Title: Keisarinna Elisabet
Author: Tschudi, Clara
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Keisarinna Elisabet" ***


KEISARINNA ELISABET

Kirj.

CLARA TSCHUDI

Suomentanut

Tahvo Partio



Oulussa,
Pohjolan Kustannus-Osakeyhtiö,
1917.



      "Olet luonnolta saanut erinomaiset lahjat,
     ja Sinulla on jalo luonne. Mutta et kykene
     laskeutumaan ympäristösi kannalle. Et voi
     taipua olosuhteiden valtaan. Kuulut toiseen
     aikaan kuin meidän."

          (Herttuatar Ludovica tyttärelleen, keisarinna Elisabetille.)

     "En pyydä ihmisiltä mitään muuta, kuin että
     jättävät minut rauhaan."

                      (Keisarinna Elisabet.)



I.

Timanttihäät Possenhofenissa. -- Baierin herttua Maks sitransoittajana
ja kansanystävänä. -- Herttuatar Ludovica.


Syyskuun 9 päivänä 1888 vietettiin Wittelsbachin ruhtinassuvussa
harvinaista juhlaa. Maksimilian Josef, Wittelsbachin suvun
Vorphalz-Zweibrücken-Birkenfeldin haaran päämies, ja tämän puoliso,
Ludovica (Louise), Baierin kuninkaan Maksimilian I:n ja tämän toisen
puolison, Carolina Badenilaisen, tytär, viettivät tänä päivänä
timanttihäitään. Sekä morsian että sulhanen olivat olleet hääpäivänään
noin kahdenkymmenen vuoden vanhat.

Harvoin lienee mikään hallitsijapari ollut sukulaisuussuhteissa niin
moniin Europan ruhtinassukuihin kuin tämä.

Maksin ja Ludovican vanhin poika, Ludvig Wilhelm, oli luopunut
perintöoikeudestaan mennäkseen avioliittoon itseään alempi-säätyisen
kanssa; hän oli nainut näyttelijätär Henriette Mendelin, joka sai
kreivitär Wallerseen arvonimen. Mutta heidän vanhin tyttärensä,
Helena, oli ollut naimisissa Thurn und Taxis'in arkkiherttuan kanssa,
ja hänen tyttärensä Louise oli avioliitollaan prinssi Fredrik
Hohenzollernilaisen kanssa solminut uuden perhesiteen Wittelsbachien
ja Preussin kuningassuvun välille. Heidän lähinnä vanhin tyttärensä
oli Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabet, jonka poika taas oli nainut
Belgian kuninkaan tyttären Stephanien.

Elisabetin jälkeen seuraa lapsilaumassa Karl Teodor, kuuluisa
silmälääkäri, joka isänsä kuoltua tuli Wittelsbachin herttuallisen
suvun päämieheksi. Hän oli ensimäistä kertaa naimisissa serkkunsa,
Saksin kuninkaan Johanin tyttären Sophien kanssa; hänen toinen
puolisonsa oli Marie Josepha, Portugalin prinsessa.

Kaksi timanttiparin tyttäristä, Maria ja Matilda, olivat avioliiton
kautta astuneet Bourbonien suvun nuorempaan haaraan; Mariasta oli
tullut Neapelin kuninkaan Frans II:n puoliso, ja Matilda taas oli
mennyt naimisiin hänen velipuolensa, Tranin kreivin Ludvigin kanssa.

Nuorin tytär, Sophie, oli ensin ollut kihloissa serkkunsa, Baierin
kuninkaan Ludvig II:n kanssa, mutta mennyt sitten naimisiin Ranskan
Ludvig Filipin pojanpojan, Alenconin herttuan Ferdinandin kanssa.
Nuorin poika, Maks Emanuel, oli naimisissa Sachsen-Coburg-Gothan
Amalian kanssa ja Bulgarian ruhtinaan Ferdinandin lanko.

Wittelsbachin suvun jäsenet ovat aina olleet hyvin omituisia, ja
mielisairaudet ovat raivonneet heidän keskuudessaan. Yhden vuosisadan
kuluessa on pari-, kolmekymmentä suvun jäsenistä joutunut mielenvikaan.

Mutta omituisuuksistaan ja kummallisuuksistaan huolimatta he aina
ovat nauttineet alamaistensa suurta rakkautta, sekä henkilökohtaisten
miellyttävien ominaisuuksiensa nojalla että sen tähden, että he aina
ovat sydämestään harrastaneet kansansa parasta. Monet suvun jäsenistä
ovat olleet huomattuja herttaisuutensa ja kauneutensa takia sekä
suuresta harrastuksestaan tieteisiin ja taiteisiin. Maan ruhtinaita
vastaan tehdyt murhayritykset ja salaliitot eivät vie suurta sijaa
Baierin historiasta, mutta sitä suuremman kansan puolelta tapahtuneet
hengen ja omaisuuden uhraukset sekä uskollisuus ja harras antautuminen,
jotka aikojen vaihdellessa ovat pysyneet vähentymättöminä.

Herttua Maksimilian Josef oli syntynyt joulukuun 4 päivänä 1808
Bambergissa. Hänen isänsä oli Baierin herttua Pius August, jota tuskin
voi sanoa henkisesti normaliksi, ja äitinsä taas Amalia Louise,
Arenbergin prinsessa.

Maksimilian -- "hyvä herttua Maks", niinkuin kansa häntä tavallisesti
nimitti -- oli isänsä ja isoisänsä ainoa jälkeläinen. Hänen puolisonsa
sitä vastoin oli nuorin lukuisasta sisarus-sarjasta.

Viimemainitulla oli ollut neljä sisarta, joista kaksi oli ollut
Saksin kuningattarina, yksi Preussin kuningattarena ja yksi oli
Itävalta-Unkarin keisarin Frans Josefin äiti. Baierin kuningas Ludvig
I oli hänen velipuolensa. Hänellä oli sitä paitsi kaksi sisarpuolta;
toinen oli ensimäisen kerran naimisissa Würtembergin kuninkaan ja
toisen kerran Itävalta-Unkarin keisarin Frans I:n kanssa, toisesta
taas, joka oli mennyt naimisiin Napoleonin poikapuolen, Eugène
Beauharnais'n kanssa, oli tullut Ruotsin kuninkaiden Kaarle XV:n ja
Oskar II:n äidinäiti.

Vanhan parin kunniaksi vietetyt juhlallisuudet koskivat siis, enemmän
taikka vähemmän suoranaisesti Europan useimpia hallitsijasukuja, jotka
eivät jättäneetkään esittämättä onnittelujaan.

Mutta Starnberger-järven rannalla hiljaisuudessa vietettäviä
timanttihäitä eivät muistaneet ainoastaan ruhtinashuoneet, vaan
Baierin kansakin antoi liikuttavia todistuksia kunnioituksestaan ja
rakkaudestaan Ludovicaan ja Maksiin.

Maksimilian Josef oli Baierin kuningashuoneen kaikkein omituisimpia ja
kansanomaisimpia henkilöitä.

Hänet oli kasvatettu isoisänsä valvonnassa ja lapsuutensa ja
nuoruutensa hän oli viettänyt osaksi Bambergissa, osaksi Münchenissä.

Kahdeksantoista-vuotiaana hän kirjoittautui Münchenin yliopistoon,
jossa erinomaisen uutterasti harjoitti historian, luonnontieteiden ja
kansantalouden opintoja.

Tultuaan täysikäiseksi, hän, Baierin valtiosäännön määräyksen
mukaisesti, tuli valtiopäiväin jäseneksi.

Mutta hän ei koskaan tavotellut mitään kiitosta puhujana
tai valtiomiehenä eikä hän myöskään pyrkinyt saamaan mitään
kunnianosotuksia sotilaana, vaikka hän kolmenkymmen-vuotiaasta
komensikin erästä ratsuväkirykmenttiä ja vuodesta 1857 oli kenraalin
arvossa. Hänen synnynnäinen harrastuksensa kirjallisuuteen ja
taiteeseen sai hänet usein vaihtamaan univormun yksinkertaiseen
sivilipukuun.

Herttuan nuoruuden aikoina esiintyi eräs soittotaiteilija Johan
Petzmacher, joka herätti suurta huomiota. Hän oli syntynyt 1803 ja oli
majatalonpitäjän poika Wienistä. Kahdeksannellatoista vuodellaan hän
sattumalta oppi soittamaan sitraa, yksinkertaista vuoristositraa, jolla
baierilaisten ja itävaltalaisten vuoristolaisten on tapana säestää
kansanlaulujaan. Pian hän joutui niin sen hurmauksen valtaan, joka on
tässä soitikossa, että kokonaan ryhtyi harjaantumaan täydelliseksi
sitransoittajaksi.

Semmoisena hänen maineensa oli levinnyt hyvin laajalle. Hän soitti
Wienin ylhäisimmille piireille, vieläpä hovissakin, ja teki
konserttimatkoja Saksaan, missä kaikkialla vietti riemuvoittoja.

Vuonna 1837 herttua Maksimilian kuuli hänet eräässä konsertissa
Bambergissa ja päätti heti mestarin johdolla opetella soittamaan
sitraa. Petzmacher nimitettiin hänen kamarimusikokseen, ja siitä ajasta
lähtien aina kuolemaansa saakka hän asui ruhtinaallisen suosijansa
luona.

Vuonna 1838 herttua, kamarimusikonsa seuraamana, teki pitkän matkan
Aasiaan ja Afrikaan. Villit kansanheimot kuuntelivat hurmaantuneina
sitransoittoa, ja molempien ystävysten istuessa pyramidien huipuilla
taikka leiriytyessä erämaan kuumalle hietikolle, kotiseudun sävelet
veivät heidät takaisin rakkaaseen Saksaan, niin että vaivat ja vaarat
unohtuivat mielestä.

Herttua Maks sävelsi tällä matkalla useita soittokappaleita, jotka
sitten julaistiin painosta ja saavuttivat suurta suosiota.

Salanimellä "Phantasus" hän kirjoitti kokoelman näytelmärunoja ja
novelleja, jotka osottavat aika huomattavia kirjallisia lahjoja. Mutta
paljon suuremmassa arvossa kuin ne, on kuitenkin hänen "Vaelluksensa
Itämailla", jossa hän kuvailee harhailujaan vieraissa maanosissa,
kirja, jolla vieläkin on arvonsa matkakertomuksena.

Palattuaan Baieriin hän rakennutti linnansa taakse Ludvigstrasselle
Müncheniin sirkuksen, joka herätti suurta uteliaisuutta ja ihmettelyä.
Siellä herttua itse usein esiintyi sirkuksen johtajana ja Baierin
aateliston sekä miehiset että naispuoliset jäsenet sirkusratsastajina.

Mutta Münchenissä hän oleskeli ainoastaan talvikuukausina. Koko
kesän ja syksyn hän perheineen asui ihanalla paikalla sijaitsevassa
"Possenhofenin" linnassa Starnberger-jarven rannalla. Tämä luonnonihana
seutu, jota alppiharjanteet reunustavat, on kuin luotu saamaan sielun
kielet väräjämään, ja monet taidetta rakastavan Baierin kuningashuoneen
jäsenet ovat sinne rakentaneet itselleen huvilinnoja.

Maks Josef oli innokas metsästäjä ja harhaili aamusta iltaan metsissä
ja vuorilla Possenhofenin ympäristössä.

Hänelle oli käynyt melkein elämänehdoksi saada nauttia tästä ihanasta
luonnosta, ja talvellakin hänen oli tapana silloin tällöin pistäytyä
sinne muutamiksi päiviksi.

Näillä retkillään hänen oli tapana käyttää vaatimatonta metsästyspukua:
lyhyt harmaa nuttu ja avoin paita, jonka päällä näkyivät
housunkannattajat, polvihousut, pitkävartiset sukat, paksupohjaiset
kengät ja sulka hatussa.

Usein hän kulki jalkaisin taikka myöskin käytti sitten siihen aikaan
hyvin tavallista kulkuneuvoa, dilisanssia, ja toiset matkustajat
silloin harvoin aavistivat, että heidän kanssaan juttusille käyvä
iloinen metsästäjä oli herttua ja heidän kuninkaansa lanko.

Lakkaamatta tulvi hänelle anomuskirjeitä, ja harvoin kukaan turhaan
kääntyi hyväsydämiseen, mutta verrattain köyhään herttuaan. Hänen
hyväntekeväisyytensä olikin yhtenä painavimpana syynä siihen, että hän
oli niin suosittu Münchenissä.

Mutta maalaisväki ihaili häntä eniten iloisena sitransoittajana, joka
liikkui heidän joukossaan kuin vertaistensa seurassa. Soitikkonsa
kainalossa hän astui talonpojan tupaan ja soitti tanssin säveleitä
nuorille, jotka eivät koskaan väsyneet hyppimästä hänen säveleittensä
säestyksellä.

Lukemattomat ovat jutut, joita tiedetään kertoa siitä, kuinka herttua
suostui esiintymään juhlasoittajana talonpoikien pidoissa. Suurta
suosiota hän saavutti silloinkin, kun esiintyi tilapäis-säveltäjänä
taikka vei voiton parhaistakin talonpoikaislaulajista niin sanotussa
"Schnaderhüpfel"-laulannassa, joka on eräänlaista vuorolaulua
kansanlaulun tapaan.

Hänen puolisonsa oli kokonaan toisenlainen. Hänellä ei ollut herttuan
virkeää taiteilijatemperamenttia ja hän tuskin hyväksyi sitä
hyväntahtoista suorasukaisuutta, jota herttua osoitti jokapäiväisessä
seurustelussaan kansan kanssa. Herttuatar itse piti arvonsa kunniassa
ja hyvin tarkkaa huolta siitä, mitä oli velkapää suvulle, johon kuului,
ennenkuin meni naimisiin Maks Josefin kanssa.

Osaksi ylhäisen olemuksensa takia ja osaksi siitä syystä, että eli
enemmän erillään kansasta, herttuatar ei koskaan päässyt semmoiseen
kansansuosioon syvien rivien keskuudessa kuin puolisonsa, mutta
monilla vakavilla ominaisuuksillaan hän kuitenkin hankki itselleen
suuressa määrin hyväntahtoisuutta ja arvonantoa niiltä monilta, joitten
kanssa joutui kosketuksiin niinä kuutenakymmenenä vuonna, jotka oli
Possenhofin linnan valtijattarena.

Luonto oli varustanut hänet useilla järjenlahjoilla ja hän oli
saanut hyvän kasvatuksen. Erikoisen ominaiset olivat hänelle
oikeudentuntoisuus ja totuudenrakkaus. Kautta koko elämän hän pysyi
siinä, minkä kypsän harkinnan jälkeen oli havainnut oikeaksi.

Samoinkuin herttua niin hänkin piti parempana yksinäistä elämää maalla
kuin kaupunkien hälinää. Eläessään yhdessä kansanomaisen, levottoman
puolisonsa kanssa, jonka kanssa hänen avioliittonsa oli onnellinen, hän
aina säilytti mielen tasapainon ja hänellä oli suuri vaikutus useimpiin
lapsiinsa, jotka rakastivat ja kunnioittivat häntä.

Hänen silmistään loisti hyvyys ja älykkäisyys, hänen huulillaan väreili
usein herttainen hymy, ja koko hänen olemuksessaan oli aito arvokkuus,
jonka juuret olivat sydämen aateluudessa. Hänen tunsi kuuluvan niihin,
jotka ovat luodut tukemaan toisia ja jotka itse tarvitsevat vähemmän
tukea, koska heillä luonnostaan on ylivoimainen sielunvoima.

Kun kysymys oli hänen lapsistaan, ei hän suinkaan ollut kunnianhimotta.
Mutta ne kovat kohtaloniskut, jotka juuri lasten kautta kohtasivat
häntä, opettivat hänen vähitellen panemaan vähemmän arvoa ulkonaiseen
loistoon. Mitä hänen sieluunsa tulee, oli hänen luonteenomaisena
piirteenään, että hän mieluimmin vältti huomion herättämistä ja vaelsi
tietään niin huomaamattomana kuin mahdollista.



II.

Elisabetin syntymä ja nuoruus.


Oli jouluaatto vuonna 1837. Münchenin kirkonkellot soittivat juhlaa
tervetulleeksi, kun Maks Josef eräässä kaupungin köyhimmistä
kortteleista kohtasi naisen, joka vaivoin jaksoi kävellä hartioillaan
olevan raskaan taakan alla.

Vaimo huudahti hänelle baierilaisen rahvaan tavanmukaisen
joulutervehdyksen:

"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"

"Ijankaikkisesti, amen", herttua vastasi. Samalla hän lisäsi:

"Minkä tähden kannatte noin raskasta taakkaa itse jouluaattona?"

"No, sen sanon teille, armollinen herttua", nainen vastasi. "Kun
lapseni eivät voi saada mitään joululahjoja, olen ollut metsästä
keräilemässä heille puita, jotta saisivat iloita ainakin aimo
takkavalkeasta."

"Siinä olette tehnyt oikein", herttua vastasi. "Minä olen jo muuten
saanut joululahjani. Vaimoni on lahjoittanut minulle sievän pikku
tytön, jonka nimeksi tulee Liisa. Olen niin onnellinen lahjastani,
että tahdon toimittaa teillekin iloisen joulun."

Hän kirjoitti muistikirjaansa vaimon nimen ja osotteen, ja illan tultua
hänen palvelijansa toivat kaksi suurta ruokatavaroilla täytettyä koria,
jotka asettivat pöydälle vaimon huoneeseen. Tyhjennettyään korit, vaimo
löysi toisen pohjalta sinetillä lukitun kirjeen, jossa oli isompi summa
rahaa.

Lapsi, joka tänä päivänä syntyi, oli Elisabet, myöhemmin Itävallan
keisarinna ja Unkarin kuningatar.

Monessa maassa pidetään surullisen kohtalon enteenä, että on syntynyt
jouluaattona.

Pikku prinsessan iloinen ja huoleton lapsuus ei kuitenkaan millään
tavoin ollut sen luontoista, mitä hän sittemmin joutui kokemaan.

Suurimman osan lapsuuttaan hän vietti ihanassa Possenhofenissa, jonka
isä oli ostanut muutamia vuosia ennen hänen syntymäänsä. Suuri puisto
ja ympärillä olevat metsät olivat ensimäisinä temmellyspaikkoina tälle
raitista ilmaa ihailevalle luonnon lapselle, jonka ruumis kehittyi mitä
ihanimmaksi ja jonka kaikille vaikutteille herkkään sieluun Jumalan
mahtava luonto piirteli ensimäiset, syvälliset jäljet.

Äiti askarteli enimmäkseen vanhemman tyttärensä Helenan
kasvattamisessa. Tämä oli näet neljä vuotta vanhempi kuin sisarensa.
Hän oli äidin lemmikki ja hänen kaltaisensa sekä ulkonaisesti että
luonteeltaankin. Äidillä oli suuret toiveet hänen kyvyistään, hänen
tiedoistaan ja herkästä sielustaan.

Varjossa sisarensa enemmän silmiinpistävältä lahjakkuudelta, ilman
harrastuksia kirjaopinnoihin ja aivan välinpitämättömänä hovin
vaatimuksista Elisabet -- eli Sissi, kuten häntä tuttavallisemmassa
perhepiirissä nimitettiin -- eli toistaiseksi jotakuinkin
huomaamattomana. Hän rakasti sisarta nuoremman ihailulla ja
taitamattoman halulla pitää tietorikkaampaa esikuvanaan, ja Helena
runsain määrin korvasi pikku siskonsa rakkauden. Mutta kuitenkin
Elisabet oli lähempänä isäänsä ja veljiään kuin äitiään ja sisariaan.

Pikku tyttö oli herttuan ilmeinen suosikki. Hän oli perinyt isänsä
rakkauden luontoon, ja isänsä seurassa hän kuljeksi vuorilla ja kävi
tervehtimässä talonpoikia. Ja hän oppi aikaisin katsomaan elämää ja
ihmisiä samalta kannalta kuin isäkin.

On tunnettu asia, että häntä ei suinkaan kasvatettu siihen korkeaan
asemaan, johonka sitten joutui. Täytettyään viisi vuotta, Sissi sai
kotiopettajattaren, mutta ollen tavattoman miellyttävä ja ystävällinen
lapsi, hän osasi pian kietoa opettajattaren sormensa ympäri ja
vähät vaivasi itseään kirjojen oppimisella, johon hänellä ei ollut
halua. Keisarinna Elisabet on selittänyt nuorena olleensa Europan
tietämättömin ruhtinatar, sillä hän osasi vain puolisen tusinan eri
kielen ensimäiset alkeet eikä omannut mitään muita tietoja, kuin mitä
oli siepannut isänsä polvella istuessaan.

Mutta jos lukeminen ei liikoja rasittanutkaan häntä, niin olipa
kuitenkin toisia aloja, joilla hänen kasvatustaan ei suinkaan
laiminlyöty. Hänen isänsä vaati ankarasti, että lasten piti oppia
hallitsemaan ruumistaan. Possenhofeniin tuotiin eräs sen ajan parhaista
tanssinopettajista, joka opetti Sissille ja tämän sisarelle tanssia ja
esiintymistaitoa.

Elisabet oli vanhemmilla vuosillaan erinomainen kävelijä ja kuuluisa
kevyestä, kauniista käynnistään. "Käveleminen ei koskaan väsytä minua",
hän sanoi keisarinnana eräälle luennoitsijalleen, "ja siitä saan
kiittää isääni. Hän oli innokas metsästäjä ja hän tahtoi, että sisareni
ja minä olisimme voineet hypätä ja juosta kuin vuorikauriit."

Hänen oli opittava myöskin uimaan ja ratsastamaan. Hän istui mielellään
hevosen selässä ja nautti siitä, kun tuuli suhisi hänen tukkansa läpi.
Hänen suurimpia huvejaan oli ratsastaa Starnberger-järven ympäri
pikku ponillaan, ja ollessaan talvella pakoitettu asumaan Baierin
pääkaupungissa, hän mieluimmin pakeni isän suureen ratsastushuoneeseen,
missä ratsasti hurjimmilla ja äksyimmillä hevosilla, mitä siellä oli.

Eräänä päivänä leikkiessään sirkusta, niinkuin niin usein tapahtui,
hän putosi äksyn puhdasverisen oriin selästä. Opettajattarelta pääsi
kauhun huudahdus, mutta Elisabet nousi äkisti jaloilleen. Hän ei ollut
säikähtänyt eikä loukkaantunutkaan, vaan pyysi hymyillen lupaa saada
uudestaan nousta saman hevosen selkään, minkä säikähtynyt hoitajatar
kuitenkin mitä jyrkimmin kielsi.

Lapsuusvuosien juhlallisimmat hetket olivat ne varhaiset kevätpäivät,
jolloin perhe jälleen muutti Possenhofeniin. Täällä Elisabet sai iloita
melkein rajattomasta vapaudesta. Hän tunsi intohimoista rakkautta
kukkasiin, ja Baierin ylämaalaisten keskuudessa kulkee vieläkin tarina,
kuinka "Possenhofenin Liisa" kiipeili raivaamattomia vuoripolkuja
ilmestyäkseen jälleen näkyviin syli täynnä "edelweiss"-kukkia.

Isä oli opettanut hänen soittamaan sitraa, ja hän seurasikin usein
isäänsä tämän pitkillä kävelyretkillä alpeille. Heidän tapansa oli
levähtää ja nauttia virvokkeita jossakin tunturimajassa, ja monessa
tilaisuudessa isä ja tytär soittivat yhdessä tanssimusikia kahdella
soitikolla, jotka heillä joko oli mukanaan taikka saivat lainaksi
paikalta.

Kerran he olivat soittaneet tanssimusikia kaukaisella seudulla, missä
läsnäolijat eivät tunteneet outoa metsästäjää eivätkä lasta. Talonpojat
antoivat kauniille tytölle palkaksi muutamia hopeakolikoita.

Elisabet pani talteen nämä rahat, jotka huvittivat häntä kovin. "Ne
ovat ainoat rahat, mitä olen ansainnut koko elämässäni", hän sanoi
keisarinnana ollessaan sattumalta näytettyään niitä muutamille
tuttavilleen.

Kun hänellä ei ollut paljon taskurahoja, joilla olisi voinut ostella
lahjoja, hän piti tapanaan usein iltasin parsia sukkia taikka neuloa
tai ommella joitakin vaatekappaleita vuoristossa oleville ystävilleen.
Possenhofenin seudun maalaisväki jumaloi pikku prinsessaa, ja kun hän
syysmyrskyjen tultua joutui äkkiä sadekuuron käsiin, oli hänen tapansa
aivan yksinään mennä johonkin majaan suojaan rajuilmalta. Silloin hän
istahti lieden ääreen ja rupatteli ja naureskeli sekä vanhojen että
nuorten kera.

Hänen vanhempansa eivät pitäneet sitä millään tavoin sopimattomana.
Herttua Maks piti huvinaan ottaa osaa baierilaiseen kansanelämään, ja
puhuttaessa Elisabetin äidin kanssa tyttären juoksemisesta veljiensä
kanssa soittamassa sitraa maalaisten majoissa, herttuatar hymyili
säälien ja vastasi: "Hänhän on vasta lapsi; myöhemmin minä kyllä otan
hoitooni hänen kasvatuksensa."

Viettäessään luonnonelämää Possenhofenissa Elisabet vähitellen
oppi pitämään metsiä ja vuoria toisena kotinaan. Palatsien suuret
loistosalit tuntuivat hänestä painostavilta ja pieniltä, hänen
verratessaan niitä Jumalan vapaaseen luontoon.

Hänen omituisella lapsuuselämällään on epäilemättä ollut ratkaiseva
vaikutus hänen myöhempään kehitykseensä ja se voi varmaan selvittää
paljon hänen käytöstään Itävallan keisarinnana.

Hänen synnynnäinen itsenäisyyden-himonsa ja lämmin myötätuntonsa
puhtaaseen ja ihmisten saastuttamattomaan luontoon sai aivan liian
voimakasta virikettä kodin yksinkertaisista oloista ja hänen vapaista
partioretkistään metsissä ja vainioilla. Epäilemättä hänen pakotuksesta
vapaa lapsuutensa oli kaikkea muuta kuin sopiva valmistamaan häntä
siihen asemaan, johon hän pian joutui.



III.

Keisari Frans Josefin ja prinsessa Elisabetin kihlaus.


Ensimäisiä matkoja, jolla prinsessa Elisabet oli vanhempainsa mukana,
oli matka kauniiseen Ischliin.

Täällähän keisari Frans Josefin oli tapana vanhempineen viettää
kesäkuukaudet, ja molemmat sisarukset, arkkiherttuatar Sophie ja
herttuatar Ludovica, olivat päättäneet tavata siellä toisensa kesällä
1853.

Ne viisi vuotta, jotka olivat kuluneet keisari Frans Josefin
nousemisesta valtaistuimelle, olivat olleet täynnänsä lakkaamatonta
työtä, huolia ja taisteluja. Vain muutamia kuukausia aikaisemmin
salamurhaaja oli haavottanut häntä tikarillaan. Valtakunnan sisällinen
levottomuus ei kuitenkaan ollut estänyt miehisiä enemmän kuin
naispuolisiakaan juorunpunojia miettimästä valtiollisia yhdistelmiä,
jotka asettivat milloin yhden, milloin toisen Europan prinsessoista
keisarin nimen yhteyteen.

Mutta kaikki viittailut siihen suuntaan olivat nyt vaienneet. Frans
Josefin tahdonluja äiti, joka täydellisesti vallitsi keisaria, oli
määrännyt, että hänen omaa sukuaan olevan prinsessan tuli päästä
osalliseksi pojan kaksoiskruunusta.

Wittelsbachin ja Habsburg-Lothringenin suvut ovat Europan
vanhimpia hallitsijaperheitä. Molemmat ovat pysyneet uskollisina
roomalais-katolilaiselle kirkolle, ja kuuden sadan vuoden kuluessa on
kummankin suvun välillä solmittu lukuisia avioliittoja.

Frans I:n neljäs vaimo ja arkkiherttuatar Sophie olivat molemmat
baierilaisia prinsessoja, eikä mikään voinut sen vuoksi olla
luonnollisempaa, kuin että nuori keisari otti itselleen morsiamen
samasta suvusta.

Keisarin äiti oli kuullut sisarentytärtään Helenaa kehuttavan
viehättäväksi ja lahjakkaaksi. Arkkiherttuattaren ja herttuattaren
välit olivat mitä parhaimmat. Heidän välisessään ahkerassa
kirjeenvaihdossa hän oli sisarelleen ilmaissut suunnitelmansa, ja
hiljaisuudessa oli siten päätetty Frans Josefin avioliitto prinsessa
Helenan kanssa.

Nyt oli vain laitettava niin, että nuoret saivat tutustua ja mielistyä
toisiinsa. Tämä viimemainittu kohta huoletti erikoisesti keisaria, joka
tosin oli tottelevainen poika, mutta samalla kauniimman sukupuolen
intohimoinen ihailija.

On varmaa, että molemminpuolinen rakkaus yhdisti Frans Josefin ja
Elisabetin, vaikka liikkeessä onkin monta kertomusta siitä, kuinka
heidän kihlauksensa tapahtui.

Epäilemättä seuraava kuvaus on lähinnä totuutta:

Elokuun 16 päivänä 1853 keisari saapui Ischliin tervehtämään
vanhempiaan ja tapaamaan Maks Josefin perhettä.

Vaunujen vieriessä pölyistä maantietä, keisarin adjutantti äkkiä
huudahti ihastuksesta.

"Katsokaahan tuonne, sire!" hän huudahti.

Frans Josef otti kiikarinsa ja näki vilahduksen ihmeen ihanasta
lapsesta, joka läheisellä niityllä leikki vuohiparven kanssa.

Minuttia myöhemmin vaunut kääntyivät nurkkauksesta ja lähestyivät
kaupunkia.

Tuntia myöhemmin keisarin istuessa aitansa luona nuori tyttö
syöksyi ilmoittamatta salonkiin kädessä vihkonen villiä kukkasia.
Hän oli puettu lyhyeen, valkeaan leninkiin, ja rehevä silkinhieno
kastanjanruskea tukka aaltoili hänen vielä hyvin kehkeytymättömälle
vartalolleen. Se oli sama nuori kaunotar, jonka hän oli nähnyt
vaunuunsa.

Tyttö näki hänet ensimäisen kerran, mutta tunsi hänet heti valokuvista.
Vähimmässäkään määrässä ujostelematta hän astui keisarin luo ja virkkoi
avomielisesti.

"Grüss Gott, Vetter" (Herran terveeks, serkku!)

"Kuka te olette?" keisari kysyi.

"Olen Elisabet."

Lämmin katse hänen ihmehikkäistä, sinisistä silmistään samassa hetkessä
valloitti keisarin sydämen.

Muutamia tunteja myöhemmin esiteltiin hänelle prinsessa Helena. Kaunis
hän ei ollut, mutta näytti älykkäältä ja ylhäiseltä, ja jos Frans Josef
ei jo olisi nähnyt Elisabetia, niin sisaresta luultavasti olisi tullut
keisarinna.

Seuraavana päivänä keisarin piti syödä päivällistä tädin ja enon luona.
Astuessaan eräässä Ischlin hotellissa olevaan herttuan asuntoon hän
kuuli puolittain avoimesta ovesta kahden naisen äänet.

"Pyydän teitä olemaan menemättä ulos, prinsessa", toinen virkkoi.
"Tiedättehän, että teitä on kielletty menemästä."

"Juuri siksi on minulla niin suuri halu mennä", toinen ääni vastasi,
jonka keisari tunsi; se oli hyvin pehmyt ja hyvin nuori ja hyvin hempeä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Elisabet seisoi hymyillen ja punastuen
hänen edessään.

"Miksikä ette saa mennä ulos?" keisari kysyi.

"Koska olen lapsi perheessä ja minun täytyy pysyä lapsena siihen
saakka, kun vanhempi sisareni on päässyt naimisiin", prinsessa
vastasi. "Teidän tähtenne on minun pysyttävä huoneessani iltapäivä, ja
päivälliseni olen ollut pakoitettu syömään aivan yksinäni."

"Prinsessa, mitä te ajattelette?" ovessa näyttäytyvä hoitajatar
huudahti harmista tummanpunaisena. "Suokaa anteeksi, teidän
majesteettinne", hän jatkoi keisariin kääntyen, "mutta minä olen saanut
ankarat ohjeet."

Kiinnittämättä huomiota hoitajattaren sanoihin, keisari tarjosi
käsivartensa nuorelle neidolle.

"Menkäämme yhdessä", hän virkkoi.

"Ei, en minä uskalla", prinsessa huudahti pelästyneenä. "Pappa tulisi
niin vihaiseksi."

"Tulkaa takaisin!" hoitajatar huudahti, käyttäen hyväkseen tätä
oppilaansa epäröimistä vetääkseen hänet takaisin huoneeseen, jonka oven
hän sulki, niiattuaan keisarille aina lattiaan asti.

Päivällisen jälkeen tämä lausui herttua Maksimilianille:

"Minulla on pyydettävänä suosionosoitus rakastettavalta isännältäni.
Eikö Baierissa ole tapana, että lapset tulevat päivällisen jälkeen
sisään? Minun tekisi kovasti mieleni lähemmin tutustua teidän lähinnä
vanhimpaan tyttäreenne, jonka aamupäivällä pikimmältään tapasin äitini
luona."

Kaikkien silmät kiintyivät häneen, ja syntyi hetken äänettömyys.

"Teidän majesteettinne toivomus on täyttyvä", herttua vastasi.

Sillä hetkellä herttuatar Ludovican ylpeät toiveet Helena-tyttären
suhteen musertuivat.

Hetkisen perästä Elisabet astui saliin punastuen ja huomattavasti
säikähtyneenä.

Frans Josefilla ei yleensä ollut kovin korkeata ajatusta naisista.
Niin nuori kuin olikin, hänellä jo kuitenkin oli omat kokemuksensa.
Mutta tutustuttuaan tähän puhtaaseen, viattomaan lapseen, hänessä äkkiä
tapahtui muutos. Valtiollisista pilvistä, jotka olivat synkentäneet
hänen ensimäiset hallitusvuotensa, iski äkkiä rakkaus esiin kuin salama
hänen sydämeensä.

Samana iltana arkkiherttuatar Sophie toimeenpani tanssiaiset, joissa
hänen molemmat sisarentyttärensä olivat läsnä. Hovi, joka aavisti
olevan tekeillä jotakin merkitsevää, piti uteliaana silmällä molempia
baierilaisia sisaruksia.

Keisarin äiti suosi huomattavasti prinsessa Helenaa, mutta poika
seurusteli kummankin serkkunsa kanssa.

Hänen ojennettuaan kotiljongin aikana Elisabetille komean ruusuvihkon,
jännitys lisääntyi. Käsitettiin äidin haluavan Helenaa miniäkseen ja
keisarin suosivan enemmän Elisabetia, mutta oltiin vielä epävarmoja,
taipuisiko äiti poikansa vai poika äitinsä tahtoon.

Frans Josef oli jo päättänyt valintansa. Tanssiaisten päätyttyä hän
selitti, että Elisabet eikä kukaan muu oli tuleva hänen vaimokseen.

Arkkiherttuatar Sophien hämmästys oli rajaton, mutta vaikka hänen
alkuperäinen suunnitelmansa olikin mennyt nurin, hän heti päätti, että
ei panisi mitään esteitä poikansa harrastukselle. Hän oli toivonut
sisarentytärtään poikansa puolisoksi, koska toivoi voivansa vallita
häntä samoin kuin vallitsi nuorta keisaria. Ja kun kruunun nyt saisi
tuskin kuusitoistavuotias, kehittymätön lapsi kaksikymmenvuotiaan,
älykkään sisaren asemasta, niin hän ei suinkaan epäillyt sitäkin
helpommin voivansa saada häntä valtoihinsa.

Kello yhdeksän seuraavana aamuna nähtiin keisarillisten vaunujen
pysähtyvän Baierin herttuan Maks Josefin asunnon edustalle. Frans Josef
kiiruhti ylös portaita ja kysyi kamarineidolta:

"Onko Sissi hereillä?"

"Kyllä, teidän majesteettinne, hän juuri pukeutuu."

"Hyvä on, siispä menen tapaamaan hänen vanhempiaan."

Hän pyysi saada yksityisen keskustelun herttuan ja herttuattaren kanssa
ja siinä varsinaisesti pyysi Elisabetia vaimokseen.

Tämä oli loukkaus Helenaa kohtaan, jota sekä Maksin että Ludovican oli
vaikea sulattaa. Mutta kosija pysyi lujana päätöksessään, että jos
ei saisi sitä, jota rakastaa, niin hän ylipäänsä ei menisi naimisiin
lainkaan.

Vanhemmat tunsivat sen tähden olevansa pakoitetut taipumaan.

Keisari toivoi, että he vielä samana päivänä ilmoittaisivat
Elisabetille, mutta että eivät harjoittaisi minkäänlaista pakoitusta
saadakseen hänen suostumustaan.

Äiti kutsui prinsessan luokseen. Ulkonäöltään hän vielä oli puolittain
lapsi, mutta sydämeltään ja sielultaan kokonaan. Suunniltaan
hämmästyksestä hän löi kätensä yhteen ja huudahti:

"Se on mahdotonta! Minähän olen vasta lapsi!"

Hänen sydämensä ei ollut vielä herännyt, mutta hänen unelmiinsa
rakkaus jo oli tunkeutunut. Frans Josefin reipas kosinta miellytti
hänen luonnonlapselle ominaista päättäväisyyttään, ja hän tunsi
mieluisaa liikutusta keisarin ulkomuodosta ja koko olemuksesta. Ja
silmänräpäystäkään harkitsematta hän ilosta loistaen antoi lupauksensa
ruveta keisarin vaimoksi.

Kihlaus julaistiin Frans Josefin kolmantenakolmatta syntymäpäivänä
elokuun 18 päivänä 1853.

Heidän seuraavana aamuna mennessään kirkkoon, keisarin äiti astui
askeleen taapäin ja viittasi kädellään, että hänen lähinnä vanhin
sisarentyttärensä astuisi hänen edellään Herran huoneeseen. Messun
päätyttyä keisari tarttui morsiantaan kädestä, saattoi hänet alttarille
ja lausui papille:

"Herra pastori, tässä on tuleva puolisoni. Antakaa meille siunauksenne!"

Elokuun 24 päivän aamuna oli "Wiener-Zeitungissa" seuraava tiedonanto:

"Hänen keisarillinen ja kuninkaallinen, apostolinen majesteettinsa,
meidän kaikkein armollisin herramme ja keisarimme, Frans Josef I
on kaikkeinkorkeimman oleskelunsa aikana Ischlissä ja hankittuaan
sekä hänen majesteettinsa Baierin kuninkaan Maksimilian II:n että
morsiamen korkeitten vanheimpain suostumuksen, julaissut kihlauksensa
Baierin herttuattaren Elisabet Amalie Eugenien, heidän ylhäisyyksiensä
herttua Maksimilian Josefin ja herttuatar Ludovican, syntyjään Baierin
kuninkaallinen prinsessa, kanssa.

"Seuratkoon Jumalan siunaus tätä meidän korkealle keisarihuoneellemme ja
keisarikunnalle niin tärkeätä tapausta."

Kansa oli hurmaantunut. Kihlausta värittävä romanttinen hohde
miellytti kovasti wieniläisiä. Kansa oli rakastunut tähän lapseen,
jonka kolmekolmatta-vuotias keisari oli valinnut elämäntoverikseen.
Hänen kuvaansa levitettiin ympäri maata palatseihin ja matalimpiin
majoihin, eivätkä ihmiset väsyneet puhumasta hänen kauneudestaan
ja yksinkertaisesta sydämmellisestä perhe-elämästä hänen
lapsuudenkodissaan.

Kuukauden päivät kihlautuneet ja heidän vanhempansa oleskelivat
Ischlissä. "Onni loisti nuorten kasvoilta, ilma oli ihana, ja elämä
tuntui avautuvan heille yksinomaan auringonpaisteisena riemupäivänä,"
muuan hovin naisista kirjoitti pojalleen.

Läheisiltä paikkakunnilta saapui joka päivä ihmisjoukkoja Ischliin
katsomaan keisarin morsianta ja he palasivat ihastuneina hänen
kauneuteensa. Hänen kunniakseen kirjoitettiin runoja ja lauluja. Kautta
valtakunnan laulettiin:

    "Rose aus Bayerland
    Lieblich und traut,
    Nun grüsst dich ganz Oest'reich
    Als hehre Braut."

[Baierin ruusu, suloinen ja rakas, nyt sinua koko Itävalta tervehtää
jalona morsiona.]

Elisabet vastaanotti kaiken tämän kunnioituksen täydellä
lapsellisuudella. Milloin oli mahdollista, hän ujosti pysyi piilosalla.
Hänet oli pakoitettava tahtoen tai tahtomattaan esiintymään
päähenkilönä, sillä kaikki itävaltalaiset tahtoivat nähdä tulevan
hallitsijattarensa.



IV.

Baierin ruusu. -- Morsiona Tonavan-kaupunkiin.


Huhtikuun 20 päivänä 1854 Elisabet lähti morsiona matkalle Itävallan
pääkaupunkiin, vanhempainsa ja molempain vanhempien sisarustensa
saattamana. Münchenin porvarit ja lähiseudun talonpojat vaimoineen ja
tyttärineen täyttivät hänen synnyinkaupunkinsa kadut, joita hän kulki.

Eron tuskan valtaamana hän nousi vaunussa seisomaan ja kyynelet
silmissä heitteli kädellään jäähyväisiään kunnioittavasti tervehtävälle
väkijoukolle.

Höyrylaiva "Die Stadt Regensburg" vei herttua Maksin perheineen Tonavaa
pitkin Straubingista Linziin. Kaikkialla, minne he tulivat, työt oli
keskeytetty kuin suurina juhlapäivinä. Tuhansien ja taas tuhansien
ajatukset näinä päivinä askartelivat odotetussa prinsessassa.

Passaussa, Itävallan keisarikunnan rajalla, lähetystö tuli laivaan,
lausuen hänet tervetulleeksi seuraavin sanoin:

"Ystävälliset kuin tasankomme, vankat kuin vuoremme, semmoiset ovat
Itävallan kansan tunteet keisarin morsianta kohtaan! Sydäntemme
syvyydestä kajahtaa tuliaistervehdys, jonka tänään tuomme teidän
ylhäisyydellenne."

Linzissä hän astui maihin jatkaakseen matkaa toisella höyrylaivalla.
Frans Josef oli matkustanut sinne kohtaamaan häntä, mutta riensi
heti takaisin Wieniin voidakseen sielläkin olla lausumassa hänet
tervetulleeksi.

Linzissä oli pystytetty mahtava kunniaportti ja koko kaupunki
oli kukkaisin koristeltu. Läheisille kukkuloille oli sytytetty
ilo-tulia. Päivän juhlallisuudet päättyivät teatterinäytäntöön,
soihtukulkuun ja sen talon ulkopuolella pidettyihin serenadeihin, jossa
kuusitoistavuotiaan morsiamen oli määrä nukkua yötä.

Seuraavana aamuna, huhtikuun 22 päivänä, prinsessa seurueineen nousi
laivaan jatkaakseen matkaa alaspäin Tonavaa, saaden kaikkialla osakseen
mitä sydämellisintä kunnioitusta. Höyrylaiva "Frans Josef", jolla hän
matkusti Linzistä Nussdorfiin, oli kokonaan ruusuilla verhottu ja kansi
muutettu todelliseksi kukkaistarhaksi.

Oli ihana kevätaamu. Riemuitsevat ihmisjoukot reunustivat jokea
molemmin puolin. Kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, olivat tulleet
katsomaan tulevaa keisarinnaa. Liput liehuivat kirkontorneista ja
talojen katoilta, kaikilla sopivilla paikoilla oli laulukuoroja. Ne
lauloivat milloin:

    "Gott erhalte Franz, den Kaiser."
    (Jumala suojelkoon keisari Franzia.)

milloin taas:

    "Ein Köningskind in die Fremde zieht,
    Geführt von innerem Drang,
    Dem hängt eine Thrän' am Augenlied,
    Dem ist so bang, so bang!

    O Köningskind, erbange nicht,
    Wie fremd auch Flur und Strand!
    Wo dich die Lieb' wie hier umflieht,
    Da ist dein Heimatsland!"

(Sisäisen voiman pakoittamana kuninkaanlapsi saapuu vieraaseen maahan.
Silmäkulmassa hänellä kiiluu kyynel, häntä niin pelottaa! -- Oi,
kuninkaanlapsi, älä pelkää, vaikka keto ja ranta ovatkin oudot! Missä
rakkaus ympäröi sinua niin kuin täällä, siellä on kotimaasi!)

Laivassa näkyi valkopukuinen olento, joka riensi puolelta toiselle.
Vaikka hänen piti lakkaamatta kiitellä myrskyisistä tervehdyksistä, hän
ei näyttänyt väsyvän.

Sillä aikaa oli ryhdytty suuriin valmistuksiin hänen
vastaanottamisekseen Nussdorfissa, Wienin luona olevassa
maihinnousupaikassa. Aina varhaisimmasta aamuhetkestä saakka
pääkaupungin väestö oli tulvinut sinne. Uskomattomalla sitkeydellä
odotettiin ja yleisö aivan tappeli niin suurella vaivalla saamiensa
paikkojen säilyttämiseksi.

Sillan lähelle oli rakennettu paviljongi leveine pylvässaleineen, ja
sen kullattu torni ja kupu loistivat pitkän matkan päähän. Puolipäivän
aikaan pylvässali täyttyi valtakunnan korkeimmasta aatelistosta,
papistosta, virkamiehistä ja porvareista.

Oikealle puolelle laitetulle terassille olivat asettuneet ulkovaltojen
lähettiläät naisineen. Vasemmalla istuivat Wienin ja muiden Habsburgien
vallan alle kuuluvien maiden kaupunkien edustajat. Laiturille, johon
laivan piti laskea, oli levitetty matot, ja sen molemmin puolin olivat
lavat keisarillista hovia varten.

Wienin seuduilla oli ilma aamulla ollut pilvinen, mutta aamupäivällä
muutamat voimakkaat tuulenpuuskat ajoivat pilvet hajalleen, ja kun
merkit iltapäivällä ilmoittivat morsiuslaivan olevan lähestymässä,
taivas paistoi mitä puhtainta sineä.

Kello puoli kuusi laiva laski maihin tykkien paukkuessa, soittokunnan
soittaessa ja kirkonkellojen kumahdellessa. Frans Josef, joka
juuri äsken oli saapunut paikalle, riensi laivaan ja syleili ja
suuteli morsiantaan. Heti hänen perästään tulivat hänen vanhempansa
arkkiherttua Frans Karl ja arkkiherttuatar Sophie. Keisarin äiti sulki
miniänsä syliinsä ja vei hänet sitten jälleen pojalleen.

Vihdoin oli odotettu hetki tullut, kun Elisabet keisarin käsivarteen
nojaten astui pääkaupungin maalle. Tuhannet äänet kajahuttivat silloin
yhtä haavaa:

"Kauan eläköön keisarin morsian!"

Wieniläisten tervehdyshuudosta huokui niin ylenpalttista
sydämellisyyttä, että prinsessa muutamiksi minuteiksi jäi seisomaan
kuin naulattuna sulhasensa viereen. Ilonkyyneleet täyttivät hänen
silmänsä ja tulvivat pitkin hänen poskiaan. Hän heitti pitkän katseen
väkijoukon yli, joka etelämaisella tulisuudella riemuitsi hänen
tulostaan, nyökkäsi ystävällisesti hymyillen joka puolelle ja huiskutti
nenäliinallaan hurmaantuneille katsojille.

Monta vuotta on kulunut siitä päivästä, onnettomuudet ja häviöt ovat
kohdanneet sekä Itävaltaa että Habsburgien sukua, mutta vielä on elossa
silminnäkijöitä, jotka muistavat tämän hetken ja voivat kertoa siitä
hurmaavasta näystä, jonka nuori ruhtinatar tarjosi, seisoessaan siinä
koko ihanteellisen kauneutensa täydessä loistossa.

