Title: Kainuun mailta - Kansantietoutta Kajaanin kulmilta
Author: Paulaharju, Samuli
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kainuun mailta - Kansantietoutta Kajaanin kulmilta" ***


KAINUUN MAILTA

Kansantietoutta Kajaaninkulmilta

Kirj.

SAMULI PAULAHARJU



Helsingissä,
Tietosanakirja-Osakeyhtiön Kirjapaino,
1922.



        Tuolla se korpi kumottavi,
        Salo siintävi sininen.
        Sinne mieleni tekevi
        Aivoni ajattelevi.



SISÄLLYS:

Alkusanaksi.
Asutustarinoita.
Kulkuneuvoista.
Rakennuksista.
Yhteiskunnallisista ja oikeustavoista.
Suurperheitä.
Kun vanhat muistelevat muinaisia.
Päiväkausi pirtissä.
Mitä syötiin ja juotiin.
Metsästyksestä.
Karhunpyyntiä ja karhunpalvontaa.
Karhumiehiä.
Kalastuksesta.
Karjanhoidosta.
Niityistä.
Halmeen viljelyksestä.
Peltoviljelyksestä.
Tervanpoltosta.
Kotiteollisuutta.
Juhla- ja merkkipäiviä.
Häätapoja.
Lapsesta aikuiseksi.
Leikkejä ja kisoja.
Tautia ja tuskaa.
Tietäjiä ja taikuutta.
Haltioita ja väkeä.
Luonnontietoa ja eläinoppia.
Kuolema ja peijaiset.



ALKUSANAKSI.


Kajaanin ja Oulujärven takaiset Kainuun korpiseudut, jotka maanselän
vedenjakaja erottaa Valkeaan mereen kallistuvasta Vienan-Karjalasta,
ovat meidän suurimpia sydänmaitamme. Täällä vielä äärettömät metsät
ja selkoset ulottuvat silmän siintämättömiin ja yhtyvät kaukaiseen
taivaanrantaan, ja vain pienoisina päivinä ovat ihmiseläjäin raatamisen
tulokset tässä metsien meressä.

Jylhä ja suurenmoinen on Kainuun erämaan luonto. Sadat toinen toistaan
korkeammat komeat metsäiset vaarat täällä kohoavat, semmoiset kuin
Hiisivaara ja Saukkovaara, Leipi- ja Lampovaarat, Kivesvaara, Myhkyri
ja Teiriharju, puhumattakaan valtavasta Naapurivaarasta ja mahtavasta
Paljakasta, joka laajana "maanselkänä" ulottuu monin peninkulmin
Ristijärven Uvalta Holstinjärven ohitse Hyrynsalmen Kytömäen kylille
ja siitäkin sivuitse, sekä kuulusta Vuokatista, josta "alkaa tunturien
juonto ja kulkee Lapinmaahan asti". Muutamille vaaroille sanotaan
sydänyön auringonkin näkyvän, niinkuin Kovallevaaralle Kiannan
perukoilla. Kiannan rajaseutu onkin niin taivahista maata, että siellä
eletään "peninkulmaa korkeammalla" Oulun merimaita.

Vaarojen välissä levittäytyvät suuret, aukeat suot ja rääsyiset rämeet,
taikka aukeavat siellä siintävät selät ja pilkottavat monilukuiset
metsäjärvet ja sadat lampareet. Näistä kaukaisista ylimaan soista,
järvistä ja hetteistä vetää mahtava Oulujoki vetensä. Pienoinen
Sarvijärvikin, joka on synkässä sydänmaassa, kymmenkunta peninkulmaa
Kiannan kirkolta pohjoiseen, Sarvikiven vierellä, Kiannan, Kuusamon
ja Vienan rajakulmauksessa, vierittää vesipisaransa Merikosken kautta
Pohjanlahden helmoihin. Kainuun soista saa myöskin Kiiminginjoki
alkunsa sekä osaksi iso Iijoki kokoo voimansa. Epälukuisten järvien
kautta vierivät sydänmaiden vedet ja monissa sadoissa koskissa ne
valkoisina vaahtopäinä pauhaavat.

Korpi on aina vanhoillinen, se vaalii huolellisesti vanhaa perintöä
ja vartioi, etteivät uudet virtaukset pääsisi sen rauhaa turmelemaan.
Se iloitsee kuullessaan Tapion haltioineen liikkuvan selkosissa sekä
Vetehisen veurehtivan järvissä, se ihan sykähtää nähdessään vanhan
erämiehen antavan uhrinsa tapionpöydälle, ja hyvillä mielin se
kuuntelee, kun harmaapäinen kalaukko sanelee isiltä oppimiaan lukuja
taikka kun koukkuselkäinen muori karjaa laskiessaan lukee ikivanhat
kauniit rukouksensa. Ymmärtävästi hymyillen se ohjailee naavaista
äijää, joka virsut jalassa, tuohitarakka selässä köppyröi koivumetsässä
tuohiköyden aineksia keräilemässä. Sillä korpi rakastaa kaikkea vanhaa
ja katoavaa ja kunnioittaa menneitten polvien tapoja, se tietää, että
ne, jotka isien opeissa elävät, osaavat myöskin antaa niille oikean
arvon ja kunnian.

Niin Kainuun korpimaissakin. Täällä ylimaissa asuu jäyhää vakavaa
raatajakansaa, joka monissa asioissa vielä elää entisissä opeissa ja
tavoissa. Täällä tapaa vielä vanhoja tietäjiä, jotka laskettelevat
jyhkeitä loitsuja ja manauksia, vanhoja karhumiehiä, jotka laulaen
ovat hiihtäneet kontionpesälle, kalaukkoja, jotka osaavat vaikka
kamalan kalavalan vannoa. Täällä vielä tervahauta korvessa haikuaa,
täällä kesäilloin lehmisavu suitsuaa pellolla, ja savupirttikin
sauhuaa sydänmailla. Täällä vielä vanhaan tapaan hevonen talvisin
pirtin ovinurkassa jarskuttaa apettaan, ja rahvas nukkuu öitään
pirtinlattialla, ja russakat pitävät öisiä kisojaan pirtinpöydällä.
Kyöpelit ja keijulaiset täällä kummittelevat, pellonaidan takana kasvaa
kalmakoivu, jolle kalmanvihat viedään, ja mäellä kohoaa kontiokuusi,
missä riippuu kaadetun karhun kallo.

Ken täällä avoimin silmin ja kuulevin korvin liikkuu ja vaivautuu
haastelemaan vanhojen kanssa, hän saa ihmeekseen kuulla paljon --
uutta, uutta kuulijalle, mutta todellisuudessa ikivanhaa tietoa, jota
nuo kunnioitettavat erämaan asukkaat ovat muistitietoinaan säilyttäneet
polvi polvelta.

Vanhojen haastatteluista on seuraavien kuvaustenkin aiheet kirjoitettu
muistiin muutamilla korpivaelluksilla Kainuun erämaissa. Jo kesällä
1907, retkeillessäni Pohjois- ja Itä- Karjalassa, pistäysin Kajaanin
kulmilla Sotkamossa, ja kesällä 1910 sattui kulkuni Suomen ja
Venäjän rajamaille Kuhmoon ja Kiannalle. Syksyllä 1913 sain lyhyen
käynnin Oulujärven rannalle Säräisniemelle, ja syyskesällä 1914 tein
pari-, kolmiviikkoisen retken Oulujärven pohjoisrannalle, Otermalle,
Jaalangalle ja Mieslahdelle. Mutta enimmät ainekset on kerätty kahtena
kesäkautena, 1915 ja 1916, jolloin kävin Kajaanin ylimaan pitäjät
Karjalan ja Vienan rajoja myöten ristiin ja rastiin.

Näillä matkoilla monet vanhat ikäloput vaarit ja monet katoovaikäiset
muorit haastoivat parhaansa, useasti mieli heltyneenä, vanha silmä
kirkkaana loistaen vaipuivat muinaisaikojen muisteluihin, ja veivät
kuulijansakin mukanaan muistojen maille. Parhaimpia ja auliimpia
kertojia olivat Kovan Jeru, Kylänmäen ukko ja Tiikkajan Anna Kiannalla,
Levävaaran ukko ja Lehmivaaran ukko Kuhmossa, Kypärävaaran Matti
Kemppainen, Rämsän ja Naurisahon ukot Hyrynsalmella, Jussi ja Liisa
Kyllönen sekä Latolan ukko Puolangalla, Kemppais-Paavo ja Oilingin
Hermanni Ristijärvellä, Suovaaran ukko Sotkamossa, Hautamäen muori
Kajaanin Murtomäellä ja Soppelon ukko Otermalla. Muutamilla vanhoilla
riitti jopa päiväkausiksi väsymätöntä tarinoimista, niinpä Kypärävaaran
vaarin kanssa pidettiin neli-, viisipäiväinen istunto.

Kainuun korpimaita on kyllä jo jonkun verran kirjallisuudessa
käsitelty, on pari pitäjänhistoriaakin sekä jokunen kansantapojen
ja kansanelämän kuvaus. Mutta vanhankansan elämää, sellaisena
kuin se esiintyy vanhojen muistannan aikana vanhoine omituisine
tapoineen, epälukuisine taikatemppuineen, loitsuineen ja uskomuksineen
sekä kotitoimissa että ulkotöissä, sekä arkisissa oloissa että
juhlienvietossa, on vain vähäisen kosketeltu. Ehkä siis seuraavatkin
korvenukkojen ja metsänmuorien hartaat muistelmat saanevat sijansa
muiden Kainuuta käsittelevien kirjojen lisänä.

Oulussa kesäkuulla 1922. Samuli Paulaharju.



ASUTUSTARINOITA.

    "Hiisi korpi käymättömän,
    korpi käynehen urohon."

Jo ammoisista ajoista on Kainuun mailla ihmiseläjä liikuskellut:
metsänkävijä kierrellyt korpia, kalamies soudellut järviä ja
kaskenpolttaja sauhutellut satoja vaaroja.

Mutta jo ennen etelästä tulleita eränkävijöitä ja korpien raivaajia
eleli näillä mailla _lappalainen_, "kun koko Kainuu oli Lapinmaana", jo
niin aikaisin, "jottei siitä ole kirjoituksiakaan". Mutta suusanallisia
tarinoita on kyllä vielä sekä paikannimiä että muita muistomerkkejä
seudun ensimmäisistä eläjistä. "Maakuopissa" tiedetään lapinlasten
asustaneen ja niitä tulella lämmittäneen. Useissa paikoissa vielä
tavataan järvien rannoilla "lappalaisten hautoja" sekä pyöreitä
palaneita kiviä, jotka ovat "lappalaisten kiuaskiviä". Peuroja ovat
lappalaiset pyytäneet _haudoilla_, joita ovat kaivaneet "semmoisten
särkkien selille ja vähän kahen puolen vihiä tehneet, jotta peurat on
sinne menneet ja hautaan puonneet". Kaloja he taas ovat pyydystelleet
_katiskoilla_ ja _kivipadoilla_, joita vielä siellä täällä vesissä
tavataan. Metsämarjoja sekä hilloja soilta lappalaiset myös keräsivät
syötävikseen, ja siitä vieläkin sanotaan hillamarjaa "lapin touvoksi".
Suolaa ei lappalaisilla ollut, vaan kalojaan he maustivat koivun- ja
haavantuhalla.

Lappalaisten asuinsijoja tiedetään olleen esim. Hossanjärven
rannalla Kiannalla. Siellä on _Lapinlahti_ ja _Lapinsaari_, saarella
lappalaisten hautoja, jopa lappalaisen jättämä aarrekin, mutta sitä
ei saa muuten kuin ajamalla yksiöistä jäätä myöten suvikkovarsalla.
Kuhmossa on lapinmuistoja monessa paikassa, on _Lapinvaara, Lapinsalmi_
ja _Lapinniemi, Kotajärvi_ ja _Kotaharju_, ja lappalaisten hautoja
tiedetään useoita, jopa oikein on _Lappalaisten kirkko_ Vieksillä.
Saarikiekinjärven saarella kerrotaan ennen eläneen lapinukon,
Peura-Paavon, ja pyydelleen peuroja aituuksilla Kuhmon kankailta.
Puolangalla sanotaan lappalaisia asuneen Lapinsalmella, Puutiojärvien
välissä, ja Puolankajärven rannalla oli asustellut Puolakka-niminen
lappi, nykyisen Puolangan talon mailla. Siitä sitten on järvi,
talo ja koko pitäjä saanut nimensä. Talon pelloilla näkyy vielä
lappalaisten hautoja. Säräisniemen Otermalla sanotaan lappalaisten
majailleen _Lapinniemellä, Lapinsalmen_ rannalla sekä Kaihlasjärven
mailla, Hakokankaalla ja Taninkankaalla ja taas Rokuanvaaran
seuduilla. Oulujärvellä on lappeja oleskellut esim. Tervolan saarella,
Jaalangassa, ja on saarella vielä tiedossa neljä lappalaishautaa:
_Iso-Kämmen, Pieni-Kämmen, Harjunhauta_ ja _Tikanpelto_.
Lappalaisten kalapatoja mainitaan useasta paikasta. Niinpä Oterman
Lapinsalmessa on kiviriuttoja, joita sanotaan lappalaisten padoiksi,
samoin Tahkokoskessa, Kuhmoniemellä, lähellä Venäjän rajaa sekä
Katiskalahdessa Lentualla. "Katiskanpato" tavataan myös Aittojoen
niskassa, Kaihlasjärven luusuassa, Otermalla. Siinä on poikki joen
lyöty pystypuista vaajoitus, jossa vielä näkyvät pyyntiaukotkin ja
"semmoinen neliskulmainen kiehkerö, johon on aukko äprään puolesta."
Lappalaisten sanotaan siinä kalastelleen, ja järven seuduilta on
löydetty "kivikapineita". Lapinpatoja mainitaan myös Puutiojärvien
Lapinsalmessa olevan neljä sekä Puutiokoskessa viides ja muuan pato
Rahasalmessa sekä muuan Koppelopuron suussa samoilla vesillä.

Yksipuisilla ruuhilla kerrotaan kotakansan vesillä meloskelleen.
Rokuanvaaran seutujen pikkujärvien pohjalietteistä on semmoisia
aluksia löydetty useita, ja kansa nimittää niitä "lapinveneiksi".
Talvisin lappi liukui liukkailla lylyillään. Kerrotaanpa vieläkin,
miten lappalaiset ja karjalaiset kerran sattuivat peuranhiihdossa
samoille yötulille. Vihamielisiä tietenkin olivat toisilleen, ja
niin karjalainen poltti lapinukon nukkuessa hänen lylynsä ja sitten
naureskeli toverilleen:

    "En usko minä, että enää
    viuhkanooko vauhkanooko
    lylyliukas lappalainen."

Mutta "lylyliukas" kuulikin sen, jopahan nyt tosissaan nukkua uskalsi,
ja vuorostaan lylynpolttajan nukkuessa korvensi hänen kenkänsä. Sitten
aamulla hän nousi, veisti petäjästä uuden lylyn, lähti liukumaan ja
huudahti:

    "Hyvinköhän kilkkanoo, kalkkanoo
    tarovieron talloskenkä!"

[Karjalan vanhauskolainen, staroviera.]

Ja karjalaisen täytyi kengättömänä jäädä tulille istumaan.

Mutta eihän lappi aina päässyt vain lylyn polttamisella. Saapui
rintamailta kintereillä vanha vainooja Kainuun korpiinkin ja valtasi
lappalaisen riistamaat ja kalavedet, jopa poltti poroksi satojen
vaarojen ikivanhat metsät. Ja vähäväkisen lapin, pienen metsien
kiertolaisen, täytyi väistyä pohjoisemmaksi, lähemmäksi "Tuli-Lappia"
ja sen tuntureita.

Uusia tulokkaita retkeili kahdeltakin suunnalta, sekä lännen puolen
merimaista vesireittejä myöten, Siikajokea, Oulu- ja Kiiminginjokia,
että etelästä hiekkasärkkäisen vedenjakaja-erämaan poikki. Aluksi
he kävivät vain metsänriistan ja vedenviljan pyydystäjinä ja
huhdanraatajina, mutta lopulta vähitellen jäivät korpiin asumaankin yhä
syvemmälle ja syvemmälle. Varsin kaukaisiltakin seuduilta kohottiin
tänne sydänmaihin saalistamaan. Niinpä kerrotaan, että liminkalaiset
kävivät aina Ristijärvellä, korkealla _Saukkovaaralla_ halmetta
"ruukaamassa". Kun he tulivat kerran huhtaansa rovitsemaan, niin
Oulujärvelle se jo tummana köyrynä taivaanrannalla komotti. "Niin
paistaa mustana, niinkuin saukonselkä!" huudahtivat, ja siitä sai vaara
nimensä. Hyrynsalmen _Paljakallakin_ kerrotaan liminkalaisten halmetta
viljelleen sekä _Holstinvaaralla_, jossa heillä oli ollut riihikin.
Myöskin Manamansalon asukkaiden, "salonsaarelaisten", sanotaan käyneen
Ristijärvellä huhdan raadannassa sekä Säräisniemen venetheittolaisten
Hyrynsalmen _Kalliojärven_ seuduilla ja _Terva-aholla_, Kypärävaaran
tienoilla. Ristijärveläiset ja puolankalaiset niinikään kävivät
kaskeamassa Hyrynsalmen vaaroja. Muutamat nimet Kainuun mailla
viittaavat hyvinkin etäisille alkutaipaleille, semmoiset kuin
_Hämeenjärvi, Hämeensuo, Vepsänjärvi, Pajarinvaara, Härmänmäki, Kyrö_.

Varsin monen talon eläjät ovat tulleet Savosta, jopa etäältäkin. Niinpä
kerrotaan, että _Puolangan_ taloon, Puolangan kirkonkylässä, seudun
vanhimpaan, on Savosta tullut Väyrysiä, kolme pitkää miestä. Samoin
Askankylän Pyssyvaaraan on Savosta saapunut kaksi veljestä, kovia
työmiehiä ja huhdan raatajia. Selvää viljaa olivat syöneet, paksua
leipää leikanneet ja tuumanneet: "Kun sen tuon elämän laittaa hyvälle
kannalle, ei tarvitte muuta kun tuommoista pullaa vain viilöö, viilöö."
Samoin Puolangan Puokiovaaralle on Savosta saapunut eläjä, _Laamanen_
Iisalmesta, ja taloa ruvettu sanomaan Laamalaksi. Siinä on Laamasia
elänyt miespolvia, ja "siitä on sitten heitä kaikkeen maailmaan
hajonnut". Ristijärven _Isoon-Tololaan_, joka ennen oli pappilan
paikalla, tuli kotivävyksi _Tuomas Tolonen_, "Vihtakaulaksi" sanottu,
Leppävirralta, "ja se oli ennen isoa vihaa, heti Lutheeruksen aikana".
Tuomas oli lähtenyt pillojaan pakoon, oli äkkipäissään pyöräyttänyt
vastaan hangottelevan renkinsä päätä niin kovakouraisesti, että se oli
nyrjähtänyt sijoiltaan. Tuomas olikin vahva mies. Huhtaa karhitsemaan
kun kerrankin meni Roukavaaraan, niin tynnyrin ruissäkki oli
nuoraviilekkeillä selässä, ja matkalla ukko vain marjoja poimiskeli.
Suureksi sukeutui talo Tolosilla, nelikymmenhenkiseksi kasvoi perhekin,
ja kun sitten heimo hajosi, niin perhettä meni _Aholaan, Pohjolaan,
Putkolaan ja Pihlajavaavan Tololaan_ sekä Hyrynsalmelle, Luvanjärven
_Tolosenniemelle_. Viimemainitusta paikasta haarautui taas toinen
Tolosien ryhmä. Oli seitsemän veljestä talossa, yksi niistä, Mikko
Tolonen, jäi kotiin, muut lähtivät maailmalle: muuan Moisionvaaran
_Romppalaan_, toinen ja kolmas saman vaarakylän _Heikkilään_ ja
_Kokkolaan_, neljäs ja viides Luvanjärven _Kyröön_ ja _Laitalaan_,
kuudes Kerälänkylän _Lieppaan_. Mikon pojista taas Lassi muutti
_Kotilaan_ ja sen poika, Paavo, Puolangan Väyrylänkylän _Latolaan_,
missä vielä elää. Kiannan _Kinnuset_ ja _Heikkiset_ "ovat kai
tulleet etelästäpäin", ja _Kyllöset_ ovat Kiannan Vuokille saapuneet
Kuhmoniemeltä.

Lännestä käsin, meren puolesta, taas sai eläjä esim. Oterman
_Paatinjärvelle_. Sinne tuli _Meles_ Utajärvellä. Samoin Kiannan
Näljängälle, _Polvelaan_ ja _Parkkilaan_, tuli Pudasjärven Puhokselta
_Timosen_ suku. Oli ensin tultu kalalle, kalasauna rakennettu ja
siinä eletty, sitten huhtiakin hakattu ja jääty viimein vakituisiksi
asukkaiksi. Nyt on Polvela kahtena talona samoilla Timosilla, toisessa
elää Perttu perheineen, toisessa Matti joukkoineen.

Paikkakunnan vanhimmat talot kyllä muistetaan, vaikka ei kaikista enää
tiedetä, mistä niihin ovat eläjät saapuneet, mutta toisista saadaan
kuulla aika hupaisia tarinoita. Kuhmon seutujen vanhimpina mainitaan
mahtava _Kiekinniemi_, Katerman _Piirola_, Lentuan _Timoniemi_ sekä
_Saaren_ talo, ja Lentiirassa on _Kuivala_ "niitä kaikkein vanhimpia
taloja". Kiannan Ruhtinansalmen perukkain vanhoiksi sanotaan
_Tormuaa_ ja _Hossaa_, sekä _Röntylää_ Kiannan vesillä. Puolangan
vanhimpia ovat _Neulikko_ ja _Askanmäki_, Lylyjärven _Hiltula_ sekä
Leipivaaran _Vanhatalo, Hovi ja Soppi_. Vanhoja ovat myös Hyrynsalmella
_Kypärävaara_ ja _Oravivaara_, Oulujärven Jaalangalla _Lassila_ ja
_Tervola_, Otermalla _Lapinsalmi_.

Vanhoista taloista taas raivautui asutus ympäristön sydänmaihin saaden
aikaan pälven siellä, toisen täällä.

Niin oli Kiekinniemeltä aikoinaan muuttanut _Matti Kilpeläinen_ -- 83
vuotta vanhan, vielä elävän Risto-ukon ukkovaari _Polvelaan_ taloa
pystyttämään. Paikalla oli silloin ollut vain aukea halmeaho ja aholla
vanha luhtasauna, Paavo Kettusen kyhäämä. Kontissaan oli Matti-ukko
tuonut koko taloutensa, eukko astellut jäljessä ja eukon perässä kaksi
lehmää. Saunassa oli alussa asuttu, kun ukko oli salvanut pirttiä. Kova
työnraataja, sitkeä mies oli Matti ollut, aamulla aikaisin, muiden
vielä maatessa oli tavannut käydä kalalla Raatetlammella, viiden
virstan päässä ja työssä oli silti aina muiden mukana häärinyt. Ukon
jäyhää luonnetta kuvaa Risto-vaarin kasku: Oli kerran Matin emäntä
"hajonnut lapsisaunaan", piika lennättänyt pirttiin: "Paras lehmä
on parren perässä!" Ukko oli hätäyksissään pöydän takaa tasajalkaa
ponnahtanut yli pöydän lattialle ja aikonut juosta navettaan. Mutta
kun piika oli ehättänyt: "ei se navetassa olekaan, vaan saunassa", oli
isäntä arvannut, jotta "millainen lehmä" ja astellut takaisin pirttiin.
Mutta tyytymätön oli ukko ollut, kun oli kuullut, että saunassa olikin
saatu vain tyttö. Kun sitten saunasta aikojen vieriessä tuotiin
perättäin vielä kolme tyttöä, oli ukko emännälle jo vihainen. "Siitä
emäntä pani parhaansa ja teki neljä poikaa." Samaa ukkoa oli sodan
aikana venäläinen sotaherra nahkalätkällä pieksättänyt, mutta äijä ei
ollut ääntäkään päästänyt. Jäljestäkäsin oli kyllä miehilleen sanonut:
"Voi piru, kun se sattu kipeästi!"

Kuhmon _Kivikiekissä_ oli ensin asunut _Kettus-ukko_, kolme vuotta
elänyt siinä lehmättä ja yhden pusun [tuohinen maitoastia] sillä
ajalla noutanut maitoa naapurista. Oli sitten eksynyt isännätön
vasikka taloon, ja siitä oli ukko hoitanut itselleen lehmän. Sittemmin
muutti Kivikiekkiin _Huotari-ukko Hamarivaarasta_, johon taas oli
koitunut Lentuan _Ohtolasta_. Huotarin suku muuten oli saanut alkunsa
venäjän-karjalaisesta sotamiehestä, joka oli elänyt yhdessä vihkimättä
suomalaisen naisen kanssa. Sotamiestä oli sanottu "Tammipääksi", hän
kun oli saanut sodassa haavan päähänsä, ja "se oli tammella paikattu".
"Tammipää" oli naisensa kanssa saanut pojan, josta tuli Huotarien
kantaisä.

Kiannan Ruhtinansalmen perukoilla, _Kovassavaarassa_, Venäjän rajalla
on _Seppäsen_ karhumies- ja tietäjäsuku asunut toistasataa vuotta.
Kalasauna oli siinäkin vain ensin ollut ja siihen Pispajärven
_Kirsuniemestä_ muuttanut elelemään _Sakari Naumanen_, vanha
ruotsinaikainen sotamies ja tietäjäukko tyttärineen ja eukkoineen.
Ukolle sitten tuli Kiannalta Seppänen kotivävyksi.

Puokiovaaran _Väisälässä_ oli ennen asunut _Hyyrysiä_, mutta sitten oli
siihen muuttanut _Somerojärveltä Väisänen_, 80-vuotiaan Antti Väisäsen
ukkovaari, ja taloa oli ruvettu sanomaan Väisäläksi. Saman vaaran
_Riihelässä_ oli alkuaan, jo ruotsinaikana, elänyt sotamies vanhassa
halmeriihessä, ja siitä talo saanut nimensä. _Heikkilä_, joka myös on
samalla vaaralla, oli ensin rakennettu _Utavaaralle_, yksinäiseen
sydänmaahan Utokselle, mutta kun siellä oli jo karhulla olinsijansa,
eikä se antanut karjalle rauhaa, täytyi heittää korpiraivio karhun
haltuun ja muuttaa muiden seuraan Puokiovaaralle.

Jaalangan _Lassilaan_ oli tullut talontekijä _Kivesniemeltä_ uimalla,
yli neljänneksen levyisen selän poikki oli melonut, välillä vain
parilla saarella levähtänyt. Lassilasta taas lähti _Tervolan_ tekijä.
Se oli oikein ilkikurinen akka, jota ei saatettu talossa sietää, vaan
ajettiin pois koko halmeilta, ja "syömmissään" lähti akka, kiersi vain
ympäri lahden ja ilkeyksissään alkoi tehdä taloa toiselle rannalle
vastapäätä Lassilaa, ja "isopahan talo siihen lopulta on pohjastunut".

Hyrynsalmen _Kypärävaaralle_ ovat _Kemppaiset_ tulleet Ristijärveltä,
Nuottijärvenmäeltä, ja eläneet siinä miespolvia, jotta "ei ole
vieras käynyt". Ensimmäinen Kemppainen oli ollut _Perttu_, kova
halmeenviljelijä, sitten oli elänyt _Paavo_, sitten _Matti_ ja taas
_Paavo_ ja taas _Matti_, joka vieläkin vaaraa hallitsee. Talossa on
vielä latona vaaran ensimmäinen pirtti, 4.5-metrinen, lautaikkunainen
rakennus, sekä ladossa talon ensimäisen pöydän kansi, jota on
"tallehittu mies mieheltä". Lopulle parisataa vuotta takaperin erosi
talosta eläjä _Eskolaan_, samalle vaaralle vainion reunaan, ja toiselle
pojalle tehtiin talo _Pihlajalehtoon_, selkoseen, pari virstaa vaaralta
etelään. Mutta Pihlajalehto oli hallan paikka, ja siitä syystä omistaja
sen heitti autioksi -- rakennukset tuotiin Kypärään, josta osa oli
vietykin -- ja muutti Ristijärven _Pohjolaan_, jossa vielä samoja
Kemppaisia elää.

Puolangan Leipivaaran vanhin talo, _Vanhatalo_, oli alkuaan ollut
_Ryyhtylänniemellä_, josta sitten muutettiin korkealle vaaralle
lämpöisempään ilmanalaan. Samoihin aikoihin saatiin vaaralle
_Sopen_ talo, myöhemmin tuli _Hovikin_. Sopessa asusti _Rikas-Kinnunen_
ja omisti laajat niittymaat. Mutta Vanhatalo oli vaaran vaurain,
jopa oikein upporikas, ainakin siihenaikaan kun siinä isännöi _Pekka
Moilanen_, joka kutsui itseään "vanhurskaaksi". Tapasi ukko kerskua
aina kirkosta tultuaan: "Ei ollut kirkossa muita vanhurskaita kuin
minä ja pappi ja kenties lukkari." Rahojaan säilytteli ukko enimmäkseen
metsien kätköissä, ja sinne ne jäivätkin, kun "vanhurskas" äkkiä
otettiin lepoonsa. Talossa on äijän v. 1784 rakentama eloaitta ja siinä
nähdään jyvälaarin laidassa ukon merkinnöitä, puukolla leikattuja,
esim.: "VO 1819 OLI WILIA WOSI PM".

Niin levisi kiintonainen uutisasutus Kainuun korpiinkin työntäen
tieltään metsiä harhailevat lappalaiset.

Aluksi kuuluttiin Limingan suureen seurakuntaan, sitten Oulunjärven
pitäjään 1559, jonka kirkko oli Manamansalolla, sitten saatiin
kirkko Paltaniemelle 1599, ja sen jälkeen vähitellen kaukaisillekin
perukoille: Sotkamoon 1647, Kuhmoniemelle 1753, Hyrynsalmelle 1786,
Suomussalmelle samoihin aikoihin, Puolangalle 1792, Ristijärvelle
1807, jopa Lentiiraankin 1812. Pieniä korpikyliä olivat alussa
kirkonkylätkin, eipä varsin isoja nykyistenkään vanhojen muistannan
aikana. Niinpä Hyrynsalmen kirkolla oli ennen vain _Salmen, Tapion ja
Iston_ talot sekä pappila. Samoin Kuhmossa, jossa nykyään on kokonainen
kaupunki, oli ennen vain pappila ja Tuupola sekä etempänä _Jaakkola,
Sillankorva, Kettula ja Pääkkölä_.

"Eivät ne olleet arkamaisia ukkoja, jotka ensiksi tänne syönmaan napaan
ovat työntyneet", kuulee monesti vanhojen sanovan. Eivät kylläkään.
Hallaa, kontioita ja kaikkia korven kauhuja vastaan saivat he yksinään
rynnistää. Ja olikin siellä kauhuja.

Pahimpia oli _rapparisotien_ rajantakainen vainolainen. Se usein monet
talot saattoi turmioon, tappoi kansan, ryösti kaikki taikka poltti
poroksi, "tämä kun on neljä kertaa ollut Itävallalla ja yhen kerran
Kiinalla, tämä Suomi." Melkein lukemattomat ovat ne talot, jotka
ovat rajavainojen aikana hävitetyt, toiset niin tyystin, ettei ole
muuta kuin tarina jäljellä. Ja yhtä lukemattomat ovat kertomukset
karkumatkoista, karkusaunoista sekä kaikenlaisista yhteenotoista,
joissa rajaseudun rahvas sai kokea aina vainolaisen ensimmäiset
ja viimeiset vihanpurkaukset. Tuskin lienee sitä seutua, jolla ei
olisi omaa karkusauna-muistoansa, taikka sitä vanhaa taloa, jolta
puuttuisi rapparitarinaansa. Siellä täällä vanhoissa taloissa on vielä
aittoja, "mehtäaittoja", jotka ovat ennen olleet selkosissa talojen
leipäviljojen sekä muiden tavarain piilotuspaikkoina. Vanhimmat
tämmöiset aitat ovat aina 1600-luvun lopulta, niinkuin esim. Saaren
aitta Kuhmon Lentualta, komea harmaa rakennus, johon on leikattu
vuosiluku 1683.

Niinpä oli ennen, "kolmesataa vuotta sitten", suuri Niemen talo
Luvanjärven kylässä Hyrynsalmella, niin mahtava, että elätettiin
40 lypsävääkin, ja talossa eli seitsemän veljestä ja yksi tytär.
Mutta polttosotain aikana hävisi talo, ja miehet joutuivat, minne
joutuivatkaan. Tytärkin oli joutua vainolaisten käsiin, mutta pääsi
pakoon uimalla yli järven Leskenniemeen. Talon raunioita näkyy
vielä, ja kesällä 1915 löytyi raunioiden luota, mäenlaiteesta,
peltoa kuokittaessa, talon vanha vesikaivo, jossa vesi oli kirkasta
kuin hopea, ja nelihirsinen salvos sen suojana. Kaivon peittona
oli vahvan kuusen jo lahonnut kanto. Rapparisodissa hävisi myöskin
Leipivaaran Sopesta "Rikas-Kinnunen". Vainolainen tuli, tappoi koko
väen ja ryösti tavarat. Mutta Hovin ja Vanhantalon asukkaat ennättivät
pakosalle Ahvenanvaaran karkusaunalle. Vanhatalo ehti kylvää toukonsa
hangelle, mutta Hovin vilja-aitan rapparit ryöstivät ja polttivat.
Vihajärvella, Puolangalla, hävittivät vainolaiset suuren _Valtalan
talon_. Hyrynsalmen _Mikanmäessä_ oli myös vahva talo. Oli talossa
viisi vankkaa veljestä, yksi aina nelikyynäräinen koljatti. Veljet
menivät piiloon, kun huomasivat kerran vihamiesten tulevan, ja nämä
ihmettelemään, jotta missä miehet nyt. Tuli pirttiin silloin yksi veli.
"Jopahan yks' Mikkainen tultih!" ilostuivat rapparit. Tuli pian toinen
ja sitten kohta kolmas, neljäskin, ja pirtissä olijat ihastelivat: "A
toinen Mikkainen tultih... a kolmas... neljäs..." Mutta kun viimeisenä
sukeltautui ovesta suuri Mikkainen, niin jo vainolainen pelästyi.
Pirtti joutui toratantereksi, ja rapparit tapettiin. Mutta yksi pääsi
karkuun, riensi kotiin, toi kostajat, ja muuanna yönä koko talo
veljesjoukkoineen poltettiin ja hävitettiin.

Hullusti kävi vainolaisjoukon myös _Kulolan_ pakopirtissä,
Hyrynsalmella. Siellä asusteli kolmattasataa rapparia. _Raudaskosken
Pekka_ ja _Koskelan Kyösti_ tulivat yöllä kuusikymmenmiehisen
suomalaisjoukon kanssa, pöngittivät pirtin oven ja tukehuttivat savuun
koko joukon, laskivat uuninpiipusta savuavia aineita sisään. Pirtissä
olijoilla oli kyllä katolla vartija, joka nähdessään "metsän" lähenevän
-- hyökkääjät hiipivät närettä edessään kuljettaen -- lauloi:

    "Yö pimenee,
    sumu enenee,
    metsä lähenee!"

Mutta eihän siitä ymmärretty sen enempää, eikä luultu, että sieltä
surma on saapumassa. Kuhmon _Venähenvaavassa_ kerrotaan vihollisia
pirtin täysi poltetun pirttineen, kaikkineen.

_Vihajärven_ seudut Puolangalla ovat myös rapparitarinain paikkoja.
Järvessä on _Venäläissaari_, johon joukko vainolaisia on kerran
yöpynyt, mutta yöllä ovat seudun asukkaat tulleet ja varastaneet
veneet ja jättäneet rajantakaiset saarelle kuolemaan. Samoin on
tapahtunut _Lylyjärven_ [Lylyjärven saarelta on löytynyt kerran iso
suksi, lyly, jossa oli useampia varpaallisreikiä. Siitä järven nimi]
Venäläissaarella. Tuttu on näillä mailla myös _Laurukais-tarina_,
tarina "valkiapääpojasta", joka vainolaiset heitti saareen kuolemaan.
Yksinään _Törsä-Paavokin_ Hyrynsalmella suoriutui vihollisjoukosta,
joka ajoi häntä takaa, mutta väsyneenä yöpyi nuotiolle. Siinä pahaa
ennustaen vainolaisen jousi piuskahti ääneensä, mutta omistaja vain
arveli:

    "Jouskaha, mitä jouskahat,
    huomenna, jousi, jouskahat
    Törsäs-Paavon hartioille!"

Mutta Paavo tulikin yöllä ja kolkki kuoliaaksi koko nuotiolla nukkuvan
joukon.

Vainolaisen uhatessa monesti kätkettiin talon rahavarat metsään, ja
useasti rapparitkin paluumatkaansa varten raskaita "loutuja" kasoittain
piilottelivat. Mutta sitten mellakoissa saivat kätkijät surmansa,
ja rahat jäivät metsiin. Siten syntyivät aarteet. "Jo tämä olisikin
mahottoman rikas, tämä Suomi, jos ei olisi isoa vihaa ollut... rahoja
niin paljon jäi piiloon." Onhan niitä joskus vähäisen löydettykin,
mutta isompia aarteita ei ole saatu käsiin, sillä ne on kätketty
piiloihinsa kovilla uhreilla ja jätetty haltian hoitoon, joka niitä
tarkasti vartioi ja aina juhannusyönä puhdistelee. Uhriksi pitäisi olla
milloin kastamattoman lapsen pää, milloin kätkijän "oma käsi ottamassa,
kanankynsi kaivamassa", milloin yksiöisen jään yli-ajo yksiöisellä
varsalla, milloin kolmiöisen miehen meno kolmiöistä jäätä myöten.
Sitten vasta aarre antautuisi. Semmoisia aarteita kerrotaan olevan
esim. Kiannalla Hossan lähellä, Poikkeusjärven _Vasikkatörmässä_,
Haapovaaran lähellä _Porttisalmessa_, Puolangalla _Kivarijärven_
saaressa ja Vihajärven _Rahasalmessa_ sekä Hyrynsalmella _Seitenoikean_
alla saaressa.

Rapparien kuuluimpana johtajana oli voimakas _Vorna_, joka on niin
monista tarinoista tunnettu, uros, joka vain istuen veneen perässä
riihenparrella sauvoi ylös Pyhäkoskenkin, puhellen:

    "Ei pojat puoletkaan,
    tuskin kolmannetkaan osat,
    jos ei voine Vorna
    päästä päälle Pällinkorvan."

Kerran kotiin tullessaan sanotaan Vornan huutaneen: "Lämmitä sie,
akka, kyly, jotta mie soan ruotsin-veret itsestäni pessä!" Mutta akka
varoitteli: "Älä sie pura joustasi, mie näin pahan unen... mussat
kotkat lennettih siun päälles, tapettih."

"Uo sie, akka, vait!" Vorna vain naureskeli. "Ei uo Hailuotuo myöten
kukkuo kurahtavaa, kananlasta laulavaa. Kaik' olen mie tappan!"

Mutta kun ukko meni saunaan, tulivatkin Suomen miehet kylyn ovelle.
Silloin Vorna kahmaisi paitansa poroa täyteen, heilautti, niin että
miesten silmät sokenivat, ja ukko roikaisi alastonna metsään. Mutta
saunannurkan takaa paimenpoika jousellaan ampua piukautti pakenijan
kantasuonen poikki, ja siihen selviytyivät jo toisetkin, ja kuulu Vorna
sai surmansa.

Alituisesti saivat rajaseutulaiset olla varuillaan, ja peloissaan
peltojaan muokkailla ja huhtiaan raataa, niin tällä kuin tuollakin
puolen rajamerkkien. Varsinkin silloin olivat ajat rauhattomat, kun
julkinen sota oli valtakuntien välillä, vaikka vanhaan aikaan kyllä
rauhankin vallitessa saattoivat rajalaiset lähteä vainonpolulle. Sodan
aikana lienevät etuvartioina "seisoneet" nekin henkilöt, jotka vanhan
aitan seinään Kiannalla leikkasivat puukolla tunnusmerkkinsä.



KULKUNEUVOISTA.


    "Tie käydä, hako levätä
    hakovieri haukotella."

Tiettömissä erämaissa Kainuun kansa eleli ja käymättömiin korpiin kulki
yhä kauemmaksi. Kesäisiä kulkuteitä olivat vedet: jokia myöten noustiin
ylös, laskettiin alas, ja järviä soudeltiin sinne ja tänne, ja niin
päästiin syvimpiinkin sydänmaiden sopukkoihin.

Mutta selkosien kulkukeinoja olivat _metsäpolut_, joita myöten
taivallettiin veden ääreltä toiselle. Suot joko kierrettiin kankaita
kapsutellen taikka oiustettiin suoraan yli pitkospuita myöten,
suurimmat vaarat kierrettiin pysytellen laitamilla, korvet halkaistiin,
purojen poikki päästiin porraspuita pitkin. Toiset polut olivat jo
ylimuistoisina aikoina syntyneet, jo silloin kuin ensimmäiset eläjät
puskeutuivat perukoille. Semmoinen ikivanha salopolku oli _Hallantie_,
joka kulki Havukasta, Kiannalta, Hallan kautta Hyrynsalmelle. Se oli
kiantalaisten "kirkko- ja käräjätie", jota myöten vaellettiin Paltamon
kirkkoniemelle. Useilla vanhoilla poluilla oli nimenä Papintie, niitä
kun Paltamon papit "messumatkoillaan" kulkivat. Ne olivat oikein
porrastettuja, "jotta papit mustilla kengillään pääsivät kulkemaan".
Tällainen porrastettu Papintie kulki Jaalangan Polvijärveltä Otermalle.
Puolivälissä taivalta oli _Istumakivenkangas_, jossa oli kivistä tehty
"rouvastin istuin", ja sen vieressä suuri kuiva honka, mihin "kaikki
herrat olivat leikanneet puumerkkinsä ja vuosiluvun". Porrastettu
Papintie oli myös ollut aikoinaan Kiannan Näljängän perukoilla,
samoin Ruhtinansalmen sydänmailla. Hossanjärvessä on _Papinlahti_,
josta on kuljettu Pispajärvelle. Sielläkin on ennen ollut iso honka
puumerkkeineen ja vuosilukuineen. Rajan taaksekin johti joitakuita
käymäteitä. Niinpä vei Kuhmosta Sumsan kautta ikivanha vesi- ja
jalkatie kuulun _Miinuan_ rajakiven vieritse Vienan puolelle Miinuaan,
toinen tie kulki eteläisempiä suuntia Koukkulaan. Suomussalmelta taas
päästiin Kiantajärven seutuja pitkin Latvajärvelle, Vuokkiniemeen ja
Vuonniseen, sekä Vuokin vesiltä Viiangin kautta Kivijärven tienoille.
Näitä reittejä myöten rapparitkin retkeilivät. Jopa oli rajalla
Kiannan ja Lapukan välisillä sydänmailla muinoin ollut _Sotatiekin_,
poikkiteloin porrastettu korpitie. Siitä näkyy vielä porrastuksia
ainakin Lapukan läheisillä saloilla.

Metsäteitä kun taivallettiin ja saavuttiin järven rannalle, huhuttiin
takarannan talosta venettä taikka tulella ja savulla kutsuttiin
noutajaa. Useasti ohjasi polku kävelijän niemen nokkaan, josta
oli lyhyempi huhunta- ja saattomatka. Tämmöisiä "Huutoniemiä"
ja "Tuliniemiä" on usean järven rannalla. Kiannalla on esim.
Polvijärvellä, Naamangalla, Suolijärvellä ja Kovallajärvellä, kullakin
Huutoniemensä, Otermalla ja Ristijärvellä taas Tuliniemensä.

Vesiä pitkin vaellettiin _veneillä_. Vanhaan aikaan olivat vaarit
meloneet järviä _purtiloveneillä_. Semmoisella oli _Esko Piirainen_
vielä vanhojen muistin aikana liikkunut Kuhmossa Kokkamonjärvellä,
olipa sillä jokia, Lammasjärveä ja muita vesiä pitkin lasketellut
aina kirkolle asti. Purtilonraakki on vieläkin nähtävänä Kotajärven
lähellä, Jyrkänkosken alla. Se on vahvasta hongasta koverrettu, lähes
kuusi metriä pitkä, puolta leveä, suippoperäinen, teräväkeulainen
kaukalo. Peräpuolessa on laitojen reunassa kolot, "ennen kun oli
käytetty semmoisia siipiä, ettei vene päässyt keikahtamaan kumoon".
Samanlainen, vielä suuremmasta hongasta ontettu, puolikolmatta syltä
pitkä souturuuhi, oli ollut 50-60 vuotta takaperin Siivikonjärvellä,
Kuhmon Vieksillä. Siinä oli ollut siivet kahtapuolta, noin korttelia
leveät laudat vitsastettu reunoihin pitkin pituutta. Soutuhankoina oli
ollut "tolpat" reunoissa ja tolpissa oksakokkarat airoja varten.

Olivat vanhat ennen tehneet veneensä myös halotuista petäjälaudoista,
katajalla ompelemalla. Kuhmon Elimysjärvellä, Venäjän rajamailla, vielä
tavattiin rantalietteestä semmoisen veneen jäännökset: näreinen emäpuu,
muutamia kaarilynkiä ja laitalautoja. Laudat oli väännetyillä
katajasiteillä vähin välimatkoin kiristetty kiinni toisiinsa, ja
kaariin oli ne isketty puuvaarnoilla. Katajaside oli aina paikastaan
neljä, viisi kertaa pistetty laitojen lävitse, ja pää kiilattu kiinni.
Veneen pituus oli ollut noin kuusi metriä. Arvelivat ukot venettä
_Polvis-Heikin_ peruiksi. Heikki-ukko, kuollut vanhana vaarina jo 70-80
vuotta takaperin, oli aikoinaan kesäkaudet aivan päntiönä kalastellut
Elimyksellä, asunut tuohikattoisessa majassa järven rannalla ja koonnut
vedenviljaa kala-astioihinsa kuusen juurelle.

Nykyiset veneet ovat jo rautanauloin kootut ja muutenkin mukavampia.
Ennen olivat nykymallisetkin veneet kaitaisia ja suppeita tönäköitä,
semmoisia "heilakoita", jotta ei tahtonut hirvitä niillä vesille mennä,
mutta nyt ne ovat joukeaniskaisia, laajarintaisia, leveäpohjaisia, ja
uivat kuin joutsenet.

Veneitä on kainuulaisella sekä tavallisia _soutuveneitä_ että pitkiä
_tervaveneitä_.

Tervavene on, ainakin nimeltään, kautta Suomen yhtä tunnettu kuin sen
soutajakin, Kainuun "tervakoura". Se on omituinen vene, pitkä, kapea
suikelo, joka ylpeänä nostaa pitkää nokkaansa ja kopeana peräpuoltaan
kohottaa. Joki ja terva, kuohuvat kosket ja ukkojen äly ovat sen
yhdessä keksineet ja kehittäneet.

Tavallisen tervaveneen pituus on kyynärää vaille kahdeksan syltä, eli
noin 13.5 metriä, leveys pari kyynärää eli 12 dm, syvyys noin puoli
metriä. Sitä pitempi alus ei Kajaanin "hissistä" mahtuisi uimaan. Ennen
ensimmäiset tervapurret olivat olleet vain viissylisiä purtilolta.
Veneen runkona on kankaan petäjästä juurineen hakattu _emäpuu_, jonka
juurikokka käpertyy _keulakippuraksi_, ja vielä koko kokkapuoli
sylen pituudelta kohoutuu ylöskäsin _niskasta_ alkaen. "Hyvän veneen
keula nousee hyvin keilavasti ja sitten puolen metrin päässä nokasta
vielä hurjasti kohahtaa ylös." Peräpuoleen on liitetty petäjäinen
_perijatko_, juurikkakoukero taikka lengon puun kappale. Nelisylisestä,
vahvasta petäjätukista sahataan -- ennen kirvein ja kiiloin halottiin
-- veneenlaitalaudat ja liitetään niitä kaksi aina pääksytysten, pitkät
limit keskikohdalle venettä. Kolme lautaa asetetaan reunatusten veneen
syvyydeksi. Lautojen käyristämiseen on venemestarilla omat keinonsa:
asetetaan lautapari syrjittäin kentälle seiväsparien väliin, haudotaan
varilla vedellä ja tulella lämmitellään ja taivutetaan toinen laita
toisaalle, toinen toisaalle, väännetään pihteihin ja kiristetään
tarpeeksi kieroiksi. Sitten tulella kuivataan laudat taivutuksiinsa.
Siitä ne sovitetaan, limitetään, salvattimilla puristetaan ja naulataan
paikoilleen. _Kaaret_ tehdään kuusien käyristä, jotka hautomalla,
sujuttamalla sovitetaan sijoilleen. Kaksikolmatta kaarta tarvitaan
veneeseen ja vielä _piestinkaaret_ erittäin perään ja keulaan.

Istuinsijoina on veneessä _perälauta_ huopaajalla sekä _teljot_ ja
_lempilauta_ soutajilla, ja pohjassa on _jalkuteljo_.

Täydessä panoksessa, 25-27:llä tynnyrillä laskettuna, tarvitsee
tervavene laitainsa korokkeiksi leveät _varppeet_, jotka kiinnitetään
vitsoilla tiukasti parraspuihin. Kovissa koskissa pitää vielä laitoja
korottaa _hattulaudoilla_ ja _räpeillä_, jotka vitsastetaan vuorostaan
varppeisiin. Vielä kuuluu veneen tarpeisiin nelikyynäräiset _airot_,
kolmikyynäräiset _huoparimet_ sekä seitsen- ja puolikyynäräinen
_perämela_. Sitten on 5-6 _sauvointa_ ja nelisylinen _rompsi_ sekä
_köysiä_, joilla venettä koskissa kiskotaan vastavirtaan. Myötätuulessa
nostetaan _pintan_ viereen 7-8-kyynäräinen masto, johon levitetään iso
neliskulmainen purje, ylhäältä raakuun sidottuna, alhaalta joikuun
kiinnitettynä. Vettä viskataan veneestä _auskarilla_.

Suuritöinen laitos on tervavene, parilta kolmelta mieheltä kuluu
viikkokausi sitä rakentaessa.

Samaan tapaan kuin tervavene, tehdään muutkin veneet, ovat vain
pienempiä, kolme-, neljäsylisiä soutu- ja nuottaveneitä, sekä
vähän _liehkeämpilaitaisia_, sivut eivät nouse niin jyrkästi kuin
tervaveneen, joka on "purnumpi", mutta keulapuoli nousee samoin
niskoiltaan ja perä samoin kipertyy.

Useissa taloissa tehdään veneet itse, mutta on joka kulmakunnalla
taitavia venemestareita, jotka kesäkaudet rakentelevat pursia
kotitanhuallaan. Semmoisia vanhankansan veneseppiä oli ennen Kiannan
Vuokilla _Kinnulais-ukko_ ja _Kyllösen Jussi_, joista edellinen oli
valmistanut satakunta tervavenettä; semmoisia oli äskettäin kuollut
_Oilingin Hermanni_, Seitenoikean alla Ristijärvellä, satojen
tervaveneiden ja pikkupursien rakentaja; semmoisia oli _Taneli
Seppänen, Kalliolahden Heikki_ ja _Jonna Heikkinen_ Lentiirassa.
Seppäs-Taneli oli koko ikänsä tehnyt veneitä, jopa "tuhatsotalla",
kulkenut rajan takanakin niitä rakentamassa. Nykyisiä veneseppiä on
esim. _Lassi Tolonen_ Hyrynsalmella, _Matti Heikkinen_ Lentiirassa ja
_Härkös-ukko_ Ristijärvellä.

Selkosien kesäpolkuja myöten kuljetettiin tavaroita _rentuilla_, ellei
niitä selässään kannettu. Näreisten, puolikolmattasylisten aisojen
käyrät, janhuksiset perät laahasivat jalaksina maata myöten. Jalaksiin
oli isketty kaplaspari, jotka oli yhdistetty poikkipajulla, samoinkuin
käyrä häntäpääkin. Pajujen varassa olivat liisteet, ja liisteille
laskettiin kuorma. Jauhoja vedätettiin tämmöisellä kesäreellä, ja
tervahaudalle ajeltiin sillä murakuormia, ja "se oli kaikkein paras
reki mäteikköisellä tiellä".

Kotipihasilla koluuteltiin _puukärryillä_, lantaa vedätettiin pelloille
taikka toimitettiin muuta kotiajoa. Paksusta mäntylankusta oli parin
pienan avulla koottu isot pyörät koivuisine rumpuineen. Paksu akselikin
oli koivusta veistetty, rautakisko vain latvan alapuolessa. Kuusisten
aisojen juurikkakokat oli kiinnitetty akseliin, ja aisojen varassa oli
erikseen tehty lava. Tällaisia sydänmaan ajopelejä käytetään vieläkin
muutamissa rajaseutujen taloissa.

Talvisin päästiin paljoa paremmin liikkumaan. Hypättiin _suksille_ vain
ja hiihdettiin halki lumisten erämaiden, eikä silloin miehen matkaa
estänyt mikään.

Entisaikaan tehtiin sukset eri pitkät. Pitempi suksi oli _lyly_, se
tehtiin lylystä, _männynjanhuksesta_ tai _honganlongosta_, joka petäjän
kyljestä oli irtautunut. Se oli pihkaista, kovaa ja liukasta puuta.
Tehtiin lyly joskus koivustakin. Lylyn pituus oli viisi, kuusikin
kyynärää, leveys noin neljä tuumaa, ja sen pohjassa oli ura, _olas_.
Mutta lyhyempi suksi, _sivakka_, oli vain kolmea, neljää kyynärää
pitkä, koivuinen olkahaton potkaisuväline. Sen pohjaan oli _pälkään_
kohdalle uurrettu ja naulattu kappale _poronkoipea_, jotta sivakka,
taakse luikumatta, paremmin kesti ponnistaa. Semmoisilla suksilla
hiihtelivät ennen Murtomäen ukko ja Väyrys-Antti Ristijärvellä.
Oikealla jalalla vain potkaltelivat ja vasemmalla ottivat luikauksia.
Yksi _sauva_ oli ukoilla vain apuna ja sillä he potkaistessaan
_molemmin käsin_ oikealta työntelivät. Sauvan _varsi_ oli koivun
jänteestä, _sompa_ vitsasta, ja yläpäässä oli kuusituumainen litteä
_keihäs_, jolla saattoi jäätyneen lumen kairata pois jalansijasta.

Nykyiset metsänkävijät jo hiihtelivät tasapitkillä suksilla, jotka
kullakin paikkakunnalla olivat omaa vanhaa malliansa. Varsin omituiset
olivat vanhat kuhmolaiset hiihtoneuvot, "pitkäkaulasukset", joiden
tavattoman pitkä ja kapea kärki suorana kohosi ylös ja sukelsi helposti
pehmeässäkin kinoksessa pinnalle. Semmoisten suksien pituus saattoi
olla neljättä metriä, josta kärkipuolen osalle tuli aina pari metriä.
Leveys oli 9-10 cm, mutta saattoivat vahvat karhumiehet pehmeillä
hangilla hiihdellä 12:kin cm leveillä lautasilla. Sellaisilla,
tavattoman jykevillä koivuliukoimilla Viiksimon Heikkis-Jussi aikoinaan
ajeli peuroja sekä karhuja.

Suksien alkeismuotoja olivat _potakat, potaskat_ eli _potasmat_, lyhyet
suksientapaiset kalhut, joilla huhdan hakkaajat hiihtivät keväthangilla
sekä heinämiehet laahustelivat veteliä soita niittäessään. Ne metsässä
vain kirveellä veiställettiin koivun, kuusen taikka hongan tyvestä,
semmoiset kyynärän, toista pituiset, korttelin, puolentoistakin
levyiset, urattomat lotikat, joissa vitsaraksi oli varpaallisena.

Jäljessään vetivät suksimiehet useasti _ahkiota_. Sillä karhun- ja
peuranlihat tuotiin metsästä, sillä kuljetettiin eväitä ja aseita
metsälle sekä huhdanraantiin mentäessä. Ahkion emäpuuna oli korttelia
leveä, toistakin syltä pitkä petäjänlyly, johon oli kiinnitetty
kolme, neljä kaariparia, ja kaariin sitten juurella taikka katajalla
nidottu petäjänliisteet laidoiksi. Varsin keveästi liukui keveä ahkio
pehmeälläkin kinoksella, saattoi hiihtäjä siinä kyllä vetää kokonaisen
kontion taikka parikin peuraa. Vetohihnan silmukka oli vain heitetty
yli olan, ympäri hartioiden.

Hevosen jäljessä juoksi korkeanokkainen, leveäjalaksinen työreki.
Mutta kirkolle karautettiin _kokkareella_, komealla, siniseksi taikka
keltaiseksi maalatulla kirkkoreellä, jonka laitalaudat oli tehty
halkaisemalla suuren kuusen juurikasta, niin että juurikokka ylpeästi
kohosi perän kuvelaudaksi. Semmoisen reen näkee vielä joskus vanhan
talon rekivajassa.

Nyt kyllä jo Kainuun kulmille voidaan kulkea kesäpeleillä, päästään
Kiannan kirkolle sekä sieltä rajapuolia mutkin Vuokin ja Lentiiran
kautta Kuhmoon, josta takaisin Sotkamoon ja edelleen muuhun maailmaan.
Sitten päästään haarateitä myöten Puolangalta Näljängälle sekä Perangan
perukoille, Vuokin tieltä Viiankiin, Venäjän rajalle, ja Kuhmosta
syrjäteitä Lammasperälle, Kotajärvelle sekä Saunajärvelle ja Jonkeriin.
Samoin muissa pitäjissä on kesäisiä kulkusuuntia saatu isoimpiin
asutuspaikkoihin. Mutta, varsinkin rajaseuduilla, on vielä kovin monet
talot ja kyläkunnat aivan tiettömien taipaleiden takana. Porrastettu
erämaan polku vain sinne saattelee, peninkulma-määriin kuljettelee
suolta toiselle, vaaralta vaaralle, talolta talolle. Eikä kaikiste ole
porraspolkuakaan, pahainen, sotkuinen käytävä vain, joka monesti katoaa
kanervikkoon ja eksyy korpeen. Ja se on metsäneläjän ainoa yhdysside
asutun maailman kanssa. Talvella tuisku lyö sen tukkoon, kesällä
kanerva ja suoheinä sotkevat.

Niinpä korven asukas yksinäisyydessään usein elääkin aivan kokonaan
muun maailman unohtamana ja muusta maailmasta tietämätönnä.



RAKENNUKSISTA.


    "Siitäpä isännän kiitän,
    kun on suolta suojan saanut
    hirret hirmulta metältä,
    ruotehet ruojehikolta."

Kuusen juurelle pystyttivät korpien raivaajat ensimmäisen elinsijansa,
asettelivat seipäitä tuuhean puun runkoa vasten pystyyn, kattoivat ne
tuohilla ja havuilla, ja niin oli tilapäinen suoja, hatara _kota_,
valmis. Taikka tehtiin matala kolmiseinäinen tuohikattoinen _maja_.
Niin voitiin asua koko kesä, raataa kontua vaaran rinteelle, rakentaa
saunaa, vaaran laiteelle, kunnes syksyn saapuessa päästiin oman katon
alle, savukiukaiseen saunaan ottamaan vastaan pimeää pakkasen aikaa.

Vielä näkee sydänmailla näitä asumusten yksinkertaisimpia.
Metsämajoissa vielä niittymiehet ja eränkävijät asustavat rakovalkean
lämpöisissä, ja Sotkamon Juurikkalahdella tapaamme vanhan eukon, joka
kesäkautensa viettää vapaana metsänerakkona kuusenjuurisessa kodassa,
laitellen luutia, pesimiä ja tuohisia.

Metsäteiden varsilla näkee silloin tällöin vielä varsin vaatimattomia
uutisasumuksia: ahtaassa korvenaukeamassa on matala pieni-ikkunainen
sauna ihmisen tyyssijana, saunan vierellä puusuoja, taampana pieni
navetta, aholla keskeneräinen pirtinsalvos, ja kantoisessa kivikossa
muutamia perunapenkkejä, päivänpolttama ohratilkku sekä harvaan
taiminut, poutinut naurismaan sirpale. Siinä korvenraivaajan raadannan
tulos ja elämäntyö, ympäröitynä karkealla risuaidalla.

Saunasta päästiin _savupirttiin_, isoisempaan asuntoon, joka
entisaikaan oli kaikkien kotina.

Vielä nytkin salomaita kierrellessä tapaa pitkillä perukoilla
joissakuissa taloissa tällaisen nokisen isienpirtin. Harmaa honkainen
savutorvi, joka harjan yli kuvastuu taivasta vasten, viittaa heti
muinaisiin aikoihin, pienet omituiset ikkunat katselevat, kuin
päivänkiloa sirristellen, nykyistä maailmaa, ja oven avattua tulvahtaa
pirtistä savutuntuinen kotoinen lämmin.

Hauskimman, muinaisaikaisimman haikupirtin tapaamme Lentiiran
_Änätinpäässä_. Vaikka ei pirtti olekaan sen vanhempi kuin vuodelta
1847, on sillä kuitenkin oma vanha leimansa. Pienet erimuotoiset
ikkunat -- kolmiruutua, neli- ja kuusiruutua, neliötä sekä seisovaa
ja makaavaa suorakaidetta -- antavat näköä laajoille harmaille
seinäpinnoille. Matalan puolitoistametrisen oven kautta käydään
kyyristyen pirttiin. Siellä suuri harmaakivinen kiuas, korkea
kurkiaisten ja pilaripalikkain kannattama kaartolaki, monilukuiset
orret ja leveät penkit sekä pitkä pöytä. Pirtissä on mustien seinien ja
karstaisen laen laatima rauhallinen hämäryys, johon pikku ikkunoista
tulvehtiva aurinko luo kodikkaat kisapellot kepeäjalkaisille
tomutanssijoille sekä lattialle lämpöiset valotarhat kissavanhuksen
loikoiltavaksi. Savupirtin hirsialustainen patsaaton kiuas ei ole kovin
vanhaa tekoa, mutta esim. Kiannan Vuokilla, Kiholla, näemme hauskan
muinaisaikaisen savukiukaan. Siinä on honkaisista pankonalasista
ulkoneva liesi ja kyljessä luvaslaudat, kolkassa paksu puinen patsas ja
patsaasta seiniin ulottuvat orret, vielä kattilakoukut ja haahlaorret,
kaikki vanhan savukiukaan osat.

Rajapitäjissä on vielä joitakuita muitakin savupirttejä. Niin
Vuokin Saarivaaralla, Kyllölässä ja Kaariahossa, samoin Pesiöllä
jossakussa pikkutalossa sekä Kuhmon Maanselässä. Ja muutamissa
sydänmaiden pienissä mökeissä näkee savukiukaan vielä Puolangallakin
ja Hyrynsalmella, Paltamon Kivesjärvellä sekä Kajaanin Murtomäellä ja
Sotkamon salomailla.

Suuria sukutupia ovat monet nykyisetkin ulos savuavat pirtit. Semmoisia
kuin Ristijärven Pyhännällä Klemetin asuinpirtti, joka on seiniltään
yli yhdeksän metriä. Se onkin oikein juhlallisen laaja suurtupa, jossa
on tilaa emännän ja isännän liikkua, talonväenkin työskennellä. On
pirtissä korkeuttakin: laki on keskeltä lähes puoliviidettä metriä
lattiasta. Pirtin mukainen on uunikin,joka on kuin pieni huone, neljä
metriä sivuiltaan, ja sen tulipesä on kolmatta metriä pitkä,
puolitoista leveä, yli puolta korkea. Semmoisia ovat suurpirttien
uunit, 40 isoa leipää sopii tähänkin kerralla paistumaan. Uuni on
pirtin ikäinen -- pirtti on rakennettu 1833 --, paasista muurattu ja
Ristijärven ensimmäisiä savupiippu-uuneja. Nuoremmissa pirtinuuneissa
on useasti holvaus lieden yläpuolella, ja kiukaan ulkokolkassa on
Länsi-Suomen takkaa muistuttava syvennys, peräpohjolainen piisi, jossa
talvi-iltasin poltetaan valaisevaa lämmittävä pystyvalkeata.

Kovin vaatimaton on kainuulaisen pirtin sisustus, semmoinen vain
arkipäiväinen sydänmaan asunto, jossa kaikki kotoiset toimet tehdään:
syödään ja juodaan, tupakoidaan ja syljeksitään lattialle, istutaan ja
maataan, sairastetaan ja kuollaan sekä kosteat vaatteet, sukat, kintaat
ja kengät, kuivaillaan, keitot kiehautetaan ja leivät, piirakat,
kalakukot leivotaan ja paistetaan, kudotaan, kehrätään ja tehdään
miehisetkin pirttityöt, lapset liekutellaan, eläimet teurastetaan,
ja talvisin hevoset ovipuolessa käytetään appeella ja tarpeen tullen
kengitetäänkin.

Leveät penkit ovat pitkin seinävieriä, Paltamon Mieslahden Heiskalassa
on yli 6 m pitkä, 73 cm leveä honkainen sivuseinän penkki, ja
peränurkassa pitkä pöytä, toisinaan vanhaa sydänmaan mallia: jalkapari
kuusenjuurakosta veistetty, kansi tukevasta hongantyvestä. Istuimina
on pitkäpöytärahi, nelijalkajakkaroita, pyöreitä honganpölkkyjä ja
puunjuurista koverrettuja palleja, harvoin selkänojallisia tuoleja.
Joskus on karsinassa taikka ovinurkassa tai uunin kupeella leveä,
laudoista naulattu sänky jonkun vanhuksen taikka sairaan leposijana.
Talvipakkasilla useasti loikoillaan uunilla, ja entisaikaan naiset
toisinaan kiipesivät kiukaalle kehräämään ja karttaamaan.

Pirtin lukuisilla orsilla on kaikilla tehtävänsä. Paksut orret oven
yläpuolella ovat _halko-orsia_ ja tarvispuiden kuivaustelineitä,
_päreorret_ karsinassa päreitä varten, _koukkuorsi_ lieden päällä
patakoukun ripustimena, _kinnasorret_ keskipirtillä kintaiden
kannattajina, sitten on vielä _leipäortta, tupakkiortta_ sekä monia
_vaateorsia_ huiveille, esiliinoille, hameille ja muillekin pukineille.
Lisäksi pidetään vaatteita nauloissa seinillä: miesten takkia, puksua,
lakkia, liiviä sivuseinällä, naisten hametta, röijyä, esiliinaa
karsinapuolessa. Peräseinällä pidetään leipomavehkeitä, peränurkassa
ikkunankorvallisissa miesten työkaluja. Kangaspuiden, _väävistoolien_,
tilapäinen paikka on kesällä sivuseinän puolessa, talvella karsinassa.

Kukkiakin on toisinaan pirtin ikkunalla asuntoa ilahduttamassa.
Useimmin nähdään punakukkainen _palsami_, useasti myös _pippuri_,
taikka _elämänlanka_, joskus _keisarinmyntti, kurjenmiekka,
pihlajaruusu, kaana, turnes ja nilja_.

Entisaikaan pestiin pirtti vain kekriksi, jouluksi ja Maariaksi sekä
kesäksi, keväällä kun miehet olivat menneet tervahaudalle.

Tavallinen kainuulainen asuinrakennus käsittää _asuinpirtin_ ja
eteispirtin eli _eteisen_, joiden välissä on _porstua_. Porstuan
perässä on kamari, _peräinen_, kaksikin, jolloin toinen on _köökinä_.
Eteisen kyljessä on toisinaan _kamari_, johon käydään porstuasta tai
eteisestä.

Hyvin höllä on vanhan talon eri huoneitten yhteenliittyminen, eri
ajoilla rakennettuina ne saattavat olla tykkänään eri korkuisia. Pirtti
on eteistä korkeampi taikka taas päinvastoin, ja peräinen kaikkein
pienimpänä suojana kyhjöttää yksinään poikittain, aivan irtaallaan
porstuan takana. Sydänmaiden taloja kierrellessä tulee huomaamaan
asuinrakennusten eri kehitysasteet: näkee pirtin, jonka edessä on vain
pisteporstua, talon, jossa eteisen sijalla on pikku aitta, taikka
porstuan peräinen on aittana, tapaapa joskus asunnon, jossa pirtti ja
sauna ovat vastakkain.

_Sauna_ on pienellekin pirtin eläjälle yhtä tarpeellinen kuin
asuinhuone. Vanhoissa taloissa se on useasti pihan piirissä, mutta
myöhemmin on se saanut siirtyä etemmäksi järven rannalle, puron
partaalle taikka kaivon viereen. Se on vain tavallinen kotoinen kyly,
nokiotsainen matala huone nokisine seinineen ja mustine kiukaineen,
lautasineen, penkkeineen, orsineen. Kiukaansuu on länsisuomalaiseen
tapaan perään käsin ja lautaset tavallisesti peräseinän vieressä.
Saunan edessä on useasti keittokota.

Samoinkuin sauna on _riihikin_ vanhoissa taloissa aivan kartanon
takana, yksinäinen rakennus vain, talon kolmas tärkeä suoja, jossa
jumalanviljat puidaan ja puhdistetaan. Syksyisin se lämpimissään
hikoilee ja savuaa, taikka pitää se ahkeraa varstankolketta. Kesäisin
ja talvisin on riihi toimetonna, romusuojana taikka olkihuoneena.

Mutta pihamaan toisella puolella ovat _navetat ja kujat, tallit
kylkeisineen, lammasnavetat sekä karjakodat ja kontuladot_.
Navetat ovat puusiltaisia, parrellisia eläintensuojia, kujat
patsasniekkaisia katoksia navettain ja latojen vaiheilla,tallit monesti
vanhaa kammioniekkamallia pikku kylkeisineen. Pihan jommallakummalla
sivulla on toisinaan komea vanha luhtirakennus puoteineen, ulkonevine
kammioineen, ja sitä vastapäätä _kamarirustinki_ ruokakamarina,
maitohuoneena sekä jonkun perheenjäsenen makuusuojana.

Etäämmäksi kartanosta ovat asettautuneet _aitat_. Usein muodostavat
ne oman hauskan ryhmänsä, joskus viisilukuisenkin harmaan joukon,
ja ne ovat melkein järjestään kaikki talon vanhinta kantaa ja
sukujuurta, jotkut ikävanhukset polveutuen aina 16. sataluvulta. Mutta
niinkuin vanhan kansan tervaskannot, ovat ne vieläkin vahvaa tervettä
honkaa. Aitat ovat joko _vilja- ja jauhoaittoja_, taikka _kala- ja
liha-aittoja, romu-, verkko- sekä kalma-aittoja_. Taikka ovat aitat
_vaatepuoteja_, pieniä somia huoneita, jotka ovat samalla tyttärien ja
piikojen, poikien ja renkien kesäisiä makuusuojia. Silloin on aitassa
seinään kiinnitetty sänky, ja tyttärillä on orret ja seinät täytenään
vaatetta, vaikka minkälaista ja minkäväristä: paitaa, lakanaa, huivia,
vyöliinaa, hametta, röijyä, sukkaa, vantutta, kaikkea mitä toimekas
talon tytär tarvitsee.

_Paja_, raution matala reppänäkattoinen kalkutteluhuone, on
joissakuissa taloissa kartanon takana. Silloin tavallisesti joku talon
miehistä osaa, ainakin omiksi tarpeiksi, käytellä pajakapineita. --
Järven rannassa on talolla _nuottikotansa_.

Siellä täällä metsäjokien rannalla näkee joskus yksinäisen pikku
myllyn, semmoisen hyvin yksinkertaisen hierinmyllyn, jonka pystyssä
seisova siipitukki käydä kieputtaa, ja samalla ilman rataslaitosta,
vain navallaan pyörittää kiveäkin ja jauhaa salolaisen leipäviljat
sekä puurokset. Parin kolmen talon yhteisiä pikku myllyt tavallisesti
ovat, ja vuoron perään niissä jauhatellaan, jauhatetaan joskus
naapureillekin, taikka annetaan heidän itsensä jauhattaa. Myllyn luona
on pieni sauna, jossa jauhattaja saa ajankulukseen lepäillä, kun
mylly haltian hoidossa käydä kalkuttelee. Tavallisesti ollaan myllyä
käyttämässä yöllä, ja silloin saatetaan helposti saunan lämpimissä
nukahtaakin. Mutta jos kivet käyvät tyhjään, voi haltia kyllä tulla
herättämään nukkujan, jotta "mylly käy tyhjään!" _Tuulimylly_ on
harvinainen laitos, vain jokunen on koko kulmakunnalla. Kuhmolainen
on keksinyt hyvin yksinkertaisen tuulellakävijän: on ladon- tai
aitankatolle laittanut siivekkään kojeen, josta vähäiset hammasrattaat
välittävät viepotuksen alas sijoitettuihin pieniin kiviin. Semmoisen
kummannäköisen tuulessa-hosujan näemme esim. Sumsan kulmilla
Polvelassa, toisen Kuhmon Jonkerintien varrella.

Vielä yksinkertaisempia hierinmyllyjä ovat _käsikivet_, joita vielä
siellä täällä tavataan, aittaan, saunaan, latoon taikka porstuaan
sijoitettuina. Puurojauhoja, ja talkkunaksia niillä vieläkin tarpeen
tullen pyöräytellään. Kivelän Taneli Puolangalla oli ennen aina
käsikivillä viljansa jauhanut ja kehuskellut, jotta hän on parempi
kehnoa myllyä.

Harmaita, laudoittamattomia, maalaamattomia ovat tavallisesti
Kainuun maiden talot, pitkille nurkille salvettuja, maloilla
päällystetyillä tuohikatoilla suojattuja. Pirtin uunit on muurattu
harmaista paasikivistä, laki vankoille kurkiaisille ladottu halotuista
puolipyöreistä puista, paksu pilarihirsi on laen alla poikki pirtin,
ikkunat neli-, kuusi-, kahdeksanruutuisia. Aitat on useasti salvettu
pyöreistä hirsistä, jopa vanhimmat pyöreälle salvaimelle, toiset taas
kuusikulmaiselle sulkanurkalle. Aivan erikoisen muodon antaa aitoille
ulkoneva otsakomero, kammio, sekä sen alaiset nurkkaveistokset, ja
omituisen kohottavan keveyden hauskat pienet jalkapatsaat, jotka
seisoen tukevalla hirsiperustuksella kannattavat koko aittaa. Ominaisia
ovat myöskin pihanperäiset patsaalliset kujakatokset sekä vanhat
kammioniekkaiset tallit pienine kylkeissuojineen.

Harmaa, vaatimaton on Kainuun metsätalo, erämaan tunnelma asuu sen
seurassa vaaran laella. Se on juuri sellainen kuin yksinäisen hiljaisen
korven kodin odottaisi olevankin. Niinkuin harmaa talo sopeutuu
erämaahan, niin sopeutuu erämaan harmaa sarkapukuinen kansakin taloonsa
ja karuun kotiseutuunsa.

Korpi on kasvattanut kansan kaltaisekseen, ja kansa on luonut
kaltaisensa korpitalon. Puolangan vaaroja.



YHTEISKUNNALLISISTA OLOISTA JA OIKEUSTAVOISTA.


    "Maalla eletään maan tavalla,
    eikä maalta pois paeta."

Vaaroille rakennettuja ovat useat Kainuun korpien vanhat talot.
"Ne on kaikki nämä vaarojen selät ennen olleet halmeina, ja ne on
sitten tehty pelloksi, ja sitten talot tehty." Korkealla vaaralla
säilyi pellon vilja maahalloilta ja ylhäiseltä asemaltaan saattoi
vaaran valtias pitää silmällä suunnatonta salomaata: vainosotien
aikoina voi sieltä, milloin mistäkin salaisesta korvesta kohota
vaarallisen rapparin nuotionsauhu. Kovin korkealle ovatkin muutamat
uutisraivaajat uskaltaneet kohottaa kotinsa. Niinpä Hotakkavaaran
pihamaalta, Kuhmon Nurmeksen tien varrella, kantaa silmä joka
suunnalle peninkulmien päähän, näkee vaaroja ja vaaroja kymmenittäin:
Kukkovaarat kaukaa Ontojärven takaa, Kujanginvaarat etäältä Nurmeksen
kulmilta, vieläpä kuulun Vuokatinkin lännessä taivaanrannan komeana
kumuna. Ja läheisempien vaarojen laiteilla, harjuilla erottaa silmä
ihmisasunnoita. Miltei yhtä suunnaton salo on katseltavana Ylitalon
Kuorevaaralta, Puolangalla, sekä saman pitäjän Puokiovaaralta
ja Leipivaaralta, samoin Hyrynsalmen Oravivaaralta ja Sotkamon
Naapurivaaralta. Kiannan Leinosenvaaralta voi kesäiltasin nähdä savun
kohoavan yli 30:sta karjansuitsusta, toiset aina Puolangan, Pudasjärven
ja Taivalkosken puolelta.

On vanhoja taloja myös suurien selkien ranta-ahoilla.

Yksinäisiä korpien valtiaita olivat alussa erämaiden talot.
Naapurieläjän saattoi nähdä vain etäisellä vaaran laella, taikka
kohosi sen savu kaukaisen järven laaksosta. Ja niin vielä nytkin
monet talot elävät aivan ypö yksinään salollaan. Toisilla vaaroilla
saattaa taas olla pari taloa, toisilla kolme ja neljäkin, joskus viisi,
kuusikin asukasta saman vaaran seutuvilla. Niinpä suurustaa Puolangan
Leipivaaralla neljä taloa ja kolme, neljä mökkiä, Kiannan Saarivaaralla
viisi taloa, Pyhällävaaralla Pispajärven kulmilla kuusi, Puolangan
Puokiovaaralla on kymmenkunta eläjää, Hyrynsalmen Oravivaaralla samoin,
samoin Kiannan perukoilla, Juntusrannalla. Mutta vaarojen eläjät asuvat
enimmäkseen etäämpänä toisistaan, Länsi- ja Etelä-Suomen tiheitä
suurkyliä ei Kainuun köyhä korpimaa ole jaksanut kohottaa.

_Vaaraksi_ kansa asuttua vaaraa useasti sanoo, niinpä saa
kuulla: "meiän vaaralla", "teiän vaaralla", "Leinosenvaaralla",
"Naapurivaaralla" j.n.e. Kuulee myös puhuttavan kylästä: "Pyhäkylästä",
"Leinokylästä", "Tapanikylästä"... Sillä "jossa on talot niinkuin
yhessä kohti, niin se on kylä aina". Mutta "kylällä" tarkoitetaan
nykyään myös suurempaakin yhteiskuntaa, kinkeripiiriä, johon saattaa
"vaaroja" ja "kyliä" kuulua useampia, jopa kymmeniä "numerotaloja".
Kaukaista kylää taikka kylän kaukaista kulmaa sanotaan useasti
_perukaksi_ ja _nurkaksi_. Niin voidaan tulla "Jonkerin perukalta"
tai "Vihajärven perukalta" ja mennä "Vieksin", "Auhon" tai
"Askannurkalle". Asukkaita nimitellään elinpaikkansa mukaan, ja
ollaan joko "leipivaaralaisia", "vuokkilaisia", "vihajärveläisiä"
tai "köngäsmäkeläisiä". Puolangan Väyrylän kylässä on toinen pää
"somerolaisia", toinen "salmislaisia", Somero- ja Salmisenjärvien
mukaan. Ja talon isäntä saattaa yksinäänkin olla "-lainen", esim.
"Askalainen", "Kiekkiläinen".

Harvassa vielä nytkin on ihmiseläjää nälkämaiden karuissa
selkosissa. Niinpä esim. Puolangan kirkolta ajettaessa uutta
Näljängän tietä Pispajärvelle, sattuu tien varrelle vain neljätoista
taloa ja taloryhmää sekä kymmenkunta mökkiä. [Taloja: Ylitalo,
Honkavaara, Lassila, Napikka, Korkeainen, Taltta (2 taloa), Kiehtäjä,
Polvela (2 t.), Lehtovaara (3 t.), Korkeainen, Nivavaara (4 t.),
Leinokylä (5-6 taloa etäällä toisistaan), Huokausvaara ja Pekkala.
Mökkejä: Viiselä, Saari, Sänkelä, Siirtola, Timonen, Sakariaho.] Ja
matkaa on kuitenkin seitsemän, kahdeksan pitkää peninkulmaa.

Saman vaaran talot ovat tavallisesti saaneet asujansa vaaran
alkutalosta. Perheen lisääntyessä siirrältyi joku pojista syrjemmäksi
ja asui oman kodin. Monesti voi talosta eroava asettua vain samoille
pihoille elelemään yhteisillä tanhuvilla. Ajan vieriessä saattoivat
talot toistamiseen jakautua, ja vaaralle syntyi useita saman suvun
asumuksia, ja vaara ympäristöineen joutui antamaan viljaa koko suvulle.

Talosta eroavalle annettiin hänen oma osansa. Jos poika asettui
samoille maille elämään, ja talo joutui jaettavaksi, ositeltiin
kaikki vain "ilman lantmeetaria". Kutsuttiin pari syrjäistä
todistajiksi ja arvostelijoiksi, ja siinä sovinnossa määriteltiin,
jotta "se pelto sille, ja se sille, se niitty sille, ja se sille."
Itse kun tiedettiin, missä voimassa pellot olivat ja miten paljon
kuhunkin kylvettiin, ei tarvinnut niitä mittailla. Samoin tiedettiin
niityistä, miten paljon suunnilleen kullekin suovanpohjalle
ja ladonalalle saatiin heiniä. Ei karttoja eikä rajapyykkejä kaivattu,
miten oli ositeltu, se piti paikkansa. Samoin jaettiin sovinnossa
kartanokin, yksi sai yhden huoneen, toinen toisen. Pois muuttavalle
rakennettiin yhteisin voimin uusi asuinhuoneusto. Jos se tuli etemmäksi
emätalosta, muutettiin eroavan saamat ulkohuoneet sen luo, mutta
jos asunto pysytettiin samoilla pihoilla, saivat ulkohuoneet jäädä
asemilleen. Niin saatettiin asustella pihasilla, jossa eri pirttien
talli-, navetta-, lato- ja aittapolut kävivät ristiin ja rastiin.
Saunat ja riihet olivat useasti yhteisiä: riihittiin vuoroin, ja
saunoiteltiin yksissä. Mutta myöhemmin päästiin omiin riihiin ja
saunoihin. Tämmöisen yksillä pihoilla asustavan pari-pirttisen
veljestalon asemakuvan näemme vieressä olevassa piirroksessa,
Timosien talon, Polvelan, Kiannan Näljängältä. Siinä kummallakin
asujalla on omat pirttirakennuksensa saman pihamaan, _kartanon_,
vierellä, mutta ulkohuoneet ovat sekaisin kahden puolen kujaa.
Pertulla on tallinsa Matin puolella pihaa ja Matilla navettansa,
karjakotansa Pertun puolella kujaa. Saunat ovat omilla puolillaan,
mutta riihet samoilla mailla. Paja, kuja ja kaivo sekä veneranta ovat
yhteisiä. Taloa ympäröivät pellot on ositeltu siten, että Perttu
on saanut "Navettapellon" ja "Savikon", riihentakaisen "Suinisen"
ja "Niemipellon" länsipuolen, Matti taas "Hoikan" sekä itäpuolen
"Niemipeltoa".

Mutta jos perheestä eroava asettui etemmäksi salolle uutiseläjäksi,
tehtiin hänelle koko asumus yksin voimin. Niin esim. Hyrynsalmen
Kypärävaaran miehet pystyttivät pois menevälle pojalle elinsijan
Pihlajalehdon sydänmaahan, neljänneksen päähän talosta. Ainakin aitan
-- useasti oman salvamansa makuuaittansa -- otti eroava poika talosta
matkaansa.

Irtain omaisuus,_maanpäällinen_: työkalut, ajokalut, astiat, jyvät,
eläimet ja kaikki, soviteltiin samanarvoisiin osiin jakajain luvun
mukaan, ja sitten pantiin _arvalla_, kuka minkin osan sai. Mutta
_metsiä_, jotka ennen olivat yhteisiä, ei tarvinnut ositella. Ei
myöskään vaatteita jaoteltu, jokainen piti omansa, mitä oli yhdessä
elettäessä saanut.

Jos poika taas tykkänään erosi talosta ja tahtoi osuutensa rahassa,
maksettiin se hänelle sopimuksen mukaan.

Mutta tytär ei ison kodista erotessaan päässyt suurille saamisille,
eikä sitä juuri ansainnutkaan. Talot olivat kaikki _tekemöisissä_
ja _miesten_ raatamia, tyttäret eivät suuria saaneet aikaan. Sillä
kun he täysi-ikäisiksi tultuaan olisivat jotakin kyenneet tekemään,
jättivätkin he kodin ja menivät naimisiin. Maksa sitten heille vielä,
kun muutenkin saat heidän eteensä raataa ja puskea, pojat manailivat.
Miehelään mennessään saivat tyttäret heti _myötäjäisensä_, jotka olivat
"niinkuin _alkuantoa_". Myötäjäisten suuruus riippui talon rikkaudesta,
mutta _makaukset_ ja _pitovaatteet_ vaatearkkuineen sekä _rukin_
sai miltei jokainen tytär heti mukaansa ja sitten syksyllä Mikkelin
jäljestä _perintölehmän ja -lampaan_. Niinkuin sanottiinkin:

    "Turkit, veltit laitettiin,
    lehmät, lampaat annettiin."

Isoisen talon tyttärellä oli myötäjäisiä aitan täysi: 5-6 höyhentyynyä,
3-4 alusraanua, 2 takkia, päällysveltit, kymmeniä lakanoita, hurstisia,
piikkoisia ja liinaisia, pitkä turkki mustista lammasnahoista ommeltu,
päällys "ruottinverkaa", 20 hametta, 20 röijyä, 20 paitaa, 50:iä
huiveja, 4-5 silkkihuivia. Oli niissäkin jo koko omaisuus, mutta ne
olivatkin enimmäkseen tyttären omaa työtä, tyttöajan ahkerointia.
Niinpä ei tarvinnut miniän mieheltään kymmeniin vuosiin ruikutella
vaateapua, tuli kyllä ominsa toimeen.

Jos nuoret elivät talon yksissä pöydissä, joutui perintölehmä appelan
karjaan, sen maidot ja voit anopin aittaan, vain perintölampaansa
sai miniä keritä omiksi hyvikseen, mutta lampaan saamat karitsat
omistettiin talon katraaseen. Yhteisestä pesästä erotessa miniä
sai lehmänsä ja lampaansa, mutta ei lehmän eikä lampaan laittamia
karjanlisiä, ne talon suojissa ja ruoissa saatuina kuuluivat talolle.
Mutta jos taas miniän piteille oli talon karjassa sattunut joku
onnettomuus, vaikkapa "metsä" tuhonnut, oli se talon vahinko, ja
talosta täytyi antaa samanarvoiset siivatat sijaan. Perinnönjaossa
saivat talon miniät jokainen ennen jakoa "ottaa päältä pois piteensä".
Jos miniä kuoli miehelässä lapsetonna, tulivat tyttären vanhemmat ja
veivät pois kaikki, mitä hän oli tuonut myötäjäisinään. Sillä vaimo ei
ennen mennyt miehen suvulle miehen mukaan, vaan oli edelleenkin omalla
suvullaan ja käytti omaa sukunimeään. Lapset vain saivat isän
sukunimen.

Vasta isän kuoltua saivat tyttäret pienoisen perintöosansa,
tavallisesti puolet siitä, mitä pojalle maksettiin, mutta voitiin
tytärtä joskus niinkin katsoa ylön, että annettiin hänelle vain
satanen, kun pojalle työnnettiin tuhat. Niinpä oli eräässä varakkaassa,
omin viljoin toimeen tulevassa puolankalaisperheessä pojalle annettu
talo, mutta tyttäret hyvitetty vain sadalla markalla. Ja jaon jälkeen
oli poika heti myynyt talonsa metsää 20,000 markasta!

