Title: Salon pojat - Mäenlaskumatkoista koulutielle
Author: Härkönen, Iivo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Salon pojat - Mäenlaskumatkoista koulutielle" ***


SALON POJAT

Mäenlaskumatkoista koulutielle

Kirj.

IIVO HÄRKÖNEN



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



SISÄLTÖ:

 1. Mäenlaskumatka Kivimäen vaaralle.
 2. Salon yksinäisessä talossa.
 3. Salon satuja.
 4. Hilpan kaupungissa-käynti ja sen seuraukset.
 5. Kesäisiä puuhia.
 6. Runo kesästä.
 7. Metsän säveliä.
 8. Aarteen etsintä.
 9. Runo aarteen etsinnästä.
10. Kouluun.



1. Mäenlaskumatka Kivimäen vaaralle.


-- Hei, hei, Karppa, elä laske sinne nurmelle päin! Laske tänne
järvelle päin, tänne on parempi mäki. Karppa, Karppa!

Karppa mennä viiletti alamäkeensä niin että lumi pölisi ja peitti koko
miehen pehmeään, valkeaan ryöppyynsä.

-- Sinä, Pyntys, elä ainakaan viitsi laskea hänen perästään! Tätä
aitaviertä näin! Täällä on jyrkempi mäki, ja pitempi! Näin, helei!

Hilppa komenteli veljiään. Nämä olivat nuoremmat, joten hän katsoi
sanansa yltävän heidän ylitseen. Eipäs yltänytkään. Pojat laskettelivat
pienillä suksillaan minne halusivat. Ja enimmäkseen juuri niihin
suuntiin, minne Hilppa ei halunnut. Pyntys suosi peltomäen kaakkoista
kuvetta, joka ei laskeutunut nurmikolle eikä järvelle, vaan niiden
välillä olevalle niemekkeelle, minkä isoisä oli viime syksynä polttanut
ja perkannut siinä olevista pensaista ja nuorista puista paljaaksi. Ei
sillä ukkosella ollut siinä työssään mitään tarkoitusta, ei polttanut
peltoa eikä nurmea varten, mutta polttihan vain! Annapa häviävät
mokomat häkkyrät, oli hän ähähdellyt hiessä-otsin siinä louhisella
niemekkeellä polttokangen ja kirveen kera häärätessään. Palakoot,
palakoot, pakanat!

Nyt nuorin ukon pojanpojista käytti hyväkseen hänen työtään, ajaa
karautteli lyhyillä suksillaan hänen puhdistamaansa maa-alaa kohti.

-- Elä viitsi sinne ajaa! Hei, Pyntys, kuuletko, senkin nallikka, kun
kehtaatkin tuonne ukon louhikkoon ajaa! Tänne on parempi, selvälle
järvelle!

Pyntys ei ollut niitä miehiäkään, joka olisi kuunnellut. Hän mennä
huhki vain niemekettään kohti.

-- Ole vaiti, tänne on mitä paras mäki! Aja sinäkin tänne! Huhui, tänne
sitä on kelpo ottaa luikuja!

Ja Pyntys peittyi vielä sakeampaan lumipöllyyn kuin Karppa.

Karppa ei edes vastannutkaan mitään vanhimman veljen kieltoihin ja
houkutteluihin, hän vain painoi itsepintaisesti sinne nurmelle päin,
niemen kainaloa kohti, kesäiseen uimarantaan päin.

Aikansa lasketeltuaan omiin suuntiinsa kokoustuivat veljekset mäen
kumpuralle ja jäivät siihen kukin levähtämään. Pyöreät posket
helottivat ja rinta kohoili nopeasti. Oli se antanut raikkautta sekä
tuottanut voimainkoettelua tuo kiivas laskettelu. Nyt ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta otettiin yhteinen lepohetki.

Mitäs nyt? Tuntui kuin ei enää kenenkään heistä kannattaisi laskea
näitä mäkiä. Nyt oli lähdettävä muualle. Mutta minnekä?

Lähteä täytyi, sillä päivä oli vielä parhaillaan ja voimia ei oltu
kulutettu vielä kuin palanen alkupäästä. Sää taas oli mitä parhain,
oikein erikoinen mäenlaskusää.

-- Kivimäen vaaralle, kiljahti lyhyt, vanttera Pyntys ja rupesi
huitomaan järven ja sen takana olevan metsän taa.

-- Siellähän me oltiin kesällä, jatkoi hän, -- ja miten hyväksi nähtiin
sen pohjoispuolinen rinne, se, joka johdattaa suolle! Voi miten hyvä
rinne! Aivan paljas ja kivetön ja kannoton! Ja kaikki kuin luotu oikein
uhma-laskemista varten! Hyppyreiksi niin hyviä nystermiä, ja sopiva
jyrkkyys ja alaalla niin hauskan loivaa ja kaiken päätteeksi siellä
alla sellainen sileä suo! Ja mäen päällä sellainen korkeus, jotta ihan
päätä huimaa katsellessa ympärille, -- mikä ilo siitä olisi alas
laskea! Voi pojat, sinne!

-- Ei, ei, emme lähde, ennätti väliin epäileväisempi Karppa, joka aina
mietti omia asioitaan ja tuumi jokaista ehdotusta perinpohjin. -- Emme
lähde, sinne on pitkä matka!

-- Ja sieltä on niin paha illalla tulla kotiin, myöhällä, pimeällä, --
myöntyi häneen Hilppa, joka edusti keskiväliä keskimmäisen veljen
hitaan ja nuorimman kiivaan luonteen välillä. -- Emme lähde!

-- Lähdemme, totta totisesti! Lähdemme kuin lähdemmekin! Ellette lähde
muut, niin lähden minä yksin! Ja edellä lasken, lasken mäkeä niin, että
suksen mäystimet menevät poikki ja itse sauvakin katkeaa! Ja sitten
tullessa eksyn, ja sitten saatte te olla syypäitä minun häipymiseeni
suureen Leutsonkorpeen! Elkääpäs vain lähtekö!

Tuo tuollainen perustelu muutti toisten mielet. Jospa pakana sittenkin
lähtee ja sinne eksyy! Ja sitten -- mitäs tosiaankin sanotaan isälle ja
äidille? Ei, asiaa kannatti ajatella!

-- Töllistelkää mitä töllistelkää, mutta minä lähden! Lähden uhallakin!
Menkää te isoisän verkkopenkille uunin vieressä! Siellä kuunnelkaa
satuja ja loruja! Minä lähden korkealle Kivimäen vaaralle!

Tuo itsepintainen into ja muuttumaton lähtömieli vaikutti yhä enemmän,
ja niin toiset pojat taipuivat noudattamaan nuorimman veljen tahtoa.
Lähdetään, lähdetään, mutta pidä sinä sitten varasi, että tulee
lähdetyksi aikanaan takaisin. Pidä siitä varasi, Pyntys! Jos eksytään
kaikki palatessa, niin se on sinun syysi!

-- Olkoon! Olkoon kaikki minun syyni; vaikka sinne soihin ja korpiin
upottaisiinkin, mutta lähdetään nyt vain!

Lähdetään! Minnekäs sinun kanssasi pääsee! Et lähtisi, niin saisit
nähdä nousevan sellaisen metelin ja elämän, että täytyisi se joko
väkivoimalla tukahuttaa ja saattaa vanhemmat väliin tai, tätä
välttääkseen, paeta riihen tai saunan suojiin, jossa sitten saisi lopun
päivää hyppiä salvamesta salvameen äkeytyneen pikkuveljen
päällehyökkäyksiä vältellen.

Semmoinen se oli se pikku veli, sille ei ollut antanut voimaa, mutta
sisua sitä enemmän ja se täytyi yhteisen rauhan vuoksi ottaa huomioon.

Jouduttiin lähtemään loittoiselle mäenlaskuvaaralle. Mutta ennen lähtöä
täytyi käydä vanhemmille ilmoittamassa, ja siihen tärkeään tehtävään
sai käydä keskimmäinen, vakain veli. Hänen sanansa painoi enimmän
tällaisissa tapauksissa.

Lupa saatiin, ja sitten kiireellä järven ja sen takaisen metsän
helmaan! Pois nyt kotitannerten lumet jaloista, hyvästi nyt hetkeksi
peltoinen, matalataloinen kotiniemi!

Suuressa Leutson korvessa, syvässä rytönotkelmassa, katkesi Pyntyksen
suksesta mäystin ja sitä saatiin miehissä korjata eheäksi! Kun se
saatiin kuntoon, lähdettiin kiivaasti jatkamaan matkaa, ja kohtahan se
oli Kivimäen jyrkkä rinne edessä!

Kun tultiin mäen päälle, näkyi sieltä paljon ja laajalti maailmoita.
Tuolla pieni takakylä Ihatsu pienen järven rannalla ja siellä se oli
korkea, pitkillä salovaaroilla sijaitseva Petäjäselkäkin. Tuolla
asumatonta alhomaata Sarkaan päin, sakeine ja kirjavine sekametsineen
ja pienine selänteineen ja vaarannyppylöineen, tuolla taas kotikylän
tuttu puoli. Vihdoin tuonne, Koittoon päin, aava, alava suo. Sinne päin
sitä olisi lasketeltava, ja sen toimen valmisteluihin ryhdyttiinkin.

Keskimmäinen veli oli ottanut pienen kelkkasen mukaansa suksien
lisäksi, ja siihen hän oli kaiken varaksi asettanut itsekunkin pienen
turkkisen, joka ei voinut olla pahaksi, kun matka oli pitkä ja talvi
oli talvea. Saattaisi illalla kylmetä ja silloin ne, paluumatkalla,
olisivat hyvään tarpeeseen. Nyt keritti hän kelkan nuoran vyöstään ja
valmistui toisten kanssa koe-ajoon, katsomaan, millainen mäki todella
olisi.

Hurautettiin alas. Suoraan suota kohti, aukeinta paikkaa myöten.

Hyvä oli mäki, ei siinä ollut mitään vikaa. Verraton! Ei moitteen syytä
minkäänlaista, vaan oli luiunottopaikka ensimäinen koko seudulla,
koko siinä maailmassa, joka tiettiin ja tunnettiin! Varsinaiseen
alas-lasketteluun vain!

Siihen ei tarvinnut kehotella. Se oppi oli jo saatu ja se oli painunut
jo aivan veriin, se oli talven tapoihin kuuluva yhtä hyvin kuin
syöminen ja juominen. Semmoisia mäenlaskijoita kuin Niemen talon pojat
ei ollutkaan koko kylässä.

Mutta vähitellen rupesi päivä painumaan iltaan. Se tulikin tuo
iltapuoli niin omituisesti, ettei sitä huomannutkaan. Kun aurinko oli
poissa, harmaiden, lumenväristen pilvien takana, niin eihän sitä
tiennyt, missä se milloinkin viiletteli. Se hurautteli siellä omia
menojaan aivan kuin pojat mäenlaskurinteessä, ja niin se, piilolainen,
pojat petti. Ennenkuin he kerkisivät tulla ensi levähdyshetkeenkään,
oli jo pimeän myräkkä ja siitä jo kehräytyi innokkaiden luiunottajain
ympärille täysi pimeä.

Huh, mitäs nyt? Katsokaas, nyt on jo täysi pimeä!

Tämä huudahdus pääsi ensin Karpan suusta, mutta kohta siihen yhtyivät
toisetkin. Katso, katsohan vain! Avasi siinä silmänsä ja suunsa jo itse
Pyntyskin.

Mitäs nyt? Synkkä pimeys tuli, ja me täällä! Matkaa kolme, neljä
virstaa! Mitäs nyt?

-- Tähän jäämme, ratkaisi asian lyhyesti Pyntys.

-- Emme, pisti vastaan Karppa.

-- Jäämme! Menemme tuonne korpirantaan, mäen alle, suon ja mäen juuren
väliseen metsään, ja sinne suuren puun alle asetumme! Siellähän on
sellaisia suuria puita! Muistammehan, kun kesällä isoisän kera noita
ranteita myöten ansateillä kuljeksimme! Ne ovat kuin pieniä mökkisiä
nuo suurten kuusten juuret! Niin kuivia, ja niin suuret ja tiheät on
niissä kattohavut! Oksat aivan maahan asti ulottuvat. Mutta niiden
alle, aivan puunjuuren ympärille, syntyy sellainen pyöreä,
suippokattoinen suojus, jotta voi, voi! Sinne, sinne! Tässä turkit
peitoksi, sukset ja kelkka pään alle, ja sinne yhteen kasaan kuin
pienet karhunpennut!

-- Mutta mitä vanhemmat sanovat, vastasi neuvokkaalle Pyntykselle juro
Karppa.

-- Ei sinne, virkkoi päättävästi Hilppa. Emme tarvitse maata taivaan
alla, kun ehkä voimme saada lepopaikan oikean katonkin alla.
Muistattekos, pojat, että tässä lähettyvillä on erään salo-ukkosen
mökki? Eikös se ole vielä meidän sukulaisiamme, se pieni naurusuinen
Mikki-ukko? Se, joka tuo meille aina kaloja ja väliin isälle,
kaupunkiin vietäväksi, pyitä, tetrejä, metsäkanoja ja metsoja? Sehän
asuu tuossa tämän ensimmäisen suokannaksen takana -- niinhän on meille
selitetty! Siinä kaidassa korvessa, joka on tämän suokannaksen ja
Ihatsujärven välissä! Siinä sakeassa kuusiryhmässä! Lähdetäänpäs pojat
sinne! Sinne tästä kyllä hyvin osaamme ja siellä on meillä suojaa!
Oikeata Mikki-ukon pikku-mökin suojaa ja lämmintä, ja kyllä se ukko
hämmästyy, kun kolme pientä suksimiestä keskellä pilkkoisen pimeää
hänen matalan ovensa eteen karauttaa! Sinne, pojat!

-- Sinne!

Arvelematta lähtivät pojat pyrkimään Mikki-ukon mökille päin. Kelkka
kiinnitettiin takaisin vyöhön ja mäestä alas päästyä lähdettiin
kiirehtien sujuttamaan yli edessä olevan suokannaksen.

Suolla oli täysin pimeää, mutta sitten rupesi vähä kerrassaan
valaistumaan. He saivat kuin uudet silmät, yösilmät, ja niillä he
rupesivatkin oivallisesti näkemään. He olivat havainneet ennenkin, että
pimeässä liikkui ensin kuin upposokea, mutta sitten hetken päästä tuli
siinä aivan hyvin toimeen. Kotijärven jäällä oli sitä koettu. Mutta
siellä oli muitakin apuneuvoja. Oli tie, tienviittoja, nienten päitä ja
rantoja ja vihdoin kotikylän tuttu häämötys. Täällä ei ollut mitään
sellaista. Mutta olihan täälläkin vastaranta ja sitä ei voinut sekottaa
suon muihin ääriin, jotka häipyivät täyteen pimeyteen.

Kun uutterasti ponnisteltiin, päästiin pian kannaksen yli. Siinä
kannaksen takana piti ensin olla pieni aho, aivan suon rannassa
loivalla rinteellä, sitten vasta alkaisi se Mikki-ukon mökin korpi.
Niin olikin. Aivan suon rannassa piti kasvaa muutamia korkeita kuusia
ja itse aholla, sen keskikohdalla, piti olla vanha kekoaitaus, aumojen
paikka niiltä ajoilta, jolloin tämä aho oli viljelyksellä. Niin oli
kaikki. Se synnytti turvallisuutta pojissa. Kuuset suhisivat niin
hiljaisesti yötuulessa ja se ikäänkuin lohdutteli poikia. Keko-aitaus
oli niin kotoisen ja suojaisan näköinen. Se muistutti kotinientä, sen
kesäisiä eloksia, leikkuutöitä ja sitten syksyisempiä riihenpuinteja.
Siinä pojat aivan levähtivät ennen lähtöään ahon reunasta mustana
seisovaan korpeen. Tässähän olisi vain pienoinen matka päämäärään;
mitäs hätää tässä enää olisi! Ei muuta kuin suksensujaus!

