppailtaessa elämästä ja kuolemasta.

Sitten työntyy toinen koukkuhara nopeasti eteen keihästääkseen
vastustajan sekä vetäytyy yhtä nopeasti takaisin kätköönsä. Vastustaja
tekee vastaiskun. Kaksi kissaa lyödessään käpälillään toisiaan korvalle
tekee samanlaisia miekkailuharjoituksia. Jos toisen pehmeälle
vatsalle kihoaa pisara verta, joskus haavan syntymättäkin, tunnustaa
se tulleensa voitetuksi ja vetäytyy pois. Toinen laskee kokoon
sotalippunsa, siipensä, ja alkaa näennäisesti tyynenä tuumia
heinäsirkkametsästystä, vaikka on kuitenkin aina taisteluun valmiina.

Useimmiten on tappelun loppu surullisempi. Silloin otetaan armotta
kaksintaisteluasennot. Raatelujalat aukenevat ja ojentuvat ilmaan.
Onneton silloin voitettu. Toinen puristaa sen pihteihinsä ja ryhtyy
heti ruokailemaan alkaen tietysti niskasta. Inhoittava syöminen
tapahtuu yhtä suurella mielihyvällä kuin heinäsirkan nakertelu.
Aterioitsija nauttii sisartaan kuten luvallista riistaa konsanaankin,
eikä kukaan lähimäisistä pane vastalausetta, sillä ne toivovat
saavansa tehdä samoin ensimäisen hyvän tilaisuuden sattuessa.

Huh, noita hirveitä elukoita! Sanotaan, etteivät sudetkaan syö
toisiaan, mutta rukoilijasirkat eivät ole niin turhantarkkoja. Ne
laittavat herkut naapureistaan, vaikka häkissä on yllin kyllin niiden
mieliriistaa, heinäsirkkoja.

Kantavat naaraat voivat harhautua haluissaan vieläkin
vastenmielisempiin tekoihin. Seuratkaammepa parittelua.
Ehkäistäkseni eripuraisuutta liian monilukuisessa seurueessa suljen
kunkin parin omaan häkkiinsä, niin ettei niiden häitä voi syrjäiset
häiritä. Muonitustakaan ei saa unohtaa, jottei nälkää voisi syyttää
seuraavista tapahtumista.

On elokuun loppu käsissä. Koiras, laiha rakastaja, pitää hetkeä
otollisena. Se iskee silmää hyvinvoivalle kumppanilleen, se kääntää
päänsä sen puoleen, taivuttaa kaulaansa ja nostaa eturuumiinsa pystyyn.
Sen pienessä, kaidassa naamassa on melkein intohimoinen ilme.
Tässä asennossa, liikkumatta; se katselee kauan toivottuaan. Tämä
pysyy paikoillaan välinpitämättömänä. Nyt on rakastaja saanut
myöntymisen merkin, merkin, jonka salaisuutta minä en tunne. Se
lähestyy. Äkkiä se levittää värisevät siipensä. Semmoinen on
rukoilijasirkan rakkaudentunnustus. Heiveröinen koiras hyppää nyt
naaraan selkään ja tarttuu siihen kiinni niin lujasti kuin voi. Nämä
alkuvalmistukset ovat hyvin pitkälliset ja itse parittelukin kestää
viisi, kuusi tuntia.

Parittelevat pysyvät koko ajan liikkumatta, muuten ei menoissa
ole mitään erikoisen huomattavaa. Lopulta puolisot eroavat, mutta
yhtyvät pian uudestaan ja vielä läheisemmin. Jos kaunotar rakastaa
koiraspoloista siksi, että koiras elävöittää sen munasarjoja, niin se
rakastaa myös siksi, että se saa siitä herkullisen aterian. Jo samana
päivänä tai viimeistään seuraavana hyökkää naaras toveriinsa kiinni,
ensiksi tietysti totuttuun tapaansa sen niskaan, ja syö sen sitten
järjestelmällisesti pikku paloissa, ettei jää jälelle muuta
kuin siivet. Tämä ei ole enää haareminaisen mustasukkaisuutta, vaan
turmeltuneen lihan himoa.

Olin utelias tietämään, miten jo hedelmöitetty naaras ottaisi vastaan
toisen koiraan. Tutkimusteni tuloksena on häpeällinen juttu. Useimmissa
tapauksissa ei naaras ollut kyllästynyt syleilyihin eikä aviollisiin
menoihin. Jonkun lepohetken kuluttua lyhyemmän tai pitemmän,
ja olivatpa munat jo munitut tai munimatta suostuu se toiseen
koiraaseen ja syö sen lopuksi kuten ensimäisenkin. Kolmas koiras,
täytettyään tehtävänsä, katoaa samaa tietä, neljännellä on sama
kohtalo. Kahden viikon ajalla näin saman naaraan käyttävän seitsemän
koirasta. Kaikille se antautui, mutta kaikkien oli maksettava
häänautintonsa hengellään.

Tämmöiset orgiat ovat tavallisia, mutta on poikkeuksiakin. Etenkin
kuumina ja sähköisinä päivinä ne ovat yleisenä sääntönä. Semmoisina
aikoina on rukoilijasirkkanaaraillakin "hermonsa". Suurijoukkoisissa
häkeissä syövät naaraat silloin toisiaan enemmän kuin tavallisesti,
ja yhden parin häkeissä pidetään koirasta useammin kuin muulloin
tavallisen riistan veroisena.

Näiden aviollisten julmuuksien selitykseksi tahtoisin sanoa, ettei
sirkka vapaudessaan siten menettele. Siellä on koiraalla tehtyään
velvollisuutensa aikaa pötkiä tiehensä, paeta tuota hirveää ämmää,
mutta minun häkissäni se voi siirtää loppukohtalonsa korkeintain
seuraavaan päivään.

Kun en ole sattunut milloinkaan näkemään vapaudessaan elävien
rukoilijasirkkojen rakasteluja, enkä tiedä, mitä pensaikossa todella
tapahtuu, siksi voin vain vedota vankeina elävien sirkkojen tapoihin.
Häkissä on niillä kyllä tarpeeksi aurinkoa, runsaasti ruokaa ja
hyvästi tilaa, eikä niitä näytä koti-ikäväkään vaivaavan, joten ne kai
säännöllisissä olosuhteissa tekisivät samoin kuin vankeudessakin.

No niin. Aioin sirkkoja puolustaa, mutta puolustukseni jää siihen,
että vapaudessa on koiraalla aikaa paeta.

Kerran minua hämmästytti eräs kamala pariskunta. Tapaus on seuraava.
Koiras on täyttämässä elämänsä tehtäviä ja pitää lujasti kiinni
naaraasta, mutta sillä onnettomalla ei ole päätä, ei kaulaa, tuskin
eturuumistakaan. Naaras sitävastoin, pää olan yli kääntyneenä,
jatkaa hyvin levollisena suloisen rakastettunsa tähteitten nakertelua.
Siitä huolimatta on tuo maskulininen tynkä, tiukasti kiinni
takertuneena, täydessä toimessa!

Rakkaus on kuolemaa voimakkaampi, sanotaan. Aivan kirjaimellisesti
käsitettynä ei tämä mietelmä tulle koskaan tämän loistavammin
todistetuksi. Päätön, puoleksi syöty raato koettaa antaa elämää
uusille sukupolville. Se ei päästä naarasta, ennenkuin naaras on
repinyt sen takaruumiin, jossa sukupuolielimet ovat.

Voi jossakin määrin käsittää, että naaras, joka ei ole liian
turhantarkka tunneasioissa, syö rakastettunsa häiden jälkeen,
jolloin rakkaasta ei ole enää muuta hyötyä, mutta että se järsii sitä
yhdynnän aikana, se voittaa kaiken, mitä julminkaan mielikuvitus voi
haaveilla. Minä olen nähnyt siten tapahtuvan, nähnyt sen omin silmin,
enkä ole vielä toipunut hämmästyksestäni. Voisiko koiras puolustautua
tai paeta naarasta juuri parittelemisen kestäessä? Eihän toki.

Rukoilijasirkan rakkaus on siis varsin surullista, ehkäpä vielä
surullisempaa kuin hämähäkin. Tunnustan kyllä, että vankilan ahtaus
edistää koirasten murhaamista, mutta syy tähän teurastukseen on
toinen.

Ehkäpä se on muisto geologisilta ajoilta, kivihiilikaudelta, jolloin
hyönteinen kehittyi niin luonnottoman kiimaiseksi. Suorasiipiset,
joihin rukoilijasirkkakin kuuluu, ovat hyönteismaailman esikoisia.
Kömpelöinä ne harhailivat puusaniaismetsissä, ja vaillinainen oli
niiden muodonvaihdos kuten vielä nytkin. Silloin oli niiden valta-aika,
silloin, kun ei vielä ollut hyönteisiä, joiden muodonvaihdos olisi
ollut täydellinen, ei ollut perhosia, ei kovakuoriaisia, ei kärpäsiä
eikä kimalaisia. Tavat eivät olleet lempeät siihen aikaan, jolloin raju
intohimo pakoitti hävittämään, että luotaisiin uutta. Rukoilijasirkat,
muinoisten hyönteiskummitusten vähäiset jälkeläiset, jatkavat kai
senaikaisia rakastelumenoja.

Muidenkin rukoilijasirkkojen heimoon kuuluvien lajien naaraat syövät
koiraitaan. Pieni _väritön rukoilijasirkkakin_ (Ameles decolor
Charp), joka on vankeudessa niin kiltti ja rauhallinen eikä koskaan
rakenna riitaa naapuriensa kanssa, vaikka niitä on runsaasti häkissä,
sekin sieppaa koiraansa kiinni ja syö sen yhtä julmasti kuin Mantis
religiosa. Koettelen retkilläni hankkia naaraille välttämättömän
tarpeellisia seuralaisia, mutta tuskin olen ehtinyt pistää laihan,
siivekkään koiraan häkkiin, kun joku naaras sen sieppaa ja syö, naaras,
joka ei enää tarvitse sen apua. Kun munarauhaset ovat tyydytetyt,
kammovat molempien lajien naaraat koiraita tai pikemminkin ne pitävät
niitä vain erinomaisina riistapaloina.



Kaskaan laulu.

Cicada plebeja Scop.


Kotiseudullani Sérignanissa on viisi lajia laulukaskaita, joista
yleisimmät ovat tavallinen laulukaskas (Cicada plebeja Scop.) ja
saarnilaulukaskas (Cicada plebeja fraxini). Suurin on tavallinen
laulukaskas, jonka soittokoneesta teen ensiksi selkoa.

Koiraan keskiruumiin alapuolella, juuri viimeisen jalkaparin takana on
kaksi puolipyöreää levyä, joista oikealla oleva peittää hiukan vasenta.
Ne ovat luukut, katteet, sanalla sanoen, soittokoneen kannet.
Jos niitä kohottaa, näkee niiden alla kaksi laajaa lokeroa, toisen
oikealla, toisen vasemmalla. Provencelaiset sanovat niitä kappeleiksi
(_li capello_) ja molempia yhteisesti kirkoksi (_la glèiso_).
Etuosassa sulkee ne hieno, pehmeä ja kermankeltainen kalvo, takaosassa
kuiva kelmu, joka välkkyy kuin saippuakupla sateenkaarenvärisenä.
Sitä provencelaiset kutsuvat peiliksi (_mirau_).

Kirkkoa, peiliä ja kansia pitää kansa äänielimenä. Laulajasta, jolta
loppuu ilma keuhkoista, sanotaan, että hänellä on "särkynyt peili" (_a
li mirau creba_). Äänioppi väittää tämän kansan luulon vääräksi. Voi
rikkoa peilin, nostaa kannen syrjään leikkaamalla sen saksilla, repiä
etukalvon, mutta nämä silpomiset eivät saa kaskaan laulua taukoamaan,
ne vain muuttavat sitä, heikentävät hiukan. Kappelit ovat kumun
vahvistajia. Ne eivät synnytä ääntä, vaan tekevät sen voimakkaammaksi,
ne muuttavat sen sitä mukaa kuin ikkunan luukut ovat auki tai kiinni.

Oikeaa ääntä synnyttävää elintä on vasta-alkajan vaikea löytää.
Molempien kappelien ulkosivulla, vatsan ja selän yhtymäpaikassa
on vahvaseinäinen ilmareikä, joka peittyy kansien alle. Sitä
kutsumme ikkunaksi. Tästä reiästä vie käytävä kaikukammioon, joka
on syvemmällä kuin kappeli. Juuri siinä paikassa, missä takasiivet
liittyvät keskiruumiiseen on matala, musta kohopaikka, joka eroittautuu
väriltään muun ruumiin hopeanvalkoisesta untuvasta. Se on kaikukammion
ulkoseinä.

Jos sen halkaisee, niin paljastuu soittolaite, symbali. Se on pieni,
kuiva, valkoinen kalvo, pitkänpyöreä ja ulospäin kupera, sen päästä
toiseen, pitemmän halkaisijan suuntaan kulkee kimpussa kolme, neljä
suonta, jotka tekevät kalvon kimmoiseksi ja ympäröiden kehyksenä
vahvistavat sitä. Kun kalvo painuu ja joustavien suonien vaikutuksesta
kimmoaa takaisin, niin tämä edestakainen väräjöiminen synnyttää
sirisevän äänen.