Äidin kuoleman jälkeen saivat tyttäret mennä perimään emonsa vaatteet.
Ne kaikki kuuluivat heille, vaikka olisivat olleet vuosikausiakin
poissa kotoa ja äiti ollut vuosikausia pojan hoidettavana. "Tyttäret
ne on olleet aina äidin vaatteiden perilliset." Samoin taas pojat ovat
perineet isäukon vaatekerrat.

Perintölehmänsä ja -lampaansa saivat tyttäret siinäkin tapauksessa,
vaikka eivät menneet mieheläänkään, kunhan vain muuttivat pois kotoa.

Talo annettiin tavallisesti _vanhimmalle pojalle_ taikka luovutettiin
sille, "kuka enimmin rakasti", taikka pantiin tasan. Sillä, joka
talon otti, oli "suuri vaiva vanhusten hoitamisessa", kun sai heidät
_ruokkolaisikseen_, siksi hän saikin talon kovin vähällä sisarusten
suorittamisilla.

_Ruokolle_ voitiin ruveta kahdella tavalla: joko _pöytäruokolle_ taikka
_irtonaiselle_. Pöytäruokolla eläjä sai syödätalon pöydästä, mitä siinä
oli tarjottavana, hyvää tai huonoa Mutta jos ruokkija hävisi talostaan,
vaikkapa joutui metsäsaunaan kituroimaan, täytyi ruokkolaisen seurata
mukana ja tyytyä saunapöydän syötäviin. Toisin oli irtonaisessa
ruokossa, se täytyi maksaa, mikä oli sovittu, vaikka maksaja olisi
joutunut kuusen juurelle kupsehtimaan. _Ruokkokirja_ oli ankara kirja,
siinä tarkoin lueteltiin kaikki maksettavat ja tehtävät. Niin piti
ruokkolaisille [tiedot eräästä varakkaasta Hyrynsalmen talosta n.
50-60 v. takaperin] vuosittain antaa kolme tynnyriä jyviä kummallekin,
puoleksi rukiita ja ohria, leiviskä lihaa kummallekin, samoin leiviskä
suolakalaa, puoli leiviskää kapakalaa, tynnyri perunoita taikka
valmiiksi muokattu tynnyrin perunamaa, useita kappoja suoloja, pari
lehmää lypsettäväksi, jopa pari lammasta kerittäväksi talon ruokossa,
vielä joka toinen syksy lehmä teurastettavaksi, jopa tupakkiakin
leiviskä ja viinaa 6-7 kannua, lisäksi tarverahaa 5-6 ruplaa joka
vuosi. Sitten vaatteen puolta piti antaa alusvaatteet joka vuosi,
päällysvaatteita "sen mukaan kuin hajosivat", kintaat käteen ja kahdet
kengät kummallekin vuosittain. Asuntona piti olla lämmin huone,
kynttilöitä tarpeen mukaan, huone ruokia varten, vieläpä oma aittakin.

Asuinhuone piti pitää puhtaana, ja kun ruokkolainen joutui vanhaksi,
oli palkattava piika hoitamaan. Myllyssä piti käyttää vanhojen viljat,
ja heitä itsiä piti käyttää hevosella kirkossa sekä kinkereillä --
olipa joillakuilla äijillä ohjelmassa käyttö Kajaanin markkinoilla. Ja
sitten lopuksi piti vanhat saattaa _kunnialla hautaan_.

Talon väkeä olivat myös _palvelijat_, jotka vuosipalkasta tekivät talon
töitä. Suuren suuri ei palvelijan palkka ollut, _rengille_ maksettiin
3-30:een paperiruplaan vuodelta sekä _piialle_ kymmenkunta ruplaa,
lisäksi vielä annettiin _vuosivärkit_. Renki sai vuosivärkkeinä kahdet
_hurstihousut_ ja kaksi _hurstipaitaa, sukat, syylingät ja vanttuut,
vasikannahkarukkaset, kengät ja kengäkset sekä lakin_. Kotikasvuinen
tupakka oli vapaasti renginkin sauhuteltavana, taikka määrättiin
hänelle piipun täytettä leiviskä vuodessa. Monet rengit ryypiskelivät
suuren osan palkastaan talon viinassa. Olivatpa jotkut isännät
niin ovelia, etteivät huolineet semmoisesta rengistä, jolle ei
viina maistanut. Piian vuosivärkkejä olivat kengät ja kengäkset,
sukat ja vanttuut ja _huivi_ sekä kymmenen kyynärää toimikaista
_hurstia_ paidanylisiksi ja viisi kyynärää kaksivartista _piikkoa_
paidanalasiksi, vielä neljä naulaa villoja, joita sai talvella,
karjatöiden lomassa kehräillä ja kutoa vaatteikseen.

Samassa pöydässä istuivat niin talonväki kuin palvelijatkin, samassa
pirtissä maattiin talvisin ja samoja töitä toimiteltiin. Kaikissa
kesätöissä, huhdan raannissa, kyntöpellolla, niittämässä, nuotanvedossa
häärivät naiset niinkuin miehetkin. Juhannukseen asti piti päivä
isäntäin puolta, mutta siitä lähtien rupesi se olemaan palvelijain
puolella.

Silloin kun terva- ja halmetyöt olivat käynnissä, oli talossa työtä,
niin ettei aina ehditty niitä omin voimin, palvelijainkaan avulla,
toimittaa. Piti vielä palkata kasakoita, jotka elivät talon leivissä
ja talon tupakalla täyttivät piippunsa. Rahapalkkaa maksettiin
kasakalle noin rupla viikolta. Useasti täytyi kasakka paran kesällä
suoritella talvisia syönnöksiään, kun oli "kesätyön päähän" jo
talvella vähennellyt talon viljavarastoja. Kasakkoina työskentelivät
_huonemiehet_ sekä vähävaraiset _mäkitupalaiset_, jotka pikku
mökeissään talojen aidan takana ahertelivat omia aikojaan.

Huonemiehiä oli tavallisimmin pieniperheisissä taloissa. Pirtinnurkassa
he asustivat, lattialla loukossaan makasivat, keittivät vähät
syötävänsä talon liedellä tai kodassa, talon saunassa kävivät muiden
mukana vihtomassa, saivatpa kylvää jonkun kapan perunoitakin talon
pellon nurkkaukseen, jopa tilkkasen hamppuakin. Mitään varsinaista
vuokraa ei huonemies asunnostaan maksanut, mutta huonemiehen akan
piti kantaa halot pirttiin, lakaista pirtin lattia joka päivä sekä
lauantaisin "luututa" pirtin penkit, akkunat ja pöydät, joskus
lämmittää saunakin vuoroonsa. Peruna- ja hampputilkastaan teki
huonemies taloon jonkun päivätyön.

Rehelliset ja kunnolliset huonemiehet kyllä saivat talonpirtistä
nurkkansa, mutta epärehellisillä ja kelvottomilla ei tahtonut olla
sijaa missään. Talojen saunoihin he useasti häätyivät tuhrustelemaan
taikka pahimmassa tapauksessa pakenivat metsään ja tekivät sinne
mökkinsä.

Pirtin asujina oli vielä silloin tällöin _ruotilaisia_ eli
_hollilaisia_ ja _istukkaita_. Ruotilaiset olivat jonkun aikaa talossa
ruokittavina, sitten ne hevosella saatettiin toisen talon vastuksiksi,
sieltä kolmanteen, neljänteen ja niin kierräteltiin ympäri kylää.
Saatiin myös istukkaita vuosikausiksi talon hoitoon: vanhoja ukkoja,
ikäloppuja akkoja, vaivaisia ja hulluja. Työtä heillä teetettiin, minkä
he kykenivät. Vanhat mummot kehräsivät hamppua, loukuttivatkin,
punoivat kengänpaikkuunuoria, vaarit kutoivat verkkoa, kiskoivat
pärettä, hakkasivat havuja. Vaatteissa piti vanhat pitää, ruoassa ja
tupakassa. _Tähderuokia_ heille tavallisesti annettiin, jopa toisissa
taloissa vain _sormipyyhkeitä_, joita ruokakuppien pohjasta oli
sormenkyljellä sivallettu. Penkki taikka pöydän alapää oli näiden
kovaosaisten ruokailusijana.

Toisinaan saatiin kutsumattomina vieraina _kerjäläisiä_, jotka myöskin
vaativat osansa jumalanhyvistä. Mutta kun olivat kutsumatta tulleet,
niin sen mukaan heitä kohdeltiinkin: karsinapenkille annettiin
heille määräpalat syötäviksi, ruoantähteitä mitä sattui olemaan. "Ei
kerjäläisille toki koskaan pöyälle ruokaa asetettu."

Pitäjän parhaita oli _pappi_, joka sunnuntaisin piti kirkonmenoa
ja kesin, talvin kierteli kinkerimatkoillaan. Kuunneltiinhan häntä
mielellään ja pidettiin parhaana vieraana, mutta saatiin siitä
maksaakin, jopa niin, jotta tultiin huomaamaan, että "pohjaton
papin säkki". Luonnossa annettiin papille saatavansa. Joulun aikana
vietiin pappilaan hyvinvoivasta talosta 24 kappaa jyviä, 30 leiviskää
heiniä, kuorma halkoja, 12 naulaa lihaa, 3-4 paksua ruisleipää sekä
kynttilärahat kirkkoa varten. Perttulina piti saatella: naula voita
joka lehmästä, naula villoja, 2 naulaa hamppuja ja vasikannahka sekä
leiviskä kaloja nuottatalosta. Vielä vietiin papille nelikko nauriita,
pari juustoa [Askanmäestä oli kerran viety papille oikein suuri juusto.
Siitä pappi kiitellyt: "Niin sitä isosta talosta pitääkin!" Mutta
kun pappi sitten oli maistanut juustoa, joka olikin tehty kuoritusta
maidosta, oli hän manannut: "Niin on sitkeää niinkuin jänönkääpä!"],
oravannahka sekä _pääsiäisrahaa_ 8 kopekkaa parikunnalta. Joka
kolmas, neljäs vuosi täytyi viedä _lammas_ ja talonvanhuksen kuoleman
jälkeen _testamenttilehmä_. Täytyipä vielä kesällä käydä pappilan
leikkuupellolla _päivätöissä_, ja paikoin piti papille raivata niitty
ja pitää se aidassa.

Mutta toinen kirkonmies, _lukkari_, kävi joulun edellä itse saatavansa
perimässä. Hänen pussiinsa mitattiin talosta viisi kappaa jyviä,
piställettiin kouraan lampaanlapa ja kainaloon työnnettiin paksu
ruisleipä. Lampaalla kuitattiin lukkari silloin, kun papille annettiin
lehmä, ja vainajan veisuusta vei hän vanttuut.

Tärkeä kirkollinen henkilö oli _kirkonmieskin_, jota aina piti
arvonimeltään mainita. Papille piti hänen kinkeritalossa esittää
_kinkerilista_, johon oli merkitty seuraavan vuoden messutalojen
nimet, sitten oli hänen "kanneltava" papille, mitä pahaa elämää oli
kinkerikunnassa vietetty. Vielä oli kirkonmiehen tehtävänä potkia
ärisevät koirat pois messupirtistä, ja tätä tärkeää toimitusta varten
piti hänen opetella potkaisemaan koiraa yht'aikaa molemmilla
jaloillaan. Muuten ei kelvannut kirkonmieheksi. Sanottiin myös, että
hänen oli kolmesti suoritettava sama temppu, mikä pikku pojille useasti
sattuu, kun he pitävät ensi päiviä ensimäisiä housujaan. Näin vaikeista
kokeista huolimatta oli kirkonmiehen toimi palkaton, vaikkakin
Kylänmäen ukko-kekkuli pyrki siihen virkaan, "jotta kapat sais".

Maallisia pitäjän kappaherroja oli _siltavouti_, jolle maksettiin jyviä
kappa talosta. Hänen toimenaan oli "katella maantien siltoja ja panna
ylös, kun tielle someroa ve'ettiin". Toinen oli _jahtivouti_, jolle
myös meni kappa, vaikka "hänellä kyllä ei ollut tehtävää paljo mitään".
Juoksutti, niinkuin viimeksi Alankolainen, miehiä rintanaan pitkin
selkosia huudattaen ja ammuttaen, jotta muka kaikki karhut ja sudet
kaikkoaisivat pois paikkakunnalta.

Oli myöskin kolmenkapanherra, _pitäjäsriivali_, joka pani
paperille kaikki, mitä kunnanasioissa tarvittiin, pyöräytteli
ukoille velkakirjatkin ja otti "lantin" joka paperista. Silloin ei
ollutkaan "pännämiehiä" joka kylässä. _Paavo Juntunen_, Hyrynsalmen
Oravivaaralla oli pitäjänsä ensimmäinen kynänkäyttäjä. Hän oli oppinut
siten, että pappi kinkereillä oli piirtänyt liidulla pirtinseinään
kirjoituskirjaimet, ja niitä oli Paavo alkanut jäljitellä. Kiannan
ensimäinen kynämies ja velkakirjojen kokoonpanija oli siltavouti
_Eljas Moilanen_, "Läkki-Topora". Ristijärvellä taas oli pitäjänkuulu
"Tuliniemen ukko", valtiopäivämies _Lauri Keränen_, kaikissa kirjoitus-
ja muissa asioissa kovin kaivattu ja kysytty.

Mutta _lautamiehet ja herrastuomarit_ olivat ankaran lain ja oikeuden
miehiä, joille itse tuomari maksoi kapoistaan 1 1/2 tynnyriä viljaa.
Heidän toimenaan oli manailla kansaa käräjiin ja istua lautakuntana
käräjäsalissa.

Vanhaan aikaan kerrotaan pidetyn _kylänkäräjiä_, joissa oli päämiehenä
ollut _kylätuomari_. Semmoisena kylätuomarina oli ollut Ristijärven
Ison-Tololan Tuomas Tolonen, ennen mainittu "Vihtakaula", ja oli hänen
kylänkäräjissään ratkaistu pieniä rikoksia ja kylän yhteisiä asioita,
oli sakotettu ja muutenkin rangaistu. Limingassa oli ollut pääkäräjät,
ja aina siellä oli hyväksytty ukon tekemät päätökset.


Kihlakunnan käräjät kestivät entisaikaan paljoa kauemmin kuin nykyään,
kolme, neljäkin viikkoa, nyt vain viikon, pari. Oli kyllä _juttuja_
ennen käräjillä: maita kun ei ollut jaettu, riideltiin niityistä ja
huhdista, oli ruununmetsäin hakkuujuttuja, tervaa kun ukot niissä
polttivat ja huhtia raatoivat, oli viinankeitto- ja myöntijuttuja,
velkajuttuja, porojuttuja, perintöriitoja ja kunnianloukkausjuttuja,
oli joitakuita tappeluksiakin sekä kaikenlaisia kinasteluja, mutta
lapsen ruokkojuttuja ei juuri ollut. Joitakuita varkausjuttujakin
sattui aina joukkoon, porojen, perunain, jyvien kähvellyksiä, sitten
kalanpyydyksien repimisiä, veneiden rikkomisia ja sen semmoisia, mutta
törkeitä murhia ja miestappoja vain harvoin tuli esille. Vanhat ne
useimmin olivat varkaudesta syytettyjä, nuoremmat taas tappelivat.
"Vaikka kansa oli ennen sivistymättömämpää, niin enemmän siinä oli
totuutta kuin nyt. Nyt jos markan antaa toiselle, niin pitää olla
todistajat, mutta ennen ei semmoisia tarvittu."

Pelolla ja vapistuksella astui korven mies käräjäpirttiin ja
kunnioittaen kumarsi korkeaa oikeutta. _Rättäri_ oli sisään kutsumassa
sekä neuvomassa niin _altavastaajaa_ kuin _päällekantajaakin_,
"miten piti olla". Tarvitsivatkin taitamattomat sydänmaan riitelijät
ohjausta, ottivat useasti _vulmahdinkin_ avukseen, yksikseen kun
pelkäsivät puhuvansa asialleen tappion. Lautamiehet tavallisesti
hoitivat käräjöiväin asioita, niinkuin Kiannan Pispajärven lautamies,
_Jussi Tauriainen_, tuima käräjäpukari, joka jo 18:n ikäisenä "vannoi
lautamiehen valan" ja joskus hoiteli yksillä käräjillä yli sataa
juttua. Oli muitakin itseoppineita asianajajia, semmoisia kuin
_Jussi Kyllönen_ Puolangalla, taitava jutun juoksuttaja, satojen
käräjäseikkojen selvittäjä, joka joskus höyhenteli itse ovelan
Tauriaisenkin. Mutta hänellä olikin ohjeenaan: "Pitää pysyä totuuvessa
niin paljon kuin suinkin, ja sitä heikointa kohtaa vain hilpasemalla
mennä." Viidestä viiteentoista markkaan ottivat avustajat palkkaa
suukovustaan.

Mutta jos käräjöivällä oli käärmeen-käräjäkivi suussa, mällinä sitä
poskessaan hoiteli, kun oikeuden edessä ajoi asiaansa, ei tarvinnut
pelätä puhuvansa tyhmyyksiä, eikä kaivata puolesta puhujia.

Rumimpia rikoksia oli _varkaus_. Metsänvarkautta ei kyllä pidetty
minään pahana, metsäthän olivat niinkuin yhteistä tavaraa, sillä
"Jumala on kasvattanut metän yhelle niinkuin toisellekin, eikä herrat
ole sen suhteen enempää tehneet kuin talonpojatkaan". Petos oli myös
ruma juttu, mutta hevos- ja kellokaupoissa toisen jutkauttaminen oli
kyllä sallittua. Se mies, ken parhaiten pystyi jymäyttämään, "se
oli kunnian asia saada toista peijata". Sanansa syöjää pidettiin
epärehellisenä ja halveksittiin, valehtelijan puheisiin ei luotettu,
sanottiin vain: "Puhuipa tuossa, kumpi pää tahansa". Avioliiton
rikkojia naurettiin, tappelua ei pidetty niinkään pahana. Mutta
ilmiantajaksi ei ruvettu muuten kuin kostonhalusta, "ottakoot herrat
itse asiasta selvän!" arveltiin vain. Pelättiin sitäpaitsi jotta asiaan
sekaumalla voitiin joutua vieraana miehenä käräjäpaikoilla, pitkien
matkojen päässä, juoksentelemaan.

Oli sitä entisajalla omat rangaistustapansa. Miesten kesken joskus
käytettiin _korpilakiakin_: annettiin miestuumasta yhteisesti selkään
jotakuta ilkimystä, linnun- tai kalanpyydyksien varasta taikka muuta
kiusallista pahantekijää.

Selkäänhän annatti korkea laki ja oikeuskin, _raippavitsoilla_
roiskutteli kaakinpuussa varkaita ja muita suuria pahantekijöitä, 40
paria lasketti pahimmille, niin että selkä kävi verille. Kiannalla
oli piiskuupaikkana Mannilan riihennurkka sekä Kanervakangas ja
_piiskurina_ muuan silmäpuoli ukko. Kuhmossa _Korhosen Apsalon_
kylvetteli Jaakkolan huoneen nurkassa, Sotkamossa oli viimeisenä
vitsojana _Heikki Tapperi_. Hyrynsalmella oli _Piiros-Mikko saahkarina_
ja toimitti virkaansa käräjäkartanolla, livautti peukalonsa aina
vitsalta syrjään kun löi, ettei vitsa olisi iskenyt niin kirpeästi.
Ristijärvellä oli toimitus tapahtunut Mikkolan kujan pylväässä.
Siinä on ropisteltu viimeksi puolankalaista tietäjää, Kilpa-Paavoa,
joka oli vain arvellut: "Piiskathan mulle on selkään tuomittu,
vaan suolarakeillako sinä mua nakkelet?" Ukko oli niin tehostanut
selkänahkansa, ettei siihen vitsa pystynyt. Alle 18 vuoden ikäiselle
pahantekijälle annettiin _lastenpiiskoja_, eikä silloin vitsa lyötäessä
paljon ääntänyt.

Saahkarin toimena oli vitsojen valmiiksi laittaminen, ja kelloon
katsovan nimismiehen käskyn mukaan hän hutki. Kolme ruplaa sai saahkari
virastaan vuosipalkkaa ja toimituksista eri korvauksen. Mutta "siihen
virkaan kyllä ei ruvennut ei pojat puoletkana".

Vitsatut eivät vielä päässeet sillä, että selkä suomittiin, heidät
lisäksi istutettiin kirkossa _mustallapenkillä_. Joka pitäjässä on
vielä muistonsa mustanpenkin istujista. Keskellä kirkon käytävää piti
rangaistavan istua synkällä tuolillaan ja kuunnella, kun pappi pani
parastaan hänen manaamisekseen. Jopa Kettu-Paavokin Hyrynsalmella,
kun oli mennä pöhlännyt juovuksissa kirkkoon, joutui tuhmuudestaan
mustallepenkille papin manattavaksi: "Mitä vasten sinä olet rikkonut ja
millä tavalla?" Ja vielä, vannotettavaksi: "Ei vasta piä tehä!" Sitten:
"Luovutkos pois perkeleestä ja hänen menoistansa?"

Mutta kirkon porstuassa irvisteli hirveä _jalkapuu_ ja ammotteli
viittä-kuutta julmaa silmäänsä huonoille lukijoille, rippikouluun
saapumattomille, kinkereillä käymättömille, rippikoulussa tappelijoille
ja ilkikurisille kirkonmenojen häiritsijöille. Kirkon luona,
kirkkotien vieressä, parhaalla paikalla, parhaana kirkkoaikana
istutettiin rangaistavia, jalkapahanen nilkasta kamalan puun silmään
iskettynä, kaikkien kirkossa kävijäin naurettavana. Olipa Puolangalla
kerran saalistettu jalkapuun istujiksi kolme suurta kanaljaa: Antti
Junkkari, Nurmen Matti ja Joopi Hiltunen eli "Parta-Joopi". Vierekkäin
olivat juuttaat yht'aikaa puulla istua kyköttäneet kuin kukkopojat
orrella. Huonoa lukutaitoaan olivat toiset siinä kohennelleet, mutta
"Parta-Joopi", kuulu voimamies, oli istunut sitä, kun ilkikureissaan
oli kätellyt pappia niin kovakouraisesti, jotta papilta oli päässyt
parku. Mutta eivät olleet puulla istujat ottaneet rangaistustaan
oikein katumuksen ja parannuksen kannalta, olivat vain naureskelleet
ja ilvehtineet ja kivillä viskelleet ohi kulkijoita. Olipa Nurmen
Matti kiskaissut pienen jalkansa irti ja käväissyt "syönnistään tiliä
tekemässä", tuonut koipensa reikään takaisin, jotta "raskin minä vielä
tulla istumaan".

_Kauppoja_ tehtiin ja "voitoilla elettiin". Enimmin tehtiin
hevoskauppoja ja sitten kun taskukellot tulivat tavallisiksi,
_kellokauppoja_. Kun kauppaa oli kylliksi hierottu ja kinasteltu
puoleen ja toiseen, päätettiin se kättä lyömällä. "Kun minun sanalleni
tullet, niin tuoss' on lämmin käsi!" saattoi toinen tarjota, ja yhteen
puristetut kourat erotti kaksi kuulijaa, toinen sivalsi toisen, toinen
toisen erilleen, ja kauppa oli _lukossa_. Erottajat olivat sitten
vieraina miehinä, jos kaupasta sattui tulemaan oikeusjuttu. Mutta jos
vain kaksi keskenään sopi kaupan, niin "kolmannelle korvapuusti". Kättä
lyötäessä hevoskauppaa tekevät _hevoshuijarit_ samalla _hirnuivat_
kuin hevonen, ja pyssyn vaihettajat _paukauttivat_ suullaan pyssyn
pamausta matkien. Kaupan päättäjäisiksi pidettiin _harjakaiset_. Jo
kättä lyötäessä toinen tinkasi, että _rahan puolelta_ on harjakaiset
pidettävä, toinen taas: _kalun puolelta_, taikka vain, jotta _kahda_.
Miten sitten sovittiin, useasti oli tapana "rahan puolelta" kustantaa
harjakaiset, ja yhdessä erottajain sekä muidenkin paikalle sattuneiden
kanssa juotiin viinat ja kahvit. Innostuttiin joskus pitämään
kokopäiväiset juomingit, jopa Kiannalla kerran pari miestä vaihtoivat
äimiä ja ilostuivat kaupastaan, niin että joivat harjakaisia kaksi
viikkoa.

Kauppaa hiereltäessä tavattiin, kun sitä ei voitu vielä saattaa aivan
lukkoon, antaa _käsirahaa_ ja sopia, että silloin ja silloin tullaan
tekemään lopullinen kauppa. Siihen eivät sitten enää sivulliset
saattaneet sotkeutua, kauppa pysyi lujana. Mutta jos käsirahan
antaja ei määräaikana tullut kauppaa päättämään, eikä mitään syytä
ilmoittanut, meni kauppa rikki, ja antaja menetti käsirahansa.

_Purkaa_ saattoi kaupan se, ken luuli joutuneensa _häviölle_, kunhan
kolmen vuorokauden kuluessa tuli asiaansa ajamaan, myöhemmin ei
purkaminen enää tullut kysymykseen. Mutta joskus tehtiin kauppa sillä
puheella, että "vaikka paikalla... niin ei pureta!" Kellokauppa oli
purkamaton heti, kun kello oli ennätetty pistää taskuun.

_Vaihtokaupassa_ huonomman tavaran omistaja työnsi _päällisiä_. Mutta
useasti tavaroita, hevosia, pyssyjä ja varsinkin kelloja _pantiin
vastakkata_ eli _suutakkata_, vain _huikittiin_ kourasta kouraan, jotta
"jos tahot, niin tuoss' on!" _Pisteltiin_ kelloa väliin viisi, kuusikin
kertaa samana päivänä.

_Veikkaakin_ joskus riesauduttiin _panemaan_. "Minä tähän panen, vaikka
veikankin", voitiin väittää, ja _veikkarahat_ annettiin syrjäisen
hoitoon, lyötiin kättä ja erottiin. Se, joka veikan voitti, sai pitää
rahat.

Sattuipa väliin semmoinen onnentapaus, että _löydettiin_ jotakin,
mitä joku onneton oli kadottanut tai pudottanut. "Oma löytty, vieras
varastettu", muistettiin sanotun vanhoille. Mutta vain harvat,
epärehelliset tätä ikivanhaa omistusohjetta löytöönsä soveltivat.
Useammin seurattiin uudempaa sääntöä: "Kahtia ve'estä, kolmasosa
maasta" löydetystä kuuluu löytäjälle, taikka tyydyttiin vain
löytäjäisiin, taikka annettiin tavara omistajalle löytökorvauksetta.
Mutta jos omistajaa ei ilmaantunut, sai löytäjä pitää tavaran omina
hyvinään.

Kaupoissa, myönneissä ja ostoissa, sekä muutenkin tulivat monesti
_mitat_ kysymykseen. [Seuraavat mitat Kuhmosta saatuja.] Niitä olikin
kaikenlaisia vanhoja kansanomaisia mittoja sekä määrittelyjä. Jyviä
mitattiin _tynnyrillä_, joka niinkuin ainakin veti 30 _kappaa_, mutta
"kukkurikapan aikana oli tynnyri 32 kappaa". Ennen nimittäin ei
_ryykikappaa_ käytetty. Tervatynnyri veti 50 kannua. Karpioon mahtui
8 kappaa, nelikkoon neljä, kappa oli 2 kannua, kannu 4 hallia ja
hallissa oli 2 korttelia. Epämääräisiä mittoja olivat vakat, joita
tuohesta tehtiin sekä suuria että pieniä, samoin korvot, joilla vettä
kannettiin. Kourallinenkaan ei ollut tarkoin määrätty, siinä saattoi
olla suoloja, jauhoja, jyviä hiukan enemmän tai vähemmän.

Olkien mittana oli _mitta_: se määrä, mikä mahtui olkia nuoraan,
jonka pituus oli kolme syltä, kolme pivon pituutta ja kolme kertaa
peukalon ympäri. Semmoiseen nuoraan sopi tavallisesti 20 _olkikupoa_.
Heinäin määränä käytettiin _häkkiä_, joka poljettiin ja puskettiin
niin tiukkaan kuin miesvoimin saatiin. Mutta kun ei ollut häkkiä,
köysitettiin heinät kuormaan _raipalla, nuoraraipalla_, joka oli
hampusta punottu 15-sylinen köysi. Se meni tarkoin heinäkuorman
nuorittamiseen, kun kiinnitettiin kaplaista kolme kertaa poikki kuorman
ja sitten yhden kerran vetäistiin yli edestä taakse.

Halkoja mitattiin kolmikyynäräisellä _sylellä_, jonka tavallinen
mies osasi levitetyin käsin jokseenkin tarkoin määrätä. Alamittaista
syltä sanottiin _nyrkkisyleksi_. Sylen kolmasosa oli _kyynärä_, mutta
_käsikyynärä_ oli mitta miehen kyynäspäästä keskisormen nenään.
_Vaaksa_ oli levitetyn kämmenen peukalon ja keskisormen taikka
pikkusormen pään väli, _tuuma_ peukalon leveys, _pio_ oli kämmenen
leveys, mutta pystykämmenessä luettiin kämmenen leveyden lisäksi
kohotetun peukalon määräämä korkeus. ["Siinä talossa on pystykämmentä
paksu leipä", kiiteltiin talon hyvyyttä.] _Askel_ laskettiin puoleksi
syleksi, _jalka_ oli puoli kyynärää. Suurempia pituusmittoja oli
_viittaväli_, jonka laillinen pituus järven selällä oli 30 syltä.
Suurilla järven selillä piti joka kymmenennen viitan vieressä olla
joitakuita valmiita saverikkovitsoja siltä varalta, että matkamieheltä
sattuisi selällä saverikko katkeamaan. Aivan yleinen matkan mitta
Kainuussa on _neljännes_, penikulman neljäsosa. Sanotaan matkan
tiedustelijalle: "Sinne on puoli neljännestä, pari neljännestä, viisi,
seitsemän, kymmenen, neljätoista neljännestä..."

Lyhempiä matkanmittoja kuullaan keskusteluissa, esim.: Sinne oli
_pyssykuti_, taikka olisiko ollut _kivellä heittää_. "Kivikiekistä ei
ole kuin _kirvesheitto_ helvettiin." Ei se ole sen kauempana kuin, että
_hyvästi koiranhaukku kuuluu_... taikka _tavallinen tarina kuuluu_...
välillä on kyllä joki, mutta sen yli _hyvästi hyppäämällä pääsee_...
sanovat kyllä, jotta sinne on _silmäsiinto_. -- Matkan mitta on _kielen
pituuskin_. Pahanmakuista ruokaa pisteltäessä arvellaan: "Eihän tuolla
ole matkaakaan kuin kielen pituus."

Mutta kun aurinko rupeaa lähentelemään taivaanrantaa, niin että on vain
_korennon korkuisella_, on ilta jo ovella ja päivän työt loppumassa.



SUURPERHEITÄ.


    "Sitä kuusta kuuleminen,
    jonka juurella asunto."

Entisajan suuria sukutupia ja niiden suurperheitä, muinaisten suurien
sukuyhteisyyksien viimeisiä rippeitä tapaamme vielä Kainuun takamailla,
suurperheitä, jotka ovat miltei kuin muinaisjäännöksiä näinä epäsovun,
hajanaisuuden ja isien tapojen halveksimisen aikoina.

Semmoinen suurperhe oli ennen, parhaina halmeviljelyksen aikoina,
elänyt Kuhmossa, Kiekinniemellä, mahtavan rikas Piiraisten suku. Iso
oli ollut talossa perhe: seitsemän veljestä yht'aikaa yksissä elänyt,
ja seitsemän kätkyttä yht'aikaa keikkunut pirtin lattialla. Kahdessa
pirtissä oli asuttu, toinen oli ollut 6-sylinen pääpirtti, toinen
hiukan pienempi eteispirtti. Niin kauan oli sama suku samoissa leivissä
elänyt, että oli samoissa pirteissä jo keskenään menty naimisiinkin.

Toinen suuri sukupirtti oli ollut Kuhmon Rastilla, Saunajärven
puolessa. Siinä olivat eläneet Immosten mahtavat, seudun suurimmat
huhtien raatajat. Yhdessä pöydässä oli siinäkin monikymmenlukuinen
perhe istunut. Sitten kun suku oli jakautunut, oli neljä veljestä
mennyt Varajoelle, neljä Akonkoskelle, ja osa perhettä jäänyt Rastille.

Suuri perhe oli niinikään elänyt Ristijärvellä, monesti mainitussa
Isossa-Tololassa. Siinä oli Tolosia sikeytynyt ja polveutunut, niin
että oli ollut nelisenkymmentä samannimistä syöjää saman puuropadan
ympärillä.

Suomussalmen Vuokilla, Jumalisten kylillä, Jumalisjärven rannalla,
Jumalisien talossa eli, eikä varsin tavattomia aikoja takaperin,
Heikkisten suurperhe. Kymmenen vihittyä parikuntaa asui talossa yhteen
aikaan, ja neljäkymmentä Heikkistä pisteli samasta keittokattilasta.
Olikin kattila perheen mukainen, veti koko suuren saavillisen,
ja keittokodassa "raasulla" sillä keitettiin. Suurten Jumalisten
jälkeläinen, 75-vuotias mummo, Kaisa Heikkinen, elää vielä Puolangan
Väyrylänkylän Leppälässä, ja muorin ukkovaari, Antti Heikkinen, oli
ollut Jumalisten suurperheen isäntänä ja "ämmä-vainaa" emäntänä.
Paitsi naimisissa olevia perheen vanhoja jäseniä, oli talossa isännän
veli, "Vanha-Matti", vanhapoika, sekä isännän veljentytär, vanhapiika.
Emännäksi piti kaikkien sanoa muoria, miniöitäkin huomautteli
Vanha-Matti useasti: "Ei piä muoritella, se on emäntä!" Tervanpoltolla,
halmeenviljelyksellä oli talossa eletty, ja viljaa oli saatu, niin
että pääsiäiseen asti oli riittänyt puimista. Iso riihi, 500-600
lyhdettä vetävä, oli talossa ollut, sen miehet olivat aamurupeamassa
tyhjentäneet, menneet sitten muihin töihin ja jättäneet viljat
naisväen selviteltäviksi. Parin vuoden leipä oli vakituisesti ollut
aitoissa varattuna, mutta silti oli aina jokapäiväiseen leipään
sekoitettu petäjäistä taikka survottu olkea. Parikymmentä lypsävää oli
seisonut navetassa, ja suolakalaa oli varattu talven särpimiksi 19
tynnyriä.

Hyvin kirjantaitavaa väkeä oli Jumalisten rahvas ollut, ja jumalisesti
oli talossa eletty. Pitkien pyhäpäivien pitkiä iltapuolia olivat
naiset viettäneet virsiä veisaten, pimeänpäähänkin, päretuletta
olivat isossa sunnuntailakeassa pirtissä istuneet ja veisanneet "niin
komiasti, niinkuin kinkeriväki olisi talossa ollut."

Nyt ei enää Heikkisten suku elä Jumalisissa, ovat sieltä hajonneet mikä
minnekin, Salmiselle, Laajaanmäkeen, Puolangalle.

Mutta Hyrynsalmen jo useasti mainitulla Kypärävaaralla, Luvanjärven
kylällä, tapaamme suurperheen vielä tänäpäivänäkin. Siellä elää
yli 20-henkinen joukko Kemppaisia yhdessä pirtissä ja syö samasta
kattilasta. Kypärävaara onkin seudun vanhimpia taloja, ja sama suku on
siinä asunut miespolvia huhtia raataen, tervaa polttaen, kalastellen
ja karhuja kaataen. Ja aina on pysytty esi-isien opeissa ja tavoissa.
Kodikas vanhankansan henki tuntuu viihtyvän talon pirtissä, ja
vieraskin talossa oikein mielellään viivähtää. Talo on korkean vaaran
etelärinteellä, ja vaaran laelta leviävät joka suunnalle suunnattomat
salot. Naapurina on samalla vaaralla Eskola, johon aikoinaan on
Kypärästä Esko-niminen eläjä muuttanut, ja nytkin on siinä Kypärän
tytär emäntänä.

Isäntänä Kypärävaaran Kemppais-talossa on 76-vuotias hupaisa vanhus,
Matti Kemppainen, talon "äijä", ja kotiväkenä ukon viisi poikaa, joista
neljä on perheellistä. Vanhin pojista on yli 50-vuotias Joeli, sitten
seuraa Kalle, sitten Eetu, Eeli ja Aatu, viime mainittu nuorin, 30
vuotta vanha. Eeli on 40-vuotias ja naimaton. Ukon neljä tytärtä,
Vappu, Anni, Iita ja Aliina ovat naimisissa muualla, nuorin Amerikassa.
Joelin ja Kalienkin tyttäristä on jo muuan viety miehelään, ja Kallen
kaksi poikaa on vaeltanut valtameren taakse.

Talon isossa vanhassa pirtissä, rakennettu 1777. syö perhe ateriansa ja
toimittaa jokapäiväiset työskentelynsä. Onkin pirtissä kokoa isonkin
väen liikuskella, seinäin pituus on 8 metriä, ja pirtin korkeutta on
neljättä metriä. Suuri harmaakivinen uuni pitää pirtin lämpöisenä.
Päivät vain pirtissä oleskellaan, mutta makuusuojana on joka
perheellä oma kamarinsa, johon yöksi vetäydytään. Niin on Joelilla,
Aatulla ja Eetulla erikoishuoneensa asuinrakennuksen pohjoispäässä,
Kallella keittiön sivussa, ja äijällä on hallussaan porstuan peräinen.
Eelillä ei ole varsinaista huonetta, nukkuu vain pirtissä samoinkuin
isohkot lapsetkin. Sitten on perheellisillä pojilla omat
pienet vaateaittansa, joissa tyttäret kesäisin nukkuvat. Pojat taas
viettävät kesäyönsä kylkeisessä, kontuhuoneessa ja pihalla olevassa
Uunittomassa kamarirakennuksessa.

Niinkuin yksissä istutaan ruokapöydässä ja yhdestä kattilasta
ammennellaan, niin yksissä yhteisvoimin, vieraan avutta, kaikki talon
työtkin toimitetaan, pellon muokkaukset, viljanleikkuut, heinänteot,
lehdentaitot, kaikissa sekä miehet että naiset yksituumaisina häärivät.
Samoin syksyisin riihelläkin ovat nuoremmat naiset, mutta emäntäväki
puuhailee pirtissä. Kaksi riihtä on talossa, ne joka toinen päivä
tyhjennetään ja täytetään, molemmat samana päivänä Talvitöissä taas
toimivat vain miehet, toiset hevosenajajina, toiset kirvesmiehinä.
Hevosmiehinä ovat tavallisesti Joeli, Aatu ja Kallen poika, Alpiini, ja
he hoitavat ajokkaansa lepoaikoina sekä tarpeen tullen kengittävät.
Mutta ukko ei enää ota ulkotöihin osaa, häärii kotona vain lasten
hoitajana, soudattelee parkuvia pikku Kemppaisia taikka keikuttelee
niitä polvellaan.

Kotihommissa on jokaisella määrätyt tehtävänsä. Vanha ukko kyllä
johtaa kaiken ja on isäntänä, mutta Aatu, nuorin poika, on kumminkin
"eeskävijänä". Hän hoitaa talon rahavarat, toimittaa ostokset -- käy
kirkolta noutamassa suolat, raudat, emäntäväen tarpeet ja muut -- ja
suorittaa talosta menevät verot ja ajelee talon asioilla. Ainaisena
kotona häärivänä emäntänä ja ruokahoidon hommaajana on Kallen vaimo.
Hän keittää syötävät, laittaa pöytään ja huolehtii astiainpesusta,
saaden aina kumminkin toisiltakin apua. Mutta ensimmäisenä aamulla,
jo neljältä, nousee ylös Joelin emäntä ja keittää koko väelle riittävän
kahvin. Hänen huolehdittaviaan ovat myös leipomiset, juustonteot
ja voin valmistukset, Vuorovuotensa ovat Eetun ja Joelin eukot
karjakkoina, huolehtivat apulaisineen lehmien ruokinnasta, lypsystä,
navetanluonnista ja maidonhoidosta. Lammaspiikoina ovat tyttäret
vuoron perään, kaksittain yht'aikaa. Pirtin "laasti" on pikku tyttöjen
toimena, vuoroaamunsa aina kullakin.

Kaikki talon tarvekalut tehdään itse: ajopelit, veneet, työaseet ja
astiat, huonekalutkin. Joka mies osaa tehdä jotakin, mutta parhaita
puuseppiä ovat Joeli ja Aatu, jotka panevat kokoon sänkyjä, pöytiä ja
kaappejakin. Joeli osaa lisäksi rautasepänkin töitä kotitarpeiksi. Ja
vanha vaari on koko kanalja kelaamaan sianvillaköyttä, jota käytetään
kalanpyydyksiin.

Jokapäiväiset jalkineetkin valmistetaan kotipirtissä, Joeli ja Eetu
ovat talon kenkäseppiä. Anturakengät vain teetetään suutarilla. Samoin
miesten vaatteita varten juoksaistaan räätälin puheille, mutta naisten
puvut ja alusvaatteet kyllä osataan itsekin ommella. Jokainen emäntä
huolehtii oman perhekuntansa vaatetuksesta, ompelee, parsii ja paikkaa,
lisäksi on Kallen tytär niin näppärä, että väliin kuraisee alusvaatteet
koko väelle. Jokaisella on omat pukunsa, mutta voidaan monesti, asian
niin sattuessa, vetäistä päälle jonkun toisen vaatekappale, niinkuin
ainakin omassa kotipirtissä.

Oman talon töissä aina hääritään, hyvin harvoin talvellakaan
joudetaan tukinvetoon tai muuhun rahdinajoon. Pysytään sen sijaan
talvellakin vain maatöissä, vedätellään muraa pellolle ja kohennetaan
lantakasaa kartanolla, ja kesällä kylvetään ruista ja toukoviljaa
siksi, että "taikinapytty pysyy sulana".

Pyhäpäivä pyhitetään vanhoilta opitulla tavalla. Kello kymmenen
aikana keräytyy isoon pirttiin koko talonväki saarnanlukua kuulemaan.
Veisataan ensin virsi, sitten lukee Eeli vanhasta Wegeliuksen
postillasta päivän saarnan, jonka jälkeen taas veisataan. Pari tuntia
kestää tällainen kotihartaus, ja joka pyhä se toimitetaan.

Tuskin tarvinnee mainita, että talo on velaton. Sillä onhan
luonnollista, että tällainen työteliäs, muurahaisten tavalla kaikin
väin yhteen kekoon vetävä joukko tulee toimeen omin varoin. "Jokainen
jos niin paljon kimpuroisi kuin minä olen kimpuroinnut, niin ei köyhiä
olisi", tuumii talon äijäkin.

Edellistä isompi suurperhe elää Kiannan Yli-Vuokissa, Saarivaaran
Autiolla. Siinä on saman pirtin eläjiä 24 henkeä, kaikki Mäkeläisiä,
vanhasta muorista alkaen. Muorilla, 82 vuotta vanhalla Anna-Reetalla,
on hallittavinaan viisi perheellistä poikaa -- yksi on Amerikassa ja
kaksi tytärtä miehelässä. Emäntänä ja isäntänäkin on vanha muori, hänen
nimissään on talo, hänen hallussaan talon raha-asiatkin, ja kaikissa
"nuoret" vielä häntä, vanhaa kokenutta, kuulevat. Sillä "vosana se on
vanha veneessä", ja tietää enemmän "kuin tämä rotikkaväki". Onkin
muori vielä aika terhakka, lapsia kyllä yksinäänkin hoitelee ja
huolehtii taloudesta, kun koko väki on ulkotöissä. Aapeli, 54-vuotias
vanhin poika, on kyllä "asioissa isäntänä" ja hoitelee tehtävät, mutta
joukolla, "rahvaan tuumissa yhessä päätetään", mitä milloinkin on
tehtävä.

Samoinkuin Kypärävaarassa on Autiollakin kotitoimet naisten kesken
jaettu. Pääkarjanhoitajana ovat naiset vuorotellen, talven, pari
kerrallaan, samoin lammasemäntänä. Vanha muori itse hoitelee maidot ja
kirnuaa voit.

Hauskimmin ja monipuolisimmin ryhmittynyt suurperhe on Kiannan
Kyllölässä, Vuohin mahtavassa napatalossa. Siinä elää Kyllösten
23-henkinen voima, jonka päämiehenä on seitsemissäkymmenissä oleva
Vilkko, nimekäs työmies, sukkelasanainen huikeaääninen äijä, ja
vanhimpana emäntänä on Vilkon vaimo, Retriika Juntunen, Parvalasta.
Joku aika takaperin, oli perhettä 28 henkeä, kun vielä elivät
emäntineen Vilkon vanhemmat veljet, Jussi ja Anteri, ensiksi mainittu
isäntänä, taitava kirjoitusmies ja herrastuomari, joka "päivät monet
istu kamarissa ja kirjoitti myötäänsä, mitä lie kirjoittanut".
Vanhempaa kantaa on talossa vielä Vilkon veli, harvapuheinen
Kalle, 67-vuotias ukko, jolla on emäntänä Mari, Hyrynsalmelta,
"hyvänluontoinen ihminen, kova työntekijä", joka tuli aikoinaan taloon
piiaksi, naittui ja pääsi napatalon miniäksi, sitten vielä Vilkon
"siukku, semmoinen hulakulkku kuin Vilkkokin", 55-vuotias Valpuri,
vanhapiika, jota lapset sanovat "ämmäksi, kun ei enää muutakaan ämmää
talossa", ja joka "leskikantturoita kyllä olisi saanut, jos olisi
huolinut". Nuorempaa polvea, lapsia ja lastenlapsia on pirtin täydeltä.
Vilkko-isannällä on vain kaksi, kaksissakymmenissä olevaa tytärtä,
Aliina ja Anni, Vilkko kun ennätti naimisiin vasta 43:n ikäisenä, ei
useampaan perilliseen ehtinyt. Kallella on perhettä Petti, Jaakko, Eeno
ja Iita. Petti on 38-vuotias "rehellinen poikamies, joka ei perusta
tytöistä mitään", mutta nuoremmalla, Jaakolla, on emäntä sekä kaksi
lasta. Herrastuomari-vainajan poikia on Aapeli, 36-vuotias, jolla on
eukko ja pieni tytär. Anteri-vainajan jälkeläisiä ovat taas Anteri,
43-vuotias, sekä Hemma, Janne ja Hilta-Retriika. Anterilla on emäntä ja
pikku tyttö, mutta Hemma on 38:n vuoden ikäinen "naimaton poika, joka
ei ole vielä ketään riijastellukkaa, jotta ei hänessä ole elättäjää".
Samoin 33-vuotias Janne "ei ole vielä yritellykkää, jotta hänellä
emäntä pitäis olla -- se oli se iso mies, joka tässä kävellä jyrkilöi."
Naimaton on Hilta-Retriikakin, 25-vuotias "komea tyttö, joka tässä
pihalla käveli. Ei tämä ole halleja oilukkaa poikamiehiin -- liekö
tullut tätiinsä".

Samoinkuin edellisissä on Kyllölässäkin talon toimet rahvasta myöten
järjestetty. Vilkko on rahapussin pitäjänä ja Vilkon vaimo pääemäntänä,
maidon ja ruokatalouden hoitajana. Karjaemäntinä ovat Jaakon vaimo ja
Hilta-Retriika sekä tytär Aliina ja karjanhauteiden keittäjinä Iita ja
Anterin emäntä. Lampaiden kaitsijoina häärivät Valpuri ja Aapelin
eukko. Hevosmiehinä toimivat Janne, Hemma ja Eeno.

Talon pirtti 011 tavaton, isoimpia koko Kainuun kulmilla, seinäin
pituus on aina 9.23 metriä. On talossa toinenkin pirtti, vanha
savupirtti, aika suuri sukutupa sekin ja vielä asuttavassa kunnossa,
tavallisesti työtupana käytetty.

Mutta vaikka talossa on tällainen kansan paljous, tarvitaan töissä
vielä vierastakin väkeä. Onpa yletaikojaan palvelustyttökin.

    "Kylän pantu palkkalainen,
    piikatyttö pikkarainen."

Ja heinätyössä joskus pidetään puolikymmentäkin kasakkaa, kyntötöissä
keväällä muuan kasakka, samoin leikkuuhommissa sekä syksyllä "röhnän",
mudan, nostossa ja talvella puiden ajossa, kun käydään itse
"savotassa".

Kuhmon Kankivaaralla elää niinikään suurperhe, 27 henkeä. Neljä
veljestä siellä kaikkineen yhdessä asuu ja askaroi. Talo kyllä ei ole
suinkaan mitään ikitaloja, vain kolmisenkymmentä vuotta takaperin
tapahtui, että veljesparvi meni metsään ja alkoi tehdä taloa ja raivata
peltoa kylmään korpeen. Ja nyt on talo koko paikkakunnan parhaita, ja
asujat ovat parasta vanhankansan väkeä.

Puolangan kuulussa napatalossa, jo rapparisotien ajoilta tunnetussa
Askanmäessä, eli vielä aivan takavuosina yli 30-henkinen perhe yksillä
tulilla, yksillä suuruksilla. Eläjiä oli kyllä vain kolme, neljä
perhekuntaa, mutta ne olivat _kolmea eri sukua_, Moilasia, Holapoita
ja Karvosia, naimisien kautta keskenään heimolaistuneita. Isäntänä oli
"Askan vanha Junna", sukujaan Holappa, kotoisin Pudasjärven Korpisen
Holapasta, josta oli aikoinaan tullut kotivävyksi Askanmäkeen. Mutta
kun Junna jäi lapsettomaksi, hankki hän ottopojakseen veljensäpojan,
Aatu Holapan, joka nai ja sai perheen talon pöytään. Sitten oli
vanhaa Askan _Moilas_-kantaa Janne Moilanen, vanhan Junnan emännän
veljenpoika, perheineen, ja kolmatta sukua oli Jussi _Karvonen_, joka
Puolangan Neulikosta oli lähtenyt niinikään kotivävyksi ja nainut
Jannen sisaren. Mutta vaikka nämä kolme Jussia -- eroitukseksi toisia
"Junna"-teltiin ja "Janne"-teltiin -- olivatkin eri sukuja, sopivat
he perheineen samoista kupeista lusikoimaan, kunnes vasta pari, kolme
vuotta takaperin erosivat kolmeksi pesueeksi. Holapat jäivät yhteen,
Moilaset muuttivat toiseen, ja Karvoset saivat kolmannen pesän,
niin että suuri Askanmäki on nyt kolmena talona, kaksi jo ennen
rakennettua on samassa pihassa, kolmas, vasta valmistettu, hiukan
erillään.

Niinkuin Puolangan Askanmäessä erottiin ja hajaannuttiin elämään kukin
omissa oloissaan ja syömään kukin omasta pöydästään, niin ovat jo
monet Kainuun suurperheet hajaantuneet, ja niin ehkä hajaantuvat vasta
nekin, jotka vielä elävät yksissä. Erotaan ensin eri leipäkuntiin,
jaetaan maat miehiä myöten ja tehdään työtä vain oman perheensä eduksi.
Sitten jaetaan kartanot, rakennetaan uusia asuinpirttejä sekä muita
huoneita ja ruvetaan ponnistelemaan kukin vointinsa mukaan.



KUN VANHAT MUISTELEVAT MUINAISIA.


    "Ei ole ajat niikuin oli ennen."

Se on alku, ja se on loppukin kaikkien vanhojen vaarien ja mummojen
entisajan muisteloissa. Ennen oli kaikki toisin, paremmin, nyt on
toisin ja huonommin. Metsät olivat vapaat, hakkasi puun, mistä halusi,
taikka raatoi huhtaa, mihin tahtoi, ei ollut kieltoa, pyysi lintua,
milloin tahansa, ei siitä sakotettu. Kalaakin sai pyytää, milloin vain
halusi, eikä kukaan tullut kieltämään.

Ja työtä silloin tehtiin. Ei joudettu narukengissä kävelemään, ei
vapriikin vaatteissa komeilemaan, eikä iltaseuroissa istumaan.
Tuohikengissä kesäisin vain asteltiin, virsut, topsut taikka pollot
jalassa liikuttiin halmeilla, niityillä ja leikkuupelloilla. Käytiinpä
virsut jalassa kirkkomatkallakin. Saappaita taikka muita nahkakenkiä
vain kannettiin kainalossa, kunnes ne kirkonkylillä vetäistiin jalkaan.
Aitan orrella oli kyllä kenkiä monet parit riippumassa, saappaita,
pieksuja ja ruojuskenkiä, mutta silti töpsöteltiin tuohisissa.
Korkokenkiä, mustiakenkiä ei ollut kuin joillakuilla rikkailla, jotka
olivat niitä "kaupunnista" tuoneet komeillakseen.

Jalkineiden mukainen oli muukin asu. Pilkkoa ja hurstia olivat
vaatteet, taikka kotilampaiden villoista valmistettuja. Naisilla
oli kesällä pumpuliset -- naiset itse karttasivat, kehräsivät ja
kutoivat pumpulivilloista vaatetta --, talvella villakuteiset
hameet ja "röijy oli ommeltu hameeseen kiinni". Selässä oli villainen
saali, musta- tai ruunipohjainen, rantureunainen. Kirkkopaidat
tehtiin pellavasta, jota tuotiin Kajaanin markkinoilta taikka
ostettiin karjalaisilta laukkumiehiltä. Kirkkoröijyt ["Ei ollut
ennen takkia koko Ristijärvellä. Mie kun teetin, niin herraksi
sanoivat. Räätälikin, Jaakko Pyykkönen, sanoi, jotta en osaa tehä.
Mutta minä sanoin, jotta kun teet semmoisen, pitemmän kuin röijy,
olethan nähnyt herroilla. Se teki sitten, ja se oli ensimmäinen takki
Ristijärvellä, Penna Heikkisellä oli toinen." (Oilinkin Hermanni).],
lyhyet korkeakauluksiset miestenröijyt, joita pidettiin kymmeniä
vuosia, tehtiin harmaasta sarasta, taikka mustasta tai sinisestä
"ruottinverasta". Talvella pidettiin kotikutoisia sarkavaatteita
sekä sarkapäällystäisiä lammasnahkaisia turkkeja. Päässä oli kesällä
lippalakki, talvella ketun- tai lampaannahkainen hilleri. "Nyt ei enää
kelpaa hurstipuku. Nyt pitää naisilla olla merinat ja silkkivaatteet
ja miehillä vapriikin vaatteet, ja nyt pitää vielä olla nästyykit, ja
niihin nenästä kerätään ja kotiin tuodaan. Raskittiin se ennen kentälle
viskata."

Kontti selässä kesäisin kirkkomatkat astuttiin perävilkkaa metsäpolkuja
pitkin, ja kontissa oli eväinä rieskat, piirakat, kalakukot ja
linnuntäkät, kapahauvet ja voirasiat. Ei kyllä kaikilla ollut niin
rikas eväskontti, toisilla oli vain karkeaa petäjäistä sekä halpaista
roppavoita. Ja Mustos-ukko Puolangalla oli varannut kirkkomatkalle
mukaansa vain suoloja sekä piimää. Kourallisen oli pistältänyt suolaa
suuhunsa ja ryypännyt piimää painoksi. Voitiin kirkolle mennä myös
veneellä, soudettiin monipeninkulmaiset järvenselät ja joenuomat
ja kosket sauvottiin. Talvisin taas päästeltiin hevosella, ja
eväsarkku oli reessä mukana. Eikä ennen tarvinnut rahaa ottaa mukaan
kirkkomatkalle, mutta nyt ei penningeittä lähdetä. Siellä lanteilla
juodaan kahvit ja syödään vehnäset, ja sittenkin palataan voivotellen:
"Nälkäinen on kirkonkylä, ei lähe nälkä."

_Kahvista_ ei tiedettykään, vasta noin 50-60 vuotta takaperin sitä
ihmeeksi ilmestyi joidenkuiden keittiöihin. Pappilassa oli kyllä jo
joku saanut sitä maistaa, ja "olipahan se semmoista karstavettä". Yli
70-ikäinen Tiikkajan muori Kiannalla oli parikymmenen-vuotisena saanut
kahvia ensikerran Suomulan talossa, ja hiukan vanhempi Keräsen muori
oli samanikäisenä tutustunut siihen, kun Väisälän emäntä pannustaan
sitä tarjosi. Puolangalla oli pappilan jälkeen ruvennut kahvihommiin
kiertokouluttaja, Matti Kyllönen. Sotkamossa Suonvaaran ukko oli
kohta 30:n vuoden, kun tutustui kahviin, ja Hyrynsalmella Kypärän
ukko nuorra miessä ollessaan oli mennyt naapuriin kekrinä ja saanut
kuumat kahviryypyt. Oli sitten Kypärän ukko tuonut kaupungista "pööniä"
ja sokeria vähäisen, ja kauppias oli neuvonut valmistuskonstit ja
ennustanut: "Kun jouvut 80:n ikään, niin kyllä kahvia juuvaan siinä,
missä vellipannukin on tulella".

Tarpeellisia olivatkin kahvin käyttöneuvot, ettei olisi tehty niinkuin
muuan Kiannan emäntä. Oli kinkerimatkalla oleva pappi antanut illalla
emännälle pavut, että "keitähän minulle noista!" Ja jäänyt odottamaan.
Vasta aamiaiseksi oli emäntä tuonut kahvipavut lautasella, hyvästi
voilla sekoitettuina, päivitellen: "Olen monet ve'et keittänyt kuiviin,
eikä ne ole pehminnyt". -- "No, annahan olla, kyllä ne välttää!" oli
pappi kiitellyt.

Vähitellen uuteen juomaan totuttiin, mutta vähän sitä alussa
käytettiin, puolitoista naulaa kun tervamiehet Oulusta toivat, riitti
siitä jo koko vuodeksi. Pienessä puuhuhmaressa, kahvipörsyssä, pavut
survottiin. Ja sen kahvipörsy teki -- niinkuin vanha Kemppais-Matti
Hyrynsalmella oli ennustanutkin --, että ajoi petäjäpörsyn pirtistä
pois. Ne kun eivät sovi samassa seurassa olemaan, riitelevät, jotta
toinen tai toinen pois.

Ei myöskään _tupakkaan_ mennyt rahoja. Kylvettiin ja kasvatettiin
sitä itse, _kessuja, nurkantakaisia, mehiläisen laulupuita_. Joka
talossa oli huoneiden takana pienoinen kessupelto, ja syksyisin oli
pirtinlaki täynnään kessukerppuja kuivamassa. Sitten kessut korjattiin
aittaan taikka pirtinluhtiin tynnyriin ja tarpeen tullen noudettiin
vihkonen ja hakattiin hienoiksi petkeleellä tai kirveellä pikku
huhmaressa tai _hakkurissa_. _Hakut_ säilytettiin tuohipöntöissä ja
mukana niitä kuljetettiin eläinten rakosta muokatussa kukkarossa.
Ahkerasti sauhuteltiin isoilla, itse koverretuilla _visakopilla_ taikka
_pahkakänillä_, joita imeskeltiin tuomenoksasta tai päreliistakosta
tekaistulla varsikynällä. Isoiset pollauttelivat ylpeästi _syöskummi-
ja hopeapeslaipiipuilla_, joita olivat ostaneet Oulusta parilla,
kolmella ruplalla. Jopa jotkut, niinkuin esim. Hyvölän Renne ja Purolan
ukko Sotkamossa, olivat niin mahtavia isäntiä, että haiuttelivat
"vaapenta".

Nyt enää vain joku vanhankansan ukko kehtaa kessuja käryytellä.
Ostotupakat pitää jo joka miehellä olla, jopa nuorilla savukelaatikot
taskussa. "Piippuni pilaupi, en pane maankasvuja", oli muuankin
renki ylpeästi torjunut Kemppais-Matin kessujen tarjouksen. Mutta
"teki mieleni sanoa, jotta isäs poltteli vanhana potunvarsia ja
nauriinnaatteja".

_Kauppiaita_ ei maakylissä ollut, tuotiin Oulusta, mitä tarvittiin.
Pari kertaa talven kuluessa käytiin merenrannalla, syyslumilla joulun
edellä ja kevätkeleillä Maarian jäljestä tehtiin matka. Vietiin
lintua, voita, lihaa ja metsänriistan nahkoja, tuotiin suolaa ja
rautaa. Pari viikkoa kesti matka. Kajaanissa käytiin markkinoilla
joulu- ja helmikuussa, ja vietiin metsäeläinten nahkoja, mutta
ostoksia ei Kajaanista juuri tehty, sillä siellä oli tavara paljon
kalliimpaa kuin Oulussa. Taas "mitä lie räämäkalua tarvittu, sitä
ostettiin laukkukauppiailta". Mutta sitten rupesi tulemaan kauppiaita
maallekin, "ja ne ne on, jokka maakunnasta rahan hävittää".

_Tuluksilla_ vain lipsautettiin tuli. Mutta vanhan vaarin nuoruuden
aikana jo nähtiin semmoinen kumma, että Hiltulan pojat Oulusta
tullessaan toivat niin mokomia tikkuja, ettei muuta kuin housuihinsa
pyyhkäisi, niin tuli tuiskahti tikun nokkaan. Ensimmäiset öljylamput
olivat pieniä pahaisia läkkisiä _tuijuja_, joiden nokassa pikkuruinen
tulennokare tuhrasi.

Eikä ennen _kouluilla_ ihmisiä rasitettu. Kiertokouluakaan ei ollut
kuin sanansijaksi, ja rippikoulussa käytiin vain pari kolme, viikkoa.
Sittenkin oli silti enemmän lukijoita kuin nyt, vaikka nyt niin paljon
käydään koulua. Nälkä se opetti työtä tekemään ja maata viljelemään,
ei tarvinnut kouluista hakea mahtia niinkuin nyt. Ja sittenkin nyt
heitetään maat viljelemättä ja myydään yhtiöille. Kaikki parhaat
talot ovat yhtiöiden hallussa, niin ettei jaksa kaikkia luetellakaan.
"Metänjako" myös on yhtenä syynä nykyisiin oloihin. Ennen kun metsät
olivat yhteisiä, ei kukaan saattanut hävittää metsiä niinkuin nyt.
Nyt on ihminen joka puolelta niin kierroksessa, jotta et luulisi siinä
kenenkään elävän. Et saa mennä metsäänkään etkä kalaan muuta kun
määrätyllä ajalla.

Paljon on vanhoilla myös haastamista entisistä nälkävuosista. Kovia
aikoja on täällä koettu, monet "moruvuodet", "kilovuodet", ja kaikkein
kovinta _isona hallavuonna_, josta on jo vierähtänyt yli puolisataa
vuotta.

Se oli kamala vuosi jo heti alun pitäen. Kevät oli kylmä ja pitkä,
pari viikkoa jälkeen Eerikinpäivän oli vielä lumikinoksia maassa,
ja kun juhannuksena soudettiin kirkolle, oli järvienselillä jäätä ja
rantakaarteissa lumihankia. Ruis kasvoi vain kurjaa punaista uikeloa,
ja senkin pani Perttulin halla, niin ettei tullut muuta kuin kahuja
niinkuin kuusenhavuja. Ja ohrat menivät niin vähiin, jotta seulalla
tuotiin pirttiin koko riihen elos, akanoineen kaikkineen. Niistä kun
keitettiin puuro, niin vesi valahti lusikan koloon, kun pistettiin
puuroa padasta. Perunat olivat niin voimattomia, jotta veden päällä
lillivät.

Silloin syötiin _petäjäistä_, aivan puhdasta silkkoakin pitkät ajat
monessa talossa. _Suolaheiniä_ keräiltiin halmeahoilta, sidottiin
parilyhteittäin kuin ohrat, kuivattiin pirtin uunissa ja survottiin
petkeleellä huhmaressa, seulottiin, ja karkeammat rouheet jauhettiin
käsikivillä. _Olkia_ myös samoin survottiin. Niitä sitten yhdessä
petäjän kanssa käytettiin leipään, suolaheinää kuin höystöksi.
_Koivunparkkiakin_ kokeiltiin leiväksi, mutta se oli kovin pahaa,
samoin _jäkälää_ ja _valkeata suokuohua_ [suosammalta], mutta petäjä
oli parasta ja vanhastaan jo koettua.

Oulusta, Joensuusta ja Kuopiosta asti vedätettiin kallista viljaa, mikä
saatiin, ja rahoja riitti, mutta harvalla oli kylliksi rahaa.

Silloin kuoli paljon ihmisiä nälkään ja nälän tuomiin tauteihin.
Kaikki oikein laihtuivat ja kuihtuivat, ja "ihminen kun lamaan oikein
menee, niin se sitten on kostutettava". Niin runteli ja kuihdutti
nälkä ihmiset, että "kun kirkastuksena meni kirkkoon, niin ei enää
montakaan tuntenut, mitä oli ennen tuntenut". Eikä niityllä tahtonut
nälkiytyneiden raukkojen viikate pystyä heinään, "jos kuin näpeä
viikate oli".

Monet perheet rajaseuduilta silloin muuttivat Venäjän puolelle. Jo
taipaleelle nääntyi moni, ja moni kuoli perille, toiset jäivät iäkseen
rajan taakse, Vienan-Karjalaan ja Aunukseen, naittuivat sinne ja
perehtyivät.



PÄIVÄKAUSI PIRTISSÄ.


    "Ilta istuin tulee,
    päivä maaten valkeaa."

Hiljaista oli elämä erämaiden yksinäisyydessä, hiljaisesti vieri lyhyt
talvinen päivä lumikenttien ympäröimässä sydänmaan talossa, yhtä
hiljaisesti kuluivat pitkän kesäisen päivän työrupeamat. Elämä oli
ainaista aherrusta, miltei yhtämittaista arkea, jossa toinen päivä oli
toisen kaltainen. Sillä karu maa ei ilmaiseksi, raatamatta lahjoitellut
antimiaan.

Eipä ollut talvinen päivänkoitto vielä lähelläkään, kun jo korpitalon
kansa havahtui yöunestaan. Emäntä ensinnä nousi, kävi katsomassa
taivaan merkkejä, otti tulen päreeseen hiiloksesta puhumalla taikka
iski sen tuluksilla ja pisti pirtin kiukaan lämpeämään sekä herätti
muutkin nukkujat. Taikka jos oli talossa vanha ahkera muori, piti
hän tarkan huolen nousennasta. Niinpä Leipivaarankin Vanhantalon
Saara-muori aina ensiksi kavahti pystyyn, kävi ulkona taivastelemassa:
"Voi, hyvänen aika, kun päivään nukuttiin! Kolmitähti on jo kujan
päällä." Ja yö oli vasta juuri vierähtänyt sydänhetkensä ohitse. Kelloa
ei ollut monessa talossa sen parempaa kuin mitä taivaantähdet antoivat
merkkiä.

Pian oli pirtti jalkeilla ja ahkerassa työn touhussa. Kahvitta ja
muitta ryypyittä -- riihelle lähdettäessä jotkut isännät antoivat
työväelle aamuryypyt -- ryhtyi jokainen toimeensa, naiset
karsinapuoleen, miehet toisen sivuseinän puoleen omiin pirttitöihinsä.
Kohta kuului karsinasta rukkien hyrinä, karttain raaputus ja
kangaspuiden kalske, miespuolella niinikään ahkeroitiin. Kuka veisteli
kirvesvartta taikka lapiota, puutaikkoa, kuka laitteli korvoa kokoon,
ken taas rakensi rekeä, muokkaili nahkoja, ompeli tai paikkasi kenkiä.
Vanhat ukot kiskoivat pärettä taikka kutoivat verkkoa. Päreitä
kiskottiinkin ennen tavattomasti, suuret pinot oli niitä kasassa
huoneitten perässä. Seuraavana vuonna niitä vasta poltettiin, eivät
silloin niinkään enää savunneet. Ja se oli talon häpeä, jos oli tuore,
vasta kiskottu päre poltettavana. Ne miehet, jotka eivät kyenneet
pirttitöihin, menivät aamupuhteeksi tunkiolle turvetta pilkkomaan
taikka havuja hakkaamaan. Mutta hevosmiesten täytyi heti noustuaan
lähteä pimeään pakkaseen. Kun olivat hevosen ensin suurustaneet ja
istuneet jonkun kessupiipullisen polttamassa, kopistivat he perät
suuhunsa, vyöttivät turkit päällensä ja lähtivät "pajulle istumaan",
ajoivat selkoselle heinänhakuun taikka puunnoutoon taikka tervaksia
ajamaan kokoon. Niin aikaisin antautuivat miehet taipaleelle, jotta
puolentoista peninkulmankin heinämatkalta jo päivän koittaessa ajoivat
kotipihalle. Jotkut vanhankansan ukot olivat niin ahkeria, että
varasivat käsityön hevosajoonkin. Niin Tunturin ukko Kuhmossa aina
tapasi heinäkuormallaan uurrella astiankimpiä, ja -- Kähkölän äijä
istui halkokuormalla verkkoa kudoskellen.

Aamiaiseen saakka istuttiin työskentelemässä. Monta pärettä siinä
jo ehdittiin polttaa loppuun, aina uusi ja uusi pistettiin pihtiin
kiukaanpatsaassa, sekä pankkopihtiin ja jalkapihiiin, joka seisoi
pöydänlatvalla ja vielä ikkunapielen rautahampaaseen sekä joku
seinänrakoonkin. Tarkemman työn tekijöille saivat pikku pojat seisoa
päretulen näyttäjinä. Aivan täynnään oli pirtti savua, kun ilta- ja
aamukausi oli pärettä poltettu.

Emäntä laittoi syötävät pöytään. Naisten kanssa kantoi hän suuren
_kalarokka_-kattilan keittokodasta, jossa talvellakin tavallisesti
keitettiin, pöydän päähän _patapölkylle_, siitä ammensi kullekin
_kuppinsa_ täyteen, pisti lusikat viereen, latoi pöydälle suuret
_leipätorot_, kaksi, kolme isoa kasaa, toi _suolakalapurtilon_ ja
vielä pari _tuoppia hapanta_ juotavaksi. Ja niin oli _aamunen_ valmis.

Isäntä asettui istumaan pöydän taakse, _yläpäähän_, sitten miehet
kahden puolen pöytää samaan päähän, naiset samoin pöydän _latvapäähän_.
Jokaisella oli oma paikkansa ja oma nimikkokuppinsa ja lusikkansa,
jotka emäntä tiesi asettaa kunkin kohdalleen. Keittokalaa, nauriita
ja perunoita tuotiin kuitenkin pöytään vain parilla, kolmella isolla
_keittokupilla_, joista vuoron jälkeen lusikalla pisteltiin. Herran
pelvossa elävissä taloissa sekä "köyrettiläis"-perheissä oli tapana,
että nuorin lapsista, joka osasi lukea, asettui pöydän latvapuoleen
seisomaan ja ristissä käsin luki isämeidän, siunauksen ja ruokaluvun,
ennenkuin käytiin leipään käsiksi. Mutta kaikissa ei niin menetelty,
sai itsekseen siunata ken halusi.

Kuppinsa jokainen tyhjensi, kaapi lusikalla puhtaaksi, vieläpä nuolaisi
lusikkansakin, ennenkuin asetti sen kupin viereen pöydälle. Miesten
vellikupit vetivät tavallisesti kolme "halstoopia", naisten kaksi,
mutta oikein vankka syömämies vaati ja tyhjensi kannun kupin. Ohuita
leipiä tärvääntyi kappale mieheen, mutta paksuja ruispullia riitti
yksi kolmelle, neljälle haukkaajalle. Mutta olipa siellä täällä
joitakuita syömisen taidon suurmiehiä, joiden mahtava mahalaukku ei
ottanutkaan täyttyäkseen tavallisen miehen annoksesta. Semmoisia oli
hyrynsalmelainen Karppis-Kalle, joka aina kerralla pureksi puolitoista
paksua "pullaa" -- pulla painui kolme naulaa -- sekä ryyppi kannun
piimää ja vielä väliin pisteli suuteiksi ison kasan suolakaloja.
Semmoisia oli Leipivaaran Väisäs-ukko, "Kujatontiksi" nimitelty,
hän tyhjensi puuroveronaan kahden kannun keittokupin. Ja sellaisia
oli Kiannan "Issi"-vaarikin, joka kerralla poskesi kapan pottuja,
sekä vielä kuhmolainen "Pötsö-Lauri", vankka miehen rumilas, joka
halmeen raadannassa muun hyvän lisäksi hotkelsi kahdesta metsosta
keitetyn rokan lihoineen liemineen. Mutta syöntinsä mukaan ukko sitten
raatoikin: huhdalle mentäessä kantoi selässään viikon eväät sekä
puolen tynnyrin jyväsäkin, ja karhia hän veti itse, poika vain ohjaili
häntäpuusta, ja niin karhittiin koko huhta hevosen avuitta.

Lapset söivät erikseen. Heille pantiin ruokaa tavallisesti leveälle
jakkaralle, _rahipöydälle_ jonka ympärille koko lauma asettui
polvilleen. Emäntäkin joskus söi lasten mukana, mutta saattoi istua
väen pöydässäkin. Rintalapsi oli emännällä sylissään, ja vuoronsa sai
pienoinenkin pitää: tuon tuostakin pisti äiti pieneen suuhun lusikan
kärjellä kalarokkaa tai "pottupurua".

Aamiainen syötiin niin aikaisin, että vielä sen jälkeen ennätettiin
tunniksi pariksikin köllähtää _ettoneelle_ pitkin pirtin penkkejä,
ennenkuin päivän tultua lähdettiin ulkotöille. Ahneet isännät kyllä
syödä hotkaisivat hyvin sukkelasti, pyllähtivät heti pitkälleen ja
jo taas nousivat ylös ja kiirehtivät työhön, kun väki oli lopettanut
syömisensä. Toisten täytyi astella jäljessä ja niin jäädä ettoneetta.
Monenlaiset olivat talven ulkotoimet: joko mentiin suolta ajamaan muraa
tunkioon taikka lantakasaa tekemään pellolle taikka vettä vetämään,
heiniä noutamaan, puiden ajoon, taikka tervahaudalle kokoamaan
tervaksia. Sinne kirvesmiehetkin menivät tervaksia särkemään, taikka
jos oli puiden ajoa, menivät puun hakkuuseen.

Mutta naiset jäivät kotipirttiin omiin toimiinsa, kehräämään,
karttamaan, kutomaan, karjaa hoitamaan ja ruoanlaitosta huolehtimaan.
He korjasivat ruokapöydän, pesivät kupit ja lusikat. Kupit ladottiin
isoon pärevasuun, _kuppikoriin_, jolla oli paikkansa penkillä pöydän
takana, lusikat säilytettiin _lusikkakorissa_, joka riippui orren
päässä taikka oli kuppikorin vieressä penkillä.

_Puolisille_ tulivat miehet siinä 12-1 paikoissa, hevonenkin tuotiin
pirttiin apetta ja lämmintä saamaan samoinkuin aamiaisaikanakin,
samalla kun miehet saivat _pottuvoinsa_ tai _lihavellinsä_ ja
suolakalansa. Puolissyönnin päälle ei ehditty penkkiä pitkällään
painaa, se vain istuttiin, jotta jokunen piipullinen ehdittiin polttaa,
sitten taas mentiin entisiin ulkotoimiin.

Pimeän saapuessa palattiin kotipirtin lämpöisiin, ja aamullinen
tupatyöskentely jatkui siksi, kunnes emäntä sai _iltasen_ pöydälle,
_lihakeiton_ tai _piimävellin_. Kauvan ei sitä tarvittu odottaakaan,
sillä heti kun karja oli illastettu ja naiset palanneet navetasta,
saatiin käydä pöytään. Sitten, kun hevosmiehet olivat vieneet
ajokkaansa pirtistä talliin ja siellä ne vielä heinillä illastaneet,
oli päivän töistä päästy.

Ja niin ruvettiin heti yöpuulle hankkiutumaan, paneuduttiin vain
pitkälleen pirtin lattialle. Naiset toivat porstuasta olkikuvon,
parikin isoa kupoa -- aamulla oli ne sinne korjattu --, jotka
levitettiin lattialle. Ennen kun ei ollut _alusmannukoita_ eikä
_mökkänöitä_ heittäydyttiin vain oljille "kuin siat pehkuun",
paksu hamppuinen alusraanu levitettiin pahnoille, polsteri eli
tyyny paiskattiin pään alle, piikkolakana tyynypuolelle ja peitoksi
halpaisista villoista kudottu raami taikka lammasnahkaiset vellit.
Siihen vain vieri viereen kellahdettiin, siihen heittäysivät
nuoret, siihen vaipuivat vanhat, samaan perheeseen kuuluvat aina
samalle kolkalle, pienet lapset vanhempiensa vaiheille. Jotkut
lepääjät painautuivat pitkäkseen penkille, kääräisten vaatemytyn
päänalaisekseen, takkipahasen peitoksi. Lakeistorvi suljettiin,
päretulet sammutettiin, ja kohta oli koko korven pirtti unten mailla.
Ja talvinen ilta oli ehtinyt vasta siihen kuuden, seitsemän seutuihin.

Kalpea kuu vain kurkisteli pienistä jäätyneistä, päreillä paikatuista
ikkunoista kuin valvoen raatajien puolesta, kuljettaen tarkastelevaa
valoläikkäänsä hiljalleen koko nukkuvan joukon ylitse. Taikka
valaisivat äänetöntä nukkuvaa taloa pohjoisella taivaalla leimuavat
revontulet.

Ja russakkain lukematon ruskeakaapuinen lauma piti pirtissä öisiä
kisailijaan vilistellen pitkin kiukaan kylkeä, lattiata ja seiniä ja
orsia sekä tyhjäksi korjattua pöytää.

Niin tuli illasta ja aamusta toinen päivä, päivä samankaltainen kuin
edellinenkin: samat työt, samat toimet, samat syötävät ja milteipä
samat tarinatkin, arkisen kansan arkiset pakinat. Ja sitten tuli taas
ilta ja aamu ja talvisen päivän raatamiset, ja sitten taas ja taas. Se
vain vaihtelua, että syystalvesta oli tervaspuiden ajoa, kevätpuoleen
muranvetoa, sekä puiden, heinäin ja veden ajoa aina välillä vaihteeksi.
Ja kevättalvella, kun karja rupesi antamaan maitoa, tuli vähän
vaihtelua ja eri makua ruokajärjestykseenkin.

Kevään ja auringon mukana pitenivät työpäivätkin, ulkotöiset päivät
jatkuivat sekä aamusta että illasta.

Mutta kesällä työpäivät vasta oikein pitkiksi viruivat. Silloin
otettiin päivä ihan täydestä, varsinkin kiireisenä heinänteon
aikana oltiin kilpasilla itse auringon kanssa. Noustiin silloin kuin
päiväkin, ja vasta päivän kanssa käytiin levolle. Aamiaisettone vain
otettiin sekä päivällisen jälkeen pieni tupakkalevähdys, ja sitten taas
rynnistettiin ihan iltaan asti. Kolmella syömisellä jaksettiin pitkä
kesäinenkin päivä.

Kesän lyhyet valoisat ja lämpöiset yöt levättiin hämärissä viileissä
aitoissa ja kylkeisissä, ja jätettiin kuuma pirtti russakkain haltuun.

Silloin oli elämä talossa hyvin hiljaista, kun työväki oli
_viikkokunnassa_ eli _viikkomoissa_, kesällä kaukaisilla niityillä
taikka huhtamailla, talvella etäisellä tervassaunalla. Eväskontit
selässä ja piimäleilitkin viilekkeissä mentiin aina viikoksi
salolle, ja jätettiin kotipirtti lasten ja vanhain haltuun. Silloin ei
kuultu pihasilla muuta kuin lasten mekastelua ja iltasella karjan
ammuntaa ja karjankellon kalkatusta. Läheisemmillä työmailla käytiin
päiväseltään, vain puoliseväät mukana.

Pientä vaihtelua ikuiseen arkiseen elämään sekä loppumattomaan
raatamiseen toi joka viikko palajava pyhänaika, jolloin raatajakin
sai ottaa vähän pitemmän levähdyksen. Jo lauantaista huomasi, että on
pyhä tulossa: leivottiin rieskat, kirnuttiin roppavoit, ja työväki
palasi viikkoisesta raadannastaan. Viikatteet ja haravat kalahtivat
tikapuiden poikkipuolille, kirveenterät sukeltautuivat porstuan
reikälautaan, kontit ripustautuivat seinälle naulaan, leilit kolahtivat
lattialle, liiat vaatteet joutuivat orsille, kengät kiukaalle taikka
naulahäkkäröihin, ja äidit kävivät hoitelemaan pieniä viikon vartoneita
lapsiaan.

Sauna järven rannassa oli jo usean tunnin pyhäistä aattoiltaa
sauhunut. Kohta se antoikin raatajille leppoiset löylyt. Sinne miehet
ryhmä ryhmän perästä alusvaatteissaan astuivat ja vähän ajan päästä
palasivat alastomina, punoittaen ja höyryten, ja vaatemyttyä edessään
pitäen astelivat pirttiin pukeutumaan. Talon piika pikkarainen oli
löylyn lyöjänä ja päänpesijänä. Miesten jälkeen tuli naisten sekä
lasten saunavuoro.

Ja sitten alkoi pyhäpäivän lepo ja rauha. Kotoisen kylyn tuntu oli
kulkeutunut kylpijäin seurassa pirttiinkin, istuskeltiin puhtaissa
alusvaatteissa punoittavin ihoin, kiiltävin, sileiksi suituin
hiuksin, mielessä rauhallinen viihdyttävä lepopäivän tuntu.

Hiljaisesti kului pyhäinenkin päivä. Lyhkäisten taipaleiden takaa
käytiin kirkossa, mutta kaukaisimmilta perukoilta ani harvoin.
Vietettiin päivä vain leväten kotipirtillä, korkeintaan pistäydyttiin
naapuriin, istuskeltiin siellä, tupakoitiin ja tarinoitiin ja
syljeksittiin lattialle. Aamupäivällä, ennen puolista pidettiin
kotihartaus. Kirjantaitava talon isäntä luki päivän saarnan,
jota koko pirtti kuunteli. Sitten veisattiin virsiä. Varsinkin
köyrettiläistaloissa oli elämä harrasta, niihin useasti kokoontui
samanmielisiä viettämään hiljaista seurustelua Sanan ääressä. Suuret
eivät olleet salotalon kirjavarat. Saatoit tavata siinä _Wegeliuksen_
postillan taikka _Nohrborgin_ "Langenneen ihmisen autuuden
järjestyksen", _Björkvistin_ "Uskonharjoituksen autuuteen", _Hamnerin_
"Tien osottajan iankaikkiseen elämään", _Bunyanin_ "Kristityn
vaelluksen", _Siionin virret_ ja jonkun _uuden testamentin_ sekä
"pitkän katkismuksen". Pirtin nurkassa, penkillä pärekorissa,
russakkain tarkasteltavana pahasti pidetty, ruskettunut kirjakokoelma
tavallisesti säilytettiin.

Yhtä hiljainen oli pyhäpäivän iltakin, hämärtyvää harmaata
äänettömyyttä. Korven raatajat lepäilivät pimeän pirtin penkeillä
toinen siinä, toinen tässä kooten voimia huomista työpäivää varten
ja miettien kukin omia asioitaan. Lapset vain tepastelivat ulkona ja
juoksentelivat ovea paukautellen edestakaisin.

Sitten seurasi taas ankara työviikko, samanlainen kuin edellinenkin.



MITÄ SYÖTIIN JA JUOTIIN.


    "Leipä hyvä kumppaniksi,
    hyvä vuosi vierahaksi."

Ei ollut sydänmaiden asukkailla niin erinomaisia syötäviä eikä
juotavia. Syötiin mitä saatiin, ja saatiin mitä raadettiin. Raadettiin
elääkseensä ja elettiin raataaksensa, se oli salolaisen elämänkutsumus
Maa kasvoi viljansa, karja tuotti viljansa, vesi ja metsäkin antoivat
viljansa.

Leipä oli ensimmäinen ja viimeinenkin raatajain syötävä. Leveäksi
ja paksuksi se paisuikin parhaana halmeaikana, jolloin aitan
purnut pullottivat rukiita täytenään. Leivottiin aina lähes parin
korttelin levyisiä, puolen paksuisia pehmeitä pullia, mutta ohralla
sekoitettuja kuivia reikäleipiä, joita nykyään jo paljon käytetään,
ei ennen haluttu. Juuripytyssä kiukaan kupeella hapatettiin
leivänaines, sotkettiin, vanutettiin ja pyöräytettiin leiviksi.
Mutta pellonviljasta, ohrasta, taputeltiin ohuita leveitä rieskoja,
kuorimattoman viljan karkeita leipiä. Ne olivat pyhäpäivän syötäviä,
lauantaina niitä leivottiin ja jo heti puolisiksi sekä iltaseksi
haukattiin voin kanssa lämpimiltään. Leivänpuolta olivat myöskin
teokset: ryyni- y.m. piirakat, joita emännät laativat juhlapäiviksi,
sekä punasleivät ja mykyt, joita tehtiin teurastusaikana, ja vielä
laskiaispäivän rasvarieskat.

Paitsi leipää saatiin pellonviljasta myöskin puurot, vellit ja
talkkunat. Talkkuna oli tavallinen talvisen pyhäaamun suurus,
paksu voisilmäinen puuro talkkunajauhoista rasvalla höystettyyn
veteen keitetty. Talkkunajauhot pyöräytettiin vain käsikivillä
keitetyistä, uunissa kuivatuista ohrista. Velliä ja puuroa keitettiin
tavallisesti metsäsaunalla viikkokunnissa oltaessa sekä talvi-iltoina
kotipirtissäkin. -- Ja keittohierin piti olla "ristitty", risti
leikattu haarukkapohjaan, eikä saanut puuroa padasta syötäessä
padansangan yli kurkotella, ellei ensin pistetty puukapulaa sangan ja
reunan väliin.

Mutta kun sattui halla ennättämään halmeen korjuuseen ennen sen
raatajaa, tuli leivän muutos, silloin täytyi kansan turvautua
petäjäiseen, ikivanhaan pakkasien panemattomaan, mäellä ruskeana
paistavaan metsäneloon.

Jopa joskus kaiken varalta pidettiin keväällä, pari viikkoa ennen
juhannusta, vakituiset petäjäpäivät, jolloin koko talon väki aamulla
aikaisin lähti metsään laihon leikkuuseen. Lyötiin mäntyä mäkeen,
ja katajaisella nylkimellä kiskottiin kuori neljän, viiden korttelin
mittaisiin kaistaleisiin. Puolissa päivin palattiin, raskas
surullinen elotaakka selässä, ja iltarupeamalla kuoret silvittiin,
puukolla rapattiin ruskea kaarna pois sekä pyöräyteltiin pihka irti
oksainreijistä. Sitten levitettiin kuoret päiväpaisteeseen kuivamaan,
ja sen jälkeen ne uunin hiiloksella kepillä leuhutellen paahdettiin
ruskeiksi "molleroiksi". Isossa huhmaressa, pörsyssä, survottiin
petäjät rautaisella petkeleellä, kolmin, neljin petkelein akat väliin
hakkasivat saman pörsyn petäjiä. Survotut rouheet seulottiin, ja
seulalle jääneet petäjänperät petkelöitiin uudestaan taikka käytettiin
ne käsikivissä.

Tavalliseen peläjäleipään tehtiin pellonviljasta juuri, ja
alustettiinkin jauhoilla, mutta sitten vastattiin petäjäisellä. Hyvin
useasti pantiin puoleksi metsällistä, eikä se vielä vienyt miestä
heikoksi. Mutta joskus jouduttiin niinkin puille paljaille, jotta
täytyi leipoa silkkaa petäjäistä. Tuohella taikka petäjänkuorilevyllä
täytyi sellainen leipä työntää uuniin paistumaan, muuten ei pysynyt
koossa. Ruskeaan ruisvelliin murennettiin tällaista mustaa
metsänleipää ja nälänpakolla saatiin menemään alas.