Siinä tuli mieleen se Mikki-ukkokin, sellaisena läheisempänä, oikeana
poikain ystävänä. Se tuli tavallisimmin käymään heidän kotitalossaan
talvisin -- ainakin niin he muistivat. He istuivat isoisänsä
verkonkutimen ääressä lämpimässä pirtissä, isän veistellessä susta tai
reenjalasta, äidin kehrätessä rukilla ja isoäidin värttinällä sekä
ulkoilman tihuutellessa hiljaa lumiaan, kun yhtäkkiä alkoi kuulua
pihalta, seinämältä kolinaa ja kaikille oli selvää, että joku siellä
asetteli suksiaan seinää vasten. Kohta alkoi kuulua kolinaa
eteisestäkin ja pian avautui ovi, valkeata, huuruista ilmaa pullahti
sisään suuria palloja ja niiden keskeltä ilmestyi pieni, ketteräinen
ukkonen, karvalakki painettuna syvälle korville ja pitkä,
kissanmuotoinen laukku selässä.

-- Hehe, tässähän sitä ollaan, äännähti ukko ja pian oli hän talon
väkeä ja myös heitä, lapsia, tervehtimässä. Pienet valkoiset hampaat
välkkyivät hupaisesti tuuhean parran takana, silmä paistoi kirkkaasti
ja lystikkäästi, ja vedellen jääpuraita parrastaan lausui ukko heille,
toisella kädellään jo nipistäen heitä korvasta tai käsivarresta:

-- Ka, ka, ikuiset vekkulit! Kuin pienet metsäpennut tai kalanhampaat!
Hehe, te keppulin-kääntäjät!

Sellaisen ukon luo!

Ja sen mökki kuului olevan sitäkin mukavampi! Melkein kuin suuri kivi
synkässä rikeikössä, sellainen pystypuilla ja havuilla suojailtu,
juuremmalta kivillä ja turpeillakin kaarreltu. Kaksiosainen, --
toisessa puolessa, pienen eteisen takana, lehmä ja vasikka ammumassa,
toisessa hänen oma asumuksensa. Itse hoitaa ukko karjaansa, ja muun
elatuksen hakee metsästä ja järvestä. Oma asuinpuoli kuuluu olevan kuin
pieni sauna, siinä yksi ainoa pieni ikkuna, seinä ja katto
kiiltävänmustia, nurkassa saunanuunin tapainen uuni ja sen vierellä
oikeat lavatkin -- makuupaikka! Sellainen merkillinen mökki, pieni,
mukava, kotoisa!

Sinne!

Kohottiin levähdykseltä ja lähdettiin hiihtämään korpeen.

Siellä oli omituisen hiljaista ja tutunomaista. Se oli kuin suuri
pirtti, tuo öinen korpi. Siellä oli niin lämpimäntuntuistakin, ja
kuinka turvallista! Suuret vanhat puut olivat kuin mitäkin tovereita,
elollisia olentoja! Yksivakainen hiljainen suhina niiden latvoissa oli
kuin niiden ääntelyä heille. Pienet puut niiden juurilla olivat kuin
niiden lapsia -- heidän ikäisiään! Mikäs siellä oli etsiessä ukon
mökkiä! Ja pianhan se saapuu!

Eipäs saapunutkaan. He olivat jo tulleet melko pitkälle korpeen, mutta
matalaa, tutunomaista asumusta vain ei näkynyt. Korven piti olla kaidan
ja aivan pian läpi hiihdetyn. Kohta piti sen keskeltä ilmautuman
sellaisen hupaisen hökkelin, joka toki erottautui suuresta kivestä,
niin paljon kuin se sitä muistuttikin. Oli sanottu, että kun vain siltä
aholta ja keko-aitaukselta suoraan hiihtää korpea kohti, niin on kohta
mökki edessä!

Ei ollut.

Mikä kumma!

Kohta saattoi olla korpi jo lopussa ja pieni Ihatsujärvi edessä, ja
silloinhan olisi pitänyt olla jo mökinkin edessä. Mutta minne se
häipyi? Metsäkö sen peitti ja eksytti heidät?

Kohta oli korpi läpi hiihdettynä ja pojat tulivat pienen lumiaukion
rantaan, joka ei voinut olla muu kuin Ihatsujärvi! Mutta missä oli ukon
mökki?

Pojat kääntyivät takaisin!

He tulivat samaan korpeen ja hiihtelivät sitä edestakaisin. Ei löytynyt
mökkiä. Jo kävi ilmakin raskaaksi -- kylmänkoleaksi ja kosteaksi -- ja
lisäksi rupesi nälkä ja väsymys uuvuttamaan. Pojat istuutuivat kuusen
juurelle ja rupesivat eväitään pureskelemaan. Sitten nousivat he ja
lähtivät jatkamaan taivaltaan. Suksia kovin takelsi. Ei ollut hauska
sellaisella kelillä hiihtää. Vihdoin tuli aukea paikka esiin ja se oli
-- se entinen aho, jolta he olivat lähteneet korpiselle kiertelylleen.

Pyntys silloin jo itki. Karppa puri kintaansa peukaloa ja sysieli
suksisauvaansa maahan. Hilppa oli nolona. Koko hauska matka oli saada
ikävän päätöksen.

Silloin Hilppa korotti äänensä ja lausui:

-- Tässä aholla on myös pieni metsätöillä olijain mökki. Minä tiedän
sen. Minulle isä sanoi. Sellainen pieni maamaja, puoleksi maahan
kaivettu, puoleksi havuista ja pölkyistä rakennettu. Siellä on pieni
uunikin, kuin saunanuuni, ja leveä makuulava. Sinne menkäämme. Siellä
tulipesään tikuillamme tuli tehkäämme ja sitten syökäämme loput
eväämme. Sitten käykäämme maate. Sukset ja kelkka ottakaamme sisään ja
siten olemme kaikki turvassa. Aamulla sitten lähdemme uudella onnella
ukon mökkiä etsimään! Minä sanon sen!

Kellään ei ollut mitään vastaansanomista. Mentiin ja löydettiin tuo
maamaja ja sinne miehissä työnnyttiin. Siellä viritettiin tuli pesään,
toinen päretikkuun ja sitten syötiin loput eväät. Siitä vierähdettiin
matalan majan lepuulautasille ja siihen tuokiossa nukahdettiin uunin
hiilien vielä risahdellessa ja leppeän lämmön kietoutuessa pienten
eränkävijäin ympärille.

Aamulla löydettiin heti ukon mökki ja sieltä lähdettiin päivemmällä
kotiin.



2. Salon yksinäisessä talossa.


Pojilla oli monta hyvää ystävää vanhain miesten joukossa. Paitsi
Mikki-eno, tuli ukko Volsku sieltä Ihatsujärven puolelta poikain
kotitaloon sekä talvella että kesällä ja kysyi pojilta, niin
hullunkurisen huolestunut ilme kasvoilla, että kuinkas ne näillä
ukkorukilla ovat nyt oikein asiat. Eikös ne ole oikein huonosti? Voi,
voi teitä ukko-pahoja!

Eräs Larin Mikki-niminen vanhus se saapui jostakin vielä kauempaa ja
alkoi ladella heille kaikenlaisia valeita:

-- Voi, voi> poikaparat, kun nyt on tapahtunut sellaisia ihmeitä, että
siellä Aunuksessakin ovat kaikki kaivonvivut suurella myrskyilmalla
lentäneet taivaaseen. Ja täällä omilla mailla päin ovat eräillä
paikkakunnilla kaikki virstatolpat kaatuneet ja kuolleet siihen suureen
ruttoon...

-- Elä valehtele, älähti siihen aina innokas Pyntys ja Hilppa säesti
häntä. Karppa vain jäi miettimään. Mutta kun ukko ei hellittänyt, niin
Hilppa ja Pyntys jo alkoivat uskoa häntä, mutta Karppa korotti silloin
äänensä ja pani jyrkän vastalauseen.

Kaikista hauskin poikain vanhemmista tuttavista oli eräs pitkä
sukulaismies, jota sitäkin sanottiin enoksi ja joka oleskeli enimmät
ajat, etenkin talvisin, kaukana salokylissä, pienissä yksinäisissä
erämaakylissä, joita oli poikain kotikylän takana itäänpäin -- samaan
suuntaan, missä oli Ihatsukin.

Siellä oli hän jonkinlaisena metsä- ja tukkityöpäällikkönä ja sen
vuoksi siellä viipyili. Ja sieltä oli hänellä paljon kertomista, aina
kun poikain kotitaloon saapui. -- Siellä kun on nuo tuvan uunitkin
niinkuin suuret kivirauniot vain ja savu menee ulos puisesta
savutorvesta. Ja pöydät ovat yhdestä puusta ja ikkunat pienet kuin
kissanreiät aitan ovessa. Ja toinen osa pirtistä on aivan pikimusta ja
toinen valkea kuin vasta pesty vaate ja kaikki on siellä ihmeellistä ja
kummallista. Ja makuupaikat ovat ylhäällä orsien päällä ja kun uunia
lämmitetään, niin on savua huoneet täynnä. -- Onpa siellä sellainen
myllykin, jossa on vain yksi ratas...

-- Voi, voi noita seutuja, huutelivat pojat kuullessaan tällaisia
kuvauksia. Eikä he ensin tahtoneet uskoakaan, mutta johan täytyi uskoa,
kun tottakin todemmilta ne lopulta tuntuivat ja eno ne kertoi. Oi, voi,
tottahan ne ovat ja ovatpa nuo seutuja nuo enon asustelemat maat! Sinne
täytyisi päästä!

Sinne pääsi eräänä talvena vanhin veli, joulun jälkeen paraana
talvisydämenä. Siellä oleskeli taas tuo hupaisa, leikikäs eno, eräässä
pienessä kylässä, jossa oli vain yksi ainoa talo, ja hän otti
sukulaistalonsa poikasen sinne joksikin aikaa ikäänkuin pieneksi
apulaisekseen -- kirjamieheksi näet, vaikkei Hilppa vielä osannut
montakaan kirjainta merkitä -- ja se se oli ilonpäivä tuolle pienelle
miehelle, tuo hämäräinen, lumitupruinen päivä, jolloin hän sai lähteä
enonsa kanssa syvässä reessä ajelemaan noita ihmeellisiä saloja kohti.

       *       *       *       *       *

Kovin yritti Hilppa kysellä enoltaan noiden ihmeellisten seutujen
oloista, minne oltiin matkalla, mutta eno ei vielä ryhtynyt niistä
paljoakaan kertomaan, sillä parempi oli nähdä ne omin silmin ja
muutenkin: mitä ne paranevat liian tarkasta edeltä kertomisesta!
Pahenevat vain.

No, Hilppa tyytyi vastaukseen ja painui syvän, laajan reen pohjalle
omiin oloihinsa, miettimään siellä heinäin, loimien ja turkkien välissä
omia asioitaan ja arvelujaan. Erittäin mietitytti häntä se, että
siellä, tämmöisten salojen ja taivalten takana oli semmoinen kylä --
yksitaloinen! Miten sekin tuli toimeen siellä ja miten se oli voinut
sinne asettua? Semmoisetko ne loittoiset salokylät lienevät yleensäkin?
Joko ne siitä hänen kotikylänsä kohdilta loppuivatkin oikeat, suuremmat
kylät; kulkiko siinä ikäänkuin jokin raja, jonka toisellapuolella oli
oikeita ihmisellisiä kyliä, mutta toisella ei muuta kuin -- taloja. Se
Ihatsukin jo oli semmoinen rähjä. Kulkiko siinä kylien ja salojen raja?

       *       *       *       *       *

Ohoh!

Eno oli nukahtanut ja heräsi nyt yhtäkkiä kuin hämmästyen ja huudahti
noin pienelle seuralaiselleen. Tämäkin oli nukkunut ja heräsi tuohon
enon huudahdukseen.

Ympäristö oli täysin muuttunut. Vaikka taival oli yleensä saloista ja
asumatonta, ei alkumatka kuitenkaan ollut ollut varsinaista saloa, vaan
oli siellä ollut aukeampia maita. Aina silloin tällöin oli tien varteen
ilmestynyt pieniä kyliä ja niiden ympärille peltoja ja sitten joku
järvi peltorinteiden alle, ja vaikkapa ei olisi ilmestynyt kyliäkään,
olivat maat aukeampia, vähämetsäisempiä. Niitä oli varmaan joskus
raadettu. Nyt ei tuosta ollut enää jälkeäkään. Ympärille oli kiertynyt
suuri, syvä salo, oikea korpi, josta ei enää mitään aukeampaa auennut.
Puut seisoivat aivan tiessä kiinni ja taivuttivat joskus lumiset
vartensa omituisina valkeina kaarina tien ylikin. Kaikki puut olivat
lumen verhoamina ja tuo teki salon yhä synkemmäksi, sakeammaksi ja
umpinaisemmaksi. Korkeat, vanhat puut olivat vain latvoistaan lumen
kietomia, mutta nuoremmat, matalammat ne seisoivat yltä päältä lumen
vallassa, kuin mitkäkin pienet tornikkeet tai viljakeot. Se oli outoa
Hilpasta nähdä tuo tuollainen metsä. Se oli kovin salaperäinen.

Ja hiljaista oli siellä. Ei syntynyt ääntä mistään muusta kuin
lumitullojen silloin tällöin tapahtuvista tupsahteluista, hevosen
tiukujen hiljaisesta helkkeestä ja kyytimiehen yksitoikkoisesta
hevosen hoputtelusta. Tuulikin tuntui vaimenneen ja itse lumen
tupruaminenkin.

Mutta olikin yö. Sydänyö pilkkopimeä jo oli, kun yksinäiset ajajat
heräsivät reessään. Olivat nukahtaneet pimeän tultua illalla ja reen
hiljaa vieriessä eteenpäin siinä ottaneet raittiita ulkoilmaunia
myöhään asti.

-- Hohhoh, kah, eikö sinulla ole kylmä? kysyi eno Hilpalta, luullen
että hän oli herännyt joko Hilpan äännähdyksen tai liikahduksen tähden.

-- Ei, ei, ei minulla ole kylmä. Entäs sinulla? vastasi Hilppa
kirkkaalla äänellä paksujen peittojen alta, koettaen itseään kohottaa
hieman sieltä syvyyksistä ja tuntien itsensä hyvin virkeäksi. Yö oli
lämmin ja hän tunsi olonsa sangen hyväksi.

-- Minullako kylmä, ei minulla ole kylmä, vastasi eno, -- pidä vain
itsestäsi huolta!

-- Mutta emmekö ala jo päästä perille? käänti Hilppa keskustelun
toisaalle.

-- Emme vielä. Vielä on sinne matkaa. Vielä on sinne taivalta yhtä
paljon kuin jos ajaisimme tästä takaisin matkan puoliväliin.

-- Paljonkos oli siihen asti matkaa?

-- Puolet kuudestakymmenestä virstasta.

-- Kolmekymmentä virstaa siis. Siis tuon alkupuolen jälkeen tultiin
viisitoista virstaa. Ja viisitoista vielä on jälellä...

-- Hyvä laskupää! Sellainen se minun apulaisellani pitää ollakin!

Hilppa tunsi ylpeyttä.

Sitten painuttiin taas äänettömyyteen.

Yö soitteli noita yksitoikkoisia hiljaisia säveliään ja siihen yhtyi
nyt vähitellen korviin erottautuva pitkänomainen puunlatvojen humina.
Kun ilma oli lämmin ja kostea, muuttui se kuuntelijain korvissa yhä
enemmän suhinaksi. Se tuntui niin hyvänsuovalta ja viihdyttävältä.

       *       *       *       *       *

Mutta jo rupesi ilma vähän valkenemaan ja samalla maat rupesivat
aukenemaan. Jo ilmaantui tien toiselle puolelle harvapuisempaa maata,
oliko se sitten pikkusuota tai muuta laaksoketta, ja kas, tuolta
kauempaa, ajajain edestä, valotti jotain laajempaa aukeamaa, joka
samalla tuntui olevan ylävämpää maata.

-- Tuolla, tuolla... kas, mitä sieltä näkyy? huudahti Hilppa, kun hänen
silmänsä sattuivat tuohon valotteluun.

-- Sieltä päivänvalo rupeaa ilmenemään.