Mutta mikä painaa tuota kuperaa kalvoa sisäänpäin? Kirkossa on kaksi
paksua, vaaleankeltaista lihaskimppua, jotka yhtyvät V:n muotoiseksi
ja joiden yhdistymiskohta on kiinni hyönteisen ruumiin keskipalkoilla.
Molemmat kimput aivan kuin katkeavat V:n sorkkien päässä ja siitä
lähtee lyhyt, ohut jänne, joka kiinnittyy symbaliin. Semmoinen on
soittokoneen yksinkertainen rakenne. Molemmat lihakset supistuvat ja
herpoutuvat, lyhenevät ja pitenevät, vetävät kalvon sisäänpäin ja
antavat perää, jolloin suonet sen kimmauttavat takaisin alkuperäiseen
asentoonsa. Niin joutuu kalvo väräjämään.

Äänilokerojen, kirkon, kannet ovat liikkumattomia, mutta kaskaan
takaruumis, painuen ja kohoten, sulkee ja avaa kirkon. Kun takaruumis
painuu, heikkenee ääni ja kun se kohoo, soi laulu täyteläisenä.

Kuumalla, tyynellä säällä keskipäivän aikana on kaskaan laulu
jaksottaista. Mutta viileinä iltahetkinä laulaa kaskas miltei yhtä
mittaa, vain hiukan heikentäen ja vahvistaen ääntään. Kuuden tai
seitsemän aikaan aamulla kuuluu ensimäiset sävelet, ja soitantoa
jatkuu koko päivä aina auringon laskuun, noin kello kahdeksaan. Jos
taivas on pilvessä ja tuuli kylmä, ei kaskas laula, vaan vaieten
odottaa kaunista ilmaa.

Toinen alussa mainittu laji, saarnilaulukaskas on puolta pienempi kuin
tavallinen kaskas. Sillä on täällä nimenä "Cacan", jonka se on saanut
äänestään. Se on heikompi ja varovampi kuin tavallinen kaskas. Laulu
on äänekästä, raakaa can-can-can'ia, yhtäjaksoista, paussitonta.
Se on yksitoikkoista, vihlovaa ja hyvin vastenmielistä, etenkin
kun orkesteriin kuuluu muutamia satoja soittoniekkoja, kuten minun
platanieni lehvistöissä on mätäkuulla. Tämä tuskastuttava konsertti
ei toki ala niin aikaisin eikä kestä niin myöhään kuin tavallisen
kaskaan laulaminen.

Saarnilaulukaskaan äänensynnyttämiselimet ovat pääasiassa samanlaiset
kuin tavallisen laulukaskaankin. Suurin ero on siinä, että sen
takaruumiin vatsapuolisko on melkein tyhjä kumuontelo, joka jatkuu
vielä keskiruumiiseenkin. Hyönteisen täytyy olla intohimoinen
laulun ystävä, kun on tyhjentänyt vatsansa ja rintansakin saadakseen
niistä pelilaatikon. Kumuontelo on työntänyt muut elimet,
ruuansulatuskanavan ja sukupuolielimet, hyvin ahtaalle. Laulu on
pääasia ja muut syrjäseikkoja.

Onpa onni, ettei saarnikaskas seuraa kehitysopin kannattajien neuvoja.
Jos se sukupolvesta toiseen yhä innokkaammin askel askelelta kehittäisi
takaruumiinsa kumuonteloa, tulisi siitä tyhjä kuin paperitötterö,
ja Provencesta katoaisi koko cacan-asutus.

Mutta miksi kaskaat laulavat, mitä varten pitävät semmoista melua?
Siihen vastataan: koiraat siten kutsuvat naaraita, se on rakastuneen
kaskaan kantaatti.

Tahdonpa hiukan tarkastaa tätä, muutoin niin luonnollista vastausta.

Noin kolmekymmentä vuotta sitten tuppautuivat laulukaskas ja sen
pienempi toveri Cacan minun seuraani Joka kesä parin kuukauden ajan
olivat ne alati silmissäni ja korvissani Vaikken niitä kuuntelekaan
mielelläni, niin tarkastelen kyllä innokkaasti. Näen niitä rivittäin
platanin sileällä kuorella päät puun latvaan päin, molempia
sukupuolia sekaisin, jokainen parin tuuman piiassa toisestaan.

Kuoreen pistetyllä imukärsällään juovat ne yhtämittaa puun nesteitä.
Sitä mukaa kuin aurinko kääntyy ja varjo siirtyy, kiertävät ne puun
oksaa syrjittäin kulkien ja pysytteleytyvät aina valoisalla, lämpimällä
puolella. Laulu kaikuu keskeytymättä olipa hyönteisen imutorvi
toiminnassa, tai olivatpa kaskaat paikkaansa muuttamassa.

Onko tämä ainainen laulu intohimoista kutsumista? Epäilen. Molemmat
sukupuolet ovat siinä vieretyksin, ja eihän huudeta kuukausimääriä
sitä, jota voi tuupata kyynärpäällään. En näe myös milloinkaan naaraan
kiiruhtavan soittoniekkojen luokse, vaikka orkesteri soittaisi kuinka
äänekkäästi tahansa.

Tahtoisiko ehkä koiras laulullaan miellyttää tuota tunteetonta,
liikuttaa sen mieltä? Yhä epäilen. En näet huomaa naaraissa
minkäänlaista tyytyväisyyden merkkiä, en mielenliikutusta, niin että ne
edes kääntäisivät päätään kovimmankaan melun aikana.

Talonpojat, naapurini, sanovat kaskaan laulavan elonleikkuun aikana:
Sego, sego, sego! (Niitä, niitä, niitä!) muka kehoittaakseen heitä
työhön. Olimmepa ajatusten tai tähkien niittomiehiä, kaikki olemme
ihmisiä, joista toiset hankkivat vatsalle ruokaa, toiset henkistä
ravintoa, sentähden minä ymmärrän heidän tulkintansa ja pidän sitä
ystävällisen luonnollisuuden ilmauksena.

Toinen epäilykseni syy on seuraava. Keneen ylimalkaan laulu
vaikuttaa, sillä on tarkat korvat ja ne varoittavat pienenkin äänen
kuuluessa mahdollisesta vaarasta. Laululinnuilla on erittäin tarkka
kuulo. Jos lehti liikahtaa, jos ohikulkevat vaihtavat sanan, niin
linnut vaikenevat ja tarkastelevat levottomina ympärilleen. Kuinka
kaukana kaskas onkaan semmoisesta tunteesta!

Sillä on tarkka näkö. Sen suuret verkkosilmät huomaavat kaiken, mitä
sen oikealla tai vasemmalla puolella tapahtuu. Sen kolme päälaella
olevaa pikkuilmää, pienet rubinikaukoputket, tarkastavat yläilmoja.
Jos kaskaat näkevät ihmisen tulevan, vaikenevat ne ja pakenevat. Mutta
jos olemme oksan takana, niin ettei se meitä näe, niin voimme puhella,
viheltää, paukuttaa käsiämme sitä häiritsemättä. Paljoa pienempi melu
säikyttäisi linnun, joka ei meitä näe, ja saisi sen lähtemään lentoon,
mutta kaskas vain jatkaa sirinäänsä. Kerron erään kokeeni.

Lainasin meidän kunnallisen tykistömme, s.o. pienet kanunat, joilla
ammutaan kylämme suojeluspyhän nimipäivänä. Kanunanlaukaisijasta on
hauskaa ladata ne kaskaiden kunniaksi ja laukaista ne minun luonani.
Kanunoita on kaksi, ja ne molemmat ovat ladatut kuin suurta juhlaa
varten. Ei koskaan ole ketään politista suuruutta tervehditty
vaalimatkoillaan semmoisella ruutimäärällä. Panen ikkunat auki,
etteivät ruudut särkyisi. Kanunat ovat oven edessä platanien alla,
joten eivät oksilla laulavat kaskaat näe, mitä tapahtuu.

Kuusi meitä on kuuntelemassa. Varromme hetkeä, jolloin laulu hiukan
hiljenee. Jokainen koettaa tarkata, kuinka monta kaskasta on äänessä,
ja minkälainen on niiden laulun rytmi ja vahvuus. Nyt olemme valmiit
ja kiinnitämme huomiomme siihen, mitä tapahtuu ilmaorkesterissa. Kanuna
syttyy, pamahtaa kuin ukkonen...

Mutta ylhäällä ei hämmästytä. Laulavien luku on sama, sama on laulun
voima ja rytmi. Kuusi kuulijaa todistaa yksimielisesti, että mahtava
pamaus ei ole vaikuttanut mitään kaskaiden lauluun. Toisen tykin
laukaisemisesta on sama tulos.

Mitä on sanottava tästä orkesterista, joka ei hämmenny eikä keskeytä
soittoaan edes kanunalla ammuttaessa? Sitäkö, että kaskaat ovat
kuurot? En uskalla mennä niin kauaksi päätelmissäni, mutta jos joku
rohkea sitä väittäisi, niin en voisi millään tavoin hänen väitettään
kumota, ainakin minun täytyisi myöntää, että kaskaat ovat joka
tapauksessa sangen kovakorvaisia.

Kun sinisiipinen ketosirkka kitkuttaa paksuja reisiään siipisuonia
vasten polun hietikolla ihanassa päivänpaisteessa, kun vihreä
lehtisammakko puiden oksilla puhaltaa kurkkunahkansa pussiksi ja
kurnuttaa yhtä kovasti kuin saarnilaulukaskas, niin tahtovatko ne
silloin kutsua poissaolevaa naarastoveriaan? Eivät millään muotoa.
Sirkan kitkutus on tuskin kuuluvaa, mutta lehtisammakonkin äänekäs
huuto kaikuu turhaan: toivottu ei tule.

Tarvitseeko hyönteinen näitä raikuvia purkauksia, näitä suulaita
julistuksia tunnustaakseen rakkauttaan? Jos tutkimme asiaa, niin
huomaamme pikemminkin, että useimmat lähestyvät toista sukupuolta
ääneti ja hiljaa. Heinäsirkan viulu, lehtisammakon säkkipilli ja
laulukaskaan symbali ei minun mielestäni ole muuta varten kuin
ilmaisemaan eläinten elämäniloa, tuota yleistä riemua, jota
kaikki olennot kukin tavallaan julistavat.

Jos joku minulle vakuuttaisi, että kaskas soittelee välittämättä
itse vähääkään äänestään, vain elämänilosta, kuten me tyytyväisinä
ollen hieromme käsiämme yhteen, niin olisi se minusta riittävä selitys.
Olisihan mahdollista ja luonnollistakin, että sen soitolla olisi
toinenkin tarkoitus, tarkoitus, joka kohdistuisi kuuroon naaraaseen,
mutta se mahdollisuus on toistaiseksi todistamaton.



Skorpionin häät.

Bulbus occitanus Am.


Skorpioni on vaitelias piilossa-eläjä, ja kun sen kanssa
seurusteleminen on kaikkea muuta kuin miellyttävää sen myrkyllisten
pistojen takia, niin ei tiedetä sen historiasta, ruumiinrakennetta
lukuunottamatta, juuri mitään. Leikkaajan veitsi on selittänyt sen
elimistön rakenteen, mutta kenenkään tutkijan päähän ei ole pistänyt --
mikäli tiedän -- tarkastaa lähemmin sen tapoja. Tapetut, alkoholissa
säilytetyt ja paloitellut skorpionit tunnetaan perinpohjin, mutta
elävät, vaistojensa ohjaamina toimivat eläimet ovat syrjäytetyt.
Ja kuitenkaan ei mikään muu niveljalkaisista paremmin ansaitse
yksityiskohtiin saakka tarkkaa elämäkertaa. Onhan skorpioni jo
muinoisista ajoista liikkunut kansan mielikuvituksessa, onhan se
otettu eläinradan merkkien joukkoon. Pelko on tehnyt jumalat,
sanoi Lucretius. Pelon jumaloimana on skorpioni saanut kunniapaikan
etelätaivaan tähdistössä ja meidän almanakkamme mukaan on aurinko
lokakuussa skorpionin merkissä.

Tavallinen _musta skorpioni_ (Scorpio europaeus L. = Euscorpius
carpathicus L.) on yleinen Välimeren maissa. Se oleksii pimeissä
paikoissa lähellä asuntoja, sateisina syyspäivinä se tunkeutuu
huoneisiinkin, vieläpä joskus peitteen alle vuoteeseen. Mutta tämä
epämieluisa vieras säikyttää enemmän kuin vahingoittaa. Vaikka se
ei olekaan harvinainen kotipaikkakunnallani, niin ei se ole saanut
aikaan minkäänlaisia vakavia seurauksia.

Pelättävämpi on vähemmin tunnettu _Languedoc'in eli
kenttäskorpioni_ (Bulhus occitanus Am.). Se ei hae asuntojamme, vaan
pysytteleikse asumattomilla seuduilla, erittäinkin kivikkoisilla,
auringonpaisteisilla rinteillä. Mustaan skorpioniin verraten on
se jättiläinen, joka täyskasvuisena on kahdeksan tai yhdeksän
senttimetriä pitkä. Väriltään se on oljenkeltainen.

Sen häntä, oikeammin eläimen takaruumis, on viisinivelinen muistuttaen
jossakin määrin helminauhaa. Kuudes, viimeinen nivelrengas on
rakkomainen. Sen päässä on kova, terävä ja käyrä myrkkykoukku. Kun
häntä on suoraksi ojennettu, on koukun kärki alaspäin, mutta asetta
käyttäessä taipuu häntä selän yli eteen ja pisto tapahtuu alhaalta
ylöspäin. Täten skorpionit aina menettelevät, mutta yleensäkin ovat
siinä asennossa, pitävät piikkinsä selkäpuolelle käännettynä sekä
liikkuessaan että levätessään, vain harvoin on ruumis suorana.