Leivottiin myös petäjärieskoja. Tehtiin ohrajauhoista imellus,
joka petäjällä sotkettiin, ja ohuet leivät paistettiin miedossa
uuninkuumuudessa sekä roppavoin kanssa syötiin pyhärieskoina. Joskus
keitettiin petäjäistä puuroakin, ja maitoon kiehautettiin karkeista
"petäjän mokareista" petäjäjuustoa.

Mutta antoi metsä parempaakin syötävää kuin mustaa petäjäistä,
pyytäjälle se soi kaikenlaista riistaa, karhusta alkaen pahaiseen
oravaan saakka.

Lintukeitto oli metsämiestaloissa useasti pöydällä taikka lintulevy:
tuohipalasella paistettuja linnuntäkkiä. Pyyntiaikana syötiin hyvinä
lisäpaloina myös monet oravannautteet. Heitettiin oravat yöksi lihan
suolaveteen, sitten paistettiin petäjänkuorilevyllä uunissa, ja
semmoiset oravalevyt olivat oikein makeita. Seitsemän oravannautetta
nälkäinen metsämies saattoi kerralla pureskella.

Enemmän kuin metsänriistaa saatiin vedenviljaa. Sitä nähtiin joka talon
pöydässä.

Vanha ja huokea kalojen säilyttämistapa oli kuivaaminen. Syksyllä ja
talvella kun nuotalla saatiin paljon norssia ja kiiskiä, laitettiin
niitä uuniin petäjänkuorille kuivamaan ja saatiin kapuja. Norssit
olivat parhaita kapakaloiksi, hyviä olivat myös ahvenet, ja hauenpäät
uunissa kuvattuina olivat oikein mainioita. Joskus kuivattiin ahventa
ja haukea keväällä ulkona päiväpaisteessa seinällä rassiin pistettyinä.
Aitan kammiolla pärevasuissa säilytettiin kapakaloja, ja talvella
niistä nauriiden taikka pottujen kanssa keitettiin kalarokkaa, joka oli
tavallinen talvisen arkiaamun ruoka.

Toisia kaloja, muikkua, ahventa, säynävää, siikaa, särkeä, haukea
pantiin suolaan. Suolakalaa taikka tuorettakin paistettiin uunissa
petäjänkuorilla ja sanottiin levykalaksi. Tehtiin myös kalakukkoa,
varsinkin kiiskestä tuli hyvä kukko, niinkuin sanottiinkin: "Ei heitä
kiiskikukko maistamasta." Ja kalavelliin, nauriista ja jauhoista
keitettyyn soppaan, pantiin kourantäysi muikkuja. Mutta kun nauris-
taikka perunavelliin pantiin höystöksi uunissa ruskeiksi paistettuja
kalanruotoja, että tuli keittoon kalamnakua, saatiin syötävä, jota
sanottiin _ruotakeitoksi_. Sekin oli pitkän piimättömän talven ruokia.

Karja antoi leivälle parhaat särpimet. Rieskamaito ei kyllä monelle
maittanut, mutta maitopuurot ja -vellit ja viilit olivat pyhäpäivän
herkkuja samoin _roppavoi, höppävoi eli piimävoi_, jota syötiin
rieskan leivän kanssa. Roppavoita saatiin siten, että kirnuusta
vähäisen lämmitettiin, ja voi suolattiin puolipiimäisenä. Valmista
voita raahdittiin vain harvoin syödä. Mutta kun tahdottiin herkutella,
keitettiin pyhäaamuksi _makujuusto_: lypsylämpöiseen maitoon
pantiin juoksutus, ja sitten kiehautettiin maito kokkareiksi.
Arkisina aamuina, tyydyttiin vain _piimäjuustoon_: kiehuvaan
maitopataan huljautettiin piimähulikan sisällys, ja niin tuli
juustokokkaa siitäkin? Mutta leipäjuustoa kannatti tehdä vain
isoisten karjanemäntien joskus pyhäaamun eineeksi heinämiehille
taikka talvella, kun lehmä poijittuaan lypsi juustomaitoa. Se
juoksutettiin samoinkuin makujuustomaitokin lypsylämpymiltään.
Hiljaisella tulella koottiin juusto kattilassa kapustalla, nostettiin
maitopytyn pohjalle ja puristeltiin pyöreäksi, ja lopuksi tulen lekolla
paistettiin. Juoksuttimena käytettiin pikkuvasikan juomakohtua, joka
hiukan huuhdottuna pistettiin suolavesipulloon, suolavettä sitten
kulautettiin maitoastiaan. Isoon juustoon meni maitoa kaksi, kolmekin
kannua.

Mutta kun kuivia leipäpalasia keitettiin maidossa, oli se
_maitokeittoa. Maitopiimää_ syntyi, kun kerma kuoraistiin pytystä
pois, ja piimän sekaan lisättiin vastalypsettyä maitoa. Se oli
monesti iltaruokana, varsinkin Kainuun länsipuolessa, jossa piimä
syötiin siltään. Mutta itäpuolessa, Kiannalla ja Kuhmossa, käytettiin
karjalaiseen tapaan piimää uunissa ja saatiin _maitokokkaa_ eli
_kokkamaitoa_. Kuumassa uunissa muodostui piimä kokkeliksi, hera
kaadettiin pois ja sijaan pantiin maitoa, toisinaan kermaakin. Köyhä
kyllä ei saattanut maitokokastella, pian "moitittiin, jotta se
kuuluu herkutelevan". Pohjapiimää ei maitopyttyihin pantu, eikä piimää
venytetty, semmoisenaan vain piimitettiin ja hapatettiin.

Pitkin kesää koottiin piimää talven varaksi tavattomiin ammeisiin,
jotka olivat maitohuoneen tai eteispirtin loukossa. Kun maito oli
pytyssä piiminyt, kaadettiin se ammeeseen, jossa pian _mokat_
laskeutuivat pohjaan ja hera kohosi pinnalle. Hapatessa kanneksi
keräytynyt _kanahka_ kuorittiin pois. Monia kuukausia kun piimä sai
ammeissa seisoa ja käydä, tuli se niin tulisen happameksi, "jotta
oikein suuta karvasteli". Pitkin kesää ammeista aina janoissaan
juotiin, ja talven selällä olivat ammeet talon ainoina lypsylehminä.
Siitä ammennettiin herat juomisiksi sekä pohjasakka vellinhöystöksi ja
puuronkastikkeeksi. Tehtiin ammepiimästä _kopottiakin_. Sekoitettiin
siihen kylmiltään rukiisia jauhoja paksuksi talkkunaksi, jota vain
pärelastalla pisteltiin, kun ei tahdottu lusikkaa tuhria. Monen vanhan
muorin iltastoimitus oli se, että tyhjensi kopottikupin, sitten
kellahti pitkäkseen kiukaalle.

Paitsi maidonpuolta saatiin karjasta ruoan lisäksi lihaakin, niin
että voitiin pyhäpäivän puolisiksi ja useasti arki-illoiksikin
keittää _lihapotut_ taikka _lihavellit_. Lihat _palvattiin_ saunassa,
pidettiin ensin hiukan suolassa, sitten ripustettiin orsille saunan
kuumuuteen, ja lyötiin vielä kova löyly. Ison talon aitan lihaorret
oikein notkuivat palvattujen paistien ja lapojen painosta. _Makkarat
ja punasleivät, punaset ja rasvat_ myös karjaa teurastettaessa
saatiin ja talven vieriessä syötiin, _makkara- ja punaskeittona,
punasleipäjankkina_ ja rasvarieskoina.

Ammepiimä, _hapan_, oli kesäntalven jokapäiväinen juotava. Sitä
ryypättiin kotona, sitä otettiin mukaan päivä- ja viikkokuntiinkin.
Mutta osasivat emännät tehdä _oluttakin_, ainakin pidoiksi ja suureksi
kekrijuhlaksi sitä valmistettiin. Tehtiin ensin _maltaita_ -- säkissä,
vesiastiassa liotettiin viljaa, ne saunassa _mallaslaudoilla_
kuivattiin ja imellytettiin, sitten käsikivillä jauhettiin -- ja
maltaista tehtiin _imellus_, joka pantiin umpinaiseen tynnyriin,
lisättiin vettä ja käytettiin, niin että vaahto kuohui. Humaloitakin --
joissakuissa taloissa oli humalikko huoneiden takana -- pantiin sekaan
ja paikoin katajavettä, jota oli keitetty marjaisista katajanlehvistä.

Makeiksi välipaloiksi keitettiin muuripadallisittain taikka paistettiin
uunin täysin nauriita _hauvikkaiksi ja paistikkaiksi_. Työnnettiin
uuninpohja nauriita täyteen, kun oli hiilet lakaistu pois, ja kun
nauriit olivat kypsyneet, otettiin ne pankolle vaatteen alle hautumaan.
Varsin makeita olivat hauvikkaat ja paistikkaat, kalan ja leivän
särpimenä niitä syötiin. Kokonaisin vasuin niitä talvisin kannettiin
illallispöytään.

Poimittiin ja käytettiin hiukan marjojakin. _Lakkoja_ poimittiin soilta
ja keitettiin niistä maitoon lakkajuustoa. _Puolukoita ja karpaloita_
kerättiin vellin höystöksi, samoin joskus _koiranjuolukoita_.
_Mustikoita_ poimittiin ja sotkettiin suolaheinäjauhojen kanssa
_suolaheinähilloksi_. Suolaheiniä kanniskeli vähävarainen kansa
takoittain ahoilta.

Lasten makeaisia oli koivun _jälttä_ ja _mahala_. Metsiä
juoksennellessaan he laskea lurittivat mahalaa sekä kiskoivat
petäjänkuoren alta jälttää.



METSÄSTYKSESTÄ.


    "Tuolta se korpi kumottavi,
    salo siintävi sininen,
    tuonne mieleni tekevi,
    aivoni ajattelevi,
    muien miesten metsimaille,
    urosten urisalolle,
    jossa kuusenoksat kuuna paistaa,
    hopeana honganoksat".

Semmoisessa metsien maassa kuin Kainuu oli luonnollisesti
metsästyksellä entisaikoina varsin suuri arvo. Kainuun rannattomat
erämaat korpineen, kaikkineen olivat metsämiesten mieliseutuja.
Vapaasti saatiin ennen metsästellä. Riistaa sai kaataa, kuka vain
halusi ja milloin tahansa ja mistä mieli teki. Kukaan ei tullut
kieltämään. Ja silloin oli metsässä viljaa enemmän kuin nyt.

Syksyllä alkoi varsinainen metsästysaika. Jo vanhalta Perttulilta
jotkut virittivät pyytönsä riistamaille, mutta vasta Mikkeliltä alkoi
syöntilintujen ampuminen, ja kekriltä käytiin pyytämään kauppalintuja
sekä oravia ja muuta metsänviljaa.

Oikealla metsämiehellä piti olla metsämiehen varukset, jopa vaatteista
alkaen. Talvisilla metsäretkillä oli päällä valkea _hurstipaita_,
niin pitkä, että se ulottui kengänvarsiin saakka. Päässä oli valkea
lammasnahkainen reuhka taikka _näätäreuhka_, jonka päänahka killisteli
otsapuolella, ja häntä heittelehti takana niskassa. Jaloissa oli
harmaat sarkahousut ja polviin ulottuvat voidellut _varsikengät_.
Tämmöisenä valkeana erätonttuna voi metsämies jotenkin huomaamattomana
hiiviskellä huurremetsässä saalista "värjäämässä". Muussa toimessa ei
pyhää eräpukua käytetty, se olisi pilautunut ja saanut vierasta hajua.

Vanhankansan "ampukeinoja" oli _jousi_, joka vielä vanhojen muistin
aikaan oli joissakuissa taloissa tallella. Komea, raudoitettu ja
luulevyillä silattu oli ollut sen tukki, ja sen teräksinen kaari,
kotiseppien takoma, niin jäykkä, että selän taitse kulkevalla remelillä
ja rautakoukkerolla oli se vartalovoimin vedetty jänteeseen. Kallis
esine se oli ollut, 60 riksiä maksanutkin. Kaksin miehin oli pitänyt
jousen kanssa olla metsällä, toinen nuolennoutajana; yksin ei tullut
toimeen, niinkuin sanottiin:

    "Ei nyt auta ampukeinot,
    kun ei ole nuolennoutajata."

Toinen vanhanväen metsästysase oli _karhukeihäs_. Se oli julma
ase, neljältä taholta teroitettu, litteähkö, paria korttelia pitkä
putkiperäinen teräspistin, joka korvallisistaan oli naulattu pari-,
kolmikyynäräiseen tuomivarteen. Korvalliset taikka korvanaulojen päät
oli kierretty renkaalle, muuten pistäessä "keihäs ja varsi olisi mennyt
läpi, ja karhu syönyt miehen". Varren toisessa päässä oli _suovero ja
sompa_, jotta hiihtomies saattoi keihästä käyttää sauvana.

Nykyisen vanhan polven metsänkäyntiaikoina oli aivan tavallinen
metsämiehen ase _piilukkoinen luodikko_: isoreikäinen _peura- eli
karhupyssy, peuraväljäksi_ sanottu, sekä pienireikäinen _oravaniuha_ ja
vähän väljempi _lintuharsu_. Peurankoivista tehdyssä nahkatupessa,
_hölstärissä eli hylskärissä_,' kannettiin pyssyä selässä, ja
_ruutikaulukset eli porohkat ruutisarvineen, luoti- ja piikukkaroineen,
ruutimäärineen_ riippuivat kaulassa, hurstipaidan povessa. Vyössä
keikkui iso tuppipuukko, selässä oli vielä eväitä varten nahkalaukku
ja taskussa tulukset. Ja koira juoksi jäljessä taikka laukkasi edellä
saalista etsimässä.

Näin varustettuna liikkui pyytömies eräretkillään, syksyisin
lumettomina taikka vähän lumen aikoina jalkaisin, mutta paksulla
lumikelillä hiihdellen ja vetäen perässään pientä ahkiota, jossa
kuljetti varuksiaan ja saalistaan.

Varaten ja taiten oli erämiehen metsälle lähdettävä, etteivät kateiden
pilaukset pystyisi, eikä talosta mikään paha tarttuisi matkaan. Niinpä
piti pyytäjän kaikkine varuksineen, koirineen pujottautua pellonaidan
raosta, jotta siihen jäisi kaikki "paha puoli", taikka tukkeutua kolmen
leppäpehkon lävitse. Toiset vielä veräjillä lakaisivat havuilla
jälkensä, taikka ottivat talosta uuninluudan ja vetivät sitä perässään
aidan taakse, jotkut tekivät keihäällä ristin askeliinsa taikka
piirtelivät viiskantoja, muutamat manasivat jälkeensä katsoen:

    "Ken katein silmin kahtoo,
    sen silmät vettä vuotakoon,
    rasvaa rapattakoon!"

Usealla vanhalla metsämiehellä oli lisäksi vielä omat varansa.
Niinpä Kivikiekin ukko Kuhmossa kantoi aina tuluksissaan punaista
langanpätkää ja ruumisarkunnaulaa sekä vyötäisillään, paljaalla
iholla, punaisella villarihmalla kierrettyä jäniksenlankaa. Muutamilla
oli paidankauluksessaan linnunkynä, jossa oli eläväähopeaa, toiset
ukot taas nostivat takinhelmansa takaa vyön alle: siihen kummaan
kun vieras ensinnä katsahti, ei silmäys pystynytkään. Eihän sitä aina
tietänyt, mistä oli "kateen silmä katsomassa, kehnon korva kuulemassa".

Helposti saattoivat kademieliset turmella toisen _metsälykyn_.
Vaikkapa vain pyssynpaukauksenkin pahansuopa kuuli, saattoi se jo
siitäkin varattoman pyssyn pilata. Ei huolinut muuta, kuin siepata heti
tuppensa, tähdätä sillä sinne käsin, mistä ammunta kuului, ja huutaa
"korjaa raato!", niin jo tuli pilat. Samoin kävi, jos kuulija katsoi
vanhan tuohipökkelön lävitse, taikka rupesi hyppimään petäjää vasten
kuin koira, kynsimään sen kylkeä sekä raastamaan oksia hampaillaan.
Taikka saattoi pilaaja ampumisen kuullessaan heittäytyä vatsalleen
ja huutaa: "ammu kaikki porohkasi!" taikka seisoallaan vain parkaista:
"ammu lintua, mie rupean saunan tekoon, jossa palvataan raatoa!"
taikka: "lisää ruutia, ei totellut, pieni oli loahinkis!" Silloin ei
ampuja enää saanut mitään, vaikka olisi koko päivän pamautellut?

Keinokkaat metsämiehet osasivat sentään päästää pyssynsä _piljosta_.
Ajoivat käärmeen pihlajavitsoilla piiskaten liukasta kuusenkoskutta
myöten pyssyyn ja ampuivat sitten sen ilmaan, taikka työnsivät "koko
pyssyhuushollin" kynnyksien kohdalle sillan alle, niin että sen
ylitse tulivat kaikki kulkemaan, taikka purkivat pyssyn ja laskea
juohottivat vettänsä sen lävitse pohjoista kohden? Muutamat kuumensivat
piipunperää tulessa, toiset pistivät piippuun luodiksi pihlajaisen
pulikan, jotkut ottivat ja ampuivat rippileipää, niin jotta veri
räiskähti ja voitivat sillä verellä pyssyään, taikka pyysivät oravan
keinolla millä tahansa ja hautasivat sen maahan, pää itäänpäin ja
manasivat:

    "Mene, konna, kotiis,
    ilkiä isäntihis,
    paha mailles pakene!"

Mutta jos metsästäjä oli pyssynsä piipun ja tukin väliin kätkenyt
käärmeennahkaa taikka käärmeenpään, taikka pannut pyssynperän
voidelootaan viisihaaraisen raatteenlehden, ei pyssyä saanut niinkään
vain pilatuksi. Ja jos metsästäjä voiteli pyssyn käärmeenrasvalla,
taikka siveli sen käärmeenverellä, taikka tallensi herheläisiä
lukon ja piipun väliin, tuli pyssy varmasti tappavaksi, eikä ollut
pilattavissa.

Metsämiehen koirankin kateet useasti pilasivat haukkumattomaksi.
Silloin piti panna koiran nokkaan piipunporoja, niin että eläintä
alkoi aivastuttaa, siitä heti parani. Toiset ottivat kolmesta kuusesta
kolminokkaisen, niinkuin kanan jalan, ja niillä pyyhkivät koiran
turpaa, ja siitä alkoi koira taas hakea saalista ja haukkua. Jotkut
pitivät koiran kaulassa jänislankaa, eivätkä silloin silmänteet koiraan
pystyneet.

Varoen ja salapuoluisin piti erämiehen saatella saalistaan kotiin.
Pirttiin ei sitä heti saanut tuoda, vaan piti se ensin heittää jonnekin
syrjäpaikkaan, sitten vasta kantaa esiin. Jänikselle pistettiin pieni
kolmihaarainen havulehvä vasempaan korvaan, ettei kukaan olisi saanut
pyytöä pilatuksi. Lintukeittoa syömään ruvettaessa ei saanut siunata,
se kun oli metsällistä, niin siunaus olisi vienyt onnen.

Viikkomäärin metsämiehet toisinaan viipyivät eräretkillään, koluten
kaukaisimmatkin korvet. Sillä "ei ne niin ole äijän takana viljat
otettavana". Kuhmolaiset ja Kiannan miehet monesti retkeilivät
rajan takanakin. Tottuneita olivat erämiehet eksymättä samoilemaan
suurimpiakin saloja. Ilman _mynttiä_ tarkkasivat he petäjästä,
joka päivän puolelta oli silvetto ja pohjoispuolelta oksaisempi ja
paksukaarnainen. Samoin näki ilmansuunnan muurahaispesästä, se kun
eteläpuolelta on avonainen, pohjan puolelta ruohottunut. Mutta jos
joskus sattui astumaan vereksien pirunjälkien ylitse, jotta joutui
eksyksiin, täytyi kääntää vaatteensa nurin ja manata paholaista. Siitä
selviytyi sen jäljistä.

Yötä vietettiin nuotiolla, _rompsi_- taikka _rakovalkealla_, ellei
sattunut lähimailla olemaan metsäsaunaa, johon oli varsin mieluisa
pysähtyä saunanhaltian yövieraiksi. Rakovalkeaan hakattiin kaksi
vahvaa tervashonkaa, jotka tuettiin päällekkäin, ja tarvittiin
siihen "vippa ja vaaja ja kaksi kantapallukkaa". _Kantapallukat_
asetettiin nuotiopölkkyjen väliin, _vaaja_ eli _nuotionaula_ lyötiin
päällimmäisen pölkyn selkään pystyyn, ja sen kärki tuettiin pitkällä
nuvulla, vivulla. Niin pysyivät pölkyt palaessaankin päällekkäin, ja
rakoon sytytetty tuli paloi kohentamatta, niin kauan kuin honkaa
riitti, isot pölkyt kestivät hehkua kyllä koko pitkän talvisen yön.
Nuotiohonkaa hakkaamaan käydessä ei saanut sitä ensin kirvespohjalla
kopautella, kuten kaadettavaa puuta tunnusteltiin, vaan piti heti
iskeä terällä. Sitten se ei palaessaan paukkunut. Kun rakovalkea
oli saatu valmiiksi, piti se ristiä: kirveellä kierrettiin kolmesti
nuotionaula ja kolmesti sitä kopautettiin ja sanottiin:

    "Nuotio on nimesi,
    Seppänen pappisi,
    pala äläkä pauku!"

[Nuotion ristijä sanoi nimensä.]

Nuotion viereen tehtiin pakkasilla ja pahoilla ilmoilla havuista ja
puunrungoista kolmiseinäinen katollinen _suojus_ eli _maja_, jossa
oli varsin lämmin tulen paisteessa levähdellä. Oravametsällä oltaessa
siinä oravat "valkaistiin" ja vartaassa paistettiin iltaseksi. Leipää
ja suolaa oli eväskontissa, ja niin saatiin varsin hyvä ateria. Sen
päälle vielä pantiin tupakat, vetäistiin sitten kengät jaloista nuotion
lähelle kuivamaan, kellahdettiin pitkälleen, sukkapeittoiset jalat
tulta kohden ja siunattiin:

    "Isän risti rinnalleni,
    Pojan risti polvelleni,
    Pyhän Hengen pääni päälle."

Kaikenlaista metsänriistaa liikkui Kainuun erämaissa, ajeli ja surmasi
toisiaan, ja suurimpana surmana samoili erämies. Mahtavin metsän
liikkujista oli _karhu_, joka metsänkuninkaana ansaitsee oman lukunsa.

Samoili saloilla suuri _susikin_, harmaaturkkinen _hukka_, jäykkäselkä.
_Sudenhautoihin_ olivat sitä entiset ukot narrailleet. Semmoinen oli
ollut esim. Pitkälammenharjulla, Ristijärvellä: havuilla peitetty
hauta, keskellä hautaa puu pystyssä, ja puussa haukkuvalla koiralla
koppinsa. Elämöivä koira oli houkutellut nälkäisen pedon kuoppaan. Joku
susi oli myös ajamalla tavoitettu. Mutta miesmuistiin ei ole susia enää
paljon liikkunut, parisen vain vanhojen ukkojen muistannan aikana
Kuhmossakin tapettu.

_Ilveksiäkin_ aina jokunen vaaramailla ja louhikoissa hiiviskeli.
Koiran kanssa ajamalla ja ampumalla niitä silloin tällöin
tavoitettiin.

_Ahmoja_ oli ennen, varsinkin rajaseutujen metsämaissa, useasti
liikkeellä. Villipeurojen perässä ne retkeilivät Lapista ja
kulkeutuivat toisinaan Hyrynsalmelle ja Puolangallekin. Mutta
sitten kun peurat hävisivät, ovat ahmatkin vähentyneet. Ajamalla
ahdistettiin ahmaakin. Keväällä hiihdettiin sen tekemiä polkuja
seuraten yli selkosten, ja yllätettiin peto pesästään, ahma kun
kevättalvella kaivoi kinokseen onkalon, _lumisuimun_, ja siihen teki
poikasparvensa. Pyydettiin ahmaa myös _ridalla_, lujalla loukulla, joka
oli laitettu samaan tapaan kuin karhunloukkukin.

_Kettuja, repoja_, ruskeita _tuikeronokkia_ kepsutteli Kainuun
erämaissa kaikkialla, ja surmamies seuraili kintereillä.
Vanhankansan pyyntineuvoja oli ovela _käpykanto, käpylauta eli
käpälälauta_, kolmikourainen hanko, jonka pitkään keskipiikkiin
pistettiin kissanraato tai lampaanpää syötiksi. Sitä tavoittaessaan
tartutti repo etukäpälänsä hangon ahtaaseen haarukkaan. Surmasivat
pyyntimiehet kettuja myös myrkyllä, syöteillä ensin houkuttelivat niitä
paikkakunnalle, sitten heittelivät sinne tänne surmanpaloja. Monet
ovat pyytäneet repoja _sangoilla_, Kissaniemen ukollakin Sotkamossa
oli ollut joka talvi kahdeksat sangat mikkoja vaanimassa.
Kanervavedessä oli saamamies peseskellyt sankojaan, ja muutenkin niitä
aina käsitellyt hyvin huolellisesti. Sillä ovela kettu on varsin
varovainen, ja vaikea pyydettävä.

_Saukkoja_ asusteli paljonkin sydänmailla, puroissa kalastellen,
ja paljon niitä pyydettiin. Kun koira sattui löytämään saukon
olinpaikan, tehtiin puroon kaksi _tammea_, toinen tiivis, vedenpitävä
alapuolelle, toinen vettä laskeva, mutta saukonpitävä yläpuolelle
saukon piilopaikkaa. Vesi nousi, täytti komut ja koperot ja pakotti
piileskelijän esiin. Siitä heti koirat hampaineen, miehet keihäineen
eläimen kimppuun.

_Näätääkin_ oli vanhaan aikaan, ainakin Kiannalla ja Kuhmossa, ollut
pyydettäväksi asti, sekä punertavaa _lepikko- eli haavikkonäätää_
että musakkata _korpinäätää_. Ampumalla pudotettiin se puusta,
johon oli koiran ahdistamana noussut; piiloutui se toisinaan
tikanliukkuunkin, ja kauan saivat, miehet hääriä, ennenkuin saivat
sen sieltä esiin. Väliin puikahti näätä murrokkoon puiden juurien
alle. Silloin piiritettiin murto keppien varaan potketuilla verkoilla,
ja tulella ja savulla sekä seipäillä kornaten ajettiin pakolainen
piilostaan. Karkuun yrittäessään sotkeutui näätä verkkoon ja sai
surmansa.

_Kärppää_, talven valkeaa vilistäjää, pyydettiin _killerolla_. Pölkky
vain halkaistiin kahtia, hakattiin sydänpuoliin hiukan koperoa, ja
toinen puolikas tuettiin pienellä oksahankuralla kuin arkunkansi toisen
päälle, ja väliin asetettiin syöttipalanen. Pikku otus sipsutteli
täkyä maistelemaan ja laukaisi armottoman puolikkaan surmakseen.
Ajettiin kärppää myös koiran kanssa, saatiin ahdistetuksi johonkin
komuun, laskettiin sinne savua ja pakotettiin eläin tulemaan ulos.

_Villipeurojakin_ oli rajaseutujen suurilla sydänmailla suurin
joukoin, jopa väliin kymmeniä, satojakin samassa laumassa, ja ne olivat
eri komeita, niiden sarvetkin olivat koko juurikoita, saattoivat
painaa aina toista leiviskää.

Entisajan lappalaiset olivat pyytäneet peuroja aitouksilla,
_peura-aidoilla_, joita oli rakennettu soiden väliin, poikki kankaiden,
peurat kun kankailla kävivät jäkälälaitumilla. Yksi taikka pari ortta
vain oli asetettu kantojen päihin, puiden oksien varaan, noin pari
kyynärää korkealle. Aitaukseen oli heitetty "noin syltäi" leveät
veräjät, ja veräjiin viritetty ansa taikka kaivettu risuilla ja
sammalilla peitetty salahauta. Monia semmoisia aituuksia mainitaan
olleen Kuhmon kankailla, niin oli Viiksimossa Mahakkaanjoen takana
ollut aitous kuoppineen, ja siinä oli "Peura-Paavo, lappalainen",
pyydystänyt sarvipäitä.

Vielä nykyisetkin vanhat ukot ovat aikoinaan pyytäneet peuroja,
satakunnankin muutamat kaataneet. Villipeura oli vaikea pyydettävä,
se oli niin arka. Jos se sattui hiukankaan kuulemaan ääntä, taikka
vilaustakaan ihmisestä näkemään, niin "ei ollut kuin hui, kun se jo oli
täyvessä menossa".

Syksyllä pyydettiin peuroja väijymällä, ja jo Perttulilta lähdettiin
peurametsälle. Niihin aikoihin kokoontuivat peurat tuulisina kirkkaina
päivinä laumoittain soille kiimomaan. Laumaa hallitsemassa oli aina
komea hirvas, ja ne olivat "semmoiset valtiakkaat", etteivät päästäneet
toista hirvasta tokkaansa. Tappelu tuli, jos toinen yritti lähennellä.
Tuulen alta hiipivät pyytäjät lähelle ja ampuivat niin monta kuin
ennättivät, ennenkuin lauma pääsi pakoon.

Talvella ajettiin peuraa hiihtämällä. Kaksin, kolmin miehin
lähdettiin metsälle ja etsittiin peuralauma, josta jokainen ampui
valitsemansa otuksen. Kohisten lähti lauma karkuun, niin että
lumi sauhuna ryöppysi, ja miehet painuivat pyrynä perässä, ja kun
saavutettiin pakenijat, ammuttiin taas. Jos lauma hajaantui, voivat
miehetkin hajaantua kukin parveaan ajamaan, taikka lähtivät kaikin
saman joukon jälkeen. Peuranhiihto oli kovaa hiihtoa. Siinä ei tullut
armoa, ei muuta kuin hiihdä minkä jaksat, hiihdä, niin että veren
syljet iltasella, kun väsyneenä vetäydyt yötulille. Vuorokausimäärin
joutuivat hiihtomiehet väliin peuraa ajamaan, ennenkuin saivat sen
kaadetuksi. Ja selässään kantoivat pyytäjät raskasta peuraväljää,
eväslaukkua ja kirvestä, taikka oli heillä jäljessään ahkio, johon
sitten nuorittivat saaliinsa.

Nyt ei enää ole vuosikausiin villipeuroja tavattu, pari-, kolmekymmentä
vuotta on siitä jo, "kun kerran hävisivät selkosilta, niin ei ole enää
nähty", joskus vain joku yksinäinen metsän sarviniekka.

Metsien ja ahojen koukkupolvista _jänistä_ ahdisteltiin ankarasti sekä
vaskisilla _langoilla_ että rautaisilla _jänisräpsyillä_ ja sangoilla,
ynnä ampumallakin, ja saatiin monin kymmenin samana talvena. Vaikka
paltsasilmä olikin tyhmänlaatuinen laukkailija, oli sillä kuitenkin
siksi älyä, ettei juossut mihin lankaan tahansa. Havuilla piti langat
pyyhkiä, samoin käsineensä, kun kosketteli lankoja. Eikä käynyt jänis
ansaan huutamalla eikä huurremetsässä, vain mustan metsän pimeässä
yössä se siihen erehtyi. Vanhoilla tietäjäukoilla oli _jänisruija_:
keino vetää jänikset pyyntimailleen. He panivat jäniksenpapanoita
säkkiin ja vetivät sitä jäljessään pitkin lumihankea. Ja koukkupolvet
kyykkäilivät perässä. Sanan voimalla virittivät ukot jänislankansakin.
Niinpä loihti Kovan Jeru Kiannalla:

    "Juokse, pyyrä, pyyvyksehen,
    juokse, riiviö, ritahan,
    kirkkoherran kieluksehen!
    Tuoss' on oksa purrakses,
    toinen oksa syyväkses,
    kolmantehen kuollakses.
    Liskis!"

Ja Kypärän ukko pyyteli jäniksen ajajaa pelättämään arkaa ajettavaansa:

    "Komahuta hongan ontta,
    kamahuta kaukeroa!
    Joka laiska juoksemaan,
    sitä piiskalla sukaise,
    rautaruoskalla rapista,
    jottei henkeä heruisi,
    miehen vainua varoisi,
    pyyvyksehen juostessaan."

Kuhmolainen jäniksen pyytäjä pujotti langat kolmesta verotalosta
varastettujen uuninluutien lävitse ja sanoi:

    "Mää, vinttura, vipuun,
    pyöräsilmä pyyvykseen!"

Pikkuista _oravaa_ on aina "metätty kovasti", kolminsadoinkin parhaat
metsämiehet ampuivat samana syksynä. Kuusi, seitsemän oravaa oli
vähin määrä lyhyimpänäkin päivänä, mutta hyvinä päivinä pudotettiin
20-30:kin. Pari viikkoa ennen kekriä, kun vesipajusta alkoi lehti
lähteä, rupesi oravakin puhdistumaan kesäkarvastaan, varsinkin jos
sillä oli _vanha leipä_ syötävänä. Mutta jos oravan piti nakertaa
_verestä leipää_, uusia käpyjä, puhdistui se hitaammin. Hyvä pyssymies
ja tarkka luodikko piti oravametsällä olla yhteistoiminnassa,
kun monesti täytyi satuttaa otukseen, joka piiloittelihe pitkän
korpikuusen latvassa. Useasti keksi pieni kiipeilijä kiusan: rupesi
"puittamaan". Varsinkin _lepikko-orava_, jolla oli punaruskea häntä,
oli ovela juoksuttamaan metsämiestä jäljessään, mutta musakkahäntäinen
_korpiorava_ oli jurempi, joskus niinkin jura, ettei tullut ensinkään
näkyville. Silloin iskettiin isokin oravikuusi maahan. Mäntymetsässä
männynkäpyä nakerrellessaan oli orava paljon arempi kuin tiheässä
kuusikossa. Oravanpyytäjällä oli useasti _kolkkamies_ mukana puuta
kolauttamassa, että ampuja saattoi huomata, missä piileskelijä
kutjahti. Koiran palkkana oravan haukunnasta oli käpälät heti, kun
otus saatiin käsiin, mutta metsämies söi muut lihat, joko yötulillaan
taikka kotisärpiminään. "En yhtenä talvena syönyt särpimeksi kekrin ja
pääsiäisen välillä muuta kun oravaa, sitä söin leivän nesteeksi."

Yhtä runsaasti kuin jäniksiä ja oravia, oli selkosilla metsälintujakin,
ja yhtä ahkerasti niitä pyydettiin, ja saatiin sadoittain talvessa.

Vanhimpia metsälintujen pyyntineuvoja olivat _ansat, liskot ja satimet
sekä kahat_. Ansoilla, hampuista ja jouhista punotuilla rihmoilla
pyydettiin kaikenlaista metsän kanalintua: _metsoa, koppeloa,
teertä, pyytä ja metsikanaa_. Niitä viriteltiin metsäpoluille,
muurahaispesille, juurakkoperille sekä puiden juurille rakennettuihin
havukopperoihin, _linnunkotasiin. Selkospuuhun_ sidottiin ansa
_korvallisvarpujen_ väliin ja vihit pystyteltiin kahden puolen.
Sadoittain oli ahkeralla pyytäjällä ansoja pitkin selkosia, jopa
muutamilla toista tuhatta surmansilmukkaa kautta kankaiden. Yhtä
päätä sai käydä niitä kokemassa, ja valtavan lintutaakan kanssa
palattiin semmoiselta retkeltä. _Virkatieksi_ sanoi kuhmolainen ansojen
virityspiiriä. Monella oli niin laaja virkatie, ettei ennättänyt
päivässä käydä katsomassa kaikkia rihmoja. Jos ei kerralla saatettu
koko saalista ottaa mukaan, ripustettiin loput puuhun ja peitettiin
havuilla, etteivät riettalinnut löytäisi raiskatakseen. Talvella
viriteltiin metsikanoille satamääräiset rihmat pajukkoihin ja
koivuvesakkoihin, joissa kuultiin kanojen ahkerasti käyvän urpaamassa.
Kaksihaaraiseen sorppaan rihma vain sidottiin ja pistettiin haarukka
hankeen. Parisataakin metsän valkeata kanaa sillä tavalla talvessa
petettiin.

Lisku, paikoin myös _tokkapuu_, oli varsin yksinkertainen vanhankansan
pyyntineuvo. Siinä oli vain _kynnyspuu_ alla ja _painopuu_ päällä;
_lukoilla_ ja _kielivarvulla_ laitettiin se vireeseen metsäpolulle
poikkipuolin taikka vanhalle muurahaispesälle, missä linnut kävivät
rypemässä. Lintu pyrki rangan alatse, työnsi varpaa ja pudotti
painopuun selkäänsä.

Sadin eli _loukas_ kyhättiin samanlaisille paikoille kuin liskukin.
Siinä taas oli tappavana puolena neljä, viisi pyöreää rankaa
rinnakkain, yhdistetty toisiinsa päähän lyötyyn rakoon isketyllä
poikkipuulla, ja alustana oli paljas maa. Tällainen koko painava katos
viritettiin _korvakoiden, selkosen, kirpun, kirppavitsan ja polkusen_
avulla kahalleen lintua odottelemaan. Lintu tuli, astui polkuselle,
ja siinä oli sen loppu. Ahkerasti työskentelivät liskut ja satimet
lintumaailmaa surmaten, yhtä päätä sai niiden omistaja olla liikkeellä.
_Liskureissuksi_ sanottiin Hyrynsalmella semmoista kokemiskäyntiä.
"Onko sulla pitkä liskureissu?" pyydysmiehet toisiltaan tiedustelivat.

Ruishalmeille rakennettiin _kahoja_ eli _katiskoja_ teeren pyydyksiksi.
Noin sylenpituisista hirsistä salvettiin neliskulmainen, pari
kyynärää korkea kehikko, ja asetettiin sen peitoksi tukien varaan
ruislyhteitä, niin että niiden latvat kahdelta suunnalta vastakkain
ulottuivat yhteen. Latvat olivat hiukan alaskäsin ja puolitiestä
vapaina, tuetta. Kun lintu lensi lyhteille suurustelemaan, putosikin
se latvojen lomitse pimeään kopperoon. Kymmenittäin sinne väliin
erehtyi rukiin makuun tottuneita teeriä. Sitten tuli kahan rakentaja ja
sivuun hakatun aukon kautta kepakoi jyvien varkaat hengiltä. Kuhmossa
oli kerran saatu samalla kertaa 40 teertä ja huuhkaja, Hyrynsalmella
oli taas muutamasti erehtynyt kahaan kettu, olipa kerran käväissyt
karhukin.

Teeriä petettiin myöskin _lahtorihmalla_, asetettiin noin
kuusikorttelinen lauta koivun taikka kuusen latvaan - latva karsittiin
ja työnnettiin laudan keskessä olevaan reikään. Laudan molempiin päihin
pystytettiin urpaisia koivunoksia ja viritettiin niiden välille ansa.
Teeri tuli urpia syömään ja erehtyi ansaan.

Ampumalla otettiin lintua minkä saatiin. Oravametsällä käytäessä
rupesi koira monesti haukkumaan lintuakin, metsoa, teertä taikka
koppeloa. Jo haukusta kuuli eränkävijä, että on lintu käsillä, lähestyi
hiipien ja pamautti koiraa silmällä pitävän puussa-istujan alas.
Piiskuttavalle pyylle vastailtiin pienellä metsonkynästä taikka pyyn
sääriluusta tehdyllä _pyypiiskulla_. Pyy erehtyi, tuli piiskuttajaa
tavoittelemaan ja sai tappavan lyijymarjan.

Keväällä soitimen aikana toimitettiin oikein joukkosurmat. Jo
keväthangilla alkoi metso pitää _soidintaan_, "vitisoijinta", ja
soitteli aina sulille maille, jolloin nousi puuhun laulamaan.
Keväthölseiden aikana, kun maa oli kaksikarvalla, oli soiminen
kiivaimmillaan, ja "silloin ei ukko paljon joutanut nukkumaan".
Metsoilla oli varsinaiset soidinpaikkansa, ne kokoontuivat aina
samoille ahoille kisaamaan aikaisina valoisina kevätaamun hetkinä.
Metsän kisakentälle metsämieskin pyssyineen hiipi ja salakavalasti
ammuskeli varomattomia laulajia sen minkä sai. Metson tavoille tottunut
pyssymies saattoi samana aamuna ampua 15-16:kin lintua. Silloin kun
metso alkoi "hivoa: hssss, jotta pää jutai", ei se huomannut mitään,
silloin piti aina laukata lähemmäksi jonkun puun suojaan. Mutta
kun laulaja alkoi kopsautella, piti olla aivan hiljaa ja odotella
hiontavuoroa. Ja sitten taas harpattiin likemmäksi, ja niin päästiin
ammuntamatkan päähän. Monia kymmeniä metsoja ampuivat ahkerimmat
soitimessa kävijät kevätkautena.

_Vesilinnuista_ ei kainuulainen paljoa välittänyt. Olihan niitä
_sorsaa, hanhea, haapanaa, telkkää, tavia_, joskus joutsentakin.
Ammuttiin niitä, kun satuttiin käsittämään, mutta erityisille
pyyntiretkille ei lähdetty. Mutta jos löydettiin pesä, niin ryöstettiin
munat ja syötiin _munamaitona_ taikka _munavoina_. Laitettiinpa
vesien rannoille _telkänpönttöjäkin_ ja munitettiin tuhmaa lintua ja
herkuteltiin. Viisikintoista munaa lähti telkästä.

Pikkulintujakin pyydysteltiin huvikseen. Poikaset laittelivat
hangolle _jouhilautoja_: astianvanteeseen istuttivat ylt'ympäri
pieniä, yhdestä jouhesta silmukalle punaistuja jouhiansoja. Sen
kun vei hangolle ja hampunsiemeniä tai ruumenia karisteli syötiksi,
sotkeutuivat nälkäiset pikkulinnut petollisiin silmukkoihin.
_Närhille_ rakentelivat pojat _polkimia_. Kiinnittivät seipään
kylkeen sujakan varvan, jonka toisessa päässä oli hamppurihmainen
silmukka, taivuttivat varvan ja pujottivat silmukan ylempänä
seipäässä olevan reijän lävitse ja kiinnittivät sen näpeästi pikku
ristikolla, jossa oli rasvapalanen täkynä. Kun närhi tuli rasvapalalle,
istahti se ristikolle, joka samalla putosi alas ja laski silmukkarihman
irti. Vipu suoristui ja sieppasi silmukan närhin nilkkoihin.

Itse syötiin pyydettyjä lintuja, mitä vain vatsa veti. "Tässäkin
talossa syötiin syksyllä aivan lintua... ei jaksettu kaikkia
syödäkään... Ja keväällä oli linnunlihoja niin paljon, jotta
kuljeksimaan joutui." Pyyt, teeret ja metsikanat keitettiin, mutta
metson, koppelon ja ukkoteeren täkät pantiin hienoon suolaan ja
paistettiin uunissa. Semmoisina niitä säilytettiin aitassa ja syötiin
pitkin talvea pyhäpuolisina ja matkaeväinä. Syötyjen lintujen höyhenet
käytettiin päänalaisien täytteiksi.

Paljon myös lintuja myötiin, vietiin Kajaaniin, Nurmekseen ja Ouluun.
_Isosta parista_ saatiin 60-80 penniä. Isoon pariin luettiin metso ja
koppelo, taikka kaksi teertä, taikka neljä pyytä, taikka neljä valkeaa
metsikanaa, taikka viisi, jos olivat kirjavia. Kajaaniin, Nurmekseen
ja Ouluun metsänriistan nahatkin kaupittiin. Mutta useasti myötiin
metsän saaliit jo kotoa käsin välittäjille. Semmoisena välittäjänä
toimi m.m. Vuokin Kyllös-Vilkko, joka liikkui laajalti Kainuun
kulmilla, jopa rajan takanakin metsänriistaa ostellen.

Villipeurain lihat syötiin kotona, nahat myötiin taikka parkittiin
kinnasaineiksi tai karvaisena muokattiin makuualustoiksi.



KARHUNPYYNTIÄ JA KARHUN PALVONTAA.


    "Ei mies miestä koske!"

Metsien merkillisin peto oli karhu, jonka syntykin jo oli erikoisempi
kuin muiden metsän otusten. Näin se oli tapahtunut:

    "Miss' on ohto synnytetty,
    mesikämmen käännytetty:
    kuun luona, tykönä päivän,
    otavaisen olkapäillä.
    Sielt' on maahan laskettuna
    rihmoissa hopeisissa,
    kultaisissa kätkyveissä.
    Neittyt Maaria emosi
    visko villoja vesille,
    kapaloihti kuontaloita,
    joita tuuli tuuvitteli,
    ve'enhenki heilutteli
    mehtäisen niemen nenään.
    Siitä läksi astumaan,
    Pohjan maita polkemaan,
    Savoa samoilemaan."

Siksipä karhua, suursyntyä, pelättiinkin ja pelonsekaisella
kunnioituksella mainittiin silloinkin, kun se teki tuhojaan talon
karjassa. Sitä ei uskallettu edes omalla nimellään sanoa, "karhuksi"
haukkua, se olisi siitä suuttunut, äikeytynyt entistään pahemmaksi.
Vaikka se ei nimittelemistä ollutkaan kuulemassa, tiesi se sen
kuitenkin, se oli semmoinen tietäjä, jolla oli joku salainen mahti,
taikka ilmoitti sille sen haltia asiasta. Niinpä mainittiinkin
korpien valtiasta kaikenlaisilla mielinkielisillä nimityksillä ja
kuvaannollisilla sanoilla. _Kontioksi_ kyllä uskallettiin sanoa,
mutta kaikkein useimmin sanottiin _metsäksi, metsäläiseksi ja
metsälliseksi_ sekä _pöpöksi_ ja _möröksi_. Vielä se oli _metsänmörkö,
metsänmyyrtäjä_ ja _metsänvieri_, jopa _metsänmieskin_ ja _metsänukko_
sekä _kouko, otso, otsonen_ ja _vihtahousu, raato, peto, tötötöö,
mössi, nallepoika, mesikämmen ja metsänkuningas_.

Niinkuin kansa tiesi karhun suuren synnyn, niin se tiesi sen
elämäntavatkin ja korpivaelluksen. Muurahaispesiä se kaiveli kankailta
ja kaapi karamättäitä, joissa viholaisia asusteli, lahokannoista
se etsi toukkia, taivutteli haapoja ja riipi niistä lehtiä, vielä
raastoi putkenjuuria niityiltä sekä ampiaispesistä söi toukkia ja
mehiläiskennoista joi mettä; rannoilla se herkutteli tuulen ajamilla
kalanraadoilla. Mutta ristikansan karjaan ei kontio koskenut, ellei
joku kademielinen sitä nostanut sotajalalle, taikka itse sitä
suututettu.

Kesäkauden kun kontio salomaita liikuskeli, asettui se talven tullen
lepäämään. Oikeat siivot karhut heittäysivät levolle jo "lehen alle",
silloin kun lehti rupesi karisemaan, mutta pahanelkiset olivat
kulkeella siksi, kunnes lumi tuli maahan, ja oikein pahat metsälliset
eivät saaneet asettua talvilepoonsa ensinkään, olivat tehneet niin
paljon ilkeyttä, ettei maa suonut niille ollenkaan sijaa. Sellainen
rauhaton pannahinen, joka ei enää sopinut maan suojiin, jota ei maa
enää suvainnut, liikkui parikymmentä vuotta takaperin Kiannan
Ruhtinansalmen perukoilla, kuljeskeli pahuuden töissä vielä joulurauhan
aikanakin, vasta uudenvuoden aattona saatiin ammutuksi. Siivot
metsänmyyrtäjät nukkuivat silloin jo parasta talviuntaan. Heikinpäivän
tienoissa käännähti nukkuja toiselle kyljelleen ja äännähti: "Yö
puolessa!" Mutta huhtikuussa, kun tulivat suuret suvet, niin että vesi
alkoi pesään kyljen alle kohota, tuli nousunaika. Silloin saapui peippo
lähipuuhun laulamaan:

    "Lakki päästä lahoo,
    jos et ala nousta pois!"

Ja ukko kuopahti päivää katsomaan, kävi ensi työkseen hongan luo
ja puristeli sitä niin ankarasti, että peräsuoleen pikeytynyt
pihkatappi ajautui ulos. Sitten metsänmies kavahti honkaan, katseli
sieltä ympärilleen, jotta minne nyt ottaisi lähteäkseen, ja karjahteli
iloissaan -- Olihan kultainen kesä ovella.

Kovin pelkäsivät emännät karjansa takia, kun kontio liikkui mailla.
Siksipä he jo lehmiä ulos laskiessaan pyytelivät:

    "Metän kultainen kuningas,
    metän ehtoinen emäntä,
    kun kuulet kullan kulkevaksi,
    maitomuorin matkustavan,
    paina pääsi mättähälle,
    nurmehen nukahtamahan,
    kätke kynnet karvoihisi,
    niinkuin talkkunamykkyyn."

Saikin emäntä maitomuorinsa varata, sillä kovin useasti kontio äityi
karjaa kaatamaan. Varsinkin Perttulin jälkeen, jolloin oli karhun
kiima-aika, oli se tavallista villimpi. Silloin sen sai helposti
suuttumaan sekä nousemaan kenen kimppuun tahansa. Nostamatta se ei
kyllä silloinkaan pahaa tehnyt, ei karjalle eikä ihmiselle, vaan kun
sitä kouhoteltiin, niin kyllä se silloin osasi olla häijy ja ilkeä,
syödä piteitä ja tehdä muuta pahaa.

Hyvin monesti tietäjät sen tekivät, että nostivat karhun naapurinsa
karjaan tuhoja tuottamaan. Eikä siinä kovin suuria taitoja tarvittu,
ilkeyttä vain ja luonnokasta sisua. Meni metsään ja etsi vereksen
karhunsonnan sekä verestä karjanlantaa, ja ne sekoitti ja hieroi
yhteen kolmihaaraisella leppähierimellä _rannipaskaksi_, taikka sotki
niitä tuohitötteröön tai putkeen ja viskasi metsään. Siitä kontio
julmistui ja kävi sen karjan kimppuun, jonka lantaa oli käytetty.
Samoin saatiin kontio ihmistäkin ahdistelemaan, jos karjanlannan
asemesta käytettiin ihmislantaa. Niin olivat Kuhmon myrrysukot
juoksuttaneet metsänukkoa edestakaisin Kiekinkosken ja Murron väliä,
toistensa kimppuun sitä yllyttivät. Ja Ristijärvellä oli Kalmulainen
syöttänyt karhulla Lehdon Pertun lehmän, ja Perttu siitä nostanut
lehmänsyöjän itse Kalmulaisen kimppuun. Karhu oli kyydinnyt äijän
metsästä kotiin, kaksin jaloin käynyt jäljessä, olkapäitä käsin
puristellut ja viimeksi viskannut vaarin aidan ylitse kotipellolle.
Mutta ei ollut tappanut, kun Perttu oli pannut putkeen kintain väliin
haavanlehden ja sanonut: "Ei rikkoa, mutta raskasta riippiä kotiin
kannattaa".

Kovin äkäinen karhu olikin lannastaan. Menipä vain pilkaten sitä
liikuttelemaan, heti sai pedon kimppuunsa. Yhtä vihainen se oli
muurahaispesästä, joka oli ukon parhaita ruokapaikkoja. Jos sitä
kontiota matkien myyrästi, sai metsähisen niskaansa, jos siihen
vei karjanannetta, kävi karhu karjan kimppuun, jos meni ja heitti
kuperkeikkaa muurahaiskeolta, muuttui itse kontioksi. Vihainen oli otso
vielä lepakosta, _yölinnusta_. Jos sitä kantoi muassaan, kouko heti
yllätteli päälle. Eikä suvainnut metsä itseään ilkuttavan, "se on otus
semmoinen, jotta kun menee ampumaan, niin ei piä ilkkua". Romppalan
Pekkakin Hyrynsalmella oli kerran manaillut halmeella: "Tulisipas nyt,
niin katottaisiin peräsuoli!" Veli oli kyllä kiellellyt: "Älä sie
manoa, jos tulee, niin kumman sie näet!" Ja olipas kouko tullutkin
halmeen aidan taakse räiskämään ja pannut Pekan pahaan pelkoon.
Hätäyksissään oli hän sentään hoksannut parkaista:

    "Älä, jumalanvilja, päälle tule,
    ei minussa ole sinun vastustas!"

Ja oli karhulla ollut miehen mieli: oli heittänyt Pekan parkumaan ja
lähtenyt pois.

Jos kontio kävi kovin villiksi, eikä saatu sitä pyydetyksikään, oli
parasta ajaa se pois koko mailta halmeilta. _Kulkemaan_ pantiin
karhu kalmanvoimalla taikka talonväellä. Otettiin hautuumaalta
kolme kalmanaulaa ja polkaistiin ne vasemmalla kantapäällä kolmeen
verekseen kontion vasemman jalan jälkeen. Siitä kalmanväki ahdisti
karhun menemään yli soiden, poikki maiden, taakse suurien vesien. Rapaa
vain syyteli pakenija mennessään kalmanväen silmille. Kalmanväkeä
karhu kovin kammosikin. Jos pyytömiehellä oli ruumiinpaita päällään,
ei tarvinnut hänen pelätä kontiota. Tulenvoimaa taas käytettiin niin,
että käännettiin kolme karhunjälkeä sydänmaalle käsin ja pantiin
niihin tulikiveä, eläväähopeaa ja puunpakkulaa sekä piiskattiin
jälkiä yksikantaisen pihlajan vitsalla ja manattiin:

    "Takana olkoon vuoret, vaarat,
    eessä maat siliät!"

Taikka poltettiin karhun jäljillä tuoreen koivun kääpiä ja sanottiin:

    "Pitää käyvä käyräkengän,
    sinisukan suikuttaa,
    tuolle puolen Lapinmaita!"

Vaikka karhua pelättiinkin, ei sitä kuitenkaan jätetty kostamatta,
jos se karjalle rupesi tekemään pillomuksiaan. Ainakin koetettiin
kostaa. Kontion menettämän elukan raadolle, _haaskalle_, laitettiin
_vahtuutalaat_. Piiloiseen paikkaan, kymmenkunnan sylen päähän
raadosta, rakennettiin kolmen, neljän kuusen varaan lava, paria,
kolmea syltä korkealle maasta. Sille nousi, siinä auringon mailleen
mennessä, oksakärvästä myöten pari miestä pyssyineen yövartiolle.
Sillä karhu tavallisesti tuli vielä jonakin toisena yönä saaliinsa luo
herkuttelemaan. Silloin miehet pamauttivat, ja jos hyvin sattui,
päättyivät karjan surmaajan retket ikipäiviksi. Mutta siinä oli monta
mutkaa, ennenkuin niin hyvin onnistuttiin. Pimeähkönä yönä oli vaikea
osata mustaan mörköön, joka kähvelehti mustassa korvessa. Asetettiin
sentähden valkeapintaisia halkoja taikka tuohilevyjä haaskan
vastaiselle puolelle, että tumma karhu niitä vasten kuvastuen olisi
selvempänä maalina. Tuhmat karhut tulivat kyllä jo auringon juuri
laskiessa, mutta vanhat viisaat saapuivat vasta yöpimeällä. Mielevä
metsällinen ei varsin varomatta tullut yölliselle aterialleen,
nuuskien ja jälkiä vainuten se lähestyi. Siksi pitikin talasmiehiä
olla saattamassa _jäljenpaluuttaja_, joka ampujain noustua lavalle,
karhakkaa perässään vetäen asteli kotiin. Karhu ajoi jälkiä taloon
asti ja sitten vasta saapui haaskalle, Hiljaa, aivan äänettä piti
miesten vartoa, ei saanut edes tupakkaa purra, sauhuttelemisesta
puhumattakaan. Havua piti pureksia ja havuun huokua, ettei olisi henki
kajahtanut ristitylle. Makuullaan taikka istuillaan varrottiin, pyssy
ampumaorrella valmiina, ja kun otus tuli määrättyyn paikkaan, piti
vain kädellä tai jalalla antaa sovittu merkki toverille, milloin on
yht'aikaa ammuttava.

Jo vähää ennen kontion tuloa miehet kyllä saivat merkin sen
saapumisesta. Oli otsolla nimittäin _sanantuoja_, joku _pikku- lintu_,
sellainen "_rastas_", joka lensi likelle talasta ja alkoi raksuttaa.
Silloin kun "rastas räteytyi", kontiokin heti ilmestyi. Ja silloin
unistenkin miesten silmä "oli kuin katajanmarja" tiukkana.

Mutta ei karhu aina niin vain kutsumatta tullut yöaterialleen,
saattoi olla tulematta, vaikka odotettiinkin. Silloin piti se _kutsua_
tulemaan, nostaa, ärsyttää. Monenlaisia kutsumiskeinoja oli
tietomiehillä. Niinpä he saattoivat tehdä ilvettä karhun jäljille sekä
haaskalle, kontion ruokapaikalle. Ottivat esim. haaskasta lihaa ja
hierelivät sillä karhun jälkiä, taikka panivat haaskalle suuhun karhun
lävitse ammutun kuulan sekä kalan, jonka toinen kala oli takaperin
niellyt, jopa vielä asettivat haaskalle hauenpään selälleen, hampaat
irvottamaan. Ja siitä karhu, joka on niin ärmäkkä, vasta oikein
suuttui. Muutamat tietäjät nostivat kalmanväen ajamaan karhua, panivat
kirkonmultia sen jäljille, ja silloin väki ajoi, niin että karhu
karjuen laukkasi edellä. Vanhat velhot vielä heittäytyivät alasti
ja kontiota matkien kontallaan raastoivat raatoa, ja niin yllyttivät
karhua tulemaan. Niin teki Kivikiekin ukko Kuhmossa, mutta pani ensin
haaskan suuhun yölinnun ja hopearahan, joka oli ollut kolme yötä
kastamatonna kuolleen lapsen suussa, ja vannehti leppäpangalla turvan
kiinni ja kiilasi sen vielä kolmella leppänaulalla, sitten alastonna
kolme kertaa hampain repäisi raatoa sekä heitti kolme häränpyllyä. Ja
sen päälle äijä pukeutui, kapusi talaille ja sanoi: "Tulkoon nyt syöjä,
täällä on saajat!"

Siihen kyllä tarvittiin miestä, joka näin uskalsi pelehtiä ja sitten
nousta taloille vartomaan. Sillä kun kontio kerran oli kutsuttu, niin
sen _täytyi_ tulla, vaikka ei olisi halunnutkaan -- tiesihän se,
mikä häntä odotti --, ja siksi se silloin tulikin hirveänä, laukkasi
ja karjui, niin että öinen korpi kaikui. Heikkoverisestä miehestä
ei silloin ensinkään ollut talaille menijäksi. Sillä kontiolla oli
sellainen "soma luntio", että se pani _painajaisen_ ihmiseen, niin
jotta väkisinkin rupesi nukuttamaan, kun nostettu karhu lähestyi.
Mutta oli niitä sellaisiakin äijiä, jotka eivät pelänneet, eikä niihin
metsänäijä saanut painajaista. _Rimpi-Pekkakin_ Hyrynsalmella nosti
karhun ja uskalsi mennä ypö yksinään talaille odottelemaan. Mutta
hänellä olikin ruumiinpaita päällään.

Mutta niin urheita eivät olleet Pispajärven miehet, vaikka sallivatkin
Vasaran äijän kutsua karhun haaskalleen. Kun kontio kovalla ryminällä
tulla tomahti, pelästyivät talasmiehet ja lähtivät huutaen laukkaamaan
kotiin, ja karhu painalsi karjuen kintereillä aina pellon aidan taakse.

Mutta syyskesän kiireisenä aikana eivät aikaiset miehet oikein
tahtoneet joutaa monia öitä haaskalla valvomaan. Sillä ei kontio
saapumisestaan ollut mitään liittoa tehnyt, oli tulemattakin, jos
tahtoi. Siksi toisinaan asetettiin haaskalle vain pyssy yksinään
kontiota odottelemaan, laitettiin pyssy _hankaalle_. Haaskan ympärille
rakennettiin kolmiseinäinen katoton karsina, noin syltä leveä ja
korkea, paria pitkä, ja sen aukolle asetettiin sivulta käsin piilosta
pyssy tähtäämään, joskus toinenkin toiselta sivulta. _Rievälanka_
johdettiin pyssyn liipasimesta kulkutielle, niin että kontio haaskalle
pyrkiessään työnsi rihmaa ja päästi panoksen kylkeensä.

Samaan tapaan oli Kuhmossa entisaikaan koetettu surmata kontiota
vireeseen asetetulla _keihäällä_. Salvettiin samoin karsina, _saiho_,
jonka perään pantiin haaska ja saihon aukolle sivulta käsin pantiin
keihäs uhkaamaan. Kuivasta näreestä taivutettu vahva _vipu_ potkaisi
keihään, kun kontio kosketti _virosinvitsaa_.

Toisinaan rakennettiin haaskalle _karhunloukku eli sadin_. Hirsistä
kyhättiin neljättä syltä leveä raskas poikkitekninen lava, joka
toisesta reunasta kohotettiin ylös noin pari syltä korkealle kannon
ja pitkän vivun varaan. Vivun nokasta pujotettiin lavan lävitse
virosinvitsa loukun alle _kirppahoitoon_, jossa oli syötti. Kun karhu
nälissään kävi kiskomaan syöttiä, irtautui vitsa ja vipu, ja loukku
laukesi ja rutisti kiskojan alleen. Kuhmon Jonkerin puolessa on
loukulla muistannan aikana surmattu 7-8 karhua.

Jotkut pyysivät kontiota _liskulla eli loukkaalla_. Haaskan ympärille
tehtiin taas vahva kolmikulma-karsina, ja avoimelle puolelle laitettiin
kuin linnunliskussa tukevien korvakkojen väliin kaksi vahvaa tukkia,
toinen alas, odottamaan, toinen ylös, uhkaamaan. Puiden kylkeen vielä
toisinaan iskettiin piikkejä, että saalis paremmin pysyisi pinteessään.
Laukaisulaitos oli samankaltainen kuin linnun loukussa. Kun karhu
meni haaskaa tavoittamaan, putosi raskas pölkky varomattoman selkään.

Väliin koetettiin koukoa narrata _rihmalla_. Väännettiin vankkaan
honkaan reikä toista syltä korkealle, ja reijän läpi pujotettiin vahva
köysi, jonka toinen pää laskettiin maahan hongan juureen silmukalle,
toinen taas kiinnitettiin etemmäksi puuhun, ja välille asetettiin
raskaita pölkkyjä painoksi. Mutta sitä ennen iskettiin köysi silmukan
puolelta reikään "nulakalla" naulalla, jossa oli lehmänlapa syöttinä.
Köysi peitettiin maahan sammalilla ja puunrungolle kätkettiin
se tuohitorveen. Kun karhu meni syöttiä repimään, nuljahti naula
lävestä, ja pölkkyjen painamana hujahti silmukka äkkiä ylös, kuraisten
kontion ilmaan roikkumaan. Siinä kun peto piti hurjaa mölinää,
niin kuultiin, että on vilja käynyt pyydykseen. Tekipä rihma kerran
Kesseliläis-ukollekin Kuhmossa saman karhuntempun. Meni äijä, kun
kaikki oli valmiina, vielä kirveellään koputtelemaan naulaa. Mutta
se lipsahtikin irti, ja silmukka sieppasi koputtelijan koivista ylös
petäjän malloon. Siinä olisi äijä saanut, tiesi, kuinka kauvan roikkua,
ellei olisi ollut mukana poikasta, joka nappasi nuoran poikki.

Olipa muutamasti keksitty karhun pyytimeksi kamala _käpälälauta_,
kolmea kyynärää pitkä, paria leveä lava, joka oli täpö täyteen isketty
pitkiä teräviä väkäpäisiä rautanauloja, ja se sitten ovelasti peitetty
haaskan viereen. Kun kontio tuli ruokaverolleen, sattui se polkaisemaan
lavaan: jalka tarttui nauloihin, siirsi toisen käpälän, että saisi
edellisen kiskaistuksi irti: siihenkin pureutuivat terävät piikit,
samoin sitten kolmanteen ja neljänteen tallukkaan. Viimein hädissään
sai karhu rukka piikkeihin karjuvan turpansakin -- ja siihen täytyi
jäädä odottamaan kurjaa kuolemaa.

_Sangoillakin_ olivat vanhat kesäkarhuja pyydystelleet, sekä
joskus tarjoilleet _myrkkyäkin_. Yhdeksän ketunannosta oli kerran
Kesseliläinen saanut karhulle narratuksi, mutta ei ollut tehonnut
metsänukkoon sen enempää kuin että vatsan oli vain pahasti pilannut.

Jopa olivat entisajan pyytäjät _viinallakin_ yrittäneet houkutella
metsänmiestä. Jokikylän Tuomas Seppänen Ristijärvellä oli haaskan luo
kaivanut turpeeseen viiden kannun täpötäytisen viinakattilan. Olikin
otso sen latkinut, mutta ei ollut tullut muuta kuin vähän ilotuulelle:
vihellellyt vain, hypähdellyt ja kiljahdellut, paukutellut kämmeniään
ja viskellyt kantoja. Ja niine hyvineen viimein kepsutelhit matkaansa.

Talvella käytiin kontion kimppuun, kun se lepäili korjussaan hangen
alla. Tavallisesti oli otus jo syksyllä _kierretty_ pesäänsä,
hiiviskelty jälkipuolilla silloin kun kontio samoili selkosia etsien
paikkaa, mihin karvaisen päänsä kallistaisi. Sitten kun oli erinäisistä
merkeistä huomattu, että etsijä on lähimailla löytänyt leposijansa,
tehtiin laaja kierros, jonka sisään makuupaikka joutui. Mutta kierrosta
ei saanut ajaa umpeen, piti jättää muuan kohta käymättä, Jos olisi
astunut umpeen, olisi makaajalta kadonnut uni, ja kontio kaikonnut pois
pesästään. Kierrosta käytiin sitten yhä uudelleen tarkastamassa,
ja samalla piiriä varovasti yhä pienennettiin, niin että makuupaikka
lopulta määrättiin jotenkin ahtaalle alalle. Jotkut kiertäjät kantoivat
taskussaan yölintua, ja siitä kierroksesta ei kontio hevillä paennut.

Sitten kevättalvella vahvimman lumen aikana, lähdettiin karhuntappoon.
Se oli vanhoilla ukoilla merkkipäivä ja merkkitoimi. Niin lähdettiin
kuin suurtyöhön ainakin, monin miehin ja asestettuina. Karhukeihäät
olivat mukana, piilukkoiset karhuväljät ja kirveet, sekä ahkiot
jäljessä juoksemassa.

Muutenkin olivat kaatomiehet varattuina. Viinaa oli matkassa, ja sillä
nostettiin luontoa, olipa _karhunsappiviinaakin_ tilkkanen. Sitä kun
maistoi, ei peto käynyt käsiksi, ei ainakaan ruvennut puremaan.
Taikka oli taskussa pienoinen _karhunsappirieska_, jota hiven
otettiin suuhun ja pureksittiin ja vielä syljellä siveltiin pyssyä sekä
keihästä.

Laulaen lähtivät miehet metsälle. Niinpä saattoivat ukot juorotella:

    "Kun minä metälle lähen,
    otan kolme koiroani,
    viisi villahänteäni,
    seitsemän sepeliäni.
    Käyn mie korvet kolkutellen,
    metät synkät sylkytellen."

    "Hiihata hihasta miestä,
    takin helmasta taluta,
    vejä verkakauluksesta,
    saata sauvan suoverosta,
    saata sille saarekkeelle,
    sille kummulle kuleta,
    joss' on kuuset kultavöissä,
    hopeoissa honganoksat."

    "Metän kultainen kuningas
    metän ehtoinen emäntä,
    saata sille saarekselle,
    kuleta sille kunnarelle,
    josta saalis saataisihin,
    metän vilja vietäisihin
    aina akoille iloksi,
    kotiväelle kaunoseksi."

Sitten, kun päästiin pesälle ja ruvettiin kontiota ylös kornaamaan,
laulettiin:

    "Nouse pois, nokinen neiti,
    nokiselta nuotiolta,
    jalat allasi lahoo,
    pääsi päältä märkänöö!"

Helposti nukkuja miltei aina heräsikin. Se tiesi jo surmamiehiä
odottaa, sillä haltia oli hänelle tappopäivän aamuna tuonut verimaljan
juotavaksi. Vihaisesti ryöpsähti luminen tanner, ja karvainen keko
syöksähti esiin. Alkoi siinä ankara taistelu. Piilukot pamahtelivat,
keihäät ja kirveetkin välähtelivät, ja karjuttiin molemmin puolin.
Kun karhu yllätteli kimppuun, karjaisi erämies: "Älä, jumalanvilja
päälle tule!" taikka: "Ei mies miestä koske!" Silloin karhu jätti
rauhaan, "se kun vielä, pakana, on semmoinen, että se ymmärtää puheen.
Ja siitä se on hyvillään, kun sitä sanoo jumalanviljaksi."

Tavallisesti päättyi tappelu siten, että otso yksinäisenä, huonommin
asestettuna sortui toratantereelle. Ensi työkseen erämiehet
leikkasivat kaatuneelta karhulta _turvan_ eli _huulipannan_. Oli
nimittäin semmoinen tapa, että niinkauan kuin turpa oli leikkaamatta,
saattoi sivullinen, kuka tahansa, tulla ja vaikkapa vain pistäkää
kuollutta kontiota sompasauvallaan, ja sanoa: "Pitäisi minunkin saaha
pistää jumalanviljaa", ja niin päästä osalliseksi karhuntappoon. Mutta
kun turpa oli leikattu, ei sivullisilla ollut enää mitään sanomista
koko asiaan. Voitiin hänelle ilmoittaa: "Ei sinulla karhusta osaa!"
Turparenkaan pani se, joka oli kuolemaniskun antanut, sauvan
sompaansa taikka kaulaansa.

Kaatunutta kontiota tervehtivät tappomiehet vuoronperään kämmenestä
puristaen ja sanoen:

    "Terve, ohto, tultuasi,
    mesikämmen käytyäsi!"

Jopa kuin anteeksi pyydellen ja tappamisen syyn omilta niskoilta pois
vierittäen, saneltiin:

    "En minä sinua pannut,
    eikä toiset kumppalini.
    Ite vierit vempeleltä,
    kaavuit koivunkonkelolta,
    lepänlengolta lipesit,
    puhki kultaisen kupusi,
    rikki maljaisen mahasi."

Tervasnuotio viritettiin metsään, ja sen vieressä kontio havuille
asetettuna nyljettiin, _valkaistiin_. [Jos kaatopaikka oli lähellä,
kannettiin kontio kotiin nyljettäväksi.] Sitten ryypättiin viinaa
"muistiaisiksi":

    "Metän kuululle kuninkaalle,
    mesikämmen källeröiselle."

Jotkut oikein metsähenkiset karhumiehet, niinkuin Kuhmon Jonkerin
ukot, joivat verestä, höyryävää _karhunleppää_, jotta olisivat vasta
sitä vihaisemmat käymään kontion kimppuun. Puuhun pesän luo leikattiin
_vuosiluku_ sekä pantiin puuhun raha "uhriksi" ja sanottiin:

    "Anna, mehtä, vastakin,
    viljojasi vierettele,
    lahjojasi laupiaasti!"

Paikoin oli tapana levittää vasta nyljetty nahka hangelle pesänsuulle
siksi, kunnes päästiin kotimatkalle.

Laulaen lähdettiin hiihtelemään kotia kohden:

    "Lähes, kulta, kulkemahan,
    hopio, vaeltamahan
    kultaista kujoa myöten,
    vaskista vajoa myöten,
    vasten varvikkomäkeä,
    vasten vuorta korkeata."

    "Nyt on kuulu kulkemassa,
    maan varpa vaeltamassa
    miehisessä joukkiossa,
    urohoisessa väessä."

Ja ahkiossa metsänhavuilla leväten lähti "metsä" viimeiselle
matkalleen.

Mutta ei aina näin onnistuttu kontiota pesälleen kaatamaan. Useasti
pääsi karhu miehiltä karkuun, eikä silloin auttanut muuta kuin
lähteä jälkeen. Saivat siinä uroot toisinaan päiväkaupoin painaltaa
peräkkäin, ja oli siinä taas tietomiestenkin mahti tarpeeseen. Hossan
ukko oli varannut taskuunsa hevosen kenkänauloja, joita sitten paineli
karhunjälkiin, ja Kovan Jeru pisteli niihin leppäpalikoita, joita oli
leikellyt kotisuon laidasta, ja sanoi: "Kyllä piätät nyt!" Mutta
Kyröläinen tapasi karjaista:

    "Kiviriippa rinnoiksi,
    rautaharkko hartioilles,
    jottei selviä sinä ikänä,
    ennenkuin saahaan aitan parvelle!"

Ja vielä huutaa huilautti: "Levähäppäs! Äläpä mäne!" Taikka hönkäisi:
"Älä revitä koiralla ittiäs... nousoohan puuhun siitä!" Ja heti kavahti
kontio honkaan. Mutta kun hanki oli paksua ja pehmeätä, pidettiin
pakenijan perässä kovaa rönkymistä, huudettiin ja hoilattiin, jotta
karhu oikein äkämystyi ja henkensä edestä yritti mennä hosaista.
Siitä se pian uupui, ei jaksanut kuin puolisen virstaa, kun se jo
tavoitettiin.

Laulaen palasivat karhumiehet kotiin saaliinsa kanssa. Niinpä he
saattoivat hyreksiä:

    "Ei tiijä naiset nuoret,
    missä miehet mellastavat,
    missä kulkovat urohot."

Miesten juorottamisen kuullessaan naiset riensivät jo pihalle vastaan
ja lauloivat:

    "Minkäs teille mehtä antoi,
    koska laulaen tuletta,
    hyreksien hiihtelettä?"

Siihen miehet vastasivat:

    "Meton meille mehtä antoi,
    ilveksen salon isäntä,
    metän piian pikkaraisen,
    mesikämmen källeröisen."

Vieläpä he tiedustelivat:

    "Joko tääll' on penkit pesty,
    joko lattiat lakaistu,
    lusikat lukuhun pantu?"

Kun naiset olivat myöntäen vastanneet, lähdettiin karhua viemään
pirttiin laulaen:

    "Minnepä vienen vieraitani,
    kunnepa kuuluni kuletan?
    Alle kuulun kurkihirren,
    alle kaunihin katoksen.
    Kynnykset alettakohon,
    kamanat ylettäköhön,
    ohon tullessa tupahan,
    karvaturvan kartanohon."

Ja naisväkeä varoitettiin pelästymästä:

    "Varokaatte, vaimoparat,
    varsinni hyvät emännät
    tätä kuulua vierasta!"

Siitä alettiin pitää karhunpeijaisia, joihin naapureitakin kutsuttiin.

Ensi paloiksi keitettiin metsän saaliista pää ja kämmenet, ja niistä
saatiin hyvä _peijaisrokka_, lisäksi keitettiin vielä _talkkuna_, johon
höystöksi pantiin karhunrasvaa. Sillä voisilmää ei käytetty, ei saanut
karjan viljalla sotkea metsällistä, eikä lehmänannetta ollut koko
pitopöydässä, leipää vain ja talkkunaa sekä karhunlihaa ja rasvaa oli
syötävänä ja viinaa ryypättävänä.

Ja vanhat ukot, niinkuin kuulu Kissaniemeläinen Sotkamossa, toivat
metsästä pöydälle kimpun _lepänvarpuja_, ja niitä piti jokaisen
pureksia, ennenkuin maistoi lihakeittoa, ettei "metsä" tarttuisi. Ukko
itse ensinnä näytti esimerkkiä.

Suuressa pahkamaljassa tuotiin karhukeitto pöydälle. Metsänkävijäin
parhaat pyöräyttelivät maljaa ja lauloivat:

    "Niinpä tuo ohto käänteleikse,
    kuin koppelo kotinsa luona,
    hanhi hautomuksillansa,
    teiri urpakoivullansa."

Leikkasivat sitten korvan kontiolta ja sanoivat:

    "Otan korvan oholta,
    minun korvin kuultakseni,
    ohon kuulemattomaksi."

Sitten silmän kaivoivat:

    "Otan silmäsen oholta,
    minun silmin nähäkseni,
    ohon näkemättömäksi."

Aukaisivat suunkin laulaen:

    "Tuloo tässä turvan turske,
    turvan turske, parran pärske,
    leukojen levitysvuoro."

Ja viimein kiskaltivat hampaan leukapielestä:

    "Anna mulle ainoasi,
    heitä hempiät omasi,
    tuo mulle tora-aseesi,
    tahi kalholla kapistan."

Kun näin laulaen nykäistiin, niin hammas helposti irtausi, mutta muuten
karhu ei olisi antanut "ainoaansa".

Naisväellekin annettiin metsällistä ja sanottiin:

    "Annetaanpa tästä
    käskijäinsä kämmenille,
    helmojensa hypistäjälle."

Mutta kuormilliset naiset eivät saaneet karhunlihaa syödä, siitä olisi
sikiöstä tullut sydämikkö ja vihainen kuin karhu. Tyhjilliset vain
saivat syödä. Karhun peijaistalkkunaa alettiin pistellä keskeltä kuppia
silmästä reunaan käsin.

Lopuksi vietiin karhunkallo puuhun, _honkaan_ taikka _kuuseen_, aidan
taakse. Saamamiehet kävivät edellä kalloa kantaen, "peijaisväki"
perässä. Päätä puuhun ripustettaessa laulettiin:

    "Ettehän pannehet pahasti?"
    "Emma pannehet pahasti,
    panimma puuta paksummalle,
    oksia olovimmalle,
    lehviä levehimmälle.
    emmekä kovin yläälle,
    Otavien ouvostella,
    tähtien tähystellä."

Viinaputeli oli viejillä mukana. Kallo pantiin silmänreijästä
oksantynkään syltä, paria korkealle, "sitä niin suuressa arvossa
piettiin metänkuningasta". Ja lopuksi toivottiin:

    "Anna vastakin, Jumala,
    toistekin, totinen Luoja,
    talven maannutta talia,
    pikkusilmäisen pikiä!"

Semmoisia karhun kallopuita, _otsonmäntyjä_ ja _otsonkuusia_, oli
ennen usean metsämiestalon aidantakana, kuin mitäkin uhripuita
uhrikalloineen. Niin oli Kiannan Kuustolassa, Kotiniemellä, lähellä
venevalkamaa isohko otsonmänty kalloineen, samoin Kovassavaarassa,
vaaran pohjoisrinteellä useita mäntyjä, joista vieläkin on joku
jäljellä. Hyrynsalmen Luvanjärvellä oli Nuottisaaressa suuri
kallohonka, ja Kuhmon Jonkerin Sepposessa oli iso petäjä viisine
kalloineen, ja petäjässä vuosiluku 1842. Kuhmon Saunajärven Kähkölässä
oli aikoinaan ollut iso otsonkuusi, komea uhripuu, jossa oli riippunut
neljänäkymmentä metsänukon kalloa. Vuolijoen Saaresmäellä, Kaaneksen
pellonaidan vieressä, oli vielä hiljakkoin kuusi ja siinä kallo. Mutta
Kuhmon Jonkerin Nuottivaaralla on vielä komea ukkovaarin kuusikko,
kuusi tuuheata kuusta vaaran laiteella, talon länsipuolella, ja
kuusissa on pari kolme kontion vaalennutta kalloa, viimeisinä muistoina
entisestä "metsän" kunnioittamisesta.

Karhunnahka _peidettiin_, pingotettiin neliskulmaiseen puukehikkoon,
_peidinpuihin_, lapionterällä työnneltiin tiukalle, sitten nuoralla
sidottiin, ja nostettiin koko laitos pirtin lakeen kuivamaan?
Kontionliha pantiin suolaan, paistettiin ja syötiin.

Niinkuin ainakin suuresta mahtajasta, saatiin karhustakin varsin
voimallisia taikavälineitä tauteja ja kaikenlaista pahaa vastaan,
jopa itse karhuakin vastaan. Vanhoilla tietäjillä oli niitä
tallessaan, ja monessa vanhankansan talossa hoideltiin niitä parhaina
esineinä. _Karhunkallolla_ kierrettiin karjan laidunmaat, eikä siihen
piiriin, mikä oli käyty, metsähinen tullut liikkumaan. Kiertäminen
toimitettiin, ainakin Kiannalla, pääsiäisaamuna. Karhun _kämmenellä_
siveltiin karjaa sekä hevosia keväällä laitumelle laskettaessa.
Käytettiin sitä myös ammustauteihin ja ajannaisiin. _Kynsillä_ ja
_hampailla_ poistettiin vihoja, kun karhu oli karjaa repinyt. Otettiin
lepänlehtiä yhdeksiltä kannoilta ja muurahaisia pehkuineen kolmesta
pesästä, keitettiin niistä haude, jolla pestiin haavoja, ja kynsillä
sekä hampailla paineltiin:

    "Suli tuo ennen voi sulaessa,
    rasva räyvyteltäessä,
    minkä sun vihasi.
    Nuole, koira, haavasi!"

Käytettiin kynsiä myös hevosen päitsiin, ettei ajokkaaseen tullut
pääntautia? Hampailla parannettiin hampaanpakotustakin. Karhun
turparengas, _huulipanta_, joka leikattiin jo metsässä, pidettiin
tallessa aitan orren päässä. Sillä paineltiin paiseita, sen lävitse
laskettiin vettä ja annettiin ammuksissa olevalle elukalle. Kovanvaaran
ukko oli sen vienyt metsään puuhun ja sanonut:

    "Etelätuuli kuivakkoon,
    ei pohjatuuli!"

Kontion _kulkkutorven_ eli _kerosen_ lävitse valutettiin vettä
yhdeksät kerrat ja juotiin kulkutaudeissa. _Sappea_ pantiin viinaan,
jolla voideltiin karhunpuremia, käytettiin sitä myös mahakipeissä
sekä sukupuolitaudeissa. _Sydäntäkin_ pantiin viinaan ja ryypättiin
kaikenlaisissa sisällisissä vammoissa, sydänkipeissä, ja ilman vain
terveydeksi. Kontion rasva, _tali, ylys, piki_, oli hyvää kolotuksiin.
Miehet voitelivat uroskarhun, naiset emäkarhun ylyksellä. Sillä
siveltiin myös kaikenlaisia pykimiä, ajannaisia ja riidenvikoja sekä
hevosen längenlyöttymiä. Uroskarhun _kivekset_ pantiin salaa
metsämiehen päänaluksiin, siitä ukko näki unissaan, mistä päin oli
kontioita tavattavissa. Käytettiin niitä myös sukupuolitaudeissa.
Karhun _suolet_ kierrettiin navetanoven ympäritse, kun keväällä
laskettiin karjaa laitumelle. Kontion _konttiluun_ jos pisti varkaan
jäljille, alkoi metsä vaivata varasta niin, että hänen täytyi tuoda
tavara takaisin. Karhunnahasta tehtiin suuria komeoita länkien
_harjuksia_. Se ei ollut mies eikä mikään, jolla ei semmoista ollut.
Komeasti kosiomiehetkin ajelivat, ja koko niskan peittävä
karhuunnahkaharjus oli länkien suojana.

Aitan kammiolla säilyttivät vanhat karhunkompeitaan. Sieltä ne tarpeen
tullen noudettiin, ja sinne ne taas vietiin talteen.



KARHUMIEHIÄ.


    "Ota, metsä, miehiksesi!"

Metsänkävijöitä, erämiehiä, oli joka talossa, ja ampumavehkeet nähtiin
riippuvan joka pirtin seinällä ylhäällä laen rajassa. Mutta siellä
täällä tavattiin aina joku muita mainiompi eränkävijä, suurmetsästäjä,
joka oli ollut kymmenissä kontioleikeissä sekä muutakin metsänriistaa
surmannut satamäärin. Ja niissä vanhan kansan "mehtuumiehissä" oli
oikea metsänhenki, metsä oli syöpynyt heidän veriinsä. Saattoivat
he, niinkuin _Romppas-Mikko_ Hyrynsalmella, vielä vanhanakin kulkea
yökaudet metsonsoitimessa ja silti päivät raataa muiden mukana.
Saattoivat he tuumia, kuten Kypärävaaran vanha metsänkävijä-ukko:
"Pyynti se on, joka viehättää... ei sitä kuollutta otusta lähtisi
neljänneksenkään päästä hakemaan". Saattoi jollekulle käydä niinkin,
kuin kävi _Lehdon Erkille_ Hyrynsalmella, kymmenien saukkojen,
satojen kettujen, satamäärien oravien ja lintujen surmaajalle,
että metsä otti hänet, satavuotiaan, lopulta ikimiehikseen: ukko
kuoli korpeen, Tapion tanhuvia kierrellessään pääsikin autuaammille
riistamaille.

Kuuluimpia entisajan karhumiehiä oli Sotkamon "Kissaniemeläinen",
_Lauri Korhonen_, neljänkymmenen karhun kaataja. Siinä oli mies
metsänkävijä, joka kerran pyyntiin lähdettyään oli aina menossa,
viikkokausittain viipyi eräretkillään, lepäili yönsä metsässä, makaili
majoissa, sattui joskus saunallekin. Taloon pohjaksuessaan ei ukko
käynyt pirttiin eikä vienyt suksiaan kartanoon pilattaviksi, hiipi vain
saunaan, teki tulen kiukaaseen, nukahti yösydämen ja aamun koittaessa
taas lähti salolle. Tarkoin puristi ukko vanhasta ruhostaan sen,
mikä siitä suinkin lähti. Niinpä oli äijä kerran ajaa hänkkäröinyt
villiä peuraa koko päivän, jopa niin tiukalle, että lopen uuvuksissa ja
verta sylkien saapui illalla kotiin ja paneutui pitkälleen ja puheli
muorilleen: "jaksat nyt istua siinä niin kauan, kun minä tästä lähen".
Siihen uupunut ukko vaipuikin ja lähti toisille karhumetsille. Siitä on
jo 50-60 vuotta, ja ukko oli kuollessaan kuusissakymmenissä.

Toinen kuulu karhumies oli _Kinnus-Lassi_ Kiannalla, Kerälän kylässä,
yli kolmenkymmenen kontion surma, joka eli samoihin aikoihin kuin
Kissaniemeläinenkin. Kinnunen oli rohkea ukko, jota ei metsä
pelottanut. Kerrankin kulki äijä poikineen oravametsällä ja sattui
vereksille karhunjäljille. Ukko nosti kontion poikansa kimppuun,
rakensi lujan majan, teki nuotion sen eteen, pani pojan majaan maata;
ja itse asettui pyssyineen, kirveineen majan aukolle tulijaa
odottelemaan. Mutta karhu tulla tomauttikin niin äkkiä, ettei Kinnunen
ehtinyt siepata edes asetta. Tulen taakse jäi otus irvistelemään, ei
uskaltanut yli tulen hyökätä, mutta ei antanut Kinnusen aseisiinkaan
tarttua, nosti heti julman mörinän, jos ukko vain _ajattelikin_ asetta.
Niin istuttiin vastatusten koko yö, ja aamulla kontio loikkasi korpeen.
Uskalsi ukko yksinään käydä haaskallekin karhua vahtimaan, eikä edes
tarvinnut talaita, juurikkaperän koloon, lähelle raatoa vain heittäysi
makaamaan ja siitä pamautti.