Matka vaunuissa Nussdorfista vanhaan keisarilliseen linnaan
Schönbrunniin oli todellinen riemukulku. Kello puoli seitsemän vaunut
ajoivat linnan pihalle. Täällä keisari vielä kerran lausui morsiamensa
tervetulleeksi, ennenkuin vei hänet suuria pääportaita, jotka ylimmästä
astuimesta alimpaan olivat koristetut etelämaalaisilla kasveilla ja
kukkasilla.

Suunnattomat ihmisjoukot olivat sillä välin kerääntyneet linnan
puutarhaan. Elisabetin näyttäytyessä parvekkeella yhdessä keisarin
kera, iloisten ja lämminsydämisten itävaltalaisten tervehdyshuudot
ryöpsähtivät esiin uudella voimalla. Lumous ei ollut lainkaan loppua,
ja Elisabetin oli illan pitkään alituiseen näyttäydyttävä ikkunassa.

Seuraavana päivänä tapahtui hänen juhlallinen saapumisensa Wieniin.

Vanhan tavan mukaan tapahtui kulku Schönbrunnista Theresian
ritariakatemiaan kaikessa hiljaisuudessa, mutta sitä suurempi oli oleva
se kunnianosotus, joka omistettiin morsiamelle matkalla akatemiasta
Hofburgiin.

Kulkuetta järjestettäessä Elisabet ja hänen äitinsä vetäytyivät
Theresianumin sisähuoneisiin.

Uskolliset kädet olivat koristelleet kaikki Wienin ja esikaupunkien
talot, ja kadut, joita Elisabetin piti kulkea, olivat muutetut
puutarhoiksi. "Elisabetinsilta", joka yhdistää Wienin esikaupunkiin
Wieden (eli "An der Wien"), vihittiin samana päivänä ja sai keisarinnan
nimen. Siellä kaupungin pormestari ja neuvoskunta seisoivat odottamassa
lausuakseen hänet tervetulleeksi. Siltaa koristavien kuuden kuuluisan
miehen muistopatsaan ympärille oli hyvin vaikuttavalla tavalla
ryhmitelty kuusituhatta harvinaisinta puuta ja kasvia Lichtenbergin ja
Schwarzenbergin ruhtinasten kasvihuoneista; niitten tuoksu oli niin
voimakas, että levisi laajalle läpi kaupungin.

Yhdeksäntuhatta porvaria muodosti kolminkertaisen kujanteen
Kärntnerthornille saakka, ja vähän matkan päässä toisistaan seisoi
nuoria tyttöjä, jotka sirottelivat kukkasia kadulle.

Heti kulkueen lähdettyä liikkeelle, tykit alkoivat jymistä ja
kajahdella ja kellot soivat kaikissa Wienin esikaupunkien kirkoissa.

Ammunta vaikeni Elisabetin vaunujen kulkiessa vallien yli, mutta nyt
kaupungin sisäosissa olevien kirkkojen kellot ilmoittivat tulevan
keisarinnan saapuneen vanhan pääkaupungin tantereelle.

Kullattuja juhlavaunuja vetämässä oli kahdeksan maidonvalkeata hevosta,
joitten päät olivat koristetut korkeilla, valkeilla höyhentöyhdöillä.
Silat ja ohjaksetkin olivat kokonaan kullatut, ja kuskeilla,
esiratsastajilla ja lakeijoilla oli valkeat tekotukat.

Vaunujen taka-istuimella olivat morsian ja tämän äiti. Nuorella
prinsessalla oli valkea puku kirkkaasta atlaksesta hopeisine
koruompeluksineen ja sen päällä valkea kappa, joka oli koristeltu
ruusukiehkuroilla. Kaulalleen hän oli käärinyt pitsishaalin. Hänen
tuuheissa hiuksissaan kimalteli jalokivi-otsakoriste, jonka ympäri
oli sidottu punaisista ja valkeista ruusuista tehty seppele. Ei hän
milloinkaan ennen yhtä hyvällä syyllä ollut ansainnut nimitystä
"Baierin ruusu".



V.

Hääjuhlallisuudet.


Varhain aamulla huhtikuun 24 päivänä 1854 pidettiin
juhlajumalanpalvelus ynnä Te Deum kaikissa Wienin kirkoissa. Korkea
morsiuspari oli aamumessussa linnan hovikappelissa.

Kolmen ajoissa iltapäivällä Hofburgin ja Augustinerkirkon ulkopuolelle
kerääntyneet kansanjoukot olivat niin suunnattomat, että kadut piti
sulkea, jotta vaunut pääsisivät kulkemaan linnasta.

Pääkaupunkiin oli saapunut vieraita maan kaikista osista ja
sitäpaitsi useimmista muista Europan maista. Lähinnä edellisinä
päivinä Wieniin saapuneiden ulkomaalaisten luettelo nousi lähes
seitsemäänkymmeneen viiteen henkeen, mitä siihen aikaan pidettiin aivan
ennen kuulumattomana määränä. Yksinpä itämailtakin -- Aleksandriasta,
Smyrnasta ja Salonikista -- oli häihin tullut edustajia.

Vanha kuuluisa Augustiner-kirkko, jossa vihkimisen piti tapahtua,
oli runsaasti koristeltu. Pääalttarin päällä oli valkeasta,
kultakoristeisesta sametista tehty katos. Sen alla olivat morsiusparin
rukouspallit, jotka nekin olivat tehdyt valkeasta sametista. Toinen
katos kaareutui niitten samettipäällyksin varustettujen tuolien yllä,
jotka olivat aijotut toisille ruhtinaallisille henkilöille.

Kirkon seinille ja pilareihin oli ripustettu kallisarvoisia gobelinejä
ja silkkikankaita, ja lattialle oli levitetty matot. Kymmenentuhatta
vahakynttilää, jotka olivat jaetut sataan isompaan ja pienempään
kruunuun ja kynttiläjalkoihin, levitti loistavan valaistuksen.
Augustiner-käytävä, joka vie Hofburgin sisähuoneista kirkkoon, oli
valaistu samalla tavalla.

Vihkimisen piti tapahtua kello seitsemän illalla. Kello kuusi
kutsutut vieraat täyttivät kaikki paikat kirkossa. Upseerien upeat
univormut, Unkarin ja Puolan aatelisten värikkäät ja komeat puvut,
naisten loistavat koristeet, ministerien ja korkeitten virkamiesten
kultakoristeiset hännystakit, kardinalien punaiset kaaput, itämaisten
lähettiläiden haaveelliset puvut, kaikki yhdessä muodostivat
satumaisen, vaikuttavan näyn.

Jo ennen määrä-aikaa hovin kavalierit ja naiset ylhäisimmissä
juhlapuvuissaan olivat menneet Hofburgiin yhtyäkseen hääsaattueeseen.

Juhlallisuus alkoi ruhtinas-arkkipiispan Rauscherin, keisarin entisen
opettajan, ynnä yli seitsemänkymmenen arkkipiispan ja piispan
keräännyttyä sakastiin kultakoristeisissa juhlatamineissaan.

Yliseremoniamestari ilmoitti keisarille, että kaikki oli valmiina.

Kulkue meni Augustiner-käytävän salien läpi seuraavassa järjestyksessä:
hovimajoittajat, paasit, kamarirouvat, kamariherrat, salaneuvokset,
korkeimmat hovivirkamiehet, arkkiherttuat kamariherrojensa saattamina
ja viimein keisari itse.

Arkkiherttuoilla ja hovimiehillä oli kaikilla ritarikuntiensa ketjut.
Sulhanen oli sotamarsalkan univormussa ja koristeltu Itävallan
keisarikunnan kaikilla ritarimerkeillä.

Heti sulhasen perästä seurasi hänen äitinsä, joka talutti morsianta
vasemmalla kädellään. Elisabetin vasemmalla puolella kulki hänen oma
äitinsä, herttuatar Ludovica. Heidän perästään tulivat hovin muut
naiset yliseremoniamestarin ohjaamina.

Seitsentoista-vuotias morsian loisti nuoruuden koko ihanuudessa ja
onnessa. Hänen morsiuspukunsa oli valmistettu paksusta valkeasta
silkkikankaasta, joka oli koristeltu kulta- ja hopea-ompeluksilla.
Leningin päällä oli leveä mantteli pitkine laahuksineen, sekin
kullalla kirjaeltu. Timanttisolki piti kiinni Brüsselin pitseistä
tehtyä pitkää huntua. Morsiusseppele oli sidottu myrteistä ja
oranssikukista ja kiinnitetty komealla timanttidiademilla, jota hänen
anoppinsa oli käyttänyt hääpäivänään ja jonka hän oli Elisabetille
antanut häälahjaksi. Hänen kaulassaan oli timanttikoriste ja timantit
loistivat kaikkialla hänen puvussaan. Rinnassa hänellä oli Baierin
Therèse-ritarikunnan merkki ja Itävallan tähtiristi sekä kimppu
valkeita ruusuja.

Kirkonportilla keisarin ja tämän kihlatun otti vastaan
ruhtinas-arkkipiispa, joka pirskoitti heidän päälleen vihkivettä.

Prinsessan laahustinta olivat siihen asti paasit kantaneet, mutta nyt
näiden sijaan astui hovinaisia. Morsiuspari astui rukouspallin luo, ja
kummankin ruhtinaallisen perheen muut jäsenet menivät kukin paikoilleen.

Lyhyen rukouksen jälkeen Frans Josef ja Elisabet nousivat
pää-alttarille. He vastasivat papin kysymyksiin, vaihtoivat sormuksia
ja antoivat toisilleen kättä.

Ruhtinas-arkkipiispan toimitettua kirkolliset menot, Josef Platz'ille
asetettu jalkaväkipataljoona ampui ensimäisen tervehdyslaukauksen.
Tykkien jyske kaupungin linnoituksista seuraavassa silmänräpäyksessä
ilmoitti, että itävaltalaiset olivat saaneet keisarinnan ja
unkarilaiset kuningattaren.

Riemuhuudot kajahtivat kirkon edustalla, ja tykkien jyske yhä jatkui,
kirkkoruhtinaan pitäessä nuorelle parille seuraavan puheen:

"Missä rauhan ja yksimielisyyden ja rakkauden siteet yhdistävät miehen
ja naisen, sinne onni tulvehtii joka puolelta", hän lausui. "Te,
korkea prinsessa, joka nyt astutte Itävallan valtaistuimelle, olette
puolisossanne tapaava ystävän, joka eroittamattomasti on yhdistänyt
sielunsa teihin. Hän on tunteva teidän ilonne ja tuskanne omikseen,
ja te voitte avata sydämenne hänelle luottaen hänen muuttumattomaan
rakkauteensa. Tämän maallisen elämän kaikissa vaiheissa hän on oleva
teitä lähellä alati horjumattomalla osanotolla, hän on oleva teidän
suojeluksenne ja voimanne, teidän ilonne ja teidän toivonne, teidän
ylpeytenne ja kunnianne!

"Hänen majesteettinsa keisari on meidän Herraltamme saanut itselleen
suuren tehtävän. Boden-järvestä Siebenbürgeniin, italialaisesta
Po-joesta Weiksel-joen rantamille kolmekymmentäkahdeksan miljoonaa
ihmistä katsovat häneen ja anovat suojaa ja apua hänen viisaudeltaan
ja voimaltaan. Mutta taakka, joka on hänen harteilleen laskettu, ei
ole ainoastaan kunniakas, se on myöskin raskas! Se on häneltä vaatinut
suuren uhrin: hänen majesteettinsa on lahjoittanut huolettoman
nuoruutensa uhriksi kansalleen. -- Te, ruhtinatar, olette kutsuttu
suomaan hänelle korvauksen siitä nuoruudenonnesta, jonka hän on
uhrannut!

"Pyhä Augustinus lausuu: Kun vaimo rakastaa miestään, koska tämä rikas
on, silloin hänen ajatuksensa ovat saastaiset, sillä silloin hän ei
rakasta miestään, vaan tämän rahoja. Jos hän todella rakastaa miestään,
niin hän rakastaa tätä silloinkin, kun tämä on köyhä ja kaikkea vailla.
Semmoinen rakkaus teidän on suotava korkealle puolisollenne. Hänen
hallitsijahuoltensa painostaessa te olette oleva hänelle kuin saari,
joka keskellä kuohupäiden laineiden lepää rauhaisana, saaden orvokit
ja ruusut povestaan puhkeamaan. Saakoon kaikki puhdas ja jalo suojaa
ja hoivaa teidän majesteetiltanne, tavatkoon se esikuvansa keisarinna
Elisabetissa!

"Frans Josefin rinnalla, Itävallan sankarin ja suojelijan rinnalla,
hänen keisarillinen puolisonsa on oleva ensimäisenä naisten joukossa,
ei vain hänen otsaansa koristavan kruunun voimasta, vaan vielä enemmän
niitten hyveitten voimasta, jotka valtaistuimen korkeudesta levittävät
lempeää valoansa kansojen yli."

Hääpäivänään keisari armahti valtakunnissaan melkein kaikki, jotka oli
tuomittu majesteettirikoksista sekä rikoksista yleistä järjestystä
vastaan. Samalla kertaa hän julisti, että samanlaisista rikkomuksista
vireille pannut oikeusjutut olivat lakkautettavat.

Minkälaista osanottoa keisarin häät herättivät, todistaa parhaiten
hänen valtakunnassaan perustetut lukuisat hyväntekeväisyyslaitokset,
jotka saivat nimensä morsiusparista. Wieniläisten lahjat tekivät
mahdolliseksi sen, että kaupungin muissa kirkoissa samalla kertaa
keisarin vihkiäisten kanssa vihittiin neljäkymmentä muuta paria; nämä
varattomat avioparit saivat kukin viisikymmentä guldenia oman kodin
perustamiseen.

Mitä moninaisimmissa muodoissa harjoitettiin suurta hyväntekeväisyyttä:
köyhät lapset saivat vaatteita, invalideja ruokittiin, puutteessa
olevat perheet saivat lahjoja, ja tehtaanomistajat toimeenpanivat
juhlia työväelleen.

Frans Josef lahjoitti hääpäivänään 200,000 guldenia köyhille.

Keisarinna sai häälahjana 60,000 guldenia, jotka hän päätti käyttää
hyväntekeväisiin tarkoituksiin.

Tällöin hän ei ajatellut yksinomaan Wienin väestöä, vaan määräsi, että
keisarin kaikkien maiden piti saada osansa hänen lahjastaan.



VI.

Ensimäiset vaikeudet uusissa oloissa.


Elisabetin joutuessa naimisiin sanottiin hänestä, ja täydellä syyllä,
että niinkuin hän oli nuorin, niin hän oli myöskin kaunein keisarinna,
joka milloinkaan oli pitänyt kädessään Habsburgien valtikkaa.

Hänen vartalonsa oli pitkä ja solakka, hänen kätensä ja jalkansa pienet
ja sirot. Lapsekkaat kasvonpiirteet olivat hienot ja säännölliset.
Hänen huulillaan leikehti tavallisesti onnen päivinä kaunis hymy.
Silmät olivat tummansiniset ja syvät. Iho oli kuin maito, ja veri
teki tumman tukan varjostamana hurmaavan vaikutuksen; hajallaan hänen
tukkansa muodosti hänen harteilleen kuin pitkän, paksun vaipan. Välistä
hän piti sitä alhaalla kahdeksalle raskaalle palmikolle laitettuna,
välistä sommiteltuna pään päälle diademin tapaan.

Tämän hiusten tavattoman runsauden takia oli luonnollista, että hän
piti päänsä pystyssä kuninkaallisen majesteetin koko arvokkuudella.

Ilman elämänkokemusta ja ihmistuntemusta kun oli ja täynnänsä
ensimäisen nuoruuden luottavaista lämpöä, hän näki elämän edessään
lakkaamattomana juhlana. Uskollinen rakkaus olisi aina ympäröivä häntä,
kaikki sydämet sykkisivät hänelle. Hän voisi olla rajattomassa määrin
hyvänä hengettärenä ympäristölleen ja kansoilleen.

Mutta ensimäisen juhlahuuman haihduttua, pettymykset tulivat kuin iskut
toisensa jälkeen.

Sillä vaikka keskiluokka aluksi olikin varsin tyytyväinen
keisarinnaansa, ei ylempien piirien laita ollut läheskään niin.
Itävallan ylimystö on Europan jyrkin, ja sen piireissä pidettiin tätä
ruhtinatarta, joka kuului Baierin kuningashuoneen sivuhaaraan, aivan
liian nuorena ja ennen kaikkea aivan liian vähän ylhäisenä olemaan
heidän keisarinnanaan.

Elisabetilla olikin vastassaan suljetut sydämet, vaikka hän oli
toivonut niitten olevan avoimet, ja hänen tielleen kohosi tylyyden,
kylmyyden ja juonien muuri. Hän, joka oli luullut tulevansa kaikkien
harrastuksen ja kunnioituksen loistavaksi keskustaksi, tunsi
itsensä pettyneeksi ja loukkaantuneeksi ja sai kokea, että häntä
kadehtien koetettiin syrjäyttää niistä kunnianosoituksista, ja siitä
vaikutuksesta, jotka hänelle kuuluivat.

Oli suuri onnettomuus hänelle, että hän niin aikaisin joutui
semmoiselle paikalle, jossa vaadittiin niin tavattoman suurta
ihmistuntemusta, tahdikkuutta ja notkeutta, olematta kasvatuksensa
kautta tullut valmistetuksi täyttämään näitä vaatimuksia. Hän oli
luottavainen, lapsellisen suora luonne, lintu raukka, joka oli lähtenyt
pesästään, ennenkuin oli vielä oppinut omin neuvoin lentämään.

Kaikki, jotka olivat Baierissa tunteneet hänet, olivat pitäneet
hänestä. Kotona oli koko hänen olemuksensa uhkunut alkuperäistä
elämäniloa, joka muistutti niistä metsistä ja tuntureista, joita
hän niin suuresti rakasti. Kaikkialle, mihin hän astui iloisena ja
leikkisänä, hän toi mukanaan tuoreuden tuulahduksen. Pää keikkui niin
reippaana nuorilla hartioilla tumman, pitkän tukan kaartamana, kun taas
tummansiniset silmät katsoivat aina avoimella ilmeellä, joka oli yhtä
kaukana kiemailusta kuin ujoudestakin.

Sekä isän että äidin puolelta hän oli syntyisin Wittelsbachien
suvusta ja oli suuressa määrin perinyt suvun ominaisuudetkin: hän oli
itsenäinen ja ylpeä, totuutta rakastava ja rohkea.

Itsessään hänen totuudenrakkautensa ja luonnollisuutensa olivat yleviä
hyveitä, mutta nämä hyveet tulivat hänelle suureksi vaaraksi, koska
hän ei osannut pakoittaa niitä semmoisiin muotoihin, jotka olisivat
sopineet hovi-elämään.

Hänen olentonsa tuoreus ja keväisyys eivät sopineet Hofburgin eikä
Schönbrunnin oloihin.

Olemme eräässä aikaisemmassa luvussa nähneet, että hän keisarinnaksi
tultuaan ei ollut saanut vielä läheskään täydellistä kasvatusta. Se oli
päinvastoin tuskin alkanutkaan. Työ ja ajatteleminen eivät olleet tähän
saakka hänen elämässään saaneet mitään sijaa.

Tämä tiedettiin Wienin hovissa ja uskottiin, että häntä voitaisiin
huvittaa turhamaisuuksilla ja imartelulla viedä hänet mihin hyvänsä.

Pian kuitenkin huomattiin, että oli erehdytty. Hän, oli tosin nuori,
mutta sukunsa muitten ominaisuuksien ohella hän oli perinyt sen
runsaan ja monipuolisen lahjakkuuden. Hänen vilkas henkensä otti
itseensä kaiken, mikä kiinnitti hänen mieltään, ja hän osasi suurella
tarkkuudella valikoida ja hylätä. Tämä voimakas personallisuus
nousi kapinaan sitä vastaan, että sen olisi ollut pakko luopua
yksilöllisyydestään ja tulla muokatuksi uudestaan hovimuotojen
mukaiseksi.

Elämä Hofburgissa, missä toinen päivä oli toisensa kaltainen, väsytti
häntä sanomattomasti.

Ensimäisestä hetkestä näyttäytyi selvästi, että hän inhosi loistoa ja
juhlamenoja. Niin vähän kuin hän muissa suhteissa muistuttikin Marie
Antoinettea, niin hovitapaa hän inhosi yhtä paljon kuin mainittu
onneton kuningatar.

Wienin hovin naiset ja kavalierit, jotka olivat eläneet hovitavan
lakien mukaan melkein siitä lähtien, kun olivat nähneet päivänvalon,
pitivät näitä lakeja aivan luonnollisina ja vallan välttämättöminä.
Ne olivat käyneet heidän elämänsä kehykseksi, vieläpä tottumuksen
voimalla muodostuneet heidän tunteittensakin ojennusnuoraksi. Mutta
Baierin alppien luonnonlintu piti Itävallan hovin muotoja naurettavina
ja pikkumaisina. Hän ei voinut hengittää vapaasti tässä painostavassa
ilmassa, missä hänen siipiänsä päivän joka hetki hänen lennossaan
soukennettiin.

Eräässä ensimäisistä hoviseuroista, jossa Elisabet oli johtavana
henkilönä, hän vastoin kaikkia tapoja riisui hansikkaat kädestään.
Muuan vanhemmista hovinaisista riensi kauhistuneena huomauttamaan, että
hän rikkoi hovitapaa vastaan.

"Miksikä se ei olisi sallittua?" keisarinna kysyi.

"Koska se on poikkeus säännöstä", vastaus kuului.

"Niin ollen otamme poikkeuksen säännöksi", Elisabet virkkoi.

Ei yksikään nuori mies voisi olla enemmän rakastunut, kuin Frans Josef
oli nuoreen puolisoonsa, jonka oli keksinyt ilman sukulaisten ja
lähettiläiden apua.

"Olen rakastunut kuin luutnantti ja onnellinen kuin jumala", hän
kirjoitti eräälle ystävälleen heti, kun häitten viettämisestä oli
päätetty.

Mutta kaikki hänen rakkautensa tarvittiinkin sovittamaan tätä kaikelle
pakolle vierasta lasta kaikkiin niihin siteisiin, jotka seurasivat
Itävallan ja Unkarin hallitsijattaren asemaa.

Vanhempien hovinaisten ja nuoren keisarinnan välillä sattui piankin
yhteentörmäyksiä, ja keisarin piti usein tulla välittämään rauhaa. Hän
salli keisarinnan kernaasti löysätä vanhojen aikojen ankaroita siteitä,
mutta ei uskaltanut hänen sallia tuoda hoviin uusia lakeja. Hänen
vapaudenhalunsa sen vuoksi usein pani nuoren aviomiehen kärsimyksen
kovalle koettelemukselle.

Keisarinna rakasti sydämellisesti Fransiaan, mutta ei samalla tavalla
kuin tämä vaimoaan. Huolimatta kiihkeästä luonnonladustaan, joka
varsinkin hänen myöhempinä aikoinaan usein purkautui ilmi, Elisabet
oli erotisessa suhteessa sangen kylmä. Hän tunsi eräänlaista arkuutta
keisarin intohimoisten tunteiden edessä ja säilytti suhteessaan häneen
lapsellisen sielun puhtauden.

Hänen anoppinsa oli tähän saakka ollut rajattomana valtiaana hovissa.
Arkkiherttuatar Sophie olikin ansainnut tämän etevän aseman; pojan
ensimäisinä, hyvin vaikeina hallitusvuosina hän oli ollut keisarille
todellisena tukena.

Tavattoman älykäs kun oli, hän oli hankkinut itselleen kohtalokkaan
vallan vaikutuksille hyvin alttiista keisarista. Niin kauan kuin
vain oli vähintäkään mahdollisuutta pidellä valtikkaa sekä keisarin
yksityisessä että valtiollisessa elämässä, äiti ei suinkaan aikonut
luovuttaa hituistakaan vallastaan. Ensimäisen paikan Frans Josefin
rinnalla hän oli säilyttänyt itselleen, eikä hän hetkeäkään ajatellut
perääntyä seitsentoista-vuotiaan sisarentyttärensä tieltä.

Tuskin voi ajatella kahta naista, joilla olisi vähemmin edellytyksiä
ymmärtää toisiaan, kuin tämä anoppi ja tämä miniä, vaikka molemmat
kuuluivatkin samaan sukuun.

Arkkiherttuatar Sophie oli täynnänsä vallanhimoa. Elisabet ei pannut
mitään arvoa valtaan, ja vallanhimo oli hänelle vieras.

Täti oli maailmaa kokenut, mutta nuorella keisarinnalla ei ollut vielä
mitään käsitystä elämästä. Sophie hallitsi keisaria, mutta papit
hallitsivat vuorostaan häntä. Elisabet palveli Jumalaa luonnossa;
jos oli mahdollista, niin hän vältti kaikkia kirkollisia juhlia, ja
pappisvaltaa hän vihasi.

Vanhempi nainen rakasti juhlamenoja, joissa itse sai näytellä
ensimäistä osaa, ja Elisabet taas mieluimmin pysyi erillään kaikista
juhlamenoista.

Arkkiherttuatar eli siinä virheellisessä uskossa, että tätä lasta, joka
niin odottamatta oli saanut keisarikruunun, kyllä voisi vallita, kun
vain ympäröisi hänet huveilla ja nautinnoilla. Mutta Elisabetilla ei
ollut luonteessaan hiukkaakaan turhamaisuutta. Hän ei ollut koskaan
toivonut pääsevänsä keisarinnaksi taikka kuningattareksi saadakseen
nauttia semmoisen aseman suomasta loistosta. Hän ei edes pitänyt
kaupungissa asumisesta. Todennäköisesti hän olisi pitänyt parempana,
että hänen Fransinsa olisi ollut tuntematon ruhtinaanpoika, jotta
hän yhä edelleen olisi voinut tyydyttää makuaan elämällä luonnossa,
jommoisesta elämästä hän kasvunaikanaan oli täysin siemauksin nauttinut.

Arkkiherttuatar Sophie vaikutti sisarentyttäreensä aluksi
painostavasti, mutta sitten hän härnäsi keisarinnan vastarintaa.

Tiedämme Frans Josefin morsiamen saapuneen Wieniin sydän täynnä
toiveita ja unelmia ja siinä lujassa vakaumuksessa, että tästä
hetkestä alkaen olisi ensimäisellä sijalla aviomiehensä rinnalla.
Mutta kaikissa niissä tilaisuuksissa, joissa Elisabet tahtoi päästä
käyttämään keisarinnan-oikeuksiaan, anoppi koetti huomaamatta työntää
hänet syrjään. Ylimielisesti hän polki keisarinnan toiveet jalkoihinsa
ja murskasi kovakouraisesti hänen pyrkimyksensä. Ottamatta huomioon
miniänsä tunteita, anoppi joka tilaisuudessa laiminlöi hänet.

"_Madame Mère_" (rouva äiti), niinkuin Sophieta kutsuttiin, vaikka hän
ei missään suhteessa ollut Napoleonin äidin kaltainen, oli suurvalta,
jonka ystävyyttä viisaus vaati säilyttämään. Sitä paitsi tiedettiin
keisarin erotisessa suhteessa olevan vaihtelevaisen ja luonnostaan
helposti vaikutuksille alttiin, joten hän todennäköisesti piankin väsyi
vaimoonsa. Elisabetin kokemattomuus teki hänet sangen vähän sopivaksi
vastustamaan hovin juonitteluja, ja kaikki ennustivat, että anoppi
tässä taistelussa pääsisi voitolle.

Keisarinna oli vielä kovin suosittu pääkaupungin väestön syvien rivien
keskuudessa. Ratsastaessaan keisarin rinnalla Wienissä, tämä hurmaava,
seitsentoistavuotias lapsi pakostakin valtasi väkijoukkojen suosion
sekä kauneutensa että ystävällisyytensä nojalla.

Mutta hovin vanhemmat kohtelivat häntä, niinkuin jo on mainittu, niin
kylmästi ja halveksivasti, että se olisi murtanut vähemmän voimakkaan
naisen sielun. Köyhän herttuantyttären oli alituisesti siedettävä
vihjauksia siitä, että hän ei ollut sen kunnian arvoinen, joka oli
tullut hänen osakseen.

Hänen ylpeä sydämensä saattoi kaikkein vähimmin alistua semmoisen
halveksimisen alituiseen painostukseen.

On vaikeata olla miellyttävä, kun on itku kurkussa, hymyillä silloin,
kun kyyneleet kihoilevat silmäkulmissa, esiintyä arvokkaasti ja
miellyttävästi, kun mieluimmin tahtoisi vetäytyä johonkin pimeään
nurkkaan päästääkseen tuskansa vapaasti valloilleen.

Elisabet oli hermostunut luonne. Hän osoitti myöhemmin voivansa
suurilla hetkillä tehdä suuria uhrauksia, mutta hänen luonteensa
mukaista ei ollut tehdä joka päivä pikku uhreja. Hän huomasi parhaat
ajatuksensa ymmärrettävän väärin, parhaan tahtonsa tulkittavan
kierosti, ja hän jäi yksikseen omassa hovissaan.

Keisari osotti hänelle yhä edelleen mitä suurinta huomaavaisuutta,
mutta aviopuolisoidenkin kesken esiintyi väärinkäsityksiä, jotka
toiselta puolen aiheutuivat nuoren vaimon loukatusta ylpeydestä,
toiselta taas anopin pyrkimyksistä halventaa häntä poikansa silmissä.
Vaikka rakasti miestään, Elisabet kuitenkin karttoi häntä. Hän ei
tahtonut olla mikään kiusallinen lapsi, joksi arkkiherttuatar häntä
nimitti.

Mutta tällä totuutta rakastavalla, voimakkaalla sielulla, joka oli
kypsymässä, oli kiivaan kärsimättömyydenkin hetkiä, jotka eivät
suinkaan olleet omiaan hankkimaan hänelle ystäviä. Häntä tympäsi
koko tämä maailma, jossa hän eli, maailma, joka oli täynnänsä
itserakkautta ja voiton ja vallan himoa. Hermostuneena ja harkitsematta
hän nousi vastarintaan lakkaamattomia vainoamisia vastaan. Hän
kohteli silmiinpistävän tylysti niitä naisia, jotka kuuluivat anopin
puolueeseen, ja soi suosionsa toisille, jotka kavalsivat ja pettivät
häntä.



VII.

Matkoilla valtakunnassa. -- Äidin-huolet.


Ei mikään ollut aluksi ollut nuoren keisarinnan toivomuksille
enemmän vierasta kuin istuminen valtaistuimella yksinäisessä
majesteetillisuudessa, vain muutamien valikoitujen, ylhäisessä asemassa
olevien perheiden ympäröimänä. Hän ikävöi päästä kansan keskuuteen,
oppia tuntemaan maataan ja alamaisiaan.

Hänen avioliittonsa alkuaikoina hänet usein nähtiin Wienin kaduilla.
Hänen ajaessaan pääkaupungin läpi, suuria ihmisjoukkoja kerääntyi hänen
tielleen. Ihmiset tunkeilivat aivan hänen lähelleen, tyrkkivät toisiaan
ja tappelivat ilakoiden ja nauraen saadakseen nähdä hänet niin läheltä
kuin mahdollista.

Edeltäpäin kellekään ilmoittamatta aikeestaan ja vain yhden
hovinaisen saattamana hän eräänä päivänä käveli kaupungilla. Eräällä
vilkasliikkeisimmällä paikalla hän astui myymälään, jonka akkunassa oli
huomannut häntä huvittavan esineen.

Ei ollut suinkaan mieluinen yllätys hänelle huomata satoja ihmisiä
kokoontuneina myymälän edustalle hänen aikoessaan poistua sieltä. Vain
poliisin avulla ja suurten ponnistusten jälkeen onnistuttiin tekemään
hänelle tietä.

Tämä kävelyretki herätti hovissa mitä suurinta tyytymättömyyttä.

"Hänen majesteettinsa luulee ilmeisesti vielä olevansa Baierin
vuoristossa. Hän unohtaa olevansa Itävallan keisarinna ja mitä on
velkapää puolisonsa asemalle", kuiskailtiin hänen ympärillään.

Säikähtyneenä tästä yrityksestään antautua kansan keskuuteen,
keisarinna nyt väitteli niin paljon kuin mahdollista esiintymistä
vilkasliikkeisillä paikoilla; hän rajoitti kävelynsä linnan puutarhaan
ja Schönbrunnin puistoihin.

Mutta hovi ei hyväksynyt sitäkään, että hän kokonaan vetääntyi
julkisuudesta. Samat henkilöt, jotka vasta olivat soimanneet häntä
siitä, että hän oli kävellyt kaduilla, moittivat häntä nyt siitä, että
hän ei siellä kävellyt.

"Keisarinna unohtaa, mitä hänen asemansa vaatii, ja että hän on
velvollinen näyttäytymään kansalle niin usein kuin mahdollista",
sanottiin nyt.

Ne epäystävälliset tuomiot, jotka keisarinna sai osakseen, tekipä hän
mitä tahansa, saivat hänet vain yhä enemmän sulkeutumaan itseensä.
Ilkeämielinen hoviseura sai aikaan vahingon, jota ei enää koskaan
saatu korjatuksi, sillä tultuaan vanhemmaksi ja kypsyneemmäksi ja
itsenäisemmäksi, keisarinna oli menettänyt kaiken halun näyttäytyä
pääkaupungissa.

Hänen luonteessaan piili perinnäinen taipumus viettämään syrjäistä
havainnontekijän-elämää, ja opittuaan rakastamaan yksinäisyyttä, hän
rakasti sitä liian paljon enää milloinkaan luopuakseen siitä.

       *       *       *       *       *

Habsburgien valtakunnan etäisimmissä osissa, Böhmissä, Mährissä,
Galiziassa ja Unkarissa kuitenkin kärsimättöminä odotettiin tilaisuutta
saada lausua keisarinna tervetulleeksi sikäläisen väestön keskuuteen.

Keisaripari tekikin pian useita pienempiä matkoja. Muutamia kuukausia
häittensä jälkeen keisari Frans Josef kävi puolisoineen Mährissä ja
Böhmissä.

Syyskuussa 1856 keisaripari matkusteli Itävallan alpeilla, vierailu,
joka vieläkin elää kuvissa ja lauluissa ja kansan muistossa.

Kärtnenissä olevassa Heiligenblutin alppikylässä, missä keisari ja
keisarinna nukkuivat yötä, he kiipesivät samassa kylässä olevalle
korkealle Grossglockner-kukkulalle. Kello neljä aamulla he kuuntelivat
messua pikku kirkossa, ennenkuin lähtivät matkalle. Parin tottuneen
oppaan johtamina he alkoivat vuoren kiipeämisen.

Elisabet ratsasti osan matkasta, mutta hänen puolisonsa käveli
jalkaisin. 1,000 metrin korkeudella merenpinnasta keisari poimi
jyrkältä äyräältä kimpun "edelweissiä", ojentaen sen vaimolleen sanoen:

"Nämä ovat ensimäiset edelweissit, joita olen elämässäni poiminut."

N.s. Wallner-majalla keisarinna pysähtyi lepäämään, kun sitä vastoin
Frans Josef nousi korkealle Glockner-satulalle asti, joka on 2,400
metriä meren pinnan yläpuolella. Tämän alppikäynnin muistoksi
Wallner-maja sai nimen "Elisabetruhe" (Elisabetin levähdys).

Grossglocknerilta matka kävi Steiermarkiin, missä he pysähtyivät vasta
Marburgissa. Syyskuun 11 päivän iltana hallitsijapari saapui Graziin,
joka loisti yhtenä valomerenä ja missä heidät, kuten kaikkialla
matkalla, vastaanotettiin riemulla.

Marraskuun 17 päivänä keisari puolisoineen kävi niissä italialaisissa
maakunnissa, jotka silloin vielä muodostivat osan heidän
valtakuntaansa; sotalaiva "Elisabeth" vei heidät Triestistä Venetiaan.

Oli varrottu, että silloiset valtiolliset olot ja italialaisten
vastenmielisyys Itävallan herruutta kohtaan aiheuttaisivat tylyn
vastaanoton. Mutta "Adrian kuningatar", niinkuin kaunista Venetiaa
kutsutaan, oli pukeutunut loistavaan juhlapukuun tervehtääkseen
nuorta keisarinnaa. Marcus-tori oli juhlavalaistu ja kaupungissa
toimeenpantiin loistavia naamiohuveja.

Elisabet voitti kaikkien sydämet herttaisuudellaan ja kauneudellaan.
Rahvaan naiset heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja suutelivat
hänen käsiään. Ja Frans Josef lausui hänelle:

"Sinun suloutesi ja kauneutesi ovat tehneet enemmän tämän kansan
valloittamiseksi kuin kaikki minun armeijani pistimineen ja tykkeineen
voisivat aikaansaada."

Milanossakin vastaanotto oli niin sydämellinen, että keisari
liikutettuna huudahti:

"Kaikki entiset loukkaukset olen unohtanut."

Ensimäisenä syntymäpäivänä, jota Elisabet vietti Itävallassa,
Budapestin valtiopäivät lähettivät lähetystön onnittelemaan häntä ja
pyytämään, että hän pian tulisi käymään Unkarissakin.

Tähän keisarinna vastasi:

"Siitä hetkestä lähtien, kun sallimus yhtä rakkailla kuin
katkeamattomilla siteillä yhdisti minut Unkarin kuningaskuntaan, on
tämän menestys ollut hartaimman osanottoni esineenä. Tunteeni tätä
maata kohtaan ovat, jos mahdollista, tulleet vieläkin voimakkaammiksi
sen sydämellisen onnittelun johdosta, joka minulle tänään on esitetty
ja joka on niin kauniisti ilmennyt teidän puheessanne.

"Vastaanottakaa syvästi tuntemani kiitollisuus ja viekää toistaiseksi
lämpimimmät tervehdykseni kansalle, joka teidät on lähettänyt. Toivon,
että minun pian suotaisiin täyttää maan toivomus ja läheltä oppia
tuntemaan Unkarin kansa."

Kuten tunnettua, Frans Josef oli vain nuorukainen, kun hänen setänsä,
keisari Ferdinand, luopui kruunusta ja vetäytyi Pragiin päättämään
päivänsä.

"Der Blutjunge" (keltanokka), kuten viholliset nimittivät Habsburgien
valtakunnan kahdeksantoista-vuotiasta hallitsijaa, oli pakoitettu
melkein heti valtaistuimelle noustuaan lähtemään sotaan unkarilaisia
vastaan, jotka tekivät kapinan.

Hänen omat voimansa eivät riittäneet tukahduttamaan levottomuuksia ja
hän tunsi olevansa pakoitettu pyytämään apua Venäjältä. Tsaari Nikolai
I antoi hänen käytettävikseen satatuhatta sotilastaan, ja näiden avulla
hänen onnistui kukistaa kapina.

Unkarin vallankumous 1848-1849 kukistettiin ankaruudella. Monet
kaupungit, kylät ja herraskartanot poltettiin tuhkaksi, ja maa ja kansa
vuoti verta melkeinpä parantumattomista haavoista.

Hillityllä katkeruudella kansakunta kesti kohtalonsa. Ennen
avioliittoaan Frans Josef kävi monesti Unkarissa levollisempien aikojen
koitettua, mutta nämä vierailut eivät kyenneet vähimmässäkään määrässä
lieventämään häntä vastaan vallitsevaa kansan vihamielistä mielialaa
taikka murtamaan kansan passivista vastarintaa.

Hänen mentyään viisi vuotta myöhemmin naimisiin, viha yhä kyti
Unkarissa.

Tiedämme, että hän hääpäivänään armahti valtiolliset rikoksentekijät
maissaan. Tähän lempeyden työhön hänen puoleltaan vastattiin vihdoinkin
sovinnollisemmin tuntein toiseltakin puolelta.

Ensimäisen ystävällisemmän mielialan merkit eivät kohdistuneet
kuitenkaan häneen, vaan keisarinnaan. Hänen hymyilynsä se sulatti jään
unkarilaisten sydämistä, hänen hyvyytensä ja kauneutensa laskivat
ensimäisen perustan Unkarin kansan ja sen kuningashuoneen välisille
paremmille suhteille.

Saatiin tietää, että Elisabet uutterasti opiskeli unkarinkieltä, joka
on Europan vaikeimpia. Tiedettiin hänen suojelevan maan taiteita ja
että hän osotti harrastusta sen elämään ja tapoihin. Tiedettiin vielä,
että unkarilaisten hyvinvointi oli yksi niitä harvoja aloja, joilla
hän pyrki aikaansaamaan valtiollista vaikutusta, ja kerrottiin hänen
vuodattaneen kyyneleitä niissä tilaisuuksissa, joissa hänen puolisonsa
oli kieltäytynyt täyttämästä unkarilaisten toivomuksia.

Johtuu kysymään, mikähän voi olla syynä siihen, että tämä ruhtinatar,
joka oli syntynyt niin kaukana Unkarista, joka lapsuutensa aikana ei
koskaan ollut kuullut ääntäkään sen kielestä ja joka koskaan ei ollut
uneksinutkaan joutuvansa mihinkään kosketuksiin tämän valtakunnan
kanssa, kuitenkin saattoi tuntea siihen niin lämmintä harrastusta.

Arvoitukseen on sielullinen ratkaisu.

Astuessaan Wienin Hofburgiin, jonka seinien sisällä hän tästä lähtien
olisi elävä, hän kohtasi mielialan, joka huokui mitä syvällisintä
vastenmielisyyttä Unkarin kansaa kohtaan. Jokainen vapaamielinen
liikahduskin oli kauhistus arkkiherttuatar Sophielle -- hovin
johtavalla sielulle -- sekä niille papeille ja Itävallan hovi- ja
valtiomiehille, jotka olivat hänen apureinaan. Vereksenä oli vielä
mielissä vaikutus, jonka unkarilaiset olivat herättäneet yrityksellään
katkoa kahleensa, ja nuori keisarinna kuuli monta karvasta sanaa ja
ankaraa tuomiota Leitha-joen toisella puolella asuvista alamaisistaan.

Elisabetin luonne oli vastarintaan taipuisa.

Erikoisen itsenäisen luonteensa vuoksi hän halusi ottaa lähemmin selkoa
olosuhteista, voidakseen itse muodostaa mielipiteensä ja saadakseen
vakaumuksen siitä, oliko hovipuolue oikeassa vai eikö.

Täten hän sai heti aivan toisen vaikutelman, kuin mitä hänelle
etukäteen oli pyritty tyrkyttämään.

Hän tunsi mieltymystä unkarilaisten avoimeen, vilpittömään ja
ritarilliseen olemukseen ja niihin heidän ominaisuuksiinsa, jotka
olivat sukua hänen oman luontonsa kanssa.

Kielen avulla hän toivoi oppivansa tuntemaan kansan sisäisen olemuksen
ja hän rupesi sen vuoksi opiskelemaan sitä niin vakavasti ja
uutterasti, että ei antanut minkään vaikeuden lamauttaa päätöstään.

Hän oppikin, ei vain ymmärtämään kieltä, vaan hän puhuikin sitä aivan
kuin olisi ollut syntyjään unkarilainen. Unkarinkielen lausumisen
taitavuudessa hän vei voiton kaikista Habsburgien kuningashuoneen
varhaisemmista jäsenistä.

"Kuningatar Elisabet puhui kieltämme ilman vierasta murtamista",
unkarilainen runoilija Mauri Jókai sanoo. "Hän puhui sitä kuin reipas
maalaisnainen -- ei niin teeskennellen kuin useimmat ylimystömme
naiset. Korvissa vieläkin soivat hänen äänensä hopeanheleät säveleet."

Hänen ensimäinen opettajansa unkarinkielessä oli muuan vanha professori
Homoky, jonka opetustapa oli ylen väsyttävä. Mutta ei sekään seikka
voinut jäähdyttää keisarinnan intoa päästä siihen päämäärään, jonka hän
tässä suhteessa oli itselleen asettanut.

Useita vuosia myöhemmin hän kysyi eräältä herralta, jonka opettajana
Homoky oli ollut Theresianumissa:

"Pitikö teidänkin kirjoittaa niin hirmuisen paljon? -- Minä sain
kirjoittaa niin, että sormiani pakotti", keisarinna lisäsi.

Homoky oli päntännyt häneen unkarinkielen kieliopin ja opettanut hänet
ymmärtämään helpompaa kirjallisuutta. Mutta tämä ei läheskään riittänyt
tyydyttämään keisarinnaa. Hän tahtoi parantaa ja pyöristää taitoaan ja
hankkia perinpohjaiset tiedot Unkarin kirjallisuudesta.

Tohtori Max Falk, joka siihen aikaan asui Wienissä sanomalehtimiehenä,
tuli nyt hänen opettajakseen. [Tohtori Max Falk, myöhemmin
"Pester Lloydin" päätoimittaja ja Unkarin valtiopäiväin jäsen, on
muistelmissaan, jotka muodostavat kaikkein parhaita kirjallisia
kuvauksia Elisabetista, kertonut siitä ajasta, jonka oli keisarinnan
opettajana.]

Hän käsitti asemansa opettajana aivan toisella tavalla kuin Homoky.
Hänen innostamanaan keisarinna ryhtyi lukemaan parhaita unkarilaisia
kirjailijoita. Samalla hän piti keisarinnalle luentoja Unkarin kansan
historiasta, kuvaillen varsinkin uudempaa aikaa. Keisarinna sai
unkarinkielelle kääntääkseen Arnethin julkaiseman Itävallan Josef II:n
ja Venäjän Katarina II:n välisen kirjeenvaihdon, ja tämä työ sekä
huvitti että miellytti häntä suunnattomasti.

Max Falk oli ihastunut hänen ahkeruuteensa ja melkein pikkumaiseen
tarkkuuteen, jolla hän täytti velvollisuutensa sekä oppitunneilla
että niitten ulkopuolella. Eräänä aamuna hän ojensi opettajalleen
unkarinkielisen kirjallisen käännöksen, sanoen:

"Eilen meni minulta koko aamupäivä vastaanottoihin, ja illalla
oli hovikonsertti. Konsertin loputtua olin niin väsyksissä, että
menin heti nukkumaan. Mutta mentyäni vuoteeseeni, muistin, että en
ollutkaan kirjoittanut unkarin-käännöstäni. Sen vuoksi repäsin lehden
yöpöydälläni olevasta almanakastani ja käänsin erään kertomuksen.
Suokaa anteeksi, että se on kirjoitettu lyijykynällä."

Kului muutamia vuosia, ennenkuin hän tuli ensimäisen kerran käyneeksi
Unkarissa. Toukokuussa 1857 Frans Josef viimein matkusti sinne
puolisonsa kera.

Keisarinnaa odotti loistava vastaanotto hänen saapuessaan Unkariin.
Riemuiten unkarilaiset tervehtivät nuorta kuningatartaan.

Keisaripari oli päättänyt tehdä pitemmän kiertomatkan maassa, mutta
yht'äkkiä se oli keskeytettävä.

Keisarilla ja keisarinnalla oli siihen aikaan kaksi lasta,
arkkiherttuattaret Sophie ja Gisela, ja hovi oli tuskin kerinnyt
majoittua Ofenin kuningaslinnaan, kun saatiin tieto, että kaksi-vuotias
Sophie oli sairastunut.

Lääkärit lähettivät ensin tietoja, jotka rauhoittivat levotonta äitiä,
mutta Debreczeniin tullessa toukokuun 28 päivänä oli odottamassa
kirje, jossa lapsen tilan ilmoitettiin käyneen huonommaksi. Vanhemmat
palasivat kiiruusti Budapestiin, ja seuraavana iltana heidän vanhin
tyttärensä kuoli.

Kyynelsilmin Elisabet lähti Unkarista. Yksi hänen ensimäisistä,
suurista suruistaan oli kohdannut häntä hänen oleskellessaan magyarien
keskuudessa. Ehkäpä suru vielä lujemmin sitoi hänet tähän kansaan, jota
hän myöhemmin elämässä oli oppiva rakastamaan niin hartaasti ja joka
vastalahjaksi rakasti ja kunnioitti häntä kuin äitiä ja suojelusenkeliä.