Skorpionin jalkamainen toinen leukapari päättyy pihteihin. Ne ovat
kuten suunosiin kuuluvat kädet ja muistuttavat paljon kravun saksia.
Niiitä raajoja käyttää skorpioni taistellessaan ja tutkiessaan sille
outoja esineitä. Liikkuessaan pitää eläin ne eteen ojennettuina,
sakset avattuina valmiina tarttumaan siihen, mitä tulee vastaan. Jos
vastaantulija on vihollinen, joka on lävistettävä myrkkytikarilla,
niin tarttuu se siihen saksillaan, pitää sitä yhdessä paikassa
sillä aikaa kuin häntä kääntyy selän yli eteen. Jos taas saalis on
nakerrettava, niin sakset pitävät sitä suun edessä kuten kädet. Mutta
skorpioni ei koskaan käytä niitä kulkiessaan, ei pysytelläkseen
tasapainossa eikä kaivaessaan koloja.

Ne työt kuuluvat varsinaisille jaloille, joita on neljä paria.
Varsinaiset jalat ovat lyhyet, karkeakarvaiset ja päättyvät käyriin
ja liikkuviin kynsiin, joita vastassa on lyhyt, terävä piikki kuten
peukalo. Kokonaisuudessaan jalka on erinomainen tarttumaelin, siksipä
skorpionit voivatkin kulkea ympäri häkkini verkkoa, riippua kauan selkä
alaspäin ja kiivetä painostaan ja kömpelyydestään huolimatta pitkin
pystyä seinämuuria.

Jalkojen alapuolella ovat omituiset, vain skorpioneilla tavattavat
elimet n.s. kammat, jotka ovat saaneet nimensä muodostaan. Niissä on
nimittäin pitkässä rivissä vierekkäin levyjä, kuten kammassa piitä.
Anatomit pitävät niitä jonkinlaisina tarttumaeliminä, jotka pitävät
parittelevia eläimiä toisissaan kiinni.

Voidakseni tehdä havaintoja skorpionien elämästä ja tavoista hankin
niitä parisenkymmentä suureen lasiseinäiseen puuhäkkiin, jonka pohjalle
panen kattotiiliä niille lymypaikoiksi.

Huhtikuussa pääskysen palaamisaikana ja ensimäisten käkien kukkuessa
syntyy siihen saakka rauhallisten skorpionien! kesken hämminki.
Avotaivaan alle puutarhaan perustamastani skorpionisiirtolasta lähtee
useita öisin retkeilemään, eivätkä enää palaa takaisin. Mutta
vielä hullummin käy, kun kaksi sattuu saman tiilen alle, sillä
silloin toinen syö toisen, kuten usein olen nähnyt. Onko se kahden
samaa sukupuolta olevan taistelua keskenään, joista toinen kevään
ihanuuden viekoittamana on lähtenyt käyskentelemään, pistäytynyt
ajattelemattomasti naapurinsa luokse ja kohtaa siellä kuolemansa, jos
naapuri on sitä vahvempi? Tuskin, sillä tunkeilijaa järsitään hyvin
hitaasti, pitkin päivää ja pienissä annoksissa ikäänkuin se olisi
tavallista riistaa.

Ja vielä eräs seikka herättää huomiotani. Saaliiksi joutuneet
ovat kaikki pienenlaisia. Niiden vaalea väri ja solakampi vartalo
todistaa, että ne ovat koiraita, kaikki vain koiraita. Suuremmat,
pönäkämmät ja hiukan tummemmat naaraat eivät toki saa näin surkeata
loppua. Nähtävästi tämä siis ei ole naapurusten välistä riitaa,
jolloin erakko yksinäisyyttään säilyttääkseen kohtelisi sopimattomasti
jokaista vierailijaa ja söisi sen sitten suuhunsa. Se on
pikemminkin häätapa, jonka naaras lopettaa parittelun jälkeen näin
surullisesti.

Kevät saapuu. Olen järjestänyt tilavan lasiseinäisen häkin kuntoon,
sijoittanut sinne kaksikymmentä viisi asukasta, jokaisen oman tiilensä
alle. Joka ilta huhtikuun puolivälistä alkaen, siinä kello seitsemän ja
yhdeksän seuduilla, hämärän tullessa syntyy aika elämä lasipalatsissa.
Päivällä se näytti olleen autio, mutta nyt siellä esitetään hauskoja
näytelmiä, joita koko talonväki, melkeinpä kesken illallisensa,
kiiruhtaa katsomaan. Häkin eteen ripustetun lyhdyn valossa voimme
seurata tapahtumia.

Se on meidän huvitteluamme päivän töiden päätyttyä, se on meidän
teatterimme. Me kaikki, suuret ja pienet, kiiruhdamme ottamaan
permantopaikkoja yksinkertaisessa teatterissamme, sillä näytäntö alkaa,
kun lyhty sytytetään. Kaikki me kiiruhdamme, yksinpä Tomkin, talon
koira. Sitä ei skorpioniasia huvita, filosofin tyyneydellä se paneutuu
makaamaan jalkoihimme ja torkkuu, mutta vain toisella silmällään,
toisella se vahtii ystäviään, lapsia.

Koetan antaa lukijoille jonkinlaisen kuvan siitä, mitä häkissä
tapahtuu. Lasiseinän viereen, lyhdyn valaisemaan piiriin kokoutuu
pian suuri seurue. Kaikkialla kävelee yksityisiä eläimiä, mutta
nyt ne tulen houkuttelemina jättävät varjopaikat ja rientävät
ilotulitusjuhlaan. Yöperhosetkaan eivät sen mieluummin lentäneet lampun
valoa kohti. Vastatulleet sekoittuvat tungokseen, toiset taas
telmeeseen kyllästyneinä vetäytyvät hämärään, lepäävät siellä hetken,
mutta palaavat taas innokkaina näyttämölle.

Sepä on sarabandia (espanjalainen tanssi), mielenkiintoista ja kamalan
hurjaa. Muutamat tulevat kaukaa, sukeltavat arvokkaasti pimeästä,
heittäytyvät nopeasti ja sievästi kuten liukuen valossa hyörivään
joukkoon. Niiden notkeus muistuttaa hypähtävää hiirtä. Ne hakevat
toistensa seuraa ja pakenevat taas heti, kun ovat sormenpäillään
toisiinsa koskeneet, aivan kuin olisivat polttaneet toisiaan. Jotkut
kävelevät tovereineen ympäri, mutta pötkivät äkkiä matkoihinsa.
Rauhoituttuaan piilossa ne taas tulevat takaisin.

Aika ajoin on oikea sekamelska: sotkuinen kasa viliseviä jalkoja,
haukkovia pihtejä ja ylöskääntyneitä häntiä, jotka jakelevat pistoja,
hyväileviäkö vai uhkaavia -- en oikein tiedä. Kaikki ottavat osaa
temmellykseen, isot ja pienet, luulisi siinä olevan taistelun
elämästä ja kuolemasta, julkisen joukkomurhan, mutta se onkin huimaa
leikkiä. Ne pyörivät kuin kissanpojat yhtenä keränä. Pian ryhmä hajoo,
jokainen livistää tiehensä mikä minnekin haavoittumatta ja jäseniään
mukauttamatta.

Jo taas keräytyvät pakolaiset lyhdyn luokse. Ne kulkevat edestakaisin,
tulevat ja menevät ja joutuvat usein silmä vasten silmää.
Kiireellisimmät marssivat toistensa selkien yli ja nämä eivät pane
muuta vastalausetta kuin heilauttavat häntäänsä. Nyt ei ole toran
aika, korkeintaan vastaantulijat vain hiukan läimäyttävät toisiaan
häntänsä koukkukepillä. Skorpionien seuraelämässä on tämä tuttavallinen
isku, jonkinlainen kädenpuristus, jolloin myrkkypiikki ei sekoitu
asiaan.

Mutta skorpioneilla on muitakin asentoja kuin nämä toisiinsa
takertuneet jalat ja heiluvat hännät ja ne asennot ovat hyvin kuvaavia.
Otsa otsaa vasten, pihdit sivulla, hännät pystyssä ja rinta maahan
painuneena molemmat painiskelijat seisovat honkaa. Sitten hankautuvat
ilmaan kohotetut takaruumiit sivuttain vastakkain, toinen sivelee
toistaan, samalla kuin niiden päänivelet ovat taipuneet koukkuun,
uudestaan, yhä uudestaan ne kiertyvät yhteen ja taas eroavat. Yhtäkkiä
ystävysten pyramidi luhistuu kokoon ja kumpikin lähtee muitta mutkitta
käpälämäkeen.

Mitä nuo ottelijat tarkoittavat tällä omituisella asennollaan?
Onko se kahden kilpailijan käsikähmää? Ei siltä näytä, sillä
kohtaus oli rauhallinen. Seuraavista huomioistani päättäen se
on kihlajaiskeimailua. Rakkautta tunnustaessaan skorpioni seisoo
päälaellaan.

Jos jatkaisin kuvausta kuten olen alkanut, jos esittäisin
yhtäjaksoisesti ne tuhannet pikkupiirteet, jotka olen useiden päivien
kuluessa havainnut, niin kertomus tulisi kylläkin lyhyeksi, mutta
menettäisi osan mielenkiinnostaan, sillä siitä jäisi pois monet
ja joka ilta vaihtelevat yksityisseikat, joita on sangen vaikea
järjestelmällisesti ryhmittää. Ei pienintäkään havaintoa saa sivuuttaa
näin outoja ja vähän tunnettuja tapoja kerrottaessa. Vaikkakin sama
asia tulisi kahdesti sanotuksi, on kuitenkin parempi seurata
tapahtumien aikajärjestystä ja esittää pala palalta mitä milloinkin
uutta huomasin. Havaintojeni epäjärjestys järjestyy, toinen pikkupiirre
tukee ja täydentää toistaan. Siksi seuraavassa jätän puheenvuoron
päiväkirjalleni.

Huhtik. 25 p. 1904 -- Ohoo! Mitäs tämä on? Ensi kertaa semmoista
näen, vaikka aina olen vahdissa. Kaksi skorpionia on vastakkain,
pihdit eteen ojennettuina ja toisissaan kiinni. Se on ystävällinen
kädenpuristus eikä taistelun alkusoitto, sillä molemmat toverukset
kohtelevat toisiaan mitä rauhallisimmin. Ne ovat eri sukupuolta. Toinen
on turpea ja tumma, se on naaras, toinen jokseenkin hoikka ja vaalea,
koiras. Hännät kauniisti kiertyneinä aviopari kävelee hillityin askelin
lasiruudun ohi. Koiras on viejänä ja marssii takaperin sysimättä ja
kohtaamatta vastarintaa. Tottelevaisena seuraa naaras, koiraan pihdit
kiinni sen pihdeissä, silmäkkäin johtajansa kanssa.

Matkalla pysähdytään, mutta ei vaihdeta otetta. Suuntaa muutetaan
milloin sinne milloin tänne, häkin toisesta päästä toiseen. Mikään ei
viittaa kävelijöitten varsinaiseen päämaaliin. Ne käyskentelevät kuten
vetelehtijät ja heittelevät toisilleen silmäyksiä. Siten kävelee
sunnuntaisin iltamessun jälkeen kylän nuoriso maantiellä "itse kukin
Eevoineen".

Usein ne tekevät mutkia. Koiras aina määrää uuden suunnan. Päästämättä
käsiään se tekee sirosti täyskäännöksen ja asettuu toverinsa kanssa
kyljittäin. Silloin se hetkisen hyväilee naaraan selkää litteäksi
painetulla hännällään, mutta naaras ei liiku, ei hievahda.

Pitkän tunnin minä katselen tuota loppumatonta menemistä ja tulemista.
Osa meidän väestämme on kanssani ihmettelemässä tätä omituista
näytelmää, jota ei kukaan koskaan maailmassa ole nähnyt, ei ainakaan
kukaan kykenevä havainnontekijä.

Vihdoin kymmenen aikaan tulee eronhetki. Koiras on löytänyt tiilen,
jonka katos näyttää niin houkuttelevalta. Se päästää toisen kätensä
irti, mutta pitää toisella vielä kiinni toveriaan, raapii jaloillaan
tiilen alusta ja lakaisee sitä hännällään. Luola avautuu. Se menee
sinne ja vetää vähitellen väkivallatta suvaitsevaisen skorpionittaren
perässään. Pian ovat molemmat kadonneet. Hiekkakasa sulkee asunnon.
Aviopari on kotonaan.

Niiden häiritseminen olisi moukkamaista. Sekoittuisin asiaan liian
aikaisin ja sopimattomalla hetkellä, jos heti tahtoisin katsoa mitä
siellä tapahtuu. Ehkä asioiden valmistelu kestää suurimman osan yötä
ja kauan valvominen alkaa painostaa minun kahdeksankymmenvuotiasta
päätäni. Polviniveleni jo väsyvät. Nukku-Matti tulee. Hyvää yötä!

Koko yön minä uneksin skorpioneista. Ne juoksevat peitteeni alle, ne
kävelevät kasvoillani. Seuraavana päivänä jo aamun sarastaessa olen
kohottamassa tiiltä. Naaras on yksin, koiraasta ei jälkeäkään, ei
yömajassa eikä lähistöllä. Ensimäinen pettymykseni, jota vielä monta
muuta seuraa.

Touk. 10 p. -- Seitsemän seuduissa illalla. Taivas pilvessä, ennustaen
rankkasadetta. Häkissä erään tiilen alla on pariskunta liikkumatta otsa
vasten otsaa, pihdit toisissaan kiinni. Varovasti nostan tiilen,
että voin mukavasti seurata tiilimajan omistajien kohtausta. Yö jo
pimenee, mutta mikään ei voi, kuten minusta näyttää, häiritä katottoman
asumuksen rauhaa. Aimo sade pakoittaa minut peräytymään. Molemmat
rakastavaiset ovat häkin kannen suojassa, niiden ei tarvitse välittää
sateesta. Mitähän ne nyt tekevät katottomassa komerossaan?