Hyrynsalmellakin, Luvanjärvellä, eleli samoina aikoina mainittava
karhupekka, _Kyröläinen_, joka ennätti olla kuudentoista kontion
tapossa. Kyröläinen oli suuri vankka uros, oikein karhu miehekseenkin,
yksinäänkin vain kirves kourassa uskalsi hyökätä kontion kimppuun.
Mutta vaari terästikin sisuaan joka kerta kun oli kontion kaatanut:
latki sitä verta, joka valui kuolevan karhun sieraimista. Uniinsa sai
ukko useasti ilmoitukset, mistä käsin karhuja milloinkin oli etsittävä.

Parikymmentä vuotta takaperin eli Kiannan Leinokylällä yhdentoista
karhun mies, _Raiskion Tuomas_, pikkuinen miehen kelleri, mutta sitä
kiukkuisempi käymään kuin kiiliäinen kaikenlaisten metsänotusten
kimppuun. Ei pelännyt pikku mies karhua, jopa väitti, ettei karhu
tapakkaan miestä. Mutta se oli kovin pahoin sanottu. Sillä niin
hullusti kävi, että ukko itse sai kontiolta surmansa. Oli ukko karhua
ajamassa kaksin poikansa kanssa, kun kontio äkkiä syrjästä heittäysi
kimppuun. Poika syöksi keihäällään: tylsä keihäs ei tehonnut, ukko
kiireissään pamautti: ei sattunut hengen paikalle. Silloin karhu ukkoon
käsiksi, heitti hankeen, puri päätä, runteli leukaa ja piteli niin
rumasti, että äijä viiden päivän perästä kuoli.

Semmoisia olivat entisajan karhumiehet. Mutta on nykypolvenkin
vanhoissa karhuvaareissa monia sitkeitä ja pelottomia korvenkiertäjiä.
Kontioiden ja muunkin Tapion karjan vähentymisen takia eivät nykyajan
karhupekat ole tietysti ennättäneet suurmetsästäjiksi, mutta usean
karhun kanssa hekin ovat olleet toraisilla.

Mainioimpia vielä elävistä karhumiehistä on Tuomas Haverinen,
"Levävaaran ukko", Kuhmon Lammasperällä, Venäjän rajaseuduilla. Hän
on entinen ruunun metsänvartija, 74-vuotias hupaisa vanhus. Kuutta,
seitsemää kontiota on Tuomas ollut hengiltä häätämässä, ja peuroja on
hän hiihdellyt satakunnan, puhumattakaan saukoista, näädistä, ketuista
ja muusta pienemmästä metsänriistasta.

Sitkeä on ukko ollut, ehkä yhtä sitkeänsinnikäs kuin konsanaan
Kissaniemeläinen. Hän on hiihdellyt rajaseutujen korpimaat ristiin
ja rastiin, milloin tällä, milloin tuolla puolen rajaviivaa, milloin
kontion kintereillä, milloin pakenevan peuran perässä. On erämies
väliin viipynyt salolla parikin viikkoa, ettei ole ollut suuruksen
hiventä matkassa, suolalla ja metsän viljalla vain elänyt.

Pariin erään on Tuomas sattunut metsällisen kanssa sylisillekin.
Niinpä kerrankin olivat viiksimolaisen, _Jussi Heikkisen_, kanssa
helmikuun hangilla metsänkarjaa hiihtämässä lähellä Venäjän rajaa.
Hiihdetään, hiihdetään hivutellaan vaaraa ylös, toista alas. Siellä on
ahon laidassa rytö semmoinen, jota epäillen katsellaan ja arvellaan,
jotta niin on kuin metsällisen makuupaikaksi kasonnut. Mennään
lähemmin tutkimaan ja ronkailemaan rytöä. Jo siinä samassa Heikkinen
humahtaakin kainaloita myöten jonnekin pohjattomuuteen... hätäytyy ja
parahtaa pahasti, kiroaa ja huutaa apua. Jussin jalkapuoli on joutunut
karhun makuukammioon, ja kammion eläjä on käynyt vihaisin hampain
häiritsijänsä kantapäähän. Joutuu siihen Tuomaskin, ja saa kiskotuksi
toverinsa ylös.

Mutta hirmuisena ryöpsähtää karvainen kuvatus hangen alta, hyökkää
Tuomaan kimppuun ja paiskaa hänet alleen, ja punainen kita iskee
säälimättömät purimensa Haverisen pyssyntukkiin ja peukaloon ja
käsivarteen ja otsakulmaan. Mutta siihen jo taas Jussikin ehättää
apuun ja rupeaa sompakeihäällään pistelemään karvaturkin takaisia
sillä menestyksellä, että peto pelästyy ja laukkaa pakoon. Pakenijan
jälkeen pamauttaa Jussi vihaisen panoksen, mutta se vain uudelleen
suututtaa karhun, niin että se pyörähtää takaisin ja toistamiseen käy
kimppuun. Vaan sillä välin on Tuomaskin taas kohonnut kinoksestaan ja
pyyhkäissyt veren pois silmiltään, ja hän vuorostaan ojentaa pyssyn
ja ampaisee päälle yllättelijälle semmoiset tuliaiset, että siihen
sen vihat ja vaivat loppuvat.

Mutta pesästä kuuluu vielä murinaa. "Vieläköhän siellä on toinen
paholainen?" arvelevat ukot, käyvät penkomaan ja löytävät pesästä
pentupahasen. Tuomas tuumii, että otetaan, peijakas, elävänä matkaan,
mutta Jussi murahtaa: "piru tulee pirun pojasta!" ja keihästää emonsa
vieressä vikisevän pörröturkin.

Saalistaan ahkiossa raahaten, toinen nilkuttaen, toisella pää ja käsi
käärerepaleissa, saapuvat ukot ihmisten ilmoille. Vuosikauden saavat
karhumiehet vammojaan potea, lääkäriä kun ei ole pahaksi turvonneita
haavoja hoitamassa. Akonlahdelta, rajan takaa, noudetaan Röhelön
Iivana tietäjöimään, ja hän manaa metsänvihat pois sekä koitelee
haavoja.

Eikä tämä ole ainoa kerta, kun Tuomas on karhun kanssa ollut niin
lähetyksin, kourakoetuksilla. Sattuu taas muutamasti, kun ukko
hiihtelee peuran jälkiä, että kontio yht'äkkiä syöksähtää pensaan
takaa kimppuun. Ei ennätä hiihtäjä edes ampua, mutta pyssyn perällä
roimauttaa, niin että peto siitä "häpee" ja pakenee metsään. Mutta
Tuomas rientää jäljessä kyytimiehenä ja ajaa, kunnes saa kontion
"kuorituksi".

Mutta kerran otti Tuomaan oikein tiukalle. Läksi ukko taas
peuranhiihtoon, vain päiväpala leipää laukussa, ja peura, villi
menijä, hiihdätti häntä aina Venäjän rajoja myöten, hiihdätti päivän,
toisenkin, eikä sittenkään laskenut kunnon ampumavälille. Yön makasi
ajomies nuotiolla, ja toisen päivän iltana saapui hän niin nälkäisenä
ja niin uuvuksissa Kivikiekin taloon, ettei kieli ollut suussa
liikkua, ei kyennyt edes syömään, palasen leipää kun haukkasi, niin
jo kellahti pitkälleen. Mutta jo aamulla oli äijä ennallaan, ajoi
vielä senkin päivän ja saavutti saaliinsa Riihivaaralla, Roukkulan
taipaleella. Siellä ukko "valkaisi" peuran ja kantoi hiihtäen selässään
Kivikiekkiin, monen neljänneksen matkan.

Tätä hiihtoaan kai ukko muistaa, kun kertoessaan peuranajon
ankaruudesta sanoo: "Kun näet peuran, niin ala hiihtää, ja hiihä, niin,
että veren syljet iltasella, etkä luulisi enää aamua näkeväs".

Tyhjin käsin on Tuomas aloittanut elämänsä Levävaaralla. Pyssy ja
koira, akka ja pata ja kolme lasta oli miehellä vain elämisen alkua,
kun vaaralle kapusi, ja asuntona oli alussa vain kurja yksi-ikkunainen
savupirtti. Nyt on vaaralla jo hyvänpäiväinen salotalo, jossa ukko
poikansa luona elelee.

Haverisen metsästystovereita oli jo mainittu _Jussi Heikkinen_
Viiksimosta, kymmenien peurojen hiihtäjä hänkin ja karhujen kaataja,
miehevä ukko, totinen raudan takoja, synkän sydänmaan talon asuja.
Toinen eränkäyntikumppani oli Kivikiekin ukko, tietäjä, metsänväen
nostaja, jolla aina oli "varat" mukanaan, ja lisäksi vielä teki
muurahaiskeoissa temppujaan. Hän pyysi kettua, kaatoi peuraa ja otti
osaa karhunkin tappoon.

Kuhmon Jonkerinperukan parhaita metsämiehiä on _Mikko Piirainen_,
"Matovaaran Mikko", noin 70-vuotias puhelias tietoniekka, kansan
parantelija ja hierojaukko. Kahdeksan karhun surmatyössä on Mikko
häärinyt, "kuorinut" nelisenkymmentä peuraa, joukon kettuja, saukkoja
sekä näätiä. Ensimmäisen karhuotteensa teki Mikko jo knudennellatoista
ikävuodellaan: kohtasi äkkiarvaamatta metsässä mörön ja ampui sen
ketturoimaan. Karhu selvisi siitä kuitenkin ja laukkasi metsään,
ennenkuin poikanen sai pyssynsä uudestaan panokseen, "ja sillä tiellä
on se vieläkin". Korkealla vaaralla elää Mikko kuin mikäkin korpien
valtias, ja äärettömät siintävät salot levittäytyvät peninkulmittain
joka suunnalle kauas Karjalankin puolelle. Eipä ihme, että ne ovat
vaaran eläjää puoleensa houkutelleet.

Kiannan mainioita metsänkävijöitä taas ovat _Kovanvaaran Seppäset_,
kokonainen Kovan rykmentti, 75-vuotias _Jeremias_, kolmen
veljenpoikansa, _Antin, Ollin ja Matin_ kanssa. Kovalaiset ovat vanhaa
karhunkaataja-sukua, miespolvia asuneet karhumailla, korkealla
Kovallavaaralla, Ruhtinansalmen perukoilla, lähellä Venäjän rajaa. He
ovat olleet myöskin seutunsa parhaita myrrysmiehiä, jotka ovat osanneet
kyllä erämiehen temput ja erämiehen loitsut, vielä metsän nostaa,
metsän asettaa, ja panna metsän kulkemaankin. Niitä vanhanväen
erämiehiä on vielä Jeni-ukko, "Kovan Jeni", pienoinen tuikeannäköinen
äijänkääkkä, karhuvirsien laulaja ja seitsemän karhun surmaaja. Jeni
kyllä vielä on karhunpesälle mennessään muistanut loitsut, ryypännyt
karhunsappiviinat sekä kimppuun yllättelevän kontion "häpäissyt"
huutaen: "Älä, jumalanvilja, päälle tule!" Ja on ukko vielä ollut
näkemässä vanhankansan karhunpeijaisiakin.

Monissa karhutappeluissa ovat Kovanvaaran nuoremmat miehetkin
heiluneet, kuka parin, kolmen, kuka seitsemän, kuka kymmenenkin
kontion kaadossa. Mutta vanhan Jeni-sedän tietoihin ja taitoihin
he eivät enää usko, vaan luottavat enemmän uudenaikaisiin, takaa
panostettaviin kivääreihinsä.



KALASTUKSESTA.


    "Ota onki, niele neula,
    koppova kovera rauta!"

Järvekkäässä Kainuun maassa on kalastuksella aina ollut elinkeinojen
joukossa varsin suuri merkitys. Suolakala oli pitkän pirtinpöydän
alituinen särvin, kapakeitto tavallinen talvisen ajan ruoka, ja
tuoretta kalaa syötiin hyvin useasti, jopa kesäkautena harva
se päivä.

Viljavat kalavedet houkuttelivatkin monen erämiehen korpeen järven
rannalle elinijäkseen asettumaan. "Kalan pyynnin tähen on tälle
paikalle tultu", kuulee usean ukon sanovan asuinpaikastaan.

Eipä silti, että järvenrannan eläjä olisi ollut sidottu pyytämään
yksinomaan kotijärvestään. Kalavedet olivat yhteisiä ja kalastus
vapaata. Jokainen sai pyytää, mistä halusi ja missä järven tapasi,
kunhan ei vain mennyt heittämään pyydyksiään ihan toisen _pellon alle_,
"se kun oli vähän sitä rantaoikeutta olevinaan". Peltojen lähimailla
olevaa umpilampea myöskin "vähän omakseen rajoittelivat".

Niin voitiin entisaikoina käydä kalaretkillä kaukaisiltakin järvillä.
Ristijärven rikkaat Toloset tekivät syksyisin pyyntiretkiä aina
Kiantajärvelle asti ja, jos ei Kianta kylliksi antanut mujetta,
palattiin pois ja mentiin kokemaan Oulujärveä, jossa Tolosilla oli
toinen syysnuotta. Suurilla Kiannan selillä kävivät koko laajan
korpiseudun asukkaat kalalla. Niin Hyrynsalmen Kypärävaarasta oli
siellä muinoin oltu sekä verkkopyynnissä että nuotanvedossa. Sitten
oli vielä erikoisia kalavesiä "kylliksi ite kullekin seuvulle".
Hyrynsalmen moisionvaaralaiset esim. kävivät kalalla _Mikittä_- ja
_Luvanjärvillä_, Kuhmoniemen kirkonseutulaiset ja juttuanvaaralaiset
soutivat pyydystelemään _Lentuanselille, Sauna- ja Lapinsalmille_,
Vuokinperukan saarivaaralaiset kävivät nuotalla _Salmijärvellä ja
Kevättijärvellä_.

Ukkovaarien aikoina oli vielä pyydetty kalaa _katiskolla_, ikivanhalla
pyydyksellä, jota sanotaan jo lappalaistenkin käyttäneen. Hyrynsalmella
kerrotaan niitä rakennetun metsälampeihin, ja "ne oli kaikkein
ensimmäisiä kalanpyydyksiä, niillä ovat esivanhemmat monta miespolvea
takaperin jo pyytäneet". Petäjästä kiskotuista _liisteistä_ oli lyöty
järven pohjaan, vähän matkan päähän rannasta, pyöreähkö _aulake_, ja
rannasta rakennettu, samoin liisteistä, _aitaus_ aulakkeen nieluun.
Liisteet oli vitsastettu toisiinsa. Ratiskoon joutuneet kalat oli
sitten ammennettu _verkkokauhalla_.

Vanhoilta periytynyt alkuperäinen kalastustapa oli _kurikoiminen_.
Syksyllä kierän jään aikana mentiin kirves kourassa järvelle ja, kun
nähtiin kala jään alla, iskettiin kirvespohjalla jäähän, niin että
"kala meni tyrmään". Sitten kiireesti, ennenkuin kala ehti selviytyä,
hakattiin avanto ja korjattiin saalis. -- Vanhanväen koukkupyyntejä
oli _nokkonen_: suuri rautakoukku vaskilankaisessa peräimessä. Siihen
pantiin täyksi kala, ja koukku kiinnitettiin rihmalla järvenpohjaan
lyötyyn vaajaan. Nokkosella oli entisaikoina Hyrynsalmen Luvanjärvestä
saatu oikein suuria haukejakin.

Vanhankansan pyydyksiä olivat myöskin puiset _merrat_, joita
vitsavarvoista taikka puusuikaleista tuohi- tai juurisiteillä nidottiin
kokoon suippoperäisiksi surmasäkeiksi. Leveästä suusta ohjasi sisään
_nielu_, mutta ulospääsyn estivät nielun teräväkärkiset "piipukat".
Pieniä mertoja sanottiin _purreiksi_ ja _suipuiksi_ isompia
_pöhniksi_. Kutuaikoina saatiin niillä siikaa, särkeä, madetta ja
ahventa. Tehtiin järvenpohjaan, liejuisiin rantapuoliin, _havustus_,
johon kalat uivat kutemaan ja siihen laskettiin pyydykset. Mateita
varten laitettiin jään alle oikein _pato_: hakattiin jäähän rako,
työnnettiin seipäistä aitaus, ja aitauksen aukkoon laskettiin merta.

_Tuohustuskin_ oli ikivanhoja pyyntikeinoja. Syksyn pimeinä öinä,
Mikkelin ja kekrin välillä, soudettiin koskelle. Veneen kokkaan oli
vitsavaululla kiinnitetty puuvartinen rautakoura, _parila_, jossa
tervasjuurikoita palaa loimotti. Toinen mies työnteli sauvoimella
hiljalleen perästä, toinen kokassa väkäpiikkinen rautahaarukka, arina,
kourassa vartoili kalaa. Kun kokkamies näki lohen jonkun kiven suojassa
lepäilemässä, porautti hän äkkiä aseensa kalan niskaan. Monesti myös
saatiin väkäpiikit karauttaa pahaa aavistamattoman hauen selkään
taikka siian tai harrin niskaan.

Mutta kaikkein tavallisimpia ja parhaimpia kalanpyydyksiä oli _nuotta_,
jota myöskin oli jo vanhoista ajoista käytetty. Se oli suuri kallis
pyydys, kymmenin, sadoin sylin "ympäriinsä" mitaten. Se valmistettiin
kotona, itse kehrättiin liinaiset langat ja talvikausina kudottiin ja
köysitettiin. Iltaa aamua sitä pisteltiin, ja vanhat äijät istuivat
yletaikojaan käpy ja kalvoin kourassa.

Joka talossa tarvittiin ainakin pari nuottaa: _syysnuotta_ ja
_kesänuotta_. Syysnuotta oli isompi, satakin syltä pitkä, pitempikin
_siuloineen_, kaikkineen, kesänuotta oli vain 60-70 syltä. Korkeuden
eli _alavuuden_ määräsi järven syvyys, suuri Kiantajärvi esim. vaati
yhdeksää kyynärää alavan nuotan, mutta Luvanjärvessä Hyrynsalmella
riitti seitsemän kyynärää. Siuloissa oli ensin _harvat_, sitten
_kalimet, rinnat ja peränhartiat_, ja viimeksi seurasi _perä_, jonka
pituus oli 9-10 kyynärää. _Nuottaköydet_ punottiin petäjänjuurista
taikka tuohesta.

Kesällä käytiin iltasin nuotalla särvintä vetämässä ja saatiin
kaikenlaista kalaa. Mutta Perttulilta alettiin vetää syysnuottaa, ja
sitä vedettiin niinkauankuin sulaa vettä riitti. Saatiin taas kalaa
kaikenkaltaista, mutta ennen kaikkea saatiin muikkua ja norssia.
Niitä keitettiin ja paistettiin, niitä kavattiin ja suolattiin talven
tarpeiksi. Kaksin, kolmin nelikoin suolattiin pieneen perheeseen,
mutta isossa väessä tarvittiin tynnyrimäärin. Kuustolassakin,
Kiannalla, oli talven mittaan pohjattu 40:n kapan suolakalatynnyri
ja Kypärävaaralla puolitoista tynnyriä. Ahkerasti oltiinkin
myöhäisinä syyspäivinä nuottaa kiskomassa, väliin vetää kinnattiin
aamusta iltaan asti. Kuuteen _apajaan_ ehdittiin päivässä, kun
_summa-vedolla_ heitettiin, mutta, jos saatiin _käestää_ -- kun oli
kaloja, niin että heti voitiin heittää uusi apaja -- ehdittiin
kiskaista useampiakin. Mutta päiväsydämen aikana ei nortta eikä muikkua
saatu. Niillä oli silloin juuri _haudanaika_, pitivät ettonetta syvissä
haudoissa ja vasta iltapuoleen kohosivat matalammille pohjille. Kaksin
venein, kaksin miehin kummassakin veneessä, oltiin nuottaa vetämässä.
Toiset olivat nuottaa hoitamassa, toiset soutu- ja apumiehinä.
Viimemainittuun toimeen kykenivät kyllä naiset sekä puolikasvuiset
pojat ja tytötkin.

Useasti oli kalamiehillä yhteinen nuotta, sehän oli kovin kallis yksin
laittaa. Kaksi, kolmekin taloa saattoi kuulua samaan _nuottueeseen_,
ja niin oli nuotta "kaksi"- taikka "kolmiyhteinen". Kaksi osakasta
voi omistaa nuotan, niin että olivat "puoliskolla" kumpainenkin,
taikka taas siten, että toisella oli kolme neljännestä, toisella vain
yksi. "Kolmiyhteisessä" pyydyksessä voitiin kaikin olla tasaväkisinä
taikka oli isoisimmalla yksinään puolisko, toisilla toinen tasan.
Nuotanvedossa oltiin osansa mukaan: puoliskon omistaja varasi kaksi
miestä, neljänneksen mies pääsi yhdellä. Sen mukaan jaettiin saaliskin.

Yhteisnuottia oli aikoinaan ollut Puolangan Puokiovaaran Väisäsillä,
Puokiojärvestä olivat sillä pyydystelleet. Samoin olivat
Kuirinniemeläiset ja Jylhäläiset vetäneet yhteisnuottaa Vihajärvessä,
niinikään Niskalaiset ja Ryyhtäläiset.

Toisinaan ottivat nuotanomistajat, kun ei oma väki sattunut joutamaan,
kalalle apumieheksi jonkun sivullisen. Saaliin mukaan apulainen sitten
palkittiin kaloilla. Joskus vielä nuotattomat pikkueläjät saivat luvan
omin päinsä käyttää naapurin nuottaa. Saaliistaan tuli silloin
lainaajien antaa puolet nuotan omistajalle.

Nuottaa ei kyllä sopinut lainata kenelle hyvänsä, ei ainakaan
kateelliselle naapurille: saattoi, hyväkäs, sen pilata. Samoin ei
myöskään saanut saalistaan näyttää vieraalle, salapuolisin piti se
saatella kotiin, jopa saunassa siivotakin. Sanottiinkin:

    "Kaippain kalaerät."

Vielä vähemmin sai saalista antaa kateelliselle, pahansuovalle. Voi
käydä niinkuin Kuustolassa Kiannalla: annettiin kulkuriäijälle kalaa,
ja äijä istui tallin kynnykselle sitä syömään. Miten siinä ukko lienee
pelehtinytkään, talli kun oli kolmannella sijallaan, mutta sen teki,
jotta pani "kauniinhevosenväen" nuottaa painamaan. Ja niin jykeä oli
sitten nuotta, jotta ei tahdottu saada millään ilveellä ylös. Eikä
päässyt se piloista, ennenkuin etsittiin pilaaja-ukko, lyötiin verille,
otettiin verta tappuroihin ja tappurat työnnettiin nuottaan. Mutta jos
nuotan _kitaskivessä_ oli käärmeenpää, sisiliskon pää, yösiivikko ja
hopearaha, taikka nuotanperään oli kätketty nyyttiin koskikara, niin
ei saatu sitä pilatuksi, eikä sen nuotan jäljiltä samana päivänä toinen
nuotta vetänyt kalaa.

_Verkkoja_ käytettiin myös paljon. Keväällä kudun aikana pyydettiin
harvoilla _potkuilla_ haukea sekä hienommilla _särysverkoilla_
eli _säryksillä_ särkeä rantasaraikoista ja pohjaan laitetuista
havustuksista. Syksyisin saatiin tiheillä _muikkuverkoilla_ muikkua
mataloilta karikkorannoilta sekä _siikaverkoilla_ siikaa järvistä
ja jokiloista. Soutajan avustamana verkot laskettiin ja koettiin,
mutta tyynellä ilmalla saattoivat tottuneet kalamiehet hoitaa verkot
yksinäänkin.

_Rysä_ on nuorimpia kalanpyydyksiä, se on vasta myöhemmin opittu.
Sillä pyydettiin keväisin haukea, ahventa, särkeä. _Luhdille_,
rantaheinikkoihin, lahdenperien likapohjiin, laskettiin kevättulvilla
rysiä _aitaverkkoineen_ haukien surmaksi; purojen suista saatiin särkeä
ja ahventa.

Onkea ei kovinkaan paljoa käytetty. Jotkut vanhat vaarit olivat
kyllä ahkeria onkivapa kädessä istumaan sekä poikaset kartanpiistä
käännetyllä koukullaan kaloja narrailemaan. Messinkineulasesta myös
monesti onki taivutettiin. Parhaan koukun sai, jos pyhänä papin
saarnatessa istui kirkon kynnyksellä, ja sujautti neulasen koukuksi,
ja sitten leikkasi vavan semmoisesta puusta, jossa oli yksiltä juurilta
lähtenyt kolme varpaa. Sitten kun meni ongelle ja sanoi:

    "Kala minulle,
    minä pirulle!"

niin lähti Vetehisen karjaa sen kuin kehtasi ottaa.

_Uistimia_ on jo kauvan aikaa käytetty. Itse niitä ennen valmistettiin
messinkilevyistä ja vanhoista kuparirahoista, ja saatiin niilläkin
älyttömiä kaloja.

Vanhat kalamiehet, ikänsä kalaa pyytäneet, ikänsä vedenviljalla
eläneet, tunsivat kyllä Vetehisen karjan tavat ja tiesivät, mihin
pyydykset milloinkin oli laskettava, mistä nuottaa milloinkin
vedettävä, sekä senkin, milloin kala makasi haudassa, milloin taas oli
liikkeellä, ja vielä, milloin ja missä mikäkin kala kutupaikoillaan
kisaili. Hartaina monet vanhat äijät menivät kalajärvelle. Saattoivat
he turvautua vanhoihin jumaliin ja pyydellä:

    "Vellamo, ve'en äiti,
    anna mulle ahvenia,
    pistä piikkiselkäisiä!
    Souva, souva, soutajainen,
    vetele vetelijäinen,
    jotta hauki saataisihin
    koskesta tulisen korvan,
    pyhän korvan pyörtehestä!"

Tavallisimpia Kainuun vesien kaloja olivat _ahven, hauki, särki
ja muikku_. Ahven, kyrmyniska, oli kutuhommissaan keväällä jo
poreen aikana, ja silloin sitä ahkerimmin rysillä ja verkoilla
ahdisteltiin. Samaan aikaan kuin ahvenella oli hauellakin
kutunsa, se nousi virtoihin ja kevättulvaisille rannoille ja joutui
kalamiehen pyydyksiin. Särkikin kuti keväällä; silloin kun lehti oli
hiirenkorvalla, oli se täydessä toimessaan. Mutta muikun kutuaika
sattui vasta syksyllä kahtapuolta Mikkeliä. Silloin se päivittäin
nousi mataluille karikkoluodoille, ja kalamieskin kiirehti sinne
pyydyksilleen.

Pyydettiin ja saatiin paljon muutakin kalaa: _siikaa, säynäjää, lohta,
harria, madetta, nortta, kiiskeä, seipeä, salakkaa_. Siikaa saatiin
enimmin syksyllä kutuaikana, pienempää _kalikkasiikaa_, mikä kuti
järvissä Kaijanpäivän tienoissa, sekä isompaa _lautasiikaa_, joka kuti
joissa Mikkelistä aina marraskuun loppupuolelle. Samoihin aikoihin
oli myöskin lohella kutuhommansa. Mutta keväällä, jäiden liikkuessa,
hääri kutukalana harri, jota koskista pyydysteltiin, samoinkuin
seipikin, joka koskipaikoissa toisinaan ihan puurokattilana puristeli.
Keväisille sulille ennätti kiiskikin kutemaan ja joutui kalamiehen
pyydyksiin rasvaisen kukon sekä kalakeiton aineksiksi. Nuottaan se
hätäytyi parhaiten iltahämärissä. Vielä norrellakin, kuoreella, oli
keväinen kutunsa, aikaisin, jäiden vasta liikkuessa, ja salakka hääri
yön aikoina koskella, mutta päiviksi lasketteli suvannolle lepäilemään.
Mutta made piti yksinään omat aikansa, se kuti kylmillä sydänkuilla,
kynttelin ja Matinpäivän välimailla, nouseskellen silloin jokien
suihin.

On sitten vielä joitakuita kaloja, joita vain aniharvoin saadaan.
_Kuhaa_ tavataan vain Oulujärvessä ja Sotkamon vesissä sekä
korkeimmillaan Puolangan Auliolla, Kolhamanjärvessä. Kuhmossa ja
Kiannalla "ei sitä ole olemassakaan, ei koskaan". _Ankeri_ on kerran
saatu Lentuan selältä, Huotari-ukko sen sai, pari kyynärää pitkän
loikertelijan. Toiset eivät uskaltaneet siihen koskeakaan, mutta ukko,
joka oli ennenkin nähnyt semmoisen kaupungissa, nylki sen ja söi ja
teki nahasta tuppivyön. _Lahna_ on harvinainen kala. Puolangalla
sitä joskus tavataan Auhon Luppajärvessä ja Puokion seuduilla
Piltungissa, Hyrynsalmella kirkon seuduilla, Mustassajärvessä, ja
Kuhmossa on lahnaa joskus saatu Lammasjärvestä, Lutjan- ja
Ontojärvestä. Mutta Saunajärvessä ei sitä enää ole eikä myöskään
Kiannan vesissä. Ennen on lahnaa kyllä joskus "imeeksi saatu" Lentuan
järvistä sekä Kostamuksesta ja Vieksillä Lahnasesta, ja on muuan
Lahnasjärvi Kiannallakin, mutta ne ovat jo kaikki lahnattomia.
Umpilammista käyvät poikaset joskus ongiskelemassa _koureja_. Niitä on
tavattu esim. Puolangan Puokion seuduilla Kapustalammessa.

Vanhaan hyvään aikaan oli joskus saatu oikein emäkalojakin,
sellaisia kuin Luvanjärven kolniikyynäräiset hauet. Neljä oli niitä
aikoinaan saatu: Kypärän äijä yhden, Ollilan Sihvertti toisen ja
Paavo Kemppainen kolmannen ja neljännen. Vielä mokomamman hauen oli
Pötky-vainaja tavoittanut Puolangan Kuorejärvestä. Se oli tarttunut
koukkuun ja vetänyt ukkoa veneineen kolme kertaa ympäri järven, sitten
syöksynyt jokeen ja äkämyksissään mennä hajauttanut kolmen myllyn
lävitse ja viimeksi tormaimut matalalle karikkorannalle, johon oli
tarttunut. Suuri oli ollut Ristijärvenkin hauki, niinkuin kerrotaan:

"Oli ennen Uittijärvess' suuri hauki, se ui lahesta lahteen, niemestä
niemeen. Se saatiin, ja selkäluista tuli hyviä kampoja, nahasta hyviä
rekiveltejä."



KARJANHOIDOSTA.


    "Pimputa, pamputa, paimenpoika,
    tuo sinä lehmät kotiin."

Karjanhoito oli parhaimpia elämän ylläpitäjiä, karjanvilja pöydän
parhaita syötäviä, sen avulla hallavuosinakin saatiin karkea petäjäinen
painumaan alas. Karjasta saatu liha oli metsänriistalle hyvänä
lisänä, kotilampaitten villoista valmistettiin sarat, ja kotikarjan
nahoista ommeltiin kengät ja turkit.

_Lehmiä_ oli parhaissa taloissa parikymmentäkin, tavallisissa toimeen
tulevissa seitsemän, kahdeksan, kymmenkuntakin, mutta pikku taloissa
elettiin viiden, neljän, kolmenkin kantturan varassa. Lisäksi kuului
lehmäin seuraan vielä joukko _joutilaita_: vasikkaa, hiehkonuorta
ja sonnia. Tavallisesti oli talossa kolme sonnia, niistä vanhin,
kolmannella oleva, joutui syksyllä teuraspenkkiin, toisella oleva
syötettiin sonnintoimia varten ja kolmas, viimevuotinen vasikka oli
kasvamassa. Teurastetun sijaan taas talvella varattiin uusi
jälkeläinen.

Jo vasikkana olivat lehmän ristiäiset, annettiin nimi joko
syntymäpäivän mukaan, taikka värin, ko'on, muodon, taikka jonkun
erikoisen tapauksen mukaan, taikka vain muuten mukava kutsuma
keksittiin. Vanhoja hauskoja nimiä olivat useimmat. Syntymäpäivästä
johtuneita oli: _Sunteri, Maatikki, Manteri, Tiistikki, Kestikki,
Torstikki, Perjakka, Laukeri, Laukanen, Lauteri, Pyhikki, Juhlikki
ja Aprilli_. Värin mukaan saatiin nimiä: _Hiilikki, Kirjo, Kyyttö,
Lumikki, Maitopää, Mustikki, Pulmunen, Pulmikki, Pulmi, Punakorva,
Punikki, Päivikki (valkea), Rusko, Räykönen (iso kirjava), Tiilikki,
Tähikki, Valkuna, Valkupää, Valikki, Vallikki ja Yötikki_. Ko'osta
ja muodosta keksittiin esim.: _Elehvantti, Ihana, Korea, Kaunikki,
Nuppa ja Maanmuori_. Sattuman aiheuttamana saatiin esim. _Erröös_
huonemies tappoi talon vasikan erehdyksestä, "errööksenä", omanaan ja
antoi sitten omansa sijaan --, _Reistikkiä_ "oli reistattu, jääpikö
elämään". Sitten oli tavaton paljous nimiä, joita oli vain ilman
aikojaan annettu, lintujen ja hyönteisten, kasvien, kukkien, marjojen
ja hedelmien nimiä sekä kaikenlaisia somalta soinnahtavia nimityksiä,
jotka osoittavat, miten hellästi kainuulaisemäntä oli karjaansa
kiintynyt. Semmoisia oli _Lintunen, Kyyhkynen, Alli, Sirkku, Sirkka,
Sirkuna, Mettinen, Mesikki, Palmu, Palmikki, Lehikki, Kumina, Kukkanen,
Karjankukka, Onnenkukka, Ilokukka, Kukkeri, Lemmikki, Ruusu,
Kullanruusu, Helakruusu, Mansikki, Muurikki, Omena, Viikuna, Visku,
Pomeranssi, Rusina, Viljakka, Vilkuna, Virkuna, Verkuna, Helmikki,
Helinä, Heluna, Hertta, Kuulikki, Ristikki, Nyyrikki, Mielikki,
Juhtikki, Onnikki, Ensikki, Piirikki, Muutikki, Pessakka, Lupukka,
Pisara, Vimpele, Leikuna, Ruutana, Alku, Hilkku, Seikku, Tuisku, Leiju,
Luppa, Vohla, Kuleri, Manijeri, Luto, Pomi, Pomppa, Vepsa ja
Hopitenka_.

Härkävasikallekin pidettiin jonkunlaiset ristiäiset, annettiin
nimeksi esim. _Jehu, Tellu_.

Paljon antoi karjan hoitaminen naisväelle työtä, varsinkin talviseen
aikaan, kun "piteet" oli navettaan ruokittava.

Jo heti ylös noustua piti karjanhoitajan lennättää tuli karjakodan
_muurin_ alle haudevettä lämmittämään, sitten _päivän kielessä_
mentiin navettaan, jossa ensi työnä oli _sonnan luominen_. Puulapiolla
työnnettiin _loori_ puhtaaksi ja luomiset heiteltiin ikkunasta
tunkiolle. Sen jälkeen vasta lehmät _edustettiin_, otettiin
pois, mitä oli jäänyt heinistä ja oljista törkyä lehmäin eteen, ja
annettiin karjalle _kuivaa ruokaa: rukiin olkia_ ja hiukan heiniä
lypsämättömille, pelkkiä heiniä maidonantajille, taikka myös _jäkälää
ja lehtiä_. Samalla pantiin lehmille vuoteiksi havuja sekä edestä
otettuja törkyjä.

Lehmien syödessä einesannostaan toimitettiin _aamulypsy_. Oli
_lypsinkiulut_, joihin maito vedettiin, ja kiuluista kaadettiin
isoon kannelliseen _lypsinpönttöön_ tai _lypsinsaaviin_, jolla maito
kannettiin korennoksissa maitohuoneeseen. Kevätpuoleen kävi emäntä itse
lypsämässä _kellokkaan_, ettei karja sitten kesällä niin vierastaisi,
kun väen ollessa heinäniityllä koko talous oli yksin emännän hoidossa.

Lypsämisen jälkeen annettiin karjalle _haude_. Ruumenta, lehteä,
jäkälää, heiniä pantiin ammeeseen ja _kynää_ myöten laskettiin kodasta
varia vettä päälle. Vesi vietiin sitten ämpäreillä eläimille
juotavaksi ja muu törky annettiin syötäväksi. Paikoin kuorittiin
talven joutavina hetkinä "pihlaita" ja kuoret pantiin hauteeseen,
jotta maitoon tulisi hyvä maku. Suolaa ei raahdittu käyttää eikä
liioin jauhojakaan. Mitä makua lienee maitoon antanut _ihmislanta_,
mutta hauteenhöystönä sitä aivan yleisesti käytettiin "yli koko tämän
kihlakunnan ja koko maaherran läänin. Ihan joka talossa ja joka
mökissä, kellä vain lehmä oli, keitettiin että ökisi... Luultiin, jotta
ei lehmät elä, jos eivät sitä saa". Talvella lapioitiin kylmettyneet
nurkantaukset ja väännettiin kodan muuripataan ja keitettiin,
"että ökisi". Oikein mielissään lehmät söivät ja joivat ja lypsivät
hyvin, ja olivat komeita ja lihavia. "Kellä vain oli hyvästi antaa,
sillä komeimmat lehmät ja parhaimmat lypsämään." Parikymmentä vuotta
takaperin oli tällaista haudetta vielä valmistettu, ja ehkä vieläkin
jossakussa syrjäisessä paikassa. Pellonhöystöksi ei nurkantakaisia
käytetty -- eivätkä olisi riittäneetkään.

Hauteen päälle annettiin karjalle vielä olkitukko ja heinävihko,
ja niin oli karjan aamuruokinta toimitettu. Siitä joutuivat lehmät
lepäämään ja märepalaansa puremaan puolille päiville asti, ja naiset
pääsivät pirttiin maitoa käsittelemään sekä aamiaiselle. Sillä kaikki
oli saatava valmiiksi ennen einesateriata.

Päivällä 12:n tienoissa käytiin karja _puolistamassa_. Heiniä ja
ohranolkia annettiin kaikille sekä joutilaille että lypsäville. Ja taas
kahta käydessä mentiin _iltajuotolle_, jolloin navetta luotiin, ja
karjalle taas annettiin haude sekä samoinkuin aamulla "evästettiin".
Illalla jo neljän paikkeilla navetan eläjät _illastettiin_ oljilla
ja heinillä, ja lehmäin syödessä toimitettiin _iltalypsy_. Sitten
jätettiin karja pitkän talviyön haltuun, pimeän yön pimeään navettaan
olkiaan, heiniään vääntämään.

Syksyllä, kun melkein koko karja oli "ummessa", syötettiin enemmän
olkia, mutta kevätpuoleen tulivat heinäisemmät ateriat, ainakin
maidonantajille.

Syksypuoli olikin talossa hyvin kuivaa, miltei ainoana lehmällisenä
oli ammeitten "hapanta". Mutta kevätpuoli oli karjan viljaisempi,
silloin, ainakin Matinpäivältä alkaen, lehmät toinen toisensa
jälkeen vasikoivat ja rupesivat antamaan maitoa. Silloin saatiin
ruokapöytään viilit, voit, maitopiimät, maitovellit, ja makujuustot.
Lehmän poikiminen oli tärkeä tapaus, ja lehmä oli, niinkuin ainakin
synnyttäjä, tulella ja raudalla varattava kaikilta pahoilta.
Ennenkuin lypsäminen toimitettiin, kiersi emäntä lehmän päresoihtu
vasemmassa, kirves ja puukko oikeassa kädessään, teki kirveellä kolme
ristiä lehmän selkään ja kärventeli utarien karvoja, sitten heitti
kirveen ja puukon koko viikoksi parrenperään. Juomaveteen keitti
emäntä velliä padallisen ja pyyhkäisi siihen luudalla navetankatosta
hämähäkinverkkoa ja antoi juoma-astian lehmälle "läpi linnan":
työnsi sen haarainsa välitse. _Piertanoheiniä_ oli varattu lehmälle
_poikimisheiniksi_.

Olkia, niittyheiniä, lehtiä, jäkäliäkin syötettiin karjalle. Lehtiä
varattiin talveksi pari, kolme, jopa kuusikin tuhatta _kerppua_.
Monin päivin kävi koko talonväki niitä kesällä, ennen heinäntekoa
_taittamassa_, toiset löivät puuta maahan, toiset katkoivat oksia
kerpuille. Lehtikerput ladottiin viissataisiin _haasioihin,
riukusuoviin_, taikka _varrassuoviin_, taikka pieniin pyöreisiin
_lehtinapoihin_. Mikkelin aikoina kaavittiin haravalla kankailta
jäkäliä ja kanniskeltiin vasulla viiden seipään varaan _tukkuihin_ eli
_pantioihin_.

Mutta keväällä, talven pitkistyessä, kesän tulon hidastuessa,
rupesi monen navettaa jo ruo'anpuute ahdistamaan, kontu ja törky
kun loppuivat. Neljä häkkiä heiniä ja mitta olkia piti varata joka
lehmälle, mutta se ei aina riittänyt. Silloin täytyi lähteä
kaapimaan sulilta kankailta kanervia ja jäkäliä sekä raastamaan soilta
heinäinkuloja, ja niillä nälkäistä karjaa kostutella. Jopa täytyi
joskus lehmätkin laskea laitumelle, suon selille hyyhmän sekaan.

Kesällä ei karjanruokinnasta ollut kovinkaan paljon huolta.
Laskettiin vain hatasarvet, paimen perässään, metsien soilta ja
ahoilta itse hakemaan syötävänsä. Ja sitten odotettiin karjaa
illalla _lehmisavulle_, joka oli turpeista ja lasturoskasta laitettu
kytöstämään kesantopellolle kyhättyyn aitaukseen. Siinä lehmät
_ottosien_ kanssa otettiin vastaan ja lypsettiin, siinä saivat savun
hengessä rauhassa syöpäläisiltä lepäillä kesäisen yönsä. Eivätkä elukat
polttaneet jalkojaan savukytöksessä, jos vain savuntekijät pitivät
varansa, etteivät koskaan paljain jaloin kävelleet savun luona.

Kaukaisistakin korvista kävi karja elantoansa etsimässä, ja sentähden
se monesti viipyi metsäkäynnillään myöhäiseen iltaan, useasti sai
emäntä odotella hoidokkejansa puoleen yöhön saakka. Ja taas aamulla
kolmelta, neljältä piti nousta karjaa laskemaan. _Kellokkaaksi_
valittiin kyllä sellainen lehmä, joka oli paras kotiin tulemaan ja
"hyvin rakas emäntäänsä". Monesti myös korpimailla kohtasi kontiokin
karjan, kaatoi lehmän, kaatoi toisenkin, kopristeli kolmatta, ja
surkeasti mölisten laukkasi karja metsästä kodin turviin.

Syksyllä kun piteet pantiin navettaan, pyyhittiin niitä yölinnulla
myötäsukaan. Siitä karva pysyi talvella sukevana.

Karjanviljaa käsiteltiin _maitohuoneessa_, joka oli tavallisesti
porstuan perässä. Sinne kannettiin maito navetasta ja siivilöitiin
havupohja-siivilän lävitse mataliin _maitopyttyihin_, joita vierekkäin
ja päällekkäin asetettiin riveihin maitohuoneen hyllyille. Maitopytyt
haudottiin _katajavedellä_ ja pestiin koivunvarpuisella _vispilällä_
taikka tuohisella _virsulla_ eli _huosiemella_. Siitä tuli pyttyyn
hyvä viili. Joillakuilla vanhoilla emännillä oli kuolleen sormi, jolla
hämmensivät maitopyttyään ja miten syvältä sekoittivat, niin paksulta
kasosi viiliä.

Voita kirnuttiin pitkällä _mäntäkirnulla_, jonka korvaan oli useasti
leikattu _viisikanta_ varjelemaan kirnua kateensilmiltä. Mutta jos
kirnuus oli pilattu, piti kirnu viedä hetteeseen, pestä siellä ja
heittää sijaan eläväähopeaa. Voiastia piti ristiä, kolme ristiä
piirrettiin voihin, kun astia oli täytetty, samoin myös voilautanenkin
kapustalla ristittiin. Kesällä koottiin keltaista _kesävoita_
maidottoman syystalven ajaksi. Kevättalvella jo riitti voita
myytäväksikin, lähetettiin sitä suolannoutajain mukana Ouluun. Siellä
"pakhuusissa" katsottiin tynnyrit, merkittiin hyvä voi ristillä ja
lähetettiin Ruotsiin.

_Lampaita_ oli talossa viisintoista, kaksinkymmenin talven
yli elätettävinä. Mutta kevättalven ja kesän kuluessa karttui
niitä syksyiseksi vuodentuloksi monikymmenlukuinen katras.
Syysteurastuksissa lampaita sitten lyötiin penkkiin, niin ettei talven
selälle jäänyt kuin entinen määrä. Erikoisessa lammasnavetassa
niitä hoidettiin, mutta pienillä eläjillä oli muutamat lampaansa vain
lehmänavetan karsinassa. Helppo olikin ennen elättää lammaslaumaa:
lehtiä sai vapaasti taittaa metsästä ja sydänmaiden soita niittää
mielensä mukaan, ja halmeet kasvattivat olkea. Lehdillä ja oljilla
lampaita enimmäkseen elätettiin, annettiin myös hiukan heiniäkin
sekä jäkälöitä, ja hätätilassa karsittiin kuusennaavoja. Juotavaksi
annettiin lampaille kattilain pesuvesiä _solkkunelikosta_,
suurustettuina keitontähteillä sekä leipoma-aikoina pöydänpyyhkeillä.

Neljä kertaa vuodessa lampaat kerittiin. Kevättalvella, helmikuulla,
leikattiin _Matinvilla_ ja kesällä juhannuksen edellä, saatiin
_kevättakkuja_ eli _Eerikin villa_, sukkavilloiksi, sitten syyskesällä
otettiin _Perttulinvilla_ eli _kierävilla_ ja joulun edellä
_Kaijanvilla_, molemmat viimeiset hyviä ja puhtaita pitkiä villoja.
Karitsoista kerittiin _liemingoita_. Lampaan lautaselle heitettiin
leikkaamatta villatukku, _tuulivilla_ eli _purje_. Siitä emälammas
tunsi keritynkin karitsan omakseen eikä sitä vierastanut.

Kesällä saivat lampaat laukata vapaina ahoilla ja metsissä talojen
ympäristöillä.

_Sikoja_ oli vain varakkaimmissa taloissa, vanhanaikaisia
pitkäkarvaisia "käärysikoja", pieniä mataloita kärsäkkäitä.
Talvellakin saivat siat kuljeskella ulkona, odotella nurkan taakse
tulevia pirtineläjiä ja penkoa selkäharjaa myöten tallitunkiossa.
Kesät kaiket kävivät siat laitumella lähimetsissä itse etsimässä
syötäväänsä. Joskus heitettiin niille purtiloon kalanperkkauksia
ja sintuvesiä. Mutta syksyllä pantiin siat _saihoon_ syötteelle
muutamaksi viikoksi, annettiin perunoita ja suuruksenpuolta ja sitten
teurastettiin.

_Vuohta_ ei tunnettu. "En ole nähnyt eläissäni koko siivattaa...
totta se on nelijalkainen."

_Kanoja_ on aina joissakuissa taloissa ollut "pitkin maailman aikaa...
elatuskanoja", pari, kolme, neljäkin navetanorrella istumassa. Jyviä
niille talvella annettiin, kesällä saivat itse ruoastaan huolehtia.
Monesti oli talossa kanoja ilman kukkoa, ja silloin niitä "kylvetettiin
uuninhiuvalla", ja ne "munivat tuulille". Munat syötiin itse
_munavoina_ taikka _munajuustona_. Joskus pidettiin talossa vain
kukkoa. Se nimittäin kaikotti rumat henget pois navetasta; se kun
yöllä monet kerrat huutaa huikahutti, eivät mitkään liiat eivätkä
näkymättömät uskaltaneet tulla lähimaille. Kesällä kukko taas ajeli
pihamaalta pois käärmeet.

_Hevosia_ oli toimeentulevassa talossa kaksin, kolmin, joskus
vielä varsa neljäntenä. Kesällä saivat hevoset kello kaulassa käydä
metsälaitumella, monesti peninkulmain päässä, Kiannalla ja Kuhmossa
etenivät usein rajan taaksekin. Talvella vietti hevonen yönsä ja
joutoaikansa tallissa. Mutta aina työstä tultua tuotiin ajokas sisään
sulattamaan lumisia jäseniään ja saamaan lämmintä apetta. Pirtin
ovipielessä oli _apeastia_ ja sen vieressä _juoma-amme_, johon naisten
piti huolehtia vesi. Kun hevonen oli lumesta sulanut ja kuivanut ja
lämmennyt, pantiin sen selkään loimi ja vietiin talliin sekä annettiin
parhaita _joki- ja raivioheiniä_ häkkiin.

Tallinoven yläpuolella pahojen pelottimena oli monesti naulattuna
pöllön tai haukan taikka kuikanraato siivet levällään.

_Poroja_ ei entisaikaan pidetty niinkään paljoa kuin nykyään. Nyt on
niitä useissa taloissa Kiannalla, Hossan ja Näljängän paliskunnissa
sekä Hyrynsalmella ja Puolangalla, Hallan paliskunnassa, kaikkiaan
noin kolme, neljä tuhatta. Karjanhoidolle sanotaan sen tekevän
haittaa, kun porolaumat syövät ja sotkevat laitumet ja niityt sekä
polkevat ja raastavat heinäsuovat, "kun on pohjoiset syänmaat täynnä
poroja".

Syksyllä lokakuussa koitti karjalle kamala _lahtiaika_. Isossa talossa
teurastettiin härkää, lehmää ja "nuorta", sikaa sekä vielä lampaitakin
kymmenkunta, parikin. Isäntä itse hääri apumiehineen, ja veriset toimet
tehtiin pirtissä pimeinä aikaisina aamuina. Sonnit ja vahvemmat eläimet
nuoritettiin jaloista, sitten iskettiin kirvespohjalla niskaan, jotta
köntsähtivät kyljelleen, ja siitä heti sivallettiin kulkkusuonet
poikki ja valutettiin "punanen" astiaan. Lampaat, vasikat ja siat
_pistettiin_ tainnuttamatta, eikä sikaa nyljetty, ajeltiin vain karva
pois kiehuvalla vedellä _kalttaamalla_.

Lahtipäivänä keitettiin eläimestä ensi ateriaksi selkäkappale
sekä maksa ja muita sisälmyksiä. Sitten tuli naisväelle suuritöinen
_makkarain_ valmistus. Suolet puhdistettiin ja leikeltiin palasiksi,
punastaikinaa valettiin sisään, ja makkarat ensin kiehautettiin
padassa, sitten paistettiin uunissa taikka palvattiin saunassa.
Makkaroita saatiinkin "väki iso läjä". Niitä syötiin sitten
pyhäaamuisin Martista alkaen pitkin talvea. Punasesta, mikä ei mennyt
makkaroihin, leivottiin punasleipiä, säilytettiin punasta myös
semmoisenaan, suolaa vain pantiin, ettei pilautuisi.

Joskus tuli lehmä taikka muu kotieläin _ammuksiin_. Se oli kova tauti,
ampui milloin kyljiltä, milloin sydämen kautta, milloin mistäkin, niin
että sisukset olivat vallan repaleina, mutta nahka silti ehyenä. Mikä
lienee ollut se _ampuja_, mutta sydämen kautta jos se ampui, niin heti
kuoli. Ammuksissa olevalle annettiin markkulia, hämähäkinverkkoa,
pirunpihkaa, eläväähopeaa ja lahopuun toukkia, jopa vesilutikoita,
jos oli veden päällä ampunut. Leikattiin myös korvasta verta ja sitä
pantiin suuhun, taikka pistettiin tupakkaa sieraimiin ja puristettiin
korvista ja turvasta, niin että eläin rupesi pärskymään. Joskus
annettiin hevoselle ammustautiin karhunsappea, mutta siitä tuli hevonen
vihaiseksi. Jos se silloin sai haistella ihmistä, tuli se ihmiselle
äkäiseksi, mutta jos se sai haistella puuta, alkoi se vihata sitä, ja
rupesi _puuta puremaan_.

Ilkeät ihmiset useasti pilasivat karjan, niin että se alkoi _lypsää
verta_, taikka maito tuli utarista piimänä. Silloin lypsettiin ja
vietiin maitoa yhdeksän varaseipään juureen. Otettiin myös yhdeksältä
juurelta lepänoksia vastaksi, sidottiin siihen sammakko, ja haettiin
lypsinkiululla hetteestä vettä, ja sillä vedellä ja vastalla haudottiin
utaret, ja vesi lennätettiin takaisin hetteeseen.

Useasti pahat kateelliset naapurit saattoivat lehmiin _kitumaan_.
Ottivat sammakon, varastivat sen suuhun lehmästä karvoja, sitoivat suun
punaisella langalla, ja sitten solmivat sammakon punaisella langalla
varaseipääseen karjaveräjän pieleen. Ja niin kauan lehmä kitui, kun
sammakkoa siinä pidettiin.

Eivät olleet eläimet silloinkaan enää oikein "lykyssään", kun niihin
ilmestyi _permuja sekä väiveitä ja sonseria_. Permuista siivoutui
eläin kesällä itsekseen, mutta väiveisiin, samoinkuin _syyhyyn ja
kapeen_, seulottiin tuhkaa selkään sekä kärvennettiin karvoja tulella.

Joskus lehmä _pudotti märepalansa_, ja silloin siltä "loppui syönti",
ellei annettu suuhun uutta märepalaa. Otettiin ja pureksittiin heinistä
pallero, taikka riistettiin toisen lehmän märepalasta kappale, ja se
työnnettiin palansa pudottaneen poskeen.

_Pääntauti_ oli tavallisimpia hevosten tauteja, ja sitä kärsiessään
hevonen _köhi ja hoki_, ja lopulta _horkka_ syöpyi kulkkuunkin.
Mutta jos jo syksyllä antoi hevoselle kärpännautetta, kuivattua
kärpänraatoa, appeessa, ei pääntauti tarttunut, taikka kesällä, kun
järvi märki ja lykkäsi semmoisen keltaisen kuoren rannalle, otti
ja pyyhki sillä kuorella hevosta. _Lapautus_ tuli sopimattomista
längistä. Sitä parannettiin hieromalla, lämpöisellä vedellä haudeltiin
ja puupaalikalla työnneltiin. _Patti_ paisui useasti hevosen polveen.
Sitä paineltiin itse kuolleen luilla ja puunliioilla, ja siitä
_lihapatti_ heti painui takaisin sekä _luupatti_ heitti kasvamisen.
_Kaviokuume_ tuli, jos kavioita pidettiin kovin kauvan vuolematta. Piti
aikanaan aina veistellä, tervata ja tulella lämmittää kavionpohjia,
sitten ei kuumetta tullut. Vielä piti valaa tärpättiä kavion pohjalle
niin paljon, jotta suoti kavion lävitse, sitten ei _toukka_ syönyt
kaviota, muuten se kaivoi sen aivan valkealle jauholle. Piti myöskin
_sammakko- eli harakkalihaa_ vuolla, niin ettei se saattanut koskea
maahan.

_Aitomus_ hevonen parannettiin siten, että se talutettiin yli akkojen
korennon kolme kertaa takaperin ja taas etuperin, ja sanottiin:
"Tuota korkeammasta älä yli mene!" Jos taas hevonen oli paha _kiinni
antaumaan_, piti viskata kovasti kintaansa sen selkään ja sanoa: "Elä
miestä pakene!"

Toisinaan sattui lehmän taikka hevosen panemaan _talvikko, talviainen,
navettajainen eli navettalintu_. Se teki paljon pilojaan, ja sen jäljet
olivat pahat, siihen kuolikin, ellei ollut "jälen kahtojaa". Piti
vesipajuista ja hetteiden heinistä keittää haude, taikka valkeista,
alangoista kootuista talviheinistä. Myös paineltiin lämmitetyllä
auranluottimella, yhdeksännen navetanhirren raosta otetulla sammalella,
tammisella virsikirjan kannella ja saneltiin:

    "Talvikko, pahantapainen,
    kesän heiluit hettehessä,
    talvet tallin sillan alla."

Taikka käytettiin vielä tuhoisampaa keinoa: tapettiin talvikko itse
ja sen raadolla paineltiin puremia. Talvikko oli pieni valkea
eläin kuin hiiri, makaili ruohikossa ladon, navetan sekä riihen
pahnoissa, laskeskeli niihin vettä, niin että siitäkin eläimiin
tarttui. Hyrynsalmen Hyttilässä talvikko puhaltui hevosen sisään ja
ajoi sisukset, niin että henki pois.

Pahempi talvikon panemaa oli _metsänjälki_. Metsänjälki kun oli paha,
niin se oli niin paha, ettei sen pahempaa ollut, "eikä sen kahtojaa
olhit monta". Siihen paikalla kuoli, ellei ollut katsojaa, se kun
niin ajettui ja märätti. Siihen piti tietää karhun synnyt ja muut
manausluvut, piti painella karhun hampailla ja kämmenillä sekä hautoa
vesillä ja voidella voiteilla. Vanhat tietäjät vain tämmöisiin
toimiin pystyivät.



NIITYISTÄ.


    "Missä niitty?
    Viikate vilahti!"

Niityistä saatiin parhaat karjankonnut. Niitä oli sekä _maa- eli
luhtaniittyjä että suoniittyjä_. Suoniityt olivat soiden selillä
ja rantapuolilla, maaniityt järvien, jokien ja purojen rannoilla,
_järvi-, joki- ja puroniittyjä_. Pitkin suuria selkosia oli niitä,
aitaus siellä, toinen täällä, useasti peninkulman, parinkin päässä
talosta. Maaniityt oli raivaamalla rantakorpiin saatuja _perkkiöitä_,
suoniityt taas muuten vallattuja. Kuka vain ensinnä ennätti mennä
suota niittämään, se sitä vastakin piti heinämaanaan, jotta "tämä
on minun!" Maaniityt vallattiin _pilkoittamalla_. Minkä toinen oli
varalleen pilkoittanut, siihen ei tavallisesti toinen enää yritellyt,
sillä "pilkat teki isäntäoikeuden". Mutta tuli joskus riitaakin. Niin
oli Puolangalla Jokelan Väisänen syksyllä oravametsällä kolkkamiehineen
kulkiessaan Pirttijoen varrella löytänyt hyvän niittymaan ja merkinnyt
sen omakseen, veistänyt pilkat puihin poikki niemien tyvistä. Mutta
muuan Auhonkylän mies oli mennyt ja perkannut niityn itselleen. Tuli
siitä riitajuttu, mentiin Paltamon käräjille, ja oikeus tuomitsi niityn
pilkoittajalle.

Itse kullakin talolla oli omat heinämaansa, pikku eläjilläkin
oli metsässä pienet aitauksensa, ja sekaisin, hujanhajan suurilla
selkosilla olivat niityt. Niin oli esim. Puolangan Kivarijärven
vanhimmilla taloilla, Jokelalla ja Nurmella jokiniittyjä Viitajoella
ja Kiiminginjoella -- "Ylikiimingiksi" sanottiin --, Tulkkipurolla,
Vääräpurolla, Pöytäjoella, Kärryspurolla, Utospurolla ja vielä
Auhonkylän lähellä Pirttijoella. Suoniittyjä oli heillä esim. Utoksella
Häikiönsuo, Välisuo ja Puustisensuo, Viitajärven luona Viitasuo,
Kiiminginjoen pohjoispuolella Luikonsuo. Mutta samoilla seuduilla
oli myös Puolangan talon sekä pappilan heinämaita. Kiannan Vuokin
Kyllösellä oli niittymaita yli peninkulman päässä Kuomussa, Naamajärven
tienoilla, ja Kuhmon Lentuan Saaren talolla perkkiönsä Sumsan takana,
toista peninkulmaa etäällä. Jopa kymmenittäin voi talolla olla
niittypalstoja. Niin esim. Leppälällä, Puolangan Väisälässä, kuulemme
seuraavia hauskoja nimiä: Saarilato, Välilato, Saunapuronkorpi,
Sirppikorpi, Vanhalato, Pahakorpi, Kokonpesä, Hätävara, Pikkulato,
Arolato, Perkkiönlato, Asikaisenlato, Könkäänlato, Uusilato, Matinmaha,
Pajakansuo, Katajanlato, Harviainen ja Pettälä. Näiden nimet jo
osaltaan selittävät paikan luonteen.

Maaniityt olivat ympäröidyt jonkunlaisella risu- taikka orsiaidalla,
mutta suoniityt olivat tavallisesti aidattomia.

Joskus näki jollakulla suolla aidaksenkappaleista hakkuloitua
sorkka-aitaa.

Luonnonheinää vain perkkiöt kasvoivat, sen minkä kasvoivat, ja suot
taas työnsivät harvaa kuivahkoa suoheinää. Kovin kehnon korren
jotkut suot kasvattivatkin, jopa niin että niittäjän piti, kun lähti
ruo'alle, "viikate heittää merkiksi, mihin saakka oli niittänyt". Joka
toinen vuosi soita vain niitettiinkin, toisen kesän aina saivat olla
_kulolla_, niitä ei _raudalla_ niitetty niinkuin maaniittyjä. Eikä
maaniityissäkään kovin kehuttava heinä kasvanut, jaksoi sitä mies
viikatteella katkaista. Kannonjuuria ja mättäiköitä sai niittomies
kalvaa ja pajukoita kierrellä taikka vetisiä rantalietteitä sotkea.
Niinpä pitikin heinämaita, kun ne olivat niin huonoja, olla paljon,
ja siitä taas seurasi, että heinänteko kesti kauan, useasti sivu
leikkuuajan, syksyyn saakka.

Koko voimin, eväät mukana, mentiin etäisille niityille heinäntekoon,
asuttiin siellä saunassa taikka majassa, ja minkä miehet niittivät,
sen naiset haravoivat, vaikka niittivät entisaikaan naisetkin.
Kotiseppäin takomilla, oksavarsi-viikatteilla niitettiin ja
heiniä kannettiin selässä takkavitsalla. Heinät koottiin pitkiin
_pielessuoviin_ eli _sauroihin_, taikka pyöreisiin _keko- eli
napakkosuoviin_, jotka ympäröitiin aitauksilla. _Latoja_ ei paljoa
käytetty, joitakuita pieniä pahaisia röttelöitä yksilappeisine
kattoineen näki metsäniittyjen kummituksina kyhjöttävän. Suovat ja
pielekset ne enimmäkseen soilla ja niityillä seistä töröttivät ja
talvella lumitonttuina odottelivat heinännoutajaa.

Sitten kun tuli _lohkojako_, "kun niljoja ruvettiin ajamaan", ja
metsät erotettiin ruunulle, jäivät monet suoniityt ruunun maille.
"Lantmeetari kysyi vain, että kenen niitty tämä on... niin se
merkittiin sen niityksi, joka sitä on niittänyt." Ja niin ne tulivat
vain _nautintoniityiksi_, joita saatiin mielin määrin niittää. Mutta
raivatut niityt merkittiin raivaajan omiksi. Niin on vieläkin monella
vanhalla talolla monia etäisiä _ulkoniittyjä_ "tuolla eteläsyänmaalla
monta, joissa ei kaikissa ole käytykään". Mutta monet pikkueläjien
niittypalstat, suot ja raivaukset, joutuivat talonomistajien sarkoihin
ja heidän omikseen, vaan niitä, jotka jäivät ruunun saralle, saivat he
edelleen niitellä.



HALMEEN VILJELYKSESTÄ.


    "Tiijänhän mie tilkun maata,
    syömätöntä, juomatonta,
    miehen miekan käymätöntä."

_Halmeen_ viljelys on metsänkäynnin ja kalastuksen rinnalla jo
ikivanhoista ajoista ollut Kainuun tärkeimpiä elinkeinoja. "Sieltähän
se leipä ennen saatiin metästä, ja halmeruuki on tänne eläjät tuonut."
Joka talolla oli metsäraateensa, ja vielä 40-50 vuotta takaperin oli
aivan tavallista, että parhaana polttoaikana sankka kaskisavu kohosi
yht'aikaa kymmenien vaarojen rinteiltä, ja kietoi harmajaan haikuunsa
koko ympäristön.

Ennen, kun metsät "eivät olleet kenenkään", vaan olivat "kaiken
maailman yhteisiä", sai ken tahansa mennä kirves kourassa salolle ja
kysymättä keneltäkään lupaa, raataa _huuhdan_, minne vain mieli teki.
Syksyisillä metsästysretkillä kulkiessaan erämiehet useasti tapasivat
katsella kaskimaita ja kun löysivät sopivan vaaran, veistivät pilkkoja
puihin, ja sillä oli paikka merkitty omaksi. Eikä siihen tavallisesti
toinen ruvennut tunkeilemaan. Myös "omia aikojaan kun pyhäiltoina
tupakoitiin, tuumattiin miehissä, jotta minä aijon siihen, ja minä
siihen halmeen tehä".

Sekametsäiset ruohoiset vaarat ja lempisammalikko-ahot, joilla kasvoi
kuusta, koivua, leppää ja pihlajaa, olivat parhaita kaskimaita,
mäntyperäiset vaarat olivat huonompia ja laihempia. Useasti kaadettiin
kaskeksi koko vaara, aina suonrantoja myöten, ja "on ne ennen korvet ja
kaikki kaataneet huuhiksi suurtakin metsää, alempia petäjiköitä".

Ensi töiksi, syksyllä Mikkelin jälkeen, kaskimetsä kirveillä ja
_kassaroilla näröttiin_ eli _kassaroitiin_. Kaikki pienet puut ja vesat
rapsittiin poikki, ja isommat puut karsittiin tyveltään paljaiksi.
Sitten oli parempi hakata talvella, eivätkä pienet puunnoikkelot olisi
hangen alta yltäneetkään kirveen terään.

Sillä hangen aikana huhta käytiin _hakkaamassa_. Keväällä
_huuhtikuussa_, jo Maarialtakin, kun lumi oli niin hangittunut, että
kannatti suksimiestä, hiihdettiin salolle lyömään puuta maahan. Kaikki
puut järjestään keikautettiin vieri viereen _pitkinmäiseen_, latva
"vesietelään". Siinä asennossa ne paremmin kuivuivat, ja oli helpompi
sitten rovita, kun eivät olleet ristiin ja rastiin. Mutta kaikkein
isoimmat hongat, aarniopuut, ja haavat jätettiin seisomaan, ne vain
_pyällettiin_, hakattiin kolot tyven kahta puolta, että tuuli sai
toimittaa kaatotyön, taikka kolottiin ympäri puuta korttelia leveä
vanne, niin että puu kuivui ja kuoli maata laihduttamasta. Sillä
myöskin maan piti hautua, turtua ja kuolla, ennenkuin se saattoi
kasvaa hyvän viljan. Semmoisia kuivia tavattomia honkia jäikin usein
huhtaan _patvina, kuivettoina_ eli _keloina_ seisoa törröttämään,
jopa väliin niin paljon, jotta orava pääsi puittamalla huhdan ylitse
metsästä toiseen. [Nykyään saadaan näiden kuivettoskelojen juurista
"ylön hyvää tervaa".] Joskus jo vuosia edeltäkäsin isojen vaarojen
isot hongat pyällettiin ja heitettiin tuulen kaadettavaksi odottamaan
vastaista kaskenkaatajaa. Mutta kuuset, isotkin, lyötiin maahan,
sillä oksikkaina ne olivat hyviä palamaan ja paloa kiihdyttämään. Kun
hakkuuaikana oli vahva hanki, jäivät kannot koko korkeiksi, parin
kyynärän, jopa joskus miehen mittaisiksi. Semmoisina ne sitten kuin
mitkäkin nokitontut jäivät halmeen vartijoina seisomaan. Vain pienet
kannot hakattiin pois tieltä. Majavanhampaalla hioivat kaatomiehet
kirvestään, jottei teränjälki ottaisi vesaa enempää kuin majavankaan
hampaan jälki. Huhtaa hakatessaan liikkui kirvesmies puulta toiselle
lyhyillä suksikalhuillaan, kömpelöillä _potakoilla_.

Suuret huhdat pitivät hakkuumiehiä työssä aina kevätpuoleen, jotta
lumi jo alkoi sulaa pälviin. Semmoisekseen sitten heitettiin koko
maahan lyöty metsä. _Kuivaperäiset_ maat poltettiin samana kesänä
verikaskesta, samoin koivikoita ja _hyötömetsiä rieskattiin_, mutta
matalat _lamuperäiset_ maat, vanhat metsät ja kuusikot jäivät
_hauduntamaina_ vasta toisena kesänä poltettaviksi. Edellisiä
sanottiin _yksitulisiksi_, jälkimäisiä _kaksitulisiksi_ huhdiksi.

Juhannuksen edellä, kun touot oli tehty, kun oli tyyni hyvä ilma,
taikka kävi hiljainen tuulenhenki, huhta _poltettiin_; kovalla
tuulella olisi helposti saattanut heittää tulen metsään. Vaikka
vanhoilla oli kyllä siihen varansa: kiersivät huhdan kuikankynnellä,
kuikka kun on semmoinen vesilintu, niin se esti tulen lennähtämästä
metsään. _Iskutulella_, tuluksista ei huhtaa sytytetty, se ei ollut
niin voimakasta, vaan piti ottaa valkea _kitkantulella_, sillä se
oli vihaisempi tuli ja äkäisempi maata kärventämään. Otettiin pari
kuivaa tervaspalikkaa ja elävän puun kuivaksi paahdettua pakkulaa.
Tehtiin sitten toiseen tervaspalikkaan rako, korttelia pitkä, puolta
tuumaa leveä, rakoon pantiin pakkulaa ja toisen tervaspalikan päällä
hangattiin, kunnes savu alkoi tuuhahdella, ja viimein leimahti tuli.
Niin vanhat vaarit kouristaan vain hieraisivat valkean ja itse
ensimmäisen pehkon sytyttivät. Sitten eivät kyenneet pahansuovatkaan
pilaamaan. Tuohikäppyrään pistettiin tuli, se puupihtiin, ja sillä
sytyteltiin huhdan reunoihin aseteltuja lahoja sekä pehkoja. Tuulen
yläpuolelta ja ympäriinsä pistettiin paloksi, huhta syttyi kuin
tappurakuontalo, ja pian oli koko raivio yhtenä hirveänä roviona.
Ryskyen ja rymisten rynnisti tohiseva tuli ryteikköön, ja sankka savu
kohosi taivaille. Sukkelaan kirmaisi valtava palo yli murrokon
kärventäen viimeksi palamattoman keskustankin. Joskus sattui niin,
että suureen huhtaan hätäytyi itse kontio liekkien keskelle. Niin oli
käynyt Kiannan Kerälänkylän Koukovaaralla. Suureen patvihonkaan oli
ukkoparka kaahaissut, siellä kiukuissaan ja peloissaan kiljunut ja
karjunut, viimein kurahtanut maahan ja palanut.

Niin jätettiin huhta taas talveksi hangen alle, sitten seuraavana
kesänä siinä heinänteko-ajan edellä, se _rovittiin_. Palamattomat
rungot kasattiin palamattomiin paikkoihin ja sytytettiin tuleen,
rovioihin. Viimeksi vielä _tiereltiin_ eli _kekäleidenneltiin_,
kepakolla vieriteltiin palavia kekäleitä _pieltopaikkoihin_, kun oli
jäänyt semmoisia _välkkypaikkoja_, tulen käymättömiä _maankenkiä_.
Tuulella kävi ravitseminen paremmin, alapuolelta tuulen lähdettiin
kärventelemään, ettei tarvinnut niin paljon hääriä savun seassa.
Se oli nokista ja tulenpolttavaa työtä, pikimustina murjaaneina ja
metsäkyöpeleinä siellä nokipilvessä, savun ja tulen ääressä työmiehet
kanki kourassa heiluivat.

Mutta oli kevätkesäisessä huhdanraadannassa metsäelämää rakastavalla
ja korven ääntä ymmärtävällä salolaisella hauskuutensakin. Niinpä
vanha Kypärän ukko vieläkin oikein kaipaillen muistelee niitä aikoja:
Kyllä se oli ihanaa, kun oltiin sydänmaalla huhtaa polttamassa ja
rovihtemassa... kun linnut lauloivat, niin jotta helisi... kun
käetkin kukkuivat, niin jotta kävi yksi helinä. Kuuli niin monta
laulunlajia, jottei tiedäkään. Mutta käet kaikkein kauneimmin
kukkuivat, yön aikana ne kaikkialla oikein rujusivat. Ja kun
leivo [peipponen] tuli huhtimaalle laulamaan, niin siitä vasta oikein
ihastuttiin, se oli hyvä merkki, jotta leipää tulee. Ja tyyninä öinä
laskettiin lampiin verkkoja, ja käytiin ongella ja pyydettiin rysillä
ja saatiin kalaa. Ei jaksettu syödäkään, suolaan pantiin. Sai pyytää
lintua ja kalaa niinkuin mieli teki, ei ollut vahtia... kaikki oli
omassa hallussa. Oli teerensoidin parhaillaan, viriteltiin rihmoja
teerille ja saatiin niin paljon, niin paljon, jotta aivan lintua
keitettiin, keitettiin lintua ja kalaa. Majassa asuttiin, ja tuli
paloi majan edessä, siinä keitettiin linnut ja kalat ja muut syötävät,
ja juotiin tuohilipillä vettä hetteestä. Jo oli hauskaa, ei tiedetty
näitä aikoja... Se vain piti varata, ettei käki saanut pilata, siksi
nukuttiin aina leipäpalanen päänpohjissa, ja heti herättyä siitä
haukattiin. Sillä jos käki sai pilata raatajat, kasvoi huhta huonon
viljan, tähät tulivat mustapäitä.

Sitten seurasi viljanpano. Ennen heinäntekoa, jo _etsingon päivältä_
alettiin, ja _Jaakoksi_ piti joutua valmiiksi, silloin ehti vilja
hyvälle laiholle ennen talven tuloa. Maata ei ensinkään kynnetty
-- Jonkerin puolessa ja Sotkamossa jotkut ovat kyntäneetkin --,
kypenikköön vain kylvettiin vilja, sitten päälle _karhittiin_, niin
jotta multa nousi tuhan alta, ja jyvät peittyivät. Kannonjuuret
kaiveltiin kuusen koukkerosta tekaistulla _kuokalla_. _Karhi_ oli tehty
vain kuusen oksikkaista rungoista, kuusi, kahdeksankin metrin pituista
rungonpuolikasta vitsastettiin poikittaisten _ruotopuiden_ väliin,
sivuihin kiinnitettiin aisat ja peräpuoleen _häntäpuu_, josta voitiin
ohjata. Joustavat, toista kyynärää pitkät oksat sujuivat ja karhosivat
joka juurenkin loman. Ruista palomaahan aina pantiin -- pieniin
paloihin myös naurista, Sotkamossa mainitaan joskus kylvetyn ohraa
-- ja halme piti aina siementää _halmerukiilla_, sillä _peltoruis_
ei siinä menestynyt. Mutta hyvin harvaksi kylvettiin kaski, paljoa
harvemmaksi kotipeltoa, sillä voimakas tulimultainen maa työnsi
vahvasti kortta, ja juuri _pensoi_ leveäksi rykelmäksi. Se oli jo koko
iso aho, joka vain tynnyrillä siemennettiin. Niinpä esim. _Akanahon_
puolentoista tynnyrin halme Akanvaaran liepeellä, Puolangan
Väyrylässä, oli niin laaja, että karhitsija saattoi sen kiertää vain
kolme kertaa rupeamassa. Ja Särkimäkeläisen halme Rakennuslehdossa,
tynnyrin halme, oli noin sata syltä ristiinsä.

Lopuksi, jos huhta oli lähellä asuttuja maita, tehtiin sen ympärille
aita, lyötiin metsästä puuta vain semmoisenaan maahan ja palopuita
pantiin lisäksi. _Murtoaidaksi, risuaidaksi_ sellaista rytöstä
kutsuttiin. Etäisillä selkosilla, missä ei kylän karja liikkunut, ei
halme kaivannut minkäänlaista aitausta. -- Paikoin laskettiin syksyisin
hevonen halmelaihoa syömään, sillä "ei se pilau, kun hevonen syö, mutta
lampaan syönnillä pilaupi".

Polttosotien aikoina oli vilja useasti kylvetty kaskeen jo
keväthangille, jotta ei aitasta joutuisi rapparien haltuun. "Siellähän
menee maahan, kun lumi sulaa", arveltiin. Oikein vanhaan aikaan ei
huhtaa ollut ensinkään rovittu, oli viskattu vilja vain polttotuhkiin.

Seuraavana kesänä halme _leikattiin_, ja hyvinä vuosina joutui
vilja joskus jo Jaakon päivältä sirpille. Ja kun oikein kauniisti
kasvoi, niin oli vilja verissään "kuin veripurtilo, ja siitä se
hyvä jauho lähti". Sattui joskus tällaisen, verissään olevan ihanan
laihon kova pakkanen turmelemaan kesken leikkuutyötä, niin että
kaikki meni kakuiksi. Ahkerasti häärivätkin leikkuumiehet, mutta
suurien halmeiden katkaiseminen kesti viikkomääriä, vaikka öilläkin
päiviä pyöristettiin. Kuutamallakin näki kyllä leikata, mutta
jos ei ollut kuudanta, toimittiin tulen valolla. _Tulisoittoja,
tervassoihtuja_, pitkiä kolmisylisiä hongansäippiä, vitsastettiin
pitkiin kaskikantoihin, ja sen mukaan kuin leikkuu edistyi, siirrettiin
valoneuvoja, ja ne paloivat kuin kynttilät, ja paikoin niitä
sanottiin _miiluiksi_. Sekä miehet että naiset olivat leikkaamassa.
Suuria _lyhteitä_, aina kuusi vaaksaa ympärimitaten, sideltiin
kaksijatkoisilla siteillä -- miehet sitoivat, naiset eivät kyenneet.
Riiheen pantaessa lyhteet sidottiin uudestaan kolmeenkin osaan.
Lyhteet aseteltiin kuivamaan _kuhilaille_ oksikkaisiin puunrunkoihin,
karvaisiin, taikka lyötiin kasken kantoihin neljä naulaa, ja niihin
ripustettiin lyhteet siteistä, latvat alaskäsin ja vielä _kattolyhde_
kannon nokkaan. Tehtiin myös kymmenlyhteisiä _varajalkoja_. Kärväiltä
ja kannoilta ladottiin lyhteet suuriin _suoviin, aumoihin, kykäille
ja närtteisiin_. Tuhannenkin lyhdettä pantiin samaan aumaan taikka
närtteeseen, ja olivat ne kolmekin syltä korkeita, niin että piti
anteluspuulla kurotella lyhteitä ylös. Suurelle halmeaholle kohosi koko
joukko semmoisia komeita kekoja.

Talvella lumen tultua, kun järvet jäätyivät ja suot pohjittuivat,
ajettiin aumat kotiin ja puitiin kotiriihissä.

Hyvin lähtikin halmeriihestä jumalanviljaa, jos oikein otti
lähteäkseen. Tavallisesta laihosta saatiin tynnyri sadasta lyhteestä,
ja useasti lähti sata lyhdettä kapan kylvöstä, joten siis tynnyrin
kylvöstä kasosi kolmekymmentä tynnyriä. Niin oli Ukonvaaran ukko
Kuhmossa saanut _Paloaholta_ 38:n kapan siemennyksestä 33 tynnyriä.
Mutta joskus erkani viljaa vieläkin enemmän. Hyrynsalmella oli saatu
tynnyrin ja kahden kapan kylvöstä 40 tynnyriä, ja Hiienvaaran ukko
Puolangalla oli korjannut Kuirivaaran halmeesta kapan panoksesta sata
kappaa.

"Siitä viljan sai kaikkein helpoimmalla."

Siksipä isoisten huhdanraatajien aitat olivatkin eloa täynnään.

Mutta yksi ainoa kerta vain samasta huhdasta otettiin viljaa, ja
niin oli kärvennetty maa sekä poltettu metsä suorittanut veronsa.
Suomussalmella mainitaan joskus jonkun kerran vielä palomaan entisillä
puilla ravitun ja tierellyn sänkeen, sitten karhitun ja kylvetyn
rukiille, samoin Sotkamossa. Mutta tavallisesti heitettiin aho heti
ensi väljän jälkeen ruohottumaan ja metsittymään. Heinää kasvoivatkin
_halmeahot_ ensi vuosina varsin kovasti ja olivat "mainion hyviä
karjanlaitumia". Lähellä olevia ahoja käyttivätkin niiden raivaajat
aidattuina _hakamainaan_ muutamia kesiä, jopa niitä niittivätkin
ja saivat joskus vahvoista vaaranmaista kymmeniä häkkejä heiniä. Jo
halmeen kasvualkunakin niitettiin nurmea monet häkit väljän keskeen
jääneistä palamattomista aulakkeista. Sitten jäivät entiset halmemaat
yhteisiksi karjalaitumiksi ja rupesivat työntämään metsää, koivikkoa,
männikköä, haapaakin, sillä "se oli hyvin metänottavaa se halmeaho".
_Ahometsiksi_ semmoisia vieläkin sanotaan.

Mutta vuosia kesti, ennenkuin saman ahon voi uudestaan raataa huhdaksi.
Vähintäänkin kolmekymmentä vuotta piti metsän kasvaa, neljä-,
viisikinkymmentä vuotta, jopa kuusikymmentäkin. Jotkut vanhat ukot
olivat ehtineet eläessään kaksi kertaa käyttää saman ahon halmeena.

Niinpä täytyikin joka vuosi aina etsiä uusi ja uusi huhtavaara, ja
niin tuli vähitellen kasketuiksi kaikki Kainuun korpien kelvolliset
maat, ei lopulta ollut "ei yhtä saareketta, jossa ei olisi halmetta
käyty", ja niin "ne on läpeensä huuhattu nämä Pohjanmaat moni
kertaan". Ensin kaskettiin lähiseudut ja siitä siirryttiin vaara
vaaralta yhä syvemmille selkosille; ensin savusteltiin neljänneksen,
parin päässä, siitä jo jouduttiin peninkulmaiselle taipaleelle,
parin, kolmenkin peninkulman sydänmaalle ja lopulta neljä-,
viisipeninkulmaisten korpien taakse. Niin oli puokiovaaralaisilla
halmeensa kolmen neljänneksen päässä _Utavaaralla, Lehtovaaralla ja
Piltungissa_. Utavaaralla oli myös Puolangan talolla halme parin,
kolmen peninkulman takana, Kypärävaaran ukolla oli raateensa parin
peninkulman matkassa _Karisenvaaran_ laiteessa, ja vuokkilaiset
raatoivat yhtä pitkän taipaleen takana Venäjän rajaseuduilla,
_Murtovaaroilla, Jännevaaralla, Sakko- ja Luolavaaroilla, Aitto- ja
Pirttivaaroilla sekä Koivukiiman ja Paksunoksan_ ahoilla. Kuhmolaiset
niinikään kaskesivat rajamailla parin, kolmen peninkulman päässä. Olipa
Rastin talolla ollut raade Venäjän rajalla _Hutunsilmän_ vaaroilla,
jonne tuli taivalta viisin, kuusin peninkulmin. Ja rikkaat Ristijärven
Toloset kävivät Hyrynsalmen _Paljakalla_ huhtatöissä. Sinne tuli matkaa
3-4 peninkulmaa, ja laskettiin veneellä Iijärveä Uvajärveen, josta
noustiin Latvajokea Latvajärveen ja edelleen Louhijokea Ilvespuron
haaraan, mistä kontti selässä lähdettiin astumaan metsäpolkuja myöten.
Polkua sanottiinkin "Tolosen tieksi". Paljakan vaaroilla savustelivat
myös Puolangan Impivaaran ukot, Vanhantalon ja Sopen isännät.

Kaukaisille kaskimaille vedätettiin siemenviljat jo talvenaikana,
vietiinpä suuri piimäleilikin raadantapäivien särpimeksi, havumajaan
vain piilotettiin. Läheisille halmeille kannatettiin siemenet
hevosen selässä, ja omat eväät kannettiin kontissa. Hankien aikana
kun hiihdettiin hakkuuseen, vedettiin eväitä ahkiossa, enimmäkseen
leipää, jauhoja ja suolaa, sillä erämaa antoi kyllä lihaa ja kalaa.
Rakennettiin tuohikattoinen _maja_ tai _kota_, jopa joskus saunakin,
jossa oli mukava asustella. Ja asusteltiinkin siellä viikko-,
kuukausimääriäkin. Kun saatiin tämä huhta hakatuksi, antoi työtä
toinen, lähellä oleva edellisen kesän raivio. Ruvettiin sitä palolle
hankkimaan ja sitten polttamaan. Sen jälkeen käytiin kolmatta huhtaa
rovitsemaan ja laittamaan siemenelle. Kun se oli saatu kylvetyksi,
päästiin kotiin ja ehdittiin hetkisen heilua heinätyössä, mutta sitten
jo taas kiirehti neljäs halme leikkuumiestä, ja kun sieltä jouduttiin
kotipirtille, oli jo syksy käsissä.

Mutta rikkaat Kiekinniemen Piiraiset asustivat selkosilla koko kesän.
Talossa kun oli tavaton perhe, jouti siitä kyllä osa yletaikojaan
huhtamailla raatamaan, ja silti jäi vielä väkeä kotitöihinkin.
_Saarikiekin_ ja _Kaidankiekin_ selkosilla oli heillä suuret halmeet.
Keväthangilla muutti sinne osa miehistä eukkoineen ja lapsineen, pienet
pahasetkin vietiin kätkyineen, kaikkineen. Metsäpirtissä salolla
asuttiin, kaadettiin huhta, poltettiin toinen, rovittiin kolmas ja
neljäs leikattiin, välitöinä tehtiin heinää halmeitten aulakkeista
ja pyydettiin kalaa sekä lintua. Leipääkin salolla paistettiin.
Jauhinkivet hakattiin paasista, ja pirtissä oli paistinuuni ja
halmeen laidassa aitta, jossa oli kyllä leiväksiä. Oli vielä riihikin
metsän reunassa, ja syksypuoleen kuului sieltä tuon tuostakin
riusanroime. Kaikki lähiahojen vilja siellä puitiin ja talletettiin
aittaan, mutta oljet heitettiin ulos märkänemään taikka pistettiin ne
tuleen. Sitten kun kaikki oli valmiina, palattiin kotiin
Kiekinniemelle, josta oli oltu pois viisi, kuusi kuukautta.

Piiraiset olivatkin kaskikauden suurviljelijöitä. Paitsi edellä
mainittuja Kiekkien halmeita, kerrotaan heillä olleen kuuden
tynnyrin kylvön Valkeisvaaralla sekä vielä mokomamman suurhalmeen
Kukkosenvaaralla. Siihen oli kylvetty aina yhdeksän tynnyriä. Suuri
raade oli ollut _Määtänvaarallakin_, jossa tiedetään myöskin seisoneen
riihen sekä viisiseinäisen vilja-aitan. Olikin talossa ollut viljaa,
neljä aittaa rinnan kyhjöttänyt kotiniemen rantatöyrällä, ja ne
halmerukiilla täytetty kattoon asti. Vieläkin seisoo talon autiolla
niemellä muiden aittojen joukossa Piiraisten vanhin aitta, rakennettu
jo 1667. Sanotaan sen alkuaan olleen halmeaittana.

Toinen suurviljelijä oli _Rastivaaran_ eli _Rastin Immosten_ suurperhe.
Se raatoi aina Hutunsilmää myöten Venäjän rajoilla, ja "se oli julma
talo ennen ja mainio halmeenraataja ja maailman rikas paikka". Oli
talolla kerran seitsemän tynnyrin halme Vieksillä, _Kiesonvaaralla_, ja
niin tuli rutosti viljaa, jotta närtteet jäivät puimatta yli vuosien.
Monet aitat olivat viljaa täynnään, ja hinkalot olivat niin korkeat,
että eloa "portailta pantiin ja portailta otettiin". Aina Kiannalle
asti käytiin talosta monin hevosin huhtarukiin siementä noutamassa,
ja "sillä rukiilla kun kylvettiin, niin ei lehmäkään liikkunut", ei
märännyt oras hangen alla. Mutta Rastin aittaan elot märkänivät. Monet
vuodet kun rukiit seisoivat ummehtuneissa hinkaloissa, pilautuivat ne,
niin että kerrankin saatiin tyhjentää aittojen sisus järveen. Ja siihen
kohtaan kohosi sitten _Rytisaari_. Niin mahtavia olivat aikoinaan
Rastin Immoset, etteivät suvainneet toista eläjää lähelläkään,
kielsivät, kun muuan aikoi tehdä talonsa Kankivaaraan, puolen
peninkulman päähän. Sitten kun tuli lohkojako, joutuivat useimmat
huhtamaat ruunulle, ja talo rupesi köyhtymään.