-- Eikö muuta?

-- No, kunhan ajamme tuon aukeaman ylänteelle, niin ehkäpä siitä rupeaa
samanlainen maa vähän laskemaan, ehkä sieltä rinteen alareunasta lähtee
leviämään suurehko järvenselkä ja kenties siinä rinteen sivureunassa on
joku talokin...

-- Sekö meidän talomme?

-- No, vaikka se!

Hilppaa ei enää nukuttanut reessä eikä hän pysynyt edes entisessä
olopaikassaan, vaan kohottautui siitä ylös. Ilma rupesi tosiaankin
valkenemaan huomattavasti ja selvää päivänkajoa jo näki edessä olevien
salojen takaa, salojen, jotka siihen aukeaman alkurajalle noustua
näyttäytyivät hyvin laajasiintoisilta. Samalla siinä elpyvässä kajossa
ilmestyi esiin aukeaman vasemmalta sivulta, korven rannasta, suurehko,
vanha talorykelmä, jota kiertelivät kinokset, mutta joka kuitenkin
nousi selvästi ja voittoisasti ympäristöstään katsojan silmään. Katot
olivat jyrkkiä, savupiiput pyöreitä, koko rykelmä ihmeellisesti yhdessä
kasassa ja samalla pisti silmään ikkunoiden pienuus -- kaikki seikkoja,
jotka ihmeellisesti sattuivat yhteen enon kertomusten kera.

-- Voi, voi, siinä se on! Ajappas, Jykki, nopeammin hevostasi!

Ptpruu, ptpruu! huudahteli Jykki hevoselleen ja reki pysähtyi. Eno
veteli huurteita parrastaan ja kulmakarvoistaan ja Hilppa koetti kaikin
tavoin vääntäytyä syvästä olopaikastaan ja korkeiden laitojen takaa.

Siinä se oli se talo!

Satulinna!

Juuri niinkuin eno oli kertonut, näytti kaikki olevan, mutta sittenkin
se tuntui oudolta ja ihmeelliseltä. Seinätkin jo! Niin paksuhirsiset,
ja nuo hirret olivat aivan pyöreät! Salvamet pitkiä... Ikkunat niin
mukavan neliskulmaisia ja jos nyt ei aivan kissanaukon kokoisia, niin
ei paljoa suurempiakaan. Mutta niissäkin kuitenkin vielä ruutuja,
vieläpä niin lukuisia! Ja miten korkealla nuo pienet valoaukot! Entä
räystäät? Hilpan sylen pituisia ainakin, elleivät aikamiehen! Ja mitkä
mukavat puukourat niiden reunapuita pitämässä. Tässä taas tämä eteinen,
porraslaitos, -- sellainen katettu sola, loivasti nouseva, seinän
viereen sovitettu! Ja katso vaan: kaikki yhden katon alla... kaikki
rakennukset! Ainoastaan tuossa, -- oliko se vilja-aitta vai mikä? Ja
tuolla: riihi, sauna!

Sisään!

Niin komensi eno ja sinne lähdettiin nousemaan. Tuota omituista
umpinaista solaa myöten noustiin, joka oli seinän viereen rakennettu,
ja kun sen yläpäähän päästiin, niin siellä oli seinässä ei kovin
korkea, aivan neliskulmainen ovi, jykevä, honkalaudoista tehty, ja
siinä riippui suuri rautarengas.

-- Mitäs tuolla renkaalla tehdään? kysyi Hilppa.

-- Sillä ilmoitetaan, että nyt sitä saavuttiin tänne salon
yksitaloiseen kylään!

-- Saanko minä paukuttaa?

-- Ei, annahan minä, niin tuntevat paremmin.

Kun eno oli lyönyt pari kolme kertaa rengasta ovilautaan, niin kuului
siellä jossain sisällä käyvän ovi ja kohta sen jälkeen kysyi ulko-oven
takaa leppeä, hyväntahtoinen vanhus-ääni:

-- Kuka siellä?

-- Me vaan, vanhat tutut, yökyöpelit, -- päästähän, Jaakko-ukki!
Minulla on täällä uusi virkamieskin mukana ja se jo haluaisi päästä
vähän seinämien suojaan!

-- Ahaa, kas vaan, astukaahan sisään, astukaahan sisään, kuului
Jaakko-ukin ääni ensin oven takaa, sitten jo vieraitten edestä, ja
naureksien, hauskutellen johti ukko saapujat avaran pimeän eteisen
läpi, Hilppaa aivan kädestä autellen, salon yksinäisen talon suureen,
korkeaan "perheenpirttiin", isoontupaan.

Siellä sitä oltiin! Oli siinä tarkastelemista. Kun alkuseikoista oli
selvitty, -- heräilevä talonväki tervehditty, saatu kuppi kuumaa
tuliaisiksi ja siirrytty isontuvan viereiseen kamaripuoleen
"levähtämään" ja tarinoimaan talon isäntäväen kanssa -- niin aivan
kohtahan täytyi Hilpan alkaa ankara tutkimus- ja tiedustelutyö, ja
siinä sitä sitten selvitettiin yltä ja päältä tämän merkillisen talon
ja asumuksen olemus. Ei joutanut odottamaan aamiaistakaan, joka oli
aivan kohta tulossa, vaan piti jo sitä ennen ryhtyä työhön. Mitäpäs,
kun jo heti taloon tultuaan olivat hänen silmänsä palaneet kiihkeinä ja
mieli pyrkinyt ottamaan selvää joka ainoasta seikasta!

-- Ahaa, tuossa on se huoneen valkea osa ja tuossa musta -- seinät
alapuolelta orsia puhtaiksi pesty, mutta yläpuolelta jätetty aivan
mustiksi! Ja tuossa uuni -- kas, ei olekaan savukoppaa siinä, vaan
hajoaa siitä savu kaikkeen pirttiin! Ja tuolla aukko katossa, johon se
lopulta kertyy ja josta menee ulos! Pyöreä aukko -- pyöreä on varmaan
savutorvikin! Entä vielä, mitä se eno kertoi? Pöytä yhdestä puusta, --
kas, niin onkin, leveästä hongantyvestä halkaistu! Ja makuupaikat --
voi, voi, siellähän ne orsien päällä tuolla kamaripuolella ovatkin, --
suuret, laveat lavat! Sielläköhän mekin enon kera saadaan maata?

Sitten täytyi toki välillä syödä aamiainen, mutta sen jälkeen heti taas
tutkimuksia jatkamaan. Nyt talon muita osia, karjasuojia, ylisiä,
sisämittoja, liiterejä... kaikkia... Kaikkia, jotka melkein kaikki
olivat saman katon alla asuinhuoneiden kera!

Mutta vielähän se on se mylly, se yksirattainen -- missä se on?

Enon täytyi välttämättä lähteä näyttämään sitä.

Lähtihän hän.

Se oli siellä samalla suunnalla, mistä oli tultu, pellon rannassa,
pieni neliskulmainen rakennus pienen puron reunalla. Puron vesi
johdettiin myllyn alle kaitaan kuurnaan ja tämän laitaan oli sovitettu
vesiratas, joka oli pystyssä. Sen akseli oli luonnollisesti myös
pystyssä ja kun se ulottui ylös myllyhuoneeseen, niin mikäs oli sen
yläpäähän kiinnittäessä toista myllynkiveä? Ja kun nyt vesiratas rupesi
pyörimään, niin pyörihän se kivikin. Ja vaikka se ei niin nopeasti
pyörinyt kuin oikeiden vesimyllyjen jauhoinkivi, niin pyöri kuitenkin.
Eipä muita ollutkaan jauhattamassa jyviään kuin yksi talo!

-- Sellainen laitos, yhtä yksinkertainen niinkuin kaikki elämä täällä,
lausui syvämietteisesti Hilppa ja lähti enonsa kera takaisin taloon.

Kun kaikki tutustumiset oli tutusteltu, kaikki merkillisyydet nähty,
alkoi oleskeleminen talossa. Siinä ei ollut mitään erikoisempaa,
enempää kuin elämässäkään täällä suurten salojen keskessä. Tuo eläminen
se oli aivan samanlaista kuin kotikylässä tai ihan omassa kotitalossa.
Yhtä hyvänsävyistä ja leikittelevää oli puheentapa, yhtä vilkkaita
liikkumiset ja yhtä tarkkaan noudatettiin vanhoja sääntöjä ja tapoja.
Rukouksia ei jätetty pitämättä koskaan, ei aamuin, ei illoin, ei
syömään käydessä eikä siltä lähtiessä. Käsiä ei unohdettu pestä ruoalle
ruvetessa. Pahalla ajatuksella oli kartettava ajattelemasta kalmistoa
-- joka oli järven saaressa, melkein saunan vastapäätä --, pahaa
puhumasta äsken kuolleista omaisista ja pyhillekuville ei saanut
nauraa. Papista sopi laskea leikkiä, mutta hänen neuvonsa tuli täyttää.
Vielä tarkemmin oli kuitenkin noudatettava entisten, kuolleitten isäin
ja äitien jälellejättämät neuvot ja säännökset.

Ja talon ihmisiä sopi verrata melkein oman kotitalon väkeen.
Jaakko-ukki se oli kuin isoisä, nuorempi isäntä kuin isä ja talon
nuoret tyttäret siskoja. Emäntää vain ei talossa ollut -- kuollut oli
joku vuosi sitten.

Itse omassa oleskelussa oli kyllä paljon hauskaa, mutta eihän se
sentään niin erinomaista ollut, järkeilyä jokaisen kera, joka vain
ryhtyi väittelyyn, lystinlaskua nauraa hehettelevän Jaakko-ukin kera ja
noppakisaa tytärten kera. Omituinen ylemmyyden tunto pyrki Hilpan
mieltä paisuttamaan aina tällaisissa seurusteluissa, hän kun oli sieltä
suurempain kyläin mailta ja lähempää kirkonkylää kotoisin ja nämä taas
täältä synkältä salolta. Mitä nämä olivat!

Enon kotosalla ollessa istuttiin kamarissa ja piirusteltiin
kaikenlaisia merkkejä vihkoon. Ne olivat jonkinlaisia virkamerkintöjä,
harjoituksia Hilpan tointa varten. Siellä vedettiin neljä pystyä viivaa
ja vino poikkiviiva niiden ylle, osotukseksi että tässä oli viisi
hirttä tuotu vetopaikkaan ja päiväin ja hirren paksuuden ja pituuden
merkeiksi harjoiteltiin numeroita. Tukinvetäjäin nimiä vastaamaan
koetettiin keksiä erilaisia merkkejä, jotka tuntuivat Hilpasta suurilta
keksinnöiltä. Molemmat he olivat yhtä hyviä kirjamiehiä, mutta Hilppa
sentään piti itseään etevämpänä.

Kun harjoitukset oli onnellisesti suoritettu, otti eno Hilpan metsään
ja siellä se alkoi oikea salon elämä. Ensin hiihdettiin kilpaa jäillä
ja niiden välisillä maakannaksilla ja sitten oltiin kovin arvokkaita ja
vakavia, kun päästiin vetopaikkaan ja siellä suoriteltiin opeteltuja
virkatöitä. Välistä hiihdettiin työmiesten tukkien kaatopaikoille ja
halkojen sahaustanterille. Siellä keskusteltiin kovin miehekkäästi
työntekijäin kera.

Väliajoilla, sekä metsässä että asuinpaikassa, hulluteltiin ja
lasketeltiin kaikenlaisia sukkeluuksia, opeteltiin venäjää, joka
rajottui muutamiin yksityisiin sanoihin, ja ruotsia, josta tehtiin
runoja.

-- Inge tinge, tuppe taala, elä ojaa ui, vaan kaala! -- Buki uu buu,
pane kii suu, kissa koska, lusikka loska!

Siinä olivat molempain kielten suurimmat saavutukset.

Enemmän hullutteli eno muilla aloilla ja hänen antamansa kolme hyvää
neuvoa jäivät ikuisesti Hilpan mieleen. Ensimäinen neuvo:

-- Kun kaadut, niin ensimäiseksi nouse ylös!

Toinen:

-- Kun yritetään ajaa päälle, väisty pois!

Mutta kaikkein hauskinta oli silloin, kun Hilpan enon päällikkyyden
alaiset työntekijät saapuivat saloistaan iltaisin samaan taloon, missä
he, päällikötkin asuivat, viettääkseen siinä yönsä -- kun muita taloja
ei lähistöllä ollut -- ja kun nämä, riisuttuaan hevosensa ja
sijotettuaan suojiin tai muuten täysin kotiuduttuaan, alkoivat, tulten
räiskiessä liedellä ja päreissä, salopirtin illoille ja salotyöläisille
ominaisen sadunsanonnan. Isännät puuhasivat omissa askareissaan, toinen
veistellen reenjalasta, toinen taivutellen susta tai paikkaillen
verkkoaan, tyttöset häärivät tulien luona keittojen ääressä ja joku
työläisistäkin oli jossain toimessa. Toinen käänsi vitsaa reen
saverikoksi, toinen venytteli hampain kutistunutta rahetta tai korjasi
muuta ajovehettä, ellei neuloskellut kintaitaan tai paikannut
kenkäänsä. Mutta joku aina sanoi satua, sanoi, sanoi, niin että yksi
hiljainen, välistä vilkastuva, välistä vaimeneva tarina vain kuului. Ja
toiset seurasivat työnsä lomassa sitä, kuuntelivat aivan henkeä
pidätellen, välistä ilmoittaen kiintymyksensä huudahtamalla, toisin
ajoin taas yhteiseen nauruun remahtaen.

Ja Hilppakin kuunteli tarinaa ja eno kuunteli sitä, ja Hilpan silmät
paloivat. Hän unohti itsensä ja ympäristönsä. Hän oli milloin vielä
synkemmillä saloilla, milloin taas ihanan ihmisrikkailla ja asutuilla
paikoilla, välistä kumahteli alla kuninkaan linnan kultainen silta ja
välistä uhkasi häntä ilkeä peikko syödä. -- Ja usein yli puolen yön
sadut kaikuivat ja olisihan ollut ihme, jos Hilppa olisi nukkunut.



3. Salon satuja.



Tynnöriin suljettu kuninkaanpuoliso.


Olipa kerran kuningas ja hänellä puoliso, oikkein armas ja ihana, ja
heillä on poika, vielä somempi ja rakkaampi, No, he elävät onnellista
elämää kodissaan, hopeisessa linnassa, kultaisessa kartanossa suuren
meren rannalla, joka päivänpaisteisena heidän silmiinsä aina päilyy.

Mutta heille sattuu palvelijaksi sellainen paha ihminen, ilkeäsisuinen,
mustamielinen, joka ei kellekään hyvää tahdo -- syöjättären tytär. Tämä
rupeaa kadehtimaan kuninkaanpuolison onnea ja käy punomaan juonia hänen
saattamisekseen onnettomuuteen.

Ensi kerran, kun kuningas lähtee pitkille matkoilleen, särkee hän
kaikki kuninkaan kauniimpain huoneiden huonekalut, ja kun kuningas
tulee kotiin, niin kantelee hänelle tästä teosta:

-- Katso, oma puolisosi särki nämä! Ota ja saata hänet rangaistukseen!

-- Enpä saatakaan, lausui kuningas hetken mietittyään, -- kun särki,
niin omansahan olivatkin! En saata onnettomuuteen omaa puolisoani!

Se kerta ei auttanut. Mutta kun kuningas lähti toisen kerran matkoille,
niin tapatti syöjättären tytär kaiken kuninkaan karjan eräällä
apulaisellaan ja kun kuningas palasi matkaltaan, sanoi hänelle, että
puoliso oli käskenyt karjan tappaa.

-- En oikein uskoisi, arveli kuningas ja tuumi hetken asiaa. Mutta kun
hän sitä mietti, armahti hän taas ja lausui:

-- No, omansahan nämäkin olivat, -- tapattakoon!