Tunnin kuluttua lakkaa sade ja minä palaan skorpionieni luo. Ne ovat
muuttaneet majaa toisen läheisen tiilen alle. Yhä pitäen kiinni
toisistaan on naaras ulkona, koiras sisällä valmistelemassa asuntoa.
Joka kymmenen minutin kuluttua me vaihdamme vahtivuoroamme, ettei
sopiva hetki menisi huomaamatta, sillä minusta näyttää se olevan jo
lähellä. Huolellisuutemme on kuitenkin turhaa, sillä kahdeksan aikaan
pilkkopiineässä lähtee siihen asuntoonsa tyytymätön pari kävelylle.
Käsikädessä ne hakevat uutta katosta. Koiras takaperin kulkien suuntaa
matkan, ja valitsee asuinsijan, naaras seuraa kuuliaisena. Toistuu
samat menot, jotka näin huhtik. 25 p:nä.

Lopulta löydetään tiili, joka miellyttää. Koiras ryömii sen alle
päästämättä tällä kertaa käsiään toverinsa käsistä. Muutamalla hännän
huiskauksella lakaistaan häähuone puhtaaksi. Skorpionitar menee
sisään johtajansa jäljessä, joka sitä hellästi vetää.

Parin tunnin kuluttua käyn niiden luona, luullen antaneeni niille jo
kylliksi aikaa valmistelupuuhiin. Kohotan tiiltä. Ne ovat yhä samassa
asennossa vastakkain ja käsitysten. Tänään en nähnyt enempää.

Seuraavanakaan päivänä ei mitään uutta. Vastatusten, toisiaan
katsellen, jalankaan liikkumatta, pitkittävät puolisot tiilen alla,
käsikädessä loppumatonta kohtaustaan. Illalla auringon laskiessa
eroavat lempiväiset vuorokauden kestäneen yhdessäolon jälkeen. Koiras
lähtee pois, naaras jää tiilen alle ja niiden suhde ei edistynyt
rahtuakaan.

Tähänastisista havainnoista selviää kaksi seikkaa. Kihlajaispromenadin
perästä tarvitsee pariskunta rauhaisan piilopaikan. Avioliittoa
ei koskaan lopullisesti solmita avotaivaan alla, häärivän joukon
keskellä tai kaikkien nähden. Jos nostaa niiden asunnon katon vaikka
kuinkakin varovasti, niin lähtevät, olipa päivä tai yö, molemmat
yhdistyneet, jotka näyttävät olevan toistensa katselemiseen vajonneina,
marssimaan ja hakemaan uutta huoneistoa. Toiseksi huomasin, että
pari viipyy hyvin kauan tiilikiven alla. Näin niiden olleen siellä
kaksikymmentäneljä tuntia, eikä sittenkään mitään ratkaisevaa
tapahtunut.

Toukok. 12 p. -- Mitähän tämä ilta opettanee? Ilma on lämmin ja tyyni,
hyvin sopiva öisiin huvitteluihin. Eräs pari on muodostunut, en
nähnyt niiden ensimäistä kohtausta. Tällä kertaa on koiras paljon
hennompi kuin paksu naaras, mutta kuitenkin se hoikkahousu täyttää
urheasti tehtävänsä. Takaperin kulkien tavalliseen tapaan ja häntä
pystyssä se vie lihavan morsiamensa kävelylle. Ne kiertävät kerran
lasiseinien vieriä, kiertävät toisen, milloin myötäpäivään, milloin
vastakkaiseen suuntaan.

Usein ne pysähtyvät. Silloin päät koskevat toisiinsa, kallistuvat
oikealle, kallistuvat vasemmalle kuten kuiskuteltaisiin jotain korvaan.
Pienet etujalat värisevät ja hyväillen sivelevät toisiaan. Mitähän ne
puhelevat keskenään? Miten muuttaisi niiden mykän häärunon sanoiksi?

Koko perheeni tulee katsomaan tätä harvinaista parivaljakkoa.
Kosivaiset eivät näytä ollenkaan häiriytyvän meidän läsnäolostamme.
Ne ovat liioittelematta sanoen siroja. Puolittain läpikuultavina ja
lyhdyn valossa loistavina ne ovat kuin merenpihkasta veistetyt. Ne
kävelevät hitaasti valituin askelin, käsivarret ojennettuina, häntä
kauniisti kaaressa.

Niitä ei mikään häiritse. Jos niitä vastaan tulee joku maankiertäjä,
joka samoin kuin nekin kulkee lasiseinän sivustaa iltaviileässä, niin
se ymmärtää toisten arkaluontoiset asiat, siirtyy syrjään ja antaa
tietä. Lopuksi ne hiipivät tiilen kätköön, koiras tietysti edellä,
takaperin. Kello on yhdeksän.

Tätä iltaidylliä seuraa yöllä julma murhenäytelmä. Seuraavana aamuna
on naaras saman yöllisen tiilensä alla. Pieni koiras on sen vieressä,
mutta murhattuna ja jonkun verran syötynä. Sillä ei ole päätä, ei
toista pihtiä eikä yhtä jalkaparia. Asetan raadon majan kynnykselle.
Erakko ei liiku koko päivänä. Illan tullen se lähtee ulos ja tapaa
vainajan tiellään. Se kantaa sen kauaksi haudatakseen kunniallisesti,
se on, syödäkseen sen kynsineen karvoineen suuhunsa.

Tämä kannibalinäytös on samanlaista kuin se, jonka näin viime vuonna
skorpionien ulkoilmasiirtolassa. Yhä uudestaan näin silloin kivien
alla turpeita naaraita nautinnolla maistelemassa työtovereitaan kuten
asiaankuuluvaa ateriaa. Otaksuin heti, että muorit syövät koiraansa
joko kokonaan tai osittain aina ruokahalunsa mukaan, elleivät
koiraat, tehtyään tehtävänsä, ajoissa pääsee pakoon. Nyt on minulla
selvä todistus edessäni. Eilen näin, miten pari tavallisen
alkuvalmistuksen, kaksinkävelyn, jälkeen meni majaansa, ja nyt aamulla
näen, kuinka puoliso saman tiilen alla syö apulaistaan.

On luultavaa, että koiraspoloinen on ehtinyt täyttää
velvollisuutensa. Niin kauan kuin sitä tarvittiin suvun jatkamisessa,
sai se olla elossa. Tällä kertaa on pari ollut pikainen puuhissaan,
kun taas toiset, päästäkseen lopputulokseen, tarvitsivat aikaa
hakkailuihinsa ja toistensa katselemiseen kaksi kertaa kaksitoista
tuntia. On vaikea sanoa, mikä tähän erilaisuuteen on syynä. Ehkä
ilman luonne, sähköjännitys, lämpömäärä ja yksilölliset intohimot
jouduttavat tai hidastuttavat lopullista parittelua. Tämä epämääräisyys
on havainnnontekijälle hyvin haitallista, kun hänen pitää vartoa
otollista hetkeä saadakseen selvää kampojen toistaiseksi
tuntemattomasta merkityksestä parittelussa.

Toukok. 14 p. -- Nähtävästikään ei nälkä aja eläimiäni joka ilta
liikkeelle. Ravinnonhaku ei ole syynä niiden ehtoovaelluksiin,
sillä minä annan niille täysin määrin erilaista riistaa, semmoista,
minkä luulen parhaiten maittavan. Niillä on nuoria sirkkoja,
pieniä hepokatteja, yöperhosia, joilta olen katkonut siivet, ja
sudenkorentoja, mutta tämä ruuan paljous ei niihin vaikuta. Kävelijät
eivät katsokaan joukossaan hyppiviä sirkkoja, siiventyngillään maata
pieksäviä perhosia eikä väriseviä sudenkorentoja. Ne tallaavat
vain ne jalkoihinsa, töykkivät nurin, hosaisevat niitä hännällään, ne,
sanalla sanoen, eivät niitä tahdo, eivät niistä huoli. Kokonaan toiset
syyt ovat kyseessä.

Melkein kaikki kävelevät lasiseinän vierustalla. Itsepäisimmät
koettavat kiivetäkin pitkin ruutua. Ne nousevat häntänsä varaan,
putoavat maahan, mutta yrittävät toisaalla uudestaan. Avonaisilla
pihdeillään ne koputtavat lasia, ne tahtovat päästä ulos kaikin
mokomin. Vaikka niiden aituuksessa on kylliksi tilaa jokaiselle, on
kylliksi tilaa pitkältäkin kuljeskella, niin siitä ei apua. Ne tahtovat
mennä kauaksi. Jos ne olisivat vapaina, hajautuisivat ne kaikille
suunnille. Samaan aikaan viime vuonna lähtivät niinikään minun
ulkoilmasiirtolani asukkaat enkä minä niitä sen koommin nähnyt.

Kiima-aika se keväisin saa skorpionit matkailemaan. Siihen saakka ne
ovat jöröjäerakoita, mutta silloin ne lähtevät kammioistaan rakkauden
pyhiinvaellusretkelle, ruuasta piittaamatta ne hakevat toisiaan.
Kotiseutunsa kivikossa ne löytävät valiopaikkoja, missä voivat kohdata
toisiaan ja mihin voivat vetäytyä yhdistyttyään. Jollen pelkäisi
taittavani jalkaani yöllä niiden asuinkukkuloiden kiviröykkiöissä, niin
tahtoisin lähteä katsomaan niiden vapauden riemussa vietettäviä
hääjuhlia. Miten ne menettelevät siellä alastomina kallionrinteillä?
Samoin kai kuin lasihäkissäkin. Kun koiras on valinnut puolison,
menevät ne käsikädessä kävelemään laventelipensaikkoihin. Siellä niitä
ei ilahduta minun kynttilänpätkäni, mutta siellä on niillä valona
verraton lyhty, kuu.

Toukok. 20 p. -- Joka ilta ei tarvitse luulla näkevänsä kävelyyn
lähtöä. Monet tulevat jo parittain tiiliensä luo. Ne ovat jo
koko päivän pitäneet toisiaan käsistä ja ovat olleet toistensa
katselemiseen vaipuneina. Yön tullen ne jatkavat lasiseinän
kiertelemistä, jonka ne jo edellisenä iltana, ehkä aikaisemminkin ovat
aloittaneet. En tiedä milloin ja missä ne jo yhtyivät. Muutamat
kohtaavat toisensa sattumalta salaisissa käytävissään, joten niitä
on vaikea pitää silmällä. Kun minä ne huomaan, on valjakko jo
taivaltamassa.

Tänään on onni suotuisa. Näen parin yhtyvän lyhdyn valossa. Iloinen
ja tungetteleva koiras, joka kiiruhtaa tungoksessa, sattuu silmäkkäin
erään ohikulkevan naaraan kanssa, joka sitä miellyttää. Naaraskaan
ei ole vastaan, ja asiat kehittyvät pikaisesti.

Otsat käyvät yhteen, pihdit ovat liikkeessä, hännät heiluvat pitkin
ottein, nousevat pystyyn, takertuvat toisiinsa ja hellästi hyväillen
hankautuvat vastakkain. Eläimet nousevat päälaelleen seisomaan samoin
kuin edellä jo kerrottiin Pian asetelma laskeutuu taas, pihdit
puristuvat toisiinsa ja pari lähtee marssimaan. Pyramidiasento on
siis yhdistymisen alku. Se on hyvin tavallinen asento, vieläpä samaa
sukupuoltakin olevat kohoovat siten pystyyn, mutta ei niin sääntöjen
mukaisesti, ei niin muodollisuuksia seuraten. Silloin se ei ole
rakastuneiden keimailua, vaan on kärsimättömyyden merkki, hännät
hosuvat toisiaan, eivät hyvälle.

Koiras kulkee kiiruusti takaperin sangen ylpeänä valloituksestaan.
Toiset naaraat, jotka tulevat valjakkoa vastaan, asettuvat ympärille
ja töllistelevät uteliaina, ehkäpä mustasukkaisinakin. Yksi niistä
heittäytyy vietävänä olevan naaraan päälle, kiertää jalkansa sen
ympäri ja koettaa pysäyttää matkailevaiset. Semmoista välikohtausta
koiras vastustaa, se pudistaa naarastaan, vetää sitä, mutta naaras ei
liiku. No, tästä käänteestä se ei ole kovin murheissaan, vaan jättää
naaraan. Onhan niitä toisia ja aivan lähellä. Nyt se tarttuu ilman
rakkauden tunnustuksia suorastaan uuden tuttavansa käsiin ja vaatii
sitä kävelylle. Mutta tämä kieltäytyy, irroittautuu ja pakenee.

Se houkuttelee yhtä kursailematta toista noiden uteliaina
töllistelevien joukosta. Tämä myöntyy tuumaan, mutta ei ole sanottua,
ettei se matkalla karkaisi johtajansa pihdeistä. Mitäpä tuo
huikentelija siitä välittäisi! Jos yksi menee, onhan niitä toisia, se
tyytyy ensimäiseen vastaantulijaan.

Nyt se vie voittamaansa valaistun alueen poikki. Kaikin voimin se
tempoo naarasta, jos naaras ei tahdo seurata, mutta vetää hellästi, jos
se kuuliaisena tottelee. Pysähdytään välistä, joskus kauaksikin aikaa.

Silloin koiras tekee ihmeellisiä liikkeitä. Se koukistaa
jalkamaisiksi pidenneet, pihtipäätteiset leukajalkansa, sanokaamme
kuten edelläkin, käsivartensa, ojentaa ne taas suoriksi eteen ja
pakoittaa siten naaraan leikkiinsä, lähestymään sitä ja taas
etenemään. Molempien käsivarret muodostavat yhdessä nivelikkään
säleneliön, joka vuoroin levenee, vuoroin sulkeutuu. Näiden
notkeusvoimisteluharjoitusten jälkeen koneisto koukistuu ja pysähtyy.