Suuria halmeita oli ollut Kiannan _Kuustolaisillakin_ Juntusen
selkosilla. Oli kerrankin -- v. 1822 -- saatu 18,000 lyhdettä, ja
niistä oli puitu niin paljon viljaa, että aitan hinkaloita oli pitänyt
korottaa. Myöskin Leipivaaran ennen mainittu "Vanhurskas" oli luettava
suurviljelijäin seuraan. Häneltä oli noudettu eloa aina Tyrnävää ja
Ängeslevää myöten. Kerrankin oli toistakymmentä hevosmiestä ollut
viljansaannissa, ja ukko oli vain arvellut: "Ei niin paljon tähän
kartanoon sovi, ettei kaikki saa". Ristijärven tutut Toloset olivat
myös joka kevät soutaneet venelastittain rukiita Ouluun, ja "jyvät oli
suuria kuin kahvipööniä".

Vähäväkisemmät raatoivat pienempiä huhtia, parin, kolmen kapan,
kymmenenkin kapan ahoja. Jotkut jaksoivat tynnyriin, pariinkin kaataa
metsää ja saada siementä.

Useasti yhtyivät raatajat yhteisvoimin raivaamaan _yhteishuhtia_, ja
silloin saatiinkin toisinaan tavaton kaski, kokonaisen metsän aukea
ryteikkö. Semmoinen oli ollut Vuokinkylän Kyllölän, Kovalan, Heikkilän,
Järvelän, Rimpilän ja Kinnulan miehillä _Ison-Murron_ aholla,
Vuokinjärven lähellä. Kaksitoista tynnyriä oli ahoon heitetty siementä,
mutta saatu vain muutamia seulallisia kehnoja kahuja, kun oli halla
niin pahoin turmellut parhaillaan verissään olevan viljan. Yhtä suuri
yhteiskaski oli noin sata vuotta takaperin ollut Hyrynsalmen
Kypärävaaran taloilla sekä Ristijärven Mustanvaaran Karppilalla,
Kuljulla, Heikkilällä ja Myttylällä Syvännoron kankailla. Kylvön
suuruuden mukaan ruvettiin ahoa sanomaan _Kaks'toistatynnyriseksi_.
Toinen suurhalme oli ollut Hyrynsalmen Luvankylän miehillä
_Lehtiaholla_, Heinisuon selkosella, ja siihen oli kylvetty kahdeksan
tynnyriä ja saatu 8,000 suurta lyhdettä. Puolangallakin mainitaan
kerran raadetun kahdentoista tynnyrin huhta "siihen aikaan, kun ei
ollut kirkkoa muualla kuin Paltamossa", ja Paljakan liepeellä,
_Jatkoaholla_, oli ollut yhdeksän tynnyrin halme.

Suuri yhteishalme oli noin 50 vuotta takaperin ollut myös Ristijärven
Päsämällä ja Kilpelänvaaralla _Riitavaaran-aholla_. Halmeesta oli
lähtenyt 9,000 lyhdettä ja aina sadasta lyhteestä tynnyri eloa.
Näljängän perukoillakin mainitaan Perangan kolmella talolla olleen
_Nälkävaaralla_ yhteinen huhta, johon oli heitetty siementä kolme
tynnyriä. Ja Puolangan Joukokylällä oli kesällä 1867 _Äylönvaaran_
liepeellä hyvin iso halme, viiden talon raatama, mutta halmeesta ei
saatu mitään, pakkanen palelsi kaikki, ja siitä ruvettiin paikkaa
kutsumaan _Halla-ahoksi_. Kuhmon Saunajärven Kähkölä ja Piiraala
raatoivat useasti yhteisiä suurhuhtia. Semmoinen oli heillä kerran
_Kuusikankaalla_, Jonkerin puolessa, kuuden tynnyrin aho ja toinen iso
halme _Issakanvaaralla_, Saunajärven takana. Viimemainitussa paikassa
viljalyhteet varkaiden pelosta jo halmeella _ravattiin_, pieksettiin
jyvät irti lyhteistä ja korjattiin pois. Sitten vasta talven tultua
vedettiin lyhteet kotiin riihittäviksi.

Miehissä yhteishalmeet raadettiin. Saman verran oli miestä aina
kustakin talosta joka työssä,6 taikka taas isommasta talosta
oli enemmän, pienemmästä vähemmän raatajia, _päiväluvulla_ ja
_miesluvulla_ kun työskenneltiin. Mutta Kiannan Vuokilla mainitaan
käytetyn ikivanhaa kirves-mittaa. Niin oli voinut jostakusta talosta
olla kasken kaadannassa pari kirvestä, toisesta kolme, toisesta
neljä, viisikin kirvestä, jopa jostakusta aidantauksen mökistäkin
jokunen kirves joukon jatkona. Samoinkuin huuhtaa hakatessa, samoin
sitten polttamassa, roviossa ja tierelyssä sekä leikkuutyössä oltiin
kirvesluvulla, naisetkin kävivät kirveestä roviolla ja leikkuussa
sekä hevonen ajotöissä. Oli sitten _sottalauta_, semmoinen
neliskulmainen palikka, jossa jokaisella oli _puumerkkinsä_ ja sen
vieressä lovia merkkinä kirvespäivistä. Siitä selviytyivät
rästipäivätkin. Jos jollekulle oli jäänyt rästiä, oli se viimeistään
leikkuutyössä yhtä monella kirvespäivällä suoritettava. Kellä taas ei
ollut hevosta antaa yhteistyöhön, hän korvasi sen kirveellä.
Siemenkin pantiin kirvesluvulla: _kappa kirveestä_, viisi, kymmenen,
kaksikinkymmentä kappaa, huhdan suuruuden mukaan. Kirvesluvun mukaan
jaettiin halmeen elotkin, lyhde annettiin aumasta aina kutakin kirvestä
kohden, niinkauankuin jakamista riitti. Sitten kukin sai itse puida
omansa. Kaukaisilla kaskimailla oli entisaikaan omat _metsäriihensä_,
joissa puitiin halmeen viljat, ja vietiin vain jyvät kotiin, mutta
oljet heitettiin metsän hyviksi. Ne jäivät sinne maatumaan useinkin
suuriksi kummuiksi. Monilla vaaroilla ja ahoilla kerrotaan ennen
metsäriihen olleen. Kiannan Vuokin perukoilla on muuan tavaton aho,
jota nimitetään _Viisiriihiseksi_, ja sanotaan siinä toistasataa vuotta
takaperin olleen viisi metsäriihtä. Niiden kiukaanrauniotkin vielä
näkyvät. Sotkamon Riihilehdon talossa, korkealla vaaralla, tapaamme
vielä vanhan, 1746 rakennetun, halmeriihen, vankkahirsisen huoneen,
jota Jäätiöläiset vaaralla halmetta viljellessään olivat käyttäneet.

Joskus tuli huhtien raatajille salomailla tora ja tappelukin, kun
satuttiin mielimään samaa kaskimaata. Niin olivat kerran Hyrynsalmen
Honkajärven miehet ja Kuhmon Hiirenniemeläiset pitäneet kovaa
metakkaa _Tappeluaholla_, jopa miehenkin surmanneet. Mutta Hiirenniemen
miehet olivat pitäneet puolensa, vallanneet ahon ja raataneet huhdan.
Se kyllä on jo niin vanha asia, että sama aho ehdittiin aikoinaan jo
toistamiseen raivata halmeeksi. Samoin kerrotaan entisaikoina toratun
myös Kuhmon _Hamaravaaralla_. Roviossa olivat teutuneet, muuankin
kirveellä uhkaillut, ja huutanut: "Hamarallako, vai terällä minä sua
vetäisen?" Siitä vaarakin oli sitten perinyt nimensä.

Mutta vielä useammin tuli halmemaista riitoja rajaseuduilla
rajantakaisten karjalaisten kanssa. Rajantakaiset tuppausivat
tälle puolen huhtia raatamaan, ja tämän puolen miehet taas monesti
pakkausivat tuolle puolen. Ristiin niin puolin ja toisin raadettiin ja
riideltiin, kun ei valtain välillä ollut selvää rajaviivaa.

Niin olivat vuokkilaiset kerran hakanneet kahdentoista tynnyrin
huhdan _Koukovaaralle_, polttaneetkin sen ja rovinneet. Mutta
sitten tulivat rajan takaa vuokkiniemeläiset, karhitsivat huhdan ja
kylvivät omalla jumalanviljallaan, vieläpä kerskuivat: "Mie kylvän
nellikköni, vaikka honkia taivaasta satakkah!" Mutta kylvämispuuhiin
joutuivat vuokkilaisetkin, pieksivät "nellikön" kylväjiä, niin että
he vaivaisina ratsastivat hevosillaan omalle puolelleen, valitellen:
"Voi miun luitain!" Toisen kerran taas rajantakaiset rovitsivat ja
kylvivät vuokkilaisten raataman huhdan, leikkasivatkin ja kokosivat
elot aumoihin. Sitten raatajat menivät kotiin, jättivät vain miehen
saunalle vartijaksi. Vuokkilaiset, jotka eivät siihen asti olleet edes
näyttäytyneetkään, tulivat miehen luo saunalle muka sovintojakoja
haastelemaan, juottivat miehen tolkuttomaksi ja veivät omiin
hoitoihinsa kaikki halmeen elot. Samoin tuli Kiannan miehille monesti
riita latvajärveläistenkin kanssa, ja kuhmolaiset taas torailivat
koivaasjärveläisten kera.

Mutta sitten latvajärveläiset kerran menivät Vienaan valittamaan,
ja siitä tultiin rajaa käymään. Mutta paljon siinä riideltiin,
ennenkuin saatiin selväksi, mistä rajan piti kulkea, kuusi viikkoa
kinailtiin Hutunsilmän seuduilla, ja kaksi rajaakin hakattiin. Suomen
insinöörit väittivät, jotta "tästä!" ja Venäjän, jotta "tästä!" Suomen
miehet sanoivat, että "se pitää mennä meijän raja siihen kivenrakoon
järvessä... ja siihen se sitten menikin".

Entisaikojen valtavasta halmeenviljelyksestä kertovat vielä monet
paikkojen nimet. Puhumattakaan epälukuisista "ahoista", joita on
Kainuun korvissa kaikkialla, Lyhdeahosta Mieronahoon asti, on vielä
monia "raseja" sekä "paloja". Varsin lukuisia nimiä ovat myöskin
Riihivaarat, Riihilehdot, Riihijärvet sekä Aittovaarat, Aittoniemet,
Aittokorvet, jotka kaikki kertovat entisistä suurhalmeista. Onpa
Otermalla _Voudinahokin_, josta tiedetään "vouvin" käyneen perimässä
kymmenyksiänsä, joka kymmenennen varajalan oli ottanut.

Oli silloin viljaa Kainuun nälkämaillakin, jopa aina Ouluun
vietäväksi. Ei puhuttu puutteesta eikä pyydetty hätä- apua. Vasta
sitten, kun huhdanraadanta täytyi lopettaa, väheni vilja, ja nälkä
rupesi ahdistamaan korven kansaa.



PELTOVILJELYKSESTÄ.


    "Elo aitassa,
    nauris kuopassa."

Pienet olivat korpimaiden _pellot_, vain kotivaaran lähimmät ympäristöt
oli viljelykselle raivattu. Ja vaaran juurelta, vainion aidan takaa
alkoi kontioiden korpi, jossa vain siellä täällä oli niittyperkkiöitä
sekä huhtaraateita ja halmeahoja. Kirveellä ja tulella uskalsi
kainuulainen käydä korven kimppuun, mutta kuokkaansa ei hän rohjennut
iskeä sen sitkeään maakamaraan, tyytyi vain möyrimään kotoista
ympäristöään. Eikä ennen niin paljon peltoa tarvittukaan, kun halme
antoi leivän.

Ja karujahan Kainuun erämaat ovat pelloiksi. Suot ovat enimmäkseen
"kariperiä", savimaita on vain siellä täällä järvien rannoilla, jopa
niin harvassa, että yksin muuraussavikin täytyy paikoin vedättää
parinkin peninkulman päästä. Kivikkovaaroilla ovat talot, taikka
semmoisilla "jantovilla multa-ahoilla", ja niitä kivikkovaaroja ja
ahoja on kainuulainen pelloikseen perkannut ja saanut kotinsa ympärille
semmoisen peltosarjan kuin "Rinnepelto, Kuusipelto, Kaivopelto.
Navettapelto, Vaarapelto ja Vääräpelto". [Hyrynsalmen Kypärävaaran
peltojen nimiä.]

Jo vanhoista ajoista on Kainuun ukko viljellyt kotipeltojaan
_neljässä_ osassa, kasvattaen niissä vuoron _ohraa_, toisen _ruista_.
Muuan pelto makasi tänä kesänä _mahona_ eli _kesantona_, toinen
oli _ohralla_, kolmas kasvoi _ruista_, ja neljäs oli rukiille
_muokattavana_. Seuraavana kesänä mahopelto lannoitettiin ja pantiin
ohralle, edellisen kesän ohrapelto kylvettiin rukiille, ja rukiin
alta päässyt maa jäi mahoksi. Ja niin jatkettiin iankaikkista
kiertoviljelystä: maho, ohra, ruis... maho, ohra, ruis... Mutta
kun ruis oli kaksikesäinen kasvi, vaati vuorottelu nelipeltoisen
kiekerön. Kesantoon, siemenettömän kesän jälkeen, kylvettiin aina
ohra ja ohransänkeen seuraavana kesänä aina ruis, ja rukiinsänki
heitettiin aina kesannoksi. Ohran alle maa lannoitettiin, vedettiin
tunkiosta karjanlantaa noin sata kuormaa tynnyrinalalle, mutta rukiille
ei lantaa haaskattu. Kesantopeltoon aidattiin karjalle lehmisavu, ja
kesannon kolkassa kasvatettiin peruna sekä hamppu. Syksyllä kynnettiin
viljansänki peittoon talven alle, ja keväällä ennen viljan panoa
kynnettiin vielä pari kertaa. Siemenkin peitettiin kyntämällä.

Puuperäisillä _auroilla_ vain kynnettiin, _puukarheilla_ harattiin ja
_puutadikoilla_ pistettiin lantaa, _puukuokilla_ nostettiin pottua, ja
kaskikantojen juuria kaavittiin kuusenoksakoukkeroilla. Kotiriihissä
kuivattiin ja puitiin vilja käyrillä _varstoilla_ taikka _riusoilla_,
seulottiin tuomipohja-seulalla ja viskaimella käsin viskattiin.

_Ruis ja ohra_ olivat jo vanhastaan kasvatetut leipäviljat. Suurina
halmeaikoina kylvettiin toisinaan ruista paljonkin, mutta sitten
jälkeen pantiin sitä tavallisessa talossa peltoon noin tynnyri,
parikin. Ohraa kylvettiin suurtalossa kymmenenkin tynnyriä, mutta
tavallinen talo tyytyi neljään, viiteen tynnyriin. Ohra kylvettiin
paljon tiheämpää kuin ruis, ohratynnyrin maa siemennettiin
kymmenellä, kahdeksalla, jopa vain kaudellakin ruiskapalla. _Kauraa_
ei entisaikaan viljelty ensinkään, vähän kyllä nytkin, jossakussa
talossa tynnyrin verran heittävät peltoon. Suviruista on myös kokeiltu,
ja hyvinä kesinä tuotti se hyvästi. Heti hankien lähdettyä, kun routa
oli sulanut, jotta aura pystyi peltoon, heitettiin se maahan ja joutui
Perttulin aikana leikattavaksi.

Syysruis kylvettiin kotipeltoihin heinä- ja elokuun vaiheilla,
Ollinpäivältä alkaen, ja ohra pantiin hankien lähdettyä. Vuosia myöten
oli sitten, miten vilja joutui leikattavaksi.

Vuosia myöten tuli _satokin_, vaikka eihän se koskaan, lukuun ottamatta
halmeita, karussa korpien ja vaarojen maassa mikään kehuttava tullut.
Hyvinä vuosina saatiin hyvästä maasta 5-6 jyvää, parhaista 8:nkin,
mutta ani harvoin 10. "Ne olivat lukukerrat ja lukumaat, joista niin
viljaa lähti." Monesti saatiin tyytyä 3-4:ään jyvään, sillä "näissä
maissa, kun saisi neljä, viisi jyvää, niin se olisi hyvä, mutta menee
yhtä hyvin, ettei saa kun kahet siemenet", vain _kaksi_ jyvää. Näin
tapahtui silloin, kun halla kävi turmelemassa kasvavan laihon, taikka
satoi viljaan _ruosteen_, niin että jyvä jäi pehmeäksi, taikka
_turilaat_ turmelivat, taikka ilmestyi _nokipäitä_. Nokipäitä tuli
varsinkin vanhaan ohraan, "kun siemen meni hyvin vanhaksi, kun
yksi siemen oli kovin kauan samassa talossa, se otti ja semmoiseksi
heittelehti." Silloin piti saada verestä siemenalaa muualta.
Auttoi myös nokipäistä, kun ohransiemenen leikkasi vihantana. Sillä
"ohransiemen kyllä itää, kunhan on kaksi akanaa yhessä ja vähän syäntä
välissä".

Leikatut viljalyhteet pantiin kuhilaille eli varajaloille. Ohria
kuivattiin _uluilla_. Lyötiin peltoon tolpat, joiden varaan asetettiin
orsi, niku, ja siihen ripustettiin ohralyhteet kaksittain, latvat
alaskäsin. Pantiin neljä, viisikin lyhdettä yhteen kimppuun, ja
sanottiin kimppua _ohrapariksi_.

Kolmas vanhan kansan tärkeä viljelyskasvi oli _nauris_. Sitä paljon
viljeltiin syötäväksi, ja parhaiten se kasvoi halmeessa. Joko
jätettiin ruishalmeesta joku kolkka naurista varten, taikka raadettiin
erityinen pieni huhta, varsinkin lepikköaholle. Vedätettiin myös
entiselle halmeelle, rukiinsängelle, talvella havua ja murtoa ja
mitä saatiin palavaa puuta, ja sitten kesällä poltettiin, tiereltiin
ja kuokalla sekä rautapiiharavalla perhosteltiin. Tuhkakypeneeseen
kylvettiin nauris _hypyllään_, vedettiin _sitkaimet_ ja niiden
mukaan siroteltiin siemen. Jotkut sekoittivat siemenen tuhkaan
taikka hiekkaan, jotta saivat kylvön tasaisemmaksi. _Kuiri_-määrällä
[kuiri = lusikka] naurista kylvettiin, puolenkymmentä kuiria kun
halmeeseen heitti, tuli jo kyllä syötävää. Tuhkaperässä kasvoi nauris
hyvästi, ei tehnyt _juuriainenkaan_ [juurimato] haittaa. Paikoin
laskettiin nauriin kylvökselle lehmikarja yöksi, se kun siinä höysti
siemennyksen, niin sitten kasvoi nauris hyvästi. Syksyllä viimeisinä
viljoina käytiin nauris vetämässä ja _listimässä_. Maakuoppaan
peitettiin halmeen sato, _kaalet_ heitettiin päälle ja luotiin vielä
multaa peitoksi. Sitten talven tultua noudettiin nauriit kotiin.

Nauris olikin tärkeä raatajan ravintoaine. Siitä laitettiin monet
talven vellit, paistikkaat ja hauvikkaat. _Pottua_ eli _potakkaa_
"ei ennen ollutkaan", vasta vähitellen opittiin sitä viljelemään.
Kesantopeltoon, rukiinsänkeen muokattiin sille maa ja lannoitettiin
"lammasnavetalla", pantiin lantaa, sen minkä aura jaksoi peittää
peltoon. Alussa ei perunaa kovinkaan paljoa viljelty. Jokelassa
Puolangalla oli saatu pottusatona "tervatynnyrin kopallinen". Vain
kekrinä oli niitä raahdittu syödä, ja loput heitetty siemeniksi.
Totuttiin siitä sentään potakalle, niin että jo kylvettiin sitä
tynnyri, pari, kolmekin, hyvissä taloissa viisin, kuusin tynnyrein.
Jopa peruna lopulta ajoi nauriin ruokakupista pois. Mutta vanhat
vaarit eivät olleet tulokkaalle suosiollisia. Niinpä Jokelankin äijä
oli niille kovin vihainen, syömättä jätti ne aina kuppiinsa, jopa
pahalla päällä ollessaan paiskeli lattialle, manaten: "Nuota auringon
karkulaisia kuppiini panevat".

_Hamppukin_ oli niitä vanhankansan viljelyskasveja, joita ennen
käytettiin paljoa enemmän kuin nykyään. Joka talon kesantopellossa oli
hampulla oma alansa. Puolenkymmentä kappaa, nelikkokin, kymmenenkin
kappaa sitä hyvässä talossa kylvettiin, suurtalossa tynnyrikin.
Juhannuksen edellisviikolla pantiin hamppu peltoon, ja se vaati hyvin
menestyäkseen vahvaa maata, navetanlattian alle keräytynyttä lantavettä
sille paikoin vedätettiin. Nyt ei hamppua enää viljellä kuin
sanan sijaksi, eivätkä kaikki naiset edes osaa hamppua kehrätäkään,
sillä "kansa menee niin tyhmäksi, ettei enää osaa hamppua laitella".

Uudispeltoa, _pellonlisää_ tehtiin _kuokkimalla_. Metsä kaadettiin
ensin pois, sitten väännettiin rautakangeilla ja puukaljuilla kannot
ja kivet ylös ja maa kuokittiin. Kivet kasattiin _raunioihin_, ja
syksykelillä vedätettiin ne pellon reunaan kiviaidaksi. Monilla
kivikkovaaroilla oli viikoiksi kivenajoa. Kannot ja puunrungot
risuineen poltettiin. _Ympärysojat_ kaivettiin uudispeltoa
piirittämään sekä _niskaoja_ rinteen yläpuolelle, ettei vesi valuisi
viljelykselle. Mutta mitään sarkaojia ja sarkajakoa ei käytetty, pelto
kuin pelto. Jos maa oli kuokittu kevätkesällä, pantiin se jo seuraavana
kesänä viljaa työntämään, mutta jos kuokkiminen oli toimitettu
syksyllä, sai _kuokkamaa_ seuraavan kesän semmoisenaan "märätä". Ensi
viljaksi pantiin kuokkamaa kasvattamaan ohraa, vieläpä toiseksi ja
kolmanneksikin sadoksi. Sitten heitettiin uudispelto mahoksi, ja sen
jälkeen kylvettiin rukiille, ja siitä alkoi tavallinen vuorottelu.

_Suota_ ei entisaikaan viljelty, jotkut vain yrittelivät, mutta
eivätpä tahtoneet kariperäiset raa'at vetiset maat tottua viljaa
kasvattamaan. Niin oli Kuhmon Varajoella, Petäjäniemellä ja Harjulla jo
noin 60 vuotta takaperin ollut ojitettuja suoraateita, joita isännät
olivat "kyetelleet" ja kylväneet rukiille, mutta saaneet hyvin huonon
sadon palkakseen. Samoin olivat epäonnistuneet erään Kiannan ukonkin
suonviljelyskokeet.



TERVANPOLTOSTA.


    "Siellä vainen tervapurret
    puhkoo vettä vellovaa."

Kaikki ovat kyllä kuulleet puhuttavan Kainuun tervanpoltosta ja
Kainuun tervaukoista, jotka korpimaissaan kesäkaudet tervahaudoilla
rujusivat ja taas pitkillä tervavene-suikeloillaan laskettelivat mustia
korvenmujujaan tuhansin tynnyrein maankuuluun Oulun tervahoviin.

Saivat silloin tervaukkojen kourissa Kainuun aarniometsät kohtalonsa:
mikä huhtaa raadettaessa hylättiin, se tervaa tarvittaessa
tärvättiin. Huhtametsät uhrattiin tulena taivaalle, rukiinjumalalle,
tervasmänniköt kyvennettiin maanuumenissa heliseviksi hiiliksi ja
ruskeaksi sitkeäksi nesteeksi. Oli silloin erämaissa sauhuja: kun
kaskiraateitten satamääräiset roviot lakkasivat ahoilla roihuamasta,
alkoi korpien helmoista kohota miltei vielä lukuisammat tervahautojen
mustat pihkatuoksuiset haikupilvet.

Ennen yhteismetsien aikakaudella saatiin mielin määrin tervaakin
polttaa, mistä vain haluttiin ja miten paljon mieli teki. Mutta sitten,
kun metsät lohottiin ruunulle ja kylille, saatiin ruununmetsistä ottaa
tervaspuita vain nimismiehen luvalla: lautamies tuli apulaisineen ja
löi merkkinsä luvattuun metsään.

Lihavilla ahomailla ja kallioroveikoilla kasvoivat parhaat
tervasmänniköt, semmoiset oksaiset jampurat, ryhelöiset männyn kärväät.
Hyviä olivat myös kumisevien kankaiden komeat silvettopetäjät, mutta
lamujen kangasmaiden ja lehtometsien männyt olivat huonoja pihkaa
pursuttamaan, samoin suopetäjät olivat laihoja, helposti sinistyviä.

Paljon oli työtä, ennenkuin metsien nesteet saatiin tervaksi, ja
suunnattomat määrät täytyi kaataa metsää, ennenkuin tervaa lähti
rahaksi asti.

Kevätkesällä, kun puu oli nilollaan, siinä kahta puolta juhannusta,
toimitettiin _tervaksien kolominen_. Niin korkealta kuin maasta
yletyttiin, kiskaistiin kuori käyrällä _koloraudalla_ pois aina tyveen
asti, pohjoispuolelle vain heitettiin pari-, kolmituumainen, kuorimaton
_selkä_ puuta pitämään elossa. Jos itsellä ei ollut tarpeeksi miestä
tervasmetsään, otettiin vierasta väkeä. Vanhat huonemiehet, ikä-äijät
tavallisesti työskentelivät kolomiehinä, ja jos oikein ahkerasti
kiskaltelivat, kuuraisivat he sata, parikin sataa silvettorunkoa
päivässä. Saikin siinä paljastaa puun jos toisenkin, sillä tuhansittain
kuorittiin petäjiä, kokonaiset kankaat, ahot ja kalliot vetäistiin
valkeiksi suviaurinkoa paistattamaan.

Kaksi, kolme, joskus neljäkin kesää saivat petäjät juuri- eli
_tyvikoloksella_ paistatella päivää ja kihotella pihkaa sisuksistaan.
Sitten toimitettiin _jatkaminen_. Noin metriä korkealta _renkulta_
kurotellen kuorittiin taas puuta sen minkä kädet ylettyivät. Jatkettiin
joko _elätille_, niin ettei selkää kuorittu, taikka kiskaistiin
selkäkin puhtaaksi. _Jatkoksella_ saivat _kolopuut_ seistä kesän,
parikin kesää.

Syksyllä marraskuussa, kun talven ensi kelit ennättivät, mentiin
kolopuita haudalle kokoamaan. Toiset miehet hakkasivat puuta maahan,
toiset vedättivät. Puut _juurittiin_, hakattiin poikki aivan
maan rajasta, sillä tyvi oli kaikkein tervaisinta, ja latvapäästä
katkaistiin kolotun jatkoksi vielä kolmisen korttelia kuorimatonta
runkoa, niin että tervaspuun pituudeksi tuli noin pari syltä.
Tervaksien latvat karsittiin polttorangoiksi, mutta vanhaan aikaan
heitettiin ne siltään metsään. Haudan ympärille _kierrokselle_, kolmeen
suureen _lateeseen_ ajettiin kolopuut. Suurissa haudoissa täyttivät
puut koko haudan ympärystän.

Viikkoja kesti _kolonhakkuu_ ja _vedätys_. Jo aikaisin aamupimeissä
lähtivät hevosmiehet toimeensa ja kirvesmiehetkin heti, kun päivä
rupesi antamaan näköä. Mutta jos tervahauta oli kovin etäällä, oltiin
_tervassaunalla_ viikkomoissa, isosta talosta useasti toistakymmentä
miestä. Kuutamoaikoina häärittiin siellä työssä milt'ei yöt päivät,
ei jouduttu paljon nukkumaankaan. Tehtiin työtä saunallakin. Aamulla
puhdetöiksi kiskoivat kirvesmiehet päreitä, hevoskuormittain karttui
niitä kotiin vietäviksi. Jotkut iskivät kokoon tervatynnyreitäkin.

Tammikuussa kovilla tammipakkasilla toimitettiin kolopuiden
_särkeminen_. Kuta kovempi pakkanen oli, sitä helpommin helähtelivät
tervakset halki. Kaksin miehin häärittiin samalla _rantteella_, jotta
pahan puun sattuessa vieressä työskentelevä mies auttoi kirveellään
kierojen suonien katkomisessa, taikka käytettiin halottaessa kahta
kirvestä. Hienoiksi piti tervaspuut särkeä, _säröspino_ aina jätettiin
jälkipuolelle ja uutta otettiin kolokasasta. Sylen särki kova ja
ahkera mies päivässä, ja viikkomäärin taas kesti särkemistyökin.
Paljon olikin särjettävää puuta, kymmeniä syliä entisaikaan laskettiin
samaan hautaan. Niin oli Sotkamon Kurikkaperällä, Laatikkalan ja
Saijanlahden taloilla ollut yhteinen tervahauta, johon oli ladottu
kolopuita toistasataa syltä. Kaikki Ronnun ja Pihlajakankaan petäjät
oli hautaa varten paljastettu.

Jo syksyllä laitettiin tervan polttosija valmiiksi, ellei ennestään
ollut saatavilla vanhaa paikkaa. Viettävään mäenrinteeseen, veden
äärelle, kaivettiin suppilomainen kuoppa, jonka sisus luotiin ympärille
korkeaksi kumpurarenkaaksi. Hautasuppilon pohjasta, _silmästä_,
johdettiin pitkä puutorvi, _kynä_ eli _piippu_, sivulle hiukan
alemmaksi kaivettuun kuopanteeseen, _halsiin_. Tervaksista salvettiin
silmään, kynäaukon ympärille, pieni neliskulmainen _kehto_, ja sen
peitoksi vitsastettiin tiheä säleikkö, joka esti rikkoja karisemasta
silmää tukkeamaan. Sitten silmän ympärys ja koko haudan pohja
palttoja myöten peitettiin ja silattiin savella.

Keväällä, kun kirsi oli maasta sulanut ja touot tehty, jouduttiin
taas tervatöihin, tervaksia hautaan latomaan. Haudan pohja katettiin
ylt'ympäriinsä _tuohilla_ taikka _koskuksilla_ silmästä alkaen
suomustaen palttoon asti. Levyille ladottiin _särökset_ ripo rinnan
ja toinen toisensa päälle. Naiset ja lapset olivat kantamassa, miehet
latomassa. Latominen aloitettiin silmästä käsin, ja huolehdittiin,
että kaikki puut tulivat säteen suunnassa silmää kohti. Sitä varten
olikin keskelle pystytetty pitkä hieno petäjäriuku, sydäntikku,
jota ladottaessa pidettiin silmällä. Särökset asetettiin, niin että
paksummat päät tulivat uloskäsin, joten palton puoli kohosi silmää
sukkelammin, ja luisu tuli jyrkemmäksi, sillä "kuta syvemmäksi menisi
silmä, sitä parempi". Tavallisessa haudassa oli silmä niin syvä,
jotta kun mies seisoi pohjalla, oli hänen päänsä reunain tasalla.
Lopulta silmä nostettiin tasaiseksi kumpuraksi, ja koko _haudanlaki_
peitettiin vahvasti _sammalilla_. Keskuksiakin pantiin sammalille, ja
kumpuran laelle varattiin iso koko multaa painoksi ja hätävaraksi.
_Rinta_ peitettiin _turpeilla_, mutta rinnan alaosa maankengän rajassa
jätettiin alussa avoimeksi, noin korttelia korkeaksi _sytytyspaltoksi_.
Haudan laelle päästiin porraspuita, paria vierekkäistä riukua myöten.

Niin oli hauta valmis poltettavaksi. Odotettiin vain ihka tyyntä
iltaa, sillä tuulella ei uskallettu sytytystoimeen ryhtyä: olisi pian
ryöhäyttänyt koko haudan pilalle. Harvat rohkenivat omin päinsä
ruveta hautaa sytyttämään ja polttamaan, vaan kutsuivat opastajakseen
kokeneen tervanpolttajan, _hautamestarin_ eli _hautalongin_.
Semmoisia vanhoja tottuneita "tervankokkia" oli joka perukalla, ja he
olivat kuin mestareita ainakin, myötäänsä kuljetettiin heitä haudalta
haudalle. Paperirupla päivältä sekä talon ruoka oli mestarin palkkana
ja hyvä ryyppy tuon tuostakin. _Hauta-Junkka_ oli Näljängän parhaita
hautamestareita, _Erkki ja Kalle Heikkinen_ ristijärveläisiä sekä
sotkamolaisia _Suovaaran ukko, Lassi Hiltunen_ ja _Härkös-Paavo_.

Silloin ei ollut hätää, kun itse mestari oli ohjissa, varsinkaan
jos hän oli oikeita vanhankansan tervankokkeja. Itsetietoisena hän
käski ja määräili sytyttäjäjoukkoa. Sytytyspalttoon, ympäri haudan
pystytettiin pieniä tervaksien _silpoja_, jotka helposti ottivat tulen.
Tuohella ei saanut tervahautaa sytyttää, mestari itse nouti metsästä
_tervaskannosta_ kolme lastua, ja itse iski tuluksilla niihin valkean,
ei kelvannut muu tuli, vaikka se olisikin vieressä valmiina palanut.
Ja itse pisti mestari ensimmäisen tulen haudan kupeeseen, sitten vasta
muut saivat ryhtyä tulittelemaan. Kiire olikin, sillä koko hauta piti
saada ympäriinsä yht'aikaa palamaan. Koko talonväki olikin haudalla
hommassa, vieläpä apulaisia naapureistakin.

Sitä mukaa kuin tuli rupesi tervaspuihin tarttumaan, lyötiin turvetta
ja multaa sytytyspalttoon ja tukittiin tuli pimettoon, jossa sai
itsekseen pihistä ja korvennella. Mutta piti kuitenkin heittää
ilmareikiä, joista tuli sai henkeään vetäistä sekä ylemmäksi toisia,
joista se saattoi huokua ulos. Paksun höyryisen savun hauta alussa
työnsi; ellei olisi jätetty huokumisaukkoja, olisi savu helposti
saattanut pomauttaa turpeet ja sammalet ilmaan. Kävikin toisinaan, kuka
lienee saanut pilata puuhat, niin että tuli rietausi ja kerrassaan
huokaisi peitteet pois ja säväytteli leiskuvia liekkejä kuusten
latvojen tasalle. Silloin tuli miehille kiire lyömään peitoksi turvetta
ja multaa, joita aina piti olla vieressä varalla. Vanhoille mestareille
ei kyllä tapahtunut tämmöistä kommellusta. Sillä he jo etukäteen, heti
kun tuli oli sytytetty, tehostivat haudan silmänteitä ja pilauksia
vastaan. Toiset kiersivät tulella haudan kolme kertaa, toiset viikate
ja kirves kainalossa astuivat ympäritse, toiset lennättivät kirveen
kahdesti yli haudan, niin että heitot sattuivat ristiin. Eivätkä
mestarit antaneet tervaa tervaksi haukkua, vaan piti sanoa _viljaksi_.
Näin kun meneteltiin, niin kävi kaikki hyvin, ja hauta alkoi tasaisesti
palaa pihistä. Jos mistä liiaksi rupesi korventamaan, ja tuli yritteli
pinnalle äikäistä, siihen hautamestari käski heittää multaa, taikka
pahoin uhatessa hypähti sitä itse tukahduttamaan ja sähähti:

    "Tukkiu turkkiisi,
    kätkey kypeniisi!"

Sitten kun hauta oli kunnollisesti syttynyt ja alkanut tasaisesti
palaa, jäi vain mestari parin apulaisen kanssa sitä hoitelemaan, toinen
niistä _halsimiehenä_, toinen _mullanluojana_. Tasaisesti piti haudan
palaa, yhtä nopeasti joka puolelta, sydäntikusta aina otettiin
merkkiä tulen kulun ohjaamiseen. Tuulenpuoliselle rintuukselle
lisättiin aina multapeittoa ja alta tuulen avattiin, että sekin puoli
pysyi samassa menossa.

Muutaman päivän kuluttua saatiin jo vartoa tervantuloa. Ensin kyllä
valui ruskeata _tervankusta_ eli _hässinkivettä_ edelläkävijänä, mutta
kohta sen perässä rupesi puskeutumaan puhdasta notkeata tervaa.

Ellei vain joku ilkiö ollut käynyt hautaa silmäntelemässä. Niinkuin
kyllä monesti tapahtui. Joku pahansuopa oli pannut kynän tukkeuksiin
taikka pistänyt vanhan virsikirjan haudansilmään. Silloin ei
tarvinnut tervaa odottaakaan, ellei hautamestarissa ollut avaajaa
ja pilauksen poistajaa; terva saattoi ruveta kuohumaan yli palteiden.
Silloin vanhat hautamestarit kiersivät taikapussillaan, jossa oli
hopearaha, käärmeenpää ja sisilisko, haudan, ja kiertäjällä oli vielä
viikate kainalossa. Viikatteen heittivät he yli haudan ja sitten
yksikantaisella pihlajaisella vitsalla piiskasivat tervakekoa ja
manasivat. Toiset panivat kynän suupuoleen eläväähopeaa, toiset
kulauttivat hautakumpuun maitoa, ja siitä kyllä kynä heti avausi, mutta
lehmä vuorostaan pilautui: arvaahan sen, kun pantiin maitoa tuleen.
Jotkut hautalongit hakkasivat petäjänkyljestä ylöskäsin keikistyneen
oksantyngän, _hongankyrvän_, jolla sohikoivat kynää, ja lähtipäs heti
terva tulemaan.

Mutta jos ei mitään poikentoimista ollut tapahtunut, ja terva oli
saanut tarpeeksi kypsyä ja kuumentua, valui se sievästi torvestaan,
ja _tervahanikalla_ eli _purtilolla_ laskettiin sitä tynnyriin. Kun
yksi tynnyri täyttyi, varattiin toinen sijaan, ja isosta haudasta
puskeutui tervaa toinenkin tynnyri. Oli ollut aikoinaan sellaisiakin
mujukattiloita, joista oli kihonnut 120-150 tynnyriä, jopa pari
sataakin ja vieläkin enemmän. Ronnunkankaan haudasta oli puristettu
kymmenen venelastia puhdasta tervaa, lukuunottamatta tervavettä, jota
toisinaan sateisina kesinä tuli miltei kolmanneksi osaksi. Kaksi
tynnyriä laskettiin tulevan aina yhdestä tervassylestä.

Valmiina piti haudalla olla jo kymmenlukuiset tervatynnyrit,
lujasti vannehdittuina ja turvotettuina. Jo kevättalvella oli
miehissä niitä tehty, kuivailtu kimpipuita pitkät ajat pirtin orsilla.
Palkkamiehilläkin monesti täytyi tynnyreitä teettää, kun ei itse
kaikkiin ennätetty, ja tavattoman sukkelia olivatkin jotkut niitä
veistelemään. Niin Keräs-Jussikin, Puolangan Auliolla, oli päivässä
tekaissut kaksitoista tynnyriä. Mutta Jussi olikin tehnyt niitä
ryyppypalkalla, oli saanut joka tynnyriltä, mikä valmistui, heti kaksi
hyvää viina-ryyppyä.

Hyvällä ilmalla, tyynellä säällä paloi hauta hyvästi, "niin meni kuin
paistikas", ja tervakin tuli paljon parempaa ja notkeampaa, kun
saatiin pitää hautaa ohuemmassa multapeitossa. Mutta tuulella täytyi
peittoa paksunnella, ja terva tuli heti jäykempää.

Viikkokauden, kauemminkin saatiin suurta hautaa kydetellä. Yötä päivää
piti valvoa, ettei vain tuli pääsisi ominpäisiin töihin. Tarkenikin
siinä, päivällä varsinkin, kun tuli kuumotti alla, ja päivä paahtoi
päällä. Tervasavussa saivat hoitajat hääriä, karkeaa katkua
tuontuostakin vetäistä henkeensä. Mutta se huuhtoikin kaikki taudit
pois rinnasta ja keuhkoista. Ei silloin tiedetty, jotta keuhkotautia
on olemassakaan, eikä tarvinnut juosta ostelemassa tohtoreilta
lääkelappuja.

Sitten kun tervantulo tyrehtyi, _tukehdutettiin_ tuli, peitettiin
koko hauta mullalla ja poljettiin tiukkaan, jotta palo sammui. Siitä
saatiin haudan sydämestä koko kasa _hiiliä eli sysiä_ jo polttaessa
oli niitä useat erät otettu haudan paltosta -- ja pantiin ne säilöön
katollisiin kopperoihin haudan luona. Tynnyreistä laskettiin erittynyt
vesi pois ja sija täytettiin tervalla ja tapit iskettiin lujasti
kiinni. Niin olivat tynnyrit matkavalmiita. Monesti niillä olikin aika
matka edessä, hauta saattoi olla salolla peninkulmain päässä, pahojen
taipaleiden takana, ennenkuin päästiin selville vesille, joilla saattoi
tervavene liikkua. Maata myöten kuljetettiin tervatynnyrit
_palkkuussa_, pantiin tynnyri jyränä pyöriä kopsottelemaan hevosen
jäljessä. Tynnyrin pohjiin iskettiin palikat, _palkuspuut_, joiden
keskessä oli ulospäinen oksantynkä napana, mikä sopi pyörimään aisojen
päässä olevassa reiässä. Sileillä mailla sonnustettiin kaksikin
tynnyriä peräkkäin, pantiin vain lisäkappaleet, _lyhyet-aisat_,
jatkoksi ja niiden väliin toinen tynnyri. Hyvin tehtyjä, vahvasti
vannehdittuja piti tynnyrien olla, kestääkseen pitkien matkojen kovia
koluutuksia. Useasti kyllä vanne pimpahti poikki, taikka lohkesi uurre,
mutta siitä ei auttanut huolia, täytyi korjata ja taas koettaa. Tervat
täytyi saada selville selille. Soisilla mailla kierivät tynnyrit yhtenä
mutapölkkynä, ja järvien ylitse soudettiin ne lauttana.

Niinpä sitten monipäiväisen ponnistuksen perästä, monen uupumuksen ja
hikoilun jälkeen saatiin tynnyrit kulkureitin varrelle. Ja se oli siinä
kesä- ja heinäkuun rajoilla.

Mutta tästä erämaan tuotteelle vasta taival alkoikin. Tynnyrit
aseteltiin pitkiin, kapeisiin tervaveneisiin. Kaksikymmentä, viisi-
ja seitsemänkinkolmatta tynnyriä laskettiin veneeseen pääksytysten
kolmeen riviin, kaksi vierekkäin pohjalle, yksi päälle niiden
jauraukseen. Vahvat varppeet vielä vitsastettiin ja tilkittiin laitojen
korokkeiksi, ettei vesi tuulella selkiä laskettaessa läikähtelisi
veneeseen. Varattiin vielä veneeseen räpeet ja hattulaudat, joita
tarvittiin kovissa koskissa varpelautojen lisäksi. Eväsvakat, kirveet,
vitsarakseja ja muita matkararpeita heitettiin vielä mukaan.

Ja niin antauduttiin "Oulua soutamaan". Kolme henkeä lähti tavallisesti
matkaan, yksi perässä huopaajana, kaksi kokkapuolessa soutajina.
Useasti oli toisena soutajana naishenkilö, ja kuhmolaiset monesti
tekivät Oulun matkansa vain kaksin miehin, jopa joskus vain nainen
soutamassa. Olikin Kuhmon etäisimmiltä kulmilta, Lammasjärven taikka
Lentiiran perukoilta, Toppilansalmen tervahoviin matkaa, samoin
Kiannan Juntusrannalta ja Vuokin syrjäisistä sopukoista, joista jo
yksin omalle kirkolle karttui viisin, kuusin peninkulmin. Pari,
kolme, neljäkin viikkoa tärvääntyi tervamatkalla. Oulujärvi teki
useasti pahimmat viivytykset: vastatuulen jos nosti, niin sai sitä
päiväkaupoin kiskoa. Nostipa se joskus semmoisen myräkän, ettei
ollut selälle päiväkausiin lähtemistä. Mutta kun sattui myötäiset
purjetuulet, silloin kelpasi meneskellä. Airot vedettiin sisään ja
neliskulma-purje nostettiin mastoon ja alettiin viilettää. Laulellen
laskettiin vesiä, että kokka kohisi.

Mutta koskissa vasta vauhti annettiin, kun oli semmoinen koski, jota
täysineen saatettiin laskea. Monet kymmenet kosket olikin matkalla,
toiset oikein äkäisiä ja pystyjä. Muutamat olivat niin vähävetisiä,
että täytyi rahtiveneillä viettää osan lastia alas, ja kovimmissa
paikoissa piti turvautua laskumiehen apuun. Niin varsinkin Oulujoen
kuuluissa koskissa. Siellä keräytyikin koskenniskalle väliin sadoittain
tervaveneitä odottamaan vuoroansa, joka suunnalta kun oli tulijaa:
Kuhmosta, Sotkamosta, Kiannalta, Hyrynsalmelta, Ristijärveltä,
Puolangalta, Paltamosta. Jotkut vanhat oulunkävijät uskalsivat
lasketella omin neuvoinsa.

Oulussa saatiin sitten tervat rahaksi, mutta monesti meni suurin osa
rahoista talvella otettujen tavarain maksuksi, vain vähäisen rippeitä
jäi kotiin vietäväksi. Halvassa hinnassa osasivat tervaporvarit pitää
korven kansan vaivannäöt, joskus maksoivat vain yhdeksän markkaa
tynnyristä.

Sitten alkoi ankara paluumatka: vastavirrat ja vastaiset äkeät kosket.
Vene oli tosin tyhjä, mutta oli siinäkin puskemista ja sauvomista.
Kovissa koskissa täytyi kahden miehen rantoja kulkien kiskoa
_jukoköydestä_, kun kolmas ohjasi _rompsista_ rannalta käsin taikka
sauvoi veneessä. Pyhäkosken ohitse piti veneet vedättää hevosella
maata myöten, samoin, ennen "hissin" rakentamista, Ämmän ohitse. Jopa
alas mentäessäkin saivat Kajaanin pikkukaupungin hevosmiehet ansiota
kärrätessään ylimaan ukkojen tervatynnyreitä Koivukosken niskasta
Oulujärven rantaan. Kiannan miehet ja muut sen suunnan tervaukot
säästyivät tästä, he kun kulkivat Kiehimäjokea.

Vihdoin viimeinkin oltiin kotirannassa monen kovan ponnistuksen
perästä, vene tyhjänä, ja melkeinpä kukkarokin tyhjänä. Suolasäkki
oli kaupungin tuomisina sekä tervaporvarin lahjoittama savipiippu ja
"musta-ankkuri" ja palanen Kokkolan pötkyä, naissoutajalla "rossi"
rinnassa ja karttuunihuivi päässä.

Ja niine hyvinesi sitten heti ala heilua raskaassa heinätyössä!

Kolmetkin kerrat kesässä jotkut soutivat Oulussa. Kävivät jo ennen
juhannusta viime kesän tervantähteitä kyytimässä, sitten heinäkuun
alkupuolessa tekivät tavallisen tervamatkansa, ja taas syksyllä
Perttulin jälkeen käväisivät saattamassa kolmannen tervalastin.
Polttivat nimittäin useasti toisenkin haudan, joskus kolmannenkin: kun
yhden saivat eräksi, niin toista rupesivat korventamaan.

Olikin vanhoille tervaukoille tuttuja Oulun tiet, monikymmenikertaan
edestakaisin vatvottuja. Niinpä Suovaaran ukko, 75-vuotias Partas-Juuso
Sotkamosta, on matkan tehnyt 90 kertaa, samoin Kypärän ukko
Hyrynsalmelta, ja Huotari-äijä Kuhmon perukoilta, Hämärästä, on tehnyt
tervamatkan yli sata kertaa. Huotarin ukko on ollutkin vanhankansan
tervaskantoja, vielä 80-vuotiaanakin souti kyllä sen minkä
nuoremmatkin.

Mutta Näljängän ja Puolangan Suolijärven tervaukot laskivat tuotteensa
Iin Haminaan. He lastasivat tervansa lautoille ja lasketelivat Korvuan-
ja Näljängänjokia myöten Iijokeen ja sitä alas merenrantaan, vaihtoivat
siellä sekä tervat että lautat rahaksi ja tulivat kahta kättä heittäen
takaisin.

Vähiin on jo Kainuun korpien tervavirta juossut. Jokunen pienoinen
hauta vain savuaa siellä, toinen täällä, ja jokunen tervavene vielä
silloin tällöin laskee myötävirtaa. Mutta nyt on kokka Kajaania kohti,
Ouluun asti nykyinen nuori kansa tuskin millään ilveellä lähtisi.

Eikä ole enää ukoilla metsiä mistä polttaisikaan tervaa.



KOTITEOLLISUUTTA.


    "Jota ei korjata,
    sitä hävitetään".

Ahkerina häärittiin kotoisissa käsitöissä, pitkän talven pitkinä
puhteina oli päivisin niin hiljainen kainuulaispirtti muuttunut
ahertavaksi työtuvaksi. Hyvässä talossa saattoivat kaikki talon
tarve-esineet olla omista kourista puserrettuja. Siksi olikin
kaikilla niin kotoinen leimansa, ja ylpeänä saattoi talo esiintyä
vieraallekin: tämä näyttää kyllä yksinkertaiselta, mutta tämä on kaikki
omaa.

_Re'et ja ajokalut_ tehtiin kotona, _sukset_ niinikään, _työkalut_
ja kaikki talossa tarvittavat _astiat_ valmistettiin kotipirtissä.
Koivunkäyristä vuoleksittiin _lusikat_ ja _kapustat_, koivun- ja
kuusenpahkoista [Puunpahkaa sanotaan paikoin jumiksi. Kun pakkanen
räikää ja särkee puun, niin se jumettuu, tekee jumin] koverrettiin
ruokapöydän _puukupit_ sekä isot _maljat_. Kuusi- ja petäjäkimmeistä
närevanteille koottiin _saavit, kiulut, ämpärit, tynnyrit ja ammeet,
kirnut, maitopytyt ja pesupunkat_, katajasta, koivusta ja lepästä
tehtiin _leilit ja tuopit_. Petäjästä kiskotuista päreistä kudottiin
_koreja_, mutta tuohesta taivuteltiin ja punottiin monet _ropeet,
tuohiset, tupakkapöntöt, kalatuijut, piimäpusut, tuohitupet,
suolakopsat, vakkaset ja kontit_ sekä _virsut, pollot, topsut ja
tohvelit_.

Tehtiin tuohesta _köyttäkin_, vahvaa miltei iänkaiken kestävää
keveää nuoraa, joka nuottaköytenäkään ei miespolveen _mahinut_.
Rauduskoivuista kiskottiin pitkiä tuohinauhoja, kääräistiin vyyhdelle
ja sitten kotona ne puhdistettiin ja kierrettiin kerälle, etteivät
päässeet sykertymään. Tuohimestareilla oli usein isot kasat
tuohikeriä varastossa ladonloukossa. Ennenkuin niistä voi kiertää
köyttä, piti kerät kuumassa vedessä pehmittää. Isolla, seinään
kiinnitetyllä _kelalla_ kehräsi köysimestari pitkät kelantäyteiset
_tuohisäikeet_, joista sitten kaksin miehin _iskettiin_ kolminkertaista
köyttä. Köysimestari toimitti itse punomisen, ja apulainen hääri
edessä nakkaamassa kelaa ympäri säikeen sen mukaan kuin mestari
punoi, ensin kaksin, sitten kolminkertaiseksi. Rajaseuduilla, Kiannalla
ja Kuhmossa, vielä monesti nähdään tuohista nuottaköyttä ja
verkonpaulaa, ja Lentiiran Petäjävaaran 80-vuotias vaari, _Jussi
Kyllönen_ käpsyttelee "tuohimetsällä", tuo kannannaiset tuohivyyhdet
ladonloukkoonsa ja niistä sitten kelailee sitkeät mahimattomat
köytensä.

Samalla tavalla kuin tuohiköyttä kelattiin _juuriköyttäkin_.
Multamaista ja jäkälikkökankaista kiskottiin suuret kimput hienoja,
sormenpaksuisiakin petäjänjuuria -- paikoin kuusenjuuriakin.
Juuret halottiin hienommiksi ja keitettiin notkeiksi suurissa
muurikattiloissa, ja sitten niistä kelattiin säikeet ja iskettiin
valmiiksi köydeksi. Joskus toimitti köydenpunoja iskemisen
yksinäänkin, kiersi vain säikeen _iskupaalikalle_ ja sitä "nakaten"
iski köyden ensin kaksi-, sitten kolmisäikeiseksi. Juuriköyttä
käytetään paikoin vieläkin nuottaköytenä, mutta se ei ole niin
kestävää kuin tuohiköysi, mahii paljoa nopeammin. Ristijärven
Hiisijärvenkylän _Paavo Kemppainen_ on kelannut juuriköyttä monet sadat
sylet.

Nykyään käytetään nuottaköytenä paljon _siimaa_, lehmän ja hevosen
häntäjouhista, sianvilloista ja hevosen harjakarvoista kelattua
sitkeää nuoraa. Vinoristimäisellä puisella _koukulla_ kehrätään
_karvakuontalosta_ satoja syliä säiettä, joista sitten miesjoukolla
kelataan kolminkertaista siimansäiettä. Kolme henkilöä hoitelee kukin
säiekoukkuansa, neljäs kiertää seinäkelaa, ja niin lasketaan kolmen
koukun rihma samaksi tasaiseksi säikeeksi. Tämä kolminkertainen
punontainen isketään taas iskupaalikalla, samalla tavalla kuin
juuriköysikin, uudelleen kolminkertaiseksi, yhdeksänsäikeiseksi
siimaksi. Tällaista vahvaa, sormenpaksuista siimaa käytetään
nuottaköytenä, mutta käsiverkkojen ainaksi kelpaa hienompikin, vain
kolminkertainen nuora. Karvoista punottu siima on miltei vielä
kestävämpää kuin tuohiköysi. Se ei vety, ei veny eikä vanu, ei märkäne
eikä lopu muuten kuin kulumalla. On vielä jossakussa talossa aina
ukkovaarin aikaista siimaa käytännössä. Monet vanhat ukot vieläkin
vääntävät karvaköyttä. Kypärävaaran vanha Matti on sen taitava punoja,
ja äsken mainittu Hiisijärven äijä on sadoin sylin kelannut siimaa
ympäri Ristijärven kyliä. Viisikolmattasylisen karvaköyden saa ahkera
punoja viikossa väännetyksi.

Vanhoilta opitulla tavalla toimitettiin kotona nahkainkin muokkaus,
sekä kenkänahkain _pajuaminen_ että turkkinahkain _paittoaminen_.

Karva ajettiin nahasta vedessä liottamalla, laskettiin karvainen vuota
vain virtavaan jokeen taikka järven matalaan rantaveteen pariksi
kesäiseksi viikoksi, työnnettiin sitten _puulapukalla_ karva pois, ja
nahka pantiin tuoreeltaan _parkkiammeeseen_. Parkkeina käytettiin
sekä _pajun että kuusen, koivun ja haavankin_ kuoria. Parhaimpia ja
enimmin käytettyjä olivat pajunparkit -- siksi puhuttiinkin nahkojen
"pajuamisesta" -- ja kun pantiin vielä sekaan kuusenkuoria, tuli
nahka hyvin kuohkeata. Mutta koivunparkit, joita kiantalainen käytti
paljon, tekivät nahan punaiseksi, kovanluontoiseksi ja hauraaksi.
Vasikannahkoja parkittiin paikoin _sianmarjanvarvuilla_. Kuusin,
seitsemin viikoin saatiin nahkoja haudella suuressa parkkiammeessa
ja aina tuon tuostakin hämmennellä, väliin taas kaapia koloraudalla
taikka viikatteenhamaralla niistä lihaa pois. Sitten kun nahat olivat
kylliksi "kypsyneet", huuhdottiin ne vedessä, kuivattiin orsilla, ja
sen jälkeen hieroskeltiin ja pehmiteltiin _nahkain lykkyylaudoissa_,
kaksin miehin kangissa kihnuteltiin. Silloin olivat nahat valmiita
käytettäviksi. Miltei joka talossa oli aina joku taitava pikilangan
pistäjä, joka puhdetöinään kotipajuisesta nahasta kuraisi kokoon
pitkävartisia pieksuja koko talonväen tarpeiksi.

Lammasnahkojen paittoaminen oli teurastusajan jälkeisiä syystalven
puhdetöitä. Paittoaminen toimitettiin _suuruksella_. Valmistettiin
_ohrainen_ velli, johon sekoitettiin jauhettuja _virnoja_, "semmoisia
vesiheinän siemeniä", survottuja _pottuja_ sekä hiukan suolaakin, ja
hapatettiin se oikein äkeäksi niinkuin leipäjuuri. Sitä siveltiin
nahkojen lihapuolelle, kääräistiin nahat kokoon ja pantiin
penkinnurkalle kasaan. Kolme, neljä yötä kun siinä hautuivat, ja vielä
pari kertaa välillä uudistettiin vellisively, niin alkoi jo luottaa.
Nahat levitettiin eteispirtin orsille kuivamaan.

Kuivuneita nahkoja pehmitettiin sekä käsin hieroen että seinään
kiinnitetyssä _hankaraudassa_ edestakaisin vedellen. Koloraudalla
kaavittiin lihapuolta, taikka hangattiin _nahanmuokkausraudalla_, jonka
oksahankuraan oli asetettu viikatteenterän kappale. Lopuksi valkaistiin
nahat liidulla.

Useasti annettiin turkkinahkojen muokkaaminen ja hierely
karjalanmiesten, _turkkivenäläisten_, tehtäväksi. He kulkivat talosta
taloon ja päiväkausin hierelivät turkki- ja veltinahkoja, kaapivat
niitä, raudassa venyttelivät ja liitusivat sekä lopuksi leikkelivät ja
ompelivat niistä talonväelle turkkeja. Siltään vain, vaatepäällyksettä
niitä käytettiin. Kuulu Latvajärven laulaja, _Miihkali Arhippainen_,
oli Kiannalla ollut joka syksyinen _nahkojen piiskaaja_ sekä
turkkimestari. Hyvää työtä oli ahkera laatuisa laulajaukko tehnyt,
kymmenen kopekkaa oli saanut nahalta, ja viisi, kuusi nahkaa oli
päivässä pehmittänyt. -- Nahkaveltejä ompelivat emännät itse.

_Hamppu_ antoi naisväelle tavattoman talvityön. Parituhattakin
_roivajasta_ kun tuli taloon, niin oli siinä työmaa edessä.

Syyskesällä hamput _nyhdettiin_ pellosta ja _riivittiin_ tynnyrin
laidassa sekä _liotettiin_ lammikossa viisi, kuusikin viikkoa, sitten
aidan selällä kuivattiin. Mutta jos tahdottiin kestävämpiä _liinoja_,
jätettiin roivaat toiseen vuoteen ja vielä kevätahavassa niitä
puretettiin.

Kekriltä alkoi naisten vuoro. Roivaita ahdettiin saunan orret täyteen,
satakin roivasta kerralla, sitten tuli kiukaaseen, että ahdos kuivui.
Illalla seitsemän, kahdeksan seuduissa, kun muut panivat nukkumaan,
kävivät naiset loukkusaunaan. Kiukaan päällä palaa lekotti päretuli,
ja sen valossa naiset nokisina saunatonttuina häärivät roivaiden
kimpussa. Toiset isoilla loukuilla ruskuttelivat luita rikki, toiset
pienemmillä, nelikielisillä _vetoloukuilla_ eli _hamppulihdoilla_
raastoivat luita irtaalleen. Muutamat vielä puisella _vitiinveitsellä_
hakkasivat ja puistelivat, että _päistäret_ lentelivät. Roivajas aina
kerrallaan käsiteltiin ja saatiin siitä puhdistettuna _sormajas_, joita
parikymmentä kimputtiin _vihkoon_. Niin kauan viivyttiin saunassa,
kunnes kaikki oli loukutettu ja lihdattu, useasti aina aamupuoleen,
kahteen, kolmeen asti. Mutta jo taas päivän saapuessa pistettiin
saunaan uusi panos, ja illan joutuessa oli sama yötyö edessä. Ja
sitä riitti siksi, kunnes kaikki roivaat oli saunoitettu. Ei ollut
naisväellä koko aikana paljon yön lepoa eikä päivänkään rauhaa. Sillä
päivällä piti huolehtia karjanhoidosta ja saunanlämmityksestä.

Sitten kun hamput saatiin saunasta pois, alkoi niiden kanssa uusi
työ: ne piti _häklätä_, ne piti _harjata_ ja sitten _kehrätä_.
Pitkin talvea käärittiin _kuontaloita_ ja kehrättiin, hyrrättiin
monella rukilla. Sitten langat keitettiin _porossa_, huuhdottiin
vedessä ja kuivattiin tangoilla ulkona, ja kankaiksi ne piti olla
_kudottuina_ ennenkuin kesäiset kiireet joutuivat. Jo olikin talossa
hoppua: emännät kutoa helskyttivät, tyttäret ja palvelijatkin
paukuttivat, milloin vain ehtivät. Mutta joskus häädyttiin kylässäkin
kehräyttämään, ja ruiskappa maksettiin kehrääjämuorille lankanaulasta.
_Rohtimista eli tappuroista_, joita saatiin häklätessä, kehrättiin
nelivartisen _hurstin kuteita_, mutta _sydämistä_ pantiin siihen
_loimet_. "Rouvimpaan", kaksivartiseen _piikkoon_ pantiin loimet
harjaustappuroista ja kuteet rohtimista, ja tehtiin siitä _lakanoita,
hantuukeja ja paidanalasia_ sekä karkeammasta piikosta _säkkejä_.
Hurstista ommeltiin _paitoja, paidanylisiä ja alushousuja_, joita
sinisiksi painettuina pidettiin kesällä vain siltään.

Valmiiksi muokattuja _pellavia_ kuljettivat karjalaiset laukkumiehet
Venäjältä. Niitä ostettiin kymmenestä kopekasta naula, ja niistä
naiset kehräsivät lankaa villakuteisiin pyhähameisiinsa sekä miesten
kesävaatteisiin.

Paljon oli naisväellä myös työtä, ennenkuin lampaiden villoista
oli _sarat_ kudottu. Siinä saatiin kartata, kehrätä ja kutoa monet
pitkät rupeamat. Parhaita villoja käytettiin sarkaan, mustia ja
valkoisia kartuttiin sekaluutta, että saatiin harmaata saranväriä.
Vahvaksi kudottiin sarka, mutta vielä vahvemmaksi tehtiin se
_tamppaamalla_. Itse vain kotona sarka tampattiin: kasteltiin ensin
kuumassa saippuavedessä, sitten _vyyhdettiin_ ja kaksin naisin sitä
penkillä vastakkain istuen potkittiin, ja kun oli kylliksi potkittu
ja vanutettu, käärittiin sarka pakalle ja leveän pöydän kannella
kaulailtiin sitä lattialla, lapsijoukko vielä pantiin pöydälle
painoksi ja neljin hengin kärräiltiin pöytää edestakaisin. Näin saatiin
sarka niin tukevaksi, jotta siitä karaistut housut seisoivat lattialla
kyllä tyhjiltäänkin. Pari kolme talvea kestivät ne paikkaamatta
kulutella ja paikkaamalla vaikka miehen iän.

Vanhoin kotoisin keinoin eukot värjäsivät lankansa ja vaatteensa.
_Mustaa_ väriä saatiin lepän kuorista, vain tuoreita kuoria keitettiin
vesikattilassa, ja siihen pantiin langat, kun ne oli ensin kasteltu
_kuparivedessä_. Samalla tavalla myös käsi- ja nuottaverkkoja
_roukattiin_, mutta silloin lisättiin leppäveteen kuusenkäpyjä,
kuusenparkkia ja pihkaa, jopa vanhan tervasangon palasia. Muutamat
painuivat lankoja _puromustalla_, purojen pohjasta kaivetulla
"ruosteella". _Ruskeaa_ saatiin kun lankoja vuorotellen kasteltiin
lämpöisessä liesituhkalipeässä ja kuparivedessä. Keltaisenruskeaa,
_rankuuria_ värjättiin _kiventiiroilla_ ja lepänkuorilla, mutta
kiventiiroilla yksinään tuli _keltaista_. Painettiin keltaista myöskin
"mettävärillä": kerättiin kankailta _kellanpaineita_, ketunliekoja,
keitettiin niitä ja pantiin lisäksi tuoreita koivunlehtiä, sitten
vielä kastettiin langat lipeässä. Mutta kaunista _sinenpainetta_
valmistivat eukot, niin että laskivat vettänsä astiaan ja hapattivat
sitä viikkokaudet uunilla lämpöisessä peiton alla ja panivat sekaan
_sinikiven_, sinialunan, nokareita sekä hiukan suolaa. Siinä kasteltiin
langat ja saatiin tavattoman kestävää siniväriä. _Punaista_ ei osattu
omilla neuvoilla painaa, vaan täytyi se toimittaa Oulussa, _punertavaa_
kyllä paikoin painettiin variksenmarjoilla?

Itse valmistettiin "valkoisenpainettakin", _suopaa_ tehtiin koivun ja
lepäntuhkista oikein äkäinen lipeä, niin että se leikkasi luutkin,
ja siinä keitettiin aitanloukkoon keräytyneistä luista, suolista,
höystöistä ja muista "rasvarosseloista" pehmeä ruskea pesuaine, jota
talossa tarvittiin sekä pyykinpesussa että saunankäynnissä ja monessa
muussakin pesuhommassa.

Liimaa, _liisteriä_, jolla langat _liisteröitiin_ kovemmiksi,
keitettiin niistä lammasnahkojen tilkkasista, joita jäi turkkien ja
vällyjen ompelijalta.

_Viinankeittokin_ oli muuatta laatua kotiteollisuutta. Joka talossa
valmistettiin viinaa. Halmerukiista lähtikin oikein hyvä ja väkevä
neste, ja vielä makeampi tuli, jos rukiit olivat hiukan hallanpanemia,
_halliaisia_. Jotkut laskivat viinaa ohristakin, ja niistä irtausikin
niin tulinen aine, ettei pakkanenkaan pystynyt sitä kylmäämään,
vaikka ruisviinan kylmäsi.

Viinankeitossakin oli paljon puuhaa. Valmistettiin sakea velli,
_viinapanos_, imeltymään isoon _panosammeeseen_, ja siihen lisättiin
sitten kuumaa vettä ja "tööteillä" hämmennettiin, lopuksi pantiin varia
vettä, jotta _imellys_ kypsyi. Imellystä hapatettiin sitten kolme
vuorokautta, ja niin oli _mäski_ valmista keitettäväksi.

Vanhaan aikaan keittää kuhistettiin viinaa vain tavallisella
_rautamuurilla_, johon oli tekaistu puusta kansi ja vaskesta torvet.
Mutta sitten piti laittaa kupariset viinakattilat, eikä saanut olla
keittohommissa muulloin kuin vain syksyin ja keväin. Syrjäkylissä kyllä
edelleenkin vain poruutettiin padalla.

Keittokota oli tavallisesti viinapolttimona, ja emäntäväki hääri
keittohommissa. Kun mäski oli pantu kattilaan, _iskostettiin_ sekä
hattu että _piiput_ visusti kiinni taikinalla, iskoksella. Hiljaista
tulta poltettiin alla, niin että _huurukin_ hiljalleen nousi piippuihin
ja _piipputynnyrin_ lävitse kuljettuaan valui astioihin. Ensi keitossa
työnsi viinakattila katkeran _sikunan_, mutta se pantiin uudestaan
pannuun ja keitettiin toinen kerta, _kerrostettiin_. Kerrostusta
keitettäessä tuli alussa, ennenkuin piiput lämpenivät, joku kortteli
savuviinaa, pahanmakuista ja väkevää, höyrynsekaista nestettä, josta
emännät laittoivat tehoisaa lääkettä, _kansvärkkiviinaa_. Mutta kohta
alkoi tiristä _kirkasta_ viinaa, ja sitä valuikin monin kannuin.
Tynnyrin panoksesta juoksi 15 kannua, joskus 19:kin. Lopuksi laski
kattila huonoa pahanmakuista _jälkiperää_. Jotkut siivilöivät piipuista
tippuvan viinan kuminavaatteen lävitse ja saivat väkevää ja makeaa
_kuminaviinaa_.

Pari-, kolmekymmentä kannua keitettiin viinaa hyvässä talossa. Suurissa
viiden kannun _viinapotelleissa_ säilytettiin sitä aitan jyvähinkalossa
kesänkin varoiksi. Mutta mitä ei itse jaksettu ryypiskellä, se myötiin
niille, joilla ei ollut keittolupaa. Vietiinpä viinaa aina Ouluunkin
ja saatiin kymmenen kopekkaa korttelista.

Kotiteollisuutta oli entisaikainen, 50-60 vuotta takaperin harjoitettu,
_potaskan_ polttaminenkin. Suuria kääpäisiä korpikoivuja ja
koivupökkelöitä poltettiin metsässä tuhaksi, tuhka tuotiin kotiin ja
uutettiin isoissa ammeissa, _rapuleissa_ lipeäksi. Lipeä keitettiin
kuiviin ja saatiin ruskeaa potaskaa, joka ulkona _potaskauuneissa_
paistettiin valkeaksi. Potaska vietiin sitten Ouluun "Iisakki
Welmannille" ja saatiin rupla leiviskästä.

Raudan takomisessa olivat kainuulaiset yhtä taitavia kuin muidenkin
seutujen miehet. Seppiä oli joka kylässä ja paja useassa talossa. On
vieläkin siellä täällä joku taitava pyssyseppäkin, kuten Hyrynsalmen
Luvankylässä ja Ristijärven Uvalla. Entisaikaan lienee ollut vielä
mahdikkaampia rautioita, silloinkuin suurissa korpimaissa oli järvien
ja soiden mudasta lietsottu rautaa. "Hyttejä" tiedetään olleen useissa
paikoissa, "Hyttikankailla", "Hyttipuroissa", ja niissä vieläkin näkyy
jälkiä entisestä raudanvalmistuksesta.



JUHLA- JA MERKKIPÄIVIÄ.


    "On kekri köyhälläkin,
    joulujuhla vaivaisella."

Vuoden vieriessä pyörähti esiin, milloin suuri juhlapäivä, milloin taas
joku muu merkkipäivä antamaan yksitoikkoiselle, useinkin ilottoman
arkiselle elämälle mieluisaa vaihtelua. Päiväin viettoon liittyi
kaikenlaisia vanhoja tapoja, taikoja sekä pitämyksiä, monesti varsin
merkillisiäkin, jo ammoisilta ajoilta polveutuneita.

_Kekri_ oli jo vanhastaan vuoden _kaikista suurin juhla_, jopa
jouluakin jalompi. Sitä vietettiin myöhään syksyllä, kun kesä
kaikkineen oli mennyt, ja pitkä pimeä talvi oli tulossa. Se oli uuden
vuoden alkujuhla, vanhan päätöspäivä, jolloin syötiin ja juotiin
parasta, mitä hyvä vuosi oli taloon tuonut Ja sitten kylläisinä
pidettiin iloa ja kisailtiin.

    "Kerta kekriä pitää,
    toinen kerta kellistellä,"

olikin vanhojen ukkojen mieliohjeena.

Jo etukäteen varustauduttiin kekriä juhlana viettämään: keitettiin
_kekriviinat_, pantiin _kekrioluet_ ja varattiin ruokia sekä laitettiin
_kekrilammaskin_ syötteelle. Pirtit, kamarit ja eteiset, peräiset
ja porstuat pestiin ja puhdistettiin, vaatteetkin pestiin ja
siistittiin. Ja aattoiltana lämmitettiin sauna, käytiin kylyssä ja
laittauduttiin pyhäisiin pukimiin: oltiin valmiina vastassa, kun vuoden
suuri juhla oli ovella.

Koko yönä jouduttiin tuskin ollenkaan lepäämään, sillä aamulla
ani varhain piti olla pystyällä. Noustiin ylös jo kello kolmelta,
kahdellakin, jopa joissakuissa vanhojen tapojen taloissa heti
puolelta yöltä. Emännät pistivät pirtin lämpeämään ja leipoivat
rieskat ja teokset, tekivät juustoleivät, keittivät ryynipuurot ja
laittoivat talkkunat. Miesväki taas huolehti kekriteurastuksesta.
Kun oli otettu kotikeittoiset aamuryypyt, tuotiin ja teurastettiin
kekrilammas, isoissa taloissa kaksikin. Kekrilammas, useinkin
_musta_, oli jo aikaisemmin valittu ja nimitetty, oli sattunut esim.
lammas sairastumaan, niin oli luvattu: "kun elänet, niin kekriksi
teurastetaan." Lammas lyötiin semmoisenaan, paloittelematta, päineen,
sorkkineen pataan, vain nyljettiin ja puhdistettiin sisälmyksistä.
Vielä piti olla liharuoan lisänä lehmänkylki tai sonninreisi paistina,
vieläpä metsämiestaloissa paistetut oravannautteet ja linnuntäkät
lisäpaloina. Sillä lihaa piti kekripöydässä olla yltäkyllin,
isot kukkuraiset maljat ja kaukalot pitkin pöytää. Lisäksi vielä
oli karjanviljaa, voita, maitoa ja viiliä, sitten leivän puolta
rieskat, limppuleivät, tavalliset leivät ja teokset sekä keitto ja
ryynipuurot ja ennen kaikkea _talkkuna_. Kalataloissa hankittiin
vielä kalakeitotkin. Kaikkea laatua piti hyvän talon pöydässä olla:
jumalanhyviä ja karjanantia, vedenviljaa ja metsänriistaa, ja ylinnä
kaiken täysiaikainen kekrilammas. "Komea oli ruokapöytä, saattoi
siihen istua suurukselle."

Semmoisena seisoi ruokapöytä koko juhlapäivän, lisättiin vain, minkä
syöden hupenivat. Puolispöytä sai ryynipuuron, ja illalliseksi
hankittiin maitopiimä, lihapotut, ryynipuuro tai ryynivelli. Ja
useat kerrat istuttiin suurustamaan. Aamupuhteen aikana ehdittiin
käväistä pöydän ääressä jo kaksi, kolmekin kertaa. Heti kun joutui,
haukattiin teoksia, juustoleipää ja muuta kuivaa ruokaa karjanviljan
kanssa, ja taas vähän ajan kuluttua puraistiin toinen erä kuivia
syötäviä. Sitten päivän vasta valjetessa istuttiin talkkunalle, joka
oli varsinainen aamiaisateria. Siihen jo joutuivat lihakeitot ja
paistitkin. Kotiolutta sekä kotikeittoviinaa oli pöydässä. Olutta
juotiin kannuista ja tuopeista, viinaryypyt nakattiin pienistä
_puulipeistä_. Pitkin päivää sitten syömistä jatkettiin, "syötiin ja
juotiin, jott' oikein tarvottiin". Vanhat ukot istuivat jumalanviljan
ääressä miltei yhtä päätä koko pitkän päivän, joivat ja söivät, söivät
ja joivat ja turisivat päissään. Jos vieras tuli taloon, vaikkapa
vain naapurinkin väkeä, tarjottiin heti hänellekin pöydän parhaita.

Kotieläimiäkään ei kekrinä saanut unohtaa, jopa niitä piti silloin
erityisesti muistaa ja ruokkia. Isäntä itse toi aamulla hevosen
tallista pirtin ovipieleen apatettavaksi. Kapan ohria antoi hän
ajokkaalleen ja kuiskasi korvaan: "Nyt on kekri!" Murensipa ukko
vielä kärpännautetta apeastiaan, että hevonen säästyisi pääntaudilta.
Muutamat äijät hämmentelivät apetta lampaan leukaluulla, jotkut
hammastivat pöydältä lihakimpaleesta palasen ja murensivat sen
appeeseen. Niin oli Venähenvaaran ukko Kuhmossa varannut ajokastaan
silmänteiltä.

Emäntä taas vaali omia hoidokkejansa. Navettaan ei kyllä saanut mennä,
ennenkuin oli aamiainen syöty, mutta sitten vei emäntä joka lehmälle
vasta leivotun _kekririeskan_ eli _kekrikakun_, puhalsi olkipillillä
korvaan ja sanoi: "Nyt on santtipäivä, kekri!" "Täss' on teillekin
kekriä!" Samalla otti emäntä kellon lehmän kaulasta ja toi pirtin
naulaan. Sitten koko päivä ruokittiin lehmiä paremmin kuin muulloin,
annettiin heiniä, sekä juotava suurustettiin leivinjauhoilla, jotka oli
pyyhitty aamulliselta leivinpöydältä. Kekrinä, samoinkuin Mikkelinä,
jouluna, pääsiäisenä ja laskiaisena koottiin _ottosia_ karjan kesäistä
suurustamista varten. Ruokapöydälle ripisteltiin kolmeen kohtaan
suoloja, ja ruokailun loputtua pyyhittiin ruoantähteet ja suolat
vartavastiseen _ottostuohiseen_, jota säilytettiin eteispirtissä
kiukaanpatsaan korvalla. Ottosia annettiin sitten kesällä lehmille, kun
ne illalla saapuivat metsästä kotisavulle. -- Lampaitakin muistettiin
kekrinä paremmalla ruokinnalla, pistettiin päkättävään suuhun
leipäpalanen.

Mitään arkipäivän töitä ei kekrinä tehty, oltiin kuin pyhäpäivänä
ainakin, naiset korjasivat rukkinsakin pois pirtistä. Vanhat ukot
vain muutamakseen kävivät oravametsällä, olipa se joillakuilla
varsinainen "mehtäpäivä" ja "onnellinen otuksen saantipäivä".
Palvelijatkin, "orjaväki", olivat vapaina, kun oli heiltä "rinnus
katkennut".

Iltapuolella kokoontui nuori väki jonkun talon pirttiin kekrikisoihin.
Pirtti "roikattiin autioksi", jotta oli tilaa telmätä. Siinä illan
kuluksi oltiin _sokkosilla_, joka oli tavallinen kekrileikki. Vanhat
istuivat pöydän luona juoden ja katsellen nuorten kisaamista.

Mutta kekrin merkillisin puoli oli ikivanha henkien palvominen.
Muutamissa vanhankansan taloissa oli vielä sitäkin vanhain muistannan
aikaan toimitettu. Kekrin henget siihen aikaan vielä liikkuivat
maatjalassa ja näkymättöminä vierailivat taloissa. Aattoiltana,
kun sauna oli joutunut, valmistettiin se ensin _Kekrille_ ja
_Kekrittärille_, taikka, niinkuin paikoin sanottiin, _pyhille
miehille_, _keijulaisille_, _manalaisille_ kylvettäväksi. Vedet,
vastat, kaikki laitettiin käsille, ja sitten käytiin kylyn ovelta
kutsumassa:

    "Kekrittäret Kekrittäret,
     pyhät miehet kylpemään!"

Vasta sen jälkeen, kun vieraat olivat vihtoneet, otti talonväki
saunavuoronsa.

Vieläpä vieraita ruokittiinkin. Niinpä Suomussalmen Juntusrannalla,
Päätalon vanhauskoinen vaari itse valmisti pyhille miehille saunan
ja sillä aikaa, kun he olivat kylyssä, hankki omaan vaarinkamariinsa
heille hyvät ruoat, kynttilät vielä kahden puolen viritti palamaan.
Tavallisesti laitettiin kekrivieraille ateria pirtin pitkälle pöydälle,
jotta saivat suurustautua sillä aikaa, kun talonväki oli kylpemässä.
Oli tapana myös kekriaamuna, kun oltiin murkinalla, asettaa pyhille
miehille pimeään _pöydänpääloukkoon_ viinalippi. Paikoin varattiin
ruoka-ateria aikaisin aamupuhteella _saunaan_ rahille taikka lauteille,
paikoin vietiin "maanhaltialle" ruokia vielä riiheen ja talliin
sekä navettaankin laipiolle, joskus kannettiin syötäviä ja juotavia
pihakoivujen juurelle. Parhaita ruokia piti tarjota ja varsinkin lihaa.
Jos oli lihaa niukasti, voivat Kekrittäret pahastua ja ottaa talosta
lehmän. Mutta jos ruokia oli runsaasti, olivat vieraat hyvillään,
ja siitä oli talolle onnea. Kekrivieraiden syönnistä ennustettiin
vuodentuloa: jos ne olivat nälkäisiä ja söivät kovin paljon, oli huono
vuosi tulossa, mutta jos ne vain vähän maistelivat, saatiin odottaa
hyvää vuotta.

Joskus satuttiin kekrivieraita näkemäänkin. Lentiiran Sutelassa
oli renki iltapimeissä pihalla äkännyt: "Ka, Kekritär on valkeissa
vaatteissa!" Renki oli heittää rytkännyt sitä piilikirveellä, ja se
oli sivujaan pidellen mennyt kirkkomaalle päin, talo kun oli aivan
kirkkomaan lähellä. Kotaliesi ja saunankiukaan edus lakaistiin
aattoiltana puhtaaksi ja sileäksi, ja aamulla käytiin katsomassa, onko
Kekritär käynyt talossa. Jos oli käynyt, näkyi silitetyllä liedellä
niinkuin vasikanjälkiä, ja siitä oltiin hyvillään: talon onneksi olivat
liikkuneet. Näyttäytyivät kekrin henget joskus linnunhaamussakin.
Päätalon vaarin ikkunallekin, kun kekrivieraat olivat yhdeksän yötä
talossa olleet, tuli illalla "niinkuin mettikana istumaan ja
räpistelemään". Siitä vaari arvasi: "Jo vierailla on nyt pois lähtö".
Ja ukko vetäisi turkin päälleen ja lähti vieraitaan saattamaan
metsätielle, metsään käsin kun olivat menossa.

Kekrin "keijalaisilta" voitiin tiedustella tulevia asioitakin.
Niinpä naiset "laasivat" aamupimeissä pirtin lattian ovesta perään
käsin, peräikkunan alle, työnsivät rikat ikkunasta ulos, lennättivät
helmassaan ne sitten kolmen tien risteykseen ja huppu korvissa
asettuivat rikkakasalle kuuntelemaan "kuuluuko kupsavaista".
Saattoivat naiset siinä kuulla itkua, naurua, tiukuja ja kulkusia,
virrenveisuuta, kirkonkelloja sekä lautojen läiskettä, ja siitä
arvasivat olevan tulossa, joko surua, iloa, häitä taikka kuolemaakin.
Joskus itse isäntäkin lähti samoille asioille, otti talon kaikki
avaimet poveensa ja pysähtyi peite päässä teiden risteykseen ja
kuunteli ennustuksia vuodentulosta. Kekrin aattoiltana työnnettiin
uuniin pyöreitä halkoja, ja aamulla, ennenkuin tuli sytytettiin,
katsottiin, onko halkoja kadonnut tai lisäytynyt: "kekriämmät" olivat
käyneet niitä koskettelemassa. Siitä taas ennustettiin vuodentuloa,
taikka kuolemaa tai perheenlisäystä.

Monissa muissakin toimissa kekrin henkien palvonta ja osallisuus
ilmeni. Niin emäntä kekriaamuna pirtin uunin luudittuaan lähti
uuniluutaa juoksuttamaan, navetan ympäritse kolme kertaa kierrätti, ja
siitä oli karjalle menestystä. Kekripäivänä pirtin lattialta laastut
rikat vietiin lammaskarsinaan onnea tuomaan, ja kun uunia lämmitettiin,
pantiin "peänalushaloksi" oikein oksainen puu. Sillä kuinka monta
oksaa oli puussa, niin monta karitsaa syntyi talven kuluessa
lammaskarsinaan. Lammasonnea antoi sekin, että kekrilampaan luut
peitettiin lammaskarsinan pohjalle.

Kekrin viettoon liittyi läheisesti _sieluinpäivä_, joka oli kekrin
jälkeisenä päivänä. Silloinkin noustiin hyvin aikaisin ylös, ja heti
pistettiin tuli pirtin uuniin, että ehdittäisiin ennen naapuria
saada savu kohoamaan lakeistorvesta. Siitä olisi talolle onnea.
Sieluinpäivälläkään ei arkitöihin puututtu. Miehet kulkivat vain
korento olalla talosta toiseen, ja kun tulivat pirttiin, pistivät heti
korennon uunin henkireikään, jotta muka "nyt kiuvas hajalle!" Vasta
heittivät, kun isäntä viinan kanssa hyvitteli: "Älkäähän nyt, saatte
ryypyt!" Ja saivat ryypyt, ruokaakin saivat, ja sitten lähtivät uunia
uhkaamaan toiseen taloon.

Sieluinpäivänä jo jotkut saattelivat näkymättömät kekrivieraansa pois
talosta. Kiannalla muuan emäntä kaimasi Kekritärtä eväitten kanssa,
voilautaset ja leipäroviot käsivarrella saatteli aidan taakse. Sieltä
saattaja kääntyi takaisin ja vielä helmantakaisiaan kohotti, sanoi:
"Tuossa viimeiset evähät!"

Kekristä alkoi vanha kainuulainen juhla- ja merkkipäiviensä
viikkolaskun. Niinpä Puolangalla luettiin:

    "Kekristä seittemän jouluun,
    joulusta kuusi kyntteliin,
    kynttelistä kolme Mattiin,
    Matista neljä Maariaan,
    Maariasta neljä Jyrkiin,
    Jyristä neljä Eerikkiin,
    Eerikistä viisi juhannukseen,
    juhannuksesta viisi Jaakoon,
    Jaakosta viisi Perttuliin,
    Perttulista viisi Mikkeliin,
    Mikkelistä viisi kekriin."

_Martti_, makkaroin päivä, marraskuun 11:ntenä, oli kekriä seuraava
merkkipäivä. Vielä näihin aikoihin toimitettiin syysteurastuksia, ja
Martinpäivä oli varsinainen _makkaroin teko- ja syöntipäivä_. Silloin
valettiin "Martinpäivämakkaraa", mitä vain isointa suolta oli, siitä
tehtiin makkaroita, ja puoliseksi niitä jo syötiin "ehotellen niin
paljo kuin jaksettiin". Siitä olikin päivän nimenä _Perso-Martti_.

Kekrin ja Martin välisinä päivinä oli henkien liikunta-aika. Jopa aina
Simunasta alkaen olivat kuolleet liikkeellä ja tulivat koteihinsa
käymään. Siihen aikaan myös pidettiin kuolleitten _yönistujaisia_.
Pirtti lämmitettiin joka huomen, vielä Marttinakin, niin aikaisin,
ettei savu näkynyt naapuritaloon.

_Kaijanpäivä_, marraskuun 25:ntenä, oli lammasten merkkipäivä,
lammasten suojelijan, pyhän Katariinan, nimikkopäivä. Silloin
kerittiin lampaista "Kaijan villa", ja iltaseksi keitettiin lihavelli
_lampaanpäistä_. Puoli päätä -- lampaanpäät oli teurastusaikana lyöty
kirveellä halki, palvattu ja pantu aitan orrelle Kaijaa odottamaan
-- aina henkeä kohden heitettiin kattilaan, ja sitten illastaessa
sai kukin osansa kuppiinsa. Aamiaiseksi keitettiin, niinkuin ainakin
pyhäpäivänä, talkkuna.