VIII.

Kruununprinssi Rudolfin syntymä. -- Vuoden 1859 sodan aika.


Olemme edellisessä luvussa kertoneet, kuinka nuori keisarinna ja
kuningatar Unkarin-matkansa aikana menetti vanhimman lapsensa. Olemme
kuvanneet myöskin, kuinka ne iloiset toiveet, joilla hän alotti uuden
elämänsä, olivat Wieniin tultua äkkiä sortuneet.

Juuri mainittua lasta kantaessaan sydämensä alla, hän oli saanut
kokea tuhansia pettymyksiä, mutta tulevan äidinilon ajatus sai hänet
kestämään koettelemukset.

Sekä kansa että keisari ja tämän suku toivoivat ja odottivat
kruununperillistä. Keisarinna ikävöi lasta, joka täyttäisi tyhjyyden
hänen elämässään.

Tuskin vuotta oli kulunut vihkiäisistä, kun hän (maaliskuun 5 päivänä
1855) synnytti tytön, joka ristittiin keisarin äidin kaimaksi.
Varhaisesta aamusta alkaen ihmisjoukko oli häärinyt Laxenburgin linnan
edustalla, jossa linnassa keisarinna silloin oli, ja Hofburgiin olivat
kokoontuneet aateli ja korkeimmat upseerit ja virkamiehet.

Pettymys oli tavattoman suuri, kun saatiin tietää, että äsken syntynyt
ei ollutkaan prinssi. Maassa vallitsi kallis aika, eikä sen tähden
toimeenpantu mitään juhlallisuuksia pikku prinsessan syntymän eikä
ristiäisten johdosta.

Elisabet oli liian nuori ja kokematon täysin käsittääkseen
tyytymättömyyden siitä, että hän ei ollut valtakunnalle lahjoittanut
kruununprinssiä. Mutta pian hän kuitenkin sai havaita pettymyksen
kaikkien kasvoilta eikä vähimmin keisarin.

Pettymys tuli vielä suuremmaksi ja sitä salattiin vielä vähemmin, kun
hän heinäkuun 12 päivänä 1856 jälleen synnytti tytön.

Keisarinna otti äidinvelvollisuutensa hyvin vakavalta kannalta eikä
toivonut mitään hartaammin kuin saada askarrella lastensa kanssa ja
uhrata itsensä heille.

Mutta arkkiherttuatar Sophie otti häneltä pois heidät melkein heti. Hän
karkotti äidin Hofburgin loistosaleihin, missä Elisabet tunsi itsensä
vieraaksi, ja järjesti nuorten prinsessojen asunnon suunnattoman
suuren, vanhan linnan sivurakennukseen.

Elisabetin täytyi vasten tahtoaankin verrata omaa elämäänsä äitinsä,
Possenhofenin emännän sisällökkääseen elämään, joka oli täynnänsä työtä
ja jaloa uhrautumista lapsijoukkonsa hyväksi.

Tämä ajatus sai hänet vain sitä katkerammasti tuntemaan oman olemisensa
surullisuuden. Hänen itsensä oli pakko viettää paradielämää korkean
asemansa loistossa; hänen täytyi elää palvellakseen kauneuttaan ja
näytelläkseen pukujaan. Hänen äidinrakkautensakin sai näyttäytyä vain
haluna välistä huvin vuoksi hetkisen leikkiä pienokaisten kanssa.

Hänelle huomautettiin niin usein ja jyrkästi, että hänen oli
välttämätöntä hankkia valtakunnalle kruununperillinen, että hän
rupesi aivan pelkäämään. Eräänä päivänä hän kuuluu avanneen sydämensä
äidilleen ja kysyneen häneltä:

"Luuletko, että Frans seuraa Napoleonin esimerkkiä ja purattaa
avioliittomme, jos minä en saa poikaa?"

"Ei sinun pidä miettiä semmoisia asioita, lapseni. Fransisi rakastaa
sinua kaikesta sydämestään", vastaus kuului. Ja viisas äiti kuuluu
lisänneen:

"On kahta lajia naisia: semmoisia, jotka saavat kaikki, mitä toivovat,
ja semmoisia, jotka eivät saa mitään siitä, mitä toivovat. Sinä näytät
kuuluvan viimemainittuihin. Olet luonnolta saanut erinomaiset lahjat
ja olet jalo luonne. Mutta sinulta puuttuu eräs ominaisuus: et kykene
alentumaan ympäristösi kannalle etkä voi kohota olosuhteiden voimalla.
Kuulut toiseen aikaan kuin meidän, aikaan semmoiseen, jossa oli
pyhimyksiä ja marttyyrejä. Älä vedä maailman katseita itseesi olemalla
pyhimys, mutta älä myöskään päästä sydäntäsi murtumaan kuvittelemalla
olevasi marttyyri."

Yhä kiihkeämmin Elisabet alkoi toivoa saavansa pojan. Jos tämä
tapahtuisi, hän toivoi elämän vielä voivan muodostua hänelle
onnellisemmaksi, kuin se oli näyttänyt tahtovan muodostua hänen
ensimäisinä aviovuosinaan.

Kohta hänen täytettyään kaksikymmentä vuotta, tämä hänen harras halunsa
toteutui. Illalla elokuun 21 päivänä 1858 Frans Josefin nuori, kaunis
puoliso synnytti heikon ja hintelän, mutta kauniin pojan. Syrjäyttäen
kaikki muodollisuudet, onnellinen isä kiinnitti "Kultaisen taljan"
ritarimerkin poikansa kehtoon.

Seuraavana aamuna sähkölennätin vei tiedon keisaripojan syntymästä
maailman etäisimpiinkin osiin; sata yksi tykinlaukausta pamahti
Itävallan ja Unkarin kaikista linnoituksista. Miljonat ihmiset
tervehtivät tapahtumaa riemulla, ja kaikkialla suuressa valtakunnassa
kokoonnuttiin kirkkoihin rukoilemaan äidin ja lapsen puolesta.

Hengenvaarallisessa tungoksessa ja ylenpalttisen sydämellisten
tervehdysten tulviessa keisari ajeli pääkaupungissaan. Kokonainen
kynttiläin meri oli sytytetty äsken syntyneen kunniaksi, kaikkiin
mahdollisiin paikkoihin oli laitettu näkyviin lämpimiä tervehdyksiä
keisariparille ja heidän pojalleen. Kaikkialla laulettiin
kansanlauluja, johon oli sommiteltu seuraava säkeistö:

    "An des Kaisers Seite waltet
    Ihm verwandt durch Stamm und Sinn,
    Reich an Reiz, der nie veraltet,
    Unsre holde Kaiserin.

    Was das Glück zuhöchst gepriesen,
    Ström' auf Sie der Himmel aus!
    Heil Frans Josef, hei! Elisen,
    Segen Habsburgs ganzen Haus!"

(Keisarin rinnalla vallitsee hänen sukulaisensa perheen ja mielen
puolesta, lempeä keisarinnamme, täynnä suloa, joka ei koskaan vanhene.
-- Mitä on korkeimmaksi onneksi ylistetty, sen taivas hänelle
tulvimalla suokoon! Terve, Frans Josef, terve, Elisabet, siunattu
olkoon koko Habsburgien suku!)

Ihastus sai uutta virikettä, kun kruununprinssi kasteessa sai suuren
esi-isänsä Rudolfin nimen. Wienin kaupunginvaltuusmiesten onnitellessa
Frans Josefia ristiäisten johdosta, keisari vastasi:

"Taivas on suonut minulle pojan, joka kerran on näkevä uuden,
suuremman ja kauniimman Wienin. Mutta vaikka kaupunki muuttuukin,
prinssi on tapaava muuttumattomana samat uskolliset sydämet, jotka,
jos niin tarvitaan, ovat kaikissa olosuhteissa osottavat hänelle
uhrautuvaisuuttaan."

Burg-teatterin kuuluisa näyttelijätär, rouva Rettich, esiintyi illalla
elokuun 22 päivänä historian hengettärenä ja lausui näyttämöltä
Friedrich Halmin kirjoittaman juhlaprologin, joka alkoi seuraavin
sanoin:

    "Hier steht das Jahr, der Tag hier eingegraben,
    Der Rest der Tafel aber bleibe leer,
    Denn ich muss Raum für seine Thaten haben.
    Und Grosses, ahn' ich, schreibe ich noch hierher..."

(Tähän on kaiverrettuna vuosi ja päivä, mutta loput taulusta jääköön
tyhjäksi, sillä minun täytyy jättää tilaa hänen teoilleen. Ja suurta,
aavistan, vielä tähän kirjoitan ...)

Suuret ja pienet runoniekat ennustivat uudelle habsburgilaiselle
kunniaa ja suuruutta intomielisissä juhlahymneissä. Yksi ainoa tässä
suuressa riemukuorossa värähytti vakavampia säveleitä. Tämä poikkeus
oli sittemmin niin tunnettu runoilija Ludvig Anzengruber, joka toivoi,
että pienokainen ei koskaan saisi kokea, kuinka raskaasti kruunu voi
painaa.

Sillä hetkellä Rudolfin äiti oli kansan suosiossa. Hänen vihollisensa
vaikenivat, hänen anoppinsa oli tyytyväinen, ja itse hän oli onnellinen.

"Kukaan ei tähän asti näytä tarvinneen minua", hän virkkoi, "ei
edes pikku tyttönikään, jota koetetaan pitää minusta loitolla
niin paljon kuin mahdollista. Mutta en aijo suostua siihen, että
poikani otettaisiin minulta ja jätettäisiin hänet vierasten ihmisten
kasvatettavaksi. Hän on tarvitseva minua, ja me teemme toisemme
onnellisiksi."

Taaskin hän erehtyi. Rudolf karkotettiin melkein heti lastenkamariin,
linnan etäisimpään osaan. Turhaan äiti vastusti tätä järjestystä.
Anoppi oli vallitseva eikä tämä kopea arkkiherttuatar tahtonut
sallia, että Europan yhden mahtavimman valtakunnan perillinen saisi
kasvatuksensa nuorelta keisarinnalta, joka hänen mielestään ei ollut
selvillä edes siitä, kuinka hänen itsensä pitäisi käyttäytyä.

Elisabetin rukoillessa lupaa saada täyttää äidinvelvollisuutensa ja
huomauttaessa, kuinka lohdullista hänelle olisi saada pienokainen omaan
hoivaansa, arkkiherttuatar vihastui. Hänen mielestään Elisabetilla
oli täysi syy pitää itseään onnellisena, eikä hän voinut tai tahtonut
käsittää, että nuori äiti olisi minkään lohdutuksen tarpeessa.

Näköjäänhän anoppi olikin oikeassa: ulkonaisessa suhteessa Elisabet
oli avioliitollaan saanut kaikki, mitä maailma saattoi tarjota. Mutta
hän ei ollut kyllin pintapuolinen luonne, jotta ulkoinen loisto olisi
voinut korvata hänelle pettyneet toiveet taikka täyttää hänen sydämensä
tyhjyyden.

Hänen asemansa tuli melkoista huonommaksi sen kautta, että keisarin
lähinnä vanhin veli kesällä 1857 meni naimisiin Belgian kuninkaan
Ludwig I:n kunnianhimoisen tyttären Charlotten kanssa. Tämä näet heti
liittyi hovin siihen puolueeseen, joka oli vihamielisellä kannalla
keisarinnaa kohtaan. Hänestä tuli anoppinsa suosikki, ja se seikka,
että hän itse pysyi lapsettomana oli vain lisäsyynä hänelle kadehtimaan
kälyään.

Synkkiä pilviä nousi sillä välin valtiolliselle taivaanrannalle. Frans
Josefin italialaisten alamaisten keskuudessa vallitsi mieltenkuohu,
ja Habsburgien valtakunnan muissakin osissa oli syvällistä
tyytymättömyyttä hallitukseen.

Ei ollut mikään salaisuus, että arkkiherttuatar Sophie voimakkaalla
kädellään ohjasi valtakunnan sekä sisäisiä että ulkonaisia asioita.
Itävallassa puhuttiin julkisesti, että hän se julisti sodat ja
teki rauhat. Hänen harjottamansa valta herätti tyytymättömyyttä
laajoissa piireissä. Upseerit, porvarit ja virkamiehet ilmaisivat
tyytymättömyytensä "hamevaltaan".

Sodan syttyessä Ranskaa ja Sardiniaa vastaan 1859, maan kiistämättömät
edut ja sen alueet merkitsivät keisarin äidille vähemmän kuin
jesuitojen vallan ylläpitäminen.

Elisabet tajusi, kuinka onnetonta oli, että hänen puolisonsa salli
äitinsä ohjata häntä valtiollisessakin suhteessa. Hän paloi halusta
puuttua asiaan ja saada tämä epäkohta autetuksi, mutta hän oli aivan
voimaton.

Hänen neuvojaan ei kysytty, eikä toivottu hänellä edes olevan
mielipiteitä, vielä vähemmän hänen niitä ilmaisevan.

Sillä aikaa kun Frans Josef taisteli Solferinon luona ja hänen
anoppinsa kirjoitti kirjeitä Europan hoveihin ja piti pitkiä
neuvotteluja valtiomiesten ja diplomatien kanssa, keisarinnan oli
supistettava toimintansa siihen, että kävi tapaamassa upseereja ja
sotamiehiä, jotka haavottuneina palasivat Italian taistelukentiltä.

Laupeuden enkelinä hän vaelsi sairashuoneissa. Hän meni sairasvuoteelta
toiselle, maistoi ruokia, joita potilaille tarjoiltiin, ja jakeli rahaa
ja paperosseja.

Hänen lohduttavat sanansa lankesivat sitä parempaan maahan, kun ne
ilmeisesti tulivat sydämestä ja olivat vapaat siihen aikaan niin
tavallisesta intoilevasta saarnailusta.

Se tekopyhyys, jolla arkkiherttuatar Sophie verhosi kaikki tekonsa, oli
Elisabetista kovin vastenmielistä, eikä hän salannut tyytymättömyyttään
siitä, että klerikalisella puolueella oli ylivalta. Eräässä suuressa
hovijuhlassa paavin lähettiläs seisoi hänen lähellään, niin että
hänen jalkansa sattuivat sekaantumaan keisarinnan pitkään laahukseen.
Suuttunein katsein ja niin kiukkuisesti keisarinna nyhräsi laahuksensa
irti, että pyhän isän lähettiläs oli kaatua nurin lattialle.

Tämä kohtaus herätti suurta iloisuutta, sillä oltiin vakuutettuja
siitä, että yhtä kernaasti kuin keisarinna olisi tahtonut nähdä
lähettilään keikahtavan nurin tanssisalin permannolle, yhtä mielellään
hän olisi nähnyt, että hänen vaikutusvaltansa linnassa olisi tyystin
loppunut.



IX.

Avioliiton ristiriitoja. -- Elisabetin sairaus. -- Hänen oleskelunsa
Madeiralla.


Valtionasiat, seuraelämän huvittelut, metsästyksen ilot ja keisarin
taipumus palata siihen kevyeen elämään, jota hän oli viettänyt ennen
avioliittoaan, yhä syvensivät juopaa nuoren avioparin välillä.

Frans Josef omisti suuressa määrin luontaista sydämellisyyttä. Mutta
hänellä oli heikkoutensa, ja lähemmin tarkastaessa hän vähän vastasi
niitä ihanteellisia kuvitteluja, joita hänen puolisonsa oli hänestä
pitänyt.

Keisarinna oli liian ylhäinen luonne käyttääkseen alhaisia keinoja
hänen kahlehtimisekseen; hän ei ylipäänsä lainkaan tahtonut taistella
säilyttääkseen miehensä rakkautta.

Hänen alakuloisuutensa ja kasvava vastahakoisuutensa ottaa osaa hovin
huveihin vaikutti puolestaan siihen, että keisari vieraantui hänestä.
Keisaria väsytti hänen alakuloinen hiljaisuutensa, joka vaikutti häneen
kuin äänetön moite.

Hänen esiintyessään majesteettisen naisellisuutensa täydellisessä
loistossa, haaveksivat silmät saivat epäluuloisen ilmeen, ja avointen,
kauniitten kasvojen piirteet alkoivat laihtua ja käydä jyrkiksi.

Hän sai yhä kestää ankaraa vainoa hovissa olevien vihollistensa
puolelta, jotka lakkaamatta keräsivät kokoon kaikki, mitä voi lukea
hänelle viaksi hänen ulkonaisessa esiintymisessään, pitäen ilonaan
saattaa sen keisarin tietoon.

Keisari yhä enemmän luisui hänestä loitommaksi. Elisabet oli mennyt
naimisiin tietämättä, mitä avioliitto oli, ja hänen nuoruutensa oli
alussa tehnyt hänelle mahdottomaksi kiihtyä yhtä tulisiin tunteisiin
kuin Frans Josef.

Hänet oli kasvatettu ankarien perussääntöjen mukaan siveyden ja moralin
suhteen, ja lapsuudenkodissaan hänellä oli ollut silmiensä edessä aina
vanhempainsa onnellinen yhdyselämä. Varmaan hän oli toivonut löytävänsä
elämänonnensa puolisonsa rakkaudesta, ja hänen yksinäinen asemansa
Wienissä, keskellä niin monia vihamielisiä aineksia, oli hänessä
virittänyt hartaan halun päästä liittymään häneen yhä lähemmin.

Todellisuus oli musertanut hänen kuvitelmansa. Häntä ei vaivannut niin
paljon se, että oli menettänyt vaikutusvaltansa miehensä suhteen,
ehkäpä ei pelko hänen rakkautensakaan menettämisestä. Hänet musersi
kokonaan se seikka, että hän oli menettänyt kaiken luottamuksensa
aviomieheensä.

Wittelsbachien ylpeälle tyttärelle oli vieraiden ihmisten sääli
katkerin loukkaus -- almu, joka leimasi hänet melkein kerjäläiseksi.
Hän peitti raskasta pettymystään niin paljon kuin mahdollista ja
vetäytyi yhä enemmän elämään yksinään. Mutta hänet valtasi samalla
syvällinen vastenmielisyys maailmaa kohtaan, joka riemuitsi hänen
tuskistaan.

Hovissa, jossa vallitsi aivan liian suuri kevytmielisyys, jotta siellä
olisi siedetty tahratonta hyvettä, koetettiin, jos suinkin mahdollista,
keksiä jotakin tahraa keisarinnan maineesta, mutta nuori keisarinna oli
sanan ankarimmassa merkityksessä kerrassaan tahraton nainen.

Hänen terveytensä kärsi, mutta hän taisteli uljaasti ruumiillista
heikkouttaan vastaan.

Jonkun aikaa kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen hän sairastui
tautiin, jota lääkärit eivät voineet käsittää ja jota he turhaan
koettivat parantaa.

Lukuisien neuvottelujen ja tutkimusten jälkeen he vihdoin luulivat
keksineensä, että hänen keuhkonsa olivat vialla. He ilmoittivat
hänelle, että hänen tästä lähtein pitäisi noudattaa kaikkia mahdollisia
varokeinoja ylläpitääkseen horjuvia voimiaan, tieto, joka masensi häntä
syvästi.

Päivä päivältä ja kuukausi kuukaudelta hän tuli yhä sairaammaksi.
Häntä kehotettiin koettamaan saada terveytensä takaisin ja voimansa
palautetuiksi oleskelemalla Madeiralla, jota siihen aikaan pidettiin
sopivimpana kylpypaikkana rintatautisille. Mutta vaikka taudin tuhoisa
vaikutus oli selvästi nähtävissä hänen kalpeilta kasvoiltaan ja
laihasta varatalostaan, hän viimeiseen asti vastusti tätä ehdotusta.

Uuden vuoden aikoihin 1861 hän kuitenkin päätti matkustaa Madeiraan.
Surullisin tuntein häntä seurattiin matkalle, sillä monet epäilivät,
tokko hän tulisi hengissä edes perillekään. Itse hän ehkä kaikkein
vähimmin uskoi enää koskaan parantuvansa, mutta hän kesti kohtalonsa
kärsivällisesti ja valoi ympäristöönsä tuskan sekaista kunnioitusta.

Europa oli hänen lähtiessään verhottuna kylmään ja usvaan. Viikkoa
myöhemmin noustessaan maihin Madeiralla hän kohtasi kesän, tropillisen
kasvullisuuden, loistavan auringon ja kirkkaan, sinisen taivaan.

Hänen asuntonsa oli hurmaavalla paikalla. Talo oli rakennettu huvilan
tyyliin ja sitä ympäröi pitkä veranta. Hoviseurueen huoneet olivat
vaatimattomat, mutta keisarinnan salongit ensimäisessä kerroksessa
olivat hienosti sisustetut.

Aivan sen talon takana, jossa keisarinna asui, kohosi vuoriharjanne,
jonka yksityiset kukkulat kohoavat neljän, viiden tuhannen jalan
korkeuteen. Pihaportista vei tie puutarhan läpi meren rannalla olevalle
terassille.

Maaliskuussa alkoi sokerinkorjuu. Koko saari komeili kukkaispuvussa, ja
keisarinna käytti ihanaa kevätilmaa jokapäiväisiin kävelyretkiin.

Tauti, joka oli niin kovasti iskenyt häneen, muodostui samalla kertaa
vapauttajaksi, sillä sen nojalla hän oli voinut repäistä itsensä irti
piinallisesta hovielämästä. Ja pitkällinen yksinäisyys lujitti hänen
kärsivällisyyttään ja valmisti häntä niihin koviin koettelemuksiin,
joita sallimuksella vielä oli hänelle varattuina.

Käyskennellessään meren rantamilla hänellä oli yllin kyllin aikaa
rauhassa ajatella asemaansa Wienissä ja nuoruutensa taisteluita.

Hän ajatteli myöskin kaikkia kotiinsa Baieriin jättämiään rakkaita
omaisiaan. Hänen ajatuksissaan kuvastui jälleen elävänä muisto hänen
kotimaansa vuoristossa olevasta rauhaisasta linnasta sekä isänsä
polvella kuulemistaan seikkailuista ja saduista. Joka päivä hän
kirjoitti kirjeitä miehelleen, vanhemmilleen ja sisaruksilleen, ja
hänen sisarensa Helena, joka oli mennyt naimisiin Thurn und Taxisin
ruhtinaan kanssa, kävi häntä saarella tapaamassa.

Kun Madeiraan tuli harvoin laivoja, niin elämä siellä oli hyvin
yksitoikkoista. Elisabet oli aina rakastanut luontoa, mutta nyt se tuli
hänelle kaksin verroin rakkaaksi.

Hän nousi varhain ylös, opiskeli kieliä ja harjoitti soitantoa, mutta
se ei riittänyt tyydyttämään hänen toimintahaluaan.

Tämä oleskelu kaukaisella saarella soi hänelle vielä uuden, runsaan
lahjan: hän oppi rakastamaan runouden maailmaa. Tahtoessaan tuudittaa
tuskansa lepoon, hän turvautui kirjoihin. Pitkinä, yksinäisinä iltoina
hän seurusteli niitten kanssa, niinkuin olisivat olleet rakkaita
ystäviä, ja ne vaimensivat hänen levotonta ikävöimistään ja kohottivat
hänet elämän pikku huolten yläpuolelle.

Wienissä odoteltiin sillä välin uutista keisarinnan kuolemasta. Mutta
siihen sijaan saatiinkin tietää hänen yskänkohtaustensa käyneen
harvinaisemmiksi ja helpommiksi ja viimein, että lempeä ilmanala oli
tehnyt ihmeteltävän vaikutuksen hänen terveyteensä.

Neljän kuukauden oleskelun jälkeen hän voi lähteä Madeiralta.

Palatessaan toukokuun puolivälissä Itävaltaan, hän joutui hirveän
myrskyn käsiin. Hän matkusti kuningatar Viktorian huvilaivalla
"Victoria and Albert", jota kiihtyneet aallot viskelivät kuin
pähkinänkuorta. Melkein koko ajan keisarinna istui kannella, vaikka
pilvenkorkuiset laineet löivät hänen ylitsensä, uhaten pyyhkäistä hänet
mukaansa. Ylimmäinen kamariherra pyysi ja rukoili, että hän poistuisi
hyttiinsä, mutta turhaan.

Hän sidotti itsensä kiinni mastoon voidakseen nauttia suuremmoisesta
näytelmästä.

Toukokuun 8 päivänä hän nousi maihin Triestissä. Edellisenä iltana
keisari seurueineen oli saapunut sinne vastaanottamaan häntä. Varhain
aamulla hän nousi keisarilliseen huvilaivaan "Fantasia" mennäkseen
keisarinnaa vastaan; keisarilaivaa saattoi viisi juhlallisesti
koristettua höyrylaivaa, joissa oli Triestin ylhäisöä ja useita
soittokuntia.

Porte Rosen edustalla laivat kohtasivat toisensa, ja Frans Josef
astui puolisonsa laivaan. Kello kymmenen linnoituksen ensimäiset
laukaukset ilmoittivat laivojen lähestyvän. Patterien ja sotalaivojen
ampuessa tervehdyslaukauksia, keisari ja keisarinna saapuivat satamaan
ja astuivat maihin arkkiherttuan -- sittemmin Meksikon keisarin --
Maksimilianin huvilinnan laituriin Marimarin luona, missä juhlallinen
vastaanotto tapahtui.

Muuan kuuluisa maalari on esittänyt sen silmänräpäyksen, jolloin
nuori onnellinen arkkiherttuatar Charlotte suurella mereen johtavalla
marmoriterassilla syleilee kotiutuvaa, ihanaa keisarinnaa.

Badenissa Wienin luona Elisabet tapasi anoppinsa ja lapsensa. Viisi
päivää myöhemmin keisaripari saapui Wieniin, jonka asema oli kukilla
kaunistettu.

Matka linnaan kuljettiin avovaunuissa ja kansan riemuitessa. Keisarinna
tervehti joka puolelle erinomaisen ystävällisesti ja kansan vilpitön
ilo hänen parantumisestaan ilmeni sekä vastaanotossa että seuraavana
päivänä pidetyssä kiitosjumalanpalveluksessa.



X.

Korfussa. -- Kotiintulo. -- Pako Wienistä. -- Keisarinna vuoden 1866
sodan aikana.


Oleskelu Madeiralla ei tuottanut pysyväistä parannusta, niinkuin oli
toivottu. Keisarinna ei ollut kerinnyt olla monta viikkoa Wienissä,
ennenkuin yskä palasi ja hän rupesi tuntemaan itsensä jälleen
voimattomaksi ja sairaaksi.

Alettiin pelätä, että hänen henkilääkärinsä oli erehtynyt sairaudesta,
ja keisarinnan rauhoittamiseksi kutsuttiin se lääkäri, joka oli
hoitanut häntä hänen lapsuudessaan. Tämä huomasikin, että keisarinna
ei suinkaan sairastanut rintatautia, vaan että hänellä oli vakava
vatsanpohjavika.

Molemmat lääkärit olivat yksimieliset siitä, että hänen piti
mahdollisimman pian poistua Wienistä, mutta olivat samalla sitä mieltä,
että hänen tällä kertaa ei pitäisi valita Madeiraa, vaan sen sijaan
lähempänä oleva Korfu.

Tuskin kuukautta siitä, kun oli tullut Madeiralta, hän lähti Korfuun,
mihin saapui onnellisesti kolmen päivän merimatkan jälkeen.

Wienissä luultiin nyt varmasti, että hän ei enää koskaan saisi takaisin
entisiä voimiaan ja että hänellä ylipäätään ei olisi pitkälti elämisen
aikaa.

Hänen henkilääkärinsä oli lähtenyt hänen mukaansa. Hänen asuntonsa,
joka sijaitsi puolen tunnin matkan päässä pääkaupungista, Korfusta, oli
puutarhojen ja istutusten keskellä.

Hänen heikkoutensa otettiin kaikin mahdollisin tavoin huomioon. Jotta
potilas ei häiriintyisi, lakkautettiin ne tervehdyslaukaukset, jotka
muuten joka aamu ammuttiin linnan tykeistä.

Keisarinna ihastui vähitellen oloonsa Korfulla, ja pian huomattiin
sikäläisen ilmaston tekevän suunnattoman paljon suotuisamman
vaikutuksen hänen terveyteensä kuin Madeiran ilmanalan. Hän ei ollut
kauan viipynyt Korfulla, kun jo rupesi huomaamaan melkoisen parannuksen
tilassaan.

Hänen asumansa talon lähellä on Aja Kyriahin vuori, jonka huipulla on
pieni yksinäinen kirkko sypressien keskellä.

Joka aamu ennen auringon nousua keisarinna käveli tämän vuoren huipulle
saakka.

Useita vuosia myöhemmin, satuttuaan uudestaan tälle saarelle, hän kävi
jälleen samalla vuorella.

"Rakastan tätä paikkaa", hän sanoi. "Täällä voisin vastustaa
matkustushimoani ja jäädä rauhaan pysyväisesti."

Hänen sisarensa, Thurn und Taxisin ruhtinatar Helena, tuli Korfuun
koko ajaksi hänen luokseen. Myöskin Frans Josef kävi häntä siellä
tervehtämässä useita kertoja.

Parin kuukauden kuluttua saapui se iloinen tieto, että keisarinna
tuntui olevan melkein aivan terve.

Lokakuun lopulla hän lähti saarelta ja matkusti Venetiaan, missä aikoi
viipyä yli talven.

Olemme ennen nähneet, kuinka hän jo aikaisemmalla käynnillään
Venetiassa oli vallannut kaikkien sydämet, ja valtiollisesta
jännityksestä huolimatta, joka viime vuosien kuluessa ei ollut
vähentynyt, hän tälläkin kerralla saattoi iloita kansansa lämpimästä
myötätunnosta.

Totuttuaan siellä ilmanvaihtoon, hän Ischlissä ja Kissingenissä saattoi
yhä kartuttaa voimiaan.

Vielä juhlallisempi kuin vastaanotto Triestissä Madeiralta palattua,
oli se vastaanotto, joka valmistettiin hänelle, kun hän elokuun 14
päivänä 1862 jälleen saapui Wieniin. Koko kaupunki oli juhlavalaistu.
"Jumala varjelkoon maamme äitiä", "Tervetuloa, Elisabet" ja muita
samanlaisia tervehdyksiä oli ripustettu julki kaikkialle. Pääkaupungin
laulukuorot kunnioittivat häntä, ja 16,000 tulisoihtua liehui ilmassa,
kun pormestari Zelinka hehkuvassa puheessa ilmaisi wieniläisten ilon
hänen palaamisestaan.

"Siihen iloon, jota tunnen palaamisestani Wieniin, liittyy sydämellinen
kiitollisuuteni siitä juhlallisesta vastaanotosta, jolla minut on
yllätetty täällä toisessa kotimaassani", keisarinna vastasi. "Wien ja
Itävalta ovat tulleet minulle jos mahdollista vieläkin rakkaammiksi
sen osanoton kautta, josta minä ja keisarillinen puolisoni olemme
sairauteni aikana saaneet valtakunnan kaikista osista vastaanottaa
niin monia liikuttavia todistuksia. Pyydän teitä lausumaan kiitokseni
kaikille, jotka ovat ottaneet osaa vastaanottoon. Toivon, että se onni,
jota tunnen olostani jälleen teidän keskuudessanne, on pysyvä ja että
mitkään pilvet eivät sitä synkistäisi."

Keisarinna vastaanotettiin tänä päivänä melkein yhtä suurella riemulla
kuin tullessaan pääkaupunkiin morsiamena. Kaikki tunsivat häntä kohtaan
mitä liikuttavinta osanottoa.

Tulevaisten onnettomuuksien aavistusko hänet sai vastauspuheessaan
lausumaan toivomuksen, että mitkään varjot eivät synkistäisi hänen
oleskeluaan Wienissä? -- Varmaa kuitenkin on, että hänen oleskelunsa
siellä ei nytkään tullut pitkälliseksi.

Aivan odottamatta ja ilmoittamatta aikeestaan kellekään ihmiselle, hän
muutamien viikkojen perästä jälleen poistui Itävallan pääkaupungista.
Sydämellisestä tapaamisesta huolimatta molempien puolisojen välille oli
varmaan taaskin syntynyt aviollisia ristiriitoja.

Keisari meni hänen perästään koettaakseen saada aikaan sovintoa,
mutta nuori keisarinna teki kaikkensa välttääkseen puolisoaan, joka
alakuloisena palasi takaisin pääkaupunkiinsa.

Juuri sentähden, että Elisabetilla oli suuremmat edellytykset kuin
monella muulla rakastaa voimakkaasti ja hartaasti, hän oli myöskin
kärsinyt enemmän kuin monet muut niistä pettymyksistä, jotka häntä
olivat avioliitossa kohdanneet. Jos hänen tunteensa eivät olisi olleet
niin lujat ja hänen ylpeytensä niin suuri, hän ei olisikaan murtunut
niin täydellisesti.

Mutta syynä hänen uuteen poistumiseensa kotoa olivat varmaan osaltaan
myöskin anopin ja hovin aiheuttamat ikävyydet, sekä se seikka, että
hän surukseen oli tuntenut arkkiherttuatar Sophien käyttäneen hänen
poissaoloaan vierottaakseen lapset hänestä.

Kului kuukausia, ja keisarinna oli yhä vain matkoilla.

Surkuteltiin keisaria, mutta monet rupesivat menemään myöskin nuoren,
kokemattoman keisarinnan puolelle. Ja kun arkkiherttuatar nyt lausui
halventavia huomautuksia miniästään, niin monissa vakiintui ajatus,
että Elisabet ehkä ei koskaan olisi lähtenytkään tiehensä, jos hänen
anoppinsa ei olisi laittanut kompastuskiviä hänen tielleen ja koettanut
kaikissa tilaisuuksissa loukata ja solvaista häntä.

Aviopuolisojen huonot välit jatkuivat monta vuotta.

Sekä Itävallan hovin että oman perheensä puolelta tehtyjen
hartaiden kehotusten jälkeen Elisabet viimein suostui silloin
tällöin näyttäytymään Wienissä. Mutta niin pian kun oli täyttänyt
välttämättömimmän esiintymisvelvollisuuden, hän jälleen matkusti
ulkomaille.

Keisarillisen hovin pakko oli hänestä kiusallisempi kuin koskaan ennen,
sitten kun oli tutustunut ja mielistynyt matkustuksen huveihin ja
vapauteen. Hän oli ruvennut tuntemaan osanottoa vieraisiin kansoihin,
heidän kieleensä ja tapoihinsa, ja hänestä oli yhä välttämättömämpää ja
hauskempaa tehdä pitkiä matkoja.

Keisari Frans Josefille tämä suhde kävi ajan mittaan melkein
sietämättömäksi. Kruununprinssin terveys oli horjuva. Keisaria
neuvottiin tekemään sovinto lastensa äidin kanssa, ja hän tajusi, että
hänen pitäisi noudattaa tätä neuvoa.

Hänen puolisonsa ei antanut vaikuttaa itseensä. Yksi niitä harvoja,
jotka tässä suhteessa jotakin voivat häneen vaikuttaa, oli hänen
äitinsä, jonka luonnetta hän mitä syvimmin kunnioitti.

Herttuatar Ludovican huomautusten johdosta keisarinna vähitellen
viimein alkoi käsittää, että hänen velvollisuutensa oli palata lastensa
luo. Aika oli vaimentanut hänen surunsa kiivaudenkin, ja siihen tuli
nyt yksinäisyyden tunne, joka molemmin puolin synnytti toivomuksen
löytää jonkun muodon sovintoon.

Tästä huolimatta sovintoa ei varmaan olisi syntynyt pitkiin aikoihin,
jos eivät ulkonaiset olosuhteet olisi sitä jouduttaneet.

Itävallalle koittivat vakavat ajat, syttyi vuoden 1866 sota. Ikivanha
vihollinen Maria Theresian ajoilta voitti jälleen keisarikunnan, ja
Habsburgit tungettiin pois Saksasta ja Italiasta.

Nämä tapahtumat palauttivat keisarinnan tarmon, ja viime vuosina häntä
vallinnut omituinen väsymys ja välinpitämättömyys väistyivät ja sijalle
astui syvä sääli keisaria ja tämän valtakuntia kohtaan.

Elisabet palasi kotiin, sillä hän tunsi, että hänen oikea paikkansa oli
hänen kansojensa joukossa ja Frans Josefin rinnalla.

Hän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, mutta hänen
nuoruutensa oli ohitse. Hän oli matkustanut epätoivo sydämessä; hän
palasi takaisin kypsyneenä, sielultaan lujana naisena.

Häntä ei lainkaan haluttanut ottaa paikkaansa hovissa, mutta hän omisti
aikansa uhraavaan ja itsensäkieltävään työhön sairaaloissa, mikä tuotti
hänelle nimityksen "haavotettujen enkeli". Vain yhden kerran hänen
elämänsä aikana -- Rudolfin kuollessa -- häntä ihailtiin enemmän kuin
tähän aikaan.

Hän kävi kaikissa sotilassairaaloissa ja osasi haavottuneisiin
sotilaisiin jälleen valaa rohkeutta ja toivoa.

Joka päivä hän teki kiertokulkunsa ja istui pitkät ajat jokaisen
yksityisen potilaan luona. Hän puhutteli kutakin tämän äidinkielellä,
tutki hänen haavojaan, kyseli häneltä sukulaisista ja mieskohtaisista
olosuhteista ja oliko sairailla toivomuksia, joita hän voisi täyttää.

Eräs Josef Feher-niminen sotilas, sokean mustalaisnaisen poika
Topio-Szelosta, ei suostunut antamaan ruhjottua käsivarttaan pois
sahattavaksi. Mutta keisarinna pyysi häntä niin hartaasti, että hän
viimein suostui. Keisarinna kirjoitti silloin hänen vanhalle äidilleen,
lähetti hänelle rahaa ja kertoi, kuinka hän aikoi viedä pojan
keisarilliseen Laxenburgin huvilinnaan ja pitää siellä huolen hänen
tulevaisuudestaan.

Eräänä toisena päivänä hän meni haavottuneen sotilaan luo, jonka
pää sapeliniskusta oli mennyt melkein murskaksi, niin että lääkärit
olivat menettäneet toivon hänen pelastumisestaan. Elisabet istui hänen
luokseen ja kysyi, oliko hänellä jotakin toivottavaa, sillä keisarinna
tahtoisi täyttää hänen toivomuksensa.

Sammuvalla äänellä mies vastasi:

"Saatuani nähdä keisarinnan kuolinvuoteeni ääressä, ei minulla enää ole
mitään toivottavaa maailmassa ja olen tyytyväinen, että saan kuolla."

Elisabet jakeli keisarillisia lahjoja kaikille haavotetuille. Yksinpä
kaikkein heikoimmatkin koettivat kohota pystyyn ja ojentaa kätensä
häntä kohti, kun hän lähestyi. Ja hänen poistuessaan he huusivat hänen
jälkeensä:

"Jumala siunatkoon Elisabetia."



XI.

Elisabet ja politika. -- Kruunaus Unkarissa.


Vaieten keisarinna oli jälleen ottanut paikkansa Itävallan hovissa, ja
vastoinkäymisten kovina päivinä keisari oppi tuntemaan hänen arvonsa.

Arkkiherttuatar Sophien suunnitelmat olivat toistamiseen tuottaneet
tuhoa Habsburgien huoneelle, ja Frans Josef sai vihdoinkin silmänsä
auki näkemään, että äitinsä vaikutus oli tuhoisa sekä hänen
valtakunnilleen että hänen perhe-elämälleen.

Elisabetista tuli miehensä ystävä. Heidän avioliittonsa myöhempinä
vuosina hän usein neuvotteli keisarinnan kanssa valtiollisista asioista
ja kyseli hänen neuvojaan. Epäilemättä keisarinna olisi voinut
saavuttaa miehensä suhteen hyvin suuren vaikutusvallan, jos olisi sitä
tahtonut.

Mutta hän ei pyrkinyt näyttelemään mitään valtiollista osaa.
Hän halveksi niitä salakähmäisyyksiä, jotka politikassa ovat
välttämättömät. Ja jos hän joskus harvoin esiintyi vapaaehtoisesta
syrjäisyydestään, niin tapahtui se ainoastaan sovittavassa
tarkoituksessa.

"Minä vähät välitän politikasta ja annan sille vähäisen merkityksen",
hän lausui. "Politikot kuvittelevat ohjaavansa tapahtumia, vaikka
päinvastoin tapahtumien kulku yllättää heidät. Jokaisesssa
ministeristössä on alusta alkaen omassa itsessään lankeemuksensa
siemen. Ainoa, mitä diplomatia voi, on milloin minkinlaisen saaliin
riistäminen toisilta. Mutta tapahtuipa mitä tahansa, se tapahtuu
sisäisestä välttämättömyydestä, koska aika sille on tullut." [Tämä
sekä useat seuraavista keisarinnan lausunnoista ovat otetut hänen
kreikkalaisen opettajansa "päiväkirjalehdistä".]

Mutta vaikka hän ei millään tavoin puuttunutkaan politikaan, hän
kuitenkin oli hyvin selvillä kaikesta, mitä tapahtui. Hänelle kuvaavaa
on, että hän suurella hartaudella luki kirjoituksia, jotka moittivat
keisarin politikaa ja että hän lausui ihastuksensa kirjoista, jotka
hänen puolisonsa maissa olivat takavarikoidut. [Näistä on syytä mainita
"Der Zerfall Österreichs" ja Horváthin "Ungerns Unabhängigkeitskrieg".]

Oli kuitenkin eräs valtiollinen ala, jolla hän usein pani vaikutuksensa
vaakaan, nimittäin kun kysymys oli Unkarin eduista. Sekä ilossa että
surussa hän tunsi olevansa läheisesti yhdistetty tähän maahan.

Itävallassa luettiin hänelle ansioksi, että hän ei ottanut osaa
politikaan. Unkarilaiset sitä vastoin panivat suuren arvon sille, että
tiesivät kuningattarensa käyttävän vaikutustaan, milloin heidän asiansa
olivat käsiteltävinä.

Historioitsija Horváthille, jonka keisarinna vastaanotti heti tämän
palattua vuosikausia kestäneeltä karkotusmatkalta, hän lausui viitaten
Unkarin verisiin tapahtumiin vuonna 1849:

"Uskokaa minua, jos olisi minun ja mieheni vallassa, olisimme me
ensimäiset palauttamaan henkiin ne miehet, jotka tuomittiin ja
surmattiin tänä onnettomana aikana."

Itävallan ollessa vuoden 1866 tapausten johdosta menettämässä alueensa
Italiasta, hän lausui kreivi Julius Andrássylle:

"Kun Italiassa käy huonosti, surettaa se minua, mutta jos Unkarissa
tapahtuisi onnettomuuksia, niin se surmaisi minut".

Missä hän milloinkin oleskelikin, hän kuitenkin aina tunsi olevansa
Unkarin kuningatar. Hän vietti erään kesän Gasteinin kylpypaikassa.
Yhdessä hovinaisensa kanssa hän meni kävelylle läheiselle vuorelle,
jonka korkeimmalla kukkulalla on pieni maja.

Naiset astuivat pieneen tunturitupaan, missä pöydällä oli kirja, johon
kävijäin on tapana kirjoittaa nimensä.

Hovinainen kirjoitti: "Elisabet, Itävallan keisarinna".

Mutta tämän nähtyään, keisarinna riisui hansikkaat kädestään ja
kirjoitti edellisen alle: "Erzsébet, magyar kyralynö" (Elisabet,
unkarilaisten kuningatar).

Kuningattaren ja Unkarin kansan molemminpuolinen rakkaus oli voimakas
tuki valtaistuimelle.

Vuoden 1866 sodassa preussilaiset uhkasivat hyökätä Wieniä vastaan,
ja tiedettiin, että Elisabet ja pikku kruununprinssi saisivat silloin
varmimman turvapaikan Budapestissa.

Hän riensi poikansa kera sinne. Frans Déak, Andrássy ja useat muut
maan suurmiehet matkustivat häntä vastaan rajalle ja vakuuttivat
hänelle unkarilaisten ritarillisen suojeluksen. Pääkaupunki vastaanotti
hänet riemuiten, eikä paljon puuttunut, että historiallinen Maria
Theresia-kohtaus ei uusiintunut.

On kaiken epäilyksen ulkopuolella, että suureksi osaksi unkarilaisten
uskollisuus kuningatartaan kohtaan oli syynä siihen, että Beustin
onnistui kuusikymmenluvulla saada aikaan sovinto Itävallan ja Unkarin
välillä.

Mitkään asiakirjat eivät voi todistaa hänen osuuttaan siihen, että
riitaisuudet toistaiseksi sovittiin, mutta unkarilaiset tunnustivat
kuitenkin keisarinnalle suuren vaikutuksen.

Huhu vuosikausia kestäneestä keisarin ja hänen puolisonsa välisestä
epäsovusta oli tunkeutunut unkarilaistenkin korviin. Ja Frans Josefin
käydessä Budapestissä Frans Déak sanoi hänelle:

"Sire, kun nyt valtakuntanne ovat sopimaisillaan keskenään, on
teidän pidettävä huoli siitä, että sovinto syntyy teidän omassa
perheessännekin".

Seuraavana päivänä Frans Josef lähetti sähkösanoman vaimolleen, kertoen
sydämmellisestä vastaanotosta Budapestissä.

Hieno kohteliaisuus keisarinnaa kohtaan oli, että valtiopäivät, jotka
vahvistivat molempien valtakuntien väliset uudet suhteet, kokoontuivat
Elisabetin päivänä (marraskuun 14 päivänä 1865).

Kansan ihastus oli suuri. Omin käsin Elisabet laittoi Pyhän Tapanin
kauhtanan, ja hän kirjaeli kolmiväriset nauhat ensimäisille
nostoväkipataljoonille.

Elisabetin vihollisetkin ovat tunnustaneet, että hän oli vapaa kaikesta
kiemailusta, mutta siitä huolimatta hän valtasi kaikki miehet,
joitten kanssa joutui kosketuksiin, joko hän sitä tahtoi tai ei.
Eikä hän voinut olla tuntematta itseään ylpeäksi siitä ihailevasta
kunnioituksesta, jota Unkarin ylimykset hänelle osottivat, niiden
miesten jälkeläiset, jotka olivat olleet Maria Theresian uskollisia
ystäviä.

Frans Josef ei ollut kruunattu Unkarissa, ja kansa tahtoi nyt, että
kruunaus tapahtuisi.

Kesällä 1867 tämä toivomus toteutettiin. Tämä oli yksi niitä harvoja
tapauksia maan historiassa, kun kuningatar kruunattiin samalla kertaa
kuin kuningaskin. Ja kun kansa pyysi, että niin tapahtuisi, niin se
oli suuri todistus kunnioituksesta ja rakkaudesta Elisabetin personaa
kohtaan.

Monta kuukautta ennen oli lähetystö ollut keisarin luona audiensilla
Wienissä keskustelemassa asiasta. Lähetystön jäsenet menivät heti
keisarin luota keisarinnan luo pyytämään hänen suostumustaan siihen,
että kansa saisi tällä tavalla kunnioittaa kuningatartaan.

"Ilolla täytän tämän toivomuksen, jonka kansa on lausunut", hän
vastasi. "Se käy aivan yhteen oman sydämeni toivomuksen kanssa. Kiitän
Jumalaa, joka on sallinut minun kokea tämän juhlallisen hetken. Viekää
kansalle vilpitön kiitollisuuteni ja sydämelliset tervehdykseni!"

Pressburg oli vanha Unkarin kruunauskaupunki. Ofen ja Pest eli
Budapest, niinkuin pääkaupunkia tavallisesti kutsutaan, oli vuonna 1848
valittu valtiopäiväin kokoontumispaikaksi, ja nyt sen piti ensimäinen
kerta olla kruunauskaupunkina.

Kaupungin asema on kauneimpia Europassa. Melkein äkkijyrkällä kalliolla
on vanha mahtava kuninkaanlinna. Rinteillä on kolmella puolella
Ofen, kun taas vasemmalla on täysin nykyaikainen Pestin kaupunki;
viimemainitun takana näkyvät äärettömät tasangot.