Syöjättären tytär ei hellittänyt, vaan keksi uuden juonen ja entisiä
viekkaamman. Kun kuningas nyt lähti kolmannelle matkalleen, niin hän ei
tehnytkään nyt tällä kertaa mitään, vaan kun kuningas palasi, niin
riensi hänen luokseen ja hätäisenä selitti:

-- Kuules, korkea isäntäni, kun sinä olit poissa, niin sillä aikaa
sinun armas puolisosi otti ja tapatti oman lapsensa ja otti
ventovieraan lapsen sijaan.

Enempää tutkimatta asiaa suuttui silloin kuningas ja määräsi pantavaksi
puolisonsa poikineen umpinaiseen tynnöriin ja työnnettäväksi siinä
suurelle, rannattomalle merelle.

No se täytettiin. Kuningas luuli, että sinne tynnöriin joutuu täten se
vieras, vaihdettu poika, mutta sinne joutuikin hänen oma poikansa
äitineen, sillä eihän sitä oltu vaihdettu.

No, vierii tynnöri, vierii niitä suuria vesiä, mitkä ajat vierineekin,
kun yhtäkkiä sen pohja alkaa kolkkaa kiviin.

-- Mihinkäs tynnöri kolkkaa? kysyy poika äidiltään umpinaisessa
olosijassa.

-- Mihin kolkkanee, elä välitä siitä, yksinäiseen merikiveen saattaa
kolkkaa!

-- Ei kolka merikiveen, vaan saaren rantaan, vastaa poika. --
Potkasenko pohjan tynnöristä?

-- Elä potkase, hullusti käy!

-- Ei käy! Tuoss' on! Nyt on tie auki maailmaan.

No eihän siinä auttanut, piti nousta pois tynnöristä, katsomaan, mihin
oli tultu. Saareen, ihanaan saareen oli saavuttu, kaikenlaisia kauniita
puita ja kukkia kasvavaan saareen, jossa oli paljon vuoria, mutta vielä
enemmän lauhkeita laaksoja ja niiden keskellä oli suuri, kaunis linna.

No, siihenhän suureen ja komeaan piti mennä!

Sen keskimmäisessä huoneessa oli keskellä huonetta suuri pöytä ja se
oli täytetty kaikenlaisilla herkkuruoilla.

-- Syömmekö tuosta? kysyi poika.

-- Emme syö, vastasi äiti, -- paha tulee!

-- Ei tule, syömme! On niin kova nälkä.

No syötiin. Ahmittiin herkkuja oikein innolla ja nautinnolla.

Mutta silloin, juuri syödessä, se linna pöytineen katosikin heidän
ympäriltään ja he jäivät kahden keskelle saarta, joka oli tullut
melkein autioksi.

-- Mitäs nyt? Milläs nyt täällä eletään?

No, poika teki pienen merran vitsoista ja pyyteli sillä kaloja merestä
ja metsästä saatiin aina silloin tällöin lintu ja maasta poimittiin
niitä marjoja ja hedelmiä, joita vielä oli saareen jäänyt. Asuntoa
pidettiin vuorenonkalossa.

Eräänä päivänä sai poika mertaansa suurenlaisen hauin. Hän aikoi juuri
käydä sitä iskemään kiveen, kun hauki laati puhelun ja sanoi hänelle:

-- Elä tapa minua, teen siitä sinulle hyvän työn?

-- Minkä työn sinä tekisit?

-- Minun suussani on tavallista erikoisempi sormus ja jos jätät minut
henkiin, saat ottaa sen. Sitten kun pyörähdytät sitä kolmesti
myötäpäivään ja ajattelet samassa, mitä haluat tapahtuvaksi, tapahtuu
se heti.

-- No, se muuttaa asian! En tapa sinua, anna sormus!

Hauki avasi suunsa ja poika otti sormuksen. Poika jäi ihastelemaan
saalistaan ja kala pääsi vapaaksi.

-- No tämähän vasta olisi tapaus, jos asiat niin olisi kuin hauki
sanoi, tuumi poika ja pyöritteli sormusta kädessään. -- Kyllä silloin
olisi alkanut onni potkia meille! No, koetetaanpas!

Ensimäisimmäksi se toki oli se linna toivottava tähän saareen
nousemaan, arveli poika ja pyöräytti sormustaan linnan saamisen
tarkoituksessa.

Hetkessä välkähtikin linna keskelle saarta.

-- No nyt kelpaa, virkkoi poika ja riensi äitinsä luo. -- Nyt kelpaa,
äitiseni, minä olen saanut sellaiset mahtikeinot käsiini, että saamme
tähän mitä haluamme!

-- Elä turhia puhele, mistä sinä sellaisia, tyynnytteli äiti.

-- Katsopas tuonne saaren keskelle!

Jo ihastui äitikin ja lähti rientämään linnaan päin. Siellä
tarkasteltiin sormusta yhdessä ja loihdittiin sen avulla saari
kaikinpuolin sellaiseksi, kuin se ennen oli.

Sitten käytiin siinä saaressa ja linnassa elämään uutta, parannutta
elämää ja tuskin heillä siinä oli mitään valittamisen syytä.

Mutta kuningas kotona suri kadotettua puolisoaan ja poikaansa.

Kerran poika huvikseen loihti sormuksellaan siihen saaren ja mannermaan
välille suuren, komean sillan, ja sitä myöten sattui kerran eräs
kerjäläinen uteliaisuuksissaan saapumaan saareen. Siellä tutustui hän
saaren kauniiseen, hyväsydämiseen emäntään ja hänen neuvokkaaseen
poikaansa. Näitä katseli ja tutki hän oikein tarkoin, että muisti
heidän kasvonpiirteensä, puheentapansa, äänensä ja kaikki, jotta
sitten, jos tarvittaisiin, voisi heistä antaa oikein perinpohjaiset
tiedot.

No, se sama kerjäläinen sattuu kerran osumaan kuninkaan linnaan. Siellä
rupeaa hän kertomaan noista saaren oloista ja eläjistä. Kuningas sattuu
sen kuulemaan. Hänen sydämeensä pistää oudosti. Heti seuraavana aamuna
lähtee hän tuonne outoon saareen ajamaan ratsullaan. Sinne tultuaan
tapaa hän puolisonsa ja poikansa, jotka oli luullut kuolleiksi,
ilmielävinä, muuttuneina kyllä, mutta sittenkin sellaisina, että hän
tunsi heidät ensi sanojen vaihdettua.

Ja arvatahan sopii, mikä riemu täällä saarella syntyi ja mitä iloa oli
kuninkaalla etenkin pojastaan, joka oli niin neuvokas ja nokkela ja
jolla oli sellaiset mahdit käsissään kuin tuo kaikki aikaansaava
sormus.

Sen pituinen se.



Savesta tehty poika.


Olipa ennen ukko ja akka, mutta heillä ei ollut poikaa. No, he
tahtoivat saada kaikinmokomin itselleen pojan. He olivat hyvin ahneita,
eivätkä suoneet toisille mitään, mitä ei heillä itsellä ollut, ja
sentähden he halusivat saada pojankin.

No, kun he sitä oikein kovasti kaipasivat, niin tuli kerran eräs
kerjäläisukko heidän luokseen ja teki heille savesta pojan.

No, tämä on aluksi aivan tönkkö ja hengetön, sillä eihän se ukko
osannut antaa sille henkeä.

Mutta kun se on hetken loikonut lattialla sellaisena jäykkänä
möhkäleenä, niin jopa se liikahuttaa jalkaansa, kättänsä, nostaa
päätään ja vetää suunsa leveään nauruun.

-- Hehe, tässähän minäkin!

Ukko ja akka sekä säikähtävät että ihastuvat siitä. Kas, kas, mitä se
tekee tuo savitönkkö, -- mutta katsopas, eikö se vain elä!

Elää kuin elääkin. He hypähtävät lavitsoillaan ja lyövät kämmeniään
yhteen sekä kyyristyvät ihmeellisen poikansa puoleen.

-- Kas, kas vaan, mimmoinen olet, -- tuollainen lystikäs tönkäle!

-- Kah, tämmöinenhän minä, minkäs muun lainen minä, virkkaa poika
vastaukseksi ja jatkaa: -- Menkääpäs siitä ennemmin katsomaan jotain
pöytään, niin nousen minä tästä ja käyn syömään! Ei tässä elä pelkillä
katselemisilla ja ihasteluilla!

-- Vai syömään, vai syömään jo! No, nouse vain, kyllä me pian tuomme
ruokaa pöytään ja kyllä saat siinä syödä, minkä haluttaa!

-- Hyvä on!

Poika nousi ja söi.

Mutta kun hän oli muutaman päivän oleillut talossa, syöden ja
lepäillen, niin ehdotteli "isä" pojalle työtä.

-- Tässä kun minäkin jo vanha ja...

Eipä poika pitänyt tuosta ehdotuksesta.

-- Vai työtä, vai työtä, kah vaan, jokos sitäkin! Jokos sitä tässä on
kauvan oleiltu jouten...

-- Mutta kun jo syntyissäsi olit täysi mies...

-- Vaikka! Vaikka vieläkin täydempi mies olisin ollut, niin ei tässä
vielä ole niin kauvoja aikoja talon leipiä syöty, että pitäisi suin
päin syöksyä työhommiin!

-- No, olehan nyt vielä muutama päivä joutilaana.

Muutaman päivän perästä huomautti isä uudestaan pojalle työstä.

Mutta silloin tämä suuttui, otti ja ryntäsi isää kohti ja oli hänet
siihen paikkaan musertaa.

Isä pakeni ulkosuojien sopukkoihin.

Samalla tuli poika yhä vaativaisemmaksi ruoan suhteen. Nyt hän vaati
eteensä kaikenlaisia herkkuja ja kaiken piti tulla silmänräpäyksessä
hänen eteensä.

Jonkun ajan kuluttua työlästyivät vanhemmat hänen vaatimuksiinsa ja
ilmoittivat, etteivät he voi niitä täyttää. Ei heillä ole kaikkia noita
herkkuja hänen saatavakseen ja syötäväkseen.

-- Vai ei, ärjäsi poika, -- vai ei teillä ole niitä herkkuja! Vai
panette te minun vaatimuksiani vastaan! Kas vaan, sellaisia vanhempia!
No -- kun te ette voi hankkia minulle kylliksi syötävää, niin -- olkoon
menneeksi vaan itsepintaisuutenne -- syön teidät itsenne!

Samassa syöksähti hän molempia vanhempiaan kohtaan ja avaten suunsa
aikoi tarttua heihin sekä käsin että hampain.

Silloin vanhemmat lähtivät pakoon.

He painaltivat järven taa, siitä metsään, siitä pitkälle, pölisevälle
maantielle, jota myöten sukasivat ensin kirkonkylään päin, sitten
syrjäkyliin päin ja vihdoin -- ken tietää, minne. Ja poika tietysti
lensi perästä...

Ja sanotaan, että heidän juoksunsa jatkuu vieläkin: ahnaan,
kademielisen ukon ja akan ja heidän suurisuisen, savesta tehdyn
pojan...



Viisas Juones.


Se viisas Juones oli semmoinen mies -- pojan veitikka -- ettei itse
pahaamiestäkään pelännyt, vaan petti hänetkin.

Hän oli kyllä tämän kahleissa, sellaisissa omituisissa pahanmiehen
kahleissa, joissa ei ollut näkyväisiä siteitä eikä pitimiä, mutta
pitivät ne vain sen miehen valloissa kiinni, mutta neuvokkuudellaan ja
nokkeluudellaan pääsi niistä.

Eräänä päivänä kuljetti eräs mies lehmää läheistä maantietä myöten.

Pahamies huokasi, että nyt se jo lehmäkin maistaisi tässä pitkässä
syömättömyydessä, mutta mistä sen saisi.

Viisas Juones ehti luo ja ilmoitti: -- Eräs mies kuljettaa lehmää
maantietä myöten...

-- Näen sen. Mutta miten saada. Väkisin ei ole lupa ottaa ja
mielisuosiolla ei se anna. Miten sen saat?

-- Saanko minä tuoda tuon lehmän, etten käytä kumpaakaan keinoa?

-- Tuo vaan! Jos saat sen, niin olet heti vallanalaisuudestani vapaa!

-- Koetan.

Juones meni ja asetti kappaleen matkan päähän maantielle miehen
etupuolelle miekan ilman tuppea ja juoksi sitten metsään. Mies tuli
miekan kohdalle, näki sen, katseli sitä, otti sen käteensäkin, mutta
sanoi:

-- Siinä olisi miekka, mutta mitäpäs sillä teen ilman tuppea, --
jääköön siihen!

Hän meni edelleen.

Juones otti miekan ja juoksi miehen sivu metsää myöten taas hänen
edelleen ja asetti maantielle tupen, ilman miekkaa.

Mies tuli siihen, katseli, ähähti:

-- Ah, siinä olisi tuppi; jospa nyt olisin ottanut sen miekan, niin
olisi minulla sekä miekka että tuppi!

Hän sitoi lehmänsä puuhun tievarteen ja lähti hakemaan miekkaa. Tupen
jätti lehmän viereen. Viisas Juones otti sekä tupen että lehmän, vei
viimemainitun pahallemiehelle ja -- hän oli hänen valloistaan vapaa.

Mutta heti kun hän oli päässyt vapaaksi, rupesi pahamies katumaan, että
oli päästänyt hänet irti ja rupesi häntä uudelleen vainoamaan.

Nyt oli Juones erään suutarin luona pienessä kaupungissa asumassa ja
tämä suutari oli pahanmiehen liitossa. Pahamies panee hänen päähänsä
sellaisen ajatuksen, että lähteä Juoneksen kera varastamaan ruunun
raha-aittaa.

-- Lähde pois, sieltä saamme suuria rikkauksia!

-- Lähdetään!

Kun tullaan pimeällä yöllä raha-aitan seinän viereen, niin siinä onkin
jo valmis aukko, mistä mennä, ja suutari kehottelee Juonesta menemään
hakemaan rahoja. -- Ei, mene sinä ensin katsomaan, onko siitä selvä
tie, sitten minä menen ja haen rahat!

Suutari tottelee ja pistää päänsä aukkoon. Siellä ovat takana
revonraudat ja ne naksahtavat heti kiinni, kun suutari pistää päänsä
aukkoon. Siihen heittää henkensä suutari.

Nyt vedätyttää pahamies suutarin ruumista pitkin kaupungin katuja ja
määrä on, että mistä talosta älähdetään, se on suutarin talo; sen oveen
on vedettävä punainen viiva ja siitä pahanmiehen palvelijat tulevat
hakemaan Juonesta.

Suutarin eukkohan se älähtää talonsa ikkunassa ja hänen ovelleen
vedetään pahaamerkitsevä viiru; mutta seuraavana yönä menee Juones ja
vetää samanlaiset viirut joka talon ovelle.

Ja Juonesta ei saada kiinni.

Vihdoin antaa pahamies vetää suutarin ruumiin korkealle mäelle, josta
kaupungin määräysten mukaan on kuolleen omaisten heti vietävä ruumis
pois ja saatettava hautaan, ja pahamies ajattelee, että Juoneshan se
tietystikin tulee suutarin omaisten puolesta ruumista mäeltä hakemaan.
Ja silloinhan se veijari saadaan lopultakin kiinni.

Juones meneekin suutarin omaisten puolesta ruumista hakemaan. Mutta
juuri kun hän mäen toisella juurella valmistaa hevostaan ja rekeään,
palkkaa hän samaksi hetkeksi mäen vastapäiselle juurelle erään vanhan,
ikilopun ukon rimpuilemaan isoine kuormineen ja huonoine hevosineen
eteenpäin, pääsemättä minnekään.

Ukko rimpuilee ja rimpuilee ja koettaa auttaa hevostaan. Ei askeltakaan
pääse se eteenpäin eikä reki liikahda tuumaakaan. Siinä on pieni
ylämäki parhaillaan ja se muka seisauttaa matkan kokonaan.

Ruumiinvartijat katselivat mäeltä ja huudahtivat vihdoin tuolle
rimpuilijalle:

-- Voi sinuas ukkoparka, kyllä sinulla on kova paikka edessä!

-- Onhan, veikkoset, on! Kun olisi joku, joka auttaisi vähäisen, niin
mitä antaisinkaan hänelle, mutta kenpä se köyhää vaivaista auttaa!