_Antista_, marraskuun viimeisestä päivästä, tiedettiin:

    "Antti aisoilla ajaa"

sekä:

    "Anterus pyhäin alku."

Silloin alkoi uusi kirkkovuosi, ja joulunpyhät rupesivat lähenemään.

_Annanpäivä_, joulukuun 9:s, oli pimeän syystalven pimeimpiä päiviä
ja pisimpien öiden aikoja. Sanottiinkin:

    "On kesäistä päivää,
    yötä Annan aikaista."

Sitten jo kohta joutui _joulukin_, pimeimmän talven juhla Sitä kyllä
ei vanha kainuulainen kovin suurena juhlana pitänyt, eikä sitä
varten läheskään niin varustautunut kuin kekriksi. Muualta lienee
myöhäisaikoina opittu, että

    "Hyvä Tuomas joulun tuopi,
    paha Nuutti pois sen viepi"

Tavattiinkin sanoa:

    "Talonpojilla kekri,
    herrain joulu."

"Joulurauhaa" kuitenkin pidettiin, niin että jo _Tuomaan_ päivältä
naiset heittivät kehruun aina loppiaiseen asti, ja joulu-aattona
käytiin kylpemässä. Mutta kaikki eivät edes pesseet pirtin lattiata
jouluksi. Varakkaat kyllä varustivat jouluksikin yhtä ja toista
hyvää, mutta köyhemmät tulivat toimeen tavallisilla pyhäpäivän
syötävillä. Jouluaattoiltana saunasta tultua pisteltiin tavallinen
pyhäaattoillan rieskaleipä roppavoin kanssa ja jouluaamuna pyhäaamun
talkkuna. Puolisena saatiin ryynipuuroa ja lihapottua, ja iltaseksi
keitettiin lampaanlihaa tai lehmänselkä. Kirkossa käytiin vain
lyhyemmiltä matkoilta. Oltiin useinkin vain kotona ja kuunneltiin
kotipöydän ääressä luettua saarnaa sekä veisattiin jouluvirsiä.
Mutta "uskoton kansa ryyppäsi viinaa". Viinaa juotiin varsinkin
kirkkomatkalla ja kirkkomäellä. Siellä hevosia ja piippuja vaihdeltiin
ja ajeltiin.

Mutta kalliin karjansa menestykseksi toimi emäntä joulunakin Silloin
ei saanut päivänaikana käydä navetassa, vaan piti lehmän ruokkiminen
toimittaa aamu- ja iltapuhteiden ajalla, samoin lannanluominenkin.
Joulupäivän lanta oli lisäksi peitettävä tunkioon. Vielä varasi
emäntä heinäkimpun navetan ylisille laskiaisena lehmälle annettavaksi.

Huolehdittiin vielä kylvön teostakin: leivottiin joulutaikinasta
_ruispulla_, ja pantiin se talteen kylvöpäiväksi.

Joulupahnoja ei lattialla käytetty, mutta niiden muistoa oli ainakin
se, ettei jouluna vuodekupoja viety päiväksi ulos, kuten tavallisesti,
vaan kasattiin ne penkin alle. Joulukuusta ei korven pirteissä
tunnettukaan, _joulupukkeina_ joskus poikavesat, turkki nurin päälle
kiskottuna, tulivat pirttiin kummittelemaan.

_Tapanina_ ei tehty sen kummempaa kuin syötiin se iänikuinen
aamutalkkuna, ja päivä vietettiin levossa ja rauhassa arkisilta
askareilta. "Herrat ne vain ajoi Tapania."

_Uusivuosi_ oli vanhastaan tuttu tinan valamispäivä. Yöllä Uuttavuotta
vasten valettiin tina jokaiselle talon eläjälle, jopa eläimille
ja haltioillekin. Ensin porautettiin _maanhaltialle_, sitten
isännälle, emännälle ja niin vanhimmasta nuorimpaan asti, viimeksi
hevosille, lehmille, lampaillekin. Joku vanha joukossa oli "semmoinen
rohvessoori", joka osasi selittää, mitä kukin tinakuva merkitsi.
Siinä tuli arkkua, ruumia, hevosta, lehmää, lammasta ja kaikkea. Jos
maanhaltian tina tuli kirkas, ennusti se hyvää vuotta, mutta musta ja
samea aavisti huonoa vuodentuloa. Lopuksi vietiin tinan valuvesi kolmen
tien risteykseen, ja siinä kuunneltiin samoinkuin kekrinä rikkakasalla
tulevia tapahtumia. Uudenvuoden yönä myös tyttäret katsoivat
salaa _onnenpeiliin_ ja saattoivat nähdä siinä vastaisen yrkämiehensä.

_Loppiainen_ meni korvessa vain tavallisena pyhänä.

Joulunajasta ennustettiin seuraavan kesän ilmoja. Joulun edellä jos oli
"suntailmat ja siitekelit", saatiin hyvät kesäilmat, mutta pakkaset ja
pyryt olivat huonoksi kesäksi. Ja kun talven selälle, _sydänkuulle_,
käännyttäessä oli sekehet säät, oli juhannuskesälläkin hyvät ilmat.

Joululta alkoikin talven pitkä kylmä taival, jossa juhla- ja
merkkipäivät olivat kuin peninkulma- ja virstapatsaina matkaa
loiventamassa.

Ensimäisenä oli _Heikki_, tammikuun 19:s, jolloin jo oli

    "Talven selkä poikki,
    karhulla yö puolessa,"

Silloin karhu käänsi toisen kylkensä ja jahkaisi:

    "Yö puolessa,
    pikipalli peräsuolessa."

Melkein Heikin kintereillä astui _Paavali_, tammikuun 25:ntenä, josta
ruveten jo "päiväkultakin alkoi lämmittää". Vaikkakin kyllä Paavalina
oli pakkasien pahin aika ja pitikin olla. Sillä:

    "Kun ei kylmä kynttelinä,
    eikä palele Paavalina,
    niin on halla heinäkuussa,
    talvi keskellä kesää."

Kylmyyttä piti olla _kynttelinäkin_, joka oli jo helmikuulla toisella
sydänkuulla. Silloin kesä oli sitä lämpöisempi. Kyntteliksi
säästettiin lehmän ja lampaansorkat, "kynnet", ja keitettiin niistä
iltaruuaksi _kynsivelli_, suolainen lihavelli. Paikoin vielä vietiin
kalutut sorkkaluut metsään ja haudattiin puun juurelle, "jotta karja
sikiäisi paremmin" Kynsivellin keittoa jatkettiin iltasin niin kauan
kuin sorkkia riitti. Vellin pinnalta kuorittiin kiehuessa kuumaa
_kynsirasvaa_, jolla m.m. "palonjälkiä" paranneltiin. Kyntteliltä jo
jotkut heittivät _iltapihdin_ loukkoon, ja jotkut emännät koettivat
siksi saada hampunkehruunsa suoritetuksi.

Kynttelin jäljessä kulki _Matti_, helmikuun 25:ntenä. Se oli
ensimmäinen _kevätpäivä_, "Kevät-Matti", joka jo kaikkialla sammutti
iltaiset päretulet ja lopetti iltapuhteet ja puhdetyöt. Vanhat
sanoivatkin:

    "Matilta iltapihti,
    aamupihti Maarialta."

Matin mielihyviksi keitettiin metsämies-taloissa "mehtikanoja", kana
mieheen, siitä paremmin luonnisti metsästys. Matista myös ennustettiin
ilmoja: millainen sää oli Mattina, sellainen koko kesän. Lammasemännät
keritsivät hoidokeistaan kevätvillat, "Matin villan".

Helmikuulla oli vuoden toinen suurjuhla, _laskiainen_, sydänkuiden
ja talvenselän suuri merkkipäivä, jota koko Kainuu vietti syöden
ja juoden sekä monin menoin. Laskiaiseksi piti varata varsinkin
rasvaruokia, sillä:

    "Jouluna oluen juonti,
    lihansyönti laskiaisna."

Ja olikin "toivottu päivä se laskiainen, jotta silloin sitä saa
ruokaa".

Aamulla tyydyttiin tavalliseen talkkunaan, mutta puolisiksi jo piti
olla miehekkäämpää muonaa. Leivottiin "laskiaisen nimeen" _rasvamämmit_
eli _rasvarieskat, punasrieskat_ eli _leppärieskat_. Mämmi tehtiin
ohrajauhoista ja "punasesta", jota oli varta vasten syysteurastuksista
säästetty, ja pantiin runsaasti vielä rasvaa mauksi. Petäjänkuorella
taikka tuohilevyllä se paistettiin uunissa, ja syötiin vastakirnutun
_roppavoin_ kanssa. Viiliäkin vielä piti pöydässä olla, jopa paikoin
pantiin joukkoon keitetty _raavaanpää_, jota oli kolmella kirveellä
hakattu kappaleiksi. Sitä parempi, jota rasvaisempia olivat ruoat.
Silloin karja lihoi kesällä hyvästi, mutta jos ei laskiaisena nautittu
rasvaa, pysyivät piteet laihoina. Siksipä syötiinkin vahvasti, jopa
"jotta pyörtyä tahtoivat syyvessään". Saivat silloin

    "Orjatkin olutta,
    palkollisetkin panosta."

Päivää sanottiinkin leikillään _rasvalaskiaiseksi ja rasvatiistaiksi_.
Vielä iltaseksikin piti olla rasvanpuolta: lyötiin iso lehmän- tai
häränlautanen pataan ja keitettiin lihavelliksi. Mitä isompi oli
häränlautanen, sitä isommaksi härkä kesällä paisui.

Työtä tehtiin laskiaisena vain aamupuolella päivää, naiset
kehräsivät, miehet tekivät mitä vain, hevosta ajoivat, hakkasivat.
Mutta puolisilta heitettiin työnteko, naiset nostivat rukkinsa
karsinaan tai oviloukkoon "yhteen rojoon", ja panivat _seulan_ päälle
kumolleen, _keritsimet_ ruuviin, vieläpä _heiniä_ tai _lehtikerpun_
eteen sekä _lakanan_ koko rukkikasan peitoksi. Sitten lampaat kesällä
pysyivät hyvin yhdessä ko'ossa ja menestyivät, karitsoivat ja
kasvattivat paksun villan.

Puolisiksi, mämmin syöntiajaksi, laitettiin kaikki kuntoon ja pirtti
siivottiin. Sitten "mammalta mäkkeen". Nuoret varsinkin menivät
läheisiltä mäkimailta ja vaarojen rinteiltä ottamaan luikuja, pitihän
luistaa, "kun oli rasvattu vasta" rieskoilla ja mämmillä. Suksilla ja
kelkoilla laskettiin. Mutta se piti varoa, ettei mäessä langennut; jos
niin hullusti kävi, silloin hamppu kesällä sotkeusi, sen "tuuli särki
ja sae huuhtoi", vieläpä kaatuja menetti iltasosansa.

Iltapäivällä lämmitettiin sauna ja käytiin jo päivänäöllä kylpemässä,
samoin saunan päälle piti iltanen joutua päivänäöllä syötäväksi.
Tulta ei saanut ottaa navetassakaan lehmiä hoidettaessa, jopa piti
emännän ehtiä yötiloilleen niin aikaisin, että sai makuulta katsella
auringonlaskua. Siitä lehmät kesällä tulivat aikaisin kotiin. Piti
vielä muistaa sekin, ettei saunassa käydessään, ei iltasvelliä
syödessään, eikä koko laskiaisiltana puhunut, ei puolta sanaa. Muuten
mäkärät ja sääsket ja syöpäläiset kesällä kovin kiusaisivat.

Monet toimet teki emäntä laskiaisenakin karjansa menestykseksi,
keräsi ottoset samoinkuin kekrinäkin, pani talteen laskiaismämmiä
karjanlaskupäiväksi sekä leipoi merkillisen _karvakakun_. Käsiensä
pesuveteen sotki hän rieskataikinan ja sekoitti siihen joka lehmästä
nyhdettyjä karvoja sekä laskiaispöydältä pyyhittyjä ruoanmurusia
ja leipoi, pirtin kynnyksellä istuen, paljaalla reidellään
korean kakun, paistoi sen uuninrupussa ja pani kevääksi talteen.
Lehmänkellon asetti emäntä ruokailuajaksi pöydälle ruokien viereen,
ja pöydän ruokamurusilla syötti hän lampaitaan, että ne sitä enemmän
karitsoisivat.

Helmikuun jälkeen seurasivat _kevätkuut_ lukuisine merkkipäivineen
ja pitkine _paastoaikoineen_, jolloin pidettiin "vähä niinkuin
jumalanpelkoa ja luettiin postillaa". Tuli ensinnä Maaria, joka kyllä
ei ollut muuta pyhäpäivää merkillisempi, tavallinen kirkkopyhä vain,
josta tiedettiin:

    "Minkä Maaria katolta viepi,
    sen Jyrki maalta viepi."

Aamupuhteista ja aamupihdeistä saatiin jo luopua, oli jo
aamupäivässäkin siksi pituutta.

Mutta pääsiäinen, kevättalven monipäiväinen juhla, oli jo tärkeämpi
ja toimeliaampi. Se oli suurimpia kirkkopyhiä, jolloin pitkän
matkan perukkalaisetkin pistäysivät kirkolla. Se pyhitettiin siten,
että keitettiin lehmän ja häränpäistä lihavelliä, syötiin rasvat
ja lihat, mutta luut vietiin metsään karjan menestykseksi.
Piinaviikon päivillä oli omat nimensä: _maitomaanantai, tiukutiistai,
kellokeskiviikko, kiristorstai_ -- Kuhmossa _kihlatorstai_ --
_pitkäperjantai, lankalauantai_ ja _pälkkä-pääsiäinen_. Piinaviikko
oli pyhä viikko, silloin ei ensinkään saanut kehrätä, varsinkin
piti varoa kiristorstaita. Kenpä silloin kehräsi tai kiersi lankaa,
hänellä vasta olivat vaikeat hengenlähdön hetket, ja "sitkaat kuoleman
siteet". Kiristorstaina isäntä ja emäntä taikoen kiersivät kartanoa,
ja emännät _ajoivat kiiraakin_. Niin oli Salmijärven Juntulassa,
Kajaanin seuduilla, vanha muori sinä päivänä kerännyt kelkkansa
täyteen kaikenlaista "ryönää": lapiota, kuokkaa, kirvestä, palavaa
tervaämpäriä ja mitä lie roskaa keksinyt, ja vetänyt kelkkaa sitten
ympäri kartanoa. Pitkänäperjantaina moniaat vanhat eivät syöneet
mitään, ennenkuin vasta auringonlaskun jälkeen. Jotkut olivat
sairaana ollessaan tehneet lupauksen, jotta jos paranen, niin olen aina
koko pitkän päivän syömättä.

Pääsiäisaamuna ani varhain, muiden vielä nukkuessa, muisti emäntä
karjaansa, nousi, otti kellon, pani siihen suoloja ja kiersi navetan
kolme kertaa, meni sisään ja antoi suoloja joka lehmälle, sitoi kellon
lehmän kaulaan ja sanoi: "Muista tulla kotiin!" Siitä kun väki heräsi,
sai se ensi sanomikseen, suuruksettomin suin kuulla kellon kalahtelua
navetasta. Ja niin kello "pilasi" kuulijan, ellei se ollut muistanut
viereensä varata leipäpalasta ja heti herättyään sitä haukata.

Pääsiäisöinä kahnustelivat _pääsiäisämmät_ vieraissa navetoissa
"toisen elettä pilaamassa ja omaa elettään korjaamassa". He lypsivät
lehmiä, leikkelivät lampaiden ja lehmien häntiä, korvia, karvoja,
nahkaa ja sarvenoita, pilasivat toisen karjan syömättömäksi
ja lypsämättömäksi ja ryöstivät onnen omille piteilleen. Ennen,
vanhaan aikaan oli ollut semmoisiakin pääsiäisämmiä, jotka olivat
lentäneetkin. Niin mokoma oli ollut muuan emäntä Säräisniemellä.
"Hiienvoiteella", sarvesta uunin takaa, oli vain voitanut korennon
nokan, pistänyt korennon ratsukseen ja kiljaissut: "Huis, lakkeisen
kautta Hiitolaan!" Ja silloin oli akka lähtenyt.

_Tipurtti_, huhtikuun 14:ntenä, oli ensimmäinen suvipäivä, ja sen
edellinen yö ensimmäinen _suviyö_, merkkiyö, jolloin ei olisi pitänyt
pakastaa. Jos silloin kylmäsi, tuli pitkä kevät ja kylmä kesä.

_Jyrki_, huhtikuun 23:ntena, oli toinen suvipäivä, edellistä vielä
merkittävämpi. Silloin vielä vähemmän olisi suvaittu pakkasta. Sillä
jos Jyrin öinä äkeytyi pakkaseksi, niin kylmäsi "neljäkymmentä yötä,
vaikka sulaan maahan". Jyrinpäivänä ei saanut jyrytä eikä kovin meluta,
siitä ukkonen kesällä pahemmin paukkusi. Muistettiin myös:

    "Mikä Jyrkinä katolla,
    se Erkkinä maalla."

_Vappu_ oli valoisan toukokuun ensimmäinen päivä, tärkeä merkkipäivä
sekin, lihakeitolla ja talkkunalla muistettava. Sillä Vapun "luulevat
vanhat olleen semmoisen kateellisen, jotta on pitänyt lampaanlihaa
keittää iltaseksi, jotta lampaat sikiäisivät... Jos ei Vappua
pyhitetty, niin ei se antanut eleitten menestyä". Vappuna vanhain
mielestä pitäisi olla hyvä sää ja suvituuli, silloin olisi kesäkin
lämmin, mutta jos tuuli on pohjoisessa, lietsoo se pohjoisesta koko
kesän.

_Ristinpäivä_, toukokuun 3:ntena, oli taas metsämiesten merkkipäivä.
Silloin he kävivät kiertämässä lintujen "soijinmaat" ympäritse,
että linnut siihen vakautuisivat. Lintujen höyheniä he kiertäessään
pistelivät puihin ja pyysivät lintujumalaa:

    "Tuopa lintu tuolta maalta.
    Lapinmaalta lennättele,
    miehen ehtivän etehen,
    pojan pyytävän povehen!"

_Eerikki_, toukokuun 18:s, oli jo kesän tulopäiviä, silloin jo
kala kuti, ja käki kukkui "vaikka huurremetässä", ja kaikki linnut
lauloivat. Tiedettiinkin:

    "Västistä vähän kesään,
    puoli kuuta peipposesta,
    pääskestä ei päivääkään."

Eerikkiin asti ainakin piti karjankonnun riittää, mutta sai monesti
riittää kauemminkin, kun sattui pitkä kylmä kevät. Eerikkinä kerittiin
lampaista "Eerikin villa".

_Urpaanuksesta_, toukokuun 25:nesta, tiedettiin vain, jotta silloin
pitäisi olla kylmä. Sillä kun on

    "Urpaanus turkki päällä,
    kesä kaikki paita päällä."

Toukokuussa oli vielä pari merkkipäivää. Toinen oli keväinen
_karjanlaskupäivä_, toinen tärkeä _touonpano_.

Varsin paljon oli emännillä huolta ja puuhaa karjaa keväällä
ensi kerran ulos laskettaessa. Piti varata, että maidontuojat
saisivat metsässä kulkea rauhassa kontiolta ja muilta turman
tuottajilta. Jo aamulla keitti emäntä väelle eineeksi maitopuuron,
_lehmänpäästö-puuron_, ja karjansa suurusti hän ottosilla,
karvakakuilla, kekri-, laskiais- ja joulurieskoilla. Sitten ulos
laskettaessa oli varsin monenlaisia temppuja. Kuka kiersi lehmän
kellolla navetan, kuka taas suoloilla ja ottosilla, ken palavalla
päretulella. Aivan yleinen tapa oli tervaristin vetäminen lehmän otsaan
ja ristiluille. Samoin se, että navetan kynnyksen alle asetettiin
vanha viikate, kirves ja patakoukku tai muu rautaesine, ja ympäri
oven pinnoitettiin punaisella langalla sidottu, renkaaksi halkaistu
yksikantainen pihlaja, pyhä puu, sekä ovipieliin asetettiin tervastulet
ämpäriin. Monesti asettui emäntä kahdahaaroin oven yläpuolelle, niin
että lehmät joutuivat kulkemaan hänen alatseen, kellokas astellen
edellä, toiset jäljessä. Ja kun kaikki olivat ulkona, otti emäntä
ovelta pihlajan ja kiersi sillä navetan kolmesti. Lehmiä laskettaessa
emäntä saneli:

    "Lasken lehmäni leholle,
    hatasarveni haavikolle,
    panen pajun paimeneksi,
    tuomen tuojaksi kotihin.
    Kato. Jumala, katottomassa,
    kun katoit katollisessa!"

Jos emäntä ei ollut itse tarpeeksi taitava karjaansa varaamaan, kutsui
hän avukseen jonkun tietäjän, joka hänen puolestaan teki varaukset ja
luki loitsut.

Paimen lähti karjan mukana metsään, seurasi lehmiä koko päivän ympäri
selkosia. Illalla, kun hän palasi, varasi emäntä vesikiulun orrelle ja
lojautti sieltä sen sisällön paimenen niskaan. "Se tarkoitti sitä,
jotta lehmät sitten kesällä hyvin lypsää." Mutta jos paimenelle oli
päivällä satanut, ei häntä enää kotona tarvinnut kastella?

Touonpano aloitettiin, jos vain kevät ja pellot sallivat, Eerikin
päivänä, ellei se sattunut olemaan _maanantaina_, jolloin ei saanut
mitään työtä panna aloitteelle. Siinä tapauksessa pantiin vilja jo
edellisenä lauantaina?

_Kylvöpäivän_ aamiaiseksi syötiin _kylvöpuuro_, joka oli ohrajauhoista
keitetty maitoon. Leipänä oli joulutaikinasta leivottu, aitan kammiolla
säilytetty paksu _kylvöpulla_. Syömään ruvettaessa tarjosi isäntä
joka miehelle viinaryypyn. Kylvöpuuroa annettiin koirallekin kokeillen,
että millainen tulee vuosi. Pantiin laudalle pöydän luo puuroa kolme
kokoa: iso, pienempi ja pieni, ja kutsuttiin koira syömään. Jos koira
hökälsi ensiksi isoimman ko'on, ennusti se hyvää vuotta, mutta jos se
nappasi pienimmän, oli huono vuosi tulossa, jos otti keskikokoisen,
saatiin tavallinen sato. Paikoin veivät kylvöpuuroa riiheenkin haltian
syötäväksi.

Isäntä itse toimitti kylvämisen, ellei ollut sattunut käen
pilattavaksi, sillä käen pilaama ei saanut kylvää. Joillakuilla
ukoilla oli ennen Eerikkiä pyydetyn hauen kuivattu pää, jonka auki
pöngitetyn kidan lävitse valuttivat ensimmäiset jyväkouralliset, mitkä
kylvötuohisestaan viskasivat peltoon. Niitä heittäessä he pyytelivät:

    "Nostappa noronen maasta,
    veännä veäntimen näköinen,
    kynnöstäni, kylvöstäni,
    vainpa vaivani näöstä!"

Toiset isännät taas heittivät kourallisen kaikille eläimille, mitä oli
talossa piteitä, ja sanoivat:

    "Hevosille... lehmille... lampaille...
    kukoille... kanoille..."

Sitten eleet eivät sotkeneet toukoja.

Kylvöaikana kävi osattomia köyhiä taloissa "kysymässä siemenenapua"
pieniin nurkantaustilkkuihinsa. Heille annettiin kupponen, pari,
_kylväjäistä_, ja sekin oli talon menestykseksi.

Sen jälkeen, kun vilja oli peltoon peitetty, ei talossa saanut
vaatteita pestä eikä muitakaan pesuja toimittaa, ennenkuin ohra oli
noussut oraalle.

Touko- ja kesäkuun vaiheilla oli _helatorstai_ ja _helluntai_. Ne
menivät melkein samoinkuin muutkin talkkuna-aamuiset pyhäpäivät,
helluntai oli vain suuri kirkkopyhä, jolloin korpien kansa tavallista
lukuisampana saapui kirkolle. Helatorstaita vasten jotkut emännät
taapostelivat öiselle tunkiolle huppu korvissa kuuntelemaan, tuleeko
karjalle rauhallinen, vaiko rauhaton kesä. Kuulivat siinä kovaa
räikettä ja kellonpauketta, silloin kesällä "metsä liikkui", mutta
jos kuului vain hiljaista kellon kalkattelua, antoi metsä piteille
rauhan.

Kesäkuun merkkipäiviä oli _Esko_, kuun 12:s. Se oli viimeisiä
ohran kylvöpäiviä, siitä lähtien jo piti olla kylväjän koura kiinni.
Eskeliltä aloitettiin kaskimaiden kalkitseminen. Eskoakin käytettiin
ilmatietäjänä: millä ilmalla hän piti tuulta, sieltä käsin tahtoi puhua
koko kesän.

_Pietari_, kesäkuun 29:s, oli pieni merkkipäivä sekin, "kesä-Pietari",
joka huolehti siitä, että nauris tuli halmeisiin kylvetyksi.

Mutta kesäkuun, jopa kesän suurin juhlapäivä oli valoisa _juhannus_,
jolloin aurinkokin melkein koko yön läpeensä punersi korkeimpien
vaarojen honganlatvoja ja taas kohotessaan taivaalle oli niin
kesäniloissaan, että "oikein säisti". Silloin nälkämaiden kansakin
oli hyvillään. Suurin laumoin se joka suunnalta keräytyi kirkolle,
selkien takaa veneillä soutaen, sydänmailta jalan kankaita ja soiden
pitkospuita kontti selässä kapsutellen, maanteiden varsilta
rataspeleillä ajellen. Juhannus olikin suurimpia kirkkopyhiä.

Juhannusaamuna juhlittiin juustoleivällä ja makujuustolla. Siitä
"karja hyvin menestyi". Puolispöytä tarjosi viiliä, ja iltaseksi
saatiin maitopiimää. Rieskaa ja roppavoita ja suolakalaa oli kuten
ainakin pyhäpäivänä.

Päivän kunnioiksi ja sydänkesän iloiksi pystytettiin jo aattoiltana
pirtin porrasten ympärille nuorista koivuista _juhannustarha_,
ja tuomenkukkia tuotiin pirtinpöydälle vesipulloon tuoksumaan.
Paikoin tuotiin pihamaalle isompikin koivu, _juhannuskoivu_, ja se sai
seisoa siinä koko kesän, kekriaattoon asti, jolloin se hakattiin
kekriaamupirtin lämmityspuiksi. Heinänteon aikana pidettiin
koivunoksalla viikatteita.

Nuori väki vietti juhannusyötä valvoen. Käveltiin ulkona, katsottiin
päivännousua, kisailtiin ja laulettiin. Juostiin piiriä, juostiin
"enkkaa" ja kykittiin nauriisilla. Tytöt kävivät salaisin puolin
sitomassa rukiinolkiin _ilolankoja_: mustaa, punaista, sinistä ja
valkeata. He leikkasivat rukiinkorren poikki, sitoivat siihen langan
ja kolmen yön perästä kävivät katsomassa, mikä korsi oli kasvanut:
mustako murheeksi, punainenko iloksi, vai sininen naimisiksi, vaiko
valkea kuolemaksi? Vielä salaisemmin toimivat tyttäret: riisuutuivat
ilkosen alastomiksi ja kiersivät talon ruispellon kolmeen kertaan ja
saivat, jos hyvin kävi, vastaan tulijakseen tulevan yrkämiehensä.

Vanha väki kuunteli tulevia asioita aitan ovella. Avaimen reikään kun
kallisti korvansa, saattoi aitasta kuulua sihinää, niinkuin jyviä olisi
laskettu laariin, ja se ennusti hyvää vuotta, mutta jos ei kuulunut
mitään, saatiin odottaa huonoa vuodentuloa?

Juhannusyönä paloivat maahan haudatut aarteet. Joskus satuttiin
näkemään, kun savu nousi semmoisesta salaisesta kätköstä. Mutta vielä
ihmeellisempää oli se, että jonakuna lyhyenä juhannusyön hetkenä
hetteiden vesi saattoi muuttua viinaksi, ja "se oli juuri siihen
aikaan, kun Vapahtaja on ve'en muuttanut viinaksi". Käytiinkin
hetteillä lippimässä, että eikö satuttaisi ottamaan juuri oikealla
hetkellä.

_Vanha juhannus_, siinä heinäajan rinnassa, oli halmeenpano-aika,
jota riitti aina _Jaakonpäivään_ asti. Rukiinkylvöäkin aloitettaessa
pidettiin vähän parempaa murkinaa, syötiin aamiaiseksi talkkunaa ja
juustoleipää. Ja kylvämään ruvetessaan pani isäntä viljaa pikku
nytykkään, leikkasi puukolla halmeen maankengästä rengaspyörykän, jonka
lävitse pujotti nytykän kolme kertaa. Näin varatut siemenet heitti
kylväjä ensi viljaksi halmeeseensa.

Heinäkuu muuten oli kiireistä heinänteko-aikaa, jolloin ei jouduttu
merkkipäiviä viettämään ja muistelemaan. Eikä niitä näihin
aikoihin juuri ollutkaan. _Saara_ vain ja _Markareeta_, molemmat
"vesihelmoiksi" tunnettuja, heinämiesten kiireisimpiä työaikoja.

_Ollin päivä_, heinäkuun 29:s, oli parasta rukiin kylvöaikaa koti-
ja rantapeltoihin. Ollia pyhitettiin paikoin, niin ettei uskallettu
silloin kehrätä, ei heinää niittää, eikä leikkuuta aloittaa.

Mutta elokuussa jo oli syksyn saattaja, _Perttuli_, suuri kirkkopyhä,
juhannuksen vertainen. Silloin maksettiin pappien kesäsaatavat,
ja senkin takia riensi kirkolle kaukaisinkin kulmakunta. Jo
Perttuli-lauantaina alkoi muuten hiljainen kirkonkylä tuntua varsin
väkirikkaalta ja eloisalta, ja pappilat olivat täytetyt voilla ja
vasikannahoilla ja niiden saattelijoilla.

Perttulina useinkin jo saapuva syksy näytti luontonsa, hiipi yöllä
harmajana hallana, ei vain _maahallana_, vaan joskus oikein _taivaisena
viluna_ ja turmeli pottupellot, veipä joskus rieska- ja leipäviljatkin.

"Se on kylmä perä Perttulilla", sanottiin, ja: "Perttuli mustikoista
ison hillon tekee." Perttulina kerittiin lampaista "Perttulin villa".
Ja Perttulilta alkoi metsänkävijäin toiminta-aika, silloin jo voitiin
lähteä metsälintuja pyydystelemään.

Muuta merkillistä ei elokuullekaan riittänyt. _Laurinpäivä_ vain vielä
oli, ja sekin oli opittu tuntemaan pahaksi vihiperäksi, vieläpä
vesiperäksikin. Silloin jo "kylmä kivi järveen puotettiin" Laurin
halloja sanottiin paikoin _kurnotuksen viluiksi_. Lauri oli muutamilla
ensimmäinen perunain ja nauristen syöntipäivä.

Syyskuu kuului syksyn hengessä sen erikoisemmitta merkkipäivittä.
_Syys-Matti_ vain oli syyskuun 21:ntena, ja silloin jo, ainakin vanhana
Mattina, piti olla

    "Potut kuopassa, nauriit kuopassa,
    vanha akka uunin perässä."

Mutta sitten syyskuun ja lokakuun rajamailla oli syksyn tärkeä
merkkipäivä, _Mikkeli_, vuoden kolmas suurjuhla ja koko Kainuun kulman
suurimpia kirkkopyhiä, jolloin koko kirkkomäki ja kirkonkylä oli
täynnä takamaiden kansaa.

Kotonakin juhlittiin ja purtua pidettiin jo _arki-Mikkelinä_.
Teurastettiin "karihtainen lammas" ja keitettiin kokonaisena
_mikkelilampaana_, kuten kekrilammaskin. Lammas piti olla valkoinen,
ja se oli jo keväällä "nimitetty" samoinkuin kekrilammaskin: "kun
elänet, niin Mikkelinä syyvään". Sitten syötiin ja juotiin mikkeliä,
vaikka ei varsin niin vahvasti kuin kekrinä. Mikkelilampaan luut
vietiin paikoin järveen, nuottaveteen kalaonnea antamaan. Niinpä
olivat ristijärveläiset kalamiehet tullessaan Kiannalle, Vuonnaniemeen
nuotalle, tuoneet muassaan mikkelilampaan luut ja upottaneet apajaansa.
Joskus haudattiin ne metsään puun juurelle. Sotkamon Kilpelässä oli ne
kuopattu isojen pihakoivujen alle.

Mikkeliltä noudettiin hevoset metsälaitumilla kotipelloille, ja pimeitä
pirttejä piti jo iltapuhteilla päretulilla valaista. Oli saapunut jo
pimeä syksy pimeine pitkine öineen, jotka synkissä sydänmaissa olivat
sitäkin mustemmat.

Vanhaan aikaan muistetaan paikoin, ainakin Puolangalla ja Sotkamossa,
Mikkelin jälkeen, eläinten teurastusaikana vietetyn juhlaa, jota oli
nimitetty _vuodenalkajaisiksi_. Lammas oli silloinkin teurastettu
ja syöty, olipa oikein virsi veisattu syömään ruvettaessa. Niin oli
juhlittu Puolangan Poskimäessä sekä Sotkamon Tikkalansalmessa. Niin
tärkeänä oli pidetty juhlaa, ettei talosta oltu mitään eläintä myyty,
ennenkuin oli vuodenalkajaiset vietetty. "Kun ei ole siunattu vielä,
niin ei anneta", oli vain sanottu.

Ennen kekriä oli vielä muuan merkkipäivä, _Simuna_, lokakuun 28:ntena.
Se oli _sika-Simuna_, joka kiljuvilta kärsäniekoilta riisti hengen.
Sehän tiedettiin, että

    "Simuna sikaa tappaa,
    Hanna harjasta pitää,
    Pekka peräjouhista."

Kun sika oli teurastettu, leikattiin saparo, ja käskettiin jonkun
poikasen kantaa se sikopahnaan, jotta "se on kyllä raskas, mutta
reistaahan viijä!" Poikanen kantoi saparoa olallaan, selässään,
niinkuin se olisi ollut hyvinkin painava ja vei pahnaan. Siitä siat
vastakin kasvoivat isoiksi.

Simunanpäivän aamuna syötiin talkkuna ja puolisiksi keitettiin
_sianselkä_. Simunana jo jotkut vanhat miehet alkoivat pitää kekriä.
Niin olivat Kilpelän ukko ja Nivalan vaari Puolangalla varustaneet
eväslaukkuunsa lampaanlavan, voita ja rieskaa ja siitä peräkkäin astua
kyökytelleet tuttavaan taloon, jossa tiesivät olevan viinaa. Siellä
sitten talon äijän kanssa kolmisin oli syöty ja juotu, laulaen ja
turisten aloiteltu kekriä ja arveltu: "Aatto juhlaa korkeampi".

Syksyn kuluessa oli vielä pari pientä merkkipäivää: leikkuun ja
riihenpuinnin lopettaminen, jotka sattuivat, milloin millekin päivälle.
_Sirpinkampiaiset_ pidettiin, kun leikkuu oli loppunut. Työväki tuli
ja toi sirpit "emännälle kaulaan", ja silloin piti emännän hyvittää
leikkuumiehiä juustoleivällä, ryynipuurolla, rieskalla ja roppavoilla,
lihalla ja uutispotuilla. Annettiinpa viinaryypytkin. Niin säästyi
emännän kaula sirpeistä, jotka sen sijaan pantiin pirtinseinälle
naulaan "kuivamaan". -- Kun viimeinen viljakouraus oli leikattu,
sanottiin:

    "Nälkä soille, vilja maille,
    rikkaijen riihenparsille!"

_Riihenroikajaiset eli riusanroikaiset, parsiin- eli
vartankolkkajaiset eli vartankolkkaukset_ tapahtuivat viimeisenä
riihipäivänä. Silloinkin työväkeä ravittiin erikoisilla ruoilla.
Aamiaiseksi keitettiin ohrapuuro ja iltaseksi saatiin lihakeitto, ja
ruokaryypyiksi tarjosi isäntä viinaa, jopa aamulla riiheen mentäessä
antoi suunavausta. Yleinen ikivanha tapa oli jättää viimeisestä
riihestä yksi lyhde puimatta. Sitä sanottiin _alkulyhteeksi_ eli
_elättilyhteeksi_, ja heitettiin se parsille perisoppeen pystyyn.
Siellä se sai seisoa seuraavaan syksyyn, jolloin joutui muun viljan
joukkoon, ja oli niinkuin siemenenä uudelle sadolle sekä hyvän
vuodentulon saannille. Kuhmon Venähenvaaran ukko oli heittänyt
kokonaista kolme puimatonta lyhdettä "eloparalle", jota hän oli
palvellut.

Sitten oli vuoden varrella vielä muuan merkkipäivä, pelottava
_kinkeripäivä_ eli _messupäivä_. Kaksittainkin niitä vuodessa
pidettiin, syksyllä, Mikkelin tienoissa, _syysmessu_ ja kevättalvella
_talvimessu_. Syysmessussa luetettiin vain lapsia, mutta talvimessussa
kuulusteltiin kaikki kansa, nuoret ja vanhat.

Jo illalla tulivat kinkerienpitäjät, papit ja lukkari, kinkeritaloon
yöksi -- hevosella oli heidät noudettava -- ja pitivät talossa
rahvaalle iltarukouksen. Sillä messuväkeä oli talonpirttiin jo koko
joukko keräytynyt. Papeille tarjottiin parasta, mitä talo oli osannut
hankkia, ja kylän kirkonmies sai suuren kunnian suurustella pappien
pöydässä. Kinkeriväkeäkin ruokittiin varojen mukaan. Viinaakin
tarjottiin sekä papeille että rahvaalle, sillä viinaa piti messutalossa
olla. Jotkut papitkin sitä aivan halusta jonkun naapun nakkasivat,
puhumattakaan lukkareista, joista muutamat eivät oikein tienneet
määräänsäkään.

Messuväkeä kuulusteltiin sekä sisäluvussa että katkismuksen ulkoa
osaamisessa, ja lopuksi piti pappi kyselykuulustelut. Kovin olivat
muutamat seurakunnan jäsenet huolimattomia kristillisen lukemisen
harjoituksessa. Varsinkin jotkut vanhat ukonkarilaat olivat niin
itsepintaisia oppimaan, että papin täytyi heitä toisinaan kovistella,
jopa pöydän alle työntämällä. Niin hullusti oli käynyt Porkkalan
ukolle Puolangalla, jotta oli joutunut pöydän alle häpeämään. Oli
siellä äijä vain rauhassa istunut ison aikaa, kyököttänyt, jo
kysäissyt: "Joko ma nousen?... Joko ma nousen?" Mutta kun ei pappi
ollut kallistanut korvaansa, oli ukko arvellut: "noustappa taijan!" ja
noussut ja astellut ulos. Pöydän alle oli työnnetty kerran myöskin
Kylänmäen ukko, huono hyrynsalmelainen lukija. Mutta ei ollut hänkään
ottanut papin rankaisua oikein ojennuksekseen: oli vain askaroinut
ahtaassa asemassaan tulitikunpätkillä silmäluomensa ammolleen, ja
niin pöydän alta killistellen keinotellut koko kinkerirahvaan
nauramaan. Mutta Riitavaaran Eskoa ei pappi ollut uskaltanut ruveta
pöydän alle yrittämään. Äkäillyt oli kyllä kovasti ja uhkaillut, mutta
kun oli huomannut, kuinka Esko oli sivullaan isoa nyrkkiään
puristellut, oli pappi lausunut toivovansa ja uskovansa, että Esko ensi
kerraksi ahkeroitsee lukutaitonsa paremmaksi.

Lopuksi pappi tiedusteli, millaista elämää kyläkunnan ristirahvas
viettää. Silloin tuli kirkonmiehen vuoro astua esiin kylän "ilveitä"
selittelemään. Tavallisesti ei kirkonmiehellä ollut suuria
valittamisia: rahvas eli Herran pelvossa, niinkuin oli ennenkin
elänyt. Mutta kerran Puolangan Leipivaaralla oli muuan akka
ruvennut "juoruamaan" papille kylänsä synnillistä menoa: juovat
kuin siat, tappelevat kuin sudet, lyövät korttia kuin pakanat, elävät
kuin eläimet... "No, no, eikä kirkonmies tiedä mitään!" oli pappi
kauhistunut. Mutta Martin Paavo, kirkonmies, oli puolustautunut: "Oisko
sitä päälleen isäntä, jos menisi kaikkia kantelemaan".

Ennen vanhaan, kun kirkkoa ei ollut koko laajalla kulmakunnalla
lähempänä kuin Paltaniemellä, olivat Paltamon papit kierrelleet
suunnattoman kotiseurakuntansa sydänmailla messuja pitämässä.
Samalla olivat he toimittaneet muitakin kirkollisia tehtäviä
-- kuten monesti nytkin --, olivat siunanneet kuolleita maahan,
kastaneet lapsia, vihkineet aviopareja ja jakaneet ehtoollista.
Aika ankaroita olivat he toisinaan olleet huonoille lukijoille ja
huonosti eläville seurakuntalaisilleen, kaakinpuussakin olivat joskus
vitsoilla kylvetyttäneet. Muuankin vitsottava oli rukoillut: "Älä, hyvä
Herr'-Eerikki rukka!" "Herr'-Eerikki" kun oli ollut se pappi.



HÄÄTAPOJA.


    "Jos tahot talohon naija,
    tuuva miniän minulle,
    elä kihlo kirkkotieltä,
    siell' on porsaskin punassa,
    sikai on silkki päässä.
    Ota olkihuonehesta,
    riusanvarresta valihte,
    kivenpuusta kiikkumasta".

Juhlista ja merkkipäivistä puhuttaessa ei suinkaan sovi unohtaa
häitäkään, suuria ilojuhlia, joita miltei joka talo ainakin jonkun
kerran joutui viettämään. Ne olivat nuorten juhlia, kahden toivorikkaan
nuoren onnenpäiviä.

Mutta ennenkuin päästiin häihin asti, oli nuorilla edessä pitkä ja
monimutkainen taival. Naimisiin joutuivat tyttäret tavallisimmin
kolmattakymmentä aloitellessaan, mutta jotkut tulivat valituiksi jo
alle kahdenkymmenen ikäisinä, jopa muuan tytär Hyrynsalmella oli
mennyt miehelään 17:llä ikävuodellaan, ja Kuhmossa oli eräs vaimo jo
samanikäisenä ennättänyt äidiksi. Mutta toiset taas saivat odottaa
aikaansa aina lähemmä kolmeakymmentä, ylikin, miten milloinkin sattui.
Mitään määrää ei tietysti ollut. "Kuus naulaa kun menis suoloja
hameeseen, niin silloin saa tytär mennä naimisiin", oli leikillisenä
määriönä.

Miehen tavallisesti piti olla jonkun verran vanhemman, "se kun nainen
ennen mukaa löysätä, niin sillähän ne valikoi naisen nuoremman."
Jouduttiin tietysti joskus ottamaan vaimoksi itseänsä vanhempikin.

Vanhempi sisaruksista joutui tavallisesti naimisiin ennen nuorempaa,
mutta kävi joskus niinkin, että nuorempi ennätti edelle. Häpeähän
se oli hylätylle, että häätyi _kivikontin kantajaksi_, vaikkakin
kontissa oli "silkkiset viilekkeet ja suu alaspäin." Vielä
häpeällisempää oli jäädä _vanhaksi piiaksi_.

Aivan likeisiä sukulaisia ei juuri naitu. Ei "viittitty" mennä
naimisiin esim. serkkujen eikä useasti pikkuserkkujenkaan kanssa.
"Se oli mieles, jotta kun suuret sukulaiset ollaan, niin ei se sovi",
jotta "pitää suku tulla, muuttumaan". Joku harva tapaus tiedetään, että
veljen ja sisaren lapset ovat yhtyneet avioliittoon.

Tulevan kumppaninsa tapasivat toiset omilta kyliltä, mutta toiset taas
saivat etsiä sitä etempääkin, jopa toisinaan aina naapuripitäjästä
asti. Rajan takaa, Vienan-Karjalasta, eivät pojat juuri koskaan
ole emäntää noutaneet, halveksivat hiukan Vienan tyttöjä, eikä
tyttäristäkään ole kuin joku harva mieltynyt rajantakaisiin
"prihatsuihin" siksi, että olisi uskaltanut lähteä mukaan
vienalaistalon miniäksi. Säätyerotus oli jotenkin jyrkkä, eipä juuri
talon poika saanut piikatyttöä ottaa, eikä hyvän talon tytär ruvennut
renkimiehen kumppaniksi.

Tuttavuutta tehtiin pyhäiltaisissa kisoissa, varsinkin kesäilloin,
jolloin pojat ja tyttäret yhdessä "kävellä koppasivat". Etäisempiä
taas tavattiin suurina kirkkopyhinä kirkkomäellä sekä Oulun
tervansoutumatkoilla. Mutta lähemmin tutustuivat nuoret toisiinsa,
kun pojat kulkivat tyttöjen luona yöjalassa. Kesäisin makasivat sekä
tyttäret että piikatytöt aitoissa tai luhdeissa, joissa heillä oli joko
seinään kiinnitetyt sängyt tai lattialle laitetut vuoteet. Pyhäajan
öinä hiipivät pojat aittoihin tyttärien luo yötä viettämään, kulkivat
riijuussa taikka, niinkuin vanhat sanoivat, _luuhalla_. Tämmöinen
luuhalla-käynti on Kainuunkin mailla aivan yleinen, ikivanha tapa,
_luuhapoikina_ ovat vanhatkin vaarit nuorina päivinään hiiviskelleet,
samoin myös heidän isäukkonsa ja ukkovaarinsa. Eikä sitä ole minään
pahana eikä vikana pidetty, nuoret saivat siten vain tutustua
toisiinsa. Poika kun oli johonkuhun tyttäreen mielistynyt, kävi hänen
luonaan öitsimässä. Mutta jos jollakulla tytöllä oli niin hepsakka
luonnonlaatu, että laski luokseen tänään tämän, huomenna toisen,
niin "sitä inhosivat vähä, jotta se on jokaisen hyvä". Talvellakin,
kun kylmä ahdisti tyttäret pirttiin nukkumaan, pojat joskus sinnekin
yöpimeissä haamusivat, heittivät vain kenkänsä porstuaan. Makasihan
pirtissä kyllä lapsia ja muitakin, mutta lapset nukkuivat sikeästi,
eikä muille hiiviskelijän tulo ollut niin outo asia. Luuhapoika
otti vain ja lähti tiehensä, ennenkuin pirtti aamulla heräsi. Mutta
talon poikaviikarit tekivät joskus, jos kosiskelija ei heille ollut
mieluinen, sen ilkeyden, että laskivat vettä hänen kenkiinsä ja
nostivat ne rappusille jäätymään.

Vaikka näin "luuhateltiinkin", ei siitä kuitenkaan sen pahempaa
seurannut. _Jalkalapsia_ ei ennen ollut niin määrättömästi kuin
nykyään, vain joku harva sen häpeäikseen laittoi. Sillä häpeä se
oli, "niinkuin olis murhan tehnyt". Semmoista tytärtä "ei pietty,
ei ihmissää enää", eikä se kelvannut kellekään emännäksi, "niin
meni pilalle". Itse saivat äiti rukat huolehtia lapsestaan, jota
myös halveksittiin, niin että useasti haukuttiin _äpäräsikiöksi_ ja
_huorikakaraksi. Kirkon tervuurahoja_ sai jalkalapsen tekijä
maksaa [vasta nainut parikunta, jos sai lapsen "ennen aikojaan",
sai myös "kirkkoa tervauttaa"]. Jos rippikoulu-ikäiset pojat ja
tytöt luuhattelivat, panetti pappi heidät kirkkoon mustallepenkille
jumalanpalveluksen ajaksi istumaan.

Jotkut tyttäret, jotka syystä tai toisesta heitettiin oheen,
turvautuivat tietäjän apuun nostattaakseen poikien lemmen itseensä,
samoinkuin taas pojat koettivat tyttöjen innostusta kiehtoa puoleensa.
Käytettiin kylvetyksiä ja loitsuja, syötettiin toiselle hikeään,
anastettiin toiselta hiuksia, keitettiin himoheinistä teetä ja
monenlaisia muita keinoja kokeiltiin: kukonhöyheniä, oriin häntäjouhia,
linnun lävitse ammuttuja luoteja, kutusammakon sääriluita, kaikki ne
tavalla taikka toisella olivat tarpeellisia.

Kun nuoret olivat tarpeeksi toisiinsa tutustuneet ja kiintyneet,
rupesivat he puuhaamaan avioliittoa. Se tapahtui syksypuolella vuotta.
Kun Perttulin kirkolla etämatkaisemmatkin olivat vielä tavanneet
toisiaan ja asioistaan varmuudeksi keskustelleet sekä määräpäivästä
sopineet, varustautui poika _naimoihin_. Kysyttyään vanhemmiltaan
lupaa, laittoi hän eväitä matkaan, kahvia, sokeria, ja ennen kaikkea
viinaa, ja _puhemiehineen_, jona oli joku sukulainen, naimisissa
oleva veli, setä tai muu, lähti _kysymään_ eli _tahtomaan_ tyttöä.
Monesti talossa ei tiedetty sulhasia odottaakaan, tytär ei ollut
ilmoittanut, vaan arvattiin heti, millä asialla vieraat vaeltavat.
Ruokaa pantiin kohta pöytään ja tarjottiin kahvia, mutta kosittavaa
tytärtä ei näkynyt: oli ujouksissaan puikahtanut ulos. Syönnin
jälkeen esitti puhemies: "Mitäs tykkää talonväki, me on lähetty
sille asialle, jotta tästä talosta tahotaan ottaa tyttöä mukaan?"
Siihen vastattiin: "Mitä itse tehnee tytär, oman maksan päällä on
mieli." Silloin sulhanen juoksaisi kutsumaan tyttöä mieltänsä,
myöntymystänsä sanomaan. Niin sai puhemies antaa hänelle _kihlat_: pari
_kihlasormusta_, kihlasilkin ja lisäksi _rahaa_. Ennen ei käytetty
kultaa, annettiin vain _hopeasormus_, rantuniekka ja niin leveä, jotta
täytti melkein koko nivelen. Rahaa annettiin 10-20 ruplaa, silkki
oli 5-10 ruplan hintainen. Kun asia oli näin hyvin päättynyt, keitätti
onnellinen _yrkämies_ iloissaan kahvit omista eväistään, tarjosi sitä
talonväelle ja viinaakin juotti, niin että päästiin vielä paremmalle
ja iloisemmalle tuulelle. Yrkämiehet viipyivät talossa yötä, aamulla
vasta, kun olivat syöneet ja juoneet, lähtivät he kotimatkalle.

Mutta ei aina kosijoita näin onnistanut. Sattui väliin, ettei tyttöä
annettukaan, ja silloin sai sulhasiksi pyrkijä nolona, tyhjin
toimin palata takaisin. Oli saanut _veden kenkään_ taikka käynyt
_ruunanpäässä_, sanottiin. Mutta olisipa poika hoksannut pitää
sormuksia kolme torstaita pääskysen pesässä, ennenkuin meni tytölle
tarjoamaan, niin ei olisi niitä takaisin työnnetty.

Kihlauksen jälkeen mentiin _kuulutuksille_, sekä sulhanen että morsian
seurasivat puhemiestä pappilaan. Useimmat kuulutukset toimitettiin
syksyllä Mikkelin ja kekrin välillä, "silloin niitä morsiamia enimmin
tehtiin". Sitten pidettiin morsiamen kotona _ratulat, naittajaiset
eli naittaiset_. Sulhanen ajoi sinne puhemiehineen, veipä mukanaan
syötävääkin kaikenlaista sekä kahvitarpeita ja viinaa. Morsiamen
sukulaiset myös kokoutuivat taloon. Vieraita syötettiin ja juotettiin
sekä talon että sulhasen puolesta lauantai-illasta aina maanantaiaamuun
saakka. Sulhasen eväitä syötäessä ja viinaa viljeltäessä sanoi
puhemies: "Nyt on se päivä, jotta nämä nyt aikovat naimisiin, jotta
nämä on nyt niijen naittajaiset". Ja sen päälle taas syötiin ja
ryypättiin.

Maanantaiaamuna lähti sulhanen pois ja vei morsiamenkin mukanaan,
että "kotiväelleenkin näyttää sen saaliinsa". Koko viikon viipyi
morsian siellä _housuviikolla_ eli _housunpaikkuuviikolla_ ja
syötettiin häntä ja hyvänä pidettiin. Pois lähtiessä antoi anoppimuori
miniänkokelaallensa nyytin villoja, ja vaari pisti kouraan rahaa, ja
sulhanen antoi kyydin kotiin.

Kihlauksen jälkeen alkoi morsiamelle ankara työ: _anteiden_
valmistaminen. Ensi asioiksi piti lähteä _keruuseen_. Joku vanha
"muorin raja" tai "ämmän koppero" oli morsiamen mukana _kaasona_
[Kiannalla: kaasi] eli _päistärsäkkinä_ ja he kävivät joka talossa,
sukulaisissa ja tuttavissa, sekä koti- että naapurikylissä, jopa
toisilla kirkkoaloillakin, sukulaistaloissa, vieläpä ventovieraissakin.
Kihlasormukset oli morsiamen sormessa sekä sukankudelma aina
käsillä, jotta niistä heti tunnettaisiin keräilijämorsiameksi. Hyviä
tunnusmerkkejä olivat myös keräilijäin isot nyytit, vieläpä sekin, että
he heti taloon päästyään laittoivat kahvipannun tulelle. Heillä oli
nimittäin omat kahvieväät mukana. Niinpä tiedettiin anelijoille antaa
pyytämättä, ja annit korvasi morsian kiitoksilla sekä kahvittamisella.
Saivatkin kahvittajat kaikenlaista tarpeellista: villoja, lankaa,
sukkia, lapasia, huiveja, kahvi- ja ruoka-astioita, rahaa ja
hamppujakin. Heille karttui monesti niin jykeät kantamukset, että
täytyi heittää matkanvarren taloihin hevosella noudettavaksi. Koko
talven ajan kävi morsian aina tuon tuostakin keruussa, välillä taas oli
kotona työhommissa.

Keräämistään aineista sekä omista varoistaan valmisteli morsian talven
kuluessa hääantejaan. Oli hänellä puuhaa, piti siinä käsi käydä ja
jalka liikkua, kun piti kartuta, kehrätä, kutoa ja ommella, sekä saada
valmiiksi vantutta, sukkaa, vyötä, lakanaa, paitaa, vyöliinaa, jos
jotakin. Paljon niitä karttuikin: varakkailla taitavilla morsiamilla
oli yksi aitta aivan anteilla varattu, siellä orsi sukkia täynnä,
toinen vanttuita, sitten paitoja, huiveja, vyöliinoja ynnä muita
monet orret. Tekemättä ne jäivät tyhmiltä ja taitamattomilta
neitseiltä, taitaviltakin kului monet ajat, vaikka koettivat
mökinakkojakin käyttää kehruuapulaisina. Siksipä entisaikaan täytyi
tyttären olla morsiamena joskus kolmekin vuotta. Talvet sai hän olla
omissa hommissaan yletaikojaan, mutta kesällä piti käydä heinällä ja
leikkuussa, halmetta kyntämässä ja tervahautaa laittamassa sekä Oulua
soutamassa. Mutta sukan- tai vanttuunkudin oli morsiamella aina
matkassa, ja väliajoilla kotipirtissä hän heti istahti kangaspuihin.
Lopulta, jos kovin kiirettä tahtoi tulla, oli koko talon naisväki
apuna. -- Omat vaatekerrat piti tyttärellä olla valmiina jo
kihlottaessa.

Kihlausaikana pistäysi yrkämies luuhattelemassa kuten ennenkin, ja jos
hänellä oli hevonen, käytti hän mielitiettyään joskus kirkollakin.
Mutta oli niitä semmoisiakin miehenjörriköitä, jotka eivät
vuosikauteen käyneet kihlattuaan katsomassa, siihen vain tyytyivät,
kunhan kirkolla sattuivat näkemään.

_Häät_ pidettiin, sitten kun morsian oli saanut anteet valmiiksi,
kevättalvella Maarian tai pääsiäisen aikoina.

Sulhanen tuli puhemiehen sekä puhemiehen emännän, kaason, kanssa
_juohtomiehinä_ morsiamen kotiin noutamaan kihlattuaan vihille.
Tänne kutsuttiin morsiamen sukulaiset vieraiksi ja pidettiin
_lähtiäiset, antajaiset eli antaiset_. Vieraita kohdeltiin talossa
yökausi, ja aamulla vielä syötettiin ja juotettiin, veisattiin virsi,
ja puhemies sanoi: "Tämä on nyt viime vero sen nimellä". Sitten
lähdettiin pappilaan kaksissa hevosissa, puhemies emäntineen edellä,
sulhanen morsiamineen jäljessä. Komeasti ajettiin kokkareellä, komea
karhunnahkaharjus länkien niskalla. [Jos morsiamen koti oli matkan
varrella, käytiin ensin vihillä kirkolla, sitten vasta palattaessa
pidettiin antajaiset.]

"Vihkireissulle" oli varaten lähdettävä, sillä kilpakosijat ja
kaikenlaiset kadehtijat voivat monesti tehdä elkeitään kiusaksi ja
matkan estämiseksi: panivat painajaisen rekeen, taikka istuttivat
kirkonväen, niin ettei hevonen jaksanutkaan vetää. Keräsen Pentille
Puolangalla oli käynyt kerran niin, että hevonen oli saanut vaahdossa
vetää, ja Salmen Sampan juohto-ori oli väsynyt järvenselälle.
Eihän elkeisiin tarvittu muuta kuin pistää salaa vanha ruumiinarkun
naula rekeen, niin jo tuli siihen painoa, taikka piiloittaa ruumiin
mittakeppi poikittain tielle, niin ei hevonen päässyt ylitse.
Siksi kotona jo juohtomiesten lähdettäessä, piti tehdä varat: panna
siivenkynään eläväähopeaa ja tapittaa se yrkämiehen aisannokkaan
väännettyyn reikään. Silloin ei mikään voinut matkaa seisauttaa.
Lisäksi vielä puhemies edellä ajaessaan sivalsi portilla ruoskallaan
maahan kolme kertaa ristiin. Mutta jos varat olivat jääneet tekemättä,
ja painajainen asettui, piti kääntää reki kumoon ja kopistella, taikka
riisua hevonen ja valjastaa edestakaisin aisoihin, sitten taas riisua
ja valjastaa oikeinpäin ja lähteä ajamaan.

Vihiltä, "tiaisen valalta", ajoivat nuoret suoraa päätä sulhasen
kotiin, jossa häät pidettiin. _Pelimanni_ oli portilla soittamassa
marssia, kun _juohtojoukko_ eli _juohtokansa_ ajoi pihaan. Ja pari
vahvaa miestä oli portilla vartioimassa, he hyökkäsivät heti sulhasen
hevosen kimppuun sekä koettivat tempaista _luokin_ irti rahkoista,
rinnusta avaamatta, hevosen vielä liikkuessa. Sulhanen puolestaan
ajoi täyttä vauhtia ennättääkseen ehjänä yli pihan, mutta kun
valitut, "riskimmät" miehet oikein riipaisivat, lähti luokki irti,
Mutta useasti rahkeet rapsahtivat poikki, taikka aisat rätkähtivät
kappaleiksi, ja karkaava hevonen tuuskahti turvalleen. Irti saatu
luokki lennätettiin samaa vauhtia katolle, ja kolmas mies saattoi
hevosen talliin. Jos luokki jäi katolle, oli se merkkinä, että suku
pysyi talossa.

Soittaen saatettiin nuori pari sisään.

Pirtissä kysyi puhemies ensi asiakseen _lämmintä_:

"Oisiko talossa lämmintä, jotta saisi jalkoja leväyttää ja yötä olla,
kun on niin pitkältä kulettu ja väsytty?"

"Mitä matkustavia te olette?" kysyi isäntä. "Enpä mie tiijä luvata,
sopiiko tässä, kun on tässä vieraita muitai paljo."

"Emmä me ole mitää ryöväreitä eikä muita vakoojia. Me olemma vain
tavallisia matkustavaisia."

"No, saapi tässä sitten olla, kun ei pahennusta tee. Lakea myöten on
lämmintä."

Siitä kysyi puhemies vielä: "Saapiko sitä lukea ja virrenvärsyn
veisata?"

"Saapi!" vastattiin.

Puhemies veisasi esim.: "Vihollinen karkot' kauvas, jott' sieluni sais'
olla rauhass'".

Tämän jälkeen vasta tervehdittiin ja käteltiin ja saateltiin vieraat
istumaan kamarihuoneisiin kahviteltaviksi.

Hääväkeä, sekä yrkämiehen että morsiamen sukulaisia, oli keräytynyt
talo täyteen. "Kuttuvieraita" voi olla isoisten oikeissa "ökähäissä"
toistasataa henkeä. Sulhasen isä, ja sulhanen itsekin, olivat käyneet
kutsumassa: "Olkaa nyt hyvä ja käykää meillä kahtomassa, kun nämä
nuoret tahtoo yhistyä, jotta pietään vähä niinkuin muistiaisia."

Parhaansa oli talo häiksi varannut. Isoissa pirteissä oli monta pöytää
ruokia ihan täynnään. Oli leivottu leipää ja rieskaa, tehty teoksia
ja kalakukkoa, oli kapahaukea, lohta, säynäjää ja suolasiikaa, oli
paistettua ja keitettyä lihaa sekä metsälinnun täkkiä -- "nehän ne
on ollutkin niitä paraita hääeväitä" --, oli vielä ryynipuuroa sekä
juustoa, maitoa, maitopiimää, viiliä ja voita. Viinaa oli viljalti ja
kotitekoista olutta yltäkyllin.

Puhemiehen emäntä oli ensi päivänä talossa määrääjänä ja ensi aterialle
johtajana, ja puhemies muuten isäntänä. Kaikki suuremmat sukulaiset
pantiin ensipöytään: morsiamen isä sulhasen isän viereen, samoin äidit
vierekkäin ja heidän rinnalleen puhemiehen emäntä, sitten morsian.
Sulhanen taas istui puhemiehen vieressä lattian puolella pöytää,
"lavittalla", vastapäätä morsianta. Sitten seurasivat muut sukulaiset
niinkuin "Jaakopin lapset järjestyksessä esikoisuutta myöten." Sulhasen
sisar oli _kenkkärinä_, ruokien kantajana.

Ruoalle ruvettaessa julisti puhemies, minkä kumman hän oli äsken
nähnyt:

"Kaksi ihmistä vasta vihittiin yheksi. Ne on nyt yheksi tulleet, ja
polvillaan ne oli papin eessä."

"Valehtelet!" sanottiin.

"Tosi on, ja tässä nyt sen nimeen pietään nämä piot. Ne nyt ei enää ole
morsian ja yrkämies, vaan nuori mies ja nuori vaimo."

Sitten luki puhemies ruokaluvut, ja syönnin päälle veisattiin virsi:
"Kiittäkäämm' Jeesust' edest' näitten lahjain."

Kaksi, kolme, jopa joskus neljäkin päivää pidettiin häitä, pyhäiltana
kun aloitettiin, niin siitä viikkoa myöten jatkettiin. Syötiin
ja juotiin, miehet joivat viinaa, jotta muutamat olivat aivan
"päntiöinä". Ja tanssittiin, pyörittiin _rinkiä_, niin paljon kuin
pirttiin sopi, asetuttiin piiriin ja laulettiin, _tanssautettiin_
morsianta piirin sisässä ja annettiin hänelle rahaa. Taikka pirtin
täydeltä tanssittiin _hääpolskaa_, parittain pyörittiin kuin luomapuut,
taikka taas vaihteeksi valssattiin. Soittaja pöydän luona veti
säveleitä parhaansa mukaan. Hyrynsalmelais-häissä esim. vingutteli
viulua seppä Antti Kemppainen ja Puolangalla pelaili Matti Väisänen
sekä Massi-Matti, josta sanottiin:

    "Massi-Matti pelaa,
    Kaisas-Reeta tanssaa,
    Kopotti polkee tahtia."

Toisinaan esiintyi morsian _ruunu_ päässä, kirkonkylän "herrasrouvilta"
oli sen lainannut. Muuten oli morsian kotikutoisessa mustassa
puvussa, joka oli Oulussa värjäytetty. Samoin sulhanen oli morsiamen
laittamissa mustissa, jotka nekin olivat Oulussa "värjätyt, tampatut ja
rässätyt".

Illalla laitettiin nuori pari kamariin makuulle, ja samaan huoneeseen,
toiseen sänkyyn, paneutui puhemies emäntineen. Mutta kolme yötä
vihkimisen jälkeen oli nuoren parin "pyhitettävä". Aamulla toi
kenkkäri makuuhuoneeseen viinaryypyt, ensin puhemies-makuukselle,
sitten nuorelle parille. Ja kun nuoret astuivat pirttiin, toivottivat
vieraat heille onnea "tässä uuvessa eesottamisessa". Etäisemmät vieraat
viettivät yön häätalossa.

Sitten juotiin _huomenpikari_. Laitettiin puumaljaan makeaa juotavaa,
lämmintä vettä ja sokeria, sekä rommia tai konjakkia sekaan, ja sitä
morsian lautaselta puusarkalla tarjosi vieraille. Puhemies kuulutti:

"Nyt tulee huomenpikari, ja siihen kelpaa neulaa, naulaa, mitä vaan
panee, lehmää, lammasta, vaatekalua kanssa."

Sarkan tyhjentäjä puolestaan sitten pani morsiamen lautaselle rahaa
ruplan, pari, viisikin ruplaa, rikkaat isännät joivat poikansa häissä
viisikolmattakin ruplaa, ja emännät ryypätä napsauttivat lampaan, jopa
lehmänkin. Ken minkä mitäkin antoi, rahaa tai tavaraa ja mitä oli
huomenpikaria tyhjentäen luvannut, se oli annettava myös. Rahaa karttui
hyvissä häissä sata ja puolitoistasataakin ruplaa.

Huomenpikarin jälkeen rupesi morsian vuorostaan jakelemaan anteitaan.
Puhemiehen emäntä niitä kantoi koreilla esiin koko hääväen nähden,
ja morsian itse anteli, kelle mitäkin, sulhasen sukulaisille ja
puhemiehelle. Appiukolle antoi hän paidan, alushousut ja liivin,
sukat, vanttuut ja vyön, anoppimuorille röijyn, hameen, huivin,
vyöliinan ja paidan, sukat ja vanttuut sekä "makauksia": tyynyn,
polsterin, lakanan ja peittotäkin. Yrkämiehen veljetkin saivat
sukat ja vanttuut, joskus paidankin, samoin sisaret, joille vielä
oli vyöliina ja huivi. Sedille ja tädeillekin oli varattu sukat ja
vanttuut, tädeille lisäksi vyöliina. Puhemiehen saanteja oli paita
ja vyö sekä sukat ja vanttuut, ja puhemiehen emännän, huivi ja
vyöliina, sukat ja vanttuut. Papillekin oli morsiamen vihillä käytäessä
annettava sukat ja vanttuut, ja sulhaselle oli hän valmistanut koko
hääpuvun. Sitten oli määrä täynnä. Paidat olivat kotipalttinaa, hameet
samoin kotikutoista villavaatetta taikka puolivillaista, tyynyt ja
polsterit itse pyydettyjen metsälintujen höyhenillä täytettyjä, ja
vyöt oli villalangasta sukkapuikoilla kudottuja, leveitä, parisylisiä,
tuppupäisiä monikirjaisia turkkien sitimiä.

Sitten kun ruvettiin häitä lopettamaan, keitettiin maitovelli
tai -puuro ja puhemies ilmoitti:

"Nyt nää piot loppuu, mutta pitää syyvä siihen nähen, jotta elää kolmen
kynnyksen yli mennä!"

Silloin käytiin kiinni ja huutaen nostettiin nuori pari _ukoksi_ ja
_akaksi_, ja samaa kyytiä hyökättiin ja kohotettiin sulhasen isä ja
äiti _vaariksi_ ja _muoriksi_. Sen päälle sitten syötiin viime vero,
_akanvelli_ tai _akanpuuro_. Lähtökahvia oli lopuksi vasta nostettu
"akka" itse tarjoamassa.

Vieraat lähtivät pois, ja nuorikko jäi elämään uudessa kodissaan ja
talon töitä tekemään niinkuin muukin talon työihminen. Sai hän istua
kangaspuihin, sai mennä navettaan karjaa hoitamaan, sai kehrätä ja
kartata, sekä istua muiden mukana talon ruokapöytään. Myötäjäisensä,
makuu- ja pitovaatteensa toi morsian heti mukanaan _arkussa_
ja pärekoreissa, lehmän ja lampaan sai vasta syksyllä. Entisessä
kodissaan, jos se oli kovin etäällä, ei nuorikko joutanut käymään
ennenkuin vasta syksyllä perintölehmää noutaessaan. _Miniänä_ eli hän
miehelässä ja vaimojen tapaan palmikoi päänsä jakaukselle ja kahdelle
letille, eikä saanut enää avopäin lukea "kirjaa", kuten ennen tyttönä
ollessaan. Piti huivin sitaista päähänsä, kun otti kirjan lukeakseen.
Ikävä oli monesti nuoren vaimon oudossa kodissa, varsinkin jos vanhat,
_kälyt, langot_ ja _sukkalinnut_ [miehen sisaret (Kuhmo)] olivat
pahansuopia, vielä enemmän, jos mieskään ei ymmärtänyt nuorta vaimoaan
oikein kohdella.

Voipa joskus sattua niinkin hullusti, että parikunnan väli oli häissä
pilattu. Oli saatettu panna vaikka kolme kuopasta otettua valkeata
kiveä heidän häämakauksiensa päänpohjiin, ja niin rikottu heidän
välinsä. Taikka oli samassa tarkoituksessa mustalla kissalla
hännästä vetäen kynsitetty sitä tietä, jota he vihiltä palasivat.
Heidän epäsopuaan ja rikottua väliään ei saatettu parantaa juuri
muuten kuin siten, että otettiin kaksi kutusammakkoa ja sidottiin
yhteen punaisella langalla ja pantiin muurahaispesään kaluttaviksi,
ja sitten tuotiin niiden luurangot ja kätkettiin salaa riitaisen
parikunnan makauksien alle. Lastensa onnea huolehtiva anoppimuori
saattoi sen tehdä.

Mutta kaikki eivät aviolliselle yhdyselämälleen halunneet pappilasta
hakea vahvistusta, joko olivat ripillä käymättömiä "pakanoita" taikka
muuten olivat vihkimisestä välinpitämättömiä. Semmoisia _koppapareja,
susipareja_ eli kristillisen seurakunnan keskuudessa aina jokunen, ja
lisäsivät he seurakuntaa, äidin nimissä kyllä vain. Saattoipa joskus
vanha leski asua nuoren miehen kanssa, taikka toisen ukon akka mennä
viettämään yhdyselämää toisen akan ukon kanssa, taikka voi joku
hyväkäs vallata miehen sisareltaan. Vieläpä voi joku vanha talonäijä,
muorinsa vielä eläessä, korottaa toimekkaan piikatyttönsä emännäksi
ja saada sen kanssa uuden lapsisarjan muorin soudateltavaksi.
_Jalkavaimoksi_ ja _leipäsudeksi_ sanottiin vihkimätöntä vaimoa.



LAPSESTA AIKUISEKSI.


    "Uni ulkoa kysyypi,
    unenpoika porstuasta,
    onko lasta kätkyessä,
    pientä peittehen sisässä."

Häiden mukana seurasi aikaa myöten nuorille uusia elämän tehtäviä,
toimia ja huolia. Saatiin perheenlisäystä, ja sen seurassa tuli pienten
perillisten hoitaminen ja kasvattaminen. Näihinkin seikkoihin liittyi
vanhallakansalla mitä monituisimpia perintätietoja ja tapoja.

Jo raskaana, _kuormillisena_, ollessaan tuli äidin huolehtia vasta
syntyvän pienokaisensa vastaisesta menestyksestä ja elää sen
mukaan. Hän ei saanut istua kynnykselle, ei arkulle, kiululle eikä
muulle onnelle esineelle, siitä voi lapsi tulla riisitautiseksi tai
alusvikaiseksi, ei saanut kantaa rikkoja helmassaan, ettei lapsesta
tulisi kesakkoinen tai rokonrikkoma. Jos äiti potkaisi sikaa taikka
söi sianlihaa, sai pieni harjaksia selkäänsä, jos leipoessaan
pisteli suuhunsa taikinaa, tuli perilliseen ruohdunnaisia, jos
maisteli matikanpäitä, tuli lapsesta likanokka, vesileuka. Viiliäkään
ei kuormillinen saanut syödä, siitä olisi sikiön ihoon kasvanut
"kopannetta". Piti äidin myös varoa vihastumasta, ettei lapsesta tulisi
pahankurinen kiukuttelija. Pimeät yöt varsinkin olivat raskaalle
vaimolle vaarallisia. Silloin saattoi tulla itse rumahenki ja riistää
sikiön äidin rinnan alta. Niin oli kerran eräältä kuhmolaisäidiltä
sikiö hävinnyt.

Pienien saantasijana oli saunaa totuttu jo ikivanhoista ajoista
käyttämään. "Sieltähän ne saunan sillan alta sikiöt kuokitaan",
sanottiin uteleville lapsillekin. Hetken lähestyessä pistettiin
sauna savuamaan, ja sinne leppoiseen lämpöiseen sitten saatettiin
synnyttäjä, talutettiin, taikka talvella joskus työnnettiin re'ellä,
siellä kylvetettiin ja haudottiin. Ja apulaisena oli vain joku
vanha, päästötoimiin tottunut kyläneukko. Semmoisia itseoppineita
_parmuskoja_ eli _poapoja_ on vieläkin joka kulmakunnalla, toiset
niistä hyvinkin taitavia ja kokeneita, kymmenien ihmistaimien maailmaan
tuloa avustaneita -- eukkoja sellaisia kuin _Koivuniemen muori_
Jaalangalla, _Laamalan emäntä_ Puolangan Puokiovaaralla, _Kanas-Mari_
Hyrynsalmen Luvankylillä, _Piirais-Mikon emäntä_ Kuhmon Jonkerissa ja
_Leimun Liisa_ Hamarassa, Mikkos-Liisa Ristijärven Pyhännällä. Monet
avustajamuorit turvautuivat hädän tullen vanhankansan tietoihin ja
taitoihin.

Ja se olikin tarpeen useat kerrat. Jos esiinastuva maailman matkalainen
rupesi tuloaan kovin viivyttelemään, oli eukoilla apuna monet keinonsa.
Yhdestä jos ei taikaa, turvauduttiin toiseen, toinen jos ei auttanut,
koetettiin kolmatta ja niin edelleen miltei loppumattomiin. Niinpä
laskettiin vettä sormuksen lävitse, jolla oli kolme paria vihitty ja
juotettiin synnyttäjälle. Sitten valutettiin vettä pyssyn, pirtin
peräpenkin reijän, lakeistorven ja saunankiukaan, naapurin uuninluudan
siteen sekä karhun kulkkutorven lävitse ja juotettiin vaimolle.
Kaavittiin längistä hevosenhikeä veteen ja juotettiin. Pirhos-Reeta
Hyrynsalmella kaatoi vettä vanhan kolmineuvoisen "tupenroavon"
ynnä rukin rullien lävitse ja juotti vaimolle, sekä syötti murusia
kuivatusta kalasta, jonka toinen kala oli pää edellä niellyt, ja kun
ei sekään auttanut, huljautti vaimon miehellä kolme suuntäyttä vettä
ja antoi sen eukolle. Mutta jos toimitus yhä pitkästyi, täytyi keksiä
uusia keinoja. Vaimo pujotettiin länkien lävitse, raastettiin aidan
raosta, riiputettiin käsistä saunanorsissa taikka miehensä kaulassa,
pantiin kuumia kiukaankiviä ja tuhkapusseja hänen vatsanpohjilleen,
jopa lopulta, keinojen puututtua, otettiin synnyttäjää sääristä ja
nostettiin päälleen, ja viimeksi pelästytettiin rojauttamalla kylmää
vettä niskaan, taikka ampumalla saunan ikkunasta sisään. Loitsuja
luettiin, minkä osattiin. Niin esim. Kuhmon eukko löi puukon saunanoven
kamanaan ja sanoi:

    "Päästä maalle matkamiestä,
    pienisormista pihalle,
    pihalle pirisemähän,
    pihaa pitkin juoksemahan.
    Tuo tuohon Luojan sormet,
    pistä pienet peukalosi,
    avuksi avuttoman."

Aivan yleinen tapa oli, että synnyttäjän hiuspalmikot päästettiin
hajalleen, solmut, napit ja nauhat avattiin sekä sormukset poistettiin.
Siitä selviydyttiin asiasta helpommin.

Paljon oli eukoilla puuhaa vasta tulleen ihmislapsen kanssa. Ensi
työksi oli alaston raukka kolmesti tuikattava saunanovesta ulos, jopa
talvipakkaseenkin, "jotta tuli kylmänkestäväksi". Sitten painettiin
lapsen suuta kolmesti äidin kantapäätä vasten, että hänestä tulisi
kuuliainen äidin sanalle. Pienoisen napa sidottiin äidin hiuksilla
ja sitten myöhemmin, kun se oli katkennut, pistettiin irroittunut
tynkä uunin päälle seinänrakoon, ettei lapsesta tulisi alleen laskija.
Isompana otettiin se "piirräntäpuikoksi", kun lasta opetettiin
lukemaan, se kun lisäsi lukutaitoa. Lapsen ensimmäinen _pesuvesikin_
oli erikoisesti laitettava. Sitä ei saanut kuumentaa kuohumaan asti,
ja siihen oli pantava _vihkisormus, hopearaha, äimä ja nuppineula_,
jopa hiukan _tervaakin_. Silloin lapsi pysyi terveenä, säilyi
silmäyksiltä ja pistoksilta. Poikalasta pestäessä pantiin vettä ensin
kolmesti hartioille, jotta hänestä tulisi väkevä ja leveähartiainen,
mutta tyttölapselle läiskittiin vettä takasille, että tulisi
"leveäperäinen". Sanottiinkin:

    "Poikalasta hartioille,
    tyttölasta perälihoille."

Pestäessä puristeltiin lapsen päätä otsasta, takaa ja sivuilta,
jotta "jos pää on särkynyt synnyttäessä", niin "hyllyväisluu menöö
paikoilleen päälaella". Silkkihuivi tai lakki sidottiin sitten päähän,
että se vakautuisi sievemmäksi.

Pesty pienokainen käärittiin ja kapaloitiin isän pesemättömään
paitaan, ja siitä se suopeusi seuraamaan isää. Pärekoriin äidin viereen
asetettiin käärö makaamaan, ja päänalusien pohjalle pistettiin _kirjan
lehti_ sekä _puukko_ -- jotkut lisäksi _eläväähopeaa, tuuliajoa ja
sianvilloja_ --, jotta lapsesta tulisi kirjanlukija, eivätkä häneen
pystyisi kirot, raiskat ja riesat.

Sillä ristimättömään ihmisenalkuun olivat riesat kovin kärkkäitä
tarttumaan. Jopa voi itse vanhakehno tulla ja vaihtaa, varsinkin
jos lapsonen olisi yksinään taikka vain äidin kanssa kaksin heitetty
saunaan. On tapahtunut, että rumahenki on ottanut kastamattoman
pikku raukan ja pistänyt oman epäsikiönsä sijaan, mistä lienee sen
puupöliköstä veistänyt ja antanut sille hengen. Eikä sellainen riettaan
tuoma _vaihdokas_ ole koskaan kasvanut oikeaksi ihmiseksi. Yhtä avuton
ja heikko pahaa vastaan oli äitikin, häneenkin voi tarttua riesa ja
joutava, jopa kuolleet henkilötkin saattoivat tulla saunankiukaan takaa
häntä säikyttelemään. Siksi ei saanutkaan saunaa jättää vain vaimon
ja lapsen haltuun, vaan hoitajan piti aina olla valvomassa. Vieläpä
pantiin äidin vuoteen alle viikate, ja sitä hän ulkona pistäytyessään
käytti keppinään.

Saunassa makasivat entiset eukot lapsivuoteensa, kaksin, kolmin
viikoin, jopa joskus kahdeksinkin. Sauna oli aivan kuin omansa
lapsikammioksi, sillä "ei missänä ollut niin hyvä olla lapsivuoteessa
kuin saunassa, siellä oli lämmin". Lauteilla taikka lattialla oli
vaimolla vuoteensa, "olkimökkänät" peittoineen. Sinne vaimolle
kannettiin syötävät ja juotavat. _Pilviviinaa_ -- "pilveä" kun
löydettiin nurmelta pantiin viinaan - ensiksi annettiin suuhun sekä
_savuviinaa_, ja syötäväksi tarjottiin keitettyä maitoa, johon oli
voita sulatettu viiliksi, taikka voissa ja maidossa keitettyä juustoa,
jotta äiti pian vahvistuisi.

Kohta tulivat naapurin emännätkin _varpaisille_ ja toivat mukanaan
_saunaruokia_: juustoa, lihaa, leipää, teoksia ja voita sekä lapselle
vaatteita, jopa antoivat vastatulleelle rahaakin, _varpajaisrahaa_ eli
_hammasrahaa_. "Sitä kun ei ruukata nimetöntä lasta katsoa, jottei
jotakin anneta", sillä

    "Alastonta autetaan,
    kuollutta pyyttään hautaan."

Saastaisena pidettiin synnyttäjää kuusi, seitsemän viikkoa, ja "se
oli pakana koko immeinen". Hän ei saanut syödä muiden kanssa, ei
käyttää samoja astioitakaan, ei mennä kirkkoon eikä kinkeripaikkaan
jumalansanaa kuulemaan, ei kylään vieraisiin, eipä ketään kätelläkään,
eikä mennä miehensä viereen "salavuoteutta" harjoittamaan. Vasta
sitten, kun oli _kirkoteltu_ ja lapsikin kastettu, saattoi hän olla
muiden ihmisten arvoinen.

Ristille saatettiin lapsi, kun kyhöydyttiin, talvisaikaan säästettiin
kaukaisilla perukoilla kastamistoimitus monesti kinkeritilaisuuteen,
jolloin pappi saatiin lähemmäksi. Kummeiksi otettiin sukulaisia
tai vennon vieraitakin, semmoisia, joilla oli "täysi kunnia" eikä
kirkonkirjassa "rikkua". Kaksi, neljäkin kummia otettiin, _isäkummi,
äitikummi, piika- ja poikakummit_. Ristille vaatetettaessa pantiin
pienen kapaloksiin kirjanlehti, ja ennenkuin lähdettiin, pistettiin
käärönen hetkiseksi penkin alle ja itse istahdettiin penkille.
Samoin taas ristiltä palattaessa. Siitä eivät pahat silmäykset
sattuneet pieneen. Jotkut pujottivat lapsen äidin jalkojen välitse.
Ukkovaareille ja mummoloille tehtiin ensimäisistä lapsista kaimoja:
Mattia, Paavoa, Pekkaa, Eeroa, Jaakkoa ja Junnua sekä Annaa, Kaijaa,
Maria, Vappua, Liisaa ja Kaisa-Reetaa. Nimeä ei ennen kastamista
mainittu eikä pienoista nimeltä puhuteltu, sanottiin vain lapseksi.
Kastamistoimituksen jälkeen kävi piikakummi heittämässä kasteveden
ulos; sen huoneen seinälle, jossa kastaminen toimitettiin, hän
viskasi veden, korkealle jos heitti, tuli lapsesta "roihu ja
rohkea", matalalle: tuli typerä, käden korkuiselle: tuli siivo ja
tasaluontoinen. _Kumminlahjoiksi_ antoivat kummit vaatetta, rahaa,
minkä mitäkin, "jottei lapsi kaipaisi toisessa elämässä, ettei antanut
mitään". Poikakummi osti ristilapselleen aapisen, kun hän oli joutunut
lukemisikään.

Kastamisen jälkeenkin oli kapalokääröä varoen ja taidolla hoidettava.
Joka päivä piti pienoista käyttää pesussa, eikä pesuvettä saanut ottaa
auringonlaskun jälkeen, eikä lapsen päälle saanut panna ulkona
kuivamassa olleita vaatteita, ennenkuin puettaja oli niitä puhaltanut
ja nuolaissut. Ulkona kun kaikki raiskat ja riesat kulkivat, voivat
ne tarttua vaatteisiinkin ja niistä lapseen. Muutaman vuorokauden
vanhana sai lapsonen jo oman pienen paidan alastomuutensa verhoksi,
sitten pikkuisen röijyn ja viimein sukatkin kiperiin jalkoihinsa.
Koltun sai hän sitten vasta, kun kyhöytyi istumaan. Kapalokääröissä
pidettiin pientä puolisen vuotta, vuosikin. _Kätkyeen_, lattialla
keikuteltavaksi, pieni huutaja pian laitettiin lepäämään, jopa
pahanjuoniset viikon ikäisenäkin.

Omilla rinnoillaan äiti parhaansa mukaan lasta ruokki. Se piti vain
varoa, että aina antoi ensiksi oikeata rintaa, ettei lapsesta tulisi
vasenkätistä. Ja savupirtissä, jossa illalla monet päreet palaa
rätisivät, pisti äiti ruokkiessaan huivinnurkan lapsen sieraimiin,
ettei niihin karkea savu menisi lapsen imiessä. Monet vuodet lasta
imetettiin, kaksi ja kolme, neljä, viisikin vuotta saivat vesat
verottaa äitiään, jopa muuan ristijärveläinen miehen alku oli emoaan
"nilkonut" kahdeksannelle vuodelleen. Niin kauvan tavallisesti lasta
ruokittiin rinnoilla, kun "toinen potki leuoille". Jopa "olen seittemän
lasta tehnyt, ja kaksi viikkoa olen sillä ajalla ollut ummessa... Usein
olen läpi lypsänyt siksi, kun olen saanut toisen". Sillä "heruuhan
se lehmäkin kun ruokkii". Mutta se oli pienelle nilkojalle ankara
aika, kun häntä ruvettiin vieroittamaan. Töhrittiin suuhunpantava
tervalla ja karvoilla, noella ja tappuroilla, ja sitten vain ilkuttiin,
jotta "otahan pois"! Eipä ihme siis, että syötävän etsijä suuttui ja
nosti sellaisen menon, että emon täytyi särpimineen paeta kotoa pois
joksikin aikaa, jotta asia unehtuisi.

Jo aikaisin ruvettiin lapselle antamaan vahvempaakin syötävää. Joskus
jo kolmen viikon vanhana työnnettiin pieneen hampaattomaan suuhun
ruskeaa kiiskivelliä, maitoa keitettiin ja sitä pisteltiin lusikalla
taikka imetettiin rievun lävitse sarvesta, pottu-, leipä- ja
kalapuruakin annettiin. Ja käteen pistettiin parkujalle lihanpalanen,
päätön särki tai silakka, jota sai joutessaan aikansa kuluksi
imeskellä. Näin täytyi monen äiti rukan pieniään ruveta ruokkimaan
jo varsin varhain, itse kun petäjäisellä ja olkileivällä elettiin,
ei tullut rintaan ravintoa siksi, että olisi nälkäiselle lapselle
riittänyt.