Kuningasparin saapuessa, molemmat kaupungit olivat juhla-asussa. Mihin
katseensa käänsikin, näki lippuja, viirejä, vaakunoita, valokuvia ja
vertauskuvia. Pestin raatihuoneen torille oli laitettu suunnaton Pyhän
Tapanin kruunu.

Juhlallisuuksien piti tapahtua Marian tuomiokirkossa, jonka
unkarilaiset päivän merkityksen johdosta olivat koristaneet tosiaan
kuninkaallisesti.

Kruunajaisten edellisenä iltana Frans Josef puolisonsa kera kävi
katsomassa kirkkoa. Kansa, jota oli kerääntynyt kaikkialle, missä
kuningaspari liikkui, tervehti heitä innostuksella, josta ei tahtonut
loppua tulla. Heidän ollessaan lähtemässä kirkosta muuan vanha mies
putosi portailta, joille hän oli kiivennyt. Hän oli tullut maan
etäisestä seudusta edes kerran elämässään nähdäkseen "Unkarin hyvän
kuningattaren".

Huomattuaan miehen putoavan, Elisabet riensi hänen luokseen, tarjosi
hänelle apuaan ja kysyi vilkkaalla osanotolla hänen vointiaan.

Kun saatiin kuulla, että keisarinna personallisesti oli auttanut
vanhusta, kajahti taaskin myrskyisä: "Eljen Erzsébet!"

Kaupunkiin ja lähiseuduille oli saapunut laumoittain matkustajia:
magyareja Bakony-metsistä, slovakeja Pohjois-Unkarista, shvaabeja
kaupungin länsipuolella olevilta vuoriseuduilta, serbialaisia ja
kroateja eteläisistä maakunnista ja saksalaisia Siebenbürgenistä.
60,000 sotamiestä oli asetettuna riviin rautatieasemalta
kuninkaalliseen linnaan, jota välimatkaa oli kuusi kilometriä.

Kruunaus tapahtui kesäkuun 8 päivänä. Kuninkaallinen kulkue oli melkein
satumaisen loistava. Englannista, Ranskasta ja Amerikasta saapuneet
vieraat diplomatit ja sanomalehtimiehet kertoivat, että mitään niin
suuremmoista ja kaunista he eivät olleet koskaan ennen nähneet.

Suuressa määrin tunteellista oli se, kun kuningas ja kuningatar
seurueineen lähtivät liikkeelle kiemurtelevaa tietä Ofenin
kuninkaanlinnasta ja kulkivat siltojen yli.

Frans Josef ratsasti uljaalla päistäriköllä; hän oli puettu
kruunaus-kauhtanaan ja kruunu oli päässä. Ei hän koskaan ollut
näyttänyt komeammalta ja mahtavammalta.

Mutta vielä voimakkaamman ja pysyvämmän vaikutuksen teki Elisabetin
majesteetillinen kauneus. Kaikkien katseet olivat suunnatut häneen,
kun hän näyttäytyi komeissa, vanhoissa kruunajaisvaunuissa, joita veti
kahdeksan espanjalaista päistärikköä, joitten pitkät harjat ja hännät
oli palmikoitu kultanyöreillä.

Itse vaunu oli kullattu. Sen kupolinmuotoisella katolla oli valtainen
kruunu. Suurista peililasiruuduista näkyi koko vaunun sisusta, niin
että kuningatarta sai katsella joka puolelta. Hän ei ollut vielä
kolmenkymmenen vanha ja häntä pidettiin sivistysmaailman kauneimpana
ruhtinattarena.

Hänen ajaessaan linnasta Marian tuomiokirkkoon, eljen-huudot
kajahtelivat lakkaamatta. Nuoret, valkopukuiset tytöt sirottelivat
kukkasia hänen tielleen, ja tykit paukkuivat.

Hän vastasi riemuhuutoihin ystävällisin tervehdyksin, heittäen
kansalle lämpimiä katseita loistavista silmistään, joissa oli safirin
tummansininen loiste, ja hymyillen tuota sydämiä valloittavaa hymyä,
jonka lumousvoimaa siihen aikaan ihaili koko Europa.

Heti kuningattaren perästä tuli saattojoukkona kaksi sataa Unkarin
nuorinta ja ylhäisintä ylimystä. He olivat puetut loistaviin
pukuihin, jotka olivat koristetut kultakirjailuilla ja jalokivillä.
He ratsastivat komeilla hevosilla, ja heidän ohjaksissaan ja
jalustimissaan oli jalokiviä joukottain. Vasemman olkapään yli heillä
oli tiikerin nahka.

Kuningas seurueineen oli asettunut paikoilleen kirkossa, kun
kuningatar saapui. Hänellä oli valkeasta silkkibrokadista valmistettu
puku, joka oli jalokivillä koristettu, sekä kaulassa unkarilainen
jalokivikaulanauha. Kruunaus-levätti oli tehty mustasta sametista
ja vuorattu valkealla atlaksella. Päässä hänellä oli Habsburgien
perhekruunu, joka alkujaan oli tehty Maria Theresialle; sen arvo
lasketaan kolmeksi miljonaksi guldeniksi ja on se kokonaan peitetty
jalokivillä ja helmillä.

Kuningasta kruunattaessa Elisabet istui valtaistuimella ja katseli
syvällä hartaudella toimitusta. Kun kuningas oli kruunattu,
yliseremoniamestari otti sukukruunun kuningattaren päästä. Kuningas
kehotti Unkarin ruhtinas-arkkipiispaa kruunaamaan kuningattaren ja
nousi itse sen jälkeen jälleen valtaistuimelle.

Elisabet polvistui pääalttarin alimmalle askelmalle ja suuteli ristiä,
joka ojennettiin hänelle. Pääministeri oli sillä aikaa ottanut
kuninkaan päästä Pyhän Tapanin kruunun ja asettanut sen alttarille.

Kuningatar voideltiin olkapäästä ja käsivarresta. Yliseremoniamestarin
ohjaamana ja piispojen sekä naisseuralaistensa saattamana Elisabet
sitten meni sakastiin kuivattavaksi voitelun jälkeen.

Unkarin ruhtinas-arkkipiispa seisoi alttarin edessä. Kohta Elisabet
jälleen astui sisään ja polvistui hänen eteensä. Korkea kirkkoruhtinas
laski perhekruunun hänen päähänsä. Pääministeri nosti raskaan Unkarin
kuningaskruunun alttarilta ja ojensi sen kirkkoruhtinaalle. Tämä
laski kruunun kuningattaren oikealle olkapäälle ja jätti sen siihen
siksi aikaa, kun luki rukouksen, nosti sitten kruunun jälleen ylös
ja ojensi sen pääministerille, joka kantoi sen valtaistuimelle ja
ylihoviseremoniamestarin avulla asetti jälleen kuninkaan päähän.

Ruhtinas-piispa asetti sitten valtikan kuningattaren oikeaan käteen ja
valtakunnanomenan vasempaan sekä ohjasi hänet takaisin valtaistuimelle,
minne hän istui kuninkaan viereen.

Sillä hetkellä seurakunta viritti Te Deumin, joka kaikui mahtavana ja
juhlallisena vanhan kirkon holveissa. Ulkona kajahtelivat tykkien ja
kivärien yhteislaukaukset, ja kellot soivat koko Unkarin maan kaikissa
kirkoissa.

Kruunauksen muistoksi lyötiin raha, jonka toisella puolella oli Frans
Josefin ja toisella Elisabetin kuva. Kuningattaren kuvan ympärille oli
kaiverrettuna kirjoitus: "Onnen tähti valaiskoon häntä!"

Vanhan unkarilaisen tavan mukaan sekä kuningas että kuningatar kumpikin
saivat kruunauspäivänään lahjaksi viisikymmentä tuhatta taalaria.
Rahat olivat hopealippaissa, jotka olivat sangen mielenkiintoisia
taideteoksia. Frans Josefin lipas oli koristettu kuvioilla, jotka
esittivät Unkarin mainioimpia kuninkaita. Elisabetin lipas oli saman
kokoinen ja muotoinen kuin kuninkaankin, mutta sen koristeina olivat
pienet hopeaiset pystykuvat Pyhästä Elisabetista, Adelaide, Maria
ja Maria Theresia kuningattarista. Kaksi enkeliä kannessa piteli
kuningattaren kruunua.

Kuningaspari käytti lahjarahat vuosina 1848-49 Frans Josefia vastaan
taistelleiden unkarilaisten jälkeenjättämien leskien ja lasten hyväksi.
Että sovinto kansan ja hallitsijan välillä oli täydellinen, todistaa
sekin, että Julius Andrássy, joka vuonna 1849 oli tuomittu kuolemaan
kapinoitsijana, nyt tuli pääministeriksi ja korotettiin kreivilliseen
säätyyn.

Kruunajaisten jälkeen lähtiessään Budapestista, Elisabet lausui eräälle
hänen seurueeseensa kuuluvalle unkarilaiselle ylimykselle:

"Iloitsen jo siitä ajasta, jolloin saan jälleen palata tänne".

Nämät sanat levisivät nopeasti ja tekivät hänet vieläkin enemmän
suosituksi kansan keskuudessa.

Kruunajaisten yhteydessä vietetyt suuremmoiset juhlallisuudet ja
se erinomainen rakkaus ja ihailu, jotka seurasivat Elisabetia joka
askeleella Unkarissa, tekivät niin syvän vaikutuksen häneen, että hän
sittemmin ei koskaan voinut liikutuksetta puhua tästä ajasta, jota hän
piti elämänsä onnellisimpana.



XII.

Keisarinna äitinä. -- Arkkiherttuatar Maria Valeria.


Vuodet, jotka seurasivat kruunausta Unkarissa, kuuluivat epäilemättä
keisarinna Elisabetin elämän onnellisimpiin. Hän seurasi hartaalla
osanotolla kaikkia pikku seikkoja lastensa jokapäiväisessä elämässä,
osotti suunnatonta hyvyyttä ja hienotuntoisuutta hoviväkeänsä ja
palvelusväkeänsä kohtaan, oli ystävällinen joutuessaan kosketuksiin
kansan kanssa ja ilmaisi suurta osanottoa miehensä huoliin ja
harrastuksiin.

Hänen asemansa oli tullut toiseksi ja paljon kevyemmäksi, ei vain sen
tähden, että hän itse oli kehittynyt kypsyneeksi naiseksi, vaan myöskin
sen kautta, että arkkiherttuatar Sophien valta oli tullut murretuksi.

Vastoin Frans Josefin toivomusta ja kunnianhimoisen puolisonsa
yllytyksestä keisarin vanhin veli oli ottanut päähänsä Meksikon
seikkailukruunun. Vuonna 1867 hänet alamaisensa tuomitsivat kuolemaan
ja ampuivat Queretarossa. Hänen vaimonsa tuli mielipuoleksi ja
hänen äitinsä murtui tämän tapauksen johdosta sekä sielultaan että
ruumiiltaan.

Nyt tuli Elisabetin toimeksi lohduttaa miestään tämän surussa veljen
kohtalosta sekä tukea ja auttaa murtunutta anoppia ja kälyä, joka
auttamattomasti oli vaipunut mielipuolisuuden yöhön.

Unkarissa tapahtuneen kruunauksen jälkeisenä vuonna ja kymmenen
vuotta kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen keisarillinen perhe
lisääntyi tyttärellä, arkkiherttuatar Valerialla, joka syntyi Ofenin
kuninkaanlinnassa huhtikuun 22 päivänä 1868.

Kello kuusi aamulla linnoituksen tykit ilmoittivat tämän iloisen
uutisen.

Tämä oli ensimäinen kerta kokonaiseen vuosisataan, kun kuninkaanlapsi
näki päivänvalon Unkarissa, ja magyarien ihastus oli suunnaton.

Pimeän tultua koko kaupunki oli juhlavalaistu, iloiset ihmisjoukot
aaltoilivat kaduilla, ja linnan edustalla kajahtelivat lakkaamattomat
eljen-huudot sadoista kurkuista kuninkaalle, vastasyntyneelle
prinsessalle, mutta varsinkin kuningattarelle.

Valeria oli Elisabetin nuorin ja rakkain lapsi. Tietysti hän oli
rakastanut myöskin Giselaa ja Rudolfia, mutta kun hänen anoppinsa
oli opettajain ja hoitajattarien avulla saanut heidät vierotetuiksi
hänestä, ei hän ollut kyllin vakavasti taistellut heidän
säilyttämisekseen. Hänen äidinrakkaudellaan ei ollut ollut riittävää
lujuutta ja tyyntä itseuhrautuvaisuutta, jotta hän olisi voinut
pakoittaa osottamaan itselleen kunnioitusta ja ottamaan huomioon hänen
äidinoikeuksiaan, ja sen vuoksi hän oli luopunut kaikesta ja jättänyt
lapsensa.

Vasta nyt äidinrakkaus hänessä heräsi koko voimallaan. Kestettyjen
kärsimysten muistot työntyivät syrjään sen sanomattoman hellyyden
tieltä, jota hän tunsi sitä pientä hentoa olentoa kohtaan, joka lepäsi
hänen rinnoillaan.

Ensimäisestä hetkestä alkaen hän pidätti itselleen oikeuden valvoa
Maria Valerian kasvatusta ja hoitoa.

Unkarilainen kirjailija Mauri Jòkai on kertonut seuraavaa:

"Vuonna 1869 kuningatar oli niin ystävällinen, että salli minun omistaa
erään romanini hänelle. Kuninkaallinen hovi oleskeli siihen aikaan
Ofenissa, ja minä annoin hänelle kappaleen kirjaani. Hän puheli kauan
ja vakavasti kanssani Unkarin kirjallisuudesta, ja lähtiessäni hän
virkkoi:

"'Odottakaas vähän, niin näytän teille tyttäreni!'

"Hän avasi sivuoven ja viittasi lapsentyttöä tuomaan sisään pienokaisen.
Kuningatar otti hymyillen lapsen käsivarsilleen ja painoi sitä kevyesti
poskeaan vasten. En koskaan unohda tätä ihanata näkyä."

Maria Valeria oli lapsena hyvin heikko terveydeltään. Äiti oli
ensimäinen, joka aamuisin tuli hänen vuoteensa luo, ja yöllä hän
usein meni katsomaan, nukkuiko pienokainen. Tämän ollessa sairaana,
äiti ei hievahtanutkaan hänen viereltään; vain vaivoin saatiin hänet
taivutetuksi nauttimaan välttämätöntä lepoa.

Hän käsitti ja katui syvästi, että epäsovun vallitessa hänen ja
keisarin välillä hän oli laiminlyönyt lapsensa. Niin paljon kuin
mahdollista hän nyt koetti parantaa ja korvata laiminlyömisensä.

Hänen ei kuitenkaan koskaan onnistunut täydelleen voittaa takaisin
tyttärensä Giselan rakkautta. Tämä, joka joutui aikaisin naimisiin,
pysyi aina hieman vieraana keisarinnalle.

Myöskin Rudolf oli ollut niin kauan erotettuna äidistään, että hän
aluksi arasteli ja kainosteli ollessaan kahden äitinsä kanssa. Mutta
vähitellen hänen ujoutensa hävisi, ja äiti sai suuren sijan hänen
sydämessään.

Kruununprinssi oli hyvin miellyttävä lapsi; kymmenen vuoden vanhana hän
jo oli hovin ja wieniläisten suosikki. Mutta isoäidin vaikutuksesta
hänessä oli kehittynyt suuri itsekkyys, johon yhdistyivät turhamaisuus
ja ylpeys -- vikoja, jotka syvästi surettivat hänen äitiään.

Tämä koki innokkaasti vastustaa sen onnettoman matelemisen ja
imartelevan leväperäisyyden seurauksia, joilla hänen seurueensa oli
täyttänyt kaikki hänen oikkunsa ja päähänpistonsa, ja kun poika
oli lämminsydäminen lapsi ja helposti tajusi vikansa, niin äidin
ponnistukset tuottivat toivotun tuloksen.

Niin usein kuin olosuhteet sallivat, keisarinna valvoi näinä vuosina
lastensa opetusta. Oltuaan estetty olemasta oppitunneilla läsnä, hän
antoi lasten ja opettajain tehdä hänelle selkoa siitä, mitä häneltä
itseltään oli jäänyt kuulematta. Hyvin usein hän kuuluu lausuneen
kruununprinssin ja arkkiherttuattarien opettajille toivovansa, että
hänen lapsiaan ei hemmoteltaisi. Hän piti huolen siitä, että opettajain
määräyksiä tarkoin noudatettiin, ja antoi heille usein todistuksia
hyvänsuopaisuudestaan; samoin näki hän mielellään, että hänen lapsensa
osoittivat heille kuuliaisuutta ja ystävyyttä.

Itse hän opetti tyttärensä tanssimaan. Ensimäinen tanssi, jonka hän
opetti Valerialle, oli unkarilainen "czardas". Hän koki hartaasti sekä
Rudolfiin että Valeriaan valaa omia sydämellisiä tunteitaan Unkaria
kohtaan. On kuvaavaa, että hän kuuluu lausuneen eräälle opettajista:

"Tehkää lapsistani niin vähän saksalaisia kuin mahdollista."

Pääsiäissunnuntaina 1872 hän kutsutti luokseen piispa Ronayn puhuakseen
hänen kanssaan arkkiherttuatar Valerian kasvatuksesta. Hän lausui
silloin m.m.:

"En tahdo uskoa lapseni opetusta moniin käsiin. Tahdon, että hänellä
on yksi opettaja, ja että tämä ainoa opettaja olisitte te. Sittemmin
hän saa unkarilaisia, saksalaisia, englantilaisia ja ranskalaisia
seuranaisia, mutta yksin teidän on ohjattava hänen opetustaan.
Määrätkäämme unkarinkieli opetuskieleksi, varsinkin mitä tulee uskonnon
opetukseen. Minä rukoilen joka päivä unkarinkielellä yhdessä lasteni
kanssa. Älkää opettako häntä oikeauskoiseksi, mutta opettakaa hänet
uskonnolliseksi. Uskonnon lohdutusta tarvitsemme tässä elämässä
jokainen."

Jouluaatto oli suurin juhlapäivä habsburgilaisessa keisariperheessä, ja
koska se oli samalla keisarinnan syntymäpäivä, oli kaksinkertainen aihe
sen viettämiseen.

Joulukuuset sijoitettiin aina Elisabetin salonkiin, ja hän koristeli
aina omin käsin pienemmän joulupuun, joka oli määrätty lapsille.
Hänelle tuotti suurta päänvaivaa keksiä sopivia lahjoja miehelleen,
lapsilleen ja hoviväelleen, kun hän aina koki saada selville kunkin
erikoiset toivomukset.

Eräänä päivänä vähän ennen joulua Maria Valeria tuli äitinsä luo ja
pyysi niin liikuttavasti, että myöskin muutamat köyhät lapset saisivat
joulukuusen linnassa ja että tämä olisi vanhempien lahja hänelle
itselleen.

Keisarinna tuli liikutetuksi ja täytti hänen pyyntönsä. Ja monet vuodet
tästä päivästä alkaen Elisabet omin käsin syntymäpäivänään koristeli
joulukuusen, johon hän ripusti lahjoja köyhille lapsille.

Elisabet rakasti kukkasia. Kävelyretkillään hänen oli tapana poimia
sylinsä täyteen, ja ratsastusmatkoillaan hän usein hyppäsi hevosen
selästä poimimaan villejä kukkia kiinnittääkseen ne satulaansa. Joka
päivä hän tarkasti ne kukkaismaljakot, jotka olivat hänen huoneensa
kaunistuksena. Sitten hän valitsi kauneimmat, kantoi ne keisarin
työhuoneeseen ja asetti hänen työpöydälleen.

Jos hän oli erikoisen ihastunut johonkin kukkaseen, hän piti sitä koko
päivän huoneessaan ja vei sen illalla mukanaan makuuhuoneeseensa.

"Mutzerl", niinkuin Maria Valeriaa kutsuttiin, oli perinyt äitinsä
rakkauden kukkasiin, ja niin pian kuin hän kykeni kävelemään omin
neuvoin, hän laitteli pieniä puutarhoja eri huvilinnojen lähelle,
joissa keisarillisen perheen oli tapana oleskella. Ja kun äiti ja tytär
olivat erossa toisistaan, he lähettivät toisilleen kukkia, joita itse
olivat poimineet.

Näitä molempia yhdisti toisiinsa sielun ja sydämen siteet. Wienissä,
Budapestissä ja matkoilla heidät näki melkein aina yhdessä. "Valeria on
minulle enemmän kuin tytär, hän on minun rakas ystävättäreni", hänen
äitinsä sanoi.

Keisarinna ei ollut vielä vanha, mutta hän oli kärsinyt paljon ja
tunsi itsensä paljon vanhemmaksi, kuin mitä todellisuudessa olikaan.
Kehityttyään Valeria soi hänelle hiukan keväisestä tunnelmastaan, ja
tämä nuorin tytär muodostui auringonpaisteeksi, joka valaisi häntä
vanhempana ollessaan.

Arkkiherttuattaren huomattavimpia ominaisuuksia oli hänen
vaatimattomuutensa ja silmiinpistävä yksinkertaisuutensa, hänen
hyvyytensä ja hänen lämmin rakkautensa äitiin.

Elisabet uskoi sokeasti siihen, että urheilu kykenee säilyttämään
ruumiin terveyden ja voimat. Hän tahtoi kasvattaa tyttärensä yhtä
intohimoiseksi ratsastajaksi, kuin itse oli, ja opetti häntä myöskin
miekkailemaan.

Mutta Valeria oli vain osittain perinyt äitinsä rakkauden luontoon eikä
hän suinkaan ollut hänen tavallaan ihastunut peninkulmien pituisiin
jalkamatkoihin ja tulisiin ratsastuksiin.

Sitä vastoin hän oli perinyt Wittelsbachien harrastuksen
kirjallisuuteen ja taiteeseen. Jo lapsena hän kirjoitteli kauniita
pikku runoja, ja hän opiskeli innokkaasti eri aikojen runoilijoita.

Äiti muisti aivan liian hyvin ne tuhannet neulanpistokset, joilla oli
haavoitettu seitsentoista-vuotista keisarinnaa tämän puutteellisten
tietojen johdosta. Hän oli jo kauan sitten ruvennut täyttämään aukkoja
sivistyksessään, ja yhdessä tyttärensä kanssa hän nyt opiskeli
innokkaasti kieliä ja kirjallisuutta. Tuntikausia hän saattoi istua
kumartuneena tutkimaan kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita, ja
kun hänellä oli mainio muisti, hän oppi ulkoa kauneimmat kohdat heidän
teoksistaan.

Arvosteltaessa Valerian runouden tuotteita, jotka täyttävät useita
paksuja nidoksia, Elisabetilla yksinään oli ratkaiseva puhevalta.
Hän oli ainoa, jolta ei mitään salattu siitä, mikä koski tyttären
sielunelämää, ja kiitoksen sana keisarinnan huulilta oli nuoren
runoilijattaren suurin ilo.

Valerian rakkaus äitiinsä on ilmennyt lämpimänä monissa hänen
runoissaan. Frans Josefin sängyn yläpuolella Mürzburgin
metsästyslinnassa on hänen viisitoista-vuotiaana kirjoittamansa runo,
jossa hän kuvailee Elisabetin lapsuudenkotia, hänen syntymistään
jouluaattona ja vanhempiensa onnellista yhtymistä. Äidistään hän laulaa:

    "Und wenn auf des Kaisers Haupte,
    Manchmal drückt die Krön',
    Ist für seine Müh' und Sorgen
    Sie der schönste Lohn."

(Ja kun keisarin päätä monasti kruunu painaa, on keisarinna hänen
vaivojensa ja surujensa kaunein palkka.)

Ehkäpä hän sittemmin huomasi, että se lemmenihanne, josta hän oli
laulanut, jo kauan sitten oli kadonnut unelma ja että keisariparin
yhdyselämä ei ollut niin ihanteellinen, kuin miksi tytär sitä oli
kuvitellut.

Hän rakasti molempia vanhempiaan, mutta vuosien kuluessa hän yhä
hartaammin liittyi keisarinnaan; tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut
antaa äidille korvauksen siitä yksinäisestä elämästä, jota äiti oli
viettänyt, ja siitä rakkaudesta, jota ilman hänen oli pitänyt olla.



XIII.

Keisarinna ratsastajana ja hevosystävänä.


Muutamia vuosia häitten jälkeen keisari ja keisarinna yhdessä kävivät
katsomassa erästä taulunäyttelyä Wienissä. Keisari tahtoi ostaa
muutamia tauluja, mutta jätti taulujen valikoimisen keisarinnan asiaksi.

Muutamia päiviä myöhemmin Elisabet meni näyttelyyn erään hovinaisen
seurassa täyttääkseen keisarilta saamansa tehtävän. Hän valitsi
neljäkolmatta taulua, jotka ostettiin ja lähetettiin linnaan; kaikki ne
esittivät erilaisia hevosia ja eri asennoissa.

Hofburgissa ja Schönbrunnissa kiinnitti hänen mieltään eniten
keisarillinen talli. Yleensä hän vietti aamutunnit keisarillisessa
ratsastushuoneessa, laukaten ympäri milloin milläkin hevosella, ja
iltaisin hän ratsasteli puiston yksityisillä käytävillä.

Hän oli ylipäänsä mieltynyt voimakkaisiin ruumiinliikkeisiin, vuorten
kiipeämisiin, miekkailuun ja metsästykseen. Vaikka hän oppi hyvin
ratsastamaan vasta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, tuli hänestä yksi
Europan taitavimmista ja rohkeimmista naispuolisista ratsastajista.
Välittämättä ulkonaisesta tavasta hän teki Wienissä vierailevien eri
sirkusten taitavien kouluratsastajattarien tuttavuutta.

Jos hän ei olisi ollut keisarinna, hän olisi ollut maailman etevin
taideratsastaja ja etevin ratsastustaidon opettajatar. Tämän
alan erikoistuntijat ovat selittäneet hänellä olleen kerrassaan
poikkeuksellisen taidon ratsastaessaan aivan heti päästä välittömään
magnettiseen yhteyteen hevosen kanssa.

Hänen hieno naisellinen kätensä ohjasi hämmästyttävän taitavasti
äksyimpiäkin hevosia, ja vaikeimmissakin olosuhteissa hän osasi
säilyttää valtansa niiden yli.

Hän ei tiennyt, mitä väsymys oli, taikka ei ainakaan koskaan näyttänyt
sitä. Vanhempina ikävuosinaan hän mitä helpoimmin kesti matkustuksen
kaikki rasitukset, ja nuorempana ollessaan hän herätti sekä hämmästystä
että ihailua sillä, kuinka hän halveksui vaaraa ja kesti suuria
ruumiillisia voimanponnistuksia.

Osottamatta pelon merkkiäkään hän karahutti korkeimpien aitojen yli,
ja metsästysmatkoilla hän usein valitsi esteitä, joita rohkeimmatkin
ratsastajat kavahtivat. Wienin ratsastuskoulun johtajan hän säikähdytti
melkein kuoliaaksi kehottamalla tämän lähettämään hänelle äksyimmät
hevoset, mitä hänellä oli.

Tapahtui usein, että hevonen kaatui ja keisarinna sen kera suistui
maahan, jollakin tavoin loukatenkin itseänsä, mutta nämä tapaturmat
eivät vähentäneet hänen rakkauttaan ratsastukseen.

Mürzegin keisarillisen metsästyslinnan lähellä on metsäpolku, jonka
vuolas koski katkaisee, ja ainoa tie, jota myöten saattoi päästä kosken
yli, oli ennen vain kaitainen, puinen porras.

Kerran kahdeksankymmenluvun alulla Elisabet tahtoi ratsastaa tämän
porras-sillan yli, mutta se olikin laho ja katkesi hevosen painon alla.

Rohkea ratsastajatar säilytti mielenmalttinsa, jonka ansioksi on
luettava, että muutamat paikalle rientäneet halonhakkaajat onnistuivat
pelastamaan hänen henkensä.

Hänen pelastamisensa muistoksi on lähellä olevaan kallioon hakattu
ratsastajien suojeluspyhimys Pyhä Yrjänä. Ja tämän kuvan alla on Maria
Valerian sepittämät seuraavat säkeet:

    "Heiliger Georg! Reitersmann,
    Der vor Gefahr uns schützen kann!
    Der meine Mutter oft beschützt,
    Wo keines Menschen Hilfe nützt!
    Ich bitte Dich mit Zuversicht --
    Verweiger' mir die Bitte nicht --
    Beschütze stets das theure Leben,
    Das mir das Licht der Welt gegeben!"

(Pyhä Yrjänä! Ratsumies, joka vaaroilta voit meitä suojella. Joka
äitiäni usein suojelet, missä minkään ihmisen apu ei auta. Rukoilen
sinua luottamuksella -- älä epää tätä pyyntöäni -- alati suojelemaan
sitä kallista olentoa, joka minulle on suonut maailman valkeuden!)

On tuskin luultavaa, että keisari ehdottomasti hyväksyi, että Itävallan
keisarinna ja Unkarin kuningatar vietti useita tunteja päivästä
ratsastushuoneessa ja että hän seurusteli tuttavallisella tavalla
jockey- ja taideratsastajattarien kanssa. Joku ratsuväen upseeri kuuluu
sanoneen keisarille, että hän ei voi käsittää, kuinka hallitsija
saattoi sallia puolisonsa kulkea noilla hurjilla ratsastuksilla ja
metsästyksillä.

"Ah, nuori ystäväni", sanotaan keisarin vastanneen, "etpä sinä vielä
tunne naisia. Ne tekevät, mitä itse tahtovat, pyytämättä meiltä lupaa."

Jotka ovat nähneet keisarinna Elisabetin hevosen selässä, selittävät
yksimielisesti, että se oli verrattoman kaunis näky. Hänellä oli
melkein aina turkiksilla reunustettu tummansininen ratsastuspuku,
matalapohjainen silkkihuopahattu ja paksut ratsastushansikkaat. Hänen
ratsastuspukunsa istui kuin valettu hänen solakalla varrellaan. Hänellä
ei koskaan nähty silloin mitään kukkia eikä nauharuusuja, ja ainoa,
mikä hänen puvussaan saattoi näyttää liialliselta, oli musta viuhka,
jota hän joko piti kädessään taikka kantoi riipuksissa satulaan
sidotussa hihnassa.

Tuota viuhkaa hän hyvin usein piteli kasvojensa edessä. Ne, jotka eivät
tunteneet häntä, luulivat hänen siten suojelevan kaunista ihoaan,
muita jotka tunsivat hänet lähemmin, tiesivät hänen käyttävän viuhkaa
niin usein sentähden, että hän niin kauheasti pelkäsi valokuvaajia ja
piirtäjiä, jotka alituiseen seurasivat häntä saadakseen kuvata hänet.

"Minä en lainkaan tahtoisi antaa valokuvata itseäni", hän sanoi. "Joka
kerta, kun minut on valokuvattu, on minulle sattunut joku onnettomuus".

Wieniläisten mielestä hänen innostuksensa ratsastukseen oli liiallinen,
ja he kutsuivat häntä "sirkusratsastajattareksi". Unkarilaiset,
jotka ihailivat häntä hevosen selässä, nimittivät häntä "amatsonien
kuningattareksi". Hän tiesi, että hänen ratsastusintoaan monet
selittivät väärin, mutta hän oli rakastanut tätä urheilua aina
lapsuudestaan asti, ja vuosikausia kestäneen sairauden jälkeen lääkärit
olivat käskeneet häntä ratsastamaan. Hän ei sen vuoksi välittänyt siitä
arvostelusta, jota sai osakseen.

Hän valvoi itse hevosiaan, ja aina hänellä oli taskussa niille
porkkanoita ja sokeria. Joka aamu hän meni talliin taputtelemaan
niitä ja katsomaan, että ne ruokittiin kunnollisesti. Välistä
saattoi sattua niinkin, että hän meni pilttuihin omin käsin sukimaan
lemmikki-eläimiään.

Schönbrunnin linnassa hänellä oli huone, jossa kaikki seinät olivat
koristetut hevosten kuvilla.

"Katsokaas", hän virkkoi kreikkalaiselle luennoitsijalleen,
näyttäessään tätä huonettaan, "kaikki nämä ystävät olen menettänyt
saamatta yhtään uutta niiden sijaan. Monet niistä ovat menneet
kuolemaan minun edestäni, mitä yksikään ihminen ei tahtoisi tehdä;
ihmiset tahtoisivat pikemmin murhata minut".

Hän tunsi suunnatonta nautintoa hevosen selässä kiitäessään Itävallan
metsien läpi ja Unkarin arojen poikki. Mutta hän ratsasti myöskin
voittaakseen sen syvän alakuloisuuden, joka vähitellen alkoi vallata
hänen mieltään.

Sekä isän että äidin puolelta hänellä oli sukulaisia, joitten elämän
vaellus yhä oli vienyt heidät lähemmäksi mielipuolisuuden kuilua. Ja
monet hänen perheensä jäsenistä olivat omituisten päähänpistojen,
hämärän ja mielisairauden yön rajaseuduilla.

Kuta vanhemmaksi tuli, sitä selvemmin hän käsitti, että hänen
hermostuneessa luonnossaan oli monia sukusairauden tunnusmerkkejä.
Tuskin on mitään epäilystä siitä, että hän elämänsä viimeisinä
kahtenakymmenenä vuonna tunsi itsessään siemenen siihen
mielisairauteen, joka on ominainen Baierin kuningashuoneen jäsenille.

Hän koetti ruumiinponnistuksilla karkoittaa synkät ajatukset.

Hän saattoi ratsastaa peninkulmittain täyttä laukkaa aamuauringon
koitteessa taikka tähtikirkkaassa yössä. Hän ratsasti pois ihmisten ja
olojen keskuudesta, jotka häntä kiusasivat.

Puolet päivät hän saattoi istua hevosen selässä, ja rajumyrskyn tavoin
hän ryöpsähti rauhallisten maalaisten ohi, jotka pysähtyivät ihmetellen
katselemaan häntä.

Tämmöiset ratsastukset rauhoittivat hänen tuskiaan, tyynnyttivät hänen
hermostonsa levottomuutta. Myrsky ja sade, lämmin ja kylmä eivät
merkinneet hänelle mitään. Monta kertaa hän istui aivan läpimärkänä
satulassa, mutta ei kärsinyt siitä mitään vahinkoa. Hän näytti
ratsastusretkillään olevan aivan täysin karaistu kestämään ruumiillisia
vaikeuksia ja vaivoja, eikä hänen tapansa ollut hiljentää vauhtia,
ennenkuin hevonen rupesi vapisemaan väsymyksestä.



XIV.

Gödöllön huvilinna. -- Elisabet Unkarin kuningattarena.


Heti kruunauksen jälkeen unkarilaiset lahjoittivat kuningattarelleen
pääkaupungin lähellä olevan Gödöllön huvilinnan. Se on metsässä
ylevässä yksinäisyydessä, ja niinä aikoina, kun kukaan kuninkaallisen
perheen jäsenistä ei oleskele siellä, vallitsee siellä yli seudun
ulottuva mitä täydellisin rauha. Mustalaisten viuluniekkain milloin
riemuitsevat, milloin valittavat säveleet ovat melkein ainoat äänet,
jotka häiritsevät luonnon hiljaisuutta.

Monet vuodet Gödöllö oli Elisabetin rakkain olinpaikka. Siellä hän
vietti iloisia, huolettomia päiviä. Siellä hän toimeenpani suuria
metsästyksiä, siellä hän oli emäntä omassa talossaan.

Seitsenkymmen-luvulla hän vietti suurimman osan vuotta tässä
linnassa. Tavallisesti hän nousi ylös neljän aikaan aamulla; viiden
aikaan hän jo oli satulassa ja ratsasti yhteentoista asti, jolloin
tarjottiin aamiainen. Hänen retkeilynsä tasangoilla veivät hänet
usein cziko-leirille, eikä hän koskaan jättänyt juttelematta näitten
Unkarin pusztan beduinien, tämän puoli-villin kansanheimon kera, joka
herätti hänessä vilkasta osanottoa. Tottuneen ratsastajan hartaudella
hän tarkasteli heidän hevosiaan. Hän vei mukanaan lahjoja heille, ja
sydämelliset tervehdyshuudot kajahtivat aina hänelle, kun hän lähestyi
heidän leiriään.

Hän rakasti Unkarin aavoja tasankoja, noita ratsastajalle niin ihania
maita. Hevosen selässä istuen hän harhaili Gödöllön ympäristön joka
suuntaan, tuntien siellä jokaisen metsäpolunkin.

Näinä vuosina oli hänen unkarilaisessa linnassaan vilkas elämä. Hänen
väkiratsastuksensa olivat kuuluisat kautta Europan, ja hänen huoneensa
olivat täynnä metsästyksillä saatuja voitonmerkkejä.

Frans Josef, kruununprinssi Rudolf, prinsessa Valeria ja perheeseen
kuulumattomat vieraat tavallisesti ajoivat sille paikalle, missä
metsästys päättyi. Nähdessään kuningattaren tulevan ratsastaen,
kuningas ja lapset huiskuttivat hänelle nenäliinojaan. Hän oli melkein
aina ensimäisenä perillä -- monta minuttia ennen toisia.

Linnan lähellä on kaurapelto, missä kuningatar usein näyttäytyi
puettuna lyhyeen hameeseen ja sirppi kädessä itse leikkaamassa kauraa
lemmikki-eläimilleen.

"Gödöllössä minulla on puu, joka on parhain ystäväni", Elisabet lausui
muutamia vuosia ennen kuolemaansa luennoitsijalleen. "Joka kerta
kun tulen sinne tai kun lähden sieltä, menen sen puun luokse, ja me
katselemme toisiamme hetkisen äänettöminä. Tuo vanha puu tietää kaikki,
mitä minussa on, ja minä uskon sille kaikki, mitä minulle on tapahtunut
sinä aikana, jonka olemme olleet erillämme".

Itävallassa ollessaan Elisabet ajatuksissaan ikävöi Unkaria, missä hän
tunsi olevansa aivan toisella tavalla kotonaan, koska hänen sydämensä
sykki yhdenmukaisesti sen tuntehikkaan, romantisen kansan kanssa.

Kokonaisia talvia hän vietti tässä maassa. Budapestin aateli,
keskisääty, työväki ja kansan köyhimmät jumaloivat kaunista
kuningatartaan, joka käytti kaikkia tilaisuuksia ollakseen heidän
keskellään ja joka usein esiintyi puettuna heidän kansallispukuunsa.

He näkivät hänessä paljon semmoisia sielunaateluuden piirteitä,
jotka herättivät heidän ihastustaan. Hän rohkeni harhailla
Budapestin köyhimmissä kortteleissa ei ohimenevänä katselijana,
vaan laupeudensisarena, joka etsii inhimillistä kurjuutta siinä
tarkoituksessa, että saisi sitä lievittää.

Hän harjoitti hyväntekeväisyyttään mikäli mahdollista salassa.
Luettuaan polisin raporteista taikka sanomalehtien oikeus- ja
polisiuutisten tietoja onnettomista, hän meni näitä auttamaan.

Monta kertaa hän tunsi sydäntään ahdistavan kulkiessaan pimeissä,
ahtaissa takaportaissa ja astuessaan niin mataloihin majoihin, että
ei voinut seisoa niissä suorana. Mutta ei hän koskaan osottanut
pienintäkään merkkiä pelosta.

Budapestissä asuessaan hänen oli tapana varhain aamuisin hiipiä
linnasta suorittamaan laupeudentöitään. Useimmiten hänellä oli
mukana joku hovinainen, mutta välistä hän meni aivan yksinkin.
Mutta vaikka hän oli hyvin vaatimattomasti puettu ja meni aina
köyhiin kaupunginosiin, hän kuitenkin aina kulki varmana ja turvassa
kaupungin roskaväenkin keskuudessa. Verrattain harvat hädänalaisista,
joitten luona hän kävi, tiesivät, kuka hän todella oli, mutta hänen
ystävällisyytensä ja anteliaisuutensa vaikuttivat sen, että häntä
pidettiin enkelinä.

Hämärissäkin hän usein kävi tervehtimässä köyhiä, lahjoillaan ja
ystävällisellä hymyllään hän levitti päivänpaistetta monen sairaan
vuoteelle.

Unkarilaisten keskuudessa elää joukottain kertomuksia, jotka todistavat
yhtä hyvin hänen ihmisrakkauttaan kuin mielenmalttiaan. Tässä niistä
muutamia.

Eräänä päivänä hän ratsasti metsästykselle Magyarodiin. Tie sinne
kulkee syvän vuorenrotkon ohitse. Yht'äkkiä hän näki edessään naisen
lähestyvän rotkoa. Nainen oli sokea ja vanha, ja hänen saattajansa oli
jättänyt hänet yksin.

Elisabet pysähtyi silmänräpäyksessä, hyppäsi alas hevosen selästä ja
auttoi eukon turvalliseen levähdyspaikkaan tien viereen. Jos hän ei
olisi tullut juuri ratkaisevalla hetkellä, niin eukko olisi epäilemättä
syöksynyt syvyyteen.

Muutamia minutteja myöhemmin tuli se pieni tyttö, joka oli ollut sokeaa
vanhusta saattamassa, saaden kuningattarelta kaikkea muuta kuin lempeän
vastaanoton, sillä kuningatar oli hyvin kiivastunut.

Muutamat tapaukset hänen elämässään Unkarissa olivat myöskin sangen
koomilliset. Niinpä eräänä iltana, kun hän hovinaisensa kera ratsasti
Budapestissa. Molemmat ratsastajattaret ajoivat kaupungin laidassa,
jonkun matkaa maantiestä olevan aivan yksinäisen majan ohi, josta
kuului kauheita hätähuutoja. Joku nainen huusi siellä apua ja oli
ilmeisesti mitä äärimmäisessä hädässä.

Hetken vaikutusta noudattaen Elisabet hyppäsi hevosen selästä ja riensi
majaan. Hovinainen seurasi perästä.

Naiset työnsivät oven auki, ja olivat seuraavassa silmänräpäyksessä
matalassa, likaisessa huoneessa. Suunnattoman suuri mies, joka näytti
oikealta metsärosvolta, laahasi naista pitkin huonetta hänen pitkistä,
hajallaan olevista hiuksistaan, samalla kertaa ankarasti potkien häntä.

Kuningatar löi ratsupiiskallaan miestä kasvoihin.

Mies hämmästyi hänen odottamattomasta ilmestymisestään ja ripeästä
sekaantumisestaan asiaan niin, että heti päästi irti uhrinsa ja
tuijotti ihmetellen kuningattareen.

Mutta Elisabetin oma hämmästys oli seuraavassa silmänräpäyksessä
vieläkin suurempi, kun pahoinpidelty nainen nousi ja hyökkäsi häntä
vastaan kuin raivostunut tiikeri. Hän syyti alhaisinta katukieltä oudon
naisen silmille, joka oli uskaltanut lyödä hänen miestään.

Kuningatar purskahti nauramaan. Hän otti taskustaan kultakolikon ja
ojensi sen miehelle.

"Lyökää häntä, ystäväni", hän lausui miehelle, "antakaa hänelle selkään
niin paljon, kuin hän ansaitsee. Hänen tulee saada selkäänsä, koska on
teille niin uskollinen."

Kesällä 1886 raivosi Unkarissa kolera. "Unkarilaisten äiti", niinkuin
Elisabetia nyt kutsuttiin, oleskeli niihin aikoihin Ischlissä, mutta
lausui heti tahtovansa mennä unkarilaiseen pääkaupunkiinsa käymään
sairaaloissa. Mutta silloinen pääministeri, Coloman von Tisza, vastusti
tätä hänen toivomustaan. Toiselta puolen ei vaara ollut niin suuri,
että kansa olisi joutunut pakokauhun valtaan, mikä olisi oikeuttanut
niin poikkeuksellisen toimenpiteen kuin kuningattaren menon itse
ruton pesäpaikkaan. Toiselta puolen ei ollut hänelle vaaratonta
oleskella Budapestissä, ja pääministeri selitti sen vuoksi, että hänen
vastuunalaisuuden-tunteensa pakoitti häntä vastustamaan tätä matkaa.

Toistaiseksi kuningatar taipui pääministerin vastaväitteisiin. Mutta
kun Frans Josef kolerasta ja rokkotaudista huolimatta kohta sen jälkeen
matkusti Budapestiin avaamaan valtiopäiviä, niin Elisabetiakaan ei enää
voitu saada jäämään Ischliin.

"Vaaran hetkellä on paikkani puolisoni vierellä", hän selitti.

Aivan äkkiarvaamatta hän saapui Gödöllöön, mistä saattoi kuningasta
joka kerta, kun tämä vaunuissa ajoi kaupunkiin.

Rakkautensa Unkaria kohtaan hän ilmaisi myöskin suhteessaan Frans
Deákiin. Tätä sai maa kiittää suureksi osaksi sen vapautensa
palauttamisesta, mutta hän kieltäytyi vastaanottamasta mitään arvonimiä
ja rahalahjoja, joita hänelle oli kiitollisuuden osotukseksi tarjottu
hänen palveluksistaan.

Kuningatar osotti hyvin monta kertaa häntä kohtaan huomaavaisuutta ja
ystävällisyyttä. 1875 tuo unkarilainen valtiomies sairastui. Tammikuun
25 päivänä 1876 kuningatar tuli Münchenista Ofeniin, ja ensimäinen
kysymys, jonka hän linnan eteissalissa teki piispa Ronaylle, oli:

"Kuinka on Deákin laita?"

Kun sanottiin, että potilaalla ei ilmeisesti enää ollut pitkää
elämänaikaa jälellä, kuningatar päätti heti mennä häntä tapaamaan.
Hienotunteinen kun aina oli, hän kuitenkin ensin käski kuulustaa, tokko
potilas tahtoisi ottaa häntä vastaan.

Kuningattaren saapuessa oli valtava kansanjoukko kerääntynyt suuren
isänmaanystävän asunnon edustalle. Kansa tahtoi nähdä, kun kuningatar
osotti tunnustusta hänen toiminnalleen ja osanottoa hänen kohtaloonsa.
Kansanjoukon äänetön tervehdys tässä tapauksessa oli tavallaan yhtä
sydämellinen kuin ne eljen-huudot, jotka muuten tavallisesti kajahtivat
häntä vastaan, missä hän näyttäytyikin.

Muutamia kuukausia myöhemmin Deák kuoli. Kuningatar purskahti itkuun
saadessaan sanoman hänen kuolemastaan.

Hänen ruumiinsa oli näytteillä akatemian suuressa salissa, joka oli
muutettu surutemppeliksi. Portille ajoivat yksinkertaiset hovivaunut,
ja niistä astui ulos Elisabet, puettuna syvään surupukuun.

Unkarin ministerit ja edustajat seisoivat arkun ympärillä, kun maan
kuningatar astui sen ääreen. Kädessä hänellä oli laakeriseppele, joka
oli kaunistettu valkeilla kamelioilla ja valkeilla silkkinauhoilla,
joissa oli seuraava omistus:

"Erzsébet kyralynö Deák Ferencznek". (Kuningatar Elisabet Frans
Deákille).

Hän seisoi muutaman minutin ääneti vainajan luona, ja hänen silmänsä
täyttyivät kyynelillä. Sitten hän laski seppeleen arkulle ja kääntyi
ympäri poistuakseen. Mutta äkkiä hän kääntyi takaisin, polvistui
katafalkin alimmalle portaalle ja rukoili pitkään.

Unkarilaiset maalarit Munkácsy ja Ziczy ovat ikuistaneet tämän
kohtauksen. Ja muuan unkarilainen runoilija on kirjoittanut siitä:

"Niin paljon kuin; Deákin muistoa on ylistettykin, niin kuningattaren
kyyneleet olivat kuitenkin suurin kunnianosoitus, joka vainajan osaksi
saattoi tulla".



XV.

Wienin maailmannäyttely. -- Elisabet toisten ruhtinatarten joukossa. --
Keisarinna ja wieniläiset.