-- Mennään auttamaan tuota ukkoraiskaa, tuumivat miehet mäellä ja
laskeutuvat ukon luo.

Mutta sillä välin katoaa suutarin ruumis mäeltä ja -- Juones pääsee
ikuisesti rauhaan pahalta mieheltä.



4. Hilpan kaupungissa-käynti ja sen seuraukset.


Toisenkin kerran potkaisi Hilppaa sellainen onni, että hän pääsi
pitkälle, harvinaiselle matkalle, sensijaan kuin toisten veljien täytyi
jäädä kotiin. Tällä kertaa se tapahtui isän kera eräänä kesänä ja
matkan päämäärä ei ollut salo, vaan kokonaan toisenlainen ja toisella
puolella maailmaa oleva seutu: kaupunki. Siellä meren rannalla, pitkän
lahden pohjukassa, suurten, korkeavuoristen saarten suojassa on
sellainen suuri kylä, jonka talot ovat kaikki maalattuja,
monenkertaisia ja toinen toisessaan kiinni, jonka tiet ovat suoria ja
leveitä ja jossa on monta kirkkoa ja monta muuta merkillistä rakennusta
ja jossa on keskellä suuri, paljas kenttä, kuin nurmi. Mutta joka on
hiekalla peitetty... Siellä asuu paljon kauppiaita ja siellä on paljon
muutakin kansaa, ja sen rantaan tulevat laivat ja siellä on kaikki
erilaista... Laivalla siihen tulee loppumatka mennäkin, täältä
Niemenkylän puoleltakin päin...

Siihen!

Siellä pidettiin taas kesämarkkinoita, joita taatto suosi, ja sinne
otti hän vanhimman poikansa mukaan.

Toiset pojat panivat ankaria vastalauseita tätä ainaista
yksipuolisuutta vastaan, mutta isän päätös oli järkähtämätön, ja niin
sai Hilppa lähteä yksin. Taatto sanoi: "Eivät kaikki sovi kärreihin ja
toiseksi olette te toiset vielä niin pieniä! Ei Hilppakaan tekisi
mitään tällä matkalla, mutta kun hän on käynyt jo muuallakin, niin
tulkoon!"

Tuo selitys lohdutti toisia veljiä melkoisesti. "Ei Hilppakaan tekisi
mitään tällä matkalla..." -- aivan oikein, ei tekisikään mitään, mutta
kun nyt sattuu heitä, toisia, suuremmaksi ja vanhemmaksi, niin menköön!
Ei se sieltä mitään hyödy, eivätkä he, toiset, tässä mitään kadota!
Menköön! He sill'aikaa sitä uutterammin takovat kivirahoja rauniopellon
kivisellä kielekkeellä ja ottavatpa vielä esiin sen vanhan
tuulimyllynkin ja laittavat sen uudestaan käyntiin, ja vaikkapa vielä
se lyhytikäinen polkupyörä-laitekin antaisi uutta iloa ja puuhaa, ja
sitten he käyvät vielä järven toisella puolellakin... Menköön vain,
kyllä heidän aikansa täällä kuluu! On täällä naapurinlapsia ja nehän
ovat kehottaneet rakentamaan puoteja multaleipien myymistä varten, ja
sitten voi heidän kanssaan leikkiä kiekkopeliäkin ja monta muuta! Eikä
tuo matka kestä kuin muutamia päiviä...

Hilppa nousi ylpeästi isän kärryihin ja lähti ajamaan pois talosta.
Toiset veljet katselivat hetken peitetyllä harmilla, mutta sitten he
käänsivät äkkiä päänsä pois ja hyökkäsivät naapurin riihimäen
rinteeseen, syvään kuoppaan, josta sai punervaa multaa, ja kävivät
siellä täyttämään vanhoja savi- ja läkkiastioitaan, joilla aikoivat
lastata vieressäseisovat pikkukärryt. Menköön, menköön, ei harmitella!

Hilppa ajoi mahtavana ja voitokkaana kuin pikkukuningas ja toivoi, että
kaikki kylän lapset näkisivät hänen uljaan menonsa. Mitä oli tuo käynti
tuolla synkässä salossa tähän verraten, eihän siellä ollut oikeastaan
muuta kuin se pieni yksirattainen mylly, mutta täällä, minne nyt oli
meno, siellä olisi -- mitä tahansa! Jo matkalla! Kun nyt vain näkisivät
tämän menon Jorit, Petrit, Mikit, kaikki!

Matkalla ei kiintynyt huomio enää Kirkonkylään, vaikka ennen kyllä
aina, sen keltaiset kirkot, suurenlaiset pappilarakennukset ja
matalan lätyskäiset kauppiaan-asunnot sekä vihdoin sen suuri vanha
kalmisto-kuusikkokin saivat mennä sivu aivan ilman mitään huomiota --
ei niissä nyt ollut mitään katsomista. Tuuhean, mustan kalmiston
autiolla nurkalla huojahteleva pitkä ja jykevä "opettajan-ristikin",
joka aina ennen oli herättänyt sekä ihmettelyn että kammonkin tunteita
tuon harvinaisen suuruutensa tähden, vilahti nyt ohi kuin joku tumma
haamu vain. Nyt oli merkillisempiin paikkoihin matka! Eihän tuo
kirkkokaan ollut nyt mikään korkea!

Myöhemmällä levähtivät Hilpan silmät suuriksi, kun tien varteen tuli
suuri leveä joki ja sen yli saattamaan oli rakennettu silta, mutta sen
edessä oli portti ja portinpielessä vielä joku kirjoitus, jonka isä
selitti sisältävän, että "ei saa ajaa tätä siltaa myöten". Ei sitä,
vaan toista, joka on tuonnempana, jyrkän kosken kohdalla, kylän
keskellä. Miksei? Näyttihän tuokin silta hyvältä, vakavalta ja
vahvalta! Ei, se oli petollinen: vanha, laho; olisi saattanut ajaessa
romahtaa alas! Voi kauhistus, olisipa se ollut paikka, jysähtää
suureen, leveään, syvään jokeen, -- voi voi toki; oli se hyvä, että oli
kirjoitustaitoa maailmassa ja että sellainen kirjoitus oli siihen
ripustettu! Isä, panetko minut kouluun? Minä tahdon kaikinmokomin oppia
kirjoittamaan ja lukemaan!

Tuon toisen sillan yli ajo tuntui vieläkin arveluttavammalta, sillä se
kulki aivan kosken niskalla ja joki oli siinäkin leveä ja vesi kiehui
ja kuohui siinä niin hirvittävästi, ja siinä vierellä, toisella
rannalla, jyski ja tärisi vielä joku tehdaslaitos. Mutta isä sanoi,
että tämä silta oli vahva, ja joskin sekä hevonen että poikanen siinä
vilkuilivat kovin levottomina sivuilleen ja hevosen yritellessä sivulle
ja tehdessä tenää poikanen kohoili kärreissä pystyyn, ajettiin
onnellisesti yli.

Sitten ei ollutkaan mitään pahempaa pelättävää enää ja niin oltiin --
meren rannassa!

Meri, meri! Se oli tuontuostakin kangastellut Hilpan ja toistenkin
poikasten mielessä ja monia kuvitelmia oli siitä tehty ja sitä näkemään
kovin kaipailtiin, ja siksipä se tempasikin Hilpan mielen kokonaan, kun
se ilmestyi esiin. Tuossa se oli, tuollainen se oli! Noin aava ja
hämäränä häipyvä jonnekin aivan rajattomuuksiin, jonnekin taivaan
ääriin, maailman tuolle puolelle asti! Tuossa se oli! Kuinka suuri ja
voimakkaan näköinen! Kuin joku, ensin outo, mutta sitten jo miellyttävä
salaperäisyyden henki olisi tulvahtanut ympärille ja kietonut pienen
miehen ja sitten kuin jotkut raskaat, yliluonnollisen voimakkaat kädet
olisivat laskeutuneet hänen olkapäilleen ja kiertyneet hänen
ympärilleen ja yrittäneet hänet aivan murskaksi pusertaa! Semmoinen
ihmeellinen mahti! Siinä tuntui aivan erilaiselta hengittääkin, niin
syvään piti vetää ilmaa!

Isä jätti hevosensa erääseen rantataloon ja sitten lähdettiin
laivantulopaikkaan, johon oli rakennettu pitkä puinen silta pitkien
ristikkojalkojen varaan. Se huojui hieman ja siinä yritti Hilppaa aivan
pyörryttää, mutta selvisihän siitä, kun tarttui isän käteen. Sillan
päässä oli leveämpi, tukevampi paikka ja sen reunamilla istuimia, ja
siinä tuli odottaa laivaa.

Laiva, laiva -- nyt jo senkin näkisi! Aivan jo löi Hilpan sydän! Jo
näkyi tuolta niemen takaa sellainen pieni kyrmyniska kääntävän
keulaansa tänne päin ja samalla se savusi ja -- huusi! Voi, voi,
ihanhan se korvat särkee! Mutta tottui sitten jo tuohon ääneen, ja
kohta kellui ja tohisi ja puuskahteli pieni "Ystävä" laiturin vieressä
ja kohta myös olivat pitkämatkaiset kaupunkiin-menijät siinä.

Kaupunki! Voi, voi, tuollainenko se on? Torneja, torneja, talojen
kattoja ja maalattuja seiniä sellaisessa sekasorrossa, että silmiä
häiritsi! Ja sitten sitä ihmisvilinää rannassa ja laivoja, laivoja,
mastollisia ja purjeellisia, ja tällaisia höyryllä käypiäkin!

Markkinoiden tähden oli kaupungissa tavallista enemmän väkeä. Siksi tuo
itsessään pieni elinpaikka rikkoi kaikki kuvitelmat Hilpan silmissä ja
mielessä. Tämähän on maailman suurin paikka! Täällähän on kerrassaan
puoli maailmaa koolla!

Ennenpitkää kuitenkin tottui tuohon elämään ja pian käveli Hilppa
isänsä vierellä kaupungissa kuin olisi aina elänyt ja ollut sellaisessa
hälinässä.

Kaikkein enimmän kiinnitti Hilpan huomiota kaksi markkinaväen keskellä
tunkeilevaa ja omituista hälinää pitävää miestä, jotka olivat puetut
outoihin pukuihin, väljiin, pitkiin ja vaaleanvärisiin viittoihin, ja
joilla olivat kasvot maalatut aivan valkeiksi ja joilla olivat päässä
ihmeellisen korkeat tötteröt ja käsissä joitakin helistimiä. Ne
kulkivat markkinaväen keskellä ja helistelivät noita helistimiään ja
omituisella, puoleksi ymmärtämättömällä puhetavallaan huutelivat
lakkaamatta:

-- Voi, voi, tulkaa katto, tulkaa katto, täällä on suuri ja kaunis
kometia, ihmeellinen kometia!

-- Mikä tuo on, ketä nuo ovat? kysyi hämmästynein katsein Hilppa
isältään, tarttuen lujemmin hänen käteensä.

-- Ne ovat niitä, joutavia, tyhjänpäiväisiä kometiannäyttäjiä! Mennään
toisaanne!

-- Mikä se on se kometia? tiukkasi Hilppa.

-- No se on semmoinen, ei mikään, joutava konstinnäyttöpaikka vain --
elä kysele, mennäänhän nyt jo pois!

-- Konstinnäyttöpaikka! Voi, isä, se mahtaa olla merkillinen paikka!

-- Ei ole, -- tulehan jo!

-- Eikö mennä mekin sitä katsomaan? Onko se tuo suuri vaatehuone
tuolla?

-- Ei mennä: turhaa raha kuluu vain!

-- Mennään, mennään, isä! Minun tekisi niin mieli!

Mikäs siinä auttoi, täytyihän isän lähteä Hilpan kanssa katsomaan sitä
konstinnäyttöä, kun Hilppa niin kovin pyysi ja kiusasi. Ei auttanut --
piti näyttää pojalle -- uhrata puoli markkaa omasta ja puolet siitä
poikansa puolesta.

Siellä oli tavallista suuren, kiertävän markkina-teltan menoa. Jotkut
käänsivät kieppejään, pyöräyttelivät neulansilmiään ja heiluivat ja
riippuivat renkaissa, tangoissa ja köysissä katon ja maan välillä,
toiset temmelsivät maassa ja hulluttelivat kujeitaan ja joku käveli
nuoralla. Ei ollut isä ennen nähnyt tällaista, mutta hänestä ne
tuntuivat hyvin luonnollisilta, nähdyiltä ja aivan tavallisilta. Hän ei
niistä innostunutkaan. Mutta sitä enemmän syttyi poika. Hän ei voinut
ajatella mitään tämän parempaa. Hänestä oli tämä maailman
ihmeellisintä, saavutusta sellaista, että sitä jo piti ihmetellä. Jos
isä oli levollinen ja liikkumaton, niin Hilppa suorastaan hyppi
paikoillaan ja hänen silmänsä paloivat ja kädet tekivät tempoilevia
liikkeitä.

Ja kun tultiin ulos teltasta, niin hän ei enää muuta ajatellutkaan kuin
tuota ihmeellistä vaatehuonetta. Kaikki muu: kaupunki, markkinat olivat
muuttuneet aivan olemattomiksi.

       *       *       *       *       *

Kotiin tultuaan oli Hilppa kovin mahtavaa miestä. Hän ei puhunut mitään
veljilleen, eikä hän heidän kanssaan paljon liikkunutkaan. Ikäänkuin
karttoi heitä. Ohoh, olihan hän käynyt kaupungissa!

Ja mitä hän oli siellä nähnyt! Veljet ihmettelivät tuota, mutta eivät
hekään tahtoneet oikein lähestyä. Ei heidänkään ylpeytensä antanut.

Vaan viimein jo laukesi molemminpuolinen jännitys ja silloin Hilppa
kertoi kaupunkinäkemänsä. Kun se kuultiin, valtasi kaikki hurja ilo,
sopu ja ylpeys. He olivat sellaisen talon lapsia, jonka yksi pojista
oli nähnyt kometian! Kometian, kometian -- se oli nyt ylin ja ainoa
puheenaihe Niemen pihoilla, nurmikoilla, pellonkielekkeillä ja
rannoilla!



Salon poikien näytäntö.


Eihän siihen pitkiä tuumimisia tarvittu, kun pojat päättivät laatia sen
ihmeellisen laitoksen tapaisen suojuksen pihaansa -- sileälle
saunannurmikolle -- ja sitten ruveta miehissä harjoittelemaan sellaisia
temppuja kuin ne kaupungin kometiannäyttäjätkin ja vihdoin antaa
samallaisia näytöksiä läheisille naapurin lapsille.

Ryhdyttiin tarmokkaaseen työhön. Hilppa haki rautakangen ja jyskytteli
sillä syviä reikiä saunanurmikkoon omituiseen pyöreään, kahdeksankulmaa
tavoittelevaan kehään ja toiset pojat kantoivat paikalle seipäitä,
nuoria, vanhoja kulimattoja ja säkkejä sekä rikkinäisiä riihihursteja.
Hilppa otti kirveen käteensä ja teroitteli seipäitten päät. Sitten ajoi
hän ne kaivamiinsa reikiin. Senjälkeen sidottiin niihin poikkipuita ja
räystäänyhdistelijöitä ja sitten kivuttiin tikapuiden avulla laittamaan
kattoa. Siinä kehikko; sitten vetämään kuleja ja säkkejä ja hursteja
sen päälle. Etuseinämälle jätettiin oviaukko ja harjaan kiinnitettiin
punainen lippu.

Siinä oli kometian talo valmis. Nyt harjoittelemaan temppuja. Se oli
vähän vaikeampaa, mutta sujuihan se sekin. Hilppa oli opettajana ja
toiset oppilaina. Tulihan siinä vähän kiistaakin, mutta sovittiin ne,
pian sovittiinkin, kun näin suuri asia oli kysymyksessä! Pyntys se
enimmän kiisteli, mutta silloinpa ehti Karppa hänen kurittajakseen ja
se oli voima, joka lannisti Pyntyksen. Ennen oli usein Karppa asettunut
hänen puolelleen, vanhimman veljen hirmuvaltaa vastaan.