Kovin helposti saattoi vasta elämäänsä aloiteleva ihmistaimi
joutua muutakin elämän kovuutta kokemaan, voi saada sairautta,
milloin yhtä, milloin toista laatua: _elttaa, riisiä, sampaita,
korvanpistosta, vatsanväänteitä, ihon puhtiaisia, hampaiden
puhkeamista, harjaksiakin_, jopa _itkettäjänkin_ eli _kiduttajan_.
Eltta, joka tuli vilusta, saattoi lapsen heikoksi ja vääräsääriseksi,
ja sitä koetettiin parantaa elttapussilla, joka ripustettiin
lapsen kaulaan, sekä kylvyillä, mitkä tehtiin kaikenlaisien puiden
oksia vedessä keittämällä. Käytettiin myös suokanervakylpyjä ja
_tervalehti_-kapaloksia [tervalehdiksi sanottiin tuoreita nuoria
koivunlehtiä], vielä noudettiin yhdeksästä talosta kolme näpillistä
jauhoja ja kolme voinnokaretta kustakin ja tehtiin niistä sairaalle
puuro. Riisi taas "ytimissä ja luijen sisässä ja suonissa kuljeksi",
ja siihen käytettiin _yhdeksänsyöjän voidetta_ ja _riisiheiniä_
sekä _näsiänmarjoja_. Riisiheinistä leivottiin pieni _riidenkakku_
ohrajauhoihin, ja sitä annettiin riisitautiselle. _Sampaina_
ilmestyi veripahkoja leukaperiin taikka tuli samppa suuhun. Pahkoja
paranneltiin puhkomalla ja suuhun pistettiin poltettujen olkien
kyventä. Korvanpistokseen käytettiin rintamaitoa, tupakinsavua,
pikiöljyä, puuöljyä, viinaakin ja suolarakeita sekä _saakelinpojan
korvanvoidetta_. Valkea _kohva_ kohosi lapsen kieleen ja huuliin, kun
oli vikaa vatsassa, ja sekin oli riisitautia. Sitä paranneltiin siten,
että _näkinkynnellä_ annettiin lapselle äidinmaitoa. Ihonpuhtiainen
oli jokaisen ihmisen kärsittävä, punaisina kipeinä näppyinä se
ilmestyi pinnalle. Tulikivijauhoa kun annettiin suuhun, niin pääsi
siitä sukkelammin. Harjaksia tuli useinkin kymmenviikkoisen lapsen
hartioihin, ja ne kovin itkettivät ja vaivasivat. Niitä ei kyllä
pinnalla näkynyt, mutta ne otettiin esiin rintamaidolla hieromalla,
sitten nykittiin pois, niin että oikein rapsahtelivat. Paljon kipuja
tuotti pikkuiselle myös hammasten puhkeaminen, vaikka kyllä ensimmäisen
hampaan ilmestyminen oli niin iloinen asia, että sen ensiksi keksijälle
annettiin joku pikku lahja, huivi, vyö tai esiliina. Maitohampaiden
lähtiessä viskattiin irtautunut, hammas uunille ja sanottiin:

    "Kilkkaa, kalkkaa,
    rautahammas sijaan!"

Useasti vaivasi lasta itkettäjä, ja se oli joutava, joka niin kiusasi.
Joku oli saanut jonkun lapsenrievun varastaa ja sen avulla pahoa
lapsen ja saattaa joutavan vaivattavaksi. Mutta kun lasta kylvetettiin
lepänoksa-hauteella ja sitten pujotettiin kolme kertaa äidin säärien
välitse, jätti itkettäjä pienokaisen.

Soudattamalla koetettiin itkevää lasta viihdytellä. Heilutettiin
kätkyttä ja laulettiin tuudituslauluja, joita entiseen aikaan osattiin
paljoa enemmän kuin nykyään. Niinpä tuuditeltiin:

    "Tuuti, tuuti, tukkapäätä,
    hivuspäätä hiljalleen!"

    "Tuuti lasta Tuonelahan,
    tuonne kirkon kamarihin,
    siell' on tupa turvekatto,
    hieno hiekka peltomaa".

Viihdytettiin lasta myös kiikussa. Orsiin ripustettiin nuorat, nuoriin
lauta ja laudalle laitettiin kiikutettavalle istumasija, ja niin
edestakaisin heilutettiin ja laulettiin:

    "Poum, paum, papinkello,
    Kivijärven kirkonkello,
    lukkarin Lumikin kello."

Isohkoa, jo älyävää pienokaista huviteltiin kaikenlaisilla loruilla.
Niinpä lueteltiin sormia ja nimiteltiin: "Peukalopukki, tuomentukki,
lekkermanni, kultaralli ja pikkurilli". Ja toisessa kädessä: "Peukalo,
paukalo, talonpoika, pekkapappi ja pikkutilli." Sitten osattiin monia
hupaisia loruja. Esim. tuttu: "Äiti hoi, missä voi?"

Kävelemään totutettiin lasta _reikärahilla_. Siinä sai ensimäisten
askelien yrittelijä laahustella pitkin lattiata sillä aikaa, kun
hoitaja oli omissa hommissaan. Mutta useasti tahtoi heikkojalkainen
olento unohtua kulkuneuvoonsa liian kauaksi.

Äidin hääriessä työnteossa oli nuorempien sisaruksien hoiteleminen
vanhempien lasten toimena. Mutta ellei vanhempia sisaruksia ollut,
täytyi ottaa hoitajaksi vieras _likkatyttö_. Monesti myös olivat
talon muorit ja vaarit joskus kokonaisen telmääjäparven kaitsijoina,
äitien ja muun väen ollessa työmailla taikka vain kotipirtilläkin
puuhatessa. Mutta pienien eläjien, joilla ei ollut varoja pitää
lapsentyttöä, täytyi heittää lapsensa kotipirttiin yksinään, jopa koko
päiväksi, kun oli mentävä etäisille niityille. Ovi vain pistettiin
pönkään ja korjattiin kaikki särkyvät tavarat ja teräkalut pois ja
jätettiin syötävää käsille. Kolmivuotiaankin lapsi-pahasen voivat
vanhemmat näin päiväkaudeksi heittää pöngätyn pirtin isäntänä
ikävissään itkemään. Illalla kotiutuessaan tapasivat vanhemmat pienen
raukkansa jossakin nurkassa väsyneenä kyhjöttämässä, löysivätpä hänet
joskus pitkän etsinnän jälkeen poroisesta uuninperästä.

Kun lapsi alkoi älytä, annettiin hänelle kaikenkaltaista kalua,
jonka kanssa hän lattialla kontatessaan saattoi askarrella ja
juonittelematta viihtyä. Työnnettiin konttaajalle, mitä milloinkin
sattui pikku esinettä ja puukappaletta: kiveä, lusikkaa, kapustaa,
kuppia, heitettiin joskus kirjakin repelöitäväksi. Sitten isompana
vuoleskeltiin pojalle päreitä tehtäessä _hevosia, poroja, lintuja,
rekiä, villipyöriä, väkkäröitä, kyykkyvenäläisiä_ [sahaukko] ja
tuulessa kieppuvia "ukkoja", ja "petäjänliinasta", mäihästä, punottiin
_hiirenpinoja, hiirenportaita, osmansolmuja ja sumpsansolmuja_.
Tyttölapselle äidit sekä vanhemmat siskot laittoivat vaatetilkuista
_riepuvauvoja eli riepuäppöjä_. Oulusta tervaretkeltä tuotiin hauskoja
läikkyviä lasipalloja.

Kesällä laukkasi lapsiparvi ulkona, isommat pienempien paimenina.
Hurstipaitasillaan vain juosta vilkuteltiin, asuttiin "taloja", joissa
puikkojalkaiset, tikkusarviset kuusen- ja männynkävyt olivat lehminä ja
lampaina, putkenpalaset kirnuina, joilla vatuista vatkattiin voita.
Savesta leivottiin leipiä, ja kahvikupin palasia käytettiin astioina.

Talvella taas hiihtää kahnusteltiin suksikalsuilla ja laskettiin mäkeä.
Monet lapset saivat viettää talvensakin kesäketineissä, pelkässä
hurstipaidassa temmeltää pirtinlattialla. Mutta semmoisinakin useasti,
jos kotipirtti oli mäellä, juoksaistiin ulos, otettiin paljain kintuin
suksi- taikka kelkkahuilaus mäen alle, ja sitten kipitettiin takaisin
pirttiin punaisia varpaita tulen ääressä uuninsuulla paistelemaan.

Pahanjuonisia, tottelemattomia ja uppiniskaisia lapsia täytyi
rangaista ja kurittaa. Tavallisimpia rangaistuskeinoja oli
_vitsalla ravauttaminen_ sekä _tukan pöläyttäminen_ taikka lyödä
muksauttaminen. Jo pienelle, 3-4-vuotiaalle juonittelijalle voitiin
antaa "teerenleipää" eli "metännennää", taikka lähetettiin
"Koivuniemen herra Saparoniemeen kirjottamaan". Koetettiin kyllä
"hyvittelemällä ja houkuttelemalla panna niin paljo kuin voitiin",
ja sitten uhattiin: "Piiskoan, jos et tottele... vain minä roikasen,
jos et tottele". Ja sitten roikaistiin tottelematonta. "Puolikymmentä
kertaa kun rasautettiin, niin se jo riitti." Muutamat emot olivat niin
ankaroita, että rangaistavan piti itse tuoda vitsa, jopa "kuoria"
vaatteensa, toiset taas tehostivat toimitustaan letittämällä vitsan
kolmisäiseksi. Sukkelammin kävi kurituksen antaminen, kun vain
sivallettiin tukasta ja "puistettiin, jotta harjakset lähti", ja
päällisiksi paukautettiin takasille. Äiti useimmin joutui lapsensa
kanssa vitsatoimituksille, isä taas muuten mukiloitsi, joskus roiski
tuppiremelilläkin. Toiselle kymmenelle asti lasta näin käsiteltiin,
mutta "15:lle kun alkoi joutua, niin se jo piti nahkansa".

Pieniä lapsia taivuteltiin myös pelottelemalla ja narraamalla.
Juonittelivatpa kovin, parkuivat, olivat pahankurisia taikka
pyrkivät ulos, peloteltiin: "Kössi tuloo! Mörkö lähtöö mehtästä
tulla kurnasemaan!" Pikku poikien kauhuna eli kuoharin tuleminen.
Mutta kun ei pelottelu tepsinyt, narrattiin: "Olehan nyt! Mennään
kylään... pääset kirkkoon". Jos lapsi ei mielinyt antaa päätään etsiä,
sanottiin: "Annahan täit karvaköyven teköö ja vie lampiin". Kiroilijaa,
_noitujaa_, peloteltiin: "Jumala puottaa kuuman kiven taivaasta
päähäs". Kiroilemasta kyllä lapsia kiellettiin, vaikka monesti itse
myötäänsä noiduttiin, lasten kuullenkin lasketeltiin karkeimpiakin
kirosanoja. Samoin häikäilemättä puhuttiin siivottomia asioita. Siitä
pienet perässä. Eivät vielä osanneet hevin puhuakaan, kun jo "noitua
pollauttelivat" sekä yrittelivät rumia sanoja. Sitä vain naurettiin:
"kun tuolla lailla osovaa jo". Valehtelemisestakin sanottiin samalla
tavalla, vaikka siitä isompaa jo toruttiin, "se kun on ensimmäinen
synti maailmassa, vale". "Kantelijoille" toisinaan annettiin kyytiä,
jotta "sopia soutunsa keskenään". Tupakan kanssa tuhrailemaan saivat
monessa kodissa pojat jo pienestä pitäen vapaasti totutella, toisissa
taas oltiin siitä kovin ankaroita. Varastaminen oli paheista pahin ja
häpeällisin ja kovimmin kuritettava.

Joissakuissa kodeissa oli lapsilla omat _korkonimensä_, joilla toisiaan
haukkua nalkuttivat, kun sattuivat riitautumaan. Vanhemmatkin niitä
käyttivät lasta toruessaan, olivat toisinaan vanhempien keksimiäkin.
Niinpä voitiin kuulla semmoisia erikoisnimiä kuin: Köpiö, Jormo,
Herhiläinen, Lössi, Hoilantorvi, Nokonenä [isonenä], Kierosilmä,
Kus'laukeri, Röppöhuuli, Mustaharja [mustapää], Korpimuna
[mustaverinen], Puurosuu, Linkura, Soopakuppi.

Jo varsin aikaisin totutettiin lasta työntekoon. Heti kun alkoivat
kyhöytyä, saivat tyttöset totuttautua lattiata lakaisemaan, perunoita
kuorimaan, astioita pesemään, nauhaa, sukkaa, vantutta kutomaan,
villoja karttamaan. Poikaset taas saivat puuhata puun kannossa, tallin
luonnissa, kelkkojen ja muiden nikartelussa, lintujen, jänisten
pyynnissä. Jo kymmenvuotisina vietiin lapsia apulaisiksi halmeelle,
niitylle ja lehdentaittoon, järvelle nuottaa sekä verkonlasku-venettä
soutamaan. Jotkut ahneet isät saattoivat 10-vuotiaan pikku miehen panna
riihenpuintiinkin sekä talvella metsään halkojen sahuuseen.

Lukemaan opetettiin lasta alle kymmenvuotisena, joskus jo viiden,
kuudenkin ikäisenä. Äidin toimena enimmäkseen oli ensi alkeiden
antaminen, mutta opetti myöskin isä sekä vanha mummu, ja vanhemmat
lapset ohjailivat nuorempia. Pyhäpäivisin istuttiin puustaimia
tunnustelemassa sekä _laville_ harjoittelemassa. Paukutettiin, jotta
"ii, sano, ii" ja "oo, sano, oo", niin että "se puustain, mikä yksin
äänen antoi, luettiin 'sanon' kanssa". Sitten kun lapsi oppi suoraan
lukemaan, sai hän istua työskentelevän äidin vieressä paukuttamassa,
ja äiti kuunteli ja oikaisi väärin luetut. Piirräntäpuikolla pidettiin
lukijaa rivillä. Aamupäivällä tavallisesti piti lukumiehen istua
kirjan ääressä, pyhäaamuna ei annettu ruokaakaan, ennenkuin oli
lukenut ainakin ruokaluvut ja isämeidän. Useat äidit olivat niin
hartaita, että luettivat lapsellaan aina iltasella, ennen maata menoa,
isämeidän, siunauksen ja iltarukouksen, ulkoa opettivat jo, ennenkuin
lapsi osasi kirjaakaan. Monesti lapset olivat hyvin haluttomia ikävään
aapisteluun, vitsaa käyttämälläkin täytyi heidän harrastustaan herättää
sekä mairittelemalla, kukon munimisilla ja muilla. Toiset jäivät, kun
vanhemmatkaan eivät enempää huolehtineet, varsin kehnolukuisiksi,
jotkut eivät oppineet ollenkaan, ei edes aapistansa. Rippikoulu
jäi semmoisilta käymättä, ja joutuivat he hiukan halveksituiksi
_ruunankummeiksi_. Tyttäretkin heitä pilkkailivat. "Isämeijän
piirräntäpuikkoako sinä siitä revit?" ilvehtivät he, kun kuulivat
"ruunankummin" aittansa ovea koputtelevan.

Mutta lukutaitoiset kävivät viiden-, kuuden-, seitsemäntoista ikäisinä
rippikoulun ja niin pääsivät aikaihmisten kirjoihin, eivätkä heitä
saattaneet tyttäretkään isämeidän piirräntäpuikoilla pilkata.



LEIKKEJÄ JA KISOJA.


    "Niinkö täss' on heikot hongat,
    niinkö pehmivät petäjät,
    ettei kestä köyhän käyvä,
    rahattoman raskutella."

Yksitoikkoisen arkisen elämän hauskoiksi välihetkiksi nuoret toisinaan
kisailivat ja löivät leikiksi.

Eivät ne niin erikoisia olleet, korven raatajan leikit, eikä raskaan
työn jäykistämä kansa, joka useasti sai petäjäistä purra vaivainsa
palkkioksi, kovin erikoisiin leikkeihin ollut oppinutkaan. Huviteltiin
vain vanhalla totutulla tavalla, kun koreina kesäpäivinä yhteen
yhdyttiin taikka pitkänä talvisena iltapuhteena satuttiin isossa
seurassa samaan savupirttiin.

Kesäisillä tanterilla oli nuorella väellä vapaat leikkikentät. Oltiin
milloin yhdessä, milloin toisessa puuhassa ja kisassa. Jopa lapsesta
pitäen.

Tavallisimpia lapsiaikojen leikkejä oli _hippasilla_ olo, jossa muuan
oli _hippana_, toisia, karkailevia kiinni tavoittelemassa. Ennen
leikin aloittamista määrättiin leikkiluvuilla, kuka ensinnä jää
hipaksi. Luettiin esim.:

    "Yksis, toksis,
    toravia, käräviä,
    käymään, näymään,
    niippuu, naappuu,
    sulavata suitsaa,
    valavata vaitsaa,
    kirjava käsi, koukkusormi,
    mene metsään,
    pukkaa tästä pää pois."

Pantiin myös arpaa kepillä sekä heinänkorrella, kuka ensiksi alkaisi
leikin. Samaan tapaan oltiin myös _karhusilla_. Yksi kävi karhuksi,
toiset olivat lampaita. Lampaat pakoilivat päälle yllättelevää kontiota
ja määkivät:

    "Eipä se karhu kauvan juokse
    yhtä viittä neljännestä."

Kenen karhu tavoitti kiinni, se vuorostaan häätyi karhuksi.

Kun karhusilla oloon kyllästyttiin, ruvettiin _kukkokuurosille_.
Muuan meni nurkan taakse _kuurottamaan_. Siellä kuurottaja kolkutti
ja saneli:

    "Kukko kuuroa keittää,
    kana lieskoa lämmittää.
    Herejää... herejää!
    joko heräsit? Jo!"

Sillä aikaa toiset menivät piiloon, ja sitten kuurottaja etsimään.
Kenen löysi, sen nimen "kävi panemassa kirjaan", kolauttamassa
nurkkaansa. Mutta jos toinen ehätti ennen, ja pani kuurottajan nimen
kirjaan, joutui kuurottaja virattomaksi. Samalla lailla leikittiin
kolkkasilla navetassa ja piilouduttiin navetanparsiin. Hauskana
kesäkenttien leikkinä oli myöskin _enkan_ juokseminen, varsinkin
silloinkuin oli tyttäriäkin parvessa. Omin päinsä pojat taas löivät
_pallia_ taikka napsivat _kirppua_. Pallinlyönneistä oli huvittavin
_nelisuolasilla_ olo. Siinä tarvittiin neljä osanottajaa: kaksi seisoi
keppi kädessä vastakkain vähässä matkaa toisistaan, toinen jalka pikku
koperon, _pesän_, peittona, toiset kaksi seisoivat keppimiesten selän
takana, mies kummassakin päässä, ja heittivät toiselleen palloa heidän
ylitseen. Jos keppimiehet osuivat palloa lyömään, piti heidän käydä
_suolasilla_: kopauttamassa keppejään yhteen, toiset silloin yrittivät
saada pallon pesään. Jos saivat, pääsivät pesämiehiksi, samoin myös,
jos saivat pallon ilmasta kiinni.

Kirppu oli vanha leikki, jo isien aikainen. Siinä oli aina yksi
vuorostaan _pesällä_ lyömässä korttelin pituista palikkaa, kirppua.
Kepillä tonkaisi lyöjä palikan maasta ylös ja sitten samasta lennosta
lyömällä sinkautti sen menemään. Vastassa olijat koettivat vuorostaan
tavata palikkaa ilmassa kepillään. Jos tapasivat, saivat siitä
kymmenen iskua, maassa jos saivat kopata, kun palikka vielä liikkui,
saivat viisi. Pesässä olija sai lennätyslyönnistään aina kolme iskua,
mutta jos ei tavannut palikkaa, vaan se putosi takaisin pesään,
menetti hän entisetkin iskunsa, kaikki _paloivat_. Vastassa olijat
koettivat viskaamalla saada palikkaa pesään, jos osuivat, pääsivät
vuoroonsa pesälle lyöjäksi. Sata oli tavallisesti iskujen päämääränä,
ken siihen ensinnä ennätti, se oli _etu_, ken jäi viimeiseksi, se oli
_tervakalu_.

Mutta kun kylläännyttiin kirppuun, alettiin _heittää kiveä_, kuka
kauvimmaksi, kuka korkeimmalle lennättäisi. Koeteltiin myös kourien
voimaa vetämällä _kissanhäntää_ sekä koko vartalon vahvuutta
kiskomalla _väkikarttua_ ja _väkikiveä_ nostamalla. Sormien
jäykkyyttä reistailtiin _koukkusta_ kinnaten ja hyppysien tiukkuutta
_näppikepillä_. Notkeutta näyteltiin _käsillään kävellen_ ja
_hurvelia heittäen_, sekä lopulta voimassa ja notkeudessa kilpailtiin
_painimalla_ vanhaa suomalaista sylipainia.

Talvisista pirttileikeistä oli tavallisin _sokkosilla_ olo, sitä
varsinkin kekrinä juosta jyryttiin. _Sokko_ asettui huppu silmillä
pankon päähän ja kysyi:

"Mikä tässä?"

"Mesimätäs!" vastattiin.

"Kelle tästä annetaan?"

"Isännälle ja emännälle ja nuorimmille lapsille."

"Missä minun osa?"

Siihen vastattiin hävyttömästi, josta sokko suuttui ja ärjäisi:

"Kitis lampaat laihoon!" Ja kenen sokko kiinni tavoitti, sen vei
penkille, kopsi päähän ja sanoi:

"Riu, rau, risti päähän, penkkiin!" Kenen sokko ensin sai kiinni, siitä
tuli seuraava sokko.

Sitten oltiin _ukkokämppäsillä_, pidettiin oikein häitä, saunoitettiin
ja tanssautettiin. Taikka _kätkettiin kiveä_ ja saneltiin:

    "Sotken savea, kätken kiveä".

Vielä kykittiin lattialla nauriisilla, jossa karkulainen oli ollut

    "Jumalan lehmiä paimenessa",

ja saanut palkakseen

    "viisi, kuusi poikalasta",

joiden nimet olivat;

    "Tuutero, Tautero,
    Kemijärven suppiranssi".

Myytiin myöskin _Hollangin liinaa_, jotta

    "Ostakko Hollangin liinaa?"
    "Ostan!"
    "Paljonko?"
    "Paijakseni."
    "Hienoako vai karkeaa?"

Sen mukaan, tahtoiko ostaja hienoa tai karkeata, "repäisi" myyjä liinaa
ja karautti kurkullaan sievemmin taikka karkeammin. Sitten tuli myyjä
toisen kerran:

"Minä tulin perimään hintaa, kuka sen maksaa?" Ja hän määräsi
maksajaksi jonkun pojan tytölle ja tytön taas pojalle. Jos ei sitten
ostaja sanonut ääneen maksajan nimeä, taikka jos nauroi sanoessaan,
meni häneltä _pantti_. Lopuksi piti pantit lunastaa, _tuomari_ aina
määräsi ehdot. Niin piti esim. hakea "kolme totta ja kolme valetta",
"vetää seinähirsiä".

Talvi-iltojen pitkiä puhteita vietettiin useasti vanhalla isien
tavalla. Leikkien taikka puhdetöiden lomassa kerrottiin satuja,
vainolaistarinoita ja kaameita kummitusjuttuja, arvoituksilla
koeteltiin älyn sukkeluutta, ja vanhat äijät laulelivat vanhoja
runojakin. Satuja muistavat vieläkin vanhat vaarit jutella. Niinpä
ikäloppu Rämsän ukko Hyrynsalmella tarinoi paholaisen ja Matin
kilpailuista, ketusta ja kissasta, Kaisa-Liisasta, varkaan opin
käyneestä miehestä, sekä monia pieniä kaskuja, karhujuttuja,
kummitusjuttuja ja haltiatarinoita.

Vanhojen runojenkin katkelmia, oikein kalevalaisia kappaleita,
vieläkin jotkut vanhat muistavat. Niin kuulemme Kiannalla:

    "Lähin piennä paimenehen,
    lassa lammasten ajohon,
    lehmät käivät lehtoloita,
    lampahat palomäkeä.
    Sieltäpä löysin mättähäisen,
    kopahutin koan ovea,
    sieltä neitonen pirahti,
    solki suussa, vyö käessä".

Ja Kuhmossa:

    "Itse vanha Väinämöinen
    venettä veisti kalliolla,
    ei kirves kivehen kilko,
    eikä kalka kalliohon.
    Viimein lipsahti lihahan,
    Väinämöisen varpahaseen.
    Ei ollut sitä mätästä,
    eikä vuorta korkeata,
    jok' ei tullut tulvilleen
    Väinämöisen varpahasta,
    polvesta pätösen pojan."

Hyrynsalmella kuulemme Hämeen suuresta härästä:

    "Hämehessä härkä syntyi,
    sonni Suomessa sikisi,
    viikon lenti viirilintu
    härän sarvien väliä,
    kuukauven orava juoksi
    härän päästä hännänpäähän".

Ja Ristijärvellä saamme kuulla Aino-runon katkelman:

    "Älä itke, pikkuseni,
    mene aittahan alasti,
    siell' on arkku arkun päällä,
    siell' on kirstu kirstun päällä,
    pane päällesi parasta."



TAUTIA JA TUSKAA.


    "Kust' on kulma puuttununna,
    taimio tapahtununna,
    kivestäkö, kannostako,
    vaiko vatturauniosta,
    vaiko siitä seipähästä,
    joss' on korppi koitettuna?"

Monet kivut ja tuskat, taudit ja sairaudet saattoivat ihmisraiskaa
kiusata. Milloin olivat ne pahojen ihmisten panemia "rikkeitä", milloin
mitäkin "vihoja", "jälkiä" ja tartunnaisia, taikka riettaeläinten
puremia ja pistoksia, milloin taas oikeita jumalantauteja. Eikä niitä
parantelemassa ollut opinkäyneitä lääkäreitä, ei käytetty juuri
apteekin rohtojakaan, vaan tultiin toimeen kotoisilla valmisteilla
ja käytettiin apuna oman kulmakunnan "tohtoreita", alussa kotikylän
tietäjiä sekä sitten, jos ei heiltä saatu apua, etempänä eläviä
mahtimiehiä. Yhtä monet kuin olivat taudit ja raihnaisuudet, yhtä
monenlaiset olivat tietäjien taidot.

Vaikeimpia ja pelättävimpiä olivat kulkutaudit, jotka maita
kierrellessään monesti poikkesivat Kainuun kulmillekin. Semmoisia
oli _isorokko_, joka saattoi sairaan _rokonrikkomaksi_, ja
_rökelinaamaksi_, ellei suorastaan surmannut. Sitä koetettiin
parantaa liinansiemenistä poltetulla öljyllä. Siemeniä pantiin
petäjänkuorisuppiloon ja poltettiin tulta sen yläpuolella, niin että
öljy kihosi alla olevaan astiaan, ja sitä annettiin rokkoa potevalle.
Mutta _tulirokkoa_ ja _tuhkimusta_ vastaan ei tiedetty keinoa,
annettiin vain niiden polttaa ja syyhyttää aikansa, kunnes itsestään
menivät pois, ja veivät monesti, varsinkin ensin mainittu, potilaan
muassaan. Samoin _lavantautiakaan_ ei osattu lääkitä, täytyi katsoa
vain ja kärsiä ja kuoliakin. _Punatauti_ raivosi toisinaan kamalasti,
suurina "moruvuosina" se rasitti kokonaisia kyläkuntia, poltti sisuksia
ja lasketti verta. Jotkut koettivat silloin ryypätä tärpättiä, ja
"erosipahan moni siitä". Lieviä kulkutauteja oli _sikatauti_, jota
sian leukaluilla paineltiin, sekä _silmipasko_, jota lääkittiin
markkulivedellä ja "kansvärkillä".

Vaikeita olivat myös sisälliset taudit; mutta niillekin oli hoitonsa.
_Rinnanpoltossa_ nuolaistiin kosteata _hikikiveä_ kolme kertaa,
taikka puraistiin vasta teurastetun ja nyljetyn eläimen "hykäjävää"
ihoa. Ja _rintataudissa_ oli tervavesi sekä pikiöljyryyppy hyvää
rohtoa, vieläpä tuomenkuorista keitetty vesikin. _Hengenahdistuksessa_
hierottiin hartioita ja lääkittiin _hikivedellä_, joka ensimmäisenä
tervahaudan piipusta tipahteli. _Sydänvikoja_ sekä _sydänalan kipuja_
lievenneltiin juomalla kanervavettä ja hartioita hieromalla ja
lykkelemällä. _Pistos_ oli kova tuska, joka tuntui joko sydänalassa
taikka kainalon alla. Se aiheutui siitä, "kun suonilla veti vaikeista
paikoista", ja sitä lääkittiin monella tavalla: survottiin jauhoksi
hauen leukaluu sekä kappale lasia ja sitä veden seassa ryypättiin,
vuoleskeltiin naskaleista ja äimistä murusia ja niitä nieltiin,
pyyhittiin pajanahjolta ja alasimelta pölyjä vesikuppiin ja ryypittiin.
Mutta pajaan piti vuolla hopeasirusia ja sanoa:

    "Minä pajalle palkan maksan,
    hinnan hiilihuonehelle."

Käytettiin pistokseen myös _pistosvettä_ ja _pistossuoloja_. _Kohtaus_
oli myös sisällinen tauti, se veti toisen puolen ruumista toista
lyhyemmäksi ja myötäänsä oksennutti. Sairas pantiin silloin lattialle
lakeistorven alle selälleen, kädet pään taakse ojennettuina, ja
mitattiin piakalla kolme kertaa ristiin vasemman koukkusormen nenästä
oikean ukkovarpaan kärkeen ja taas päinvastoin, ja sitten venytettiin,
niin että molemmat puolet tulivat samanpituisiksi. _Kulkun_ jos
puhalsi kipeäksi, haudottiin sitä karhunrasvalla, tupakinlehdillä ja
tervatappuroilla. Hyvä keino oli myös, kun lakeistorven alla seisoen
hamppuharjalla siveltiin kulkkua alhaalta ylöskäsin ja lueteltiin
joka vetäisyllä aina jonkun eläimen karvat, mitä ikinä tiedettiin
karvaisia elikoita: "Lehmän karvat, lampaan karvat, hevosen karvat,
koiran, kissan, hiiren, jäniksen j.n.e. karvat." _Umpitaudit_ olivat
kamalia kipuja, sillä "jos ei tarve lähtenyt, niin henki lähti". Niihin
oli hyvä lääke _umpipuun_ lävitse, taikka lakeistorven kautta kolmesti
laskettu vesi. Vatsanväänteetkin olivat melkein tappavia tuskia. Sattui
ihmiseen semmoinen reväsin, jotta "napa rupesi liikkumaan ja alkoi
hypätä niinkuin eläjä syrjässä". Sitä piti hieroa ja koettaa asettaa
jälleen kuvilleen, ja siitä se parani. Mutta piti varoa, ettei
"kenen tahansa antanut napansa puolta hieroa... taitamaton hieroi pian
pehkuksi suolet niin jotta kuoli". Matoja oli jokaisella ihmisellä
vatsassa, "mahtanevat olla luonnostaan" _heisimatoja, lettimatoja tai
keträvarsimatoja_. Jos ne kovin rupesivat äkäisiksi, ajettiin niitä
pois kamalajauholla ja väkevällä kanvärttiviinalla. Joskus käärmekin
luikerteli nukkuessa ihmisen vatsaan, ja sitten tuotti kantajalle
kamalat tuskat. Se ei lähtenyt helposti pois, mutta jos hevosenvettä
kulautti kuumiltaan, niin heti viskautui mato ulos.

Sitten oli kaikenlaisia jäsenten vikoja ja ruumiin raihnaisuuksia.
Raatajalta monesti _kirvesti_ selän, yhtäkkiä reuhaisi selkäsuonet
sivujen kohdalta, niin ettei saattanut ensinkään tehdä työtä, kovaa
tuskaa tuntien vain varovasti liikkua. Silloin piti saada semmoinen
kirves, jolla oli tapettu käärme; sitä lämmitettiin ja sillä paineltiin
kirvestävää selkää saunanlauteilla lämpöisissä. Voitiin myös käyttää
toistakin keinoa. Sairas asettui kolmesti muutetun huoneen kynnykselle
poikkipuolin vatsalleen, ja siinä toinen kirveellä paineli paljasta
selkää, kolmas seisoi vieressä ja kysyi: "Mitä sinä hakkaat?" --
"Kirvestystä!" vastasi kirvesmies. Yhdeksän kertaa painettiin,
kysyttiin ja vastattiin, ja silloin kirvestys erosi. Jotkut vanhat ukot
pitivät aina vyötäisillään _käärmeennahkaa_ tai -_kettua_, eikä silloin
selkää käynyt kirvestämäänkään. _Hiveltynyttä_ eli _niukahtunutta_
jäsentä paineltiin luudantyngellä, sidottiin siihen myös _venymälanka_
eli _niukahduslanka_ pesemätöntä _ihvilankaa_, johon oli kolmesti
muutetun huoneen kynnyksellä istuen samalla vetäisyllä, selän takana,
sidottu yhdeksän solmua. _Koi_ oli kiusallinen kärsittävä, se kolotti
ja kulki kuivien suonien lävitse ja nosti ihosta kuin hienon lampaan
villan, kun sitä ruvettiin ahdistelemaan. Se vaati omat menettelynsä.
Otettiin kolme yhdeksää rukiintähkää, poltettiin niistä Siikaset pois
ja sidottiin tähät hamppuvaatteella kipeälle jäsenelle ja valettiin
sitä niin kuumalla vedellä kuin vain siedettiin. Ja valkeina karvasina
kohosi koi tähkiin. Voideltiin koita myös karhun rasvalla, käytettiin
_kointukkoja_ sekä tehtiin erikoista _koinvoidetta_. Pantiin
padanpohjalle kaksi tuoretta leppäpalikkaa ja niiden varaan, peiton
alle, vasta uunista otettu puolikypsä leipä. Kun rupeama pataa pankolla
kuumennettiin, valui sen pohjalle leivästä mehua, joka oli koille
aivan erinomaista voidetta, jopa tehokkaampaa "kuin mikään aputeekin
lääke". Ruusua oli ainakin yhdeksää laatua. Muuankin niistä vei ihon
nahattomaksi ja pöhötti punaiseksi. Siihen tarvittiin _ruususide_,
jossa oli yhdeksäntoista ainetta: saippuaa, kanvärttiä, tervaa,
paperia, viinaa, tupakkaa, liitua, lampaanpapanoita; ja mustalla
lampaannahalla sidottiin aineet kipeää paikkaa parantamaan. Mutta
kun _pöhötauti_ tuli jäseniin, paisutti se koko ruumiin paksuksi
kuin puhuttu rakko, ja sitä haudottiin kuumilla lepänlehtihauteilla.
_Jihtiä_ lievennettiin hieromisilla ja hauteilla. Mutta jihtiä julmempi
oli hampaanpakotus, jonka _hammasmato_ saattoi matkaan. Sitä
lääkittiin monella tavalla: tehtiin _hammassuoloja_ ja sulateltiin
niitä suussa, tukittiin tupakkaa koloon, haudottiin näsiänmarjoilla ja
lopuksi mentiin metsään pikku näveri kainalossa, väännettiin kolme
reikää haapaan ja kolmella leppäpuikolla kaiveltiin hammasta, niin
että veri kihosi, ja sitten iskettiin leppäpuikot näverin reikiin ja
sanottiin:

    "Himmenetkö hiienkoira,
    jutemasta, jäytämästä,
    syömästä, kaluamasta!"'

Siitä heitti, vaikka olisi _väkihammasta_ kolottanut.

Ihotauteja ja tarttumuksia oli monenlaisia, varsinkin lapsissa, jotka
lieden porossa ja ulkona joka rapakossa rypivät ja sotkivat. Oli
_rupeja, rykelmiä, rokahduksia ja ruohunnaisia_. Niitä paineltiin ja
voideltiin milloin milläkin: maalla, savella, liidulla, tiilijauhoilla,
saunankiukaan kivillä, keittokodan permantomullalla, rahkamättäillä,
pestiin kivenkupuraan keräytyneellä sadevedellä, huuhdottiin
suolavedellä, häädettiin kermalla ja suolattomalla voilla.
Paineltaessa sanottiin:

    "Painu maihis, mainen lempo!"

_Savipuoliin_ ja _täintarhoihin_ piirrettiin _viissoppisia_ kolmella
neulalla, silmä-, nuppi- ja toppineulalla, ja yhdellä vetämällä oli
aina viissoppinen piirrettävä. Mutta rupeja ja ryhelmiä ilkeämpi oli
_syyhy_, joka ei antanut elävää rauhaa, ei yöllä eikä päivällä, ja
"se se oli piettävä, kun se oikein noitaantui". Saunasta se useinkin
tarttui, ellei osannut olla varoillaan: painella kämmenellään vastaa
ja kylvettää ensin jalkapohjiaan. Monta keinoa oli keksitty syyhynkin
karkoittamiseksi: tervattiin iho ja uunin edessä paahdettiin, lykättiin
sammakonkudulla, vieläpä keväällä kun järvi oli poreissa, mentiin
jääkylmään veteen rypemään. Syyhy synnytti toisinaan _ajoksiakin_,
vaikka kasvoi niitä muutenkin pahasta verestä. Niitä haudeltiin
vesiheinillä, paineltiin _puunliioilla_ ja sanottiin:

    "Painu alas, elä nouse ylös!"'

Taikka puristeltiin kirveellä, jolla oli käärme tapettu ja manattiin:

    "Kun et pääse kolmen kirkon korkuiseksi,
    niin painu, jottei tunnukkaan!"

Mutta jos oikein jouduttiin ajosten valtaan, niin oli paras mennä
metsään niinkuin Heikkis-äijä Hyrynsalmella, kiskoa kuusesta miehen
mittainen koskutlevy, siinä alastonna lykkäytyä ja hierautella ja
sitten pukeutua toisiin vaatteisiin, naulata kuusenkuori leppänauloilla
jälleen sijoilleen ja lähteä pois. _Kasvannaisia_ myös paineltiin
puunliioilla, toisinaan itse kuolleen eläimen luilla. _Naarannäppyä_,
mikä silmäluomeen istuutui, paineltiin vasemman käden nimettömällä
sormella, jolla oli _litomatoa_ hämmennelty. _Syyliä ja käsniä_
puristeltiin puunliioilla, lykättiin tuoreella lihalla ja kätkettiin
liha maahan _alakiven_ alle, hierottiin myös juhannusaattona, ennen
auringonlaskua, vanhan huoneen seinästä kaavitulla jäkälällä, vieläpä
hangattiin yhdeksäsolmuisella rukiinoljella ja viskattiin olki
uuniin, huutaen:

    "Sypläni palaa, sypläni palaa!"

_Kesakoilla_ oli merkillinen syntynsä: nainen kun kuormillisena
söi linnukoita, tuli kesakoita lapseen. Mutta kesakot sai lähtemään
pois, jos heti kun keväällä ensikerran näki pääskysen, pesaisi
kasvonsa ja heitti pesuveden pääskysen jälkeen. _Huuletkin_ toisinaan
rokahtuivat. Silloin oli parasta ottaa pieni sammakko, hivellä sillä
huuliaan, vieläpä muklauttaa sitä suussaankin. _Luomet_, joita oli
usean ihossa, saivat alkunsa, jos isä, äidin raskaana ollessa, viskasi
häntä marjalla taikka muuten nyppäsi tai näppäsi. Kosketuskohtaan aina
tuli lapseen luomi.

Monesti saatiin kaikenlaisia ulkonaisia vammoja, sattautumisia,
puremisia ja pistoksia, jotka jättivät milloin vaikeammat, milloin
lievemmät kivut, vihat ja jäljet. _Tuli_ pääsi toisinaan tekemään
turmansa, tarttui vaatteisiin ja poltti ihon, taikka taas korvensi
varilla vedellä tai punaisella raudalla puraisi. Ja _tulenjälki_ oli
julma, _tulenvihat_ kovin tuskaiset, ellei osattu _tulenväkeä_ asettaa.
Tietäjät kuitenkin tunsivat tehoisat loitsut, joilla manasivat vihoja
pois, puhutellen tulta monin mairenimityksin. Se oli "tuttu", se oli
"kulta", se oli "nuorin neitosista", sekä "auringon poika", ja sen
säkenet olivat "pyhiä kypeneitä".

    "Pyyhi pois pyhät kypenet,
    kultaisehen kuppisehen",

loitsi puolankalainen.

    "Tuli nuorin neitosista,
    vesi vanhin veljeksistä",

aloitti kuhmolainen lukunsa, ja Murtomäen tietäjämuori miellytteli:

    "Tuli, kulta auringoinen,
    auringoisen pojan poika,
    auringottaren tekemä."

Kiannan tietäjäukko puhutteli:

    "Umo valkean emue,
    hiilihinsä hiuvetkohon,
    kätkeös kypenihinsä.
    Miksi poltit poikoasi,
    turmelit tekijätäsi?"

Sekä jatkoi:

    "Tulee neiti Pohjolasta,
    impi kylmästä kylästä,
    joll' on nuttu hyytehessä,
    iho kaikki iljanteessa,
    paijankaulus kalkarossa,
    hyistä kelkkoa vetää,
    jäistä talloa taluttaa,
    keskellä kesäsyäntä,
    parahilla paistehilla.
    Tulkohon tulinen karhu
    Tuonen mustasta tuvasta
    syömähän tätä kipua,
    tätä tulta nielemähän.
    Pohjahan parahtukohon!"

Veteen loitsittiin luvut, ja vettä otettiin ensinnä suuhun, etteivät
tuskat painuisi sydämeen, sitten sillä valeltiin palanutta ihoa, ja
vihat lähtivät pois.

Ruma oli _raudankin jälki_, jos rauta oikein pahasti puraisi, ja se
sitten pääsi vihoille. Siinäkin tarvittiin monet loitsut: ensin piti
_veri_ tyrehdyttää, sitten tietää _raudan synty_ ja _perisanat_,
sitten _voiteen luvut_. Kuhmolainen Lehmivaaran ukko pysäytti veren
äyskäisemällä:

    "Seiso, veri, niinkuin meressä vesi,
    paasi pellon penkeressä,
    seiso, veri, niinkuin seinä,
    asu, hurme, niinkuin aita,
    lihan lämpöisen sisässä!"

Puolankalainen kutsui avukseen Neitsyt Maariaa, ja kiantalainen
pyyteli:

    "Piäty, veri, vuotamasta,
    hurme huppelehtamasta!"

Raudansynnyn paljasti Kuhmon ukko:

    "Tiijän sukusi, tiijän syntysi:
    maa sinnäi, maa minnäi,
    musta multa kumpanenki!
    Et ollut suuri, etkä pieni,
    kun sinä suosta sotkettihin,
    vetelästä vellottihin.
    Ei se rauta paha olisi,
    ilman käärmehen kähyjä,
    ison mustan muojuvia.
    Herhiläinen, hiienlintu,
    kantoi käärmehen kähyjä,
    ison mustan muojuvia,
    rauvan karkaisuvesiksi."

Voidetta tuotti Kovan Jeru mehiläisellä:

    "Mehiläinen, Luojan lintu,
    lennä sinne, kunne käsken,
    tuo simoa siivessäsi,
    kanna mettä kaulassasi
    kipehille voitehiksi,
    vammoille valevesiksi!"

Rautaa, joka oli loukannut, piti puraista ja sitten sylkäistä haavaan.
Rautaa myös kuumennettiin ja sillä kierreltiin kipeätä kohtaa.

Paha oli _pakkasenkin_ panema. Sitä piti hieroa ulkoa, oven kamanasta
otetulla kuuralla taikka painella kylmettyneellä hevosenkakkaralla ja
sanella:

    "Pakkanen, Pyhyrin poika,
    vilu ilman hyyhötyinen,
    koskas kylmät kynsiäni,
    paleletkos jalkojani,
    Kylmä soita, kylmä maita,
    kylmä kylmiä kiviä,
    pakota vesipajuja,
    älä riko ristittyä
    älä koa kastettua!"

Lamppuöljyllä kun vielä päälle siveli taikka potunmäihällä, niin siitä
tuskat hävisivät.

Saunan leppoisa _löylykin_ voi tehdä tuhoja, jos oli haava tai muu
kipeä ihossa eikä kylpyyn mennessä osannut löylyä lumota. Piti vetäistä
henkeä, sitten puhaltaa ja sanoa:

    "Puun löyly, kivosen lämmin,
    henki vanhan Väinämöisen,
    mene saunan sammalihin,
    mene kiukahan kivihin!
    Älä sie, löyly, siihen mene,
    se on rauvan haava!"

Toisinaan saattoi puu satuttaa niin ankarasti, että jäsen tuli
kivuille, sai _puunvihat_. Silloin piti kuumentaa sitä puuta, mikä oli
satuttanut, purra sitä, sekä sillä painella kipeätä ja sanoa:

    "Männyn tyvi jos pahoin teköö,
    latva mettä keittäköön,
    männyn latva jos pahoin teköö,
    tyvi mettä keittäköön.
    Puu puhas. Jumalan luoma,
    vesa, Jeesuksen vetämä,
    tule työsi tuntemaan,
    pahasi parantamaan,
    ennenkuin emolles sanon,
    virkan valtavanhemmilles!"

Jos taas _kivi_ satutti, piti kivellä painella ja paljastaa kiven
synty:

    "Kivi, Kimmon, Kammon poika,
    maan muna, pellon kakkara,
    Syöjättären syänkäpynen,
    Maattaren maan makunen."

Ja kun _kenkä lyötti_ jalan rakolle, piti polttaa kipene sukkaa ja
kenkänahkaa sekä panna se kipeälle lyöttymälle. Riihellä taikka
leikkuupellolla sattui väliin _siikanenkin_ pirahtamaan silmään, ja
syöpyi se sisään, ellei saatu pois. Silloin piti "tuuliajolla" heti
voitaa ja loihtia:

    "Siikanen sinun nimesi,
    maanrikka, pellonrikka,
    nouse ylös!"

Riettaeläimistä oli pelottavin käärme, jota tavallisesti sanottiin
vain _madoksi_. Sen panema pöhöttyi toisinaan vallan kamalasti.
Sitä paranneltiin vesiheinähauteilla, suolavedellä, paineltiin
tammilautasella, kolmenlaisella vaskella, sidottiin pureman yläpuolelta
vesipajulla, hampunkuidulla sekä madonnahalla. Mutta tehoisin oli
loitsiminen:

    "Kuka sinun kulosta nosti,
    herätteli heinikosta,
    isäsikö, vai emosi,
    vaiko veikko vanhempasi?"

saneli kiantalainen. Ja Ristijärven tietomies manasi:

    "Mato musta, maanalainen,
    toukka tuonenkarvallinen,
    pihanrikka, pellonrikka,
    karva kanervannäköinen,
    karva taivahan yheksän,
    tule sinä työsi tuntemahan,
    pahasi parantamahan,
    ennenkuin sanon emollesi,
    isällesi ilmi soatan!
    Sulakoon sinun vihasi,
    niinkuin voi sulattaessa,
    rasva räyvyteltäessä,
    kesämaijon keltaiseksi,
    kalarasvan kaltaiseksi!"

_Sisiliskokin_ kyllä puraisi, eikä sen "jälen kahtojaa" ollut monta.
Sisiliskon puremaa paineltiin kolmenlaisella vaskella: kattilavaskella,
kuparivaskella ja messingillä, taikka haudottiin metsänlehvillä,
lepän- ja pajunoksilla ja niitynruohoilla ja saneltiin:

    "Sisilisko sirkunrinta,
    jok' on vaskesta valettu,
    teräksestä temmattu,
    tuohitötterö on sinun kotisi,
    lahokanto kartanosi,
    tule työsi tuntemahan,
    pahasi parantamahan!"

_Sammakko_ niinikään saattoi vahingoittaa, ja sen pilaamalle piti
keittää vesiheinistä hauteet. _Ampiaisen ja herhiläisen_ pistoksille
oli taas omat lukunsa ja lääkkeensä. _Koiran_ puraisema parannettiin
sillä lailla, että paineltiin sitä leipäpalasella, joka sitten
syötettiin koiralle, ja niin sai purija itse omat vihansa. _Hevosen_
potkaisemaa paineltiin hevosenkavion vuoluilla. Joskus sattui syöjä
saamaan kulkkuunsa _kalanruodin_. Silloin piti polttaa kalanpää
karreksi ja sillä hautoa kulkkua, ja siitä syöjä hökäisi ruodin pois.

Mutta "mehtäläisen", karhun purennasta, jopa jos "metsä" sai
säikäyttääkään, tarttui _metsännenä_, ja pani tuskille. Silloin piti
viedä sairas metsään, keittää muurahaispesässä vettä, ja sitten sillä
vedellä ja leppävastalla kylvettää, kaataa vesi muurahaiskekoon ja
sanoa: "Tuossa on omasi!" Muurahaispesä kun on metsäläisen ruokaa, ja
siinä on metsännenä itsessään.

Samoin myös vedestä voi tarttua _vesihiisi_ ja sairastuttaa ihmisen,
vedessä kun on semmoinen _hiimosti_, ja se alkoi kivistää, polttaa
ja turvottaa. Kosken _vesikivellä_ oli semmoinen sairas päästettävä
levillä painelemalla, ja sijaan piti vuolaista hopeata. Vielä pahempi
hiimosti oli kalmassa. Se voi tarttua hautausmailta ja kalmapaikoista
ja kaikesta, mikä oli ollut kuolleiden kanssa yhteydessä. Kalman voi
toinenkin ihminen tartuttaa kuolleitten luilla, kalman mullilla,
ruumiin verellä, hiuksilla. Ja siitä päästäjää ei ollut monta, kun
se oikein otti tulille. Hetevedellä sairasta pestiin, leppävastalla
kylvetettiin, ja vesi vietiin kalmasijaan ja sanottiin:

    "Ota, Hiisi, hienot sukset,
    Lempo, leppäset sivakat,
    jolla hiihät Hiienvaaraan,
    Lemmon vaaraan leuhuttelet!"

Niinkuin vedestä tarttui vesihiisi, niin myöskin _maasta_,
vesirapakoista, tulisijoista y.m. rupeutui _maahinen_, ilkeä ihotauti,
jota oli yhdeksää laatua: _vesimaahista, ja tulimaahista, savi-,
kivi-, kapi-, sauna-, hevos-, sika- ja lammasmaahista_, aina "ite
kustakin loavusta" [toisintonimiä: maa-, kuiva-, hiili-,
kalmamaahinen]. Maahiset ruohduttivat ihon, toiset nostivat märälle
näpylle ja panivat märättämällä, kuten vesi- ja sikamaahinen, toiset
taas olivat kuivia ruohdunnaisia, semmoista törttänää, jotta iho
halkeili, kuten kapi-, tuli- ja kivimaahinen. Mutta kaikki ne "panivat
ruohuttamalla", jopa niin, että väliin oli sairaan naama, joskus koko
ihokin pelkkänä rupena. Monilla keinoin niitä paranneltiin, kutakin
laatunsa jälkeen. Vesimaahista paineltiin hetteiden ja vesikivien
"hyölällä", levillä, tulimaahista kiukaan kivillä, savimaahista
savella, kivimaahista kivillä, kapimaahista kuusenkoskuksella,
saunamaahista saunanpehkuilla ja saunankiukaan kivillä, hevosmaahista
hevosen- sekä sikamaahista sianlannalla, ja lammasmaahista
lampaanpapanoilla. Olisi pitänyt arvata painella aina sillä aineella,
mikä maahinen oli, muuten ei ollut apua, siksi "koeteltiin ite kuhunni
loatuun, niin tottapa sattui vähän kohalleen".

Pahojen ihmisten _rikkomisista_ saattoi tulla kovin kipeäksi ja
surkeasti kitumaan. Silloin tietäjä vei sairaan metsään isolle
muurahaiskeolle ja teki kekoon ison läven puoltapäivää ja puoltayötä
kohti ja pujotti potilaansa reijästä kolme kertaa päivän puolelta
yöpuolelle. Sitten teki äijä tulen ukonsärkemistä puista ja kuljetti
sairaan tulen lävitse ja loihti:

    "Kotiinne, konnankoirat,
    heimoonne, hiienrakit,
    siell' on muutkin murhamiehet,
    ikuiset pahantekijät!"

Kun tietäjä vielä pois lähdettäessä piirsi veitsellä yhdeksän ristiä
jälkeensä, erosi kiduttaja ja meni lähettäjäänsä.

Oli sitten vielä joitakuita onnettomia vikoja, jotka joskus karkasivat
ihmisen kimppuun. Semmoinen oli _kopristustauti_ eli _virma_. Se voi
tarttua vaikkapa vedestä, jos esim. kalalla ollessa kovasti säikähti,
ja siitä alkoi ihminen pieksäytyä, puristaa kätensä nyrkkiin, purra
hammasta, niin että vaahto kuohui suusta. Virma heittäytyi ikuiseksi
ja ikää myöten aina vain pahentui, ellei heti, kun tauti ensi kerran
kohtasi, joku heittänyt mustaa vaatetta pieksäytyjän päälle, jolloin
tauti loppui siihen.

Hyvin useasti ihminen _huimeni_, tuli _vähätaitoiseksi_, niin ettei
älynyt mitään, jopa toisinaan raivosikin. Ei tiedetty "suonistako
se heittäytyi", mutta kovasta säikähdyksestä se ainakin tuli, ja
joskus pahat ihmisetkin saattoivat rikkeillään toisen huimaksi,
_raivohenkiseksi_, ja _päänvikaiseksi_. Huimaa koetettiin parantaa
syöttämällä _karhunaivoja_, miehelle uroskarhun, naiselle
naaraskarhun, ja sen luultiin päätä selvittävän. Mutta rikkomisesta
tulleesta raivohenkisyydestä ei ollut päästäjää.

Paitsi tietäjiä oli terveydenhoitajina ja avunantajina
sairaustapauksissa sekä huonossa voinnissa myöskin _hierojia, kuppareita
ja suoneniskijöitä_. Monet vanhat eukot olivat taitavia kopeloimaan ja
hieromaan jäykistyneitä jäseniä "kansvärkkilinjamentti"-voiteillaan
ja monet kupparimuorit parantelivat sarvillaan selän ja sivujen
kipuja, "jalkojen katkasemista", hampaanpakotusta, ja suonenlyöjä-ukot
napsauttivat raudallaan käsivarteen, sääreen taikka otsaan, laskivat
verta ja paransivat pyörrytystä. Useat näistäkin olivat pikku
tietäjiä, jotka osasivat yhtä ja toista varsinaisen taitonsa lisäksi.



TIETÄJIÄ JA TAIKUUTTA.


    "Pirtti on täynnä tietäjiä,
    joka loukko loihtijoita."

Vanhaan hyvään aikaan oli tietäjiä joka kulmakunnalla, toiset kuuluja
kautta koko Kainuun, toiset vain omalla perukalla tunnettuja,
muutamista taas ei omassa kylässä paljoakaan tiedetty, mutta etempänä
olivat he suuressa maineessa.

_Tietäjä_ oli heidän arvokkain nimensä, mutta mainittiin heitä myös
monella muullakin mainesanalla, milloin leikillään, milloin halveksien.
Sellaisia nimiä oli _taikuri, loihtija, velho, poppamies ja puoskija,
maanmestari ja maajumala_, jopa joskus _pirukin_.

Miltei kaikenkaltaisissa pulissa, mitä ikänä voi sattua, osasivat
tietäjät antaa apuansa. He parantelivat tauteja sekä ihmisistä että
eläimistä, he selvittelivät huimia ja raivotautisia, poistivat
rikkeitä, karkottivat painajaisia ja päästivät väkien vallasta, he
saattoivat hyvän onnen pilata ja pahan onnen parantaa, he voivat nostaa
madon, "metsän" sekä muita metsän petoja ja voivat ne asettaakin, jopa
karkoittaa pois koko seudulta. Varastetun tavaran he taisivat hankkia
takaisin, tulipalonkin he saattoivat tukahduttaa, ja useasti he olivat
apuna karjaa kevätlaitumelle laskettaessa sekä karjaa metsänpeitosta
päästettäessä. Kaikenkaltaista väkeä he käskivät ja hallitsivat
mielensä mukaan, parat ja tontut olivat heidän apulaisiaan, tuulet ja
sateetkin olivat heille alamaisia.

Kotikulmillaan tietäjät tavallisesti olivat taitonsa saavuttaneet,
monet olivat jo tietäjiksi syntyneet -- muutamat oikein hammas suussa
-- ja perineet mahtinsa isältään tai äidiltään, jopa useassa polvessa.
Toiset taas olivat muuten tietonsa oppineet, toisilta tietäjiltä,
etäisiltäkin, muutamat käyneet Lapistakin mahtia hakemassa.

Sillä Lapissa uskottiin kaikkein mahtavimmat tietomiehet elävän,
Tuli-Lapissa, jossa taivaantulet talvi-illoin loimottivat,
suolattomassa Lapissa, jossa ei ollut ensinkään asuinhuoneita,
maakuopissa vain oleskeltiin. Siellä oli mahtia, vaikka mihin
asiaan. Siellä elivät semmoiset tietäjät, jotka saattoivat sukeltautua
palavaan _honkaraasuunkin_ tietoja etsimään, ja taas mennä _ammuksiin_,
tainnostilaan, saamaan selvää epätietoisesta asiasta. Tietäjän
apulainen sitten laulamalla herätti päämiehensä "ammuksista".
Pyörtävissä hurjissa _tuuliaispäissä_ sekä tulisissa _lapinnuolissa_
kulkea vuhkaisivat Lapin tietäjät etelämpänäkin ja ajoivat täältä
metsänviljaa, karjaa ja muuta riistaa omaan tunturimaailmaansa.

Tuli-Lapista olivat ennen vanhaan useat tietäjät käyneet mahtia
noutamassa. Niin oli Ristijärven Pyhännältä kuulu Eskolainen siellä
matkannut ja palannut takaisin _noitakyydillä_. Kekrille halusi ukko
joutua omaan pöytäänsä, vaikka olikin jo kekriaatto, ja sitä hän
valitteli tietäjälle. Sanoi lapinukko silloin: "Ka, pääset, kun sen
mustan sonnin perimmästä parresta luvannet". Eskolainen lupasi ja sai
semmoisen lennon, että aamulla löysi itsensä kotinsa kekripöydästä.
Hattu vain oli matkalla pudonnut. Mutta kun akkaväki meni aamulla
navettaan, ei sonnia näkynytkään, pää vain oli jäänyt periparteen. Ja
sitä päätä vieläkin kuulutaan aitanparvessa säilytettävän merkkinä,
että niin on asia tapahtunut. ["Näin minäkin sen siellä", tiesi
kertoja-ukko]. Samoin oli myöskin muuan kuhmolaistietäjä käynyt Lapissa
ja kovalla lentokyydillä tullut takaisin, niinikään eräs Paltamon ukko,
jota oli tuotu oikein _noidannuolella_, niin että vain pari kertaa oli
matkalla kolahtanut kirkontapuliin ja kolmannen kopsahtanut
kotipihalle.

Lapinkävijä Eskolan ukko oli ollutkin suuria mahtajia. Veikaten oli hän
kirkkoonkin mennyt yöllä, hevosellakin ajanut ja hevostaan alttarin
edessä apattanut. Juhannusyönä oli ukko silloittanut leveätä suota,
_astunut_ vain suota pitkin, ja sitä myöten oli silta ihan itsekseen
syntynyt. Väki, jota hän oli hallinnut, oli sillan rakentanut.
Suuren Hiisijärven oli ukko kuivannut ja siinäkin käyttänyt apuna
lapinmahtiaan. Pienen ojan oli vain kuokkaissut kankaaseen ja sitten
nostanut _vesihiiden_, ja se kun oli alkanut riehkaista, niin koko
järvi oli ollut kiehuvana kattilana, ja hirmuisella voimalla se
oli hyökännyt umpinaiseen Tenkalampeen ja siitä taas murtautunut
edelleen. Kalat vain olivat jääneet korvallisistaan puiden oksiin
riippumaan. Yhdeksän syltä oli Hiisijärvi laskeutunut, ja ukko oli
saanut suuret heinämaat. Järven kuivaus muuten tiedetään tapahtuneen
v. 1761, ja Eskolaan kerrotaan tulleen eläjä Hyrynsalmelta, "Pyhännän
Pertuksi" sanottu. Ja talossa on aina eletty vanhankansan opeissa ja
tavoissa.

Oli sitten muitakin tietäjiä, toiset mahdikkaampia, toiset
vähempitaitoisia. Semmoisia oli _Lusin tietäjä, Hanna-velho_ ja
_Hurtti-ukko_ Ristijärvellä, käärmeiden hallitsijoita ja tautien
parantajia. Semmoisia oli myös _Lassi Heikkinen_ Puolangalla, kuohari
ja kova tietomies, pienoinen, mutta paksu ja pysty ukko, joka jo
puhuessaankin useasti kauhtui ja kiivastui. Tulisella raudalla ja
tervalla kärventäen hän kuohitsi hevosia, ja lakkia kohautellen luki
loitsujaan ja lopuksi viskaten vettä hevosen selkään siunasi tekonsa:

    "Puista pukusi puhtahaksi,
    villasi visertäväksi,
    kukon lailla kurkistele,
    kanan kaunihin tavalla!"

Mutta jos joku etempää, nurkan takaa toimitusta pilkisteli, karjaisi
Lassi hänelle:

    "Karsta kateen silmiin,
    noki noijan sieramiin!"

Taikka jos hän epäili jonkun katsojan aikovan pilata asian, meni hän,
painalsi silmäilijän olkapäistä istualleen ja tiuskaisi: "Istu sinä
tuossa, jotta minä saan työn tehä!" Eikä päässyt toinen paikaltaan
Lassin päästämättä. Ei pelännyt kuohari pakkastakaan. Oli kerran
viinahallin veikalla pilvettömänä pakkasyönä astuskellut avojaloin
kahden neljänneksen taipaleen Lyly-Hiltulasta Jalkaseen. Eivätkä
paljaat jalat paleltuneet. Toistakymmentä vuotta takaperin oli ukko
kuollut noin 70 vuoden ikäisenä. Vanhempia puolankalais-tietäjiä
oli _Vanhantalon Jökö_ Leipivaaralla. Hän myös oli yöllä kirkossa
kulkenut, avaimen reikään vain puhaltanut, niin että ovet olivat
auenneet. Olipa äijä hevosellakin ajanut läpi kirkon. Suuri tietäjä,
_Käpryhuuleksi_ haukuttu, oli asunut ennen Puolangalla Jokelan luona,
siinä missä nyt on _Autiomännikkö_. Oli ukko ollut niin luotehikas,
jotta kerran, kun talosta puuttui härkä, loitsi sen koskesta. Meni
Käpryhuuli vain vesikivelle ja siinä jyhkeitä luoteitaan lasketteli.
Nousipa siitä vaahtipalli veden pinnalle, pyöri, pyöri kuin
häränsilmässä, jo muutaltihe metsikanaksi, lensi kosken rannalle,
muutaltihe häräksi ja kävi karjaan, ja vähän ajan päästä taas hävisi
koskeen. Mutta karja tuli kantavaksi ja vasikoi.

Sotkamolaisia tietomiehiä oli ollut _Hepolahden Antti_ ja _Ansamäen
Pekka_, kuolleitten hiiden tallettelijat ja öiset kirkon kävijät.
Hepolehdon tietäjissä oli kuljettu aina Oulun seutuja myöten. Kajaanin
seuduilla, Murtomäellä, olivat eläneet _Mulari, Kallion ukko, Karppinen
ja Tervos-Jussi_. Mularin kartanolla oli ollut palvontakoivukin, pyhä
puu, jonka juurelle oli viety lehmän ensimmäinen juustokuppinen sekä
palanen pikkuvasikan paistia. Kallion ukon kanssa oli Mulari ollut
kiistoissa, karhua olivat laukoittaneet toistensa kimppuun. Karppinen
ja Tervos-Jussi taas olivat olleet kirkonväen haltioita, kummallakin
ollut hoidossaan _kolmenkirkonväki_, jolla olivat "kaikenlaista"
teettäneet. Kalmanväkeä hallitsivatkin useat tietäjät, niinkuin
_Iso-Eljas ja Korpelan ukko_ Kiannalla, _Louhiniemen piru_ Lentiirassa,
_Esko Kettunen_ ja _Pulkkis-Paavo_ Kuhmossa. Viimemainitulla oli
ollut oikein kokonainen _ruumiinkopra_ kontissaan, ja niin oli kontti
ollut kummallinen, että oli ruvennut itkemään, kun ukko pirttiin
mennessään oli ripustanut sen räystäskokkaan. Muita mahtimiehiä
oli vielä _Vaaran kuohari_ ja _Kuustolan ukko_ Kiannalla, edellinen
teilinaulan omistaja, jälkimmäinen _kauniinhevosenväen_ hallitsija,
sekä kuhmolaiset _Selkävaaran ämmä_ ja _Polvelan ukko_, jotka käärmeitä
lähettelivät toistensa päälle, vielä _Keräs-Matti_ Hyrynsalmen
Levävaaralla sekä _Tuijolan Reeta_ Säräisniemellä ja vasta kuollut
_Riviojan ukko_ Vuolijoella.

Mutta elää Kainuun erämaissa vieläkin joitakuita tietäjiä, vanhoja
ukkoja ja eukkoja, vanhan tietäjäpolven viimeisiä kantoja. Semmoinen
ikäloppu tietomies on _Lehmivaaran ukko_, 78 vuotta vanha _Matti
Kyllönen_ Kuhmossa, Saunajärven takaisilla saloilla, lähellä Venäjän
rajaa. Hyrynsalmen Särkkävaarasta on äijä kotoisin, mutta on jo
nelisenkymmentä vuotta elänyt Lehmivaaran ruununtilalla. Ukon isä
oli ollut vuokkilaisia tietäjiä, ja häneltä on vaari oppinut enimmät
taitonsa, mutta olipa saanut kerran lappalaistakin haastatella. Sokeana
on äijä ollut jo useita vuosia, mutta muuten on hyvissä voimissa vielä,
onpa aika kärsäkkäkin ikälopuksi vanhukseksi. Pirtin peräpenkillä
vaari vain istuu taikka loikoo päivät päästään, mutta aikoinaan hän
on ollut mahdikas mies, nostanut kontiot ja käärmeet, puoskinut
taudit ja tehnyt kaikenlaiset muut tietäjäntoimet, ei pelännyt mitään
väkeä, ei itse paholaistakaan. Olipa kerran Paha eksyttänyt ukon
metsässä, niin että hän oli tullut kaksi kertaa samaan paikkaan.
Silloin oli äijä karmaissut: "Tuohan, piru, vielä kolmas kerta tähän,
niin katotaanhan, kuinka tässä käy!" Hyvin vielä vaari muistaa monet
taikatemput ja loitsut, hyvin tietää taitonsakin. Helposti hän
kehuskelee: "Kyllä sitä minä olen asioissa vielä jotain ukkoa parempi
ollut tähän asti... vain nyt en ole enää... Ei sitä voi mitään, kun ei
nää." Korkealla vaaralla on ukon yksinäinen korpitalo, sinne näkyvät
kaukaisetkin vaarat, ja rajan takana kohoaa korkea laaja Montonvaara.

Hyrynsalmen Moisionvaaran ja Luvan välisellä salolla elelee Myllylän
talossa kunnan elättinä 90-vuotias _Rämsän ukko, Risto Kemppainen_,
sokea ukko hänkin, kiukaan vieressä ovipuolessa sängyssä loikoilee
ja pureskelee alituisesti tupakkamälliä, joita on pitkä rivi
sängynlaidalla kuivamassa. Siinä on vanha tietäjä, jota eivät
maailmalliset huolet näytä juuri surettavan: laulelee vain ja laskee
leikkiä ja koirankuria kuin pahainen poika. Sillä:

    "Laulaa se laki lupasi,
    hyvät herrat helkytellä,
    kun ei lakia laula,
    eikä herroja häpäise."

Ja sitten kehaisee tietäjä:

    "Kyllä meillä virsi juoksee!
    Kun saisin suulleni suloista,
    kesävettä kielelleni,
    laulaisin hyvänni virren,
    kauniin virren kalkuttaisin."

Äijä, vanha metsänkävijä, "jänisruijan" haltia, juttelee karhutaiat,
laulaa karhuvirret ja monet muut virret, lukee loitsut ja kertoo
tarinat. Ja kesken kaikkea tokaisee ikäloppu: "Nyt ei auta muu tuuma,
kun laulamaan nyt pitää ruveta". Ja laskee lallatuksen:

    "Kun mie näkisin nätin likan,
    niin karkoaisin kaulaan,
    palavalla syämellä,
    niinkuin tuli taulaan."

Ja sitten taas tarinoi: "Olin mie ennen sanain seppä ja vallan viisas
puhuja. Olin mie ennen mies... vain mikä nyt lienöö, kun on voimat
mennyt."

Suuren talon omistaja on ukko aikoinaan ollut, Honkajärven
Honka-Kemppaisessa syntynyt, mutta sitten kaupitellut talonsa ja
ostanut toisen, taas kaupitellut ja ostanut, ja niin viimein joutunut
Rämsävaaran mökkiin ja siitä lopulta kunnan elätiksi. Kova työmies on
äijä nuorina päivinään ollut, mutta ryypiskelijä, ei juomari. Sillä
"eihän tuota minun kohalleni ole viinaa _juuva_ asti ollut, mutta aina
mie _ryyppäsin_, kun vain sain... ja tappelinkin, kun tarve tuli... ja
kirota ravautin, kun suuttumaan satuin".

Isältään on Rämsänkin ukko mahtinsa perinyt, ja lisäksi vielä
lappalaiselta hänkin hyötynyt tietoja, oli Puolangalla kerran lappia
saanut puhutella, ja siitä oli ukko tullut seutunsa parhaaksi
tietomieheksi, tautien ja kalman päästäjäksi ja kaikenlaiseksi avun
antajaksi, jonka luona on aikoinaan etempääkin kuljettu. Kateet ja
noidat ukko manasi:

    "Minä laulan lappalaisen,
    sanansyöjäni sanelen,
    puhki leukani puhelen,
    rikki rintalastaseni."

"Muita hän on auttanut, mutta ei voi itseään auttaa", puhelee ukko
muutamakseen ja kertoo, miten hän on monia kymmeniä silmäkipeitä
parantanut, mutta nyt on itse joutunut pimeyteen. "Mutta vanhuuven
vika tämä minulla jo onkin", lisää vaari vielä. Tarinoimisen lopuksi
laukaisee äijä, itseään tarkoittaen: "Toinen puhuu pöljysissään, mitä
vesi kielelle vetää."

Hyrynsalmella, Kytömäen kylillä, elää toinenkin tietomies,
_Naurisahon ukko_, pieni, mutta teerevä äijä, seitsemissä,
kahdeksissakymmenissä. Suvultaan on äijäkin saanut tietonsa, isä
sekä edellämainittu Keräs-Matti, ukon setä, ovat olleet mainittavia
tietäjiä. Mutta niin on Keräs-ukko ovela, ettei hevillä ilmoittele
salattuja tietojaan, tekeytyy vain tuhmaksi ja tietämättömäksi; saa
olla kyselijä vielä ovelampi, ennenkuin lähtee sanat salasta ilmi.

Kiannan tietäjistä lienee _Kovanvaaran ukko_, jo useasti mainittu
"Kovan Jeru", etevin, karhumies, tietomiesten jälkeläinen, pieni kiva
ukko, karhuvirsien laulaja, loitsujen lukija, taikojen taitaja sekä
tekijä. Näljängän perukoilla tapaamme _Ketolaisen_ eli ennenmainitun
Jussi Tauriaisen, joka myös tietää ja osaa tauteja käsitellä ja
parannella. Kirkolta Pesiölle soudettaessa kohtaamme _Kylänmäen ukon_,
tuonain mainitun Kuustolan ukon pojan, sokean vaarin, joka vielä
muistaa joukon virsiä, loitsuja sekä taikatemppuja, vaikka ei enää
niihin luotakaan. Ja Vuokille matkattaessa sattuu lähimaille "tohtori"
_Pulkkinen_, kuulu kuohari, joka on virkatoimissaan kierrellyt koko
Kainuun kulman, useat erät retkeillyt rajan takanakin. -- Puolangan
Puokiovaaralla elää mökin ukko, _Simppa Oikarinen_, jonka apuun
useasti turvaudutaan, ja Väyrylässä asuu vanha Latolan vaari, monien
tietojen omistaja, vaikka kirjamiehenä ja "sanan viljelijänä" ei
tahdo enää "turhiin tietoihin" uskoa. Sitten vielä Kuhmon takamailla,
Venäjän rajoilla, Lammasperän _Kivikiekissä_ eli joku vuosi sitten
vanha metsänkävijä, tietäjäsyntyinen tietomies, 70-vuotias ukko,
_Salomon Huotari_, joka on aikoinaan paljonkin tietäjöinyt sekä metsän
käynnissään että muutenkin. Mutta ei ollut ukosta enää tietäjäksi, poti
ankaraa kivitautia, saunassa loikoili taikka pirtinlattialla penkkiä
vasten ryntäillään kykötti.

On joitakuita naistietäjiäkin, semmoisia kuin vanha mökin
muori, _Reeta Keränen_, Kekkolanmäellä, Hyrynsalmen Kytömäen
kylässä. Vieläkin, vaikka jo vanhuuden heikkona -- muori on
85:n vuoden ikäinen -- pirtissään makailee, säilyttelee mummo
taikapussissaan kalliita kompeitaan: puunliikoja, maanliikoja,
vaskenpalasia ja vanhoja avaimia, renkaita ja rahoja, tärkeää
"kolmenriikinrahaakin". [Ruotsinaikainen raha, jossa on kolme
kruununkuvaa]. Uskoo niitä vanhus yhä tarvitsevansa, kun sattuu mikä
kova paikka tulemaan, eikä henno muori monesti koetelluista kompeistaan
toki luopua.

Mutta Kajaanin Murtomäellä, kaukana, yksinäisessä metsä talossa
hallitsee _Hautamäen muori_, 78-vuotias leski, _Kaisa-Reeta
Tormulainen_, "Aaron Kaisaksi" sanottu, oikein päätietäjä Siinä on
muori, jonkalaista ei tapaakaan joka mökissä. Lyhyt muori, mutta
tanakka ja terhakka, vaikka onkin kohta kahdeksissakymmenissään. Jo
siinä äkkinäinen melkein pelästyy, kun piippusuinen akka päästää äänen
kuin torvesta, karjaisee oikein, oikein karkeasti ja vielä terästää
puhettaan epälukuisilla perhanoilla ja perkeleillä ja kaikilla
mahdollisilla rumanhengen nimityksillä, niin että melkein tulikiveltä
kärähtelee, taikka sanoo arveluttavimmatkin asiat häikälemättä halki
ja omalla suomalaisella nimellään. Eikä pelota muoria isot eikä
pienet paholaiset, kerran kun oikein kirota säväyttää, niin pelästyä
pitää karvaisimmankin kuvatuksen. Oli muorin saunaan kerran tuotu
"keikkaiset", jotta siellä alituisesti napsutti, napsutti ja möykkäsi.
Muori etsimään; jo äkkäsi, jotta kiukaaseen on kätketty, jo löysikin.
"Täällä perkelees ne saatanat on!" Ei muuta kuin kiuas hajalle ja
kalmanytykät pihalle tulirovioon, ja "voi perr-hana, minkä pamauksen ne
saatanat antoi!" Ja paholaisen täytyi paeta Sillä "sen minä olen aina
sanonut, jotta ittiäni parempaa en minä ole löytänyt!"

Isältään sekä mummoltaan, isänäidiltä, on Kaisa-Reeta oppinut useat
taitonsa, mutta paljon on hän kuullut myös alussa mainituilta
Murtomäen tietäjiltä, Karppiselta ja Mularilta, sekä Kiuruveden
ja Sotkamon tietomiehiltä, Utriaiselta, Mustoselta ja Piepposen
Lassilta. Voiteilla, kylvyillä, loitsuilla ja kaikenlaisilla
välikappaleilla, maan- ja puunliioilla, "kolmenriikinrahoilla"
toimittelee muori lääkityksihän. "Voijekokelas olen ollut ikäni,
eikä tiijä yksin Kaikkivaltiaskaan, miten minä voiteeni keitän ja
sekoitan." Kaikenlaisia tauteja osaa muori parannella, hullujakin on
hän selvitellyt. Hullun vie hän saunaan, kylvettelee ja valelee,
ryypyttelee ja voitelee, ja "sitte kun sitä oikein alkaa oksettaa
ja oksettaa ja p--ttaa, niin siitä se paranoo". Paljon muorin luona
käydään apua hakemassa, useasti tullaan etäältäkin. Ja vaikka muori
alussa pelästyttää karkealla esiintymisellään, on hän silti hyvinkin
sydämellinen. Jopa hyvästi viihtyy, vaikka viikommankin muorin
kanssa tarinoimassa, syöttää muori viilit ja voit, ja makuuttaa
savukiukaisessa eteispirtissä.

Kylässä ei Kaisa-Reeta juuri käy. "Saakeliako sieltä hakoo? Tämmöisiltä
syänmailta kun lähtis kylässä käymään, olis päästä pilalla...
Perhana!" [Hautamäestä on peninkulmainen huono polku Murtomäelle.]

Paitsi varsinaisia kaikenlaisiin asioihin kykeneviä suurtietäjiä, on
vielä siellä ja täällä yhden ja toisen pikku avun antajia, kointukon
tekijöitä, ruusunvoiteen valmistajia, venymälangan laatijoita,
hammassuolain laittajia, ja sen semmoisia, kukin omaan asiaansa
päteviä.

Joissakuissa vähäisissä puuhissa tultiin toimeen omin voiminkin,
pikkuisien kipujen ja vammojen paranteluissa sekä kaikenlaisten pikku
temppujen teossa.

Mitä monilukuisimmissa asioissa tarvittiin isiltä perittyjä
tietoja sekä oppeja. Joka työllä ja työnaloituksella oli omat
aikansa, temppunsa ja taikansa. Metsästäjällä oli omat taikansa,
kalastajalla niinikään, samoin maanmuokkaajalla ja karjanhoitajalla,
tervanpoltossakin tarvittiin tietonsa. Ei ollut sitä seikkaa, jossa ei
vanhojen oppia olisi kaivattu.

Varsinkin oman menestyksen ja hyvinvoinnin turvaaminen tuotti paljon
huolta. Pelättiin kovin pilauksia, kadehtijoita ja katein silmin
katsojia, niitä vastaan täytyi aina olla varuillaan. Jos pahasilmäinen
kävi talossa, oli parasta heittää portille hänen jälkeensä tulista
tuhkaa, taikka jos hän pistäysi navettaan emännän siellä puuhatessa
taikka tuli maitohuoneeseen, oli hänet kieroon silmäten katsottava
kahdeksi. Jos kademielinen kävi kiittelemään emännän karjaa tai muuta
talon hyvyyttä, piti antaa hänelle hyvin ruma vastaus. Ikivanhoilla
taikamerkeillä turvattiin talon astiat ja muut esineet pilauksilta,
tehtiin astian pohjaan, työkalun varteen, laatikon laitaan _viisikanta_
taikka _tursaansydän_ [toisintonimiä: turskansydän ja tapionkanta]
taikka _kahdeksakulmio_. Voihin piirrettiin, kun se oli astiaan saatu,
kolme ristiä ja hierimeen leikattiin risti sekä ylä- että alapäähän,
tuohisen pohjaan piirrettiin risti ja aisojen nokkiin piti leikata
risti. Aittaa illalla lukottaessa piirrettiin avaimella risti oveen.

Varkailta suojeltiin tavaroita monin keinoin. Mutta paras oli,
kun otti _kolmen ruumiin mittalangan_ -- pestäessä oli vainaja
mitattu langalla ja vetäisty siihen pituussolmu - - ja pani sen
tavaran viereen vartijaksi. Tulipa vain joku varastamaan, ei päässyt
paikaltaan liikahtamaan, ennenkuin esineen omistaja kävi päästämässä.
Kalmanväki otti niin koville varastajan. Sama temppu tehtiin _ruumiin
mittakepillä_ esim. naurismaalle. Varastetun tavaran takaisin
saamiseksikin oli keinonsa: Pantiin varkaan jäljiltä saatua rikkaa
sammakon suuhun ja sidottiin suu kiinni punaisella langalla, ja heti
joutui varas semmoiseen vaivaan, että täytyi palauttaa ottamansa
tavara. Yhtä kova teho oli myös, jos pantiin varkaan jäljille
rautanaula, jota oli kolme yötä pidetty ruumiin kantapäässä. Tekivät
jotkut vieläkin vahvemman taian: kalvoivat ristimättömän lapsen
ruumiin haudasta, kiilasivat leppänauloilla vitsapannan sen päähän
ja laskivat sen jälleen hautaan. Siitä tuli varas hulluksi. Mutta
jos varkaallakin oli hiukkasen tietoa, vaikkapa siksi, että käytti
varastamansa esineen tulisijalla porossa, niin eivät tehonneet häneen
toisen taiat.

Monesti varkaat ja muut yökulkijaimet lumosivat taloa vartioivan
koiran, niin ettei se saattanut haukkua. Ottivat taloa lähestyessään
aidasta, kolmesta varaseipäästä lastun suuhunsa, ennenkuin koira
oli huomannut. Silloin ei halli haukkunut. Mutta jos koiran kaulaan
oli sidottu naisten hameen helmapalletta, niin ei saattanut sitä
haukkujaa lumota.

Oli sitten joitakuita sellaisia tietäjäin salaisia oppeja ja keinoja,
joiden avulla saattoi tekeytyä _näkymättömäksi ja kuulumattomaksi_.
Niinpä jos ken rohkeni mennä ja nylkeä ruumiin ja vetäistä sen nahan
päälleen, sai hän itsensä näkymättömäksi, taikka jos valoi ruumiin
rasvasta kynttilän ja pisti sen yöllä palamaan pöydälle, eivät eläjät
kuulleet, vaikka olisi rosvonnut koko talon. _Kaikkinäkeväksi_ taas
taikoivat tietäjät itsensä siten, että kantoivat metsikanan täkkää
kolme vuotta kaulassaan, paljaalla povellaan. Siitä rupesivat
näkemään piilossakin olevat asiat. Saattoivatpa vanhat tietomiehet
valmistaa "itekseen kulkevan rejenkin". Kolmena pitkänä perjantaina
piti rekeä rakennella, ja joka kaplaanreikään oli pantava rippileipä,
eikä reki vaatinut hevosta eikä muuta vetäjää, itse juoksi vain että
vilisi. Mutta semmoisen re'en tekijä oli jo Pahan vallassa, rumanhengen
voima se oli, joka rekeä juoksutti.

Mutta eihän ne vanhankansan mahtimiehet Rumaakaan pelänneet, eivätkä
kammonneet, menivätpä häntä joskus haastattelemaankin. Juhannusyönä
menivät ja kiersivät leppäkepillä kirkon kolme kertaa, ja silloin tuli
itse Paha vastaan. Mutta kiertäjä ei muuta kuin tervehti:

    "Terve, perkele,
    oohan nimes väärti!"

Sitten sanoi hän asiansa, mitä vain tietoja ja neuvoja halusi. Paha
oli kyllä kernas niitä antamaan, jopa rupeamaan vaikka kasakaksikin
pahanteossa.



HALTIOITA JA VÄKEÄ.


    "Vesi vanhin veljeksistä,
    tuli nuorin tyttäristä."

_Haltioita_ oli kaikkialla, maassa, metsässä ja vedessä, kaikissa
lämmitettävissä rakennuksissa, metsämajoissakin, samoin _väkeä_ ja
salaista voimaa oli miltei joka paikassa. Niin uskoi vanhakansa, uskoi
ja eli epälukuisen haltiaseuran ympäröimänä, palvoi niitä ja etsi
niiltä apua.

Maassa asui _maanhaltia_, joka joskus nähtiinkin. Jossakussa talossa
se näyttäytyi sarkatakkisena, nahkalakkisena ukkona, toisessa taas
"isona akanhomerona", kolmannessa tiukua helistelevänä "Tiuku-akkana".
Toisinaan oli maanhaltia pahanlainen möykkääjä ja rauhanhäiritsijä.
Niinpä Hyrynsalmen Toivolassa haltia aina yöllä piti röykettä, ja
Kaartilassa se pirtin pöydän takana usein kuorsasi taikka kämmenellään
läjäytteli pöytään. Maanhaltian väkeä oli _maahinen_, jota asusti
maassa kaikkialla ja saattoi tarttua ihmiseen yhdeksänlaatuisena rupena
ja rokahduksena. Monissa vanhoissa taloissa oli _elättipuita_,
joiden juurelle vietiin maanhaltialle uhria. Niin Murtomäen Matalissa
isoa kartanokoivua "piettiin niinkuin jumalana". Samoin Sotkamossa,
Suonenvaaran Kilpelässä oli pihamaalla kolme isoa koivua ja pyhiä
pihlajia, sen aikaisia kuin talokin ja niin pyhänä pidettyjä, ettei
niistä oksaakaan saanut katkaista. Puiden juurille vietiin lehmästä
ensi juustot ja maidot sekä kekrinä viinat ja kaikenlaiset ruo'at ja
Mikkelinä mikkelipässin luut. Siitä karja hyvästi "lykästi" ja talous
menestyi. Nyt on koivuista vain kannot jäljellä. Sillä kun talon vanha
äijä, 90-vuotias Heikki Kilpeläinen, kolmattakymmentä vuotta takaperin
kuoli, jäivät "elättipuut" hoitajatta ja palvojatta ja kuolivat nekin.
Vain pihlajat vielä seisovat aittojen luona. Pyhänä pidetty pihlaja oli
myös Jonkerin Sepposen pihamaalla.

Metsässä asui _metsänhaltia_, joka toisinaan nähtiin esiintyvän
karvaisena ukkona, Heikkis-Juuso oli sen kerran helatorstaina nähnyt
pikku-ukkona metsolla ratsastamassa. Metsänhaltia liikkui niitä polkuja
pitkin, jotka sydänmailta toivat taloon, sentähden ei metsäpolulle
saanut sytyttää tulta eikä rakentaa taloa, eikä asettua niille
makaamaan. Haltia ei sallinut. Metsänhaltian alaista oli _metsänväki_,
mikä "erinomattain asusti muurahaispesissä". Metsänväessä oli semmoinen
_hiimosti_, jotta kun metsänvarpukin vain sipaisi silmää, niin että
siitä hiukan häpsähti, silloin heti tarttui siitä _metsännenä_ ja teki
silmän kipeäksi ja vaati parantuakseen havulla hautomista. Metsänväki
oli vahvaa väkeä, ja sen apua käytettiin etupäässä karjanhoito- sekä
metsästystaioissa. Metsänkävijät kalvoivat reiän ison muurahaiskeon
lävitse etelästä pohjoiseen ja pujotteliutuivat siitä kaikkine
metsästysvehkeineen kolme kertaa. Varsin kärkästä oli metsänväki
saattamaan ihmiseläjäin piteet _metsänpeittoon_, jos pahat naapurit
vain pyysivät siihen sen apua. Niin saattoi se kätkeä karjan, ettei
löydetty, vaikka karja oli vain "aivan aijan takana", taikka taas
sorkitteli metsässä kiertäen yhtä puuta, niin että valtainen polku
hiertyi kankaaseen. Ei ollut tavallisissa ihmisissä metsänpeitosta
päästäjää, piti kutsua tietäjä, joka saattoi metsänväkeäkin vallita.
Tietäjälle _metsä puhui_, mihin karja oli kätkettynä, ja oikea tietäjä
heti tiesi, onko karja metsänpeitossa, vai muuten vain hukassa.
Muutamat tietäjät käyttivät apunaan kalmanväkeä, joka sitten pakotti
metsänväen päästämään karjan vapaaksi. Ottivat kalmalaudan ja sillä
mittasivat yhdeksän pituutta vainion veräjältä karjapolkua metsään
käsin, kohottivat kolme närettä juurineen ylös ja vuolivat kolme
hopeasilparetta juurien alle ja loitsivat:

    "Päästä, mehtä, meijän elukat!
    Vuolen kullat kuunikuiset,
    hopeat iänikuiset
    näreelle tammiselle,
    Mehtolan kuninkaalle."