Vuosi 1873 oli Frans Josefille ja Elisabetille enemmän kuin yhdessä
suhteessa merkillinen.

Heidän vanhin tyttärensä joutui sinä vuonna naimisiin Baierin prinssin
Leopoldin kanssa.

Huhtikuun 20 päivänä kello kaksitoista tapahtuivat vihkiäiset
Augustiner-kirkossa, missä keisaripari yhdeksäntoista vuotta takaperin
oli yhdistetty. Keisarinna itse saattoi tytärtään kirkkoon ja
alttarille. Saman päivän iltapuolella nuori pari matkusti Müncheniin.
Wieniläiset toimeenpanivat arkkiherttuattaren kunniaksi erojaisjuhlia
ja antoivat hänelle lahjoja, ja melkein koko pääkaupunki tuntui olevan
jalkeilla katsomassa morsiusparin lähtöä.

Muutamia päiviä myöhemmin -- toukokuun 1 päivänä 1873 -- keisari ja
keisarinna avasivat maailmannäyttelyn Wienissä. Näyttely oli yhtenäistä
riemujuhlaa. Ylpeydellä keisaripari saattoi katsella sitä suurtyötä,
joka verrattain lyhyessä ajassa oli saatu aikaan heidän alamaistensa
älyllä ja työvoimilla.

Frans Josef ja Elisabet kutsuivat Europan kruunupäät vieraikseen
Itävallan pääkaupunkiin. Vanha keisari Wilhelm ja hänen lahjakas
puolisonsa Augusta kävivät Hofburgissa ja Schönbrunnissa. Venäjän
tsaari Aleksanteri II tuli käymään useitten perheensä jäsenten kera.
Niinikään tulivat Wieniin Italian kuningas Viktor Emanuel, Persian
shahi ja monta muuta ruhtinasta.

Elisabet ei pannut paljon arvoa seurusteluun keisarien ja kuningasten
kanssa.

"Arvonimet ja kunnia-asemat eivät merkitse mitään", hän lausui. "Ne
ovat vain kirjavia lappuja, joita ihmiset ripustelevat ympärilleen,
kun luulevat siten voivansa peittää alastomuuttaan, mutta ne eivät tee
mitään muutosta meidän sisäiseen olemukseemme."

Mutta kuinka vähän hovimenot häntä miellyttivätkin, hän kuitenkin
täytti velvollisuutensa siinä suhteessa ihastuttavalla sulolla, koska
oli siihen pakoitettu. Ja joutuessaan yhteen toisten keisarinnain ja
kuningatarten kanssa, hän aina oli kaunein, eniten ihailtu ja sai
osakseen suurinta huomiota.

Muutamia vuosia ennen Ranskan keisarikunnan kukistumista Itävallan
keisaripari kohtasi Napoleonin ja Eugenien Salzburgissa. Sirona ja
upeana Wittelsbachien tytär astui Montijon kreivittären rinnalla.
Ranskalaisten keisarinna oli vielä kauneutensa ja kansansuosionsa
kukkuloilla, mutta tummine säteilevine silmineen, tuuheine tukkineen
ja koko henkilönsä sulolla Elisabetin ei tarvinnut millään tavalla
vaivautua kyetäkseen kestämään kilpailun espanjattaren kanssa.

Ollessaan nuorempienkin ruhtinatarten kanssa, Elisabet aina vei
kauneudessa voiton.

Kuningas Umberto ja kuningatar Margherita kävivät useita vuosia
myöhemmin tervehtämässä Itävallan keisariparia, ja molemmat
ruhtinaalliset naiset olivat joka päivä yksissä. Margherita edusti
kevään tuoreutta, mutta sen ajan sanomalehtimiehet selittivät, että
Elisabet oli paljon kauniimpi, hän oli "habsburgilainen syksy".

Samana vuonna kuin maailmannäyttely oli Wienissä, Frans Josef
vietti viisikolmatta-vuotista juhlaansa keisarina. Juhlallisuuksien
loistokohdan muodosti keisariparin ja kruununprinssin ajelu vaunuissa
pitkin katuja, jotka olivat juhlallisesti koristellut ja niin
kirkkaasti valaistut, kuin olisi oltu keskellä päivää. Riemuitsevat
ihmisjoukot tunkeilivat kilvan osottamaan keisariparille kunnioitustaan.

Jo tässä tilaisuudessa huomattiin kuitenkin, että keisarinnaa vaivasi
osanotto julkisiin juhliin ja että hän niin paljon kuin mahdollista
koetti vetäytyä syrjään niitten melusta ja hälinästä.

Sairaudenaika oli opettanut häntä rakastamaan yksinäisyyttä.
Hänelle oli tullut elämänehdoksi olla paljon yksinään. Ollessaan
toisten seurassa hän tunsi itsensä vieraaksi, ja kun ruhtinaalliset
velvollisuudet pakoittivat hänet olemaan paljojen ihmisten joukossa,
oli koko hänen olemuksessaan surullinen, kärsivä ilme.

Luultavasti hänen ei olisi ollut ensinkään vaikea säilyttää sitä
suosiota, jota syvemmissä kansankerroksissa hänen avioliittonsa
ensimäisinä aikoina oli hänelle niin auliisti osotettu, jos hän ei
olisi kuulunut sukuun, joka kautta vuosisatojen oli ollut omituinen ja
hermostunut.

Kaikkialla nähtiin hänen muotokuviaan: kouluissa, yliopistoissa,
hotelleissa, kirjakauppojen akkunoissa. Naiset käyttivät
"Elisabetin-harsoja", "Elisabetin-kappoja" ja "Elisabetin-huiveja".
Ulkomaalaisia hän on vieläkin muistuttamassa "Elisabetin-näköalalla",
"Elisabetin-kujanteella", "Elisabetin-sillalla" ja monella muulla, joka
kantaa hänen nimeään.

Yleinen mielipide itävaltalaisten keskuudessa oli, että kukaan ei
voinut kauneudessa kilpailla heidän keisarinnansa kanssa. Mutta
lukuunottamatta osaa hoviväestä ja niitä vieraita, jotka kävivät
keisariparin joka talvi toimeenpanemissa juhlissa, vain hyvin harvat
voivat seitsenkymmen-luvun alkupuolelta keisarinnan kuolemaan saakka
kehua nähneensä häntä läheltä.

Hän oli liiaksi tietoinen sisäisestä arvostaan salliakseen käyttää
itseään ainoastaan ulkonaisena koristuksena.

Vastenmielisyydellään sisällyksettömään loistoon ja uteliaihin
katselijoihin hän vieroitti itsestään monet sydämet.

Uteliaisuus on ominainen piirre wieniläisille, vallankin mitä tulee
keisarihuoneeseen. Ja juuri sen tähden, etteivät saaneet nähdä
keisarinnaa, tehtiin häntä vastaan katkeria valituksia.

Wieniin verraten München oli pikkukaupunki, mutta Elisabet ei ollut
kauan kerinnyt olla Wienissä, kun huomasi juorujen rikkaruoholla
olevan siellä paljon syvemmät juuret kuin hänen lapsuutensa
aikuisessa kotikaupungissa. Joka kerta kun hänet nähtiin, otettiin
hänet arvosteltavaksi. Hänen suoran, arvokkaan ryhtinsä selitettiin
merkitsevän ylpeyttä. Väitettiin hänen hienon hipiänsä olevan
keinotekoisesti aikaansaadun. Häntä moitittiin hänen asemassaan
olevalle henkilölle liian yksinkertaisesta vaatetuksesta. Ja
tyytymättömyyttä herätti sekin, että hän ei tehnyt pääkaupungissa
kyllin suuria ostoksia.

Katolinen kirkko velvoittaa keisarillisen perheen jäsenet
pitkänäperjantaina ja pääsiäispäivänä ottamaan osaa kirkollisiin
juhlakulkueisiin.

Wieniläiset iloitsivat tästä loistavasta näytelmästä, he iloitsivat
näkevänsä keisarinnan kulkueen etunenässä, perässään hänen
laahustintaan kantavat hovinaiset.

Mutta muutamia päiviä ennen pääsiäistä heille ilmoitettiin aina,
että hänen majesteettinsa keisarinna oli tullut pahoinvoivaksi ja
matkustanut maalle vahvistamaan itseään.

Iloiset wieniläiset olisivat tämän ehkä suoneet anteeksi, jos
keisarinnan maineessa olisi ollut pieninkin tahra, mutta he eivät
koskaan antaneet anteeksi, että heiltä hänen oikkunsa takia jäi
näkemättä hauska näytelmä.

Niinpä vähitellen ruvettiin tervehtämään häntä tavallaan
kylmäkiskoisesti niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa hän esiintyi
julkisesti. Häntä sanottiin ylpeäksi ja itseensä sulkeutuneeksi, eikä
ole kiellettävissä, että hän osottamallaan välinpitämättömyydellä pani
wieniläisten kärsivällisyyden kovalle koetukselle.

Kuinka vähän Europan iloisin pääkaupunki soveltuikaan tälle
keisarinnalle, joka vuosien kuluessa kävi yhä enemmän synkkämieliseksi
ja ihmisiä arastelevaksi!

Ehkäpä hän itse ensimäisenä huomasikin, että hän ei enää nauttinut
suosiota, ei Itävallan keskisäädyn eikä korkeampien luokkien taholta,
ja tämä varmaan lisäsi hänen haluaan vetäytyä erilleen maailmasta.

"Ihmiset eivät tiedä, mitä heidän pitäisi minusta sanoa", hän lausui.
"Minä en sovellu heidän laatimiinsa kuvitelmiin, eivätkä he pidä siitä,
että heidän laatikkonsa saatetaan epäjärjestykseen. Sen vuoksi olenkin
kokonaan omissa oloissani. Sivistyneet ihmiset eivät seuraakaan minua
yksinäisyyteeni, sillä heillä on kyllä mielestään tilaisuutta käyttää
aikansa paremminkin."

Ja hän lisäsi: "Pitkällinen yksinäisyyteni on opettanut minulle, että
oleminen tuntuu raskaimmalla silloin, kun on toisten ihmisten seurassa."

Kun Wienin maailmannäyttely suljettiin, hän otti palvelukseensa
pienen neekeripojan, jonka nimi oli Mahmud. Hän oli ollut oppaana
siinä Kairon-talossa, jonka Egyptin khedivi oli laitattanut
maailmannäyttelyyn ja jonka hän lahjoitti Elisabetille.

Mahmud jumaloi valtijatartaan ja oli onnellinen saadessaan elää hänen
läheisyydessään. Keisarinna kohteli pikku poikaa erinomaisen hyvin.
Tottuneena Afrikan ilmastoon poika sai Wienissä keuhkokuumeen, ja
keisarinna hoiteli häntä kaikin tavoin. Sekä kansa että Itävallan
ylimystö pitivät hyvin sopimattomana, kun saivat tietää, että
keisarinna salli tyttärensä Valerian leikkiä neekeripojan kanssa.

"Puhua pahaa lähimmäisistään on ihmisille elämänehto, samoin kuin
valittaminen on sypressille elämänehto", keisarinna kuuluu lausuneen.

"Varokaa hovin juonitteluja", hän virkkoi eräässä toisessa
tilaisuudessa. "Ei koskaan tiedä, mitä ansoja viritellään eteemme.
Hovissa on kenenkään mahdotonta elää tuntiakaan puhumatta pahaa
lähimmäisestään."

"Varmaan minun olisi kiitettävä Jumalaa siitä, että olen keisarinna",
hän jatkoi, "sillä muuten minun olisi käynyt huonosti. Keisarinnaa
suvaitaan vain siitä syystä, että hänen avullaan voidaan luoda oma
asema."

Hovielämä synnytti hänessä välistä suorastaan kauhua.

Wienin lyhytnäköinen, turhamainen hovi oli aina valmis levittämään
hänestä valheita, joita keskisääty sitten levitti edelleen.
Vuosien kuluessa keisarinnan nimi tahrattiin niin likaan Itävallan
pääkaupungissa, että hänen oli tosiaan vaikea sietää oleskelua siellä.

Eikä Elisabet voinut sitä sietääkään -- kärsivällisyys ei kuulu
Wittelsbachien sukuominaisuuksiin. Hän oli luonnostaan hermostunut
mielenlaadultaan, ja myöhempinä vuosina ruumiilliset kivutkin vielä
edistivät hänen luontonsa kiivaita ja kärsimättömiä ominaisuuksia.
Niinpä syttyi hänessä melkein hurja uhma kaikkea sitä parjausta
vastaan, jonka esineeksi hänet oli tehty.

Kun hänelle huomautettiin, että hänen ystävällisyytensä Mahmudia
kohtaan herätti paheksumista, niin hän valokuvautti tyttärensä Valerian
yhdessä neekeripojan kanssa ja panetti näitä kuvia näytteille.

Ei ihme, että tämä sai pahat kielet entistä vilkkaampaan toimintaan.
Ja siitä hetkestä alkaen monet väittivät, että keisarinnan merkilliset
päähänpistot ja se rauhaton levottomuus, joka yhä enemmän ilmeni
hänessä, olivat alkavan mielenhäiriön merkkejä.



XVI.

Keisarinna ja hyväntekeväisyys. -- Keisariparin hopeahäät.


Olemme edellisessä luvussa tutustuneet muutamiin niistä syistä, jotka
vaikuttivat siihen, että Elisabet rupesi menettämään suosiotaan
Itävallan pääkaupungissa. Mutta siihen oli olemassa muitakin syitä.

Itävallan saksalaisten ruvetessa lähentymään Preussia ja
Hohenzollerneja, keisarinna lakkasi tuntemasta itseään saksalaiseksi.
Ja hänen miehensä maitten saksalainen väestö tunsi vaistomaisesti, että
Elisabet paheksui heidän menettelyään monissa asioissa.

Heikäläisten oli vaikea sulattaa hänen rakkauttaan Unkariin. Miehestä
mieheen kuiskailtiin, että hänen melkoinen itävaltalainen vuosirahansa
jaettiin puutteessa oleville magyareille. Jalon ja lahjakkaan
keisarinnan epäsuosio lisääntyi Itävallassa paljon sen kautta, että
hänen sydämensä myötätunto oli toisella puolella Leitha-joen.

Mutta hänen jakamiensa lahjojen suhteen häntä tuomittiin väärin, sillä
tuskin koko Habsburgien valtakunnassa -- enemmän Itävallassa kuin
Unkarissakaan -- on yhtään hyväntekeväisyys- tai armeliaisuuslaitosta,
jota hän ei olisi suojellut taikka avustanut.

Kerrotaan, että kun hän eräänä päivänä avioliittonsa ensimäisinä
vuosina ajoi erään Wienin kasarmin ohi, sattui niin, että muuan
sotamies juuri sai raipparangaistusta jostakin rikoksestaan. Keisarinna
kuuli miehen voivotukset, pysähtyi ja otti selon niitten syystä,
ja muutamien päivien perästä keisari Elisabetin rukousten johdosta
antoi määräyksen, että tuo vanhentunut rangaistustapa oli Itävallan
armeijassa vaihdettava uusiin ja enemmän ajanmukaisiin.

Missä tahansa hän kuulikin puhuttavan onnettomuudesta, siellä hän aina
koetti lievittää sitä.

Olemme eräässä edellisessä luvussa nähneet, kuinka hän vuosina 1859
ja 1866 kävi haavoitettujen luona, joita hoiteli ja lohdutteli. Mutta
vielä rohkeampana ja uhrautuvaisempana hän esiintyi useitten kolera- ja
lavantauti-ruttojen aikoina, käyden sairaaloissa vähääkään välittämättä
siitä vaarasta, johon siten antautui.

Miehitettyään vuonna 1878 Bosnian ja Hertsegovinan, itävaltalaiset
kohtasivat ankaraa vastarintaa väestön puolelta. Voittaakseen nämä
uudet alueet, heidän täytyi uhrata paljon ihmishenkiä.

Huolenpito haavottuneista ja kaatuneiden omaisista tuli taaskin
ankaraksi välttämättömyydeksi. Keisarinna löysi uuden alan
toiminnalleen suomalla suojeluksensa niille kansallisille
naisyhdistyksille, joitten tehtävänä on auttaa kaatuneitten soturien
leskiä ja lapsia sekä pitää huolta haavoittuneiden hoitamisesta.
Itävalta-Unkarin kaikissa kaupungeissa naiset mielellään noudattivat
hänen kehoitustaan muodostaa yhdistyksiä ja työskennellä mainitun
tarkoituksen hyväksi.

Keisarinnan, niin sanoaksemme, virallisia velvollisuuksia on
asettua johtamaan armeliaisuuslaitoksia ja käydä parantoloissa ja
kenttäsairaaloissa. Mutta kun Elisabetin halu yksinäiseen elämään kävi
yhä voimakkaammaksi, niin ei hänen mielensä tietysti myöskään enää
tehnyt ottaa osaa julkiseen hyväntekeväisyyteen. Viimeisinä vuosinaan
hän kävi Itävallan julkisissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ainoastaan
keisarin painostuksesta eikä hän jaksanut tehdä sitä säännöllisesti.

Hän suoritti viralliset armeliaisuustekonsa omituisen kylmästi ja
hätäisesti, aivan kuin hänellä olisi ollut niukalti aikaa. Silloin
tällöin esiintyessään Wienin filantropisissa laitoksissa, hän saapui
kuin tuulenpuuska, ilman että hänen tulostaan tiedettiin edeltäpäin
mitään. Saattoi tapahtua, että hän yhtenä ainoana päivänä teki
kahdeksan ja kymmenenkin vierailua kaupungin eri osissa, aivan kuin
tahtoisi korvata sen, mitä oli laiminlyönyt, ja yhdellä kertaa
suorittaa kaikki velvollisuutensa hyväntekeväisyyden suhteen.

Ja kuitenkin hän oli oikein hyvä. Hän kannatti kuolemaansa asti
lukemattomia tarvitsevaisia ja onnettomia. Wienissäkin hän kävi
tuntemattomana kurjuuden pesissä, vaikkakaan ei niin usein kuin
Budapestissä. Mutta wieniläiset eivät yleensä tienneet mitään niistä
rakkaudentöistä, joita hän teki hiljaisuudessa. Heidän ei koskaan
pistänyt päähänsä, että hyväsydäminen nainen, joka tuhlasi hyviä
töitään heidän hädänalaisilleen, olisi heidän ylpeä keisarinnansa, joka
ylhäisten ja alhaisten silmissä kuvattiin sydämettömäksi ja toisten
hädästä välinpitämättömäksi.

Vuonna 1879 Frans Josef ja Elisabet viettivät hopeahäitään. Varmaan
kumpikin kaihomielin odotti tätä päivää.

Heidän avioliittonsa oli enemmän kuin useimpien muitten joutunut
kokemaan pettymyksiä ja muutoksia heidän molemminpuolisten tunteittensa
suhteen. Mutta uusille edellytyksille oli heidän välilleen syntynyt
uusi ja tavallaan sydämellinen suhde, jossa keisarinna oli oppinut
tinkimään vaatimuksistaan, silti menettämättä kunnioitusta itseään
kohtaan.

Keisarillinen hopeamorsiuspari lausui toivomuksen, että
päivän merkityksen johdosta ei toimeenpantaisi mitään
julkisia juhlia ja että rahat, joita maan eri osissa aijottiin
uhrata semmoisiin juhlallisuuksiin, käytettäisiin sen sijaan
hyväntekeväisyystarkoituksiin.

Ainoastaan Wienin suhteen tehtiin poikkeus, sillä pääkaupunki varusti
suuria mielenosoituksia. Sen johdosta, että Frans Josef vuonna 1853 oli
pelastunut unkarilaisen Libenyn murhayrityksestä, oli vapaaehtoisilla
lahjoilla rakennettu kirkko sille paikalle, missä murhaajan väkipuukko
oli sattunut häneen. Tämä kirkko vihittiin hopeahääpäivänä ja
keisariparin läsnäollessa.

Vihkimisensä viisikolmattavuotispäivänä Frans Josef ja Elisabet
jälleen astuivat alttarin ääreen. Hopeaparista ei päältäpäin voinut
päätellä mitään niistä myrskyistä, jotka olivat järkyttäneet heidän
kuluneen elämänsä menneitä vuosia. Keisari näytti vielä olevan
miehuutensa täysissä voimissa ja keisarinnaa kutsuttiin syystä kylläkin
"kauneimmaksi isoäidiksi". [Heidän vanhimmalla tyttärellään Giselalla
oli siihen aikaan jo useita lapsia.]

Koko Wien oli kokoontunut niille kaduille, joita keisaripari ajoi
kirkkoon. Nuoria tyttöjä oli odottamasssa kirkon asehuoneessa, ja
keisarin ja keisarinnan saapuessa juhlallisten jumalanpalvelusmenojen
jälkeen kävellen ovea kohti, he astuivat esiin ojentamaan kukkasia.
Erinomainen ystävällisyys, jolla keisarinna tervehti heitä, rohkaisi
heitä, ja yksi nuorista tytöistä piti kauniin pikku puheen antaessaan
kukkiaan.

Itävallan ja Unkarin runoilijat olivat virittäneet lyyransa
hopeamorsiusparin kunniaksi. Mutta heidän kunnioituksensa liikuttivat
Elisabetia vähemmän kuin seuraava tervehdys eräältä hänen oman
synnyinmaansa runoilijalta:

    "Wie deiner Güte milder Sinn,
    Erhab'ne Kaiserin!
    Wie Huld, die deine Stirne kränzt
    Hoch über allen Festschmuck glänzt,
    So blüh' dir Macht und Segen
    In Zukunft allerwegen.
    O, nimm hierfür als Treuespfand
    Den Herzensgruss von Heimatsland!"

(Niinkuin hyvyytesi leppeä mieli, niinkuin lempeys, joka seppelöi
otsaasi, loistaa yli kaiken juhlakorun, niin alati kukoistakoon
sinulle tulevaisuudessa valta ja siunaus, ylevä keisarinna! Oi, ota
uskollisuuden pantiksi siitä sydämellinen tervehdys kotimaastasi!)

Wienin historiallinen juhlakulkue hopeaparin kunniaksi päätti
juhlallisuudet huhtikuun 27 päivänä. Useita kuukausia ennen
kuuluisa maalari Hans Makart oli laatinut kulkueen suunnitelman
ja yksityiskohtaiset piirustukset. Se oli nerokkaasti ajateltu ja
mainiosti järjestetty.

Osanottajia oli ilmoittautunut suunnaton määrä. Valtakunnan kaikki
säädyt, kaikki laitokset, kaikki valtiot olivat edustettuina.

Kulkue vieri verkalleen Ringstrassea pitkin, korvia vihlovien
suosionhuutojen kaikuessa. Eri ryhmät, jotka esiintyivät ratsain,
jalkaisin ja loistavissa vaunuissa, olivat puetut historiallisiin
pukuihin.

Frans Josef ja hänen puolisonsa, jotka monta tuntia lakkaamatta
kuuntelivat ohikulkevien riemuhuutoja, olivat syvästi liikutetut
yleisestä innostuksesta.



XVII.

Kruununprinssi Rudolfin avioliitto. -- Keisarinna ja hänen linnansa.


Frans Josefin ja Elisabetin ainoa poika oli varttunut tulemaan yhä
enemmän vanhempiensa ylpeydeksi, ja hän nautti suunnatonta suosiota
kaikissa kansankerroksissa.

Hän ei ollut koskaan käynyt mitään julkista koulua, mutta tiedettiin
hänen saaneen huolellisen ja ajanmukaisen kasvatuksen kelpo opettajilta.

Hän oli perinyt äitinsä vastenmielisyyden kaikkea pikkuporvarillista
kohtaan, hänen kirjalliset harrastuksensa ja hänen rakkautensa luontoon.

Vanhan itävaltalaisen ruhtinas-tavan mukaan hänen piti ajatella
jokin ammatti, ja hyvin kuvaavaa hänelle on, että hän valitsi
kirjapainoammatin. Hän kävi ahkerasti Wienin yliopistossa luennoilla
sekä Burgteatterissa, wieniläisten taiteellisen maun korkeakoulussa.

Äidin tavoin hänkin haki rakkaimman seuransa oman piirinsä
ulkopuolelta. Lähimmäksi seurakseen hän valitsi runoilijoita ja
sanomalehtimiehiä. Luonnontieteillä oli häneen erityinen vetovoima, ja
innostuneen ystävän ja opettajan hän sai kuuluisasta luonnontutkijasta
Brehmistä.

Itse hän oli etevä matkakirjailija, ja monet hänen kirjoistaan ovat
levinneet laajalti, ei tekijän ruhtinaallisen aseman takia, vaan siitä
syystä, että hän oli tosiaan hyvä kynäniekka.

Hän ja keisarinna olivat vähitellen joutuneet toisiinsa samanlaiseen
suhteeseen, kuin toisiinsa hyvin ihastuneet veli ja sisar.
Kruununprinssi uskoi hänelle sekä ilonsa että surunsa. Mutta poikaansa
tuntemasta lämpimästä rakkaudestaan huolimatta Elisabet hyvin pian
huomasi hänen vikansa ja tiesi hänen olevan yhtä herkän vaikutuksille
ja yhtä kevytmielisen kuin isä oli ollut nuoruudessaan.

Keisarinna ja keisari olivat yksimieliset siitä, että oli välttämätöntä
saada kruununprinssi naimisiin. Se turvaisi perintöjärjestyksen ja
tekisi hänet ehkä vähemmän levottomaksi ja huikentelevaiseksi.

Mutta poikansa tulevan puolison valinnassa Frans Josef piti silmällä
yksinomaan valtiollisia näkökohtia, kun taas äiti ajatteli pojan
koti-onnea.

Elisabetin mielestä ei hänen naimisensa ollut niin kovin kiireellinen,
ja hän toivoi kruununprinssin etsivän itselleen morsiamen, joka
sekä ulkonaisella suloudellaan että älynsä viehätyksellä pystyisi
vangitsemaan ja vallassaan pitämään kruununprinssin epävakaisen sydämen.

Rudolfin täyttäessä kaksikymmentä vuotta, Europassa oli sangen vähän
naimahaluisia katolilaisia prinsessoja. Keisarin, mutta ei keisarinnan,
valinta sattui Belgian prinsessaan Stephaniehen, seitsentoistavuotiseen
tyttöön, joka oli keskinkertaisen lahjakas eikä ulkonaisesti ensinkään
miellyttävä.

Elisabet ei voinut sietää Belgian kuningasta tämän epämiellyttävän
käytöksen ja huonojen elämäntapojen takia. Häntä ei miellyttänyt
myöskään Belgian kuningatar, itävaltalainen arkkiherttuatar, joka
Elisabetin mielestä näytteli alentavaa osaa puolisonsa rinnalla.

Elisabet vastusti mitä jyrkimmin semmoista avioliittoa. Mutta Belgian
kuningattaren sisar, itävaltalainen arkkiherttuatar Elisabet, jolla oli
suuri vaikutusvalta hovissa ja jota kohtaan Frans Josef tunsi lämmintä
ystävyyttä, puhui sisarentyttärensä puolesta. Hän ja monet muut
neuvonantajat tekivät keisarinnan esittämät epäilykset tyhjiksi.

Kihlaus julkaistiin, ja Belgian kuningaspari tuli tyttärensä kera
Wieniin. Rudolf itse oli asian suhteen sangen välinpitämätön.

Vihkiminen tapahtui toukokuun 10 päivänä. Kaikissa häitten
aiheuttamissa juhlallisuuksissa Elisabet täytti arvokkaasti ne
velvollisuudet, jotka kuuluivat hänelle tulevan keisarin äitinä. Mutta
hänen kylmyytensä ja jäykkä käytöksensä Belgian kuningasparia kohtaan
pistivät kaikkien silmiin.

Ajellessaan vaunuissa pääkaupungissa ja istuessaan kuningatar
Henrietten rinnalla, keisarinna vastaili kohteliain tervehdyksin
kansanjoukkojen eläköön-huutoihin. Mutta hänen kasvoillaan oli
hajamielinen ilme, eikä hän koko pitkällä matkalla lausunut yhtään
ainoata sanaa Belgian kuningattarelle. Ja kesken vihkimistoimituksen
hän kokonaan menetti mielenmalttinsa, purskahtaen itkemään.

Rudolfin häissä hän viimeisen kerran julkisesti näyttäytyi Wienissä.

Wieniläiset tarvitsivat keisarillisesta huoneesta jotakin naispuolista
edustajaa, jonka puoleen voivat kääntää sydämensä. Stephanie
edusti nuoruutta, sen toivoja ja sen lupauksia. Tämä elämäniloinen
kuninkaantytär sai Wieniin tullessaan sydämelliset tuliaistervehdykset,
ja kun hän syyskuun 3 päivänä 1883 synnytti tyttären, niin kansan
ihastuksessa ilmeni voimakkaana hänen ja Rudolfin nauttima suosio.

On luonnollista, että pojan suhde äitiin tämän naimisen jälkeen tuli
toiseksi. Elisabet tämän tunsi ja se kiusasi häntä.

Vielä Rudolf kuitenkin uskoi hänelle monet huolensa, ja keisarinna
huomasi pian, että poikansa ei ollut onnellinen avioliitossaan.

Elisabet tunsi nyt vähemmin kuin koskaan ennen viihtyvänsä Hofburgissa.
Kruununprinsessan saavuttua hoviin, hän oli enää vain lyhemmän aikaa
talvisin Wienissä. On väitetty olleen vuosia, joina hän ei oleillut
siellä muuta kuin kolme tai neljä viikkoa.

Sekä hän että keisari asuivat mielellään kuukauden verran kesällä
Ischlissä, missä heille oli niin monta ja merkitsevää nuoruudenmuistoa.
Koko perheen oli silloin tapana kokoontua sinne viettämään keisarin
syntymäpäivää.

Siellä Elisabetilla oli runsaasti tilaisuutta vuorikäveilyihin,
joita hän niin kovin rakasti. Ischlin lähellä on tuskin ainoatakaan
vuorenhuippua taikka paimenmajaa, jossa keisarinna ei olisi vuosien
kuluessa käynyt.

Kävelyretkillään hän mielellään tarinoi talonpoikien kanssa. Hän kyseli
heiltä heidän jokapäiväisestä elämästään ja maksoi ruhtinaallisesti
joka maitolasin, joka hänelle tarjottiin.

Lapset toivat hänelle alppikukkasia, ja hän vastasi heidän
sydämelliseen tervehdykseensä: "Grüss die Hand, Frau Kaiserin!"
ystävällisellä vastatoivotuksellaan: "Grüss Euch Gott, liebe Kinder!"

Lankonsa, Meksikon keisarin Maksimilianin kuoleman jälkeen Elisabet
useina vuosina kävi hänen huvilinnassaan Miramarissa Triestin lähellä.
Rakennus on tehty puhtaimmasta, hienoimmasta marmorista kalliolle
avoimen meren rannalle. Lähellä on paviljonki, jossa keisarinna
Charlotte asui Meksikosta palattuaan leskenä, mielipuolena ja kansansa
karkoittamana.

Sekä Hofburgissa että Schönbrunnissa keisarinna oli huomannut
semmoista, mikä ei ollut hänen makunsa mukaista, mutta mitä hän
hienotunteisuudesta ei kuitenkaan tahtonut muuttaa.

Keisarin oli tapana viettää talvikaudet Schönbrunnissa, ja heidän
avioliittonsa ensimäisinä vuosina keisarinnakin usein asui siellä.
Mutta Elisabet rupesi pian ikävöimään toista olinpaikkaa, ja Rudolfin
häitten aikoihin hän päätti rakennuttaa oman linnan, "Waldesruhe",
Lainzin eläintarhan lähelle Hietzingiin Wienin laitamalle.

Waldesruhe rakennettiin kahden vuoden kuluessa keisarinnan oman ylimmän
johdon mukaisesti. Sillä aikaa kun tätä pikku renesanssi-linnaa
rakennettiin, ei kukaan utelias päässyt katsomaan sitä eikä edes
astumaan sen alueelle, ja keisarinnan kuolemaan saakka se pysyi
ulkomaailmalle salaisuutena.

Lainzin leppoisa eläintarha on vanhimpia ja kauneimpia puistoja
Wienin lähellä. Se ympäröitiin korkealla kivimuurilla, jonka yli voi
nähdä vain puiden latvat, ja linnan ympärillä olevat puutarhat ovat
läpipääsemättömillä pensasaidoilla ympäröidyt.

Puistoon ja puutarhaan eivät päässeet ketkään muut kuin
hovihenkilökunta, eikä yleisön keskuuteen päästetty edes kuvia linnasta
eikä niistä taideaarteista, joita siellä säilytettiin.

Julkisivua koristavat terassit ja parvekkeet, jotka keisarinnan aikana
melkein huojuivat kukkien painon alla.

Leveät marmoriportaat, joille on kiinnitetty pehmeät samettimatot,
vievät ylempään kerrokseen, jossa ovat keisarin ja keisarinnan
huoneet sekä suuri vastaanottosali. Rakennuksen nurkkauksessa on
Elisabetin tilava makuuhuone, jossa on kaksi akkunaa itään ja kaksi
etelään; toinen näistä on varustettu leveillä ovilla, jotka johtavat
parvekkeelle.

Keisarinnan sänky oli vapaana keskellä lattiaa. Päänpuolessa oli
varjostin, jonka takapuolella oli harvinaisen kaunis Neitsyt Marian
kuva ja sen edessä rukouspalli.

Huoneen yhteen nurkkaan keisarinna oli pystyttänyt Neitsyt Marian
pystykuvan, jonka jalustaan oli kiedottu kallisarvoinen vanhanaikainen
rukousnauha.

Toiseen nurkkaan hän oli asettanut pronssisen Nioben patsaan, joka
vihreitten kasvien keskellä teki omituisen kolean vaikutuksen.
Vastakkaisessa nurkassa riippuivat vihreät hehkulamput. Maatessaan
sängyssä keisarinna voi vääntää sähkövalon niin, että huoneessa ei
ollut muuta kuin Niobeen lankeava vihreä valo.

Makuuhuoneestaan hän aamuisin astui parvekkeelle, joka aina oli
kaunistettu kukilla ja jonne usein katettiin aamiaispöytä. Tälle
parvekkeelle hän viimeisinä vuosinaan teetti taideteoksen, joka oli
hänelle hyvin rakas. Se oli pienoiskokoon valettu jäljennös siitä
runoilija Heinrich Heinen patsaasta, jonka hän oli marmorista teettänyt
tanskalaisella kuvanveistäjällä Hasselriisillä Korfun saarella olevaan
huvilaansa "Achilleion".

Tahtoessaan olla yksin taikka kun ei voinut hyvin, hän mielellään
käytti tätä aamiaispaikkaa.

Hänen makuuhuoneensa toisella puolella oli hänen pukuhuoneensa,
jossa oli vain yksi ainoa akkuna. Huomattavinta tässä huoneessa oli
mahtava toalettipöytä liikkuvine kuvastimineen ja monine hopeisine
toalettiesineineen, kristalleineen ja maalattuine porsliineineen.

Vasemmalla keisarinnan makuuhuoneesta oli Waldesruhessa --
eli Lainzissa, niinkuin linnaa yleensä kutsuttiin -- keisarin
kirjoitushuone, josta ovet samoin johtivat parvekkeelle. Yhdessä
nurkassa oli iso kirjoituspöytä, jolle keisarinna oli järjestänyt
muistoja lapsistaan ja lapsenlapsistaan, piirroksia ja maalauksia,
jotka olivat omistetut hänelle itselleen.

Keskellä huonetta oli pöytä, jolla oli joukko loistoteoksia ja
salkkuja, muistoja hänen matkoiltaan. Samalla pöydällä oli myöskin
erinomaisen kaunis valokuva hänen serkustaan, Baierin kuninkaasta
Ludvig II:sta.

Pylväitten ja hyllyjen päälle oli asetettu pronssimaljakkoja, itämaisia
porsliineja ja kaikenlaisia harvinaisia taideteoksia, ja kaikissa
maljakoissa oli kukkia.

Kirjoitushuoneessa -- keisarinnan budoarissa -- paloi usein tuli
kaakeliuunissa, ja keisarin ja keisarinnan oli tapana iltaisin istua
keskustelemassa takkavalkean ääressä. Linnan keskellä oleva suuri sali
oli heidän huoneittensa välillä.

Elisabetin huoneitten alla olivat arkkiherttuatar Valerian huoneet,
keisarin huoneitten alla vierashuoneet.

Keisarinnan komeasti sisustettu kylpyhuone ja hänen voimistelusalinsa
olivat linnan toisella puolella.

Voimistelu ei suinkaan ollut vähäpätöinen tekijä hänen elämässään, ja
kaikkiin linnoihin, joissa oleskeli, hän laitatti voimistelutelineet.

Hänen luennoitsijansa, Christemanos, on kertonut kerran astuneensa
voimistelusaliin juuri kun keisarinna oli renkaissa nostamassa itseään
käsivoimillaan. Hän oli puettu mustaan silkkileninkiin, jossa oli pitkä
kamelikurjen höyhenillä reunustettu laahustin. Päästäkseen tulijan
luokse hänen täytyi hypätä nuoran yli, joka oli viritetty osaksi poikki
huoneen.

"Tämän nuoran olen virittänyt sen tähden, että en unohtaisi
hyppäämistä ja juoksemista", keisarinna selitti. Hän odotti muutamia
arkkiherttuattaria ja oli sen vuoksi niin hienosti puettu.

"Jos arkkiherttuattaret tietäisivät minun voimistelleen tässä puvussa,
niin he kaatuisivat selälleen kauhistuksesta", hän jatkoi. "Teinkin
niin muuten vain ohimennen. Muuten voimistelen aamuisin ja iltaisin.
Tiedän, mitä olen velkapää ruhtinaalliselle arvokkuudelleni."

"Minä en koskaan väsy kävelemään", hän lausui erään toisen kerran.
"Sisareni, Alenconin herttuatar ja Neapelin kuningatar, ovat Parisissa
kuuluisat verrattomasta käynnistään. Mutta me emme kävele niin, kuin
kuningatarten tulee kävellä. Bourbonit eivät juuri koskaan kulje
jalkaisin ja he ovat omaksuneet aivan erikoisen käynti-tavan --
kävelevät kuin hanhet. He kävelevät niinkuin oikeat kuninkaat!"



XVIII.

Käyntejä Baierissa. -- Elisabet ja kuningas Ludvig II.


Kaikissa suruissaan ja elämänvaiheissaan Elisabet tunsi sydämensä
olevan kiintyneenä kotimaahansa Baieriin. Palatessaan usein
uusiutuvilta ja pitkiltä matkoiltaan, jotka tuntuivat käyvän
hänelle yhä enemmän elämisen ehdoiksi, hänen tapansa oli aina
pysähtyä muutamiksi viikoiksi lapsuudenkotinsa Possenhofenin
läheisyyteen. Hän kävi silloin uudestaan kaikissa tunnetuissa
paikoissa metsissä ja vainioilla sekä tervehtämässä vanhoja ystäviään
talonpoikien keskuudessa. Baierilaiset kutsuivat häntä aina "meidän
keisarinnaksemme", lainkaan ajattelematta, että tämä arvonimi heidän
puoleltaan vuodesta 1870 kuului Preussin kuningattarelle.

Viimeisinä vuosina Elisabetin oli tapana välttää vanhempiensa linnaa
ja asua Strauchin hotellissa Feldafingin lähellä, mistä hän monena
kesänä peräkkäin vuokrasi itselleen kokonaisen huoneuston. Tämä
hotelli on kuuluisa ihanan asemansa takia. Sen lähellä olevat tuoreet,
tuoksuvat metsät, joissa hiljaisuutta harvoin keskeyttivät muut kuin
halonhakkaajat ja metsänvartijat, tuntuivat olevan aivan kuin luodut
hänen yksinäisyydenkaipuutaan varten.

Aika ja etäisyys eivät olleet voineet vähentää hänen hellyyttään
isäänsä kohtaan, hänen kunnioittavaa luottamustaan äitinsä neuvoja
kohtaan eikä hänen ystävyyttään sisaruksiin. Ilahduttaakseen heitä hän
säännöllisesti kirjoitti heille, ja hämmästytti heitä usein kauniilla
lahjoilla.

Murheet olivat murtaneet vanhan herttuaparin. Heidän vanhin poikansa
oli mennyt naimisiin maineeltaan epäilyttävän näyttelijättären kanssa,
heidän vanhin tyttärensä, Thurn und Taxis'in ruhtinatar, oli aikaisin
menettänyt miehensä ja vanhimman poikansa ja sai käyttää kaiken
tarmonsa hoitaakseen perheen suunnatonta varallisuutta.

Samoin kuin Elisabet, niin heidän kolmaskin tyttärensä oli
seitsentoista-vuotiaana kohonnut valtaistuimelle, menemällä naimisiin
molempien Sisiliain kuninkaan Frans II:n kanssa. Mutta tuskin
vuottakaan häistä oli kulunut, kun Garibaldin vapaajoukot karkoittivat
hänet ja hänen miehensä. Hän eli sitten maattomana kuningattarena
miehensä kera, joka oli kaikissa suhteissa hänelle arvoton.

Tuskin sen suopeamman kohtalon alaiseksi oli joutunut heidän neljäs
tyttärensä, Mathilda, joka kahdeksantoista-vuotiaana oli mennyt
naimisiin Tranin kreivin Ludvigin, irstailujen turmeleman miehen
kanssa, joka viimein itse päätti päivänsä. Ei Maria eikä Mathilda
olleet ennen häitä nähneetkään tulevaa aviomiestään.

Sophie, sittemmin Alenconin herttuatar, oli nuorin Wittelsbachien
sisaruksista, jotka lapsina olivat leikkineet Starnberger-järven
rannalla olevassa linnassa ja joitten kauneus oli laajalti kuulu.

Ulkomuodoltaan hän muistutti Elisabetia, mutta ei ollut luonteeltaan
hänen kaltaisensa, sillä kaikki, jotka tunsivat hänet nuorena, ovat
puhuneet hänen räiskävästä iloisuudestaan.

Kuningas Ludvig II oli yhdeksäntoista-vuotiaana noussut Baierin
valtaistuimelle. Vaikka oli kaunis kuin Adonis ja sen vuoksi jumaloitu,
varsinkin naisten kesken, hän pian tunsi inhoa hyvien müncheniläistensä
enemmän taikka vähemmän ystävälliseen uteliaisuuteen, joka sai hänet
rakennuttamaan linnoja yksinäisiin vuoriseutuihin ja yhä harvemmin
näyttäytymään kansalleen.

Oman valintansa perusteella ja ilman yhdenkään ihmisen painostusta
taikka neuvoa hän meni kihloihin serkkunsa Sophien kanssa, joka siihen
aikaan oli kahdeksantoista vanha.

Tämä liitto herätti maassa yleistä tyytyväisyyttä. Ja varmaan se oli
yksi Maksin ja Ludovican elämän onnellisimpia ja ylpeimpiä hetkiä,
kun heidän tyttärensä ja nuoren kuninkaan välillä tapahtunut kihlaus
julkaistiin.

Ludvig oli erinomaisen rakastunut nuoreen serkkuunsa. Hän antoi
kuuluisan kuvanveistäjän muovailla morsiamensa rintakuvan, jonka
sijoitti talvipuutarhaansa ja kävi alituiseen sitä katselemassa.

Sillä aikaa kun Possenhofenissa valmistettiin morsiuskapioita, kuningas
piti huolta siitä, että kansa saisi tulevasta kuningattarestaan
arvokkaan muotokuvan. Hän antoi maansa erään taitavimman
vaskenpiirtäjän valmistaa nuoren prinsessan muotokuvan siinä mielessä,
että sitä hääpäivänä levitettäisiin satoja tuhansia kappaleita.

Levyjä valmistettaessa kuningas usein kävi taiteilijaa tapaamassa, ja
nähtyään ensimäisen jäljennöksen, hän huudahti ihastuneena:

"Toden totta kuninkaallinen morsian!"

Tulevaisuus petti katkerasti kaikki ne toiveet, jotka tähän aikaan
täyttivät kaikkien sydämet.

Lokakuun 11 päivänä, juuri vähän ennen kuin häät piti vietettämän,
kuningas aivan äkkiarvaamatta purki kihlauksen. Hän oli ruvennut
epäilemään, että serkkunsa ei rakastanut häntä eikä ollut hänelle
uskollinen.

Siitä hetkestä saakka, kun valtaistuimelle nousi, kaikki olivat
imarrelleet ja ihannoineet häntä ja madelleet tomussa hänen edessään.
Mieleltään sairaalloisuuteen taipuisa kun oli, nuorukainen ei
sietänyt kaikkia näitä mielenliikutuksia, ja hänen aivoissaan syntyi
kohtuuttomia kuvitelmia siitä, mitä ihmiset olivat velkapäät hänelle
kuninkaana.

Tulevan kuningattaren luuloteltu uskottomuus haavoitti häntä
äärettömästi. Prinsessa oli hänen silmissään kavala ja halveksittava
kiemailija. Omin käsin hän hävitti koko painoksen neidon muotokuvista
ja viskasi hänen rintakuvansa akkunasta ulos, niin että se meni
säpäleiksi pihan kivitykseen.

Huhu on tietävinään, että herttuatar Sophie oli joutunut läheistensä
juonittelujen viattomaksi uhriksi. Mutta hänen nimeensä jäi kuitenkin
ainiaaksi tahra, jonka poistamiseksi kuningas Ludvig II ei tehnyt
mitään. Kihlauksen purkaminen herätti suurta kummastusta ja johti
auttamattomaan eripuraisuuteen kuninkaan sekä Maks Josefin ja tämän
perheen välillä.

Jo Ludvigin ensimäisinä hallitusvuosina terävä tarkkaaja olisi voinut
monista merkeistä päättää, että hän ei suinkaan ollut mieleltään
normaali. Kihlauksen purkamisen jälkeen hänen elämänsä kului
yksinäisyydessä. Hän arasteli vertaistensa seuraa, ja ollessaan
pakoitettu vastaanottamaan ministereitään, hän piilottautui varjostimen
taakse.

Se pettymys, jonka hän uskoi kohdanneen itseään, jätti hänen sieluunsa
katkeruuden ja epäluulon. Hän selitti, että ei enää koskaan rakastaisi
ketään naista eikä koskaan menisi naimisiin.

Ainoa Sophien läheisistä sukulaisista, joka vielä oli jossakin
yhteydessä kuninkaan kanssa, oli keisarinna Elisabet. Tämä oli hyvin
sydämellisissä suhteissa serkkuunsa aina tämän kuolemaan saakka.

Epäilemättä oli heidän välillään vahva henkinen sukulaisuus, niinkuin
he ulkomuodoltaankin olivat hyvin toistensa näköiset.

Ludvigin valtakunnassa kävi kuninkaita, keisareita ja kuuluisia
valtiomiehiä, ilman että kuningas näyttäytyi heille, mutta kun Unkarin
Elisabet kesällä saapui Feldafingiin, he aina tapasivat toisensa.
Semmoisinakin ajanjaksoina, joina hän tuskin sieti ketään ihmistä
lähellään, hän aina oli valmis vastaanottamaan Elisabetin.

Vähäisen matkan päässä Feldafingistä on "Ruususaari". Tiheät pensaikot
ja korkeat puut, jotka reunustavat sen rantoja, peittävät sen
soutelijoitten katseilta.

Muinaisina aikoina siinä kuuluu olleen pakanallinen temppeli, joka
sittemmin muutettiin katolilaiseksi kappeliksi, mutta vielä meidän
aikoinamme sieltä on löydetty roomalaisia koristeita ja rahoja.

Puutarhat istutti kuningas Maksimilian II, mutta hänen poikansa Ludvig
teki ne melkoista kauniimmiksi. Huhun mukaan pitäisi tällä saarella
olla kuusitoista tuhatta kauneinta ruusulajia ja niitten tuoksu on niin
väkevä, että tuntuu kauas järvelle.

Eremitasi -- pieni italialais-mallinen huvila -- ja puutarhurin asunto
ovat nykyisin ainoat ihmisasunnot tässä kukkaismeressä, missä kukat
kasvavat niin taajassa, että tuskin voi nähdä sitä pientä laituria,
johon Ludvig II nousi maihin huvipurrestaan "Tristanista".