Vihdoin jo lähestyi se päivä ja hetki, jolloin oli määrätty suuri
näytös annettavaksi uteliaille naapurin lapsille. Sitä ennen piti
poikain pukeutua oikeihin pukuihin -- sentapaisiin, missä olivat ne
kaupunginkin kometiannäyttäjät olleet. Hilppa etsi isän vanhan
riihipaidan ja teki siitä viitan. Hatuksi pisti hän vanhan
tuohitötterön, jota hän tarkoitusta varten vähän muovaili, leikkeli ja
ompeli. Jalkoihin veti hän suuret kolhokengät. Ja kasvot vihdoin
maalasi punamullalla ja liidulla ja noella.

Karppa veti ylleen äidin vanhan hameen ja päähän pisti vanhan
tötterömäisen tuohiastian, jalat saivat isoisän riihikengät ja kasvot
maalattiin samalla tapaa kuin Hilpan. Pyntys vihdoin vyötti itsensä
isoisän vanhaan liiviin ja päähän kelpasi vanha, syvä rove, joka sopi
juuri hänen päähänsä. Sitten oltiin valmiit ottamaan vastaan pihalle
kertyneet ja hälisevät naapurin lapset.

Kaikki kävi hyvin, mutta lopulla näytöstä sattui Karppa sekomaan
hameistaan pitkään pystypuuhun sen yläosassa ja jäi siitä kiinni sinne.
Pyntys pyöri matalammalla olevassa poikkipuussa mutta hän tarttui
housuistaan puun terävään oksaan. Siinä hikoiltiin. Ei mikään auttanut,
eivät tahtoneet selvetä pulmistaan hameet eikä housut. Hilppa kieri
maassa näytellen erikoisempia temppuja. Hänen täytyi mennä veljiään
auttamaan. Silloin oli veljille jo käynyt kovin tuskalliseksi olo ja he
pillahtivat itkuun. Se synnytti naurunrähäkän maassa. -- Katso, katso,
miten niille kävi! Katso Kärppääkin!

Se oli liikaa. Hilppa julmistui, ja kun veljet pääsivät pulmistaan
irti, yhtyivät he samaan ääneen. -- Vai tulitte te tänne rähisemään ja
pilkkaamaan! Oletteko ennen nähneet tällaista? Oletteko käyneet
kaupungissa? Ulos! Ulos joka sorkka!

Katsojat lähtivät kiireellä ulos ja kiire siinä todella olikin. Pojat
hyökkäsivät pesästä. He näyttivät sekä nyrkkiä että käyttivät
sääriään. -- --

Pahanlaiseen sekasortoon päättyi se uljas ihmeitten näyttö, mutta eipä
Sellaista ollut kukaan ennen yrittänyt Niemen kylässä, eikä sellaisilla
matkoilla ollut kukaan muista käynyt kuin Niemen Hilppa! Tai ei, -- nyt
tunsivat tuolla ihmeellisellä matkalla käyneensä jo kaikki veljekset ja
nähneensä omilla silmillä nuo kometiat ja muut! Ja sehän oli jotain se!



5. Kesäisiä puuhia.


Siitä Niemen pojat ryhtyivät muihin kesäisiin puuhiinsa. He takoivat
kivirahoja ja leipoivat multaleivoksia. Ulko-aitan kylkeen rakentui
isoista laatikoista, laudanpaloista, vanhoista hursteista ja säkeistä
laajahko, pitkulainen suojus, joka oli heidän kauppaliikkeensä.
Somissa, pitkissä riveissä kököttivät pienemmät ja suuremmat, kellervän
ja harmaanväriset multaleivokset puodin peräseinän hyllyillä. Seinän
eteen oli asetettu leveä lauta kauppapöydäksi korkeiden laatikoiden
varaan. Sen takana seisoivat päivät päästään Pyntys ja Karppa, Hilpan
käydessä vain silloin tällöin liikkeessä. Sen pääisäntänä oli hänellä
muutakin tehtävää: liikuskelemista siellä ja täällä, uusien myytävien
toimittamista kauppaan, niiden valmistamisen alullepanoa ja vihdoin
apulaisten neuvomista ja ohjailemista, milloin sävyisämmin, milloin
jyrkemmin. Silloin hän tuli puotiin, mutta seisoi kovin mahtavana
kauppapöydän ulkopuolella ja laususkeli heille vakavia sanoja.
Välistä hän vaati rahalaatikon nähtäväksi. Jos veljet panivat
vastalauseita liian sydämetöntä sekaantumista vastaan heidän
uskolliseen palvelukseensa, silloin Hilppa jysäytti nyrkkinsä
kauppapöytään ja ilmoitti, että hän ottaa rahat huostaansa ja sulkee
koko liikkeen. Se vaimensi vihat ja hyvä sopu taas jatkui. Liikettä he
toki eivät suoneet lopetettavaksi, ei edes satunnaisesti, sillä täällä
tiskin takana oli hyvä olla ja tämä oli tuottava liike. Naapurin lapset
kävivät uutterasti vaihtamassa kivirahojaan somiin kellerviin tai
harmaisiin leivänpyörylöihin.

Välistä suljettiin liike yksin tuumin ja lähdettiin rantaan uimaan tai
leikkimään sen hietikolla. Salolle päin antavalla niemenrannalla oli
soma lahdenkainalo ja sen rantakaarteella leveästi vaaleata hiekkaa. Se
oli se sama lahdenhaara, jonka toisen rannan muodosti se isoisän
polttama louhikkoniemi. Tämä niemi oli muutenkin houkutteleva kesäisin.
Siinä oli monenlaista maanpinnan muodostumaa ja siinä oli vielä jälellä
pieniä puita ja pensaita. Siinä oli isoja korkeita kiviä, joiden kyljet
paistoivat vaalealle ja tummalle, joiden harjat olivat kuin sianselkiä
ja jotka päivänpaisteessa olivat ihmeen lämpimiä. Niiden selkään sopi
nousta ratsastamaan, niiden kylkiä vasten sopi painautua tutkimaan
niiden tummia, mutkittelevia viiruja ja irroittelemaan niiden
rapautunutta pintaa ja pieniä jäkäläkasveja. Välistä oli kivi matala ja
lattea, kuin pöytä, sille sopi ruveta lepäämään, mukavasti alassuin
loikoen päivää paistattamaan ja katselemaan, kun pienenpienet tummat
elukat liikuskelivat kiven rakosissa. Ne eivät olleet muurahaisia,
jotain muita ne olivat; he eivät tienneet, mitä ne olivat, mutta
pääasia oli, etteivät ne olleet muurahaisia.

Kivien lomissa oli mättäitä ja niillä kasvoi monia marjalajeja. Mesikat
riippuivat mehevinä ja herkullisina ruohoisten mättäiden kupeilla, joku
mansikka pilkoitti kuivemmalta mättään kyljeltä, siimeksisessä
notkelmassa kahden tuuhean pensaan välillä oli mustikanvarpoja ja
niissä oli isoja, täyskypsiä mustikoita. Kostealla, suontapaisella
nurmenkohdalla pisti sammaltuneesta mättäänkyljestä esiin haalea,
puolikypsä karpalo.

Hyvin monenlainen oli luonto tuolla niemekkeellä ja sentähden se soi
kesällä monta viivähtämisen aihetta.

Rannalla odottivat kaarnalaivat, joista monet olivat niin suuria, että
niihin oli saattanut pystyttää maston ja siihen sitoa valkean
vaatekappaleen purjeeksi. Rannan ruohikko oli epäedullinen
purjehdukselle, mutta yhdessä hiekkaisen pohjan kanssa se oli edullinen
kahlaamiselle ja pulikoimiselle. Ruohikko seisoi ulompana sakeana kuin
mikäkin suojamuuri ja sen rantapuolella oli lumpeita ja ulpukoita.
Välistä oli veden alla, aivan veden rajassa kiini, suuri lattea kivi.
Sille sopi nousta levähtämään ja kiskomaan sen ympäriltä pyöreitä,
paksuja kaisloja. Näistä tehtiin sorsia, uiskentelemaan kilvan laivojen
kera.

Itse rantama oli ojiteltu ja kanavoitu niinkuin matala suistomaa
ainakin ja laivat ja sorsat vedettiin retkeilynsä tehtyään näihin
suojaisiin ojanteihin vaalean hiekan keskellä.

Kun maaleikit kävivät ikäviksi, työnnettiin vene vesille ja soudettiin
jonkun matalan, isokivisen luodon kohdalle, jossa useinkin oli sileä,
laaja kalliopohja ja sen päällä kiviä kuin isoja rautalippaita,
nelikulmaisia, tummia arkkuja. Joukossa oli joku pienempikin kivi,
joka katseli ikäänkuin elollinen olento heihin, veden päältä
tarkastelijoihin, niin että aivan säpsähdytti. Siellä oli kuin eri
maailmansa. Niin olikin; tiedettiinhän veden alla olevan suuria
kultaisia, hopeisia, lasisia linnoja, joissa asui omaa veden väkeä,
enimmäkseen vihamieIistä ihmisille, mutta joiden joukossa oli joskus
hyväsydäminenkin eläjä, joku vangittu kuninkaantytär tai -poika. Siellä
ne elivät omaa salaista, erilIistä elämäänsä suurten rikkauksien kera.
Kenties noista kivistä olivatkin jotkut heidän rahalippaitaan. Olipa
siellä veden alla suuria aarteitakin, noiden samaisten suurien kivien
alla, tällaisilla luotopaikoilla.

Isoisän polttaman niemen kohdalla oli pieni pyöreä saari, joka oli
vielä monenlaisempaa maanpinnan muodostusta kuin tuo niemi. Se oli
enimmäkseen kalliota, mutta oli siinä myös nurmikkomaata ja sitten
aivan selvää, vesistä suota, joka kasvoi sakeata pensaanrytöä ja
muutamia suuria puita. Saaren rannat olivat enimmäkseen matalia, mutta
eräillä suunnilla syviäkin. Sinne vetivät pojat veneensä johonkin
somaan suojaisaan kallionkainaloon ja ottivat onkivehkeensä esille sekä
ryhtyivät koettelemaan kalaonneaan. Pieni särki välähtikin heti veden
pinnassa, mutta putosi heti takaisin veteen. Suurempi salakka nousi
ankarammin rimpuillen, mutta tuli aina maalle. Pieni, urhoisa
ahvenenpoika pirisi ja pyristelihe kovasti siimassa, mutta ei
ajatellutkaan putoamista veteen. Suurempi särki se tuli kuin suora
lusikka tai välkkyvä lastunpala, aivan liikkumattomana ja
välinpitämättömänä. Suurempia kaloja ei tullut. Välistä ei tullut
mitään, mutta isoisä oli sanonut, että pääasia onkin, että nykii. Ja
tätä tapahtui aina. Pienet säret olivat siihen työhön oikein ovelia. Ne
pirisyttivät kuplua kuin olisi se ollut jossakin rattaassa kiinni.
Mutta välistäpä ne tarttuivatkin koukkuun ja joutuivat maalle, vaikkapa
olisivat puuttuneet ongenkärkeen vain evästä tai suorastaan
pyrstöpuolesta. Ja silloin joutuivat ne aina armottomasti kalliolla
seisovaan vesipurkkiin, tai, jos oli kissa mukana, sen naukuvaan
suuhun, toivotuksi herkkupalaksi tuolle rantakallioilla köyristelevälle
pienten kalamiesten seuralaiselle.

Kesän kirkkaimpana ja paisteisimpana aikana valtasi pojat pitempien
retkeilyjen henki. Silloin otettiin muutamia voileipiä taskuun ja
soudettiin yli järven. Siellä jo heti, ensimäisellä aholla, joka kasvoi
nuorta vesakkoa ja pensaikkoa ja joka laski loivasti rantaan, sattui
eräs seikka, joka tempasi poikain huomion puoleensa. Pieni harmaa
peltohiiri juoksi vanhan nauriskuopan kuvetta. Pojat syöksähtivät heti
sen perästä. Hilppa asettui kuopan suille tarkastamaan, pujahtaisiko
pieni elukka tuon vanhan säiliön sisään. Pyntys taas kiiti kuin
vimmattu hiiren perästä ja Karppa asettui seiväs kädessä seisomaan
ulommalle, valmiina antamaan vikkelälle kiiruhtajalle pysähtymiskäskyn.

-- Onko, katsokaa, reikiä maan sisään siellä kuopan takapuolella, huusi
Hilppa ja kurkisteli jännittyneenä kuoppaan.

-- Ei ole, en minä näe, vastasi Pyntys juostessaan ja Karppa ei älynnyt
tarkata mitään seisoessaan siellä paikallaan kahareisin ja yrittäen
huitaista seipäällään milloin puoleen, milloin toiseen.

-- Voi teitä, kun ette näe, että hiiri pujahtaa juuri siitä nenän
editse syvään salareikäänsä, valitti Hilppa havaittuaan Karpan
kohdalta, kannon juuresta pienen tumman aukon.

-- Siinä on, katso; siitä on mennyt maahan! Turha on sitä enää jahdata!

Hilppa viskasi puunsa maahan ja Pyntys pysäytti juoksunsa.

-- No, on täällä vielä muutakin kuin mitättömiä hiiriä, lohdutti
viimemainittu ja ehdotti jatkettavaksi matkaa.

-- Ja jos ei ole täällä, niin on kotitalon aitassa, virkkoi Karppa ja
lähti astuskelemaan metsään päin.

Siellä tuonnempana kiiti pieni kärppä tietä myöten, niin että pieni
matala ruumis notkuili, häntä muodosti suoran, hiukan nousevan jatkon
ja pää kekotti niin somasti ylöspäin.

-- Voi, voi, tuossa on sellainen orava, jota ei koskaan kiinni saada!
Juostaan pojat, jälestä, niin eikö nähdä, kun se ryntää johonkin
kiviraunioon, hätyytti Hilppa veljiään. -- Juoskaa, juoskaa!

Toista käskyä ei tarvinnut. Pojat lähtivät perästä. Töintuskin he
ehtivät nähdä, kuinka pieni juoksija katosi äkkiä suureen,
röykkiömäiseen kiviraunioon ja hävisi sinne niinkuin ei koskaan olisi
ollut näkyvillä. Siinä oltiin: ei näkynyt vilahdustakaan eikä kuulunut
pienintäkään hiiskahdusta. Neuvottomina ja henkeä pidätellen seisoivat
pojat siinä.

-- Puretaanpas tuo raunio! virkkoi vihdoin Hilppa.

-- Ei; voi vielä syöksähtää sieltä esiin ja puraista kädestä! Sillä on
hyvin terävät hampaat, terävämmät kuin oravalla.

-- Niinkuin naskalit!

Pojat jäivät edelleen neuvottomiksi siihen. Kun kaikki toivo jo oli
jättänyt, pisti eräästä kiven raosta pieni soma pää esiin ja tummat
silmät välkähtivät kuin kipunat. Kuin sähkövirta sattui se poikiin ja
he kurkistivat aukkoon. Mutta samassa ilmestyi sama pää toisesta raosta
ja taas toisesta. Näytti kuin kärppä olisi saanut kymmenittäin päitä.
Kuka sellaista otusta jahtaamaan rupesi!

Syvemmälle metsään tultua narskutteli orava puussa ja kallioisella
aholla juoksi jänis. Mutta tuossa oli se vanha tuttu oja, joka tien
kohdalla juoksi louhikkoista maata, muodostaen jonkinlaisen
koskipaikan, mutta tuonnempana kiemurti kaitaa, pitkulaista
nurmilaaksoa, jonka reunat kasvoivat rehevää lehtoa ja jonka toiselta
laidalta kohosi korkea, kallioreunainen vaara, Toramäki. Nurmikon
keskellä oli vanha lato, joka kyllä sekin vanhastaan hyvin tunnettiin.

-- Tuonne, tuonne, pojat, haukia tavoittelemaan Hako-ojasta! Ettekös
muista: aina siellä jossakin poukamassa seisoo pitkä suora
tummankellervä olento kuin kirveenvarsi ja samassa jo syöksähtää
muuanne. Lähdetään iskemään sitä seipäällä, lähdetään!