Nyt niiden otsat ovat kiinni toisissaan, hellyyden purkauksessa
molempien suut yhtyvät. Tämmöisiä hyväilyjä kuvatessaan johtuvat
mieleen "suudelmat" ja "syleilyt", mutta niitä sanoja ei uskalla
käyttää, kun skorpionilla ei ole päätä, ei kasvoja, huulia eikä poskia.
Eläin on kuin saksilla poikki leikattu, sillä ei ole edes kuonoakaan ja
naaman paikalla on alaleukojen hirvittävät purulevyt.

Ja kuitenkin se on skorpionista kauneinta kaikesta! Etujaloillaan,
jotka ovat hennommat ja liikkuvammat kuin muut, taputtelee se
lempeästi toisen julmannäköistä naamaria, sen mielestä viehättäviä
kasvoja, intohimoisesti se hiukan puraisee, kutittaa puruleuoillaan
toisen suuta, joka on yhtä ruma kuin omansakin. Sanotaan, että
kyyhkynen on keksinyt suutelemisen, mutta minä tiedän hänen
edeltäjänsä: se on skorpioni.

Sen mielitietty antaa kaiken tapahtua ja pysyy aivan hiljaa,
mielessään se kuitenkin salaisesti toivoo pääsevänsä karkuun. Mutta
miten irroittautua? Se antaa hyvin yksinkertaisesti liian tuliselle
rakastajalle läimäyksen sormille, ja silloin se on heti vapaa. Välit
menevät rikki. Huomenna on huono tuuli ohi ja menot voivat alkaa
alusta.

Toukok. 25 p. -- Naaraan hännänisku todistaa, että aluksi niin nöyrällä
ystävättärellä on omat oikkunsa, itsepintaiset vastustamishalunsa ja
äkkipikaiset eroamispuuskansa. Siitä vielä lisäesimerkki.

Tänä iltana lähtee kaksi hyvin arvokkaan näköistä rakastelevaista
kävelylle. Ne löytävät miellyttävän tiilikatoksen. Koiras päästää
toisen pihtinsä irti, vain toisen, voidakseen hiukan vapaammin liikkua
ja lakaisee hännällään ja jaloillaan mullan kolon suulta. Se ryömii
sisään. Sitä mukaa kuin kolo puhdistuu mullasta, seuraa naaras hyvin
suostuvaisena, kuten näyttää.

Mutta ehkä siitä ei asunto tai aika ole sopiva, koska se tulee pois,
työntää puoli ruumistaan takaperin ulos. Se kamppailee johtajansa
kanssa, joka sitä puolestansa vetää luoksensa pysyen vielä piilossa.
Paini on vilkasta, toinen reutoo luolan sisällä, toinen rimpuilee sen
ulkopuolella. Vuoroin toinen, vuoroin toinen on voitolla, menestys on
hyvin häilyvä. Viimeinkin kaikin voimin riuhtaistuaan saa naaras
vetäneeksi koiraan ulos.

Yhä yhdessäoleva valjakko on taivasalla ja lähtee taas vaeltamaan.

Pitkän tunnin ne kulkevat lasiseinän sivustaa edes ja takaisin ja
palaavat taas saman tiilen suojiin. Tie on selvä ennestään, siksi
koiras menee suoraan sisälle ja kiskoo epätoivoisena vastustelevaa
naarasta perässään. Naaras jännittää jalkansa maata vasten, koukistaa
häntänsä tiilen holviin kiinni, eikä tahdo tulla mukaan. Tämä
vastarinta huvittaa minua. Mitä olisikaan parittelu ilman näitä
alkukoristeita!

Tiilen alla ryöstäjä pitää niin hellittämättömästi kiinni ja
keinottelee niin hyvin, että kapinoitseva alistuu ja menee sisään.
Kello lyö kymmenen. Vaikken valvoisikaan koko yötä, niin odotan
kuitenkin loppuratkaisua, käännän sopivalla hetkellä tiilen
nähdäkseni jotain sen alla tapahtuvista menoista. Näin hyvää
tilaisuutta ei ole aina, siksi täytyy siitä ottaa vaari. Mitä saanen
nähdä?

En kerrassaan mitään. Tuskin on puoli tuntia kulunut, kun niskoitteleva
pääsee irti, tulee ulos piilostaan ja pakenee. Toinen hyökkää
jäljestä, pysähtyy kynnykselle ja katselee. Henttu on karannut,
nolona se vetäytyy takaisin koloonsa. Se on pettynyt -- samoin minäkin.

Kesäkuun alussa. -- Peläten, että lyhdyn liian kirkas valo voisi
häiritä vankejani, olen ripustanut lyhdyn jonkun matkan päähän
ruuduista. Mutta nyt on liian hämärää, niin etten voi nähdä tarkasti
kävelyssä olevan parivaljakon yksityisiä liikkeitä. Puristavatko
molemmat pihdeillään, vai toinenko vain, kumpiko? Sillä seikalla on
merkityksensä. Katsotaanpa.

Ripustan lyhdyn keskelle häkkiä, niin että se valaisee ylt'ympäri.
Skorpionit eivät pelästy, päinvastoin tulevat iloisemmiksi. Ne
rientävät kaikkialta lyhdyn luo, koettavat vielä kiivetä lähemmäksi
valonlähdettä. Ruutujen läkkipeltikehyksiä myöten ne pääsevätkin
ylös, ensin kyllä pudottuaan jonkun kerran.

Ylhäällä sitten, pysytellen kiinni lasista ja kehyksistä, ne
tuijottavat tuleen häikäistyinä koko illan. Johtuu mieleeni
riikinkukkokehrääjäin huumautuminen lampun valossa.

Lyhdyn alla aivan valoisassa paikassa asettuu eräs pari päälaelleen
honkaa seisomaan. Ne huiskivat sirosti hännillään ja lähtevät
marssimaan. Koiras yksin on toimivana. Se tarttuu pihdeillään naaraan
pihteihin, ponnistelee, vetää, se yksin voi määrätä eroamishetken
irrottamalla pihtinsä. Naaras ei sitä voi, se on vanki, ryöstäjä on
pistänyt sille käsiraudat.

Hyvin harvoin voi nähdä muutakin. Näin skorpionin kerran vetävän
kultastaan toisesta jalasta ja hännästä. Mutta tämä ei tahtonut olla
missään tekemisissä koiraan pihtien kanssa, sentähden se heitti tuon
tolvanan päistikkaa tiepuoleen ja lähti itse käpälämäkeen. Asia on
siis selvä. Tässä on kysymyksessä naisen ryöstö ja väkivaltainen
anastus, samoin kuin muinoin Romuluksen miehet sieppasivat
sabinittaria.



Skorpionin perhe-elämä.


Kirjoista saatu tieto on huononpuoleinen apuneuvo elämän problemeja
ratkaistaessa. Tosiasioiden alituinen tutkiminen on parempi kuin
suuri kirjasto. Useasti on hyvin hyvä olla ilman tietoja, sillä henki
säilyttää silloin tutkimisvapautensa eikä eksy umpikujiin lukemisen
harhaan viemänä. Siitä minulla on taas uusi kokemus.

Eräästä anatomisesta teoksesta, joka muutoin on mestarin kädestä
lähtenyt, sain tietää, että kenttäskorpioni saa poikia syyskuussa.
Voi, kuinka hyvä olisi ollut, jollen olisi kirjaa avannut, sillä
skorpionin lisäytyminen tapahtuu paljon aikaisemmin, ainakin minun
ilmanalassani. Jollen sattumalta olisi huomannut asian oikeaa laitaa,
vaan olisin odottanut syyskuuta, olisin antanut sopivan hetken
luisua käsistäni ja kadottanut kokonaisen vuoden havaintoaikaani, ehkä
jättänyt koko asian sikseen.

Niinpä niin, tietämättömyydelläkin on etunsa, kaukana valtateistä
löytää aina jotain uutta. Eräs meidän suuria mestareitamme opetti sen
minulle kerran itse aavistamatta antamaansa neuvoa. Aivan odottamatta
soitti eräänä päivänä ovikelloani Louis Pasteur, sama, josta jonkun
aikaa sen jälkeen tuli niin suuri kuuluisuus. Hänen nimensä oli minulle
tuttu. Olin lukenut hänen kauniin teoksensa viinihapon jakautumisesta
ja olin seurannut hyvin jännittyneenä hänen tutkimuksiaan likoeläinten
synnystä.

Joka aikakaudella on oma tieteellinen tunnussanansa, meillä on nyt
kehitysoppi, silloin oli alkusynty (generatio spontanea). Erinomaisen
tarkoilla ja yksinkertaisilla kokeillaan Pasteur kumosi sen järjettömän
mielipiteen, että mädäntymisessä tapahtuvat kemialliset muutokset
voisivat synnyttää elämää.

Minä poikkesin tähän niin loistavasti ja voitokkaasti selvitettyyn
kiistakysymykseen ottaakseni kuulun vieraani parhaani mukaan vastaan.
Hän tuli luokseni etupäässä erinäisiä tietoja saadakseen. Tästä
suuresta kunniasta on minun kiittäminen työskentelyäni fysikan ja
kemian aloilla. Voi, miten vähäistä ja mitätöntä on työskentelyni
ollut!

Pasteurin matkan tarkoituksena Avignonin seuduille oli silkkimatojen
tutkiminen. Silkkiviljelyksiä oli muutamina vuosina hävittänyt jokin
tuntematon tauti. Toukat alkoivat mädätä ilman huomattavaa syytä ja
kovettuivat sitten liitumaisiksi kimpaleiksi. Kauhukseen näkivät
talonpojat niin tärkeän tulolähteensä kuivuvan. Suurista puuhista ja
kustannuksista huolimatta oli toukkajoukot heitettävä tunkiolle.

Keskusteltuamme hiukan tästä raivoavasta rutosta, Pasteur sanoi muitta
mutkitta:

"Tahtoisin kernaasti nähdä silkkimadon koteloita, tunnen ne vain
nimeltään, mutta en ole koskaan niitä nähnyt. Voisitteko ehkä hankkia
joitakuita?"

"Hyvin kernaasti. Se on helposti tehty. Minun isännälläni on niitä
kaupan, ja hän asuu aivan vastapäätä. Tahdotteko odottaa hetken,
niin noudan?"

Juoksen naapuriini ja täytän taskuni kotelokopilla. Annoin ne
vieraalleni. Hän otti yhden, käänteli sitä sormissaan puolelle ja
toiselle, tarkasteli uteliaana, kuten omituista, toisesta maanäärestä
peräisin olevaa esinettä. Hän pudisteli sitä korvansa juuressa.

"Sehän kopisee", sanoi hän ihmeissään, "siellä on jotain sisässä."

"Tietysti!"

"Mitä sitten?"

"Krysalidi (varsinainen kotelo)."

"Kuinka sanoitte? Krysalidi?"

"Niin, jonkinlainen muumio, joksi toukka muuttuu ennenkuin tulee
täysinkehittyneeksi perhoseksi."

"Onko joka kotelokopassa semmoinen muumio?"

"On kyllä. Suojellakseen koteloaan on toukka kehrännyt kopan."

"Vai niin!"

Ilman pitkiä puheita kotelokopat hävisivät tiedemiehen taskuun.
Hän tahtoi tarkasti tutkia tätä suurta uutuutta, koteloa. Pasteurin
luja itseluottamus hämmästytti minua. Hän aikoi parantaa
silkkimatoja tietämättä mitään toukista, koteloista, kotelokopista,
muodonvaihdoksesta. Muinaisajan voimistelijat astuivat alastomina
otteluun. Älykäs silkkimatoruton vastustaja lähti myös alastomana
taisteluunsa, tietämättä kerrassaan mitään niistä hyönteisistä, jotka
hän aikoi pelastaa perikadosta. Minä aivan ällistyin -- niin,
enemmänkin, minä suuresti ihastuin.

Ihastustani kyllä vähensi seuraava seikka. Pasteurin mieltä kiinnitti
toinenkin kysymys, nimittäin viinin parantaminen lämmittämällä sitä.
Hän käänsi äkkiä puheen sanoen:

"Näyttäkää minulle viinikellarinne."

Näyttää hänelle viinikellarini, oma viinikellarini, minun, viheliäisen
opettajan, joka en voi palkkavähästäni penniäkään viiniin uhrata,
vaan valmistan itse jonkinlaista juomaa käyttämällä saviruukussa
muserrettuja omenoita raakasokerin kanssa! Kellarini! Viinikellarini,
tynnyrini ja pölyiset pulloni, joiden nimilipuissa on viinin ikä ja
laatu!

Hämilläni kartoin vastausta ja koetin kääntää puheen toisaalle. Mutta
hän tiukkasi:

"Näyttäkää minulle kellarinne, olkaa hyvä!"

Ei auttanut vastustaa. Osoitin sormellani keittiön eräässä nurkassa
seisovaa rikkinäistä tuolia ja sen päällä olevaa kymmenen litran
pulloa.

"Tuo on minun viinikellarini."

"Tuo teidän kellarinne?"

"Niin, parempaa ei ole."

"Siinä kaikki?"

"Siinä."

Keskustelu ei jatkunut. Näytti siltä kuin Pasteur ei tuntisi tätä
vahvasti höystettyä juomaa, jota kansa kutsuu nimellä "la vache
enragée" (raivostunut lehmä). Jos minun viinikellarini, vanha tuoli
ja tyhjältä kumahtava pullo, ei kertonutkaan hiivan tappamisesta
lämmön avulla, niin se puhui kauniisti toisia asioita, joita minun
kuuluisa vieraani ei näyttänyt ymmärtävän. Hän ei huomannut mikrobia,
erästä kaikista pahimpia, sitä, että kova onni tukahduttaa hyvän
tahdon.