Sinne satukuningas oli kerännyt lemmikki-kirjailijainsa teokset. Siellä
hän haaveili ja mietiskeli, siellä hän vietti muutamia onnellisimpia
päiviään.

Siellä hän myöskin kohtasi keisarinna Elisabetin. Siellä he, kenenkään
häiritsemättä, saattoivat puhella siitä, mitä heidän sydämissään
liikkui.

"Kuka voikaan tässä ihmiselämässä tarkalleen ratkaista, missä järki
loppuu ja alkaa järjettömyys? Olen taipuisa uskomaan, että ne ihmiset,
joita sanotaan hulluiksi, oikeastaan ovatkin viisaimmat", keisarinna
Elisabet kerran lausui puheen ollessa Shakespearen Hamletista.

Koko Europa oli kuullut puhuttavan Ludvigin päähänpistoista, hänen
veloistaan, hänen vastenmielisyydestään naisia kohtaan ja hänen
ihailevasta rakkaudestaan erinäisiä miehiä kohtaan. Häntä pidettiin
yleisesti mielisairaana.

Semmoisena häntä viimein kohdeltiin omassa maassaankin. Vuonna 1886
hänet erotettiin hallituksesta ja lääkärin saattamana hänet lähetettiin
Bergin linnaan.

Eräänä kesäkuun-iltana hän meni yhdessä lääkärinsä kera kävelemään,
ja kun tunnin kestäneen odotuksen jälkeen ruvettiin heitä etsimään,
löydettiin heidät molemmat ruumiina Starnberger-järvestä.

Kerrotaan Itävallan keisarinnan panneen kovin pahakseen, että Ludvig
julistettiin mielisairaaksi, ja että Frans Josef hänen hartaista
rukouksistaan oli luvannut tehdä kaikkensa saadakseen aikaan, että
hänen erottamisensa kuninkuudesta olisi tullut vain väliaikaiseksi.

Tuon kauhean loppuonnettomuuden sattuessa keisarinna Elisabet oli
Feldafingissa, niinkuin hänen tapansa oli siihen aikaan vuodesta.
Kuninkaan tragillinen loppu teki häneen hyvin syvän vaikutuksen.

Hän kiiruhti paikalle, niissä kuninkaan ruumis oli, ja käski seurueensa
jättää hänet yksin vainajan paarien ääreen.

Kun sitten viimein mentiin katsomaan ruumishuoneeseen, tavattiin
keisarinna pyörtyneenä lattialla. Suurella vaivalla saatiin hänet
virvoitetuksi jälleen tuntoihinsa.

Mutta hänen sielunsa tuntui aluksi olevan kuin sumentunut. "Päästäkää
kuningas pois hautakappelista", hän huusi houraillen. "Hän ei ole
kuollut. Hän on vain olevinaan kuollut, saadakseen olla rauhassa ja
päästäkseen kiusaajistaan."

"Oletteko koskaan nähnyt ruumista?" hän eräänä päivänä kysyi
luennoitsijaltaan Christomanokselta. "Kaikkien kuolleitten kasvoilla on
tuskan ja ivan ilme. Se on voittajan ivaa elämästä, joka on tuonut niin
paljon tuskaa ja jonka hän viimein on onnistunut voittamaan."

Ludvig II makasi ruumisvuoteellaan Münchenin linnassa. Hänen
katafalkinsa ympärille oli kasattuna suuret määrät seppeleitä. Mutta
vain yksi ainoa kukka oli kuninkaan rinnan päällä; se oli jasminin
oksa, Elisabetin viimeinen lahja ystävälleen ja sukulaiselleen.

Heidän välillään oli ollut semmoinen sopimus, että tulisivat
Ruususaarelle määrätyllä kellonlyönnillä. Jos jotakin tapahtuisi, joka
estäisi toista saapumasta kohtauspaikalle, niin toinen kirjoittaisi
kirjeen ja panisi sen kirjoituspöydän laatikkoon, johon heillä
molemmilla yksin oli avain.

Kuninkaan jäämistöä järjesteltäessä tavattiin kirjoituspöydän
laatikosta kirje, jossa oli päällekirjoitus: "Kotkalta Kyyhkyselle".
Nämä olivat näet ne nimitykset, jotka kuningas ja keisarinna olivat
valinneet käytettäviksi keskinäisessä romantisessa seurustelussaan.

Monta viikkoa Elisabet yksinäisyydessä suri serkkunsa kuolemaa.
Toiselta puolen hän toivoi, että Ludvig ei ehkä ollut mielipuoli,
toiselta taas pelkäsi, että sukutauti pian tarttuisi häneenkin.

Sen ajan jälkeen hän ei enää koskaan viettänyt kesäänsä Feldafingissa.
Hänen veljensä, Karl Teodor, koetti saada häntä tulemaan Tegernseen
kylään Ylä-Baieriin, missä hänellä oli sairaalansa ja klinikkansa.
Eräänä vuonna Elisabet sitä koettikin, mutta lähti sieltä pian pois.

Serkkunsa kuoleman jälkeen hän kävi vain lyhyillä vierailuilla
vanhempiensa ja tyttärensä Giselan luona. Mutta niin usein kuin oli
Münchenissä, hän meni hautakappeliin rukoilemaan onnettoman Ludvigin
arkun ääressä.



XIX.

Matkusteleva keisarinna.


Täynnänsä lämmintä rakkautta luontoon ja elävää tiedonjanoa sekä
veressään olevan hermostuneen levottomuuden pakoittamana keisarinna
Elisabet vietti, kuten yleisesti tunnettua, suuren osan ajastaan
matkoilla paikasta toiseen. Seurueetta ja aivan tavallisena turistina
hän kävi kaukaisissa, vieraissa maissa.

"Meidän täytyy koettaa pelastaa muutamia tunteja, joina voimme
tunkeutua omaan elämäämme", hän lausui. "Minä löydän itseni joka kerta,
kun vaihdan ilmaa. Ollessani yksin yksinäisessä seudussa, josta tiedän,
että sinne ei usein astu ihmisjalka, tunnen suhteeni tähän luontoon
tulevan aivan toiseksi kun toisten ihmisten ollessa siellä mukana.
Elämä ihmisten keskuudessa antaa meille kaikille samanlaisen ulkonaisen
univormun, mutta sisässämme säilytämme yhteyden ainoastaan alhaisten
vaistojen muodossa".

"Matkan päämäärä on viehättävä pääasiallisesti siitä syystä, että matka
sinne on välissä", hän lausui toisella kertaa. "Jos olisin jossakin
paikassa ja tietäisin, että en enää koskaan poistu sieltä, niin se
tuntuisi minusta helvetiltä, vaikka se muuten olisi itse paratisi.
Ajatus, että kohta täytyy lähteä paikasta, jossa olen, liikuttaa
mieltäni ja saa minut rakastamaan paikkaa. Joka kerta kun matkustan,
hautaan siis unelman, joka äkisti katoaa, ja huokaillen toivon uutta".

Luonnolla oli häneen merkillinen vetovoima. Luonnossa hän löysi
sopusointua, joka repäsi hänet jokapäiväisistä tunnelmista ja
taisteluista.

"Ei pidä olla sisällä kauempaa kuin on aivan välttämätöntä", hän
lausui, "ja asuntomme pitää olla niin laitetut, että ne eivät murskaa
unelmia, joita viemme sinne mukanamme".

Eniten hän piti siitä, että sai katsella outoja seutuja laivansa
kannelta. Joka tapauksessa hän mieluimmin pysytteli loitolla
kansanvilinästä. "Minä katselen Europaa mieluimmin profilista",
kerrotaan hänen lausuneen.

Joku selittämätön voima veti häntä merelle. Lapsuudessaan hän
oli paljon liikkunut sinisellä Starnberger-järvellä ja oli usein
soudellutkin siellä. Hänen rakkautensa järveen oli sittemmin muuttunut
rakkaudeksi mereen.

Kun hän oli laivassaan, saattoi nähdä hänen tuntikausia kävelevän
kannella. Kukaan ei saanut silloin lähestyä häntä eikä häiritä hänen
ajatuksiaan.

"Meri on minun rippi-isäni", hän sanoi. "Se antaa minulle takaisin
nuoruuteni, sillä se poistaa minusta kaiken vieraan. Kaikki, mitä
tiedän, olen oppinut mereltä." Eräässä toisessa tilaisuudessa hän
lausui: "Meri on kuin suuri äiti, jonka rinnoilla unohtaa kaiken".

Hän ei tuntenut mitään pelkoa merellä, vaan pysyi kannella niin rumalla
kuin kauniillakin ilmalla. Seuralaistensa kärsiessä meritaudin tuskia,
hän istui hurjimmassakin myrskyssä tyynesti nojaten tuolinsa selustaan.
Ylen harvoin hän meni salonkiin. Hän tahtoi nähdä aaltojen temmellystä
ja nauttia myrskyn raivosta.

Huvilaiva "Miramar", jolla hän matkusteli ympäri puolen maailman, oli
hyvin hienosti ja miellyttävästi sisustettu, mutta niissäkin huoneissa,
jotka olivat määrätyt keisarinnalle, oli enemmän yksinkertainen
laivanleima. Huonekalut olivat verhotut valkealla liinakankaalla, joka
kätki silkkipäällyksen. Mutta kukkia oli joka paikassa.

Ollessaan merellä Elisabet aina otti merikylpyjä. Vesi tuotiin
tynnyreissä veneellä, jotka lähetettiin sitä ottamaan hyvin etäältä
laivasta. Kylpyhuone oli sisustettu hyvin mukavaksi.

Kannelle oli rakennettu ympyriäinen, lasikattoinen paviljonki, josta
näki yli meren. Se oli varustettu sinisestä silkistä tehdyillä
akkunaverhoilla, jotka voitiin vetää eteen, sekä sohvalla, joka ulottui
ympäri koko paviljongin.

Siellä keisarinna joka aamu kampautti tukkansa. Kampauksen aikana hänen
tapansa oli lukea, kirjoittaa taikka antaa jonkun lukea hänelle ääneen.
Kampauksen kestäessä kaikki akkunaverhot olivat vedetyt eteen.

Muutoin hän oleskeli siinä ainoastaan sateisella ilmalla, ja silloin
akkunaverhot aina vedettiin syrjään, jotta hänellä oli vapaa näköala.

"Olen kuin myrskylintu", hän lausui. "Otatan pois kaikki purjekankaat,
jotta ei olisi pakko jättää näkemättä kiukkuisia aaltoja. Joka kerta
kun uusi laine loiskahtaa yli kannen, tekee mieleni huudahtaa riemusta".

Hänen varsinainen alueensa oli peräkansi ja toinen komentosilta, jonka
hän oli eristänyt purjekankaalla, niin että ei nähnyt sinne mitään
laivasta, vaan ainoastaan näköalan merelle.

Hän oli määrännyt ajat, milloin oleskeli peräkannella ja milloin
komentosillalla. Aamuisin hänen tapansa oli olla sillalla, keskipäivä
kannella ja iltaisin taas sillalla. Silloin hän otatti purjekankaan
pois ja miehistö pysytteli mikäli mahdollista näkymättömissä.

"Koetan nauttia elämästä laivalla niin täydellisesti ja niin kauan
kuin mahdollista", hän selitti. "Siinä on kuin saaressa, mistä kaikki
ikävät ja ahtaat olot ovat karkoitetut. Se on ihanteellista oloa, jossa
ei kaipaa mitään eikä tunne mitään ajan kulkua. Tunto siitä, että aika
vierii nopeasti, on aina tuskallinen, sillä se tuottaa samalla tunteen
elämän turhuudesta".

Vieraissa maissa keisarinna Elisabet matkusti useimmiten nimellä
"kreivitär Hohenembs", joka oli kolmaskymmeneskahdeksas hovikalenterin
mukaan hänelle tulevista kolmestaviidettä arvonimestä. Hän piti
parhaana matkustaa semmoisiin paikkoihin, joihin "maailmankiertäjät"
vielä eivät olleet löytäneet tietään. Hän ei sietänyt ympärillään melua
eikä huutoja ja todella ylhäisten henkilöiden tapaan hän inhosi huomion
herättämistä.

Vuonna 1885 hän teki suuremman matkan itämaille. Hän oli Europan
kruunupäistä ensimäinen, joka on käynyt Troiassa.

Hänen vertaistaan kestävyydessä turistina tuskin on ollut olemassa
naisten keskuudessa. Useimpien keisarinnan seuralaisista noustua
hevosen selkään matkalla Troiaan, hän itse käveli kahdeksan tuntia
jalkaisin polttavassa auringonpaisteessa huonoja teitä ja nauttimatta
mitään ravintoa, eikä perille päästessä kuitenkaan osottanut
pienintäkään väsymyksen merkkiä.

Sittemmin Pohjois-Afrika oli usein hänen matkojensa päämääränä.
Itämailla hän usein asettui henkilökohtaiseen kosketukseen kansan
kanssa, eikä hän tarvinnut lainkaan tulkkia, kun useimmat osasivat
kreikkaa, jota keisarinna puhui sujuvasti.

Ne itämaiden kaupungit, joista hän eniten piti, olivat Tunis,
Algier, Aleksandria ja Kairo. Mutta hän kävi Algierin vanhassakin
pääkaupungissa, Tlemczenissä, ja teki useita retkeilyjä vanhoihin
trapisti-luostareihin Staüelissä, missä suurella harrastuksella
tarkasteli munkkien töitä. [Trapisti-munkkikunta on perustettu v. 1112
ja uudelleen muodostettu 1636 sistersiläisen munkkikunnan tapaiseksi,
eläen hyvin ankarien askettisten sääntöjen mukaan, joihin kuuluu m.m.
ehdoton vaikeneminen. Suom. muist.] Hän ei koskaan käynyt näitten
mykkien miesten luona jättämättä heille suurta rahasummaa, joka aina
käytettiin seudun köyhien hyväksi.

"On paljon ihmisiä, jotka eivät halusta matkusta näillä seuduin, koska
kaupungit eivät ole kyllin siistejä", hän lausui. "Minä puolestani
rakastan itämaita, varsinkin nykyisessä, ihanassa tilassaan. Minun
silmäni eivät näe likaa eikä pölyä. Näen vain kansan, joka tuottaa
minulle mitä suurinta iloa".

"Tunnen viihtyväni tavattoman hyvin Kairossa", hän lausui eräässä
toisessa tilaisuudessa. "Keskellä muulien ja aasien pahinta tungosta
tunnen olevani vähemmin ahdistuksessa kuin hovitanssiaisissa ja melkein
yhtä onnellinen kuin metsässä. Viljelystä on Afrikankin erämaissa,
varsinkin etelässä ja idässä, minne sivistys ei vielä ole tunkeutunut.
Sivistys on kuin raitiotiet, viljelystä vertaan vapaihin, raittiisiin
metsiin. Sivistys on lukemista, viljelys ajattelemista. Sivistys tahtoo
vallata jokaisen yksityisen ihmisen ja asettaa hänet häkkiin".

Missä oleskelikin, hän aina ajatteli hätää kärsiviä, ja monessa
kurjassa hökkelissä Marokossa, Egyptissä ja Tunisissa, yhtä hyvin kuin
Kreikassa, Ranskassa, Englannissa ja Sveitsissä muistellaan hänen
hyvyyttään kiitollisuudella.

Kaikkialla, missä kävi, hän jakeli lahjoja. Yksinpä asemapäälliköt
pikku asemilla, joitten ohi hän oli matkustanut, hämmästyivät
saadessaan kravattineulan tai jonkun muun koristeen häneltä muistoksi.

Hän oli harvinaisen taitava kielissä. Paitsi saksaa ja unkaria, hän
hallitsi täydellisesti ranskaa, englantia ja kreikkaa, taisipa hiukan
latinaakin.

Italiankielestä hän sitä vastoin ei lainkaan pitänyt. Hän ei
erikoisesti rakastanut Italiaa eikä italialaisia.

"Keisari puhuu vielä sangen hyvin italiaa", hän lausui muutamia vuosia
ennen kuolemaansa luennoitsijalleen Christomanokselle. "Se on ainoa,
mitä on jälellä italialaisesta vallastamme, ja siinäkin on enemmän,
kuin tarpeeksi. -- Minunkin oli aikoinaan opittava italiaa, mutta en
minä koskaan voinut sietää sitä kieltä. Se oli turhaa vaivaa".

Monta vuotta ennen kuin italialainen murhasi hänet, hän jo oli ollut
vaarassa menettää henkensä erään toisen italialaisen kautta. Eräässä
näyttelyssä Triestissä kahdeksankymmen-luvun alulla muuan italialainen
viskasi pommin siihen linnaan, jossa keisarinna oleskeli. Useita
henkilöitä haavottui, mutta Elisabet pääsi vaarasta loukkaantumatta.

Kaksi viikkoa myöhemmin piti Frans Josefin ja kruununprinssi Rudolfin
käydä näyttelyssä ja keisarinna tahtoi lähteä heidän mukaansa.

Oli syytä pelätä murhayritystä, ja hänen miehensä ja poikansa
vannottivat häntä jäämään Wieniin.

Mutta hän kieltäytyi mitä jyrkimmin noudattamasta heidän toivomustaan.

"Jos te pelkäätte väkivaltaisuuksia, niin se on vain uusi syy minulle
lähteä mukaanne", hän vastasi. "Onnettomuuden tapahtuessa minun
paikkani on enemmän kuin koskaan mieheni ja poikani rinnalla".

Muutamia vuosia ennen kuolemaansa hän sai osakseen raakoja loukkauksia
italialaisen väestön puolelta Lago di Gardan rannalla.

Hän oli muutamien naisten ja herrojen kanssa höyrylaivalla pikku
huvimatkalla. Seurueen noustessa maihin erään pienen kaupungin rannassa
järven toisessa päässä, väestö vastaanotti Itävallan keisarinnan
huudoilla ja vihellyksillä. Väkijoukon käytös kävi lopulta niin
uhkaavaksi, että Elisabet tunsi olevansa pakoitettu seurueineen
palaamaan höyrylaivaan. Sen poistuessa rannasta, viskeltiin hänen
jälkeensä vielä kiviä.

Kun Itävallassa sittemmin tämä tapaus tuli puheeksi, niin keisarinna
lausui:

"Mitä Italiassa tapahtui, sen jätämme Italiaan".

       *       *       *       *       *

Kun keisarinna tahtoi viettää niin syrjäistä elämää, niin suuri yleisö
hänen maissaan tunsi ulkomuodolta paremmin Itävallan arkkiherttuat ja
arkkiherttuattaret kuin itsensä keisarinnan.

Eräänä päivänä hän nousi junaan Mödlingissä, ainoastaan palvelijan
saattamana. Hän lähetti palvelijansa pyytämään asemapäällikköä
järjestämään niin, että juna pysähtyisi eräälle hänen huvilinnansa
Lainzin lähellä olevalle pysäkille.

Palvelijan puhuessa asemapäällikön kanssa, juna lähti liikkeelle.

"Sanokaa tuolle musta-takkiselle miehelle, että hänen tulee kiirehtiä",
keisarinna huusi konduktöörille.

"Joutukaa, muuten vaimonne jättää teidät", konduktööri huusi,
ilmeisesti luullen keisarinnaa palvelijan aviosiipaksi.

Keisarinna piti niistä yllätyksistä, joita hänelle sattui sen johdosta,
että häntä ei tunnettu, ja melkein kaikilla matkoillaan hän saikin
kokea seikkailuja.

Hänen ei ollut aina helppo säilyttää salaisuuttaan henkilönsä suhteen,
mutta hän ryhtyi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin, jotta olisi
voinut siinä onnistua. Sattui usein, että hän oleskeli päiviä tai
viikkoja linnassaan, ennenkuin ulkoinen maailma sitä aavistikaan.
Ja usein seisoi väkeä rautatieaseman taikka hotellin ulkopuolella
odottamassa hänen tuloaan, vaikka hän itse asiassa oli saapunut monta
tuntia sitten ja aivan toiselta taholta, kuin odotettiin.

Käydessään Itävallan eteläosissa, hän teki huvimatkan katsoakseen
erästä vanhaa linnaa, jonka omisti muuan maalais-aatelismies.

Portilla seisoi mies, joka, niinkuin niin monet muut, ei tuntenut
keisarinnaa. Tämä kysyi, olisiko lupa katsella linnaa, ja miehen
vastattua myöntävästi, keisarinna meni seurueineen sisälle.

Hetken kuluttua hänen hovinaisensa astui ulos Elisabetin itsensä
jäädessä eteissaliin.

Mies, joka yhä seisoi linnan edustalla, oli sen omistaja itse.

Hän kysyi, olivatko naiset ulkomaalaisia ja mistä he tulivat.

"Olemme hovista", vastaus kuului.

"Minkä näköinen keisarinna on?" kysyi mies edelleen.

Sillä välin keisarinna oli astunut ulos ja vastasi:

"Häntä on vaikea kuvailla, hänet pitää nähdä".

Aatelismies huomautti, että hänellä ei ollut siihen tilaisuutta.
Silloin Elisabet hymyillen lausui:

"Keisarinnan voi nähdä silloin, kuin vähimmin aavistaa".

Hän luuli miestä portinvartijaksi ja ojensi hänelle kolikon, jota mies
kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta sanoen:

"Naiset eivät näytä tuntevan minua".

"Älkää loukkaantuko", keisarinna pyysi ja lisäsi: "Kun te ette tunne
minua, niin suotakoon minulle anteeksi, että minäkään en tunne teitä".

Nuorempana ollessaan hän usein oleskeli Skotlannissa ja Irlannissa,
missä hän huvitteli ketun metsästyksellä.

Hänen ollessaan eräänä päivänä Irlannissa harjoittamassa tätä urheilua,
kettu, jota hän ajoi, pakeni hänen metsästysmaittensa lähellä olevaan
Maynoothin pappisseminaariin.

Oppilaat olivat välitunnilla. Koulukartanon ympärillä oli korkea muuri,
jonka sisäpuolella nuoret ylioppilaat olivat kävelyllä.

Yht'äkkiä he näkivät ketun hyppäävän muurin yli ja epätoivossaan
juoksevan heidän joukkoonsa. Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi useita
ajokoiria, ja kohta sen jälkeen rohkea ratsastajatar yli muurin.

Kettu otettiin kiinni, ja nainen astui tyynesti alas hevosen selästä.
Hän meni nuorten miesten luo ja pyysi saada puhutella koulun johtajaa.

Heti tämän saavuttua, hän selitti olevansa Itävallan keisarinna ja
pyysi saada jossakin huoneessa kuivatella vaatteitaan. Hurjalla
ajollaan ketun jälestä hän oli näet antanut hevosen laukata poikki
lammikon, jolloin hänen leninkinsä oli joutunut laahaamaan vedessä,
niin että se oli aivan kastunut.

Tohtori Logue (sittemmin Irlannin kardinaali-piispa) järjesti heti
kuntoon huoneen ja käski sytyttää kaminiin tulen.

Keisarinnan huomattiin kastuneen paljon enemmän, kuin hän itse oli
luullutkaan, ja leningin oli mahdotonta kuivua vähemmässä kuin kolmessa
tai neljässä tunnissa.

Seminaarissa ei ollut lainkaan naisväkeä eikä siis myöskään naisten
vaatteita, mutta Elisabet pyysi saada lainaksi tohtorin pappiskaapua.

Ratsastuspukunsa kuivaessa hän pukeutui papilliseen kaapuun ja
kutsui johtajan ja muut opettajat huoneeseen ottamaan lasin hänen
kanssaan. Kaikki olivat hurmaantuneet hänen ystävällisyydestään,
pitäen hyvin hauskaa hänen koomillisen pukunsa ja hänen matkoillaan
ja metsästysretkillään sattuneiden seikkailujen johdosta, joita hän
kertoeli.

Amsterdamissa hän oleskeli usein ja hierotti itseään kuuluisalla
lääkärillä, tohtori Metzgerillä.

Eräänä päivänä hän astui tämän kaupungin muutamaan leikkikalukauppaan
ja osti nuken. Hovinaiseensa kääntyen hän lausui:

"Luulen pikku tyttärentyttäreni ihastuvan tämän saadessaan".

Kauppias, joka ei ottanut uskoakseen, että tämä solakka, nuorekas
nainen olisi isoäiti, kiiruhti huomauttamaan:

"Armollinen rouva ei varmaankaan tarkoita totta; armollisella rouvalla
ei toki vielä voi olla lapsenlapsia".

"Kyllä, minulla on neljä lapsenlasta", keisarinna vastasi, "ja
todistaakseni teille sen, tulen piakkoin ostamaan toisia leikkikaluja
lapsenlapsilleni. Voitte silloin lähettää ne suoraan tyttärelleni
prinsessa Giselalle Müncheniin".

Kauppias nolostui kovin ja pyysi nöyrästi anteeksi, että oli ollut
epäkohtelias.

"Ette ole ollut lainkaan epäkohtelias", keisarinna vastasi,
"päinvastoin hyvinkin kohtelias".

Amsterdamissa häntä muuten pidettiin hiukan omituisena, kun hän siellä
niinkuin muuallakin piti tapanaan kävellessään kadulla pidellä viuhkaa
kasvojensa edessä. Niinpä tapahtui tässä kaupungissa, että muuan
katupoika riuhtasi häneltä viuhkan pois, huutaen:

"Annas, kun katson naamaasi!"

Mutta vaikka hänelle oli kaikenlaisia ikävyyksiäkin siitä, että
matkusti tuntemattomana, kuten olemme nähneet, niin hän ei kuitenkaan
koskaan voinut luopua tästä tavastaan, ja hän loukkaantui kovin, jos
tätä hänen toivomustaan ei pidetty arvossa. Eräässä espanjalaisessa
hotellissa hän kirjoitti nimekseen matkustajakirjaan "rouva Folna
Korfusta". Mutta kun eräs palvelija puhutteli häntä "teidän
korkeutenne!" niin hän vastasi jyrkästi:

"Minun huoneissani ei ole mitään korkeuksia!"

Mutta tällä kertaa olikin hänelle puhuttelusanassa annettu arvo liian
alhainen hänen säädylleen.

Sattui usein, että hän matkusti katsomaan jotakin taideteosta, josta
oli kuullut puhuttavan. Kuitenkaan hän ei seurueelleen koskaan
etukäteen ilmoittanut, minne matkustettaisiin.

Eräs hänen kreikkalaisista opettajistaan, professori Rhousso
Rhoussopoulos on kertonut, kuinka hän eräänä päivänä Wiesbadenissa,
missä keisarinna kävi kylpemässä ischias-kipujensa tähden, sai
määräyksen lähteä keisarinnan ja tämän tyttären Valerian kanssa
matkalle.

Vasta heidän tultuaan rautatieasemalle hän sai tietää, että matkan
päämäärä oli Frankfurt Mainin varrella, missä Elisabet halusi nähdä
Thorwaldsenin korkokuvia ja Danackerin Ariadnen, jotka olivat
Rothschildien kodissa.

Päivällinen oli tilattu Frankfurtin rautatieaseman ravintolassa.
Keisarinna oli mitä mainioimmalla tuulella. Hän tarttui tyttärensä
käsipuoleen ja käveli hänen kanssaan edes-takaisin asemalaiturilla. Hän
oli iloissaan siitä, että kukaan ei tuntenut häntä, ja söi suurella
nautinnolla ensimäisen ruokalajin.

Mutta seuraava ruokalaji tarjoiltiin kullatuilla lautasilla ja
palveluskuntaa lisättiin. Joku oli tuntenut hänet ja ilmaissut hänen
oikean henkilönsä.

Hänen hyvä tuulensa hävisi heti, ja hän kiiruhti lopettamaan
päivällisensä päästäkseen pois niin pian kuin mahdollista.

Hänestä oli hirveän ikävää, että häntä pidettiin silmällä.

Kävellessään eräänä päivänä professori Rhoussopouloksen kanssa
muutamassa Pohjois-Saksan pikku kaupungissa, hän lausui äkkiä:

"Pitäkäähän silmällä tuota naista toisella puolella katua! Huomatkaa,
kuinka hän katselee meitä tutkivasti!"

Professori katsoi osoitettuun suuntaan, ja keisarinna toisti:

"Hänhän aivan tuijottaa minuun! Mitä te sanotte semmoisesta?"

"Teidän majesteettinne, minä luulen, että tuolla naisella on semmoinen
huono tapa", professori vastasi.

Samassa keisarinna riensi yli kadun tuon tuijottavan naisen luo, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä he syleilivät toisiaan.

Nainen oli keisarinnan sisar, kreivitär Trani, joka rakasti
matkailijaelämää melkein yhtä paljon kuin keisarinnakin.

Missä keisarinna kulkikin, hän oli aina sotajalalla polisiviranomaisten
kanssa, joitten velvollisuutena oli valvoa hänen turvallisuuttaan.
Milloin hän teki pitkiä kierroksia välttääkseen heitä, milloin koetti
narrata heitä antamalla harhaanjohtavia tietoja matkasuunnitelmistaan.
Ja häntä huvitti suunnattomasti, milloin onnistui viemään heidät
harhaan.

Muuan englantilainen sanomalehtimies seisoi eräänä päivänä antikvarisen
kirjakaupan edustalla Italian kaupungissa Monzassa. Hän oli tuskin
seisonut kahta minuttia katselemassa akkunalla näytteillä olevia
kirjoja, kun kirjakauppias astui ulos ja pyysi häntä poistumaan,
koska muuan nainen, joka oli myymälässä, ei tahtonut, että häntä
vartioitaisiin. Keisarinna näet otaksui seisoskelijan olevan
sivilipukuisen polisin.

Sanomalehtimies, joka halusi tietää, kuka se nainen oli, vilkaisi
myymälään ja näki, että se oli keisarinna Elisabet. Hän antoi silloin
käyntikorttinsa ja pyysi kirjakauppiaan ilmoittamaan korkealle
ostajalleen, että tämä oli erehtynyt.

Kulkiessaan tuntia myöhemmin Monzan linnanpuistossa, sanomalehtimies
aivan odottamatta sai nähdä jälleen keisarinnan, joka käveli muutamia
askelia hänen edellään.

Tahtomatta uudestaan herättää epäluuloa, että olisi polisi, hän aikoi
väistyä syrjäkäytävälle, mutta silloin keisarinna viittasi hänelle ja
kutsui lähemmäksi.

Hyvin arvokkaasti, mutta samalla kertaa erittäin ystävällisesti
keisarinna nyt selitti hänelle, että polisin aivan liian suuri into
vaivasi häntä, sekä pyysi anteeksi käytöstään kirjakaupassa.

Seuraavana päivänä sanomalehtimies matkusti Milanoon. Mentyään myöhään
illalla erääseen tunnettuun ravintolaan ja istuttuaan pikku pöydän
ääreen, hän suureksi hämmästyksekseen huomasi Itävallan keisarinnan,
joka istui aivan yksinään sivupöydän ääressä ilman mitään seuraa taikka
suojelusta.

Muuan viinureista meni hänen luokseen.

"Ei suinkaan rouva liene tullut tänne syömään?" hän tiedusti. "On jo
hyvin myöhä, ja kaikki hyvät ruoat ovat lopussa".

"Mutta minulla on kovin nälkä", keisarinna virkkoi. "Kyllä teidän pitää
hankkia minulle jotakin syötävää".

Viinuri riensi kiiruusti keittiöön ja palasi muutaman minutin kuluttua.

"On vielä yksi ruokalaji jälellä", hän sanoi, "ja minkälainen
ruokalaji, armollinen rouva! Se on jotakin aivan erikoisen hienoa!
Voitte huoleti syödä sitä, kun minä suositan. Ei ole tuntiakaan, kuin
itse söin sitä. Mutta se on kyllä aika kallista".

"Mitä tuo erinomainen ruokalaji sitten maksaa?" keisarinna kysyi
hymyillen.

"Kahdeksankymmentä centisimeä", viinuri vastasi epäröiden.

Elisabet purskahti nauramaan.

"Rouvan ei lainkaan tarvitse nauraa", mies jatkoi loukkaantuneena.
"Useimmat pitävät sitä liian kalliina eivätkä ota muuta kuin puolen
annosta".

Sanomalehtimies istui ääneti, suuren sanomalehden taakse piiloutuneena.
Mutta keisarinna oli kuitenkin varmaan tuntenut hänet ja lausui
hymyillen:

"Hyvää iltaa, herra toimittaja, tätä teidän ei pidä kertoa lehdessänne!"

Kesällä vuonna 1875 keisarinna salanimellä vuokrasi komean huvilan
Normandiassa, missä oleskeli muutamia kuukausia. Hän teki joka päivä
ratsastusmatkoja rannikkoa pitkin ja hämmästytti talonpoikia sillä
uskaliaisuudella, jolla hän meni vaikeimpienkin esteiden yli.

Eräänä päivänä juoksi muuan poikanen hänen hevosensa perästä, viskellen
sitä kivillä, niin että se pillastui. Jotkut näkijät kertoivat
tapauksesta, ja prefekti meni keisarinnalle ilmoittamaan, että poika
saa rangaistuksen.

"Kiitoksia paljon vaivastanne", keisarinna virkkoi. "Mutta minä en ole
valittanut enkä tahdo, että ketään rangaistaan minun takiani".

Merellä tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, jossa monta kalastajaa
hukkui, hän riensi tarjoamaan leskille ja orvoille apuaan, osottaen
niin suurta anteliaisuutta, että se hämmästytti kaikkia.

Siitä hetkestä alkaen hänen oli mahdoton säilyä tuntemattomana. Missä
hän näyttäytyikin, ihmiset pysähtyivät tervehtämään häntä suurella
kunnioituksella.

Mutta kansan kunnioituskin oli hänelle taakka. Niin pian kuin hänen
todellista yhteiskunnallista asemaansa ei enää voinut pitää salassa,
hän kiiruhti lähtemään tiehensä.

Hän piti äärettömän paljon Parisista. Kiertomatkoillaan Europassa hän
melkein aina kävi Ranskan pääkaupungissa, mutta hän tuli sinne aina
kreivitär Hohenembs'inä, ei koskaan Itävallan keisarinnana eikä Unkarin
kuningattarena.

Tavattuaan hänet Salzburgissa, Napoleon ja Eugenie odottivat häntä
viralliselle vastavierailulle Tuillerioihin, mutta hän antoi Frans
Josefin matkustaa yksin.

Mutta maailman aavistamatta vähääkään, hänkin kävi kuitenkin usein
keisarikunnan aikana Parisissa tapaamassa sisariaan, entistä Neapelin
kuningatarta, kreivitär Trania ja Alenconin herttuatarta.

Hän ratsasti mielellään Boulognen metsässä ja käveli Boulevardeilla
tässä miljonakaupungissa, missä hän voi kadota ihmisjoukkoon.

Eräänä päivänä hän sai päähänsä nousta omnibusvaunuun. Maksaessaan
pilettiään, hän antoi konduktöörille kaksi kultakolikkoa. Hänen
anteliaisuutensa herätti säästäväisten parisilaisten ihmettelyä. Hänet
tunnettiin ja vaunussa olevat muut matkustajat ilmaisivat hänelle
ihastustaan.

Keisarinna astui kiiruusti pois vaunusta, meni lähimpään taloon aivan
vento-vierasten ihmisten luo, ja odotti siellä, kunnes väkijoukko
hajaantui. Sitten hän ajoi umpinaisissa vaunuissa akuttimet alhaalla
hotelliinsa ja päätti itsekseen, että se oli ensimäinen ja viimeinen
kerta, kun hän missään pääkaupungissa ajaisi omnibuksella.

Hän ihaili kovin Napoleon Suurta.

"Mikä mies!" hän lausui. "Vahinko vain, että hän himoitsi
keisarikruunua". Hänen Napoleon-ihastuksensa vei hänet Ajaccioon,
Napoleonin synnyinkaupunkiin.

Vuoden 1870 sodan jälkeen hän kävi Parisissa useammin kuin ennen,
vaikka hän syvästi valitti, että kommuni oli hävittänyt niin monta
rakennustaiteellista mestariteosta.

Polisimiehillä, jotka olivat saaneet toimekseen hänen turvallisuutensa
valvomisen, ei ollut suinkaan helppo tehtävä. Hän nousi makuulta usein
kello neljä aamulla ja meni yksinään Boulognen metsään. Salapolisien,
jotka olivat olleet koko yön vahdissa hänen hotellinsa ulkopuolella,
täytyi kiiruhtaa perästä, minkä suinkin kerkisivät. Jouduttuaan
heidän kanssaan personalliseen kosketukseen, hän kohteli heitä mitä
ystävällisimmin, mutta oli tavattoman varomaton ja sangen itsepäinen,
kun kysymyksessä olivat hänen henkilöllistä turvallisuuttaan
tarkoittavat toimenpiteet.

Frans Josef ja Elisabet olivat jonkun aikaa yhdessä Mentonessa. Eräänä
päivänä keisarinna kutsutti luokseen sikäläisen polisikomisariuksen.
Hän sanoi tälle, että häntä vaivasi kovin, kun salapolisit aina
seurasivat hänen kintereillään kaikilla hänen kävelymatkoillaan, ja
vaati, että tämä vartioiminen oli lopetettava.

Komisarius vastasi olevansa pakoitettu täyttämään velvollisuutensa. Jos
se ei miellyttänyt hänen majesteettiaan, niin komisariuksella ei ollut
muuta neuvoa kuin pyytää eroa virasta.

"Tahdon, että jäätte edelleen Mentoneen", keisarinna vastasi.
"Kohdistakaa kaikki huomionne mieheeni, sillä hänen elämänsä on
välttämätön hänen alamaistensa menestykselle. Mutta minä sitä vastoin
-- mitä minä olen? Muukalainen, joka kulkee tietään kenenkään
huomaamatta. Minä voin joutua semmoisen tapaturman uhriksi, jota teidän
valppautenne ei voi ehkäistä. Te ette kykene estämään, että kattotiili
putoaa päähäni taikka että kallionlohkare irtaantuu jalkani alta, kun
olen vuorta kiipeämässä."



XX.

Keisarinna Elisabet ja kirjallisuus.


Elisabet oli hyvin soitannollinen. Tiedämme hänen isänsä opettaneen
hänet sitransoittajaksi, ja hän lauloikin hyvin kauniisti. Wienissä
hän otti opetusta pianonsoitossa Lisztiltä ja esiintyi usein
sitransoittajana ja pianistina hovin hyväntekeväisyyskonserteissa.

Hänen lempisäveltäjiään olivat Rubinstein, Chopin, ja Wagner. Richard
Wagnerille hän esiintyi hädässä pelastavana enkelinä, lähettäen kerran
säveltäjän elämän tukalimpina hetkinä hänelle isomman rahasumman.
Hänen kuolemansa jälkeen keisarinna salanimellä kävi Bayreythin
Wagner-näytännöissä.

Myöskin maalaustaiteesta hän oli kovin huvitettu. Hän oli
personallisessa ystävyyssuhteessa Munkácsyyn ja Makartiin ja oli usein
tuntikausia vieraana heidän ateliereissään.

Nuorempana ollessaan häntä huvitti käydä Burg-teatterissa, mutta
myöhemmällä ijällään hän lakkasi käymästä siellä. Samoin kuin
kuninkaallinen sukulaisensa Baierissa, Elisabetkin olisi mieluummin
varmaan nähnyt, että näytäntö olisi annettu hänelle yksinään.

Mutta vaikka kävikin teatterissa yhä harvemmin, hän kuitenkin yhä
edelleen osotti harrastustaan erinäisiä näyttelijöitä kohtaan.
Kahdeksankymmen-luvun lopulla hän äkkiarvaamatta tuli Wienin
hospitaliin tiedustamaan erään mielipuolisen näyttelijän tilaa.
Ja tunnettu näyttelijä Ferdinand Bonn, joka muutamia vuosia ennen
keisarinnan kuolemaa asui Wienissä, on kertonut seuraavaa:

Hän oli joutunut ansaitsemattomien loukkausten uhriksi sekä
taiteilijatoimessaan että yksityiselämässään ja asui nyt Hietzingin
laidassa Wienin lähellä.

Eräänä aamuna hänen palvelijansa tuli ilmoittamaan, että eräs rouva
Elisabet halusi tavata häntä.

Kiukuissaan siitä, että ei saanut olla rauhassa, hän huusi niin ääneen,
että sen piti välttämättä kuulua avoimesta akkunasta:

"En minä tunne ketään rouva Elisabetia. -- En ole kotona."

Palvelija meni viemään tätä vastausta. Mutta samassa taiteilija
katsahti akkunasta ja näki solakan, musta-pukuisen naisen seisovan
puutarhassa kahden muun naisen seurassa.

"Suokaa anteeksi -- ette suinkaan te vain ole keisarinna?"

Se oli tosiaan keisarinna Elisabet. Hän astui taiteilijan luo ja puhui
ystävällisesti ja lohduttaen hänelle kaikista niistä vainoamisista,
joitten alaiseksi hän oli joutunut. Osanottavaisena hän tarkasteli
taiteilijan yksinkertaista asuntoa, pysähtyen pitkäksi aikaa erään
valokuvan eteen, joka esitti näyttelijää itseään Hamletina.

"Mitä keisarinna, joka itse oli kärsinyt niin paljon, lausui minulle,
kohotti minut niitten häijyjen juonittelujen yläpuolelle, joitten
uhrina olin ollut", näyttelijä selitti. "En koskaan ole unohtava hänen
sanojaan, ja kuolinhetkellänikin olen toistava niitä."

Ylpeä ja älykäs kun oli, Elisabetilla oli oma erikoinen makunsa
taiteessa ja runoudessa, mikä maku ei suinkaan ollut sopusoinnussa
hovin mielipiteiden kanssa. Hänen ihailunsa kaikkeen suureen oli käynyt
hänen toiseksi luonnokseen, ja missä hahmossa hän kohtasikin suuren
hengen, hän osoitti sille kunnioitustaan.

Eräässä edellisessä luvussa olemme nähneet, että hän vasta Madeirassa
ja Korfussa, seurustellessaan luonnon kanssa, rakastui opinnoihin.
Maailmankirjallisuuden suurmiehiltä hän etsi ja sai virkistystä, joka
auttoi häntä kestämään elämän koettelemuksia.

Hänen lukuhalunsa tuli hänelle avuksi sitä raskasmielisyyttä vastaan,
joka surullisten kokemusten ja perinnäisen taipumuksen nojalla
alituiseen pyrki peittämään hänen sieluaan.

Harvat ihmiset ovat osanneet käyttää aikansa paremmin, kuin keisarinna
Elisabet. Hän tuskin koskaan astui linnansa kynnyksen yli, ilman
että hänellä oli kirja kädessä, ja tuntikaudet hän voi kävellä
puutarhoissaan ja puistoissaan taikka istua penkillä, syventyneenä
lukemiseen.

Etevät miehet, jotka tutustuivat häneen, hämmästyivät hänen tietojaan.

"Voidakseen puhella hänen kanssaan, täytyy olla hyvin perehtynyt
historiaan, taiteeseen ja tieteisiin", oppinut Hasenauer lausui. "Hänen
tietonsa ovat erinomaiset."

Hän on suurella taituruudella uus-kreikaksi kääntänyt kaikki, mitä
Schopenhauer on kirjoittanut. Erikoisella mielihyvällä hän luki
Voltairea ja Rousseauta. Hän, joka itse oli oppinut niin paljon ja
jonka tiedonjano ei koskaan tuntunut tulevan sammutetuksi, puhui usein
siitä, kuinka hyvin hän ymmärsi Rousseaun ikävöinnin takaisin luontoon.
Keisarinna tahtoi niinkuin ranskalainen filosofikin hylätä kaikki
tarpeettomat tiedot.

Koko maailma tietää, että Elisabetin ensimäinen ja suurin kirjallinen
hurmaaja oli Heine. Ennenkuin hänen varsinainen harrastuksensa
kirjallisuuteen vielä oli herännytkään, hän jo oli oppinut rakastamaan
tätä runoilijaa. Avioliittonsa ensimäisinä vuosina hän oli sattumalta
nähnyt hänen runojaan, ja nämä olivat vallanneet hänet sillä, että
puhuivat samanlaisista kärsimyksistä ja pettymyksistä, joita Elisabet
oli itsekin kokenut.

Myöhemmin hän luki kaikki, mitä Heine oli kirjoittanut.

Heinen "matkakuvilla" oli herkeämätön lumousvoima matkustelevaan
keisarinnaan, joka yhä uudestaan ja uudestaan luki hänen runojaan.

Se, mitä hän piti erikoisessa arvossa runoilijassa, ja mikä vaikutti
sen, että hän niin erikoisesti kiintyi hänen kirjoihinsa, oli Heinen
suuri vilpittömyys.

"Heine on toisenlainen kuin muut suuret runoilijat, hän kun halveksii
tekopyhyyttä", keisarinna kerran kirjoitti. "Hän näyttäytyy aina
semmoisena, kuin on, kaikkine inhimillisine hyveineen ja kaikkine
inhimillisine vikoineen."

Eräälle saksalaiselle kirjailijalle, joka oli löytänyt muutamien
Heinen painamattomien satiristen runojen käsikirjoituksen, mutta joka
valtiollisista syistä epäröi sen julkaisemista, keisarinna lausui:

"Heinrich Heinen lukijakunta ei ole vain yksi erikoinen kansa, vaan
koko maailma. Hänen lukijoillaan on oikeus tutustua kaikkiin tämän
runoilijan teoksiin, jota ei voida verrata kehenkään."

Hän tahtoi julkisesti osottaa kunnioitustaan Heinen muistolle.
Muodostettiin komitea, jonka tehtäväksi tuli pystyttää Heinelle
muistopatsas johonkin Saksan kaupunkiin. Puuha oli jo hyvällä tolalla,
ja Itävallan keisarinna merkitsi listaan nimensä ensimäiseksi ja
huomattavan suuren rahasumman.

Mutta silloin tuli Wienin hallitukselle kirje Saksan
valtakunnankanslerilta. Bismarck lausui ihmettelynsä siitä, että
ystävällisissä suhteissa olevan naapurimaan keisarinna tahtoi osottaa
kunnioitusta runoilijalle, joka oli häväissyt Hohenzollerneita.

Frans Josef ja Elisabet olivat monet vuodet eläneet hyvinä ystävinä,
jotka pitivät arvossa toistensa erilaista makua ja tunteita, mutta
kolmiliiton takia keisarin täytyi pyytää puolisoaan tällä kertaa
taipumaan rautakanslerin edessä ja pyyhityttämään nimensä pois Heinen
muistopatsaan rahankeräyslistoista.

Keisarinna huomasi olevansa pakoitettu antamaan myöten, ja Bismarckin
sekaantuminen estikin pystyttämästä Heinelle muistopatsasta Saksaan.

Mutta Elisabet oli itsepäinen ja osasi kostaa. Hän sai tietää,
että tanskalainen kuvanveistäjä Hasselriis oli Romassa muovaillut
hänen lempirunoilijansa muistopatsaan. Hän pyysi nyt kuvanveistäjän
hakkaamaan sen hänelle marmoriin ja asetti sen Korfussa olevan linnansa
edustalle.

Hohenzollernien ystävyys keisarinnaa kohtaan ei muuten millään tavalla
tästä tapauksesta häiriintynyt. Saksan nykyinen keisari, joka oli hänen
poikansa ystävä, osotti hänelle kaikkea mahdollista kohteliaisuutta.
Elisabetin matkustaessa hänen valtakuntansa läpi taikka oleskellessa
jossakin saksalaisessa kylpypaikassa, keisari puolisoineen kävi
häntä tapaamassa ja osotti hänelle tuhansia pikku huomaavaisuuksia,
joita Elisabet piti arvossa. Wilhelm II kuuluu lausuneen, että
Itävalta-Unkarin Elisabet oli henkevin nainen, mitä hän on elämässään
tavannut.