-- Ei sitä sillä tavoin saada, virkkoi Pyntys ja kuvaili, kuinka hän
isoisän kanssa oli kerran koettanut tuollaista seisoskelijaa saada
seipään avulla. Loiskahdutettiin, mutta vesi vain sekoi sillä kohtaa ja
kun se selvisi, niin hauesta ei nähty mitään. -- Sille pitää olla onki,
suuri, ja siihen on pistettävä pieni sammakko, kas, silloin se saadaan!

-- Voi, kun ei muistettu ottaa sitä isoisän vanhaa takra-onkea mukaan!

-- Siinäpä se; miksi on niin hätä lähtemään, lausahti Karppa.

-- No mennäänhän nyt kuitenkin; saadaanhan se edes nähdä!

Pehmeitten ja hiukan vesisten rantojensa keskitse kulki joen vesi
tuskin huomattavasti, hiljaa siirtyi vain, jotta joen pohjassa olevat
naavat ja levät kääntyivät siihen suuntaan, mihin virta kävi. Maa oli
puoleksi soista. Vettä ei joessa ollut yleensäkään paljoa, mutta kesän
kuivalla ajalla oli sitä vieläkin vähemmän. Eräissä kohdissa oli
kuitenkin leveämpiä ja syvempiä poukamia, ja niistä paikoin sopi
tutkiella noita veden yksivakaisia eläjiä. Ne jököttivät siellä
rantapenkereen siimeksissä tosiaankin kuin mitkäkin kirvesvarret ja
tuijottelivat liikkumattomilla silmillään rannoille päin. Ne olivat
kuin kuolleita, mutta annahan olla, jos lähestyit varomattomasti niitä,
niin yksi purskahdus vain!

Tämän vuoksi lähestyivät pojat ylen varovasti joen poukamia ja aivan
kyyryssä ja henkeä pidätellen. Kun he tulivat rantaan, ei heidän
tarvinnutkaan kauvan tarkkailla veteen, kun yksi tuollaisista
jokottelijoista ilmestyi heidän silmiinsä. Mitäs nyt? Pyntyksellä oli
pitkä seiväs käsissä ja kun hän näki kalan, unohti hän entiset
kokemuksensa ja paiskasi puullaan vettä. Mutta ranta sillä kohtaa oli
ylen pehmeä, puoleksi lementapainen, ja kun hän oli iskenyt kovin
rajusti, murtui tuo pehmeä pengermä hänen altaan ja hän tuiskahti
veteen.

-- Ui, ui, ui, voi, voi, voi, voi, auttakaa! Katsokaa, keppikin lensi
veteen!

Toiset veljet riensivät auttamaan veteen pudonnutta. He tempasivat
rannalta kumpikin pitkän puun ja ojensivat sen veljelleen. Tämä tarttui
Karpan puuhun ja Karppa veti sitä voimakkaasti maalle päin. Pyntys
pääsi maalle ja oli kiitollinen veljilleen, mutta kysyi samassa, miksi
he eivät olleet hänen pulskiessaan vedessä iskeneet sitä ilkeätä
haukea, joka oli kaiken tämän aiheuttanut.

Korkean Toramäen tasaisella, kallioisella laella kutoi suuri hämähäkki
suurta verkkoaan kahden puolikasvuisen koivahaisen väliin. Tai oli
oikeastaan jo kutonut. Se oli niin suuri, että sen ylälangat ulottuivat
ylös latvoihin, alalangat taas aina puun juuriin. Se oli kuin suuri
kiehkura, sellainen välkkyvä säteikkö. Olivathan pojat ennenkin
sellaisen nähneet -- eiväthän he ensi kertaa metsässä kuljeskelleet --,
olihan semmoinen havaittu kerran aitan nurkastakin, mutta olihan tuo
sentään tällä kerralla erikoisempi. Mikä lieneekin tällä kerralla
kaikki niin erilaatuisena silmään satuttanut. He kävelivät kuin
missäkin satumetsässä, vaikka kuljeskelivat aivan omilla, usein
kuljetuilla lähimailla; heistä paistoi päivä nyt niin erikoisesti,
tuuli suhisi kuin mikäkin elollinen tuttava ja maa oli niin lämmin,
lehto niin leppoisa, suojaisa. He olivat tavallaan menossa aikuisväen
luo tuonnempana olevalle heinänurmelle, mutta tuskin muistivatkaan
sen, vaan pysähtyivät matkallaan joka mäennystermälle, joka
"merkkipaikalle", tutkaisemaan mitä eteen sattui, levähtämään,
laususkelemaan mietteitään, jopa heittäytymään pitkäkseenkin.

-- Kuule, Pyntys, mene sinä ensin kuivaamaan ne housusi! Niissä on joen
pohjamutia! Katso vain, eikö niistä riipu niitä pitkiä leväkasveja!
Aikuinen mies, sinne pohjaan hervottomana mötkähtää!

-- En minä sinne hervottomana mötkähtänyt! Minut petti puu ja joen
heteranta! Minä sitä haukea iskin.

-- Vettä sinä iskit, sulaa vettä, et mitään haukea huimaissut, -- etkä
edes nähnytkään! Sinä -- haukea!

-- Haukea, haukea iskin, ja sen minä sanon, että semmoinen pitkä
mötköttävä kirvesvarsi se oli, että oikein sydämestä riipaisi!

-- Etpäs pelännyt sen viereen huiskahtaessasi! Sinne tahdoit oikein
uhalla! Ei sinua sinne kukaan käskenyt.

-- Te käskitte, te molemmat, ja minä tein niinkuin kerran isoisän kera
tehtiin.

-- Isoisäpä se kerran kotijärvessä selvään veteen kuutistaan keikahti.
Ei kukaan käskenyt. Aikoi vain iskeä tarpoimellaan vettä verkon
pohjukan kohdalla, -- siinä jo tuiskahtikin saman pohjukan kohdalle.
Niin sinäkin!

-- Isoisän jalat tarttuivat kuutin kaitaan pohjaan. Tahtoi kääntyä;
mutta jalat eivät päässeet irti ja niin kaatui.

-- Sinun jalkojasi ei mikään kiinni pitänyt, aivan irrallaan olivat, ja
kaaduit vain!

-- Minä en kehtaa teidän kanssanne kiistellä; minä lähden katsomaan,
kuinka hämähäkki pyytää suuria paarmojaan kehikköönsä.

Hämähäkki istui loittona kehikon laidassa, sen alareunoilla, toisen
puun juuressa. Se ei liikahtanutkaan, oli kuin kuollut. Suuri paarma
lentää pörisi koivahaisten väliin. Se tarttui verkkoon. Ensin tarttui
siihen kuono, sitten jo jalat. Jo takertui siihen toinen siipi ja kun
se rupesi lyömään toisella siivellään ilmaa, puuttui sekin
silmukkoihin. Jo pörisi paarma kovin umpinaisesti verkossa, ikäänkuin
jossakin suljetussa astiassa. Pojat katselivat jännityksellä. Heitä
huvitti. Mitenkä hämähäkki selviää tuosta elukasta, joka kovin kiusasi
lehmiä ja hevosia. Oli tunkeutua heidänkin sieramiinsa ja silmiinsä,
tuo paha pörisijä.

Hyvin hämähäkki selvisi. Se ei heti hyökännyt siihen käsiksi, kun se
tarrautui kiinni verkkoon, eikä vielä sittenkään, kun se hiljeni siinä,
vaan antoi sen olla kauvan aikaa, aivankuin olisi odottanut sitä
jähmettyväksi ja jäykistyväksi. Pelkäsikö se sen voimaa vielä
verkossakin, siihen tarkoin kietoutuneena. Ei, ei se sitä pelännyt;
sillä ei ollut ensi kerta tällaisia petoja pyytää. Se olisi voinut
aivan heti hyökätä sen päälle ja pistää terävän, armottoman piikkinsä
sen läpi ja imeä sen tyhjäksi siemauksessa. Mutta se ei sitä tahtonut.
Se oli hämähäkki, oikea vanha pyytäjä. Se tahtoi perinpohjaisesti
kostaa.

Alhaalla, mäen toisella puolella, oli toinen lato, matalampi, pienempi,
-- vielä tyhjänä heinistä. Pojat hyökkäsivät siihen. Sen pohjalla oli
vähän menneentalvisia haaleutuneita heiniä ja orret olivat niin sopivan
korkealla. Siinähän sopi ruveta tekemään niitä samoja temppuja, joita
kerran oli juhlallisuudella yritetty esittää siellä pihanurmen
kaupungissa opituissa vaatehuoneissa. Täällä oli parempi niitä tehdä.
Täällä ei olisi ketään näkijää eivätkä kieppuilupuut pettäisi. Ei
niissä ollut oksiakaan. Täällä oli oikea paikka harjoitella; täällä ei
niiden epäonnistumisesta seuraisi sellaisia selkkauksia kuin siellä
kotipihoilla.

Yks, kaks, yks! Hilppa pudota mäksähti vanhaan heinätukkoon ja Pyntys
huomasi korkealta katonrajasta pitkäkoipisen kattohämähäkin kömpivän
häntä vastaan. Tuo oli paha tulija ja hän luisui äkkiä pitkästä
pystypuusta alas. Karppa oli löytänyt ampiaisenpesän nurkasta ja tutki
sitä. Ampiaiset syöksähtivät päälle. Hätäisesti huudahtaen hyökkäsi hän
ulos ovesta ja toiset seurasivat esimerkkiä, sillä kuka sen tiesi, mitä
Karppa näki. He juoksivat kauvan ja seisahtuivat vasta nurmen takana,
metsän reunassa.

Siellä alkoi sakea metsä. Se ei ollut sitä oikeata salometsän puolta,
jossa he talvisin kävivät loittoisilla mäenlaskumatkoillaan, kesäisin
marjassa Ihatsusuolla ja syksyisen ranteilla ansateillä. Se oli
Ihatsusuon toista puolta ja siellä oli vain kapeat kaistaleet heidän
metsäpalstojaan, sellaiset kielekkeet ja rannakset. Siellä oli
tuonnempana edessä aivan aukea suo, josta ei vesiseen aikaan mitenkään
yli päässyt. Sieltä alkoi jo toisen kylän maat. Siellä päin oli
kuitenkin eräs heidän pienistä metsänurmistaan ja sieltä toi se joki,
joka äskettäin kierteli verkalleen, heidän suuremman metsänurmensa
läpi. Tässä virtaili joki korkean pengermän alitse. Se itse oli kovin
peittynyt notkokasvien, kaikenlaisen rojun ja turan alle, mutta juuri
sillä kohtaa hyppäsi siihen korkealta pengermältä iloinen sivupuronen
terävän kallioreunan yli syösten vettä kuin putkista pitkien ja syvien
kalliouurnien yli, niiden teräviin reunakielekkeihin, rinteen rosoihin
ja louhikkoihin ja vihdoin niiden alle pieneen valkeapohjaiseen
vesipyörylään rinteen alla, joka oli muodostunut veden ainaisesta
putoamisesta siihen ja pohjalle kertyneestä hiekasta. Pyörylästä puron
vesi sitten hiljalleen vierieli turaiseen emäjokeen. Siinähän pojat
pysäyttivät matkansa ja kävivät täydentämään luonnontyötä
kaikenlaisilla estelaitteilla, sivuojanteilla ja uusilla
suihkujohteilla. He hakivat metsästä puunsälöjä ja kaarnoja, kokoilivat
louhikosta sopivia kiviä ja vihdoin jo kasasivat multaakin ja savea
ojanteittensa kylkiin, ja niin muodostui siihen mitä monisokkeloisin
rakennelma veden johdattimeksi kallionräystäältä alas. Eihän mikään
ollut hauskempaa kuin puuhaileminen viileän, raikkaan veden kanssa
kuumana kesäpäivänä. Pian vesi pörhäili, sihisi ja suhisi terävältä
kallionreunakkeelta tuhansissa eri suihkeissa ja johteissa alas ja
muodosti kaikenlaisia ristisuihkuja ja vastakkainpärskeitä sekä loi
pienen sateenkaaren jokaisen vesisäikeen kohdalle. Työ ei olisi ollut
täydellistä, elleivät pojat olisi loppujen lopuksi laskeutuneet
räystäältä alas ja menneet seisomaan paljainpäin vesisuihkujen alle ja
ottaneet siellä oikeata kesäsaunaa pörröiselle tukalleen ja
paahtuneille kasvoilleen, mitkä eivät alituisen kiireen vuoksi olleet
oikeata kotipesua pitkiin aikoihin saaneetkaan.

Matka päättyi pienen korkeaäyräisen lammin ranteille lähellä sitä
pikkunurmea, jossa muut väet työskentelivät ja joka oli matkan
lopullinen määrä. Siinä tuttu naapurikylän kalaukko istui pienessä
veneessään jyrkän kallion juurella ja onki kokonaisella kolmella
ongella kalojaan. Tuon kumppaniksi! Pyntys tahtoi päästä heti ukon
keikkuvaan veneeseen, mutta Hilppa tuli väliin ja sanoi, että hänellä
vanhempana veljenä oli etuoikeus. Hän oli päässyt kaupunkiinkin ja
kaikkialle... hänen täytyy päästä!

-- Ei, vaan minun, sillä minä olen pienin joukosta ja minun täytyy
päästä -- minulle isäkin markkinoilta tultuaan suurimmat vehnäpalat
katkasee. Minun, minun täytyy sinne päästä!

Poikain kiistellessä rannalla ukko nosti hiljaa onkensa ja ankkurinsa
pois vedestä ja lähti salakähmää soutelemaan pois rannalta, lammin
keskikohdalle päin. Siihen jäivät pojat noloina ja olivat nyt yhtä
äänettömiä kuin äsken olivat melunneet ja kovaa kiistaa pitäneet.



6. Runo kesästä.


    Ken ei muistais kesää,
    räystään pikkupesää,
    ken ei auvojaan
    ikiarmaitaan?

    Ken ei kanssa tuulen --
    joka mies, niin luulen --
    juossut kilpaa ois
    poikki nurmen pois?

    Ken ei valkosantaan
    rakkaasen ois rantaan
    riemuin rientänyt,
    uimaan entänyt?

    Uimasta kun tultiin
    viileet, raikkaat oltiin,
    laivat laskettiin
    kaukomaille, niin.

    Kun nuo mahlat juoksi,
    suurten koivuin luoksi
    metsään riennettiin,
    mahlat ahmattiin.

    Siitä kaskimaille
    noille noekkaille
    maita raatamaan,
    paloks saattamaan!

    Ah, jo nurmimaalle
    tuolle tuoksukkaalle
    heinäväen luo,
    tuohan tuuma, tuo!

    Tulee helle hyvä,
    onpa joki syvä
    siinä -- siihen vaan
    uida polskimaan!

    Siell' on lumpeet lempeet,
    pohjaheinät hempeet...
    Mutta katsokaas,
    mik' on tuossa taas!

    Siell' on mutka laaja,
    rantaruoho taaja,
    siinä kala suur
    polskahutti juur.

    Sitä kangen kanssa
    piiloruohostansa
    pian häätämään,
    niskaan iskemään!

    Mitäs pojat ylväät,
    suurten tuumain pylväät!
    Pian puetaan,
    rantaan joudutaan!

    Siellä roiskis, räiskis!
    Oi voi, ploiskis, mäiskis,
    veteen suin ja päin
    pojat syöksyy näin,

    rantaliettymältä
    pahoin viettävältä,
    veteen viekkaaseen
    ploiskis kaikkineen!

    Mitäs tuosta huolta,
    pian päästään tuolta,
    pian päivyt tuo
    kuivaa vaatteet nuo.

    Siitä kunnahille
    kukkarikkahille,
    kukat poimimaan,
    marjat maistamaan!

    Kunnes ladon luota --
    kuunnelkaapas tuota! --
    ääni tuttu soi:
    "Keitto kypsyy, hoi!"



7. Metsän säveliä.



Pikkulintujen laulu.


    Ihminen, ihminen,
    elä sure aina,
    katso, ei lintujen
    mieltä mure paina;
    eivät he varusta
    vaatteita,
    eivätkä puuhaa
    pellolla,
    kuitenkin ain' ovat
    autettuja!