Ikävästä kellarivälikysymyksestä huolimatta minua ihmetyttää hänen
varma luottamuksensa omaan itseensä. Hyönteisen muodonvaihdos on
hänelle outo, ensi kerran hän näki kotelokopan ja kuuli, että sen
sisässä on jotain, josta tulee perhonen. Hän ei tiedä mitään siitä,
minkä jo pahaisinkin koulupoika tietää. Ja tämä aloittelija on
mullistava silkkimatoviljelysten terveydenhoidon, hän on mullistava
koko lääketieteen ja yleisen terveysopin.

Hänen aseenaan on ajatus, joka ei välitä yksityiskohdista, vaan pitää
silmällä kokonaisuutta. Mitä häntä liikuttaa muodonvaihdos, toukat,
nymfit, kotelokopat ja tuhannet muut hyönteistieteen pikkusalaisuudet!
Hänen vaikean tehtävänsä ratkaisulle on ehkä parempi olla niitä
tietämättä. Ajatukset pysyvät itsenäisempinä ja säilyttävät paremmin
rohkean lennokkuutensa, liikkuminen on vapaampaa, kun sitä eivät sido
tunnettujen asioiden talutusnuorat.

Kotelokopista, joiden Pasteur ihmeekseen kuuli heläjävän,
saamani erinomaisen esimerkin rohkaisemana olen koroittanut
tietämättömyysjärjestelmän säännöksi tutkiessani hyönteisten
vaistoja. Luen hyvin vähän. Kirjojen hankkimisen joka tulee niin
kalliiksi, ettei varani siihen riitä ja toisilta kyselemisen
asemesta minä olen tutkimusteni esineiden kanssa kahden kesken siksi
kuin saan ne puhumaan. En tiedä mitään. Sitä parempi, sillä silloin
ovat kysymykseni vapaat. Tänään tutkin tähän tapaan, huomenna
päinvastaiseen, aina seuraten saamiani selityksiä. Ja jos sattumalta
avaan kirjan, niin pidän huolta siitä, että henkeni saa tarpeeksi sijaa
epäilyksille.

Jos minä olisin luopunut tästä varokeinosta, niin olisin menettänyt
vuoden skorpionihavaintojeni ajasta, kuten jo sanoin. Lukemaani
tiedonantoon luottaen en odottanut ennen syyskuuta skorpionipoikasten
syntymistä, mutta se tapahtuikin jo heinäkuussa. Tämän todellisen ja
ennustetun aikamäärän eron luulen johtuvan ilmaston erilaisuudesta,
minä teen näet havaintoni Provencessa ja tiedonantajani, Leon Dufour,
Espanjassa. Huolimatta mestarin suuresta asiantuntemuksesta olisi
minun pitänyt olla varuillani. Minä en niin tehnyt, sillä musta
skorpioni ei ollut minua vielä opettanut. Voi, kuinka oikein Pasteur
teki, kun ei ollut ottanut selkoa koteloista.

Tavallisia skorpioneja, jotka ovat pienempiä ja vähemmän eloisia
kuin kenttäskorpionit, pidin vertailun vuoksi kohtalaisen isoissa
lasiastioissa työhuoneeni pöydällä. Kun ne ottivat vähän tilaa ja
niitä oli helppo tutkistella, tarkastin niitä joka päivä. Aamuisin
ennenkuin kirjoitin tietoja muistikirjaani, en lyönyt laimin kohottaa
lasien päälle pantuja pahvipalasia ja ottaa selkoa yöllisistä
tapauksista.

Kun taaskin heinäkuun 22:na päivänä noin kello kuusi aamulla nostin
pahvia, näin sen alla emon ja sen selässä joukon poikasia, kuten
minkäkin valkean vaipan. Se oli yksi niitä mieluisia ilon hetkiä,
jotka korvaavat tutkijalle hänen vaivansa. Ensimäisen kerran näin
skorpioniemon poikasineen. Poikaset olivat syntyneet yöllä, sillä eilen
oli emo vielä yksin.

Onni oli myötäinen. Seuraavana päivänä oli toinen naaras poikasvaipan
ympäröimä, sitä seuraavana kaksi yhtaikaa. Yhteensä siis neljä
poikuetta, enemmän kuin osasin toivoakaan.

Heti ensimäiset poikaset nähtyäni ajattelin, että eivätköhän
lasihäkissä olevat kenttäskorpionit saisi poikasia yhtä aikaisin. Otin
siitä selvän.

Käännän kaksikymmentäviisi tiiltä nurin ja mitä näenkään! Tunnen
vanhan vereni virtailevan innostuksesta kuten kaksikymmenvuotiaana
ollessani. Kolmen kiven alla on emo perheineen. Yhdellä on jo
suurenpuoleisia poikasia, ne mahtavat olla viikon vanhoja. Toiset
ovat synnyttäneet edellisenä yönä, päättäen vatsapuolella olevista
kalvopalasista, joista tulee tuonnempana tarkemmin puhe.

Heinäkuu loppuu, syyskuu kuluu eläintarhani enää lisäytymättä.
Molempien skorpionilajien synnyttämisaika on heinäkuun lopulla ja
sitten se on ohi. Lasihäkissäni on kuitenkin yhtä paksuja naaraita
kuin nekin, jotka saivat poikasia. Kaikki merkit viittaavat siihen,
että nekin vielä synnyttäisivät. Mutta talvi kuluu, eikä odottamaani
tapahdu. Synnytys siirtyy seuraavaan kesään. Näin kauan alemmat eläimet
hyvin harvoin kantavat.

Voidakseni helpommin tehdä havaintoja eroitin heti joka emon perheineen
kohtalaisen suureen häkkiin. Tarkastaessani niitä aamulla oli osa
yöllä syntyneistä pojista vielä emonsa vatsan alla. Kun nostin emon
oljenkorrella syrjään, näin poikaparvessa kalvokappaleita, joista
jo edellä mainitsin. Tämä huomioni kumosi täydellisesti kirjoista
saamani lyhyet tiedot. Kirjoissa näet sanotaan, että skorpioni on
eläviä sikiöitä synnyttävä, mutta tämä tieteellinen lausetapa ei
ole tosiasioiden kanssa yhtäpitävä. Poikaset eivät tule maailmaan
semmoisina kuin ne ovat. Miten ne voisivatkaan ojennettuine pihteineen,
harallajaloin ja häntä kippurassa kulkea emon synnytyselinten käytävien
läpi? Ei mitenkään, vaan niiden täytyy syntyä niin pienenä myttynä
kuin mahdollista.

Emon alla olevat kalvot ovat munia, oikeita munia, melkein
semmoisia kuin kantoajan lopulla munarauhasista otetut munat. Sikiö
on munassa puristunut riisijyvän kokoiseksi, häntä on kääntynyt
vatsan alle, pihdit painuneet rintaa, jalat kylkiä vasten, niin että
munanmuotoisessa käärössä ei ole kohonemia, jotka sen liukumista
haittaisivat. Silmät kuultavat mustina pisteinä kalvojen läpi. Sikiötä
ympäröi kirkas nestepisara, jonka päällä on erinomaisen hieno kelmu.
Siinä poikasen silloinen maailma, siinä sen ilmakehä.

Kalvot emon vatsan alla ovat munakalvoja. Niitä oli kenttäskorpionin
poikasten välissä kolme-, neljäkymmentä, mustalla lajilla hiukan
vähemmän. Kun tulin yöllisiin synnytyksiin liian myöhään, näin vain
jälkeiset, mutta nekin riittävät todistamaan, että skorpioni on muniva
eläin, vaikka poikaset kuoriutuvat heti munimisen tapahduttua.

Miten tuo kuoriutuminen sitten tapahtunee? Minulla oli harvinainen
onni olla tilaisuudessa todistajana. Näin emon leukojensa kärjillä
leikkaavan munakelmun varovasti, repivän sen ja syövän sitten
suuhunsa. Se nylki kalvot vastasyntyneen ympäriltä yhtä huolellisesti
ja hellästi kuin lammas ja kissakin syödessään sikiönsä kalvot.
Jollei uuhi huulillaan päästämiä kalvoja nielisi, niin karitsa ei
voisi koskaan irtautua kapaloistaan. Siten tarvitsee skorpionin
poikanenkin emon apua. Näin niiden turhaan koettavan vapautua
limaisista repeytyneistä munapusseistaan.

Munasta kuoritut ja puhdistetut sikiöt ovat valkeita.
Kenttäskorpionin poikaset ovat yhdeksän, mustan skorpionin vain
neljän millimetrin pituisia. Niin pian kuin syntymissiivous on pidetty,
nousevat nuoret kiirettä pitämättä toinen toisensa jälkeen emon selkään
emon pihtejä pitkin kiiveten. Vieri-vierekkäin ne peittävät selän
kokonaan. Pienillä kynsillään ne pitävät niin tiukasti kiinni, että
niitä on vaikea pyyhkäistä pois hahtuvalla tekemättä niille pahaa.
Tässä asemassa ei ratsu eikä sen taakka liiku, joten on otollinen hetki
hiukan kokeilla.

Kun vien oljenkorren lähelle perhettä, nostaa naaras heti pihtinsä
vihaisen näköisenä, ja sitä se tekee harvoin puolustaessaan yksinomaan
itseänsä. Nyrkit kohoavat boksausasentoon, sakset aukenevat
hyökkäykseen valmiina. Häntää se ei juuri koukista, sillä sen äkillinen
liike voisi tärähdyttää selkää ja pudottaa osan kuormaa. Rohkea,
pikainen ja mahtavan näköinen nyrkeillä uhkaileminen riittää.

Mutta siitä ei minun tiedonhaluni välitä. Otan yhden poikasen ja asetan
sen emon eteen, tuuman päähän siitä. Emo ei näytä pojan tapaturmasta
pihtaavan, vaan on yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Mitäpä
tuommoisesta pikku kuperkeikasta! Pudonnut osaa jo itse auttaa itseään.
Se ryömii sinne tänne, kunnes löytää emon toisen pihdin, kiipee sitä
pitkin ja palaa sisaruksiensa joukkoon.

Uudistan kokeeni, mutta pudotan nyt useita maahan. Poikaset ovat
hajallaan, mutta kuitenkin emon lähellä. Ne harhailevat ympäriinsä.
Nyt alkavat asiat jo emoa huolestuttaa. Se yhdistää käsivartensa
-- pihtitunnustimensa -- kaareksi, haroo ja pyyhkii niillä hiekkaa
haaliakseen eksyneet luoksensa. Liikkeet ovat kömpelöitä ja
varomattomia. Kana kutsuu poikansa hellällä äänellä siipiensä
suojaan, skorpioninaaras kokoo perheensä yhdellä haravanvetäisyllä,
välittämättä siitä, että joku murskautuisi kuoliaaksi. Kaikki ovat
kuitenkin loukkautumattomia ja päästyään emoonsa kiinni ne kiipeävät
selkään jälleen.

Tähän joukkoon otetaan vieraat poikaset vastaan yhtä ystävällisesti
kuin omatkin. Kun lakaisen siveltimellä erään naaraan poikaset maahan
ja vien ne toisen emon luo, jonka selässä on jo omat pojat, niin kerää
emo ne käsivarsillaan viereensä ja antaa tulokkaiden nousta selkäänsä.
Voisi sanoa, että se ottaa ne kasvateikseen, jollei tällä käsitteellä
tarkoitettaisi liian paljoa. Varsinaisista ottopojista ei tässä ole
kysymys, vaan naarasta johtaa sama hämärä vaisto kuin taranteliakin,
joka ei osaa omia poikiaan eroittaa vierasta, vaan kerää luokseen
kaikki, jotka tulevat sen lähelle.

Luulin emon lähtevän poikineen ravinnon hakuun, mutta se ei liiku
paikaltaan, ei edes iltaisin, jolloin muut joukoittain hyörivät.
Syömättä se valvoo lastensa kehitystä ja kasvamista.

Heikkojen pienokaisten onkin kestettävä vaikea koettelemus, niiden
on, sanoisinko, synnyttävä uudestaan. Niissä tapahtuu jonkinlainen
sisäinen kehitys, samantapainen kuin toukassa sen muodostuessa
hyönteiseksi. Poikasten ulkomuoto on kyllä kuten täysinkasvaneen
skorpionin, mutta hiukan paisuneempi. Niillä on ikäänkuin lapsenmekko,
joka on riisuttava, ennenkuin ne voivat saada lopulliset solakat
piirteet.

Siihen kuluu kahdeksan päivää. Koko ajan ovat poikaset liikkumatta
emon selässä. Ne luovat nahkansa, mutta tämä luominen eroo suuresti
varsinaisesti myöhemmin ja useasti tapahtuvista nahkanvaihdoksista,
jolloin iho halkeaa pitkin eturuumiin selkäpuolta ja eläin tulee ulos
jättäen jäljelle skorpionin muotoja jäljittelevän kuivan nahkatupen.