Mutta myötätunto oli tuskin molemminpuolinen. Heinen lyrillinen tuska
ja iva elämän sortuneista kuvitelmista ensin oli saanut myötätunnon
kielet väräjämään Elisabetin rinnassa. Mutta vasta sitten, kun
preussilaiset olivat voittaneet Itävallan, maailma sai tietää hänen
ihailevan runoilijaa. Tämän avoin viha Preussia kohtaan, hänen
pureva ivansa hiippalakeista, hänen halunsa laittaa Preussin kotka
seipään päähän Rheinin maitten tarkka-ampujain maalitauluksi, saivat
epäilemättä vastakaikua Elisabetin sielussa.

Kirjoista hän oli oppinut pitämään Heinestä ihmisenä, ja hän ilmaisi
monella tavalla ihastuksensa häneen. Usein hän lähetti seppeleen hänen
haudalleen. Nauhoissa oli seuraava kirjoitus: "Keisarinna Elisabetilta
hänen lempirunoilijalleen."

Tiedämme, että hän matkoillaan usein oleskeli Parisissa eikä hän
koskaan jättänyt käymättä Montmartren kirkkomaalla omin käsin
koristelemassa Heinen hautaa.

Oppiakseen tuntemaan runoilijan lähemmin, kuin mitä elämäkerroista
oli mahdollista, hän kävi tapaamassa Heinen yhdeksänkymmen-vuotista
sisarta, Hampurissa asuvaa rouva Charlotte von Embdeniä.

"Hän istui minun luonani, ei kuin keisarinna, vaan kuin rakas
tytär", on tämä vanha nainen kertonut, lisäten, että hänen
keskustelunsa Elisabetin kanssa ovat olleet hänen elämänsä kaikkein
mielenkiintoisimmat.

"Ei yksikään arvostelija, ei yksikään elämäkerrankirjoittaja ole
ymmärtänyt veljeäni niin hyvin kuin keisarinna Elisabet ymmärsi hänet",
hän lausui.

Kruununprinssi Rudolf oli saanut selville, missä "Buch der
Lieder"-teoksen käsikirjoitus oli ja oli ostanut sen äidilleen.
Osottaakseen kiitollisuuttaan keisarinnan ystävällisyydestä, rouva
Embden lahjoitti hänelle kokoelman runoilija-vainajan kirjeitä, jotka
olivat sisällöltään liian yksityis-luontoisia tullakseen yleisön
silmiin.

Piti itse olla harvinaisen runollinen luonne, voidakseen tuntea niin
lämmintä osanottoa runoilijoihin ja heidän teoksiinsa, kuin keisarinna
Elisabet teki. Ja kuitenkaan hän ei laisinkaan tahtonut lukea paljon
kirjoja. Niitä, joita piti arvossa, hän luki yhä uudestaan ja uudestaan.

Saksalaisista runoilijoista Heine varmaankin oli ainoa, jota hän
kokonaan ymmärsi ja piti arvossa. Göthe häneen ei tehnyt mitään
vaikutusta, eikä Schillerkään ollut varsin läheinen hänen sielulleen.
Maria Valeria, joka ihaili Scheffeliä, kiinnitti äitinsä huomion
häneen, mutta tämä herätti paljon suurempaa innostusta nuoressa
arkkiherttuattaressa kuin keisarinnassa, joka oli nähnyt ja kokenut
niin paljon.

Uudenaikaisia ranskalaisia runoilijoita hän luki harvoin. Sitä vastoin
hän pani paljon arvoa Lamartineen. Englantilaisesta kirjallisuudesta
hän ihaili etupäässä Shakespearea ja Byronia.

Hänen harrastuksensa Shakespearea kohtaan ei antanut paljon perään
hänen ihastukselleen Heineen. Hän kuuluu tehneen mainioita käännöksiä
Shakespearen useista näytelmistä, ja monet kohtaukset hän osasi lausua
ääneen muistista. "Hamlet" ja "Kesäyön unelma" miellyttivät häntä
eniten. Hänellä oli jokaisessa linnassaan taulu, joka kuvasi Titaniaa
aasinpäineen. "Se on kuvitelmiemme aasinpää, jota aina hyväilemme",
keisarinna lausui.

Pitkiltä matkoiltaan, jotka veivät suurimman osan hänen aikaansa, hän
joka viikko, joskus useamminkin, lähetti pitkiä kirjeitä keisarille ja
lapsilleen. Sen sijaan, että olisi kertoellut kokemistaan ja omista
ajatuksistaan, oli hänen suurissa, nelis-kulmaisissa kuorissaan
runoja, joita hän itse oli sepitellyt, taikka hänen käännöksiään
joistakin kohtauksista Shakespearen dramoista. Hän kirjoitti mainioita
matkakuvauksia. Tehdäkseen ne vaihtelevammiksi, hän kuvitti tekstiä
sadoilla piirroksilla paikoista, joissa oli käynyt.

Hänen kirjalliset työnsä säilytetään Hofburgissa, osaksi monet vuodet
pitämiensä päiväkirjojen muodossa, osaksi omaisilleen lähettämäinsä
kirjeitten muodossa.

Hänellä ei koskaan ollut mielessä päästää julkisuuteen mitään siitä,
mitä kirjoitti. Hän luki ja kirjoitti sen ilon ja huvituksen takia,
jota tämä työskentely hänelle antoi. Mutta kirjallinen maine ei häntä
houkutellut.

Vain muutamia harvoja hänen runoistaan on tullut yleisön silmiin.
Niistä on tunnetuin seuraava säkeistö, joka on kirjoituksena eräässä
Ischlin lähellä olevassa Neitsyt Marian kuvassa, vaikka monet, jotka
sen ovat lukeneet, eivät tiedä sen olevan keisarinna Elisabetin
kirjoittaman:

    "O, breite deine Arme aus,
    Maria, die wir grüssen!
    Leg' schützend sie auf dieses Haus
    Im Thal, zu deinem Füssen!
    O, segne dieses kleine Nest,
    Mag rings der Sturm auch wüthen!
    In deinem Schutze steht es fest
    Voll Gnaden wirst du's hüten!"

(Oi, levitä kätesi, Maria, jota tervehdämme! Laske ne suojaten tämän
laaksossa, jalkojesi juuressa olevan talon yli. Oi, siunaa tämä pieni
pesä, vaikka myrsky ympärillä riehukoonkin! Sinun suojassasi se pysyy
lujana, armosta olet sinä sitä varjeleva.)

Muutamia vuosia ennen kuolemaansa hän oleskeli eräässä Kaakkois-Unkarin
pikku kaupungissa Mehadiassa, käyttäen hyväkseen sikäläisiä
"Herkules-kylpyjä".

Muuan paimen oli rakentanut majansa korkealle vuorenkukkulalle
kylpypaikan yläpuolelle. Siellä keisarinna usein kävi, kirjoittaen
kerran lyijykynällä pöytään unkarinkielellä runon, joka suorasanaisena
käännöksenä kuuluu seuraavaan tapaan:

"Kaikki on maassa turhuutta, uskollisuus vain tyhjä sana. Suuri ja
ihana olet korkeudessasi yksistään sinä, luonto! Onnellinen se, joka on
sinua lähellä,sillä hän ei pety. Kaikki muun vaihdan mielelläni siihen
rauhaan, jonka sinä minulle lahjoitat."



XXI.

Sairaus. -- Keisarinnan jokapäiväinen elämä. -- Hänen suhteensa
palveluskuntaansa ja hovinaisiinsa.


Tiedämme, kuinka keisarinna Elisabet aikaisemmassa nuoruudessaan, kohta
ainoan poikansa syntymän jälkeen, sairastui pitkälliseen tautiin.

Huolellinen hoito ja lukuisat oleskelut etelän lempeässä ilmastossa
olivat pelastaneet hänen henkensä. Ja palatessaan monet vuodet
kestäneiltä matkoiltaan kotiinsa, hän loisti terveyttä, ja hänen
kauneutensa nousi uuteen kukoistukseen.

Seitsenkymmen-luvun lopulla hän sairastui siihen kiusalliseen tautiin,
jota nykyisin tavallisesti sanotaan neurasteniaksi.

Se oli huomattavassa määrässä Wittelsbachien perhetauti. Miespolvesta
miespolveen se oli ilmennyt vastenmielisyytenä seurusteluun toisten
ihmisten kanssa ja kaikenlaisina merkillisinä oikkuina.

Kun perinnäistä taipumusta on, silloin hermotaudit vaikuttavat
kaksinkertaisella voimalla. Elisabetin taipumus yksinäisyyteen, hänen
vastenmielisyytensä julkiseen esiintymiseen, hänen tarpeensa alituiseen
vaihtaa olinpaikkaa voidaan varmaan osaksi pitää perinnäisinä
taipumuksina.

Hän oli sairaampi, kuin useimmat aavistivatkaan. Häiriöt ruumiinelinten
toiminnassa, hermotulehdukset ja monet muut vakavat taudit tekivät
monet vuodet hänen elämästään todelliseksi kärsimykseksi.

Tuskallinen ischias kummassakin polvessa pakoitti hänet
kahdeksankymmen-luvun alussa luopumaan ratsastusurheilusta, uhri, joka
tuntui hänestä erikoisen raskaalta. Koko loppu-ikänsä häntä vaivasi
ischias, kymmenenä viimeisenä vuonna nämä tuskat olivat välistä
niin voimakkaat, että hänen lääkärinsä selitti tarvittavan melkein
yli-inhimillistä kärsivällisyyttä kestämään taudinkohtauksia huutamatta
tuskasta.

Mutta Elisabet oli totuttanut ruumiinsa tottelevaisuuteen. Hän
kärsi tuskansa kuin sankaritar ja etsi ratsastusretkien korvausta
väsyttävistä vuorten kiipeämisistä ja peninkulmien pituisista
kävelyretkistä.

Hänen rasittavat kävelynsä vapaassa luonnossa saivat asioita
tuntemattoman luulemaan hänellä olevan hyvätkin ruumiinvoimat, sillä
tottuneittenkin vuori-oppaitten oli vaikea seurata häntä väsymättä.

Tosin hän kevyen, joustavan käyntinsä takia saattoi kulkea pitempään
kuin useimmat muut, mutta taipumus liiallisiin voimanponnistuksiin
johtui suureksi osaksi ärtyneestä hermostosta. Kärsien unettomuutta,
hän koetti väsyttää ruumiinsa, toivoen siten saavansa yöllä lepoa,
jonka tarpeessa oli ja jota kaipasi.

Keisarinna oli tottunut hyvin yksinkertaisiin elämäntapoihin. Pöydän
nautinnot olivat hänelle kokonaan vieraat; ei hän ainakaan pannut
niihin mitään arvoa. Hänellä oli tavattoman huono ruokahalu ja hän
söi harvoin muuta kuin kylmiä ruokia. Suurilla juhlapäivällisillä hän
tavallisesti söi vain pari viipaletta vehnäleipää, kupin lihalientä ja
hedelmiä.

Jokapäiväisessä elämässään ja matkoilla hän sangen usein jätti
päivällisen syömättä, ja hänen ravintonaan oli silloin enimmäkseen lasi
maitoa, palanen leipää ja pari kaakkua. Eniten hän piti makeisista, ja
hänellä olikin aina konvehtirasia mukanaan.

Hän inhosi väkijuomia. Hovijuhlissa viinilasit olivat aina hänen
lautasensa vieressä niinkuin muittenkin. Mutta hänen lasinsa pysyivät
tyhjinä, hän joi maitoa eikä mitään muuta.

Kun hänen lääkärinsä määräsi hänet terveytensä takia juomaan lasin
viiniä, oli se hänelle melkein mahdotonta.

Ylipäänsä hän vähän luotti lääketieteeseen. Mieluummin hän koetti
lievittää tuskiaan omilla keksimillään hoitotavoilla. Viikkoja ja
kuukausia hän eli yksinomaan maidolla. Toisinaan taas hän heittäytyi
appelsini-hoidolle, jota noudatti hyvin tunnollisesti.

Hänellä oli sairaaloinen kauhu lihomista vastaan, osaksi siitä syystä,
että pani suuren arvon solakalle varrelleen, osaksi sen tähden,
että piti terveydelleen hyödyllisempänä olla laihana. Sen vuoksi
hän punnitsikin itsensä joka päivä. Ja jos oli tullut parikin kiloa
tavallista lihavammaksi, hän söi ainoastaan appelsineja, kunnes jälleen
tuli niin laihaksi kuin tahtoi olla.

Lääkärit eivät olleet tyytyväisiä siihen, että hän kiinnitti niin
vähän huomiota heidän neuvoihinsa. He pitivät sitä puolustamattomana,
että hän eli niin niukalla ja kevyellä ruoalla. Ja kun hän myöhempinä
vuosinaan kävi hyvin vähäveriseksi, he uskoivat tämän johtuneen hänen
vuosikausia kestäneestä, itse valitsemastaan ruokajärjestyksestä.

Vaikka Elisabet omasta kohdastaan pani vähän arvoa aineellisille
nautinnoille, hän ollessaan keisarin kanssa kuitenkin aina kiinnitti
suurta huomiota ruokalistaan. Joka aamu piti kyökkimestarin lukea
hänelle ruokalista, jonka hän huollelisesti tarkasti, ehdottaen siihen
välistä muutoksiakin.

Ei mikään ruokapöytä maailmassa voinut olla maukkaampi kuin Itävallan
hovipöytä keisarinnan ollessa kotona, ja hän hankki kaikkiin
linnoihinsa kalleimmat porslinit ja komeimmat kulta- ja hopeakalustot.

Voi muuten sanomattakin käsittää, että näitä ihanuuksia hänen
viettämässään yksinäisessä elämässä käytettiin hyvin harvoin.

Maria Theresialla oli ollut kuusitoista lasta. Hänen pojallaan keisari
Leopold II:lla oli ollut seitsemäntoista lasta, niin että Itävallan
keisariperhe oli siis hyvin lukuisa.

Sitäpaitsi asui Wienissä monta vierasta ruhtinasta, joista useimmat
olivat sukua habsburgilais-lotringilaiselle suvulle.

Mutta lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, joissa arkkiherttuat ja
arkkiherttuattaret talvisin kokoontuivat keisarilliseen pöytään,
etäisemmät sukulaiset eivät juuri koskaan tavanneet Frans Josefia ja
Elisabetia.

Keisari oli kovin kiinnitetty työhön ja vanhempana ollessaan hän
menetti makunsa muihin huvituksiin kuin metsästykseen. Hän vietti siis
melkein yhtä yksinäistä elämää kuin puolisonsakin.

Hänen käydessään tapaamassa Elisabetia taikka milloin tämä joksikin
aikaa asettui johonkin keisarillisen linnaan ollakseen yhdessä
miehensä ja lastensa kanssa, keisarinna teki kaikkensa luodakseen iloa
näihin yhdessä-oloihin. Hän näytti ikäänkuin tuntevan tarvetta antaa
miehelleen hiukan korvausta siitä perhe-elämästä, jota ilman tämän piti
olla hänen matkojensa takia.

Illat hän silloin vietti melkein aina pitkissä, huvittavissa
keskusteluissa terassilla taikka takkavalkean ääressä miehensä ja
heidän nuorimman tyttärensä kanssa. Välistä Rudolfkin liittyi heidän
seuraansa.

Jos keisari oli iltasella kiinni, hän seurusteli Valerian ja muutamien
hovinaistensa kanssa, joitten lukumäärä kuitenkin yhä pieneni.

Hovia hän yleensä tahtoi pitää erillään itsestään. Hänen käytöksensä
ilmaisi selvästi niille, joista hän ei pitänyt: "Pääsy syrjäisiltä
kielletty!" Ja jos tätä hänen toivomustaan ei ymmärretty, hänen
hermostuksensa saattoi leimahtaa ilmi-liekkiin.

Kerran hän Wienin keisarillisen linnan suurilla portailla antoi
korvapuustin eräälle palvelusvuorossa olevalle kamariherralle, joka
syystä taikka toisesta oli herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.

Tämän tapauksen olivat nähneet liian monet, jotta kamariherra olisi
vaieten voinut niellä loukkauksen. Hän tunsi olevan syytä pyytää
keisarilta eroa toimestaan.

Frans Josef varmaankin soi anteeksi puolisonsa tämmöisen tarmon
puuskahduksen -- tarmon, jota häneltä itseltään puuttui aivan liian
paljon. Hänen sanotaan lausuneen, että hänellä oli mitä suurin halu
antaa kamariherralle ero.

Mutta hyväntahtoinen kuin oli, hän otti asian harkitakseen, ja
lepyttääkseen katkeroittuneen kamariherran, keisari antoi hänelle
seuraavana päivänä ritarimerkin.

Juttu aatelismiehestä, joka oli saanut ritarimerkin siitä syystä,
että keisarinna oli antanut hänelle korvapuustin, huvitti wieniläisiä
suunnattomasti.

Vanhempana ollessaan Elisabetista tosin ei paljon pidetty korkeammissa
piireissä, joissa häntä tuskin tunnettiin, mutta siihen sijaan
häntä sitä enemmän rakastivat hänen lähimmät hovinaisensa, ja hänen
palvelijansa jumaloivat häntä.

Hän osotti suurta huolenpitoa sekä palveluskuntaansa että hovinaisiaan
kohtaan. Hän otti osaa kaikkiin heidän suruihinsa ja kärsimyksiinsä,
eikä kukaan osannut paremmin kuin hän hoivata ja lohduttaa heitä.

Palvelevan hovinaisen ollessa sairaana, keisarinnan oli tapana käydä
häntä tapaamassa, ja hän voi silloin tuntikausia istua potilaan
vuoteen vieressä.

Eräänä aamuna sanomalehdet toivat sanoman, että eräs hänen
majesteettinsa keisarinnan kamarirouvista oli yöllä kuollut.
Wieniläiset, jotka mielellään moittivat keisarinnaa, soimasivat häntä
välinpitämättömyydestä, sillä hänet oli nähty edellisenä iltana
ratsastamassa Praternissa.

Mutta kukaan ei tiennyt, että hän oli viettänyt viimeisen ja monta
edellistä yötä potilaan vuoteen vieressä ja että hän oli ratsastanut
raittiissa ilmassa liikunnolla virkistääkseen itseään siten
aiheutuneesta rasituksesta.

Muuan hänen hovinaisistaan kirjoitti hänestä hänen kuolemansa jälkeen:

"Me, jotka rakastimme häntä niin suuresti, koska tunsimme hänet, ja
jotka tunsimme hänet juuri siksi, että rakastimme häntä niin suuresti,
emme kyyneliltä voi puhua hänestä.

"Hän oli yksi niitä harvoja olentoja, jotka voivat tulla toimeen ilman
maailmaa, koska heillä omassa sydämessään on maailma, joka on niin
paljon rikkaampi ja parempi kuin meidän maailmamme.

"Hänen jokainen ajatuksensa, hänen jokainen tunteensa oli ylevämielinen.
Hän oli kuningatar sielultaan. Ja kuitenkin hän oli suora, vaatimaton,
inhimillinen, täynnänsä liikuttavaa hienotunteisuutta hovinaisiaan ja
palvelijattariaan kohtaan, Menipä hän siinä suhteessa pitemmällekin,
kuin heille oli mieluista. Hän ei soittanut öisin, vaikka kärsi
tuskiakin, sillä hän ei tahtonut häiritä toisten unta, hienotuntoisuus,
joka -- keisarinnan tietämättä -- aiheutti sen, että palvelusvuorolla
olevat hovinaiset monasti valvoivat hallitsijattarensa makuuhuoneen
oven takana."

       *       *       *       *       *

"Hänelle me uskoimme syvimmät ja inhimillisimmät tunteemme, aina
varmoina hänen lämpimästä osanotostaan, hänen ystävällisistä
neuvoistaan, ja samalla kertaa varmoina hänen avustaan, jos sitä
tarvittiin" [Tämän kirjeen on tekijä saanut Wienin keisarillisesta
hovikirjastosta.]



XXII.

Elisabetin puvut ja hänen tukkansa.


Luonto oli suonut keisarinna Elisabetille kauneutta, jalon mielen
ja suuret henkiset lahjat. Sallimus oli asettanut hänet korkeimpaan
asemaan, mitä nainen voi saavuttaa, ja hän näytti olevan luotu onneen
ja rakkauteen.

Hänen ulkomuotonsa tarjosi mitä täydellisimmän sopusointuisuuden
näyn. Mutta hänen luonteensa oli täynnänsä vastakohtia. Hän rakasti
yksinäisyyttä ja ulko-elämää, mutta ei yksikään Europan ruhtinattarista
osannut esiintyä niin edustavaisena kuin hän niissä tilaisuuksissa,
joissa esiintyi virallisesti.

Elämäntapojen yksinkertaisuus oli hänessä yhtynyt rajattomaan
tuhlaavaisuuteen. Niinkuin serkkunsa, Baierin Ludvig, hän käytti
suunnattomia summia rakennuksiin ja haaskasi rahaa ja lahjoja
ympärilleen, missä vain kulkikin.

Hän ei koskaan alistunut muodin oikkuihin, mutta siitä huolimatta hänen
solakka vartalonsa oli vuosikaudet muotitaiteilijain ihanteena.

Hänen käyntinsä oli liitelevä ja kevyt, mutta hän kätki jalkansa
paksuihin, paksupohjaisiin kenkiin. Kasvojensa ihanuuden hän piilotti
harson taikka viuhkan taakse. Hänen pukunsa oli usein vaatimattomampi
kuin hänen kamarineitonsa puku, mutta hänen synnynnäinen arvokkuutensa
ei koskaan jättänyt tekemättä vaikutustaan, olipa hän puettuna kuinka
yksinkertaisesti tahansa.

Hänen arkipäiväisissä leningeissään hameen tuli olla niin lyhyen,
että jalat jäivät vapaiksi, sekä kiinteästi lanteita myöten, olematta
kuitenkaan niin piukka, että olisi ollut esteeksi kävelemiselle. Liivi
ommeltiin puseron tapaan.

Hyvin vastenmielisesti hän, milloin välttämätöntä oli, pukeutui
kalliisiin hovipukuihin. Mutta niihinkin hän osasi lyödä
yksilöllisyytensä leiman. Myöhempinä vuosinaan hän käytti melkein
yksinomaan mustaa ja valkeata taikka valkeata mustalla reunustettuna.
Joskus harvoin hän pukeutui vaaleanharmaaseen taikka sinipunaseen
silkkiin tai samettiin, mutta räikeitä värejä hän ei käyttänyt
milloinkaan.

Huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut, aika oli ihmeellisesti
säästänyt hänen ulkomuotoaan. Jotka olivat nähneet hänet hovijuhlassa
upeissa puvuissaan, hänen omituista kauneuttaan korostavan kullan ja
jalokivien hohdossa, ovat sanoneet hänen viidenkymmenen vuoden vanhana
olleen melkein yhtä kauniin kuin hän oli ollut kolmenkymmenen ijässä.

Hänen hiuksensa olivat säilyneet yhtä kauniina ja runsaina kuin
nuoruudessa. Ollessaan hajallaan hänen tukkansa ulottui alapuolelle
polvien, ja hän voi yhä kääriytyä siihen kuin suureen kaapuun. Hänen
elämänsä viimeisinä aikoina siihen ilmestyi harmaita hapsia, ja on
väitetty hänen olleen suruissaan siitä, että hiuksensa harmaantuivat.

Tämä hiusten tuuheus tuotti hänelle muuten paljon vaivaa. Vaikka
hän muuten oli lempeä ja hyvä valtijatar alaisiaan kohtaan, sattui
useinkin, että hän menetti kärsivällisyytensä niinä pitkinä tunteina,
jotka menivät hänen hiustensa hoitamiseen.

"Tunnen tukkani", hän lausui kreikkalaiselle luennoitsijalleen
Christomanokselle, sormillaan nivelien raskaita palmikoitaan, ikäänkuin
keventääkseen päätään painavasta taakasta. "Se on kuin vieras olento
pääni päällä".

"Teidän majesteettinne kantaa tukkaansa kruununa keisarikruunun
sijasta", opettaja vastasi.

"On paljon helpompi vapautua toisesta kruunusta kuin tästä", keisarinna
vastasi surullisesti hymyillen.

Eräänä päivänä hän käveli vuoripolkua, luennoitsijansa Christomanoksen
saattamana. Tiellä tuli vastaan nainen, jonka hiukset oli leikattu
lyhyiksi.

"Siinäpä viisas nainen, joka pitää tukkansa lyhyenä", Elisabet lausui.
"Mutta jos minä leikkauttaisin tukkani, kun pidän tarpeettomana kantaa
kaikkea tätä kuormaa, niin ihmiset hyökkäisivät kimppuuni kuin sudet".

Eräänä toisena päivänä, kun Christomanos luki hänelle ääneen suittaessa
hänen hiuksiaan, hän lausui:

"Olen hiusteni orja. Ehkäpä jonakin päivänä sittenkin leikkaan tukkani
pois".

Mutta nämä sanat olivat kai tuskin vakavasti tarkoitetut. Väsymys
ja suuttumus kaikesta siitä vaivasta, jota tukka hänelle tuotti,
aiheuttivat ehkä joskus lyhyeksi hetkeksi halun päästä siitä, mutta
itse asiassa hän oli ylpeä tuuheasta tukastaan. Tämä oli yksi niitä
harvoja turhamaisuuden piirteitä, joita hänessä oli huomattavissa.



XXIII.

Ystävyydensuhteita. -- Korfun linna.


Keisarinnan ollessa kerran kävelyllä Madeiralla, tuli hänen luokseen
vanha mies, ojentaen hänelle kimpun kamelioita, ja keisarinna käski
seurueensa antaa miehelle hopeakolikon kiitollisuuden osotukseksi.

Kun oli kulkenut jonkun matkaa, häntä vastaan tuli kaunis tyttö, joka
niinikään ojensi hänelle kamelioita. Elisabet antoi hänelle ominkäsin
kultakolikon.

Hänen seuralaisensa kysyivät häneltä, minkä tähden hän antoi nuorelle,
terveelle tytölle enemmän kuin vanhalle miehelle.

"Koska tyttö oli niin kaunis", Elisabet vastasi.

Hän oli hurmaantunut nuoruuden kauneuteen.

Itsellään hänellä ei ollut ollut mitään nuoruutta. Hän oli ikäänkuin
astunut lastenkamarista suoraan valtaistuimelle. Mutta juuri siitä
syystä, että ei itse ollut saanut nauttia nuoruuden iloja, hän tunsi
vastustamatonta vetovoimaa naisen ensimäiseen nuoruudentuoreuteen,
tapasipa hän sen elämässä taikka taiteen esityksissä.

Shakespearen viisitoista- ja kuusitoista-vuotiaat sankarittaret,
Miranda "Myrskyssä" tai Rosalinda näytelmässä "Miten mielitte",
kuuluivat hänen suosikkeihinsa kirjallisuudessa. Ja joutuessaan
matkoilla kosketuksiin nuorten, kauniitten tyttöjen kanssa, hän
tavallisesti antoi heille kukkuroittain ystävyyttään ja lahjojaan.

Kuinka vakavat hänen ajatuksensa olivatkin, hän voi kuitenkin tuntea
lapsellista iloa mitä vähäpätöisimmistä pikku asioista. Hänellä oli
ihmeellinen taito mukautua lasten ja nuorten ihmisten ajatuselämään, ja
viimeiseen saakka hänellä oli, milloin tahtoi, suuri taikavoima niihin,
joitten kanssa joutui kosketuksiin.

Kuten tiedämme, hän seurusteli ainoastaan poikkeustapauksissa hovin
naisten kanssa, jotka olivat hänelle henkisessä suhteessa ala-arvoiset
ja joitten katsantotapa hänelle oli vastenmielinen. Milloin hän taas
nuorempana ollessaan liittyi johonkin itseään alempisäätyiseen, se
herätti tyytymättömyyttä ja juoruja.

Monet, jotka hänet tunsivat, väittävät, että hän ei ollut koskaan
tuntenut mitään todellista ystävyyttä kehenkään. Mutta ollen suuressa
määrin tunne-ihminen, hän voi jonkin aikaa tuntea lämmintä kiintymystä
milloin toiseen, milloin toiseen, joka oli herättänyt hänessä
myötätuntoa. Ja niin kauan kuin tätä tunnetta kesti, hän voi jutella
tuon ystävän kanssa, olipa mies tahi nainen, kaikista mahdollisista
asioista taivaan ja maan välillä.

Mutta hän väsyi äkisti useimpiin ja päästi heidät häviämään
näköpiiristään tuntematta mitään kaipausta. Tässäkin suhteessa ilmeni
hänen luontonsa ominainen levottomuus.

Eräässä aikaisemmassa luvussa olemme lyhyesti maininneet, että hänen
vanhin veljensä oli mennyt naimisiin näyttelijättären, Henriette
Mendelin kanssa. Heillä oli tytär, nuori kreivitär Wallersee, joka
sittemmin joutui naimisiin operalaulajan Bruckin kanssa. Keisarinna,
joka halveksi säätyerotusta, kutsui luokseen veljentyttärensä, ja piti
tavattomasti tästä sukulaisestaan, joka seitsenkymmen-luvulla melkein
aina nähtiin hänen seurassaan.

Tädin ystävyys valoi nuoreen neitoseen liian suuria ajatuksia omasta
arvosta, ja kuuluupa hän toivoneen pääsevänsä kruununprinssi Rudolfin
vaimoksi.

Tämän mentyä naimisiin, hän kuuluu kylväneen eripuraisuutta nuoren
parin välille, ilmoitellen Stephanielle asioita, jotka Rudolf
mieluimmin tahtoi pitää salassa vaimoltaan. Hänen ja Elisabetin välinen
ystävyys laimeni vuosien kuluessa, ja Rudolfin kuoltua hän ei koskaan
uskaltanut näyttäytyä tätinsä silmissä.

Innokkaana ratsastajana keisarinna tunsi suurta kiintymystä Elisa
Renziin, ja heidän ystävyytensä antoi aihetta pahoihin juoruihin. Elisa
ratsasti keisarinnan hevosia keisarillisessa ratsastushuoneessa, ja
kehuttuaan keisarinnan lempihevosta "Lord Byronia", hän sai sen heti
lahjaksi.

Myöskin taideratsastajatar Emilie Loisset sai iloita keisarinnan
erikoisesta suosiosta.

Tuskin kuitenkaan mikään nainen hänen sukunsa ulkopuolelta on ollut
niin läheisissä suhteissa keisarinnaan kuin _Ida von Ferenczy_,
unkaritar, joka aivan nuorena oli tullut hänen palvelukseensa ja pysyi
hänen luonaan hänen kuolemaansa asti.

Unkarissa toimitetuissa kruunajaisissa Elisabet oli tutustunut
tähän nuoreen tyttöön, joka valloitti hänen sydämensä raikkaalla,
miellyttävällä ulkomuodollaan, kirkkaalla älyllään, iloisella,
avoimella olennollaan ja hienolla käytöksellään.

Monet vuodet hän seurasi keisarinnaa kaikilla tämän matkoilla,
harmaantui hänen palveluksessaan, ja Elisabet osotti hänelle kaikin
tavoin suosiotaan melkein viimeiseen hetkeensä asti.

Ida von Ferenczy oli kiintynyt valtiattareensa rajattomalla rakkaudella
ja ihailulla. Viimeisinä vuosina hän oli vain nimellisesti keisarinnan
lukijatar; itse asiassa hän oli keisarinnan seuranainen, hänen
neuvonantajansa ja ystävänsä.

Muistamme, että Elisabet kuusikymmen-luvulla sai takaisin terveytensä
Korfulla, jonka luonto oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen ja jonka
kielen hän helposti oli opetellut.

Lukuisilla myöhemmillä käynneillään Kreikan maassa hänessä kypsyi
ajatus rakennuttaa saarelle oma huvila. Ihanan Gasturin kylän
lähelle loihdittiin hänen käskystään ja hänen makunsa mukaisesti se
rakennustaiteellinen mestariteos, joka on saanut nimen "Achilleion".
Tätä linnaansa Elisabet rakasti.

"Kaikki olen itse järjestänyt", hän sanoi, "ja itse valinnut jok'ikisen
esineen. Sen tähden tunnenkin itseni siellä vähemmän vieraaksi kuin
Wienissä."

Achilleionin julkisivu on merelle päin. Muita sivuja ympäröivät
kukkaisterassit ja öljy-, laakeri- ja sitronapuiden vyöhyt. Linnassa
on 128 huonetta ja tallissa sijaa 50 hevoselle. Kaikkiin huoneisiin
keisarinna on koonnut kreikkalaisia ja pompejilaisia taideteoksia.

Linnan lähelle hän pystytti lempirunoilijansa Heinen muistopatsaan.
Runoilija istuu Aja Kyriahin vuoren juurella pilarien kannattaman
avoimen marmoritemppelin suojassa, katse suunnattuna merelle. Polvea
vasten nojaavassa kädessä hänellä on taulu, johon kuvanveistäjä
keisarinnan tahdosta on piirtänyt runoilijan seuraavan säkeistön:

    "Was will die einsame Thräne?
    Sie trübt mir ja den Blick!
    Sie blieb aus alten Zeiten
    In meinen Augen zurück."

(Mitä tahtoo yksinäinen kyynel? Sehän sumentaa katseeni! Se on jäänyt
silmiini vanhoilta ajoilta.)

Keisarinnan yksityishuoneet Achilleionissa olivat tykkänään eristetyt
linnan muista osista. Hänellä oli oma käytävänsä, josta voi tulla ja
mennä, milloin tahtoi, sekä yöllä että päivällä.

"Tahdon elää kuin ylioppilas", oli hänen tapansa sanoa. Ja niin hän
elikin, mutta niinkuin hyvin ahkera ylioppilas.

Hän nousi nukkumasta kello viisi, otti kylvyn ja meni sitten ulos
kävelemään, mutta tavallisesti yksin ja kirja kainalossa.

Kävelyltä palattuaan, hän harjoitti opinnoita. Tavallinen koululaisen
kirjoitusvihko ja lyijykynä olivat kaikki, mitä hän tarvitsi
kirjoittamiseen. Hän taivutteli eri kielten sanoja ja kirjoitti joka
päivä aineen, jonka näytti luennoitsijalleen taikka opettajalleen.

Achilleionin ihanalla terassilla hänen oli tapansa pukeutua. Siihen
laitettiin teltta, jossa hän puetutti ja kampautti itsensä merta
vasten. Illalla hän kylpi marmoriammeessa, jonka oli ostattanut Villa
Borghesesta Romassa. Yhdeksän aikaan keisarinna aina makasi vuoteessaan
Heinen "Buch der Lieder" päänalusensa alla.

Usein sattui, että hän nousi ylös keskellä yötä ja meni kävelemään
pimeille puistokäytäville. Vetäydyttyään huoneisiinsa, hovihenkilökunta
voi nähdä, kuinka hän, puettuna pikimustaan pukuun ja musta harso
käärittynä pään ympärille, hiipi terassin poikki puistoon.

Hän kuljeskeli kautta koko Achilleionin läheisen seudun. Erikoisella
halulla hän käyskenteli jyrkimmillä ja vaarallisimmilla vuoripoluilla.
Sinne hän aina meni yksin, sillä hänen hovinaisillaan ei ollut
rohkeutta eikä kestävyyttä seurata häntä. Hiljaisuus vuorten
huipuilla, ylimaallinen kirkkaus, luonnon majesteetillinen kauneus
soivat hänen levottomalle mielelleen hetkisen rauhaa, ja hän palasi
vuorikävelyiltään rikkaana ylentävistä vaikutelmista ja rakkaista
muistoista.

"Mihin tulee ihmisiä, siellä kaikki turmeltuu", hän lausui. "Vain
missä luonto saa olla rauhassa, se säilyttää kauneutensa. Sen vuoksi
en näytäkään Achilleion-linnaani vieraille. Jos sen tekisin, niin
muutaman kuukauden kuluttua ei olisi kiveäkään, jota toiset eivät olisi
koskettaneet. Ihmiset kirjoittelevat nimiään joka paikkaan painaakseen
oman vähäpätöisen leimansa kiviin."

Korkea, valkea puutarhamuuri ja öljypuiden lehvistö suojasivat hänen
linnaansa uteliaitten katseilta.

"Englantilaiset ovat aivan toivottomat", hän virkkoi, "he seisovat
tuntikausia vastakkaisella kukkulalla eivätkä kuitenkaan saa nähdä
mitään."

Ja kuitenkaan hän ei ollut läheskään niin ihmisarka kuin on väitetty.
Hän tunsi osanottoa ihmisiin. Mutta hän ilmaisi osanottoaan vain
silloin, kun itse ei ollut heidän uteliaan huomionsa esineenä.

"Enhän pyydä ihmisiltä muuta, kuin että antavat minun olla rauhassa",
hän usein lausui.

Missä häntä ei tunnettu, hän voi tuntikausiksi sekaantua kansan
joukkoon, ja köyhiä kohtaan hän aina oli ystävällinen.

"Katsellessani luonnonihmisiä, saan jotakin siitä samasta rauhasta,
jota luonnon on tapana suoda minulle", hän lausui.

Istuen tuoksuvan ajuruohon ja vaaleanpunaisten kanervapensaiden
välissä, hän jutteli Gasturin talonpoikain kanssa, virkistäen itseään
lempijuomallaan, vasta lypsetyllä kilinmaidolla.

Seudun asukkaat jumaloivat "Gasturin kuningatarta", niinkuin he häntä
nimittivät. Hänen näyttäytyessään maantiellä, he heittäytyivät maahan
hänen eteensä.

"Ihana kuningatar!" nuoret naiset huutelivat hänen jälkeensä. "Jumala
askeleesi siunatkoon", vanhat naiset toivottivat, ristiten itsensä
ikäänkuin antaakseen suurempaa tehoa sanoilleen. Nuoret miehet
paljastivat päänsä ja katselivat häntä ihastuksella. Kylänlapset
seisoskelivat ryhmissä häntä odottelemassa. Puoliksi piilottuneina
paksujen öljypuiden runkojen taakse he tähystelivät häntä kaukaa, ja
hänen tullessaan lähelle, he kilpailivat siitä, kuka saisi ojentaa
hänelle öljypuun tai oranssipuun oksia.

Usein hän kävi eräässä munkkiluostarissa, joka on vuorenkukkulalla
hänen linnansa lähellä. Hän jutteli mielellään näitten miesten kanssa,
jotka vapaaehtoisesti olivat luopuneet elämästä toisten ihmisten
keskuudessa.

Hän kysyi eräältä heistä, kävikö tämä joskus kylässä.

"Täytyyhän siellä silloin tällöin käydä ostoksilla", munkki vastasi.
"Olemmehan ihmisiä ja ruumis tuntee nälkää ja vilua. Mutta mitäpä
muuta kylässä tekisi? En kiellä, että siellä alhaalla voi olla sangen
kaunista, mutta täällä ylhäällä on parempi olla."

"Ja minä sanon teille", keisarinna vastasi, "että olette valinnut
paremman osan."



XXIV.

Kruununprinssi Rudolfin kuolema. -- Synkkämielisyyden painostusta.


Tammikuun 31 päivänä 1889 kohtasi Itävallan keisariparia onnettomuus,
jonka vertaista ei liene siihen saakka tapahtunut. "Mayerlingin
murhenäytelmä", joka pääpiirteiltään on tunnettu kautta maailman, mutta
joka samalla on peitetty salaperäisyyteen, päätti yhtä äkillisesti kuin
kamalasti heidän ainoan poikansa elämän.

Tästä tapahtumasta on liikkeellä tuhansia kertomuksia. On melkein
suotavaa, että historia ei koskaan loisi valaistustaan tähän
hämäryyteen, jos asia on niin, kuin Belgian kuningas kirjoitti
Flanderin kreiville, että "kaikki huhut ovat paremmat kuin se, että
saataisiin tietää totuus".

Varmasti tiedetään vain seuraavaa:

Kruununprinssi löydettiin kuolleena sängystään Wienin lähellä olevassa
Mayerlingin metsästyslinnassa, missä hän oli viettänyt pari päivää.
Hän oli kuollut päähänsä samastaan ammottavasta haavasta. Samasta
huoneesta löydettiin ruumiina eräs nuori nainen, paronitar Vetsera,
jota kruununprinssi oli rakastanut. Luultiin heidän tehneen itsemurhan,
mutta merkkejä oli siitäkin, että Rudolf olisi murhattu. [Myöhemmin on
eräs Saksan keisarin entinen salainen lähetti julkisesti väittänyt,
että kysymyksessä oli tosiaankin murha, vieläpä Sarajevon tapauksen
luontoinen valtiollinen murha, ja että tämä on todistettavissakin.
Suom. muist.]

Kansa oli suuresti rakastanut krunnunprinssiä. Hänen henkilönsä tuntui
lupaavan, että maa saisi hänestä uudenaikaisten aatteiden elähdyttämän
lahjakkaan hallitsijan.

Mutta loistavien lahjojensa ohella nuori ruhtinas oli perinyt myöskin
huomattavassa määrässä Habsburgien kevytmielisiä taipumuksia. Ja hänen
lähimmät seuralaisensa olivat viime aikoina käyneet levottomiksi hänen
tulevaisuudestaan.

Oli kuitenkin yksi, joka oli säilyttänyt luottamuksensa häneen, ja tämä
ainoa oli hänen äitinsä. Tämä oli viisaasti ja varmasti ohjannut häntä
hänen ensimäisessä esiintymisessään julkisuudessa, ja kruununprinssi
sai osittain kiittää äitiään siitä kansansuosiosta, jonka oli saanut
varhaisimmassa nuoruudessaan.

Sitten hän oli heittäytynyt toisille urille, mutta jotka tunsivat
lähemmin keisarinnan, olivat Rudolfin parhaina hetkinä kuulevinaan
hänestä äitinsä kaiun hänen sanoistaan ja ajatuksistaan.

Masentava kauhu valtasi Wienin tuona kylmän-harmaana tammikuun-aamuna,
kun Mayerlingistä levisi huhu kruununprinssin kuolemasta. Kukaan ei
oikein tuntenut asiaa, ja kaupungissa levisi suunnaton hätäännys.

Hofburgissa muuan vanha kamariherra selitti, että olisi ilmoitettava
ensin keisarinnalle. Ja vaikka useimmat pelkäsivät, että tämä kauhea
isku kokonaan musertaisi hänet, oltiin kuitenkin yksimieliset siitä,
että se oli ainoa oikea menettely.

Tässä tilaisuudessa ilmeni kuitenkin, että Elisabetin sielussa oli
enemmän vastustusvoimaa kuin useimmilla miehillä. Ensin hän ei
virkkanut sanaakaan, mutta kääntyi vain muutamaksi minutiksi pois
niistä, jotka surusanoman olivat tuoneet.

Viimein hän kysyi:

"Missä on poikani?"

Kun tähän oli vastattu, hänen ajatuksensa lensivät kuolleesta pojasta
hänen mieheensä, joka ei vielä tiennyt mitään. Koko Hofburgissa ei
näet ollut ketään, ei upseerien eikä ministerien joukossa, joka olisi
rohjennut viedä keisarille tuota hirveätä sanomaa.

Neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä. Silloin keisarinna astui toisten luo.
Suru oli jäykistänyt hänen piirteensä, ääni oli saanut toisen soinnun,
ja kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Varmaan tämä oli raskain
hetki tämän kovia kokeneen ruhtinattaren elämässä.

Hän ilmoitti itse tahtovansa antaa keisarille tiedon kauheasta
tapauksesta.

Sankarillisesti taistellen omaa suruaan vastaan ja samalla kertaa
lempeällä ja lujalla kädellä tukien puolisoaan, hän seurasi keisaria
läpi kaikkien loppumattomien surumenojen jakson, saatellessa hautaan
tätä heidän onnetonta lastaan, joka vei mukanaan niin monet heidän
toiveensa.

Raskaat surunpäivät olivat ainakin antaneet maailmalle tilaisuuden
kerrankin oppia tuntemaan keisarinnan arvon. Kun valtiopäivien
lähetystö tuli ilmaisemaan osanottoaan keisarihuoneen suruun, keisari
Frans Josef lausui seuraavat muistettavat sanat, joita sydäntä särkevät
nyyhkytykset keskeyttivät:

"Mistä näinä päivinä saan kiittää korkeasti rakastettua puolisoani,
mikä tuki hän on minulle ollut, sitä en voi kuvata enkä kyllin
lämpimästi mainita. Kiitän sydämestäni Jumalaa, joka on lahjoittanut
minulle semmoisen elämäntoverin. Levittäkää tätä tietoa. Kuta enemmän
sitä levitätte, sitä kiitollisempi olen teille".

Toivo Habsburgien huoneen miehisen linjan jatkumisesta oli äkkiä ja
kamalalla tavalla riistetty keisariparilta. Ja kuitenkin oli Frans
Josefilla ja Elisabetilla voimia kirjoittaa paavi Leo XIII:lle:
"Nöyryydessä annamme Jumalalle takaisin, mitä hän armossaan oli meille
suonut".

Kymmenen päivää myöhemmin molemmat matkustivat Unkariin, seurassaan
Maria Valeria.

Rudolf oli ollut ensimäinen hallitsevan huoneen prinssi,
jota järjestelmällisesti oli kasvatettu tulemaan hyväksi,
perustuslailliseksi Unkarin hallitsijaksi. Hän oli lapsuudesta
pitäen tutustunut unkarinkieleen, jota hän puhui ja kirjoitti kuin
unkarilainen. Lukuisilla matkoillaan maassa hän oli hankkinut
perinpohjaiset tiedot sen eri osista, käyden yksinpä kaikkein
syrjäisimmissäkin seuduissa. Hän tunsi kaikki Unkarin yhteiskunnan
huomattavat miehet ja oli ystävyydensuhteissa Unkarin ylimystön useihin
jäseniin.

Hänen kuollessaan järkkymätön kohtalo oli riistänyt unkarilaisilta
suuren toivon.

Suru hänen kuolemastaan sai Budapestissä yhtä sydämellisen osanoton
kuin Wienissä. Maan kaikista osista Frans Josef ja Elisabet saivat
osakseen mitä lämpimintä osanottoa. Varsinkin äitiä säälittiin syvästi.

Budapestin asemalla olivat kuningasperhettä vastassa ministerineuvoston
jäsenet, molempien kamarien edustajat, aatelismiehiä, kirkkoruhtinaita
ja kaupunginvaltuusmiehiä. Rautatieaseman edustalla ylioppilaat
odottivat suruharso käsivarressa, ja kansa muodosti kujanteen aina
Ofenin kuningaslinnaan saakka. Kansanjoukko tervehti kuningastaan ja
kuningatartaan semmoisella ystävällisyydellä, jonka vertaa oli nähty
vain kruunajaisissa.

Unkarin Elisabet lausui muutamia vuosia ennen kuin hänet murhattiin:

"Jokaisella ihmisellä on elämässä hetki, jolloin hänen sielunsa kuolee,
eikä sen tarvitse suinkaan sattua yhteen sen hetken kanssa, jolloin
ruumiillinen kuolema tulee".

Hänelle se hetki sattui silloin, kun hänelle tuotiin tieto hänen
poikansa kuolemasta. Siitä hetkestä lähtien hän ei enää ollut
entisellään. Kerrotaan, että hän ei enää milloinkaan nauranut ja että
hänen huulillaan harvoin nähtiin hymyäkään:

Hän oli ollut sankarillinen onnettomuuden kohdatessa häntä, mutta
ensimäisten viikkojen itsehallitsemisen jälkeen tuli vastavaikutus
raatelevana epätoivona.

Monien mielestä hänen käytöksensä oli jo kauan ollut ristiriitaista ja
omituista. Nyt hän itse lausui, että hänellä ei enää ollut "voimaa elää
eikä halua kuolla".

Berlinin lehdet kertoivat hänen tulleen mielipuoleksi. Siinä ne
kuitenkin erehtyivät. Mutta jos hän todellakin olisi tullutkin
mielipuoleksi semmoisen iskun jälkeen, ei sen olisi pitänyt ihmetyttää
maailmaa. Juuri niihin aikoihin lääkärit huomasivat hänessä ensimäiset
merkit sydäntaudista, jota hän sairasti kuolemaansa asti.

Tullessaan niitten huoneitten lähelle, joissa keisarinna oleskeli,
hänen seurueensa saattoi kuulla epätoivoisan äidin nyyhkytykset. Yhä
suuremmaksi kävi hänen vastenmielisyytensä näyttää ulkomaailmalle, mitä
hän kärsi.