    Eivät he kylvä,
    eivätkä niitä,
    täysi on aittansa! --
    Luojaasi kiitä,
    ihminen ihana,
    taidollinen,
    täydempi meitä, --
    tiedäthän sen!



Puron laulu.


    Tuolta lähdin lähtehestä,
    kupehesta kallion,
    vuoren kevätkyynelestä
    intoa sain elohon,
    siksi vuoren vankan innoin
    ijän kaiken kuohuilen,
    kunnes meri välkkyrinnoin
    sulkee syliin pienoisen!



Mehiläisten laulu.


    Mettä, mettä!
    Parahia
    kukan päitä!
    Punaisia,
    keltaisia,
    kultaisia!
    Viettää häitä
    kuningatar korkee.

    Viivykettä
    suo ei toimi,
    vaikk' on helle!
    Vuottaa soimi!
    Kultaloimi
    yhteisvoimin
    arvoiselle
    kuningattarelle!

    Mettä, mettä!
    Kukan päitä!
    Ne kun riittää,
    tulkoon säitä
    myrskykkäitä,
    talven jäitä!
    Luojaa kiittää
    mehiläinen pieni!



Hämähäkin laulu.


    Vetelen verkkoja, lankoja laitan,
    konnia koukkuhun pyydän,
    kiusantekijät kahdeksi taitan,
    syylliset suuhuni syydän.



Muurahaisten laulu.


    Ahkeruus, ahkeruus,
    siinä ilo pienten,
    ilo mutkat matkustaa,
    kiertää ympär nienten;
    ennen virsta väärää,
    kun vain raataa, häärää,
    kuin työttä tavotella matkan määrää

    Onpa eessä elämä,
    mik' ei laiskaa siedä,
    täytyy yötä päivää vain
    kortta pesään viedä,
    vaan on sitten pesä
    meillä joka kesä,
    on niinkuin linna korkee kuninkaitten!



Hongan laulu.


    Minne, kunne sun, lapsonen, kulkusi lie,
    sinne, tänne tai tuonne sen vienevi tie,
    kotikunnaissa kun vain juuresi on,
    minun laillani honka oot horjumaton!



8. Aarteen etsintä.


Isoäiti kertoi istuttaessa isonpellon harjalla suuren kiven juurella:

-- Näinikään tässä istuin, oli yhtä tyyni ja lämmin kesäilta kuin nyt,
järvi lepäili tuossa yhtä liikahtamattomana, kaikki oli hiljennyt
kylässä, yö jo laskeutui lauhana ja leppoisena kuin mikäkin pehmeä
verho kaiken ylle. Silloin yhtäkkiä tuolta järven takaisen vaaran
rinteeltä alkoi nousta maasta kaita vaaleanvihertävä tuli, ensin
lyhyempänä, sitten pitempänä ja pitempänä, kunnes jo ylettyi puiden
puoliväliin. Se paloi niin hiljaa, liekahdellen ja välistä kuin
katkeillen keskeltä... Arvasin heti, että se oli aarretuli -- sillä
olihan juhannusyö, jolloin ne tavallisesti palavat --, ja jos olisin
silloin lähtenyt yksin, hiljaisesti, kellekään mitään virkkamatta
soutamaan veneellä järven toiselle puolen, niin olisin varmasti saanut
sen alla olevat rikkaudet käsiini. Mutta minäpä, hupsu -- lienenkö
säikähtänyt vai mitä? -- menin tupaan ja siellä kerroin kaikille asian.
Kun sitten tulimme yhdessä tänne tulta uudestaan katsomaan, niin oli se
jo poissa ja turhaan myös teimme matkan järven taakse; emme löytäneet
enää sitä, emme sen paikkaakaan. Ne näet, aarteet, eivät antaudu muuta
kuin yhdelle, tai sille, jolle näyttäytyvät, ja pitäisi niistä oikeata
myöten nähdä vielä unikin, oikein hyvä ja selkeä uni, sellainen, jossa
tarkoin ilmoitetaan niiden paikka ja ne ehdot, joiden täytettyä ne
voidaan saada -- jos ne sellaiset ehdot asettavat. Ainakin on tuli
nähtävä ja sitten lähdettävä kaikessa hiljaisuudessa ja varovaisuudessa
hakemaan.

-- Eikö niitä ole muualla kuin tuolla Viljakkavaaran kupeella? kysyi
silmät intoa täynnä Pyntys, joka kaikkeen ensimmäisenä kerkisi.

-- On tuossa, sanotaan, järven pohjassa niemen edustalla, mutta se on
hyvin syvällä ja hyvin suuren pohjakiven alla -- ei sitä saa.

-- Eikö ole lähempänä, maalla?

-- On tuossa naapurinpellollakin, mutta sekin on ylen suuren kiven
alla, eikä siitä ole nähty tulta eikä untakaan ole juuri kukaan siitä
nähnyt.

-- Mutta minäpä näen, kiljahti Pyntys ja lähti heti nukkumaan,
nähdäkseen unen, joka oli tarpeen. Toistenkin piti lähteä pois, sillä
oli jo yö, ilma kävi viileäksi ja isoäitikin jo sitä ehdotti.

Ei nähnyt Pyntys sinä yönä unta, eikä toisinakaan. Hän koetteli oikein
erikoisesti hankkia tätä unennäkemistä itselleen, ajatellen
itsepintaisesti tuota asiaa, kiusaten itseään valvomisella y.m.
sellaisilla keinoilla, mutta ei vaan auttanut sekään. Yhtä vähän
näkivät toiset -- jotka muuten eivät siihen taikaan eikä koko
tuollaisen ihmeen saavuttamiseenkaan oikein uskoneetkaan. Heistä oli
isoäidin puhe ollut kovin epäileväinen, ja mitä niistä kaikista vanhain
puheista, olivat he usein kuulleet.

Kuitenkin tahtoivat he olla asiassa mukana, sillä pitihän ymmärtää
pienen, lapsihupakon veljen tuumia ja puuhia.

Kun Pyntys ei nähnyt unta, päätti hän muuten ryhtyä aarretta etsimään,
ensin siitä naapurin pellolta, sitten sieltä niemestä, järvestä, suuren
kiven alta. Jos veljet tahtoivat tulla mukaan, oli hyvä, ellei, niin
hän käy asiaan yksin.

Veljet tulivat mukaan. Ottaen pitkät kanget käsiinsä lähtivät he kaikki
naapurin pellolle. Siellä olivat naapurin lapset katsomassa ja naapuri
itsekin jäi seisomaan aidan taa.

Siinä oli se iso kivi ja se näytti kovin hyväenteiseltä, kun oli niin
matala. Ei tultu ajatelleeksikaan, että se oli matala vain maan
yläpuolella, mutta maan alla saattoi ulottua vaikka kuinka kauvas.

Pojat pistivät miehekkäinä kankensa alle. Mitäs tuo tuommoinen kivi,
pian se saadaan paikoiltaan väännetyksi. He väänsivät. Eipä kivi
liikahtanutkaan. Kerran tuntui kuin se liikahtaisi, mutta sitten ei se
ollut tietävinäänkään. Tuohan oli kummaa, kun ei kolmen miehenkään
yrityksestä välitä.

Mutta yritetäänpäs uusi kerta!

Yhtä turhaan meni sekin kerta ja samoin kaikki muut. Tämä oli
käsittämätöntä, mutta siihen se oli vain jätettävä se aarre ja
lähdettävä sitä niemenpään vedessä olevaa aarretta katsastelemaan. Niin
päätti Pyntys ja toiset tottelivat.

Päivällä soudellessa sen yläpuolella paistoi kyllä eräs suuri kivi
sillä kohdalla missä sen piti olla, vieläpä tavallista harvinaisempana,
nimittäin jonkun verran vaaleapintaisena, mutta se oli kovin suuri ja
ylen syvällä. Ei sinne ylettänyt Pyntyksenkään pituinen mies käsillään.
Airot taas olivat liikutella heikot, samoinpa kangetkin. Metsän puita
olisi pitänyt tuoda. Yöllä taas, jolloin sen saanti puheiden mukaan
piti olla varmempaa, ei sitä ollenkaan erottanut vedestä, se häipyi
sinne syvään, pelottavan tummaan veteen kuin mikä kummitus.

Mahdottomalta näytti. Oltiin täyden pulman edessä. Silloin paukautti
Pyntys:

-- Mutta me ei sitä yritetäkään kohottaa! Me olemme vielä niin pieniä
ja me emme tässä ijässä vielä niin suuria rikkauksia tarvitse! Mitäs,
niillähän saataisiin kokonaiset kiviset kartanot ja sitten ihan
kuninkaanlinnojen omaisuudet! Mitä me niillä tehtäisiin! Jätetään ne
vain tuonne veden pohjaan, kyllä me ne sitten vielä saadaan! Saadaan,
sanon teille ja kun minä sanon, niin se on sillä tavoin!

Sillä tavoinhan se oli, uskoivat veljet Pyntyksen sanaan. Hänen
sanaansahan piti tässä uskoa kun hän kerran oli tämän puuhan johtaja.
Ja hänen selityksiinsähän piti Niemen vanhempain poikain välistä
muutenkin uskoa, sillä kukapa se muu olisi nämä mutkikkaammat asiat
paremmin tietänyt.



9. Runo aarteen etsinnästä.


    Pienet pojat paitaressut
    kertomuksen kuulivat:
    aarre alla suuren kiven,
    kultakirstut hohtavat.

    -- Pojat, pojat, pohtimatta,
    tuumimatta toimimaan,
    aarre all' on suuren kiven,
    sitä, veikot, kaivamaan!

    Käskyä ei uutta tarvis,
    viipymättä joudutaan,
    kiirehellä kiven luoksi
    kangin, tuurin saavutaan.

    Siellä sitä kääntämähän,
    vääntämähän, voi ja voi,
    puskuellen puuhatahan,
    hei ja junttanpoo tuo soi.

    Mutta kumma, kivi suuri
    ei vain käänny, paikoill' on,
    jokos pahat peikkolaiset
    joutuneet on joukkohon?

    Ei vain käänny kivi suuri,
    mutta into puutu ei,
    hiki-otsin väännetähän,
    kaikuu junttanpoo ja hei!

    Mutta vaikka kuinka kaikuis
    laulu, voima kuohuisi,
    ei vain käänny suuri kivi --
    jääpi siihen ijäksi.

    Tuo nyt kummaa, mutta silloin
    veli pienin virkahtaa:
    -- Ei se kummaa, täss' on jotain,
    jost' ei voittoa nyt saa!

    -- Tähän pahat peikkolaiset
    totta saapui estämään,
    ne ne voimat meiltä vievät,
    jättää aarteen piilemään!

    -- Mutta annas suuriks saadaan,
    käsivarret vahvistuu,
    totta kivi kääntyy tieltä,
    aarre esiin ilmautuu!

    -- Ilmautuvi! Nousee, nousee!
    Kerran kivet kirotut
    väännähtävät! Käyvät käsiin
    rahakirstut salatut!



10. Kouluun!


Mutta kesä päättyi ja syksy saapui. Oli käyty isoisän kera pitkähköllä
ansaintarkastelu-matkalla samoilla metsämailla, missä oli ominpäinkin
kuljeskeltu sekä kesin että talvisin, mutta se olikin viimeinen matka
eletyn kesän lukuun. Kylmä, kolea ja pimeä aika alkoi tulla. Ei silloin
tehnyt mieli loitommaksi liikahdella, ei aina edes pihaankaan. Kuin
karhun poikasten piti silloin taas kerran sulkeutua tuvan ahtaaseen
piiriin ja koettaa löytää ilonsa sieltä.

Silloin, eräänä myöhäisenä iltana, saapuu isä kirkonkylästä ja julistaa
juhlallisesti, että hän on päättänyt panna poikansa kouluun. Ensin tänä
syksynä panee vanhimman pojan, sitten myöhemmin, kun ne tulevat
parempaan ikään, toiset, nuoremmat. Kaikki muutkin jo panevat lapsensa
niihin, kuinkas ei hänkin! Kun nyt koulu vielä on tullut omaan
kirkonkylään, niin siihenhän nyt toki on pantava lapsensa. Ei sitä enää
nykymaailmassa tulla toimeen ilman oppia ja kouluviisautta. Se olisi
ollut hänellekin ylen tarpeen, kaikenlaisissa asioissa ollessaan ja
suurta perhettä elättäessään, mutta nyt on ainakin poikain sitä
saatava. Se on nyt kaikkien puheina ja kirkonkylänkin kauppiaat ja muut
puhuivat nytkin hänelle sen asian tärkeydestä ja kehottivat panemaan
poikansa kouluun. Sentähden oli hän tehnyt tuon päätöksensä ja kyllä
hän sen nyt toteuttaakin: vie kuin viekin Hilpan jo tänä syksynä
kouluun.

Vaikka pojat olivat aina kuulleet koulusta ja joinakuina hetkinä sinne
halunneetkin, tuli tuo isän ilmoitus heille melkoisena yllätyksenä. He
eivät olleet sitä sittenkään uskoneet, että heidän tulisi jättää nämä
vanhat tutut lapsuusaskartelunsa ja lähteä tuollaiseen varsin outoon
laitokseen ja olopaikkaan. Ei heillä oikeastaan ollut siitä mitään
selvää käsitystäkään. Mikä se oikein oli? Sekö suuri rakennus siellä
kirkon ja kunnan jyväaitan vieressä -- senhän sen sanottiin olevan --,
vai oliko koulun parempi kuvaus se tuimannäköinen pitkä mies, joka
kerran kirkolla käytäessä oli tullut heitä vastaan ja jonka äiti oli
sanonut opettajaksi? Vai sekö suuri risti siellä kirkonkylän
hautausmaalla? Tai tämänkö lähikylässä elävän kiertävän koulun
opettajan elämä ja toimet ne kuvaisivat paremmin tuota uutta oloa ja
elämää. Vitsaa, vitsaa ja sitten tuntikausia jälelläseisontaa... Kirja
ja keppi... Musta kivitaulu ja viivotin... Pieni repaleinen kirja...

Eikö heidän elämänsä tullutkaan olemaan samanlainen kuin muiden poikain
ja kylänlasten? Eivätkö he kelvanneet tällä tavalla elämään? Eikö nyt
kirjantaidotta todellakaan tule toimeen maailmassa?

Oikein heistä kävi apeaksi. Erota kaikesta, jättää kaikki... Kaikki
nämä kesäiset, talviset tepastukset...

Hilpan silmään jo kohosi kyynel, samoin Pyntyksenkin. Karppa oli kalpea
ja vakava.

Vaan samassa he jo tunsivat iloakin ja ylpeyttä. Heistä tulisi
erikoisempia kuin muista. He saisivat sellaisia oudompia taitoja ja
oudompaa se tulisi olemaan heidän elämänsäkin. He menisivät loitos
maailmalle ja sieltä tulisivat aivan uusina miehinä takaisin. Tultuaan
kutsuisivat he kaiken kansan kokoon ja jakaisivat heille tuomisiaan. He
kutsuisivat kaikki vanhat toverinsa tuonne Kokkoniemelle ja siellä
antaisivat heidän leikkiä ja kisailla kuten ennen suurina kisailtoina.
Sitten löisivät he heidän olkapäilleen ja sanoisivat: "No, nyt on
kylliksi temmelletty! Nyt on aika mennä nukkumaan ja sitten huomenna
joka mies uudella voimalla taattonsa pellolle ja isoisänsä
perkkausniemelle!"

Niin tekevät he tulevaisuudessa. He eivät käytäkään oppiaan turhaan.
Heistä täytyy tulla miehiä, jotka tietävät, mitä varten he kävivät
koulua!

Näin tuumailivat pojat ja se tuotti heille iloa ja lohdutusta.

Ja mieli täynnä kultaisia kuvitelmia, silmät kyynelistä kuivattuina,
astuivat he pieneen kamaripuoleensa vanhalle veljesvuoteelleen
viettämään ensimäistä yötä suuren koulusanoman kuultua.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Salon pojat - Mäenlaskumatkoista koulutielle" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.