Toisin nyt tapahtuu. Panen muutamia luomasillaan olevia poikasia
lasilevylle. Ne eivät hievahda, ovat, kuten näyttää, hyvin väsyneitä,
melkein kuoleman kielissä. Nahka ei halkea mitään määrättyä viivaa
pitkin, vaan repeilee samalla kertaa edestä, takaa ja sivuilta. Jalat
tulevat ulos säärystimistään, pihdit sormikkaistaan ja häntä tupestaan.
Pieninä repaleina putoo nahka kaikkialta yht'aikaa. Luomisen jälkeen
ovat poikaset täyskasvaneen näköisiä. Ne tulevat vikkelämmiksikin.
Vaikka ovatkin vielä vaaleita, ovat ne terhakoita ja nopeita
leikkiessään ja juoksennellessaan emon ympärillä. Mutta ihmeellisintä
tässä kehittymisessä on niiden äkillinen kasvaminen. Kenttäskorpionin
poikaset olivat 9 mm pitkiä, nyt ne ovat 14 mm. Mustan skorpionin
pojat kasvavat 4:stä mm 6:n tai 7:n millimetrin mittaisiksi. Pituus
on siis lisäytynyt melkein puolella, joten koko tilavuus on tullut
kolminkertaiseksi.

Tätä kasvamista ihmetellen kyselee, mistä se johtuu, sillä pojathan
eivät ole vielä mitään syöneet. Paino ei ole lisäytynyt, päinvastoin
ehkä pienentynyt luodun nahkan painon verran. Koko on kasvanut,
ainemäärä ei. On tapahtunut laajeneminen, jota voisi verrata lämmön
vaikuttamaan epäorganisten kappaleiden laajenemiseen. Sisäinen
muodostuminen on järjestänyt elävät molekylit enemmän tilaa
ottaviksi, joten koko paisuu ilman lisäaineksia. Jos jollakulla olisi
kylliksi malttia ja sopivat apuneuvot tämän äkillisen kasvamisen
tutkimiseen, niin hän voisi luullakseni saavuttaa huomattavia
tuloksia. Varattomuuteni takia jätän tehtävän toisille.

Nahkanluonnin jätteet, valkoiset viilekkeet, eivät putoa maahan, vaan
takertuvat emon selkään, etenkin jalkojen tyville pehmeäksi peitteeksi,
jonka päällä poikaset lepäävät. Ratsulla on siis selässään satulaloimi,
jonka päällä ratsastajat teutaroivat.

Kun siveltimellä pyyhkäisen keveästi perheen maahan, niin on hauskaa
katsella, miten pudonneet nopeasti kiipeävät takaisin satulaansa.
Ne tarttuvat loimen ripsuihin, ponnistavat hännällään ja kiepsahtaen
ovat paikoillaan. Tämä omituinen kiipeämismatto kestää ehyenä
kokonaisen viikon, siksi kuin pojat tulevat itsenäisiksi. Sitten se
irroittuu ja putoo joko kokonaan tai kappaleina.

Poikasten väri alkaa myös muuttua. Takaruumis ja häntä rusottuvat,
pihdit saavat heikon merenpihkan kiillon. Nuoruus kaunistaa kaikkia. Ne
ovat todellakin sieviä nuo pikku languedocilaiset skorpionit. Jos ne
pysyisivät semmoisina, eivätkä saisi myrkkysuodattimiaan, niin niitä
hauskuudekseen kasvattaisi.

Pian niissä herää itsenäistymishalu. Ne laskeutuvat mielellään emon
selästä peuhatakseen iloisina maassa. Jos ne loittonevat liiaksi,
varoittaa emo niitä kasaten ne kokoon käsivarsiharavallaan.

Lepohetkellä muistuttaa skorpioniemo poikasineen lepäävää kanaa. Suurin
osa lapsiparvesta on maassa emoa vasten painuneena, muutamat loikovat
valkoisella loimella, jotkut ovat kiivenneet häntää pitkin, asettuvat
sen käyrälle huipulle ja näyttävät sieltä tyytyväisinä katselevan
sisaruksiaan. Uusia akrobatteja tulee ja ne työntävät edelliset
syrjään. Jokainen tahtoo katsella näköaloja häntätornista.

Maassa-olijat tunkeutuvat emon alle, niin ettei näy muuta kuin otsa
ja mustat silmäpisteet. Pahimmat vekkulit kieppuvat emon jaloissa,
harjoittelevat voimistelua ja trapetsiliikkeitä. Lopuksi kiipeää koko
joukkokunta emon selkään, asettuu sinne, ja sitten ei enää liiku emo
eikä pojat.

Tämä kypsymisen ja itsenäistymisen valmistusaika kestää viikkokauden,
samoin kuin ensimäinenkin kehitysjakso kesti, jolloin poikasten ruumis
ilman ruokaa kasvoi kolminkertaisesti. Parisen viikkoa kaikkiaan
oleksivat pienokaiset emon selässä. Mutta mitä emo syöttää niille sillä
aikaa, eritoten ensimäisen nahkanvaihdon jälkeen, jolloin poikaset
ovat tulleet vilkkaammiksi ja syntyneet uuteen elämään? Antaako emo
niille ravintoa ja säästääkö pehmeimmät palat poikasilleen? Ei anna
mitään eikä mitään säästä.

Tarjoan emolle pienen, pehmeän heinäsirkan, joka mielestäni sopii
poikastenkin ravinnoksi. Kun se nakertelee saalistaan seuralaisistaan
vähääkään välittämättä, juoksee eräs pienokainen sen selkää pitkin,
menee aivan otsalle saakka, kurkistaa sieltä, mitä emon edessä
tapahtuu. Se koskettaa jalallaan emon leukoja, mutta vetäytyy äkkiä
säikähtyneenä takaisin. Se pötkii pakoon, viisaasti kyllä, sillä ei ole
puhettakaan, että muserruspuuhissa oleva suu antaisi sille palasen,
vaan päinvastoin voisi sen itsensä siepata ja nielaista.

Toinen tarttuu sirkan takaruumiiseen emon syödessä etuosaa. Se puree
ja repii, mutta ei saa muruakaan, otus on liian kova.

Olen nähnyt tarpeeksi. Poikien ruokahalu herää, ne söisivät mielellään,
jos emo hiukankaan niistä huolehtisi ja antaisi niiden heikolle
vatsalle sopivaa ruokaa, mutta se syö vain itse ja sillä hyvä.

Mitä te tahtoisitte, sievät pikku skorpionit, monen hetkeni kuvittajat?
Te tahtoisitte mennä kauas hakemaan sopivaa ravintoa, pieniä
eläväisiä. Huomaan sen teidän levottomasta harhailemisestanne. Te
pakenette äidin luota, joka ei teitä enää tunne. Te olette vahvoja.
Eronhetki on tullut.

Jos tietäisin tarkkaan, mitä pieniä otuksia te haluaisitte, ja jos
voisin niitä teille hankkia, niin hoitaisin vielä teitä mielelläni,
en syntymähäkkinne tiilien alla enkä vanhempien seurassa, sillä tunnen
niiden suvaitsemattomuuden. Ne syöjättäret lopettaisivat teidät,
piskuiseni, eivät omat emonnekaan teitä säästäisi. Niille olette te jo
vieraita, ja seuraavana vuonna häiden aikaan ne kadehtijat söisivät
teidät. Kaikista viisainta on, että menette.

Mihin teidät sijoittaisin ja miten teitä ruokkisin? Ero on paras,
vaikka teitä jonkin verran kalpaankin. Jonakin päivänä vien teidät pois
ja hajoitan teidät asumasijoillenne, kivikkoiselle rinteelle, johon
aurinko niin lämpimästi paistaa. Siellä te tapaatte tovereitanne,
tuskin teidän kokoisianne, jotka jo elävät yksin kukin oman, joskus
vain kynnen levyisen kivisirpaleensa alla. Siellä te opitte paremmin
kuin minun luonani taistelemaan ankaraa olemisen taistelua.



Skorpionin myrkky.


Hyökätessään pienien hyönteisten kimppuun, jotka ovat sen tavallisena
ravintona, ei skorpioni juuri käytä myrkkyasettaan. Se tarttuu niihin
pihdeillään ja pitää niitä nakerrellessaan suunsa lähettyvillä. Vain
silloin kun saalis vastustamisellaan häiritsee ruokailua, kääntyy häntä
ja lamauttaa uppiniskaisen pienellä pistolla. Saadakseni selville
skorpionin myrkyn vaikutuksen niveljalkaisiin panin tilavaan,
hiekkapohjaiseen lasiastiaan ensiksi tarantelin (Lycosa narbonensis
Latr.) kenttäskorpionin kanssa yhteen. Kumpikohan näistä, joilla
kummallakin on myrkkyaseet, pääsee voitolle ja saa toisen syödyksi?
Taranteli ei tosin ole niin vahva kuin skorpioni, mutta sukkelampi
liikkeissään, joten se voi tehdä hyppyjä ja odottamattomia hyökkäyksiä
nopeammin kuin vastataistelija. Menestymisen mahdollisuudet näyttävät
olevan siis tarantelilla.

Lopputulos ei kuitenkaan vastaa edellytyksiä. Niin pian kuin taranteli
huomaa vastustajansa, kohoo se pystyyn, aukaisee leukakoukkunsa, joiden
kärjellä myrkkypisarat helmeilevät, ja odottaa pelottomana. Skorpioni
lähestyy pienin askelin, pihdit ojennettuina. Näillä kaksisormisilla
käsillään se tarttuu taranteliin. Taranteli aukoo ja sulkee turhaan
leukojaan, se ei voi purra vihollistaan, sillä tämä pitää sen kaukana
itsestään. Suuritta voimanponnistuksitta taivuttaa skorpioni
häntänsä selän yli eteen ja työntää tikarinsa uhrin mustaan rintaan.
Pistin jää haavaan joksikin aikaa, epäilemättä siksi, että myrkky
ehtisi tarpeeksi vuotaa. Seuraus näkyy siinä silmänräpäyksessä: heti
kun myrkkykoukku on tunkeutunut ruumiiseen, vetää tanakka taranteli
jalkansa kokoon -- se on kuollut.

Puoli tusinaa taranteleja pistää skorpioni samalla tavalla, ja aina
seuraa kuolema yhtä pian. Tapettuaan se syö saaliinsa hetipaikalla
aivan jalkojen nahkeisiin osiin saakka. Ruokailu kestää joskus
kokonaisen vuorokauden. Ihmetellen kysyy, miten vatsaan, joka ei
ole juuri saalista suurempi, on mahtunut semmoinen ravintomäärä.
Nähtävästi voi skorpioni kauan paastottuaan ahtaa suolistonsa täpösen
täyteen sopivan tilaisuuden sattuessa.

Myöskin kaikista suurimmat ja vahvimmat verkkohämähäkit, kuten
ristihämähäkit, joutuvat skorpionin uhreiksi. Ne eivät edes koetakaan,
pelästyttyään voimattomiksi, kietoa vihollistaan seittiinsä ja
kuitenkin ne siten voisivat sen niin helposti hervaista. Verkoissaan
ne pitävät ohjissa hurjan rukoilijasirkan, peloittavan kimalaisen ja
kaikista suurimmat heinäsirkat kietomalla ne lankapauloihinsa, mutta
tavatessaan ne muualla vihollisena eikä saaliina, unohtaa se
täydellisesti tämän taitonsa. Nekin kuolevat salamannopeasti skorpionin
tikarin lävistäminä, ja skorpioni saa aterian.

Nyt tuon syvän laatikon arenalle kaksintaisteluun skorpionin ja
rukoilijasirkan, molemmat hyvin vahvoja. Kutitan ja kiihoitan niitä
oljella. Skorpioni sieppaa sirkan saksiinsa, ja sirkka pöyristäytyy
meille jo tunnettuun uhka-asentoonsa, ojentaa pyyntijalkansa ja
levittää siipensä. Tämän pitäisi muka pelästyttää skorpionia, mutta se
pikemminkin helpoittaa sen hyökkäystä. Skorpionin pistin tunkeutuu
sirkan rintaan pyyntijalkojen väliin ja jää haavaan joksikin aikaa.
Rukoilija vetää pian jalkansa kokoon kuolemankamppailussa, vatsa
tykkää, takaruumiin renkaat kouristuvat nykäyksittäin, sääret
tärisevät epätasaisesti, mutta pyyntijalat ja suuosat sitävastoin eivät
liiku. Noin neljännestunnin kuluttua on rukoilijasirkka tyystin
kuollut.

Skorpioni ei satuta piikkiään mihinkään erityiseen paikkaan, vaan
pistää mihin sattuu. Rukoilijasirkkaa se osui pistämään hyvin
tunnokkaaseen kohtaan, rintaan pyyntijalkojen väliin, lähelle
keskushermosolmuja. Mitkähän olisivat seuraukset, jos pisto sattuisi
vähemmän arkoihin ruumiinosiin? Seuraavissa kaksintaisteluissa,
joissa aina käytän uusia yksilöitä, tunkeutuu myrkkyase milloin sirkan
rintaan ja lähelle hermokeskusta, milloin kauemmaksi siitä, mutta aina
se kuolee heti tai jonkun minutin kestäneen kouristuskohtauksen
jälkeen. Sen pikemmin eivät kaikista pahimmat myrkkykäärmeetkään tapa
saalistaan.

Johdonmukaisuuden vuoksi otan nyt vankempia otuksia, sillä
rukoilijasirkat ja hämähäkit ovat korkeammalle kehittyneinä
haavoittamiselle arempia kuin luonnonlahjoiltaan heikommat, jotka ehkä
voivat vastustaa myrkyn vaikutuksia useita tunteja tai päiviä, ehkäpä
jäävät kokonaan vahingoittumattomiksi.

Valitsen nyt maamyyräsirkan (Gryllotalpa vulgaris L.), joka on 5
cm pitkä, vahva, kömpelö ja vähemmän kehittynyt kuin edelliset
koe-eläimet. Maamyyräsirkka syö kasvien juuria ja tuottaa siten paljon
vahinkoa. Se on jonkinlainen maamyyrän pilakuva, sen etujalat
ovat kuten maamyyränkin muodostuneet kaivamisaseiksi.