Toiset käyttivät saunan- ja riihenhaltian apua, ottivat kadonneen
lehmän kaulaimen ja veivät sen riihenkiukaalle sekä asettivat
saunankiukaasta noudetun häkäkiven siihen painoksi. Jotkut "ottivat
metän vangiksi, jotta sen täytyi päästää". Vanhalla tylsällä puukolla
käänsivät he lehmän jalansijan toisinpäin, kotiin käsin ja pyöräyttivät
puukon metsäveräjäpuun ympäri kolme kertaa sekä vetäisivät metsäpolun
vieressä kolmihaaraisen katajan solmulle. Silloin oli _metsä vankina_
ja laski lehmät vapaiksi, ennen kolmen päivän kuluttua. Muutamat taas
panivat "pirun pihtiin". He sitoivat punaisella langalla metsäpolun
yli kolme koivua latvoista yhteen, tekivät lankaan kolmisoppisen
solmun ja panivat siihen kolme muurahaista, taikka panivat
hamppuharjan kannonpäähän pystyyn ja sitoivat punaisella langalla
ristiin harjanterälle asetetun, mutkalle taivutetun leppävarvun,
ja sitä hamppupunontaisella tiukkasivat, jotta "päästäkkö pois!"
Muutamat tietäjät tekivät selkänsä takana tuppivyöstään _osmansolmun_
ja heittivät sen lehmänparteen, muutamat piirsivät leppäpalikkaan
_tursaansydämen_ ja asettivat palikan metsäpolun ylitse latvoistaan
sidottujen koivujen "vahvistukseksi". Jotkut taas vain kutsuivat lehmiä
kotiin, kolme puunjuurta kun oli päällekkäin koholla yli polun, niin
niiden alatse tpryityttivät:

    "Tpry, tpry, Kirjo,
    tpry, tpry, Karjo,
    tpry, tpry, haikea Haluna!"

Mutta Hautamäen Kaisa-Reeta sivalsi vain hameen päältään, ruopsaisi
sillä karjapolkua ja ärjäisi: "Se nyt on saatana... Mikä perhana on kun
ei löyvy!" Sitten otti muori polulta kiven ja toi sen lehmän parteen.
Ja löytyipäs heti lehmä!

Monesti mainitaan metsänhaltiaa _rumanhengen, metsänmörön_, jopa
_pirun_ nimellä. Joskus tekivät metsämiehet _pirun kanssa urkon_, että
saivat lintua niin paljo kuin vain halusivat, ja peuroja ajoi piru aina
Pyhältätunturilta asti pyytäjän saataville. Mutta sitten määräpäivänä
tuli piru noutamaan itsensä urkkomiehen. "Piru" oli itsekin ahkera
erämies, koirineen kulki synkkiä korpia ja ampui metsänviljaa.
Kivikiekin ukko oli kerran kuullutkin pirunkoiran haukkuvan. Metsästä
kuului kiihkeä viukutus, mutta ei näkynyt mitään, ei jälkiä ei otusta.
Ja sen mukaan kuin ukko eteni metsään, kaikkosi viukutuskin ja vilja
sen seurassa. Piru sitä itse ammuskeli. Mutta jos ukko olisi siunannut,
ei piru olisi saanut mitään. Saarenpään äijä oli kerran ampunut oravan
pirunkoiran haukusta, mutta kun oli sen kanssa mennyt metsäsaunaan,
ei äijä saanutkaan yörauhaa, niin oli saunassa räikätty. -- Väliin
kummitteli korvenhaltia metsästäjälle, niin että ajoi selkosen täyteen
karhua, sutta, peuraa, mutta kun metsämies aikoi ruveta niitä ampumaan,
muuttuivat ne miehiksi ja sitten käärmeiksi, jotka rupesivat päälle
yllättelemään. Silloin oli parasta ottaa jalat alleen.

Metsänhaltian palvontapaikkoja oli, paitsi muurahaispesä, myöskin
_tapionpöytä_ eli _tapionkämmen_ ja _kesyen- eli kesionkanto_.
Tapionpöytä oli lyhyehkö näre, jonka latva oli tasainen kuin pöytä tai
kämmen, ja oksia oli rungossa "tuhansittain". Sille asetettiin metsälle
annettavat lahjat. Metsänpeiton päästössä sitä joskus käytettiin,
ja syyhyä sekä ajoksia siihen ajettiin ja toisinaan taiteltiin
siitä oksia maitopyttyjen pesuveteen, joskus leikattiin sen latva
puurohärkkimeksi. Vietiin myös ennenkuin itsekään maistettiin, juustoa
ja vasikanlihaa sen juurelle "kaikille kateen silmille". Kesyenkanto
oli ikivanha kuiva tervaskanto, joskus maailmassa palanut reikiin ja
koloihin, sydän vain jäänyt pystyyn tikottamaan. Siitä emännät ottivat
tervassäleitä karjaa keväällä ulos laskiessaan, siitä tietäjät
kiskoivat kylvyn lämmityspuuta, ja hautalonki hakkasi siitä pilkkeitä,
kun tervahauta oli pileessä.

Läheistä sukua metsänväelle oli _kallionväki_, joka oli "kaikkein
vahvinta väkeä", ja kalliossa myös asui "se vanha piru", semmoinen
rumahenki, joka oli joskus vanhoille näytteliytynyt. Selkosissa kun oli
paljon vaaroja, niin niissä se asusteli, ja ihmisiä pelotteli, niin
että tarttui semmoinen _nihkota_, jonka vain oikein lujaluontoinen
tietäjä saattoi ajaa pois.

Kivikiekin ukko taas karkoitti _kalliolaisen_ asunnostaan, niin että
ampua paukautti peuraväljällä pirtin sillan alle. -- Taitavat tietäjät
ottivat vuoresta kallionväen avukseen, mutta se oli "niippusampaa"
hallita kuin metsänväki.

Vesissä asui _vedenhaltia, vesihiisi_ eli _Veteinen_, jonka alaista,
oli vedenväki. Veteinen oli joskus nähtykin järvessä, ja oli se
ollut "niinkuin lehmän rapamaha, köllöttänyt ve'essä, mahanalus
kynsiä täynnä". Sitä oli ammuttukin, ja vesi vain oli räiskähtänyt
korkealle, kun se oli kadonnut. Puolangalla se taas oli nähty isona
koirana kohoavan vedestä, samoin Hyrynsalmella suurisilmäisenä,
suurikorvaisena koirana. Uimassa olevan ihmisen saattoi se kynsiä ja
puristella mustelmille,jopa hukuttaakin, voipa joskus uivaa hevostakin
kopristaa reidestä, niin että se upposi. Siksi pitikin aina ennenkuin
meni veteen, heittää siihen joku rauta taikka syytää kiviä, sitten ei
Veteinen koskenut. Joka järvessä oli oma Veteisensä, jopa eri järvien
vesihiidet olivat toisilleen hyvin vihamielisiä. Vuoksissa oli kerran
toisesta järvestä laskettu vettä toiseen, ja silloin oli järvien
Veteisten kesken, kun olivat sattuneet yhteen, syntynyt vimmattu
tappelu, vesi vain oli taivaalle räiskynyt. Vesi kyllä ei lähtenyt
järvestä juoksemaan, ellei osattu _nostaa_ Veteistä, mutta kun Veteinen
nostettiin, niin vesikin kohosi, aina kevättulvan tasalle -- sitä
ylemmäksi ei Veteinen voi kohota -- ja sitten kaivettua ojaa myöten
lähti pauhaamaan, niin että hongat ja vuoret vei matkassaan.

Tietäjät saattoivat nostaa vedenväenkin avukseen, koskesta alakivestä
sen ottivat taikka järvestä. Metsänkävijät sen monesti nostivat,
etteivät kateelliset pystyneet heidän metsästysonneansa pilaamaan.
Vedenväki oli helpointa hallita, vaikka se olikin vahvinta ja vanhinta
väkeä. Tiedettiinkin:

    "Vesi vanhin veljeksistä."

Ken vain osasi oikein ottaa vedenväen ja oikein sen hallita, niin ei
kukaan häntä saattanut pilata. Mutta jos ei osannut oikein menetellä,
voi käydä niinkuin Kivikiekin ukon, joka Valkeaisjärvestä otti _unteet_
ja pani kenkäänsä ja kengän päänsä alle, kun rupesi nukkumaan. Mutta
pian alkoi ukkoa kohti tulla kankaan täydeltä "tyhjää näkymätöntä",
niin että äijän täytyi viedä "unteensa" jälleen järveen. Ovatpa joskus
nostaneet vedenväen toisen kimppuunkin, niin että vesillä liikkuessa
on melalle noussut "kuin musta sonni". Eikä siitä ole päässyt erilleen
muuten kuin heittämällä hopearahan veteen.

Veteisen sukua oli _hetteenhaltiakin_, pienempi vain, mutta paha, jos
se pahaksi rupesi, eikä sitä kyllä osannut oikein palvella.

Nuorinta "lohkoa" oli _tulenväki_. Sillä tiedettiin:

    "Tuli nuorin tyttäristä."

Se oli väkevä väki ja paha ja teki pahan jäljen. Monella tietäjällä
oli tulenväki hallussaan, ja he teettivät sillä paljon pahaa, sillä
kun ei saattanut ensinkään teettää hyvää. Tulenväki ei sopinut yksiin
kirkonväen kanssa, eipä saman katonkaan alle. Hautamäen muorilla oli
tulenväki hoidossaan, ja tuli kerran mies taloon, aikoi yöksi, mutta ei
saanut rauhaa. Huone alkoi ryskyä ja paukkua kuin pakkasella, ja miehen
täytyi lähteä pois. "En sovi minä tässä olemaan", sanoi lähtiessään.
Miehellä oli kirkonväki muassaan, ja tulenväki oli kirkonväkeä
voimakkaampi, eikä suvainnut sitä lähellään.

Tulenväen sukua oli _pajanväki_, joka asui pajassa alasimen vieressä
taikka tulihormin tienoilla ahjossa. Se oli niin vahvaa väkeä, että
"sen eelle ei ole käynyttä". Mutta se oli hyvää väkeä, ja sen sai
mukaansa, jos otti karstoja alasimen vierestä pölkyltä. Muutamat
tietäjät pelehtivät pajassa karhunrakolla ja nostivat pajanväen
jonkun henkilön kimppuun. Niistä rikkeistä ei päässyt muuten kuin
piti sairas viedä pajaan ja hormista kolmesti paljaisiin takasiin
palkeilla puhalluttaa.

Kirkkomailla, kalmistoissa, kalmaraunioissa ja kalmapuiden juurilla
asusti _kalmanväki eli kirkonväki_. Siellä pitivät majaansa
myös _manalaiset_, joita mainittiin varsin monilla nimillä. Ne
olivat _massilaisia, kalmalaisia, keijulaisia_ ja _keikkaita,
ruumiinhaltioita, hittusia, kyöpeleitä, rumia henkiä_ ja _riesoja,
tyhjiä, joutavia_ ja _näkymättömiä_. Ne olivat semmoisia kuvatuksia,
jotka liikkuivat suurissa lukemattomissa parvissa niinkuin sääsket
ilmassa, kun ne lähtivät kalmapaikoistaan vaeltamaan. Niitä oli
kaikennäköisiä: jalkapuolia, käsipuolia, silmäpuolia, isonokkia,
valkolakkeja, semmoisiakin, joilla oli vain yksi silmä otsassa.
Semmoisiin paikkoihin, joissa kohta tapahtui kuolema, ne useinkin
olivat menossa, ja kuolinhetkellä olivat pahat hittuset kehnon
kuolijan pääpuolessa, hyvät jalkopuolessa, hyvän kuolijan taas
päinvastoin. Maita matkatessaan ne hokivat: "Pois sokean tieltä!" Ja
semmoisen ihmisen, joka niitä näki, oli väistyttävä syrjään, taikka ne
heittivät hänet yli aidan pellolle. Niin tekivät Jänesahon Leenalle
Säräisniemellä, ei äkännytkään hän astua sivuun, kun ruumista tuotiin
vastaan, ja silloin heti lennätettiin akka pellolle. Mutta jos näkijä
oli peloton tietäjä, joka uskalsi polkaista jalkaa ja sanoa: "sivu
syyttömistä!" niin kyllä heti aukeni kuja hittusten parveen.

Niitä oli joitakuita semmoisia ihmisiä, _näkijöitä_, jotka saattoivat
nähdä kalmalaisia, kun ne olivat liikkeellä. Näkijäksi tuli, paitsi
ruumiinsaippualla silmänsä pesemällä, myös, jos säikähti kalmapaikassa
taikka muuten vainajaa pelästyi, taikka jos tietäjä kalmanytyköillä
sipaisi silmät, taikka työnsi vainajaa vetämään valjastetun hevosen
mahan alatse. Näkemisestä taas saattoivat tietäjät parantaa:
pesivät, valoivat ja veivät pesuveden kalmapaikkaan taikka heittivät
kirkolle käsin. Kalmalaisten näkijä oli myöskin kukko, ja sitä kyöpelit
pelkäsivät. Ennen vanhaan oli ihmisillä ollut kukko kainalossa, kun
piti pimeissä mennä kirkkomaalle. Kukko oli heti parkaissut, kun oli
nähnyt kalmalaisen, ja silloin kyöpelit lähteneet pakoon.

Mutta tietäjät eivät pelänneet kyöpeleitä, he päinvastoin menivät öisin
kirkkomaalle ottamaan kalmanväkeä. He nostivat kuolleita haudoistaan,
jopa niin että ne ihan ilmihaamussaan esiintyivät niinkuin kuuna
päivänä ennen eläessään. Kalmanväen saivat tietäjät mukaansa, kun
ottivat kirkkomaasta _kuolleitten multaa_ -- varsinkin pääkallosta
karistettua -- pikku _nytykköihin_, ja väki seurasi nytyköitä. Vanhat
tietäjät oikein avasivat haudan, avasivat arkunkin ja kolme kertaa
hopearahalla nostivat multaa kolmeen nytykkäänsä ja sanoivat:

    "Nouskoot seittemän äitin lapset
    yhellä kerralla!"

Hopeata vain vuolaisivat sijaan. Vieraasta navetasta kävivät
tietäjät keritsemässä lampaista villoja nytykköihinsä, kiersivät
villat riepuun, tuoheen ja nahkapussiin taikka punaisella langalla
sidottuun vaatemyttyyn. Nytykät kannettiin joko liivintaskussa, taikka
vyöhön asetettuna vatsan alla ohimossa. Oikein täydellisen ja lujan
kalmanväen sai, kun otti multia kolmelta kirkkomaalta. Semmoinen vahva
_kolmenkirkonväki_ oli ollut Karppis-tietäjiillä sekä Tervos-Jussilla
Murtomäellä, samoin eräällä kuhmolaisella taikurilla. Silloin sai jo
aikaan melkein vaikka mitä. Mutta kalmanväki oli vaikeata hallita,
se kun ei tahtonut pysyä alallaan, toimetonna, vaan sillä piti aina
teettää, mitä tahansa, hyvää taikka pahaa. Ja taas, jos ei sitä osannut
oikein hoitaa, saattoi se ruveta itse isäntäänsä ahdistelemaan.
Varsinkin jos nytykät saivat kastua, joutuivat vedenväen kosketuksiin,
hirmustui kalmanväki ja lennätti kantajansa taivaalle.

Monesti veivät tietäjät kalmanytykät jonkun vihaamansa naapurin
huoneisiin, pirttiin, saunaan, riiheen, navettaan, kätkivät jonnekin
piilopaikkaan, uunin taakse _leppälootaan_, taikka portaiden alle,
sillan alle, nurkkakomeroon. Silloin alkoi huoneessa tyhjä möykätä,
viskellä astioita, huonekaluja sekä pitää kaikenlaista pauketta. Niin
oli laitettu möykkääjä Iivantiiralla Haukilehdon navettaan sekä
Lammasperällä Niemisen vanhaan pirttiin, samoin Hautamäen muorin
saunaan. Mutta jos toinen löysi nytykät ja vei ne _hetteeseen_, kävi
väki vaivaamaan tuojaansa, jopa tappoi hänet, jos nytykät poltettiin
_alakivellä_.

_Painainen_ oli "yhtä luokkoo manalaisten kanssa". Sen oli joku
pahansuopa nostanut ja saattanut ihmistä vaivaamaan taikka hevosta,
lehmää rasittamaan. Tuli se myös siitä, kun säikähti kuollutta, jotta
"ruumis rupesi päälle pakkaamaan". Sen saattoi tuimalla tulistumisella
karkoittaa. Lehmivaaran ukko sanoi paukauttaneensa kirveellä seinään ja
kirmaisseensa: "Ootko sinä parempi minua? Jos luulet olevasi parempi,
niin tule käsiin!" Mutta jos tiedettiin, että painajainen on tullut
maan päällä olevasta kuolleesta, käytiin vuorostaan häntä
säikäyttämässä. Mentiin riiheen, viskattiin huppu vainajan päältä pois
ja kepillä säväytettiin häntä ja sanottiin: "Mitä sinulla on minun
kanssani tekemistä?"

_Ne tiet ja polut_, jotka veivät talosta _kirkolle_ käsin, olivat
keijulaisten ja kalmalaisten kulkukeinoja, samoinkuin selkosille
vievät polut olivat metsänväen käymäteitä. Niillekään ei saanut asettua
makaamaan, eikä sytyttää niille tulta. Määttä-Joopinkin, joka kerran
nukahti kirkkopolulle, heittivät kyöpelit syrjään. Joopi ei kyllä siitä
sen enempää säikähtänyt, kysäisihän vain: "Oliko mies raskas?"

Oli sitten vielä joukko haltioita, jotka asuivat ahtaammilla aloilla.
Semmoisia olivat asuntojen, saunojen sekä muiden rakennusten haltiat.
Jokaisessa asunnossa oli oma haltiansa, _pirtinhaltia_, mies tai
nainen, aina sen henkilön mukaan ja näköön, joka oli ensimmäisen
tulen virittänyt asuinsijalle. Pirtinhaltia näytteliytyi tavallisesti
erinäisten tapausten edellä, tulipalon, kuoleman tai muun suuren
onnettomuuden uhatessa, mutta saattoi se vaaran lähestyessä herättää
talon väenkin: "Nouskaa, nouskaa ylös!"

Saunassa taas hallitsi _saunanhaltia_, joka oli varsin vihainen, jos
käytiin lauantaina päivänlaskun jälkeen kylpemässä. Pääkkölän vanhalta
muoriltakin, Kuhmossa, oli haltia kiskaissut nahan orteen, ja muuatta
Jonkerin miestä oli se koko yön kylvettänyt ja löylyyttänyt.

Pajassa eleli kova _pajanhaltia_, ja riihessä asuili _tontti_, ja
purojen pienissä hierinmyllyissäkin oli haltiansa, hyväntahtoinen
äijä, joka huolehti, ettei mylly saanut tyhjään kieputtaa, tuli
myllysaunan ovelle ja sanoi käyttäjälle: "Mylly tyhjään jauhaa!"
taikka: "Nietua mylly kitkuttaa!" Isona hakulipartaisena ukkona oli
myllynhaltia joskus nähty.

_Metsätulillakin_ ja _metsämajoilla_ sekä _metsäsaunoilla_ oli oma
haltiansa. Missä vain kolmekin yötä pidettiin tulta, siihen haltia
suopeutui elämään ja paneutui sen haalimiseksi, ken viritti ensimmäisen
tulen. Siksi aina, yksinpä metsämajallekin asettautuessa, kysyttiin
haltialta levähtämislupaa, ja taas pois lähdettäessä hyvästeltiin:

    "Hyvä käyköön: kättään lämmittäköön,
    paha käyköön: kätensä polttakoon!"

Mutta itse _ihmisilläkin_ oli haltiansa. Varsinkin suurilla mahtajilla,
tietomiehillä se oli hyvin voimakas ilmiö, joka jo etukäteen kulki
isäntänsä tuloa ilmoittaen. Semmoinen edelläkävijä ennustaja oli
Varhantalon Jököllä Leipivaaralla. Kun ukko oli yölläkin kotiin
saapumassa, tuli hänen haltiansa jo edellä herättämään emännän
sytyttämään tulta. Jökö kun kylästä kotiin lähtiessään aina kerskuen
uhkaili: "Jos ei vain ole tuli kotona päreessä, niin tuleen pistän
koko talon!" Mahtava haltia oli Venetheiton tietäjälläkin, Matti
Pikkaraisella. Hirveän melun ja pauhun kanssa se ukon edellä aina
liikkui, vastaantulijat luulivat itse Pahan olevan tulossa, kun
metsä niin vonkui ja ryski ja piti jyräkkää -- ja tulikin vähän ajan
kuluttua vain tietäjäukon käriläs.

Ihmishaltian sukua olivat myös _parat_ ja _tontit_, semmoiset
haltia-apulaiset, joita ennen vanhaan tiedetään vauraissa taloissa
olleen. Para oli emännän apulainen, emännät sen itse _synnyttivät_
saunassa _leppäpalikkaa_ puohtimessa hyssytellen ja laulaen:

    "Synny, para, synny, para,
    voita, maitoa kantamaan,
    ei lie korva kuulemassa,
    eikä silmä näkemässä."

Ja puohtimesta kohosi "sellainen räpsäke", jolla oli pää kuin
lankakerä, ja lähti lentämään. Oli erikoinen _säntiaikansa_, jolloin
para oli synnytettävä, ja paralle oli emännän uhrattava puoli omaa
henkeänsä sekä puoli kellokaslehmän henkeä, niin että se oli osa
emännästä, osa kellokkaasta. Navetassa para sitten hääri _lehmien
hoitajana_, ja kantoi naapuriemäntien maitohuoneista oman emäntänsä
astioihin maitoa, kermaa ja voita. Paraa oli vuorostaan lehmänannilla
ruokittava, navetan ikkunasta viskattiin sille viiliä. Mutta jos sitä
kohdeltiin huonosti, herkesi se kantamasta, jos sen tappoi, kuoli sekä
emäntä että kellokas.

Vanhoilla, äveriäillä äijillä oli taas tonttinsa, joka kantoi heidän
aittaansa viljaa sekä latoihinsa olkia. Vilja-aitoissa oli heillä
oikein vartavastinen _tontinkontti_, suuri puolentynnyrin vetoinen
tuohikesseli, joka riippui seinällä sitä varten heitetyssä
luontaisessa seinähirren oksanaulassa. Vanhana harmaana vaarina
tontti joskus nähtiinkin, valkea pitkä sarkatakki päällä, liinapuksut
jaloissa. Semmoisena oli Päätalon tontti entisinä hyvinä aikoina
liikkunut pitkin Kiantaa kanniskellen kotiinsa kokonaisia olkimittoja
selässään. Suoraan oli se vain halki järvien kahlaillut ja järvien
syvyyksiä sanellut:

    "Akoss' oli alle polven,
    Pärsämössä päälle polven,
    vain Tormua syvä syvyys,
    siinä kastui kaationi,
    liinapuksuni likosi."

Ahkera oli tontti toimissaan ollut. Laajankin tontista Hyrynsalmella
tiedettiin:

    "Ei ollut laiska Laajan tontti,
    teki tietä Teerelästä."

Talon aitan ovea illalla lukittaessa ei saanut siunata eikä oveen
piirtää avaimella ristiä, kuten oli tavallista. Silloin ei tontti
viljakontteineen päässyt sisään. Päätalossa oli kerran tontin täytynyt
tunkeutua aittaan katon kautta, päivitellen: "kun piikahurtat siunaavat
oven, jottei pääse oven kautta". Päätalossa olikin ollut viljaa aitassa
aina yltäkyllin, eikä se kulunut paljon syömälläkään. Koko talven kun
15-henkinen perhe oli sitä kuluttanut, oli jyvähinkaloon tullut vain
semmoinen kolo kuin koiran makaus.

Aittaan, saunaan tai johonkuhun muuhunkin huoneeseen oli tontille
valmistettu ruoka-ateria, kekrinä oli ruokittu talon parhaimmilla ja
pidetty kaikin puolin hyvänä.

Mutta sitten nuoren polven noustua, vanhan hautaan vaivuttua, oli
Päätalossakin vanha kotihaltia unohdettu, heitetty sen ruokkimiset
ja palvomiset. Siitä oli valkotakki vaari pahastunut, vihoissaan oli
äiskännyt:

    "Kannoin, hyörin,
    tein työtä yötä, päivää,
    eikä anneta enää,
    ei olutta, ei viinaa."



LUONNONTIETOA JA ELÄINOPPIA.


    "Aika vanhin, avaruus suurin."

Suurien salomaiden eläjillä on aina tarkka luonnon tuntemus. He elävät
välittömässä kosketuksessa suuren luonnon kanssa ja saavat monesti
kuulla luonnon syvimpiäkin ääniä ja nähdä sydänmaiden alkuperäistä
elämää, vetää vereensä sen henkeä, niin että itsekin muuttuvat
renkaaksi erämaan elämän suuressa ketjussa.

Kaikista luonnonilmiöistä ja toiminnoista, eläimistä ja esineistä
oli Kainuunkin kansalla omat isiltä oppimansa, omien kokemuksien ja
havaintojen vahvistamat tiedot, useastikin varsin mielenkiintoiset ja
huvittavat vanhan väen viisaudet ja mielipiteet.

Valtavin luonnonilmiöistä, "karkeaääninen" ukkonen oli varsin
pelättävä, pilvissä piilevä taivaan voima, jota ei kenkään saanut
kostamatta pilkata. Se sai alkunsa siitä, kun taivaan pilvissä lämmin
ja kylmä paukaisivat vastakkain. Pelätä sai sen paukauksia syntinen
ihminen, hiljaa ja vakavana oltiin silloin pirtissä ja lapsiakin
kiellettiin meluamasta. Mutta vielä enemmän kammoi ukkosta rumahenki.
Sillä juuri häntä ukkonen paukauksillaan ja tulinuolillaan tavoittelu
Peloissaan syöksähteli Paha piiloisiin paikkoihin, yritti useasti
kätkeytyä puihinkin, varsinkin onttoihin keloihin, ja silloin sinkautti
ukkonen nuolensa niihin ja iski puun säpäleiksi. Siksi ei ollut
turvallista mennä ukonilmalla isojen puiden alle suojaan, mutta jos
puukolla piirsi ristin puun kylkeen, ei rumahenki päässyt siihen, eikä
ukkonenkaan iskenyt.

Varsin komeina pimeän talven ilmiöinä leimusivat öisellä avaruudella
_taivaanvalot_ eli _revontulet_ valaisten korpien autioita lumikenttiä.
Silloin tiedettiin Tuli-Lapissa Jäämeren lainehtivan ja räiskyttelevän
vettä kallioihin, niin että höyry nousi taivaalle. Kun valot
leiskahtelivat oikein korkealle, ennustivat ne tuiskuista ilmoja, mutta
alhaalla ne paloivat pakkasiksi. Ei revontulienkaan kanssa saanut mennä
pelehtimään, eikä niille viheltelemään. Siitä ne kiivastuisivat ja
pahastuisivat, alkaisivat kovemmin sähistä, oikein korvissa kärähdellä.

_Vesikaari_ eli _taivaallinen kaari_ oli ukko Noakin päivistä asti
tunnettu kaunis taivaan värivemmel. Se joi vettä järvistä ja hetteistä
sadesäiden varaksi, nielaisi useasti sammakoitakin, olipa joskus
ahmaissut miehenkin veneineen taivaan avaruuksia soutelemaan.

Taivaan pilvissä vesi sitten kierteli ja lankesi taas maahan niin
hyville kuin pahoillekin. Joskus putosi taivaalta _pilveäkin_, ja se
oli kuin sammakonkutua, sulavaa hyytelöä. Vanhat ottivat sen talteen
viinapulloon, käyttivät sitten pistoksiin, ammuksiin sekä lapsen
synnytyksiin. Taikka leipoivat löytäjät siitä pienen _pilvirieskan_,
jolla saattoivat taltuttaa pahoille töille pyrkivän tulen vallan.

_Tuuliaispää_ oli pirunpuuskien puhalluksia, ja se oli jokaiselle
tunnettua, että siinä matkasi _lapinnenä_. Se pyöri väliin myötäpäivin,
väliin taas tohisti vastahankaan. Silloin kun se kiersi vastapäivään,
kiersi se lämpöisiksi säiksi. Merkille pantuja taivaan tuulia
olivat myös _kevät- ja syysmyrskyt_ sekä _itätormit_ ja _Tapion
riihenpuinnit_. Ilmansuunnat olivat, _pää_- eli _poikkipohjoinen,
itäpohjoinen, itä, vesietelä, korkea- eli poikkietelä, länsi, luet
eli pääluet ja luetpohjoinen_.

Taivaan monimuotoisella _kuulla_, joka oli "maailman ikuinen, vain
ei viien viikon vanhaksi elä", oli kumma vaikutus ihmisen elämään ja
maan kasvullisuuteen. _Kuuton aika_ oli pimeä aika, mutta mitä puuhasi
silloin, kun näki ensi kerran _uudenkuun_, sitä hommaa riitti koko
kuuksi. Tekivät nuoret myös taikoja uudenkuun nähdessään, kiersivät
puukolla seisomasijansa, sitten vasemmalla sukallaan ja kengällään --
vetäisivät ne jalastaan -- kiersivät vasemman kantapäänsä ja ottivat,
veivät multaa päänsä alle sänkyyn ja sanoivat:

    "Näytä, uusikuu, mun kultani!"

Siitä kolmen yön perästä näytti. _Yläkuulla_ kylvivät vanhat ukot
rukiinsa, jotta se paremmin säilyisi talven alla, _kuun kannalla_
jos olisi kylvänyt, olisi hanki kadottanut laihon. Yläkuulla myös
huoneenhirret ja veneen ainespuut hakattiin.

Kuun asennosta ennustelivat entiset miehet jumalanilmoja. Jos uusikuu
kiikkui kynsistään avaruudella ja näkyi koko haamullaan, oli se
huonoiksi ilmoiksi ja nöyriksi säiksi, mutta jos se kelletti kyljellään
ja piirtyi vain kapeana sirppinä, oletteli se pakkasiksi. Kuun _kehät_
taas olivat, milloin pakkasiksi, milloin leudoiksi ilmoiksi.

Kuun tervaaminenkin oli tuttu juttu. Se oli _Rahko-Matti_, joka tahtoi
mennä rosvontöihin, ja aikoi ensin tervalla pimittää kuun, mutta
tarttuikin siihen suteineen ja tervasankoineen.

_Päivä, kulta aurinkoinen_, oli lämmön ja valon antaja, samoinkuin
tulikin, "aurinkoisen pojan poika". Hyviksi säiksi, ihaniksi ilmoiksi
se hyvännäköisenä aamulla nousi, samoin illalla meni mailleen, mutta
pahoiksi ilmoiksi se oli pahannäköisenä. _Iltaruskot_ se loihti sekä
_aamuruskot_:

    "Syysruskot lämpimiksi,
    kevätruskot keliksi."

Toisinaan se laati _kehän_ ympärilleen, milloin sateiksi, milloin
kylmiksi ilmoiksi, milloin suveksi ja kauniiksi päiviksi, varsinkin jos
se kehästä vielä kohotti ylöskäsin _suvenveneen_, "semmoisen keukulan",
tiesi se suvisäätä. Toisinaan päivä vielä sai _sapen_ sivuilleen,
"kahen puolen kehästä". Edellä oleva sappi muistutti ennemmäistä huonoa
säätä, jäljessä kulkeva vasta-aikaista.

_Tähdet_ olivat taivaanmerkkejä, joiden liikkeistä pitkinä talviöinä
tarkattiin päivän tuloa sekä "yön merkkiä" sekä kotipirtillä
että silloin, kun metsiä käydessä maattiin hongalla. Merkillisin
tähtiryhmä oli _otava_, seitsentähtinen taivaan kiertolainen, joka
päivän lähestyessä oikaisi pyrstönsä koitetta kohti. Tunnettiin
myös viisitähtinen _lapinotava_ sekä tiheä ryhmä, _seulajainen_ eli
_seulainen_ ja _Mooseksen_ eli _Maariansauva_, tuttu _kolmitähti_, joka
kiersi ympäri taivaan, tunnettiin _pohjantähtikin_, taivaannapa, sekä
kaunis _ehtootähti_, joka sitten taas _kointähtenä_ vilkutti. Mutta
linnunradasta, taivaan vaaleasta vempelestä, tarkattiin talvenlaatua,
ja _pyrstötähti_ ilmestyi avaruudelle sota-aikoja sekä suuria
hallavuosia ennustamaan.

Ilmanlaadun ja vuodentulon ilmoitti luonto itse jo edeltäkäsin monella
muullakin tavalla, kun vain ymmärrettiin ottaa merkeistä vaari. Sateen
edellä _tervapääskyt_ "ränkivät" ja _mustat perhoset_ lentelivät, mutta
poutailmaa tiesi _sittiäisten_ pörrääminen ja _valkoisten perhosten_
lipattelu sekä _kuikan, kurjen_ ja _kärjen_ laulaminen. Pakkasta
ennusti veden pakeneminen _uveavantoihin_. Lumen sataminen lehteen
tiesi kovaa talvea, ja lumetonta talvea seurasi poutakesä sekä
paksulumista talvea sateinen suvi. Jos _pihlajissa_ oli paljon marjoja,
tuli römpsyinen syksy. Kuusien runsaat käpyvarastot ennustivat
maamiehelle täysiä ruislaareja, mäntyjen taas hyvää ohravuotta. Hyväksi
vuodentuloksi oli myöskin hyvä hillavuosi sekä syksyiset jäänpesiäiset,
kun hevoskanto-jäät suvesi vesikaljamalle, samoin vielä, jos talvella
lumikinokset kiersivät seiniä etäältä. Mutta huonoa vuotta saatiin
odottaa, jos kinokset pakkautuivat seinien vieriin, jos käki tuli
kukkumaan hangille, metsikanat nousivat havupuihin, ja hiiret syksyllä
kovin töhersivät ja sotkivat elokokoja. Ja vielä, jos _sumu_ ennen
Maariaa kohosi hangista, niin tuli yhtä paljon ennen Perttulia halla,
mitä korkeammalle sumu kohosi, sitä korkeammalle nousi hallakin,
vaarojen harjallekin, jos sumu nousi niin ylös. Mutta pienet
_lumikirput_ talven hangilla kertoivat kesällä toukoviljoihin tulevasta
ruosteesta; ja sitten heittikin ruosteen pohjatuulella hienossa
sumusateessa.

Maaliskuussa Maarian tienoissa tutkivat vanhat ukot tulevan kesän
laatua. Päivän paistaessa tiirailivat äijät pitkin maanpintaa aurinkoon
päin. Jos hanki oli selvä ja kirkas, ja aurinko paistoi lämpöisesti,
tuli hyvä kesä, mutta "jos maanlaita oli vaskenvärinen ja maanavaruus
vaskenvärinen ja ölläkkä kuin vaskikattila, tuli huono kesä".

Ilman ja sään sekä vuodentulon ennustajina toimivat linnutkin, jotka
olivatkin eläinryhmän tutuimpia olioita.

    "Puolikuuta peipposesta,
    västäräkistä ei vähääkään",

laskettiin kesän tuloa. Mutta jo ennen niitä ilmestyi keväisille
hangille isoina vilisevinä parvina pyrähtelevä pulmunen, jonka tulosta
laskettiin viisi viikkoa kesään. Aikaisena kevätviestin tuojana tuli
myös _kivenvika_, ilmojen ylhäinen laulaja. Kun se oikein korkealle
jaksoi kohota, silloin ilmat pian lämpenivät, mutta jos se vain
alhaalla äystäsi, oli korkeuksissa kylmä ja kesti vilua ahtaallakin.

Kesän suussa sitten tulivat muutkin kesälinnut, _pääskyt, västäräkit,
raunioruntit [kivitasku], leppätertut, tiltaltit [tynnyrilintu],
urpiaiset, sirkkuset, leivoset [peipponen]. Käkikin_ saapui
ahoille kukkumaan ja _kurjet_ soille rallia pitämään sekä muut suo-
ja vesilinnut. Käki oli kumma lintu, ylpeä laulaja, joka liikkui
aina palvelija, _käenpiika_, matkassaan. Siitä itsestä ei ollut
minkään hommaajaa, piiallaan teetti kaiken, ja lauluaikansa loputtua
heittäysi haukaksi sekä ensi töikseen söi piikansa. Käen pesää harvoin
löydettiin, joskus oli tavattu hongasta, kärjenliukusta, ja oli siinä
ollut viisi munaa, yksi hyvin pikkuruinen. Pesän löytäjä ei kyllä ollut
mielissään, sillä:

    "Autuas käen ampuu,
    vaivainen pesän löytää."

Käki saattoi pilata ihmisen, jos huomeneksella suuruksettomalla
suulla sai kuulla sen ensi kukkumisen. Piti sentähden aina heti ylös
noustua haukata leipää ennenkuin meni ulos. Voi pilauksen parantaa
siten, että heti meni ja haukkasi haavankuorta, ja niin paha oli
pilaus, jotta puraistu haapa kuivui. Mutta muuten käeltä tiedusteltiin
elämän pituutta, sanottiin sen kukuntaa kuultaessa:

    "Kuku, kuku, kultarinta,
    keltarinta keikuttele,
    minun pitkä ikäni määrä!"

Samoinkuin käki, saattoivat muutkin linnut pilata. Kuikan pilaus oli
huonoksi onneksi kalamiehelle, kurjen pilaus muuten pahaksi. Sillä:

   "Kurjen pilaus kuivovaa,
    käen pilaus kääkistää."

Pääskyn pilaama kovin päivettyi, ellei heti pessyt kasvojaan ja
viskannut vettä pilaajan jälkeen.

Oli kesällä parhaana aikana elämää ja ääntä ja iloista laulua
kaikkialla. Metsissä oli vielä _rasva- ja pakastiaisia, käpylintuja
ja tervapääskyjä, tikkoja ja palokärkiä, laulu-, kido- ja
murarastaita, kuukkeleita, harakatta, korppeja, närhejä ja variksia,
pyitä, teeriä, metsoja ja metsikanoja_ sekä kaikenlaisia havukoita
ja _iskulintuja: kokkoja, huuhkajia, koppelohavukoita, teeri- ja
hiirihavukoita, pulliais- ja pöllöhavukoita_. Ja soilla oli oma
lintumaailmansa. Siellä riklatti _suokurvi_ ja mäkätti _taivaanmäkärä_
sekä heinikossa kärähteli _päivänpiiliäinen_, [päivänpiiliäinen, harmaa
rastaankokoinen lintu] ja _rantasipi_ huuteli "tsippitliitä", _viklat_
viklattivat, ja _liejukukot_ pöyhistelivät komeaa kaulustaansa.
Järvissä ja lammissa taas _sorsat, telkät, koskelot, kuikat_
elämöivät.

Närhi oli kummallinen lintu. Se heti keväällä, kun käki tuli,
katosi, "hiiteenköhän katosikin", ja palasi vasta sitten, kun käki
oli lähtenyt pois. Se pelkäsi käkeä, se kun oli ennen vanhaan
saanut käeltä varastaen vaihtaa komean puvun ja oman huonon harmaan
verhonsa heittänyt sijaan. Kumma lintu oli korppikin eli _koro_. Se
vahinkoja lonkkui, ja sillä oli rinnassaan salattu sulka, joka jokeen
höyhennettynä lipui vastavirtaan. Sen kun olisi saanut lakkiinsa, niin
olisi ymmärtänyt korpin ja kaikkien lintujen kielen. Palokärkikin
oli merkillinen lintu: jos siltä elävänä tempaisi kielen ja kuivasi
sen, saattoi sillä kaivellen poistaa hampaanpakotuksen. Kuukkelia eli
_kuuskilaista_ sanottiin paikoin _metsänemännäksi_, koska tiedettiin,
että se on vanhin linnuista. Sitä käytettiin monesti taikauksiin samoin
myös _koskikaraa_. Kurkikin oli merkillinen, koska söi käärmeitä. Siksi
ei siitä syöty muuta kuin oikea puoli, vasen nimittäin oli myrkyllinen.
Ja pyy pienenee yhä maailman lopun lähestyessä, vaikka "eipähän tuo
minun muistini aikana ole pienennyt ei isonnut".

Mutta lintujen kielen saattoi ymmärtää korpinhöyhenettäkin, kun vain
kuulevalla korvalla tarkkasi. Jokainen lauloi omalla tavallaan, joko
jutteli omia asioitaan, omiksi huvikseen sirkutteli, taikka haasteli
kumppanilleen taikka taas tarinoi kuulijalle. Niin voi laulu- eli
lahorastas ilvennellä tuluksia käyttävälle metsämiehelle:

    "Tulitikulla, tulitikulla!
    Puupiippu, puupiippu,
    luuvarsi!"

Ja pieni pääskynen viserteli räystään alla:

    "Minä pesin sormuksen,
    panin aijanseipääseen kuivamaan,
    siitä vietiin, varastettiin."

Palokärki tpruitutti lehmiään:

    "Tprui, tprui, tprui, ylöös!"

Taikka huikkaili se sateen edellä:

    "Minä oon mamman piika,
    mamman piika,
    sinä itte hormiperse!"

Kuuskilainen hoki metsässä:

    "Kuukinttu, kuukinttu!"

Ja varis keväällä toi terveisiä Raahesta, nyökytellen:

    "Raak, raak!"

"vaikkei ollut, pöljä, Raahessa käynytkään". Korppi taas lonkkui:
"Koa, koa!" Joskus korppi pääsi kehveltämään nuottamiesten kontista
kalakukon, ja kun miehet tulivat syömään, tiedusteli varas
honganlatvasta:

    "Tokko onkaan kukkoa kontis?"

Metsikanat kun omia aikojaan viidassa liikkuivat, haastelivat
keskenään:

    "Kopeik, kopeik,
    väkkäskäkä, keuvakko!"

Mutta jos sinne osui metsämies pyssyineen, kummasteli väkättäjä:

    "Kah, kah,
    veä peälle, veä peälle!"

Ja pyssyn pamahdettua noitaisi:

    "Ka, ampuu, perkele!"

Pieni _peltokana_ vihelteli:

    "Pyy pieni, pyy pieni,
    minä ite suuri!"

Vikla eli _hykly_ "pani ihtejään":

    "Hykly, hykly,
    hykly-vikla, hykly-vikla!"

Ja taivaanmäkärä, vanhapiika, ketkutteli:

    "Ketkut, keikut,
    tökkää, tökkää!"

Mutta suokuovi hirnui kuin hevonen, ja kurki huusi "lellerkakkua",
johon toinen pani rallia perään, ja rantasipi valitteli:

    "Kivi viivytti, kivi viivytti!"

Se kun oli laulunlaatua määrättäessä unehtunut kivelle istumaan ja
niin jäänyt laulunlahjatta. Ja kuikka kaloja pyytäessään kaipasi:
"varrasta, varrasta!" taikka lentäessään lupasi sadetta:

    "Kohta-saat, kohta-saat!"

Saattoi kuikka joskus käydä pakinoimaan kalamiehen keralla, niinkuin
Heikuran Jaakonkin kanssa, jota "Verkkosuuksi" haukuttiin. Oli Jaakko
kerran kalassa Luvanjärvellä, kuikka vähässä matkaa uiskenteli.

"Ka, Jaakko, ka, Jaakko!" pani lintu pakinaksi.

"Mistä sie tiijät, että olen Jaakko?" kalamies kysyi.

"Heikuraa, Heikuraa!" vastasi lintu.

"Ka, tunnethan, pakana!"

"Verkkosuu, Verkkosuu!" rähähti kuikka ja sukelsi turvallisen matkan
päähän.

Mutta _käärme_ oli kamalin ja pelätyin kaikista eläimistä ja siksipä
siitä kaikkein enimmin tiedettiin. Se oli kavala myrkkymatelija, jota
ei uskaltanut sanoa edes oikealla nimellään, vaan oli mainittava
madoksi. Myrkyllisin kaikista oli joskus nähty _vaskikäärme_, joka
onneksi sentään oli sokea. Olipa väliin kohdattu oikein isokin
madonvenkale, toista syltä pitkä ja "paksu kuin miehen reisi". Kiannan
Kerälän kylän rämeillä oli semmoinen kerran asustellut, moni oli sen
nähnyt, mutta ei kukaan ollut uskaltanut tappaa, ei yrittääkään.

Käärmeen alkuperä oli tuttu: paholaisen palvelijan, Syöjättären sikiö
se oli, vaikkahan olikin

    "Karva kanervan näköinen,
    karva taivahan yheksän."

Mutta itse se synnytti sikiönsä siten, että kiipesi, hylky, puuhun, ja
sieltä pudotteli pentunsa, ne kun olivat niin vihaisia, että
olisivat muuten syöneet emonsa.

Madellen mato kulki, vaikka sillä olikin pienet punaiset jalat, jotka
sai nähdä, jos ryöttää kalajoilla taikka suvikuntapajulla vitsoi,
taikka ryvetti muurahaiskeossa taikka tulella kärventeli. Mutta väliin,
jos käärmeen suututti, lähti se vihaisena sähisten, _luokkia nakaten_
heittelehtimään kiusaajansa kintereillä. Tuli ensin viikatteenniteenä
pyörien, sitten kiekkona kierien, viimein vimmattuna luokkina
lennähdellen. Varsinkin jos joku meni häiritsemään käärmeitten
_käräjiä_, madot äkäisinä näin lähtivät häiritsijää lennättämään.
Sillä käärmeet pitivät käräjiä, keväällä asuinpaikoillaan luolamailla
kokoontuivat suurin joukoin yhteen, ja keskimmäisenä oli iso
valkeakaula _kuningas_, joka piteli suussaan _käräjäkiveä_.
Okkos-vainaja Kuhmossa oli kerran sattunut käärmeiden käräjäpaikalle,
ja kalliolta suuren kiven vieräyttänyt alas, muka niiden päälle. Mutta
sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä: koko lauma oli kimpautunut hänen
kintereilleen, ja niin hätään oli ukko joutunut, että oli saanut
sarkatakkinsa päältään niille sivaltaa. Nukaksi olivat madot koko takin
nykkineet. Jotkut rohkeat ja sukkelat henkilöt olivat sentään saaneet
ryöstetyksi käärmeeltä käräjäkiven, pienen pyöreän kiven, sileän kuin
muna. Ja se oli hyvä saalis. Sillä saattoi paiseet parannella, ja vielä
parempi oli sitä pitää taskussaan taikka suussaan käräjillä: silloin
aina voitti asiansa.

Käärmeen saattoi tietäjä manata paikoilleen tiuskaisten:

    "Piätä, piru, hevoses,
    jotta saisin suihtet suuhun
    ja päihtet päähän!"

Ei päässyt käärme pakoon silloinkaan, jos kiersi sen ympäri piirin
jollakin rauta-aseella, vaikkapa puukolla. Siihen kiekeröön täytyi
sen kuolla, ellei sattunut sadetta, joka hävitti jäljen.

Millään _lehtipuulla_ ei saanut matoa tappaa, ettei se pääsisi
viimeisellä tuomiolla sanomaan, jotta "se ei kun kylvetti häntä vain".
Mutta kun havupuulla tappoi, niin se oli tapettu jälkipuheitta.

Kaksihaarainen kieli nähtiin käärmeellä olevan ja tiedettiin, että "kun
se sillä äikkejää, niin keltaiseksi heti karahtaa". Veteen meni mato
kohta saatuaan puraista, mutta jos purtu ennätti ennen, niin käärme
itse kuoli, halkesi.

Varsin voimakkaita taikavälineitä olivat kaikki käärmeestä saadut
kappaleet sekä käärmeen kosketuksissa olleet esineet. Niitä kaikkia
piti olla hyvän tietäjän kompeissa. Käärmeen _nahkaa_ -- elävänä
nylkivät madon, jalallaan vain painoivat pään maahan ja niskasta
alkaen kuoraisivat nahan tuppenaan -- käytettiin selän kirvestyksiin
ja pistoksiin, samoin käärmeen _kettua_. Käärmeen _rasvalla_, jota
otettiin ennen käen kukkumaa, kun ei madolla vielä ollut myrkkyä,
lääkittiin ammustauteja ja puhalluksia sekä käärmeen omia puremia
-- leivottiin _käärmeenrasvarieska_, jota purtu sai syödä. _Pääluuta_
käytettiin myös ammustauteihin ja kolotuksiin, ja naurissiemenet
valutettiin sen lävitse, ettei juuriainen sitten tunkeutuisi
nauriiseen. Metsästäjä kantoi käärmeen pääluuta ruutisarvessaan.
_Keppi_, jolla mato oli tapettu, pantiin naurismaalle pystyyn peltoa
varkailta varjelemaan. Keppi vaikutti sen, että varkaankin hammasta
alkoi mato kalvaa.

Joskus tietäjät nostivat käärmeitä toistensa kimppuun, tulipakkulat
suussa lähettivät. Niin olivat Kuhmon Lentualla Hetteilän ja Liimatan
ukot pelanneet. Hetteilän ukko ensin laittoi Liimatan kimppuun, mutta
Liimatta otti _riskun_, soljen, rinnastaan, työnsi taulantuojan sen
lävitse ja pani takaisin raatelemaan, ja pian alkoi Hetteilästä savu
tupruta, paloi koko talo. Samoin Hyrynsalmella oli Pienenlehdon akka
laittanut käärmeen Riita-ahon emäntää ahdistelemaan, ikkunasta oli se
pyrkinyt pirttiin. "Pienenlehon Kaijapa se on!" emäntä oli sanonut ja
tappanut tulijan ja lisännyt: "Pitääpä panna pahempi!" Ja oli akka
nostanut karhun Pienenlehdon pirtin oven taakse, ja niin kauan oli
karhu ämmää pirtissä vartioinut, kunnes oli sattunut tulemaan vieraita
pelottamaan kontion pois.

Ei käärme ihmisen kimppuun kyllä ensinkään yllättelisi, eikä ihmistä
panisi, ellei sitä olisi joku nostanut ja yllyttänyt vihaan. Ja vaikka
se olikin Pahan sikiö ja kirottu eläin, oli se silti hyödyllinenkin
olemassa. Sillä se söi maanvihat, ja maa olisi peräti myrkyllinen,
ellei olisi matoa.

Käärmeen kaltainen riettaeläin oli _sisoliskokin, sikolisko_ eli
_sikilisko_, joka oli

    "-- vaskesta valettu,
    teräksestä temmattu."

Harvoin se kyllä puri, mutta aina se joskus kielellään äikkäisi, jotta
iho ajettui. Vikkelän sisiliskon jos näki keväällä ennen hidasta
sammakkoa, pysyi siitä virkeänä koko kesän, mutta jos onnettomuudekseen
keksi ensin sammakon, niin nukutti ja piti velttona.

_Sammakkokin_ oli myrkyllinen, ja sen panema varsin paha. Mutta se hyöty
sammakostakin oli, että se joi vedestä myrkyn, _vedenvihat_, jotta vesi
ei ollut vaarallista ihmisten nauttia.

Riettaeläimiä oli myös _talvikko_ eli _talviainen_ kärpänkaltainen
valkea eläin, "joka lie sama kuin lumihiiri", ja joka

    "Kesät heilui hettehessä,
    talvet tallin sillan alla",

taikka piileskeli navetassa piteitä pureksien ja hakaten.

Ihmiseläjäin kiusana olivat myöskin _ampiaiset_. Mutta tietäjät eivät
niitä pelänneet, koska osasivat ne lumota, menivät vain pesälle ja
puhelivat:

    "Eipä ampi ammukkaa,
    tiironokka tiijäkkää.
    Suolla sinun soijinmaasi,
    aholla asuinsijasi,
    lahokanto kartanosi,"

Samoin oli pelättävä pistäjä _herheläinen_, "Hiien lintu", joka söi
"käärmeen kähyjä".

Joskus nähtiin liikkeellä _litomato_, omituinen pikkuisten matojen
kiertue, joka hiljalleen mateli maata myöten. Se jos talosta oli pois
päin matkaamassa, oli asia talon häviöksi, mutta jos se mateli taloon
käsin, oli se hyödyksi. Litomadon tavatessaan hankkivat tietäjät
itselleen _litomatosormen_: vasemmalla pikkusormellaan hämmentelivät
matoa, ja sormella saattoi sitten painella paiseita terveiksi sekä
parantaa hampaanpakotuksia.

Puiden merkillisimpiä oli _leppä_, jota käytettiin mitä moninaisimpiin
taikauksiin. Pakkasen jälkiäkin sillä paranneltiin, sillä lepikössä
pakkanen pahimmin rapsasi, ja siellä sillä "oli oikein koti". Paljon
käytetty puu oli myös _pihlaja_, pyhä puu, joka useasti kotipihallakin
seisoi, paljon myös _kuusi_, jonka liukasta koskutta tietäjät useasti
kettivät. _Katajaakin_ toisinaan tarvittiin, joskus myös _vesipajua_,
ja _vaivaisenvarvuilla_ haudeltiin matojen ja sisiliskojen panemia.

Ja monista maan kasveista ja ruohoista valmistelivat tietäjät
voiteitaan ja lääkkeitään, vesiään ja hauteitaan, sekoitellen niitä,
niin että tuskin aina "Kaikkivaltiaskaan sen tiesi".



KUOLEMA JA PEIJAISET.


    "Lehti puuhun, ruoho maahan
    minä marras maan rakohon."

Kuolema oli kova ja kolkko vieras, joka löysi tiensä tiettömäänkin
sydänmaan mökkiin. Näkymättömien kalmalaisten seuraamana se saapui
taloon ja otti säälimättä omansa, ja jätti jälkeensä kamalan kalman
pelon. Harvalle se oli mielivieras, vain joku kurjuudessa elävä
ikäloppu vanhus saattoi sitä kaivaten odotella.

Kuoleman vierailua voivat jo edeltäkäsin kaikenlaiset merkilliset asiat
ennustaa. _Tikka_ voi tulla pirtin nurkkaa nakuttamaan, _teeri_ taikka
_metso_ lentää pirtin katolle taikka _käki_ pihan seipääseen kukkumaan,
taikka saattoi _toukka_ napsuttaa seinähirressä, taikka _koira_ ulvoa
kovin surkeasti, taikka sattui pyydykseen _outo kala_. Siitä arvattiin
jo ruveta odottamaan ikäviä tapahtumia.

Vakava ja pelottava oli se hetki, jolloin kuolema talossa vieraili.
Kun nähtiin, että kohta oli loppu käsissä, ja sattui olemaan yön aika,
herätettiin koko talonväki _hengenlähtoä_ katsomaan, sillä "ei saisi
ruumiin kanssa yhtaikaa maata". Kuoleva nostettiin tilaltaan lattialle
levitetyille oljille ja vaateresuille, lehtikerppu pään alle, ja
lakeistorvi avattiin, jotta lähtevä henki voisi sen kautta päästä ulos,
ja _kalmanhaju_ poistuisi pirtistä. Äänetönnä ja hiljaisesti piti olla
juuri hengen heittyessä, eikä saanut kuolevaa kosketella. Jos silloin
olisi pahalla äänellä pelästyttänyt taikka mennyt lähtijää
liikuttelemaan, olisi kuoleminen _keskeytynyt_, ja sairas jäänyt
kuolinkamppailuunsa vuorokausiksi.

Toisilla kuolijoilla oli loppu hyvin helppo, huokaisivat vain
henkensä ja menivät kuin uneen, "totta heille oli kuolemankirves
terävämpi", mutta toisilla oli kuolema sitkaampi. Varsinkin pahoilla ja
jumalattomilla oli kova kuolema ja tietäjillä pitkällinen hengenlähtö,
eivät moneen päivään muuta kuin huokuivat vain, niinkuin Lusin
tietäjäkin Ristijärvellä. Joskus koetettiin lähtöä auttaa siten, että
nostettiin pirtin katolla kaksi malkaa ristiin, taikka kohoteltiin
kattolautoja, "jotta henki katkiaisi", ja apua oli siitäkin, kun
kuoleva muutettiin toiselle vuoteelle. Vanhojen velhojen kuollessa
sattui toisinaan nousemaan kova myrskyilma, samoin semmoisten ihmisten,
jotka olivat eläessään noituneet jumalansäätä. Myrsky sitten lennätti
sielun kadotukseen. Toisinaan jäivät kuolleen silmät auki. "Se toisia
jälkeensä vuottaa", sanottiin.

Lattialla avonaisen lakeistorven alla, oljilla kuollut heti pestiin.
Lämmintä _hulevettä_ pantiin astiaan -- Uutelan ukko Puolangalla
pani pesuveteen rahan -- ja saippualla sekä vastalla tai vaatteella
lykättiin puhtaaksi. Ne olivat kylässä "yhet pesijät", jotka
tavallisesti aina noudettiin, semmoiset "raakamaiset" vanhat eukot ja
ukot, _kalmakokit_ ja _kollarit_, jotka eivät kalmaa pelänneet, muut
eivät uskaltaneet koskea. Eivätkä sukulaiset edes saaneetkaan ruumista
pestä, ei koskea, eikä kantaa, voi tarttua joku tauti vainajasta.
Nainen pesi, ja mies oli nostelemassa ruumista sen mukaan kuin pesu
vaati. Ja pesijäukkojen poskessa oli tupakkaa suun täydeltä, ettei
kalma menisi keuhkoihin, ja viinaa pesijöille myös piti olla. Pesemättä
ei vainajaa saanut jättää, piti olla puhtaana, kun muutti toiseen
elämään. Hiukset kammattiin, useasti partakin ajettiin. Palkkaa ei
pesijä työstään määrännyt, eikä sitä myöskään saanut kysyä, eikä
rahalla maksaa. Annettiin vain vainajan vaatetta sekä muuta tavaraa.

Sitten kun kuollut oli pesty, puettiin hänet heti puhtaisiin
vaatteisiin. Paita pantiin päälle sekä miehille alushousut, naisille
hame ja röijy, sukat jalkoihin, kintaat käsiin, liina- tai silkkihuivi
taikka -- miehille -- kesähattu päähän. Toiset pesijät tekivät tikuista
ristin vainajan rinnalle paidan alle, toiset leikkasivat reikiä
vaatteisiin. Kaulusta ei saanut panna kiinni, eikä mitään solmua tehdä
vaateisiin. Mutta jalat sidottiin toisiinsa, että jäykistyisivät
asemilleen. Tämmöisenä nostettiin vainaja _kalmalaudalle, lepo-
eli jäähdytyslaudalle_, lakana pantiin peitoksi sekä riepu silmille,
ja vietiin _riiheen_ kiukaalle taikka pölkkyjen varaan odottamaan
arkun valmistumista. Voitiin ruumista säilyttää myös aitassa taikka
ladossa. Muutamissa vanhankansan taloissa oli oikein erityinen
_kalma-aitta_, vanha aitta, jossa talon kuolijat saivat viimeiset
kotonaoloaikansa levätä. Kalma-aitta oli tavallisesti syrjässä, eikä
sitä juuri muuhun käytetty, kaikenlaisen joutavan romun säiliönä vain,
taikka verkkohuoneena. Semmoisen aitan tapaamme vielä Hyrynsalmella
Kypärävaaralla sekä Moisionvaaran Romppalassa ja Kytömäen Väisälässä,
semmoinen oli ennen myös Kuhmon Saunajärven Piirolassa ja Kähkölässä.

Tarpeellista olikin tehdä risti vainajan rinnalle, sillä joskus voi
Paha tulla häntä ahdistelemaan, jopa viemään, ainakin semmoisen, jolla
oli ollut jotakin tekemistä paholaisen kanssa. Muuan tietäjä oli, pahaa
aavistaen, jo kuolintaudissaan puhutellut pesijäakkaa: "Jos peset
minut ja vahtaat riihessä kolme yötä, saat mustan lehmän palkakses".
Eukko oli pessyt ja mennyt riiheen yöksi, ottanut karttausvehkeensä
mukaansa. Oli tullutkin näkymätön, ihan eteen tullut ja kysynyt:

"Villojako vitkuttelet, karvojako katkuttelet?"

"Niin teen!" oli karttaaja vastannut.

"Mustan lehmänkö saat palkakses?"

"Niin saan!"

Kolme kertaa oli Häijy näin kysynyt ja sitten jälleen poistunut, kun ei
saanut akkaa pelkäämään.

Heti kun jouduttiin, ruvettiin _arkkua_ laittamaan. Kutsuttiin
osaaja mies, mentiin metsään ja kaadettiin suora petäjä, halottiin ja
veistettiin laudoiksi, jotka sitten kotona höylättiin, sujutettiin
ja naulattiin arkuksi. Ne olivat "yhet kirveet", joilla arkkulautoja
hakattiin, niillä oli pitänyt matokin tappaa, ja jos sellaisella
kirveellä erehtyi lyömään jalkaansa, ei ollut sen jäljen katsojaa.
Sepällä taotettiin arkunnaulat, eikä saanut nauloja paikalleen
lyötäessä päättää eikä katkaista, jotta ne sitten tuomiopäivänä
helpommin lähtisivät irti. Arkun pituus tehtiin mittakepin mukaan,
ja kansi rakennettiin harjalle, jotta siitä vesi paremmin valuisi
pois. Tervalla ja noella tavallisesti vain mustattiin vainajan
asunto, mutta hukkuneiden ja metsään kuolleiden arkku jätettiin
maalaamatta. Pienille keskosille tehtiin arkku kuusesta kovertamalla,
halkaistiin vain pölkky, koverrettiin sisästä ja veistettiin ulkoa
arkun muotoiseksi, koperoon pantiin pienoinen ja puolikkaat naulattiin
vastakkain. Jotkut vanhat ukot teettivät taikka tekivät itse arkun jo
valmiiksi odottamaan. Moisionvaaran kirkonmiehellä, Hyrynsalmella,
oli omatekoinen arkku 20 vuotta vartomassa, samoin Hiidenvaaran
Jaakolla sekä Heikkilän vaarilla Kuhmossa ja Rantalan muorilla
Kiannalla. Aitan parvella ukot säilyttivät kuolinkomeroaan, ja siihen
vaari sitten heti "lämminnä pantiin kuin roppa rasiaan."

Pehmikkeiksi pantiin arkkuun höylänlastuja, koivunlehtiä, olkia sekä
joitakuita "vaaterötköjä". Sitten vainaja arkkuun ja _kateliina_ päälle
sekä peitto silmille, "kun Mooseskin peitti kasvonsa, niin peitetään
kuolleenkin kasvot." Pojille tehtiin varvusta papereilla koristeltu
_keppi_ käteen, vanhoillekin joskus asetettiin käteen varpu, "jotta
saa pois häristellä tulijat." Kampa, jolla vainajan pää oli suittu,
pantiin arkkuun sekä joku kirjanlehti, jossa oli virren värssy. ja
ennen vanhaan oli pantu viinapullokin, oli löydetty haudasta, Niemelän
ukkovainaa löytänyt. Eräälle köyhälle räätäliparalle oli työnnetty
mukaan koko hänen omaisuutensa: rässirauta, sakset, rässitukki ja
mittakeppi. Puolangalla oli muuan vanha vaari kehoitellut: "Kun minä
kuolen, niin lepläterä [kirves] pankaa arkkuuni, jotta jos vanhankehnon
kanssa riita tulee, niin sillä saan hotaista." Riihessä pantiin vainaja
arkkuunsa siinä tilaisuudessa luettiin "kalliita ja sopivaisia sanoja",
esim.: "Auta, Herra, että minä taitaisin tehdä hyvää", sekä veisattiin:
"Enkelis, Herra, lähetä", ja: "Nyt loppuu surkeuteni."

Paikoin oli tapana, kun talossa oli lutikoita "liiemmäksi", ottaa niitä
riepuun tai pulloon ja pistää arkkuun. Siitä vainaja vei kaikki lutikat
matkassaan.

Vapaaksi joutunut kalmalauta vietiin jonkun aitan alle -- kalma-aitan,
jos semmoinen oli talossa, sinne myös mittakeppikin työnnettiin.
Useasti kalmalauta nostettiin etäälle kartanosta aidan selälle,
jossa se sai ilman käsissä, tuulessa ja sateessa pieksäytyä, kunnes
taas tarvittiin. Vanhoissa taloissa olikin sama kalmalauta, "vanhat
maailmanaikuiset lauvat", kymmeniä vuosia.

Varattavia olivat kaikki ne esineet, jotka olivat olleet vainajan
kosketuksissa lopun hetkellä sekä sen jälkeen. Niistä nimittäin saattoi
tarttua _kalma_. Kaikki vainajan vuodeoljet ja rievut ja kuolintaudissa
päällä olleet vaatteet poltettiin samoin ruumiinpesu-saippuat, vastat
ja raasut, lusikat ja ruokakupit, jopa sänkykin, jos sairas oli
sänkyyn kuollut, vieläpä arkunteossa tulleet _kalmalastutkin_. Oli
aidan takana, järvenrannalla tai metsänreunassa, tavallisesti talosta
kirkolle käsin, mihin vainajaa lähdettiin viemään, _kalmapaikka_ eli
_kalmisto_, jossa polttaminen toimitettiin. Pirtinuunissa jos olisi
polttanut, olisi pirtti alkanut möykätä. Kalmistona oli vain joku
siksi valittu maanpaikka taikka kiviraunio, _kalmaraunio_. Monissa
vanhoissa taloissa oli kalmasijalla isienaikainen puu, _kalmakoivu,
kalmakuusi, kalmapetäjä_ tai _kalmapihlaja_. Olipa toisinaan
kokonainen koivikkokin tai kuusikko taikka männikkö kalmistona, jopa
oli joskus kylällä tai useammalla talolla yhteinen kalmapaikkansa,
"esivanhempain asettama paikka". Kalmapuiden luona toimitettiin
polttamiset ja puun juurelle kaadettiin pesuvedet, ja pesuastiat,
vanhat läkkitörpöt ripustettiin puun oksille. Joskus kalmalautakin
vietiin kalmistoon puunjuurelle kyljelleen.

Semmoisia kalmapuita on vieläkin useassa vanhassa talossa. Niinpä
Puolangan Aittovaarassa on pajan takana kaksi vanhaa kalmakoivua,
Hyrynsalmen Oravivaaralla riihen luona iso uhkea kuusi ja Jaalangan
Lahdessa komea vanha koivikko maantien vieressä, koivikon ympärillä
vielä vanha riihensalvaimen alaosa kuin mikäkin muinainen uhrilehdon
aitaus. Kokonainen _Kalmasaari_ on Puolangan Väyrylän kylässä
Salmisenjärven rantaniityllä, kylän yhteinen kalmapaikka, metsäinen
kumpu niittyjen keskellä. Ristijärven Jokikylässä oli ennen pieni
Kalmasaari joessa monen käyttämä kalmojen vienti- ja polttopaikka.

Pelättäviä paikkoja olivat kalmistot, kalmasaaret ja kalmapuut.
Lapsia kiellettiin niiden luo poikkeamasta, eikä itsekään juuri
uskallettu mennä. Voi tarttua helposti kalma, joko _kolottajana_
jalkaan, käteen tai silmään, varsinkin jos olisi siellä avojaloin
liikkunut taikka sattunut säikähtämään. Siellä kun asuivat kyöpelit
ja keijukaiset ja semmoiset olemattomat möröt. Kalmapuita
vahingoittamaan, vielä vähemmin kaatamaan, ei toki tohdittu ryhtyä, ei
puusta varpuakaan ottamaan. Aittovaarankin koivua olivat pojat kerran
hakanneet, ja heti oli käsi tullut kipeäksi. Tietäjät vain uskalsivat
mennä niiden luo kalmojen paranteluvesiä viemään taikka kalmaa
nostamaan.

Pirtti, jossa sairas oli kuollut, oli puhdistettava. Ruumiin pesijä
senkin pesi ja vielä kalajoilla savusti, ja tulitteli kuolinsijan.
Sille paikalle, jossa vainaja oli pesty, lyödä "ääkästiin"
_rautanaula_, mutta jos ei rautanaulaa sattunut olemaan, lyötiin
_kirveellä ristiin_, taikka tehiin _viiskanta_. Sitten ei pirtissä
"möykännyt eikä öykännyt". Vanhojen pirttien lattiassa saattoi olla
parikymmentäkin naulaa. Siinä huoneessa, jossa kuolema oli tapahtunut,
ei kyllä ensi yönä uskallettu nukkua, valvottiin, jos ei ollut "rääpyä"
muuttaa toiseen suojaan.

Vainajan vaatteet kaikki savustettiin saunassa ja sitten puntarilla
nurinpäin punnittiin, jotta ei niihin koi koskisi. Kylän köyhille
jaettiin huonoimmat ja osa annettiin pesijälle. Puhdistettiin vaatteet
myös pesemällä ja ulkoaidoilla tuulettamalla, taikka ripustettiin ne
puiden oksille, ja huonoimmat saivat jäädä sinne "ilmoseksi ijäksi".

Kovin pelättiin vainajaa, kun se riihessä taikka aitassa makasi, ja oli
joskus syytä pelätäkin. Kuhmossakin muuan akkavainaja karkasi riihestä
ja valkoisissa käveli yöllä kotipihalla, ja ämmän sukka löydettiin
aamulla portailta. Mutta jos vain uskalsi kosketella kuollutta, kun se
makasi laudalla, silittää kättä tai puristaa varvasta, taikka ottaa
kuolleen vasemmasta kainalosta hikeä ja pyyhkiä kasvoihinsa, niin
heitti pelottamasta. Hirveätä oli ruveta ruumista pilkkaamaan,
surmikseen sen joku ajattelematon teki. Oli muuan poika mennyt ja
kepillä koputtanut arkkua ja sanonut: "urkko mi urkko", vainajalla kun
oli ollut sellainen puheentapa. Mutta siitä oli poika tullut kipeäksi
ja kuollut.

Vaikka kalmalaudat, mittakepit ja ruumiin pesuvedet olivat pelättäviä
esineitä, olivat ne taas toiselta puolen vahvoja taikavälineitä,
sillä niissä asusti kalmanvoima. Kalmalaudalla voitiin päästää
metsänpeitosta, sillä paranneltiin ruusua ja hampaanpakotusta, samoin
tehtiin mittakepillä useita taikoja. Ruumiin pesuvedellä ja saippualla,
jos pesi silmänsä, tuli näkijäksi ja ennustajaksi: rupesi näkemään
kyöpeleitä ja olemattomia, ja tiesi jo edeltäpäin, minkälainen vieras
milloinkin tulee taloon ja mikä hänellä on asiana. Tietäjät näin
hankkivat itselleen näkemis- ja ennustuskyvyn.

Hautaan vietiin vainaja, konsa valmiiksi saatiin. Kuuman kesän
aikana täytyi maahanpanoa jouduttaa, ettei ruumis märkänisi, mutta
talvella ei ollut niin kovaa kiirettä. Sunnuntaiksi joudutettiin
kirkolle, jos alkuviikolla tapahtui kuolema, taikka vasta seuraavaksi
pyhäksi, jos loppu tuli loppuviikolla. Mutta kaukaisilla perukoilla,
joilta oli pitkä ja vaikea matka kirkolle, pantiin ruumis kesällä
_valehautaan_, ja vasta talvella kelin tultua saatettiin kirkkomaahan.
Metsään vain, jonnekin pehmeään rinteeseen, vainaja kätkettiin kelin
aikaa odottamaan. Ennen vanhaan, kun oli kuolleet pitänyt saattaa
aina Paltaniemelle saakka, kerrotaan arkku vainajineen joskus asetetun
talaille _puihin_ talvea odottamaan. [Puolangalta saatu tieto. Samoin
kerrottiin myös Utajärven Juorkunan kylässä.]

_Peijaat ja lähtiäiset_ pidettiin talossa, ennenkuin vainajaa
lähdettiin viemään kirkolle. Pitkiltä perukoilta piti joutua
taipaleelle jo perjantaina, jos lauantai-illaksi aijottiin perille.
Sukulaisia, naapureita ja tuttavia kutsuttiin kesteihin, ja he tulivat
jo edellisenä iltana viettämään _yön-istujaisia_. Hyvässä talossa oli
pöydällä paistit, talkkunat, lihavellit, ryynikukot, kalakukot, potut,
voit, juustot ja leivät, ja viinaa yltäkyllin. Ja syödä piti vierasten
niin paljon, jotta "sääriluutkin olivat täynnä ruokaa", ettei tarvinnut
nälissään toivottaa pahaa eikä valitella, ettei annettu ruokaa
peijaisissa. Illalla syötäessä kysyi ruumiin vedättäjä:

"Tietävätkö vieraat, minkä nimeen nämä syönnit ja juonnit on
laitettu?"

"Emmä myö tiijä!" sanottiin, kun vainajaa ei vielä oltu saatu
näkyville. Mutta kun aamulla oli vainaja tuotu esille, vastattiin
samaan kysymykseen:

"Jo myö tiijämmä!"

Kahdessa pöydässä suurusteltiin, parhaat vieraat istuivat _isossa
pöydässä_, tavalliset ihmiset _alapöydässä_.

Mutta vanhan isännän tai emännän peijaisiin oli teurastettava _lehmä_
tai _härkä_, ja se oli kokonaan syötävä peijaispidoissa. Jos muorilla
oli nimikkolehmä, niin se oli tapettava, taikka se, minkä kuoleva muori
määräsi. Niitä kun oli ennen semmoisia _kopperiukkoja_ ja -_akkoja_,
jotta jos ei tappanut lehmää, niin ne kumminkin veivät sen matkassaan.
Lehmä rupesi kitumaan ja kuoli jopa seurasi lehmärutto ja kaasi useita
sarvipäitä, taikka muu "kova lykky" tuli karjalle. Voivatpa vainajat
tulla kotiin kummittelemaankin. Niinpä Housuvaaran akka Puolangalla
tuli ukkoa nykkimään, jotta niin halvasti haudattiin, ei tapettu edes
lampaankaritsaa. Kiannan Saarivaaralla vanha muori tuli kesannolle
lehmiä ajelemaan, jopa pirtin kiukaankin takaa kurkistamaan. Kuhmossa
taas koetettiin vaari-vainajaa pettää, niin että jätettiin pää ja jalat
syömättä, pantiin vain saaviin lakanan alle piiloon. Mutta äijä tuli
sanomaan: "Niinkö luuletta, jotta petättä, jotta ei näy sarvia eikä
jalkoja?" Ja loukattu vainaja tappoi talvella lehmän navettaan. Joskus
vainosivat vainajat niin kovasti, että täytyi pitää uudet peijaiset, ja
ne vietettiin tavallisesti syksyllä Kekrin ja Martinpäivän välisellä
ajalla, kun silloin Simunasta Marttiin olivat kuolleet liikkeellä.
Niin Kiannan Juntusrannan Päätalossa täytyi pitää uudet peijaiset,
kutsuttiin vieraita, tapettiin ja syötiin lehmä. Puolangan Kurtossa,
kun kuollut ei antanut rauhaa, pojat suuttuivat, löivät lehmän penkkiin
ja vielä pari lammastakin, kutsuivat sukulaisia ja naapureita, ja
syötiin kaikki puti puhtaiksi, päät, sorkat ja makkarat, talitkin
lyötiin talkkunaan ja syötiin kaikki, mitä vain elukoissa syötävää oli.
Siitä vasta eläinten surma loppui. -- Joskus myös, kun kesän kiireissä
ei ehditty hankkia peijaisia, pidettiin ne vasta syksyllä kekrin
aikana. Mutta pitämättä niitä ei saanut jättää, sillä vainaja vaati
muistiaisia.

Peijaispäivän aamulla, kun oli kirkolle lähdettävä, noudettiin
vainaja pihalle rappusten eteen ajopeleille, uuniakkunan kohdalle,
arkunkansi avattuna. Paikoin tuotiin arkku jo illalla siihen, joskus
tuotiin se pirttiin. Ennen lähtöä syötiin lähtövero, veisattiin
vainajalle, ja hyvästeltiin häntä, kateliinan reunasta otettiin kiinni
ja sanottiin hyvästit, käskettiinpä viedä terveisiä ennen kuolleille.
Sitten lyötiin arkunkansi kiinni. Arkuntekijä iski naulat sijoihinsa,
mutta arkunharjaan, ryntäiden kohdalle löi joku omaisista viimeisen
naulan [Vuolijoella sukulaiset vuoron perään löivät viimeistä naulaa]
ja sanoi:

    "Tuoss' on sulle perintös matkaan,
    älä kaipaa enempää!"

_Ruumiin vedättäjänä_ oli tavallisesti pesijä-ukko, hän oli hevosniekka
ja hoiti ruumiin hautaan asti. Pihasta oli taidolla lähdettävä.
Lähtövirttä kun veisattiin, niin jo kopautti viejä kolme kertaa
ruoskanvarrella arkunkanteen ja sitten vetäisi ruoskalla hevosta ja
lähti liikkeelle virren vielä kaikuessa, "ei kun kerran vilahti vain
kun lähti". Toiset tekivät saman ruoskatempun ruumiin mittakepillä,
sitten hyppäsivät rekeen ja sanoivat hyvästi, muutamat rapsauttivat
ruoskalla ristiin arkun kanteen sekä maahan hevosen eteen ja sitten
lähtivät, muutamat ajoivat ruumiin mittakepin ylitse ja veivät
kepin muassaan hautaan. Jotkut taas olivat niin konstikkaita, jotta
valjastivat hevosen edestakaisin aisoihin, sitten vasta uudestaan
asettivat oikeinpäin, puhalsivat hevosen sieraimiin ja kopauttivat
arkunkantta, jotta "lähtö nyt tuli!" Jopa joskus tehtiin semmoiset
temput, että pantiin vainajalle vaskilantti suuhun joksikuksi aikaa, ja
sitten se käytettiin vieraille tarjottavassa maitokeitossa ja lopuksi
asetettiin pöydänjalan alle, ja jalan vieressä istui ruumiin vedättäjä
ruokaillessaan.

Mutta väliin ei vainaja lähtenytkään liikkeelle, hevonen ei
jaksanutkaan vetää. Se oli semmoinen paha kuolija, taikka oli joku
pahansuopa pannut _painajaisen_ rekeen, vaikkapa ottanut salaa ruumiin
vaatteuksesta nuppineulan ja työntänyt sen umpipäätään aisannenään.
Joko silloin reki ei paikaltaan tikahtanut, taikka taas sai hevonen
ihan valkeissa vaahdoissaan kiskoa, ja useasti vielä valjaatkin
rämähtelivät auki.

Jos silloin kävi katsomaan hevosen korvain välitse rekeen, niin näki
millaista väkeä arkulla istui: kyöpeleitä kansi täynnään. Ne piti
ajaa pois, ennenkuin päästiin kunnolla kulkemaan. Otettiin ruumiin
mittakeppi ja vetäistiin sillä arkkua, taikka rämäytettiin lehmän
kytkytperillä, taikka iskettiin tuluksilla tulta hevosen turvan edessä,
taikka talutettiin hevonen arkkua nuuskimaan, jotta "tätä sun kyytitä
pitää!" Mutta paras keino oli kerrassaan rojauttaa koko arkku kumoon,
ja kolme kertaa sivauttaa sitä mittakepillä taikka _leppä-piiskalla_,
niin kyllä liika paino hävisi.

Kuolleen ja koko saaton jälkeen, kun se oli pihasta päässyt ulos,
heitti ruumiinpesijä-akka vettä kiulusta ja sanoi: "Tuoss' on
perintös!" Talon emännän jälkeen kun näin vettä rojautettiin, ei
piimä tullut venyväksi, eikä liioin muutakaan ikävää tapahtunut,
vaikka kuolija olisi ollut pahakin. Joskus porautettiin tulista
tuhkaa, jotta "se menöö kaikkine moskineen, jotta ei kaipoa, kun saa
vielä tuhkatkin jälkeen", joskus taas roikaistiin halolla, joku heitti
rahankin vainajan perinnöksi. Kotiin jääneet eivät saaneet pirtin
akkunasta katsoa vainajan jälkeen, siitä olisivat silmät kipeytyneet.
"Joka menöö, se menöö, ei piä kahtoo!" sanottiin. Eikä saanut ruumiin
vedättäjäkään kääntää päätään taakseen katsoakseen, piti koko
ruumiillaan pyörähtää, etteivät silmät kipeytyisi. Vielä piti varoa
sekin, ettei laskettu karjaa menemään metsälaitumelle, ennenkuin
vainaja oli viety pihasta. Jos olisi kuollutta lähdetty viemään
karjan jälkeen, olisi se pannut lehmät metsänpeittoon.

Vainajaa ajettiin edellä ja _mureväki_ seurasi jäljessä. "Kahen reisin"
istui vedättäjä arkunkannella, joskus toinenkin mies toverinaan. Valkea
_luokkiliina_ heilui vempelessä, miehellä oikealla, naisella vasemmalla
puolella. Siitä heti nähtiin, jotta oli vainaja vaeltamassa. Leveästi
vain vastaan tulijoita väistämättä ajettiin, sillä "ruumis on herra
tiellä, sen ei tarvihte sivuta vastaan tulijaa"? Helyjä ei ruumiin
vetäjällä saanut olla. Mutta _matkaviinat_ piti olla muassa, sillä
vanhat eivät kuolleitaan vesipäällä kuljettaneet. Isännällä oli pullo
taskussa, ja viejälläkin oli viinahalli. Jo lähdettäessä otettiin
hyvät ryypyt, ja taipaleella tuon tuostakin pysähdyttiin pullon
ääreen, vastaantulijoillekin tarjottiin, "jotta eivät tekisi mitään
pahaa viejille". Ja haudalla otettiin _hautuusryypyt_. Karsikkoja
tehtiin vain Savoon ja Karjalaan rajoittuvissa seuduissa.
Vuolijoella, Saaresmäeltä ajettaessa Oulujärvelle, näkee tien
varrella, metsäkankaalla muutamia vainajien petäjiä puumerkkeineen
ja vuosilukuineen. Ja Kuhmon Jonkerissa on joskus Lieksan ja Nurmeksen
tapaan tehty vainajalle karsikko -- oksia kyllä ei ole karsittu, vaan
on puuhun veistetty syntymä- ja kuolemavuosi.

Haudalle vietäessä soitettiin _hautauskelloja_, ja jos kellot
sekä veisuu kaikuivat komeasti, oli vainaja taivaan valtakunnan
perillisiä. Neljä, kuusi, joskus kahdeksankin henkeä oli kuollutta
kantamassa, ventovieraitakin, ketä vain satuttiin saamaan. _Paareilla_
kannettiin hautaan, mutta kotipihoilla kuljetettiin vain karttujen
taikka korennon varassa. Kantajat ja ruumiin viejät kalvoivat haudan
ja taas sen peittivätkin. Arkku asetettiin niin, että vainaja tuli
katsomaan itäänpäin. Hautaa peitettäessä pystytettiin kummulle puinen
_risti_ taikka _taulu_, joka oli arkuntekijän laatima. Tervattu se vain
oli, ja puukolla oli siihen leikattu vainajan puumerkki ja kuolinvuosi,
joskus koko nimikin.

Kirkolla vielä, kun ruumis oli saatu multiin, pidettiin jossakussa
tuttavassa talossa _maahanpaniaiset_ eli _hautaiset_. Vietiin mukana
ruoka-aineita ja viinoja, syötettiin ja juotettiin kantajia,
vedättäjiä, haudankaivajia, kellonsoittajia sekä saattoväkeä,
kutsuttiin pappikin ja parhaana pidettiin.

Itkettiin ja surtiin kuollutta toisinaan kovastikin, vaikka ei se ollut
oikein hyväksi, ei vainajalle eikä itkijälle. Vainaja ei saanut silloin
rauhaa, vaan tuli yöllä unissa itkijää pelottelemaan, jopa voi häneen
tarttua painajainenkin. Maan päällä ollessaan vainaja vielä saattoi
kuulla kaiken, mitä ympärillä tapahtui, kuuli siihen asti, kunnes
kirkonkellolla särjettiin korvat sekä pappi heitti mullat päälle.
Siitä vasta muuttui maaksi. Samoin voi vainaja laudalla maatessaan
vielä tunteakin, koska painajaisen ahdistaessa käytiin häntä kepillä
kurittamassa.

Joskus sattui, ettei vainaja pysynytkään haudassaan. Ellei häntä oikein
varaten osattu saattaa matkaan, voi hän palata kotiin kummittelemaan ja
möykkäämään, varsinkin jos häneltä oli jäänyt jotakin toimittamatta,
taikka oli hän pahoin elänyt, taikka taas kotiväki oli häneen
nähden jotakin lyönyt laimiin. Niin Puolangalla muuan ukkovainaja
monen vuorokauden päästä tuli takaisin ja seisoa kojotti porstuan
pihtipielessä, mutta kaikkosipas, kun oikein karjaistiin: "Johan sin'
oot viety! Mitä sinä siihen tulet?" Kuhmossa samoin, Venähenvaarassa
vaari ja vielä muorikin kotona möykkäsivät, muori käpsehti kamarissa
ja uuninrintaa kapisti laipiolle, ja vaari kopsehti pirtin ylisillä.
Olivatkin molemmat eläessään olleet "paavin palvelijoita"; muorilla
oli ollut hallussaan kuolleenkoura ja ukolla apulaisena elopara.
Kiannalla niinikään entisaikoina Päätalon muorivainaja kulki kotonaan,
oikein kulkusissa ja helyissä ajoi pihaan, sitten tuli pirttiin ovia
aukomaan. Lehmää muori persoili, kun ei sitä tapettu peijaisiin.
Muutamat vainajat taas kävivät valittamassa ikävää ja kehnoa oloaan
tuolla ilmalla. Monesti piti tietäjiä kutsua avuksi möykkääjää
karkottamaan. Ammuttiin möykkääjän jälkeen, kirveellä paukautettiin,
ja heitettiin tulta, iskettiin puukko ovipieleen, ja juostiin "appo
Iesuksen alasti" kolme kertaa pirtin ympäritse, ja vainajan haudalle
peitettiin multaan vanhoja vaateresuja, jotta "ei tartte perinnöitään
kaivata".

_Manalassa_ eli _Tuonelassa, tuolla ilmalla_ sanottiin vainajien
oleskelevan. Mutta kaikki eivät siellä saaneet lepoa, koska entisiä
tämänilmaisia eloksiaan kävivät vielä tietelemässä ja täällä eläviä
häiritsemässä.

_Hautausmaat eli kirkkomaat_ -- joskus _tuonenmäki_ -- ovat
tavallisesti kirkon luona tai kirkon tienoilla hiekkakankaalla,
joen taikka järven rannalla, joskus saarella, kuten Kiannalla,
_Kirkkosaarella_. Kaukaisilla perukkalaisilla on omalla kulmallaan
oma kalmismaansa, johon kuolleensa kätkevät. Niin esim. Kiannan
Pesiöllä on vainajiensa leposija järvensaaressa, Näljängällä ja
Vuokinkylällä järven rantakankaalla.

Vihittyä, siunattua, pyhää maata on vainajien haltuun annettu kenttä.
Vahinkoa siellä ei saa kostamatta tehdä, eikä sieltä mitään omin luvin
rankaisematta ottaa. Voi kalma tarttua. Tietäjät ja mahtimiehet vain
uskalsivat ottaa, mitä milloinkin olivat vailla, mutta heillä oli oma
ottamistaitonsa, ja he maksoivat, minkä ottivat. Mutta hautausmaan
pohjoiskolkassa oli siunaamaton maakappale. Siihen, pahojen valtaan,
joutuivat haudatuiksi ne, jotka olivat itsekin jo pahojen vallassa,
olivat itsensä surmanneet taikka viinalla itsensä menettäneet.

Pelättäviä paikkoja olivat kuolleitten leposijat. Siellä vainajien
henget saattoivat kummitella ja tulla joskus ohi kulkijaakin
ahdistelemaan. Sieltä kaikenlaisia kyöpeleitä ja keijulaisia saattoi
lähteä tämänilmaisia eläjiä pelottelemaan. Siksipä olikin, jotta
sai rauhassa vaeltaa, vainajien lepopaikan ohi kuljettaessa aina
tervehdittävä ja sanottava:

    "Rauha eläville,
    lepo kuollehille!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kainuun mailta - Kansantietoutta Kajaanin kulmilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.