Useammin kuin koskaan hän pakeni pois hovista.

Kruununprinsessa Stephanieta hän ei enää koskaan tahtonut nähdä
silmissään, sillä keisarinna piti hänen älyttömyyttään syynä Rudolfin
erehdyksiin ja kuolemaan. Ei hänen tytärtäänkään, arkkiherttuatar
Elisabetia, keisarinna sietänyt lähellään. Häntä vaivasi tämän
lapsen näkeminen, joka oli perinyt isänsä luonnon ja osaksi äitinsä
kasvonpiirteet.

Kansa ei häntä nähnyt enää koskaan ja aateli melkein yhtä vähän.
Tullessaan joskus Wieniin hän ei enää asunut linnassa vanhoissa
huoneissaan, n.s. Amalienhofissa. Hän ei voinut unohtaa sitä päivää,
jolloin oli ollut pakoitettu keisarille viemään tiedon, jota kukaan muu
ei uskaltanut hänelle ilmoittaa.

Häntä ympäröivä piiri kävi yhä suppeammaksi. Yhä enemmän hän
pakeni ihmisiä, ja hän käski mitä ankarimmin pitämään uteliaat
hänestä loitolla. Haavoittipa hän miestäänkin ja lapsiaan
yksinäisyyden-kaipuullaan.

Tuskin edes hänen lempilinnansa Lainz nyt enää saattoi pidättää häntä
montakaan viikkoa. Unkariinkin hän tuli harvemmin kuin ennen eikä
viipynyt koskaan kauempaa kuin kuukauden kerrallaan. Ruusut kuihtuivat
hänen puutarhasalongissaan Gödöllössä, ja hänen ratsastusratansa olivat
jo kauan sitten menneet ruohon peittoon.

Ennenkin matkustushalu oli vallinnut häntä, mutta nyt se oli muuttunut
kuumeeksi, joka ajoi häntä paikasta toiseen. Hän harhaili pitkin
maailmaa kuin rauhaton lintu, joka ei voi löytää lepopaikkaa.

Silloin tällöin keisari kävi häntä tapaamassa näillä alituisilla
matkoilla, ja silloin keisarinna tuntui hetkeksi hiukan vilkastuvan.
Mutta tuskin keisari oli matkustanut, kun Elisabet vaipui vielä
syvempään synkkämielisyyteen. Hän kävi aina surupuvussa, oli aina
murheellinen, ja minne tulikin, aina hänessä kuvastui mitä syvällisin
suru.



XXV.

Maria Valerian kihlaus. -- Herttuatar Ludovica kuolee. -- Oleskelu
Korfussa. -- Viimeinen hovijuhla ja viimeinen käynti Unkarissa.


Kruununprinssi Rudolfin kuoleman jälkeisenä jouluaattona -- isänsä
toisenakuudetta syntymäpäivänä -- arkkiherttuatar Maria Valeria meni
kihloihin sukulaisensa, ritarillisen ja taiteita rakastavan Toscanan
herttuan Frans Salvatorin kanssa.

Syvästi liikutettuna Frans Josef yhdisti tyttärensä ja nuoren miehen
kädet.

"Olenhan sen jo kauan tiennyt", hän lausui. "Tulkaa niin onnellisiksi,
kuin ihmisten on mahdollista!"

Valeria kätki kasvonsa isänsä rintaa vasten. Sitten hän kiiruhti
keisarinnan luo ja suuteli häntä hellästi.

"Äiti, kuinka onnellinen olen, että minun ei tarvitse naimisiin
mentyäni matkustaa pois, vaan saan aina olla sinun luonasi", hän
huudahti.

Kihlauspäivänään hän lausui toivomuksen päästä niin pian kuin
mahdollista matkustamaan äidinäitinsä luo Baieriin saamaan hänenkin
siunauksensa. Toisena joulupäivänä keisarinna Elisabet matkusti
Müncheniin tyttärensä ja tulevan vävynsä kanssa.

Herttua Maks oli kuollut vuonna 1888, kohta Possenhofenissa
vietettyjen timanttihäitten jälkeen. Herttuatar Ludovica oli vanha
ja heikko. Rudolfin kuolema oli koskenut häneen kovasti. Mutta hän
oli yhtä terve kuin nuorenakin, ja hänen kohtaamisensa tyttärensä ja
tyttärentyttärensä kanssa oli hyvin sydämellinen.

Kevätkuukaudet vuonna 1890 Elisabet vietti yhdessä Valerian ja
tämän sulhasen kanssa osaksi Wiesbadenissa ja osaksi kauniissa
Heidelbergissa. Ylimääräinen juna, jonka piti viedä heidät takaisin
Wieniin, suistui radalta lähellä Frankfurtia Mainin varrella. Monta
vaunua keisarinnan vaunun edestä sekä takaa kaatui ja meni murskaksi,
mutta Elisabet seurueineen pelastui kuin ihmeen kautta.

Hän oli tuskin palannut pääkaupunkiin, kun sai suvustaan uuden
surusanoman. Hänen vanhin sisarensa, Thurn und Taxis'in Helena, kuoli
aivan äkkiä Regensburgissa. Keisarinna matkusti hänen hautajaisiinsa ja
sieltä Müncheniin lohduttamaan murheellista äitiä.

Kohta sen jälkeen vietettiin Maria Valerian ja Frans Salvatorin
häät. Hymy, joka pojan kuolemasta saakka oli ollut poissa Elisabetin
huulilta, näyttäytyi taas tyttären hääpäivänä. Ja siksi päiväksi hän
luopui surustaan, pukeutuen harmaaseen silkkiin.

Mutta tämä valonvälähdys hänen mielialassaan ei kestänyt kauan.
Valerian uskollinen hellyys oli lieventänyt synkkämielisyyden
painostusta. Mutta äiti tiesi, että vaikkakin tytär oli joutunut
naimisiin itävaltalaisen prinssin kanssa ja sen vuoksi jäi asumaan
maahan, niin suhde heidän välillään tästä päivästä lähtein olisi
toinen. Tytär ei enää olisi alituisesti hänen seuranaan, ja hän, joka
tuntui rakastavan yksinäisyyttä niin määrättömästi, itki katkeria
kyyneleitä ajatellessaan, että jäisi nyt yksinäisemmäksi kuin koskaan
ennen.

Vielä surullisemmaksi ja synkemmäksi Elisabet kävi, kun hänen äitinsä
kohta sen jälkeen sairastui ja kuoli tammikuun 25 päivänä 1892.
Keisarinna vetäytyi nyt linnaansa Korfuun, missä eleli vainajiaan
muistellen.

Aja Kyriahin vuoren huipulla on yksinäinen, pieni sypressien ympäröimä
kirkko. Joka aamu ennen auringon nousua hän käveli sinne ja julkaisi
kiellon, että kukaan muu ei niin varhain saanut tulla sinne.

Vaarallisimmillakin ja jyrkimmillä vuoripoluilla hän kulki aina ilman
seuraa. Kuihtunut, mustiin puettu keisarinna muodosti lohduttoman
vastakohdan saaren valoisalle, iloiselle väriloistolle.

"Minä hengitän kevyemmin ja vapaammin yksinäisillä kukkuloilla, missä
toiset tuntevat ahdistusta", hän lausui. "Aja Kyriahilla viihdyn
erinomaisesti; siellä voisin voittaa matkahaluni ja jäädä sinne
ainiaaksi."

Siellä olevan kirkon muuriin hän oli kirjoittanut:

"Tässä istui Itävallan Elisabet. Länsituuli kuiski hänelle leppoisasti,
ja kallio, joka hänen tähtensä oli pukeutunut kukkaisiin, rakkaudesta
säilyttää hänen muistonsa."

Sattui usein, että hänen hovinaisensa ja hänen luennoitsijansa eivät
nähneet häntä muuta kuin muutamia tunteja päivässä. Mutta näitten
murheellisten vuosien monina murheellisina päivinä hänen suurimpana
huvinaan yhä oli jonkun Heinen runon taikka jonkun Shakespearen
näytöksen lukeminen.

Hän vaati kirjoilta vähemmin, että ne huvittaisivat häntä, vaan siihen
sijaan, että ne toisivat hänen yksinäisyyteensä mielikuvituksellisia
henkilöitä. Hän oli niin eläytynyt lempirunoilijainsa henkilöihin, että
ne olivat hänen mielessään melkein todellisuuksina.

Välistä hänen luennoitsijansa koetti saada häntä mieltymään uusiin
kirjailijoihin. Mutta silloin hänen silmänsä tuijottivat yhä kauemmas
avaruuteen, ja hänen hajamielinen katseensa ilmaisi kaikkien sen
tapaisten yritysten olevan turhia.

Vasta kun he uudestaan kävivät käsiksi Heineen tai Shakespeareen,
syttyi hänen katseeseensa uutta eloa, ja sattui usein, että hän
keskeytti lukijan ja lausui ääneen muutamia säkeistöjä, joita
erityisesti rakasti.

Ainoa kerta, minkä hän näyttäytyi hovissa poikansa kuoleman jälkeen,
oli silloin, kun Venäjän keisari ja keisarinna kävivät Wienissä
yhdeksänkymmen-luvun keskivaiheilla. Hänen läsnäolonsa suurissa
vastaanottajaisissa herätti vielä suurempaa osanottoa ja uteliaisuutta
kuin Venäjän keisaripari. Suuri jännitys ja kunnioitus valtasi kaikki,
hänen astuessaan Venäjän keisarin käsipuolessa juhlasaliin.

Hän oli puettu kuten aina surupukuun. Majesteetillisella sulolla hän
tervehti läsnäolijoita. Hän näytti vähintäin kahtakymmentä vuotta
nuoremmalta kuin ikäisensä, ja kaikista kestämistään kärsimyksistä
huolimatta häntä vieläkin täydellä syyllä mainittiin hovinsa
kauneimmaksi naiseksi.

Mutta varmaan hänen ajatuksensa olivat loitolla siitä loistosta, joka
säihkyi hänen ja hänen vieraittensa ympärillä.

"Minusta tuntuu usein, kuin olisin taajalla harsolla hunnutettu, vaikka
en olekaan, kuin olisin naamiaisissa keisarinnan vaatteissa", hän
lausui kerran näinä vuosina. Ja toisessa tilaisuudessa hän virkkoi:
"Liikkuessani ihmisten joukossa, tarvitsen itsestäni vain sen osan,
joka minulla on yhteistä toisten kanssa. Ihmiset ihmettelevät, että
minä olen niin heidän kaltaisensa, koska kyselen heiltä ilmasta ja
makeisten hintoja. Se muistuttaa aivan vanhaa leninkiä, jonka silloin
tällöin ottaa käsille säiliöstä pitääkseen sitä päivän."

Vuonna 1896 vietettiin Unkarin tuhatvuotis-juhlaa. Siihen aikaan
Elisabet oli heikompi kuin tavallisesti eikä hän millään ehdolla
tahtonut lähteä juhliin. Mutta lähetystö esitti hänelle valikoiduin
sanoin, että hänen poissaolonsa heittäisi varjon unkarilaisten
juhlatunnelmaan. Sielullisista ja ruumiillisista tuskistaan huolimatta
hän viimein taipuikin ottamaan osaa juhliin.

Hän istui valtaistuimella puolisonsa rinnalla, puettuna mustaan
pitsipukuun. Kaikki hänen yllään oli mustaa. Unkarilaisen tavan mukaan
musta harso lankesi hänen hiuksilleen, jotka olivat säilyttäneet
kauneutensa ja rehevyytensä.

Vain kasvot olivat valkeat ja äärettömän surulliset. Pitkät
silmänripset olivat painuneet alas. Hiljaa ja välinpitämättömänä,
niinkuin ei näkisi eikä kuulisi mitään, hän istui valtaistuimella: hän
oli kuin kuvapatsas.

Silloin edustajakamarin presidentti rupesi puhumaan. Frans Josefin
huomio heti heräsi ja hänen katseensa kiintyi puhujaan.

Mutta kuningattaren kasvoilla ei havaittu mitään muutosta, ne pysyivät
yhtä valkeina ja yhtä liikkumattomina.

Puhuja mainitsi hänen nimensä. Ei lihaskaan värähtänyt hänen
kasvoillaan. Mutta Elisabetin nimeä mainittaessa eljen-huudot
kajahtivat kautta salin. Se oli yhteisen tunteen purkaus, niin voimakas
suosionmyrsky, että valtaistuinsalin marmoriseinät tuntuivat vapisevan.
Tässä "_Eljen Erzsébet_!"-huudossa oli rukous taivaaseen hänen
puolestaan ja syvimmän rakkauden ilmaus. Siihen saakka niin jäykkä
ja majesteetillinen pää liikahti; melkein huomaamatta hän nyökkäsi
kiitokseksi. Eljen-huudot kajahtivat vielä mahtavampina kuin ennen
ja niitä kesti useita minuteja. Unkarilaisten ylimykset heiluttivat
töyhtökoristeisia hattujaan.

Heidän kuningattarensa päästi päänsä painumaan alas. Lumikalpeat
kasvot punehtuivat yhä enemmän, hänen silmänsä avautuivat täydelleen,
vanha loisto hohti hänen katseestaan, ja silmissä kiilui kyyneleitä.
Läsnäolijat tunsivat, että rakkaus kuningattaren ja tämän kansan
välillä oli yhtä vilpitön ja luja molemmin puolin, kuin se oli aina
ollut.

Kuningatar vei pitsinenäliinan silmilleen ja pyyhki pois kyyneleet.
Presidentti jatkoi puhettaan. Puna väistyi verkkaan hänen kasvoiltaan,
ja pian hän jälleen istui Frans Josefin rinnalla kuin "Mater dolorosa".

Tämä oli viimeinen kerta, kun hän näyttäytyi Unkarissa ja viimeinen
kerta, kun hän esiintyi ruhtinaallisessa loistossa.



XXVI.

Keisarinnan kuolema.


Keisarinna Elisabet ajatteli usein kuolemaa, mutta hän ei pelännyt
sitä. Olemme nähneet, kuinka hän sotien ja ruttotautien aikoina riensi
uhmaamaan vaaraa ja että hän matkoillaan ei koskaan väistänyt vaaraa.

Hänen makuuhuoneessaan Korfun linnassa oli kaksi runoa, jotka hän itse
oli kirjoittanut ja panettanut yksinkertaisiin puupuitteisiin. Toinen
niistä kuului:

    "Gerüstet sein wie für die letzte Reise
    Allstündlich ohne sorgendes Bedenken,
    Das ist vielleicht die einzig rechte Weise
    Der Götter Segen auf ein Haupt zu lenken.
    Was du ersehnst, das wird dir ewig fliehen,
    Was du beweinen kannst, verlierst du auch.
    Die Huld des Schicksals wird nur frei verliehen,
    Und suchst du sie, verweht sie dir im Hauch!
    Es liegt ein Fluch auf allem ird'schen Trachten,
    Und was er hält, das ringt sich nicht mehr los.
    Doch lernst du lächelnd Glück und Glanz verachten,
    Dann sinkt dir ihre Fülle in den Schoss".

(Olla varustettuna kuin viimeistä matkaa varten joka hetki ilman
surevaa arvelua, se on kai ainoa oikea tapa ohjata itselleen jumalien
siunaus. Se, mitä ikävöit, on aina pakeneva sinua; mitä voit itkeä,
senkin kadotat...Kohtalon suopeus suodaan vain vapaasti, ja jos sitä
etsit, haihtuu se sinulta ilmaan! Kaikessa maallisessa pyrkimyksessä
on kirous, ja mitä se pitää, se ei enää pääse irtautumaan. Mutta jos
opit hymyten halveksimaan onnea ja loistoa, silloin niitten ylellisyys
lankeaa helmaasi.)

Puhuessaan kuolemasta hän aina lausui:

"Olen valmis kuolemaan. Toivon vain, että en joutuisi kärsimään paljon
enkä kauan".

"Kuolonajatus jalostaa mieltä, niinkuin puutarhuri kitkee rikkaruohon
kulkiessaan puutarhassa", hän kerran lausui kreikkalaiselle
luennoitsijalleen. "Mutta tämä puutarhuri tahtoo olla yksin ja suuttuu,
kun uteliaat häntä tirkistelevät. Sen tähden pidän auringonvarjon
taikka viuhkaa kasvoillani, sillä tahdon, että hän saa työskennellä
rauhassa".

Aavistus sanoi hänelle, että hän kuolisi luonnottoman kuoleman. Hän
luuli joutuvansa päättämään päivänsä merellä. Kävellessään rannalla
tai laivansa kannella hän saattoi sanoa luennoitsijalleen taikka
hovinaisilleen:

"Olen aina oleva meren oma, tiedän kuuluvani sille. Ollessamme kovassa
tuulessa merellä, sidotan itseni kiinni tuoliin. Teen siten siitä
syystä, että aallot houkuttelevat minua niinkuin ne houkuttelivat
Odysseystä".

"Tiedän, että mikään ei voi estää minua vastaanottamasta kohtaloani
sinä päivänä, jona minun täytyy se kohdata", hän lausui muutamia vuosia
ennen kuolemaansa. "Kaikkien ihmisten täytyy määrättyyn aikaan taipua
vastaanottamaan kohtalonsa, joka kauan ummistaa silmänsä, mutta kerran
kuitenkin huomaa meidät. Mitä siitä, jos hukkuisin? Kansa sanoisi:
Miksikä meni merelle? Miksikä matkusti ylipäänsä talvella -- hän, joka
lisäksi oli keisarinna? Miksi ei pysynyt Hofburgissa? -- Mutta ehkäpä
elämäni loppu on oleva vieläkin hämmästyttävämpi -- keisarinnallekin!
Ihmisten varmuus ja ylpeys saavat usein korvapuustin kohtalolta. Jos
jotakin semmoista minulle tapahtuisi, korvaisi se minulle paljon".

Keisarinnan toivon piti toteutua. Hän kuoli vieläkin
hämmästyttävämmällä tavalla, kuin maailma taikka hän itse olisi osannut
aavistaakaan.

Elämä oli auennut hänelle keväisenä idyllinä, se päättyi
murhenäytelmänä.

Vainajien muistojuhlassa marraskuun 2 päivänä 1897 hän yhdessä
puolisonsa kera meni Wienin Kapusinilaiskirkkoon, missä yhdessä
rukoilivat poikansa arkun ääressä.

Jonkun ajan kuluttua hän lähti Itävallasta ja meni ranskalaiseen
Biarritzin kylpypaikkaan, missä viipyi kaksi kuukautta. Hän tuotti
Ranskan hallitukselle useita vaikeuksia, kun hän pitkillä kävelyillään
meni Ranskan ja Espanjan välisen rajan poikki ja kun -- aivan vastoin
hänen tahtoaan -- täytyi ryhtyä toimenpiteisiin hänen suojelemisekseen
tämän rajaseudun ryöväreiltä.

Liikuttava tapaturma oli äsken temmannut elämästä hänen nuorimman
sisarensa. Alenconin herttuatar oli Ranskan ylhäisön eräitten naisten
kera toimeenpannut keväällä vuonna 1897 hyväntekeväisyysmyyjäiset
eräässä vasta rakennetussa parakissa Parisissa. Neljän aikaan
iltapäivällä toukokuun 4 päivänä 1897 yht'äkkiä räjähti lamppu,
jonka piti valaista eläviä kuvia. Tuli tarttui oviverhoon, ja kun
ovet avattiin ihmisten päästämiseksi ulos, niin yht'äkkiä kaikki oli
liekkien vallassa.

Satakolmetoista henkeä kuoli liekkeihin. Niitten joukossa oli myöskin
Alenconin Sophie, Baierin Ludvig II:n entinen morsian. Hänen ruumiinsa
löydettiin myöhemmin ja todennettiin. Mutta jo heti tulipalon jälkeen
tiedettiin, että hänen oli täytynyt joutua tuhon omaksi, sillä hänen
vihkimäsormuksensa oli löydetty raunioista.

Neapelin kuningatar ja Tranin kreivitär Mathilda olivat nyt ainoat
elossa olevat keisarinnan sisaret.

Näistä Mathilda oli häntä lähinnä. Hän oli sielultaan ja maultaan
Elisabetin kaltainen, hänkin karttaen maailmaa ja voiden parhaiten
viettäessään liikkuvaista matkailijanelämää. Kylpypaikoissa ja
hotelleissa hän kätkeytyi vaatimattoman "Neiti Nelly Schmidt'in" nimen
suojaan.

Elämänsä viimeisen joulun keisarinna Elisabet vietti Parisissa
sisarensa kanssa. Mutta ankara ischias-kohtaus pakoitti hänet
kiiruhtamaan matkaansa etelään. Uudenvuoden iltana hän sen tähden
lähti Marseilleen, mistä huvilaivansa Miramar vei hänet ja Tranin
kreivittären San Remohon.

Siellä he olivat yhdessä pari kuukautta. Maaliskuun 1 päivänä he
molemmat matkustivat Turinin kautta Territet'iin Sveitsiin, missä
sisarukset erkanivat koskaan enää tapaamatta toisiaan.

Aikaisempina vuosina Elisabet oli usein oleskellut Genève-järven
seuduilla, ja hän palasi mielellään paikkoihin, jotka hyvin tunsi.
Territetistä hänen oli tapansa joka päivä mennä rautatiellä Glioniin ja
sieltä jalkaisin vielä korkeammalla olevaan Mont de Caux'hon ainoastaan
hovinaisen taikka erään nuoren miehen, Fredrik Barkerin, saattamana,
joka oli hänen viimeinen lukijansa.

Oltuaan kuusi viikkoa Sveitsissä hän lähti Kissingeniin, missä sai
vieraakseen puolisonsa.

Kaksi kuukautta myöhemmin hän saapui Wieniin, missä keisari otti hänet
asemalla vastaan ja saattoi hänet Lainziin, missä hän viipyi kaksi
viikkoa.

Hänen elämässään oli tuskin ollut yhtään semmoista aikaa, jolloin
hän olisi ollut lähempänä mielipuolisuuden rajaa kuin nyt.
Synkkämielisyyden harso painui hänen ylitseen yhä taajempaan, hänen
katseensa oli harhaileva ja levoton, ja piirteet hänen suunsa ympärillä
olivat tulleet katkeriksi ja jyrkiksi.

Hänen ruumistaan raatelivat hirveät hermotuskat eikä hän saanut lepoa
yöllä eikä päivällä. Kun puheli hänen kanssaan, voi nähdä hänen
laihojen käsiensä vapisevan ja kuihtuneiden kasvojensa kalpenevan
hänen ponnistaessaan voimiaan kestämään ruumiillisia tuskiaan. Hän ei
sietänyt enää juuri ketään ihmistä läheisyydessään. Yksinpä miehensä,
lastensa ja lastenlastensa tapaaminen kiusasi häntä.

Heinäkuun 2 päivänä hän lähti Ischliin miehensä, Valerian ja
tyttärenlastensa kera viettämään, kuten tavallista, keisarin
syntymäpäivää mainitussa linnassa. Heinäkuun 18 päivä oli ainoa päivä
vuodessa, jolloin hän luopui surupuvustaan, ja sinä päivänä oli
keisariparin tapana yhdessä käydä kirkossa. Mutta tänä vuonna hän
lähti jo ennen sitä matkalle, mennäkseen lääkärien neuvosta Hessenin
Nauheimiin.

Viikkoa ennen oli Itävallan ja Unkarin suuremmissa lehdissä ollut hänen
terveydestään seuraava tiedonanto:

"Hänen majesteettinsa keisarinna ja kuningatar lähtee heinäkuun
puolivälissä Nauheimiin kylpemään.

"Hänen majesteettinsa on pitkän aikaa sairastanut verenvähyyttä,
mikä tauti viime talvena on huomattavasti pahentunut vaikean
hermotulehduksen (neuritis) ja siitä aiheutuneen useitten viikkojen
unettomuuden johdosta. Sitä paitsi on tapahtunut sydämen laajennus.

"Täysin rauhallisissa oloissa tauti ei aiheuta mitään pelkoa, mutta
lääkärit neuvovat hänen majesteettiaan mitä hartaimmin alistumaan
kylpyhoitoon Nauheimissa sydänlihaksen vahvistamiseksi".

Matkalla Nauheimiin keisarinna poikkesi syntymäkaupunkiinsa Müncheniin,
käymättä kuitenkaan tapaamassa tytärtään tai muita sukulaisiaan.
Sitä vastoin hän hovinaisensa seurassa kävi julkisissa paikoissa ja
"Hofbräuhaus'issa".

Vaikka yhä oli hyvin sairaan ja kärsivän näköinen, hänen terveytensä
kuitenkin parani huomattavasti Nauheimissa olon aikana. Hieronta,
jota hänelle annettiin, lisäsi hänen ruokahaluaan ja untaan. Hän
oleskeli joka päivä monta tuntia läheisissä metsissä, kävi lähiseudun
maalaistaloissa ja jaksoi jälleen käydä kävelyllä. Mutta entiset
pitkät kävelyretkensä hänen oli pakko lopettaa, ne kun väsyttivät ja
synnyttivät hengenahdistusta.

Elokuun 29 päivänä hän matkusti Nauheimista jälleen Sveitsiin. Tällä
kertaa hän meni ylimääräisellä junalla. Nauheimista Mont de Caux'hon,
missä voi helpommin saada olla rauhassa kuin meluisassa Territetissä,
missä oli ennen asunut.

Hän oli huomattavan hyvässä voinnissa, nousi varhain ylös niinkuin
tavallista ja teki joka päivä kävelymatkoja läheisille vuorille.

Jotka tapasivat tuon aina mustiin puetun, solakan, oudon naisen, joka
niin tuttavallisesti puheli yhden ainoan naisen kera -- joka ilmeisesti
oli hänen ystävättärensä -- saattoivat tuskin aavistaa, että hän oli
Europan kolmannen suurvallan keisarinna ja yli neljänkymmenen miljonan
ihmisen hallitsijatar.

Sähkösanomassa, jolla ilmoitti miehelleen onnellisesti saapuneensa Mont
de Caux'hon, hän valitti sitä, että keisari ei voinut olla nauttimassa
Sveitsin elämän tarjoamista suloista.

Hän aikoi viipyä siellä viisi tai kuusi viikkoa. Vähän ennen
kuolemaansa hän kirjoitti miehelleen tuntevansa voivansa siksi paljon
paremmin, että toivoi voivansa olla saapuvilla hänen pian vietettävässä
keisarina-olonsa viisikymmenvuotisjuhlassa.

Syyskuun 9 päivänä hän meni huvimatkalle Rothschildien perheen
omistamaan Pregnyn linnaan, joka oli ollut Josef Bonaparten omaisuutta.

Rothschildit olivat tehneet suuria palveluksia Neapelin kuninkaalle
ja kuningattarelle, ja Elisabet halusi nyt osottaa heille
kohteliaisuuttaan käymällä heidän linnassaan.

Sinne lähtönsä edellisenä iltana hän käveli Territetin sillan lähellä
Fredrik Barkerin kanssa. He istahtivat rannalla olevalle sammaltuneelle
paadelle. Keisarinna kuori viikunan ja tarjosi seuralaiselleen toisen
puolen.

Samassa silmänräpäyksessä korppi lähti lentoon aivan heidän vierestään
ja löi siivellään hedelmän keisarinnan kädestä.

Habsburgien suvussa oli korppia aina pidetty onnettomuuden-lintuna.
Elisabetin seuralainenkin piti sitä pahana enteenä ja neuvoi luopumaan
aijotusta matkasta Genèveen ja Pregnyyn.

"Rakas ystävä, minä en pelkää mitään", Elisabet lausui. "Olen
fatalisti. Minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu".

Seuraavana päivänä hän lähti Pregnyyn, ainoastaan hovinaisensa,
unkarilaisen kreivitär Sztarayn seuraamana. Hän oli mitä ihanimmalla
tuulella, osottaen vapaaherratar Rothschildille mitä sydämellisintä
ystävyyttä.

Samana päivänä iltapäivällä hän matkusti Genèveen, mennen asumaan
Beaurivagen hotelliin, missä oli asunut ennenkin.

"Genève on minun kaikkein rakkain olinpaikkani", hän oli lausunut pari
vuotta ennen kuolemaansa, "sillä siellä kävelen aivan huomaamatta
kosmopolitien seassa".

Hotellin emäntä luonnollisesti tiesi, kuka hän oli. Keisarinna kysyi,
oliko hänen henkilönsä pidetty salassa.

"Kyllä", emäntä vastasi, mutta lisäsi, että ei ollut mahdotonta, että
palvelusväki oli tuntenut hänet eräältä aikaisemmalta käynniltä.

Elisabetin tultua Sveitsiin, kantonin hallitus oli antanut salapolisien
toimeksi valvoa hänen turvallisuuttaan. Mutta hän oli tavallisuuden
mukaan pyytänyt päästä sen luontoisista seuralaisista, koska
tahtoi mieluimmin matkustaa yksinään. Syyskuun 10 päivänä, aivan
keskipäivällä, hän lähti hotellista hovinaisensa seurassa mennäkseen
höyrylaiva "Genèveen", joka veisi hänet takaisin Mont de Caux'hon.
Hotellin henkilökunta katsoi hänen jälkeensä kiinnittäen huomiotaan
hänen kevyeen, reippaaseen käyntiinsä.

Näytti siltä, kuin naiset eivät kerkiäisi laivalle ajoissa, ja
kreivitär kiiruhti sen vuoksi muutamia askeleita edelle keisarinnasta.

Samalla hetkellä astui esiin mies, joka oli istunut penkillä Quai Mont
Blanc-kadun varrella. Se oli italialainen Luigi Luccheni, vaarallinen
anarkisti, joita Sveitsin viranomaisten oli kehoitettu pitämään
tarkasti silmällä.

Hän astui Elisabetia kohti ja iski terävän murha-aseen hänen rintaansa.

Elisabet vaipui maahan. Hovinainen, jolla ei ollut aavistustakaan
siitä, mitä oli tapahtunut, otti hänet käsivarrelleen, kun näki hänen
kaatuvan.

"Voiko teidän majesteettinne pahoin?" hän kysyi.

"En tiedä", kuului vastaus.

"Tahtooko teidän majesteettinne tarttua minun käsivarteeni?"

"Kiitos."

Kreivitär koetti tukea häntä, mutta se oli tuskin tarpeellista. He
menivät laivaan.

"Olenko kalpea?" keisarinna kysyi.

"Olette, teidän majesteettinne".

Hän vaipui jälleen alas ja pyörtyi.

Laiva oli sillä välin lähtenyt laiturista. Kreivitär Sztaray ja pari
muuta laivassa ollutta naista koettivat virvoitella keisarinnaa
tajuihinsa. Kukaan ei ajatellut murhaa. Mutta päästellessään auki hänen
vaatteitaan helpottaakseen hänen hengittämistään, hovinainen huomasi
veren jälkiä.

Elisabet tuli vielä kerran tuntoihinsa.

"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi kuuluvalla, kirkkaalla äänellä.

Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Vasta nyt hovinainen vakavasti säikähtyi. Hän ilmoitti kapteenille,
että sairas nainen oli Itävallan keisarinna, ja laiva kääntyi heti
takaisin Genèveen.

Elisabet vietiin purjekankaisella paarilla Beaurivagen hotelliin. Juuri
kun hänet oli viety huoneeseensa, hän vielä pari kertaa huokasi syvään.
Se oli hänen viimeinen elonmerkkinsä.

Muutamia päiviä ennen hän oli sanonut luennoitsijalleen:

"Toivon saavani nopean, kivuttoman kuoleman. Tahtoisin mieluimmin
kuolla muualla kuin vuoteessani".

Kaksi lääkäriä ja pappi tulivat hotelliin aivan heti, mutta lääkärien
tutkimukset voivat todeta vain, että hän oli tyynesti vaipunut
kuolonuneen.

Kuolema oli aiheutettu terävällä aseella, joka oli lävistänyt neljännen
kylkiluun, vasemman puolen rinnasta, keuhkon ja sydämen.

Tämä tapaus keskellä päivää ja avonaisella paikalla suuressa
kaupungissa herätti koko maailmassa inhoa ja kauhua. Harvoin lienee
mikään murha ollut niin kokonaan mieletön. Itävalta-Unkarin Elisabet
ei ollut suoranaisesti eikä epäsuorasti millään tavoin vaikuttanut
politikan menoon. Suurin osa siitä, mikä oli koskenut hänen maansa
politikaa, oli ollut hänelle kokonaan vierasta. Hän oli, niinkuin Frans
Josef surun hetkellä lausui, "tehnyt monelle hyvää, mutta ei kellekään
pahaa".

Maailman silmissä hän oli vähemmin otsakoristeinen keisarinna kuin
Wittelsbachien ihana ja onneton tytär, joka oli mennyt omaa tietään
kautta elämän katse suunnattuna sisäänpäin ja ylöspäin.

Tämän jalon, oikeamielisen naisen murha vieraassa maassa kaukana
omaisistaan on inhoittavimpia rikoksia, mitä meidän aikanamme on tehty.

Ja kuitenkin oli Luccheni korkeampien voimien aseena. Aavistamattaan
Elisabet oli mennyt päin kohtaloaan. Kuolema oli hänelle ystävä ja
vapauttaja.

Elisabet oli kauan ikävöinyt rauhaa ja lepoa, ja hän löysi ne niin,
kuin itse oli toivonut -- ilman pitkiä kärsimyksiä ja luonnon
helmassa. Jumala yksin, joka isänhelmaansa otti hänen levottoman
sielunsa, tietää, eikö hänen viimeinen huokauksensa maailmassa ollut
kiitollisuuden ja vapautuksen henkäys. [Keisarinna Elisabetin murhaaja
hirttäytyi vankilassa lokakuun 19 päivänä 1910. Suom. muist.]



XXVII.

Loppusanat.


Ruumishuone hotellissa verhoiltiin mustalla. Arkun ympärillä seisoi
korkeita kynttiläjalkoja. Papit polvistuivat arkun päässä, ja kannen
päällä olevan purppurapeitteen nurkkaan olivat nuoret sveitsiläiset
naiset kirjailleet: "_Repose en paix_" (Lepää rauhassa).

Niinkuin oli ollut surupuvussa eläessään, niin Elisabet oli
kuolleenakin. Hän oli verhottu mustaan silkkileninkiin. Jalot
kasvot, jotka olivat olleet niin kuuluisat kauneudestaan, eivät
olleet muuttuneet, ja piirteet olivat säilyttäneet majesteetillisen
tyyneytensä.

Hänen tukkansa oli järjestetty aivan samalla tavalla kuin eläessäänkin.
Tummansiniset silmät, joissa ei koskaan oltu nähty ilkeyttä eikä
vahingoniloa, olivat suljetut. Kädet, jotka olivat kääntäneet niin
monta lehteä hänen lempikirjoissaan, olivat nyt ristissä norsunluisen
ristin ja rukousnauhan ympärillä.

Keisarinna ei ollut koskaan väsynyt matkustamiseen ja nyt hän kuoli
matkalla ollessaan. Mutta hengen erottua, ruumiin piti vielä lähteä
viimeiselle matkalle.

Illalla syyskuun 11 päivänä lähti ylimääräinen juna Genevestä
kuljettamaan keisarinnan arkkua.

Eläessään hän oli kammonnut kaikkia mielenosotuksia matkallaan.
Mutta tällä keisarinnan viimeisellä matkalla ylhäiset sekä alhaiset
paljastivat päänsä hänelle ja kuoleman majesteetille.

Matka Sveitsistä hänen itävaltalaiseen pääkaupunkiinsa kulki useitten
paikkojen läpi, joissa hän neljäviidettä vuotta aikaisemmin oli käynyt
morsiusmatkallaan Wieniin. Linzissä, missä ensimäinen kerta oli
seppelöity hänen laivansa ruusuilla, liehuivat suruharsot ja suruliput
jok'ikisestä talosta. Missä kaupungin arvohenkilöt hänen ensimäistä
kertaa tullessaan olivat astuneet nuorta ruhtinatarta vastaan lausumaan
häntä tervetulleeksi, papit nyt astuivat siunaamaan hänen tomuaan.

Saatuaan tiedon puolisonsa kuolemasta, Frans Josef purskahti
nyyhkytyksiin ja lausui:

"Ei kukaan aavista, kuinka suuri kärsimäni tappio on. -- Minua ei
sitten säästetä tässä maailmassa miltään."

Unkarilaisten lähetystölle hän lausui muutamia päiviä myöhemmin:

"Ilman häntä en koskaan olisi voinut suorittaa sitä tehtävää, jonka
Jumala on pannut hartioilleni."

Joka taholta keisari sai osanoton todistuksia. Italiassa, Kreikassa,
Englannissa ja Sveitsissä kirjoitettiin runoja vainajan kunniaksi.
Irlantikin, missä hän oli niin rakastettu varsinkin köyhien
keskuudessa, ilmaisi suruaan ja osanottoaan. Tuhansittain seppeleitä
lähetettiin sekä linnasta että matalista majoista melkein kaikista
maista, missä hän oli käynyt. Yksinpä Smyrnasta, Johannesburgista
Transvaalista ja Kiinasta saapui seppeleitä hänen haudalleen.

Kairosta hänelle lähetettiin seppele, joka oli sidottu erämaan
kukkasista, sadoista Jerikon ruusuista -- vanhimpien kristittyjen
ylösnousemuksen-merkki -- ja lotus-kukkasista, jotka ovat ikuisen
elämän tulkkina. Nauhojen yli oli kiinnitetty oksa siitä vanhasta
viikunapuusta, jonka alla tarinan mukaan Neitsyt Maria oli lapsineen
levähtänyt pakomatkalla Egyptiin. Keisarinna Elisabetkin oli usein
levännyt sen varjossa, ollessaan siellä pakosalla maailmaa.

Armenian naiset olivat mustiin nauhoihin kirjaelleet seuraavan
omistuksen: "_Flores etiam miseri desertorum te salutant_!" (Raukat
erämaan kukkasetkin tervehtävät sinua!)

Kuvaavaa vaeltavalle keisarinnalle oli, että hänen kuolemansa teki
syvällisemmän vaikutuksen useimmissa muissa pääkaupungeissa kuin
Wienissä. Häntä oli viimeisinä aikoina nähty siellä niin harvoin,
että hänen kuvansa oli puolittain häipynyt hänen itävaltalaisten
alamaistensa tietoisuudesta. Hänen kuolemansa herätti Tonavan varrella
olevassa pääkaupungissa vähemmin kaihoa kuin katkeruutta sitä konnaa
kohtaan, joka oli surmannut turvattoman naisen, surussa olevan äidin.

Mutta jos itävaltalaisten suru keisarinnan kuolemasta oli pintapuolinen
ja sovinnainen, niin Unkari suri kuningatartaan sitä vilpittömämmin.
Siellä nähtiin miesten ja naisten itkevän kaduilla. Koko maassa
liehuivat liput puolitangossa. Suuret syysmanöverit peruutettiin.
Valtiopäivät kutsuttiin ylimääräiseen istuntoon. Hänen hautauspäivänään
suljettiin pörssi, ja pörssineuvosto päätti heti merkitä viisi tuhatta
guldenia hänen muistopatsaansa pystyttämistä varten.

Kaikki sanomalehdet tulkitsivat valituin sanoin maan surun. Kuinka
suuressa arvossa unkarilaiset pitivät häntä, se näkyy m.m. siitä, että
hänen elämäkertansa päätettiin liittää kansallisarkistoon, jotta hänen
kuvansa säilyisi maan historiassa.

Elisabetilla oli melkoinen omaisuus. Yksistään hänen personalliset
korunsa -- Frans Josefin ja muitten ruhtinaallisten henkilöiden lahjoja
-- arvioitiin neljään miljonaan guldeniin.

Hänen testamenttinsa oli kirjoitettu vuonna 1896 Budapestissa. Se oli
omakätinen ja hyvin lyhykäinen. Hän testamenttasi linnansa Lainzissa
tyttärelleen Valerialle. Hänen tyttärensä Gisela sai Korfun linnan.
Kaikki hänen hovinaisensa ja palvelijansa saivat suuria lahjoituksia.
Eipä hän ollut unohtanut myöskään vanhoja ystäviään ja opettajiaan
Baierissa. Hovipalveluskunnastaan hän oli runsaasti muistanut
edellämainittua seuranaistaan Ida von Ferenczyä, joka kolmekymmentä
vuotta oli kuulunut hänen lähimpään seurapiiriinsä. Paitsi suurta
rahasummaa, jonka keisarinna lahjoitti hänelle, hän sai pitää
vuosipalkkansa ja asuntonsa keisarillisessa linnassa.

       *       *       *       *       *

Eräässä edellisessä luvussa olen maininnut säkeistön, jonka Elisabet
oli kirjoittanut ja ripustanut Korfussa olevan linnansa seinälle. Se
ilmaisi meille hänen ajatuksensa kuolemasta ja elämästä.

Toinen säkeistö näyttää meille, että hän harjoitteli nöyryyden taitoa
ja että hän ei kuvitellut muistonsa jäävän elämään ihmisten keskuudessa.

    "Ob gross, ob klein erscheint was wir gethan,
    Wenn wir beschlossen unsere Erdenbahn,
    Wie schnell ist ausgefüllt die leere Stelle!
    Wie viel macht's Unterschied im Ocean,
    Ein Tropfen weniger oder eine Welle."

(Näyttääpä suurelta tai pieneltä, mitä olemme tehneet, kunhan maallisen
vaelluksemme päätämme, kuinka pian onkaan tyhjä paikka täytetty! Kuinka
paljon onkaan eroa valtameressä, onko siinä enemmän pisara tai aalto!)

Varhaisempina vuosinaan hän oli lausunut, että hän tahtoisi tulla
haudatuksi sen vanhan puun alle Gödöllöön, joka oli ollut hänelle niin
rakas. Elämänsä viimeisinä aikoina hän usein lausui haluavansa levätä
Korfussa linnansa Achilleionin läheisyydessä. Hänen seurapiirinsä kuuli
hänen usein sanovan:

"Tahdon tulla haudatuksi Korfuun meren rannalle, jotta laineet saisivat
huuhdella hautaani."

Keisarinnan luennoitsija kertoo hänen kerran lausuneen hänelle
Achilleionissa:

"Tahdon, että minut haudattaisiin tänne, jos en häviä mereen. Täällä
minulla olisi kaikki tähdet päälläni, ja sypressit huokaisivat
haudallani enemmän kuin koskaan ihmiset. Sypressien valituksessa
eläisin kauemmin kuin alamaisteni muistissa."

Testamentissaankin hän oli lausunut toivomuksen saada levätä lähellä
Achilleionia. Mutta tätä hänen toivomustaan ei noudatettu.

Tiedon tultua hänen kuolemastaan Unkariin, lähetystö meni Wieniin
pyytämään Frans Josefilta, että Elisabetin maalliset jäännökset
saisivat levätä Gödöllössä, toivomus, jota kannatti koko kansa.

Mutta ei tähänkään rukoukseen suostuttu.

Wienin sisäosassa on pieni vähäpätöinen kappeli, joka kuuluu
kapusinimunkeille. Erään sivuoven päällä nähdään kirjoitus:
"Kaisengruft" (keisarihauta). Kuluneet kiviportaat vievät
ummehtuneeseen kellariin, jossa Habsburgien ruhtinassuku lepää ikuista
untaan.

Sinne oli suuren Maria Theresian tapana laskeutua ja siellä hän
pakoitti elämäniloiset tyttärensä katsomaan vallan turhuutta.

Elisabet oli elämässä ollut poikkeusasemassa, mutta Frans Josef ei
tahtonut, että hän olisi siinä kuoltuaankin. Hän oli päättänyt, että
hänen puolisonsa elämän myrskyistä sijoitettaisiin lepäämään saman
katon alle, missä entisetkin keisarinnat, hänen sukunsa jäsenet olivat.

Ristikäytävän päässä on murhatun keisarinnan arkku hänen lankonsa,
murhatun keisari Maksimilianin, ja itsemurhaajan tai murhatun Rudolfin
välissä.

Elämässä hän vältteli kirkollisia juhlamenoja, nyt luetaan hänen
sielunsa puolesta messuja yötä päivää. Joka aamupäivä on kappelin ovi
auki, ja hän, joka elämässään vihasi ihmisten uteliaisuutta, on nyt
uteliasten joukkojen vaellusten päämääränä.

Kuinka paljon paremmin hänelle olisikaan sopinut kreikkalainen saari
taikka Gödöllön puu kuin Habsburgien kolkko hautaholvi! Kuinka paljon
paremmin hänelle olisikaan sopinut meren kohina kuin munkkien messut!

Achilleion myytiin pelipankille, jossa kaiken maailman pelurit pääsivät
heittelemään rahojaan sen linnan pöydille, jonka yksinäisyyttä
rakastava keisarinna oli rakennuttanut.

Mutta suuren matkustajayleisön joukosta on varmaan moni muistava sitä
harhailevaa ruhtinatarta, joka piilotti kasvonsa viuhkansa taakse ja
joka aina oli surupuvussa. Muistokiviä hänelle on pystytetty useihin
paikkoihin, missä hänen oli tapana oleksia ja missä köyhät muistelevat
hänen anteliaisuuttaan.

Arvostelu hänestä oli hyvin erilainen hänen eläessään. Ulkomailla
oltiin kuitenkin aina yksimielisiä huomauttamaan hänen kauneudestaan,
hänen rakkaudestaan kirjallisuuteen ja hänen anteliaisuudestaan.

Itävallassakin häntä oli mainittu suuri-lahjaiseksi hengeksi. Mutta
tässä maassa, missä häntä ei ymmärretty viimeiseen hetkeensä saakka, on
kuitenkin sanottu kovia sanoja hänen omituisesta personastaan ja siitä
Wittelsbachin perinnöstä, joka hänessä oli.

Mutta kuolema on sovittanut paljon, joka ennen herätti katkeruutta.
Itävaltalaiset eivät ole unohtaneet, mitä hänellä oli voimaa tehdä
kauheana tammikuunaamuna vuonna 1889 keisarin hyväksi. He eivät ole
unohtaneet, että kymmenen viimeistä vuotta hänen elämästään olivat
vaellusta tuskassa ja että hän jalolla alistuvaisuudella kantoi ne
koettelemukset, jotka sallimus lähetti.

Unkarissa Elisabetin muistoa suuresti kunnioitetaan. Unkarin
naiset ovat pystyttäneet muistomerkin hänen arkkunsa viereen. Se
esittää surevaa madonnaa, jonka ristiinpuristetuissa käsissä on
orjantappurakruunulla ympäröity risti. Kuvan jaloissa on suuri
pronssiseppele neilikoita ja ruusuja, keisarinnan lempikukkia.
Nauhoihin on piirretty lämpimiä sanoja vainajasta.

Ofenin linnoitusesplanaadissa oli kauan ollut vuoden 1848-49 sodassa
Unkaria vastaan kunnostautuneen itävaltalaisen kenraalin muistopatsas,
joka oli tietysti pahana silmätikkuna unkarilaisille. Frans Josef
päätti poistaa sen ja luovuttaa paikan Elisabetin muistopatsasta varten.

Tätä päätöstä tervehdittiin suurella ihastuksella. Sen johdosta Mauri
Jókai kirjoitti "Magyar Hirlap"-lehdessä:

"Rakastettu kuningattaremme Elisabet tekee ihmeitä meille taivaastaan.
Hän kuivaa viimeiset kyyneleet kansan silmistä, hän parantaa viimeisen
haavamme, josta voimme sanoa, että se on lakannut särkemästä, mutta
vuotaa kuitenkin vielä verta".

Unkarin papisto on korottanut Elisabetin pyhimysten joukkoon. Kansan
rakkaus on lahjoittanut hänelle nimen "pyhä Elisabet".

Unkarilaisista tuntuu hyvältä uskoa, että heidän rakas kuningattarensa,
joka elämässä oli heille niin ystävällinen ja suopea, joka suri
heidän kanssaan ja itki heidän kanssaan, kuoltuaankin on heidän
suojelusenkelinään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Keisarinna Elisabet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.