Panen maamyyräsirkan ja skorpionin ahtaaseen laatikkoon. Ensiksi ne
katselevat toisiaan kauan. Ne eivät kai tunne toisiaan, sillä sirkka
oleksii puutarhoissa ja viljelysmailla, skorpioni taas kivisillä,
karuilla rinteillä, joissa kasvaa vain pari lajia kuivia heiniä.
Molemmat huomaavat kuitenkin, miten uhkaava on vaara. Ilman että minun
tarvitsee yllyttää, hyökkää skorpioni rohkeasti sirkan kimppuun ja
sirkka asettuu heti puolustusasentoon aukaisten leukansa ja virittää
sotalaulunsa hankaamalla peitinsiipiään vastakkain. Skorpioni pistää
sitä häntänsä tikarilla, ennenkuin se on ehtinyt lopettaa laulunsa.
Sirkan rintaa suojelee vahva, kupera rintahaarniska, mutta tämän
läpipääsemättömän panssarin takana on ohuen ihon peittämä poimu, ja
siihen juuri tikari tunkeutuu. Tämä yksi ainoa pisto kaataa
sirkkajättiläisen maahan, kuten salaman isku. Joissakin elimissä huomaa
vielä epämääräisiä liikkeitä, mutta hetken kuluttua lakkaavat
värisemästä nilkatkin, jalan päätenivelet, jotka kuolevat
viimeiseksi. Maamyyräsirkka kuoli yhtä helposti kuin taranteli ja
rukoilijasirkkakin, kuolinkamppaus oli vain jonkin verran pitempi.

Nyt tulee suurten heinäsirkkojen ja hepokattien vuoro astua
näyttämölle. Viinitarhahepokatti (Ephippigera) kitui kokonaisen
viikon elämän ja kuoleman välillä. Se oli saanut tikarin piston
vatsaansa ja heitti henkensä vasta seitsemän päivän kuluttua.
Skorpionin myrkky on kaikista vahvimmillekin hyönteisille kuolettavaa,
toiset sortuvat heti, toiset useiden päivien kuluttua, mutta
lopuksi kaikki kumminkin kuolevat. Haavoittamiskohta ja siihen valunut
myrkkymäärä vaikuttavat paljon asiaan. Joskus tiputtaa skorpioni
vähän, joskus tuhlailevasti myrkkyrauhasensa erittymää, enkä minä
puolestani voi mitenkään vuotamismäärää järjestää. -- Yleensä olivat
heinäsirkat vastustuskykyisempiä kuin hepokatit. Laulukaskas kuolee
hyvin pian, ja sudenkorento (Libellula depressa L.) melkein yhtä
nopeasti kuin rukoilijasirkka.

Kovakuoriaisten paksu kitini-iho suojelee niitä hyvin ja tekee ne
haavoittumattomiksi. Skorpionin miekkailu on sattuman varassa,
siksi sen pistot eivät osu kovakuoriaisten ruumiinrenkaiden
ohutihoisiin nivelvakoihin. Voidakseen taas lävistää kitinipanssarin
pitäisi sen porata kauan aikaa, mutta sitä eivät ankarasti
puolustautuvat kovakuoriaiset salli, ja porausmenetelmäkin on
sitäpaitsi skorpionille vieras, se käyttää vain äkillisiä pistoja
taistelutapoinaan.

Skorpionin pistin voisi tunkeutua vain yhteen ainoaan osaan
kovakuoriaisen ruumista, nimittäin takaruumiin selkäpuolelle
peitinsiipien alle. Paljastan sen kääntämällä peitinsiivet ulospäin
tai, vielä paremmin, leikkaamalla ne kokonaan pois. Peitinsiipien
poistaminen ei ole hyönteiselle ollenkaan vaarallista, eikä lyhennä sen
ikää. Vien skorpionin häkkiin isoja siivettömiä kovakuoriaisia,
maakiitäjiä, sittiäisiä, kultakuoriaisia, toukohärkiä ja
hapsenkakkiaisia. Kaikki kuolevat myrkkyyn, vaikka kuolintaistelu
kestää milloin kauemmin, milloin lyhyemmän aikaa.

Mainitsen vain jonkun esimerkin. Muinaisten egyptiläisten pyhä
pillerinpyörittäjä (Ateuchus sacer L.) venyttää ruumistaan piston
saatuaan kouristuksen tapaan, nousee pystyyn, nostelee jalkojaan
paikoillaan ja horjuu, sillä liikuntokoneisto on joutunut
epäjärjestykseen. Sitten se kaatuu eikä enää nouse, potkii kiivaasti,
herpoutuu -- se on kuollut. Hapsenkakkiaiset (Cerambyx cerdo L.
ja C. scopolii Füssl.) saavat jonkinlaisen kangistuskohtauksen,
useat kuolevat vasta seuraavana päivänä, toiset jo kolmen, neljän
tunnin kuluttua. Samoin vaikuttaa pisto myöskin kultakuoriaisiin,
saksanturilaaseen (Melolontha vulgaris L.) ja mäntyturilaaseen
(Polyphylla fullo L.).

Sarvikuoriainen (Oryctes narsicornis L.), suuri, kolme, neljä
senttimetriä pitkä, komea ja vahva kovakuoriainen ottaa iskun vastaan
stoalaisen kylmäverisesti. Sille ei pisto aluksi näytä tuottaneen
mitään pahoja vammoja, arvokkaana ja tasapainonsa säilyttäen se
kävelee tiehensä. Yht'äkkiä alkaa voimakas myrkky kuitenkin vaikuttaa.
Jalat eivät tottele hyönteistä, se horjuu, kellahtaa selälleen
nousematta enää ylös. Kolme, neljä päivää se vielä värähtelee
henkitoreissa ja nukkuu sitten rauhallisesti kuolonuneen.

Olin jo ennen kokeita varma, että myrkky vaikuttaa hentoihin
perhosiin hyvin pian, kuitenkin tarkkana havainnontekijänä tahdoin
niilläkin kokeilla. Ritariperhonen (Papillo machaon L.), amirali
(Vanessa atalanta L.) ja kärsäkiitäjä (Deilephila euphorbiae L.)
sortuvat heti, kun pisto niihin sattuu. Suuri riikinkukkokehrääjä
(Saturnia pyri Schiff.) näyttää kuitenkin kummakseni olevan
voittamaton. Ainakin on skorpionin hankala iskeä tähän turpeaan ja
leveäsiipiseen kehrääjään, piikki liukuu pois suunnastaan pehmeässä
villakarvassa, josta joka piston jälkeen pölähtää tukko ilmaan.
Toistuneista iskuista huolimatta en ole varma, onko pistimen kärki
voinut tunkeutua perhosen ruumiiseen. Sentähden nypin karvat sen
takaruumiista ja näen nyt selvästi, että ase lävistää paljaan ihon.
Siirrän kehrääjän rautalankahäkkiin, se tarttuu verkkoon kiinni ja on
siinä koko päivän liikkumatonna -- neljäntenä päivänä se kuolee.

Otaksuisi tietysti mielellään, että tämän perhosjättiläisen
vastustuskyky aiheutuu sen vahvasta rakenteesta, mutta kokeet
paljon pienemmällä, tavallisella silkkiperhosella (Bombyx mori L.)
osoittivat, että syy on haettava toisaalta. Tämä heikko kääpiö näet
kestää piston seurauksia yhtä kauan kuin riikinkukkokehrääjäkin.
Nämä molemmat kehrääjät ovat epätäydellisesti kehittyneitä olioita,
aivan erilaisia kuin toiset perhoset, erilaisia kuin kiitäjät, jotka
hämärissä niin innokkaasti tutkivat kukkien teriöitä, erilaisia kuin
ritariperho ja amirali, nämä kukkakappeliin kulkevat väsymättömät
pyhiinvaeltajat. Edellisillä ei nimittäin ole suuosia, ne eivät
ota ollenkaan ravintoa koko elämänsä ajalla. Kun niiltä puuttuu
syömisen kiihote, elävät ne vain muutaman päivän, siksi kun munat ovat
hedelmöitetyt. Tällä lyhyellä elämänajalla pitää olla vastaavaisuutensa
elimistökoneistossa, niin että se on vahvempi ja siitä johtuen myös
kestävämpi ja vastustuskykyisempi.

Astukaamme askel alemmaksi ja tuokaamme tuhatjalkaiset
kokeilukentälle. Ne ovat skorpionille varmaan tuttuja,
sillä ulkoilmasiirtolassani tapasin usein skorpionin saaliina
kivituhatjalkaisia (Lithobius forficatus L.) Ne ovat skorpionille
vaarattomia suupaloja ja liian heikkoja puolustautuakseen.
Mutta tuonpa sille seuraksi meikäläisten tuhatjalkaisten
jättiläisen, juoksujalkaisen (Scolopendra morsitans L.). Tämäkään
kaksikymmenkaksijalkaparinen lohikäärme ei ole skorpionille vieras,
olen niitä usein tavannut yhdessä saman kiven alla. Tämä öinen vaeltaja
oli hakenut skorpionin kodista piilopaikan. Molemmat sietivät silloin
hyvin toisiaan, mutta onkohan asia aina niin?

Panen molemmat hirviöt leveään lasiastiaan, jossa on pohjalla hiukan
hiekkaa. Tuhatjalkainen kiertää seinävieriä näyttämön ympäri. Se on
kuin sormenlevyinen, 12 cm pitkä, viheltävä, koukeroinen nauha.
Pitkät tuntosarvet väristen tunnustelevat esineitä, ja kun ne sattuvat
koskemaan skorpioniin, kääntyy tuhatjalkainen äkisti takaisin. Mutta
päinvastaiseen suuntaan tehty kierros tuo sen uudestaan skorpionin
luo, taas kosketus ja pako jälleen. Nyt on skorpioni varuillaan,
häntäkaari jännitettynä ja pihdit avattuina. Kun scolopendra tulee
vielä kerran ratansa vaaranpaikkaan, tarttuu skorpioni siihen
saksillaan juuri pään taakse. Turhaan kiemurtelee ja koukertelee
pitkä, taipuisa ruumis, vastustaja puristaa vain sitä lujemmin, eivät
tempomiset eivätkä käyristelemiset sitä enää voi vapauttaa.

Nyt tulee piikin vuoro toimia, se uppoaa kolme, neljä kertaa perätysten
tuhatjalkaisen kylkeen. Tuhatjalkainenkin, jonka ensimäinen jalkapari
on muodostunut myrkkykoukuiksi, avaa myrkkypihtinsä, mutta turhaan se
niillä koettaa purra, sillä skorpionin sakset puristavat vahvasti sitä
niskasta ja pitävät sen kaukana. Takaruumis vain voi vastustella,
kiertyä, kääriytyä kokoon ja oieta. Olen nähnyt jo monien pikku
eläimien kamppailut, mutta en tiedä mitään julmempaa kuin näiden
vastenmielisten eläinten pöyristyttävä kaksintaistelu.

Lyhyen aselevon aikana saan tappelijat eroamaan. Tuhatjalkainen nuolee
vuotavia haavojaan ja on jonkin tunnin kuluttua taas voimissaan,
skorpioni ei näytä saaneen mitään vaurioita. Seuraavana päivänä on
uusi näytäntö. Tuhatjalkainen saa kolme pistoa peräkkäin. Silloin
vetäytyy skorpioni pois kuin vastaiskuja peläten. Mutta haavoitettu
ei tee hyökkäystä, vaan koettaa paeta kiertäen ympyrässä. Tämä riittää
jo täksi päiväksi. Peitän lasiastian pahvikotelolla, että molemmat
taistelijat rauhoittuisivat pimeässä.

Mitä sitten tapahtui, erittäinkin yön kuluessa, en tiedä. Ehkä
kamppailu alkoi taas, ja uusia iskuja jaettiin. Ainakin oli
tuhatjalkainen kolmantena päivänä hyvin raukea ja neljäntenä aivan
henkitoreissa. Skorpioni vartioi sitä, mutta ei uskalla vielä iskeytyä
kiinni. Vasta kun se lepää aivan hiljaa, tarttuu skorpioni siihen,
syö ensin pään, sitten molemmat ensimäiset ruumiinrenkaat. Saalis on
kuitenkin liian suuri, loppu mätänee, sillä skorpioni pitää tuoreesta
ruuasta eikä koske enää raatoon.

Seitsemän, ehkä useampiakin pistoja saanut tuhatjalkainen kuolee
vasta neljäntenä päivänä, mutta vahva taranteli heittää henkensä heti
ensimäisen iskun jälkeen. Yhtä pian päättyvät rukoilijasirkan,
pillerinpyörittäjän, maamyyräsirkan ja muidenkin suurien
hyönteisten päivät. Kaikista vastustuskykyisimmätkään eivät kestä
kuin seuraavaan päivään, mutta hyvin monta kertaa haavoitettu
juoksujalkainen elää neljä vuorokautta, ja ehkä sen kuolemaan on yhtä
paljon syynä verenvuoto kuin myrkkykin.

Mistä johtuu tämmöinen eroavaisuus? Nähtävästi se aiheutuu
erilaisesta ruumiinrakenteesta. Paremmin kehittyneet kuolevat
pikemmin kuin heikompilahjaiset. Onkohan asia todella niin?
Maamyyräsirkan kohtalo saa epäilemään. Sehän alkuperäisestä
rakenteestaan huolimatta kuolee yhtä nopeasti kuin perhoset ja
rukoilijasirkka, jotka kuitenkin ovat paljon tunnokkaampia. Ei, me emme
ole vielä skorpionin myrkkyrauhasen salaisuuden perillä. Ehkäpä uudet
kokeet luovat valaistusta tähän hämäryyteen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia hyönteismaailmasta - Kuvauksia hyönteisten tavoista ja vaistosta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.